[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAO-6IGxjI15aLsinVw5MuDCvVbTAyAd9Y93D4AgGQdc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1863,"Lapin muisteluksia","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"1863-paulaharju-samuli-lapin-muisteluksia","1863__Paulaharju_Samuli__Lapin_muisteluksia",null,"tietokirja",[],[],"fi",1922,54210,369035,false,57770,[22],"Lapland -- Description and travel",[24,25],"Archaeology & Anthropology","History - Other","\"Lapin muisteluksia\" by Samuli Paulaharju is a historical account written in the early 20th century. The book explores the traditions, stories, and experiences of the Sami people and other inhabitants of Lapland, delving into their rich cultural heritage and the impact of migrations from southern Finland. The narrative provides insights into the lives of Lapland's indigenous communities and their interactions with newcomers over time.  At the start of the book, Paulaharju introduces the reader to his collection of stories gathered from his extensive travels through Lapland during the years 1920-1922. He recounts his interactions with the elderly Sami and other locals, who share their memories of ancient customs, beliefs, and historical events that shaped their lives amidst the vast, unspoiled wilderness. The opening emphasizes the urgency of preserving these narratives, as many of the storytellers are approaching the end of their lives. Paulaharju's intent is to compile these oral histories into a cohesive account that not only honors the past but also informs future generations about the significance of the people and culture of Lapland. (This is an automatically generated summary.)",[],342,"Kansatieteellinen teos kokoaa yhteen Länsi- ja Etelä-Lapin sekä Peräpohjan kansantietoutta. Se sisältää paikallisten asukkaiden muisteluita, uskomuksia, noitatarinoita ja kuvauksia perinteisestä elämänmenosta, kuten poronhoidosta ja erämaan valloituksesta. Aineisto perustuu 1920-luvun alun keruumatkoilla tallennettuihin haastatteluihin.","Samuli Paulaharjun 'Lapin muisteluksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1863. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LAPIN MUISTELUKSIA\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1922.\n\n\n\n\n\n\n        Näinpä se ennen Lappi laulo\n        Kotapoika poimetteli\n        Tunturimäen takana\n        Wuoren korkian kohalla\n\n                   Kansanrunosta.\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nAlkusana\nLapinkorven valtauksesta\nMajava ja peura\nLappalaismuisteluksia Unarilta\nAlakylän ensimmäiset asukkaat\nSieppijärvi\nKelontekemä\nLapin-Kyröt\nPeräpohjan viimeisiä porolappalaisia\nLapinkodalla\nPorolappalainen muuttoretkellä\nPoronvarkaus\nJoikaaminen\nLapin suurnoitia\nLoma-Tuokko\nSeitapalvonnan muistoja\nSalkko-Niila\nMaahiaisista\nSaivo ja kaltio\nTaivaanvalkiat\nVanhan lapinkirkon tarina\nKoutokeino\nAkamella ja Kurjenpolvi\nSana- ja asiaselityksiä\nViitteet\n\n\n\n\nAlkusana\n\n\nSeuraavien kirjoitusten ainekset on koottu kolmikesäisellä\nvaelluksella Länsi- ja Etelä-Lapissa sekä läntisessä Peräpohjassa.\nKesällä 1920 kiertelin Kalevalaseuran matkarahoilla Ounasjoen mailla\nKittilässä, Sodankylän Unaria sekä Inarin ja Enontekiön rajoja myöten.\nSeuraavana kesänä sain saman seuran avustamana käydä Tornion ja Muonion\nlaakson useimmat kylät, jopa ulottaa retken ylös lappalaisalueille\nEnontekiön Pöyrisjärvelle ja Norjan-Lapin Koutokeinoon sekä Muoniota\nylös Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymille, Enontekiön entiselle\nkirkonpaikalle. Ja kesällä 1922 juovatin vielä uudelleen viimekesäiset\njälkeni Enontekiön Näkkälään asti; lisäksi retkeilin muutamat Muonion,\nKolarin ja Turtolan syrjäisimmät seudut, joilla en ollut ennen käynyt.\n\nNäillä matkoilla karttui papereihini kaikenlaista kansantietoutta:\nvanhoja tapoja, taikoja ja uskomuksia, tarinoita, loitsuja ja vanhoja\nrunoja, sananlaskuja sekä arvoituksia y.m. Monet vanhat täällä\nmuinaisessa \"Lapinkorvessa\" niitä vielä \"muistelivat\", 80-90:nkin\nikäiset vaarit ja muorit juttelivat tietämyksensä. Joutuivatpa muutamat\nmainiot muistelijat antamaan keräilijälle kuin testamenttina viimeiset\ntietonsa, sillä taas seuraavana kesänä samoja seutuja samoillessani oli\njo lähes kymmenkunta tuttua kertojaa joutunut Tuonelan tuville.\n\nOlen osan näistä vanhojen \"muisteluksista\" liittänyt yhtenäisiksi\nkuvauksiksi ja kertomuksiksi, kirjoittaen ainoastaan sitä, mitä Lapin\nja Peräpohjan kiveliöiden \"äijit\" ja \"ämmit\" haastelivat kulkijalle.\nOlen useinkin koettanut pysytellä vain metsä- ja tunturikansan tulkkina\nja kirjoitusmiehenä sekä antanut heidän haastaa omaa kotoista kieltään\nja katsella asioita omalta kannaltaan. Mutta olen samalla kumminkin,\nkuin metsäpolkujen tuntija, hoidellut muistelijoita pysymään oikealla\npalkaalla. Ja niin olen saanut lukuisan ja kirjavan kertojajoukkoni\nohjatuksi haastelemaan yhtenäisiä muisteluksia. Niinpä siis,\n\n    \"minkä suustani sulannen,\n    minkä pannen parrastani,\n    sep' on suusta suuremmasta,\n    parrasta paremman miehen.\"\n\nKirjaan liittyvät kuvat ja piirrokset ovat myöskin keräyksistäni\npoimittuja. Vain valokuvat sivuilla 108, 112, 115 ja 212 ovat\nkirkkoherra J. Aholan kokoelmasta, sivuilla 79 ja 152 ylioppilas\nM. Häyrysen ottamia sekä sivulla 176 kruununvouti E. Sandströmin\nottama. Lisäksi on kirjassa pari Ruotsin lappalaisen J. Tuurin\npiirroksen jäljennöstä. Lukujen alkukirjaimet ovat Peräpohjan ukkojen\nja lappalaisten nimikirjaimia ja puumerkkejä, jotka olen poiminut\nvanhoista asiapapereista 1700--1800-luvuilta. Samoja asiapaperien\nnimimerkkejä olen käyttänyt myöskin kirjan nimessä kansilehdellä,\nja kirjan nimilehden tekstiin olen saanut mallit kolarilaisen\nkauppamiehen, Simun Tuomaan, tilivihkosesta viime vuosisadan\nalkupuoliskolta, joita kirjaimia olen myös jäljitellyt lukujen\notsakkeita piirtäessäni. Kansilehden yläkuvana on käytetty Enontekiön\nlappalaisen luupiirrosta, ja alakuva, haasteleva lappalaispari on\njäljennetty lappalaisvaimon, Näkkälän Antin emännän, Elle-Marian,\nlyijykynäpiirroksesta.\n\nOulussa syyskuulla 1922.\n\n_Samuli Paulaharju_.\n\n\n\n\nLAPINKORVEN VALTAUKSESTA\n\n\nPitkät ajat sen jälkeen kuin Suomen rintamaat ja sydänseutujen korvet\noli jo kiintonaiselle asutukselle vallattu, oli Perä Pohjola vielä\n\"Lapinkorpena\", jonka äärettömiä erämaita lappalainen yksinään sai\nvallita. Vain Karjalan mailta kainuulainen kävi silloin tällöin\nkiveliöitä kiertelevältä kansalta kiskomassa veroja, samoin sitten\nmyöskin Hämeen ja Satakunnan rintamailta pirkkalaiset.\n\nMutta aikojen vieriessä asettui kainuulainen monesti kiertelemäänsä\nLapinkorpeen asumaan vallaten lappalaisen ikivanhaa erämaata kappaleen\ntoisensa jälkeen, ja Kyrönmailta käsin nousi Länsi-Suomen mies pitkin\nrantamaita jokisuulta jokisuulle, yhä ylemmäksi kohti Kainuunmeren\npohjukkaa, ja joutui siellä kosketuksiin kainuulaisten kanssa. Niin\nsyntyi Kemijokisuulle jo 1250:n paikoilla suomalainen seurakunta, ja\nTorniossa mainitaan itse piispa Hemmingin 1340-50 vaiheilla käyneen\ntarkastusmatkalla, vihkineen siellä hautausmaan sekä sikäläisen kirkon\nisossa ammeessa, suuren väkijoukon kummeina katsoessa, kastaneen omaan\noppiinsa parikymmentä pakanaa, takamaiden lappalaisia sekä karjalaisia\nKemistä, Simosta ja Oulusta.\n\nJa sitten jatkui Lapinkorven pakkoluovutus entiseen tapaan.\nMetsänriistalla ja kalastuksella elävä, nopeasti kasvava kansa\ntarvitsi toimeen tullakseen yhä suuremmat erämaat. Riistaisa, rannaton\nlappalaisten maa veti väkisinkin erämiestä helmoihinsa, ja pimeästä\nPohjasta tulevat valtavat kalaiset virrat, Kemi- ja Tornionjoki,\nviittoivat tiet, joita myöten voitiin tunkeutua koskemattomiin korpiin.\nJa mitäpä tarvitsi välittää vähäväkisestä metsäkansasta, karvaisista\nlintukotolaisista, enempää kuin muistakaan kiveliöitä kiertelevistä\nmetsänelukoista, jotka myös jo ikiajoista olivat samoilleet samoja\nsalomaita. Samanlaisia pakanoita kaikki.\n\nNiin nousi kemiläinen asutus ylöskäsin Kemijokivartta ja hajosi\nhaarajokia myöten yhä syvemmille sydänmaille. Ensin käytiin\nerämaajärvillä vain kesäkautisilla pyyntiretkillä, asusteltiin\n\"asentokuusen\" alla majoissa ja kodissa taikka rakennettiin kalasauna\nrannalle tai järven saarelle, kalasteltiin ja metsästeltiin syksyyn\nsaakka ja sitten taas painuttiin alas. Mutta myöhemmin jo muutettiin\nmieluisimmille paikoille asumaankin, ja silloin entiset eläjät saivat\npian painua pois lähimailta. Vieläkin muistavat Peräpohjan vanhat\nmonia tarinoita \"kemiläisten\" eräretkistä, ja useilla kaukaisillakin\nmetsäjärvillä on vielä \"kemiläisten kalakenttiä\". Näillä vanhoilla\nkentillä nähdään muinaisten kalasaunojen ja -aittojen jäännöksiä ja\nkuoppia, joita sanotaan \"kemiläisten kalakellareiksi\", sekä suuria\nkalansuomu- ja -ruotokasoja. Niin on \"Kemiläissaari\" kalakenttineen\nsuuressa Unarijärvessä, samoin on muinaisia kalakenttiä Kittilän\nKinis-, Molko-, Sotka-, Kuivasalmi-, Sirkka- ja Rautusjärvillä, jotka\nkaikki ovat suuren Ounasjoen vesialuetta. Ounasjokea myöten kohosivat\netelänmiehet vähitellen aina sen latvoille, jopa Ounas-, Vuontis- ja\nPeltojärville asti.\n\n\"Kemiläisten\" nimillä kulkivat kaikki Kemijoen ja Ounaan nousijat,\nvaikka hyvinkin saattoivat olla kauempaakin lähteneitä. Niinpä\nkerrotaan Sodankylän Riipijärven ensimmäisen asukkaan olleen\nLumijoelta. Vainoa pakoon oli sieltä ukko lähtenyt, soutanut ylös Kemiä\nja Ounasta, sitten sauvonut Meltausta myöten Unarille ja Kukasjärvelle,\njosta rupesi nousemaan Riipijokea ylös. Siellä katsoi karkulainen\nasentopaikakseen jo Matotievan ja paneutui nukkumaan, mutta unissa\nsanottiin hänelle:\n\n-- Ei tämä ole sinun asuinpaikkasi. Mene niin kauan kuin tulee rimpien\nkumpu ja asetu siihen. Siinä on leipää sinulle ja sinun lapsillesi!\n\nJa ukko lähti puskemaan yhä ylemmäksi, tuli Riipijärvelle, ja siellä\noli järven rannalla suuri kumpu, jota joka puolelta rimmet ympäröivät.\nUkko nousi kummulle ja rupesi siinä asumaan.\n\nKittilän Sirkankylän esikoisen sanotaan saapuneen alhaalta, kaukaa\nSirkka-nimisestä kylästä, joka on \"siellä, missä Vienanmeri pistää\nPohjanmereen\". Immel-järven pohjoispäähän, Konttisen törmälle, oli ukko\nasettunut, heittänyt konttinsa puun oksalle ja ruvennut taloksi. Siitä\näijän asento oli saanut Konttisen nimen, ja se on Sirkan ensimmäinen\ntalo. Kittilän Kirkonkylään, Pietulaan, kerrotaan ensimmäisen asukkaan\nniinikään tulleen Venäjän puolelta, ja sitä lyytä Pietulan taloa\nentisaikaan sanottiinkin Ryssäksi. Ounasjoen latvoille, Kittilän ja\nEnontekiön rajoille, Kyrönkylään, oli ensimmäinen korvenraivaaja tullut\naina Kyrönmailta. Enontekiön Peltovuoman seutujen Hämeenkuotko ja\nHämeenlantto viittaavat vielä kaukaisemmille seuduille. Ja Kittilän\nKaukosenkylän tummanpuhuva alkukansa sanoo olevansa lähtöisin aina\nKaukaasiasta asti.\n\nTorniosta taas työntyi etelänmies Tornion ja Muonionjokia sekä\nniiden lisävesiä myöten pohjoisiin erämaihin. Jokilaakso sai\nensinnä kiintonaiset asukkaansa. Sanotaan alhaalta saapuneen kolme\nveljestä, joista muuan asettui Vojakkalan Oravaiseen, toinen meni\nylemmäksi Mämmilään, penikulman pohjoispuolelle nykyistä Turtolan\nkirkkoa, ja kolmas kulki vielä korkeammalle Muonionalustaan. Ja nämä\novat jokilaakson vanhimmat asutukset. Neljäntenä mainitaan olleen\nNautapuodin, jonka Köngäsen ruukin perustaja Grape rakensi jokisaarelle\npenikulman alapuolelle nykyistä Alkkulankylää. (Arend Grape perusti\nKöngäsen ruukin lähelle Tornionjoen ja Muonionjoen yhtymää 1645, myi\nsen sitten Mommalle ja rakensi Nautapuodin talon. Talon hävitti \"Keksin\ntulva\" 1677. Sen jälkeen rakennettiin talo mantereelle.)\n\nJokivarrelta painui asutus selkosille, eränkävijäin kulkiessa\netumiehinä. Täälläkin tavataan kaikkialla tarinoita ja muistoja\ntorniolaisista erämiehistä. Niin kerrotaan alatorniolaisten käyneen\nkalastusretkillä aina Kolarin Vaattojärvellä. Olivatpa \"pithääläiset\"\nTornionlaaksosta kulkeneet poikki kairan Ounasjoen vesistölle,\nKallojärvellekin, kalaa pyytämään, vetäneet nuottaa ja saaneet kerran\npyydykseensä pääkallon, josta sitten järvi sai nimensä. \"Pithääläisten\"\nvanha kala-aitta on aina viimeaikoihin saakka seisonut järven\netelärannalla. Onpa niinkin korkealla tunturimaassa kuin Muoniossa,\nPallas-, Keimiö-, ja Olostunturien tienoilla, Nivunki-, Toras-,\nJieris-, Äkäs-, Särki- ja Vuontisjärvillä muistoja Tornion miesten\nkalaretkistä. Jierisjärven monilukuisten saarien joukossa on kolme,\nneljä pientä saarta, Rahtu, Tulkki, Huru ja Taavo. Ensinmainitulla\nsaarella kerrotaan Ylitornion Rahtulan pyydysmiesten asustaneen, ja\nTulkinsaarella on vieläkin vanha pieni kalasauna, jossa saman pitäjän\nTulkkilan kalastajat ovat kesäkautensa majailleet. Sauna on jo hyvin\nrappeutunut, mutta sen seinät ovat aivan täpötäynnä sekä sisältä että\nulkopuolelta kalamiesten nimimerkkejä, piirroksia ja vuosilukuja.\nMuutamat merkinnät ovat aina 1760-luvulta. Hurunsaarelia oli Karungin\nHurulan miesten kalakenttä, ja Taavolla majailivat Ruotsin puolen\nJuoksenginkylän Taavolan miehet.\n\nKangosjärvellä, samoilla tunturimailla, kalastelivat Ylitornion\nMarjosaarelaiset ja Nuotiorantalaiset; Salmi-, Tiura- ja\nÄkäsjärvillä retkeilivät Karungin Kukkolan kalamiehet.[1] Äkäslompoloa,\nyhdeksän tunturin välistä pikkujärveä, josta vain kolme aukkoa vie\nmuuhun maailmaan, piti Mämmilän ukko, Martin Pietari, kalavetenään,\nja oli hänellä kalakenttänsä Autioniemessä, lompolon pohjoisrannalla,\nmutta sitten tuli Ruotsin puolelta Jarhoisten Taneli, teki talon järven\nrannalle ja valtasi Pietarin kala-apajat.[2]\n\nMahtavan Yllästunturin mailla, Kurtakko-,[3] Ylläs- ja Luosujärvillä\nsanotaan Pellon miesten käyneen kalaretkillä, ja Ylläsjärven\netelärannalla, Kenttäniemessä, kyhjöttää vieläkin heidän vanha\nkalapirttinsä. Mutta sitten tuli Kurtakkoon jo vakinainenkin eläjä,\nasua tuhrusteli pöksässä suuressa siivottomuudessa elukkainsa kanssa,\nniin että \"houvi\", joka veroja perien matkusti järviseutuja myöten\nMuonioon, sanoi hänelle:\n\n-- Sie olet niin ryöttä! Mie ajan sinut pois ja panen tänne toisen\nmiehen.\n\nJa vouti lähettikin toisen miehen, Jaakon talon pojan Kolarista. Tämä\ntekaisi järven rannalle uuden pirtin, Aapon talon, ja kun vouti taas\ntuli veroja perimään, kehuskeli hän:\n\n-- Tämä se on ihmisen asuma! Siepä isäntä olet!\n\nMutta Ylläsjärvellä Pellon miehet edelleenkin retkeilivät. Meni\nsinne sitten Kurtakosta Aapon Erkki, riiteli aikansa pellolaisten\nkanssa kalavesistä ja viimein osti heiltä koko järven rantoineen ja\nlompoloineen kahdella kalanelikolla. Erkki olikin toimen mies, teki\ntalon tunturinjuuriselle järvelle, haki eukon Pajalasta ja siitti sille\n35 lasta, joista 25 sai täyteen ristiin ja kasteeseen. Kymmenen vain\nmeni kesken, mutta sen sijaan tehtiin viidet kaksoset. Ja kaksitoista\nErkin poikaa makaa Köngäsen vanhassa kalmistokummussa.\n\nToisilla taas oli erämaajärvensä lähempänä. Niin Turtolan Juoksengin\nmiehet, Tuoppalan ukko ja Kuidun vaari, kolusivat Kolarin Sieppi-,\nVaatto- ja Pasmajärviä, jopa menivät kairan poikki Aalisjärvellekin.\nAlkkulan Joonaan ja Karkeisen taloilla oli kalakenttänsä\nkala-aittoineen ja -saunoineen Turtolan takamailla Lankojärvellä.\nSamoilla seuduilla, Sirkkajärvellä, kalasteli muuan Matarengin\nPekka-ukko, joka viimein muutti erämaahansa elämään ja valtasi koko\njärviseudun niittyineen, jänkineen ja erämetsineen. Erämaansa jakoi\nukko sitten pojilleen, Pekalle ja Aarolle. Ja vielä samoilla mailla,\nTurtolan Konttajärvellä, oli Kainuunkylän Auneksen talolla kalakenttä\njärven niemellä ja Aittasaarella kala-aitta. Tänne siirtyi sitten\nasumaan Auneksen Mikko, väkevä kuin karhu, ja otti haltuunsa koko\nkiveliön.\n\nRattosjärvellä, korkeiden vaarojen välisessä kurujärvessä,\nTengeliön vesistön äärimmäisillä latvoilla, kulkivat Kukkolan\n\"järvimiehet\", kunnes järvelle tuli talontekijä Leppäniemeen. Silloin\nhäätyivät Kukkolan järvimiehet heittämään kaukaiset kalavetensä;\njuurakkoryteikön, \"puuton\", vain vihoissaan työnsivät apajiinsa,\netteivät enää muutkaan saattaisi niistä vetää nuottaa. Saman vesistön\nlatvoilla, Palojärvellä, kalastelivat Ylitornion Maijanen ja Niska\nsekä rovaniemeläinen Paavoniemen ukko, kalastelivat ja alituisesti\nriitelivät järvestään, kunnes viimein käräjillä määrättiin Tornion ja\nRovaniemen raja kulkemaan poikki järven, niin että toinen puoli joutui\nPaavoniemen ukolle, toinen ylitorniolaisille.\n\nMonesti tulikin erämiehille riita kalavesistä ja riistamaista,\nja joskus etelänmiehet joutuivat keskenäänkin toraamaan. Muonion\nTapojärvellä kerran kalastajat kimpautuivat toisiinsa, niin että\niskivät yhden kuoliaaksi ja upottivat pata kaulassa Halingonkosteeseen,\nÄkäsjoensuun alapuolelle. Järveä, jonka nimenä ennen oli ollut\nTahkojärvi, ruvettiin tämän johdosta sanomaan Taponjärveksi. Ja siitä\nsitten on saatu Tapojärvi.[4]\n\nSuurta jokiväylää kohosi lantalaisasutus yhä korkeammalle Lappiin.\nYlimuonion vanhimpaan taloon, Päkkiin, sanotaan ensimmäisen asukkaan\ntulleen jostakin alhaalta Päkkilästä, Kokkoon Kokkolasta sekä Vuopioon\n\"Maunuksen maalta\". Puraseen tuli 1700-luvun puolivälissä eläjäksi Olli\nPellon Purasesta. Ja Kätkäsuvantoon sauvoi 5-6 polvea takaperin pari\nasukasta Mämmilästä. Toinen teki turvekodan Alatalon tienoille, toinen\nAutiomen paikalle. Tulijat pyydystelivät kalaa ja metsästelivät, mutta\nsitten Autiomen asukas jätti kotansa autiomeksi ja muutti yhä ylemmäksi\njokivarrelle, Kuttaiseen.\n\nMyöskin Tornion- ja Muonionlaakson valtaajain joukossa oli pitkän\ntaipaleen miehiä. Semmoisia oli Kolari-ukko, väkevä mies ja suuri\nnoita, joka oli lähtenyt Rautalammelta. Ukko puski korkealle\npohjoiseen, yläpuolelle Tornionjoen suuta, ajoi siellä eräältä isolta\njokisaarelta pois suuren lappalaisjoukon ja asettui itse saarelle\nmajailemaan. Jalkaisin kahlaili Kolari-ukko matalaa karia myöten\nsaareltaan mantereen puolelle. Ja kun sitten karin kohdalle syntyi\ntalo, sai se nimekseen Jokijalka, ja siitä taas tuli nimi koko kylälle.\nKolarista, joka sitten myöhemmin monet kerrat tappeli vihavenäläisten\nkanssa ja teki niille kaikenlaisia rötöksiä, sanotaan saaren ja koko\npitäjän saaneen nimensä. Ja Kolarin kirkko rakennettiin saarelle,\nlappalaisten vanhalle kotakentälle, Porokodanmellalle, lähelle\nKolari-ukon entistä kahlaamoa, ja pappila joutui Lapinniemelle.\n\nErämaa antoi Lapinkorpeen tunkeutuville elatuksen: pyydettiin\nkalaa järvistä ja joista, kaadettiin metsänriistaa ja kiskottiin\nlappalaisilta veroja. Viljavia olivat silloin Lapin vedet: lohet\nnousivat suurin laumoin valtavia virtoja ylös, ja järvet oikein\nkuhisivat parasta kalaa, siikaa, harria, kueria ja rautua. Pieni\nNiesajokikin, joka Niesakeron juurelta parin penikulman pituisena\nlaskee väylään, oli niin viljava, että vanha lapinäijäkin siitä sanoi:\n\"Joka Niesajoen oikein osaa pyytää, se on tynnyrin mies\". Ahvenella,\nhauella ja muulla \"risukalalla\" ei erämies viitsinyt edes kattilaansa\npilata. Ja suunnattomat selkoset olivat vielä metsänkarjan laitumina.\nVillipeuroja silloin liikkui laumoittain kiveliöissä, samoin suurin\njoukoin hirviä, \"hirvipeuroja\"; oli myös karhuja, kettuja, näätiä\nja saukkoja, ja suurimmissa erämaissa rakenteli majava piiloisiin\nmetsäpuroihin ihmeellisiä patolaitoksiaan.\n\nSilloin oli Lapinkorvessa rikkautta kaikkialla.\n\nErämaiden yhä kansoittuessa joutuivat Peräpohjan salomaat ositelluiksi\nyhä useammille erämiehille. Laajasta Lapinkorvesta sai kukin eränkävijä\nvalita sen, minkä halusi ja ennätti, ja korpeen vakinaisesti asettuneet\ntulokkaat pitivät huolen, että saivat osalleen hyviä niittymaitakin,\njokivarsia, jänkiä ja järvirantoja. Erämaa kulki sitten suvun\nperintönä polvesta polveen. On vieläkin monella vanhalla talolla\nmuinaiset laajat niittymaansa ja metsästysalueensa, \"virkamaansa\",\njoissa yhä vielä vanhat eräukot käyvät \"virkamatkoillaan\" köpsytellen\nentisaikaan pilkotettuja suuntia pitkin virittelemässä ansoja ja\nloukkuja. Niin on Kittilän Kirkonkylän Marjalan talolla erä- ja\nniittymaansa Venejoella Särkelän takana, Särkijärvenmaasta penikulma\nylöskäsin joen kahta puolta -- Auneksen-kotamaa, Hyvämännikkö,\nJuurivalanmännikkö, Tervaleili, Kapustaselänpalo ja Niemimaa --\naina Herrankaltioon asti. Samoilla mailla ovat Alatalon erämaat:\nPaartoselkä, Sarvivaara, Autiomännikkö, Tiukupuljut, Parviojansuu,\nHyvämännikkö, Kapustaselkä ja Rovaselkä. Näiden pohjoispuolella,\nAakenusjoesta etelään, on Salmen talojen riistamaa Vuotsukka vaaralla,\nHangasselässä, Isossa-Lappalaisessa ja Kapustaselän ylipäässä.\nAnttilalla ja Kariniemellä on taas erämaansa Kelontekemän ja Ounasjoen\nvälisellä suurella kairalla eteläpuolella Kuusajokea: Kuoskiskumpu\nja Kuoskisselkä, Konkeloselkä, Kontiolaki, Nilipäät ja Rakkumaaselän\nJäkälälaki. Kelontekemän taloilla on edellämainittujen maiden\neteläpuolella, Maunukairalla, suuret pyyntimaansa.\n\nNiin menetti erämaita kiertelevä pieni lapinukko taas mainiot\nkalavetensä, riistamaansa ja jäkäläkankaansa kintereillään kulkevalle\nvanhalle vainolaiselleen, etelänmiehelle, ja sai vähitellen väistyä yhä\netemmäksi tunturien taakse. Oli kyllä suunnattomissa erämaissa tilaa\nkummankin kansan liikkua, ja vuosisatoja eli lappalainen ja lannanmies\nrinnakkain, mutta väkevämpi piti aina puolensa ja heikomman täytyä\nsiirtyä syrjään.\n\nVain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien\nrannoilla, poroaitojen lahoneet jätteet jäkäläkankailla sekä useat\nseitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä,\nsamoinkuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha\nkansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikkainnimet on mailtaan\nkarkoitettu pikku kansa jättänyt entisille asuinseuduilleen, niin että\nPeräpohjan paikannimistö on suurelta osaltaan lappalaista alkuperää.\nNäissä kiveliöiden nimissä elää vielä vanha lappi. Ja elää se myös\nkansan kielessä, sillä suuren joukon sanoja ja lausumatapoja on\nperäpohjalainen omistanut edeltäjiltään.\n\nJopa mailtaan karkoitettu lappi elää vielä itse Peräpohjan kansassakin.\nPaljon on pakenijakansan verta sekoittunut valtaajakansan suoniin.\nMonet lapinkävijät, erämiehet ja uudisasukkaat, joutuivat kosioretkille\nrikkaiden porolappalaisten tyttäriin ja saivat lapinsukua pirttiinsä.\nJoskus taas lannanmiesten tyttäret mielistyivät koreapukuiseen\ntunturienkiertäjään ja menivät hänen kiertolaistoverikseen. Näiden\njälkeläiset saatuaan lannanverta suoniinsa sitten vähitellen\nlantalaistuivat ja rupesivat viimein etelästä tulleiden tavalla elämään\nkiintonaisissa asumuksissa. Siksipä näkeekin nykyisessä Peräpohjan\nväessä useasti monia tunturikansan piirteitä.\n\nJoitakuita lappalaisnimisiä eläjiä asuu vielä Kittilässä ja\nTornion-Muonion laakson pitäjissä. Niin tavataan Kittilässä Suikki,\nNikodemus, Päiviö ja Magga, Muoniossa ja Kolarissa Sieppi ja Marakatt,\nTurtolassa Unga ja Rovaniemellä Pokka. Mutta nämä ovat myöhemmin tänne\ntulleita asukkeja taikka ovat entisten pororaitioiden jälkeläisiä.\n\n\n\n\nMAJAWA JA PEURA\n\n\nWanhan Lapinkorven arvokkaimpia ja enimmin pyydettyjä eläimiä olivat\nmajava ja peura; edellinen on jo aikoja hävitetty sukupuuttoon,\nja jälkimmäistäkään on tuskin enää tavattavana muualla kuin Lapin\nitäisillä äärillä, Kuollan niemimaan suurilla sydänmailla.\n\nMutta siihen aikaan kuin lappi vielä eleli omassa korvessaan, ja\netelästä lapinkävijät sinne rupesivat tunkeutumaan, mahtui siellä\nvielä majavakin asumaan, ja suurilla villipeuralaumoilla oli kyllä\ntilaa samoilla selkosia ristiin ja rastiin. Vähälukuinen lapinkansa\nalkuperäsine pyyntineuvoineen toimitteli metsänväen joukossa vain\ntarpeellista \"apuharvennusta\". Erämaan asukas eli sovinnossa\nmetsäläisnaapuriensa kanssa, otti sen minkä tarvitsi, ja sen metsä\nkyllä hänelle soikin.\n\nNämä suurimpien selkosien ja tunturimaiden arat metsäläiset viihtyivät\nhyvin yhdessä ja tulivat toimeen toistensa kanssa.\n\nMutta sitä mukaa kuin lantalainen nousi Lapinkorpeen ja ajoi lapin\npois, hävisi sen joukossa majava ja peurakin. Sillä ne eivät saata elää\nlantalaisten valtaamilla mailla.\n\nKaikkialla Lapin erämaissa on vielä muistoja majavasta. On monia\nMajava-nimisiä paikkoja, Majavaniittyjä, -vuomia, -rimpejä,\n-kuusikoita, -järviä ja -suvantoja, sekä Tamminiittyjä, -jänkiä,\n-puroja, joissa majavilla on ennen ollut patonsa. Pienillä\npiiloisilla korpijoilla ja metsäpuroilla ne asustelivat, niinkuin\nMajavajoella Jokijalan kylän alapuolella, Venejoen Majavaniemessä,\nlähellä Nunnasta, Näkkäläjoessa Näkkäläjärven alapäässä, Luosujoessa\nYllästunturin tienoilla, Naamijoessa Heinämukan niemessä ja vielä\nKinisjärven Kärväsojalla, Kuusajoen latvoilla, Levitunturin takana\nHeteojalla, Jiesiöjoen latvoilla ja Roukkuojalla sekä Kapsajoen\nerämaissa Silasojalla, jossa vieläkin näkyy majavien tammen\njäännöksiä; Levitunturin Heteojalla oli majava pitänyt majaansa vielä\nviitisenkymmentä vuotta takaperin kuolleen Erkkilän äijän muistannan\naikana.\n\nMajavat olivat korpien merkillisiä vesi-insinöörejä. Ne rakentelivat\nasuntopuroihinsa puunrungoista ja risuista vahvoja patoja ja nostivat\nniillä veden korkealle. Sitten syksyllä, kun puro oli jäätynyt,\nlaskivat mestarit liikoja vesiä pois, niin että jään alle jäi kumisko,\njossa saattoi majailla koko talvikauden. Rakennustarpeikseen katkoivat\nmajavat jyrsimällä kaikki lähirannan ruotukat, pihlajat, halevat,\ntuomet ja vesakot, ja raahasivat ne sitten paikalle. Muuan oli määrätty\nvartavastiseksi \"rekimajavaksi\": kun puu oli kaadettu, heittäysi\nrekiäijä selälleen, otti rungon syliinsä, ja hakkuumiehet iskivät\npitkät jyrsimensä rekimajavan hammaskoukkuun ja niin kelkkasivat\npuun patopaikalle. Myötäkarvaan liukuikin sileä selkä hyvästi, mutta\nahkerasta kelkkaamisesta karva kului, niin että rekimajavan nahka oli\naina huonompi muiden majavien nahkoja. Majavan terävissä hampaissa\noli merkillinen kuolettava voima. Se puu ja pensaikko, minkä majava\noli jyrsimällä kaatanut, oli kuollut ikipäiviksi, sillä majavan\nhampaanjälki ei kuuna päivänä enää kasvanut uutta vesaa. Vieläkin\nmonet majavien entisaikoina raivaamat rantaniityt ovat vesattomia.\nPatosaarenkin niitty Kittilän Könkään kylässä on vielä näinä päivinäkin\nmajavan hakkauksella, ja samoin Äkäsjoen suulla, Äkäslompolon rannalla\noleva Pesosenniitty, missä aikoinaan on majavalla ollut \"pesosensa\".\nEi liioin Heteojan Tamminiitylle, ei Kärväsojan eikä Sapakko-ojan\nniityille ole ukkojen tarvinnut koskaan käydä kirveineen. Ja Muoniossa\ntiedetään muutamien majavan ajamien niittyjen olevan jo niin vanhoja,\nettä ovat ainakin \"toisen Aatamin aikaisia\". Eikä vieläkään vesa\nnosta varttansa. Majavanhampaan tappavan voiman saattoi tartuttaa\nkirveeseenkin. Vanhat ukot hivelivät sillä kirveenterää, kun menivät\nniittyä raivaamaan. Eikä sen terän jäljeltä niitty ottanut vesaa.\n\nMajava oli parhain anti, minkä metsä soi pyytömiehelle. Sen komeasta\nturkista maksettiin suuret rahat, mutta vielä suuremmat summat sen\nihmeellisistä havuksista, jotka olivat uroksen hännän alla paksuna\npallina, sillä niistä valmistettiin mitä tehoisinta lääkettä.\nMajavanhavuksilla suuri tietäjä Päiviökin kävi parantamassa Ruotsin\nkuninkaan tyttären, jonka jo kaikki maan parhaat tohtoritkin olivat\nhylänneet. Päiviö kun sen kuuli, matkusti kuninkaanlinnaan majavanhoito\nmukanaan ja kysyi, saisiko hankin käydä sairasta katsomassa. --\n\"Miksei, saahan sitä käydä\", sanottiin. Ja Päiviö meni ja hiereskeli\nmajavanhoidolla sairasta, ja heti rupesi kuoleva kuninkaantytär\ntoipumaan. Autton Aapolla Enontekiön Kyrössä oli ollut majavanhavusta\nvielä parikymmentä vuotta takaperin, ja se oli ollut hyvää riisiin\nja hammastautiin ja kohta vaikka mihinkä kipuun. Mutta sitten oli\nAapolta loppunut koko hoito. Saattoi majavanhavustalla asettaa meren\nmyrskynkin. Kun sitä vaikka vain vähäisenkin heitti veteen, niin heti\nasettui meri myöryämästä.\n\nAhkerasti metsien ihmeotusta pyydettiin, ja varsinkin Lapinkorven\nuudet tulokkaat, etelänmiehet, ahdistelivat sitä ankarasti. Kokonaisin\nretkikunnin kolusivat he kaukaisimmatkin piilopaikat. Mutta sitten\notettiin majavat \"kuninkaan omaisuudeksi\", eivätkä niitä saaneet\nmetsästää muut kuin ne, joilla oli siihen oikeus. Ja heitäkin\nvannotettiin ankarasti, etteivät salaisi saalistaan. Piti vannoa, että\n\"majavia pyytämhän ja ei sallaamhan\". Niin oli ennen muinoin vannotettu\nHinganmaan Juntti-äijää Unarin kulmilla sekä Jiesiönmaan Humppilaista,\nsamoin Kittilän Rautuskylän \"Käry-Mikkoa\", joka eli 1700-luvun lopulla\nHanhimaassa. Oli tuomari vannottanut Tepsan Junnuakin, mutta Junnu,\ntaitamaton metsänukko, typerteli vannoessaan:\n\n-- Majavia pyytämhän ja... ja... ja sallaamhan.\n\n-- Ei niin, vaan: majavia pyytämhän ja ei sallaamhan, opetti tuomari.\n\nMutta tyhmä Junnu typeröitsi yhä uudestaan samalla tavalla, niin että\ntuomari viimein tuskastui ja heitti äijän ulos sillä vannonnalla. Ja\nJunnu noudatti valaansa, pyysi ja salasi saaliinsa.\n\nSillä joka majavasta piti maksaa veroa kuninkaalle ja antaa osa\npapillekin. Tarkan huolen pitivät papit seurakuntalaistensa\neränkäynnistä, kuulustelivat pappilassa kävijöiltä kunkin saalista,\nja ukot kertoivat, että se ja sekin on saanut taas majavan. Niin meni\nTepsan Junnukin kerran papin luo, ja pappi heti tiesi:\n\n-- Olethan sie majavankin saanut?\n\n-- Niin pojan, äijä vastasi.\n\n-- Osa siitä kuuluu papille.\n\n-- Niin ne kullit.\n\n-- Mitkä kullit? pappi suuttui.\n\n-- Na, ne havukset. Ne ne on samat kuin met sanomma kullit. Ne sie\nsaatkin, koko hoion!\n\nMonesti tuli eränkävijöille kovat riidat, jopa tappelut ja\nmiesmurhatkin, kun satuttiin toisten pyytäjäin kanssa samoille\nseuduille taikka erehdyttiin menemään toistensa riistamaille. Sillä\njoka eränkävijä-piirillä oli omat pyyntialueensa, joille toisen seudun\nmiehet eivät saaneet aseineen tunkeutua.\n\nNiinpä kerran pari Kittilän miestä, Vesman äijä-raukaksi ja Ollilan\nukoksi sanottiin, menivät majavaretkellään Pokan taakse ja joutuivat\n\"Inarin maan sisälle\" ja saivat saaliikseen muutaman majavan. Mutta\nInarin vallesmanni, Morottaja, osuikin miesten asennolle ja vei heidän\nsaaliinsa ja metsästysneuvonsa. Vihoissaan hiipivät Kittilän miehet\nvuorostaan Morottajan yönuotiolle, keihästivät ukon ja raahasivat\nruumiin Ätsärijoen Koverijyrhämään. Vitsoilla vielä sitoivat ruumiin\nkädet ja jalat ja panivat kiviä painoksi. Tappoivat he koirankin ja\nupottivat samaan hautaan. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu, mutta eihän\nkaukaisen korven tihutöitä ollut kukaan näkemässä eikä kuulemassa. Oli\nkeihästäjä kyllä joskus juovuspäissään kerskunut:\n\n-- On tämän keihään nenässä mieskin tärissyt!\n\nMuuanna syksynä taas pari Kelontekemän miestä oli eräretkellä\nsodankyläläisten pyyntimailla ja saivat useita majavia. Mutta kun he\neräänä iltana palasivat asentopaikalleen, oli se ryöstetty tyhjäksi,\nsaaliit otettu, takkahärätkin viety majan luota.\n\nUkot heti arvasivat, että Sodankylän majavamiehet olivat keksineet\nheidän asentonsa, lähtivät koirineen juovattamaan jälkiä ja naakivat\nyöllä nukkuvalle nuotiolle, hyökkäsivät kimppuun ja keihäsvarsillaan\npieksivät koko kuusimiehisen joukon tainnoksiin. Sitten ottivat\nKelontekemän ukot pois saaliinsa, härkänsä ja muut neuvonsa, ja\npakenivat omalle maalleen.\n\nAlituisesti ahdisteltuna ja vainottuna katosi viimein koko majavain\nsuku Lapin korpimaista. Ja ehkä vielä enemmän joudutti merkillisen\notuksen häviötä se, että pyytömiehet niin paljon siitä riitelivät,\ntappoivatkin toisiaan ja olivat aina toisilleen kateellisia, sillä\nviha vie viljan maasta, kateus kalatkin vedestä. Lisäksi vielä\neränkävijät tekivät kaikenlaista petosta, salasivat saaliinsa\npyyntitovereiltaankin, vaikka oltiin yhteispyynnissä, eivät antaneet\nkuninkaalle, mikä kuninkaalle kuului, eivätkä papillekaan vieneet hänen\nhavuksiansa.\n\nNiin teki sitten metsäkin, puhdas metsä, jumalan luoma, sen, ettei enää\nsuonut parasta riistaansa kelvottomille pyytömiehille.\n\nSiitä on jo kohta kahdeksankymmentä vuotta, kun Sodankylän Könkään\nJussa, 1840-luvulla, kerran tuohustamassa ollessaan atraimella surmasi\nmajavaparin Saariselän tunturin laiteilla, Ätsärijoen latvoilla. Se\nlienee ollut metsän viimeinen majavananti, ja Ätsärijoen majavat\nsukunsa viimeiset Lapin erämaissa. Sen jälkeen saivat erämiehet koluta\ntyhjiä korpia ja katsella metsäpurojen autioita majavapatoja.\n\nViidestäkymmenestä ruplasta myi Könkään ukko koko saaliinsa, turkit ja\nhavukset. Hampaat vain pani talteensa kirveen teroittimiksi, kun ei\nenää majavia ollut niittyjä raivaamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapinkorven uljaimpia eläimiä olivat villipeurat, metsien kruunupäiset,\nkepeäjalkaiset juoksijat. Ne olivat oikeita Lapin tunturimaiden\nkasvatteja, jotka toisinaan sataisina laumoina samoilivat tuntureilta\noutaseutujen jäkälämaille ja vaaran tullessa kohisten ja rytisten\nkiitivät pakoon kuin tuulispuuska.\n\nVanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä,\npetollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan\nmelkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka\njänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään\nvieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten,\nKuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion\nkiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa.\nNiinpä Raaskaltion ja Tuorgattajärven välisellä kapealla kannaksella\non parikymmentä maatunutta kuoppaa, joita sanotaan lappalaisten\nentisiksi peurahaudoiksi, samoin Näkkälä- ja Lauttajärven kannaksella\nkymmenkunta sekä useita Muotkajärven itäpuolisilla tievoilla,\nLompolon- ja Hotinharjuilla; alhaalla Turtolassakin tapaamme vanhoja\nmaatuneita peurakuoppia Pellosta Saukkoriipiin mentäessä pitkän rivin\nValkeajärvenkaulassa, Valkeajärven ja Makkaravuoman välissä.\n\nLaittelivat lappalaiset metsiin myös hankaita, pitkiä peura-aitoja\npoikki kankaiden, jättivät aitoihin aukkoja ja virittelivät niihin\nnuora-ansoja. Taikka asettelivat peurojen poluille, rannioille, puiden\nväliin \"kaula-ansoja\", joihin peurat rannioita kulkiessaan puuttuivat.\n\nSamoja pyyntikeinoja käyttivät sitten etelänmiehetkin, kun tulivat\nLappiin, pettivät peuroja salahaudoilla ja rakentuivat hankaita pitkin\nselkosia. Näitä vanhojen eränkävijäukkojen peuranpyyntipaikkoja nähdään\nvielä siellä täällä kiveliöissä.\n\nNiin on Tunturipäissä, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, vielä\nSattasen erämiehen, Töllin-Matin, peurahankaan raismeita. Täällä on\nrinnakkain kaksi mahtavaa lakea, Nuortsortonen ja Roivoivoinen, ja\nniiden välissä syvä kuru, johon ukko viritteli ansojansa. Tunturipäiden\nerämaa olikin parhaita peuramaita. \"Roivoivoisessa jos ei peuroja ole,\nniin ei ole koko kairalla\", olikin entisten ukkojen sanantapana.\nKittilän Kallonkylän seudut olivat niinikään entisten erämiesten\npeuranpyyntipaikkoja. Täällä on pitkä Porttitievojen jono, joka\nLuosujärven tienoilta lähtien ojentuu aamukahdeksan aikaa kohden ja\nkulkee aina Ounasjoelle ja siitäkin poikki. Kallon puoleen, Kesä- ja\nTalviporttijärvien väliin, virittivät pyytäjät paulansa. Mutta\npääpyyntipaikka oli Kallojärven ja Syvänjärven välisen korkean\nhiekkaharjun porttikurussa. Siitä kulki villipeurojen valtarannio,\nja Kallojärven Kiviniemeen vartavasten rakennetusta pirtistä\nsaatettiin heti huomata, milloin peura puuttui ansaan. Kittilässä\nKapsajoen päällä, Tepastolompolon takamailla, nähdään myöskin\njäännöksiä entisäijien peurahankaasta. Pitkin Silasselkää ja\nMieliölakea kulki ukkojen metsäaita isoja mutkia tehden itään käsin\nkilometrittäin aina Mieliökuusikkoon ja Suvaskongelon vuomaan asti.\nJa lähellä olevassa Kursujärvessä on pieni kalliosaari, johon äijät\nveivät peuranpyyntikojeensa kesäteloilleen. Saarella on vieläkin\npystyssä pari patsasta ja niiden varassa poikkipuu, mihin peura-ansat\nripustettiin. Siellä ne säilyivät metsänpalonkin sattuessa. Sillä\nentisaikaan erämiehet monesti ilman aikojaan pistivät metsän palamaan,\njopa joskus kateellisina turmelivat tulella toistensa riistamaata. --\nJiesiön seutujen vanhoja peuranpyyntimuistoja on Vipukuusi, joka seisoo\nJiesiöjoella, kolme neljännestä Jiesiöjärvestä alaskäsin. Kuusessa\nkerrotaan entisten peuramiesten pitäneen vipuansojaan.\n\nPaljon pyydettiin villipeuroja myöskin ajamalla. Syksyllä koirien\nkanssa seurattiin peurojen jälkiä ja ammuttiin, kun päästiin lähelle.\nLihat pantiin talvea odottamaan vartavasten rakennettuihin pikku\naittoihin, luoviin, lauttasiin ja nileihin.\n\nMutta lumen aikana, syksyllä ja keväthangilla lähdettiin miehissä\noikein \"väkiajoon\". Pari-, kolmekymmentäkin miestä liittyi samaan\njoukkueeseen, yhteiseen seurapyyntiin ajamaan metsien vauhkoa karjaa.\nKeveät ahkiot, veturit, jukkonuorasta jäljessä juoksemassa, hiihdettiin\nsalolle, valittiin sopiva asentopaikka, johon heitettiin ahkiot ja\neväät. Sitten lähdettiin naakimaan peuroja, ja kun tavattiin tokka,\nniin pamautettiin ja taas lähdettiin miehissä laukomaan pakenijain\nperässä, niin että\n\n    -- Sui, sui, suoravaranpuu,\n    anna mennä mäntysauvan,\n    vitsajuksut viuvotella,\n    vaippahousut veuhkustella!\n\nJa taas ammuttiin ja ajettiin. Jos pelästyneet metsänelukat\nhätääntyivät eri parttioihin, jakautuivat vainolaisetkin joka joukon\nkintereille. Mutta ajon päätyttyä kokoonnuttiin kaikin taas saaliin\nkanssa asentopaikalle. Siellä toimitettiin saaliin jakaminen. Kunkin\npeuran saamamies sai aina ensin päältä-jaon kaatamansa otuksen\nselkärangan lihoineen, sitten muut lihat ja nahat tasattiin kaikkien\npyyntimiesten kesken.\n\nJa taas kun oli yökausi asentopaikassa makailtu, painuttiin erämaihin\ntuottamaan surmaa metsänväelle. Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen\noikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin\nsen muistoksi metsään \"keripää\": katkaistiin petäjä parin kyynärän\nkorkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon\nnenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä\nleikattiin vuosiluku, joskus saamamiesten puumerkkejäkin. Monesti\nhakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten\nmetsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjärven takamailla useassa\npaikassa, Liivajoella ja Vuohin Pöytämaassa; Mustanlompolon seuduilla\non niitä koko joukko samalla tievalla.\n\nJoskus satuttiin tavoittamaan peurat metsänsoljesta: peurahirvaat\nolivat tapellessaan sotkeutuneet sarvista yhteen ja niin tarttuneet\nmerkilliseen metsänsolkeen, joka sitoi Tapion komeat ajokkaat, etteivät\nvoineet paeta metsämiestä. Toisinaan löydettiin hirvaat metsänsolkeen\nkuolleina.\n\nVanhojen erämiesten, seurapyytäjien, entisiä asentopaikkoja muistetaan\nvielä muutamia. Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen\nlähellä oleva Jakovaara. Ne ovat Kangerkongottaman tienoilla kaukana\nerämaassa Seurujoen latvoilla, Kitisen ja Kapsajoen välisellä kairalla.\nSinne kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja\nsaaliinjakoon. Kinisjärven lähimailla, Kittilän, Rovaniemen ja\nSodankylän rajakulmauksessa on korkea Liittovaara, koko seudun mahtavin\nkukkula, hyvin rakkainen ja moniröyhyinen vuori. Vaaran juurelle,\nLiittolammelle, kokoontuivat erämiehet neuvottelemaan pyynnistä ja\nsitten lähtivät ajoon. Vaaran lähimailla villipeurat palkivatkin hyvin\nahkerasti. Kallojärven tienoilla, Vittakallonrovan, korkean vaaran\nlaidalla, seisoi vielä takavuosina ikivanha Koirakuusi, jonka juurella\nsanotaan entisten seurapyytäjien asennoineen. Koirat oli kytketty\nkuusen luokse, kun oli lähdetty villipeuroja naakimaan. Samanlainen\nseuroinpyytäjien kokouspaikka lienee aikoinaan ollut myöskin\nedellämainittu Vipukuusi Jiesiöjoella.\n\nVillipeuroja olikin vanhoina aikoina Lapissa monisataiset laumat\nliikehtimässä. Varsinkin sen jälkeen kuin kamala rutto toista sataa\nvuotta takaperin toimitti lappalaisten porokarjoissa suurkaadon,\nlisääntyi villipeurojen luku tavattomasti. Ihmisenhaju kun katosi\nerämaista, uskalsivat arat peurat lähteä tuntureiltansa alas aina\nkauas etelän kiveliöihin. Silloin niiden kintereillä metsämiehet\ntalvikausin hiihtelivät ja kaatoivat niitä väliin kokonaisin laumoin.\nMutta eivät ne siitä vähentyneet, uusia laumoja laskeutui pohjoisista\ntunturimaista, jossa oli oikein villipeurojen syntymäseutu. Vielä\nvanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen\ntuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin\npääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään,\nja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit,\nJuhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin\nlemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat\npakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne\nmenivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja\nNuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niinkuin\nvirta itäisiin korpiin.\n\nNiin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion\nKittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon,\nmutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan\neteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet,\nväsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin\nSavuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään,\nkaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes\nviimeinenkin oli maassa.\n\nTämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei\nenää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu.\n\n\n\n\nLAPPALAISMUISTELUKSIA UNARILTA\n\n\nSodankylän lounaisessa kulmauksessa, Rovaniemen ja Kittilän rajoilla,\non suuri ja kaunis Unarijärvi. Kesäisin johtavat vain metsäpolut\ntänne jänkien ja monilukuisten vaarojen erämaahan, jonka keskellä\npuolitoistapeninkulmainen, monien saarien ja niemien pirstoma\njärvenselkä aukeaa. Harvoin tänne kesällä kukaan vieras pohjastuu,\nmutta talvella kulkee järven poikki vanha erämaakylien valtatie,\njoka Tornionlaaksosta vie Sodankylän kirkolle. Vain pari kylää on\nsuuri järvi saanut äärelleen; pohjoisrannalla on iso Uimaniemi,\neteläpuolella, Meltausjoen niskassa, Luusua.\n\nUnari on oikea lappalaismuistojen järvi. Muinaiseen aikaan, jolloin\nkoko Peräpohja oli vielä Lapinkorpena ja \"tuhkalappalaisten\"\nasuinmaana, eleli näilläkin mailla vain lappalainen. Järven niemien ja\nsaarien, lahtien ja rantapoukamien monilukuiset nurmettuneet kentät\nkertovat kulkijalle tarinoita entiskansasta, ja maasta löydetyt kiviset\ntyökalut, kattilaranit ja muut kummannäköiset esineet haastavat\nkadonneen kansan oudoista elämäntavoista. Ja nykyinen ristirahvas\njuttelee monia muisteluksia seudun entisestä \"ristimättömästä kansasta\"\nja näyttelee heidän kalmistopaikkojaan ja asuinsijojaan.\n\nMuisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri\nJantukka-noita, jolla oli ollut kotansa nykyisen Rantalan talon\npaikalla Uimaniemellä. Mutta tarinat tästä Unarin ensimmäisestä\nukosta ovat jo unohtuneet, vain hänen kotasijaltaan on löydetty joku\nkivikirves, kattilansanka, poronluita ja hiiliä. Samoin ovat kadonneet\nmonet muutkin erämaajärven muinaiset asukkaat: Luusuan puolessa,\nMoulusjoen suussa, Päivänkentällä asunut Päivä, Pieskansaaren Pieska,\npohjoisrannan Korkeanlietteen Junkku ja Kaarinanniemen Kaarina,\nPorosaaren Raunankentän Rauna ja Ulikasjoensuun Utsi-Matti. Ja\ntoisista ei ole jäänyt muuta kuin nimetön kotasija. Kuolleet ovat\nukot ja saaneet sijansa \"ristimättömän kansan\" kalmistossa Porosaaren\nlounaiskolkassa, taikka ovat paenneet pois koko paikkakunnalta.\n\nRauna-äijäkin muutti pois, ja piilotti aarrekattilan kotakenttäänsä.\nJuhannusyönä nähdään siitä vieläkin savun nousevan.\n\nMutta toisista tietävät tarinat kertoa enemmän.\n\nNiin asusti ison Porosaaren Noidanniemessä suuri lovinoita, ja toinen\nlovinoita eleli Hamarankentällä, parin kilometrin päässä salmen takana\n-- lappalaiset olivat siihen aikaan vielä mahtavampia noitia kuin\nnykyään. Äijät olivat toisilleen vihamielisiä ja kateellisia, niinkuin\nnoidat tavallisesti ovat: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan he\nkoettivat voittaa ja tuhota virkaveljensä.\n\nNiinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi Lapin suurnoitien vanhaan\nmahtavaan kalastuskeinoon: laulautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi\nsekä toimitti akkansa ja tyttärensä kuivalta järvenpohjalta keräämään\nkaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat\nkaloja kontteihinsa, heittäytyi Hamaran noitakin loveen ja lauloi\nvastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Porosaaren noita enää voinutkaan\npidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen solauttaa se takaisin\njärveen. Siitä kalankokoojat saaliineen hukkuivat, vieläpä Hamaran\nnoidan manauksista muuttuivat kiviksi järvenselälle. Kahtena suurena\nkivenä, Isona-Akankivenä ja Pikku-Akankivenä, ne vieläkin veden pinnalla\nrinnakkain kyyköttävät. Iso-Akankivi hohtaa valkeaotsaisena möhkäleenä:\näidillä kun oli kalaretkellään ollut valkea lakki päässä. Tappiolle\njoutuneena pakeni Porosaaren noita pois koko seudulta, hopeansa vain\nkätki Noidanniemelle aarnihautaan. Mutta niin vahvoilla uhreilla\npiilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän\nkannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta\ntyhjänä.\n\nAutioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän\nkalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli\nsilloin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon\nukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren\nlohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät\nkoskaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä\non? Oikea kala ei ainakaan... jokohan marras lienee. Muisti silloin\nNaihon äijä:\n\n-- Na, meijän poika kyllä tietää, mikä tämä on. Hän kun on käynyt\nkerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!\n\nMutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa\nvain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin\ntunnustelemaan.\n\nTunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:\n\n-- Ellei tämä ole itte perkele, niin se on ainakin perkeleen poika.\nTämä on tulella poltettava!\n\nJa koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.\n\nMutta niin sitten kävi, ettei sen erän perästä enää ole lohta Unarista\nsaatu. Ei ole se kala enää noussut siihen veteen, jossa hänen sukuaan\nniin kamalasti kohdeltiin.\n\nMutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa\nkalastella, kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin.\n\"Kemiläiset\" nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta\nmyöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja\nvaltasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat. Syntyi pitkälliset\nriidat ja käräjöimiset Unarin seutujen kalavesistä sekä Lapin ja\nlannanmaan rajasta. Kemiläiset olisivat halunneet kokonaan haltuunsa\nkalaisen Unarin taikka ainakin rajan sen halki Liittovaarasta\nLentovaaraan. Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun\nlähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti\nLiittovaaralta Joukahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta,\nja sanoi: \"Tuo se on Lentovaara, josta savu nousee!\" Siihen raja\najettiin, ja Unari jäi kokonaan Lapin puolelle. Käräjöivät kemiläiset\nkyllä senkin jälkeen, mutta karttoihin merkitty raja piti paikkansa.\n\nJa kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he\nkoko joukolla erämaahan, viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä\nviimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen.\nNähdään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä,\nKemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.\n\nOsuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat \"vihavenäläiset\"\nryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä\nkovempaa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti\njoutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.\n\nMutta toisinaan ovelat lappalaiset vuorostaan saattoivat ryöstelevän\nvainolaisjoukon surmilleen -- ainaisesti ajeltuina ja vainottuina\nolivat vähäväkiset lappalaiset oppineet turvautumaan oveluuteensa.\nMonet tarinat kertovat kuulusta Päiviöstä sekä vielä kuulummasta\nLaurukaisesta, jotka vainolaisia kerran toisensa jälkeen syöksivät\nsurman suuhun.\n\nUnarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.\n\nUnarin koillisrannalla, Korkeassa, Marjetanniemellä, asui lappalaisukko,\nMarjetta. Keitteli Marjetta-ukko muuanna iltana poronlihaa kodassaan\nja kuori rasvaa kattilasta. Näki äijä silloin kattilaansa kuvastuvan,\nkuinka vainolaisen partainen naama ilmestyi kodan räppänäreikään.\nMutta Marjetta ei ollut tietääkseenkään, kuori vain kattilaansa ja\nitsekseen hyräillen hyöriskeli kodassa. Sitten yht'äkkiä äijä kaappasi\njousensa ja pinkaisi terävän nuolen partaiseen naamaan. Kuolleena\nrötkähti räppänästä kurkistelija alas, ja pelästyneinä lähtivät toiset\npakoon. Saman vainolaisen luita on sitten myöhemmin, vanhain muistannan\naikana, löydetty Korkean lietteestä; sääriluukin on ollut syrjäkämmentä\ntavallisen miehen sääriluuta pitempi, ja leukaluu niin leveä, että sen\nhaarat sopivat miehen leuan ulkopuolelle; pääkallo on ollut suuri ja\nsen takaraivossa semmoista latinankirjoitusta, mitä eivät tavalliset\nihmiset, latinan taitamattomat, osanneet lukea.\n\nMutta suuremman surman tuotti vihavenäläisille Riuna-ukko, joka eleli\nPorosaaren pohjoisrannalla, Riunankentällä.\n\nOli muuan kesäinen aamu. Riunan lapset olivat järven rantalietteellä\nleikkimässä. Huomasivat siinä outoja liikkujia järvellä, huutelivat:\n\n-- Uipiniemeltä tänne koiria! Yksi koira uipi... kaksi koiraa uipi...\nmonta koiraa uipi tänne niemeltä!\n\nRiuna-ukko kuuli lasten huutelun, meni katsomaan, mitä koiria siellä\nuipi. Näki ukko heti, etteiväthän ne mitä koiria olleet, vaan miehiä\nsieltä niemennokasta oli uimassa saarta kohden. Ja paikalla työnsi\nRiuna veneen vesille, sieppasi kirveen ja keihään mukaansa ja lähti\nsoutamaan uimamiehiä vastaan. Siellä heti keksi, että ne olivat\nvihavenäläisiä, jotka rakoksi puhalletulla lampaan rapamahalla\nkelletellen olivat surmaretkellä saareen. Silloin ukko kävi keihäineen\nja kirveineen rosvojoukon kimppuun, ajeli niitä mies mieheltä, sohikoi\nkeihäällä uimarakot puhki ja kirveellä taas hotaisi kynsille taikka\nkamautti kalloon, kun uimamiehet rupesivat tarttumaan veneeseen.\nMuuatta vainolaista ukko viillätti käteen, niin että koko koura\nraskaine kultasormuksineen kopsahti veneeseen. Ja niin tuhosi venemies\nyksinään koko vihollisjoukon.\n\nNiemeä ruvettiin sitten sanomaan Uimaniemeksi. Ja vihavenäläisten luita\n-- tuuli kun ajeli raatoja rantaan -- on jälkeenpäin monet kerrat\nlöydetty niemen kivirovaikosta, Uimaluolasta.\n\nUnarin seutujen viimeinen lappalaisasukas oli kuulu \"Roju-Elli\", vankka\nja toimekas lapineukko, jonka lantalaisverellä sekoitettuja jälkeläisiä\nvieläkin elää Unarin kulmilla.\n\nRoju-Ellin sanotaan olleen täyden tuhkalappalaisen, Pokan sukua,\njoutuneen ensin naimisiin Kyrön miehelle Kittilän pohjoisiin\ntunturimaihin, mutta sitten pian jääneen leskeksi. Upporikkaan\nlesken etsi erämaista taas Unarin lappalainen, Kallatsan Lassi, joka\npiti kotaansa nykyisellä Autionkentällä, Unarin pohjoisrannalla,\nAutiolammen äärellä. Lassi ei ollut aivan puhdasta tuhkalappia, sillä\nhän oli Saaran Jussan poika, ja Saaran Jussasta taas tiedettiin, että\nhän pojanpoikana polveutui entisestä Sodankylän papista ja hänen\nlappalaisesta piiastaan. Niin rikas ja mahtava oli Kyrön tunturien\nleski, että hän Unarille tullessaan toi mukanaan semmoisen porotokan,\nettä Lassin kotakenttä, vieläpä koko Autiolampikin tulivat täyteen\nhänen sarvipäisestä laumastaan. Toimekkaana hääri Roju-Elli uudessa\nkotipaikassaan. Unarin ympäristöillä, jäkäläisillä kankailla ja\ntievoilla, paimenteli hän suurta karjaansa, kierrellen kiveliöstä\nkiveliöön, pääpaikkana pitäen Autiolammen kenttää. Talvisin ajeli Elli\nkomeasti pitkine raitoineen ylt'ympäri laajaa Lappia ja Peräpohjaa\naina Tornion, Matarengin ja Enontekiön markkinoita myöten, jopa Ruijan\nmeren rannoilla Alattiossa asti. Ja iso tiuku oli aina ajoporon\nkaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa\nraitoporoillakin kulkusensa. Siitä jo kyllä etempänäkin tiedettiin,\nmilloin Roju-Elli oli liikkeellä, sillä kauas kuului kova roju ja\npauhu, helinä ja helkkäminen, kun eukko raitoineen teki matkaa. Jopa\nyli kaiken kajahteli Ellin huikea ääni, kun hän poroilleen taikka\nmiehilleen äyskähteli. Eipä eukko suotta ollut rehevää nimeään saanut.\n\"Huutaa kuin Roju-Elli\", sanotaan Unarilla vieläkin.\n\nMutta Ellin miehestä, Autiokentän Lassista, eivät tarinat paljoa kerro.\nMahtavan akkansa rinnalla joutui hän kokonaan varjoon, ja kuolikin jo\nennen häntä jättäen Ellin yksinään rojuamaan. Sen vain muistelukset\nmainitsevat, että kerran meni ukko karhuntappoon -- ja eukko oli\ntietysti mukana. Huonosti ukko ampui, ärsytti vain karhua, niin että se\nhyökkäsi kimppuun ja heitti äijän alleen. Silloin äijä päästi parun ja\nhuusi Ellille:\n\n-- Helähytä vyölliskoukkua!\n\nAkka helähdytti avainkimppuansa ja karhu, joka on vihainen helinälle,\nheitti äijän ja lähti laukkaamaan eukkoa kohden. Mutta akka asettui\nkirveineen kinokseen tappeluasentoon, kysäisten vain ukolta:\n\n-- Kummallako lyön, terälläkö vai pohjalla?\n\n-- Pohjalla, pohjalla! neuvoi Lassi.\n\nJa pohjalla Elli paukauttikin, roimautti niin rajusti, ettei sitä\nlyöntiä tarvinnut kerrata.\n\nSiihen karhu eukon eteen kellistyi.\n\nKolme tytärtä oli Roju-Ellillä, Saara, Riitu ja Elli, mutta ei yhtään\npoikaa, joten siis vain tyttäret joutuivat Ellin lapinsukua jatkamaan.\nSuurien porotokkien perijöinä kelpasivat toimekkaan lapineukon\nkomeat ja koreapukuiset tyttäret kyllä lannanmiehillekin. Saaran\nsai Sassalin Joopi, Sodankylän Sassalinjärveltä, ja muutti sitten\nanoppimuorinsa naapuriksi Uimaniemelle. Riitu vietiin naapurijärvelle,\nKierinkiin, Ristilän Matille, ja Ellin otti Seipäjärven Niiles, joka\nmeni ja perusti Kierinkiin Kumpulan talon. Niin siirtyi Roju-Ellin\ntuhkalappalainen suku suomalaiseen polveen ja mukautui lantalaisten\ntavalla elämään kiintonaisessa asuinpaikassa, karjaa hoitamaan ja\nmaata möyrimään. Saara kyllä Joopeineen asusteli äitinsä tavalla,\nkierteli kiveliöitä porotokkain kanssa sekä kesät että talvet. Vasta\nvanhana asettuivat erämaiden kiertäjät Uimaniemen taloon asumaan, ja\nJoopista tuli \"Uima-Joopi\".\n\nLappi, Roju-Ellin kieli, oli tyttärien kielenä, mutta oppivat he sitten\njo miestensäkin kielen. Ja lapinpuvussa tyttäret käyskentelivät, kuten\nennen mahtava äitimuorinsakin.\n\nMutta sitten jo seuraavassa polvessa kieli ja tavat vaihtuivat.\nRoju-Ellin kieli katosi, ja lapin vaatteuksen sijalle tuli lantalaisen\npuku. Unohtunut on jo Kallatsan mummolta, yli 80-vuotiaalta\nMänty-Elliltä, Saara-muorin tyttäreltä, äitinsä kieli, samoinkuin\nhänen veljeltään, Rantalan Joopi-äijältä, puhumattakaan nuoremmista,\nneljännen ja viidennen polven jälkeläisistä, jotka parhaillaan ovat\nUimaniemessä elämässä ja nousemassa.\n\nEi ole lappalaisista eikä Roju-Ellistä enää muuta kuin muistelukset\njäljellä, ja autiot kalakentät ja kotasijat. Mutta niistäkin jo monet\novat lantalaisten niittymaina taikka viljapeltoina.\n\nOn sentään Roju-Ellistä vielä muitakin muistoja: Vieläkin monet\nUimaniemen nuoret pojat ja tyttäret komeilevat lapin tummalla tukalla\nja katsella väläyttelevät esi-äitinsä mustanruskeilla silmillä.\n\n\n\n\nALAKYLÄN ENSIMMÄISET ASUKKAAT\n\n\nKittilän suurimpia kyliä, Kirkonkylän ja Kaukosen rinnalla, on Alakylä\nOunasjoen suuren väylän itäpuoleisella rantatasangolla.\n\nTäällä jo etelästä tulija ensi kerran saa hiukan Lapin tuntua,\nsillä kylän eteläpuolisille hiekkatievoille, parhaiten korkealle\nÄijänpuljulle, kumottavat taivaan pohjoisilta ääriltä Lapin\nmonilukuiset tunturit -- Ylläs-, Kesanki-, Lainio-, Pyhä-, Aakenus-,\nKätkä-, Levi- ja Kumputunturit -- mahtavina, sinertävinä köyryinä. Eikä\nkesänaikana päiväkään mene enää mailleen viikkokausiin.\n\nTäälläkin alkuisin asusti lappalainen. Mutta helppo oli tänne\nlannanmiehen osata: suurta Ounasta vain soutaa ja sauvoa vastavirtaan.\nSiksipä jo aikaisin tänne etelästä-nousija saapuikin.\n\nMuuan karkulainen, jonka sanottiin olleen lähtöisin aina Ruotsista,\nTaalainmaasta asti, tuli ensiksi Lapinkorpeen ja asettui Alakylän\nlappalaisten seuraan, tehden talon jokirannalle. Naapureilleen miehellä\noli aina tapana kerskailla:\n\n-- Mie olen mies muita mokompi! Mie olen sillan alta kiviarkusta\nlöyvetty ja kauppiaalta kasvatettu ja pitkäkyntisyyteni takia pois\nhääetty, ja kaksi kertaa elämässäni liinapakkaan sattunut.