Tarinoita lääkärien elämästä
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Novellikokoelma sisältää lääkäriaiheisia kertomuksia ja jännittäviä seikkailuja. Tarinat valottavat lääketieteen haasteita, kirurgien työtä ja eettisiä valintoja 1800-luvun lopun Englannissa ja kaukaisemmissa kohteissa.
A. Conan Doylen 'Tarinoita lääkärien elämästä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1868. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
TARINOITA LÄÄKÄRIEN ELÄMÄSTÄ
Kirj.
A. Conan Doyle
Englanninkielestä suomentanut
Väinö Nyman
A. Conan Doylen kootut kertomukset V
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1926.
SISÄLLYS:
Seikkailuja:
Bimbashi Joycen ensiesiintyminen Gaster Fellin lääkäri Lainattuja kohtauksia Mies Arkangelista Suuri Brown-Pericordin moottori Sinetöity huone
Lääkärien muistelmia:
Fysiologin vaimo Aikojen taakse Hänen ensimmäinen leikkauksensa Kolmas sukupolvi Vaikea yö Lääkärintodistus Kirurgi kertoo Hoylandin lääkärit Crabben praktiikka
SEIKKAILUJA
BIMBASHI JOYCEN ENSIESIINTYMINEN
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin mahdismin vuoksi, joka oli vyöryttänyt sellaisen tulvan suurista järvistä ja Darfurista Egyptin rajoille saakka, oli noussut korkeimmilleen ja vihdoin alkanut, kuten muutamat toivoivat, näyttää laskemisen merkkejä. Se olikin ollut aivan alunpitäen hirvittävä, koska se heti oli niellyt Hicksin armeijan, lakaissut tieltään Gordonin ja Kartumin, vyörynyt joelle peräytyvän englantilaisen armeijan taakse ja vihdoin pärskäyttänyt ryösteleviä osastoja kauas pohjoiseen Assouaniin asti. Sitten se löysi itselleen toisia uomia idästä ja lännestä Keski-Afrikkaan ja Abessiniaan, palaten takaisin melkein Egyptin vieritse. Sen jälkeen seurasi kymmenen vuoden pituinen tyven, minä aikana rajaseudun linnueet katselivat Dongolan kaukaisia sinisiä kukkuloita. Niitä verhoavan sinipunaisen udun takana oli verinen ja kauhistuttava maa. Silloin tällöin lähti joku seikkailija etelään noita utuisia vuoria kohti kautsukista ja norsunluusta kuulemiensa juttujen houkuttelemana, mutta ei kukaan heistä palannut milloinkaan takaisin. Kerran eräs silvottu egyptiläinen ja toisen kerran muuan kreikkalainen nainen saapuivat rajalla vartioivien joukkojen luo mielettöminä janosta ja pelosta. He olivat ainoat tuosta synkästä maasta saapuneet tiedoittajat. Joskus muutti auringonlasku kaukaisen udun tulipunaiseksi tuhoa ennustavaksi pilvirykelmäksi, josta tummat vuoret kohosivat kuin saaret verimerestä. Se näytti eteläisellä taivaalla leijailevalta julmalta tunnuskuvalta, kun sitä katseltiin Wady Halfan vieressä sijaitsevien kukkuloiden linnakkeista.
Kymmenen vuotta hekumallista elämää Kartumissa ja kymmenen vuotta hiljaista työtä Kairossa, sitten oli kaikki niin valmista, että sivistyskin saattoi lähteä vaeltamaan etelään kerran vielä, ja se matkusti tapansa mukaan aseistetussa junassa. Niin, kaikki oli valmiina viimeisen kuormakameelin viimeistä kuormasatulaa myöten, eikä kuitenkaan kenelläkään ollut vihiä siitä, koska perustuslaittomilla hallituksillakin on omat hyvät puolensa. Muuan suuri järjestäjä oli väitellyt, suunnitellut ja imarrellut, ja eräs kuuluisa soturi oli järjestänyt ja suunnitellut ja pakottanut piasterit puntien palvelukseen. Ja sitten eräänä iltana nämä molemmat hallitsevat aivot tapasivat toisensa ja löivät kättä, minkä jälkeen soturi katosi jonnekin toimittamaan omia asioitaan. Ja juuri näihin samoihin aikoihin Bimbashi Hilary Joyce, Royal Mallow-muskettisoturien takaamana ja väliaikaisesti kiinnitettynä yhdeksänteen sudanilaiseen rykmenttiin, ilmestyi ensi kerran Kairoon.
Napoleon oli sanonut ja Hilary Joyce oli sen todennut, että kuuluisaksi voidaan tulla vain Idässä. Ja siellä hän nyt olikin neljine pienine matkalaukkuineen, wilkinsonilaisine miekkoineen, bondilaisine hitaasti toimivine pistooleineen ja Greenin kirjoittamine arabian kielen oppikirjoineen. Kun alku oli onnekas ja kun nuoruuden veri virtasi vielä kuumana hänen suonissaan, näytti kaikki hyvin helpolta. Hän pelkäsi kyllä hieman kenraalia kuultuaan nuorilta upseereilta juttuja hänen ankaruudestaan, mutta toivoi kuitenkin saavuttavansa parhaan tuloksen säädyllisyydellään ja kohteliaisuudellaan. Jätettyään tavaransa Shepheardin hotelliin hän ilmoittautui päämajassa.
Siellä otti hänet vastaan tietotoimiston päällikkö, sillä komentava kenraali oli vielä poissa noilla asioilla, joita hänen oli ollut pakko lähteä toimittamaan. Hilary Joyce huomasi joutuneensa erään lyhyen ja paksun upseerin seuraan, jonka ystävällinen ääni ja rauhallinen kasvojenilme piilottivat hyvin terävän ja tarmokkaan luonteen. Tuolla tyynellä hymyllään ja vilpittömällä käytöksellään hän oli pettänyt ja voittanut viekkaudessa viekkaimmatkin itämaalaiset. Hän katseli nyt savuke sormiensa välissä tulokasta.
"Kuulin teidän saapuneen. Olen pahoillani, ettei kenraali ole täällä puhuttelemassa teitä. Hän on näet matkustanut rintamalle."
"Rykmenttini on Wady Halfassa. Otaksun, sir, että minun täytyy ilmoittautua sinne heti?"
"Ei, minun käskettiin antaa teille määräyksenne." Hän vei upseerin seinään naulatun kartan luo ja viittasi savukkeensa päällä. "Tehän näette tämän paikan. Se on Kurkurin keidas, muuan pieni ja ehkäpä hieman liiankin rauhallinen paikka, pelkään, mutta sen ilma on ainakin hyvin terveellistä. Teidän pitää matkustaa sinne niin pian kuin suinkin. Sinne on sijoitettu yksi komppania yhdeksännestä rykmentistä ja puoli eskadroonaa ratsuväkeä. Teistä tulee noiden joukkojen päällikkö."
Hilary Joyce katsoi nimeä, joka oli painettu parin mustan viivan leikkauskohtaan, näkemättä kartassa monen neliötuuman alalla sen ympärillä ainoatakaan muuta pistettä.
"Kyläkö, sir?"
"Ei, vaan lähde, jonka vesi, luulen, on melko huonoa, mutta totutte kyllä pian natriumiin. Paikka on hyvin tärkeä, koska se sijaitsee parin karavaanitien risteyksessä. Kaikki tiet on luonnollisesti suljettu nyt, mutta me emme lainkaan tiedä, mitä niitä pitkin voi saapua."
"Oletan, että joukot on sijoitettu sinne estämään ryöstöjä?"
"No niin, näin meidän kesken sanottuna, siellä ei totta tosiaan ole mitään ryöstettävää. Teidän on siellä pidettävä silmällä sanansaattajia, joiden kaikkien on pakko poiketa noille lähteille. Te olette luonnollisesti vasta saapunut tänne, mutta te ymmärrätte ehkä jo sen verran tämän maan asioita tietääksenne, että täällä on olemassa paljon tyytymättömyyttä ja että kaliifi luultavasti koettaa päästä yhteyteen liittolaistensa kanssa. Koska Senoussikin asuu siellä päin" – hän viittasi savukkeellaan länttä kohti – "voi kaliifi lähettää viestin hänelle sitä tietä. Teidän velvollisuutenne on kaikissa tapauksissa vangita jokainen asemapaikkanne kautta kulkeva henkilö ja ottaa tavalla tai toisella selvää hänen tehtävästään, ennenkuin päästätte hänet menemään. Oletan, ettette vielä osaa puhua arabian kieltä?"
"Opettelen sitä parhaillaan, sir."
"No niin, teillä on siellä tarpeeksi aikaa sen opiskelemiseen. Ja saatte apulaiseksenne jonkun alkuasukasupseerin, Alin tahi jonkun toisen, joka puhuu englannin kieltä ja voi toimia tulkkinanne. No niin, hyvästi nyt; ilmoitan päällikölle, että olette ilmoittautunut palvelukseen. Matkustakaa nyt asemapaikkaanne niin pian kuin suinkin."
Junassa Balianiin, postihöyrylaivassa Assouaniin ja sitten parin päivän matka kameelin selässä Libyan erämaan poikki ababdehiläisen oppaan johdolla, kolmen kuormakameelin hidastuttaessa kulkua oman toivottoman vauhtinsa mukaiseksi. Mutta taival katkeaa kuitenkin kahden ja puolen englannin peninkulman vauhdillakin, kun vain matkalle lähdetään aina ajoissa, ja vihdoinkin kolmantena iltana sai Hilary Joyce katsella Jebel Kurkur-nimisen kukkulan mustuneilta kuonarinteiltä erästä kaukaista palmulehtoa. Hänestä näytti tuo viileä, armottoman, mustuneen ja keltaisen erämaan keskellä sijaitseva viheriä täplä tällä haavaa ihanimmalta paikalta, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tuntia myöhemmin hän oli ratsastanut pieneen leiriin, vahti oli tullut esille tervehtimään häntä, hänen alkuasukasupseerinsa oli puhutellut häntä sujuvalla englannin kielellä ja niin hän oli asianmukaisesti astunut virkaansa.
Paikka ei näyttänyt lainkaan virkistävältä pitkää oleskelua varten. Siellä oli yksi ainoa laaja maljakon muotoinen ruohoinen syvennys, jonka rinteet viettivät kolmeen ruskeaa ja suolalta maistuvaa vettä täynnä olevaan kuoppaan. Palmulehdossa oli muitakin puita, jotka olivat kyllä kauniita katsella, mutta toivottomuutta herättäviä sen vuoksi, että luonto on sijoittanut vähimmän varjoisat puunsa juuri niihin paikkoihin, joissa varjoa enimmän tarvitaan. Yksinäinen laajalle oksiaan levittelevä akasia koetti tehdä jotakin tasapainon pysyttämiseksi. Siellä Hilary Joyce uinaili helteessä ja tarkasti viileämpinä vuorokauden hetkinä hartiakkaita kapealanteisia sudanilaisiaan, heidän iloisia mustia kasvojaan ja naurettavan pieniä liikkiöpiirakkamaisia muonalakkejaan. Joyce oli mestarillinen harjoittaja eivätkä mustat pitäneet mistään hommasta niin paljon kuin siitä, minkävuoksi Bimbashista tuli pian heidän suuri suosikkinsa. Mutta toinen päivä oli aivan toisen kaltainen. Ilma, näköala, työ ja ruoka – kaikki oli aina samaa. Hänestä tuntui jo kolmen viikon kuluttua siltä kuin hän olisi oleskellut täällä lukemattomia vuosia. Mutta sitten tapahtui vihdoinkin jotakin, mikä keskeytti yksitoikkoisuuden.
Eräänä iltana ratsasti Hilary auringon laskiessa hitaasti vanhaa karavaanitietä pitkin keitaasta poispäin. Tämä kapea kivilohkareitten välitse kiemurteleva ja kumpuja kiertelevä polku kiinnosti häntä, sillä hän muisti, kuinka se kartalla oli jatkunut jatkumistaan, ulottuen kauas Afrikan tuntemattomaan sydämeen. Lukemattomien kameelien lukemattomat kaviot olivat monen vuosisadan kuluessa polkeneet sen sileäksi, niin että se vieläkin käyttämättömänä ja hylättynä kiemurteli eteenpäin, tämä kummallisin teistä, jalan levyisenä ja ehkä parintuhannen englannin peninkulman pituisena. Joyce arvaili ratsastaessaan, kuinka pitkälti aikaa siitä oli jo mahtanut kuluakaan, viime matkustajan saapumisesta sitä pitkin etelästä päin, kun hän katseensa kohottaessaan näki miehen tulevan vastaansa.
Hetkisen Joyce luuli tulijaa joksikin omaksi miehekseen, mutta toinen silmäys ilmaisi hänelle, ettei asian laita voinut olla niin. Vieras oli vaatettanut itsensä arabialaisten liehuvaan pukuun eikä sotilaan vartalonmukaiseen khakitakkiin. Hän oli melko pitkä, ja korkea turbaani sai hänet näyttämään aivan jättiläismäiseltä. Hän käveli nopeasti pystyssä päin ja ryhdikkäästi kuin ainakin mies, joka ei tunne pelkoa. Kuka hän mahtoi olla, tämä uhkaava tuolta tuntemattomasta maailmasta saapuva jättiläinen? Ehkä jonkun hurjan keihäsmiesjoukon edelläkävijä. Ja mistä saakka hän oli kävellyt? Ensimmäinen lähde oli enemmän kuin sadan englannin peninkulman päässä saman polun varrella. Missään tapauksessa ei Kurkurin etuvartiolla ollut varaa ottaa vastaan satunnaisia vieraita. Hilary Joyce pyöräytti äkkiä hevosensa ympäri, ajoi neliä leiriin ja hälyytti miehet. Sitten hän lähti jälleen tiedustelemaan johtaen pariakymmentä ratsumiestä.
Mies lähestyi tyynesti, huolimatta näistä vihollismielisistä valmisteluista. Hän epäröi vain hetkisen huomatessaan ratsastajat, mutta koska pako ei voinut tulla kysymykseenkään, hän lähestyi sellaisen miehen tapaan, joka on päättänyt suoriutua asiasta niin hyvin kuin suinkin. Hän ei vastustellut eikä puhunut mitään, kun pari ratsumiestä tarttui hänen olkapäihinsä, käveli vain tyynesti heidän hevostensa välissä leiriin. Hetkistä myöhemmin saapuivat tiedustelemaan lähetetyt miehetkin takaisin. Ei missään ollut näkynyt merkkiäkään dervisheistä. Mies oli tullut yksinään. Mainio juoksijakameeli oli löydetty kuolleena lyhyen matkan päästä tieltä, ja niin paljastui vieraan saapumiseen liittyvä salaperäisyys. Mutta miksi, mistä ja minne olivat sellaisia kysymyksiä, joihin innokkaan upseerin oli hankittava vastaukset.
Hilary Joyce oli pettynyt, koska lähiseudulla ei ollut näkynyt merkkiäkään dervisheistä. Jos hän olisi saanut taistella pienenkään taistelun omaan laskuunsa, olisi se ollut suurenmoinen alku hänen uralleen egyptiläisessä armeijassa. Mutta vaikka asian laita olikin näin, oli hänellä nytkin harvinainen tilaisuus vaikuttaa viranomaisiin. Hän halusi mielellään näyttää kykyään tietotoimiston päällikölle ja vielä mieluummin ankaralle komentajalle, joka ei milloinkaan unhottanut reipasta tekoa eikä antanut anteeksi laiminlyöntejä. Tämän vangin puvusta ja ryhdistä voitiin huomata, että hän oli varmasti vaikutusvaltainen henkilö. Tavalliset miehet eivät ratsasta jalorotuisilla juoksijakameeleilla. Joyce valeli päätään kylmällä vedellä, joi kupillisen väkevää kahvia, painoi päähänsä vaikuttavan virallisen päähineen auringonkypärin asemesta ja istuutui akasian varjoon kuulustellakseen vankia ja tuomitakseen hänet.
Hän olisi mielellään suonut omaisten näkevän hänet nyt, kun hänellä oli pari mustaa päivystäjää käskettävänään ja egyptiläinen alkuasukasupseeri rinnallaan. Hän istui leiripöydän takana, ja huolellisesti vartioitu vanki tuotiin hänen eteensä. Mies oli hyvin kaunis, hänellä oli rohkeat harmaat silmät ja pitkä musta parta.
"Hyvänen aika!" huudahti Joyce, "tuo veitikkahan iskee minulle silmää."
Miehen kasvot olivat vääntyneet kummallisella tavalla, mutta niin äkkiä, että se oli voinut johtua kasvolihasten hermostuneesta nytkähdyksestäkin. Nyt hän jo olisi sopinut itämaalaisen vakavuuden esikuvaksi.
"Kysykää häneltä, kuka hän on ja mitä hän haluaa."
Tulkki teki niin, mutta vieras ei vastannut, väänsi vain kasvonsa vielä kerran – äskeiseen virnistykseen.
"Hitto vieköön!" huusi Hilary Joyce. "Hän on mitä hävyttömin roisto, koska hän vieläkin virnailee minulle. Kuka te oikeastaan olette, te veijari? Tehkää selkoa itsestänne. Kuuletteko te?"
Mutta pitkä arabialainen oli yhtä kuuro englannin kuin arabian kieltäkin kohtaan. Egyptiläinen koetti koettamistaan. Vanki katsoi Joyceen kuvaamattomilla silmillään, vääntäen joskus kasvojaan hänelle, mutta avaamatta suutaan. Bimbashi raapi päätään hämmentyneenä.
"Kuulkaahan nyt, Mahomet Ali, meidän pitää saada selville jotakin tästä miehestä. Te sanoitte, ettei hänellä ole minkäänlaisia papereita mukanaan?"
"Aivan niin, sir; me emme ainakaan löytäneet sellaisia."
"Ettekö minkäänlaista muutakaan johtolankaa?"
"Hän on tullut kaukaa, sir, koska juoksijakameeli ei kuole varsin helposti. Hän on tullut ainakin Dongolasta saakka."
"No niin, meidän pitää pakottaa hänet puhumaan."
"Voihan olla mahdollista, että hän on kuuromykkä."
"Eikö mitä. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin valppaan näköistä miestä."
"Ettekö te voisi lähettää häntä Assouaniin?"
"Ja suoda muille tästä koituva kunnia! Ei kiitoksia. Tämä on minun lintuni. Mutta mitä me nyt teemme taivuttaaksemme hänet puhumaan?"
Egyptiläisen tummat silmät tarkastelivat leiripaikkaa ja pysähtyivät kokin tuleen.
"Ehkä", sanoi hän, "jos Bimbashi vain luulee sen vaikuttavan —" Hän katsoi vankiin ja sitten palavaan nuotioon.
"Ei, ei, se ei käy mitenkään päinsä. Ei, Jupiter vieköön, silloin me menisimme liian pitkälle!"
"Ehkä lievä korvennus jo riittäisi."
"Ei, ei! Tuollaisia keinoja voidaan kyllä käyttää täällä, mutta kuulostaisi hirveältä, jos huhut siitä joskus saapuisivat Fleet-kadulle. Mutta voimmehan pelottaa häntä hieman", lisäsi hän kuiskaten. "Siitä ei ole minkäänlaista vahinkoa."
"Ei suinkaan, sir."
"Sanokaa heille, että he irroittavat tuon loistavan viitan miehen hartioilta, ja käskekää heidän pistää hevosenkenkä nuotioon ja kuumentaa se valkohehkuiseksi."
Vanki katseli kaikkia näitä valmisteluja pikemminkin huvitettuna kuin levottomana. Hän ei säpsähtänytkään, kun musta kersantti lähestyi häntä kantaen tulikuumaa kenkää kahdella pistimellä.
"Tahdotteko puhua nyt?" kysyi Bimbashi hurjasti.
Vanki hymyili miellyttävästi sivellen partaansa.
"Ah, heittäkää tuo kirottu esine menemään!" huusi Joyce ponnahtaen kiihkoissaan seisoalleen. "Hänen säikyttelemisestään ei ole mitään hyötyä, koska hän tietää, ettemme me kuitenkaan tee sitä. Mutta minä voin ja tahdonkin kurittaa häntä. Teidän pitää sanoa hänelle, että jollei hän saa kielenkantaansa irti huomenaamuksi, nyljen minä nahan hänen selästään yhtä varmasti kuin nimeni on Joyce. Oletteko sanonut hänelle kaiken tämän?"
"Olen, sir."
"No niin, voitte nyt paneutua nukkumaan tämän vakuudeksi, te hyvä mies, ja antakoon se teille levollisen unen!"
Hän lopetti nyt istunnon, ja vahti vei vangin, joka oli yhtä kylmäverinen kuin ennenkin, syömään riisistä ja vedestä valmistettua illallista.
Hilary Joyce oli hyväsydäminen mies ja sen rangaistuksen ajatteleminen, joka hänen oli ehkä pakko toimeenpanna huomenna, häiritsi hänen omaa untaan suuresti. Hän toivoi, että jo paljas piiskan varren ja sen siimojen näkeminen voittaisi vangin vastustuksen. Ja sitten hän ajatteli, kuinka järkyttävää todella olisi, jos mies sittenkin osoittautuisi kuuromykäksi. Tämä mahdollisuus vapisutti häntä, niin että hän päivän koittaessa oli jo melkein päättänyt lähettää muukalaisen pieksämättömänä Assouaniin. Mutta, kuinka laimea loppu se olisikaan tälle tapahtumalle! Hän lepäsi vuoteessaan punniten asiaa puoleen ja toiseen, kun ratkaisu tapahtuikin äkkiä ja vaikuttavasti. Ali Mahomet hyökkäsi hänen telttaansa.
"Sir", huusi hän, "vanki on karannut!"
"Karannutko?"
"Niin, ja teidän paras ratsukameelinne myös. Telttaan on leikattu aukko ja hän on päässyt livahtamaan käsistämme varhain aamulla."
Bimbashi ryhtyi niin tarmokkaihin toimenpiteihin kuin suinkin. Ratsumiehet tutkivat kaikki tiet ja vakoojat tarkastivat pehmeän hiekan ja kahlaamot löytääkseen merkkejä pakolaisesta, muttei minkäänlaisia jälkiä huomattu. Mies oli hävinnyt jäljettömiin. Raskain sydämin Hilary Joyce kirjoitti virallisen selostuksen tapahtumasta ja lähetti sen Assouaniin. Viiden päivän kuluttua saapui komentajalta lyhyt määräys hänen saapua päämajaan. Hän pelkäsi pahinta tuon ankaran soturin puolelta, joka ei säästänyt muita enempää kuin itseäänkään.
Ja hänen pahimmat aavistuksensa toteutuvatkin. Matkan likaamana ja väsyneenä hän ilmoittautui eräänä iltana kenraalin asunnossa. Paperien ja karttojen täyttämän pöydän takana oli tuo kuuluisa soturi tietotoimistonsa päällikön kanssa syventynyt suunnitelmiin ja numeroihin. Heidän tervehdyksensä oli jääkylmä.
"Sain sen käsityksen selostuksestanne, kapteeni Joyce", sanoi kenraali, "että olette päästänyt hyvin tärkeän vangin livahtamaan kynsistänne."
"Olen hyvin pahoillani, sir."
"Epäilemättä, mutta se ei paranna asiaa. Saitteko selville mitään hänestä ennen hänen pakoaan?"
"En, sir."
"Kuinka se kävi?"
"En voinut taivuttaa häntä puhumaan sanaakaan, sir."
"Koetitteko?"
"Kyllä, sir; tein kaiken voitavani."
"Esimerkiksi?"
"No niin, sir, uhkasin häntä ruumiillisella rangaistuksella."
"Mitä hän siihen sanoi?"
"Ei mitään."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Melko pitkä mies, sir. Oikea hurjimus, luullakseni."
"Oliko hänessä jotakin sellaista, josta te voisitte hänet vieläkin tuntea?"
"Hänen pitkästä mustasta parrastaan, sir, ja harmaista silmistään. Lisäksi hän nytkäytteli hermostuneesti kasvojaan."
"No niin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali ankaralla, lujalla äänellään, "en voi onnitella teitä ensimmäisen egyptiläisessä armeijassa tekemänne urotyön johdosta. Tehän tiedätte, että jokainen näihin joukkoihin kuuluva englantilainen upseeri on valioväkeä. Voin valita mieheni koko englantilaisesta armeijasta. Senvuoksi täytyykin minun välttämättömästi vaatia heiltä täydellistä käyttökelpoisuutta. Tekisin väärin noita toisia kohtaan, jos jättäisin huomioonottamatta jokaisen huomattavan palvelusinnon tahi ymmärryksen puutteen. Te olette tullut tänne Royal Mallowsien takaamana?"
"Kyllä, sir."
"Olen aivan varma siitä, että everstinne tulee iloiseksi nähdessään teidät tavallisessa toimessanne jälleen."
Hilary Joycen sydän oli liian raskas hänen mitään sanoakseen. Hän vaikeni.
"Ilmoitan teille lopullisen päätökseni huomenaamulla."
Joyce tervehti ja pyörähti kantapäillään.
"Te voitte nyt paneutua nukkumaan tämän vakuudeksi, hyvä mies, ja antakoon se teille levollisen unen."
Joyce kääntyi hämmentyneenä. Missä oli nämä sanat sanottu ennen? Kuka niin olikaan sanonut?
Kenraali seisoi suorana. Hän ja tietotoimiston päällikkö nauroivat. Joyce tuijotti tuohon pitkään mieheen, hänen uljaaseen ryhtiinsä ja noihin merkillisiin harmaihin silmiin.
"Hyvä Jumala!" huohotti hän.
"Kas niin, kapteeni Joyce, välimme ovat selvät nyt!" sanoi kenraali ojentaen kätensä. "Nuo kymmenen minuuttia tuntuivat minusta hyvin ilkeiltä, uhatessanne minua tulikuumalla hevosenkengällänne. Nyt olen minä kiduttanut teitä yhtä paljon. Me emme luullakseni voikaan luovuttaa teitä takaisin Royal Mallowseille vielä."
"Mutta, sir, –"
"Kuta vähemmän kysymyksiä, sitä parempi. Mutta luonnollisesti täytyy tämän kaiken tuntua teistä melko hämmästyttävältä. Minulla oli hieman yksityistä asiaa Kabbabishille ja minun täytyi toimittaa se persoonallisesti. Minä teinkin niin ja poikkesin vartiopaikallenne palatessani. Koetin antaa teille merkkejä, että halusin keskustella teidän kanssanne kahdenkesken."
"Niin, niin. Alan ymmärtää jo kaiken."
"En voinut paljastaa itseäni kaikkien noiden mustien nähden, koska siinä tapauksessa en tiennyt, mihin joutuisinkaan ensi kerralla käyttäessäni väärää partaani ja arabialaista pukuani. Te saatoitte minut hyvin tukalaan asemaan, mutta vihdoin minun onnistui puhutella kahdenkesken egyptiläistä upseerianne, joka järjesti pakoni mainiosti."
"Hänkö? Ali Mahometko?"
"Käskin hänen vaieta asiasta, koska aioin maksaa velkani teille. Mutta me syömme päivällisen kello kahdeksan aikaan, kapteeni Joyce. Me elämme täällä hyvin vaatimattomasti, mutta luullakseni voin kestitä teitä hieman paremmin kuin te minua Kurkurissa."
GASTER FELLIN LÄÄKÄRI
I
Kuinka nainen tuli Kirkby-Malhouseen
Synkkä ja tuulinen on Kirkby-Malhousen pieni kylä, jylhiä ja uhkaavia ovat ne mäet ja vuoret, joilla se sijaitsee. Siellä on vain yhdessä jonossa harmaasta kivestä kyhättyjä liuskakivikattoisia rakennuksia, jotka täplittävät aaltoilevan nummen keltakiulukoita kasvavan rinteen.
Tässä yksinäisessä ja eristetyssä kylässä oleskelin minä, James Upperton, kesällä vuonna '85. Vaikka kylällä olikin vähän tarjottavaa, oli siellä kuitenkin sitä, mitä minä kaikkein enimmän kaipasin – yksinäisyyttä ja vapautta kaikesta sellaisesta, mikä mahdollisesti saattoi vieroittaa ajatuksiani niistä korkeista ja tärkeistä aiheista, jotka siihen aikaan kiinnostivat minua. Mutta emäntäni uteliaisuus teki asuntoni minulle vastenmieliseksi ja niin päätin hakea itselleni uuden huoneen.
Olin sattumalta eräällä kävelyretkelläni nähnyt noiden autioiden nummien keskellä yksinäisen mökin, jonka heti päätin ottaa haltuuni. Siinä oli pari huonetta ja se oli kerran kuulunut jollekin paimenelle, mutta oli jo aikoja sitten jätetty tyhjäksi ja raunioitui nyt nopeasti. Gaster-puro, joka juoksee Gasterin kukkulalta, missä tämä pieni asunto sijaitsee, oli talvella tulvinut äyräittensä yli ja vienyt mukanaan palasen seinää. Kattokin oli hyvin huonossa kunnossa, ja maahan lentäneitä liuskakiviä oli paksulti ruohikossa. Rakennuksen päärunko oli kuitenkin vielä hyvä ja luja, eikä minun tarvinnut työskennellä kovinkaan uutterasti saadakseni kaiken rappeutuneen kuntoon jälleen. Sisustin nuo molemmat huoneet eri tavalla. Oma makuni on hyvin spartalainen ja minä suunnittelinkin ulommaisen huoneen sisustuksen sen mukaiseksi. Birminghamilaisen Rippingillen liikkeen valmistama öljykeittiö kelpasi minulle hellaksi, ja pari suurta laatikkoa, joista toisen varasin perunoille ja toisen jauhoille, teki minut riippumattomaksi ulkoapäin saatavista elintarpeista. Ruokajärjestykseltäni olin jo kauan aikaa ollut oikea pythagorealainen, minkävuoksi noilla takkuisilla pitkäsäärisillä lampailla, jotka jyrsivät suuhunsa sitkeää ruohoa Gaster-puron rannoilta, oli hyvin vähän pelättävää uuden toverinsa puolelta. Yhdeksän gallonin vetoinen öljytynnyri toimi tarjoilupöytänäni ja nelikulmainen pöytä, tuoli ja pyörävuode täydensivät kotoisten kapineitteni luettelon. Vuoteeni pääpuolen kohdalla riippui seinästä pari maalaamatonta hyllyä, joista alemmalla säilytin astioitani ja keittokalujani ja ylemmällä niitä muutamia valokuvia, jotka palauttivat mieleeni sen vähän, mikä oli ollut huvittavaa entisen elämäni pitkässä ja väsyttävässä työssä rikkauksien ja huvituksien hankkimiseksi.
Vaikka tämä arkihuoneeni näyttikin ehkä melkein siivottomalta, korvasi sen huoneen ylellisyys, jonka oli määrä tulla työhuoneekseni, täydellisesti ellei enemmänkin toisen huoneeni vaatimattomuuden. Olen tehnyt sen huomion, että ihmisen on parasta olla sellaisten esineiden ympäröimänä, jotka ovat sopusoinnussa häntä askarruttavien harrastusten kanssa, ja että ylevimmät ja henkevimmät ajatukset ovat mahdolliset ainoastaan sellaisessa ympäristössä, joka miellyttää silmää ja tyydyttää aisteja. Sisustin huoneen, jonka olin valinnut salaperäisiin tutkimuksiini, yhtä synkäksi ja majesteettiseksi kuin ne ajatukset ja pyrkimykset olivat, joiden kanssa sen oli määrä sointua yhteen. Peitin kaikki seinät ja katon pikimustalla, kiiltävällä paperilla ja maalasin siihen heleällä kultavärillä synkkiä ja haaveellisia kuvioita. Musta samettiuudin verhosi huoneen ainoata vinoneliöihin jaettua ikkunaa, ja paksu joustava matto esti askeleitteni äänen häiritsemästä ajatusjuoksuani, kävellessäni lattialla edestakaisin. Karniiseihin kiinnitin kullattuja keppejä, joista riippui kuusi taulua, kaikki tätä samaa synkkää ja haaveellista tyyliä, joka parhaiten sopi mielikuvitukseeni.
Ja kuitenkin oli niin päätetty, että ennenkuin sain muuttaa tähän tyyneen satamaan, minun piti oppia tietämään, että yhä vieläkin kuuluin ihmissukuun ja että yritykset niiden siteiden katkaisemiseksi, jotka kiinnittävät meitä lähimmäisiimme, ovat tuomittavia. Vain paria iltaa ennen sitä päivää, jonka olin määrännyt muuttopäiväkseni, alkoi kammioni alapuolella sijaitsevista huoneista kuulua melkoista hälinää. Raskaita taakkoja kannettiin yläkertaan narisevia portaita pitkin ja tähän kolinaan sekoittui emäntäni käheä ääni tervetuliaistoivotuksillaan ja iloisilla vakuutuksillaan. Silloin tällöin kuulin noiden nopeasti purkautuvien sanojen lomassa toisen hiljaisen ja pehmeän, tilanteen mukaiseksi sovitellun äänen, joka hiveli miellyttävästi korviani niiden pitkien viikkojen jälkeen, joiden kuluessa olin kuunnellut vain laaksolaisten kovaa murretta. Tarkkailin noin tunnin ajan alapuoleltani kuuluvaa keskustelua, johon sekautui kuppien kolinaa ja lusikoiden kilinää, kunnes vihdoin kevyet ja nopeat askeleet sivuuttivat työhuoneeni oven, ja minä tiesin uuden vuokralaistoverini menneen huoneeseensa.
Seuraavana aamuna nousin tapani mukaan sangen varhain ja hämmästyin suuresti, kun ikkunasta katsoessani näin uuden vuokralaisemme nousseen vieläkin aikaisemmin. Hän käveli poispäin kapeata polkua pitkin, joka kiemurtelee kumpujen yli. Tuntematon oli pitkä ja solakka nainen. Hänen päänsä oli rinnalle painunut ja kätensä täynnä villiä kukkia, joita hän oli poiminut aamukävelyllään. Hänen pukunsa valkoiset ja punaiset täplät ja leveälierisen syvälle painetun hatun tummanpunaiset nauhat muodostivat miellyttävän väriläikän tummanruskeaa taustaa vastaan. Kun huomasin hänet, hän oli melkoisen matkan päässä, ja kuitenkin tiesin, ettei tämä nainen voinut olla kukaan muu kuin eilenillalla saapunut vieraamme, sillä hänen ryhdissään oli sellaista suloa ja hienoutta, jota turhaan sai hakea kylän asukkaista. Hän käveli nopeasti ja kevyesti polun päähän, pujahti huvilamme puutarhan tuonnimmaisessa päässä sijaitsevasta portista ja istuutui viheriälle penkereelle ikkunaani vastapäätä. Siellä hän levitti kukat eteensä ja ryhtyi järjestämään niitä. Kun hän istui siinä, nousevan auringon valaistessa hänen selkäänsä ja sädekehän tavoin ympäröidessä hänen jalomuotoista ryhdikästä päätään, näin heti, miten harvinaisen kaunis hän oli. Hänen kasvonsa olivat piirteiltään pikemminkin espanjalaiset kuin englantilaiset – soikeat ja oliivin väriset. Silmät olivat tummat ja säteilevät, suu suloinen ja tunteellinen. Leveän olkihatun alta näkyi pari sinisenmustaa paksua palmikkoa, jotka oli kierretty kokoon hänen miellyttävän kuningatarmaisen niskansa kummallekin puolen. Katsoessani häntä hämmästyin huomatessani, että hänen kengissään ja hameessaan oli merkkejä pitemmästä matkasta kuin tavallisesta aamukävelystä. Hänen kevyt pukunsa oli tahriintunut, märkä ja rypistynyt, ja kenkiin oli tarttunut paksulti kumpujen keltaista multaa. Hänen kasvonsakin olivat väsyneet, ja sisäiset huolet näyttivät varjoillaan synkistyttävän hänen nuorta kauneuttaan. Katsellessani häntä hän purskahti äkkiä kiihkeään itkuun ja heittäen kukkakimppunsa menemään riensi nopeasti sisälle rakennukseen.
Vaikka olinkin hajamielinen ja maailmaan kyllästynyt, tunsin kuitenkin äkillistä myötämielisyyttä ja surua nähtyäni tämän toivottomuuden puuskan, jonka valtaan nuori nainen oli joutunut. Kumarruin kirjojeni puoleen, mutta ajatukseni kääntyivät alituisesti hänen ylpeihin kaunispiirteisiin kasvoihinsa, ilman vaalentamaan pukuunsa, kumartuneeseen päähänsä ja suruun, joka huokui jokaisesta hänen raskasmielisten kasvojensa juonteesta ja piirteestä.
Rouva Adams, emäntäni, oli tottunut tuomaan niukan aamiaiseni huoneeseeni, ja kuitenkin sallin hänen ainoastaan hyvin harvoin keskeyttää loruamisellaan ajatusjuoksuani tahi temmata pois ajatuksiani tärkeistä asioista. Tänä aamuna sentään hän kerrankin tapasi minussa tarkkaavaisen kuuntelijan ja saatuaan pienen kehoituksen hän ryhtyi täyttämään korviani kaikella sillä, mitä hän tiesi kauniista vieraastamme.
"Neiti Eva Cameron on hänen nimensä, sir", sanoi hän. "Mutta sitä, kuka hän on ja mistä hän tulee, en tiedä sen paremmin kuin tekään. Ehkäpä hän on saapunut tänne samasta syystä kuin tekin, sir."
"Mahdollisesti", vastasin minä välittämättä verhotusta kysymyksestä. "Mutta enpä olisi koskaan voinut ajatella Kirkby-Malhousea sellaiseksi paikaksi, että se voisi tarjota huvittelun mahdollisuuksia nuorelle naiselle."
