[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1AbhDvnLiGne2Q4sHiJaFOhjMIwij7g7tUGf9roZp6c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1865,"Uljuutta ja viekkautta","Aimard, Gustave",1818,1883,"1865-aimard-gustave-uljuutta-ja-viekkautta","1865__Aimard_Gustave__Uljuutta_ja_viekkautta","Romaani Teksasin vapaussodasta","romaani",[],[],"fi",1864,1925,36294,252749,true,null,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Teksasin vapaussotaan ja seuraa eversti Melendezin ja sissipäällikkö Jaguarin vaiheita. Teos on jatkoa Jaguari-romaanille ja sisältää taisteluita, vakoilua ja jännittäviä kohtaamisia Meksikon vastaisella rintamalla sekä Galvestonin rannikkoseuduilla.","Gustave Aimardin 'Uljuutta ja viekkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1865. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ULJUUTTA JA VIEKKAUTTA\n\nRomaani Teksasin vapaussodasta\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE AIMARD\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n   I. Vanhat tuttavat\n  II. Neuvottelu\n III. Turvapaikka\n  IV. John Davis\n   V. Kahakan edellä\n  VI. Cerro Pardon taistelu\n VII. Atepetl\nVIII. Vieraanvaraisuutta\n  IX. Avioliitto\n   X. Ylösnousemus\n  XI. Preirierosvot\n XII. Luolassa\n\n\n\n\nI\n\nVanhat tuttavat\n\n\nJätettyään Jaguarin [kts. romaania _Jaguari_] oli eversti Melendez pää\nkumarana ja huohottavin rinnoin rientänyt Galvestonin tietä pitkin,\nkannuksillaan kiihoittaen ratsuaan, jonka vauhti olikin niin nopea,\nettä se näytti salaman tavoin viiltävän maata.\n\nMutta matka Salto del Fraylesta kaupunkiin on pitkä. Hevosen\nnelistäessä mietiskeli eversti, ja mitä enemmän hän mietti, sitä\nmahdottomammalta hänestä tuntui, että Jaguari olisi hänelle puhunut\ntotta. Kuinka saattoi olettaakaan, että tuo sissi, niin uljas ja\nuhkarohkea kuin olikin, olisi seikkailijakourallisen etunenässä\nrohjennut hyökätä täydellisesti aseistetun korvetin kimppuun, jossa oli\nlukuisa miehistö ja jota komensi eräs meksikolaisen sotalaivaston\nparaita upseereja! Linnoituksen valtaaminen näytti everstistä vielä\nvähemmän uskottavalta.\n\nNäissä mietteissään oli nuori upseeri huomaamattaan sallinut hevosensa\nvauhdin vähitellen hidastua. Kun eläin havaitsi, että sitä ei\nenää hoputettu, oli se juoheasti siirtynyt nopeasta laukasta\nverkallisempaan, sitten raviin ja lopuksi aivan luonnollisesti käyntiin\nja asteli nyt pää nuokuksissa ja hamuillen huulillaan ruohoja; jotka\nsen ulottuville sattuivat.\n\nYö oli tullut jo kauan sitten. Seudulla vallitsi täydellinen\nhiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan rannikon mukulakiviä\nvyöryttelevän meren kumea mylvinä.\n\nEversti seurasi pientä, rantatöyryn kylkeen uurrettua polkua, joka oli\npaljon lyhentänyt matkaa hänen Galvestoniin pyrkiessään. Tämä polku,\njota päivisin käytettiin jokseenkin paljon, oli näin varhaisella yön\nhetkellä jo aivan autio. Siellä täällä törröttävät talot olivat\nsuljetut, mitään valoa ei kiilunut niiden ahtaista ikkunoista, päivän\nraskaista ponnistuksista uupuneet kalastajat olivat käyneet aikaisin\nlevolle.\n\nNuoren upseerin hevonen, joka tämän välinpitämättömyydestä\nrohkaistuneena oli yhä enemmän hidastanut askeleitaan, pysähtyi vihdoin\nkokonaan erään laihan pensaan ääreen, jota se heti alkoi puhdistaa\nlehdistä.\n\nTämä liikkumattomuus sai everstin heräämään mietteistä, joihin hän oli\nvaipunut. Se ikäänkuin vavahdutti hänet valveille.\n\nHän tähysteli tutkivasti ympärilleen.\n\nVaikka vallitsi jokseenkin synkkä pimeys, oli hänen kuitenkin helppo\nhavaita, että hän oli vielä varsin kaukana määräpaikastaan.\n\nPyssynkantaman päässä hänen edessään kohosi talo, jonka visusti\nsuljettujen ikkunaluukkujen välitse kuitenkin tunkeutui kapea\nvaloviiru.\n\nEversti katsoi kelloaan.\n\nOli puoliyö.\n\nOlisi ollut järjetöntä pyrkiä edemmäksi, varsinkin kun olisi ollut\nmahdotonta löytää venhettä, jolla pääsisi saarelle. Kovin harmissaan\ntästä vastuksesta, jolla, olettaen että Jaguarin ilmoitukset olivat\ntotta, saattoi olla vakavat seuraukset, päätti nuori upseeri, tätä\nkiusallista viivytystä noituen, ratsastaa tuolle edessään\nhäämöittävälle asunnolle asti ja sinne tultuaan koettaa keksiä keinon,\nmiten pääsisi lahden yli.\n\nKierrettyään paksun viittansa poimut tiukemmin ympärilleen\nsuojellakseen itseään, mikäli mahdollista, kostealta meri-ilmalta,\ntarttui eversti jälleen ohjaksiin ja kannusti hevosensa juoksemaan\ntäyttä ravia taloa kohti. Välimatka ei ollut pitkä, ja ratsastaja oli\npian perillä. Mutta kun hän oli enää vain muutaman askeleen päässä\ntalosta, ei hän edennyt suoraviivaisesti porttia kohti, vaan astui\nmaahan, sitoi hevosensa _mezquite_-puuhun ja pistettyään pistoolinsa\nvyöhönsä teki pitkän kaarron, hiipien varovaisesti erään ikkunan luo.\n\nSiinä kuohumistilassa, jossa mielet siihen aikaan Teksasissa olivat,\noli entinen luottamus täydellisesti hävinnyt ja sen sijalle tullut mitä\nsuurin epäluulo. Ei eletty enää sitä aikaa, jona asuntojen ovet olivat\nyötä päivää auki, jotta vieraat helposti pääsisivät perheen keskuuteen.\nNäiden maiden perinnäistapoihin kuuluva vieraanvaraisuus oli, ainakin\ntoistaiseksi, väistynyt epäluuloisen pidättyväisyyden tieltä, ja oli\näärettömän varomatonta saapua outoon asuntoon, ennenkuin oli ottanut\nselvän siitä, että siellä tapaisi ystäviä.\n\nVarsinkin oli sotilaspukuisen meksikolaisen everstin liikuttava\nerittäin varovaisesti.\n\nMaatalo oli laaja. Se ei näyttänyt niin köyhältä ja laiminlyödyltä kuin\nliiankin usein on espanjalais-amerikkalaisten talonpoikaistilojen\nlaita.\n\nRakennus oli neliömäinen ja katettu italialaiseen malliin. Sen edessä\noli parvekkeella varustettu käymäportti. Äskettäin uudestikalkitut\nseinät olivat hohtavan valkoiset, mikä oli hauskana vastakohtana niitä\nkirjailevain nuorten viiniköynnösten ja muiden kasvien vehmaalle\nvihreydelle.\n\nKartano ei ollut muurilla ympäröity. Vain vahva pensasaita, joka\neräistä kohdista oli pahoin runneltu, suojeli sitä.\n\nTalon sivurakennukset olivat laajat ja hyvässä kunnossa. Kaikki\ntodisti, että sen haltija harjoitti tointaan suuressa mittakaavassa ja\nomaan laskuunsa.\n\nKuten sanoimme, oli eversti hiljaa hiipinyt erään ikkunan alle. Luukut\nolivat huolellisesti suljetut, mutta eivät sentään niin tiiviit, ettei\npienestä, niiden raosta välkkyvästä valoviirusta olisi arvannut\nhuoneessa vielä valvottavan. Turhaan painoi eversti silmänsä rakoon.\nHän ei voinut mitään eroittaa. Mutta vaikka hän ei nähnyt, niin hän\nkuuli, ja ensimmäiset hänen korvaansa sattuvat sanat olivat kaiketikin\nvarsin vakavia, sillä hän kävi yhä tarkkaavammaksi, jotta häneltä ei\njäisi keskustelusta mitään kuulematta.\n\nKäyttäen taaskin etuoikeuttamme romaaninkirjoittajana astumme\nhuoneistoon ja esitämme lukijalle siellä tapahtuvan merkillisen\nnäytelmän, jonka mielenkiintoisinta osaa everstin kiusakseen oli\nmahdotonta seurata.\n\nPienehkössä, käryävän keittiölampun himmeästi valaisemassa salissa oli\nneljä synkkäkasvoista, villin näköistä, talonpoikaisesti puettua miestä\nkoolla.\n\nKolme heistä istui nojatuoleissa ja jakkaroilla, kuunnellen pyssy\njalkainsa välissä neljättä, joka kädet selän takana käveli puhuessaan\nastellen hermostuneena edestakaisin lattialla.\n\nLaajalieriset, _vicunan_ villoista vanutetut huopahatut, jotka kolmella\nensinmainitulla oli päässä, ja salissa vallitseva puolihämärä estivät\ntarkoin näkemästä heidän kasvojaan ja niiden ilmeitä. Neljäs sensijaan\noli avopäin. Hän oli noin nelikymmenvuotinen mies, kookas vartaloltaan\nja sopusuhtainen rakenteeltaan. Hänen jäntevät jäsenensä osoittivat\nharvinaista voimaa, ja perin tuuhea, kihara tukka valui hänen leveille\nhartioilleen. Otsa oli korkea, nenä suora, silmät mustat ja\nläpitunkevat; kasvojen alaosaa verhosi pitkä, sakea parta. Miehen\npiirteissä oli jotakin karaistua ja ylvästä, mikä herätti kunnioitusta,\nmelkeinpä pelkoa.\n\nSillä hetkellä hän näytti olevan vimmatun vihainen. Hänen kulmakarvansa\nolivat kaartuneet yhteen, posket olivat lyijynharmaat, ja toisinaan,\nkun hän antautui liikutuksensa valtaan, jota turhaan yritti pidättää,\nsinkautti hänen silmänsä salaman, joka sai nuo kolme muuta nöyrästi\ntaivuttamaan päänsä alas. Nämä näkyivät syystä tai toisesta olevan\nalemmassa asemassa kuin hän.\n\nHetkellä, jona astumme saliin, näkyy tuntematon lyhyesti toistavan jo\nkauan sitten aloittamansa puheen.\n\n\"Ei\", huudahti hän voimakkaalla äänellä; \"tätä ei enää saa jatkua!\nInhoittavilla julmuuksilla te häpäisette pyhän asian, jonka puolesta\ntaistelemme, pilaatte maineenne väestön silmissä ja oikeutatte kaikki\nne parjaukset, joita vastustajamme meistä levittävät. Sortajiamme\nmatkimalla emme saa ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että todella tahdomme\nheidän parastaan. Niin suloista kuin kärsityn vääryyden kostaminen\nlieneekin, on sellaisen pyhän periaatteen puolesta taisteltaessa kuin\nmeidän asiamme, jonka vuoksi jo kymmenen vuoden aikana olemme\nvuodattaneet vertamme, jokaisen unohdettava kaikki mieskohtainen viha\nja kauna suuren kansallisen voiton hyväksi. Minä sanon sen teille tässä\nsuoraan, peittelemättä, arastelematta, minä, joka ensimmäisenä uskalsin\nkajahduttaa kapinahuudon ja yllyttää kansan vastarintaan, minä, joka\nsiitä asti, kun olen ollut täysimittainen mies, olen uhrannut kaiken --\nvarallisuuden, ystävät, omaiseni -- vain siinä toivossa, että kerran\nnäkisin maani vapaana, minä vetäydyn pois kamppailusta, jos sitä joka\npäivä tahrataan hirmutöillä, jollaisia itse punanahatkin häpeäisivät.\"\n\nNuo kolme miestä, jotka tähän asti olivat pysyneet jokseenkin tyyninä,\nnousivat silloin kaikki samalla kertaa, vakuuttaen olevansa syyttömät\nrikoksiin, joista heitä soimattiin.\n\n\"Minä en usko teitä\", vastasi johtaja äkäisesti, \"en usko teitä, koska\nvoin äsken tekemäni syytöksen täydellisesti todistaa! Te kiellätte.\nSitä odotinkin. Teidän osanne oli aivan viitoitettu, teidän täytyi\ntoimia niin: jokainen muu tie oli teiltä suljettu. Vain yksi teistä,\njoukkonne nuorin, jolla kenties oli enimmän syytä kostotoimenpiteisiin,\non osannut pysyä tehtävänsä tasalla. Ja vaikka vihollisemme monetkin\nkerrat ovat yrittäneet häntä panetella, on hän alati pysynyt puhtaana,\nkuten meksikolaiset itsekin jo myöntävät. Sen päällikön te tunnette\nyhtä hyvin kuin minäkin: tarkoitan Jaguaria. Eilenkin taas on hän\nmuutamain meikäläisten etunenässä suorittanut mitä uljaimman ja\nmerkillisimmän urotyön.\"\n\nKaikki astuivat muukalaisen ympärille ja kyselivät häneltä uteliaina.\n\n\"Eipä minun ole tarvis kertoa, mitä on tapahtunut. Muutaman tunnin\nkuluttuahan sen saatte tietää. Riittäköön teille, kun kuulette, että\nnykyisin on Galvestonin välitön antautuminen Jaguarin rohkean otteen\nseurauksena, sillä kaupunki ei enää kauan kykene pitämään puoliaan\nmeitä vastaan.\"\n\n\"Pääsemme siis voitolle!\" huudahti eräs talonpojista.\n\n\"Niin pääsemme, mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Jos meidän\nonnistuukin anastaa meksikolaisilta Galvestonin kaupunki, jää heille\nvielä viisikymmentä muuta, joihin voivat sulkeutua. Uskokaa siis minua:\nsen sijaan, että antautuisitte liialliseen riemuun ja varomattomaan\nitseluottamukseen, on teidän päinvastoin ponnisteltava kaksin verroin\nja pidettävä itsenne kurissa, jos mielitte säilyttää voiton hedelmät\nkäsissänne.\"\n\n\"Mutta mitä pitää tehdä tuon tuloksen saavuttamiseksi, jota me toivomme\nyhtä paljon kuin tekin?\" kysyi mies, joka oli jo äsken puhunut.\n\n\"Noudattaa sokeasti minun antamiani neuvoja ja epäröimättä ja\narvostelematta totella käskyjäni. Lupaatteko sen?\"\n\n\"Lupaamme!\" huudahtivat toiset innokkaasti. \"Ainoastaan te, don Benito,\nvoitte meitä varmasti ohjata ja tehdä meistä voittajia!\"\n\nOli hetkinen äänettömyyttä. Mies, jota oli nimitetty don Benitoksi,\nastui esiripulla eristettyyn salin loukkoon, vetäen vihreän\nsarssikankaan sivulle. Sen takana oli Soledadin pyhän neitsyen\nalabasterinen veistokuva, jonka edessä paloi lamppu. Sitten hän kääntyi\nläsnäolevia kohti.\n\n\"Polvillenne ja hatut päästä!\" käski hän.\n\nToiset tottelivat.\n\n\"Vannokaa nyt\", jatkoi don Benito, \"että pidätte uskollisesti\nlupauksenne, jonka minulle vastikään omasta tahdostanne annoitte!\nVannokaa, että taistelussa olette lempeitä voitetuille ja kohtelette\nvankeja hyvin voiton jälkeen! Tällä ehdolla minä suostun teitä\nedelleenkin tukemaan. Muussa tapauksessa vetäydyn heti pois\ntaistelusta, joka tosin ei ole menetetty, mutta ainakin tahrattu.\"\n\nTehtyään hurskaasti ristinmerkin ojensivat kaikki kolme käsivartensa\nkuvaa kohti, lausuen lujalla äänellä:\n\n\"Niin totta kuin toivomme pääsevämme paratiisiin, me vannomme sen!\"\n\n\"Hyvä\", vastasi don Benito, sulkien verhon jälleen ja viitaten heitä\nnousemaan, \"minä tiedän teidän olevan liian ritarillisia, caballeros,\nrikkoaksenne näin juhlallisen valan.\"\n\nHämmästyneenä tästä merkillisestä näytelmästä, josta ei juuri mitään\ntajunnut, oli eversti epätietoinen, miten menettelisi, kun hän samassa\nluuli kuulevansa epäselvän rasahduksen lähettyviltään. Hän suoristausi\nheti ja piiloutui kiireesti pensasaidan taakse, kovin levottomana\ntuosta nopeasti lähenevästä melusta, jonka syytä ei tiennyt. Mutta pian\nhän havaitsi useita miehiä hiljalleen kävelevän varjossa.\n\nNiitä oli neljä, ja he kantoivat viidettä käsivarsillaan. He astuivat\nsuoraan ovelle ja kolkuttivat sitä erikoisella tavalla.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyttiin sisäpuolelta.\n\nEräs saapuvista vastasi, mutta niin matalalla ja tukahdetulla äänellä,\nettä eversti ei kyennyt kuulemaan hänen lausumaansa sanaa.\n\nOvi raoittui ja tulokkaat astuivat sisälle. Sitten se sulkeutui\njälleen, muttei sentään niin väleen, että varovainen avaaja ei olisi\nehtinyt luoda tutkivaa silmäystä ympärilleen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" jupisi eversti.\n\n\"Se merkitsee\", kuiskasi karkea ääni hänen korvaansa, \"että te, eversti\nMelendez, kuuntelette sellaista, mikä ei teitä koske, ja että se voi\nkäydä teille vaaralliseksi.\"\n\nKummastuneena tästä odottamattomasta vastauksesta ja varsinkin siitä,\nettä hänet niin hyvin tunnettiin, sieppasi eversti nopeasti pistoolin\nvyöstään, veti hanan vireeseen ja kääntyi omituista puhuttelijaansa\nkohti.\n\n\"Eipä totisesti\", vastasi hän, \"voi olla mitään pahempaa vaaraa kuin\nvälitön kuolema, ja sitä minä en suuresti sure, sen vannon.\"\n\nTuntematon alkoi nauraa ja tuli esille tiheiköstä, johon oli\nkätkeytynyt.\n\nHän oli rotevan näköinen mies, ja kuten everstillä oli hänelläkin\npistooli kädessä.\n\n\"Tiedättehän, että kaksintaistelu on meksikolaisessa armeijassa\nkielletty\", virkkoi hän. \"Pankaa siis pois tuo pistooli, hyvä herra,\nkoska se lauetessaan voisi tuottaa teille ikäviä seurauksia.\"\n\n\"Laskekaa te ensin aseenne\", vastasi eversti kylmästi; \"sitten näen,\nmitä teen.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", myönsi toinen yhä hymyillen ja pistäen pistoolin\ntakaisin vyöhönsä.\n\nEversti teki samoin.\n\n\"Ka\", jatkoi tuntematon, \"minulla on teille haasteltavaa. Mutta, kuten\nkaiketi olette huomannut, on tämä paikka huonosti valittu salaista\nkeskustelua varten.\"\n\n\"Tosiaankin!\" vastasi eversti, yhtyen avomielisesti tuon omituisen\nmiehen sävyyn, miehen, jonka sattuma niin odottamatta oli tuonut hänen\ntielleen.\n\n\"Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä kanssani. Kas niin,\neversti, suvaitkaa asian näin ollen seurata minua vain muutama askel,\nniin saatan teidät tuntemaani paikkaan, joka sopii mainiosti\ntarkoitukseemme.\"\n\n\"Niinkuin käskette, caballero\", vastasi eversti kumartaen.\n\n\"Tulkaa siis!\" toisti tuntematon, lähtien liikkeelle.\n\nEversti seurasi häntä. Matka ei ollut pitkä. Mies vei hänet paikkaan,\njohon hän oli sitonut hevosensa. Sen vieressä oli tällä hetkellä toinen\nratsu. Tuntematon pysähtyi.\n\n\"Nousemmeko ratsaille?\" kysyi hän.\n\n\"Miksi?\" uteli nuori upseeri.\n\n\"Lähtekäämme täältä, _by God!_ Ettekö sitten ole paluumatkalla\nGalvestoniin?\"\n\n\"Olen kyllä. Mutta...\"\n\n\"Mutta\", keskeytti tuntematon, \"te olisitte kernaasti samoillut vielä\njonkun aikaa tämän moision liepeillä, eikö totta?\"\n\n\"Sen myönnän.\"\n\n\"Ka, uskokaa sanani, siinä menettelisitte epäviisaasti kahdesta\npätevästä syystä. Ensiksikään ette saisi tietää mitään enempää kuin\nminkä jo ehditte urkkia eli että tässä kartanossa on kapinallisten\npäämaja. Näette, että puhun teille avomielisesti.\"\n\n\"Se täytyy myöntää. Mutta mikä on sitten se toinen syy?\"\n\n\"Hyvin yksinkertainen! Joka hetki olette vaarassa, että teitä\ntervehditään luodilla, ja tiedättehän teksasilaisten olevan hyviä\ntarkk'ampujia.\"\n\n\"Se on totta, mutta tekin tiedätte, että se syy ei minun vaa'assani\npaljon paina.\"\n\n\"Anteeksi! Rohkeus ei, ainakaan minun mielestäni, ole siinä, että\naiheetta uhraa elämänsä, vaan päinvastoin siinä, että harkiten panee\nhenkensä alttiiksi, tarkoitan, uhraa sen sellaisen asian puolesta, joka\nmaksaa vaivan.\"\n\n\"Kiitos nuhdesaarnastanne, caballero.\"\n\n\"Lähdetäänkö?\"\n\n\"Hetikohta, kunhan suvaitsette minulle ilmoittaa, kuka olette ja mihin\nolette menossa.\"\n\n\"_By God_, eversti, sallikaa minun sanoa teille, että teillä on varsin\nlyhyt muisti! Mutta onhan viimeisen kohtauksemme jälkeen tapahtunut\nniin paljon, että unohtaminen ei ole mitään ihmeellistä. Yhdellä\nsanalla palautan mieleenne kaikki muistonne. Minä olen John Davis,\nentinen orjakauppias.\"\n\n\"Tekö!\" huudahti eversti kummastuksen elein.\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Ahaa\", jatkoi eversti ylväästi, pannen käsivartensa ristiin ja\nkatsellen häntä suoraan silmiin. \"Sitten meillä on eräs lasku\njärjestettävänä.\"\n\n\"Minä en luule, että minulta on koskaan jäänyt mitään järjestettävää,\neversti.\"\n\n\"Te unohdatte, mister John Davis, millä tavoin käytitte väärin\nluottamustani, pettääksenne minut.\"\n\n\"Niinkö? Te petytte, eversti. Silloin minun täytyisi olla\nmeksikolainen, mitä en Jumalan kiitos ole! Minä palvelin maatani\nniinkuin te palvelitte omaanne, siinä kaikki. Kapinassa kukin ponnistaa\npuolestaan, tiedättehän.\"\n\n\"Tuo sananparsi saattaa teille olla mukava, mister Davis, sen käsitän,\nmutta minä tunnen vain yhdenlaista uskollisuutta, suorasukaista ja\navokatseista toimintaa.\"\n\n\"Hm, siihen saattaisi tehdä paljonkin huomautuksia, mutta siitä ei\ntällä haavaa ole kysymys. Todistuksena, että te petytte ja teette\nväärin minua kohtaan, on, että minulla muutama minuutti sitten oli\nelämänne vallassani enkä halunnut sitä teiltä riistää.\"\n\n\"Siinä olette väärässä, sillä minä vannon teille, että jollette\npuolustaudu, niin minä riistän teiltä hetikohta omanne\", virkkoi\nmeksikolainen, vetäen pistoolinsa hanan vireeseen.\n\n\"Tämä on siis vakavaa?\"\n\n\"Perin vakavaa, uskokaa minua!\"\n\n\"Te olette hullu\", sanoi John Davis, kohauttaen olkapäitään. \"Mistä\nhitosta olette saanut sen päähänpiston, että tahdotte minut tappaa?\"\n\n\"Haluatteko puolustautua vai ettekö?\"\n\n\"Hetkinen! Mitä te mies ajattelette? Eikö ole mahdollista päästä\nyhteisymmärrykseen kanssanne?\"\n\n\"No, sananen sitten, mutta puhukaa lyhyeen.\"\n\n\"_By God!_ Tiedättehän, ettei minulla ole tapana pitkälti laverrella.\"\n\n\"Minä kuuntelen teitä.\"\n\n\"Miksi tuolla tavoin kahnaatte pyssynperäänne? Kosto on todellinen vain\nsilloin, kun se on täydellinen. Pistoolinpamaus olisi merkkinä teidän\nkuolemaanne, sillä teidät saarrettaisiin ja teidän kimppuunne\nhyökättäisiin yhtaikaa kaikilta puolilta, ennenkuin edes ehtisitte\npistää jalkanne jalustimeen. Senhän myöntänette?\"\n\n\"Niin kyllä, mister Davis, pahassa pulassa minä olen!\"\n\n\"Myöntänette\", jatkoi toinen yhä järkähtämättä, \"että en etsi arvotonta\nveruketta välttääkseni ottelua teidän kanssanne?\"\n\n\"Minä tiedän, että te olette urhoollinen.\"\n\n\"Kiitos! Minä en kiistele sen syyn pätevyydestä, joka kannustaa teitä\nhaluun vaihtaa laukauksia kanssani. Tekosyytä eivät teidänlaisenne\nmiehet tunne. Vakuutan kunniasanallani, että olen käytettävissänne minä\npäivänä ja millä hetkellä vain haluatte, todistajin tai todistajitta.\nOletteko siihen tyytyväinen?\"\n\n\"Eikö olisi parempi nousta ratsuillemme, karauttaa edessämme\navautuvalle tasangolle ja ratkaista asia heti?\"\n\n\"Se olisi minulle varsin mieluista, mutta valitettavasti täytyy minun\ntällä hetkellä kieltäytyä siitä ilosta. Minä toistan teille, ettemme\nainakaan tällä hetkellä voi taistella.\"\n\n\"Mutta syy, syy?\" huudahti nuori mies kuumeisen kärsimättömästi.\n\n\"Koska ehdottomasti tahdotte tietää syyn, niin voinhan sen teille\nsanoa. Minulla on tällä hetkellä hallussani perin tärkeitä\ntiedonantoja, sanalla sanoen, teksasilaisen armeijan päälliköt ovat\nvaltuuttaneet minut äärettömän tärkeissä asioissa saapumaan kenraali\nRubion, Galvestonin sotilaskuvernöörin, luo. Teidänlaisenne caballero\nkäsittää kyllä, että minulla ei ole oikeutta panna vaaraan elämää, joka\nei kuulu minulle.\"\n\nEversti kumarsi erinomaisen kohteliaasti, päästi pistoolinsa vireestä\nja pisti sen takaisin vyöhönsä.\n\n\"Minä olen hämilläni tapahtuman johdosta\", sanoi hän. \"Suonette minulle\nanteeksi, señor, että täten antauduin vihani valtaan. Minä tunnustan,\nettä käytöksenne on kauttaaltaan ollut arvokasta ja hienotunteista.\nRohkenen toivoa, että suotte minulle anteeksi.\"\n\n\"Älkäämme sitä enää muistelko, herra eversti. Heti kun olen päättänyt\ntehtäväni, on minulla kunnia asettua käytettäväksenne. Ja jos mikään ei\nteitä enää pidätä täällä, niin suuntaamme nyt yhdessä matkamme\nGalvestonia kohti.\"\n\n\"Tekemänne tarjouksen otan mielihyvällä vastaan. Välillämme vallitsee\naselepo. Suvaitkaa siis toistaiseksi lukea minut ystävienne joukkoon ja\nsellaisena kohdella.\"\n\n\"Se on sovittu. Olinkin varma, että lopuksi ymmärtäisimme toisemme.\nSatulaan siis ja matkalle!\"\n\n\"En parempaa pyydä, mutta haluaisin huomauttaa, että on vasta puoliyö.\"\n\n\"Tarkoitatte...?\"\n\n\"Että päivänkoittoon asti ja ehkä vielä myöhemminkin meidän on\nmahdotonta saada venettä, jolla pääsisimme saarelle.\"\n\n\"Älkää siitä olko huolissanne, eversti. Vene on minua odottamassa, ja\nsiinä tarjoan teille mielihyvällä paikan.\"\n\n\"Hm, kaikki toimenpiteenne ovat hyvin harkitut, herrat kapinoitsijat.\nTeiltä ei koskaan puutu mitään.\"\n\n\"Syy siihen on yksinkertainen. Haluatteko sen tietää?\"\n\n\"Tunnustan olevani utelias.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että tähän asti olemme vedonneet uskollisten\nkannattajaimme sydämeen emmekä heidän kukkaroonsa. Viha meksikolaista\nvaltaa vastaan luo jokaisesta älykkäästä ihmisestä meille hartaan\npuoluelaisen. Vapauden toivo hankkii meille kaiken, mikä meiltä\npuuttuu, -- siinä koko salaisuus. Tiedätte hyvin, eversti, että\ntaisteluhenki on ihmissydämelle synnynnäistä. Kapina tai vastustus,\nmiten vain haluatte, ei ole muuta kuin järjestettyä taisteluhenkeä.\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi eversti hymyillen.\n\nMolemmat viholliset nousivat toistaiseksi ystävinä ratsuilleen ja\najoivat rinnatusten pois.\n\n\"Teillä on perin omituisia ajatuksia ja mielipiteitä\", jatkoi eversti,\njota amerikkalaisen keskustelu huvitti.\n\n\"Eipä suinkaan!\" vastasi tämä huolettomasti. \"Nämä ajatukset ja\nmielipiteet ovat vain pitkän kokemuksen tulos. Minä en pyydä ihmiseltä\nenempää kuin mihin hänet on luotu ja kasvatettu, ja täten menetellen\nolen varma siitä, etten koskaan erehdy. Otaksukaamme, että\nmeksikolaiset karkoitetaan maasta ja että Teksasin hallitus\njärjestetään ja toimii säännöllisesti...\"\n\n\"No niin\", hymyili eversti, \"mitä silloin tapahtuisi?\"\n\n\"Tapahtuisi välttämättömästi\", vastasi järkkymätön amerikkalainen,\n\"että huomenna tai jonakuna muuna päivänä joku mielipuoli tai\nkunnianhimoinen kohoaisi kansan keskuudesta ja nousisi hallitusta\nvastaan. Heti hän saisi puoluelaisia, jotka tekisivät hänestä\nlipunkantajansa, ja samat miehet, jotka tänään ovat, täydellisesti\nkieltäen itsensä, valmiit vuodattamaan verensä meidän edestämme,\ntoimisivat samoin hänen hyväkseen -- eivät siksi, että heillä olisi\nsyytä valituksiin hallitusta vastaan, jonka tahtovat kukistaa, vaan\nyksinomaan tuon mainitsemani taisteluhengen kiihoittamina.\"\n\n\"Ohoh, tuopa jo menee liian pitkälle!\" huudahti eversti purskahtaen\nnauruun.\n\n\"Te ette usko minua? No hyvä, kuunnelkaa siis. Minä, joka teille puhun,\nolen tuntenut eräässä maassa, samantekevä missä, miehen, joka oli\nviettänyt kaiken ikänsä vehkeilyissä. Kerran hänelle onni hymyili ja\nhän sattumalta pääsi, tietämättä miksi tai miten, tasavallan\nkorkeimmalle kunniapaikalle, jonkinlaiseksi presidentiksi. Arvaatteko,\nmitä hän valtaan päästyään teki?\"\n\n\"_Canarios_, koetti tietenkin siinä pysyä!\"\n\n\"Erehdytte täydellisesti! Päinvastoin hän nousi kapinaan sitä\ninnokkaammin ja toimi siinä niin mainiosti, että kukisti itsensä ja\ntuomittiin elinkautiseen vankeuteen.\"\n\n\"Joten...?\"\n\n\"Joten hän hyvin luultavasti olisi kuollut tyrmässä, jollei hänen\nseuraajansa olisi häntä armahtanut.\"\n\nMolemmat miehet nauroivat vielä John Davisin sukkeluudelle, kun tämä\npysähdytti ratsunsa, viitaten everstille, että hän tekisi samoin.\n\nUpseeri noudatti kehoitusta.\n\n\"Olemmeko perillä?\" kysyi hän.\n\n\"Olemme melkein. Näettekö tuon veneen, joka keinuu tuolla rantakallion\njuurella?\"\n\n\"Näen kyllä.\"\n\n\"Se on se, joka vie meidät Galvestoniin.\"\n\n\"Entä hevosemme?\"\n\n\"Olkaa huoletta! Tuon kurjan töllin isäntä pitää niistä hyvän huolen.\"\n\nJohn Davis nosti silloin pillin huulilleen ja puhalsi kahdesti kimakan,\nlyhyen säveleen.\n\nMelkein heti avautui töllin ovi ja mies tuli esille. Mutta astuttuaan\naskeleen eteenpäin hän peräytyi heti kaksi, kaiketikin kummastuneena,\nkun näki kaksi miestä, vaikka oli ainoastaan yhtä odottanut.\n\n\"Hoi, Jaleo, hoi\", huusi John Davis, \"älkää menkö takaisin, _by God_!\"\n\n\"Tekö se siis olette?\" kysyi mies.\n\n\"Niin, jollei ehkä paholainen ole ottanut päälleen minun hahmoani!\"\n\nKalastaja kohautti tyytymättömänä päätänsä.\n\n\"Älkää laskeko moista leikkiä, John Davis\", nuhteli hän. \"Yö on pimeä\nja meri ärjyy; piru on siis tänä iltana liikkeellä.\"\n\n\"No, no, vanha potovalas\", kiirehti amerikkalainen, \"laittakaa veneenne\nkuntoon, meillä ei ole aikaa hukata. Tämä herrasmies on ystäviäni. Onko\nteillä _alfalfaa_ [apilakasvin laji] hevosillemme aitauksessanne?\"\n\n\"Kylläpä olisi kaunista, jos sitä puuttuisi! Hoi, Pedrillo, tulehan\ntänne, _muchacho!_ Ota näiden herrain hevoset ja vie ne tarhaan.\"\n\nTästä kutsusta lähti töllistä haukotellen laiha miehenvenkale,\nlähestyen matkustajia. Nämä olivat jo astuneet satulasta. Palvelija\ntarttui hevosia suitsista ja ryhtyi taluttamaan niitä mukanaan sanaa\nsanomatta.\n\n\"Lähdemmekö?\" kysyi John Davis.\n\n\"Niin pian kuin tahdotte\", vastasi kalastaja nyrpeänä.\n\n\"Toivoakseni teillä on kylliksi väkeä?\"\n\n\"Molemmat poikani ja minä -- se toki riittää lahden yli soutaaksemme!\"\n\n\"Te tiedätte sen epäilemättä paremmin kuin minä.\"\n\n\"Miksi sitten kysytte?\" murahti kalastaja kohauttaen olkapäitään ja\nsuunnaten askeleensa venettä kohden.\n\nToverukset seurasivat häntä.\n\nKalastaja ei ollut valehdellut. Yö oli myrskyinen, ja merellä\nloiskuivat korkeat laineet. Tarvittiin vanhan merimiehen koko taito,\njos mieli pyrkiä lahden poikki. Mutta kahden tunnin yhtämittaisen\njättiläisponnistuksen jälkeen saapui vene Galvestonin aallonmurtajalle\nja purki matkustajansa loukkaantumattomina. Sitten kalastaja\nodottamatta sanaakaan kiitokseksi käänsi aluksensa, palasi ulapalle ja\nhäipyi pian pimeään.\n\n\"Tässä me eroamme\", virkkoi John Davis everstille, \"sillä kumpikin\nmeistä lähtee eri tietä. Huomenaamulla kello yhdeksältä minulla on\nkunnia saapua kenraalin luo. Saanko toivoa, että siihen mennessä olette\npuhunut hänelle minusta kyllin suosittelevin sanoin, jotta hän ottaa\nminut hyvin vastaan?\"\n\n\"Siinä suhteessa teen kaiken voitavani.\"\n\n\"Kiitos ja hyvää yötä!\"\n\n\"Vielä sananen ennenkuin eroamme, jos suvaitsette.\"\n\n\"Olkaa hyvä, eversti.\"\n\n\"Tunnustan teille, että minua tällä hetkellä kiusaa ääretön\nuteliaisuus.\"\n\n\"Minkä suhteen?\"\n\n\"Vähän ennen teidän saapumistanne näin maakartanoon, johon sattuma oli\nminut johdattanut, saapuvan neljä miestä, jotka kantoivat viidettä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kuka se mies oli?\"\n\n\"Enpä totisesti tiedä hänestä enempää kuin tekään. Kaikki, minkä voin\nsanoa, on, että hänet tavattiin kello yhdeksän illalla virumassa\nkuolemaisillaan rannikolla, muutamain toveriemme ollessa siellä\nväijyksissä pitääkseen lahdenpoukamaa silmällä. Mutta kuka hän on ja\nmistä hän on tullut, siitä en tiedä mitään. Tiedän vain, että hänen\nruumiinsa on täynnä haavoja. Kun hänet nostettiin ylös, oli hänellä\nvielä kirves kouristuneessa kämmenessään. Siitä päättelin hänen\nkuuluneen meikäläisten niin onnellisesti anastaman korvetin,\n_Libertadin_, miehistöön. Siinä kaikki tiedot, jotka minun on\nmahdollista teille antaa. Vieläkö olisitte tahtonut enemmän kuulla?\"\n\n\"Sananen vain! Ken on se mies, jonka näin talossa ja jota siellä olevat\nhenkilöt nimittivät don Benitoksi?\"\n\n\"Hänet joudutte kyllä pian tuntemaan. Hän on Teksasin kapinan\nylipäällikkö. Enempää ei minun ole lupa teille sanoa. Näkemiin!\nHuomenna kello yhdeksältä kenraalin luona?\"\n\n\"Niinkuin sanotte.\"\n\nKohteliaasti puristettuaan toistensa kättä miehet erosivat ja saapuivat\nkaupunkiin kumpikin eri puoleltaan. Eversti meni kotiinsa ja John Davis\netsimään yösijaa jonkun liittolaisen luota, joita tiesi Galvestonissa\nolevan paljonkin.\n\n\n\n\nII\n\nNeuvottelu\n\n\nSiihen nopeuteen, jolla pahat uutiset leviävät, näkyy sisältyvän tähän\nasti käsittämätön salaisuus. Tuntuu siltä kuin joku sähkövirta\nkuljettaisi niitä huimaavassa pyörteessään ja häijyllä riemulla\nsirottelisi kaikkialle tielleen.\n\nJaguari ja El Alférez olivat ryhtyneet mitä huolellisimpiin\nvarokeinoihin, jotta retki pysyisi salassa eikä heidän menestyksensä\ntulisi tunnetuksi, ennenkuin he olivat ehtineet ryhtyä määrättyihin\ntoimenpiteisiin varmentaakseen näiden uhkarohkeiden yritysten tuloksen.\nLiikennelinjat olivat noilla seuduilla siihen aikaan ja ovat vielä\nnytkin perin harvat ja tukalat. Yksi ainoa henkilö, eversti Melendez,\ntiesi osapuilleen, mitä oli tapahtunut, mutta hänellähän ei ollut vielä\nollut tilaisuutta siitä mitään kertoa. Ja kuitenkin kierteli jo kaksi\ntuntia selostamaimme tapausten jälkeen kaupungilla hämärä huhu, jonka\nalkuperää ei kukaan tuntenut.\n\nNousevan vuoksen lailla laajeni huhu hetki hetkeltä paisuen yhä\nvaltavammaksi. Sillä, kuten tällaisissa oloissa aina tapahtuu, hävisi\nkummallisiin ja mahdottomiin yksityisseikkoihin upotettu totuus melkein\nkokonaan näkyvistä, ja sen tilalle sukeltausi ääretön röykkiö toinen\ntoistaan järjettömämpiä uutisia, jotka kuitenkin säikäyttivät väestöä\nja saattoivat sen ylenmäärin levottomaksi.\n\nMuun muassa sanottiin, että kapinalliset lähestyivät kaupunkia\npeloittavin, viisikolmatta-aluksisin laivastoin, joissa oli\nkymmenentuhatta miestä maallenousujoukkoja, runsaasti varustettuina\ntykeillä ja kaikenlaisilla ammuksilla.\n\nEi puhuttu mistään vähemmästä kuin että kapinalliset, joita muka\nliikkui vahvoina osastoina maaseudulla katkaisemassa kaiken\nliikeyhteyden kaupungin ja mantereen väliltä, hetimiten ryhtyisivät\nGalvestonia pommittamaan.\n\nPelko ei järkeile eikä tee laskelmia. Vaikka tunnustettuna tosiasiana\ntiedettiin, että kapinalliset eivät voineet koota niin mahtavaa\nlaivastoa ja armeijaa, ei kukaan silti epäillyt uutista, ja asukkaat,\njotka levottomin silmin tähystelivät merelle, kuvittelivat jokaisessa\nlokissa, jonka siipi välähti taivaanrannalla, näkevänsä teksasilaisen\nlaivaston ensimmäiset alukset.\n\nKenraali Rubiokin oli kovin levoton. Vaikkei hän täydellisesti\nuskonutkaan noita mielettömiä huhuja, tunsi hän tuollaisena salaisena\naavistuksena, joka ei koskaan petä, että vakavia tapauksia oli\näkillisen ukkoseniskun tavoin kohtaamassa kaupunkia.\n\nEverstin pitkittyvä poissaolo, jonka syitä kenraali ei tuntenut, lisäsi\nvielä hänen levottomuuttaan. Mutta tilanne oli liiaksi jännittynyt,\njottei hän olisi kaikin keinoin yrittänyt siitä suoriutua tai ainakin\nloihtia yhä yltyvää myrskyä taantumaan.\n\nValitettavasti oli Galveston asemaltaan ja kauppansa vuoksi aivan\namerikkalainen kaupunki, jonka asujaimistossa meksikolainen aines oli\nsuhteellisesti varsin vähän edustettuna. Kenraali tiesi ihan varmasti,\nettä kauppiaspiirit, koska suurliike oli pohjoisamerikkalaisten\nkäsissä, olivat kapinalle myötätuntoisia ja vain odottivat otollista\ntilaisuutta kohottaa naamionsa ja avoimesti tunnustaa värinsä.\nMeksikolainenkaan väestö ei suinkaan halunnut piirityksen vaaroja.\nTaistelun asemesta, joka aina vahingoittaa liikesuhteita, toivoi se\npikemminkin jotakin muuta, heitä suojelevaa järjestelyä. Pääomilla ei\nole isänmaata, ja valtiollisessakin suhteessa välittivät Galvestonin\nasukkaat pohjaltaan varsin vähän, kuuluivatko he teksasilaisiin vai\nmeksikolaisiin, kunhan kaupunkia ei vain hävitettäisi, sillä tuhosta\npelastuminen oli heille pääasia.\n\nKaiken tämän itsekkyyden ja erimielisyyden keskellä kenraali tunsi\nasemansa sitä hankalammaksi, kun hänellä oli vain perin heikko armeija,\njoka ei olisi kyennyt pitämään väestöä kurissa, jos se olisi mielinyt\nnousta kapinaan.\n\nTurhaan odotettuaan kello yhteentoista illalla everstin tuloa päätti\nkenraali, toivomuksessaan tietenkin pettyneenä, kutsuttaa luokseen\nkaupungin vaikutusvaltaisimmat liikemiehet neuvotellakseen heidän\nkanssaan keinoista, joilla kunkin etuja voitaisiin suojella ja, jos\nmahdollista, laittaa kaupunki puolustuskuntoon.\n\nKauppiaat noudattivat kenraalin kutsua, saapuen hänen luokseen\nkiireellä, joka amerikkalaista luonnetta vähemmän tuntevasta olisi\nnäyttänyt hyvältä enteeltä, mutta joka kenraaliin teki aivan\npäinvastaisen vaikutuksen.\n\nKellon lähestyessä puoli yhtä yöllä oli kenraalin salonki täynnä;\nkolmisenkymmentä liikemiestä, galvestonilaisten seurapiirien\nvaliojoukko, oli siellä koossa.\n\nHänen ylhäisyytensä José Maria Rubio, joka ennen kaikkea oli tarmokas,\navomielinen ja uskollinen mies, oli vakuuttunut, että kaikissa asioissa\noli parasta toimia rehellisesti ja käydä suoraan päämäärää kohti.\nEnsimmäisten tervehdysten jälkeen hän ryhtyi puhumaan mutkittelematta\nja rohkeasti, esittäen tilanteen lyhyesti ja selvään ja vedoten\nkaupungin arvokkaimpain asukkaitten apuun ja yhteistoimintaan, jotta\nuhkaavat vaarat voitaisiin välttää. Hän vakuutti rohkeasti, että hän\nheidän avullaan kykenisi pitämään puoliaan vaikkapa koko\nkapinallisarmeijaa vastaan ja pakottamaan sen perääntymään.\n\nLiikemiehet eivät suinkaan olleet odottaneet tällaista pyyntöä: se\naivan ällistytti heidät. Muutamaan minuuttiin he eivät osanneet mitään\nvastata. Heidän neuvoteltuaan keskenään hiljaisella äänellä otti vanhin\nja vaikutusvaltaisin vastatakseen kaikkien nimessä, puhuen siihen\nteeskennellyn avomieliseen sävyyn, joka on englantilais-amerikkalaisen\nluonteen pohjana ja joka kätkee niin paljon kaksimielisyyttä, että vain\nne, jotka eivät tunne Yhdysvaltain asukkaita, joskus antavat sen\nitsensä pettää.\n\nTämä kauppias, joka oli syntyisin Tennesseestä, oli nuoruudessaan\nharjoittanut melkein kaikkia niitä enemmän tai vähemmän kunniallisia\nammatteja, joiden avulla uudessa maailmassa saattaa varsin lyhyessä\najassa hankkia kaikki suuren varallisuuden ainekset. Saavuttuaan\norjakauppiaana Teksasiin hän oli vähitellen laajentanut liikettään ja\nmyöhemmin harjoittanut pörssipeliä, keinotellut viljakaupalla ja mitä\nlienee hommaillutkin! Sanalla sanoen hän oli niin pontevasti ahertanut,\nettä hänestä vajaan vuosikymmenen kuluessa oli tullut monen miljoonan\nomistaja.\n\nMoraaliltaan hän oli vanha viekas kettu, petollinen ja häikäilemätön\nkreikkalaisin vaistoin ja juutalaisin luontein. Hänen nimensä oli\nLionel Fisher. Hän oli pienikokoinen ja pyylevä, ulkonäöltään tuskin\nkuusikymmenvuotias, vaikka olikin sen iän jo kauan sitten sivuuttanut\nja läheni seitsemättä vuosikymmentänsä. \"_Señor general_\", virkkoi hän\nliehakoivalla äänellä, sitten kun ensin oli tervehtinyt nousukkaille\nominaiseen nöyrän korskeaan sävyyn, \"meitä huolestuttavat tavattomasti\nne ikävät uutiset, jotka teidän ylhäisyytenne on katsonut\nvelvollisuudekseen meille ilmoittaa. Kukaan ei ota suuremmassa määrässä\nosaa kohtalon kolhiman maamme onnettomuuksiin kuin me. Me valitamme\nsydämemme pohjasta sitä tilannetta, johon Teksas tällä haavaa on\njoutunut, sillä meidän varallisuutemme ja ihanteemme siitä\nensimmäiseksi kärsivät. Haluaisimme suurimpain uhrausten hinnalla\nehkäistä meitä uhkaavat vaarat ja kamalan onnettomuuden. Mutta ah,\nmitäpä me voimme! Emme mitään. Hyvästä tahdostamme ja hartaasta\nhalustamme huolimatta ja vaikka olisimme iloiset voidessamme todistaa\nteidän ylhäisyydellenne, että kaikki myötätuntomme on teidän\npuolellanne, ovat käsivartemme sidotut. Kaukana siitä, että apumme\nolisi Meksikon hallitukselle hyödyksi, se vain vahingoittaisi sitä,\nkoskapa rahvas ja kaikenlaiset satamakaupungeissa vilisevät heittiöt,\njotka Galvestonissa ovat enemmistönä, mielellään käyttäisivät hyväkseen\njotakin veruketta epäjärjestykseen ja nousisivat heti riehumaan, muka\nkapinallisia puolustaakseen, mutta tositeossa ryöstääkseen meidän\nomaisuutemme! Tämä miete siis pakottaa meidät vastoin tahtoamme\npysymään puolueettomina.\"\n\n\"Ajatelkaa, hyvät herrat\", vastasi kenraali, \"että teiltä pyytämäni\nuhraus on teille vallan mitätön asia. Antakoon jokainen teistä\nminulle tuhat piasteria. Eihän se toki ole liikaa pääomanne ja\nkauppatavaroittenne koskemattomuuden vakuudeksi! Sillä teidän\nkeräämällänne summalla minä kykenen varjelemaan teidät kaikesta\nvahingosta pestaamalla kylliksi miehiä lippujen alle, tehdäkseni\njokaisen kapinallisten puolelta kaupunkia vastaan yritetyn hyökkäyksen\nturhaksi.\"\n\nTämän näin suorasukaisesti lausutun vaatimuksen kuullessaan väänsivät\nliikemiehet naamansa pahaan irvistykseen, jota kenraali ei ollut\nhuomaavinaan.\n\n\"Tämä teiltä tällä hetkellä pyytämäni uhraus\", jatkoi hän, \"ei ole\nlainkaan kohtuuton. Eikö teidän tule vaaran uhatessa tarjota apuanne\nhallitukselle, jonka turvassa olette rikastuneet ja joka ei ole vielä\ntähän päivään asti teiltä mitään vaatinut, vaikka sillä olisi ollut\nsiihen täysi oikeus!\"\n\nTässä pulassaan eivät kauppiaat tienneet mitä vastata. He eivät\nsuinkaan olleet halukkaita luovuttamaan rahoja asian puolustukseksi,\njota he salaisilla ponnistuksillaan päinvastoin koettivat saattaa\ntappioon. Mutta kenraalin heitä tällä tavoin ahdistaessa joutuivat he\naivan hämilleen ja ymmälle. He eivät tohtineet kieltää vasten kasvoja,\nmutta vielä vähemmän he halusivat myöntää. Omituista kyllä, on totta,\nettä vähimmällä vaivalla rikastuneet ihmiset tavallisesti ovat juuri\nniitä, jotka enimmin pitävät kiinni varallisuudestaan!\n\nKaikista uuden maailman kansoista ovat pohjoisamerikkalaiset ne, jotka\nenimmin rakastavat rahaa. He rakastavat tuota keltaista metallia\nsyvällisen hartaasti. Raha on heille kaikki; rahaa ansaitakseen he\nuhraavat arastelematta ja säälimättä sukulaisensa ja ystävänsä.