[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYF8BMhEgC9v5fmGvv2ttzl9KZIRbft0aXcBeBiEuQQI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1864,"Mietelmiä","Rochefoucauld, François de la",1613,1680,"1864-de-la-rochefoucauld-fran-ois-mietelmia","1864__de_La_Rochefoucauld_François__Mietelmiä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1665,1924,16587,110664,true,[],[],[],"Kokoelma ranskalaisen aatelisen mietelmiä, jotka tarkastelevat ihmisluontoa ja sen vaikuttimia. Teos esittää, että ihmisen toimintaa ohjaa usein peitelty itsekkyys ja itserakkaus. J. V. Lehtosen suomentama laitos sisältää johdannon, joka asettaa ajatukset historialliseen ja moraaliseen viitekehykseen.","François de La Rochefoucauldin 'Mietelmiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1864. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MIETELMIÄ\n\nKIRJ.\n\nFrançois de La Rochefoucauld\n\n\nSuomentanut ja esipuheen laatinut\n\nJ. V. Lehtonen\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nArvi A Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nI\n\nNähtyään kauhistuen _horreo spectans_ -- Englannissa v. 1640 alkaneen\nsisäisen sodan ja kansanvaltaisen vallankumouksen verisen temmellyksen,\nhavaitsi filosofi Hobbes armottoman itsekkyyden johtavan ihmisen\nkaikkia tekoja ja kirjoitti kuuluisan lauseensa: _Homo homini lupus_,\n\"ihminen on ihmiselle susi\".\n\nOltuaan mukana v. 1648 puhjenneen, ylimysten johtaman _La\nFronde_-kapinan kaikissa surullisissa vaiheissa ja pantuaan merkille,\nkuinka kylmän välinpitämätön ihminen tavoitellessaan omaa etuaan ja\nmenestystään saattoi olla isänmaan ja kansan kärsimyksistä, sepitti\nherttua La Rochefoucauld kuuluisat _Mietelmänsä_, jotka sadoin eri\nmuodoin toistavat sitä ainoata perusväitettä, että ihmisen koko elämä\non yhtä ainoata itsekkyyden ilmausta.\n\nNähtyämme viisi vuotta raivonneen maailmansodan ja koettuamme sen\nturmelevat, tuhoisat seuraukset omassakin keskuudessamme, lienee\nmeillä, niinkuin uskottavasti koko maailmalla, edellytyksiä ymmärtää\nnäiden ihmissydämen yöpuolta valaisevien ajattelijain kirjoituksia,\nnimenomaan jälkimäisen, jonka tunnetuin teos nyt ilmestyy suomalaisessa\nasussa. Tuntuu kuin olisi ihmiselle erinomaisen terveellistä yhä\nuudelleen ja uudelleen astua siihen suolakylpyyn, minkä _Mietelmien_\nlukeminen hänelle tuottaa. Olisi ihme, elleivät nämä kirpeät\nelämäntotuudet ajan tapausten valossa katseltuina opettaisi häntä\nhavaitsemaan saastaisuuttansa ja jälleen nauttimaan puhtaudesta tai\nainakin puhtauteen pyrkimisestä. Olisi ihme, ellei hän keksisi tästä\npienestä, mutta sisältörikkaasta, ytimekkäästä niteestä ihmissuvun\nkuvaa ja omaa kuvaansa, sellaisena kuin se näyttäytyy hänelle\nvilpittömän synnintunnustuksen hetkellä. Vain ne, sanoo ranskalainen\nkirjallisuudentutkija Lanson, puhuvat pahaa tästä teoksesta, jotka\neivät ole kyenneet tuntemaan siinä itseänsä.\n\nIhmisen kaikkien tekojen ja aivoitusten perimmäisenä, jopa useimmissa\ntapauksissa ainoana vaikuttimena, niin opettaa La Rochefoucauld,\non itserakkaus, itsekkyys, kaikkien asioiden suhtauttaminen häneen\nitseensä, _l'amour-propre, l'amour de soi-même et de toutes choses\npour soi_. \"Ei mikään ole niin väkivaltaista kuin sen halut, ei mikään\nniin salattua kuin sen pyrkimykset, ei mikään niin ovelaa kuin sen\nmenettelytavat.\" Tyydyttämättömänä, häviämättömänä hallitsee tämä\n_minän_ vaistomainen itsekkyys ihmisen koko elämää, ja La Rochefoucauld\nponnistaa kaiken terävänäköisyytensä, keksiäkseen sen vaikutuksen\nkaikissa ihmisen teoissa, niissäkin, joiden väitetään ja uskotellaan\njohtuvan muista periaatteista tai joiden sanotaan olevan suorastaan\nhyveen aiheuttamia.\n\nRakkaus, esimerkiksi, näyttäisi olevan itserakkauden suoranainen\nvastakohta, koska se uhrautuvana, alistuvana, hellänä kohdistuu\nmuihin kuin ihmiseen itseensä. Mutta todellisen, puhtaan rakkauden\nlaita on niinkuin henkien ilmestyksen: kaikki siitä puhuvat, mutta\nharvat ovat sen nähneet. Ei missään intohimossa itserakkaus näytä\nselvemmin valtaansa. Rakastettuakin rakastetaan enemmän rakastajan\nitsensä kuin tämän rakastetun lähden. Ensimmäisen innostuksen viehkeys\nhäviää vähitellen ajan mukana, pettynyt rakkaus muuttuu vihaksi, viha\nmolemminpuoliseksi häpeäksi. \"On tuskin ihmisiä, jotka eivät häpeäisi\nrakastaneensa toisiaan silloin kun he eivät enää toisiaan rakasta.\"\nNaisten ylistetty hyve on useimmiten vain teeskentelyä, johon he\nitse ovat kyllästyneitä, sillä enimmät n.s. kunnialliset naiset ovat\nkätkettyjä aarteita vain siksi, ettei niitä kukaan etsi. Sellaisia\nnaisia voi kyllä olla, joilla ei ole ollut lemmensuhteita, mutta tuskin\nsellaisia, joilla olisi ollut vain yksi.\n\nSitäpaitsi ei ihminen parhaalla tahdollaankaan voi määrätä\nintohimojensa kestämisen aikaa, yhtä vähän kuin hän voi määrätä\nikänsä pituutta. Hänen tahtonsa ei ole vapaa, vaan sitä ohjaavat\njärjenkin kustannuksella vaistomaiset mielenliikkeet ja hetkelliset\nintohimot, joiden kaikkien pohjalla asuu heikompana tai voimakkaampana\nitsekkyys. Intohimo, jonka me tahdollamme kykenemme voittamaan, ei\nole enää intohimo: se on jo sammumassa. Intohimot, halut, vaistot\ntaas saavat alkunsa, niin opettaa La Rochefoucauld, ilmeisesti\naikalaisensa Descartesin filosofiaan nojaten, meidän ruumiillisesta\nolemuksestamme: \"Kaikki intohimot eivät ole mitään muuta kuin veren\nkuumuuden tai kylmyyden eri asteita.\" Meidän tahtomme lähde on siis\nkätkettynä tajuamattomiin hämäryyksiin, ja kun me luulemme toimivamme\nmitä jaloimmista ja epäitsekkäimmistä vaikuttimista, johtaakin meitä\ntuo alkeellinen itsesäilytysvaisto, joka on havaittavana kaikissa\nelollisissa olennoissa. Näiden elollisten olentojen omaan menestykseen\nja etuun suuntautuvat pyrkimykset ja itsekkäät laskelmat eivät\nkuitenkaan merkitse mitään maailmoita johtavan Kaitselmuksen eli\nKohtalon päätöksiä vastaan: _La Fortune_ (Onni, Sattuma) tekee tyhjäksi\novelimmatkin aivoitukset ja vie kaikki asiat omaa tietänsä.\n\nSitä naurettavammalta näyttääkin sentähden pöyhistyneen ihmisen\nturhamaisuus, hänen korskea mahtavuutensa, hänen uljastelunsa hyveen\nkauneilla verhoilla ja epäitsekkyyden helisevillä sanoilla ja sitä\nsuurempi on todellisen ihmistuntijan nautinto, kun hän jonkun\nhiotun _Mietelmän_ kärjellä pääsee puhkaisemaan hänen pöyhkeytensä\nilmarakon. Ihmisen hyveet ovat useimmiten vain verhottuja paheita\nja hyveet hukkuvat oman edun tavoitteluun niinkuin virrat mereen.\nNiihin ei tule luottaa, sillä rehellisin rehellisyyskin saattaa olla\nvain ovelaa teeskentelyä, jolla koetetaan herättää luottamusta siksi\nkunnes petoksen hetki on tullut. Yhtä vähän on syytä luottaa ystävien\nvilpittömyyteen, sillä jos me oikein itseämme tutkimme, huomaamme\npian, että parhaidenkin ystäviemme onnettomuuksissa on aina jotakin,\nmikä ei ole meille vastenmielistä. Ystävyyssuhde on sitäpaitsi vain\nmolemminpuolisia etuja silmälläpitäen syntynyt liittoutuma, josta\nitsekkyys aina laskee jotakin hyötyvänsä.\n\nKaikkein eniten sopii epäillä vaatimattomuutta, koska ihminen tunnustaa\nvikansa useimmiten turhamaisuudesta, saadakseen muut katselemaan niitä\nsiltä suunnalta kuin hän tahtoo, ja koska ihminen puhuu mieluummin\nitsestään pahaa kuin olisi kokonaan puhumatta. Vaatimattomuus ei ole\nihmisen todellista luontoa, sillä missä on ihminen, joka ei mielestään\nkaikkine vikoineenkin olisi yläpuolella kaikkia hänen tuntemiaan\nihmisiä? Jos me taas muita kehumme, teemme sen alentaaksemme yhden\nkunniaa toista ylistämällä.\n\nHyvyyskään ei ole aina luotettava. Useimmiten on se peitettyä\nheikkoutta, koska me emme jaksa tai emme uskalla olla niin pahoja kuin\ntahtoisimme tai koska me laskemme hyvyyden avulla parhaiten hyötyvämme:\nse on koronkiskurin lainaa antamisen muodossa. Samoin on laita säälin,\njoka on omien kärsimystemme tuntemista toisten kärsimyksissä. Siihenkin\nvoi sisältyä laskelmaa, koska me toivomme tavalla tai toisella saavamme\nsiitä maksun tai koska me haluamme sillä nöyryyttää vihollisiamme.\nMilloin me suoranaista hyvää teemme, teemme sen enemmän ihaillaksemme\nitseämme kuin auttaaksemme kärsivää: tosiasiahan onkin, että me\nnäemme mieluummin sen, jolle me teemme hyvää, kuin sen, joka tekee\nhyvää meille. Anteliaita olemme siis itserakkaudesta, kiitollisia\nitsekkyydestä. Kiitollisuus on samaa kuin kauppiaiden rehellisyys:\nse pitää liikettä pystyssä. Mehän emme maksa siksi, että on oikein\nsuorittaa velkansa, vaan siksi, että niin on helpompi saada ihmisiä\nlainaamaan rahoja.\n\nYhtä armoton on La Rochefoucauld sille ominaisuudelle, joka on kautta\naikojen ollut hänen oman ylhäisen säätynsä erikoishyveenä ja josta\nmaailmansodan yhteydessä on hyvin paljon puhuttu: urhoollisuudelle.\nUrhoollisuus on hänen nähdäkseen vaarallinen ammatti, jolla\ntavallinen sotilas ansaitsee leipänsä ja päällikkö kerää omaisuutta.\nKunnianhimo, häpeän pelko, ansaitsemisen halu ovat useimmiten tämän\nniin suuresti ylistetyn ominaisuuden vaikuttimia. Ottamatta lukuun\nmelkoista turhamaisuutta ovat sankarit tehtyjä samalla tavoin kuin\nmuutkin kuolevaiset. Sankari panee peliin paljon saadakseen paljon,\nmutta hän osaa arvioida uhan. Pelottomimmat sankarit ovat samalla\nvarovaisimmat, viisaimmat: he eivät halua menettää henkeänsä, mutta\nhe haluavat ansaita kunniaa. Täydellinen, todellinen urhoollisuus\ntekisi todistajitta sen, minkä se tekisi koko maailman edessä. Mutta\ntodellinen urhoollisuus ja täydellinen pelkuruus ovat äärimmäisyyksiä,\njoita harvoin nähdään.\n\nOppineet, filosofit ja pyhimykset eivät myöskään voi välttää La\nRochefoucauldin iskuja. Tiedonhalua on kahtalaista. Yksi saa alkunsa\noman edun tavoittelusta, meidän halutessamme oppia sellaista, josta voi\nolla meille hyötyä. Toinen taas ylpeydestä, koska me tahdomme tietää\nsellaista, mitä muut eivät tiedä. Viisaiden ja filosofien kehuttu\nmielenlujuus on taas vain taitoa sulkea sisäinen kuohunta sydämeen.\nJos ihminen yleensäkin kykenee vastustamaan intohimojaan, tapahtuu se\nenemmän niiden heikkouden kuin hänen väkevyytensä takia. Rikkauden\nhalveksiminen on keino pelastua köyhyyden tuottamalta häpeältä tai\ntavoitella mainetta kiertotietä. Sitäpaitsi suoriutuu filosofia\nhelposti menneistä ja tulevista kärsimyksistä, mutta nykyhetken\nonnettomuuksille se ei mahda mitään.\n\nTäydellisyyteen pyrkiminen kuljettaa meitä muuten helposti kehässä.\nMikäli me kykenemme muita vikojamme vähentämään, sikäli kasvaa\nylpeytemme, ja siitä syystä ovatkin katumuksenharjoittajat, uskovaiset\nja pyhimykset ehkä maailman omahyväisimpiä ja ylpeimpiä ihmisiä.\nFilosofien lempitehtävä, kuoleman halveksiminen, on sekin pelkkää\nteeskentelyä, sillä \"aurinkoa ja kuolemaa ei käy katsomisen silmästä\nsilmään\". \"Imartelemme itseämme, jos luulemme kuoleman näyttävän meistä\nläheltä samalta kuin miksi me sitä arvostelimme kaukaa.\" Jokaisesta\nihmisestä on kuolema kauhistuttava asia, mutta kun ei kukaan voi sen\nkynsistä pelastaa henkeänsä, koettavat kunnianhimoisimmat jättää\njälkeensä ainakin lujuuden maineen. Kuoleman hetkelläkin näyttelee siis\nitserakkaus ikuista osaansa!\n\n\nII\n\nTehdäkseen kuuluisan esi-isänsä lohduttoman itsekkyysopin\nymmärrettäväksi, huomautti eräs herttuan jälkeläinen, lämminsydäminen\nihmisystävä, jonka muuan Ranskan suuren vallankumouksen roskajoukko\nraateli keskellä maantietä kuoliaaksi, La Rochefoucauldin tutustuneen\nihmisiin vain hovissa ja kansalaissodassa, \"noilla kahdella\nnäyttämöllä, joilla he esiintyvät pahempina kuin missään muualla\".\n\nJos maailmansota kaikkine seurauksineen on ikäänkuin tehnyt\nmeidät kykenevämmiksi ymmärtämään La Rochefoucauldin _Mietelmien_\nsynkkämielistä käsitystä ihmisestä ja hänen siveellisestä arvostaan,\non meillä taas vuorostamme hänen jälkeläisensä tavoin aihetta ottaa\nselville, mitkä syyt, mitkä mieskohtaiset kokemukset ja mitkä yleiset\nvaikutelmat herättivät hänessä niin katkeria ajatuksia ja saivat hänet\npukemaan nuo ajatukset niin kirpeään muotoon.\n\nKaikki tutkijat ovat olleet täysin yksimielisiä siitä, että\n_Mietelmien_, niinkuin yleensä kaiken kirjallisuuden, aiheille,\nsävylle ja hengelle on etsittävä selitystä tekijän luonteesta,\nelämänvaiheista ja kokemuksista, samoin kuin ajan yleisistä\ntapahtumista ja virtauksista. Mikäli erimielisyyttä on ollut, on se\nkoskenut vain tämän ulkonaisen ja sisäisen vaikutuksen astetta. Vielä\nLa Rochefoucauldin eläessä arveltiin hänelle enemmän tai vähemmän\nvihamielisellä taholla, että hän oli _Mietelmissä_ piirtänyt oman\nkuvansa. Sittemmin esiintyi ajan oloihin perehtyneitä henkilöitä,\njotka varustivat La Rochefoucauldin kirjan \"avaimella\": kirjoittivat\nkunkin mietelmän kohdalle nimen, johon tämä mietelmä muka tähtäsi.\nMuuan saksalainen kirjallisuudentutkija uskoo vieläkin tähän avaimeen\nja eräs heidelbergiläinen tohtorinkokelas on ottanut jotenkin\nhyödyttömäksi vaivakseen etsiä _Mietelmien_ \"historiallisia lähteitä\"\naivan koneellisesti sovittelemalla eri mietelmiä La Rochefoucauldin\nelämänvaiheisiin ja ajan historiallisten henkilöiden tekemisiin ja\njättämisiin. Ranskalainen J. Bourdeau, joka on v. 1895 julkaissut\nerittäin ansiokkaan tutkimuksen La Rochefoucauldin elämästä ja\naatteista, katsoo niinikään herttua-kirjailijan ruoskimilla paheilla\nolevan nimet ja kasvot: kiittämättömyys on Itävallan Anna; viekkaus\nMazarin; turhamaisuus Beaufortin herttua; ylpeys Condé; petollinen\nrakkaus Longuevillen herttuatar: \"hänen lyhyet mietelmänsä sopisivat\nmuistokirjoituksiksi heidän pyörökuviensa alareunaan\". Turvallisemmalta\ntuntuu kuitenkin seurata sitä menettelytapaa, jota toinen ranskalainen\ntutkija, R. Grandsaignes d'Hauterive, noudattaa v. 1914 ilmestyneessä\nteoksessaan _Le Pessimisme de La Rochefoucauld_ ja jonka avulla luodaan\nvarsin uskottavaa valoa La Rochefoucauldin synkän maailmankäsityksen\nhenkilökohtaisiin ja historiallisiin edellytyksiin samoin kuin\n_Mietelmien_ sisäiseen kehkeytymiseen, pitämällä ennen kaikkea silmällä\nasian sielutieteellistä puolta.\n\nNäin tehden on meidän ensinnäkin otettava huomioon, että La\nRochefoucauld oli murroskauden lapsi, jollaisilla yleensä, varsinkin\njos he kuuluvat mullistuksissa tappiolle joutuneisiin, on taipumusta\nkatkeruuteen ja synkkämielisyyteen. Hänen aikanaan näet Ranskan\nriehakas, ylpeä ja mahtava läänitysaatelisto alistui kuninkuuden\nnöyräksi palvelijaksi. Mutta tämä alistuminen ei käynyt ilman\nepätoivoista taistelua. Syntyneenä 15 p. syysk. v. 1613, kuuluvana\nmaan kaikkein ylhäisimpään aateliin, joutui Marcillacin prinssi,\nLa Rochefoucauldin herttua Frans VI, Ranskan pääri, aivan kuin\nasemansa pakottamana ottamaan osaa tähän kunnianhimon ja oman edun\ntaisteluun, jota korkeat herrat kävivät Richelieun ja Mazarinin\nkuninkuuden vahvistamista tarkoittavaa hallitustoimintaa vastaan ja\njonka kestäessä Ranska, töin tuskin toivuttuaan äskettäin päättyneiden\nveristen uskonsotien kärsimyksistä, sai jälleen kokea sodan, nälän ja\nruttotaudin kaikkia kauhuja. Historialliset olot olivat sellaiset, että\naateliston oli jouduttava vanhan valtansa pysyttämiseen tähtäävissä\npyrkimyksissään ehdottomasti tappiolle. Läänitysaateliston muinaisen\nmahdin raunioille kohosi Ludvig XIV:n häikäisevä, rajaton yksinvaltius.\nTaitavasti käyttämällä hyväkseen ylhäisten kunnianhimoa, turhamaisuutta\nja keskinäistä kateutta osasi kuningasvalta nopeasti kesyttää nuo\nalituisissa sodissa raaistuneet, arvelematta miekkaansa tarttuvat,\nvain omia itsekkäitä etujansa ajattelevat herrat nöyräselkäisiksi\nhovikoiksi, jotka tästä lähtien katsoivat suurimmaksi kunniakseen\nkuninkaan palvelemisen, paidan tai kengän ojentamisen armolliselle\nyksinvaltiaalle, sirojen kohteliaisuuksien sorvaamisen, henkevyyden ja\ntaiteen tajuamisen.\n\nTämä aateliston elämäntavoissa ja pyrinnöissä tapahtunut perinpohjainen\nmuutos näkyi kaikkialla. Samalla kun varhaisemman kauden sotainen\nkuosi vaihtui hienoksi hovipuvuksi suunnattomine irtotukkineen ja\nmuine komeuksineen, oheni ritarien peloittava lyömämiekka, niinkuin\nHeinrich Heine sanoo, tarkoituksettomaksi paraatikoruksi. Hyvin usein\nmuuttui tämä ohut aatelismiekka myös enemmän tai vähemmän teräväksi\nkynäksi, jonka käyttelemistä nyt alettiin katsoa ylhäisenkin miehen\narvolle soveltuvaksi. Ensi aluksi lähettävät kreivit ja herttuat\ntuotteitaan maailmalle nimettömyyden verhossa, mutta vähitellen katoaa\nkirjailijan ja runoilijan toiminnasta alhaisuuden tahra, ja korkeat\nherrat ovat erinomaisen imarreltuja teostensa saavuttamasta suosiosta.\nEntisen anarkistisen omavaltaisuuden ja säännöttömän, joskin tuoreen ja\nrehevän luonnonomaisuuden sijaan tuntui kielessäkin, sitten kun se oli\naikaisemmin käynyt läpi Hôtel de Rambouilletin usein naurettavuuksiin\nasti sirostelevan hienostumiskoulun, suuren vuosisadan yhdistävä,\ntasaannuttava vaikutus. Yleistävä klassillinen henki tunkeutui\nkaikkialle, loi esikuvallisia tyyppejä entisen yksilöpalvonnan sijaan\nja perusti maun ja soveliaisuuden arvovallan. Huomattuaan suureksi\nkatkeruudekseen turhaan käytelleensä miekkaa säätynsä etuoikeuksia\npuolustaessaan tarttui La Rochefoucauldkin myöhemmällä iällään kynään,\nnoudatti \"hienon maailman\" kirjallisia muotisuuntia ja loi, ystäviensä\nja ystävättäriensä makua ja esimerkkiä seuraillen, _Mietelmissään_\ntäysin klassillisen teoksen, jonka tiivistetty, ulkokohtainen,\nmuokattu ja siloiteltu sanonta on osaltaan edistänyt ranskankielen\nkehittymistä kohti kirkasta, iskevää ytimekkyyttä. Sanomattakin on\nselvää, että moisen kyllästytetyn sanonnan kääntäminen vieraaseen\nkieleen tarjoaa aivan erikoisia vaikeuksia: kysymys ei ole ainoastaan\nlyhyeksi puristetun lauselman oikeasta ymmärtämisestä, vaan myös siihen\nsisältyvien iskusanojen erilaisten vivahdusten tulkitsemisesta.