"Aivan niin, sir!" huudahti hän, "sehän se tässä onkin kummallista. Hän on juuri tullut Ranskasta, ja on suorastaan ihmeellistä, mistä hänen omaisensa ovat saaneet kuulla minusta. Noin viikko sitten saapui eräs mies ovelleni – hyvin hieno mies, sir, todellinen herrasmies, minkä jokainen voi huomata puolella silmälläkin. 'Te kai olette rouva Adams?' sanoi hän. 'Tilaan teiltä huoneen neiti Cameronille', lisäsi hän. 'Hän saapuu tänne noin viikon kuluttua'. Ja sitten hän poistui virkkamatta sanaakaan ehdoista. Ja eilen illalla saapui tuo nuori neiti itse hiljaisena ja alakuloisena. Mutta hyvänen aika, sir, minun täytyy nyt joutua valmistamaan hänelle kupillinen teetä, koska hänestä, karitsa raukasta, tuntuu varmaankin hyvin yksinäiseltä, kun hän herää vieraan katon alla."
II
Gasterin mäki
Askartelin vielä aamiaiseni kimpussa, kun kuulin astioiden kolinaa ja emännän askeleet, hänen mennessään uuden vuokralaisensa huoneeseen. Hetkistä myöhemmin hän oli rientänyt käytävän päähän ja syöksyi huoneeseeni kohotetuin käsivarsin ja säikähtynein silmin. "Jumala minua armahtakoon, sir!" huusi hän, "Pyydän anteeksi, että uskallan vaivata teitä, mutta pelkään tuolle nuorelle neidille tapahtuneen jotakin, koska hän ei ole huoneessaan."
"Kas tuolla hän on", sanoin minä nousten ja katsoen ikkunasta. "Hän on palannut takaisin kukkiensa luo, jotka hän jätti penkereelle."
"Hyvänen aika, sir, katsokaa hänen kenkiään ja pukuaan!" huusi emäntä päivitellen. "Toivoisinpa että hänen äitinsä olisi täällä, niin juuri! Mene tiedä, missä hän on ollut, mutta vuoteessaan hän ei ainakaan tänä yönä ole levännyt."
"Hän on varmaankin ollut hyvin rauhaton ja mennyt kävelemään, vaikkakin hieman epätavalliseen vuorokauden aikaan."
Rouva Adams työnsi huulensa pitkälle ja pudisti päätään. Mutta kun hän sitten seisoi ikkunassa, katsoi alhaalla istuva tyttö hymyillen häneen ja viittasi hänelle iloisesti, että hän avaisi ikkunan.
"Onko teillä teeni siellä?" kysyi hän syvällä kirkkaalla äänellään, korostaen sanojaan ranskalaiseen tapaan.
"Vein sen huoneeseenne, neiti."
"Katsokaa kenkiäni, rouva Adams!" huusi hän ojentaen jalkansa. "Nämä teidän mäkenne ovat hirmuisia – kaikki paikat paksun likakerroksen peitossa. En ikinä ennen ole moista siivoa nähnyt. Entä pukuni sitten – turmeltunut tykkänään!"
"Niin, neiti, kyllä te olette hyvin surkeassa tilassa!" myönsi emäntä katsellen tahraantunutta pukua. "Mutta olette kai hirveästi väsyksissä ja haluaisitte mielellänne nukkua?"
"Vielä mitä", vastasi neiti nauraen. "En välitä nyt unesta. Mitä on uni? Hetkiseksi kuolemista, ei muuta. Mutta kun ihminen saa kävellä, juosta ja hengittää raitista ilmaa, elää hän todellista elämää. En ollut lainkaan väsynyt ja niinpä olenkin nyt koko yön tutkinut näitä Yorkshiren kumpuja."
"Herra varjelkoon, neiti, ja minne te sitten menitte?" kysyi rouva Adams.
Tyttö heilautti kättään ympäri laajassa kaaressa, joka näytti tarkoittavan koko läntistä taivaanrantaa. "Tuonne!" huudahti hän. "Ah, kuinka nuo mäet ovatkaan synkkiä ja karuja! Mutta minulla on kukkia täällä. Annattehan minulle vettä? Muuten ne kuihtuvat." Hän kokosi aarteensa syliinsä, ja hetkisen kuluttua kuulimme hänen kevyet joustavat askeleensa portailta.
Hän oli siis ollut ulkona koko yön, tämä tuntematon nainen. Millaiset vaikutteet olivat viekoitelleet hänet mukavasta huoneesta synkille tuulisille kukkuloille? Oliko se ehkä johtunut tuollaisesta nuorten tyttöjen tuntemasta levottomuudesta ja seikkailunhalusta? Vai oliko tällä öisellä matkalla mahdollisesti ollut muitakin syvempiä tarkoituksia?
Vaikka opintoni olivatkin harjaannuttaneet minua ratkaisemaan perin vaikeita ongelmia, oli tässä nyt kuitenkin sellainen inhimillinen arvoitus, jota en ainakaan sillä hetkellä kyennyt käsittämään. Lähdin kävelemään aamupäivällä ja palatessani harjanteelle, mihin koko pieni kylä näkyi, näin vuokralaistoverini lyhyen matkan päässä keltakiulukkain keskellä. Hän oli pystyttänyt pienen jalustan eteensä, kiinnittänyt siihen paperin ja valmistautui nyt maalaamaan sitä suurenmoista kallioiden ja nummien maisemaa, joka leveni laajana hänen edessään. Katsoessani häneen huomasin hänen vilkuilevan levottomasti oikealle ja vasemmalle. Aivan minun vieressäni oli eräässä syvänteessä vesilammikko. Täytin siitä taskumattini juomapikarin ja vein sen hänelle.
"Neiti Cameron, luullakseni?" sanoin minä. "Olen teidän vuokralaistoverinne. Upperton on nimeni. Meidän on pakko itse esittää itsemme täällä erämaassa, ellemme tahdo jäädä ikuisiksi ajoiksi vieraiksi toisillemme."
"Ah, siinä tapauksessa tekin siis asutte rouva Adamsin luona!" huudahti hän. "Oletin, ettei näillä main asuisi muita kuin talonpoikia."
"Olen samanlainen muukalainen täällä kuin tekin", vastasin minä. "Olen tutkija ja tulin hakemaan täältä sitä rauhaa ja lepoa, jota opintoni vaativat."
"Niin, rauhaa todellakin!" sanoi hän katsellen laajaa hiljaista nummien muodostamaa ympyrää ja tuota yhtä ainoata kapeata harmaata talojonoa, joka kyhjötti rinteellä alapuolellamme.
"Eikä täällä kuitenkaan ole tarpeeksi rauhallista", vastasin minä, "koska minun on pakko muuttaa vielä kauemmaksi kukkuloille saavuttaakseni tarvitsemani ehdottoman rauhan."
"Oletteko te sitten rakennuttanut talon tänne?" kysyi hän kohottaen kulmakarvojaan.
"Olen ja toivon voivani muuttaa siihen muutamien päivien kuluttua."
"Ah, sehän on ikävää!" huudahti hän. "Ja missä tuo rakennuttamanne asunto sitten sijaitsee?"
"Tuolla noin", vastasin minä. "Katsokaa puroa, joka mutkittelee tuolla kaukana Gaster-mäen sivu."
Hän säpsähti ja käänsi minuun suuret, tummat, kysyvät silmänsä. Hänen katseessaan kuvastui hämmästys, epäily ja jotakin pelon tapaistakin.
"Ja tekö aiotte asettua asumaan Gasterin mäelle?" huudahti hän.
"Niin olen ainakin suunnitellut. Mutta mitä te tiedätte Gasterin mäestä, neiti Cameron?" kysyin minä. "Luulin, että olitte vieras tällä paikkakunnalla."
"En ole todellakaan ollut täällä milloinkaan ennen", vastasi hän. "Mutta olen kuullut veljeni puhuvan näistä Yorkshiren nummista, ja ellen muista väärin, sanoi hän juuri tuota mäkeä autioimmaksi ja synkimmäksi niistä kaikista."
"Hyvin mahdollista", sanoin minä huolettomasti. "Se onkin todella hyvin ikävä paikka."
"Miksi siis haluatte muuttaa sinne?" huudahti hän kiihkeästi. "Ajatelkaa vain sen autiutta, hedelmättömyyttä ja kaikkien mukavuuksien ja avun puutetta, jos sattuisitte tarvitsemaan apua."
"Apuako? Mitä apua minä voisin tarvita Gasterin mäellä?"
Hän katsoi maahan kohauttaen hartioitaan. "Taudit voivat tunkeutua joka paikkaan", sanoi hän. "Jos olisin mies, en luullakseni haluaisi asua yksinäni Gasterin mäellä."
"Olen aikoinani uhmannut suurempiakin vaaroja", sanoin minä nauraen. "Mutta nyt pelkään kuvanne turmeltuvan, sillä tuo pilvi tuolla lupaa sadetta. Tuuli tuo jo mukanaan pisaroita."
Oli jo todellakin aika lähteä hakemaan suojaa, sillä minun vielä puhuessani sade alkoi vihmoa vettä niskaamme. Iloisesti nauraen toverini kietoi kevyen suojahuivinsa päähänsä ja ottaen kuvan ja taulunjalustan käteensä lähti juoksemaan kevyesti kuin nuori saksanhirvi kukkaista rinnettä alas, minun kantaessani jäljessä leirituolia ja värilaatikkoa.
Illalla ennen muuttoani Kirkby-Malhousesta istuimme puutarhan viheriällä penkereellä, hän katsellen surullisesti tummilla haaveellisilla silmillään synkkiä kukkuloita, sillä aikaa kuin minä, laskettuani kirjani polvelleni, ihmettelin itsekseni, kuinka parinkymmenen vuoden pituinen ikä oli voinut muuttaa noiden kasvojen ilmeen niin surulliseksi ja miettiväiseksi.
"Te olette lukenut paljon", huomautin minä vihdoin. "Naisilla on nykyään sellaisia mahdollisuuksia, joista heidän äitinsä eivät osanneet uneksiakaan. Oletteko milloinkaan ajatellut jatkaa opintojanne pitemmälle – kirjoittautua opiskelijaksi johonkin yliopistoon tahi valmistautua johonkin tietoja edellyttävään ammattiin?"
Hän hymyili väsyneesti vihjaukselleni.
"Minulla ei ole mitään päämäärää eikä kunnianhimoa", sanoi hän. "Tulevaisuuteni on synkkä, sekava ja kaaosmainen. Elämääni voidaan verrata noihin nummella kiemurteleviin polkuihin. Tehän olette nähnyt ne, herra Upperton. Ne ovat sileitä, suoria ja selviä alkupäästään, mutta pian ne alkavat kääntyillä oikealle ja vasemmalle kallioiden ja kivilohkareitten välitse, kunnes ne häviävät olemattomiin jollakin rämeellä. Brysselissä oli polkuni vielä suora, mutta nyt, Hyvä Jumala! kuka voisi ilmoittaa minulle, mihin se johtaa."
"Siihen kai ei tarvita hyvinkään taitavaa ennustajaa, neiti Cameron", sanoin minä sillä isällisellä tavalla, millä nelikymmenvuotias mies suhtautuu nuorempaansa. "Jos vain saan sanoa jotakin tulevaisuudestanne, luulen uskaltavani väittää, että teidät on määrätty täyttämään naisille annettu osa, tekemään joku hyvä mies onnelliseksi ja levittämään ympärillenne laajempiin piireihin sitä samaa iloa, jota toveruutenne on suonut minulle tuttavuutemme alusta saakka."
"Minä en mene milloinkaan naimisiin", sanoi hän niin jyrkän päättäväisesti, että se hämmästytti ja hieman huvittikin minua.
"Ettekö te aio mennä naimisiin? Ja miksi ette?"
Hänen tunteelliset piirteensä nytkähtelivät kummallisesti ja hän nyki hermostuneesti ruohoa vierestään penkereeltä.
"En uskalla", sanoi hän mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Uskalla?"
"Avioliitto ei ole minua varten, koska minulla on muutakin tekemistä. Tuo polku, josta mainitsin, on sellainen, että minun pitää kulkea sitä yksinäni."
"Mutta sehän on sairaalloisuutta", sanoin minä. "Miksi pitäisi teidän osanne, neiti Cameron, olla erilainen kuin minun omien sisarieni tahi noiden tuhansien muiden nuorten naisten, joita jokainen huvikausi tuo julkiseen elämään? Mutta ehkä se johtuu siitä, että te pelkäätte ja epäilette miehiä. Avioliitto tuo mukanaan yhtä paljon vaaroja kuin onneakin."
"Vaaraan joutuisi vain mies, joka menisi naimisiin kanssani", sanoi hän. Ja sitten äkkiä, kuin hän olisi sanonut liikaa, hän ponnahti seisoalleen ja kietoi viitan paremmin ympärilleen. "Iltailma on kylmää, herra Upperton", sanoi hän ja poistui nopeasti jättäen minut miettimään noita hänen lausumiaan kummallisia sanoja.
Oli selvää, että minun oli jo aika lähteä. Purin hampaani yhteen ja vannoin, ennen huomisen päivän iltaa katkaisevani tämän äskettäin punotun siteen ja muuttavani tuonne yksinäiseen pakopaikkaani, joka odotti minua nummella. Ehdin tuskin syödä aamiaiseni seuraavana aamuna, kun eräs talonpoika työnsi oven edustalle ne kömpelöt työntökärryt, joilla hänen oli määrä kuljettaa vähäiset kapineeni uuteen asuntooni. Vuokralaistoverini pysyi huoneissaan, ja vaikka minä olinkin terästänyt mieleni hänen vaikutusvaltaansa vastaan, tunsin kuitenkin lievää pettymystä siitä, että hän antoi minun poistua sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Käsikärryt kirjapinkkoineen olivat jo lähteneet ja puristettuani rouva Adamsin kättä aioin juuri lähteä seuraamaan niitä, kun portailta alkoi kuulua nopeita askelia ja siinä hän nyt seisoi vieressäni oman vauhtinsa hengästyttämänä.
"Te aiotte siis todellakin muuttaa?" sanoi hän.
"Opintoni kutsuvat minua."
"Ja sinnekö Gasterin mäelle?" kysyi hän.
"Niin, siihen huvilaan, jonka olen rakennuttanut sinne."
"Ja aiotte asua siellä yksinänne?"
"En, vaan noiden satojen noissa kärryissä lepäävien toverieni kanssa."
"Ah, noiden kirjojenko?" huudahti hän kohauttaen puhuvasti kauniita hartioitaan. "Mutta teidän pitää antaa minulle eräs lupaus."
"Millainen sitten?" kysyin hämmästyneenä.
"Hyvin pieni vain. Ette suinkaan aio evätä pyyntöäni?"
"Teidän tarvitsee vain sanoa se."
Hän taivutti lähemmäksi kauniit kasvonsa, joiden ilme oli äärettömän vakava. "Teidän pitää teljetä ovenne yöksi", sanoi hän ja poistui, ennenkuin minä ehdin sanoa sanaakaan vastaukseksi tähän kummalliseen pyyntöön.
Minusta itsestänikin tuntui melko kummalliselta huomatessani vihdoinkin lopullisesti asettuneeni asumaan yksinäiseen asuntooni. Nyt rajoitti näköpiiriäni sitkeä ja hyödytöntä ruohoa kasvava, keltakielukkain täplittämä ja luonnon kuivuneiden graniittisuonien runsaasti arpeuttama kenttä. En ollut milloinkaan elämässäni nähnyt synkempää enkä ikävämpää autiomaata, mutta viehätys piili juuri sen synkkyydessä.
Ja kuitenkin jo ensimmäisenä Gasterin mäellä viettämänäni yönä sattui jotakin kummallista, mikä palautti ajatukseni kerran vielä takaisin siihen maailmaan, jonka olin jättänyt taakseni.
Ilta oli ollut helteinen ja painostava ja läntiselle taivaalle kohonnut suuri tuhkanharmaa pilvenlonka oli lisännyt sen synkkyyttä. Kuta pitemmälle yö kului, sitä tukahduttavammaksi ja hiostavammaksi muuttui ilma pienessä asunnossani. Tuntui aivan siltä kuin raskas paino olisi laskeutunut päälaelleni ja rinnalleni. Kaukaa kuuluvan ukkosen hiljaiset jyrähdykset kantautuivat korviini nummen yli. Koska en voinut nukkua, pukeuduin ja asuntoni ovella seisoen katselin minua ympäröivää mustaa autiutta.
Poiketen kapealle lammaspolulle, joka mutkitteli virran äyräällä, kävelin sitä pitkin muutamien satojen jardien päähän ja käännyin sitten palatakseni takaisin, kun muuan sysimusta pilvi peitti kuun kokonaan näkyvistä ja pimeys synkkeni niin äkkiä, etten nähnyt polkua jalkaini alla, en virtaa oikealla enkä kallioita vasemmalla puolellani. Seisoin siinä hapuillen ympärilleni synkässä pimeydessä, kun ukkonen jyrähti äkkiä kovasti valaisten samalla salamallaan koko aution mäen niin kirkkaasti, että kaikki pensaat ja kalliot näkyivät selvästi sen häikäisevässä valossa. Sitä kesti vain silmänräpäyksen ja kuitenkin tämä hetkellinen näkemys pelästytti ja hämmästytti minua suuresti, koska juuri polullani, tuskin kahdenkymmenenkään jardin päässä minusta seisoi nainen, jonka kasvot, puvun ja piirteet sävähtävä salama paljasti.
En voinut erehtyä nähdessäni nuo tummat silmät ja tuon pitkän solakan vartalon. Hän se oli, Eva Cameron, tuo nainen, josta luulin ikuisiksi ajoiksi eronneeni. Seisoin hetkisen kuin kivettyneenä ihmetellen, saattoiko ilmestys todella olla hän vai oliko se kiihoittuneiden aivojen aiheuttama harhakuva. Sitten juoksin nopeasti sille suunnalle, missä olin nähnyt hänet, huutaen kovasti hänen nimeään, mutta saamatta vastausta. Huusin jälleen samalla tuloksella, kuulematta muuta kuin huuhkajan surullista huhuntaa. Toinen salama valaisi vielä kerran maiseman ja kuu tuli esille pilvien takaa, mutta en nähnyt, vaikka kiipesinkin eräälle kummulle, josta oli näköala yli koko nummen, minkäänlaista merkkiä tuosta kummallisesti keskiöisestä kulkijasta. Kuljeskelin nummella tunnin verran tahi enemmänkin ja palasin vihdoin pieneen asuntooni epäillen vieläkin, olinko matkallani katsellut naista vai varjoa.
III
Notkon vihreä huvila
En hämmästynyt neljäntenä enkä viidentenäkään päivänä muuttoni jälkeen kuullessani askeleita ruohikolta oveni edustalta. Niitä seurasi heti kolina kuin oveen olisi koputettu kepillä. Tuskin helvetinkoneen räjähdyskään olisi hämmästyttänyt ja järkyttänyt minua enää. Olin luullut karkoittaneeni kaikki tunkeilijat pois luotani ikuisiksi ajoiksi ja kuitenkin koputeltiin oveeni täälläkin niin häikäilemättömästi kuin asuntoni olisi ollut tavallinen kyläkapakka. Kiehuen vihasta heitin kirjani syrjään ja avasin salvan, juuri kun vieras oli kohottanut keppinsä uudistaakseen töykeän sisäänpääsyvaatimuksensa. Hän oli pitkä, voimakas ruskeapartainen ja leveärintainen mies. Hänen yllään oli väljä tweedpuku, joka oli pikemminkin tehty mukavuutta kuin hienoutta silmälläpitäen. Kun hän seisoi kimaltelevassa auringonpaisteessa, tarkastelin hänen kasvojensa jokaista piirrettä. Näin hänen suuren lihakkaan nenänsä, vakavat siniset silmät, tiheät tuuheat kulmakarvat ja leveän otsan, joka oli niin täynnä uurteita, että se muodosti kummallisen vastakohdan hänen nuorekkaalle ryhdilleen. Huolimatta vaalenneesta hatustaan ja jäntevään ruskeaan kaulaan kiedotusta värillisestä nenäliinasta näin yhdellä silmäyksellä, että hän oli hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt mies. Olin valmistautunut ottamaan vastaan jonkun paimenen tahi resuisen kulkurin, mutta tämä ilmestys hämmensi minut kokonaan.
"Te näytätte hämmästyneeltä", sanoi hän hymyillen. "Ajattelitteko sitten olevanne ainoa sellainen ihminen maailmassa, joka rakastaa yksinäisyyttä? Nyt te näette, että täällä erämaassa on muitakin erakkoja kuin te."
"Onko tarkoituksenne ilmoittaa minulle, että tekin asutte täällä?" kysyin melko äreästi.
"Asun tuolla noin", vastasi hän viitaten päällään taaksepäin. "Koska olemme naapureita, herra Upperton, en voinut tehdä sen vähempää kuin tulla katsomaan, voisinko auttaa teitä jotenkin."
"Kiitoksia", sanoin minä kylmästi seisoen ovella ja pitäen salpaa kädessäni. "Olen hyvin vaatimaton mies ettekä te voi tehdä mitään hyväkseni. Te olette kuitenkin edullisemmassa asemassa kuin minä, koska te tiedätte nimeni."
Epäkohtelias käytökseni näytti jäähdyttävän häntä.
"Kuulin sen muurareilta, jotka olivat työssä täällä", sanoi hän. "Ja mitä minuun taasen tulee, olen lääkäri, Gaster Fellin lääkäri. Sillä nimellä minut tunnetaan näillä seuduilla, ja se on aivan yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin."
"Täällä teillä ei kai ole paljonkaan tilaisuutta ammattinne harjoittamiseen?" huomautin minä.
"Ei ketään muita kuin te peninkulmien alalla kaikille suunnille."
"Näyttää siltä kuin te itsekin olisitte ollut hieman avuntarpeessa", huomautin minä vilkaisten hänen päivettyneessä poskessaan olevaan leveään valkoiseen arpeen, jonka aivan äskettäin jokin voimakas happo oli aiheuttanut.
"Se ei ole mitään", vastasi hän lyhyesti kääntäen puolittain päänsä piilottaakseen merkin. "Mutta nyt minun täytyy lähteä, koska toverini odottaa minua. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, niin ilmoittakaa minulle siitä. Teidän tarvitsee vain seurata puroa vastavirtaan noin englannin peninkulman verran löytääksenne asuntoni. Onko teillä salpaa ovenne sisäpuolella?"
"Kyllä", vastasin minä, hämmästyen melkoisesti kuullessani tämän kysymyksen.
"Älkää vain unhottako työntää sitä paikoilleen", sanoi hän. "Nämä kummut ovat omituisia paikkoja. Kukaan ei voi aavistaa, mitä täällä milloinkin sattuu tapahtumaan. Senvuoksi onkin parasta pysytellä turvallisemmalla puolella. Hyvästi!" Hän kohotti hattuaan, pyörähti kantapäillään ja maleksi tiehensä pienen virran äyrästä pitkin.
Seisoin vielä paikoillani irroittamatta kättäni salvasta ja katsoin odottamattoman vieraani jälkeen, kun huomasin erään toisenkin maleksijan erämaassa. Jonkun matkan päässä saman polun varrella, jota pitkin vieraani käveli, oli muuan suuri harmaa kallio ja sitä vasten nojautui nyt eräs pieni kuihtunut mies, joka suoristautui toisen lähestyessä ja meni häntä vastaan. He juttelivat toistensa kanssa minuutin verran tahi enemmänkin, pitemmän miehen nyökäyttäessä useasti päätään minuun päin kuin hän olisi kuvaillut meidän välillämme tapahtunutta kohtausta. Sitten he jatkoivat matkaansa yhdessä ja hävisivät näkyvistäni kumpujen väliseen notkoon. Hetkisen kuluttua näin heidän tulevan jälleen näkyviin hieman kauempana sijaitsevalla rinteellä. Uusi tuttavani oli kietonut käsivartensa vanhemman ystävänsä ympärille joko ystävyydestä tahi halusta auttaa häntä jyrkän rinteen laelle. Tuo hartiakas lihava mies ja hänen kuihtunut laiha toverinsa kuvastuivat selvästi taivaanrantaa vasten, ja kääntäen kasvonsa minuun päin he katsoivat taakseen. Huomatessani sen paiskasin oveni kiinni näyttääkseni heille, etten halunnut heidän takaisinpalaamistaan. Kun tirkistin ikkunastani muutamia minuutteja myöhemmin, näin heidän kadonneen näkymättömiin.
Syvennyin koko päiväksi sen egyptiläisen papyrusliuskan lukemiseen, jonka olin ottanut tutkittavakseni, mutta memphiläisen filosofin terävät päätelmät ja hänen kirjoittamiensa lauseitten salaperäiset tarkoitukset eivät voineet temmata ajatuksiani pois maallisista asioista. Ilta alkoi jo olla käsissä, ennenkuin toivottomana heitin työni syrjään. Sydämeni oli katkera tuota vierasta miestä kohtaan hänen tunkeilevaisuutensa vuoksi. Menin asuntoni oven vieritse virtaavan puron rannalle, valelin vedellä kuumaa otsaani ja ajattelin asiaa. Näihin naapureihini liittyvä pieni salaisuus vaikutti selvästi sen, että ajatukseni aina niin itsepintaisesti palasivat heihin takaisin. Jos saisin tämän salaisuuden selville, ei sen ajatteleminen enää häiritsisi tutkimuksiani. Mikä minua estikään menemästä heidän asuntonsa lähettyville tekemään hiljaisia huomioita heidän aavistamatta läsnäoloani, saadakseni selville, millaisia ihmisiä he oikeastaan olivat? Epäilemättä keksisin heidän elämäntavoilleen jonkin yksinkertaisen ja jokapäiväisen selityksen. Ilta oli joka tapauksessa kaunis ja retki tulisi virkistämään sieluani ja ruumistani. Sytytettyäni piippuni lähdin kävelemään nummien poikki samalle suunnalle kuin hekin.
Noin puolimatkassa oli muuan viljelemätön notko, missä oli pieni surkastuneitten ja kyhmyisten tammien muodostama metsikkö. Sen takaa kohosi ohut tumma savupatsas tyyneen iltailmaan. Se ilmoitti minulle tarkasti naapurini asunnon paikan. Kaartaen vasemmalle pujahdin erään kalliojonon suojaan ja pääsin vihdoin sellaiselle paikalle, mistä voin katsella rakennusta, joutumatta itse huomatuksi tulemisen vaaraan. Rakennus oli pieni liuskakivikattoinen tölli, tuskin suurempi niitä kallioita, joiden välissä se sijaitsi. Kuten minunkin asunnossani, oli siinäkin merkkejä siitä, että se alunperin oli rakennettu jonkun paimenen käytettäväksi, mutta nykyiset vuokraajat eivät olleet ryhtyneet sellaiseen vaivannäköön, että olisivat suurentaneet ja korjanneet sitä, kuten minä olin tehnyt. Vain parista pienestä tirkistysikkunasta, halkeilleesta, aisoittuneesta ovesta ja sadeveden kokoamiseksi räystään alle asetetusta vaalenneesta tynnyristä voin tehdä päätelmiäni talon asukkaista, koskei ulkona näkynyt muita esineitä. Mutta niissäkin oli tarpeeksi ajattelemisen aihetta, sillä lähestyessäni harjanteen suojassa näin ikkunoiden paksut rautaristikot ja lahon vanhan oven, joka oli lujitettu ja panssaroitu samalla metallilla. Nämä kummalliset varovaisuustoimenpiteet, autio ympäristö ja häiritsemätön yksinäisyys saivat tämän hökkelin näyttämään tavattoman pahanenteiseltä ja peloittavalta. Työnnettyäni piippuni taskuuni ryömin keltakiulukkain ja sananjalkojen välitse noin sadan jardin päähän naapurini ovesta. Huomattuani sitten, etten voinut enää mennä nähdyksi tulematta lähemmäksi, kyyristyin maahan ja ryhdyin odottamaan.
Olin tuskin ehtinyt sijoittautua piilopaikkaani, kun rakennuksen ovi työnnettiin auki, ja sama mies, joka oli esittänyt itsensä Gaster Fellin lääkäriksi, tuli pihalle avopäin lapio kädessään. Oven edustalla oli pieni peltotilkku, johon oli kylvetty perunoita, herneitä ja muita vihanneksia, ja sitä hän nyt alkoi ahkerasti siistiä, perata ja järjestää, laulaen työtä tehdessään melko kovalla, mutta ei varsin sointuvalla äänellä. Hän oli syventynyt kokonaan työhönsä ja seisoi selin rakennukseen, kun puoleksi avoimesta ovesta pujahti pihalle tuo sama laiha olento, jonka olin nähnyt aamulla. Huomasin nyt, että hän oli noin kuusikymmenvuotias, ryppyinen, kumara ja heikko vanhus, jonka tukka oli harmaa ja kasvot kapeat ja kalpeat. Kaartaen sivulle hän lähestyi hiljaa toveriaan, joka ei huomannut lainkaan toisen tuloa, ennenkuin tämä oli aivan hänen vieressään. Hänen kevyet askeleensa tahi hengityksensä ilmaisivat ehkä lopulta hänen läsnäolonsa, koska työskentelijä käännähti äkkiä katsoen tulijaan. Kumpikin astui askeleen lähemmäksi kuin tervehtiäkseen toisiaan ja sitten – tämän hetken tapahtumat kauhistuttavat minua vieläkin – pitkä mies hyökkäsi toverinsa kimppuun, iski hänet maahan, nosti sen jälkeen hänen ruumiinsa olalleen ja juoksi nopeasti pihan poikki, häviten kuormineen rakennukseen.
Vaikka kirjava elämäni olikin karaissut minua, vapisutti tapahtuman äkillisyys ja hurjuus minua sittenkin. Miehen ikä, hänen heikko ruumiinsa ja nöyrä, pyytävä käytöksensä, kaikki nämä seikat tekivät tapahtuman mitä häpeällisimmäksi. Suuttumukseni oli niin kiivas, että olin jo lähtemäisilläni rakennukseen, vaikka en ollutkaan aseistettu, kun sieltä kuuluvat äänet ilmoittivat minulle uhrin tointuneen. Aurinko oli jo mennyt mailleen taivaanrannan taakse ja kaikki muu näytti harmaalta, paitsi Pennigentin huipun punainen kärki. Hämärän turvin hiivin sitten lähemmäksi ja höristin korviani kuullakseni, mitä huoneessa tapahtui. Kuulin vanhemman miehen kovan ja äreän äänen ja hänen pahoinpitelijänsä syvän ja raa'an yksitoikkoisen puheen, johon sekautui omituista metallinheleää kilinää ja kolinaa. Lääkäri tuli hetkisen kuluttua pihalle ja käveli siellä edestakaisin hämärässä repien tukkaansa ja heilutellen käsivarsiaan kuin mielipuoli. Sitten hän poistui kävellen nopeasti laakson suuta kohti ja hävisi pian näkyvistäni kallioiden väliin.
Kun hänen askeleensa olivat lakanneet kuulumasta, lähestyin varovaisesti rakennusta. Sinne teljetty vanki lasketteli vieläkin tulemaan sanoja yhtämittaa, vaikeroiden silloin tällöin surkeasti. Tultuani vielä lähemmäksi kuulin noiden sanojen muodostavan rukouksia – kimeitä ja sanarikkaita rukouksia, ja ne lausuttiin sellaisen ihmisen kiihkeään hätäiseen tapaan, joka näkee uhkaavan vaaran lähestyvän. Minusta kuulostivat nuo yksinäisen kärsijän juhlallisesti lausumat kiihkeät rukoukset, joita ei oltu tarkoitettu ihmiskorvien kuultaviksi ja jotka toivat vain epäsointuja illan hiljaisuuteen, kuvaamattoman hirvittäviltä. Mietiskellessäni siinä, pitäisikö minun sekautua asiaan vai ei, kantautui korviini palaavan lääkärin askelten kapse. Kuullessani sen tartuin äkkiä rautaristikkoon ja katsoin huoneeseen vinoruutuisesta ikkunasta. Huonetta valaisi merkillinen synkkä hehku, joka sai alkunsa kemiallisesta sulatusuunista, minkä jälkeenpäin sain selville. Sen kirkkaassa valossa näin suuren joukon retortteja, koeputkia ja tiivistäjiä, jotka kimaltelivat pöydällä, luoden omituisia kummallisia varjoja seinille. Huoneen perällä oli kanakopista muistuttava puinen häkki ja siellä, vieläkin syventyneenä rukouksiin, oli polvillaan tuo mies, jonka äänen olin kuullut. Kun punainen hehku valaisi hänen ylöspäin kääntyneitä kasvojaan, näyttivät ne varjoisaa taustaa vastaan kuin joltakin Rembrandtin maalaukselta. Niiden pergamenttimaisen ihon jokainen ryppy näkyi selvästi. Ehdin katsella kaikkea vain pikaisesti. Sitten pudottauduin maahan ja kiiruhdin kallioiden välitse tieheni kanervikkoa pitkin, hidastuttamatta hetkeksikään kulkuani, kunnes pääsin omaan asuntooni. Siellä heittäydyin vuoteelleni hämmentyneempänä ja järkyttyneempänä enemmän kuin mitä olin luullut mahdolliseksi.
Kaikki epäilyni siitä, olinko todellakin nähnyt entisen vuokralaistoverini ukkosyönä, haihtuivat seuraavana aamuna. Kävellessäni kukkuloille vievää polkua pitkin näin eräässä paikassa, missä maa oli pehmeätä, jalanjäljen – hyviä kenkiä käyttävän naisen sievän pienen jalan jäljen. Se ei voinut olla kenenkään muun kuin entisen Kirkby-Malhousen aikaisen toverini. Seurasin hänen jälkiään niin pitkälle, kunnes huomasin niiden, ainakin minun mielestäni, ilmeisesti johtavan tuohon yksinäiseen ja pahanenteiseen majaan. Mikä voima saattoi taivuttaa tätä hellää tyttöä tuulessa, sateessa ja pimeässä vaeltamaan peloittavien nummien poikki tuohon kummalliseen kohtaukseen?
Olen jo maininnut siitä pienestä purosta, joka virtasi laakson suuta kohti oveni sivuitse. Noin viikon kuluttua näiden kuvailemieni tapahtumien jälkeen istuin ikkunassani ja näin jotakin valkoista ajelehtivan hitaasti virtaa alas. Luulin sitä ensin veteen pudonneeksi lampaaksi. Otin keppini, menin rannalle ja vedin sen maihin. Se olikin suuri repeytynyt ja risainen lakana, jonka yhdessä nurkassa olivat nimikirjaimet J.C. Tahriintuneena ja vaalenneena se herätti mielessäni ilkeitä epäilyksiä.
Suljettuani asuntoni oven lähdin kävelemään notkoa pitkin lääkärin asuntoa kohti. En ollut ehtinyt vielä kauaksikaan, kun huomasin miehen itsensä. Hän käveli nopeasti rinnettä pitkin pieksäen keltakiulukkapensaikkoa piiskallaan ja huutaen kuin mielipuoli. Katsellessani häntä alkoivat tuntemani epäilykset hänen tervejärkisyydestään todellakin vahvistua ja lujittua.
Kun hän tuli lähemmäksi, näin hänen vasemman kätensä riippuvan kantimesta. Huomatessaan minut hän pysähtyi aivan kuin epäröiden, pitikö hänen tulla puhuttelemaan minua vai ei. Koska en puolestani halunnut keskustella hänen kanssaan, kiiruhdin hänen ohitseen, jolloin hän lähti jatkamaan matkaansa huutaen ja lyöden ympärilleen ruoskallaan. Kun hän oli hävinnyt näkyvistäni kukkuloiden taakse, riensin hänen asunnolleen toivoen löytäväni sieltä jonkin johtolangan siihen, mitä oli tapahtunut. Päästyäni perille hämmästyin nähdessäni raudalla panssaroidun oven olevan selkoselällään. Aivan sen edustalla maassa oli taistelun merkkejä. Kaikki huoneessa olevat kemialliset koneet ja huonekalut olivat rikki ja hajallaan lattialla. Mutta kaikkein kuvaavinta oli, että tuo pahaenteinen puuhäkki oli täynnä veritäpliä ja että sen onneton asukas oli hävinnyt. Säälin sydämestäni tuota pientä miestä, koska olin varma siitä, etten saisi tavata häntä enää milloinkaan tässä maailmassa.
Huoneessa ei ollut mitään sellaista, joka olisi valaissut naapurieni henkilöllisyyttä. Se oli aivan täynnä kemiallisia koneita. Erääseen nurkkaan sijoitetussa pienessä kirjakaapissa oli valittua tieteellistä kirjallisuutta. Toisessa nurkassa taasen oli kalkkikerrostumista koottuja kivennäisiä.
Kotimatkallani en nähnyt vilahdukseltakaan lääkäriä, mutta tullessani asuntooni hämmästyin ja suutuin huomatessani jonkun käyneen siellä minun poissaollessani. Laatikot oli vedetty esille vuoteeni alta, verhot saatettu epäjärjestykseen ja tuolit vedetty seiniltä kauaksi lattialle. Julkea tunkeilija ei ollut säästänyt työhuonettanikaan, koska raskaitten kenkien jäljet olivat selvästi näkyvissä mustassa matossa.
IV
Öinen vieras
Seuraava yö oli tuulinen ja myrskyinen, pilviriekaleitten pimittämän kuun valaessa himmeätä loistettaan. Tuuli ulvoi surullisesti nyyhkyttäen ja huokaillen nummen yllä ja pani kaikki keltakiulukkapensaat natisemaan. Silloin tällöin pieksi pieni sadekuuro ikkunoita. Istuin ylhäällä melkein puoleenyöhön tutkien aleksandrialaisen platonistin, Iamblichuksen kirjoitelmia kuolemattomuudesta, tuon miehen, josta keisari Julianus sanoi, että hän on Platon seuralainen ajassa, mutta ei viisaudessa. Suljettuani vihdoin kirjani, avasin oven ja katselin vielä kerran ikäviä kukkuloita ja vielä ikävämpää taivasta. Kun pistin pääni ovesta ulos, rynkäisi vihurinpuuska kimppuuni ja siroitti piippuni hehkuvan tuhkan pimeään. Samalla rupesi kuu kirkkaasti kumottamaan parin pilven välistä ja silloin näin juuri tuon miehen, joka nimitti itseään Gaster Fellin lääkäriksi, istuvan kukkulan rinteellä noin parinsadan jardin päässä ovestani. Nojaten kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä, hän oli kyyristynyt kanervikkoon niin liikkumattomaksi kuin kivi ja tuijotti asuntoni oveen.