\nPohjoisamerikkalaiset ovat keksineet itsekkään ja kovin sydämettömän\nsananlaskun: _Time is money_ [aika on rahaa], joka mainiosti\npaljastaakin tuon kansan luonteen. Pyytäkää pohjoisamerikkalaiselta\nmitä haluatte, niin hän antaa sen teille, mutta älkää yrittäkö lainata\nhäneltä dollaria, sillä sen hän empimättä kieltää, olkoonpa hän\naikaisemmin joutunut teille kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan\ntahansa.\n\nSuuret amerikkalaiset vararikot, jotka muutama vuosi sitten\nhäikäilemättömyydellään säikähdyttivät vanhaa maailmaa, ovat\ntutustuttaneet meidät tuon kansan liikemoraaliin. Kauppasopimuksissaan\nse välttää aina selvää myöntämistä ja karttaa siihen määrin sisimpäin\najatustensa paljastamista vähäpätöisimmissäkin keskusteluissaan, että\nsiihen kansaan kuuluvat, peläten myöntämisellä sitoa käsiänsä, sanovat\njoka lauseensa lisäksi: _Luulisin -- kai -- arvatakseni_.\n\nKenraali Rubio, joka oli ollut kauan Teksasissa ja tullut päivittäin\npaljon tekemisiin amerikkalaisten kanssa, tiesi varsin hyvin, kuinka\nheihin oli suhtauduttava, eikä suinkaan säikähtänyt heidän\nhämmentyneistä kielloistaan, heidän uskollisuudenvakuutuksistaan tai\nheidän järkkyneistä kasvonilmeistään. Suotuaan heille hetkisen\nmiettimisaikaa ja nähtyään, etteivät he kyenneet antamaan mitään\npäättävää vastausta hän jatkoi puhettaan, lausuen tyynimmällä ja\nherttaisimmalla äänellään:\n\n\"Huomaan, señores, että niillä syillä, jotka minulla on ollut kunnia\nteille esittää, en ole onnistunut teitä saamaan asiasta vakuutetuiksi.\nSiitä olen kovin pahoillani. Valitettavasti meillä on nyt edessämme\nsellainen pula, jossa pitkät pohtimiset ovat mahdottomia. Siitä asti,\nkun tasavallan presidentti kunnioitti minua nimittämällä minut tämän\nvaltion sotilaspäälliköksi, on minulla aina ollut sydämenasiana tehdä\nteille mieliksi, ja olen koettanut parhaani, jotta ette liian\nrasittavasti tuntisi minulle annetun vallan painoa. Monissa tapauksissa\nolen itse lieventänyt korkeimmasta paikastani saamiani määräyksiä,\nmilloin ne ovat olleet teitä kohtaan liian ankaria. Rohkenen uskoa,\nettä suvaitsette myöntää minun olevan oikeassa sanoessani, että aina\nolette havainneet minut teitä kohtaan suopeaksi.\"\n\nLiikemiehet tietenkin kilvassa vakuuttelivat niin olevan.\n\nKenraali jatkoi:\n\n\"Valitettavasti ei se menettely nyt enää käy päinsä. Teidän\nitsepintaisen ja epäisänmaallisen kieltäytymisen vuoksi, jonka tällä\nhetkellä niin jyrkästi esitätte, on minun suureksi mielipahakseni pakko\npanna saamani määräykset kirjaimellisesti täytäntöön. Ne määräykset\nkoskevat teitä, señores, ja minä toistan, että minun suureksi\nmielipahakseni on mahdotonta lieventää niiden sisältöä.\"\n\nTämä ivallisella äänenpainolla lausuttu julistus sai liikemiehet\nvavahtamaan. He käsittivät, että kenraali valmistausi kostamaan\ntäydellä mitalla. Vaikkeivät he vielä tienneet mitä tapahtuisi,\nalkoivat he kuitenkin katua, että olivat noudattaneet lähetettyä kutsua\nja niin houkkiomaisesti saapuneet pistämään päänsä suden kitaan.\n\nKenraali hymyili kuitenkin yhä, mutta tuossa hymyssä oli kuitenkin\njotakin terävää ja ivallista, mikä ei heitä suinkaan rauhoittanut.\n\nJuuri silloin löi eräälle sivupöydälle asetettu kello kaksi.\n\n\"_Caramba_\", huudahti kenraali, \"onko niin myöhäinen? Kuinka nopeasti\naika kuluukaan teidän herttaisessa seurassanne! Hyvät herrat, meidän\ntäytyy lopettaa. En millään muotoa haluaisi pidättää teitä kauemmin\nperheittenne luota, varsinkaan kun te epäilemättä toivotte täältä jo\npääsevänne.\"\n\n\"Tosiaankin\", änkytti kauppias, joka siihen asti oli puhunut kaikkien\nnimessä, \"niin mielellämme kuin täällä olemmekin...\"\n\n\"On teillä vielä hauskempaa muualla\", keskeytti kenraali nauraen. \"Minä\nkäsitän sen täydellisesti, don Lionel, enkä haluakaan kauemmin käyttää\nkärsivällisyyttänne väärin. Minä pyydän teiltä vain jonkun minuutin\nvielä ja jätän teille senjälkeen vapaan toimintavallan. Olkaa siis\nhyvät ja istahtakaa vielä hetkiseksi.\"\n\nLiikemiehet tottelivat, vaihtaen salavihkaa epätoivoisen katseen\nkeskenään.\n\nKenraali näkyi tänä yönä olevan kuuro ja sokea, hän ei nähnyt eikä\nkuullut mitään.\n\nHän näppäsi kelloa, jolloin ovi aukeni ja eräs upseeri astui\nhuoneeseen.\n\n\"Kapteeni Saldana\", kysyi kenraali, \"onko kaikki valmista?\"\n\n\"Kyllä, kenraali\", vastasi upseeri kumartaen kunnioittavasti.\n\n\"Señores\", jatkoi kuvernööri, \"minä olen saanut Meksikon\nhallitukselta käskyn vaatia tämän kaupungin rikkailta liikemiehiltä\nkuudenkymmenentuhannen hopeapiasterin pakkoveron. Tiedättehän, señores,\nettä sotilaan on toteltava! Olin kuitenkin rohjennut vähentää summan\npuoleen, haluten parhaani mukaan teille osoittaa, että viimeiseen asti\nhuolehdin teidän eduistanne. Mielipahakseni ette ole tahtoneet minua\nymmärtää, mutta minulla ei ole muuta neuvoa kuin totella esimiehiäni.\nMääräys on tässä\", lisäsi hän ottaen pöydältä paperin, jonka levitti,\n\"se on epäämätön. Tahdon kuitenkin vielä myöntää teille viisi minuuttia\npäätöksenne tekemiseen, mutta tämän viimeisen tovin jälkeen täytyy\nminun täyttää velvollisuuteni, ja te tunnette minut tarpeeksi hyvin,\nseñores, tietääksenne, että minä sen teen, maksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Mutta, kenraali\", yritti vanha kauppias puolustautua, \"teidän\nylhäisyytenne sallinee minun huomauttaa, että summa on tavattoman\nsuuri!\"\n\n\"No, no, hyvät herrat! Teitähän on kolmekymmentä. Siitä tulee\nainoastaan kaksituhatta mieheen, mikä on teille pikkuseikka. Minä\ntarjouduin tyytymään puoleen, mutta te ette tahtoneet.\"\n\n\"Liikeasiat ovat jo useita vuosia olleet huonot, ja raha käy äärettömän\nniukaksi!\"\n\n\"Minulleko sen sanotte, don Lionel? Luulen tuntevani olosuhteet\nparemmin kuin kukaan.\"\n\n\"Jos myöntäisitte meille kuukauden tai edes kahden viikon ajan, niin\nkenties me yhteisvaroin ja äärettömin uhrauksin kykenisimme haalimaan\nkokoon puolet summasta.\"\n\n\"Ikävä kyllä, en voi myöntää teille tuntiakaan!\"\n\n\"Mutta, kenraali, sitten se on mahdotonta!\"\n\n\"Älkää joutavia! Varmaankaan ette ole vielä asiaa miettineet. Eikäpä se\nminuun kuulukaan -- näitä rahoja vaatiessani panen vain saamani ohjeet\ntäytäntöön. Nyt on teidän asianne miettiä, tahdotteko myöntyä vai\nettekö. Mieskohtaisesti olen kokonaan sen kysymyksen ulkopuolella.\"\n\n\"Tosiaankin, kenraali\", jatkoi vanha kauppias, joka kaikesta\noveluudestaan huolimatta käsitti kuvernöörin äänensävyn väärin,\n\"tosiaankin meidän on mahdoton mitään antaa.\"\n\nKaikki nyökkäsivät myöntymyksen merkiksi, eleillään säestäen\nikäesimiehensä sanoja.\n\n\"Hyvä on!\" vastasi kenraali yhä kylmemmän ivallisena. \"Asia on siis\nselvä. Mutta ettehän pitäne minua vastuunalaisena seurauksista, joita\nkieltonne voi teille aiheuttaa?\"\n\n\"Oi, kenraali, kuinka voisitte sellaista otaksuakaan!\"\n\n\"Kiitos! Te kuulitte, kapteeni?\" lisäsi hän, kääntyen upseerin puoleen,\njoka liikkumattomana seisoi ovella. \"Käskekää osasto sisälle.\"\n\n\"Kyllä, kenraalini.\"\n\nUpseeri läksi.\n\nKauppiaat vavahtivat säikähdyksestä. Tuo salaperäinen käsky tuotti\nheille paljon miettimistä, ja heidän levottomuutensa lisääntyi vielä,\nkun he kuulivat aseiden kalinaa pihoista ja lähenevän joukon raskaat\naskeleet.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, kenraali?\" huudahtivat he peloissaan. \"Olemmeko\nsiis joutuneet väijytyksen uhreiksi!\"\n\n\"Kuinka niin?\" vastasi kuvernööri. \"Ah, anteeksi! Unohdin mainita\nteille tämän määräyksen loppusanat, jotka erityisesti kohdistuivat\nteihin. Mutta pianhan sen selvitän. Minun on käsketty ammuttaa kaikki\nne, jotka kieltäytyvät antamasta osaansa hallituksen vaatimaan lainaan\nja siten auttamasta sitä suoriutumaan pahanilkisten aikaansaamasta\näärettömästä ahdingosta.\"\n\nJuuri silloin avautui kaksoisovi, ja viidenkymmenen miehen suuruinen\njoukko-osasto astui ääneti amerikkalaisten kauppiaiden taakse,\nympäröiden heidät joka puolelta.\n\nNämä olivat pikemmin kuolleita kuin eläviä; he luulivat näkevänsä\nkamalaa unta, olevansa hirveän painajaisen kourissa.\n\nVarmoina, että kenraali ei häikäilisi panna uhkaansa täytäntöön, eivät\nkauppiaat tienneet, miten päästä tästä pahasta pulasta.\n\nKuvernööri itse ei ollut rahtuakaan muuttanut sävyään, hänen kasvonsa\nolivat herttaiset ja ääni lempeä:\n\n\"Niin, señores\", virkkoi hän, \"sallikaa minun lausua sydämellisimmät\nvalitteluni. -- Kapteeni, viekää nämä herrat mukaanne ja kohdelkaa\nheitä kaikella sillä huomaavaisuudella, jota heidän surullinen asemansa\nvaatii.\"\n\nSitten hän kumarsi ja liikahti lähteäkseen.\n\n\"Hetkinen, _by God_!\" huudahti vanha kauppias aivan häkeltyneenä\nlähenevän kuoleman uhasta. \"Eikö tätä asiaa voitaisi millään tavoin\njärjestää, kenraali!\"\n\n\"Minun tietääkseni vain yhdellä keinolla; maksamalla!\"\n\n\"Niin kyllä\", huudahti toinen; \"mutta, ah, mehän olemme vararikon\npartaalla!\"\n\n\"Mitäpä minä sille voin? Te tiedätte ja olette itse myöntäneet, että\nminulla ei ole mitään osaa tässä onnettomassa jutussa.\"\n\n\"Oi\", huudahtivat kauppiaspoloiset kuorossa, \"eihän kenraali saata\nmeitä näin surmauttaa! Me olemme perheenisiä! Mihin joutuvat vaimomme\nja lapsemme?\"\n\n\"Minä säälin teitä, mutta valitettavasti minulla ei ole muuta neuvoa.\"\n\n\"Kenraali!\" huudahtivat he laskeutuen polvilleen, \"armoa, kaiken sen\nnimessä, mikä teille on rakkainta! Me rukoilemme teitä!\"\n\n\"Olen tosiaan epätoivoissani tapahtuman johdosta ja tahtoisin auttaa\nteitä, mutta valitettavasti minulta puuttuu siihen keinoja, ettekä\ntekään millään tavoin auta minua.\"\n\n\"Ah\", huudahtivat he jälleen, nyyhkyttäen ja epätoivoisesti ristiten\nkätensä.\n\n\"Tiedänhän minä, ettei teillä ole rahaa. Siinähän se vaikeus on,\nvoittamaton vaikeus, sen saatte uskoa. Mutta katsotaanpa\", lisäsi hän\nnäyttäen miettivän.\n\nMiesparat, jotka tunsivat olevansa niin lähellä kuolemaa, tarkkasivat\nhäntä toivosta loistavin silmin.\n\nOli jokseenkin pitkä äänettömyys, jonka kuluessa olisi voinut kuulla\nsydämen sykkivän kaikkien näiden povessa, jotka tiesivät elämänsä tai\nkuolemansa riippuvan tuosta miehestä ja jotka läähättivät hänen heitä\nkatsellessaan.\n\n\"Kuulkaahan\", jatkoi kenraali, \"jotakin voinen tehdä hyväksenne, ja\nuskokaa, että niin menetellessäni otan kannettavakseni äärettömän\nedesvastuun. Teitähän on kolmekymmentä?\"\n\n\"Niin, kolmekymmentä, teidän arvoisuutenne\", huudahtivat kauppiaat\nyhteen ääneen.\n\n\"No niin, vain kymmenen teistä ammutaan! Saatte ne itse valita\nkeskuudestanne. Valitsemanne miehet viedään pihaan ja teloitetaan heti.\nMutta älkää nyt enää pyytäkö minulta mitään, sillä minun täytyisi\nvastata kieltävästi! Ja jotta teillä olisi kyllin aikaa harkitsevaan\nvalintaan, myönnän teille sitä varten kymmenen minuuttia.\"\n\nTämä kenraalin viimeisin keksintö oli kieltämättä taitava temppu. Tällä\npäätöksellään murtaen kauppiaiden keskuudessa siihen asti vallinneen\nyksimielisyyden ja asettamalla heidät toisiaan vastaan hän tiesi\nvarmasti saavuttavansa tuloksen, joka muuten olisi luultavasti jäänyt\nsaavuttamatta. Sillä kenraalin kunnian vuoksi, hänen uransa kun tähän\nasti oli ollut puhdas julmuuksista ja tämänlaatuisista teoista,\notaksumme mielellämme, että kuoleman uhkaus oli hänellä vain keinona\ntaivuttaakseen nämä miehet, joiden tiesi olevan hänen edustamansa\nhallituksen vastustajia, hellittämään kukkaronsa nauhat, ja ettei hän\nolisi ollut niin verrattoman raaka ja kiristämällä asiat äärimmilleen\nmäärännyt kolmekymmentä kaupungin arvossapidettyä miestä näin\nkylmäverisesti ammuttaviksi.\n\nMikä kenraali Rubion aikomus lienee ollutkin, uskoivat amerikkalaiset\nhänen sanansa ja menettelivät sen mukaan.\n\nPari, kolme minuuttia epäröityään saapuivat liikemiehet toinen toisensa\nperästä antamaan suostumuksensa lainaan.\n\nMutta heidän luikertelunsa maksoi heille tuhat piasteria mieheen.\n\nSe kävi kalliiksi! Ja meidän on todettava, että he siihen perin\nvastahakoisesti suostuivatkin. Mutta sotilaat seisoivat valmiina\ntottelemaan päällikkönsä pienintä viittausta, pyssyt olivat panostetut\nja piha parin askeleen päässä! Siinä ei ollut peräytymisen\nmahdollisuutta.\n\nEikä kenraali päästänytkään heitä näin helpolla. Amerikkalaiset\nkuljetettiin vuoronsa jälkeen upseerin johdolla ja neljän sotamiehen\nvartioimina koteihinsa, ja oli käsketty ampua vanki ensimmäisestä\npakoyrityksestä. Vasta sitten kun kenraalilla oli nuo kaksituhatta\npiasteria hallussaan, lähetettiin toinen vanki samalla tavoin kotiinsa.\nTätä kesti, kunnes summa oli koossa.\n\nSalissa ei ollut enää muita kuin vanha Lionel ja kenraali:\n\n\"Oi, teidän arvoisuutenne\", virkkoi tämä moittivaan sävyyn, \"onko\nmahdollista, että te, joka tähän päivään asti olette ollut meitä\nkohtaan niin ystävällinen, aioitte ryhtyä moiseen hirmutyöhön?\"\n\nKenraalia nauratti.\n\n\"Uskotteko siis, että olisin sen tehnyt?\" vastasi hän kohauttaen\nolkapäitään.\n\nKauppias löi epätoivoisesti otsaansa.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"me olemme houkkioita!\"\n\n\"Peijakas! Kylläpä teillä on huono käsitys minusta! _Caramba_, en minä,\nherraseni, sellaisia tekoja tee.\"\n\n\"Ahaa\", nauroi kauppias, \"meitä on siis vielä kaksi pelissä!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Minähän en ole vielä maksanut, hiisi vieköön!\"\n\n\"Siis...?\"\n\n\"Nyt kun tiedän, kuinka asia on, en minä maksakaan.\"\n\n\"Luulinpa teitä totisesti älykkäämmäksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ka, ettekö käsitä, että saattaa kavahtaa kolmenkymmenen henkilön\nteloittamista, mutta että kun on yhdestä kysymys, jolla on\nomallatunnollaan niin paljon rikoksia kuin teillä, hänen teloitustaan\npidettäisiin oikeana toimenpiteenä, johon ryhtyessä ei epäröidä?\"\n\n\"Siis te ammuttaisitte minut?\"\n\n\"Aivan arastelematta.\"\n\n\"Kah, kah, kenraali, te olette tosiaan ovelampi minua!\"\n\n\"Te imartelette minua, señor Lionel.\"\n\n\"En suinkaan. Lausuin vain ajatukseni: te pelasitte hyvin.\"\n\n\"Olette asiantuntija.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi toinen vaatimattomasti hymyillen. \"Säästääkseni\nteiltä vaivan teloituttaa minut, tahdon itse teloittaa itseni\", lisäsi\nhän, penkoen hyvätuulisen näköisenä takkinsa sivutaskua.\n\nHän veti sieltä esille Englannin pankin seteleillä täytetyn lompakon ja\nlatoi pöydälle kahdentuhannen piasterin summan.\n\n\"Nyt on minun vain kiitettävä teitä\", virkkoi kenraali, tarttuen\nseteleihin.\n\n\"Ja minun teidän ylhäisyyttänne\", vastasi toinen.\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Siksi, että olette antanut minulle opetuksen, jota tilaisuuden tullen\nkäytän hyväkseni.\"\n\n\"Olkaa varuillanne, señor Lionel!\" sanoi kenraali hienosti hymyillen.\n\"Ehkä ette aina joudu tekemisiin niin hyväsävyisen miehen kanssa kuin\nminun.\"\n\nKauppias pisti lompakon takaisin taskuunsa, kumarsi kenraalille ja\nläksi.\n\nKello oli kolme. Rahojen suoritus oli tapahtunut vajaassa tunnissa. Se\noli ripeää toimintaa.\n\n-- Poloisia miekkosia, nuo kitkuttajat! -- tuumi kenraali jäätyään\nyksikseen. -- Jollemme tulisi tekemisiin vuorelaisten ja talonpoikain\nkanssa, suoriutuisimme halvalla tästä väestöstä.\n\n\"Kenraali\", virkkoi adjutantti raottaen ovea, \"eversti Melendez kysyy,\nsuvaitsisitteko yön myöhäisestä hetkestä huolimatta päästää hänet\npuheillenne.\"\n\n\"Vai on eversti Melendez täällä\", huudahti kenraali kummastuneena.\n\n\"Juuri saapunut, kenraali. Sallitteko hänen tulla sisälle?\"\n\n\"Tietysti! Tulkoon hän sisälle, tulkoon heti paikalla!\"\n\nMuutaman silmänräpäyksen kuluttua astui eversti huoneeseen.\n\n\"Vihdoinkin täällä?\" tervehti kenraali ja meni häntä vastaan. \"Luulin\nteidän kuolleen tai joutuneen vangiksi.\"\n\n\"Vähältä on pitänyt, ettei minulle ole tapahtunut jompaakumpaa.\"\n\n\"Ohoh! Teillä on siis jotakin vakavaa minulle kerrottavana?\"\n\n\"Perin vakavaa ja tärkeää, kenraali.\"\n\n\"Oh peijakas! Istuutukaahan, ystäväni, niin juttelemme.\"\n\n\"Ensiksikin, kenraali\", vastasi eversti, \"tiedättekö, kuinka asiamme\novat?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Hyvä Jumala! Vain sitä, että kenraali ei kenties ole saanut tietoa\neräistä tapahtumista.\"\n\n\"Olenhan kuullut huhuja vakavista tapahtumista, kuitenkaan mitään\nvarmasti tietämättä.\"\n\n\"Kuunnelkaa siis! Korvetti _Libertad_ on kapinallisten hallussa.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti kenraali hypähtäen nojatuolissaan.\n\n\"Kenraali\", sanoi nuori upseeri surullisella äänellä, \"minulla on\nteille ilmoitettavana vieläkin vakavampi uutinen.\"\n\n\"Anteeksi, ystäväni, kenties erehdyn, mutta minusta ei tunnut kyllin\nuskottavalta, että huviretkellänne, jolta nyt palaatte, olisitte voinut\nhankkia niin varmoja tietoja.\"\n\n\"Kenraali, kapinalliset eivät ole ainoastaan anastaneet korvetti\n_Libertadia_, vaan ovat päässeet niemekkeen linnoituksen herroiksi.\"\n\n\"Oh\", huudahti kenraali, nousten rajusti, \"tällä kertaa on eversti\nsaanut vääriä tietoja. Niemekkeen linnoitus on valloittamaton.\"\n\n\"Sen valtasi tunnin kuluessa kolmekymmentä Jaguarin johtamaa sissiä.\"\n\nKenraali kätki pään käsiinsä kuvaamattomin epätoivon ilmein.\n\n\"Voi, tämä on liiaksi yhdellä kertaa!\" valitti hän.\n\n\"En ole vielä puhunut kaikkea\", vihlaisi everstin ääni kenraalin\nkorvia.\n\n\"Mitä teillä vielä on kauheampaakin minulle ilmoitettavana?\"\n\n\"Sellaista, mikä saa teidät hypähtämään kiukusta ja punehtumaan\nhäpeästä, kenraali.\"\n\nVanha soturi laski kätensä sydämelleen ikäänkuin pysähdyttääkseen sen\nhurjan sykinnän ja lausui everstille äänellä, jossa värähti ääretöntä\nkohtaloonsa alistumista:\n\n\"Puhukaa, ystävä, minä olen valmis kaikki kuulemaan.\"\n\nEversti oli tovin vaiti. Vanhan, urhean soturin epätoivo sai kylmät\nväreet karmimaan hänen selkäpiitään.\n\n\"Kenraali\", ehdotti hän, \"ehkä olisi parempi jättää huomiseksi, mitä\nminulla on teille kerrottavaa. Te näytätte väsyneeltä, eikä merkitse\npaljon, kuuletteko sen muutamaa tuntia ennemmin tai myöhemmin.\"\n\n\"Eversti Melendez\", virkkoi kenraali heittäen nuoreen upseeriin syvän\nkatseen, \"näissä olosuhteissamme on minuutti vuosisadan arvoinen. Minä\nkäsken teidän puhua.\"\n\n\"Kapinalliset haluavat keskustella rauhan ehdoista\", vastasi eversti\nlyhyesti.\n\n\"Keskustellako rauhan ehdoista minun kanssani?\" vastasi kenraali hiven\nivan värähdystä äänessään. \"Nuo _caballeros_ osoittavat minulle suuren\nkunnian! Ja minkä vuoksi he sellaista ehdottavat?\"\n\n\"Sen vuoksi, että luulevat kykenevänsä valloittamaan Galvestonin. Mutta\nverenvuodatuksen välttämiseksi he mieluimmin hieroisivat sovintoa\nkanssanne.\"\n\nKenraali nousi ja harppaili horjahtelevin askelin muutaman minuutin\nsalin lattialla. Sitten hän pysähtyi äkkiä everstin eteen ja kysyi:\n\n\"Ja mitä te minun asemassani tekisitte?\"\n\n\"Minä suostuisin keskustelemaan\", vastasi nuori upseeri lyhyesti, mutta\nvarmaan sävyyn.\n\n\n\n\nIII\n\nTurvapaikka\n\n\nTämän niin avomielisesti lausutun neuvon jälkeen seurasi jokseenkin\npitkä äänettömyys.\n\nEversti jatkoi ensimmäisenä keskustelua.\n\n\"Kenraali\", virkkoi hän, \"nähtävästi te ette tiedä mitään viime\nvuorokauden tapahtumista.\"\n\n\"Kuinkapa minä tietäisin? Ne pahuksen kapinalliset ovat järjestäneet\nsissijoukkoja, jotka pitävät maaseutua hallussaan ja katkaisevat niin\ntarkoin kaiken yhteyden, että kahdestakymmenestä vakoojasta, jotka olen\nlähettänyt tiedustusretkelle, ei ainoakaan ole palannut.\"\n\n\"Eikä palaakaan, olkaa varma siitä.\"\n\n\"Mitä siis on tehtävä?\"\n\n\"Kysyttekö todellakin minun mielipidettäni, kenraali?\"\n\n\"Vakuutan kunniasanallani, että tosiaankin tahdon tietää mielipiteenne,\nsillä meistä kaikista näytte te olevan ainoa, joka varmasti tiedätte,\nmitä tapahtuu.\"\n\n\"Niin kyllä, minä yksin sen tiedän. Kuunnelkaa siis, älköönkä\nkuulemanne teitä ollenkaan kummastuttako, sillä kaikki on totista\ntotta. Tiedot, jotka minulla on kunnia teille ilmoittaa, sain tuskin\nkolme tuntia sitten Jaguarilta itseltä Salto del Fraylen luona, jonne\nhän oli pyytänyt minua saapumaan keskustellaksemme henkilökohtaisista\nasioista, tähän kysymykseen aivan kuulumattomista.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi kenraali heikosti hymyillen. \"Jatkakaa, minä\nkuuntelen teitä mitä tarkkaavaisimmin.\"\n\nEversti tunsi punehtuvansa päällikön hiukan ivallisesta katseensa,\nmutta hillitsi itsensä ja jatkoi:\n\n\"Parilla sanalla kertoen on asianlaita näin: Sillä välin kun jotkut\npäättäväiset miehet Amerikan lipulla purjehtivan rosvoprikin avulla\nvaltasivat yllätyksellä korvetti Libertadin...\"\n\n\"Korvetti _Libertadin_, joka oli uhkeimpia sotalaivojamme!\" keskeytti\nkenraali huoaten.\n\n\"Niin, kenraali, valitettavasti se nyt on tapahtunut tosiasia. Sillä\nvälin tunkeutuivat toiset, Jaguarin itsensä johtamat, kapinalliset\nniemekkeen linnoitukseen ja valtasivat sen miekaniskutta.\"\n\n\"Mutta johan te haastelette mahdottomia!\" keskeytti vanha soturi\nsuuttumuksen elein.\n\n\"Kaikki, mitä kerron, on aivan totta, kenraali.\"\n\n\"Korviini ehtineet hämärät huhut olivat saaneet minut otaksumaan, että\nkapinalliset olivat tuottaneet meille uuden kolauksen, mutta näin\nkauheata onnettomuutta en suinkaan aavistanut.\"\n\n\"Sotilaan kunniasanalla vannon, kenraali, että en kerro teille muuta\nkuin ehdottoman totuuden.\"\n\n\"Minä uskon teitä, ystäväni. Tiedänhän, kuinka urhoollinen ja\nluotettava te olette. Mutta minulle kertomanne uutinen on niin kamala,\nettä vastoin parempaa tietoani tahtoisin sitä epäillä.\"\n\n\"Valitettavasti se on mahdotonta.\"\n\nSuuttumuksen vallassa, joka oli sitä peloittavampi, kun se oli\nkeskitetty, käveli kenraali pitkin askelin salissa, puiden nyrkkiä ja\njupisten puoliääneen katkonaisia sanoja.\n\nEversti seurasi häntä surullisella katseella, yrittämättäkään lausua\nhänelle mitään joutavia lohdutuksen sanoja, jotka kaukana siitä että\nlieventäisivät tuskaa, päinvastoin tekevät sen vihlovammaksi.\n\nTuokion päästä kenraalin vihdoin onnistui kylliksi hillitä tunteensa\nkirkastaakseen otsansa ja sulkeakseen sydämeensä haikean surunsa. Hän\npalasi istumaan everstin viereen ja lausui, tarttuen ystävällisesti\nhänen käteensä:\n\n\"Te ette ole vielä ilmaissut minulle mielipidettänne.\" Ja hän koetti\nhymyillä.\n\n\"Jos vakavissanne vaaditte minua puhumaan, niin minä puhun, kenraali\",\nvastasi nuori mies, \"vaikka olenkin jo etukäteen varma, että\najattelemme asiasta ihan samoin.\"\n\n\"Hyvin luultavaa. Mutta niin ansiokkaan miehen mielipide kuin teidän,\nrakas eversti, on aina arvokas, ja olisin utelias tietämään, olenko\ntosiaan teidän kanssanne yhtä mieltä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, kenraali. Näin minä ajattelen: Meidän voimamme ovat\nriittämättömät kestääksemme tehokasta hyökkäystä. Kaupunki on varsin\nvihamielinen meitä kohtaan. Olen varma, että se vain odottaa\ntilaisuutta noustakseen ja yhtyäkseen kapinallisiin. Toiselta puolen\ntaas olisi äärettömän tyhmää sulkeutua kaupunkiin, josta ulospääsy on\nmahdoton ja jossa meidän olisi pakko antautua, mikä painaisi\nmeksikolaisten aseisiin pesemättömän tahran. Meillä ei tätä nykyä ole\ntoivottavissa mitään apua Meksikon hallitukselta, sitä kun alati\nkammitsoivat kaikenlaiset kunnianhimoiset onnenonkijat. Se ei siis voi\najatella meidän tehokasta auttamistamme joko lähettämällä joukon\npäättäväisiä miehiä tai tekemällä edes eksytysrynnäkön meidän\nhyväksemme.\"\n\n\"Se, mitä sanotte, on valitettavasti liiankin totta. Me olemme\njätettyinä omaan varaamme.\"\n\n\"Jos me nyt itsepintaisesti sulkeudumme kaupunkiin, on mielestäni\nselvä, että meidän lopuksi on pakko antautua. Kun kapinalliset\nhallitsevat merta, on tappiomme ainoastaan ajankysymys. Mutta jos\nlähdemme omin ehdoin, käy asia paljon yksinkertaisemmaksi.\"\n\n\"Silloin täytyisi taipua neuvottelemaan niiden lurjusten kanssa?\"\n\n\"Niin minä vastikään arvelin, mutta luulen, että se nöyryytys on\nhelposti vältettävissä.\"\n\n\"Millä tavalla? Sanokaa, sanokaa, ystäväni!\"\n\n\"Rauhan hieroja, jonka kapinalliset lähettävät, ei voi ehtiä\nkaupunginneuvostoon ennen kello yhdeksää aamulla. Mikä teitä estää,\nkenraali, lähtemästä kaupungista ennen hänen tuloaan?\"\n\n\"Hm\", virkahti kenraali, kuunnellen nuoren upseerin sanoja yhä\ntarkkaavammin, \"te siis neuvotte minua pakenemaan?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi eversti; \"muistakaahan, kenraali, että sodan\nperiaatteiden mukaan ei perääntyminen ole pakenemista. Jos pääsemme\nmaaseudun herroiksi jättämällä kaupungin kapinallisten haltuun,\nsaatamme heidät taitavalla peräytymisellämme samaan vaikeaan\ntilanteeseen, jossa nykyisin itse olemme. Avoimella kentällä kykenemme\nsotakurimme avulla siihen, mikä meillä täällä olisi mahdotonta,\nnimittäin pitämään puoliamme nelinkertaista ylivoimaa vastaan.\nSaatuamme kenraali Santa-Annalta lisäjoukkoja, joita hän luultavasti\ntuo mukanaan, tunkeudumme takaisin Galvestoniin, jota kapinalliset\neivät rohkenisi puolustaa meitä vastaan. Tämä on minun mielipiteeni,\nkenraali, ja se suunnitelma, jota minä noudattaisin, jos minulla olisi\nkunnia olla tämän valtion kuvernööri.\"\n\n\"Niin\", vastasi kenraali, \"teidän antamallanne neuvolla olisi eräitä\nmahdollisuuksia viedä meidät onnelliseen tulokseen, jos sitä kävisi\nnoudattaminen. Ikävä vain, että olisi hupsua luottaa kenraali\nSanta-Annan tukeen. Hän sallii meidät musertaa, ehkei omasta\ntahdostaan, mutta siksi, että olosuhteet hänet siihen pakottavat ja\nsenaatti alati kahlehtii hänen liikkeensä.\"\n\n\"Tässä asiassa en voi yhtyä otaksumaanne, kenraali. Olkaa varma, että\nsenaatti, niin vihamielinen kuin se tasavallan presidenttiä kohtaan\nlieneekin, ei sekään halua menettää Teksasia. Sitäpaitsi täytyy meidän\ntässä tapauksessa pitää pakkoa hyveenä. Olisihan meidän puoleltamme\ntuiki mieletöntä jäädä tänne odottamaan vihollisen rynnäkköä.\"\n\nKenraali näkyi epäröivän muutaman minuutin, sitten hän, tehden äkkiä\npäätöksen, kilautti kelloa.\n\nMuuan adjutantti astui sisälle.\n\n\"Saapukoot kaikki ylemmät upseerit tänne puolen tunnin kuluessa\",\nvirkkoi hän. Adjutantti kumarsi ja läksi.\n\n\"Te tahdotte sitä\", jatkoi kenraali kääntyen everstiin.\n\n\"No, olkoon niin! Minä suostun noudattamaan neuvoanne. Sitäpaitsi\nlieneekin se ainoa pelastuksen tie, mikä meillä tällä hetkellä on.\"\n\nEuroopassa, jossa on totuttu taistelutantereilla näkemään suuret\nmieslaumat hyökkäämässä toisiaan vastaan, hymyiltäisiin, jos\nkuultaisiin nimitettävän armeijaksi pientä kourallista, joka ei meillä\nriittäisi rykmentiksikään. Mutta on muistettava, että uusi mantere,\nPohjois-Amerikan Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on varsin heikosti\nkansoitettu. Asukkaat ovat hajaantuneina äärettömille aloille, ja\nsuurimmatkin säännölliset joukko-osastot kohoavat lukumäärältään\nharvoin viiteen tai kuuteen tuhanteen mieheen. Armeijassa on\ntavallisesti vain viisi- tai kahdeksantoista sataa sotamiestä kaikki\naselajit -- jalkaväki, tykistö, ratsumiehet y.m. -- mukaan luettuina.\nJa millaisia ovat nuo sotilaat! Tietämättömiä, huonosti palkattuja ja\nhuonosti aseistettuja, jotka vain puoliksi tottelevat päälliköitään,\nyhtä tietämättömiä kuin he itsekin ja siis mitään luottamusta\nherättämättömiä.\n\nMeksikossa ei sotilasammatti suinkaan ole kunnioitettu, kuten\nRanskassa, vaan päinvastoin niin halveksittu, että upseerit ja\nsotamiehet ovat tavallisesti hunningolle joutuneita miehiä, joilta\nkaikki muut urat ovat suljetut.\n\nMuutamin kunniakkain poikkeuksin upseerit ovat velkaantuneita ja\nhuonomaineisia miehiä, jotka tuntevat ammattinsa niin kehnosti ja\npuutteellisesti, että typerin ranskalainen korpraali voisi heille antaa\nopetusta.\n\nSotamiehet taasen pestataan yksinomaan kerjäläisten, varkaiden ja\nmurhaajain joukosta.\n\nArmeija onkin maalle todellisena vitsauksena. Se asettaa ja kukistaa\nhallitukset, jotka Meksikossa seuraavat toisiaan aivan huimaavalla\nvauhdilla, joten tässä poloisessa maassa sen niin sanotusta\nvapautuksesta alkaen on ollut lähes kolmesataa _pronunciamientos_ eli\nvallankumousta, kaikki armeijan järjestämiä upseerien hyväksi, joiden\nainoana pyrintönä on kohota vallassa. [Romaani on kirjoitettu 80 vuotta\ntakaperin. Suom.]\n\nMainitsemastani säännöstä on kuitenkin poikkeuksia. Olemme tunteneet\nuseitakin hyvinoppineita ja kunnioitettavia meksikolaisia upseereja,\nmutta valitettavasti on heidän lukumääränsä niin pieni, että eivät\nkykene epäkohtaa korjaamaan, vaan täytyy heidän alistua sellaiseen,\nmitä eivät voi estää.\n\nKenraali Rubio oli Meksikon armeijan ylipäällystön joukossa kieltämättä\nkunnioitettavimpia. Kuitenkin olemme nähneet, ettei hän lukenut viaksi\ntilaisuuden sattuessa kiristää pakkoveroa niiltäkin, joita hänen\nvelvollisuutensa olisi ollut suojella kaikelta kiskomiselta. Tästä\ntuhannen joukosta poimitusta esimerkistä voimme päätellä, mihin\ntekosiin muut kenraalit saattoivat ryhtyä.\n\nKenraali Rubion komennettavaksi määrättyyn ja Galvestoniin suljettuun\narmeijaosastoon kuului vain yhdeksänsataaviisikymmentä miestä upseereja\nja sotilaita, joihin tosin saattoi annetusta merkistä liittyä\nkolmisensataa moneksi pikkuvartioksi eri kohtiin rannikolle siroiteltua\npeitsimiestä. Kykenemättä kaupunkia tehokkaasti puolustamaan saattoi\ntämä joukko kuitenkin hyvin hillitä hyökkäykset kapinallisten taholta,\njoilla oli kehnompi aseistus ja jotka olivat paljon huonommin\nharjoitettuja ja kurittomampia.\n\nKenraali oli nopeasti käsittänyt everstin hänelle antaman neuvon\nkantavuuden. Viimemainitun ehdottamana suunnitelma oli todellakin ainoa\nmahdollinen, ja niinpä hän siihen heti suostuikin.\n\nOli vain toimittava nopeasti. Aurinko oli nousemassa, ja alkava päivä\noli sunnuntai. Oli siis tärkeätä, että meksikolainen armeija poistuisi\nkaupungista ennen messun päättymistä eli ennen kello yhtätoista\naamupuolella.\n\nSyy siihen oli seuraava:\n\nKaikissa orjia pitävissä valtioissa ja varsinkin Teksasissa on\nomituinen tapa, joka etäisesti muistuttaa muinaisen Rooman\n_lupercalia_-juhlia. Sunnuntaisin myöntävät isännät orjilleen\ntäydellisen vapauden. Päivä viikossa ei tosin ole paljon, mutta se on\nkuitenkin verrattain suuri asia eteläisissä valtioissa, joissa orjuus\non perin juurtunut ja ankarasti ylläpidetty laitos. Neekeriraukat,\njoiden silloin on korvattava kuusipäiväinen raskas raadanta, nauttivat\nlapsellisen onnen tuntein lyhyistä vapaahetkistään. Välittämättä\npolttavasta kuumuudesta, joka muuttaa kadut todellisiksi\nkuivausuuneiksi, hajaantuvat he kautta kaupungin, laulaen, tanssien tai\najaa huristaen täyttä vauhtia isäntiensä vaunuissa, jotka ovat\nsiepanneet käytettävikseen.\n\nSinä päivänä kuuluu kaupunki heille, he tekevät melkein mitä haluavat,\nkenenkään tulematta väliin tai yrittämättä heidän temmellystään\nehkäistä.\n\nKenraali Rubio pelkäsi syystä, että kauppiaat, joiden niskat hän oli\ntaitavasti taivuttanut, koettaisivat kostoksi yllyttää orjiaan\nkapinaan meksikolaisia vastaan, mihin nämä kaiketikin olisivat varsin\nkernaasti ryhtyneet, siten saaden mukavan ja mieluisen verukkeen\nvallattomuuksiin, muuten vähän välittäen kapinoimisensa enemmän tai\nvähemmän vakavista seurauksista.\n\nNiinpä kenraali, sillä välin kun adjutantti suoritti hänelle\nuskottua tehtävää, käski eversti Melendezin ottaa mukaansa kaikki\nkaupunginneuvoston vartiosotilaat, asettua heidän etunenäänsä ja\nanastaa kaikki laivat, jotka tarvittaisiin joukkojen kuljettamiseksi\nmannermaalle.\n\nSen käskyn toimeenpaneminen ei ollut vaikeaa. Hetkistäkään hukkaamatta\nriensi eversti satamaan eikä kohdannut pienintäkään vastustusta laivain\nkapteenien ja omistajien puolelta, jotka muuten tiesivätkin varsin\nhyvin, että kieltoa ei olisi toteltu. Niin hän oli pian kerännyt\nviitisenkymmentä keveää alusta, jotka vallan hyvin riittivät varusväen\nkuljetukseen.\n\nSillä välin oli adjutantti nopeasti ja älykkäästi suorittanut\ntehtävänsä, ja tuskin oli kahtakymmentä minuuttia kulunut, kun\nmeksikolaiset upseerit jo olivat kokoontuneina kenraalin taloon.\n\nSilmänräpäystäkään tuhlaamatta selitti tämä lyhyesti ja sellaiseen\näänensävyyn, että se ei sietänyt vastaväitteitä, aseman, johon\nlinnoituksen valtaus oli varusväen saattanut, välttämättömyyden kaikin\nmokomin säilyttää yhteyden mantereen kanssa katkeamattomana ja\naikomuksensa lähteä kaupungista niin pian kuin suinkin.\n\nNiinkuin kenraali oli odottanutkin, ylistivät upseerit yksimielisesti\nhänen päätöstänsä. Pohjaltaan ei heillä suinkaan ollut mitään halua\nkestää piiritystä, jonka aikana saisivat kokea paljon kovaa ilman\nminkäänlaista toivoa rynnäkön lopullisesta torjumisesta. Kenttätaistelu\noli heille joka suhteessa paljon mieluisempi. Ensiksikin tarjosi\nkarjatalojen ja herraskartanoiden ryöstäminen heille suuria etuja ja\ntoiseksi toivoivat he avoimella maalla voivansa loistavasti kostaa\nkapinallisille ne monilukuiset kolaukset, jotka nämä olivat heille\ntuottaneet siitä asti, kun he olivat olleet kaupunkiin suljettuina.\n\nKenraali antoi siis heti käskyn ohjata joukot aseineen ja tavaroineen\nsatamaan. Mutta välttääkseen kaiken epäjärjestyksen aiheuttamisen\nliikkuivat he varsin hitaasti, ja eversti, joka johti miehistön\nsijoittamista laivoihin, oli asettanut lukuisia vartiostoja jokaisen\nsatamaan päättyvän kadun suulle, jotta sotilaat poistaisivat väkijoukot\nja jottei syntyisi riitaa ja tappelua näiden ja asukkaiden välillä.\n\nHeti kun jossakin laivassa oli niin paljon miehiä kuin sen kantavuus\nsalli, laski se ulapalle, kuitenkaan purjehtimatta kauemmaksi.\n\nKenraali tahtoi, että koko laivue lähtisi kaupungista samalla kertaa.\n\nPäivä oli loistava, aurinko paistoi huikaisevasti, lahti säteili kuin\npalava kuvastin.\n\nVäkijoukko, jota sotilaiden pistimet pitivät loitolla, katseli synkkänä\nja äänettömänä joukkojen nousemista laivoihin, levottomana tästä\nliikehtimisestä, josta se ei mitään käsittänyt ja ollenkaan\naavistamatta meksikolaisen varusväen poistumista, vaan päinvastoin\notaksuen kenraalin johtavan osan miehistöään yrittämään hyökkäystä\nkapinallisia vastaan.\n\nKun kaikki sotamiehet, muutamia vartijoiksi jätettyjä lukuunottamatta,\nolivat laivoissa, lähetti kenraali noutamaan _alcalden_ eli pormestarin\nynnä siviliasiain ja rikosasiain tuomarit.\n\nNämä virkailijat saapuivat kenraalin luo teeskennellyllä kiireellä,\nhuonosti peittäen salaisen neuvottomuuden, jota annettu määräys heissä\nherätti.\n\nVaikka joukkojen nouseminen laivoihin oli tapahtunutkin varsin\nnopeasti, oli kello jo kuitenkin lähes yhdeksän aamulla.\n\nSillä hetkellä kun kenraali valmistausi puhumaan virkailijoille, jotka\nnäin odottamatta oli kutsuttanut koolle, astui eversti Melendez\nneuvostoon ja tervehdittyään kunnioittavasti kuvernööriä lausui:\n\n\"Kenraali, henkilö, josta minulla viime yönä oli kunnia teille mainita,\nodottaa teidän suosiollista kutsuanne.\"\n\n\"Niinkö?\" virkahti kenraali, pureskellen ivallisen näköisenä viiksiään.\n\"Onko hän täällä!\"\n\n\"On, kenraali. Minä lupasin hänelle, että esittäisin hänet teidän\nylhäisyydellenne.\"\n\n\"Hyvä on, pyytäkää, että hän astuu sisälle.\"\n\n\"Mitä!\" vastasi eversti kummastuneena. \"Aikooko teidän arvoisuutenne\npuhutella häntä todistajien kuullen?\"\n\n\"Kyllä. Pahoittelen vain, ettei niitä ole useampia. Käskekää hänet\nsisälle, paras eversti.\"\n\n\"Onko teidän ylhäisyytenne tarkoin ajatellut käskyä, jolla minua\nkunnioitatte?\"\n\n\"Totta peijakas! Saatte nähdä, ystäväni, että olette tyytyväinen\nmenettelyyni.\"\n\n\"Koska te sitä vaaditte, kenraali\", vastasi eversti epäröiden, \"on\nminun vain toteltava.\"\n\n\"Niin, niin, ystäväni, totelkaa, ja olkaa huoletta, sanon teille.\"\n\nEversti lähti enempää vastustelematta. Muutaman minuutin päästä hän\npalasi, astuen John Davisin edellä.\n\nAmerikkalainen oli vaihtanut yöllisen pukunsa toiseen, tähän\ntilaisuuteen paremmin sopivaan. Hänen sävynsä oli vakava ja\nesiintymisensä ylväs, mutta ilman kerskailua. Saliin astuessaan hän\ntervehti kohteliaasti kenraalia ja valmistausi häntä puhuttelemaan.\n\nKenraali Rubio vastasi kohteliaasti John Davisin tervehdykseen, mutta\nteki ehkäisevän eleen.\n\n\"Anteeksi, hyvä herra\", lausui hän, \"suvaitkaa odottaa muutama\nminuutti. Kenties te kuultuanne, mitä minulla on kunnia näille\ncaballeroille sanoa, pidätte tehtäväänne minun luonani päättyneenä.\"\n\nAmerikkalainen kumarsi, muulla tavoin vastaamatta, ja jäi odottamaan.\n\n\"Señores\", lausui sitten kenraali kääntyen siviilihallinnon edustajain\npuoleen, \"vastikään saamani määräykset pakottavat minut tuokioksi\npoistumaan kaupungistanne niiden joukkojen kanssa, joita minulla on\nkunnia johtaa. Poissaoloni aikana jätän asiain johdon teidän käsiinne,\nvarmana, että kaikissa suhteissa toimitte järkevästi ja yhteisedun\nhyväksi. Mutta varokaa sallimasta häijyjen neuvojen teihin vaikuttaa\ntai eräiden intohimojen, joita en tässä halua määritellä, saamasta\nteissä valtaa. Palatessani, johon ei ole pitkä aika, minä vaadin teidät\nankaralle tilille siitä, mitä olette poissaollessani tehneet. Harkitkaa\nnyt tarkoin sanojani, ja olkaa varmat, että teoistanne ei mitään jää\nminulta tietämättä.\"\n\n\"Tämäkö siis, kenraali\", virkkoi pormestari, \"on syy joukkojen\nliikkeeseen, jonka tänä aamuna olemme nähneet tapahtuvan? Oikeinko\ntotta, että te lähdette?\"\n\n\"Kuulittehan sanani, señor?\"\n\n\"Kyllä ne kuulin, kenraali, mutta kaupungin pormestarina puolestani\nkysyn, millä oikeudella te, valtion sotilaskuvernööri, jätätte yhden\nsen pääsatamista oman onnensa nojaan niissä tukalissa olosuhteissa,\njoissa tällä hetkellä elämme, vallankumouksen kolkuttaessa porttejamme,\nteidän pienimmälläkään ponnistuksella yrittämättä meitä puolustaa.\nSilläkö tavoin menetellen todella toimitte tämän onnettoman kaupungin\nsuojelijana, että vetäydytte pois, jättäen sen lähtönne jälkeen\nanarkian valtaan, jonka, kuten hyvin tiedätte, vain teidän joukkojenne\nläsnäolo on tähän asti kyennyt ehkäisemään? Taakkaa, jonka aiotte\nsälyttää niskoillemme, emme ota kantaaksemme, kenraali! Emme ota\nitsellemme niin vaikean urakan edesvastuuta, emme voi alistua toisten\nrikoksista johtuvaan rangaistukseen. Tuskin on viimeinen meksikolainen\nsotilas poistunut kaupungista, kun me yhteisesti jätämme\nerohakemuksemme, koska emme suinkaan halua uhrautua hallituksen\npuolesta, jonka käyttäytymisellä meitä kohtaan on niin häikäilemättömän\nitsekkyyden ja kylmän julmuuden leima! Tämä on se, mitä minulla oli\nteille sanottavaa omassa ja virkaveljieni nimessä. Nyt voitte\nvuorostanne toimia niinkuin hyväksi näette. Nyt tiedätte hyvin, että\nette millään tavoin voi vedota meihin.\"\n\n\"Vai niin, señores\", huudahti kenraali rypistäen vihaisesti kulmiaan,\n\"niinkö te aiotte käyttäytyä? Olkaa varuillanne! Minä en ole vielä\nlähtenyt, vaan olen yhä määrääjänä Galvestonissa. Minä voin ennen\nlähtöäni antaa näytteen ankaruudestani!\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, kenraali. Me kärsimme nurisematta jokaisen\nrangaistuksen, jonka suvaitsette meille määrätä, vaikkapa tuomitsisitte\nmeidät kuolemaankin.\"\n\n\"Hyvä on, señores\", vastasi kenraali vihasta värähtelevällä äänellä;\n\"minä sallin teidän siis vapaasti toimia olosuhteitten mukaan. Mutta\npian ehkä vaadin teidät ankaralle tilille.