Seikkailuromaani sijoittuu Teksasin vapaussotaan ja seuraa eversti Melendezin ja sissipäällikkö Jaguarin vaiheita. Teos on jatkoa Jaguari-romaanille ja sisältää taisteluita, vakoilua ja jännittäviä kohtaamisia Meksikon vastaisella rintamalla sekä Galvestonin rannikkoseuduilla.
Gustave Aimardin 'Uljuutta ja viekkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1865. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ULJUUTTA JA VIEKKAUTTA
Romaani Teksasin vapaussodasta
Kirj.
GUSTAVE AIMARD
Ranskankielestä suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1925.
SISÄLLYS
I. Vanhat tuttavat
II. Neuvottelu
III. Turvapaikka
IV. John Davis
V. Kahakan edellä
VI. Cerro Pardon taistelu
VII. Atepetl
VIII. Vieraanvaraisuutta
IX. Avioliitto
X. Ylösnousemus
XI. Preirierosvot
XII. Luolassa
I
Vanhat tuttavat
Jätettyään Jaguarin [kts. romaania Jaguari] oli eversti Melendez pää
kumarana ja huohottavin rinnoin rientänyt Galvestonin tietä pitkin,
kannuksillaan kiihoittaen ratsuaan, jonka vauhti olikin niin nopea,
että se näytti salaman tavoin viiltävän maata.Mutta matka Salto del Fraylesta kaupunkiin on pitkä. Hevosen nelistäessä mietiskeli eversti, ja mitä enemmän hän mietti, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui, että Jaguari olisi hänelle puhunut totta. Kuinka saattoi olettaakaan, että tuo sissi, niin uljas ja uhkarohkea kuin olikin, olisi seikkailijakourallisen etunenässä rohjennut hyökätä täydellisesti aseistetun korvetin kimppuun, jossa oli lukuisa miehistö ja jota komensi eräs meksikolaisen sotalaivaston paraita upseereja! Linnoituksen valtaaminen näytti everstistä vielä vähemmän uskottavalta.
Näissä mietteissään oli nuori upseeri huomaamattaan sallinut hevosensa vauhdin vähitellen hidastua. Kun eläin havaitsi, että sitä ei enää hoputettu, oli se juoheasti siirtynyt nopeasta laukasta verkallisempaan, sitten raviin ja lopuksi aivan luonnollisesti käyntiin ja asteli nyt pää nuokuksissa ja hamuillen huulillaan ruohoja; jotka sen ulottuville sattuivat.
Yö oli tullut jo kauan sitten. Seudulla vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan rannikon mukulakiviä vyöryttelevän meren kumea mylvinä.
Eversti seurasi pientä, rantatöyryn kylkeen uurrettua polkua, joka oli paljon lyhentänyt matkaa hänen Galvestoniin pyrkiessään. Tämä polku, jota päivisin käytettiin jokseenkin paljon, oli näin varhaisella yön hetkellä jo aivan autio. Siellä täällä törröttävät talot olivat suljetut, mitään valoa ei kiilunut niiden ahtaista ikkunoista, päivän raskaista ponnistuksista uupuneet kalastajat olivat käyneet aikaisin levolle.
Nuoren upseerin hevonen, joka tämän välinpitämättömyydestä rohkaistuneena oli yhä enemmän hidastanut askeleitaan, pysähtyi vihdoin kokonaan erään laihan pensaan ääreen, jota se heti alkoi puhdistaa lehdistä.
Tämä liikkumattomuus sai everstin heräämään mietteistä, joihin hän oli vaipunut. Se ikäänkuin vavahdutti hänet valveille.
Hän tähysteli tutkivasti ympärilleen.
Vaikka vallitsi jokseenkin synkkä pimeys, oli hänen kuitenkin helppo havaita, että hän oli vielä varsin kaukana määräpaikastaan.
Pyssynkantaman päässä hänen edessään kohosi talo, jonka visusti suljettujen ikkunaluukkujen välitse kuitenkin tunkeutui kapea valoviiru.
Eversti katsoi kelloaan.
Oli puoliyö.
Olisi ollut järjetöntä pyrkiä edemmäksi, varsinkin kun olisi ollut mahdotonta löytää venhettä, jolla pääsisi saarelle. Kovin harmissaan tästä vastuksesta, jolla, olettaen että Jaguarin ilmoitukset olivat totta, saattoi olla vakavat seuraukset, päätti nuori upseeri, tätä kiusallista viivytystä noituen, ratsastaa tuolle edessään häämöittävälle asunnolle asti ja sinne tultuaan koettaa keksiä keinon, miten pääsisi lahden yli.
Kierrettyään paksun viittansa poimut tiukemmin ympärilleen suojellakseen itseään, mikäli mahdollista, kostealta meri-ilmalta, tarttui eversti jälleen ohjaksiin ja kannusti hevosensa juoksemaan täyttä ravia taloa kohti. Välimatka ei ollut pitkä, ja ratsastaja oli pian perillä. Mutta kun hän oli enää vain muutaman askeleen päässä talosta, ei hän edennyt suoraviivaisesti porttia kohti, vaan astui maahan, sitoi hevosensa mezquite-puuhun ja pistettyään pistoolinsa vyöhönsä teki pitkän kaarron, hiipien varovaisesti erään ikkunan luo.
Siinä kuohumistilassa, jossa mielet siihen aikaan Teksasissa olivat, oli entinen luottamus täydellisesti hävinnyt ja sen sijalle tullut mitä suurin epäluulo. Ei eletty enää sitä aikaa, jona asuntojen ovet olivat yötä päivää auki, jotta vieraat helposti pääsisivät perheen keskuuteen. Näiden maiden perinnäistapoihin kuuluva vieraanvaraisuus oli, ainakin toistaiseksi, väistynyt epäluuloisen pidättyväisyyden tieltä, ja oli äärettömän varomatonta saapua outoon asuntoon, ennenkuin oli ottanut selvän siitä, että siellä tapaisi ystäviä.
Varsinkin oli sotilaspukuisen meksikolaisen everstin liikuttava erittäin varovaisesti.
Maatalo oli laaja. Se ei näyttänyt niin köyhältä ja laiminlyödyltä kuin liiankin usein on espanjalais-amerikkalaisten talonpoikaistilojen laita.
Rakennus oli neliömäinen ja katettu italialaiseen malliin. Sen edessä oli parvekkeella varustettu käymäportti. Äskettäin uudestikalkitut seinät olivat hohtavan valkoiset, mikä oli hauskana vastakohtana niitä kirjailevain nuorten viiniköynnösten ja muiden kasvien vehmaalle vihreydelle.
Kartano ei ollut muurilla ympäröity. Vain vahva pensasaita, joka eräistä kohdista oli pahoin runneltu, suojeli sitä.
Talon sivurakennukset olivat laajat ja hyvässä kunnossa. Kaikki todisti, että sen haltija harjoitti tointaan suuressa mittakaavassa ja omaan laskuunsa.
Kuten sanoimme, oli eversti hiljaa hiipinyt erään ikkunan alle. Luukut olivat huolellisesti suljetut, mutta eivät sentään niin tiiviit, ettei pienestä, niiden raosta välkkyvästä valoviirusta olisi arvannut huoneessa vielä valvottavan. Turhaan painoi eversti silmänsä rakoon. Hän ei voinut mitään eroittaa. Mutta vaikka hän ei nähnyt, niin hän kuuli, ja ensimmäiset hänen korvaansa sattuvat sanat olivat kaiketikin varsin vakavia, sillä hän kävi yhä tarkkaavammaksi, jotta häneltä ei jäisi keskustelusta mitään kuulematta.
Käyttäen taaskin etuoikeuttamme romaaninkirjoittajana astumme huoneistoon ja esitämme lukijalle siellä tapahtuvan merkillisen näytelmän, jonka mielenkiintoisinta osaa everstin kiusakseen oli mahdotonta seurata.
Pienehkössä, käryävän keittiölampun himmeästi valaisemassa salissa oli neljä synkkäkasvoista, villin näköistä, talonpoikaisesti puettua miestä koolla.
Kolme heistä istui nojatuoleissa ja jakkaroilla, kuunnellen pyssy jalkainsa välissä neljättä, joka kädet selän takana käveli puhuessaan astellen hermostuneena edestakaisin lattialla.
Laajalieriset, vicunan villoista vanutetut huopahatut, jotka kolmella ensinmainitulla oli päässä, ja salissa vallitseva puolihämärä estivät tarkoin näkemästä heidän kasvojaan ja niiden ilmeitä. Neljäs sensijaan oli avopäin. Hän oli noin nelikymmenvuotinen mies, kookas vartaloltaan ja sopusuhtainen rakenteeltaan. Hänen jäntevät jäsenensä osoittivat harvinaista voimaa, ja perin tuuhea, kihara tukka valui hänen leveille hartioilleen. Otsa oli korkea, nenä suora, silmät mustat ja läpitunkevat; kasvojen alaosaa verhosi pitkä, sakea parta. Miehen piirteissä oli jotakin karaistua ja ylvästä, mikä herätti kunnioitusta, melkeinpä pelkoa.
Sillä hetkellä hän näytti olevan vimmatun vihainen. Hänen kulmakarvansa olivat kaartuneet yhteen, posket olivat lyijynharmaat, ja toisinaan, kun hän antautui liikutuksensa valtaan, jota turhaan yritti pidättää, sinkautti hänen silmänsä salaman, joka sai nuo kolme muuta nöyrästi taivuttamaan päänsä alas. Nämä näkyivät syystä tai toisesta olevan alemmassa asemassa kuin hän.
Hetkellä, jona astumme saliin, näkyy tuntematon lyhyesti toistavan jo kauan sitten aloittamansa puheen.
"Ei", huudahti hän voimakkaalla äänellä; "tätä ei enää saa jatkua! Inhoittavilla julmuuksilla te häpäisette pyhän asian, jonka puolesta taistelemme, pilaatte maineenne väestön silmissä ja oikeutatte kaikki ne parjaukset, joita vastustajamme meistä levittävät. Sortajiamme matkimalla emme saa ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että todella tahdomme heidän parastaan. Niin suloista kuin kärsityn vääryyden kostaminen lieneekin, on sellaisen pyhän periaatteen puolesta taisteltaessa kuin meidän asiamme, jonka vuoksi jo kymmenen vuoden aikana olemme vuodattaneet vertamme, jokaisen unohdettava kaikki mieskohtainen viha ja kauna suuren kansallisen voiton hyväksi. Minä sanon sen teille tässä suoraan, peittelemättä, arastelematta, minä, joka ensimmäisenä uskalsin kajahduttaa kapinahuudon ja yllyttää kansan vastarintaan, minä, joka siitä asti, kun olen ollut täysimittainen mies, olen uhrannut kaiken – varallisuuden, ystävät, omaiseni – vain siinä toivossa, että kerran näkisin maani vapaana, minä vetäydyn pois kamppailusta, jos sitä joka päivä tahrataan hirmutöillä, jollaisia itse punanahatkin häpeäisivät."
Nuo kolme miestä, jotka tähän asti olivat pysyneet jokseenkin tyyninä, nousivat silloin kaikki samalla kertaa, vakuuttaen olevansa syyttömät rikoksiin, joista heitä soimattiin.
"Minä en usko teitä", vastasi johtaja äkäisesti, "en usko teitä, koska voin äsken tekemäni syytöksen täydellisesti todistaa! Te kiellätte. Sitä odotinkin. Teidän osanne oli aivan viitoitettu, teidän täytyi toimia niin: jokainen muu tie oli teiltä suljettu. Vain yksi teistä, joukkonne nuorin, jolla kenties oli enimmän syytä kostotoimenpiteisiin, on osannut pysyä tehtävänsä tasalla. Ja vaikka vihollisemme monetkin kerrat ovat yrittäneet häntä panetella, on hän alati pysynyt puhtaana, kuten meksikolaiset itsekin jo myöntävät. Sen päällikön te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin: tarkoitan Jaguaria. Eilenkin taas on hän muutamain meikäläisten etunenässä suorittanut mitä uljaimman ja merkillisimmän urotyön."
Kaikki astuivat muukalaisen ympärille ja kyselivät häneltä uteliaina.
"Eipä minun ole tarvis kertoa, mitä on tapahtunut. Muutaman tunnin kuluttuahan sen saatte tietää. Riittäköön teille, kun kuulette, että nykyisin on Galvestonin välitön antautuminen Jaguarin rohkean otteen seurauksena, sillä kaupunki ei enää kauan kykene pitämään puoliaan meitä vastaan."
"Pääsemme siis voitolle!" huudahti eräs talonpojista.
"Niin pääsemme, mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Jos meidän onnistuukin anastaa meksikolaisilta Galvestonin kaupunki, jää heille vielä viisikymmentä muuta, joihin voivat sulkeutua. Uskokaa siis minua: sen sijaan, että antautuisitte liialliseen riemuun ja varomattomaan itseluottamukseen, on teidän päinvastoin ponnisteltava kaksin verroin ja pidettävä itsenne kurissa, jos mielitte säilyttää voiton hedelmät käsissänne."
"Mutta mitä pitää tehdä tuon tuloksen saavuttamiseksi, jota me toivomme yhtä paljon kuin tekin?" kysyi mies, joka oli jo äsken puhunut.
"Noudattaa sokeasti minun antamiani neuvoja ja epäröimättä ja arvostelematta totella käskyjäni. Lupaatteko sen?"
"Lupaamme!" huudahtivat toiset innokkaasti. "Ainoastaan te, don Benito, voitte meitä varmasti ohjata ja tehdä meistä voittajia!"
Oli hetkinen äänettömyyttä. Mies, jota oli nimitetty don Benitoksi, astui esiripulla eristettyyn salin loukkoon, vetäen vihreän sarssikankaan sivulle. Sen takana oli Soledadin pyhän neitsyen alabasterinen veistokuva, jonka edessä paloi lamppu. Sitten hän kääntyi läsnäolevia kohti.
"Polvillenne ja hatut päästä!" käski hän.
Toiset tottelivat.
"Vannokaa nyt", jatkoi don Benito, "että pidätte uskollisesti lupauksenne, jonka minulle vastikään omasta tahdostanne annoitte! Vannokaa, että taistelussa olette lempeitä voitetuille ja kohtelette vankeja hyvin voiton jälkeen! Tällä ehdolla minä suostun teitä edelleenkin tukemaan. Muussa tapauksessa vetäydyn heti pois taistelusta, joka tosin ei ole menetetty, mutta ainakin tahrattu."
Tehtyään hurskaasti ristinmerkin ojensivat kaikki kolme käsivartensa kuvaa kohti, lausuen lujalla äänellä:
"Niin totta kuin toivomme pääsevämme paratiisiin, me vannomme sen!"
"Hyvä", vastasi don Benito, sulkien verhon jälleen ja viitaten heitä nousemaan, "minä tiedän teidän olevan liian ritarillisia, caballeros, rikkoaksenne näin juhlallisen valan."
Hämmästyneenä tästä merkillisestä näytelmästä, josta ei juuri mitään tajunnut, oli eversti epätietoinen, miten menettelisi, kun hän samassa luuli kuulevansa epäselvän rasahduksen lähettyviltään. Hän suoristausi heti ja piiloutui kiireesti pensasaidan taakse, kovin levottomana tuosta nopeasti lähenevästä melusta, jonka syytä ei tiennyt. Mutta pian hän havaitsi useita miehiä hiljalleen kävelevän varjossa.
Niitä oli neljä, ja he kantoivat viidettä käsivarsillaan. He astuivat suoraan ovelle ja kolkuttivat sitä erikoisella tavalla.
"Kuka siellä?" kysyttiin sisäpuolelta.
Eräs saapuvista vastasi, mutta niin matalalla ja tukahdetulla äänellä, että eversti ei kyennyt kuulemaan hänen lausumaansa sanaa.
Ovi raoittui ja tulokkaat astuivat sisälle. Sitten se sulkeutui jälleen, muttei sentään niin väleen, että varovainen avaaja ei olisi ehtinyt luoda tutkivaa silmäystä ympärilleen.
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi eversti.
"Se merkitsee", kuiskasi karkea ääni hänen korvaansa, "että te, eversti Melendez, kuuntelette sellaista, mikä ei teitä koske, ja että se voi käydä teille vaaralliseksi."
Kummastuneena tästä odottamattomasta vastauksesta ja varsinkin siitä, että hänet niin hyvin tunnettiin, sieppasi eversti nopeasti pistoolin vyöstään, veti hanan vireeseen ja kääntyi omituista puhuttelijaansa kohti.
"Eipä totisesti", vastasi hän, "voi olla mitään pahempaa vaaraa kuin välitön kuolema, ja sitä minä en suuresti sure, sen vannon."
Tuntematon alkoi nauraa ja tuli esille tiheiköstä, johon oli kätkeytynyt.
Hän oli rotevan näköinen mies, ja kuten everstillä oli hänelläkin pistooli kädessä.
"Tiedättehän, että kaksintaistelu on meksikolaisessa armeijassa kielletty", virkkoi hän. "Pankaa siis pois tuo pistooli, hyvä herra, koska se lauetessaan voisi tuottaa teille ikäviä seurauksia."
"Laskekaa te ensin aseenne", vastasi eversti kylmästi; "sitten näen, mitä teen."
"Niinkuin tahdotte", myönsi toinen yhä hymyillen ja pistäen pistoolin takaisin vyöhönsä.
Eversti teki samoin.
"Ka", jatkoi tuntematon, "minulla on teille haasteltavaa. Mutta, kuten kaiketi olette huomannut, on tämä paikka huonosti valittu salaista keskustelua varten."
"Tosiaankin!" vastasi eversti, yhtyen avomielisesti tuon omituisen miehen sävyyn, miehen, jonka sattuma niin odottamatta oli tuonut hänen tielleen.
"Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä kanssani. Kas niin, eversti, suvaitkaa asian näin ollen seurata minua vain muutama askel, niin saatan teidät tuntemaani paikkaan, joka sopii mainiosti tarkoitukseemme."
"Niinkuin käskette, caballero", vastasi eversti kumartaen.
"Tulkaa siis!" toisti tuntematon, lähtien liikkeelle.
Eversti seurasi häntä. Matka ei ollut pitkä. Mies vei hänet paikkaan, johon hän oli sitonut hevosensa. Sen vieressä oli tällä hetkellä toinen ratsu. Tuntematon pysähtyi.
"Nousemmeko ratsaille?" kysyi hän.
"Miksi?" uteli nuori upseeri.
"Lähtekäämme täältä, by God! Ettekö sitten ole paluumatkalla Galvestoniin?"
"Olen kyllä. Mutta..."
"Mutta", keskeytti tuntematon, "te olisitte kernaasti samoillut vielä jonkun aikaa tämän moision liepeillä, eikö totta?"
"Sen myönnän."
"Ka, uskokaa sanani, siinä menettelisitte epäviisaasti kahdesta pätevästä syystä. Ensiksikään ette saisi tietää mitään enempää kuin minkä jo ehditte urkkia eli että tässä kartanossa on kapinallisten päämaja. Näette, että puhun teille avomielisesti."
"Se täytyy myöntää. Mutta mikä on sitten se toinen syy?"
"Hyvin yksinkertainen! Joka hetki olette vaarassa, että teitä tervehditään luodilla, ja tiedättehän teksasilaisten olevan hyviä tarkk'ampujia."
"Se on totta, mutta tekin tiedätte, että se syy ei minun vaa'assani paljon paina."
"Anteeksi! Rohkeus ei, ainakaan minun mielestäni, ole siinä, että aiheetta uhraa elämänsä, vaan päinvastoin siinä, että harkiten panee henkensä alttiiksi, tarkoitan, uhraa sen sellaisen asian puolesta, joka maksaa vaivan."
"Kiitos nuhdesaarnastanne, caballero."
"Lähdetäänkö?"
"Hetikohta, kunhan suvaitsette minulle ilmoittaa, kuka olette ja mihin olette menossa."
"By God, eversti, sallikaa minun sanoa teille, että teillä on varsin lyhyt muisti! Mutta onhan viimeisen kohtauksemme jälkeen tapahtunut niin paljon, että unohtaminen ei ole mitään ihmeellistä. Yhdellä sanalla palautan mieleenne kaikki muistonne. Minä olen John Davis, entinen orjakauppias."
"Tekö!" huudahti eversti kummastuksen elein.
"Juuri niin."
"Ahaa", jatkoi eversti ylväästi, pannen käsivartensa ristiin ja katsellen häntä suoraan silmiin. "Sitten meillä on eräs lasku järjestettävänä."
"Minä en luule, että minulta on koskaan jäänyt mitään järjestettävää, eversti."
"Te unohdatte, mister John Davis, millä tavoin käytitte väärin luottamustani, pettääksenne minut."
"Niinkö? Te petytte, eversti. Silloin minun täytyisi olla meksikolainen, mitä en Jumalan kiitos ole! Minä palvelin maatani niinkuin te palvelitte omaanne, siinä kaikki. Kapinassa kukin ponnistaa puolestaan, tiedättehän."
"Tuo sananparsi saattaa teille olla mukava, mister Davis, sen käsitän, mutta minä tunnen vain yhdenlaista uskollisuutta, suorasukaista ja avokatseista toimintaa."
"Hm, siihen saattaisi tehdä paljonkin huomautuksia, mutta siitä ei tällä haavaa ole kysymys. Todistuksena, että te petytte ja teette väärin minua kohtaan, on, että minulla muutama minuutti sitten oli elämänne vallassani enkä halunnut sitä teiltä riistää."
"Siinä olette väärässä, sillä minä vannon teille, että jollette puolustaudu, niin minä riistän teiltä hetikohta omanne", virkkoi meksikolainen, vetäen pistoolinsa hanan vireeseen.
"Tämä on siis vakavaa?"
"Perin vakavaa, uskokaa minua!"
"Te olette hullu", sanoi John Davis, kohauttaen olkapäitään. "Mistä hitosta olette saanut sen päähänpiston, että tahdotte minut tappaa?"
"Haluatteko puolustautua vai ettekö?"
"Hetkinen! Mitä te mies ajattelette? Eikö ole mahdollista päästä yhteisymmärrykseen kanssanne?"
"No, sananen sitten, mutta puhukaa lyhyeen."
"By God! Tiedättehän, ettei minulla ole tapana pitkälti laverrella."
"Minä kuuntelen teitä."
"Miksi tuolla tavoin kahnaatte pyssynperäänne? Kosto on todellinen vain silloin, kun se on täydellinen. Pistoolinpamaus olisi merkkinä teidän kuolemaanne, sillä teidät saarrettaisiin ja teidän kimppuunne hyökättäisiin yhtaikaa kaikilta puolilta, ennenkuin edes ehtisitte pistää jalkanne jalustimeen. Senhän myöntänette?"
"Niin kyllä, mister Davis, pahassa pulassa minä olen!"
"Myöntänette", jatkoi toinen yhä järkähtämättä, "että en etsi arvotonta veruketta välttääkseni ottelua teidän kanssanne?"
"Minä tiedän, että te olette urhoollinen."
"Kiitos! Minä en kiistele sen syyn pätevyydestä, joka kannustaa teitä haluun vaihtaa laukauksia kanssani. Tekosyytä eivät teidänlaisenne miehet tunne. Vakuutan kunniasanallani, että olen käytettävissänne minä päivänä ja millä hetkellä vain haluatte, todistajin tai todistajitta. Oletteko siihen tyytyväinen?"
"Eikö olisi parempi nousta ratsuillemme, karauttaa edessämme avautuvalle tasangolle ja ratkaista asia heti?"
"Se olisi minulle varsin mieluista, mutta valitettavasti täytyy minun tällä hetkellä kieltäytyä siitä ilosta. Minä toistan teille, ettemme ainakaan tällä hetkellä voi taistella."
"Mutta syy, syy?" huudahti nuori mies kuumeisen kärsimättömästi.
"Koska ehdottomasti tahdotte tietää syyn, niin voinhan sen teille sanoa. Minulla on tällä hetkellä hallussani perin tärkeitä tiedonantoja, sanalla sanoen, teksasilaisen armeijan päälliköt ovat valtuuttaneet minut äärettömän tärkeissä asioissa saapumaan kenraali Rubion, Galvestonin sotilaskuvernöörin, luo. Teidänlaisenne caballero käsittää kyllä, että minulla ei ole oikeutta panna vaaraan elämää, joka ei kuulu minulle."
Eversti kumarsi erinomaisen kohteliaasti, päästi pistoolinsa vireestä ja pisti sen takaisin vyöhönsä.
"Minä olen hämilläni tapahtuman johdosta", sanoi hän. "Suonette minulle anteeksi, señor, että täten antauduin vihani valtaan. Minä tunnustan, että käytöksenne on kauttaaltaan ollut arvokasta ja hienotunteista. Rohkenen toivoa, että suotte minulle anteeksi."
"Älkäämme sitä enää muistelko, herra eversti. Heti kun olen päättänyt tehtäväni, on minulla kunnia asettua käytettäväksenne. Ja jos mikään ei teitä enää pidätä täällä, niin suuntaamme nyt yhdessä matkamme Galvestonia kohti."
"Tekemänne tarjouksen otan mielihyvällä vastaan. Välillämme vallitsee aselepo. Suvaitkaa siis toistaiseksi lukea minut ystävienne joukkoon ja sellaisena kohdella."
"Se on sovittu. Olinkin varma, että lopuksi ymmärtäisimme toisemme. Satulaan siis ja matkalle!"
"En parempaa pyydä, mutta haluaisin huomauttaa, että on vasta puoliyö."
"Tarkoitatte...?"
"Että päivänkoittoon asti ja ehkä vielä myöhemminkin meidän on mahdotonta saada venettä, jolla pääsisimme saarelle."
"Älkää siitä olko huolissanne, eversti. Vene on minua odottamassa, ja siinä tarjoan teille mielihyvällä paikan."
"Hm, kaikki toimenpiteenne ovat hyvin harkitut, herrat kapinoitsijat. Teiltä ei koskaan puutu mitään."
"Syy siihen on yksinkertainen. Haluatteko sen tietää?"
"Tunnustan olevani utelias."
"Se johtuu siitä, että tähän asti olemme vedonneet uskollisten kannattajaimme sydämeen emmekä heidän kukkaroonsa. Viha meksikolaista valtaa vastaan luo jokaisesta älykkäästä ihmisestä meille hartaan puoluelaisen. Vapauden toivo hankkii meille kaiken, mikä meiltä puuttuu, – siinä koko salaisuus. Tiedätte hyvin, eversti, että taisteluhenki on ihmissydämelle synnynnäistä. Kapina tai vastustus, miten vain haluatte, ei ole muuta kuin järjestettyä taisteluhenkeä."
"Se on totta", virkkoi eversti hymyillen.
Molemmat viholliset nousivat toistaiseksi ystävinä ratsuilleen ja ajoivat rinnatusten pois.
"Teillä on perin omituisia ajatuksia ja mielipiteitä", jatkoi eversti, jota amerikkalaisen keskustelu huvitti.
"Eipä suinkaan!" vastasi tämä huolettomasti. "Nämä ajatukset ja mielipiteet ovat vain pitkän kokemuksen tulos. Minä en pyydä ihmiseltä enempää kuin mihin hänet on luotu ja kasvatettu, ja täten menetellen olen varma siitä, etten koskaan erehdy. Otaksukaamme, että meksikolaiset karkoitetaan maasta ja että Teksasin hallitus järjestetään ja toimii säännöllisesti..."
"No niin", hymyili eversti, "mitä silloin tapahtuisi?"
"Tapahtuisi välttämättömästi", vastasi järkkymätön amerikkalainen, "että huomenna tai jonakuna muuna päivänä joku mielipuoli tai kunnianhimoinen kohoaisi kansan keskuudesta ja nousisi hallitusta vastaan. Heti hän saisi puoluelaisia, jotka tekisivät hänestä lipunkantajansa, ja samat miehet, jotka tänään ovat, täydellisesti kieltäen itsensä, valmiit vuodattamaan verensä meidän edestämme, toimisivat samoin hänen hyväkseen – eivät siksi, että heillä olisi syytä valituksiin hallitusta vastaan, jonka tahtovat kukistaa, vaan yksinomaan tuon mainitsemani taisteluhengen kiihoittamina."
"Ohoh, tuopa jo menee liian pitkälle!" huudahti eversti purskahtaen nauruun.
"Te ette usko minua? No hyvä, kuunnelkaa siis. Minä, joka teille puhun, olen tuntenut eräässä maassa, samantekevä missä, miehen, joka oli viettänyt kaiken ikänsä vehkeilyissä. Kerran hänelle onni hymyili ja hän sattumalta pääsi, tietämättä miksi tai miten, tasavallan korkeimmalle kunniapaikalle, jonkinlaiseksi presidentiksi. Arvaatteko, mitä hän valtaan päästyään teki?"
"Canarios, koetti tietenkin siinä pysyä!"
"Erehdytte täydellisesti! Päinvastoin hän nousi kapinaan sitä innokkaammin ja toimi siinä niin mainiosti, että kukisti itsensä ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen."
"Joten...?"
"Joten hän hyvin luultavasti olisi kuollut tyrmässä, jollei hänen seuraajansa olisi häntä armahtanut."
Molemmat miehet nauroivat vielä John Davisin sukkeluudelle, kun tämä pysähdytti ratsunsa, viitaten everstille, että hän tekisi samoin.
Upseeri noudatti kehoitusta.
"Olemmeko perillä?" kysyi hän.
"Olemme melkein. Näettekö tuon veneen, joka keinuu tuolla rantakallion juurella?"
"Näen kyllä."
"Se on se, joka vie meidät Galvestoniin."
"Entä hevosemme?"
"Olkaa huoletta! Tuon kurjan töllin isäntä pitää niistä hyvän huolen."
John Davis nosti silloin pillin huulilleen ja puhalsi kahdesti kimakan, lyhyen säveleen.
Melkein heti avautui töllin ovi ja mies tuli esille. Mutta astuttuaan askeleen eteenpäin hän peräytyi heti kaksi, kaiketikin kummastuneena, kun näki kaksi miestä, vaikka oli ainoastaan yhtä odottanut.
"Hoi, Jaleo, hoi", huusi John Davis, "älkää menkö takaisin, by God!"
"Tekö se siis olette?" kysyi mies.
"Niin, jollei ehkä paholainen ole ottanut päälleen minun hahmoani!"
Kalastaja kohautti tyytymättömänä päätänsä.
"Älkää laskeko moista leikkiä, John Davis", nuhteli hän. "Yö on pimeä ja meri ärjyy; piru on siis tänä iltana liikkeellä."
"No, no, vanha potovalas", kiirehti amerikkalainen, "laittakaa veneenne
kuntoon, meillä ei ole aikaa hukata. Tämä herrasmies on ystäviäni. Onko
teillä alfalfaa [apilakasvin laji] hevosillemme aitauksessanne?""Kylläpä olisi kaunista, jos sitä puuttuisi! Hoi, Pedrillo, tulehan tänne, muchacho! Ota näiden herrain hevoset ja vie ne tarhaan."
Tästä kutsusta lähti töllistä haukotellen laiha miehenvenkale, lähestyen matkustajia. Nämä olivat jo astuneet satulasta. Palvelija tarttui hevosia suitsista ja ryhtyi taluttamaan niitä mukanaan sanaa sanomatta.
"Lähdemmekö?" kysyi John Davis.
"Niin pian kuin tahdotte", vastasi kalastaja nyrpeänä.
"Toivoakseni teillä on kylliksi väkeä?"
"Molemmat poikani ja minä – se toki riittää lahden yli soutaaksemme!"
"Te tiedätte sen epäilemättä paremmin kuin minä."
"Miksi sitten kysytte?" murahti kalastaja kohauttaen olkapäitään ja suunnaten askeleensa venettä kohden.
Toverukset seurasivat häntä.
Kalastaja ei ollut valehdellut. Yö oli myrskyinen, ja merellä loiskuivat korkeat laineet. Tarvittiin vanhan merimiehen koko taito, jos mieli pyrkiä lahden poikki. Mutta kahden tunnin yhtämittaisen jättiläisponnistuksen jälkeen saapui vene Galvestonin aallonmurtajalle ja purki matkustajansa loukkaantumattomina. Sitten kalastaja odottamatta sanaakaan kiitokseksi käänsi aluksensa, palasi ulapalle ja häipyi pian pimeään.
"Tässä me eroamme", virkkoi John Davis everstille, "sillä kumpikin meistä lähtee eri tietä. Huomenaamulla kello yhdeksältä minulla on kunnia saapua kenraalin luo. Saanko toivoa, että siihen mennessä olette puhunut hänelle minusta kyllin suosittelevin sanoin, jotta hän ottaa minut hyvin vastaan?"
"Siinä suhteessa teen kaiken voitavani."
"Kiitos ja hyvää yötä!"
"Vielä sananen ennenkuin eroamme, jos suvaitsette."
"Olkaa hyvä, eversti."
"Tunnustan teille, että minua tällä hetkellä kiusaa ääretön uteliaisuus."
"Minkä suhteen?"
"Vähän ennen teidän saapumistanne näin maakartanoon, johon sattuma oli minut johdattanut, saapuvan neljä miestä, jotka kantoivat viidettä."
"Entä sitten?"
"Kuka se mies oli?"
"Enpä totisesti tiedä hänestä enempää kuin tekään. Kaikki, minkä voin sanoa, on, että hänet tavattiin kello yhdeksän illalla virumassa kuolemaisillaan rannikolla, muutamain toveriemme ollessa siellä väijyksissä pitääkseen lahdenpoukamaa silmällä. Mutta kuka hän on ja mistä hän on tullut, siitä en tiedä mitään. Tiedän vain, että hänen ruumiinsa on täynnä haavoja. Kun hänet nostettiin ylös, oli hänellä vielä kirves kouristuneessa kämmenessään. Siitä päättelin hänen kuuluneen meikäläisten niin onnellisesti anastaman korvetin, Libertadin, miehistöön. Siinä kaikki tiedot, jotka minun on mahdollista teille antaa. Vieläkö olisitte tahtonut enemmän kuulla?"
"Sananen vain! Ken on se mies, jonka näin talossa ja jota siellä olevat henkilöt nimittivät don Benitoksi?"
"Hänet joudutte kyllä pian tuntemaan. Hän on Teksasin kapinan ylipäällikkö. Enempää ei minun ole lupa teille sanoa. Näkemiin! Huomenna kello yhdeksältä kenraalin luona?"
"Niinkuin sanotte."
Kohteliaasti puristettuaan toistensa kättä miehet erosivat ja saapuivat kaupunkiin kumpikin eri puoleltaan. Eversti meni kotiinsa ja John Davis etsimään yösijaa jonkun liittolaisen luota, joita tiesi Galvestonissa olevan paljonkin.
II
Neuvottelu
Siihen nopeuteen, jolla pahat uutiset leviävät, näkyy sisältyvän tähän asti käsittämätön salaisuus. Tuntuu siltä kuin joku sähkövirta kuljettaisi niitä huimaavassa pyörteessään ja häijyllä riemulla sirottelisi kaikkialle tielleen.
Jaguari ja El Alférez olivat ryhtyneet mitä huolellisimpiin varokeinoihin, jotta retki pysyisi salassa eikä heidän menestyksensä tulisi tunnetuksi, ennenkuin he olivat ehtineet ryhtyä määrättyihin toimenpiteisiin varmentaakseen näiden uhkarohkeiden yritysten tuloksen. Liikennelinjat olivat noilla seuduilla siihen aikaan ja ovat vielä nytkin perin harvat ja tukalat. Yksi ainoa henkilö, eversti Melendez, tiesi osapuilleen, mitä oli tapahtunut, mutta hänellähän ei ollut vielä ollut tilaisuutta siitä mitään kertoa. Ja kuitenkin kierteli jo kaksi tuntia selostamaimme tapausten jälkeen kaupungilla hämärä huhu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut.
Nousevan vuoksen lailla laajeni huhu hetki hetkeltä paisuen yhä valtavammaksi. Sillä, kuten tällaisissa oloissa aina tapahtuu, hävisi kummallisiin ja mahdottomiin yksityisseikkoihin upotettu totuus melkein kokonaan näkyvistä, ja sen tilalle sukeltausi ääretön röykkiö toinen toistaan järjettömämpiä uutisia, jotka kuitenkin säikäyttivät väestöä ja saattoivat sen ylenmäärin levottomaksi.
Muun muassa sanottiin, että kapinalliset lähestyivät kaupunkia peloittavin, viisikolmatta-aluksisin laivastoin, joissa oli kymmenentuhatta miestä maallenousujoukkoja, runsaasti varustettuina tykeillä ja kaikenlaisilla ammuksilla.
Ei puhuttu mistään vähemmästä kuin että kapinalliset, joita muka liikkui vahvoina osastoina maaseudulla katkaisemassa kaiken liikeyhteyden kaupungin ja mantereen väliltä, hetimiten ryhtyisivät Galvestonia pommittamaan.
Pelko ei järkeile eikä tee laskelmia. Vaikka tunnustettuna tosiasiana tiedettiin, että kapinalliset eivät voineet koota niin mahtavaa laivastoa ja armeijaa, ei kukaan silti epäillyt uutista, ja asukkaat, jotka levottomin silmin tähystelivät merelle, kuvittelivat jokaisessa lokissa, jonka siipi välähti taivaanrannalla, näkevänsä teksasilaisen laivaston ensimmäiset alukset.
Kenraali Rubiokin oli kovin levoton. Vaikkei hän täydellisesti uskonutkaan noita mielettömiä huhuja, tunsi hän tuollaisena salaisena aavistuksena, joka ei koskaan petä, että vakavia tapauksia oli äkillisen ukkoseniskun tavoin kohtaamassa kaupunkia.
Everstin pitkittyvä poissaolo, jonka syitä kenraali ei tuntenut, lisäsi vielä hänen levottomuuttaan. Mutta tilanne oli liiaksi jännittynyt, jottei hän olisi kaikin keinoin yrittänyt siitä suoriutua tai ainakin loihtia yhä yltyvää myrskyä taantumaan.
Valitettavasti oli Galveston asemaltaan ja kauppansa vuoksi aivan amerikkalainen kaupunki, jonka asujaimistossa meksikolainen aines oli suhteellisesti varsin vähän edustettuna. Kenraali tiesi ihan varmasti, että kauppiaspiirit, koska suurliike oli pohjoisamerikkalaisten käsissä, olivat kapinalle myötätuntoisia ja vain odottivat otollista tilaisuutta kohottaa naamionsa ja avoimesti tunnustaa värinsä. Meksikolainenkaan väestö ei suinkaan halunnut piirityksen vaaroja. Taistelun asemesta, joka aina vahingoittaa liikesuhteita, toivoi se pikemminkin jotakin muuta, heitä suojelevaa järjestelyä. Pääomilla ei ole isänmaata, ja valtiollisessakin suhteessa välittivät Galvestonin asukkaat pohjaltaan varsin vähän, kuuluivatko he teksasilaisiin vai meksikolaisiin, kunhan kaupunkia ei vain hävitettäisi, sillä tuhosta pelastuminen oli heille pääasia.
Kaiken tämän itsekkyyden ja erimielisyyden keskellä kenraali tunsi asemansa sitä hankalammaksi, kun hänellä oli vain perin heikko armeija, joka ei olisi kyennyt pitämään väestöä kurissa, jos se olisi mielinyt nousta kapinaan.
Turhaan odotettuaan kello yhteentoista illalla everstin tuloa päätti kenraali, toivomuksessaan tietenkin pettyneenä, kutsuttaa luokseen kaupungin vaikutusvaltaisimmat liikemiehet neuvotellakseen heidän kanssaan keinoista, joilla kunkin etuja voitaisiin suojella ja, jos mahdollista, laittaa kaupunki puolustuskuntoon.
Kauppiaat noudattivat kenraalin kutsua, saapuen hänen luokseen kiireellä, joka amerikkalaista luonnetta vähemmän tuntevasta olisi näyttänyt hyvältä enteeltä, mutta joka kenraaliin teki aivan päinvastaisen vaikutuksen.
Kellon lähestyessä puoli yhtä yöllä oli kenraalin salonki täynnä; kolmisenkymmentä liikemiestä, galvestonilaisten seurapiirien valiojoukko, oli siellä koossa.
Hänen ylhäisyytensä José Maria Rubio, joka ennen kaikkea oli tarmokas, avomielinen ja uskollinen mies, oli vakuuttunut, että kaikissa asioissa oli parasta toimia rehellisesti ja käydä suoraan päämäärää kohti. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen hän ryhtyi puhumaan mutkittelematta ja rohkeasti, esittäen tilanteen lyhyesti ja selvään ja vedoten kaupungin arvokkaimpain asukkaitten apuun ja yhteistoimintaan, jotta uhkaavat vaarat voitaisiin välttää. Hän vakuutti rohkeasti, että hän heidän avullaan kykenisi pitämään puoliaan vaikkapa koko kapinallisarmeijaa vastaan ja pakottamaan sen perääntymään.
Liikemiehet eivät suinkaan olleet odottaneet tällaista pyyntöä: se aivan ällistytti heidät. Muutamaan minuuttiin he eivät osanneet mitään vastata. Heidän neuvoteltuaan keskenään hiljaisella äänellä otti vanhin ja vaikutusvaltaisin vastatakseen kaikkien nimessä, puhuen siihen teeskennellyn avomieliseen sävyyn, joka on englantilais-amerikkalaisen luonteen pohjana ja joka kätkee niin paljon kaksimielisyyttä, että vain ne, jotka eivät tunne Yhdysvaltain asukkaita, joskus antavat sen itsensä pettää.
Tämä kauppias, joka oli syntyisin Tennesseestä, oli nuoruudessaan harjoittanut melkein kaikkia niitä enemmän tai vähemmän kunniallisia ammatteja, joiden avulla uudessa maailmassa saattaa varsin lyhyessä ajassa hankkia kaikki suuren varallisuuden ainekset. Saavuttuaan orjakauppiaana Teksasiin hän oli vähitellen laajentanut liikettään ja myöhemmin harjoittanut pörssipeliä, keinotellut viljakaupalla ja mitä lienee hommaillutkin! Sanalla sanoen hän oli niin pontevasti ahertanut, että hänestä vajaan vuosikymmenen kuluessa oli tullut monen miljoonan omistaja.
Moraaliltaan hän oli vanha viekas kettu, petollinen ja häikäilemätön kreikkalaisin vaistoin ja juutalaisin luontein. Hänen nimensä oli Lionel Fisher. Hän oli pienikokoinen ja pyylevä, ulkonäöltään tuskin kuusikymmenvuotias, vaikka olikin sen iän jo kauan sitten sivuuttanut ja läheni seitsemättä vuosikymmentänsä. "Señor general", virkkoi hän liehakoivalla äänellä, sitten kun ensin oli tervehtinyt nousukkaille ominaiseen nöyrän korskeaan sävyyn, "meitä huolestuttavat tavattomasti ne ikävät uutiset, jotka teidän ylhäisyytenne on katsonut velvollisuudekseen meille ilmoittaa. Kukaan ei ota suuremmassa määrässä osaa kohtalon kolhiman maamme onnettomuuksiin kuin me. Me valitamme sydämemme pohjasta sitä tilannetta, johon Teksas tällä haavaa on joutunut, sillä meidän varallisuutemme ja ihanteemme siitä ensimmäiseksi kärsivät. Haluaisimme suurimpain uhrausten hinnalla ehkäistä meitä uhkaavat vaarat ja kamalan onnettomuuden. Mutta ah, mitäpä me voimme! Emme mitään. Hyvästä tahdostamme ja hartaasta halustamme huolimatta ja vaikka olisimme iloiset voidessamme todistaa teidän ylhäisyydellenne, että kaikki myötätuntomme on teidän puolellanne, ovat käsivartemme sidotut. Kaukana siitä, että apumme olisi Meksikon hallitukselle hyödyksi, se vain vahingoittaisi sitä, koskapa rahvas ja kaikenlaiset satamakaupungeissa vilisevät heittiöt, jotka Galvestonissa ovat enemmistönä, mielellään käyttäisivät hyväkseen jotakin veruketta epäjärjestykseen ja nousisivat heti riehumaan, muka kapinallisia puolustaakseen, mutta tositeossa ryöstääkseen meidän omaisuutemme! Tämä miete siis pakottaa meidät vastoin tahtoamme pysymään puolueettomina."
"Ajatelkaa, hyvät herrat", vastasi kenraali, "että teiltä pyytämäni uhraus on teille vallan mitätön asia. Antakoon jokainen teistä minulle tuhat piasteria. Eihän se toki ole liikaa pääomanne ja kauppatavaroittenne koskemattomuuden vakuudeksi! Sillä teidän keräämällänne summalla minä kykenen varjelemaan teidät kaikesta vahingosta pestaamalla kylliksi miehiä lippujen alle, tehdäkseni jokaisen kapinallisten puolelta kaupunkia vastaan yritetyn hyökkäyksen turhaksi."
Tämän näin suorasukaisesti lausutun vaatimuksen kuullessaan väänsivät liikemiehet naamansa pahaan irvistykseen, jota kenraali ei ollut huomaavinaan.
"Tämä teiltä tällä hetkellä pyytämäni uhraus", jatkoi hän, "ei ole lainkaan kohtuuton. Eikö teidän tule vaaran uhatessa tarjota apuanne hallitukselle, jonka turvassa olette rikastuneet ja joka ei ole vielä tähän päivään asti teiltä mitään vaatinut, vaikka sillä olisi ollut siihen täysi oikeus!"
Tässä pulassaan eivät kauppiaat tienneet mitä vastata. He eivät suinkaan olleet halukkaita luovuttamaan rahoja asian puolustukseksi, jota he salaisilla ponnistuksillaan päinvastoin koettivat saattaa tappioon. Mutta kenraalin heitä tällä tavoin ahdistaessa joutuivat he aivan hämilleen ja ymmälle. He eivät tohtineet kieltää vasten kasvoja, mutta vielä vähemmän he halusivat myöntää. Omituista kyllä, on totta, että vähimmällä vaivalla rikastuneet ihmiset tavallisesti ovat juuri niitä, jotka enimmin pitävät kiinni varallisuudestaan!
Kaikista uuden maailman kansoista ovat pohjoisamerikkalaiset ne, jotka
enimmin rakastavat rahaa. He rakastavat tuota keltaista metallia
syvällisen hartaasti. Raha on heille kaikki; rahaa ansaitakseen he
uhraavat arastelematta ja säälimättä sukulaisensa ja ystävänsä.
Pohjoisamerikkalaiset ovat keksineet itsekkään ja kovin sydämettömän
sananlaskun: Time is money [aika on rahaa], joka mainiosti
paljastaakin tuon kansan luonteen. Pyytäkää pohjoisamerikkalaiselta
mitä haluatte, niin hän antaa sen teille, mutta älkää yrittäkö lainata
häneltä dollaria, sillä sen hän empimättä kieltää, olkoonpa hän
aikaisemmin joutunut teille kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan
tahansa.Suuret amerikkalaiset vararikot, jotka muutama vuosi sitten häikäilemättömyydellään säikähdyttivät vanhaa maailmaa, ovat tutustuttaneet meidät tuon kansan liikemoraaliin. Kauppasopimuksissaan se välttää aina selvää myöntämistä ja karttaa siihen määrin sisimpäin ajatustensa paljastamista vähäpätöisimmissäkin keskusteluissaan, että siihen kansaan kuuluvat, peläten myöntämisellä sitoa käsiänsä, sanovat joka lauseensa lisäksi: Luulisin – kai – arvatakseni.