Nähdessäni tämän odottamattoman vartijan pelko ja kauhu karmi selkääni. Tämän miehen synkät ja salaperäiset hommat olivat hankkineet hänelle taikurin maineen, ja aika ja paikka sopivat tällä hetkellä mainiosti hänen ulkonaiseen olemukseensa. Miehekäs suuttumukseni ja itseluottamukseni karkoittivat kuitenkin silmänräpäyksessä tämän naurettavan pelon tunteen mielestäni ja minä menin suoraan häntä kohti. Hän nousi minun lähestyessäni ja tuli minua vastaan kuun valaistessa hänen vakavia partaisia kasvojaan ja kiiltäviä silmänvalkuaisiaan. "Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" tiuskaisin minä päästyäni häntä liki. "Millä oikeudella te vakoilette minua?"
Näin hänen kasvonsa punastuvan suuttumuksesta. "Oleskellessanne täällä maaseudulla olette unhottanut kaiken kohteliaisuuden", sanoi hän. "Kaikki saavat liikkua vapaasti nummella."
"Seuraavalla kerralla te varmaankin sanotte, että myöskin asuntoni on kaikkien käytettävissä", sanoin minä kiivaasti. "Te olette ollut niin julkea, että olette tarkastanut sen nyt iltapäivällä minun poissaollessani."
Hän säpsähti ja hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta kiihkoa. "Vannon, ettei minulla ole mitään osuutta siihen!" huudahti hän. "En ole milloinkaan astunut jalallanikaan asuntoonne. Ah, sir, sir, kunpa te vain uskoisitte minua! Täällä väijyy teitä muuan niin suuri vaara, ettette voi olla kyllin varovainen."
"Olen saanut teistä tarpeekseni", sanoin minä. "Näin tuon antamanne raukkamaisen lyönnin, jonka te sivalsitte luullessanne, ettei ainoakaan ihmissilmä ollut näkemässä teitä. Olen käynyt asunnossannekin, ja tiedän kaiken sen, mitä sillä on kerrottavaa. Jos Englannin laki vielä on voimassa, joudutte te hirteen teostanne. Mitä taasen minuun tulee, olen soturi ja aseistettu. En aio panna oveani salpaan. Mutta jos te tahi kuka muu roisto hyvänsä koettaa tunkeutua kynnykseni yli, tapahtuu se tunkeilijan omalla vastuulla". Sanottuani sen pyörähdin kantapäilläni ja menin asuntooni.
Tuuli kiihtyi yhä parina seuraavana päivänä viskoen yhtämittaa sadekuuroja, ja kolmantena yönä raivosi niin ankara myrsky, etten muista sellaista Englannissa ennen nähneenikään. Tunsin, että minun oli suorastaan mahdotonta mennä vuoteeseen, ja tiesin, etten voinut keskittää ajatuksiani tarpeeksi kiinteästi kirjoihinikaan. Väänsin lamppuni liekin pienemmäksi himmentääkseni valoa ja nojautuen taaksepäin tuolissani vaivuin haaveiluihin. Menetin luullakseni kokonaan käsitykseni ajan kulusta, koska en muista ollenkaan, kuinka kauan istuin siinä tajuisen tilan ja unen rajamailla. Vihdoinkin, noin kolmen tahi neljän aikaan aamulla, palasin säpsähtäen tuntoihini, enkä vain tuntoihini, vaan tilaan, jossa jokainen aisti ja hermo olivat jännittyneet. Mutta katsellessani lampun hämärässä valossa ympärilleni huoneessani en huomannut mitään sellaista, mikä olisi antanut aiheen äkilliseen säpsähdykseeni. Kodikas huone, sateen kastelema ikkuna ja kömpelö puuovi olivat aivan niin kuin ennenkin. Olin jo valmis uskomaan, että jokin puoleksi kehkeytynyt uni oli epämääräisesti värisyttänyt hermojani, kun samassa sain selville syyn säpsähdykseeni. Se olikin johtunut äänestä – yksinäisen asuntoni ulkopuolelta kuuluvista askeleista.
Huolimatta jyrinästä, sateen ropinasta ja tuulen ulvonnasta kuulin selvästi – nuo kumeat hiipivät askeleet. Ne pysähtyivät silloin tällöin, mutta uudistuivat jälleen läheten yhä. Istuin paikoillani pidättäen henkeäni ja kuunnellen noita hirveitä askeleita. Ne olivat nyt pysähtyneet aivan oveni edustalle, ja nyt kuulin huohotusta ja läähätystä kuin tulija olisi tullut hyvin kaukaa nopeasti.
Sammuvan lampun lepattavassa valossa näin oven salvan heilahtavan kuin olisi sitä ulkoapäin lievästi painettu. Se kohosi hyvin hitaasti paikoiltaan ja sitten seurasi noin viidentoista sekunnin pituinen väliaika, minun istuessani hiljaa paikallani silmät suurina ja paljastettu miekka kädessä. Sitten alkoi ovi kääntyä hyvin hiljaa saranoillaan ja yön raitista ilmaa tunkeutui raosta viheltäen huoneeseen. Ovi työnnettiin niin varovasti auki, etteivät ruostuneet saranat lainkaan kitisseet. Kun rako suureni, näin kynnyksellä erään tumman olennon, jonka kalpeat kasvot olivat minuun päin kääntyneet. Piirteet olivat inhimilliset, mutta silmät eivät. Ne näyttivät loistavan pimeässä omalla viheriällä valollaan ja niiden tuhoisassa, vaihtelevassa kimalluksessa piili murhanhimo. Ponnahdin seisoalleni tuoliltani ja kohotin jo paljastettua asettani, kun muuan toinen olento hurjasti huutaen hyökkäsi ovelleni. Hänen lähestyessään synkkä vieraani päästi kimeän huudon ja syöksyi pakoon nummen poikki ulvoen mennessään kuin piesty koira.
Äskeisen pelkoni järkyttämänä seisoin ovellani tuijottaen yöhön, pakenevien kaameiden huutojen kaikuessa vielä korvissani. Samalla valaisi kirkas salama koko maiseman, niin että kaikki sen yksityiskohdat näkyivät yhtä selvästi kuin päivällä. Sen valossa näin kahden tumman olennon ajavan toisiaan takaa juosten nopeasti kumpujen yli. Näinkin pitkän matkan päästä tunsin heidät heti. Ensimmäinen oli tuo pieni vanhahko mies, jota olin otaksunut kuolleeksi, ja toinen oli naapurini, lääkäri. Hetkisen he näkyivät hyvin selvästi tässä yliluonnollisessa valossa, mutta seuraavassa hetkessä oli pimeys jälleen niellyt heidät. Kun käännyin palatakseni huoneeseeni, kosketti jalkani johonkin kynnyksellä lepäävän esineeseen. Kumarruttuani sain käteeni suoran veitsen, pelkästään lyijystä valmistetun. Se oli niin pehmeä ja taipuvainen, että sellaisen metallin valitseminen veitseksi tuntui minusta peräti omituiselta. Ja tehdäkseen sen vielä vaarattomaksi oli joku katkaissut sen kärjen. Se oli kuitenkin uutteralla kiveen hiomisella teroitettu uudestaan, minkä voi päättää siinä näkyvistä merkeistä, niin että se yhä vieläkin oli vaarallinen ase päättäväisen miehen kädessä.
Ja nyt te kai kysytte, mitä tämä kaikki tarkoitti. Monelta surunäytelmältä, joissa olen ollut mukana seikkailurikkaan elämäni aikana ja joista muutamat ovat olleet yhtä kummallisia ja järkyttäviä kuin tämäkin, on puuttunut se loppuselitys, jota te nyt vaaditte. Kohtalo on suurenmoinen tarujen sepittäjä, mutta se lopettaa ne tavallisesti uhmaten kaikkia taiteen lakeja ja vaatimuksia. Nyt sattuu kuitenkin tätä kirjoittaessani minulla olemaan edessäni pöydälläni muuan kirje, jonka liitän tähän huomautuksitta ja joka selittää teille kaiken sen, mikä vielä on epäselvää.
"Kirkbyn mielisairaalassa,
syyskuun 4 p:nä 1885.
Hyvä Herra. Tunnen syvästi, että minun pitää pyytää Teiltä
anteeksi ja selittää Teille ne hyvin hämmästyttävät ja Teidän
silmissänne salaperäisiltä näyttävät äskettäin sattuneet
tapahtumat, jotka ovat niin vakavasti häirinneet sitä eristettyä
elämää, jota Te haluatte viettää. Olisin tullut luoksenne
seuraavana aamuna isäni uuden vangitsemisen jälkeen, mutta
tuntiessani inhonne vieraita kohtaan ja – suonette minulle
anteeksi vilpittömyyteni – väkivaltaisen luonteenne katsoin
viisaammaksi ilmaista teille kaikki kirjeessä.
Isäni oli tavallinen praktiseeraava lääkäri Birminghamissa, missä
häntä vieläkin muistellaan ja kunnioitetaan. Noin kymmenen vuotta
sitten alkoi hänessä näkyä mielipuolisuuden oireita, jotka ehkä
johtuivat liiallisesta työstä ja auringonpiston seurauksista.
Tuntiessani oman kykenemättömyyteni lausua ajatuksiani niin
tärkeästä tapauksesta kysyin heti neuvoa Birminghamin ja Lontoon
parhaimmilta lääkäreiltä. Muun muassa neuvottelimme kuuluisan
mielenvikaisten lääkärin herra Fraser Brownin kanssa. Hän sanoi
isäni sairastavan ajoittain uusiutuvaa, ja kohtausten aikana
hyvin vaarallista mielitautia! 'Se voi kehittyä murhanhimoksi
tahi uskonnolliseksi vimmaksi', sanoi hän, 'tahi siinä ilmenee
sekaisin näitä molempia. Hän voi olla kuukausimääriä yhtä terve
kuin te ja minäkin, mutta sitten tauti voi silmänräpäyksessä
puhjeta esille. Te joudutte suureen vastuuseen, jos laiminlyötte
hänen vartioimisensa.'
Minun ei tarvinne selittää enempää, sir. Te ymmärrätte nyt
täydellisesti sen hirvittävän työn, joka oli langennut minun ja
sisareni niskoille, kun me koetimme pelastaa isäämme joutumasta
mielisairaalaan, jota hän terveinä hetkinään hirveästi kammoi.
Voin vain pahoitella, että onnettomuutemme on häirinnyt
rauhaanne, ja pyydän Teiltä omassa ja sisareni nimessä anteeksi.
Kunnioittaen
J. Cameron "LAINATTUJA KOHTAUKSIA
"Se ei käy mitenkään päinsä, koska ihmiset eivät sitä todellakaan sietäisi. Tiedän sen, koska olen koettanut sitä." – Ote George Borrow'n julkaisemattomista kirjoituksista.
Niin, minä koetin ja kokemukseni kiinnostaa ehkä muitakin. Teidän pitää siinä tapauksessa kuvitella; että minä olen kyllästytetty George Borrow'illa, erittäinkin hänen teoksillaan Lavengro ja Romany Rye, ja että olen sovittanut ajatukseni, puheeni ja kirjoitustapani hyvin huolellisesti mestarin mukaisiksi ja että minä eräänä kauniina kesäpäivänä lähdin vihdoin todellisesti elämään sitä elämää, josta olin lukenut. Seuratkaa minua senvuoksi tuolle maantielle, joka vie Sussexin rautatieasemalta Swinehurstin kylään.
Kävellessäni ilahdutin mieltäni muistelemalla Sussexin perustajia, mahtavaa Cerdic-nimistä merirosvoa ja hänen poikaansa Ellaa, jonka runoniekka kertoo olleen keihäänterää pitemmän pisintä toveriaankin. Mainitsin tästä seikasta parikin kertaa tiellä kohtaamilleni talonpojille. Muuan pitkä pisamainen mies livahti vain ohitseni ja juoksi nopeasti asemaa kohti. Toinen pienempi ja vanhempi mies seisoi taasen hurmaantuneena paikoillaan, minun toistaessani hänelle sen paikan Saxonin kronikasta, joka alkaa sanoilla: "Sitten tuli Leija laivamme sivulle ja me menimme sitä vastaan". Tein juuri selkoa hänelle, että kronikan olivat osaksi kirjoittaneet Saint Albanin munkit ja sitten Peterboroughin papit, kun hän äkkiä hyppäsi veräjän yli ja katosi.
Varhaiseen englantilaiseen tyyliin puoleksi salvetut, epäsäännöllisiin riveihin järjestetyt rakennukset muodostavat Swinehurstin kylän. Huomasin erään noista rakennuksista hieman muita korkeammaksi ja kun sen ulkomuodosta ja sen seinässä riippuvasta kyltistä näin sen kyläravintolaksi, lähestyin minä sitä, koska en todellakaan ollut rikkonut paastoani sitten Lontoosta lähtemiseni jälkeen. Muuan lihavahko noin viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen mies, joka oli pukeutunut mustaan takkiin ja harmahtaviin housuihin, seisoi ulkopuolella, ja häneltä minä kysyin mestarin tapaan:
"Miksi tuohon on maalattu ruusu ja kruunu?"
Hän katsoi minuun omituisesti ja koko hänen ulkomuotonsakin oli omituinen. "Kuinka niin?" vastasi hän peräytyen hieman.
"Mutta sehän on kuninkaan tunnuskuva", sanoin minä.
"Tiettävästi", sanoi hän. "Mitä muuta me voisimmekaan ajatella kruunusta?"
"Ja kenen kuninkaan?" kysyin minä.
"Te kai suotte minulle anteeksi", sanoi hän yrittäen poistua.
"Kenen kuninkaan?" toistin minä.
"Kuinka minä sen tietäisin?" kysyi hän.
"Teidän pitäisi tietää se ruususta", sanoin minä. "Se on Tudor-ap-Tudorien tunnuskuva, jotka, vaikka he olivatkin kotoisin Walesin vuorilta, hankkivat jälkeläisilleen Englannin kruunun. Tudorit", jatkoin minä mennen tuntemattoman ja ravintolan oven väliin, josta hän näytti haluavan pujahtaa sisälle, "olivat samaa verta kuin Owen Glendowerikin, tuo kuuluisa päällikkö, jota ei saa mitenkään sekoittaa Owen Gwyneddiin, tuohon merien Madocin isään, josta runoniekka on sepittänyt tuon kuuluisan ballaadin, joka alkaa seuraavilla sanoilla: –"
Olin juuri ryhtymäisilläni toistamaan Dafydd-ap-Gwilynin kuuluisaa säkeistöä, kun mies, joka oli tuijottanut minuun hyvin tiukasti ja kummallisesti, hyökkäsi ohitseni ravintolaan. "Olen todellakin", sanoin minä ääneen, "tullut Swinehurstiin, koska nimi merkitsee sikojen lehtoa." Sanottuani sen seurasin miestä tarjoiluhuoneeseen, missä näin hänen istuvan muutamassa nurkassa suuren tuolin takana. Neljä erisäätyistä henkilöä joi olutta keskipöydän ääressä, erään pienen, mustaan ja kiiltelevään pukuun, joka näytti nähneen tuulet sekä tuiskutkin, pukeutuneen vilkkaan näköisen miehen seisoessa tyhjän takan edessä. Koska minä luulin häntä isännäksi, kysyin häneltä, mitä minun pitäisi syödä päivällisekseni.
Hän hymyili ja vakuutti, ettei hän voinut sanoa sitä.
"Mutta varmasti, hyvä ystävä, voitte te sanoa minulle, mitä on valmiina?"
"En voi ilmoittaa sitäkään", vastasi hän. "Mutta isäntä voi luullakseni sanoa sen teille." Sanottuaan sen hän soitti kelloa, jolloin huoneeseen tuli muuan mies, jolle minä esitin saman kysymyksen.
"Mitä te haluaisitte?" kysyi hän.
Muistelin mestariani ja tilasin kylmää liikkiötä, olutta ja teetä.
"Sanoitteko olutta ja teetä?" kysyi isäntä.
"Kyllä."
"Olen jo hoitanut tointani viisikolmatta vuotta", sanoi isäntä, "eikä minulta milloinkaan ennen ole tilattu olutta ja teetä samalla kertaa."
"Herrasmies laskee vain leikkiä", sanoi kiiltelevään takkiin pukeutunut mies.
"Tahi –" sanoi vanhahko mies nurkastaan.
"Tahi mitä, sir?" kysyin minä.
"Ei mitään", sanoi hän, "ei niin mitään." Jotakin hyvin omituista oli tuossa nurkkaan peräytyneessä miehessä, jolle minä olin puhunut Dafydd-ap-Gwilynistä.
"Te laskette siis leikkiä", sanoi isäntä.
Kysyin häneltä, oliko hän lukenut mestarini, George Borrow'n, kirjoituksia, ja hän vastasi kysymykseeni kieltävästi. Kerroin hänelle silloin, ettei hän noissa viidessä niteessä näkisi jälkeäkään minkäänlaisesta leikinlaskusta, vaikka hän selailisikin ne kannesta kanteen. Hän tulisi päinvastoin näkemään niistä, että mestarini joi aina teetä ja olutta sekaisin. Nyt oli asianlaita kuitenkin niin, etten ollut lukenut mitään teestä saduissa enkä runoniekkojen säkeissä, mutta kun isäntäni poistui valmistamaan ateriaani, lausuin minä sillä aikaa seurueelle nuo islantilaiset säkeistöt, jotka ylistivät Gunnarin, Harold Karhun pitkätukkaisen pojan, olutta. Ja koska minä otaksuin kielen olevan outoa ainakin muutamille heistä, lausuin oman käännökseni, joka loppuu sanoilla:
"Jos olut on heikkoa, valitkaa sitä suurempi tuoppi".
Sitten kysyin heiltä, käyvätkö he kirkossa vai kappelissa. Tämä kysymykseni näytti hämmästyttävän heitä ja erittäinkin tuota nurkkaan peräytynyttä miestä, johon minä nyt kohdistin katseeni. Olin saanut selville hänen salaisuutensa, ja kun minä katsoin häneen, koetti hän piiloutua kellokaapin taakse.
"Kirkossako vai kappelissa?" kysyin minä häneltä.
"Kirkossa", huohotti hän.
"Missä kirkossa?" kysyin minä.
Hän painautui kauemmaksi kellon suojaan. "Minulta ei ole milloinkaan maailmassa kyselty tällaista!" huudahti hän.
Näytin hänelle tietäväni hänen salaisuutensa. "Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä", sanoin minä.
"Eikö?" huudahti hän. Sitten minun kääntyessäni pois hän pisti päänsä esille kellokaapin takaa ja naputti etusormellaan otsaansa, kuten tuo kiiltelevään takkiin pukeutunut mieskin, joka seisoi tyhjän takan edustalla.
Syötyäni kylmän liikkiöni – voiko ihminen saadakaan parempaa ruokaa, ellei oteta lukuun keitettyä ja maustettua lampaanlihaa – ja juotuani sekä teen että oluen sanoin seurueelle, että mestarini oli nimittänyt sellaista ateriaa "Harryn nyrkiniskuksi", huomattuaan Liverpoolissa oleskellessaan herrasmiesten pitävän siitä suuresti. Ilmoitettuani sen heille ja lausuttuani pari säkeistöä Lopez de Vegaa poistuin Kruunun ja Ruusun ravintolasta maksettuani ensin laskuni. Ovella kysyi isäntä nimeäni ja osoitettani.
"Ja miksi?" kysyin minä.
"Koska teitä ehkä kysellään täältä", vastasi hän.
"Mutta miksi minua kyseltäisiin?"
"Ah, kukapa sen tietää!" sanoi isäntä mumisten. Ja niin minä jätin hänet Kruunun ja Ruusun ovelle ja päästyäni tielle kuulin takaani remuavaa naurua. "Varmasti ei Roomaa rakennettu yhdessä päivässä", ajattelin minä.
Käveltyäni Swinehurstin pääkadun päähän, jonka varrella, kuten jo äsken huomautin, oli puoleksi salvettuja vanhanaikaisia rakennuksia, saavuin maantielle ja aloin etsiä noita tienvieriseikkailuja, joita mestarin puheiden mukaan on tarjona niin tiheässä kuin mustikoita kaikille niille, jotka hakevat sellaisia englantilaisilta viertoteiltä. Ennen poistumistani Lontoosta olin ottanut muutamia nyrkkeilytunteja, minkävuoksi tuumiskelin, että jos minä vain sattumalta tapaan jonkun matkustajan, jonka koko ja ikä ovat sellaiset, että ne rohkaisevat minua yritykseen, niin pyydän häntä riisumaan takin yltään ja sopimaan kaikista huomaamistamme erimielisyyksistä vanhaan englantilaiseen tapaan. Odotin senvuoksi erään jalkaportaan luona jotakin satunnaista kulkijaa, mutta seisoessani siinä jouduinkin äkkiä samanlaisen kauhistuttavan pelon valtaan kuin mestarinikin notkossa. Tartuin veräjän pieleen, joka oli vanhaa lujaa englantilaista tammea. Ah, kuka voisikaan kuvailla tuollaisen jäätävän pelon aiheuttamaa kauhua! Sitä minä ajattelin pitäessäni kiinni veräjän tammipylväästä. Johtuiko tämä oluesta vai teestä? Vai oliko ravintoloitsija ollut oikeassa ja tuo toinen mustaan kiiltelevään takkiin pukeutunut mies, joka oli vastannut nurkassa istuvan omituisen miehen merkkeihin? Mutta mestarihan oli juonut teetä oluen kera. Niin, mutta mestarikin oli joutunut jäätävän kauhun valtaan. Kaikkea tällaista minä ajattelin pitäessäni kiinni englantilaisesta tammiparrusta, joka oli ylimmäisin veräjässä. Olin tuon kauhun vallassa puoli tuntia. Sitten se haihtui tehtyään minut niin heikoksi, etten voinut irroittaa käsiäni tammiparrusta.
En ollut vielä ehtinyt liikkua mihinkään veräjältä, kun kuulin askelia takaani ja käännyttyäni huomasin, että veräjän toisella puolen vei polku ketojen poikki. Muuan nainen lähestyi minua nyt tätä polkua pitkin, ja minulle selveni heti, että hän kuului noihin mustalaisiin, joista mestari kertoo niin paljon kirjoissaan. Katsoen hänen taakseen näin eräästä kapeasta notkosta kohoavan savun, joka ilmoitti minulle paikan, mihin heimo oli pystyttänyt leirinsä. Nainen oli vallan tavallinen, päivettynyt ja pisamakasvoinen, ei liian pitkä eikä liian lyhyt. Minun täytyy tunnustaa, ettei hän ollut kaunis, mutta luullakseni ei kukaan muu kuin mestari olekaan nähnyt kauniita naisia kävelemässä englantilaisilla viertoteillä. Mutta vaikka hän olikin sellainen, aioin minä hyötyä hänestä mahdollisimman paljon, ja minä tiesin vallan hyvin, kuinka minun piti puhutella häntä, koska olin monta kertaa ihaillut sitä kohteliaan julkeata käytöstä, johon sellaisessa tilaisuudessa pitää turvautua. Senpätähden minä, kun nainen tuli veräjälle, ojensin käteni ja autoin hänet yli.
"Mitä sanookaan espanjalainen runoilija Calderon?" sanoin minä. "Te olette varmasti lukenut tuon kupletin, joka on käännetty englannin kielelle näin:
"'Ah, neito, pyydän nöyrästi, jos saan
auttaa teitä yli tämän maan.'"Nainen punastui, mutta ei sanonut mitään.
"Missä", kysyin minä, "ovat suojahuivinne ja koristeenne?"
Hän käänsi päänsä pois ja vaikeni.
"Vaikka minä olenkin kauhistuttava", sanoin minä, "osaan minä kuitenkin erään mustalaislaulun", ja todistaakseni sen lauloin säkeet:
"Coliko, coliko saulo wer
Apopli to the farming ker
Will wel and mang him mullo
Will wel and mang his truppo."Tyttö nauroi, mutta ei sanonut mitään. Kun katselin hänen olemustaan, juolahti mieleeni, että hän on ehkä tuollainen, joka ansaitsee elatuksensa ennustamisella tahi povaamisella, kuten mestari sitä taitoa nimittää, kilpa-ajoissa tahi muissa sellaisissa tilaisuuksissa.
"Povaatteko te?" kysyin minä.
Hän löi minua käsivarteen. "Tepäs olette kuin tuopillinen sokerijuomaa", sanoi hän.
Lyönti ilahdutti minua, koska se sai minut ymmärtämään verratonta kaunokaistani. "Te voitte käyttää Long Melfordia", sanoin minä ilmaisten ajatukseni sanalla, millä mestari tarkoitti tappelua.
"Jatkakaa vain nenäkkäisyyksiänne!" sanoi hän lyöden minua jälleen.
"Te olette hyvin hieno nainen", sanoin minä, "ja muistutatte Grunneldasta, tuosta Hjalmarin tyttärestä, joka varasti kultaisen maljakon Islannin kuninkaalta."
Hän näytti loukkautuvan tästä. "Teidän pitää puhua kohteliaasti, nuorimies", sanoi hän.
"En tahtonut loukata teitä, kaunokaiseni. Vertasin teitä vain erääseen henkilöön, josta satu kertoo, että hänen silmänsä olivat kuin jäävuorista heijastava auringonpaiste."
Tämä näytti huvittavan häntä, koska hän hymyili.
"Nimeni ei ole mikään Kaunokainen", sanoi hän vihdoin.
"Mikä se sitten on?"
"Henrietta."
"Kuningattaren nimi", sanoin minä ääneen.
"Jatkakaa", sanoi tyttö.
"Kaarlen kuningattaren", sanoin minä, "josta runoilija Waller (Englannillakin on runoilijansa, vaikka ne tässä suhteessa ovatkin baskilaisia runoilijoita paljon mitättömämpiä) on sanonut:
"'Että hän oli kuningatar, oli Luojan työtä,
myöhästyneet miehet voivat vain antaa myötä.'""Kuinka te laskettelettekaan tulemaan!" huudahti tyttö.
"Varmaankin te nyt", sanoin minä, "kun olen todistanut teidät kuningattareksi, annatte minulle choomerin eli suutelon, kuten te sanotte."
"Läimäytän teitä korvalle, ellette osaa olla siivosti!" huusi hän.
"Siinä tapauksessa haluan taistella kanssanne", sanoin minä, "ja jos teidän sattumalta onnistuisi kaataa minut, suostun katumusharjoituksekseni opettamaan teille armeenialaiset aakkoset. Sana aakkoset ilmaisee meille, kuten te tulette vielä näkemään, että kirjaimemme ovat peräisin Kreikasta. Mutta jos minä taasen sattumalta voittaisin teidät, pitää teidän antaa minulle suukkonen."
Olin mennyt jo näin pitkälle, ja hän oli kiivennyt veräjän harjalle teeskennellen poistumista, kun tietä pitkin lähestyivät eräät kuormavankkurit, jotka minä huomasin kuuluvan eräälle Swinehurstin leipurille. Hevonen oli ruskea, tuollainen, joita kasvatetaan New Forestissa, hieman alle viidentoista korttelin korkuinen, takkuinen huonosti hoidettu elukka. Koska minä tiedän vähemmän kuin mestari hevosista, en tahdo sanoa mitään sen enempää tästä elukasta, toistan vain, että se oli väriltään ruskea – eikä hevosella eikä hevosen värillä olekaan todellisuudessa mitään tekemistä tässä kertomuksessani. Voin kuitenkin lisätä, että sitä voitiin joko pitää pienenä hevosena tahi suurena ponina, koska se oli hieman liian korkea toiseksi, ja liian pieni toiseksi. Olen nyt puhunut tarpeeksi tästä hevosesta, jolla ei ole mitään tekemistä kertomuksessani, ja käännän nyt tarkkaavaisuuteni ajajaan.
Tällä miehellä oli leveät punakat kasvot ja ruskea poskiparta. Hän oli tanakkaruumiinen ja pyöreäharteinen ja vasemman silmän yläpuolella oli punertava pieni syntymämerkki. Hänen takkinsa oli samettinen ja hänellä oli suuret rautapohjaiset kengät, jotka hän oli nostanut eteensä likasuojalle. Hän pysähdytti vankkurinsa tullessaan veräjän luo, jonka vieressä minä seisoin notkosta tulleen neidon kanssa, ja kysyi minulta kohteliaasti, voisinko antaa tulta hänen piippuunsa. Kun otin tulitikkulaatikon taskustani, heitti hän ohjakset likasuojalle ja vetäen suuret rautapohjaiset kenkänsä luokseen laskeutui tielle. Hän oli kyllä tukeva mies, mutta lihavahko ja hengästyi vähästä. Minusta näytti aivan siltä kuin tässä olisi ollut tilaisuus tuollaiseen tienvierinyrkkeilyseikkailuun, jotka olivat niin tavallisia vanhoina aikoina. Tarkoitukseni oli ryhtyä taisteluun miestä vastaan ja minä toivoin, että puolellani oleva notkosta tullut neito ilmoittaisi minulle, milloin minun piti käyttää oikeata ja milloin vasenta kättäni tilanteen vaatimusten mukaisesti, ja nostaisi minut pystyyn jälleen, jos sattuisi käymään niin onnettomasti, että tuo rautakenkäinen mies, jolla oli vasemmassa silmäkulmassaan pieni punertava luoma, iskisi minut maahan.
"Käytättekö te Long Melfordia?" kysyin minä. Hän katsoi minuun hämmästyneenä sanoen mielellään polttavansa vaikka millaista sekoitusta.
"Long Melfordilla", sanoin minä, "en minä tarkoita, kuten te luulette, mitään tupakkalajia, vaan taiteellista ja tieteellistä nyrkkeilyä, jota esi-isämme niin suuresti kunnioittivat, että muutamat kuuluisimmat sen harrastajat, kuten esimerkiksi suuri Gully, pääsivät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Englantilaisten nyrkkeilijöiden joukkoon kuului hyvin korkeasäätyisiäkin henkilöitä, joista erittäinkin tahtoisin mainita Tom Herefordin eli Tom Springin, vaikka hänen isänsä nimi olikin Winter, minkä seikan minä olen saanut tietää jälkeenpäin. Tällä kaikella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tässä asiassa, koska tarkoitukseni on vain pakottaa teidät taistelemaan kanssani."
Sanani näyttivät hämmästyttävän punakkaa miestä niin suuresti, etteivät tällaiset seikkailut luullakseni mahtaneet ollakaan niin yleisiä kuin mestarini oli taivuttanut minut uskomaan.
"Taistelemaanko?" sanoi hän. "Mutta mistä?"
"Se on vanha hyvä englantilainen tapa, jolla voidaan ratkaista, kumpi meistä on parempi mies", sanoin minä.
"Minulla ei ole mitään teitä vastaan", sanoi hän.
"Eikä minulla teitä", vastasin minä. "Senpävuoksi me nyt taistelemmekin rakkaudesta, mitä sanontatapaa käytettiin paljon ennen vanhaan. Harold Sygvynson kertoo tanskalaisten tavallisesti käyttäneen oikein taistelukirveitäkin, kuten hän sanoo runojensa toisessa sarjassa. Teidän pitää sentähden riisua takkinne yltänne ja taistella." Minä heitin jo puhuessani takkini pois.
Miehen kasvot eivät näyttäneet enää niin punakoilta kuin ennen. "Minä en aio lainkaan taistella", sanoi hän.
"Kyllä te taistelette", vastasin minä, "ja tämä nuori nainen tahtoo epäilemättä tehdä teille sen palveluksen, että hän pitää takkianne."
"Te olette aivan mieletön", sanoi Henrietta.
"Ja sitäpaitsi", sanoin minä, "ellette te tahdo taistella rakkaudesta, niin ehkä haluatte taistella tästä", ja minä ojensin hänelle kultarahan. "Tahdotteko te pitää hänen takkiaan?" sanoin minä Henriettalle.
"Kyllä, leikin vuoksi", sanoi hän.
"Ette ollenkaan", sanoi mies pistäen rahan korderoikankaasta valmistettujen housujensa taskuun. "Mitä minun pitää nyt tehdä ansaitakseni tämän?" kysyi hän.
"Taistella", sanoin minä.
"Kuinka te sen teette?" kysyi hän.
"Kohottakaa kätenne asentoon", vastasin minä.
Hän kohotti ne neuvoni mukaan seisoen siinä paikoillaan lammasmaiseen tapaan, ymmärtämättä mistään hölynpölyä. Minusta tuntui siltä, että jos vain saisin hänet suuttumaan, ryhtyisi hän ehkä vilkkaampaan toimintaan, minkävuoksi minä sivalsin hänen päästään pois hatun, joka oli musta ja kova ja hyvin leveälierinen.
"No, herra!" huudahti hän, "mitä teillä nyt on mielessä?"
"Tein sen saadakseni teidät suuttumaan", sanoin minä.
"Minä olenkin nyt suuttunut", sanoi hän.
"Tässä on hattunne", sanoin minä, "ja sitten me tappelemme."
Käännyin puhuessani ottaakseni maasta hänen hattunsa, joka oli vierinyt taakseni. Kun kumarruin ulottuakseni siihen, sain sellaisen iskun, etten voinut suoristautua enkä istuutua. Tämä isku, jonka sain kumartuessani ottamaan hänen leveälieristä hattuaan, ei lähtenyt hänen nyrkistään, vaan noista likasuojaan nojaavista rautapohjaisista kengistä. Koska en voinut mitenkään suoristautua enkä istuutua, nojauduin veräjän ylimmäiseen tammiaidakseen ja vaikeroin ääneen saamani iskun aiheuttamasta kivusta. Ei tuo vähää ennen kokemani jäätävä kauhukaan ollut kiduttanut minua niin, kuin noista rautapohjaisista kengistä saamani potku. Kun minä vihdoin voin ponnistautua suoraksi, huomasin tuon punakan miehen ajaneen tiehensä vankkureineen, joita ei enää näkynyt. Notkosta tullut neito seisoi vielä veräjän toisella puolen ja muuan risainen mies tuli juosten ketojen poikki nuotiolta päin.
"Miksi te ette varoittanut minua, Henrietta?" kysyin minä.
"En ehtinyt", sanoi hän. "Mutta miksi te teittekään niin tyhmästi, että käänsitte hänelle selkänne?"
Risainen mies oli jo ehtinyt veräjälle, jonka vieressä minä juttelin Henriettan kanssa. En koetakaan toistaa tässä hänen lausumiaan sanoja, koska olen huomannut, ettei mestari milloinkaan alentunut kirjoittamaan murretta, liitti vain silloin tällöin mukaan jonkun sanan kuvaillakseen jonkin miehen puhetapaa. Tahdon vain sanoa sen, että notkosta tullut mies puhui noiden anglo-saksilaisten tapaan, jotka nimittivät, minkä kunnianarvoisa Bede on selvästi todistanut, johtajiaan Enjistiksi ja Orsaksi, siis parilla sanalla, jotka oikeastaan merkitsevät valakkaa ja tammaa.
"Miksi hän löi teitä?" kysyi notkosta tullut mies. Hän oli tavattoman risainen laihakasvoinen voimakasruumiinen mies, ja hänen kädessään oli lyhyt tammisauva, jota hän heilutteli. Hänen äänensä oli hyvin käheä ja karski, kuten sellaisilla ihmisillä, jotka elävät ulkosalla. "Mies löi teitä", sanoi hän. "Miksi tuo mies löi teitä?"
"Hän pyysi sitä?", sanoi Henrietta.
"Pyysi sitä – pyysi mitä?"
"Pyysi miestä lyömään. Hän antoi miehelle kultarahan, että mies tekisi niin."
Risainen mies näytti hämmästyvän. "Kuulkaahan nyt, herra", sanoi hän, "jos te tässä keräätte kolehtia, voitte te saada minulta iskun puolella hinnalla."
"Hän hyökkäsi kimppuuni tietämättäni", sanoin minä.
"Olisiko mies voinutkaan tehdä muuta, kun te kerran sivalsitte hatun hänen päästään?" sanoi notkosta tullut neito.
Nyt voin minä jo suoristaa ruumiini pitämällä kiinni veräjän ylimmäisestä tammiaidaksesta. Toistettuani muutamia kiinalaisen runoilijan Lo-tun-an-ton kirjoittamia säkeitä, joissa sanottiin, että niin kova kuin isku oli ollutkin, olisi se ehkä voinut olla vieläkin kovempi, ryhdyin hakemaan takkiani voimatta löytää sitä kuitenkaan.
"Henrietta", sanoin minä, "mihin te olette piilottanut takkini?"
"Kuulkaahan nyt, herra", sanoi notkosta tullut mies, "teille hän ei ole mikään Henrietta, jos se vain on teille yhdentekevää. Tämä nainen on vaimoni. Ettehän te ole mikään sellainen, että te saisitte nimittää häntä Henriettaksi."
Sanoin tuolle notkosta tulleelle miehelle, etten ollut aikonut halveksia hänen vaimoaan. "Luulin häntä naimattomaksi naiseksi", lisäsin minä, "mutta mustalaistytön kunnia on aina pyhä minulle."
"Hän on aivan hassu", sanoi nainen.
"Jonakin kauniina päivänä", sanoin minä, "voin minä tulla vierailemaan luoksenne notkoon ja lukea teille mestarin kirjoittaman kirjan mustalaisista."
"Mistä mustalaisista?" kysyi mies.
"Romaanithan ovat mustalaisia", sanoin minä.
"Me emme ole mustalaisia", sanoi mies.
"Mitä te sitten olette?" kysyin minä.
"Kulkureita vain", sanoi mies.
"Kuinka te sitten ymmärsitte kaiken sen, mitä minä sanoin teille mustalaisista?" sanoin minä Henriettalle.
"En minä ymmärtänyt sitä", sanoi Henrietta.