\"\n\n\"Ette meitä, arvoisa kenraali, sillä teidän lähtönne on merkkinä meidän\nerohakemukseemme.\"\n\n\"Niinkö te ehdoin tahdoin syöksette maanne anarkiaan?\"\n\n\"Mitäpä me sille voimme? Mitä keinoja meillä on sen ehkäisemiseksi? Ei,\nei, kenraali, meitä teillä ei ole syytä tässä suhteessa moittia!\"\n\nKenraali Rubio tunsi sisimmässään näiden puheiden järkiperäisyyden. Hän\nkäsitti täydellisesti, kuinka peräti itsekästä ja häikäilemättömän\njulmaa hänen käytöksensä oli koko tätä väestöä kohtaan, jonka hän täten\njättäisi aivan turvattomana rahvaan hurjille intohimoille alttiiksi.\nMutta valitettavasti ei asema enää ollut säilytettävissä, kaupunkia ei\nvoitu puolustaa, ja oli siis pakko lähteä.\n\nVastaamatta alcaldelle -- sillä minkäpä vastauksen hän olisi voinut\nantaa? -- viittasi kenraali adjutanttejaan mukaansa ja valmistausi\nlähtemään neuvostosta.\n\n\"Anteeksi, että teitä hetkisen viivytän, kenraali\", virkkoi John Davis;\n\"mutta haluaisin keskustella teidän ylhäisyytenne kanssa jonkun\nminuutin ennen lähtöänne.\"\n\n\"Mitäpä se hyödyttää, herraseni?\" vastasi kenraali lyhyesti. \"Ettekö\nkuullut, mitä täällä haasteltiin? Palatkaa niiden luo, jotka teidät\nlähettivät, ja kertokaa heille mitä olette nähnyt: se riittää.\"\n\n\"Kuitenkin, kenraali\", toisti toinen hartaasti, \"olisin halunnut...\"\n\n\"Mitä?\" keskeytti kenraali tuikeasti. \"Haluaisitte kai tehdä minulle\nehdotuksia kapinallisten taholta?\" lisäsi hän ivallisesti. \"Tietäkää,\nherraseni, että, tapahtuipa mitä tahansa, en koskaan ryhdy\nneuvotteluihin kapinoitsijain kanssa. Kiittäkää eversti Melendeziä,\njoka suostui teidät minulle esittelemään. Tietäkää, että ilman hänen\nsuojelevaa välitystään olisin muitta mutkitta hirttänyt teidät isänmaan\nkavaltajana! Menkää... tai älkääpä menkökään\", peruutti hän lauseensa,\n\"minä en halua jättää teitä tänne jälkeeni. Ottakaa tämä mies kiinni!\"\nkäski hän äänekkäästi.\n\n\"Muistakaahan, kenraali\", vastasi amerikkalainen, \"että olen täällä\nlähettinä. Minun vangitsemiseni olisi kansainvälisen oikeuden\nloukkaamista.\"\n\n\"No, no, herraseni\", vastasi kenraali kohauttaen olkapäitään, \"te\nolette hullu! Tunnustanko minä niille, jotka ovat teidät lähettäneet,\noikeuden lähettää sovinnonhierojia luokseni? Tiedänkö minä, kuka te\nolette? _Vive Dios!_ Mitä aikoja elämmekään, kun kapinalliset\nrohkenevat esiintyä samanarvoisena valtana sen hallituksen rinnalla,\njota vastaan ovat nousseet! Te olette minun vankini, herraseni. Mutta\nrauhoittukaa! En suinkaan aio kohdella teitä pahoin enkä kauan\npidättää. Te vain seuraatte minua mantereelle, siinä kaikki. Sinne\npäästyämme olette vapaa menemään minne haluatte. Näette, hyvä herra,\nettä me meksikolaiset, joita te suvaitsette kuvailla perin synkin\nvärein, emme sentään ole niin julmia kuin te tahdotte väittää.\"\n\n\"Me olemme aina tunnustaneet teidät jalomieliseksi ja rehelliseksi,\nmieheksi, kenraali.\"\n\n\"Vähät minä välitän, mitä te ja teikäläiset minusta ajattelette!\nTulkaa, herraseni!\"\n\n\"Minä panen vastalauseeni tätä laitonta vangitsemista vastaan.\"\n\n\"Pankaa vain vastalauseenne, mutta seuratkaa minua.\"\n\nKun vastustelu olisi ollut mieletöntä, totteli John Davis ehdoin\ntahdoin.\n\n\"No\", virkkoi hän nauraen, \"minä seuraan teitä, kenraali. Eihän minulla\nolekaan suurta valittelun aihetta. Tämä on rehellistä sotaa.\"\n\nHuolimatta auringon häikäisevästä valosta, sen säteet kun levittivät\nkaupunkiin polttavaa kuumuutta, tungeksivat kaikki asukkaat kaduilla ja\ntoreilla.\n\nVäkijoukko oli kuitenkin hiljaa. Se odotti tyynenä ja levollisena\nmeksikolaisen armeijan lähtöä.\n\nEi ollut tehty ainoatakaan yritystä murtaa satamaan asetettua\nvartioketjua.\n\nKenraalin tullessa väistyi väkijoukko kunnioittavasti oikealle ja\nvasemmalle hänen tieltään. Monet tervehtivät häntä.\n\nGalvestonin asukkaat vihasivat meksikolaista hallitusta, mutta tekivät\noikeutta kuvernöörille, jonka rehellinen ja kohtuullinen hallintotapa\noli heille ollut tehokkaana suojeluksena kaiken sen aikaa, jonka hän\noli heidän keskuudessaan viipynyt, eikä hän ollut käyttänyt valtaansa\nkiskomisiin ja sortotoimenpiteisiin. He katselivat mielihyvällä\njoukkojen lähtöä, mutta surumielin kenraalin poistumista.\n\nVanha soturi asteli tyynenä, keskustellen kuuluvalla äänellä\nupseeriensa kanssa, ja vastasi kohteliaasti, hymyilevin kasvoin ja\nryhdiltään varmana, vastaantulijain tervehdyksiin.\n\nHän saapui satamaan muutaman minuutin päästä.\n\nHänen käskystään astuivat viimeiset sotilaat laivoihin.\n\nIlman muita aseita kuin miekkansa viipyi kenraali useita minuutteja\nmelkein yksinään väkijoukon keskellä, joka oli seurannut häntä\naallonmurtajalle asti. Vain kaksi adjutanttia oli hänen seurassaan.\nJohn Davis oli jo astunut erääseen veneeseen mennäkseen kuunariin,\njolla kenraalin itse oli matkustettava.\n\n\"Kenraali\", virkkoi toinen adjutanteista, \"joukot ovat jo kaikki\nlaivoissa ja odotetaan enää vain teidän ylhäisyyttänne.\"\n\n\"Hyvä on, kapteeni\", vastasi hän.\n\nKääntyen sitten siviliviranomaisia kohti, jotka kaupungintalosta olivat\nkävelleet hänen vieressään, otti hän hatun päästään, niin että sen\nsulat lakaisivat maata, ja lausui:\n\n\"Hyvästi, señores, tai pikemminkin jälleennäkemiin! Rukoilen kaikesta\nsydämestäni Jumalaa, että te lyhyen poissaoloni aikana osaisitte\nvälttää niitä epäjärjestyksen ja anarkian ilmauksia, joita puolueiden\nkiihko liiankin usein aiheuttaa. Näkemiin! Näemme toisemme jälleen ehkä\npikemmin kuin luulettekaan. Eläköön Meksiko!\"\n\n\"Eläköön Meksiko!\" säestivät molemmat upseerit.\n\nVäkijoukko pysyi mykkänä, ei ainoakaan huuto sen keskuudesta toistanut\nkenraalin sanoja. Hän pudisti murheellisesti päätänsä, kumarsi vielä\nviimeisen kerran ja astui häntä odottavaan kanoottiin. Kymmentä\nminuuttia myöhemmin läksi meksikolainen laivue Galvestonista.\n\n-- Milloinkahan me näemme toisemme jälleen? -- jupisi kenraali\nsurumielisesti, tähystäen kaupunkia, jonka rakennukset yhä enemmän\nhäipyivät ulapan taakse.\n\n\"Ette koskaan!\" kuiskasi John Davis hänen korvaansa profeetallisella\näänellä, joka värähti vanhan sotilaan sisimpään sydämeen ja täytti sen\nkatkeruudella.\n\n\n\n\nIV\n\nJohn Davis\n\n\nHyvässä tuulessa purjehtien pääsi meksikolainen laivue saarelta\nmannermaalle verrattain lyhyessä ajassa.\n\nLinnoituksen patterien suojaan ankkuroineet priki ja korvetti eivät\ntehneet mitään liikettä, joka olisi kenraalissa herättänyt\nlevottomuutta.\n\nIlmeisesti eivät teksasilaiset aavistaneet, mitä tällä hetkellä\ntapahtui, ja odottivat neuvottelijansa palaamista ennenkuin ryhtyisivät\nmihinkään toimenpiteeseen.\n\nEversti Melendez oli anastanut Galvestonin satamasta saatavissa olleet\nharvalukuiset keveät merikelpoiset veneet, jotteivät kaupungin\nhallitusmiehet olisi voineet, vaikka olisivat tahtoneetkin, lähettää\npienintäkään alusta viemään teksasilaisille sanaa meksikolaisen\nvarusväen äkillisestä lähdöstä.\n\nKenraali oli tehnyt päätöksensä niin äkkiä ja se oli pantu niin\nnopeasti toimeen, että kaupunkiin jääneet kapinan kannattajat, jotka\neivät tienneet tämän äkillisen lähdön syytäkään, olivat joutuneet aivan\nymmälle siitä vapaudesta, mikä heille näin omituisella tavalla oli\nsallittu, eivätkä tienneet mihin ryhtyä tai millä keinoin ilmoittaa\nasiasta ystävilleen, näiden aseman ollessa heille tuntematon.\n\nYksi ainoa mies olisi voinut heille kertoa, nimittäin amerikkalainen\nJohn Davis. Mutta käsittäen, mikä olisi ollut välttämättömänä\nseurauksena, jos olisi jättänyt entisen orjakauppiaan jälkeensä, tahtoi\nkenraali Rubio kaikin mokomin ottaa hänet mukaansa.\n\nJoukkojen maihinnousu suoritettiin oivallisissa olosuhteissa. Kohta,\njolle he saapuivat, oli meksikolaisten hallussa. Nämä pitivät siellä\nvoimakasta joukko-osastoa, joten armeija nousi maihin herättämättä\npienintäkään epäluuloa ja kenenkään yrittämättä sitä estää.\n\nKenraalin ensimmäisenä huolena heti kun oli päästy mantereelle, oli\nlähettää joka suunnalle vakoojia ottamaan, mikäli mahdollista, selvää\nvihollisen suunnitelmasta ja urkkimaan, aikoiko se ryhtyä etenemään.\n\nJoukkojen kuljetukseen käytetyt laivat hinattiin toistaiseksi\nrantahietikolle ja pidettiin kenraalin hallussa, jotteivät kapinalliset\nsaisi niitä käyttääkseen.\n\nAinoastaan kaksi kuunaria, joihin asetettiin kaksi tykkiä, sai\nmääräyksen risteillä lahdella ja kaapata kaikki venekunnat, mikäli\nGalvestonin asukkaat yrittäisivät lähettää niitä teksasilaisen armeijan\npäälliköiden luo.\n\nRio Trinidadin rannat, ihanat ja hauskasti leikellyt, ovat vihvilän ja\nruokojen reunustamat ja rhizophora-puiden varjostamat, joiden keskellä\ntemmeltää iloisesti kirkuen tuhansittain flamingoja, kurkia, haikaroita\nja sorsia. Ne kaakattavat pyrähdellessään rannikolla ja meloessaan\ntyynessä ja äärimmäisen läpikuultavassa vedessä.\n\nNoin viiden kilometrin päässä merestä kohoavat rannat vähitellen,\nhuomaamattomin aaltoiluin, muuttuen korkea- ja tiheäruohoisiksi\nkummuiksi, joilla kasvaa jättiläiskokoisia, pitkulaisten lehtien\nverhoamia mahonkipuita, punahedelmäisiä peerupuita ja magnolioita,\njoiden isot valkoiset kukkaset levittävät huumaavaa tuoksua. Nämä puut,\njoita köynnöskasvit selvittämättömillä verkoillaan sitovat toisiinsa,\ntarjoavat turvapaikan harmaa- ja punaturkkiselle oravayhdyskunnalle.\nNiiden nähdään alituisesti hyppelevän oksalta oksalle kilvan\nkardinaali-varpusten ja matkijalintusten kanssa. _Centonztle_,\nherttainen meksikolainen satakieli, kajauttelee illan tultua näillä\nrunollisen ihanilla ja yksinäisillä seuduilla lempeitä ja helmeileviä\nsäveleitään.\n\nMäen rinteellä, joka loivasti laskeutuu kukkivan puu- ja pensastiheikön\npuolittain peittämään jokeen asti, hohtavat valkoisina parinkymmenen\ntasakattoisen ja vihreäluukkuisen majan seinät. Hökkelit riippuvat\nterttumaisena ryhmänä vuohenmiekkoja kasvavalla vierteellä, ikäänkuin\nkiertokasviensa varassa, joiden turviin ne ujoina kätkeytyvät kuin\nvilusta värisevät pelokkaat linnut.\n\nNämä muutamat, tänne kauas maailman melusta rakennetut majat ovat San\nIsidron _ranchon_ eli karjatilan asumukset.\n\nValitettavasti tuli kenraali Rubio, joka käsitti tarvitsevansa leirinsä\npaikaksi strateegisesti vahvan aseman, äkkiä häiritsemään näiden tässä\nsyrjäisessä kolkassa eleleväin ihmisten tyyntä rauhaa ja hieman rajusti\nmuistuttamaan heitä tämän maailman menosta.\n\nTällaisesta kotkanpesästä olikin kenraalin perin helppo työntää\njoukkojaan joka taholle.\n\nMeksikolainen armeija suuntasi siis heti kulkunsa San Isidron kartanoa\nkohti, jonne se saapui puolenpäivän tienoissa.\n\nJoukkojen näin odottamatta ilmestyessä säikähtivät asukkaat siinä\nmäärin, että he häthätää koottuaan arvokkaimmat tavaransa jättivät\nasuntonsa ja pakenivat kentille, piiloutuen sinne.\n\nKoettipa kenraali mitä keinoja hyvänsä pysyttääkseen intiaanipoloiset\nhökkeleissään tai palauttaakseen heidät kyläänsä, pysyivät nämä\nkuuroina hänen kehoituksilleen eivätkä suostuneet millään ehdolla\njäämään sotaväen lähettyville.\n\nMeksikolaiset jäivät siis yksinään karjatilan haltijoiksi. He\nasettuivat heti tähän rauhallisesti valloittamaansa kyläseen, joka\nmuutamassa tunnissa sai aivan toisenlaisen ulkonäön.\n\nIsoja puita, kukkasia, köynnöskasveja, mitään ei säästetty. Ja samana\niltana oli äärettömiä puuröykkiöitä kaadettuina rinteelle, jota ne niin\nkauan olivat suopealla siimeksellään suojelleet. Lintujenkin oli pakko\nhylätä herttaiset tyyssijansa ja lentää etsimään suojaa läheisistä\nmetsistä.\n\nKun kartanon ympäristö oli raivattu puhtaaksi ainakin kilometrin\nalalta joka taholle, käski kenraali ympäröidä paikan vahvalla\nsulkuvarustuksella, ja niin muuttui tämä rauhallinen kylä\nlinnoitukseksi, jota kapinallisten käytettävissä olevilla apuneuvoilla\noli melkein mahdoton valloittaa.\n\nAinoastaan kylän sisäpuolella kasvavat puut oli säästetty, ei\nsiimestäjiksi, vaan salatakseen viholliselta sinne leiriytyneen\nsotaväenosaston voiman.\n\nIntiaani-_alcalden_ eli kylätuomarin talon, joka oli vähän isompi ja\nmukavammaksi rakennettu kuin muut hökkelit, oli kenraali valinnut\npäämajakseen.\n\nSe kohosi kylän keskeltä, ja sen parvekkeelta näki laajalle ympärinsä\nja saattoi eroittaa pienimmätkin yksityiskohdat Galvestonin satamasta\nja kaupungista.\n\nTeksasilaiset eivät voineet liikkua minnekään tulematta heti\nhuomatuiksi, ja vartio, jonka kenraali oli määrännyt tähän tilapäiseen\ntähystyspaikkaan, tekisi heti hälytyksen.\n\nAuringon laskiessa olivat kaikki alkuvalmistukset tehdyt, ja kylä oli\näkkihyökkäykseltä turvassa.\n\nKello seitsemän korvissa iltasella istui kenraali, kuunneltuaan\nvakoojain tiedoitukset, uhkean magnolian siimeksessä, jonka komeat\noksat koskettelivat toisiaan hänen päänsä yläpuolella, maissinlehteen\nkierrettyä savukettaan, _pajilloa_, poltellen ja keskusteli eräiden\nupseeriensa kanssa, kun adjutantti astui hänen luokseen ilmoittaen,\nettä aamulla Galvestoniin häntä tapaamaan saapunut kapinallisten\nlähetti pyysi, että kenraali suvaitsisi päästää hänet hetkiseksi\npuheilleen.\n\nPäällikkö teki närkästyneen liikkeen. Hän oli epäämäisillään, mutta\nsilloin tuli eversti Melendez väliin huomauttaen kenraalille, että hän\nei voinut niin menetellä rikkomatta lupausta, jonka itse oli antanut.\n\n\"No, tulkoon hän sitten!\" virkkoi kenraali.\n\n\"Miksi kieltäytyisitte kuuntelemasta ehdotuksia, joita sen miehen\nesitettäväksi on annettu?\" jatkoi eversti.\n\n\"Mitäpä se tällä hetkellä hyödyttää? Ehtiihän sitä vielä myöhemminkin,\njos olosuhteet niin vaativat. Nyt on asemamme muuttunut. Meidän ei\ntarvitse ottaa vastaan mitään ehdotuksia, vaan meillä on päinvastoin\ntilaisuus määrätä ehdot, jotka meille sopivat.\"\n\nNämä sanat lausuttiin sävyllä, joka sai everstin vaikenemaan. Hän\nkumarsi kunnioittavasti ja poistui hiljaa upseerien piiristä.\n\nSamalla hetkellä saapui John Davis adjutantin saattamana, jonka\nkenraali oli määrännyt tuomaan hänet luokseen.\n\nAmerikkalaisen kasvot olivat synkät ja kulmat rypyssä. Hän tervehti\nkenraalia kohottamalla käden hattuunsa, mutta paljastamatta päätänsä.\nSitten hän suoristausi ylväästi ja laski käsivarret ristiin rinnalleen.\n\nKenraali tarkkasi häntä tuokion hillityn uteliaasti.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Että täytätte lupauksenne\", vastasi John Davis kuivasti.\n\n\"En tajua tarkoitustanne.\"\n\n\"Mitä, ettekö tajua? Kun te tänä aamuna sotalakeja ja kansain oikeutta\nloukaten vangitutitte minut, niin sanoittehan silloin, että se vapaus,\njoka minulta häpeällisellä väkivallalla riistettiin, palautettaisiin\nheti kun oli päästy mannermaalle.\"\n\n\"Niin minä todellakin sanoin\", vastasi kenraali leppeästi.\n\n\"Ja minä vaadin nyt sen lupauksen täyttämistä. Jo kauan sitten olisi\nminun pitänyt lähteä leiristänne!\"\n\n\"Ettekö sanonut minulle, että saavuitte puheilleni kapinallisarmeijan\nlähettiläänä esittämään joitakin ehdotuksia?\"\n\n\"Niin kyllä, mutta te kieltäydyitte minua kuuntelemasta.\"\n\n\"Tein sen siksi, että hetki ei ollut otollinen sellaiseen keskusteluun.\nVakavat velvollisuudet estivät minua silloin kuuntelemasta sanojanne\nniin tarkkaan kuin ne epäilemättä ansaitsevat.\"\n\n\"Joten siis nyt...?\"\n\n\"Nyt olen valmis teitä kuuntelemaan.\"\n\nAmerikkalainen vilkaisi upseereihin ympärillään.\n\n\"Näidenkö kaikkien kuullen?\" kysäisi hän.\n\n\"Miksikä ei? Nämä caballerot kuuluvat armeijani esikuntaan, ja heille\non keskustelumme yhtä mielenkiintoinen kuin minullekin.\"\n\n\"Ehkä kyllä! Mutta silti pyytäisin huomauttaa kenraalille, että olisi\nparempi, jos haastelumme tapahtuisi salassa.\"\n\n\"Minä yksinäni, señor, tuomitsen tekojeni sopivaisuuden. Jos haluatte\nolla vaiti, niin olkaa; jos tahdotte puhua, niin minä kuuntelen.\"\n\n\"Ennen kaikkea, kenraali, tahtoisin päästä selville yhdestä asiasta.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Pidättekö minua lähettinä vaiko ainoastaan vankinanne.\"\n\n\"Miksi teette tuon kysymyksen, jonka tarkoitusta minä en ymmärrä?\"\n\n\"Anteeksi, kenraali\", vastasi amerikkalainen ivallisesti hymyillen, \"te\nymmärrätte sen varsin hyvin, ja nämä caballerot myöskin. Vankinanne\nvoitte pakoittaa minut vaikenemaan, mutta lähettinä minä nautin\njonkinlaista loukkaamattomuutta, jonka turvissa voin puhua selvään ja\nsuoraan, kenenkään yrittämättä minua vaientaa, kunhan vain en mene\ntehtäväni rajojen ulkopuolelle. Siitä syystä tahdon ennen kaikkea saada\ntietää asemani teidän edessänne.\"\n\n\"Teidän asemanne ei minun tietääkseni ole koskaan muuttunut. Olette\nedelleenkin kapinallisten lähetti.\"\n\n\"Te siis tunnustatte sen nyt?\"\n\n\"Minä olen sen aina tunnustanut.\"\n\n\"Miksi minut sitten vangitutitte?\"\n\n\"Te poikkeatte asiasta. Minä selitin teille hetkinen sitten, mistä\nsyystä minun, kun en voinut teitä tänä aamuna kuunnella, täytyi\nkatkeraksi mielipahakseni siirtää haastattelumme sopivampaan aikaan, --\nsiinä kaikki.\"\n\n\"Hyvä on, olen valmis hyväksymään selityksenne. Suvaitkaahan, kenraali,\nlukea tämä kirje\", lisäsi hän, vetäen povestaan ison laskoksiin\ntaitetun paperin, jonka hän kenraalin antamasta merkistä ojensi\nhänelle.\n\nYö oli tullut jo kauan sitten, ja kaksi sotamiestä toi _ocote_-puusta\nvalmistettuja tuohuksia, jotka upseerit sytyttivät.\n\nKenraali mursi sinetin ja luki kirjeen tarkkaavasti tulisoihtujen\npunervassa valossa. Kirjoituksen luettuaan hän taittoi paperin\nmiettiväisenä kokoon ja pisti sen univormunsa poveen.\n\nOli hetkinen äänettömyyttä. Vihdoin kysyi kenraali:\n\n\"Ken on mies, joka tämän kirjeen teille antoi?\"\n\n\"Ettekö katsonut nimimerkkiä?\"\n\n\"Onhan hän voinut käyttää välikättä.\"\n\n\"Minun kanssani hänen ei ole sitä tarvis.\"\n\n\"Hän on siis täällä?\"\n\n\"Minun ei ole annettava teille tietoja henkilöstä, joka minut lähettää,\nvaan ainoastaan keskusteltava kanssanne hänen kirjeensä sisältämistä\nehdotuksista.\"\n\nKenraali teki vihaisen eleen.\n\n\"Vastatkaa, señor, kysymyksiini, jotka minulla on kunnia teille tehdä\",\nvirkkoi hän, \"tai muuten saatte ehkä katua käytöstänne!\"\n\n\"Mitäpä hyödyttää, että kenraali minua uhkailee? Ette te minulta saa\nmitään tietoja kiristetyiksi\", vastasi mies päättäväisenä.\n\n\"Asian niin ollen, kuunnelkaa siis minua tarkasti ja punnitkaa hyvin\nvastauksenne, ennenkuin avaatte suunne sen minulle antaaksenne.\"\n\n\"Puhukaa, kenraali.\"\n\n\"Te ilmoitatte minulle heti, kuuletteko, señor, heti, missä on se mies,\njoka jätti teille tämän kirjeen, muuten...\"\n\n\"Muuten?\" keskeytti amerikkalainen ivallisesti.\n\n\"Muuten hirtetään teidät kymmenen minuutin päästä siekailematta\nvieressänne olevan puun paksuimpaan haaraan.\"\n\nJohn Davis loi häneen halveksivan silmäyksen.\n\n\"Totisesti\", virkkoi hän ivallisesti, \"on teillä meksikolaisilla\nkummallinen tapa kohdella lähettejä.\"\n\n\"Minä en tunnusta rikostensa vuoksi henkipatoksi julistetulle raukalle,\njonka päästä on täydellä syyllä luvattu palkinto, oikeutta lähettää\nluokseni airuita ja neuvotella kanssani täysivaltaisena ja\nvertaisenani.\"\n\n\"Mies, jota turhaan yritätte parjata, on ylväs ja jalomielinen, sen te\ntiedätte paremmin kuin kukaan muu. Mutta, kuten kaikkia korskeita\nluonteita, vaivaa teitä sen tunnustaminen, ettekä te voi antaa anteeksi\nhenkilölle, josta puhumme, että hän on pelastanut ei ainoastaan\nhenkenne, vaan kunniannekin.\"\n\nJohn Davis olisi saattanut jatkaa puhettaan. Kenraali kuunteli häntä\nkalpeana kuin luuranko, kasvot järkkyneinä kamalasta liikutuksesta,\njota hän turhaan yritti hillitä, eikä näkynyt voivan äännähtää\nsanaakaan.\n\nEversti Melendez oli huomaamatta lähestynyt piiriä. Hän oli kotvan\naikaa kuunnellut sanoja, joita molemmat puhujat yhä lisääntyvän vihan\nvimmassa vaihtoivat keskenään. Nyt hän katsoi parhaaksi tulla väliin,\nennenkuin asiat kehittyisivät niin pitkälle, että kaikki sovinnon toivo\nolisi käynyt turhaksi.\n\n\"Vaietkaa\", virkkoi hän John Davisille laskien kätensä hänen olalleen.\n\"Te olette leijonan kynsissä. Varokaa, ettei hän revi teitä\nkappaleiksi!\"\n\n\"Tarkoitatte tiikerin kynsissä, eversti Melendez\", huudahti\namerikkalainen kiihtyneenä. \"Mitä, sallisinko minä kuulteni herjata\njalomielisintä miestä, suurinta, hartainta ja vilpittömintä\nisänmaanystävää, yrittämättä häntä puolustaa ja saattaa hänen\nsoimaajansa mykistymään? Kah, eversti, sehän olisi raukkamaisuutta! Ja\nte tunnette minut kylliksi tietääksenne, että mikään huolenpito\nhenkilökohtaisesta turvallisuudestani ei voisi minua sellaiseen\npakottaa.\"\n\n\"Riittää!\" keskeytti kenraali lujalla äänellä. \"Tuo mies on oikeassa.\nTuskallisten muistojen vallassa tulin lausuneeksi sanoja, joita\nvilpittömästi kadun. Älköön siitä enää puhuttako!\"\n\nJohn Davis kumarsi kohteliaasti.\n\n\"Kenraali\", virkkoi hän kunnioittavasti, \"minä kiitän teitä tästä\nperuutuksesta. Sitä minä teidänlaiseltanne rehdiltä mieheltä\nodotinkin.\"\n\nKenraali ei vastannut. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin hurjan\nliikutuksen vallassa.\n\nIhmeessään tästä omituisesta näytelmästä, josta eivät mitään\nymmärtäneet, loivat upseerit toisiinsa levottomia katseita, tohtimatta\nmuulla tavoin ilmaista kummastustaan.\n\nKenraali lähestyi John Davisia ja pysähtyi hänen eteensä.\n\n\"Mister John Davis\", sanoi hän lyhyeen ja katkonaisesti, \"te olette\nrohkea mies, ja puhutte koreilematta! Lopettakaamme tähän. Palatkaa sen\nluo, joka teidät lähetti, ja sanokaa hänelle näin: 'Kenraali don José\nMaria Rubio ei suostu missään tapauksessa antautumaan suhteisiin teidän\nkanssanne. Hän vihaa teitä mieskohtaisesti eikä halua kohdata teitä\nmuuten kuin miekka kädessä. Mistään valtiollisesta kysymyksestä ei\nkeskustella teidän kanssanne ennenkuin olette suostunut antamaan\nhänelle hänen vaatimansa hyvityksen!' Painakaa nämä lauseet tarkoin\nmuistiinne, señor, jotta voisitte ne asianomaiselle henkilölle\nsananmukaisesti toistaa.\"\n\n\"Kyllä minä ne hänelle sananmukaisesti toistan.\"\n\n\"Hyvä on! Menkää nyt! Meillä ei ole enää mitään toisillemme puhuttavaa.\n-- Eversti Melendez, olkaa hyvä ja käskekää antaa tälle caballerolle\nhevonen ja saattaa hänet etuvartioille asti.\"\n\n\"Saanko vielä lausua sanan, kenraali?\"\n\n\"Puhukaa!\"\n\n\"Millä tavoin voisin toimittaa teille tuon henkilön vastauksen?\"\n\n\"Tuomalla sen itse, jollette pelkää saapua toistamiseen leiriini.\"\n\n\"Kenraali tietää hyvin, että minä en pelkää mitään. Minä tuon teille\nvastauksen.\"\n\n\"Sitä toivon. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\" vastasi amerikkalainen.\n\nKumartaen hyvästiksi läsnäolijoille vetäysi hän pois everstin\nseuraamana.\n\n\"Te pelasitte korkeaa peliä, mister Davis\", virkkoi tämä hänelle, kun\nhe olivat kulkeneet muutaman askeleen. \"Kenraali olisi hyvinkin\nsaattanut hirttää teidät.\"\n\nAmerikkalainen kohautti olkapäitään.\n\n\"Hän ei olisi rohjennut\", vastasi hän halveksivasti.\n\n\"Ohoh! Ja miksikä ei, jos suvaitsette?\"\n\n\"Mitäpä se teitä liikuttaa, eversti! Enkö minä ole vapaa?\"\n\n\"Todellakin.\"\n\n\"Sen täytyy riittää teille ja todistaa, että minä en erehdy.\"\n\nEversti vei amerikkalaisen majaansa pyytäen häntä viipymään siellä,\nkunnes hänelle hankittiin hevonen.\n\n\"Mister John Davis\", sanoi hän, \"valitkaa näistä aseista, joiden\nkelvollisuuden takaan, mitä luulette tarvitsevanne.\"\n\n\"Minkätähden!\" vastasi toinen.\n\n\"Hitto soikoon, tehän matkustatte öiseen aikaan! Ei tiedä, mitä saattaa\nkohdata. Tällaisissa olosuhteissa on mielestäni viisasta olla vähän\nvarovainen.\"\n\nMolemmat miehet vaihtoivat silmäyksen. He olivat ymmärtäneet toisensa.\n\n\"Tosiaan, eversti\", sanoi amerikkalainen välinpitämättömästi, \"muistuu\nvaroituksestanne mieleeni, että tiet eivät ole turvalliset. Koska\nannatte minulle luvan, otan nämä pistoolit, tämän kiväärin, tämän\nmacheten ja tämän puukon.\"\n\n\"Olkaa hyvä! Mutta ottakaa myöskin ammuksia, ilman niitä ei\ntuliaseistanne ole mitään hyötyä.\"\n\n\"_By God_, eversti, tehän ajattelette kaikkea! Te olette todella\nherttainen mies\", lisäsi hän panostaen huolellisesti pistoolinsa ja\nkiväärinsä ja ripustaen vyölleen ruutisarven ja kuularepun.\n\n\"Te ylistätte minua liiaksi, mister John Davis. Minä en tässä\ntilaisuudessa tee muuta kuin minkä tekin tekisitte minun asemassani.\"\n\n\"Totta kyllä! Mutta te teette sen niin hämmästyttävän herttaisesti.\"\n\n\"Loppukoot jo imartelut, jos suvaitsette. Tuossapa apulaiseni tuo\nteille hevosta.\"\n\n\"Mutta hänellä on toinen talutusnuorassa. Aiotteko te siis saattaa\nminua etuvartioiden tuolle puolen?\"\n\n\"Oh, muutaman askeleen vain, jollei seurani tunnu teistä liian\nvastenmieliseltä.\"\n\n\"Oi, eversti, minä olen aina onnellinen saadessani teidät\nseuralaisekseni.\"\n\nKaikki nämä sanat lausuttiin tavattoman kohteliaaseen sävyyn, jossa\nkuitenkin värähti melkein huomaamaton hienon ja purevan ivan väritys.\n\nMolemmat miehet lähtivät talosta ja nousivat ratsaille.\n\nYö oli lauhkea ja kirkas. Miljoonittain tähtiä tuikki taivaalla, joka\nnäytti timanteilla silatulta. Kuu ui eetterissä valellen runsaasti\nvalkoista, aavemaista valoaan, ja illan salaperäinen viima taivutti\npuiden tuuheita latvoja väreilyttäen vienosti Rio Trinidadin\nhopeanhohtavia aaltoja, joiden hyöky lemmekkään raukeasti tyyntyi\nrannikolla.\n\nMiehet ratsastivat rinnatusten, ajaen vartijain ohitse, jotka mykän\neverstin annettua heille merkin eivät heiltä mitään kysyneet, vaan\nvetäytyivät kunnioittavasti syrjään.\n\nPian he olivat laskeutuneet rinteeltä, sivuuttaneet päävartiot ja\nolivat tasangolla.\n\nOmiin ajatuksiinsa vaipuneena antautui kumpikin tyynen yön hurmaan eikä\nnäkynyt enää ajattelevan toveriaan.\n\nNäin he ratsastivat toista tuntia, saapuen sitten kohtaan, jossa kaksi\npolkua leikkasi toisiaan. Niiden välisen vinokulman keskeltä kohosi\nyhtäällä synkkäenteinen risti, luultavastikin pystytetty jonkun tällä\nyksinäisellä paikalla tehdyn murhan muistoksi.\n\nKuin yhteisestä sopimuksesta pysähtyivät molemmat ratsut, kurottivat\npäätänsä, luimistivat korviaan ja pärskyttivät äänekkäästi sieraimiaan.\n\nÄkkiä herätettyinä haaveiluistaan todelliseen elämään suoristausivat\nratsastajat satulassaan ja loivat kysyvän katseen ympärilleen.\n\nMikään ihmisääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kaikki ympärillä oli tyyntä\nja autiota niinkuin luomisen ensimmäisinä päivinä.\n\n\"Aiotteko, paras eversti\", kysyi amerikkalainen, \"suoda minun nauttia\nherttaisesta seurastanne vielä hetkisen?\"\n\n\"En\", vastasi nuori upseeri lyhyeen, \"tähän minä pysähdyn.\"\n\n\"Ah\", virkkoi John Davis pettymystä teeskennellen, \"joko te minut\njätätte?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi eversti, \"en vielä!\"\n\n\"Mutta niin äärettömän hauskaa kuin minulla olisikin viipyä kauemmin\nseurassanne, täytyy minun jatkaa matkaani.\"\n\n\"Oh, tokihan te minulle suotte jonkun minuutin, mister John Davis?\"\nsanoi toinen tarkoituksellisesti ja korostaen jokaista tavuaan.\n\n\"Jonkun minuutin kylläkin, kunhan ette enempää pyydä. Sillä minulla on\nedessäni pitkä taival, ja niin kernaasti kuin jäisinkin kanssanne\nrupattelemaan...\"\n\n\"Te yksin\", keskeytti eversti, \"päätätte ajasta, joka meidän vielä on\nviivyttävä toistemme parissa.\"\n\n\"Olettepa te perin kohtelias.\"\n\n\"Mister John Davis\", sanoi eversti korostaen ääntään, \"oletteko\nunohtanut viime keskustelumme?\"\n\n\"Paras eversti, te tuntisitte minut varsin huonosti, jos ette tietäisi,\netten minä koskaan unohda muuta kuin mitä minun ei sovi muistaa.\"\n\n\"Mitä tuo merkitsee...?\"\n\n\"Että muistan aivan hyvin keskustelun, johon viittaatte.\"\n\n\"Sitä parempi! Teidän hyvä muistinne säästää minulta onneksi puolet\nvaivasta, ja me ymmärrämme toisemme helposti.\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Eikö paikka, jossa olemme, tunnu teistä erinomaisen soveliaalta\ntarkoituksiimme?\"\n\n\"Se on minusta hurmaava, rakas eversti.\"\n\n\"Jos siis suostutte, niin astunemme tässä maahan?\"\n\n\"Niinkuin haluatte. Minä en inhoa mitään niin kuin pitkitettyä\nhaastelua satulassa.\"\n\nHe hyppäsivät maahan ja sitoivat hevosensa.\n\n\"Te tartutte kivääriinne?\" huomautti amerikkalainen.\n\n\"Niin. Onko se teistä epämieluista?\"\n\n\"Eipä suinkaan. Meidän on siis ryhdyttävä väijymään riistaa?\"\n\n\"Niin, Jumala paratkoon! Mutta tällä kertaa ihmisriistaa.\"\n\n\"Mikä tekee metsästyksen paljon mielenkiintoisemmaksi.\"\n\n\"Kah, te olette herttainen toveri, mister Davis!\"\n\n\"Nähkääs, eversti hyvä, ystäviltäni minä en ole koskaan voinut mitään\nkieltää.\"\n\n\"Miten me asetumme?\"\n\n\"Sen jätän kokonaan teidän määrättäväksenne.\"\n\n\"No, kummallakin puolen tietä on pensaita, jotka ovat siihen ikäänkuin\nvartavasten kasvaneet!\"\n\n\"Niin tosiaan, ihan ihmeellistä! Sitten me kätkeydymme kumpikin jonkun\npensaan taakse ja laukaisemme.\"\n\n\"Mainiota! Mutta jos ammumme harhaan...? Tiedän varsin hyvin, että\nolemme oivallisia tarkk'ampujia ja että ohitse ampuminen on melkein\nmahdotonta, mutta voisihan niin sattua.\"\n\n\"Silloin ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin että hyökkäämme sapelein\ntoistemme kimppuun.\"\n\n\"Sovittu asia! Ah, sananen vielä. Toisen meistä täytynee jäädä\ntantereelle?\"\n\n\"_By God!_ Totta kai! Muutenhan koko taistelu olisi joutavaa.\"\n\n\"Niin oikein! Mutta luvatkaahan minulle yksi asia.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Jälkeenjäänyt heittää vainajan ruumiin jokeen.\"\n\n\"Hm, tahdotte siis päästä oikein varmaksi, etten enää ilmesty eloon?\"\n\n\"Hitto soikoon! Ettekö siis käsitä?\"\n\n\"Käsitän kyllä! Olkoon niin!\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nMiehet tekivät toisilleen kunniaa ja poistuivat kumpikin vastakkaiselle\ntaholle, sinne lymytäkseen.\n\nMatka heidän välillään oli noin seitsemänkymmentä askelta,\n\nMuutaman sekunnin päästä kuului kaksoislaukaus ikäänkuin\nukkosenjyrähdys, johon kaiut virralta vastasivat.\n\nSitten riitapuolet hyökkäsivät _machete_ kädessä toisiaan vastaan.\n\nHe saavuttivat toisensa jokseenkin tienhaaran keskellä ja ryntäsivät\nraivokkaasti, sanaa sanomatta, toistensa kimppuun.\n\nOttelua oli jo kestänyt pitkän aikaa ja sitä uhkasi kestää vielä kauan,\neikä kumpikaan taistelijoista ollut huomattavasti voitolla, sillä\nmolemmat olivat jokseenkin yhtä etevät ja voimakkaat. Mutta silloin\nilmestyi äkkiä useita miehiä, jotka tähdäten riitapuolia käskivät heitä\nheti laskemaan aseensa.\n\nNämä peräytyivät kumpikin askeleen ja odottivat.\n\n\"Seis!\" huudahti mies, joka näkyi olevan vastatulleiden päällikkö. \"Ja\nte, John Davis, nousette jälleen ratsullenne ja lähdette.\"\n\n\"Millä oikeudella te annatte minulle sellaisen käskyn?\" huudahti\namerikkalainen suuttuneena.\n\n\"Väkevämmän oikeudella\", vastasi päällikkö. \"Lähtekää, jollette tahdo,\nettä teille tapahtuu onnettomuutta.\"\n\nJohn Davis katsahti ympärilleen. Kaikki vastustus oli mahdotonta.\nMitäpä hän yksinään ja vain sapelilla varustettuna olisi voinutkaan\nkahtakymmentä miestä vastaan? Amerikkalainen tukahdutti kirouksella\nkiukkunsa ja nousi ratsulleen. Mutta muuttaen mielensä hän kysäisi\nyhtäkkiä:\n\n\"Keitä te olette, jotka näin luulette voivanne minulle lakia lukea?\"\n\n\"Tahdotteko sen tietää?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"No hyvä. Olen mies, jota te ja eversti Melendez olette verisesti\nloukanneet. Minä olen munkki Antonio.\"\n\nTämän nimen kuullessaan molemmat riitapuolet tunsivat kauhunväristyksen\nruumiissaan. Epäilemättä munkki nyt kostaisi, kun he vuorostaan olivat\nhänen vallassaan.\n\n\n\n\nV\n\nKahakan edellä\n\n\nJohn Davis tointui ällistyksestään melkein heti.\n\n\"Ahaa\", huudahti hän, \"siis te, mestarini?\"\n\n\"Kummastuttaako teitä, että tapaatte minut täällä?\"\n\n\"Eipä suinkaan, _by God!_ Teidän paikkanne on minun käsittääkseni\nkaikkialla, missä tehdään väijytyksiä. Mikään ei siis ole\nluonnollisempaa kuin että olette täällä saapuvilla.\"\n\n\"On väärin, John Davis, heikkoutensa turvin herjata henkilöitä,\nvarsinkin kun ei tiedä heidän aikeistaan?\"\n\n\"Ka, ne näyttävät minusta varsin selviltä tällä hetkellä.\"\n\n\"Saattaisitte erehtyä.\"\n\n\"Sitä en luule! Muuten pääsenkin siitä pian selville.\"\n\n\"Mitä te teette?\"\n\n\"Kuten hyvin näette, minä astun maahan.\"\n\nAmerikkalainen astui todellakin ratsultaan, otti pistoolit koteloistaan\nja lähestyi munkkia levollisin askelin ja mitä hymyilevimmin ilmein.\n\n\"Miksi ette lähtenyt, niinkuin teitä kehoitin?\" kysyi fray Antonio.\n\n\"Kahdestakin syystä, rakas señor. Ensiksikin, koska minun ei tarvitse\nottaa teiltä vastaan ohjeita eikä neuvoja, ja toiseksi, koska\nmielelläni olisin saapuvilla siinä pienessä roistomaisuudessa, joka\nteillä kaiketikin on mielessä.\"\n\n\"Aiotte siis...?\"\n\n\"Puolustaa ystävääni, _by God_!\" huudahti amerikkalainen tulistuen.\n\n\"Mitä, ystäväännekö?\" virkkoi munkki kummastuneena. \"Äskenhän juuri\nyrititte riistää häneltä hengen!\"\n\n\"Paras señor\", vastasi John Davis ivallisesti, \"on eräitä vivahduksia\nkielessä, joiden merkitystä te valitettavasti ette milloinkaan voisi\ntajuta. Ymmärtäkää minut oikein. Minä tahdon kyllä tappaa tuon\nherrasmiehen, mutta minä en salli häntä teurastettavan, se on selvää,\nhiton selvää!\"\n\nFray Antonio purskahti nauruun.\n\n\"Kummallinen mies!\" sanoi hän.\n\n\"Enkö olekin?\" -- Ja kääntyen vastustajaansa, joka yhä seisoi tyynenä,\nlisäsi hän: \"Rakas eversti, me palaamme myöhemmin mielenkiintoiseen\nhommaamme, jonka tämä arvon isä niin onnettomasti keskeytti. Tällä\nhetkellä sallinette minun palauttaa teille toisen pistooleista, jotka\nminulle niin jalomielisesti lainasitte. On kiistämätöntä, että nämä\nveitikat meidät tappavat, mutta saammehan toki sitä ennen ilon\nkellistää heistä kolme tai neljä kentälle.\"\n\n\"Kiitos, John Davis\", vastasi eversti, \"en teiltä vähempää\nodottanutkaan. Otan ehdotuksenne vastaan yhtä avomielisesti kuin sen\nteette.\"\n\nJa hän tarttui pistooliin, panostaen sen. Amerikkalainen asettui hänen\nviereensä ja tervehti tuntemattomia ivallisen kohteliaasti.\n\n\"Señores\", virkkoi hän, \"voitte hyökätä milloin hyväksi näette. Me\nolemme valmiit uljaasti kestämään rynnäkkönne.\"\n\n\"Hohoo\", sanoi fray Antonio, \"onko tämä siis vakavaa?\"\n\n\"Mitä! Ettäkö tämä ei olisi vakavaa? Kysymys on minusta lapsellinen.\nOnko paikka ja aika mielestänne sopiva leikinlaskuun?\"\n\nMunkki kohautti olkapäitään ja kääntyen seuralaisiaan kohti virkkoi:\n\n\"Lähtekää! Tunnin päästä palaan luoksenne tiettyyn paikkaan.\"\n\nTuntemattomat tekivät myöntävän eleen ja hävisivät melkein samassa\npensaikkoon.\n\nSilloin munkki heitti aseensa maahan ja lähestyi molempia miehiä\nmelkein käden koskettaman päähän.\n\n\"Pelkäättekö te vielä?\" kysyi hän. \"Nyt olen minä teidän käsissänne!\"\n\n\"Ka, ka\", huudahti John Davis päästäen pistoolinsa vireestä, \"mitä tämä\nkaikki merkitsee?\"\n\n\"Jos ette olisi pitäneet minua rosvona, kuten olette tehneet, vaan\nsensijaan vaivautuneet miettimään, olisitte käsittäneet, ettei minulla\nollut muuta päämäärää kuin ehkäistä se kiivas taistelu, jonka tuloni\nniin onnellisesti keskeytti.\"\n\n\"Mutta kuinka saavuitte tänne juuri näin osuvasti?\"\n\n\"Ihan sattumalta. Saatuani ylipäälliköltämme määräyksen pitää\nvihollisen liikkeitä silmällä olin miehineni asettunut molempien teiden\nristeykseen kaapatakseni kaikki ratsastavat vakoojat, jotka\nyrittäisivät tänne päin.\"\n\n\"Ettekö siis kanna mitään kaunaa everstille ja minulle?\"\n\n\"Kenties\", vastasi hän epäröiden, \"en ole täydellisesti unohtanut sitä\narvotonta tapaa, jolla minua kohtelitte, mutta ainakin olen luopunut\nkoston tuumista.\"\n\nJohn Davis mietti hetkisen ja sanoi sitten ojentaen hänelle kätensä:\n\n\"Te olette kunnon munkki! Näen, että olette uskollinen lupauksellenne\ntehdä parannus. Minä olen pahoillani siitä, mitä tein.\"\n\n\"Minä sanon samaa, señor\", säesti eversti. \"En osannut laisinkaan\nodottaa tällaista jalomielisyyttä teidän puoleltanne.\"\n\n\"Ja saisinko nyt lausua sanan, señores?\"\n\n\"Puhukaa!\" kehoittivat toiset. \"Me kuuntelemme.\"\n\n\"Luvatkaa minulle, että ette enää uudista tuota jumalatonta\nkaksintaistelua, vaan että minun esimerkkiäni noudattaen unohdatte\nvihanne.\"\n\nVastaukseksi ojensivat molemmat miehet toisilleen kätensä\nsamanaikaisella liikkeellä.\n\n\"Hyvä\", jatkoi munkki, \"olen iloinen nähdessäni teidän noin\nmenettelevän. Erotkaamme nyt! Te, eversti, nousette jälleen ratsullenne\nja palaatte leiriinne. Tie on vapaa, kukaan ei yritä estää matkaanne.\nTe, John Davis, taas seurannette minua. Teidän pitkä poissaolonne on\nherättänyt levottomuutta, jonka saapumisenne varmaan hälventää. Minun\noli määrä hankkia teistä tietoja.\"\n\n\"Näkemiin\", virkkoi eversti; \"unohtakaa, John Davis, mitä kohtauksemme\nalussa tapahtui välillämme, älkääkä muistelko muuta kuin millä tavoin\nme eroamme.\"\n\n\"Kunpa me, eversti, vielä tapaisimme toisemme parempaan aikaan ja\nparemmissa olosuhteissa, jotta minä saisin ilmaista teille kaiken sen\nmyötätunnon, jota avomielinen ja uskollinen luonteenne minussa\nherättää!\"\n\nVaihdettuaan vielä muutamia sanoja ja sydämellisesti puristettuaan\ntoistensa kättä erkanivat nämä kolme miestä.\n\nEversti Melendez käänsi hevosensa laukkaamaan takaisin kartanoa kohti,\nsillä välin kun munkki ja John Davis poistuivat yhtä nopeasti aivan\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nOli puoliyön vaiheet, kun eversti ehti päävartioille. Eräs kenraalin\nadjutanteista odotti häntä etuvartiossa.\n\nJonkinlaista kiihtymystä näytti vallitsevan leirissä. Sensijaan että\nolisivat nukkuneet, kuten näin myöhäisellä yön hetkellä olisi pitänyt,\nmarssivat sotilaat vahvoina patrulleina pitkin kujia, upseerit\nliikkuivat säikähtyneen näköisinä, sanalla sanoen kaikkialla oli\ntavatonta hälinää.\n\n\"Mitä siis on tekeillä, kapteeni Gutierrez?\" kysyi eversti\nadjutantilta.\n\n\"Kenraali itse sen teille sanoo, eversti\", vastasi upseeri, \"sillä hän\nodottaa teitä levottomana ja on jo useita kertoja teitä kysynyt.\"\n\n\"Ohoh! Sitten kuuluu jotakin uutta?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\nEversti kannusti hevosensa yhä kovempaan vauhtiin, ja muutaman minuutin\nperästä hän oli kenraalin asunnon edustalla.\n\nTalo oli täynnä melua ja valoa. Huomattuaan nuoren miehen kenraali\njätti upseerit, joiden kanssa oli haastellut, ja riensi häntä vastaan.\n\n\"Vihdoin olette tullut\", virkkoi hän hänelle, \"minä odotin teitä\nkärsimättömänä.\"\n\n\"Mitä siis on tekeillä?\" kysyi eversti kummastuneena tästä\nvastaanotosta, jota ei suinkaan odottanut, koska nyt niin meluisa leiri\nhänen lähtiessään oli ollut perin rauhallinen.\n\n\"Sen saatte kuulla, señores\", sanoi kenraali ja lisäsi, kääntyen\nsalissa olevien upseerien puoleen, \"älkäähän lähtekö pois. Minä tulen\nluoksenne hetkisen päästä. Seuratkaa minua, eversti.\"\n\nDon Juan kumarsi ja seurasi esimiestään viereiseen huoneeseen, jonka\noven eversti hänen jälkeensä sulki.\n\nTuskin he olivat yksinään, kun kenraali tarttui ystävällisesti nuorta\nmiestä univormun napeista ja tuijotti häneen katseella, joka näytti\ntutkivan hänen sydämensä salaisimmatkin lokerot.\n\n\"Lähtönne jälkeen\", virkkoi hän, \"on eräs ystävistänne tullut tänne\nteitä tapaamaan.