\n\nLa Rochefoucauldin ylhäiseen syntyperään luonnollisena ominaisuutena\nliittyvä ylpeys sai siis kestää ankaran kolauksen hänen säätynsä\nyleisen tappion takia. Tämän kolauksen vaikutusta lisäsivät\nne nöyryytykset ja pettymykset, joita hänelle mieskohtaisesti\ntuottivat Richelieu, Mazarin, kuningatar sekä puoluetoverinsa ja\nrakastajattarensa. Nämä nöyryytykset koskivat sitäkin kipeämmin,\nkoska hän luonteeltaan oli varsin herkkätuntoinen: mitään ei käykään\nniin helposti haavoittaminen kuin ylpeyttä ja herkkätuntoisuutta.\nToisin ajoin, esimerkiksi _Muotokuvassaan_, kieltää hän tosin\nolevansa lainkaan taipuvainen tunteellisuuteen tai sääliin, koska\nne eivät hänen nähdäkseen sovellu ylhäiselle miehelle. Mutta hänen\ntekonsa ja kirjeensä puhuvat toista. Kun hänen oli maaherrakunnassaan\nPoitoussa v. 1643 kukistettava eräs talonpoikien kapina, kirjoitti\nhän: \"En voi olla myöntämättä, että heidän kurjuutensa sai minut\nsäälien katselemaan heidän kapinaansa.\" Pyydettyään ja saatuaan\nMazarinilta armahdusoikeuden, sovellutti hän sitä poikkeuksetta\nkaikkiin kapinallisiin. Rouva de Sévigné taas kuvailee kirjeissään,\nkuinka hellästi hän oli kiintynyt omaisiinsa, äitiinsä ja lapsiinsa ja\nkuinka kuumia kyyneleitä näiden kuolema nosti hänen silmiinsä. Vihdoin\nkirjoitti hän elämänsä lopulla neiti de Scudérylle tämän kauniin ja\ntodellista ihmisystävyyttä todistavan lauseen: \"Toivon, että lempeys\ntulisi muotiin ja ettei meidän enää tarvitsisi nähdä onnettomia.\"\n\nTällaiset herkän, sekä omista että muiden kärsimyksistä liikuttavan\nsydämen ilmaukset ovatkin johtaneet kokonaan erilaisiin käsityksiin\nhänen todellisen maailmankatsomuksensa laadusta. Sillä välin\nkun toiset kirjoittajat, sellaiset kuin Rousseau, George Sand,\nVictor Hugo, de Sacy tuomitsevat ankarin sanoin La Rochefoucauldin\nsiveellisesti turmiollisen elämänkäsityksen ja asettavat tämän ylpeän\naatelismiehen halveksivan epäilyn vastapainoksi kansanvaltaisen\nuskonsa ihmisen luonnolliseen hyvyyteen, ovat taas toiset, kuten\nesim. Félix Hémon, sitä mieltä, että La Rochefoucauld oli pohjaltaan\nhelläsydäminen ihmisystävä, jonka mielen yhteiskunnassa havaittava\nturmelus oli vain katkeroittanut. Edelleen vakuuttaa Émile Faguet La\nRochefoucauldin uskoneen puhtaaseen hyveeseen, vaikka myönsikin sen\nerittäin harvinaiseksi. Lopuksi tekee R. Grandsaignes d'Hauterive sen\nperiaatteellisen eroituksen La Rochefoucauldin maailmankatsomuksen\nmäärittelyssä, ettei hän ollut ihmisvihaaja (misanthrope), vaan\nsynkkämielinen (pessimiste): hän ei, todettuaan, että kaikki ihmiset\ntai hyvin useat heistä ovat pahoja, käy syyttämään ja inhoamaan koko\nihmiskuntaa pettymyksensä tähden, hän ei vihaa ihmisiä, hän vain\narvostelee heitä, hän nauraa heidän heikkouksilleen, joista he itse\novat ylpeitä, hän ivailee heidän tylsää huomiokykyään, jolle karkeinkin\nteeskentely käy täydestä, hän asettaa heidän tavoiteltavakseen\nihanteen, _kunnon miehen_ (l'honnête homme), joka ei ole olevinansa\nmitään, mitä hän ei ole, joka on aina _tosi_, joka tuntee vikansa ja\nsydämensä turmeluksen ja uskaltaa tunnustaa sen, joka antaa mieluummin\nystävien pettää hänet kuin epäilee heitä.\n\n_Muotokuvassaan_ puhuu La Rochefoucauld itse moneen kertaan\nsynkkämielisyydestään. Hän sanoo kasvoissaan asuvan eräänlaisen sekä\nsurullisen että ylpeän ilmeen, mikä saa useimmat ihmiset pitämään\nhäntä halveksivana, vaikka hän ei sitä lainkaan ole. Mielenlaadultaan\nvakuuttaa hän niinikään olevansa surullinen, jopa siihen määrään,\nettei hänen ole kolmeen, neljään vuoteen nähty juuri lainkaan nauravan\n-- muotokuva julkaistiin v. 1659 ja aateliston vastarinta kukistui\nlopullisesti v. 1652. Sekä luonnonlaadusta johtuva että \"muualta\ntullut\" surumielisyys pitää häntä niin valloissaan, kertoo hän, että\nhän enimmäkseen istuu sanomatta sanaakaan tai sitten ilmaisee huonosti\nsen, mitä ajattelee. Aikalaiset taas vakuuttavat hänen ulkomuodossaan\nja esiintymisessään olleen jotakin hentoa, arastelevaa, ikäänkuin\nnaisellista, mikä teki hänet epäonnistuneeksi toiminnan mieheksi\nhänen ylpeytensä kustannuksella ja saattoi Sainte-Beuven hiukan\nilkeämielisesti suomaan hänelle sijan tutkielmasarjassaan _Naisten\nmuotokuvia_.\n\n\nIII\n\nTällaisilla ominaisuuksilla varustettuna joutui nuori Marcillacin\nprinssi jo varhain ajan temmellykseen. Mentyään viidentoista vanhana\nnaimisiin läksi hän seuraavana vuonna ensimmäiselle sotaretkelleen\nItaliaan ja ilmestyi sen jälkeen hoviin. Kun hän tunsi, niinkuin\nhän sanoo, _luontaista_ vihaa Richelieun hallitusta vastaan,\nsekaantui hän heti niihin juonitteluihin, joilla aateli tahtoi tehdä\ntyhjäksi suuren kardinaalin suunnitelmat. Erikoisesti antautui hän\nritarillisen luonteensa houkutuksesta Richelieun sortaman kuningattaren\nsuojelijaksi, suunnittelipa jo hänen ryöstämistäänkin ja viemistään\nturvaan Brysseliin. Kardinaali ei ilmeisestikään pitänyt nuorta\naatelispoikaa kovin vaarallisena kapinoitsijana, koska tyytyi vain\nantamaan hänen maistaa hiukan Bastiljia ja lähettämään hänet neljäksi\nvuodeksi maalle isän luo (1633-1637). Samaan aikaan oli muuan toinen\nkuningattaren avustaja, Chevreusen herttuatar, maanpaossa Richelieun\ntoimesta, ja La Rochefoucauld joutui hänen kanssaan suhteisiin, jotka\ntuottivat hänelle monta huolta ja koettelemusta. V. 1639 sai hän luvan\nmennä Alankomailla sotivaan armeijaan. Siellä osoittautui hän niin\nurhoolliseksi soturiksi, että hänelle tarjottiin varsin edullisia\narvotoimia sotilasalalla. Hän kieltäytyi niistä kuitenkin, koska\nkuningatar, Itävallan Anna, ei tahtonut ritarinsa ottavan mitään\nsuosionosoituksia vihatulta kardinaalilta.\n\nKun tämä vihattu kardinaali oli v. 1642 kuollut ja kuningatar Ludvig\nXIII:n seuraavana vuonna sattuneen kuoleman jälkeen julistettu\nsijaishallitsijaksi, ei kuningattaren uskollisen, monta vaaraa kokeneen\nritarin kunnianhimoisilla toiveilla ollut rajaa. \"Olihan\", kirjoittaa\nLa Rochefoucauld, \"kuningatar jo kymmenen vuotta pitänyt minua\nerikoisesti palvelijanaan ja kuusi tai seitsemän vuotta nimitellyt\nminua julkisesti marttyyrikseen\". Häntä odotti kuitenkin suunnaton\npettymys. Hänelle tarjottiin kyllä kauniita sanoja, hänelle lupailtiin\nkyllä ylhäisiä virkoja, mutta ainoatakaan lupausta ei toteutettu.\nKuningatar ja Mazarin, Richelieun seuraaja pääministerinä, näyttävät\npäinvastoin oikein huvikseen pitävän häntä pilkkanaan. Lopulta supistaa\nhän pyyteensä siihen muodolliseen armonosoitukseen, että hänen\npuolisonsa saisi oikeuden istua kuningattaren läsnäollessa. Selvistä\nlupauksista huolimatta ei tätä tyydytystä hänen kunnianhimolleen suoda,\nvaikka se suotiin toisille aatelisperheille. Päinvastoin saa hän sen\njohdosta kärsiä aivan erikoisia nöyryytyksiä.\n\nKatkeroitunut herttua teki tällaisesta käytöksestä selvät\njohtopäätökset: häntä oli tunnottomasti petetty ja hän tahtoi\n\"uhkarohkeita keinoja etsimällä\" näyttää suuttumuksensa kuningattarelle\nja kardinaali Mazarinille. Hän antautui lemmensuhteisiin kuningattaren\nvihollisen, Longuevillen herttuattaren, suuren Condén sisaren kanssa\nja syöksyi hänen mukanaan kaikkiin salaliittoihin ja kapinoihin,\njoita hovia vastaan tehtiin. Urhoollisesti otti hän osaa _La Fronden_\ntaisteluihin, puolusti uljaasti piiritettyä Bordeauxia ja sai kaksi\nmusketinhaavaa, niistä toisen niin pahan päähänsä, että oli suuressa\nvaarassa tulla sokeaksi. Saint-Antoinen esikaupungin taistelu,\njossa La Rochefoucauld 2 p. heinäk. v. 1652 tämän ankaran vamman\nsai, masensi ratkaisevasti kapinan. Vaikka Mazarinin olikin pari\nkertaa ollut pakko lähteä pakoon Pariisista, oli hovin lopullinen\nvoitto kuitenkin täydellinen. La Rochefoucauld oli jälleen ollut\ntappiolle joutuneella puolella. Hän oli nyt lopullisesti murskannut\ntulevaisuutensa. Häpeän ja katkeruuden huipuksi petti Longuevillen\nherttuatar hänen rakkautensa, tuo herttuatar, joka keskellä ensimmäisen\n_La Fronden_ parasta mellakkaa oli synnyttänyt aivan hämmästyttävästi\nLa Rochefoucauldin näköisen pojan.\n\nLa Rochefoucauld oli saanut kyllikseen juonitteluista, salaliitoista,\nkapinoista, hovin suosiosta, naisista. \"Mahdotonta on miehen, joka\non kokenut niin paljon kuin minä, milloinkaan heittäytyä siihen\nuudelleen\", sanoo hän, kapinaa tarkoittaen. Hyläten kuninkaan tarjoaman\narmahduksen vetäytyi hän sodan aikana ryöstettyyn maaseutulinnaansa ja\nalkoi siellä pettymystään ja katkeruuttaan lauhduttaakseen sepittää\n_Muistelmiaan_ kapinan ajalta.\n\nLa Rochefoucauld oli tällöin vasta 41-vuotias, mutta kokemuksiltaan ja\nihmistuntemukseltaan oli hän vanhus, joka oli mielestään lopullisesti\nselvillä ihmisestä ja ihmisistä. Parannellessaan haavojaan ja\ntaistellessaan yhä ankarammin ahdistavaa luuvaloa vastaan piirteli hän\nviiden rauhallisen vuoden kuluessa (1654-1659) paperille näkemiään\nja havaitsemiaan elämänsä myrskyisimmältä kaudelta (1643-1652). Hän\nei salannut omia itsekkäitä ja vähemmän kauniita tekojaan, esim.\nsitä, että hän kerran itsessään oikeuspalatsissa puristi vihollisensa\nRetzin kardinaalin kahden oven väliin, antaakseen puoluelaisilleen\ntilaisuuden pistää hänet kuoliaaksi, mutta vääjäämättömällä\nterävänäköisyydellä, intohimottomasti, kiihkottomasti, syyttämättä\ntai puolustamatta, osoittaa hän myös, mitkä itsekkäät vaikuttimet\nkulloinkin ohjasivat toimivia henkilöitä. Kuva, joka siten syntyy\ntaistelevasta aatelistosta samoin kuin hovipuolueestakin, ei ole\nsuinkaan kaunis eikä lohdullinen, mutta ajan muut muistelmat osoittavat\nkaikki La Rochefoucauldin käsityksen ja kuvauksen ehdottoman oikeaksi,\njopa todellisuutta tavallaan valoisammaksikin. Siitä vaikutelmasta\nei pääse, että kaikki nämä korkeat herrat pyrkivät vain kohoamaan ja\nhyötymään toistensa kustannuksella, pettämään toisiaan joukolla ja\nyksityisesti, turvautumaan ulkomaalaiseen viholliseen, ajattelematta\nlainkaan isänmaan etua ja kansan kärsimyksiä, rehellisyyden ja hyveen\nvaatimuksia. Ihmisten itsekkyys ja kohtalo, ne ne ohjaavat maailman\ntapahtumia.\n\nTätä La Rochefoucauldin maailmankatsomuksen kulmakiveksi kiteytynyttä\najatusta tulkitsevat myös, kuten tietty, kaikki _Mietelmät_. Niitä\nonkin sentähden sanottu _Muistelmien_ filosofiaksi, vuosisadan\nrippitunnustukseksi.\n\n\nIV\n\n_Muistelmansa_ kirjoitti La Rochefoucauld maaseudun rauhassa.\n_Mietelmät_ ovat taas sepitetyt Pariisissa, ja niiden syntymistä\nolisikin vaikea selittää ilman pääkaupungin seurapiirien monessa\nsuhteessa innoittavaa vaikutusta.\n\nMuuttaessaan v. 1659 rauhoittuneena Pariisiin, tapasi hän siellä\nkokonaan uuden maailman. Entinen kapinoiva, kevytmielinen\nFronde-ylimystö on nyt pudottanut hampaansa, kesyttynyt ja lauhtunut,\nja heittäytynyt, niinkuin myrskyisten aikojen jälkeen tavallista on,\nturmeluksensa tunnossa kuninkaan ja Jumalan syliin. Huomiota herättäviä\nuskonnollisia kääntymyksiä tapahtuu tuon tuostakin. Kuningattaresta\non tullut uskovainen, Contin prinssessa myy jalokivensä auttaakseen\nköyhiä, ja Longuevillen herttuatar, La Rochefoucauldin entinen\npetollinen rakastajatar, on mennyt karmeliittaluostariin ja alkanut\nherkutella katumuksenteolla niinkuin ennen lemmenseikkailuilla.\nLa Rochefoucauldin uusi suosijatar, Sablén markiisitar, asuu taas\neräässä Port-Royalin, jansenistien keskusluostarin, sivurakennuksessa.\nJansenismi on nimittäin muotiuskontona tähän aikaan. Julistaessaan\nihmisen luonnon perinpohjaista turmelusta, kieltäessään hänen tahtonsa\nvapauden, saarnatessaan hänen itsekkyyttään ja ylpeyttään vastaan,\nhyväksyessään ennakoltamääräämisopin oli tämä synkkämielisistä\nsynkkämielisin uskonsuunta erikoisesti omiansa miellyttämään\nrakkaimmista haaveistaan sortuneita ylimyksiä, joihin, äskettäin\nkukistettuina frondelaisina, ei voinut lisäksi olla edullisesti\nvaikuttamatta jansenismin kireä suhde maan valtauskontoon.\n\nKirjallisuudessakin tuntuu tämä ajan vakava, arvosteleva henki.\nD'Urfén, Corneillen, Cyranon, Scarronin seikkaileva, sankarillinen,\nhullutteleva kausi on kulunut ja kirjallisuus käy ankaraksi, purevaksi,\nsynkkämieliseksi. Bossuet saarnaa Louvren palatsissa ja ylhäisten\nhaudoilla maallisen vallan ja kunnian turhuudesta. Boileau teroittelee\nensimmäisiä satiirejaan, Molière kirjoittaa _Sievistelevät hupsunsa,\nDon Juaninsa_ ja _Ihmisvihaajansa_, entiset frondelaiset sepittävät\nmuistelmiaan, jotka niin selkeästi toteavat ihmisen siveellisen\nkurjuuden, ja salongeissa etsitään ihmisestä \"sitä lokaa, josta hän on\ntehty\".\n\nTässä ihmissydämen salaisimpienkin sopukoiden tarkastelussa on\nkullakin huomattavammalla salongilla oma erikoisalansa. Niinpä tehdään\n_muotokuvia_ itsestään ja muista neiti de Scudéryn salongissa, kun taas\n_mietelmät_, joista käytetään nimeä _maximes_ tai _sentences_, kuuluvat\nrouva de Sablén salongin erikoisharrastuksiin. Kynäilevä emäntä näyttää\nitse hyvää esimerkkiä ja kyhää niitä sievoisen kokoelman, jonka\nyleissävy ei ole lainkaan imartelevampi ihmisen turhamaisuudelle kuin\nLa Rochefoucauldin teoksen, vaikka muoto ei olekaan yhtä mestarillinen.\nMuoti levisi nopeasti, yksinpä maaseudullekin. V. 1660 kirjoittaa\nLa Rochefoucauld kotilinnassa pistäytyessään rouva de Sablélle: \"En\ntiedä, oletteko huomannut, että mietelmien sepittämisen halu tarttuu\nkuin nuha.\" Se oli muodostunut tavallaan seuraleikiksi. Kukin toi\ntiettynä kokoontumispäivänä mukanaan edellisellä kerralla tapahtuneen\nkeskustelun innoittamat tai muutoin keksityt aikaansaannoksensa, ja\nyhdessä niitä sitten hiottiin, muokattiin ja arvosteltiin, ellei\nsuurempia kokoelmia annettu ystävien yksityisesti tarkastettaviksi.\n\nRunoilija Segrais, La Rochefoucauldin ja kirjailevien ylimysnaisten\nhyvä ystävä, kertoo muistelmissaan, joskin ilmeisesti liioitellen:\n\"Niiden, jotka kirjoittavat yleisölle, _pitää_ näyttää teoksensa\nystäville, jotka kykenevät niitä arvostelemaan, ja korjata niitä ennen\njulkaisemista. Sitä tapaa ovat käyttäneet kaikki, jotka ovat pyrkineet\ntäydellisyyteen. Herra Ménage on menetellyt niin, ja siksipä hänen\nteoksensa ovatkin niin viimeisteltyjä. Herra de La Rochefoucauld on\nmyös menetellyt niin _Muistelmiaan_ ja _Mietelmiään_ sepittäessään,\nnoita teoksia, jotka ovat niin sattuvasti kirjoitettuja. Hän lähetti\nminulle aina sen, mitä oli saanut valmiiksi niitä tehdessään, ja vaati\nminua pitämään hänen vihkojaan viisi tai kuusi viikkoa, jotta minä\ntarkastaisin niitä huolellisemmin ja jotta minulla olisi enemmän aikaa\narvostella ajatusten muotoa ja sanojen järjestelyä. On mietelmiä, joita\non muutettu yli kolmekymmentä kertaa.\" La Rochefoucauld taas itse\nkirjoittaa rouva de Sablélle, lähettäessään hänelle joukon mietelmiään:\n\"Mietelmät ovat mietelmiä vasta sitten kun Te olette ne hyväksynyt.\nTe ette voi hylätä näitä kaikkia, sillä niissä on paljon teidän\ntavaraanne.\"\n\nNämä lausunnot ilmaisevat, että La Rochefoucauldkin oli joutunut\nmietelmätartunnan uhriksi ja että hän ajan tavan mukaan pani\npaljon huolta ja vaivaa niiden sanonnan hiomiseen. Kierreltyään\nuseat vuodet ystävien ja tuttavien, jopa ventovieraidenkin väliä\nkäsinkirjoitettuina, ilmestyivät ne vihdoin painosta helmikuussa\nv. 1665, ilman tekijän nimeä, varustettuina uskottavasti Segraisin\nlaatimalla laajalla puolustuskirjoituksella, jossa ne asetetaan m.m.\nkirkko-isien lausuntojen turviin. Tuntematon tekijä on kuitenkin\nniin levoton kirjansa mahdollisesti liian synkästä sävystä, että\nhän erikoisessa _Huomautuksessa Lukijalle_ koettaa taitavasti\nlepytellä häntä. Saattaahan näet sattua, etteivät nämä _Reflexions ou\nsentences et maximes morales_ (Mietelmiä eli siveellisiä ajatelmia ja\nelämänohjeita) -- niin kuului kirjan alkuperäinen nimi -- ettei tämä\n\"ihmissydämen muotokuva\" miellyttäisikään kaikkia, koska se on liian\nnäköinen eikä imartele kylliksi ja koska ihmiset kernaasti estäisivät\nmuita tutustumasta heihin, kun eivät he itse tahdo tuntea itseään.\nSentähden onkin lukijan parasta panna päähänsä, ettei ainoakaan\nmietelmä koske häntä, niin yleisiltä kuin ne tuntuvatkin: silloin hän\non varmaankin ensimmäisenä kirjoittava niiden alle ja havaitseva niiden\nolevan liiankin armeliaita ihmissuvulle!\n\nNäin näppärästi tasoitettua tietä kulki _Mietelmien_ 150-sivuinen\npikkunide helposti voittoon, saavutti suurenkin yleisön suosion ja\ntoimitti La Rochefoucauldin kunnianhimolle sen tyydytyksen, mitä\npitkällinen ja epätoivoisen sitkeä valtiollinen toiminta ei ollut\ntuottanut. Toinen painos osoittautui tarpeelliseksi jo seuraavana\nvuonna; siinä oli 302 mietelmää, sitten kun tekijä oli ensi painoksen\naiheuttaman hälinän johdosta karsinut siitä 15 hänen arvellakseen\nräikeintä. Lopun ikänsä käytti La Rochefoucauld sekä uusien ajatelmien\nsepittämiseen että vanhojen korjailemiseen ja hiomiseen. Niinpä oli\n1671:n painoksessa 341, 1675:n painoksessa 413 ja 1678:n painoksessa,\njoka ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijän kuolemaa ja on viimeinen hänen\ntarkastamansa ja hyväksymänsä, kokonaista 504 mietelmää: suomennos on\ntoimitettu tämän painoksen mukaisesta tekstistä.\n\nTämä _Mietelmien_ saavuttama menestys on helposti ymmärrettävissä.