\n\nKerrottiinkin, että mies \"muita mokompi\" oli pikku lapsena liinapakkaan\nkääräistynä heitetty maantien sillan alle kuolemaan. Poika-pahaisen oli\nkuitenkin löytänyt muuan kauppamies, korjannut kotiinsa ja kasvattanut\napulaisekseen. Mutta pojasta oli tullutkin pitkäkyntinen, niin että\nisännän oli täytynyt häätää hänet maantielle. Sitten oli liinapakan\nmukana löydetty joutunut taas kommelluksiin, tappeluihin, ja pieksänyt\ntoverinsa liinapakalla pois päiviltä, ja sen johdosta lähtenyt karkuun\nLapin erämaihin, jossa ilmestyi miehenä muita mokompana ja teki talon\nOunasjoen rannalle.\n\nJa kun ei miehestä tiedetty muuta kuin hänen tarinansa, ruvettiin häntä\nsanomaan \"Liinapakka-äijäksi\", ja miehen taloa Mokoksi. Ja Mokkona on\nLiinapakka-äijän perustama talo sitten pysynytkin.\n\nParhaat niittymaat Ounaan varrelta ennätti Mokon Liinapakka-äijä valita\nasuinpaikaltaan aina Laini-joelle asti, jossa joutui Kaukosen asukkaan\nkanssa rajatusten Kentänniemellä, penikulma Kaukosesta alaskäsin.\n\nMutta vanha pitkäkyntisyys pysyi Mokon miehessä Lapinkorvessakin.\n\nKaukosen ukolla oli kerran lehmä laitumella Kentänniemellä. Lähti\nukko illalla saunan lämmetessä hakemaan sitä kotiin, mutta lehmää\nei löytynytkään. Silloin ukko arvasi heti asian ja lähti seuraavana\npäivänä poikineen ja pyssyineen ahdistelemaan naapurin äijää, joka oli\nniityllään. Ja äijän takki oli veressä.\n\n-- Miksi on takkis veressä? Kaukonen heti ensi asiakseen kysyi.\n\n-- Pyitä ammuskelin, Mokko murahti.\n\n-- Olet lehmäni tappanut!\n\n-- Enkä!\n\nMutta kun Kaukonen meni ja etsi suovan, löytyi sieltä lehmänraato.\n\nSiitä Kaukoset taas Mokon kimppuun:\n\n-- Tapamme sun nyt, sinä lehmännylkijä!\n\nMokko häätyi rukoilemaan sovinnontekoa. Ja sovinto tehtiinkin, mutta\nMokon täytyi luovuttaa monia parhaita Ounasjoen niittyjään Kaukoselle\n-- muuan niistä, Välinahka, on vieläkin samalla Kaukosen talolla.\n\nIsossajaossa kyllä joku niitty, Välikaarto, palautettiin takaisin\nMokolle.\n\nSai sitten Mokko naapureikseen Hietaniemen ja Erkin talon, joiden\nensimmäisten asukasten sanotaan olleen lapinrotua. Ounasjoesta pyysivät\nuudiseläjät lohta, ja kävivät myös kalastelemassa Molkojärvelläkin,\nparin penikulman päässä, Sodankylän rajoilla. Samoihin aikoihin tekivät\nalhaalta käsin kemiläisetkin joka kesä kalaretkiä Molkojärvelle.\n\nMutta Molkojärvellä jo asusti kaksi kamalaa äijää, jotka olivat sinne\njostakin alamaasta koituneet: Tuimala-raukka ja Jääskön äijä. Tuimala\nasui lounaisrannan Pirttilahdella, Tuimalankentällä, jossa vielä\nnähdään huoneen sijoja sekä tavaton \"väkikivi\", jota äijä on väliin\nhuvikseen heitellyt. Ja vastapäätä, itärannalla, möyri Jääskön äijä,\nraivasi korpea ja rakenteli kiviaitaa, minkä jätteitä nykyisinkin\nnähdään rantakorvessa Kenttävaaran laidassa. Äijä olikin vielä\nmokomampi kuin Tuimalan ukko, oli Molkojärvelle tullessaan vain kivellä\nistuen melonut ylös Ounas- ja Molkojoet.\n\nMolkojärven korpikontiot vihasivat kovin kaikkia vieraita, jotka\nkävivät verottamassa heidän kalavettään. Varsinkin Jääskön äijä oli\nheille äkäinen. Niinpä hän kerran riitautui kemiläisten kanssa ja\nraivoissaan kangella pieksi hukuksiin koko nuottueen, neljä miestä.\nMiesten ruumiit ajautuivat sitten rannoille: Raappana-nimisen\nRaappanalahteen, Tiiron Tiirolahteen, Hannun Hannulahteen ja Lisman\nLismalahteen. Veneramiskon ajoi tuuli Laivalahteen.\n\nSellainen meno Molkojärvellä säikähdytti Mokon ynnä hänen naapurinsa --\nsaattaisi hurjapää helposti heidätkin samoin ruhjoa. Ja Molkojärvi oli\nhyvä kalavesi, jossa pitäisi saada pyydystää. Mokko lähti tovereineen\nJääskön äijää puhuttelemaan. Kun miehet astuivat äijän pirttiin, niin\nsiellä isäntä istuu pöydän takana, ja karhun leukaluut yksikseen omia\naikojaan tanssivat pöydällä, saman karhun, jonka Jääskön äijän suuri\nsonni oli hiljattain tappanut. Se kyllä miehiä hirvitti, mutta saivat\nsentään sanotuksi asiansa:\n\n-- Etkö lähe meijän kylään asumaan? Siellä on hyviä talonpaikkoja ja\npaljon hyviä niittyjä. Saat itse valita paikan ja niittyjäkin kyllä\nsaat. Lähe pois sinne muijen joukkoon, korttoakos täällä kiveliössä\nyksin möyrit. Lähe katsomaan!\n\nJa äijä lähti, meni veneeseen ja herrana istui, ja miehet lähtivät\nsoutamaan Molkojokea alas ja sitten taas sauvomaan Ounasta ylös.\nPäästiin Pahtakosken niskaan, Nurmikorvaan, jossa on suuri\nRäystäskallio rannassa, niin jo sanoivat sauvojat:\n\n-- No, ei ole enää pitkä kylään. Minkälainen paikka tämä olisi? Mutta\näijä vain istuu herrana veneessä, katsahtaa rantaan päin ja murahtaa:\n\n-- Ei tämä ole hyvä paikka. Sauvokaa eteenpäin!\n\nTullaan Neitikosken niskaan, jossa on rannalla synkkä kuusikko, ja taas\nkysäistään:\n\n-- Minkäslainen paikka tämä olisi?\n\nÄijä nousee rannalle, ja miehet jäävät veneeseen odottelemaan. Vähän\najan päästä äijä palaa metsästä, kädessä verekset karhunkorvat,\nistahtaa veneeseen ja ärähtää:\n\n-- Ei tämä ole ihmisten asuinsija. Sauvokaa vain ylöspäin!\n\nPäästään siitä jo lähelle miesten asuinpaikkoja, ja sauvojat ovat jo\nkovin hätäyksissään. Silloin äijä komentaa:\n\n-- Soutakaapa kosteeseen! Eihän tästä ole enää kaukana teijänkään koti.\n\nMiehet soutavat rantaan, äijä nousee maalle ja sanoo:\n\n-- Tähän mie asetun!\n\nJa siihen äijä asettuikin ja teki Jääskön talon, neljänneksen\nalapuolelle Mokkoa. Niittyjä hän sai valita Ounasjoelta,\nLainiosuvannolta. Talonpaikastaan arveli äijä:\n\n-- Kyllähän tässä pari kolme polvikuntaa elää hyvästi, mutta voivat\nsitten ohjakkeet ja orjantappurat tukahuttaa pellot.\n\nNiin tuli Molkojärven pelottavasta äijästä Alakylän asukas, ja Alakylän\nmiehet saivat rauhassa käydä Molkojärvellä kalassa. Heillä olikin\nsiellä sitten aina viimeaikoihin saakka jokaisella omat kalakenttänsä\nja aittansa, samoinkuin lähellä olevalla Saarijärvelläkin.\n\nMutta vaikka Jääskön äijä olikin nyt oman kylän miehiä ja kävi yhdessä\nkalaretkillä Molkojärvellä ja heinätöissä Lamiosuvannolla, vistotti\nkuitenkin toisia koko ukko. Harvoin hän pistäysi kylässä, eleli\nvain jokitörmällään ja raivasi rantakorpeaan. Näkivätpä naapurit,\njotka salaa pitivät ukkoa silmällä, kauhukseen hänen joskus suurella\nkivilaakalla meloskelevan poikki joen.\n\nJa vielä enemmän kauhtuivat kylänmiehet, kun kerran näkivät,\nminkälainen valta äijällä oli Hiisiinkin, joita siihen aikaan vielä\nmajaili niilläkin selkosilla, Pahtakahiossa, joen länsirannalla. Oli\nHiisi-äijä kyllästynyt ihmiskansaan, joka jokea myöten myötäänsä nousi\nerämaahan hänen rauhaansa häiritsemään. Hiisi päätti sulkea koko\nOunasjoen ja lähti akkoineen ja poikineen kantamaan Pahtakalliosta\nhirmuista kivitaakkaa jokea kohden. Taakkansa rymäytti äijä virtaan\npoikkiteloin, ja akka-Hiisi rysäytti toisen jatkoksi. Mutta silloin\njuuri sattuikin Jääskön äijä rannalle. Kun poika-Hiisi aikoi paiskata\nväylän tukkoon, jyräytti Jääskö rannalta:\n\n-- Poika, äläs heitä sitä siihen!\n\nHiidenpentu pelästyi, niin että kiviröykkiö rysähti hänen selästään\nalapuolelle muorin kannannaista. Hiidet laukkasivat korpeensa, ja\nOunasjoki jäi patoamatta.\n\nMutta Hiisien kantamat kiviröykkiöt ovat vieläkin kuin patona\npoikkiteloin Ounasjoessa, ja sanotaan niitä Äijänpadoksi, ja rannalla\nolevaa Jääskö-äijän uudistilaa nimitetään 1700-luvun alkupuolella\nasiakirjoissakin Äijänpadon taloksi.\n\n\n\n\nSIEPPIJÄRVI\n\n\nNaamijoen juoksulla Kolarin sydänmailla, vaarojen välissä, on matala\nheinärantainen Sieppijärvi, jonka nykyään jo melkein kokonaan täyttävät\nvetiset heinäsaarekkeet. Korkeassa kortteikossa ja luhtaheinikossa\nvedenpinta vain siellä täällä läikkyy silmänteinä taikka kiertelee\nmonilukuisina salmina ja kanavina vesiaulakkeesta toiseen.\n\nTuiki tuntemattomia olivat entisaikaan Kolarin suuret selkoset, eivätkä\nKöngäsen ruukin isot herratkaan väylän länsirannalla tietäneet,\nminkälaisia maita ja mahdollisuuksia piili itärannan synkkien\nasumattomien erämaiden pimennoissa. Lähettivät he silloin lapinäijän,\nsalojen tarkan samoilijan, Siepin, sinne löytöretkelle. Kepsutteli\nlöytöretkeilijä aamuaurinkoa kohden poikki paripenikulmaisen kairan,\nkulki synkkiä kuusikkokorpia, kapusi vaaroja, mutta enimmäkseen sai\nsotkea suuria jänkiä ja aapoja, tuli viimein männikkökankaalle ja\nvaaralle ja sen takaa löysi metsäjärven, löysi toisenkin, tarkasteli\nmaita ja tutki vesiä ja tallusteli sitten taas takaisin ruukille ja\n\"muisteli\" herrallensa suuren tutkimusmatkansa tulokset:\n\n-- Na, löysin mie jängän, suuren jängän, ja löysin mie järven, ei\nsuuren järven, mutta viljaisen järven, kaloja paljon oli. Ja kaksi\nsuurta vaaraa oli järven ympärillä, yksi vaara tällä puolella ja yksi\nvaara tuolla puolella. Ja järveen tuli iso joki pohjoistuulen puolelta,\nja iso joki lähti suvituuleen päin, ja joessa ui paljon lintuja, niin\npaljon lintuja, että päivä pimeni, kun lentoon lähtivät. Na, sitten oli\ntaas järvi, pitkä järvi, ei leveä järvi, mutta kalajärvi. Ja paljon\nheinää kasvoi tämän järven rannalla, ja paljon heinää kasvoi joen\nrannalla, ja sangen paljon toisen järven rannalla, järvessäkin kasvoi\nheinää. Suuret ja hyvät heinämaat siellä oli. Rintoihin asti oli ruohoa.\n\nHyvin toimitetun retkensä palkkioksi sai Sieppi-äijä löytämänsä\njärvet kalavesikseen ja ruvettiin niitä löytäjänsä mukaan sanomaan\nSieppijärviksi, ja vaaraa järven Länsipuolella Sieppivaaraksi sekä\nsuurta jänkää matkan puolitaipaleessa Sieppijängäksi. Löytöretkeilijä\nmuutti asumaan alemman Sieppijärven länsirannalle, nykyisen Satan salon\ntienoille, pystytti siihen kotansa, rakensi rantaan pikku aitankin,\njoka äijän jälkeen vielä sadat vuodet seisoi, ensin Satan ukon\nkenttäaittana, sitten Rovan elatusäijän aittana, kunnes se muutettiin\nJoensuunniemeen niittyladoksi. Ja siellä se on vieläkin.\n\nMutta Siepin löytämät parhaat niittymaat valtasi Köngäsen ruukki\nja piti niitä hallussaan aina \"riikin jakoon\" asti. Joka kesä\nkävivät ruukin miehet Sieppijärvellä tekemässä heinää Voisaarella,\nVarisniemellä, Pietinniityllä ja Papinniityllä sekä Tiensuun latomaalla\nja Naamijoella. Mutta kun valtakunnat erosivat, menetti Ruotsin\npuolelle joutunut ruukki suomalaiset niittymaansa. Ne jäivät kruunun\nniityiksi, joita sitten \"houvi\" kävi myymässä paikkakuntalaisten\nniitettäviksi. Muuankin \"Nenättömäksi houviksi\" sanottu, huonosti\nsuomea haastava herra, oli ollut niittyjen myyjänä. Sittemmin saivat\nSieppijärven isännät lunastaa niityt omikseen.\n\nLöytöretkeilijä Sieppi ei saanut kyllä yksinään metsäjärvillään\nkalastella. Naamijokea myöten osui sinne toinen jos toinenkin erämies,\nraivasi rannalle kalakentän ja kävi Sieppi-äijän kalavettä verottamaan:\nsäynäjää ja siikaakin siihen aikaan oli järvissä yltäkyllin. Muutamat\npyyntimiehet rakensivat kala-aitankin saaliin säilytyspaikaksi, ja\nsellainen entisten ukkojen rakentama pieni pari-, kolmimetrinen\nkala-aitta on vieläkin Filpan talossa tavarahuoneena. Alhaalta\nJuoksengista ja Alkkulasta sanotaan miesten olleen.\n\nMutta hyvät kalavedet ja vielä paremmat heinämaat houkuttelivat pian\nSiepin asentojärvelle vakinaisiakin asukkaita. Sitä oli erämaata\nkiertänyt ja lantalaisten mieliteot tunteva lapin-äijä jo kauan\naavistanutkin, jopa ennustanut, että vielä tämänkin järven rannalla\nasuu lannanmies, ja iso kylä nousee kerran vanhan Sieppi-äijän\nkalaveden ympärille.\n\nJa niin on käynytkin. Sieppi-järven ympärille on kohonnut Kolarin\nsuurin yhtenäinen asutus. Koko länsirannan karu kangas ja Peuravaaran\nlaita hiekkatievoineen ja kivikkoineen on paljastettu, ja taloja\nsekä mökkejä on noussut kymmenmäärin. Muutamat asunnot ovat jo\nsaaneet sijansa itärannallakin, Käkivaaran rinteellä. On kylässä\nSattaa, Piippaa, Pääkköä, Iivaria, Jussia ja Rovaa, Kangasta, Kurua ja\nKulluvaaraa.\n\nTornion jokiväylän asukkaat, jopa useimmat Ruotsin puolelta,\naina sydänmailtakin, pitivät ensiaikoina huolen Sieppijärven\nkansoittamisesta. Kolme ukkoa väylän takaa, Mikon-Antti Koivukylästä,\naina Hietaniemen seuduilta, Alatalon ukko Jarhoisista, Naamijoen\nsuulta, ja Satan äijä Sattajärveltä, Pajalan takamailta, kävivät\nensin vain kalaretkillä, mutta sitten jo asettuivat järvelle elämään.\nSattalainen sai ensiksi aikaan Satan talon, jota sanotaan kylän\nvanhimmaksi, sitten Koivukylän mies tuli Satan naapuriksi, ja niinikään\njarhoislainen. Mikon-Antin asuntoa sanottiin alussa vain isännän mukaan\nMikon-Antiksi, mutta sitten myöhemmin se taas sai uudesta isännästä\nuuden nimen Filppa, joka sillä on vieläkin.\n\nVäylän takaa, Turtolasta Ruotsin puolelta, tuli asukas Pääkköönkin,\nnimittäin Pääkkö. Samoin saapui Iivarinkin talon tekijä, Iivari-niminen\nmies, Torakankorvasta, vastapäätä Ylitornion Kaulirantaa, läheltä\nentisen Tornionjoen tulvan runoilijan, Keksin, asuntopaikkaa. Ja\nTorakankorvassa kuuluu vieläkin elävän samaa Iivarin sukua. Mutta\nKulluvaaran asukas lähti Suomen puolelta väylää Turtolasta, Juoksengin\nKulluvaarasta.\n\nSama Pajalan Sattajärvi, joka oli Satan ukon saattanut matkaan,\ntoimitti talon tekijän Sieppijärven Kuruunkin, ison, mustaverisen\nja pahansisuisen miehen. Rysäytti musta mies rantakorpeen aukon ja\nrakentaa rytisti siihen talon. Mutta silloin saapui Sattajärveltä taas\nmies, vielä mustempi ja pahansisuisempi kuin edellä tullut veljensä. Ja\nväkevämpikin. Sillä pahankurisille veljeksille tuli talosta tappelu,\njoka päättyi siihen, että viimeksi saapunut veli könisti ensiksi\ntulleen talomestarin pois koko seudulta ja rupesi itse isännöimään.\n\nKurulaiset olivatkin aivan omaa ihmisrotuansa koko suku, mistä lienevät\nkaukaisesta kotikorvestaan saaneet suoniinsa -- samoinkuin Kittilän\nSalmijärveläisetkin -- lihatontan taikka metsähiiden synkkää verta,\njoka antoi miehelle mustan haahmon ja pahan sisun.\n\nMutta jos kurulaiset olivatkin äkäisiä toraan ja tappeluun, niin oli\nheillä sisua raatamiseenkin ja työntekoon. Ainakin Pekka-äijälla, joka\noli merkillisimpiä Sieppijärven Kuruja.[5] Mies oli tavaton maan\nmullistaja ja niittyjen raivaaja. Pekan periaate oli, että joka kerta,\nkun taloon syntyi perillinen, leivänsyöjä, piti tehdä ohratynnyrinala,\neli 800 kanttisyltä, peltoa ja hakata jokiniittyä yhden lehmän\nheiniksi. Ja sen ukko aina teki, itse möyri pellot ja perkkasi niityt\njoka perillisen perästä. Syksyisin raatoi Pekka niittyraiviollaan,\nväliin viikkomäärin yhteen menoon, rehkien pyhät, arjet kaukaisilla\nsydänmajoilla, rämpien avojaloin kylmissä korpivesissä, kaadellen\npuita ja raastaen pois pajukoita. Yön tietämissä ajoi ukko monesti\nheinäkuorman kotiin ja taas päiväkauden heilui raiviollaan. Sattui\njoskus niinkin, että myöhäinen syksy heitti lumen avojalkaiselle\nkorvenraivaajalle. Kerrankin kun ukko oli kuusi viikkoa yhtä kyytiä\nryskännyt Venejoen Ymmyräisniemellä, puolentoista penikulman päässä\nkylästä, paiskasi taivas lumen korpeen. Äijällä ei ollut muuta neuvoa\nkuin lähteä kiireesti tarpomaan kotiin. Mutta kaukaisessa, pimenevässä\nsydänmaassa ukko eksyi ja kierteli takaisin omille jäljilleen. Kovin\nkummissaan hän niitä katseli ja ihmetteli:\n\n-- Onko täällä muitakin avojalkaisia kulkenut?\n\nÄlysi äijä sentään viimein ne omiksi sotkemikseen, otti tarkemman\nsuunnan ja osasi lopultakin kotiinsa.\n\nMutta Vaattojärven miehet, Raution Heikka ja Nivan Mooses, jotka\nkulkivat metsästysretkellä, löysivät myöskin äijän avojalkaiset\ntallaukset, luulivat karhunjäljiksi ja rupesivat niitä seurottelemaan,\najattivat, ajattivat ja päätyivät äijän perässä Sieppijärvelle.\n\nMutta kerran tuli Pekka-äijälle korpityössään tylsä eteen. Oli ukko\nPasmajoella niittyä ajamassa ja tapansa mukaan rehki pyhäpäivätkin.\nLensi silloin, kun Pekka parhaillaan keittää tuhraili kodassa, tavi\nräppänästä sisään. Ukko ei siitä säikähtänyt, koppasi linnun kiinni,\nheitti pataan, keitti ja söi. Mutta yöllä ilmestyi pirulaisäijä kodan\novelle ja karjaisi:\n\n-- Sie olet tappanut ja syönyt miun poikani!\n\nNiin pelästyi Pekka pirulaista, että törmäsi ulos kodan räppänästä ja\nlaukkoi samaa päätä kotiin, viiden neljänneksen matkan.\n\nAvojaloin touhusi ukko kaiket kesät. Mutta kun piti lähteä lehmiä\nkiveliöistä etsimään, koppasi hän kenkäpuolen kainaloonsa siltä\nvaralta, että sattuisi jalkansa kiveen loukkaamaan.\n\nTervaa Kolarin entiset ukot polttivat paljon. Kurun äijäkin laittoi\nkerran tervahaudan, mutta sai siitä jo kyllikseen. Toista ei ukko enää\nruvennut hankkimaan, vaan ryhtyi jälleen maatansa möyrimään ja arveli:\n\n-- Se ei tule autuaaksikaan, joka ei maata pruukaa.\n\nPienet olivat Kurun pellot, kun Pekka ne sai haltuunsa: vain puolen\ntynnyrin ala niittykarkeaa ja joku kapanmaa peltoa. Mutta kun äijä\noli aikansa rehkinyt, oli talossa kahdentoista tynnyrin ala peltoa ja\nkolmentoista lehmän heinät niittyjä. Vielä eläkeäijänäkin kiskoi ukko\ntynnyrin peltomaan Kenttälaelle, tekaisi navetan ja pirttipöksän, jossa\nyökaudetkin kiskoi päreitä ja kutoi verkkoa.\n\nSamanlainen työhullu oli Pekan emäntäkin. Yksin hän heilui kotona\nja toimitti kaikki talon askareet, jopa ennätti siinä välissä tehdä\nmuutakin. Kesäpäivän töinään akka aamulla lypsi ja hoiti karjan matkaan\nmetsälaitumelle, sitten leipoi, kirnusi ja sen jälkeen yksinään sauvoi\nveneellä kahden neljänneksen päähän Hirvikosken myllyyn, jauhatti\nviljansa ja työnteli taas kotiin. Kotiin päästyään emäntä lähti\njuosta haapsottamaan kolmen neljänneksen päähän Ritalaen perille,\nPruukinvankkaan, noutamaan karjaansa, joka vielä oli lypsettävä ja\nhoidettava yölevolle. Ja kalan pyyntiaikana ehti eukko vielä hoitaa\nverkkoja ja syksyllä viritellä metsään linnuille loukkuja.\n\nSemmoinen toimekas emäntä oli Kurun Pekan eukko. Ja muutenkin hän oli\ntavattomampi muita ihmisiä. Ei voinut häntä vesikään menettää. Kupsahti\nhän kerran kalaretkellä Vaattojärveen, vajosi pohjaan, ja kolme päivää\nvierähti, ennenkuin eukko saatiin ylös. Mutta kun hänen annettiin\nrauhassa maata köllöttää rannalla suullaan, eikä mainittu sanaakaan\nhukkumisesta eikä ääneensä puhuttu, ettei hukkuneen sydän halkeaisi,\nniin pian heräsi akka henkiin, kakisteli hiukan kurkkuansa, kömpi\njaloilleen ja lähti köpsöttelemään toimiinsa.\n\nHävinnyt on tämän raatajaparin talo. Ei ollut jälkipolvessa enää\nPekka-äijän sisua eikä muorin kaikkialle ennättävää toimekkuutta. Tuli\ntukkihuijausten aika, talo menetti metsänsä, joutui \"puulaakille\", ja\nautiona, kohta maahan rysähtämässä, ammottaa nyt ahkerain raatajain\nasunto.\n\nNiittymaita valtasivat Sieppijärven uudisasukkaat ympäristöiltä,\nmistä vain ennättivät, ja mitä ei Köngäsen ruukki taikka muut\nRuotsin puolen tai alamaan asukkaat olleet ottaneet, sillä väylän\ntäkäläisillä oli useita niittyjä Kolarin selkosilla. Niinpä Jauhoisten\nPiimäjärvellä ja Pantsulla oli heinämaita Naamijoella, samoin\npellolaisilla. Sieppijärveläiset myös valtasivat Naamijoen varsia\nsekä nousivat Naalastonjokea ylös ottaen rantamaita haltuunsa.\nPohjoiseen päin vallattiin Vaattojoki, jopa Vaattojärvenkin parhaat\nniemet, sitten Pasmajokea pitkin lähelle Pasmajärveä, ja vielä koko\nVenejoki neljänneksen päähän Venejärvestä. Lähiseuduilta omistettiin\nkaikki pikkujärvet, ojat ja metsäpurot sekä jängät ja vuomat niiden\nlikitienoilta. Menivät ukot vain erämaahan, etsivät sopivan paikan ja\nmaahan isketyillä vaajoilla merkitsivät sen vallatuksi, hakien sitten\nsiihen maaherralta \"imissioonin\". Ja niin oli niitty oma.\n\nVanhan Sieppi-äijän entinen siikajärvi on nyt melkein kokonaan\nmuuttunut heinäjärveksi, jossa kylän vanhimmilla taloilla on parhaat\nniittynsä. Satakunta häkkiä siitä vuosittain korjataan pitkää kortetta\nvesivarasta sekä rehevää luhtaa vetiseltä maaperältä.\n\nMutta aulakkeissa ja kanavissa vielä edelleenkin maikkuvat ja\npulpahtelevat hauet, ahvenet ja säynäjät. Siika vain on hävinnyt\nentisten ukkojen kanssa.\n\n\n\n\nKELONTEKEMÄ\n\n\nKittilän erämaissa, idässä Sodankylän rajoilla, on suuri ja aukea\njärvi, Kelontekemä.\n\nTämä maa on jo täyttä Lapinkorpea. Järven ympärillä on joka suunnalla\nsuuri erämaa, jonka korkeimmat nousut kohoavat paljaslakisiksi\ntuntureiksi. Lännestä näkyy Kontiolaki ja Nilipää, pohjoisesta paistaa\nPorkosen laaja malmirikas tunturiseutu sekä komea Kumputunturi, idästä\nkumottaa kaukainen Karettunturi.\n\nTämäkin seutu oli aikoinaan lappalaisten mieluisimpia maita: täällä\nporot saivat vapaasti samoilla tunturien jäkäläkankailla, ja järven\nkala piti asukkaat kylläisinä. Jo varhain syntyikin Kelontekemän\nrannoille kokonainen lappalaisasutus. Järven niemiin ja lahtien\npohjukkoihin kohosi erämaan kansan harmaita kotia, joissa kesänaikana\nasuttiin ja kalasteltiin, lähimailla paimennettiin poroja, ja syksyn\ntullen lähdettiin taas karjoineen kaikkineen korpia kiertämään. Jo\nniin aikaisin kuin kesällä 1675 mainitaan Gabriel Tuderuksen käyneen\nKelontekemän kansaa valistamassa. Saarnannut oli Lapin apostoli\nkorven kansalle, jakanut ehtoollista, kastanut heitä Herran omiksi ja\nkirkotellut lapineukkoja.\n\nMutta niinkuin useimmat Unarin lappalaiset, niin enimmät\nKelontekemänkin ensimmäisistä eläjistä ovat nimettöminä hävinneet\nkorpiinsa; vain kotasijat sekä joitakuita alkuperäisiä kivisiä ja\nosaksi rautaisiakin työkaluja, joita jälkeen tullut kansa on löytänyt\nedeltäjäinsä asuinpaikoilta, on järven rannalle heiltä jäänyt.\n\nVain muutamista lapeista on säilynyt nimi ja tarina jälkimaailmalle.\nNiinpä kerrotaan Vuolli-nimisen lapinukon, joka oli ensin asustanut\nMolkojärven ja Alakylän välisellä salolla, Vuollin Pöytälaki-nimisessä\nmaassa, järven etelärannalla, ensiksi pitäneen savua nykyisen Vuollin\ntalon paikalla. Vuollin naapurina, kaakkoisrannalla, Mallunautiossa,\nmajaili Mallu-äijä jonkun aikaa, kunnes taas pyörähti toiseen\npaikkaan. \"Juoksu-Malluksi\" oli ukkoa sanottukin. Toramaisen kentällä,\nlänsirannalla, eleli Toramainen, ja samalla rannalla, Koskamanniemen\nLaunankentällä, piti Launa-ukko majaansa. Järven itärannalla,\nKelontekemän talojen paikalla, sanotaan Pulli-nimisten lapinmiesten\naherrelleen.\n\nMutta Karkeaniemessä, vastapäätä Koskamaa, järven yläpäässä, majaili\n\"kauhea lovinoita\", Karkea-raukka, joka kalasteli sekä kotijärvessään\nettä Sotkajärvellä, parin neljänneksen päässä Kelontekemästä etelään.\nÄijällä oli omat apulaisensa, jotka pitivät majaa Kumputunturissa.\nKun ukko lähti kalanpyyntiin Sotkajärvelle, souti hän Kelontekemän\neteläpäähän, kävi metsästä kolme pihlajanvarpaa ja veneensä\nvieressä seisoen viittoi pihlajilla Kumputunturia kohden ja kutsui\n\"tunturipoikia\" avukseen:\n\n    -- Kukakin keulaan,\n    kukakin hankaan,\n    kukakin kohallaan piättämhän!\n\nPihlajillaan äijä vain osoitteli, mihin apulaisten piti tarttua kiinni.\n\nSiitä näkymättömät tunturipojat tarttuivat veneeseen, äijä itse koppasi\nperäkanasta, ja viisisylinen vene lähti solottamaan maata myöten,\nmennen että rytisi. Ukko sai pistää juoksuksikin, jopa \"poikiaan\"\nsuhditella:\n\n    -- So, so, pojat, älkää hajottako\n    vanhaa nuoskariepuani!\n\nPoikki palokumpujen ja yli ison Sotkavuoman näin muotkittiin ja\npäästiin Sotkajärvelle, jossa ukko laski kyytimiehet pois ja rupesi\nkalastelemaan. Mutta kun oli kyllikseen saanut kalaa, kutsui Karkean\näijä taas tunturipojat avukseen, ja niin palattiin samalla rytinällä\ntakaisin Kelontekemälle.\n\nUutosenkummulla asui toinen lapinnoita, Paalulan Niila, eläen\nriitakannalla Riimin Niilan kanssa, joka myöskin oli noita. Riimin\nNiila kierteli Porkosen tunturimaita ja piti majaa Lomajärven\nseuduilla. Äijät kadehtivat toisiansa, tekivät toisilleen kiusaa ja\nvoimakeinoilla koettivat toisiaan pelotella. Kerran oli Paalulan ukko\nkalalla Vianselällä ja lauleli verkkoja kokiessaan:\n\n    -- Paalulan köyen muna kus lee,\n    Paalulan köyen muna kus lee!\n\nLauleli ja päästeli kaloja verkostaan. Mutta yht'äkkiä heitti äijä\nkokemisen ja souti maihin. Siellä hänen kalakosiossaan, asentokuusen\nalla, vönki syltä pitkä käärme. Semmoista ukko oli juuri aavistanutkin,\neikä siitä säikähtänyt, otti vain vökälettä niskasta ja lauleli:\n\n    -- Paalulan köyen muna kus lee!\n\nSitten heitti hän sen pois ja karjaisi:\n\n    -- Mene sille, joka on sun lähettänyt,\n    kaulaan kaulahuiviksi!\n    Mutta ei saa mitään pahaa tehä.\n\nPaikalla lähti mato vönkimään, ja Niila lauleli perään:\n\n    -- Paalulan köyen muna kus lee!\n\nJa jo aamulla oli mato Riimin Niilan kaulahuivina.\n\nMutta sitten saapui Kelontekemänkin lappalaisjärvelle lannanmies, jopa\nkolmelta suunnalta, kalaista erämaan järveä valtaamaan: etelästä,\nUnarinjärveltä käsin, noustiin Kierinki- ja Sotkajokia, idästä,\nSodankylästä päin, Jiesiöjokea, ja Kittilästä, Ounasjoelta, pientä\nKuusajokea pitkin.\n\nJa pian oli lantalaisilla joka pyydyskunnalla oma kalakenttänsä\nmetsäjärvellä. Länsipuolelle, Koskamanniemelle, kohosi pitkin\nrantaa asentopaikka toisensa viereen. Siinä oli Kittilän miehillä\nVälitalon kenttä, Karin kenttä ja Salmen kenttä, siinä Pietulan miehet\nasustivat Ryssän kentällä ja tepsalaiset Tepsan kentällä. Itärannalla\nSodankylänlahdella majailivat sodankyläläiset.\n\nViimein tuli lantalainen Kelontekemälle asumaan. Ensimmäiseksi\nvallattiin vanha Vuolli-äijän raivaama kenttä ja saatiin siihen Vuollin\ntalo, joka ennätti ottaa haltuunsa parhaat lähellä olevat niittymaat;\nsitten syntyi Pulli-ukkojen tasoittamalle tantereelle Kelontekemä, joka\npitkät ajat vielä jakaannuttuaankin kulki kirjoissa Pullin nimellä.\nKoskaman kalakenttien vaiheille, lähelle vanhaa Launan asuinsijaa,\nkohosi Koskama.\n\nKarjanhoitoa metsänasukkaat harjoittivat, heiniä saatiin kyllä järven\nrannoilta, Kievanajoelta ja Kelontekemäjoen matalilta rannoilta.\nJa karjan lisää hankittiin järvenhaltijalta. Siihen aikaan oli\nKelontekemän Vetehisellä vielä enemmän karjaa kuin nykyään, joukottain\nkomeita vedenlehmiäkin. Niitä Kelontekemän emännät koettivat\npyydystellä omikseen, ja joskus siinä onnistuivatkin.\n\nMutta vaikka karjaa oli kylässä, ei koko järvellä ollut ainoatakaan\nhevosta. Porolla lappalaisten tapaan toimitettiin ajotyöt, jopa\najettiin nautahärälläkin. Mutta osattiin hevonenkin hankkia.\n\nOli Kelontekemän Nikun talossa mainio tietäjä-akka, joka\nnoitakeinoillaan pani hevosen aina \"Sauvon maasta\" asti tulemaan. Oli\nmuuan kesäpäivä, kun akka istui ikkunapuolessa hamppua kehräten ja\nlaulellen:\n\n    -- Tänäpäivänä se tulee,\n    se pitkän matkan vieras.\n\nKauan aikaa akka näin lauleli, katsahti jo ikkunastakin ja hyräili:\n\n    -- Jopa se liinaharja souteleepi,\n    jopa se liinaharja souteleepi.\n\nJa taas vähän ajan kuluttua katsahti ikkunasta ja sanoi:\n\n    -- Nyt vierasta vastaan ottamaan!\n\nHypähti eukko ylös ja juoksi rantaan. Siellä oli hevonen, liinaharja,\njärven ylitse uituansa juuri maalle nousemassa. Akka heitti tulukset\nhevosen ylitse, otti kiinni ja talutti pihalle, löi kämmenellään kahta\npuolta lapoihin ja sanoi:\n\n    -- Matkan pää on tähän päättynyt.\n    Piä kotinas ja pysy kotonasi\n\nTamma jäi taloon ja varsoi, ja siitä on hevosen suku Kelontekemässä\nsaanut alkunsa.\n\nKemin-Lapin laajaan seurakuntaan Kelontekemä kuului jo lappalaisaikana,\neikä kirkon jumalan temppeliä silloin ollut likimaillakaan, kaukana\nlannanmaassa vain, Kemissä ja Torniossa. Eikä sitä niin suuresti\nliene kaivattukaan: olihan oman jumalan palvontapaikkoja kyllä ympäri\nerämaita. Niitä käytiin kumartamassa, vieläpä yhä edelleen nekin, joita\nTuderus oli kastevesillään huuhtonut.\n\nRuvettiin sitten hankkimaan Herranhuonetta Lapin perukoillekin,\nSodankylän ja Kittilän erämaiden kansalle. Kelontekemä oli silloin\nvähällä saada kirkon omille rannoilleen. Hirsiä jo ajettiin kasaan\nPulliniemelle, kylän rantaan, jopa lähdettiin sinne vedättämään\nkirkonkelloakin. Mutta kuorma kaatui pimeänä talviyönä, ja kello upposi\nKuikasenkarin pohjattomaan hautaan, noin kilometri Koskaman rannasta.\nSyntyi siitä riitaa, ruvettiinpa sodankyläläisten kanssa rajoistakin\nkinastelemaan, ja niin rakennettiin 1689 kirkko Sodankylään, Jiesiöjoen\nja Kitisen väliselle niemekkeelle.\n\nKirkkoa varten ajetut hirret jäivät kasaansa lahomaan. Mutta\nKelontekemän nimen sanotaan saaneen alkunsa Kuikasenhautaan uponneesta\nkellosta. -- Järven nimenä olisi ennen ollut muka Raattamajärvi,\nmutta kellojutun jälkeen ruvettiin sitä sanomaan Kellontekemäksi, ja\nsiitä sitten on saatu nykyinen nimi. Vanhoissa asiakirjoissa, jopa\nkirkonkirjoissakin aina viime vuosisadan loppupuolelle, on kylän nimi\nmerkitty \"Kellontekemäksi\", mutta lienee se kieleen perehtymättömien\nvirkamiesten väärinkirjoitusta.\n\nNiin jäi Kelontekemä vain syrjäiseksi kiveliökyläksi, ja kylän\nkirkkoina olivat edelleenkin erämaan seitapaikat, joiden luona yhäkin\ntietäjät sekä vanhan uskon harrastajat kävivät palvontamatkoillaan.\n\nEi loppunut Kelontekemältä tietäjämahti eikä entinen usko, vaikka\nsieltä lappi hävisikin. Kaukainen järvi ja koko sen ympäristö oli kuin\nomiaan säilyttämään ja hoivaamaan vanhaa uskoa. Kelontekemä onkin niin\nmerkillinen järvi -- kaksipohjainen, niinkuin monet muutkin Lapin\nihmeellisimmät vedet. Syvällä tavallisen pohjan alla on toinen pohja\nepämääräisessä syvyydessä, ja vienee sieltä mannunalainen salakäytävä\naina Ruijanmereen saakka. Neitihaudan mustasta silmänteestä,\nKoskamanniemen nenästä, vie vesien pimeyteen pohjaton portti, jonka\nsyvyyttä ei ole kukaan saattanut mitata. Siellä mustissa saivovesissä\nelää itse Vetehinen, nousten sieltä toisinaan vieläkin kirkkaina\nkesäpäivinä ylävesille veurehtimaan, niin että aallonläikät loiskuvat\nrannoille. Siellä asustaa myöskin Vedenemännän komea karja, siellä\nuiskentelee Vetehisen suurkalakin, suunnaton Kalojensampi eli Kalojen\nvanhin, joka joskus nousee ylisille vesillekin veneenmittaisena\nvesihirviönä vistottelemaan kalamiestä ja ennustamaan hänelle\nonnettomuutta. Ja joskus, kun eivät pyyntimiehet osaa pitää Vedenäijää\nmielillä, kokoaa se kalansa saivovesiin, niin että koko järvi jää\nmelkein tyhjäksi.\n\nNiinpä elää Kelontekemällä vieläkin vanha loitsu sekä entiset taiat\nja uskomukset. Tapaa täällä tietäjiä, jotka tietävät kaikki synnyt ja\nparannukset, jopa semmoisiakin ukkoja, jotka saattavat nostaa vaikka\nitse perkeleenkin naapuria rienaamaan.\n\nMutta kaikkein merkillisintä on se, että täällä, kaukana synkässä\nLapissa, entisillä joikujen mailla, vielä nykyistenkin vanhojen\nmuistannan aikana, ovat vanhat äijät laulaa juonitelleet kalevalaisia\nvirsiä. Lassilan ja Tervaniemen ukot muistavat vieläkin pitkät runot\nVäinämöisen veneen veistännästä, veneretkestä, kanteleenteosta\nja -soitosta.\n\nKarjalasta käsin lienevät aikoinaan lähteneet ne äijät, joiden\njälkeläiset sitten tänne erämaajärvelle lopuksi pohjastuivat. Ja\nsieltä, laulumaasta, lienee ukkojen mukana vanha runokin vaeltanut,\nkotoisena muistona ilahduttamaan Lapin pitkän ja pimeän talven pitkiä\npuhteita.\n\nRauhassa ovatkin ukot täällä saaneet juorotella, sillä ei ole\nKelontekemä liiaksi maailman jaloissa. Entisaikaan kyllä kulki\nikivanha, oikein neljännespatsain mitattu ja viitoitettu lapintie\nMuonionjoelta, Kolarista, Kurtakon, Kallojärven ja Kaukosen kautta\nKelontekemälle ja täältä edelleen Vaalajärven ohitse Sodankylän\nkirkolle. Mutta ei sitä, ainakaan kesänaikaan, kovin ahkerasti\nvaellettu.\n\nMaassa lepäävät jo kaikki vanhat Kelontekemän raivaajat. Monet\nensi taistelijat lienevät saaneet leposijansa Palokummun tievassa,\nlapinkalmistossa, Koskaman lähellä, ja lannanmiehille on useinkin\nensi lepotilaksi kaivettu kuoppa Manalaissaareen, ison \"Hautamännyn\"\njuurelle, joka vieläkin monine vuosilukuineen seisoo saarella entisajan\nmuistona.\n\n\n\n\nTEPASTOLOMPOLON TARINA\n\n\nTepastolompolon kylä, jolla on niin komealta kaikuva nimikin,\non Kittilän pohjoisilla kulmilla, Ounasjokeen laskevan Tepaston\njokilaajentuman, Tepastolompolon itärannalla.\n\nNiinkuin useimmat muutkin Peräpohjan ja Lapin lantalaiskylät on\nTepastolompolokin lappalaisten pohjustama. Lapin kansan muinaisille\nasumassoille on kylä kohonnut, ja sen kansakin lienee suurimmaksi\nosaksi kohonnut lappalaiselta pohjalta.\n\nEi saanut lappalainenkaan etumiehenä tunkeutuessaan erämaihin\ntaisteluitta itselleen asuinsijaa ja asumaoikeutta. Sillä jo ennen\nlapinkansaa oli kaikki Lapinkorven erämaat vallannut mahtava Taalojen\nsuku.\n\nTaalot olivat kamalan suuria, hirveitä ja väkeviä metsän jättiläisiä,\njotka saattoivat kerrallaan työntää taskuunsa vaikka nelikollisen\nhopeaa. He asuivat maakuopissa, kaikkein pahimmissa korpirovaikoissa\nja tunturimaissa, pyydystelivät metsästä majavia, peuroja ja muita\notuksia ja kalastelivat järvistä. Vihoissaan olivat Taalot kovin,\nkun lappalaiset ilmestyivät niille maille, joissa he ennen olivat\nsaaneet kenenkään häiritsemättä asustella. Siksi he tekivätkin\nlappalaisille kaikenlaista rauhattomuutta, tappoivat ja söivät heidän\nporojaan, vieläpä pyydystelivät heidän pieniä ristimättömiä lapsiaan\nja pistelivät suuhunsa suurina herkkuina. He rakentelivat lasten\nkulkupaikoille ovelia ritoja, joihin panivat juustopalasia syöteiksi,\nja kun pahaa aavistamaton lapintenava meni juustoa tavoittamaan,\ntakertui hän ritaan ja joutui Taalon paistiksi. Useasti Taalot myös\nhoukuttelivat taikka ryöstivät lappalaisten tyttäriä tai vaimoja\nemännikseen, ja heillä sitten tapattivat täitä takkuisesta tukastaan.\n\nTepastolompolonkin äärettömät erämaat olivat joutuneet Taalojen\nvaltaan. Seitsemän suurta metsän jättiläistä majaili Taalonorkumassa,\nsynkässä korpisessa kurumaassa, puoli penikulmaa järvestä etelään.\n\nAsettuipa sitten Tepastolompololle, nykyisen Uudenkartanon paikalle,\njärven kaakkoisrannalle, asumaan Väkevä-Tuomas, oikein vahva ja\njämerä porolappalainen. Mutta ei saanut mies kauankaan olla rauhassa,\nennenkuin jo Taalot rupesivat häntä vainoamaan: hävittelivät hänen\nporojaan ja ahdistelivat hänen kotakuntaansa.\n\nJa viimein tuli erämaan asukkaille ankara yhteenotto. Tuli Taalo itse\nTuomaan luokse ja tahtoi häntä painimaan, jotta kumpi voittaa, se saa\ntappaa häviölle joutuneen.\n\n-- Yhtä kaikki! sanoi Tuomas. Mennään järvelle painimaan, siellä on\ntilaa heitellä.\n\nTuomas pani rautapiikkikengät jalkaansa, ja niin lähdettiin.\nKaljamajäällä syntyi tuima temmellys, jossa rautakenkäinen\nVäkevä-Tuomas helposti sai Taalon alleen ja tappoi hänet. Mutta Taalo\nennätti sanoa:\n\n-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!\n\nToisena päivänä tulikin toinen Taalo, vielä väkevämpi, ja vaati\nTuomasta painimaan. Mentiin taas järvelle taistelemaan, mutta Tuomas\nvoitti senkin ja tappoi, jolloin se taas ehti sanoa:\n\n-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!\n\nJa tulikin seuraavana päivänä kolmas hirviö ja taas neljäs, vieläpä\nviideskin, ja jokainen oli aina väkevämpi edellistänsä. Mutta aina\nVäkevä-Tuomas ne voitti ja nutisti hengen pois. Mutta tuli vielä\nkuudeskin kiveliön kummitus, ja se oli jo niin jämerä äijä, että\nruhjoi Tuomaan polvipuolellensa jäälle, jopa oli vääntää allensakin,\nsurmaniskua ottamaan, kun vielä pääsi lapinukko ylös ja vuorostaan\nväänsi jättiläisen jäälle ja surmasi. Mutta eikös sekin vielä huutanut:\n\n-- Kyllä minuakin väkevämpi vielä tulee!\n\nSilloin Väkevää-Tuomasta alkoi jo hirvittää. Ei uskaltanut ukko enää\nodotella uutta Taaloa toraamaan, vaan pakeni pois kotapaikaltaan.\n\nMutta kun Tuomas sitten kerran kulki Kuortanovuomalla, yllätti hänet\nTaalo, kauhean suuri jätti, hirmuinen keihäs kädessä, ja kysyi, kun ei\nTuomasta tuntenut:\n\n-- Missä on Väkevän-Tuomaan kota?\n\nTuomas osoitti aurinkoa kohden ja sanoi:\n\n-- Tuolla päin se on, missä päivä paistaa!\n\nTaalo katsoi sinne, mutta ei nähnyt mitään, sillä Taalon silmä ei kärsi\naurinkoa. Tuomas sanoi silloin:\n\n-- Annahan mie näytän keihäälläs!\n\nTaalo antoi keihään, Tuomas osoitti sillä päin päivää ja sanoi:\n\n-- Tuollahan se on, katohan pitkin keihäsvartta!\n\nKun Taalo kääntyi katsomaan, niin ukko äkkiä survaisi keihään hänen\nhartioihinsa. Jättiläinen rojahti maahan ja sanoi:\n\n-- Pistä toinenkin kerta, että kuolisin heti!\n\n-- Kyllä koira kuolee kerrallakin! sanoi Tuomas vain eikä toistanut\niskuansa, sillä hän tiesi, että jos Taaloa pistää toisen kerran, se\nsiitä vain virkoaa elämään.\n\nJa Taalon täytyi kuolla. Mutta kuollessaan hän tunnusti:\n\n-- Miehen käteen kuolen, kun kuolen.\n\nNiin voitti Väkevä-Tuomas viimeisenkin metsän hirviön, ja siihen loppui\nkoko Tepastolompolon seutujen Taalosuku, eikä niitä sen jälkeen enää\nole niissä metsissä nähty, ei kuultu. Mutta Taalojen raadot raahasi\nTuomas järveltä lounaisrannan metsikköön ja kuoppasi ne sinne korkeaan\ntievaan. Vieläkin nähdään tievalla useita pitkiä syviä kuoppia, joita\nsanotaan Taalojen haudoiksi. Vankkoja petäjiä oli ennen seisonut\nhautojen ympärillä, ja petäjien kyljessä oli ollut pilkat ja ristit,\nmutta nyt on petäjät jo hakattu maahan.\n\nSiitä pääsi lapinukko ja lapin suku yksinään erämaan isännäksi, kun\nTaalojen suku oli työnnetty turpeeseen.\n\nMutta osui tännekin viimein lannanmaan erämies ja rupesi riitelemään\nniitä maita, jotka lappalainen oli henkensä kaupalla valloittanut\nkiveliöiden peikoilta ja hirvityksiltä. Eikä lapinmiehellä ollut\nmuuta neuvoa kuin suostua alakyntiseen sovintoon, ositellen parhaat\napajansa uuden tulokkaan kanssa, jolla oli aina kuninkaan lupakirja\nmatkassaan, taikka heittää koko seutu lannanmiehelle ja itse uudestaan\npainua selkosille ja siellä taas ryhtyä taisteluun metsän jättiläisten\nkanssa -- joutuakseen sieltäkin karkotetuksi, kun oli ensin korpiseudun\npohjustanut lantalaiselle kelvolliseksi.\n\nMuoniosta kulkeutunut Mooses-raukka ensimmäiseksi asettui\nVäkevän-Tuomaan asuinmaille. Iso ja väkevä mies oli hänkin, mutta\nlaiska ja saamaton ukonköriläs. Nelisnurkkaisen pirttipöksän rutisti\näijä Tepastolompolon rannalle, nykyisen Lompolon talon paikalle, ja\nsiinä kalaa pyydellen elää tuhrusteli, ei viitsinyt maata möyriä eikä\nedes niityistäkään huolehtia, vaikka Lompolon matalat rannat olivat\nmitä parhaimpia heinämaita. Nälkääkin äijä näki, kun ei kyennyt\nhyvän saaliin aikana hankkimaan kalaa pahan päivän varaksi. Ja\nnälkään saamaton äijä kuolikin, sortuen Aittamaan salolle, kun kerran\npuutteessaan lähti Puljun lappalaisasunnosta, parin penikulman päästä,\netsimään evästä. Ukon perhe joutui ajelulle ja asunto jäi autioksi.\n\nTuli silloin Silpo-Heikki, silmäpuoli irtolaismies Peltovuomasta,\ntunturien takaa, ja ilman mitään valtasi Mooses-raukan aution\nkömmänän, ruveten siinä asumaan. Pitkät ajat sai Silpo-Heikki siellä\nrauhassa kelletellä ja lompolossa kalastella. Mutta kun Mooses-äijän\npojat, Heikki ja Niila, pääsivät aikamiehiksi, tulivat he takaisin\nisänsä pöksälle, ajoivat peltovuomalaisen tuntureillensa ja rupesivat\nentisellä kotijärvellään elämään.\n\nJa näiden miesten, Heikin ja Niilan, poikia ovat vielä nykyään elävät\n70--80-vuotiset Tepastolompolon äijät.\n\n\n\n\nLAPINKYRÖT\n\n\nKyrö-nimisiä paikkoja ja paikkakuntia on maassamme useita ja ne kaikki\nlienevät saaneet nimensä samasta kotiperästä. Niinpä Isonkyrön asukkaat\nentisaikoina saapuivat Hämeenkyröstä ja toivat tullessaan uudelle\nasuinpaikalleen vanhan kotoisen nimensä. Ja täältä, \"Pohjan-Kyröstä\",\njoksi Suupohjan Kyröä vieläkin Hämeenkankaan eteläpuolella sanotaan,\ntyöntyi Kyrönmies yhä ylemmäksi pohjoisiin erämaihin, pystyttäen siellä\njälleen uuden Kyrön, korpitalon, josta toisinaan aikojen kuluessa\nkohosi kokonainen Kyrönkylä; saattoi salotalo myöskin pysyä vain\nyksinäisenä Kyrönä, kuin muistomerkkinä, joka vieläkin viittaa, mistä\nsen talon ensimmäiset korvenraivaajat ovat saapuneet. Niin tapaamme\njonkun Kyrö-nimisen talon esim. Kajaanin takamailla, Hyrynsalmella ja\nSotkamossa; samoin on Turtolan suuressa Pellonkylässä Kyrön talo.\n\nMutta Lapin tunturimaissa kohtaamme kolme, neljä Kyrön kylää, oikeita\n\"Pohjan-Kyröjä\", Lapin-Kyröjä, vähäpätöisiä kyllä verrattuina etelän\nKyröihin, mutta toiset sentään suurenmoisia tunturien takaisiksi.\nMahtavan Pallastunturin takana, Ounasjoen ylisellä juoksulla,\nkahtapuolta Enontekiön ja Kittilän rajaa, on pari pientä Kyrön kylää,\nYli-Kyrö ja Ala-kyrö, ja Ivalon alajuoksulla on kuulu Inarin Kyrö.\n\nKansan muistelusten mukaan on näiden kylien suku lähtöisin \"Suomen\nKyröstä\".\n\nIsonvihan kamalina päivinä, \"vanhan Venäjän vihan aikoina\", lähti\nIsostakyröstä -- \"niitä on Suomessa kaksi Kyröä, Isokyrö ja Vähäkyrö\"\n-- vainoa pakoon kaksi veljestä, Olli ja Pekka, paeten Peräpohjaan\nja viimein päätyen Lapin erämaihin Pallastunturin tienoille. Sopivaa\ntalonpaikkaa ja eräseutua miehet etsivät, mutta ei löytynyt mieluisaa\nsijaa. Tekivät he siitä sopimuksen lähteä kumpikin eri suunnalle, ja\nkun löytävät sopivan paikan, niin ilmoittavat siitä toisilleen pyssyn\nlaukauksella.\n\nNiin lähdettiin taas kiveliöitä kiertämään. Olli osui Pallastunturin\ntaakse isolle kauniille Vuontisjärvelle, katseli sen rantamaita ja\npamautti pyssyllään. Pekka oli juuri silloin päässyt Ounasjoelle,\nVähänkosken niskaan, ja oli myös aikonut ampaista merkkilaukauksen.\nNiin mielistyivät veljekset kumpikin omaan löytöönsä, että tekivät\nmolemmat erämaahan oman kotinsa. Olli rakensi asunnon Vuontisjärven\npohjoispäähän Palorantaan, ja Pekka pystytti mökin vaaran laitaan\nVähänkosken länsirannalle. Ja kaukainen Lapin kiveliö oli saanut\nraatajilleen kaksi Kyrön miestä.\n\nMutta veljesten valitsemat asuinpaikat eivät lopultakaan olleet\nmieluisia. Vuontisjärven asennolle tuiskutti talvella tunturista lunta\nniin ylettömästi, ettei tahtonut liikkumaan päästä, ja Ounasjoen\nasukasta taas häiritsi Vähänkosken alituinen kohina.\n\n    -- Ko-kosken kohu-uu-u\n    korvaninkin halkasee-ee-ee!\n\nvalitteli Pekka asuinpaikastaan, joka lisäksi oli vaaran pimeällä\npohjoislaidalla kovin hallanarassa maassa. Niin muuttikin Olli\nVuontisjärveltä Ounasjoen rannalle, puoli penikulmaa yläpuolelle Pekan\nasuinpaikkaa, ja Vähäkosken asukas siirtyi korkean vaaransa päivän\npaisteiselle etelärinteelle ja rakensi savupirtin nykyisen Autton ja\nMikkolan väliselle kentälle. Pellonkin Pekka siihen heti raivasi, kylvi\nkorvalakillisen ohraa ja korjasi vuodentulokseen kokonaisen kielon eli\nneljä kappaa. Mielissään sanoikin ukko:\n\n-- Nyt olen päässyt Jumalan selän takaa hyvään paikkaan.\n\nOunasjoessa ja lähijärvissä veljekset kalastelivat, kävivätpä kalassa\nKeräsjärvelläkin Pallastunturin takana. Mutta Kerässiepin asukkaat,\njotka pitivät Keräsjärveä omana kalavetenään, olivat miehille\nvihaisia, jopa äkäpäissään kerran repivät heidän nuottansa, rikkoivat\nveneen ja upottivat kaikki syvään jokijärämään. Mutta Kyrön miehet\neivät siitä pelästyneet, noutivat kotoa uuden nuotan, yön tietämissä\nvetivät veneensä Pallastunturin ylitse ja aamulla jo taas olivat\nnuottaa kiskomassa niinkuin ennenkin. Kirves kourassa olivat miehet\nsitten vuoron perään vartioimassa, etteivät kerässieppiläiset saisi\ntoistamiseen toimittaa ilkityötänsä.\n\nKyrönmiesten avaamat metsäpälvet laajenivat vähitellen isommiksi\naukeiksi. Ollin raivio levisi pitkin Ounasjoen molempia rantoja sekä\npeltoina että niittyinä, ja Pekka paljasti vaaralleen peltoa ja\nperkkasi jokirantaa niityksi. Kyrön kuulujen peltojen laidimmaiset\nsarat saivat sijansa tunturien takana ja työnsivät toukoa sielläkin,\ntosin vain korvalakillisittain siemennettynä ja kielonmitoin korjattuna.\n\nJa uusi kyrönsuku, sekoitettuna lapin- ja kainuunverellä, nousi lapin\nerämaahan, kasvattaen semmoisia isäntiä kuin Alakyrön Tuomas-ukko,\n\"Kuuro-Mikko\" ja \"Lauta-Mikko\", Heikki-, Juntti- ja Pekka-ukot, sekä\nYlikyrön Lassi-äija ja Jussa-äijä. Polvi polvelta raivasivat miehet\nmetsää ja rakensivat uusia pirttejä. Alakyröön nousi useita taloja\nKyrön alkutalon rinnalle: Heikkilää, Pekkalaa, Mikkolaa, Mattilaa ja\nPääkköä; Ylikyrön rannalle saatiin vain kolme, neljä talopahaista.\n\nOppivat lapin-kyröläiset pian porojakin hoitamaan. Tuomas-äijälläkin oli\njo niin suuri tokka, että kylän koko vainio täyttyi, kun valtava karja\nsiihen ajettiin.\n\nMutta sitten tuli hirmuinen poronkaato ja tappoi koko tokan melkein\nyhdettömiin. Ilmestyi kauhea rutto, lentäen punaisena lintuna niinkuin\nkuukkahainen ja istahtaen poron, toisen, kolmannen sarveen ja niin poro\nporolta kautta koko lauman. Ja heti kaatui se poro, jonka sarvessa\nruttolintu oli käväissyt. Niin hävisi Tuomaan ja monen muunkin tokka,\nkun omistajat eivät tienneet Lapin tietäjien vasta-taikaa. Mutta\nAnundi Sarre, lapin-äijä, tiesi taian, tappoi sen poron, jonka sarveen\nruttokuukkeli ensiksi istahti, sohaisten puukon kurkkuun ja viiltäen,\nrinnan halki, repäisi sisälmykset pois, työnsi tervastuleen ja poltti\nne poroksi. Eikä sen enempää rutto kaatanut Anundin karjaa.\n\nLähtipä taas sitten, 1758, tunturien Kyröstä muuan mies.\nMikkolan-Heikki, etsimään uusia maita, nousi Lapin tunturiselän taakse\nja painui pitkin Ivalonlaaksoa suunnattomien erämaiden halki itää\nkohden, aina lähelle jokisuuta, ja teki sinne uudistalonsa. Ja tämä\noli alkuna uudelle Kyrölle, tunturien takaiselle suurkylälle, jossa\ntaas Kyrön suvun uusi haara rupesi versomaan. Tuli myöhemmin, 1805,\nkamalan porokaadon jälkeen Kittilän erämaista toinenkin kyröläinen,\nTuomas Tuomaanpoika, jonka isän karjan rutto oli surmannut. Koko\nperheineen, hevonen, lehmiä, ja lampaita mukanaan, matkusti mies lähes\nkolmikymmenpenikulmaisen taipaleen tunturien ja jokien yli Ivalon\nsuupuolelle ja pystytti sinne oman talonsa penikulman yläpuolelle\nHeikin perustamaa asuinpaikkaa. Tuomas oli kova maan möyrijä,\nmutta vielä ahkerampi karjanhoitaja ja niittyjen raivaaja. Ivalon\nsuuret suvantorannat pani hän kasvamaan heinää ja kartutti karjansa\npariinkymmeneen lypsävään. Tuomaan alustamalle maaperälle nousi\nniinikään uusi Kyrön haara ja kohosi Törmäsen komea kylä.\n\nInarin Kyrö ja Törmänen ovatkin kyröläisten mahtavimmat voimannäytteet\nLapissa, suurimmat ja väkirikkaimmat kylät koko tunturien takaisessa\nSuomessa. Ivalon alajuoksun laajat suvantorannat ja suistamon monet\nmatalat saaret tarjosivat Pohjan-Kyrön peltojen kasvateille uudet\nkoekentät, joilla saivat näyttää kotoista kuntoaan ja nostaa Lappiin\nvielä pohjoisemman Kyrön, joka olosuhteisiin katsoen kyllä kelpaa\nemo-Kyrönsä rinnalle.\n\nNiin saavat Suupohjan kyröläiset sanoa suurista pelloistaan, että ne\nulottuvat aina Lapin tunturien taakse ja että heidän talonsavunsa\nkohoavat kotalappalaisten mailla, siellä missä rurjat palavat, ja\nvielä, että heidän miehensä leikkaavat paksua leipää leivättömässäkin\nLapissa.\n\nVielä on jäljellä Pallastunturin takana Vuontisjärven pohjoisnurkassa,\nPalorannan nurmettuneella kentällä, katajikossa, Kyrön ensimmäisen\nLapin esikoisen talonsija kiuasraunioineen. Samoin Vähänkosken niskassa\nOunasjoen rannalla, synkässä metsikössä, näkyy toisen Lapinkorven\nesiraivaajan asunnonsijoja ja kiviraunioita. Niiden vieressä vieläkin\niänkaiken\n\n        \"ko-kosken kohu-uu-u\"\n\nsoittaa erämaan säveltään.\n\n\n\n\nPERÄPOHJAN WIIMEISIÄ POROLAPPALAISIA\n\n\nEntisen Lapinkorven erämaita liikkuessa saa siellä täällä kankaiden\nlaiteilla, jonkun jängän taikka metsäjärven lähettyvillä, nähdä vanhan\nhirsistä salvetun porokaarteen lahoneita jäännöksiä, jotka toisinaan\nkilometrittäin jatkuvat pitkin selkosta. Ne ovat porolappalaisten\ntöitä, muistoja tunturikansan viimeisistä jälkeläisistä, jotka isiensä\nentisillä mailla, tällä puolen Lapin tuntureita, vielä elivät vanhalla\ntotutulla tavallaan, kiertelivät karjoineen ympäri erämaita, kunnes\nsortuivat hautaan taikka kunnes yhä tihenevä lantalaisasutus pirstoi\nheidän suuret laidunmaansa, ettei metsien kasvatti saattanut niissä\nenää tulla toimeen.\n\nKansan muisteluksissa elävät vielä nämä viimeiset Peräpohjan\nlapinsukuiset poromiehet, ja useat heistä ovat jopa nykyistenkin\nvanhojen muistannan aikana kierrelleet porotokkineen takamaita.\n\n    -- Tien täysi Taskisia,\n    vankka joukko Vasaroita,\n    sukunen Suikkeja,\n    vellikaara Vettasia,\n    nuin vähä Nutteja,\n\nsanoo vanha kolarilainen runonpätkä niistä lappalaisista, jotka\njutama-alueinaan pitivät etupäässä Tornion-Muonion laakson ja Ounasjoen\nvälistä mahtavaa kairaa. Kun metsäkansa lähti raitoineen jutamaan\nAlkkulan, Kolarin taikka Matarengin markkinoille, saattoikin siinä\nmonesti matkata \"tien täysi Taskisia\" sekä \"vankka joukko Vasaroita\",\nvieläpä jonon jatkona Suikkeja sekä Nutteja.\n\n\"Taskiset\" ja Vasarat sekä Suikit olivatkin lukuisimmat ja varakkaimmat\nkoko seudun tuhkalappalaisesta kiertäjäkansasta. Vanhaa lapinlähtöä\nolivat nämä joukot, aikomaan tunturien taakse paennutta polvea, joka\noli sieltä myöhemmin lähtenyt painumaan taas takaisin etelää kohden.\n\nMuonion sydänmailla, Ahvenkielisen jäkäläisillä kankailla, on vielä\nvanha rappeutunut porokaarre pienen, vaarain välisen saivon,\nRumanjärven, rantatievalla. Siinä on aikoinaan \"Taskisten\" joukko\nporotokkineen häilännyt ja sitten taas lähtenyt karjoineen erämaata\nkiertämään. Täällä vaelteli muinaisina vuosina Hetan tunturimaista\ntullut Sieppi-Ollin poika, Matti Sieppi, jota ruvettiin sanomaan\n\"Taskis-Matiksi\", koska ukolla oli sanantapana:\n\n    -- Taskis hyvä ottaa,\n    kun taskis tarvitsee!\n\nJa siitä sai koko Siepin perhekunta \"Taskis\"-nimen, Siepin vanha Matti\noli totinen, jylkky mies, joka hallitsi suurta tokkaansa, ja sai sen\nvielä suuremmaksi, kun nai Sarren Stiinan, Anundi Sarren ja Inga Suikin\ntyttären. Sillä Anundi-äijä, vanha, 1775 syntynyt porolappi, oli koko\ntunturimaiden kuulu rikas. Vaikka äijä olikin vain pieni, paksu,\nvalkkopunainen käpsä, oli hänellä poroeloa niin paljon, että saattoi\nkerskailla:\n\n-- Na, ei voi hukat eikä varkaat niitä koskaan hävittää.\n\nJa kuivia poronlihoja oli äijällä pitkin erämaita pienissä\npuokku-aitoissa niin määrättömästi, että ne lahoivat ja mätänivät.\n\nAnundi-äijän poroista sai Stiinakin osansa, ja niin sitten Siepin Matti\ntuhantisen tokkansa kanssa lähti Muoniosta kiertämään. Monet\nlantalaisetkin jättivät poronsa Matin hoitoon, ja ukko juti\njoukkoineen kesät talvet Muonion Kirkonkylän takalistoilla ja väylän\nvarsilla aina Salmi- ja Löyttyjärven seutuja myöten. Tuohikodassa ukko\nvain asusteli, ja sinne teki Stiina perillisensä, milloin missäkin\nsydänmailla, Löyttyjärvellä, Rumallasaivolla, Äijävaarassa. Neljä\npoikaa ja kaksi tytärtä tuohikota tuotti, ja sitä mukaa kasvoi elokin,\nkun kaitsijain luku lisääntyi.\n\n    -- Taskis talossa, vaarain raossa\n    kasvaa poikaa neljä,\n\ntiesi vanha laulukin kertoa Matti-äijän pojista.\n\nMutta aikuisiksi tultuaan painuivat äijän pojat omine karjoineen\nomille teilleen. Matti meni Turtolaan raitioimaan ja häipyi sinne,\nHeikkikin kulkeutui etelään päin aina Turtolan Konttajärvelle, sai\nlantalaisemännän ja joutui itsekin viimein lantalaiseksi. Jussa,\nveljesten vanhin, meni ensin Kolarin miesten raitioksi, sitten\nTurtolaan, ja juti niin joukkoineen monet vuodet kaikki selkoset\nOunasjoen kairalla aina Rovaniemen ja Kittilän takamaita myöten, kunnes\nhänkin häätyi talonomistajaksi Rovaniemen Jääsköön, osti pienen mökin,\njosta viimein asui suuren ja komean talon.\n\nÄijän tyttäretkin joutuivat maailmalle: Tiina-Kaisa vietiin Ruotsin\npuolelle, Kitkiöjoen Antille Pajalaan, ja Priita-Mari pääsi Muonioon\nNivunkijärven Iskolle lantalaistalon emännäksi. Mutta pahnan\npohjimmaisin, Äijävaaran kodassa 1841 syntynyt Siimon Petteri, jäi\nisänsä kanssa kiertelemään omia kotiseutuja.\n\nVäsyi viimein vanha Matti-äijäkin alituiseen jutamiseen ja pysähtyi\npienelle Salmijärvelle, jonka ympäristöjä oli ikänsä kierrellyt.\nSinne olikin äijä jo 1842 vanhan päivän varakseen rötistänyt pikku\nmökin ja saanut \"nyypyykin\" paikan. Siellä eli \"Salmijärven äijä\"\nlantalaistapaan viimeiset vaiheensa, ja siellä päättyi 94-vuotiaan\ntunturikiertäjän elämä 1885.\n\nSalmijärven mökissä eli sitten Simukin lantalaisemäntineen, mutta\nhoiteli edelleenkin porokarjaansa. Kolmet-, neljätkymmenet vuodet juti\nSimu isänsä jälkiä neljä-, viisisataisen tokkansa kanssa, sai väliin\nelonsa suuremmaksikin, mutta sitten taas sitä menettikin. Monesti\nsattui, että väylän takaa Ruotsin lappalaisten porot kulkivat tälle\npuolen, ja niiden joukkoon eksyi Simun porojakin joskus kymmenittäin,\nsatakuntakin, kadoten sitten rajantakaisten mukana sen tien Ruotsin\nlappalaisten erämaihin.\n\nLantalaiskarjaakin saatiin taloon, mutta maan myyrtäjäksi ei metsien\nmiehestä ollut muuta kuin sen verran vain, että peruna ja karjalle\nheiniä saatiin kasvamaan. Jymy talo on sittenkin kohonnut vanhan\n\"Taskis-Matin\" pohjustamalle paikalle. Vieläkin siinä asustaa yli\n80-vuotias \"Salmen Simu\" jäntteränä tiukkapiirteisenä erämaan miehenä.\n\nSalmijärven äijän toiset pojat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Vielä\npari vuotta takaperin eli Rovaniemen Jääsköllä Jussan vanha leski,\n95-vuotias \"Pehkosen muori\", Anna Aslak. Koutokeinossa, monien\ntunturien takana, oli muori syntynyt 1825, hettalaisen Niila Aslakan\nkodassa, saanut jo lapsena Jäämerenkin tunturiseutuja kierrellä,\njoutunut sitten Muonion pappilaan Kolströmin palvelustytöksi ja\nsieltä Siepin Jussan toverina uudelleen erämaita matkaamaan. Enimmän\nikänsä olikin muori asunut kuin metsäläinen, synnyttäen metsässä\nperillisensäkin. \"Poromiehenä\" oli eukko toiminut vielä miehensä\nkuolemankin jälkeen, vaikka jo oli saatu talokin, missä voitiin asua.\nNeljäsataa poroa oli ollut muorin merkeissä, ja karjastaan oli hän aina\nvanhaksi asti itse pitänyt huolta, hyvin tuntien kaikki sarvipäänsä.\nMutta mitä ei metsien visu ja tarkka muori oppinut tuntemaan, se oli\nseteliraha. \"Monta, monta on pois!\" sai muori monesti päivitellä, kun\npojat kävivät salaa verottamassa hänen rahakiisaansa.\n\nMainittavimpia ja tunnetuimpia kaikista Peräpohjan viimeisistä\nporolappalaisista olivat Vasarat, \"Vanhan-Vasaran\" laaja suku.\nEnontekiön ja Rounalan tunturimaissa, Suontavaaran ja Laimovuoman\njutamakunnissa, oli Vasarain joukko jo satoja vuosia elänyt. Jo\n1600-luvun lopulla siellä vaelteli Vasaran Niilaa, Lassia ja Heikkiä,\nsitten taas toisen polven Niilaa, Lassia, Heikkiä sekä Jounia ja\nAnttia. Sieltä riitti myöhemmin joku Vasara takaisinkin tunturien\ntälle puolen. Niitä oli 1792 syntynyt Muonion lappalainen, Heikki\nJouninpoika, itse \"Vanha Vasara\", josta sitten tuli koko Peräpohjan\npikku Vasarain suurmoukari.\n\nUrakalla, kaksivuotisella porohärällä, ajaen tulla tohautti Vasaran\nukko tunturista Muonioon. Nauratti kyllä vanhoja poromiehiä, kun pikku\nmiehenkäppyrä lasketteli heppaisella ajokkaallaan, mutta miehenkäppyrä\noli hyvä suustaan ja sukkela toimiltaan. Rupesi raitioksi ja sieppasi\npian rikkaalta Anundi-äijältä Kreeta-nimisen tyttären sekä koko joukon\nporoja. Sitten rupesi Vasaran elo kasvamaan, eukon pitäessä huolta,\nettä tuohikodasta aina vähän päästä ilmestyi pikku Vasaroita porotokan\npaimeniksi, jopa lähes kymmenkunta.\n\nVanha Vasaran äijä oli aito lappi, joka koko elämänikänsä uskollisesti\nseurasi lappalaisvertaan koskaan päätymättä elämään ummehtuneeseen\nlantalaispirttiin. Äkäsjärven alapäässä, tunturien vaiheilla, oli\näijällä pääpaikkansa, jossa hän useasti majaili. Siellä Ruonajoen\nsuussa, järven rannalla, oli komea kenttä, jossa ukolla oli kodat,\naitat ja luovat, porokaarteet vasakarsinoineen ja lypsinkenttineen.\nMutta talven lähestyessä lähti ukko taas takamaita jutamaan. Pitkin\nMuonion- ja Ounasjoen välistä vedenjakajaa painui hän etelää kohden\naina Ylläsjoelle ja Kallonkylän seuduille asti, kierrellen taas toisia\nmaita takaisin pohjoiseen. Sileillä metsämailla, outapaikoissa, oli\näijällä aina kotakenttänsä, ja metsissä hän yletaikojaan eleli, vain\nkerran, pari vuodessa pistäytyen ihmisten ilmoilla \"väärtejään\"\ntervehtimässä ja erämaajuttujaan kertomassa. Mutta milloin metsän\nukko sattui lähimaille kotakuntineen, tulivat lantalaiset väliin koko\njoukolla kotaväen \"väärteiksi\", ja ukko kestitsi heitä parhaansa\nmukaan. Oli Vanhalla-Vasaralla kyllä, millä väärtejään kestitä. Suuri\noli ukon tokka, ja porot suuria, komeita, vaaleakylkisiä suivakoita.\nNiistä äijä olikin ylpeä, useasti kerskaten:\n\n-- Ei mene polvilleen Vasaran suivakka vielä tänä kevännä!\n\nNiinkuin monet muutkin vanhat lapinäijät oli Vanha-Vasarakin tietäjä ja\nloitsija. Peskin povessa, kaulassaan, hän kantoi aina pussia, jossa\noli tulukset sekä eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula,\nja poronkoparasta, poron etujalan pikkukynnestä otettu pikku luu,\njota äijä käytti myöskin piipunrassina. Niitä tarvitsi ukko korttoja\nkarkoittamaan sekä kaikenlaisissa taikatempuissaan. Mutta kun nuotio\nsattui vingahtamaan taikka siitä piukahti tulipoukko, hypätä käpsäytti\näijä suoraa päätä tulen ylitse, että pakenisi se paha, minkä tuloa\npiukahtaminen ennusti. Joskus vei ukko tovereitaan hautausmaalle\nkatsomaan, kuinka kirkkomaankansaa nostetaan. Ja kun äijä viittoi\nkädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista niinkuin\nsääskiä. -- \"Näettekö, näettekö!\" äijä huudahteli ja nosti yhä enemmän.\nMutta kun katsojia jo rupesi vistottamaan, viittasi Vasara vain\nkädellään, jolloin koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.