Kenraali Rubio, joka oli ollut kauan Teksasissa ja tullut päivittäin paljon tekemisiin amerikkalaisten kanssa, tiesi varsin hyvin, kuinka heihin oli suhtauduttava, eikä suinkaan säikähtänyt heidän hämmentyneistä kielloistaan, heidän uskollisuudenvakuutuksistaan tai heidän järkkyneistä kasvonilmeistään. Suotuaan heille hetkisen miettimisaikaa ja nähtyään, etteivät he kyenneet antamaan mitään päättävää vastausta hän jatkoi puhettaan, lausuen tyynimmällä ja herttaisimmalla äänellään:
"Huomaan, señores, että niillä syillä, jotka minulla on ollut kunnia teille esittää, en ole onnistunut teitä saamaan asiasta vakuutetuiksi. Siitä olen kovin pahoillani. Valitettavasti meillä on nyt edessämme sellainen pula, jossa pitkät pohtimiset ovat mahdottomia. Siitä asti, kun tasavallan presidentti kunnioitti minua nimittämällä minut tämän valtion sotilaspäälliköksi, on minulla aina ollut sydämenasiana tehdä teille mieliksi, ja olen koettanut parhaani, jotta ette liian rasittavasti tuntisi minulle annetun vallan painoa. Monissa tapauksissa olen itse lieventänyt korkeimmasta paikastani saamiani määräyksiä, milloin ne ovat olleet teitä kohtaan liian ankaria. Rohkenen uskoa, että suvaitsette myöntää minun olevan oikeassa sanoessani, että aina olette havainneet minut teitä kohtaan suopeaksi."
Liikemiehet tietenkin kilvassa vakuuttelivat niin olevan.
Kenraali jatkoi:
"Valitettavasti ei se menettely nyt enää käy päinsä. Teidän itsepintaisen ja epäisänmaallisen kieltäytymisen vuoksi, jonka tällä hetkellä niin jyrkästi esitätte, on minun suureksi mielipahakseni pakko panna saamani määräykset kirjaimellisesti täytäntöön. Ne määräykset koskevat teitä, señores, ja minä toistan, että minun suureksi mielipahakseni on mahdotonta lieventää niiden sisältöä."
Tämä ivallisella äänenpainolla lausuttu julistus sai liikemiehet vavahtamaan. He käsittivät, että kenraali valmistausi kostamaan täydellä mitalla. Vaikkeivät he vielä tienneet mitä tapahtuisi, alkoivat he kuitenkin katua, että olivat noudattaneet lähetettyä kutsua ja niin houkkiomaisesti saapuneet pistämään päänsä suden kitaan.
Kenraali hymyili kuitenkin yhä, mutta tuossa hymyssä oli kuitenkin jotakin terävää ja ivallista, mikä ei heitä suinkaan rauhoittanut.
Juuri silloin löi eräälle sivupöydälle asetettu kello kaksi.
"Caramba", huudahti kenraali, "onko niin myöhäinen? Kuinka nopeasti aika kuluukaan teidän herttaisessa seurassanne! Hyvät herrat, meidän täytyy lopettaa. En millään muotoa haluaisi pidättää teitä kauemmin perheittenne luota, varsinkaan kun te epäilemättä toivotte täältä jo pääsevänne."
"Tosiaankin", änkytti kauppias, joka siihen asti oli puhunut kaikkien nimessä, "niin mielellämme kuin täällä olemmekin..."
"On teillä vielä hauskempaa muualla", keskeytti kenraali nauraen. "Minä käsitän sen täydellisesti, don Lionel, enkä haluakaan kauemmin käyttää kärsivällisyyttänne väärin. Minä pyydän teiltä vain jonkun minuutin vielä ja jätän teille senjälkeen vapaan toimintavallan. Olkaa siis hyvät ja istahtakaa vielä hetkiseksi."
Liikemiehet tottelivat, vaihtaen salavihkaa epätoivoisen katseen keskenään.
Kenraali näkyi tänä yönä olevan kuuro ja sokea, hän ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Hän näppäsi kelloa, jolloin ovi aukeni ja eräs upseeri astui huoneeseen.
"Kapteeni Saldana", kysyi kenraali, "onko kaikki valmista?"
"Kyllä, kenraali", vastasi upseeri kumartaen kunnioittavasti.
"Señores", jatkoi kuvernööri, "minä olen saanut Meksikon hallitukselta käskyn vaatia tämän kaupungin rikkailta liikemiehiltä kuudenkymmenentuhannen hopeapiasterin pakkoveron. Tiedättehän, señores, että sotilaan on toteltava! Olin kuitenkin rohjennut vähentää summan puoleen, haluten parhaani mukaan teille osoittaa, että viimeiseen asti huolehdin teidän eduistanne. Mielipahakseni ette ole tahtoneet minua ymmärtää, mutta minulla ei ole muuta neuvoa kuin totella esimiehiäni. Määräys on tässä", lisäsi hän ottaen pöydältä paperin, jonka levitti, "se on epäämätön. Tahdon kuitenkin vielä myöntää teille viisi minuuttia päätöksenne tekemiseen, mutta tämän viimeisen tovin jälkeen täytyy minun täyttää velvollisuuteni, ja te tunnette minut tarpeeksi hyvin, señores, tietääksenne, että minä sen teen, maksoi mitä maksoi."
"Mutta, kenraali", yritti vanha kauppias puolustautua, "teidän ylhäisyytenne sallinee minun huomauttaa, että summa on tavattoman suuri!"
"No, no, hyvät herrat! Teitähän on kolmekymmentä. Siitä tulee ainoastaan kaksituhatta mieheen, mikä on teille pikkuseikka. Minä tarjouduin tyytymään puoleen, mutta te ette tahtoneet."
"Liikeasiat ovat jo useita vuosia olleet huonot, ja raha käy äärettömän niukaksi!"
"Minulleko sen sanotte, don Lionel? Luulen tuntevani olosuhteet paremmin kuin kukaan."
"Jos myöntäisitte meille kuukauden tai edes kahden viikon ajan, niin kenties me yhteisvaroin ja äärettömin uhrauksin kykenisimme haalimaan kokoon puolet summasta."
"Ikävä kyllä, en voi myöntää teille tuntiakaan!"
"Mutta, kenraali, sitten se on mahdotonta!"
"Älkää joutavia! Varmaankaan ette ole vielä asiaa miettineet. Eikäpä se minuun kuulukaan – näitä rahoja vaatiessani panen vain saamani ohjeet täytäntöön. Nyt on teidän asianne miettiä, tahdotteko myöntyä vai ettekö. Mieskohtaisesti olen kokonaan sen kysymyksen ulkopuolella."
"Tosiaankin, kenraali", jatkoi vanha kauppias, joka kaikesta oveluudestaan huolimatta käsitti kuvernöörin äänensävyn väärin, "tosiaankin meidän on mahdoton mitään antaa."
Kaikki nyökkäsivät myöntymyksen merkiksi, eleillään säestäen ikäesimiehensä sanoja.
"Hyvä on!" vastasi kenraali yhä kylmemmän ivallisena. "Asia on siis selvä. Mutta ettehän pitäne minua vastuunalaisena seurauksista, joita kieltonne voi teille aiheuttaa?"
"Oi, kenraali, kuinka voisitte sellaista otaksuakaan!"
"Kiitos! Te kuulitte, kapteeni?" lisäsi hän, kääntyen upseerin puoleen, joka liikkumattomana seisoi ovella. "Käskekää osasto sisälle."
"Kyllä, kenraalini."
Upseeri läksi.
Kauppiaat vavahtivat säikähdyksestä. Tuo salaperäinen käsky tuotti heille paljon miettimistä, ja heidän levottomuutensa lisääntyi vielä, kun he kuulivat aseiden kalinaa pihoista ja lähenevän joukon raskaat askeleet.
"Mitä tämä merkitsee, kenraali?" huudahtivat he peloissaan. "Olemmeko siis joutuneet väijytyksen uhreiksi!"
"Kuinka niin?" vastasi kuvernööri. "Ah, anteeksi! Unohdin mainita teille tämän määräyksen loppusanat, jotka erityisesti kohdistuivat teihin. Mutta pianhan sen selvitän. Minun on käsketty ammuttaa kaikki ne, jotka kieltäytyvät antamasta osaansa hallituksen vaatimaan lainaan ja siten auttamasta sitä suoriutumaan pahanilkisten aikaansaamasta äärettömästä ahdingosta."
Juuri silloin avautui kaksoisovi, ja viidenkymmenen miehen suuruinen joukko-osasto astui ääneti amerikkalaisten kauppiaiden taakse, ympäröiden heidät joka puolelta.
Nämä olivat pikemmin kuolleita kuin eläviä; he luulivat näkevänsä kamalaa unta, olevansa hirveän painajaisen kourissa.
Varmoina, että kenraali ei häikäilisi panna uhkaansa täytäntöön, eivät kauppiaat tienneet, miten päästä tästä pahasta pulasta.
Kuvernööri itse ei ollut rahtuakaan muuttanut sävyään, hänen kasvonsa olivat herttaiset ja ääni lempeä:
"Niin, señores", virkkoi hän, "sallikaa minun lausua sydämellisimmät valitteluni. – Kapteeni, viekää nämä herrat mukaanne ja kohdelkaa heitä kaikella sillä huomaavaisuudella, jota heidän surullinen asemansa vaatii."
Sitten hän kumarsi ja liikahti lähteäkseen.
"Hetkinen, by God!" huudahti vanha kauppias aivan häkeltyneenä lähenevän kuoleman uhasta. "Eikö tätä asiaa voitaisi millään tavoin järjestää, kenraali!"
"Minun tietääkseni vain yhdellä keinolla; maksamalla!"
"Niin kyllä", huudahti toinen; "mutta, ah, mehän olemme vararikon partaalla!"
"Mitäpä minä sille voin? Te tiedätte ja olette itse myöntäneet, että minulla ei ole mitään osaa tässä onnettomassa jutussa."
"Oi", huudahtivat kauppiaspoloiset kuorossa, "eihän kenraali saata meitä näin surmauttaa! Me olemme perheenisiä! Mihin joutuvat vaimomme ja lapsemme?"
"Minä säälin teitä, mutta valitettavasti minulla ei ole muuta neuvoa."
"Kenraali!" huudahtivat he laskeutuen polvilleen, "armoa, kaiken sen nimessä, mikä teille on rakkainta! Me rukoilemme teitä!"
"Olen tosiaan epätoivoissani tapahtuman johdosta ja tahtoisin auttaa teitä, mutta valitettavasti minulta puuttuu siihen keinoja, ettekä tekään millään tavoin auta minua."
"Ah", huudahtivat he jälleen, nyyhkyttäen ja epätoivoisesti ristiten kätensä.
"Tiedänhän minä, ettei teillä ole rahaa. Siinähän se vaikeus on, voittamaton vaikeus, sen saatte uskoa. Mutta katsotaanpa", lisäsi hän näyttäen miettivän.
Miesparat, jotka tunsivat olevansa niin lähellä kuolemaa, tarkkasivat häntä toivosta loistavin silmin.
Oli jokseenkin pitkä äänettömyys, jonka kuluessa olisi voinut kuulla sydämen sykkivän kaikkien näiden povessa, jotka tiesivät elämänsä tai kuolemansa riippuvan tuosta miehestä ja jotka läähättivät hänen heitä katsellessaan.
"Kuulkaahan", jatkoi kenraali, "jotakin voinen tehdä hyväksenne, ja uskokaa, että niin menetellessäni otan kannettavakseni äärettömän edesvastuun. Teitähän on kolmekymmentä?"
"Niin, kolmekymmentä, teidän arvoisuutenne", huudahtivat kauppiaat yhteen ääneen.
"No niin, vain kymmenen teistä ammutaan! Saatte ne itse valita keskuudestanne. Valitsemanne miehet viedään pihaan ja teloitetaan heti. Mutta älkää nyt enää pyytäkö minulta mitään, sillä minun täytyisi vastata kieltävästi! Ja jotta teillä olisi kyllin aikaa harkitsevaan valintaan, myönnän teille sitä varten kymmenen minuuttia."
Tämä kenraalin viimeisin keksintö oli kieltämättä taitava temppu. Tällä päätöksellään murtaen kauppiaiden keskuudessa siihen asti vallinneen yksimielisyyden ja asettamalla heidät toisiaan vastaan hän tiesi varmasti saavuttavansa tuloksen, joka muuten olisi luultavasti jäänyt saavuttamatta. Sillä kenraalin kunnian vuoksi, hänen uransa kun tähän asti oli ollut puhdas julmuuksista ja tämänlaatuisista teoista, otaksumme mielellämme, että kuoleman uhkaus oli hänellä vain keinona taivuttaakseen nämä miehet, joiden tiesi olevan hänen edustamansa hallituksen vastustajia, hellittämään kukkaronsa nauhat, ja ettei hän olisi ollut niin verrattoman raaka ja kiristämällä asiat äärimmilleen määrännyt kolmekymmentä kaupungin arvossapidettyä miestä näin kylmäverisesti ammuttaviksi.
Mikä kenraali Rubion aikomus lienee ollutkin, uskoivat amerikkalaiset hänen sanansa ja menettelivät sen mukaan.
Pari, kolme minuuttia epäröityään saapuivat liikemiehet toinen toisensa perästä antamaan suostumuksensa lainaan.
Mutta heidän luikertelunsa maksoi heille tuhat piasteria mieheen.
Se kävi kalliiksi! Ja meidän on todettava, että he siihen perin vastahakoisesti suostuivatkin. Mutta sotilaat seisoivat valmiina tottelemaan päällikkönsä pienintä viittausta, pyssyt olivat panostetut ja piha parin askeleen päässä! Siinä ei ollut peräytymisen mahdollisuutta.
Eikä kenraali päästänytkään heitä näin helpolla. Amerikkalaiset kuljetettiin vuoronsa jälkeen upseerin johdolla ja neljän sotamiehen vartioimina koteihinsa, ja oli käsketty ampua vanki ensimmäisestä pakoyrityksestä. Vasta sitten kun kenraalilla oli nuo kaksituhatta piasteria hallussaan, lähetettiin toinen vanki samalla tavoin kotiinsa. Tätä kesti, kunnes summa oli koossa.
Salissa ei ollut enää muita kuin vanha Lionel ja kenraali:
"Oi, teidän arvoisuutenne", virkkoi tämä moittivaan sävyyn, "onko mahdollista, että te, joka tähän päivään asti olette ollut meitä kohtaan niin ystävällinen, aioitte ryhtyä moiseen hirmutyöhön?"
Kenraalia nauratti.
"Uskotteko siis, että olisin sen tehnyt?" vastasi hän kohauttaen olkapäitään.
Kauppias löi epätoivoisesti otsaansa.
"Ah", huudahti hän, "me olemme houkkioita!"
"Peijakas! Kylläpä teillä on huono käsitys minusta! Caramba, en minä, herraseni, sellaisia tekoja tee."
"Ahaa", nauroi kauppias, "meitä on siis vielä kaksi pelissä!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Minähän en ole vielä maksanut, hiisi vieköön!"
"Siis...?"
"Nyt kun tiedän, kuinka asia on, en minä maksakaan."
"Luulinpa teitä totisesti älykkäämmäksi."
"Kuinka niin?"
"Ka, ettekö käsitä, että saattaa kavahtaa kolmenkymmenen henkilön teloittamista, mutta että kun on yhdestä kysymys, jolla on omallatunnollaan niin paljon rikoksia kuin teillä, hänen teloitustaan pidettäisiin oikeana toimenpiteenä, johon ryhtyessä ei epäröidä?"
"Siis te ammuttaisitte minut?"
"Aivan arastelematta."
"Kah, kah, kenraali, te olette tosiaan ovelampi minua!"
"Te imartelette minua, señor Lionel."
"En suinkaan. Lausuin vain ajatukseni: te pelasitte hyvin."
"Olette asiantuntija."
"Kiitos", vastasi toinen vaatimattomasti hymyillen. "Säästääkseni teiltä vaivan teloituttaa minut, tahdon itse teloittaa itseni", lisäsi hän, penkoen hyvätuulisen näköisenä takkinsa sivutaskua.
Hän veti sieltä esille Englannin pankin seteleillä täytetyn lompakon ja latoi pöydälle kahdentuhannen piasterin summan.
"Nyt on minun vain kiitettävä teitä", virkkoi kenraali, tarttuen seteleihin.
"Ja minun teidän ylhäisyyttänne", vastasi toinen.
"Miksikä niin?"
"Siksi, että olette antanut minulle opetuksen, jota tilaisuuden tullen käytän hyväkseni."
"Olkaa varuillanne, señor Lionel!" sanoi kenraali hienosti hymyillen. "Ehkä ette aina joudu tekemisiin niin hyväsävyisen miehen kanssa kuin minun."
Kauppias pisti lompakon takaisin taskuunsa, kumarsi kenraalille ja läksi.
Kello oli kolme. Rahojen suoritus oli tapahtunut vajaassa tunnissa. Se oli ripeää toimintaa.
– Poloisia miekkosia, nuo kitkuttajat! – tuumi kenraali jäätyään yksikseen. – Jollemme tulisi tekemisiin vuorelaisten ja talonpoikain kanssa, suoriutuisimme halvalla tästä väestöstä.
"Kenraali", virkkoi adjutantti raottaen ovea, "eversti Melendez kysyy, suvaitsisitteko yön myöhäisestä hetkestä huolimatta päästää hänet puheillenne."
"Vai on eversti Melendez täällä", huudahti kenraali kummastuneena.
"Juuri saapunut, kenraali. Sallitteko hänen tulla sisälle?"
"Tietysti! Tulkoon hän sisälle, tulkoon heti paikalla!"
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua astui eversti huoneeseen.
"Vihdoinkin täällä?" tervehti kenraali ja meni häntä vastaan. "Luulin teidän kuolleen tai joutuneen vangiksi."
"Vähältä on pitänyt, ettei minulle ole tapahtunut jompaakumpaa."
"Ohoh! Teillä on siis jotakin vakavaa minulle kerrottavana?"
"Perin vakavaa ja tärkeää, kenraali."
"Oh peijakas! Istuutukaahan, ystäväni, niin juttelemme."
"Ensiksikin, kenraali", vastasi eversti, "tiedättekö, kuinka asiamme ovat?"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Hyvä Jumala! Vain sitä, että kenraali ei kenties ole saanut tietoa eräistä tapahtumista."
"Olenhan kuullut huhuja vakavista tapahtumista, kuitenkaan mitään varmasti tietämättä."
"Kuunnelkaa siis! Korvetti Libertad on kapinallisten hallussa."
"Mahdotonta!" huudahti kenraali hypähtäen nojatuolissaan.
"Kenraali", sanoi nuori upseeri surullisella äänellä, "minulla on teille ilmoitettavana vieläkin vakavampi uutinen."
"Anteeksi, ystäväni, kenties erehdyn, mutta minusta ei tunnut kyllin uskottavalta, että huviretkellänne, jolta nyt palaatte, olisitte voinut hankkia niin varmoja tietoja."
"Kenraali, kapinalliset eivät ole ainoastaan anastaneet korvetti Libertadia, vaan ovat päässeet niemekkeen linnoituksen herroiksi."
"Oh", huudahti kenraali, nousten rajusti, "tällä kertaa on eversti saanut vääriä tietoja. Niemekkeen linnoitus on valloittamaton."
"Sen valtasi tunnin kuluessa kolmekymmentä Jaguarin johtamaa sissiä."
Kenraali kätki pään käsiinsä kuvaamattomin epätoivon ilmein.
"Voi, tämä on liiaksi yhdellä kertaa!" valitti hän.
"En ole vielä puhunut kaikkea", vihlaisi everstin ääni kenraalin korvia.
"Mitä teillä vielä on kauheampaakin minulle ilmoitettavana?"
"Sellaista, mikä saa teidät hypähtämään kiukusta ja punehtumaan häpeästä, kenraali."
Vanha soturi laski kätensä sydämelleen ikäänkuin pysähdyttääkseen sen hurjan sykinnän ja lausui everstille äänellä, jossa värähti ääretöntä kohtaloonsa alistumista:
"Puhukaa, ystävä, minä olen valmis kaikki kuulemaan."
Eversti oli tovin vaiti. Vanhan, urhean soturin epätoivo sai kylmät väreet karmimaan hänen selkäpiitään.
"Kenraali", ehdotti hän, "ehkä olisi parempi jättää huomiseksi, mitä minulla on teille kerrottavaa. Te näytätte väsyneeltä, eikä merkitse paljon, kuuletteko sen muutamaa tuntia ennemmin tai myöhemmin."
"Eversti Melendez", virkkoi kenraali heittäen nuoreen upseeriin syvän katseen, "näissä olosuhteissamme on minuutti vuosisadan arvoinen. Minä käsken teidän puhua."
"Kapinalliset haluavat keskustella rauhan ehdoista", vastasi eversti lyhyesti.
"Keskustellako rauhan ehdoista minun kanssani?" vastasi kenraali hiven ivan värähdystä äänessään. "Nuo caballeros osoittavat minulle suuren kunnian! Ja minkä vuoksi he sellaista ehdottavat?"
"Sen vuoksi, että luulevat kykenevänsä valloittamaan Galvestonin. Mutta verenvuodatuksen välttämiseksi he mieluimmin hieroisivat sovintoa kanssanne."
Kenraali nousi ja harppaili horjahtelevin askelin muutaman minuutin salin lattialla. Sitten hän pysähtyi äkkiä everstin eteen ja kysyi:
"Ja mitä te minun asemassani tekisitte?"
"Minä suostuisin keskustelemaan", vastasi nuori upseeri lyhyesti, mutta varmaan sävyyn.
III
Turvapaikka
Tämän niin avomielisesti lausutun neuvon jälkeen seurasi jokseenkin pitkä äänettömyys.
Eversti jatkoi ensimmäisenä keskustelua.
"Kenraali", virkkoi hän, "nähtävästi te ette tiedä mitään viime vuorokauden tapahtumista."
"Kuinkapa minä tietäisin? Ne pahuksen kapinalliset ovat järjestäneet sissijoukkoja, jotka pitävät maaseutua hallussaan ja katkaisevat niin tarkoin kaiken yhteyden, että kahdestakymmenestä vakoojasta, jotka olen lähettänyt tiedustusretkelle, ei ainoakaan ole palannut."
"Eikä palaakaan, olkaa varma siitä."
"Mitä siis on tehtävä?"
"Kysyttekö todellakin minun mielipidettäni, kenraali?"
"Vakuutan kunniasanallani, että tosiaankin tahdon tietää mielipiteenne, sillä meistä kaikista näytte te olevan ainoa, joka varmasti tiedätte, mitä tapahtuu."
"Niin kyllä, minä yksin sen tiedän. Kuunnelkaa siis, älköönkä kuulemanne teitä ollenkaan kummastuttako, sillä kaikki on totista totta. Tiedot, jotka minulla on kunnia teille ilmoittaa, sain tuskin kolme tuntia sitten Jaguarilta itseltä Salto del Fraylen luona, jonne hän oli pyytänyt minua saapumaan keskustellaksemme henkilökohtaisista asioista, tähän kysymykseen aivan kuulumattomista."
"Hyvä on", vastasi kenraali heikosti hymyillen. "Jatkakaa, minä kuuntelen teitä mitä tarkkaavaisimmin."
Eversti tunsi punehtuvansa päällikön hiukan ivallisesta katseensa, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:
"Parilla sanalla kertoen on asianlaita näin: Sillä välin kun jotkut päättäväiset miehet Amerikan lipulla purjehtivan rosvoprikin avulla valtasivat yllätyksellä korvetti Libertadin..."
"Korvetti Libertadin, joka oli uhkeimpia sotalaivojamme!" keskeytti kenraali huoaten.
"Niin, kenraali, valitettavasti se nyt on tapahtunut tosiasia. Sillä välin tunkeutuivat toiset, Jaguarin itsensä johtamat, kapinalliset niemekkeen linnoitukseen ja valtasivat sen miekaniskutta."
"Mutta johan te haastelette mahdottomia!" keskeytti vanha soturi suuttumuksen elein.
"Kaikki, mitä kerron, on aivan totta, kenraali."
"Korviini ehtineet hämärät huhut olivat saaneet minut otaksumaan, että kapinalliset olivat tuottaneet meille uuden kolauksen, mutta näin kauheata onnettomuutta en suinkaan aavistanut."
"Sotilaan kunniasanalla vannon, kenraali, että en kerro teille muuta kuin ehdottoman totuuden."
"Minä uskon teitä, ystäväni. Tiedänhän, kuinka urhoollinen ja luotettava te olette. Mutta minulle kertomanne uutinen on niin kamala, että vastoin parempaa tietoani tahtoisin sitä epäillä."
"Valitettavasti se on mahdotonta."
Suuttumuksen vallassa, joka oli sitä peloittavampi, kun se oli keskitetty, käveli kenraali pitkin askelin salissa, puiden nyrkkiä ja jupisten puoliääneen katkonaisia sanoja.
Eversti seurasi häntä surullisella katseella, yrittämättäkään lausua hänelle mitään joutavia lohdutuksen sanoja, jotka kaukana siitä että lieventäisivät tuskaa, päinvastoin tekevät sen vihlovammaksi.
Tuokion päästä kenraalin vihdoin onnistui kylliksi hillitä tunteensa kirkastaakseen otsansa ja sulkeakseen sydämeensä haikean surunsa. Hän palasi istumaan everstin viereen ja lausui, tarttuen ystävällisesti hänen käteensä:
"Te ette ole vielä ilmaissut minulle mielipidettänne." Ja hän koetti hymyillä.
"Jos vakavissanne vaaditte minua puhumaan, niin minä puhun, kenraali", vastasi nuori mies, "vaikka olenkin jo etukäteen varma, että ajattelemme asiasta ihan samoin."
"Hyvin luultavaa. Mutta niin ansiokkaan miehen mielipide kuin teidän, rakas eversti, on aina arvokas, ja olisin utelias tietämään, olenko tosiaan teidän kanssanne yhtä mieltä."
"Olkoon menneeksi, kenraali. Näin minä ajattelen: Meidän voimamme ovat riittämättömät kestääksemme tehokasta hyökkäystä. Kaupunki on varsin vihamielinen meitä kohtaan. Olen varma, että se vain odottaa tilaisuutta noustakseen ja yhtyäkseen kapinallisiin. Toiselta puolen taas olisi äärettömän tyhmää sulkeutua kaupunkiin, josta ulospääsy on mahdoton ja jossa meidän olisi pakko antautua, mikä painaisi meksikolaisten aseisiin pesemättömän tahran. Meillä ei tätä nykyä ole toivottavissa mitään apua Meksikon hallitukselta, sitä kun alati kammitsoivat kaikenlaiset kunnianhimoiset onnenonkijat. Se ei siis voi ajatella meidän tehokasta auttamistamme joko lähettämällä joukon päättäväisiä miehiä tai tekemällä edes eksytysrynnäkön meidän hyväksemme."
"Se, mitä sanotte, on valitettavasti liiankin totta. Me olemme jätettyinä omaan varaamme."
"Jos me nyt itsepintaisesti sulkeudumme kaupunkiin, on mielestäni selvä, että meidän lopuksi on pakko antautua. Kun kapinalliset hallitsevat merta, on tappiomme ainoastaan ajankysymys. Mutta jos lähdemme omin ehdoin, käy asia paljon yksinkertaisemmaksi."
"Silloin täytyisi taipua neuvottelemaan niiden lurjusten kanssa?"
"Niin minä vastikään arvelin, mutta luulen, että se nöyryytys on helposti vältettävissä."
"Millä tavalla? Sanokaa, sanokaa, ystäväni!"
"Rauhan hieroja, jonka kapinalliset lähettävät, ei voi ehtiä kaupunginneuvostoon ennen kello yhdeksää aamulla. Mikä teitä estää, kenraali, lähtemästä kaupungista ennen hänen tuloaan?"
"Hm", virkahti kenraali, kuunnellen nuoren upseerin sanoja yhä tarkkaavammin, "te siis neuvotte minua pakenemaan?"
"En suinkaan", vastasi eversti; "muistakaahan, kenraali, että sodan periaatteiden mukaan ei perääntyminen ole pakenemista. Jos pääsemme maaseudun herroiksi jättämällä kaupungin kapinallisten haltuun, saatamme heidät taitavalla peräytymisellämme samaan vaikeaan tilanteeseen, jossa nykyisin itse olemme. Avoimella kentällä kykenemme sotakurimme avulla siihen, mikä meillä täällä olisi mahdotonta, nimittäin pitämään puoliamme nelinkertaista ylivoimaa vastaan. Saatuamme kenraali Santa-Annalta lisäjoukkoja, joita hän luultavasti tuo mukanaan, tunkeudumme takaisin Galvestoniin, jota kapinalliset eivät rohkenisi puolustaa meitä vastaan. Tämä on minun mielipiteeni, kenraali, ja se suunnitelma, jota minä noudattaisin, jos minulla olisi kunnia olla tämän valtion kuvernööri."
"Niin", vastasi kenraali, "teidän antamallanne neuvolla olisi eräitä mahdollisuuksia viedä meidät onnelliseen tulokseen, jos sitä kävisi noudattaminen. Ikävä vain, että olisi hupsua luottaa kenraali Santa-Annan tukeen. Hän sallii meidät musertaa, ehkei omasta tahdostaan, mutta siksi, että olosuhteet hänet siihen pakottavat ja senaatti alati kahlehtii hänen liikkeensä."
"Tässä asiassa en voi yhtyä otaksumaanne, kenraali. Olkaa varma, että senaatti, niin vihamielinen kuin se tasavallan presidenttiä kohtaan lieneekin, ei sekään halua menettää Teksasia. Sitäpaitsi täytyy meidän tässä tapauksessa pitää pakkoa hyveenä. Olisihan meidän puoleltamme tuiki mieletöntä jäädä tänne odottamaan vihollisen rynnäkköä."
Kenraali näkyi epäröivän muutaman minuutin, sitten hän, tehden äkkiä päätöksen, kilautti kelloa.
Muuan adjutantti astui sisälle.
"Saapukoot kaikki ylemmät upseerit tänne puolen tunnin kuluessa", virkkoi hän. Adjutantti kumarsi ja läksi.
"Te tahdotte sitä", jatkoi kenraali kääntyen everstiin.
"No, olkoon niin! Minä suostun noudattamaan neuvoanne. Sitäpaitsi lieneekin se ainoa pelastuksen tie, mikä meillä tällä hetkellä on."
Euroopassa, jossa on totuttu taistelutantereilla näkemään suuret mieslaumat hyökkäämässä toisiaan vastaan, hymyiltäisiin, jos kuultaisiin nimitettävän armeijaksi pientä kourallista, joka ei meillä riittäisi rykmentiksikään. Mutta on muistettava, että uusi mantere, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on varsin heikosti kansoitettu. Asukkaat ovat hajaantuneina äärettömille aloille, ja suurimmatkin säännölliset joukko-osastot kohoavat lukumäärältään harvoin viiteen tai kuuteen tuhanteen mieheen. Armeijassa on tavallisesti vain viisi- tai kahdeksantoista sataa sotamiestä kaikki aselajit – jalkaväki, tykistö, ratsumiehet y.m. – mukaan luettuina. Ja millaisia ovat nuo sotilaat! Tietämättömiä, huonosti palkattuja ja huonosti aseistettuja, jotka vain puoliksi tottelevat päälliköitään, yhtä tietämättömiä kuin he itsekin ja siis mitään luottamusta herättämättömiä.
Meksikossa ei sotilasammatti suinkaan ole kunnioitettu, kuten Ranskassa, vaan päinvastoin niin halveksittu, että upseerit ja sotamiehet ovat tavallisesti hunningolle joutuneita miehiä, joilta kaikki muut urat ovat suljetut.
Muutamin kunniakkain poikkeuksin upseerit ovat velkaantuneita ja huonomaineisia miehiä, jotka tuntevat ammattinsa niin kehnosti ja puutteellisesti, että typerin ranskalainen korpraali voisi heille antaa opetusta.
Sotamiehet taasen pestataan yksinomaan kerjäläisten, varkaiden ja murhaajain joukosta.
Armeija onkin maalle todellisena vitsauksena. Se asettaa ja kukistaa
hallitukset, jotka Meksikossa seuraavat toisiaan aivan huimaavalla
vauhdilla, joten tässä poloisessa maassa sen niin sanotusta
vapautuksesta alkaen on ollut lähes kolmesataa pronunciamientos eli
vallankumousta, kaikki armeijan järjestämiä upseerien hyväksi, joiden
ainoana pyrintönä on kohota vallassa. [Romaani on kirjoitettu 80 vuotta
takaperin. Suom.]Mainitsemastani säännöstä on kuitenkin poikkeuksia. Olemme tunteneet useitakin hyvinoppineita ja kunnioitettavia meksikolaisia upseereja, mutta valitettavasti on heidän lukumääränsä niin pieni, että eivät kykene epäkohtaa korjaamaan, vaan täytyy heidän alistua sellaiseen, mitä eivät voi estää.
Kenraali Rubio oli Meksikon armeijan ylipäällystön joukossa kieltämättä kunnioitettavimpia. Kuitenkin olemme nähneet, ettei hän lukenut viaksi tilaisuuden sattuessa kiristää pakkoveroa niiltäkin, joita hänen velvollisuutensa olisi ollut suojella kaikelta kiskomiselta. Tästä tuhannen joukosta poimitusta esimerkistä voimme päätellä, mihin tekosiin muut kenraalit saattoivat ryhtyä.
Kenraali Rubion komennettavaksi määrättyyn ja Galvestoniin suljettuun armeijaosastoon kuului vain yhdeksänsataaviisikymmentä miestä upseereja ja sotilaita, joihin tosin saattoi annetusta merkistä liittyä kolmisensataa moneksi pikkuvartioksi eri kohtiin rannikolle siroiteltua peitsimiestä. Kykenemättä kaupunkia tehokkaasti puolustamaan saattoi tämä joukko kuitenkin hyvin hillitä hyökkäykset kapinallisten taholta, joilla oli kehnompi aseistus ja jotka olivat paljon huonommin harjoitettuja ja kurittomampia.
Kenraali oli nopeasti käsittänyt everstin hänelle antaman neuvon kantavuuden. Viimemainitun ehdottamana suunnitelma oli todellakin ainoa mahdollinen, ja niinpä hän siihen heti suostuikin.
Oli vain toimittava nopeasti. Aurinko oli nousemassa, ja alkava päivä oli sunnuntai. Oli siis tärkeätä, että meksikolainen armeija poistuisi kaupungista ennen messun päättymistä eli ennen kello yhtätoista aamupuolella.
Syy siihen oli seuraava:
Kaikissa orjia pitävissä valtioissa ja varsinkin Teksasissa on omituinen tapa, joka etäisesti muistuttaa muinaisen Rooman lupercalia-juhlia. Sunnuntaisin myöntävät isännät orjilleen täydellisen vapauden. Päivä viikossa ei tosin ole paljon, mutta se on kuitenkin verrattain suuri asia eteläisissä valtioissa, joissa orjuus on perin juurtunut ja ankarasti ylläpidetty laitos. Neekeriraukat, joiden silloin on korvattava kuusipäiväinen raskas raadanta, nauttivat lapsellisen onnen tuntein lyhyistä vapaahetkistään. Välittämättä polttavasta kuumuudesta, joka muuttaa kadut todellisiksi kuivausuuneiksi, hajaantuvat he kautta kaupungin, laulaen, tanssien tai ajaa huristaen täyttä vauhtia isäntiensä vaunuissa, jotka ovat siepanneet käytettävikseen.
Sinä päivänä kuuluu kaupunki heille, he tekevät melkein mitä haluavat, kenenkään tulematta väliin tai yrittämättä heidän temmellystään ehkäistä.
Kenraali Rubio pelkäsi syystä, että kauppiaat, joiden niskat hän oli taitavasti taivuttanut, koettaisivat kostoksi yllyttää orjiaan kapinaan meksikolaisia vastaan, mihin nämä kaiketikin olisivat varsin kernaasti ryhtyneet, siten saaden mukavan ja mieluisen verukkeen vallattomuuksiin, muuten vähän välittäen kapinoimisensa enemmän tai vähemmän vakavista seurauksista.
Niinpä kenraali, sillä välin kun adjutantti suoritti hänelle uskottua tehtävää, käski eversti Melendezin ottaa mukaansa kaikki kaupunginneuvoston vartiosotilaat, asettua heidän etunenäänsä ja anastaa kaikki laivat, jotka tarvittaisiin joukkojen kuljettamiseksi mannermaalle.
Sen käskyn toimeenpaneminen ei ollut vaikeaa. Hetkistäkään hukkaamatta riensi eversti satamaan eikä kohdannut pienintäkään vastustusta laivain kapteenien ja omistajien puolelta, jotka muuten tiesivätkin varsin hyvin, että kieltoa ei olisi toteltu. Niin hän oli pian kerännyt viitisenkymmentä keveää alusta, jotka vallan hyvin riittivät varusväen kuljetukseen.
Sillä välin oli adjutantti nopeasti ja älykkäästi suorittanut tehtävänsä, ja tuskin oli kahtakymmentä minuuttia kulunut, kun meksikolaiset upseerit jo olivat kokoontuneina kenraalin taloon.
Silmänräpäystäkään tuhlaamatta selitti tämä lyhyesti ja sellaiseen äänensävyyn, että se ei sietänyt vastaväitteitä, aseman, johon linnoituksen valtaus oli varusväen saattanut, välttämättömyyden kaikin mokomin säilyttää yhteyden mantereen kanssa katkeamattomana ja aikomuksensa lähteä kaupungista niin pian kuin suinkin.
Niinkuin kenraali oli odottanutkin, ylistivät upseerit yksimielisesti hänen päätöstänsä. Pohjaltaan ei heillä suinkaan ollut mitään halua kestää piiritystä, jonka aikana saisivat kokea paljon kovaa ilman minkäänlaista toivoa rynnäkön lopullisesta torjumisesta. Kenttätaistelu oli heille joka suhteessa paljon mieluisempi. Ensiksikin tarjosi karjatalojen ja herraskartanoiden ryöstäminen heille suuria etuja ja toiseksi toivoivat he avoimella maalla voivansa loistavasti kostaa kapinallisille ne monilukuiset kolaukset, jotka nämä olivat heille tuottaneet siitä asti, kun he olivat olleet kaupunkiin suljettuina.
Kenraali antoi siis heti käskyn ohjata joukot aseineen ja tavaroineen satamaan. Mutta välttääkseen kaiken epäjärjestyksen aiheuttamisen liikkuivat he varsin hitaasti, ja eversti, joka johti miehistön sijoittamista laivoihin, oli asettanut lukuisia vartiostoja jokaisen satamaan päättyvän kadun suulle, jotta sotilaat poistaisivat väkijoukot ja jottei syntyisi riitaa ja tappelua näiden ja asukkaiden välillä.
Heti kun jossakin laivassa oli niin paljon miehiä kuin sen kantavuus salli, laski se ulapalle, kuitenkaan purjehtimatta kauemmaksi.
Kenraali tahtoi, että koko laivue lähtisi kaupungista samalla kertaa.
Päivä oli loistava, aurinko paistoi huikaisevasti, lahti säteili kuin palava kuvastin.
Väkijoukko, jota sotilaiden pistimet pitivät loitolla, katseli synkkänä ja äänettömänä joukkojen nousemista laivoihin, levottomana tästä liikehtimisestä, josta se ei mitään käsittänyt ja ollenkaan aavistamatta meksikolaisen varusväen poistumista, vaan päinvastoin otaksuen kenraalin johtavan osan miehistöään yrittämään hyökkäystä kapinallisia vastaan.
Kun kaikki sotamiehet, muutamia vartijoiksi jätettyjä lukuunottamatta, olivat laivoissa, lähetti kenraali noutamaan alcalden eli pormestarin ynnä siviliasiain ja rikosasiain tuomarit.
Nämä virkailijat saapuivat kenraalin luo teeskennellyllä kiireellä, huonosti peittäen salaisen neuvottomuuden, jota annettu määräys heissä herätti.
Vaikka joukkojen nouseminen laivoihin oli tapahtunutkin varsin nopeasti, oli kello jo kuitenkin lähes yhdeksän aamulla.
Sillä hetkellä kun kenraali valmistausi puhumaan virkailijoille, jotka näin odottamatta oli kutsuttanut koolle, astui eversti Melendez neuvostoon ja tervehdittyään kunnioittavasti kuvernööriä lausui:
"Kenraali, henkilö, josta minulla viime yönä oli kunnia teille mainita, odottaa teidän suosiollista kutsuanne."
"Niinkö?" virkahti kenraali, pureskellen ivallisen näköisenä viiksiään. "Onko hän täällä!"
"On, kenraali. Minä lupasin hänelle, että esittäisin hänet teidän ylhäisyydellenne."
"Hyvä on, pyytäkää, että hän astuu sisälle."
"Mitä!" vastasi eversti kummastuneena. "Aikooko teidän arvoisuutenne puhutella häntä todistajien kuullen?"
"Kyllä. Pahoittelen vain, ettei niitä ole useampia. Käskekää hänet sisälle, paras eversti."
"Onko teidän ylhäisyytenne tarkoin ajatellut käskyä, jolla minua kunnioitatte?"
"Totta peijakas! Saatte nähdä, ystäväni, että olette tyytyväinen menettelyyni."
"Koska te sitä vaaditte, kenraali", vastasi eversti epäröiden, "on minun vain toteltava."
"Niin, niin, ystäväni, totelkaa, ja olkaa huoletta, sanon teille."
Eversti lähti enempää vastustelematta. Muutaman minuutin päästä hän palasi, astuen John Davisin edellä.
Amerikkalainen oli vaihtanut yöllisen pukunsa toiseen, tähän tilaisuuteen paremmin sopivaan. Hänen sävynsä oli vakava ja esiintymisensä ylväs, mutta ilman kerskailua. Saliin astuessaan hän tervehti kohteliaasti kenraalia ja valmistausi häntä puhuttelemaan.
Kenraali Rubio vastasi kohteliaasti John Davisin tervehdykseen, mutta teki ehkäisevän eleen.
"Anteeksi, hyvä herra", lausui hän, "suvaitkaa odottaa muutama minuutti. Kenties te kuultuanne, mitä minulla on kunnia näille caballeroille sanoa, pidätte tehtäväänne minun luonani päättyneenä."
Amerikkalainen kumarsi, muulla tavoin vastaamatta, ja jäi odottamaan.
"Señores", lausui sitten kenraali kääntyen siviilihallinnon edustajain puoleen, "vastikään saamani määräykset pakottavat minut tuokioksi poistumaan kaupungistanne niiden joukkojen kanssa, joita minulla on kunnia johtaa. Poissaoloni aikana jätän asiain johdon teidän käsiinne, varmana, että kaikissa suhteissa toimitte järkevästi ja yhteisedun hyväksi. Mutta varokaa sallimasta häijyjen neuvojen teihin vaikuttaa tai eräiden intohimojen, joita en tässä halua määritellä, saamasta teissä valtaa. Palatessani, johon ei ole pitkä aika, minä vaadin teidät ankaralle tilille siitä, mitä olette poissaollessani tehneet. Harkitkaa nyt tarkoin sanojani, ja olkaa varmat, että teoistanne ei mitään jää minulta tietämättä."
"Tämäkö siis, kenraali", virkkoi pormestari, "on syy joukkojen liikkeeseen, jonka tänä aamuna olemme nähneet tapahtuvan? Oikeinko totta, että te lähdette?"
"Kuulittehan sanani, señor?"
"Kyllä ne kuulin, kenraali, mutta kaupungin pormestarina puolestani kysyn, millä oikeudella te, valtion sotilaskuvernööri, jätätte yhden sen pääsatamista oman onnensa nojaan niissä tukalissa olosuhteissa, joissa tällä hetkellä elämme, vallankumouksen kolkuttaessa porttejamme, teidän pienimmälläkään ponnistuksella yrittämättä meitä puolustaa. Silläkö tavoin menetellen todella toimitte tämän onnettoman kaupungin suojelijana, että vetäydytte pois, jättäen sen lähtönne jälkeen anarkian valtaan, jonka, kuten hyvin tiedätte, vain teidän joukkojenne läsnäolo on tähän asti kyennyt ehkäisemään? Taakkaa, jonka aiotte sälyttää niskoillemme, emme ota kantaaksemme, kenraali! Emme ota itsellemme niin vaikean urakan edesvastuuta, emme voi alistua toisten rikoksista johtuvaan rangaistukseen. Tuskin on viimeinen meksikolainen sotilas poistunut kaupungista, kun me yhteisesti jätämme erohakemuksemme, koska emme suinkaan halua uhrautua hallituksen puolesta, jonka käyttäytymisellä meitä kohtaan on niin häikäilemättömän itsekkyyden ja kylmän julmuuden leima! Tämä on se, mitä minulla oli teille sanottavaa omassa ja virkaveljieni nimessä. Nyt voitte vuorostanne toimia niinkuin hyväksi näette. Nyt tiedätte hyvin, että ette millään tavoin voi vedota meihin."
"Vai niin, señores", huudahti kenraali rypistäen vihaisesti kulmiaan, "niinkö te aiotte käyttäytyä? Olkaa varuillanne! Minä en ole vielä lähtenyt, vaan olen yhä määrääjänä Galvestonissa. Minä voin ennen lähtöäni antaa näytteen ankaruudestani!"
"Niinkuin tahdotte, kenraali. Me kärsimme nurisematta jokaisen rangaistuksen, jonka suvaitsette meille määrätä, vaikkapa tuomitsisitte meidät kuolemaankin."
"Hyvä on, señores", vastasi kenraali vihasta värähtelevällä äänellä; "minä sallin teidän siis vapaasti toimia olosuhteitten mukaan. Mutta pian ehkä vaadin teidät ankaralle tilille."
"Ette meitä, arvoisa kenraali, sillä teidän lähtönne on merkkinä meidän erohakemukseemme."
"Niinkö te ehdoin tahdoin syöksette maanne anarkiaan?"
"Mitäpä me sille voimme? Mitä keinoja meillä on sen ehkäisemiseksi? Ei, ei, kenraali, meitä teillä ei ole syytä tässä suhteessa moittia!"
Kenraali Rubio tunsi sisimmässään näiden puheiden järkiperäisyyden. Hän käsitti täydellisesti, kuinka peräti itsekästä ja häikäilemättömän julmaa hänen käytöksensä oli koko tätä väestöä kohtaan, jonka hän täten jättäisi aivan turvattomana rahvaan hurjille intohimoille alttiiksi. Mutta valitettavasti ei asema enää ollut säilytettävissä, kaupunkia ei voitu puolustaa, ja oli siis pakko lähteä.
Vastaamatta alcaldelle – sillä minkäpä vastauksen hän olisi voinut antaa? – viittasi kenraali adjutanttejaan mukaansa ja valmistausi lähtemään neuvostosta.
"Anteeksi, että teitä hetkisen viivytän, kenraali", virkkoi John Davis; "mutta haluaisin keskustella teidän ylhäisyytenne kanssa jonkun minuutin ennen lähtöänne."
"Mitäpä se hyödyttää, herraseni?" vastasi kenraali lyhyesti. "Ettekö kuullut, mitä täällä haasteltiin? Palatkaa niiden luo, jotka teidät lähettivät, ja kertokaa heille mitä olette nähnyt: se riittää."
"Kuitenkin, kenraali", toisti toinen hartaasti, "olisin halunnut..."