\"\n\n\"Eräs ystävistäni?\" toisti nuori upseeri.\n\n\"Ainakin hän itseään sellaiseksi sanoo\", vastasi kenraali.\n\n\"Minä en tunne näillä tienoin muuta kuin yhden miehen\", vastasi\neversti, \"joka meitä eroittavista mielipiteistä huolimatta voisi sen\nnimityksen todella omaksua.\"\n\n\"Ja se mies on...\"\n\n\"Jaguari.\"\n\n\"Te rakastatte häntä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta rosvohan hän on?\"\n\n\"Teistä ehkä, kenraali. Omalta näkökannalta saatatte olla oikeassa.\nMinä en väitä enkä tuomitse. Minä rakastan häntä, sillä hän on\npelastanut henkeni.\"\n\n\"Mutta kuitenkin te taistelette häntä vastaan.\"\n\n\"Tietysti. Vastakkaisissa leireissä ollen palvelee kumpikin meistä\nasiaa, joka näyttää hänestä oikealta. Mutta vaikka molemmat osaammekin\neroittaa tunteet velvollisuudesta, joka pakottaa meidät taistelemaan\ntoistamme vastaan, emme silti ole sydämessämme toisiimme vähemmin\nkiintyneet.\"\n\n\"Minä en suinkaan aio teitä moittia, ystäväni. Taipumustemme tulee olla\nriippumattomia valtiollisista mielipiteistä. Mutta palatkaamme asiaan,\njonka tällä hetkellä täytyy olla meille mielenkiintoisin. Eräs mies,\nsanon, on poissa ollessanne saapunut etuvartioomme esittäytyen\nystäväksenne.\"\n\n\"Sepä merkillistä\", jupisi eversti muististaan; \"ja mainitsiko hän\nnimensä?\"\n\n\"Mainitsi tietysti. En suinkaan minä muuten olisi ottanut häntä\nvastaan! Sitäpaitsi hän on täällä, tässä samassa talossa, eräässä\nhuoneessa, jossa olen häntä pyytänyt odottamaan teidän palaamistanne.\"\n\n\"Mutta nimi, paras kenraalini?\"\n\n\"Hänen nimensä on don Felix Paz.\"\n\n\"Oi\", huudahti eversti innokkaasti, \"hän ei ole kenraalille\nvalehdellut! Hän on tosiaan rakkaimpia ystäviäni.\"\n\n\"Voimme siis häneen...\"\n\n\"Luottaa aivan täydellisesti, kenraali. Siitä minä vastaan hengelläni\",\nkeskeytti nuori upseeri hartaasti.\n\n\"Sanoistanne olen sitäkin iloisempi\", jatkoi kenraali, \"koska tämä mies\non vakuuttanut, että hänellä on keinoja, joiden avulla voimme kamalasti\nlyödä kapinoitsijat.\"\n\n\"Jos hän on sen luvannut, kenraali, tekee hän sen aivan varmasti.\nTeillä on luultavasti ollut hänen kanssaan vakava neuvottelu?\"\n\n\"Eipä ole. Käsitätte, ystäväni, etten suinkaan tahtonut, ensin\njuttelematta teidän kanssanne, kuunnella miestä, joka hyvinkin olisi\nsaattanut osoittautua vain vihollisen vakoilijaksi.\"\n\n\"Oikein harkittu. Ja mitä nyt aiotte tehdä?\"\n\n\"Häntä kuunnella. Hän on sanonut minulle kylliksi, jotta minä,\naavistellen mitä tällä hetkellä tapahtuisi, käskin valmistaa kaikki\ntoimintakuntoon, niin että ensi merkistä voitaisiin lähteä liikkeelle.\nTällä tavoin ei hukata aikaa.\"\n\n\"Hyvä on! Häntä on siis kuultava.\"\n\nKenraali löi käsiänsä ja adjutantti astui huoneeseen.\n\n\"Pyytäkää don Felixiä tulemaan tänne, kapteeni\", virkkoi kenraali.\n\nViittä minuttia myöhemmin astui Mezquiten haciendan entinen majordomo\nsaliin, jossa molemmat upseerit olivat.\n\n\"Suokaa anteeksi, caballero\", sanoi kenraali kohteliaasti, astuen\nhäntä kohti, \"se kylmähkö sävy, jolla otin teidät vastaan. Mutta\nvalitettavasti elämme aikana, jona on niin vaikea eroittaa ystäviä\nvihollisista, että usein väkisinkin erehtyy ja voi sekoittaa edelliset\njälkimäisiin.\"\n\n\"Teidän ei suinkaan tarvitse puolustella menettelyänne, kenraali\",\nvastasi don Felix. \"Tällä tavoin saapuessani etuvartioittenne luo en\nmuuta odottanutkaan.\"\n\nEversti pudisti hartaasti ystävänsä kättä. Pitkä selitys oli tämän\nlaatuisille miehille tarpeeton. Ensi sanasta he olivat toisensa\nymmärtäneet.\n\nHeidän välisensä keskustelu venyi pitkäksi. Se päättyi vasta myöhään\nyöllä tai pikemminkin vasta aamulla, koska kello löi neljä kenraalin\navatessa huoneen oven, johon he olivat sulkeutuneet, ja puoliääneen\nhaastellen saattaessa heitä talon _saguaniin_ asti.\n\nMitä tämän pitkän keskustelun aikana oli tapahtunut? Kukaan ei sitä\ntiennyt.\n\nMitään ei tullut ilmi niistä toimenpiteistä, mitä kenraali oli\npäättänyt noiden kahden miehen kera, joiden parissa oli niin kauan\nviipynyt.\n\nUpseerit ja sotamiehet olivat mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallassa,\njoka vielä lisääntyi, kun kenraali antoi käskyn hajoittaa leirin.\n\nEversti oli saattanut don Felixin äärimmäisille etuvartioille asti.\n\nTässä olivat miehet eronneet toisistaan, lyöneet kättä ja vaihtaneet\nvain yhden sanan: \"Näkemiin!\"\n\nSitten oli eversti täyttä nelistä ajanut takaisin asuntoonsa, sillä\nvälin kun don Felix oli sukeltautunut metsään niin nopeasti kuin\nhevonen jaksoi juosta.\n\nAsuntoonsa palattuaan komensi eversti heti ratsaille ja asettui enempiä\nkäskyjä odottamatta johtamainsa viitisen sadan ratsumiehen etunenään ja\nlähti kartanosta.\n\nKello oli silloin viisi aamulla, aurinko nousi purppura- ja\nkulta-aalloista, kaikki näytti ennustavan ihanaa päivää.\n\nKenraali nousi tähystyspaikalleen ja seurasi tarkkaavaisesti kiikarilla\neverstin liikkeitä, joka nopealla vauhdillaan oli vajaassa\nneljännestunnissa ehtinyt kukkulan juurelle, vieläpä kenenkään\nhäiritsemättä mennyt joukkoineen erään varsin leveän, Rio Trinidadiin\nlaskevan sivuhaaran yli.\n\nKenraali seurasi levottomasti tätä liikettä, joen yli kahlaaminen kun\naseistetulle joukolle aina on arkaluontoinen tehtävä. Hän näki\nsotamiestensä järjestyvän taajaksi rivistöksi, joka sitten päällikkönsä\nantamasta merkistä piteni kuin renkaistaan kiertyvä suunnaton käärme,\nlaskeutui veteen ja halkaisten viistoon melkoisen voimakkaan virran,\nsaapui muutamassa minuutissa toiselle rannalle, missä se hetkisen\nvälttämättömän mylläkän jälkeen jälleen järjestyi riveihin ja syöksyi\nmetsään, jonne se pian kokonaan häipyi. Kun viimeinen _lancero_ oli\nhävinnyt ja paikka tullut jälleen aivan autioksi, työnsi kenraali\nkiikarinsa kokoon ja astui alas, näennäisesti vakaviin mietteisiin\nvaipuneena.\n\nOlemme maininneet, että Galvestonin varusväkeä oli yhdeksänsataa\nmiestä, mikä lukumäärä oli kohonnut lähes tuhanteenneljäänsataan, kun\nmukaan oli liittynyt rannikolle tähystäjiksi siroiteltujen monien\npikkuvartiostojen miehet.\n\nEversti Melendez oli ottanut mukaansa viisisataa ratsumiestä. Kenraali\njätti kylään, jonka hän sotatieteellisesti tärkeänä kohtana tahtoi\nsäilyttää hallussaan, kaksisataaviisikymmentä miestä urhoollisen ja\nkokeneen upseerin johdettaviksi. Hänellä itsellään oli siis noin\nkuusisataa viisikymmentä miestä, ja niitä tukemassa nelitykkinen\npatteri vuorihaupitseja.\n\nTämä pienoinen joukko, jonka vähäpätöisyys kaiketikin nostattaisi\nivallisen hymyn suurien sotajoukkojen yhteentörmäyksiin tottuneiden\neurooppalaisten huulille, oli tässä maassa aivan riittävä.\n\nTotta kyllä oli teksasilaisessa armeijassa lähes neljätuhatta\ntaistelijaa, mutta nämä miehet olivat enimmäkseen huonosti aseistettuja\ntalonpoikia, tottumattomia niiden sotakoneiden käyttelyyn, jotka he\nyltiöpäisessä kapinallisessa vimmassa olivat siepanneet, ja\nkykenemättömiä avoimella kentällä kestämään harjaantuneiden joukkojen\nhyökkäystä. Niinpä kenraali Rubio, se on meidän mainittava, miestensä\npienemmästä lukumäärästä huolimatta luottikin paljon joukkojensa kuriin\nja sotilaskasvatukseen ja toivoi lyövänsä tuon pikemmin vain\nlukumäärältään kuin missään muussa suhteessa peloittavan ihmislauman.\n\nLähtö karjatilalta tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä.\n\nKenraali oli käskenyt jättämään kuormaston jälkeen, jotta mikään ei\nolisi häiritsemässä armeijan marssia.\n\nJokaisella ratsumiehellä oli amerikkalaiseen, Euroopassa kovin\nhalveksittuun tapaan jalkamies tarakassaan, joten sotajoukon nopeus\ntuli kahdenkertaiseksi.\n\nMonilukuisat urkkijat ja ratsasvakoilijat, joita oli lähetetty kaikille\nsuunnille tiedustelemaan, olivat ilmoittaneet, että kapinallinen\narmeija kahdessa kolonnassa marssien lähestyi Rio Trinidadin suuta,\nottaakseen sen haltuunsa ja siten ehkäistäkseen pääsyn Galvestoniin.\nSen liikkeen ehkäiseminen oli erinomaisen tärkeää, sillä jos se\nonnistuisi, niin kapinalliset avustaisivat rohkeasti valtaamallaan\nlaivastolla armeijaansa ja olisivat herroina melkoisen pitkällä\nrantakaistaleella, jolta meksikolaisten voimat kenties eivät riittäisi\nheitä karkoittamaan.\n\nToiselta puolen oli kenraali Rubiolle ilmoitettu, että tasavallan\npresidentti, kenraali Santa-Anna, oli lähtenyt Meksikon kaupungista ja\nlähestyi pikamarssissa tuhannenkahdensadan miehen etunenässä antaakseen\nkapinalle ratkaisevan iskun.\n\nKenraali Santa-Annaa on arvosteltu hyvin eri lailla. Toiset ovat\nkuvailleet hänet teräväksi valtiomieheksi ja urheaksi, salamantuimaksi\nsoturiksi. Hänellä itselläänkin näkyy olleen se käsitys, koskapa hän ei\narastele nimittää itseään uuden maailman Napoleoniksi. Hänen\nvihamiehensä moittivat hänen rettelöimishaluaan ja hillitöntä\nkunnianhimoaan ja syyttivät häntä siitä, että hän liian usein pysytteli\nkaukana vaarasta, pitäen häntä miehuuttomana ja siveettömänä\nkiihoittajana. Me puolestamme emme ryhdy tätä valtiomiestä millään\nmuulla tavalla arvostelemaan kuin vain lyhyesti mainitsemaan, että hän\nmeidän vakaumuksemme mukaan oli Meksikon vitsaus, edistäen sen häviötä,\nja että hän osaltaan on syynä niihin onnettomuuksiin, jotka\nparinkymmenen vuoden aikana ovat tuota onnetonta maata kohdanneet.\n\nKenraali Rubio käsitti, kuinka tärkeätä hänelle oli iskeä voimakas\nisku, ennenkuin yhtyisi tasavallan presidenttiin, joka muuten, vaikka\nnoudattikin vain hänen neuvojaan, ei tappiolle jouduttaessa laiminlöisi\nlukea onnettomuutta hänen syykseen ja siinä tapauksessa taas, että\nmeksikolaiset pääsisivät taistelussa voitolle, säilyttää itselleen\nkaikkea sotakunniaa.\n\nTeksasilaiset kapinoitsijat eivät vielä tähän asti olleet aukealla\nlakeudella uskaltaneet mitellä voimiaan meksikolaisten joukkojen\nkanssa, mutta tapaukset, jotka viime päivinä olivat salamannopeudella\nseuranneet toisiaan, lopullista romahdusta edistäen, olivat\ntäydellisesti muuttaneet tilanteen.\n\nNyt tunsivat kapinallisen armeijan päälliköt, voimistuneina alituisesta\nmenestyksestään ja miekan iskutta vallattuaan yhden Teksasin\npääsatamista, välttämättömäksi luopua hiipivästä sissisodasta\nvarmentaakseen saavutuksensa loistavalla ryntäyksellä.\n\nSitä tarkoitusta varten oli voitettava taistelussa.\n\nMutta teksasilaiset päälliköt eivät antaneet tähänastisen menestyksensä\nviedä itseänsä harhaan, se kun oli saavutettu vain uhkarohkeilla\notteilla, yllätyksillä ja ennenkuulumattomalla rohkeudella. He\npelkäsivät syystä hetkeä, jolloin heidän oli asetettava\nharjaantumattomat sissinsä vanhoja meksikolaisia joukko-osastoja\nvastaan. Niinpä he kaikin keinoin koettivatkin viivyttää tämän\nviimeisen ja ratkaisevan kamppailun päivää, koska kamppailussa\nsaattoivat muutamassa tunnissa iäksi raueta heidän rakkaimmat toiveensa\nja tuhoutua heidän jo kymmenisen vuotta tavattomalla uljuudella ja\nsitkeydellä harjoittamansa uudistustyö. He halusivat, ennenkuin\nratkaisevasti iskettäisiin yhteen säännöllisten joukkojen kanssa, suoda\nvapaaehtoisilleen aikaa saavuttaa harjaantumusta ja asetottumusta, jota\nilman lukuisin ja uljainkin armeija on vain erilaisista ja toisiaan\nhäiritsevistä aineksista kokoonpantu ihmislauma, jolta puuttuu\nyhtenäisyyttä ja todellista toimintatarmoa.\n\nLinnoituksen valloituksen jälkeen olivat teksasilaisten ylimmät\npäälliköt pitäneet suuren neuvottelun pohtiakseen sekä edullisia että\nvältettäviä toimenpiteitä, jotteivät epäviisaalla menettelyllä uhraisi\ntuloksia, jotka he olivat niin ihmeellisesti saavuttaneet.\n\nPäätettiin silloin periaatteessa, että armeija ottaisi Galvestonin,\njonka sen asema täydellisesti turvaisi äkilliseltä hyökkäykseltä, ja\nettä ainoastaan sissit parveilisivat maaseuduilla, kahakoidakseen\nmeksikolaisten kanssa ja häiritäkseen näitä sillä välin kun kaupunkiin\nsulkeutuneet joukot opetettaisiin ja saisivat säännöllisen ja\nratkaisevan järjestyksen.\n\nPäälliköiden ensimmäisenä huolena oli silloin välttää kaikkea\nyhteentörmäystä vihollisen kanssa ja yrittää tunkeutua Galvostoniin\niskua antamatta tai saamatta. Armeijain suhde toisiinsa oli siis\nseuraava:\n\nTeksasilaiset koettivat kaikin tavoin välttää taistelua kenraali Rubion\nkanssa, joka taas paloi halusta sellaiseen ryhtyä. Vihollisten\nliikkuma-alue oli varsin ahdas. Kymmenkunta kilometriä vain oli heidän\npäävartiostojensa väliä.\n\nTähystystornistaan oli kenraali selvästi eroittanut kapinallisten\nleirinuotiot.\n\nSillä välin oli eversti Melendez jatkanut etenemistään ja saapunut\nmiehineen ristin kohdalle, missä John Davis ja hän edellisenä iltana\nolivat niin vimmatusti taistelleet. Eversti itse oli tutkinut seudun\nmitä huolellisimmin, ja varmistuneena siitä, että kukaan vihollisen\nvakooja ei ollut jäänyt tähän edulliseen väijymispaikkaan, hän oli\nkäskenyt sotilaittensa astua maahan. Hevoset oli laitettu makaamaan,\nsidottu ja päät kiedottu paksuihin peitteisiin, jotteivät eläimet voisi\nhirnua. Sitten kun kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli\nryhdytty, olivat sotamiehet laskeutuneet vatsalleen pensastoon, ja\nheidän oli käsketty pysyä aivan hievahtamatta.\n\nKenraali Rubio oli suorittanut sivustamarssin, joten hänen kävi\nvälttäminen tienhaaraa risteineen. Hän oli heti kukkulalta\nlaskeuduttuaan rientänyt virran partaalle.\n\nOlemme maininneet, että Rio Trinidadin uoma on paikoittain varsin\nsyvälle uurtunut ja uhkeiden metsien reunustama, joiden jättiläispuut\nluovat sen yli suurenmoisia rhizophorain yli ulottuvia vihannuskaaria.\nNäiden rhizophorain keskelle ja puiden oksien siimekseen, kahden\ntykinkantaman päähän paikasta, jossa aikaisemmin oli astunut maihin,\nkenraali käskikin noin kolmannen osan jalkaväestään asettua väijymään.\n\nLoput sijoitettiin kahteen osaan jaettuina molemmin puolin tietä, jota\nkapinallisten oli seurattava, mutta amerikkalaiseen tapaan korkeissa\npuissa kyyröttämään, niin että heitä ei näkynyt.\n\nNeljä vuorihaupitsia sijoitettiin pienen kukkulan harjalle, jolta voi\ntäydellisesti nähdä koko tien ja äänettömän, jalkaväen taakse\nkasaantuneen ratsuväen, joka myöskin oli jaettu kahteen osastoon.\n\nSitten palautui hetkiseksi häiriytynyt hiljaisuus, ja erämaa sai\nentisen tyynen ja yksinäisen leimansa. Kenraali Rubio oli niin hyvin\njärjestänyt kaiken, että hänen armeijansa oli äkkiä tullut\nnäkymättömäksi.\n\nKun teksasilaispäälliköiden neuvottelussa oli päätetty, että\nkapinoitsevain armeija anastaisi Galvestonin, oli syntynyt vilkas\nkeskustelu keinoista, joihin sitä varten oli ryhdyttävä.\n\nJaguari kehoitti viemään joukot prikiin, korvettiin ja pieniin\naluksiin, jotka sitä varten kerättäisiin. Valitettavasti ei tätä\noivallista neuvoa voitu noudattaa, koska kenraali Rubio\nvarovaisuudessaan oli ottanut kaikki keveät alukset ja uuden laivueen\nkokoamiseen olisi täytynyt hukata äärettömän paljon aikaa. Mutta kun\nmeksikolaisten käyttämät laivat oli hinattu kuivalle maalle ja niitä\npuolustamaan jätetty vartiosto muutaman tunnin jälkeen oli mennyt pois,\npitivät teksasilaiset paljon yksinkertaisempana työntää samat laivat\nuudestaan aalloille ja vuorostaan käyttää niitä ylimenoonsa.\n\nKuin kohtalon pakotuksesta kieltäytyi neuvottelijakunta uskomasta\namerikkalaisen John Davisin selityksiä, joka turhaan vakuutti, että\nlujaan asemaan sijoittunut kenraali Rubio ei sallisi suorittaa tätä\nliikettä yrittämättä sitä estää ja että meksikolainen armeija vain\nnäennäisesti oli jättänyt laivat vartioitsematta, siten virittäen\novelasti ajatellun ansan viekoitellakseen kapinalliset paikkaan, jossa\nheidät oli helppo voittaa.\n\nOnnettomuudeksi heille oli mainitulla salaperäisellä komitealla\nyksinään oikeus määrätä. John Davisin esittämät mietteet eivät saaneet\nsitä asiasta vakuutetuksi. Vakoojainsa pettämänä se luulotteli, että\nkenraali Rubio ei suinkaan aikonut vallata takaisin Galvestonia, vaan\npäinvastoin tahtoi päästä yhteyteen kenraali Santa-Annan kanssa,\nennenkuin uudelleen yrittäisi hyökkäysliikettä ja että hänen\npysähtymisensä karjatilalle siis vain oli teeskentelyä, jotta saisi\nkapinalliset levottomiksi.\n\nTämä käsittämätön erehdys oli syynä arvaamattomiin onnettomuuksiin.\n\nPäälliköt saivat käskyn marssia eteenpäin, ja heidän oli pakko panna se\ntäytäntöön.\n\nMutta sitten kun tämä erheellinen päätös kerran oli tehty, valittiin\nkeinot sen täytäntöönpanoon mitä varovaisimmin.\n\nPriki ja korvetti saivat käskyn laskea mahdollisimman lähelle\nrannikkoa, ristitulellaan suojatakseen joukkojen maihinnousua ja\nlakaistakseen tieltä sitä ehkäisemään yrittävät meksikolaiset.\n\nLiikkuvia kolonnia eroitettiin armeijan edelle ja sivuille, vakoilemaan\nja puhdistamaan seutua niistä pikkuvartiostoista, joita vihollinen oli\nsaattanut asettaa ympäristöään suojelemaan.\n\nNeljä ylipäällikköä johti voimakkaita, ratsastavia sissiosastoja. Nämä\nneljä päällikköä olivat Jaguari, fray Antonio, El Alférez ja don Felix\nPaz, jota viimemainittua lukija ei suinkaan liene odottanut tapaavansa\nkapinallisten lipun alla ja jonka hän vasta muutamia tunteja sitten\nnäki saapuvan meksikolaisten leiriin ja sulkeutuvan pitkäksi ajaksi\nneuvottelemaan kenraali Rubion ja eversti Melendezin kanssa.\n\nNäiden neljän päällikön tehtäväksi oli ylijohtaja antanut ehkäistä\nkaiken yllätyksen ja tutkia metsää pöyhimällä korkeata ruohikkoa.\n\nEl Alférez ratsasti armeijan oikealla kyljellä, fray Antonio\nvasemmalla, Jaguari jälkijoukossa ja don Felix Paz kuudensadan\nratsumiehen edessä sen etujoukkoa johtamassa.\n\nSananen Mezquiten haciendan entisen majordomon sissijoukosta:\n\nMiehet, joista se oli kokoonpantu, oli don Felix kerännyt ja pestannut\nhaciendaan kuuluvalta alueelta. Ne olivat yhteiskunnalliseen\njärjestykseen mukautuneita intiaaneja, karjapaimenia ja päivätyöläisiä,\nenimmäkseen puolivillejä, hirtehismäisiä ihmisiä, jotka päällikkönsä\nkäskystä taistelivat kuin leijonat, ollen hänelle ehdottoman\nuskollisia, mutta tunnustaen vain hänet ja totellen vain häntä,\nrahtuakaan välittämättä armeijan muista johtajista.\n\nDon Felix Paz oli liittynyt kapinallisiin noin kaksi kuukautta sitten\nja sissijoukollaan tehnyt heille huomattavia palveluksia. Ja hän oli\nlyhyessä ajassa voittanut yleisen luottamuksen.\n\nPian näemme, ansaitsiko hän sen.\n\nKummallisesta yhteensattumuksesta lähti kumpikin armeija leiristään\nsamaan aikaan ja marssi melkein samalla hetkellä toinen toistaan\nvastaan, aavistamatta, että viimeistään kaksi tuntia myöhemmin\nkohtaisivat toisensa.\n\n\n\n\nVI\n\nCerro Pardon taistelu\n\n\nCerro Pardon taistelupäivä oli niitä, joiden verinen muisto säilyy\nvuosisatoja kansojen sydämessä onnettomana tuhonhetkenä.\n\nOikein esittääksemme lukijallemme niiden tapausten kulun, joita\nryhdymme kertomaan, täytyy meidän ensin tarkoin kuvailla\ntapahtumapaikat.\n\nKohdan, jossa meksikolaiset olivat suorittaneet maihinnousunsa\nGalvestonista lähdettyään, oli kenraali Rubio valinnut hyvin tarkalla\nsilmällä. Joen rannat, jotka varsin pitkältä ovat melkoisen jyrkät,\nraukeavat täällä melkein huomaamattomiksi aaltoviivoiksi, leviten\njokseenkin laajaksi, pitkän ruohon peittämäksi tasangoksi. Siellä\ntäällä kohoaa puuryhmiäkin, viimeisenä jätteenä aarniometsästä, jonka\nteollisuuden tarpeet ovat kuluttaneet. Tämän tasangon sulkee varsin\nahdas, korkean kukkulan välillä sijaitseva cañon eli kuilumainen rotko,\nja kukkulain jyrkkiä kylkiä verhoavat kaikkina vuodenaikoina kukkivat\nkasvit. Nämä kaksi kukkulaa ovat Cerro Pardo ja Cerro Prieto eli\nPunainen ja Musta vuori.\n\nRotkosta alkaa tie, tai ollaksemme totuudenmukaisempia, leveähkö, mutta\nrapakoiden ja rämeiden reunustama polku, joka päättyy aikaisemmin\nmainitsemallemme ristille. Tämä on ainoa tie, josta pääsee rannikon\nsisäpuolelle.\n\nVähän matkaa näistä kahdesta kukkulasta, joiden huippuja verhoavat puut\nja selvittämättömästi toisiinsa kietoutuneet pensaat, ulottuu varsin\npitkälle soita, jotka ovat sitä peloittavampia, kun niiden pintaa\npetollisesti peittää tuuhea, vihreä ruoho, kätkien kokonaan näkyvistä\nvaaran, joka uhkaa tuon hyllyvän kuilun päälle astunutta uskalikkoa.\n\nCerro Pardo, joka on paljon korkeampi kuin toinen kukkula, ei\nainoastaan hallitse tätä, vaan sieltä voi tähystellä koko ympäröivää\nseutua ja merta.\n\nSen jälkeen, mitä juuri sanoimme, on helppo käsittää, että\nteksasilaisten aikoma yritys ei ollut mahdollinen, jollei rantamaa\nollut jätetty aivan autioksi. Mutta näissä olosuhteissa oli\nylipäällikön itsepintaisuus sitäkin käsittämättömämpi, koska hän ei\nainoastaan tuntenut täydellisesti paikkoja, vaan koska vielä, ennenkuin\nsotajoukko alkoi etenemisliikkeensä, oli saapunut iso joukko vakoojia\ntoinen toisensa perästä tuomaan hänelle uutisia, jotka kaikissa\nsuhteissa löivät yhteen John Davisin antamain varmojen tietojen kanssa.\n\nNe, joita Jumala tahtoo iskeä, hän lyö sokeudella. Tämä niin viisas ja\nharkitseva mies, joka aina toimi äärettömän varovaisesti ja jonka\nkaikista ajatuksista oli tähän asti välähtänyt ihmeellinen\nselvänäköisyys ja nerokkuuden leima, oli kuuro kaikille\nvastaväitteille, ja lähtökäsky annettiin.\n\nArmeija lähti heti liikkeelle.\n\nDon Felix Paz ratsasti edeltä sisseineen, kun taas Jaguarin osasto jai\njälkijoukoksi.\n\nSaamistaan haavoista huolimatta ei Lujamieli ollut suinkaan tahtonut\npysyä linnoituksessa. Hän oikaisihe kärryille, Carmelan ja Quoniamin\nistuessa hänen vieressään ja tuhlatessa hänelle mitä hellintä\nhuolenpitoa, sillä välin kun Lanzi Jaguarin hänelle antaman\nkymmenkunnan valiosissin etupäässä saattoi heitä siltä varalta, että\narmeijaa marssin aikana hätyytettäisiin.\n\nJaguari oli alakuloinen. Synkkä aavistus tuntui ennustavan hänelle\nonnettomuutta. Tämä erittäin rohkea mies, joka kuin leikkien suoritti\nhuimimpia ja uhkarohkeimpia tekoja, eteni vastahakoisesti, epäröiden ja\nluoden alati ympärilleen epäileviä, melkeinpä pelokkaita katseita.\n\nTosin ei hän omasta puolestaan mitään vaaraa pelännyt. Mitäpä hän\nhyökkäyksestä? Mitä hän kuolemasta välitti? Vaara oli hänen oikea\nelementtinsä; sodan kuuma piiri, taistelun melske, ruudin haju\npäihdyttivät häntä ja synnyttivät hänessä omituisen hekuman tunteen.\nMutta tällä hetkellä oli Carmela hänen lähellään, Carmela, jonka hän\nniin ihmeellisesti oli löytänyt jälleen ja jonka hän pelkäsi uudestaan\nmenettävänsä.\n\nTämä uljas mies oli tuntenut tuota ajatellessaan sydämensä pehmenevän,\nja hän oli tahtonut olla jälkijoukkoa johtamassa, jotta voisi lähempää\nvalvoa neidon turvallisuutta ja rientää tarpeen tullen hänen\navukseenkin.\n\nYlin johtaja ei ollut rohjennut kieltää häneltä tuota paikkaa, jota\nuljas sissi suosionosoituksena anoi.\n\nTämä myöntyväisyys johti kauheihin seurauksiin ja oli osaltaan syynä\nsiihen, mitä muutamaa tuntia myöhemmin tapahtui.\n\nSillä välin etenivät teksasilaiset joukot niihin kuuluvista\nerilaatuisista aineksista huolimatta niin hyvässä järjestyksessä ja\nkurissa, että se olisi ollut kunniaksi säännöllisellekin armeijalle.\nDon Felix Paz oli lähettänyt oikealle ja vasemmalle puolen tietä\nratsastusvakoojia, joiden oli puhdistettava pensaat ja taattava\nturvallinen läpikulku.\n\nMutta näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta, olipa sitten, että\nmeksikolaiset todella olivat kätkeytyneet luoksepääsemättömiin\npaikkoihin, tai johtuipa se jostakin aivan toisesta syystä,\ntiedustelijat eivät heitä keksineet. Ja etujoukko liikkui niin\nnopeasti, että se lisäsi pääarmeijan turvallisuudentunnetta ja sai\npäälliköiden aikaisemman valppauden herpaantumaan.\n\nEtujoukko oli saapunut ristin tienhaaraan, eikä siihen asti mikään\nollut vähääkään häirinnyt armeijan marssia. Sitten kun don Felix oli\nkaksikymmentä minuuttia lepuuttanut joukkoaan juuri samalla paikalla,\nmissä eversti edellisenä iltana oli taistellut, kääntyi hän\npäättäväisesti rannikolle, meksikolaisten äskeisen maihinnousupaikan\nlähettyville vievälle tielle.\n\nRistin tienhaarasta Trinidadin joelle ei matka ollut pitkä, ja\naseistettu joukko saattoi vapaassa marssissa kulkea sen vähemmässä kuin\nkahdessa tunnissa.\n\nMutta tien risteyksestä lähdettyä kapenee latu vähitellen, muuttuen\npian varsin kaidaksi poluksi, jolla tuskin kolme henkilöä voi astua\nrinnan.\n\nSanoimme, että tämän tien kummallakin puolella oli hyllyviä, ruohon\npeittämiä hetteitä.\n\nSelitämme muutamilla sanoilla, mitä nämä hyllyvät ruohikot ovat, joita\ntavataan muutamilla seuduilla Amerikkaa varsinkin Teksasissa ja\nLouisianassa.\n\nNäillä hetteiköillä on, jos saamme luottaa tieteen useinkin perättömiin\nteorioihin, samanlaatuinen alkuperä kuin artesilaisilla vesisuihkuilla.\n\nMaa vaikuttaa toisessa tapauksessa, mitä vesi vaikuttaa toisessa.\n\nMaan dynaamisen toiminnan seurauksena ne mutahiukkaset, joista hyllyvät\nsuot syntyvät, nousevat järvien ja lampien pinnalle, kun taas\nporakaivojen vesi kumpuaa niiden syvyydestä ja syöksyy sitä puristavien\nkerrosten painosta ylöspäin.\n\nMikään ei ole vaarallisempaa kuin nämä silmää eksyttävällä petollisella\nkasvullisuudella verhotut niityt.\n\nTrinidadin joki juoksee muutaman sadan metrin päässä vastikään\nkuvailemastamme letosta, kuljettaen Meksikon lahteen sitä pohjasakkaa,\njoka muuten tiivistäisi tämän hyllyvän maton.\n\nLuonto on jo uurtanut kanavia, jotka leikkelevät tätä niittyä,\nkiemurrellen salaperäisten voimain luomain äyräiden välissä.\n\nVillit eläimet, joiden ihmeellinen vaisto ei niitä koskaan petä, ovat\nvuosisatoja sitten raivanneet itselleen teitä näiden vaarallisten\nvyöhykkeiden halki, eikä teksasilaisen armeijan seuraama polku ollut\nmuuta kuin tällaisia metsäneläinten öisin juomapaikoilleen vaeltaessaan\ntallaamia latuja.\n\nEn tiedä, onko yritteliäisyys sen jälkeen, kun Teksas vapautti itsensä\nja liittyi Yhdysvaltoihin, yrittänyt puheenalaisen hetteikön\nkuivattamista. Luullaksemme tarvittaisiin hyvin vähän ponnistuksia sen\ntyön päättämiseksi, jonka luonto niin nerokkaasti on pannut alulle.\n\nRiittäisi, että kaivettaisiin viemäriverkko, joka johtaisi leton alle\njoen sameaa vettä ja sen mukana pohjasakkaa. Ennen kaikkea olisi\nvältettävä hetteiköllä versovan kasvullisuuden polttamista, kuten\nvalitettavasti on tapana. Näillä ehdoilla saataisiin pian luja, lihava\nja hedelmällinen maaperä näiden liejuisten, ruttokaasuja synnyttävien\nja ilmaa myrkyttävien rämeiden sijalle, jotka idättävät tarttuvia\ntauteja ja tuottavat kuoleman monille onnettomille, niiden rehevän\nulkonäön pettämille matkustajille, tuhoten heidät nielemällä lemuavaan\nliejuunsa.\n\nMutta Amerikassa ei ole puute maasta, vaan ihmisistä. Luultavastikin\nnuo lettosuot jäävät vielä pitkiksi ajoiksi samanlaisiksi kun ne\nnykyisin ovat. Sillä kenenkään todella henkilökohtainen etu ei vaadi\nniiden kuivattamista ja hävittämistä.\n\nJatkamme nyt kertomustamme kohdasta, johon sen keskeytimme, pyytäen\nlukijaa suomaan meille anteeksi tämän syrjäharppauksen, johon\nhairahdimme. Mutta meistä se on hyödyllistä teoksessa, jonka\ntarkoituksena on tutustuttaa hänet tähän asti melkein tuntemattomaan\nmaahan, varsinkin kun se on määrätty läheisessä tulevaisuudessa\nesittämään tärkeää osaa teollisuuden palveluksessa.\n\nTeksasilainen etujoukko oli sivuuttanut ristin tienhaaran kello\nyhdeksän tienoissa aamulla, viivähtäen siinä noin kaksikymmentä\nminuuttia, sitten taasen jatkaakseen matkaansa.\n\nMutta ilman näkyväistä syytä pysähdytti don Felix joukkonsa noin\nkahdensadan jalan päähän Cerro Pardon solasta, sitten kun oli vastusta\nkohtaamatta kulkenut sen läpi, eikä jatkanut etenemistään jokea kohti,\njonka rannalla jo havaittiin haaksirikkoutuneet ja hiekkaan vajonneet\nalukset, vaan muodosti pituudeltaan viisikymmentä hevosta syvän\nlippurintaman. Huudettuaan \"seis!\" hän kannusti hevostaan kahden\nedestä, palasi ja ratsasti jälleen solan läpi, mutta tällä kertaa\nyksinään.\n\nKiitäessään tietään heitti sissi tutkivia katseita ympärilleen. Niin\npitkälle kuin silmä kantoi oli tie aivan autio.\n\nDon Felix pysähtyi ja kumartui ratsunsa kaulaa vasten ikäänkuin mielien\njärjestää jonkun soljen sen valjaissa, mutta samalla kun hän kädellään\nsilitti jaloa eläintä, matki hän kaksi eri kertaa variksen vaakkunaa.\n\nHeti kajahti tien oikeaa syrjää reunustavasta pensaikosta kimeänä ja\nväräjävänä kaakkurin ääni, minkä jälkeen pensaat taipuivat sivuille ja\nniiden välistä ilmestyi mies.\n\nSe mies oli eversti don Juan Melendez de Gongora. Don Felix ei näkynyt\nmitenkään hänen ilmestymisestään kummastuvan. Päinvastoin hän tervehti\nhäntä keveästi ja riensi vilkkaasti häntä vastaan.\n\n\"Vetäytykää takaisin väijymispaikkaanne, eversti\", virkkoi majordomo;\n\"tiedättehän, että joka puun lehdessä vaanii silmä. Jos minut yksinäni\nnähdään tiellä, ei se herätä mitään epäluuloja. Mutta, _cuerpo de\nCristo_, te ette saa näyttäytyä! Me voimme varsin hyvin keskustella\netäältä, koska kaikki korvat, joihin sanamme voivat kantaa, ovat\nystävien korvia.\"\n\n\"Te olette aina varovainen, don Felix!\"\n\n\"Enpä suinkaan! Tahdon vain kostaa niille rosvoille, jotka ovat\nanastaneet ja ryöstäneet niin monta uhkeaa haciendaa, ja viha tekee\nviisaaksi.\"\n\n\"Olkoon vaikutteenne mikä tahansa, innoittaa se teitä hyvin, ja se on\ntärkeintä. Mutta palatkaamme asiaan. Mitä minulta tahdotte?\"\n\n\"Tietää vain kaksi seikkaa.\"\n\n\"Mitkä ne ovat?\"\n\n\"Onko kenraali Rubio todella tyytyväinen hänelle esittämääni\nsuunnitelmaan?\"\n\n\"Siitä näette omin silmin todistuksen. Olisinko minä muuten täällä?\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Ja sitten se toinen asia?\"\n\n\"Se on erinomaisen arkaluontoinen.\"\n\n\"Ah, te ärsytätte uteliaisuuttani\", virkkoi eversti nauraen.\n\nDon Felix rypisti kulmiaan ja alensi tahtomattaan ääntänsä.\n\n\"Se on kovin vakavaa, don Juan\", vastasi hän. \"Tahdon ennen taistelua\ntietää, oletteko säilyttänyt minua kohtaan saman arvonannon ja\nystävyyden, jolla Mezquiten haciendassa suvaitsitte minua kunnioittaa.\"\n\nEversti käänsi hämmästyneenä päätänsä.\n\n\"Miksikä sellainen kysymys tällä hetkellä?\" sanoi hän.\n\nDon Felix kalpeni ja loi häneen säkenöivän katseen.\n\n\"Vastatkaa minulle, minä rukoilen, don Juan!\" kehoitti hän hartaasti.\n\"Mitä ajattelettekin, mikä käsitys teillä minusta lieneekin, tahdon sen\ntietää; minun täytyy!\"\n\n\"Älkää vaatiko mitään, don Felix, pyydän minä puolestani. Mitäpä minun\nmielipiteeni voisi merkitä, yksityinen ja vähäpätöinen mielipide?\"\n\n\"Mitäkö se minulle merkitsisi!\" huudahti toinen kiihkeästi. \"Turhahan\non enempää tiukata. Minä tiedän kaikki, minkä tahdoin tietää! Kiitos,\ndon Juan, minä en teiltä pyydä mitään enempää. Milloin mies, joka on\nluonteeltaan niin jalo ja sydämeltään niin uskollinen kuin te,\ntuomitsee toisen henkilön menettelyn, on hänen menettelynsä todellakin\nmoitittava.\"\n\n\"No, sanottakoon sitten! Koska te sitä ehdottomasti vaaditte, minä\nselitän, don Felix. Niin, minä moitin teitä, mutta en teitä tuomitse,\nsillä minä en voi enkä tahdo olla teidän tuomarinanne! Don Felix, olen\nsisäisesti vakuutettu, sydämessäni ja sielussani, että ihminen, joka\nantautuu, olkootpa häntä elähdyttävät vaikutteet muuten mitkä tahansa,\nkavalluksen kätyriksi, tekee enemmän kuin rikoksen, -- hän on syyllinen\nhalpamaisuuteen! Sellaista henkilöä minä voin sääliä, mutta en enää voi\nhäntä kunnioittaa.\"\n\nEntinen majordomo oli kuunnellut näitä kovia sanoja otsa kalpeana ja\nkylmää hikeä valuen, mutta pää pystyssä ja synkän tulen kiiluessa\nsilmistä. Kun upseeri lakkasi puhumasta, teki hän kylmästi kunniaa,\nkumartui häntä kohti ja tarttui käteen, jota don Juan ei yrittänyt\nvetää pois.\n\n\"Hyvä on\", lausui hän, \"sananne ovat ankaria, mutta ne ovat totta. Minä\nkiitän teitä avomielisyydestänne, don Juan, ja nyt tiedän, mitä minun\non tehtävä.\"\n\nEversti, joka tahtomattaan oli antautunut hetken tunteiden\nvaltaan, pelkäsi menneensä liian pitkälle ja koetti lieventää\najattelemattomuutensa seurauksia.\n\n\"Don Felix\", virkkoi hän. \"suokaa minulle anteeksi, minä puhuin kuin\nhullu.\"\n\n\"No, no, don Juan\", vastasi toinen katkerasti hymyillen, \"älkäähän\nyrittäkö perääntyä. Te olitte ainoastaan omantuntoni kaiku. Sen, minkä\nte minulle ääneen lausuitte, on sydämeni minulle monet kerrat hiljaa\ntoistellut. Älkää pelätkö, että minä sallisin ohimenevän kiukun saada\nitsessäni valtaa. En suinkaan! Minä olen niitä miehiä, jotka kerran\njollekin tielle astuttuaan vaeltavat sillä kaikesta huolimatta. Mutta\nlopettakaamme puheemme tähän! Minä huomaan tomupilven, joka kaiketikin\nilmoittaa meille ystäväimme saapumisen\", lisäsi hän pistävän\nivallisesti. \"Hyvästi, don Juan, hyvästi!\"\n\nJa odottamatta vastausta, jota eversti hänelle valmisti, kannusti don\nFelix ratsuaan, käänsi sen äkkiä ja poistui yhtä nopeasti kuin oli\nsaapunutkin.\n\nEversti seurasi häntä hetkisen silmillään, miettiväisen näköisenä.\n\n-- Ah, -- jupisi hän, -- tuo mies on pikemmin onneton kuin syyllinen.\nJoko minä pahoin petyn tai, jollei hän tänään saa surmaansa, niin ei se\ntoki johdu siitä, että hän kuolemaa karttaisi.\n\nSitten hän surullisesti pudistaen päätänsä sukeltausi takaisin\npensaaseen, jossa lymysi.\n\nTeksasilainen armeija lähestyi nyt nopeasti. Samoin kuin\nmeksikolaisilla, oli heidän vastustajillaankin jalkamies satulansa\ntakana.\n\nNoin tykin kantaman päässä rististä saapuivat teksasilaiset hetteikön\nreunalle. Heidän täytyi siis pysähtyä kutsuakseen takaisin hajalliset\nratsasvakoojansa oikealta ja vasemmalta, mikä tietysti aiheutti\nhetkisen häiriön. Mutta päälliköiden ripeä tarmo palautti pian\njärjestyksen, ja sitten lähdettiin jälleen liikkeelle.\n\nMarssijärjestystä oli välttämättömästi täytynyt muuttaa. Polku kapeni\njoka askeleelta yhä enemmän, ja ratsumiesten oli pakko ajaa sekaisin,\nsäilyttämättä säännöllisiä rivejään.\n\nMuuten ei etujoukko ollut antanutkaan mitään vaaran merkkiä siitä asti,\nkun matkalle lähdettiin. Luottaen seutua tutkimaan asetetun upseerin\nkokemukseen marssi armeija aivan turvallisena, jota tunnetta vielä\nlisäsi toivo pian päästä Rio Trinidadin rannalle ja sieltä heti nousta\nlaivoihin ja purjehtia Galvestoniin.\n\nAinoastaan Jaguarilla ei ollut samaa luottamusta kuin kaikilla muilla.\n\nJo kauan tottuneena väijymissotiin piti hän maaperää, jota tällä\nhetkellä polki, kaikin puolin niin sopivana yllätykseen, ettei voinut\nuskoa armeijan pääsevän ahdistamatta rannalle.\n\nSanalla sanoen nuorella sissipäälliköllä oli sellainen hämärä,\nvaistomainen aavistus kuin saattaisi olla henkilöllä, jonka täytyy\npitää pistintä tyhjään ilmaan ojennettuna. Erämaa ja tyyneys ympäröivät\nhäntä joka puolelta, turhaan hän tähystelee ilmaa ja maata keksiäkseen\njonkun merkin, sillä mitään sellaista ei hänen silmäänsä osu. Ja\nkuitenkin hänellä on sydämessään varmuus, jonka syytä on mahdoton\nselittää! Kaikkiin kysymyksiin hän voi vastata ainoastaan\narvoituksellisella ja kuitenkin niin järkiperäisen todellisella\nlauseella: \"Minä en tiedä ja olen sittenkin asiasta varma.\"\n\nJaguari päätti, olipa siitä sitten seurauksena mitä tahansa, ryhtyä\nkaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin, jotta edes itse välttäisi\nyllätyksen, jonka seuraukset olisivat tuhoisat Lujamielelle ja\nCarmelalle.\n\nHidastuttamalla yhä enemmän osastonsa marssia hän sai jätetyksi kyllin\nsuuren matkan itsensä ja pääarmeijan välille, voidakseen jälleen toimia\nvapaasti.\n\nHänen ensimmäisenä huolenaan oli kerätä kärryjen ympärille ne miehet,\njoihin uskoi voivansa parhaiten luottaa. Sitten hän valitsi toveriensa\njoukosta ne, jotka otaksui parhaiten tottuneiksi intiaanien\nsotajuoniin, ja antoi ne John Davisin komennettaviksi, käskien heidän\ntunkeutua, miten vain voivat, kummallakin puolen tietä leviävään\nepäilyttävään pensaikkoon, joka kehysti sen niin täydellisesti, että\noli mahdotonta tiheikön läpi mitään nähdä.\n\nJaguari ei voinut käsittää, että meksikolaiset eivät käyttäisi\nhyväkseen tilaisuutta, jonka teksasilaisten varomattomuus heille\ntarjoisi, kostaakseen kärsimänsä kohlut. Siinä suhteessa hän oli täysin\nsamaa mieltä John Davisin, kanssa, joka, kuten muistamme, oli mitä\nhartaimmin, vaikka turhaan, yrittänyt saada pääjohtajaa luopumaan\naikeestaan.\n\nNuo kaksi miestä, jotka jo kauan olivat olleet suhteissa, ymmärsivät\nsiis toisensa ensi sanasta, ja rohkaisten sissejään syöksi John Davis\nheidät heti empimättä sukeltautumaan kummallekin puolen tietä.\n\nJaguari oli sitten astunut kärryjen luo ja lausunut metsästäjälle:\n\n\"No, Lujamieli, kuinka te nyt jaksatte?\"\n\n\"Paremmin\", oli tämä vastannut; \"toivon muutaman päivän päästä olevani\nkyllin toipunut jättääkseni tämän ikävystyttävän loikoilun.\"\n\n\"Entä voimat?\"\n\n\"Ne palaavat nopeasti.\"\n\n\"Sitä parempi! Tunnetteko kykenevänne, jos tarve vaatisi, kärryiltä\npoistumatta ampumaan laukauksen puolustukseksenne?\"\n\n\"Luulen toki. Mutta pelkäättekö te jotakin väijytystä? Paikka, jossa\nolemme, on siihen mitä sopivin.\"\n\n\"Eikö olekin? Ka niin, tepä sen sanoitte, minä pelkään väijytystä.\nTässä on pyssy; käyttäkää sitä tarpeen tullen.\"\n\n\"Luottakaa minuun. Kiitos!\" vastasi toinen, tarttuen aseeseen ilolla,\njota ei yrittänytkään salata.\n\nJaguari asettui sitten joukkonsa etunenään ja antoi lähtökäskyn.\n\nJo kauan sitten oli armeijan pääosasto jättänyt taakseen ristin\ntienhaaran. Kolonnain päät alkoivat venyä solaan, mikä liike tien\nkapenemisen vuoksi välttämättömästi aiheutti jonkun verran sekasortoa,\njota päälliköt turhaan yrittivät ehkäistä. Silloin Cerro Pardon\nhuipulla äkkiä pamahtivat haupitsit, ja raehaulit niittivät syviä\nvakoja teksasilaisten riveihin.\n\nSamalla hetkellä kajahti kamala huuto, ja don Felix Pazin osasto\nsaapui, vyöryen vaahtoavin hevosin pääjoukkoa kohti.\n\nAlussa teksasilaiset koettivat tehdä tilaa näille ratsumiehille, joita\nluulivat vielä näkymättömän vihollisen ankarasti ahdistavan, mutta\nheidän hämmästyksensä muuttui säikähdykseksi ja ällistykseksi, kun he\nnäkivät tuon etujoukon syöksyvän heitä kohti täyttä nelistä ja\nsapeleillaan heitä säälittä viiltelevän, huutaen: \"_Mexico, Mexico!\nFederation_!\"\n\nTeksasilaiset oli petetty!\n\nKauhun vallassa, joka läheni mielipuolisuutta, voimatta tässä ahtaassa\npaikassa järjestyä rintamaksi, alati heidän päälleen tuiskuavien\nraehaulien huventamina ja don Felixin osaston sapelien raatelemina, oli\nheillä enää vain yksi ajatus: paeta.\n\nMutta samalla hetkellä kun he puolipökertyneinä työntyivät toistensa\npäälle ja yrittivät kääntää hevosensa, kajahti kuin kuolinkellot\njälkijoukosta huuto: \"_Mexico, Mexico! Mueran los rebeldes_!\" [Kuolkoot\nkapinoitsijat. Suom.] ja viidensadan ratsumiehen etupäässä hyökkäsi\neversti Melendez teksasilaisten kimppuun, jotka täten joutuivat kahden\ntulen väliin.\n\nKahakka sai silloin keskiajan tarunomaisia teurastuksia muistuttavat\nkauheat mittasuhteet, jollaisessa kamppailussa ihminen raivoisimpaan\nvimmaan yltyneenä, tuikean verenhajun, ruudinkäryn ja taistelun ryskeen\npäihdyttämänä tappaa tappaakseen, nauttien villipedon hekumaa, kiihtyen\njokaisesta kaatuvasta uhrista, ja kaukana siitä, että tuntisi vihansa\ntulevan tyydytetyksi, hurjistuu sitä enemmin, mitä runsaammin\ntanterelle kasaantuu verta tihkuvia ruumiita.