Kysyin jälleen takkiani, vaikka olinkin jo saanut selville, että minun oli täytynyt ripustaa se vankkurien likasuojaan, ennenkuin minä haastoin taisteluun tuon punakan miehen, jonka vasemmassa silmäkulmassa oli luoma. Toistin sen vuoksi persialaisen runoilijan Ferideddin-Atarin kirjoittamat säkeet, joissa sanotaan, että ihmisen on paljon parempi säilyttää nahkansa kuin vaatteensa, ja sanottuani jäähyväiset notkosta tulleelle miehelle ja hänen vaimolleen palasin takaisin tuohon vanhaan englantilaiseen Swinhurst-nimiseen kylään. Ostin sieltä käytetyn takin, ja menin sitten asemalle lähteäkseni Lontooseen. En voi tässä muuta kuin huomauttaa hieman hämmästyneenä, että minua seurasi asemalle suuri joukko kyläläisiä, joiden joukossa olivat tuo kiiltelevää takkia käyttävä mies ja tuo toinenkin omituinen mies, joka oli piiloutunut kellokaapin taakse. Käännyin silloin tällöin ja lähestyin heitä toivoen saavani puhella heidän kanssaan, mutta silloin he aina hajautuivat kiireesti. Vain kylän poliisi uskalsi lähestyä ja hän käveli rinnallani, minun kertoessani hänelle Hunyadi Janoksesta ja niiden sotien aikana sattuneista tapahtumista, joita tämä sankari, jota sanotaan myös Corvinukseksi eli Varikseksi, kävi Muhametti toista, tuota samaa sulttaania vastaan, joka valloitti Konstantinopolin eli Byzantiumin ennen kristillistä ajanjaksoa. Menin asemahuoneeseen poliisin seurassa ja istuttuani erääseen vaunuun otin paperia taskustani ja aloin kirjoittaa muistiin kaikkia minulle sattuneita tapahtumia, voidakseni näyttää muillekin, kuinka mestarin esimerkin seuraaminen nykyään on vaikeata. Kun minä kirjoitin, kuulin poliisin juttelevan asemapäällikölle, eräälle tanakalle keskikokoiselle miehelle, jonka kaulahuivi oli punainen, minun omista minulle tuossa vanhassa englantilaisessa Swinehurst-nimisessä kylässä sattuneista seikkailuista.
"Hän on herrasmies", sanoi poliisi, "ja asuu varmasti jossakin suuressa talossa Lontoossa."
"Hyvinkin suuressa talossa, jos vain jokaiselle ihmiselle tehtäisiin oikeutta", sanoi asemapäällikkö ja antoi kättään heilauttamalla junalle lähtöluvan.
MIES ARKANGELISTA
Maaliskuun neljäntenä päivänä vuonna 1867 – olin silloin viidennelläkolmatta – kirjoitin seuraavat sanat muistikirjaani kokemani suuren sielullisen hämmingin ja taistelun jälkeen:
"Aurinkokuntamme kulkee muiden samanlaisten lukemattomien yhtä suurien kuntien joukossa äänettömästi avaruuden halki Herkuleksen tähtisikermää kohti. Ne suuret pallot, joista se on kokoonpantu, kiertävät kiertämistään ikuisessa tyhjyydessä lakkaamatta ja hiljaa. Pienimpiä ja mitättömimpiä näistä on tämä kiinteiden ja juoksevien aineiden kasauma, jonka me olemme nimittäneet maaksi. Se pyörii vielä nytkin samalla tavalla kuin ennen syntymäänikin ja pyörii vielä jälkeen kuolemanikin, muodostaen kiertävän salaperäisyyden, josta ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja mihin se menee. Tämän liikkuvan möhkäleen ulommaisella pinnalla ryömii monta punkkia, joista minä, John M'Vittie, olen muuan, avuton ja voimaton raukka, jota viedään päämäärättömästi avaruuden halki. Ja kuitenkin on asioiden meno meidän keskuudessamme sellainen, että se järjen pieni tarmo ja säteily, mikä on minunkin käytettävissäni, tarvitaan kokonaan niiden erilaisten metalliastioiden valmistamiseen, joista saamillani rahoilla voin ostaa sellaisia kemiallisia aineita, että minä niistä voin valmistaa kestäviä yhdistelmiä, ja hankkia katon pääni päälle suojaksi pahoilta ilmoilta. Senpävuoksi en aiokaan kuluttaa voimiani kaikkien minua ympäröivien olennaisten kysymysten ratkaisemiseen. Ja vaikka olenkin tällainen surkuteltava olento, voin vieläkin tuntea hieman onnea ja päämäärästäni välittämättä olla silloin tällöin hieman ylpeäkin omasta merkityksestäni."
Kirjoitin nämä sanat, kuten jo äsken sanoin, muistikirjaani, ja ne kuvaavat tarkasti mieleni syvyyksiin juurtuneita ajatuksia, jotka ovat aina olemassa, hetkellisten haihtuvien mielenliikutusten voimatta karkoittaa niitä sieltä. Vihdoin kuitenkin koitti sekin hetki, jolloin setäni, M'Vittie Glencairn, kuoli – sama mies, joka kerran toimi alahuoneen puheenjohtajana. Hän jakoi suuren omaisuutensa veljensälapsille, jolloin minäkin huomasin saaneeni niin paljon, että minulla oli enemmänkin kuin tarpeeksi jäljellä olevan elämäni ajaksi. Samalla sain omakseni Caithnessin rannikolla sijaitsevan hedelmättömän maapalstan, jonka vanhus oli nähtävästi lahjoittanut minulle leikillään, koska se oli paljasta hiekkaa ja aivan arvoton, ja koska vanhus aina oli julman ivallinen. Siihen saakka olin toiminut asianajajana eräässä Englannin sisämaakaupungissa. Nyt huomasin voivani toteuttaa suunnitelmani. Päätin luopumalla kaikista mitättömistä ja kehnoista päämääristä pyhittää ajatukseni luonnon salaisuuksien tutkimiseen.
Poistumistani englantilaisesta kodistani joudutti jonkun verran se tosiseikka, että riitauduttuani erään miehen kanssa olin ollut vähällä tappaa hänet, koska luonteeni on hyvin kiivas ja koska minä raivostuttuani useinkin unhotan omat voimani. Asia ei aiheuttanut mitään oikeudenkäyntiä, mutta sanomalehdet sättivät minua ja ihmiset katsoivat minuun karsaasti tullessaan minua vastaan. Kaikki loppui siihen, että minä kirosin heidät ja heidän inhoittavan kaupunkinsa, ja kiiruhdin pohjoisessa sijaitsevalle palstalleni, missä minä vihdoinkin toivoin voivani elää rauhassa ja saavani tilaisuuden yksinäisiin opiskeluihin ja mietiskelyihin. Lainasin pääomastani ennen matkustamistani, ja niinpä voinkin viedä sitten mukanani valitun kokoelman kaikenlaisia nykyaikaisia filosofisia välineitä ja kirjoja, sekä kemiallisia ja muita sellaisia aineita, joita ehkä tulisin tarvitsemaan pakopaikassani.
Perimäni maa oli kapea kaistale, laadultaan enimmäkseen hiekkaa ja kiertäen Caithnessin lahtea enemmän kuin parin englannin peninkulman pituudelta. Tällä kaistaleella oli sijainnut luhistuva harmaasta kivestä muurattu rakennus – sitä, milloin se oli rakennettu ja minkävuoksi, ei kukaan voinut kertoa minulle – ja sen minä olin korjauttanut sellaiseen kuntoon, että se nyt muodosti tarpeeksi hyvän pienten vaatimusteni mukaisen asunnon minulle. Sisustin ensimmäisen huoneen laboratoriokseni, toisen arkihuoneekseni ja kolmannen, joka sijaitsi juuri viettävän katon alla, makuuhuoneekseni. Ripustin tänne riippumattoni, jossa öisin aina lepään. Rakennuksessa oli kolme muutakin huonetta, mutta ne minä jätin tyhjiksi, paitsi yhtä, jonka luovutin eräälle vanhalle palkkaamalleni taloudenhoitajattarelle. Lukuunottamatta noita Youngeja ja M'Leodseja, jotka olivat kalastajia ja asuivat Fergus Nessin toisella puolen, ei monien peninkulmien alalla, kummallakaan suunnalla, ollut muita asukkaita. Taloni edustalla aaltoili suuri lahti, ja sen takana taasen oli pari pitkää paljasta kukkulaa, joiden takaa häämötti toisia yhä jylhempiä ja korkeampia. Kukkuloiden välissä oli notko, ja kun tuuli puhalsi maalta päin, lakaisi se tavallisesti sitä humisten surullisesti vinttikamarini ikkunan edustalla kasvavien havupuiden oksissa.
Inhoan lähimmäisiäni, mutta oikeudenmukaisuus pakottaa minut lisäämään, että hekin näyttävät enimmäkseen halveksivan minua. Vihaan heidän iljettävää matelemistaan, sovinnaisuussääntöjään, petoksiaan ja ahdasmielisiä ajatuksiaan oikeasta ja väärästä. He loukkautuvat rehdistä suorasukaisuudestani, siitä, että halveksin heidän yhteiskunnallisia lakejaan ja siitä etten sietänyt mitään painostusta. Kirjojeni ja rohdoksieni joukossa yksinäisessä asunnossani Mansiessa voin minä antaa inhimillisen rodun suuren lauman kulkea eteenpäin valtiollisille vehkeilyilleen, keksintöineen ja lörpötyksineen, minun pysyessäni paikoillani sen takana onnellisena. En sentään aivan paikoillani, koska minäkin työskentelin vaatimattomalla urallani edistyvästi. Olen jo todennut, että Daltonin atomiteoria perustuu vääriin huomioihin, ja tiedän senkin, ettei elohopea ole mikään alkuaine.
Päivisin häärin minä ahkerasti tislausteni ja analyysieni kimpussa. Unhotin usein aterianikin, niin että kun vanha Madge kutsui minua teetä juomaan, oli päivälliseni vielä koskemattomana pöydällä. Öisin taasen lueskelin Baconin, Descartes'n, Spinozan ja Kantin teoksia – noiden miesten, jotka ovat koettaneet saada selville tuntemattomia asioita. He ovat kyllä kaikki hedelmättömiä ja tyhjiä mitättömine tuloksineen, mutta tuhlaavaisen monisanaisia, muistuttaen minua miehistä, jotka kaivaessaan kultaa ovatkin löytäneet maasta lukemattomia matoja, joita he sitten riemuiten ovat muille näytelleet hakemanaan aineena. Joskus jouduin sellaisen levottomuuden valtaan, että voin kävellä kolme- tahi neljäkymmentä englannin peninkulmaa levähtämättä ja syömättä. Näissä tilaisuuksissa, jolloin tapanani oli kulkea seudun kylien kautta laihtuneena, parroittuneena ja vaatteet epäjärjestyksessä, hyökkäsivät äidit tielle vetäen lapsensa sisälle ja talonpojat parveilivat kapakoistaan esille töllistelemään minua. Luullakseni nimitettiin minua laajalla alueella "Mansien hulluksi tilanomistajaksi". Sattui kuitenkin harvoin, että suuntasin nämä retkeni sisämaahan päin, koska tavallisesti verryttelin jäseniäni omalla rannallani, missä rauhoitin mieltäni väkevällä mustalla tupakalla ja tein valtamerestä ystäväni ja uskottuni.
Ja voiko maailmassa ollakaan tuota suurta, rauhatonta ja sykähtelevää merta parempaa toveria? Onko olemassakaan sellaista ihmismieltä, jolle se ei olisi myötämielinen ja vertainen? Joukossamme ei ole ketään niin iloista, joka ei tulisi vieläkin iloisemmaksi kuunnellessaan sen hilpeätä pauhua ja katsellessaan noita rannoille vyöryviä pitkiä viheriöitä tyrskyjä ja niiden kimalteleviin harjoihin taittuvia auringonsäteitä. Mutta kun nuo harmaat aallot pudistelevat harjojaan vihoissaan ja tuuli ulvoo niiden yläpuolella ärsyttäen niitä yhä hurjempiin ja raivokkaampiin ponnistuksiin, tuntee synkkämielisinkin ihminen, että luonnollakin on omat surulliset ajatuksensa, jotka ovat yhtä synkkiä kuin hänen omat ajatuksensakin.
Kun Mansien lahti oli tyyni, oli sen pinta niin kirkas ja kimalteleva kuin hopealevy. Se rikkoutui vain yhdessä paikassa lyhyen matkan päässä rannasta, missä muuan pitkä musta jono pisti esille vedestä kuin jonkun nukkuvan hirviön pykälöity selkä. Sieltä näkyi erään vaarallisen kallioriutan harja, jota kalastajat nimittivät "Mansien rosoiseksi riutaksi". Kun tuuli puhalsi idästä, särkyivät aallot sitä vasten ukkosen kaltaisella jyrinällä, vaahdon pärskyessä kauas taloni takaisille kukkuloille. Lahti itse oli kyllä ylpeä ja kaunis, mutta liian altis pohjoisille ja itäisille vihureille, ja riuttansa vuoksi niin suuresti pelätty, etteivät merimiehet hevin uskaltaneet ohjata sinne aluksiaan. Tähän yksinäiseen paikkaan liittyi jotakin romantillista. Olen lepäillyt veneessäni sen pinnalla tyyninä päivinä, ja kun olen katsellut laidan yli, olen nähnyt kaukana syvyyksissä vilahtelevan suuria, aavemaisia kaloja, jollaisia, niin minusta ainakin näytti, ei ainoakaan luonnontutkija milloinkaan elämässään ole nähnyt ja joita minä kuvittelin tämän eristetyn lahden hengiksi. Kun kerran eräänä tyynenä yönä seisoin aivan veden partaalla, kohosi syvyyksistä kumea huuto kuin joku nainen olisi vaikeroinut siellä toivottomassa surussaan, ja ääni paisui tyynessä ilmassa yhä kovemmaksi, hiljetäkseen jälleen, ja tätä tällaista kesti noin kolmisenkymmentä sekuntia. Kuulin sen omin korvin.
Tässä kummallisessa paikassa, ikuiset kukkulat takanani ja ikuinen meri edessäni, minä työskentelin ja mietiskelin kolmatta vuotta, kenenkään lähimmäiseni minua häiritsemättä. Olin vähitellen totuttanut vanhan palvelijattareni vaikenemiseen, niin että hän harvoin enää avasi suutaan puhuakseen, vaikka minä en epäilekään sitä, etteikö hänen kielensä, kun hän pari kertaa vuodessa vieraili sukulaistensa luona Wickissa, noina muutamina päivinä hankkinut itselleen korvausta pakotetusta levostaan. Olin jo melkein unhottanut, että minäkin kuulun inhimillisiin olentoihin, seurustellessani yksinomaan noiden kuolleiden kanssa, joiden kirjoittamia teoksia minä tutkiskelin, kun tapahtui jotakin äkillistä, mikä käänsi kaikki ajatukseni uusille urille.
Tyyni ja rauhallinen päivä oli vihdoinkin koittanut kolmen myrskyisen kesäkuun päivän jälkeen. Sinä iltana ei tuntunut ilmassa tuulen henkäystäkään. Aurinko painui mailleen länteen punertavan pilviröykkiön taakse ja lahden sileää pintaa värittivät punaiset juovat. Rannan keltaisella hiekalla näyttivät pakoveden jättämät lammikot veritäpliltä. Aivan kuin joku haavoittunut jättiläinen olisi vaivalloisesti kulkenut siitä ja jättänyt nämä vaikeiden vammojensa punaiset merkit jälkeensä. Kun ilta pimeni, sulautuivat epäsäännöllisen muotoiset pilvet, jotka tähän saakka olivat leijailleet matalalla itäisellä taivaanrannalla, yhteen muodostaen suuren epäsäännöllisen kekopilven. Ilmapuntari oli alhaalla ja minä tiesin sen merkitsevän rajuilman tuloa. Noin kello yhdeksän aikaan alkoi mereltä kuulua kumeaa vaikeroivaa ääntä kuin kiusatun eläimen, joka huomaa kidutuksen jälleen alkavan. Ja sitten alkoi idästä puhaltaa kova tuuli. Kello yhdentoista aikaan se oli kiihtynyt myrskyksi ja keskiyöllä raivosi niin hirmuinen rajuilma, etten muista ennen nähneenikään sellaista tällä tuulien tuivertamalla rannikolla.
Kun menin nukkumaan, lenteli vinttikamarini ikkunaan kattopäreiden palasia ja meriruohoa, ja tuuli ulvoi niin hirveästi kuin olisi jokainen vihuri ollut kadotettu sielu. Mutta silloin olin jo tottunut niin täydellisesti myrskyn pauhinaan, että se oli kuin kehtolaulua minulle. Tiesin vanhan taloni harmaiden seinien kestävän sen voiman, enkä siitä taas, mitä muualla maailmassa tapahtui, välittänyt vähääkään. Vanha Madge oli tavallisesti yhtä välinpitämätön näistä seikoista kuin minäkin. Hämmästyin senvuoksi melko suuresti, kun noin kello kolmen aikaan aamulla heräsin kovaan koputukseen ja kuulin taloudenhoitajattareni läähättävät, kiihtyneet huudot. Hyppäsin riippumatostani lattialle ja kysyin häneltä äreästi, mikä häntä vaivasi.
"Voi, herra, herra!" huusi hän iljettävällä murteellaan. "Tulkaa pian alakertaan, hyvä herra! Muuan purjelaiva on törmännyt riutalle ja kaikki miesraukat huutavat ja kirkuvat apua, ja minä luulen heidän kaikkien hukkuvan. Ah, herra M'Vittie, tulkaa pian alas!"
"Vaietkaa paikalla!" huusin hänelle takaisin vihoissani. "Mitä se teihin kuuluu, vaikka he hukkuisivatkin? Menkää takaisin vuoteeseenne ja antakaa minun olla rauhassa!" Paneuduin pitkäkseni jälleen vetäen huopapeitteen korvilleni. "Nuo miehet tuolla merellä", sanoin itsekseni, "ovat jo kestäneet puolet kuoleman kauhuista. Jos heidät pelastetaan, pitää heidän kokea kaikki uudelleen muutamien vuosien kuluttua. Senvuoksi onkin parasta, että he poistuvat nyt, kärsittyään jo tuon esimaun, joka voittaa perikadon aiheuttamat tuskat." Näin ajatellen koetin päästä jälleen uneen, koska filosofia, joka oli opettanut minua ajattelemaan kuolemaa pieneksi ja mitättömäksi tapahtumaksi ihmisen ikuisissa ja alituisesti muuttuvissa vaiheissa, oli vähentänyt paljon maallisiin asioihin kohdistuvia harrastuksiani. Tässä tilaisuudessa huomasin kuitenkin, että tuo vanha hapatus vieläkin pani mieleni voimakkaaseen käyntiin. Heittelehdin puolelta toiselle muutamia minuutteja koettaen tukahduttaa näitä hetken mielijohteita sillä tottumuksellani, johon olin mukautunut kuukausia kestäneiden mietiskelyjeni aikana. Sitten kuulin kumean paukahduksen myrskyn pauhinan keskeltä. Tiesin sen merkkitykin laukaukseksi. Voittamattoman mielijohteen pakottamana nousin, pukeuduin ja menin rannalle sytytettyäni piippuni.
Kun tulin ulos, oli pilkkopimeä, ja tuuli puhalsi niin hirvittävällä voimalla, että minun oli käännyttävä kyljittäin siihen ja ponnistauduttava eteenpäin rantaa pitkin. Sora, jota tuuli lennätti vastaani, pisteli kasvojani ja piippuni hehkuvaa tuhkaa lenteli taakseni tanssien haaveellisesti pimeässä. Menin paikalle, mihin suunnattomat aallot jymisten murskautuivat, ja varjostaen silmiäni käsilläni suojellakseni niitä suolaiselta vaahdolta katsoin merelle. En voinut nähdä mitään ja kuitenkin olin kuulevinani myrskyn ja veden pauhinan halki huutoja. Katsellessani huomasin äkkiä valon pilkahtavan ja sitten kirkas sininen tuli valaisi hetkiseksi koko lahden ja rannan. Miehet polttivat laivansa kannella värillistä merkkitulta. Siellä se lepäsi puomineen pykälöidyn riutan keskellä. Myrsky oli painanut sen niin kallelleen, että voin nähdä sen kannen kaikki laudat. Se oli suuri ulkomaalainen kaksimastoinen kuunari ja oli joutunut karille noin sadankahdeksankymmenen tahi parinsadan jardin päässä rannasta. Jokainen puomi, köysi ja köysistön jokainen väkipyörä näkyivät selvästi tässä vaaleassa valossa, joka räiskyi ja liehui keulakannen korkeimmalla kohdalla. Perikatoon tuomitun laivan takaa suuresta pimeydestä tulivat nuo pitkät, vyöryvät mustat aaltojonot keskeytymättä ja väsymättä, kohottaen silloin tällöin harjoilleen vallattomia vaahtokimppuja. Tullessaan luonnottoman valon muodostamaan laajaan ympyrään jokainen laine näytti kasvavan ja kokoavan uusia voimia voidakseen kiiruhtaa eteenpäin vieläkin nopeammin, kunnes se jyristen ja pauhaten syöksyi uhrinsa kimppuun.
Näin selvästi köysistöön tarrautuneet kymmenen tahi kaksitoista pelästynyttä merimiestä, jotka, kun valo paljasti heille läsnäoloni, käänsivät kalpeat kasvonsa minua kohti ja heiluttivat rukoilevasti käsivarsiaan. Tunsin vihani nousevan noita kyyristeleviä matoraukkoja kohtaan. Miksi he koettivat väistää sitä kapeata polkua, jota pitkin kaikki suuret ja jalot ihmiset ovat kulkeneet? Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan, joka kiinnosti minua enemmän kuin muut. Hän oli pitkä mies, joka seisoi erillään muista, pysytellen tasapainossa heilahtelevalla hylyllä kuin hän olisi halveksinut tarttua kiinni köyteen tahi laivan partaaseen. Hän oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja painanut päänsä rinnalleen, mutta huolimatta tästä hänen toivottomasta asennostaan, hänen ryhdissään ja jokaisessa liikkeessään oli niin paljon joustavuutta ja päättäväisyyttä, ettei hän näyttänyt vielä toivoansa tyyten menettäneeltä. Hän näytti päättäen hänen silloin tällöin ympärilleen luomista nopeista silmäyksistään punnitsevan pelastumisen mahdollisuuksia. Vaikka hän usein katsoikin raivoavien tyrskyjen yli rannalle, missä hän näki tumman hahmoni, esti hänen itsekunnioituksensa tahi jokin muu syy häntä pyytämästä apuani millään tavalla. Hän seisoi synkkänä, vaieten ja tutkimattomana katsellen mustaa merta ja odottaen, mitä kohtalo lähettäisi hänelle.
Minusta näytti aivan siltä kuin hänen odotuksensa siinä paikassa ratkaistaisiin. Äärettömän suuri, muita paljon korkeampi aalto, joka vyöryi toisten jäljessä kuin paimen seuraten laumaa, törmäsi laivaa vasten. Etumasto katkesi silmänräpäyksessä ja köysistöön tarrautuneet miehet huuhtoutuivat pois kuin kärpäsparvi. Natisten ja ryskyen laiva alkoi taittua kahtia siitä paikasta, missä Mansien riutan terävä harja sahasi sen pohjaa. Etukannella seisova yksinäinen mies kiiruhti äkkiä kannen poikki ja otti syliinsä erään valkoisen kääryn, jonka minäkin olin jo huomannut, vaikka en ollut saanutkaan selvää sen sisällöstä. Kun hän kohotti sen valoon, näin esineen naiseksi, jonka ruumis ja käsivarret oli kiinnitetty puomiin siten, että hänen päänsä tulisi aina pysymään veden pinnalla. Mies kantoi hänet hellästi laivan partaalle ja näytti puhelevan hänelle minuutin verran kuin selittääkseen hänelle laivaan jäämisen mahdottomuutta. Mutta naisen vastaus oli kummallinen. Näin hänen kohottavan harkitusti kätensä ja lyödä läimäyttävän miestä kasvoihin. Tämä näytti vaientavan miehen hetkiseksi tahi pariksi, mutta sitten hän puhui naiselle jälleen neuvoen häntä, minkä olin näkevinäni hänen liikkeistään, kuinka naisen piti menetellä veteen jouduttuaan. Nainen koetti torjua häntä, mutta mies tempasi hänet syliinsä. Hän kumartui hetkiseksi naisen puoleen näyttäen painavan huulensa naisen otsaan. Sitten vyöryi muuan suuri aalto murtuvan laivan kylkeä vasten ja kumartuen partaan yli mies laski naisen sen harjalle niin hellästi kuin lapsen kätkyeen. Näin naisen valkoisen puvun vilahtelevan tumman aallon harjalla. Sitten valo himmeni vähitellen. Hajoamaisillaan oleva laiva ja sen yksinäinen asukas hävisivät näkyvistäni.
Katsellessani tätä kaikkea, miehuuteni voitti filosofiani ja hurja mielijohde kiihoitti minua toimintaan. Heitin kyynillisyyteni syrjään kuin vaatteet, joita voin käyttää taasen jossakin sopivassa tilaisuudessa, ja kiiruhdin veneelleni. Se vuoti kyllä kuin ravistunut saavi, mutta mitäpä siitä? Pitikö minunkin, minun, joka olin vilkaissut usein miettiväisesti ja epäilevästi opiumipulloon, ruveta nyt punnitsemaan mahdollisuuksia ja tutkailemaan henkeni hintaa? Työnsin veneeni veteen mielettömän ihmisen voimilla ja hyppäsin siihen. Hetkisen tahi pari oli kysymyksenalaista, kestäisikö se kuohuvissa tyrskyissä, mutta vedettyäni airoilla hurjasti muutamia kertoja pääsin kuin pääsinkin niiden läpi ja veneeni kellui pystyssä, vaikka se olikin puolillaan vettä. Olin nyt päässyt murtumattomien aaltojen keskelle, milloin kiiveten niiden leveille mustille rinteille, milloin vajoten niiden juurelle toiselle puolen. Kohottaessani katseeni näin ylläni vain tumman taivaan ja ympärilläni kuohuvia, pärskähteleviä laineita. Kaukaa takanani kuulin vanhan Madgen vaikeroivan ja voivottavan, hän kun nähdessään minun lähtevän oli saanut varmuuden siitä, että hulluuteni oli saavuttanut huippunsa. Soutaessani tirkistelin olkani yli, kunnes vihdoinkin erään minua kohti vyöryvän suuren aallon harjalla näin valkoisiin puetun naisen epämääräisen hahmon. Kumartuen laidan yli tartuin häneen hänen kiitäessään ohitseni ja ponnistaen kaikki voimani nostin hänet läpimärkänä veneeseeni. Minun ei tarvinnut lainkaan soutaa takaisin, sillä seuraava aalto vei meidät lahden pohjukkaan heittäen veneen rannalle. Vedin sen kauas maalle hyökyjen saavuttamattomiin, nostin sitten naisen syliini ja kannoin hänet taloon, taloudenhoitajattareni seuratessa jäljessä iloisena ja minua ylistellen.
Nyt kun olin tehnyt sen, tunsin heti myös vastavaikutuksen. Tiesin kantamukseni elävän, koska kuulin hänen sydämensä heikosti sykkivän, kun painoin korvani hänen kylkeensä. Saatuani varmuuden siitä laskin hänet Madgen sytyttämän tulen ääreen niin kylmästi kuin olisi hän ollut risukimppu. En vilkaissutkaan häneen nähdäkseni, oliko hän kaunis vai ruma. Moniin vuosiin en ollut kiinnittänyt juuri minkäänlaista huomiota naisten kasvoihin. Levätessäni riippumatossani yläkerrassa kuulin kuitenkin vanhan naisen hieroessaan elämää takaisin häneen toistelevan yhtämittaa: "Ah, kaunokaiseni! Voi viehättävää tyttöstäni!" mistä minä päättelin tämän löytölapsen olevan nuoren ja kauniin.
Myrskyn jälkeinen aamu oli rauhallinen ja aurinkoinen. Kävelin pitkin hiekkarantaa tarkastellen merta. Laineet kohahtelivat ja tyrskysivät riutan ympärillä, mutta liplattivat rannalla hyvin hiljaa. Kuunarista ei näkynyt jälkeäkään eikä rannallakaan ollut hylyn palasia. Se ei kuitenkaan ihmetyttänyt minua lainkaan, sillä tiesin, että näissä vesissä kävi voimakas pohjavirta. Pari pitkäsiipistä lokkia leijaili ja kierteli riuttaa kuin olisivat ne nähneet aaltojen alla monta kummallista esinettä. Silloin tällöin kuulin niiden käheällä äänellä huutelevan toisilleen näkemästään. Kun tulin takaisin retkeltäni, odotti nainen minua ovella. Aloin jo toivoa hänet nähdessäni, etten olisi milloinkaan pelastanutkaan häntä, koska hänen läsnäolonsa teki lopun yksinäisyydestäni. Hän oli vielä hyvin nuori, enintään yhdeksäntoistavuotias. Hänellä oli kalpeat, melko hienostuneet kasvot, keltainen tukka, iloiset sinisilmät ja hohtavan valkoiset hampaat. Hänen kauneutensa oli ylimaallisen hentoa. Hän näytti niin valkoiselta, kevyeltä ja hauraalta, että hän hyvinkin olisi voinut olla noiden vaahtopäisten aaltojen henki, joiden syleilystä olin hänet pelastanut. Hän oli kietonut joitakin Madgen vaatteita ympärilleen kummallisella, mutta ei lainkaan vastenmielisellä tavalla. Kun lähestyin raskaasti kävellen polkua pitkin, ojensi hän käsivartensa kauniiseen lapsimaiseen tapaan ja juoksi luokseni aikoen nähtävästi kiittää minua siitä, että olin pelastanut hänet hukkumasta. Mutta minä työnsin hänet syrjään ja menin hänen ohitseen. Tämä näytti hieman loukkaavan häntä ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, mutta hän seurasi minua arkihuoneeseeni ja tarkasteli minua miettiväisesti.
"Mistä maasta olette kotoisin?" kysyin häneltä äkkiä.
Hän hymyili ja pudisti päätään.
"Ranskastako?" kysyin. "Saksasta? Espanjasta?"
Hän pudisti päätään jokaiselle kysymykselleni. Sitten hän äkkiä alkoi ladella pitkää selostusta kielellä, josta minä en voinut ymmärtää sanaakaan.
Aamiaisen jälkeen sain kuitenkin selville hänen kansallisuutensa. Kävellessäni jälleen rannalla näin riutalla kallioiden väliin tarttuneen puupalasen. Soudin sinne veneelläni ja toin sen maihin. Palanen oli jonkin veneen perälaudasta ja siihen tahi pikemminkin siihen kiinnitettyyn lautapalaseen oli maalattu kummallisin omituisin kirjaimin sana "Archangel". "Vai niin", ajattelin meloessani takaisin rannalle, "tämä kalpea neitonen on siis venäläinen. Sopiva hempukka valkoiselle tsaarille ja kuin luotu Vienanmeren rantojen asukkaaksi." Minusta tuntui kuitenkin kummalliselta, että hänenlaisensa hieno nainen oli lähtenyt niin pitkälle matkalle niin hauraassa aluksessa. Palattuani taloon lausuin hänelle sanan "Archangel" monella eri tavalla monta kertaa, mutta hän ei näyttänyt tuntevan sitä.
Sulkeuduin laboratoriooni koko aamupäiväksi jatkaakseni erästä tutkimustani rikin ja hiilen allotropisen luonteen selville saamiseksi. Kun tulin sieltä esille päivällä saadakseni jotakin ruokaa, istui hän pöydän ääressä neuloineen ja lankoineen korjaamassa muutamia repeytymiä nyt jo kuivuneissa vaatteissaan. Olin suutuksissani hänen jatkuvasta läsnäolostaan, mutta en voinut ajaa häntä rannallekaan vaihtamaan vaatteitaan. Hetkisen kuluttua hän paljasti luonteensa erään uuden puolen. Viitaten itseensä ja sitten onnettomuuspaikkaan hän kohotti yhtä sormeaan, mistä ymmärsin hänen tahtovan tietää, oliko hän ainoa pelastunut. Nyökäytin päätäni ilmoittaakseni hänelle, että hän oli ainoa. Nähtyään sen hän ponnahti ylös tuoliltaan huudahtaen suunnattomasta ilosta; kohottaen vaatekappaleen, jota hän juuri korjaili, päänsä yläpuolelle ja heiluttaen sitä puolelta toiselle ruumiinsa keinunnan mukaan hän tanssi kevyesti kuin höyhen huoneen ympäri ja sitten ulos avoimesta ovesta auringonpaisteeseen. Pyörähdellessään hän lauloi surullisella kimeällä äänellä jotakin laulua, jonka sanat tuntuivat hyvin riemuitsevilta. Huusin hänelle: "Tulkaa sisään, te villi vesa; tulkaa sisään ja olkaa hiljaa!" mutta hän jatkoi vain tanssiaan. Sitten hän juoksi äkkiä luokseni ja tarttuen käteeni suuteli sitä, ennenkuin voin sen estää. Kun söimme päivällistä, otti hän kynäni ja kirjoitti paperipalaselle "Sophie Ramusine", viitaten sitten itseensä merkiksi, että se oli hänen nimensä. Hän ojensi kynän minulle toivoen nähtävästi, että minäkin olisin yhtä avomielinen, mutta minä pistinkin sen taskuuni merkiksi, etten halunnut ryhtyä mihinkään seurusteluun hänen kanssaan.
Jokaisena elämäni hetkenä kadun minä nyt harkitsematonta, äkillistä mielijohdettani, minkä pakotuksesta olin pelastanut tuon naisen. Mitä se olisi minua liikuttanut, vaikka hän olisi kuollutkin? En ollut enää mikään nuori hurjapää. Sekin oli jo tarpeeksi hankalaa, että minun oli pakko kärsiä Madgea talossani. Mutta hän oli niin vanha ja ruma, ettei minun tarvinnut välittää hänestä, kun taas tämä oli nuori ja vilkas, ja muutenkin sellainen, että hän voi kääntää ajatukseni pois vakavammista asioista. Mihin minä voisin lähettää hänet ja mitä minä hänelle tekisin? Jos lähettäisin ilmoituksen Wickiin, seuraisi siitä, että viranomaiset ja muut tulisivat luokseni kyselemään, vakoilemaan ja juttelemaan – ja se tässä vielä puuttuisi. Parempi oli kärsiä hänen läsnäoloaan kuin mukautua sellaiseen. Huomasin pian uusien vaikeuksien odottavan minua. Maailmassa ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, missä minä saisin olla rauhassa tuon parveilevan levottoman rodun lähentelyiltä, jonka jäsen minäkin olen. Illalla, kun aurinko oli painumaisillaan mailleen kukkuloiden taakse jättäen ne tummaan varjoon, mutta kullaten hiekan ja meren kimaltavan kirkkaaksi, menin tapani mukaan kävelemään rannalle. Tällaisille retkille otin joskus kirjankin mukaani. Tein nytkin niin ja heittäydyttyäni pitkäkseni eräälle hiekkakummulle ryhdyin lukemaan. Maatessani siinä sain äkkiä tuntumuksen, kuin olisi jokin varjo tunkeutunut minun ja auringon väliin. Katsoessani taakseni näin suureksi hämmästyksekseni erään hyvin pitkän ja voimakkaan miehen seisovan muutamien jardien päässä minusta. Mutta sen sijaan, että hän olisi katsonut minuun, hän jätti minut kokonaan huomioonottamatta, silmäillen pääni yli hyvin vakavan näköisenä lahtea ja Mansien riutan mustia kallioita. Hänen ihonsa oli tumma, tukka musta, parta lyhyt ja kihara ja nenä kyömy, ja hänen korviinsa oli kiinnitetty kultaiset renkaat. Hänen tekemänsä yleisvaikutus oli villi ja samalla jalo. Hänellä oli yllään haalistunut samettitakki, punainen flanellipaita ja pitkävartiset merisaappaat, joiden varret ulottuivat puolireiteen. Tunsin hänet heti ensi silmäyksellä tuoksi samaksi mieheksi, joka oli jäänyt hylkyyn eilen illalla.
"Hei!" sanoin minä vihaisesti, "te pääsitte siis maihin turvallisesti?"
"Kyllä", vastasi hän hyvällä englannin kielellä, "mutta se ei tapahtunut minun ansiostani. Aallot heittivät minut rannalle. Rukoilin Jumalaa, että hän antaisi minun hukkua!" Hänen ääntämisessään oli hieman ulkomaalaista sammaltamista, joka kuulosti melko miellyttävältä. "Pari hyvää kalastajaa, jotka asuvat tuon niemen takana, veti minut kuiville ja hoiti minua, enkä minä kuitenkaan voi rehellisesti kiittää heitä siitä."
"Ahaa!" ajattelin minä, "tuossa on muuan minun kaltaiseni mies. Miksi te olisitte tahtonut hukkua?" kysyin minä.
"Koska!" huudahti hän levittäen pitkät käsivartensa kiihkeällä toivottomalla liikkeellä, "tuossa sinisessä hymyilevässä lahdessa lepää sieluni, aarteeni – kaikki se, jota minä rakastin ja jolle elin."
"No niin, no niin", sanoin minä. "Ihmisiä joutuu turmioon joka päivä, mutta siitä ei senvuoksi kenenkään tarvitse nostaa sellaista melua. Sallikaa minun ilmoittaa teille, että tämä maa, jolla te nyt kävelette, on minun maatani, ja mitä pikemmin poistutte, sitä tyytyväisempi tulen minä olemaan. Yhdestäkin teikäläisestä on jo tarpeeksi vaivaa."
"Yhdestä meikäläisestä?" huohotti hän.
"Niin, ja jos te vain voisitte ottaa hänet mukaanne, olisin teille vieläkin kiitollisempi."