"Mitä?" keskeytti kenraali tuikeasti. "Haluaisitte kai tehdä minulle ehdotuksia kapinallisten taholta?" lisäsi hän ivallisesti. "Tietäkää, herraseni, että, tapahtuipa mitä tahansa, en koskaan ryhdy neuvotteluihin kapinoitsijain kanssa. Kiittäkää eversti Melendeziä, joka suostui teidät minulle esittelemään. Tietäkää, että ilman hänen suojelevaa välitystään olisin muitta mutkitta hirttänyt teidät isänmaan kavaltajana! Menkää... tai älkääpä menkökään", peruutti hän lauseensa, "minä en halua jättää teitä tänne jälkeeni. Ottakaa tämä mies kiinni!" käski hän äänekkäästi.
"Muistakaahan, kenraali", vastasi amerikkalainen, "että olen täällä lähettinä. Minun vangitsemiseni olisi kansainvälisen oikeuden loukkaamista."
"No, no, herraseni", vastasi kenraali kohauttaen olkapäitään, "te olette hullu! Tunnustanko minä niille, jotka ovat teidät lähettäneet, oikeuden lähettää sovinnonhierojia luokseni? Tiedänkö minä, kuka te olette? Vive Dios! Mitä aikoja elämmekään, kun kapinalliset rohkenevat esiintyä samanarvoisena valtana sen hallituksen rinnalla, jota vastaan ovat nousseet! Te olette minun vankini, herraseni. Mutta rauhoittukaa! En suinkaan aio kohdella teitä pahoin enkä kauan pidättää. Te vain seuraatte minua mantereelle, siinä kaikki. Sinne päästyämme olette vapaa menemään minne haluatte. Näette, hyvä herra, että me meksikolaiset, joita te suvaitsette kuvailla perin synkin värein, emme sentään ole niin julmia kuin te tahdotte väittää."
"Me olemme aina tunnustaneet teidät jalomieliseksi ja rehelliseksi, mieheksi, kenraali."
"Vähät minä välitän, mitä te ja teikäläiset minusta ajattelette! Tulkaa, herraseni!"
"Minä panen vastalauseeni tätä laitonta vangitsemista vastaan."
"Pankaa vain vastalauseenne, mutta seuratkaa minua."
Kun vastustelu olisi ollut mieletöntä, totteli John Davis ehdoin tahdoin.
"No", virkkoi hän nauraen, "minä seuraan teitä, kenraali. Eihän minulla olekaan suurta valittelun aihetta. Tämä on rehellistä sotaa."
Huolimatta auringon häikäisevästä valosta, sen säteet kun levittivät kaupunkiin polttavaa kuumuutta, tungeksivat kaikki asukkaat kaduilla ja toreilla.
Väkijoukko oli kuitenkin hiljaa. Se odotti tyynenä ja levollisena meksikolaisen armeijan lähtöä.
Ei ollut tehty ainoatakaan yritystä murtaa satamaan asetettua vartioketjua.
Kenraalin tullessa väistyi väkijoukko kunnioittavasti oikealle ja vasemmalle hänen tieltään. Monet tervehtivät häntä.
Galvestonin asukkaat vihasivat meksikolaista hallitusta, mutta tekivät oikeutta kuvernöörille, jonka rehellinen ja kohtuullinen hallintotapa oli heille ollut tehokkaana suojeluksena kaiken sen aikaa, jonka hän oli heidän keskuudessaan viipynyt, eikä hän ollut käyttänyt valtaansa kiskomisiin ja sortotoimenpiteisiin. He katselivat mielihyvällä joukkojen lähtöä, mutta surumielin kenraalin poistumista.
Vanha soturi asteli tyynenä, keskustellen kuuluvalla äänellä upseeriensa kanssa, ja vastasi kohteliaasti, hymyilevin kasvoin ja ryhdiltään varmana, vastaantulijain tervehdyksiin.
Hän saapui satamaan muutaman minuutin päästä.
Hänen käskystään astuivat viimeiset sotilaat laivoihin.
Ilman muita aseita kuin miekkansa viipyi kenraali useita minuutteja melkein yksinään väkijoukon keskellä, joka oli seurannut häntä aallonmurtajalle asti. Vain kaksi adjutanttia oli hänen seurassaan. John Davis oli jo astunut erääseen veneeseen mennäkseen kuunariin, jolla kenraalin itse oli matkustettava.
"Kenraali", virkkoi toinen adjutanteista, "joukot ovat jo kaikki laivoissa ja odotetaan enää vain teidän ylhäisyyttänne."
"Hyvä on, kapteeni", vastasi hän.
Kääntyen sitten siviliviranomaisia kohti, jotka kaupungintalosta olivat kävelleet hänen vieressään, otti hän hatun päästään, niin että sen sulat lakaisivat maata, ja lausui:
"Hyvästi, señores, tai pikemminkin jälleennäkemiin! Rukoilen kaikesta sydämestäni Jumalaa, että te lyhyen poissaoloni aikana osaisitte välttää niitä epäjärjestyksen ja anarkian ilmauksia, joita puolueiden kiihko liiankin usein aiheuttaa. Näkemiin! Näemme toisemme jälleen ehkä pikemmin kuin luulettekaan. Eläköön Meksiko!"
"Eläköön Meksiko!" säestivät molemmat upseerit.
Väkijoukko pysyi mykkänä, ei ainoakaan huuto sen keskuudesta toistanut kenraalin sanoja. Hän pudisti murheellisesti päätänsä, kumarsi vielä viimeisen kerran ja astui häntä odottavaan kanoottiin. Kymmentä minuuttia myöhemmin läksi meksikolainen laivue Galvestonista.
– Milloinkahan me näemme toisemme jälleen? – jupisi kenraali surumielisesti, tähystäen kaupunkia, jonka rakennukset yhä enemmän häipyivät ulapan taakse.
"Ette koskaan!" kuiskasi John Davis hänen korvaansa profeetallisella äänellä, joka värähti vanhan sotilaan sisimpään sydämeen ja täytti sen katkeruudella.
IV
John Davis
Hyvässä tuulessa purjehtien pääsi meksikolainen laivue saarelta mannermaalle verrattain lyhyessä ajassa.
Linnoituksen patterien suojaan ankkuroineet priki ja korvetti eivät tehneet mitään liikettä, joka olisi kenraalissa herättänyt levottomuutta.
Ilmeisesti eivät teksasilaiset aavistaneet, mitä tällä hetkellä tapahtui, ja odottivat neuvottelijansa palaamista ennenkuin ryhtyisivät mihinkään toimenpiteeseen.
Eversti Melendez oli anastanut Galvestonin satamasta saatavissa olleet harvalukuiset keveät merikelpoiset veneet, jotteivät kaupungin hallitusmiehet olisi voineet, vaikka olisivat tahtoneetkin, lähettää pienintäkään alusta viemään teksasilaisille sanaa meksikolaisen varusväen äkillisestä lähdöstä.
Kenraali oli tehnyt päätöksensä niin äkkiä ja se oli pantu niin nopeasti toimeen, että kaupunkiin jääneet kapinan kannattajat, jotka eivät tienneet tämän äkillisen lähdön syytäkään, olivat joutuneet aivan ymmälle siitä vapaudesta, mikä heille näin omituisella tavalla oli sallittu, eivätkä tienneet mihin ryhtyä tai millä keinoin ilmoittaa asiasta ystävilleen, näiden aseman ollessa heille tuntematon.
Yksi ainoa mies olisi voinut heille kertoa, nimittäin amerikkalainen John Davis. Mutta käsittäen, mikä olisi ollut välttämättömänä seurauksena, jos olisi jättänyt entisen orjakauppiaan jälkeensä, tahtoi kenraali Rubio kaikin mokomin ottaa hänet mukaansa.
Joukkojen maihinnousu suoritettiin oivallisissa olosuhteissa. Kohta, jolle he saapuivat, oli meksikolaisten hallussa. Nämä pitivät siellä voimakasta joukko-osastoa, joten armeija nousi maihin herättämättä pienintäkään epäluuloa ja kenenkään yrittämättä sitä estää.
Kenraalin ensimmäisenä huolena heti kun oli päästy mantereelle, oli lähettää joka suunnalle vakoojia ottamaan, mikäli mahdollista, selvää vihollisen suunnitelmasta ja urkkimaan, aikoiko se ryhtyä etenemään.
Joukkojen kuljetukseen käytetyt laivat hinattiin toistaiseksi rantahietikolle ja pidettiin kenraalin hallussa, jotteivät kapinalliset saisi niitä käyttääkseen.
Ainoastaan kaksi kuunaria, joihin asetettiin kaksi tykkiä, sai määräyksen risteillä lahdella ja kaapata kaikki venekunnat, mikäli Galvestonin asukkaat yrittäisivät lähettää niitä teksasilaisen armeijan päälliköiden luo.
Rio Trinidadin rannat, ihanat ja hauskasti leikellyt, ovat vihvilän ja ruokojen reunustamat ja rhizophora-puiden varjostamat, joiden keskellä temmeltää iloisesti kirkuen tuhansittain flamingoja, kurkia, haikaroita ja sorsia. Ne kaakattavat pyrähdellessään rannikolla ja meloessaan tyynessä ja äärimmäisen läpikuultavassa vedessä.
Noin viiden kilometrin päässä merestä kohoavat rannat vähitellen, huomaamattomin aaltoiluin, muuttuen korkea- ja tiheäruohoisiksi kummuiksi, joilla kasvaa jättiläiskokoisia, pitkulaisten lehtien verhoamia mahonkipuita, punahedelmäisiä peerupuita ja magnolioita, joiden isot valkoiset kukkaset levittävät huumaavaa tuoksua. Nämä puut, joita köynnöskasvit selvittämättömillä verkoillaan sitovat toisiinsa, tarjoavat turvapaikan harmaa- ja punaturkkiselle oravayhdyskunnalle. Niiden nähdään alituisesti hyppelevän oksalta oksalle kilvan kardinaali-varpusten ja matkijalintusten kanssa. Centonztle, herttainen meksikolainen satakieli, kajauttelee illan tultua näillä runollisen ihanilla ja yksinäisillä seuduilla lempeitä ja helmeileviä säveleitään.
Mäen rinteellä, joka loivasti laskeutuu kukkivan puu- ja pensastiheikön puolittain peittämään jokeen asti, hohtavat valkoisina parinkymmenen tasakattoisen ja vihreäluukkuisen majan seinät. Hökkelit riippuvat terttumaisena ryhmänä vuohenmiekkoja kasvavalla vierteellä, ikäänkuin kiertokasviensa varassa, joiden turviin ne ujoina kätkeytyvät kuin vilusta värisevät pelokkaat linnut.
Nämä muutamat, tänne kauas maailman melusta rakennetut majat ovat San Isidron ranchon eli karjatilan asumukset.
Valitettavasti tuli kenraali Rubio, joka käsitti tarvitsevansa leirinsä paikaksi strateegisesti vahvan aseman, äkkiä häiritsemään näiden tässä syrjäisessä kolkassa eleleväin ihmisten tyyntä rauhaa ja hieman rajusti muistuttamaan heitä tämän maailman menosta.
Tällaisesta kotkanpesästä olikin kenraalin perin helppo työntää joukkojaan joka taholle.
Meksikolainen armeija suuntasi siis heti kulkunsa San Isidron kartanoa kohti, jonne se saapui puolenpäivän tienoissa.
Joukkojen näin odottamatta ilmestyessä säikähtivät asukkaat siinä määrin, että he häthätää koottuaan arvokkaimmat tavaransa jättivät asuntonsa ja pakenivat kentille, piiloutuen sinne.
Koettipa kenraali mitä keinoja hyvänsä pysyttääkseen intiaanipoloiset hökkeleissään tai palauttaakseen heidät kyläänsä, pysyivät nämä kuuroina hänen kehoituksilleen eivätkä suostuneet millään ehdolla jäämään sotaväen lähettyville.
Meksikolaiset jäivät siis yksinään karjatilan haltijoiksi. He asettuivat heti tähän rauhallisesti valloittamaansa kyläseen, joka muutamassa tunnissa sai aivan toisenlaisen ulkonäön.
Isoja puita, kukkasia, köynnöskasveja, mitään ei säästetty. Ja samana iltana oli äärettömiä puuröykkiöitä kaadettuina rinteelle, jota ne niin kauan olivat suopealla siimeksellään suojelleet. Lintujenkin oli pakko hylätä herttaiset tyyssijansa ja lentää etsimään suojaa läheisistä metsistä.
Kun kartanon ympäristö oli raivattu puhtaaksi ainakin kilometrin alalta joka taholle, käski kenraali ympäröidä paikan vahvalla sulkuvarustuksella, ja niin muuttui tämä rauhallinen kylä linnoitukseksi, jota kapinallisten käytettävissä olevilla apuneuvoilla oli melkein mahdoton valloittaa.
Ainoastaan kylän sisäpuolella kasvavat puut oli säästetty, ei siimestäjiksi, vaan salatakseen viholliselta sinne leiriytyneen sotaväenosaston voiman.
Intiaani-alcalden eli kylätuomarin talon, joka oli vähän isompi ja mukavammaksi rakennettu kuin muut hökkelit, oli kenraali valinnut päämajakseen.
Se kohosi kylän keskeltä, ja sen parvekkeelta näki laajalle ympärinsä ja saattoi eroittaa pienimmätkin yksityiskohdat Galvestonin satamasta ja kaupungista.
Teksasilaiset eivät voineet liikkua minnekään tulematta heti huomatuiksi, ja vartio, jonka kenraali oli määrännyt tähän tilapäiseen tähystyspaikkaan, tekisi heti hälytyksen.
Auringon laskiessa olivat kaikki alkuvalmistukset tehdyt, ja kylä oli äkkihyökkäykseltä turvassa.
Kello seitsemän korvissa iltasella istui kenraali, kuunneltuaan vakoojain tiedoitukset, uhkean magnolian siimeksessä, jonka komeat oksat koskettelivat toisiaan hänen päänsä yläpuolella, maissinlehteen kierrettyä savukettaan, pajilloa, poltellen ja keskusteli eräiden upseeriensa kanssa, kun adjutantti astui hänen luokseen ilmoittaen, että aamulla Galvestoniin häntä tapaamaan saapunut kapinallisten lähetti pyysi, että kenraali suvaitsisi päästää hänet hetkiseksi puheilleen.
Päällikkö teki närkästyneen liikkeen. Hän oli epäämäisillään, mutta silloin tuli eversti Melendez väliin huomauttaen kenraalille, että hän ei voinut niin menetellä rikkomatta lupausta, jonka itse oli antanut.
"No, tulkoon hän sitten!" virkkoi kenraali.
"Miksi kieltäytyisitte kuuntelemasta ehdotuksia, joita sen miehen esitettäväksi on annettu?" jatkoi eversti.
"Mitäpä se tällä hetkellä hyödyttää? Ehtiihän sitä vielä myöhemminkin, jos olosuhteet niin vaativat. Nyt on asemamme muuttunut. Meidän ei tarvitse ottaa vastaan mitään ehdotuksia, vaan meillä on päinvastoin tilaisuus määrätä ehdot, jotka meille sopivat."
Nämä sanat lausuttiin sävyllä, joka sai everstin vaikenemaan. Hän kumarsi kunnioittavasti ja poistui hiljaa upseerien piiristä.
Samalla hetkellä saapui John Davis adjutantin saattamana, jonka kenraali oli määrännyt tuomaan hänet luokseen.
Amerikkalaisen kasvot olivat synkät ja kulmat rypyssä. Hän tervehti kenraalia kohottamalla käden hattuunsa, mutta paljastamatta päätänsä. Sitten hän suoristausi ylväästi ja laski käsivarret ristiin rinnalleen.
Kenraali tarkkasi häntä tuokion hillityn uteliaasti.
"Mitä haluatte?" kysyi hän sitten.
"Että täytätte lupauksenne", vastasi John Davis kuivasti.
"En tajua tarkoitustanne."
"Mitä, ettekö tajua? Kun te tänä aamuna sotalakeja ja kansain oikeutta loukaten vangitutitte minut, niin sanoittehan silloin, että se vapaus, joka minulta häpeällisellä väkivallalla riistettiin, palautettaisiin heti kun oli päästy mannermaalle."
"Niin minä todellakin sanoin", vastasi kenraali leppeästi.
"Ja minä vaadin nyt sen lupauksen täyttämistä. Jo kauan sitten olisi minun pitänyt lähteä leiristänne!"
"Ettekö sanonut minulle, että saavuitte puheilleni kapinallisarmeijan lähettiläänä esittämään joitakin ehdotuksia?"
"Niin kyllä, mutta te kieltäydyitte minua kuuntelemasta."
"Tein sen siksi, että hetki ei ollut otollinen sellaiseen keskusteluun. Vakavat velvollisuudet estivät minua silloin kuuntelemasta sanojanne niin tarkkaan kuin ne epäilemättä ansaitsevat."
"Joten siis nyt...?"
"Nyt olen valmis teitä kuuntelemaan."
Amerikkalainen vilkaisi upseereihin ympärillään.
"Näidenkö kaikkien kuullen?" kysäisi hän.
"Miksikä ei? Nämä caballerot kuuluvat armeijani esikuntaan, ja heille on keskustelumme yhtä mielenkiintoinen kuin minullekin."
"Ehkä kyllä! Mutta silti pyytäisin huomauttaa kenraalille, että olisi parempi, jos haastelumme tapahtuisi salassa."
"Minä yksinäni, señor, tuomitsen tekojeni sopivaisuuden. Jos haluatte olla vaiti, niin olkaa; jos tahdotte puhua, niin minä kuuntelen."
"Ennen kaikkea, kenraali, tahtoisin päästä selville yhdestä asiasta."
"Mistä?"
"Pidättekö minua lähettinä vaiko ainoastaan vankinanne."
"Miksi teette tuon kysymyksen, jonka tarkoitusta minä en ymmärrä?"
"Anteeksi, kenraali", vastasi amerikkalainen ivallisesti hymyillen, "te ymmärrätte sen varsin hyvin, ja nämä caballerot myöskin. Vankinanne voitte pakoittaa minut vaikenemaan, mutta lähettinä minä nautin jonkinlaista loukkaamattomuutta, jonka turvissa voin puhua selvään ja suoraan, kenenkään yrittämättä minua vaientaa, kunhan vain en mene tehtäväni rajojen ulkopuolelle. Siitä syystä tahdon ennen kaikkea saada tietää asemani teidän edessänne."
"Teidän asemanne ei minun tietääkseni ole koskaan muuttunut. Olette edelleenkin kapinallisten lähetti."
"Te siis tunnustatte sen nyt?"
"Minä olen sen aina tunnustanut."
"Miksi minut sitten vangitutitte?"
"Te poikkeatte asiasta. Minä selitin teille hetkinen sitten, mistä syystä minun, kun en voinut teitä tänä aamuna kuunnella, täytyi katkeraksi mielipahakseni siirtää haastattelumme sopivampaan aikaan, – siinä kaikki."
"Hyvä on, olen valmis hyväksymään selityksenne. Suvaitkaahan, kenraali, lukea tämä kirje", lisäsi hän, vetäen povestaan ison laskoksiin taitetun paperin, jonka hän kenraalin antamasta merkistä ojensi hänelle.
Yö oli tullut jo kauan sitten, ja kaksi sotamiestä toi ocote-puusta valmistettuja tuohuksia, jotka upseerit sytyttivät.
Kenraali mursi sinetin ja luki kirjeen tarkkaavasti tulisoihtujen punervassa valossa. Kirjoituksen luettuaan hän taittoi paperin miettiväisenä kokoon ja pisti sen univormunsa poveen.
Oli hetkinen äänettömyyttä. Vihdoin kysyi kenraali:
"Ken on mies, joka tämän kirjeen teille antoi?"
"Ettekö katsonut nimimerkkiä?"
"Onhan hän voinut käyttää välikättä."
"Minun kanssani hänen ei ole sitä tarvis."
"Hän on siis täällä?"
"Minun ei ole annettava teille tietoja henkilöstä, joka minut lähettää, vaan ainoastaan keskusteltava kanssanne hänen kirjeensä sisältämistä ehdotuksista."
Kenraali teki vihaisen eleen.
"Vastatkaa, señor, kysymyksiini, jotka minulla on kunnia teille tehdä", virkkoi hän, "tai muuten saatte ehkä katua käytöstänne!"
"Mitäpä hyödyttää, että kenraali minua uhkailee? Ette te minulta saa mitään tietoja kiristetyiksi", vastasi mies päättäväisenä.
"Asian niin ollen, kuunnelkaa siis minua tarkasti ja punnitkaa hyvin vastauksenne, ennenkuin avaatte suunne sen minulle antaaksenne."
"Puhukaa, kenraali."
"Te ilmoitatte minulle heti, kuuletteko, señor, heti, missä on se mies, joka jätti teille tämän kirjeen, muuten..."
"Muuten?" keskeytti amerikkalainen ivallisesti.
"Muuten hirtetään teidät kymmenen minuutin päästä siekailematta vieressänne olevan puun paksuimpaan haaraan."
John Davis loi häneen halveksivan silmäyksen.
"Totisesti", virkkoi hän ivallisesti, "on teillä meksikolaisilla kummallinen tapa kohdella lähettejä."
"Minä en tunnusta rikostensa vuoksi henkipatoksi julistetulle raukalle, jonka päästä on täydellä syyllä luvattu palkinto, oikeutta lähettää luokseni airuita ja neuvotella kanssani täysivaltaisena ja vertaisenani."
"Mies, jota turhaan yritätte parjata, on ylväs ja jalomielinen, sen te tiedätte paremmin kuin kukaan muu. Mutta, kuten kaikkia korskeita luonteita, vaivaa teitä sen tunnustaminen, ettekä te voi antaa anteeksi henkilölle, josta puhumme, että hän on pelastanut ei ainoastaan henkenne, vaan kunniannekin."
John Davis olisi saattanut jatkaa puhettaan. Kenraali kuunteli häntä kalpeana kuin luuranko, kasvot järkkyneinä kamalasta liikutuksesta, jota hän turhaan yritti hillitä, eikä näkynyt voivan äännähtää sanaakaan.
Eversti Melendez oli huomaamatta lähestynyt piiriä. Hän oli kotvan aikaa kuunnellut sanoja, joita molemmat puhujat yhä lisääntyvän vihan vimmassa vaihtoivat keskenään. Nyt hän katsoi parhaaksi tulla väliin, ennenkuin asiat kehittyisivät niin pitkälle, että kaikki sovinnon toivo olisi käynyt turhaksi.
"Vaietkaa", virkkoi hän John Davisille laskien kätensä hänen olalleen. "Te olette leijonan kynsissä. Varokaa, ettei hän revi teitä kappaleiksi!"
"Tarkoitatte tiikerin kynsissä, eversti Melendez", huudahti amerikkalainen kiihtyneenä. "Mitä, sallisinko minä kuulteni herjata jalomielisintä miestä, suurinta, hartainta ja vilpittömintä isänmaanystävää, yrittämättä häntä puolustaa ja saattaa hänen soimaajansa mykistymään? Kah, eversti, sehän olisi raukkamaisuutta! Ja te tunnette minut kylliksi tietääksenne, että mikään huolenpito henkilökohtaisesta turvallisuudestani ei voisi minua sellaiseen pakottaa."
"Riittää!" keskeytti kenraali lujalla äänellä. "Tuo mies on oikeassa. Tuskallisten muistojen vallassa tulin lausuneeksi sanoja, joita vilpittömästi kadun. Älköön siitä enää puhuttako!"
John Davis kumarsi kohteliaasti.
"Kenraali", virkkoi hän kunnioittavasti, "minä kiitän teitä tästä peruutuksesta. Sitä minä teidänlaiseltanne rehdiltä mieheltä odotinkin."
Kenraali ei vastannut. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin hurjan liikutuksen vallassa.
Ihmeessään tästä omituisesta näytelmästä, josta eivät mitään ymmärtäneet, loivat upseerit toisiinsa levottomia katseita, tohtimatta muulla tavoin ilmaista kummastustaan.
Kenraali lähestyi John Davisia ja pysähtyi hänen eteensä.
"Mister John Davis", sanoi hän lyhyeen ja katkonaisesti, "te olette rohkea mies, ja puhutte koreilematta! Lopettakaamme tähän. Palatkaa sen luo, joka teidät lähetti, ja sanokaa hänelle näin: 'Kenraali don José Maria Rubio ei suostu missään tapauksessa antautumaan suhteisiin teidän kanssanne. Hän vihaa teitä mieskohtaisesti eikä halua kohdata teitä muuten kuin miekka kädessä. Mistään valtiollisesta kysymyksestä ei keskustella teidän kanssanne ennenkuin olette suostunut antamaan hänelle hänen vaatimansa hyvityksen!' Painakaa nämä lauseet tarkoin muistiinne, señor, jotta voisitte ne asianomaiselle henkilölle sananmukaisesti toistaa."
"Kyllä minä ne hänelle sananmukaisesti toistan."
"Hyvä on! Menkää nyt! Meillä ei ole enää mitään toisillemme puhuttavaa. – Eversti Melendez, olkaa hyvä ja käskekää antaa tälle caballerolle hevonen ja saattaa hänet etuvartioille asti."
"Saanko vielä lausua sanan, kenraali?"
"Puhukaa!"
"Millä tavoin voisin toimittaa teille tuon henkilön vastauksen?"
"Tuomalla sen itse, jollette pelkää saapua toistamiseen leiriini."
"Kenraali tietää hyvin, että minä en pelkää mitään. Minä tuon teille vastauksen."
"Sitä toivon. Hyvästi!"
"Hyvästi!" vastasi amerikkalainen.
Kumartaen hyvästiksi läsnäolijoille vetäysi hän pois everstin seuraamana.
"Te pelasitte korkeaa peliä, mister Davis", virkkoi tämä hänelle, kun he olivat kulkeneet muutaman askeleen. "Kenraali olisi hyvinkin saattanut hirttää teidät."
Amerikkalainen kohautti olkapäitään.
"Hän ei olisi rohjennut", vastasi hän halveksivasti.
"Ohoh! Ja miksikä ei, jos suvaitsette?"
"Mitäpä se teitä liikuttaa, eversti! Enkö minä ole vapaa?"
"Todellakin."
"Sen täytyy riittää teille ja todistaa, että minä en erehdy."
Eversti vei amerikkalaisen majaansa pyytäen häntä viipymään siellä, kunnes hänelle hankittiin hevonen.
"Mister John Davis", sanoi hän, "valitkaa näistä aseista, joiden kelvollisuuden takaan, mitä luulette tarvitsevanne."
"Minkätähden!" vastasi toinen.
"Hitto soikoon, tehän matkustatte öiseen aikaan! Ei tiedä, mitä saattaa kohdata. Tällaisissa olosuhteissa on mielestäni viisasta olla vähän varovainen."
Molemmat miehet vaihtoivat silmäyksen. He olivat ymmärtäneet toisensa.
"Tosiaan, eversti", sanoi amerikkalainen välinpitämättömästi, "muistuu varoituksestanne mieleeni, että tiet eivät ole turvalliset. Koska annatte minulle luvan, otan nämä pistoolit, tämän kiväärin, tämän macheten ja tämän puukon."
"Olkaa hyvä! Mutta ottakaa myöskin ammuksia, ilman niitä ei tuliaseistanne ole mitään hyötyä."
"By God, eversti, tehän ajattelette kaikkea! Te olette todella herttainen mies", lisäsi hän panostaen huolellisesti pistoolinsa ja kiväärinsä ja ripustaen vyölleen ruutisarven ja kuularepun.
"Te ylistätte minua liiaksi, mister John Davis. Minä en tässä tilaisuudessa tee muuta kuin minkä tekin tekisitte minun asemassani."
"Totta kyllä! Mutta te teette sen niin hämmästyttävän herttaisesti."
"Loppukoot jo imartelut, jos suvaitsette. Tuossapa apulaiseni tuo teille hevosta."
"Mutta hänellä on toinen talutusnuorassa. Aiotteko te siis saattaa minua etuvartioiden tuolle puolen?"
"Oh, muutaman askeleen vain, jollei seurani tunnu teistä liian vastenmieliseltä."
"Oi, eversti, minä olen aina onnellinen saadessani teidät seuralaisekseni."
Kaikki nämä sanat lausuttiin tavattoman kohteliaaseen sävyyn, jossa kuitenkin värähti melkein huomaamaton hienon ja purevan ivan väritys.
Molemmat miehet lähtivät talosta ja nousivat ratsaille.
Yö oli lauhkea ja kirkas. Miljoonittain tähtiä tuikki taivaalla, joka näytti timanteilla silatulta. Kuu ui eetterissä valellen runsaasti valkoista, aavemaista valoaan, ja illan salaperäinen viima taivutti puiden tuuheita latvoja väreilyttäen vienosti Rio Trinidadin hopeanhohtavia aaltoja, joiden hyöky lemmekkään raukeasti tyyntyi rannikolla.
Miehet ratsastivat rinnatusten, ajaen vartijain ohitse, jotka mykän everstin annettua heille merkin eivät heiltä mitään kysyneet, vaan vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.
Pian he olivat laskeutuneet rinteeltä, sivuuttaneet päävartiot ja olivat tasangolla.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneena antautui kumpikin tyynen yön hurmaan eikä näkynyt enää ajattelevan toveriaan.
Näin he ratsastivat toista tuntia, saapuen sitten kohtaan, jossa kaksi polkua leikkasi toisiaan. Niiden välisen vinokulman keskeltä kohosi yhtäällä synkkäenteinen risti, luultavastikin pystytetty jonkun tällä yksinäisellä paikalla tehdyn murhan muistoksi.
Kuin yhteisestä sopimuksesta pysähtyivät molemmat ratsut, kurottivat päätänsä, luimistivat korviaan ja pärskyttivät äänekkäästi sieraimiaan.
Äkkiä herätettyinä haaveiluistaan todelliseen elämään suoristausivat ratsastajat satulassaan ja loivat kysyvän katseen ympärilleen.
Mikään ihmisääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kaikki ympärillä oli tyyntä ja autiota niinkuin luomisen ensimmäisinä päivinä.
"Aiotteko, paras eversti", kysyi amerikkalainen, "suoda minun nauttia herttaisesta seurastanne vielä hetkisen?"
"En", vastasi nuori upseeri lyhyeen, "tähän minä pysähdyn."
"Ah", virkkoi John Davis pettymystä teeskennellen, "joko te minut jätätte?"
"En suinkaan", vastasi eversti, "en vielä!"
"Mutta niin äärettömän hauskaa kuin minulla olisikin viipyä kauemmin seurassanne, täytyy minun jatkaa matkaani."
"Oh, tokihan te minulle suotte jonkun minuutin, mister John Davis?" sanoi toinen tarkoituksellisesti ja korostaen jokaista tavuaan.
"Jonkun minuutin kylläkin, kunhan ette enempää pyydä. Sillä minulla on edessäni pitkä taival, ja niin kernaasti kuin jäisinkin kanssanne rupattelemaan..."
"Te yksin", keskeytti eversti, "päätätte ajasta, joka meidän vielä on viivyttävä toistemme parissa."
"Olettepa te perin kohtelias."
"Mister John Davis", sanoi eversti korostaen ääntään, "oletteko unohtanut viime keskustelumme?"
"Paras eversti, te tuntisitte minut varsin huonosti, jos ette tietäisi, etten minä koskaan unohda muuta kuin mitä minun ei sovi muistaa."
"Mitä tuo merkitsee...?"
"Että muistan aivan hyvin keskustelun, johon viittaatte."
"Sitä parempi! Teidän hyvä muistinne säästää minulta onneksi puolet vaivasta, ja me ymmärrämme toisemme helposti."
"Niin luulen."
"Eikö paikka, jossa olemme, tunnu teistä erinomaisen soveliaalta tarkoituksiimme?"
"Se on minusta hurmaava, rakas eversti."
"Jos siis suostutte, niin astunemme tässä maahan?"
"Niinkuin haluatte. Minä en inhoa mitään niin kuin pitkitettyä haastelua satulassa."
He hyppäsivät maahan ja sitoivat hevosensa.
"Te tartutte kivääriinne?" huomautti amerikkalainen.
"Niin. Onko se teistä epämieluista?"
"Eipä suinkaan. Meidän on siis ryhdyttävä väijymään riistaa?"
"Niin, Jumala paratkoon! Mutta tällä kertaa ihmisriistaa."
"Mikä tekee metsästyksen paljon mielenkiintoisemmaksi."
"Kah, te olette herttainen toveri, mister Davis!"
"Nähkääs, eversti hyvä, ystäviltäni minä en ole koskaan voinut mitään kieltää."
"Miten me asetumme?"
"Sen jätän kokonaan teidän määrättäväksenne."
"No, kummallakin puolen tietä on pensaita, jotka ovat siihen ikäänkuin vartavasten kasvaneet!"
"Niin tosiaan, ihan ihmeellistä! Sitten me kätkeydymme kumpikin jonkun pensaan taakse ja laukaisemme."
"Mainiota! Mutta jos ammumme harhaan...? Tiedän varsin hyvin, että olemme oivallisia tarkk'ampujia ja että ohitse ampuminen on melkein mahdotonta, mutta voisihan niin sattua."
"Silloin ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin että hyökkäämme sapelein toistemme kimppuun."
"Sovittu asia! Ah, sananen vielä. Toisen meistä täytynee jäädä tantereelle?"
"By God! Totta kai! Muutenhan koko taistelu olisi joutavaa."
"Niin oikein! Mutta luvatkaahan minulle yksi asia."
"Mikä?"
"Jälkeenjäänyt heittää vainajan ruumiin jokeen."
"Hm, tahdotte siis päästä oikein varmaksi, etten enää ilmesty eloon?"
"Hitto soikoon! Ettekö siis käsitä?"
"Käsitän kyllä! Olkoon niin!"
"Kiitos!"
Miehet tekivät toisilleen kunniaa ja poistuivat kumpikin vastakkaiselle taholle, sinne lymytäkseen.
Matka heidän välillään oli noin seitsemänkymmentä askelta,
Muutaman sekunnin päästä kuului kaksoislaukaus ikäänkuin ukkosenjyrähdys, johon kaiut virralta vastasivat.
Sitten riitapuolet hyökkäsivät machete kädessä toisiaan vastaan.
He saavuttivat toisensa jokseenkin tienhaaran keskellä ja ryntäsivät raivokkaasti, sanaa sanomatta, toistensa kimppuun.
Ottelua oli jo kestänyt pitkän aikaa ja sitä uhkasi kestää vielä kauan, eikä kumpikaan taistelijoista ollut huomattavasti voitolla, sillä molemmat olivat jokseenkin yhtä etevät ja voimakkaat. Mutta silloin ilmestyi äkkiä useita miehiä, jotka tähdäten riitapuolia käskivät heitä heti laskemaan aseensa.
Nämä peräytyivät kumpikin askeleen ja odottivat.
"Seis!" huudahti mies, joka näkyi olevan vastatulleiden päällikkö. "Ja te, John Davis, nousette jälleen ratsullenne ja lähdette."
"Millä oikeudella te annatte minulle sellaisen käskyn?" huudahti amerikkalainen suuttuneena.
"Väkevämmän oikeudella", vastasi päällikkö. "Lähtekää, jollette tahdo, että teille tapahtuu onnettomuutta."
John Davis katsahti ympärilleen. Kaikki vastustus oli mahdotonta. Mitäpä hän yksinään ja vain sapelilla varustettuna olisi voinutkaan kahtakymmentä miestä vastaan? Amerikkalainen tukahdutti kirouksella kiukkunsa ja nousi ratsulleen. Mutta muuttaen mielensä hän kysäisi yhtäkkiä:
"Keitä te olette, jotka näin luulette voivanne minulle lakia lukea?"
"Tahdotteko sen tietää?"
"Tahdon."
"No hyvä. Olen mies, jota te ja eversti Melendez olette verisesti loukanneet. Minä olen munkki Antonio."
Tämän nimen kuullessaan molemmat riitapuolet tunsivat kauhunväristyksen ruumiissaan. Epäilemättä munkki nyt kostaisi, kun he vuorostaan olivat hänen vallassaan.
V
Kahakan edellä
John Davis tointui ällistyksestään melkein heti.
"Ahaa", huudahti hän, "siis te, mestarini?"
"Kummastuttaako teitä, että tapaatte minut täällä?"
"Eipä suinkaan, by God! Teidän paikkanne on minun käsittääkseni kaikkialla, missä tehdään väijytyksiä. Mikään ei siis ole luonnollisempaa kuin että olette täällä saapuvilla."
"On väärin, John Davis, heikkoutensa turvin herjata henkilöitä, varsinkin kun ei tiedä heidän aikeistaan?"
"Ka, ne näyttävät minusta varsin selviltä tällä hetkellä."
"Saattaisitte erehtyä."
"Sitä en luule! Muuten pääsenkin siitä pian selville."
"Mitä te teette?"
"Kuten hyvin näette, minä astun maahan."
Amerikkalainen astui todellakin ratsultaan, otti pistoolit koteloistaan ja lähestyi munkkia levollisin askelin ja mitä hymyilevimmin ilmein.
"Miksi ette lähtenyt, niinkuin teitä kehoitin?" kysyi fray Antonio.
"Kahdestakin syystä, rakas señor. Ensiksikin, koska minun ei tarvitse ottaa teiltä vastaan ohjeita eikä neuvoja, ja toiseksi, koska mielelläni olisin saapuvilla siinä pienessä roistomaisuudessa, joka teillä kaiketikin on mielessä."
"Aiotte siis...?"
"Puolustaa ystävääni, by God!" huudahti amerikkalainen tulistuen.
"Mitä, ystäväännekö?" virkkoi munkki kummastuneena. "Äskenhän juuri yrititte riistää häneltä hengen!"
"Paras señor", vastasi John Davis ivallisesti, "on eräitä vivahduksia kielessä, joiden merkitystä te valitettavasti ette milloinkaan voisi tajuta. Ymmärtäkää minut oikein. Minä tahdon kyllä tappaa tuon herrasmiehen, mutta minä en salli häntä teurastettavan, se on selvää, hiton selvää!"
Fray Antonio purskahti nauruun.
"Kummallinen mies!" sanoi hän.
"Enkö olekin?" – Ja kääntyen vastustajaansa, joka yhä seisoi tyynenä, lisäsi hän: "Rakas eversti, me palaamme myöhemmin mielenkiintoiseen hommaamme, jonka tämä arvon isä niin onnettomasti keskeytti. Tällä hetkellä sallinette minun palauttaa teille toisen pistooleista, jotka minulle niin jalomielisesti lainasitte. On kiistämätöntä, että nämä veitikat meidät tappavat, mutta saammehan toki sitä ennen ilon kellistää heistä kolme tai neljä kentälle."
"Kiitos, John Davis", vastasi eversti, "en teiltä vähempää odottanutkaan. Otan ehdotuksenne vastaan yhtä avomielisesti kuin sen teette."
Ja hän tarttui pistooliin, panostaen sen. Amerikkalainen asettui hänen viereensä ja tervehti tuntemattomia ivallisen kohteliaasti.
"Señores", virkkoi hän, "voitte hyökätä milloin hyväksi näette. Me olemme valmiit uljaasti kestämään rynnäkkönne."
"Hohoo", sanoi fray Antonio, "onko tämä siis vakavaa?"
"Mitä! Ettäkö tämä ei olisi vakavaa? Kysymys on minusta lapsellinen. Onko paikka ja aika mielestänne sopiva leikinlaskuun?"
Munkki kohautti olkapäitään ja kääntyen seuralaisiaan kohti virkkoi:
"Lähtekää! Tunnin päästä palaan luoksenne tiettyyn paikkaan."
Tuntemattomat tekivät myöntävän eleen ja hävisivät melkein samassa pensaikkoon.
Silloin munkki heitti aseensa maahan ja lähestyi molempia miehiä melkein käden koskettaman päähän.
"Pelkäättekö te vielä?" kysyi hän. "Nyt olen minä teidän käsissänne!"
"Ka, ka", huudahti John Davis päästäen pistoolinsa vireestä, "mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Jos ette olisi pitäneet minua rosvona, kuten olette tehneet, vaan sensijaan vaivautuneet miettimään, olisitte käsittäneet, ettei minulla ollut muuta päämäärää kuin ehkäistä se kiivas taistelu, jonka tuloni niin onnellisesti keskeytti."
"Mutta kuinka saavuitte tänne juuri näin osuvasti?"
"Ihan sattumalta. Saatuani ylipäälliköltämme määräyksen pitää vihollisen liikkeitä silmällä olin miehineni asettunut molempien teiden risteykseen kaapatakseni kaikki ratsastavat vakoojat, jotka yrittäisivät tänne päin."
"Ettekö siis kanna mitään kaunaa everstille ja minulle?"
"Kenties", vastasi hän epäröiden, "en ole täydellisesti unohtanut sitä arvotonta tapaa, jolla minua kohtelitte, mutta ainakin olen luopunut koston tuumista."
John Davis mietti hetkisen ja sanoi sitten ojentaen hänelle kätensä:
"Te olette kunnon munkki! Näen, että olette uskollinen lupauksellenne tehdä parannus. Minä olen pahoillani siitä, mitä tein."
"Minä sanon samaa, señor", säesti eversti. "En osannut laisinkaan odottaa tällaista jalomielisyyttä teidän puoleltanne."
"Ja saisinko nyt lausua sanan, señores?"
"Puhukaa!" kehoittivat toiset. "Me kuuntelemme."
"Luvatkaa minulle, että ette enää uudista tuota jumalatonta kaksintaistelua, vaan että minun esimerkkiäni noudattaen unohdatte vihanne."
Vastaukseksi ojensivat molemmat miehet toisilleen kätensä samanaikaisella liikkeellä.
"Hyvä", jatkoi munkki, "olen iloinen nähdessäni teidän noin menettelevän. Erotkaamme nyt! Te, eversti, nousette jälleen ratsullenne ja palaatte leiriinne. Tie on vapaa, kukaan ei yritä estää matkaanne. Te, John Davis, taas seurannette minua. Teidän pitkä poissaolonne on herättänyt levottomuutta, jonka saapumisenne varmaan hälventää. Minun oli määrä hankkia teistä tietoja."
"Näkemiin", virkkoi eversti; "unohtakaa, John Davis, mitä kohtauksemme alussa tapahtui välillämme, älkääkä muistelko muuta kuin millä tavoin me eroamme."
"Kunpa me, eversti, vielä tapaisimme toisemme parempaan aikaan ja paremmissa olosuhteissa, jotta minä saisin ilmaista teille kaiken sen myötätunnon, jota avomielinen ja uskollinen luonteenne minussa herättää!"
Vaihdettuaan vielä muutamia sanoja ja sydämellisesti puristettuaan toistensa kättä erkanivat nämä kolme miestä.
Eversti Melendez käänsi hevosensa laukkaamaan takaisin kartanoa kohti, sillä välin kun munkki ja John Davis poistuivat yhtä nopeasti aivan päinvastaiseen suuntaan.
Oli puoliyön vaiheet, kun eversti ehti päävartioille. Eräs kenraalin adjutanteista odotti häntä etuvartiossa.
Jonkinlaista kiihtymystä näytti vallitsevan leirissä. Sensijaan että olisivat nukkuneet, kuten näin myöhäisellä yön hetkellä olisi pitänyt, marssivat sotilaat vahvoina patrulleina pitkin kujia, upseerit liikkuivat säikähtyneen näköisinä, sanalla sanoen kaikkialla oli tavatonta hälinää.
"Mitä siis on tekeillä, kapteeni Gutierrez?" kysyi eversti adjutantilta.
"Kenraali itse sen teille sanoo, eversti", vastasi upseeri, "sillä hän odottaa teitä levottomana ja on jo useita kertoja teitä kysynyt."
"Ohoh! Sitten kuuluu jotakin uutta?"
"Niin luulen."
Eversti kannusti hevosensa yhä kovempaan vauhtiin, ja muutaman minuutin perästä hän oli kenraalin asunnon edustalla.
Talo oli täynnä melua ja valoa. Huomattuaan nuoren miehen kenraali jätti upseerit, joiden kanssa oli haastellut, ja riensi häntä vastaan.
"Vihdoin olette tullut", virkkoi hän hänelle, "minä odotin teitä kärsimättömänä."
"Mitä siis on tekeillä?" kysyi eversti kummastuneena tästä vastaanotosta, jota ei suinkaan odottanut, koska nyt niin meluisa leiri hänen lähtiessään oli ollut perin rauhallinen.
"Sen saatte kuulla, señores", sanoi kenraali ja lisäsi, kääntyen salissa olevien upseerien puoleen, "älkäähän lähtekö pois. Minä tulen luoksenne hetkisen päästä. Seuratkaa minua, eversti."
Don Juan kumarsi ja seurasi esimiestään viereiseen huoneeseen, jonka oven eversti hänen jälkeensä sulki.
Tuskin he olivat yksinään, kun kenraali tarttui ystävällisesti nuorta miestä univormun napeista ja tuijotti häneen katseella, joka näytti tutkivan hänen sydämensä salaisimmatkin lokerot.
"Lähtönne jälkeen", virkkoi hän, "on eräs ystävistänne tullut tänne teitä tapaamaan."
"Eräs ystävistäni?" toisti nuori upseeri.
"Ainakin hän itseään sellaiseksi sanoo", vastasi kenraali.
"Minä en tunne näillä tienoin muuta kuin yhden miehen", vastasi eversti, "joka meitä eroittavista mielipiteistä huolimatta voisi sen nimityksen todella omaksua."
"Ja se mies on..."
"Jaguari."
"Te rakastatte häntä?"
"Niin."
"Mutta rosvohan hän on?"
"Teistä ehkä, kenraali. Omalta näkökannalta saatatte olla oikeassa. Minä en väitä enkä tuomitse. Minä rakastan häntä, sillä hän on pelastanut henkeni."
"Mutta kuitenkin te taistelette häntä vastaan."
"Tietysti. Vastakkaisissa leireissä ollen palvelee kumpikin meistä asiaa, joka näyttää hänestä oikealta. Mutta vaikka molemmat osaammekin eroittaa tunteet velvollisuudesta, joka pakottaa meidät taistelemaan toistamme vastaan, emme silti ole sydämessämme toisiimme vähemmin kiintyneet."
"Minä en suinkaan aio teitä moittia, ystäväni. Taipumustemme tulee olla riippumattomia valtiollisista mielipiteistä. Mutta palatkaamme asiaan, jonka tällä hetkellä täytyy olla meille mielenkiintoisin. Eräs mies, sanon, on poissa ollessanne saapunut etuvartioomme esittäytyen ystäväksenne."
"Sepä merkillistä", jupisi eversti muististaan; "ja mainitsiko hän nimensä?"
"Mainitsi tietysti. En suinkaan minä muuten olisi ottanut häntä vastaan! Sitäpaitsi hän on täällä, tässä samassa talossa, eräässä huoneessa, jossa olen häntä pyytänyt odottamaan teidän palaamistanne."
"Mutta nimi, paras kenraalini?"
"Hänen nimensä on don Felix Paz."
"Oi", huudahti eversti innokkaasti, "hän ei ole kenraalille valehdellut! Hän on tosiaan rakkaimpia ystäviäni."
"Voimme siis häneen..."
"Luottaa aivan täydellisesti, kenraali. Siitä minä vastaan hengelläni", keskeytti nuori upseeri hartaasti.