\n\nPako oli mahdoton, ja vastarinta tuntui vielä mahdottomammalta. Tällä\näärimmäisellä hetkellä, jona kaikki näytti menetetyltä, jona vapauden\nasia oli iäksi tukehtumaisillaan ruumisläjien alle, tapahtui tässä\nsäikähtyneessä joukossa äkkiä vastustamaton takaisinkimmahdus, jonka\nvärähdykset aaltoilivat oikealle ja vasemmalle, ja vihdoin avautui\nsekasortoinen massa kuin kypsä hedelmä. Sitten ilmestyi tähän\nväkivoimalla avattuun veriseen loveen Jaguari, kauniina\nsuuttumuksessaan ja epätoivossaan heiluttaen väkipuukkoaan päänsä\npäällä ja uljaan _cuadrillansa_ seuraamana.\n\nRiemuhuuto tervehti urhean toverin ihmeellistä saapumista. Hänen oli\njoukkoineen täytynyt raivata itselleen tie eversti Melendezin johtamain\nmeksikolaisten vatsain yli, vihollisen turhaan yrittäessä ehkäistä\nhänen etenemistään.\n\n\"Pojat\", huusi Jaguari jylisevällä äänellä, joka kuului taistelun\nmelskeen yli, \"vihollinen ympäröi meitä, halpamainen lurjus on meidät\npettänyt ja vietellyt ansaan! Näyttäkäämme noille meksikolaisille,\njotka luulevat meidän jo olevan nujerretut ja onnittelevat itseään\nhelposta voitostaan, näyttäkäämme heille, mihin meidänlaisemme miehet\nkykenevät! Seuratkaa minua! Eteenpäin, eteenpäin!\"\n\n\"Eteenpäin!\" kirkuivat teksasilaiset näiden tulisten sanojen\nsähköistäminä.\n\nJaguari hypähdytti ratsuaan ja syöksyi vuoren kuvetta vasten. Hänen\nsotilaallinen vaistonsa ei ollut häntä pettänyt. Sieltä todellakin oli\nlöydettävissä taistelun avain. Teksasilaiset ryntäsivät hänen\nperässään, heiluttaen aseitaan ja kiljuen raivosta.\n\nMutta silloin saapuivat kenraali Rubion joukot, jotka siihen asti\nolivat pysyneet väijyksissä puiden ja pensaiden takana. Ne asettuivat\nriveihin kukkuloille ja reunustivat tienvieret, ja taistelu yltyi\nentistä kauheammaksi ja vimmatummaksi.\n\nHyödyttömiä ponnistuksia! Kahdeksan kertaa hyökkäsivät teksasilaiset\nCerro Pardoa vastaan, ja kahdeksan kertaa paiskattiin heidät takaisin\nvuoren juurelle, heidän onnistumatta sen kukkulalle kiivetä.\n\nTurhaan Jaguari, John Davis, fray Antonio, El Alférez ja muut päälliköt\ntekivät ihmeitä uhkarohkeudessa. Meksikolaisten luodit harvensivat\nheidän sotamiestensä rivejä, jotka vihdoin menettivät rohkeutensa ja\nkieltäysivät kauemmin jatkamasta mahdotonta taistelua.\n\nArmeijan ylipäällikkö, joka varomattomuudellaan oli aiheuttanut tämän\nsuuren onnettomuuden, päätti vielä tehdä viimeisen ja äärimmäisen\nponnistuksen. Keräten ympärilleen kaikki lujatahtoiset miehet, jotka\nvielä yrittivät tehdä vastarintaa, hän muodosti hyökkäyskolonnan ja\nsyöksyi hirmumyrskyn tavoin meksikolaisten tykeille asti, joiden\nkäyttäjät vaaksaakaan väistymättä urheasti kaatuivat sapelien iskuista\nkanuuniensa laveteille.\n\nTästä äkillisestä ja raivokkaasta hyökkäyksestä tyrmistyneinä\nmeksikolaiset vihdoin peräytyivät, hyläten tykkinsä. Teksasilaisten\nrohkea yritys saattoi vielä muuttaa taistelun tuloksen.\n\nHe olivat jo muutaman metrin päässä kukkulan laelta ja valmistautuivat\nkäyttämään hyväkseen satunnaista ja odottamatonta menestystään.\nMutta valitettavasti ei melkein kokonaan sekasortoon joutunut\nkapinallisarmeija tukenut kyllin voimakkaasti noiden harvain\nvaliourhojensa sankarillista ponnistusta. Meksikolaiset ehtivät toipua\nhämmästyksestään, selvittää itselleen tilanteen ja arvioida voimansa.\nHäpeillään tästä kärsimästään kolhauksesta he ryntäsivät äkkiarvaamatta\nvihollisiaan vastaan ja kauhean miekkataistelun ja käsikähmän jälkeen\nheidän onnistui työntää teksasilaiset takaisin kukkulan laelta, jolla\nnämä hetkistä aikaisemmin olivat toivoneet pysyttelevänsä.\n\nEversti Melendez ja don Felix Paz olivat vihdoinkin päässeet yhtymään\ntoisiinsa.\n\nTeksasilaisilla ei enää ollut mahdollisuutta edes pakoon.\n\nJaguari ei kuitenkaan joutunut epätoivoon. Mutta koska hän ei enää\nvoinut voittaa, tahtoi hän ainakin pelastaa Carmelan!\n\nMutta tytön ja hänen välillään seisoi ihmismuuri, ja se muuri oli\nlävistettävä.\n\nNuori mies ei epäröinyt. Palaten haavoitetun leijonan tavoin hän\nponnahti vihollisrivien keskelle, kutsuen mukaansa toverinsa ja\nheiluttaen päänsä päällä kauheaa _machetea_, jota hän koko taistelun\najan oli niin taitavasti käyttänyt. Muuan mies hyökkäsi kohotetuin\nsapelein päättäväisesti häntä vastaan.\n\n\"Äh, kavaltaja don Felix!\" huudahti Jaguari, tuntien hänet, ja halkaisi\nhänen kallonsa.\n\nSitten hän syöksyi kuin lumivyöry vuoren huipulta sen juurelle,\nkukistaen kaikki tieltään ja muutamien hartaampien toveriensa\nseuraamana.\n\nMeksikolaiset rivit avautuivat päästääkseen hänet lävitse.\n\n\"Kiitos, veli!\" huusi Jaguari heltyneellä äänellä eversti Melendezille,\njoka mykällä merkillä oli käskenyt sotilaittensa päästää hänet\npakenemaan.\n\nEversti käänsi päätänsä mitään vastaamatta. Teurastusta kesti vielä,\nsillä teksasilaiset eivät tahtoneet pyytää armoa.\n\nKuusisataa vankia joutui voittajien käsiin. Kahdeksansataa\nteksasilaista oli saanut surmansa tappotantereella.\n\nVielä samana iltana marssi kenraali Rubio Galvestoniin voitokkaan\narmeijansa etupäässä.\n\nKapinallisarmeijan pirstaleet pakenivat säikähtyneinä kaikkiin suuntiin\nilman toivoa, että koskaan enää yhtyisivät.\n\nTeksasin vapautuksen toivo näytti rauenneen pitkiksi ajoiksi, elleipä\nainaiseksi.\n\nRistin tienhaaraan saapuessaan Jaguari oli nähnyt, että kärryt olivat\nrikotut. Useimmat sen puolustajista viruivat kuolleina maassa, ja mikä\nmerkillisintä, kaikilta oli nyljetty päänahka.\n\nLujamieli, Carmela, Quoniam ja Lanzi olivat kadoksissa.\n\nMikä kaamea murhenäytelmä olikaan tällä paikalla esitetty?\n\n\n\n\nVII\n\nAtepetl\n\n\nTeksasin halki kulkee kaksi katkeamatonta metsäjuovaa, jotka ulottuvat\nRio Trinidadin lähteiltä pohjoiseen aina Arkansas-jokeen asti.\n\nNäillä metsävyöhykkeillä on nimenä _Cross-Timbers_. Metsäin takana\nalkavat apachi-intiaanien alueen äärettömät preiriet, joilla harhailee\nvapaudessa lukemattomin laumoin bisoneja ja villejä hevosia.\n\nAhtaan laakson keskellä, jota kolmelta sivulta ympäröivät\nlumihuippuisten, rosoisten vuorten harjat, kyyhötti Rio Sabinan\nvarrella, hiukan yläpuolella sen Vermejo-nimisen lisäjoen laskua,\nkohdalla, jossa pääjoki vielä virtaa kirkkaana ja leveänä lievästi\nkiemurtelevien, puuvillapensaikkojen ja vaivaispalmujen reunustamien\nrantojensa välissä, intiaanikylä hauskasti siroiteltuna kaikenlaisten\npuiden verhoon. Näiden puiden tuuheat latvat kohosivat paksuna\nvihannuuskupoolina _callien_ yli, joita ne suojasivat puolipäivän\nkuumilta säteiltä ja vuorilta joskus talvisaikaan puhaltavia kylmiä\nvihureita vastaan.\n\nKylä oli antilooppien heimoon kuuluvain comanchi-intiaanien\ntalvi-_atepetl_.\n\nKuvailemme muutamin sanoin tämän kylän, joka on määrätty eräiden vielä\nkerrottavissamme tapahtumissa esiintyväin tärkeäin kohtausten\nnäyttämöksi.\n\nVaikka _callit_ ovat rakennetut tai pikemminkin siroitellut hajalleen,\nmaja sinne, toinen tänne, punanahkain oikkujen mukaan, havaitaan niissä\nkuitenkin jotakin säännöllisyyttä, sillä kaikki ikäänkuin suuntautuvat\nyhteiseen keskipisteeseen, joten syntyy eräänlainen iso aukio kylän\nhelmaan.\n\nTämän paikan keskellä nähtiin ikäänkuin pohjattomaksi puhkaistu\njättiläistynnyri, syvälle maahan uurrettuna ja muuriyrteillä\nverhoiltuna. Se rakennus oli _ensimmäisen ihmisen arkki_.\n\nSinne oli pystytettynä sotapaalu suuren _loihtu_-callin eteen. Sinne\n_sachemit_ vakavissa olosuhteissa sytyttivät neuvotteluvalkean ja\nsiellä polttelivat pyhää rauhanpiippua, joka tavallisesti oli asetettu\npääsachemin callin ovikäytävään kahden haarakepin varaan, sillä moinen\nkapine ei saa milloinkaan koskettaa maata.\n\nIntiaanien callit ovat tavallisesti rakennetut pyöreään muotoon,\nmudalla laastittujen seivästen kannatukselle ja yhteenommelluilla\nbisonintaljoilla peitetyt. Lisäksi ovat ne koristellut lukuisilla\npunaisiksi maalatuilla eläinkuvilla. Callin eteen laitetuilla\ntelineillä oli kasattuna maissi, hevosten rehu ja jokaisen asukkaan\ntalvimuona.\n\nSiellä täällä riippui pitkistä saloista ja pienimmänkin tuulenpuuskan\nsinne tänne heiluttamina villapeitteitä, sotisopia ja niiden lisäksi\nkaikenlaisia koreita kangastilkkuja. Viimemainittuja taikauskoiset\npunanahat ripustelivat kunnianosoitukseksi ja manaukseksi _elämän\nHerralle_. Ne olivat pelon puristamia uhrilahjoja, joita nimitettiin\n_toivon lääkkeeksi_.\n\nPaitsi Sabina-virran puoliselta sivulta, ympäröi kylää noin\nviidentoista jalan korkuinen, mahtavista, niiniköysillä ja vitsaksilla\ntoisiinsa liitetyistä rungoista pystytetty vahva paalutus.\n\nViiden-, kuudensadan askeleen päässä _atepetlin_ ulkopuolella sijaitsi\nhautausmaa, josta nousevat huurut jo etäältä pistivät tuikean\ninhoittavasti matkustajan sieraimiin ja ilmoittivat hänen lähestyvän\nintiaaniheimon asumuksia.\n\nAmerikan alkuasukkailla samoin kuin useimmilla Etelämeren\nsaaristolaisilla on perin omituinen hautaamistapa. Yleensä he eivät\nkuoppaa kuolleitaan, vaan päinvastoin ripustavat ne taivaan ja maan\nväliin. Käärittyään ne huolellisesti peitteihin ja bisoninnahkaisiin\nviittoihin he asettavat ne eräänlaisille lavoille, joita kannattaa\nneljä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta metrin korkuista salkoa, ja\njättävät ne sateessa ja päivänpaisteessa vähitellen lahoamaan.\n\nRyöstölinnut leijailevat alituisesti näiden kummallisten hautausmaiden\nyläpuolella, päästellen kimeitä ja vihlovia huutoja tullessaan\nreviskelemään raatoja ja nauttimaan kauhean ja iljettävän aterian\nniiden mätänevästä lihasta.\n\nKaksi kuukautta Cerro Pardon taistelun jälkeen, jolloin palaamme\nkertomukseemme, oli noin tuntia ennen auringon laskua ihanana\niltapäivänä syyskuussa, jota intiaanit nimittävät _wasipi-oniksi_ --\nvillikauran kuuksi, -- muutamia toistensa kanssa kiihkeästi\nkeskustelevia ratsumiehiä erämaan tapaan valjastetuilla, nimittäin\nmonin värein maalatuilla ja sulkatupsuilla ja lukuisilla kulkusilla\nkoristetuilla raisuilla mustangeilla hiljalleen vaeltamassa polveilevaa\npolkua pitkin, joka kymmenisen kilometriä seurattuaan Rio Sabinan\nmutkikasta ja mäkistä vartta päättyy luvun alussa kuvailemaamme\nantilooppi-comanchien talvi-atepetliin.\n\nNämä ratsastajat, viisi luvultaan, olivat varustetut kivääreillä,\nkirveillä ja macheteilla. Heillä oli yllään metsänkävijäin kireästi\nlanteille sidottu puuvillapusero, nilkkoihin kiinnitetyt kaksiosaiset\nhousut, karvalakki ja intiaanien _mokkasinit_. Mutta vaikka tämä puku\noli miltei täydellisesti samanlainen kuin yleensä intiaaniheimojen\nkäyttämä, joiden keskuuteen alituiset kahnaukset amerikkalaisten kanssa\novat tuoneet äpäräsivistyksen alkeita, oli helppo tuntea ratsastajat\nvalkoihoisiksi niin hyvin heidän sulavammista liikkeistään kun\nihonväristäänkin, jota auringon polttavat säteet eivät olleet kyenneet\npaahtamaan yhtä tummaksi kuin alkuasukasten.\n\nVähän jäljempänä näistä ratsastajista, noin kahdensadan askeleen\npäässä, tuli kuudes samalla tavoin puettu ja samalla tavoin\nhaarniskoidulla hevosella ajaen kuin hekin. Mutta tämä oli todellakin\npunanahka. Hänellä ei ollut karvalakkia pään peitteenä, vaan hän oli\navopäin. Hänen pystyyn päälaelle kohotetut hiuksensa olivat sivellyt\npunamullalla ja sidotut käärmeennahkaisilla hihnoilla, oikean korvan\nyläpuolelle, lähelle sotatupsua kiinnitetty haukansulka ilmaisi, että\nhän piti itseään korkea-arvoisena henkilönä maanmiestensä joukossa,\nsamalla kun monet hänen kantapäihinsä sidotut hukanhännät osoittivat,\nettä hän oli mainehikas soturi. Oikeassa kädessään hän piti\nkokonaisesta kotkansiivestä valmistettua viuhkaa ja vasemmassa hän\nheilutti comanchi- ja sioux-intiaaneille ominaista lyhytvartista ja\npitkäsiimaista ruoskaa.\n\nNämä ratsastajat eivät käyttäneet mitään preirieillä tavallisia\nvarokeinoja, joiden tarkoituksena on välttää yllätyksiä ja johtaa\nharhaan vaeltajain tiellä väijyvät viholliset. Tavasta, jolla he\nhaastelivat keskenään, ja hajamielisistä katseista, joita he toisinaan\nloivat ympärilleen seutuun, pikemminkin tottumuksesta kuin\nvarovaisuudesta, saattoi helposti arvata näiden miesten saapuvan\npaikkaan, jonka hyvin tunsivat ja jossa he tiesivät tällä haavaa\nvoivansa liikkua mitään väijytystä pelkäämättä.\n\nMutta jolleivät he olisi olleet syventyneinä keskusteluunsa ja jos\nheidän jouten harhailevat katseensa olisivat voineet tunkea vihreän\nverhon läpi, joka heidän oikeallaan kutoutui tuoksuvaksi seinäksi,\nolisivat he pensaiden ja alempain puunoksien välistä huomanneet\nomituista liikettä, jonka kaiketikin aiheutti joku tiheikössä hiipivä\notus. Joskus he olisivat myöskin nähneet lehväin välitse kiiluvan heitä\nkohti hurjaa kiukkua ja vihaa säihkyvän silmäparin.\n\nMutta me toistamme, että nämä miehet, jotka sentään olivat\nmetsänkävijöitä ja näillä seuduin tunnetut melkein ihmeellisestä\ntaitavuudestaan ja terävyydestään, ollen täydellisesti syventyneet\nkeskusteluunsa, uskoivat varmasti, ettei heillä ollut mitään ansaa\npelättävänä, ja heidän silmänsä ja korvansa olivat niin suljetut, että\nhe näyttivät sokeilta ja kuuroilta, vaikkei heiltä tavallisesti jäänyt\nhuomaamatta heikoinkaan rasahdus tai vähäpätöisinkään esine, vaan he\ntarkkasivat niitä kaikkia sillä tutkijan ja tähystäjän hengellä, joka\nkehittyy ihmisissä, kun heidän elämänsä saattaa riippua yhdestä\nainoasta harha-askeleesta tai yhdestä ainoasta väärin arvioidusta\nliikkeestä.\n\nKun ratsastajat ehtivät pistoolinkantaman päähän kylästä, pysähtyivät\nhe suodakseen jäljempänä ratsastavalle intiaanille aikaa saavuttaa\nheidät.\n\nJa kun tämä huomasi pysähdyksen, sivalsikin hän heti ruoskalla\nhevostaan ja oli melkein samassa silmänräpäyksessä toveriensa luona.\n\nSitten hän pysäytti ratsunsa ja odotti äänettömänä ja tyynenä, että\nhäntä puhuteltaisiin.\n\n\"Mitä meidän on nyt tehtävä, päällikkö?\" kysyi yksi matkustajista. \"Kun\nolemme ehtineet tuon niemekkeen tavoin ulottuvan kärjen ohitse, niin\nolemme kylässä.\"\n\n\"Kalpeanaamaiset veljemme ovat uljaita miehiä, antilooppi-comanchit\nottavat heidät ilolla vastaan ja polttavat ruutia heidän kunniakseen!\nJa päällikkö menee yksinään ilmoittamaan heidän tulonsa sachemeille.\"\n\n\"Lähtekää sitten, päällikkö! Me odotamme teitä täällä.\"\n\n\"Ka, veljeni on puhunut oikein.\"\n\nIntiaani huitaisi tarmokkaasti hevostaan, joka ponnahti eteenpäin, ja\npian hän häipyi eränkävijän mainitseman niemekkeen taakse.\n\nRatsastajat järjestyivät riviin ja odottivat liikkumattomina\nsatuloissaan, aseitaan pidellen.\n\nMuutaman minuutin päästä nousi ukkosen jyrinää muistuttava melu. Sitten\nilmestyi äkkiä joukko täyttä laukkaa ratsastavia ja aseitaan\nheiluttavia intiaaneja, jotka laukaisivat pyssynsä, ulvoen ja viheltäen\npitkiin, ihmisen sääriluista tehtyihin _iskochettoihin_ eli\nsotapuhaltimiin, joita pitivät ojossa.\n\nMiehen, joka nähtävästi oli heidän päällikkönsä, antamasta merkistä\nhypähdyttivät metsästäjät puolestaan ratsujaan ja laukaisivat pyssynsä\nhuutaa hoilaten ja riemun elein.\n\nPuolisen tuntia kesti korvia huumaavaa melua, jota vielä lisäsi naisten\nja lasten kirkuna, kun he juoksivat esille puhaltaen näkinkenkiin ja\nheiluttaen _chichikueita_, sekä tuhansien ruskeiden ja puolivillien\nkoirien haukunta, joita intiaanit kaikkialla kuljettavat mukanaan.\n\nEpäilemättä olivat muukalaiset, joille ylpeät ja luonteeltaan kaikkea\nmuuta kuin avomieliset punanahat valmistivat näin ystävällisen ja\nlämpimän vastaanoton, heimon hyviä ystäviä. Sillä jos asianlaita olisi\nollut toinen, olisi päällikkölähetystö vain tyytynyt odottamaan heitä\nkylän veräjällä, lausuakseen heidät atepetlin puolesta tervetulleiksi,\neikä heidän tähtensä olisi tällä tavoin puettu sota-asuun kaikkia\nuljaita ja mainehikkaita urhoja.\n\nYhtäkkiä taukosi melu kuin lumouksesta, Kaikki intiaaniratsastajat\njärjestyivät riviin ja puoliympyrään valkoihoisten metsästäjäin eteen.\n\nMuutaman askeleen päähän rintaman edelle pysähtyi neljä uhkeilla\nmustangeilla ratsastavaa ylipäällikköä erityiseksi ryhmäksi.\n\nNäillä täydellisesti aseistetuilla ja sotamaalilla sivellyillä urhoilla\noli päässään iso _mach-akub-hachka_ eli töyhtölakki, jota ainoastaan\nkuuluisat ja monta päänahkaa riistäneet soturit olivat oikeutetut\nkäyttämään. Hartioita koristivat uhkeat _mato-unk-nappindet_ eli viittä\ntuumaa pitkistä ja kärjestään vaaleista harmaakarhun kynsistä\nsommitellut kaulakoristeet. Olkapäiltä liehui suurissa laskoksissa\n_mithe_ eli valkoisen bisonin taljasta valmistettu, sisäpuoleltaan\npunaiseksi värjätty viitta, johon heidän urotyönsä olivat kirjailuilla\nmerkityt. Toisessa kädessä heillä oli _erupha_ eli pyssy ja toisessa he\nheiluttivat valkopääkotkan siivestä tehtyä viuhkaa.\n\nNäissä muhkeasti puetuissa intiaaneissa oli jotakin vaikuttavaa ja\nmajesteetillista, joka herätti kunnioitusta.\n\nJo seitsemän tai kahdeksan minuuttia olivat intiaanit ja metsästäjät\npysyneet näin liikkumattomina ja ääneti vastatusten, kun äkkiä saapui\nuusi ratsastaja, karauttaen täyttä laukkaa kylästä päin. Mies oli\nilmeisesti valkoihoinen. Hän oli puettu metsänkävijän tapaan, ja kaksi\nkomeaa _rastreroa_ eli ajokoiraa kieppui ja hypiskeli hevosen\nkummallakin puolella. Uuden tulokkaan nähdessään intiaanit räjähtivät\näänekkääseen riemuhuutoon:\n\n\"Antilooppi-comanchien suuri urho, Uskollinen Sydän, Uskollinen Sydän!\"\n\nTämä soturi oli todellakin Uskollinen Sydän, meksikolainen metsästäjä,\njonka meillä on ollut ilo tässä kuvausjaksossa jo useat kerrat nähdä\nesiintyvän.\n\nHän tervehti sotureita kättään heilahduttaen ja asettui päälliköiden\njoukkoon, jotka heti kunnioittavasti peräytyivät tehdäkseen hänelle\ntilaa keskellään.\n\n\"Veljeni Musta Hirvi ilmoitti minulle kansamme suurten ystäväin\nsaapumisesta keskuuteemme\", virkkoi hän, \"ja minä riennän kaikella\nkiireellä luoksenne ollakseni saapuvilla heidän vastaanotossaan ja\nlausuakseni heidät tervetulleiksi.\"\n\n\"Miksei Wah-Rush-a-Menec -- Musta Hirvi -- seurannut veljeämme, heimon\nsuurta urhoa?\" kysyi eräs päälliköistä.\n\n\"Sachem halusi jäädä kylään valvoakseen loihtu-callin kuntoonpanoa.\"\n\nPäälliköt kumarsivat mitään vastaamatta. Uskollinen Sydän kannusti\nsitten hevosensa laukkaan ja riensi metsästäjiä kohti, jotka hekin\npuolestaan liikahtivat tullakseen häntä vastaan.\n\n\"Olkaa tervetullut tänne, Lujamieli\", sanoi Uskollinen Sydän, \"teitä ja\ntovereitanne on hartaasti odotettu.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi Lujamieli puristaen eränkävijän hänelle ojentamaa\nkättä. \"Paljon on tapahtunut eromme jälkeen, eikä suinkaan ole meidän\nsyymme, ettemme ole aikaisemmin saapuneet.\"\n\nNuo viisi metsästäjää olivat muuten vanhat tuttavamme. Lujamieli,\nLanzi, Quoniam, John Davis ja fray Antonio.\n\nMiten amerikkalainen Davis ja Antonio-munkki olivat joutuneet näiden\nkolmen metsänkävijän joukkoon, selitämme lukijalle aikanaan ja oikeassa\nkohdassa.\n\nSirosti pyöräytettyään hevostaan tarttui Uskollinen Sydän Lujamielen\noikeaan käteen, ja molemmat ajoivat verkalleen päälliköitä kohden.\n\n\"Antilooppi-heimon sachemit!\" sanoi Uskollinen Sydän. \"Tämä valkoinen\nmetsästäjä on minun veljeni. Hänen sydämensä on rehellinen, hänen\nkäsivartensa on voimakas eikä hänen kielensä ole halkaistu. Hän\nrakastaa punaihoisia, häntä mainitaan kansansa keskuudessa hyvin\nuljaaksi mieheksi, ja hänen suustaan kuullaan viisauden sanoja\nneuvottelunuotion ääressä. Rakastakaa häntä, sillä elämän herra tukee\nhäntä ja on riuhtaissut kuoren hänen sydämestään, jotta hänen verensä\nolisi puhdas ja hänen rinnastaan pulppuilisi sanoja, jotka sopivat\nviisaan soturin lausuttaviksi.\"\n\n\"Uah!\" äännähti muuan sachemeista kumartaen sirosti metsästäjälle,\n\"comanchit ovat uljaita sotureita. Ken voi mitata metsästysmaiden\nlaajuuden, jotka Suurhenki on heille antanut? He ovat punanahkaisten\nherroja, koska he kaikki ovat suuria urhoja, joiden kantapäitä\nkoristavat monet hukanhännät. Kalpeanaamainen veljeni ja hänen\nsoturinsa astuvat atepetliin, jossa heille annetaan calleja ja hevosia\nja myös naisia aseittensa kantajiksi ja ruokansa valmistajiksi, ja\nantilooppi-comanchien heimolla on viisi urhoa lisää. Niin olen sanonut.\nOlenko puhunut oikein, te voimakkaat miehet?\"\n\n\"Päällikkö\", vastasi Lujamieli, \"minä kiitän teitä meille suomastanne\nherttaisesta vastaanotosta. Veljeni, Uskollinen Sydän, on teille oikein\nilmaissut tunteet, jotka minulla on teidän kansaanne kohtaan. Minä\nrakastan punaista rotua ja varsinkin comancheja, jotka kaikista\npreirieillä asuvista kansoista ovat jaloimmat ja urheimmat ja jotka\nhyvällä syyllä nimittävät itseään aavikkojen kuningatarheimoksi, sillä\nheidän sotaratsunsa ja uljaat miehensä polkevat näitä seutuja ristiin\nrastiin, kenenkään tohtimatta sitä vastustaa. Omasta ja toverieni\npuolesta otan vastaan teidän avomielisen ja sydämellisen\nvieraanvaraisuutenne, ja me osaamme viisaalla ja harkitsevalla\nkäytöksellä tunnustaa tämän suuren suosion.\"\n\nYlimmäinen sachem riisui ylevällä eleellä bisoniviittansa ja heitti sen\nmetsästäjän hartioille, samalla kun muut päälliköt luovuttivat omansa\nhänen tovereilleen.\n\n\"Antilooppien mahtavan heimon soturit ja uljaat miehet\", virkkoi hän\nkääntyen yhä liikkumattomien ja äänettömien intiaanien puoleen, \"nämä\nvalkoihoiset ovat tästä lähin veljiänne. Onneton se, joka heitä\nloukkaa!\"\n\nNäiden sanojen jälkeen kajahtivat riemuhuudot uudella voimalla, ja\nintiaanit ilmaisivat mitä suurinta iloa.\n\nEhkei se ilo ollut yhtä todellinen kuin miltä se näytti, ja ehkeivät\nkaikki läsnäolijat tunteneet sitä yhtäläisesti. Mutta ne, joista\nmetsänkävijäin päästäminen heimon keskuuteen oli vastenmielistä,\nsalasivat huolellisesti närkästyksensä ja olivat riemunosoituksissa\nehkä juuri äänekkäimmät.\n\nIntiaanien politiikka, joka tässä, kuten monissa muissa asioissa, on\nperin loogillinen, käskee kaikin mokomin pyrkimään liittoon valkoisten\nkanssa, joiden tunnustettu taito aseiden käyttelyssä ja maanmiestensä\ntapojen perinpohjainen tuntemus voivat tarpeen tullen olla punaisille\nmiehille suureksi avuksi, joko sitten heidän loppumattomissa\nheimosodissaan tai heidän puolustautuessaan sotamiehiä, partiojoukkoja\ntai aseistettuja osastoja vastaan, joita heitä ympäröivät sivistyneet\nhallitukset usein lähettävät heitä kurittamaan, kostaakseen heille\nhyökkäykset valkoisten alueelle. Sellaisiin hyökkäyksiin intiaanit\nryhtyvät perin usein, tehden noilla retkillään pöyristyttäviä\njulmuuksia ja korvaamatonta tuhoa.\n\nViimeksi kertomamme seremonian jälkeen ottivat intiaanien sachemit\nvalkoiset metsästäjät keskelleen ja asettuen soturiensa etunenään\nkarauttivat täyttä laukkaa kylää kohti.\n\nTaival, joka ei ollut pitkä, ratsastettiin vajaassa neljännestunnissa.\n\nKylän edustalla odotti heitä Wah-Rush-a-Menec eli Musta Hirvi heimon\nmahtavimpain ja viisaimpain päälliköiden ympäröimänä. Sanaa sanomatta\nhän meni rivistön etunenään ja johti sen kylän keskellä sijaitsevalle\nisolle kentälle \"ensimmäisen ihmisen arkin\" luo.\n\nSinne päästyään intiaanit pysähtyivät äkkiä, ikäänkuin heidän\nhevostensa jalat olisivat yhtäkkiä uponneet ja juurtuneet maahan.\n\nSitten Musta Hirvi astui loihtuteltan ovelle heimon _totemia_\n[intiaanien heimo- tai perhevaakunaksi käyttämä eläinkuva tai muu\nsellainen tunnus] pitelevän _hacheston_ ja pyhää kalumettia hoitelevan\npiipunkannattajan väliin.\n\n\"Keitä ovat nämä kalpeat miehet, jotka täten ystävinä astuvat\nantilooppi-comanchien atepetliin?\" kysyi hän Uskolliselta Sydämeltä.\n\n\"Veljiä, jotka pyytävät saada istuutua punaisten miesten lieden\nääreen\", selitti tämä.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Musta Hirvi. \"Nämä miehet ovat meidän veljiämme:\nneuvotteluvalkea on sytytetty, he astuvat meidän kanssamme suureen\nloihtutelttaan, istuutuvat neuvotteluvalkean ääreen ja polttavat heimon\nsachemien kera jumalaista yrttiä pyhässä rauhanpiipussa.\"\n\n\"Tapahtukoon niinkuin veli on päättänyt\", sanoi Uskollinen Sydän.\n\nMusta Hirvi teki käskevän liikkeen. _Hachesto_ kohotti sitten\nesirippua, ja päälliköt astuivat metsänkävijäin seuraamina telttaan.\n\nLoihtu-calli oli paljon avarampi kuin kylän muut suojat ja myöskin\nhuolellisemmin rakennettu. Sitä peittävät bisoninnahat olivat\nkauttaaltaan punaisiksi värjätyt ja runsaasti kirjaillut mustilla\nhieroglyfimäisillä pyhillä maalauksilla, joita ymmärsivät ainoastaan\nheimon poppamiehet ja sotapolun salaisuudet tuntevat kuuluisimmat\nsachemit.\n\nMajan sisusta oli aivan tyhjä. Keskellä oli maahan kaivettu, noin\nkuusikymmentä sentimetriä syvä reikä, johon toimituksessa tarvittavat\npuut ja hiilet oli varattu valmiiksi.\n\nKun kaikki päälliköt olivat astuneet majaan, pudotti hachesto verhon\ntakaisin oven eteen. Heti ympäröi joukko valiosotilaita teltan\nkarkoittaakseen uteliaat ja turvatakseen neuvottelujen salaisuuden.\n\nIntiaanit ovat tavattoman tarkkoja muodollisuuksissa. Heidän\nkeskuudessaan on kaikki järjestetty niin tyyten, että sitä ei suinkaan\nodottaisi puolivilleiltä kansanheimoilta. Jokaisen täytyy mitä\nankarimpain rangaistusten uhalla alistua näihin sääntöihin.\n\nOlemme tahtoneet, tutustuttaaksemme lukijan näihin omituisiin tapoihin,\nkuvailla ne varsin yksityiskohtaisesti.\n\nNiinpä Musta Hirvi tiesi varsin hyvin, keitä kylään saapuvat\nvalkoihoiset miehet olivat, koska hän itse oli ollut heillä oppaana.\nMutta sovinnaistavat vaativat, että hän otti heidät vastaan näin kuin\noli tehnyt, jotteivät muut päälliköt pahastuneet kansan\nperinnäistapojen laiminlyönnistä, mikä luultavasti olisi\naiheuttanut muukalaisille ikävyyksiä.\n\nPäälliköt kyykistyivät äänettöminä majan keskelle. Sitten hachesto\nantoi Mustalle Hirvelle taikasauvan, jonka päähän oli kiinnitetty\nkappale sytytettyä ocote-puuta. Sachem viritti valkean.\n\nPiipunkantaja astui majaan, olkapäällään yhä kalumetti, joka ei koskaan\nsaa koskettaa maahan.\n\nPiipunkantajaksi valitaan tavallisesti joku heimon mainehikkaimmista\nsotilaista, joka saamastaan haavasta on tullut aseleikkiin\nkykenemättömäksi.\n\nPyhä kalumetti on piippu, jonka tavallisesti vaahterastaveistetty putki\nvaihtelee pituudeltaan yhdeksästä yhteentoista jalkaan. Tämä putki on\nrunsaasti koristeltu sulilla, lasirakeilla ja tiu'uilla. Pesä on\npunervaa kiveä, jota yleensä tavataan vain eräistä Kalliovuorten\nseuduista ja jota intiaanit vaivaloisesta matkasta huolimatta käyvät\nsieltä lohkomassa. On näet tärkeää, että kivellä on oikea punainen\nvärivivahduksensa.\n\nIntiaanisachemit käyttävät kalumettia vain juhlallisissa\ntilaisuuksissa, kuten sodanjulistuksia vastaan otettaessa tai\npäällikköä valittaessa. Tupakkaa, jota he siinä polttavat, nimitetään\n_morisheeksi_, ja se on pyhää. Se on huumaava kasvi, jolla on etäistä\nyhtäläisyyttä _nicotianan_ kanssa. Tämä tupakka pestään ennen käyttöä,\nvalellaan sitten paloviinalla, kuivataan ja sekoitetaan tavalliseen\ntupakkaan. Sen työn toimittavat \"lääkitsijät\" eli poppamiehet, joilla\nyksinään on oikeus pitää hallussaan _morisheeta_, vaikkei heidän ole\nsallittu sitä käyttää yksityisesti omiksi tarpeikseen.\n\nMustan Hirven antamasta merkistä sytytti piipunkantaja kalumetin\ntaikasauvalla ja ojensi sitten putken suun päällikölle, yhä pitäen\npesää oikean kätensä kämmenessä.\n\nMusta Hirvi veti kaksi haikua ja puhalsi kummallakin kertaa savun\nkaikille neljälle pääilmansuunnalle, lausuen:\n\n\"Elämän Herra, mahtava Wakonda, jonka sieraimia _morisheen_ tuoksu\nmieluisasti hivelee, katso meidän, rakkaiden lapsiesi, puoleen,\nsuosiollisella silmällä! Niinkuin minä puhallan tämän savun Sinua\nkohti, lietso Sinä meidän rintoihimme viisaus tässä neuvottelussa\nistuessamme!\"\n\nNämä sanat lausuttuaan veti Musta Hirvi vielä kaksi haikua ja ojensi\nsitten putken viereiselleen päällikölle. Tämä imi ääneti kalumetin\nsavua ja siirsi vuorostaan piipun naapurilleen.\n\nNäin kiersi rauhanpiippu läsnäolijain piirin ja palasi Mustalle\nHirvelle, joka poltti tupakan loppuun. Kun kaikki oli kulutettu,\ntyhjensi piipunkantaja tuhan neuvotteluvalkeaan ja lausui:\n\n\"Elämän Herra on ottanut vastaan comanchi-sachemien uhrin. Kaikki menot\non suoritettu, ja enteet ovat suotuisat. Neuvottelu on avattu.\"\n\nNäin puhuttuaan poistui piipunkantaja, ja päälliköt jäivät yksin.\n\nMe emme esitä puheita, jotka tässä tilaisuudessa pidettiin. Villeillä,\nkuten heitä itsepintaisesti tahdotaan nimittää, on meihin verraten\nsuuri etevämmyys siinä, että heidän neuvottelukokouksissaan puhujat\neivät koskaan ryhdy hyökkäyksiin, herjauksiin tai henkilökohtaisiin\nsoimauksiin valtiollisia riitapuoliaan vastaan. Päinvastoin käy kaikki\nmitä säädyllisimmin: jokainen puhuu vuorostaan, eikä häntä milloinkaan\nkeskeytetä, ja kun asiaa on kyllin pohdittu, tekee iäkkäin päällikkö\nlausunnoista yhteenvedon ja kysyy jokaisen mielipidettä, joka\nilmaistaan pelkällä päännyökkäyksellä. Senjälkeen on kaikki selvää.\n\nTällä kertaa oli neuvottelijain käsiteltävä kahta varsin vakavaa\nkysymystä.\n\nEnsiksikin oli järjestettävä suuri retkikunta bisoniapacheja,\nrosvoheimoa, vastaan, joka usein oli varastellut comanchien hevosia\nkylistä asti ja jolle sachemit halusivat toimittaa esimerkiksi\nkelpaavan koston.\n\nToiseksi pyysi Lujamieli vaikutusvaltaisen ja neuvotteluissa viisaaksi\ntunnustetun Uskollisen Sydämen välityksellä, että hänelle uskottaisiin\nviisikymmenmiehinen, Uskollisen Sydämen komennettavaksi määrättävä\njoukko urhoja ja valiosotilaita retkeä varten, jonka tarkoitusta hän ei\ntällä hetkellä voinut ilmoittaa, mutta jonka menestymisen sanoi\ntuottavan etua yhtä hyvin liittolaisilleen kuin hänelle itselleenkin.\n\nEdellinen kysymys oli useiden puheenvuorojen ja äänestyksen jälkeen\npäätetty myöntävästi ja yksimielisesti. Neuvottelijat olivat juuri\nsiirtymässä jälkimmäiseen, kun ulkopuolelta nousi varsin äänekäs melu,\nloihtuteltan esirippu kohosi ja _hachesto_ astui sisään.\n\nMainitkaamme muutamalla sanalla, mitkä tehtävät ja velvollisuudet\n_hachestolla_ intiaanikylässä on.\n\n_Hachestolla_ tulee olla voimakas ja kauaksikantava ääni. Hän korvaa\npunanahkain yhteiskunnassa julkiset kuuluttajat. Hänen tehtävänään on\nilmoittaa uutiset ja kutsua soturit neuvotteluun.\n\n_Hachesto_ siis saapui.\n\nMusta Hirvi loi häneen ankaran katseen.\n\n\"Päälliköiden ollessa kokoontuneina loihtumajaan ei heitä saa häiritä!\"\nvirkkoi hän.\n\n\"Isä Wah-Rush-a-Menec puhuu hyvin\", vastasi intiaani nöyrästi ja\nkumarsi kunnioittavasti. \"Hänen poikansa tietää sen.\"\n\n\"Miksi poikani siis astui sisälle sachemien käskemättä?\"\n\n\"Siksi, että viisi bisoniapachien soturia on tullut kylään.\"\n\n\"Uah! Ja kuka on se sankari, joka on heidät vanginnut? Miksi ei hän ole\nriistänyt heiltä päänahkoja? Haluaako hän siis mieluummin sitoa heidät\nkidutuspaaluun?\"\n\n_Hachesto_ pudisti kieltävästi päätänsä.\n\n\"Isä erehtyy\", virkkoi hän. \"Niitä sotureita ei kukaan sankareistamme\nole vanginnut. He ovat vapaina.\"\n\n\"Ohoh!\" huudahti Musta Hirvi, kykenemättä täydellisesti salaamaan\nkummastustaan. \"Kuinka he sitten ovat kyläämme joutuneet?\"\n\n\"Ovat tulleet vapaasti kaikkien nähden, sanovat olevansa lähettiläitä.\"\n\n\"Lähettiläitäkö? Ja kuka on päällikkö, joka kulkee heidän edellään?\"\n\n\"Sininen Repo.\"\n\n\"Sininen Repo on perin urhoollinen mies. Hän on peloittava soturi\ntaistelussa, hänen käsivartensa on riistänyt pojiltani monta päänahkaa,\nhänen kätensä on ryöstänyt heiltä paljon hevosia. Mutta comanchit eivät\nkatsele häntä suopein silmin. Mitä hän tahtoo?\"\n\n\"Tulla loihtumajaan selittämään sachemeille asian, jonka on saanut\ntoimittaakseen.\"\n\n\"_Aschete_, se on hyvä!\" virkkoi Musta Hirvi luoden kysyvän katseen\nneuvostotovereihinsa.\n\nNämä nyökkäsivät myöntävästi.\n\nUskollinen Sydän nousi.\n\n\"Valkoisten veljieni ja minun ei sovi olla saapuvilla nyt tapahtuvassa\nneuvottelussa\", sanoi hän. \"Sallivatko päälliköt meidän poistua?\"\n\n\"Uskollinen Sydän on comanchien poikia\", vastasi Musta Hirvi. \"Hänen\npaikkansa on meidän parissamme, sillä vaikka hän on nuori iältään, on\nhänen kokemuksensa ja viisautensa suuri. Mutta tehköön hän niinkuin\ntahtoo. Kalpeat metsästäjät voivat poistua. Jos päälliköt tarvitsevat\nUskollista Sydäntä, pyytävät he häntä palaamaan.\"\n\nNuori mies kumarsi juhlallisen kohteliaasti ja lähti metsästäjäin\nseuraamina, jotka totta puhuen olivat mielissään, ettei heidän kauemmin\ntarvinnut istua loihtuteltassa, sillä he kaipasivat lepoa päiväkauden\nponnistusten jälkeen, joita olivat kokeneet pitkällä taipaleella\nmelkein mahdottomia teitä vaeltaessaan.\n\n\n\n\nVIII\n\nVieraanvaraisuutta\n\n\nKuten sanoimme, oli useita _callia_ pantu kuntoon metsänkävijöitä\nvarten. Vaikka nämä callit olivat rakennetut intiaanien asumusten\ntapaan, olivat ne kuitenkin kyllin mukavasti sisustetut kelvatakseen\nmiehille, jotka erämaan elämään tottuneina halveksivat kaupunkien\nylellisyyttä ja useimmiten ovat saaneet tyytyä kaikkein\nvälttämättömimpään.\n\nLoihtuteltasta lähdettyään opasti Uskollinen Sydän matkustajat\ntoistensa yhteydessä olevaan calliin. Sinne hän jätti neljä metsästäjää\nmajoittumaan miten hyväksi näkivät.\n\n\"Mitä teihin tulee, ystäväni\", sanoi hän Tiikerintappajalle, \"otatte\ntoivoakseni vastaan vieraanvaraisuuden, jonka matalassa majassani voin\nteille tarjota.\"\n\n\"Miksi vaivautua minun tähteni?\" vastasi kanadalainen. \"Minä tyydyn\nhyvin vähään. Vakuutan teille, että viihdyn mainiosti toverieni\nkanssa.\"\n\n\"Te ette tuota minulle vähintäkään vaivaa, ystäväni. Päinvastoin tunnen\nvilpitöntä iloa ottaessani teidät vastaan ja tarjotessani teille paikan\nkotilieteni ääressä.\"\n\n\"Asian niin ollen en enää kiistele. Olen käytettävissänne.\"\n\n\"Kiitos! Tulkaa siis!\"\n\nEnemmittä puheitta he astuivat kylään ison kentän yli, joka tällä\nhetkellä oli melkein tyhjä ihmisistä, sillä yö oli jo kauan sitten\ntullut ja useimmat intiaanit vetäytyneet asuntoihinsa.\n\nKuitenkin kuultiin calleista laulua ja naurua, mikä todisti, että\nvaikka asukkaat olivatkin sulkeutuneet majoihinsa, olivat he silti\nvalveilla.\n\nHuomautamme tässä ohimennen, että monet matkustajat, jotka ovat nähneet\nintiaaneja vain vilahdukselta eivätkä ole saaneet tilaisuutta tutkia\nheidän luonnettaan, kuvailevat heidät surumielisiksi, synkiksi ja\nvähäpuheisiksi, jotka eivät koskaan naura. Se on suuri erehdys.\nPunanahat ovat päinvastoin omassa keskuudessaan useimmiten erittäin\nhilpeitä. Varsinkin juttelevat he mielellään tarinoita. Mutta\nmuukalaisia kohtaan, joiden kieltä he eivät ymmärrä ja jotka eivät\ntajua heidän puhettaan, pysyttelevät he varovaisina ja haastavat vain\nmilloin siihen on ehdoton pakko. Sillä hyvin herkkätuntoisina he\npelkäävät antavansa kuuntelijoilleen aihetta heitä ivailla, mitä he\nkaikkein enimmin kammoavat.\n\nKun Uskollinen Sydän oli kävellyt muutamia minuutteja hajalleen ilman\nmitään järjestystä siroiteltujen majojen välissä, pysähtyi hän erään\ncallin luo, joka rakenteeltaan oli kyllin omituinen ihmetyttääkseen\nLujamieltäkin, joka ei sentään helposti kummastunut.\n\nTämän callin, joka kaikkialla muualla olisi näyttänyt varsin\ntavalliselta, täytyi syystä näyttää merkilliseltä intiaanikylässä.\n\nSe oli jokseenkin avara, meksikolaiseen tapaan savesta ja vihneistä\ntehdystä seoksesta rakennettu ja hohtavan valkoiseksi laastittu\n_rancho_. Se oli suorakaiteen muotoinen tasakattoinen rakennus, ja sen\noven edustalla oli, kuten kaikissa meksikolaisissa taloissa, kuudesta\njättiläiskokoisesta, toisiinsa yhdistetystä puunrungosta pystytetty\npylvästö, joka kannatti parveketta. Oven kummallekin puolelle oli\njulkisivuun puhkaistu kolme ikkunaa, jotka -- mikä oli\nennenkuulumatonta näissä etäällä kaikista sivistyneen elämän\nkeskuksista sijaitsevissa seuduissa -- olivat lasiruuduilla varustetut.\n\nNoin viisikymmenvuotias, kookas ja laiha, meksikolaiseen tapaan puettu\nmies istui jakkaralla pylväseteisessä, poltellen savuketta,. Tällä\nmiehellä, jonka tukka alkoi harmaantua, oli paljon kärsineiden ihmisten\nlauhkeat, vaikka hienot ja päättäväiset piirteet. Hänet huomatessaan\nryntäsivät koirat, jotka tähän asti eivät olleet hetkeksikään\npoistuneet Uskollisen Sydämen kintereiltä, riemusta ulvahdellen häntä\nvastaan, hyppelivät hänen säärilleen ja hyväilivät häntä.\n\n\"Ah\", virkkoi mies nousten istuimeltaan ja tervehtien kunnioittavasti\nmetsästäjää, \"tekö se olette, _mi amo_! [isäntäni!] Myöhäänpä te\npalaatte!\"\n\nNämä sanat lausuttiin siihen hartaaseen sävyyn, joka vanhan ja\nuskollisen palvelijan suusta kuulostaa niin mieluiselta.\n\n\"Se on totta, Eusebio\", vastasi nuori mies hymyillen ja puristaen tuon\nvanhuksen kättä, jonka _Arkansasin sisseihin_ tutustuneet lukijamme\nvarmaankin jo ovat tunteneet. \"Minulla on ystävä mukanani.\"\n\n\"Olkoon hän tervetullut!\" vastasi Eusebio. \"Koetamme, mikäli siihen\nkykenemme, ottaa hänet vastaan ansionsa mukaan.\"\n\n\"Hehei, toveri\", vastasi Lujamieli hilpeästi, \"en minä ole tukala\nvieras! Minä en teille suurtakaan touhua tuota.\"\n\n\"Astukaamme sisälle\", sanoi Uskollinen Sydän. \"En haluaisi antaa äitini\nkauemmin odottaa.\"\n\n\"Señora on kovin levoton, kun viivyitte niin kauan ulkona!\"\n\n\"Ilmoittakaa tulostamme, Eusebio. Me saavumme heti perästä.\"\n\nPalvelija kääntyi totellakseen, mutta rastrerot olivat jo kauan sitten\nilmoittaneet metsästäjän palaamisesta hänen äidilleen hyökkäämällä kuin\nhullut huoneeseen. Niinpä rouva jo ilmestyikin ovelle, juuri kun nuo\nkolme miestä olivat astumassa sisälle.\n\nNyt jälleen tavatessamme doña Jesusita Garillasin, ei hän enää ole sama\nnuori ja hurmaava, niin kaunis ja ihana, jollaisena hänet olemme\nnähneet _Sissien_ ensi luvussa. Kahdeksan vuotta oli vierinyt hänen\npäänsä yli, kahdeksan pitkää levottomuuden, tuskan ja murheen vuotta!\nHän oli tosin yhä nuori ja kaunis, mutta sen kauneuden oli\nvastoinkäymisten polttava viima kypsyttänyt. Hänen kalpealla otsallaan\nja tyynillä kasvonpiirteillään oli tuollainen kalvava alistumisen ilme,\njonka vain muinaisklassillinen kuvanveistotaide on kyennyt esittämään\nihmeellisen _Melancolian_ päässä.\n\nHänen nähdessään poikansa välähti salama hänen silmissään, mutta se\nolikin kaikki.\n\n\"Caballeros\", virkkoi hän lempeällä ja sointuvasti värähtävällä\näänellä, kanadalaiselle hymyillessään, \"astukaa tähän vaatimattomaan\nasuntoon, johon teitä jo kauan on kiihkeästi odotettu. Vaikka kotimme\non pieni, on siellä aina paikka varattuna ystävälle.\"\n\n\"Señora\", vastasi metsästäjä kumartaen, \"vastaanotto, jonka minulle\nsuotte, täyttää minut ilolla. Minä haluan osoittautua sen\nhyväntahtoisuuden arvoiseksi, jota minulle tuhlaatte.\"\n\nHe astuivat sisälle.\n\nTalon sisusta vastasi kaikessa sen ulkopuolta.\n\nParruun ripustettu lamppu valaisi varsin laajaa salia, jonka ainoana\nkalustuksena olivat muutamat jakkarat, kaksi matalaa nojatuolia, pöytä\nja astiakaappi, kaikki karkeaa kirvestyötä. Kalkilla valkaistuilla\nseinillä oli neljä värikuvaa, jollaisia pariisilaiset tehtaat syytävät\nmolemmat pallonpuoliskot tulvilleen. Nämä kuvat esittivät: yksi\nNapoleonia Saint-Bernardin vuorella, toinen meksikolaista kenraalia\nIturbidea, joka kuusi kuukautta hallittuaan kuoli niinkuin Murat omien\nalamaistensa ampumana, kolmas Herraamme Jeesusta Kristusta ristillä\nkahden ryövärin keskellä ja neljäs Doloresin Pyhää Neitsyttä. Kahden\nviimemainitun piirroksen eteen oli ripustettu vahasydämiset lamput,\njotka paloivat yöt päivät.