\n\nPäissään oli Vasaran Heikki tavaton joikaamaan. Pääsipä hän vähänkään\nväkevän makuun, niin silloin alkoi juominen ja joikaaminen. Helposti\näijä silloin käpsähti ahkioonsa ja lähti laukottamaan, ajaen\nnaapuriinkin ja joiaten lasketti monet kerrat ympäri kotaa, ennenkuin\npyöräytti pihaan ja astui sisään.\n\n    -- Ramppa-Vuollo, uoo,\n    Ramppa-Vuollo, uoo!\n\näijä useasti hoilasi. Ja sitten taas vaihteeksi joikasi pitkän juotkun:\n\n    -- Inarijärven jäällä,\n    Kariselän päällä,\n    Kumputunturin hännässä,\n    Jiesiöjärven rannassa,\n    laulavatpa ne Lapinkin lapset,\n    heinäperseet heippasevat.\n    Kuotsana, kaatsana velluvaa,\n    vellun neiun velluvaa.\n    Tuollapa vielä suoppaki,\n    tuollapa vielä suoppaki.\n\nJuopotellessaan äijä tuli joskus kristillisiinkin mielialoihin, jolloin\nhän itki ja joikasi:\n\n    -- Kärsi vaivaa, uoo, uoo,\n    niinkuin Ristuksen sotamies, uoo,\n    niin autuaaksi tu'et,\n    uoo, uoo, u-u-uoo!\n\nEikä Vanhan-Vasaran vain yksinään tarvinnut juoda ja joiata.\nKreeta-muori oli siinä yhtä jalo kuin ukkokin. Rikkaan Sarren tytär oli\nkyllä näökäs eukko vielä vanhanakin, vaikka toinen jalka oli kuivanut\nkoukkuun, niin että piti pitkän kepin varassa köppelehtää. Mutta se ei\nestänyt eukkoa silti toisinaan jotakuta ryyppyä ottamasta, niin että\nvähän mieli ailahti. Ja silloin Kreeta-muori helposti päästeli:\n\n    -- Puoras Puornanen paarne,\n    joi joi joi joi joi joo,\n    Vellan neijanen neita,\n    jei jei jei jei jei jee!\n\nVielä vanhanakin oli Vasaran äijä jalo sanasankari ja hyvin kälmi\nkujeilemaan. Saattoi hän ripustaa poronsa kaulaan ison ottingin muka\nkulkuseksi, heittää rouvot selkään ja sitten lähteä ajelemaan; saattoi\nhän myös huonon härkänsä liiduta valkeaksi laukkiporoksi ja vaihettaa\nsen sitten kuutamolla tukkimiehille. Kotatulen ääressä istuttaessa\näijä piippua sytyttäessään monesti muka epähuomiossa kärventeli\ntulivarvulla naapurinsa partaa ja tuhrutti tuletonta päätä\npiippunysäänsä. Nuorilta miehiltä ukko tiedusteli, tyttäriä\ntarkoittaen:\n\n    -- Olettekos nyt nähnehet\n    tunturissa tuimia tammoja,\n    vaaroissa valituita valkkoja?\n\nJa pikku poikia äijä nyhti tukasta ja sanoi:\n\n-- Näin isävainaa mettonpäätä nykei!\n\nKohtasi ukko kerran nimismies Nikanderin, jota \"Koos-Nupuliksi\"\nhaukuttiin, teki hyvän-päivän ja kysyä hölmäisi:\n\n-- Siekö se olet se Koos-Nupuli?\n\n-- Kuka niin on sanonut? nimismies ärähti.\n\n-- Na, mie olen kuullut tuolla kylällä kaikkien niin sanovan.\n\nKerran taas seuroissa käpsytteli Vasara kälmeissään pastori Cajanusta\npuhuttelemaan, paiskasi kättä ja huudahti:\n\n-- Täälläpä se Erkki-väärtikin on!\n\n-- Mikä Erkki? pastori kummasteli.\n\n-- Na, se Lompolon Erkki,\n\n-- En minä ole Lompolon Erkki, minä olen pastori.\n\n-- Suo, herra pastori, anteeksi! Mie luulin sinua Lompolon\nErkki-äijäksi, kun sie olet semmoinen iso röhnä kuin Lompolon Erkkiki.\n\nOli Vanha-Vasara uskovainenkin. Ainakin hän sen tunnusti \"kristityille\",\nkun nämä kerran tulivat ukolta \"uskoa\" tiedustelemaan.\n\n-- Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi.\n\n-- Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät.\n\n-- Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti, että Jumala on minut luonut,\nja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka\nminut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain puolittain, että se\nmies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.\n\nJa tässä uskossa Vanha-Vasara kuolikin. Se tapahtui talvisydännä\n1878 Sivakkapalon kodalla, Niesajoen latvojen outamaalla. Salmen\nSimu, naapurin kotamies, oli tullut alhaalta Kolarin markkinoilta, ja\nsinne Simun luokse lähti yhdeksättäkymmenettään käyvä, sairasteleva\nVasaran äijäkin köppäisemään, lannanmaan tuliaisia saamaan. Saipa ukko\nmatkasanomat kysellyiksi, niin jo pyysi:\n\n-- Anna nyt, poikaseni, mulle lähtöryyppy!\n\nSai äijä ryypyn. Ojentautui sitten nojalleen kiisaa vasten, pani\nkätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:\n\n-- Hyvästi nyt, poikaseni! Nyt mie lähen!\n\n-- Na, mihinkäs sie, väärti rakas, nyt sitten lähet? Simu ihmetteli.\n\n-- Na, siihen isoon suothaan, vastasi äijä. Ja siihen Vanha-Vasara\nkuoli, päästen haluamaansa \"isoon suothaan\", missä uskoi suuren sukunsa\nhäntä jo odottelevan.\n\nVanhan-Vasaran jälkeen tulivat pää-Vasaroiksi ukon pojat, joiden\ntehtäväksi nyt tuli uusien Vasarain toimittaminen Peräpohjan\nporokaarteille. Äijällä oli kuusi poikaa, Heikki, Niklaavu, Olli,\nAntti, Johan-Petteri ja Kusto, sekä kolme tytärtä, Anna-Stiina,\nPriita-Kaisa ja Kreeta-Johanna. Rikkaan poromiehen tyttäret joutuivat\nkyllä pian naimisiin. Priita-Kaisan sai Suikin Antti, Kreeta-Johanna\nvietiin Sodankylään Vuojärven Jussalle, ja Anna-Stiina meni\nKehä-Matille, pikku mökkiin väylän varrella.\n\nMutta pojista jäivät vain Olli ja Pekka äijän kotamaita kiertämään.\nOlli raitioi kyllä Kolarissa ja Turtolassa asti, mutta palasi takaisin,\nnai Äkäsjärven Muotkavaaran Kaisan ja teki talon Äkäsjärvelle Soukkaan.\nSiellä eli sitten Pekkakin vanhanapoikana ja kuoli köyhänä äijänä.\n\nVasaran toiset pojat kaikkosivat, kuten Sieppi-ukonkin pojat,\netemmäksi kotoisista korpimaistaan. Heikki meni raitioksi Kittilään,\nsitten Turtolaan ja joutui lopulta Kolarin Ruokojärvelle, ottaen\nRuoko-Mooseksen Helin emännäkseen ja tehden pikku talon. Nuorin\nVasara, Kusto, kulkeutui karjoineen Kallojärven kiveliöihin, jossa\nraitioi lantalaistenkin poroja. Hänellä oli tietäjämahtia, niinkuin\nvanhalla äijälläkin. Kosiskeli Kusto Kallonkylän Heikkilän Heleenaa,\nja tyttö lupautuikin hänelle. Mutta kun Heleena sitten mielikin mennä\nKurtakon pojalle, pani lappalainen häneen manalaiset, syötti kuivaa\nporonkonttia, ja siitä tuli tytär heikkopäiseksi. Illalla kun söi, niin\njo aamulla hulluna hyppi pitkin pihamaata, huitoi käsillään ja huuteli:\n\n-- Huh, huh, huh, Juhan-Erkki Aapon uudet siivet, huh, huh, huh!\n\nEikä saattanut Jauhojärvenkään tietäjä päästää tyttöä lappalaisen\nrikkeistä.\n\nSurullisen lopun sai Vasaran Kustokin. Toistakymmentä vuotta takaperin\nkuoli hän tielle Kallojärven kulmilla. Metsätietä Alakylään ajaessaan\näijä yöpimeissä vaipui ahkioon, pienen koiranpennun vain jäädessä\npoveen vikisemään. Ukon lantalaisemäntä, Ojan Heli Kolarista, elää\nvielä poikansa luona Mäntyvaaran metsätalossa Kittilässä, Kerpuajoen\nlatvoilla.\n\nVasaran Antti eleli Kittilän Alakylän miesten pororaitiona, ja oli\nukolla itselläänkin muutamia satoja sarvipäitä. Eukoksi sai Antti\nJääskön Ollin tyttären Alakylästä. Antti oli mainio karhumieskin,\nennättäen olla mukana monen kontion kaadossa, ja useasti päästi\näijä vain keihäällä pedon päiviltä. Mutta vanhana heitti ukko\nkoko porotoimet, rakensi kodan metsään Ounasjoen rannalle, pari\nneljännestä Alakylän alapuolelle, ja asusteli siinä ypö yksin, pyysi\nkalaa ja kävi joskus kylässä. Viinalle oli Antti-ukko yhtä ahnas\nkuin Vanha-Vasarakin: kun hän sai pullon, köpötteli hän kiireesti\nmetsäkodalleen ja pörräsi siellä yksinään niin kauan kuin pullossa\nhilkkui. Mutta silti oli ukko uskovainen ja oikea \"kristitty\". Viinaa\nhän kyllä nimitti perkeleen viljaksi, mutta kun \"ihminen syöpi ja\nihminen juopi\", niin saattoi hänkin pyytää: \"Antakaahan nyt sitä\nviinaperkelettä!\" Kun äijä sitten vähän humaltui, tuli hän liikutuksiin\nja alkoi voimallisesti saarnata ihmisen veriruskeista synneistä\nja kalliista lunastuksesta. Vanhana vaarina kuoli ukko Alakylässä\nkymmenkunta vuotta sitten.\n\nMutta Niklaavu, toinen järjestyksessä Vasara-äijän pojista, kierteli\nKittilää aina itäisiä ääriä myöten. Hän majaili tokkineen, jossa oli\nsekä omia että talollisten poroja, milloin Pöntsön seuduilla, milloin\nAakenusjärven tienoilla, milloin taas Rouravaaran kankailla -- siellä\non vieläkin pystyssä suuri petäjä, johon on kaiverrettu: ANNA KAISA\nWASARA, Niklaavun tyttären nimi --, milloin Porkosen tunturimaissa\nSodankylän rajoilla. Ja täällä, Porkosen korkeimman huipun, \"Valkoisen\nIsän\", juurella päättyi Kittilän kiertäjän elämä. Ukko sairastui ja\nkuoli Pahtavaaran laitaan suuren petäjän juurelle. Kuolinpaikalle\nsitten petäjänkylkeen naulattiin risti, johon leikattiin kirjoitus:\nTÄSÄ: ON: NIKLAAV: VASARA: KVOLVT 13: P: LOK KVVSA 1857.[6] Risti on\nvieläkin paikoillaan, ja tunturin juurella on äijän kodan raunio sekä\naittojen ja luovien jäännöksiä. Näillä vanhoilla vainajan sijoilla\nasuu yhä vielä vanha lapinhenki ja manalaisetkin siellä kummittelevat,\nsillä niihin paikkoihin, mihin ihminen metsässä on kuollut, jää aina\nhaltioita, jotka sitten monet ajat siinä kuvailevat ja kummittelevat ja\nkiusaavat muita ihmisiä, niin etteivät ne saa ensinkään rauhaa. Monesti\novat kotapaikalle asettuneet erämiehet saaneet rauhattoman yösijan.\n\nNiklaavu oli noutanut eukon aina Ruotsin Kaaresuvannosta asti,\nAnna Tomman, joka oli ikivanhaa lapinsukua. Mutta lantalaisia tuli\nnäiden tuhkalappalaisten pojista, ja tyttäret joutuivat lantalaisten\nemänniksi, Anna-Kaisa Kittilän Toivoselle, Kreeta Kallon Keskitaloon.\n\nLyhyt paksu äijä oli Niklaavu ja tavaton syömäri. Kalaretkelläkin\nollessaan ukko keitti aina kolme viiden kannun vetoista kalakattilaa\nja sitä myöten kuin kalat valmistuivat, pisteli hän ne peräperää\nposkeensa. Ollessaan Tilkkuanjärvellä kalassa, poskesi Niklaavu viikon\nkuluessa semmoisen määrän haukia, että kentälle karttui hevoskuorma\nruotoja. Ruotokasa oli niin suuri, ettei äijää juuri näkynytkään,\nkun hän istui kasan vieressä kalakaaroineen, heittelemässä yhä uusia\nruotoja valtavaan varustukseensa. Olikin äijällä maarua, mihin haukea\ntyöntää: maha rieppasi ihan polvissa, kun hän kävellä taapersi.\n\nSuuri oli Suikkienkin suku, jonka jutama-alue ulottui Muonion\nlaaksosta aina Kitisen vesialueelle. Suikkeja nähtiin sekä Muonion\nja Kolarin vesialueelle että Kittilän kiveliöissä, aina pohjoisilta\nperukoilta Rovaniemen ja Sodankylän puolelle saakka. Heidän vanhoja\nasentopaikkojaan on vielä pitkin erämaita. Vanhaa lapinlähtöä olivat\nSuikitkin, kahta eri haaraa, toinen Muonion, toinen Kittilän Suikkeja.\nLantalaisten pororaitioina he valtavien tuhatlukuisten tokkien kanssa\nkiertelivät kaikki sydänmaat ristiin, rastiin, ja monella raitiolla oli\nomiakin poroja satamäärin.\n\nMuonion Suikkien sanotaan saapuneen Ruotsin puolelta. Vanhimpana\nSuikkina muistetaan vielä vanhaa Olli-äijää, Pekka Suikin poikaa,\njoka oli syntynyt 1799. Olli oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen,\nettei pikku pojalla ääni sen kivempi. -- \"Voi paahkilas!\" kirosi äijä\nkimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pääpaikkanaan\npiti pikku-äijä Pakajärven seutuja, samoillen suurine laumoineen ympäri\nerämaita aina Kangosselkää myöten. Mutta sitten kerran juti ukko\nyli kairojen Kiriselle ja asettui Pokkaan, Suikin talopahaseen muka\nlannanmieheksi, mutta pian hän sieltä palasi takaisin metsäkotaansa ja\npysyi edelleenkin vain lapinäijänä. Semmoisena ukko kuolikin, sokeana\nvaarina Pakarovan tuohikodassa kesällä 1876.\n\nPakajärven salo olikin sitten Suikkien kotoinen erämaa ja syntymäseutu,\nkeskellä \"Suikkien palasta\", joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja\nVasarain jutama-alueeseen. Täällä oli monet kalaiset metsäjärvet,\njäkäläiset kankaat ja korkeat vaarat, Tahkovaara, Valkea vaara,\nKiuasselkä ja tunturimainen Kiuaslaki sekä etempänä idän alla,\nYllästunturista alkaen pohjoiseen kulkeva mahtava tunturien juonto.\nTäällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien\näijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa\nPakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta\nSeitapahtaa palvomassa.\n\nOlli-äijän pojat, Pekka, Lassi, Antti ja Feetta, jäivät kotiseutujaan\nkiertämään. Joka kesä ennen juhannusta saapuivat he kotakuntineen\nPakajärven pohjoisrannan kentälle, kalastelivat järvissä räkän aikana,\nlypsivät poroja ja valoivat sadoittain juustoja. Viisi kotakuntaa oli\nkentällä, neljä veljesten kotaa ja viidentenä Lassin pojan, Feetan,\nkömmänä. Kierrettiin sitten taas kiveliöitä ja syksyllä Mikkelin\nseuduissa, porojen rykimäaikana, palattiin jälleen Pakajärvelle,\ntoimitettiin poroerotus, jonka jälkeen kukin lähti oman elonsa kanssa\nomille teilleen.\n\nMetsien miehinä pysyivät veljekset koko ikänsä, ja omasta heimostaan he\netsivät emäntänsäkin. Feetalla oli vaimona Kristiina Junkka Pajalasta,\nAntilla Vanhan-Vasaran Priita-Kaisa, sekä Lassilla Rauni Marakatt\nKaaresuvannosta. Vanha Pekkakin löysi viimein lappalaisensa: nai\npiikansa, Pekka Labban lesken, Margitin. -- \"Paahkilas kyllä!\" manaili\nukko piikaansa, mutta otti lopulta akakseen. Tunturisukua oli Lassin\nReetankin eukko: Inkeri Kitti Pajalasta. Vanhoina ukkoina kuolivat\nSuikin veljekset erämaahansa. Antti väsyi Äkäsjärvelle, Feetta ja Lassi\nkuolivat Pakajärvelle, ja Pekka pääsi äijiensä luokse Kolarinsaarella,\nRautiossa 1895. Pekan \"suureen suottaan\" meno tapahtui komeasti\nkuin ainakin oikean vanhan lapinäijän lähtö. Kun ukko oli henkensä\nhuokaissut, alkoi kuulua porokellojen pauke, ensin vain hiljemmin,\nmutta sitten yhä kovemmin ja kovemmin niinkuin olisi raidolla ajettu\npihaan, ja sitten kävi rysäys pirtissä, niin että seinäkellokin helisi,\nja outo humaus löi läpi huoneen niin väkevästi, että läsnäolijatkin\ntunsivat ruumiissaan kovan \"krookkauksen\". Ja taas alkoivat porokellot\npihalla poukkua, raito tuntui lähtevän matkaan, ja vähitellen häipyi\nkellojen ääni kuulumattomiin. Helkytellen ajoi vanha erämaiden kiertäjä\nikuiseen lepoonsa.\n\nNäihin miehiin loppui Muonion Suikkien kiertolaiselämä. Heidän\njälkeläisensä jo päätyivät asumaan paikoillaan. Feetta teki mökin\nentiselle kotakentälleen Pakajärvellä, jossa vieläkin muorineen\nelää, ja toiset hajaantuivat mikä minnekin, Äkäsjärven seuduille,\nJierisjärvelle ja Kolarin puolelle. Tyttäretkin joutuivat\nlannanmiehille emänniksi.\n\nKittilän Suikkien erämaana oli Ounasjoen ja Kitisen välinen kaira.\nJo vanhaan aikaan oli suikkilaisten kotatantereena ollut Alaselkien\nseutu. Lylymaassa, Pöytälaella ja Kuolemanlehdossa olivat he täällä\nkotakuntineen majailleet. Kuolemanlehdon kotaan oli päättynyt erään\nSuikki-muorin poluton erämaan matka. Muori oli saatettu Kurjenpolven\nkalmistoon, Ounasjoen rannalle, mutta muorin haltia jäi Kuolemanlehdon\nkotaan, jossa se pitkät ajat myrskyöinä viehkuroi tuulispuuskissa,\nryöpsäytellen nuotiotuhkia.\n\nVanhoja Kittilän Suikkeja oli Pekka-äijä, joka raitioi paikkakunnan\nporomiesten tokkia siihen aikaan -- 60-70 vuotta takaperin --, kun\nporojen mailla oli kauhea kaatokesä, jota vieläkin muistellaan. Se\noli kamala kesä: oli niin polttavan kuuma, että aurinkokin mähötti\ntaivaalla kuin verilimppu. Hirmuinen helle ja räkkä tappoi poroja,\nniin että ne tokittain kerrassaan luokona kaatuivat. Mutta jos elukat\nennättivät veteen puhkumaan ja rypemään, jäivät ne henkiin.\n\nJärveen porot kilvan puhaltautuivatkin, missä vain pääsivät.\nAakenustunturistakin kerran Suikin raitioima suuri lauma hirveällä\nrytinällä ampaisi niinkuin patonsa murtanut koski läpi metsän ja\nrantaryteikön suoraa päätä Aakenusjärveen, jossa se sitten päiväkauden\npuhalsi ja huohotti.\n\nKesät talvet vanha Suikki-Pekka kiersi Kittilää. Äijän porokaarteita,\nnilien ja luovien jätteitä, nähdään vielä Kerolaen laidassa Sirkan\ntakana, Kullirovassa Rastin ja Vesmajärven välisellä salolla, sekä\nSaattoporassa, Hirvaslaen rinteellä, Kumputunturin tienoilla. Koko\nelämänsä oli Pekka-äijäkin oikea lapinmies, uskollinen porojen paimen.\nMutta jälkipolvi jo luopui äijän tavoista. Muuan tytär, Priita-Maija,\nmeni kuitenkin eukoksi vanhalle Kariniemen Jussalle, \"Korte-äijälle\",\njoka, niin lannanmies kuin olikin, eli kuin lappalainen, vei\nPriita-Maijansa Kuusajärvelle Korteniemen pirrikotaan ja siellä hänen\nkanssaan asua tuhrusteli kesät talvet, kalasteli ja sai puolikymmentä\npientä korteniemeläistä kotakentälle teutaroimaan. Mutta isoiksi\ntultuaan pirrikodan kasvatit lähtivät metsäpesästään, mikä Välitalon\nleskelle mieheksi, mikä Uudentalon emännäksi, mikä Uudenputaan\nVanhan-Tuomaan vaimoksi.\n\nJoitakuita Suikkeja asui aikoinaan Rovaniemelläkin; muuankin, 50-60\nvuotta takaperin kuollut ukko, kuljeskeli tokkineen Tapionkylän\ntakamailla ja jätti jälkeläisiä mökkiin Meltausjoen varrelle.\n\nRovaniemeltä taas lähti 70-80 vuotta sitten Antti Suikki Kittilään,\nnousi pohjoisille äärille aina Pokkaan asti, johon \"Lesken\nPekka-raukka\", rikas lappalainen, 3000:n poron omistaja, Pokka-sukua,\noli häätynyt mökkiläiseksi ja lehmänhoitajaksi, kun suuri pororutto\nhävitti koko karjan ja teki miehestä melkein kerjäläisen. Antti Suikki\nnai Pokan tyttären, Sohjan, teki naapuriksi Suikin mökin, myi sen\nsitten Muonion Olli Suikille ja otti akkansa kotimökin haltuunsa.\nJa täältä, Kittilän karusta perukasta, rupesi taas tulemaan uutta\nSuikin sukua. Vanha Antti, kuulu \"Haippa\", raitioi erämaassaan sekä\nlantalaisten että lappalaisten poroja, menetellen monesti niinkin, että\njoutui monta kertaa oikeudenkin kanssa tekemisiin. Jälkipolvi sitten jo\naivan lantalaistui ja muuttui sekarotuiseksi. Pokan Pekka, Antin poika,\nelää vielä Pokassa 70-vuotiaana käppelänä ukkona.\n\nVanhaa lapinsukua oli Nuttikin, vaikka sitä vain \"nuin vähä\" olikin\nliikkeellä. Suomen puolen tunturiseuduissa, Enontekiön Lainio-,\nRomma- ja Peltovuomassa, eleli 1700-luvun alkupuolella Nutti-lähtöistä\nAnttia, Marttia, Jussaa ja Jounia, sitten Anttia, Ollia, Joopia ja\nJounia. Muuan Nutti, Antti Ollinpoika, painui Muonioon poropaimeneksi\nja nai rikkaan Anundi Sarren Kaisan, kulki raitiona Turtolaa ja\nYlitorniota myöten, ja tekaisi talonkin Muonion Tiurajärvelle. Mutta\nlapin ukko-rukka hävisi talostaan, ja pojat joutuivat raitioina\npaimentelemaan lantalaisten porotokkia, viimein lantalaistuen itsekin.\n\nMuonion mailla vaelleli aikomaan porolappalaisena myös Vettaisen\nsuku, joka nimestä päättäen lienee ollut alkuisin jotakin savolaista\npahnaa. Ikivanhojen Vasamin, Päiviöiden, Labbojen, Maggojen ja muiden\nsuursyntyisten lapinäijien joukossa Enontekiön erämaissa ei vielä\nVettainen vaeltanut. Vasta 1700-luvun lopulla ilmestyvät Muonion\nraitiolappalaisten joukkoon Vettais-veljekset, Mikkel ja Erkki\nKnuutinpojat. Edellinen nai Antti Nutin tyttären, ja jälkimmäinen\nkeinottelee itsensä rikkaan Anundin vävyksi. Pororaitiona kiertävät\nmiehet sitten kiveliöitä, Mikkel asustellen Saijanvaaran seuduilla\nMuoniossa, mutta Erkki koluten erämaat aina Ylitorniota ja Kittilää\nmyöten. Ja uusia Vettaisia lähtee maailmalle, mikä raitioksi, mikä\nmuuten rengiksi taikka piiaksi; varsinkin Kolarissa esiintyy paljon\nVettaisen pahnaa. Mutta \"Nuutin Erkin\" poika, Olli, joka eli vuosina\n1826-1897, tehdä rysäyttää Muonioon, väylän rantaan, Reponiemen talon,\njosta saa alkunsa Vettaisten talonomistaja-haara.\n\nKittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli\nentisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajärven\nsydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili\nkelontekemäläisen Paalulan Niilan kanssa.\n\nMyöhemmin asusti samoilla mailia, Riimintievassa järven\npohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka\npahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita\nkuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina\nLomajärvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli-aijä olikin semmoinen\npororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita\nporoja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut\nporot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään\nvarastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta\nitse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin\nakkansakin puolesta.\n\nKahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta\nlähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja\nSodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He\nsaivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi\nvielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa.\nNiin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijärvelle,\nKelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut,\npuujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen\n\"Jalkapuoli-Ellinä\" Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen:\n\n-- He-heei, Lomajärven maassa olen mie syntynyt!\n\nRovaniemellekin kulkeutui entisaikaan muuan Riimi, kierrellen\nporokarjoineen pohjoisesta Kemijärven Javarukseen, siirtyen sieltä\nMajavaan ja viimein Rovaniemen Ylinampajärven takamaille. Tämä\nRiimi-ukko oli onnistunut saamaan eukokseen papintyttären, joka oli\n\"niin korkiaa lähtöä, jotta aatelissukua\". Ja toimekas lapinakka\nkorkealähtöisestä tyttärestä tulikin. Äijänsä kuoleman jälkeen hän\nvävyineen -- Ylinamman Matti oli nainut Anna-Maijan ja Perunkajärven\nKulppi-Aapo Kaijan -- raitioi tuhatpäistä tokkaansa kesät talvet\nmetsiä kierrellen, vasoitti ja lypsi poroja ja puserteli juustoja,\nparituhattakin syksyn kuluessa. Villipeurojakin, joita silloin vielä\nkiveliöissä liikkui, muori joskus heitteli kiinni, hiipien kesyn poron\nvarjossa lähelle ja sitten kärhäyttäen suopungin villiporon kaulaan.\nMutta kerran poronvasoituksessa Jouttipalolla kevätsulilla muori\nvilustui, ajettiin ahkiolla kipeänä kotiin ja kuoli jo seuraavana\npäivänä. Siitä on kulunut jo noin 70 vuotta.\n\nKierteli sitten vielä siellä täällä joitakuita lappalaisraitioita,\njotka eivät olleet niin laajaa lähtöä kuin edelliset eivätkä jättäneet\njälkeensä niin suurta pahnaa; toiset tulivat tänne yksinäisinä\ntuntureistaan, vaeltelivat metsiä ja sitten taas hävisivät jäljettömiin.\n\nNiitä oli Kolarissa elänyt Koffelon Lassi-ukko, \"Kohvin Lassi\",\nsuuri karhuntappaja, joka aina karhun kaadettuaan teki \"mustan pojan\nmakkaraa\"; niitä olivat Turtolan Jaukka-äijät, Pekka, Mikkel ja Antti,\nniitä myöskin Naisun äijä, joka tuli Ruotsin-Lapista tälle puolen ja\nraitioi jonkun aikaa kolarilaisten poroja. Vanhoja lapinraitioita\noli \"Kissa-Kaijakin\", Priita-Kaisa Kissa, joka viime vuosisadan\nalkupuoliskolla 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli\neukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuolisilla sydänmailla,\nensin renkinsä \"Löytty-Heikin\" kanssa, kunnes meni emännäksi\nlappalaiselle Olli Kurvanderille. Mutta sitten jäi Kaisa yksinään\nmetsäkotaansa, ja vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen\nperässä juoksennella, eli vain metsissä, kelasi juuri köyttä ja\nkutoi juuri vakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa ja taas\nkadoten kiveliöönsä. Kaisa kuoli Kolarissa noin 50-60 v. takaperin ja\nhaudattiin Sieppijärven kalmistoon.\n\nAitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin, joka eli\nviime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä. Satoja poroja\noli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja paimennettavina,\nja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli alituisesti\nPasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujärven välisiä sydänmaita. Ukko teki\njo pikku pirtinkin Näläntöjärvelle, mutta asusteli silti kuitenkin\nporojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli totinen kristitty ja\ntaitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa hän sai palkisensa pari-,\nkolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä moneen tuhanteen. Poromiehenä\nPieti kuolikin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ja ukon poika, Antti\nUnga, vaeltaa vielä isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä\nporoparttiotansa Kolarin kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus\nmetsäkodallakin. Ukko onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä\nalhaalla, vanhojen lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.\n\nErämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet elivät\nkoko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan. Omia porojakin\noli miltei joka raitiolla, mutta suurin osa paimennettavasta karjasta\noli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.\nKruunun päältä sai raitio tavallisesti vuosipalkkaa, niin että\ntuhatmääräisen tokan pari paimenta saattoi ansaita 500-kruunuisen\nvuodessa. Mutta siitä maksusta piti raitioiden korvata porojen\nlantalaisten heinämaille ja sauroille tekemät vahingot. Lisäksi saivat\npaimenet taloista \"niestajuuston\", lehmänmaidosta tehdyn eväsjuuston,\nsekä kuovat ja vanttuut. Joskus sai paimen isoista porotaloista\n\"niestaa\", leiviskän voita, tynnyrin jauhoja sekä leiviskän kahvia ja\nsokeria kesäeväikseen. Kesäisin raitiot lypsivät laumaansa ja tekivät\njuustoja. Mutta juuston jokaisesta lypsävästä vaatimesta vei paimen\n\"mettänlahjana\" isännälleen. Loput hän sai syödä taikka myydä omiksi\nhyvikseen. Kymmenen leiviskääkin kokoontui tuhatkuntaisesta tokasta\nkesäjuustoa, ja juustonaulasta maksettiin kruunu. Vanhaan tapaansa\nlapinmiehet myös kuivasivat poronmaitoa poron vatsalaukussa taikka\nmetson ja koppelonkuvuissa. Maidon sekaan he panivat vedessä keitettyä\n\"juomukaalia\", joskus ruotukan lehtiäkin. Muikeaan juomuruohoonsa\noli lappalainen niin opastunut, että hän kylvi sitä keväisin\nporokaarteeseensa lypsyajan varaksi. Syksyisin keräsivät poromiehet\nmaitoa isoihin pitkäkäisiin \"ankkoihin\" ja upottivat ne suliin\nkaltioihin, joissa saivat olla koko talven. Keväällä maidottomana\naikana kaivettiin astia hangen alta esiin, ja paksu puuromainen maito\noli mainiota kahvinhöystettä.\n\nJoskus pistäytyivät metsien miehet kylässä poroisäntien luona ja\nhyvin heitä taloissa kohdeltiin. Hyvin kohtelivat kodan asukkaat\nlantalaisiakin, kun he tulivat vieraisille metsäkodalle, \"lapinkylään\",\njoksi lappalaisten asentopaikkaa sanottiin, vaikka se olisi ollut\nvain yksinäinen kotakin. Jos sattui olemaan juuston tekoaika, syötti\nkotakansa \"väärteilleen\" rasvaiset juustot, juotti juustoherat,\n\"missut\", antoi väkevää \"klapattua\" maitoakin, joka oli \"suuta myöten\nmakeaa\". Kuivattua poronlihaa, kuuta ja kieltäkin hän nouti aitastaan.\nVielä eväiksi ja tuomisiksi työnsi vieraanvarainen metsänmies\nväärtilleen juustoa ja lihaa.\n\nSe oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti\nvaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla\nyltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä silloin oli\nkiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että metsät\nvilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava\nlahtiruho maksoi vain 10-20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät\nlapinkengät.\n\nMutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat jokaiseen\nkiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan ja\nporomiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan, ja siitä kävi elämä niin\nahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta porojen mukana katosi\nkaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui rahakin, kun porot ja\nlappalaiset hävisivät metsistä.\n\nOikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa mennyttä\naikaa.\n\nMutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka vanhat sitä\nkuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet ovat lahoneet\nmetsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet, ja vanhoja kotasijoja\nlöytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta, kun vain rupeaa\nsammalta ja turvetta kuokkimaan pois.\n\nJa niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin hävinnyt.\nTuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen on vaipunut\nturpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.\nTuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut paimentolainen on\nhäätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannanelukoita. Huvikseen ja\nmielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen metsänasukkaan on täytynyt\nruveta hikipäissään möyrimään entistä porokaarrettaan saadakseen\nsiihen pahaisen perunapellon ja mitättömän ohratilkkareen.\n\n\n\n\nLAPINKODALLA\n\n\nOlet lähtenyt etsimään Peräpohjasta kadonnutta kotalappia, poroja\npaimentavia Vasara-äijiä ja Suikki-ukkoja.\n\nOlet saanut jättää taaksesi Kittilät ja Kolarit, Muoniotkin, ja nousta\ntunturien tuolle puolen Hettaan asti, Enontekiön kirkolle, etkä\nole tavannut ainoatakaan poro-Vasaraa, Saat jättää vielä Hetankin\nselkäsi taakse ja painua poluttomiin erämaihin yhä vain pohjoisia\ntunturiseutuja kohden.\n\nSillä vanha entisaikainen porolappi elää enää vain perimmän Lapin\nlaidimmaisilla seuduilla. Tuhkalappalaisen valtakunta on siirtynyt\nkaukaisimpiin erämaihin, sinne, missä mahtavat tunturit kiertävät\nympäri taivaanrannan, missä kesäpäivä kuukausittain yhtä päätä\npysytteleikse näköpiirin yläpuolella, ja missä talvella taas on melkein\npäättymätön yö. Kotalappalaisen kotimaana ovat \"kaikki tunturit\",[7]\nhänen kietkamensa kiikkuu siellä, missä ei enää kuusi viihdy, eikä\nvähään tyytyväinen petäjäkään saata kasvaa, missä vain vaivaisenvarpu\nmatalana hiipii maata pitkin ja itsepintainen koivu koettaa\nkääkkyräisenä pitää puoliansa taistellessaan armotonta luontoa vastaan.\n\nSamoinkuin pieni lappalainen, sen kohtalotoveri, joka väkevämpien\narmotta riistäessä parhaimmat kappaleet on saanut osakseen kaikkein\nkaruimmat seudut, mitkä eivät ole muille kelvanneet, sekin koettaa\npysytteleidä kiinni viimeisessä tähteessä, jonka on saanut turvakseen\nja kotoiseksi konnukseen.\n\nKovin pieniksi on jo supistunut Suomen porolappalaisten joukko,\njoka vielä vanhaan tapaansa elää erämaan ikuisena kiertolaisena.\nInarista on kotalappalainen jo melkein kadonnut, eikä ole porokarjan\nkanssa kiertäjiä enää monta Utsjoellakaan; vain Enontekiön mahtava\ntunturiseutu on jäänyt porolapin asuinmaaksi. Se on kuin mikäkin\nlappalainen ulkomuseo, jossa vielä saa nähdä vuosisatain takaista\nlapinelämää entisessä alkuperäisyydessään.\n\nEi ole suuri enää Enontekiönkään kotakansan suku. Pöyrisjärven\ntunturiseudussa, Norjan rajoilla, asustaa kesäkautensa kymmenisen\nkotakuntaa Näkkäläjärviä, Prokseja, Maggoja; ja suuren Porojärven sekä\nKilpisjaurin ympäristöillä, Haldiin eteläpuolisissa loppumattomissa\ntunturimaissa, majailee toistakymmentä kotajoukkoa Kalttopäätä, Labbaa,\nValkeapäätä, Vasaraa, Palojärveä, Juusoa ja Tornensista. Erämaan\nkiertäjien koko sukukunta käsittää kaikkiaan noin 120 henkeä.[8]\n\nKolme, neljä pitkää erämaa-penikulmaa yli tunturien ja jänkien saat\ntaivaltaa päästäksesi Hetan kirkolta kotalappiin. Saat välillä\nlevähtää \"Peninkulma petäjällä\", johon jo 1700-luvun matkamiehet\novat nimimerkkejänsä ja vuosilukuja kaiverrelleet, sekä Kaijanmaan\nautiotuvalla, jossa synkkinä syksyöinä haltiat möykkäävät;\nsaat sivuuttaa kauniin Näkkäläjärven komeine seitakivineen ja\nlapin-taloineen, saat jättää viimeiset petäjätkin, jotka autioilla\ntievoilla yksinäisinä ja orpoina kyhjöttävät. Metsä loppuu jo ennen\nNäkkälää ja alkaa autio, puuton tunturimaa, joka aukeaa eteen kuin\näärettömyys.\n\nTämän rannattoman tunturimeren ulappaa kiertelee Näkkälän poromiesten\nsukukunta.\n\nOn siellä pienen Raaskaltiojärven rantamalla vaalean-harmaa keila,\njoka näkyy jo kauas rantatievoille. Keilan mustasta huipusta kohoaa\nsinertävä savusuitsu, josta arvaat sen ihmisasunnoksi, sillä savu\non ihmisen tunnus ja asentopaikan merkki, erämaassa vielä varmemmin\nkuin muualla. Mistä savu kohoaa, siellä on aina tuli ja tavallisesti\ntulentekijäkin. Harmaa keila on Näkkälän Jussan asunto \"louvekota\",\njossa ukko perheineen majailee viettäessään karjoineen kesäsydäntä\nRaaskaltiolla.\n\nÄkäinen on kodalla vastaanotto, kun vieras sinne rantajängän\nmutahautoja kierrellen, kaarrellen saapuu. Kymmeninen koiralauma\nryöpsähtää rähisten vastaan ja haukkuu ikenet irvissä, niskakarvat\nporhossa, vieraalle vihaiset tervehdyksensä. Kohta kotakin työntää\nilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsääristä,\nkapeanilkkaisia, nahkahousuisia lintukotolaisia, joiden kirjotakit,\npunapaulat ja punaiset lakit iloisesti vilkahtelevat ruskeassa\nympäristössä sekä kodan harmaata seinää vastaan.\n\nNiin harvoin tämän aution erämaan asukas näkee vertaisiaankin vieraita,\nettä heitä kyllä kannattaa käydä koko kotaväen katsomassa. Vielä\nharvemmin saa tunturimaan asukas nähdä \"lannan reisantteja\". Ne ovat jo\nniin merkillisiä vieraita, että heistä voi vaikka joiatakin.\n\n    -- Lantalaiset, nun nun nunnu,\n    nun nunu nun nun nun nun nunnu,\n    kävelevät, nun nun nunnu,\n    nun nunu nun nun nun nun nunnu,\n    tuntureita, nun nun nunnu,\n    nun nunu nun nun nun nun nunnu\n    ylös ja alas, nun nun nunnu,\n    nun nunu nun nun nun nun nunnu,\n\nsaattaa kuulla jonkun joikaaja-äijän heistä runoilevan.\n\nEikä erämaan suurta kesäistä rauhaa häiritse mikään muukaan\nkulkija. Tunturien petoeläimet ovat silloin piiloissaan; vain arka\njänis käpsähtelee kääkkyräkoivikossa, ruskea riekko juoksentelee\nvaivaisvarpujen suojassa, tunturilla lentelee kirjava pissihaukka,\njärvessä pulikoivat vesilinnut ja jängällä suuri kahlaajain joukko.\nMutta ne kaikki ovat samaa tunturikansaa kuin kotaväkikin. Ne on\nluotu kaikki tähän samaan ruskeaan ympäristöön, ja jokaisella on oma\ntehtävänsä, asuma-alansa ja majapaikkansa.\n\nLappalaisen majapaikkana on tämä rantakuivikko ja pesänä tuo harmaa\nmatala keila, josta eläjät, niinkuin muutkin metsäpesän oliot,\nkummissaan ilmestyvät kurkistelemaan rauhanhäiritsijää. Metsänväen\narka, hiukan pelästynyt ja kysyvä ilme esiintyy kotakansankin\nkasvoilla, kun outo vieras astuu hänen majalleen. Sillä eihän voi\narvata, mikä lienee vieraan matkamiehen tarkoituksena.\n\nTämän tietäen lappalaisopas kotaa lähestyttäessä useasti jo etukäteen\nrientää viemään tietoa matkamiehen tulosta.\n\nJos pörrökarvaisten penikkain vastaanotto onkin tavallista äkäisempi,\non kotaväen kohtelu sitä mieluisempaa. Lappia ja suomea he latelevat\nsekaisin -- Ruijan tunturikodasta tuotu emäntä ei juuri muuta osaakaan\nkuin omaa \"saamekieltään\" -- ja pieneen majaansa he vievät vieraansa.\n\nEi ole erämaan kansan koti juuri vieraita varten varattu, enempää\nkuin muidenkaan metsänasukasten asunnot. Se on aiottu vain oman väen\nolosijaksi, ja hyvässä sovussa saa sekin siinä pysytellä, ahtautuen\nvieri viereen kyköttämään kuin ainakin pennut pesäänsä.\n\nSillä asunto on varsin ahdas; kotapermantona on vain kolmi-,\nnelimetrinen maapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että ainoastaan\nkeskellä, räppänäaukon kohdalla, suommuorran alla, saattaa kodan\npäämies seisoa suorana. Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan\npingoitettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalaismaailman,\neristäen sen ulkoilmasta. Savulla se on vain koristettu ja kirjavoitu,\nja ainoana \"tauluna\" on räppänäaukosta näkyvä palanen sinistä taivasta.\n\nMutta tämä maja on porolappalaisten koti, ja sen suojassa on hänen\nkotoinen lietensä. Keskellä kotapermantoa on seitsemällä kivellä\nympäröity tulisija, jonka mieluinen loimo lämmittää ympärillä olijoita.\nMaapermannolla, joka on peitetty koivunrisuilla, porontaljoilla ja\nruijanraanuilla, vain istutaan tai loiotaan kahden puolen tulta.\nOn siinä vielä sikinsokin kaikenlaista talon tarvekapinetta:\nkeittoastioita, kahvikaluja, kiisoja, laukkuja ja ruokatarpeita,\njauhopusseja ja maitovatsapalloja, kaikki vain permannolla ovipuolessa\ntaikka peräosassa, poassossa. Tässä kotaväki nukkuu yönsä, lepäilee\npäivälläkin, tässä syö liha- ja kalakeittonsa sekä särpää mustan\nkahvinsa, tässä askartelee \"tupa työnsä\", ompelukset, kudonnat ja\npuukkotyöt. Kiisoille taikka taljavuoteelle hän istuttaa vieraansakin\nja tarjoaa hänelle kotansa parhaita, sillä \"sitä lintu linnulle, mitä\nlinnulla itselläänkin.\" Emäntä keittää rasvaa tiukkuvia tunturijärven\nsiikoja, joita yhteisestä kaarasta pistellään sormin ja kastetaan\nsamaan rasvakuppiin, tarjoaa ulkona kevätahavissa kuivattua poronlihaa\nja viimeksi pyöräyttää väkevän kahvin, johon kermaksi sekoitetaan poron\nvatsalaukussa kuivattua hapanta poronmaitoa. Hyvä on tunturikodan\nkestitys, hyvästä sydämestä tarjottu ja mielihyvällä otettu vastaan.\nEikä ole kotaemännän kertaakaan koko puuhansa aikana tarvinnut sen\nenempää hääriä eikä juoksennella; samalla sijalla, lieden ääressä,\njalkainsa päällä, hän on vain saanut istuskella, sillä käden\nulottuvilla, kiisoissa ja nahkapusseissa, ovat ruoka- ja kahvitarpeet,\nkäden ulottuvilla riippuvat kattilat ja kahvipannut ja käden\nulottuville, oven suuhun, ovat lapset kanniskelleet vaivaisenvarpuja,\njoita kattilan alle työnnetään, ja lopuksi, käden ulottuvilla istuvat\nnekin, joille tarjotaan.\n\nJos asunto on ahdas, niin sitä enemmän on tilaa ulkona. Koko\nrantakenttä kivineen ja mättäineen on samaa kotia kodan kanssa.\nAurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä\nyhtä hyvin kuin kodassakin. Kenttä onkin työmaan näköinen. Hujanhajan\non siinä kaikenlaista työkalua ja useita työskentelysijoja. Siinä on\npuiden pilkkomispaikka, siinä parkkipadat ja roukauskattilat, siinä\nleivänpaistamis-uunikin paljaan taivaan alla, siinä kirveskalsua,\nkuokkapahasta ja lapionraakkia, puukkoa, vasaraa, höylää ja\ntahkontapaista, kauhaa ja kaukaloa. Ja joukossa pitkin kenttää\nnähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkioita ja porokelkkoja,\njopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita\ntakkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa\non parin koivunhaariikan ja korvakkojen varassa \"luövvi\", katos\nja telineistö, jossa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua:\nkenkäheinäkääröjä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä,\npuntaria. Luövvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronliha\nvarastokin, ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa.\nKentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä\nkotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on\nnuotta- ja verkko-ulut sekä pari venettä.\n\nSellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan yksinäisen\nasukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana. Se ei ole\nsuinkaan kovin houkutteleva mukavampiin oloihin tottuneelle, mutta\nkuitenkin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vapaana ja rauhassa\nkoko maailman melulta ja myllerryksiltä saisi täällä askarrella,\nkattona korkea taivas ja ympärillä joka suunnalla mahtavat tunturit. Ja\nnaapureina olisivat vain metsien eläimet, ilman linnut, vedenhaltiat\nja maassa asuva maakansa, maahiaiset. Eikä erämaiden julmaa peikkoa,\nStalloakaan tarvitsisi pelätä, kun vain tietää, miten hänen suhteensa\nmilloinkin on asetuttava.\n\nNäin tuntee lappalainenkin, ja siksi hän niin hyvin viihtyykin\nerämaassaan. Ei hän enempää seuraa kaipaakaan. Päinvastoin kodan asukas\non tyytyväinen, kun hänellä on koko erämaa hallussaan, eikä naapuria\nnäkyvissä ei kuuluvissa. Silloin hän saa vapaana ja mielinmäärin\nliikkua tuntureillaan ja huoletonna paimennella porokarjaansa.\n\nPoroja on Näkkälän Jussankin hallussa koko lauma, seitsensatainen\ntokka, jossa kyllä on osa Hukka-Salkon ja Näkkälän Antin Jussalle\npaimennettaviksi uskottuja elukoita. Öisin porot käyvät lähituntureilla\nlaitumella, mutta helteisimmän päivän ajaksi ne tulevat kodan luokse\njärvenniemeen, raittiiseen ilmanhenkeen lepäilemään ja märehtimään.\n\nKoko aamupuoli päivää kodalla kuluukin porokarjaa odotellessa,\nemäntäkin laittaa jo ruokaveron valmiiksi sekä paimenille että koirille.\n\nOn komea näky, kun monisatapäinen, sarvekas lauma puolenpäivän\nseuduissa painuu alas tunturilta ja jänkää pitkin kierrellen astelee\nkodalle.\n\n-- Elo tulee! huutavat kodalla olijat.\n\nJa se on todellakin mahtava \"elo\". On kuin valtava harmaa virta\nkohisten laskeutuisi tunturilta jängälle ja lähestyisi kotaa.\nEi erota siinä yksityisiä eläimiä, vaan kaikki sulautuu samaksi\nliikkuvaksi kokonaisuudeksi. Näyttää kuin suunnaton jättiläismatelija,\nmonituhatsarvinen alkumaailman eläin, kiemurtelisi jängän matalassa\npensaikossa merkillisesti äännellen.\n\nSe on lappalaisen elovainio, siinä lainehtii tunturikansan viljapelto.\n\nLauma tulee kodalle tuhatjalkaisena oliona, napsavin sorkin,\nkeikutellen satoja sarviaan ja astellen keveästi. Siinä on komeita\nkruunupäisiä hirvaita, vankkoja ajohärkiä, vaatimia, puolikasvuisia\npienisarvisia urakoita, vuonniloita ja vuorsoja, sekä pikkuisia\nkorkeakoipisia mulipää-vasoja. Kohisten kulkee elo kodan ohitse suoraan\nleponiemeensä, mutta jotkut pysähtyvät kotakentälle nuuskimaan mättäitä\nja löytävät niistä jotakin pureksittavaa. Pienet sarvettomat vasat\njuosta kepsuttavat ja hypähtelevät emonsa rinnalla ja ikävissään\nroukuvat, kun harhaantuvat hoitajastaan. Emot roukuvat vastaan, ja\nhelposti tuntee vasa oman äitinsä äänen sataisestakin rouvunnasta\nja lähtee iloisesti äännähdellen sitä kohden. Vasat ovat tunturielon\nhentoja oraita, suuren lauman pikkulapsia, jotka suurilla tummilla\nsilmillään kummastellen katselevat ihmeellistä maailmaa, iloitsevat\n auringosta ja ovat onnellisia saadessaan olla emonsa vierellä ja\nvalittavat vähäisestäkin vastoinkäymisestä.\n\n    -- Voi sitä porovasaa,\n    kun se rouvuskelee,\n    nun nun nun nuu.\n    Voi sitä ruohovasikkaa,\n    kun se rouvuskelee,\n    nun nun nun nuu,\n\nlaulaa lappalainenkin siitä joikauksessaan.\n\nLauman perässä astelee koirineen kaksi raitiota, kotapoika,\n13-vuotias Antti, ja kodan renki, Juunas Kelottijärvi. Koko yökauden\nhe ovat porojen kintereillä kierrelleet erämaita ja koirineen\nhuolehtineet, että tokka pysyisi koossa. Nälissään ovat paimenpojat,\nnälissään heitä seuranneet koiranressukatkin. Raitiot käyvät kotaan\nsuurustamaan, mutta koirille tarjoo kotaemäntä aterian ulkona\nkentällä. Siihen kokoontuu talon koko halliväki, kymmenkunta karvaista\nkoirankuonolaista, Pennoa, Naattua, Tshikkaa, Tshalmua, Tilkkua,\nMurjua, Lumpua, Kuolehvia ja pari Mustia, joille emäntä ammentaa\nkattilasta vartavasten keittämäänsä verivelliä suureen kaukaloon.\nOn siinä silloin \"ruokaruotsi ja syömäsaksa\" murkinalla ja käy aika\näkäinen elämä, murina ja lotkiminen, kun tämä kansa aterioitsee. Ei\nsiinä siunata eikä myöskään kiitellä, vaan latkitaan, minkä ennätetään,\npannaan lopuksi toimeen pikku tappelunnujakkakin ja sitten huulia\nnuoleskellen heittäydytään kentälle ettoneelle. Astuskelee pari\nkarvakoipea ylpeänä kotaankin, vönkii yli emännän kahvitarjoilun ja\nheittäytyy kylläisenä isännän makuutilalle.\n\nMutta taitava porokoira on kotalappalaisen kaikki kaikessa, paljon\nsuurempiarvoinen kuin huono mies. Sillä koira on porolauman oikea\npaimentaja ja kurissa pitäjä. Ilman nopsajalkaista, avosuista, äreätä\nrakkiansa ei poromies saattaisi pitää villiä karjaansa koossa.\n\nNiemen äärimmäiseen kärkeen vetäytyy koko porolauma. Siellä se veden\nja tuulen hengessä lepäilee polttavimman päiväsydämen rauhassa\nkiusallisilta Lapin syöpäläisiltä, jotka vilpas tuuli ajaa tiehensä.\nSyöpäläistä, räkkää, onkin helteisinä päivinä jängillä, vuomilla ja\nmatalilla mailla poro-paran ja kaiken elävän olennon kimpussa, miltei\nhenkimenoksi. On mitä monenlaisinta tihulaista: sääskeä ja paarmaa,\nsaulakantekijää ja kurmuntekijää eli pottaposkaa. Varsinkin vaaleat\nporot saavat räkästä kovin kärsiä, sillä niiden kimppuun osaavat\nkaikki paholaiset, ja pienet heikot vasat monesti sortuvat ja kuolevat\nerämaahan syöpäläisten ylenmäärin kiusaamina. Mutta on räkästä\nhyötyäkin porokarjan paimenelle. Kiusaajain ahdistamana porolauma\nlaukkaa vuomilta ja jängiltä ylös viileille tuntureille ja pysyy\nsiellä paremmin yhdessä koossa. Räkkää pakoon Näkkälän Jussankin tokka\njoka päivä vaeltaa Raaskaltion niemelle. Tätä tihulaisten ansiopuolta\nmuistelee lappalainen joiatessaan:\n\n    -- Sääski ajaa porot tunturiin,\n    vuomista pois porot ajaa kokoon.\n    Ei porojen kanssa tulisi toimeen,\n    jos ei sääskiä olisi.\n    Se on pikku elävä,\n    mutta kyllä sen edessä elo pakenee.\n\nMutta pieniä peurakorvaisia vasoja odottaa kova kohtalo. Käy niemelle\nmies suopunkeineen, heittää vasan toisensa jälkeen kiinni, keikauttaa\nmaahan, istuu päälle ja suurella puukolla leikkaa korviin veriset\nmerkkinsä. Vasa-parka roukuu ja kimpuroi, ja vipattaa vainottuja\nkorviaan, mutta säälimätön suurpuukko sivaltaa kappaleen korvasta,\npalasen toisesta, lisäksi vielä puraisee reunohin pikku pykäliä\nja halkoimia, jonka jälkeen vasta laskee elukan irti. Sukkelasti\nponnahtaa vasa pystyyn ja roukuen ja verisiä korviaan puistellen\njuoksee etsimään emoansa. Mutta nyt on pikku elukka otettu muun karjan\nyhteyteen ja omistajan merkkeihin, eikä ole enää kenen tahansa,\nporovarkaan, kähvellettävänä. Tämän seurakuntaan ottamisen ovat\nkaikki porot saaneet elämässään kokea. Jokainen sekä iso että pieni\nsarvipää on korvarikkoinen, saman isännän porot samalla tavalla. Joka\nporomiehellä on oma merkkinsä, ja kun on satoja poromiehiä, pitää olla\nsatoja erilaisia merkkejäkin. Niitä saa poromies sivaltamalla poron\nkorviin erilaisia leikkauksia, \"sanoja\", eri asentoihin. Leikkauksia\non hyvin monenlaisia, on poikkikorvaa, vitaa, haaraa ja halkoa,\npykälää, pisteitä ja reikää, vuoluhankaa, pistohankaa, vastahankaa ja\nrappuhankaa, lumppiota, linnunvarvasta, kengänilttiä, suovankantaa,\nsalvosta ja vintintolppaa, svatnaa ja kieskaa. Niin on esim. vanhan\nkuulun porolappalaisen Matti Pongun poromerkki seuraava: oikeassa\nhanka päällä, pykälä alla ja päällä, vasemman nokka poikki, päällä\npistohanka, reikä ja siitä hankaan halki. Ja Enontekiön rikkaimman\nporomiehen, 1921 kuolleen Isko Näkkäläjärven merkki oli: oikea poikki,\npykälä päällä ja kaksi pisteltä alla, vasemmassa hanka päällä ja siinä\npistel.\n\nVanhat lapinäijät entisaikaan ottivat talteen vasan korvista leikatut\nmerkkipalaset, pujottelivat ne rihmaan ja piilottivat kiven alle\nerämaahan niille seuduille, missä porot enimmin palkivat. Silloin porot\npysyivät paremmin niillä mailla, erämaahan kätketyt osaset niitä sinne\nvetivät ja siellä pitelivät.\n\nIltapuoleen asti viipyvät porot leponiemellään. Sillä aikaa toiset\npaimenet, toinen renki ja palvelustyttö, Proksin Elle, koirineen\nvarustautuvat vuorostaan seuraavaksi yöksi raitioimaan. Heinillä\ntäytetyt kengät pauloitetaan jalkoihin, hartioille vetäistään harmaa\nsarkakaapu, \"luhkka\", ja suopunkivyyhti heitetään yli olan, evästäkin\nvarataan reppuun. Koiransa kaulaan nauhoittaa renki ison puukalkareen;\nkoira kun muuten olisi liian kova poroja laukoittamaan. Näkyy piski\nkyllä tottuneen mokomaan kaulakellukkaansa, kantaen sitä tyytyväisenä\nkuin ainakin asiaan kuuluvaa virkamerkkiä. Näin kaikin valmiina\nodotetaan porojen lähtemistä, sillä tokka saa itse ratkaista sen asian.\n\nKuuden, seitsemän tienoissa, kun päivä jo paistaa Seyristunturin\npäältä, kuuluu taas huuto:\n\n-- Elo tulee!\n\nJa omasta halustaan, kenenkään käskemättä, lähtee koko tokka liikkeelle.\n\nMutta tällä kertaa on laumassa melkein yhtä monta mieltä kuin päätäkin:\nyksi osa pyrkii jängälle, toinen tolvailee rantaa pitkin kodalle päin,\nkolmas lähtee laukkomaan Jierstitunturia kohden, ja siellä täällä\nyksinäinen emo vasoineen nulkkailee omia aikojaan sinne tänne pitkin\njänkää.\n\nNäyttää kuin koko lauma villinä ja mielettömänä yrittäisi hajaantua\nympäri erämaita.\n\nMutta silloin, parhaaseen epäjärjestykseen saapuvat paimenet,\nkumpaisellakin koira kintereillään. Tyttö viittaa sauvallaan,\nkomentaa koiraansa, ja heti kaapaisee rakki haukkuvana karvakeränä\npitkin kenttää; käskee renkikin ressuansa ja samoin sekin lähtee\nlaukkomaan toisen joukon jälkeen, niin että kalkkare vain kaulassa\nkeikkuu. Pitkälle eivät karkulaiset ennätä, kun kiukkuinen rakki\non jo kintereillä räkyttämässä. Mitä kauemmas poro yrittää\npoiketa, sitä kiivaammaksi tulee räkytys ja sitä lähemmäksi hyppii\nhaukkuja karkulaisen kinttuja. Helposti sentään tottelevat porot\nkarvaista kaitsijaansa; monet palaavat jo nähdessään sen lähenevän\nvapaaehtoisesti takaisin karkutieltään. Niin on pian taas tokka koossa.\n\nMutta kohta tulee uusi kommellus. On mentävä pienen virran ylitse,\nja sitä säikkyen villi tokka taas vauhkoilee kuin lammaslauma ja\nsyöksähtelee levotonna sinne tänne. Joku yrittää jo virralle,\nmutta heti taas pelästyen hypähtää pois ja pyrkii pakoon. Mutta\nhaukkuja-paimenet pitävät laumaa kurissa ja painavat sitä yhä joelle\npäin. Viimein muuan suurisarvi uskaltaa astua vettä solkkaamaan, ja\nkohta törmäävät perässä toisetkin, ja yhdessä rytäkässä polskehtii koko\ntokka ylitse.\n\nSilloin on päästy pahimmasta. Seitsensatainen elo järjestyy taas\npitkäksi jonoksi ja asettuu rauhallisena jänkää vaeltamaan.\n\nPohjoiselle painuva päivä valaa paljaslakiselle tunturille ihanan\nsadunomaisen väriloiston, ja laaja, aitolappalainen, ruskea jänkä\nloistaa aivan ihmeellisenä auringon valjussa valossa. Jängällä liikkuu\nsatasarvinen lauma harmaana elävänä virtana kohti kesäyön auringossa\nhohtavaa Seyristunturia.\n\nPaimenet astelevat sauva kädessä, koira kintereillään, rauhallisesti\nperässä kuin ainakin \"hyvät paimenet\" laumaansa seuraten.\n\nSeyristunturin matalaan, harvaan rantakoivikkoon katoaa tokka ja\nhajaantuu laitumelleen.\n\nPäivän tärkein toimi on päättynyt, elo saatu tunturille palkimaan.\nPaimenesta saapuneet raitiot jäävät kotaan loikomaan ja juomaan\nemännän keittämää kahvia. Mutta isäntä on kymmenvuotisen Inga-tyttären\nkanssa lähtenyt kalalle, ja palaa sieltä vasta puoliöissä. Silloin\nlaitetaan heti kalakeitto kattilaan ja saadaan oikein rasvainen\niltanen, sillä tunturijärvien siika on tavaton tauromaan, antamaan\nrasvaa keittoon ihan kanneksi -- kun vain pyyntimies ei ole erehtynyt\nkalalla ollessaan kääntämään venettään vastapäivään. Jos sellaisen\ntaitamattomuuden tekisi, silloin ei kala tauroisi. Mutta semmoista\nerehdystä ei vanha lapinukko ole tehnyt. Ei hän myöskään ole laskenut\nvenettään rantaan kiinni, ennenkuin on korjannut pois pyydyksensä,\nsillä tällöinkin olisi kaloista tauro mennyt maahan. Niin tauroo\nukon tuoma siika vahvasti, ja kotaväki saa päivänsä päätteeksi\nyltäkylläisen kalakeiton, jonka päälle voi aivan tyytyväisenä kellahtaa\nporontaljoille ja vetäistä peitokseen paksun ruijanraanun. Niin sopii\nsiinä, väsymättömän auringon valvoessa, vedellä unia seuraavan päivän\npuolille asti.\n\nSilloin taas elo saapuu kotajärvelleen tuulluttelemaan, palatakseen\niltasella uusien paimenien saattamana tunturiinsa.\n\nSamanlainen on jokainen seuraavakin päivä, oli se pyhä taikka arki,\nsillä tunturikodassa ei ole koskaan pyhää, yhtämittainen loputon arki\nvain, yksitoikkoinen kuin kotaa ympäröivä rannaton tunturimaa. Elo\ntulee ja menee samalla tavalla joka päivä, ja kalamies käy joka ilta\njärvellä. Vuoropäivin loikovat paimenet ja koirat kodalla, jossa emäntä\nistuskelee lapsineen kaiket päivät, hoitaen mustaa kahvipannuansa ja\nkeittäen kalaa sekä pari kertaa päivässä koirillekin mustan vellin,\nja välitöikseen kutoen sukkaa, vantutta, kengänpaulaa taikka ommellen\nmonikirjaisia \"lapin parseeleja\".\n\nEi tiedä tunturimajan asukas maailman menosta. Ei jaksa tänne asti\npostimies kulkea, eikä hänellä olisi tänne mitään tuotavaakaan.\nSanomalehti on kodan harrastuksille vieras, onpa pieni, lapinkielinen,\nNorjassa toimitettu \"Nuorttanastekin\" täällä tuntematon. Vain joskus,\nani harvoin, etsii joku kirjelappunen tunturin asukasta, tullen jonkun\nkulkijan matkassa, tai tavaten omistajan sen kirkolla käydessä.\n\n\n\n\nPOROLAPPALAINEN MUUTTORETKELLÄ\n\n\nHeinäkuun lopulle, Jaakonpäivän aikoihin asti, oleskelee Näkkälän Jussa\nRaaskaltiolla. Mutta sitten kun pahin räkänaika on ohitse, muuttaa ukko\npois järvirannan kesäiseltä kentältä, jota korkeat tunturit, Jiersti-,\nSeyris- ja Tiermesvaarat kolmelta puolelta piirittävät, ja jossa\nporokarjakin joka päivä on saanut järvenhengessä rauhassa levähtää.\n\nKun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. Hän rysäyttää\nkotansa kasaan, kääräisee leveät kotalouteet kokoon ja sitoo kimppuihin\npieljipuut sekä kotariuvut, parikymmentä pitkää seivästä. Samoin\nkimppuaa hän kaikki muutkin talon tarvekalut, keittoastiat, kiisat,\nlaukut, ruokatavarat, vähät työkapineet, vaatteet ja makuutarpeet.\nAutio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen\nalle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat\nkalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa.\n\nNiin sälytetään koko koti kaikkineen porohärkien selkään ja lähdetään\njutamaan uusille laitumille. Takkahärät on kollostettu raitioon, jota\nkotakunnan päämies itse johtaa taluttaen ohjasnuorasta etumaisinta\nporoa. On härillä millä mitäkin kannettavaa: mikä laahaa kyljilleen\nkahden puolen sonnustettuja kotariukuja, mikä vetää pieljipuita, mikä\ntaas kantaa louteita. Joku poro on saanut osakseen keittokalut, toinen\nruokatavaroita, kolmas makuuvaatteita. Tavarat on sonnustettu kahden\npuolen poron kylkiä, puisen kantosatulan korvakkoihin, ja nuoritettu\nporon vatsan alatse, etteivät ne pahojakaan maita kuljettaessa pääse\nputoamaan.\n\nMuutaman härän selässä istuu pikku tyttönen, toisella taas ratsastaa\npoikatallukka, mutta kaikkein pienin kyköttää äitinsä selässä\nkietkamessa. Eukko tallustaa perässä tyttärineen pitäen huolta raidon\njälkipäästä. Rengit, piika ja poika hoitavat koirien kanssa tokkaa,\njoka niinkuin ainakin tahtoo kulkea omia teitänsä. Näin meneskellään\nlänttä kohden poikki maiden, poikki vuomien ja purojen, kiertäen vain\nisot jängät ja aavat.\n\nJotkut lappalaiset, kun muuttomatka ei ole kovin pitkä eikä pahoja\nmaita myöten tarvitse kulkea, sonnustavat härät kelkkojen eteen,\nlatovat tavarat ja lapset kelkkoihin ja laskettavat pitkin sulia maita,\nniin että anturat kahisevat.\n\nOn se matkantekoa, kun tunturin kotakansa on liikkeellä. Toisaalla\njutaa hiljalleen takkahärkien raito, toisaalla mennärymistää tokka.\nJa kyllä sen sivullinenkin kuulee, missä satapäinen lauma liikkuu:\ntuntuu kuin olisi koko tunturin vanhaväki liikkeellä. Siellä paimenet\nhuutelevat koirilleen, koirat ajelevat räkyttäen karkulaisia tokkaan,\nja roukuen ja napsavin sorkin lainehtii poroelo eteenpäin.\n\nPäästään Seyristunturin takaisille tievoille, ja siellä taas asetutaan\ntaloksi.\n\nSukkelasti käy tunturilaisen talonteko, eikä siinä toimessa tarvita\nedes miestäkään. Neljännestunnissa pari naista kodan kokoon kapsauttaa.\nPieljipuut vain hosaistaan reijistään suommuorraan, nykäistään\npystyyn ja sitaistaan väliin poikittain tueksi toaresmuorrat; sitten\npistellään kotariuvut niitä vasten nojalleen, ja peitoksi räväytetään\nsuuret louteet, toinen toiselle, toinen toiselle sivulle. Louteiden\nreunat piställetään nauhasilmukoilla toisiinsa ja kotapuihin, ja\npuukapuloihin sitaistu pitkä kapea vaatekappale ripustetaan ovireiän\npeitteeksi. Sitten vielä kuusi, seitsemän kiveä arinaa ympäröimään,\npari puukappaletta oven reunasta arinakiviin sivupuolen oleskelusijoja\nrajoittamaan sekä kattilakoukku riippumaan suommuorraan. Talo on\nvalmis. Sitten ripustetaan kahvikattila haahlakoukkuun, viritetään\ntuli alle, ja kohta kodanhuipusta kohoava savusuitsu ilmoittaa uuden\nihmisasunnon nousseen erämaahan.\n\nNäppäriä ovat lapinnaiset kodantekohommissa, pienestä pitäen siihen\ntottuneita. Satoja kertoja he ovat saaneet kotinsa purkaa perustuksia\nmyöten ja yhtä monta kertaa taas kohentaa sen pystyyn.\n\nVaivaisenvarvut ja tunturikoivun kuivuneet oksankäkkyrät ja risut\novat täällä lappalaisen polttopuita. Lannanmaan hirsitalojen asukas\nsaisi sellaisilla puilla tuskin ruokaansa kypsäksi, mutta niillä vain\nlappalainen kiehauttaa keittonsa ja \"lämmittää\" kotansa talvellakin,\nja ne ovat hänestä kaikkein \"parhaimmuksia\" puita. Mutta se vain pitää\nvaroa risuja kotaan viedessä, ettei työnnä niitä latva edellä, sillä\nsilloin poronvasat syntyisivät nurinpäin.\n\nTaitava ja tottunut on lappalainen sytyttämään tulta, helposti hän\nsaa sen tarttumaan kurjannäköisiinkin pökkelöihin, kun tuntureilla\nliikkuessaan asettuu ruokailemaan. Pikku risunlatvoja hän taittelee\nkasan, nyhtää tuohenpalasia kuivista oksista ja raapaisee niihin\ntulen. Talvisin on lapinmiehellä useasti povessa tuohenkäppyrä taikka\ntervaskappale, josta kiskoo sytykkeitä käydessään virittelemään lumisia\nja jäätyneitä risuja.\n\nMutta tievan laelle ei lappalainen koskaan tee asentotultaan eikä\nmyöskään metsäpolulle. Tievan laella palavan tulen saattaisi Stallo\nhelposti huomata ja tulla ahdistelemaan, ja metsän palkaita liikkuu\nmaahiainen.\n\nPari, kolme kuukautta on Seyristunturin seutu Raaskaltiolta tulleiden\nkotipaikkana. Täällä raitioidaan tokkaa ympäristön tievoissa ja\nkalastellaan lähijärvissä. Täällä jo joudutaan lypsämään poroja,\nsillä vasat ovat varttuneet jo niin isoiksi, etteivät enää ole aivan\nriippuvaisia emon ruokinnasta. Joka päivä lypsää lappalainen vaatimet\nja saa joka porosta korttelin verran maitoa pyöreään, kapeasuiseen,\nkoivunpahkasta koverrettuun varsinaappuunsa.