"Sanoistanne olen sitäkin iloisempi", jatkoi kenraali, "koska tämä mies on vakuuttanut, että hänellä on keinoja, joiden avulla voimme kamalasti lyödä kapinoitsijat."
"Jos hän on sen luvannut, kenraali, tekee hän sen aivan varmasti. Teillä on luultavasti ollut hänen kanssaan vakava neuvottelu?"
"Eipä ole. Käsitätte, ystäväni, etten suinkaan tahtonut, ensin juttelematta teidän kanssanne, kuunnella miestä, joka hyvinkin olisi saattanut osoittautua vain vihollisen vakoilijaksi."
"Oikein harkittu. Ja mitä nyt aiotte tehdä?"
"Häntä kuunnella. Hän on sanonut minulle kylliksi, jotta minä, aavistellen mitä tällä hetkellä tapahtuisi, käskin valmistaa kaikki toimintakuntoon, niin että ensi merkistä voitaisiin lähteä liikkeelle. Tällä tavoin ei hukata aikaa."
"Hyvä on! Häntä on siis kuultava."
Kenraali löi käsiänsä ja adjutantti astui huoneeseen.
"Pyytäkää don Felixiä tulemaan tänne, kapteeni", virkkoi kenraali.
Viittä minuttia myöhemmin astui Mezquiten haciendan entinen majordomo saliin, jossa molemmat upseerit olivat.
"Suokaa anteeksi, caballero", sanoi kenraali kohteliaasti, astuen häntä kohti, "se kylmähkö sävy, jolla otin teidät vastaan. Mutta valitettavasti elämme aikana, jona on niin vaikea eroittaa ystäviä vihollisista, että usein väkisinkin erehtyy ja voi sekoittaa edelliset jälkimäisiin."
"Teidän ei suinkaan tarvitse puolustella menettelyänne, kenraali", vastasi don Felix. "Tällä tavoin saapuessani etuvartioittenne luo en muuta odottanutkaan."
Eversti pudisti hartaasti ystävänsä kättä. Pitkä selitys oli tämän laatuisille miehille tarpeeton. Ensi sanasta he olivat toisensa ymmärtäneet.
Heidän välisensä keskustelu venyi pitkäksi. Se päättyi vasta myöhään yöllä tai pikemminkin vasta aamulla, koska kello löi neljä kenraalin avatessa huoneen oven, johon he olivat sulkeutuneet, ja puoliääneen haastellen saattaessa heitä talon saguaniin asti.
Mitä tämän pitkän keskustelun aikana oli tapahtunut? Kukaan ei sitä tiennyt.
Mitään ei tullut ilmi niistä toimenpiteistä, mitä kenraali oli päättänyt noiden kahden miehen kera, joiden parissa oli niin kauan viipynyt.
Upseerit ja sotamiehet olivat mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallassa, joka vielä lisääntyi, kun kenraali antoi käskyn hajoittaa leirin.
Eversti oli saattanut don Felixin äärimmäisille etuvartioille asti.
Tässä olivat miehet eronneet toisistaan, lyöneet kättä ja vaihtaneet vain yhden sanan: "Näkemiin!"
Sitten oli eversti täyttä nelistä ajanut takaisin asuntoonsa, sillä välin kun don Felix oli sukeltautunut metsään niin nopeasti kuin hevonen jaksoi juosta.
Asuntoonsa palattuaan komensi eversti heti ratsaille ja asettui enempiä käskyjä odottamatta johtamainsa viitisen sadan ratsumiehen etunenään ja lähti kartanosta.
Kello oli silloin viisi aamulla, aurinko nousi purppura- ja kulta-aalloista, kaikki näytti ennustavan ihanaa päivää.
Kenraali nousi tähystyspaikalleen ja seurasi tarkkaavaisesti kiikarilla everstin liikkeitä, joka nopealla vauhdillaan oli vajaassa neljännestunnissa ehtinyt kukkulan juurelle, vieläpä kenenkään häiritsemättä mennyt joukkoineen erään varsin leveän, Rio Trinidadiin laskevan sivuhaaran yli.
Kenraali seurasi levottomasti tätä liikettä, joen yli kahlaaminen kun aseistetulle joukolle aina on arkaluontoinen tehtävä. Hän näki sotamiestensä järjestyvän taajaksi rivistöksi, joka sitten päällikkönsä antamasta merkistä piteni kuin renkaistaan kiertyvä suunnaton käärme, laskeutui veteen ja halkaisten viistoon melkoisen voimakkaan virran, saapui muutamassa minuutissa toiselle rannalle, missä se hetkisen välttämättömän mylläkän jälkeen jälleen järjestyi riveihin ja syöksyi metsään, jonne se pian kokonaan häipyi. Kun viimeinen lancero oli hävinnyt ja paikka tullut jälleen aivan autioksi, työnsi kenraali kiikarinsa kokoon ja astui alas, näennäisesti vakaviin mietteisiin vaipuneena.
Olemme maininneet, että Galvestonin varusväkeä oli yhdeksänsataa miestä, mikä lukumäärä oli kohonnut lähes tuhanteenneljäänsataan, kun mukaan oli liittynyt rannikolle tähystäjiksi siroiteltujen monien pikkuvartiostojen miehet.
Eversti Melendez oli ottanut mukaansa viisisataa ratsumiestä. Kenraali jätti kylään, jonka hän sotatieteellisesti tärkeänä kohtana tahtoi säilyttää hallussaan, kaksisataaviisikymmentä miestä urhoollisen ja kokeneen upseerin johdettaviksi. Hänellä itsellään oli siis noin kuusisataa viisikymmentä miestä, ja niitä tukemassa nelitykkinen patteri vuorihaupitseja.
Tämä pienoinen joukko, jonka vähäpätöisyys kaiketikin nostattaisi ivallisen hymyn suurien sotajoukkojen yhteentörmäyksiin tottuneiden eurooppalaisten huulille, oli tässä maassa aivan riittävä.
Totta kyllä oli teksasilaisessa armeijassa lähes neljätuhatta taistelijaa, mutta nämä miehet olivat enimmäkseen huonosti aseistettuja talonpoikia, tottumattomia niiden sotakoneiden käyttelyyn, jotka he yltiöpäisessä kapinallisessa vimmassa olivat siepanneet, ja kykenemättömiä avoimella kentällä kestämään harjaantuneiden joukkojen hyökkäystä. Niinpä kenraali Rubio, se on meidän mainittava, miestensä pienemmästä lukumäärästä huolimatta luottikin paljon joukkojensa kuriin ja sotilaskasvatukseen ja toivoi lyövänsä tuon pikemmin vain lukumäärältään kuin missään muussa suhteessa peloittavan ihmislauman.
Lähtö karjatilalta tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä.
Kenraali oli käskenyt jättämään kuormaston jälkeen, jotta mikään ei olisi häiritsemässä armeijan marssia.
Jokaisella ratsumiehellä oli amerikkalaiseen, Euroopassa kovin halveksittuun tapaan jalkamies tarakassaan, joten sotajoukon nopeus tuli kahdenkertaiseksi.
Monilukuisat urkkijat ja ratsasvakoilijat, joita oli lähetetty kaikille suunnille tiedustelemaan, olivat ilmoittaneet, että kapinallinen armeija kahdessa kolonnassa marssien lähestyi Rio Trinidadin suuta, ottaakseen sen haltuunsa ja siten ehkäistäkseen pääsyn Galvestoniin. Sen liikkeen ehkäiseminen oli erinomaisen tärkeää, sillä jos se onnistuisi, niin kapinalliset avustaisivat rohkeasti valtaamallaan laivastolla armeijaansa ja olisivat herroina melkoisen pitkällä rantakaistaleella, jolta meksikolaisten voimat kenties eivät riittäisi heitä karkoittamaan.
Toiselta puolen oli kenraali Rubiolle ilmoitettu, että tasavallan presidentti, kenraali Santa-Anna, oli lähtenyt Meksikon kaupungista ja lähestyi pikamarssissa tuhannenkahdensadan miehen etunenässä antaakseen kapinalle ratkaisevan iskun.
Kenraali Santa-Annaa on arvosteltu hyvin eri lailla. Toiset ovat kuvailleet hänet teräväksi valtiomieheksi ja urheaksi, salamantuimaksi soturiksi. Hänellä itselläänkin näkyy olleen se käsitys, koskapa hän ei arastele nimittää itseään uuden maailman Napoleoniksi. Hänen vihamiehensä moittivat hänen rettelöimishaluaan ja hillitöntä kunnianhimoaan ja syyttivät häntä siitä, että hän liian usein pysytteli kaukana vaarasta, pitäen häntä miehuuttomana ja siveettömänä kiihoittajana. Me puolestamme emme ryhdy tätä valtiomiestä millään muulla tavalla arvostelemaan kuin vain lyhyesti mainitsemaan, että hän meidän vakaumuksemme mukaan oli Meksikon vitsaus, edistäen sen häviötä, ja että hän osaltaan on syynä niihin onnettomuuksiin, jotka parinkymmenen vuoden aikana ovat tuota onnetonta maata kohdanneet.
Kenraali Rubio käsitti, kuinka tärkeätä hänelle oli iskeä voimakas isku, ennenkuin yhtyisi tasavallan presidenttiin, joka muuten, vaikka noudattikin vain hänen neuvojaan, ei tappiolle jouduttaessa laiminlöisi lukea onnettomuutta hänen syykseen ja siinä tapauksessa taas, että meksikolaiset pääsisivät taistelussa voitolle, säilyttää itselleen kaikkea sotakunniaa.
Teksasilaiset kapinoitsijat eivät vielä tähän asti olleet aukealla lakeudella uskaltaneet mitellä voimiaan meksikolaisten joukkojen kanssa, mutta tapaukset, jotka viime päivinä olivat salamannopeudella seuranneet toisiaan, lopullista romahdusta edistäen, olivat täydellisesti muuttaneet tilanteen.
Nyt tunsivat kapinallisen armeijan päälliköt, voimistuneina alituisesta menestyksestään ja miekan iskutta vallattuaan yhden Teksasin pääsatamista, välttämättömäksi luopua hiipivästä sissisodasta varmentaakseen saavutuksensa loistavalla ryntäyksellä.
Sitä tarkoitusta varten oli voitettava taistelussa.
Mutta teksasilaiset päälliköt eivät antaneet tähänastisen menestyksensä viedä itseänsä harhaan, se kun oli saavutettu vain uhkarohkeilla otteilla, yllätyksillä ja ennenkuulumattomalla rohkeudella. He pelkäsivät syystä hetkeä, jolloin heidän oli asetettava harjaantumattomat sissinsä vanhoja meksikolaisia joukko-osastoja vastaan. Niinpä he kaikin keinoin koettivatkin viivyttää tämän viimeisen ja ratkaisevan kamppailun päivää, koska kamppailussa saattoivat muutamassa tunnissa iäksi raueta heidän rakkaimmat toiveensa ja tuhoutua heidän jo kymmenisen vuotta tavattomalla uljuudella ja sitkeydellä harjoittamansa uudistustyö. He halusivat, ennenkuin ratkaisevasti iskettäisiin yhteen säännöllisten joukkojen kanssa, suoda vapaaehtoisilleen aikaa saavuttaa harjaantumusta ja asetottumusta, jota ilman lukuisin ja uljainkin armeija on vain erilaisista ja toisiaan häiritsevistä aineksista kokoonpantu ihmislauma, jolta puuttuu yhtenäisyyttä ja todellista toimintatarmoa.
Linnoituksen valloituksen jälkeen olivat teksasilaisten ylimmät päälliköt pitäneet suuren neuvottelun pohtiakseen sekä edullisia että vältettäviä toimenpiteitä, jotteivät epäviisaalla menettelyllä uhraisi tuloksia, jotka he olivat niin ihmeellisesti saavuttaneet.
Päätettiin silloin periaatteessa, että armeija ottaisi Galvestonin, jonka sen asema täydellisesti turvaisi äkilliseltä hyökkäykseltä, ja että ainoastaan sissit parveilisivat maaseuduilla, kahakoidakseen meksikolaisten kanssa ja häiritäkseen näitä sillä välin kun kaupunkiin sulkeutuneet joukot opetettaisiin ja saisivat säännöllisen ja ratkaisevan järjestyksen.
Päälliköiden ensimmäisenä huolena oli silloin välttää kaikkea yhteentörmäystä vihollisen kanssa ja yrittää tunkeutua Galvostoniin iskua antamatta tai saamatta. Armeijain suhde toisiinsa oli siis seuraava:
Teksasilaiset koettivat kaikin tavoin välttää taistelua kenraali Rubion kanssa, joka taas paloi halusta sellaiseen ryhtyä. Vihollisten liikkuma-alue oli varsin ahdas. Kymmenkunta kilometriä vain oli heidän päävartiostojensa väliä.
Tähystystornistaan oli kenraali selvästi eroittanut kapinallisten leirinuotiot.
Sillä välin oli eversti Melendez jatkanut etenemistään ja saapunut miehineen ristin kohdalle, missä John Davis ja hän edellisenä iltana olivat niin vimmatusti taistelleet. Eversti itse oli tutkinut seudun mitä huolellisimmin, ja varmistuneena siitä, että kukaan vihollisen vakooja ei ollut jäänyt tähän edulliseen väijymispaikkaan, hän oli käskenyt sotilaittensa astua maahan. Hevoset oli laitettu makaamaan, sidottu ja päät kiedottu paksuihin peitteisiin, jotteivät eläimet voisi hirnua. Sitten kun kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty, olivat sotamiehet laskeutuneet vatsalleen pensastoon, ja heidän oli käsketty pysyä aivan hievahtamatta.
Kenraali Rubio oli suorittanut sivustamarssin, joten hänen kävi välttäminen tienhaaraa risteineen. Hän oli heti kukkulalta laskeuduttuaan rientänyt virran partaalle.
Olemme maininneet, että Rio Trinidadin uoma on paikoittain varsin syvälle uurtunut ja uhkeiden metsien reunustama, joiden jättiläispuut luovat sen yli suurenmoisia rhizophorain yli ulottuvia vihannuskaaria. Näiden rhizophorain keskelle ja puiden oksien siimekseen, kahden tykinkantaman päähän paikasta, jossa aikaisemmin oli astunut maihin, kenraali käskikin noin kolmannen osan jalkaväestään asettua väijymään.
Loput sijoitettiin kahteen osaan jaettuina molemmin puolin tietä, jota kapinallisten oli seurattava, mutta amerikkalaiseen tapaan korkeissa puissa kyyröttämään, niin että heitä ei näkynyt.
Neljä vuorihaupitsia sijoitettiin pienen kukkulan harjalle, jolta voi täydellisesti nähdä koko tien ja äänettömän, jalkaväen taakse kasaantuneen ratsuväen, joka myöskin oli jaettu kahteen osastoon.
Sitten palautui hetkiseksi häiriytynyt hiljaisuus, ja erämaa sai entisen tyynen ja yksinäisen leimansa. Kenraali Rubio oli niin hyvin järjestänyt kaiken, että hänen armeijansa oli äkkiä tullut näkymättömäksi.
Kun teksasilaispäälliköiden neuvottelussa oli päätetty, että kapinoitsevain armeija anastaisi Galvestonin, oli syntynyt vilkas keskustelu keinoista, joihin sitä varten oli ryhdyttävä.
Jaguari kehoitti viemään joukot prikiin, korvettiin ja pieniin aluksiin, jotka sitä varten kerättäisiin. Valitettavasti ei tätä oivallista neuvoa voitu noudattaa, koska kenraali Rubio varovaisuudessaan oli ottanut kaikki keveät alukset ja uuden laivueen kokoamiseen olisi täytynyt hukata äärettömän paljon aikaa. Mutta kun meksikolaisten käyttämät laivat oli hinattu kuivalle maalle ja niitä puolustamaan jätetty vartiosto muutaman tunnin jälkeen oli mennyt pois, pitivät teksasilaiset paljon yksinkertaisempana työntää samat laivat uudestaan aalloille ja vuorostaan käyttää niitä ylimenoonsa.
Kuin kohtalon pakotuksesta kieltäytyi neuvottelijakunta uskomasta amerikkalaisen John Davisin selityksiä, joka turhaan vakuutti, että lujaan asemaan sijoittunut kenraali Rubio ei sallisi suorittaa tätä liikettä yrittämättä sitä estää ja että meksikolainen armeija vain näennäisesti oli jättänyt laivat vartioitsematta, siten virittäen ovelasti ajatellun ansan viekoitellakseen kapinalliset paikkaan, jossa heidät oli helppo voittaa.
Onnettomuudeksi heille oli mainitulla salaperäisellä komitealla yksinään oikeus määrätä. John Davisin esittämät mietteet eivät saaneet sitä asiasta vakuutetuksi. Vakoojainsa pettämänä se luulotteli, että kenraali Rubio ei suinkaan aikonut vallata takaisin Galvestonia, vaan päinvastoin tahtoi päästä yhteyteen kenraali Santa-Annan kanssa, ennenkuin uudelleen yrittäisi hyökkäysliikettä ja että hänen pysähtymisensä karjatilalle siis vain oli teeskentelyä, jotta saisi kapinalliset levottomiksi.
Tämä käsittämätön erehdys oli syynä arvaamattomiin onnettomuuksiin.
Päälliköt saivat käskyn marssia eteenpäin, ja heidän oli pakko panna se täytäntöön.
Mutta sitten kun tämä erheellinen päätös kerran oli tehty, valittiin keinot sen täytäntöönpanoon mitä varovaisimmin.
Priki ja korvetti saivat käskyn laskea mahdollisimman lähelle rannikkoa, ristitulellaan suojatakseen joukkojen maihinnousua ja lakaistakseen tieltä sitä ehkäisemään yrittävät meksikolaiset.
Liikkuvia kolonnia eroitettiin armeijan edelle ja sivuille, vakoilemaan ja puhdistamaan seutua niistä pikkuvartiostoista, joita vihollinen oli saattanut asettaa ympäristöään suojelemaan.
Neljä ylipäällikköä johti voimakkaita, ratsastavia sissiosastoja. Nämä neljä päällikköä olivat Jaguari, fray Antonio, El Alférez ja don Felix Paz, jota viimemainittua lukija ei suinkaan liene odottanut tapaavansa kapinallisten lipun alla ja jonka hän vasta muutamia tunteja sitten näki saapuvan meksikolaisten leiriin ja sulkeutuvan pitkäksi ajaksi neuvottelemaan kenraali Rubion ja eversti Melendezin kanssa.
Näiden neljän päällikön tehtäväksi oli ylijohtaja antanut ehkäistä kaiken yllätyksen ja tutkia metsää pöyhimällä korkeata ruohikkoa.
El Alférez ratsasti armeijan oikealla kyljellä, fray Antonio vasemmalla, Jaguari jälkijoukossa ja don Felix Paz kuudensadan ratsumiehen edessä sen etujoukkoa johtamassa.
Sananen Mezquiten haciendan entisen majordomon sissijoukosta:
Miehet, joista se oli kokoonpantu, oli don Felix kerännyt ja pestannut haciendaan kuuluvalta alueelta. Ne olivat yhteiskunnalliseen järjestykseen mukautuneita intiaaneja, karjapaimenia ja päivätyöläisiä, enimmäkseen puolivillejä, hirtehismäisiä ihmisiä, jotka päällikkönsä käskystä taistelivat kuin leijonat, ollen hänelle ehdottoman uskollisia, mutta tunnustaen vain hänet ja totellen vain häntä, rahtuakaan välittämättä armeijan muista johtajista.
Don Felix Paz oli liittynyt kapinallisiin noin kaksi kuukautta sitten ja sissijoukollaan tehnyt heille huomattavia palveluksia. Ja hän oli lyhyessä ajassa voittanut yleisen luottamuksen.
Pian näemme, ansaitsiko hän sen.
Kummallisesta yhteensattumuksesta lähti kumpikin armeija leiristään samaan aikaan ja marssi melkein samalla hetkellä toinen toistaan vastaan, aavistamatta, että viimeistään kaksi tuntia myöhemmin kohtaisivat toisensa.
VI
Cerro Pardon taistelu
Cerro Pardon taistelupäivä oli niitä, joiden verinen muisto säilyy vuosisatoja kansojen sydämessä onnettomana tuhonhetkenä.
Oikein esittääksemme lukijallemme niiden tapausten kulun, joita ryhdymme kertomaan, täytyy meidän ensin tarkoin kuvailla tapahtumapaikat.
Kohdan, jossa meksikolaiset olivat suorittaneet maihinnousunsa Galvestonista lähdettyään, oli kenraali Rubio valinnut hyvin tarkalla silmällä. Joen rannat, jotka varsin pitkältä ovat melkoisen jyrkät, raukeavat täällä melkein huomaamattomiksi aaltoviivoiksi, leviten jokseenkin laajaksi, pitkän ruohon peittämäksi tasangoksi. Siellä täällä kohoaa puuryhmiäkin, viimeisenä jätteenä aarniometsästä, jonka teollisuuden tarpeet ovat kuluttaneet. Tämän tasangon sulkee varsin ahdas, korkean kukkulan välillä sijaitseva cañon eli kuilumainen rotko, ja kukkulain jyrkkiä kylkiä verhoavat kaikkina vuodenaikoina kukkivat kasvit. Nämä kaksi kukkulaa ovat Cerro Pardo ja Cerro Prieto eli Punainen ja Musta vuori.
Rotkosta alkaa tie, tai ollaksemme totuudenmukaisempia, leveähkö, mutta rapakoiden ja rämeiden reunustama polku, joka päättyy aikaisemmin mainitsemallemme ristille. Tämä on ainoa tie, josta pääsee rannikon sisäpuolelle.
Vähän matkaa näistä kahdesta kukkulasta, joiden huippuja verhoavat puut ja selvittämättömästi toisiinsa kietoutuneet pensaat, ulottuu varsin pitkälle soita, jotka ovat sitä peloittavampia, kun niiden pintaa petollisesti peittää tuuhea, vihreä ruoho, kätkien kokonaan näkyvistä vaaran, joka uhkaa tuon hyllyvän kuilun päälle astunutta uskalikkoa.
Cerro Pardo, joka on paljon korkeampi kuin toinen kukkula, ei ainoastaan hallitse tätä, vaan sieltä voi tähystellä koko ympäröivää seutua ja merta.
Sen jälkeen, mitä juuri sanoimme, on helppo käsittää, että teksasilaisten aikoma yritys ei ollut mahdollinen, jollei rantamaa ollut jätetty aivan autioksi. Mutta näissä olosuhteissa oli ylipäällikön itsepintaisuus sitäkin käsittämättömämpi, koska hän ei ainoastaan tuntenut täydellisesti paikkoja, vaan koska vielä, ennenkuin sotajoukko alkoi etenemisliikkeensä, oli saapunut iso joukko vakoojia toinen toisensa perästä tuomaan hänelle uutisia, jotka kaikissa suhteissa löivät yhteen John Davisin antamain varmojen tietojen kanssa.
Ne, joita Jumala tahtoo iskeä, hän lyö sokeudella. Tämä niin viisas ja harkitseva mies, joka aina toimi äärettömän varovaisesti ja jonka kaikista ajatuksista oli tähän asti välähtänyt ihmeellinen selvänäköisyys ja nerokkuuden leima, oli kuuro kaikille vastaväitteille, ja lähtökäsky annettiin.
Armeija lähti heti liikkeelle.
Don Felix Paz ratsasti edeltä sisseineen, kun taas Jaguarin osasto jai jälkijoukoksi.
Saamistaan haavoista huolimatta ei Lujamieli ollut suinkaan tahtonut pysyä linnoituksessa. Hän oikaisihe kärryille, Carmelan ja Quoniamin istuessa hänen vieressään ja tuhlatessa hänelle mitä hellintä huolenpitoa, sillä välin kun Lanzi Jaguarin hänelle antaman kymmenkunnan valiosissin etupäässä saattoi heitä siltä varalta, että armeijaa marssin aikana hätyytettäisiin.
Jaguari oli alakuloinen. Synkkä aavistus tuntui ennustavan hänelle onnettomuutta. Tämä erittäin rohkea mies, joka kuin leikkien suoritti huimimpia ja uhkarohkeimpia tekoja, eteni vastahakoisesti, epäröiden ja luoden alati ympärilleen epäileviä, melkeinpä pelokkaita katseita.
Tosin ei hän omasta puolestaan mitään vaaraa pelännyt. Mitäpä hän hyökkäyksestä? Mitä hän kuolemasta välitti? Vaara oli hänen oikea elementtinsä; sodan kuuma piiri, taistelun melske, ruudin haju päihdyttivät häntä ja synnyttivät hänessä omituisen hekuman tunteen. Mutta tällä hetkellä oli Carmela hänen lähellään, Carmela, jonka hän niin ihmeellisesti oli löytänyt jälleen ja jonka hän pelkäsi uudestaan menettävänsä.
Tämä uljas mies oli tuntenut tuota ajatellessaan sydämensä pehmenevän, ja hän oli tahtonut olla jälkijoukkoa johtamassa, jotta voisi lähempää valvoa neidon turvallisuutta ja rientää tarpeen tullen hänen avukseenkin.
Ylin johtaja ei ollut rohjennut kieltää häneltä tuota paikkaa, jota uljas sissi suosionosoituksena anoi.
Tämä myöntyväisyys johti kauheihin seurauksiin ja oli osaltaan syynä siihen, mitä muutamaa tuntia myöhemmin tapahtui.
Sillä välin etenivät teksasilaiset joukot niihin kuuluvista erilaatuisista aineksista huolimatta niin hyvässä järjestyksessä ja kurissa, että se olisi ollut kunniaksi säännöllisellekin armeijalle. Don Felix Paz oli lähettänyt oikealle ja vasemmalle puolen tietä ratsastusvakoojia, joiden oli puhdistettava pensaat ja taattava turvallinen läpikulku.
Mutta näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta, olipa sitten, että meksikolaiset todella olivat kätkeytyneet luoksepääsemättömiin paikkoihin, tai johtuipa se jostakin aivan toisesta syystä, tiedustelijat eivät heitä keksineet. Ja etujoukko liikkui niin nopeasti, että se lisäsi pääarmeijan turvallisuudentunnetta ja sai päälliköiden aikaisemman valppauden herpaantumaan.
Etujoukko oli saapunut ristin tienhaaraan, eikä siihen asti mikään ollut vähääkään häirinnyt armeijan marssia. Sitten kun don Felix oli kaksikymmentä minuuttia lepuuttanut joukkoaan juuri samalla paikalla, missä eversti edellisenä iltana oli taistellut, kääntyi hän päättäväisesti rannikolle, meksikolaisten äskeisen maihinnousupaikan lähettyville vievälle tielle.
Ristin tienhaarasta Trinidadin joelle ei matka ollut pitkä, ja aseistettu joukko saattoi vapaassa marssissa kulkea sen vähemmässä kuin kahdessa tunnissa.
Mutta tien risteyksestä lähdettyä kapenee latu vähitellen, muuttuen pian varsin kaidaksi poluksi, jolla tuskin kolme henkilöä voi astua rinnan.
Sanoimme, että tämän tien kummallakin puolella oli hyllyviä, ruohon peittämiä hetteitä.
Selitämme muutamilla sanoilla, mitä nämä hyllyvät ruohikot ovat, joita tavataan muutamilla seuduilla Amerikkaa varsinkin Teksasissa ja Louisianassa.
Näillä hetteiköillä on, jos saamme luottaa tieteen useinkin perättömiin teorioihin, samanlaatuinen alkuperä kuin artesilaisilla vesisuihkuilla.
Maa vaikuttaa toisessa tapauksessa, mitä vesi vaikuttaa toisessa.
Maan dynaamisen toiminnan seurauksena ne mutahiukkaset, joista hyllyvät suot syntyvät, nousevat järvien ja lampien pinnalle, kun taas porakaivojen vesi kumpuaa niiden syvyydestä ja syöksyy sitä puristavien kerrosten painosta ylöspäin.
Mikään ei ole vaarallisempaa kuin nämä silmää eksyttävällä petollisella kasvullisuudella verhotut niityt.
Trinidadin joki juoksee muutaman sadan metrin päässä vastikään kuvailemastamme letosta, kuljettaen Meksikon lahteen sitä pohjasakkaa, joka muuten tiivistäisi tämän hyllyvän maton.
Luonto on jo uurtanut kanavia, jotka leikkelevät tätä niittyä, kiemurrellen salaperäisten voimain luomain äyräiden välissä.
Villit eläimet, joiden ihmeellinen vaisto ei niitä koskaan petä, ovat vuosisatoja sitten raivanneet itselleen teitä näiden vaarallisten vyöhykkeiden halki, eikä teksasilaisen armeijan seuraama polku ollut muuta kuin tällaisia metsäneläinten öisin juomapaikoilleen vaeltaessaan tallaamia latuja.
En tiedä, onko yritteliäisyys sen jälkeen, kun Teksas vapautti itsensä ja liittyi Yhdysvaltoihin, yrittänyt puheenalaisen hetteikön kuivattamista. Luullaksemme tarvittaisiin hyvin vähän ponnistuksia sen työn päättämiseksi, jonka luonto niin nerokkaasti on pannut alulle.
Riittäisi, että kaivettaisiin viemäriverkko, joka johtaisi leton alle joen sameaa vettä ja sen mukana pohjasakkaa. Ennen kaikkea olisi vältettävä hetteiköllä versovan kasvullisuuden polttamista, kuten valitettavasti on tapana. Näillä ehdoilla saataisiin pian luja, lihava ja hedelmällinen maaperä näiden liejuisten, ruttokaasuja synnyttävien ja ilmaa myrkyttävien rämeiden sijalle, jotka idättävät tarttuvia tauteja ja tuottavat kuoleman monille onnettomille, niiden rehevän ulkonäön pettämille matkustajille, tuhoten heidät nielemällä lemuavaan liejuunsa.
Mutta Amerikassa ei ole puute maasta, vaan ihmisistä. Luultavastikin nuo lettosuot jäävät vielä pitkiksi ajoiksi samanlaisiksi kun ne nykyisin ovat. Sillä kenenkään todella henkilökohtainen etu ei vaadi niiden kuivattamista ja hävittämistä.
Jatkamme nyt kertomustamme kohdasta, johon sen keskeytimme, pyytäen lukijaa suomaan meille anteeksi tämän syrjäharppauksen, johon hairahdimme. Mutta meistä se on hyödyllistä teoksessa, jonka tarkoituksena on tutustuttaa hänet tähän asti melkein tuntemattomaan maahan, varsinkin kun se on määrätty läheisessä tulevaisuudessa esittämään tärkeää osaa teollisuuden palveluksessa.
Teksasilainen etujoukko oli sivuuttanut ristin tienhaaran kello yhdeksän tienoissa aamulla, viivähtäen siinä noin kaksikymmentä minuuttia, sitten taasen jatkaakseen matkaansa.
Mutta ilman näkyväistä syytä pysähdytti don Felix joukkonsa noin kahdensadan jalan päähän Cerro Pardon solasta, sitten kun oli vastusta kohtaamatta kulkenut sen läpi, eikä jatkanut etenemistään jokea kohti, jonka rannalla jo havaittiin haaksirikkoutuneet ja hiekkaan vajonneet alukset, vaan muodosti pituudeltaan viisikymmentä hevosta syvän lippurintaman. Huudettuaan "seis!" hän kannusti hevostaan kahden edestä, palasi ja ratsasti jälleen solan läpi, mutta tällä kertaa yksinään.
Kiitäessään tietään heitti sissi tutkivia katseita ympärilleen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie aivan autio.
Don Felix pysähtyi ja kumartui ratsunsa kaulaa vasten ikäänkuin mielien järjestää jonkun soljen sen valjaissa, mutta samalla kun hän kädellään silitti jaloa eläintä, matki hän kaksi eri kertaa variksen vaakkunaa.
Heti kajahti tien oikeaa syrjää reunustavasta pensaikosta kimeänä ja väräjävänä kaakkurin ääni, minkä jälkeen pensaat taipuivat sivuille ja niiden välistä ilmestyi mies.
Se mies oli eversti don Juan Melendez de Gongora. Don Felix ei näkynyt mitenkään hänen ilmestymisestään kummastuvan. Päinvastoin hän tervehti häntä keveästi ja riensi vilkkaasti häntä vastaan.
"Vetäytykää takaisin väijymispaikkaanne, eversti", virkkoi majordomo; "tiedättehän, että joka puun lehdessä vaanii silmä. Jos minut yksinäni nähdään tiellä, ei se herätä mitään epäluuloja. Mutta, cuerpo de Cristo, te ette saa näyttäytyä! Me voimme varsin hyvin keskustella etäältä, koska kaikki korvat, joihin sanamme voivat kantaa, ovat ystävien korvia."
"Te olette aina varovainen, don Felix!"
"Enpä suinkaan! Tahdon vain kostaa niille rosvoille, jotka ovat anastaneet ja ryöstäneet niin monta uhkeaa haciendaa, ja viha tekee viisaaksi."
"Olkoon vaikutteenne mikä tahansa, innoittaa se teitä hyvin, ja se on tärkeintä. Mutta palatkaamme asiaan. Mitä minulta tahdotte?"
"Tietää vain kaksi seikkaa."
"Mitkä ne ovat?"
"Onko kenraali Rubio todella tyytyväinen hänelle esittämääni suunnitelmaan?"
"Siitä näette omin silmin todistuksen. Olisinko minä muuten täällä?"
"Se on totta!"
"Ja sitten se toinen asia?"
"Se on erinomaisen arkaluontoinen."
"Ah, te ärsytätte uteliaisuuttani", virkkoi eversti nauraen.
Don Felix rypisti kulmiaan ja alensi tahtomattaan ääntänsä.
"Se on kovin vakavaa, don Juan", vastasi hän. "Tahdon ennen taistelua tietää, oletteko säilyttänyt minua kohtaan saman arvonannon ja ystävyyden, jolla Mezquiten haciendassa suvaitsitte minua kunnioittaa."
Eversti käänsi hämmästyneenä päätänsä.
"Miksikä sellainen kysymys tällä hetkellä?" sanoi hän.
Don Felix kalpeni ja loi häneen säkenöivän katseen.
"Vastatkaa minulle, minä rukoilen, don Juan!" kehoitti hän hartaasti. "Mitä ajattelettekin, mikä käsitys teillä minusta lieneekin, tahdon sen tietää; minun täytyy!"
"Älkää vaatiko mitään, don Felix, pyydän minä puolestani. Mitäpä minun mielipiteeni voisi merkitä, yksityinen ja vähäpätöinen mielipide?"
"Mitäkö se minulle merkitsisi!" huudahti toinen kiihkeästi. "Turhahan on enempää tiukata. Minä tiedän kaikki, minkä tahdoin tietää! Kiitos, don Juan, minä en teiltä pyydä mitään enempää. Milloin mies, joka on luonteeltaan niin jalo ja sydämeltään niin uskollinen kuin te, tuomitsee toisen henkilön menettelyn, on hänen menettelynsä todellakin moitittava."
"No, sanottakoon sitten! Koska te sitä ehdottomasti vaaditte, minä selitän, don Felix. Niin, minä moitin teitä, mutta en teitä tuomitse, sillä minä en voi enkä tahdo olla teidän tuomarinanne! Don Felix, olen sisäisesti vakuutettu, sydämessäni ja sielussani, että ihminen, joka antautuu, olkootpa häntä elähdyttävät vaikutteet muuten mitkä tahansa, kavalluksen kätyriksi, tekee enemmän kuin rikoksen, – hän on syyllinen halpamaisuuteen! Sellaista henkilöä minä voin sääliä, mutta en enää voi häntä kunnioittaa."
Entinen majordomo oli kuunnellut näitä kovia sanoja otsa kalpeana ja kylmää hikeä valuen, mutta pää pystyssä ja synkän tulen kiiluessa silmistä. Kun upseeri lakkasi puhumasta, teki hän kylmästi kunniaa, kumartui häntä kohti ja tarttui käteen, jota don Juan ei yrittänyt vetää pois.
"Hyvä on", lausui hän, "sananne ovat ankaria, mutta ne ovat totta. Minä kiitän teitä avomielisyydestänne, don Juan, ja nyt tiedän, mitä minun on tehtävä."
Eversti, joka tahtomattaan oli antautunut hetken tunteiden valtaan, pelkäsi menneensä liian pitkälle ja koetti lieventää ajattelemattomuutensa seurauksia.
"Don Felix", virkkoi hän. "suokaa minulle anteeksi, minä puhuin kuin hullu."
"No, no, don Juan", vastasi toinen katkerasti hymyillen, "älkäähän yrittäkö perääntyä. Te olitte ainoastaan omantuntoni kaiku. Sen, minkä te minulle ääneen lausuitte, on sydämeni minulle monet kerrat hiljaa toistellut. Älkää pelätkö, että minä sallisin ohimenevän kiukun saada itsessäni valtaa. En suinkaan! Minä olen niitä miehiä, jotka kerran jollekin tielle astuttuaan vaeltavat sillä kaikesta huolimatta. Mutta lopettakaamme puheemme tähän! Minä huomaan tomupilven, joka kaiketikin ilmoittaa meille ystäväimme saapumisen", lisäsi hän pistävän ivallisesti. "Hyvästi, don Juan, hyvästi!"
Ja odottamatta vastausta, jota eversti hänelle valmisti, kannusti don Felix ratsuaan, käänsi sen äkkiä ja poistui yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin.
Eversti seurasi häntä hetkisen silmillään, miettiväisen näköisenä.
– Ah, – jupisi hän, – tuo mies on pikemmin onneton kuin syyllinen. Joko minä pahoin petyn tai, jollei hän tänään saa surmaansa, niin ei se toki johdu siitä, että hän kuolemaa karttaisi.
Sitten hän surullisesti pudistaen päätänsä sukeltausi takaisin pensaaseen, jossa lymysi.
Teksasilainen armeija lähestyi nyt nopeasti. Samoin kuin meksikolaisilla, oli heidän vastustajillaankin jalkamies satulansa takana.
Noin tykin kantaman päässä rististä saapuivat teksasilaiset hetteikön reunalle. Heidän täytyi siis pysähtyä kutsuakseen takaisin hajalliset ratsasvakoojansa oikealta ja vasemmalta, mikä tietysti aiheutti hetkisen häiriön. Mutta päälliköiden ripeä tarmo palautti pian järjestyksen, ja sitten lähdettiin jälleen liikkeelle.
Marssijärjestystä oli välttämättömästi täytynyt muuttaa. Polku kapeni joka askeleelta yhä enemmän, ja ratsumiesten oli pakko ajaa sekaisin, säilyttämättä säännöllisiä rivejään.
Muuten ei etujoukko ollut antanutkaan mitään vaaran merkkiä siitä asti, kun matkalle lähdettiin. Luottaen seutua tutkimaan asetetun upseerin kokemukseen marssi armeija aivan turvallisena, jota tunnetta vielä lisäsi toivo pian päästä Rio Trinidadin rannalle ja sieltä heti nousta laivoihin ja purjehtia Galvestoniin.
Ainoastaan Jaguarilla ei ollut samaa luottamusta kuin kaikilla muilla.
Jo kauan tottuneena väijymissotiin piti hän maaperää, jota tällä hetkellä polki, kaikin puolin niin sopivana yllätykseen, ettei voinut uskoa armeijan pääsevän ahdistamatta rannalle.
Sanalla sanoen nuorella sissipäälliköllä oli sellainen hämärä, vaistomainen aavistus kuin saattaisi olla henkilöllä, jonka täytyy pitää pistintä tyhjään ilmaan ojennettuna. Erämaa ja tyyneys ympäröivät häntä joka puolelta, turhaan hän tähystelee ilmaa ja maata keksiäkseen jonkun merkin, sillä mitään sellaista ei hänen silmäänsä osu. Ja kuitenkin hänellä on sydämessään varmuus, jonka syytä on mahdoton selittää! Kaikkiin kysymyksiin hän voi vastata ainoastaan arvoituksellisella ja kuitenkin niin järkiperäisen todellisella lauseella: "Minä en tiedä ja olen sittenkin asiasta varma."
Jaguari päätti, olipa siitä sitten seurauksena mitä tahansa, ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin, jotta edes itse välttäisi yllätyksen, jonka seuraukset olisivat tuhoisat Lujamielelle ja Carmelalle.
Hidastuttamalla yhä enemmän osastonsa marssia hän sai jätetyksi kyllin suuren matkan itsensä ja pääarmeijan välille, voidakseen jälleen toimia vapaasti.
Hänen ensimmäisenä huolenaan oli kerätä kärryjen ympärille ne miehet, joihin uskoi voivansa parhaiten luottaa. Sitten hän valitsi toveriensa joukosta ne, jotka otaksui parhaiten tottuneiksi intiaanien sotajuoniin, ja antoi ne John Davisin komennettaviksi, käskien heidän tunkeutua, miten vain voivat, kummallakin puolen tietä leviävään epäilyttävään pensaikkoon, joka kehysti sen niin täydellisesti, että oli mahdotonta tiheikön läpi mitään nähdä.
Jaguari ei voinut käsittää, että meksikolaiset eivät käyttäisi hyväkseen tilaisuutta, jonka teksasilaisten varomattomuus heille tarjoisi, kostaakseen kärsimänsä kohlut. Siinä suhteessa hän oli täysin samaa mieltä John Davisin, kanssa, joka, kuten muistamme, oli mitä hartaimmin, vaikka turhaan, yrittänyt saada pääjohtajaa luopumaan aikeestaan.
Nuo kaksi miestä, jotka jo kauan olivat olleet suhteissa, ymmärsivät siis toisensa ensi sanasta, ja rohkaisten sissejään syöksi John Davis heidät heti empimättä sukeltautumaan kummallekin puolen tietä.
Jaguari oli sitten astunut kärryjen luo ja lausunut metsästäjälle:
"No, Lujamieli, kuinka te nyt jaksatte?"
"Paremmin", oli tämä vastannut; "toivon muutaman päivän päästä olevani kyllin toipunut jättääkseni tämän ikävystyttävän loikoilun."
"Entä voimat?"
"Ne palaavat nopeasti."
"Sitä parempi! Tunnetteko kykenevänne, jos tarve vaatisi, kärryiltä poistumatta ampumaan laukauksen puolustukseksenne?"
"Luulen toki. Mutta pelkäättekö te jotakin väijytystä? Paikka, jossa olemme, on siihen mitä sopivin."
"Eikö olekin? Ka niin, tepä sen sanoitte, minä pelkään väijytystä. Tässä on pyssy; käyttäkää sitä tarpeen tullen."
"Luottakaa minuun. Kiitos!" vastasi toinen, tarttuen aseeseen ilolla, jota ei yrittänytkään salata.
Jaguari asettui sitten joukkonsa etunenään ja antoi lähtökäskyn.
Jo kauan sitten oli armeijan pääosasto jättänyt taakseen ristin tienhaaran. Kolonnain päät alkoivat venyä solaan, mikä liike tien kapenemisen vuoksi välttämättömästi aiheutti jonkun verran sekasortoa, jota päälliköt turhaan yrittivät ehkäistä. Silloin Cerro Pardon huipulla äkkiä pamahtivat haupitsit, ja raehaulit niittivät syviä vakoja teksasilaisten riveihin.
Samalla hetkellä kajahti kamala huuto, ja don Felix Pazin osasto saapui, vyöryen vaahtoavin hevosin pääjoukkoa kohti.
Alussa teksasilaiset koettivat tehdä tilaa näille ratsumiehille, joita luulivat vielä näkymättömän vihollisen ankarasti ahdistavan, mutta heidän hämmästyksensä muuttui säikähdykseksi ja ällistykseksi, kun he näkivät tuon etujoukon syöksyvän heitä kohti täyttä nelistä ja sapeleillaan heitä säälittä viiltelevän, huutaen: "Mexico, Mexico! Federation!"
Teksasilaiset oli petetty!
Kauhun vallassa, joka läheni mielipuolisuutta, voimatta tässä ahtaassa paikassa järjestyä rintamaksi, alati heidän päälleen tuiskuavien raehaulien huventamina ja don Felixin osaston sapelien raatelemina, oli heillä enää vain yksi ajatus: paeta.
Mutta samalla hetkellä kun he puolipökertyneinä työntyivät toistensa
päälle ja yrittivät kääntää hevosensa, kajahti kuin kuolinkellot
jälkijoukosta huuto: "Mexico, Mexico! Mueran los rebeldes!" [Kuolkoot
kapinoitsijat. Suom.] ja viidensadan ratsumiehen etupäässä hyökkäsi
eversti Melendez teksasilaisten kimppuun, jotka täten joutuivat kahden
tulen väliin.Kahakka sai silloin keskiajan tarunomaisia teurastuksia muistuttavat kauheat mittasuhteet, jollaisessa kamppailussa ihminen raivoisimpaan vimmaan yltyneenä, tuikean verenhajun, ruudinkäryn ja taistelun ryskeen päihdyttämänä tappaa tappaakseen, nauttien villipedon hekumaa, kiihtyen jokaisesta kaatuvasta uhrista, ja kaukana siitä, että tuntisi vihansa tulevan tyydytetyksi, hurjistuu sitä enemmin, mitä runsaammin tanterelle kasaantuu verta tihkuvia ruumiita.
Pako oli mahdoton, ja vastarinta tuntui vielä mahdottomammalta. Tällä äärimmäisellä hetkellä, jona kaikki näytti menetetyltä, jona vapauden asia oli iäksi tukehtumaisillaan ruumisläjien alle, tapahtui tässä säikähtyneessä joukossa äkkiä vastustamaton takaisinkimmahdus, jonka värähdykset aaltoilivat oikealle ja vasemmalle, ja vihdoin avautui sekasortoinen massa kuin kypsä hedelmä. Sitten ilmestyi tähän väkivoimalla avattuun veriseen loveen Jaguari, kauniina suuttumuksessaan ja epätoivossaan heiluttaen väkipuukkoaan päänsä päällä ja uljaan cuadrillansa seuraamana.
Riemuhuuto tervehti urhean toverin ihmeellistä saapumista. Hänen oli joukkoineen täytynyt raivata itselleen tie eversti Melendezin johtamain meksikolaisten vatsain yli, vihollisen turhaan yrittäessä ehkäistä hänen etenemistään.
"Pojat", huusi Jaguari jylisevällä äänellä, joka kuului taistelun melskeen yli, "vihollinen ympäröi meitä, halpamainen lurjus on meidät pettänyt ja vietellyt ansaan! Näyttäkäämme noille meksikolaisille, jotka luulevat meidän jo olevan nujerretut ja onnittelevat itseään helposta voitostaan, näyttäkäämme heille, mihin meidänlaisemme miehet kykenevät! Seuratkaa minua! Eteenpäin, eteenpäin!"
"Eteenpäin!" kirkuivat teksasilaiset näiden tulisten sanojen sähköistäminä.
Jaguari hypähdytti ratsuaan ja syöksyi vuoren kuvetta vasten. Hänen sotilaallinen vaistonsa ei ollut häntä pettänyt. Sieltä todellakin oli löydettävissä taistelun avain. Teksasilaiset ryntäsivät hänen perässään, heiluttaen aseitaan ja kiljuen raivosta.
Mutta silloin saapuivat kenraali Rubion joukot, jotka siihen asti olivat pysyneet väijyksissä puiden ja pensaiden takana. Ne asettuivat riveihin kukkuloille ja reunustivat tienvieret, ja taistelu yltyi entistä kauheammaksi ja vimmatummaksi.