Hän tuijotti minuun hetkisen kuin hän ei oikein olisi voinut ymmärtää sanojani, sitten hän huudahti hurjasti ja syöksyi pois, juosten hirmuista vauhtia hiekkarantaa pitkin asuntoani kohti. En ole milloinkaan ennen enkä sen jälkeen nähnyt kenenkään ihmisen juoksevan niin nopeasti. Seurasin häntä niin kiireesti kuin suinkin tämän uhittelevan loukkauksen suututtamana, mutta jo paljon ennen saapumistani kotiini ehti hän hävitä näkyvistäni avoimesta ovesta. Kuulin sisältä kovan huudon, ja kun tulin lähemmäksi, kuulin miehen puhuvan nopeasti ja kovasti. Kun katsoin sisään, oli tyttö, Sophie Ramusine, kyyristynyt kauhuissaan erääseen nurkkaan; hänen poiskäännetyt kasvonsa ja koko hänen pakoileva ruumiinsa ilmaisi pelkoa ja halveksimista. Toinen taasen lasketteli tulemaan huuliltaan oikean ryöpyn kiihkeitä rukoilevia sanoja leimuavin tummin silmin ja liikutuksesta vapisevin ojennetuin käsin. Hän astui askeleen lähemmäksi tyttöä minun tullessani huoneeseen, mutta tyttö painautui yhä kauemmaksi nurkkaan ja huudahti kiihkeästi kuin kaniini kärpän tarttuessa sen kurkkuun.
"Kuulkaahan nyt", sanoin minä vetäisten hänet kauemmaksi tytöstä, "tämäpä on nyt kaunista! Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Luuletteko te tätä joksikin tienvieriravintolaksi tahi muuksi yleiseksi majoituspaikaksi?"
"Ah, sir", sanoi hän, "suokaa minulle anteeksi. Tämä nainen on vaimoni ja pelkäsin hänen hukkuneen. Te olette palauttanut minut takaisin elämään."
"Kuka te olette?" kysyin töykeästi.
"Olenpahan vain muuan mies Arkangelista", sanoi hän vaatimattomasti. "Kansallisuudeltani venäläinen."
"Mikä on nimenne?"
"Ourganeff."
"Ourganeff, ja hänen nimensä on Sophie Ramusine. Hän ei ole teidän vaimonne. Hänellä ei ole sormustakaan."
"Me olemme mies ja vaimo Jumalan edessä", sanoi mies juhlallisesti katsoen taivaaseen. "Maallisia lakeja paljon korkeammat lait ovat liittäneet meidät yhteen." Kun hän puhui, livahti tyttö taakseni tarttuen toiseen käteeni ja puristaen sitä kuin rukoillen suojelustani. "Luovuttakaa minulle vaimoni, sir", jatkoi mies. "Sallikaa minun viedä hänet pois täältä."
"Kuulkaahan nyt te – mikä teidän nimenne taas olikaan", sanoin minä vakavasti, "en halua lainkaan pitää tätä nuorta tyttöä luonani. Toivon, etten olisi milloinkaan nähnytkään häntä. Jos hän kuolisi, en surisi häntä ollenkaan. Mutta sitä, että luovuttaisin hänet teille, kun hän selvästi pelkää ja vihaa teitä, en halua tehdä. Menkää senvuoksi suurine ruumiinenne matkoihinne ja jättäkää minut rauhaan kirjojeni ääreen. Toivon, etten näkisi kasvojanne milloinkaan enää."
"Te ette siis halua luovuttaa häntä minulle?" kysyi hän käheästi.
"Kiroan teidät mieluummin alimmaiseen helvettiin!" vastasin minä.
"Otaksukaa, että otan hänet väkisin", huudahti hän tummenevin kasvoin.
Tiikerimäinen vereni alkoi kiehua silmänräpäyksessä. Sieppasin halon käteeni takan vierestä. "Menkää", sanoin käheällä äänellä, "menkää pian tahi muuten voin kolhaista teitä." Hän katsoi minuun hetkisen epäröiden ja poistui sitten huoneesta. Vähän ajan kuluttua hän palasi kuitenkin takaisin ja seisoi ovella katsellen meitä.
"Ajatelkaa nyt tarkemmin tekoanne", sanoi hän. "Nainen on minun ja minä aion anastaa hänet. Ja jos tappelu tulee kysymykseen, on venäläinen siinä aivan yhtä taitava kuin skotlantilainenkin."
"Sen saamme pian nähdä!" huusin minä syöksähtäen eteenpäin, mutta hän oli jo lähtenyt. Näin hänen tumman hahmonsa katoavan hämärään.
Tämän jälkeen oli elämämme hyvin rauhallista noin kuukauden päivät tahi enemmänkin. En puhutellut milloinkaan venäläistä tyttöä eikä hänkään puhutellut minua. Joskus, kun työskentelin laboratoriossani, hän saattoi livahtaa sinne ovesta ja istua siellä hiljaa paikoillaan katsellen minua suurilla silmillään. Alussa tämä tunkeileminen suututti minua, mutta vähitellen, huomattuani, ettei hän koettanutkaan kääntää tarkkaavaisuuttani muualle, sallin hänen, jäädä sinne. Tämän myönnytyksen rohkaisemana hän siirsi vähitellen tuoliaan, jolla hän istui, yhä lähemmäksi pöytääni, kunnes hän, päästyään siten yhä lähemmäksi päivä päivältä, vihdoin tuli aivan viereeni, ja sen jälkeen hän aina sijoittautui läheisyyteeni minun työskennellessäni. Päästyään tähän asemaan hän, tyrkyttämättä lainkaan palveluksiaan, teki itsensä hyvin hyödylliseksi pitämällä kyniäni, koeputkiani tahi pullojani ja ojentamalla minulle kaikki tarvitsemani esineet tahi aineet milloinkaan erehtymättä. Sivuuttamalla sen, että hän oli inhimillinen olento, ja suhtautumalla häneen kuin johonkin käytännölliseen automaattiseen koneeseen totuin hänen läsnäoloonsa niin suuresti, että kaipasin häntä niinä muutamina kertoina, jolloin hän ei ollut paikallaan. Työskennellessäni puhelen tavallisesti ääneen itsekseni painaakseni saavuttamani tulokset paremmin mieleeni. Tytön muistin täytyi olla ihmeellinen, koska hän aina voi toistaa nuo minun sellaisissa tilaisuuksissa lausumani sanat, ymmärtämättä luonnollisesti ollenkaan niiden merkitystä. Usein minua huvitti kuulla hänen latelevan vanhalle Madgelle kemiallisia kaavoja ja algebraa, ja purskahtavan sitten iloiseen nauruun, kun vanhus pudisti päätään luullen varmasti, että tyttö oli jutellut hänelle jotakin venäjän kielellä.
Hän ei milloinkaan mennyt kauemmaksi kuin muutamien jardien päähän rakennuksesta eikä todella ikinä pistänyt jalkaansa kynnyksen toiselle puolen, ennenkuin hän huolellisesti oli ikkunoista tarkastanut seudun saadakseen varmuuden siitä, ettei ketään vaarallista henkilöä ollut lähettyvillä. Siitä minä tiesin hänen epäilevän, että hänen kansalaisensa vieläkin oleskeli naapuristossa ja pelkäävän, että mies ehkä koettaisi ryöstää hänet. Ja hän teki vielä jotakin muutakin tärkeää. Minulla oli vanha revolveri ja muutamia ammuksia, jotka olin heittänyt rikkojen joukkoon. Hän löysi ne eräänä päivänä ja rupesi heti puhdistamaan ja öljyämään revolveria. Hän ripusti sen sitten oven viereen ammuspusseineen, ja aina kun minä lähdin kävelemään, hän otti sen naulasta ja pani sen mukaani. Minun poissaollessani hän pani aina oven salpaan. Jollei kiinnitetä huomiota tähän hänen tuntemaansa pelkoon, hän näytti hyvin onnelliselta ja autteli uutterasti Madgea, silloin kun hänen ei tarvinnut palvella minua. Hän oli ihmeellisen kätevä ja näppärä kaikissa kotoisissa askareissa.
Jonkun ajan kuluttua huomasin hänen epäilyksensä hyvin oikeutetuiksi, koska tuo Arkangelista kotoisin oleva mies vieläkin hiiviskeli läheisyydessämme. Tuntiessani olevani levoton eräänä yönä nousin ja tirkistin ikkunasta rannalle. Taivas oli niin pilvessä, että vain vaivoin näin meren ääriviivat ja rannalle vetämäni veneen piirteet. Kun silmäni tottuivat paremmin pimeään, huomasin hiekkarannalla jonkin toisenkin tumman esineen juuri oveni edustalla. Kun seisoin siinä vinoruutuisen ikkunani ääressä tuijottamassa ja tirkistelemässä saadakseni selville, mitä siellä oli, purjehti suuri pilviröykkiö hitaasti pois kuun edestä ja sen kylmä kirkas valo virtasi tyynelle lahdelle ja pitkille autioille rannoille. Ja silloin minä näin, mikä oveni edustalla kummitteli. Hänhän siellä oli, venäläinen. Hän istui siellä kuin jättiläismäinen sammakko, jalat ristissä allaan kummalliseen mongolilaiseen tapaan, ja silmät nähtävästi kohdistettuina sen huoneen ikkunaan, missä nuori tyttö ja taloudenhoitajatar nukkuivat. Valo sattui suoraan hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja minä näin vielä kerran hänen haukkamaiset, uljaat piirteensä, tuon yhden ainoan huolien uurtaman syvän vaon hänen otsassaan ja hänen eteenpäin työntyvän kiihkeää luonnetta ilmaisevan leukansa. Aioin ensi mielijohteessani ampua hänet tunkeilijana, mutta vähitellen vaihtui suuttumukseni sääliksi ja halveksimiseksi. "Hölmö raukka", sanoin itsekseni, "onko mahdollista, että sinä, jonka minä olen nähnyt katsovan lähestyvää kuolemaa pelkäämättä silmiin, kohdistat kaikki ajatuksesi ja kunnianhimosi tuohon hentoon tyttöön ja vieläpä sellaiseen tyttöön, joka pakenee ja pelkää sinua? Useimmat naiset rakastaisivat sinua, ellei muun niin ainakin tummien kasvojesi ja suuren kauniin ruumiisi vuoksi, ja kuitenkin pitää sinun ikävöidä tätä ainoata tuhansien joukosta, tätä ainoata, joka ei halua olla kanssasi minkäänlaisissa tekemisissä." Palatessani vuoteeseeni naureskelin huvitettuna tälle ajatukselleni. Tiesin ristikkoni lujiksi ja salpani paksuiksi. Minulle oli samantekevää, viettikö tuo kummallinen mies yönsä oveni edustalla vai satojen peninkulmien päässä muualla, kunhan hän vain poistui tiehensä aamuksi. Kun sitten aamulla menin ulos, ei siellä näkynyt merkkiäkään hänestä eikä hän ollut jättänyt mitään jälkeäkään keskiöisestä valvomisestaan, aivan kuten olin odottanutkin.
Kohtasin hänet kuitenkin piakkoin jälleen. Lähdin soutelemaan eräänä aamuna, kun päätäni pakotti osaksi pitkällisestä kumarassa seisomisesta, osaksi erään turmiollisen rohdoksen vaikutuksesta, jota olin hengittänyt sisääni edellisenä iltana. Soudin pitkin rantaa muutamien englannin peninkulmien päähän. Tuntiessani janoa nousin maihin eräässä paikassa, missä tiesin makeavetisen puron virtaavan mereen. Tämä puro virtasi tilusteni halki, mutta sen suu, missä nousin maihin sinä päivänä, oli valtakuntani rajojen ulkopuolella. Hämmästyin hieman, kun janoni sammutettuani nousin puron rannalta ja huomasin seisovani vastakkain venäläisen kanssa. Olin nyt yhtä suuri tunkeilija kuin hänkin ja näin jo ensi silmäyksellä hänen tietävän sen.
"Haluan puhua kanssanne muutamia sanoja", sanoi hän vakavasti.
"Kiiruhtakaa siinä tapauksessa", vastasin minä katsoen kelloani. "Minulla ei ole aikaa lörpöttelyn kuuntelemiseen."
"Lörpöttelyn?" toisti hän vihaisesti. "Minkälaista puhetta! Te skotlantilaiset olette kummallisia ihmisiä. Teidän kasvonne ovat kovat ja sananne töykeitä, kuten noiden hyvien kalastajienkin, joiden luona asun, ja kuitenkin olen huomannut kaiken sen alla piilevän ystävällisen rehellisen luonteen. Tekin olette epäilemättä ystävällinen ja hyvä töykeydestänne huolimatta."
"Paholaisen nimessä", sanoin minä, "sanokaa nyt heti sanottavanne ja menkää sitten tiehenne. Olen väsynyt koko olemukseenne."
"Enkö voi millään pehmittää sydäntänne?" huudahti hän. "Ah, katsokaa – katsokaa tänne!" Hän otti samettitakkinsa povitaskusta pienen kreikkalaisen ristin. "Katsokaa tätä. Uskontomme voivat ehkä erota toisistaan muodollisesti, mutta katsellessamme tätä tunnuskuvaa on meillä ainakin joitakin yhteisiä ajatuksia ja tunteita."
"En ole siitä niinkään varma", vastasin minä.
Hän katsoi minuun miettiväisesti.
"Te olette hyvin kummallinen mies", sanoi hän vihdoin. "En voi ymmärtää teitä, koska te yhä edelleen erotatte Sophien minusta. Asemanne on hyvin vaarallinen, sir. Ah, uskokaa minua, ennenkuin se on liian myöhäistä! Jos te vain tietäisitte kaiken, mitä minä olen tehnyt saadakseni tuon naisen omakseni – kuinka minä olen pannut ruumiini vaaralle alttiiksi ja menettänyt sieluni. Te olette mitätön vastus verrattuina muutamiin, joita minun on täytynyt voittaa – te, jonka minä veitsenpistolla tahi kiveniskulla voin poistaa tieltäni ikuisiksi ajoiksi. Mutta Jumala varjelkoon minua tekemästä sellaista!" huudahti hän hurjasti. "Olen jo vajonnut syvälle – liiankin syvälle, ja senvuoksi turvaudunkin kaikkeen muuhun mieluummin kuin siihen."
"Te tekisitte viisaasti, jos matkustaisitte takaisin omaan maahanne", sanoin minä. "Nyt te maleksitte näillä hiekkakummuilla ja häiritsette rauhaani. Kun saan varmuuden siitä, että olette matkustanut pois, jätän tuon naisen Edinburghin venäläisen konsulin turviin. Siihen saakka suojelen häntä itse, ettekä te eikä kukaan muukaan voi riistää häntä minulta."
"Ja mikä on tarkoituksenne erottaessanne minut Sophiesta?" kysyi hän. "Kuvitteletteko ehkä, että minä tekisin hänelle jotakin pahaa? Ei, mies, uhraisin mielelläni henkeni suojellakseni häntä pienimmältäkin vauriolta. Miksi te menettelette näin?"
"Huvikseni vain", vastasin minä. "En rupea selostamaan menettelyni syitä kenellekään."
"Kuulkaahan nyt!" huudahti hän raivostuen äkkiä ja lähestyen minua tuuhea tukka pystyssä ja ruskeat kädet puristettuina nyrkkiin. "Jos voisin luulla, että teillä on vähänkään epärehellisiä aikeita tyttöä kohtaan – jos minulla vain olisi hetkeksikään syytä uskoa, että te huonoista vaikuttimista pidätte häntä luonanne – repisin sydämen rinnastanne näillä käsilläni yhtä varmasti kuin Jumala on taivaassa!" Paljas tällaisen kuvittelukin näytti raivostuttavan miestä niin, että hänen kasvonsa vääristyivät ja kätensä aukenivat ja sulkeutuivat suonenvedontapaisesti. Luulin hänen oitis hyökkäävän kimppuuni.
"Pysykää alallanne", sanoin minä tarttuen revolveriini. "Jos koskette minuun sormellannekaan, tapan teidät!"
Hän pisti kätensä taskuunsa ja hetkisen luulin jo hänen vetäisevän aseen esille, mutta sen sijaan hän ottikin sieltä savukkeen ja sytytti sen, vetäen savun nopeasti keuhkoihinsa. Hän epäilemättä kokemuksesta tiesi, että hän siten parhaiten sai kiihtyneet tunteensa rauhoittumaan.
"Olen ilmoittanut teille jo ennen", sanoi hän tyynemmällä äänellä, "että nimeni on Ourganeff – Alexis Ourganeff. Olen kansallisuudeltani venäläinen, mutta olen kuluttanut elämäni maailman kaikissa kolkissa. Kuulun sellaisiin ihmisiin, jotka eivät milloinkaan voi pysyä paikoillaan eivätkä ruveta viettämään rauhallista elämää. Siitä lähtien kuin sain oman laivani, on tuskin olemassa ainoatakaan sellaista satamaa Arkangelin ja Austraalian välillä, missä en olisi käynyt. Olin raaka, hurja ja vapaa, mutta kotona oli muuan, sir, joka oli kainosteleva, pehmytkätinen ja sulavakielinen, taitava punomaan sellaisia viattomia pauloja ja kuvitelmia, jotka naisia miellyttävät. Tämä nuorukainen varasti minulta viekkaudellaan ja tempuillaan sen naisen rakkauden, jonka olin merkinnyt omakseni ikuisiksi ajoiksi ja joka siihen saakka oli näyttänyt olevan jossain määrin taipuvainen vastaamaan tunteihini. Olin tehnyt matkan Hammerfestiin tuodakseni sieltä valaanluuta ja tullessani odottamatta takaisin kuulin, että ylpeyteni ja aarteeni aikoi mennä naimisiin tuon pehmytnahkaisen pojan kanssa. Sain tietää vielä senkin, että seurue oli jo mennyt kirkkoon. Sinä hetkenä, sir, antoi jokin myöten aivoissani, niin että tuskin tiesin, mitä silloin tein. Nousin maihin miehistöni kera, joka oli purjehtinut kanssani vuosikausia ja joka oli minulle uskollinen kuin teräs. Menimme kirkkoon. He seisoivat, tyttö ja poika, papin edessä, mutta vihkimistä ei oltu vielä toimitettu. Hyökkäsin heidän väliinsä ja sieppasin tytön syliini. Mieheni karkoittivat pois pelästyneen sulhasen ja muut katsojat. Me kannoimme tytön veneeseen, veimme hänet laivaamme ja nostettuamme ankkurin purjehdimme Vienanmeren poikki, kunnes Arkangelin kirkontornit katosivat näkyvistämme taivaanrannan taakse. Tyttö sai kajuuttani, huoneeni ja kaikenlaisia muita mukavuuksia. Minä nukuin miesten joukossa keulassa. Toivoin hänen vastenmielisyytensä minua kohtaan vähitellen haihtuvan ja hänen suostuvan menemään naimisiin kanssani joko Englannissa tahi Ranskassa. Purjehdimme päiväkausia. Näimme Euroopan pohjoisimman niemen haihtuvan näkymättömiin takanamme ja jatkoimme sitten matkaamme harmaata Norjan rannikkoa pitkin. Mutta vieläkään, huolimatta kaikesta huomaavaisuudestani, tyttö ei voinut antaa minulle anteeksi sitä, että olin erottanut hänet hänen kalpeanaamaisesta rakastajastaan. Sitten puhkesi tuo kirottu myrsky, joka särki laivani ja kaikki toiveeni, riistäen minulta sen naisen seurankin, jonka vuoksi olin antautunut niin suureen vaaraan. Ehkä hän vielä oppii rakastamaan minua. Te, sir", sanoi hän miettiväisesti, "olette aivan sen näköinen kuin olisitte kokenut paljon. Ettekö tekin ajattele, että hän vielä unhottaa tuon miehen ja rupeaa rakastamaan minua?"
"Tarinanne väsyttää minua", sanoin minä kääntyen pois. "Minä puolestani pidän teitä suurena hölmönä. Jos te luulette, että rakkautenne haihtuu, on teidän parasta huvitella niin paljon kuin suinkin siihen saakka, kunnes se tapahtuu. Mutta jos se taasen on kestävää, on teidän parasta leikata kurkkunne poikki, koska te siten pääsette siitä kaikkein vähimmällä. Enkä minä enää voi tuhlata pitemmälti aikaani tähän asiaan." Sanottuani sen käännyin menemään veneelleni. En katsahtanutkaan taakseni, vaikka kuulinkin hänen askeleensa hiekalta, kun hän seurasi minua.
"Olen nyt kertonut teille tarinani alun", sanoi hän, "ja jonakin kauniina päivänä te saatte kuulla sen lopunkin. Tekisitte viisaasti, jos luovuttaisitte tytön."
En vastannut hänelle mitään, työnsin vain veneeni vesille. Kun olin soutanut jonkun matkaa, katsoin taakseni ja näin hänen pitkän vartalonsa hiekalla, missä hän seisoi katsellen miettiväisesti jälkeeni. Kun muutamien minuuttien kuluttua vilkaisin jälleen taakseni, oli hän hävinnyt näkyvistä.
Elämäni oli pitkän aikaa tämän jälkeen yhtä säännöllistä ja yksitoikkoista kuin ennen haaksirikkoakin. Joskus toivoin tuon arkangelilaisen miehen menneen lopullisesti matkoihinsa, mutta muutamat hiekassa näkemäni jalanjäljet ja erittäinkin pieni kasallinen savukkeen tuhkaa, jonka löysin eräänä päivänä muutaman kummun takaa, mistä voitiin katsella taloani, ilmaisivat minulle hänen edelleen oleskelevan lähimailla, vaikkakin piileskelevänä. Suhteeni venäläiseen tyttöön pysyi ennallaan. Vanha Madge oli alussa ollut hieman mustasukkainen ja näytti pelänneen, että häneltä riistetään sekin pieni valta, mikä hänellä siihen saakka oli ollut. Mutta sitten kun hän huomasi suuren välinpitämättömyyteni, mukautui hän vähitellen tilanteeseen ja hyötyikin siitä, kuten jo ennen olen maininnut, koska vieraamme suoritti kätevästi kotoisia askareita.
Ja nyt lähestyn vähitellen tämän kertomukseni loppua, jonka olen kirjoittanut paljon enemmän omaksi huvikseni kuin kenenkään muun hauskuudeksi. Tämä kummallinen tapahtuma, jossa nuo molemmat venäläiset olivat näytelleet osaansa, loppui yhtä rajusti ja äkillisesti kuin se oli alkanutkin. Yhden ainoan yön tapahtumat vapauttivat minut kaikista vaikeuksistani, jättäen minut vielä kerran yksikseni kirjojeni ja harrastusteni pariin samanlaisiin oloihin kuin ennen heidän tunkeutumistaan talooni. Sallikaa minun nyt koettaa kuvailla teille, kuinka kaikki tapahtui.
Olin kuluttanut pitkän päivän raskaassa ja väsyttävässä työssä, minkävuoksi päätin illalla lähteä pitkälle kävelyretkelle. Kun tulin ulos pihalle, kiintyi huomioni mereen, joka kimalteli peilityynenä. Ilma oli kuitenkin täynnä omituista ääntä, tuota kuvaamatonta vaikeroivaa ääntä, josta olen maininnut jo ennenkin – ääntä aivan kuin kaikkien niiden henget, jotka lepäävät tuon meren petollisen pinnan alla, olisivat lähettäneet surullisen varoituksensa tulevista onnettomuuksista kaikille lihallisille veljilleen. Rannalla asuvien kalastajien vaimot tunsivat tämän äänen ja katselivat levottomina merelle tähystellen nähdäkseen maihin päin pyrkiviä ruskeita purjeita. Kuullessani sen menin takaisin asuntooni ja katsoin ilmapuntaria. Se oli paljon seitsemänsadan viidenkymmenen alapuolella ja siitä tiesin myrskyisen yön olevan tulossa.
Niiden kukkuloiden juurella, missä minä kävelin sinä iltana, oli hämärää ja raitista. Taivaalla ei ollut ollenkaan uhkaavan näköisiä pilviä ja kuitenkin kiihtyi meren kumea vaikeroiminen yhä kovemmaksi ja voimakkaammaksi. Näin kaukana idässä erään Wickiin purjehtivan prikin, jonka ylimmät purjeet oli reivattu. Oli selvää, että sen kapteeni oli ymmärtänyt luonnon merkit yhtä hyvin kuin minäkin. Laivan takana oli meren pinnalla pitkälti synkkää utua, joka peitti taivaanrannan näkyvistä. "Minunkin on parasta jatkaa matkaani", ajattelin minä, "tahi muuten voi tuuli kiihtyä myrskyksi, ennenkuin ehdin takaisin."
Olin luullakseni vielä noin puolen englannin peninkulman päässä kotoani, kun äkkiä pysähdyin ja kuuntelin pidättäen henkeäni. Korvani olivat niin tottuneet luonnon ääniin, tuulen huminaan ja aaltojen huokailuun, että erotin kaikki niistä poikkeavat äänet pitkienkin matkojen päästä. Seisoin kuunnellen niin tarkasti kuin suinkin. Niin, sieltä se kuului jälleen, tuo pitkä ja kimeä toivottomuuden huuto, tuo säälittävä avunpyyntö, kaikuen hiekkakenttien yli ja ponnahtaen takaisin takanani sijaitsevista kukkuloista. Se kuului samalta suunnalta, missä asuntoni sijaitsi. Käännyin ja lähdin juoksemaan kotiani kohti niin nopeasti kuin suinkin, harpaten hietikkojen poikki ja liuskakivien yli. Aavistin, mitä siellä oli tapahtunut.
Noin neljännespeninkulman päässä talosta on korkea hiekkakumpu, minne näkyy koko sitä ympäröivä seutu. Päästyäni sen laelle pysähdyin hetkiseksi. Tuolla oli vanha harmaa rakennus ja tuolla vene. Kaikki näytti olevan samanlaisessa kunnossa kuin minun lähtiessänikin. Mutta siinä katsoessani kuulin jälleen tuon kimeän huudon, kovemmin kuin ennen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi taloni ovesta pihalle muuan pitkä olento, tuo venäläinen merimies. Hän oli nostanut olalleen valkoisiin verhotun nuoren tytön ja kiireestään huolimatta hän näytti kantavan häntä hellästi ja hyvin kunnioittavasti. Kuulin tytön hurjat huudot ja näin hänen toivottoman taistelunsa, hänen koettaessaan vapautua miehen otteesta. Heidän takanaan tuli vanha taloudenhoitajattareni järkkymättömänä ja uskollisena kuin vanha koira, joka ei enää voi purra, vaan hampaattomalla suullaan ainoastaan haukkua tunkeilijaa. Hän horjui vaivalloisesti eteenpäin naisenryöstäjän kintereillä heiluttaen pitkiä laihoja käsivarsiaan ja lähettäen epäilemättä oikein ryöpyttäin skotlantilaisia kirouksia ja solvauksia hänen jälkeensä. Näin yhdellä silmäyksellä miehen koettavan päästä venheelle. Rinnassani syttyi äkillinen toivo, että minä ehkä sittenkin ehdin ajoissa keskeyttämään hänen matkansa. Juoksin rannalle niin nopeasti kuin suinkin ja työnsin juostessani ammuksia revolveriini. Tulin liian myöhään. Kun saavuin rannalle, oli hän jo noin sadan jardin päässä ja kiidätti venettä yhä kauemmaksi voimakkaiden käsivarsiensa jokaisella vedolla. Huudahdin hurjasti voimattomassa vihassani ja juoksentelin edestakaisin hiekalla kuin mieletön. Hän kääntyi ja huomasi minut. Nousten istuimeltaan hän kumarsi miellyttävästi heilauttaen kättään minulle. Viittaus ei ollut riemuitseva eikä ivallinenkaan. Minunkin raivostunut ja kuohahteleva mieleni käsitti sen juhlalliseksi ja kohteliaaksi hyvästiksi. Sitten hän tarttui airoihinsa kerran vielä, ja pieni vene kiisi merelle lahden pintaa pitkin. Aurinko oli jo mennyt mailleen jättäen veteen yhden ainoan synkän punaisen juovan, joka ulottui niin kauaksi, että se vihdoin sulautui taivaanrannan punaiseen utuun. Vene kävi vähitellen yhä pienemmäksi kiitäessään tuon vaalean juovan poikki, kunnes yön varjot kokoutuivat sen ympärille, niin että se muuttui autiolla ulapalla kelluvaksi yksinäiseksi tummaksi pilkuksi. Sitten tämä epämääräinen pistekin hävisi näkymättömiin pimeyden kietoessa sen vaippaansa – pimeyden, joka ei milloinkaan tulisi haihtumaan.
Mutta miksi minä kävelin tuolla autiolla rannalla raivostuneena kuin susi, jolta penikka on ryöstetty? Johtuiko se ehkä siitä, että minä olin mahdollisesti rakastunut tuohon venäläiseen tyttöön? Ei – tuhat kertaa ei! En ole lainkaan sellainen, että minä vaalean ihon ja sinisten silmien vuoksi voisin pettää oman elämäni ja muuttaa kokonaan ajatuksieni ja olemassaoloni suunnan. Sydämeni oli haavoittumaton, mutta ylpeyteni – ah, sitä oli julmasti loukattu. Ajatella nyt että olin ollut voimaton suojelemaan tuota avutonta tyttölasta, joka oli vaatinut sitä minulta luottaen minuun! Se se järkytti sydäntäni ja pani veren humisemaan korvissani.
Sinä yönä puhalsi mereltä kova tuuli ja hurjat aallot vyöryivät rannalle kuin tahtoen riistää sen mukanaan takaisin valtamereen. Myrsky ja meteli sopivat mainiosti levottomaan mielentilaani. Kävelin koko yön edestakaisin myrskyssä ja sateessa, katsellen valkoisten tyrskyjen vaahtopäisiä harjoja ja kuunnellen myrskyn pauhua. Sydämeni oli katkera venäläistä kohtaan. Liitin heikon ääneni rajuilman kohinaan: "Kunpa hän vain tulisi takaisin!" huusin minä ristien käteni.
"Kunpa hän vain tulisi takaisin!"
Ja hän tulikin takaisin. Kun aamun harmaa valo alkoi vaalentaa itäistä taivasta ja valaista noiden keltaisten vyöryvien aaltojen muodostamaa laajaa vesierämaata, ruskeiden pilvien ajelehtiessa nopeasti niiden yli, näin minä hänet jälleen. Muutamien satojen jardien päässä minusta lepäsi hiekalla muuan pitkä tumma esine, jonka raivokkaat aallot olivat heittäneet sinne. Siellä oli veneeni ruhjottuna ja kolhittuna. Hieman kauempana kellui jotakin epämääräistä ja muodotonta matalassa vedessä meriruohon ja liuskakivien joukossa. Tunsin sen heti ensi silmäyksellä venäläiseksi, joka kellui siellä vatsallaan kuolleena. Hyökkäsin veteen ja vedin hänet maihin. Ja vasta sitten kun käänsin hänet selälleen huomasin hänen allaan lepäävän tytön, jota hänen kuolleet käsivartensa puristivat, hänen ruhjoutuneen ruumiinsa vieläkin tunkeutuessa hänen ja myrskyn raivon väliin. Näytti aivan siltä kuin hurja meri olisi piessyt hengen hänestä, voimatta kuitenkaan kaikilla voimillaankaan erottaa tätä miestä siitä naisesta, jota hän rakasti. Heidän kasvonsa ja asentonsa taivuttivat minut uskomaan, että tuona hirveänä yönä naisen oikullinen mieli oli vihdoinkin oppinut antamaan arvoa sille uskolliselle sydämelle ja voimakkaalle käsivarrelle, jotka suojelivat häntä niin hellästi. Miksi muuten tytön pieni pää olisi levännyt niin rakastavasti hänen leveällä rinnallaan ja miksi hänen keltaiset hiuksensa olisivat sotkeutuneet miehen hulmuavaan partaan? Ja miksi olisivat miehen huulet vääntyneet tuohon sanomatonta onnea ja riemua ilmaisevaan hymyyn, jota ei kuolemakaan ollut voinut karkoittaa hänen tummilta kasvoiltaan? Kuvittelin, että kuolema oli tuntunut hänestä paljon suloisemmalta kuin elämä konsanaan.
Madge ja minä hautasimme heidät sinne aution Pohjanmeren rannalle. He lepäävät samassa haudassa syvällä keltaisen hiekan alla. Kummallisia asioita voi tapahtua maailmassa heidän yläpuolellaan. Keisarikunta voi syntyä ja kukistua, hallitsijasukuja voi tuhoutua ja suuria sotia voi syttyä ja loppua, mutta välittämättä siitä kaikesta nuo molemmat tulevat syleilemään toisiaan iankaikkisesti yksinäisessä haudassaan kohisevan meren partaalla. Olen joskus ajatellut, että heidän henkensä liitelevät kuin aavelinnut lahden hurjien aaltojen yläpuolella. Heidän haudallaan ei ole minkäänlaista ristiä eikä muutakaan merkkiä, mutta vanha Madge vie sinne joskus kukkia, ja kun minä sivuutan sen kävellessäni ja näen nuo tuoreet hiekalle siroitetut kukat, ajattelen tuota kummallista paria, joka saapui luokseni kaukaa keskeyttämään lyhyeksi ajaksi vakavan elämäni yksitoikkoisen kulun.
SUURI BROWN-PERICORDIN MOOTTORI
Oli kylmä, sumuinen ja ikävä toukokuun ilta. Pitkin Strandia palavat katulamput näyttivät himmeiltä valopilkuilta. Kauppojen ikkunat välkehtivät sameina huuruisen, raskaan ilman läpi.
Korkea rakennusrivi, joka jatkui pitkin rantakadun vartta, oli pilkko pimeä ja autio. Yhdessä kohdassa kuitenkin tulvi erään talon toisen kerroksen kolmesta ikkunasta penkereelle kirkasta valoa, joka rikkoi kadun synkän yksitoikkoisuuden. Ohikulkijat katsahtivat sinne uteliaina kiinnittäen huomionsa tuohon punertavaan hohtoon, joka heijastui Francis Pericordin, erään keksijän ja sähköinsinöörin huoneiston ikkunoista. Pitkälle yön pikkutunneille saakka kertoi hänen lamppujensa valo siitä väsymättömästä tarmosta ja kestävästä uutteruudesta, jotka olivat nopeasti kohottaneet hänet insinööreistä kuuluisimpien joukkoon.
Huoneessa istui kaksi miestä. Toinen oli Pericord itse, teräväkasvoinen ja kulmikas mies, jonka musta tukka ja reipas ryhti viittasivat hänen kelttiläiseen syntyperäänsä. Toinen paksu, tukeva ja sinisilmäinen mies oli Jeremy Brown, kuuluisa mekaanikko. He olivat yhdessä tehneet monta keksintöä, joissa toisen käytännöllinen kyky oli auttanut toisen luovaa voimaa. Heidän ystävänsä väittelivätkin keskenään siitä, kumpi heistä oli etevämpi mies.
Nytkään Brown ei ollut tullut millekään satunnaiselle vierailulle Pericordin työpajaan näin myöhäiseen aikaan. Siellä oli nyt meneillään koe, joka tulisi ratkaisemaan, olivatko monien kuukausien vaivat menneet hukkaan vai olivatko he onnistuneet yrityksessään. Ja tämän yrityksen onnistuminen saattoi vaikuttaa koko heidän uraansa. Heidän välissään oli pitkä ruskea pöytä, joka oli voimakkaiden happojen tahrima ja syövyttämä ja suurten koripullojen, Fauren kokoojien, sähköpatterien, lankakerien ja suurien porsliinisten eristäjien täyttämä. Kaikkien näiden esineiden keskellä oli muuan kummallinen viheltävä ja suriseva kone, johon molempien miesten silmät olivat kiintyneet.
Pieni nelikulmainen metallinen säiliö oli kiinnitetty lukemattomilla metallilangoilla leveään teräsvyöhön, jonka kummallakin puolella oli kaksi lujaa ulospäin työntyvää niveltä. Vyö oli liikkumaton, mutta nivelet niihin kiinnitettyine lyhyine käsivarsineen pyörähtivät ympäri aina muutamien sekuntien kuluttua säännöllisessä tahdissa. Niitä liikuttava voima tuli selvästi tuosta metallisesta säiliöstä. Ilmassa tuntui voimakasta ozonin hajua.
"Entä siivet, Brown?" kysyi keksijä.
"Ne ovat niin suuret, etten voinut tuoda niitä tänne; seitsemän jalkaa pitkät ja kolme jalkaa leveät. Mutta tuossa on kyllä tarpeeksi voimaa niiden liikuttamiseen. Vastaan siitä."
"Ovatko ne kuparilla sekoitetusta aluminiumista?"
"Ovat."
"Katso, kuinka kauniisti se työskentelee." Pericord ojensi laihan hermostuneen kätensä ja painoi erästä koneen nuppia. Nivelet rupesivat nyt hidastamaan vauhtiaan, kunnes vihdoin kokonaan pysähtyivät. Sitten hän kosketti muutamaan vieteriin, jolloin käsivarret alkoivat vapista, heräten jälleen koneelliseen elämäänsä. "Kokeilijan ei ole pakko turvautua lihasvoimiinsa", huomautti hän. "Hänen pitää vain pysyä passiivisena ja käyttää järkeään."
"Niin, minun moottorini ansiosta", sanoi Brown.
"Meidän moottorimme", huudahti toinen tiukasti.
"Niin tietysti", sanoi hänen toverinsa kärsimättömästi. "Moottorin, jonka sinä suunnittelit ja minä rakensin. Nimitä sitä mielesi mukaan."
"Nimitän sen Brown-Pericordin moottoriksi", huudahti keksijä muljauttaen vihaisesti tummia silmiään. "Sinä suunnittelit yksityiskohdat, mutta alkuperäinen ajatus oli minun, yksinomaan minun."
"Alkuperäinen ajatus ei pane mitään konetta käyntiin", sanoi Brown itsepäisesti.
"Senpävuoksi otinkin sinut toverikseni liikkeeseeni", vastasi toinen rummuttaen hermostuneesti sormillaan pöytään. "Minä keksin ja sinä rakensit; sehän on työmme oikea jako."