\nKulkivathan ne ensinnäkin ylhäisemmissä seurapiireissä vallitsevan\nvoimakkaan muotisuunnan vanavedessä, samalla kun ne huolitellussa,\nsirossa muodossa tulkitsivat niitä samoja ihmisen siveellistä\nturmelusta ruoskivia ajatuksia, jotka kuuluivat ajan yleishenkeen\nja joita useat muutkin kirjoittajat olivat esittäneet tai tulivat\nesittämään. Jansenistien suuri oppi-isä Arnauld oli ollut yksi\nniiden ennakkotarkastajia, ja jansenistit kohtelivatkin _Mietelmiä_\nvarsin suosiollisesti, koska ne heidän nähdäkseen olivat täydessä\nsopusoinnussa heidän käsityksensä ja yleensä kristinuskon käsityksen\nkanssa perisynnin turmelemasta ihmisluonnosta. Epäilemätöntä onkin,\nettä jansenistien opit rouva de Sablén välityksellä ovat jossakin\nmäärin vaikuttaneet _Mietelmäin_ väritykseen. Mutta toiselta puolen on\notettava huomioon, että myöskin vapaa-ajattelijat, joita ei sinäkään\naikana puuttunut, enempää kuin milloinkaan, saattoivat täydellä syyllä\nhyväksyä _Mietelmät_, koska niissä ei kertaakaan mainittu Jumalan nimeä\neikä viitattu kirkon opinkappaleihin, vaikka ulkokullatuita uskovaisia\npideltiinkin varsin pahasti. Päinvastoin on herättänyt huomiota, että\nLa Rochefoucauld ennen julkaisemista tarkoin poisti Jumalan nimen\nniistä harvoista _Mietelmistä_, joissa se oli aikaisemmin esiintynyt,\nsamoin kuin hän armotta poisti muutamat uskonnollisia käsityksiä\nkoskettelevat mietelmät. Kohtalo, Onni, Sattuma saa _Mietelmissä_\nnäytellä kristillisen Jumalan osaa. Varmaankaan ei La Rochefoucauld\nsyystä tai toisesta halunnut sanoa kaikkea sitä, mitä hänellä ehkä\nolisi ollut sanottavaa inhimillisen itsekkyyden tunkeutumisesta\nkirkolliseenkin elämään ja uskonnollisiin opinkappaleihin.\n\nMiten tämän asian laita liekään, joka tapauksessa lukivat hurskaatkin\nihmiset _Mietelmiä_ nöyrtymisekseen ja rakennuksekseen, tullakseen\ntuntemaan pahuutensa. Niinpä kirjoittaa ankaran kirkollismielinen\nrouva de Maintenon, Ludvig XIV:n tuleva rakastajatar, maaliskuussa v.\n1666 Ninon de Lenclosille, kuuluisalle hetairalle, La Rochefoucauldin\nhyvälle ystävättärelle: \"Olkaa hyvä ja esittäkää herra de La\nRochefoucauldille kunnioittavat tervehdykseni ja sanokaa hänelle,\nettä Jobin kirja ja _Mietelmät_ ovat ainoata luettavaani.\" Mutta\ntoisenlaisiakaan arvosteluja ei puuttunut. Ankarin niistä oli älykkään,\nihanteellisen kirjailijattaren, kreivitär de La Fayetten. Kirjeessä,\njonka oikeaperäisyyttä eräät tutkijat epäilevät, lausui hän v. 1663\nrouva de Sablélle: \"Haa! Hyvä rouva, kuinka turmeltunut täytyykään\nhengeltään ja sydämeltään sen ihmisen olla, joka kykenee kuvittelemaan\njotakin tuollaista! Minä olen siitä niin kauhistuksissani, että\nvakuutan Teille, että jos pilapuheita olisi otettava vakavalta\nkannalta, tuollaiset mietelmät pahentaisivat hänen asioitaan enemmän\nkuin kaikki ne liemet, joita hän äskettäin söi Teidän luonanne.\"\n\nMissään tapauksessa ei tämä kauhistuksen puuska lainkaan pahentanut\nherttua de La Rochefoucauldin asioita kreivittären silmissä, sillä\nhänestä ja rouva de La Fayettesta tuli ennen pitkää kaikkein\nparhaimmat ystävät, ja tämä hienosti sivistynyt, sydämellinen nainen\nsulostutti rehellisellä, lempeällä osanotollaan ja henkevällä\nseurallaan herttuan viimeisiä elinvuosia, jotka eivät suinkaan olleet\nvapaita ruumiillisista ja sielullisista kärsimyksistä. Ja niinkuin\nLa Rochefoucauld avusti kreivitärtä hänen kuuluisimman romaaninsa,\n_Clèvesin prinsessan_ (1678) sepittämisessä, samoin ovat Sainte-Beuve,\nFaguet, Pélissier, Des Granges väittäneet ihanteellisen rouva de La\nFayetten vaikuttaneen sovittavasti La Rochefoucauldin käsitykseen\nihmisestä ja saaneen hänet myöhemmissä painoksissa melkoisesti\nlieventämään _Mietelmiensä_ alkuperäistä kirpeyttä. Tätä laajalle\nlevinnyttä mielipidettä vastustavat kuitenkin jyrkästi toiset\ntutkijat, esim. J.-F. Thénard ja R. Grandsaignes d'Hauterive, joka\njälkimäinen omistaa vakuuttavassa teoksessaan kokonaista 40 sivua tämän\nriitakysymyksen perinpohjaiselle pohdinnalle. Ilmeistä onkin, että\nmitä muutoksia La Rochefoucauld ajan pitkään toimittikin mietelmiensä\nsanamuodossa, hän ei ole hituistakaan kajonnut tärkeimpien ja hänen\nopilleen merkitsevimpien mietelmien sisällykseen. Kieltämättä rouva\nde La Fayetten sovitteluyrityksiä lausuukin puolestaan Lanson:\n\"_Mietelmien_ ajatus ja kantavuus eivät muuttuneet.\" Huolimatta siitä\nettä kuoli piispa Bossuetin syliin, 67 vanhana, eli ja kuoli La\nRochefoucauld siinä käsityksessä, että \"ihmisen aivoitukset ovat pahat\nhamasta hänen lapsuudestansa\".\n\nLa Fronde-kapinan kukistuttua kirjoitti La Rochefoucauld eräälle\nystävälleen 23 p. lokak. 1652, nähtävästi omantuntonsa soimaamana:\n\"Minä tunnustan Teille olevani pahassa pulassa, sillä minä\nvakuutan, etten tiedä mitä tehdä, kun en saa enää tehdä pahaa.\"\nTarkemmin katsottuaan havaitsi hän kuitenkin, että hän saattoi\nkirjoittaa. Hän kirjoitti _Muistelmansa_ ja _Mietelmänsä_. Ranskan\nkirjallisuudenhistoria laskee ne suuren vuosisadan huomattavimpien\njoukkoon ja monen monet ajattelijat ovat myöhemmin ylistäneet niiden\ntekijää erinomaisen nerokkaaksi mieheksi, joka on suuresti edistänyt\nihmisluonnon tuntemista.\n\nTekikö hän silloinkin pahaa? Tekikö hän pahaa kirjoittamalla ja\njulkaisemalla _Mietelmänsä_? Sitä on väitetty. Mutta jos on totta,\nettä kaiken parantumisen täytyy alkaa parantumisen kipeästi tunnetusta\ntarpeesta, ei La Rochefoucauldkaan saattanut tehdä pahaa näyttäessään\n_Mietelmiensä_ kuvastimella itselleen ja muille, kuinka kaukana ihminen\nyleensä oli ihmisen ihanteesta.\n\n_J. V. Lehtonen_.\n\n\n\n\nMIETELMIÄ ELI SIVEELLISIÄ AJATELMIA JA ELÄMÄNOHJEITA\n\n\n    Meidän hyveemme ovat useimmiten\n    vain valepukuisia paheita.\n\n1.\n\nMitä me pidämme hyveinä on usein vain erilaisten toimintojen\nja erilaisten etujen yhtymä, jonka sattuma tai meidän taitomme\novat osanneet saada aikaan. Eivätkä miehet ole aina urhoollisia\nurhoollisuudesta enempää kuin naiset siveitä siveydestä.\n\n2.\n\nItserakkaus on suurin imartelijoista.\n\n3.\n\nMitä löytöjä liekään tehty itserakkauden mailla, on siellä vielä paljon\ntuntemattomia tienoita.\n\n4.\n\nItserakkaus on ovelampi kuin maailman ovelin ihminen.\n\n5.\n\nIntohimojemme kestävyys riippuu meistä yhtä vähän kuin elämämme pituus.\n\n6.\n\nIntohimo tekee usein viisaimmastakin hullun ja typerimmästäkin taitavan.\n\n7.\n\nNoita suuria ja loistavia tekoja, jotka häikäisevät silmiä, kuvailevat\nvaltioviisaat suurten suunnitelmien seurauksiksi, vaikka ne yleensä\novatkin vain mielialan ja intohimojen tuotteita. Niinpä oli ehkä\nAugustuksen ja Antoniuksen sota, jonka sanotaan aiheutuneen maailman\nherruuteen tähtäävästä kunnianhimosta, vain mustasukkaisuuden purkausta.\n\n8.\n\nIntohimot ovat ainoita puhujia, jotka vakuuttavat poikkeuksetta. Ne\novat ikäänkuin luonnon luoma taito, jonka lait ovat pettämättömiä. Ja\nyksinkertaisinkin ihminen, joka uhkuu intohimoa, vakuuttaa paremmin\nkuin taitavin kaunopuhuja, jolla ei sitä ole.\n\n9.\n\nIntohimoihin liittyy eräänlaista vääryyttä ja eräänlaista oman edun\ntavoittelua, mistä johtuu, että niitä on vaarallista seurata ja että\nniitä on varottava silloinkin kun ne näyttävät mitä järkevimmiltä.\n\n10.\n\nIhmissydämessä sikiää lakkaamatta intohimoja, niin että yhden\nsortuminen tietää melkein aina toisen pääsemistä valtaan.\n\n11.\n\nIntohimot synnyttävät usein toisia intohimoja, jotka ovat niiden\nvastakohtia. Niinpä synnyttää saituruus joskus tuhlaavaisuutta ja\ntuhlaavaisuus joskus saituruutta. Samoin ovat ihmiset usein lujia\nheikkoudesta ja rohkeita pelkuruudesta.\n\n12.\n\nKuinka huolellisesti koettanemmekin peittää intohimojamme näennäisellä\nhurskaudella ja kunnialla, näkyvät ne kuitenkin aina näiden verhojen\nläpi.\n\n13.\n\nItserakkautemme kestää kärsivällisemmin mielipiteittemme kuin makumme\ntuomitsemisen.\n\n14.\n\nIhmiset eivät ole ainoastaan taipuvaisia unohtamaan heille tehdyt hyvät\ntyöt tai heitä kohdanneet loukkaukset: vieläpä vihaavat he niitä,\njoille he ovat kiitollisuuden velkaa, ja lakkaavat vihaamasta niitä,\njotka ovat heitä kohdelleet kaltoin. Hyvän palkitseminen ja pahan\nkostaminen tuntuu heistä rasitukselta, johon heidän on vaikea alistua.\n\n15.\n\nRuhtinasten lempeys on usein vain valtioviisautta, jonka tarkoituksena\non kansojen suosion saavuttaminen.\n\n16.\n\nTuota laupeutta, jota kehutaan hyveeksi, harjoitetaan väliin\nturhamaisuudesta, joskus laiskuudesta, usein pelosta ja melkein aina\nnäistä kaikista kolmesta syystä yhteensä.\n\n17.\n\nOnnellisten ihmisten sävyisyys johtuu tyyneydestä, jonka menestys\nlahjoittaa heidän mielelleen.\n\n18.\n\nHillitty käyttäytyminen on pelkoa joutua sen kateuden ja halveksunnan\nesineeksi, mitä ansaitsevat onnestaan juopuneet: se on turhamaista\nhenkemme voimalla kopeilemista. Menestyksensä huipulla seisovien\nihmisten maltillisuus johtuu täten halusta näyttää suuremmilta kuin\nheidän onnensa.\n\n19.\n\nMeillä on kaikilla kylliksi voimaa kestää toisten onnettomuudet.\n\n20.\n\nViisaiden lujuus on vain taito sulkea tunteiden kuohunta sydämeen.\n\n21.\n\nMestattavat teeskentelevät joskus lujuutta ja kuoleman halveksumista,\njoka on itse asiassa vain pelkoa katsoa kuolemaa silmästä silmään, niin\nettä tämän lujuuden ja tämän halveksunnan voidaan sanoa olevan heidän\nmielelleen samaa kuin side on heidän silmilleen.\n\n22.\n\nFilosofia voittaa helposti menneet ja tulevat onnettomuudet, mutta\nnykyiset onnettomuudet voittavat sen.\n\n23.\n\nHarvat ihmiset tuntevat kuoleman. Siihen ei yleensä alistuta vapaasta\ntahdosta, vaan tylsyydestä ja tavanomaisuudesta. Ja useimmat ihmiset\nkuolevat, koska eivät voi välttää kuolemaa.\n\n24.\n\nKun suuret miehet sallivat jatkuvien vastoinkäymisten masentaa heidät,\nosoittavat he kestäneensä ne siihen asti vain kunnianhimonsa, eivätkä\nsuinkaan sielunsa voimalla, niin että sankarit ovat aivan samanlaisia\nkuin muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta.\n\n25.\n\nMyötäkäymisen kestämiseen tarvitaan suurempia hyveitä kuin\nvastoinkäymisen voittamiseen.\n\n26.\n\nAurinkoa ja kuolemaa ei käy katsominen kiinteästi silmästä silmään.\n\n27.\n\nUsein kerskaillaan rikollisimmistakin intohimoista. Mutta kateus on\narka ja häpeällinen intohimo, jota ei uskalleta milloinkaan tunnustaa.\n\n28.\n\nMustasukkaisuus on jossakin määrin oikeutettu ja järjellinen, koska se\npyrkii vain säilyttämään omaisuuden, joka kuuluu meille tai jonka me\nluulemme kuuluvan meille, kun sitävastoin kateus on vimmaa, joka ei voi\nsietää toisille kuuluvaa hyvää.\n\n29.\n\nPaha, mitä me teemme, ei tuota meille niin paljon vainoa ja vihaa kuin\nhyvät ominaisuutemme.\n\n30.\n\nMeillä on enemmän voimaa kuin tahtoa, ja usein vain puolustaaksemme\nitseämme omissa silmissämme kuvittelemme asioiden olevan mahdottomia.\n\n31.\n\nEllei meissä olisi minkäänlaisia vikoja, ei meistä olisi niin hauskaa\nhavaita niitä muissa.\n\n32.\n\nMustasukkaisuus elää epäluulosta ja se muuttuu vimmaksi tai lakkaa\nkokonaan heti kun siirrytään epäluulosta varmuuteen.\n\n33.\n\nYlpeys ottaa aina vahinkonsa takaisin eikä menetä mitään edes silloin\nkun se luopuu turhamaisuudesta.\n\n34.\n\nEllemme olisi lainkaan ylpeitä, emme valittaisi muiden ylpeyttä.\n\n35.\n\nKaikki ihmiset ovat yhtä ylpeitä. Erilaisia ovat vain tämän ylpeyden\nosoittamisen keinot ja tapa.\n\n36.\n\nLuonto, joka on niin viisaasti järjestänyt ruumiimme elimet tehdäkseen\nmeidät onnellisiksi, näyttää antaneen meille myös ylpeyden säästääkseen\nmeiltä puuttuvaisuutemme tuntemisen tuskan.\n\n37.\n\nYlpeydellä on enemmän osaa kuin hyvyydellä niissä nuhteissa, joita\nme jakelemme hairahtuneille. Emmekä me soimaa heitä niin paljon\nojentaaksemme heidän virheitään kuin vakuuttaaksemme heille, että me\nolemme niistä vapaat.\n\n38.\n\nMe lupaamme toiveittemme ja pidämme pelkomme mukaan.\n\n39.\n\nOma etu puhuu kaikkia kieliä ja näyttelee kaikkia osia, vieläpä\nepäitsekkäänkin.\n\n40.\n\nOma etu, joka sokaisee yhdet, tekee toiset terävänäköisiksi.\n\n41.\n\nNe, jotka takertuvat liiaksi pikkuasioihin, eivät yleensä enää kykene\nsuorittamaan suuria.\n\n42.\n\nMeillä ei ole kylliksi voimaa seurata koko järkeämme.\n\n43.\n\nIhminen luulee usein ohjaavansa tekojaan silloin kun häntä ohjataankin.\nJa kun hänen henkensä pyrkii yhteen päämaaliin, vetää hänen sydämensä\nhäntä huomaamatta toiseen.\n\n44.\n\nHengen voima ja hengen heikkous ovat huonoja nimityksiä: nehän\nosoittavat itse asiassa vain ruumiin elimien hyvää tai huonoa tilaa.\n\n45.\n\nMielenlaatumme oikut ovat vielä kummallisempia kuin kohtalon.\n\n46.\n\nFilosofien kiintymys elämään tai heidän välinpitämättömyytensä siitä\noli vain heidän itserakkautensa makuasia, josta ei maksa kiistellä\nenempää kuin kielen tuntemasta mausta tai värien valinnasta.\n\n47.\n\nMielenlaatumme määrää kaikkien kohtalon lahjojen arvon.\n\n48.\n\nOnni on maussa eikä asioissa. Niinpä olemmekin onnellisia saadessamme\nsen, mikä meitä miellyttää, eikä suinkaan sen, mitä muut pitävät\nmiellyttävänä.\n\n49.\n\nMe emme ole milloinkaan niin onnellisia tai onnettomia kuin\nkuvittelemme.\n\n50.\n\nNe, jotka luulevat olevansa jotakin, pitävät kunnianaan olla\nonnettomia, saadakseen muut ja itsensä vakuutetuiksi siitä, että he\novat kyllin arvokkaita olemaan kohtalon maalitauluna.\n\n51.\n\nMinkään ei pitäisi niin vähentämän itsetyytyväisyyttämme kuin sen\nhavainnon, että me hylkäämme tänään sen, minkä me eilen hyväksyimme.\n\n52.\n\nKuinka erilaisilta onnen osat näyttänevätkin, on kuitenkin olemassa\nmäärätty hyvän ja pahan tasoitus, joka tekee ne yhtäläisiksi.\n\n53.\n\nKuinka suuria etuja luonto suoneekin, ei se yksin tee sankareita, vaan\nhyvä onni sen mukana.\n\n54.\n\nFilosofien julistama rikkauden halveksiminen oli vain peitettyä\nhalua kostaa heidän ansioitaan huonosti palkitsevalle kohtalolle,\nhalveksimalla juuri niitä etuja, joita se ei ollut heille suonut.\nSe oli heidän salainen keinonsa säästyä köyhyyteen liittyvältä\nalennukselta. Se oli kiertotie kohti sitä arvonantoa, jota he eivät\nvoineet saavuttaa rikkaudella.\n\n55.\n\nSuosikkeja kohtaan tunnettu viha on vain suosiota kohtaan tunnettua\nrakkautta. Kun emme sitä omista, etsimme harmillemme lohdutusta ja\nlievitystä osoittamalla halveksumistamme niille, jotka sen omistavat,\nja me kiellämme heiltä kunnioituksemme, kun emme kerran voi riistää\nheiltä sitä asemaa, joka hankkii heille kaikkien ihmisten kunnioituksen.\n\n56.\n\nSaadaksemme jalansijaa seuraelämässä teemme kaiken voitavamme jotta\nmeillä näyttäisi olevan siinä jo hyvin paljon jalansijaa.\n\n57.\n\nVaikka ihmiset korskeilevatkin suurista teoistaan, eivät ne useinkaan\nole suurten suunnitelmien, vaan sattuman tuotteita.\n\n58.\n\nTekojamme näyttävät hallitsevan onnelliset tai onnettomat tähdet, joita\nne saavat suureksi osaksi kiittää niihin kohdistetusta ylistyksestä tai\nmoitteesta.\n\n59.\n\nEi satu niin onnettomia tapauksia, joista taitavat ihmiset eivät\nkykenisi saamaan jotakin hyötyä, eikä niin onnellisia, etteivät\nvaromattomat voisi kääntää niitä vahingokseen.\n\n60.\n\nOnni kääntää kaikki niiden eduksi, joita se suosii.\n\n61.\n\nIhmisten onni ja onnettomuus riippuu yhtä paljon heidän\nmielenlaadustaan kuin kohtalon sallimasta.\n\n62.\n\nVilpittömyys on sydämen avaamista. Se esiintyy hyvin harvoissa\nihmisissä, ja se, mitä yleisesti nähdään, on vain ovelaa teeskentelyä,\njonka tarkoituksena on muiden luottamuksen voittaminen.\n\n63.\n\nValheen inhoaminen on useinkin huomaamatonta kunnianhimoa, joka pyrkii\nhankkimaan lausunnoillemme voimaa ja arvoa ja sanoillemme uskonnollista\nkunnioitusta.\n\n64.\n\nTotuus ei tee niin paljon hyvää maailmassa kuin sen varjo tekee siinä\npahaa.\n\n65.\n\nEi ole sitä kiitoslausetta, jota ei annettaisi harkitsevalle\nvarovaisuudelle, ja kuitenkaan ei se kykene hankkimaan meille varmuutta\npienimmänkään asian lopullisesta ratkaisusta.\n\n66.\n\nTaitavan miehen tulee luokitella pyrkimyksensä ja ajaa niitä kutakin\nvuorostaan. Ahneutemme häiritsee kuitenkin usein tätä järjestystä,\nyllyttämällä meidät harrastamaan niin monia asioita samalla kertaa,\nettä me menetämme tärkeimmät, tavoitellessamme liian kiihkeästi\nvähemmän tärkeitä.\n\n67.\n\nViehkeys on ruumiille samaa kuin terve järki mielelle.\n\n68.\n\nRakkautta on vaikea määritellä. Siitä voi sanoa vain sen verran,\nettä se on sielussa hallitsemisen intohimoa, hengessä myötätuntoa ja\nruumiissa peitettyä, hellää halua omistaa rakastettu monien mutkien\njälkeen.\n\n69.\n\nJos on olemassa puhdas ja meidän muiden intohimojemme sekoituksesta\nvapaa rakkaus, niin se on rakkaus, joka on kätketty sydämemme sisimpään\nja josta me emme itsekään tiedä.\n\n70.\n\nEi ole sellaista teeskentelytaitoa, joka voisi pitkältä salata\nrakkauden siellä, missä sitä on, tai uskotella sitä olevaksi siellä,\nmissä sitä ei ole.\n\n71.\n\nOn tuskin ihmisiä, jotka eivät häpeäisi rakastaneensa toisiaan sitten\nkun he eivät enää toisiaan rakasta.\n\n72.\n\nJos rakkautta arvostellaan sen useimpien seurausten mukaan, muistuttaa\nse enemmän vihaa kuin ystävyyttä.\n\n73.\n\nSaattaa tavata naisia, joilla ei ole ollut ainoatakaan\nlemmenseikkailua, mutta harvinaista on tavata naisia, joilla olisi\nollut vain yksi seikkailu.\n\n74.\n\nRakkautta on olemassa vain yhtä lajia, mutta siitä on olemassa tuhansia\nerilaisia jäljennöksiä.\n\n75.\n\nYhtä vähän kuin tuli saattaa rakkaus pysyä vireillä ilman herkeämätöntä\nliikettä ja se lakkaa elämästä heti kun se lakkaa toivomasta tai\npelkäämästä.