\n\nOsan maidosta hän kuivaa kotasavussa poronvatsapalleroissa\n\"maitomahoiksi\", osan tekee juustoiksi. Kattilassa haalistetun maidon\nhän juoksuttaa vesitilkalla, jossa on liotettu poron makonahan\nsuortuvia, ja juustot hän puristaa vartavastisiin kaavoihin, lokkiin.\nNiitä on varakkaalla poroisännällä kymmenkuntakin erikokoista --\nisoimman halkaisija 32 sm, pienimmän 10 sm -- pyöreää kehystä, joiden\nreiäkkäät pohjat ovat täynnä koristeleikkauksia; useasti niissä on\nvuosilukukin sekä omistajan nimikirjaimet. Valmiiksi puristetut juustot\nlokkineen ladotaan päällekkäin, kapeampi aina yläpuolelle ja viimeksi\niso kivi painoksi. Siinä saavat juustot yökauden puristua ja valuttaa\nheraa pois, jonka jälkeen ne ripustetaan luövviin kuivamaan.\n\nMutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin\nSeyristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan\nja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla\ntuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on\npakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin\nrajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi\ntalvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin\noutamaihin Hetan ja Näkkälän välille. Outamailla ei talvi tunnu niin\nankaralta kuin puuttomilla tuntureilla.\n\nLumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat\nsaadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja\njärvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka,\npaimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana. Kankaalle jonkun\njängän taikka järven lähimaille pystytetään kota; lumi lapioidaan vain\npaikalta pois, ja sitten talo pystyyn.\n\nLuminen erämaa on yht'äkkiä keskellä talvea herännyt eloon. Kota\ntyöntää savua ilmaan, nahkapukuinen metsänväki häärii kodan ympärillä,\njossa on ahkioita, kelkkoja ja kaikenlaisia tavaroita sikin sokin, ja\njoitakuita porojakin seisoo kotamaalla jäkälän ääressä. Metsä ihan\nvilisee ja elää, kun sarvipäinen harmaa lauma siellä liikkuu.\n\nSamoille Hetan outamaille ajautuvat talveksi myös Pöyrisjärven\nNäkkälät ja Proksit. Hekin heittävät tunturinsa ja jutavat Hetasta\netelään, Muotkajärven ja Palojoen kankaille, jopa aina Sonkamuotkan\ntakalistoille. Palojoen tienoille laskeutuvat korkeasta tunturimaastaan\nmyöskin \"Käsivarren\" lappalaiset Poro- ja Kilpisjärven ympäristöiltä.\nMutta Pöyrisjärven Maggat viettävät talvensa Peltovuoman ja Nunnasen\nseuduilla.\n\nSilloin ovat Hetan talviset metsät asuttuja, kun niissä Näkkälän\nja Porojärven lappalaiset pitävät majaansa, ja porolaumat palkivat\nkankailla. Poroja on Näkkälän miehillä yhteensä yli neljätuhatta.\nRikkaimpana isäntänä häärii joukossa Tuomaan Antti, jolla on 600-700\nsarvipäätä; sataisia laumoja hoitelevat myöskin Isko-vainajan\nperilliset. Mutta aikoinaan oli Näkkälän joukkokunnalla poroja\ntuhansittain. Isko-äijäkin omisti yksinään lähes kolmituhantisen\nsuurlauman, josta saattoi jakaa jokaiselle kuudelle lapselleen, sitä\nmukaa kuin ne tulivat aikuisiksi, perinnöksi 600 päätä. Porojärven\nporomiesten, Lapin palkisen, lauma nousee neljännelletuhannelle, ja\nheidän rikkaimpiansa on Palojärven Antti, viisisataisen tokan isäntä,\nsekä Valkeapään Maaret, jolla on neljäsataa.[9] Sodan aikana on\nEnontekiön miesten, niinkuin muidenkin lappalaisten, poroelo\nentisestään paljon vähentynyt, mutta on sitten taas ruvennut nopeasti\nkasvamaan.\n\nKoko talvikauden oleskelee porolappalainen suojaisessa metsäseudussa\nmuutellen sielläkin aina vähän päästä paikasta toiseen. Hyvällä\njäkälämaalla saattaa porotokka viivähtää toistakin kuukautta, mutta\nhuonolta kankaalta täytyy sen siirtyä pikemmin pois. Ja kotaväen pitää\nseurata perässä.\n\nSamaa Lapin pakkasperää on alava outamaakin, mutta vaatekodassa\nlappalainen viettää talvensakin. Kesäinen kotaverho on kyllä vaihdettu\npaksuihin villaisiin ruijanraanuihin, jotka kaksinkerroin vetäistään\nseiniksi, ja alaosan ympärille lumi heittää vallin. Mutta räppänäaukko\non aina avoinna, ja pakkasöinäkin katsovat kotaan synkän kylmän taivaan\ntähdet taikka valaisevat sitä roihuavat ruijantulet. Päivisin kyllä\npalaa kodassa alituisesti tuli, ja tuntuu sen loimossa lämpöiseltä,\nmutta kovilla pakkasilla ei savu tahdo jaksaa kohota ylös, vaan\ntäyttää koko kodan. Keitoista nouseva ja hengityksestä sekä kosteista\nvaatteista lähtevä höyry vielä sekaantuu joukkoon, niin että kota\non täynnä harmaata huurua kuin kylmä sauna. Purkuilmoilla kyllä ei\npakkanen eikä huuru ahdistele, mutta silloin rajuilma ryöpyttää lunta\nräppänästä ja ovivaatteen raosta sisään, jopa välistä niinkin, että\nkodan asukkaat aamulla saavat kaivautua kinoksesta. Mutta kotaväki,\nkodassa syntynytkin, on alun pitäen jo tällaiseen tottunut. Ei sitä\nhuuru häiritse, ei lumipurku kiusaa, eikä öinen tähtien tuikkiminen\nräppänästä pelota. Lämpöisissä moninkertaisissa poronnahka-pukimissaan\nnukkuu lappalainen yönsä taljoilla paksun villaraanun alla, tietämättä\npyrystä ja pakkasesta, vaikka talvenisäntä tulee monesti kotaan niin\nkovana, että aamulla on keitto vesikattilassa paksussa jäässä.\n\nPakkanen ei lappalaisen luontoa langeta; päinvastoin hän on silloin\npaljon toimeliaampi kuin talvisella suvisäällä, samoinkuin porokin,\njoka kiljuvalla pakkasella on tavallista hurjempi menemään. Talvi on\nlappalaisen ja poron ihana aika. Silloin pääsee vapaasti menemään minne\nhaluaa, ja saa kulkea mistä mieli tekee. Eivät pidätä järvet, eivät\nestä pohjattomat jängät, ja leveillä sorkillaan oiustaa poro kyllä\numpienkin halki. Hyvillä mielin ajelee lappalainen tunturimaassaan,\npäästelee yli tunturien Koutokeinoon ja Jäämeren rannalle, Alattioon,\njosta jutaa elintarpeita kesänkin varaksi.\n\nEi ole talvella kiusallista räkkääkään, joka Lapin valoisan kesän tekee\nniin sietämättömäksi kaikille eläville.\n\nMutta on talvellakin vastuksensa: Lapin suuret susilaumat. Ne\nryöpsähtävät tunturilta väliin koko joukolla porokarjaan ja tekevät\nkamalaa jälkeä, syöksyvät saman tien toiseen, kolmanteen ja neljänteen\ntokkaan, ja joka paikassa iskevät eloa maahan, kaatavat ja hävittävät\nkuin tuli. Kymmenittäin poroja saattaa hukkaparvi yhtenä yökautena\ntuhota, kiitäen pitkät matkat laumasta toiseen. Hukka on tavaton\nmenijä, ja on sillä oma kyytinsä. Komealla \"raamikkaalla nuotilla\"\nsiitä lappalainenkin laskee joikunsa:\n\n    -- Hukka se se on koko mies:\n    yhdeksän tunturivuomaa menee\n    yhdessä veikissä poikki,\n    ja se on vain nelijalkainen elävä.\n    Se on eri poika se,\n    joka niin pitkältä menee\n    ja hakee pyytöä.\n    Mahtaa se poron herra olla.\n    Kun se poron saa kiinni,\n    niin se repii niinkuin valkia,\n    se polttaa niinkuin valkia,\n    niinkuin hyvä valkia;\n    se poron hajoittaa ja syöpi,\n    niinkuin valkia polttaa.\n    Ja hukan työ on niin kauhea.\n    Kun se työn on tehnyt,\n    niin se menee tunturiin ja ulvoo.\n\nVihatulle hukalle tekivät entiset lapinäijät joskus sellaiset räähkät,\nettä nylkivät sen elävältä ja sitten laskivat alastonna laukkaamaan.\nJa tästä tekosesta oli se hyöty, ettei susi enää koskaan tullut niille\nmaille, missä nyljetty toveri oli henkitoreissaan harpponut. Näin teki\nennen Jouni Hetta, Enontekiön lappalainen, hukalle, joka syöksyi hänen\nkimppuunsa tunturilla. Äijä survaisi karvakintaisen kouransa pedon\nkurkkuun, kieppasi suopungin kaulaan, sitoi leuat samalla suopungilla\nyhteen sekä nuoritti kuonon puuhun. Välittämättä hukan keturoimisesta\nratkoi ukko suurpuukollaan nahan auki, kuoraisi sen pois selästä, ja\nsitten vasta laski paljaan elukan menemään.\n\nEikä liioin tullut hukka enää siihen tunturiin.\n\nJoulu ja pääsiäinen ovat lappalaisen suuria pyhäaikoja, jolloin\nhänenkin alituiseen arkeensa tulee hauskaa vaihtelua antava katkeama.\nAjetaan jouluna joukottain kirkolle yhdeltä ja toiselta kotipaikalta.\nMutta silloin on Lapin pimeä yö kaikkein synkimmillään, ja kaikki\ntunturin pimeät peikot ovat liikkeellä. Silloin metsäkodassakin pitää\nkaikkien liikkua aivan hiljaa ja äänetönnä. Eivät edes lapset saa\ntaajoa eikä telmätä. Jos kovin taajoisivat, tulisi tunturista Stallo\nja söisi taajojat suuhunsa. Niin teki Stallo Koutokeinossa, Oskalon\nlähellä, Turkihanvaaran kodalla, tappoi ja söi lapset, jotka vanhempien\nkirkossa ollessa pahasti taajoivat, vieläpä muutti kodat, porot ja\nkaikki kiviksi. Ja ne kivet ovat vieläkin vaaralla nähtävinä.\n\nJouluyönä onkin itse Stallo liikkellä, ajaen raitoineen kodan ohitse.\nSiksi siivotaankin kodan ympärys hyvin puhtaaksi, ettei Stallon raito\ntarttuisi mihinkään oksaan taikka puuhun. Ja kotaan varataan vettä,\nettä Stallo saa, jos haluaa, pistäytyä juomassa. Ellei vettä olisi,\nimisi Stallo veren nuorimmasta lapsesta.\n\nPääsiäinen on paljon iloisempi ja valoisampi pyhäpäivä. Silloin\nkoko tunturienmaa ajaa kevättalven kirkkaita hankia lähiseutujen\nkirkkopaikoille, Koutokeinoon, Kaaressuvantoon ja Hettaan. Silloin\non tunturikansa komeimmissa pukamissaan, mustissa ja valkoisissa\npurkapeskeissä, joista punainen ja keltainen paistaa, ja hopea ihan\nhäikäisten hohtaa ja helkkää. Outo luulisi näkevänsä jopa satujen\ntontturuhtinaita ja kääpiökuninkaiden koreita tyttäriä. Silloin\nhaudataan edesmennyt lappi, kastetaan vastasyntynyt kansa ja vihitään\nmonet uudet parit uutta tunturipolvea jatkamaan. Pääsiäispyhät ovatkin\ntunturiväen varsinaisia hääpyhiä. Silloin on kotapoika toimittanut\nkosimisensa, valinnut omansa, vaihettanut hänen kanssaan poroja,\nantanut monet hopeaiset ja kultaiset sormukset, vieläpä hopeahelyjä\nrinnan ja vyötäret täyteen, ja sitten saattanut kirkolle papin eteen.\n\nLapin kiertäjakansa, nuoret ja vanhat, vieläpä -- kotakansan\nkoiratkin täyttävät pääsiäispyhinä kirkon käytäviä myöten. On silloin\nkirkonmenokin oikeaa erämaan menoa, johon koiratkin ottavat osaa.\nEri kotakuntain rakit iskevät kiljuen yhteen keskellä käytävää,\npojanvekarat heittelevät niitä suopunkeihinsa ja kiljuttavat vielä\nenemmän, ja kietkamien asukkaat parkuvat hoitajiensa sylissä. Papin\nsaarnan sattuessa monet vanhat eukot tulevat liikutuksiin ja rupevat\nhurjina hihkumaan, hyppimään ja käsillään huitomaan. Mutta pappi on\ntottunut tunturilaisten kirkonmenoon, korottaa vain ääntänsä ja pauhaa\nsitä voimakkaammin.\n\nKeväällä ennen kelin loppua jättävät lappalaiset taas outamaansa ja\nmuuttavat takaisin tuntureillensa. Näkkälän Jussakin jutaa Vapun\ntienoissa Seyristunturin eteläpäähän ja oleskelee siellä suurien\njänkien äärellä porojen vasoitusajan. Sitten juhannuksen edellä tulee\nvielä muutto entiselle kesäkentälle Raaskaltiolle.\n\nNiin on vuosi kiertänyt ympäriinsä, ja kotakansa kiertänyt erämaansa.\nSitten alkaa taas sama erämaan kierto, jolle ei tule loppua enempää\nkuin ajan kiertokululle.\n\nEi ole tunturilaisella pysyväistä olinsijaa, vaan hän elää kuin\nalituinen matkamies. Vaikka hänen kotansa seisookin tunturin juurella,\non se kovin löyhästi maahan kiinnitetty.\n\n\n\n\nPORONWARKAUS\n\n\nPorolappalaisen kotina on koko erämaa, ja siihen hän on vahvasti\nkiintynyt. Täällä elää hänen suuri elonsa, hänen liikkuva valtava\nviljavainionsa, joka hänet säätää ikuiseksi erämaan kiertäjäksi. Se\ntarvitsee aina uutta voimaa maasta, ja hänen täytyy pitää alituisesti\nsitä silmällä, olla viljansa vierellä kesät, talvet, niinkuin\nlannanmieskin asuu aina peltojensa äärellä. Silloin tulee elo parhaiten\nhoidetuksi ja menestyy hyvin sekä säästyy susilta, ahmoilta ja muilta\ntunturien rosvoilta.\n\nSillä tunturi-maissa on paljon pahempiakin rosvoja kuin nelijalkaiset\nryövärit, vaikka nekin liikkuvat ja polttavat kuin tuli. Monesti katoaa\nlaumasta poro, saattaa kadota useampikin sarvipää, jopa joskus hävitä\nkymmeniä, satojakin, niin ettei aina edes löydy raatojakaan, kuten\nsuden jäljiltä.\n\nSilloin on ihmisrosvo liikkunut erämaissa.\n\nMilloin vain tokkaa ei kylliksi tarkoin vartioida, saattaa siitä päästä\njoku parttio karkuteille ja joutua toisen seudun alueelle taikka\nmuuten eksyä kauas erämaihin, ja siiloin voi koko joukko helposti olla\nmennyttä. On joskus käynyt niinkin, että useampisatainen tokka on\ntoisessa tunturimaassa kokonaan tuhottu. Niin menetti kerran Inarin\nSalkko-Niila seitsemänsataa poroa, jotka kulkeutuivat Enontekiön\nerämaihin ja hävisivät sinne joka sorkka. Kerran taas autioissa\ntuntureissa tuhottiin Kaaressuvannon poroja kuusisatainen karja,\nja muuanna talvena katosi Ruijanrannan lankoniemeläisten elukoita\npuolitoista tuhatta, ettei päätäkään löydetty. Hyvin häikäilemättömästi\nmenettelevät vanhat tottuneet poromiehet anastaessaan vierasta karjaa.\nSattuupa vain toisen poroparttio eksymään rohkean porovarkaan tokkaan,\najaa hän koirien ja paimenten kanssa koko lauman piiloiseen autioon\ntunturikuruun ja panee siellä heti toimeen joukkoteurastuken.\n\nTäysikasvuiset porot lyödään lihoiksi ja nahoiksi, mutta vasat ja\nnuoret porot, joita ei omistaja niin helposti voi tuntea kuin vanhoja\neläimiä, muutetaan omiin merkkeihin. Ellei yhdessä paikassa ennätetä\ntehdä valmista kaikista vieraista elukoista, saavat loput jäädä\ntokkaan, kunnes taas sopivassa tilaisuudessa rymäytetään koko karja\ntoiseen jylhään kuruun ja jatketaan siellä teurastusta; näin tehdään\nvielä siitäkin edelleen siksi, kunnes on saatu kaikki selväksi. Taljat\nja lihat myydään Norjaan, mutta sisälmykset ja muut jätteet heitetään\ntappotantereelle. Kolonnäköinen on tällainen erämaan teurastuspaikka.\nNiinpä oli Vuomavaaran pohjoispäässä Enontekiöllä eräässäkin suuressa\nkurussa, jossa joku suurvaras oli toimittanut oikein joukkosurmat, koko\ntanner yhtenä rapana ja lihana.\n\nSaattaa sukkela ja kälmi lappalainen hyvän hetken sattuessa siepata\nporon ja toisenkin oman seutulaisen, jopa naapurinkin karjasta, ja\npeurakorvan vasan hän voi näppärästi merkitä omilla pykälillään ja\nlinnun varpaillaan, kun ensin on suurpuukollaan toimittanut emon\npäiviltä. Sillä porojen mailla toisen \"elävän\" omaisuuden kähveltäminen\non aivan tavallista elinkeinoa, eikä sitä pidetä juuri rikoksenakaan.\nEi liene edes syntikään heittää jotakuta poroa semmoiselta, joka myös\ntekee samalla tavalla, sati vain sattuu sopiva tilaisuus. Ja mikäpä\nsynti se olisi? Ei ainaskaan! Sehän on ainoastaan toisen lainaaman\ntavaran takaisin noutamista. Mutta jo vain se on synti, jos keikauttaa\nporon sellaiselta isännältä, joka itse ei koskaan koske toisen\ntokkaan. Samoin myöskin \"kuolleen\" tavaran ottaminen on häpeällistä\nvarastamista ja kuolemansyntiä. Näin sanotaan lapinäijien rikoskaaren\nvarkauspykälässä, ja lappalainen noudattaa sitä ja ottaa, milloin vain\nonni hänet hyvälle paikalle ohjaa, \"lainansa\" pois. Ja tämän todistaa\nlappalainen joiussaankin:\n\n    -- Salkko sanoo, nun nun nuu:\n    Kyllä niin paljon saapi,\n    toisen poroja varastaa,\n    kun itseltäki katoaa,\n    eikä se synti ole,\n    nun nun nun nuu.\n\nJa niin \"lainailevat\" lappalaiset alituisesti toistensa tunturieloa\nja panevat silloin tällöin vierasseutulaisten karjassa toimeen oikein\nsuursurmat. Autioissa jylhissä tuntureissa tapahtuu salateurastuksia\nja poromerkkien väärennyksiä sekä suurlahtauksia niin paljon, että jos\nne kaikki kertoisi, tulisi niistä \"ainakin raamatun kokoinen kirja,\nja siihen raamatun verran sanoja, olkoon vain raamattu niin iso kuin\nonkin.\"\n\nMutta sitten kumminkin, kun kuolema rupeaa kurkistelemaan kodanovesta,\ntulee lapinäijälle hätä, ja entinen elinikäinen lainanotto alkaa\ntuntua synniltä ja näyttää hänelle kadotuksen kuilua. Kun on äijä\nviiteen-, kuuteenkymmeneen ikävuoteensa saakka suruttomana ja rentona\nkeikautellut poroja, niin rupeaa jo seitsemännellekymmenelle joutuessa\nuskoa tunnustamaan ja etsimään uskovaisilta synninpäästöä, sillä eihän\nsitä tiedä, vaikka taivaan Herran lakipykälissä \"lainaaminenkin\"\nluettaisiin kuolemansynniksi. Moni vanha äijä-parka pelkää kuoleman\nuhatessa kamalasti ja makselee naapureilleen niitä poroja, joita\nmuistaa joskus heiltä ottaneensa. Ja naapurit tietävät selän takana\nkertoa ukko-raiskalla olevan siksi paljon ottoja, ettei hänen koko\nomaisuutensa riittäisi niiden maksamiseen, jos suorittaisi kaikki, mitä\non tunturien takaisiakin poroja päästänyt päiviltä. Sanovatpa muutamat\näijällä olevan tunnollaan niin paljon poronsurmia, että saisi joka\n\"hyyksen\" panna päästään, eikä vielä sittenkään riittäisi. Jotkut vielä\narvelevat:\n\n-- Sati äijä vielä siitä virkkuu ja pääsee porokiekeröillensä, niin jo\nvain se ottaa luonnossa takaisin kaikki, mitä on maksellut.\n\nLopun lähetessä useat ukko-rukat turvautuvat uskonveljiensä\ntodistukseen anteeksiannetuista ja verellä maksetuista synneistä,\nuskovat ja saavat autuaan lähdön. Monet kutsuvat papin neuvomaan\npelastuksen tietä ja antamaan synninpäästön. Niin tuotiin pappi vanhan\nporo-äijän kotaan, kun tämä jo oli henkimenoissa. Kysyi kuoleva\njumalanmieheltä:\n\n-- Na, jaksatko sie antaa anteeksi sata poroa?\n\n-- No, kyllä sen nyt jaksaa, pappi vastasi.\n\n-- Na, jaksatko tuhat?\n\n-- Noo, kyllä senkin.\n\n-- Na, kakstuhatta?\n\n-- Ehkä vielä.\n\n-- Na, kolmetuhatta?\n\n-- Ehkä...\n\n-- Na, viistuhatta... kaheksantuhatta... kymmenentuhatta?\n\nNäin suunnaton määrä hirvitti jo pappiakin, eikä hän kyennyt sanomaan\nmitään. Näin tavattomat synnit olisivat vaatineet anteeksi saamista\nvarten suurempaa todistajien joukkoa kuin sillä hetkellä sattui\nkuolinkodassa olemaan. Kuoleva äijä-raukka näytti olevan kauhean\nkadotuksen ovella. Mutta silloin äijän poika löi kämmenellä isää\nolkapäähän ja sanoi:\n\n-- Kuole sie, isä, rauhassa, kyllä kaikki maksetaan!\n\nÄijä kuoli rauhassa, ja kymmenentuhatta päätä jäi pojan maksettavaksi.\n\nSamalla tavalla ehkä lienee äijäkin aikoinaan saattanut kuolevan\nisänsä tuolle ilmalle, mutta jättänyt sitten maksamatta, lisännyt\nvain ja niin saanut kymmentuhantisen anteeksi-pyydettävänsä. Ja\nsaman hyvästelyn ja maksulupauksen taas vuorostaan ukon poikakin\nkuolemanhetkellään saanee pojaltaan, ja tämä taas pojaltaan. Kuinka\nmonta tuhatta sitten lopuksi tulleekaan papilta anteeksi pyydettävää!\n\nNäin suuriin lukuihin ennättäneet lapinäijät ovat sentään jo päätään\npitempiä muita poromiehiä, tavallista ovelampia tunturikettuja, jotka\nosaavat liikkua niin taitavasti, ettei heidän jäljilleen milloinkaan\npäästä, vaikka he väliin panevat toimeen oikein suurkaatojakin. Heillä\non omat renkinsäkin, jotka saavat päämieheltään \"elatusta\", joskus\nkruunun joka porosta, mikä metsästä \"löydetään\", kun vain osaavat\npitää suunsa kiinni ja todistaa käräjilläkin päämiehensä puolesta,\nsillä monesti joutuvat poromaiden \"suurmiehet\" tuomarin pöydän eteen\nkertoilemaan erämaan retkistään. Sellaisista äijistä kannattaa kyllä\njopa komealla nuotilla joiatakin, vieläpä ansaitsee hän useammankin\nnuotin. Sillä jota ovelampi mies on vieraita poroja kadottamaan, sitä\nsuurempana ja merkillisempänä häntä kunnioitetaan ja hänestä joiataan.\n\nNiin eräästäkin, jo manalle menneestä kota-äijästä saatiin kuulla komea\njoiku:\n\n    -- Äijä oli elatusisä,\n    ku luu lulu luu luu,\n    ku luu lulu luu luu,\n    Sillä olit vakinaiset vierahat miehet,\n    joita se aina käräjille vei,\n    ku luu lulu luuluu.\n    \"Pojat\" istuskelivat ympärillä\n    ja kuuntelivat mitä äijä sanoi,\n    ku luu lulu luu luu,\n    ku luu lulu luu luu.\n    Ja äijä haisi savulle aina,\n    ku luu lulu luu luu.\n    Se jakeli niille elatusta:\n    vuorsoja se anteli,\n    ku luu lulu luu luu,\n    jauhoja ja kahvia anteli aitastaan,\n    ja itse kullakin oli pussi,\n    ku luu lulu luu luu,\n    ku luu lulu luu luu.\n\nJopa semmoisen äijän rengistäkin, \"pojasta\", kannattaa joiata:\n\n    -- Voi sen äijän Iskoa,\n    ku luu luu luu,\n    äijältä otti jo seitsemänsataa,\n    ku luu luu luu.\n    Seitsemänsataa poroa selällään,\n    ku luu luu luu.\n    Sitten meni käräjiin\n    ja vannoi kruunun päälle poron,\n    ku luu luu luu.\n    Sitten tuli käräjistä Isko,\n    levitteli äijän satakruunusia ja sanoi,\n    ku luu luu luu:\n    Onko näissä äijän taljoissa jo kurmuja?\n    Ku luu luu luu,\n    ku luu luu luu.\n\nMutta pikkuisesta porojen kähveltäjästä vain, jopa melkein pilkaten\njoikaistaan:\n\n    -- Varastaa hän nyt muutaman\n    kalppinokka vuorson,\n    naa naa naa naa.\n\nJoskus kyllä sattuu lapinukolle käymään niin ohraisesti, että joutuu\nporolainauksistaan linnaan. Mutta ei parane lappalainen linnassa, tulee\nsiellä vain pahemmaksi. Kun äijä pääsee takaisin tuntureilleen, juroo\nhänen mielessään vain kosto niille, jotka hänet laittoivat linnaan, ja\nsitä enemmän hän yrittää heidän porojaan hävittää.\n\n-- Tappakoot hekin minun porojani senkun saavat... Enkä mie lähe\nvallesmannille valittamaan. Kortot kehtaavat vallesmannille kannella!\npäivittelee hän.\n\nSamaa lapinäijien rikoskaarta osaavat kyllä Lapissa asuvat\nlantalaisetkin noudattaa. He \"löytävät\" metsästä poroja ja nuijaavat\nniitä yhtä hyvin kuin lappalaisetkin. Moni hävinnyt tunturin sarvipää\non joutunut lannanmiehen kouriin. Ei ole pitkää aikaa kulunut siitä,\nkun Näkkälän miesten tokasta Vuontisjärven ja Peltovuoman takamailla\nlantalaiset kuorivat ja löivät lihoiksi seitsemänkymmentä poroa ja\najoivat Ruijanrannan kauppiaille. Mutta kukapa otti niistä selvän, kun\nsuurteurastus toimitettiin asujaimettomassa kiveliössä. Lantalaisten\nporovarkaus onkin oikeaa varkautta ja silkkaa syntiä, eikä mitään\nlainaamista taikka omansa takaisin ottamista, niinkuin lapinukkojen\nvälinen poronkähveltely. Sillä monellakaan Lapin lantalaisella ei\nole edes sarvenkantavaa, sati sitten siksi, että lappalainen voisi\nvuorostaan häntä verottaa. Ummehtuneissa hirsikömmänöissään useatkin\nvain asuvat, mitätön pottutilkku ja ohraläiskä seinustallaan sekä\nlikainen lehmänkanttura navetassa. Nälissään he sitten tappavat ja\nsyövät lappalaisten poroja, jopa raivailevat muka niittyjä erämaihin\nja sitten kiskovat lappalaisilta suuria korvauksia, kun porotokka\nsattuu kesällä niiden ylitse kulkemaan. Ilman lappalaista ja hänen\nporokarjaansa ei moni laiska lannanmies tunturimaissa saattaisi\nelääkään.\n\nKyllä on monella lantalaisukolla kuoleman uhatessa sama tilinteko papin\nkanssa kuin lapinäijälläkin. Sadat metsään kadonneet porot nulkkaavat\nsilloin ukko-raiskan kimppuun ja uhkaavat työntää hänet iankaikkiseen\nkadotukseen.\n\nVaikka lappalaiset näin toisiltaan vuoron perään poroja\nkeikauttelevatkin, ovat he silti \"kristittyjä\", Laestadiuksen opin\nhartaita tunnustajia, niinkuin melkein järjestään koko Lappi ja\nPerä-Pohjola. He käyvät pappia kuulemassa suurina kirkkopyhinä ja\nmaallikkosaarnaajien seuroissa vielä ahkerammin. Seuroissa tulevat\nherkät erämaan lapset, jotka saavat pitkän talvensa viettää hermoja\nrasittavassa pimeydessä, helposti liikutuksiin, ja ne liikutukset\npurkautuvat rajusti kuin luonnonvoima.\n\nMoni vanha eukko ei tarvitse kuin pari sattuvaa sanaa synnistä ja\nlunastuksesta, kun hän jo hypähtää ja hihkaisee. Ja kun yksi antaa\nalun, seuraa pian toinenkin, ja kohta on koko seurakunta sellaisessa\nvaltavassa riemun huumauksessa, että se on mahdollista ainoastaan\nherkässä ja kehittymättömässä luonnonlapsessa. Seuroissa myös\nuskovaiset todistavat toisilleen synnit anteeksi; pikku syntejä ja\nmielen rasituksia voi kyllä yksikin todistaja päästää, mutta suuriin\nrikkomuksiin ja emäsynteihin tarvitaan jo kokonainen todistajien lauma\nvakuuttamaan anteeksi antamusta. Monet poro-\"löydötkin\" voidaan tällä\ntavalla pyyhkiä pois tunnon päältä -- jos ne jotakuta vaivaavat.\n\n\n\n\nJOIKAAMINEN\n\n\nSe on oikeata Lapin laulua, ikivanhaa kotapoikain poimetusta, joka\nkautta aikojen on tunturimailla kulkenut polvesta polveen. Se on\nalkuperäistä luonnonkansan laulua, mikä semmoisenaan voi elää ja\nviihtyä vain lapinkansan keskuudessa ja parhaiten soida autioilla\njylhillä tuntureilla sekä aavoilla Lapinjängillä.\n\nMutta joikaaminen on muka itse paholaisen, kaiken synnin ja riettauden\nisän, opettama taito. Niin sanoo Lapin kristitty kansa. Sillä kun\nJumala ajan alussa vatkasi perkeleen taivaasta alas, niin se heti\npiruuksissaan ja vihapäissään rupesi joikaamaan ja rallitti joka\näänellä. Ja siitä sitten ovat lappalaisetkin saaneet hirveän ja\nsyntisen tapansa joiata ja rallittaa samalla lailla kuin paholainenkin.\nSenpä tähden ei kristitty lappalainen koskaan joikaa, eikä anna\nkodassaankaan kenenkään joiata. Kauhuissaan hän kuulee suruttomien\npirunpalvelusta ja pakenee kiireesti pois koko paikalta sanoen, että\npitäisi Jumalalta rukoilla järkeä, jottei ihminen menisi niin pitkälle\nsyntisyydessään, että rallittaa niinkuin \"pärgalak\", ulvoo niinkuin\ntyönsä tehnyt hukka tunturilla ja volisee niinkuin yksinään rannalle\nheitetty koira.\n\nMutta ei ole totta, että joikaaminen olisi mitään hukan ulvomista\ntaikka koiran volisemista, ja vielä vähemmin se on pirun opettama\ntaito. Sen kyllä tietävät Lapin vanhat joikaajamestarit, jotka\nvasiten ovat sen johdosta tutkineet Sanaakin. Ja itse Laiti-pappikin,\ntotinen kristitty, sekä kuulu saarnamies, Ies-Pieti, ovat sanoneet,\nettei joikaaminen ole syntiä, kun ei vain pahaa joikasta, niinkuin\nei myöskään ole synnillistä ottaa pari ryyppyä silloin kun on kylmä.\nSaattoi tihulainen kyllä vihoissaan rallittaa vaikka minkälaisella\näänellä, mutta se äijä ei osannut rallittaa nuotin mukaan enempää\nkuin koira taikka hukka, kun se ei ollut käynyt minkäänlaista oppia.\nJa oppia tarvitaan joikaamiseenkin. Tuulikin kyllä viheltää koivussa,\nkun on kova sää, niin että moni pelästyksissään kuuntelee, mikä se\nviheltää, mutta siinäkään ei ole mitään nuottia eikä järjestystä,\nsenkun taitamatonta vihellystä vain. Samoin opinkäymättömältä\nviholliselta jäi nuotti tekemättä. Mutta lappalainen joikaa nuotin\nmukaan. Sillä joka joiussa on oma nuottinsa, johon on pantu pikku\n\"pykheitä\", joissa pitää vuoroin laskea, vuoroin taas nostaa, aivan\nniinkuin virren veisuussakin ääntä jutkutetaan. Ja toista kohtaa pitää\nvenyttää hyvin pitkään, mutta toinen paikka sutkauttaa vain lyhyesti.\nNiinkuin esim. Piri-Hannaa joiattaessa:\n\n    -- Voi jaaa, Piri-Haaanna,\n    kuinka se ooli kauunis,\n    voi jaaa, voi jaaa,\n    kuinka se ooli liiikkuva,\n    voi jaaa, voi jaaa,\n    niinkuin eelävähoopia.\n\nMutta tästä kaikesta ei tihulainen rallittaessaan tiennyt mitään,\nenempää kuin siitäkään, että joiussa pitää myös olla \"sisälläpito\".\nSillä ei lappalainenkaan turhia ulvo eikä volise, vaan hän laulaa aina\nasiaa. Itse joikaaminen ei ole niinkään tähdellistä kuin se asia,\nmistä joikaaminen johtuu. Asia on jo sekin, kun pikkuruisesta Kaapin\nJouni-äijästä, joka kesäisin asustaa Hammastunturilla, joiataan:\n\n    -- Voi pientä miehenpätkää,\n    nun nun nun nuu.\n    Voi, pientä miehenpätkää,\n    nun nun nun nuu.\n\nJa kun siihen vielä pannaan sopiva nuotti, niin tulee joikuun kyllä\nsiksi sisällystä, minkä pikku Jouni-äijä ansaitseekin. Kuulijakin siitä\nhelposti ymmärtää, että juuri Hammastunturin Jounia siinä joiataan.\n\nNuotti ja sisällys ovatkin joiun tähdellisimmät asiat, ja ne johtuvat\njuuri siitä, kenestä taikka mistä joiataan. Niinpä semmoinen mies,\njoka on hyvin toimekas ja joutuisa \"liikannoltaan\", vaatii pontevan ja\nmiehekkään nuotin, joka lisäksi kulkee hopusti, mutta hitaammalle tulee\nhitaampi ja pehmeämpi nuotti. Niinkuin Ketomellan äijällekin, joka aina\nliikkui hitaasti, ajatteli pitkään ja teeskeli töitään hiljakseen,\nniin että koko elämäkerta oli vain tuollaista \"hunteeraamista\"; häntä\nkuvaava joikausnuottikin oli samanlainen, hidas, pehmeä ja pitkään\nkulkeva, Komealta kuului sentään sekin, kun äijästä joiattiin:\n\n    -- Satakunta oli poroa,\n    ja kaksi oli taloa\n    ja lehmiä vielä.\n    Ja äijä siivo oli,\n    ja sauva oli hän,\n    sauvostelemaan porojen perässä.\n\nMutta Jaakon Pieti, repäisevätoiminen Kaaressuvannon lappalainen, joka\npäivässä pisti ja nylki viisikymmentä poroakin, sai hopusti kulkevan,\nkomean ja kovan nuotin joikuunsa:\n\n    -- Jaakon Pieti, nun nun, noo noo,\n    suuri, nopea käsi,\n    joka viisikymmentä poroa\n    päivässä nylki hajalle,\n    nun nun nun, noo noo noo.\n\nJa sen hän tarvitsikin. Sillä miehelle, joka on toimelias ja hoppu,\nhäätyy olla hoppu ja kova nuotti, ja vielä \"kovan puustaimen\npäältä\", niinkuin virsikirjassakin toinen nuotti on kovempi ja\n\"kovilla puustaimilla\" tehty. Pietin joiussakin on \"pee\" kova puustain,\nja pehmeä \"nun-nun'kin\" loppuu \"oo\"-hon, joka myös on \"kovanlainen\".\nTuntureita laukkova, tulena raivoava hukkakin vaatii oikein komean\nja raamikkaan nuotin niinkuin vaunut, ja siinä on \"kovat puustaimet\nja hoppu liikanto\". Mutta taas kun pojat rakkaudessa joikastavat\ntyttäristä, nuotti käy hyvin heleästi ja lempeästi. Samoin myös\nporonvasoista joiataan pehmeästi ja lempeästi:\n\n    -- Vasat roukuvat\n    kun vaatimet lähtevät,\n    etteivät toiset kuule toisiansa.\n    Ja ne pelkäävät,\n    etteivät löydä emoansa.\n\nJos taas jostakusta joiataan vihassa, silloin syntyy oikein kova ja\nkiukkuinen nuotti, joka menee hyvin terävästi, jopa oikein \"haukkumisen\nmallissa\".\n\nJokaisella henkilöllä, josta joiataan, on oma nuottinsa, joka on aina\nsama, joiattaisiin hänestä mitä tahansa. Mutta suurilla pororikkailla\nja liikkuvilla miehillä saattaa olla kaksikin nuottia, voipa hyvin\narvokas henkilö, oikein suuri ja ovela porotokkien surmaaja, saada\nviisikin nuottia.\n\nNuottia pantaessa tulee sitten sisältökin esiin. Siinä juuri\nselostetaan joiattavan elämäkerta, sanotaan kuinka hän elää, tai mitä\nhän tekee, tai minkänäköinen hän on, tai kuvataan hänen luonnettaan.\nJoikaaja siinä kuvittelee omassa mielessään, että sellainen on se\nihminen niinkuin hän joikaa, joko hän sitten muistelee joiattavaansa\nrakkaudessa taikka vihassa, taikkapa leikkiä ja pilkkaakin tehden.\nPojat varsinkin muistelevat kauniita, nopsaliikkeisiä, näppäräkätisiä\ntyttäriä rakkaudessa ja siitä joikaavatkin. Niinpä he sanovat\nkoutokeinolaisesta Simma-Ellistä:\n\n    -- Se Simma-Elli,\n    se oli vielä kaunis,\n    se pitäjän kaikkein kaunein.\n\nPientä punaposkista Oskalan Annia muistellaan:\n\n    -- Se Oskolan Anni,\n    se pehmeä ja hieno,\n    se vielä hyvä,\n    ja se vielä kaunis.\n    Se istuskeli,\n    lapsiriepu vielä istuskeli.\n\nJa näppäräsorminen Joenmukan Elli saa joikauksen:\n\n    -- Joenmukan Elli,\n    sehän se on seppä:\n    hän kutoo paulat\n    ja kuroo kengät,\n    ja kaunis hän on.\n\nSamoin tytötkin muistelevat ja tekevät nuotteja niistä pojista,\njotka ovat heistä mieluisia, tekevätpä oikein mieluisista nuotteja\nkaksittainkin. Varsinkin liikkuvat pojat ja taitavat suopungin\nheittäjät ovat tyttärien mielisuosiossa, ja sukkelat ja rohkeat\nporonvarkaat miltei kaikkein enimmin. Tosisiivosta miehestä, joka ei\nuskalla edes yhtä kalppinokkaa heittää, eivät tyttäret paljoa perusta;\nhän ei ole edes joikauksen arvoinen. Mutta rohkea suopungin heiluttaja\nsaa heiltä heleän ja komean joikastuksen:\n\n    -- Se oli semmoinen poika,\n    että pysyi suopunki kädessä\n    ja tarttui kiinni, mihin heitti.\n    Ja se oli Orjes-poika.\n    Kun se heitti,\n    niin kyllä tarttui kiinni.\n\nJa Pietin Anttia tyttäret ylistävät:\n\n    -- Se Pietin Antti\n    Haldiissa asuu porojen kanssa,\n    ja se on joutuisa ja reipas,\n    ja sitten se tappaa poroja.\n\nSamoin myöskin Kaijan-Annin Aslakkaa:\n\n    -- Kaijan-Annin Aslakka,\n    se on näökäs ja kaunis,\n    se on oikea varas.\n    Voi, se Kaijan Aslakka!\n\nHaukkumisensakin toimittaa lappalainen joikaamalla, panee nuotin\nja sovittaa joikuun haukuttavan elämäkerran taikka muita hänen\nominaisuuksiansa. Sitten hän joikaa ja haukkuu, haukkuu ja joikaa,\nsanoo väliin haukkumasanoja ja taas vähin \"loikkaisee nunnuttamalla\".\nNiinpä toinen haukuskelee vanhaa vaipunutta porovarasta:\n\n    -- Salkko on suuri porovaras ollut,\n    nun nun nun nun nun nuu.\n    Nyt on kyky loppunut,\n    nan nan nan nan nan naa,\n    ja porot pääsevät,\n    nun nun nun nun nun nuu,\n    rauhaan Salkolta,\n    nan nan nan nan nan naa.\n\nJa lantalaispoikaa, joka vastoin vanhempain tahtoa kosiskelee\nlapintyttöä, haukkuu tyttären isä:\n\n    -- Kuoppalan Aukku,\n    nan nana nanna,\n    se Aatamin suhka,\n    lollo lo lollo,\n    se helvetin mukka,\n    nan nana nanna,\n    se hevosen nokka,\n    lollo lo lollo,\n    se unipeski,\n    nun nunu nunnu.\n\nMuotkatunturin vanhasta Jounin Niila-äijästä, joka aina aamuisin\nköpsöttelee kotansa ovelle ilman laatua tarkastelemaan, joikaa\nlappalainen pientä pilaa laskien:\n\n    -- Jounin Niila vanhus,\n    Muotkatunturin hukka,\n    etelää nuuskii\n    ja kintuilleen laskee.\n\nTaitavat joikaajat päästelevät pitkiäkin muisteluksia, joissa on\nsattuva nuotti sekä asiaa sisällyksessä. Niin saamme Kelo-Juunaasta\nkuulla pitkän reippaan juotkun:\n\n    -- Voi sen Kelo-Juunasta,\n    se se jo tienaili, luu luu,\n    toistakymmentä vuotta\n    Ouliina-vainaan Annia.\n    Na, kyllä se jo on rikastunut,\n    lollo loo loo, talla laa laa,\n    kyllä se jo itsekin on\n    vähän rikastunut,\n    ku lullu luu luu,\n    kun se on tullut Salkon Jussan tykö,\n    ku lullu luu luu.\n    Ei sillä ollut vaatetta päällä,\n    lollo loo loo, talla laa laa.\n    Nyt sillä pojalla on\n    seitsemänkymmentä poroa,\n    niin niin niin niin niin.\n    Kukapa sen olisi uskonut,\n    että Kulku-Miinan pojasta\n    semmoinen tuli,\n    ku luu luu lu lu,\n    laa laa laa la la.\n    Ei sitä ole koiraa\n    karvaan katsomista,\n    ko loll lo loo lo,\n    lalla la la, loo loko loo.\n\nOttavat mestarit elämäkerran myös eläimistä, porosta ja poronvasasta,\nhukasta, ahmasta, sääskestä, ja panevat niille sopivat nuotit.\nPalkistuntureista, suurista jängistä ja ruijantulistakin tekevät\ntaitavat joikusepät nuotin ja rupeavat joikaamaan. Ruijanmeren\ntuntureista päästelevät Koutokeinon lappalaiset komeita joikuja.\nEnontekiön poromiehet lasketellessaan laajan, monilakisen ja\nmonikuruisen Ounastunturien ryhmän lukemattomia myötäleitä ja\nvastaleita huikkailevat näkemyksiään ja kokemuksiaan:\n\n    -- Voi Onnistunturia onnetonta![10]\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Pyhäkeroko siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Haaravaarako siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Kiekerökö siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Rautuvaarako siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Tappuriko siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Pippakeroko siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Outtakkako siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Na, Pahakuruko siinä viel' oli?\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n    Voi Ounistunturia onnetonta!\n    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.\n\nMutta taitamattomien joikaaminen on melkein kuin vihollisen rallitusta:\nei siinä ole paljon sisältöä eikä nuotissa pykeitä. \"Orjes-pojat\",\nRuotsin lappalaiset, ovat paljon huonompia joikaamaan kuin Suomen\ntunturimiehet ja koutokeinolaiset, ja muutenkin heidän joikaamisensa\non toisenlaista kuin muiden. Orjes-pojat joikaavat enemmän niinkuin\nnokalta pehmeästi, nunnuttavat hyvin paljon, miltei aivan kokonaan,\npannen väliin jonkun sanan taikka vertauksen ja sitten taas nunnuttaen.\nMutta Suomen lappalaiset joikaavat kohta paremmin \"teen\" ja \"peen\"\npäältä, terävästi ja kovasti. Suomen tunturimies onkin miltei terävämpi\nihminen kuin Orjes-poika. Maa kun on täällä viljaisempi ja jäkäläkentät\nparemmat, järvissä suuria rasvaisia siikoja ja porot lihavia, niin\nSuomen mies saa syödä väkevämpää ruokaa ja jaksaa sitten hyvin ja osaa\nparemmin joiatakin kuin Orjes-poika.\n\nJotkut sukkelat lapinäijät saattavat tekaista joikauksen itsestäänkin,\nottavat vain elämäkertansa taikka muut sattuvat sanat ja panevat\nniihin oman erikoisen nuottinsa. Ja sitä sitten saattavat ruveta\nmuutkin joikaamaan. Niin tuli kerran \"raameus\" Romu-Mikkoon, niin että\nhän joiaten rupesi kerskaamaan rikkaudellansa ja sai aikaan pitkän\n\"luettelemisjoikunsa\":\n\n    Ooppee Mikko Hetta, uusi talo,\n    ooppee Mikko Hetta, iso pirtti,\n    ooppee Mikko Hetta, iso aitta,\n    ooppee Mikko Hetta, hyvä maa,\n    ooppee Mikko Hetta, vanha muori,\n    ooppee Mikko Hetta, uusi navetta,\n    ooppee Mikko Hetta, seitsemän lehmää,\n    ooppee Mikko Hetta, uusi talli,\n    ooppee Mikko Hetta, nuori ori,\n    ooppee Mikko Hetta, kymmenen härkää,\n    ooppee Mikko Hetta, Lakso Riita,\n    ooppee Mikko Hetta, minun morsian.\n\nKodassaan ei lappalainen joikaa, sillä seinien sisässä ei ääni lähde\nhyvästi ulos eikä soi niin komeasti ja vapaasti kuin ulkoilmassa\nja korkeilla tuntureilla. Mutta pitkiä tunturimatkoja ajellessaan\nlapinäijät aikansa kuluksi oikein juorottavat. Varsinkin tyyninä\npakkasöinä, kun kuu kumottaa taivaalla, tähdet vilkkuvat, ja tunturit\nja vuomat häämöttävät salaperäisinä, on hauskaa joikailla, ja\njoikaaminen kuuluu silloin tunturimaissa hyvin kauniilta. Poronkin\non sitä hupaista kuulla, pikku nulkkaa kun ajetaan. Metsissä ja\ntuntureilla porotokan mukana kulkiessaan myös paimenet aikansa\nvietteeksi joikaavat ahkerasti. Ja häissä, kun on muutamia kertoja\nannettu hyvät ryypyt, joiataan väliin, niin että senkun \"yksi kahina\nvain käy\". Mutta Alattion markkinoilla ei anneta joikastaa. Sen on\nHukka-Salkkokin monta kertaa tullut kokemaan, sillä joka markkinoilla\nryypyt saatuaan on hän sitä yrittänyt ja aina joutunut putkaan.[11]\nMutta sitten markkinoilta palattaessa on kyllä saatu joiata, ja onkin\noikein miehissä joikastettu, niin että Ruijan tunturit ovat kaikuneet,\nja sudetkin lähimailta peloissaan kaikonneet syrjäpuoliin.\n\nJoskus käyvät Lapin joikaajat kilpailemaankin, kuka osaa \"sepemmän\"\nnuotin ja kuka useamman muistaa. Niin kerran Näkkälän Jussan Anni ja\nProksin Pierran Elli rupesivat kilpailemaan ja joikasivat kaikista\nihmisistä, mitä vain muistivat, Hetan ja Koutokeinon lappalaisista ja\nlantalaisista. Koutokeinossa syntynyt Jussan Anni oli sepempi joikaaja\nja muisti enemmän kuin Pierran Elli.\n\nLapin joiku elää vieläkin. Puhumattakaan nuorista pojista ja\ntyttäristä, jotka toisistaan joikailevat, on Lapissa vielä sellaisia\nsuruttomia vaareja, jotka kyllä uskaltavat joiata ja osaavat joikujen\nkaikki pykeet laskea ja nostaa niinkuin pitääkin. Sellaisia äijiä on\nNäkkälän reima Hukka-Salkko, joka joikailee vaikka pirtissäkin, niin\nettä uskovainen Romu-Mikko kauhistuu, laukkaa ulos ja huutaa ovelta,\nettä niinhän sinä ulvot kuin hukka. Ja Niila Tornensis Porojärven mailla\non mainio joikaamaan. Koutokeinossa on koko joukko joikumestareita:\nLassan Jaakko ja Kaarin-Pierran Pierra, Maaretan Mikko ja Maijan Aslak.\nMatin Kleemetti-äijä on kauhea joikaamaan, tehden sitä talvikaudet\ntuntureilla aivan myötäänsä, ja Pintän Niila on joikaamiseen\noikein seppä, vaikka ei \"aa\"-ta tunne. Jopa jotkut naisetkin ovat\nmestarijoikaajia. Jounin Pierran Elli Lankoniemessä oli juovuksissa\nollessaan mahdoton joikaamaan, ja Tsiuttaan Elli Koutokeinossa on\noikein päämestari. Hän tekaisee nuotin kenestä hyvänsä, eikä tarvitse\neukon kauan miestä katsella, ennenkuin nuotti hänestä jo on valmis.\n\nNuoret nykyiset joikastajat eivät ole enää sellaisia mestareita;\nheidän laulunsa on vain lasten laulua eikä vanhojen jäkäläisten äijien\njoikaamista. Niinkuin nuoren Marjonan Jussankin, joka kyllä yrittää\njoikastella, mutta hänen joikunsa on kaikkein alkuperäisintä laatua,\nlähennellen jo, ellei juuri tihulaisen rallitusta, niin ainakin pikku\npennun ulinaa. Ei osaa joikumestari muuta kuin:\n\n    -- Vou vou vou vou vou vou,\n    vuv vuv vuv vuv vuv vuv.\n\nJa jonkun sanan vain lykkää väliin siteeksi.\n\nMutta ikälopuilla joikaaja-äijillä on Lapin vanha laulu ja nuotti\nsäilynyt veressä. He ovat sen perineet vanhoilta entisenä hyvänä\naikana, jolloin ei omien isien laulua vielä pidetty syntinä eikä\nhalveksittu. Eivätkä nämä äijät ole laulussaan koskaan huomanneet\nmitään pahaa eikä synnillistä, kun eivät ole pahaa joianneet. Eivätkä\nhuomaa sitä nytkään. He joikaavat vieläkin, kun tuntureille pääsevät,\nyhtä kirkkaasti kuin entiset \"uskottomat\" ukotkin, joikaavat niin\nettä tunturit kajahtelevat. Matin Kleemetti luultavasti joikaa\nyhtä kauheasti vielä monta talvea. Ja Hukka-Salkkokin joikaa vaikka\nRomu-Mikollekin hänen oman joikunsa, jopa hyväntuulisena naurahdellen\nkuuntelee, kun joku laskettelee hänen omaa komeaa, reipasta joikuaan,\njossa kerrotaan, kuinka Salkko kolttahirvaallaan lasketti Ketomellan\ntörmää ylös. Kaikki muut raidon porot oikenivat törmässä, mutta\nväkevä servakka vain veti, ja Salkko päästeli ohitse kaikkien muiden\najomiesten. Tästä Salkon rennosta ajosta saatiin joiku:\n\n    -- Nulpot kaikki jo selällään oli,\n    loko loo lo lo loko loo lo loo,\n    mutta kolttaservakka vain veti.\n    Ja Salkko kätteli ohi ajaessaan kaikkia\n    ja kauppaili turskia,\n    ja käsi vain heilui,\n    loko loo lo lo loo lo lo.\n    Ei ne härät hirttyneet,\n    vaikka kolttaservakka veti,\n    loko loo lo lo loo.\n    Ja Salkko meni pirttiin vain\n    ja joikaili\n    ja antoi ryyppyjä vielä\n    ja joikaili:\n    Salkko-äijä, loko loo lo lo loo,\n    lähtee ajamaan, lo loo,\n    ja ajaa yötä myöten Kittilään asti,\n    ja sivu Kittilänkin, loko loo lo lo loo.\n    Kyllä Salkolla vielä, lo loo,\n    on semmoinen servakka, lo loo,\n    että se yhtenä yönä, loko loo,\n    nulkkaa Kittilään asti,\n    loko loo loko loo lo lo loo.\n\nPaljon on kyllä Lapin laulu entisestään vaiennut. Varsinkin viimeisinä\nvuosina, jolloin \"espaanintauti\" kamalana raivosi Lapissakin, moni\nsuruton rupesi tunnustamaan uskoa ja luopui synnillisistä menoistaan.\nKoutokeinossakin useat vanhat äijät heittivät joikaamisen pois.\n\nMuita lauluja ei lappalainen helposti opi, omaan lauluunsa hän vain on\nmestari. Sitä hän kyllä kykenee jutkuttamaan, ja sitä riittää hänellä\nvaikka laulaisi vuorokauden yhteen menoon. Alku hänen laulussaan on,\nmutta loppua ei tulekaan. Riittäähän sitä vaikka kuinka pitkälti, kun\nväliin puhuu sanoja ja sitten taas joikaa ja nunnuttaa.\n\nMutta ei lantalainenkaan puolestaan saata oikein lappalaisen tavalla\noppia joikaamaan. Sillä joikauksessa on \"semmoista villi-ihmistä\", ettei\nsiihen lannanmies koskaan voi oikein tavastua.\n\nEikä joikauksen puustaimiakaan saata aina sanoa suomeksi, koska se on\nniin kokonaan lappalaista hoitoa.\n\n\n\n\nLAPIN SUURNOITIA\n\n\nJo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin,\njotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa\nnoitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja\nlapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät\nhakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi\nhe jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla\nsaamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa\nkäynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin.\n\nOnkin entisaikaan, kun lappalainen vielä sai rauhassa erämaitaan\nvaeltaa ja elää häiritsemättä omassa vanhassa uskossaan, Lapissa\nollut tietäjiä, kansansa kyvykkäimpiä miehiä, jotka kyllä saattoivat\nantaa mahtia etelänkin tietäjille. Siellä eli suuria lovinoitiakin,\njoilla oli sellainen merkillinen voima, että he voivat laulamalla ja\nnoitarumpua kumisuttamalla saattaa itsensä tainnostilaan ja maata\nkuin kuollut ummuksissa pitkät ajat. Silloin heidän henkensä sekä\nhaltijansa laulun mukaan lähti vaeltamaan, mihin he vain tahtoivat.\nHenki kulki joko linnussa -- monestikin mustassa korpissa -- kalassa,\nporossa, tuulispäässä taikka missä tahansa, saattaen madella\nkäärmeessäkin. Noita antoi vain apulaiselleen sanat, joilla hänet\nmääräajan kuluttua oli herätettävä henkiin, sillä oli muistettava\nkutsua noidan henki sieltä, mihin hän oli sen kätkenyt. Itse ei noita\nvoinut päästä takaisin tainnostilastaan, vaan makasi kuin kuollut\n\"louhessa\". Siihen hän ikuisesti jäikin, eikä henki enää palannut\ntakaisin, jos vain jokukaan meni häntä liikuttamaan, tai ellei\napulainen tai joku toinen henkilö häntä oikeilla sanoilla vapauttanut\nlovestaan. Niin muuankin noita sai maata kätkössään viisikymmentä\nvuotta, ennenkuin apulaispoika muisti sanoa isänsä antamat päästösanat.\nVieläkin silloin noitaäijän henki palasi, mutta nuhteli:\n\n-- Voi, poikaseni, mahoit sanoa viittäkymmentä vuotta ennen! Nyt on jo\n\n    kasvanut kuusi kulmaluille.\n    katajapensas parran päälle.\n    Ei ole enää helppo nousta ylös.\n\nJa äijän ääni vaipui siihen, ja koko ukko pemahti pölyksi.\n\nTällaiseen loveen menoon ei tarvittu vihollisen voimaa, sillä se ei\nollut mitään pirun palvelusta. Joka ihmisellä on hänen oma haltijansa,\nvaikka hän ei tavallisesti tiedä siitä mitään. Mutta suurilla\nlovinoidilla oli salainen viisaus ja voima, niin että he voivat panna\nhaltijansa palvelemaan isäntäänsä, pitämään hänen puoltansa ja\nkulkemaan hänen henkensä mukana. Samoin he saattoivat ottaa toiseltakin\nihmiseltä hänen haltijansa, jopa viedä hänen \"suojuvansakin\"\neli varjonsa, niin ettei ihmisestä päiväpaisteessakaan syntynyt\nminkäänlaista kuvahaista.\n\nOunasjoen länsirannalla, Levitunturien takana, Taalovaaran laidassa\non synkässä metsässä vanha nurmettunut kenttä, jonka sammaltuneille\nkiviraunioille jo vankat puut ovat kasvaneet. Se on Torajaisenautio,\nKittilän suuren tietäjän muinainen asuntopaikka, ja jo ristimättömän\nlapin aikana sanotaan Torajaisen siinä pitäneen kotaa.\n\nSiihen aikaan ei ollut vielä poroja Kittilän mailla, ja kaikki\nvillipeuratkin olivat kiveliöistä kadonneet; luultavasti olivat Inarin\nnoidat vetäneet ne omaan maahansa. Silloin Torajainen, Kittilän\nnoita, päätti ottaa selvän, mihin peurat olivat hävinneet. Hän, vanha\nlovinoita, lauloi itsensä louheen, lensi Lapin tunturit ja jängät aina\nInariin asti ja huomasi, että\n\n    -- Inarainen, reinajalka,\n    on vienyt viljan meijän maasta.\n    Kitka, kitka Kittilästä\n    vääräsäären väkivaltaa\n    sotahan nyt haastaa,\n    ilman armon anelematta,\n    ilman rauhan rakentamatta.\n\nTorajainen piiloutui pilkkukuonoisen peuravaatimen pikkukynnen alle\nja ruukalti Ivalojoelle, joka oli Inarinmaan ja Kittilänmaan rajana,\nkutsui sinne kaikki Inarin peurat ja lähti sitten ohjaamaan niitä\nKittilää kohden. Ja kuin pilvenä tuli peuralauma erämaiden halki aina\nOunasjoelle asti, Torajaisen asennolle, laskeutui jokeen ja rupesi\nnousemaan vastaista törmää ylös.\n\nMutta Inarissa, oikeassa noitien maassa, asui silloin myöskin\nsuurnoita, Tierna, \"Inarin iso noita\", jolle haltija heti antoi asiasta\ntiedon. Hän huudahti:\n\n    -- Torajainen, stuorra noita,\n    vei meijän maasta viljan kaikki,\n    kaikki ketut, kaikki saukot,\n    kalat kaikki kaivoistakin,\n    voia voia voia naa!\n    Kiskoo, kiskoo kittiläinen\n    Inarin härkää reimasäärtä,\n    voia voia voia naa!\n\nLaulautui hänkin loveen, meni valkkovaatimen takajalkaan ja lähti\njoukkoineen rukattamaan Torajaisen jälkeen. Juuri kun Torajainen\ntokkineen oli nousemassa Ounasjoen törmää, tohahti niinkuin tuuli\ntunturista, tuli viheltäen, vonkuen ja puita repien, ja iski\npeuralaumaan.\n\n-- Ammu valkkovaainta! huusi Torajainen pojalleen, joka jousineen oli\ntörmällä.\n\n-- Heittäkää pilkkukuono-vaain kiinni! komensi Tierna joukkoaan ja\nsyöksyi jokeen, ettei jousimies ennättänyt ampua.\n\nInarin miehet heittivät pilkkukuono-vaatimen kiinni, ja Torajaisen\ntäytyi tulla esiin sen pikkukynnen alta. Mutta hän sieppasi heti pojan\njousen ja ampui itse valkkovaadinta, niin että Tiernankin täytyi tulla\npiilostaan pois.\n\nTuli siinä suurnoidille tora ja tappelu, mutta ei kumpikaan voinut\ntoistaan masentaa. Viimein täytyi äijäin sopia, niin että viljaa ja\neloa pitää olla kummassakin maassa, molemmin puolin rajaa, Ja niin\nlähti Inarin iso noita kuljettamaan omaa osaansa takaisin tunturien\ntaakse, ja Torajaisen törmälle jäänyt osa pysyi Kittilässä. Siitä\nlähtien oli taas peuroja sekä Kittilässä että Inarissa, ja opittiin\nniistä sitten kesyttämään poroeloa.\n\nMutta siinä paikassa, missä peurat nousivat maalle, Torajaisenaution\nlähellä, on vieläkin Ounasjoen törmässä syvä kuru, Torajaisenautto,\njoka rannasta mutkitellen nousee kankaalle Taalovaaraa kohden, ja sen\npohjoispuolella on pienempi kuru, mistä Tiernan tokka painui takaisin\nOunasjokeen.\n\nKittilässä Kuivasalmenjärven koillisrannalla, Päiviönkentällä, asui\nmuinaisina aikoina Päiviö, Kittilän sydänmaiden ensimmäinen asukas,\njonka sukua nykyisetkin Lapin lukuisat Päiviöt ovat.[12] Päiviökin\noli noita, jopa oikein \"hirmuinen\" lovinoita, joka sivakkapuolella\nsaattoi laskea Kellostapulinkin vaaran huipulta, huimaavan korkeasta\nja jyrkästä rinnesyöksystä alas Ounasjokeen, niin ettei edes\nrasvakuppikaan, jonka hän oli asettanut päälaelleen, pudonnut eikä\nläikähtänyt yli laidan.\n\nMonia suuria ja merkillisiä töitä teki Päiviö, kävi Ruotsissakin\nmajavanhaustalla parantamassa kuninkaantyttären. Ja vihavenäläisiä hän\nmonet kerrat saattoi noitakonsteilla surmilleen. Osuivat vainolaiset\nkerran Päiviön asennollekin.\n\n-- Kylläpä Karjalan perkele nyt puohkii, arveli Päiviö.\n\nVihavenäläiset ottivat Päiviön rengin ja lähtivät viemään joukossaan.\nRenki pyyteli Päiviötä:\n\n-- Nakkaa, isäntä rakas, sanaparilla perääni!\n\n-- Mene jalkoihis vain! sanoi Päiviö.\n\nMutta kun viholliset pääsivät erämaihin, loitsi Päiviö ketun edellä\njuoksemaan, ja sitä lähtivät he koko joukolla ajamaan, jättäen vain\nyhden miehen vartioimaan vankia. Silloin juoksi poro metsästä,\ntyönsi päänsä rengin haaroihin ja laukotti hänet selässään Päiviön\nasennolle. Ketun ajajat lopulta väsyivät ja eksyivät korpiin. Toisen\nkerran pani Päiviö poikansa luotsimaan vihollista metsien takaiseen\nlappalais-sijtaan ja toimitti metsään poronvasan juoksemaan edellä.\nSitä taas nälkäinen joukko rupesi lennättämään, mutta vasa laukkasi\nmetsiä ristiin, rastiin ja eksytti ajajansa selkosille, jolloin viimein\nPäiviön poika yht'äkkiä hypähti vasan selkään ja ratsasti sillä\ntiehensä. Oli taas sitten Päiviö itse vainolaisia soutamassa järven\nylitse ja mentiin saareen levähtämään. Siellä loitsi ukko kaksi oravaa\nlaukkaamaan pitkin saarta. Vainolaiset kävivät oravia ahdistelemaan ja\nkun saivat ne kiinni, rupesivat niistä keskenään tappelemaan. Sillä\naikaa lykkeli Päiviö huomaamatta kaikki veneet vesille ja nosti tuulen\najamaan ne järvenselälle. Tuli siitä joukolle hätä, mutta Päiviö loitsi\npikku aluksen metson peräkumppiluusta ja tarjoutui noutamaan veneet.\nMetson peräkumpilla istuen ja käsillään meloen souteli Päiviö järvelle\nja heitti vihavenäläiset saareen.\n\nTapahtui kerran, ettei lohi enää noussutkaan Kittilän jokiin, vaikka\nse ennen oli kaiket kesät suurina joukkoina molskehtien kohonnut\nkaukaisimpiinkin korpivesiin. Silloin Päiviö lähti ottamaan selkoa,\nmikä oli lopettanut lohennousun. Meni noita louheen, piiloutui säynäjän\nsuolenmutkaan ja lähti laskemaan jokea aina Keminsuulle asti. Huomasi\nPäiviö silloin, että jokivarrelle pitkin matkaa oli asettunut uutta\nkansaa ja että monet koskipaikat oli seivästetty aivan umpeen, joten\nnousulohet puuttuivat satimiin. Äkämyksissään Päiviö pirstoi kaikki\nkalapadot ja ui sitten takaisin kaukaiseen kotiinsa.\n\nJa taas pääsi lohi nousemaan Päiviönkin vesiin.\n\nMutta sillä aikaa kuin Päiviö oli lohennoutomatkalla alhaalla, tuli\nKittilän Lonnakossa asuva Haikara-noita hänen emäntäänsä tappamaan,\nHaikara kun oli vihoissaan Päiviölle. Akka oli rannassa venettä\ntervaamassa, kun Haikara tuli muka kyselemään kuivia kaloja\nostaaksensa, mutta noitamiehen akka arvasi kyllä Haikaran aikomukset.\nRuvettiin mittaamaan kaloja. Haikara nuuski niitä ja sanoi ilkeästi:\n\n-- Ku kuivaa, se kuivaa.\n\n-- Ku tuoresta, se tuoresta, akka vain ärähti.\n\nHaikara rupesi katselemaan vahvaa keppiään. Silloin karjaisi noidan\nakka:\n\n-- Musta metto, nosta sie päätäski!\n\nJa sen sanan päälle lensi Haikara keskelle järveä, niin että jämähti,\nja virta kuljetti ukon alas Loukisjokea Ounaaseen ja sitten Ounasta\naina Kuusajoen suulle, jossa hän tarttui kuin märkä raasu suureen\nHaikarankiveen, keskelle jokea. Siinä roikkui noita pitkät ajat,\nkunnes kesätulva nousi ja työnsi hänet Molkojoen suun alapuolelle,\nMolkokönkään alle, Haikarankariin, johon taas jäi virumaan. Vasta\nsyksyllä tuohustajat pimeänä yönä löysivät äijänraadon ja raahasivat\nrantanuotiolleen. Siinä kalamiehet katselivat kamalaa löytöään,\ntunsivat ukon ja arvelivat, että onkohan Lapin noitaraasu taas ollut\n\n    -- Hauen suolen soikelossa,\n    kolmannessa koikelossa.\n\nJa sinnehän noita olikin henkensä piilottanut, hauen mustan unimaksan\nalle, ja siitä heräsi heti henkiin, kun sai kuulla päästävät sanat.\nHepokalliolle, neljänneksen ylöskäsin, pyysi noita hänet saattamaan,\nkoska siellä häntä kyllä kyyti odottaa. Sinne ukko kannettiin, ja\nsiellä hän lauloi itselleen komean hevosen, hyppäsi selkään ja laukotti\nAlakylään, Ylitalon noidan, Pötys-Klaavun luokse.\n\nPötys-Klaavua rupesi Haikara nyt houkuttelemaan apulaisekseen,\nettä käytäisiin yhdessä Päiviön kimppuun. Mutta ei rohjennut\nlannannoita, vaikka oli suuri noita hänkin ja oli monta kertaa ajellut\nnäkymättömällä kyydillä, lähteä lapinnoitaa vastaan. Eikä uskaltanut\nHaikarakaan yksinään, palasi vain nolona Lonnakkoonsa ja koetti elää\nsovinnossa Päiviön kanssa.\n\nKävi suuri Päiviö-noita toisenkin kerran Keminsuulla, matkaten taaskin\nkalana taipaleensa. Hän oli kuullut huhuja uudesta opista ja uudesta\njumalasta, joka oli niin mahtava, että uskalsi ruveta taistelemaan\nlappalaisten suuria jumalia vastaan ja hävittämään heidän pyhiä\npaikkojaan. Vastaan noita soti alussa uutta uskoa, mutta sitten\nvanhana, kun Sodankylään tuli ristinjumalan pappi, antoi hän kastaa\nitsensä.\n\nMutta vanhan noitavoimansa Päiviö siinä kaupassa menetti. Ei voinut hän\nenää loveenkaan laulautua.\n\n    -- Risti minut rikkoi,\n    papinkaste painoi!\n\nvalitteli hän muistellessaan kadotettua kykyänsä.\n\nAsui sitten Kittilän kirkonkylän ensimmäisinä eläjinä kaksi suurnoitaa,\nPietula ja Hannula, jotka aina olivat keskenään sotajalalla. Hannula\npani Pietulan karjan metsänpeittoon, Pietula kostoksi noitui Hannulan\näijän sonnina maata möyrimään; Hannula nosti käärmeen Pietulaan,\nPietula pani karhun Hannulan kantapäille. Ja kaikenlaista muuta kiusaa\näijät toisilleen keksivät.\n\nPietula mahtoi mennä louheenkin ja kalana vesiä matkata, ja Hannula\nsaattoi suurena lentonoitana kulkea tuulispuuskissa. Mutta kerran\nPietula laski lohena Ounasjokea, joutui pyydykseen ja menetti\npyrstönsä, ja siitä lähtien on Pietulassa ollut jalkavaivaisia.\nHullusti kävi Hannulankin lentomahdille. Äijä meni kerran Pietulaan,\nja Kitti-emäntä, lapinlähtöinen akka, nappasi äkkiarvaamatta\nlammasraudoilla äijän otsatukasta suuren tukon. Ei ennättänyt Hannula\nmuuta kuin karjaista:\n\n-- Kitko!\n\nJa otsatupsu oli maassa. Eikä sen perästä äijä enää päässyt lentämään.\n\nSirkan kylässä asui ennen Konttinen, Kittilän viimeisiä suurtietäjiä,\nSirkan ensimmäisen asukkaan, Konttis-raukan jälkeläisiä. Lappalaisten\nikivanhoilla pyhillä mailla, kahden tunturin välissä, kauniin\nImmeljärven rannalla, monet ajat asunut lantalaissuku oli lantalaiseen\ntietäjämahtiinsa saanut lappalaistakin voimaa. Konttis-raukkakin oli\nollut semmoinen tietäjä, että oli muuripadalla soudellut Immeljärvellä.\n\nKonttinen oli myöhemmän ajan tietäjiä, kun jo uusi usko oli ennättänyt\nLappiinkin ja kirkko saatu Sodankylään, jossa jo pappikin ja\nvallesmanni asuivat. Lapinkorpien kansalle oli annettu ankara määräys,\nettä jokaisena rukouspyhänä piti joka ainoasta erämaan asunnosta olla\nainakin joku ihminen kirkossa. Vaatipa \"Punakorva\" pappi vielä, että\nheinäajan rukouspäivänä kansan piti jo lauantaiksi saapua kirkolle ja\nyksissä miehin niittää pappilan jokirantaniitty.\n\nSodankylän kirkolle täytyi Konttisenkin mennä, ja Salmen äijän kanssa\nyhdessä he tekivät pitkän matkansa. Heti pantiin ukot niittämään,\nvaikka oli kova helle, Marjatan sunnuntain aatto.\n\nPistipä muuan niittymies, joka oli kyllästynyt Punakorvan\nlauantaityöhön, heinät tuleen, ja rätisten lensi liekki pitkin kuivaa\nluokoa. Mutta silloin Konttis-ukko lähti astelemaan poikki luovon ja\nsiihen tuli tyrehtyi.\n\nPunakorvakin sai kuulla tämän noidantyön, ja illalla, kun äijät tulivat\nrippikirjoitukseen, kysyi hän Konttiselta:\n\n-- Milläs voimalla se Konttisen vaari valkean sammutti?\n\n-- Ei ole mulla mitään voimaa. Sanoin vain: Isä ja Poika hallikhon\nvalkeaisen, ja siihen se loppui.\n\nEikä pappikaan siihen mitään mahtanut, kirjoitti vain ukot ripille.\nMutta ulos tultaessa kysäisi Salmen ukko Konttiselta:\n\n-- Ekkö sie tee mitään, kun pappi niin sanoi?\n\n-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, murahti Konttinen vain.\n\nSyksyllä, tuomiosunnuntaina, tuli pappi Kittilän Kaukosen kylään\nsaarna- ja palkankantomatkalle. Kaukosessa oli silloin pieni kirkko,\nkäräjätupa ja markkinapaikka, \"Holmanlinnaksi\" sanottu, ja sinne taas\npiti Kittilän kansan saapua joka talosta sakon uhalla. Punakorva tuli\njo lauantaina Kaukoseen, istui asuntotalossaan ja tiedusteli, ketä on\ntullut kirkolle, onko tultu sieltä ja sieltä. Jo viimein kysyi:\n\n-- Onko Salmen äijä tullut? Onko tullut Konttisen vaari?