Brown työnsi huulensa pitkälle tyytymättömän näköisenä. Huomattuaan kuitenkin jatkuvan väittelyn hyödyttömäksi hän käänsi tarkkaavaisuutensa koneeseen, joka vapisi ja tärähteli sen käsivarsien jokaisen pyörähdyksen voimasta. Näytti siltä kuin pieninkin lisä olisi voinut panna sen liukumaan kevyesti pois pöydältä.
"Eikö se olekin suurenmoinen?" huudahti Pericord.
"Se on tyydyttävä", myönsi tyynempi anglosaksilainen.
"Siinä on kuolemattomuutta!"
"Siinä on rahaa!"
"Mainettamme voidaan tämän jälkeen verrata Montgolfierin maineeseen."
"Rotschildin, toivoakseni."
"Ei, ei, Brown; sinä ajattelet asiaa liian aineelliselta kannalta", huudahti keksijä kohottaen säihkyvän katseensa koneesta toveriinsa. "Omaisuudella on tässä vain toisarvoinen merkitys. Raha on sellaista tavaraa, jonka omistamisessa kaikki maamme rikkaat ja tyhmät miehet voivat kilpailla kanssamme. Minun kunnianhimoni tähtää sentään hieman korkeammalle. Inhimillisen rodun kiitollisuus ja suopeus ovat meidän oikea palkintomme."
Brown kohautti hartioitaan. "Sinä saat minunkin osani siitä", sanoi hän. "Olen käytännöllinen mies. Mutta meidän pitää koettaa keksintöämme."
"Missä me voisimme sen tehdä?"
"Siitä minä juuri halusinkin puhella kanssasi. Sen täytyy tapahtua ehdottomasti salassa. Jos hallussamme olisi jokin yksityinen paikka, kävisi se helposti päinsä, mutta täällä Lontoossa ei ole sellaisia syrjäisiä paikkoja."
"Meidän täytyy viedä se maaseudulle."
"Teen sinulle erään ehdotuksen", sanoi Brown. "Veljeni omistaa erään maatilkun Sussexissa Beachy Headin läheisillä kukkuloilla. Siellä on muistaakseni muiden rakennusten ohella muuan suuri ja korkea vaja. Will on nyt Skotlannissa, mutta avaimet ovat aina saatavissani. Miksi emme voisi viedä konettamme sinne huomenna ja koetella sitä tuossa vajassa?"
"Mikään ei voisi sopia paremmin."
"Eräs juna lähtee Eastbourneen kello yksi päivällä."
"Tulen silloin asemalle."
"Jos sinä tuot kaikki muut tarpeet, tuon minä siivet", sanoi mekaanikko nousten. "Huomenna saamme sitten nähdä, olemmeko ajaneet takaa harhakuvaa vai lepääkö omaisuus jalkaimme juuressa. Yhden aikaan siis Victoria-asemalla." Hän laskeutui nopeasti portaita pitkin kadulle ja hävisi näkyvistä Strandilla parveilevien, viluisten ja märkien ihmisten joukkoon.
Aamu oli kirkas ja keväinen. Vaaleansininen taivas kaareutui Lontoon yllä, muutamien valkoisten harsomaisten pilvien ajelehtiessa hitaasti sen poikki. Noin kello yhdentoista aikaan nähtiin Brownin menevän patenttitoimistoon suurine käsivarren mutkaan puristettuine asiakirjakääryineen. Kahdentoista aikaan hän tuli sieltä hymyillen. Avattuaan lompakkonsa hän sijoitti sinne hyvin huolellisesti erään kapean sinisen virallisen paperisuikaleen. Viisi minuuttia vailla yksi vyöryivät hänen ajopelinsä Victoria-asemalle. Ajaja nosti vaunujensa katolta pari suurta hamppukankaalla peitettyä esinettä, jotka näyttivät äärettömän suurilta leijoilta. Asemasillalla käveli Pericord edestakaisin pitkin nopein askelin ja heiluvin käsivarsin, punan kaunistaessa hänen sisäänpainuneita laihoja poskiaan.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyi hän.
Vastauksen asemesta Brown viittasi tavaroihinsa.
"Olen jo sijoittanut moottorin ja vyön konduktöörivaunuun. Olkaa varovainen, konduktööri, kääröissä on hyvin kallisarvoisen koneen osia. Kas niin, nyt voimme lähteä matkallemme puhtaalla omallatunnolla."
Eastbournessa siirrettiin kallisarvoinen moottori nelipyöräisiin vankkureihin ja suuret siivet kiinnitettiin niiden katolle. Pitkä ajomatka vei heidät siihen taloon, missä avaimia säilytettiin, ja ne saatuaan he lähtivät ajamaan autioiden kumpujen yli. Heidän päämääränänsä oleva rakennus sijaitsi meren rannalla eräässä ruohoisessa notkossa; tavallinen valkoiseksi kalkittu talo, jonka monet tallit ja vajat oli sijoitettu säännöttömästi sinne tänne. Se oli ikävä talo asuttunakin, mutta nyt piiput savuttomina ja luukut ikkunoissa se näytti vielä monta vertaa ikävämmältä. Omistaja oli istuttanut sen ympärille nuoria lehtikuusia ja muita havupuita, mutta meren tyrskyt olivat kuihduttaneet ne. Surullisen näköisinä ne riiputtivat surkastuneita oksiaan. Paikka näytti todellakin synkältä ja kauhistuttavalta.
Mutta keksijöitä eivät tällaiset pikkuseikat voineet häiritä. Kuta yksinäisempi paikka oli, sitä paremmin se sopi heidän tarkoitukselleen. Ajajan avulla he kantoivat tavarat talon pimeään ruokasaliin. Aurinko alkoi jo painua mailleen, kun häipyvä rattaiden kolina ilmaisi heille heidän vihdoinkin jääneen yksikseen.
Pericord oli avannut luukut ja pehmeä iltavalo virtasi sisään vaalenneista ikkunoista. Brown otti veitsen taskustaan ja katkaisi nuorat, joilla hamppukangas oli ommeltu yhteen. Kun ruskea peite oli otettu pois, ilmestyi näkyviin pari suurta keltaista viuhkaa. Ne sijoitettiin varovasti nojalleen seinää vasten. Sitten otettiin vuorostaan esille vyö, yhdistävät metallilangat ja moottori. Oli jo pimeä, kun kaikki oli saatu järjestykseen. Lamppu sytytettiin ja sen valossa molemmat miehet jatkoivat ruuvien ja niittausten kiristämistä ja muiden koetta varten tarpeellisten valmistusten lopettamista.
"Nyt se on valmis", sanoi Brown vihdoin peräytyen ja tarkastellen konetta.
Pericord ei sanonut mitään, hänen kasvonsa vain loistivat ylpeydestä ja odotuksesta.
"Meidän täytyy saada nyt jotakin syödäksemme", huomautti Brown hakien esille mukanaan tuomansa ruokavarat.
"Sitten jälkeenpäin."
"Ei, vaan nyt!" sanoi itsepäinen mekaanikko. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään." Hän nosti tuolinsa pöydän ääreen ja söi hyvällä ruokahalulla, hänen kelttiläisen toverinsa kävellessä kärsimättömänä edestakaisin levottomin silmin ja suonenvedontapaisesti koukistuvin sormin.
"No nyt!" sanoi Brown katsahtaen toveriinsa ja pudistaen pois muruset sylistään. "Kumpi meistä panee sen käyntiin?"
"Minä!" huudahti hänen toverinsa kiihkeästi. "Kaikki mitä teemme tänä iltana, on ehkä historiallista."
"Mutta se voi olla hieman vaarallistakin", sanoi Brown, "sillä emmehän varmasti tiedä, miten se toimii."
"Ei hätää mitään", sanoi Pericord heilauttaen kättään.
"Mutta miksi poikkesimme entisistä tavoistamme antautumalla vaaraan?"
"Kuinka sitten? Jommankumman meistä täytyy tehdä se."
"Eipä suinkaan. Moottori toimii aivan yhtä hyvin, vaikka kiinnittäisimme sen johonkin elottomaankin esineeseen."
"Niin, se on kyllä totta", myönsi Pericord miettiväisesti.
"Vajassa on paljon tiilikiviä ja tässä on säkki. Miksi ei säkillistä niitä voisi asettaa meidän paikallemme?"
"Suunnitelmasi on mainio. En huomaa siinä minkäänlaisia vaikeuksia."
"No mennään nyt sitten." Ja kokeilijat läksivät matkaan vieden mukanaan koneen eri osat. Kuu kumotti kylmänä ja kirkkaana; vain silloin tällöin joku pilvenhattara ajelehti sen ohi. Ympäristössä oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Ennen vajaan menemistä he pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan. Heidän korviinsa ei kantautunut muita ääniä kuin meren kumea kohu ja jonkun koiran kaukainen haukunta. Pericord kulki edestakaisin rakennuksen ja vajan väliä tuoden sinne kaikkea sellaista, mitä he ehkä tulisivat tarvitsemaan, Brownin täyttäessä pitkää kapeaa säkkiä tiilikivillä.
Kun kaikki oli valmiina, suljettiin vajan ovi ja lamppu sijoitettiin eräälle tyhjälle laatikolle. Tiilisäkki asetettiin parille jalustalle ja leveä teräsvyö kiinnitettiin sen ympärille. Sitten suuret siivet, metallilangat ja säiliö, joka sisälsi moottorin, kiinnitettiin vuorostaan vyöhön. Ja viimeiseksi kiinnitettiin säkin pohjaan litteä kalanpyrstön muotoinen teräsperäsin.
"Meidän pitää saada se liitelemään pienissä ympyröissä", sanoi Pericord katsellen vajan korkeita tyhjiä seiniä.
"Kiinnitä peräsin vinoon toiselle puolen", sanoi Brown. "Kas nyt se on valmis. Paina vain nuppia ja se lähtee heti."
Pericord kumartui eteenpäin, pitkät laihat kasvot kiihkosta värähdellen. Hänen valkoiset hermostuneet kätensä sukelsivat sinne tänne metallilankojen sekaan. Brown seisoi toimetonna paikoillaan arvostelevin silmin. Koneesta alkoi äkkiä kuulua kovaa surinaa. Suuret keltaiset siivet heilahtivat äkkiä. Sitten taasen. Sitten kolmannen kerran hitaammin ja voimakkaammin ja tehden paljon suuremman piirin. Neljäs heilahdus pani ilman vajassa virtaamaan kuin tuulen. Viidennellä kerralla alkoi tiilisäkki hypellä jalustallaan ja kuudennella se ponnahti jo ilmaan, mutta olisi pudonnut maahan, ellei seitsemäs pyörähdys olisi vienyt sitä eteenpäin ilmassa. Nousten kaaressa se liihoitti raskaasti ja hitaasti kuin suuri kömpelö lintu täyttäen vajan surinallaan ja tärinällään. Lampun sameassa keltaisessa valossa oli kummallista katsella tuon kömpelön koneen esiintymistä, kun se liehuttuaan varjoihin kiersi jälleen takaisin pieneen valoympyrään. Molemmat miehet seisoivat hetkisen paikoillaan vaieten. Sitten Pericord kohotti pitkät käsivartensa ilmaan.
"Se toimii!" huusi hän. "Brown-Pericordin moottori toimii!" Hän tanssi iloissaan kuin mieletön. Browninkin silmät säteilivät ja hän alkoi viheltää.
"Katso kuinka äänettömästi se toimii, Brown!" huusi keksijä. "Entä peräsin sitten, kuinka hyvin se täyttää tehtävänsä! Meidän täytyy rekisteröidä se huomenna."
Hänen toverinsa kasvot vakavustuivat äkkiä. "Se on jo rekisteröity", sanoi hän naurahtaen väkinäisesti.
"Rekisteröitykö?" sanoi Pericord. "Rekisteröitykö?" Hän toisti sanan aluksi kuiskaten ja sitten huutaen. "Kuka on uskaltanut rekisteröidä minun keksintöni?"
"Minä sen tein tänä aamuna. Sen ei tarvitse lainkaan kiihoittaa sinua. Kaikki on niinkuin sen olla pitää."
"Sinä rekisteröit siis moottorin. Kenen nimiin?"
"Omiini luonnollisesti", sanoi Brown äreästi. "Minulla onkin luullakseni suurin oikeus siihen."
"Eikö siinä minun nimeäni esiinny lainkaan?"
"Ei, mutta –"
"Sinä roisto!" huusi Pericord. "Sinä varas ja roisto! Sinä tahtoisit varastaa työni tulokset ja huonontaa luottoani. Minä tahdon saada tuon patentin haltuuni, vaikka minun pitäisi repiä kurkkusi auki!" Hänen tummissa silmissään paloi synkkä tuli ja kätensä puristautuivat nyrkkiin. Brown ei ollut mikään pelkuri, mutta hän peräytyi kuitenkin toisen lähestyessä.
"Pysyttele loitolla minusta!" sanoi hän vetäisten esille veitsen taskustaan. "Jos hyökkäät kimppuuni, puolustan itseäni."
"Sinä uhkaat minua", sanoi Pericord, jonka kasvot olivat kalpeat vihasta. "Sinä olet yhtä suuri kerskuri kuin petturikin. Luovutatko minulle patentin?"
"En missään tapauksessa."
"Brown, kehoitan sinua luopumaan siitä."
"En tahdo. Minähän siinä tein kaiken työn."
Pericord hyökkäsi hurjasti eteenpäin leimuavin silmin ja nyrkkiin puristetuin käsin. Hänen toverinsa riistäytyi irti hänen otteestaan, mutta kaatuikin samalla työnnön voimasta laatikkoa vasten vyörähtäen sen yli. Lamppu sammui ja koko vaja joutui pimeään. Vain oven raosta tunkeutuva kapea kuunsäde valaisi koneen suuria siipiä, niiden liihoitellessa sinne tänne.
"Tahdotko luovuttaa patentin, Brown?"
Brown ei vastannut.
"Tahdotko luovuttaa sen?"
Brown ei vastannut vieläkään. Kuului vain koneen surinaa ja tärinää ylhäältä ilmasta. Pelko ja epäilys alkoivat jäytää Pericordin sydäntä. Hän hapuili ympärilleen pimeässä, jolloin hänen sormensa sattuivat erääseen käteen. Se oli kylmä ja veltto. Kaikki hänen vihansa muuttui siinä samassa jäätäväksi kauhuksi, hän raapaisi tulen tikkuun, nosti lampun pystyyn ja sytytti sen.
Brown lepäsi kyyrysillään laatikon toisella puolen. Pericord nosti hänet syliinsä ja ponnistaen kaikki voimansa kantoi hänet lampun ääreen. Silloin Brownin vaikenemisen salaisuus paljastui hänelle. Brownin oikea käsi oli hänen kaatuessaan joutunut hänen alleen ja työntänyt veitsen syvälle hänen ruumiiseensa. Hän oli kuollut ääntä päästämättä. Surunäytelmä oli ollut äkillinen, kauhistuttava ja täydellinen.
Pericord istuutui vaieten laatikon nurkalle tuijottaen jäykästi maahan ja väristen kuin horkassa, suuren Brown-Pericordin moottorin suristessa ja säksyttäessä hänen yläpuolellaan. Sitä kuinka kauan hän istui siinä, ei milloinkaan saada selville. Tilanne saattoi yhtä hyvin olla vain muutamien minuuttien kuin tuntienkin pituinen. Hänen huumautuneet aivonsa muodostivat tuhansia mahdottomia suunnitelmia. Oli kyllä totta, että hän oli ollut vain välillisesti syypää tapahtumaan. Mutta kuka sitä uskoisi? Hän katseli veren tahraamia vaatteitaan. Kaikki puhui häntä vastaan. Parempi olisi, että hän pakenisi kuin antautuisi viranomaisten käsiin viattomuuteensa luottaen. Ei kukaan Lontoossa tiennyt, minne he olivat menneet. Jos hän vain voisi piilottaa ruumiin, saisi hän ehkä olla rauhassa muutamia päiviä minkäänlaisten epäluulojen heräämättä.
Kova räsähdys palautti hänet äkkiä entiselleen. Leijaileva säkki oli vähitellen noussut kierros kierrokselta, kunnes se sattui orsiin. Isku järkytti koneen tasapainoa niin, että se putosi jymähtäen maahan. Pericord irroitti vyön. Moottori ei ollut vahingoittunut. Hänen katsellessaan sitä juolahti hänen mieleensä äkillinen ja kummallinen ajatus. Hän vihasi nyt koko tuota konetta. Hän voisi ehkä vapautua siitä ja ruumiista sellaisella tavalla, joka tekisi niiden löytämisen mahdottomaksi.
Hän paiskasi vajan oven auki ja kantoi toverinsa ruumiin pihalle kuutamoon. Jonkun matkan päässä oli pieni kumpu ja sen laelle hän laski kunnioittavasti ruumiin. Sen jälkeen hän toi vajasta moottorin, vyön ja siivet, ja kiinnitti vapisevin sormin leveän teräsvyön kuolleen ympärille. Sitten hän ruuvasi siivet kiinni paikoilleen. Niiden alle hän sitoi moottorilaatikon, kiinnitti metallilangat ja painoi nuppia. Nuo suuret keltaiset viuhkat lepattivat ja liehuivat minuutin pari. Sitten ruumis alkoi pienin hyppäyksin liikkua kummun rinnettä pitkin siipien voiman asteettain kasvaessa, kunnes se vihdoin kohosi raskaasti ilmaan kuunvalossa. Pericord ei ollut välittänyt peräsimestä, vaan kääntänyt vain koneen pään etelää kohti. Kummallinen esine kohosi vähitellen ylemmäksi yhä kovemmalla vauhdilla, kunnes se sivuutti rantakalliot ja liiteli pois tyynelle merelle päin. Pericord katseli sitä kalpein riutunein kasvoin, kunnes se oli kultasiipisen mustan linnun näköinen, joka katosi vedenpinnalla leijailevaan sumuun.
New Yorkin valtion mielisairaalassa on muuan hurjakatseinen mies, jonka nimeä ja syntymäpaikkaa ei ollenkaan tiedetä. Lääkärit sanovat jonkin äkillisen hermokohtauksen pimittäneen hänen järkensä, mutta tuon hermokohtauksen laatua he eivät kykene määrittelemään. "Koneisto on niin äärettömän arka, että se hyvin helposti joutuu epäkuntoon", huomauttavat he viitaten lausumansa selviön todisteeksi kaikkiin niihin mutkallisiin sähkökoneihin ja merkillisiin ilmailu-vehkeihin, joita potilas mielellään suunnittelee valoisimpina hetkinään.
SINETÖITY HUONE
Liikuntoelämään tottuneen, voimailijaan verrattavan asianajajan, jonka liikeasioiden takia on pakko pysytellä konttorinsa neljän seinän sisäpuolella kello kymmenestä viiteen, täytyy iltaisin turvautua millaisiin ruumiinharjoituksiin tahansa. Ryhdyttyäni toimeeni olikin tullut tavakseni tyydyttää liikunnon tarvettani pitkillä öisillä kävelyretkillä, Hampsteadin ja Highgaten kukkuloille puhdistaakseni keuhkoni Abchurch-kujanteen saastaisesta ilmasta. Eräällä tällaisella päämäärättömällä retkelläni tapasin ensi kerran Felix Stannifordin, ja tämä tuttavuutemme vei minut kummallisimpaan seikkailuun, mitä milloinkaan olen kokenut.
Eräänä iltana – huhtikuussa tahi toukokuun alussa, vuonna 1894, olin suunnannut matkani Lontoon pohjoiselle laitakaupungille. Kävelin erästä korkeiden tiilihuviloiden reunustamaa kaunista puistokatua pitkin, jollaisia suuri kaupunkimme sirottelee yhä kauemmaksi maaseudulle. Oli kirkas kevätilta. Kuu loisti pilvettömältä taivaalta. Olin taipuvainen hidastamaan käyntiäni ja katselemaan ympärilleni, sillä olin jo kulkenut melkoisen matkan. Ollessani tällaisella mietiskelevällä tuulella muuan sivuuttamani talo herätti huomiotani.
Se oli aika suuri ja sijaitsi omalla palstallaan lyhyen matkan päässä tiestä. Rakennustyyliltään se oli nykyaikainen, mutta ei kuitenkaan läheskään niin suuressa määrin kuin sen naapurit, jotka kaikki olivat räikeän ja tympäisevän uusia. Laakeripensaita kasvava kenttä, joka rikkoi talorivin, ympäröitsi sitä. Tämä synkän ja asumattoman näköinen talo oli varmaankin ollut jonkun varakkaan kauppiaan asuntona ja rakennettu ehkä aikana, jolloin täältä kaupunkiin oli englannin peninkulman pituinen matka; mutta nyt olivat Lontoon tiililonkerot vallanneet ja ympäröineet sen. Seuraava vaihe, mietin minä, tulee olemaan sen sulattaminen ja nieleminen, jotta halpojen asuntojen rakennuttajat voisivat kyhätä sen tilalle tusinan verran kahdeksankymmenen punnan vuosimaksusta vuokrattavia huviloita. Ja silloin, tämän kaiken askarruttaessa epämääräisesti ajatuksiani, tapahtui jotakin, mikä siirsi ajatukseni aivan toiselle suunnalle.
Nelipyöräiset raskaat vaunut, jollaiset ovat häpeäksi Lontoolle, vyöryivät heiluen ja kolisten toiselle suunnalle, jonkun pyöräilijän lyhdyn keltaisen valon lähestyessä toiselta suunnalta. Ne olivat ainoat liikkuvat esineet tällä pitkällä kuun valaisemalla tiellä ja kuitenkin ne törmäsivät yhteen yhtä ilkeän täsmällisesti kuin suuret valtamerihöyrylaivatkin joskus törmäävät yhteen Atlantin äärettömällä ulapalla. Kaikki oli polkupyöräilijän syytä. Hän koetti sivuuttaa vaunut etupuolelta, mutta laskikin etäisyyden väärin, jolloin hevonen olkapäällään pukkasi hänet sätkyttelemään tielle. Hän nousi rähisten, jolloin ajajakin rupesi kiroilemaan hänelle, lyöden sitten hevostaan ja ajaen tiehensä, huomattuaan, ettei hänen numeroaan kirjoitettu muistiin. Polkupyöräilijä tarttui rikkoutuneen koneensa ohjaustangon kädensijoihin, mutta istuutuikin sitten äkkiä tielle vaikeroiden. "Ah, hyvä Jumala!" sanoi hän.
Riensin hänen luokseen, "Kuinka on laitanne?" kysyin.
"Nilkkaani koskee", sanoi hän. "Se on vain nyrjähtänyt, luullakseni, mutta se on sittenkin hyvin kipeä. Ojentakaa minulle kätenne tueksi."
Hän istui polkupyörän lyhdyn keltaisessa valopiirissä ja auttaessani häntä jaloilleen näin, että hän oli herrasmiehen näköinen nuorimies. Hänellä oli tummat viikset ja suuret ruskeat silmät, kasvot olivat herkät ja hermostuneet, ja sisäänpainuneet posket olivat selvä heikon terveyden merkki. Työ tahi huolet olivat uurtaneet vakojaan hänen laihoihin kelmeisiin kasvoihinsa. Hän nousi seisoalleen minun auttaessani häntä kädestä, mutta piti kuitenkin toista jalkaansa koholla ja vaikeroi liikuttaessaan sitä.
"En voi laskea sitä maahan", sanoi hän.
"Missä te asutte?"
"Tuolla noin", sanoi hän nyökäyttäen päätään tuota puutarhassa sijaitsevaa suurta synkkää rakennusta kohti. "Aioin juuri oikaista tien poikki portille, kun nuo kirotut vaunut työnsivät minut nurin. Voisitteko te auttaa minut sinne?"
Se oli hyvin helposti tehty. Nostettuani hänen pyöränsä portin toiselle puolen talutin hänet kujanteen päähän ja sitten portaita pitkin lämpiön ovelle. Rakennuksesta ei näkynyt valoa mistään ja se oli muutenkin niin synkkä ja hiljainen, kuin ei ketään ikinä olisi asunutkaan siellä.
"No, nyt on kylliksi. Kiitoksia hyvin paljon", sanoi hän haparoiden avaimellaan lukon reikää.
"Ei, teidän pitää sallia minun saattaa teidät täydellisesti turvaan."
Hän väitti ensin vastaan heikosti ja äreästi, mutta huomasikin sitten, ettei hän todellakaan päässyt mihinkään minun avuttani. Ovi oli auennut pilkkopimeään lämpiöön. Hän horjui eteenpäin, minun tukiessani häntä käsivarresta.
"Tämä ovi tässä oikealla", sanoi hän haparoiden ympärilleen pimeässä.
Aukasin oven ja samalla onnistui hänen raapaista tuli tikkuun. Pöydällä oli lamppu ja me panimme siihen yhteisvoimin tulen. "Olen nyt täydellisesti turvassa. Te voitte poistua nyt luotani. Hyvästi!" Sanottuaan tämän hän istuutui nojatuoliin ja pyörtyi niille sijoilleen.
Olin joutunut kummalliseen tilanteeseen. Mies oli niin kalpea, etten todellakaan ollut aivan varma siitä, oliko hän kuollut vai elävä. Hetkisen kuluttua hänen huulensa alkoivat liikkua ja rintansa kohoilla, mutta silmät olivat vain pari valkoista rakoa ja kasvojen kalpeus kauhistuttava. Vastuunalaisuuteni oli suurempi kuin voin sietää. Vedin kellonnuorasta ja kuulinkin tiu'un soivan jossakin hyvin kaukana. Mutta ketään ei tullut huoneeseen sen kutsusta. Tiu'un kilinä lakkasi vähitellen kuulumasta, minkään kolinan tahi liikunnon sitä keskeyttämättä. Odotin hetkisen ja soitin jälleen samalla tuloksella. Mutta kai rakennuksessa sentään asui muitakin henkilöitä! Tämä nuori herrasmies ei varmaankaan voinut asua yksin tässä suuressa talossa. Hänen omaistensa pitää saada tietää hänen tilansa. Elleivät he halua tulla katsomaan häntä kellon kutsusta, pitää minun lähteä hakemaan heitä. Otin senvuoksi lampun käteeni ja riensin pois huoneesta.
Se, mitä näin oven toisella puolen, hämmästytti minua. Lämpiö oli typö tyhjä. Portaat olivat paljaat ja keltaiset tomusta. Sieltä aukeni kolme ovea suuriin huoneihin, joista jokainen oli matoton ja verhoton, lukuunottamatta karniiseista riippuvia harmaita lukinverkkoja ja jäkäläruusuja, joita oli kasvanut seinille. Askeleeni kajahtelivat noissa tyhjissä ja hiljaisissa huoneissa. Sitten menin käytävän päähän saakka. Tottahan nyt keittiössä ainakin oli asukkaita. Ei, keittiö oli yhtä autio kuin muutkin huoneet. Toivottomuudessani, kun en löytänyt mitään apua, riensin erään toisen käytävän päähän ja huomasin siellä jotakin, mikä hämmästytti minua enemmän kuin kaikki muu yhteensä.
Käytävä päättyi erääseen suureen ruskeaan oveen ja oven avaimenreikään oli kiinnitetty noin viiden shillingin rahan kokoinen punainen vahasinetti. Sain sellaisen käsityksen, että se oli ollut siinä jo kauan aikaa, koska se oli tomuinen ja vaalentunut. Tuijotin vielä siihen ihmetellen, mitä tuo ovi mahtoi taaksensa kätkeäkään, kun kuulin nuoren miehen huudon ja riennettyäni takaisin näin hänen istuvan suorana tuolissaan hyvin hämmästyneenä siitä, että oli huomannut olevansa yksin pimeässä.
"Miksi maailmassa te veitte lampun pois?" kysyi hän.
"Lähdin hakemaan apua."
"Sitä te olisitte saanut hakea kauan aikaa", sanoi hän. "Asun yksinäni koko rakennuksessa."
"Ikävää, jos sattuisitte sairastumaan."
"Tein tyhmästi pyörtyessäni. Olen perinyt heikon sydämeni äidiltäni, ja tuskat ja mielenliikutukset vaikuttavat minuun voimakkaasti. Ne tappavat minut vielä jonakin päivänä, kuten hänetkin. Te ette varmaankaan ole lääkäri?"
"En, vaan asianajaja. Frank Alder on nimeni."
"Ja minun taasen Felix Stanniford. Hullunkurista, että minun piti kohdata juuri teidät, koska ystäväni, herra Perceval, sanoi meidän piakkoin tarvitsevan jonkun asianajajan neuvoja."
"Onnellinen sattuma, mielestäni."
"No niin, sen saa hän päättää. Sanoitteko te tarkastaneenne lampun valossa koko alimmaisen kerroksen?"
"Kyllä."
"Kokonaanko?" kysyi hän kiihkeästi katsoen minuun hyvin tiukasti.
"Luullakseni. Toivoin saavani jonkun henkilön käsiini."
"Kävittekö kaikissa huoneissa?" kysyi hän tähystellen minua yhä tutkivasti.
"Kyllä kaikissa, joihin vain voin päästä."
"Ah, siinä tapauksessa huomasitte sen!" sanoi hän kohauttaen hartioitaan miehen tapaan, joka ei enää voi mitään tapahtuneelle asialle.
"Minkä sitten?"
"Tuon sinetöidyn oven."
"Kyllä huomasin sen."
"Ettekö ollut utelias tietämään, mitä siellä säilytetään?"
"No niin, se tuntui minusta kyllä hieman omituiselta."
"Luulisitteko voivanne asua tässä talossa vuosikausia ja haluta koko ajan saada selkoa siitä, mitä tuon oven toisella puolen on, katsomatta sinne sentään?"
"Aiotteko väittää", huudahdin minä, "ettette itsekään tiedä sitä?"
"En sen enempää kuin tekään."
"Mutta miksi ette katso?"
"En saa", sanoi hän.
Hän puhui pakotetusti, ja huomasin siitä koskettaneeni johonkin arkaan kohtaan. En tiedä olevani sen uteliaampi kuin naapurinikaan, mutta tässä tilanteessa oli varmasti jotakin, mikä vetosi hyvin voimakkaasti uteliaisuuteeni. Viime verukkeeni jäädä taloon oli nyt kuitenkin haihtunut, koska toverini oli tullut tajuihinsa. Nousin mennäkseni.
"Onko teillä kiire jonnekin?" kysyi hän.
"Ei; minulla ei ole minkäänlaista tehtävää."
"Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte jäädä luokseni hetkiseksi. Elän täällä hyvin yksinäistä ja eristettyä elämää. Lontoossa ei luullakseni ole ainoatakaan toista miestä, joka elää sellaista elämää kuin minä. Minulla on ylen harvoin ketään puhetoveria."
Katsoin ympärilleni tässä pienessä vaatimattomasti kalustetussa huoneessa, missä vuoteenkin virkaa toimitti vain sohva. Sitten ajattelin tätä suurta autiota taloa ja tuota arvoituksellista ovea, jossa oli vaalennut punainen sinetti. Tilanteessa oli jotakin omituista ja eriskummallista, mikä herätti minussa halun saada lisää tietoja. Ehkä saisinkin niitä, jos vain odottaisin. Sanoin hänelle jääväni hyvin mielelläni.
"Tarjoilupöydällä on whiskya ja soodaa. Teidän pitää suoda minulle anteeksi, etten voi toimia isäntänä, mutta en todellakaan voi kävellä huoneen poikki. Tuolla tarjottimella on sikareja. Poltan luullakseni itsekin yhden. Olette siis asianajaja, herra Alder?"
"Kyllä."
"Minä puolestani en ole mitään. Olen avuttomin kaikista elävistä olennoista, olen näet miljoonamiehen poika. Minut kasvatettiin suuren omaisuuden perijäksi, ja tässä minä nyt olen, mies raukka, ilman minkäänlaista ammattia. Ja sitten kaiken hyvän lisäksi olen saanut haltuuni tämän suuren rakennuksen, jota en mitenkään voi hoitaa. Eikö asemani tunnukin teistä mahdottomalta? Vedättäessään kärryjään jalorotuisella hevosella vihanneskauppias on samanlaisessa asemassa kuin minä käyttäessäni tätä asuntonani. Aasi olisi hänelle paljon hyödyllisempi ja pieni majanen minulle."
"Mutta miksi ette myy taloanne?"
"En saa."
"No, vuokratkaa se sitten."
"En saa tehdä sitäkään."
Näytin kai hämmästyneeltä, koska toverini hymyili.
"Kerron teille koko jutun, ellei se ikävystytä teitä", sanoi hän.
"Olen päinvastoin hyvin utelias kuulemaan."
"Minua kohtaan osoittamanne ystävällisyyden jälkeen en luullakseni voikaan muuta kuin tyydyttää uteliaisuutenne. Ensiksikin teidän täytyy saada tietää, että isäni oli Stanislaus Stanniford, tuo kuuluisa pankkiiri."
Stanniford, pankkiiri! Muistin nimen heti. Hänen pakonsa maasta noin seitsemän vuotta sitten oli ollut sen ajan huomiotaherättävimpiä häpeäjuttuja.
"Huomaan teidän muistavan", sanoi toverini. "Isä raukkani pakeni maasta karttaakseen lukemattomia ystäviään, joiden talletukset hän oli sijoittanut onnettomaan keinotteluun. Hän oli hermostunut tunteellinen mies ja vastuunalaisuus pimitti kokonaan hänen arvostelukykynsä. Hän ei kylläkään ollut tehnyt mitään laitonta. Se oli kokonaan tunneasia. Hän ei kehdannut näyttäytyä perheelleenkään ja kuoli muukalaisten joukossa ilmaisematta meille asuinpaikkaansakaan."
"Kuoliko hän?" kysyin minä.
"Emme voineet todistaa hänen kuolemaansa, mutta arvelemme asian täytyvän olla niin, koska tuo keinottelu sittenkin onnistui eikä siis ollut olemassa minkäänlaista syytä, miksi hän ei olisi voinut katsoa kaikkia ihmisiä silmiin. Hän olisi kyllä palannut, jos hän olisi ollut elossa. Mutta hänen on täytynyt kuolla jolloinkin viimeisten kahden vuoden aikana."
"Miksi juuri silloin?"
"Koska saimme häneltä tietoja pari vuotta sitten."
"Eikö hän silloinkaan ilmaissut teille asuinpaikkaansa?"
"Kirje tuli Pariisista eikä siinä ilmoitettu minkäänlaista osoitetta. Se tapahtui äitini kuoleman jälkeen. Hän kirjoitti silloin minulle antaen minulle muutamia ohjeita. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään."
"Entä ennen sitä?"
"Ah, me saimme kyllä tietoja häneltä silloin tällöin, ja siltä ajalta onkin peräisin tuohon sinetöityyn oveen liittyvä salaisuus. Olkaa niin ystävällinen ja ojentakaa minulle tuo laatikko. Säilytän siinä isäni kirjeitä ja te olette ainoa ihminen, paitsi herra Percevalia, joka on nähnyt ne."
"Saanko kysyä, kuka herra Perceval on?"
"Hän oli isäni uskottu konttoristi ja sen jälkeen äitini ja minun ystävä ja neuvonantaja. En tiedä lainkaan, miten olisimme voineet tulla toimeen Percevalin avutta. Hän on ainoa, joka on nähnyt nämä kirjeet. Tässä on ensimmäinen, joka saapui juuri isäni pakopäivänä seitsemän vuotta sitten. Lukekaa se itse."
Ja minä luin seuraavan kirjeen:
"Rakas vaimoni!
Sen jälkeen kuin sir William kertoi minulle, kuinka heikko sinun
sydämesi on ja kuinka vaarallinen jokainen järkytys voi sinulle
olla, en ole milloinkaan kertonut sinulle liikeasioistani.
Mutta nyt on kuitenkin koittanut sellainen hetki, etten voi
kaikesta vaarastakaan huolimatta olla ilmaisematta sinulle,
että asiani alkavat olla hyvin huonolla kannalla. Tämän vuoksi
minun on nyt pakko poistua luotasi vähäksi aikaa, mutta teen
sen siinä varmassa vakaumuksessa, että tapaamme toisemme
jälleen hyvinkin pian. Siihen voit täydellisesti luottaa.
Eromme tulee kestämään vain hyvin lyhyen ajan, rakkaani, niin
että älä anna sen pahoittaa mieltäsi äläkä mitenkään salli sen
vaikuttaa terveyteesi, koska terveyttäsi ajatellen olen tähän
toimenpiteeseen ryhtynyt.
Esitän nyt sinulle erään pyynnön ja rukoilen sinua kaiken
nimessä, mikä meille on yhteistä, täyttämään sen tarkasti
neuvojeni mukaan. Pimeässä huoneessani – tuossa puutarhakäytävän
päässä sijaitsevassa, jota käytän valokuvaamistarkoituksiini –
on muutamia sellaisia esineitä, joita en halua näyttää kellekään.
Haihduttaakseni kaikki tuskalliset ajatukset vakuutan sinulle
pyhästi, rakkaani, ettei siellä ole mitään sellaista, mitä minun
pitäisi hävetä. Mutta sittenkin toivon sinun ja Felixin pysyvän
poissa sieltä. Se on lukittu, ja pyydän sinua saatuasi tämän
sinetöimään oven heti ja jättämään sen silleen. Älä myy äläkä
vuokraa taloa, sillä kummassakin tapauksessa paljastuisi silloin
salaisuuteni. Niin kauan kuin sinä ja Felix asutte talossa tiedän
teidän kunnioittavan pyyntöäni. Kun Felix täyttää yksikolmatta
vuotta, saa hän mennä huoneeseen, mutta ei ennen.
Ja nyt hyvästi, rakas vaimoni! Lyhyen eromme aikana voit
neuvotella herra Percevalin kanssa kaikista asioista. Luotan
häneen täydellisesti. Tuntuu niin vaikealta erota sinusta ja
Felixistä vähäksikin aikaa, mutta tässä ei nyt todellakaan ole
muuta keinoa.
Aina ja ikuisesti sinua rakastava miehesi
Stanislaus Stanniford.Kesäkuun 4 p. 1887."