\n\nPitkillä vaelluksillamme on meillä ollut tilaisuus tehdä se merkillinen\nhavainto, että kaikkialle Aasiaan, Amerikkaan, Afrikkaan, Australian\nperukoille ja Etelämeren saarillekin on keisari Napoleon I:n nimi\ntunkeutunut; vieläpä kunnioitetaan häntä noissa seuduissa jumalan\nvertaisena. Olenpa tavannut hänen muotokuvansa botecudojenkin,\nBrasilian aarniometsiin vetäytyneen taltuttamattoman heimon,\nkeskuudessa. Mistä johtuu se maagillinen vaikutusvalta, joka tällä\nmerkillisellä miehellä on ihmiskuntaan? Turhaan etsimme ratkaisua tähän\nongelmaan. Turhaan yrittäisimme saada selville, minkä tavattoman\nsattumasarjan välityksellä kaiut ensimmäisen keisarikunnan loistoajasta\novat kumahdelleet niiden mahtavien vihannuuskupujenkin alle, joiden\nkätkössä sivistyksen muut äänet värähtämättä haihtuvat.\n\nMilloinkaan ei eurooppalainen saavu intiaaniheimojen keskuuteen\npäälliköiden häneltä tiedustelematta Napoleonista ja kerrottamatta\nkaskuja hänestä ja hänen hallituskaudestaan. Eivätkä nämä alkuperäiset\nluonteet, omituista kyllä, tahdo myöntää, että tuo suuri mies olisi\nkuollut. Kun siitä heille mainitaan, hymyilevät päälliköt hienosti\nitsekseen. -- Kerran olin apachien maassa pitkän metsästyksen jälkeen\nanonut vieraanvaraisuutta eräältä Opatasin intiaaniyhdyskunnalta.\nKuultuaan, että olin ranskalainen, johti päällikkö puheen keisariin.\nPitkän keskustelun jälkeen päätin kertomukseni näille minua\nympäröiville ja mitä vakavimmalla tarkkaavaisuudella kuunteleville\nihmisille tajuttavalla tavalla selittäen, kuinka tuo suuri mies oli\nkuollut pitkän ja tuskallisen kamppailun jälkeen.\n\nPäällikkö, vanha, kunnioitettavan näköinen soturi, keskeytti minut\nsilloin laskemalla huomiotani kiinnittääkseen vasemman kätensä\nkäsivarrelleni, samalla kun hän oikeallaan näytti taivaanrannan\nhuuruaaltoihin laskeutuvaa auringon tulikerää.\n\n\"Voiko aurinko kuolla?\" kysyi hän minulta, hymyillen omituinen ilme\nsuupielissä.\n\n\"Eipä suinkaan\", vastasin minä tietämättä, mihin punaihoinen tähtäsi.\n\n\"Haha\", jatkoi hän, \"koska aurinko ei koskaan kuole, niin miksikä olisi\nkuollut suuri kalpea päällikkö, joka on sen poika?\"\n\nIntiaanit yhtyivät riemuiten tähän päätelmään. Turhaan yritin saada\nheitä muuttamaan mielipiteensä, kunnes väittelyyn väsyneenä myönsin\nlopuksi, että he olivat oikeassa.\n\nKaikkien ponnistuksieni seurauksena oli vain ollut, että he yhä enemmän\nvakuuttautuivat sen sankarin kuolemattomuudesta, jota olivat tottuneet\npitämään jumalana.\n\nLuulen muuten, että jos vaivautuisimme huolellisesti etsimään,\ntapaisimme itse Ranskastakin talonpoikia, joiden käsitys on aivan\nsamanlainen.\n\nPyydettyämme lukijalta tätä pitkää syrjäharppausta anteeksi, palaamme\nkertomukseemme siltä kohtaa, johon sen jätimme.\n\nDoña Jesusita ja ukko Eusebio valmistivat vaatimattoman aterian\nmatkustajille, jotka istuutuivat pöytään. Varsinkin Lujamieli, joka oli\nsuorittanut pitkän matkan, tunsi sitä sisällistä hyvinvointia, joka on\nominaista ihmiselle, kun suuren ponnistuksen jälkeen tapaa erämaan\nlevähdyspaikassa välähdyksenkin sivistyksestä.\n\nAteria oli varsin yksinkertainen. Siihen sisältyi ryytipippurilla\nmaustettuja _frijoles_, kimpale hirvenpaistia ja maissipannukakkuja,\njoita kaikkia huuhdeltiin smilasvedellä ja muutamilla kulauksilla\npulqea, mikä oli tavatonta ylellisyyttä tässä seudussa ja comanchien\nalueen keskuksessa, nämä kun ovat ainoat intiaanit, jotka eivät nauti\nväkijuomia ja joita ei ole saatu niitä milloinkaan maistamaan.\n\nEusebio istui metsästäjäin parissa. Doña Jesusita tarjoili, hoidellen\nemännyyttä sillä hyväntahtoisella ja sirolla huomaavaisuudella, jota\nharvoin tapaa meidän sivistyneissä maissamme, missä kaikesta on\nmaksettava kallis hinta, jopa hyvästä kohtelustakin.\n\nKun ateria oli päättynyt, mikä pian tapahtuikin, nousivat kaikki kolme\nmiestä pöydästä, asettuivat kuumilla hiilillä täytetyn _braseron_\nympärille ja alkoivat poltella.\n\nUskollisina vartijoina makasivat koirat poikkipuolin ovella, kuono\nojennettuna ja korvat herkkinä.\n\nMitä syvin hiljaisuus vallitsi kylässä. Laulut ja nauru olivat\nvähitellen vaienneet, intiaanit nukkuivat tai ainakin olivat\nnukkuvinaan.\n\nDoña Jesusita oli turkiksista laittanut salin nurkkaan vuoteen, ja sen\ntäytyi näyttää kylläkin houkuttelevalta miehestä, joka seikkailevan\nelämänsä aikana oli tottunut useimmiten nukkumaan paljaalla maalla, ja\nhän oli juuri kutsumaisillaan metsästäjää levolle, kun koirat\nkohottivat innokkaasti päätänsä ja murahtivat.\n\nSamassa kuului kaksi keveää kolkutusta talon ovelta.\n\n\"Siellä on ystävä\", sanoi Uskollinen Sydän. \"Avatkaa, Eusebio.\"\n\nVanha palvelija totteli. Huoneeseen astui intiaani. Hän oli Musta\nHirvi.\n\nPäällikön kasvot olivat synkät. Hän tervehti läsnäolevia pienellä\npäännyökkäyksellä ja meni sanaa sanomatta istumaan jakkaralle, joka oli\nhäntä varten asetettu _braseron_ ääreen.\n\nMetsästäjät tuntivat liian hyvin intiaanien luonteen kyselläkseen\npäälliköltä mitään niin kauan kun hän suvaitsi pysyä vaiti. Lujamieli\nvain otti piipun huuliltaan ja antoi sen Mustalle Hirvelle, joka ryhtyi\npolttamaan, ensin kiitettyään arvokkaan kohteliaalla eleellä, niinkuin\nintiaaneilla on tapana.\n\nSeurasi jokseenkin pitkä äänettömyys. Sitten kohotti Musta Hirvi\npäänsä.\n\n\"Sachemit ovat lähteneet loihtuteltasta\", virkkoi hän.\n\n\"Vai niin!\" huudahti Uskollinen Sydän, jotakin vastatakseen.\n\n\"Mitään päätöstä ei ole tehty, lähettiläälle ei ole annettu mitään\nvastausta.\"\n\n\"Sachemit ovat varovaisia, he ovat tahtoneet harkita.\"\n\nPäällikkö nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\n\"Haluaako veli Uskollinen Sydän tietää, mitä neuvottelussa hänen\nlähtönsä jälkeen tapahtui?\" kysyi intiaani.\n\n\"Veljeni on huolissaan, hänen sydämensä on surullinen. Puhukoon hän,\nystävän korvat ovat auki.\"\n\n\"Päällikkö syököön ensin\", kehoitti doña Jesusita; \"päällikkö on\nviipynyt kauan neuvottelumajassa; _ciuatlit_ (naiset) eivät ole hänelle\nvalmistaneet ilta-ateriaa.\"\n\n\"Äiti on ystävällinen\", vastasi päällikkö hymyillen, \"kyllä Musta Hirvi\nsyö. Hän on täällä rakastetun veljensä kodissa. Soturit ovat vaihtaneet\naseensa ja hevosensa.\"\n\nKen on opettanut intiaaneille tämän liikuttavan tavan vaihtaa aseita ja\nhevosia sen kanssa, jonka valitsevat ystäväkseen ja joka siitä hetkestä\nlähtien on heille rakkaampi kuin jos veren siteet heidät toisiinsa\nliittäisivät?\n\nMusta Hirvi ja Uskollinen Sydän olivat todellakin suorittaneet\npäällikön mainitseman vaihtamisen.\n\n\"Äitini lähtee nukkumaan\", virkkoi Uskollinen Sydän; \"minä palvelen\nveljeäni.\"\n\n\"Menköön hän vain!\" vastasi punaihoinen. \"Äiti tarvitsee lepoa, yö on\npitkälle kulunut.\"\n\nDoña Jesusita käsitti, että näillä kolmella miehellä oli keskusteltavaa\nsalaisista asioista. Toivotettuaan hyvää yötä vierailleen hän vetäytyi\nvastustelematta huoneeseensa. Eusebio taas oli, katsoen läsnäolonsa\ntarpeettomaksi, heti intiaanin saapumisen jälkeen mennyt makuulle,\nnimittäin oikaissut itsensä talon pylväseteiseen ripustettuun\nriippumattoon. Molemmat koirat lepäsivät hänen jalkojensa vieressä,\nniin että kukaan ei voinut häntä herättämättä astua ulos eikä sisälle.\n\nSyötyään kiireisesti muutamia suupaloja pikemmin kohteliaisuudesta kuin\ntarpeen vuoksi, ryhtyi Musta Hirvi jälleen puhumaan.\n\n\"Veli Uskollinen Sydän on nuori\", virkkoi hän, \"mutta hänen viisautensa\non suuri. Päälliköt luottavat häneen eivätkä ole tahtoneet tehdä mitään\nratkaisua, ennenkuin ovat kuulleet hänen mielipiteensä.\"\n\n\"Veljeni tietävät, että minä olen heihin hartaasti kiintynyt.\nSelittäköön veli, niin minä vastaan.\"\n\n\"Sininen Repo saapui tänään kylään.\"\n\n\"Minä näin hänet.\"\n\n\"Hyvä! Hän saapuu kansan päälliköiden nimessä. Sininen Repo on\npukeutunut aran _asshatashin_ nahkaan, hänen sanansa ovat maireita ja\nhänen suustansa tihkuu mettä. Mutta bisoni ei voi hyppiä hirven tavoin\neikä varpushaukka matkia kyyhkystä. Päälliköt eivät ole hänen sanojaan\nuskoneet.\"\n\n\"No, sitten he kai vastasivat hänelle kieltävästi?\"\n\n\"Eivät vastanneet. He tahtoivat ensin kysyä neuvoa veljeltä.\"\n\n\"Ka, minkätähden?\"\n\n\"Pyydän, että veli kuuntelee. Valkonaamat Meckacheben tuolla puolen\novat jo useita kuunkausia sitten kaivaneet sotakirveensä maasta\nkäydäkseen toistensa kimppuun, kuten veli tietää.\"\n\n\"Niin, sen tiedän, päällikkö, ja te myöskin! Mutta mitä se meihin\nkoskee? Valkoisten välinen riita ei voi meitä mitenkään liikuttaa.\nKunhan he vain eivät tunkeudu metsästysmaillemme, eivät varasta\nhevosiamme eivätkä polta kyliämme, on meillä syytä olla vain\nmielissämme siitä, että he tuhoavat toisiaan.\"\n\n\"Veli puhuu viisaan miehen tavoin. Comanchien sachemit ajattelevat kuin\nhän.\"\n\n\"Hyvä. Silloin en käsitä mistä syystä päälliköt ovat ryhtyneet tätä\nasiaa pohtimaan.\"\n\n\"Ka, kyllä veli pian käsittää, jos suvaitsette minua vielä kuunnella.\"\n\n\"Päällikkö, teillä punaihoisilla on onneton tapa verhota ajatuksenne\nniin monilla, kiertelevillä lauseparsilla, että on mahdotonta arvata,\nmihin te tähtäätte.\"\n\nMusta Hirvi alkoi hihittää intiaaneille ominaista hiljaista naurua.\n\n\"Veli osaa keksiä ladun paremmin kuin kukaan muu\", virkkoi hän.\n\n\"Niin kyllä! Mutta tarvitaan sentään, että minulle näytetään edes\nheikko merkki tai jalanjälki.\"\n\n\"Ja veljeni on oivaltanut asian, johon minä olen vain viitannut?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Hehe, olisinpa utelias tietämään, mitä veli sydämessään ajattelee.\"\n\n\"Kuunnelkaa siis te vuorostanne, Musta Hirvi. Minä sovittelen\nlauseeni lyhyiksi. Sinisen Revon ovat bisoniapachit lähettäneet\nantilooppi-comancheille ehdottamaan hyökkäys- ja puolustusliittoa\ntoista vastaan niistä kahdesta valkonaamain kansasta, jotka ovat\nkaivaneet sotakirveensä maasta.\"\n\nKaikesta siitä hitaudesta huolimatta, jonka luonto ja kasvatus olivat\nintiaanipäällikölle opettaneet, ei tämä voinut salata kuulemainsa\nsanojen hänessä herättämää kummastusta.\n\n\"_Ash'sh_!\" huudahti hän. \"Veli ei ole ainoastaan rohkea ja uljas\nsoturi, vaan lisäksi Wakondan innoittama. Veljen loihtu on\nvastustamaton, hän tietää kaikki. Juuri tuon ehdotuksen Sininen Repo\nsachemeille esitti.\"\n\n\"Ja suostuivatko he?\"\n\n\"Eivät! Minä toistan veljelle, etteivät he tahtoneet antaa mitään\nvastausta, ennenkuin olivat kuulleet hänen mielipiteensä.\"\n\n\"Hyvä siis! Minä lausun ajatukseni. Menetelkööt päälliköt sitten sen\nsuhteen niinkuin hyväksi näkevät. Comanchien heimo on preiriein\nkuningatar. Voittamattomimmat soturit järjestäytyvät sen _totemin_\nalle, sen metsästyaslueet ulottuvat kautta maan. Ainoastaan comanchit\novat voittamattomat. Miksi he liittoutuisivat apachi-rosvojen kanssa?\nHaluavatko he vaihtaa peitsensä ja pyssynsä sukkulaan? Ovatko he\nväsyneet peloittavain soturien aseleikkiin? Tahtovatko he pukeutua\nnaisten hamosiin? Miksi liittoutua äkäisimpiin vihollisiinsa ihmisiä\nvastaan, jotka taistelevat vapautensa puolesta? Sininen Repo on\nkäärmepawneiden heimon luopio; veljeni tuntee hänet, koska Repo on\nhänen henkilökohtainen vihamiehensä. Jokaiseen moisen lähettilään\nehdottamaan rauhaan täytyy olla ansa kätkettynä. Mieluummin sota kuin\nmokoma liitto!\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Päällikkö mietti syvällisesti, mitä oli\nkuullut.\n\n\"Veli on oikeassa\", vastasi hän vihdoin; \"viisaus asuu hänessä, hänen\nkielensä ei ole halkaistu. Sanat, jotka hänen rinnastaan kumpuavat,\novat Wakondan kuiskailemia! Comanchit eivät ryhdy hieromaan rauhaa\napachilaisvarkaiden kanssa. Neuvottelijat päättivät määrätä kolme\nvuorokautta tämän vakavan kysymyksen harkitsemiseen; kolmen päivän\nperästä Sininen Repo palaa viemään epäyksen niille, jotka hänet\nlähettivät. Comanchit kaivavat sotatapparansa maasta mieluummin kuin\nliittoutuvat vihollistensa kanssa!\"\n\n\"Jos veljeni sen tekevät, menettelevät he viisaasti.\"\n\n\"He tekevät sen! Mutta minun on vielä puhuttava veljelleni asiasta,\njoka on minulle erikoisen mielenkiintoinen.\"\n\n\"Hyvä! Uni ei vielä paina minun silmäluomiani; minä kuuntelen veljeä.\"\n\n\"Uskollinen Sydän on Mustan Linnun ystävä\", jatkoi päällikkö hiukan\nepäröiden.\n\nMetsästäjä hymyili hienosti.\n\n\"Musta Lintu on heimonsa mainehikkaimpia urhoja\", virkkoi intiaani.\n\"Hänen tyttärensä Penukah-Zenin (Hirvenkielonen) täyttää lehtien\nvaristessa neljätoista vuotta. Musta Hirvi rakastaa Kieloa.\"\n\n\"Minä tiedän sen. Veli on minulle jo uskonut, että ensilemmen neitsyt\noli hänen nukkuessaan pistänyt nelilehtistä apilaa hänen päänsä alle.\nMutta onko päällikkö varma Kielon tunteista.\"\n\n\"Nuori neitsyt hymyilee, kun päällikkö palaa retkeltä päänahkoja\nvyössään, hän vapisee, kun päällikkö lähtee retkelle, hän hoitelee\nsalaa päällikön hevosta ja hänen mielityönään on puhdistaa päällikön\naseita. Heimon nuorten tyttöjen tanssiessa iltaisin rummun ja\nchichikuen sävelten mukaan katselee Kielo miettiväisenä Mustan Hirven\ncallia kohti ja unohtaa tanssia ystävättäriensä kanssa.\"\n\n\"Hyvä on! Ja tunteeko tyttönen veljen sotaviheltimen äänen ja saapuu\nilomielin päällikön ehdottamille kohtauksille? Jos Musta Hirvi\nesimerkiksi tänä yönä häntä kutsuisi, niin nousisiko hän vuoteestaan\nrientääkseen hänen antamaansa merkkiä kohti?\"\n\n\"Hän nousisi\", vastasi päällikkö lyhyesti.\n\n\"Hyvä sitten! Ja mitä päällikkö nyt minulta haluaa? Musta Lintu on\nrikas.\"\n\n\"Musta Hirvi antaa kuusi tammaa, joiden suussa ei koskaan ole ollut\nkuolaimia, kaksi pyssyä ja neljä valkoisen naarasbisonin taljaa.\nPäällikön äiti antaa ne huomenna veljen haltuun.\"\n\n\"Hyvä! Tänäkö yönä veli tahtoo siepata rakastettunsa.\"\n\n\"Musta Hirvi kärsii siitä, että on niin kauan ollut hänestä\neroitettuna. Hänen rakkaan Laulavan Lintunsa kuolemasta asti on hänen\ncallinsa tuntunut autiolta. Penukah-Zenin valmistaisi hirvenpaistia\npäällikölle. Mitä Uskollinen Sydän ajattelee?\"\n\n\"Hevoseni on lähellä. Veljen pyynnöstä olen valmis häntä seuraamaan,\njos hän sitä toivoo, kuten luulen.\"\n\n\"Uskollinen Sydän tietää kaikki, mikään ei jää häneltä huomaamatta.\"\n\n\"Lähtekäämme aikaa hukkaamatta! Tuletko mukaan, Lujamieli? Tarvitaanhan\nkaksi todistajaa.\"\n\n\"En parempaa pyydä, jollei läsnäoloni ole päällikölle epämieluinen.\"\n\n\"Päinvastoin! Valkoinen metsästäjä on hyvin urhoollinen mies, ja minä\nolisin mielissäni tietäessäni, että hän on seurassani.\"\n\nKaikki kolme nousivat ja lähtivät huoneesta.\n\nEusebio kohotti päätänsä.\n\n\"Tunnin päästä me palaamme\", virkkoi hänelle Uskollinen Sydän\nohimennessään.\n\nVanha palvelija ei tehnyt vastaväitteitä ja laskeutui takaisin\nriippumattoonsa.\n\nPäällikön hevonen seisoi talon vieressä. Hän nousi satulaan ja odotti\nmetsästäjiä, jotka olivat menneet noutamaan ratsujaan aitauksesta.\nMuutaman minuutin kuluttua nämä saapuivat.\n\nKaikki kolme ratsastivat kylän läpi, jonka raitit tällä myöhäisellä yön\nhetkellä olivat aivan tyhjät. Silloin tällöin vain jotkut heidän\nliikkeestään heränneet koirat lähtivät vimmatusti haukkuen juoksemaan\nhevosten kintereillä.\n\nKuten kaikkia talvikyliä vartioitiin tätäkin huolellisesti. Monet eri\nkohtiin sijoitetut vartijat valvoivat yleistä turvallisuutta, mutta\njoko he sitten tunsivat nämä kolme ratsastajaa tai oli heidän\nkäyttäytymiseensä joku muu syy, eivät he heiltä mitään kysyneet, vaan\nsallivat heidän mennä ohi, olematta heitä huomaavinaan.\n\nKylän ulkopuolella teki Musta Hirvi, joka ratsasti ensimmäisenä tässä\npienessä ryhmässä, äkillisen käännöksen oikealle, ja melkein heti\nhävisivät ratsastajat tiheikköön, johon miehet hevosineen mitä\nhuolellisimmin kätkeytyivät.\n\nYö oli suurenmoisen ihana, taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet, kuu\nvaloi kalpeaa ja pehmeää valoaan, jossa esineet voitiin puhtaan ilman\nvuoksi erottaa pitkän matkan päästä.\n\nJuhlallinen äänettömyys tuuditteli metsää, jonka puiden latvoja heikko\ntuulonen hiljaa huojutteli, hiipien salaperäisenä henkäyksenä oksien\nvälitse.\n\nMusta Hirvi meni metsänreunaan ja matki asettamalla sormet huulilleen\nkolme kertaa variksen vaakuntaa niin täydellisesti, että molemmat\nlymypaikkoihinsa jääneet metsästäjät vaistomaisesti kohottivat päätänsä\nkeksiäkseen linnun, joka oli huudon päästänyt.\n\nMuutaman minuutin päästä raukesi tuulen mukana tullut sinipöllön huuto\nhaikeana huokauksena metsästäjäin tarkkaaviin korviin.\n\nMusta Hirvi toisti merkkinsä. Tällä kertaa sekaantui sinipöllön ääneen\nmelkein heti vesihaukan kirahdus.\n\nIntiaani säpsähti. Hän vilkaisi sinne päin, missä toverit olivat\nkätkeytyneinä.\n\n\"Onko veli valmis?\" kysyi hän.\n\n\"Olen kyllä\", vastasi Uskollinen Sydän lyhyeen.\n\nMelkein heti ilmestyi neljä ratsastajaa, jotka täyttä laukkaa riensivät\nkylästä paikkaa kohti, missä päällikkö seisoi liikkumattomana.\n\nRyhmän etupäässä ratsastava oli nainen. Hän hypitytti hevostaan\nkuumeisen kärsimättömästi, pakoittaen sen kiitämään suoraviivaisesti ja\nharppaamaan kaikkien tiellä olevien esteiden yli.\n\nMuut kolme ratsastajaa saapuivat nuolenkantaman päässä hänestä.\n\nHeidän kilpa-ajossaan oli jotakin aavemaista ja romanttista tässä\nsuurenmoisessa öisessä ympäristössä.\n\nKielo, sillä hän se oli, vaipui huohottaen Mustan Hirven syliin.\n\n\"Tässä olen, tässä olen!\" huusi hän riemuiten, mutta liikutuksen\ntukahduttamalla äänellä.\n\nIntiaani puristi hänet rakkaasti laajaa rintaansa vasten ja nostaen\nhänet maasta intohimon antamalla vastustamattomalla voimalla hyppäsi\ntyttö käsivarrellaan ratsulleen, jonka kannusti nelistämään erämaata\nkohti.\n\nSamassa saapuivat toiset ratsastajat vihaisesti huudellen ja heiluttaen\naseitaan.\n\nMutta he tapasivat vastassaan molemmat metsästäjät, jotka\npäättäväisesti sulkivat heiltä tien.\n\n\"Pysähtykää, Musta Lintu!\" huusi Uskollinen Sydän. \"Tyttärenne kuuluu\nveljelleni. Musta Hirvi on suuri päällikkö, hänen callinsa on\npäänahoilla verhoittu, hänellä on runsaasti hevosia, aseita ja\nturkiksia. Kielosta tulee _ciuatl_ mahtavalle urholle, jonka tietous on\nvoimakas.\"\n\n\"Tahtooko Musta Hirvi siis riistää minulta tyttäreni?\" kysyi Musta\nLintu.\n\n\"Hän tahtoo, ja me, hänen ystävänsä, puolustamme häntä! Tyttärenne\nmiellyttää häntä, Musta Hirvi tahtoo hänet saada. Teistä ja kaikista\nsitä vastustavista huolimatta hän ottaa Kielon vaimokseen.\"\n\n\"Ohoh!\" huudahti intiaani kääntyen seurassaan olevien ratsumiesten\npuoleen. \"Veljeni ovat kuulleet. Mitä he sanovat?\"\n\n\"Me olemme kuulleet\", vastasivat punaihoiset. \"Ja me sanomme, että\nMusta Hirvi on todellakin suuri päällikkö ja että hänen, koska on\nkyllin voimakas vanhempain ja sukulaisten uhalla kaappaamaan itselleen\nrakastamansa neidon, tulee hänet pitää.\"\n\n\"Veljet ovat hyvin puhuneet\", sanoi Uskollinen Sydän. \"Huomenna minä\ntulen Mustan Linnun calliin suorittamaan hinnan tytöstä, jonka Musta\nHirvi on ryöstänyt.\"\n\n\"Hyvä! Huomenna minä odotan Uskollista Sydäntä ja hänen ystäväänsä,\ntoista valkoihoista soturia\", virkkoi Musta Lintu kumartaen.\n\nNäiden sanojen jälkeen käänsivät intiaanisoturit hevosensa ja palasivat\nkylään molempain metsästäjien heitä läheltä seuratessa.\n\nMusta Hirvi taas oli saaliineen tunkeutunut syvimpään metsään, jossa\nkukaan ei yrittänyt häntä häiritä.\n\nComanchilaisavioliiton muodollisuudet olivat täsmälleen täytetyt\nmolemmilta puolilta.\n\nKummallista kansaa tämä comanchilaisheimo, joka rakastaa villipetojen\ntavoin ja jonka soturit katsovat velvollisuudekseen väkisin anastaa\nlemmittynsä sensijaan, että hankkisivat liittoonsa perheen\nvapaaehtoisen suostumuksen!\n\nEikö tuossa ylpeässä ja kesyttämättömässä luonteessa ole jotakin\nylvästä ja suurenmoista?\n\nKuten Uskollinen Sydän oli ukko Eusebiolle sanonut, oli hän viipynyt\npoissa tuskin tuntiakaan.\n\n\n\n\nIX\n\nAvioliitto\n\n\nKun metsästäjät olivat palanneet taloon, kääntyi Lujamieli Uskollista\nSydäntä puhuttelemaan.\n\n\"Ja mitä sinä nyt teet?\" kysyi hän.\n\n\"No\", vastasi toinen hymyillen, \"samaa kai kuin sinä itsekin. Menen\nnukkumaan. Kello on lähes kaksi aamulla.\"\n\nMutta huomatessaan kanadalaisen huolestuneen ilmeen lisäsi hän\nharkitsevasti: \"Anteeksi, ystävä, minä unohdin, että olet suorittanut\npitkän matkan tullaksesi tänne minua tapaamaan ja että sinulla\nluultavasti on jotakin tärkeätä minulle ilmoitettavana. Hyvä on, jollet\ntunne itseäsi liian väsyneeksi, niin minä teen tulen. Sitten asetumme\n_braseron_ ääreen, ja minä kuuntelen sinua. Minulla ei ole mitään\nkiirettä nukkumaan, ja nykyinen hetki on mitä suotuisin kahdenkesken\njuttelemiseen.\"\n\n\"Minä kiitän sinua ystävällisyydestä, paras toveri\", virkkoi erämies,\n\"mutta tarkemmin mietittyäni jätän keskustelun mieluummin huomiseksi.\nEi ole mitään vakavaa syytä, joka pakottaisi minut puhumaan juuri tällä\nhetkellä, eivätkä muutamat tunnit vaikuta mitään niihin tapauksiin,\njoita pelkään.\"\n\n\"Tiedät, ystäväni, paremmin kuin minä, kuinka tässä asiassa on\nmeneteltävä. Minä toistan vain, että olen täydellisesti\nkäytettävissäsi, halunnetpa sitten tehdä mitä tahansa.\"\n\n\"Nukkukaamme\", vastasi kanadalainen hymyillen. \"Huomenna, Mustan Linnun\nluota palattuamme, me haastelemme.\"\n\n\"Olkoon niin, ystävä, minä en kiistä. Tuossa on vuoteemme\", lisäsi hän\nviitaten turkiskasaan.\n\n\"Harvoin minulla on niin oivallista makuusijaa erämaassa ollut\", sanoi\nLujamieli.\n\nMolemmat miehet laskeutuivat sitten veljellisesti toistensa viereen,\npannen aseensa sivulle käden ulottuville, ja pian ilmaisi heidän\ntasainen hengityksensä, että he nukkuivat.\n\nMikään ei häirinnyt heidän lepoaan, ja yö kului rauhallisesti.\n\nMuutamaa minuuttia ennen päivännousua heräsi Uskollinen Sydän. Heikko\nkajastus alkoi tunkeutua huoneen luukuttomista ja verhottomista\nikkunoista. Metsästäjä nousi ylös, mutta kun hän aikoi herättää\ntoverinsa, avasikin tämä jo silmänsä.\n\n\"Haha\", virkkoi Uskollinen Sydän, \"keveästipä sinä nukut, ystäväni!\"\n\n\"Vanha metsästäjän tottumus, josta en luullakseni voi helposti\nvieraantua, jollen jää pitkäksi ajaksi luoksesi.\"\n\n\"Mikä sinua siitä estäisi? Äidilleni ja minulle tuottaisi sellainen\npäätös suurta iloa.\"\n\n\"Älkäämme tehkö suunnitelmia, ystäväni. Tiedäthän, että me\nmetsänkävijät tuskin voimme nimittää nykyhetkeäkään omaksemme. Meidän\npuoleltamme olisi tulevaisuuteen luottaminen mitä suurinta\nmielettömyyttä. Palaamme tähän asiaan myöhemmin; tällä hetkellä meillä\non luullakseni muuta kiirellisempää hommaa.\"\n\n\"Meidän on suoritettava tehtävä, jonka Musta Hirvi meille uskoi.\nVieläkö olet valmis minua avustamaan?\"\n\n\"Tietysti. Heimosi päälliköt ovat ottaneet minut vastaan liian\nkohteliaasti, jotten rientäisi käyttämään tarjoutuvaa tilaisuutta\nosoittaakseni heille elävää myötätuntoa heitä kohtaan.\"\n\n\"Niin ollen mene sitten etsimään toverisi. Olkaa valmiit nousemaan\nratsaille ja odottakaa minua. Hetkisen perästä saavun luoksenne\ncalliin, jossa he asustavat.\"\n\n\"Sovittu\", vastasi Lujamieli.\n\nMolemmat miehet lähtivät _ranchosta_. Eusebio oli poistunut\nriippumatostaan ja hommaili kaiketikin talousaskareissa.\n\nPuristettuaan Uskollisen Sydämen kättä suuntasi kanadalainen askeleensa\nasunnolle, jonka intiaanit olivat hänen tovereilleen varanneet.\n\nPäivä oli täydellisesti valjennut, callien verhot kohosivat toinen\ntoisensa perästä, ja intiaaninaiset lähtivät hakemaan puita ja vettä,\njoita tarvitsivat aamuaterian valmistamisessa. Pieniä soturiryhmiä\nlähti eri suuntiin, toiset antautuakseen metsästyksen huviin, toiset\ntaas samoillakseen viidakkoa ja ottaakseen selvän, ettei mitään\nvihollisen jälkiä ollut kylän ympäristöillä.\n\nHetkellä, jolloin kanadalainen astui loihtuteltan ohi, tuli sieltä\nkylän poppamies.\n\nTällä oli kädessään vedellä täytetty kurpitsapullo, jossa oli\nkoiruohokimppu likoomassa.\n\nPoppamies nousi loihtumajan katolle ja kääntyi nousevaan aurinkoon\npäin. Samalla hetkellä huusi _hachesto_ eli julkinen kuuluttaja kolme\neri kertaa voimakkaalla äänellä: \"Aurinko! Aurinko! Aurinko!\"\n\nSilloin tuli joka callista sotilas pitäen, niinkuin poppamieskin,\nkädessään kurpitsia, jossa oli rahtunen koiruohoa.\n\nSitten poppamies alkoi mutista manausta salaperäisin sanoin, jotka vain\nhän yksin ymmärsi, ja pirskoitti absinttivettään neljälle\nilmansuunnalle, mitä toimitusta sotilaat joka taholla matkivat.\n\nSenjälkeen heittivät kaikki miehet velhon antamasta merkistä\nkurpitsinsa sisällön aurinkoa kohti, samalla huutaen:\n\n\"Oi, aurinko, elämän Herran näkyväinen edustaja! Suojele meitä tänä\nalkavana päivänä; anna meille vettä, ilmaa ja tulta! Sillä maa kuuluu\nmeille, ja me kykenemme sitä puolustamaan.\"\n\nTämän ylvään rukouksen jälkeen palasivat sotilaat calleihinsa ja\npoppamies astui maahan korkealta paikaltaan, johon oli kiivennyt.\n\nLujamieli, joka täydellisesti tunsi intiaanien tavat, oli pysähtynyt\nkunnioittavassa asennossa odottamaan toimituksen loppua. Kun poppamies\noli hävinnyt loihtumajaan, lähti metsästäjä jälleen liikkeelle.\n\nKylän asukkaat olivat jo pitävinään häntä heikäläisenä, naiset\ntervehtivät häntä ohimennen hymyilyllä ja jollakulla ystävällisellä\nsanalla, ja lapset juoksivat nauraen toivottamaan hänelle hyvää\nhuomenta.\n\nKun Lujamieli astui calliin, nukkuivat hänen toverinsa vielä.\n\nHän herätti heidät.\n\n\"Kas vaan\", huudahti John Davis hilpeästi, \"onpa se vanha metsästäjä\nhyvin aamuvirkku. Onko meidän lähdettävä jollekulle retkelle?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni, ainakaan tällä hetkellä\", vastasi kanadalainen;\n\"käväisemme vain avustamassa Uskollista Sydäntä erään juhlamenon\nsuorittamisessa.\"\n\n\"No, mistä sitten on kysymys?\"\n\n\"Erään ystävämme, Mustan Hirven, avioliitosta. Ajattelin olevan\nvaltioviisasta, ettemme kieltäytyisi olemasta mukana. Varsinkin\nsinulle, John Davis, on eduksi, että intiaanit suhtautuvat sinuun\nmyötätuntoisesti.\"\n\n\"_By God_, sen uskon! Mutta oletko sinä, vanha metsästäjä, jo\ntunnustellut ystäväänne asiassa, jonka vuoksi tänne saavuin?\"\n\n\"En vielä. Erinäiset syyt ovat pakottaneet minua odottamaan edullista\nhetkeä.\"\n\n\"Niinkuin tahdot, mutta tiedäthän, että asia on kiireellinen.\"\n\n\"Sen tiedän, luota vain minuun.\"\n\n\"Oh, siinä suhteessa annan sinulle aivan vapaat valtuudet. Mitä meidän\non nyt tehtävä?\"\n\n\"Ei muuta kuin noustava satulaan ja odotettava, kunnes Uskollinen Sydän\ntulee meitä noutamaan. Hän on ottanut toimitusta johtaakseen.\"\n\n\"Tähän asti ei asia ole kovin vaikea\", virkkoi amerikkalainen\nhymyillen.\n\nHetkisessä olivat metsästäjät jalkeilla, suorittivat huuhtelunsa ja\nsatuloitsivat hevosensa.\n\nTuskin he olivat satulassa, kun äänekäs raakkupillien, rumpujen ja\nchichikueiden melu, sekaantuneena riemuhuutoihin, tervehdyslaukauksiin\nja kylän koirien innokkaaseen haukuntaan, ilmoitti Uskollisen Sydämen\nsaapuvan.\n\nNuori metsästäjä oli todellakin lähestymässä. Hän ratsasti lukuisan\nsaattueen etunenässä. Kaikki hänen seuralaisensa, jotka olivat\nintiaanisotureita, olivat maalatut ja aseistetut taisteluvalmiiksi ja\nhypähdyttelivät uljaita mustangejaan mitä vilkkaimman ilon elein.\n\nJono pysähtyi callin eteen.\n\n\"No, oletteko valmiit?\" kysyi Uskollinen Sydän.\n\n\"Odotimme vain teitä\", vastasi Lujamieli.\n\n\"Tulkaa siis.\"\n\nNuo viisi metsästäjää järjestäytyivät molemmin puolin ystäväänsä, ja\njoukkue, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, jatkoi matkaansa.\n\nIntiaanit olivat hilpeimmän ilon tuntein nähneet muukalaisten yhtyvän\nheihin. Tehtävä, jonka Uskollinen Sydän ja Lujamieli olivat\njuhlamenoissa ottaneet suorittaakseen, tuotti heille erittäin suurta\niloa ja herätti heissä ylpeyden tunteita, koska tämä seikka todisti,\netteivät valkoihoiset suinkaan halveksineet heidän tapojaan tai\nsuhtautuneet niihin välinpitämättömästi, vaan päinvastoin ottivat\njuhlallisuuteen osaa ja todistivat myötätuntonsa comancheja kohtaan\nsuostumalla kulkemaan saattueessa.\n\nUskollinen Sydän suuntausi suoraan Mustan Linnun callia kohti, jonka\neteen oli sytytetty valkea. Päällikön koko perhe istua kyyköitti\nliikkumatta ja äänettömänä tulen ympärillä.\n\nPukeutuneena komeaan sotisopaansa ja helyihinsä ja istuen\ntaisteluoriinsa selässä oli Musta Lintu parinkymmenen hänen omaan\nsukuunsa kuuluvan soturin etunenässä vähän matkan päässä vastassa.\nMiesten kantapäitä koristavista lukuisista hukanhännistä tunnettiin\nheidät mainehikkaiksi sotureiksi ja suuriksi sankareiksi.\n\nHetkellä, jona kulkue ehti kylän isolle kentälle, ajoi synkännäköinen\nja uljasryhtinen ratsumies sen yli, ohjaten loihtutelttaa kohti.\n\nHän oli Sininen Repo.\n\nHänen nähdessään kulkueen värähdytti kuvailematon hymy hänen huuliaan,\nja hän pysähtyi antaakseen comanchilaissoturien mennä ohitseen.\n\n\"Varokaa tuota miestä\", jupisi Lujamieli, kumartuen kuiskaamaan\nUskollisen Sydämen korvaan; \"jollen pahoin erehdy, on hänen\nlähettilästoimensa vain veruke ja hän hautoo jotakin petosta.\"\n\n\"Se on minunkin ajatukseni\", vastasi metsästäjä. \"Nuo synkät kasvot\neivät ennusta minusta mitään hyvää, mutta neuvostoa on varoitettu ja se\nvalvoo häntä tarkasti.\"\n\n\"Minä tunnen hänet vanhastaan. Hän on mestarilurjus, enkä minä\npuolestani päästä häntä silmistäni.\"\n\n\"Mutta nyt olemmekin jo perillä. Ryhtykäämme toimiin.\"\n\nUskollinen Sydän kohotti käsivartensa. Tästä merkistä vaikeni äkkiä\nkuin lumouksesta musiikki, mikäli siksi voi nimittää noiden erilaisten\n-- tottumattomien ihmisten käyttelemien -- soittokoneiden aikaansaamien\nräikeiden sorasävelten kamalaa räikynää.\n\nSoturit tarttuivat silloin sotaviheltimiinsä, joista he kolme eri\nkertaa puhalsivat kimeän ja venytetyn toitotuksen.\n\nSamanlainen vihellys vastasi heti Mustan Linnun joukkueesta.\n\nKulkue oli pysähtynyt.\n\nNoin kahdenkymmenen metrin levyinen tyhjä ala oli molempain joukkojen\nvälillä.\n\nUskollinen Sydän ja Lujamieli etenivät yksinään tälle välimaalle,\nhypähdytellen ratsujaan ja heilutellen aseitaan, heidän taitavuuttaan\nja hyvää ryhtiään ihailevan joukon iloisten hyväksymishuutojen\nkaikuessa.\n\nMusta Lintu ja kaksi hänen toveriaan eroittautuivat silloin\nvastakkaisesta ryhmästä ja ratsastaa keikuttivat metsästäjäin eteen.\n\nNämä viisi miestä pysähtyivät melkein yhtä pitkän matkan päähän\nkummastakin ryhmästä.\n\nKunnioittavasti tervehdittyään päällikköä ryhtyi Uskollinen Sydän\nensimmäisenä puhumaan.\n\n\"Minä näen, että isä on suuri päällikkö\", sanoi hän; \"isän päätä\npeittää vanhain koirain kaulakarvoista tehty pyhä lakki, monta\nmainetekoa on helein värein kirjailtu hänen laajalle rinnalleen,\nmonilukuisina lakaisevat hänen kantapäihinsä ripustetut hukanhännät\ntannerta. Isä on varmaan antilooppi-comanchien heimon suurimpia urhoja.\nMainitkoon hän minulle nimensä, jotta muistan sen viisaudestaan kuulun\nneuvottelijan ja taistelussa peloittavan päällikön nimenä.\"\n\nPäällikkö hymyili ylpeydestä tämän hyvin osoitetun imartelun\nkuullessaan, nyökkäsi arvokkaasti ja vastasi:\n\n\"Poikani on nuori, mutta viisaus asuu hänessä kumminkin. Hänen\nkäsivartensa on voimakas taistelussa eikä hänen kielensä ole halkaistu.\nHänen maineensa on ehtinyt minunkin korviini, ja veljeni nimittävät\nhäntä Uskolliseksi Sydämeksi. Musta Lintu on onnellinen hänet\nnähdessään. Minkä asian vuoksi saapuu Uskollinen Sydän näin lukuisan\nsaattueen kera Mustan Linnun luo nyt, kun päällikön sydän on\nmurheellinen ja pilvi sumentaa hänen sieluansa?\"\n\n\"Minä tiedän, että päällikkö on murheellinen\", vastasi Uskollinen\nSydän, \"ja minä tunnen syyn hänen suruunsa. Minä tulen näiden urhojen\nkanssa, jotka ovat seurassani, palauttamaan päällikön mielenrauhan ja\nmuuttamaan hänen surunsa iloksi.\"\n\n\"Selittäköön siis poikani Uskollinen Sydän tarkoituksensa enemmittä\nviivyittelyittä. Hän tietää, että kunnon mies ei koskaan ilku vanhuksen\nmurheelle.\"\n\n\"Minä tiedän sen ja selitän asian enemmittä mutkitta. Isä on rikas,\nWakonda on aina katsellut häntä suopein silmin, hänen perheensä on\nlukuisa, hänen poikansa ovat jo urhoollisia sotilaita, hänen tyttärensä\novat viisaita ja kauniita. Yksi näistä, ihanin ehkä ja varmasti enimmin\nrakastettu, on Mustalta Linnulta viime yönä väkivalloin ryöstetty.\"\n\n\"Niin\", vastasi päällikkö, \"comanchilaissoturi on minulta riistänyt\ntyttäreni, Penukah-Zeninin, ja paennut hänen kanssaan metsään.\"\n\n\"Se soturi on Musta Hirvi.\"\n\n\"Musta Hirvi on kansani soturien kuuluisimpia ja sen päälliköiden\nviisaimpia. Minun sydämeni halasi hänen puoleensa. Miksi hän ryösti\nlapseni?\"\n\n\"Siksi, että Musta Hirvi rakastaa Kieloa. Uljaalla urholla on oikeus\nottaa nainen, joka häntä miellyttää, mistä vain haluaa, kunhan hän on\nkyllin rikas maksaakseen neidon isälle lunnaat. Tähän ei Musta Lintu\nvoine mitään muistuttaa.\"\n\n\"Jos Mustan Hirven tarkoitus todellakin on sellainen, jos hän tarjoaa\nminulle sellaiset lunnaat kuin hänenlaisensa soturin on maksettava\nminunlaiselleni päällikölle, myönnän hänen menetelleen kunniallisesti\nja tunnustan hänen aikeensa puhtaiksi. Muussa tapauksessa olen hänen\nleppymätön vihollisensa, koska hän on pettänyt luottamukseni ja\ntoiveeni.\"\n\n\"Älköön Musta Lintu hätäisesti langettako väärää tuomiota ystävästäni.\nMinä olen Mustan Hirven puolesta tullut tuomaan Kielon maksuksi lunnaat\nsellaiset, että harva päällikkö on moisia aikaisemmin saanut.\"\n\n\"Mitä hän sitten lunnaiksi antaa? Missä ne lunnaat ovat?\"\n\n\"Soturitovereillani on ne mukanaan, mutta ennenkuin ne lasken isän\njalkojen juureen, pyydän hänelle huomauttaa, että hän ei ole minua\nkehoittanut istumaan callinsa lieden ääreen eikä ole tarjonnut minulle\nrauhanpiippua.\"\n\n\"Poikani saa istua tuleni ääreen, ja minä poltan rauhanpiipun hänen\nkanssaan, sitten kun hän on tehtävänsä suorittanut.\"\n\n\"Hyvä on. Isä saa heti tyydytyksen.\"\n\nUskollinen Sydän kääntyi sitten soturien puoleen, jotka tämän,\nintiaanien sovinnaistapain ehdottomasti vaatiman keskustelun aikana\nolivat pysyneet ääneti ja liikkumattomina, ja kohotti kätensä.\n\nHeti erkani muutamia ratsastajia kulkueesta, jotka hevosiaan hypitellen\nja aseitaan heiluttaen sijoittautuivat hänen taakseen.\n\n\"Lunnaat!\" virkkoi hän vain.\n\n\"Hetkinen!\" keskeytti Musta Lintu äkkiä. \"Mitä ne lunnaat ovat?\"\n\n\"Saatte nähdä\", vastasi Uskollinen Sydän.\n\n\"Sen tiedän, mutta tahtoisin sentään mieluummin, että minulle\nedeltäpäin ilmoitettaisiin.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"No, voidakseni kieltäytyä, jos havaitsen lunnaat itselleni\nala-arvoisiksi!\"\n\n\"Sitä ei teidän tarvitse pelätä.\"\n\n\"Ehkä ei. Mutta pysyn kuitenkin sanoissani.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte!\" virkkoi Uskollinen Sydän.\n\nMeidän on tässä paljastettava eräs intiaanien luonteen varjopuolia.\nPunanahat ovat äärettömän ahneita ja saitoja. Heille on rikkaus kaikki\nkaikessa, -- ei rikkaus meikäläisessä merkityksessä, sillä he eivät\ntunne kullan arvoa. Tuo meidän silmissä niin kallis metalli ei heistä\nole mitään. Mutta turkikset, aseet ja hevoset ovat heille todellisia\naarteita, joita he osaavat pitää oikeassa arvossa. Valkoistenkin\nkauppatoimet Amerikan alkuasukasten kanssa käyvätkin päivä päivältä\nvaikeammiksi, kun intiaanit näkevät, kuinka halukkaasti turkiskauppiaat\netsivät nahkoja, ja senvuoksi ovat kohottaneet tämän kauppatavaran\nhinnat niin korkealle, että ostajien on melkein mahdotonta niitä\nhankkia.\n\n_Inde irae!_ Tästä johtuu suureksi osaksi valkoisten viha punanahkoja\nkohtaan, jotka kilpailua ehkäistäkseen tappavat valkoiset pyydystäjät\nja nylkevät heiltä päänahan, missä vain heitä tapaavat.\n\nMusta Lintu oli intiaani vanhaa juurta, hänessä oli melkoinen annos\nahneutta. Arvoisa päällikkö halusi ennen sitoutumistaan tietää, mistä\noli kysymys ja tekikö hän niin hyvät kaupat kuin hänelle koetettiin\nuskotella. Senvuoksi hän oli niin kiihkeästi vaatinut, että lunnaiksi\ntuodut tavarat hänelle näytettäisiin.\n\nUskollinen Sydän tunsi miehensä täydellisesti eikä siis hänen\nvaatimuksistaan paljon hätkähdellyt. Hän tyytyi määräämään, että\nlunnaiden tuojat astuisivat esille.\n\nSoturit tottelivat heti.\n\nLunnaat olivat todella uhkeat, ja Musta Hirvi oli ne jo kauan sitten\nvalmistanut.\n\nNiinä oli neljä tiinettä tammaa, neljä tammavarsaa, kolmivuotias\nsotaratsu, hoikkasäärinen ja tulisilmäinen mustangi, neljä pyssyä ja\nkuhunkin kaksitoista ruutipanosta, neljä naarasbisonintaljaa, toisin\nsanoen neljä valkoista nahkaa, jonka väriset ovat preirieillä hyvin\nharvinaisia ja arvossapidettyjä.\n\nMikäli näitä erilaisia elukoita ja esineitä tuotiin vanhalle\npäällikölle, sikäli hänen silmänsä ilon vaikutuksesta yhä enemmin\navartuivat ja niihin tuli kellervä kiilto. Hänen täytyi tavattomasti\nponnistella säilyttääkseen tällaisissa tilaisuuksissa välttämättömän\narvokkuuden ja säädyllisyyden ja sulkeakseen sydämeensä riemun, jota\ntunsi.\n\nKun kaikki lahjat olivat päällikölle esitetyt ja sukulaiset ja ystävät\nne hänen toimestaan heti ottaneet talteensa, avasi Uskollinen Sydän\njälleen suunsa.\n\n\"Onko isä tyytyväinen?\" kysyi hän.\n\n\"Uah!\" äännähti vanha päällikkö ylen riemuissaan. \"Poikani Musta Hirvi\non suuri sankari, hänellä oli oikeus anastaa itselleen Kielo. Hän otti\nvain omansa, sillä tyttö kuuluu todellakin hänelle.\"\n\n\"Todistaako isä sen?\" tiukkasi metsästäjä.\n\n\"Heti kohta\", vastasi päällikkö innokkaasti, \"ja kaikkien näiden\nsoturien läsnäollessa.\"\n\n\"Tehköön isä sen siis, jotta kaikki tietäisivät, että Musta Hirvi ei\nole valhekielinen rosvo ja että hänen vakuuttaessaan Kieloa vaimokseen\nkellään ei olisi oikeutta kiistää hänen sanojensa totuutta.\"\n\n\"Niin minä teen\", vastasi Musta Lintu.\n\n\"Hyvä, isä seuraa meitä.\"\n\n\"Minä seuraan.\"\n\nMusta Lintu ohjasi sitten hevosensa Uskollisen Sydämen oikealle\npuolelle. Häntä seuraava soturijoukko liittyi kulkueeseen, ja kaikki\nsuuntautuivat \"ensimmäisen ihmisen arkkia\" kohti.\n\n_Hachesto_ odotti arkin vieressä pitäen kädessään heimon _totemia_.\n\nPoppamies seisoi totemin edessä, hänen oikeallaan ja vasemmallaan oli\nkaksi kansakunnan viisaimpain joukosta valittua sachemia.\n\n\"Mitä täältä etsitte?\" virkkoi poppamies Uskolliselle Sydämelle, kun\nviimemainittu pysähtyi koko kulkueen kanssa parin askeleen päähän\nhänestä.\n\n\"Me vaadimme oikeutta\", vastasi metsästäjä.\n\n\"Puhukaa! Oikeutta me teille teemme, olkootpa sen seuraukset mitkä\ntahansa\", vastasi poppamies. \"Mutta miettikää, ennenkuin puhutte,\njottei teidän myöhemmin tarvitsisi katua kerkeyttänne.\"\n\n\"Meillä ei ole syytä katua muuta kuin vain sitä, että olemme liiaksi\nviivytelleet, ennenkuin saavuimme eteenne.\"\n\n\"Korvani ovat avoimina.\"\n\n\"Me tahdomme, että tehtäisiin oikeutta soturille, jonka mainetta on\nyritetty tahrata.\"\n\n\"Kuka se soturi on?\"\n\n\"Musta Hirvi.\"\n\n\"Onko hänen tietoutensa hyvä?\"\n\n\"Hänen tietoutensa on hyvä.\"\n\n\"Onko hän urhoollinen?\"\n\n\"Hän on hyvin urhoollinen.\"\n\n\"Mitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Hän ryösti viime yönä Kielon, täällä saapuvilla olevan Mustan Linnun\ntyttären.\"\n\n\"Vai niin, ja onko hän maksanut hyvät lunnaat?\"\n\n\"Vastatkoon Musta Lintu itse.\"\n\n\"Niin\", virkkoi silloin vanha päällikkö, \"minä vastaan. Musta Hirvi on\nsuuri soturi, hän on maksanut hyvät lunnaat.