Hyödyttömiä ponnistuksia! Kahdeksan kertaa hyökkäsivät teksasilaiset Cerro Pardoa vastaan, ja kahdeksan kertaa paiskattiin heidät takaisin vuoren juurelle, heidän onnistumatta sen kukkulalle kiivetä.
Turhaan Jaguari, John Davis, fray Antonio, El Alférez ja muut päälliköt tekivät ihmeitä uhkarohkeudessa. Meksikolaisten luodit harvensivat heidän sotamiestensä rivejä, jotka vihdoin menettivät rohkeutensa ja kieltäysivät kauemmin jatkamasta mahdotonta taistelua.
Armeijan ylipäällikkö, joka varomattomuudellaan oli aiheuttanut tämän suuren onnettomuuden, päätti vielä tehdä viimeisen ja äärimmäisen ponnistuksen. Keräten ympärilleen kaikki lujatahtoiset miehet, jotka vielä yrittivät tehdä vastarintaa, hän muodosti hyökkäyskolonnan ja syöksyi hirmumyrskyn tavoin meksikolaisten tykeille asti, joiden käyttäjät vaaksaakaan väistymättä urheasti kaatuivat sapelien iskuista kanuuniensa laveteille.
Tästä äkillisestä ja raivokkaasta hyökkäyksestä tyrmistyneinä meksikolaiset vihdoin peräytyivät, hyläten tykkinsä. Teksasilaisten rohkea yritys saattoi vielä muuttaa taistelun tuloksen.
He olivat jo muutaman metrin päässä kukkulan laelta ja valmistautuivat käyttämään hyväkseen satunnaista ja odottamatonta menestystään. Mutta valitettavasti ei melkein kokonaan sekasortoon joutunut kapinallisarmeija tukenut kyllin voimakkaasti noiden harvain valiourhojensa sankarillista ponnistusta. Meksikolaiset ehtivät toipua hämmästyksestään, selvittää itselleen tilanteen ja arvioida voimansa. Häpeillään tästä kärsimästään kolhauksesta he ryntäsivät äkkiarvaamatta vihollisiaan vastaan ja kauhean miekkataistelun ja käsikähmän jälkeen heidän onnistui työntää teksasilaiset takaisin kukkulan laelta, jolla nämä hetkistä aikaisemmin olivat toivoneet pysyttelevänsä.
Eversti Melendez ja don Felix Paz olivat vihdoinkin päässeet yhtymään toisiinsa.
Teksasilaisilla ei enää ollut mahdollisuutta edes pakoon.
Jaguari ei kuitenkaan joutunut epätoivoon. Mutta koska hän ei enää voinut voittaa, tahtoi hän ainakin pelastaa Carmelan!
Mutta tytön ja hänen välillään seisoi ihmismuuri, ja se muuri oli lävistettävä.
Nuori mies ei epäröinyt. Palaten haavoitetun leijonan tavoin hän ponnahti vihollisrivien keskelle, kutsuen mukaansa toverinsa ja heiluttaen päänsä päällä kauheaa machetea, jota hän koko taistelun ajan oli niin taitavasti käyttänyt. Muuan mies hyökkäsi kohotetuin sapelein päättäväisesti häntä vastaan.
"Äh, kavaltaja don Felix!" huudahti Jaguari, tuntien hänet, ja halkaisi hänen kallonsa.
Sitten hän syöksyi kuin lumivyöry vuoren huipulta sen juurelle, kukistaen kaikki tieltään ja muutamien hartaampien toveriensa seuraamana.
Meksikolaiset rivit avautuivat päästääkseen hänet lävitse.
"Kiitos, veli!" huusi Jaguari heltyneellä äänellä eversti Melendezille, joka mykällä merkillä oli käskenyt sotilaittensa päästää hänet pakenemaan.
Eversti käänsi päätänsä mitään vastaamatta. Teurastusta kesti vielä, sillä teksasilaiset eivät tahtoneet pyytää armoa.
Kuusisataa vankia joutui voittajien käsiin. Kahdeksansataa teksasilaista oli saanut surmansa tappotantereella.
Vielä samana iltana marssi kenraali Rubio Galvestoniin voitokkaan armeijansa etupäässä.
Kapinallisarmeijan pirstaleet pakenivat säikähtyneinä kaikkiin suuntiin ilman toivoa, että koskaan enää yhtyisivät.
Teksasin vapautuksen toivo näytti rauenneen pitkiksi ajoiksi, elleipä ainaiseksi.
Ristin tienhaaraan saapuessaan Jaguari oli nähnyt, että kärryt olivat rikotut. Useimmat sen puolustajista viruivat kuolleina maassa, ja mikä merkillisintä, kaikilta oli nyljetty päänahka.
Lujamieli, Carmela, Quoniam ja Lanzi olivat kadoksissa.
Mikä kaamea murhenäytelmä olikaan tällä paikalla esitetty?
VII
Atepetl
Teksasin halki kulkee kaksi katkeamatonta metsäjuovaa, jotka ulottuvat Rio Trinidadin lähteiltä pohjoiseen aina Arkansas-jokeen asti.
Näillä metsävyöhykkeillä on nimenä Cross-Timbers. Metsäin takana alkavat apachi-intiaanien alueen äärettömät preiriet, joilla harhailee vapaudessa lukemattomin laumoin bisoneja ja villejä hevosia.
Ahtaan laakson keskellä, jota kolmelta sivulta ympäröivät lumihuippuisten, rosoisten vuorten harjat, kyyhötti Rio Sabinan varrella, hiukan yläpuolella sen Vermejo-nimisen lisäjoen laskua, kohdalla, jossa pääjoki vielä virtaa kirkkaana ja leveänä lievästi kiemurtelevien, puuvillapensaikkojen ja vaivaispalmujen reunustamien rantojensa välissä, intiaanikylä hauskasti siroiteltuna kaikenlaisten puiden verhoon. Näiden puiden tuuheat latvat kohosivat paksuna vihannuuskupoolina callien yli, joita ne suojasivat puolipäivän kuumilta säteiltä ja vuorilta joskus talvisaikaan puhaltavia kylmiä vihureita vastaan.
Kylä oli antilooppien heimoon kuuluvain comanchi-intiaanien talvi-atepetl.
Kuvailemme muutamin sanoin tämän kylän, joka on määrätty eräiden vielä kerrottavissamme tapahtumissa esiintyväin tärkeäin kohtausten näyttämöksi.
Vaikka callit ovat rakennetut tai pikemminkin siroitellut hajalleen, maja sinne, toinen tänne, punanahkain oikkujen mukaan, havaitaan niissä kuitenkin jotakin säännöllisyyttä, sillä kaikki ikäänkuin suuntautuvat yhteiseen keskipisteeseen, joten syntyy eräänlainen iso aukio kylän helmaan.
Tämän paikan keskellä nähtiin ikäänkuin pohjattomaksi puhkaistu jättiläistynnyri, syvälle maahan uurrettuna ja muuriyrteillä verhoiltuna. Se rakennus oli ensimmäisen ihmisen arkki.
Sinne oli pystytettynä sotapaalu suuren loihtu-callin eteen. Sinne sachemit vakavissa olosuhteissa sytyttivät neuvotteluvalkean ja siellä polttelivat pyhää rauhanpiippua, joka tavallisesti oli asetettu pääsachemin callin ovikäytävään kahden haarakepin varaan, sillä moinen kapine ei saa milloinkaan koskettaa maata.
Intiaanien callit ovat tavallisesti rakennetut pyöreään muotoon, mudalla laastittujen seivästen kannatukselle ja yhteenommelluilla bisonintaljoilla peitetyt. Lisäksi ovat ne koristellut lukuisilla punaisiksi maalatuilla eläinkuvilla. Callin eteen laitetuilla telineillä oli kasattuna maissi, hevosten rehu ja jokaisen asukkaan talvimuona.
Siellä täällä riippui pitkistä saloista ja pienimmänkin tuulenpuuskan sinne tänne heiluttamina villapeitteitä, sotisopia ja niiden lisäksi kaikenlaisia koreita kangastilkkuja. Viimemainittuja taikauskoiset punanahat ripustelivat kunnianosoitukseksi ja manaukseksi elämän Herralle. Ne olivat pelon puristamia uhrilahjoja, joita nimitettiin toivon lääkkeeksi.
Paitsi Sabina-virran puoliselta sivulta, ympäröi kylää noin viidentoista jalan korkuinen, mahtavista, niiniköysillä ja vitsaksilla toisiinsa liitetyistä rungoista pystytetty vahva paalutus.
Viiden-, kuudensadan askeleen päässä atepetlin ulkopuolella sijaitsi hautausmaa, josta nousevat huurut jo etäältä pistivät tuikean inhoittavasti matkustajan sieraimiin ja ilmoittivat hänen lähestyvän intiaaniheimon asumuksia.
Amerikan alkuasukkailla samoin kuin useimmilla Etelämeren saaristolaisilla on perin omituinen hautaamistapa. Yleensä he eivät kuoppaa kuolleitaan, vaan päinvastoin ripustavat ne taivaan ja maan väliin. Käärittyään ne huolellisesti peitteihin ja bisoninnahkaisiin viittoihin he asettavat ne eräänlaisille lavoille, joita kannattaa neljä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta metrin korkuista salkoa, ja jättävät ne sateessa ja päivänpaisteessa vähitellen lahoamaan.
Ryöstölinnut leijailevat alituisesti näiden kummallisten hautausmaiden yläpuolella, päästellen kimeitä ja vihlovia huutoja tullessaan reviskelemään raatoja ja nauttimaan kauhean ja iljettävän aterian niiden mätänevästä lihasta.
Kaksi kuukautta Cerro Pardon taistelun jälkeen, jolloin palaamme kertomukseemme, oli noin tuntia ennen auringon laskua ihanana iltapäivänä syyskuussa, jota intiaanit nimittävät wasipi-oniksi – villikauran kuuksi, – muutamia toistensa kanssa kiihkeästi keskustelevia ratsumiehiä erämaan tapaan valjastetuilla, nimittäin monin värein maalatuilla ja sulkatupsuilla ja lukuisilla kulkusilla koristetuilla raisuilla mustangeilla hiljalleen vaeltamassa polveilevaa polkua pitkin, joka kymmenisen kilometriä seurattuaan Rio Sabinan mutkikasta ja mäkistä vartta päättyy luvun alussa kuvailemaamme antilooppi-comanchien talvi-atepetliin.
Nämä ratsastajat, viisi luvultaan, olivat varustetut kivääreillä, kirveillä ja macheteilla. Heillä oli yllään metsänkävijäin kireästi lanteille sidottu puuvillapusero, nilkkoihin kiinnitetyt kaksiosaiset housut, karvalakki ja intiaanien mokkasinit. Mutta vaikka tämä puku oli miltei täydellisesti samanlainen kuin yleensä intiaaniheimojen käyttämä, joiden keskuuteen alituiset kahnaukset amerikkalaisten kanssa ovat tuoneet äpäräsivistyksen alkeita, oli helppo tuntea ratsastajat valkoihoisiksi niin hyvin heidän sulavammista liikkeistään kun ihonväristäänkin, jota auringon polttavat säteet eivät olleet kyenneet paahtamaan yhtä tummaksi kuin alkuasukasten.
Vähän jäljempänä näistä ratsastajista, noin kahdensadan askeleen päässä, tuli kuudes samalla tavoin puettu ja samalla tavoin haarniskoidulla hevosella ajaen kuin hekin. Mutta tämä oli todellakin punanahka. Hänellä ei ollut karvalakkia pään peitteenä, vaan hän oli avopäin. Hänen pystyyn päälaelle kohotetut hiuksensa olivat sivellyt punamullalla ja sidotut käärmeennahkaisilla hihnoilla, oikean korvan yläpuolelle, lähelle sotatupsua kiinnitetty haukansulka ilmaisi, että hän piti itseään korkea-arvoisena henkilönä maanmiestensä joukossa, samalla kun monet hänen kantapäihinsä sidotut hukanhännät osoittivat, että hän oli mainehikas soturi. Oikeassa kädessään hän piti kokonaisesta kotkansiivestä valmistettua viuhkaa ja vasemmassa hän heilutti comanchi- ja sioux-intiaaneille ominaista lyhytvartista ja pitkäsiimaista ruoskaa.
Nämä ratsastajat eivät käyttäneet mitään preirieillä tavallisia varokeinoja, joiden tarkoituksena on välttää yllätyksiä ja johtaa harhaan vaeltajain tiellä väijyvät viholliset. Tavasta, jolla he haastelivat keskenään, ja hajamielisistä katseista, joita he toisinaan loivat ympärilleen seutuun, pikemminkin tottumuksesta kuin varovaisuudesta, saattoi helposti arvata näiden miesten saapuvan paikkaan, jonka hyvin tunsivat ja jossa he tiesivät tällä haavaa voivansa liikkua mitään väijytystä pelkäämättä.
Mutta jolleivät he olisi olleet syventyneinä keskusteluunsa ja jos heidän jouten harhailevat katseensa olisivat voineet tunkea vihreän verhon läpi, joka heidän oikeallaan kutoutui tuoksuvaksi seinäksi, olisivat he pensaiden ja alempain puunoksien välistä huomanneet omituista liikettä, jonka kaiketikin aiheutti joku tiheikössä hiipivä otus. Joskus he olisivat myöskin nähneet lehväin välitse kiiluvan heitä kohti hurjaa kiukkua ja vihaa säihkyvän silmäparin.
Mutta me toistamme, että nämä miehet, jotka sentään olivat metsänkävijöitä ja näillä seuduin tunnetut melkein ihmeellisestä taitavuudestaan ja terävyydestään, ollen täydellisesti syventyneet keskusteluunsa, uskoivat varmasti, ettei heillä ollut mitään ansaa pelättävänä, ja heidän silmänsä ja korvansa olivat niin suljetut, että he näyttivät sokeilta ja kuuroilta, vaikkei heiltä tavallisesti jäänyt huomaamatta heikoinkaan rasahdus tai vähäpätöisinkään esine, vaan he tarkkasivat niitä kaikkia sillä tutkijan ja tähystäjän hengellä, joka kehittyy ihmisissä, kun heidän elämänsä saattaa riippua yhdestä ainoasta harha-askeleesta tai yhdestä ainoasta väärin arvioidusta liikkeestä.
Kun ratsastajat ehtivät pistoolinkantaman päähän kylästä, pysähtyivät he suodakseen jäljempänä ratsastavalle intiaanille aikaa saavuttaa heidät.
Ja kun tämä huomasi pysähdyksen, sivalsikin hän heti ruoskalla hevostaan ja oli melkein samassa silmänräpäyksessä toveriensa luona.
Sitten hän pysäytti ratsunsa ja odotti äänettömänä ja tyynenä, että häntä puhuteltaisiin.
"Mitä meidän on nyt tehtävä, päällikkö?" kysyi yksi matkustajista. "Kun olemme ehtineet tuon niemekkeen tavoin ulottuvan kärjen ohitse, niin olemme kylässä."
"Kalpeanaamaiset veljemme ovat uljaita miehiä, antilooppi-comanchit ottavat heidät ilolla vastaan ja polttavat ruutia heidän kunniakseen! Ja päällikkö menee yksinään ilmoittamaan heidän tulonsa sachemeille."
"Lähtekää sitten, päällikkö! Me odotamme teitä täällä."
"Ka, veljeni on puhunut oikein."
Intiaani huitaisi tarmokkaasti hevostaan, joka ponnahti eteenpäin, ja pian hän häipyi eränkävijän mainitseman niemekkeen taakse.
Ratsastajat järjestyivät riviin ja odottivat liikkumattomina satuloissaan, aseitaan pidellen.
Muutaman minuutin päästä nousi ukkosen jyrinää muistuttava melu. Sitten ilmestyi äkkiä joukko täyttä laukkaa ratsastavia ja aseitaan heiluttavia intiaaneja, jotka laukaisivat pyssynsä, ulvoen ja viheltäen pitkiin, ihmisen sääriluista tehtyihin iskochettoihin eli sotapuhaltimiin, joita pitivät ojossa.
Miehen, joka nähtävästi oli heidän päällikkönsä, antamasta merkistä hypähdyttivät metsästäjät puolestaan ratsujaan ja laukaisivat pyssynsä huutaa hoilaten ja riemun elein.
Puolisen tuntia kesti korvia huumaavaa melua, jota vielä lisäsi naisten ja lasten kirkuna, kun he juoksivat esille puhaltaen näkinkenkiin ja heiluttaen chichikueita, sekä tuhansien ruskeiden ja puolivillien koirien haukunta, joita intiaanit kaikkialla kuljettavat mukanaan.
Epäilemättä olivat muukalaiset, joille ylpeät ja luonteeltaan kaikkea muuta kuin avomieliset punanahat valmistivat näin ystävällisen ja lämpimän vastaanoton, heimon hyviä ystäviä. Sillä jos asianlaita olisi ollut toinen, olisi päällikkölähetystö vain tyytynyt odottamaan heitä kylän veräjällä, lausuakseen heidät atepetlin puolesta tervetulleiksi, eikä heidän tähtensä olisi tällä tavoin puettu sota-asuun kaikkia uljaita ja mainehikkaita urhoja.
Yhtäkkiä taukosi melu kuin lumouksesta, Kaikki intiaaniratsastajat järjestyivät riviin ja puoliympyrään valkoihoisten metsästäjäin eteen.
Muutaman askeleen päähän rintaman edelle pysähtyi neljä uhkeilla mustangeilla ratsastavaa ylipäällikköä erityiseksi ryhmäksi.
Näillä täydellisesti aseistetuilla ja sotamaalilla sivellyillä urhoilla oli päässään iso mach-akub-hachka eli töyhtölakki, jota ainoastaan kuuluisat ja monta päänahkaa riistäneet soturit olivat oikeutetut käyttämään. Hartioita koristivat uhkeat mato-unk-nappindet eli viittä tuumaa pitkistä ja kärjestään vaaleista harmaakarhun kynsistä sommitellut kaulakoristeet. Olkapäiltä liehui suurissa laskoksissa mithe eli valkoisen bisonin taljasta valmistettu, sisäpuoleltaan punaiseksi värjätty viitta, johon heidän urotyönsä olivat kirjailuilla merkityt. Toisessa kädessä heillä oli erupha eli pyssy ja toisessa he heiluttivat valkopääkotkan siivestä tehtyä viuhkaa.
Näissä muhkeasti puetuissa intiaaneissa oli jotakin vaikuttavaa ja majesteetillista, joka herätti kunnioitusta.
Jo seitsemän tai kahdeksan minuuttia olivat intiaanit ja metsästäjät pysyneet näin liikkumattomina ja ääneti vastatusten, kun äkkiä saapui uusi ratsastaja, karauttaen täyttä laukkaa kylästä päin. Mies oli ilmeisesti valkoihoinen. Hän oli puettu metsänkävijän tapaan, ja kaksi komeaa rastreroa eli ajokoiraa kieppui ja hypiskeli hevosen kummallakin puolella. Uuden tulokkaan nähdessään intiaanit räjähtivät äänekkääseen riemuhuutoon:
"Antilooppi-comanchien suuri urho, Uskollinen Sydän, Uskollinen Sydän!"
Tämä soturi oli todellakin Uskollinen Sydän, meksikolainen metsästäjä, jonka meillä on ollut ilo tässä kuvausjaksossa jo useat kerrat nähdä esiintyvän.
Hän tervehti sotureita kättään heilahduttaen ja asettui päälliköiden joukkoon, jotka heti kunnioittavasti peräytyivät tehdäkseen hänelle tilaa keskellään.
"Veljeni Musta Hirvi ilmoitti minulle kansamme suurten ystäväin saapumisesta keskuuteemme", virkkoi hän, "ja minä riennän kaikella kiireellä luoksenne ollakseni saapuvilla heidän vastaanotossaan ja lausuakseni heidät tervetulleiksi."
"Miksei Wah-Rush-a-Menec – Musta Hirvi – seurannut veljeämme, heimon suurta urhoa?" kysyi eräs päälliköistä.
"Sachem halusi jäädä kylään valvoakseen loihtu-callin kuntoonpanoa."
Päälliköt kumarsivat mitään vastaamatta. Uskollinen Sydän kannusti sitten hevosensa laukkaan ja riensi metsästäjiä kohti, jotka hekin puolestaan liikahtivat tullakseen häntä vastaan.
"Olkaa tervetullut tänne, Lujamieli", sanoi Uskollinen Sydän, "teitä ja tovereitanne on hartaasti odotettu."
"Kiitos", vastasi Lujamieli puristaen eränkävijän hänelle ojentamaa kättä. "Paljon on tapahtunut eromme jälkeen, eikä suinkaan ole meidän syymme, ettemme ole aikaisemmin saapuneet."
Nuo viisi metsästäjää olivat muuten vanhat tuttavamme. Lujamieli, Lanzi, Quoniam, John Davis ja fray Antonio.
Miten amerikkalainen Davis ja Antonio-munkki olivat joutuneet näiden kolmen metsänkävijän joukkoon, selitämme lukijalle aikanaan ja oikeassa kohdassa.
Sirosti pyöräytettyään hevostaan tarttui Uskollinen Sydän Lujamielen oikeaan käteen, ja molemmat ajoivat verkalleen päälliköitä kohden.
"Antilooppi-heimon sachemit!" sanoi Uskollinen Sydän. "Tämä valkoinen metsästäjä on minun veljeni. Hänen sydämensä on rehellinen, hänen käsivartensa on voimakas eikä hänen kielensä ole halkaistu. Hän rakastaa punaihoisia, häntä mainitaan kansansa keskuudessa hyvin uljaaksi mieheksi, ja hänen suustaan kuullaan viisauden sanoja neuvottelunuotion ääressä. Rakastakaa häntä, sillä elämän herra tukee häntä ja on riuhtaissut kuoren hänen sydämestään, jotta hänen verensä olisi puhdas ja hänen rinnastaan pulppuilisi sanoja, jotka sopivat viisaan soturin lausuttaviksi."
"Uah!" äännähti muuan sachemeista kumartaen sirosti metsästäjälle, "comanchit ovat uljaita sotureita. Ken voi mitata metsästysmaiden laajuuden, jotka Suurhenki on heille antanut? He ovat punanahkaisten herroja, koska he kaikki ovat suuria urhoja, joiden kantapäitä koristavat monet hukanhännät. Kalpeanaamainen veljeni ja hänen soturinsa astuvat atepetliin, jossa heille annetaan calleja ja hevosia ja myös naisia aseittensa kantajiksi ja ruokansa valmistajiksi, ja antilooppi-comanchien heimolla on viisi urhoa lisää. Niin olen sanonut. Olenko puhunut oikein, te voimakkaat miehet?"
"Päällikkö", vastasi Lujamieli, "minä kiitän teitä meille suomastanne herttaisesta vastaanotosta. Veljeni, Uskollinen Sydän, on teille oikein ilmaissut tunteet, jotka minulla on teidän kansaanne kohtaan. Minä rakastan punaista rotua ja varsinkin comancheja, jotka kaikista preirieillä asuvista kansoista ovat jaloimmat ja urheimmat ja jotka hyvällä syyllä nimittävät itseään aavikkojen kuningatarheimoksi, sillä heidän sotaratsunsa ja uljaat miehensä polkevat näitä seutuja ristiin rastiin, kenenkään tohtimatta sitä vastustaa. Omasta ja toverieni puolesta otan vastaan teidän avomielisen ja sydämellisen vieraanvaraisuutenne, ja me osaamme viisaalla ja harkitsevalla käytöksellä tunnustaa tämän suuren suosion."
Ylimmäinen sachem riisui ylevällä eleellä bisoniviittansa ja heitti sen metsästäjän hartioille, samalla kun muut päälliköt luovuttivat omansa hänen tovereilleen.
"Antilooppien mahtavan heimon soturit ja uljaat miehet", virkkoi hän kääntyen yhä liikkumattomien ja äänettömien intiaanien puoleen, "nämä valkoihoiset ovat tästä lähin veljiänne. Onneton se, joka heitä loukkaa!"
Näiden sanojen jälkeen kajahtivat riemuhuudot uudella voimalla, ja intiaanit ilmaisivat mitä suurinta iloa.
Ehkei se ilo ollut yhtä todellinen kuin miltä se näytti, ja ehkeivät kaikki läsnäolijat tunteneet sitä yhtäläisesti. Mutta ne, joista metsänkävijäin päästäminen heimon keskuuteen oli vastenmielistä, salasivat huolellisesti närkästyksensä ja olivat riemunosoituksissa ehkä juuri äänekkäimmät.
Intiaanien politiikka, joka tässä, kuten monissa muissa asioissa, on perin loogillinen, käskee kaikin mokomin pyrkimään liittoon valkoisten kanssa, joiden tunnustettu taito aseiden käyttelyssä ja maanmiestensä tapojen perinpohjainen tuntemus voivat tarpeen tullen olla punaisille miehille suureksi avuksi, joko sitten heidän loppumattomissa heimosodissaan tai heidän puolustautuessaan sotamiehiä, partiojoukkoja tai aseistettuja osastoja vastaan, joita heitä ympäröivät sivistyneet hallitukset usein lähettävät heitä kurittamaan, kostaakseen heille hyökkäykset valkoisten alueelle. Sellaisiin hyökkäyksiin intiaanit ryhtyvät perin usein, tehden noilla retkillään pöyristyttäviä julmuuksia ja korvaamatonta tuhoa.
Viimeksi kertomamme seremonian jälkeen ottivat intiaanien sachemit valkoiset metsästäjät keskelleen ja asettuen soturiensa etunenään karauttivat täyttä laukkaa kylää kohti.
Taival, joka ei ollut pitkä, ratsastettiin vajaassa neljännestunnissa.
Kylän edustalla odotti heitä Wah-Rush-a-Menec eli Musta Hirvi heimon mahtavimpain ja viisaimpain päälliköiden ympäröimänä. Sanaa sanomatta hän meni rivistön etunenään ja johti sen kylän keskellä sijaitsevalle isolle kentälle "ensimmäisen ihmisen arkin" luo.
Sinne päästyään intiaanit pysähtyivät äkkiä, ikäänkuin heidän hevostensa jalat olisivat yhtäkkiä uponneet ja juurtuneet maahan.
Sitten Musta Hirvi astui loihtuteltan ovelle heimon totemia
[intiaanien heimo- tai perhevaakunaksi käyttämä eläinkuva tai muu
sellainen tunnus] pitelevän hacheston ja pyhää kalumettia hoitelevan
piipunkannattajan väliin."Keitä ovat nämä kalpeat miehet, jotka täten ystävinä astuvat antilooppi-comanchien atepetliin?" kysyi hän Uskolliselta Sydämeltä.
"Veljiä, jotka pyytävät saada istuutua punaisten miesten lieden ääreen", selitti tämä.
"Hyvä!" vastasi Musta Hirvi. "Nämä miehet ovat meidän veljiämme: neuvotteluvalkea on sytytetty, he astuvat meidän kanssamme suureen loihtutelttaan, istuutuvat neuvotteluvalkean ääreen ja polttavat heimon sachemien kera jumalaista yrttiä pyhässä rauhanpiipussa."
"Tapahtukoon niinkuin veli on päättänyt", sanoi Uskollinen Sydän.
Musta Hirvi teki käskevän liikkeen. Hachesto kohotti sitten esirippua, ja päälliköt astuivat metsänkävijäin seuraamina telttaan.
Loihtu-calli oli paljon avarampi kuin kylän muut suojat ja myöskin huolellisemmin rakennettu. Sitä peittävät bisoninnahat olivat kauttaaltaan punaisiksi värjätyt ja runsaasti kirjaillut mustilla hieroglyfimäisillä pyhillä maalauksilla, joita ymmärsivät ainoastaan heimon poppamiehet ja sotapolun salaisuudet tuntevat kuuluisimmat sachemit.
Majan sisusta oli aivan tyhjä. Keskellä oli maahan kaivettu, noin kuusikymmentä sentimetriä syvä reikä, johon toimituksessa tarvittavat puut ja hiilet oli varattu valmiiksi.
Kun kaikki päälliköt olivat astuneet majaan, pudotti hachesto verhon takaisin oven eteen. Heti ympäröi joukko valiosotilaita teltan karkoittaakseen uteliaat ja turvatakseen neuvottelujen salaisuuden.
Intiaanit ovat tavattoman tarkkoja muodollisuuksissa. Heidän keskuudessaan on kaikki järjestetty niin tyyten, että sitä ei suinkaan odottaisi puolivilleiltä kansanheimoilta. Jokaisen täytyy mitä ankarimpain rangaistusten uhalla alistua näihin sääntöihin.
Olemme tahtoneet, tutustuttaaksemme lukijan näihin omituisiin tapoihin, kuvailla ne varsin yksityiskohtaisesti.
Niinpä Musta Hirvi tiesi varsin hyvin, keitä kylään saapuvat valkoihoiset miehet olivat, koska hän itse oli ollut heillä oppaana. Mutta sovinnaistavat vaativat, että hän otti heidät vastaan näin kuin oli tehnyt, jotteivät muut päälliköt pahastuneet kansan perinnäistapojen laiminlyönnistä, mikä luultavasti olisi aiheuttanut muukalaisille ikävyyksiä.
Päälliköt kyykistyivät äänettöminä majan keskelle. Sitten hachesto antoi Mustalle Hirvelle taikasauvan, jonka päähän oli kiinnitetty kappale sytytettyä ocote-puuta. Sachem viritti valkean.
Piipunkantaja astui majaan, olkapäällään yhä kalumetti, joka ei koskaan saa koskettaa maahan.
Piipunkantajaksi valitaan tavallisesti joku heimon mainehikkaimmista sotilaista, joka saamastaan haavasta on tullut aseleikkiin kykenemättömäksi.
Pyhä kalumetti on piippu, jonka tavallisesti vaahterastaveistetty putki vaihtelee pituudeltaan yhdeksästä yhteentoista jalkaan. Tämä putki on runsaasti koristeltu sulilla, lasirakeilla ja tiu'uilla. Pesä on punervaa kiveä, jota yleensä tavataan vain eräistä Kalliovuorten seuduista ja jota intiaanit vaivaloisesta matkasta huolimatta käyvät sieltä lohkomassa. On näet tärkeää, että kivellä on oikea punainen värivivahduksensa.
Intiaanisachemit käyttävät kalumettia vain juhlallisissa tilaisuuksissa, kuten sodanjulistuksia vastaan otettaessa tai päällikköä valittaessa. Tupakkaa, jota he siinä polttavat, nimitetään morisheeksi, ja se on pyhää. Se on huumaava kasvi, jolla on etäistä yhtäläisyyttä nicotianan kanssa. Tämä tupakka pestään ennen käyttöä, valellaan sitten paloviinalla, kuivataan ja sekoitetaan tavalliseen tupakkaan. Sen työn toimittavat "lääkitsijät" eli poppamiehet, joilla yksinään on oikeus pitää hallussaan morisheeta, vaikkei heidän ole sallittu sitä käyttää yksityisesti omiksi tarpeikseen.
Mustan Hirven antamasta merkistä sytytti piipunkantaja kalumetin taikasauvalla ja ojensi sitten putken suun päällikölle, yhä pitäen pesää oikean kätensä kämmenessä.
Musta Hirvi veti kaksi haikua ja puhalsi kummallakin kertaa savun kaikille neljälle pääilmansuunnalle, lausuen:
"Elämän Herra, mahtava Wakonda, jonka sieraimia morisheen tuoksu mieluisasti hivelee, katso meidän, rakkaiden lapsiesi, puoleen, suosiollisella silmällä! Niinkuin minä puhallan tämän savun Sinua kohti, lietso Sinä meidän rintoihimme viisaus tässä neuvottelussa istuessamme!"
Nämä sanat lausuttuaan veti Musta Hirvi vielä kaksi haikua ja ojensi sitten putken viereiselleen päällikölle. Tämä imi ääneti kalumetin savua ja siirsi vuorostaan piipun naapurilleen.
Näin kiersi rauhanpiippu läsnäolijain piirin ja palasi Mustalle Hirvelle, joka poltti tupakan loppuun. Kun kaikki oli kulutettu, tyhjensi piipunkantaja tuhan neuvotteluvalkeaan ja lausui:
"Elämän Herra on ottanut vastaan comanchi-sachemien uhrin. Kaikki menot on suoritettu, ja enteet ovat suotuisat. Neuvottelu on avattu."
Näin puhuttuaan poistui piipunkantaja, ja päälliköt jäivät yksin.
Me emme esitä puheita, jotka tässä tilaisuudessa pidettiin. Villeillä, kuten heitä itsepintaisesti tahdotaan nimittää, on meihin verraten suuri etevämmyys siinä, että heidän neuvottelukokouksissaan puhujat eivät koskaan ryhdy hyökkäyksiin, herjauksiin tai henkilökohtaisiin soimauksiin valtiollisia riitapuoliaan vastaan. Päinvastoin käy kaikki mitä säädyllisimmin: jokainen puhuu vuorostaan, eikä häntä milloinkaan keskeytetä, ja kun asiaa on kyllin pohdittu, tekee iäkkäin päällikkö lausunnoista yhteenvedon ja kysyy jokaisen mielipidettä, joka ilmaistaan pelkällä päännyökkäyksellä. Senjälkeen on kaikki selvää.
Tällä kertaa oli neuvottelijain käsiteltävä kahta varsin vakavaa kysymystä.
Ensiksikin oli järjestettävä suuri retkikunta bisoniapacheja, rosvoheimoa, vastaan, joka usein oli varastellut comanchien hevosia kylistä asti ja jolle sachemit halusivat toimittaa esimerkiksi kelpaavan koston.
Toiseksi pyysi Lujamieli vaikutusvaltaisen ja neuvotteluissa viisaaksi tunnustetun Uskollisen Sydämen välityksellä, että hänelle uskottaisiin viisikymmenmiehinen, Uskollisen Sydämen komennettavaksi määrättävä joukko urhoja ja valiosotilaita retkeä varten, jonka tarkoitusta hän ei tällä hetkellä voinut ilmoittaa, mutta jonka menestymisen sanoi tuottavan etua yhtä hyvin liittolaisilleen kuin hänelle itselleenkin.
Edellinen kysymys oli useiden puheenvuorojen ja äänestyksen jälkeen päätetty myöntävästi ja yksimielisesti. Neuvottelijat olivat juuri siirtymässä jälkimmäiseen, kun ulkopuolelta nousi varsin äänekäs melu, loihtuteltan esirippu kohosi ja hachesto astui sisään.
Mainitkaamme muutamalla sanalla, mitkä tehtävät ja velvollisuudet hachestolla intiaanikylässä on.
Hachestolla tulee olla voimakas ja kauaksikantava ääni. Hän korvaa punanahkain yhteiskunnassa julkiset kuuluttajat. Hänen tehtävänään on ilmoittaa uutiset ja kutsua soturit neuvotteluun.
Hachesto siis saapui.
Musta Hirvi loi häneen ankaran katseen.
"Päälliköiden ollessa kokoontuneina loihtumajaan ei heitä saa häiritä!" virkkoi hän.
"Isä Wah-Rush-a-Menec puhuu hyvin", vastasi intiaani nöyrästi ja kumarsi kunnioittavasti. "Hänen poikansa tietää sen."
"Miksi poikani siis astui sisälle sachemien käskemättä?"
"Siksi, että viisi bisoniapachien soturia on tullut kylään."
"Uah! Ja kuka on se sankari, joka on heidät vanginnut? Miksi ei hän ole riistänyt heiltä päänahkoja? Haluaako hän siis mieluummin sitoa heidät kidutuspaaluun?"
Hachesto pudisti kieltävästi päätänsä.
"Isä erehtyy", virkkoi hän. "Niitä sotureita ei kukaan sankareistamme ole vanginnut. He ovat vapaina."
"Ohoh!" huudahti Musta Hirvi, kykenemättä täydellisesti salaamaan kummastustaan. "Kuinka he sitten ovat kyläämme joutuneet?"
"Ovat tulleet vapaasti kaikkien nähden, sanovat olevansa lähettiläitä."
"Lähettiläitäkö? Ja kuka on päällikkö, joka kulkee heidän edellään?"
"Sininen Repo."
"Sininen Repo on perin urhoollinen mies. Hän on peloittava soturi taistelussa, hänen käsivartensa on riistänyt pojiltani monta päänahkaa, hänen kätensä on ryöstänyt heiltä paljon hevosia. Mutta comanchit eivät katsele häntä suopein silmin. Mitä hän tahtoo?"
"Tulla loihtumajaan selittämään sachemeille asian, jonka on saanut toimittaakseen."
"Aschete, se on hyvä!" virkkoi Musta Hirvi luoden kysyvän katseen neuvostotovereihinsa.
Nämä nyökkäsivät myöntävästi.
Uskollinen Sydän nousi.
"Valkoisten veljieni ja minun ei sovi olla saapuvilla nyt tapahtuvassa neuvottelussa", sanoi hän. "Sallivatko päälliköt meidän poistua?"
"Uskollinen Sydän on comanchien poikia", vastasi Musta Hirvi. "Hänen paikkansa on meidän parissamme, sillä vaikka hän on nuori iältään, on hänen kokemuksensa ja viisautensa suuri. Mutta tehköön hän niinkuin tahtoo. Kalpeat metsästäjät voivat poistua. Jos päälliköt tarvitsevat Uskollista Sydäntä, pyytävät he häntä palaamaan."
Nuori mies kumarsi juhlallisen kohteliaasti ja lähti metsästäjäin seuraamina, jotka totta puhuen olivat mielissään, ettei heidän kauemmin tarvinnut istua loihtuteltassa, sillä he kaipasivat lepoa päiväkauden ponnistusten jälkeen, joita olivat kokeneet pitkällä taipaleella melkein mahdottomia teitä vaeltaessaan.
VIII
Vieraanvaraisuutta
Kuten sanoimme, oli useita callia pantu kuntoon metsänkävijöitä varten. Vaikka nämä callit olivat rakennetut intiaanien asumusten tapaan, olivat ne kuitenkin kyllin mukavasti sisustetut kelvatakseen miehille, jotka erämaan elämään tottuneina halveksivat kaupunkien ylellisyyttä ja useimmiten ovat saaneet tyytyä kaikkein välttämättömimpään.
Loihtuteltasta lähdettyään opasti Uskollinen Sydän matkustajat toistensa yhteydessä olevaan calliin. Sinne hän jätti neljä metsästäjää majoittumaan miten hyväksi näkivät.
"Mitä teihin tulee, ystäväni", sanoi hän Tiikerintappajalle, "otatte toivoakseni vastaan vieraanvaraisuuden, jonka matalassa majassani voin teille tarjota."
"Miksi vaivautua minun tähteni?" vastasi kanadalainen. "Minä tyydyn hyvin vähään. Vakuutan teille, että viihdyn mainiosti toverieni kanssa."
"Te ette tuota minulle vähintäkään vaivaa, ystäväni. Päinvastoin tunnen vilpitöntä iloa ottaessani teidät vastaan ja tarjotessani teille paikan kotilieteni ääressä."
"Asian niin ollen en enää kiistele. Olen käytettävissänne."
"Kiitos! Tulkaa siis!"
Enemmittä puheitta he astuivat kylään ison kentän yli, joka tällä hetkellä oli melkein tyhjä ihmisistä, sillä yö oli jo kauan sitten tullut ja useimmat intiaanit vetäytyneet asuntoihinsa.
Kuitenkin kuultiin calleista laulua ja naurua, mikä todisti, että vaikka asukkaat olivatkin sulkeutuneet majoihinsa, olivat he silti valveilla.
Huomautamme tässä ohimennen, että monet matkustajat, jotka ovat nähneet intiaaneja vain vilahdukselta eivätkä ole saaneet tilaisuutta tutkia heidän luonnettaan, kuvailevat heidät surumielisiksi, synkiksi ja vähäpuheisiksi, jotka eivät koskaan naura. Se on suuri erehdys. Punanahat ovat päinvastoin omassa keskuudessaan useimmiten erittäin hilpeitä. Varsinkin juttelevat he mielellään tarinoita. Mutta muukalaisia kohtaan, joiden kieltä he eivät ymmärrä ja jotka eivät tajua heidän puhettaan, pysyttelevät he varovaisina ja haastavat vain milloin siihen on ehdoton pakko. Sillä hyvin herkkätuntoisina he pelkäävät antavansa kuuntelijoilleen aihetta heitä ivailla, mitä he kaikkein enimmin kammoavat.
Kun Uskollinen Sydän oli kävellyt muutamia minuutteja hajalleen ilman mitään järjestystä siroiteltujen majojen välissä, pysähtyi hän erään callin luo, joka rakenteeltaan oli kyllin omituinen ihmetyttääkseen Lujamieltäkin, joka ei sentään helposti kummastunut.
Tämän callin, joka kaikkialla muualla olisi näyttänyt varsin tavalliselta, täytyi syystä näyttää merkilliseltä intiaanikylässä.
Se oli jokseenkin avara, meksikolaiseen tapaan savesta ja vihneistä tehdystä seoksesta rakennettu ja hohtavan valkoiseksi laastittu rancho. Se oli suorakaiteen muotoinen tasakattoinen rakennus, ja sen oven edustalla oli, kuten kaikissa meksikolaisissa taloissa, kuudesta jättiläiskokoisesta, toisiinsa yhdistetystä puunrungosta pystytetty pylvästö, joka kannatti parveketta. Oven kummallekin puolelle oli julkisivuun puhkaistu kolme ikkunaa, jotka – mikä oli ennenkuulumatonta näissä etäällä kaikista sivistyneen elämän keskuksista sijaitsevissa seuduissa – olivat lasiruuduilla varustetut.
Noin viisikymmenvuotias, kookas ja laiha, meksikolaiseen tapaan puettu mies istui jakkaralla pylväseteisessä, poltellen savuketta,. Tällä miehellä, jonka tukka alkoi harmaantua, oli paljon kärsineiden ihmisten lauhkeat, vaikka hienot ja päättäväiset piirteet. Hänet huomatessaan ryntäsivät koirat, jotka tähän asti eivät olleet hetkeksikään poistuneet Uskollisen Sydämen kintereiltä, riemusta ulvahdellen häntä vastaan, hyppelivät hänen säärilleen ja hyväilivät häntä.
"Ah", virkkoi mies nousten istuimeltaan ja tervehtien kunnioittavasti
metsästäjää, "tekö se olette, mi amo! [isäntäni!] Myöhäänpä te
palaatte!"Nämä sanat lausuttiin siihen hartaaseen sävyyn, joka vanhan ja uskollisen palvelijan suusta kuulostaa niin mieluiselta.
"Se on totta, Eusebio", vastasi nuori mies hymyillen ja puristaen tuon vanhuksen kättä, jonka Arkansasin sisseihin tutustuneet lukijamme varmaankin jo ovat tunteneet. "Minulla on ystävä mukanani."
"Olkoon hän tervetullut!" vastasi Eusebio. "Koetamme, mikäli siihen kykenemme, ottaa hänet vastaan ansionsa mukaan."
"Hehei, toveri", vastasi Lujamieli hilpeästi, "en minä ole tukala vieras! Minä en teille suurtakaan touhua tuota."
"Astukaamme sisälle", sanoi Uskollinen Sydän. "En haluaisi antaa äitini kauemmin odottaa."
"Señora on kovin levoton, kun viivyitte niin kauan ulkona!"
"Ilmoittakaa tulostamme, Eusebio. Me saavumme heti perästä."
Palvelija kääntyi totellakseen, mutta rastrerot olivat jo kauan sitten ilmoittaneet metsästäjän palaamisesta hänen äidilleen hyökkäämällä kuin hullut huoneeseen. Niinpä rouva jo ilmestyikin ovelle, juuri kun nuo kolme miestä olivat astumassa sisälle.
Nyt jälleen tavatessamme doña Jesusita Garillasin, ei hän enää ole sama nuori ja hurmaava, niin kaunis ja ihana, jollaisena hänet olemme nähneet Sissien ensi luvussa. Kahdeksan vuotta oli vierinyt hänen päänsä yli, kahdeksan pitkää levottomuuden, tuskan ja murheen vuotta! Hän oli tosin yhä nuori ja kaunis, mutta sen kauneuden oli vastoinkäymisten polttava viima kypsyttänyt. Hänen kalpealla otsallaan ja tyynillä kasvonpiirteillään oli tuollainen kalvava alistumisen ilme, jonka vain muinaisklassillinen kuvanveistotaide on kyennyt esittämään ihmeellisen Melancolian päässä.
Hänen nähdessään poikansa välähti salama hänen silmissään, mutta se olikin kaikki.
"Caballeros", virkkoi hän lempeällä ja sointuvasti värähtävällä äänellä, kanadalaiselle hymyillessään, "astukaa tähän vaatimattomaan asuntoon, johon teitä jo kauan on kiihkeästi odotettu. Vaikka kotimme on pieni, on siellä aina paikka varattuna ystävälle."
"Señora", vastasi metsästäjä kumartaen, "vastaanotto, jonka minulle suotte, täyttää minut ilolla. Minä haluan osoittautua sen hyväntahtoisuuden arvoiseksi, jota minulle tuhlaatte."
He astuivat sisälle.
Talon sisusta vastasi kaikessa sen ulkopuolta.
Parruun ripustettu lamppu valaisi varsin laajaa salia, jonka ainoana kalustuksena olivat muutamat jakkarat, kaksi matalaa nojatuolia, pöytä ja astiakaappi, kaikki karkeaa kirvestyötä. Kalkilla valkaistuilla seinillä oli neljä värikuvaa, jollaisia pariisilaiset tehtaat syytävät molemmat pallonpuoliskot tulvilleen. Nämä kuvat esittivät: yksi Napoleonia Saint-Bernardin vuorella, toinen meksikolaista kenraalia Iturbidea, joka kuusi kuukautta hallittuaan kuoli niinkuin Murat omien alamaistensa ampumana, kolmas Herraamme Jeesusta Kristusta ristillä kahden ryövärin keskellä ja neljäs Doloresin Pyhää Neitsyttä. Kahden viimemainitun piirroksen eteen oli ripustettu vahasydämiset lamput, jotka paloivat yöt päivät.
Pitkillä vaelluksillamme on meillä ollut tilaisuus tehdä se merkillinen havainto, että kaikkialle Aasiaan, Amerikkaan, Afrikkaan, Australian perukoille ja Etelämeren saarillekin on keisari Napoleon I:n nimi tunkeutunut; vieläpä kunnioitetaan häntä noissa seuduissa jumalan vertaisena. Olenpa tavannut hänen muotokuvansa botecudojenkin, Brasilian aarniometsiin vetäytyneen taltuttamattoman heimon, keskuudessa. Mistä johtuu se maagillinen vaikutusvalta, joka tällä merkillisellä miehellä on ihmiskuntaan? Turhaan etsimme ratkaisua tähän ongelmaan. Turhaan yrittäisimme saada selville, minkä tavattoman sattumasarjan välityksellä kaiut ensimmäisen keisarikunnan loistoajasta ovat kumahdelleet niiden mahtavien vihannuuskupujenkin alle, joiden kätkössä sivistyksen muut äänet värähtämättä haihtuvat.
Milloinkaan ei eurooppalainen saavu intiaaniheimojen keskuuteen päälliköiden häneltä tiedustelematta Napoleonista ja kerrottamatta kaskuja hänestä ja hänen hallituskaudestaan. Eivätkä nämä alkuperäiset luonteet, omituista kyllä, tahdo myöntää, että tuo suuri mies olisi kuollut. Kun siitä heille mainitaan, hymyilevät päälliköt hienosti itsekseen. – Kerran olin apachien maassa pitkän metsästyksen jälkeen anonut vieraanvaraisuutta eräältä Opatasin intiaaniyhdyskunnalta. Kuultuaan, että olin ranskalainen, johti päällikkö puheen keisariin. Pitkän keskustelun jälkeen päätin kertomukseni näille minua ympäröiville ja mitä vakavimmalla tarkkaavaisuudella kuunteleville ihmisille tajuttavalla tavalla selittäen, kuinka tuo suuri mies oli kuollut pitkän ja tuskallisen kamppailun jälkeen.