"Olen nyt vaivannut teitä hyvin yksityisillä perheasioilla", sanoi toverini anteeksi pyytävästi. "Mutta teidän pitää suhtautua tähän kaikkeen ammattimiehen tapaan. Olen jo kauan aikaa halunnut keskustella siitä jonkun kanssa."
"Luottamuksenne on minulle vain kunniaksi", vastasin minä, "ja yksityiskohdat kiinnostavat minua äärettömästi."
"Isäni oli tunnettu melkein sairaalloisesta totuudenrakkaudestaan. Hän oli aina turhantarkan säännöllinen. Kun hän siis sanoi, että hän toivoi tapaavansa äitini taas hyvin pian ja ettei tuossa pimeässä huoneessa ollut mitään sellaista, mitä hänen pitäisi hävetä, voitte aivan varmasti luottaa siihen, että hän tarkoittikin sitä."
"Mitähän siellä sitten mahtanee olla?" huudahdin minä.
"Äitini ei voinut sitä kuvitella sen paremmin kuin minäkään. Täytimme kirjaimellisesti hänen pyyntönsä ja kiinnitimme sinetin oveen, jossa se sen jälkeen on ollut. Äitini eli viisi vuotta isäni katoamisen jälkeen, vaikka jo silloin kaikki lääkärit sanoivat, ettei hän voi elää pitkää aikaa. Hänellä oli hyvin vaikea sydänvika. Ensimmäisinä kuukausina hän sai pari kirjettä isältäni. Molemmat oli leimattu Pariisissa, mutta niissä ei ollut minkäänlaista osoitetta. Ne olivat lyhyet ja niiden sisältökin oli pääasiallisesti sama. Molemmissa vakuutettiin, että he pian taasen tapaisivat toisensa ja ettei hänen pitänyt surra. Sitten seurasi hiljaisuus, jota kesti äitini kuolemaan saakka, ja sitten sain niin yksityisluontoisen kirjeen, etten voi mitenkään näyttää sitä teille. Siinä isäni pyysi, etten ajattelisi milloinkaan pahaa hänestä, ja antoi minulle monta hyvää neuvoa sanoen lopuksi, että huoneen sinetöitynä pitäminen oli nyt vähemmän tärkeää kuin äitini eläessä, mutta koska sen avaaminen voisi ehkä vieläkin tuottaa tuskia muille, ajatteli hän olevan parasta, että sen avaaminen siirretään minun yhdenneksikolmatta syntymäpäiväkseni, koska vierivä aika lieventää asioita. Hän uskoi siihen saakka huoneen vartioimisen minulle. Tästä ymmärrätte, että vaikka olenkin hyvin köyhä mies, en kuitenkaan voi myydä enkä vuokrata tätä suurta taloa."
"Mutta voisittehan ottaa tähän kuoletuslainan."
"Isäni oli jo tehnyt sen."
"Asianne on todellakin hyvin kummallinen."
"Äitini ja minun oli pakko vähitellen myydä kaikki huonekalut ja erottaa palvelijamme, ja nyt minä asun, kuten näette, palvelijatta yhdessä ainoassa huoneessa. Mutta jäljellä on ainoastaan pari kuukautta."
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä vain, että parin kuukauden kuluttua olen täysi-ikäinen. Silloin avaan ensi työkseni tuon oven ja vapautan sitten itseni koko tästä rakennuksesta."
"Miksi olisi isänne pysytellyt poissa, kun kerran nuo sijoitukset osoittautuivat onnistuneiksi?"
"Hänen on varmasti täytynyt kuolla."
"Te sanoitte, ettei hän ollut tehnyt mitään laitonta ennen pakenemistaan maasta?"
"Niin, ei mitään."
"Miksi hän ei ottanut äitiänne mukaansa?"
"En tiedä."
"Miksi hän salasi osoitteensa?"
"En tiedä sitäkään."
"Miksi hän salli äitinne kuolla ja tulla haudatuksi tulematta takaisin?"
"En tiedä."
"Hyvä herra", sanoin minä, "jos saan puhua ammattimaisen neuvonantajan suoruudella, sanoisin olevan hyvin selvää, että isänne pysytteli poissa maasta mitä pätevimmistä syistä, ja että, vaikkei mitään todisteita olekaan häntä vastaan, hän ainakin luuli jotakin voivan ilmautua, ja senvuoksi kieltäytyi antautumasta lain kouriin. Asianlaita on varmasti sellainen, sillä näitä tosiseikkoja ei voida mitenkään muuten selittää?"
Toverini ei suhtautunut lainkaan suopeasti vihjaisuuni
"Teillä ei ollut sitä etua puolellanne, että olisitte tuntenut isäni, herra Alder", sanoi hän kylmästi. "Hänen poistuessaan luotamme olin minä vain poikanen, mutta siitäkin huolimatta tulen aina pitämään häntä miesihanteenani. Hänen ainoa vikansa oli siinä, että hän oli liian tunteellinen ja epäitsekäs. Hänen sydämeensä koski kipeästi, kun ihmiset menettivät rahansa hänen neuvostaan. Hänen kunniantuntonsa oli hyvin herkkä ja kaikki sellaiset hänen katoamiseensa liittyvät teoriat, jotka viittaavat johonkin rikolliseen, ovat vääriä."
Olin mielissäni kuullessani pojan puhuvan niin vakuuttavasti, vaikka tiesinkin tosiseikkojen olevan häntä vastaan, ja tunsin, ettei hän voinut arvostella asioita puolueettomasti.
"Puhuin vain sivullisen tapaan", sanoin minä. "Ja nyt minun täytyy poistua luotanne, koska minulla on pitkä kävelymatka edessäni. Tarinanne on kuitenkin kiinnostanut minua niin suuresti, että olisin iloinen, jos saisin kuulla lopunkin."
"Antakaa minulle korttinne", sanoi hän. Annettuani sen poistuin hänen luotaan toivottaen hänelle hyvää yötä.
En kuullut sen enempää koko asiasta pitkiin aikoihin ja arvelin sen vain olleen tuollaisen ohivilahtavan kokemuksen, jotka häipyvät pois huomiomme piiristä. Eräänä iltapäivänä kuitenkin tuotiin minulle Abchurch-kujanteen varrella sijaitsevaan konttoriini herra J.H. Percevalin nimikortti ja konttoristini opasti huoneeseeni sen omistajan, erään pienen, laihan, kirkassilmäisen, noin viisikymmenvuotiaan miehen.
"Luulen, sir", sanoi hän, "että nuori ystäväni, herra Felix Stanniford, on maininnut teille nimeni?"
"Luonnollisesti", vastasin minä. "Muistan sen."
"Hän kertoi teille luullakseni niistä olosuhteista, jotka liittyvät entisen isäntäni, herra Stanislaus Stannifordin, katoamiseen ja eräästä hänen entisen asuntonsa sinetöidystä huoneesta?"
"Kyllä."
"Ja te osoititte kiinnostusta asiaan?"
"Se kiinnosti minua äärettömästi."
"Te muistatte kai, että meillä on herra Stannifordin lupa avata ovi hänen poikansa yhdentenäkolmatta syntymäpäivänä?"
"Kyllä."
"Tuo päivä on tänään."
"Oletteko avannut sen?" kysyin kiihkeästi.
"Emme vielä, sir", sanoi hän vakavasti. "Minulla on syytä ajatella, että oven avaaminen on parasta toimittaa todistajien läsnäollessa. Te olette asianajaja ja tunnette tosiseikat. Haluatteko olla läsnä tuossa tilaisuudessa?"
"Hyvin mielelläni."
"Teillä on toimenne päivällä, kuten minullakin. Tapaammeko toisemme kello yhdeksän aikaan siellä?"
"Tulen sinne varmasti määrättyyn aikaan."
"Odotamme teitä silloin siellä. Näkemiin siis." Hän kumarsi juhlallisesti ja poistui.
Täytin sopimuksemme sinä iltana väsyneenä tuloksettomista yrityksistä ajatella jotakin hyväksyttävää selitystä tälle salaisuudelle, jonka piakkoin aioimme ratkaista. Herra Perceval ja nuori tuttavani odottivat minua pienessä huoneessa. En hämmästynyt lainkaan nähdessäni nuorenmiehen olevan kalpean ja hermostuneen, mutta jouduin ymmälle huomatessani tuon pienen kuivahkon kauppiaan jännittyneen, vaikkakin osaksi hillityn kiihkon. Hänen poskensa olivat punaiset ja kätensä vapisivat eikä hän voinut seisoa paikoillaan silmänräpäystäkään.
Stanniford tervehti minua lämpimästi kiittäen minua monta kertaa tulostani. "Ja nyt, Perceval", sanoi hän toverilleen, "ei luullakseni ole olemassa mitään, mikä estäisi meitä suoriutumasta asiasta viivyttelemättä? Olen oikein iloinen tietäessäni vihdoinkin pääseväni siitä erilleni."
Pankkiirin konttoristi otti lampun mennen edellä. Mutta hän pysähtyi käytävässä oven edustalla ja hänen kätensä vapisi niin, että valo liehui ylös ja alas korkeilla seinillä.
"Herra Stanniford", sanoi hän särkyneellä äänellä, "toivon teidän varustautuvan niiden järkytysten varalta, jotka voivat odottaa teitä, sitten kuin tämä sinetti on murrettu ja ovi avattu."
"Mitähän siellä sitten onkaan, Perceval? Te koetatte peloittaa minua."
"En, herra Stanniford; mutta toivoisin teidän kuitenkin valmistautuvan... rohkaisevan mielenne... niin ettette vain..." Hänen täytyi kostuttaa kuivia huuliaan jokaisen katkonaisen lauseen jälkeen, ja silloin äkkiä totesin yhtä varmasti kuin hän olisi kertonut sen minulle, että hän tiesi, mitä tuon suljetun oven takana oli ja kuinka hirvittävää se oli. "Tässä ovat avaimet, herra Stanniford, mutta muistakaa varoitukseni."
Hän ojensi nipullisen valikoituja avaimia ja nuorimies sieppasi ne häneltä. Sitten hän työnsi veitsen vaalenneen sinetin alle ja irroitti sen nykäisten. Lamppu tärisi ja heilu niin Percevalin kädessä, että otin sen häneltä ja pidin sitä lähellä avaimenreikää, Stannifordin koettaessa avainta avaimen jälkeen. Vihdoin muuan kiertyi lukossa, ovi lennähti auki ja hän astui askeleen huoneeseen, kaatuen sitten kauhusta huudahtaen tajutonna lattialle.
Ellen olisi kiinnittänyt huomiotani konttoristin varoitukseen ja rohkaissut mieltäni järkytyksen varalta, olisin varmasti pudottanut lampun. Tuo ikkunaton ja alaston huone oli sisustettu valokuvaajan työhuoneeksi vesijohtoineen ja sinkkipöytineen. Toisella seinällä oli laudakollinen pulloja ja mittoja, ja kummallinen raskas haju, osaksi kemiallinen, osaksi eläimellinen, täytti huoneen. Pöytä ja tuoli olivat edessämme ja niiden vieressä, selin meihin, istui muuan mies kirjoittamassa. Hänen ääriviivansa ja asentonsa olivat yhtä luonnolliset kuin hän olisi elänyt, mutta kun valo sattui häneen, nousi tukkani pystyyn nähdessäni, että hänen niskansa oli musta ja rypistynyt ja niin ohut kuin ranteeni. Ja hän oli kauttaaltaan tomun peitossa – paksun, keltaisen tomun, jota oli hänen hiuksillaan, hartioillaan ja rypistyneillä keltaisilla käsillään. Hänen päänsä oli vajonnut eteenpäin rinnalle. Kynä lepäsi kuitenkin vielä vaalenneella paperiarkilla.
"Isäntä raukkani! Isäntä raukkani!" huusi konttoristi, kyynelten vuotaessa hänen poskilleen.
"Mitä?" huudahdin minä. "Herra Stanislaus Stannifordko?"
"Niin, tuossa hän on istunut seitsemän vuotta. Ah, miksi hän tahtoi tehdä sen? Pyysin ja rukoilin häntä, laskeuduinpa vielä polvillenikin hänen eteensä, mutta hän tahtoi vain noudattaa omaa tahtoaan. Tehän näette avaimen pöydällä. Hän oli lukinnut oven sisäpuolelta. Ja hän on kirjoittanut jotakin. Meidän pitää ottaa paperi haltuumme."
"Niin, niin, ottakaa se, Jumalan nimessä, ja poistukaamme täältä, koska ilma täällä on hyvin myrkyllistä", huudahdin minä. "Tulkaa, Stanniford, tulkaa!" Me tartuimme molemmat hänen käsivarsiinsa ja puoleksi talutimme ja puoleksi kannoimme säikähtyneen miehen takaisin hänen omaan huoneeseensa.
"Isänihän siellä olikin!" huusi hän palattuaan tajuihinsa. "Hän istuu siellä kuolleena tuolissaan. Te tiesitte sen, Perceval! Te tarkoititte juuri sitä varoittaessanne minua."
"Niin, tiesin sen, herra Stanniford. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan koko ajan, mutta asemani on ollut koko ajan hyvin vaikea. Olen tiennyt jo seitsemän vuotta, että isänne istuu kuolleena tuossa huoneessa."
"Te tiesitte sen ettekä milloinkaan kertonut sitä meille."
"Älkää olko vihainen minulle, herra Stanniford. Olkaa suopea miehelle, jolla on ollut äärettömän vaikea osa näyteltävänään."
"Minua huimaa enkä voi käsittää tätä!" Hän horjui seisoalleen ja kaasi itselleen lasillisen konjakkia. "Nuo kirjeet äidilleni ja minulle – olivatko ne väärennyksiä?"
"Eivät, sir. Isänne kirjoitti ja osoitti ne, ja antoi ne minulle postitettaviksi. Olen seurannut hänen ohjeitaan kirjaimellisesti kaikessa. Hän oli isäntäni ja minun oli pakko totella häntä."
Konjakki vahvisti nuorenmiehen järkytettyjä hermoja. "Kertokaa minulle. Voin kestää nyt", sanoi hän.
"No niin, herra Stanniford, tehän tiedätte isänne kerran joutuneen niin suuriin vaikeuksiin, että hän luuli monien ihmisten menettävän talletuksensa hänen erehdyksensä vuoksi. Hän oli niin helläsydäminen mies, ettei hän voinut sietää sitä ajatusta. Se huolestutti ja kidutti häntä, kunnes hän päätti lopettaa päivänsä. Ah, herra Stanniford, jospa tietäisitte, kuinka minä rukoilin häntä taistellen hänen päätöstään vastaan, ette ikinä moittisi minua! Ja hänkin puolestaan rukoili minua. Hän sanoi tehneensä päätöksensä ja pysyvänsä siinä joka tapauksessa; minusta vain riippui, tulisiko hänen kuolemastaan onnellinen ja helppo vai niin surkea kuin suinkin. Luin hänen silmistään hänen tarkoittavan totta puheellaan. Ja vihdoin mukauduin hänen rukouksiinsa ja suostuin täyttämään hänen tahtonsa.
Häntä huolestutti enimmän se, että Lontoon kuuluisin lääkäri oli sanonut hänen vaimonsa sydämen voivan lakata toimimasta pienimmästäkin järkytyksestä. Häntä kauhistutti vaimonsa elämän vaaraan saattaminen ja kuitenkin oli hänen oma elämänsä käynyt hänelle sietämättömäksi taakaksi. Kuinka hän voisi lopettaa itsensä aiheuttamatta vahinkoa hänelle?
Te tiedätte nyt hänen valitsemansa keinon. Hän kirjoitti tuon kirjeen äidillenne. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä ei olisi ollut kirjaimellisesti totta. Puhuessaan tuosta heidän piakkoin tapahtuvasta kohtauksestaan hän viittasi vain hänen omaan lähestyvään kuolemaansa, joka tulisi viimeistään tapahtumaan muutamien kuukausien kuluttua, kuten hänelle oli vakuutettu. Hän oli niin varma siitä, että hän antoi minulle vain pari kirjettä lähetettäväksi hänen kuolemansa jälkeen. Äitinne eli kuitenkin viisi vuotta enkä minä voinut enää lähettää hänelle ainoatakaan kirjettä.
Hän antoi kuitenkin minulle kolmannen kirjeen lähetettäväksi teille äitinne kuoleman jälkeen. Postitin ne kaikki Pariisissa saadakseni teidät pysymään siinä luulossa, että hän oleskeli ulkomailla. Hän pyysi minua vaikenemaan asiasta ja minä olen vaiennut. Olen ollut hänen uskollinen palvelijansa. Hän luuli, että sen järkytyksen vaikutukset, jonka hänen elossa olevien ystäviensä tunteet olivat saaneet, lieventyisivät seitsemän vuoden kuluttua, koska hän ajatteli aina vain muiden parasta."
Nyt seurasi hetkisen kestävä vaitiolo, jonka nuori Stanniford vihdoin rikkoi.
"En voi moittia teitä, Perceval. Te säästitte äitini järkytykseltä, joka varmasti olisi särkenyt hänen sydämensä. Mutta mikä tuo paperi on?"
"Isänne viimeiset sanat, sir. Luenko ne teille?"
"Lukekaa."
"Olen nauttinut myrkyn ja tunnen sen vaikutuksen suonissani.
Tunne on omituinen, mutta ei lainkaan tuskallinen. Kun nämä
sanat luetaan, olen minä, jos nyt vain kaikki toiveeni on
uskollisesti täytetty, ollut kuolleena jo monta vuotta. Ei
varmaankaan kukaan, joka on menettänyt rahaa minun tyhmissä
sijoituksissani, ole enää katkera minulle. Ja sinä, Felix,
sinun pitää antaa minulle anteeksi tämä perhettämme kohdannut
häpeäjuttu. Suokoon Jumala rauhan kuolemaan saakka väsyneelle,
kärsivälle sielulleni!""Amen!" huudahdimme kaikki kolme.
LÄÄKÄRIEN MUISTELMIA
FYSIOLOGIN VAIMO
Professori Ainslie Grey ei ollut tullut aamiaiselle tavalliseen aikaan. Lyömäkello, joka oli ruokasalin uuninreunustalla Claude Bernardin ja John Hunterin polttosavirintakuvien välissä, oli jo lyönyt puolituntia ja kolme neljännestä. Nyt sen kultaiset osoittimet alkoivat näyttää jo yhdeksää eikä talon herraa vieläkään kuulunut tulevaksi.
Se oli jotakin tavatonta. Niinä kahtenatoista vuonna, jolloin hän oli hoitanut professorin taloutta, hänen nuorempi sisarensa ei ollut huomannut hänen myöhästyvän sekuntiakaan määräajasta. Hän istui nyt korkean hopeisen kahvikannun ääressä epäröiden, pitäisikö hänen kilahduttaa malmirumpua kerran vielä vai odottaa vaieten. Kumpikaan ei ehkä olisi paikallaan. Hänen veljensä oli mies, joka ei sietänyt semmoista.
Neiti Ainslie Grey oli tavallista pitempi laiha nainen; ryppyjen ympäröimät tuijottavat silmät ja pyöreät olkapäät ilmaisivat turhantarkkaa luonnetta. Hänen kasvonsa olivat pitkät ja kuihtuneet. Otsa ilmaisi älykkyyttä ja ohuet huulet ja ulkoneva leuka melkein ehdotonta itsepäisyyttä. Lumivalkoiset kalvosimet ja kaulus, ja melkein kveekarimaisen yksinkertainen musta puku kertoivat hänen teeskentelevästä maustaan. Latteaa rintaa koristi eebenpuinen risti. Hän istui hyvin suorana tuolillaan kuunnellen kohotetuin kulmin ja heilutellen silmälasejaan hermostuneesti edestakaisin.
Äkkiä hän nyökäytti kiivaasti ja tyytyväisesti päätään alkaen kaataa kahvia kuppeihin. Ulkopuolelta paksulta matolta kuului raskaita askelia. Ovi aukeni ja professori tuli huoneeseen nopein hermostunein liikkein. Hän nyökäytti sisarelleen ja istuuduttuaan pöydän toiselle puolen alkoi availla lautasensa viereen asetettua pientä kirjepinkkaa.
Professori Ainslie Grey oli siihen aikaan kolmiviidettävuotias mies – melkein kahtatoista vuotta vanhempi sisartaan. Hänen uransa oli ollut loistava. Edinburghissa, Cambridgessa ja Wienissä hän oli laskenut fysiologian ja eläintieteen opinnoillaan perustan kuuluisuudelleen.
Hänen lentokirjasensa "Hermojuurien tahdottoman liikunnon ytimellisestä alkuperästä" oli tehnyt hänestä R.S.S:n jäsenen ja hänen tutkimuksensa "Bathybiuksen luonne ja muutamia huomioita lithococceista" oli käännetty ainakin kolmelle eurooppalaiselle kielelle. Muuan kuuluisimmista asiantuntijoista oli sanonut häntä kaiken sen perikuvaksi ja ruumistumaksi, mikä on parasta nykyaikaisessa tieteessä. Ei siis voida ihmetellä lainkaan, että Birchespoolin kauppakaupunki päättäessään perustaa lääketieteellisen oppilaitoksen oli liiankin iloinen saadessaan nimittää herra Ainslie Greyn laitoksen fysiologian professoriksi. Häntä pidettiin arvossa sitäkin enemmän, kun tiedettiin, että tämä virka oli vain askel hänen korkeammalle suuntautuvissa pyrkimyksissään ja että ensimmäinen avoin paikka siirtäisi hänet johonkin kuuluisampaan opinahjoon.
Olennoltaan hän oli melkein sisarensa kaltainen. Samat silmät, samat ääriviivat ja sama henkevä otsa. Hänen huulensa olivat kuitenkin jäykemmät ja pitkä laiha alaleukansa terävämpi ja päättäväisempi. Hän siveli sitä etusormellaan ja peukalollaan silloin tällöin silmäillessään kirjeitään.
"Nuo palvelijattaret ovat melko äänekkäitä", huomautti hän, kun kauempaa kuului kovaa lörpöttelyä.
"Sarah siellä vain jaarittelee", sanoi hänen sisarensa. "Puhun hänelle siitä."
Hän oli ojentanut veljelleen kahvikupin ja hörppi nyt omastaan, katsellen salavihkaa luomiensa raosta veljensä ankaria kasvoja.
"Ihmisrodun ensimmäinen suuri saavutus oli puhumisen taito", sanoi professori. "Sen toinen saavutus oli kyky pitää kielensä kurissa. Naiset eivät ole vielä päässeet tälle toiselle asteelle."
Puhuessaan hän sulki puoleksi silmänsä työntäen leukansa eteenpäin, mutta lopettaessaan hän tavallisesti avasi äkkiä molemmat silmänsä sepposen selälleen ja tuijotti ankarasti puhetoveriinsa.
"Minä en ole lainkaan kielevä, John", sanoi hänen sisarensa.
"Et, Ada; monessa suhteessa lähentelet sinä parhainta eli miehistä esikuvaa."
Professori kumarsi lautasensa yli sellaisen miehen tapaan, joka on lausunut suuren kohteliaisuuden, mutta nainen näytti nyrpeältä ja kohautti hieman kärsimättömästi olkapäitään.
"Sinä myöhästyit tänä aamuna, John", huomautti hän hetkisen kuluttua.
"Niin, Ada; nukuin hyvin huonosti. Se aiheutui varmaankin liiallisesta verentungoksesta aivoihin. Olen ollut nykyään hieman huolissani."
Hänen sisarensa tuijotti häneen hämmästyneenä. Professorin henkinen toiminta oli tähän saakka ollut yhtä säännöllinen kuin hänen tapansakin. Kaksitoista vuotta kestänyt yhtämittainen seurustelu hänen kanssaan oli näyttänyt sisarelle, että veli eli korkean tieteen tyynessä maailmassa, kaikkien noiden mitättömien mielenliikutusten yläpuolella, jotka järkyttävät tavallisia ihmisiä.
"Sinä näytät hämmästyneeltä, Ada", huomautti hän. "No niin, enpä voi sitä kummeksuakaan. Olisin hämmästynyt itsekin, jos minulle olisi sanottu, että olen niin herkkä solurikkaille vaikutuksille. Sillä kaikki häiriöt ovat joka tapauksessa soluista johtuvia, jos vain niitä tutkitaan tarpeeksi perusteellisesti. Aion mennä naimisiin."
"Et suinkaan rouva O'Jamesin kanssa?" huudahti Ada Grey laskien munalusikkansa lautaselleen.
"Rakkaani, sinun naisellinen vastaanottavaisuutesi on melko pitkälle kehittynyt. Rouva O'James on juuri tuo kysymyksessä oleva nainen."
"Mutta sinähän tunnet häntä vielä niin vähän. Eivätkä Esdailetkaan ole vielä selvillä hänestä. Hän on todella vain tuttavuus, vaikka hän oleskeleekin Lindensissä. Eiköhän olisi viisainta, että ensin puhuttelisit rouva Esdailea, John?"
"Ada, rouva Esdaile ei luullakseni voi sanoa minulle mitään sellaista, joka voisi olennaisesti muuttaa suunnitelmaani. Olen punninnut tarkasti asiaa. Tieteellinen mieli on hidas tekemään päätöksiä, mutta kun se on kerran tehnyt jonkin, on sitä vaikea muuttaa. Avioliitto on ihmisrodun luonnollinen tila. Minä olen ollut niin syventynyt yliopistollisiin ja muihin töihini, etten ole voinut lainkaan ajatella omia persoonallisia asioitani. Elämäni on erilaista nyt enkä minä huomaa mitään pätevää syytä, minkävuoksi minun pitäisi luopua tästä sopivan apulaisen hankkimistilaisuudesta."
"Oletko sinä jo kihloissa?"
"Tuskinpa, Ada. Uskalsin eilen vihjaista tuolle naiselle, että minäkin aion alistua ihmisten tavalliseen osaan. Menen tervehtimään häntä luentoni jälkeen kuullakseni, kuinka ehdotukseni on häntä miellyttänyt. Mutta sinähän näytät synkältä, Ada."
Hänen sisarensa säpsähti ja koetti työläästi salata pettymystänsä. Hän änkytti vielä muutamia sanoja onnentoivotukseksi, mutta hänen veljensä silmiin oli ilmestynyt hajamielinen ilme eikä hän nähtävästi kuunnellut lainkaan sisarensa puhetta.
"Varmasti, John", sanoi hän, "suon sinulle kaiken ansaitsemasi onnen. Epäröin senvuoksi, että tiedän siinä olevan niin paljon kysymyksessä, ja siksi, että sain kuulla siitä niin äkkiä ja odottamatta." Hänen laiha valkoinen kätensä tarttui rinnalla lepäävään mustaan ristiin. "Me kaikki tarvitsemme johtoa tällaisina hetkinä, John. Jos vain voisin taivuttaa sinut, John, kääntämään mielesi hengellisiin –"
Professori vaiensi tämän ehdotuksen torjuvalla liikkeellä.
"Sen kysymyksen jälleen henkiinherättäminen on vallan hyödytöntä", sanoi hän. "Emme voi ruveta väittelemään siitä. Sinä luulet niin suuria itsestäsi, etten minä voi sitä hyväksyä. Minun on pakko väitellä sinun olettamuksiasi vastaan. Meillä ei ole minkäänlaista yhteistä pohjaa."
Hänen sisarensa huokaisi.
"Sinulla ei ole uskoa", sanoi hän.
"Uskon noihin suuriin kehittäviin voimiin, jotka johtavat ihmisrotua jotakin tuntematonta jaloa päämäärää kohti."
"Sinä et usko mihinkään."
"Päinvastoin, Ada; uskon alkuliman eroavaisuuteen."
Sisar pudisti surullisesti päätään. Tässä ainoassa asiassa hän uskalsi väitellä veljen erehtymättömyyttä vastaan.
"Mutta tämähän ei kuulu lainkaan asiaan", huomautti professori taittaen lautasliinansa kokoon. "Ellen ole erehtynyt, on perheessämme mahdollisuuksia toisenkin avioliiton solmiamiselle. Vai mitä, Ada?"
Hänen pienet silmänsä kimaltelivat ujon leikillisesti, kun hän suuntasi katseensa sisareensa. Sisar istui hyvin jäykkänä paikoillaan ja piirteli sokeripihdeillä kuvioita pöytäliinaan.
"Tohtori James M'Murdo O'Brien", sanoi professori kaikuvasti.
"Älähän nyt, John!" huudahti neiti Ainslie Grey.
"Tohtori James M'Murdo O'Brien", jatkoi professori heltymättömästi, "on sellainen mies, joka on jo painanut merkkinsä nykyaikaiseen tieteeseen. Hän on ensimmäinen ja etevin oppilaani. Sanon sinulle, Ada, että hänen kirjoittamastaan teoksesta 'Huomautuksia sappiväriaineista ja erinäisiä viittauksia Urobiliniin' voi vielä tulla klassillinen. En väitä mitään mahdottomia sanoessani hänen laajentaneen tietojamme urobilinista."
Hän lopetti, mutta hänen sisarensa istui vaieten kumartunein päin ja punastunein poskin. Pieni eebenpuinen risti nousi ja laski hänen kiivaan hengityksensä tahdissa.
"Kuten tiedät, on tohtori James M'Murdo O'Brienille tarjottu Melbournen yliopiston fysiologian professorin virkaa. Hän on ollut Austraaliassa viisi vuotta ja hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Tänään hän matkustaa luotamme Edinburghiin ja parin kuukauden kuluttua Austraaliaan astuakseen uuteen virkaansa. Sinähän tiedät hänen tunteensa sinua kohtaan. Nyt riippuu kokonaan sinusta, pitääkö hänen matkustaa sinne yksinään. Jos saan sanoa oman mielipiteeni, en voi kuvitellakaan sen korkeampaa tehtävää sivistyneelle naiselle kuin olemista oppineen miehen toverina, joka pystyy sellaisiin tutkimuksiin, jotka tohtori James M'Murdo O'Brien on jo saattanut onnelliseen päätökseen."
"Hän ei ole vielä puhunut minulle mitään asiasta", mumisi sisar.
"Ah, onhan olemassa sellaisiakin merkkejä, jotka ovat puhuvampia kuin sanat!" sanoi hänen veljensä heilutellen päätään. "Sinä olet kalpea. Hermostosi on kiihoittunut ja valtimosi supistuneet. Kehoitan sinua tyyntymään. Kuulen luullakseni kärryjen pyörien kolinaa. Arvelen sinun saavan erään vieraan luoksesi tänä aamuna, Ada. Suot kai minulle anteeksi nyt."
Vilkaistuaan nopeasti kelloon hän poistui lämpiöön ja muutamien minuuttien kuluttua hän ajaa koluutteli mukavilla kaksipyöräisillä kieseillään Birchespoolin tiilirakennusten reunustamia katuja pitkin.
Lopetettuaan luentonsa professori Ainslie Grey käväisi laboratoriossaan, tarkisti siellä useita tieteellisiä koneita, kirjoitti muistiin kolmen eri bakteeriviljelyksen edistymisvaiheet, teki puolitusinaa poikkileikkauksia mikrotomilla ja vihdoin viimein auttoi seitsemää herrasmiestä, jotka tutkivat tieteen monia eri haaroja. Täytettyään näin omantunnontarkasti ja järjestelmällisesti velvollisuutensa hän palasi kieseihinsä käskien ohjaajan ajaa Lindensiin. Hänen kasvonsa olivat hänen ajaessaan kylmät ja tunteettomat, mutta hän siveli sormillaan silloin tällöin hermostuneesti ulkonevaa leukaansa.
Lindens oli vanhanaikainen muurinviheriän verhoama rakennus, joka oli kerran maailmassa sijainnut maaseudulla, mutta oli nyt joutunut kasvavan kaupungin punatiilisten pitkien tuntosarvien kynsiin. Se sijaitsi vieläkin kaukana tiestä omalla yksityisellä maallaan. Laakeripensaitten reunustama kiemurteleva polku vei holvimaiselle pylväiden kannattamalle sisäänkäytävälle. Oikealla sijaitsi kenttä ja sen toisella laidalla muutaman orapihlajan varjossa istui eräs nainen puutarhatuolissa kirja kädessään. Kuullessaan portin kolahduksen hän säpsähti, ja professori, nähtyään hänet, pyörähti takaisin ovelta tullen hänen luokseen.
"Mitä, ettekö tahdokaan mennä tapaamaan rouva Esdailea?" kysyi nainen tullen esille orapihlajan varjosta.
Hän oli pieni hyvin viehkeä nainen vaalean tukkansa paksuista palmikoista sieviin puutarhatohveleihinsa asti, jotka pistivät esille hänen kermanvärisen pukunsa alta. Pieni hyvin sormikoitu käsi ojentautui tervehdykseksi, toisen pidellessä paksua viheriäkantista kirjaa. Hänen varmuutensa ja hieno käytöksensä kertoivat kypsyneestä maailmannaisesta, mutta suurissa, pelottomissa, harmaissa silmissä ja tunteellisessa leikillisessä suussa oli yhä vielä tyttömäisen viaton ilme. Rouva O'James oli leski ja kahdenneljättä vuotias, kummankaan seikan käymättä kuitenkaan ilmi hänen ulkomuodostaan.
"Te haluatte varmaankin mennä sisään tapaamaan rouva Esdailea", toisti hän katsahtaen professoriin silmin, joiden ilmeessä oli sekaisin uhmaa ja hellyyttä.
"En tullut tänne tapaamaan rouva Esdailea", vastasi professori palaamatta takaisin kylmään ja vakavaan tapaansa, "vaan teitä."
"Kunnioitatte minua suuresti käynnillänne", sanoi nainen hieman murteellisesti. "Mutta voivatko ylioppilaat tulla toimeen professorittaan?"
"Olen jo täyttänyt yliopistolliset velvollisuuteni. Nojautukaa käsivarteeni, niin lähdemme kävelemään auringonpaisteeseen. Meidän ei todellakaan tarvitse ihmetellä, että itämaiden kansat jumaloivat aurinkoa. Se on luonnon suuri siunaava voima. Mutta mitä te luitte?"
"Halen kirjoittamaa Aine ja Elämä-nimistä teosta."
Professori kohotti tuuheita kulmakarvojaan.
"Hale!" sanoi hän lisäten sitten kuin kuiskaten: "Hale!"
"Teidän mielipiteenne eroavat kai hänen mielipiteistään?" kysyi nainen.
"Eivät ollenkaan. Olen vain alkiainen – olemattomien hetkien synnyttämä olio. Mutta nykyisen tieteen viimeisin suunta eroaa niistä. Hän puolustaa jotakin sellaista, mitä ei voida puolustaa. Hän on kyllä mainio huomioidentekijä, mutta heikko väittelijä. En neuvoisi teitä laatimaan päätelmiänne Halen mukaan."
"Minun pitää lukea Luonnon Kronikkaa voidakseni vastustaa hänen turmiollista vaikutustaan", sanoi rouva O'James sointuvasti naurahtaen.
Luonnon Kronikka oli muuan niistä monista kirjoista, joissa professori Ainslie Grey oli tehostanut tieteellisen agnostisismin kielteisiä oppeja.
"Se on puutteellinen teos enkä minä voi suositella sitä", sanoi hän. "Neuvoisin teitä pikemminkin tutkimaan jonkun vanhemman ja kokeneemman virkaveljeni täysipitoisia kirjoitelmia."
Heidän keskustelunsa keskeytyi hetkiseksi heidän kävellessään edestakaisin viheriällä samettimaisella kentällä kirkkaassa auringonpaisteessa.
"Oletteko ajatellut ollenkaan", kysyi professori vihdoin, "sitä asiaa, josta puhuin teille eilen illalla?"
Nainen ei vastannut mitään, käveli vain hänen rinnallaan poiskäännetyin silmin ja kasvoin.
"En halua kiiruhtaa teitä sopimattomasti", jatkoi professori. "Tiedän, ettei tällaisia asioita voida ratkaista päätäpahkaa. Minunkin piti ajatella melkoisesti, ennenkuin uskalsin esittää teille ehdotukseni. En ole herkkätunteinen mies, mutta teidän seurassanne tunnen sellaista voimakasta luovaa vaistoa, joka tekee toisesta sukupuolesta täydennyksen toiselle sukupuolelle."
"Te uskotte siis rakkauteen?" kysyi nainen kohottaen säteilevän katseensa.
"Minun on pakko."
"Ja kuitenkin te voitte kieltää sielun kuolemattomuuden?"
"Ei ole vielä ratkaistu, missä määrin nämä kysymykset ovat fyysillisiä ja aineellisia", sanoi professori koettaen näyttää kärsivälliseltä. "Alkulima voi osoittautua yhtä hyvin rakkauden kuin elämänkin fyysilliseksi perustaksi."
"Kuinka järkkymätön te olettekaan!" huudahti nainen. "Te tahdotte alentaa rakkauden ruumiillisen olemuksemme tasolle."
"Tahi alentaa ruumiin rakkauden tasolle."
"No, se kuulostaa jo paljon paremmalta", huudahti nainen miellyttävästi naurahtaen. "Se on todellakin hyvin kaunista ja paljastaa meille tieteen aivan uudessa ihanassa valossa."
Hänen silmänsä säteilivät ja hän kohotti leukaansa kauniisti ja oikullisesti kuin ainakin nainen, joka hallitsee tilannetta.
"Luulen monesta syystä", sanoi professori, "että asemani täällä osoittautuukin vain askelmaksi tieteellisen toiminnan laajemmalle näyttämölle. Kuitenkin täälläkin tuottaa virkani minulle noin viisitoistasataa puntaa vuodessa ja lisäksi saan vielä kirjoistanikin muutamia satoja puntia. Olen senvuoksi sellaisessa asemassa, että voin hankkia teille kaikki ne mukavuudet, joihin te olette tottunut. Se taloudellisesta asemastani. Mitä taasen terveyteeni tulee, en ole milloinkaan sairastellut. Minussa ei ole milloinkaan elämässäni ollut minkäänlaista tautia, paitsi ohimenevää päänkipua, joka on johtunut veren liiallisesta tunkeutumisesta aivoihini. Ei vanhemmillanikaan ollut minkäänlaisia sairaalloisia taipumuksia, mutta en tahdo salata teiltä, että isoisäni sairasti kihtiä."