\n\n76.\n\nTodellisen rakkauden laita on sama kuin henkien ilmestyksen: kaikki\nsiitä puhuvat, mutta harvat ovat sen nähneet.\n\n77.\n\nRakkaus saa lainata nimensä lukemattomille suhteille, joiden sanotaan\njohtuvan siitä, mutta joihin sillä on yhtä vähän osaa kuin dogilla\nsiihen, mitä Venetsiassa tapahtuu.\n\n78.\n\nOikeudenrakkaus on useimmissa ihmisissä vain pelkoa kärsiä\noikeudettomuudesta.\n\n79.\n\nVaikeneminen on varmin menettelytapa sille, joka ei luota itseensä.\n\n80.\n\nYstävyyssuhteittemme vaihtelevaisuus johtuu siitä, että on niin vaikea\nsaada selville sielun ominaisuudet ja niin helppo tutustua älyn\nominaisuuksiin.\n\n81.\n\nMe voimme rakastaa jotakin vain itseemme suhtauttamalla ja me seuraamme\nvain makuamme ja mieltymystämme pitäessämme ystävistämme enemmän\nkuin itsestämme. Ja kuitenkin saattaa vain tällainen pitäminen tehdä\nystävyyden todelliseksi ja täydelliseksi.\n\n82.\n\nSopiminen vihollistemme kanssa on vain halua tehdä asemamme paremmaksi;\nse on väsymistä sotaan ja jonkun epäsuotuisan käänteen pelkoa.\n\n83.\n\nMitä ihmiset ovat nimittäneet ystävyydeksi, on vain etujen yhtymää,\nniiden molemminpuolista vaalimista ja palvelusten vaihtoa. Se on täten\nvain liikesuhde, josta itsekkyys laskee aina jotakin hyötyvänsä.\n\n84.\n\nOn häpeällisempää epäillä ystäviään kuin joutua heidän petettäväkseen.\n\n85.\n\nMe luulottelemme usein rakastavamme meitä itseämme mahtavampia\nhenkilöitä, ja kuitenkin johtuu ystävyytemme yksinomaan itsekkyydestä.\nMe emme antaudu heidän palvelijoikseen sen hyvän tähden, mitä aiomme\nheille tehdä, vaan sen hyvän tähden, mitä heiltä odotamme.\n\n86.\n\nEpäluulomme oikeuttaa muiden petollisuuden.\n\n87.\n\nIhmiset eivät eläisi kauan toistensa seurassa, elleivät he pettäisi\nvuorotellen toisiaan.\n\n88.\n\nItserakkaus suurentaa tai pienentää meidän silmissämme ystäviemme hyviä\nominaisuuksia aina sen mukaan, kuinka he meitä tyydyttävät, ja me\narvostelemme heidän ansioitaan sen mukaan, kuinka he meihin suhtautuvat.\n\n89.\n\nKaikki valittavat muistiaan, mutta kukaan ei valita arvostelukykyään.\n\n90.\n\nSeuraelämässä miellytämme me useammin vioillamme kuin hyvillä\nominaisuuksillamme.\n\n91.\n\nSuurinkaan kunnianhimo ei näytä vähimmässäkään määrässä kunnianhimolta\nsilloin kun sen on täysin mahdoton päästä sinne, minne se pyrkii.\n\n92.\n\nJos avaamme omasta erinomaisuudestaan pöyhkeilevän ihmisen silmät,\nteemme hänelle yhtä huonon palveluksen kuin tehtiin aikoinaan eräälle\nhullulle ateenalaiselle, joka luuli kaikkien satamaan saapuvien\nlaivojen olevan hänen omaisuuttaan.\n\n93.\n\nVanhukset antavat mielellään lohdutuksekseen hyviä neuvoja, kun eivät\nenää kykene antamaan huonoja esimerkkejä.\n\n94.\n\nSuuri nimi ei kohota, vaan päinvastoin painaa maahan sen, joka ei osaa\nsitä kantaa.\n\n95.\n\nErinomaisen ansiokkuuden merkki on, että niiden, jotka sitä eniten\nkadehtivat, on pakko sitä ylistää.\n\n96.\n\nMoni kiittämätön on vähemmän syypää kiittämättömyyteensä kuin se, joka\non tehnyt hänelle hyvää.\n\n97.\n\nOn erehdytty, kun on luultu älyn ja arvostelukyvyn olevan kaksi eri\nasiaa. Arvostelukyky osoittaa vain älyn kirkkauden astetta. Tämä\nkirkkaus tunkee aina asiain pohjaan saakka, huomaa siellä kaikki mitä\non huomattavaa ja keksii senkin, mikä näyttää keksimättömältä. On siis\noltava yhtä mieltä siitä, että älyn kirkkauden voimakkuus tuottaa\nkaikki ne tulokset, jotka yleensä lasketaan arvostelukyvyn ansioksi.\n\n98.\n\nJokainen puhuu hyvää sydämestään, mutta kukaan ei uskalla puhua hyvää\nälystään.\n\n99.\n\nHengen hienostus näyttäytyy kunniallisten ja kauniiden asiain\najattelemisessa.\n\n100.\n\nÄlyn sirous on imartelevien asioiden sanomista miellyttävällä tavalla.\n\n101.\n\nUsein sattuu, että monet asiat tarjoutuvat älyllemme valmiimmassa\nkunnossa kuin mihin se itse olisi ne suurella vaivalla saanut.\n\n102.\n\nÄly joutuu aina sydämen petettäväksi.\n\n103.\n\nKaikki, jotka tuntevat älynsä, eivät tunne sydäntään.\n\n104.\n\nIhmisillä ja asioilla on kullakin oma näkökulmansa. On sellaisia, joita\ntulee tarkastella läheltä, jos mielii niitä oikein arvostella, kun taas\ntoisia saattaa arvostella oikein vain ollessaan niistä etäällä.\n\n105.\n\nEi se ole järkevä, jolle sattuma paljastaa järjen, vaan se, joka tuntee\njärjen, joka osaa sen eroittaa ja joka siitä nauttii.\n\n106.\n\nTietääksemme asiat perinpohjin, tulisi meidän tietää niiden\nyksityiskohdat. Mutta kun ne ovat melkein rajattomat, ovat meidän\ntietommekin aina pintapuoliset ja epätäydelliset.\n\n107.\n\nKeikailua on sekin kun tehdään tiettäväksi, ettei koskaan keikailla.\n\n108.\n\nÄly ei voi kauan näytellä sydämen osaa.\n\n109.\n\nVeren kiihkeys saa nuorukaiset vaihtamaan mieltymyksiään ja tottumus\nvanhukset säilyttämään ne.\n\n110.\n\nMitään ei jaella niin anteliaasti kuin neuvoja.\n\n111.\n\nMitä enemmän lemmittyä rakastetaan, sitä pikemmin voidaan vihata häntä.\n\n112.\n\nÄlyn viat tulevat vanhetessa paremmin näkyviin, niinkuin\nkasvonpiirteiden viat.\n\n113.\n\nOn olemassa hyviä avioliittoja, mutta ei ole olemassa suloisia.\n\n114.\n\nMe emme saa lohdutusta, jos vihollisemme ovat meidät pettäneet ja\nystävämme kavaltaneet, mutta usein olemme tyytyväisiä, jos olemme itse\npettäneet ja kavaltaneet itsemme.\n\n115.\n\nOn yhtä helppoa pettää huomaamattaan itseään kuin on vaikeata pettää\ntoisia näiden huomaamatta.\n\n116.\n\nMikään ei ole niin vilpillistä kuin neuvojen pyytäminen ja antaminen.\nNiiden pyytäjä näyttää syvästi kunnioittavan ja arvostavan ystävänsä\nmielipiteitä, vaikka hän ajattelee ainoastaan ystävän taivuttamista\nhyväksymään hänen omat mielipiteensä ja tämän tekemistä hänen\nmenettelynsä takaajaksi. Neuvoja maksaa taas hänelle osoitetun\nluottamuksen hartaalla ja epäitsekkäällä innolla, vaikka hän\nantamillaan neuvoilla useimmiten tavoitteleekin vain omaa etuansa ja\nkunniaansa.\n\n117.\n\nKaikkien oveluuksien oveluus on taitavasti teeskennelty suistuminen\nmeille viritettyihin ansoihin. Eikä ketään niin helposti petetäkään\nkuin sitä, joka aikoo pettää muita.\n\n118.\n\nTarkoitus olla ketään pettämättä saattaa meidät vaaraan joutua usein\npetetyiksi.\n\n119.\n\nMe olemme niin tottuneet teeskentelemään muille, että lopulta\nteeskentelemme itsellemmekin.\n\n120.\n\nUseammin johtaa petokseen heikkous kuin tahallinen pettämisen aie.\n\n121.\n\nUsein tehdään hyvää, jotta voitaisiin sitten rankaisematta tehdä pahaa.\n\n122.\n\nJos me kykenemme vastustamaan intohimojamme, tapahtuu se pikemmin\nniiden heikkouden kuin meidän väkevyytemme tähden.\n\n123.\n\nMe tuskin tuntisimme iloa, ellemme milloinkaan imartelisi itseämme.\n\n124.\n\nOvelimmat ovat koko ikänsä moittivinaan oveluutta käyttääkseen sitä\njossakin suuressa tilaisuudessa johonkin suureen tarkoitukseen.\n\n125.\n\nOveluuden alituinen käyttäminen on pienen älyn merkki, ja melkein aina\nsattuukin, että se, joka turvautuu siihen peittääkseen yhtä kohtaa,\npaljastaa toisen.\n\n126.\n\nOveluus ja petos johtuvat yksinomaan taitavuuden puutteesta.\n\n127.\n\nKen luulee olevansa ovelampi muita on keksinyt oikean keinon\njoutuakseen petetyn kirjoihin.\n\n128.\n\nLiiallinen herkkyys on väärää hienotunteisuutta ja todellinen\nhienotunteisuus on tanakkaa herkkyyttä.\n\n129.\n\nJoskus riittää olla kömpelö pelastuakseen joutumasta ovelan pauloihin.\n\n130.\n\nHeikkous on ainoa vika, jota ei käy korjaaminen.\n\n131.\n\nMielistelemään heittäytyneiden naisten vähin vika on mielisteleminen.\n\n132.\n\nOn helpompaa olla järkevä muiden puolesta kuin omasta puolestaan.\n\n133.\n\nVain ne jäljennökset ovat hyviä, jotka saattavat meidät huomaamaan\nhuonojen alkuteosten naurettavuudet.\n\n134.\n\nOminaisuudet, joita meillä on, eivät milloinkaan tee meitä niin\nnaurettaviksi kuin ominaisuudet, joita me teeskentelemme.\n\n135.\n\nMe eroamme joskus itsestämme yhtä paljon kuin muista.\n\n136.\n\nOn ihmisiä, jotka eivät olisi milloinkaan rakastuneet, elleivät he\nolisi milloinkaan kuulleet puhuttavan rakkaudesta.\n\n137.\n\nMe puhumme vähän, ellei turhamaisuus pane meitä puhumaan.\n\n138.\n\nMe puhumme mieluummin pahaa itsestämme kuin olemme itsestämme kokonaan\npuhumatta.\n\n139.\n\nSe seikka, että on niin vähän henkilöitä, joiden kanssa käy järkevästi\nja miellyttävästi keskusteleminen, johtuu osaksi siitäkin, että on\ntuskin ketään, joka ei ajattelisi enemmän sitä, mitä hän aikoo sanoa,\nkuin sitä, miten hän vastaisi täsmällisesti siihen, mitä hänelle\nsanotaan. Taitavimmat ja hyväntahtoisimmat tyytyvät näyttämään\ntarkkaavaisilta, vaikka heidän silmistään ja mielestään selvästi\nhuomaa, kuinka vähän he kuuntelevat sitä, niitä heille sanotaan, ja\nkuinka kiihkeästi he odottavat tilaisuutta palatakseen siihen, mitä\nhe aikoivat sanoa, ajattelematta, että niin innokas oman mieltymyksen\nnoudattaminen on huono toisten mieltymyksen ja vakaumuksen voittamisen\nkeino, ja että tarkkaava kuunteleminen ja täsmällinen vastaaminen ovat\nkeskustelun kaikkein suurimpia avuja.\n\n140.\n\nÄlyniekka olisi usein pahassa pulassa ilman typerien seuraa.\n\n141.\n\nMe kehumme usein, ettei meidän ole milloinkaan ikävä, ja me olemme niin\nylpeitä, ettemme tahdo tunnustaa olevamme huonoja seuramiehiä.\n\n142.\n\nNiinkuin älykkäät miehet tunnetaan siitä, että he ilmaisevat paljon\nasioita vähin sanoin, on typerillä sitävastoin lahja puhua paljon\nsanomatta mitään.\n\n143.\n\nMe liioittelemme muiden hyviä ominaisuuksia pikemminkin omien\nmielipiteittemme kuin heidän ansioittensa kunnioituksesta ja me pyrimme\nhankkimaan itsellemme ylistystä silloin kun näytämme tuhlailevan sitä\nheille.\n\n144.\n\nIhmiset eivät mielellään kehu toisiaan, eikä ketään milloinkaan\nkehuta ilman oman edun tavoittelua. Kehuminen on taitavaa, verhottua,\nhienoa imartelua, joka tyydyttää eri tavalla sekä sen jakajaa että\nvastaanottajaa. Jälkimäinen käsittää sen ansioittensa palkinnoksi,\nedellinen jakelee sitä tehdäkseen tasapuolisuutensa ja arvostelukykynsä\nhuomatuiksi.\n\n145.\n\nMe valitsemme usein myrkyllisiä ylistyslauseita, epäsuorasti\npaljastamaan ylistelymme esineissä vikoja, joihin emme muutoin uskalla\nviitata.\n\n146.\n\nTavallisesti kehutaan vain kehumisen toivossa.\n\n147.\n\nHarvat ihmiset ovat kyllin viisaita pitääkseen parempana moitetta, joka\non heille hyödyksi, kuin ylistystä, joka heidät pettää.\n\n148.\n\nOn moitteita, jotka ylistävät, ja ylistelyjä, jotka panettelevat.\n\n149.\n\nKiitoksen torjuminen on halua saada kiitos kahteen kertaan.\n\n150.\n\nHalu olla meille annetun ylistyksen arvoinen vahvistaa hyvettämme. Ja\nälylle, urhoollisuudelle ja kauneudelle suodut kiitoslauseet lisäävät\nosaltaan niitä kaikkia.\n\n151.\n\nOn vaikeampaa estää hallittavaksi joutumistaan kuin itse hallita muita.\n\n152.\n\nEllemme itse imartelisi itseämme, ei muiden imartelu voisi meitä\nvahingoittaa.\n\n153.\n\nLuonto luo kunnon ja onni panee sen käytäntöön.\n\n154.\n\nOnnen vaiheet korjaavat monet vikamme, joita järki ei olisi osannut\nkorjata.\n\n155.\n\nOn ihmisiä, jotka ovat inhoittavia ansioistaan huolimatta, ja toisia,\njotka miellyttävät vikoineenkin.\n\n156.\n\nOn ihmisiä, joiden koko ansiona on typeryyksien sanominen ja tekeminen\nhyödyllisellä tavalla ja jotka pilaisivat kaiken, jos he muuttaisivat\nmenettelytapaansa.\n\n157.\n\nSuurten miesten mainetta on aina mitattava keinoilla, joita he ovat\nkäyttäneet sen luomiseen.\n\n158.\n\nImartelu on väärää rahaa, joka kelpaa vain meidän turhamaisuutemme\ntoimesta.\n\n159.\n\nSuurten ominaisuuksien omistaminen ei riitä: niitä on myös osattava\nkäytellä.\n\n160.\n\nKuinka loistava joku teko liekään, ei sitä ole pidettävä suurena, ellei\nse ole suuren tarkoituksen tuote.\n\n161.\n\nTäytyy olla olemassa määrätty suhde tekojen ja suunnitelmien välillä,\njos mieli saada niistä kaikki se hyöty, mitä niistä saada voi.\n\n162.\n\nTaito käytellä keskinkertaisia ominaisuuksia hyvin herättää\nkunnioitusta ja tuottaa usein suurempaa mainetta kuin todellinen\nlahjakkuus.\n\n163.\n\nOn äärettömän paljon menettelytapoja, jotka näyttävät naurettavilta,\nmutta joiden salaiset vaikuttimet ovat hyvin viisaita ja hyvin\ntanakoita.\n\n164.\n\nMeidän on helpompi näyttää niiden virkojen arvoisilta, joita emme\nhoida, kuin niiden, joissa parhaillaan olemme.\n\n165.\n\nAnsiomme hankkii meille kunnon ihmisten kunnioituksen ja onnellinen\ntähtemme suuren yleisön ihailun.\n\n166.\n\nMaailma palkitsee useammin ansion varjon kuin itse ansion.\n\n167.\n\nSaituruus on vastakkaisempi hyvälle taloudenhoidolle kuin anteliaisuus.\n\n168.\n\nToivo, niin petollinen kuin se liekin, ainakin kuljettaa meidät\nmiellyttävää tietä elämän päähän.\n\n169.\n\nLaiskuuden ja arkuuden pidättäessä meitä velvollisuuden polulla saa\nhyveemme siitä usein kaiken kunnian.\n\n170.\n\nOn vaikeata ratkaista, onko joku puhdas, suora ja kunniallinen teko\nrehellisyyden vai oveluuden tulos.\n\n171.\n\nHyveet hukkuvat itsekkyyteen niinkuin virrat hukkuvat mereen.\n\n172.\n\nJos tarkastetaan lähemmin ikävystymisen erilaisia seurauksia, huomataan\nettä se johtaa useampien velvollisuuksien laiminlyömiseen kuin\nitsekkyys.\n\n173.\n\nUteliaisuutta on useaa lajia. Yksi johtuu itsekkyydestä ja se saa\nmeidät haluamaan sellaisten asiain tietämistä, joista voi olla meille\nhyötyä. Toinen johtuu ylpeydestä, ja sen vaikuttimena on halu tietää\nsellaista, mitä muut eivät tiedä.\n\n174.\n\nOn parempi käyttää henkemme voimia kestämään niitä onnettomuuksia,\njoita meille sattuu, kuin aavistelemaan onnettomuuksia, joita meille\nvoi sattua.\n\n175.\n\nUskollisuus rakkaudessa on oikeastaan alati jatkuvaa uskottomuutta,\njoka saa sydämemme peräkkäin kiintymään rakastetun kaikkiin\nominaisuuksiin ja antamaan väliin etusijan yhdelle, väliin toiselle.\nNiin että tämä uskollisuus on vain yhteen ja samaan esineeseen\npysähtynyttä ja sulkeutunutta uskottomuutta.\n\n176.\n\nRakkaudessa on kahdenlaista uskollisuutta. Yksi johtuu siitä, että\nrakastetussa tavataan lakkaamatta uusia rakastamisen aiheita, ja toinen\nsiitä, että uskollisena pysymisestä tehdään kunnian asia.\n\n177.\n\nUskollisuus ei ansaitse moitetta eikä kiitosta, sillä se on yksinomaan\nmaun ja tunteiden kestävyyttä, ja niitä emme itseltämme ota emmekä\nitsellemme anna.\n\n178.\n\nSyy, joka saa meidät pitämään uusien tuttavuuksien solmimisesta,\nei ole niin paljon väsyminen vanhoihin tai uutuuden viehätys kuin\nharmistuminen siitä, etteivät meitä kylliksi ihaile ne, jotka tuntevat\nmeidät liian hyvin, ja toivo, että meitä ihailevat enemmän ne, jotka\ntuntevat meitä vähemmän.\n\n179.\n\nMe valitamme joskus kevytmielisesti ystäviemme käytöstä,\npuolustaaksemme ennakolta kevytmielisyyttämme.\n\n180.\n\nKatumuksemme ei ole niin paljon tekemämme pahan suremista kuin meille\nsen johdosta mahdollisesti tapahtuvan pahan pelkoa.\n\n181.\n\nOn epävakaisuutta, joka johtuu mielen keveydestä tai heikkoudesta ja\njoka saa sen omaksumaan kaikki toisten mielipiteet, mutta on myös\ntoisenlaista epävakaisuutta, joka ei ole niin moitittavaa ja joka\njohtuu kaikkeen kyllästymisestä.\n\n182.\n\nPaheet ovat osana hyveiden kokoonpanossa, samoin kuin erilaisia\nmyrkkyjä sekoitetaan lääkkeisiin. Varovainen viisaus yhdistää ja\nsovittaa ne, käyttäen niitä hyödykseen elämän kärsimyksiä vastaan.\n\n183.\n\nHyveen kunniaksi täytyy olla yhtä mieltä siitä, että ihmiset suistuvat\nsuurimpiin onnettomuuksiinsa rikostensa tähden.\n\n184.\n\nMe myönnämme vikamme korjataksemme suoruudellamme sen pahan, mitä ne\nmeille tekevät muiden arvostelemina.\n\n185.\n\nSankareita on sekä pahassa että hyvässä.\n\n186.\n\nEi halveksita kaikkia niitä, joilla on paheita, mutta kaikkia niitä\nhalveksitaan, joilla ei ole ainoatakaan hyvettä.\n\n187.\n\nHyveen nimi palvelee itsekkyyttä yhtä hyödyllisellä tavalla kuin paheet.\n\n188.\n\nSielun terveys ei ole sen varmempaa kuin ruumiinkaan terveys, ja vaikka\nme näytämmekin olevan kaukana intohimoista, olemme yhtä suuressa\nvaarassa joutua niiden valtaan kuin sairastua terveeltämme.\n\n189.\n\nLuonto näyttää jo syntymässä määränneen kunkin ihmisen hyveiden ja\npaheiden rajat.\n\n190.\n\nVain suurilla miehillä sopii olla suuria vikoja.\n\n191.\n\nPaheiden voidaan sanoa odottavan meitä elämämme varrella ikäänkuin\nmajatalojen, joihin täytyy perä perää poiketa. Ja minä epäilen, saisiko\nkokemus meitä välttämään niitä, jos meidän olisi sallittu kulkea samaa\ntietä kaksi kertaa.\n\n192.\n\nKun paheet hylkäävät meidät, imartelemme me itseämme sillä luulolla,\nettä me hylkäämme ne.\n\n193.\n\nSielun tauteihin voidaan sairastua uudelleen samoin kuin ruumiinkin\ntauteihin. Mitä me pidämme parantumisena, on useimmiten vain tilapäistä\nlievennystä tai vamman muutosta.\n\n194.\n\nSielun vikojen on kuin ruumiin haavojen: kuinka huolellisesti niitä\nkoetetaankin parantaa, näkyy arpi aina, ja joka hetki ovat ne vaarassa\navautua uudelleen.\n\n195.\n\nUsein estää se seikka meitä heittäytymästä yhden ainoan paheen valtaan,\nettä meillä on niitä useampia.\n\n196.\n\nMe unohdamme helposti hairahduksemme, jos ne ovat yksinomaan meidän\ntiedossamme.\n\n197.\n\nOn sellaisia ihmisiä, joista ei milloinkaan voisi uskoa pahaa sitä\nselvästi näkemättä, mutta ei sellaisia, joissa esiintyvän pahan\nnäkemisen tulisi meitä hämmästyttää.\n\n198.\n\nMe kohotamme yhden mainetta alentaaksemme toisen. Ja joskus\nylistettäisiin vähemmän Condéta ja Turennea, ellei tahdottaisi moittia\nmolempia.\n\n199.