Päällikkö, vanha, kunnioitettavan näköinen soturi, keskeytti minut silloin laskemalla huomiotani kiinnittääkseen vasemman kätensä käsivarrelleni, samalla kun hän oikeallaan näytti taivaanrannan huuruaaltoihin laskeutuvaa auringon tulikerää.
"Voiko aurinko kuolla?" kysyi hän minulta, hymyillen omituinen ilme suupielissä.
"Eipä suinkaan", vastasin minä tietämättä, mihin punaihoinen tähtäsi.
"Haha", jatkoi hän, "koska aurinko ei koskaan kuole, niin miksikä olisi kuollut suuri kalpea päällikkö, joka on sen poika?"
Intiaanit yhtyivät riemuiten tähän päätelmään. Turhaan yritin saada heitä muuttamaan mielipiteensä, kunnes väittelyyn väsyneenä myönsin lopuksi, että he olivat oikeassa.
Kaikkien ponnistuksieni seurauksena oli vain ollut, että he yhä enemmän vakuuttautuivat sen sankarin kuolemattomuudesta, jota olivat tottuneet pitämään jumalana.
Luulen muuten, että jos vaivautuisimme huolellisesti etsimään, tapaisimme itse Ranskastakin talonpoikia, joiden käsitys on aivan samanlainen.
Pyydettyämme lukijalta tätä pitkää syrjäharppausta anteeksi, palaamme kertomukseemme siltä kohtaa, johon sen jätimme.
Doña Jesusita ja ukko Eusebio valmistivat vaatimattoman aterian matkustajille, jotka istuutuivat pöytään. Varsinkin Lujamieli, joka oli suorittanut pitkän matkan, tunsi sitä sisällistä hyvinvointia, joka on ominaista ihmiselle, kun suuren ponnistuksen jälkeen tapaa erämaan levähdyspaikassa välähdyksenkin sivistyksestä.
Ateria oli varsin yksinkertainen. Siihen sisältyi ryytipippurilla maustettuja frijoles, kimpale hirvenpaistia ja maissipannukakkuja, joita kaikkia huuhdeltiin smilasvedellä ja muutamilla kulauksilla pulqea, mikä oli tavatonta ylellisyyttä tässä seudussa ja comanchien alueen keskuksessa, nämä kun ovat ainoat intiaanit, jotka eivät nauti väkijuomia ja joita ei ole saatu niitä milloinkaan maistamaan.
Eusebio istui metsästäjäin parissa. Doña Jesusita tarjoili, hoidellen emännyyttä sillä hyväntahtoisella ja sirolla huomaavaisuudella, jota harvoin tapaa meidän sivistyneissä maissamme, missä kaikesta on maksettava kallis hinta, jopa hyvästä kohtelustakin.
Kun ateria oli päättynyt, mikä pian tapahtuikin, nousivat kaikki kolme miestä pöydästä, asettuivat kuumilla hiilillä täytetyn braseron ympärille ja alkoivat poltella.
Uskollisina vartijoina makasivat koirat poikkipuolin ovella, kuono ojennettuna ja korvat herkkinä.
Mitä syvin hiljaisuus vallitsi kylässä. Laulut ja nauru olivat vähitellen vaienneet, intiaanit nukkuivat tai ainakin olivat nukkuvinaan.
Doña Jesusita oli turkiksista laittanut salin nurkkaan vuoteen, ja sen täytyi näyttää kylläkin houkuttelevalta miehestä, joka seikkailevan elämänsä aikana oli tottunut useimmiten nukkumaan paljaalla maalla, ja hän oli juuri kutsumaisillaan metsästäjää levolle, kun koirat kohottivat innokkaasti päätänsä ja murahtivat.
Samassa kuului kaksi keveää kolkutusta talon ovelta.
"Siellä on ystävä", sanoi Uskollinen Sydän. "Avatkaa, Eusebio."
Vanha palvelija totteli. Huoneeseen astui intiaani. Hän oli Musta Hirvi.
Päällikön kasvot olivat synkät. Hän tervehti läsnäolevia pienellä päännyökkäyksellä ja meni sanaa sanomatta istumaan jakkaralle, joka oli häntä varten asetettu braseron ääreen.
Metsästäjät tuntivat liian hyvin intiaanien luonteen kyselläkseen päälliköltä mitään niin kauan kun hän suvaitsi pysyä vaiti. Lujamieli vain otti piipun huuliltaan ja antoi sen Mustalle Hirvelle, joka ryhtyi polttamaan, ensin kiitettyään arvokkaan kohteliaalla eleellä, niinkuin intiaaneilla on tapana.
Seurasi jokseenkin pitkä äänettömyys. Sitten kohotti Musta Hirvi päänsä.
"Sachemit ovat lähteneet loihtuteltasta", virkkoi hän.
"Vai niin!" huudahti Uskollinen Sydän, jotakin vastatakseen.
"Mitään päätöstä ei ole tehty, lähettiläälle ei ole annettu mitään vastausta."
"Sachemit ovat varovaisia, he ovat tahtoneet harkita."
Päällikkö nyökäytti myöntävästi päätänsä.
"Haluaako veli Uskollinen Sydän tietää, mitä neuvottelussa hänen lähtönsä jälkeen tapahtui?" kysyi intiaani.
"Veljeni on huolissaan, hänen sydämensä on surullinen. Puhukoon hän, ystävän korvat ovat auki."
"Päällikkö syököön ensin", kehoitti doña Jesusita; "päällikkö on viipynyt kauan neuvottelumajassa; ciuatlit (naiset) eivät ole hänelle valmistaneet ilta-ateriaa."
"Äiti on ystävällinen", vastasi päällikkö hymyillen, "kyllä Musta Hirvi syö. Hän on täällä rakastetun veljensä kodissa. Soturit ovat vaihtaneet aseensa ja hevosensa."
Ken on opettanut intiaaneille tämän liikuttavan tavan vaihtaa aseita ja hevosia sen kanssa, jonka valitsevat ystäväkseen ja joka siitä hetkestä lähtien on heille rakkaampi kuin jos veren siteet heidät toisiinsa liittäisivät?
Musta Hirvi ja Uskollinen Sydän olivat todellakin suorittaneet päällikön mainitseman vaihtamisen.
"Äitini lähtee nukkumaan", virkkoi Uskollinen Sydän; "minä palvelen veljeäni."
"Menköön hän vain!" vastasi punaihoinen. "Äiti tarvitsee lepoa, yö on pitkälle kulunut."
Doña Jesusita käsitti, että näillä kolmella miehellä oli keskusteltavaa salaisista asioista. Toivotettuaan hyvää yötä vierailleen hän vetäytyi vastustelematta huoneeseensa. Eusebio taas oli, katsoen läsnäolonsa tarpeettomaksi, heti intiaanin saapumisen jälkeen mennyt makuulle, nimittäin oikaissut itsensä talon pylväseteiseen ripustettuun riippumattoon. Molemmat koirat lepäsivät hänen jalkojensa vieressä, niin että kukaan ei voinut häntä herättämättä astua ulos eikä sisälle.
Syötyään kiireisesti muutamia suupaloja pikemmin kohteliaisuudesta kuin tarpeen vuoksi, ryhtyi Musta Hirvi jälleen puhumaan.
"Veli Uskollinen Sydän on nuori", virkkoi hän, "mutta hänen viisautensa on suuri. Päälliköt luottavat häneen eivätkä ole tahtoneet tehdä mitään ratkaisua, ennenkuin ovat kuulleet hänen mielipiteensä."
"Veljeni tietävät, että minä olen heihin hartaasti kiintynyt. Selittäköön veli, niin minä vastaan."
"Sininen Repo saapui tänään kylään."
"Minä näin hänet."
"Hyvä! Hän saapuu kansan päälliköiden nimessä. Sininen Repo on pukeutunut aran asshatashin nahkaan, hänen sanansa ovat maireita ja hänen suustansa tihkuu mettä. Mutta bisoni ei voi hyppiä hirven tavoin eikä varpushaukka matkia kyyhkystä. Päälliköt eivät ole hänen sanojaan uskoneet."
"No, sitten he kai vastasivat hänelle kieltävästi?"
"Eivät vastanneet. He tahtoivat ensin kysyä neuvoa veljeltä."
"Ka, minkätähden?"
"Pyydän, että veli kuuntelee. Valkonaamat Meckacheben tuolla puolen ovat jo useita kuunkausia sitten kaivaneet sotakirveensä maasta käydäkseen toistensa kimppuun, kuten veli tietää."
"Niin, sen tiedän, päällikkö, ja te myöskin! Mutta mitä se meihin koskee? Valkoisten välinen riita ei voi meitä mitenkään liikuttaa. Kunhan he vain eivät tunkeudu metsästysmaillemme, eivät varasta hevosiamme eivätkä polta kyliämme, on meillä syytä olla vain mielissämme siitä, että he tuhoavat toisiaan."
"Veli puhuu viisaan miehen tavoin. Comanchien sachemit ajattelevat kuin hän."
"Hyvä. Silloin en käsitä mistä syystä päälliköt ovat ryhtyneet tätä asiaa pohtimaan."
"Ka, kyllä veli pian käsittää, jos suvaitsette minua vielä kuunnella."
"Päällikkö, teillä punaihoisilla on onneton tapa verhota ajatuksenne niin monilla, kiertelevillä lauseparsilla, että on mahdotonta arvata, mihin te tähtäätte."
Musta Hirvi alkoi hihittää intiaaneille ominaista hiljaista naurua.
"Veli osaa keksiä ladun paremmin kuin kukaan muu", virkkoi hän.
"Niin kyllä! Mutta tarvitaan sentään, että minulle näytetään edes heikko merkki tai jalanjälki."
"Ja veljeni on oivaltanut asian, johon minä olen vain viitannut?"
"Olen kyllä."
"Hehe, olisinpa utelias tietämään, mitä veli sydämessään ajattelee."
"Kuunnelkaa siis te vuorostanne, Musta Hirvi. Minä sovittelen lauseeni lyhyiksi. Sinisen Revon ovat bisoniapachit lähettäneet antilooppi-comancheille ehdottamaan hyökkäys- ja puolustusliittoa toista vastaan niistä kahdesta valkonaamain kansasta, jotka ovat kaivaneet sotakirveensä maasta."
Kaikesta siitä hitaudesta huolimatta, jonka luonto ja kasvatus olivat intiaanipäällikölle opettaneet, ei tämä voinut salata kuulemainsa sanojen hänessä herättämää kummastusta.
"Ash'sh!" huudahti hän. "Veli ei ole ainoastaan rohkea ja uljas soturi, vaan lisäksi Wakondan innoittama. Veljen loihtu on vastustamaton, hän tietää kaikki. Juuri tuon ehdotuksen Sininen Repo sachemeille esitti."
"Ja suostuivatko he?"
"Eivät! Minä toistan veljelle, etteivät he tahtoneet antaa mitään vastausta, ennenkuin olivat kuulleet hänen mielipiteensä."
"Hyvä siis! Minä lausun ajatukseni. Menetelkööt päälliköt sitten sen suhteen niinkuin hyväksi näkevät. Comanchien heimo on preiriein kuningatar. Voittamattomimmat soturit järjestäytyvät sen totemin alle, sen metsästyaslueet ulottuvat kautta maan. Ainoastaan comanchit ovat voittamattomat. Miksi he liittoutuisivat apachi-rosvojen kanssa? Haluavatko he vaihtaa peitsensä ja pyssynsä sukkulaan? Ovatko he väsyneet peloittavain soturien aseleikkiin? Tahtovatko he pukeutua naisten hamosiin? Miksi liittoutua äkäisimpiin vihollisiinsa ihmisiä vastaan, jotka taistelevat vapautensa puolesta? Sininen Repo on käärmepawneiden heimon luopio; veljeni tuntee hänet, koska Repo on hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Jokaiseen moisen lähettilään ehdottamaan rauhaan täytyy olla ansa kätkettynä. Mieluummin sota kuin mokoma liitto!"
Seurasi pitkä äänettömyys. Päällikkö mietti syvällisesti, mitä oli kuullut.
"Veli on oikeassa", vastasi hän vihdoin; "viisaus asuu hänessä, hänen kielensä ei ole halkaistu. Sanat, jotka hänen rinnastaan kumpuavat, ovat Wakondan kuiskailemia! Comanchit eivät ryhdy hieromaan rauhaa apachilaisvarkaiden kanssa. Neuvottelijat päättivät määrätä kolme vuorokautta tämän vakavan kysymyksen harkitsemiseen; kolmen päivän perästä Sininen Repo palaa viemään epäyksen niille, jotka hänet lähettivät. Comanchit kaivavat sotatapparansa maasta mieluummin kuin liittoutuvat vihollistensa kanssa!"
"Jos veljeni sen tekevät, menettelevät he viisaasti."
"He tekevät sen! Mutta minun on vielä puhuttava veljelleni asiasta, joka on minulle erikoisen mielenkiintoinen."
"Hyvä! Uni ei vielä paina minun silmäluomiani; minä kuuntelen veljeä."
"Uskollinen Sydän on Mustan Linnun ystävä", jatkoi päällikkö hiukan epäröiden.
Metsästäjä hymyili hienosti.
"Musta Lintu on heimonsa mainehikkaimpia urhoja", virkkoi intiaani. "Hänen tyttärensä Penukah-Zenin (Hirvenkielonen) täyttää lehtien varistessa neljätoista vuotta. Musta Hirvi rakastaa Kieloa."
"Minä tiedän sen. Veli on minulle jo uskonut, että ensilemmen neitsyt oli hänen nukkuessaan pistänyt nelilehtistä apilaa hänen päänsä alle. Mutta onko päällikkö varma Kielon tunteista."
"Nuori neitsyt hymyilee, kun päällikkö palaa retkeltä päänahkoja vyössään, hän vapisee, kun päällikkö lähtee retkelle, hän hoitelee salaa päällikön hevosta ja hänen mielityönään on puhdistaa päällikön aseita. Heimon nuorten tyttöjen tanssiessa iltaisin rummun ja chichikuen sävelten mukaan katselee Kielo miettiväisenä Mustan Hirven callia kohti ja unohtaa tanssia ystävättäriensä kanssa."
"Hyvä on! Ja tunteeko tyttönen veljen sotaviheltimen äänen ja saapuu ilomielin päällikön ehdottamille kohtauksille? Jos Musta Hirvi esimerkiksi tänä yönä häntä kutsuisi, niin nousisiko hän vuoteestaan rientääkseen hänen antamaansa merkkiä kohti?"
"Hän nousisi", vastasi päällikkö lyhyesti.
"Hyvä sitten! Ja mitä päällikkö nyt minulta haluaa? Musta Lintu on rikas."
"Musta Hirvi antaa kuusi tammaa, joiden suussa ei koskaan ole ollut kuolaimia, kaksi pyssyä ja neljä valkoisen naarasbisonin taljaa. Päällikön äiti antaa ne huomenna veljen haltuun."
"Hyvä! Tänäkö yönä veli tahtoo siepata rakastettunsa."
"Musta Hirvi kärsii siitä, että on niin kauan ollut hänestä eroitettuna. Hänen rakkaan Laulavan Lintunsa kuolemasta asti on hänen callinsa tuntunut autiolta. Penukah-Zenin valmistaisi hirvenpaistia päällikölle. Mitä Uskollinen Sydän ajattelee?"
"Hevoseni on lähellä. Veljen pyynnöstä olen valmis häntä seuraamaan, jos hän sitä toivoo, kuten luulen."
"Uskollinen Sydän tietää kaikki, mikään ei jää häneltä huomaamatta."
"Lähtekäämme aikaa hukkaamatta! Tuletko mukaan, Lujamieli? Tarvitaanhan kaksi todistajaa."
"En parempaa pyydä, jollei läsnäoloni ole päällikölle epämieluinen."
"Päinvastoin! Valkoinen metsästäjä on hyvin urhoollinen mies, ja minä olisin mielissäni tietäessäni, että hän on seurassani."
Kaikki kolme nousivat ja lähtivät huoneesta.
Eusebio kohotti päätänsä.
"Tunnin päästä me palaamme", virkkoi hänelle Uskollinen Sydän ohimennessään.
Vanha palvelija ei tehnyt vastaväitteitä ja laskeutui takaisin riippumattoonsa.
Päällikön hevonen seisoi talon vieressä. Hän nousi satulaan ja odotti metsästäjiä, jotka olivat menneet noutamaan ratsujaan aitauksesta. Muutaman minuutin kuluttua nämä saapuivat.
Kaikki kolme ratsastivat kylän läpi, jonka raitit tällä myöhäisellä yön hetkellä olivat aivan tyhjät. Silloin tällöin vain jotkut heidän liikkeestään heränneet koirat lähtivät vimmatusti haukkuen juoksemaan hevosten kintereillä.
Kuten kaikkia talvikyliä vartioitiin tätäkin huolellisesti. Monet eri kohtiin sijoitetut vartijat valvoivat yleistä turvallisuutta, mutta joko he sitten tunsivat nämä kolme ratsastajaa tai oli heidän käyttäytymiseensä joku muu syy, eivät he heiltä mitään kysyneet, vaan sallivat heidän mennä ohi, olematta heitä huomaavinaan.
Kylän ulkopuolella teki Musta Hirvi, joka ratsasti ensimmäisenä tässä pienessä ryhmässä, äkillisen käännöksen oikealle, ja melkein heti hävisivät ratsastajat tiheikköön, johon miehet hevosineen mitä huolellisimmin kätkeytyivät.
Yö oli suurenmoisen ihana, taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet, kuu valoi kalpeaa ja pehmeää valoaan, jossa esineet voitiin puhtaan ilman vuoksi erottaa pitkän matkan päästä.
Juhlallinen äänettömyys tuuditteli metsää, jonka puiden latvoja heikko tuulonen hiljaa huojutteli, hiipien salaperäisenä henkäyksenä oksien välitse.
Musta Hirvi meni metsänreunaan ja matki asettamalla sormet huulilleen kolme kertaa variksen vaakuntaa niin täydellisesti, että molemmat lymypaikkoihinsa jääneet metsästäjät vaistomaisesti kohottivat päätänsä keksiäkseen linnun, joka oli huudon päästänyt.
Muutaman minuutin päästä raukesi tuulen mukana tullut sinipöllön huuto haikeana huokauksena metsästäjäin tarkkaaviin korviin.
Musta Hirvi toisti merkkinsä. Tällä kertaa sekaantui sinipöllön ääneen melkein heti vesihaukan kirahdus.
Intiaani säpsähti. Hän vilkaisi sinne päin, missä toverit olivat kätkeytyneinä.
"Onko veli valmis?" kysyi hän.
"Olen kyllä", vastasi Uskollinen Sydän lyhyeen.
Melkein heti ilmestyi neljä ratsastajaa, jotka täyttä laukkaa riensivät kylästä paikkaa kohti, missä päällikkö seisoi liikkumattomana.
Ryhmän etupäässä ratsastava oli nainen. Hän hypitytti hevostaan kuumeisen kärsimättömästi, pakoittaen sen kiitämään suoraviivaisesti ja harppaamaan kaikkien tiellä olevien esteiden yli.
Muut kolme ratsastajaa saapuivat nuolenkantaman päässä hänestä.
Heidän kilpa-ajossaan oli jotakin aavemaista ja romanttista tässä suurenmoisessa öisessä ympäristössä.
Kielo, sillä hän se oli, vaipui huohottaen Mustan Hirven syliin.
"Tässä olen, tässä olen!" huusi hän riemuiten, mutta liikutuksen tukahduttamalla äänellä.
Intiaani puristi hänet rakkaasti laajaa rintaansa vasten ja nostaen hänet maasta intohimon antamalla vastustamattomalla voimalla hyppäsi tyttö käsivarrellaan ratsulleen, jonka kannusti nelistämään erämaata kohti.
Samassa saapuivat toiset ratsastajat vihaisesti huudellen ja heiluttaen aseitaan.
Mutta he tapasivat vastassaan molemmat metsästäjät, jotka päättäväisesti sulkivat heiltä tien.
"Pysähtykää, Musta Lintu!" huusi Uskollinen Sydän. "Tyttärenne kuuluu veljelleni. Musta Hirvi on suuri päällikkö, hänen callinsa on päänahoilla verhoittu, hänellä on runsaasti hevosia, aseita ja turkiksia. Kielosta tulee ciuatl mahtavalle urholle, jonka tietous on voimakas."
"Tahtooko Musta Hirvi siis riistää minulta tyttäreni?" kysyi Musta Lintu.
"Hän tahtoo, ja me, hänen ystävänsä, puolustamme häntä! Tyttärenne miellyttää häntä, Musta Hirvi tahtoo hänet saada. Teistä ja kaikista sitä vastustavista huolimatta hän ottaa Kielon vaimokseen."
"Ohoh!" huudahti intiaani kääntyen seurassaan olevien ratsumiesten puoleen. "Veljeni ovat kuulleet. Mitä he sanovat?"
"Me olemme kuulleet", vastasivat punaihoiset. "Ja me sanomme, että Musta Hirvi on todellakin suuri päällikkö ja että hänen, koska on kyllin voimakas vanhempain ja sukulaisten uhalla kaappaamaan itselleen rakastamansa neidon, tulee hänet pitää."
"Veljet ovat hyvin puhuneet", sanoi Uskollinen Sydän. "Huomenna minä tulen Mustan Linnun calliin suorittamaan hinnan tytöstä, jonka Musta Hirvi on ryöstänyt."
"Hyvä! Huomenna minä odotan Uskollista Sydäntä ja hänen ystäväänsä, toista valkoihoista soturia", virkkoi Musta Lintu kumartaen.
Näiden sanojen jälkeen käänsivät intiaanisoturit hevosensa ja palasivat kylään molempain metsästäjien heitä läheltä seuratessa.
Musta Hirvi taas oli saaliineen tunkeutunut syvimpään metsään, jossa kukaan ei yrittänyt häntä häiritä.
Comanchilaisavioliiton muodollisuudet olivat täsmälleen täytetyt molemmilta puolilta.
Kummallista kansaa tämä comanchilaisheimo, joka rakastaa villipetojen tavoin ja jonka soturit katsovat velvollisuudekseen väkisin anastaa lemmittynsä sensijaan, että hankkisivat liittoonsa perheen vapaaehtoisen suostumuksen!
Eikö tuossa ylpeässä ja kesyttämättömässä luonteessa ole jotakin ylvästä ja suurenmoista?
Kuten Uskollinen Sydän oli ukko Eusebiolle sanonut, oli hän viipynyt poissa tuskin tuntiakaan.
IX
Avioliitto
Kun metsästäjät olivat palanneet taloon, kääntyi Lujamieli Uskollista Sydäntä puhuttelemaan.
"Ja mitä sinä nyt teet?" kysyi hän.
"No", vastasi toinen hymyillen, "samaa kai kuin sinä itsekin. Menen nukkumaan. Kello on lähes kaksi aamulla."
Mutta huomatessaan kanadalaisen huolestuneen ilmeen lisäsi hän harkitsevasti: "Anteeksi, ystävä, minä unohdin, että olet suorittanut pitkän matkan tullaksesi tänne minua tapaamaan ja että sinulla luultavasti on jotakin tärkeätä minulle ilmoitettavana. Hyvä on, jollet tunne itseäsi liian väsyneeksi, niin minä teen tulen. Sitten asetumme braseron ääreen, ja minä kuuntelen sinua. Minulla ei ole mitään kiirettä nukkumaan, ja nykyinen hetki on mitä suotuisin kahdenkesken juttelemiseen."
"Minä kiitän sinua ystävällisyydestä, paras toveri", virkkoi erämies, "mutta tarkemmin mietittyäni jätän keskustelun mieluummin huomiseksi. Ei ole mitään vakavaa syytä, joka pakottaisi minut puhumaan juuri tällä hetkellä, eivätkä muutamat tunnit vaikuta mitään niihin tapauksiin, joita pelkään."
"Tiedät, ystäväni, paremmin kuin minä, kuinka tässä asiassa on meneteltävä. Minä toistan vain, että olen täydellisesti käytettävissäsi, halunnetpa sitten tehdä mitä tahansa."
"Nukkukaamme", vastasi kanadalainen hymyillen. "Huomenna, Mustan Linnun luota palattuamme, me haastelemme."
"Olkoon niin, ystävä, minä en kiistä. Tuossa on vuoteemme", lisäsi hän viitaten turkiskasaan.
"Harvoin minulla on niin oivallista makuusijaa erämaassa ollut", sanoi Lujamieli.
Molemmat miehet laskeutuivat sitten veljellisesti toistensa viereen, pannen aseensa sivulle käden ulottuville, ja pian ilmaisi heidän tasainen hengityksensä, että he nukkuivat.
Mikään ei häirinnyt heidän lepoaan, ja yö kului rauhallisesti.
Muutamaa minuuttia ennen päivännousua heräsi Uskollinen Sydän. Heikko kajastus alkoi tunkeutua huoneen luukuttomista ja verhottomista ikkunoista. Metsästäjä nousi ylös, mutta kun hän aikoi herättää toverinsa, avasikin tämä jo silmänsä.
"Haha", virkkoi Uskollinen Sydän, "keveästipä sinä nukut, ystäväni!"
"Vanha metsästäjän tottumus, josta en luullakseni voi helposti vieraantua, jollen jää pitkäksi ajaksi luoksesi."
"Mikä sinua siitä estäisi? Äidilleni ja minulle tuottaisi sellainen päätös suurta iloa."
"Älkäämme tehkö suunnitelmia, ystäväni. Tiedäthän, että me metsänkävijät tuskin voimme nimittää nykyhetkeäkään omaksemme. Meidän puoleltamme olisi tulevaisuuteen luottaminen mitä suurinta mielettömyyttä. Palaamme tähän asiaan myöhemmin; tällä hetkellä meillä on luullakseni muuta kiirellisempää hommaa."
"Meidän on suoritettava tehtävä, jonka Musta Hirvi meille uskoi. Vieläkö olet valmis minua avustamaan?"
"Tietysti. Heimosi päälliköt ovat ottaneet minut vastaan liian kohteliaasti, jotten rientäisi käyttämään tarjoutuvaa tilaisuutta osoittaakseni heille elävää myötätuntoa heitä kohtaan."
"Niin ollen mene sitten etsimään toverisi. Olkaa valmiit nousemaan ratsaille ja odottakaa minua. Hetkisen perästä saavun luoksenne calliin, jossa he asustavat."
"Sovittu", vastasi Lujamieli.
Molemmat miehet lähtivät ranchosta. Eusebio oli poistunut riippumatostaan ja hommaili kaiketikin talousaskareissa.
Puristettuaan Uskollisen Sydämen kättä suuntasi kanadalainen askeleensa asunnolle, jonka intiaanit olivat hänen tovereilleen varanneet.
Päivä oli täydellisesti valjennut, callien verhot kohosivat toinen toisensa perästä, ja intiaaninaiset lähtivät hakemaan puita ja vettä, joita tarvitsivat aamuaterian valmistamisessa. Pieniä soturiryhmiä lähti eri suuntiin, toiset antautuakseen metsästyksen huviin, toiset taas samoillakseen viidakkoa ja ottaakseen selvän, ettei mitään vihollisen jälkiä ollut kylän ympäristöillä.
Hetkellä, jolloin kanadalainen astui loihtuteltan ohi, tuli sieltä kylän poppamies.
Tällä oli kädessään vedellä täytetty kurpitsapullo, jossa oli koiruohokimppu likoomassa.
Poppamies nousi loihtumajan katolle ja kääntyi nousevaan aurinkoon päin. Samalla hetkellä huusi hachesto eli julkinen kuuluttaja kolme eri kertaa voimakkaalla äänellä: "Aurinko! Aurinko! Aurinko!"
Silloin tuli joka callista sotilas pitäen, niinkuin poppamieskin, kädessään kurpitsia, jossa oli rahtunen koiruohoa.
Sitten poppamies alkoi mutista manausta salaperäisin sanoin, jotka vain hän yksin ymmärsi, ja pirskoitti absinttivettään neljälle ilmansuunnalle, mitä toimitusta sotilaat joka taholla matkivat.
Senjälkeen heittivät kaikki miehet velhon antamasta merkistä kurpitsinsa sisällön aurinkoa kohti, samalla huutaen:
"Oi, aurinko, elämän Herran näkyväinen edustaja! Suojele meitä tänä alkavana päivänä; anna meille vettä, ilmaa ja tulta! Sillä maa kuuluu meille, ja me kykenemme sitä puolustamaan."
Tämän ylvään rukouksen jälkeen palasivat sotilaat calleihinsa ja poppamies astui maahan korkealta paikaltaan, johon oli kiivennyt.
Lujamieli, joka täydellisesti tunsi intiaanien tavat, oli pysähtynyt kunnioittavassa asennossa odottamaan toimituksen loppua. Kun poppamies oli hävinnyt loihtumajaan, lähti metsästäjä jälleen liikkeelle.
Kylän asukkaat olivat jo pitävinään häntä heikäläisenä, naiset tervehtivät häntä ohimennen hymyilyllä ja jollakulla ystävällisellä sanalla, ja lapset juoksivat nauraen toivottamaan hänelle hyvää huomenta.
Kun Lujamieli astui calliin, nukkuivat hänen toverinsa vielä.
Hän herätti heidät.
"Kas vaan", huudahti John Davis hilpeästi, "onpa se vanha metsästäjä hyvin aamuvirkku. Onko meidän lähdettävä jollekulle retkelle?"
"Ei minun tietääkseni, ainakaan tällä hetkellä", vastasi kanadalainen; "käväisemme vain avustamassa Uskollista Sydäntä erään juhlamenon suorittamisessa."
"No, mistä sitten on kysymys?"
"Erään ystävämme, Mustan Hirven, avioliitosta. Ajattelin olevan valtioviisasta, ettemme kieltäytyisi olemasta mukana. Varsinkin sinulle, John Davis, on eduksi, että intiaanit suhtautuvat sinuun myötätuntoisesti."
"By God, sen uskon! Mutta oletko sinä, vanha metsästäjä, jo tunnustellut ystäväänne asiassa, jonka vuoksi tänne saavuin?"
"En vielä. Erinäiset syyt ovat pakottaneet minua odottamaan edullista hetkeä."
"Niinkuin tahdot, mutta tiedäthän, että asia on kiireellinen."
"Sen tiedän, luota vain minuun."
"Oh, siinä suhteessa annan sinulle aivan vapaat valtuudet. Mitä meidän on nyt tehtävä?"
"Ei muuta kuin noustava satulaan ja odotettava, kunnes Uskollinen Sydän tulee meitä noutamaan. Hän on ottanut toimitusta johtaakseen."
"Tähän asti ei asia ole kovin vaikea", virkkoi amerikkalainen hymyillen.
Hetkisessä olivat metsästäjät jalkeilla, suorittivat huuhtelunsa ja satuloitsivat hevosensa.
Tuskin he olivat satulassa, kun äänekäs raakkupillien, rumpujen ja chichikueiden melu, sekaantuneena riemuhuutoihin, tervehdyslaukauksiin ja kylän koirien innokkaaseen haukuntaan, ilmoitti Uskollisen Sydämen saapuvan.
Nuori metsästäjä oli todellakin lähestymässä. Hän ratsasti lukuisan saattueen etunenässä. Kaikki hänen seuralaisensa, jotka olivat intiaanisotureita, olivat maalatut ja aseistetut taisteluvalmiiksi ja hypähdyttelivät uljaita mustangejaan mitä vilkkaimman ilon elein.
Jono pysähtyi callin eteen.
"No, oletteko valmiit?" kysyi Uskollinen Sydän.
"Odotimme vain teitä", vastasi Lujamieli.
"Tulkaa siis."
Nuo viisi metsästäjää järjestäytyivät molemmin puolin ystäväänsä, ja joukkue, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, jatkoi matkaansa.
Intiaanit olivat hilpeimmän ilon tuntein nähneet muukalaisten yhtyvän heihin. Tehtävä, jonka Uskollinen Sydän ja Lujamieli olivat juhlamenoissa ottaneet suorittaakseen, tuotti heille erittäin suurta iloa ja herätti heissä ylpeyden tunteita, koska tämä seikka todisti, etteivät valkoihoiset suinkaan halveksineet heidän tapojaan tai suhtautuneet niihin välinpitämättömästi, vaan päinvastoin ottivat juhlallisuuteen osaa ja todistivat myötätuntonsa comancheja kohtaan suostumalla kulkemaan saattueessa.
Uskollinen Sydän suuntausi suoraan Mustan Linnun callia kohti, jonka eteen oli sytytetty valkea. Päällikön koko perhe istua kyyköitti liikkumatta ja äänettömänä tulen ympärillä.
Pukeutuneena komeaan sotisopaansa ja helyihinsä ja istuen taisteluoriinsa selässä oli Musta Lintu parinkymmenen hänen omaan sukuunsa kuuluvan soturin etunenässä vähän matkan päässä vastassa. Miesten kantapäitä koristavista lukuisista hukanhännistä tunnettiin heidät mainehikkaiksi sotureiksi ja suuriksi sankareiksi.
Hetkellä, jona kulkue ehti kylän isolle kentälle, ajoi synkännäköinen ja uljasryhtinen ratsumies sen yli, ohjaten loihtutelttaa kohti.
Hän oli Sininen Repo.
Hänen nähdessään kulkueen värähdytti kuvailematon hymy hänen huuliaan, ja hän pysähtyi antaakseen comanchilaissoturien mennä ohitseen.
"Varokaa tuota miestä", jupisi Lujamieli, kumartuen kuiskaamaan Uskollisen Sydämen korvaan; "jollen pahoin erehdy, on hänen lähettilästoimensa vain veruke ja hän hautoo jotakin petosta."
"Se on minunkin ajatukseni", vastasi metsästäjä. "Nuo synkät kasvot eivät ennusta minusta mitään hyvää, mutta neuvostoa on varoitettu ja se valvoo häntä tarkasti."
"Minä tunnen hänet vanhastaan. Hän on mestarilurjus, enkä minä puolestani päästä häntä silmistäni."
"Mutta nyt olemmekin jo perillä. Ryhtykäämme toimiin."
Uskollinen Sydän kohotti käsivartensa. Tästä merkistä vaikeni äkkiä kuin lumouksesta musiikki, mikäli siksi voi nimittää noiden erilaisten – tottumattomien ihmisten käyttelemien – soittokoneiden aikaansaamien räikeiden sorasävelten kamalaa räikynää.
Soturit tarttuivat silloin sotaviheltimiinsä, joista he kolme eri kertaa puhalsivat kimeän ja venytetyn toitotuksen.
Samanlainen vihellys vastasi heti Mustan Linnun joukkueesta.
Kulkue oli pysähtynyt.
Noin kahdenkymmenen metrin levyinen tyhjä ala oli molempain joukkojen välillä.
Uskollinen Sydän ja Lujamieli etenivät yksinään tälle välimaalle, hypähdytellen ratsujaan ja heilutellen aseitaan, heidän taitavuuttaan ja hyvää ryhtiään ihailevan joukon iloisten hyväksymishuutojen kaikuessa.
Musta Lintu ja kaksi hänen toveriaan eroittautuivat silloin vastakkaisesta ryhmästä ja ratsastaa keikuttivat metsästäjäin eteen.
Nämä viisi miestä pysähtyivät melkein yhtä pitkän matkan päähän kummastakin ryhmästä.
Kunnioittavasti tervehdittyään päällikköä ryhtyi Uskollinen Sydän ensimmäisenä puhumaan.
"Minä näen, että isä on suuri päällikkö", sanoi hän; "isän päätä peittää vanhain koirain kaulakarvoista tehty pyhä lakki, monta mainetekoa on helein värein kirjailtu hänen laajalle rinnalleen, monilukuisina lakaisevat hänen kantapäihinsä ripustetut hukanhännät tannerta. Isä on varmaan antilooppi-comanchien heimon suurimpia urhoja. Mainitkoon hän minulle nimensä, jotta muistan sen viisaudestaan kuulun neuvottelijan ja taistelussa peloittavan päällikön nimenä."
Päällikkö hymyili ylpeydestä tämän hyvin osoitetun imartelun kuullessaan, nyökkäsi arvokkaasti ja vastasi:
"Poikani on nuori, mutta viisaus asuu hänessä kumminkin. Hänen käsivartensa on voimakas taistelussa eikä hänen kielensä ole halkaistu. Hänen maineensa on ehtinyt minunkin korviini, ja veljeni nimittävät häntä Uskolliseksi Sydämeksi. Musta Lintu on onnellinen hänet nähdessään. Minkä asian vuoksi saapuu Uskollinen Sydän näin lukuisan saattueen kera Mustan Linnun luo nyt, kun päällikön sydän on murheellinen ja pilvi sumentaa hänen sieluansa?"
"Minä tiedän, että päällikkö on murheellinen", vastasi Uskollinen Sydän, "ja minä tunnen syyn hänen suruunsa. Minä tulen näiden urhojen kanssa, jotka ovat seurassani, palauttamaan päällikön mielenrauhan ja muuttamaan hänen surunsa iloksi."
"Selittäköön siis poikani Uskollinen Sydän tarkoituksensa enemmittä viivyittelyittä. Hän tietää, että kunnon mies ei koskaan ilku vanhuksen murheelle."
"Minä tiedän sen ja selitän asian enemmittä mutkitta. Isä on rikas, Wakonda on aina katsellut häntä suopein silmin, hänen perheensä on lukuisa, hänen poikansa ovat jo urhoollisia sotilaita, hänen tyttärensä ovat viisaita ja kauniita. Yksi näistä, ihanin ehkä ja varmasti enimmin rakastettu, on Mustalta Linnulta viime yönä väkivalloin ryöstetty."
"Niin", vastasi päällikkö, "comanchilaissoturi on minulta riistänyt tyttäreni, Penukah-Zeninin, ja paennut hänen kanssaan metsään."
"Se soturi on Musta Hirvi."
"Musta Hirvi on kansani soturien kuuluisimpia ja sen päälliköiden viisaimpia. Minun sydämeni halasi hänen puoleensa. Miksi hän ryösti lapseni?"
"Siksi, että Musta Hirvi rakastaa Kieloa. Uljaalla urholla on oikeus ottaa nainen, joka häntä miellyttää, mistä vain haluaa, kunhan hän on kyllin rikas maksaakseen neidon isälle lunnaat. Tähän ei Musta Lintu voine mitään muistuttaa."
"Jos Mustan Hirven tarkoitus todellakin on sellainen, jos hän tarjoaa minulle sellaiset lunnaat kuin hänenlaisensa soturin on maksettava minunlaiselleni päällikölle, myönnän hänen menetelleen kunniallisesti ja tunnustan hänen aikeensa puhtaiksi. Muussa tapauksessa olen hänen leppymätön vihollisensa, koska hän on pettänyt luottamukseni ja toiveeni."
"Älköön Musta Lintu hätäisesti langettako väärää tuomiota ystävästäni. Minä olen Mustan Hirven puolesta tullut tuomaan Kielon maksuksi lunnaat sellaiset, että harva päällikkö on moisia aikaisemmin saanut."
"Mitä hän sitten lunnaiksi antaa? Missä ne lunnaat ovat?"
"Soturitovereillani on ne mukanaan, mutta ennenkuin ne lasken isän jalkojen juureen, pyydän hänelle huomauttaa, että hän ei ole minua kehoittanut istumaan callinsa lieden ääreen eikä ole tarjonnut minulle rauhanpiippua."
"Poikani saa istua tuleni ääreen, ja minä poltan rauhanpiipun hänen kanssaan, sitten kun hän on tehtävänsä suorittanut."
"Hyvä on. Isä saa heti tyydytyksen."
Uskollinen Sydän kääntyi sitten soturien puoleen, jotka tämän, intiaanien sovinnaistapain ehdottomasti vaatiman keskustelun aikana olivat pysyneet ääneti ja liikkumattomina, ja kohotti kätensä.
Heti erkani muutamia ratsastajia kulkueesta, jotka hevosiaan hypitellen ja aseitaan heiluttaen sijoittautuivat hänen taakseen.
"Lunnaat!" virkkoi hän vain.
"Hetkinen!" keskeytti Musta Lintu äkkiä. "Mitä ne lunnaat ovat?"
"Saatte nähdä", vastasi Uskollinen Sydän.
"Sen tiedän, mutta tahtoisin sentään mieluummin, että minulle edeltäpäin ilmoitettaisiin."
"Minkätähden?"
"No, voidakseni kieltäytyä, jos havaitsen lunnaat itselleni ala-arvoisiksi!"
"Sitä ei teidän tarvitse pelätä."
"Ehkä ei. Mutta pysyn kuitenkin sanoissani."
"Niinkuin tahdotte!" virkkoi Uskollinen Sydän.
Meidän on tässä paljastettava eräs intiaanien luonteen varjopuolia. Punanahat ovat äärettömän ahneita ja saitoja. Heille on rikkaus kaikki kaikessa, – ei rikkaus meikäläisessä merkityksessä, sillä he eivät tunne kullan arvoa. Tuo meidän silmissä niin kallis metalli ei heistä ole mitään. Mutta turkikset, aseet ja hevoset ovat heille todellisia aarteita, joita he osaavat pitää oikeassa arvossa. Valkoistenkin kauppatoimet Amerikan alkuasukasten kanssa käyvätkin päivä päivältä vaikeammiksi, kun intiaanit näkevät, kuinka halukkaasti turkiskauppiaat etsivät nahkoja, ja senvuoksi ovat kohottaneet tämän kauppatavaran hinnat niin korkealle, että ostajien on melkein mahdotonta niitä hankkia.
Inde irae! Tästä johtuu suureksi osaksi valkoisten viha punanahkoja kohtaan, jotka kilpailua ehkäistäkseen tappavat valkoiset pyydystäjät ja nylkevät heiltä päänahan, missä vain heitä tapaavat.
Musta Lintu oli intiaani vanhaa juurta, hänessä oli melkoinen annos ahneutta. Arvoisa päällikkö halusi ennen sitoutumistaan tietää, mistä oli kysymys ja tekikö hän niin hyvät kaupat kuin hänelle koetettiin uskotella. Senvuoksi hän oli niin kiihkeästi vaatinut, että lunnaiksi tuodut tavarat hänelle näytettäisiin.
Uskollinen Sydän tunsi miehensä täydellisesti eikä siis hänen vaatimuksistaan paljon hätkähdellyt. Hän tyytyi määräämään, että lunnaiden tuojat astuisivat esille.
Soturit tottelivat heti.
Lunnaat olivat todella uhkeat, ja Musta Hirvi oli ne jo kauan sitten valmistanut.
Niinä oli neljä tiinettä tammaa, neljä tammavarsaa, kolmivuotias sotaratsu, hoikkasäärinen ja tulisilmäinen mustangi, neljä pyssyä ja kuhunkin kaksitoista ruutipanosta, neljä naarasbisonintaljaa, toisin sanoen neljä valkoista nahkaa, jonka väriset ovat preirieillä hyvin harvinaisia ja arvossapidettyjä.
Mikäli näitä erilaisia elukoita ja esineitä tuotiin vanhalle päällikölle, sikäli hänen silmänsä ilon vaikutuksesta yhä enemmin avartuivat ja niihin tuli kellervä kiilto. Hänen täytyi tavattomasti ponnistella säilyttääkseen tällaisissa tilaisuuksissa välttämättömän arvokkuuden ja säädyllisyyden ja sulkeakseen sydämeensä riemun, jota tunsi.
Kun kaikki lahjat olivat päällikölle esitetyt ja sukulaiset ja ystävät ne hänen toimestaan heti ottaneet talteensa, avasi Uskollinen Sydän jälleen suunsa.
"Onko isä tyytyväinen?" kysyi hän.
"Uah!" äännähti vanha päällikkö ylen riemuissaan. "Poikani Musta Hirvi on suuri sankari, hänellä oli oikeus anastaa itselleen Kielo. Hän otti vain omansa, sillä tyttö kuuluu todellakin hänelle."
"Todistaako isä sen?" tiukkasi metsästäjä.
"Heti kohta", vastasi päällikkö innokkaasti, "ja kaikkien näiden soturien läsnäollessa."
"Tehköön isä sen siis, jotta kaikki tietäisivät, että Musta Hirvi ei ole valhekielinen rosvo ja että hänen vakuuttaessaan Kieloa vaimokseen kellään ei olisi oikeutta kiistää hänen sanojensa totuutta."
"Niin minä teen", vastasi Musta Lintu.
"Hyvä, isä seuraa meitä."
"Minä seuraan."
Musta Lintu ohjasi sitten hevosensa Uskollisen Sydämen oikealle puolelle. Häntä seuraava soturijoukko liittyi kulkueeseen, ja kaikki suuntautuivat "ensimmäisen ihmisen arkkia" kohti.
Hachesto odotti arkin vieressä pitäen kädessään heimon totemia.
Poppamies seisoi totemin edessä, hänen oikeallaan ja vasemmallaan oli kaksi kansakunnan viisaimpain joukosta valittua sachemia.
"Mitä täältä etsitte?" virkkoi poppamies Uskolliselle Sydämelle, kun viimemainittu pysähtyi koko kulkueen kanssa parin askeleen päähän hänestä.
"Me vaadimme oikeutta", vastasi metsästäjä.
"Puhukaa! Oikeutta me teille teemme, olkootpa sen seuraukset mitkä tahansa", vastasi poppamies. "Mutta miettikää, ennenkuin puhutte, jottei teidän myöhemmin tarvitsisi katua kerkeyttänne."
"Meillä ei ole syytä katua muuta kuin vain sitä, että olemme liiaksi viivytelleet, ennenkuin saavuimme eteenne."
"Korvani ovat avoimina."
"Me tahdomme, että tehtäisiin oikeutta soturille, jonka mainetta on yritetty tahrata."
"Kuka se soturi on?"
"Musta Hirvi."
"Onko hänen tietoutensa hyvä?"
"Hänen tietoutensa on hyvä."
"Onko hän urhoollinen?"
"Hän on hyvin urhoollinen."
"Mitä hän on tehnyt?"
"Hän ryösti viime yönä Kielon, täällä saapuvilla olevan Mustan Linnun tyttären."
"Vai niin, ja onko hän maksanut hyvät lunnaat?"
"Vastatkoon Musta Lintu itse."
"Niin", virkkoi silloin vanha päällikkö, "minä vastaan. Musta Hirvi on suuri soturi, hän on maksanut hyvät lunnaat."
"Onko poikani siis tyytyväinen?" kysyi poppamies.
"Minä olen tyytyväinen."
Seurasi hetkisen äänettömyys. Poppamies neuvotteli hiljaisella äänellä sachemien kanssa, jotka olivat hänellä avustajina. Sitten hän puhui jälleen.