\"\n\n\"Onko poikani siis tyytyväinen?\" kysyi poppamies.\n\n\"Minä olen tyytyväinen.\"\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys. Poppamies neuvotteli hiljaisella äänellä\nsachemien kanssa, jotka olivat hänellä avustajina. Sitten hän puhui\njälleen.\n\n\"Musta Hirvi on suuri soturi\", lausui hän kuuluvalla äänellä. \"Minä,\nheimon totemin alainen poppamies, julistan, että hän on käyttänyt\nkaikille mainehikkaille sotureille kuuluvaa oikeutta siepata omansa,\nmistä ikinä sen löytävät. Tästä hetkestä lähtien on Kielo Mustan Hirven\nvaimo, jonka tehtävänä on valmistaa hänen ruokansa, puhdistaa hänen\naseensa, kantaa hänen taakkojaan ja pitää huolta hänen sotaratsuistaan.\nKen toista väittää, valehtelee! Mustalla Hirvellä on oikeus viedä Kielo\ncalliinsa, kenenkään voimatta sitä vastustaa. Jos Kielo on hänelle\nuskoton, on hänellä valta leikata häneltä nenä ja korvat. Musta Lintu\nantaa kaksi naarasbisonin nahkaa suureen loihtumajaan ripustettavaksi.\"\n\nViimeisen pykälän kuullessaan, joka kuitenkin oli edellytetty, sillä\nnaimakauppoja koskevat seikat ovat kaikki sovinnaistapain\nkirjoittamattomassa laissa tarkoin järjestellyt, irvisti Musta Lintu\nkamalasti. Hänestä tuntui raskaalta luovuttaa kaksi niistä neljästä\ntaljasta, jotka vasta muutama minuutti sitten oli saanut. Mutta\nUskollinen Sydän tuli heti hänen avukseen ja järjesti asian tavalla,\njoka palautti hymyn päällikön huulille.\n\n\"Musta Hirvi\", virkkoi Uskollinen Sydän voimakkaalla äänellä, \"rakastaa\nKieloa eikä halua tytön omistamisesta olla kellekään kiitollisuuden\nvelassa. Hän yksin suorittaa uhrin Wakondalle. Loihtumajaan ei\nlahjoiteta ainoastaan kahta, vaan neljä naarasbisonin nahkaa.\"\n\nHän viittasi kädellään, jolloin eräs soturi astui esille tuoden\nhevosensa kaulalla riippuneet taljat.\n\nUskollinen Sydän otti ne ja tarjosi poppamiehelle.\n\n\"Ottakoon isä vastaan nämä taljat\", virkkoi hän. \"Isä osaa käyttää ne\nElämän Herralle otollisimmalla tavalla.\"\n\nTämän odottamattoman anteliaisuuden nähdessään puhkesivat läsnäolijat\nsuosionosoituksiin ja päästivät hurjia riemuhuutoja. Raakkupillit,\nrummut ja chichikuet alkoivat jälleen hornamaisen mölynsä, ja kulkue\nlähti liikkeelle Mustan Linnun callia kohti.\n\nVanha päällikkö tiesi liian hyvin, mitä hänen oma ja vastikään\ntunnustamansa vävyn arvo vaati, jottei kaikessa saituruudessaankaan\nolisi unohtanut säädyllisyyden kohtuullisia vaatimuksia.\n\nKun kulkue oli ehtinyt hänen callinsa eteen, lausui hän kuuluvalla\näänellä:\n\n\"Rakkaat veljeni ja ystäväni! Suvaitkaa läsnäolollanne kunnioittaa\nhääateriaa. Minua ilahduttaisi nähdä teidän ottavan siihen osaa.\nPoikani Musta Hirvi saapuu varmaankin antamaan tälle perhejuhlalle sen\noikean leiman.\"\n\nTuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun kuultiin äänekästä melua.\nVäkijoukko lainehti sivummalle, repesi äkkiä kahtia, ja välille\njääneeseen vakoon ilmestyi täyttä neliä karahduttava ratsumies.\n\nRatsastajalla oli nainen istumassa hevosensa kaulalla, ja hän talutti\ntammaa suitsista.\n\nHänet nähdessään kohotti joukko yhä voimakkaampia eläköönhuutoja.\nJokainen oli tuntenut Mustan Hirven.\n\nTulija oli todellakin päällikkö, joka saapui suorittamaan\nsovinnaistapain vaatiman viimeisen muodollisuuden.\n\nEhdittyään callin eteen hän hyppäsi maahan sanaa sanomatta, otti sitten\npäänahannylkemisveitsensä ja työnsi sen tamman kaulaan.\n\nEläinparka päästi valittavan hirnahduksen, vavahti kaikissa jäsenissään\nja lysähti maahan. Päällikkö käänsi sen sitten selälleen, avasi sen\nrinnan ja riuhtaisi sieltä vielä sykkivän sydämen, jolla hipaisi Kieloa\notsaan, lausuen niin korkealla ja voimakkaalla äänellä, että\ntarkkaavaiset läsnäolijat saattoivat sen selvästi kuulla:\n\n\"Tämä nainen on minun. Onneton, ken häneen koskee!\"\n\n\"Minä olen hänen\", virkkoi silloin nuori neito.\n\nTämän viimeisen lauseen johdosta riemuhuudot kävivät yhä valtavammiksi.\n\nVirallinen seremonia oli päättynyt. Musta Hirvi ja Kielo olivat\nsolmineet avioliiton comanchilaislain rituaalin mukaan. Jokainen astui\nratsultaan ja hääateria alkoi.\n\nValkoihoiset, jotka eivät olleet erikoisen halukkaita olemaan mukana\nalkuasukasten, suurelta osaltaan koiran- ja hevosenlihasta ja\nkeitetystä maidosta valmistetussa ateriassa, olivat vetäytyneet\nsyrjään, yrittäen huomaamatta puikkia tiehensä. Mutta onnettomuudeksi\nMusta Lintu ja Musta Hirvi pitivät heitä silmällä ja katkaisivat heiltä\npakotien. Heidän täytyi myötä tai vastoin tahtoaan istuutua\njuhla-aterialle.\n\nLujamieli ja Uskollinen Sydän tovereineen näyttelivät iloista naamaa\nhuonossa pelissä, syöden tai ollen syövinään yhtä hyvällä ruokahalulla\nkuin muutkin pitovieraat.\n\nSyöminkejä jatkui puoleen päivään.\n\nVaikka comanchit eivät nauti väkijuomia eikä heillä siis ole\npäihtymisen vaaraa, ovat he muiden intiaanien tavoin kuitenkin\ntavattoman suuria ahmatteja ja syövät, kunnes vatsaa kiristää.\n\nValkoisilla oli täysi työ välttääkseen useimpiin ruokalajeihin\nkoskemista, jotka olivat enemmän tai vähemmän epäilyttävän näköisiä,\nmutta joita heidän kunniakseen heille lakkamaatta tarjoiltiin.\nIntiaanien tapain perinpohjaisen tuntemuksen avulla heidän sentään\nonnistui välttää useimmat tarjoilut ja päästä kolttositta tämän\njättiläisaterian loppuun.\n\nJuuri kun Uskollinen Sydän ja Lujamieli nousivat lähteäkseen, astui\nMusta Hirvi heidän luokseen.\n\n\"Mihin veljillä matka?\" kysyi hän.\n\n\"Minun calliini\", vastasi Uskollinen Sydän.\n\n\"Hyvä! Musta Hirvi saapuu pian teidän luoksenne. Hänen on haasteltava\nveljiensä kanssa vakavista asioista.\"\n\n\"Jääköön veli ystäviensä seuraan. Huomenna on aikaa.\"\n\nMusta Hirvi rypisti kulmiaan.\n\n\"Huomautan veljelleni Uskolliselle Sydämelle, että minun on hänen\nkanssaan keskusteltava äärettömän tärkeistä asioista\", sanoi hän.\n\nMetsästäjä, johon päällikön huolestunut ilme väkisinkin vaikutti,\nkatsoi häntä levottomasti.\n\n\"Mistä on kysymys?\" uteli hän.\n\n\"Tunnin päästä veli sen tietää.\"\n\n\"Tulkaa siis, päällikkö! Minä odotan teitä kodissani.\"\n\n\"Musta Hirvi tulee.\"\n\nPäällikkö poistui sitten pannen etusormen huulilleen, ja metsästäjät\nlähtivät mietteisiin vaipuneina.\n\n\n\n\nX\n\nYlösnousemus\n\n\nMeidän täytyy nyt siirtyä muutama askel taaksepäin palataksemme\nerääseen tämän jutelman tärkeimmistä henkilöistä, jonka olemme jo liian\nkauan laiminlyöneet. Tahdomme puhua Valkoisesta Nylkijästä.\n\nLukija muistanee prikin kannella syntyneen kauhean kamppailun\nLujamielen ja Nylkijän välillä, jota jatkettiin meressä aaltojen\nkeskellä, sitten kun hurja vanhus oli syöksynyt niiden syleilyyn ja\nneekeri seurannut hänen perästään.\n\nQuoniam oli liian hätäisesti ilmoittanut kanadalaiselle hänen\nvihollisensa kuoleman. Neekeri oli kyllä tosissaan, sillä hän uskoi\nvarmasti, että oli hänet surmannut. Quoniamin antama viimeinen\ntikarinisku oli tunkeutunut syvälle vanhuksen rintaan, haava oli ollut\nniin vakava, että Nylkijä oli heti luopunut kaikesta vastarinnasta.\nHänen silmänsä olivat sulkeutuneet, hänen hermonsa olivat herpaantuneet\nkuin katkaistut ponnet, hän oli päästänyt vastustajansa, johon oli\ntarrautunut kiinni, ja jäänyt elottomana möhkäleenä aaltojen\nkeinuteltavaksi.\n\nVäsymyksestä uupuneena ja puoleksi tukahtuneena oli neekeri rientänyt\nylös laivan kannelle, varmana, että vihollinen oli kuollut.\n\nMutta niin ei ollut laita. Nylkijä oli vain mennyt tainnoksiin, ja eräs\nmeksikolainen venekunta oli korjannut hänen näennäisesti elottoman\nruumiinsa.\n\nMutta kun alus oli ehtinyt lähelle rantaa ja siinä olijat näkivät\nveneeseen ottamansa miehen kauheat haavat, hänen kalpeutensa ja\nruumismaisen liikkumattomuutensa, luulivat hekin häntä kuolleeksi ja\nheittivät muitta mutkitta takaisin mereen.\n\nOnneksi Nylkijälle oli vene juuri laskemassa maihin, kun miehet tekivät\ntuon päätöksensä, joten ruumis aallon tukemana ja kannattamana oli\nhiljalleen ajautunut hietikolle. Sen alaosa jäi veden alle; ainoastaan\npää ja rinta olivat kuivalla, sitten kun laine oli loiskahtanut\ntakaisin.\n\nJoko raikas yöilma tai edestakain tyrskyvän veden tuottama liike sen\nkeinutellessa hänen alaruumistaan tai joku muu syy vaikutti, että\nvanhus tunnin kuluttua hiukan hievahti. Huokaus kohotti mahtavaa\nrintaa, ja jotkut vaistomaiset yritykset muuttaa asentoa olivat\nselvästi osoittaneet, että tämä sitkeä elimistö taisteli tarmokkaasti\nkuolemaa vastaan ja koetti pakottaa sitä peräytymään.\n\nVihdoin oli haavoittunut avannut silmänsä, mutta synkkä pimeys ympäröi\nhäntä kuin musta paarivaate. Muuten oli jättiläiskamppailun tuottama\nuupumus ja haavoista virrannut tavaton verimäärä aiheuttanut yleisen\nheikkouden, joka oli sekä sielullista että ruumiillista laatua, ja\nturruttanut Nylkijän siihen määrin, ettei hän kyennyt selittämään\nitselleen missä oli enempää kuin miten oli tänne joutunut.\n\nTurhaan hän yritti järjestää ajatuksiaan, päästä pakoilevaan\nmietteeseen kiinni. Järkytys oli ollut liian kova, kolaukset liian\nvoimakkaita. Hänen ei ponnistuksistaan huolimatta onnistunut tavoittaa\najatustensa katkennutta lankaa.\n\nHän havaitsi olevansa yksinään, haavoitettuna, meren rannalle\nheitettynä, ja käsitti vaistomaisesti, kuinka kamala ja epätoivoinen\nhänen tilansa oli, mutta mikään valo ei välähtänyt hänen aivoihinsa\nopastamaan häntä tässä kauheassa kaaoksessa.\n\nHän oli vihainen itselleen tästä voimattomuudesta, johon oli saatettu,\nkykenemättä kuitenkaan mitään yrittämään auttaakseen itseään tai edes\nmuutaman metrin loittonemaan rantarapakosta, jossa makasi ja josta meri\nhänet ehdottomasti nielisi, jos hänen heikkoutensa olisi hänen\ntahtoansa voimakkaampi ja pettäisi hänen rohkeutensa.\n\nSillä hetkellä esitettiin tällä autiolla rannalla kaameaa\nmurhenäytelmää, sisäistä liikutusten ja vihlovain vaiheiden näytelmää,\npuolikuolleen miehen vimmattua taistelua hänen yrittäessään voittaa\ntakaisin häneltä pala palalta väistyvää elämää ja ponnistellessaan\nhurjalla tarmolla tuonta vastaan, jonka kamala käsi häntä jo painoi.\n\nPieninkin liikahdus, jota Nylkijä yritti, tuotti hänelle sanomatonta\ntuskaa yhtä paljon monien haavojen vuoksi, joiden suut olivat\ntäyttyneet hiekalla ja soralla, kuin siksi, että hänen täytyi itselleen\ntunnustaa ponnistustensa olevan turhia ja että vain ihme voisi hänet\npelastaa välttämättömästä kuolemasta.\n\nTuota ihmettä, jota onneton ei toivonut ja jota hän ei tullut edes\naavistelleeksikaan, valmisti hänelle paraillaan sallimus, jonka tiet\novat tutkimattomat, se kun useinkin näkyy pelastavan syyllisen vain\nsäästääkseen hänet sitä kauheampaan rangaistukseen, -- tuota ihmettä\nvalmisteli sallimus juuri sillä hetkellä, kun haavoittunut lopen\nuupuneena tunnustautui voitetuksi ja päätti rantahietikolla viruen\nkylmäverisesti odottaa kuolemaa, joka ei ollut vältettävissä.\n\nTeksasilaiset olivat sijoittaneet rannikolle useita sissiosastoja,\njoiden oli väijyttävä meksikolaisten risteilijäin liikkeitä.\n\nNämä osastot olivat kaikki kosketuksissa toistensa kanssa ja saattoivat\ntarpeen tullen tavattoman nopeasti siirtyä paikasta toiseen.\n\nOli sattunut, että Valkoisen Nylkijän mereen heitetty ruumis oli\nluisunut rannalle lähellä varsin isoa ranchoa eli maataloa, joka oli\nrakennettu vain muutaman askelen päähän rannasta ja jossa juuri tänä\nyönä olivat odotettujen tärkeiden tapahtumain varalta kokoontuneina\nTeksasin armeijan korkeimmat ja vaikutusvaltaisimmat päälliköt.\n\nTietenkin vartioitiin talon ympäristöä mitä tarkimmin, ja lukuisia\nvartiostoja liikuskeli sen lähettyvillä taatakseen päälliköiden\nturvallisuuden.\n\nYksi näistä partioista oli nähnyt meksikolaisten alusten lähenevän\nrantaa ja oli nopeasti rientänyt niitä vastaan pakoittaakseen ne\nperäytymään, mikä oli helposti onnistunutkin, koska meksikolaiset eivät\nsuinkaan halunneet antautua uuteen taisteluun vihollisten kanssa,\njoiden voimaa ja lukumäärää he eivät tunteneet, ja koska he melko\npätevillä perusteilla arvelivat näiden olevan yhteistoiminnassa\nkapinallisten kanssa, joiden kanssa he jo tuntia aikaisemmin olivat\nsaaneet mitellä miekkojaan.\n\nKun alukset olivat palanneet ulapalle, nuuskivat teksasilaiset\nkauttaaltaan rantaa ollakseen varmat, että kaikki viholliset olivat\npoistuneet, jättämättä ketään jälkeensä.\n\nEnsimmäinen, joka äkkäsi Nylkijän ruumiin, kutsui tovereitaan, ja pian\noli parikymmentä miestä haavoitetun ympärillä.\n\nEnsi silmäyksellä he luulivat häntä kuolleeksi. Nylkijä kuuli kaikki,\nmitä hänen vieressään haasteltiin, kykenemättä itse liikahtamaan tai\nlausumaan sanaakaan.\n\nHänellä oli kauhea hetki silloin, kun eräs sisseistä kumarruttuaan\nhänen ylitseen ja häntä tiukasti tarkattuaan nousi, sanoen\nvälinpitämättömästi:\n\n\"Miesraukka on kuollut, meillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa kuoppa\nhiekkaan ja heittää hänet sinne, jotta preiriekoirat ja korppikotkat\neivät revi hänen ruumistaan. Menkööt jotkut teistä etsimään isoimmat\nkivet, mitä löytävät, sillä välin kun me kaivamme tähän\nväkipuukoillamme haudan. Se käy nopeasti.\"\n\nKuullessaan tämän päätelmän, joka lausuttiin aivan tyynellä ja\nvälinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin olisi ollut kysymys ihan\njoutavasta ja mitä luonnollisimmasta asiasta, tunsi Nylkijä kylmän hien\nhelmeilevän hiusmarrostaan, ja kauhunpuistatus kävi läpi hänen\njäsentensä. Hän teki vimmatun ponnistuksen puhuakseen tai huutaakseen.\nHän oli jäykistystautia muistuttavassa tilassa, jossa tajunta kylläkin\npysyy täysin selvänä, mutta ruumis on vain eloton ja tunnoton möhkäle,\njoka ei enää tottele tahtoa.\n\n\"Malttakaas\", ehätti toinen seikkailija, tullen väliin ja tehden\nehkäisevän eleen niille, jotka olivat lähdössä kiviä hakemaan,\n\"älkäämme pitäkö niin kiirettä! Tämäkin onneton on luotu Jumalan\nkuvaksi, ja vaikka hän onkin noin kurjassa tilassa, on sentään\nmahdollista, että hänessä vielä on hengen hitunen. Kyllähän me aina\nehdimme hänet haudata, kun ensin olemme ottaneet selvän, onko hän\ntodella kuollut, mutta tarkastakaamme sitä ennen, että kaikki apu on\nturhaa.\"\n\nNämä sanat olivat poloiselle kuin olisi hänen haavoilleen levitetty\nvoidetta, mutta onnettomuudekseen hän oli tällä kertaa yhtä kykenemätön\nosoittamaan iloaan kuin äsken lausumaan ilmi kauhua.\n\n\"Joutavia\", vastasi ensimmäiseksi puhunut, \"tuo on juuri fray Antonion\ntapaista! Jos häntä kuuntelisi, olisivat kaikki kuolleet pelkkiä\nhaavoitettuja ja hän tuhlauttaisi kallista aikaamme heidän turhaan\nhoivaamiseensa. Mutta koska meillä ei tällä hetkellä mitään\nkiirettäkään ole, niin koetettakoon kernaasti kaikki keinot\nherättääksemme hänet henkiin, vaikka hän minusta näyttää niin\nkuolleelta kuin kuollut konsanaan.\"\n\n\"Eipä väliä\", sanoi fray Antonio, \"yrittäkäämme sentään!\"\n\n\"Yritetään pois!\" myönsi toinen; kohauttaen olkapäitänsä.\n\n\"Mutta nostakaamme hänet ensin tuosta. Jahka hän on täysin kuivilla\neikä enää ole vaaraa, että laine pyyhkäisisi hänet mukaansa, niin\nnäemme, mitä meidän on tehtävä.\"\n\nNeljä miestä ryhtyi heti nostamaan haavoitettua ja kantoi hänet\nvarovaisesti noin kahdenkymmenen metrin päähän aivan kuivaan paikkaan,\njosta ei meri voinut tulla häntä sieppaamaan.\n\nArvon munkki otti sitten ison rommipullon, avasi sen ja määrättyään\nkullekin tehtävänsä eli käskettyään tarmokkaasti hieroa rommilla\nhaavoitetun ohimoita, ranteita ja vatsakuoppaa kumartui itse hänen\nylitseen ja vääntäen tikarinsa terällä auki hänen ruuvipihtien tavoin\nsulkeutuneet leukaluunsa, kaatoi hänen suuhunsa aimo pikarillisen\nverran rommia.\n\nTämän kaksinaisen käsittelyn seuraukset saatiin pian havaita. Muutaman\nsekunnin päästä hievahti haavoitettu hiukan, raoitti silmänsä ja\nhuoahti helpotuksesta.\n\n\"Hehe!\" nauroi fray Antonio. \"Mitä nyt sanotte, no Ruperto? Luulenpa,\nettä kuolleenne herää henkiin!\"\n\n\"Se on, hitto vieköön, totta!\" vastasi toinen nauraen. \"Kah, siinäpä on\nveitikka, joka voi kehua sielunsa olevan kytkettynä vatsaan! Jos hän\nnyt tuosta virkoo, mitä en vielä mene vannomaan, voi hän sanoa\npalanneensa toisesta maailmasta.\"\n\nSillävälin jatkettiin hierontaa samalla tarmolla. Verenkierto palasi\nvähitellen, Nylkijän silmät elostuivat, hänen piirteittensä jäykkyys\nväheni verkalleen, ja hyvinvoinnin ilme levisi hänen kasvoillensa.\n\n\"Tunnetteko itsenne paremmaksi?\" kysyi munkki häneltä innokkaasti.\n\n\"Tunnen\", vastasi sairas heikolla, mutta varsin selvällä äänellä.\n\n\"Se on hyvä! Jumalan avulla me teidät toivutamme.\"\n\nOmituisesta sattumasta ei munkki vielä ollut tuntenut miestä, joka\nmuutamaa kuukautta aikaisemmin oli pelastanut hänen oman henkensä.\n\nMiehen haavat oli pesty veteen sekoitetulla rommilla ja puhdistettu\nniihin tarttuneesta hiekasta ja sorasta. Sitten niihin oli pantu\nsurvottuja _oreganon_ lehtiä, mikä on erittäin vaikuttavaa\nhaavalääkettä, minkä jälkeen ne huolellisesti sidottiin.\n\n\"Kah\", virkkoi munkki tyytyväiseen sävyyn, \"nyt se on tehty! Nyt käsken\nkantaa teidät paikkaan, jossa voitte paljon paremmin nauttia näin\nkovain kohlujen jälkeen välttämätöntä lepoa.\"\n\n\"Menetelkää kanssani niinkuin tahdotte\", vastasi haavoittunut,\nponnistautuen; \"minä olen teille liian suuressa kiitollisuudenvelassa\ntehdäkseni pienintäkään vastaväitettä.\"\n\n\"Varsinkin, kun se olisi aivan hyödytöntä\", vastasi Ruperto nauraen.\n\"Hurskas isä on ottanut teidät parantaakseen, ja tahtoen tai\ntahtomattanne on teidän noudatettava hänen määräyksiään.\"\n\nFray Antonion antamasta merkistä nosti neljä tarmokasta miestä\nhaavoitetun käsivarsilleen ja kantoi hänet taloon.\n\nJuuri häntä oli eversti Melendez nähnyt sinne tuotavan, kun hän\nsattumalta oli saapunut samalle rancholle ja muutaman minuutin ajan\nkuunnellut ja katsellut, mitä sen piirissä tapahtui.\n\nRancho kuului rikkaalle teksasilaiselle kartanonomistajalle eli\n_hacienderolle_, joka vallankumouksen innokkaana kannattajana oli\nmielihyvällä asettanut päälliköiden käytettäväksi turvapaikan, jonka\nhän joskus aikaisemmin oli rakennuttanut itselleen huvilaksi.\n\nTämä hauskalla paikalla sijaitseva, iso ja hyvin hoidettu talo ei ollut\nrunsaasti varustettu ainoastaan kaikilla elämän välttämättömyyksillä,\nvaan niillä moninaisilla korukaluilla ja ylellisyystarpeillakin, joista\nsyntyy se, mitä on tapana nimittää mukavuudeksi ja minkä pitkäaikainen\ntottumus tekee varakkaalle väelle hyvinvoinnin ehdoksi.\n\nPäälliköitä suututti aluksi se häikäilemätön tapa, jolla fray Antonio\ntuli vaatimaan heidän suopeuttaan tälle heidän häiriökseen tuodulle\ntuntemattomalle haavoitetulle. Mutta kun he olivat nähneet, missä\nkurjassa tilassa miesraukka oli, eivät he enää vastustelleet, vaan\nsallivat munkin majoittaa hänet parhaansa mukaan.\n\nFray Antonio ei odottanut toista kehoitusta. Ranchon isännän avustamana\nhän vei haavoitetun varsin avaraan, hyvin tuuletettuun huoneeseen,\njonka ikkunat olivat merelle päin ja johon Nylkijä sijoitettiin\noivallisiin hygienisiin olosuhteisiin.\n\nKun haavoitettu oli laskettu hänelle vartavasten valmistetulle\nvuoteelle -- sillä kuuman vyöhykkeen ilmanalassa asukkailla on tapana\nnukkua kaislamatoilla tai korkeintaan riippumatoissa, toi munkki\npotilaalleen narkoottista juomaa, jota hän pakotti hänet nauttimaan.\nNesteen vaikutus oli melkein välitön. Sen juotuaan vaipui Valkoinen\nNylkijä muutaman minuutin päästä rauhalliseen ja vahvistavaan uneen.\n\nYö kului ilman mitään välikohtausta. Haavoitettu nukkui yhtä mittaa\nkahdeksan tuntia. Herättyään unestaan hän ei enää ollut sama mies, vaan\ntunsi itsensä virkeäksi, reippaaksi ja levähtäneeksi.\n\nNäin kului muutamia päiviä, joina fray Antonio hoivaili häntä mitä\nhellimmin ja huomaavaisimmin.\n\nJos munkki ensi hetkellä ei ollutkaan voinut Valkoista Nylkijää tuntea,\nei tämä hänen erehdyksensä ollut pitkäaikainen. Kun hän kirkkaassa\npäivänvalossa oli tuokion tarkasti katsellut tätä miestä, jonka\nmuodossa tosiaankin oli jotakin omituista ja merkillistä, palasivat\nhänen muistelmansa kilvassa, ja hän tunsi tuon preirieillä\nliikuskelevan punanahkain ja valkoistenkin kammoaman metsästäjän, joka\noli perin merkillisissä olosuhteissa pelastanut hänen oman henkensä.\nHän oli mielissään tästä tilaisuudesta, jonka kohtalo hänelle soi,\nsiten tehden hänelle mahdolliseksi maksaa kiitollisuuden velkansa.\nMutta kun haavoitettu puolestaan joko tahallaan tai todellakin\nmuistamattomuudesta ei osoittanut mitään merkkejä tuntemisesta,\nsäilytti munkkikin naamionsa ja jatkoi sairaan hoivaamista, varoen\npienintäkin vihjausta, josta tämä olisi voinut aavistaa, että hänet\ntunnettiin.\n\nTätä jatkui Cerro Pardon taistelupäivään asti. Aamulla fray Antonio\nastui tapansa mukaan sairaskammioon, jossa lepäävä potilas oli nopeasti\nparanemassa oreganon lehtien lääkitsevästä vaikutuksesta. Hänen\nhaavansa olivat melkein arpeutuneet, ja hän tunsi voimiensa palaavan.\nHän oli nyt varmasti toipumassa.\n\n\"Ystäväni\", lausui hänelle munkki, \"minä olen tehnyt puolestanne\nkaiken, mihin suinkin olen kyennyt. Te myöntänette oikeudenmukaisesti,\nettä olen hoivannut teitä kuin veljeä.\"\n\n\"Minä en voi muuta kuin sydämestäni kiittää teitä\", vastasi potilas\nojentaen hänelle kätensä.\n\n\"_Gracias_!\" kiitti vuorostaan fray Antonio, tarttuen käteen. \"Tänään\nminun on ilmoitettava teille ikävä uutinen.\"\n\n\"Ikävä uutinenko?\" toisti mies kummastuneena.\n\n\"Saattaahan se uutinen olla hyväkin\", virkkoi munkki. \"Mutta suoraan\nsanoen en sitä usko. En odota mitään hyvää siitä, mihin nyt ryhdymme.\"\n\n\"Tunnustan teille, että en teitä laisinkaan ymmärrä. Olisin äärettömän\nkiitollinen, jos selittäisitte tarkemmin.\"\n\n\"Se on totta! Ettehän te voikaan mitään aavistaa. Parilla sanalla\nsanottuna on asianlaita tällainen: Armeija on saanut käskyn marssia\neteenpäin jo tänä aamuna.\"\n\n\"Joten...?\" kysäisi potilas.\n\n\"Joten\", toisti munkki ilkamoivasti hymyillen, \"minun täytyy suureksi\nmielipahakseni jättää teidät jälkeemme.\"\n\n\"Hm\", jupisi Nylkijä hiukan pelokkaasti.\n\n\"Jollemme\", jatkoi fray Antonio, \"lyö meksikolaisia, mitä en rohkene\ntoivoa. Siinä tapauksessa varmasti näette minut jälleen.\"\n\nPotilas näytti yhä levottomammalta ajatellessaan asemaa, johon oli\nvaarassa joutua.\n\n\"Vain tätä minulle ilmoittaaksenneko olette siis tullut?\" kysyi hän.\n\n\"En\", vastasi munkki. \"Minä aion tehdä teille ehdotuksen.\"\n\n\"Minkälaisen?\" kysyi toinen innokkaasti.\n\n\"Kuulkaa! Minä otin teidät huostaani ollessanne mitä epätoivoisimmassa\ntilassa.\"\n\n\"Se on totta, minä myönnän sen.\"\n\n\"Vaikka sanotaan\", jatkoi fray Antonio, \"että olette saanut haavanne\ntaistelussa meitä vastaan ja vaikka jotkut meikäläisistä, jotka jo\nkaksi päivää ovat olleet täällä, vakuuttavat olevansa siitä varmat, en\nole tahtonut uskoa heidän puheitaan. En oikein tiedä miksi, mutta siitä\nasti, kun olen syystä tai aiheettomasti teitä hoivaillut, on minussa\nherännyt mielenkiintoa teitä kohtaan enkä soisi toipumisenne, josta\ntähän saakka olen niin hyvin huolehtinut, joutuvan vaaraan. Siispä teen\nteille seuraavan ehdotuksen: Noin sadan kilometrin päässä paikasta,\njossa olemme, on leiriytyneinä valkoisia ja mestitsejä, joiden\nkeskuudessa minulla yhteen aikaan oli varsin paljon sananvaltaa.\nMielelläni uskon, etteivät he vielä ole minua kokonaan unohtaneet ja\nettä henkilö, joka minun suosituksellani saapuu heidän luokseen,\notetaan hyvin vastaan. Tahdotteko lähteä sinne? Rohkealle onni\nhymyilee.\"\n\n\"Kuinka minä tässä heikkouden- ja voipumuksentilassa voisin suorittaa\ntuon matkan?\"\n\n\"Älköön se teitä huolestuttako! Neljä minulle uskollista miestä saattaa\nteidät entisten ystävieni luo.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa minä suostun ilolla!\" huudahti Nylkijä\ninnokkaasti. \"Vaikka minun täytyisi tielle nääntyä tai matkalla saada\nsurmani, lähden mieluummin kuin jään tänne.\"\n\n\"Toivoakseni ei niin käy, vaan saavutte ehjin nahoin perille. Asia on\nsiis sovittu, -- suostutteko?\"\n\n\"Mitä suurimmalla mielihyvällä! Milloin lähdetään?\"\n\n\"Hetikohta. Ei ole hetkeäkään hukattavaa.\"\n\n\"Hyvä! Antakaa tarpeelliset määräykset. Minä olen valmis.\"\n\n\"Minun täytyy vain mainita teille, että ystävät, joiden luo teidät\nlähetän, ovat hirtehisen tapaisia, joiden keskuudessa ei saa kiivailla\nliian ankarien siveellisyyskäsitteiden puolesta.\"\n\n\"Mitäpä sillä väliä! Vaikkapa he olisivat preirierosvoja, en siitä\nmitään piittaa, sen teille vakuutan.\"\n\n\"_Bravo!_ Luulenpa ymmärtävämme toisiamme, sillä minä arvelinkin niiden\narvon herrasmiesten harjoittavan vähän kaikkia ammatteja.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", virkkoi Nylkijä hilpeästi, \"älkää olko levoton siitä\nasiasta!\"\n\n\"Valmistautukaa siis matkalle. Minä palaan viimeistään kymmenen minutin\nperästä.\"\n\nNäin lausuttuaan munkki lähti huoneesta. Vanhus, jolla ei ollut paljon\njärjestettävää matkaansa varten, oli pian lähtövalmiina.\n\nNiinkuin oli potilaalle sanonut, palasi munkki vajaan kymmenen minuutin\nkuluttua. Hänellä oli neljä miestä mukanaan, niiden mukana Ruperto,\njoka, kuten lukija muistanee, oli kehoittanut hautaamaan haavoitetun\nhiekkaan.\n\nSairas oli vielä perin heikko ja kykenemätön kävelemään tai\nratsastamaan.\n\nMunkki oli parhaansa mukaan koettanut auttaa asiaa teettämällä\nhaavoitetulle eräänlaisen karkean kantotuolin eli paarit, joita kaksi\nmuulia kuljetti ja joissa potilas saattoi levätä makaavassa asennossa.\nTällainen matkustaminen oli varsin hidasta ja epämukavaa, varsinkin\noppaille, sellaisella seudulla, jonka läpi heidän oli taivallettava,\nmutta se oli tällä hetkellä ainoa käytännöllisesti mahdollinen, joten\ntäytyi siihen nurkumatta tyytyä, niin kärsivällisyyttä koettelevaa kuin\nse olikin.\n\nPotilas kannettiin paareille ja sijoitettiin niihin mahdollisimman\nmukavasti.\n\n\"Nyt jätän teidät Jumalan haltuun\", sanoi munkki. \"Älkää olko\nlaisinkaan levoton! Ruperto on saanut minun ohjeeni. Minä tunnen hänet\nkylliksi hyvin ollakseni varma, ettei hän niistä poikkea, tapahtuipa\nmitä hyvänsä. Voitte siis luottaa häneen! Jääkää hyvästi!\"\n\nOjennettuaan sairaalle kätensä liikahti fray Antonio lähteäkseen.\n\n\"Vielä sananen!\" virkkoi vanhus pitäen yhä kädestä kiinni. \"Tahtoisin\nlausua teille yhden ainoan sanan.\"\n\n\"Puhukaa, mutta lyhyeen. Minulla on mitä vakavimmat syyt toivoa teidän\nlähtevän aivan heti. Hetkisen päästä tuodaan tänne haavoitettuja, jotka\ntähän asti ovat olleet linnoituksessa ja joita te ette arvattavasti\nsuinkaan mielellänne haluaisi tavata.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte ja keihin viittaatte. Mutta nyt\nei ole kysymys siitä. Haluan, ennenkuin teistä eroan tietämättä, näenkö\nteitä koskaan jälleen, ilmaista teille kiitollisuuden, jota tunnen\nminulle osoittamastanne kohtelusta -- sitäkin suuremman kiitollisuuden,\nkoska olen varma, että olette minut tuntenut.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Teidän olisi tarvinnut lausua vain sananen jättääksenne minut\nkiihkeimpäin vihollisteni käsiin, mutta sitä sanaa te ette ole\nlausunut.\"\n\n\"En tietenkään! Sillä jos otaksumanne, että minä olen teidät tuntenut,\non oikea, en ole tehnyt muuta kuin maksanut teille velkani.\"\n\nVanhuksen kasvot värähtivät, hänen silmänsä kostuivat, hän puristi\nhartaasti munkin kättä, jota siihen asti oli pitänyt omassaan, ja\nvastasi liikutetulla äänellä ja sydämellisellä korostuksella:\n\n\"Kiitos! Tämä hyvätyö ei joudu hukkaan. Viime päivien tapahtumat ovat\nsaaneet minut katselemaan eräitä asioita toisessa valossa. Milloinkaan\nette kadu, että olette pelastanut henkeni.\"\n\n\"Toivoakseni en, mutta lähtekää, lähtekää ja Jumala teitä suojelkoon!\"\n\n\"Näkemiin!\"\n\n\"_Quién sabe?_ -- Kuka tietää?\" jupisi munkki, antaen oppaille\nlähtömerkin.\n\nNämä iskivät muuleja ruoskalla, ja kantovuode saattajineen lähti\nliikkeelle.\n\nNoin tunnin päästä he kohtasivat suljetut kärryt matkallaan. Niissä oli\nLujamieli.\n\nKanadalainen ja Valkoinen Nylkijä sivuuttivat näkemättä toisensa.\n\nSe, mitä munkki oli sanonut Rupertosta, oli aivan totta. Kunnon\nseikkailija autteli ja hoiteli sairasta kaikin tavoin, valvoen\ntarkkaavaisesti hänen hyvinvointiaan ja koettaen lyhentää matkan\nikävyyttä.\n\nValitettavasti oli pienen joukkueen kuljettavana enimmäkseen aivan\nkoskematonta seutua, jossa ei ollut teitä ja jossa oppaiden useimmiten\ntäytyi kirveillä raivata latu.\n\nPaarit liikkuivat varsin vaivaloisesti ja hitaasti kurjan kurjia\npolkuja pitkin, ja mitä tarkimmasta varovaisuudesta huolimatta kärsi\npotilas kamalasti kolauksista ja heilahduksista, joita muulien liikunta\njoka hetkellä aiheutti kantokojeessa.\n\nVäsyttääkseen sairasta vähemmin matkusti Ruperto ainoastaan öisin tai\naamulla varhain, ennenkuin aurinko oli ehtinyt täyteen voimaansa.\n\nHe olivat olleet taipaleella parisen viikkoa. Seutu tuli yhä\nvillimmäksi, maa kohosi vähitellen, tienoo sai rosoisemman ja\nankaramman leiman, aarniometsät lähenivät, ja maaperän yhä jyrkemmistä\naaltoiluista havaitsi, että oltiin tulossa alppien etuharjanteille.\n\nEräänä iltana oli pieni joukkue laatinut yöleirinsä varsin vuolaan\njoen, erään Arkansas-virtaan laskeutuvan unohdetun ja tuntemattoman\nsivuhaaran varrelle. Tällöin Nylkijä, joka talosta lähdettyään\nkokemistaan alituisista rasituksista ja puutteista huolimatta tunsi\nvoimainsa nopeasti palaavan, kysyi oppaaltaan -- mitä ei\nvarovaisuudesta ollut tahtonut siihen asti tehdä, -- kuinka monta\npäivää matka vielä kestäisi.\n\nVastaukseksi Ruperto hymyili salaperäisesti ja virkkoi:\n\n\"Matkamme päättyy neljän vuorokauden perästä.\"\n\n\"Mitä! Oletteko tosissanne?\" huudahti Nylkijä ponnahtaen\nhämmästyksestä.\n\n\"Ihmiset, joiden luo olemme matkalla\", sanoi seikkailija, \"eivät halua\nottaa vastaan vierailuja saamatta asiasta edeltäpäin tietoa. Yllätykset\novat heille vastenmielisiä. Välttääkseni väärinkäsitystä, joka aina on\nikävä vanhain ystävysten kesken, olen käyttänyt ainoaa mahdollista\nkeinoa.\"\n\n\"Ja millainen se keino on?\"\n\n\"Oh, perin yksinkertainen! Katselkaahan leiriämme. Näinkö erämaassa\nitseään suojellaan? Sensijaan, että olisimme jonkun kukkulan huipulla,\nolemme metsäeläinten juontipaikalla. Emme ole virittäneet tultamme\nsalavihkaa, vaan päinvastoin niin, että se näkyy pitkän matkan päähän.\nEivätkö kaikki nämä tahalliset varomattomuudet teille mitään kieli?\"\n\n\"Ahaa\", huudahti vanhus, \"te tahdotte, että _ystävänne yllättävät\nteidät_?\"\n\n\"Juuri niin! Sillä tavoin jälleennäkeminen ja tunteminen tapahtuvat\nkahakatta. Ja kah, jollen erehdy, niin tuoltapa jo tuleekin meille\nvieraita!\"\n\nTällä hetkellä oksat läheisessä tiheikössä tosiaankin taipuivat äkkiä\nsivuille ja useita miehiä ryntäsi leiriin, sapeli toisessa kädessä ja\nkivääri toisessa.\n\n\n\n\nXI\n\nPreirierosvot\n\n\nValkoinen Nylkijä säpsähti hiukkasen muukalaisten odottamatonta\nilmestymistä, mutta hänellä oli kylliksi tahdonvoimaa näennäisesti\nsäilyttääkseen sen kylmäverisyyden ja järkähtämättömyyden, josta\npunanahat ja metsänkävijät ylpeilivät. Hän ei muuttanut huoletonta\nasentoaan, jota hetkistä aikaisemmin oli teeskennellyt, mutta vaikka\nhän näkyi katselevan tulijoita vain hajamielisesti, tarkkasi hän heitä\nkuitenkin mitä huolellisimmin.\n\nHeitä oli vähintään kaksikymmentä miestä, sillä he olivat\nsukeltautuneet esiin yhtaikaa joka puolelta ja olivat silmänräpäyksessä\nsaartaneet matkustajat.\n\nNäillä miehillä, joista useimmat olivat pukeutuneet pyydystäjänmekkoon\nja ketunnahkalakkiin, oli tarmokas ulkonäkö ja villi ilme, joka\nei herättänyt luottamusta. Sitäpaitsi he olivat aseistetut hampaisiin\nasti, ei ainoastaan pyssyllä ja sapelilla, vaan myöskin\npäänahannylkemisveitsellä ja intiaanien käyttämällä tomahawkilla eli\ntapparalla.\n\nHenkilö, joka näkyi olevan heidän pällikkönsä, oli korkeintaan\nviidenneljättä vuoden vanha, kookas, sorea ja rakenteeltaan\nsopusuhtainen mies. Hänen laaja otsansa, mustat silmät, suora nenä ja\niso suu loivat miellyttävän ilmeen, joka tehosi ensi silmäyksellä,\nvaikka lähemmin tarkastaen olisi piankin huomannut, että hänen\nkatseensa oli petollinen ja luihu ja että ivallinen hymy värähdytteli\nalituisesti hänen ohuita ja kalpeita huuliaan. Kasvoja kehystivät\nmustan tukan paksut kiharat, jotka epäjärjestyksessä valuivat hänen\nolkapäilleen ja sekaantuivat tuuheaan partaan, jota harhailevan ja\nseikkailevan elämän vaivat alkoivat paikoittain hopeoida.\n\nNeljä teksasilaista seikkailijaamme ei ollut hievahtanutkaan.\n\nTuntemattomain päällikkö katseli heitä hetkisen, nojaten molemmilla\nkäsillään tukipäästä maahan survaistun pyssynsä piippuun. Vihdoin hän\nliikkeellä, joka oli hänelle ominainen, työnsi suortuvansa taaksepäin\nja alkoi puhutella Rupertoa.\n\n\"Kah, kah, veikkonen\", virkkoi hän, \"te siis olette täällä! Mikä\nmyötätuuli teidät meidän lähettyvillemme tuo?\"\n\n\"Halu nähdä teidät, toveri\", vastasi toinen iskien huolettomasti\nvalkeata tuluksilla, sytyttääkseen savukkeen, jonka juuri oli\nkiertänyt.\n\n\"Hoo, sekö vain?\" tiukkasi tuntematon.\n\n\"Mitäpä muuta syytä minulla voisi olla, mestari Sandoval?\"\n\n\"Kukapa tietää!\" sanoi toinen, pudistaen päätänsä. \"Elämän vaatimukset\novat niin kummalliset.\"\n\n\"Tällä kertaa te petytte. Mikään ikävä seikka ei ole pakottanut minua\nluoksenne vierailulle.\"\n\n\"Yhä merkillisempää! Näinkö siis olette omasta aloitteestanne, ilman\nmitään pakkoa, saapunut?\"\n\n\"En sitä sano. Vierailuuni on tietysti syy. Mutta ei mikään\notaksumistanne.\"\n\n\"_Canarios!_ Tyydytyksekseni huomaan, etten ole niin kaukana totuudesta\nkuin miltä alussa näytti.\"\n\n\"No, sitä parempi!\"\n\n\"Mutta koska sanoitte minua hakeneenne, niin miksette tullut suoraan\nleiriimme?\"\n\nRuperto naurahti.\n\n\"Olisipa se ollut nerokas ajatus -- olisin saanut tervehdykseksi\nropsahduksen hirvenhauleja! Ei, minä menettelin mieluummin niinkuin\nmenettelin.\"\n\n\"Olemme jo kolme päivää olleet jäljillänne.\"\n\n\"Miksi ette näyttäytynyt jo aikaisemmin?\"\n\n\"En ollut kyllin varma, että se olitte te.\"\n\n\"Niin, se on mahdollista. Emmekö istuudu?\"\n\n\"Miksikä sen tekisimme? Nyt kun olemme tunteneet toisemme, toivon\nteidän saapuvan leiriimme.\"\n\n\"En tohtinut sitä ehdottaa. Näettehän, että emme ole yksin ja että minä\ntuon oudon miehen mukanani.\"\n\n\"Mitäpä siitä, jos hänestä vastaatte!\"\n\n\"Hengelläni ja verelläni!\"\n\n\"Hyvä sitten! Ystäviemme ystävät ovat meidän ystäviämme, ja heillä on\noikeus huomaavaisuuteemme.\"\n\n\"Minä kiitän teitä, caballero\", vastasi Nylkijä kumartaen. \"Toivoakseni\nette saa syytä katua minulle tarjoamaanne vieraanvaraisuutta.\"\n\n\"Seura, jossa teidät tapaan, on minulle siitä oivallisena takuuna,\nseñor\", vastasi seikkailija, kohteliaasti hymyillen.\n\n\"Aiotteko viedä meidät leiriin vielä tänä iltana?\" kysyi Ruperto.\n\n\"Miksikä ei? Olemme sieltä enintään viidentoista kilometrin päässä.\"\n\n\"Se on kyllä totta, mutta tämä caballero potee saamiaan haavoja, ja\nniin pitkä taival päiväkauden vaivojen jälkeen...\"\n\n\"Oh, minä jakselen varsin hyvin, vakuutan teille! Voimani ovat melkein\ntäydellisesti palanneet. Luulenpa pysyväni satulassakin, jos on tarvis.\nÄlkää siis olko huolissanne minun tähteni\", puhui vanhus.\n\n\"Asian niin ollen, me lähdemme, milloin teitä haluttaa.\"\n\n\"Se on siis päätetty!\" virkkoi Sandoval. \"Sitäpaitsi minä otan\nopastaakseni teidät sellaista tietä pitkin, joka tekee matkamme puolta\nlyhemmäksi.\"\n\nKun kaikki oli näin sovittu, valjastettiin hevoset ja lähdettiin\nliikkeelle.\n\nTuntemattomat astuivat jalan. Nylkijä ei tahtonut nousta kantotuoliin,\nkehoittipa heittämään sen metsäänkin, vakuuttaen, että se oli hänelle\ntarpeeton, ja hän katkaisi itselleen näreestä sauvan. Sitten hän\nasettui Sandovalin viereen, joka ihastuneena hänen käytökseensä loi\nhäneen tyytyväisen katseen.\n\nKuten sanoimme, oli Sandoval näiden miesten päällikkö, jotka niin\nodottamatta olivat tunkeutuneet seikkailijain leiriin. He olivat\npreirierosvoja.\n\nEräässä aikaisemmassa teoksessamme olemme selittäneet mitä\npreirierosvot ovat. [Kts, _Arkansasin sissit_.] Mutta kun on luultavaa,\nettä monet nykyisistä lukijoistani eivät mainittua kirjaa tunne,\nselitän mahdollisimman lyhytsanaisesti, millaista väkeä nämä henkilöt\novat.\n\nEnemmän kuin missään muualla tavataan Yhdysvalloissa ja useimmissakin\nuuden maailman maissa henkilöitä, jotka, kun heitä eivät pidätä mitkään\nsiveelliset siteet tai perhesuhteet, antautuvat hillittöminä häijyjen\nhimojensa ja hurjien vaistojensa valtaan. Laiskuuden vietteleminä ensin\nirtolaisuuteen ja irstaaseen elämään ja ollen melkein varmoja siitä,\nettä välttävät rangaistuksen maissa, joissa poliisivoima on kykenemätön\nsuojelemaan kunnon ihmisiä ja valvomaan lakien noudattamista, luisuvat\nhe luisumistaan yhä syvemmälle, kunnes vihdoin tekevät mitä kamalimpia\nrikoksia melkein rangaistuksetta kirkkaassa päivänvalossa ja kaikkien\nnähden, mikä muuten on varsin tavallista seuduissa, joissa\nvoimakkaimman nyrkki sanelee lain.\n\nTätä jatkuu siihen asti, kunnes pahennus tulee yleiseksi ja yleisön\nsuuttumus vihdoinkin paisuu voimakkaammaksi kuin näiden rikollisten\nherättämä pelko, ja heidät pakotetaan väistymään kaupungista kaupunkiin\nvälttääkseen lynkkausoikeuden varoittavaa tuomiota. Metsän petojen\ntavoin ajettuina, kaikkien, jopa omain rikostoveriensakin hylkääminä,\nhe vetäytyvät yhä kauemmas intiaanialueen rajoille ja lopuksi astuvat\nsen rajan ylikin, ollen heidän tästä lähin elettävä ja kuoltava\nerämaassa.\n\nMutta sielläkin on kaikki heille vihamielistä. Heidän on herkeämättä\ntaisteltava valkoisia pyydystäjiä, metsänkävijöitä, punanahkain\nsotilaita ja petoeläimiä vastaan, taisteltava joka päivä, joka hetki,\njoka silmänräpäys, puolustaakseen alati uhattua henkeään. Mutta kun\nheillä on edessään avarat alat, vuorten ja aarniometsäin kätköt,\nkykenevät he jossakin määrin pitämään puolensa kamppailussa.\nEristettyinä pysyen he kuitenkin auttamattomasti kuolisivat viluun,\nnälkään ja kurjuuteen, vaikka välttäisivätkin yllätykset eivätkä heidän\nleppymättömät vihollisensa heiltä nylkisi päänahkaa ja heitä surmaisi.\n\nSilloin nämä ihmiset joutuneina täten yhteiskunnan pannaan ja\nhenkipatoiksi jokaisen silmissä alistuvat uhmaten kohtaloonsa. He\nkerskuvat vihasta ja kauhusta, jota herättävät, kerääntyvät lukuisiin\njoukkoihin ja heittävät takaisin heihin kohdistetun kirouksen. Ottaen\nohjeekseen preirieiden säälittömän lain, joka vaatii silmän silmästä ja\nhampaan hampaasta, he muuttuvat peloittaviksi lukumääränsä vuoksi ja\nmaksavat kaikissa olosuhteissa takaisin vihollisilleen ne kohlut, jotka\nheitä saavat.\n\nOnnettomia ne intiaanit tai pyydystäjät, jotka rohkenevat yksinään\nlähteä vaeltamaan preirieille. Rosvot tappavat heidät säälittä.\nKaravaanit ja siirtolaisjonot, joiden kimppuun he hyökkäävät, ryöstävät\nja surmaavat he mitä julmimmalla ja kammottavan kekseliäällä tavalla.\n\nJotkut näistä henkilöistä, jotka ovat säilyttäneet hitusen\nhävyntunnetta, hylkäävät valkoihoisten vaateparren ja pukeutuvat\npunanahkain tavoin, uskotellakseen uhreilleen, että ryöstäjät ovat\nintiaaneja. Heidän vimmatuimpia vihollisiaan ovatkin juuri intiaanit,\njoista he koettavat käydä. Silti tapahtuu usein, että rosvot\nliittoutuvat johonkin heimoon kuuluvain punanahkain kanssa käydäkseen\nsotaa toista heimoa vastaan.