\n\n-- Ei ole näkynyt vielä, sanottiin.\n\n-- Kun tulevat, niin käskekää puheelleni, varasi pappi.\n\nJa kun ukot tulivat, vietiin heidät heti papin luokse.\n\n-- Kuinkas olet voinut? kysyi Punakorva Konttiselta.\n\n-- Hyvästi on voitu! Kuinkas kirkkoherra on voinut? Pappi vastasi.\n\n-- Hyvästi kyllä! Mutta on tullut kummallinen vahinko. Muiden porot\nlöytyivät, mutta minun porojani ei löydy. Enkä tiedä, mihinkä ne ovat\njoutuneet.\n\n-- Vai niin, vai niin!\n\nAntoi pappi äijille ryypyt. Konttis-ukko nakkasi ryypyn ja tuumiskeli:\n\n-- Vai niin, vai niin!\n\nKaatoi pappi toisen ryypyn ukoille. Kontinen katsahti pikariinsa,\nheitti suuhunsa ja tuumiskeli:\n\n-- Vai niin, vai niin!\n\nKolmannenkin ryypyn pappi tarjosi. Konttinen katseli pikarinsa lävitse\npitkän aikaa ja puheli:\n\n-- Kyllä pappi poronsa löytää... ei ne ole kaukana... tuossa ne on\nkaikki yhessä... järven rannalla rytiä pieksävät... kaunis männikkö on\neteläpuolella... kellovaatimella on valkea vasa.\n\nJa sieltä porot löytyivätkin. Lähellä kotia, järven rannassa, vain\npetäjikön vierellä pieksivät rytiä, ja kellovaatimella oli valkea vasa.\n\nOlivat ukot taas kerran Sodankylän kirkolla, ja sattui silloin\nPunakorvan luona olemaan vallesmannikin, Matliini,[13] joka oli kuullut\nKonttisen mahdista. Rupesi vallesmanni ukkoa pilkkailemaan:\n\n-- Kun sie et anna minulle mitään, ahmaa, kettua, vaikka karhuakin?\n\n-- Onko se minun vallassani antaa? murahti Konttinen.\n\n-- No, kun sie olet papillekin porot toimittanut, vallesmanni ilvehti.\n\nÄijä ei sanonut mitään. Palatessa Salmi taas kysyi:\n\n-- Ekkö sie mitä sille tee, kun se noin pilkkaa?\n\n-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, ukko vain urahti.\n\nPalasipa sitten Matliini kerran Kyläjärveltä kalasta ja asteli\nLintuselkää pitkin jo lähellä kirkonkylää. Tuli vastaan karhu,\nsuuri ruskea metsänotus. Vallesmanni säikähti, niin että laukkasi\nmetsään ja pökerryksissään juoksi siellä eksyksissä sinne tänne kolme\nvuorokautta, kunnes viimein lehmikarjan mukana osui Sattasen kylään,\npenikulman päähän kirkolta. Arvasi siitä vallesmanni, että siinä oli nyt\nKonttis-vaarin karhu, vaikka ei hänessä ollut miestä ottamaan. Eikä hän\nenää toista kertaa ruvennut Konttis-äijää pilkkaamaan.\n\nYhdessä köpöttelivät Konttisen vaari ja Salmen äijä metsälläkin,\nmakasivat nuotiolla yönsä ja taas painuivat salolle. Loppui kerran\näijiltä ruoka, ja nälissään he asettuivat yötulille. Lähti siitä\nKonttisen vaari vielä etsimään, eikö mitään syötävää metsä antaisi, ja\npalasi pian takaisin mukanaan karhun sisuskalut, jotka kyllä riittivät\nsekä iltakeitoksi että aamuateriaksi. Seuraavana vuonna olivat äijät\ntaas samoilla mailla eräretkellä ja kaatoivat suuren karhun. Mutta\nkun se nyljettiin ja avattiin, huomattiin, ettei sillä ollutkaan\nsisuskaluja.\n\nMissä ovat sisuskalut ja keppoiset? ihmetteli Salmen äijä.\n\n-- No, ekkö sie muista? Viime vuonnahan me täällä nälissämme ne jo\nsyötiin, sanoi Konttisen vaari.\n\nOli toinenkin Konttis-niminen noita, Konttis-Hannu, jonka sanotaan\nasuneen Sodankylässä ja olleen tuhkalappalaista syntyperää. Hän oli\nsuuri lovinoita ja saattoi mennä louheenkin. Ruijanmerellä äijä usein\nkulki lovessa ollessaan. Mättäälle istahti ukko, kun louheen aikoi, ja\nunimielissään hyreksi:\n\n    -- Minun mieleni, minun mieleni\n    tekee Norjahan.\n    Nouse nyt luontoni louhikosta,\n    haltiani havon alta,\n    joka mulle joutuin johdattaapi,\n    tien toisen toimittaapi.\n\nSitten alkoi äijä laulaa lapiksi:\n\n    -- Kost muu herkka?\n    Kost muu lautsi?\n    Kost muu kierris?\n    Kost muu karppu?\n    Kost muu kahper?\n    Kost muu rahpuk?\n    Kost muu aksu?\n    Kost muu niihpe?[14]\n\nJo näki äijä Ruijanmeren komeasti läikehtivän ja hyräili hyvillä mielin:\n\n    -- Meres aaltuu,\n    meres aaltuu laikutalla![15]\n\nSitten hän yht'äkkiä huudahti:\n\n    -- Kost muu stuorra kuölli,\n    johka muu valdda![16]\n\nSen jälkeen tupsahti ukko tainnoksiin mättään viereen, ja hänen\nhenkensä lähti matkaamaan kaukaiselle Ruijanmerelle.\n\nSamoinkuin Inarin ja Kittilän noidat riitelivät keskenään poroelosta\nsekä metsän ja veden viljasta, samoista seikoista olivat Muonion ja\nEnontekiön noidatkin sotajalalla. Tunturien ylitse he hyökkäilivät\ntoistensa alueille tuhoa tekemään, jopa toistensa kimppuunkin. Milloin\nhe laukkasivat valkkohärkinä eloa ryöstämään, milloin lähettivät\nhaltijansa kiukkuisina koirina tulen kanssa oikein hengen päälle\nkäymään. Niin lähetti Ounastunturin noita, joka asui marastoissa\nOunastunturin pohjoisnokalla, haltijansa muoniolaista Taipaleen noitaa\ntappamaan, ja ne laukkasivat kahtena koirana pitkin tunturipolkua, ja\ntuli vain leiskui niiden välissä.\n\n-- Nyt se on pannut hengen päälle käymään! sanoi Taipaleen noita\nja lähetti vastaan väkevämmät haltijat, jotka kävivät Hetan noidan\nhaltijain kimppuun, niin että niiden täytyi pyörtää takaisin. Ja ne\npalasivatkin kirveinä ja hävittivät isäntänsä.\n\nMutta kun sitten kirkonoppi pääsi Lapissa valtaansa ja papit rupesivat\nsiellä vaikuttamaan, tuli monelle Lapin vanhalle suurnoidalle\nsurullinen loppu. He koettivat kyllä säilyttää vanhaa uskoansa,\nsotia uuden opin julistajia vastaan ja ehkäistä heidän toimintaansa,\nmutta lopulta pääsi pappi voitolle. Kaukosen kinkereillä kerran\nSodankylän pappi ilmoitti kansalle, että hänen pitää kohta lähteä\n\"papin eksaamiin\", ja pyysi hän sentähden seurakunnan esirukousta,\njotta eksaami hyvin onnistuisi. Mutta kinkerituvan nurkassa istui\npari Kittilän noitaa, Haikara ja Pötys-Klaavu, ja Pötys-Klaavu sanoi\nHaikaralle:\n\n-- Rikheit' perkelhet sekottakhon!\n\nJa semmoinen voima oli noidan sanoilla, että pappi oli niin hulluna\neksaamissa, ettei osannut kerrassaan mitään.\n\nPötys-äijän sanat kerrottiin papille, ja kun hän sitten tuli toisen\nkerran Kaukoseen saarnaamaan ja kinkereitä pitämään, jyräytti hän:\n\n-- Onko niitä perkeleen apostoleita täällä paljonkin?\n\n-- Eipä niitä, hyvä herra, täällä enää ole, vastasi Pötys-Klaavu, joka\nsilloinkin sattui olemaan paikalla.\n\n-- Minä näen, että sinäkin olet yksi niitä! huusi pappi. Jos ette tee\nparannusta siksi, kun minä taas tulen, niin annan teidät perkeleen\nhaltuun ja kiroan teidät Herran, minun Jumalani, nimeen!\n\nJa niin kovat olivat papin sanat, että kun hän taas tuli Kaukoseen,\noli Kittilässä kuollut monta suurta noitaa. Siinä olivat menneet\nPötys-Klaavu ja Haikarakin.\n\nSurmilleen joutuivat Sodankylän noidatkin. Oli heitä muuanna\njuhannuksena koko joukko kuulemassa Horkkus-papin saamaa. Väkevästi\npauhasi Horkkus, ankarasti kirosi noidat ja tuomitsi heidät Herransa\nnimessä helvetin tuliseen järveen. Kauhistuneena kuunteli kansa\npappinsa pauhaamista ja kauhtuen katseli vanhoja tietäjiänsä, jotka\nsiellä täällä muiden joukossa istuivat. Ja noidat huomasivat aikansa\nloppuneen, hiipivät pois kirkosta ja menivät kaikin yöllä kirkkorantaan\nKitisenjoelle, lauloivat siellä kesäyön auringon valossa yhteisen\nsuuren lovijoikunsa, lauloivat sen päästösanoitta. Ja seuraavana aamuna\nlöydettiin jokirannasta kuolleena seitsemän noitaa. Jalat vedessä\näijä-raukat rannalla makasivat, joukossa Konttis-Hannukin, Ruijanmeren\nsuuri kulkija.\n\nMeni Sodankylän pappi Inariinkin, jossa ne kaikkein pahimmat noidat\nasuivat, ja pauhasi sielläkin:\n\n-- Jos ette lakkaa noituudestanne ja pahaa tekemästä toisillenne ja\nkristikansalle, niin minä annan teidät kaikki perkeleen haltuun!\n\nMutta noidat eivät totelleet Horkkuksen sanaa, vaan pysyivät entisessä\nmenossansa. Niinpä tapahtuikin, että kun Horkkus taas toisena vuonna\ntuli Inariin, sai hän haudata kolmekymmentä Inarin suurnoitaa.\n\nSillä papille, kun hän on seurakunnan sielunpaimen, on annettu\nsellainen voima, että hän saattaa antaa noidat perkeleen haltuun.\n\n\n\n\nLOMA-TUOKKO\n\n\nLapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken\nmaailman tietä. Toisten kävi niinkuin Päiviönkin, että \"risti\nheidät rikkoi ja papinkaste painoi\", mutta toiset taas pysyivät\nitsepintaisesti omassa vanhassa uskossaan, ja silloin uuden opin\njulistaja antoi heidät rienaajan haltuun sekä tuomitsi iankaikkiseen\nkadotukseen, sillä \"noitain ja noitain noiduttajain ei pidä Jumalan\nvaltakuntaa perimän.\" Eikä ollut Lapin vanhoilla tietäjillä puolellaan\nmuita kuin omat vanhat erämaa-jumalansa ja isienaikaiset kiviseitansa,\njotka nekin oli kirottu ja julistettu lainturvattomiksi. Kansakin,\nheidän entinen metsäväkensä, oli heidät hylännyt ja oli julkisuudessa\nheitä vastaan ja uuden uskon tunnustajana, vaikka syvimmässä\nsydämessään pysyikin vanhan uskon pohjalla.\n\nNiin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä\nvahvemman vallan tieltä. Ja \"raukoiksi\" nimittää nykyinen kristikansa\nheitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo\nperineen onnettoman tulevaisuuden.\n\nMutta eivät nämä vanhat ukko-\"raukat\", niin säälittävä kuin heidän\ntämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet\njäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli\nsiksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän\nkanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt\npolvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana\nedelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen\nveri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.\n\nNiin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien\njälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa\nja tarvitsee heidän taitoansa. Eivät kyllä nykyiset mahtajat enää\nkyhöydy louheen menemään, eivätkä matkustamaan hauen eikä säynäjänsuolen\nsoikeloissa, mutta tuulispuuskissa, kun ne oikein näverinkierrossa\nviehkuroiden mennä rymistävät, tietää vanhakansa vieläkin noidan hengen\nvaeltavan. Noidanpuuskaksi vanhat sellaista viehkuroijaa sanovat, ja sen\nlähestyessä lennättävät siihen puukkonsa ja ärjäisevät:\n\n    -- Tästä halki!\n    Puske puita, mäijytä mäntyjä,\n    mutta älä minuun koske!\n    Mene ilmaan, piru,\n    siell' on sulla lentosija!\n\nJa rauta sekä luonnokas sana tekevät sen, että tuiminkin tuulispuuska\npyöräyttää kyynäspäämutkan ja väistyy kristittyä ihmistä.\n\nSellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin,\nnimittäin Tuomas Lomajärvi, \"Loma-Tuokko\", koko pitäjän parhain\ntietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.\n\nOikean ympäristön on tietäjäukko elinpaikakseen valinnutkin: Lomajärven\nkaukaisen sydänmaan Sodankylän rajoilta, viisi, kuusi penikulmaa\nKittilän kirkolta, kaikkein syrjäisimmän, karuimman ja kaikkein\nyksinäisimmän perukan koko pitäjästä. Joka puolelta ympäröivät ukon\npientä asuinjärveä alastomat tunturit, rakkalakiset korkeat vaarat\nja suunnattomat metsät. Ypöyksinään on järven karulla rantalaakealla\näijän erämaatalo, kaksi pientä pirttirakennusta, navettahoito, muutamia\naittoja rannalla sekä latoja siellä täällä kentällä. Ja keskellä\npihamaata on tulisija, missä kesäisin keittäminen toimitetaan.\n\nVanhan, aina Korkalosta, Kyrön kylän takaa, Enontekiön rajoilta\nnoudetun eukkonsa kanssa asustaa Loma-Tuokko kaksin vain vanhassa\npienessä matalassa pirttirähjässään. Toisessa, uudemmassa\nrakennuksessa pihamaan järven puolisella laidalla, elää ukon poika\nperheineen, hoitaen koko taloa ja järven rantamaita. Ukko ja akka\nvain elelevät ilman aikojaan, elättävät muuatta lehmää ja lammasta,\nja niille kesäisin kaluavat heiniä jängiltä ja järven kuivilta\nrantatöyriltä.\n\nKarjaan täällä täytyykin elääkseen turvautua sekä Lapin ikivanhaan\neloon, porotokkaan, joka kasvaa kankaillakin eikä pelkää pakkasta.\nKaru ranta ei juuri ole pellon viljan kasvupaikaksi aiottu. Joku\npieni perunatilkku on vain saatu muokatuksi pirtin seinävierustalle,\nparimetrinen naurisaitaus kentälle sekä pirtinlattian laajuinen\nohratilkkare oman konnun maistimiksi. Sen suurempaa alaa ei etelän\nelo ole jaksanut valloittaa Lomajärven karussa erämaassa. Täällä on\nisännänohjakset metsän käsissä, ja se on ankara isäntä. Säälimättä se\npakottaa yksinäisen alustalaisensa mukautumaan tahtoonsa eikä salli\nhänen paljoakaan noudattaa omia mielitekojaan. Leipää se ei raatajalle\nkasvata, vaan saa metsän asukas tottua lappalaiseen tapaan syömään\nlehmänantinsa ja lihakeittonsa leivättä.\n\nNeljäkymmentä vuotta takaperin, kun Loma-Tuokko tähän korpeen koteusi,\n\n    -- Ei täällä juossut jumalanvilja,\n    eikä käynyt karjankynsi\n    kuuna ilmoissa ikänä.\n\nMetsän pedot, karhut, sudet, ahmat ja ketut ovat täällä vieläkin\nlähimpinä naapureina, sillä talo on monien neljänneksien päässä\nkaikista ihmis-asunnoista -- Herra-Hannun, karhuntappajan, talolle,\nlikeisimpään naapuriin, tulee toista penikulmaa. Ahkerammin astelee\nkiveliön palkalta metsän nelijalkainen asukas kuin kylän kansa, ja\nmiltei useammin käy korven kontio katsastelemassa valtakuntaansa\nasettuneen erämaan äijän aidantauksia, kuin vierailee täällä joku\nkyliltä saapunut ihmissukulainen. Ja vuotuisen metsäveronsa muistaa\nkorvenisäntä aina joka kesä ottaa talon karjasta.\n\nPenikulman päässä pohjoisessa kohoaa Porkosen tunturi, jonka korkeimman\nhuipun, \"Valkoisen-Isän\", juurella ennen muinoin, neljä miespolvea\ntakaperin, Kelontekemän Lassilan ensimmäinen äijä ja valkoinen\nkarhu, jota ei kukaan ollut voittanut, tappelivat henkensä edestä,\nkuolema kummallakin silmien edessä. Ja kumpainenkin toimittivat\ntoisensa taisteluttomille maille: vierekkäin löydettiin äijät kuusen\njuurelta, kylän äijä päänahka kuoraistuna ja tunturin \"Valkoinen-Isä\"\nvatsa viillettynä auki. -- Parin, kolmen neljänneksen päässä on\nSilmänpaistamalaki, jonka rinteillä ennen vanhaan lapin pikku tyttö\nnäki pensaikosta kiiluvan kummannäköisen metsänsilmän ja sanoi\nisälleen: \"Silmä paistaa, silmä paistaa.\" Ukko pinkaisi terävän\nnuolensa kiiluvaiseen ja kiskoi sitten ryteiköstä esille suuren karhun.\n\nLapin saloa olikin Lomajärven erämaa ennen muinoin. Täällähän\nikivanhoina aikoina tietäjöi Riimin Niila, täällä kierteli sitten vanha\nRiimi suurine tytärparvineen ja taas myöhemmin juti poroineen Vasaran\nNiklaavu, kunnes Porkosen juurella juti toisille ilmoille.\n\nSamaa Lapin saloa on tämä seutu vieläkin, täällä on jäljellä vielä\nentisten lappalaisten kotasijoja ja hautapaikkoja, Riimintievat ja\nRumanauttonkummun haudat, ja vanhanlapin henki asuu kaikkialla. Mökin\nvanha äijä on kuin ilmetty Lapin lovinoita: nokitukka, tummanaama,\nkiilusilmäinen, kumarahartiainen äijänkäppyrä, joka Ruijanrannan\ntikkuröijyissään ja lammasnahkaisissa viehtaripuksuissaan lengoilla\nsäärillään ketterästi käydä kepsuttaa. Tuollainen kevyt viehtaripuksu\nsaattaisi kyllä tuulispuuskassakin lentää, jopa vaikka sukeltautua\nhauen suolenmutkiin.\n\nLoma-Tuokko onkin vanhan lovinoidan sukua, jopa oikein lentonoidan,\nkuulun Konttis-Hannun. Ylpeillen ukko kertookin, että hän onkin Lapin\nlentonoidan lähtöä, äidinäiti, ämmi, kun oli ollut semmoisen äijän\ntytär, joka oli lentänyt kaikki Norjanmeretkin. Äitikin oli väkevä\npoppamuori, mutta ämmi oli vielä verrempi. Eikä isäkään, Kujalan\nTuomas Tepsasta, vaikka ei ollutkaan tietomiehiä, ollut mikään mitätön\nmies. Hän oli vienankarjalaista sukuperää, Kittilän Jussilasta Tepsaan\ntullut, ja oli sellainen äijä, että otti sudenkin juoksuttamalla\nkiinni, koppoi hännästä ja sauvalla pieksi hengiltä.\n\nEntisaikaan Lapin suuret tietäjät jättivät mahtinsa perintönä\npojalleen, jos vain poika oli niin kovahenkinen, että saattoi ruveta\nisänsä toimia jatkamaan. Ja niin kulki vanhan tietäjän noitamahti\nsukukunnassa polvesta polveen. Oli vanhoilla noidilla vielä vasituinen\nlakkinsakin, jota he aina käyttivät, ja sen he antoivat tietäjämahtinsa\nperijälle. Niin Ruijassa Nakkian äijä, suuri lapintietäjä, kerran\nmerelle lähtiessään sanoi kahdelle pojalleen, ettei hän enää mereltä\npalaa, mutta meri ajaa hänen lakkinsa maalle, ja kumpi pojista sen\nlöytää, siitä tulee hänen noitamahtinsa perillinen. Joidenkuiden\ntietäjien \"virkapukuun\" kuului vielä turkkikin. Sellainen oli ollut\nainakin Raattaman Mikolla Enontekiön Kyrössä, suuri nilkkoihin saakka\nulottuva turkki niinkuin peski, jossa karva oli sisäänpäin ja vielä\nniskassa erityinen, päähän vetäistävä lakkipussi. Turkin oli äijä\nvasiten vetäissyt päälleen aina silloin kun meni noitatoimiinsa.\n\nEi ole Loma-Tuokolla kyllä enää tällaisia noitavarustuksia, eikä\nhän ole lakin kanssa tietäjämahtiaan saanut perinnöksi, mutta\nlentävään esi-isäänsä on äijä silti tullut, vaikka ei hänellä olekaan\nKonttis-Hannun täyttä luontoa. Mutta on mustalla metsänmiehellä\nsentään nouseva haltija, niinkuin ainakin synkkäverisillä ukoilla --\nvaaleanahkaisista ei olekaan noidiksi. Ja kun äijä käy tietäjöimään,\npuristelee hän suonisia nyrkkejään, muljauttaa pienet kiiluvaisensa\nkamalannäköisiksi, kirauttaa ruskeita hammaskalsujaan, niin että leuat\nväkättävät ja takkuinen pukinparta vipattaa. Ja musta tukka kohahdellen\näyskii äijä:\n\n    -- Kun luontoni löyän louhikosta\n    haltijani havon alta,\n    niin ei multa sanat unehu.\n\nJa kun äijä on saanut haltijansa ja noussut täyteen luontoonsa,\nsähäyttää ja jyristää hän jyhkeän loitsun, vaikkapa aidantakaisissa\nkiveliöissä majailevan kontion synnyn ja manauksen:\n\n    -- Karhu on kaikkein julmin otus.\n    Tiijänpä synkän syntymäsi,\n    maan kuoksu, kasvantosi:\n    Pääs on sammalmättähästä,\n    silmät tuomen marjasista,\n    hampaas rauvasta rakettu,\n    korvat lepän lehtisistä,\n    kourat koivunkäykkyröistä,\n    kynnet männynlöyhäsistä.\n    Mene tuonne, kunne käsken,\n    juokse julkista tietä,\n    kohti painu Pajavaaraa,\n    kussa hampahas hakataan,\n    kyntes kaikki kaotetaan!\n    Juokse juoksevan tavalla\n    niin kauvan kun kynsiä jaloissas piisaa!\n\nTaikka paukaisee ukko mustan korpin kotiperän:\n\n    -- Korppi ompi Konnan lintu,\n    syntynyt Sysimäellä,\n    kovottu kojannoesta,\n    ruppa Ruman Tukkipuista,\n    nokka Äijän kirvehestä,\n    pää perkelehen patarajasta,\n    siivet Hiien viuhkamoista.\n\nAmpiaispesälle sattuessaan äsähtää äijä:\n\n    -- Ampiainen averiitti,\n    syntyraatti synnyttäjäsi,\n    kasvaraatti kasvattajasi,\n    pistä piikkisi, taita nuolesi,\n    käännä kärkesi käppyrään!\n\nEikä yksikään piikkiniekka koske ukkoon, vaikka pilvenä kihisevät\nympärillä. Eivätkä äijää kiusaa lutikatkaan, mitkä ihan vilisten\njuoksevat hänen pirtissään. Ne tottelevat ukon manausta:\n\n    -- Löttönen, lattonen,\n    Hiien punatakkinen,\n    selin minnuun,\n    kynsin, päin seinänrakkoon!\n\nMutta kun äijä sattuu tönäisemään jalkansa kiveen, niin että sitä\nrupeaa kivistämään, painelee hän sitä kivellä ja noituu:\n\n    -- Kivi Kimmon Kammon poika,\n    maan maksa, manteren silppu,\n    mitä haaskasit haamuani,\n    kovanlaisesti koskettelit?\n    Lehä paremmin kuin leppä,\n    hoha paremmin kuin honka,\n    älä liikuta lihaani\n    äläkä kosketa nahkahani!\n    Koskas tunnen olentosi,\n    paremmin pahat tekosi,\n    ota omas, vejä vihas!\n\nVielä ankarammat sanat antaa ukko raudalle, joka sattuu ihoa\npuraisemaan. Pahoin tehnyttä rauta-asetta hampain iskien hän manailee:\n\n    -- Rauta raiska,\n    miksi syöt syntyäsi,\n    miksi haaskaat haamuasi?\n    Et ollut silloin suuressa arvossa,\n    kun maitona makasit\n    nuoren neitosen nisässä.\n    Muista se, että minä olen\n    uljahampi rautaa,\n    verrattomampi kultaa,\n    ei minun muotoni muuksi muutu.\n    Ota omas, vejä vihas,\n    ellet maha kivessä maata,\n    johon sinut luotu on!\n\nSanan voimalla ajaa Tuokko pois puun vihatkin, kun \"puu puhas jumalan\nluoma, vesa manteren vetämä, katajaisen kasvattama\" sattuu ihoa\niskemään. Sievästi hän puuta, \"koska se on kaikkein tarpeellisin\",\nkäskee pysymään alallaan ja kehoittaa:\n\n    -- Ota vihas viimeinenkin\n    ihostani ihmehestä!\n\nJa sanan voimalla antaa hän kyytiä häijylle pakkasellekin, \"Pukurin\npojalle\", kyttyräiselle Vilun pojalle, joka uskaltaa tulla kynsiä\nkyytämään ja varpaita paleltamaan. Ankarat loppusanat äijä sille\npaiskaa:\n\n    -- Tehen vielä kuin virolainen,\n    joka paistoi pakkasen vihan,\n    minä paistan kaksin kerroin,\n    oluvetta, viinatta,\n    sanan kovan voimasta,\n    hampahan ison iskulla.\n    Läkähy omahan vihaas,\n    tukehu vielä tuskahas!\n\nPäätä vääntäen ja hammasta purren äijä manaa tulen vihatkin pitkällä\ntulensyntyloitsulla, pistokseen hän tekee veitsellä pistellen ja\nloitsien tehoisan pistosveden, ja hiveltyneeseen kalvoseen taikka\nnilkkaan hän iskee hampaansa sekä sähisee hivellyksen luvun.\n\nMutta kohtausta, joka syntyy siitä kun manalaiset \"rookaavat\" ihmisen\njoko suolien kautta taikka päästä ja saattavat sairaan hyvin huonoon\nolemukseen, kouristavat ja koinaavat sisälmykset nurin, ellottavat ja\noksettavat ja tekevät vaikka mitä ilkeyttä ja kivistävät päätä, sitä\nherjaa äijä hävyttömästi. Silloin nostaa hän julmimman haltijansa,\npiirtelee puukolla ristejä kohtausveteen ja manaa manhonväkeä pois mitä\nkamalimman näköisenä äyskien:\n\n    -- Manalainen maasta tehty,\n    konnan kohusta kovottu,\n    sammalesta synnytetty,\n    varsan vähistä valettu,\n    koinaa kolmea kuollutta tammaa,\n    mä'ännyttä mäiskyttele,\n    Hiien neittä hilkuttele\n    kylmän tallin lattialla.\n    Mene pois marnimasta,\n    anna rauha raavahille,\n    orpolapsille sovinto!\n    Minä herra, sinä palvelija!\n\nKamalan näköisenä kohtelee Tuokko käärmeenjälkeäkin ja kähisee sille\nkaikkein jylhimmät ja hirveimmät sanansa. Eikä syyttäkään, sillä onhan\nkitko niin synkkää ja kurjaa pahnaa. Sen hän saa äijältä säälimättä\nkuulla:\n\n    -- Käärme on kaikkein kavalin.\n    Tiijän synkän syntymäsi,\n    kulohoinen kasvantosi,\n    maannuora nuoruvesi:\n    Mustankosken kalliolla\n    makas kuusi perkelettä,\n    valos kuola konnan suusta,\n    kina kiljuvan kijasta.\n    Tuost' on kitko alkuns' saanut,\n    lahokantohon kasunnut.\n    Perkeletten partakarva,\n    kieles on Hiitolaisen heinähanko,\n    nokkas paholaisen lehtikeihäs.\n    Koskas tiijän syntymäsi,\n    ilmahan tähän tulemasi,\n    otan ohjat käteheni,\n    jolla voin sinut tukehuttaa.\n    Astu eteheni heti!\n    Ellet astu eteheni,\n    tukehu paikalla tuskihisi\n    ja pakahu pahoin tehnehesi!\n\nNäin noituu mustanpuhuva metsien mies vielä tänä päivänäkin. Joka\nasiaan ja tilaisuuteen, mitä erämaan eläjille sattuu, on tietäjällä\nvoimalliset sanansa sekä lisäväkeä antavat välikappaleet ja asiaan\nkuuluvat temput. Sillä tehoisaan taikaan tarvitaan paitsi sananvoimaa\nmyöskin vahvoja välikappaleita, jotka sitten yhdessä vaikuttavat.\nVälikappale ei yksinään tehoa, niinkuin ei myöskään väkevinkään sana\naina voi paljaaltaan vaikuttaa. Niinpä on vesi ilman sanan voimaa vain\ntavallinen ja tehoton vesi, mutta kun Tuokko panee sen pahkamaljaan\nja pistelee sitä visapää-puukolla ja lukee siihen pistoksen sanat,\non se vaikuttava pistosvesi, ja kohtauksen lukuihin yhdistettynä\nkohtaus- eli sellainen vesi, joka saattaa karkoittaa ihmistä kiusaavan\nmanhonväen. Sillä sanassa on suuri salainen väki sekä hyvään että\npahaan. Joka vain tahtoo sitä käyttää hyvään, se saa sanan ja\nvälikappaleen voimalla paljon aikaan, samoinkuin taas, jos niitä tahtoo\npahaan käyttää, saattaa tuottaa tavattomia turmioita. Mutta ei vielä\npelkässä sanassakaan eikä välikappaleessa sellaisinaan ole kylliksi\nvoimaa ja vaikutusta, vaan oikean tehon antaa niille vasta tietäjän\nmahti ja sisäinen voima. Sillä jota luonnokkaampi ja haltiakkaampi\ntietäjä lausuu sanat ja tekee temput, sitä suurempi on silloin\nniiden voima. Sanoihinsa ja toimiinsa sisällyttää suuri tietäjä koko\nmahtinsa. Siksi tietäjä loitsiessaan aina nostaakin vahvimman luontonsa\nlouhikosta ja kauhtuu, niinkuin Loma-Tuokkokin, niin että sivullista jo\nmelkeinpä vistottaa. Mutta vielä pitää suurella tietäjällä olla usko,\njärkkymätön usko sanan ja välikappaleen voimaan ja ennen kaikkea omaan\nvoimaansa. Hän ei saa epäillä näkymättömiä, vaan pitää hänen vahvasti\nvain uskoa, niin vahvasti, että saa toisenkin uskomaan samoin.\n\nSilloin on tietäjän toiminnassa sellainen valtava voima, että se\nväkisinkin vaikuttaa siihen, mihin se kohdistuu, jos se vain on\nheikompi tietäjän mahtia. Mutta väkevämpänsä kohdatessaan kilpistyy\nsekin tehottomana takaisin.\n\nVaikka Loma-Tuokko itse on lapinnoidan lähtöä, eivät hänen mahtavat\nloitsunsa eivätkä enimmät tietonsakaan ole tunturien takaisia. Vain\ntumma pinta, silmien kiiluva katse sekä nouseva haltiakas luonto on\näijässä Konttis-Hannua ja tunturikansaa, mutta sanat ja taikatemput\novat Lappiin nousseilta lantalaisilta opittuja. Mutta Konttis-Hannun\nluonnokas jälkeläinen paneekin sitten lannanmaan jylhiin loitsuihin ja\ntaikatemppuihin Lapin entiseltä lovinoidalta perityn sisun ja mahdin.\nSiksi onkin Loma-Tuokon loitsinnassa ja tietäjöimisessä aivan erinäinen\nvoima. Siinä yhtyvät Suomen ikivanha loitsu sekä Lapin tuhatvuotinen\nkuulu taikamahti ennen lopullista sammumistansa viimeiseen\nvoimakkaaseen yhteistoimintaan.\n\nEnnen kävivät etelän tietäjät Lapista hakemassa mahtia. Mutta sitten\naikojen vieriessä ovat Lapin suurnoitien jälkeläiset joutuneet\nvuorostaan lisäämän taitoaan etelän tietomiesten viisaudella.\n\nNiinkuin Loma-Tuokkokin, Kittilän erämaiden viimeisiä tietäjiä, Lapin\nlentonoidan jälkeläinen.\n\n\n\n\nSEITAPALVONNAN MUISTOJA\n\n\nLapin vanhat jumalat seisovat vieläkin ikuisella kalliopohjallaan ja\nhallitsevat ikimuistoista Lapinkorpea. Ja vanhoja jumalia on Lapin\nerämaissa vielä paljon.\n\nSyvimmässä sydänmaassa, korkealla Kitisen latvoilla, on Taatsin seita,\nristimättömän kansan kuulu jumalainen, josta jo Jaakko Fellmankin\nkertoo muistiinpanoissaan. Pienen jyrkkärantaisen Taatsijärven\npohjoisrannalla, äkkijyrkän pahtaseinän suojassa, se seisoo kuin\nmahtava röyhyinen peikko, harmaa vuorenäijä. Voimakkaasti kohoaa\nkarkea patsas pystysuoraan vankoilta perustuksiltaan, ja kuusi,\nseitsemän syltä korkealle kohottaa se röyhyisen lakensa. Aikoinaan\nsanotaan ukon päässä olleen \"lakinkin\", kivimuodostuman kuin lapinäijän\nnelikolkkapäähineen, mutta uskottomat ihmiset ovat karistaneet sen\nmaahan.\n\nTaatsijärvi on kuin luotu metsäläiskansan erämaatemppeliksi: ahdas ja\nsyvä jokilaajentuma, johon päästään vain Kitisen monia koskia sauvoen\nkorpien halki. On alempana ensin isompi järvi, kuin esikartano,\njonka perukasta mutkittelee kapea jyrkkärantainen väylä piiloiseen\nylälompoloon, kaikkein pyhimpään, missä vuorenukko hallitsee.\nTämä lompolo on kuin jonkun vuorenloukuttaja-jättiläisen kallioon\nrepäisemä mahtava kuilu. Sen yläpäässä taas kohoaa Kitinen korkeaksi\nKurkkionkönkääksi pauhaten monissa vaahtoisissa hyppyreissä, pysäyttäen\nvenemiehen ja käännyttäen hänet takaisin seitapaikalle. Koskematon ja\nkaru on koko seitaseutu, kääkkyrämännyt ja karalatvakuuset seisovat\näyräillä, ja ympärillä on villi ääretön erämaa. Ei kulje tänne\nkirkkokansan tietä, porojen palkaita vain risteilee kankailla sinne\ntänne. Mutta metsäkansa ei polkuja kaivannutkaan, sen käymätienä oli\nkoko erämaa.\n\nTaatsin seita oli koko seudun lappalaisten palvontapaikka. Sen\nluokse Karhulan Sammukin Kaisa-muoreineen sekä Murri-Pekka akkoineen\nkalaretkillään soutivat ja lauloivat sille:\n\n    -- Jos saamme kaloja,\n    jos saamme suuren siian,\n    niin suurimuksen siianpään\n    me sinulle tuomme.\n\nKomeasti kumisi silloin korkea pahtaseinä, ja jumalapatsaasta\nkuului kuin tiukujen helkettä. Hyvillään lähtivät sitten kalamiehet\npyyntiinsä, saivat saalista, ja palatessaan soutivat taas jumalansa\njuureen ja uhrasivat sille isoimman siianpään. Oli kivipatsaan vieressä\nnojallaan pitkä koivuriuku, \"pitkäkäsi\", jonka latvaan oli vitsoista\nväännetty keri kuin sauvansompa. Siihen asetettiin anti ja ojennettiin\nvieressä olevalta kalliolta seitakiven ylimmille pykälille.\n\nPeuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He\nrukoilivat:\n\n    -- Jos peuroja saamme,\n    niin suurimukset naamasarvet\n    me sinulle kannamme.\n\nNiin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan\njumalaiselle. Ja vuoren vanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan\npäästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin\nniitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli\nSammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille.\n\nTaatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka\n50-60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakättä\nasustelivat Taatsijärven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä\n-- Pierran Aslakkaa, Vieman Pietaa ja Iisakkaa sekä Jussan Jussaa --\noli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja\nahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle\nsuurien tokkiensa menestykseksi.\n\nKasoittain karttui seitakivelle uhreja, peurahirvaan ja poronkin\nsarvia, siian, taimenen ja hauen päitä -- huonommista kaloista\nei lappalainen välittänyt, ei niitä jumalaiselta rukoillut eikä\nuhriksikaan kantanut. Kasoittain oli anteja seitakiven pykälillä, ja\nkasoittain oli niitä putoillut maahankin. Siinä ne saivat rauhassa\nlahoa. Vasta myöhemmän ajan epäuskoiset rupesivat vatkomaan niitä\njärveen, ja viimeisen \"pitkänkäden\", Murri-Pekan äidin valmistaman,\npirstoi Laitin Niklaavu palasiksi jo kymmeniä vuosia sitten.\n\nMutta vieläkin joku vaalennut luukappale makaa jumalaisen jaloissa.\n\nEi ollut Taatsin jumalainen ainoa Lapin erämaita hallitseva seita.\nTunturien maassa seisoi entisinä aikoina joka seudulla oma jumalansa.\nVanhanlapin muinaisia pyhäkköjä tavataan vielä monin paikoin pitkin\nlappalaisten entisiä asuinmaita, ja nykyinenkin kansa kertoo\nmuisteluksia menneen polven palvonnasta.\n\nNiin oli Kittilässä, muinoin kiviseita Korteniemellä, Kuivasalmenjärven\nrannalla, lähellä suurnoidan, Päiviön, kenttää. Se oli järven\nkalajumala, joka antoi pyytäjälle veden viljaa. Mutta kalamies ei\nsaanut mainita kissan ei koiran eikä minkään korttoelävän nimeä. Jos\nhän sen teki, ei seita antanutkaan kalaa. Sirkkajärven Seitaniemellä\noli jumalana suuri kivilaaka, jota palvoivat sekä kalamiehet että\npeuranpyytäjät. Suuri sarvikasa oli ennen seidan juurella, ja niin\nankara väki siinä asui, ettei kostamatta saanut uhrikasaakaan\nliikuttaa. Sirkan äijääkin, joka kerran ylpeydessään potkaisi\nsarviröykkiötä, tulivat lapinhaamut yöllä vaivaamaan, niin että\näijän piti mennä asettamaan sarvet jälleen sijoilleen. Hävinneet\novat jo molemmat jumalat, rikottu ja upotettu järveen.\n\nKuivasalmenjärven seitakiven hävittivät kylän pojat. He olivat ukkojen\nkanssa kalalla, ja äijiä kiusaten hokivat koko ajan: \"kissa, koira,\nsika, perhana\", mutta sattuivat sentään siitä huolimatta saamaan\nkaloja. Siitä pojat näkivät, ettei seidasta ole enää taikaa, soutivat\nkiven luokse ja pyöräyttivät sen järveen.\n\nPienellä metsien ja jänkien kätkössä piilevällä Jänkäjärvellä, Hossan\ntakana, Ounasjoen itäpuolella, seisoi ennen komea seita, joka hallitsi\nkoko ympäristöä. Seitasaarella, lähellä länsirantaa, se seisoi\nsuurella jänkäpounulla, ja oli punertavasta kivestä muodostettu -- tai\nmuodostunut -- ihmiskuva, jossa lukemattomat kirkkaat kissankultaiset\n\"pissit\" kimaltelivat. Ihmeellinen oli tämä metsäjärven jumalainen:\nkajeina tyyninä kesäöinä, kun palvojat sen luona joikasivat, yhtyi\njumalainenkin joikuun, ja samalla kuului laulun kaiku Särkijärven\nseidastakin, joka oli kolmen, neljän penikulman päässä Tepastojoen\nvarrella\n\n    -- Yksi meistä laulaa\n    Jänkäjärven Seijassa,\n    toinen meistä laulaa\n    Särkijärven Seijassa,\n    yhteen meillä laulu kuuluu,\n\nlaulettiin lapiksi, kun kesäöinä oltiin nuottaa vetämässä ja päivä\naleni pohjoiselle taivaanrannalle. Mahtavana kiiri jumalaisten joiku\ntoisen luota toisen luokse yli tunturien.\n\nKalojen jumala oli Jänkäjärven seitakin, ja sitä kävi koko seudun\nvanhalappi palvomassa. Näillä mailla ennen lappi paljon liikkuikin.\nRautuskylän takamailla, Loukisen ja Kapsajoen välisellä kairalla,\nSuoppaporassa, oli pienen Kyläjärven rannalla lappalaisilla muinoin\nkotakylänsä ja suuri markkinapaikkansa, mihin etelän miehetkin tulivat\ntekemään kauppoja. Seudun lantalaisetkin kunnioittivat Jänkäjärven\nseitaa ja muistivat sitä uhreilla. Mutta sitten Paksuniemen äijä,\n\"Kuhmuotta\", sen äkäpäissään hävitti, kun ei kerran saanut kalaa,\nkorvensi tulella, valoi vedellä, niin että vanha komea palvoskivi\nhajosi tuhansiksi palasiksi. Lasten leluiksi sitten myöhemmin\npaikkakuntalaiset kuljettivat seitapatsaan kiiltäviä pissikiviä.\n\nSärkijärvellä, Tepaston varrella, sanotaan olleen kaksikin seitaa.\nRytiniemessä länsirannalla oli peuranpyytäjäin valkeakylkinen\npalvoskivi, ja koillisrannalla, Reikäkivenniemessä, kalaseita: iso\npyöreä kivilaaka aivan veden rajassa ja kivessä kolmen sormen mentävä\nreikä. Varsinkin kalaseitaa palvottiin ennen ahkerasti ja pidettiin\npyhänä. Saaliin parhaimmat kalat sille vietiin, pantiin kivenkoloon\nja voideltiin kalanrasvalla. Aamulla aikaisin kiiruhtivat kalamiehet\nkiven ääreen, ja ken ensiksi ennätti sille antaa uhrinsa, hän sai sinä\npäivänä runsaimman saaliin heti ensi apajasta. Särkijärven kalaseitaa\npalvoivat vasta joku vuosi takaperin kuolleet Vaaran ukko ja Erkkolan\näijäkin ja hoitelivat sitä suurella rakkaudella. Milloin kevätjäät\ntyönsivät seidan järveen, nostivat äijät tulvan laskettua sen ylös\nja asettivat entiselle sijalleen. Aikoivatpa vaarit kerran kuljettaa\nseitakiven omalle kalakentällensä palvottavakseen, mutta sitä se ei\nsallinut: heittäysi niin jykeäksi, etteivät äijä-rukat vanhoin voimin\njaksaneetkaan sitä liikuttaa.\n\nSiikaa antoi Särkijärvi entisaikaan kalamiehille yltäkyllin, kun he\nvain veivät seidalle hänen osansa. Mutta sitten tuli turmelus. Jumala\nunohdettiin, ei viety sille enää siikaa, eikä sivelty sitä rasvalla.\nVieläpä kalanpyytäjät, rautuskyläläiset ja Jiesiöjärven miehet,\nrupesivat kalavedestä keskenään toraamaan ja tappelemaan. Silloin\nsiika hupeni järvestä ja katosi viimein kokonaan, muuttuen \"silliksi\"\n(muikuksi). Kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun viimeinen\nsiika puuttui pyydykseen.\n\nMuonionkin erämaissa on useita entis-lapin pyhiä paikkoja. Niin nähdään\nPakasaivon takana kankaalla vielä komea Seitapahta, mahtava, kuutta\nmetriä leveä, kolmatta korkea kallionlohkare, joka yksinään sileässä\npetäjikössä pohottaa kuin mikäkin metsäläisen harmaa asuinmaja. Entinen\nporokansa Pakajärvellä asuessaan on tässä muuten kivettömän kankaan\nsuurpahdassa uskonut jumalan mahtavan voiman asustavan. Kätkäsuvannon\ntakamailla, Kaarantojärven Seitalahden pohjukassa, palvoivat kalamiehet\nsileää rantakiveä. Jierisjärven luoteiskolkassa on pienoinen\nTörmäslompolo, jonka Seitaniemellä, matalalla pounikkokentällä, vielä\nnoin viisikymmentä vuotta sitten kohosi kala- ja peuramiesten jumala,\nnoin metrin korkuinen suippopäinen kivipatsas, suuren sarviröykkiön\nympäröimänä. Vaikka jumala jo onkin hävinnyt, sarvet lahoneet ja\npainuneet pounikkoon, asuu paikalla vieläkin sen vanha haltija. Joskus\non kentältä nähty nousevan savua, ja kun Kutunivan muori kerran pisti\nniemeen tulen, jotta se paremmin kasvattaisi ruohoa lampaille, tuli\nvanha naavainen lapin äijä yöllä kieltämään:\n\n-- Ei saa polttaa minun maatani!\n\nEnontekiössä, lapinkansan nykyisillä asuinmailla, on vielä vanhalappi\nvarsin lähellä ja vanhanlapin henki liikkuu vielä ilmassa. Niinpä\nonkin Enontekiön tunturimaissa useita pyhiä paikkoja, mahtavasta\nHaltiotunturista alkaen. Haldiin jylhä puuton tunturiseutu on jo\nvanhoista ajoista ollut lappalaisten pyhiä maita. Sieltä monet suuret\nja kuohuvat enot saavat alkunsa, siellä ovat koko tunturiston parhaat\njäkälämaat, ja tunturien juurilla läikkyvissä syvissä saivojärvissä\novat Lapin suurimmat ja rasvaisimmat siiat. Haldiin kautta jutivat\nennen vanhaan Norjan lappalaisetkin eteläisiin outamaihin ja kävivät\naina palvomassa pyhiä seitojaan, joita oli tunturin tienoilla.\n\nSamoilla tunturimailla ja samojen vanhojen lapinäijien palvomana seisoo\nvieläkin suuri seitakivi Virdniötunturien Törmisvaarassa, pari kolme\npenikulmaa Haldiista etelään. Se on komea kivi, kolme, neljä metriä\nkorkea, valkohattuinen, harmaa kallionlohkare, suippopäinen kuin\nlapinkota. Koko kiven ympärys noin kyynärää leveältä on ruohottunutta\npalanutta maata, josta kaivettaessa nousee hiiliä, kekäleitä, palaneita\nluita ja poronsarvia. Ovatpa kaivelijat löytäneet siitä vanhoja\nlapinriskujakin, äyrinrahoja ja \"orttia\" 1700-luvun alkupuoliskolta,\nviiden kruunun paperisetelinkin sekä pari vanhaa rautaista\nnuolenkärkeä. Ne ovat entisten ukkojen uhreja seitakivelleen. Vieläkin\nlappalaiset pelolla ja suurella kunnioituksella katselevat vanhaa\njumalaansa, eivätkä suinkaan tahdo loukata sitä henkeä, mikä siinä\nasuu, sillä he tietävät, että siinä vieläkin vanha haltija majailee.\nKerrotaanpa, että joku vuosi takaperin muuan lapinukko on käynyt\npalvoskivelle uhraamassa suuren pailakkaporon.\n\nLätäsenon ja Könkämäenon yhtymillä, Seitavuopion rannalla, on\nniinikään oma seitansa, rupinen ruma kivi, jonka juurella ennen oli\njoukoittain poronsarvia. Enontekiön itärajoilla, suuren Pöyrisjärven\npohjoisrannalla, nähdään palvoskiviä, kalamiesten muinaisia pyhiä\npaikkoja, Palosaivon ja Mustansaivon rantamilla. Ja Hetan kirkonkylän\nvierellä, korkealla Jyppyrän huipulla, seisoi ennen nelikulmainen iso\nseitakivi neljän pikkukiven varassa. Mutta tämän vanhankansan jumalan\nkankesivat Enontekiön oikeauskoiset kirkonrakentajat sijoiltaan ja\nvieräyttivät kukkulalta alas.\n\nMutta Näkkäläjärven länsirannalla on mahtava seita: suuri,\nnelikulmainen suippoharjainen kivi, neljättä metriä korkea kalliopahta,\njoka kumottaa jo kauas järvelle kuin jätinkota. Se on entisten\nkalamiesten ja peuranpyytäjäin jumala. Kalamiehet sitä alkuaan\npalvelivat, mutta kerran tavattiin sen luota kaksi peurahirvasta\nsarvista yhteen sotkeutuneina, ja siitä huomattiin, että suurseita\ntahtoi antaa peurojakin. Silloin ruvettiin seidalta rukoilemaan myöskin\npeuraonnea ja kantamaan sille metsänkin lahjoja. Peuranrasvalla\nvoideltiin kiveä ja uhrattiin sille naamasarvia ja peurankontteja.\nSuuret sarvikasat karttui jumalan juurelle. Niitä kyllä sitten\nmyöhemmin nuoret ilkeyksissään vatkoivat järveen, mutta aina ne\nitsestään palasivat entiseen paikkaansa. Vanhat äijät, jotka asian\nparemmin ymmärsivät, varoittelivat nuoria:\n\n-- Ei saa niitä vatkoa! Niille pitää antaa rauha. Siinä asuu vanhojen\njumala.\n\nJopa äijät joskus itsekin kalalle mennessään salaisesti voitelivat\nkiveä. Ovatpa vielä nykyisetkin ukot \"reistanneet koettaa\", antaisiko\nse kalaonnea.\n\nKittilän rajamailla, Ketojärvellä, on kalanpyytäjäin ja poromiesten\nseita, parimetrinen, harmaa, sileä rantakivi, jota vanhan polven\naikana vielä Nillukka-ukko ja muuan toinen rikas lapinäijä palvoivat;\nhe sivelivät sitä kalanrasvalla, voitelivat voilla ja viinallakin\nvaloivat, ja saivat paljon kaloja. Poroelokin lisääntyi nopeasti.\nMonesti kuultiin seidan öisin joikaavan; syksyisin kuului pyhältä\nrannalta koko yön:\n\n    -- Tiijukka, tiijukka,\n    tii-jui jui-jui!\n\nKoutokeinossa, Norjan Lapissa, suurien lukemattomien tunturien\nmaassa, on vieläkin pystyssä monet vanhat jumalaiset. Siellä on pyhiä\ntuntureitakin ja vaaroja, jotka jo semmoisenaan, koko mahtavuudessaan,\novat pyhän ja salaperäisen haltijan asuntona. Sellainen on Passevaare,\nPyhävaara, Koutokeinon ja Nauvuonon kulkutien varrella. Ohitse\najettaessa pitää sitä aina kauniisti puhutella ja joiata:\n\n    -- Kaunis vaara, voia naa naa,\n    anna hyvästi tunturi laskea,\n    voia naa naa, voia naa naa!\n    Kaunis, pyhä naa, voia naa naa!\n\nSilloin pyhä vaara antaa hyvästi laskea tunturin, mutta jos ei muista\neikä tahdo joiata, nostaa tunturi tuiskun, ja silloin on hyvin huono\npäästä alas.\n\nNorjan lappalaisten vanhoja palvoskiviä nähdään vielä Njargavaaralla\nRaisjoen varrella, Koutokeinon pohjoispuolella, Seitterasvaaralla\nMuldisjoen varrella lähellä Jäämerta, Kiessjaurilla Koutokeinon\nlähimailla ja Kivijärven kutumarastossa Suomen rajoilla sekä\nKilkkasjaurilla pari penikulmaa Suomen rajalta pohjoiseen.\n\nKoutokeinossa ennen asuivatkin kaikkein hartaimmat vanhanuskon miehet,\njoilla oli tuhantiset porotokat, palvoselot.\n\nSemmoisia vanhankansan äijiä oli Mahtin Aslakka, joka Koutokeinon\nSiepissä kuoli lopulla sadannettakymmenettään pari-, kolmekymmentä\nvuotta takaperin. Pyhällä Haldiitshohkalla paimenteli ukko kesäisin\nporojansa, ja siellä oli hänellä vanha palvospaikkansakin, jossa aina\nmääräaikoina kävi uhraamassa. Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut\nseitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta,\npienen palvoskiven, kolmi-, nelikorttelisen, harmaan pitkulaisen\nkappaleen kuin tahkokiven, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja hoiteli\nkotoisena jumalanaan. Ensin säilytti ukko kiveä kotirannassa, joessa,\nja kävi joka päivä sitä katsomassa, otti sen ylös vedestä, silitteli\nja hyväili ja pani taas paikoilleen. Mutta vanhana, kun ei äijä enää\njaksanut kulkea joellekaan, kantoi hän sen vuoteeseensa päänpohjiin\nja säilytti siinä kuolemaansa asti. Hyvin menestyikin aina ukon elo,\nei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa\nkuin Mahtin Aslakalla. Muutamasti omisti äijä kaksikin sijtaa, suurta\nkotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 4000-5000 päätä. Mutta tästä\nsuunnattomasta laumastaan ei ukko myynyt ainoatakaan elukkaa, sillä\nei ollut lupa myydä. Vanhoja silmäpuoli-vaatimia ja viallisia härkiä\nhän vain lahjoitteli toisille sivakoista ja sivakkain vitsajuksista.\nKuollessaan lupasi äijä poikansapojalle, Niilalle, perinnöksi puolen\npalvoskiveään. Ja sen sai Kiila, piti tallessaan ja pian kasvoi hänen\ntokkansa parituhantiseksi ja pysyi niin suurena ukon kuolemaan asti,\njoka tapahtui kolme, neljä vuotta sitten. \"Mutta Kiilan jälkeläiset nyt\npian kyllä köyhtyvät, kun ovat viime talvena tulleet ristityiksi.\"\n\nVanhanuskon miehiä oli Korran Pietikin, jo ulkonäöltäänkin, ollen\noikein ruma vanha äijä kuin tunturin karvainen peikko. Syksyisin\netelään jutaessaan hän aina laumoineen kulki vanhaan pyhään paikkaansa\ntunturissa. Parhaisiinsa pukeutuneena meni äijä palvoskivelleen, makasi\nsiellä jumalansa juurella yönsä ja sitten aamulla päänsä paljastaen\nkumarteli sitä ja lupasi:\n\n    -- Tuon sulle lannanrommia\n    keväällä palatessani,\n    jos sinä suojelet minun eloni,\n    niin ettei yksikään poro\n    vieri pahdalta alas,\n    kun keväällä meren rannalta palaan.\n\nJa vaikka keväällä palattiin toisia maita takaisin, teki Pieti-äijä\nmatkan tunturijumalan luokse, maaten taas yön sen jaloissa. Yöllä\ntuli vanhan lapinäijän haamu herättämään häntä ja kysyi:\n\n-- Toitko lannantuliaisia?\n\nHeti hypähti äijä ylös, valoi kiveä lannanrommilla, voiteli\nlannanvoilla, ja sitten palasi tokkaansa. Eikä yksikään ukon poroista\npudonnut jyrkkien Ruijan tunturien hirveihin autseihin, vaikka toiset\nniihin joukoittain menettivät karjaansa. Oli siellä muuankin kamala\npaikka, josta koko lauman piti kulkea. Toisella puolella oli jyrkkä\npahtaseinä, toisella pohjaton kuru, ja välissä vain kaltainen kallion\nolkapää. Mutta kun Pieti jumalaisensa luota palanneena parhaissa\npukimissaan ohjasi elonsa kulkua, niin hyvästi karja siitäkin ruuhkasi\nlävitse.\n\nMutta Korran Pieti ei pysynyt vahvana loppuun asti niinkuin Mahtin\nAslakka. Tuli ukko kristityksi eikä enää mennyt tunturijumalansa\njuureen, päinvastoin aina kaukaa kaarsi sen paikan ja juti toisia\nmaita. Mutta silloin tunturijumalakin hylkäsi äijän: porot vierivät\nkuiluihin, kuolivat tauteihin, ja viimein ukko tuli aivan köyhäksi.\nLapsetkin kuolivat, niin ettei jäänyt lopulta kuin yksi tytär, ja sekin\ntuli hulluksi.\n\nKoutokeinosta ei ole vanha usko vieläkään kadonnut. Vieläkin joskus\nhädän tullen mennään erämaan jumalien luokse ja viedään niille uhreja.\nMonesti on muistettu Kilkkasjaurinkin isienaikaista kalaseitaa, veden\nhuuhtelemaa kiveä, joka niinkuin pikkuinen kinnipeskinen, kurttuinen\nlapinäijä rosoisena ja ruskeana seisoo järven koillisrannalla,\nkala-apajan äärellä. Ei ole monia vuosia siitä vierinyt, kun Oskalon\n70-vuotias vaari kertoi sitä Hukka-Salkon kanssa lyylitelleensä.\n\nOlivat ukot kalalla, ja Kilkkanen antoi kovin huonosti, ei edes keittoa\nsuonut. Silloin astelivat äijät palvoskivelle ja valittelivat:\n\n    --- On huono sää nyt!\n    Vedämme nyt palvoskalaa.\n    Jos saamme hyvin kalaa,\n    niin voidamme sinut rasvalla.\n    Kyllä sinä, raukka, olet siinä ruostunut.\n    Mutta jos saamme hyvin kalaa,\n    niin kyllä me sinulle tuomme rasvaa\n    ja puhdistamme sinut.\n\nSitten mentiin taas vetämään, ja Kilkkanen laskikin nuotan täpö\ntäyteen. Hyvillä mielin kiskottiin pyydys apajalle. Mutta juuri kun\noltiin saalista maalle saamassa, muuan puittiopoika päästi leuoistaan:\n\n-- Jo me saamme nämä kalat! Jo me sinua, kiviparka, rasvalla\nvoitelemme. Emme anna sulle mitään. Lyömme kivellä pääsi rikki.\n\nMutta silloin rävähtikin suuri tuulenpuuska ja rysäytti nuotan nurin.\nJa kaikki kalat pääsivät karkuun.\n\nVanha seita otti omansa pois, sillä se ei sallinut puittionkaan pilkkaa.\n\nVistottaa alkoi kalamiehiä kovin, noloina he heittivät\npyydystämishommansa, ja peloissaan katsellen rannan ruskeaa kiveä he\nastelivat kodalleen.\n\nSamalla tavalla tapahtui toisillekin Lapin kalamiehille\nKilkkasjaurilla. He rukoilivat seitaa:\n\n    -- Addi munji kuulit,\n    nuft ko ouddike addam,\n    mun vuöillin vuöijam duu![17]\n\nJa saivat nuottansa täyteen. Mutta silloin ylimielisesti hekin\nilveilivät:\n\n-- Emme anna sulle, palvoskivi, mitään!\n\nVaan eivät saaneet kalamiehetkään: nuotta repesi, kalat sähähtivät\njärveen. Siitä suuttuivat kalastajat, noituivat:\n\n-- Tuon riettahan me kyllä tuolta otamme ja upotamme järveen!\n\nJa heittivätkin vanhan seitakiven ikuiselta seisomasijaltaan aaltoihin.\n\nMutta aamulla kun kalamiehet kodastaan kömpivät ulos, näkivät he kiven\ntaas pystyssä vanhalla paikallaan. Ruskeana ja rosoisena se siinä\nseisoi niinkuin ennenkin.\n\nJopa se, vielä kosteana, loisti entistä kirkkaammin aamuauringossa.\n\nJa samalla paikalla seisoo Kilkkasen pieni ruskea jumalainen\nvieläkin.[18]\n\nSellainen on Kilkkasjaurin seitakivi. Salainen mahtava voima piilee\ntässä pienessä ruskeassa vanhanlapin jumalaisessa. Ja samanlainen\npelottava haltija ja väki asuu muissakin vanhoissa metsäjumalissa.\nEivät ole kyenneet Lapin apostolit eivätkä ristinjumalan papit niiden\nikivanhaa voimaa ja tuhansien vuosien takaa periytynyttä mahtia\nkokonaan tuhoamaan, vaikka kykenivätkin joukoittain niiden muotoja\npirstomaan ja maahan sortamaan.\n\nVanhat Lapin jumalat piilevät vieläkin erämaiden kätköissä ja seisovat\nikivanhoilla sijoillaan tunturien kalliopohjalla.\n\nJa vahva usko isien jumaliin elää erämaan kansan veressä, piillen\nsiellä kaikkein syvimmässä kätkössä.\n\n\n\n\nSALKKO-NIILA\n\n\nMelkein koko Perä-Pohjola ja Lappi tunsi Salkko-Niilan. Hyvin monet\ntunturimaiden kulkijat saivat nähdä hänet suurine porolaumoineen\nerämaita kiertämässä, taikka taas kohtasivat ukon komeine raitoineen\nmarkkinamatkoilla. Tuttu oli ukko tunturien takaisille Koutokeinonkin\nasukkaille, näkivätpä Jäämeren rannankin kaukaiset kylät hänet\nmarkkinakentällään.\n\nKaikki ovat kuulleet ainakin kerrottavan Salkko-Niilan merkillisestä\nmöykkääjästä, \"pirusta\".\n\nSalkko-Niila, Niila Länsman, oli vain vanha, 1822 syntynyt lapinäijä,\nmutta upporikas pororuhtinas, joka nuorempana miehenä oli porotokkineen\ntullut Utsjoelta Inariin, kierrellyt ympäri pohjoisia tunturiseutuja,\nmutta sitten vanhana asettunut elämään hirsistä rakennettuun\npirttipöksään Inarin etelälaidalle, \"Iivalon päälle\", Lismajoen ja\nIvalon yhtymille, Saariselän vedenjakajan takalistolle. Samassa\nlapinsijtassa, jota sanottiin Salkonkyläksi, asusteli pikku pirtissään\nmyöskin \"Pikku-Hannu\", Hannu Kitti, toinen lapinmies, suuren porokarjan\nomistaja hänkin.\n\nSuunnattomat olivat näiden pororuhtinasten karjalaumat siihen aikaan,\nkun ne olivat suurimmillaan. Sanotaan Salkko-Niilalla parhaina\npäivinään olleen 4000-5000 sarvipäätä, jotkut puhuvat 10,000:kin, ja\nPikku-Hannulla taas oli 5000-6000, niin että ukkojen yhteinen elo nousi\ntoiselle kymmenelle tuhannelle. Vieläkin muistelevat Lapin vanhat\nmiehet niitä aikoja, jolloin Salkonkylän äärettömät laumat tuntureilla\nja jäkäläkankailla vaeltelivat. Niinkuin mahtava kohiseva virta ne\nvyöryivät tunturin rinnettä alas, ja niinkuin suunnaton itikkaparvi\nne täyttivät koko ympäristön. Semmoiseen virtaan jos eksyi vieraista\ntokista poroja, niin sinne ne tavallisesti hukkuivat saamattomiin.\nSillä sellaisesta monituhatpäisestä laumasta ei kukaan vieras saattanut\nmennä omaansa yrittämäänkään, eivätkä porojen isännät taas itse\nvälittäneet, oliko heidän karjassaan vierasta sukua vai ei. Sanotaanpa,\nettä ukot vielä tahallaankin, varta vasten, ajelivatkin syrjäpuolista\nvieraita poroja omaan eloonsa. Sitä kyllä ei ainakaan Salkko-Niilan\ntarvinnut tehdä, sillä hänellä oli omat ajelijansa.\n\nSalkko-Niila oli niitä oikeita vanhoja lapinukkoja, jotka vielä\nuskoivat isien jumaliin ja niitä palvoivat. Vaikka hän olikin\n\"kristitty\" ja tunnusti kirkonoppia peläten pappienkin jumalaa, niin\nhänellä oli verissään isiltä perityt pyhät tiedot ja uskomukset, joihin\nhän luotti enemmän kuin pappien opetukseen.\n\nNiinkuin isät olivat tehneet ennen häntä, niin teki Salkko-Niilakin.\n\nJoka syksy porojen rykimäaikana, kun talvi jo oli tullut tunturimaihin,\nvarustautui Niila-ukko matkalle. Parhaat peskit ja lakit, kengät ja\nkintaat, kaikki uusia ja puhtaita, puki hän päälleen ja valjasti\nkaksi parasta ajohärkää ahkioiden eteen, varaten niihin evästä\nkaikenlaatuista, vieläpä viinaakin. Laumastaan valitsi ukko kaksi\nkauneinta poroa: kaikkein mustimman ja kaikkein valkoisimman hirvaan,\nsitoi ne ahkion perään ja lähti ajamaan tuntureita kohden. Ei\nkenellekään Niila sanonut, mihin hän menee ja mitä varten. Ei, vaikka\nkuka olisi kysynyt, senkun sanatonna vain painui kiveliöihin.\n\nVasta parin viikon kuluttua ukko palasi tunturilta, yksinään ajellen\nporoillaan, mutta komeat hirvaat eivät olleet matkassa. Nytkään hän ei\nkertonut kenellekään, mihin oli hirvaat hukannut, ryhtyen vain hyvillä\nmielin ja tyytyväisenä toimiinsa ja ketteränä kepsutellen.\n\nMutta se kyllä arvattiin, että Salkko-Niila oli käynyt erämaassa\njumalan palvelusretkellä, tiedettiin, että äijällä oli jossakin\nkaukaisessa tunturiseudussa salainen seita, jota hän kävi salakättä\npalvomassa. Sille hän uhrasi kauneimmat poronsa, mustimman ja\nvalkoisimman hirvaan, ja siellä isiensä jumalan luona, ypö yksinään\njylhässä erämaassa, hän isien tapaan toista viikkoa palvoi, mässäsi\nja sitten ajeli tyytyväisenä kotiinsa. Mutta kun naapurit olivat jo\nvanhasta uskosta luopuneet, täytyi ukon toimittaa palvontansa salassa\nyksinään.\n\nTaatsin seitaa, komeaa kivijumalaa, joka oli Salkosta parin penikulman\npäässä, mitä piiloisimmassa paikassa, jylhän kalliorantaisen\nTaatsinjärven reunalla, on arveltu Niila-ukon käyneen kumartamassa.\nToiset sanovat Salkko-Niilan ajaneen Peltotunturille Norjan rajoille,\ntoiset taas matkanneen kaukaiselle Viipustunturillekin, joka on\nSalkonkylästä Inariin päin, ja siellä Lemminkorsaan, suureen\npahtakuruun hirvaansa elävänä uhranneen. Tänne kerrotaan Niilan\ntoisinaan menneen vain sivakoilla hiihtäen, ainoastaan evästä ja viinaa\nmatkassaan. Mutta kun ukko palvoskiven luona luki uhrilukujaan, valeli\nkiveä viinalla ja voiteli poronkuulla, ilmestyi itsestään, ajamatta,\npaikalle ukon porotokka, josta hän valitsi kaksi hirvasta uhraten ne\nLemminkorsan pyhään pahtakuruun.\n\nJumalalleen Salkko-Niila oli tehnyt uhrilupauksen, jotta hänen elonsa\nhyvin menestyisi. Ja siksi hän aina joka syksy, kun elo oli erämaista\nkoottu ja vuodentulo nähty, teki matkan tunturipyhäkköönsä ja antoi\nlahjansa sekä kiitosuhrinsa palvoskivelle.\n\nKerrotaanpa, että Niila olisi luvannut jumalille uhriksi lapsensakin,\n\"nuorimuksen\" tyttärensä.\n\nVanhat Lapin jumalat suosivatkin harrasta palvelijaansa, Salkko-Niilaa,\nniin että hänen tuhantinen tokkansa kasvoi yhä suuremmaksi. Vieraitakin\nporoja ilmestyi tuon tuostakin hänen laumaansa, mutta Niilan porot,\njos eksyivätkin vieraisiin parttioihin, eivät niissä kauan viihtyneet,\nvaan palasivat jälleen omaan joukkoonsa. Ja komeita, suuria ja lihavia\nolivatkin Niilan porot, hurjia menemään kuin villipeurat, joita ei\nlumikaan pidättänyt. Oli Kiilalla niinkin villejä pailakkoja, että\nniitä ajoon opetettaessa vuottoraipatkin rapsahtelivat rikki.\n\nKomea oli joikukin, jonka toiset lappalaiset olivat Salkko-Niilasta\ntehneet, ja komea oli sen nuottikin, sillä maailman-rikkailla pitää\nolla komea joiku ja komea nuotti.\n\nNäin Kiilasta joiattiin:\n\n    -- Salkko-Niila,\n    nun nun nun nun nuu,\n    on rikkaimpia lappalaisia\n    ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa.\n    Kyllä palvoskivi kokoo poroja kokoon,\n    kaikki yhteen tokkaan kokoo.\n    Tulee vielä muittenkin ihmisten poroja\n    hänen tokkaansa.\n    Ja toisten ihmisten tokassa\n    eivät säily hänen poronsa,\n    vuoden, kaksi korkeintaan\n    ne säilyvät.\n    Porot ovat kuin peurat,\n    menentelijät ja arat.\n    Ja niin kauan Salkko-äijä palvelee,\n    että kymmentuhatta on koko elo.\n\nJotkut kyllä, kadehtijat ja vihamiehet, sanoivat Salkko-Niilan\npalvelevan pirua, ja joikasivat:\n\n    Salkko-Niila,\n    nun nun nun nun nuu,\n    palvelee pirua,\n    jotta porotokka suureksi tulisi.\n\nRahaakin, markkoja ja kruunuja, hopeakolikoita ja seteleitä, karttui\nkasoittain Niilalle. Jopa sai ukko rahoja niin paljon, ettei enää\nuskaltanut kaikkia kiisoissaan eikä aitoissaan tallettaa, vaan\npiilotteli varkaiden pelosta niitä omiin salapaikkoihinsa, milloin\nmihinkin. Sitoipa Niila kerrankin kaksikymmentätuhatta markkaa hopeaa\nja seteleitä karvakenkään, kääräisi sen tuohikäppyrään, kiersi kuusen\nkoskuksiin ja sitten kätki aarteensa metsään, kaatuneen lieon alle ja\npeitteli vielä kävyillä ja sammalilla niin huolellisesti, ettei enää\nitsekään aarrettaan löytänyt. Sinne se jäi kiveliöihin metsän hyviksi.\n\nEi Niilan kyllä olisi tarvinnut olla varkaista huolissaan, sillä\nhänellä oli omat huolehtijansa. Niinpä kerrankin Niilan renki varasti\nisäntänsä kätkön ja lähti karkuun. Mutta pitkälle hän ei ennättänyt,\nkun jo näkymättömät ajajat olivat kintereillä ja kiusasivat miestä,\njuoksuttivat hulluna erämaassa ristiin, rastiin, niin että hänen täytyi\nviedä rahat sinne, mistä oli ottanutkin.\n\nNiin auttoivat ja suosivat isien jumalat vanhaa Salkko-Niilaa.\nValtavine laumoineen hän kierteli tuntureilla ja ajeli komeasti\nsuurilla villeillä äärillään Ruijan rannoilla ja kaikilla\nmarkkinapaikoilla. Joka syksy hän aina katosi pariksi viikoksi\nerämaihin.\n\nMutta sitten seurasi kova koettelemusten aika. Mitä lienee Salkko-Niila\ntehnyt, millä lienee jumalansa vihoittanut, kun häntä rupesi kova onni\nvainoamaan, -- kun Lapin vanhat jumalat eivät häntä enää suosineetkaan.\nOlisiko ukko joutunut epäuskoon, ruvennut horjumaan luottamuksessaan\nisien jumaliin ja arvelemaan itsekin, että hän, kuten muut sanoivat,\npalvelee sittenkin pirua. Eivät jumalat suvaitse rinnallaan muita\njumalia, eivät Lapinkaan jumalat. Nekin tahtovat miehen kokonaan.\nTuli Lappiin suuri porojensurma, kamala ruttonuoli ampui jängästä ja\nkaasi karjat melkein sukupuuttoon. Se oli kamala aika: joukoittain\nkaatuili poroja samoille jalkain sijoille, sortuen joskus parttioittain\nyhteen kasaan, etteivät toiset päässeet kaatumaankaan, ja niin\nmakasi erämaissa kaikkialla oikein röykkiöittäin raatoja. Ei mennyt\nsurma Niilankaan ohitse, vaan teki surkeat tuhot hänenkin komeassa,\nvaltavassa laumassaan. Ja kun Niila siitä taas vähän pääsi jaloilleen,\nrupesi hän saamaan uusia jopinsanomia: poroparttioita karkaili hänen\nkarjastaan, milloin minnekin vieraille alueille, häviten sinne ja\ntulematta enää takaisin niinkuin ennen. Niin harhaantui kerrankin\nseitsensatainen tokka Enontekiön tunturimaihin ja hävisi Hetan,\nNäkkälän ja Peltovuoman poromiesten laumoihin. Monet kerrat rohkenivat\nporonrosvot käväistä itse Kiilan tokassakin ja viedä milloin poron\nmilloin kaksi, jopa useasti koko joukonkin. Eivätkä näkymättömät\nhuolenpitäjät enää ahdistelleet rosvoja, vaan ne saivat kenenkään\nhäiritsemättä hävitä saaliineen. Siitä jo uskalsivat varkaat käydä ukon\nrahakätköjenkin kimppuun, ja monet ovelat petturit viekoitelivat ja\nnarrasivat äijän menettämään omaisuuttaan kerran toisensa jälkeen.\n\nNiin Niila-ukko, suuri maailman-rikas, aivan köyhtyi, viimein niin,\nettei edes enää voinut toimittaa syksyisiä palvontaretkiäänkään. Ei\nollut hänellä lopulta enää poroja, ei juuri merkin kantavaa, sati\nsitten mustaa ja valkeaa hirvasta, Ukko-rukka oli joutunut kokonaan\njumaliensa hylkäämäksi niinkuin muinoin Job, suuri itämaan hurskas.