"Musta Hirvi on suuri soturi", lausui hän kuuluvalla äänellä. "Minä, heimon totemin alainen poppamies, julistan, että hän on käyttänyt kaikille mainehikkaille sotureille kuuluvaa oikeutta siepata omansa, mistä ikinä sen löytävät. Tästä hetkestä lähtien on Kielo Mustan Hirven vaimo, jonka tehtävänä on valmistaa hänen ruokansa, puhdistaa hänen aseensa, kantaa hänen taakkojaan ja pitää huolta hänen sotaratsuistaan. Ken toista väittää, valehtelee! Mustalla Hirvellä on oikeus viedä Kielo calliinsa, kenenkään voimatta sitä vastustaa. Jos Kielo on hänelle uskoton, on hänellä valta leikata häneltä nenä ja korvat. Musta Lintu antaa kaksi naarasbisonin nahkaa suureen loihtumajaan ripustettavaksi."
Viimeisen pykälän kuullessaan, joka kuitenkin oli edellytetty, sillä naimakauppoja koskevat seikat ovat kaikki sovinnaistapain kirjoittamattomassa laissa tarkoin järjestellyt, irvisti Musta Lintu kamalasti. Hänestä tuntui raskaalta luovuttaa kaksi niistä neljästä taljasta, jotka vasta muutama minuutti sitten oli saanut. Mutta Uskollinen Sydän tuli heti hänen avukseen ja järjesti asian tavalla, joka palautti hymyn päällikön huulille.
"Musta Hirvi", virkkoi Uskollinen Sydän voimakkaalla äänellä, "rakastaa Kieloa eikä halua tytön omistamisesta olla kellekään kiitollisuuden velassa. Hän yksin suorittaa uhrin Wakondalle. Loihtumajaan ei lahjoiteta ainoastaan kahta, vaan neljä naarasbisonin nahkaa."
Hän viittasi kädellään, jolloin eräs soturi astui esille tuoden hevosensa kaulalla riippuneet taljat.
Uskollinen Sydän otti ne ja tarjosi poppamiehelle.
"Ottakoon isä vastaan nämä taljat", virkkoi hän. "Isä osaa käyttää ne Elämän Herralle otollisimmalla tavalla."
Tämän odottamattoman anteliaisuuden nähdessään puhkesivat läsnäolijat suosionosoituksiin ja päästivät hurjia riemuhuutoja. Raakkupillit, rummut ja chichikuet alkoivat jälleen hornamaisen mölynsä, ja kulkue lähti liikkeelle Mustan Linnun callia kohti.
Vanha päällikkö tiesi liian hyvin, mitä hänen oma ja vastikään tunnustamansa vävyn arvo vaati, jottei kaikessa saituruudessaankaan olisi unohtanut säädyllisyyden kohtuullisia vaatimuksia.
Kun kulkue oli ehtinyt hänen callinsa eteen, lausui hän kuuluvalla äänellä:
"Rakkaat veljeni ja ystäväni! Suvaitkaa läsnäolollanne kunnioittaa hääateriaa. Minua ilahduttaisi nähdä teidän ottavan siihen osaa. Poikani Musta Hirvi saapuu varmaankin antamaan tälle perhejuhlalle sen oikean leiman."
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun kuultiin äänekästä melua. Väkijoukko lainehti sivummalle, repesi äkkiä kahtia, ja välille jääneeseen vakoon ilmestyi täyttä neliä karahduttava ratsumies.
Ratsastajalla oli nainen istumassa hevosensa kaulalla, ja hän talutti tammaa suitsista.
Hänet nähdessään kohotti joukko yhä voimakkaampia eläköönhuutoja. Jokainen oli tuntenut Mustan Hirven.
Tulija oli todellakin päällikkö, joka saapui suorittamaan sovinnaistapain vaatiman viimeisen muodollisuuden.
Ehdittyään callin eteen hän hyppäsi maahan sanaa sanomatta, otti sitten päänahannylkemisveitsensä ja työnsi sen tamman kaulaan.
Eläinparka päästi valittavan hirnahduksen, vavahti kaikissa jäsenissään ja lysähti maahan. Päällikkö käänsi sen sitten selälleen, avasi sen rinnan ja riuhtaisi sieltä vielä sykkivän sydämen, jolla hipaisi Kieloa otsaan, lausuen niin korkealla ja voimakkaalla äänellä, että tarkkaavaiset läsnäolijat saattoivat sen selvästi kuulla:
"Tämä nainen on minun. Onneton, ken häneen koskee!"
"Minä olen hänen", virkkoi silloin nuori neito.
Tämän viimeisen lauseen johdosta riemuhuudot kävivät yhä valtavammiksi.
Virallinen seremonia oli päättynyt. Musta Hirvi ja Kielo olivat solmineet avioliiton comanchilaislain rituaalin mukaan. Jokainen astui ratsultaan ja hääateria alkoi.
Valkoihoiset, jotka eivät olleet erikoisen halukkaita olemaan mukana alkuasukasten, suurelta osaltaan koiran- ja hevosenlihasta ja keitetystä maidosta valmistetussa ateriassa, olivat vetäytyneet syrjään, yrittäen huomaamatta puikkia tiehensä. Mutta onnettomuudeksi Musta Lintu ja Musta Hirvi pitivät heitä silmällä ja katkaisivat heiltä pakotien. Heidän täytyi myötä tai vastoin tahtoaan istuutua juhla-aterialle.
Lujamieli ja Uskollinen Sydän tovereineen näyttelivät iloista naamaa huonossa pelissä, syöden tai ollen syövinään yhtä hyvällä ruokahalulla kuin muutkin pitovieraat.
Syöminkejä jatkui puoleen päivään.
Vaikka comanchit eivät nauti väkijuomia eikä heillä siis ole päihtymisen vaaraa, ovat he muiden intiaanien tavoin kuitenkin tavattoman suuria ahmatteja ja syövät, kunnes vatsaa kiristää.
Valkoisilla oli täysi työ välttääkseen useimpiin ruokalajeihin koskemista, jotka olivat enemmän tai vähemmän epäilyttävän näköisiä, mutta joita heidän kunniakseen heille lakkamaatta tarjoiltiin. Intiaanien tapain perinpohjaisen tuntemuksen avulla heidän sentään onnistui välttää useimmat tarjoilut ja päästä kolttositta tämän jättiläisaterian loppuun.
Juuri kun Uskollinen Sydän ja Lujamieli nousivat lähteäkseen, astui Musta Hirvi heidän luokseen.
"Mihin veljillä matka?" kysyi hän.
"Minun calliini", vastasi Uskollinen Sydän.
"Hyvä! Musta Hirvi saapuu pian teidän luoksenne. Hänen on haasteltava veljiensä kanssa vakavista asioista."
"Jääköön veli ystäviensä seuraan. Huomenna on aikaa."
Musta Hirvi rypisti kulmiaan.
"Huomautan veljelleni Uskolliselle Sydämelle, että minun on hänen kanssaan keskusteltava äärettömän tärkeistä asioista", sanoi hän.
Metsästäjä, johon päällikön huolestunut ilme väkisinkin vaikutti, katsoi häntä levottomasti.
"Mistä on kysymys?" uteli hän.
"Tunnin päästä veli sen tietää."
"Tulkaa siis, päällikkö! Minä odotan teitä kodissani."
"Musta Hirvi tulee."
Päällikkö poistui sitten pannen etusormen huulilleen, ja metsästäjät lähtivät mietteisiin vaipuneina.
X
Ylösnousemus
Meidän täytyy nyt siirtyä muutama askel taaksepäin palataksemme erääseen tämän jutelman tärkeimmistä henkilöistä, jonka olemme jo liian kauan laiminlyöneet. Tahdomme puhua Valkoisesta Nylkijästä.
Lukija muistanee prikin kannella syntyneen kauhean kamppailun Lujamielen ja Nylkijän välillä, jota jatkettiin meressä aaltojen keskellä, sitten kun hurja vanhus oli syöksynyt niiden syleilyyn ja neekeri seurannut hänen perästään.
Quoniam oli liian hätäisesti ilmoittanut kanadalaiselle hänen vihollisensa kuoleman. Neekeri oli kyllä tosissaan, sillä hän uskoi varmasti, että oli hänet surmannut. Quoniamin antama viimeinen tikarinisku oli tunkeutunut syvälle vanhuksen rintaan, haava oli ollut niin vakava, että Nylkijä oli heti luopunut kaikesta vastarinnasta. Hänen silmänsä olivat sulkeutuneet, hänen hermonsa olivat herpaantuneet kuin katkaistut ponnet, hän oli päästänyt vastustajansa, johon oli tarrautunut kiinni, ja jäänyt elottomana möhkäleenä aaltojen keinuteltavaksi.
Väsymyksestä uupuneena ja puoleksi tukahtuneena oli neekeri rientänyt ylös laivan kannelle, varmana, että vihollinen oli kuollut.
Mutta niin ei ollut laita. Nylkijä oli vain mennyt tainnoksiin, ja eräs meksikolainen venekunta oli korjannut hänen näennäisesti elottoman ruumiinsa.
Mutta kun alus oli ehtinyt lähelle rantaa ja siinä olijat näkivät veneeseen ottamansa miehen kauheat haavat, hänen kalpeutensa ja ruumismaisen liikkumattomuutensa, luulivat hekin häntä kuolleeksi ja heittivät muitta mutkitta takaisin mereen.
Onneksi Nylkijälle oli vene juuri laskemassa maihin, kun miehet tekivät tuon päätöksensä, joten ruumis aallon tukemana ja kannattamana oli hiljalleen ajautunut hietikolle. Sen alaosa jäi veden alle; ainoastaan pää ja rinta olivat kuivalla, sitten kun laine oli loiskahtanut takaisin.
Joko raikas yöilma tai edestakain tyrskyvän veden tuottama liike sen keinutellessa hänen alaruumistaan tai joku muu syy vaikutti, että vanhus tunnin kuluttua hiukan hievahti. Huokaus kohotti mahtavaa rintaa, ja jotkut vaistomaiset yritykset muuttaa asentoa olivat selvästi osoittaneet, että tämä sitkeä elimistö taisteli tarmokkaasti kuolemaa vastaan ja koetti pakottaa sitä peräytymään.
Vihdoin oli haavoittunut avannut silmänsä, mutta synkkä pimeys ympäröi häntä kuin musta paarivaate. Muuten oli jättiläiskamppailun tuottama uupumus ja haavoista virrannut tavaton verimäärä aiheuttanut yleisen heikkouden, joka oli sekä sielullista että ruumiillista laatua, ja turruttanut Nylkijän siihen määrin, ettei hän kyennyt selittämään itselleen missä oli enempää kuin miten oli tänne joutunut.
Turhaan hän yritti järjestää ajatuksiaan, päästä pakoilevaan mietteeseen kiinni. Järkytys oli ollut liian kova, kolaukset liian voimakkaita. Hänen ei ponnistuksistaan huolimatta onnistunut tavoittaa ajatustensa katkennutta lankaa.
Hän havaitsi olevansa yksinään, haavoitettuna, meren rannalle heitettynä, ja käsitti vaistomaisesti, kuinka kamala ja epätoivoinen hänen tilansa oli, mutta mikään valo ei välähtänyt hänen aivoihinsa opastamaan häntä tässä kauheassa kaaoksessa.
Hän oli vihainen itselleen tästä voimattomuudesta, johon oli saatettu, kykenemättä kuitenkaan mitään yrittämään auttaakseen itseään tai edes muutaman metrin loittonemaan rantarapakosta, jossa makasi ja josta meri hänet ehdottomasti nielisi, jos hänen heikkoutensa olisi hänen tahtoansa voimakkaampi ja pettäisi hänen rohkeutensa.
Sillä hetkellä esitettiin tällä autiolla rannalla kaameaa murhenäytelmää, sisäistä liikutusten ja vihlovain vaiheiden näytelmää, puolikuolleen miehen vimmattua taistelua hänen yrittäessään voittaa takaisin häneltä pala palalta väistyvää elämää ja ponnistellessaan hurjalla tarmolla tuonta vastaan, jonka kamala käsi häntä jo painoi.
Pieninkin liikahdus, jota Nylkijä yritti, tuotti hänelle sanomatonta tuskaa yhtä paljon monien haavojen vuoksi, joiden suut olivat täyttyneet hiekalla ja soralla, kuin siksi, että hänen täytyi itselleen tunnustaa ponnistustensa olevan turhia ja että vain ihme voisi hänet pelastaa välttämättömästä kuolemasta.
Tuota ihmettä, jota onneton ei toivonut ja jota hän ei tullut edes aavistelleeksikaan, valmisti hänelle paraillaan sallimus, jonka tiet ovat tutkimattomat, se kun useinkin näkyy pelastavan syyllisen vain säästääkseen hänet sitä kauheampaan rangaistukseen, – tuota ihmettä valmisteli sallimus juuri sillä hetkellä, kun haavoittunut lopen uupuneena tunnustautui voitetuksi ja päätti rantahietikolla viruen kylmäverisesti odottaa kuolemaa, joka ei ollut vältettävissä.
Teksasilaiset olivat sijoittaneet rannikolle useita sissiosastoja, joiden oli väijyttävä meksikolaisten risteilijäin liikkeitä.
Nämä osastot olivat kaikki kosketuksissa toistensa kanssa ja saattoivat tarpeen tullen tavattoman nopeasti siirtyä paikasta toiseen.
Oli sattunut, että Valkoisen Nylkijän mereen heitetty ruumis oli luisunut rannalle lähellä varsin isoa ranchoa eli maataloa, joka oli rakennettu vain muutaman askelen päähän rannasta ja jossa juuri tänä yönä olivat odotettujen tärkeiden tapahtumain varalta kokoontuneina Teksasin armeijan korkeimmat ja vaikutusvaltaisimmat päälliköt.
Tietenkin vartioitiin talon ympäristöä mitä tarkimmin, ja lukuisia vartiostoja liikuskeli sen lähettyvillä taatakseen päälliköiden turvallisuuden.
Yksi näistä partioista oli nähnyt meksikolaisten alusten lähenevän rantaa ja oli nopeasti rientänyt niitä vastaan pakoittaakseen ne peräytymään, mikä oli helposti onnistunutkin, koska meksikolaiset eivät suinkaan halunneet antautua uuteen taisteluun vihollisten kanssa, joiden voimaa ja lukumäärää he eivät tunteneet, ja koska he melko pätevillä perusteilla arvelivat näiden olevan yhteistoiminnassa kapinallisten kanssa, joiden kanssa he jo tuntia aikaisemmin olivat saaneet mitellä miekkojaan.
Kun alukset olivat palanneet ulapalle, nuuskivat teksasilaiset kauttaaltaan rantaa ollakseen varmat, että kaikki viholliset olivat poistuneet, jättämättä ketään jälkeensä.
Ensimmäinen, joka äkkäsi Nylkijän ruumiin, kutsui tovereitaan, ja pian oli parikymmentä miestä haavoitetun ympärillä.
Ensi silmäyksellä he luulivat häntä kuolleeksi. Nylkijä kuuli kaikki, mitä hänen vieressään haasteltiin, kykenemättä itse liikahtamaan tai lausumaan sanaakaan.
Hänellä oli kauhea hetki silloin, kun eräs sisseistä kumarruttuaan hänen ylitseen ja häntä tiukasti tarkattuaan nousi, sanoen välinpitämättömästi:
"Miesraukka on kuollut, meillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa kuoppa hiekkaan ja heittää hänet sinne, jotta preiriekoirat ja korppikotkat eivät revi hänen ruumistaan. Menkööt jotkut teistä etsimään isoimmat kivet, mitä löytävät, sillä välin kun me kaivamme tähän väkipuukoillamme haudan. Se käy nopeasti."
Kuullessaan tämän päätelmän, joka lausuttiin aivan tyynellä ja välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin olisi ollut kysymys ihan joutavasta ja mitä luonnollisimmasta asiasta, tunsi Nylkijä kylmän hien helmeilevän hiusmarrostaan, ja kauhunpuistatus kävi läpi hänen jäsentensä. Hän teki vimmatun ponnistuksen puhuakseen tai huutaakseen. Hän oli jäykistystautia muistuttavassa tilassa, jossa tajunta kylläkin pysyy täysin selvänä, mutta ruumis on vain eloton ja tunnoton möhkäle, joka ei enää tottele tahtoa.
"Malttakaas", ehätti toinen seikkailija, tullen väliin ja tehden ehkäisevän eleen niille, jotka olivat lähdössä kiviä hakemaan, "älkäämme pitäkö niin kiirettä! Tämäkin onneton on luotu Jumalan kuvaksi, ja vaikka hän onkin noin kurjassa tilassa, on sentään mahdollista, että hänessä vielä on hengen hitunen. Kyllähän me aina ehdimme hänet haudata, kun ensin olemme ottaneet selvän, onko hän todella kuollut, mutta tarkastakaamme sitä ennen, että kaikki apu on turhaa."
Nämä sanat olivat poloiselle kuin olisi hänen haavoilleen levitetty voidetta, mutta onnettomuudekseen hän oli tällä kertaa yhtä kykenemätön osoittamaan iloaan kuin äsken lausumaan ilmi kauhua.
"Joutavia", vastasi ensimmäiseksi puhunut, "tuo on juuri fray Antonion tapaista! Jos häntä kuuntelisi, olisivat kaikki kuolleet pelkkiä haavoitettuja ja hän tuhlauttaisi kallista aikaamme heidän turhaan hoivaamiseensa. Mutta koska meillä ei tällä hetkellä mitään kiirettäkään ole, niin koetettakoon kernaasti kaikki keinot herättääksemme hänet henkiin, vaikka hän minusta näyttää niin kuolleelta kuin kuollut konsanaan."
"Eipä väliä", sanoi fray Antonio, "yrittäkäämme sentään!"
"Yritetään pois!" myönsi toinen; kohauttaen olkapäitänsä.
"Mutta nostakaamme hänet ensin tuosta. Jahka hän on täysin kuivilla eikä enää ole vaaraa, että laine pyyhkäisisi hänet mukaansa, niin näemme, mitä meidän on tehtävä."
Neljä miestä ryhtyi heti nostamaan haavoitettua ja kantoi hänet varovaisesti noin kahdenkymmenen metrin päähän aivan kuivaan paikkaan, josta ei meri voinut tulla häntä sieppaamaan.
Arvon munkki otti sitten ison rommipullon, avasi sen ja määrättyään kullekin tehtävänsä eli käskettyään tarmokkaasti hieroa rommilla haavoitetun ohimoita, ranteita ja vatsakuoppaa kumartui itse hänen ylitseen ja vääntäen tikarinsa terällä auki hänen ruuvipihtien tavoin sulkeutuneet leukaluunsa, kaatoi hänen suuhunsa aimo pikarillisen verran rommia.
Tämän kaksinaisen käsittelyn seuraukset saatiin pian havaita. Muutaman sekunnin päästä hievahti haavoitettu hiukan, raoitti silmänsä ja huoahti helpotuksesta.
"Hehe!" nauroi fray Antonio. "Mitä nyt sanotte, no Ruperto? Luulenpa, että kuolleenne herää henkiin!"
"Se on, hitto vieköön, totta!" vastasi toinen nauraen. "Kah, siinäpä on veitikka, joka voi kehua sielunsa olevan kytkettynä vatsaan! Jos hän nyt tuosta virkoo, mitä en vielä mene vannomaan, voi hän sanoa palanneensa toisesta maailmasta."
Sillävälin jatkettiin hierontaa samalla tarmolla. Verenkierto palasi vähitellen, Nylkijän silmät elostuivat, hänen piirteittensä jäykkyys väheni verkalleen, ja hyvinvoinnin ilme levisi hänen kasvoillensa.
"Tunnetteko itsenne paremmaksi?" kysyi munkki häneltä innokkaasti.
"Tunnen", vastasi sairas heikolla, mutta varsin selvällä äänellä.
"Se on hyvä! Jumalan avulla me teidät toivutamme."
Omituisesta sattumasta ei munkki vielä ollut tuntenut miestä, joka muutamaa kuukautta aikaisemmin oli pelastanut hänen oman henkensä.
Miehen haavat oli pesty veteen sekoitetulla rommilla ja puhdistettu niihin tarttuneesta hiekasta ja sorasta. Sitten niihin oli pantu survottuja oreganon lehtiä, mikä on erittäin vaikuttavaa haavalääkettä, minkä jälkeen ne huolellisesti sidottiin.
"Kah", virkkoi munkki tyytyväiseen sävyyn, "nyt se on tehty! Nyt käsken kantaa teidät paikkaan, jossa voitte paljon paremmin nauttia näin kovain kohlujen jälkeen välttämätöntä lepoa."
"Menetelkää kanssani niinkuin tahdotte", vastasi haavoittunut, ponnistautuen; "minä olen teille liian suuressa kiitollisuudenvelassa tehdäkseni pienintäkään vastaväitettä."
"Varsinkin, kun se olisi aivan hyödytöntä", vastasi Ruperto nauraen. "Hurskas isä on ottanut teidät parantaakseen, ja tahtoen tai tahtomattanne on teidän noudatettava hänen määräyksiään."
Fray Antonion antamasta merkistä nosti neljä tarmokasta miestä haavoitetun käsivarsilleen ja kantoi hänet taloon.
Juuri häntä oli eversti Melendez nähnyt sinne tuotavan, kun hän sattumalta oli saapunut samalle rancholle ja muutaman minuutin ajan kuunnellut ja katsellut, mitä sen piirissä tapahtui.
Rancho kuului rikkaalle teksasilaiselle kartanonomistajalle eli hacienderolle, joka vallankumouksen innokkaana kannattajana oli mielihyvällä asettanut päälliköiden käytettäväksi turvapaikan, jonka hän joskus aikaisemmin oli rakennuttanut itselleen huvilaksi.
Tämä hauskalla paikalla sijaitseva, iso ja hyvin hoidettu talo ei ollut runsaasti varustettu ainoastaan kaikilla elämän välttämättömyyksillä, vaan niillä moninaisilla korukaluilla ja ylellisyystarpeillakin, joista syntyy se, mitä on tapana nimittää mukavuudeksi ja minkä pitkäaikainen tottumus tekee varakkaalle väelle hyvinvoinnin ehdoksi.
Päälliköitä suututti aluksi se häikäilemätön tapa, jolla fray Antonio tuli vaatimaan heidän suopeuttaan tälle heidän häiriökseen tuodulle tuntemattomalle haavoitetulle. Mutta kun he olivat nähneet, missä kurjassa tilassa miesraukka oli, eivät he enää vastustelleet, vaan sallivat munkin majoittaa hänet parhaansa mukaan.
Fray Antonio ei odottanut toista kehoitusta. Ranchon isännän avustamana hän vei haavoitetun varsin avaraan, hyvin tuuletettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat merelle päin ja johon Nylkijä sijoitettiin oivallisiin hygienisiin olosuhteisiin.
Kun haavoitettu oli laskettu hänelle vartavasten valmistetulle vuoteelle – sillä kuuman vyöhykkeen ilmanalassa asukkailla on tapana nukkua kaislamatoilla tai korkeintaan riippumatoissa, toi munkki potilaalleen narkoottista juomaa, jota hän pakotti hänet nauttimaan. Nesteen vaikutus oli melkein välitön. Sen juotuaan vaipui Valkoinen Nylkijä muutaman minuutin päästä rauhalliseen ja vahvistavaan uneen.
Yö kului ilman mitään välikohtausta. Haavoitettu nukkui yhtä mittaa kahdeksan tuntia. Herättyään unestaan hän ei enää ollut sama mies, vaan tunsi itsensä virkeäksi, reippaaksi ja levähtäneeksi.
Näin kului muutamia päiviä, joina fray Antonio hoivaili häntä mitä hellimmin ja huomaavaisimmin.
Jos munkki ensi hetkellä ei ollutkaan voinut Valkoista Nylkijää tuntea, ei tämä hänen erehdyksensä ollut pitkäaikainen. Kun hän kirkkaassa päivänvalossa oli tuokion tarkasti katsellut tätä miestä, jonka muodossa tosiaankin oli jotakin omituista ja merkillistä, palasivat hänen muistelmansa kilvassa, ja hän tunsi tuon preirieillä liikuskelevan punanahkain ja valkoistenkin kammoaman metsästäjän, joka oli perin merkillisissä olosuhteissa pelastanut hänen oman henkensä. Hän oli mielissään tästä tilaisuudesta, jonka kohtalo hänelle soi, siten tehden hänelle mahdolliseksi maksaa kiitollisuuden velkansa. Mutta kun haavoitettu puolestaan joko tahallaan tai todellakin muistamattomuudesta ei osoittanut mitään merkkejä tuntemisesta, säilytti munkkikin naamionsa ja jatkoi sairaan hoivaamista, varoen pienintäkin vihjausta, josta tämä olisi voinut aavistaa, että hänet tunnettiin.
Tätä jatkui Cerro Pardon taistelupäivään asti. Aamulla fray Antonio astui tapansa mukaan sairaskammioon, jossa lepäävä potilas oli nopeasti paranemassa oreganon lehtien lääkitsevästä vaikutuksesta. Hänen haavansa olivat melkein arpeutuneet, ja hän tunsi voimiensa palaavan. Hän oli nyt varmasti toipumassa.
"Ystäväni", lausui hänelle munkki, "minä olen tehnyt puolestanne kaiken, mihin suinkin olen kyennyt. Te myöntänette oikeudenmukaisesti, että olen hoivannut teitä kuin veljeä."
"Minä en voi muuta kuin sydämestäni kiittää teitä", vastasi potilas ojentaen hänelle kätensä.
"Gracias!" kiitti vuorostaan fray Antonio, tarttuen käteen. "Tänään minun on ilmoitettava teille ikävä uutinen."
"Ikävä uutinenko?" toisti mies kummastuneena.
"Saattaahan se uutinen olla hyväkin", virkkoi munkki. "Mutta suoraan sanoen en sitä usko. En odota mitään hyvää siitä, mihin nyt ryhdymme."
"Tunnustan teille, että en teitä laisinkaan ymmärrä. Olisin äärettömän kiitollinen, jos selittäisitte tarkemmin."
"Se on totta! Ettehän te voikaan mitään aavistaa. Parilla sanalla sanottuna on asianlaita tällainen: Armeija on saanut käskyn marssia eteenpäin jo tänä aamuna."
"Joten...?" kysäisi potilas.
"Joten", toisti munkki ilkamoivasti hymyillen, "minun täytyy suureksi mielipahakseni jättää teidät jälkeemme."
"Hm", jupisi Nylkijä hiukan pelokkaasti.
"Jollemme", jatkoi fray Antonio, "lyö meksikolaisia, mitä en rohkene toivoa. Siinä tapauksessa varmasti näette minut jälleen."
Potilas näytti yhä levottomammalta ajatellessaan asemaa, johon oli vaarassa joutua.
"Vain tätä minulle ilmoittaaksenneko olette siis tullut?" kysyi hän.
"En", vastasi munkki. "Minä aion tehdä teille ehdotuksen."
"Minkälaisen?" kysyi toinen innokkaasti.
"Kuulkaa! Minä otin teidät huostaani ollessanne mitä epätoivoisimmassa tilassa."
"Se on totta, minä myönnän sen."
"Vaikka sanotaan", jatkoi fray Antonio, "että olette saanut haavanne taistelussa meitä vastaan ja vaikka jotkut meikäläisistä, jotka jo kaksi päivää ovat olleet täällä, vakuuttavat olevansa siitä varmat, en ole tahtonut uskoa heidän puheitaan. En oikein tiedä miksi, mutta siitä asti, kun olen syystä tai aiheettomasti teitä hoivaillut, on minussa herännyt mielenkiintoa teitä kohtaan enkä soisi toipumisenne, josta tähän saakka olen niin hyvin huolehtinut, joutuvan vaaraan. Siispä teen teille seuraavan ehdotuksen: Noin sadan kilometrin päässä paikasta, jossa olemme, on leiriytyneinä valkoisia ja mestitsejä, joiden keskuudessa minulla yhteen aikaan oli varsin paljon sananvaltaa. Mielelläni uskon, etteivät he vielä ole minua kokonaan unohtaneet ja että henkilö, joka minun suosituksellani saapuu heidän luokseen, otetaan hyvin vastaan. Tahdotteko lähteä sinne? Rohkealle onni hymyilee."
"Kuinka minä tässä heikkouden- ja voipumuksentilassa voisin suorittaa tuon matkan?"
"Älköön se teitä huolestuttako! Neljä minulle uskollista miestä saattaa teidät entisten ystävieni luo."
"No, siinä tapauksessa minä suostun ilolla!" huudahti Nylkijä innokkaasti. "Vaikka minun täytyisi tielle nääntyä tai matkalla saada surmani, lähden mieluummin kuin jään tänne."
"Toivoakseni ei niin käy, vaan saavutte ehjin nahoin perille. Asia on siis sovittu, – suostutteko?"
"Mitä suurimmalla mielihyvällä! Milloin lähdetään?"
"Hetikohta. Ei ole hetkeäkään hukattavaa."
"Hyvä! Antakaa tarpeelliset määräykset. Minä olen valmis."
"Minun täytyy vain mainita teille, että ystävät, joiden luo teidät lähetän, ovat hirtehisen tapaisia, joiden keskuudessa ei saa kiivailla liian ankarien siveellisyyskäsitteiden puolesta."
"Mitäpä sillä väliä! Vaikkapa he olisivat preirierosvoja, en siitä mitään piittaa, sen teille vakuutan."
"Bravo! Luulenpa ymmärtävämme toisiamme, sillä minä arvelinkin niiden arvon herrasmiesten harjoittavan vähän kaikkia ammatteja."
"Hyvä, hyvä", virkkoi Nylkijä hilpeästi, "älkää olko levoton siitä asiasta!"
"Valmistautukaa siis matkalle. Minä palaan viimeistään kymmenen minutin perästä."
Näin lausuttuaan munkki lähti huoneesta. Vanhus, jolla ei ollut paljon järjestettävää matkaansa varten, oli pian lähtövalmiina.
Niinkuin oli potilaalle sanonut, palasi munkki vajaan kymmenen minuutin kuluttua. Hänellä oli neljä miestä mukanaan, niiden mukana Ruperto, joka, kuten lukija muistanee, oli kehoittanut hautaamaan haavoitetun hiekkaan.
Sairas oli vielä perin heikko ja kykenemätön kävelemään tai ratsastamaan.
Munkki oli parhaansa mukaan koettanut auttaa asiaa teettämällä haavoitetulle eräänlaisen karkean kantotuolin eli paarit, joita kaksi muulia kuljetti ja joissa potilas saattoi levätä makaavassa asennossa. Tällainen matkustaminen oli varsin hidasta ja epämukavaa, varsinkin oppaille, sellaisella seudulla, jonka läpi heidän oli taivallettava, mutta se oli tällä hetkellä ainoa käytännöllisesti mahdollinen, joten täytyi siihen nurkumatta tyytyä, niin kärsivällisyyttä koettelevaa kuin se olikin.
Potilas kannettiin paareille ja sijoitettiin niihin mahdollisimman mukavasti.
"Nyt jätän teidät Jumalan haltuun", sanoi munkki. "Älkää olko laisinkaan levoton! Ruperto on saanut minun ohjeeni. Minä tunnen hänet kylliksi hyvin ollakseni varma, ettei hän niistä poikkea, tapahtuipa mitä hyvänsä. Voitte siis luottaa häneen! Jääkää hyvästi!"
Ojennettuaan sairaalle kätensä liikahti fray Antonio lähteäkseen.
"Vielä sananen!" virkkoi vanhus pitäen yhä kädestä kiinni. "Tahtoisin lausua teille yhden ainoan sanan."
"Puhukaa, mutta lyhyeen. Minulla on mitä vakavimmat syyt toivoa teidän lähtevän aivan heti. Hetkisen päästä tuodaan tänne haavoitettuja, jotka tähän asti ovat olleet linnoituksessa ja joita te ette arvattavasti suinkaan mielellänne haluaisi tavata."
"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte ja keihin viittaatte. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Haluan, ennenkuin teistä eroan tietämättä, näenkö teitä koskaan jälleen, ilmaista teille kiitollisuuden, jota tunnen minulle osoittamastanne kohtelusta – sitäkin suuremman kiitollisuuden, koska olen varma, että olette minut tuntenut."
"Entä sitten?"
"Teidän olisi tarvinnut lausua vain sananen jättääksenne minut kiihkeimpäin vihollisteni käsiin, mutta sitä sanaa te ette ole lausunut."
"En tietenkään! Sillä jos otaksumanne, että minä olen teidät tuntenut, on oikea, en ole tehnyt muuta kuin maksanut teille velkani."
Vanhuksen kasvot värähtivät, hänen silmänsä kostuivat, hän puristi hartaasti munkin kättä, jota siihen asti oli pitänyt omassaan, ja vastasi liikutetulla äänellä ja sydämellisellä korostuksella:
"Kiitos! Tämä hyvätyö ei joudu hukkaan. Viime päivien tapahtumat ovat saaneet minut katselemaan eräitä asioita toisessa valossa. Milloinkaan ette kadu, että olette pelastanut henkeni."
"Toivoakseni en, mutta lähtekää, lähtekää ja Jumala teitä suojelkoon!"
"Näkemiin!"
"Quién sabe? – Kuka tietää?" jupisi munkki, antaen oppaille lähtömerkin.
Nämä iskivät muuleja ruoskalla, ja kantovuode saattajineen lähti liikkeelle.
Noin tunnin päästä he kohtasivat suljetut kärryt matkallaan. Niissä oli Lujamieli.
Kanadalainen ja Valkoinen Nylkijä sivuuttivat näkemättä toisensa.
Se, mitä munkki oli sanonut Rupertosta, oli aivan totta. Kunnon seikkailija autteli ja hoiteli sairasta kaikin tavoin, valvoen tarkkaavaisesti hänen hyvinvointiaan ja koettaen lyhentää matkan ikävyyttä.
Valitettavasti oli pienen joukkueen kuljettavana enimmäkseen aivan koskematonta seutua, jossa ei ollut teitä ja jossa oppaiden useimmiten täytyi kirveillä raivata latu.
Paarit liikkuivat varsin vaivaloisesti ja hitaasti kurjan kurjia polkuja pitkin, ja mitä tarkimmasta varovaisuudesta huolimatta kärsi potilas kamalasti kolauksista ja heilahduksista, joita muulien liikunta joka hetkellä aiheutti kantokojeessa.
Väsyttääkseen sairasta vähemmin matkusti Ruperto ainoastaan öisin tai aamulla varhain, ennenkuin aurinko oli ehtinyt täyteen voimaansa.
He olivat olleet taipaleella parisen viikkoa. Seutu tuli yhä villimmäksi, maa kohosi vähitellen, tienoo sai rosoisemman ja ankaramman leiman, aarniometsät lähenivät, ja maaperän yhä jyrkemmistä aaltoiluista havaitsi, että oltiin tulossa alppien etuharjanteille.
Eräänä iltana oli pieni joukkue laatinut yöleirinsä varsin vuolaan joen, erään Arkansas-virtaan laskeutuvan unohdetun ja tuntemattoman sivuhaaran varrelle. Tällöin Nylkijä, joka talosta lähdettyään kokemistaan alituisista rasituksista ja puutteista huolimatta tunsi voimainsa nopeasti palaavan, kysyi oppaaltaan – mitä ei varovaisuudesta ollut tahtonut siihen asti tehdä, – kuinka monta päivää matka vielä kestäisi.
Vastaukseksi Ruperto hymyili salaperäisesti ja virkkoi:
"Matkamme päättyy neljän vuorokauden perästä."
"Mitä! Oletteko tosissanne?" huudahti Nylkijä ponnahtaen hämmästyksestä.
"Ihmiset, joiden luo olemme matkalla", sanoi seikkailija, "eivät halua ottaa vastaan vierailuja saamatta asiasta edeltäpäin tietoa. Yllätykset ovat heille vastenmielisiä. Välttääkseni väärinkäsitystä, joka aina on ikävä vanhain ystävysten kesken, olen käyttänyt ainoaa mahdollista keinoa."
"Ja millainen se keino on?"
"Oh, perin yksinkertainen! Katselkaahan leiriämme. Näinkö erämaassa itseään suojellaan? Sensijaan, että olisimme jonkun kukkulan huipulla, olemme metsäeläinten juontipaikalla. Emme ole virittäneet tultamme salavihkaa, vaan päinvastoin niin, että se näkyy pitkän matkan päähän. Eivätkö kaikki nämä tahalliset varomattomuudet teille mitään kieli?"
"Ahaa", huudahti vanhus, "te tahdotte, että ystävänne yllättävät teidät?"
"Juuri niin! Sillä tavoin jälleennäkeminen ja tunteminen tapahtuvat kahakatta. Ja kah, jollen erehdy, niin tuoltapa jo tuleekin meille vieraita!"
Tällä hetkellä oksat läheisessä tiheikössä tosiaankin taipuivat äkkiä sivuille ja useita miehiä ryntäsi leiriin, sapeli toisessa kädessä ja kivääri toisessa.
XI
Preirierosvot
Valkoinen Nylkijä säpsähti hiukkasen muukalaisten odottamatonta ilmestymistä, mutta hänellä oli kylliksi tahdonvoimaa näennäisesti säilyttääkseen sen kylmäverisyyden ja järkähtämättömyyden, josta punanahat ja metsänkävijät ylpeilivät. Hän ei muuttanut huoletonta asentoaan, jota hetkistä aikaisemmin oli teeskennellyt, mutta vaikka hän näkyi katselevan tulijoita vain hajamielisesti, tarkkasi hän heitä kuitenkin mitä huolellisimmin.
Heitä oli vähintään kaksikymmentä miestä, sillä he olivat sukeltautuneet esiin yhtaikaa joka puolelta ja olivat silmänräpäyksessä saartaneet matkustajat.
Näillä miehillä, joista useimmat olivat pukeutuneet pyydystäjänmekkoon ja ketunnahkalakkiin, oli tarmokas ulkonäkö ja villi ilme, joka ei herättänyt luottamusta. Sitäpaitsi he olivat aseistetut hampaisiin asti, ei ainoastaan pyssyllä ja sapelilla, vaan myöskin päänahannylkemisveitsellä ja intiaanien käyttämällä tomahawkilla eli tapparalla.
Henkilö, joka näkyi olevan heidän pällikkönsä, oli korkeintaan viidenneljättä vuoden vanha, kookas, sorea ja rakenteeltaan sopusuhtainen mies. Hänen laaja otsansa, mustat silmät, suora nenä ja iso suu loivat miellyttävän ilmeen, joka tehosi ensi silmäyksellä, vaikka lähemmin tarkastaen olisi piankin huomannut, että hänen katseensa oli petollinen ja luihu ja että ivallinen hymy värähdytteli alituisesti hänen ohuita ja kalpeita huuliaan. Kasvoja kehystivät mustan tukan paksut kiharat, jotka epäjärjestyksessä valuivat hänen olkapäilleen ja sekaantuivat tuuheaan partaan, jota harhailevan ja seikkailevan elämän vaivat alkoivat paikoittain hopeoida.
Neljä teksasilaista seikkailijaamme ei ollut hievahtanutkaan.
Tuntemattomain päällikkö katseli heitä hetkisen, nojaten molemmilla käsillään tukipäästä maahan survaistun pyssynsä piippuun. Vihdoin hän liikkeellä, joka oli hänelle ominainen, työnsi suortuvansa taaksepäin ja alkoi puhutella Rupertoa.
"Kah, kah, veikkonen", virkkoi hän, "te siis olette täällä! Mikä myötätuuli teidät meidän lähettyvillemme tuo?"
"Halu nähdä teidät, toveri", vastasi toinen iskien huolettomasti valkeata tuluksilla, sytyttääkseen savukkeen, jonka juuri oli kiertänyt.
"Hoo, sekö vain?" tiukkasi tuntematon.
"Mitäpä muuta syytä minulla voisi olla, mestari Sandoval?"
"Kukapa tietää!" sanoi toinen, pudistaen päätänsä. "Elämän vaatimukset ovat niin kummalliset."
"Tällä kertaa te petytte. Mikään ikävä seikka ei ole pakottanut minua luoksenne vierailulle."
"Yhä merkillisempää! Näinkö siis olette omasta aloitteestanne, ilman mitään pakkoa, saapunut?"
"En sitä sano. Vierailuuni on tietysti syy. Mutta ei mikään otaksumistanne."
"Canarios! Tyydytyksekseni huomaan, etten ole niin kaukana totuudesta kuin miltä alussa näytti."
"No, sitä parempi!"
"Mutta koska sanoitte minua hakeneenne, niin miksette tullut suoraan leiriimme?"
Ruperto naurahti.
"Olisipa se ollut nerokas ajatus – olisin saanut tervehdykseksi ropsahduksen hirvenhauleja! Ei, minä menettelin mieluummin niinkuin menettelin."
"Olemme jo kolme päivää olleet jäljillänne."
"Miksi ette näyttäytynyt jo aikaisemmin?"
"En ollut kyllin varma, että se olitte te."
"Niin, se on mahdollista. Emmekö istuudu?"
"Miksikä sen tekisimme? Nyt kun olemme tunteneet toisemme, toivon teidän saapuvan leiriimme."
"En tohtinut sitä ehdottaa. Näettehän, että emme ole yksin ja että minä tuon oudon miehen mukanani."
"Mitäpä siitä, jos hänestä vastaatte!"
"Hengelläni ja verelläni!"
"Hyvä sitten! Ystäviemme ystävät ovat meidän ystäviämme, ja heillä on oikeus huomaavaisuuteemme."
"Minä kiitän teitä, caballero", vastasi Nylkijä kumartaen. "Toivoakseni ette saa syytä katua minulle tarjoamaanne vieraanvaraisuutta."
"Seura, jossa teidät tapaan, on minulle siitä oivallisena takuuna, señor", vastasi seikkailija, kohteliaasti hymyillen.
"Aiotteko viedä meidät leiriin vielä tänä iltana?" kysyi Ruperto.
"Miksikä ei? Olemme sieltä enintään viidentoista kilometrin päässä."
"Se on kyllä totta, mutta tämä caballero potee saamiaan haavoja, ja niin pitkä taival päiväkauden vaivojen jälkeen..."
"Oh, minä jakselen varsin hyvin, vakuutan teille! Voimani ovat melkein täydellisesti palanneet. Luulenpa pysyväni satulassakin, jos on tarvis. Älkää siis olko huolissanne minun tähteni", puhui vanhus.
"Asian niin ollen, me lähdemme, milloin teitä haluttaa."
"Se on siis päätetty!" virkkoi Sandoval. "Sitäpaitsi minä otan opastaakseni teidät sellaista tietä pitkin, joka tekee matkamme puolta lyhemmäksi."
Kun kaikki oli näin sovittu, valjastettiin hevoset ja lähdettiin liikkeelle.
Tuntemattomat astuivat jalan. Nylkijä ei tahtonut nousta kantotuoliin, kehoittipa heittämään sen metsäänkin, vakuuttaen, että se oli hänelle tarpeeton, ja hän katkaisi itselleen näreestä sauvan. Sitten hän asettui Sandovalin viereen, joka ihastuneena hänen käytökseensä loi häneen tyytyväisen katseen.
Kuten sanoimme, oli Sandoval näiden miesten päällikkö, jotka niin odottamatta olivat tunkeutuneet seikkailijain leiriin. He olivat preirierosvoja.
Eräässä aikaisemmassa teoksessamme olemme selittäneet mitä
preirierosvot ovat. [Kts, Arkansasin sissit.] Mutta kun on luultavaa,
että monet nykyisistä lukijoistani eivät mainittua kirjaa tunne,
selitän mahdollisimman lyhytsanaisesti, millaista väkeä nämä henkilöt
ovat.Enemmän kuin missään muualla tavataan Yhdysvalloissa ja useimmissakin uuden maailman maissa henkilöitä, jotka, kun heitä eivät pidätä mitkään siveelliset siteet tai perhesuhteet, antautuvat hillittöminä häijyjen himojensa ja hurjien vaistojensa valtaan. Laiskuuden vietteleminä ensin irtolaisuuteen ja irstaaseen elämään ja ollen melkein varmoja siitä, että välttävät rangaistuksen maissa, joissa poliisivoima on kykenemätön suojelemaan kunnon ihmisiä ja valvomaan lakien noudattamista, luisuvat he luisumistaan yhä syvemmälle, kunnes vihdoin tekevät mitä kamalimpia rikoksia melkein rangaistuksetta kirkkaassa päivänvalossa ja kaikkien nähden, mikä muuten on varsin tavallista seuduissa, joissa voimakkaimman nyrkki sanelee lain.
Tätä jatkuu siihen asti, kunnes pahennus tulee yleiseksi ja yleisön suuttumus vihdoinkin paisuu voimakkaammaksi kuin näiden rikollisten herättämä pelko, ja heidät pakotetaan väistymään kaupungista kaupunkiin välttääkseen lynkkausoikeuden varoittavaa tuomiota. Metsän petojen tavoin ajettuina, kaikkien, jopa omain rikostoveriensakin hylkääminä, he vetäytyvät yhä kauemmas intiaanialueen rajoille ja lopuksi astuvat sen rajan ylikin, ollen heidän tästä lähin elettävä ja kuoltava erämaassa.
Mutta sielläkin on kaikki heille vihamielistä. Heidän on herkeämättä taisteltava valkoisia pyydystäjiä, metsänkävijöitä, punanahkain sotilaita ja petoeläimiä vastaan, taisteltava joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys, puolustaakseen alati uhattua henkeään. Mutta kun heillä on edessään avarat alat, vuorten ja aarniometsäin kätköt, kykenevät he jossakin määrin pitämään puolensa kamppailussa. Eristettyinä pysyen he kuitenkin auttamattomasti kuolisivat viluun, nälkään ja kurjuuteen, vaikka välttäisivätkin yllätykset eivätkä heidän leppymättömät vihollisensa heiltä nylkisi päänahkaa ja heitä surmaisi.
Silloin nämä ihmiset joutuneina täten yhteiskunnan pannaan ja henkipatoiksi jokaisen silmissä alistuvat uhmaten kohtaloonsa. He kerskuvat vihasta ja kauhusta, jota herättävät, kerääntyvät lukuisiin joukkoihin ja heittävät takaisin heihin kohdistetun kirouksen. Ottaen ohjeekseen preirieiden säälittömän lain, joka vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta, he muuttuvat peloittaviksi lukumääränsä vuoksi ja maksavat kaikissa olosuhteissa takaisin vihollisilleen ne kohlut, jotka heitä saavat.
Onnettomia ne intiaanit tai pyydystäjät, jotka rohkenevat yksinään lähteä vaeltamaan preirieille. Rosvot tappavat heidät säälittä. Karavaanit ja siirtolaisjonot, joiden kimppuun he hyökkäävät, ryöstävät ja surmaavat he mitä julmimmalla ja kammottavan kekseliäällä tavalla.
Jotkut näistä henkilöistä, jotka ovat säilyttäneet hitusen hävyntunnetta, hylkäävät valkoihoisten vaateparren ja pukeutuvat punanahkain tavoin, uskotellakseen uhreilleen, että ryöstäjät ovat intiaaneja. Heidän vimmatuimpia vihollisiaan ovatkin juuri intiaanit, joista he koettavat käydä. Silti tapahtuu usein, että rosvot liittoutuvat johonkin heimoon kuuluvain punanahkain kanssa käydäkseen sotaa toista heimoa vastaan.