\n\nKaikki heille kelpaa, kun on kysymys ryöstämisestä, mutta halutuimpia\nheille ovat päänahat, joita Yhdysvaltain hallitus, tuo eräiden\ntunnottomien optimistien sanojen mukaan isällinen ja intiaaneja\nsuojeleva hallitus, ei häpeä ostaa viidelläkymmenellä dollarilla\nkappaleelta. Rosvot ovatkin yhtä käteviä kuin itse intiaanit\npäänahkojen nylkemisessä, mutta heistä ovat kaikki päänahat hyviä, ja\nmilloin he eivät tapaa intiaaneja, eivät he arastele nylkeä päänahkoja\nvalkoihoisilta, koska heistä toinen päänahka on yhtä hyvä kuin\ntoinenkin, varsinkin kun Amerikan hallitus ei niitä niin tarkoin tutki,\nvaan maksaa tinkimättä ja yksityiskohtia tiedustelematta, kunhan\nhiukset vain ovat pitkät ja mustat. [Aimard kirjoitti kuvauksensa viime\nvuosisadan keskivaiheilla. Suom.]\n\nPäällikkö Sandovalin rosvojoukko oli Arkansasin ylävarren lukuisimpia\nja parhaiten järjestettyjä; siihen kuuluvat hirtehiset olivat mahtavin\nryövärilauma, mitä kuvitella saattaa.\n\nJokseenkin pitkän ajan oli fray Antonio, jollei täydellisesti kuulunut\ntähän joukkoon, niin ainakin useissa tilaisuuksissa ottanut osaa sen\npuuhiin ja käyttänyt hyväkseen varsin laittomia etuja hankkiessaan\nkapteenille varmoja tietoja monienkin karavaanien matkoista, niiden\nvoimasta ja teistä, joita niiden oli määrä vaeltaa. Ja vaikka arvon\nmunkki sittemmin olikin luopunut tästä vaaranalaisesta toiminnasta, oli\nhänen kääntymyksensä kuitenkin siksi verekseltä ajalta, etteivät rosvot\nolleet kokonaan unohtaneet hänen tekemiään palveluksia, vaan\nsäilyttivät hänet vielä kiitollisessa muistissa. Niinpä munkille, kun\nhänen täytyi jättää Valkoinen Nylkijä, olivat heti tulleet mieleen\nhänen entiset ystävänsä. Tämä ajatus oli sitä luonnollisempi, koska\nValkoisella Nylkijällä hänen tähän asti erämaassa viettämänsä elämän\nvuoksi kaiketikin oli monta yhtäläistä piirrettä näiden korpijunkkarien\nkanssa, jotka, samoin kuin hänkin, olivat säälittömiä eivätkä\ntunnustaneet muuta lakia kuin omat oikkunsa.\n\nSissijoukossa, jonka munkki oikealle tielle palaamisensa jälkeen oli\njärjestänyt, oli muutamia elämän myrskyjen ja seikkailujen erikoisesti\nkarkaisemia miehiä. Nämä oli fray Antonio nähnyt työssä ja osasi\narvostella heitä ansionsa mukaan. Jonkunlaisen vaiston vaikutuksesta\nhän pysyttikin ne ympärillään, jotta ne olisivat hänen käytettävissään,\njos niin kävisi, että hänen jonakuna päivänä täytyisi turvautua\nuhkarohkeaan otteeseen päästäkseen pahasta pinteestä, sellainen tilanne\nkun aina voi sattua miehelle, joka antautuu sissielämän seikkailuihin.\nNäiden valiotoverien joukossa oli tietenkin Ruperto, ja hänen hän käski\nvalita kolme muuta varmaa miestä potilaan saattajiksi kapteeni\nSandovalin leiriin Ylä-Arkansasiin. Olemme nähneet, että munkki ei\nollut pettynyt ja että Ruperto mainiosti suoritti hänelle uskotun\ntehtävän.\n\nOn usein sanottu, että kunnon ihmiset aina tuntevat toisensa ensi\nsilmäykseltä, mutta se on vielä enemmän totta, kun on kysymys\nheittiöistä.\n\nValkoinen Nylkijä ja rosvopäällikkö eivät olleet kymmentä minuuttia\nastuneet vierekkäin, kun heidän välillään jo vallitsi mitä parhain\nymmärtämys.\n\nKapteeni ihaili harrastelijana ja varsinkin tuntijana uuden toverinsa\natleettista vartaloa. Hänen jäykät piirteensä, jotka olivat niin lujat\nja korostetut, että ne näyttivät graniittiin hakatuilta, hänen mustat,\nsäihkyvät ja syväkatseiset silmänsä, lyhyt ja naseva puhetapa, sanalla\nsanoen vanhuksen koko olemus veti häntä puoleensa ja herätti hänessä\nmyötätuntoa.\n\nVaikeissa paikoissa hän oli usein tarjoutunut kannattamaan Nylkijää\nkahden rotevan seuralaisensa hartioilla, mutta vaikka vanhuksen vielä\nhuonosti sulkeutuneet haavat tuottivat hänelle ääretöntä kärsimystä ja\nväsymys rasitti häntä, kieltäytyi hän ottamasta vastaan näitä\nhyväntahtoisia tarjouksia, selittäen vain, että ruumiillinen kipu ei\nmitään merkinnyt ja että miestä, joka tahdonvoimallaan ei sitä kykene\nvaimentamaan, oli halveksittava kuin heikkoa lasta tai vanhaa akkaa.\n\nNäin jyrkkään perusteluun ei saattanut mitään vastata. Sandoval tyytyi\nsiis myöntävästi nyökkäämään, ja he jatkoivat äänettöminä matkaansa.\n\nYö oli jo kauan sitten tullut, mutta se oli valoisa, tähtikirkas yö,\njoka salli liikkua varmasti ja eksymistä pelkäämättä.\n\nKolmituntisen, varsin vaikean vaelluksen jälkeen saavuttiin vihdoin\nkorkean kukkulan harjalle.\n\n\"Nyt olemme perillä\", sanoi silloin Sandoval, pysähtyen muka hetkiseksi\nlevähtääkseen, mutta tositeossa tarjotakseen toverilleen, jonka kuuli\nhuohottavan, vaikkakaan hän ei valittanut, tilaisuuden hengähtää.\n\n\"Mitä, perilläkö?\" huudahti Nylkijä kummastuneena, kun hän\nvilkaistessaan ympärilleen ei havainnut pienintäkään jälkeä leiristä.\n\nTosiasiassa olivat seikkailijat eräänlaisella noin viidensadan\nneliömetrin laajuisella tasanteella, joka oli aivan metsätön, paitsi\nkeskellä kasvavaa mahdottoman suurta aloepuuta, joka oli parikymmentä\nmetriä ympärimitaltaan ja ylväästi kohoten levisi yksinään erämaan yli\nikäänkuin sen kuninkaana.\n\nSandoval antoi toverinsa hetkisen silmäillä ympärilleen, minkä jälkeen\nhän ojentaen kätensä jättiläispuuta kohden virkkoi:\n\n\"Meidän täytyy astua leiriimme uuninpiipun kautta. Pyh, sattuuhan sitä\nsellaistakin, ettekä te minulle vihoittele, kun sanon sen tapahtuneen\nvain siksi, että olen tahtonut käyttää oikotietä.\"\n\n\"En ollenkaan tajua tarkoitustanne, kapteeni, kuten hyvin\nkäsittänette\", vastasi Nylkijä.\n\n\"Sen kyllä uskon\", myönsi Sandoval hymyillen. \"Mutta tulkaa, niin\narvoitus teille pian selviää.\"\n\nVanhus kumarsi mitään vastaamatta, ja molemmat astuivat puuta kohti\ntoverien seuraamina, jotka hymyilivät muukalaisen kummastukselle.\n\nPuun juurelle tultuaan Sandoval kohotti päätänsä.\n\n\"Hoi, oletko siellä, Karhu?\" huusi hän.\n\n\"Missä sitten olisin, jollen täällä?\" vastasi puun latvasta kuuluva\nkarkea ääni. \"Täytyyhän minun teitä odottaa, koska te nyttemmin olette\nriivautunut kuljeskelemaan kaiken yötä.\"\n\nRosvot räjähtivät nauruun,\n\n\"Aina herttainen!\" jatkoi Sandoval. \"Kummallista, kuinka sillä Karhun\nkontiolla on aina leikkisät sanat kielellään! No, laskehan nyt tikkaat\nalas, ruma elukka!\"\n\n\"Ruma elukka, ruma elukka!\" mörähteli ääni, vaikka jupisija itse pysyi\nyhä näkymättömissä. \"Sillä lailla se minua kiittää!\"\n\nVarsin pitkät puiset tikkaat laskeutuivat kuitenkin oksien välitse.\nSandoval tarttui niihin, tuki ne lujasti maahan ja virkkoi kääntyen\nhaavoitettuun:\n\n\"Minä nousen ensimmäisenä näyttääkseni teille tietä.\"\n\n\"Olkaa hyvä\", vastasi Nylkijä päättäväisesti; \"mutta, _by God_, minä\ntulen toisena, sen vannon!\"\n\n\"Kah\", äännähti kapteeni kääntyen, \"te olette Yhdysvalloista!?\"\n\n\"Mitäpä väliä sillä teille on?\" vastasi toinen jurosti.\n\n\"Eipä mitään. Mutta en ole pahoillani, että sen tiedän.\"\n\n\"No, nyt sen tiedätte! Entä sitten?\"\n\n\"Entäkö sitten?\" toisti Sandoval nauraen. \"Pian tapaatte maanmiehiänne,\nsiinä kaikki!\"\n\n\"Se on minusta samantekevää.\"\n\n\"_Canarios!_ Entä minusta?\" sanoi kapteeni yhä nauraen ja nousi\ntikapuita.\n\nHaavoitettu seurasi häntä askel askeleelta. Tikkaat nojasivat ylhäällä\nlähes kahden metrin laajuista lavaa vasten, joka oli täydellisesti puun\ntoisiinsa kietoutuneiden tuuheiden oksien verhossa. Tällä lavalla\nseisoi rosvo, jota päällikkö oli nimittänyt Karhuksi, mikä nimi hänen\näreän ilmeensä ja villin ulkonäkönsä vuoksi olikin erittäin osuva.\n\n\"Mitä uutta?\" kysyi kapteeni astuen lavalle.\n\n\"Ei mitään\", vastasi toinen lyhyeen.\n\n\"Ovatko kaikki osastot palanneet?\"\n\n\"Kaikki, paitsi teidän.\"\n\n\"Ovatko Gaselli ja amerikatar luolalla?\"\n\n\"Siellä ovat.\"\n\n\"Hyvä! Kun kaikki ovat nousseet lavalle, niin sinä vedät tikkaat ylös\nja tulet mukaamme.\"\n\n\"Hyvä on, _carai!_ Niinkuin en minä tietäisi, mitä minun on tehtävä!\"\n\nSandoval kohautti vain olkapäitään eikä vastannut mitään.\n\n\"Tulkaa\", virkkoi hän Nylkijälle, joka oli tätä näytelmää mykkänä\nkatsellut.\n\nHe astuivat lavan yli. Puun sisusta oli aivan ontto, vaikkakaan eivät\nihmiskädet olleet sitä sellaiseksi uurtaneet. Ei, vanhuus oli sen\nsydämen murentanut tomuksi, vaikka pinta vielä oli tuore ja\nelinvoimainen. Rosvot olivat jo vuosikausia asuneet varsin avarassa\nluolassa, joka levisi kukkulan alle, mutta eräänä päivänä oli nähty\nmultaa tupruavan esille myrskyn vaikutuksesta ja siten oli uuninpiippu,\nkuten he sitä nimittivät, keksitty.\n\nRosvoille, kuten kaikille ryöstöeläimille, on mieluista, että heillä on\nuseampia teitä koloonsa. Tämä sattuman heille suoma uusi ovi oli sitä\ntervetulleempi, koska he samalla havaitsivat saaneensa näkötornin,\njonka huipulta heidän kävi silmäileminen laajaa seutua, mikä teki\nheille mahdolliseksi pitää silmällä asuinpaikkansa ympäristöä ja\netäältä huomata viholliset, jotka yrittäisivät heidät yllättää.\n\nOli rakennettu määrätylle korkeudelle lava, jotta kuori säilyi ehjänä;\nja kaksien tikkaiden avulla, joista toiset sovitettiin sisä- ja toiset\nulkopuolelle, mutta jälkimäiset olivat tarpeen mukaan poisvedettävissä,\noli yhteys saatu aikaan.\n\nSandoval nautti mielessään vieraansa kummastuksesta. Rosvojen nerokas\nlaite näytti tosiaankin ihmeelliseltä Nylkijästä, joka unohti tyynen\nvälinpitämättömyytensä ja päästi kummastuksensa kuuluville.\n\n\"Nyt\", sanoi hänelle päällikkö, osoittaen toisia tikkaita, jotka\nulottuivat varsin syvälle alaspäin, \"me alamme laskeutua.\"\n\n\"Niinkuin käskette, _by God_!\" vastasi tuntematon. \"Tämä on tosiaan\nihailtava keksintö! Olkaa hyvä, minä seuraan!\"\n\nHe alkoivat sitten laskeutua varovaisesti pimeyden vuoksi, sillä\nnäkötornin vartijaksi jätetty rosvo oli joko unohtanut tai häijyydestä\nlaiminlyönyt ottaa tuohuksia, koska muka ei arvellut toveriensa\nsaapuvan näin myöhään.\n\nAinoastaan Valkoinen Nylkijä oli seurannut rosvoja kuvailemamme\nomituisen käytävän kautta. Tämä jalkamiehille varsin mukava tie oli\ntietenkin aivan mahdoton ratsastajille. Niinpä Ruperto ja hänen kolme\ntoveriaan olivatkin kukkulan juurella eronneet Sandovalista ja tehden\npitkänlaisen kierroksen menneet etsimään luolan varsinaista\nsisäänkäytävää, jonka muuten kaikki neljä jo kauan olivat tunteneet.\n\nSitä mukaa kuin molemmat miehet laskeutuivat, kirkastui valo\nvähitellen, niin että näytti kuin he laskeutuisivat uuniin.\nKoskettaessaan jalallaan maata oli Nylkijä tavattoman isossa,\nmonilukuisten tulisoihtujen valaisemassa luolassa. Tikapuiden juurelle\nkerääntyneet rosvot pitivät soihtuja kädessään ikäänkuin\nkunnioittaakseen palaavaa päällikköään ja ottaakseen hänet\njuhlallisesti vastaan.\n\nLuola oli mittasuhteiltaan iso. Paikka, jossa Nylkijä oli astunut\nmaahan, oli laaja sali. Siihen päätyi sädemäisesti useita erittäin\nsyviä ja suunnaltaan aivan vastakkaisia käytäviä.\n\nNäky, joka tässä salissa avautui odottamattoman vieraan silmien eteen,\nolisi kelvannut Callotin piirrettäväksi. Siellä tavattiin sekä\nomituisia naamoja että erikoisen muotoisia pukuja ja nähtiin\nmahdottomia asentoja. Kaikki antoi omituisen leiman tälle\nrosvolaumalle, joka tervehti päällikköään riemuhuudoilla ja\nmetsänpetojen tavoin mylvimällä.\n\nKapteeni Sandoval tiesi varsin hyvin, millaisten ihmisten kanssa oli\ntekemisissä, antaakseen rosvojen hänelle valmistaman tilapäisen\nvastaanoton itseään liikuttaa. Sensijaan että olisi heidän\ninnostuksestaan heltynyt, hän rypisti kulmiaan, kohotti päätänsä ja loi\ntarkkaavaiseen joukkoon uhmaavan katseen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, caballeros\", sanoi hän. \"Mistä johtuu, että te\nkaikki olette täällä odottamassa minua? _Vive Dios!_ Varmaankin on\nsattunut joku väärinkäsitys ohjeitteni noudattamisessa, koska näen\nteidän näin innokkaasti kerääntyvän ympärilleni! No, jättäkää minut\nnyt, selvitämme tämän asian myöhemmin. Tällä hetkellä minun täytyy olla\nyksinäni. Menkää!\"\n\nMitään vastaamatta kumarsivat rosvot päällikölleen ja poistuivat heti,\nhäviten niin nopeasti sivuluoliin, että sali viidessä minuutissa aivan\ntyhjeni.\n\nSamalla hetkellä ilmestyi Ruperto. Hän oli jättänyt seuralaisensa\nvanhojen toverien pariin, jotka ottivat kestitäkseen heitä sillä, mitä\nluolassa oli tarjona, ja saapui itse hänen huostaansa uskotun miehen\nluo.\n\nSandoval ojensi sydämellisesti kätensä seikkailijalle mutta sellaisen\nhenkilön varmuudella, joka tuntee itsensä voimakkaaksi ja on omassa\nympäristössään, kuten teksasilainen huomasi.\n\n\"Ahaa\", sanoi hän, \"emme näy enää olevan preiriellä!\"\n\n\"Emme ole\", vastasi kapteeni vakavasti. Ja hiukan teeskennellen\nsanojaan, lisäsi hän: \"Te olette minun kodissani. Mutta\", rohkaisi hän\nherttaisesti hymyillen, \"älkää siitä käykö levottomiksi! Te olette\nminun vierainani ja teitä kohdellaan ansionne mukaan.\"\n\n\"No, no\", sanoi Ruperto, sallimatta näiden ritarillisten eleiden\nvaikuttaa itseensä. \"Minä tiedän, mistä kenkä puristaa. Hyvä, minä\ntoimitan lääkettä.\" Kääntyen Karhun puoleen, joka juuri sillä hetkellä\nitse laskeutui tikkaita nyrpeän ja villin näköisenä, lisäsi hän:\n\"Pyytäkää Valkoista Gasellia tulemaan tänne. Sanokaa hänelle ennen\nkaikkea, että kapteeni Sandoval haluaa häntä syleillä.\"\n\nRosvopäällikkö hymyili ja ojensi kätensä seikkailijalle: \"Suokaa\nminulle anteeksi, Ruperto\", virkkoi hän, \"tiedättehän, kuinka suuresti\nrakastan sitä lasta. Jos olen päivän häntä näkemättä, tuntuu minusta\nkuin minulta puuttuisi jotakin, ja minä olen onneton.\"\n\n\"_Canarios!_ Sen minä hyvin tiedän\", vastasi Ruperto hymyillen. \"Ja\nnäettehän, että minä palauttaakseni teidän tavallisen mielenrauhanne en\nole epäröinyt käskeä Karhun tuoda tänne sen ainoan henkilön, jota\nmilloinkaan olette rakastanut.\"\n\nKapteeni huoahti mitään vastaamatta.\n\n\"No\", jatkoi seikkailija hilpeästi, \"kyllähän tyttönen saapuu, olkaa\nhuoleti, _caramba!_ Olisipa kaunista, että lapsen tähden, joka\nkaiketikin leikitteli ja sen vuoksi unohti tulla teitä palatessanne\nsyleilemään, kauemmin näyttäisitte meille hapanta naamaa. Muistakaa,\nettä me olemme vierainanne, että meillä on sellaisina vääjäämätön\noikeus vieraanvaraisuuteen ja että te ette millään verukkeella saa\nnäyttää äkäiseltä.\"\n\n\"Ah, ystäväni\", vastasi Sandoval, tukahduttaen huokauksen, \"te ette\nkäsitä ettekä voi käsittää, kuinka suloista minunlaiselleni kurjalle\nhenkipatolle on tieto, että on maailmassa olento, joka rakastaa häntä\nhänen itsensä tähden, ilman laskelmia ja sivuajatuksia.\"\n\n\"Hst!\" hillitsi Ruperto, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. \"Hst,\nystäväni: tuolta hän tulee!\"\n\n\n\n\nXII\n\nLuolassa\n\n\nRuperto ei ollut pettynyt. Sillä hetkellä saapui, hypähdellen kuin\nnuori kauris, herttaisin olento, mitä voisi toivoa nähdäkseen.\n\nHän oli korkeintaan kaksitoistavuotias, näppärä, heleähipiäinen ja\nnaurava lapsi. Hänen isot, mustat silmänsä, hänen rusohuulensa ja\nhelmenhohtavat hampaansa, hänen uhkeat mustat, kahtena paksuna\npalmikkona polven alapuolelle riippuvat hiuksensa, kummallinen,\npikemminkin miesmäinen kuin naisellinen puku, kaikki yhtyneenä antoi\nhänelle haaveellisen leiman, tehden hänestä ikäänkuin utumaisen,\nkuvailemattoman, melkeinpä enkelimäisen olennon, sillä niin hurmaava\noli hänen viehkeytensä, jota tehostivat raikas ja viaton hymy, suuret,\nsyvät ja haaveksivat silmät. Se kaikki oli ihastuttavana vastakohtana\nhäntä ympäröiviin puitteisiin, noihin karkeihin ja kammottaviin\nrosvonnaamoihin.\n\nHeti kun tyttönen näki kapteenin, välähti ilonsalama hänen silmissään,\nja yhdellä harppauksella hän oli päällikön sylissä, ja tämä puristi\nhäntä rakkaasti mahtavaa rintaansa vasten.\n\n\"Ah\", virkkoi hän suudellen tyttösen silkinhienoa tukkaa ja puhuen\näänellä, jota turhaan yritti miedontaa, \"tässä siis on vihdoinkin rakas\nGasellimme! Kauanpa sinä viivyttelitkin!\"\n\n\"Isä\", huudahti lapsi, vastaten hänen hyväilyihinsä suloisesti\nvärähtelevällä äänellä, \"minä en tiennyt tulostasi. Oli myöhäinen, ja\nkun en enää odottanut sinua tänään näkeväni, niin menin nukkumaan.\"\n\n\"Sitten, Nina\", vastasi hän laskien lapsen maahan ja suikaten hänelle\nviimeisen suukon, \"ei sinun tule kauemmin viipyä täällä. Minä olen\nsinut nähnyt, sinua syleillyt, ja minun onnentunteeni riittää huomiseen\nasti. Mene nukkumaan; minä en ole itsekäs. En tahdo, että menetät\nposkiesi ruusut!\"\n\n\"Oh\", virkkoi tyttönen, sirosti pudistaen kapinoivaa päätänsä, \"minua\nei enää nukuta. Minä voin vielä viipyä hetkisen isän luona.\"\n\nValkoinen Nylkijä katseli tätä ihmeellistä lasta yhä lisääntyvällä\nkummastuksella, kun tyttönen oli niin hupsutteleva, naurava ja\nherttainen ja näytti olevan niin rakastettu. Vanhus ei voinut selittää,\nmiten lapsi oli rosvojen keskuuteen joutunut, eikä hellyyttä, jota\npäällikkö häntä kohtaan osoitti.\n\n\"Te rakastatte suuresti tuota tyttöstä?\" sanoi hän vetäen lapsen\nlempeästi luokseen ja suudellen häntä otsaan.\n\nTämä katseli häntä suurilla, kummastuneilla silmillä, mutta\nosoittamatta pienintäkään pelkoa tai yrittämättä riuhtautua hänen\nhyväilystään.\n\n\"Tottapa minä häntä rakastan!\" vastasi rosvo. \"Tämä lapsi on meidän\npesämme ilo ja onni. Luuletteko siis\", lisäsi hän hiukan katkerasti,\n\"että me, vaikka olemmekin henkipattoja rosvoja, olemme tukahduttaneet\nkaikki jalot tunteet sydämissämme? Siinä erehdytte! Jaguari ja pantteri\nrakastavat pienokaisiaan, harmaakarhukin hellii omiaan. Olisimmeko me\nraaempia kuin nuo luomakunnan julmimpina pidetyt pedot? Niin, niin, me\nrakastamme valkoista Gaselliamme! Hän on meidän hyvä hengettäremme,\nmeidän suojeluspyhimyksemme. Niin kauan kuin hän viipyy joukossamme,\nmenestymme kaikessa, sillä häntä seuraa onni.\"\n\n\"Sitten, isä, sinä olet aina onnellinen\", huudahti lapsi hartaasti,\n\"sillä minä en sinua koskaan jätä!\"\n\n-- Ken voi vastata tulevaisuudesta? -- jupisi rosvo tukahtuneella\näänellä, ja murheen pilvi peitti hänen miehuulliset kasvonsa.\n\n\"Te olette onnellinen isä!\" sanoi Nylkijä syvään huoahtaen.\n\n\"Niin, eikö totta? Valkoinen Gaselli ei kuulu ainoastaan minulle, vaan\nmeille kaikille. Hän on meidän ottotyttäremme.\"\n\n\"Ah!\" äännähti Nylkijä mitään lisäämättä ja painaen surullisesti päänsä\nalas.\n\n\"Mene, lapsi, nukkumaan\", toisti Sandoval, \"yö lähenee!\"\n\nTyttönen poistui sitten, luotuaan jäähyväisiksi suloisen silmäyksen\nnäihin kolmeen mieheen, ja pian hän oli hävinnyt syvään sivukäytävään.\n\nPäällikkö seurasi häntä katseellaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa\nja kääntyi sitten vieraittensa puoleen, jotka hänen tapaansa olivat\njääneet tämän liikuttavan näytelmän tenhoon.\n\n\"Seuratkaa minua, señores\", sanoi hän heille; \"tulee myöhäinen, ja te\nkaipaatte tietysti ravintoa ja lepoa. Vieraanvaraisuus, jota voin\nteille tarjota, on keskinkertaista, mutta avomielistä ja sydämellistä.\"\n\nMolemmat miehet kumarsivat ja seurasivat käytävään. Sen kummallakin\npuolella oli kellarimaisia syvennyksiä, jotka olivat suljetut isoilla,\nuutimien tavoin seiniin kiinnitetyillä kaislamatoilla.\n\nAina jonkun välimatkan päässä oli ocote-puusta tehtyjä tuohuksia\nrautarenkaisiin pistettyinä, ja ne levittivät punervaa, savuavaa\nhohdetta, joka silti riitti valaisemaan tien.\n\nKäveltyään noin kymmenen minuuttia monia toisiaan leikkaavia ja\ntoisiinsa yhtyviä, oikeana sokkelona kierteleviä käytäviä, joiden\nsekavuudessa jokainen muu olisi ehdottomasti eksynyt, pysähtyi kapteeni\nerään luolakammion suulle, kohotti sitä sulkevaa uudinta ja viittasi\ntovereitaan astumaan sisään. Sandoval seurasi heitä ja pudotti maton\njälkeensä alas.\n\nKammio, johon kapteeni oli vieraansa saattanut, oli avara. Sen seinät\nolivat kyllin korkeat ja näkymättömistä aukoista tunkeutuva raikas ilma\nteki sen miellyttäväksi olopaikaksi. Väliseinät jakoivat sen useihin\nhuonemaisiin komeroihin.\n\nKultainen suitsutusastia, joka luultavasti oli varastettu jostakin\nkirkosta, oli ripustettuna holviin ja sisälsi tuoksuvan öljylampun,\njoka levitti kirkasta valoa luolaan.\n\nValitettavasti ei muu huonekalusto vastannut tätä arvokasta esinettä,\nvaan oli päinvastoin mitä yksinkertaisin. Siellä oli iso, mustasta\ntammesta karkeasti veistetty pöytä, kuusi jakkaraa ja -- ainoana\nmukavuuden tavoitteluna -- kaksi _butacaa_ eli takaluisulla\nselkänojalla varustettua nojatuolia. Seinät olivat koristellut hirvien\nja villilampaiden, bisonien ja assathain sarvilla, harmaakarhujen\nkynsillä ja muilla rosvopäällikön eräretkillään tappamien eläinten\nperuilla.\n\nAinoa, mikä kiinnitti huomiota, oli komea aseteline, johon oli kerätty\nkaikkia Amerikassa käytettyjä sotavälineitä peitsistä, nuolista ja\nheittokeihäistä miekkoihin, sapeleihin, kaksipiippuisiin pyssyihin ja\nratsastuspistooleihin asti.\n\nHuomasi, että rosvo oli antanut määräyksiä vieraittensa\nkestitsemiseksi, sillä pöydälle oli asetettu puukulhoja,\nkristallipikareita ja hopealautasia isojen punasavesta valmistettujen\nruukkujen viereen, joista toiset sisälsivät vettä, toiset\nmeksikolaisten mielijuomia mezcalia ja pulquea.\n\nJörön ja yrmeän näköisenä, kuten tavallista, valmistausi Karhu\npalvelemaan ruokailijoita.\n\n\"Pöytään, señores!\" kehoitti Sandoval juhlallisesti vieraitaan, ottaen\njakkaran, jolle istuutui.\n\nToiset noudattivat hänen esimerkkiään, jokainen veti veitsen tupestaan\nja yleinen tarmokas hyökkäys ruokain kimppuun aloitettiin oivallisella\nhirvipiirakalla.\n\nVieraiden ankara, pitkän paastopäivän kiihoittama nälkä kaipasi\nsellaista vahvistetta. Muuten täytyy meidän totuuden mukaisesti\nmyöntää, että rosvopäällikön keittiö oli hyvin varustettu ja että hän\nerinomaisesti hoiteli isännän tehtäviä.\n\nAterian ensimmäiset hetket kuluivat äänettömyydessä. Miehet\najattelivat vain syömistä. Mutta kun naukuvin nälkä oli tyydytetty ja\nanglo-amerikkalaisten preirieillä yleisesti käyttämään tapaan pantiin\npullo kiertämään, niin alussa vallinnut näennäinen jäykkyys laukesi\nyhtäkkiä ja jokainen ryhtyi aluksi juttelemaan lähimmän naapurinsa\nkanssa, kunnes äänet vähitellen kohosivat ja kaikki puhuivat yhdellä\nkertaa.\n\nTämän aterian aikana, joka uhkasi muuttua mässäykseksi, oli vain kaksi\nhenkilöä nauttinut viiniä kohtuullisesti, nimittäin Sandoval ja\nValkoinen Nylkijä.\n\nSamalla kun rosvopäällikkö kehoitteli kumppanejaan juomaan, oli hän\nitse huolellisesti pysytellyt selvänä ja kylmäverisenä. Hän tutki vähän\nlevottomasti miestä, jonka sattuma oli tuonut hänen vieraakseen. Nuo\nsynkät kasvot herättivät hänessä levottomuuden tunnetta, jota hän ei\nvoinut selittää. Kuitenkaan hän ei uskaltanut tehdä mitään kysymyksiä,\nkoska erämaan laki kieltää utelemasta pienintäkään seikkaa\nmuukalaiselta, jollei tämä itse halua tehdä itseään tunnetuksi.\n\nOnneksi Sandovalille, jonka levottomuus ja uteliaisuus kasvoivat joka\nsilmänräpäys, oli Ruperto yhtä halukas selvittämään preirieille\ntulonsa tarkoitusta. Niinpä teksasilainen hetkellä, jolloin\nyksityiskeskustelut, äänekkäimmilleen innoittuen, olivat käyneet\nyleisluontoisiksi ja jokainen näkyi kilpailevan toisten kanssa siitä,\nkuka kirkuisi kuuluvimmin, löi tikarinsa varrella useita kertoja\nvoimakkaasti pöytään vaatiakseen hiljaisuutta.\n\nHuudot vaikenivat heti, ja kaikki kääntyivät häntä kohti.\n\n\"Mitä tahdotte, Ruperto?\" kysyi häneltä Sandoval.\n\n\"Mitäkö minä tahdon!\" vastasi tämä, jonka kieli sopersi monien ja\nrunsaiden kulausten vaikutuksesta. \"Minä pyydän puheenvuoroa.\"\n\n\"Hiljaa!\" komensi kapteeni jyrisevällä äänellä. \"No, puhukaa, Ruperto!\nKukaan ei teitä keskeytä, vaikka haastaisitte päivännousuun asti.\"\n\n\"En minä, hitto vieköön\", sanoi teksasilainen nauraen, \"tahdo niin\nkauan käyttää väärin teidän kärsivällisyyttänne!\"\n\n\"Menetelkää niinkuin haluatte, toveri. Te olette minun vieraani ja\nsitäpaitsi vanha tuttava, ja se antaa teille oikeuden tehdä täällä mitä\nikinä haluatte.\"\n\n\"Kiitos kohteliaisuudestanne, kapteeni! Minun täytyy ensiksikin omassa\nja seuralaisteni nimessä lausua vilpittömät kiitoksemme teidän\nverrattomasta vieraanvaraisuudestanne.\"\n\n\"Ei, siitä ei kannata puhua!\" virkkoi päällikkö välinpitämättömästi.\n\n\"Kannattaapa toki, _caramba!_ Ei tapaa joka päivä erämaassa niin\noivallisesti katettua pöytää kuin teidän. Täytyisi olla kiittämätön\nkuin munkki, jollei sitä tunnustaisi.\"\n\n\"Hehe\", huomautti kapteeni nauraen, \"ettekö minulle sanonut, kun teidät\ntänä iltana tapasin, että munkki Antonio oli teidät lähettänyt?\"\n\n\"Sanoin kyllä.\"\n\n\"Kelpo munkki!\" naurahti Sandoval. \"Hän tuo mieleeni pastori John\nZimmersin, protestanttisen papin, joka muutama vuosi sitten hirtettiin\nBaton-Rougessa kaksiavioisuudesta. Hän oli hyvin pyhä mies. Muistan,\nkuinka hän hirsipuun juurella piti väkijoukolle kohottavan saarnan,\njoka herutti kyyneleet useimpien kuulijain silmistä. Mutta palatkaamme\nfray Antonioon. Toivon, ettei hänelle ole sattunut mitään onnettomuutta\nja että hän on täysin terveenä.\"\n\n\"Hänet jättäessäni hän oli terve kuin pukki. Siitä huolimatta saattaa\nhän nyt olla vaarallisesti sairas, kenties kuollutkin.\"\n\n\"_Rayo de Dios!_ Te saatatte minut levottomaksi, toveri.\nSelittäkäähän.\"\n\n\"Se on hyvin yksinkertaista. Meksikon alati uudistuviin kiskomisiin\nväsyneenä on Teksas noussut kapinaan vapauttaakseen itsensä.\"\n\n\"Niin, sen tiedän.\"\n\n\"Tiedätte varmaan myöskin, että kaikki valiosielut ovat järjestyneet\nriippumattomuuden lipun alle. On selvää, että fray Antonio on kerännyt\njoukko-osaston ja asettunut kapinallisten palvelukseen.\"\n\n\"Varsin nerokasta\", myönsi kapteeni hymyillen.\n\n\"Eikö olekin? Oh, fray Antonio on taitava poliitikko!\"\n\n\"Niin, niin! Siihen määrin, että hän kapinan alussa usein ei itsekään\ntiennyt, mille puolelle kuului.\"\n\n\"Mitäpä sille mahtaa!\" huudahti Ruperto välinpitämättömästi. \"Yleisessä\nmyllerryksessä on niin vaikea pysyä ilmansuunnista selvillä! Mutta nyt\non asia toisin.\"\n\n\"Hän on siis vakiintunut?\"\n\n\"Täydellisesti. Hän on mukana vapausarmeijassa. No niin, juuri\nlähtöpäivänäni marssivat kapinalliset meksikolaisia joukkoja vastaan,\nryhtyäkseen taisteluun. Senvuoksi minä sanoin teille olevan\nmahdollista, että fray Antonio on vakavasti sairaana tai kenties\nkuollutkin.\"\n\n\"Toivon, ettei niin onnettomasti ole käynyt.\"\n\n\"Niin minäkin. Muutamaa minuuttia ennen retkelle lähtöään fray Antonio,\njoka näkyy olevan kovin kiintynyt seurassani olevaan haavoitettuun\ncaballeroon eikä halunnut jättää häntä yksin ja avuttomana\nmeksikolaisten käsiin, jos niin hullusti kävisi, että vapausarmeija\nlyötäisiin, määräsi minut saattamaan hänet teidän luoksenne, ollen\nvarma siitä, että te kaikin tavoin huolehtisitte hänen ystävästään ja\nvanhan tuttavuutenne perusteella ottaisitte hänet hyvin vastaan.\"\n\n\"Hän oli oikeassa luottaessaan minuun, enkä minä sitä luottamusta petä.\nCaballero\", lisäsi hän kääntyen vanhuksen puoleen, joka koko tämän\nkeskustelun aikana oli pysynyt kylmänä ja tyynenä, \"te tunnette meidät\nnyt, te tiedätte, että olemme rosvoja! Me tarjoamme teille erämaan\nvieraanvaraisuutta, avomielistä ja kaikkia kohtaan rajatonta ja\nsuojelevaa vieraanvaraisuutta, ja me tarjoamme sitä teille kysymättä,\nkuka olette tai mitä olette tehnyt, ennenkuin astuitte meidän\nalueellemme.\"\n\n\"Millä ehdolla te minulle kaikki nämä edut suotte?\" kysyi vanhus,\nkumartaen kylmän kohteliaasti rosvopäällikölle.\n\n\"Emme pane mitään ehtoja, señor\", vastasi tämä. \"Me emme vaadi mitään,\nemme edes kysy nimeänne! Me itse olemme pannaan julistettuja\nhenkipattoja. Jokaisella pannaan julistetulla, olkootpa ne vaikutteet,\njotka hänet tänne tuovat, mitkä tahansa, on oikeus istuutua lietemme\nääreen. Ja nyt\", lisäsi hän, ottaen pullon ja kaataen itselleen\ntäpötäyden lasillisen, \"juon teidän onneksenne ja lausun teidät\ntervetulleeksi luoksemme, señor! Kilistäkäähän kanssani!\"\n\n\"Hetkinen, caballero! Ennenkuin vastaan maljaanne, haluaisin puhua\nteille pari sanaa, jos suvaitsette.\"\n\n\"Me kuuntelemme, señor.\"\n\nVanhus nousi, suoristi kookkaan vartalonsa ja loi ääneti huolestuneen\nja tenhoavan katseen läsnäoleviin.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi seurassa. Suuren levottomuuden vallassa\nodottivat kaikki kärsimättömästi Nylkijän puhetta.\n\nVihdoin hän sen aloitti, samalla kun hänen siihen asti kylmät ja jäykät\nkasvonsa saivat niin lempeän leiman, ettei sitä olisi hänestä uskonut.\n\n\"Señores\", virkkoi hän, \"teidän avomielisyytenne herättää minussa\nvastakaikua. Teidän puoleltanne osakseni tullut jalomielisyys ja\nsuurenmoinen vastaanotto pakottaa minut esittäytymään. Kun tulee\npyytämään teidänlaistenne miesten tukea, ei saa heiltä mitään salata.\nNiin, minä olen pannaanjulistettu, minä olen henkipatto! Mutta olen\nsitä omasta tahdostani! Minä voisin huomenna, jos niin haluaisin,\npalata yhteiskunnan helmaan, sillä se ei ole minua koskaan hylännyt.\nMinä en tässä tee vihjauksia, en sovelluta sanojani mihinkään\nerikoiseen. Minä jään erämaahan täyttääkseni velvollisuuden, jonka olen\nitselleni määrännyt. Minua elähdyttää kosto, leppymätön kostonhimo,\njota ei mikään voi täydellisesti tyydyttää, ei edes viimeisen\nviholliseni kuolema! Se kosto on mieletön unelma, kauhea painajainen,\njota minä ajan takaa enkä koskaan lakkaa ajamasta takaa, kunnes vihdoin\nhetkellä, jona vedän viimeisen henkäykseni, kuolen kaihomielin\nvalittaen sitä, että en ole kylliksi kostanut. Tämä on elämäni\ntarkoitus, syy, miksi olen hylännyt sivistyneiden ihmisten seuran\nelääkseni metsänpetojen tavalla. Kosto! Nyt te tiedätte, kuka olen. Kun\nolen sanonut teille nimeni, tunnette minut täydellisesti.\"\n\nHaavoitetun ääni, joka alussa oli ollut tyyni ja matala, oli kohonnut\nniiden sisäisten intohimojen tasalle, jotka häntä kiihoittivat, ja\nmuuttunut värähteleväksi ja tempovaksi. Läsnäolijat, joihin nämä\nintohimoiset sanat väkisinkin tehosivat, kuuntelivat huohottavin\nrinnoin ja ikäänkuin riippuen tuon omituisen miehen huulilla, joka\npaljastaessaan elämänsä salaisuuden oli järkytellyt heidän sydämiään ja\npannut tuskallisesti värähtelemään sen ainoan herkän kielen, joka\nsiellä vielä oli. Sillä heilläkään ei ollut muuta kuin yksi päämäärä,\nyksi ainoa halu, kosto yhteiskunnalle, joka oli heidät hylännyt kuin\nsaastaisen vaahdon.\n\nNämä miehet kykenivät ymmärtämään tuota voimakasta ja kostonhimoista\nluonnetta, ihailemaan, jopa kadehtimaankin sitä, sillä se oli\ntäydellisempi ja kovemmaksi karaistu kuin heidän omansa.\n\nKun Nylkijä oli lakannut puhumasta, nousivat kaikki kuin yhteisestä\nsopimuksesta, ja nojaten vapisevilla käsillään pöytään he kumartuivat\nhänen puoleensa, odottaen kuumeisen levottomasti hänen nimensä\nilmoittamista.\n\nMutta omituisen mielenliikutuksen vallassa näkyi vieras unohtaneen,\nmitä hänen ympärillään tapahtui, eikä enää muistavan, mitä oli sanonut\ntai missä oli. Hänen päänsä oli nuokahtanut rintaa vasten, hän piteli\noikealla kädellään otsaansa, hän tuijotti maahan ja koetti turhaan\nhillitä katkerain muistojen tulvaa -- tyrehdyttää alati tihkuvaa\nhaavaa, jonka hän innostuksen hetkellä oli varomattomasti verestänyt.\n\nSandoval katseli häntä hetkisen surumielisin ja säälivin ilmein ja\nlaski sitten kätensä hänen olalleen.\n\nTästä kosketuksesta havahtui vanhus äkkiä jokapäiväisten tunteitten\nmaailmaan, suoristausi kuin sähköiskusta ja loi harhailevan katseen\nympärilleen.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän käheällä äänellä.\n\n\"Sanoa teille nimenne\", vastasi rosvopäällikkö hitaasti.\n\n\"Ah, te siis tiedätte sen?\" virkkoi muukalainen.\n\n\"Kymmenen minuuttia sitten en sitä vielä tiennyt.\"\n\n\"Ja nyt...?\"\n\n\"Nyt olen sen arvannut.\"\n\nIvallinen hymy värähti vanhuksen kalpeille huulille.\n\n\"Niinkö luulette?\" kysyi hän.\n\n\"Olen siitä varmakin. Erämaassa ei ole kahta teidänlaistanne miestä. Te\nolette itse paholainen, jos ette ole Valkoinen Nylkijä.\"\n\nTämän nimen vaikutuksesta tuntui sähköiskun tapainen väristys kuulijain\njäsenissä. Vanhus kohotti ylpeästi päänsä.\n\n\"Niin\", sanoi hän lyhyeen, \"minä olen Valkoinen Nylkijä!\"\n\nTämän pitkän keskustelun aikana oli lukuisia rosvoja joko\ntoimettomuudesta tai uteliaisuudesta vähitellen astunut ruokasaliin.\nKuullessaan tuon nimen, jota he niin kauan olivat tottuneet ihailemaan,\nvihdoinkin nähdessään tuon miehen, joka herätti heissä salaista pelkoa,\npäästivät he raikuvan eläköönhuudon, jota luolan kimeät kaiut\ntoistelivat loppumattomiin ja joka tärisytti holvia kuin maanjäristys.\n\nValkoinen Nylkijä viittasi vaikenemaan.\n\n\"Señores\", virkkoi hän, \"minä olen hyvin kiitollinen niistä\nystävyydenosoituksista, joiden kohteeksi olen joutunut. Tähän asti olin\nkieltäytynyt kaikista liitoista, olin itsepintaisesti tahtonut elää\nyksinäni ja muiden avutta panna toimeen hävitystyön, jolla olen\npyhittäytynyt. Mutta sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut, minun\ntäytyy rikkoa itselleni antamani lupaus. Ken ottaa vastaan, hänen on\nmyös annettava! Tästä lähin kuulun teikäläisiin, jos katsotte minut\njoukkoonne kelvolliseksi.\"\n\nTämän ehdotuksen kuullessaan kajahduttivat rosvot uusia eläköön- ja\nriemuhuutoja, remuten kuin hullut.\n\nSandoval rypisti kulmiaan. Hän käsitti epävarman valtansa uhatuksi.\nMutta liian viisaana ja ovelana salliakseen kenenkään aavistaa salaista\npelkoa, joka hänen mieltänsä vapisutti, päätti hän väistää vaaran ja\nmestariotteella siepata takaisin määräämisvallan, jonka vaistomaisesti\ntunsi luisuvan käsistään. Hän kohotti lasiaan.\n\n\"_Muchachos_\", huudahti hän värähtävällä äänellä, \"minä juon Valkoisen\nNylkijän maljan!\"\n\n\"Valkoisen Nylkijän malja!\" säestivät kaikki rosvot innoissaan.\n\nSandoval odotti, kunnes ensimmäinen riemastus oli asettunut. Itse\nkiihoittaen toisten innostusta, hän pyysi sitten äänettömyyttä, kun\nhurmaus oli ehtinyt huippukohtaansa.\n\nMuutaman minuutin ajan olivat hänen ponnistuksensa turhat. Päät\nalkoivat kuumentua runsaista ja alituisista kulauksista mezcalia,\npulquea ja Katalonian puhdistettua. Vähitellen sentään tyyntyivät\nhuudot niinkuin meren mylvinä myrskyn tauottua, eikä enää kuultu muuta\nkuin korvaan kuiskailtujen sanojen epämääräistä suhinaa. Sandoval\nriensi käyttämään hyväkseen tätä ohimenevää hiljaisuuden hetkeä ja\nalkoi haastaa.\n\n\"Señores\", sanoi hän, \"minulla on teille tehtävänä ehdotus, joka\nluullakseni teitä miellyttää.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa!\" huusivat rosvot.\n\n\"Meidän yhdistyksemme\", jatkoi Sandoval, \"on perustettu sen jäsenten\nmitä täydellisimmän yhtäläisyyden pohjalla, ja he valitsevat\npäällikökseen miehen, joka heistä on siihen toimeen otollisin.\"\n\n\"Niin\", huusivat toiset.\n\n\"Eläköön Sandoval!\" ehättivät jotkut.\n\n\"Sallikaa hänen puhua, älkää häntä keskeyttäkö!\" kirkui enemmistö.\n\nHuolimattomasti nojaten pöytää vasten, seurasi Sandoval näennäisesti\nvälinpitämättömänä näitä erilaisia mielenosoituksia, vaikka häntä\nvaivasikin kova levottomuus ja sydän sykki niin, että oli rinnan\npuhkaista. Hän tunsi tilanteen ja pelasi ovelaa peliä, sillä hän oli\nkunnianhimoisille ihmisille ominaisella, pettämättömällä silmällä\nlaskenut kaikki mahdollisuudet myötä ja vastaan. Vain lujalla\ntahdonvoimallaan hänen olikin onnistunut painaa kasvoihinsa marmorin\njäykkyys, jonka alta ei saattanut aavistaa hänen sisäisesti kärsimäänsä\nlevottomuutta ja tuskaa.\n\nKun äänettömyys oli melkein palautettu ja saattoi odottaa tulevansa\nkuulluksi, jatkoi hän lujalla äänellä:\n\n\"Te olette kunnioittaneet minua nimittämällä minut päälliköksenne, ja\nsen luottamuksen arvoiseksi olen luullakseni tähän asti osoittautunut.\"\n\nHän pysähtyi ikäänkuin odottaakseen vastausta. Hyväksymisen sorina\nhiveli hiljaa hänen korviaan.\n\n\"Mihin hän tähtää?\" mörähti Karhu jurosti.\n\n\"Sen saatte kohta tietää\", vastasi Sandoval, joka oli kuullut\nkysymyksen. Ja hän jatkoi: \"Yhteishyvän nimessä pidän velvollisuutenani\ntänään palauttaa valtuudet, jotka olette minulle uskoneet. Teillä on\ntällä hetkellä keskuudessanne mies, joka kykenee teitä johtamaan\nparemmin kuin minä, -- mies, jonka pelkkä nimikin panee vihollistemme\nsydämet pelosta vavahtelemaan. Sanalla sanoen, minä esitän teille\neronpyyntöni, ehdottaen, että vielä tässä istunnossa valitsette minun\npaikalleni Valkoisen Nylkijän päälliköksenne!\"\n\nVasta nyt näki Sandoval todella, mitä hänen toverinsa hänestä\najattelivat. Kahdestasadasta rosvosta, jotka sillä hetkellä olivat\nruokailusaliin kerääntyneinä, julistausi noin kaksi kolmannesta heti\nhänen kannattajikseen, kieltäytyen myöntämästä eroa, jota hän\nnäennäisesti niin epäitsekkään alistuvasti anoi. Puolet toisesta\nkolmanneksesta ei osoittanut mitään hyväksymisen eikä paheksumisen\nmerkkejä. Vain kolme- tai neljäkymmentä miestä koko rosvojoukosta otti\nehdotuksen riemuhuudoin vastaan.\n\nMutta niinkuin melkein aina tapahtuu tällaisissa tilanteissa, olisivat\nnuo kolme-, neljäkymmentä henkilöä huudoillaan ja ulvonnallaan pian\nvetäneet toiset mukaansa ja luultavasti päässeet melkoiseen\nenemmistöön, jollei Valkoinen Nylkijä itse olisi katsonut sopivaksi\ntulla väliin.\n\nVanha seikkailija ei suinkaan kärkkynyt häpeällistä kunniaa tulla tämän\nrikollislauman päälliköksi, jota hän sydämensä pohjasta halveksi ja\njonka toveruuteen vain olosuhteet pakottivat hänet alentumaan.\nPäinvastoin hän oli päättänyt livistää heidän seurastaan, heti kun\nhänen haavansa olivat parantuneet umpeen ja hän kykeni jatkamaan\nharhailevaa elämäänsä. Niinpä hän hetkellä, jolloin huudot ja\nvoimasanat risteilivät ilmassa yhä uhkaavampina, jolloin muutamat\nrosvot väitöstensä tehostamiseksi jo alkoivat tarttua puukkoihinsa ja\npistooleihinsa ja kauhea kahakka oli puhkeamassa näiden miesten\nvälillä, joilla ei ollut mitään moraalia ja joita ei mikään\nkunniantunto tai kiintymys pidättänyt, nousi ja ottaen itselleen\npuheenvuoron näiden mielettömäin kirkumisten keskellä vastusti\ntarmokkaasti Sandovalin tekemää ehdotusta, koska hän, Valkoinen\nNylkijä, ei tavoitellut muuta kunniaa kuin taistella heidän vieressään\nja jakaa vaarat heidän kanssaan, varsinkin kun tunsi itsensä\nkykenemättömäksi heitä johtamaan.\n\nNäin tarmokkaan kieltäytymisen edestä täytyi kaiken vastustuksen\nväistyä. Ja niin kävikin. Nousi päinvastainen virtaus, ja rosvot\nrukoilivat Sandovalia edelleenkin olemaan heidän päällikkönään,\nvakuuttaen hänelle uskollisuuttaan. Annettuaan heidän kauan rukoilla,\njotta voisi vakuuttautua heidän käytöksensä vilpittömyydestä, taipui\nSandoval lopuksi, suostuen pitämään käsissään vallan, jonka\nmenettämistä hän vastikään oli sydämessään hyvin pelännyt.\n\nRauha palautui nyt kuin lumouksesta, ja sillä välin kun rosvot joivat\nvirtanaan mezcalia juhliakseen asian onnellista päätöstä, saattoi\nkapteeni vieraansa eristettyyn luolakammioon, jossa nämä vihdoinkin\nvoivat laskeutua levolle.\n\nSandoval, joka syystä tai aiheettomasti oli hetkiseksi luullut\nvaltaansa Valkoisen Nylkijän taholta uhatuksi, säilytti kuitenkin\nmielessään kaunaa häntä kohtaan ja vannoi sydämessään ensi\ntilaisuudessa hänelle kostavansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJakso päättyy seikkailuromaaniin \"Uskollinen Sydän.\"\n\n\n\n"]