\n\nHalu näyttää kykenevältä estää usein tulemasta kykeneväksi.\n\n200.\n\nHyve ei kulkisi niin kauas, ellei turhamaisuus pitäisi sille seuraa.\n\n201.\n\nJoka on niin itsekylläinen, että luulee voivansa tulla toimeen ilman\nkaikkia muita, erehtyy suuresti. Mutta joka luulee, ettei voida tulla\ntoimeen ilman häntä, erehtyy vielä enemmän.\n\n202.\n\nVääriä kunnon ihmisiä ovat ne, jotka peittelevät vikojaan muilta ja\nitseltään. Oikeita kunnon ihmisiä ovat taas ne, jotka tuntevat ne\ntäydellisesti ja tunnustavat ne myös.\n\n203.\n\nOikea kunnon mies on se, joka ei ole millään tavalla olevinansa.\n\n204.\n\nNaisten ankaruus on koriste ja ihomaali, jonka he lisäävät kauneuteensa.\n\n205.\n\nNaisten kunniallisuus on usein vain huolenpitoa heidän maineestaan ja\nheidän levostaan.\n\n206.\n\nTodellinen kunnon mies on se, joka tahtoo aina olla kunnon ihmisten\ntarkastettavissa.\n\n207.\n\nHoukkamaisuus seuraa meitä kaikissa elämämme vaiheissa. Jos\njoku näyttääkin järkevältä, johtuu se vain siitä, että hänen\nhoukkamaisuutensa ovat sovitettuja hänen ikänsä ja varallisuutensa\nmukaisiksi.\n\n208.\n\nOn yksinkertaisia ihmisiä, jotka tuntevat yksinkertaisuutensa ja\nkäyttävät sitä taitavasti hyväkseen.\n\n209.\n\nJoka elää ilman houkkamaisuutta, ei ole niin viisas kuin hän luulee.\n\n210.\n\nVanhetessamme käymme me houkkamaisemmiksi ja viisaammiksi.\n\n211.\n\nOn ihmisiä samanlaisia kuin katulaulut, joita lauletaan vain jonkun\naikaa.\n\n212.\n\nUseimmat arvostelevat ihmisiä vain heidän kuuluisuutensa tai heidän\nvarallisuutensa mukaan.\n\n213.\n\nKunnian himo, häpeän pelko, rikastumisen tarkoitus, mukavan ja\nmiellyttävän elämän halu ja muiden alentamisen ilo ovat usein tuon\nurhoollisuuden syinä, jota ihmiset niin suuresti ylistävät.\n\n214.\n\nTavallisten sotilaiden urhoollisuus on vaarallinen ammatti, johon he\novat antautuneet ansaitakseen leipänsä.\n\n215.\n\nTäydellinen urhoollisuus ja ehdoton pelkurimaisuus ovat\näärimmäisyyksiä, joihin harvoin tullaan. Niiden välimaa on avara ja\nsisältää kaikki muut rohkeuden lajit, joiden eroavaisuudet taas ovat\nyhtä suuret kuin kasvonpiirteiden ja luonnonlaatujen. On miehiä,\njotka antautuvat kernaasti vaaraan taistelun alussa, mutta helposti\nveltostuvat ja masentuvat sen kestäessä pitemmältä. On taas toisia,\njotka ovat tyytyväisiä suoritettuaan sen, mitä maailman kunnia vaatii,\nmutta tekevät hyvin vähän sen yli. Näkee myös sellaisia, jotka eivät\naina kykene samalla tavoin hallitsemaan pelkoaan. Yhdet antautuvat\njoskus yleisten kauhunpuuskien valtaan. Toiset käyvät hyökkäykseen,\nkoska eivät uskalla jäädä asemiinsa. Edelleen on sellaisia, joiden\nrohkeutta terästää tottuminen vähempiin vaaroihin, valmistaen heitä\nheittäytymään suurempiin. Myöskin tapaa miehiä, jotka ovat urhoollisia\nmiekaniskujen sadellessa, mutta jotka pelkäävät musketinlaukauksia, kun\ntaas toiset eivät välitä musketinluodeista, mutta kauhistuvat kalvalla\nkamppailemista. Kaikki nämä rohkeuden eri lajit ovat siinä suhteessa\nsamanlaisia, että kun yö lisää pelkoa ja peittää hyvät ja huonot\nteot, antaa se niille kaikille tilaisuuden säästää itseään. Toinen ja\nyleisempi varovaisuuden muoto esiintyy myöskin; ei näet ole miestä,\njoka tekisi kaikki, mitä hän kykenisi tekemään jossakin tilaisuudessa,\njos hän varmaan tietäisi pääsevänsä leikistä hengissä. Niin että\nkuoleman pelko ilmeisesti vähentää jossakin määrin urhoollisuutta.\n\n216.\n\nTodellisesti urhoollinen on se, joka tekee ilman todistajia saman, mitä\nhän kykenisi tekemään kaikkien nähden.\n\n217.\n\nPelottomuus on erikoista sielun voimakkuutta, joka kohottaa sen\nyläpuolelle kaikkea sitä levottomuutta, neuvottomuutta ja kiihtymystä,\nmitä suurten vaarojen näkeminen voisi siinä herättää. Ja juuri tämän\nvoiman avulla pysyvät sankarit tyyninä ja säilyttävät järkensä vapaan\nkäytön yllättävimmissä ja kauhistuttavimmissakin tiloissa.\n\n218.\n\nTekopyhyys on paheen osoittamaa kunnioitusta hyveelle.\n\n219.\n\nUseimmat miehet antautuvat sodassa juuri niin paljon vaaraan, että\npelastavat kunniansa. Mutta harvat ovat aina valmiita panemaan\nhenkensä alttiiksi niin paljon kuin on tarpeellista sen suunnitelman\nonnistumiseksi, jonka vuoksi he panevat henkensä alttiiksi.\n\n220.\n\nTurhamaisuus, häpeä ja varsinkin mielenlaatu luovat usein miesten\nurhoollisuuden ja naisten hyveen.\n\n221.\n\nEi tahdota suinkaan menettää henkeään, mutta tahdotaan kuitenkin\nansaita kunniaa. Mistä johtuu, että urhot käyttävät enemmän oveluutta\nja älyä kuoleman väistämiseen kuin käräjäpukarit omaisuutensa\nsäilyttämiseen.\n\n222.\n\nOn tuskin ihmisiä, jotka eivät vanhuuden ensimmäisessä taitteessa\nilmaisisi, mistä heidän ruumiinsa ja henkensä lähinnä tulevat pettämään.\n\n223.\n\nKiitollisuuden laita on sama kuin kauppiaiden rehellisyyden: se pitää\nliikkeen käynnissä. Me emme maksa siksi, että on oikein suorittaa\nvelkansa, vaan siksi, että meidän on siten helpompi saada ihmiset\nlainaamaan meille jälleen.\n\n224.\n\nKaikki ne, jotka täyttävät kiitollisuuden asettamat velvollisuudet,\neivät silti voi kehua olevansa kiitollisia.\n\n225.\n\nSuoritetuista hyvistä töistä odotettu kiitollisuus tuottaa pettymyksiä\nsiksi, että antajan ylpeys ja saajan ylpeys eivät voi sopia hyväntyön\nhinnasta.\n\n226.\n\nLiian suurella kiireellä suoritettu kiitollisuudenvelka on eräänlaista\nkiittämättömyyttä.\n\n227.\n\nMenestyvät ihmiset eivät juuri ota ojentuakseen: he luulevat olevansa\noikeassa silloinkin kun onni puolustaa heidän huonoja tekojaan.\n\n228.\n\nYlpeys ei tahdo olla velassa ja itsekkyys ei tahdo maksaa.\n\n229.\n\nHyvä, minkä olemme joltakulta saaneet, vaatii meitä kunnioittamaan\npahaa, mitä hän meille tekee.\n\n230.\n\nMikään ei ole niin tarttuvaa kuin esimerkki, emmekä me tee milloinkaan\nsuurta hyvää emmekä suurta pahaa niiden synnyttämättä samaa. Me\njäljittelemme hyviä tekoja kilpailunhalusta ja pahoja luontomme\nsisäisestä ilkeydestä, jota häpeä piti vankina, mutta jonka esimerkki\npäästää vapaaksi.\n\n231.\n\nSuuri houkkio on se, joka tahtoo olla yksinään viisas.\n\n232.\n\nMitä tekosyitä me keksinemmekin surunpurkauksillemme, ovat niiden\naiheuttajina useinkin vain itsekkyys ja turhamaisuus.\n\n233.\n\nSurunpurkauksissa esiintyy monenlaista teeskentelyä. Niinpä olemme\nme itkevinämme jonkun meille rakkaan henkilön menetystä, kun me\nitkemmekin itseämme, kaipaamme sitä hyvää käsitystä, mikä hänellä oli\nmeistä, vetistelemme omaisuutemme, hauskuutemme, arvomme vähenemisen\nvuoksi. Näin saavat vainajat kunnian kyynelistä, jotka vuotavat vain\nelävien tähden. Minä sanon sitä yhdeksi teeskentelyn lajiksi, koska\ntämäntapaisissa surunpurkauksissa petetään itseään. Mutta on olemassa\ntoisenkinlaista teeskentelyä, joka ei ole niin viatonta, koska se\npettää kaikkia: se on sellaisten henkilöiden surua, jotka pyrkivät\njalon ja kuolemattoman tuskan kunniaan. Sitten kun kaikkikuluttava\naika on hävittänyt sen surun, mitä he aluksi tosiaan tunsivat, eivät\nhe lakkaa itsepintaisesti jatkamasta kyynelöimistään, valittamistaan\nja huokailemistaan. He käyttävät synkkää naamiota ja koettavat\nkaikilla teoillaan saada muut ihmiset vakuutetuiksi siitä, että heidän\nmurheensa on päättyvä vasta heidän elämänsä mukana. Tämä ikävä ja\nväsyttävä turhamaisuus esiintyy tavallisesti kunnianhimoisten naisten\nkeskuudessa: koska heidän sukupuolensa sulkee heiltä kaikki kunniaan\nja maineeseen johtavat tiet, ponnistelevat he kuuluisuutta kohti\nnäyttelemällä lohdutonta surua. Edelleen on kyyneleitä, joilla on\npienet lähteet ja jotka helposti valahtavat ja helposti ehtyvät: me\nitkemme päästäksemme hellämielisen huutoon; me itkemme, jotta meitä\nsurkuteltaisiin; me itkemme, jotta meitä itkettäisiin, ja vihdoin me\nitkemme välttääksemme itkemättömyyden häpeän.\n\n234.\n\nMe vastustamme niin sitkeästi yleisimmin seurattuja mielipiteitä\nuseammin ylpeydestä kuin oivaltamisen puutteessa. Me näemme ensimmäiset\npaikat vallatuiksi parhaalla puolella, emmekä huoli viimeisistä.\n\n235.\n\nMe emme murehdi kauan ystäviemme onnettomuuksia silloin kun ne antavat\nmeille tilaisuuden tuoda julki hellyytemme heitä kohtaan.\n\n236.\n\nHyvyys näyttää pettävän itsekkyyden ja saavan tämän unohtamaan itsensä\nsilloin kun me pidämme huolta muiden eduista. Kuitenkin on se vain\nvarmin tie tarkoitustemme perille pääsemiseksi: siten me lainaamme\nantamisen varjolla kiskurikorkoa vastaan ja voitamme kaikkien suosion\novelalla ja huomaamattomalla tavalla.\n\n237.\n\nKukaan ei ansaitse kiitosta hyvyydestään, ellei hänellä ole voimaa\nolla paha: kaikki muu hyvyys on useimmiten vain laiskuutta tai tahdon\nsaamattomuutta.\n\n238.\n\nUseimmille ihmisille ei ole niin vaarallista tehdä pahaa kuin tehdä\nheille liian paljon hyvää.\n\n239.\n\nMikään ei niin imartele ylpeyttämme kuin mahtavien luottamus, koska\nme pidämme sitä ansiokkuutemme tuloksena, ajattelematta, että se\nuseimmiten johtuu vain turhamaisuudesta tai puuttuvasta salaisuuden\nsäilyttämisen kyvystä.\n\n240.\n\nKauneudesta eroitetun viehättävyyden voidaan sanoa olevan sopusointua,\njonka lakeja ei kukaan tunne, sekä salaista kasvonpiirteiden suhdetta\nkeskenään ja kasvonpiirteiden suhdetta tarkoitetun henkilön väreihin ja\nilmeeseen.\n\n241.\n\nKeimailu on naisellisen luonnonlaadun perustus. Mutta kaikki naiset\neivät sitä harjoita, koska muutamien keimailua hillitsevät pelko tai\njärki.\n\n242.\n\nMe rasitamme usein muita silloin kun emme luule voivamme heitä\nmilloinkaan rasittaa.\n\n243.\n\nOn varsin vähän itsessään mahdottomia asioita, ja meiltä puuttuu\nuseammin niiden toteuttamisen tarmo kuin keinot.\n\n244.\n\nAsioiden todellisen arvon tunteminen on korkein taito.\n\n245.\n\nSuurta oveluutta on oveluutensa peittäminen.\n\n246.\n\nMikä näyttää anteliaisuudelta, on useinkin vain salaista kunnianhimoa,\njoka halveksii pieniä etuja saavuttaakseen suurempia.\n\n247.\n\nUseimmissa ihmisissä esiintyvä uskollisuus on vain itsekkyyden keksintö\nluottamuksen herättämiseksi. Se on keino kohota toisten yläpuolelle ja\npäästä tärkeimpienkin asiain tallettajaksi.\n\n248.\n\nYlevämielisyys halveksii kaikkea saadakseen kaikki.\n\n249.\n\nKaunopuheisuus on yhtä paljon esiintyjän äänensävyssä, katseessa ja\nilmeessä kuin sanojen valinnassa.\n\n250.\n\nTodellinen kaunopuhuja sanoo kaikki, mitä pitää, eikä mitään muuta kuin\nsen, mitä pitää.\n\n251.\n\nOn ihmisiä, joita viat pukevat, ja toisia, joita hyvätkin ominaisuudet\nrumentavat.\n\n252.\n\nOn yhtä tavallista nähdä maun muuttuvan kuin on tavatonta nähdä\ntaipumusten muuttuvan.\n\n253.\n\nItsekkyys panee toimimaan kaikenlaiset hyveet ja paheet.\n\n254.\n\nNöyryys on usein vain teeskenneltyä alistuvaisuutta, jota käytetään\nmuiden alistamiseksi. Se on ylpeyden viekas juoni, joka tarkoittaa\nylentymistä alentumisen avulla. Ja vaikka ylpeys muuttaakin muotoaan\ntuhansin tavoin, ei se ole milloinkaan paremmin verhottu ja kykenevämpi\npettämään kuin kätkeytyessään nöyryyden kuoreen.\n\n255.\n\nKaikilla tunteilla on oma äänen, eleiden ja ilmeiden sävynsä, joka on\nkullekin luonteenomainen, ja tästä yhdenmukaisuudesta, hyvästä tai\nhuonosta, miellyttävästä tai epämiellyttävästä, johtuu, pidetäänkö\nihmisestä vai ei.\n\n256.\n\nKaikissa ammateissa ja asemissa tavoittelee kukin määrättyä ilmettä\nja ulkomuotoa, näyttääkseen siltä, miltä hän toivoo muiden silmissä\nnäyttävänsä. Niinpä voidaankin sanoa maailman olevan pelkkää ilmeiden\nleikkiä.\n\n257.\n\nArvokkuus on ruumiin salaisuus, joka on keksitty peittämään hengen\npuutteita.\n\n258.\n\nHyvä maku riippuu enemmän arvostelukyvystä kuin henkevyydestä.\n\n259.\n\nRakkauden nautinto on rakastamisessa, ja me olemmekin onnellisempia\nintohimosta, jota tunnemme, kuin intohimosta, jonka herätämme.\n\n260.\n\nKohteliaisuus on halua saada myös muilta kohteliaisuutta ja päästä\nsivistyneen maineeseen.\n\n261.\n\nKasvatus, mikä tavallisesti annetaan nuorisolle, herättää siinä toisen\nitserakkauden.\n\n262.\n\nEi ole toista intohimoa, jossa itsekkyys hallitsisi niin mahtavana\nkuin rakkaudessa. Ja me olemmekin aina taipuvaisempia uhraamaan\nrakastettumme levon kuin menettämään omamme.\n\n263.\n\nSe, mitä nimitetään anteliaisuudeksi, on useimmiten vain antamisen\nturhamaisuutta, josta me pidämme enemmän kuin siitä, mitä annamme.\n\n264.\n\nSääli on usein omien kärsimystemme tuntemista toisten kärsimyksissä.\nSe on huolekasta niiden onnettomuuksien aavistelua, joihin voimme\nsuistua. Me annamme apua muille, sitoaksemme heidät antamaan sitä\nmeille vastaavissa tilaisuuksissa. Ja nämä palvelukset, joita me heille\nteemme, ovat oikeastaan etuja, joita me ennakolta luomme itsellemme.\n\n265.\n\nAhdasmielisyys synnyttää itsepäisyyden, emmekä me helposti usko\nsellaista, mikä on näköpiirimme ulkopuolella.\n\n266.\n\nMe erehdymme luullessamme vain kiihkeiden intohimojen, niinkuin\nkunnianhimon ja rakkauden, voivan voittaa muut. Niin raukea kuin\nlaiskuus liekin, kohoaa se kuitenkin usein niiden valtiattareksi. Se\nkahlehtii kaikkia elämän suunnitelmia ja tekoja ja hävittää ja kuluttaa\nhuomaamatta intohimot ja hyveet.\n\n267.\n\nYlpeys ja laiskuus ovat syynä siihen, että me niin kerkeästi uskomme\npahaa kylliksi asiaa tutkimatta: me tahdomme löytää rikollisia, mutta\nme emme halua ottaa vaivaksemme tutkia rikoksia.\n\n268.\n\nMe jääväämme tuomareita vähäpätöisimmistäkin syistä, mutta me sallimme\nmaineemme ja kunniamme riippua sellaisten ihmisten tuomiosta, jotka\novat kaikki meitä vastaan joko kateudesta, ennakkoluulosta tai\ntietämättömyydestä. Ja vain saadaksemme heidät julistamaan tuomionsa\nmeidän hyväksemme uhraamme me niin monin tavoin rauhamme ja elämämme.\n\n269.\n\nOn tuskin niin terävänäköistä ihmistä, että hän ymmärtäisi kaiken sen\npahan, mitä hän tekee.\n\n270.\n\nSaavutettu kunnia on saavutettavan kunnian takeena.\n\n271.\n\nNuoruus on lakkaamatonta huumausta: se on järjen kuumetta.\n\n272.\n\nMinkään ei pitäisi enemmän nöyryyttää ihmisiä, jotka ovat ansainneet\nsuurta ylistystä, kuin innon, jolla he koettavat yhä herättää huomiota\npikku asioissa.\n\n273.\n\nOn ihmisiä, jotka menestyvät maailmassa, mutta joiden ainoana ansiona\novat paheet, mitkä ovat otollisia elämän markkinoilla.\n\n274.\n\nUutuuden viehätys on rakkaudelle samaa kuin hieno untuvapinta on\nhedelmille: se antaa sille hohteen, joka häviää helposti ja joka ei\nmilloinkaan palaa.\n\n275.\n\nHyväluontoisuuden, joka kehuu olevansa niin herkkätunteinen,\ntukahduttaa usein pienimmänkin edun tavoittelu.\n\n276.\n\nEro vähentää keskinkertaista rakkautta ja lisää suurta, niinkuin tuuli\nsammuttaa kynttilän, mutta sytyttää nuotion.\n\n277.\n\nNaiset luulevat usein rakastavansa silloinkin kun he eivät rakasta.\nSeikkailun jännitys, lemmenleikin synnyttämä mielenliikutus,\nluontainen taipumus rakkauden nautintoon ja kieltämisen vaikeus saavat\nheidät uskomaan, että he ovat muka intohimon valloissa, kun he vain\nharjoittavatkin keimailua.\n\n278.\n\nVälittäjiin ollaan usein tyytymättömiä siksi, että he melkein aina\nheittävät ystäviensä edun tuuliajolle välityksen menestymistä\ntavoitellessaan, koska tämä menestyminen muuttuu heidän omaksi edukseen\nsen kunnian tähden, minkä he saavat onnistuttuaan yrityksessä, johon\nkerran ovat ryhtyneet.\n\n279.\n\nMe liioittelemme usein hellyyttä, jota ystävämme meille osoittavat,\nvähemmän kiitollisuudesta kuin halusta tuoda näkyviin oma\nerinomaisuutemme.\n\n280.\n\nNiille osoitettu hyväntahtoisuus, jotka ensi kertaa astuvat\nseuraelämään, johtuu usein niitä kohtaan tunnetusta salaisesta\nkateudesta, joilla siinä on jo vakaantunut asema.\n\n281.\n\nYlpeys, joka puhaltaa meihin niin paljon kateutta, opettaa meidät myös\nusein sitä hillitsemään.\n\n282.\n\nOn verhottuja valheita, jotka niin taitavasti kuvastelevat totuutta,\nettä osoittaisi huonoa arvostelukykyä, ellei antautuisi niiden\npetettäväksi.\n\n283.\n\nJoskus on yhtä vaikeata käyttää hyödykseen hyvää neuvoa kuin neuvoa\nhyvin itseään.\n\n284.\n\nOn pahoja ihmisiä, jotka olisivat vähemmän vaarallisia, jos he olisivat\nkokonaan vailla hyvyyttä.\n\n285.\n\nJalomielisyyden määrittelee riittävästi sen nimi. Kuitenkin voitaisiin\nsanoa sitä ylpeyden järkevyydeksi ja ylhäisimmäksi ylistysten\nhankkimisen keinoksi.\n\n286.\n\nOn mahdotonta rakastaa toistamiseen sitä, mitä on tosiaankin lakannut\nrakastamasta.\n\n287.\n\nHenkemme hedelmällisyys ei niinkään saa meitä keksimään useampia\nmenettelytapoja samasta asiasta suoriutuaksemme kuin älyämisen puute,\njoka pysähdyttää meidät kaikkeen, mikä mielikuvituksellemme tarjoutuu,\nja joka estää meitä heti ensi silmäyksellä eroittamasta parasta\nmenettelytapaa kaikista muista.\n\n288.\n\nOn asioita ja tauteja, joita lääkkeet määrättyinä ajankohtina vain\npahentavat, ja taidon suuruus näyttäytyy siinä, että se tietää, milloin\non vaarallista niitä käyttää.\n\n289.\n\nTeeskennelty yksinkertaisuus on näppärää petosta.\n\n290.\n\nLuonnonlaadussa on enemmän vikoja kuin älyssä.\n\n291.\n\nIhmisten ansiokkuudella on kautensa samoin kuin hedelmillä.\n\n292.\n\nIhmisten luonnonlaadusta voidaan sanoa samaa kuin useimmista\nrakennuksista, nimittäin että sillä on erilaisia julkipuolia, yksi\nmiellyttävä, toinen epämiellyttävä.\n\n293.\n\nMalttavaisuuden ansiota ei voi olla kunnianhimon vastustaminen ja\nvoittaminen: ne eivät esiinny milloinkaan yhdessä. Malttavaisuus on\nsielun raukeutta ja laiskuutta, niinkuin kunnianhimo osoittaa sen\nhehkua ja tarmoa.\n\n294.\n\nMe rakastamme aina niitä, jotka ihailevat meitä, mutta me emme aina\nrakasta niitä, joita me ihailemme.