Kaikki heille kelpaa, kun on kysymys ryöstämisestä, mutta halutuimpia
heille ovat päänahat, joita Yhdysvaltain hallitus, tuo eräiden
tunnottomien optimistien sanojen mukaan isällinen ja intiaaneja
suojeleva hallitus, ei häpeä ostaa viidelläkymmenellä dollarilla
kappaleelta. Rosvot ovatkin yhtä käteviä kuin itse intiaanit
päänahkojen nylkemisessä, mutta heistä ovat kaikki päänahat hyviä, ja
milloin he eivät tapaa intiaaneja, eivät he arastele nylkeä päänahkoja
valkoihoisilta, koska heistä toinen päänahka on yhtä hyvä kuin
toinenkin, varsinkin kun Amerikan hallitus ei niitä niin tarkoin tutki,
vaan maksaa tinkimättä ja yksityiskohtia tiedustelematta, kunhan
hiukset vain ovat pitkät ja mustat. [Aimard kirjoitti kuvauksensa viime
vuosisadan keskivaiheilla. Suom.]Päällikkö Sandovalin rosvojoukko oli Arkansasin ylävarren lukuisimpia ja parhaiten järjestettyjä; siihen kuuluvat hirtehiset olivat mahtavin ryövärilauma, mitä kuvitella saattaa.
Jokseenkin pitkän ajan oli fray Antonio, jollei täydellisesti kuulunut tähän joukkoon, niin ainakin useissa tilaisuuksissa ottanut osaa sen puuhiin ja käyttänyt hyväkseen varsin laittomia etuja hankkiessaan kapteenille varmoja tietoja monienkin karavaanien matkoista, niiden voimasta ja teistä, joita niiden oli määrä vaeltaa. Ja vaikka arvon munkki sittemmin olikin luopunut tästä vaaranalaisesta toiminnasta, oli hänen kääntymyksensä kuitenkin siksi verekseltä ajalta, etteivät rosvot olleet kokonaan unohtaneet hänen tekemiään palveluksia, vaan säilyttivät hänet vielä kiitollisessa muistissa. Niinpä munkille, kun hänen täytyi jättää Valkoinen Nylkijä, olivat heti tulleet mieleen hänen entiset ystävänsä. Tämä ajatus oli sitä luonnollisempi, koska Valkoisella Nylkijällä hänen tähän asti erämaassa viettämänsä elämän vuoksi kaiketikin oli monta yhtäläistä piirrettä näiden korpijunkkarien kanssa, jotka, samoin kuin hänkin, olivat säälittömiä eivätkä tunnustaneet muuta lakia kuin omat oikkunsa.
Sissijoukossa, jonka munkki oikealle tielle palaamisensa jälkeen oli järjestänyt, oli muutamia elämän myrskyjen ja seikkailujen erikoisesti karkaisemia miehiä. Nämä oli fray Antonio nähnyt työssä ja osasi arvostella heitä ansionsa mukaan. Jonkunlaisen vaiston vaikutuksesta hän pysyttikin ne ympärillään, jotta ne olisivat hänen käytettävissään, jos niin kävisi, että hänen jonakuna päivänä täytyisi turvautua uhkarohkeaan otteeseen päästäkseen pahasta pinteestä, sellainen tilanne kun aina voi sattua miehelle, joka antautuu sissielämän seikkailuihin. Näiden valiotoverien joukossa oli tietenkin Ruperto, ja hänen hän käski valita kolme muuta varmaa miestä potilaan saattajiksi kapteeni Sandovalin leiriin Ylä-Arkansasiin. Olemme nähneet, että munkki ei ollut pettynyt ja että Ruperto mainiosti suoritti hänelle uskotun tehtävän.
On usein sanottu, että kunnon ihmiset aina tuntevat toisensa ensi silmäykseltä, mutta se on vielä enemmän totta, kun on kysymys heittiöistä.
Valkoinen Nylkijä ja rosvopäällikkö eivät olleet kymmentä minuuttia astuneet vierekkäin, kun heidän välillään jo vallitsi mitä parhain ymmärtämys.
Kapteeni ihaili harrastelijana ja varsinkin tuntijana uuden toverinsa atleettista vartaloa. Hänen jäykät piirteensä, jotka olivat niin lujat ja korostetut, että ne näyttivät graniittiin hakatuilta, hänen mustat, säihkyvät ja syväkatseiset silmänsä, lyhyt ja naseva puhetapa, sanalla sanoen vanhuksen koko olemus veti häntä puoleensa ja herätti hänessä myötätuntoa.
Vaikeissa paikoissa hän oli usein tarjoutunut kannattamaan Nylkijää kahden rotevan seuralaisensa hartioilla, mutta vaikka vanhuksen vielä huonosti sulkeutuneet haavat tuottivat hänelle ääretöntä kärsimystä ja väsymys rasitti häntä, kieltäytyi hän ottamasta vastaan näitä hyväntahtoisia tarjouksia, selittäen vain, että ruumiillinen kipu ei mitään merkinnyt ja että miestä, joka tahdonvoimallaan ei sitä kykene vaimentamaan, oli halveksittava kuin heikkoa lasta tai vanhaa akkaa.
Näin jyrkkään perusteluun ei saattanut mitään vastata. Sandoval tyytyi siis myöntävästi nyökkäämään, ja he jatkoivat äänettöminä matkaansa.
Yö oli jo kauan sitten tullut, mutta se oli valoisa, tähtikirkas yö, joka salli liikkua varmasti ja eksymistä pelkäämättä.
Kolmituntisen, varsin vaikean vaelluksen jälkeen saavuttiin vihdoin korkean kukkulan harjalle.
"Nyt olemme perillä", sanoi silloin Sandoval, pysähtyen muka hetkiseksi levähtääkseen, mutta tositeossa tarjotakseen toverilleen, jonka kuuli huohottavan, vaikkakaan hän ei valittanut, tilaisuuden hengähtää.
"Mitä, perilläkö?" huudahti Nylkijä kummastuneena, kun hän vilkaistessaan ympärilleen ei havainnut pienintäkään jälkeä leiristä.
Tosiasiassa olivat seikkailijat eräänlaisella noin viidensadan neliömetrin laajuisella tasanteella, joka oli aivan metsätön, paitsi keskellä kasvavaa mahdottoman suurta aloepuuta, joka oli parikymmentä metriä ympärimitaltaan ja ylväästi kohoten levisi yksinään erämaan yli ikäänkuin sen kuninkaana.
Sandoval antoi toverinsa hetkisen silmäillä ympärilleen, minkä jälkeen hän ojentaen kätensä jättiläispuuta kohden virkkoi:
"Meidän täytyy astua leiriimme uuninpiipun kautta. Pyh, sattuuhan sitä sellaistakin, ettekä te minulle vihoittele, kun sanon sen tapahtuneen vain siksi, että olen tahtonut käyttää oikotietä."
"En ollenkaan tajua tarkoitustanne, kapteeni, kuten hyvin käsittänette", vastasi Nylkijä.
"Sen kyllä uskon", myönsi Sandoval hymyillen. "Mutta tulkaa, niin arvoitus teille pian selviää."
Vanhus kumarsi mitään vastaamatta, ja molemmat astuivat puuta kohti toverien seuraamina, jotka hymyilivät muukalaisen kummastukselle.
Puun juurelle tultuaan Sandoval kohotti päätänsä.
"Hoi, oletko siellä, Karhu?" huusi hän.
"Missä sitten olisin, jollen täällä?" vastasi puun latvasta kuuluva karkea ääni. "Täytyyhän minun teitä odottaa, koska te nyttemmin olette riivautunut kuljeskelemaan kaiken yötä."
Rosvot räjähtivät nauruun,
"Aina herttainen!" jatkoi Sandoval. "Kummallista, kuinka sillä Karhun kontiolla on aina leikkisät sanat kielellään! No, laskehan nyt tikkaat alas, ruma elukka!"
"Ruma elukka, ruma elukka!" mörähteli ääni, vaikka jupisija itse pysyi yhä näkymättömissä. "Sillä lailla se minua kiittää!"
Varsin pitkät puiset tikkaat laskeutuivat kuitenkin oksien välitse. Sandoval tarttui niihin, tuki ne lujasti maahan ja virkkoi kääntyen haavoitettuun:
"Minä nousen ensimmäisenä näyttääkseni teille tietä."
"Olkaa hyvä", vastasi Nylkijä päättäväisesti; "mutta, by God, minä tulen toisena, sen vannon!"
"Kah", äännähti kapteeni kääntyen, "te olette Yhdysvalloista!?"
"Mitäpä väliä sillä teille on?" vastasi toinen jurosti.
"Eipä mitään. Mutta en ole pahoillani, että sen tiedän."
"No, nyt sen tiedätte! Entä sitten?"
"Entäkö sitten?" toisti Sandoval nauraen. "Pian tapaatte maanmiehiänne, siinä kaikki!"
"Se on minusta samantekevää."
"Canarios! Entä minusta?" sanoi kapteeni yhä nauraen ja nousi tikapuita.
Haavoitettu seurasi häntä askel askeleelta. Tikkaat nojasivat ylhäällä lähes kahden metrin laajuista lavaa vasten, joka oli täydellisesti puun toisiinsa kietoutuneiden tuuheiden oksien verhossa. Tällä lavalla seisoi rosvo, jota päällikkö oli nimittänyt Karhuksi, mikä nimi hänen äreän ilmeensä ja villin ulkonäkönsä vuoksi olikin erittäin osuva.
"Mitä uutta?" kysyi kapteeni astuen lavalle.
"Ei mitään", vastasi toinen lyhyeen.
"Ovatko kaikki osastot palanneet?"
"Kaikki, paitsi teidän."
"Ovatko Gaselli ja amerikatar luolalla?"
"Siellä ovat."
"Hyvä! Kun kaikki ovat nousseet lavalle, niin sinä vedät tikkaat ylös ja tulet mukaamme."
"Hyvä on, carai! Niinkuin en minä tietäisi, mitä minun on tehtävä!"
Sandoval kohautti vain olkapäitään eikä vastannut mitään.
"Tulkaa", virkkoi hän Nylkijälle, joka oli tätä näytelmää mykkänä katsellut.
He astuivat lavan yli. Puun sisusta oli aivan ontto, vaikkakaan eivät ihmiskädet olleet sitä sellaiseksi uurtaneet. Ei, vanhuus oli sen sydämen murentanut tomuksi, vaikka pinta vielä oli tuore ja elinvoimainen. Rosvot olivat jo vuosikausia asuneet varsin avarassa luolassa, joka levisi kukkulan alle, mutta eräänä päivänä oli nähty multaa tupruavan esille myrskyn vaikutuksesta ja siten oli uuninpiippu, kuten he sitä nimittivät, keksitty.
Rosvoille, kuten kaikille ryöstöeläimille, on mieluista, että heillä on useampia teitä koloonsa. Tämä sattuman heille suoma uusi ovi oli sitä tervetulleempi, koska he samalla havaitsivat saaneensa näkötornin, jonka huipulta heidän kävi silmäileminen laajaa seutua, mikä teki heille mahdolliseksi pitää silmällä asuinpaikkansa ympäristöä ja etäältä huomata viholliset, jotka yrittäisivät heidät yllättää.
Oli rakennettu määrätylle korkeudelle lava, jotta kuori säilyi ehjänä; ja kaksien tikkaiden avulla, joista toiset sovitettiin sisä- ja toiset ulkopuolelle, mutta jälkimäiset olivat tarpeen mukaan poisvedettävissä, oli yhteys saatu aikaan.
Sandoval nautti mielessään vieraansa kummastuksesta. Rosvojen nerokas laite näytti tosiaankin ihmeelliseltä Nylkijästä, joka unohti tyynen välinpitämättömyytensä ja päästi kummastuksensa kuuluville.
"Nyt", sanoi hänelle päällikkö, osoittaen toisia tikkaita, jotka ulottuivat varsin syvälle alaspäin, "me alamme laskeutua."
"Niinkuin käskette, by God!" vastasi tuntematon. "Tämä on tosiaan ihailtava keksintö! Olkaa hyvä, minä seuraan!"
He alkoivat sitten laskeutua varovaisesti pimeyden vuoksi, sillä näkötornin vartijaksi jätetty rosvo oli joko unohtanut tai häijyydestä laiminlyönyt ottaa tuohuksia, koska muka ei arvellut toveriensa saapuvan näin myöhään.
Ainoastaan Valkoinen Nylkijä oli seurannut rosvoja kuvailemamme omituisen käytävän kautta. Tämä jalkamiehille varsin mukava tie oli tietenkin aivan mahdoton ratsastajille. Niinpä Ruperto ja hänen kolme toveriaan olivatkin kukkulan juurella eronneet Sandovalista ja tehden pitkänlaisen kierroksen menneet etsimään luolan varsinaista sisäänkäytävää, jonka muuten kaikki neljä jo kauan olivat tunteneet.
Sitä mukaa kuin molemmat miehet laskeutuivat, kirkastui valo vähitellen, niin että näytti kuin he laskeutuisivat uuniin. Koskettaessaan jalallaan maata oli Nylkijä tavattoman isossa, monilukuisten tulisoihtujen valaisemassa luolassa. Tikapuiden juurelle kerääntyneet rosvot pitivät soihtuja kädessään ikäänkuin kunnioittaakseen palaavaa päällikköään ja ottaakseen hänet juhlallisesti vastaan.
Luola oli mittasuhteiltaan iso. Paikka, jossa Nylkijä oli astunut maahan, oli laaja sali. Siihen päätyi sädemäisesti useita erittäin syviä ja suunnaltaan aivan vastakkaisia käytäviä.
Näky, joka tässä salissa avautui odottamattoman vieraan silmien eteen, olisi kelvannut Callotin piirrettäväksi. Siellä tavattiin sekä omituisia naamoja että erikoisen muotoisia pukuja ja nähtiin mahdottomia asentoja. Kaikki antoi omituisen leiman tälle rosvolaumalle, joka tervehti päällikköään riemuhuudoilla ja metsänpetojen tavoin mylvimällä.
Kapteeni Sandoval tiesi varsin hyvin, millaisten ihmisten kanssa oli tekemisissä, antaakseen rosvojen hänelle valmistaman tilapäisen vastaanoton itseään liikuttaa. Sensijaan että olisi heidän innostuksestaan heltynyt, hän rypisti kulmiaan, kohotti päätänsä ja loi tarkkaavaiseen joukkoon uhmaavan katseen.
"Mitä tämä merkitsee, caballeros", sanoi hän. "Mistä johtuu, että te kaikki olette täällä odottamassa minua? Vive Dios! Varmaankin on sattunut joku väärinkäsitys ohjeitteni noudattamisessa, koska näen teidän näin innokkaasti kerääntyvän ympärilleni! No, jättäkää minut nyt, selvitämme tämän asian myöhemmin. Tällä hetkellä minun täytyy olla yksinäni. Menkää!"
Mitään vastaamatta kumarsivat rosvot päällikölleen ja poistuivat heti, häviten niin nopeasti sivuluoliin, että sali viidessä minuutissa aivan tyhjeni.
Samalla hetkellä ilmestyi Ruperto. Hän oli jättänyt seuralaisensa vanhojen toverien pariin, jotka ottivat kestitäkseen heitä sillä, mitä luolassa oli tarjona, ja saapui itse hänen huostaansa uskotun miehen luo.
Sandoval ojensi sydämellisesti kätensä seikkailijalle mutta sellaisen henkilön varmuudella, joka tuntee itsensä voimakkaaksi ja on omassa ympäristössään, kuten teksasilainen huomasi.
"Ahaa", sanoi hän, "emme näy enää olevan preiriellä!"
"Emme ole", vastasi kapteeni vakavasti. Ja hiukan teeskennellen sanojaan, lisäsi hän: "Te olette minun kodissani. Mutta", rohkaisi hän herttaisesti hymyillen, "älkää siitä käykö levottomiksi! Te olette minun vierainani ja teitä kohdellaan ansionne mukaan."
"No, no", sanoi Ruperto, sallimatta näiden ritarillisten eleiden vaikuttaa itseensä. "Minä tiedän, mistä kenkä puristaa. Hyvä, minä toimitan lääkettä." Kääntyen Karhun puoleen, joka juuri sillä hetkellä itse laskeutui tikkaita nyrpeän ja villin näköisenä, lisäsi hän: "Pyytäkää Valkoista Gasellia tulemaan tänne. Sanokaa hänelle ennen kaikkea, että kapteeni Sandoval haluaa häntä syleillä."
Rosvopäällikkö hymyili ja ojensi kätensä seikkailijalle: "Suokaa minulle anteeksi, Ruperto", virkkoi hän, "tiedättehän, kuinka suuresti rakastan sitä lasta. Jos olen päivän häntä näkemättä, tuntuu minusta kuin minulta puuttuisi jotakin, ja minä olen onneton."
"Canarios! Sen minä hyvin tiedän", vastasi Ruperto hymyillen. "Ja näettehän, että minä palauttaakseni teidän tavallisen mielenrauhanne en ole epäröinyt käskeä Karhun tuoda tänne sen ainoan henkilön, jota milloinkaan olette rakastanut."
Kapteeni huoahti mitään vastaamatta.
"No", jatkoi seikkailija hilpeästi, "kyllähän tyttönen saapuu, olkaa huoleti, caramba! Olisipa kaunista, että lapsen tähden, joka kaiketikin leikitteli ja sen vuoksi unohti tulla teitä palatessanne syleilemään, kauemmin näyttäisitte meille hapanta naamaa. Muistakaa, että me olemme vierainanne, että meillä on sellaisina vääjäämätön oikeus vieraanvaraisuuteen ja että te ette millään verukkeella saa näyttää äkäiseltä."
"Ah, ystäväni", vastasi Sandoval, tukahduttaen huokauksen, "te ette käsitä ettekä voi käsittää, kuinka suloista minunlaiselleni kurjalle henkipatolle on tieto, että on maailmassa olento, joka rakastaa häntä hänen itsensä tähden, ilman laskelmia ja sivuajatuksia."
"Hst!" hillitsi Ruperto, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Hst, ystäväni: tuolta hän tulee!"
XII
Luolassa
Ruperto ei ollut pettynyt. Sillä hetkellä saapui, hypähdellen kuin nuori kauris, herttaisin olento, mitä voisi toivoa nähdäkseen.
Hän oli korkeintaan kaksitoistavuotias, näppärä, heleähipiäinen ja naurava lapsi. Hänen isot, mustat silmänsä, hänen rusohuulensa ja helmenhohtavat hampaansa, hänen uhkeat mustat, kahtena paksuna palmikkona polven alapuolelle riippuvat hiuksensa, kummallinen, pikemminkin miesmäinen kuin naisellinen puku, kaikki yhtyneenä antoi hänelle haaveellisen leiman, tehden hänestä ikäänkuin utumaisen, kuvailemattoman, melkeinpä enkelimäisen olennon, sillä niin hurmaava oli hänen viehkeytensä, jota tehostivat raikas ja viaton hymy, suuret, syvät ja haaveksivat silmät. Se kaikki oli ihastuttavana vastakohtana häntä ympäröiviin puitteisiin, noihin karkeihin ja kammottaviin rosvonnaamoihin.
Heti kun tyttönen näki kapteenin, välähti ilonsalama hänen silmissään, ja yhdellä harppauksella hän oli päällikön sylissä, ja tämä puristi häntä rakkaasti mahtavaa rintaansa vasten.
"Ah", virkkoi hän suudellen tyttösen silkinhienoa tukkaa ja puhuen äänellä, jota turhaan yritti miedontaa, "tässä siis on vihdoinkin rakas Gasellimme! Kauanpa sinä viivyttelitkin!"
"Isä", huudahti lapsi, vastaten hänen hyväilyihinsä suloisesti värähtelevällä äänellä, "minä en tiennyt tulostasi. Oli myöhäinen, ja kun en enää odottanut sinua tänään näkeväni, niin menin nukkumaan."
"Sitten, Nina", vastasi hän laskien lapsen maahan ja suikaten hänelle viimeisen suukon, "ei sinun tule kauemmin viipyä täällä. Minä olen sinut nähnyt, sinua syleillyt, ja minun onnentunteeni riittää huomiseen asti. Mene nukkumaan; minä en ole itsekäs. En tahdo, että menetät poskiesi ruusut!"
"Oh", virkkoi tyttönen, sirosti pudistaen kapinoivaa päätänsä, "minua ei enää nukuta. Minä voin vielä viipyä hetkisen isän luona."
Valkoinen Nylkijä katseli tätä ihmeellistä lasta yhä lisääntyvällä kummastuksella, kun tyttönen oli niin hupsutteleva, naurava ja herttainen ja näytti olevan niin rakastettu. Vanhus ei voinut selittää, miten lapsi oli rosvojen keskuuteen joutunut, eikä hellyyttä, jota päällikkö häntä kohtaan osoitti.
"Te rakastatte suuresti tuota tyttöstä?" sanoi hän vetäen lapsen lempeästi luokseen ja suudellen häntä otsaan.
Tämä katseli häntä suurilla, kummastuneilla silmillä, mutta osoittamatta pienintäkään pelkoa tai yrittämättä riuhtautua hänen hyväilystään.
"Tottapa minä häntä rakastan!" vastasi rosvo. "Tämä lapsi on meidän pesämme ilo ja onni. Luuletteko siis", lisäsi hän hiukan katkerasti, "että me, vaikka olemmekin henkipattoja rosvoja, olemme tukahduttaneet kaikki jalot tunteet sydämissämme? Siinä erehdytte! Jaguari ja pantteri rakastavat pienokaisiaan, harmaakarhukin hellii omiaan. Olisimmeko me raaempia kuin nuo luomakunnan julmimpina pidetyt pedot? Niin, niin, me rakastamme valkoista Gaselliamme! Hän on meidän hyvä hengettäremme, meidän suojeluspyhimyksemme. Niin kauan kuin hän viipyy joukossamme, menestymme kaikessa, sillä häntä seuraa onni."
"Sitten, isä, sinä olet aina onnellinen", huudahti lapsi hartaasti, "sillä minä en sinua koskaan jätä!"
– Ken voi vastata tulevaisuudesta? – jupisi rosvo tukahtuneella äänellä, ja murheen pilvi peitti hänen miehuulliset kasvonsa.
"Te olette onnellinen isä!" sanoi Nylkijä syvään huoahtaen.
"Niin, eikö totta? Valkoinen Gaselli ei kuulu ainoastaan minulle, vaan meille kaikille. Hän on meidän ottotyttäremme."
"Ah!" äännähti Nylkijä mitään lisäämättä ja painaen surullisesti päänsä alas.
"Mene, lapsi, nukkumaan", toisti Sandoval, "yö lähenee!"
Tyttönen poistui sitten, luotuaan jäähyväisiksi suloisen silmäyksen näihin kolmeen mieheen, ja pian hän oli hävinnyt syvään sivukäytävään.
Päällikkö seurasi häntä katseellaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa ja kääntyi sitten vieraittensa puoleen, jotka hänen tapaansa olivat jääneet tämän liikuttavan näytelmän tenhoon.
"Seuratkaa minua, señores", sanoi hän heille; "tulee myöhäinen, ja te kaipaatte tietysti ravintoa ja lepoa. Vieraanvaraisuus, jota voin teille tarjota, on keskinkertaista, mutta avomielistä ja sydämellistä."
Molemmat miehet kumarsivat ja seurasivat käytävään. Sen kummallakin puolella oli kellarimaisia syvennyksiä, jotka olivat suljetut isoilla, uutimien tavoin seiniin kiinnitetyillä kaislamatoilla.
Aina jonkun välimatkan päässä oli ocote-puusta tehtyjä tuohuksia rautarenkaisiin pistettyinä, ja ne levittivät punervaa, savuavaa hohdetta, joka silti riitti valaisemaan tien.
Käveltyään noin kymmenen minuuttia monia toisiaan leikkaavia ja toisiinsa yhtyviä, oikeana sokkelona kierteleviä käytäviä, joiden sekavuudessa jokainen muu olisi ehdottomasti eksynyt, pysähtyi kapteeni erään luolakammion suulle, kohotti sitä sulkevaa uudinta ja viittasi tovereitaan astumaan sisään. Sandoval seurasi heitä ja pudotti maton jälkeensä alas.
Kammio, johon kapteeni oli vieraansa saattanut, oli avara. Sen seinät olivat kyllin korkeat ja näkymättömistä aukoista tunkeutuva raikas ilma teki sen miellyttäväksi olopaikaksi. Väliseinät jakoivat sen useihin huonemaisiin komeroihin.
Kultainen suitsutusastia, joka luultavasti oli varastettu jostakin kirkosta, oli ripustettuna holviin ja sisälsi tuoksuvan öljylampun, joka levitti kirkasta valoa luolaan.
Valitettavasti ei muu huonekalusto vastannut tätä arvokasta esinettä, vaan oli päinvastoin mitä yksinkertaisin. Siellä oli iso, mustasta tammesta karkeasti veistetty pöytä, kuusi jakkaraa ja – ainoana mukavuuden tavoitteluna – kaksi butacaa eli takaluisulla selkänojalla varustettua nojatuolia. Seinät olivat koristellut hirvien ja villilampaiden, bisonien ja assathain sarvilla, harmaakarhujen kynsillä ja muilla rosvopäällikön eräretkillään tappamien eläinten peruilla.
Ainoa, mikä kiinnitti huomiota, oli komea aseteline, johon oli kerätty kaikkia Amerikassa käytettyjä sotavälineitä peitsistä, nuolista ja heittokeihäistä miekkoihin, sapeleihin, kaksipiippuisiin pyssyihin ja ratsastuspistooleihin asti.
Huomasi, että rosvo oli antanut määräyksiä vieraittensa kestitsemiseksi, sillä pöydälle oli asetettu puukulhoja, kristallipikareita ja hopealautasia isojen punasavesta valmistettujen ruukkujen viereen, joista toiset sisälsivät vettä, toiset meksikolaisten mielijuomia mezcalia ja pulquea.
Jörön ja yrmeän näköisenä, kuten tavallista, valmistausi Karhu palvelemaan ruokailijoita.
"Pöytään, señores!" kehoitti Sandoval juhlallisesti vieraitaan, ottaen jakkaran, jolle istuutui.
Toiset noudattivat hänen esimerkkiään, jokainen veti veitsen tupestaan ja yleinen tarmokas hyökkäys ruokain kimppuun aloitettiin oivallisella hirvipiirakalla.
Vieraiden ankara, pitkän paastopäivän kiihoittama nälkä kaipasi sellaista vahvistetta. Muuten täytyy meidän totuuden mukaisesti myöntää, että rosvopäällikön keittiö oli hyvin varustettu ja että hän erinomaisesti hoiteli isännän tehtäviä.
Aterian ensimmäiset hetket kuluivat äänettömyydessä. Miehet ajattelivat vain syömistä. Mutta kun naukuvin nälkä oli tyydytetty ja anglo-amerikkalaisten preirieillä yleisesti käyttämään tapaan pantiin pullo kiertämään, niin alussa vallinnut näennäinen jäykkyys laukesi yhtäkkiä ja jokainen ryhtyi aluksi juttelemaan lähimmän naapurinsa kanssa, kunnes äänet vähitellen kohosivat ja kaikki puhuivat yhdellä kertaa.
Tämän aterian aikana, joka uhkasi muuttua mässäykseksi, oli vain kaksi henkilöä nauttinut viiniä kohtuullisesti, nimittäin Sandoval ja Valkoinen Nylkijä.
Samalla kun rosvopäällikkö kehoitteli kumppanejaan juomaan, oli hän itse huolellisesti pysytellyt selvänä ja kylmäverisenä. Hän tutki vähän levottomasti miestä, jonka sattuma oli tuonut hänen vieraakseen. Nuo synkät kasvot herättivät hänessä levottomuuden tunnetta, jota hän ei voinut selittää. Kuitenkaan hän ei uskaltanut tehdä mitään kysymyksiä, koska erämaan laki kieltää utelemasta pienintäkään seikkaa muukalaiselta, jollei tämä itse halua tehdä itseään tunnetuksi.
Onneksi Sandovalille, jonka levottomuus ja uteliaisuus kasvoivat joka silmänräpäys, oli Ruperto yhtä halukas selvittämään preirieille tulonsa tarkoitusta. Niinpä teksasilainen hetkellä, jolloin yksityiskeskustelut, äänekkäimmilleen innoittuen, olivat käyneet yleisluontoisiksi ja jokainen näkyi kilpailevan toisten kanssa siitä, kuka kirkuisi kuuluvimmin, löi tikarinsa varrella useita kertoja voimakkaasti pöytään vaatiakseen hiljaisuutta.
Huudot vaikenivat heti, ja kaikki kääntyivät häntä kohti.
"Mitä tahdotte, Ruperto?" kysyi häneltä Sandoval.
"Mitäkö minä tahdon!" vastasi tämä, jonka kieli sopersi monien ja runsaiden kulausten vaikutuksesta. "Minä pyydän puheenvuoroa."
"Hiljaa!" komensi kapteeni jyrisevällä äänellä. "No, puhukaa, Ruperto! Kukaan ei teitä keskeytä, vaikka haastaisitte päivännousuun asti."
"En minä, hitto vieköön", sanoi teksasilainen nauraen, "tahdo niin kauan käyttää väärin teidän kärsivällisyyttänne!"
"Menetelkää niinkuin haluatte, toveri. Te olette minun vieraani ja sitäpaitsi vanha tuttava, ja se antaa teille oikeuden tehdä täällä mitä ikinä haluatte."
"Kiitos kohteliaisuudestanne, kapteeni! Minun täytyy ensiksikin omassa ja seuralaisteni nimessä lausua vilpittömät kiitoksemme teidän verrattomasta vieraanvaraisuudestanne."
"Ei, siitä ei kannata puhua!" virkkoi päällikkö välinpitämättömästi.
"Kannattaapa toki, caramba! Ei tapaa joka päivä erämaassa niin oivallisesti katettua pöytää kuin teidän. Täytyisi olla kiittämätön kuin munkki, jollei sitä tunnustaisi."
"Hehe", huomautti kapteeni nauraen, "ettekö minulle sanonut, kun teidät tänä iltana tapasin, että munkki Antonio oli teidät lähettänyt?"
"Sanoin kyllä."
"Kelpo munkki!" naurahti Sandoval. "Hän tuo mieleeni pastori John Zimmersin, protestanttisen papin, joka muutama vuosi sitten hirtettiin Baton-Rougessa kaksiavioisuudesta. Hän oli hyvin pyhä mies. Muistan, kuinka hän hirsipuun juurella piti väkijoukolle kohottavan saarnan, joka herutti kyyneleet useimpien kuulijain silmistä. Mutta palatkaamme fray Antonioon. Toivon, ettei hänelle ole sattunut mitään onnettomuutta ja että hän on täysin terveenä."
"Hänet jättäessäni hän oli terve kuin pukki. Siitä huolimatta saattaa hän nyt olla vaarallisesti sairas, kenties kuollutkin."
"Rayo de Dios! Te saatatte minut levottomaksi, toveri. Selittäkäähän."
"Se on hyvin yksinkertaista. Meksikon alati uudistuviin kiskomisiin väsyneenä on Teksas noussut kapinaan vapauttaakseen itsensä."
"Niin, sen tiedän."
"Tiedätte varmaan myöskin, että kaikki valiosielut ovat järjestyneet riippumattomuuden lipun alle. On selvää, että fray Antonio on kerännyt joukko-osaston ja asettunut kapinallisten palvelukseen."
"Varsin nerokasta", myönsi kapteeni hymyillen.
"Eikö olekin? Oh, fray Antonio on taitava poliitikko!"
"Niin, niin! Siihen määrin, että hän kapinan alussa usein ei itsekään tiennyt, mille puolelle kuului."
"Mitäpä sille mahtaa!" huudahti Ruperto välinpitämättömästi. "Yleisessä myllerryksessä on niin vaikea pysyä ilmansuunnista selvillä! Mutta nyt on asia toisin."
"Hän on siis vakiintunut?"
"Täydellisesti. Hän on mukana vapausarmeijassa. No niin, juuri lähtöpäivänäni marssivat kapinalliset meksikolaisia joukkoja vastaan, ryhtyäkseen taisteluun. Senvuoksi minä sanoin teille olevan mahdollista, että fray Antonio on vakavasti sairaana tai kenties kuollutkin."
"Toivon, ettei niin onnettomasti ole käynyt."
"Niin minäkin. Muutamaa minuuttia ennen retkelle lähtöään fray Antonio, joka näkyy olevan kovin kiintynyt seurassani olevaan haavoitettuun caballeroon eikä halunnut jättää häntä yksin ja avuttomana meksikolaisten käsiin, jos niin hullusti kävisi, että vapausarmeija lyötäisiin, määräsi minut saattamaan hänet teidän luoksenne, ollen varma siitä, että te kaikin tavoin huolehtisitte hänen ystävästään ja vanhan tuttavuutenne perusteella ottaisitte hänet hyvin vastaan."
"Hän oli oikeassa luottaessaan minuun, enkä minä sitä luottamusta petä. Caballero", lisäsi hän kääntyen vanhuksen puoleen, joka koko tämän keskustelun aikana oli pysynyt kylmänä ja tyynenä, "te tunnette meidät nyt, te tiedätte, että olemme rosvoja! Me tarjoamme teille erämaan vieraanvaraisuutta, avomielistä ja kaikkia kohtaan rajatonta ja suojelevaa vieraanvaraisuutta, ja me tarjoamme sitä teille kysymättä, kuka olette tai mitä olette tehnyt, ennenkuin astuitte meidän alueellemme."
"Millä ehdolla te minulle kaikki nämä edut suotte?" kysyi vanhus, kumartaen kylmän kohteliaasti rosvopäällikölle.
"Emme pane mitään ehtoja, señor", vastasi tämä. "Me emme vaadi mitään, emme edes kysy nimeänne! Me itse olemme pannaan julistettuja henkipattoja. Jokaisella pannaan julistetulla, olkootpa ne vaikutteet, jotka hänet tänne tuovat, mitkä tahansa, on oikeus istuutua lietemme ääreen. Ja nyt", lisäsi hän, ottaen pullon ja kaataen itselleen täpötäyden lasillisen, "juon teidän onneksenne ja lausun teidät tervetulleeksi luoksemme, señor! Kilistäkäähän kanssani!"
"Hetkinen, caballero! Ennenkuin vastaan maljaanne, haluaisin puhua teille pari sanaa, jos suvaitsette."
"Me kuuntelemme, señor."
Vanhus nousi, suoristi kookkaan vartalonsa ja loi ääneti huolestuneen ja tenhoavan katseen läsnäoleviin.
Syvä hiljaisuus vallitsi seurassa. Suuren levottomuuden vallassa odottivat kaikki kärsimättömästi Nylkijän puhetta.
Vihdoin hän sen aloitti, samalla kun hänen siihen asti kylmät ja jäykät kasvonsa saivat niin lempeän leiman, ettei sitä olisi hänestä uskonut.
"Señores", virkkoi hän, "teidän avomielisyytenne herättää minussa vastakaikua. Teidän puoleltanne osakseni tullut jalomielisyys ja suurenmoinen vastaanotto pakottaa minut esittäytymään. Kun tulee pyytämään teidänlaistenne miesten tukea, ei saa heiltä mitään salata. Niin, minä olen pannaanjulistettu, minä olen henkipatto! Mutta olen sitä omasta tahdostani! Minä voisin huomenna, jos niin haluaisin, palata yhteiskunnan helmaan, sillä se ei ole minua koskaan hylännyt. Minä en tässä tee vihjauksia, en sovelluta sanojani mihinkään erikoiseen. Minä jään erämaahan täyttääkseni velvollisuuden, jonka olen itselleni määrännyt. Minua elähdyttää kosto, leppymätön kostonhimo, jota ei mikään voi täydellisesti tyydyttää, ei edes viimeisen viholliseni kuolema! Se kosto on mieletön unelma, kauhea painajainen, jota minä ajan takaa enkä koskaan lakkaa ajamasta takaa, kunnes vihdoin hetkellä, jona vedän viimeisen henkäykseni, kuolen kaihomielin valittaen sitä, että en ole kylliksi kostanut. Tämä on elämäni tarkoitus, syy, miksi olen hylännyt sivistyneiden ihmisten seuran elääkseni metsänpetojen tavalla. Kosto! Nyt te tiedätte, kuka olen. Kun olen sanonut teille nimeni, tunnette minut täydellisesti."
Haavoitetun ääni, joka alussa oli ollut tyyni ja matala, oli kohonnut niiden sisäisten intohimojen tasalle, jotka häntä kiihoittivat, ja muuttunut värähteleväksi ja tempovaksi. Läsnäolijat, joihin nämä intohimoiset sanat väkisinkin tehosivat, kuuntelivat huohottavin rinnoin ja ikäänkuin riippuen tuon omituisen miehen huulilla, joka paljastaessaan elämänsä salaisuuden oli järkytellyt heidän sydämiään ja pannut tuskallisesti värähtelemään sen ainoan herkän kielen, joka siellä vielä oli. Sillä heilläkään ei ollut muuta kuin yksi päämäärä, yksi ainoa halu, kosto yhteiskunnalle, joka oli heidät hylännyt kuin saastaisen vaahdon.
Nämä miehet kykenivät ymmärtämään tuota voimakasta ja kostonhimoista luonnetta, ihailemaan, jopa kadehtimaankin sitä, sillä se oli täydellisempi ja kovemmaksi karaistu kuin heidän omansa.
Kun Nylkijä oli lakannut puhumasta, nousivat kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta, ja nojaten vapisevilla käsillään pöytään he kumartuivat hänen puoleensa, odottaen kuumeisen levottomasti hänen nimensä ilmoittamista.
Mutta omituisen mielenliikutuksen vallassa näkyi vieras unohtaneen, mitä hänen ympärillään tapahtui, eikä enää muistavan, mitä oli sanonut tai missä oli. Hänen päänsä oli nuokahtanut rintaa vasten, hän piteli oikealla kädellään otsaansa, hän tuijotti maahan ja koetti turhaan hillitä katkerain muistojen tulvaa – tyrehdyttää alati tihkuvaa haavaa, jonka hän innostuksen hetkellä oli varomattomasti verestänyt.
Sandoval katseli häntä hetkisen surumielisin ja säälivin ilmein ja laski sitten kätensä hänen olalleen.
Tästä kosketuksesta havahtui vanhus äkkiä jokapäiväisten tunteitten maailmaan, suoristausi kuin sähköiskusta ja loi harhailevan katseen ympärilleen.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä.
"Sanoa teille nimenne", vastasi rosvopäällikkö hitaasti.
"Ah, te siis tiedätte sen?" virkkoi muukalainen.
"Kymmenen minuuttia sitten en sitä vielä tiennyt."
"Ja nyt...?"
"Nyt olen sen arvannut."
Ivallinen hymy värähti vanhuksen kalpeille huulille.
"Niinkö luulette?" kysyi hän.
"Olen siitä varmakin. Erämaassa ei ole kahta teidänlaistanne miestä. Te olette itse paholainen, jos ette ole Valkoinen Nylkijä."
Tämän nimen vaikutuksesta tuntui sähköiskun tapainen väristys kuulijain jäsenissä. Vanhus kohotti ylpeästi päänsä.
"Niin", sanoi hän lyhyeen, "minä olen Valkoinen Nylkijä!"
Tämän pitkän keskustelun aikana oli lukuisia rosvoja joko toimettomuudesta tai uteliaisuudesta vähitellen astunut ruokasaliin. Kuullessaan tuon nimen, jota he niin kauan olivat tottuneet ihailemaan, vihdoinkin nähdessään tuon miehen, joka herätti heissä salaista pelkoa, päästivät he raikuvan eläköönhuudon, jota luolan kimeät kaiut toistelivat loppumattomiin ja joka tärisytti holvia kuin maanjäristys.
Valkoinen Nylkijä viittasi vaikenemaan.
"Señores", virkkoi hän, "minä olen hyvin kiitollinen niistä ystävyydenosoituksista, joiden kohteeksi olen joutunut. Tähän asti olin kieltäytynyt kaikista liitoista, olin itsepintaisesti tahtonut elää yksinäni ja muiden avutta panna toimeen hävitystyön, jolla olen pyhittäytynyt. Mutta sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut, minun täytyy rikkoa itselleni antamani lupaus. Ken ottaa vastaan, hänen on myös annettava! Tästä lähin kuulun teikäläisiin, jos katsotte minut joukkoonne kelvolliseksi."
Tämän ehdotuksen kuullessaan kajahduttivat rosvot uusia eläköön- ja riemuhuutoja, remuten kuin hullut.
Sandoval rypisti kulmiaan. Hän käsitti epävarman valtansa uhatuksi. Mutta liian viisaana ja ovelana salliakseen kenenkään aavistaa salaista pelkoa, joka hänen mieltänsä vapisutti, päätti hän väistää vaaran ja mestariotteella siepata takaisin määräämisvallan, jonka vaistomaisesti tunsi luisuvan käsistään. Hän kohotti lasiaan.
"Muchachos", huudahti hän värähtävällä äänellä, "minä juon Valkoisen Nylkijän maljan!"
"Valkoisen Nylkijän malja!" säestivät kaikki rosvot innoissaan.
Sandoval odotti, kunnes ensimmäinen riemastus oli asettunut. Itse kiihoittaen toisten innostusta, hän pyysi sitten äänettömyyttä, kun hurmaus oli ehtinyt huippukohtaansa.
Muutaman minuutin ajan olivat hänen ponnistuksensa turhat. Päät alkoivat kuumentua runsaista ja alituisista kulauksista mezcalia, pulquea ja Katalonian puhdistettua. Vähitellen sentään tyyntyivät huudot niinkuin meren mylvinä myrskyn tauottua, eikä enää kuultu muuta kuin korvaan kuiskailtujen sanojen epämääräistä suhinaa. Sandoval riensi käyttämään hyväkseen tätä ohimenevää hiljaisuuden hetkeä ja alkoi haastaa.
"Señores", sanoi hän, "minulla on teille tehtävänä ehdotus, joka luullakseni teitä miellyttää."
"Puhukaa, puhukaa!" huusivat rosvot.
"Meidän yhdistyksemme", jatkoi Sandoval, "on perustettu sen jäsenten mitä täydellisimmän yhtäläisyyden pohjalla, ja he valitsevat päällikökseen miehen, joka heistä on siihen toimeen otollisin."
"Niin", huusivat toiset.
"Eläköön Sandoval!" ehättivät jotkut.
"Sallikaa hänen puhua, älkää häntä keskeyttäkö!" kirkui enemmistö.
Huolimattomasti nojaten pöytää vasten, seurasi Sandoval näennäisesti välinpitämättömänä näitä erilaisia mielenosoituksia, vaikka häntä vaivasikin kova levottomuus ja sydän sykki niin, että oli rinnan puhkaista. Hän tunsi tilanteen ja pelasi ovelaa peliä, sillä hän oli kunnianhimoisille ihmisille ominaisella, pettämättömällä silmällä laskenut kaikki mahdollisuudet myötä ja vastaan. Vain lujalla tahdonvoimallaan hänen olikin onnistunut painaa kasvoihinsa marmorin jäykkyys, jonka alta ei saattanut aavistaa hänen sisäisesti kärsimäänsä levottomuutta ja tuskaa.
Kun äänettömyys oli melkein palautettu ja saattoi odottaa tulevansa kuulluksi, jatkoi hän lujalla äänellä:
"Te olette kunnioittaneet minua nimittämällä minut päälliköksenne, ja sen luottamuksen arvoiseksi olen luullakseni tähän asti osoittautunut."
Hän pysähtyi ikäänkuin odottaakseen vastausta. Hyväksymisen sorina hiveli hiljaa hänen korviaan.
"Mihin hän tähtää?" mörähti Karhu jurosti.
"Sen saatte kohta tietää", vastasi Sandoval, joka oli kuullut kysymyksen. Ja hän jatkoi: "Yhteishyvän nimessä pidän velvollisuutenani tänään palauttaa valtuudet, jotka olette minulle uskoneet. Teillä on tällä hetkellä keskuudessanne mies, joka kykenee teitä johtamaan paremmin kuin minä, – mies, jonka pelkkä nimikin panee vihollistemme sydämet pelosta vavahtelemaan. Sanalla sanoen, minä esitän teille eronpyyntöni, ehdottaen, että vielä tässä istunnossa valitsette minun paikalleni Valkoisen Nylkijän päälliköksenne!"
Vasta nyt näki Sandoval todella, mitä hänen toverinsa hänestä ajattelivat. Kahdestasadasta rosvosta, jotka sillä hetkellä olivat ruokailusaliin kerääntyneinä, julistausi noin kaksi kolmannesta heti hänen kannattajikseen, kieltäytyen myöntämästä eroa, jota hän näennäisesti niin epäitsekkään alistuvasti anoi. Puolet toisesta kolmanneksesta ei osoittanut mitään hyväksymisen eikä paheksumisen merkkejä. Vain kolme- tai neljäkymmentä miestä koko rosvojoukosta otti ehdotuksen riemuhuudoin vastaan.
Mutta niinkuin melkein aina tapahtuu tällaisissa tilanteissa, olisivat nuo kolme-, neljäkymmentä henkilöä huudoillaan ja ulvonnallaan pian vetäneet toiset mukaansa ja luultavasti päässeet melkoiseen enemmistöön, jollei Valkoinen Nylkijä itse olisi katsonut sopivaksi tulla väliin.
Vanha seikkailija ei suinkaan kärkkynyt häpeällistä kunniaa tulla tämän rikollislauman päälliköksi, jota hän sydämensä pohjasta halveksi ja jonka toveruuteen vain olosuhteet pakottivat hänet alentumaan. Päinvastoin hän oli päättänyt livistää heidän seurastaan, heti kun hänen haavansa olivat parantuneet umpeen ja hän kykeni jatkamaan harhailevaa elämäänsä. Niinpä hän hetkellä, jolloin huudot ja voimasanat risteilivät ilmassa yhä uhkaavampina, jolloin muutamat rosvot väitöstensä tehostamiseksi jo alkoivat tarttua puukkoihinsa ja pistooleihinsa ja kauhea kahakka oli puhkeamassa näiden miesten välillä, joilla ei ollut mitään moraalia ja joita ei mikään kunniantunto tai kiintymys pidättänyt, nousi ja ottaen itselleen puheenvuoron näiden mielettömäin kirkumisten keskellä vastusti tarmokkaasti Sandovalin tekemää ehdotusta, koska hän, Valkoinen Nylkijä, ei tavoitellut muuta kunniaa kuin taistella heidän vieressään ja jakaa vaarat heidän kanssaan, varsinkin kun tunsi itsensä kykenemättömäksi heitä johtamaan.
Näin tarmokkaan kieltäytymisen edestä täytyi kaiken vastustuksen väistyä. Ja niin kävikin. Nousi päinvastainen virtaus, ja rosvot rukoilivat Sandovalia edelleenkin olemaan heidän päällikkönään, vakuuttaen hänelle uskollisuuttaan. Annettuaan heidän kauan rukoilla, jotta voisi vakuuttautua heidän käytöksensä vilpittömyydestä, taipui Sandoval lopuksi, suostuen pitämään käsissään vallan, jonka menettämistä hän vastikään oli sydämessään hyvin pelännyt.
Rauha palautui nyt kuin lumouksesta, ja sillä välin kun rosvot joivat virtanaan mezcalia juhliakseen asian onnellista päätöstä, saattoi kapteeni vieraansa eristettyyn luolakammioon, jossa nämä vihdoinkin voivat laskeutua levolle.
Sandoval, joka syystä tai aiheettomasti oli hetkiseksi luullut valtaansa Valkoisen Nylkijän taholta uhatuksi, säilytti kuitenkin mielessään kaunaa häntä kohtaan ja vannoi sydämessään ensi tilaisuudessa hänelle kostavansa.
Jakso päättyy seikkailuromaaniin "Uskollinen Sydän."