\n\nMutta vielä kovempaa sai Lismajoen pirtin köyhäksi riistetty ukko\nkokea, sillä Salkko-Niilan jumala oli vielä ankarampi kuin Jobin\njumala. Kun ukko ei enää saattanut toimittaa lupaamiansa hirvaita\ntunturien seitakivelle, tuli jumala aivan tyytymättömäksi ja\nsuuttui Niilalle kokonaan. Olihan Niila vielä luvannut nuorimuksen\ntyttärensäkin uhriksi, mutta ei ollut sitäkään antanut. Silloin vanha,\nankara tunturien valtias tuli Niilan pirttiin möykkäämään.\n\nJa niin sai kuulu Salkko-Niilan \"piru\" ja \"kolkuttaja-äijä\" alkunsa.\n\nSe oli merkillinen olio se Salkko-Niilan kolkuttaja. Joka yö se kävi\nukon asuinpirtissä elämöimässä. Kuului ensin kuin kynsillä olisi\nraapaistu porstuanlattiata, sitten kahinaa sillan alta, ja sen jälkeen\nalkoi möykkääjä toimia pontevammin. Se röykytteli ovia ja kolkutti\nseiniä, täräytteli ikkunoita ja paukutti lattiaparsia, pirtin laella\nse kopsehti ja nurkissa tassutteli, ja toisinaan se tuli sisäänkin ja\nheilutti kattilaa koukussa niin että kolisi, heitteli istuinpöliköitä,\nhelisteli avaimia taikka raaputteli uunin takana ja tömisteli jalallaan\nlattiata. Mutta tavallisesti ei mitään näkynyt, ei minkäänlaista\nolentoa, senkun liike vain kuului ja käpsehtiminen, ja toisinaan\nesineet liikahtelivat ja ponnahtelivat paikoiltaan näkymättömän\nkäden heitteleminä. Joskus sentään nähtiin pimeästä loukosta kuin\nkirkas silmä, joskus vilahti ovessa musta taikka valkea koira, ja\nväliin nähtiin vanhan, harmaan lapinäijänkin häilähtävän oviaukossa.\nPäivällä ei näkynyt eikä kuulunut mitään, mutta kun yö tuli ja tulet\noli sammutettu, alkoi heti entinen elämöiminen. Varsinkin seurasi\nkolkuttaja uhriksi luvattua tytärtä: vasta sen jälkeen kun tyttö oli\npannut makuulle, ilmestyi möykkääjäkin ja kolkutteli aina kovimmin\nsillä kohdalla, missä tyttö oli.\n\nTätä ehkä epäuskoiset luulevat vain tavalliseksi takkavalkeatarinaksi,\nja Lapin vanhojen erämaan kiertäjien vilkkaan mielikuvituksen\ntuottamaksi tunturimaailman kummitusjutuksi.\n\nMutta moni rehti mies ja vakava vanha ukko on Salkossa käynyt ja\nviettänyt siellä porokaarteella ollessaan useita öitä, siten itse\nollen \"paikan päällä\" näkemässä ja kuulemassa Lismajoen pirtin\nkummaa kolkutusta. Onpa kerran Inarin nimismieskin, Rossander,\napulaisineen varta vasten käynyt ukon asunnolla ottamassa asiasta\nselkoa, tutkinut siellä ja nuuskinut kaikki paikat, laittanut miehet\nvartioimaan sekä ulos että sisälle, ja itse asettunut lattialle\nloikomaan ja vartiota pitämään. Ja heti kun on tullut pimeä ja tulet on\nsammutettu, on näkymätön olento alkanut entisellä tavallaan ilmoitella\nolemassaolostaan. Eikä ole vallesmanni voinut muuta kuin tunnustaa,\nettä Salkko-Niilan mökissä on todellakin merkillinen ja käsittämätön\nmöykkääjä.\n\nEikä Salkon kolkuttaja vain omia aitojaan möykytellyt. Hyvin kärkäs se\noli tekemään kaikkea, mitä kummastelemaan tulleet taikka muuten taloon\nsattuneet vieraat sillä teettivät. Niinkuin kerrankin, kun joukko\nKittilän poromiehiä vietti Salkossa yötänsä ja illalla kolkuttajan\nkanssa ilvehti.\n\nMöykkääjä ensin ilmoitti olemisestaan porstuassa raapiskellen.\n\n-- I lee ko stuorra tsaahpan! -- ei ole kuin suuri hiiri, Salkko-Niila\nsanoi, kun toiset jo hörössä korvin kuuntelivat.\n\nMutta silloin alkoi kattila kannattimessaan uuninkupeella ankarasti\nheilua ja röykyttää kiveä vasten, niin että Niila-ukon täytyi jo\ntuskastuneena kieltää:\n\n-- Ele, jalla pärgalak, mun uddu ruiehta tsuöuhki! Jotta, älä, tyhmä\npiru, minun uutta pataani riko.\n\nSanoi siitä muuan poromies:\n\n-- Osaat sinä kyllä pataa paukutella, mutta etpäs voi niin kovasti\nlyödä jalkaa lattiaan kuin minä!\n\nMutta silloin kun näkymätön nurkassa jymäytti jalan lattiaan, niin\nseinät ja ikkunat tärähtivät ja kattilat lattialla hypähtivät.\n\nSilloin mies irvisteli:\n\n-- Tuleppas, piru, kortille! Vai osaatko sie korttia lyyä?\n\nHeti alkoi nurkasta kuulua läiskettä, aivan kuin olisi kortteja pöytään\nlätkitty.\n\n-- Pelaat sie, köyhä piru, korttia kyllä, mutta eipäs sulla ole rahoja!\ntaas yllytettiin.\n\nKova helähdys vain kuului, kun pirtin nurkassa kaadettiin kokonainen\nhopeanelikko lattialle.\n\nJa kaikkea, mitä vain yllytettiin, uunintakainen teki: sahata\njyrskytti, hakata kalskutti, takoi, jauhoi, kiljui, päästeli\nröhönauruja, yski, ähki ja aivasteli.\n\nHeittipä poromies siitä tuppipuukon vöineen nurkkaan ja sanoi:\n\n-- Etpäs sie saa tuotakaan liikkeelle!\n\nRysähdys, -- ja tuppivehkeet rapsahtivat peräseinään.\n\nViimein uskalsi joku ilvehtiä:\n\n-- Etpäs sie, piru-parka, uskalla tulla näkyviin! Tuleppas miehen\nkanssa painimaan!\n\nIlmestyipä silloin oviaukkoon vanha harmaa lapinäijä, lapinpeskeissä ja\nneljäntuulen lakissa; musta koira avasi äijälle oven ja juoksi sitten\nsen jalkojen välitse ulos. Mutta kun harmaa äijä rupesi lähestymään\nilvehtijöitä, ei painiinhaastajassa enää ollutkaan miestä. Peloissaan\ntäytyi hänen pyytää painikaveria nopeasti poistumaan.\n\nTällainen oli Salkko-Niilan kolkuttaja-äijä, tällaisena esiintyi\nsuuttunut tunturien palvoskiven haltija. Monet vuodet joka ikinen yö\nse milloin milläkin lailla möykkäsi ja kolkutti ja piti erämaan eläjiä\nlevottomina ja kiusasi köyhää Niilaa, joka ei enää saattanut seidalleen\nmitään uhrata. Esi-isien vanha väkevä jumala oli tullut Lismajoen\npirtin öiseksi isännäksi, pelottavaksi velkojaksi, joka pimeydestä\nalituisesti muistutti olemassaolostaan ja täyttämättömistä lupauksista.\n\nYritettiin kolkuttajaa kyllä monet kerrat, vaikka turhaan, karkoittaa\npoiskin, jopa kerrotaan Inarin papinkin käyneen häntä Jumalan sanalla\nmanaamassa, mutta ei se sitäkään hävennyt, entistä pahemmin vain\nmöykkäsi, jopa papin kuullenkin paukutteli seiniä. Kirkon Jumalan\npalvelijalla ei näyttänyt olevan valtaa lapinkansan ikivanhan jumalan\nylitse.\n\nJa jumalien hylkäämänä köyhä ukko-raukka tuli yhä kurjemmaksi, yhä\nenemmän kiusaantuen väsymättömän rienaajan härnäämänä ja ahdistelemana.\nEi kelvannut hän enää esi-isien jumalalle, ja kirkon Jumalan uskovaiset\nsanoivat häntä perkeleen palvelijaksi. Talletti hän kyllä vuoteessaan,\npäänsä pohjissa, tunturista, pyhästä palvospaikastaan tuomaansa pientä\nkiveä, kotiseitaa, ja sitä salaisesti rasvalla voiteli ja pyyteli\nsiltä suosiota. Mutta kun häntä yhä vain onnettomuudet vainosivat ja\nkolkuttajakin aina vain kiusasi, tunsi Niila-parka, ettei hänellä ollut\nturvaa missään.\n\nLopulla ikäänsä, yli kahdeksankymmenen-vuotisena, oli äijä jo aivan\nhöperönä, istuskeli vain yksinään vuoteellaan itsekseen puhellen,\ntaikka kuljeskeli hupsuna ulkona rahojaan etsiskellen ja olematonta\nporotokkaansa muka paimennellen, taikka taas varustihe lähtemään\ntunturille suurelle jumalalleen uhraamaan mustaa ja valkkohirvasta.\nViimein Niila-rukka tuli kokonaan taitamattomaksi, jopa aivan\nsyömättömäksikin. Ei kelvannut vaarille enää edes mieliruokansakaan,\ntuores poronliha; vähiä hiuskarvojaan ja harmaita partajouhiaan hän\nvain nyhti irti ja pisteli suuhunsa, pureskellen niitä ja kehuskellen:\n\n-- Lee munji poramust -- on mulla syötävää.\n\nPahan äijän vallassa sanottiin Salkko-Niilan jo kokonaan olevan hänen\nelellessään tällaisena vanhana höperönä, väsyneenä ja lopulleen\nkiusattuna, köyhänä ja hylättynä ukko-raukkana.\n\nJa paholaisen viemänä kerrotaan hänen täältä manallekin menneen\n90-vuotisena vanhuksena, vaikka hän vuotta ennen kuolemaansa, syksyllä\n1911, sai papinkin luokseen ja otti Herran ehtoollisen.\n\nOlivatpa kerran Puljun niittymiehet Tepastojoella muuanna kirkkaana\nkesäpäivänä nähneet, kuinka itse Rietas suunnattomana mustana kokkona\nkantoi kynsissään vanhaa lapinukkoa. Itää kohden kotka lentää laukoi,\nja äijä kynsissä repaleisena roikkui, surkeasti huudellen ja uikuttaen:\n\n-- Ooi.. ooi... ooi...\n\nNiin matalalla kulki vaakalintu ja niin lähitse lensi, että\nniittymiehet tunsivat äänen Salkko-Niilan ääneksi, jopa tunsivat hänen\nresuisen peskinsäkin ja vääntyneen naamansa.\n\nJa pian sen jälkeen saatiinkin kuulla, että Salkko-Niila oli kuollut.\n\n\n\n\nMAAHIAISISTA\n\n\nMaahiaiset ovat merkillistä erämaankansaa, arkoja metsien lapsia\nniinkuin lappalaisetkin. Ne eivät viihdy siellä, missä elämä on\npoikennut vanhoilta hiljaisilta poluiltaan ja vaeltaa pauhaten leveitä\nteitä, niitä ei miellytä olo niillä mailla, missä ihmiset myötäänsä\nrehkivät, raatavat ja kokoovat yhä enemmän aittaansa, ennättämättä\nmilloinkaan pysähtyä hengähtämään ja muistelemaan menneitä aikoja;\nmissä ihmiset ahertavat vain kuin tulessa, kaatavat kaikki nurin,\nmyllertävät maat ja mannut kuin äkäpäissään, raastavat piiloisimmatkin\nmetsäjärvet ja jokirannat, ja hyökkäävät kuin raivoissaan\nkaukaisimpaankin korpeen, kaataen komeimmatkin metsät surkeiksi\nhaaskioiksi ja surullisiksi erämaan kalmistoiksi. Pois on lapinsuku\nkauhuissaan paennut tällaisilta seuduilta -- ja maahiaiskansa on\nseurannut jäljessä.\n\nSillä maahiaiskansa viihtyy vain sellaisilla mailla, missä vielä elää\nvanhankansan henki, missä korvet ovat kirveen käymättömät, missä vanha\nerämies kiveliöiden virkateitä vielä astelee kuin pyhiä polkuja sekä\ntuntee metsänväen ja sen tavat ja taipumukset, ei laita asentoaan\nkielletylle paikalle eikä rupea yönuotiolle kysymättä haltijoilta lupaa.\n\nMutta kaikkein mieluimmin oleskelee maahiainen lappalaisten\ntunturimailla ja hiekkatievoilla. Se rakastaa, niinkuin lappalainenkin,\nsuuria hiljaisia erämaita ja rannattomia autioita tuntureita.\n\nVaikka maahiaiset ovat arkaa metsänväkeä, ovat he silti samaa Aatamin\nlähtöä kuin maailman muukin ihmissuku. Metsäläiskansaahan ovat\nlappalaisetkin, mutta yhtähyvin ovat he Aatamin lapsia, vaikka kyllä\nilkeät lantalaiset väittävät vanhoilta kuulleensa, etteivät he olisi\nAatamin suoria rintaperillisiä, vaan olisivat saaneet alkunsa Ruotsin\nkuninkaan tyttärestä, joka rikollisuutensa takia heitettiin tyrmään ja\nannettiin vain koira toveriksi.\n\nTyrmässä sai tytär kaksi lasta, jotka sitten karkoitettiin Lapin\nkiveliöihin, ja niistä saivat lappalaiset alkunsa. Siksi he\nlaukkovatkin metsiä kuin koirat ja käyvät koreissa parseeleissa kuin\nkuninkaantyttäret. Tämä nyt lienee vain ilkeää lantalaisjuttua, mutta\nmaahiaiset ainakin polveutuvat suoraan paratiisin perheestä. Aatami\nja Eeva kun saivat paljon lapsia salapuolisin, Jumalan tietämättä,\nniin he peloissaan piilottivat osan kuoppaan maan alle, koska kuulivat\nJumalan käyskentelevän paratiisin puistoissa. Jumala tuli, katsoi\npiilottamattomia sikiöitä ja kysyi Eevalta:\n\n-- Ovatko tässä kaikki lapsesi?\n\n-- Ovat, valehteli Eeva.\n\nKaikkitietäväinen asteli kuitenkin pienokaisten piilopaikalle, mutta\nei vetänyt heitä sieltä esiin, vaan tuomitsi pikku-rääpykset ikuisesti\nasumaan maan alla.\n\n-- Sillä mitä sinä olet kätkenyt Jumalan silmäin edestä, sen pitää\noleman kätkettynä myös ihmisten silmäin edestä, sanoi Jumala Eevalle.\n\nJa näistä Aatamin ja Eevan ensimmäisistä perillisistä, maan alle\nkätketyistä ja maan alle tuomituista, sitten sikeysi maahiaisten suuri\nsuku, joka vielä tänä päivänäkin asuu alhaisissa maaemissä.\n\nEikä tämä suinkaan ole mitään lappalaistarua taikka lannanjuttua, vaan\ntämän toteaa itse suuri Laestadiuskin, puhuen postilloissaan monet\nkerrat maahiaiskansasta. Samoin Svebelius pitkässä katkismuksessaan\nkieltää tekemästä kuvaa taikka jonkun muotoa \"niistä kuin maan alla\novat\". Ja tällä hän tietysti tarkoittaa maahiaisia. Laestadius ja\nSvebelius tuskin lienevät koskaan maahiaisia itse nähneet, vaikka\nheistä puhuvatkin, mutta heillähän on ollut, niinkuin kaikilla\nmuillakin papeilla ja piispoilla, mustatraamatut ja Mooseksen kuudes\nkirja, joissa puhutaan kaikenlaisista salatuista asioista.\n\nMutta kaikkein varmin ja epäämättömin todistus maahiaisten\nolemassaolosta on se, että monet nykyisetkin ihmiset ovat itse\nelävin silmin nähneet tätä maakansaa, jopa sitä puhutelleetkin ja\nseurustelleet sen kanssa. Eikä heitä saata epäillä, sillä he ovat\nvanhoja kristittyjä ihmisiä, jotka eivät muistele turhia.\n\nNiinpä Koskaman vanha muorikin Kittilän Kelontekemällä, uskovainen\neukko, on monet kerrat ollut maahiaisten kanssa kosketuksissa. Jo\npikku tyttönä oli muori muuanna syyspäivänä marjassa Kelontekemän\ntakaisissa kiveliöissä ja näki siellä erään tievan juurella valkean\npalaa lekottavan. Viluissaan lähti tyttö lämmittelemään ja katsomaan,\nketä siellä asennoi. Tievan sisässä olikin oikein huonekehikko,\nja siinä asusti aivan outoja ihmisiä, eukko, pari poikaa ja pikku\nlapsi, kaikki pieniä paksuja päntiköitä kuin lappalaiset. Tuli paloi\npirtissä arinakivillä, ja eläjät istuskelivat sen ympärillä. Marjoja\noli tuohipotassa lattialla, kalapuolikko nurkassa, karjan viljaa\npuuastioissa ja muutakin ruuanpuolta niinkuin ainakin ihmiseläjillä.\nHyvin kohtelivat metsäpirtin asukkaat pikku vierastaan, tekivät\nhänelle tilaa tulen ääressä, puhuttelivat häntä ja kyselivät hänen\nkotioloistaan, vaikka kyllä kuuluivat niistä tietävänkin, vieläpä\nsenkin, että tytön äiti ja ämmi olivat noitia. Mutta kun tyttö\ntahtoi ottaa maahiaisen pikku lapsen syliinsä, pelästyi eukko ja\närähti: \"Älä koske siihen!\" Vain isompi poika, rumannäköinen turjake,\nirvisteli tytölle ja tuuppi häntä, mutta pienempi poika oli niin\nnäppärä, että saatteli tytön aina kotimetsän laitaan ja sieltä vasta\nlähti lipittämään takaisin. Jälkeenkinpäin tapasi Koskaman tyttö\nmaahiaisia useasti, milloin marjamatkalla, milloin karjassa ollessaan,\nhoukuttelivatpa ne monesti häntä tulemaan heidän tievapirttinsä\nasukkaaksi. Joskus sattui tyttö keksimään, kun maahiaisnainen suihkaili\nkylän lehmille ja niin laukotti niitä ympäri kankaita asentoaan kohden.\nMutta kun tyttö huusi: \"Mitä sie siellä teet?\" katosi nainen, eikä\ntullut esiin, vaikka tyttö olisi kuinka huikaillut.\n\nMaahiaisten majoihin joutui aikoinaan Reeta Heljukin, Pekka\nKoskenniskan ämmi Kittilän Tepastolta. Oli Reeta nuorena ollessaan\nlehmän ajossa Tepaston takana Ritalaksossa ja rupesi siellä männystä\nkaristamaan käpyjä, kun yht'äkkiä maa löysäsi, ja hän humahti\nmaan alle. Siellä oli komea talo ja muhkea emäntä heti vastassa\nhillaropeineen. Mutta Reeta ei huolinut hilloista, sanoi vain, ettei\nhän jouda syömään, sillä hänellä on kiire viemään lehmiä kotiin.\nSilloin tuli kamarista oikein kaunis tytär, teki suuren voileivän ja\nsanoi: \"Ei se sulta, vanhalta ja rumalta, huoli. Mutta minä annan\nverestä ja hiiniä voileipää, koska olet eväättä joutunut matkalle.\"\nMutta ei Reeta huolinut voileivästäkään, sillä hän muisti äitinsä\nkertoneen, että jos maahiaisten luona hitusenkaan syö, niin ei enää\nkoskaan pääse sieltä pois, vaan täytyy jäädä ikuisiksi ajoiksi\nmaahiaistaloon ja muuttua itsekin maahiaiseksi. Ja maahiaisilla olikin\ntarkoituksena houkutella nuoria ihmisiä ja kylänlapsia luoksensa,\nja syöttää heidät omikseen. Monet metsään eksyneet ja kadonneet\nlapset ovatkin joutuneet maahiaisten valtaan, elämään kotimetsiensä\nmaahiaisina ja jatkamaan maahiaissukua. Siksi vanhemmat aina olivatkin\npeloissaan metsiä juoksentelevista sikiöistään ja varoittivat heitä,\nettei suinkaan pidä, jos maahiaistaloon joutuu, ottaa siellä mitään\nsuuhunsa. Koskaman tyttöä maahiaiset eivät uskaltaneet ruveta\nsyöttämään, koskahan oli tietäjämuorien lapsia, sillä väkevällä\ntietäjällä on valta maahiaisenkin ylitse. Mutta Heljun Reetaa ne oikein\nkiusasivat, näyttelivät suuria komeita lehmiään, lypsivät niistä suuret\nsaavilliset maitoa ja sitten houkuttelivat:\n\n-- Saat tästä lehmän karjaasi, kun lähet kotiin. Mutta käyhän nyt ensin\nhaukkaamassa vähän voileipää, että jaksat mennä.\n\nMielellään olisi Reeta ottanut komean lypsykin ja nälissään syönytkin\n\"hiiniä\" voileipää, mutta ei uskaltanut, koska ei halunnut tulla\nmaahiaiseksi. Surullisena hankkiusi hän vain lähtemään pois. Mutta\nystävällinen maahiaismuori lupasi kuitenkin vieraalleen lehmän,\nneuvoipa vielä keinonkin, miten lehmän saa pidätetyksi, vieläpä\nhyvästellessään ohjaili:\n\n-- Saat nähä, kuinka paljon siitä tulee maitoa! Mutta et saa lypsää\nkaikkia maitoa, sillä se ehtyy, tulee huonoksi, jos vain lypsät\nmaitoperäksi. Silloin minä otan lehmäni pois ja haukun sinua\nylimääräisestä lypsystä. Ja nyt saat lähteä, koska et saattanut syyä\nhiiniä voileipääkään.\n\nReeta Helju astui ulos komeasta maahiaistalosta, rapsautti oven kiinni\nja samassa huomasi olevansa Ritalakson männyn alla.\n\nToisena päivänä ilmestyikin Heljun karjaan vieras komea lehmä. Reeta\nnaaki heti lähelle, kiskaisi huivin päästään niskan kautta ja heitti\nsen lehmän selän ylitse, ja elukka rupesi seuraamaan karjaa. Suuren\nsaavillisen sai Reeta lehmästä maitoa, mutta ei malttanutkaan heittää\nsiihen, vaan keräsi kaikki astiat, mitä vain oli ja nilkoi nekin\ntäyteen. Mutta kun Reeta sitten saatteli karjaansa laitumelle, istuikin\nmaahiaismuori metsässä kivellä, huusi hänet luokseen ja torui:\n\n-- Eppä sie malttanukkaa olla lypsämättä ylimääräisesti, vaikka mie\nkielsin! Sie, hävitön, kehtasit kiskoa lehmältäni maitosuonet rikki!\nMie otan lehmäni sulta pois!\n\nJa lehmä katosikin heti Reeta Heljun karjasta.\n\nMaahiaiset ovatkin oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän\nkarjansa on komeaa joukkoa, ja mahtava näky on kun se liikkuu maan\npäällisillä laitumilla. Lehmät ovat suuria ja lihavia, punaisen ja\nmustan taikka valkeankirjavia; komeasti keikkuvat niiden leveät sarvet,\nja täyteläiset suuret tuumet heiluvat kuin ämpärit ja miltei maata\nlaahaavat, kun lehmät astua keikuttelevat. Hyvin useasti onkin nähty\nmaahiaiskarjaa maalaitumilla. Enontekiön erämaissa nähdään niitä\nmonesti. Niinpä Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyy miltei joka\nkesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Mutta kun lehmiä vain\njokukaan lähestyy, katoavat ne heti maan alle. Peltovuoman takana,\nNunnasen tiennoillakin, on joskus nähty jokunen lehmä, ja Koutokeinon\nAitjärvellä on Artjärven äijä useat kerrat keksinyt maahiaiskarjan\nvaeltavan Alattionjoen rantatievoja myöten pohjoista kohden. Kerran\nilmestyi Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle suuri komea karja,\nmutta kun sitä ruvettiin pyytämään kiinni, hävisi se kerrassaan\nnäkymättömiin.\n\nUseasti on sentään maahiaisen lehmä saatu pyydetyksikin, mutta tietoa\nja taitoa on siinä tarvittu: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa\nhiipiä lähelle ja sitten äkkiä viskata oikean olkapään kautta lehmän\nylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka\nvain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja\ntaluttaa se kotiinsa. Monesti kyllä on lehmän emäntä juossut jälkeen ja\npyydellyt: \"Voi, voi, älä vie minun lehmääni!\" Joskus taas on kuultu\nmaahiaismuorin illalla huhuavan kadonnutta maitomuoriansa:\n\n    -- Tpry-tpry, Kirjo,\n    tpry-tpry, Karjo,\n    tpry, haikea Haluna!\n\nMaahiaiselta saadut lehmät ovat erinomaisia lypsämään. Mutta pitää vain\nvaroa, ettei kisko maitoa loppuun asti. Jotkut maahiaislehmät ovat\nniin arkoja, etteivät anna maitoaan muuta kuin saumattomaan astiaan,\npahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa\nlypsämään, laskeekin lehmä veren.\n\nOn maahiaisilla lampaitakin, vaikka niitä on vain harvoin nähty.\nKetomellan Jussa keksi kerran ollessaan juhannuksen aikana\nOunastunturin Rautuvaarassa poroja paimentamassa maahiaisen lampaan.\nMusta elukka juoksenteli kuin ahma porotokassa, jolloin äijä laukkasi\nkatsomaan. \"Ka, lammas se onkin!\" älysi ukko, sieppasi hattunsa ja\nheitti yli olkansa lampaan ylitse, otti kiinni, sitoi peskiinsä ja\nkantoi selässään kotiin. Lammasta hoidettiin navetassa, eikä se\nsyönyt muuta kuin hillanlehtiä, eikä juonut muuta kuin hetevettä. Ei\nse viihtynyt toisten lampaiden joukossa eikä osannut samalla tavalla\nmääkiäkään, ikisi vain: \"ii-ii-i\"; sen villa oli kuin koiran karvaa.\nKoko kesä ja syksy elätettiin lammasta, mutta sitten joulun aikana\nlehmä puski sen kuoliaaksi.\n\nPoroja hoitavat rikkaat maahiaiset kuten maanpäällisetkin, ja\nkomeasti, niin että kellot paukkuvat, ne väliin ajavat pitkin\nvuomia ja tuntureita. Mutta niitä ei silti useastikaan saada nähdä,\netempää vain kuullaan kova meno ja pauke. Seyrisvaarassa, Näkkälän\ntunturiseutua. Enontekiö. Norjan rajoilla, näki Näkkälän Salkko kerran\ntullessaan pohjoiskyliltä kaksi kotakuntaa majailevan. Ihmisiä hääri\nkotapaikalla poroineen, ja kota tuprutteli huipustaan savua. Salkko\nluuli Pöyrisjärven lappalaisten siellä majailevan, käänsi härkänsä ja\najaa kahautti sijtaan. Mutta samassa kodat ja kaikki elävät olennot\nhävisivät, ei löytynyt edes jälkiä lumihangesta.\n\nMuutenkin on maahiaissuku paljon rikkaampaa kuin maanpäällinen kansa.\nHeillä on komeat talot, koreat vaatteet sekä paljon rahaa, kultaa ja\nhopeaa, sillä kaikki se suuri rikkaus, minkä maa kätkee sisäänsä, on\nheidän hallussaan. Sitäpaitsi ovat maahiaiset ottaneet hoitoonsa kaikki\nne lukemattomat aarteet, joita ihmiset aikojen kuluessa ovat panneet\nmaahan piiloon. Eivätkä he anna niitä pois, vaikka joskus satuttaisiin\nlöytämäänkin, mutta jos poika keksii isänsä taikka esi-isänsä kätkemän\naarteen, niin se täytyy luovuttaa. Kaikki, mikä on maanalaista,\non maahiaisten hoitoon kuuluvaa. Karhukin, joka talvella nukkuu\nmaakomiskossaan, saa heiltä silloin hyvän hoidon. Maahiaiset ruokkivat\nsitä, vaikka ei karhun vatsaan näytä mitään karttuvankaan.\n\nMaanpäällisiä veljiään ja sisariaan kohtaan ovat maanalaiset Aatamin\nlapset yleensä suopeita, jos vain nämä ylemmät vapaan ilman asukkaat\nantavat maanalaisille sukulaisilleen rauhan. Ja se niille tavallisesti\nannetaankin. Mutta hyvin useasti sattuu niin onnettomasti, että\nmaanpäällinen eläjä on pystyttänyt talonsa maanalaisen asunnon\nkohdalle, sillä harva ymmärtää etukäteen ottaa selvää, millä kohdalla\nmaahiaisperhe majailee, vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee\nmaanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta\nhaileata savua niinkuin hienoa höyryä. Myöskin niillä mailla, missä\nnähdään maahiaisia taikka niiden karjaa liikkuvan, on maahiaistalo\nlähellä, ja sellaisilta paikoilta on paras pysyä ulompana. Maahiainen\nei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle\nja häiritsee häntä. Hän tahtoo elää rauhassa omassa maanalaisessa\nvaltakunnassaan, koska hänet kerran on tuomittu siellä ikuisesti\nolemaan. Varsinkin siitä maahiainen sydäntyy, että rakennetaan navetta\nhänen talonsa kohdalle, niinkuin monesti on sattunut. Silloin ei onni\npysy talossa eikä menestys asu navetassa: lehmä toisensa perästä joutua\nturmioon milloin milläkin tavalla, katkoo koipiansa, puskee toisensa\nkuoliaiksi, sortuu itsestään parren perään ja katoaa metsään. Lopulta,\nellei näistä jo ymmärretä muuttaa navettaa toiseen paikkaan, ilmestyy\nmaahiaismuori taikka -äijä ankarana ja käskee heti muuttaa navetan\npois, muuten seuraa vielä pahempaa.\n\n\"... koska olet rakentanut navetan meijän pirtin päälle, niin että\nkaikki lanta ja likavesi tippuu pöyälle ja maitopunkkeihin.\" Näin\nmaahiainen ankarana uhkaa ja toruu.\n\nSellaiselle onnettomalle paikalle oli ennen sattunut Palon navetta\nEnontekiön Vuontisjärvellä sekä Ketomellan navetta Ounasjoen latvoilla.\nEivät saaneet elukat rauhaa, vaan joka vuosi tuli aina joku lehmä\nturmioon. Mutta kun navetta siirrettiin toiselle sijalle, katosi kova\nonni.\n\nEivät pidä maahiaiset myöskään siitä, että epämieluiset, kiroilijat\ntaikka muuten huonot ihmiset asettuvat yönuotiolle heidän asuntonsa\nkohdalle. Keskitalon Tuomaankin, joka Ullatievaan yöpyi, ajoi\nmaahiaisukko pois ja kiskoi hänen poronsa hihnoista puuhun, niin\nettä takajalat vain maata tapailivat. Samoin kävi Ajangin Antille\nTurtolassa. Tuli äijä nuotiolle ja ärjäisi:\n\n-- Mene pois siitä heti! Häirittet meijän juhlanpitoa, koska olet ollut\nmenheenä yönä tyttärissä.\n\nToisinaan taas ilmestyvät kauniit maahiaistyttäret metsämiesten\nyönuotiolle, laulavat ja joikaavat heleästi ja houkuttelevat miehiä\nsulhasikseen. Näkkälän Hukka-Salkkokin on monet kerrat Norjan rajoilla,\nPaalloivissa, yöpyessään nähnyt maahiaistyttäriä. Joskus vanhat\nmaahiaismuoritkin tulevat ilkikureissaan kiusoittelemaan nuotiolla\nnukkujaa. Vasaran Anttikin kerran Haisujupukassa yöhonkaa hakatessaan\nkuuli toisenkin hakkauksen etempää vuoman takaa sekä huudon: \"Tule\nyhelle yösijalle!\" Antti ei kuitenkaan mennyt, vaan hakkasi oman\nhonkansa ja asettui sen viereen nukkumaan. Mutta pian ilmestyi vanha\nmuori toiselle puolelle nuotiopuuta maata reiskottelemaan, eikä\nlähtenyt pois, vaikka Antti monet kerrat karjaisi: \"Mene pois siitä!\"\nMuori irvisteli vain ilkeästi, iski silmää ja maata rengotti. Viimein\nsieppasi Antti suuren peurapyssynsä ja pamautti akkaa, niin että\n\"astia\" pölähti. Kiljaisi muori vain ja laukkasi vaaraan. Mutta pian\ntuli ukollekin lähtö. Alkoi näet kuulua vaarasta kauhea elämä, ja koko\nmaahiaiskansa tuli sieltä, niin että kova tohina vain kuului. Antti\notti jalat alleen ja alkoi päästellä kuin peto pitkin öisiä erämaita.\nSuoraa päätä paukaisi hän Kerpuajokeenkin, ja siinä jo muuan takaa-ajaja\ntapasi takinkauluksesta, mutta Antti purautti takin selästään ja itse\nroikaisi toiselle rannalle, niin päästen vainoojistaan.\n\nMutta siivoille erämiehille antaa maahiainen rauhan, vieläpä heitä\navustaakin metsänkäynnissä ja porojen paimentamisessa, antaen merkkejä\nja varoituksia, jos vain vaara on uhkaamassa. Ja vielä avuliaampi ja\nsuopeampi on maahiainen niille ukoille, jotka muistavat yönuotiolle\nasettuessaan vanhojen tavalla pyytää:\n\n    -- Maahiainen, maanalainen,\n    maata pyyän maatakseni,\n    mutta en iäkseni.\n\nNiin Turtolan Matinlompolonkin Pekka-vaaria, joka Apinavaaran vanhassa\nkodassa vietti yötä, käyttivät maahiaiset kotonaan, jossa juuri\nvietettiin vanhan elatusmuorin kraviaisia.\n\nMaahiaiset ovat näet kuoleman vallan alaisia niinkuin muutkin Aatamin\njälkeläiset, ja samoin he myöskin vaimosta syntyvät, kasvavat ja\nvarttuvat maahiaiskansalaisiksi. Lapsensakin he kastavat, mutta eivät\ntee pyhää ristinmerkkiä heidän rintaansa. He viettävät keskenään häitä,\npeijaisia ja muita pitoja niinkuin maanpäällisetkin. Mutta yläilmaisten\nserkkujensa kanssa he eivät monesti seurustele.\n\nMutta on joskus tapahtunut, että maan päältä on etsitty apua\nlapsivuoteessa olevalle maahiaisvaimolle. Turtolan Matinlompoloon tulla\ntouhotti kerran maahiaisukko kovalla kiireellä ja huusi muorille:\n\n-- Tule sie auttamaan! Akka on lapsia saamassa.\n\n-- Mistä sie olet, kun en mie tunne? muori kysyi.\n\n-- Ei kaukaa, ei kaukaa, tuosta vain navetan takaa pellolta.\n\nJa ukko vei emännän kotiinsa, jossa oli akka lapsenteossa. Muori auttoi\nlapsivaimoa, eikä ottanut mitään maksua vaivoistaan. Mutta myöhemmin\nmaahiaisukko lähetti hänelle komean hopealusikan.\n\nOnpa niinkin sattunut joskus, että maanpäällinen poika on lähtenyt\nmaahiaisista naimaan. Mannun tyttäret kyllä ovatkin naitavia: kauniita,\nvalkoihoisia ja punaverisiä sekä suuren myötäjäiskarjan omistajia.\nNiinpä Enontekiössä muuan poika käväisi eukon alakerran tyttäristä.\nKohtasi tytön ensin metsässä paimenessa, haasteli hänen kanssaan,\nja komea tytär mielistyi yläilmojen mieheen niin, että houkutteli\nhänet kotiinsa kosioretkelle. Siellä kosiomiehelle tarjottiin vaikka\nmitä hyvyyttä, mutta tytön neuvon mukaan ei poika huolinut mistään,\ntytärtä vain kärtti eukokseen. Ja saikin. Pidettiin maahiaishäät, ja\ntyhjin käsin lähtivät nuoret matkalle maanpäälliseen miehelään. Mutta\ntytär kielsi poikaa katsomasta taakseen kertaakaan koko kotimatkalla.\nJäljestä kyllä kuului aikamoinen meno: koirat haukkuivat, kellot\npaukkuivat, lehmät ynisivät ja ammuivat, ja ihmiset huusivat ja\nelämöivät niinkuin lapinkodalla, kun siellä aherretaan porokarjan\nkanssa. Niin mentiin hääsaatossa kotia kohden. Mutta kotiportailla jo\nylkämies vilkaisikin olkansa ylitse, kun jälkipuolen elämöiminen paisui\nyhä suuremmaksi. Mahtava joukko komeaa karjaa oli paimenen ja koirien\najamana seurannut nuoren-parin kintereillä; siinä oli suurituumisia\nlypsäviä, tuntuvia nuorukaisia, lihavia vasikoita ja mahtavia sonneja\nsekä vielä iso lauma lampaita. Lähes puoli karjaa oli jo ennättänyt\npihaan, mutta vielä suurempi puoli oli tulemassa portin ulkopuolella.\nJa se osa katosi paikalla, kun sulhasmies katsahti taakseen; karjalauma\nkatkesi kuin puukolla leikaten. Maahiaisnuorikko kyllä torui siitä\nmiestään, kun menetti parhaan osan hänen myötäjäiskarjastaan, mutta\nsille ei enää mahdettu mitään, vaan sai maahiaisminiä tyytyä siihen,\nmikä oli jäänyt pihaan.\n\nHarvat tämänilmaiset eläjät ovat vierailleet maahiaisten luona, paitsi\nmitä ovat tahtomattaan joutuneet siellä käymään. Jotkut lappalaiset\nkyllä ovat joskus käväisseet maahiaisten kosteissa, nauttineet heidän\nhyvyyttään, eivätkä silti ole tulleet maahiaisiksi. Mutta lappalaisilla\non omat keinonsa, joilla varaavat itsensä, niin ettei maahiaisten\nvalta heihin pysty. He saattavat vaikkapa kynsäistä ihoaan, niin\nettä veri tipahtaa, ja sitten kyllä uskaltavat ottaa maahiaisruokaa\nsuuhunsa. Tätä taikaa ei kyllä tietänyt Ketomellan Martti-äijä kerran\njoutuessaan maahiaistaloon, missä kaksi vanhaa muoria asusti ja hänet\nystävällisesti otti väärtikseen. Toinen muori vaaksoi sormillaan\nvaatetta, ja toinen rupesi tyrkyttämään ukolle syötävää. Mutta äijä\nei ottanut, kielsi, hylkäsi, viimein suuttui ja lennätti muorin\nviilipunkin nurkkaan -- ja samassa löysi itsensä rähmällään keskeltä\nporokaarrettaan Ounastunturilla. Siitä päivästä ruveten alkoi ukko\nköyhtyä, menettää porojansa, ja viimein hän itse porometsässä ollessaan\nsortui puun alle ja kuoli, sillä hän viskasi samalla onnensa menemään,\nkun ylpeyksissään vatkasi pois maahiaisen viilipunkin. Se toinen muori\nnimittäin parhaillaan vaaksoi hänelle onnea.\n\nMutta niin taitamattomasti ei menetellyt Inarin Elli, vanha Koutokeinon\nlappalaismuori. Hän oli oikein väärti maahiaisten kanssa. Monet vuodet\naina kerran kesässä hän kävi maahiaisasunnoilla vierailemassa. Kun\ntuli juhannuksen aika ja Lapin päivä oli korkeimmillaan, hääri muori\nhyväntuulisena, kolme vuorokautta pesi ja oornaili itseään, puhdisteli\nja koristeli vaatteitaan ja pani kaikkein parhainta päälleen, ja\nsitten, kun päivä paistoi pohjoiselta ja kaikki oli vaiennut, lähti\nketterästi koira perässään kepsuttelemaan hiljaiseen tunturiin ja\nsinne katosi. Eikä nähty, vaikka etsittiin kaikki lähitunturit, muoria\nvilaukseltakaan koko kesänä, ennenkuin hän vasta syksyllä Mikkelin\nalla taas ilmestyi kylille. Samat puhtaat ehyet vaatteet oli muorilla\npäällään, vuotakengätkin samassa voiteessa kuin lähtiessä, ja muori\nitse oli lihava, komea ja pulskistunut, ketterä ja iloinen; koirakin\noli lihava ja hypähteli iloisesti. Koko kylä tuli ihmeissään Elliltä\nutelemaan, missä kummassa hän oli ollut, mutta muori ei sanallakaan\nmuistellut retkiään kenellekään.\n\nSamalla tavalla katosi Elli-muori taas seuraavana kesänä, ja niin\nedelleen joka kesä juhannuksen tienoissa ja saapui kotiin vasta\nMikkeliksi. Kerran sitten pidettiin muoria silmällä, hiivittiin perässä\ntunturiin ja huomattiin, että eukko pujahti maan alle maahiaisten\nluokse.\n\nMutta tämä oli mummu-rukalle onnettomuudeksi. Viipyi hän kyllä taaskin\nkoko kesäkauden väärtipaikassaan, mutta kun hän syksyllä palasi, tuli\nhän kurjannnäköisenä, vanhana ja laihana, laahustaen kepin varassa,\nvaatteetkin kuluneina ja rääsyisinä. Ja laiha nälkäinen koira liikkasi\ntakkuisena perässä.\n\nEi muori nytkään muistellut, missä oli ollut, eikä puhellut paljon\nmuutakaan. Itsekseen vain juroili.\n\nMutta seuraavana kesänä ei muori enää kadonnut tunturiin.\n\n\n\n\nSAIWO JA KALTIO\n\n\nYhtä ihmeellinen kuin on Lapin maakamara salaperäisine maahiaisineen\nja Stalloineen, pelottavine tunturihaltijoineen ja haltijatievoineen,\nmonine seitapaikkoineen ja kummittelevine aarrekätköineen, yhtä\nihmeellisiä ovat Lapin lukuisat vedet, järvet, lompolot ja kaltiot.\nNiissäkin asustaa vielä vanhalappi.\n\nKaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet,\nsellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa,\nihmeitten maassa.\n\nOikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja\nvuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei\nlaske mitään jokea. Maan uumenista vain kumpuaa niihin alituisesti\nmaanalainen vesi, virraten taas toisia teitä pois maan alaisin puolin.\nNe ovat tavattoman syviä ja kirkasvetisiä, sillä vaikka saivovesi\ntyöntyykin maan mustista pimennoista ja syvänteistä, on sillä\nkuitenkin ihmeellinen kuulakka kirkkaus, kun se nousee maanpäällisiin\nvaloihin, eikä siinä ole minkäänlaista maavesien sekoitusta eikä\npilausta. Useasti on saivossa hyvin korkeat ja jyrkät rannat, niinkuin\nRumassajärvessä, Salmijärven seuduilla Muoniossa. Rumajärvi onkin\nmerkillisimpiä saivoja: toisinaan on siinä vettä monta syltä, mutta\ntoisinaan taas vesi katoaa, niin että paikoin pohja näkyy. Mutta\npohjoispää on niin syvä, että lieneekö siinä pohjaa ollenkaan.\n\nSaivoiksi sanotaan myöskin pieniä, kirkasvetisiä, jyrkkärantaisia\ntunturi- ja vaarajärviä, joita kapeat salmet taikka pikku joet\nyhdistävät muuhun vesistöön. Niitä on Lapissa kaikkialla. Pöyrisjärven\npohjoisrannalla on pari pientä saivoa, Mustasaivo ja Palosaivo, sekä\nTörmisvaaran seuduissa Norjan rajoilla Kaamuksensaivo ja Surkimo;\nSitshajaurin tienoilla on Kuossasaivo. Ylimuonion takamailla\nKajankitievoilla, Taapurivuoren vierellä, on korkearantainen saivo,\nMuoriksi sanottu, ja siitä laskee pikku puronen Akkaan, josta lähtee\nisompi joki. Kaikkein komeimpia on pieni Pakasaivo Pakajärven\neteläpuolella Muoniossa. Kymmeniin metreihin kohoavat pahtaseinät\nympäröivät saivon pohjukkaa ja korkeiden hiekkatievojen välitse se\nkapeana yhtyy Pakajokeen. Mutta tätäkin mahtavampi on Äkäsjoensaivo,\nÄkäsjoen juoksulla yläpuolella Äkäslompoloa. Se on semmoinen vesi,\netteivät kaikki uskalla mennä sitä katsomaankaan, eivät heikkoveriset\nainakaan: siinä ovat näet niin kauhistavat pahtaseinät. Toisella\npuolella on korkea Kirkkopahta, toisella hirveä Hammaspahta, ja\nylpeiden kallioseinien välitse juoksee saivosta kapea väylä Äkäsjokeen.\nNiin kirkas on saivon vesi, että kalatkin näkyvät niin syvältä, ettei\nniitä ylettyisi iskemään, vaikka olisi kuinka pitkä arina. Saivon\nsyvyyttä ei tiedä kukaan, eikä sitä uskalla ruveta mittaamaankaan.\nÄkäslompolon Heikki-vainaja kerran yritti mitata laskien nuoraa monta\nsyltä, eikä tavannut pohjaa. Mutta silloin tuli haltija sanomaan\nHeikille:\n\n-- Jos vielä toisen kerran tulet mittaamaan, niin tulet itse perässä.\n\nKaloilla on saivoissa hyvä elämä, niissä kun on niin hohtavan puhdas\nvesi ja suotuisa pohja. Tunturiseutujen saivoissa ovat kalat niin\nlihavia ja rasvaisia, ettei missään maavesissä ole sellaista viljaa;\nsiiatkin ovat niin suuria kuin taimenet, ja Pakasaivossa elää rautukin.\n\nEntisaikaan oli joka lappalaisella oma saivonsa, josta hän kävi kalaa\npyytämässä, ja saivon rannalla seisoi useinkin palvoskivi. Niin oli\nProkseilla pikku saivo asuntopaikkansa kohdalla Pöyrisjoen itäpuolella;\nPöyrisjärven Mustasaivo ja Palosaivo palvoskivineen olivat taas\nPöyrisjärven lappalaisten omia. Proksin saivo oli niin haltiakas, ettei\nse antanut kaloja kelle tahansa. Oli vain yksi mies, joka siitä osasi\nottaa viljan. Pakasaivo taas oli Suikkien oma, ja sitä sanottiinkin\n\"Suikkilaisten helvetiksi\".\n\nSitten on Lapissa vielä saivojärviäkin, suuriakin tunturien piirittämiä\njärviä, joiden vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy monen sylen\nsyvyydestä. Nekin saavat suuren kirkkautensa maanalaisista hetteistä\nja pohjakaltioista, joista saivovesi kohoaa. Saivojärvet ovatkin usein\n\"kaksipohjaisia\". Itse järvi on jo kymmenien sylien syvyinen, eikä\nalahaisen pimentopohjan syvyyttä ole kukaan kuolevainen voinut mitata.\nKukaan ei tiedä, mihin maanalaiset saivovedet johtavat juoksunsa.\n\nTällaisia kirkkaita salaperäisiä saivojärviä on Lapin tunturimaissa\npaljon. Kilpisjauri ja suuri Pöyrisjärvi ovat saivojärviä, samoin\nlukematon joukko muita vesiä. Pieni, kaunis jumalten järvi, Levi- ja\nKätkätunturien kurussa Kittilässä oleva Immeljärvikin on kaksipohjainen\nsaivojärvi. Niinkuin saivot ovat saivojärvetkin hyvin kalaisia. Niissä\non kalaa väliin ihan puurona, mutta sitten taas, kun mennään nuottaa\nvetämään, ovat kaikki kalat kadonneet. Suuren silmänteen kautta, joka\njärven pohjasta avautuu alas, on vilja paennut alempiin saivovesiin.\nToisinaan saadaan vain nähdä, kun kalat suurin laumoin kiertävät\nhaudassaan ja sitten parvittain peräsukaa painuvat pimeyteensä, niin\nettä pyrstöt vain vilkkuvat.\n\nSaivojärvissä elää suuri kalojen isäntäkin, Kalojensampi eli Kalojen\nvanhin, mahtava jättikala, joka toisinaan on nähtykin. Nulusjärvessäkin\nYlimuoniossa nähtiin kerran niin tavaton kalaäijä, että se kelletteli\nvedessä niinkuin vene kumollaan ulottuen poikki järven. Ja eräänä\nkesänä sai koko Muotkajärven kylä keskellä jumalan kirkasta päivää\nJuunaan talon pihamaalta katsella kokonaista neljä tuntia ainakin\nviittä syltä pitkää kalanvönkälettä, joka keskellä järveä vain makaili,\nkunnes taas äkkiä roiskahti veden alle. Kelontekemäjärvessäkin on nähty\nKalojenvanhin monet kerrat. Joskus on kalamiehen vene keskellä syvää\njärveä karahtanut niinkuin karikkoon ja noussut kokka ylös niinkuin\nolisi rantaan töölännyt; sitten on joku näkymätön veurahtanut veneen\nalla, ja alus päässyt jälleen liikkumaan. Kerran Koskaman muori ja\nAntti sekä Takalon äijä, \"Jans-Päkki\", näkivät, kuinka järvellä,\nniemen takana, makasi kalakummitus niinkuin kaksi nuottavenettä olisi\nollut vastakkain. Takalon äijä, joka oli monet kesät kulkenut Ruijan\nmerellä, ollen höösmanninakin, ja siellä nähnyt vaikka mitä kummia,\nlähti soutamaan lähemmäksi. Kummitus katosi, mutta nousi taas uudelleen\nylös, ja kun Jans-Päkki pääsi lähelle, veurahti se veteen sellaisella\ntohauksella, että äijän vene tuli puolilleen vettä, ja äijäkin kastui\nläpimäräksi. Peirajärvessä, Enontekiön luoteisessa tunturimaassa,\non joskus nähty tavattoman kalanvönkäleen niinkuin itse irtopirun\nviilettävän pitkin vedenpintaa, niin että muuten tyyni järvi on koskena\nkohissut.\n\nKaikissa saivojärvissä asustaa vesikansaa, veden haltijaväkeä, joka\nnäkymätönnä elää järvessä, mutta useasti kyllä näyttäytyykin maan\nihmisille. Menee vain keväällä heti jäiden lähdettyä sulan veden\nrannalle, tömistää jaloillaan maata ja huutaa: \"Onko isäntä kotona?\"\nKyllä silloin kohta näytetään, millainen isäntä on järvessä.\n\nMutta näyttäytyy järven isäntä ja haltijakansa monesti kutsumattakin\nja kysymättä. Niinkuin Liepimäjärvelläkin Muoniossa, Ylimuonion\ntakalistoilla. Siellä jäkälänpanijat kerran keksivät ison mustapukuisen\näijänrumilaan kahlaavan syvässä vedessä vyötäisiään myöten. Miehet\nkummissaan meloivat lähemmäksi katsomaan ja sanoivat: \"Kuka tuo\nköriläs on? Souvetaan nokka halki!\" Mutta äijä kääntyi päin ja\nkatsella möllötti venemiehiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin\nvanhanaikaiset \"plakkarikellot\", Siitä miehet ja naiset säikähtivät\nniin kolosti, että kiireesti pyöräyttivät veneensä ympäri ja soutivat\npois, jättäen järven äijän rauhassa kahlomaan. Tämä tosiasia on\ntapahtunut vasta kymmenen vuotta sitten.\n\nOostajärvelläkin, joka on kaksipohjainen saivojärvi Muonion kirkonkylän\nlähimailla, on monet kerrat nähty vesikansaa. Kerrankin kun poikaset\nsiellä \"pulimassa\" ollessaan oikein ilvehtivät ja ylpeilivät, ilmestyi\nrannalle kuusien pituinen, rääsyinen, ontuva akka ja pelotti uimamiehet\npois. Kerran taas samalla järvellä nähtiin akan pieni tytär, ja\njopa sitten ilmestyi itse järven isäntä, iso mies ketunnahkaisissa\nvaatteissa. Mutta ketunnahka-ukko oli hyvännäköinen äijä, joka ei\nherättänyt ollenkaan kammoa, sillä haltijaväessä on asia samoin kuin\nihmiskunnassakin: toiset ovat tylyjä ja kolonnäköisiä ja kammottavat,\nmutta toiset ovat hyvännäköisiä ja rauhallisia ja rakkaampia, eivätkä\nensinkään anna kammoa, eivätkä ketään vistota. Haltijat eivät kyllä\nkaikille näyttäydy. Tavallinen jokapäiväinen ihminen, joka mistään\nvälittämättä vain olla vällöttää, ei näe niitä koskaan. Mutta\nrupeaapa vain saivojärvellä ilvehtimään ja ylpeilemään, niin saa pian\nkostonsa. Oostajärvellä saivat kalamiehet kerran reivillä kahta vaille\nkahdeksankymmentä haukea samalla kertaa. Siitä ylpistyivät miehet,\nmenivät taas, heittivät reivinsä ja röyhkeilivät:\n\n-- Nyt me otammekin koko koranuksesta kaikki kalat!\n\nMutta eivät saaneet kalansukuakaan, ei yhtä päätä.\n\nEivät uskaltaneet Muonion miehet tehdä sentään sillä tavalla kuin\nKittilässä Karhulan Murri-Pekka, joka muorineen oli kalaa pyytämässä\nAhvenjärvestä Paanosenjoen latvoilta. Kun järvi ei antanut mitään,\nvaikka he kävivät palvoskiveänsäkin puhuttelemassa, suuttuivat he,\nkapusivat korkealle rantatörmälle ja rupesivat vierittämään kiviä\njärveen. Suuren lohkareen jo laskivat pahdalta kierimään ja mielissään\nkatselivat, kun se poukkoili pensaasta toiseen. Mutta silloin nousi\njärvestä lappalaisäijä polvilleen veden pinnalle ja avossa sylin\nodotteli ja siirrälteli aina sitä mukaa kuin kivi kiepsahteli syrjään.\nKun kivi putosi alas, otti äijä sen syliinsä ja laski sievästi veteen.\nKauhuissaan pakenivat kalamiehet pois koko järveltä.\n\nMutta niille kalamiehille, jotka pyhittävät ja siunaavat veden,\neivät koskaan kolonnäköiset vedenhaltijat näyttäydy eivätkä tee\nmitään poikkipuolista. Heille esiintyy haltija vain ystävällisenä ja\nhyvännäköisenä. Vesi onkin aina pidettävä pyhänä ja oikeassa arvossa;\nsitä ei saa kirota eikä sen kanssa pitää mitään ilvettä; vesillä\nollessa ei liioin saa vihellellä. Tuulta kyllä saa vesillä liikkuessaan\nloitsia ja viheltää, jos tietää itsensä taitavaksi veneenhoitajaksi.\nSilloin saattaa sanoa:\n\n    -- Tuuli, nouse tuulemahan,\n    mailmanranta, riehumahan!\n    Meren Musti, tsöh!\n\nJa sitten viheltää, niin kyllä haltija nostaa vihurin.\n\nToisissa saivojärvissä on niin arat haltijat, etteivät ne kärsi puhetta\neivätkä minkään korttoelävän nimeä. Sellainen arka vesi on Vuontissaivo\nEnontekiöllä, Lätäsenon päällä, Saimatunturin juurella, jossa on koko\njoukko muitakin saivoja. Vuontissaivolla kun ollaan nuottaa vetämässä,\nei saa puhua mitään, ei mainita korttoa eikä mitään saastaista elukkaa,\nei petoeläintä eikä kissaakaan. Muuten ei saivo anna kaloja. Vieläpä\nvaatii vesi tupakkaa uhriksi, että antaisi paremmin. Samanlainen\narka haltija on Matilaisensaivossakin Ounasjärven alapäässä. Sekään\nei suvaitse minkäänlaista puhetta eikä kolinaa. Vanha kirkkoväärti,\nJuhani Hetta-vainajakin, oli siellä kerran nuotalla, ja nuotta oli\nkaloineen jo aivan apajalle tulossa. Mutta silloin karjaisi puittio:\n\"Jo näkyy kaloja!\" Siitä heti kaikki kalat paneutuivat kuolleiksi,\nlöivät kyljellensä ja menivät yli paulan. Eikä saatu yhtään kalaa.\n\nMonet saivojärvien haltijat ovat lapinpahnaa. Kittilän Paarnajärvelläkin\noli kerran Tepsan vanha äijä nähnyt peskipukuisen lapinämmän juoksevan\nrannalla nuottatauvot kainalossa ja kuullut sen huutelevan:\n\n    -- Paarneh vuolkin kainutta,\n    paarnai vuolkam kainukoita![19]\n\nPaarnajärven vanhat haltijat olivat parhaillaan kalastushommissa, sillä\nvesikansa käy kalassa niinkuin maanasuvaisetkin, pyydellen omassa\nkotijärvessään. Koutokeinon Pajasjaurilla, joka on suuri järvi Suomen\nrajamailla, näki Aitjärven ukko kerran, ajaessaan talvella porolla\nverkkopyyntiin, koko lappalaisjoukon kalahommissa. Poroineen olivat\nkalamiehet järvellä ja kovalla kiireellä sysivät verkkoja jään alle.\nMutta sitä mukaa kuin ukko ajoi lähemmäksi, siirtyivät verkkomiehet\nyhä edellä pohjoista kohden, tullen aina pienemmiksi ja pienemmiksi,\nviimein kuin koiriksi ja sitten kaikki kadoten.\n\nVesikansa hoitaa karjaakin samoinkuin maahiaisväki sekä maan päällä\nasuvaiset. Monesti nousee vedenkarja järven rantaruohikkoon syömään,\npainuen sitten taas järveen, ja joskus käyvät vedenmuorit itse\nkarjaansa maalla paimentamassa. Kelontekemän Koskaman Kaisakin sai\nkerran nähdä, kun vanha lapinmuori nousi järvestä lehmäkarja perässään\nja lähti astelemaan metsää kohden. Metsästä käsin tuli toinen muori,\npitkä ja laiha, kumarteli järvenmuoria ja sanoi; \"Täälläkö tekin\nolette?\" Toinen selitti: \"Mie tehen lehmille uutta tietä, kun vanha tie\non koskettu ja pilattu.\" Ja järvenmuori selitti metsänmuorille, kuinka\nKoskaman asukkaat ovat vainioillaan ja pelloillaan sotkeneet hänen\nkarjapolkunsa. Haastellen astelivat muorit karjan edellä ja painuivat\nmetsään.\n\nVesikansan karjaa saattaa vallata samalla tavalla kuin maahiaisenkin\nkarjaa. Rikinä-muorikin meni kerran Tepsassa tulukset kourassa\nvahtimaan vesikarjan laidunpolulle, ja kun karja tuli lähelle, lennätti\nhän tuluksensa yhden lehmän ylitse, juoksi kellonriesimeen ja talutti\nelukan kotiinsa. Navetan edessä heitti muori hameensa lehmän päähän,\npyöräytti elukan kolme kertaa ympäriinsä, ennenkuin vei navettaan.\nJa sitten lehmä kyllä pysyi talossa, lypsi paljon ja teki vasikoita.\nRikinä-muori jätti talonsa ja karjansa Kaija-tyttärelleen, ja Kaijan\npoika, Jussa-äijä, sai sen jälkeen periä maat ja karjat; sitten tuli\nperilliseksi Jussan poika, Lassi, joka kuoli viisi, kuusi vuotta\ntakaperin. Talossa on vieläkin samaa vedenlehmän sukua, mustankirjavaa\nrotua, sellaista lyhytjalkaista, lyhytraatoista, pyöreää lajia. Samaa\nmainiota vesirotua on sieltä sitten saatu muuallekin. Jussa-äijä antoi\nkumminlahjana nuorukaisvasikan Alatepsan Jussalle, joka oli Koskaman\nmuorin veljenpoika, ja Alatepsasta taas Koskaman muori hankki alun\nkomeaan vedenlehmän-lähtöiseen karjaansa.\n\nIhmeellisiä vesiä ovat myöskin Lapin kaltiot, pienet kuohuvat\nhetteet ja lähteet tunturien ja tievojen juurilla. Niissäkin on\nkirkas ja hohtava saivovesi, elävä vesi, joka iänkaiken kuin aina\nuudesta syntyneenä iloisesti pulpahtelee maanalaisista pimennoista\nylös kirkkaaseen päivään, kohahdellen kuin ikuisesti nuori veri\nihmissydämessä. Maanalaisista elämänlähteistä nouseekin saivovesi\npuhdistuneena tunturinjuuriseen pikku kaltioon, ja imee siellä itseensä\nmaan salaisia väkeviä voimia, niin että kaltioiden saivovesi on kaikkia\nmuita maanvesiä merkillisempää ja voimallisempaa.\n\nLapin erämaita kiertävä ja erämaissa asustava kansa, alituisesti\nluonnon kanssa kosketuksissa ollen, onkin oppinut ymmärtämään kuohuvien\nkaltioittensa ihmeellisen voiman ja käyttämään sitä hyväkseen.\n\nLapissa on paljon kuohuvia kaltioita, joissa tunturien alta hersyvät\nvedet kumpuavat ilmoille. Mutta vain harvat ovat tulleet huomatuiksi\nja saaneet merkkilähteen maineen, lukemattomien muiden saivovesien\njäädessä erämaihinsa vain omiksi iloikseen pulppuilemaan.\n\nSellaisia ihmelähteitä on Santsinlähde Enontekiön Peltovuoman\nlähimailla, neljänneksen matkan kylästä pohjoiseen. Kaltio on koko\nseutulaisten parannuspaikka, Betesda, johon paikkakunnan sairaita\nsaatellaan saamaan parannustaan. Varsinkin kaikenlaisiin tarttumuksiin,\nrupiin ja vammoihin sekä maasta että vedestä hinkautuneisiin rohtumiin\non lähteen vedessä parantava voima. Pitää vain pistäytyä kolme kertaa\nkaltiossa, peseytyä siinä ja joka kerta kyykistyä umpisukkeloon. Mutta\nilmaiseksi ei saivoveden haltijoilta saa pyytää veden voimaa, vaan\nlopuksi on heitettävä lähteeseen joku rahalantti, nappi taikka muu\npikku esine uhriksi ja korvaukseksi sekä sanottava:\n\n    -- Ve'en uhri\n    ja sairaan terveys!\n\nSiitä vasta antaa kaltion vesi parantavan voimansa. Maitoruvessa\nkäytetään lasta lähteessä, piirrellään neulalla ja neula heitetään\nveteen ja sanotaan:\n\n-- Menköön neulan matkassa tauti sinne!\n\nLakson Mikko, paikkakunnan paras parantelija ja vammojen sekä maan\npyörryttäjä, oli aikoinaan kuin Santsin ylilääkäri. Hän käytti aina\npotilaansa kaltiolla, kolmesti ne siellä valoi ja painoi sukelluksiin,\nniin etteivät hiuksetkaan näkyneet, ja heitti heidän puolestaan uhrit\nveteen.\n\nSamanlainen parantava uhrikaltio on myöskin Poikkijärven eli Mojotien\nkaltio, kaunis, kolmi-, nelimetrinen maansilmä Ounastunturin juurella,\nOunasjärven etelärannalla, vastapäätä Hetan kirkonkylää. Sinne\nhettalaiset saattelevat tarttumatautisiaan, pesevät ja käyttävät\nupposalla ja heittävät maksuksi neulan sekä uskovat, että neulanen\nlähteessä pistelee tautia, jolloin sen pakostakin on poistuttava\nsairaasta.\n\nKuttaisen kylällä, joka on korkealla Muonionjoen päällä Palojoensuusta\npari penikulmaa ylöskäsin, on Kurkionniskan lähellä, joen\npohjoisrannalla, niinikään oma Betesdan lammikkonsa, Rovannenän\nalustakaltio. Lähdettä sanotaan myös Noitakaltioksi, ja on se\nkymmenkunta metriä leveä, kirkas, ruostevesinen hete korkean, jokea\nkohden juoksevan hiekkatievan päättymillä. Keskellä kaltiota on\nsammaltunut pikku saari, johon rannalta vie porraspuu. Sitä myöten\nastuvat tietäjät potilaineen saarelle parantamistyötänsä toimittamaan.\nKuttaisen Noitakaltio on huomattu hyvin terveelliseksi; jo vanhat\nihmiset ovat tutkineet sen lääkekaltioksi, kun siitä vielä ojakin\nvirtaa länttä kohden. Lähteellä käyvät suomalaiset, Ruotsin Kuttaisen\nkylä, lappalaiset ja kaikki lähimailla asuvaiset. Sinne saatellaan\nsilmäkipeitä, vamman saaneita, rokko- ja rupitautisia, pitaalisia\nja kaikkia, joita ahdistaa mikä tahansa ulkonainen tuska. Kaltiossa\nsairas pestään, upotetaan hänet siihen, painellaan sammalilla ja\nluetaan parannussanoja. Lopuksi heitetään veteen rahaa taikka\nmuuta \"rauvanpuolta\", sillä jos ei sitä tee, eivät luvut eivätkä\nvälikappaleet auta mitään. Mutta jos kaikki toimitetaan niinkuin asia\nvaatii, lähtee kaltiosta varma apu. Iskon Fiinakin Kuttaisesta, joka\noli pureskellut putkentyveä ja saanut siitä maan tartunnan suuhunsa,\nniin että löi lopulta koko naamankin rupeen, meni Noitakaltiolle, pesi\nja pyyhki sammalilla kasvonsa ja ruumiinsa sekä antoi kaltionhaltijalle\nuhrin. Hetipä myös rupesi maantartunta pyörtämään ja tuskat loppuivat.\n\nSamoilla tunturimailla, Ruotsin puolella, Kaaressuvannon kirkonkylän\nvierellä, on seutukunnan kuulu Hilkukaltio, kuohuva lähde, jonka\npohjasta alituisesti kylmä vesi kumpuaa. Tämä hete on etupäässä\nsilmätautisten parannuspaikka. Sen viileällä vedellä on tunturien\nsavuisten kotien kansa jo vanhastaan käynyt kipeitä, vettävaluvia\nsilmiään huuhtelemassa, ja yhtä ahkerasti Hilkulla vieläkin\nkäydään. Muuankin lapinäijä pystytti kotansa kaltion äärelle,\nasusti siinä koko kesän, käyden joka päivä parannuspesulla ja\nantaen uhrinsa vedenisännälle. -- Samanlainen parannuskaltio\non Luspavaaralla Nunastunturin nenällä, yläpuolella kaunista\nKelottijärveä, Kelottijärven talon tienoilla. Siitäkin etsitään apua\nmaan aiheuttamille raville, ja kolme kertaa pitää siinäkin käydä\numpisukkelossa ja sitten heittää uhrit sijaan.\n\nYhä vieläkin korkeammalla tunturimaissa, jo Könkämäenon päällä,\nvielä Vittangista pohjoiseen, on Suppimuotkan kaltio. Se on lähellä\nSuppijärveä, Suppivaaran juurella, vain pieni kirkas silmä, ympyriäinen\nkuin muuripata. Tämä aution puuttoman erämaan kirkas saivosilmä on\nhavaittu erinomaiseksi parannuskaltioksi. Lähteen pohjaan, jonka\nhiekkakin on kirkasta kuin kristalli, on pudotettu valkea kivi paikan\nmerkiksi, ja kaltion äärellä on kivipaasia kuin vartavastisina\nistuimina. Vieritse kulkeekin seudun kalamiesten polku, ja retkillään\nistahtavat kalanpyytäjät kaltion kiville levähtämään ja ryyppimään\nkirkasta saivovettä. Suppimuotkan kaltion vettä ei näet käytetä\nulkonaisiin pesuihin, eikä siihen potilaita paineta upposalle, vaan\nvettä juodaan, joten sen voima vaikuttaa sisällisesti.\n\nJa se vaikuttaakin. Kun Siikavuopion Johan-Petteri ukkokin kulautteli\nsitä sairauteensa, tuli hän pian terveeksi; samoin sai myös\nMatias-vainaja, Johan Petterin isä, sen voimalla terveytensä takaisin.\nKaltion vesi onkin niin parantavaa ja niin terveellistä, että kaikista\nviisaimmankin tohtorin kuulemma häätyy tunnustaa se mahdottoman\nvoimalliseksi. Puoli tuntia sitä nautittua sen merkillinen vaikutus jo\nalkaa tuntua.\n\nMaasta saa tämäkin vesi ihmeellisen voimansa ja väkevyytensä sekä\npuhtaan kirkkautensa, sillä maasta löytyvät kaikki väkevätkin aineet ja\nvälikappaleet sekä merkilliset voimat, mitä näin luonnosta on saatavana.\n\nIhmeellisimpänä esiintyy se Lapin saivoissa ja saivovesissä.\n\n\n\n\nTAIWAANWALKIAT\n\n\nTuli-Lapin komeimpia näkyjä ovat taivaanvalkiat, revontulet, jotka\nmahtavina loimuavat talven yössä.\n\nNekin ovat Lapin suuria kummia, Pohjan talvisen taivaan ihmeitä, joista\netäinen Etelä ei tiedä juuri mitään, saaden vain joskus nähdä pohjan\näärillä himmeähkön valokaaren kuin kaukaisen valkianvaaran kajastuksen;\nvain heikon aavistuksen se kuitenkin antaa heille Pohjan perän suuresta\nroihusta.\n\nKesäkautensa elää Lappi kyllä valossa ja paistattaa päivää\nkuukausittain yhtä päätä, mutta talvella se on unohdettu pitkään\npimeyteensä ja niin kokonaan hylätty, ettei Etelän päivä ennätä pitkään\naikaan edes pikimmältäänkään katsahtamaan tunturien takaisen\nmaailman autioita lumikenttiä. Kalpealle kylmälle kuulle ja taivaan\ntähdille on aurinko jättänyt koko Lapin talvisen valohoidon.\n\nMutta vanha kuulu noitien Pohja pitää itse huolen, että Lapin yössäkin\non valoa. Se iskee tulen omiin tauloihinsa taikka hieraisee kuin\nkansanrunojen Ilman Ukko tai vanhankansan suurtietäjä kipinät omista\nkouristaan ja puhaltaa ne valtavaksi pohjaisen paloksi, joka roihuaa\nyli koko Lapin maan.\n\nHeti kun Etelä rupeaa jakamaan kallista valoansa kovin säästellen,\nkun yönpimittäjät käyvät äänettöminä lentelemään kuin salaperäiset\ntuliset noidannuolet syksyöisellä taivaalla, ja Lapin koivut muuttuvat\nkalmankeltaisiksi, sytyttää Pohja soihtunsa. Jo syyskuun ja lokakuun\npitkinä pimeinä rupeavat ruijat palamaan ja valaisemaan Lapin syksyisiä\nkenttiä. Mutta vasta talvella, kun pimeys ja pakkanen pääsevät oikein\ntäyteen valtaansa, joulun kaamosaikana, kun ei päivä enää viikkomääriin\nole jaksanut kohota eteläisten jänkienkään takaisilta ääriltä\nedes tunturien huippuja punertamaan, jolloin on vain pimeä pimeässä\nkiinni ja pakkanen painuu kolmeen-, neljäänkymmeneen, silloin puhaltaa\npohjoinenkin palonsa täyteen loimoonsa.\n\nJa se palo on mahtava.\n\nSilloin on Lapinkorvessa komea yönuotio, kun koko pohjoinen taivas\nleimuaa kuin valtava noitavalkea. Jossakin kaukana tunturien takaisilla\npimeillä perillä on ensin vain kuin aarnihaudan virvatuli kehunut ja\nvärähdellyt -- mitkä lienevät näkymättömät voimat siellä kiernanneet,\nniin että on ottanut ilmivalkean, ehkäpä jonkun mahtavan lapinnoidan\närsytyksestä -- ja niin on viimein koko avaruus leiskahtanut liekkeihin.\n\nToisinaan leimuavat taivaanvalkiat aivan kauheasti. Ne kärhähtävät\nylös taivaanlaelle ja tapailevat linnunrataa sekä taivaannapaa, niin\nettä loimotuksen raja käy yli taivaan \"kahtaalle kuutta\", aamukuudesta\niltakuuteen. Lehahtavatpa liekit vielä siitäkin ylitse, linnunradan\npoikki ja riehahtavat Seulasiin, jopa joskus Kallanpoikiin asti. Ja\nsilloin ne oikein liehuvat ja lieputtavat punaisina, sinisinä, vihreinä\nja vaikka minkä värisinä. Taivaalla on niin mahtava kirkkaus, että sen\nloiste käy yli koko Lapinmaan, tunturit hohtavat melkein kuin päivällä,\nja kuvahainenkin näkyy hangella. Mutta salaperäisen äänettöminä liekit\nvain hulmuavat, juoksevat, tempautuvat takaisin, sitten uudelleen\njuoksevat ja taas tempautuvat takaisin. Mutta sitten, kuin olisi joku\ntulenlumooja noita ollut siellä kiernaamassa ja lopettanut leikkinsä,\nloimot vähitellen kuin väsähtäneinä vaipuvat, painuvat pohjoiselle ja\nraukeavat. Huoahtaminen ei kyllä kestä kauan. Pohjan peikko rojauttaa\nuutta honkaa yönuotioonsa, ja kohta taas roihuaa avaruus entistä\nkomeammin. On kuin koko Manalan valkialla vaatetettu kansa ja kaikki\nLapinmaan kyöpelit tulisina keijuisivat ja suihkaisivat ilmassa.\n\nMutta aivan eteläiselle taivaalle eivät liekit saata suihkata, sillä\nsiellä on liian lämmin pakkasen maan palolle. Ne leimuavat vain omalla\nkylmällä puolellaan ja torailevat pakkasen kanssa.\n\nNiin valtava on taivaanvalkioiden voima, että ne saattavat masentaa\nkovimmankin pakkasen. Kun ne iltapuhteen saavat avaruudella omissa\nvalloissaan oikein riehua, on pakkaselta pian mahti pois. Muutamia\nvihaisia paukauksia ja rysäyksiä vain, ja kohta on sää muuttunut. Tulee\nlauhempi ilma, jopa vielä perässä ankarat tuiskut ja purkusäät. Sen\ntietää kyllä vanha tunturien vaeltajakin, joka pohjoisen loimutessa\njoikailee:\n\n    -- Taivaanvalkiat valaisevat maailman,\n    ja silloin valkenee ilma.\n    Kohta kovat tuiskut tulevat,\n    ja pitää neuvonsa korjata\n    tuiskun jaloista pois.\n    Ja pyytää itsekin, jos on matkalla,\n    hopusti pois,\n    kun yön aikana\n    oikein on valoisa.