\n\n295.\n\nMe emme läheskään tunne tahtomme kaikkia suuntia.\n\n296.\n\nOn vaikeata rakastaa niitä, joita emme kunnioita, mutta yhtä vaikeata\non rakastaa niitä, joita kunnioitamme paljon enemmän kuin itseämme.\n\n297.\n\nRuumiin nesteillä on määrätty, säännöllinen kiertokulkunsa, joka\nhuomaamattomasti liikuttaa ja ohjaa tahtoamme. Ne kulkevat yksissä ja\npitävät vuorotellen salaista valtaa sisimmässämme, niin että niillä\non meidän oivaltamattamme melkoinen vaikutuksensa kaikkiin meidän\ntekoihimme.\n\n298.\n\nUseimpain ihmisten kiitollisuus on vain salaista halua saada vielä\nenemmän hyvää muilta.\n\n299.\n\nMelkein kaikki ihmiset pitävät ilonaan pienten kiitollisuudenvelkojen\nsuorittamista. Monet ovat kiitollisia keskinkertaisista palveluksista,\nmutta on tuskin ketään, joka ei olisi kiittämätön suurista.\n\n300.\n\nOn houkkamaisuuksia, jotka leviävät kuin tarttuvat taudit.\n\n301.\n\nMonet halveksivat rikkautta, mutta harvat osaavat luopua siitä.\n\n302.\n\nVain pienissä asioissa keksimme me tavallisesti olla uskomatta\nulkokuoreen.\n\n303.\n\nMitä hyvää meistä sanottaneenkin, ei meille sanota mitään uutta.\n\n304.\n\nMe annamme usein anteeksi niille, jotka ikävystyttävät meitä, mutta me\nemme voi antaa anteeksi niille, joita me ikävystytämme.\n\n305.\n\nItsekkyys, jota syytetään kaikista rikoksistamme, ansaitsee usein\nkiitoksen hyvistä teoistamme.\n\n306.\n\nTapaamme tuskin kiittämättömiä niin kauan kuin kykenemme tekemään hyvää.\n\n307.\n\nOn yhtä soveliasta olla ylpeä itselleen kuin on naurettavaa olla ylpeä\nmuille.\n\n308.\n\nMalttavaisuudesta on tehty hyve suurten miesten kunnianhimon\nrajoittamiseksi ja keskinkertaisten ihmisten huonon onnen ja vähäisen\nkyvyn lohduttamiseksi.\n\n309.\n\nOn ihmisiä, jotka ovat määrätyt olemaan typeriä ja jotka eivät tee\ntyperyyksiä vain omasta tahdostaan, vaan myös kohtalon pakotuksesta.\n\n310.\n\nElämässä sattuu joskus tapauksia, jolloin täytyy olla hiukan\nhoukkamainen suoriutuakseen niistä kunnialla.\n\n311.\n\nJos on ihmisiä, joiden naurettavat puolet eivät ole milloinkaan tulleet\nnäkyviin, johtuu se siitä, ettei niitä ole tarkoin etsittykään.\n\n312.\n\nRakastuneet eivät koskaan ikävysty toistensa seurassa, koska he puhuvat\naina itsestään.\n\n313.\n\nMistä johtuu, että me muistamme pienimpiinkin yksityiskohtiinsa asti\nkaikki, mitä meille on tapahtunut, mutta emme muista, kuinka monta\nkertaa olemme kertoneet nuo tapahtumat samalle henkilölle?\n\n314.\n\nSen rajattoman nautinnon, jota tunnemme puhuessamme itsestämme, pitäisi\nsaada meidät pelkäämään, ettemme tuota varsin suurta nautintoa niille,\njotka meitä kuuntelevat.\n\n315.\n\nTavallisesti estää meitä paljastamasta sydämemme sisintä ystävillemme\nvähemmän epäluottamus, jota tunnemme heitä kohtaan, kuin epäluottamus,\njota tunnemme itseämme kohtaan.\n\n316.\n\nHeikot eivät voi olla vilpittömiä.\n\n317.\n\nEi ole suuri onnettomuus tehdä hyvää kiittämättömille, mutta sietämätön\nonnettomuus on joutua kiitollisuudenvelkaan arvottomalle ihmiselle.\n\n318.\n\nVoidaan keksiä keinoja hulluuden parantamiseksi, mutta ei kieroon\nkasvaneen hengen ojentamiseksi.\n\n319.\n\nEmme voi kauan säilyttää tunteita, joita meillä pitäisi olla ystäviämme\nja hyväntekijöitämme kohtaan, jos otamme vapauden puhua usein heidän\nvioistaan.\n\n320.\n\nJos ylistämme ruhtinaita hyveistä, joita ei heillä ole, herjaamme heitä\nrankaisematta.\n\n321.\n\nMeidän on helpompi rakastaa niitä, jotka meitä vihaavat, kuin niitä,\njotka rakastavat meitä enemmän kuin me tahdomme.\n\n322.\n\nVain ne ovat halveksittavia, jotka pelkäävät halveksumista.\n\n323.\n\nViisautemme riippuu samalla tavoin kohtalon oikuista kuin\nrikkautemmekin.\n\n324.\n\nMustasukkaisuudessa on enemmän itserakkautta kuin rakkautta.\n\n325.\n\nHeikkoutemme saa meidät lopultakin löytämään lohdutusta moniin\nonnettomuuksiin, joihin järkemme ei kykene tarjoamaan lohdutusta.\n\n326.\n\nNaurettavuus häpäisee enemmän kuin häpeä.\n\n327.\n\nMe tunnustamme pienet vikamme vain saadaksemme ihmiset uskomaan, ettei\nmeillä ole suuria.\n\n328.\n\nKateus on leppymättömämpi kuin viha.\n\n329.\n\nMe luulemme joskus vihaavamme imartelua, kun vihaammekin vain\nimartelemisen tapaa.\n\n330.\n\nMe annamme anteeksi sikäli kuin rakastamme.\n\n331.\n\nMiehen on vaikeampaa olla uskollinen rakastetulleen silloin kun hän on\nonnellinen, kuin silloin kun tämä kohtelee häntä pahoin.\n\n332.\n\nNaiset eivät tunne koko keimailuaan.\n\n333.\n\nNaiset eivät saata esiintyä ehdottoman ankarasti miehiä kohtaan,\nelleivät he tunne inhoa.\n\n334.\n\nNaisten on vaikeampi voittaa keimailuhalunsa kuin intohimonsa.\n\n335.\n\nRakkaudessa menee petos melkein aina pitemmälle kuin epäluulo.\n\n336.\n\nOn olemassa rakkautta, jonka ylenpalttisuus estää mustasukkaisuuden.\n\n337.\n\nEräiden hyvien ominaisuuksien on samoin kuin aistien: ne, joilta ne\ntäydellisesti puuttuvat, eivät voi niitä havaita eivätkä ymmärtää.\n\n338.\n\nJos vihamme on liian kiihkeä, asettaa se meidät niiden alapuolelle,\njoita vihaamme.\n\n339.\n\nMe tunnemme onnemme ja onnettomuutemme itsekkyytemme mukaan.\n\n340.\n\nUseimpien naisten henkevyys vahvistaa enemmän heidän houkkamaisuuttaan\nkuin heidän järkeään.\n\n341.\n\nNuorison intohimot ovat tuskin suurempana esteenä sielun pelastukselle\nkuin vanhojen ihmisten laimeus.\n\n342.\n\nSyntymäseudun sävy pysyy mielessä ja sydämessä samoin kuin kielessäkin.\n\n343.\n\nOllakseen suuri mies täytyy osata käyttää koko menestystään hyväkseen.\n\n344.\n\nUseimmilla ihmisillä on, niinkuin kasveillakin, salaisia ominaisuuksia,\njotka sattuma tuo ilmi.\n\n345.\n\nTilapäät paljastavat meidät muille ja vielä enemmän itsellemme.\n\n346.\n\nNaisten päässä ja sydämessä ei saata olla lakia, jota heidän\nluonnonlaatunsa ei ole hyväksynyt.\n\n347.\n\nMeidän nähdäksemme ovat tuskin järkeviä muut kuin ne, jotka ovat meidän\nmielipidettämme.\n\n348.\n\nRakastaessamme epäilemme usein sitä, mitä eniten uskomme.\n\n349.\n\nRakkauden suurin ihme on keimailun parantaminen.\n\n350.\n\nMe olemme sentähden niin katkeria ihmisille, jotka koettavat pettää\nmeitä, että he luulevat olevansa ovelampia kuin me.\n\n351.\n\nOn hyvin vaikeata rikkoa välit silloin kun ei enää rakasteta toisiaan.\n\n352.\n\nMeidän on melkein aina ikävä sellaisten ihmisten seurassa, joiden\nseurassa ei ole lupa olla ikävä.\n\n353.\n\nKunnon mies voi olla rakastunut kuin hullu, mutta ei kuin tyhmyri.\n\n354.\n\nOn eräitä vikoja, jotka oivallisesti käytettyinä loistavat kirkkaammin\nkuin itse hyve.\n\n355.\n\nMe menetämme joskus henkilöitä, joita kaipaamme enemmän kuin suremme,\nja toisia, joita suremme, mutta joita tuskin kaipaamme.\n\n356.\n\nTavallisesti ylistämme täydestä sydämestä vain niitä, jotka meitä\nihailevat.\n\n357.\n\nPieniä henkiä rasittavat liiaksi pienet asiat. Suuret henget näkevät ne\nkaikki, antamatta niiden loukata heitä.\n\n358.\n\nNöyryys on kristillisten hyveiden täydellinen todistus. Ilman sitä\nsäilyvät kaikki vikamme ja niitä vain verhoaa ylpeys, joka salaa ne\nmuilta ja usein meiltä itseltämmekin.\n\n359.\n\nUskottomuuden pitäisi sammuttaa rakkaus, eikä meidän tulisi lainkaan\nolla mustasukkaisia silloin kun meillä on syytä olla mustasukkaisia.\nVain henkilöt, jotka välttävät mustasukkaisuuden aiheuttamista,\nansaitsevat joutua sen esineiksi.\n\n360.\n\nMeidän silmissämme joutuvat paljon pahempaan valoon ne, jotka\nosoittavat meille pienintäkin uskottomuutta, kuin ne, jotka osoittavat\nkaikkein suurinta uskottomuutta muille.\n\n361.\n\nMustasukkaisuus syntyy aina rakkauden seurassa, mutta se ei aina kuole\nrakkauden mukana.\n\n362.\n\nUseimmat naiset eivät itke niin paljon rakastettunsa kuolemaa\nsentähden, että he ovat häntä rakastaneet, vaan sentähden, että he\nosoittavat siten paremmin ansaitsevansa rakkautta.\n\n363.\n\nVäkivalta, jota muut meille tekevät, tuottaa meille usein vähemmän\ntuskaa kuin väkivalta, jota me itse teemme itsellemme.\n\n364.\n\nYleensä tiedetään, ettei sovi puhua vaimostaan, mutta sitä ei kylliksi\ntiedetä, että vielä vähemmän sopii puhua itsestään.\n\n365.\n\nOn hyviä ominaisuuksia, jotka muuttuvat vioiksi silloin kun ne ovat\nsynnynnäisiä, ja toisia, jotka eivät ole milloinkaan täydellisiä\nsilloin kun ne ovat hankittuja. Niinpä täytyy esim. järjen opettaa\nmeitä säästämään omaisuuttamme ja luottamustamme, mutta päinvastoin\ntäytyy luonnon antaa meille hyvyys ja urhoollisuus.\n\n366.\n\nKuinka paljon epäillemmekin niiden vilpittömyyttä, joiden kanssa\npuhumme, luulemme heidän aina puhuvan meille vilpittömämmin kuin muille.\n\n367.\n\nOn vähän kunniallisia naisia, jotka eivät olisi väsyneitä ammattiinsa.\n\n368.\n\nUseimmat kunnialliset naiset ovat kätkettyjä aarteita, jotka ovat\nturvassa vain siksi, ettei niitä etsitä.\n\n369.\n\nVäkivalta, jota teemme itsellemme estääksemme itseämme rakastamasta, on\nusein julmempaa kuin rakastetun kovasydämisyys.\n\n370.\n\nOn tuskin pelkureita, jotka tuntisivat aina koko pelkonsa.\n\n371.\n\nRakastuneen vikana on melkein aina se, ettei hän huomaa, milloin häntä\nlakataan rakastamasta.\n\n372.\n\nUseimmat nuorukaiset luulevat olevansa luonnollisia, kun he ovatkin\nvain sivistymättömiä ja karkeita.\n\n373.\n\nOn kyyneleitä, jotka pettävät usein meidät itsemme, petettyään muut.\n\n374.\n\njos luulemme rakastavamme mielitiettyämme rakkaudesta häntä kohtaan,\nerehdymme suuresti.\n\n375.\n\nKeskinkertaiset ihmiset tuomitsevat tavallisesti kaikki, mikä menee\nheidän käsityskykynsä yli.\n\n376.\n\nKateuden karkoittaa todellinen ystävyys ja keimailun todellinen rakkaus.\n\n377.\n\nPerinpohjaisuuden suurin vika ei ole se, ettei se menisi päämäärään\nasti, vaan se, että se menee sen ohi.\n\n378.\n\nMe annamme neuvoja, mutta me emme innoita käytöstapaa.\n\n379.\n\nKun kuntomme alenee, alenee makummekin.\n\n380.\n\nOnnen vaiheet saattavat hyveemme ja paheemme näkyviin niinkuin valo\nsaattaa näkyviin esineet.\n\n381.\n\nVäkivalta, jota teemme itsellemme pysyäksemme rakastetullemme\nuskollisina, on tuskin parempi kuin uskottomuus.\n\n382.\n\nTekomme ovat kuin loppusointuleikkejä, joihin kukin sisällyttää sen\najatuksen, mikä hänen päähänsä pälkähtää.\n\n383.\n\nHalu puhua itsestämme ja näyttää vikamme siltä puolelta, miltä me\ntahdomme niitä katseltavan, on suurena osana vilpittömyydessämme.\n\n384.\n\nMeidän ei tulisi hämmästyä muuta kuin sitä, että vielä voimme hämmästyä.\n\n385.\n\nMeitä on melkein yhtä vaikea tyydyttää silloin kun olemme kiihkeästi\nrakastuneet kuin silloin kun olemme tuskin enää lainkaan.\n\n386.\n\nEi ole ketään, joka olisi useammin väärässä kuin se, joka ei voi sietää\nolevansa väärässä.\n\n387.\n\nTyperässä ihmisessä ei ole kylliksi hyvän ihmisen ainesta.\n\n388.\n\nEllei turhamaisuus syöksekään kokonaan kumoon hyveitä, järkähdyttää se\nniitä kuitenkin kaikkia.\n\n389.\n\nMuiden turhamaisuus on meistä sietämätöntä siksi, että se loukkaa\nmeidän omaa turhamaisuuttamme.\n\n390.\n\nMe luovumme helpommin edustamme kuin mieltymyksestämme.\n\n391.\n\nOnni ei näytä kenestäkään niin sokealta kuin niistä, joille se ei ole\nsuosiollinen.\n\n392.\n\nOnnea tulee käsitellä niinkuin terveyttä: nauttia siitä, kun se on\nhyvä, pysyä kärsivällisenä, kun se on huono, eikä milloinkaan turvautua\nvoimakkaihin lääkkeisiin ilman äärimmäistä tarvetta.\n\n393.\n\nPorvarillinen sävy häviää joskus armeijassa, mutta ei milloinkaan\nhovissa.\n\n394.\n\nVoidaan olla ovelampi kuin joku muu, mutta ei ovelampi kuin kaikki muut.\n\n395.\n\nMe olemme joskus vähemmän onnettomia rakastettumme pettäessä meitä kuin\nmeidän pettyessämme hänestä.\n\n396.\n\nNainen pitää kauan ensimmäistä rakastajaansa silloin kun hän ei ota\ntoista.\n\n397.\n\nMeillä ei ole rohkeutta sanoa yleensä, ettei meissä ole mitään vikaa ja\nettei meidän vihollisillamme ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta, mutta\nyksityiskohdittain emme ole kovin kaukana siitä uskosta.\n\n398.\n\nKaikista vioistamme suostumme me helpoimmin tunnustamaan laiskuuden.\nMe uskottelemme itsellemme, että se on kaikkien rauhallisten hyveiden\nsukua ja että se kokonaan muita hyveitä hävittämättä vain seisauttaa\nhetkeksi niiden toiminnan.\n\n399.\n\nOn ylemmyyttä, joka ei riipu onnen vaiheista. Se johtuu ilmeestä,\njoka tekee meidät huomatuiksi ja joka näyttää määräävän meidät\nsuuriin tehtäviin. Se johtuu arvosta, jonka me huomaamattamme annamme\nitsellemme. Tällä ominaisuudella valloitamme me muiden ihmisten\nkunnioituksen ja tavallisesti nostaa se meitä voimakkaammin heidän\nyläpuolelleen kuin syntyperä, arvoasemat, jopa todellinen kuntokin.\n\n400.\n\nOn kuntoa ilman ylentymistä, mutta ei ole ylentymistä ilman\njonkunlaista kuntoa.\n\n401.\n\nYlentyminen on kunnolle samaa kuin koristukset ovat kauneudelle.\n\n402.\n\nLiehittelyyn sisältyy kaikkein vähimmin rakkautta.\n\n403.\n\nKohtalo käyttää joskus vikojamme meitä kohottaakseen, ja niitä on\nsellaisia kiusallisia ihmisiä, joiden ansiot saisivat huonon palkan,\nellei tahdottaisi ostaa heidän poistumistaan.\n\n404.\n\nLuonto näyttää kätkeneen meidän henkemme syvyyksiin kykyjä ja taitoja,\njoista meillä ei ole aavistustakaan. Intohimoilla on yksinään oikeus\nsaattaa ne päivänvaloon ja herättää meissä joskus varmempia ja\ntäydellisempiä näkemyksiä kuin pelkkä oppi voisi koskaan aikaansaada.\n\n405.\n\nMe saavumme aivan uusina ihmisinä elämän eri ikäkausiin ja meiltä\npuuttuu vuosien luvusta huolimatta usein kokemusta.\n\n406.\n\nKeimailevat naiset pitävät kunnianaan olla mustasukkaisia\nrakastajilleen salatakseen siten, että he ovat vain kateellisia\ntoisille naisille.\n\n407.\n\nNe, jotka menevät meidän oveluutemme ansaan, eivät näytä meistä\nläheskään niin naurettavilta kuin me näytämme itsestämme silloin kun me\nolemme menneet muiden oveluuden ansaan.\n\n408.\n\nVanhat ihmiset, jotka ovat olleet ihastuttavia, tulevat helpoimmin\nnaurettaviksi unohtaessaan, etteivät he ole enää ihastuttavia.\n\n409.\n\nMe häpeäisimme usein kauneimpiakin tekojamme, jos maailma näkisi kaikki\nne vaikuttimet, joista ne ovat lähteneet.\n\n410.\n\nYstävyyden suurin pyrkimys ei ole meidän vikojemme näyttäminen\nystävälle, vaan tämän ystävän vikojen paljastaminen hänelle.\n\n411.\n\nOn tuskin vikoja, jotka eivät olisi anteeksiannettavampia kuin keinot,\njoita käytetään niiden salaamiseksi.\n\n412.\n\nKuinka suuren häpeän olisimmekin ansainneet, on melkein aina meidän\nvallassamme korjata maineemme.\n\n413.\n\nSellainen ihminen ei miellytä kauan, jolla on älyä ja sukkeluutta vain\nyhteen suuntaan.\n\n414.\n\nHoukat ja typerät näkevät kaikki vain oman mielenlaatunsa läpi.\n\n415.\n\nÄly auttaa meitä joskus tekemään rohkeasti typeryyksiä.\n\n416.\n\nIän lisääntyessä lisääntyvä eloisuus ei ole kaukana houkkamaisuudesta.\n\n417.\n\nRakkaudessa parantuu paraiten se, joka parantuu ensiksi.\n\n418.\n\nNuorten naisten, jotka eivät tahdo näyttää keimailevilta, ja iäkkäiden\nmiesten, jotka eivät tahdo olla naurettavia, ei tule milloinkaan puhua\nrakkaudesta asiana, johon hekin voisivat ottaa osaa.\n\n419.\n\nMe saatamme näyttää suurilta toimessa, joka ei vastaa meidän\nansioitamme, mutta me näytämme usein pieniltä tehtävässä, joka on\nsuurempi meitä.\n\n420.\n\nMe luulemme usein olevamme lujia onnettomuuksissa silloin kun olemme\nyksinomaan masentuneita, ja me kestämme ne uskaltamatta katsoa niitä\nsilmästä silmään, niinkuin pelkurit antavat tappaa itsensä pelätessään\npuolustautumista.\n\n421.\n\nLuottamus edistää keskustelua paremmin kuin älykkyys.\n\n422.\n\nKaikki intohimot saavat meidät hairahtumaan, mutta rakkaus saa meidät\nhairahtumaan naurettavimmalla tavalla.\n\n423.\n\nHarvat ihmiset osaavat olla vanhoja.\n\n424.\n\nMe ylpeilemme todellisille vioillemme vastakkaisista vioista: kun\nolemme heikkoja, kehumme olevamme itsepäisiä.\n\n425.\n\nTerävänäköisyydessä on eräänlainen arvaamisen sävy, joka imartelee\nturhamaisuuttamme enemmän kuin kaikki muut hengen ominaisuudet.\n\n426.\n\nUutuuden viehätys ja pitkällinen tottumus, niin vastakkaisia kuin ne\ntoisilleen ovatkin, estävät yhtäläisesti huomaamasta ystäviemme vikoja.\n\n427.\n\nUseimmat ystävät saavat meidät kyllästymään ystävyyteen ja useimmat\nhurskaat saavat meidät kyllästymään hurskauteen.\n\n428.\n\nMe annamme ystävillemme helposti anteeksi viat, jotka eivät mitenkään\nkoske meitä.\n\n429.\n\nRakastavat naiset antavat helpommin anteeksi suuret varomattomuudet\nsanoissa kuin pienet uskottomuudet teoissa.\n\n430.\n\nRakkauden vanhetessa, niinkuin iänkin enentyessä, eletään enää vain\nkärsimyksiä, mutta ei nautintoja varten.\n\n431.\n\nMikään ei niin suuresti estä olemasta luonnollinen kuin halu näyttää\nsiltä.\n\n432.\n\nYlistäessämme täydestä sydämestä mainioita tekoja anastamme niistä\ntavallaan osan itsellemme.\n\n433.\n\nJos olemme syntymässä jääneet kateutta vaille, on se varmin merkki\nsiitä, että olemme syntymässä saaneet osaksemme suuria ominaisuuksia.\n\n434.\n\nJos ystävämme ovat meitä pettäneet, sopii meidän kohdella\nvälinpitämättömyydellä heidän ystävyydenosoituksiaan, mutta siitä\nhuolimatta on meidän aina otettava osaa heidän onnettomuuksiinsa.\n\n435.\n\nOnni ja oikku hallitsevat maailmaa.\n\n436.\n\nOn helpompi tuntea ihminen yleensä kuin joku ihminen erikseen.\n\n437.\n\nIhmisen ansioita ei tule arvostella hänen suurten ominaisuuksiensa\nmukaan, vaan sen mukaan, miten hän niitä osaa käyttää.\n\n438.\n\nOn eräänlaista syvää kiitollisuutta, joka ei ainoastaan korvaa niitä\nhyviä töitä, mitä olemme osaksemme saaneet, vaan joka vielä jättää\nystävämme velkaan, meidän suorittaessamme heille sen, mitä olemme\nheille velkaa.\n\n439.\n\nMe haluaisimme kiihkeästi hyvin harvoja asioita, jos me täydellisesti\ntuntisimme sen, mitä haluamme.\n\n440.\n\nUseimmat naiset välittävät vähän ystävyydestä, koska se tuntuu\nmauttomalta siitä, joka on maistanut rakkautta.\n\n441.\n\nYstävyydessä, samoin kuin rakkaudessakin, ovat usein onnelle\notollisempia asiat, joita ei tiedetä, kuin asiat, jotka tiedetään.\n\n442.\n\nMe koetamme pöyhkeillä vioilla, joita emme tahdo parantaa.\n\n443.\n\nKiihkeimmätkin intohimot suovat meille joskus lepohetken, mutta\nturhamaisuus ahdistaa meitä aina.\n\n444.\n\nVanhat houkkiot ovat houkkamaisempia kuin nuoret.\n\n445.\n\nHeikkous on vastakkaisempi hyveelle kuin pahe.\n\n446.\n\nHäpeän ja mustasukkaisuuden tuskat ovat niin katkeria siksi, ettei\nturhamaisuus voi ottaa osaa niiden kantamiseen.\n\n447.\n\nSopivaisuus on vähäpätöisin kaikista laeista, mutta sittenkin totellaan\nsitä parhaiten.\n\n448.\n\nSuoran luonteen on helpompi alistua kierojen luonteiden johdettavaksi\nkuin johtaa niitä itse.\n\n449.\n\nKun onni yllättää meidät suomalla meille korkean aseman, johon se ei\nole meitä asteittain ohjannut tai johon toiveemme eivät ole meitä\nnostaneet, on meidän melkein mahdotonta menestyä siinä ja näyttää\nansaitsevamme sen.\n\n450.\n\nYlpeytemme kasvaa usein sen mitä me muista vioistamme vähennämme.\n\n451.\n\nTyperien ihmisten joukossa ei ole muita niin kiusallisia kuin ne, jotka\novat sukkelia.\n\n452.\n\nEi ole ihmistä, joka luulisi kaikilta ominaisuuksiltaan olevansa\nhuonompi sitä arvon miestä, jota hän kunnioittaa eniten.\n\n453.\n\nSuurissa yrityksissä tulee vähemmän pyrkiä luomaan tilaisuuksia kuin\nkäyttää hyväkseen niitä, jotka tarjoutuvat itsestään.\n\n454.\n\nOn tuskin tilaisuutta, jolloin tekisimme huonot kaupat kieltäytyessämme\nhyvästä, mitä meistä sanotaan, sillä ehdolla, ettei meistä puhuta\nmyöskään pahaa.\n\n455.\n\nKuinka taipuvainen maailma liekin arvostelemaan ihmisiä väärin, on\nse kuitenkin useammin suosiollinen väärälle ansiolle kuin tekee\ntodelliselle ansiolle vääryyttä.\n\n456.\n\nIhminen voi joskus olla typerä, vaikka onkin sukkela, mutta hän ei ole\nmilloinkaan typerä, jos hänellä on arvostelukykyä.\n\n457.\n\nMe voittaisimme enemmän esiintyessämme sellaisina kuin olemme, kuin\npyrkiessämme näyttämään joltakin, mitä emme ole.\n\n458.\n\nArvostellessaan meitä lähenevät vihollisemme paremmin totuutta kuin me\nitse arvostellessamme itseämme.\n\n459.\n\nRakkauden parantamiskeinoja on useampiakin, mutta ei ainoatakaan\npettämätöntä.\n\n460.\n\nMe emme läheskään tajua kaikkea, mitä intohimomme saavat meidät\ntekemään.\n\n461.\n\nVanhuus on hirmuvaltias, joka hengen uhalla kieltää kaikki nuoruuden\nnautinnot.\n\n462.\n\nSama ylpeys, joka saa meidät moittimaan vikoja, mistä luulemme olevamme\nvapaita, johtaa meidät myös halveksimaan niitä hyviä ominaisuuksia,\nmitä ei meillä ole.\n\n463.\n\nValittaessamme vihollistemme onnettomuuksia toimimme usein pikemmin\nylpeydestä kuin hyväsydämisyydestä: me osoitamme heille sääliä\nsaadaksemme heidät tuntemaan, että me olemme heidän yläpuolellaan.\n\n464.\n\nNautinnot ja kärsimykset voivat kohota ylenpalttisuuteen, jota me emme\nenää kykene tuntemaan.\n\n465.\n\nViattomuutta ei läheskään suojella niin paljon kuin rikosta.\n\n466.\n\nKaikista kiihkeistä intohimoista pukee rakkaus naisia vähimmin huonosti.\n\n467.\n\nTurhamaisuus saa meidät toimimaan useammin mielitekojamme vastaan kuin\njärki.\n\n468.\n\nOn kehnoja ominaisuuksia, jotka luovat suuria kykyjä.\n\n469.\n\nMe emme milloinkaan toivo kiihkeästi sellaista, mitä me toivomme vain\njärjellämme.\n\n470.\n\nKaikki meidän ominaisuutemme ovat häilyviä ja epävarmoja niin hyvässä\nkuin pahassakin, ja ne ovat melkein kaikki tilaisuuksien ohjattavissa.\n\n471.\n\nEnsimmäisessä lemmensuhteessa rakastavat naiset rakastajaa, mutta\nseuraavissa he rakastavat rakkautta.\n\n472.\n\nYlpeydellä on omat kummallisuutensa niinkuin muillakin intohimoilla: me\nhäpeämme tunnustaa olevamme mustasukkaisia, mutta me kerskumme olleemme\nja voivamme olla mustasukkaisia.\n\n473.\n\nNiin harvinainen kuin todellinen rakkaus liekin, on se sentään vähemmän\nharvinainen kuin todellinen ystävyys.\n\n474.\n\nVain harvojen naisten viehättävät ominaisuudet kestävät kauemmin kuin\nheidän kauneutensa.\n\n475.\n\nSäälin tai ihailun halu aiheuttaa usein suurimman osan luottamustamme.\n\n476.\n\nKateutemme kestää aina kauemmin kuin niiden onni, joita me kadehdimme.\n\n477.\n\nSama luja voima, joka saa meidät vastustamaan rakkautta, tekee sen\nmyös kiihkeäksi ja kestäväksi. Ja heikot ihmiset, joita intohimot\nlakkaamatta kuohuttavat, eivät ole melkein milloinkaan niitä\ntodellisesti täynnä.\n\n478.\n\nMielikuvitus ei osaisi keksiä niin monia erilaisia ristiriitaisuuksia\nkuin niitä luonnostaan esiintyy jokaisen ihmisen sydämessä.\n\n479.\n\nVain lujat ihmiset voivat olla todellisesti lempeitä. Ne, jotka\nnäyttävät lempeiltä, ovat tavallisesti yksinomaan heikkoja ja muuttuvat\nhelposti katkeriksi.\n\n480.\n\nArkuus on vika, josta on vaarallista moittia henkilöitä, mikäli heitä\ntahdotaan siitä parantaa.\n\n481.\n\nMikään ei ole harvinaisempaa kuin todellinen hyvyys. Nekin, jotka\nluulevat olevansa hyviä, ovat tavallisesti vain myötämielisiä tai\nheikkoja.\n\n482.\n\nHenkemme kiintyy laiskuudesta ja kehittymättömyydestä siihen, mikä on\nsille helppoa tai miellyttävää. Tämä totunnaisuus panee aina rajat\nmeidän tiedoillemme, eikä kukaan ole milloinkaan ottanut vaivakseen\navartaa ja ohjata henkeään niin kauas kuin se saattaisi mennä.\n\n483.\n\nMe puhumme tavallisesti pahaa pikemmin turhamaisuudesta kuin ilkeydestä.\n\n484.\n\nKun sydämessämme vielä tuntuvat vaimenevan rakkauden viimeiset\nvärähdykset, suistumme helpommin uuteen lemmenseikkailuun kuin jos\nolisimme edellisestä täysin parantuneet.\n\n485.\n\nJotka ovat kokeneet suurta rakkautta, ovat siitä koko ikänsä\nonnellisia, ja onnettomia, jos ovat siitä parantuneet.\n\n486.\n\nUseammat ihmiset ovat vailla itsekkyyttä kuin vailla kateutta.\n\n487.\n\nMe olemme hengeltämme laiskempia kuin ruumiiltamme.\n\n488.\n\nMielemme tyyneys tai rauhattomuus eivät riipu niin suuresti siitä, mitä\nmeille tapahtuu huomattavinta elämässä, kuin kaikkien niiden pikku\nasiain miellyttävästä tai epämiellyttävästä järjestelystä, joita meille\nsattuu joka päivä.\n\n489.\n\nKuinka pahoja ihmiset lienevätkin, eivät he kuitenkaan uskalla esiintyä\nhyveen suorina vihollisina. Ja jos he tahtovat sitä vainota, ovat he\nuskovinaan sitä vääräksi tai keksivät sille rikollisia vaikuttimia.\n\n490.\n\nRakkaudesta siirrytään usein kunnianhimoon, mutta kunnianhimosta\npalataan tuskin milloinkaan rakkauteen.\n\n491.\n\nÄärimmäinen ahneus iskee melkein aina harhaan. Ei ole toista intohimoa,\njoka useammin eksyisi päämäärästään ja johon nykyisyys vaikuttaisi niin\nvoimakkaasti tulevaisuuden vahingoksi.\n\n492.\n\nAhneus tuottaa usein vastakkaisia seurauksia: on lukematon joukko\nihmisiä, jotka uhraavat kaiken omaisuutensa epävarmojen ja kaukaisten\ntoiveiden hyväksi, kun taas toiset halveksivat suuria tulevaisuuden\netuja nykyhetken pienten mielitekojen tähden.\n\n493.\n\nIhmiset eivät näytä pitävän vikojaan riittävinä, koska he lisäävät\nvielä niiden lukua erinäisillä kummallisilla ominaisuuksilla, joilla\nhe ovat koristautuvinaan ja joita he viljelevät niin innokkaasti, että\nniistä tulee lopulta luonnollisia vikoja, joiden parantaminen ei ole\nenää heidän vallassaan.\n\n494.\n\nEttä ihmiset tuntevat hairahduksensa paremmin kuin luullaankaan,\nselviää siitäkin, etteivät he erehdy koskaan, milloin vain kuulee\nheidän puhuvan käyttäytymisestään. Sama itserakkaus, joka tavallisesti\nsokaisee heidät, valaisee heitä silloin ja saa heidät näkemään niin\ntarkoin, että he osaavat verhota tai jättää mainitsematta pienimmätkin\nseikat, joita voitaisiin moittia.\n\n495.\n\nSeuraelämään astuvien nuorukaisten tulee olla joko kainoja tai\nvallattomia: itseviisas ja teeskennellyn vakava sävy muuttuu\ntavallisesti nenäkkyydeksi.\n\n496.\n\nRiidat eivät kestäisi kauan, jos vain toinen puoli olisi väärässä.\n\n497.\n\nNaiselle ei merkitse mitään olla nuori olematta kaunis, eikä olla\nkaunis olematta nuori.\n\n498.\n\nNiitä on niin kevytmielisiä ja huikentelevaisia ihmisiä, että heillä on\nyhtä vähän todellisia vikoja kuin kunnollisia ominaisuuksia.\n\n499.\n\nTavallisesti otetaan naisten ensimmäinen lemmensuhde lukuun vasta\nsitten kun he ovat antautuneet toiseen.\n\n500.\n\nOn ihmisiä, jotka ovat niin täynnä itseään, että kun he ovat\nrakastuneita, he osaavat pitää suurta puuhaa intohimostaan,\nvälittämättä henkilöstä, jota he rakastavat.\n\n501.\n\nNiin miellyttävää kuin rakkaus onkin, miellyttää kuitenkin se tapa,\njolla se ilmenee, enemmän kuin se itse.\n\n502.\n\nVähäinen äly yhtyneenä suoramielisyyteen väsyttää ajan pitkään vähemmän\nkuin suuri äly yhtyneenä kierouteen.\n\n503.\n\nMustasukkaisuus on suurin kaikista kärsimyksistä ja samalla kärsimys,\njoka vähimmin säälittää sen aiheuttajia.\n\n504.\n\nPuhuttuamme niin monien näennäisten hyveiden valheellisuudesta, on\npaikallaan sanoa pari sanaa kuoleman halveksimisen valheellisuudesta.\nMinä tarkoitan sitä kuoleman halveksumista, jonka pakanat kehuvat\nperustavansa omiin voimiinsa, toivomatta parempaa elämää. Kuoleman\nkatsominen lujasti ja tyynesti silmästä silmään ja sen halveksiminen\novat kaksi eri asiaa. Edellinen on verrattain yleistä, mutta\nluullakseni ei jälkimäinen ole milloinkaan vilpitön. Siitä huolimatta\non kirjoissa esitetty kaikki syyt, jotka ovat paraiten omiansa\nvakuuttamaan, ettei kuolema ole mikään paha asia, ja kaikkein\nheikoimmat ihmiset, samoin kuin sankaritkin, ovat tuhansin kuuluisin\nesimerkein tukeneet tätä mielipidettä. Epäilen kuitenkin, onko kukaan\njärkevä ihminen sitä milloinkaan uskonut. Ja se vaiva, jota nähdään\nmuiden ja itsensä vakuuttamiseksi tästä asiasta, osoittaa kyllin\nselvästi, ettei yritys ole helppo. Ihmisellä voi olla erilaisia syitä\nollakseen kyllästynyt elämään, mutta kenelläkään ei ole aihetta\nhalveksia kuolemaa. Nekään, jotka etsivät sitä vapaaehtoisesti, eivät\npidä sitä niin mitättömänä asiana, ja he pelästyvät sitä ja torjuvat\nsen muiden ihmisten tavoin silloin kun se saapuu heidän luokseen\ntoista tietä kuin heidän valitsemaansa. Erilaisuus, mikä huomataan\nlukemattomien urhoollisten miesten rohkeudessa, johtuu siitä, että\nkuolema esiintyy erilaisena heidän mielikuvituksessaan ja näyttää\nsiitä yhden kerran läheisemmältä, toisen kerran taas kaukaisemmalta.\nNiinpä sattuukin, että he, halveksittuaan sitä, mitä eivät tunteneet,\nlopulta pelkäävät sitä, minkä tuntevat. On vältettävä näkemästä sitä\nkaikkien näiden asianhaarojen ympäröimänä, ellei tahdota uskoa sitä\npahoista suurimmaksi. Viisaimmat ja urhoollisimmat ihmiset ovat ne,\njotka turvautuvat kaikkein kunnioitettavimpiin tekosyihin välttyäkseen\nkatsomasta sitä silmästä silmään. Mutta jokainen, joka osaa nähdä sen\nsellaisena kuin se on, pitää sitä kauhistuttavana asiana. Kuoleman\nvälttämättömyys muodosti filosofien koko lujuuden. Heidän nähdäkseen\noli mentävä hangoittelematta sinne, minne ei kuitenkaan voida olla\nmenemättä, ja kun he eivät voineet ikuistuttaa elämäänsä, eivät he\njättäneet mitään tekemättä ikuistuttaakseen maineensa ja pelastaakseen\nhaaksirikosta sen, mikä ei ole siltä suojassa. Pysyäksemme reippaina\non meidän parasta olla sanomatta itsellemme kaikkea, mitä siitä\najattelemme, ja on syytä luottaa enemmän luonnonlaatumme kuin noiden\nheikkojen järkisyiden apuun, jotka uskottelevat meille, että me\nvoimme lähestyä kuolemaa välinpitämättöminä. Tyynen kuoleman tuottama\nkunnia, kaipauksen toivo, kauniin jälkimaineen halu, varma elämän\nkärsimyksistä ja onnen oikuista vapautuminen ovat apukeinoja, joita ei\ntule halveksia. Mutta niitä ei myöskään pidä luulla pettämättömiksi.\nMeidän rauhoittamiseksemme tekevät ne sen, mitä sodassa tekee usein\npelkkä pensasaita niiden rauhoittamiseksi, joiden on lähestyttävä\npaikkaa, mistä ammutaan. Kun ollaan siitä kaukana, kuvitellaan sen\nvoivan antaa suojaa, mutta kun on tultu sen lähelle, huomataankin se\nheikoksi avuksi. Me imartelemme itseämme, jos luulemme kuoleman läheltä\nnäyttävän meistä samalta kuin miksi sen olemme ajatelleet matkan\npäästä, ja jos arvelemme tunteittemme, jotka ovat pelkkää heikkoutta,\nolevan kylliksi karaistuneita jäädäkseen koskemattomiksi kaikkein\nankarimman koetuksen kourissa. Huonosti tunnemme myös itsekkyyden\nvaikutukset, jos uskomme sen voivan auttaa meitä pitämään mitättömänä\nsellaista, mikä väistämättömästi tulee sen hävittämään. Ja järki\ntaas, josta luullaan saatavan niin paljon tukea, on tässä tapauksessa\nliian heikko kyetäkseen saamaan meidät vakuutetuiksi siitä, mistä me\nhaluaisimme tulla vakuutetuiksi. Sehän päinvastoin meidät useimmin\npettää ja sehän meitä avustaa keksimään kaiken kuolemaan sisältyvän\nhirmun ja kauhun, lainkaan puhaltamatta meihin sen halveksumista. Se\nvoi meidän hyväksemme tehdä vain sen, että se neuvoo meitä kääntämään\nsilmämme siitä ja luomaan ne muihin esineihin. Caton ja Brutuksen\nvalitsemat olivat loistavia. Muuan palvelija huvittelihe joku aika\nsitten tanssimalla mestauslavalla vähää ennen teilaamistaan. Vaikka\nsiis syyt ovatkin erilaisia, tuottavat ne samat seuraukset. Totuuden\nmukaisesti voimmekin sentähden sanoa, että miten suuri epäsuhta\nvallitseekin ylhäisten miesten ja rahvaanmiesten välillä, molempien\non tuhannet kerrat nähty käyvän kuolemaan samoin kasvonilmein. Mutta\naina on sentään ollut olemassa se eroitus, että milloin ylhäiset\nmiehet osoittavat kuoleman halveksumista, peittää kunnian ja maineen\ntavoittelu sen heidän näkyvistään, samalla kun rahvaanmiesten vähäiset\nälynlahjat estävät heitä oivaltamasta heidän menetyksensä suuruutta,\nniin että heidän käy mahdolliseksi ajatella muita asioita.\n\n\n\n\nENSIMMÄISISTÄ PAINOKSISTA POISTETTUJA MIETELMIÄ\n\n\nv. 1665:n painoksesta\n\n\n1.\n\nItsekkyys on itsensä rakastamista ja kaikkien asiain rakastamista\nitsensä tähden. Se saa ihmiset palvomaan itseään kuin epäjumalaa ja se\ntekisi heistä muiden hirmuvaltiaita, jos kohtalo antaisi heille siihen\ntarvittavat keinot. Se ei löydä milloinkaan lepoa itsensä ulkopuolelta\nja se pysähtyy ulkoesineihin vain niinkuin mehiläiset pysähtyvät\nkukkiin: imeäkseen niistä kaiken, mikä on sille hyödyksi. Mikään ei ole\nniin väkivaltaista kuin sen halut, mikään ei ole niin salattua kuin\nsen pyrkimykset, mikään ei ole niin ovelaa kuin sen menettelytavat.\nSen notkeata näppäryyttä ei voi kuvailla, sen esiintymismahdollisuudet\nvoittavat tarujen muodonvaihdokset ja sen hienon hieno työskentely\nvoittaa kemian tarkkuuden. Sen kuilujen syvyyttä ei voida mitata eikä\npuhkaista niiden pimeyttä. Siellä se on piilossa terävimmiltäkin\nsilmiltä ja siellä se tekee tuhansia ja taas tuhansia huomaamattomia\nmutkia ja käänteitä. Siellä se on usein näkymättömissä omalta\nitseltäänkin ja siellä se siittää, siellä se elättää ja siellä se\nkasvattaa tietämättään monen monia kiintymyksen ja vihan tunteita,\njoskus niin hirviömäisiä, että kun se on saanut ne päivänvaloon,\nse ei tunne niitä enää tai ei uskalla niitä omistaa. Tästä yöstä,\njoka sitä peittää, syntyvät ne naurettavat luulot, joita sillä on\nitsestään; siitä saavat alkunsa sitä itseä koskevat erehdykset,\nhuomaamattomuudet, karkeudet ja typeryydet: siitä johtuu että se luulee\ntunteittensa olevan kuolleita silloin kun ne ovat vain herpautuneita,\nettä se kuvittelee menettäneensä halun juosta silloin kun se on\nvain heittäytynyt levolle ja että se uskoo vapautuneensa kaikista\nmieliteoistaan silloin kun se on ne tyydyttänyt. Mutta tämä sakea\npimeys, joka peittää sen siltä itseltään, ei estä sitä erinomaisen\nhyvin näkemästä kaikkea, mitä on sen ulkopuolella, niin että se on\nsamanlainen kuin meidän silmämme, jotka eroittavat kaiken muun, mutta\novat sokeita itselleen. Ja kun ovat kysymyksessä sen suurimmat edut\nja sen tärkeimmät asiat, jolloin sen halujen kiihkeys vaatii sen koko\nhuomion osakseen, näkee se, tuntee se, kuulee se, kuvittelee se,\nepäilee se, keksii se, arvaa se tosiaankin kaikki, niin että tekisi\nmieli uskoa jokaisessa sen intohimossa piilevän oman, sille luontaisen\ntaikavoiman. Mikään ei ole niin sydämellistä ja lujaa kuin sen\nkiintymys, jota se turhaan koettaa katkaista, nähdessään ne äärimmäiset\nonnettomuudet, jotka sitä uhkaavat. Kuitenkin tekee se joskus lyhyessä\najassa ilman pienintäkään ponnistusta sellaista, mitä se ei ole\nvoinut tehdä kaikilla voimillaan useampien vuosien kuluessa, mistä\nvoisi saada sen varsin todennäköisen johtopäätöksen, että se sytyttää\nitse himonsa ja halunsa, pikemminkin kuin jättäisi ne esineittensä\nkauneuden ja ansiokkuuden sytytettäviksi; että sen mieltymys muodostaa\nniiden kohottavan arvon ja niiden kaunistavan ihomaalin; että se\njuoksee oman itsensä jälessä ja että se seuraa omaa tahtoansa silloin\nkun se tavoittelee asioita, jotka ovat sen tahdon mukaisia. Siihen\nsisältyvät kaikki vastakohdat: se on käskevä ja tottelevainen, vilpitön\nja teeskenteliäs, sääliväinen ja julma, arka ja rohkea. Sillä on\nerilaisia taipumuksia mielenlaatujen erilaisuuden mukaan, mikä ajaa sen\ntavoittelemaan väliin kunniaa, väliin rikkautta, väliin nautintoja.\nSe muuttaa niitä iän, menestyksen ja kokemuksen muuttumisen mukaan.