\n\nMutta ei aina sentään pohjoisenpalo jaksa nousta niin suureen loimoon,\nettä saisi aikaan säänmuutoksen. Toisinaan taivaanvalkiat jurovat\nvain tunturien takana taikka kumottavat pohjoisen äärillä suurena\nvalokaarena. Silloin pakkanen hyvillään hihkaisee, lisää voimaansa\nja puristaa, niin ettei tahdo henki kulkea. Mutta kun pakkanen on\noikein ylpistynyt ja rehentelee koko Lapinmaan isäntänä, leiskahtaakin\nyht'äkkiä koko pohjoinen taivas ilmiliekkeihin. Ja kohta on isännältä\notettu valta pois.\n\nMonet tunturiäijät ja erämaan ukot ovat tutkineet ihmeellisten\ntaivaanvalkioiden lähtöä ja syntyperää ja tulleet siihen käsitykseen,\nettä ne saavat alkunsa Ruijanmerestä. Mailleen mennyt päivä kun\npaistaa meuraavaan suolaiseen mereen, ja siellä jumalanilmassa suuret\njäävuoret heittelehtivät ja välkehtivät, ja vaahtopäiset aallot\nräiskyvät jäävuoria ja korkeita rantapahtoja vasten, niin siitä heittyy\nhohde, kuvastus ja liehuminen taivaallekin, sitä komeampi, mitä\nkovemmin Jäämeri läikkyy. Ja samalla tavalla kuin lainehtii ja läikkyy\nRuijanmeri, aaltoilee ja päilyy sitten taivaan avaruuskin.\n\nMutta taivaan valkiat eivät kuitenkaan ole Ruijanmeren meuruamista\neikä sen kuvastelua, vaikka se siltä näyttääkin. Kyllä vanhimmat ja\nviisaimmat tunturimaiden äijät sen tietävät, ja tietävät senkin, että\nne eivät ole tavallisia tulenliekkejäkään, vaan suuria salaperäisiä\npaloja, joita näkymättömät voimat pimeässä pohjassa synnyttävät. Ne\nsalaiset voimat ja niiden henget liehuvat itse liekeissäkin. Senkin\novat tunturimaiden asukkaat monet kerrat tulleet kokemaan.\n\nRuijantulien haltijat ovat äkäisiä olentoja, jotka tahtovat rauhassa\npolttaa taivaallisia roihujaan ja kisailla avaruuden korkeilla öisillä\ntanhuvilla. Ne eivät pidä siitä, että matalan maan vaivaiset asukkaat\npuuttuvat heidän ylhäisiin menoihinsa. Siksipä ruijantulien oikein\nroihutessa onkin viisainta olla kiroilematta ja pitämättä pahaa\nmenoa. Se pitää järjellisten ihmisten ymmärtää, koska järjettömät\nluontokappaleetkin sen käsittävät. Porotkin säikkyvät suuria paloja,\npysyen silloin paremmin yhdessä koossa, ja ovat niin valppaina, ettei\nihminenkään tahdo päästä lähelle. Ja tunturien nälkäiset sudet pysyvät\nsilloin arkoina piiloissaan.\n\nTaivaanvalkioiden haltijoita kiusaa varsinkin kaikki maanpäällinen\nkihnutus, kitinä ja kiernaaminen. Kun ruijantulet ovat oikein\nvalloissaan, ei tarvitse muuta kuin kantapäällään vain kiernaista\nlumitannerta, niin siitä ne jo yltyvät sähähtelemään. Taikka jos\nkitkuttaa vanhaa kopparajaa tai pitää muuta kitinää tai helistelee\nrautaista kattilaa, niin sekin jo ärsyttää. Uimaniemen äijäkin muuanna\niltana ajella kihnutti Alakylästä Molkojärvelle taivaanvalkioiden\nroihutessa. Äijän aisoissa vitsasaverikot kiernasivat ja ritkuttivat\nniin ilkeästi, että liekit rupesivat kärhäyttelemään alas ja sattumaan\najajaan, niin että korvat kuumenivat. Äijän täytyi pysäyttää hevosensa,\nkiskaista vitsat pois ja sonnustaa saverikot nuorasta. Muuten olisivat\nliekit korventaneet ukon siihen paikkaan, vaikka hän ei tahallaan\nritkuttanutkaan.\n\nTahallisesta hämäyksestä ruijantulet ovatkin vielä äkäisempiä.\nVarsinkin jos rautakangella kiernottaa kovaa lumitannerta, jotta se\noikein pahasti kitisee, ne miltei sähähtävät kimppuun, sillä tämä\nvihlaisee pahasti liekkien henkiin. Ja jos vielä uskaltaa puhaltaa\npäälle pitkän vihellyksen, tulevat tulet yhä hullummiksi, kähisten ja\nkärhähdellen oikein jalkoihin saakka, niin että pitää olla hyvin jalo,\nellei jo rupea vistottamaan. Sellaisia kyllä ei ole monta; vain suuret\ntietäjät, joilla on kaikki voimat vallassaan, rohkenevat näin pelehtiä.\n\nMonet ikänsä tunturien tulen alla eläneet lapinäijät tuntevat kyllä\ntaivaanvalkioiden voiman ja tietävät, miten paljon ne sietävät.\nMuutamilla on semmoinen mahti, että he saattavat loitsia ruijantulet\naivan aluttomasta mustaan yöhönkin, taivaltaessaan pimeässä\ntuntureilla. Niinpä Ketomellan Jussa-äijälläkin oli sellainen voima,\nettei hänen tarvinnut muuta kuin vain sormellaan tuikkia taivaalle ja\nhokea:\n\n    -- Ruonu, raanu, hut, hut, hut!\n    Ruonu, raanu, hut, hut, hut!\n\nJa pian leimahtivat liekit mustan tunturin takaa. Mutta sen enempää\nei äijä niitä ärsytellyt, ajeli vain tyytyväisenä valossa värjyviä\nkenttiä pitkin. Eivätkä taivaanvalkiatkaan ahdistelleet, leimusivat\nvain avaruudessa ja antoivat ukon ajella. Yhtä suuri mahti on vieläkin\nNäkkälän Salkolla, Enontekiön vanhalla tunturienkiertäjällä. Hänkin\nsaattaa, milloin vain tahtoo, loitsia taivaanpalon pilkkopimeästä. Ja\nse on lappalaiselle mahdottoman hyvä mahti, sillä silloinhan ei hänen\ntarvitse suurilla jängillään eikä vaarallisilla tuntureillaan pimeässä\nharhailla. Salkko manaa ruijat esiin härsyttämällä:\n\n    -- Ippu, paiska, tmolle daal,\n    gal lee heitto, ko i buolle! [20]\n\nSen enempää ei tulenhaltija siedä kuulla Salkon suusta, kun jo\nläväyttää liekkinsä avaruuteen, eikä vanha viisas lapinäijäkään\nenempää kiusaa, sillä hän tietää, että jos vielä jatkaisi joikuaan,\nsähähtäisivät tulet alas ja polttaisivat hänet poroksi.\n\nVanha Muonion ukko, Liikavainion äijäkin, mahtoi loitsia taivaanvalkiat\nesiin. Hän usutteli:\n\n    -- Vuohkuta, vuohkuta, vuohkuta,\n    lurkuta, lurkuta, lurkuta!\n\nSitten vielä vihelsi päälle, ja pian loimottivat taivaan tulet.\nKun äijä vielä toisen kerran lausui yllytyssanansa ja vihelsi,\npuhaltuivat liekit lumihangelle, kähisivät ja kärhähtelivät siinä sekä\nsäväyttelivät äijän jalkoihin. Mutta ukko olikin suuri tietäjä, joten\näkäisimmätkään tulet eivät voineet hänelle sen enempää.\n\n\"Vanha-Vasara\", Muonion pieni lappalaisäijä, ajeli taivaanvalkiain\nleimutessa ja joikaili hiljalleen:\n\n    -- Jumala, jumala, jumala,\n    voia voia voia nanaa!\n\n\n\n\nWANHAN LAPINKIRKON TARINA\n\n\nKauan sai Lapinkorven nahkapukuinen kiertäjäkansa elää häiritsemättä\nomassa uskossaan, palvoa omia metsäjumaliaan, pänyttää noitarumpua ja\nluottaa kotoisten tietomiestensä isiltä perittyihin oppeihin, satoja\nvuosia vielä senkin jälkeen kun muut kansat jo olivat omistaneet\nuuden uskon. Etelässä kirkonkellot kaikottelivat erämaista entisiä\npeikkoja ja kastevesi pesi pois kansan vanhaa uskoa, mutta tunturien\nmaata ei malmin helinä häirinnyt, eikä poroja paimentavaa metsäläistä\npyritty huuhtelemaan siunatuilla vesillä. Porokellot vain poukkuivat\nLapinkorvessa, kumisi tietäjän kannus, ja pyhinä vesinä olivat kirkkaat\ntunturien saivot sekä tietomiesten taikapesut. Tehtiin kyllä jo\npuolivälissä 1200-lukua Lapin erämaihin muuan ristiretki ja väkipakolla\ntyönnettiin kasteveteen kymmenkunta metsäläistä, mutta kastetut\nlappalaiset riensivät ristiherrain lähdettyä heti omille kaltioilleen\nja huuhtoivat elävillä saivovesillään pois heidän saastutuksensa.\nKovin vähäisiksi ja tuloksettomiksi jäivät nekin yritykset, joita\n1300--1400-luvuilla tehtiin lappalaisten käännyttämiseksi. Piispa\nHemmingin mainitaan Torniossa 1340-50:n vaiheilla kastaneen\nparikymmentä pakanaa, ja kuningatar Margareetan hallitessa, 1300-luvun\nlopulla, saarnaili uutta ihmeellistä oppia erämaiden sijtapaikoissa\nkristinuskoon kääntynyt lappalaiseukko, Margareeta; seuraavan sataluvun\nalussa lähetettiin kotakansan luokse Toste-niminen pappi. Mutta vasta\n1500-luvulla aloitettiin Kustaa Vaasan toimesta ankarampi hyökkäys\nLapinkorven erämaahan. Lähetti kuningas silloin muutamia pappeja\nsekä luostareista karkotettuja munkkeja saarnaamaan peskipukuiselle\nkansalle pelastusta, hävittämään heidän pyhiä paikkojaan ja kastamaan\nmetsäjumalien palvojia uuden opin tunnustajiksi.\n\nNäiltä ajoilta alkuisin on Enontekiön Lapin ensimmäinen kirkko,\nRounalan kirkko,[21] joka jo 1500-luvun puolivälissä rakennettiin\nRounalan jutamakunnan alueelle, mikä siihen aikaan käsitti nykyisen\nRuotsin-Lapin pohjoisimman osan, lisäksi vielä Koutokeinon sekä\nEnontekiön aina Muonion seutuja myöten.\n\nJylhässä erämaassa sai kaukaisen Lapin ensimmäinen kirkko paikkansa,\njopa aivan \"villitunturissa\", jossa vielä siihen aikaan Stallot,\nmaahiaiset ja saivojen kansa sekä lappalaisseidat hallitsivat.\nKorkealla Könkämäenon päällä, vain kolmisen penikulmaa Kilpisjärvestä\nalaskäsin, Ruotsin puolella väylää, on nykyään Vittangin talo. Talosta\nneljä, viisi kilometriä länteen, suurien tunturien ja paljakkain,\nKirkkovaaran, Sapihoivin ja Toolisoivin lomassa, Veivijärven,\nKirkkojärven ja Sudijoen seutuvilla, on vieläkin aukea tasainen siljo,\njoka lienee jo ikivanhoista ajoista ollut lappalaisten talvisena\nkokous- ja markkinakenttänä sekä pyhänä palvontapaikkana. Tänne\nkohotettiin erämaan esikoistemppeli. Vanhojen muistelusten mukaan\nrakensi sen kolme uuteen uskoon kääntynyttä lappalaisveljestä.\nPenikulmien päästä, tunturien takaa, Norjanmeren rannalta, vedättivät\nveljekset hirsiä puuttomaan tunturiseutuun ja tekaisivat temppelin\nlapinkoivikkoon, pienen Kirkkojärven länsirannalle, korkean,\ntunturimaisen Kirkkovaaran eteläiselle laidalle.\n\nEi ollut erin suuri eikä komea tämä lapinveljesten laatima\ntunturikirkko, ollen vain harmaa, neliskulmainen, 12 kyynärää pitkä\nja 9 leveä rakennus. Pari pientä ikkunaa oli, ja sisässä joitakuita\npenkkejä sekä alttari ja saarnatuoli. Eikä ollut kovin mahtava\nkellokaan, mikä sitten alkoi kirkolla helkyttää erämaalle uutta aikaa\n-- olipahan vain kahdeksan naulan painoinen vaskikulkunen, kuin suuri\naisakello. Mutta vaikka sen heikko ääni ei kantanutkaan kauas tunturien\ntaakse, vierivät viestit siitä sekä uudesta merkillisestä lantalaisten\njumalan palvospirtistä sitä kauemmaksi. Kotakansasta oli hirsihuone\nkuin palatsi verrattuna heidän metsäjumaliensa asentosijoihin, ja\nporokellon helinään tottuneelle kiveliönmiehelle soi ristinjumalan\nsuuri kulkunen kuin tuomiokello. Loppua ja tuomiota se paukuttikin\nheidän vanhoille jumalilleen.\n\nKirkolle, vanhaan kokouspaikkaansa, kerääntyi kansa edelleenkin\nsuurin joukoin, ja silloin sinne saapui etelästä pappikin julistamaan\nuutta oppia ja valamaan vedellä niitä, jotka tahtoivat luopua isiensä\nuskosta. Saapui sinne vanhaan tapaansa myöskin etelän kauppasaksoja\nvaihtamaan rihkamaansa Lapin ukkojen tavaroihin. Niin muodostui\nRounalan kirkolle suuri Lapin markkinapaikka, johon riensi väkeä sekä\netelästä että pohjoisesta. Ilmestyipä markkinapaikalle kuninkaan\nveronkantajakin vaatimaan lappalaisilta veronahkoja, tuli tuomarikin\napumiehineen tunturikansan riitoja käsittelemään. Kirkon lähelle kohosi\npian kauppiaiden pikkupirttejä, sekä tupanen, jossa pappi saattoi\nsaarnamatkallaan majailla.\n\nOli tänne etelän matkamiehillä taipaleet kuljettavina, monien tunturien\nyli he saivat ajella, ja olla vaarassa jos toisessakin. Pitkänä jonona\njuoksevan Rostojaurin ohitse Kummaenoon asti ulottuvan Rostotunturinkin\nKalmuskursuun vierähti kerran Rounalan matkalla tuomarin tulkki, ja\npäätönnä löydettiin mies kursun pohjalta.\n\nMarkkina-aikoina oli kirkkokentällä tunturilaaksossa elämää ja menoa.\nMutta sitten taas jäivät kirkko ja tyhjät markkinatuvat pitkäksi aikaa\nypöyksinään tunturien turviin. Vain silloin tällöin joku erämaita\nkiertävä lappalainen juti suurine porokarjoineen ohitse. Arastellen ja\näänetönnä kiersi erämaan mies aution pyhätön, sillä kirkonjumala oli\npelottava olento, joka saattoi kostaa vielä ankarammin kuin tunturien\njumalat, jos sen ohitse kulki meluten ja kelloja kilistellen.\n\nSaatiin pikku kirkon hoiviin pieni hautausmaakin, nelikulmainen,\n12 x 15-metrinen kenttä; sen siunattuun multaan laskettiin\nerämaa-seurakunnan vainajat viimeistä tuomiota vartomaan. Vain\nnahkoihin taikka louteisiin kääräistyinä tai puukoperoon huollettuina\nkuopattiin sinne monet metsän lapset. Ensimmäisenä kerrotaan pyhään\nkenttään kätketyn kirkon rakentajaveljeksistä ensimmäisen peruskiven\nlaskija, ja niin pääsi rakennusmies esikoisena lepäämään oman\npyhäkkönsä hoiviin.\n\nMutta kovin kaukana ja syrjäisessä erämaassa oli Rounalan kirkko ja\nmarkkinapaikka niiden lappalaisten -- ja lantalaisten -- mielestä,\njotka asustelivat jutama-alueen läntisillä ja pohjoisilla laitamilla,\nSuontavuomassa, Hetassa, Muonion seutuvilla, Peltojärvellä,\nKoutokeinossa, Aviovaarassa ja Tenon varsilla. Niinpä aikojen vieriessä\ntulikin kysymys uuden kirkon rakentamisesta jonnekin alemmaksi\nja keskemmälle seutukuntaa. Suontavuomalaiset Palojoen juoksulla\nrupesivat jo omalle kokoontumispaikalleen, pienelle Markkinajärvelle,\npystyttämään temppeliä. Mutta siihen taas eivät toiset tyytyneet.\nTehtiin silloin vanha taika: heitettiin Kaakelissa, Rounalan kirkon\ntienoilla, hirsi Könkämäenon kuljetettavaksi. Ja eno otti hirren\nhuomaansa, kohisten heittelivät kosket sitä alemmaksi ja alemmaksi,\nja viimein osui kohtalopuu rantaan Lätäsenon suuhun, kuusi, seitsemän\npenikulmaa alapuolelle Rounalan seutua.\n\nOikeaan paikkaan puu osuikin. Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymillä on\nsuuri jokisuvanto, Muonionjoen lähtökohta, ja suvannon pohjoisrannalla,\npienen Kuonnajärven ja suvannon välissä, korkea komea kunnas, kuin\nainakin aiottu merkkipaikaksi.\n\nJa siihen sitten kunnaan harjulle, uusi Lapin kirkko rakennettiinkin\n1661.\n\nEi ollut tämäkään temppeli suuren suuri: 22 kyynärää pitkä, 12 leveä,\nja korkeutta lattiasta katonreunaan 6 kyynärää 6 tuumaa. Mutta\nedeltäjäänsä, pikkuiseen tunturitemppeliin verraten oli Lätäsenon\nkirkko jo aivan suurenmoinen. Ikkunoitakin oli seitsemän suurempaa\nja pienempää lyijyristikkolasia -- sivuseinillä viisi, 7 korttelia\nleveää, 10 korttelia korkeaa, kuorissa korkea kapea kaksiosainen ikkuna\nja sitä vastapäätä lehterin yläpuolella 3 korttelia korkea, 7 leveä\nvaloaukko. Ovia oli kaksi, ja länsipäädystä kohosi 6 kyynärää 6 tuumaa\nkorkea nelikulmainen kellotorni. Sisustukseksi saatiin saarnatuolit,\nalttarit, nelisenkymmentä penkkiä, sitten parileiviskäinen\nmessinkinen kynttiläkruunu, rautaisia ja tinaisia kynttiläjalkoja\nja seinäpitimiä, jopa alttaritaulukin sekä muita kuvia seinille. Ja\nlopuksi, v. 1791, saatiin kirkkoon lehteri sekä pieni viisikyynäräinen\nsakastirakennus kirkon kylkeen, vieläpä viereen 6 x 7-kyynäräinen\nkaksiovinen \"ullakko\" ruumispaarien, jalkapuun ja multauskojeiden\nsäilytyssuojaksi. Samoihin aikoihin lienee kirkko laudoitettukin ja\nmaalattu sekä sisästä että ulkoa. Sisälaudoistus maalattiin valkeaksi,\nvasta tehty, komeasti leikattu saarnatuoli, samoinkuin alttaripöytä ja\nlehterikaiteet sekä ikkuna- ja ovipielet siveltiin sinisiksi, mutta\nlehterin kannatinpylväät ja monet muut koristeet vedettiin punaisella\nja alttariaitaus vihreällä, penkit keltaisella. Ulkopuolelta kirkko\npunattiin, ja paanukatto vetäistiin tervalla.\n\nRounalasta tuodulla, 8-naulaisella kellolla alussa kilkuteltiin, mutta\nsitten kun pikku rounalalainen särähti halki, hankittiin 1706 uusi,\noikein puolineljättä leiviskää painava kello, vieläpä jonkun ajan\npäästä toinenkin, kolmileiviskäinen. Siitä lähtien Lapin kaukainen\nkulma kumahteli jo kahden malmikellon soinnista.[22] Kummastellen\nkuunteli tunturikansa suurien kellojen komeaa kumahtelua, ja ihmeissään\nse astui ristinjumalan koreaväriseen pirttiin.\n\nKirkon suojiin laitettiin täälläkin vainajainpelto. Hirsistä salvetun,\ntoista metriä korkean, laudoilla harjatun aitauksen sisään suljettiin\nsekä kirkko että hautausmaa, 35 x 40-metrinen kenttä. Ja niin kohosi\ntemppeli kunnaallaan kuin mikäkin entisaikainen puuvallituksilla\nympäröity korpilinna.\n\nLätäsenon kirkkokumpu kehittyikin sitten koko seutukunnan suureksi\nkeskuspaikaksi ja sai nimekseen Enontekiö, joka tuli koko pitäjänkin\nnimeksi.[23] Etelämpänä Ruotsin-Lapin tunturimaissa olevaan\nJukkasjärven emäseurakuntaan, joka sai kirkkonsa 1680, kuului Enontekiö\nalussa kappelina, kunnes 1747 pääsi itsenäiseksi seurakunnaksi.\n\nRakennettiin tänne erämaahan pappilakin. Lätäsenon ja Könkämäenon\nväliselle niemekkeelle, Markkinasuvannon länsirannalle, jyrkälle\nSorvaisentörmälle, vastapäätä Ruotsin puolella olevaa Sotanientä.[24]\nMutta kun suuri tulva[25] kerran ahdisteli papin asuntoa, siirrettiin\nse kirkkokummun laitamalle, satasen metriä kirkosta länteen. Komea\noli papintalo senaikaiseksi tunturipappilaksi, vaikkakin vain\nharmaa hirsirakennus ja huoneet mataloita -- 2,10-2,20 m korkeita\n-- pieni-ikkunaisia. Portaat olivat etelää kohden, ja pitkästä\nkapeasta eteisestä päästiin suoraan isoon saliin. Vasemmalla oli\nkeittiö nurkkakamareineen, oikealla papin pieni virkahuone, jonka\nkalkkilaastilla silatut seinät ja katto olivat noesta mustuneet, sekä\nvielä pienempi makuukomero. Päivätöntä pohjaista kohden avautuivat\nikkunat, vain keittiön sekä virkahuoneen ainoa ikkuna katsoivat päivään\npäin.\n\nTäällä äärettömien korpien helmoissa erämaan kansan sielunpaimenet\nelivät ja saarnasivat. Täällä Olaus Sirma, Enontekiön ensimmäinen\nkappalainen, lappalaissyntyinen ja Upsalassa oppinsa saanut pappi,\nkävi vuosina 1675-1719 ankaraa taistelua heimolaistensa vanhaa\nuskoa vastaan, samoihin aikoihin kuin Gabriel Tuderus, toinen\ntuima hengen mies, sorti ja tuhosi Kemin-Lapin vanhoja pyhättöjä.\nNoituudesta Sirma monesti ahdisteli kansaansa, vaikka itsekin\nnoitiin uskoi,[26] huonosta elämästä heitä haukkui, vaikka monta\nkertaa itsekin erehtyi juopotteluun ja tappeluun, jopa sai kerran\nmaksaa sakkoakin vallesmannin, Maunu Martinpojan, pieksämisestä.[27]\nAnkarana \"Herr'-Vuolevina\" jäikin Sirma elämään kansan muisteluksissa.\nTäällä Jukkasjärven pappi, Johan Tornberg saarnaili Sirman jälkeen\nja samoin Michael Wichman; turkulainen Henrik Ganander toimi\nvuosina 1730-1744 ja lahjoitti seurakunnalleen kirkonkellonkin\nsekä valatti uudestaan haljenneen Rounalan kellon;[28] täällä\nmyös Salomon Tornberg, vahva mies, joka saattoi veneenkin täysine\nväkineen vetäistä järvestä maalle, vaikutti Gananderin seuraajana,\nkunnes 1773 kuoli kuumeeseen ja pistokseen; hänen sukuaan elää\nvieläkin Ruotsin-Lapin lantalaistaloissa. Eli täällä sen jälkeen\narmovuosien ja väli-ajan saarnaajana Daniel Engelmark; Erik Grape\nraitioi tunturikansaa kolmattakymmentä vuotta (1787-1809).[29]\nKansanmuistelusten \"Herr'-Erkki\" oli toimekas järjestyksen mies,\nkorjautti ja maalautti satavuotisen rappeutuneen kirkon, parannutti\nvanhan pappilankin, piti huolta kansan-opetuksesta[30] ja antoi ankaria\nmääräyksiä vainajain hautaamisesta[31] sekä kansan kirkossa käynnistä.\nKauniilla huolellisella käsialalla kirjoitti Grape kirkonkirjansa\nsamoinkuin kaikki muutkin asiapaperinsa. Lappiin kuoli ja Lapissa sai\n\"Herr'-Erkkikin\" leposijansa, ja hänenkin sukuaan elää vielä Ruotsin ja\nSuomen-Lapissa sekä Länsipohjassa.\n\nEi liene sielunpaimenen elämä ollut näillä kaukaisilla perukoilla\nkovinkaan kadehdittavaa eikä suurellista. Yksitoikkoisia lapinpäiviä\nhe saivat viettää, talvisin ajella porolla, kesäisin sauvoa koskia,\nraivata ja raivauttaa niittyjä, tehdä heinää ja hoitaa lehmiä sekä\nkalastella Lapin vesissä. Oli papeilla oikein omituisena kalavetenään\nMuonionjoen eteläpuolella Mannajärvi, johon muut eivät saaneet mennä\npyydystelemään.[32] Papit kyllä saivat kalastella muissakin vesissä.\n\"Herr'-Erkkikin\" kävi Lätäsenon varrella pienissä tunturijärvissä\npyytämässä siikaa, ja joella, neljänneksen ylös Markkinasuvannosta,\non vieläkin kenttä, jota sanotaan \"Herr'-Erkin valkamaksi\". Kalaa\nja poronlihaa olikin papeilla yltäkyllin, mutta pellonviljaa saivat\nlappalaiset noutaa sielunpaimenelleen Torniosta asti, joko talvella\njutaa pororaidoillaan tai kesällä sauvoa neljinkymmenin penikulmin\nylös Tornion- ja Muonionjokien äkäisiä koskia. Mutta \"Herr'-Vuolevin\"\npalkkajyville kävi keväällä 1677 hullusti. Ne oli talletettu Köngäsen\npruukin patruunan Momman aittaan, kun suurtulva tempasikin aitan\nmatkaansa, niinkuin Keksi laulaa:\n\n    -- Puodin Mommalta pudisti,\n    Sijrman jyvät siirsi pois.\n    Sinne Sijrman jyvät jouduit\n    kahden puolen Karungia.\n\nAlituisessa yksinäisyydessä saatiin erämaan pappilassa kestää niin ilon\nkuin murheenkin päivät. Pari neljännestä Könkämäenoa ylös oli lähin\nlantalaistalo Maunu, jossa Sirman aikana asusti kuuluisa ja sangen\nymmärtäväinen mies, Maunu Martinpoika; alaspäin enoa Kaaressuvannon\nlantalaisasutukselle oli viisi, kuusi neljännestä. \"Villilappalaiset\"\nvain syksy- ja kevättalvin majailivat seutukunnalla jutaessaan\nRuotsin-Lapin tunturimaiden ja Ruijanrannan väliä.\n\nKirkkokummun pieneen kalmistoon, pikku koivujen suojaan, täytyi\njoskus kätkeä joku rakas omainen, ja sinne päättyi lopulta omakin\nerämaan taivallus. Kolme pappia kerrotaan haudatun kirkon multiin,\nitse temppelin sillan alle. Viimeksi joutui sinne \"Herr'-Erkkikin\".\nKalmistossa lepää myös hänen pieni tyttärensä, joka hukkui\nMarkkinasuvantoon. Niin kaipasi isä pikku tyttöään, että veisti\nsiivekkään enkelinpään ja asetti sen kirkonseinälle; suvannon rannalle\npuuhun hän naulasi kuparilevyn, johon oli kaiverrettu tytön nimi, ikä\nsekä kuolinpäivä.[33]\n\nMutta \"Herr'-Vuolevi\", lapinsynty, Enontekiön esikoispappi,\nhaudattiin Rounalaan. Hän halusi sinne, Lapin ensimmäisen\ntemppelin siunattuun kalmistoon, oman heimonsa seuraan, ollakseen\nylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla joukkonsa johtomiehenä.[34]\nRounalan tunturikirkko olikin tunturikodassa syntyneen Sirman\nmielipaikka. Sinne hän tuon tuostakin teki saarnamatkoja, jopa\nniin ahkerasti, että häntä lopuksi varoitettiin ainakin rukous- ja\njuhlapäivinä pysymään pääkirkolla. Ja kun jo 1600-luvun lopulla oli\nkysymyksessä Rounalan kirkon purkaminen, pyytää Sirma, että kirkko\nsaisi seisoa paikallaan, jotteivät sen seudun lappalaiset pitkän\nmatkan takia jäisi pois kirkosta. Oma heimo olikin Olaus-papille\nmuita rakkaampi. Lapiksi hän sille puhui, matkusti kesäisin kymmenin\npenikulmin meren rannalle kansalleen saarnaamaan, käänsipä lapiksi\naapiskirjan, Gezeliuksen katkismuksen sekä muutamia salmeja, vaikka\nei saanutkaan niitä painatetuksi. Lapiksi oli \"Herr'-Vuolevi\" ahkera\npauhaamaan, niin että täytyi antaa hänelle määräys saarnata vuoroin\nsuomeksi, vuoroin lapiksi.\n\nJumalan suuri luonto, Lapin rannaton äänetön erämaa, mikä\nkirkkokummulle niin suurenmoisena avautui, oli korven sielunpaimenella\naina ihailtavana. Mahtavia tuntureita näki hän kaikkialla, katsoi minne\ntahansa, ja aavoja jänkiä ja vuomia oli silmäin edessä mittaamattomat\nmatkat. Kirkkokummun alla aukeni laaja lehtorantainen Markkinasuvanto,\njohon lännestä työntyi komea Könkämäeno, luonteisesta taas pujottelihe\nkoukerrellen Lätäseno Vakkovalta-, Seitavuopio- ja Kuonnajärvien lomitse.\n\nNiinkuin Lapin suuri koskematon luonto pohjattomine jänkineen,\nrannattomine aapoineen ja autioine tuntureineen oli säilynyt\nalkuperäisessä tilassaan, melkein yhtä alkuperäisenä luonnonlapsena\nvaelteli se kansakin, jota nämä sielunpaimenet olivat tulleet kutsumaan\nHerran kansaksi. Kirkon jumalan palvelijoiksi olivat kyllä useimmat\nkastetut, toiset väkipakollakin. Ja lähimailla raitioidessaan kävivät\nmonet Herran temppelissä \"papan pauhaamista\" kuulemassa sekä kirkon\nperäisen komean pöydän edessä polvistuen saamassa papin kädestä\n\"poramust ja juhkemust\". Mutta kirkosta päästyään monet taas\ntuntureillaan hiipivät vanhojen jumaliensa luokse uhraamaan ja lukemaan\nisiltä opittuja rukouksia. Käväisivätpä muutamat jo salaisin puolin\nkalmismaallakin uhritoimituksilla. Siellä seisoi kaakkoisnurkalla vanha\npetäjärutimo, paksutyvinen uhriaihki, jonka rosoiseen tyvikoloon\nuhrianti pistettiin. Kuolleilta ja hautausmaan haltijoilta toivoivat\nuhraajat poro-onnea taikka apua sairauteensa, sisusvikoihin,\nsilmäkipuihin taikka muihin tauteihin.\n\nPitkä oli näiden harvaan asuttujen erämaiden eläjien kirkkomatka,\nkymmenin penikulmin laidimmaisista kiveliön pälvipaikoista.\nVarsinkin kesäisin oli tiettömien taipaleiden kulku hankalaa, eikä\nmetsien kansa tuntenut kovinkaan suurta kutsumusta vaivalloisiin\nkirkkomatkoihinsa. Mutta kun \"Herr-Erkki\", toimen mies, tuli papiksi,\npiti hän huolen, ettei kirkko jäänyt tyhjäksi. Tunturiseurakuntaansa\npäästyään hän jo marraskuussa 1788 kutsui koolle kirkonkokouksen,\njossa hänen johdollaan määrättiin, että suuren pitäjän kaukaisimmankin\nkolkan oli saavuttava sanaa kuulemaan. Niinpä piti Maunusta ja\nGunnarista, jotka olivat parin neljänneksen päässä kirkolta, samoin\nKaaressuvannosta, johon oli toista penikulmaa, tulla kirkkoon joka\nsunnuntai. Idivuomasta, parin penikulman päästä, ja Kuttaisesta,\nkolmen penikulman matkalta, piti joutua joka toinen pyhä, ellei\nsattunut olemaan kelirikon aika. Palojoensuulaisten, viiden, kuuden\npenikulman päästä piti työntyä kirkkoon talvella joka kolmas sunnuntai,\nja kesällä juhannuksena sekä Jaakon messuna. Kaikkein syrjäisimmät\nperukat, Hetta ja Peltovuoma, määrättiin taivaltamaan kymmen-,\nneljätoista-penikulmainen erämaansa kuusi kertaa vuodessa: neljänä\nsuurena katumus- ja rukouspäivänä sekä jouluna ja pääsiäisenä. Ja\ntähän oli kansan tyydyttävä, painuttava kirkkomatkalle ainakin jonkun\nhengen joka talosta määräyksen mukaan. Palojoensuun Henrik Ohlsson\nBaas vain pani vastaan ja valitteli kesämatkojen vaivalloisuutta kovin\nkoskisessa Muonionjoessa ja sanoi, että talvella hän kyllä rukattaa\nvaikka useamminkin. Mutta \"Herr-Erkki\" arveli, että se joka rakastaa\nHerraa ja hänen pyhää sanaansa, tulee vapaaehtoisesti ja ahkerasti\nHerran huoneeseenkin. Samaa mieltä olivat muutkin Palojoensuun miehet.\nNiin piti Henrik Ohlssoninkin juhannuksena ja Jaakon messuna lähteä\nsauvomaan Muonion ankaria koskia Lätäsenon suulle.\n\nLätäsenon kirkkokumpu tuli Rounalan sijaan Lapin perukan suureksi\nmarkkinapaikaksi. Monia kymmeniä pikkuisia, neli- ja viisiseinäisiä\n-- n. 4 x 4 m sekä 4 x 8 m -- kauppiasten \"markkinatupia\" sekä\nlappalaisten tavara-aittoja kohosi sikin sokin kummun joen- sekä\npappilan puoleiselle rinteelle. Oli joukossa Nenättömän Heikinkin,\nlapinnoidan, kömmänä,[35] ja pappilan vieressä oli \"prykitupa\", missä\npappi keitätti viinaa. Tuomarinkummulla, pappilan ja kirkon välillä,\noli \"tuomarintupa\" sekä siitä hiukan pohjoiseen, Kuonnajärven rannalla,\nnimismiehen asunto. Koko kumpu oli kuin pieni hökkelikaupunki keskellä\nLapin erämaata. Ylinnä kohosi kuin kaupunkia valvoen komea Herran\ntemppeli, alapuolella taas piti vartiota muita asumuksia muhkeampi\npapintalo.\n\nMarkkinakummulle saapui helmi- ja maaliskuun vaiheilla koko pohjoinen\nmaailma. Sinne nousivat Tornion kauppasaksat satoine tavarakuormineen,\nsinne Karjalan kupetsit riensivät lapin komeita turkiksia ostamaan,\nja pitkinä raitoina, huutaen ja porokelloja kilkatellen, juti\nsinne loistavapukuinen Lappi Ruijanrantoja myöten, ahkiot täynnään\nlapintavaraa, poronlihaa, nahkoja ja turkiksia. Pyrki Lapin\nmarkkinoille kerran ruttokin, piiloutui torniolaisen hamppukuormaan ja\npääsi nousemaan lähelle Lätäsenoa, Mannakoskelle asti. Mutta siellä\nsattui suuri lapinnoita vastaan, keksi heti, mikä kauhistus juroi\nahkiossa -- se kun aina lämpöisenä höyrysi ja sulatti lumen peitoltaan\n-- ja määräsi koko ahkion upotettavaksi Mannasuvantoon. Sinne\nturmionkuorma heti työnnettiinkin, ja hirveästi parkaisten painui rutto\njään alle. Etelän rihkamaa ja helyjä, kotavaatetta ja koreita verkoja,\nrautakaluja sekä hamppua ja viinaakin vedättivät Lappiin Tornion\nmiehet. Joskus sattui Tornion kauppasaksalta tavara loppumaan kesken\nmarkkinamenojen. Silloin täytyi turvautua Nenättömän Heikin apuun.\nNiinpä kerrankin nouti Heikki Torniosta kauppiaalle keittokattiloita.\nMeni äijä illalla vain törmän alle, laulautui loveen ja aamulla jo\ntulla tomautti kauppiaan tuvan eteen ahkio täynnään kattiloita. Se ei\nollut mitään ihmettä sellaisen suurnoidan yötyöksi, sillä hän saattoi\nilmipäivälläkin päästellä porottomalla ahkiolla pitkin jäätynyttä\njokiväylää, niin että rannat vain vilisivät.\n\nMarkkina-aikana oli talvisen erämaan kummulla vilkasta menoa;\nmonenkirjavana se kiehui ja kuhisi kuin valtava muurahaiskeko. Ajeltiin\nporoilla sinne ja tänne ja tehtiin kauppoja. Lappalaisten ahkiosta\nsiirtyivät tavarat Tornion miesten kuormiin ja torniolaisten tuomiset\nnuoritettiin tunturimaiden raitoihin. Kumpaisetkin olivat tyytyväisiä\nvaihtokauppaansa. Torniolaisten viina teki parhaat kaupat; joskus\npapinrouvakin laittoi prykitupansa käyntiin, ja sitä mukaa kuin viina\ntippui torvista, kulahteli se markkinamiesten pulloihin ja kurkkuun.\nJa sitä mukaa kohosi elämäkin erämaassa. Lannaniniehet lauloivat ja\nhoilasivat, rähisivät ja tappelivat, mutta lappalaiset vain hihkuivat\nilosta, ajelivat joiaten poroilla ja kokoontuivat väliin sylikkäin\nyhteen ilokasaan koko peskiparttiossa joikaamaan ja hyppiä ressuttamaan.\n\nMarkkinapäivinä saarnattiin markkinarahvaalle kirkossa evankeliumia ja\njaettiin ehtoollista. Tuomarintuvassa istui lainmies selvittelemässä\ntunturimaailman eripuraisuuksia. Monet markkinarötökset joutuivat heti\nverekseltään lain kouriin. Ruttoahkion ajajankin vei hamppukuorman\nomistaja heti tuomarintupaan ja vaati korvausta tavarastaan, mutta\nkun todettiin asian laatu, vapautettiin mies kaikesta edesvastuusta.\nSattui tuomarille joskus suurempikin juttu käsiteltäväksi, kuten\nesim. Uijajärven isänmurhakin: Uija-ukon poika oli surmannut\nisänsä kalaretkellä ja upottanut pata kaulassa Uijajärveen. Poika\noli äkämystynyt siitä, että isä aina ensimmäisenä oli ennättänyt\nhotaisemaan kalakeitosta parhaat palat, siian korvamurun eli\nvietnarastikan, sekä lihakeitosta etukäteen peuran kaulassa olevan\nkiiremurun. Pojan rikos katsottiin kuitenkin kuolemansynniksi, sitäkin\nsuuremmalla syyllä kun huomattiin, että murhamies oli kaksineuvoinen;\nhänet mestattiin ja teilattiin Teiliniemellä, Lätäsenon suussa,\nvastapäätä Markkinakumpua.\n\nKun kirkkokummun luona tapahtui tällaisia kauheuksia ja vielä sen\nrinteillä, ihan vainajain leposijan vieressä, pidettiin niin hurjaa\nmarkkinamenoa, ei ole ihme, että paikalla kovin paljon kummitteli.\nNähtiin monet kerrat harmaita äijänhaamuja ja monia muita kummajaisia\nliikkeellä. Tuomarintuvassakin, jossa markkinapäivinä miltei myötäänsä\njuotiin ja meluttiin, jatkoivat näkymättömät henget samaa elämöimistä\nja möykkäämistä, kun tupa oli jäänyt autioksi. Ovikin monet kerrat ihan\nitsestään paukautettiin auki.\n\nMutta Rounalan vanha pieni tunturitemppeli jäi melkein kokonaan\nunohduksiin. Silloin tällöin vain Jukkasjärven taikka Lätäsenon\npappi kävi siellä saarnaamassa, kun porolappalaiset sillä kulmalla\nkarjoineen kotailivat. Olipa kerran autioon temppeliin astunut joukko\nlappalaispoikia muka kirkonmenoa pitämään: toiset olivat istuneet\npenkkeihin sanankuulijoiksi, ja muuan pojista, Pieti Nutti, oli astunut\nsaarnatuoliin, saarnaamaan muka hänkin.\n\n-- Dast lee Herr'-Vuolev paafitam, dast aikom munki...[36] oli\nsaarnamies aloittanut.\n\nMutta silloin oli kirkon sillan alle haudattu Vuolevi-äijä noussut\nesiin, lähtenyt astumaan poikia kohden, ja kirkkomiehelle oli tullut\näkkilähtö.\n\n-- Allit muu guoddeh don pärgalas halddui![37] oli saarnamies\nkauhuissaan parkaissut, lähtenyt laukkaamaan toisten jälkeen ja ollut\nulkona ennemmin kuin hänen sanankuulijansa.\n\nHoidotta sai hylätty lappalaiskirkko rappeutua. V. 1794 ilmoittaa\npastori Grape Hernösandin konsistorion tiedusteluun, että kirkon\nperushirret ja lattiapalkit ovat kovin lahoneet, välikatto rappiolla,\nsaarnatuolista ja alttarista vain palasia jäljellä; samoin oli\njäljellä muutamia penkkejä. Niin päättikin sitten mainittu konsistorio\nmyydä vanhan temppelin neljästä, viidestä riikintaalarista Tornion\nkauppiaille. Kauppa kai sitten tehtiinkin, ja pikku kirkko muutettiin\nJyygeän markkinamatkojen majataloksi Könkämäenon rannalle. Siellä,\nmarkkinamiesten pauhaamisia kuullen, lienee villitunturien temppeli\nviimein vaipunut maahan.\n\nKirkkovaarassa, Rounalan kirkon entisellä paikalla, on nyt enää vain\nvanha kenttä kauniissa pikku koivikossa. Näkyy siljolla vielä kirkon\nmuinainen sija, näkyy vanha hautausmaakin, ja kirkon sijalle on\npystytetty muistokivi kirjoituksineen.\n\nNäin kävi vanhan Rounalan kirkon ja markkinapaikan, ja niin tuli\nvuorostaan käymään Lätäsenon mahtavammalle kirkkokummulle ja\nmarkkinakentälle. Senkin vuoro tuli joutua hylätyksi ja unohdetuksi.\nPohjoisäärillä oleva Koutokeino sai oman pappinsa jo 1674 sekä kirkon\n1701, Utsjoki sai kirkkonsa 1700, ja 1741 erotettiin koko Koutokeino,\nKarasjoki ja Aviovaara Ruotsista ja yhdistettiin Norjaan.\n\nSitten tuli \"riikinjako\" 1809, Suomi erotettiin Ruotsista, Muonionjoki\nja Könkämäeno joutuivat rajajoiksi, ja iso joukko Enontekiön sieluja\njäi Ruotsin puolelle. Niin joutui Lätäsenon kirkko kovin seurakuntansa\nalueen syrjään.\n\nJa taas tapahtui lapinkirkon muutto. Kesällä 1826 jaotettiin vanha\ntemppeli maahan, iskettiin seinähirret ja lattiaparrut lautaksi,\nkasattiin lautalle kaikki muu tavara ja kirkon omaisuus ja ruvettiin\nlaskemaan Muonionjokea alas. Mutta pyhä lautta ei ottanutkaan\nlähteäkseen lähes pari satavuotisen kotikumpunsa rannasta, vaikka vahva\nvirtakin koetti sitä työntää ulommaksi. Vasta sitten kun lauttamies\nheläytti vanhalla Rounalan kellolla, alkoi kirkkolaiva työntyä virtaan.\nNiin päästettiin Muonion myötälettä alas, monet kymmenet kosket, nivat\nja kurkkiot, ohi Kaaressuvannon ja Kuttaisen ja ohjattiin Palojoensuun\nkylän rantaan, yli kuusi penikulmaa alapuolelle Markkinasuvantoa.\n\nPalojoen ja Muonionjoen väliselle niemekkeelle, Muonion länsirannalle,\nkirkko taas pystytettiin. Niin tuli Palojoensuun pahainen kylä\nkirkonkyläksi ja pitäjän keskukseksi, vaikka olikin melkein seudun\neteläisillä äärillä. Mutta vanha pappila jäi erämaahan autiona\nrappeutumaan, joutui markkinamiesten ja muiden matkalaisten\nmajataloksi, jopa lopulta jo hevostalliksikin. Eikä Palojoensuun\nkirkkokylä saanut uutta pappilaa, sillä Enontekiön vähäväkinen\ntunturiseurakunta yhdistettiin jo \"riikinjaossa\" kappelina Muonioon,\njonka papit sitten hoitivat koko tunturiperukkaa ja kävivät silloin\ntällöin Palojoensuun kirkossakin pauhaamassa, majaillen silloin\nBaasin pienen pirttirakennuksen peräkamarissa. Oli sitten muutamia\nvuosikymmeniä Enontekiöllä Muonion kanssa yhteinen \"koulupappi\",\npapiksi vihitty katekeetta, joka sekä koulasi että saarnasi, mutta\nhänkin asui Muoniossa.[38] Enontekiön uusi kalmisto sijoitettiin\nPalojoen suun itärannan törmälle.\n\nMutta ei kauankaan saanut olla Palojoensuun kylä, niin väylän varrella\nkuin olikin, kirkonkylänä, eikä tunturimaista tuotu vanha temppeli\njumalansanan julistushuoneena. Kovin se jo olikin vanhuuttaan\nraihnaantunut ja lisäksi vielä kolhiintunut pitkällä koskisella\nlauttausmatkallaan. Niinpä jo v:n 1838 kalustotarkastuksessa\nhuomattiin, että kirkko oli kovin korjauksen tarpeessa: lattia vaati\nlaittamista, katot paikkaamista ja tervausta, ulkolaudoitus oli huono,\nkellotornin luukut olivat pudonneet taikka rempottivat vitsasaranoissa,\novista ja ikkunoista puuttui ulkopuolisia kehyslautoja, ikkunoita oli\nrikki, sisäpuolinen maalaus oli rapistunut, tuntilasi epäkunnossa,\nkynttiläkruunusta oli 8:s haara poikki, sakastissa ei ollut\nviinikellaria eikä uunia, ullakko oli aivan rappiolla, ruumispaarit\nhuonot, vain jalkapuu oli käytettävässä kunnossa. Kelpasi kirkko\nkuitenkin vielä pari-, kolmekymmentä vuotta erämaan kansalle, mutta\nsitten sekin vuorostaan tuli hylätyksi, kun Hetan kylään Ounasjärven\npohjoisrannalle 1864 rakennettiin Enontekiön nykyinen kirkko. Viimeisen\nsaarnan piti kirkossa B.F. Cajanus, joka asusti viimeiset vuotensa\nHetan kirkolla Pekkalassa, kuollen siellä 1868; hänet haudattiin\nPalojoensuun kalmistoon. Hänen saarnansa tuli parisatavuotisen\ntunturitemppelin jäähyväissaarnaksi.\n\nVanhat Lätäsenon ja Rounalan aikaiset taulut, kuvat, kynttiläkruunut,\nkellot ja kaapit riistettiin entisiltä sijoiltaan ja vietiin uuteen\npaikkaansa Hetan kirkkoon, joka komeana ja uudenaikaisena kohosi\nOunasjärven rantajyppyrällä, mistä entisaikaan jo lapinakka oli\nennustanut, että siinä vielä kirkkokin seisoo.\n\nMutta ikänsä palvellut, autioksi riistetty kirkkovanhus myytiin\n1870 huutokaupalla: Muonion nimismies Nikander oli myyjänä ja\nylimuoniolainen isäntä, Muotkan Salkko, huusi sen 50 ruplasta. Sitten\nsekä myyjä että ostaja yhtiössä kukistivat temppelin, raastaen sen\nmaahan kivijalkaa myöten ja rötistäen suureksi lautaksi seinät, katot\nja lattiat, ikkunat, ovet, penkit, saarnatuolit, alttarit ja lehterit,\nvanhat numerotaulutkin ja kaikki koristeleikkaukset sekä koristellut\npatsaat, sakastit ja ullakot. Ja taas toistamiseen sai kovia kokenut\nkirkko lähteä pitkälle vesimatkalle yhä alaspäin pitkin vuolasta\nMuoniota, surulliselle viimeretkelleen.\n\nLautan hirsistä ei näet enää rakennettu pyhää temppeliä, saarnatuolia\nei enää pystytetty papin pauhaamispaikaksi, eikä penkkejä asetettu\nsanankuulijain istuinsijoiksi. Ylimuonion rannassa jakoivat\nsaarnamiehet saaliinsa ja käyttivät tavarat talonsa tarpeisiin.\nSeinähirsistä, kattolaudoista ja lattiaparsista rakennettiin\nheinälatoja ja muita ulkohuoneita, joiden oviksi käytettiin kirkon ja\nsakastin ovia; alttarin, lehterin ja penkkien maalatut aitauslaudat\nlaitettiin aittoihin viljalaarien seiniksi, ja saarnatuolin pystytti\nnimismies Nikander puutarhansa porttipylvääksi. Mutta monet\nkoristelaudat ja pylväät, numerotaulut, multakaarat, ja sen semmoiset,\njoita ei voitu mihinkään käyttää, heitettiin talon romukasaan. Sakasti\nja ullakko pystytettiin semmoisinaan niitylle ja ovat vieläkin siellä\n\"Sakasti\"- ja \"Ullakkolatoina\".\n\nSe oli Lapin erämaiden kirkon surullinen loppu.\n\nMutta vanhan pyhätön raastaminen ja rikkominen ei mennyt mainioittaan,\nsillä temppeli kukistettiin vasten kirkonväen ja haltijoiden tahtoa, ja\nsaatettiin vielä toistamiseen vedenväen kanssa kosketuksiin. Siksipä\njo alas laskettaessa Nikanderin kirkkolautta yritti Akamellan ikivanhan\nhautausmaan kohdalla väkisin painua kalmiston kosteeseen: kirkon\njäännöksissä piilevä väki veti sitä sinne siunatun mullan ja kalmanväen\nseuraan, ja samoin taas puolestaan \"Akamellan äijät\" sitä kiskoivat\nluokseen. Kirkonväki ja kova kostava voima kulki tavarain mukana\ntaloonkin ja tuotti paljon onnettomuutta. Muotkan talon navetta paloi,\nja lehmiä sekä hevosia meni mukana, isäntä itse saatiin puoshaalla\nvetäistyksi pois palavasta rakennuksesta, ennenkuin katto romahti alas.\nSitten alkoi surma vaatia ihmisiä, ja melkein peräperää kuoli talosta\nkuusi, seitsemän henkeä. Vieläpä rupesi talossa näkymätön pitämään\nmöykettä, jopa joutui talo viimein niin \"piruitten keskeen\", että\ntäytyi heittää kylmille ja muuttaa siitä pois. Viisikolmatta vuotta oli\nasumus möykkääjäin hallussa, ennenkuin siihen taas uskallettiin palata.\nJa silloin oli jo näkymättömän väen valta vaipunut.\n\nVaipunut on vanhanväen voima entiseltä Lätäsenon kirkkokummultakin,\njossa ennen myös paljon näkymättömät voimat liikkuivat.\n\nTyhjänä ja autiona on nyt Lätäsenon muinainen markkina- ja kirkkopaikka.\nMonilukuiset markkinatuvat, aitat ja tuomarintuvat ovat jo aikoja\nhävinneet. Sijat enää vain tuntuvat.\n\nMutta vanhalle lapinkansan kalmismaalle, jonka entisestä\nhirsiaitauksesta samoinkuin kirkonsijastakin vielä näkyy jäännöksiä,\non kymmenien hautakuoppien ympärille kohonnut pieni komea koivikko.\nSeisoo siellä kaakkoisnurkalla vielä vanha uhripetäjäkin, ryhmyinen\naihki, kuin harmaa tunturiäijä nuoren väen vartijana. Aihkin uhrikoloon\nvieläkin vanhaan tapaan tunturinkiertäjät vievät antimiansa.\n\nKummun laidalla kyhjöttää Enontekiön vanha pappila, surullisen\nnäköinen, ränsistynyt rakennus, josta jo koko länsipuoli on raastettu\nmaahan. Vain yksi suoja, entinen papin virkakamari, on enää asuttavassa\nkunnossa. Siinä mustassa, matalassa, yksi-ikkunaisessa komerossa on\ntoimelias \"Herr'-Erkkikin\" aikoinaan pitkiä yksinäisiä päiviään\nistuskellut ja pienestä ikkunastaan katsellut päivänmaita kohden.\n\nMutta kaukaiset Ruotsin-Lapin tunturit ovat häneltä sulkeneet eteläisen\nnäköpiirin.\n\n\n\n\nKOUTOKEINO\n\n\nTunturien tuolla puolen, jo Ruijanmereen kallistuvalla tunturien\nvietteellä, on Koutokeino, syvimmän sydän-Lapin vanha kirkonkylä ja\nmuinainen markkinapaikka, Se on aito lappalainen erämaakylä syvässä\nAlattiojoen kurulaaksossa, satojen tunturien joka puolelta saartama\npikku maailma, mikä vasta viimeisen paljakan laelta avautuu tunturien\nkiertäjän eteen: kymmenien pienien hökkelien rykelmä kuin vaaksiaisen\npesä monilukuisine koperoineen.\n\nTuntureita kaikkialla. Jo heti Alattion rannat nousevat jyrkiksi\nhiekkatievoiksi ja marastoiksi, sitten etempänä kohoavat\nlukemattomiksi tuntureiksi ja paljakoiksi, joita suuret jängät ja\nvuomat tai jyrkät autsit erottavat toisistaan; tai on niiden välillä\nmäärätön luku vesiä: suljettuja pikku saivoja sekä suuria kirkasvetisiä\nsaivojärviä. Jäämeren mailta siintävät kehämäiset lumikattoiset\nRuijantunturit ja päivän puolella kumottavat laakeaharjaiset\nvedenjakaja-selänteet, joiden pohjoisilta juurilta hersyvät vedet\nAlattio vie Ruijanmereen.\n\nMetsätöntä lakeutta on koko Koutokeinon tunturimaailma. Petäjäkin\non jäänyt jo maanselän tunturien päiväpuolelle ja kuusi sitäkin\nkauemmaksi. Vain koivu on uskaltanut asettua lappalaisen toveriksi,\nmutta matalana käyränä turrikkana kuin lapinäijä se kipuaa\ntunturinrinteitä, vain notkelmissa ja vesien varsilla suoristaen\nvalkean vartensa ja nostaen vihannan latvansa korkeammalle.\n\nSeitsemän-, kahdeksantoista penikulmaa on täältä Ruijanrannalle\nPossokoppaan, Alattioon, välillä vain Autsin nelitaloinen kylä sekä\nMaasin vanha kirkkopaikka ja kymmenkunta talopahaista. Suomen puolelle,\nHettaan, on yli kymmenen penikulmaa kierrätellen muutamien lapintalojen\nkautta. Eikä ole minkäänlaisia kesäteitä, lappalaisten pahoja palkaita\nvain silloin tällöin, ja taas keinottomia jänkiä ja tuntureita. Mutta\ntalvella vie vahva tikoitettu porotie Hetasta Koutokeinon kautta\nAlattioon, mikä on vanha lannan puolen kulkusuunta Ruijanmerelle.\n\nSillä jo muinaisina aikoina lapintunturien eteläpuolella asuvat\nkansat kulkivat näitä maita tuolle puolen tuntureita sekä Ruijanmeren\nrannoille. Näitä väyliä lienevät jo esihistoriallisina aikoina\nPohjanlahden ja Tornionlaakson jatulintarhain rakennusmestarit\nmatkanneet Ruijanrannoillekin latomaan merkillisiä kivikiekeröitään;\nnäitä maita pirkkalaiset veronnylkijätkin samoilivat perimmäiseen\nLappiin asti, ja näitä keinoja kulkivat entisaikoina pirkkalaisten\njälkimiehet, Tornion kauppasaksat, joilla oli yksinoikeutettuna\nmarkkinakenttänään koko laaja Tornion-Lappi vanhasta Rounalasta ja\nJukkasjärvestä Utsjokeen saakka. Näitä laajoja erämaita tunturien\nporolappalainen jo vanhoista ajoista asti oli tottunut jutamaan syksyin\nja keväin edestakaisin eteläisten tunturien ja outaseutujen sekä\nJäämeren rannan väliä, kunnes 1852 pantiin toimeen rajasulku, niin\netteivät Norjan lappalaiset enää voineet jutaa Suomen puolelle eivätkä\nSuomen lappalaisetkaan Norjan rannoille. Ja näitä maita nousi sitten\nlantalaisasutus tunturijärville ja painui Jäämeren lappalaismaille.\n\nTunturien päivän puolen alkulahtöä onkin kaikki tunturientakainen kansa\n-- päivän puolen mailla on lapinsukukin viettänyt lapsuutensa, vaikka\nse sitten melkein kokonaan onkin sortunut yöpuolen erämaihin.\n\nNiin on Koutokeinonkin kansa, sekä lappi että lannansuku, järjestään\nSuomen puolen pahnaa, Hetasta, Kittilästä, Muoniosta, jopa aina\nTorniosta ja Kemistäkin saatua alkujuurta. Lapin tunturimaa on\nmuokannut kaikki sekä lantalaiset että lappalaiset samankaltaisiksi\nerämaan eläjiksi, se on vatkannut yhteen sekä lapin että lannan pahnan,\nsekoittanut molemmat veret, niin etteipä saata äkikseltä sanoa, mikä on\nlappia mikä lannan juurta. Koko kylässä \"ei ole kun kaksi lappalaista,\njokk' on äkti lappalaisia\". Lannanmiehen jälkeläisistä on tullut täysiä\ntunturienkiertäjiä, kotalappalaisia, ja lappalaisesta kietkamesta on\nkasvanut hirsimökkien asukkaita, sarvikarjan ja perunapellon hoitajia.\nTunturien porokarja on pukenut kaikki samanlaisiin nahkoihin, ja vanha\n\"saamekieli\" on koko tunturimaan kielenä. Lappia on puku, lappia kieli,\nlappia kaikki elämäntavatkin, oli sitten alkulähtö mitä pahnaa tahansa.\n\nJo koutokeinolaisten huutonimetkin viittaavat Suomeen. Niin on\nKemi-nimisiä lappeja koko suku aina Karasjokea myöten, toisilla kotina\nkoko tunturimaa, joillakuilla pikkuinen hirsimökki. Tämän suvun\ntyvipuoli on Kemissä. Sieltä aikoinaan muuan poika ja tyttö pääsivät\nvihavenäläisten käsistä karkuun ja pakenivat pohjoisiin tunturimaihin\nsekä joutuivat viimein Koutokeinon papille, Tornensikselle,\npalvelijoiksi. Aikuisiksi tultuaan menivät kemiläiset keskenään\nnaimisiin, ja siitä lähti Kemin suku tuntureita kiertämään. Toinen\netelänlähtöinen lapinjoukko on suuri Tornion suku eli Tornensis, joka\npohjautuu Torniosta ja on perimmiltään oikein papillista pahnaa. Anders\nTornensis, Koutokeinon kolmas pappi, vaikutti tunturien takaisessa\nLapissa 35 vuotta, kunnes sinne kuolikin 1705 ja haudattiin kirkon\nlattian alle.[39] Ja tämän sielunpaimenen jälkeläisistä sukeutui\nporoja paimentava lapinsuku, joka vieläkin kiertelee Koutokeinon ja\nHetan erämaita. Toiset Tornensikset taas elävät taloissa ja talojen\nemäntinä, niinkuin Oskalon ja Alatalon muorit ja \"Birit Mikkelsdotter\nTornensis\".[40] Kittilän lähtöä ovat Puljut, jotka Enontekiön\nVuontisjärven kautta vähitellen joutuivat tunturien takaisiksi\nporopaimeniksi, ja Muoniosta on matkannut Nilimaa. Mutta Enontekiöstä,\ntunturien eteläpuolisilta kaiteilta, on saapunut Koutokeinon perusväki.\nNiinpä on Hettojen monimiehinen joukko saanut lähtönsä Enontekiön\nHetasta ja hajonnut ympäri erämaita kotakansaksi taikka asettunut\nkirkonkylä-kentälle pirttien asukkaiksi. Kirkolla onkin Hettaa taikka\nHetan sukua miltei joka kömmänässä. Sitten on koko suku Speinejä sekä\nkotalappalaisina että taloneläjinä, jopa joku kauppamiehenäkin, sitten\nEiraa, Siiriä, Pääriä, Kauppia, Sieppiä, Penttaa ja Ponkua, Rist'iä,\nVars'ia, Maggaa, Orpusta, Suoroa ja Marakattia,[41] joista useimmat\nelävät iänkaiken savuisen kodan asukkaina erämaassa. Rikas Näkkäläkin\non Enontekiön miehiä, samoinkuin talossa asustava Palojärvi.\n\nEntisaikaan ei Koutokeinon kirkolla ollut hirsitaloja ensinkään,\njoitakuita lappalaisten turvekotia vain sekä kauppiasten markkinatupia.\nMutta sitten rakennettiin papille talo, ja siitä saivat kotaeläjätkin\noppia. Kemin Mikkeli ensimmäisenä juti hirret Hetasta -- metsätön\nKoutokeino saa ajaa kaikki rakennuspuunsa aina kymmenen penikulman\npäästä yli tunturien -- ja kyhäsi mökin. Saivat sitten vähitellen\nmuutkin pikku hirsitupia, Hetat, Tornensikset, jopa joku maailmaa\nkiertävä porolappalainenkin teki pöksän, jossa saattoi markkinoilla\nollessaan asustella. Kymmenittäin onkin jo kohonnut joen kahta\npuolta rantatievojen juurelle mökkejä kaikennäköisiä, enimmäkseen\npieniä harmaita turvekattoisia tupia, vain joku parempi rakennus ja\n\"maalitalo\" joukossa, pappila, nimismiehen asunto, Eriksenin \"hutelli\",\nSpeinin talo, \"Vuollon Heikki\" ja \"Vuollon Isko\". Seitsemän, kahdeksan\nkotalappalaisen pirttiä seisoo joukossa sekä kymmenlukukin heidän\npieniä tavara-aittojaan, useasti pitkässä rivissä pitkin rantaa.\n\nJa kylän laidassa, korkealla koivikkokummulla, kohoaa pieni punainen\nkirkko kalmistoineen, sekä alhaalla jokisuvannon laakealla rannalla\nkomea \"internaatti\", kansakoulu, missä tunturikansan lapsia, pehmeää\nsaamekieltä haastavia nahkapukuisia pikku pentuja pakotetaan\nsolkkaamaan kovaa ruijankieltä, sekä heidän joikauksen nunnutukseen\ntottuneita äänielimiään yrittelemään: \"Ja vi elsker dette landet\".\n\nSaattavat lapinlapset sitä kyllä laulaakin ja oppia jotakuinkin sen\npykeet ja venytykset, vaikkeivät käsitäkään koko \"ja vi elskeristä\"\nsen enempää. Mutta omaa suurta tunturimaatansa he rakastavat ilman\ninternaatin opetuksiakin; he rakastavat jylhää erämaata, jossa heillä\non koti ja kotipiha kaikkialla, mihin vain mustan kotansa pystyttävät.\nSiellä liikkuu ja lainehtii heidän valtava elonsa, siellä piilevät\nvielä heidän muinaiset jumalansa ja kirkkaat pyhät saivonsa, ja joka\ntunturi, tieva ja marasto, jänkä, järvi, ja autsi, on heille jo\nlapsuudesta tuttu, samoinkuin sadat tunturitarinatkin sekä tarinain\npyhittämät merkkipaikat.\n\nEnin osa Koutokeinon kansasta asuukin enimmän osan elämästään\nerämaissa, vain talven suurina kirkkopyhinä kokoontuen vanhaan\nyhteiseen keskukseensa, Koutokeinon kirkkolaaksoon. Silloin on\nerämaan kirkolla lappi liikkeellä. Muutenkin on talvi tunturikylän\nelämänaikaa. Koko Länsi-Lappi jutaa silloin Alattionlaaksoa\nedestakaisin: milloin ajetaan Alattioon markkinoille, milloin taas\nmennään sieltä elintarpeita hakemaan. Leivätön-Lappi noutaa suuruksensa\nJäämeren rannalta, ja talvi on ainoa aika, jolloin kaukaisimmastakin\nlapinkorvesta päästään leipämaiden äärille.\n\nKesällä tuleentuu lappalaisen tunturielo, talvella \"leikkaa\" hän elonsa\nja vaihtaa sillä Ruijanrannalta leipämaiden viljaa kesänvaroiksikin.\n\nMutta kesällä on Koutokeino vain syrjäinen yksinäinen tunturikylä,\njohon harvoin kukaan vieras kulkija pohjaksuu. Aivan hiljaista on elämä\nkylän kentällä, samaa tuttua väkeä nähdään siinä vain liikkuvan, samat\nlapset taajovan ja samat ukot ja akat ovat kyökyttämässä, 90-vuotias\nJussan Jussakin kinnipeskeissään, ja vanha joikuseppä, Maaretan\nMikko, mökkinsä vieressä. Ilman vain omia aikojaan paistatellaan\npitkää parikuukautista kesäpäivää. Porolappi asuu tunturissa, vain\ntalonomistajat ja \"maanviljelijät\" elävät kömmänöissään, hoitavat\npikkuisia \"putaatti\"-tilkkujaan, kalastelevat joessa ja tunturijärvissä\nsekä tekevät heinää muutamille lehmilleen ja lampailleen.[42] Vanhat\nnoitamuorit hiiviskelevät salapuolisin kirkon alapuolella joen\ntöyräässä olevalle Jabmemiellalle, muinaiselle hautausmaalle, ja\netsivät sieltä vierennän paljastamia ruumiinluita ja pääkalloja, joista\nkopistelevat multia pulloonsa.\n\nSillä Koutokeinossa on vielä muoreja, jotka keräävät kalmanmultia\ntalteensa ja saavat siten kalmanväen avustamaan tavaran ja maallisen\nhyvyyden kokoamisessa. Mutta voimakas kalmanväki ei saa tyydytystään\npelkästä tavarain haalimisesta, vaan se tarvitsee aika-ajoin\nsuurempiakin tehtäviä: vaatii jonkun ihmisen kidutettavakseen.\nEllei kalmanväen hoitaja sitä hanki, käy väki isäntänsä kimppuun ja\nkiduttaa hänet hengiltä. Siksi kalmanväen omistajamuorien pitääkin\naina silloin tällöin antaa väkiaineitaan jollekulle vieraalle, juottaa\nkahvissa taikka syöttää ruoan mukana ainakin kerran vuodessa seitsemän\nvuoden aikana. Siitä kasvaa sisuksiin \"trolli\", joka rupeaa ihmistä\nkiduttamaan, tekee hänet hulluksi, jopa lopuksi surmaakin, ellei\nsaada apua toiselta, väkevämmältä tietäjältä. Moni tunturien asukas\non tietämättään saanut ruumiinmullat sisuksiinsa, tullut hulluksi ja\njoutunut kituen kuolemaan. Eivät ole niitä saadessaan edes sattuneet\nmuistamaan olla varoillaan, sillä jos kalmanmultia saadessaan muistaa,\nettä tässä niitä saattaa olla, niin silloin ne eivät teho. Niin sai\nOrpuksen Aslakin Birit kalman sisuksiinsa, kun joi sellaiselta muorilta\nmaitoa, kitui ja kuoli; samoin Pienan Henrikin Maarit, nuori lapin\nvaimo, sai samalta muorilta roskat sisäänsä ja tuli niin hulluksi,\nettä pelkäsi kaikkia, taajoi väliin aivan mieletönnä, kitui koko\nkesän ja syksyllä kuoli. Mutta Juhanaksen Jussalle, joka sai trollin\nvatsaansa muorin lihakiisselissä ja tuli niin raivopäiseksi, että\nyritteli lentää, oudon puheen ja mölinän vain kuuluessa mahasta, antoi\nkylän oppinut kätilö heti lääkettä, ja paikalla ajautui trolli ulos.\nJa se trolli oli kuin sormenpituinen elävä, jolla oli silmätkin kuin\npirulla. Kaikkein kamalimmin kävi Oulan Iskolle, joka muorien oppeja\nkokeillen meni kalmatievalle ja otti multia pulloonsa. Mutta pullon\nsai joku ilkiö varastaa, ennenkuin hän ehti siitä vielä kenellekään\nantaa. Silloin kalman väki kävi Iskon kimppuun ja ahdisti häntä niin,\nettä ukko hulluna työntyi ulos, sivakoi läpi marastopensaikkojen\ntunturiin, riisti kaikki vaatteet päältään, heitteli ne yksitellen\ntiepuoleen ja viimein alastonna lasketti alas jängälle ja paleltui\nsinne. Mutta kalman väki ei vielä siihen tyytynyt, vaan ajautui Iskon\nlapseen ja pani sen niin kovaan tuskaan, ettei se muuta kuin keturoi\nvain ja parkui myötäänsä. Haettiin Mavukan Aslak, suuri tietäjä, ja\nkun hän vähän aikaa siveli lasta, niin se heti asettui. Mutta silloin\nIskon koira, joka sattui olemaan lähellä, kiljahti kuin olisi puukolla\nsöhäisty, törmäsi ulvoen ulos ja lähti kamalasti ulisten laukkaamaan\netelään päin, mutta pyöräytti pian mutkan, kapaisi saman tien takaisin,\npainui pimeään pohjoiseen ja sinne hävisi.\n\nVanha usko onkin täällä sydän-Lapissa säilynyt kauimmin. Ei ole monta\nvuosikymmentä kulunut siitä, kun Koutokeinossa vielä eli vanhojen\njumalien palvojia ja suurten palvoselojen hoitajia, Korran Pietit\nja Mahtin Aslakat. Saattaa vielä nytkin joku lapinäijä tuntureita\nsamoillessaan astua salaiseen paikkaansa vanhan jumalansa juureen.\nHarmaan seitakiven haltija, jota isätkin ovat palvoneet ja saaneet\nmenestystä, voi hyvinkin olla yhtä voimakas kuin näkymätön kirkon\njumalakin.\n\nVanhaa rakasta jumalaa on kovin vaikea hylätä, tuntuu kuin se\nyksinäisyyttään valittaen kutsuisi luokseen hiljaiseen erämaahan.\nJa vaikeata on luopua lapsuuden ajan uskostakin. Eikä isiensä uskon\nhylkääjä tahdo enää saavuttaa rauhaa, tukala on hänen omistaa uutta\nuskoa ja sille kokonaan antautua, sillä isien oppi ja vanhat jumalat\nkuitenkin elävät hänen veressään.\n\nLaestadiuksen opin tunnustajia ovat kyllä kaikki tunturimaan\nasukkaat. Varsinkin viime kamalat sotavuodet, ankarat nälkäajat sekä\n\"espaanin\"-taudit ovat pelästyttäneet ihmiskansaa, niin että melkein\nkaikki ovat kauhtuneet elämäänsä, tunnustaneet syntinsä, saaneet\ntodistuksen toisilta uskovaisilta ja tulleet kristityiksi. Koko kylässä\nei ole enää \"jumalattomia\" muita kuin herrat, pappi ensimmäisenä ja\nmuut perässä. Mutta lukkari on kristitty. Niin koko Koutokeino, pappia\nja muita herroja lukuunottamatta, saattaa luottamuksella katsella\ntaivasta, joka mahtavien tunturien yllä kaartuu korkeana, vaikkakin\nse samalla kertaa pelonsekaisella kunnioituksella kulkee vanhojen\ntunturipyhättöjensä ohitse.\n\nMutta Koutokeinon ensimmäinen uskonheräys oli kamala, niin että sitä\nvieläkin jälkimaailma kammolla muistelee.\n\nSe tapahtui niihin aikoihin, jolloin Laestadius alkoi suuren\nherätystyönsä synkässä Lapissa ja hirveillä manauksillaan sekä\njyrisevillä lakisaarnoillaan sai erämaan ihmisen kauhistumaan, ja taas\ntoiselta puolen ihanilla kuvauksillaan jumalanlasten tulevasta elämästä\nnosti tunturikansan ihan haltioihinsa.\n\nMetsien kansa on herkkää, varsinkin lapinkorpien väki, joka saa enimmän\nosan elämästään viettää erämaan yksinäisyydessä, tovereinaan vain\nmaahiaiset ja saivojärvien asukkaat sekä tunturien Stallot, ympärillään\ntoisinaan talven pitkä pimeys, jolloin kaikenlaiset näkymättömät\npeikot, kummitukset ja voimat ihan lentävät ilmassa sekä sadat tuhannet\nihmeelliset tarinat ja muistelukset kulkevat tunturista tunturiin ja\nkasvavat vielä ihmeellisemmiksi.\n\nHelposti liikahtaa tämä herkkä kansa, saattaapa joutua kokonaan\nsuunniltaakin. Laestadiuksen voimakas pauhaaminenkin, jollaista ei oltu\nkoskaan ennen kuultu, kokonaan järkytti tunturimaan asukkaat. Päästyään\nsynnintuskista ja helvetin kauhuista, he tulivat \"liikutuksiin\",\nhihkuivat ja hyppivät ilosta kun heidät, metsien lapset, oli todistettu\npelättävän taivaan Jumalan lapsiksi sekä Kristuksen veljiksi, sisariksi\nja morsiamiksi. Mutta kaukaisten tunturien yksinäisille poropaimenille,\njoille ennen oli vain pauhattu synnistä ja parannuksenteosta,\njumalanpelvosta ja vaikeasta laintäyttämisestä, oli tällainen\nylenpalttinen hyvyys jo liikaa. \"Usko oli killa hiva, mutta selitus\ntuli villiksi\". Kun tunturilaisille kerran oli todistettu synnit\nanteeksi, ja he liikutuksien kautta olivat saaneet itse Pyhän Hengen,\nolivat he silloin synnittömiä, pyhiä ja puhtaita kuin enkelit. Eivät\nhe tarvinneet uskottomia pappeja, joiden oppi oli perkeleestä, sillä\nhe olivat itse jumalan pappeja ja uskonjulistajia: raamattunsakin he\nvatkasivat tuleen, taikka tallasivat jalkojensa alle, koska heissä\nitsessä oli jumalanhenki, joka valaisi paremmin kuin kuollut kirja\nvaikeasti ymmärrettävine mustine koukeroineen. He olivat itse raamattu\nja uusi testamentti, Siinai ja laki, joka tuomitsee jumalattoman\nmaailman ja perkeleen oppia pauhaavat papit. Jumalan jäseninä tunsivat\njotkut itsensä kaikkitietävän vertaisiksi, jopa joku synnitön ja\nPyhästä Hengestä syntynyt uskoi olevansa itse Kristus, uusi Kristus,\nsillä entinen oli kadottanut voimansa.\n\nJa niin uskoi tunturikansa, että Jumala oli astunut heidän erämaahansa\nentisten tunturijumalien sijaan, ja uusi maailman valkeus oli koittanut\nLapin autioilla tuntureilla, ja oli sieltä leviävä yli koko maailman,\nKoutokeinon kautta Tornioon asti. Ja he, jumalan hengen saaneet\ntunturilaiset, olivat uuden uskon apostoleita.\n\nTuli suuri villitys Koutokeinon erämaahan. \"Villiuskolaisia\" koetettiin\nsaada järkiinsä, mutta siitä he vain yltyivät, jopa rupesivat tekemään\nväkivaltaakin. Silloin joitakuita kiihkoilijoita vangittiin, ja siitä\nkiihtyivät tunturilaiset vielä enemmän. Rauhallinen erämaan kansa\noli todellakin villiintynyt väkeväksi voimaksi. Niinkuin suurta\nmetsäjärveä patoavaan hiekkatievaan kaivettu pikku puro yhtäkkiä paisuu\nsuureksi väyläksi, jonka kautta ennen tyyni järvi pauhaten murtautuu\nja upottaa allensa kaikki, niin mielettömään uskoonsa haltioituneet\ntunturilaisetkin kuohahtivat. Pyhässä uskonkiihkossaan lähti koko\ntunturikansa painumaan alamaita kohden, julistamaan heille ilmoitettua\nsuurta oppia ja rankaisemaan sen vastustajia, tuomaan sotaa maan päälle\nniinkuin he sanoivat.\n\n-- Aaldagas dolla -- ukkosen tuli -- langetkoon alas ja hävittäköön\nkaikki jumalattomat! huusivat he.\n\nSynkkänä syksyn aikana 1852 Mikkelin jälkeen, jolloin Lapin päivät\njo lähenivät talven pimeää yötä, villiintynyt erämaa lähti \"pyhään\nsotaan\". Länsituntureilta tulvahti kansa lapintalolta ja kodalta\ntoiselle Koutokeinoa kohden. Mutta ei ollut köyhillä tunturilaisilla\nsotavarustuksia. Koivunrisuilla he olivat tottuneet pitämään kurissa\ntottelemattomia lapsiansa, ja koivunrisukimput sekä vahvan uskonsa ja\nhaltioituneen voimansa varasivat he matkaansa taisteluvälineikseen.\nVahvat nuoret miehet, Aslak Hetta, \"Ylpeä Aslak\" ja Lars Hetta, Aslakan\nveli, sekä Maunus Sompio, \"Aslakan Maunus\", olivat joukon johtajia ja\nkiihkeimpiä uskonmiehiä.\n\nNiinkuin tunturimyrsky tuli joukko lappalaisasunnoille, etsi ja poltti\n\"pipelit\", kirosi, syljeskeli ja pieksi vitsoilla miehet, naiset,\nlapset ja kaikki ihmiset, jotka eivät tahtoneet heidän uskoansa\ntunnustaa. Miehiä ja naisia pakottivat he kaikkien nähden harjoittamaan\nyhteyttä, ja siten todistamaan kääntymisensä ja uskonsa. Sen jälkeen\nheille puolestaan todistettiin, että he olivat nyt pyhiä niinkuin\nmuutkin. Kaalaniityn Kainon Lasse, joka ei ruvennut taipumaan,\nköytettiin porohihnoilla ja vitsottiin. Mutta ukko pääsi karkuun ja\nlennätti hätäviestin Koutokeinoon, jossa kuitenkaan ei asiaa sen\npahemmaksi uskottu, naurettiin vain \"lappalaisten sodalle\".\n\nMutta tunturiväki tulvahti Koutokeinon kirkolle ja riensi siellä\ntalosta toiseen kiroten ja pieksäen jumalatonta kansaa ja \"kääntäen\"\nsitä uskoonsa. Johtajat toimittivat käännytystyötä, ja joukko huusi\nja ulvoi ympärillä. Kestikievarin isäntä, Hetan Juhan-Matiaskin, sai\nomassa pirtissään vanhan lapinämmän kanssa toimittaa \"pyhäin yhteyteen\"\nottamisensa. Mutta kun ukko oli päässyt siitä vapaaksi, sylki ja\nkirosi hän koko pyhitystoimituksen ja lähti noituen noutamaan Autsista\napuväkeä. Mutta villiintynyt joukko ryntäsi kauppias Ruthin taloon,\nhakkasi puukoillaan kauppiaan kuoliaaksi, ryösti tavarat ja pisti talon\npalamaan. Sitten syöksyi lauma nimismies Buchtin kimppuun ja surmasi\nhänetkin. Sen jälkeen rynnättiin pappilaan käännyttämään \"helvetin\napostolia\" Hvoslevia, joka \"oli musta kuin saatana\". Uskonvimmassaan\nlapinakat ajoivat vitsomalla paholaisia pois pappilan naisväestä ja\nrenkipojista, ja miehet rääkkäsivät pappia, ollen jo vähällä hänet\ntappaakin.\n\nMutta silloin tuli Autsista apua. Pyhitystään kiroileva kestikievari\ntoi vimmastuneena sieltä joukon raavaita miehiä, jotka kanget ja\nsoikarat sojossa syöksyivät villiläisten kimppuun. Samaan joukkoon\nyhtyivät kyläläisetkin sekä kylään kaupparetkellään pysähtyneet\nkolarilaiset, Filpan ja Pääkkölän isännät ja Matin Jussa. Ja silloin\nvasta alkoi \"sota\". Pappilan takana kentällä, kirkkotievan juurella,\ntuli ankara yhteenotto. Matin Jussa huiteli aisalla kahtapuolta,\nniin että akkain komsiot lentelivät, Pääkkö ja Filppa heittelivät\npeskiukkoja kuin kintaita, ja autsilainen Tuuri teki kanki kourassa\nluokoa. Lukkari Klemettikin joutui pyssyineen sotakentälle ja\npamautteli tyhjiä ruutipanoksia. Pian oli tunturien risukimppuinen\nsotajoukko kolhittu kenttään, sidottu köysiin ja teljetty aittoihin,\neikä ollut tullut hengensurmaa enempää kuin yhdestä lapinakasta, joka\nrytäkässä sotkeutui jalkoihin ja tallattiin kuoliaaksi. Mutta akan\nkomsiolapsi pelastui ja tuli sitten aikuisena Lassin Pieran eukoksi.\n\nSitten lähdettiin sortunutta sotajoukkoa Lassin Niilan johdolla viemään\npitkässä raidossa Possokoppaan. Neljänäkymmentä miestä istutettiin\nahkioihin, ja ranteet puukapuloihin sidottuina saivat vapaan tunturin\nisot lapset, jotka tahtoivat koko maailman tehdä Jumalan kansaksi,\nvaeltaa Jäämeren rannan kolkkoon vankilaan. Mutta matkalla vielä muuan\nponnistelihe irti ja rupesi toisiakin vapauttamaan. Ajomies ehti\nkuitenkin hätään, iski häneltä leukapielen poikki, ja mies kuoli sitten\nAlattion vankilassa.\n\nSurullinen oli näiden uskontaistelijain kohtalo: monet joutuivat\neliniäkseen vankeuteen, toisten päästessä vähemmällä. Mutta joukon\njohtajat, viisi miestä, tuomittiin kuolemaan. Kolme heistä sitten\narmahdettiin elinkautisiksi, mutta Aslak Hetta ja Maunus Sompio\nmestattiin Alattiossa lokakuussa 1854. He eivät ensinkään katuneet\ntekoansa, vaan uskoivat ja väittivät edelleenkin, että heitä oli itse\nJumala johdattanut taisteluun jumalatonta maailmaa vastaan. \"Ylpeä\nAslak\" varsinkin oli kovana ja uskoi, ettei \"peevelin\" kirves pysty\nhäneen, jossa oli jumalanhenki. Niin uskoi Maunuskin. Mutta kun Maunus\nnäki, kuinka Aslakan pää vierähti alas, ja kieli vielä lipisi suussa,\npelästyi hän niin, että oli jo aivan kuin kuollut, kun hänen vuoronsa\ntuli.\n\nMutta muuan johtomiehistä ja kuolemaan tuomituista, nuori Lars Hetta,\njoutui vankilassa ollessaan hyväpäisenä miehenä professori Friisin\nkielimestariksi, kun tämä käänsi Uutta Testamenttia lapiksi, ja\nmyöhemmin koko lappalaisraamatun kielimestariksi. Siivona miehenä\npääsi Lars Hetta vapaaksi 12 vuotta istuttuaan, tuli kotituntureilleen\nja meni naimisiin entisen \"villiuskolais\"-toverinsa kanssa. Heidän\njälkeläisiään elää vielä Koutokeinon tuntureilla.\n\nTällainen oli Koutokeinon tunturimaissa tapahtunut uskonherätys.\nViestit siitä vierähtivät yli Lapin ja koko maan. Kamalia asioita\nkerrottiin tunturien \"villluskolaisista\", Koutokeinon \"lakiheräyksestä\"\nja \"lappalaisten kurikkasodasta\". Jopa aina Kittilässä ja Kolarissa\nasti pelättiin, että villiuskon levittäjät sotajoukkoineen ryntäävät\nsurmaretkelleen alamaihin. Koko Koutokeino sai pelottavan maineen.\nSamoin Laestadiuksen opin saarnamiehiä alkuaikoina kovin pelättiin, ja\n\"villiläisinä\" heidät karkoitettiin monta kertaa pois koko kylästä.\n\n\n\n\nAKAMELLA JA KURJENPOLWI\n\n\nLapinkorpi antoi kansalleen turvan ja toimeentulon ja soi viimeisenkin\nturvapaikan sittenkun korvenkiertäjän päivät päättyivät.\n\nPitkin Lapin erämaita näkee vieläkin monissa paikoin korven vanhimpain\nleposijoja: \"Manalais-saajoja\" jänkien keskellä. \"Manalais\"-taikka\n\"Ruumissaaria\" järvissä, \"Haltijatievoja\" järvien taikka jokien\nja jänkien rannoilla. Niiden harjuilla on pitkäkkäitä, maahan\npainuneita kuoppia, monesti useampiakin vierekkäin, ja niitä\nsanotaan \"Lapinhaudoiksi\", joskus \"Stallojen haudoiksi\", Lapinkorven\nensimmäisten raivaajain, jylhien Stallo-peikkojen leposijoiksi.\nSanotaan näitä kalmakenttiä useasti myös \"ristimättömän kansan\nkalmistoiksi\", sillä näitä hautoja ei ole ristillä siunattu, eikä\nnäistä viimeisellä tuomiolla nousta Ihmisenpojan eteen. Nämä leposijat\non siunattu lapintietäjien sanoilla, niihin on saatettu vainajat kaikki\nvarustukset matkassaan, ja niistä he ovat nousseet ennen menneitten\nisiensä seuraan pyhällevuorelle, pyhiin tievoihin, tai ovat päässeet\nsaivokansan joukkoon. Siellä elää muinainen tunturikansa edelleenkin\nja, niinkuin ennen maan päällä ollessaan, hoitelee porokarjaansa,\nmetsästää ja käy kalassa. Mutta elämä on vain paljoa onnellisempaa,\nsillä metsät ja vedet ovat viljaa täynnä, porot suuria ja komeita.\n\nPyhiltä asunnoiltaan saattaa edesmennyt lappi vieläkin lähteä\nliikkumaan muinaisille kotipaikoilleen lapinkorpiin. Monta kertaa\non suurissa erämaissa kuultu -- yönuotiolla makaavat erämiehet ja\nporopaimenet ovat kuulleet --, kun vanhalappi on ollut liikkeellä.\nVarsinkin jänkien rannoilla, marastoissa ja jäkäläisillä tievamailla,\nsaa erämies useasti kuulla, kun näkymätön lappi laskee pororaitoineen\nja tokkineen halki erämaiden, niin että helinä ja poronsorkkien\nnapsahtelu vain kuuluu, tai taas sivakkamiehet \"tyyräävät\" yhtenä\nsuhinana pitkin myötäleitä. Arkoja erämiehiä tämä entiskansan meno\nkyllä kammottaa, mutta kun heittäytyy siunaten yönuotiolle taikka\nasettaa sijansa jängän keskelle saajoon, niin saa olla vanhaltaväeltä\nrauhassa.\n\nMutta sitten kun tunturikansa oli valettu kastevesillä, piti sen\nvainajatkin saatella siunattuihin multiin. Kirkko piti kiinni\nkastetusta kansastaan ja kielsi ankarasti, ettei \"Herrassa nukkuneiden\nvainajien ruumiita, jotka ovat olleet Pyhän Hengen asuntoja, saa\nhalpamaisesti pois nakata eikä haudata sinne tänne metsiin\", vaan on\nkaikki vainajat haudattava yhteiseen hautausmaahan, jonka ympärille\non rakennettava aita, \"etteivät karhut, sudet, ahmat, ketut ja koirat\nvoisi kaivaa niitä ylös ja syödä suuhunsa, ja antakoot sitten papin\nlukea käsikirjasta määrätyt rukoukset.\" Niin erotettiin erämaan\nkiertäjät edesmenneestä heimostaan; kastepesu jo riisti heidät\nkastamattomasta kansastaan sekä tutuista tunturijumalista ja siunattu\nmulta katkaisi lopunkin. Ei saanut tunturin asukas enää toivoa\npääsevänsä isien seuraan saivoon ja passevaaraan, vaan hänen piti muun\nristikansan mukana nousta tuntemattoman jumalan eteen tekemään tiliä\nkorpivaelluksestaan.\n\nPitkä matka oli kaukaisten tunturien vainajilla siunattuun maahan, joka\ntavallisesti oli seutukunnan keskuksessa papin ja kirkon hoivissa.\nRounalankin esikoiskalmistoon, Vittangin villitunturissa, kerääntyi\nkoko pohjoinen, ristin turrissa kuollut Tornion-Lappi, samoin sitten\nmyöhemmin Lätäsenon korkeaan kirkkokumpuun. Mutta Muonion seutujen\nasukkailla oli siunattu maansa Akamellassa, Muonionjoella, ja Kittilän\nerämaiden kiertäjillä oli pyhitetty kumpunsa Kurjenpolvessa, Ounasjoen\nrannalla. Akamella ja Kurjenpolvi ovatkin Rounalan ja Lätäsenon\nkalmistojen kanssa Länsi-Lapin vanhimmat ristityn kansan kalmakummut,\nsiunatut jo niinä aikoina, jolloin kirkonkellot ensimmäisiä kertojaan\nkajahtelivat Lapin kaukaisissa erämaissa. Hylättyjä ja unohdettuja ovat\njo kaikki. Ei tarvita enää Akamellaakaan, vaikka siihen vielä viime\nvuosisadalla on joku vainaja haudattu, ja Kurjenpolven kalmistosta\ntietävät vain tarinat kertoa.\n\nKurjenpolven kummun valitsi vainaja itse lepopaikakseen. Se tapahtui\njo entisinä aikoina, kun Kittilässä ei vielä ollut kirkkoa eikä\npappiakaan. Lähdettiin Kaukosesta viemään vainajaa maahan ja sauvottiin\njokea ylös, epätietoisina, mistä löydettäisiin sovelias paikka.\nTorkahti soutaja veneessä, ja silloin sanoi kuollut hänelle:\n\n-- Missä kurki hyppää ja lähtee lentämään, siihen hautaa!\n\nJa mies sai soutaa sekä sauvoa vielä neljänneksen ylöspäin Kittilän\nnykyisestä kirkonkylästäkin. Siellä vasta näki kurjen, joka eräältä\nitärannan kummulta lähti lentoon. Ja kummulle, niittyjen ja jänkien\nlaitaan, hautasi soutaja vainajansa.\n\nKumpu sai Kurjenpolven nimen, ja siitä tuli Kittilän lappalaisten\nhautapaikka, joka myöhemmin siunattiin ja aidattiin kastetun kansan\nkalmistoksi, ehkä noin 1600-luvulla.\n\nSadat Lapinkorven vainajat saivat jokirannan kummussa leponsa.\nIkivanhaan tapaan kaivettiin suurehkoja salvoshautoja, joihin\nvoitiin laskea useampiakin vainajia. Hautain seinät kehystettiin\nhirsisalvoksella, katoksikin ladottiin hirsiä ja peitoksi luotiin vain\nohut multakerros. Tällaisia manalankammioita rakennettiin entisiin\naikoihin lapin kalmistoihin ja Kurjenpolvenkin kumpu niistä täyttyi.\nMutta aikojen kuluessa, kun hautausmaa hylättynä jäi omiin hoitoihinsa,\nja vainajat arkkuineen maatuivat, märkänivät ja luhistuivat hautojen\nkattopäreetkin, ja suuret kuopat täyttivät koko kalmiston. Niin onkin\nLapin vanhoissa kalmakummuissa kaikenkokoisia kuoppia miltei vieri\nvieressä; Lätäsenonkin kirkkokummussa on niitä 30-40, ja Kurjenpolven\ntiheässä kuusikossa ovat vieläkin monet suuret maakuopat hahmollaan.\n\nVielä hyvin myöhäisinäkin aikoina laitettiin Lapissa salvoshautoja,\nNiiden syviä suuria kuopanteita näkee vielä Kittilän Kariniemen\nkalmistomännikössäkin, johon Kurjenpolven jälkeen ruvettiin vainajia\nhautaamaan, kun 1778 saatiin Kittilään pieni kirkkotupa Kariniemen\npellolle.\n\nNyt on Kurjenpolven lappalaiskalmisto jo kokonaan joutunut luonnon\nhoitoon. Kuusi- ja koivumetsä täyttää koko kummun, ja moneen\nhautakuoppaankin on suuri puu työntänyt tyvensä. Aita on jo aikoja\nkaatunut ja lahonut. Ei kukaan enää huolehdi vanhan lapinkansan\nleposijasta. Mutta vanhaväki, mikä siellä asustaa, hoitelee sitä\nparhaansa mukaan. Tuhosi kerran tulipalo koko metsän ja jängän\nkalmiston ympäriltä, mutta niin varjeli Kurjenpolven kansa\nlepometsikkönsä, ettei tuli koskenut edes aitaankaan, sati sitten\npyhään metsikköön. Ympäritse vain karpesi ja kaikki kärvensi, mutta\nvainajain kummun jätti rauhaan.\n\nVähän alapuolella Ylimuonion kylää, Muonionjoen länsirannalla, on\nvanha Akamella, joka on kuin luotu erämaan kansan kalmistoksi. Se\non syrjäisen seudun yksinäinen korkea jyppyrä, joka jyrkästi kohoaa\nsuvannon rannasta. Kummun alla leviää laaja saarekas jokiväylä, jonka\ntakaa monet vaarat ja tunturit näkyvät, ja ympärillä on äänetön\nmetsä. Maanpuolella, vähän matkaa lounaiseen päin, on pieni kalainen\nMellasaivo. Akamella on, samoinkuin Kurjenpolvikin, vainajan itsensä\nvalitsema. Haudattiin näet muuan lapinakka samalle rannalle ylempänä\nolevaan tievaan, mutta ei saanutkaan siinä rauhaa, vaan tuli sanomaan:\n\n-- Ei tähän tievaan, mutta siihen toiseen, joka on alempana.\n\nSiihen täytyi vainaja siirtää, ja siinä hän sai levon. Jokisuvannon\nmutkassa, suojaa antavan suuren saaren kosteessa, oli vainajalla\nmieluisa paikka.\n\nAkamellaan, lapinakan rauhalliseen hautamellaan, ruvettiin sitten\nsaattamaan muitakin kuolleita, ja viimein tuli tievasta koko\nseutukunnan siunattu kalmakumpu.\n\nSiihen tuotiin sekä erämaan lappalaiset että myöskin paikkakunnalle\nasettuneet lantalaiset. Monet tunturien äijät, parhaisiin\ntalvitammeisiinsa puettuina, ajettiin sinne ahkioissaan ja kätkettiin\nsemmoisinaan ajoneuvoineen kumpuun, niin että ukko oli valmiina tuolla\nilmalla jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Pienet lapset peitettiin\nkomsioineen mullan alle. Samoinkuin Kurjenpolvessa ja muissa Lapin\nvanhoissa kalmistoissa haudattiin monet Akamellankin vainajat suuriin\nhirsillä kehystettyihin salvoshautoihin. Samaan kammioon saatettiin\nsitten taas helposti haudata muitakin saman suvun jäseniä tai\nsivullisiakin, sillä eihän tarvinnut muuta kuin avata katto ja laskea\nvainaja toisen toveriksi. Sellaisia, isojakin \"sukuhautoja\", oli\nmonilla lantalaisillakin.\n\nKorkealla, hirsistä salvetulla aidalla ympäröitiin koko kumpu, 20-30\nmetriä ristiinsä, ja aitaan oli määräysten mukaan jokaisen erämaan\nisännän salvettava osansa, kolme, neljä syltä pitkä hirsileippo\npoikittaisine sidehirsineen. Vahva portti oli virran yläjuoksulle,\nsillä sinne käsin, vastavirran puolelle, eivät manalaiset niinkään\nseuranneet kalmistossa kävijää.\n\nAikojen kuluessa karttui pieni kalmisto täyteen hautoja ja\nhautapatsaita. Monella haudalla seisoi raudasta taottu, parin, kolmen\nkorttelin pituinen, puupatsaan nenään isketty risti, jonka kourissa\nriippui isoja ja pieniä rautarenkaita; useasti oli nokassa vielä\nrautainen tuuliviiri. Ylitalon Kusto-vainaalla oli valkoiseksi maalattu\npyöreä taulu. Mutta Olli Purasella, joka Pellon Purasesta viisi\nmiespolvea takaperin oli tullut Ylimuonion ensimmäiseksi Puraseksi, oli\nitse laatimansa komea risti. Se oli neljä kyynärää korkea nelikulmainen\npylväs, johon neljälle tuulelle oli isketty rautakourat, ja joka\nkouraan ripustettu kolmikorttelinen lauta. Lautoihin oli ukko itse\n\"puukkotyylillä\" kaivertanut \"koko elämäkertansa\". Oli pylväässä vielä\n\"uskonsilmäkin\", pieni pyöreä, kehystetty lasilevy, joka katsoi länttä\nkohden. Tuuli kun oikein puhalsi korkean tievan ylitse, helisivät\nristien lukemattomat renkaat, ja viirit kilvan kitkuttivat, niin että\nkalmistosta kuului sekä iloinen helähtely että surkea voihke ja valitus\njoen toiselle rannalle asti. Mutta Olli Purasen elämäkertalaudat\nlapattivat ja heilahtelivat vain verkalleen, vakaisena katseli\nuskonsilmä, ja Ylitalon Kuston pyöreä taulu kumotti yli aidan kuin\nvainajan valkoinen lakki.\n\nVierekkäin joutuivat tievan multiin odottamaan Herransa tuloa sekä\nlappi että lanta. Joutui sinne suuri tietäjä ja Lapin kirkkojen\nrakennusmestari Vuopiokin ja moni muukin lapintietäjä; joutuipa\nParkajoen muorikin, joka ei Akamellassa saanutkaan lepoa. Kotoiset\nhuolet ahdistelivat muori rukkaa, niin että hänen täytyi heti nousta\nylös ja köppäistä kotipihoilleen. Ajettiin muori kyllä säälimättä\ntakaisin hautaan ja laitettiin arkunkansi lujilla rautakrookeilla\nkiinni, mutta muori tuli vielä sittenkin monet kerrat kotiinsa\nkummittelemaan. Vasta kun muuan raaka äijä meni ja manaten pyöräytti\narkun vainajineen kumoon, ei muori parka päässyt enää pois haudastaan.\n\nParkajoen muori ei kyllä ollut ainoa Akamellan asukas, jolle ei hauta\nsuonut lepoa. Sinne joutui kaikenlaista \"Herrassa nukkunutta\" kansaa,\nepäuskoisia äijiä, poronvarkaita ja suuria, väkeviä lovinoitiakin,\nja niiden rauhattomat ja mahtavat henget eivät mahtuneet ahtaassa\nmaakomerossa asumaan, vaan niiden täytyi päästä edelleenkin liikkumaan\nja toimimaan. Akamella olikin pelottava paikka, niinkuin ainakin suuret\nkalmankentät, joihin kaikki kansakunnan sekä mahti että kurjuus lopuksi\nkootaan.\n\nVielä pelottavammaksi tuli Akamella, kun uusien Manan matkamiesten\nsaapuessa pieni Manala kävi niin ahtaaksi, että täytyi entisiä\nasukkaita karkoittaa pois. Vanhat puoleksi lahoneet arkut raastettiin\nluukasoineen, kaikkineen lepokammioistaan ja heitettiin aidan taakse\nkankaalle, ja toinen vainaja laskettiin sijaan. Joskus riistettiin\njotenkuten säilynyt arkku entiseltä omistajaltaan ja annettiin se\njollekin köyhälle kulkurille taikka lapinäijälle makuusuojaksi. Suuret\nröykkiöt luita, arkunraakkeja ja ahkiorajoja sekä rikkoutuneita\nhautaristejä kasautui kalmismaan vierelle. Koirat ja korpit sekä\nmuut riettaeläimet raastoivat ja lennättelivät luita ympäri metsiä,\nja niiden mukana taas joutui kalmanväkikin liikkeelle ja teki paikan\nrauhattomaksi.\n\nMutta sitten Akamella vasta oikein kolonnäköiseksi tuli, kun Muonio\nsekä Ruotsin puolen Muonionalusta, jotka ennen yhdessä saapuivat\nAkamellaan levolle, saivat kumpikin oman uuden hautausmaansa, ja vanha\nAkamella hylättynä jäi kokonaan hoidotta. Kammiohautojen kattolankut\nlahoivat ja putosivat alas, ja niin viimein kaikki haudat aukenivat\nkuin tuomiopäivän tullessa. Sieltä kattoparsien välistä, lahoneista\narkuista, irvistelivät kolkot luurangot, siellä lapinäijät peskeissään,\nvanttuut käsissä ja poronkoipikengät jaloissa kellettivät ahkioissaan,\nsiellä pienet lapsen luurangot makasivat komsioissa, siellä Vuopion\ntietäjänkin haamu täysissä vaatteissaan lepäsi. Ja hautausmaalla oli\nkaikkialla luita ja luukappaleita, pääkalloja, leukaluita, sääriluita,\nreisikontteja sekä ulkopuolella kalmistoa kasoittain vainajain\njäännöksiä ja arkkujen jätteitä.\n\nAkamella oli todellakin kamala kuolemankumpu.\n\nVanha tunturien kiertäjä lappi, joka oli erämaistaan ajettu tänne\nsiunatun mullan lepoon, olikin häpeällisesti karkoitettu leposijastaan\nja annettu riettaeläinten raastettavaksi. Eikä sillä, kastevesillä\nvalettuna, ollut enää sijaa oman heimonkaan pyhällävuorella. Niin\njoutuivat erämaan kiertäjät vielä kuolemansakin jälkeen kulkemaan\nkodittomina.\n\nJa Akamella tuli yhä kammottavammaksi. Sen ympärillä liikkui häväisty\nvanhalappi ja kaikki levostaan häiritty kalmanjoukko, niin ettei\nkristikansakaan koskaan tahtonut päästä rauhassa kulkemaan ohitse.\nSyksyöisin näkymättömät henget ahdistelivat soutajaa joella, ja\ntalvisin taas oli moni ajomies aivan pääsemättömissä niiden kanssa.\nJoskus asettui rekeen niin paljon näkymätöntä väkeä, että hevonen sai\nhöyryten kiskoa, ja joskus ruvettiin miestä väkisin viemään kalmistoon.\nVäliin puuttui reki niin jykeäksi, ettei liikkunut ensinkään. Silloin\ntäytyi riisua hevonen valjaista, katsoa längistä lävitse, pyyhkiä\nkuorma puhtaaksi ja ankarasti ärjäistä:\n\n-- Pois kaikki liika väki minun reestäni!\n\nSiitä vasta lähti reki liikkeelle.\n\nPitkät ajat oli Akamella koko paikkakunnan kammona. Tunturikansan\nhaltijat liikkuivat kuin kostonhengessä. Viimein kuitenkin\nMuonionalustan kauppamies Kusto Forsström laitatti kalmiston kuntoon.\nHän sai Saaren Tanelin, Jierisjärven miehen, hautaamaan luut\nkuoppiinsa ja polttamaan kaikki arkkujen ja ristien jätteet, maksoi\nmiehelle hyvästi ja juotti hänelle viinaa. Luurangot kyllä sai Taneli\nkuopatuiksi, ja paukkuen paloivat kalmanvoimaa saaneet kappaleet, mutta\nukkoon itseensä tarttui kalmanväki, niin ettei hän sen erän perästä\nenää ollut ennallaan, eikä tahtonut saada rauhaa missään. Viimein sama\nväki kävi Tanelin kimppuun Jierisjärvellä, väänsi niskat nurin ja ajoi\nkuolleena veneessä rantaan.\n\nVähitellen sitten Akamellan väki asettui. Kun luurangot ja muut\nkalmankappaleet pääsivät jälleen mullan alle rauhaan ja sinne viimein\nlahoivat, uupui kalmiston väkikin ja vaipui maahan, eikä sillä ollut\nenää voimaa lähteä liikkeelle.\n\nNiin pääsi Akamellan siunattuihin multiin kätketty, monia kovia\nkokenut, aina vainottu, vielä haudassakin halveksittu tunturien\nkiertäjäkansa vihdoinkin lepoonsa.\n\n\n\n\nSANA- JA ASIASELITYKSIÄ\n\n\nSivu 5. Juovattaa, lapin tshuövvot = seurata jonkun perässä, noudattaa\njälkiä.\n\n\" \"Lapinkorveksi\" nimitettiin entisinä aikoina lappalaisten koko\nasuma-aluetta, joka muinoin ulottui etelässä aina Kokemäenjoen ja\nLaatokan pohjoisten rantamaiden takalistoille.\n\n\" muistella, lap. muihtalet = kertoa asioita, tapahtumia, tarinoita.\n\n\" muistelus, lap. muihtalus = kertomus, tarina.\n\n\" äijiksi ja ämmiksi nimitetään Peräpohjassa ja Lapissa myös isoisää\nja -äitiä.\n\n6. palas, lap. palkes = polku.\n\n7. asentokuusi = erämiesten tilapäinen oleskelupaikka, \"asentopaikka\".\nKuusen juurella nuotiolla vietetään yö.\n\n\" \"Kainuunmereksi\" sanottiin entisinä aikoina Pohjanlahden pohjoisosaa.\n\n8. kiveliö = asumaton suuri erämaa.\n\n9. Hämeenkuotko, kuotko = rämeinen notkelma.\n\n\" Hämeenlantto, lantto = notkelma, pieni vesilampi (Kolari).\n\n10. kaira = jokien tai jokihaarojen välinen alue.\n\n11. lompolo, lap. luöbbal = pieni järvi, lampi, useinkin jokilaajentuma.\n\n\" kalakenttä = kalamiehen asentopaikka kalaveden äärellä.\n\n\" Köngäsen kalmisto. Pajalan kirkko ja kalmisto oli ennen, vielä\nLaestadiuksen aikana, 2-3 km Tornion- ja Muonionjoen yhtymäpaikasta\nylös käsin, Tornionjoen etelärannalla, lähellä Köngäsen kuulua\nrautaruukkia. Kirkko on sittemmin muutettu 6-7 km ylemmäksi Pajalaan.\n\n13. kurujärvi, kuru = tunturien taikka tievojen välinen notko,\ntuntureissa useinkin jyrkkäseinäinen.\n\n\" Halingonkoste, koste = aivan tyyni suvantopaikka, useinkin kosken\nalapuolella.\n\n\" lantalainen, lap. laddelas = talossa asuva, myös: yleensä suomalainen.\n\n14. Porokodanmella, mella, lap. mielle = hiekkakumpu, tav. vesien\nrannoilla. \"Semmoinen tuhkapaikka\" (Kolari).\n\n\" kueri = taimen.\n\n\" Niesakero, kero = pyöreäpäinen tunturilaki.\n\n\" \"risukalaksi\" Lapissa ja Peräpohjassa sanotaan särkeä, ahventa, jopa\nhaukeakin. Siika, taimen, lohi, rautu ja harri ovat vain \"kalaa*.\n\"Siika kalaa\" enimmin pyydetään ja saadaan Lapin järvistä.\n\n15. Tiukupulju, pulju = pyöreälakinen hiekkakumpu (käytetään varsinkin\nKittilässä).\n\n15. Kontiolaki, laki = paljas tasainen vaaran huippu, isompi kuin kero.\nMyös tunturissa on laki.\n\n\" Nilipäät, \"pää\" merkitsee myöskin jo paljasta tunturimaista korkeutta.\n\n16. lapinkenttä = lappalaisten muinainen oleskelupaikka.\n\n18. vuoma, murteellisesti \"uoma\", lap. vuobmi = suuri puuton suo,\netelämpänä saattaa kasvaa vähän pikku karhakkaa.\n\n\" jänkä, myös jänkkä, lap. jiegge = räme, suo, mutta ei niin suuri kuin\nvuoma.\n\n\" tammi = jokeen rakennettu pato.\n\n\" ruotukka = viinimarjapensas (Ribes rubrum L.).\n\n\" haleva = halava, \"Raitaa ne kuttuvat halevaksi\" (Kolari).\n\n19. ajaa niittyä = raivata rantamaata niityksi.\n\n\" majavanhoito = majavanhavukset. \"Hoiolla\" tarkoitetaan kyllä yleensä\nmuitakin tavaroita ja työkaluja. Myös \"navettahoito\" = navettarakennus\nkaikkineen.\n\n21. Morottajan murhajuttu Kittilästä sekä Sodankylän Rovasesta.\n\n\" Koverijyrhämä, jyrhämä = syvä ja leveä suvantopaikka kosken\nalapuolella.\n\n\" takkahärkä = porohärkä, jonka selässä kannatetaan tavaratakkaa, kun\nei voi ahkiolla ajaa,\n\n\" naakia, lap. njahkat = hiipiä väijyen lähelle.\n\n22. outaseutu, lap. vuövte = metsäseutu.\n\n\" tieva, lap. tievva = hiekkakumpu t. -mäki. \"Semmoinen töyrypaikka\nhiekkamaata\" (Kolari),\n\n\" Saukkoriipi, riipi = pieni järvi, lampi (Turtola).\n\n23. raunio = kankaita kiertelevä porojen (ja ennen peurojen) talvipolku.\n\n\" raismeita = jäännöksiä, jätteitä.\n\n\" aamu kahdeksan aika = suunta, jossa aurinko on aamulla 8:n aikana.\n\n24. luova, lap. luövve = kasvien puiden ja korvakkojen varaan\nrakennettu katos ja telineistö tavarain säilyttämistä varten. Ks. siv.\n105.\n\n\" lauttanen = yhden t. useamman patsaan päähän laudoista rakennettu\nlava, johon havuilla peitetään metsänsaalis t. muuta tavaraa.\n\n\" nili, lap. njalla = pitkän kannon (joskus kahdenkin) nenään laudoista\nt. pienistä hirsistä kyhätty pikku aittanen.\n\n\" \"väkiajo\", saatu Kittilästä.\n\n\" veturi = päreliisteistä tehty kevyt suksimiehen ahkio, jonka\njukkonuora vedettäessä heitetään yli hartioiden.\n\n\" tokka, lap. tohkke = iso poro- t. peuralauma.\n\n\" suoravaranpuu, suovara l. suovero = suksisauvan rautapiikki.\n\n\" vitsajuksu = vitsasta tehty suksen varpaallislänkki\nkannantakaisineen. Lap. juvsah.\n\n25. parttio = tokkaa pienempi joukko poroja t. peuroja.\n\n\" seurapyynti saatu Kittilästä.\n\n26. rakkainen = louhikkoinen, kivinen maa t. kallio.\n\n\" Vittakallonrova, rova, lap. rovve = harvametsäinen t. paljas\nkivikkoinen korkea maa.\n\n26. Suuresta porokaadosta, rutosta, kerrotaan Lapissa vielä kaikkialla.\nTässä mainitut tiedot saatu Kittilästä Pokan Pekalta.\n\n\" Pokan Pekan peurakaato tapahtui \"helmikuussa 1883\".\n\n\" Savuaapa, aapa, lap. aahpe = suuri puuton suo, samoinkuin vuomakin.\n\n27. peuraväljä = isoreikäinen suusta ladattava pyssy, jolla ennen\npeuroja sekä karhuja ammuttiin.\n\n28. tuhkalappalainen, tavallinen nimitys Peräpohjassa, tarkoittaa aito\nlappalaista, joka asuu kodassa.\n\n\" \"ristimätön kansa\", myös hyvin tavallinen nimitys entiskansasta.\n\n29. Päivä lienee ollut samaa lähtöä kuin kuulu Päiviökin.\n\n\" Pieska. Turtolassa vieläkin Pieska-nimisiä lantalaisia.\n\n\" Juncku-niminen lappalainen esiintyy Muonion kirkonkirjoissa\n1800-luvun alussa.\n\n30. Kaarkko (Kolarissa karkko) = karikko.\n\n\" ina = pieni nuotta, jolla järven selällä sukkelasti soutaen\nkierretään kalaparvi. Sitten vedetään nuotta rantaan apajalle taikka\nnostetaan veneeseen. Vedetään inaa myös joessa myötävirtaan.\n\n31. kojama = uroslohi.\n\n\" marras = tavaton taikka oudolla tavalla saatu kala, joka saajalleen\nennustaa kuolemaa. \"Marras\" on myös iso metsä- t. vesilintu, kun se\ntulee lähelle kartanoa.\n\n\" Joukahaisvaara, joukhainen = joutsen.\n\n32. Marjetta esiintyy lantalaisen sukunimenä Ylitorniolla.\n\n\" Korkealiete, liete = leveä matala hiekkaranta.\n\n\" syrjäkämmen = kämmenenleveys.\n\n34. raito, lap. raido = useampia poroja valjastettu ja sonnustettu\nriviin peräkkäin.\n\n35. vyölliskoukku = koristeltu messinkinen koukku, jonka renkaassa\nriippuu avaimia. Nähdään joskus vieläkin vanhan emännän vyössä.\n\n40. Raappana-niminen vanha talo on Kemijoen varrella Rovaniemen\nMuurolassa.\n\n\" korttoakos = pahuustako. Peräpohjol. kiroussana.\n\n41. ohjakkeet = ohdakkeet.\n\n42. vistottaa = pelottaa, kauhduttaa.\n\n43. luhtaheinikko = saraheinikko.\n\n44. houvi = vouti.\n\n46. lihatontta = kiveliöissä asuva, ihmisiä syövä tarinain jättiläinen.\n\n47. \"tuli tylsä eteen\" = tuli neuvottomaksi. Tavall. peräpohjolainen\nsanontatapa.\n\n48. niittykarkea = kuivanmaan niitty, kyntämättä heitetty pelto saanut\nruveta itsestään heinää työntämään.\n\n\" Sieppijärvellä vieläkin kehuskellen kerrotaan Kurun emännän\nkesäpäivän töistä.\n\n48. Hukkuneeseen ei saa koskea eikä hänen kuultensa puhua hukkumisesta.\nHukkunut kuulee sen ja pelästyy, eikä enää virkoa henkiin. Tavallinen\nkansan käsitys Peräpohjassa ja Lapissa.\n\n50. maikkua = kalat hyppivät ja visehtivät veden pinnalla.\n\n52. kesäkirkko = kesäinen pyhäpäivä, jolloin pitäjän kaukaisinkin\nperukka saapuu kirkolle. Kittilässä on kesäkirkko pari viikkoa ennen\nJaakon päivää, heinäkuun toisena sunnuntaina.\n\n53. peräkana = veneen peräkärki, myös pohjapuun käyrä peräjatko. Samoin\n\"keulakana\".\n\n\" nuoskariepu, nuoska = huono vene. Kolarissa: luoska.\n\n\" muotkia = vetää vene maata myöten järvestä toiseen.\n\n54. kalakosio = iso kalarove, kori. Lap. kuössi.\n\n\" Nostetun käärmeen lähettäminen nostajansa \"kaulahuiviksi\" on hyvin\ntavallinen tietäjän temppu.\n\n55. Sauvon maa = Savo.\n\n56. Rajakinastelujen muistona on Kelontekemäjärvessä vielä\nRajakivenkari. Kiven sanotaan ennen olleen Lapin ja lannanmaan rajana,\nLappi alkoi kivestä pohjoiseen.\n\n57. Kalojensampi l. Kalojenvanhin = mahdottoman suuri kala, on nähty\nuseammassa muussakin Lapin järvessä. Kolarissa: Järvensampi.\n\n59. Taalo = paikkakunnalla käytetty nimitys lappalaisten Stallosta.\n\n60. Lappalaisen ja Stallon välinen ottelu hyvin tavallinen tarina-aihe\nLapissa.\n\n\" yhtä kalkki = sama se. Tavallinen myöntämistapa näillä mailla.\n\n61. polvipuolellensa = toiselle polvelleen.\n\n65. Tavaton lumen tuiskuaminen ahdisti Vuontisjärveltä pois toisenkin\nrohkean uudisasukkaan, Vuontis-Heikin, joka viime vuosisadalla siellä\nyritteli tulla toimeen.\n\n\" korvaninkin = korvanikin. Kittilässä tavall. taivutustapa. Niin esim.\n\"kirjaninkin\", \"sauvaninkin\".\n\n66. korvalakk: = lakki, jossa on alas käännettävät korvukset.\n\n\" kielo = vanha tavall, peräpohjolainen mitta.\n\n\" jokijärämä = syvä tyven jokilaajentuma kosken alla.\n\n67. kuukkahainen, kuukkeli = kuusanka (Perisoreus infaustus).\n\n\" Anundi Sarre, rikas Muonion lappalainen, ks. siv. 72.\n\n70. porokaarre, lap. karde = aitaus, jossa porojen erottaminen\ntoimitetaan. Niiden johtoaidat, vuomenot, ovat useinkin hyvin pitkät.\n\n71. jutama-alue - maa-ala, jota lappalainen (t. lappalaiset)\nporotokkineen vuodet ympäriinsä kiertää, jutaa.\n\n\" jutaa, lap. johtet, ks. edell. Myös jalkaisin kulkijat,\npitkämatkalaiset \"jutavat\". \"Mitäs meillä hätää, mutta te, jotka olette\njutamassa.\"\n\n\" saivo, lap. saivva, ks. lukua \"Saivo ja kaltio\".\n\n72. valkkopunainen = vaaleanverevä.\n\n\" puokkuaitta = pieni aitta kantojen nenässä (Muonio).\n\n72. Tuohikodat, riuvuista rakennetut, tuohella päällystetyt keilakodat\nolivat entisten raitiolappalaisten asuntoina.\n\n\" raitioida = paimentaa poroja.\n\n\" raitio, lap. raihte = poropaimen.\n\n73. Ennen rajansulkemista 1852 saivat Suomen ja Norjan lappalaiset\nvapaasti jutaa laumoineen kahta puolta rajaa.\n\n74. rahakiisa = raha-arkku, lipas, lap. kiisa. Lapinkodan kiisat ovat\ntavallisesti pyöreähköjä t. pyöreäkulmaisia, sivut tehty ohuesta\nlautalevystä taivuttamalla.\n\n\" porojen lypsinkaarteessa oli lappalaisilla erityiset vasakarsinat,\njoihin vasat lypsinajaksi suljettiin ja annettiin niille sinne\nkoivunlehdeksiä syötäväksi.\n\n75. väärti = tuttava, kestiystävä, hyvin tavall. vieläkin Lapissa.\n\n\" suivakka, lap. tshuöivak = vaalakka poro (Kolarissa suivakko).\n\n\" poronkopara = poronsorkka.\n\n\" pikkukynsi = sorkan takakynsi, jonka pientä luuta ennen vanhat ukot\nkäyttivät piipunrassina.\n\n\" kortto = pilaus, paha silmäys. Käytetään myös kirosanana.\n\n76. jalo = etevä, mainio. Hyvin tavall. Peräpohjan ja lantalais-Lapin\nsana.\n\n\" näökäs = hyvännäköinen, komea.\n\n\" kälmi = ovela, viekas, sukkela.\n\n\" ottinki = pitkäkäs, pyöreä, leilinkaltainen astia.\n\n\" rouvot, lap. rouhko = nahkavällyt.\n\n77. valitko = valkoinen poro.\n\n\" \"kristitty\" = laestadiolaisen uskonsuunnan tunnustaja. He nimittävät\nitseään kristityiksi ja uskovaisiksi, muita suruttomiksi, uskottomiksi.\n\n78. suota = joukko. Kolarissa: \"Iso suota hevosia.\" Porojoukkoa ei\nsanota suodaksi.\n\n\" väylä = pääjoki. Tornion-Muonion jokivarsien asukkaat nimittävät\ntavallisesti näitä jokia vain \"väyläksi\".\n\n79. liikutuksissa oleminen = uskonnollinen hurmiotila, aivan tavallinen\nlaestadiolaisessa uskonsuunnassa.\n\n80. \"Valkoinen-Isä\", ks. siv. 152.\n\n\" kalakaara, lap. kaare -- nelikulmainen matala kalakaukalo.\n\n81. kiva = kova, tiukka. Tässä: kimakka.\n\n\" paahkilas, myös: paahalas = paholainen. Lappal. kiroussana.\n\n\" \"Suikkien palas\" = jutama-alue, palkinen, jota Suikit poroilleen\nkiersivät, ja porot saivat palkia.\n\n\" juonto = jono.\n\n\" räkkä, ks. siv, 98-99.\n\n\" rykimäaika, lap. rahkat-aike = porojen kiima-aika, tapahtuu Mikkelin\naikoina ja kestää parisen viikkoa.\n\n82. Marakatt-nimisiä lappalaisia esiintyy Enontekiön kirkonkirjoissa\n1700:n vaiheilla, samoin Kitti-nimisiä.\n\n83. pirrikota = keilakota.\n\n86. peurakorva = merkitsemätön vasa t. poro, jolla on ehyet korvat kuin\nvillipeuralla.\n\n\" vaadin, lap. vaahtsham = täysikasvuinen naarasporo, porolehmä.\n\n87. Lassi Koffelo eli 1760-1840. Jaukat elivät 1700-luvun lopulla. Olli\nKurvander eli 1779-1846.\n\n88. kuopa = lyhytvartinen sukka.\n\n\" poron vatsalaukku, oikeast. kuninkaankypäri, \"tshalmas\", jossa maito\njuoksutetaan ja sittenkuin hera on kaadettu pois, kuivataan.\n\n\" juomukaali, lap. juöbmo = suolaheinä (Rumex).\n\n\" Porojen lukumäärä merkittiin \"pykälyspuihin*, nelikulmaisiin\npalikkoihin, joissa oli sekä omistajan että raition puumerkki ja\nvuosiluku. Härät merkittiin reunasta toiseen ulottuvalla pykälällä,\n\"kisuraporot\" (naaraat ja nuoret porot) puolipykälällä sekä vasat\npisteillä reunapuoleen.\n\n89. lahtiruno, runo, lap. rodno = vaadin, joka ei joka vuosi tee vasaa.\n\n\" tolppa = 25 äyrin raha.\n\n91. kietkam, lap. kiedkam -- kätkyt, komsio.\n\n93. pissihaukka = hiiripöllö. Saanut nimensä höyhenistänsä ruskeista ja\nvalkeista täplistä, \"pisseistä\".\n\n94. suommuorra l. suovvumuorra = savupuu, kodan pieljipuita ylhäällä\nyhdistävä puu; ulottuu räppänäaukon poikitse. Ks. kuvaa sivulla 107,\nsiinä näkyvät käyrät pieljipuut, niitä yhdistävä suommuorra sekä\nkotariuvut.\n\n\" ruijanraanu = paksu, musta- t. ruskearaitainen villainen raanu.\nRuijan lappalaiset kutovat niitä varsin yksinkertaisissa raanupuissa ja\nmyyvät Alattion markkinoilla. Raanuja nähdään alhaalla Kolarissa ja\nKittilässä asti.\n\n95. roukauskattila = kattila, jossa toimitetaan nuottien ja verkkojen\nvärjäys, roukaus.\n\n\" kinnipeski = vanha peski, josta karva on nivonut pois.\n\n\" kantosatula = länkien kaltaiset ohuet koivukäyrät, joiden varaan\nripustetaan poronselkään kannannainen.\n\n97. hirvas, lap. sarves = kuohitsematon urosporo.\n\n\" ajohärkä = kuohittu poro, jota käytetään ajamiseen.\n\n\" urakka, lap. orehk = toisella vuodella oleva urosporo.\n\n\" vuonnilo, lap. vuönjal = toisella vuodella oleva naarasporo.\n\n\" vuorso, lap. vuövers == kolmannella vuodella oleva urosporo.\n\n\" Kotakentältä keksivät porot kotaväen vedenheittopaikkoja ja niitä ne\nnuoleksivat sekä jyrsivät.\n\n99. saulakantekijä, lap. saulaka = poron nenäsaivartaja.\n\n\" kurmuntekijä l. pottaposka, lap. kurbrna = poron ihosaivartaja.\n\n101. tolvata, lap. tolvastet = poro tolvaa, juoksee kovasti.\n\n\" nulkata, lap. njolkastet = poro nulkkaa, juoksee hiljalleen.\n\n102. taurota = kala keittäessä kypsyy komeaksi ja antaa paljon rasvaa.\n\n103. tauro = kalan makeus ja rasvaisuus. \"Tauroa\" keitetään niin, että\nkala paloitellaan kylmään veteen ja pannaan hiukan suolaa sekaan.\nSitten keitetään hiljaisella tulella niin kauan, että kaikki vaahto\nkatoaa. Rasva kuoritaan rautakauttaan ja käristetään tulella, ja siihen\nsitten syötäessä kastetaan tauronutta kalaa.\n\n\" Norjan-Lapissa kyllä näkee joissakuissa lappalaistaloissa\n\"Nuortta-Nasten\" (= Pohjantähti).\n\n105. kollostaa = sonnustaa raitoporot peräkkäin toisiinsa kiinni.\n(Kolarissa:\n\n\" lapinkollos\" -- porot peräkkäin sonnustettu kiinni samaan rihmaan.)\n\n106. \"parhaimmuksia\" = parhaimpia. Peräpohjassa ja Lapissa kuulee\nmonesti lantalaistenkin käyttävän laatusanojen superlatiivia\nlappalaiseen tapaan, esim,: \"suurimus\", \"pienimys\", \"nuorimus\".\n\n\" varsinaappu, lap. nahppe, ks. siv. 113.\n\n111. veiki, lap. vaike = iltapuhde, klo 4-5:stä 10-11:een illalla.\n\n112. taajoa = leikkiä, telmätä.\n\n\" purkapeski = komea peski, tehty pehmeästä vasannahasta, jonka karva\nei ole vielä ennättänyt kasvaa pitkäksi ja karkeaksi. Vastakohta\n\"pöykkyri\" = karkeakarvainen peski.\n\n113. Nuorten poronvaihto on jo varma merkki naimiskaupan\ntoteutumisesta. Tyttö ja poika vaihettavat keskenään ajokkaita ja\nsitten lähtevät ajelemaan.\n\n116. sati = saati, saatikka.\n\n\" ruveta uskoa tunnustamaan = ruveta \"kristityksi\" ja ottaa\nuskonveljiltä synninpäästö.\n\n117. porokiekerö = lumitanner, jonka porot jäkäliä kaivaessaan ovat\nkokonaan sotkeneet ja tallanneet kovaksi.\n\n119. äijältä otti jo seitsemänsataa (kruunua palkkioksi).\n\n\" Seitsemänsataa poroa selällään (oli teurastettuna).\n\n\" Onko näissä äijän taljoissa... = seteleissä.\n\n\" kalppinokka = pilkkanokka.\n\n\" juroa = pysyä liikkumatta, jurottaa. Myös poro juroo, heittäytyy\nmaata eikä lähde liikkeelle millään.\n\n122. Joikauksen selostelu saatu suureksi osaksi Enontekiöstä Salmo\nNäkkälä järveltä, \"Hukka-Salkolta\", osa lantaiaismieheltä Mikko Hetalta\nsekä yhdeltä ja toiselta lappalaiselta ja lannanmieheltä. Joikaukset\nsekä tässä luvussa että jo edellä olleet on saatu \"Hukka-Salkolta\",\nLassi Ketomellalta, Mikko Hetalta y.m. Kaapin Jounin ja Jounin Niilan\njoiut ovat inarilaiselta Pikku-Hannun pojalta. Useat joikaukset joiattu\nsuoraan suomeksi, toiset ensin lapiksi, mutta sitten joikaajat sanoneet\nsisällön suomeksi. Vanhan-Vasaran joikastukset Muoniosta ja Kolarista.\n\n123. Ies-Pieti = Pietari Vasara, Kaaressuvannon lappalainen,\nLaestadiuksen aikaisia eteviä sananjulistajia, kulki ahkerasti\nsaarnamatkoilla Lapissa ja Peräpohjassa; kuoli 80-vuotiaana viime\nvuosisadan lopulla.\n\n124. Jounia siinä joiataan, Joikaajan tavall. sanontatapa, tarkoittaa,\nettä joiattavan koko persoona on joiattavana. Ihmistä voidaan joiata,\nsamoinkuin rakastaa, haukkua, vihata.\n\n\" elämäkerta = oleminen, toiminta.\n\n\" sauva sauvostelemaan = kova menemään, sukkela hiihtämään.\n\n125. raamikas nuotti = komea, uljas nuotti.\n\n126. seppä = mestari, taitava.\n\n127. Orjes-poika = Ruotsin lappalainen. Lap. orjes, oarjes = eteläinen.\n\n128. suhka = suku.\n\n\" unipeski = laiska nukkuja.\n\n129. palkistunturi = tunturi, jonka tienoilla porot liikkuvat\njäkälämailla, palkivat.\n\n\" myötäle, vastale = myötämaa, vastamaa.\n\n\" Ounastunturin joikauksessa luetellaan tunturin lakeja sekä kuruja.\n\n133. kolttahirvas = koltalta, Kuollan lappalaiselta saatu urosporo.\n\n\" servakka, lap. sarves = hirvas.\n\n\" nulppo, lap. nulhppo = sarveton poro.\n\n\" hirttyä = kuristua kuoliaaksi. Raitoporo helposti hirttyy, jos se\ntoisten vetäessä kaatuneena laahautuu mukana.\n\n134. lappalaista hoitoa = lappalaista sisältöä, käsityskantaa.\n\n136. ummuksissa = tiedotonna, tainnoksissa.\n\n137. ruukaltaa = kiirehtiä, mennä sukkelaan.\n\n\" Inarinniaa ja Kittilän maa. Vanhoissa muisteluksissa mainitaan\nmonesti Inaria ja Kittilää \"Inarinmaaksi\" ja \"Kittilänmaaksi\".\n\n\" stuorra = suuri.\n\n\" rukattaa, lap. ruohttat = laukata, hypätä.\n\n138. Torajaisenautto, autto = metsäinen notkelma, ojanne.\n\n139. sivakkapuoli = yksi sivakka l. suksi. Peräpohjassa ja Lapissa\nsivakka = suksi.\n\n\" Kellostapuli on Lapissa usean korkean, äkkijyrkän vaaran t.\ntunturihuipun nimenä.\n\n\" puohkia = puhkua.\n\n\" sana-parilla = parilla sanalla. Tässä: sano vaikka pari tehoisaa\nsanaa.\n\n140. peräkumppi oikeastaan persekumppi = linnun selkäluu.\n\n141. unimaksa = hauen maksa, jonka alle Haikara oli henkensä kätkenyt\n(nimitys Kittilän Kelontekemästä).\n\n\" näkymätön kyyti = kulkenut näkymättömällä ajokkaalla t. itse\nnäkymätönnä, milloin milläkin tavalla.\n\n142. kitko = käärme. Ks. käärmeen syntyä siv. 157.\n\n\" Konttis-raukka, raukka = vainaja. \"Raukaksi\" sanotaan vain onnettoman\nlopun saanutta vainajaa, itsemurhan tehnyttä, tapaturmaisesti kuollutta,\ntaikka murhattua; myös entisiä noitia sanotaan \"raukoiksi\". Mutta\ntavallisella lailla kuollutta, kunnon ihmistä ei saa sanoa \"raukaksi\",\nse lonkkaa hänen kunniaansa. \"Meri-raukkoja\" ovat taas mereen\nhukkuneiden vainajain haamut, jotka toisinaan suurien myrskyjen\nedellä näyttäytyvät.\n\n142. Marjatta = Marketta.\n\n143. \"Mitäs mie, kun ei ole hammasta.\" Väkevällä noidalla piti olla\ntäydet hampaat.\n\n144. rytiä pieksävät = kaislaa syövät ja sotkevat.\n\n145. keppoiset, lap. kiehpes = keuhkot. Sisuskalujen elävältä ottaminen\nesiintyy useasti Lapin muisteluksissa.\n\n146. marasto = pientä metsää kasvava kivikkoinen pitkä rantatieva,\nharjanne.\n\n147. Horkkus-pappi tarkoittanee Zacharias Forbusta, joka oli\nKemin-Lapin kirkkoherrana 1718-1734.\n\n150. näverinkierrossa = kierukkana pyörien.\n\n\" kyynäspäämutka = äkkimutka toiseen suuntaan.\n\n151. Herra-Hannu = Hannu Herraniemi, ahkera metsämies ja karhunkaataja\nKittilässä.\n\n152. viehtaripuksut = lammasnahkaiset housut, joiden villa on\nsisäänpäin.\n\n154. männynlöyhänen = mäkimännyn nopeasti kasvanut pehmeä puuaines.\n\n156. rookata = kohdata.\n\n\" koinata = pistellä, sotkea.\n\n\" manhonväki = mannunväki, manalaiset.\n\n158. Selostus sanan ja välikappaleen voimasta sekä tietäjän mahdista\nkoottu usean vanhan ukon ja eukon lausumista käsityksistä.\n\n160. pahtaseinä, lap. pahte = jyrkkä kallioseinä.\n\n161. Kurkkionköngäs. \"Kurkkio\" on Lapissa monen jyrkän, ahtaan ja\nlouhikkoisen könkään nimenä.\n\n\" karalatva = kuivalatva.\n\n\" naamasarvi, naama, lap. naameh = poronsarvi, jota kasvuaikana\nkeväällä ja kesällä peittää karvainen nahka. Syksyllä ja talvella\nkarisee nahka pois, poro hankaa sarviaan puuta vasten jouduttaakseen\npuhdistumista.\n\n163. korttoelävä = petoeläin t.m. saastainen eläin.\n\n\" jänkäpounu, lap. pouno = iso jänkämätäs.\n\n165. silli = muikku. Kittilässä ja Muoniossa käytetty nimitys.\n\n\" pounikko = suuri mättäikkö jängällä t. vuomalla.\n\n166. eno, lap. äno = iso joki, esim. Könkämä-, Lätäs-, Toris-, Poro-,\nRonuna-, Kumma- ja Raisineno. Kaikki \"Käsivarren\" tunturistossa t. sen\nlähellä.\n\n\" lapinrisku = lappalainen hopeasolki. Ks. siv. 173.\n\n\" ortti = vanha kupariraha, skilling.\n\n167. pailakkaporo, lap. spailek = nuori poro, jota ei ole vielä\nopetettu ajoon.\n\n169. kutumarasto = rantamarasto, jonka lähimailla kalat kutevat,\nKivijärven rannalla raudun kutumarasto.\n\n\" palvoselo = seitoja palvomalla, seitojen avulla saatu poroelo.\n\n170. autsi = syvä tunturikuru, kuilu.\n\n171. palvoskala = seitaa, palvoskiveä palvomalla saata kalasaalis.\n\n\" puittiopoika, puittio = apulaispoika nuotan vedossa.\n\n176. Lemminkorsa, korsa, lap. korso = syvä ahdas kuru.\n\n\" poronkuu = poronrasva.\n\n177. vuottoraippa, lap. vuöhttaraihpe = vetohihna, joka poron\nolkavyöstä t. längistä käy vatsan alatse ahkion keulaan.\n\n180. lattiaparsi = lattialankku.\n\n186. Laestadiuksen tietoja maahiaisista ks. esim. Uusi Postilla (Pori\n1897) siv. 41, 278, 607 y.m.\n\n\" mustaraamattu ja Mooseksen kuudes kirja, luullaan yleisesti olevan\nkaikilla papeilla sekä salakättä joillakuilla suurilla tietäjillä.\n\n\" arinakivet = tulisijaa rajoittavat kivet permannolla.\n\n\" tuohiportta, lap. porthe = tuohirove.\n\n187. hiiniä = fiiniä. Kittilässä aivan yleisesti h f:n (v:n) sijassa;\nniinpä: \"hati\" (fati), \"hiiliä\" (tiiliä), \"haari\" (faari).\n\n189. tuumet = lehmän utaret.\n\n192. Ullatieva Enontekiöllä Ounasjärven, Periläjärven ja Ounasjoen\nlatvan etelärannalla, suuri tievamaa Ounastunturin takana. Nähdään\nmonesti maahiaisia ja maanhaltioita.\n\n\" yöhonka = nuotiohonka, jonka tulenloisteessa yö vietetään.\n\n193. Maahiainen, maanalainen j.n.e., hyvin tavall. erämiehen loitsu\nPeräpohjassa ja Lapissa.\n\n\" kraviaiset = hautajaiset, peijaiset.\n\n194. nuorukainen = nuori, poikimaton lehmä.\n\n195. vaaksoa = mitata sormillaan. Vaaksa = peukalon ja etu- l.\nkeskisormen päiden väli, kun sormet ovat hajoitettuina.\n\n199. arina = atrain.\n\n201. höösmanni = kalastusveneen päämies Ruijanmerellä.\n\n\" jäkälänpanijat = jäkälän talvivarastoon kokoojat.\n\n\" pulimassa = uimassa.\n\n\" kolonnäköinen, kolo = kolkko, tyly, hirvittävä.\n\n202. koranus = pahuus, tavall. kiroussana.\n\n203. nuottatauko = nuottaköysi.\n\n204. kellonriesin = kellonkannin.\n\n206. vammojen ja maan pyörryttäjä = henkilö, joka pystyy pyörryttämään\nvamman ja maantartunnan, niin etteivät ne enää kasva t. pahene, vaan\nrupeavat paranemaan, pyörtävät.\n\n208. Luvun loppumääritelmät Siikavuopion Johan-Petteriltä.\n\n210. yönpimittäjä = kalevantuli.\n\n\" kaamosaika, lap. skabm-aike = auringoton sydäntalven aika.\n\n\" kiernata = hangata jotakin, niin että syntyy kitisevä ääni, kirinä.\n\n\" \"kahtaalle kuutta\" = suunta, jossa aurinko on 6:n aikana aamulla ja\ntaas illalla.\n\n212. Käsitys, että revontulet saavat alkunsa Ruijan meren l. Jäämeren\nläikehtimisestä, on yleinen koko Suomessa, jopa aina Inkerissä asti.\n\n213. saverikko = aisan kiinnityslaite reen jalaksessa. Vitsas =\nvitsasta väännetty saverikko.\n\n217. paljakka = paljas tunturilaki t. vaaranlaki.\n\n\" siljo = sileäksi tallattu kenttä, paikoin myös = kiekerö.\n\n225. Lätäsenon Markkinakummun kirkkosijassa näkyy vieläkin kolme\nhautakuopannetta.\n\n226. Sirman kesäisistä saarnamatkoista valittivat seurakuntalaiset v.\n1716, että kovin on vaikeata kymmenin penikulmin sauvoa hänen venettään\nkoskisia jokia myöten meren rannoille. Valittajat pyysivät vapautusta\nkesämatkoista, talvella kyllä lupasivat kyyditä.\n\n227. aihki = iso tuuhea petäjä.\n\n228. kupetsi = kauppamies.\n\n229. V:n 1776 markkinoilla joi lappalainen Knut Valkeapää niin että\nkuoli. Tämän johdosta toimeenpannussa kuulustelussa oli todistajina\ntorniolainen kauppias Ervast renkeineen sekä muuan lappalainen, joka\ntiesi, että Knut oli ollut siivo ja uskontoa taitava mies, vaikka\nviinaanmenevä.\n\n\" Uijajärvi on pieni tunturijärvi Uijajoen latvoilla, Norjan rajoilla,\nLätäsenosta itään. Järveen upotetun ukon nimi oli Uija, ja siitä sai\njärvi nimensä.\n\n\" korvamuru on siian pääntyvessä, ja se on paras paikka siiassa.\n\n\" kiiremuru on peuran kaulassa \"ensimmäisenä, joka jääpi kaulaan,\nkun pää katkastaan\". Se on kyllä kaikkein huonoin syötävä, mutta\nUija-äijällä oli taikana syödä se heti ensimmäiseksi.\n\n230. rantajyppyrä, jyppyrä = jyrkkä kivikkokumpu, voi olla myös korkea\njyrkkähuippuinen vaarakin.\n\n234. \"Akamellan äijät\" = Akamellan vainajat, haltijat.\n\n\" puoshaka = palohaka.\n\n236. vaaksiainen = ampiainen.\n\n237. Possokoppa, myös: Possukoppa = Bosekop, Alattio, Alattiovuonon\npohjukassa.\n\n\" keino, lap. käino = tie.\n\n\" jatulintarha l. jatunintarha = pyöreistä nyrkkikivistä ja\nisommistakin ladottu monisokkeloinen pyöreä tarha, tavataan\nPohjanlahden rantamilla ja Tornionlaaksossa metsissä ja vuorilla, jopa\nRuijassakin aina Varankivuonon rannoilla. \"Vanhat pakanalliset ihmiset\nsiinä käyneet oikeutta, se oli heidän oikeuspaikkansa.\"\n\n\" Jukkasjärven eteläpuolella olevat suuret Lapin pitäjät, Jellivaara\nja Jokmok, Luulajan-Lappi, olivat jo Luulajan kauppiaiden\nmarkkina-aluetta.\n\n238. Tunturien \"päiväpuolesta\" ja \"yöpuolesta\" puhuvat lappalaiset\nmonesti muisteluksissaan ja vanhoissa lauluissaan.\n\n\" huutonimi = sukunimi. \"Huutonimi on se, miksi ihmistä käsketään.\"\n\n242. Jabmemiella = kuolleittentieva. Jabme = kuollut.\n\n\" roskat = kalmanmullat.\n\n243. Kätilö on Koutokeinossa pikku lääkärinä, antaa rohtoja ja\npatenttilääkkeitä.\n\n\" Mavukan Aslak on kylän toinen \"lääkäri\", rikas kotalappalainen.\n\n248. Lars Hetan poikia elää vielä neljä: muuan Lahpulompolossa, kaksi\nTrondhjemin hulluinhuoneessa ja muuan Koutokeinossa, ja hänkin \"on\nkans puolihullu, akkaansakin tervalla paistaa\".\n\n250. saajo = metsäinen saareke jängällä t. vuomalla.\n\n253. hirsileippo = hirsiaidan salvostettu hirsien pituinen osa.\n\n254. Muuan Akamellan tuuliviiri on vielä Matinlaun talossa,\nYlimuoniossa tuuliviirinä. Sanotaan siinä olevan vuosiluvun 1694.\n\n\" Olli Puranen oli synt. 1740, kuollut 1700:n lopulla t. 1800:n alussa.\n\n\" \"uskonsilmän\" muisteli Purasen isäntä katsoneen länteen päin.\n\n\" Vuopio ollut rakentamassa m.m. Muonion kirkkoa 1817 ja Kolarin\nkirkkoa 1819.\n\n\" Parkajoki on Ruotsin puolella Muoslompolossa. Samasta talosta oli\nkotoisin kuulu laestadiolainen saarnaaja Parka-Heikki.\n\n255. rautakrookki = rautahaka.\n\n\" arkun t. vainajan suulleen kääntäminen vainajan pysyttämiseksi\nhaudassaan on ennen ollut yleisenä tapana.\n\n\" Muonionalusta, Ruotsin puolen pitäjä Muonion kohdalla.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Salmijärven kalakentältä oli kerran löydetty vanha laudankappale,\njohon oli puukolla leikattu vuosiluku sekä nimi, KUKKOLA.\n\n[2] Äkäslompolossa oli ennen vanha aitta, jonka seinään Tanelin poika,\nMikko, oli puukolla leikannut: MIKKEL TANELIN POIKA W 17...\n\n[3] Kurtakon seuduilla samaan aikaan asusteli lappalaisia karjoineen.\nHe lypsivät porojaan Teuravuomalla ja panivat maitoa kuivamaan metson- ja\nkoppelonkupuihin. Maitoa sanottiin kurttamaidoksi, ja säilytettiin sitä\nsaarella aitassa, ja siitä on Kurtakkojärvi ja kylä saanut nimensä.\n\n[4] Vanhoissa kirkonkirjoissakin on järven nimenä Taponjärvi.\n\n[5] Kurun Pekka eli vv. 1791-1857.\n\n[6] Ylioppilas M. Häyrysen muistiin merkitsemä.\n\n[7] Lappalaisten itse käyttämä kotipaikka-määritelmä. Norjan Lapin\nAitjärven tunturituvan vieraskirjassa näemme esim. porolappalaisten\nMathis ja Aslak Skummin sekä Henrik Speinin merkinneen\nkotipaikkasarakkeeseen: \"alle fjeldene\".\n\n[8] Pöyrisjärven tienoilla on seuraavat kotakunnat: Tuomas\nNäkkäläjärvi, yli 80-v. ukko eukkoineen; Tuomaan Antti, \"Vilkuna\",\nedell. poika; Tuomaan Isko, \"Iskuna\", ed. veli; Iskon Antti,\n\"Kannirainen\", 1921 kuolleen Iisakki Näkkäläj:n poika; Iskon Jussa,\n\"Pintapoika\", ed. veli; Iisakki Näkkäläjärven perikunta: Isko, Anni\nja Saara; Proksin Elli, Juhan-Erkki Proksin leski; Heikki Magga,\nPierkkujärven puolessa; Niila Proksi, ed. poika, samoilla mailla; Jussa\nSalomoninp. Näkkäläjärven Raaskaltiolla. -- Porojärven ja Kilpisjaurin\npuolessa: Tuomas Labba; Jouni Labba; Pierra Labba; Antti Kalttopää;\nNiila Kalttopää; Pierra Kalttopää; Maarit Valkeapää, Jussa V:n leski,\nVasara-sukua; Antti Palojärvi; Pierra Vasara; Aslak Juuso; Niila\nTornensis; Pierra Tornensis. Tornensikset hiljakkoin Koutokeinosta\nmuuttaneita.\n\n[9] Muita pororikkaita: Iskon Antti, 500; Iskon Jussa, 400; Niila\nMagga, 400; Tuomas Labba, 350; Antti Kalttopää, 350; Jussa Kalttopää,\n250; Aslak Juoso, 200; Tuomas Näkkäläjärvi 200,. -- Lappalainen ei\nkyllä koskaan tarkoin ilmoita sivulliselle porojensa lukumäärää. Menee\nporo-onni. Eikä lappalainen itsekään tiedä aivan tarkoin karjansa\npäälukua.\n\n[10] Enontekiöläinen sanoo Ounis eikä Ounas. Niin Ounistunturi,\nOunisjärvi ja Ounisjoki.\n\n[11] Kerran sentään Salkko pelastui Alattion putkasta, tuttavat\npuhuivat hänen puolestaan poliisille, että antaa Salkon nyt vähän\niloita, kun häneltä on vasta akkakin kuollut.\n\n[12] Enontekiön Peltojärvellä eli Päiviöitä 1600-luvun lopulla.\n\n[13] Sodankylän nimismiehinä on ollut kaksikin \"Matliinia\". S. Mathlein\n1700-luvun lopulla ja tämän poika B.J. Mathlein 1800-luvun alussa.\n\n[14] Missä minun härkäni... ohjakseni... ahkioni... rasiani...\nlakkini... kintaani... kirveeni... puukkoni.\n\n[15] Meri aaltoaa läikytellen.\n\n[16] Missä on suuri kalani, joka minut ottaa?\n\n[17] Anna minulle kaloja, niinkuin olet ennenkin antanut, minä voilla\nvoidan sinut.\n\n[18] Todistuksena siitä, että lappalaiset vieläkin uskovat vanhaan\npalvoskiveensä, on se, että kun kivi äskettäin aiottiin kuljettaa\nHelsingin Kansallismuseoon ja Koutokeinon viranomaisiltakin saatiin\njo lupa, eivät lappalaiset luovuttaneetkaan jumalaansa. Pelkäsivät\nmenettävänsä kalaonnensa Kilkkasjaurissa.\n\n[19] Pojat menivät tauvoitta, pojille vien taukoja. (Kittilän ukon\nlappia.)\n\n[20] Etpä, p--a, pala nyt, kyllä olet huono, kun et pala!\n\n[21] \"Rounaja\", sanovat nykyään monet rajaseutulaiset, kun taas\ntoiset sanovat \"Rounala\". Kuuleepa jonkun sanovan \"Raunala\", joka\nnäistä lienee alkuperäisin muoto. Tässä muodossa on nimi A.G. Böehmin\nkartassa v:lta 1776, ja Tuneldin maatieteessä v:lta 1762 on kirjoitettu\n\"Raunula\".\n\n[22] Edellisessä kellossa on kirjoitus: \"Under konung Carl XII\nsegersamma regering är denna klocka guten tili Enotäkis församling\ni Torneå Lappmark med allmogens egen bekostnad annå 1706.\" Ja\njälkimmäisessä: \"Kappalainen Henric Ganander ynnä emändäns Catrina\nTornbergin ovat tämän Enontekemähän lahjoittaneet 1744\" -- \"Math.\n26:41: Valvokat ja rukoilkat. -- G. Meyer. T.E.C. Holmie.\"\n\n[23] Vanhain muistelusten mukaan pitäisi kirkkokummulla, Kuonnajärven\nrannalla, ennen olleen Enontekiä niminen talo, josta sitten kirkko ja\nmarkkinapaikka sai nimensä.\n\n[24] Sotaniemellä kerrotaan ennen soditun. Vihavenäläisten pelosta\nrakennettiin pappilakin jokien väliselle niemekkeelle, johon ei\nleveiden suvantojen ylitse mistään kohdasta päässyt kahlaamalla.\n\n[25] Kerrotaan olleen arkkiviisuissa laulettu suuri Tornionjoen tulva,\n\"Keksin tulva\", joka tapahtui keväällä 1677.\n\n[26] V:n 1681 käräjillä sakotettiin Sirmaa 6 mk. siitä, että oli\nsyyttänyt erästä eukkoa, Elli Jaakon tytärtä, noituudesta. Elli kun oli\nollut avustamassa Sirman vaimoa, Kaarin Eerikintytärtä, synnytyksessä\nja siinä noitakonsteillaan tuhonnut lapsen.\n\n[27] Käräjillä 1681 tuomittiin Sirma Maunu Martinpojan haukkumisesta\nja pieksämisestä maksamaan sakkoa 18 markkaa \"sölvermynttiä\". 1682:n\nkäräjillä riiteli Sirma saman nimismiehen kanssa niityistä.\n\n[28] Rounalan kelloon valatti Ganander kirjoituksen: \"Vanha Rounalan\nkello uudesti valautettu ja enätty H. Gananderin huolen pidolla 1744.\"\n-- Lapista muutti Ganander 1744 Siuntioon ja kuoli siellä 1752. G:lla\noli tekeillä suuri hebreal.-ruotsal.-suomal.-lappalainen sanakirja sekä\nlapin kielioppi. Edellinen ei kyllä valmistunut, jälkimmäinen ilmestyi\n1743.\n\n[29] Erik Grape oli Köngäsen ruukin perustajan Arend G:n jälkeläisiä,\nsynt. 1755, ja oli jo Upsalassa opiskelemassa ollessaan saanut 1777\nstipendin lapinkielen oppimista varten.\n\n[30] Jo 1688 Sirma puuhasi koulua Rounalaan ja Enontekiöön. Grape piti\nerikoista huolta Lapin kouluista ja niiden opettajista, katekeetoista,\ntoimitti m.m. sukulaisensa, Johan Arend G:n katekeetaksi.\n\n[31] Vainajain hautaamisesta määrättiin m.m., että ruumiit oli\npeitettävä ainakin kyynärää paksulla multakerroksella.\n\n[32] Mannajärvi on sitten vielä, ainakin L.L. Laestadiuksen aikana,\nollut Kaaressuvannon pappien yksinoikeutettuna kalavetenä.\n\n[33] Sama enkelinpää on nykyään Enontekiön kirkossa sakastin oven\nyläpuolella. Kuparilevyn sanotaan olevan Kaaressuvannossa \"Koulun\nIngeborgilla\". Hukkunut tyttö lienee ollut Grapen vanhin tytär, Gretha\nStina, joka oli syntynyt 1788 ja kuoli 1797.\n\n[34] Sirman leski, Kaarin Eerikintytär, kuoli 90 v. ikäisenä 1734 ja\nhaudattiin Enontekiön kirkkokumpuun.\n\n[35] \"Nenättömän Heikin apaja\" on vieläkin Könkämäenossa\nMarkkinasuvannon ja Maunun välissä.\n\n[36] Tässä on Herr'-Vuolevi saarnannut, tässä aion minäkin...\n(saarnata).\n\n[37] Älkää minua jättäkö tuon p--een haltuun.\n\n[38] \"Koulupappeina\" olivat: M.A. Kolström 1826-34, Emanuel Kolström\n1834-49, H. Krank 1850-52. -- \"Manne Kolström oli kova saarnamies, ja\nkyllä se koulasikin.\"\n\n[39] Koutokeinon ensimmäinen pappi oli Anund Curtilius (1674-1675),\njoka asusti Maasissa, sitten oli Johan Tornberg vanhempi (1676-1681),\nasui alussa myös Maasissa, myöhemmin Koutokeinossa. Muutti täältä\nJukkasjärvelle. Tornbergin jälkeen tuli Anders Tornensis.\n\n[40] Lappalainen Anders Tornensis esiintyy Enontekiön Palojärvellä\n1750-luvulla.\n\n[41] Useimmat näistä suvuista esiintyivät Enontekiön vanhimmissa\nkirkonkirjoissa jo 1700-luvun alussa.\n\n[42] Hevosia oli Koutokeinossa takavuosina vain kolme, nyt lienee jo\nkymmenkunta.\n\n\n\n"]