\nMutta siitä on aivan samantekevää, onko sillä useampia taipumuksia\ntai ainoastaan yksi, koska se jakautuu useampien osalle tai keskittyy\nvain yhteen, kun niin tarvitaan ja kun sitä niin miellyttää. Se\non kovin vaihtelevainen, ja ottamatta lukuun ulkonaisista syistä\njohtuvia muutoksia, syntyy siitä ja sen omasta vaikutuksesta\nlukemattomia tällaisia muutoksia. Se on vaihtelevainen vaihtelun\nhalusta, kevytmielisyydestä, rakkaudesta, uutuuden houkutuksesta,\nkyllästymisestä ja inhosta. Se on oikullinen ja sen nähdään joskus\npuuhaavan tavattomalla kiireellä ja uskomattomalla vaivalla,\nsaavuttaakseen sellaista, mikä ei ole sille lainkaan edullista, mikä\non sille suorastaan vahingollistakin, mutta mitä se tavoittelee,\nkoska se tahtoo saavuttaa sen. Se on itsepäinen ja se jännittää\nusein kaiken kykynsä mitä mitättömimmissä yrityksissä, samalla kun\nse saa rajatonta nautintoa kaikkein mauttomimmista ja säilyttää koko\nylpeytensä kaikkein halveksittavimmissa. Se esiintyy kaikissa elämän\ntiloissa ja kaikissa asemissa. Se elää kaikkialla, se elää kaikesta,\nse elää tyhjästä. Se tulee toimeen omistaessaan ja se tulee toimeen\nmenettäessään omistamansa. Siirtyypä se niiden ihmisten puolelle,\njotka sotivat sitä vastaan, se ottaa osaa heidän suunnitelmiinsa,\nja mikä ihmeellisintä, se vihaa itseänsä heidän mukanaan, se tekee\nsalaliittoja omaksi tuhokseen, se puuhaa omaa perikatoaan. Se ei välitä\nmuusta kuin olemassaolostaan, ja kunhan se vain on olemassa, suostuu se\nolemaan jopa oma vihollisensakin. Ei tule siis kummastella, vaikka se\nliittyykin joskus kaikkein töykeimpään tapojen ankaruuteen ja vaikka se\nniin rohkeasti käykin tämän kumppaniksi itseään hävittääkseen, sillä\njos se tuhoaakin itsensä yhtäällä, elpyy ja voimistuu se samaan aikaan\ntoisaalla. Jos luullaan sen luopuvan nautinnostaan, siirtää se sitä\nvain hetkeksi eteenpäin tai muuttaa sen laatua. Ja silloinkin kun se on\nvoitettu ja kun arvellaan päästyn siitä, huomataankin sen riemuitsevan\nvoitostaan keskellä selvää tappiotaan. Sellainen on tarkoin kuvattuna\nitsekkyys, jonka koko elämä on yhtä suurta, lakkaamatonta kuohuntaa\nja myllerrystä. Meri on sen havaannollinen kuva, ja meren alati\nvellovien aaltojen noususta ja laskusta saa itsekkyys uskollisen\nilmaisun ajatustensa hillittömälle kululle ja luonteensa ikuiselle\nliikkuvaisuudelle.\n\n13.\n\nKaikki intohimot ovat vain veren lämpimyyden ja kylmyyden eri asteita.\n\n18.\n\nMenestyksen hetkellä osoitettu tyyneys ja maltillisuus on vain\nliiallista intoilua seuraavan häpeän varomista tai jo saavutetun voiton\nmenettämisen pelkoa.\n\n21.\n\nMaltillisuus on samaa kuin kohtuullisuus ruuassa ja juomassa:\nhaluttaisiin kyllä syödä enemmän, mutta pelätään sen tekevän pahaa.\n\n33.\n\nKaikki ihmiset soimaavat muita siitä, mistä nämä soimaavat heitä.\n\n37.\n\nIkäänkuin väsyneenä teeskentelyynsä ja moninaisiin muodonvaihdoksiinsa,\nnäyteltyään aivan yksinään kaikkia osia inhimillisessä ilvenäytelmässä,\npaljastaa ylpeys luonnolliset kasvonsa ja ilmenee kopeutena. Niin että\nkopeus on oikeastaan ylpeyden äkillinen välähdys ja avoin julistus.\n\n53.\n\nSe on jo onnea sekin, jos tiedämme, kuinka pitkälle onnettomuutemme\nulottuu.\n\n55.\n\nEllemme löydä rauhaa itsestämme, on turhaa etsiä sitä muualta.\n\n70.\n\nTäytyisi kyetä vastaamaan kohtalostaan, voidakseen vastata tulevista\nteoistaan.\n\n77.\n\nRakkaus on rakastuneen sielulle samaa kuin sielu on ruumiille, johon se\nluo elämän.\n\n81.\n\nKoska ihminen ei voi milloinkaan vapaasta tahdostaan rakastaa tai\nlakata rakastamasta, ei rakastajalla ole oikeudenmukaista syytä\nvalittaa rakastettunsa uskottomuutta, eikä tällä rakastajansa\nkevytmielisyyttä.\n\n89.\n\nKohtuullisten tuomarien oikeudenmukaisuus on vain kiintymystä heidän\nomaan ylenemiseensä.\n\n96.\n\nKun olemme väsyneitä rakastamaan, olemme varsin hyvillämme, jos\nrakastettumme osoittaa uskottomuutta, koska mekin siten vapaudumme\nuskollisuudestamme.\n\n97.\n\nSe ensimmäinen ilon sykähdys, jonka ystäviemme onni herättää\nsydämessämme, ei johdu luontomme hyvyydestä eikä myöskään heitä kohtaan\ntuntemastamme ystävyydestä: sen aiheuttaa itsekkyys, joka mairittelee\nmeitä sillä toivolla, että onni osuu vuorollaan meidänkin tiellemme tai\nettä mekin hyödymme jotakin heidän menestyksestään.\n\n99.\n\nParhaidenkin ystäviemme onnettomuuksissa huomaamme aina jotakin, joka\nei ole meille vastenmielistä.\n\n100.\n\nKuinka voimme vaatia toista säilyttämään salaisuutemme, ellemme ole\nitsekään kyenneet sitä säilyttämään.\n\n101.\n\nIkäänkuin ei itsekkyydelle riittäisi kyky muuttaa omaa muotoansa, on\nsillä myöskin kyky muuttaa ulkoesineiden muotoa. Ja sen se tekeekin\nsangen hämmästyttävällä tavalla, koska se ei ainoastaan pue niitä niin\nmainioon valepukuun, että se erehtyy niistä itsekin, vaan muuttaa myös\nniiden tilaa ja luonnetta. Ja tosiaan: kun joku henkilö ei miellytä\nmeitä ja kun hän kääntää vihansa ja vainonsa meitä vastaan, tuomitsee\nitsekkyys hänen tekojaan oikeuden kaikella ankaruudella. Se antaa\nhänen vioilleen sellaisen laajuuden, että ne paisuvat suunnattomiksi,\nja se asettaa hänen hyvät ominaisuutensa niin epäedulliseen valoon,\nettä ne käyvät inhottavammiksi kuin hänen vikansa. Mutta heti\nkun tämä sama henkilö muuttuu meille suosiolliseksi tai kun joku\nmeidän etumme sovittaa hänet meidän kanssamme, palauttaa meidän\npelkkä tyytyväisyytemme tuota pikaa hänen ansioilleen sen hohteen,\nminkä meidän vihamielisyytemme oli juuri niiltä ryöstänyt. Huonot\nominaisuudet häipyvät näkyvistä ja hyvät esiintyvät loistavampina kuin\nennen. Jopa me otamme avuksi kaiken armahtamiskykymme pakottaaksemme\nsen puolustamaan sotaa, jota hän oli käynyt meitä vastaan. Vaikkakin\nkaikki intohimot ovat tämän totuuden näytteitä, osoittaa rakkaus sen\nselvemmin kuin muut. Sillä me näemme rakastuneen, kiehuen raivoa, johon\nhänet ovat saattaneet lemmityn unohdus tai uskottomuus, miettivän\nkostokseen kaikkea, mitä tämä intohimo kykenee suinkin hurjinta\nkeksimään. Mutta heti kun lemmityn näkeminen on tyynnyttänyt hänen\nmielenliikkeittensä kuohunnan, muuttaa hänen hurmautunut ihastuksensa\ntämän kaunottaren viattomaksi, hän syyttää enää vain itseänsä, hän\ntuomitsee omat tuomionsa, ja itsekkyyden ihmeellisen voiman johtamana\npoistaa hän lemmityn pahoista teoista kaiken kataluuden ja eroittaa\nniistä rikoksen, sälyttääkseen sen omille hartioilleen.\n\n102.\n\nIhmisten ylpeyden vaarallisin seuraus on se, että se tekee heidät\nsokeiksi. Tämä sokeus vain ruokkii ja paisuttaa ylpeyttä ja estää meitä\nhuomaamasta apukeinoja, jotka saattaisivat huojentaa kärsimyksiämme ja\nparantaa vikojamme.\n\n103.\n\nMeillä ei ole enää järkeä silloin kun emme enää usko löytävämme sitä\nmuista.\n\n105.\n\nFilosofit ja varsinkaan Seneca eivät ole suinkaan poistaneet rikoksia\nelämänohjeillaan. He ovat käyttäneet näitä vain ylpeytensä rakennukseen.\n\n132.\n\nViisaimmat ovat viisaimpia mitättömissä asioissa, mutta he ovat tuskin\nmilloinkaan viisaita kaikkein vakavammissa yrityksissään.\n\n134.\n\nKorkein houkkamaisuus syntyy usein korkeimmasta viisaudesta.\n\n135.\n\nKun olemme kohtuullisia ruuassa, pidämme joko huolta terveydestämme tai\nemme kykene syömään paljon.\n\n144.\n\nMe emme milloinkaan unohda paremmin asioita kuin väsyttyämme puhumaan\nniistä.\n\n151.\n\nPahetta soimataan ja hyvettä ylistetään vain oman edun takia.\n\n155.\n\nYlistys, jota meille suodaan, pidättää meitä ainakin hyveiden\nharjoittamisen tiellä.\n\n157.\n\nItserakkaus estää henkilöä, joka imartelee meitä, olemasta samalla\nhenkilö, joka imartelee meitä eniten.\n\n159.\n\nYleensä ei eroiteta vihastumisen eri lajeja toisistaan, vaikka niitä\non ensiksikin keveä ja melkein viaton laji, joka johtuu luonnonlaadun\nkiivaudesta, ja toiseksi erittäin rikollinen laji, joka on oikeastaan\nylpeyden raivohulluutta.\n\n161.\n\nSuuria sieluja eivät ole ne, joilla on vähemmän intohimoja ja enemmän\nhyveitä kuin tavallisilla sieluilla, vaan yksinomaan ne, joilla on\nsuuremmat tarkoitusperät.\n\n165.\n\nKuninkaat käsittelevät ihmisiä niinkuin rahoja: he antavat näille minkä\narvon haluavat ja ne on pakko hyväksyä niiden käyvän kurssin, eikä\nniiden todellisen arvon mukaan.\n\n174.\n\nLuonteenomainen viileys aiheuttaa vähemmän julmuutta kuin itsekkyys.\n\n176.\n\nKaikista hyveistämme voi sanoa samaa, mitä eräs italialainen runoilija\non sanonut naisten kunniallisuudesta, ettei se nimittäin ole useinkaan\nmuuta kuin taitoa näyttää kunnialliselta.\n\n192.\n\nOn rikoksia, jotka muuttuvat viattomiksi, jopa mainehikkaiksikin\nloistavuutensa, lukumääränsä ja väkivaltaisuutensa takia. Siitäpä\njohtuukin, että yleisten varojen varastamista sanotaan nokkeluudeksi ja\nmaakuntien epäoikeutettua anastamista valloitusten tekemiseksi.\n\n201.\n\nIhmisessä ei ole hyvää eikä pahaa ylenpalttisesti.\n\n208.\n\nNe, jotka eivät kykene tekemään suuria rikoksia, eivät helposti epäile\nniistä muita.\n\n213.\n\nHautajaisten komeus tarkoittaa enemmän elävien turhamaisuutta kuin\nkuolleiden kunniaa.\n\n225.\n\nNiin epävarmalta ja vaihtelevalta kuin kaikki näyttäneekin maailmassa,\nhuomataan siinä kuitenkin jonkunlaista salaista yhteyttä ja\nKaitselmuksen alati määräämää järjestystä, joka saa kaikki asiat\ntapahtumaan vuorollaan ja seuraamaan kohtalonsa kulkua.\n\n231.\n\nPelottomuuden tulee pitää sydäntä uljaana salaliitoissa, kun\nsitävastoin pelkkä urhoollisuus hankkii sille kaiken tarpeellisen\nlujuuden sodan vaaroissa.\n\n232.\n\nNe, jotka tahtoisivat määritellä voiton sen syntyperän nojalla,\nolisivat ehkä runoilijain tavoin taipuvaisia sanomaan sitä taivaan\ntyttäreksi, koska sen alkua ei käy löytäminen maan päältä. Itse asiassa\nsynnyttää sen lukematon joukko tekoja, joiden päämääränä se ei suinkaan\nole, vaan jotka päinvastoin pitävät silmällä yksinomaan tekijäinsä\nerikoisetuja, mutta sittenkin saavat kaikki ne, jotka muodostavat\nsotajoukon, vain omaa kunniaansa ja ylentymistään tavoitellessaankin\naikaan niin suuren ja niin laajalle ulottuvan hyvän.\n\n236.\n\nKukaan ei voi vastata rohkeudestaan, ellei hän ole milloinkaan ollut\nvaarassa.\n\n241.\n\nIhmiset asettavat useammin rajat kiitollisuudelleen kuin haluilleen ja\ntoiveilleen.\n\n245.\n\nJäljittely on aina vahingoksi, ja teeskentelevässä ihmisessä ovat\nkaikki sellaiset seikat epämiellyttäviä, jotka viehättävät ollessaan\nluonnollisia.\n\n248.\n\nMe emme valita ystäviemme menettämistä heidän ansioittensa mukaan, vaan\nmeidän omien tarpeittemme ja sen mielipiteen mukaan, minkä me luulemme\nheidän saaneen meidän arvostamme.\n\n252.\n\nOn peräti vaikeata eroittaa yleistä, kaikkiin ihmisiin ulottuvaa\nhyvyyttä äärimmäisestä oveluudesta.\n\n254.\n\nJotta me voisimme olla aina hyviä, täytyisi muiden uskoa, etteivät he\nrankaisematta saata olla meille milloinkaan pahoja.\n\n256.\n\nLuottamus omaan viehätyskykyyn on usein ehdottoman epämiellyttävyyden\nkeino.\n\n258.\n\nItseluottamus synnyttää suurimmaksi osaksi sen luottamuksen, mitä\ntunnemme muita kohtaan.\n\n259.\n\nTapahtuu yleisiä kumouksia, jotka muuttavat koko maailmassa ihmisten\nmieliteot yhtä hyvin kuin heidän varallisuussuhteensa.\n\n260.\n\nTotuus on täydellisyyden ja kauneuden perustus ja syy. Esine, olkoon\nse luonnoltaan millainen tahansa, ei voi olla kaunis eikä täydellinen,\nellei se ole todellisesti kaikkea sitä, mitä sen pitää olla, tai ellei\nsiihen kuulu kaikkea sitä, mitä siihen pitää kuulua.\n\n262.\n\nOn sellaisia kauniita esineitä, jotka herättävät suurempaa huomiota\njäädessään epätäydellisiksi kuin ollessaan liian viimeisteltyjä.\n\n271.\n\nUljuus on ylpeyden jaloa ponnistelua, jolla se tekee ihmisestä itsensä\nherran, tehdäkseen hänestä sitten kaiken muun herran.\n\n282.\n\nValtioissa esiintyvä ylellisyys ja liian pitkälle mennyt hienostus ovat\nniiden häviön varmoja merkkejä, koska kaikki yksityiset, kiintyessään\nkokonaan omiin etuihinsa, välittävät vähän yleisestä hyvästä.\n\n290.\n\nKaikista intohimoistamme tunnemme vähimmin laiskuutta. Se on kiihkein\nja ilkeämielisin kaikista, vaikkakin sen väkivaltaisuus pysyy\nhuomaamattomana ja vaikka sen aiheuttamat vahingot jäävät visusti\nsalaan. Jos huolellisesti tarkastelemme sen valtaa, näemme sen kaikissa\ntilaisuuksissa pääsevän tunteittemme, etujemme ja nautintojemme\nherraksi. Se on se imukala, joka kykenee pysäyttämään suurimmatkin\nlaivat, se on se tyven, joka on paljon vaarallisempi tärkeimmille\nasioille kuin karit ja hurjimmatkin myrskyt. Laiskuuden suoma lepo on\nsielun salaista huumausta, joka saa äkkiä katkeamaan innokkaimmatkin\nyritykset ja sitkeimmätkin päätökset. Saadaksemme vihdoin todellisen\nkäsityksen tästä intohimosta, on laiskuutta sanottava jonkunlaiseksi\nsielun autuaallisuudeksi, joka valaa lohdutusta kaikkiin sen\nmenetyksiin ja korvaa kaikki, mitä se mahdollisesti voisi omistaa.\n\n296.\n\nMeistä on hauskaa päästä selville muista, mutta meistä ei ole hauskaa,\njos muut pääsevät selville meistä.\n\n298.\n\nIkävä tauti se on sekin, jos terveyttä täytyy säilyttää liian tarkalla\nhoidolla.\n\n300.\n\nOn helpompi rakastua silloin kun emme ole lainkaan rakastuneita, kuin\npäästä eroon rakkaudesta silloin kun olemme sen valtaan joutuneet.\n\n301.\n\nUseimmat naiset antautuvat pikemmin heikkoudesta kuin intohimosta.\nSiitä johtuukin, että yritteliäät miehet onnistuvat tavallisesti\nparemmin kuin muut, vaikka he eivät olekaan rakastettavampia.\n\n302.\n\nJotta rakastettusi varmasti rakastaisi sinua, on sinun parasta rakastaa\nhäntä mahdollisimman vähän.\n\n303.\n\nRehellisyys, jota rakastuneet vaativat toisiltaan, saadakseen kumpikin\ntietää, milloin he lakkaavat toisiaan rakastamasta, ei tarkoita niin\npaljon sen seikan selvittämistä, milloin heitä ei enää rakasteta, kuin\nsen varmuuden hankkimista, että heitä rakastetaan niin kauan kuin ei\nsanota päinvastaista.\n\n305.\n\nRakkautta voidaan sattuvimmin verrata kuumeeseen: me kykenemme yhtä\nvähän hallitsemaan niin toista kuin toistakaan, olkoon sitten kysymys\nniiden kiivaudesta tai niiden kestämisestä.\n\n309.\n\nVähemmän taitavien suurin taito on tietoisuus siitä, että he ovat\ntoisten viisaan johdon alaisia.\n\n\n\n\nv. 1666:n painoksesta\n\n\n91.\n\nKutkaan eivät niin kiirehdä toisia kuin laiskat silloin kun he ovat\ntyydyttäneet laiskuuttansa, jotta he näyttäisivät ahkerilta.\n\n97.\n\nHeikkoa ystävyyttä osoittaa se, ettei huomata, milloin ystävien\nystävyys kylmenee.\n\n\n\n\nv. 1675:n painoksesta\n\n\n372.\n\nMe pelkäämme aina rakastettumme kohtaamista silloin kun olemme\nliehakoineet muita.\n\n375.\n\nMeillä ei ole syytä liiaksi surra erehdyksiämme silloin kun meillä on\nvoimaa tunnustaa ne.\n\n\n\n\nTEKIJÄN KUOLEMAN JÄLKEEN ILMESTYNEESEEN V. 1693:N PAINOKSEEN LISÄTYT\nMIETELMÄT\n\n\n1.\n\nMonet ihmiset haluavat olla uskovaisia, mutta kukaan ei tahdo olla\nnöyrä.\n\n2.\n\nRuumiillinen työ vapauttaa hengen vaivoista ja siitä syystä ovatkin\nköyhät onnellisia.\n\n3.\n\nTodellisia nöyryytyksiä ovat ne, joita ei kukaan tiedä: muut tekee\nturhamaisuus helpoiksi kestää.\n\n4.\n\nNöyryys on alttari, jolla Jumala tahtoo itselleen uhrattavan.\n\n5.\n\nViisas ei tarvitse paljoa, ollakseen onnellinen. Mikään ei voi tehdä\nhoukkiota tyytyväiseksi. Siitäpä syystä ovatkin melkein kaikki ihmiset\nviheliäisiä.\n\n6.\n\nMe näemme vähemmän vaivaa tullaksemme onnellisiksi kuin saadaksemme\nmuut uskomaan, että me olemme onnellisia.\n\n7.\n\nOn paljon helpompaa sammuttaa ensimmäinen mieliteko kuin tyydyttää\nkaikkia niitä, jotka sitä seuraavat.\n\n8.\n\nViisaus on sielulle samaa kuin terveys ruumiille.\n\n9.\n\nKun maan mahtavat eivät kykene antamaan ruumiin terveyttä eikä mielen\nrauhaa, ostamme aina liian kalliilla sen hyvän, mitä he voivat meille\ntehdä.\n\n11.\n\nTodellinen ystävä on suurin hyvä ja sellainen hyvä, jota vähimmin\nälytään tavoitella.\n\n12.\n\nRakastuneet näkevät lemmittynsä viat vasta sitten kun heidän\nhurmauksensa on loppunut.\n\n13.\n\nViisas varovaisuus ja rakkaus eivät ole luodut toisiaan varten: mikäli\nrakkaus kasvaa, sikäli varovaisuus vähenee.\n\n14.\n\nJoskus on aviomiehestä mieluista, että hänellä on mustasukkainen vaimo:\nhän kuulee aina puhuttavan siitä, mistä hän pitää.\n\n15.\n\nKuinka sellainen nainen onkaan surkuteltava, jossa asuvat samaan aikaan\nsekä rakkaus että hyve!\n\n16.\n\nViisas katsoo edullisemmaksi olla lainkaan sekaantumatta taisteluun\nkuin voittaa.\n\n17.\n\nOn tarpeellisempaa tutkia ihmisiä kuin kirjoja.\n\n18.\n\nOnni tai onnettomuus löytävät tavallisesti tiensä niiden luo, joilla on\njo eniten edellistä tai jälkimäistä.\n\n21.\n\nKunniallinen nainen on kätketty aarre. Ken on sen löytänyt, tekee\nvarsin viisaasti ollessaan sitä kehumatta.\n\n28.\n\nJos rakastamme liiaksi, on meidän vaikea huomata, milloin meitä\nlakataan rakastamasta.\n\n39.\n\nMilloinkaan ei meidän ole vaikeampi puhua hyvin kuin hävetessämme\nvaitioloa.\n\n46.\n\nEi ole mitään luonnollisempaa eikä mitään petollisempaa kuin se\nluulomme, että meitä rakastetaan.\n\n47.\n\nMeistä on hauskempaa tavata niitä, joille me teemme hyvää, kuin niitä,\njotka tekevät hyvää meille.\n\n48.\n\nOn vaikeampi peittää tunteita, joita meillä on, kuin teeskennellä\ntunteita, joita ei meillä ole.\n\n49.\n\nUudelleen solmitut ystävyyden siteet vaativat suurempaa huolta kuin\nsiteet, jotka eivät ole milloinkaan katkenneet.\n\n50.\n\nIhminen, jota ei kukaan miellytä, on paljon onnettomampi kuin ihminen,\njoka ei miellytä ketään.\n\n\n\n"]