Rouva O'James näytti säikähtyneeltä. "Onko se hyvinkin vakavaa?" kysyi hän.
"Se on leiniä", vastasi professori.
"Ah, sitäkö vain! Se kuulosti nimestä päättäen paljon pahemmalta."
"Vakavaahan se kyllä on, mutta toivottavasti minä en joudu perinnöllisyyden uhriksi. Olen nyt esittänyt teille nämä tosiseikat, koska ne ovat sellaisia tekijöitä, joita te ette voi sivuuttaa päätöstä tehdessänne. Saanko nyt kysyä teiltä, voitteko mitenkään suostua ehdotukseeni?"
Hän pysähtyi kävelyssään katsoen naiseen vakavasti ja odottavasti.
Naisen mielessä kävi nähtävästi taistelu. Hän katsoi maahan, hänen pienet tohvelinsa polkivat kenttää ja sormensa leikkivät hermostuneesti kellonketjuilla. Mutta sitten hän äkkiä kiivaalla nopealla liikkeellä, jossa oli jotakin alistumisen ja levottomuuden tapaista, ojensi kätensä toverilleen.
"Suostun siihen", sanoi hän.
He seisoivat orapihlajan varjossa ja professori kumartui vakavasti suutelemaan hänen sormikkaan verhoamia sormiaan.
"Toivon, ettette milloinkaan saa syytä katua päätöstänne", sanoi hän.
"Minä puolestani toivon päinvastaista", huudahti nainen kohoilevin rinnoin.
Hänen silmissään oli kyyneliä ja huulet värähtelivät jostakin voimakkaasta tunteesta.
"Tulkaa jälleen auringonpaisteeseen", sanoi professori. "Se on ihmeellinen voimien palauttaja. Hermonne ovat järkyttyneet. – Lievä verentungos ytimiin. On aina opettavaista palauttaa sielulliset tilanteet vastaaviin ruumiillisiin ilmiöihin. Ihminen tietää silloin pysyvänsä lujasti todetun tosiseikan tuessa."
"Mutta sellainenhan on niin hirmuisen epäromanttista", sanoi rouva O'James entiseen tapaansa.
"Romantiikka on vain kuvittelun ja tietämättömyyden aiheuttamaa. Siellä, minne tiede luo tyyntä kirkasta valoaan, ei sillä onneksi ole mitään sijaa."
"Mutta eikö sitten rakkaus ole romantiikkaa?" kysyi nainen.
"Ei ollenkaan. Rakkaus on riistetty runoilijain käsistä ja ohjattu todellisen tieteen alueelle. Se voi ehkä osoittautua olevansa noita suuria maailmankaikkeuteen kuuluvia alkuperäisiä voimia. Kun vetyatomi vetää kloriatomia puoleensa muodostaakseen sen kanssa täydellisen suolahappomolekyylin, voi siinä käytetty voima olla olennaisesti samanlaista kuin sekin, joka kiinnittää minut teihin. Viehätys ja vastenmielisyys näyttävät olevan alkuperäisiä voimia. Tämä on viehätystä."
"Ja tuolla on vastenmielisyyttä", sanoi rouva O'James, kun muuan tanakka punakka nainen pyyhälsi heidän luokseen kentän poikki. "Olen niin iloinen, että tekin olette tullut puutarhaan, rouva Esdaile! Täällä on professori Greykin."
"Hyvää päivää, herra professori", sanoi nainen hieman ylpeästi. "Te teitte viisaasti jäädessänne tänne näin kauniina päivänä. Eikö ilma olekin taivaallinen?"
"Ilma on todellakin hyvin kaunis", mumisi professori.
"Kuunnelkaa tuulen huminaa puiden oksissa!" huusi rouva Esdaile kohottaen sormeaan. "Se on luonnon kehtolaulu. Kuulkaahan nyt, professori Grey; ettekö voisi kuvitella sitä enkelien kuiskauksiksi?"
"Sellainen ajatus ei ole juolahtanut mieleeni, rouva."
"Ah, professori, minulla on teistä aina sama valittamisen aihe. Te ette ymmärrä luonnon syvempiä tarkoituksia lainkaan. Teiltä puuttuu luullakseni kuvitteluvoimaa. Ette siis tunne minkäänlaista värähdyttävää mielenliikutusta kuunnellessanne tuon rastaan laulua?"
"Tunnustan suoraan, etten tunne mitään sellaista, rouva Esdaile."
"Ettekä näe tuon lehtitaustan hienoja värivivahduksia? Katsokaa sen tummaa vehreyttä."
"Vain lehtiviheriää", mumisi professori.
"Tiede on niin toivottoman arkipäiväistä. Se leikkaa ja luetteloi ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa niin kokonaan pieniin asioihin, ettei se näe suuria. Teillä on huonot käsitykset naisen ymmärryksestä, professori Grey. Olen muistaakseni kuullut teidän sanovan niin."
"Se on vain painokysymys", vastasi professori sulkien silmänsä ja kohauttaen hartioitaan. "Naisen aivot painavat tavallisesti pari unssia vähemmän kuin miesten. Poikkeuksia on epäilemättä olemassa. Luonto on aina joustava."
"Mutta raskaimmat esineet eivät ole aina voimakkaimpia", sanoi rouva O'James nauraen. "Eikö tieteessäkin ole jonkinlaista korvauksen lakia? Emmekö voi aivojemme laadulla hyvittää niiden vaillinaisuutta painossa?"
"Ette luullakseni", sanoi professori vakavasti. "Mutta tuolla kutsuu kello teitä jo väliaterialle. Ei kiitoksia, rouva Esdaile; en voi mitenkään jäädä. Kiesini odottavat. Hyvästi. Hyvästi, rouva O'James!"
Hän kohotti hattuaan ja käveli hitaasti tiehensä laakeripensaitten välitse.
"Hänellä ei ole minkäänlaista makua", sanoi rouva Esdaile, "eikä kauneusaistia."
"Päinvastoin", vastasi rouva O'James kohottaen hieman nenäkkäästi leukaansa. "Hän on juuri pyytänyt minua vaimokseen."
Kun professori Ainslie Grey kiipesi talonsa portaita ylös, aukeni lämpiön ovi ja eräs vilkas herrasmies tuli reippaasti häntä vastaan. Hän oli hieman laiha kasvoiltaan, silmät tummat ja kirkkaat ja parta lyhyt ja musta. Ajatukset ja työ olivat jättäneet merkkinsä hänen kasvoihinsa, mutta hän liikkui sellaisen reippaan miehen tapaan, joka ei ole vielä sanonut hyvästiä nuoruudelleen.
"Minuapa onnisti!" huudahti hän. "Halusin puhutella teitä."
"Palatkaa senvuoksi takaisin kirjastooni", sanoi professori. "Teidän pitää jäädä luoksemme väliaterialle." Molemmat miehet menivät lämpiöön ja professori opasti vieraansa yksityiseen pyhättöönsä. Hän viittasi toveriaan istuutumaan nojatuoliin.
"Luotan siihen, että olette onnistunut yrityksessänne, O'Brien", sanoi hän. "Minusta tuntuisi hyvin vastenmieliseltä, jos minun pitäisi liiaksi painostaa sisartani, Adaa; mutta olen antanut hänen ymmärtää, etten halua langokseni ketään niin mielelläni kuin etevintä oppilastani."
"Olette hyvin ystävällinen, professori Grey – ja olette aina ollut", sanoi toinen. "Puhuin neiti Greylle asiasta eikä hän vastannut kieltävästi."
"Suostuiko hän?"
"Ei, vaan ehdotti, että jättäisimme asian päättämättä minun Edinburghista palaamiseeni saakka. Matkustan sinne tänään ja toivon voivani aloittaa tutkimukseni jo huomenna."
"Matomaisen lisäkkeen vertaileva anatomia. Kirjoittanut James M'Murdo O'Brien", sanoi professori kaikuvasti. "Se onkin verraton aihe – aihe, joka on hyvin lähellä kehitysfilosofian perustaa."
"Ah, hän on mitä suloisin tyttö", huudahti O'Brien päästäen äkkiä kelttiläisen kiihkeytensä valloilleen. "Hän on totuuden ja kunnian sielu!"
"Tuo matomainen lisäkekö?" kysyi professori.
"Hän on taivaan enkeli", keskeytti toinen. "Pelkään vain vapaan tieteellisen suhtautumiseni uskonnollisiin kysymyksiin muodostavan jonkinlaisen esteen välillemme."
"Ette saa vaivata päätänne sillä. Pysykää uskollisena vakaumuksellenne. Älkää siihen nähden tehkö minkäänlaisia myönnytyksiä."
"Järkeni on uskollinen agnosticismille ja kuitenkin tunnen jonkinlaista tyhjyyttä ja puutetta. Vanhassa kirkossamme kotona hengittäessäni keuhkoihini suitsutuksen tuoksua ja kuunnellessani urkujen soittoa oli minulla sellaisia tunteita, jollaisia en sittemmin milloinkaan ole kokenut laboratoriossa enkä luentosalissa."
"Vain aistillista, puhtaasti aistillista", sanoi professori hieroen leukaansa. "Nenä- ja kuulohermojen kiihoituksen henkiinherättämiä epämääräisiä perinnöllisiä taipumuksia."
"Ehkä niin, ehkä niin", vastasi nuorempi mies miettiväisesti. "Mutta tästä en halunnut keskustella kanssanne. Ennenkuin tulen perheenne jäseneksi, on sisarellanne ja teillä oikeus saada kuulla kaikki, mitä voin kertoa teille urastani. Maallisista suunnitelmistani olen jo puhunut teille. On olemassa vain yksi seikka, josta en vielä ole maininnut mitään. Olen leski."
Professori kohotti kulmiaan.
"Tämä on todellakin tärkeä uutinen", sanoi hän.
"Menin naimisiin melkein heti Austraaliaan saapumiseni jälkeen. Hänen nimensä oli Thurston. Tutustuin häneen seurapiireissä. Liitostamme muodostui mitä onnettomin."
Tuskallinen mielenliikutus sai hänet valtoihinsa. Hänen hienot ilmehikkäät kasvonsa värähtelivät ja valkoiset kätensä puristivat lujasti tuolin käsipuita. Professori kääntyi ikkunaan.
"Te olette itse paras tuomari", huomautti hän, "mutta teidän ei luullakseni olisi tarvinnut mainita yksityiskohtia."
"Teillä on oikeus kuulla kaikki – teillä ja neiti Greyllä. Tästä asiasta en voi puhua suoraan hänelle. Jinny raukka oli paras naisista, mutta altis imartelulle ja taipuvainen noudattamaan vehkeilevien henkilöiden neuvoja. Hän oli uskoton minulle, Grey. Kuolleesta on kyllä ilkeä sanoa sellaista, mutta hän oli uskoton minulle. Hän pakeni Auklandiin erään miehen seurassa, jonka hän oli tuntenut ennen naimisiinmenoamme. Priki, jossa he matkustivat, joutui haaksirikkoon eikä ainoatakaan ihmistä pelastunut."
"Tämä on hyvin tuskallista kuunneltavaa, O'Brien", sanoi professori viitaten kädellään anteeksipyytävästi. "En kuitenkaan ymmärrä, kuinka tämä voisi vaikuttaa suhteeseenne sisareeni."
"Olen vain huojentanut omaatuntoani", sanoi O'Brien nousten tuolistaan. "Olen nyt kertonut teille kaiken sen, mitä minun pitikin kertoa. En näet olisi pitänyt siitä, että te olisitte kuullut tarinan jonkun toisen huulilta."
"Olette oikeassa, O'Brien. Tekonne on ollut hyvin kunnioitettava ja harkittu. Mutta teitä ei voida syyttää siitä asiasta, voidaan vain korkeintaan sanoa, että te ehkä osoititte hieman liian suurta äkkikiirettä valitessanne itsellenne elämäntoverin hätäisesti ja kyselyittä."
O'Brien siveli kädellään silmiään.
"Tyttö raukka!" huudahti hän. "Jumala auttakoon minua, mutta rakastan häntä vieläkin! Nyt pitää minun kuitenkin lähteä."
"Ettekö tahdo syödä väliateriaa kanssamme?"
"En, professori; minun pitää vielä järjestää tavarani. Olen jo sanonut jäähyväiset neiti Greylle. Parin kuukauden kuluttua tapaan hänet jälleen."
"Silloin ehkä näette minutkin jo naimisissa."
"Naimisissako?"
"Niin, olen ajatellut sitä."
"Hyvä professori, sallikaa minun onnitella teitä kaikesta sydämestäni. En voinut aavistaakaan sellaista. Kuka hän on?"
"Hänen nimensä on O'James – leski ja samaa kansallisuutta kuin tekin. Mutta palaan nyt tärkeämpiin asioihin ja ilmoitan teille, että olisin hyvin onnellinen, jos saisin lukea kirjoituksenne matomaisesta lisäkkeestä. Voisin ehkä antaa teille aineistoa pariin jälkihuomautukseen."
"Apunne tulee olemaan minulle korvaamaton", sanoi O'Brien innostuneesti, ja molemmat miehet erosivat lämpiössä. Professori meni ruokasaliin, missä hänen sisarensa jo istui ruokapöydän ääressä.
"Aion mennä siviiliavioliittoon", huomautti hän, "ja kehoittaisin sinuakin mitä vakavimmin tekemään samoin."
Professori Grey oli sanassaan pysyvä mies. Luentojen keskeytyminen kahdeksi viikoksi antoi hänelle tilaisuuden, joka oli liian edullinen laiminlyötäväksi. Rouva O'James oli orpo, jolla ei ollut sukulaisia eikä juuri ystäviäkään maassa. Nopealle avioliitolle ei siis ollut minkäänlaisia esteitä. He menivät asianomaisesti naimisiin mahdollisimman vaatimattomalla tavalla ja matkustivat sitten yhdessä Cambridgeen, missä professori viehättävine vaimoineen oli läsnä monessa yliopistollisessa juhlassa, etsien vaihtelua kuherruskuukautensa huvitteluille biologisista tutkimuksista, laboratoriumeista ja lääketieteellisistä kirjastoista. Tiedemiesystävät olivat vallan ihastuneita, eivät ainoastaan rouva Greyn kauneuteen vaan myös siihen tavattomaan nopeuteen ja ymmärtäväisyyteen, jota hän osoitti keskustellessaan fysiologisista kysymyksistä. Professori itsekin hämmästyi hänen tietojensa tarkkuutta. "Sinulla on päässäsi tavattoman paljon tietoja, Jeannette, ollaksesi vain nainen", huomautti hän useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa. Hän oli valmis myöntämään senkin, että Jeannetten aivojen paino oli ehkä normaalinen.
He palasivat Birchespooliin eräänä sumuisena sateisena aamuna, koska luennot alkoivat seuraavana päivänä ja professori Ainslie Grey oli ylpeä siitä, ettei hän milloinkaan elämässään ollut myöhästynyt luennoltaan minuuttiakaan. Neiti Ada Grey lausui heidät tervetulleeksi väkinäisen sydämellisesti, ojentaen talon avaimet uudelle emännälle. Rouva Grey pyysi lämpimästi häntä jäämään, mutta hän selitti suostuneensa jo erääseen kutsuun, joka veisi häneltä muutamia kuukausia. Ja hän matkustikin jo samana iltana etelä-Englantiin.
Parin päivän kuluttua palvelijatar toi juuri aamiaisen jälkeen erään nimikortin kirjastoon, missä professori korjaili aamuluentoaan. Se ilmoitti tohtori James M'Murdo O'Brienin tulleen takaisin. Heidän kohtaamisensa oli ylenpalttisen sydämellinen nuoremman miehen ja kylmän täsmällinen hänen entisen opettajansa puolelta.
"Te näette täällä tapahtuneen muutoksia", sanoi professori.
"Minä kuulin puhuttavan siitä. Neiti Grey kertoi sen minulle kirjeissään ja sitäpaitsi luin uutisen British Medical Journalista. Vai olette te nyt todellakin naimisissa. Kuinka nopeasti ja tyynesti te olettekaan suoriutunut kaikesta!"
"Olen synnynnäinen kaiken sellaisen vastustaja, millä vain on hiemankaan juhlamenojen luonnetta. Vaimonikin on järkevä nainen – voinpa mennä myönnytyksessäni niinkin pitkälle, että väitän häntä luonnottoman järkeväksi. Hän yhtyi täydellisesti laatimaani suunnitelmaan."
"Entä tutkimuksenne Vallisneriasta?"
"Tämä avioliittohomma keskeytti ne, mutta olen aloittanut jo luentoni ja piakkoin olen taasen syventynyt täydellisesti työhöni."
"Minun täytyy saada tavata neiti Greytä ennen matkustamistani Englannista. Olemme olleet kirjeenvaihdossa ja luullakseni kaikki käy vielä hyvin. Hänen täytyy matkustaa sinne kanssani. En voi ehkä lähteäkään sinne ilman häntä."
Professori pudisti päätään.
"Luonteenne ei ole niin heikko kuin te teeskentelette", sanoi hän. "Tällaiset kysymykset ovat kaikissa tapauksissa hyvin mitättömiä elämän vakaviin velvollisuuksiin verrattuina."
O'Brien hymyili.
"Te tahtoisitte vaihtaa kelttiläisen mieleni saksilaiseen", sanoi hän. "Aivoni ovat joko liian pienet tahi sydämeni liian suuri. Mutta milloin saan tulla tervehtimään rouva Greytä? Mahtaisiko hän olla kotona tänään iltapäivällä?"
"Hän on kotona nytkin. Tulkaa aamuhuoneeseen. Hän ihastuu varmasti saadessaan tutustua teihin!"
He menivät korkkimatolla peitetyn lämpiön lattian poikki. Professori aukaisi huoneen oven ja meni sisään ystävänsä kanssa. Rouva Grey istui korituolissa ikkunan luona kevyenä ja keijukaismaisena väljässä ja liehuvassa punaisessa aamunutussaan. Nähdessään vieraan hän nousi tullen heitä vastaan. Professori kuuli takanaan kumean jymähdyksen. O'Brien oli vajonnut erääseen tuoliin ja painoi nyt kädellään kovasti kylkeään.
"Jinny!" huohotti hän. "Jinny!"
Rouva Grey pysähtyi jähmettyneenä paikoilleen tuijottaen häneen kasvoin, joista kaikki muut ilmeet olivat haihtuneet, paitsi hämmästys ja kauhu. Sitten vetäisten kiivaasti henkeään hän kallistui ja olisi kaatunut, ellei professori olisi kiertänyt pitkää hermostunutta käsivarttaan hänen ympärilleen.
"Koeta tätä sohvaa", sanoi hän.
Rouva vajosi pielusten väliin, sama kylmä jähmettynyt ilme kasvoissaan. Professori seisoi selin tyhjään takkaan katsellen vuoroin kumpaankin.
"Vai niin, O'Brien", sanoi hän vihdoin, "te olette jo jolloinkin ennen tutustunut vaimooni!"
"Vaimoonneko?" huudahti hänen ystävänsä käheästi. "Hän ei ole teidän vaimonne, vaan minun, Jumala minua auttakoon!"
Professori seisoi jäykkänä takkamatolla. Hän oli punonut yhteen pitkät sormensa ja hänen päänsä oli kumartunut hieman eteenpäin. Mutta hänen toverinsa eivät nähneet muita kuin toisensa.
"Jinny!" sanoi mies.
"James!"
"Kuinka sinä voit poistua niin luotani, Jinny? Kuinka sinulla oli sydäntä tehdä niin? Pidin sinua kuolleena. Surin kuolemaasi ja nyt sinä pakotat minut suremaan elämääsi. Sinä olet turmellut minun elämäni."
Nainen ei vastannut, lepäsi vain pielusten välissä ja tuijotti häneen.
"Miksi et puhu?"
"Koska sinä olet oikeassa, James. Olen kohdellut sinua julmasti ja häpeällisesti. Mutta se ei ole sittenkään niin pahaa kuin luulet."
"Sinä pakenit De Hortan kanssa."
"Enkä paennut. Parempi luonteeni voitti viime silmänräpäyksessä. Hän matkusti yksinään. Mutta kirjoitettuani sinulle sellaisen kirjeen en kehdannut tulla enää takaisin. En olisi voinut katsoa sinua silmiin. Muutin nimeni ja matkustin Englantiin ja täällä olen asunut sen jälkeen. Minusta näytti siltä kuin voisin aloittaa elämäni uudestaan. Tiesin sinun luulevan minun hukkuneen. Kuka olisi voinut uskoakaan sellaista, että kohtalo heittäisi meidät yhteen jälleen. Kun professori pyysi minua –"
"Sinä olet vielä heikko", sanoi professori. "Pidä päätäsi kumarassa, koska se huojentaa verenkiertoa." Hän painoi pielukset suoriksi. "Olen pahoillani, että minun täytyy nyt poistua luotanne, O'Brien, mutta minun täytyy pitää huolta yliopistollisista velvollisuuksistani. Ehkä olette vielä täällä palatessani sieltä."
Hän poistui huoneesta vakavin ja jäykin kasvoin. Ei ainoakaan niistä kolmestasadasta ylioppilaasta, jotka kuuntelivat hänen luentoaan, huomannut minkäänlaista muutosta hänen käytöksessään eikä ulkomuodossaan eikä voinut arvata, että tuo heidän edessään seisova ankara herrasmies oli vihdoinkin päässyt selville siitä, kuinka vaikeata ihmisen sentään on unhottaa oma inhimillisyytensä. Lopetettuaan luentonsa hän toimitti tavalliset tehtävänsä laboratoriossaan, ajaen sitten kotiinsa. Hän ei mennyt taloon julkipuolen ovesta, vaan käveli puutarhan kautta sen taittoikkunan luo, josta päästiin aamuhuoneeseen. Kun hän lähestyi, kuuli hän vaimonsa ja O'Brienin keskustelevan kovasti ja vilkkaasti keskenään. Hän pysähtyi ruusupensaitten väliin kahdenvaiheilla, pitäisikö hänen keskeyttää heidän puheensa vai ei. Mikään ei ollut niin vierasta hänen luonteelleen kuin salakuuntelijan toimi, mutta kun hän seisoi siinä epäröiden, kantautui hänen korviinsa sellaisia sanoja, jotka jäykistivät hänet liikkumattomaksi.
"Sinä olet vieläkin vaimoni, Jinny", sanoi O'Brien, "ja minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Rakastan sinua enkä ole milloinkaan lakannutkaan sinua rakastamasta, vaikka sinä olitkin unhottanut minut."
"Ei, James, sydämeni oli aina Melbournessa. Olen aina ollut sinun. Ajattelin olevan parasta sinulle pitää minua kuolleena."
"Sinun pitää valita nyt toinen meistä, Jinny. Jos päätät jäädä tänne, en avaa suutani. Tämä ei saa aiheuttaa minkäänlaista häpeäjuttua. Jos taas suostut tulemaan mukaani, välitän viis maailman arvosteluista. Ehkä minäkin olen yhtä syyllinen kuin sinä. Ajattelin liian paljon työtäni ja liian vähän vaimoani."
Professori kuuli tuon sointuvan hellän naurun, jonka hän tunsi niin hyvin.
"Minä tulen mukaasi, James", sanoi hän.
"Entä professori –?"
"Professori raukka! Mutta tämä ei tule liikuttamaan häntä juuri ollenkaan, James, koska hänellä ei ole sydäntä."
"Meidän pitää ilmoittaa hänelle päätöksemme."
"Se on tarpeetonta", sanoi professori Grey tullen huoneeseen avonaisesta ikkunaovesta. "Olen kuunnellut keskustelunne viime osaa. En halunnut keskeyttää teitä, ennenkuin pääsitte selvyyteen."
O'Brien ojensi kätensä tarttuen naisen käteen. He seisoivat vierekkäin auringonvalon sattuessa heidän kasvoihinsa. Professori pysähtyi ikkunan viereen pannen kätensä ristiin selkänsä taakse ja hänen musta pitkä varjonsa lankesi heidän väliinsä.
"Olette tehneet viisaan päätöksen", sanoi hän. "Matkustakaa takaisin Austraaliaan yhdessä ja annetaan sitten tämän vaiheen haihtua kokonaan pois elämästämme."
"Mutta te – te –" änkytti O'Brien.
Professori heilautti kättään.
"Älkää olko lainkaan huolissanne minusta", sanoi hän.
Nainen huudahti huohottaen.
"Mitä voinkaan tehdä tahi sanoa?" vaikeroi hän. "Kuinka olisinkaan voinut aavistaa tätä? Luulin entistä elämääni kuolleeksi. Mutta nyt se on palannutkin takaisin kaikkine toivoineen ja pyyteineen. Mitä voisin sanoa sinulle, Ainslie? Olen tuottanut häpeää ja harmia arvokkaalle miehelle. Olen turmellut sinun elämäsi. Kuinka sinun täytyykään vihata ja halveksia minua! Toivon Jumalan nimessä, etten olisi milloinkaan syntynytkään!"
"En vihaa enkä halveksi sinua, Jeannette", sanoi professori tyynesti. "Olet väärässä kirotessasi syntymääsi, koska sinulla on edessäsi arvokas tehtävä, jos tahdot auttaa sellaisen miehen elämäntyötä, joka on näyttänyt kykenevänsä tieteellisten tutkimusten korkeimpiin saavutuksiin. En ole oikeutettu henkilökohtaisesti moittimaan sinua tapahtumasta. Miten yksilölliset ja perinnölliset taipumukset vaikuttavat meissä on kysymys, josta tiede ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa."
Hän seisoi pitäen sormiensa päitä yhdessä ja ruumis sellaisessa asennossa kuin hän olisi vakavasti miettinyt jotakin vaikeata ja vierasta asiaa. O'Brien oli astunut askeleen lähemmäksi sanoakseen jotakin, mutta toisen asento ja käytös jäädyttivät sanat hänen huulilleen. Sääli ja myötämielisyys olisivat olleet julkeutta sellaista henkilöä kohtaan, joka voi niin helposti sulattaa yksityiset surunsa syvämietteisen filosofian laajoihin kysymyksiin.
"Tilanteen pitkittäminen on tarpeetonta", jatkoi professori yhtä tyynesti. "Kiesini odottavat oveni edustalla. Pyydän teitä käyttämään niitä kuin omianne. Ehkä sekin olisi eduksi, että te matkustaisitte pois kaupungista niin pian kuin suinkin. Sinun tavarasi, Jeannette, lähetetään jälkeenpäin."
O'Brien epäröi.
"Uskallan tuskin ojentaa teille kättäni", sanoi hän.
"Päinvastoin. Luullakseni te meistä kolmesta suoriuduitte asiasta kaikkein parhaiten. Teidän ei tarvitse hävetä mitään."
"Sisarenne –"
"Pidän kyllä huolta siitä, että asia kerrotaan hänelle oikeassa valossa. Hyvästi! Lähettäkää minulle ote viime tutkimuksestanne. Hyvästi, Jeannette!"
"Hyvästi!"
Heidän kätensä sattuivat yhteen ja lyhyeksi hetkeksi heidän katseensakin. Se oli vain silmäys, mutta silloin ensimmäisen ja viimeisen kerran naisen hieno vaisto kykeni valaisemaan voimakkaan miehen sielun syvimmät lokerot. Hän hengitti raskaasti ja hänen toinen kätensä lepäsi hetkisen valkoisena ja kevyenä kuin ohdakkeensiemen miehen olkapäällä.
"James, James!" huusi hän, "etkö näe, että hän on järkyttynyt sydänjuuriaan myöten?"
Professori käänsi tyynesti naisen tarkkaavaisuuden muualle.
"En ole mikään tunteellinen mies", sanoi hän. "Minulla on omat velvollisuuteni ja tutkimukseni. Kiesit ovat valmiina. Päällystakkisi on lämpiössä. Sanohan Johnille, minne hän saa teidät ajaa. Hän tuo sinulle kaikki tarvitsemasi tavarat. Menkää nyt!"
Hänen viimeiset sanansa olivat niin äkilliset ja tulivuorimaiset, niin hänen tähänastisesta hillitystä äänestään ja naamiomaisista kasvoistaan eriävät, että ne pyyhällyttivät nuo toiset pois hänen läheisyydestään. Hän sulki oven heidän mentyään ja käveli sitten hitaasti edestakaisin huoneessa. Sitten hän meni kirjastoonsa ja katsoi sieltä kadulle metallilankasuojuksen yli. Kiesit vierivät pois. Hän näki vilahdukselta vielä naisen, joka oli ollut hänen vaimonsa. Näki hänen päänsä naisellisen asennon ja kauniin kaulansa kaaren. Jonkin tarkoituksettoman mielijohteen vaikutuksesta hän otti muutamia nopeita askelia ovea kohti. Sitten hän kääntyi ja heittäytyen työtuoliinsa syventyi jälleen työhönsä.
Tämä harvinainen kotoinen tapahtuma ei aiheuttanut suurtakaan häpeäjuttua. Professorilla oli vain muutamia persoonallisia ystäviä ja hän kävi sitäpaitsi hyvin harvoin vieraisilla. Hänen naimisiinmenonsa oli tapahtunut niin huomaamatta, että hän useimpien virkaveljiensä mielestä oli vielä vanhapoika. Rouva Esdaile ja jotkut muut voivat kyllä puhua, mutta heidän juorulähteensä oli rajoitettu, koska he voivat vain epämääräisesti arvata tämän äkillisen eron syyn.
Professori saapui yhtä täsmällisesti kuin ennenkin luennoilleen ja opasti yhtä innokkaasti laboratoriotehtävissä kaikkia oppilaitaan. Ja sitäpaitsi hän jatkoi kuumeisella kiireellä omia tutkimuksiaan. Ei ollut mikään harvinainen kokemus hänen palvelijoilleen, että he aamuisin alakertaan tullessaan kuulivat hänen väsymättömän kynänsä terävän rapinan tahi tapasivat hänet portailla nousemassa harmaana ja vaieten huoneeseensa. Turhaan vakuuttivat hänen ystävänsä hänelle, että sellaisen elämän täytyy heikontaa hänen terveyttään. Hän pitelisi vain työpäiväänsä, kunnes päivät ja yöt muuttuivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi aherrukseksi.
Tällainen itsensä rasittaminen aiheutti vähitellen muutoksen koko hänen ulkomuodossaan. Hänen kasvonsa, jotka aina olivat olleet laihanpuoleiset, kävivät vieläkin terävämmiksi ja ilmehikkäämrniksi. Hänen ohimoissaan ja otsassaan oli syviä ryppyjä. Hänen poskensa olivat painuneet sisään ja ruumiinsa oli veretön. Hänen polvensa notkuivat hänen allaan hänen kävellessään ja kerran, kun hän poistui luentosalistaan, hän kaatui ja hänet oli kannettava kieseihin.
Tämä tapahtui juuri ennen lukukauden loppua, ja heti kun loma alkoi, järkyttyivät ne professorit, jotka vielä olivat jääneet Birchespooliin, kuullessaan, että heidän virkaveljensä, fysiologian professori, oli niin huonona sairaana, ettei hänen parantumisestaan ollut toivoakaan. Pari kuuluisaa lääkäriä oli neuvotellut keskenään hänen sairaudestaan, voimatta kuitenkaan määritellä tarkasti hänen tautinsa laatua. Tasaisesti jatkuva elinvoimien väheneminen näytti ainoalta oireelta – ruumiillinen heikkous, joka ei hämmentänyt järkeä. Hän oli hyvin kiinnostunut omaan tilaansa ja teki muistiinpanoja subjektiivisista tunteistaan auttaakseen taudin määrittelemistä. Lähestyvästä kuolemastaan hän puhui tavalliseen kylmään ja hieman turhantarkkaan tapaansa. "Se on vain esimerkki siitä", sanoi hän, "että yksilöllinen solu voi kokonaan vapautua muusta soluyhteiskunnasta. Se on jonkinlaista osuustoimintaliikkeen hajautumista. Sen vaiheet ovat hyvin kiinnostavia."
Ja niin eräänä harmaana aamuna hänen osuustoimintaliikkeensä hajautui. Hän vaipui ikuiseen uneensa hyvin tyynesti ja hiljaa. Hänen molemmat lääkärinsä tunsivat lievää hämmennystä, kun heidät kutsuttiin kirjoittamaan hänen kuolintodistustaan.
"Sitä on hyvin vaikea täyttää", sanoi toinen.
"Niin on", vastasi toinen.
"Ellei hän olisi ollut tyyni mies, sanoisin hänen kuolleen jostakin äkillisestä hermojärkytyksestä – todellisuudessa taudista, jota yksinkertaiset ihmiset nimittävät särkyneeksi sydämeksi."
"En usko ollenkaan, että Grey olisi ollut sellainen mies."
"Sanokaamme tautia kuitenkin sydänviaksi", sanoi toinen lääkäri.
Ja he tekivät niin.
AIKOJEN TAAKSE
Ensimmäinen keskusteluni tohtori James Winterin kanssa sattui draamallisissa olosuhteissa. Se tapahtui kello kahden aikaan aamulla erään vanhan maalaistalon makuuhuoneessa. Potkaisin pari kertaa hänen valkoisiin liiveihinsä ja löin kultasankaiset silmälasit hänen nenältään, sillä aikaa kuin hän tukahdutti vihaiset huutoni flanelliseen vaatteeseen ja työnsi minut lämpimään kylpyyn. Minulle on sittemmin kerrottu, että toinen vanhemmistani, joka silloin sattui olemaan saapuvilla, oli kuiskaten huomauttanut, ettei minun keuhkoissani näyttänyt olevan mitään vikaa. En voi muistaa lainkaan, miltä tohtori Winter siihen aikaan näytti, koska minulla oli silloin muutakin ajateltavaa, mutta hänen kuvauksensa minun omasta ulkomuodostani ei ole lainkaan imarteleva. Untuvanpehmeä pää, ruumis kuin käärityllä hanhella, hyvin käyrät sääret ja jalat, joiden pohjat olivat kääntyneet sisäänpäin – nämä ovat hänen muistamansa pääseikat.
Tästä ajasta eteenpäin muistan elämäni vaiheista vain nuo ajoittain uudistuvat hyökkäykset, joita tohtori Winter teki minua vastaan. Hän rokotti minut, leikkasi auki erään paiseeni ja paransi minut pussitaudista. Hän oli rauhallisen maailmani ainoa synkkä pilvi. Mutta vihdoin sairastuin oikein todella ja sain maata kuukausia pajunoksista punotussa vuoteessani, ja silloin opin näkemään, että nuo ankarat kasvot voivat muuttua helliksikin, että nuo maalla valmistetut narisevat kengät voivat hiipiä hyvin hiljaakin vuoteeni viereen ja että tuo karhea ääni voi alentua kuiskauksiksikin, kun se puhui sairaalle lapselle.
Ja nyt on lapsi itse lääkäri ja kuitenkin tohtori Winter on sama kuin ennenkin. En huomaa hänessä tapahtuneen minkäänlaista muutosta sen jälkeen kuin aloin muistaa häntä, paitsi ehkä sitä, että hänen tukkansa on nyt harmaampi ja leveät hartiansa vielä enemmän kumarassa. Hän on melko pitkä mies, vaikka kumaruus viekin hänen pituudestaan pari tuumaa. Hänen leveä selkänsä on kumartunut niin monen sairasvuoteen ääressä, että se vihdoin on jäänyt pysyvästi kumaraan. Hänen kasvonsa ovat saksanpähkinän väriset ja kertovat pitkistä talvisista ajomatkoista aukeita maanteitä vastatuuleen ja sateessa. Ne näyttävät sileiltä lyhyen matkan päästä, mutta kun lähestyt häntä, näetkin niissä niin paljon pieniä ryppyjä kuin viimevuotisessa omenassa. Kun hän on rauhallinen, voidaan niitä tuskin huomatakaan, mutta kun hän nauraa, muuttuvat hänen kasvonsa särkyneen lasin näköisiksi, ja toteat silloin, että vaikka hän näyttääkin vanhalta, hänen täytyy kuitenkin olla vanhempi kuin miltä hän näyttää.
En kuitenkaan saanut milloinkaan selville, kuinka vanha hänen sukunsa todellisuudessa oli. Olen usein koettanut tutkia sitä palaten hänen suvussaan taaksepäin Yrjö neljänteen ja holhoojahallitukseen saakka, pääsemättä milloinkaan hänen kantaisäänsä. Hänen mielensä on täytynyt olla avoin vaikutuksille jo hyvin varhain, mutta se on sitten sulkeutunutkin melkein yhtä aikaisin, koska nykyiset valtiolliset seikat kiinnostavat häntä hyvin vähän, esihistoriallisten seikkojen sitä vastoin innostaessa hänen mieltään suuresti. Hän pudistaa päätään puhuessaan ensimmäisestä Uudistuslaista, ja olen kuullut hänen viinin lämmittämänä sanovan katkeroita totuuksia Robert Peelistä ja siitä, että hän luopui viljalain toimeenpanemisesta. Tämän valtiomiehen kuolema antoi Englannin historialle määrätyn lopun ja tohtori Winter sanookin kaikkea sellaista, mitä on tapahtunut sen jälkeen, merkityksettömiksi huippusaavutuksia taannuttaviksi tapahtumiksi.
Mutta vasta sitten, kuin minustakin oli tullut lääkäri, voin arvostella, kuinka täydellisesti hän oli entisen sukupolven kasvatti. Hän oli saanut lääkeopilliset tietonsa tuon vanhan ja unhotetun järjestelmän aikana, jolloin anatomiaa voitiin vain tutkia häväistyjen hautojen kustannuksella. Hänen käsityksensä omasta ammatistaan olivat vielä taantumuksellisempia kuin hänen ajatuksensa politiikasta. Viisikymmentä vuotta ovat tuoneet hänelle vähän ja riistäneet häneltä vielä vähemmän. Rokotus kuului kyllä hänen nuoruutensa oppiaineisiin, vaikka luulenkin hänen salaa suosivan enemmän oksastusta. Hän iskisi vielä mielellään suonta, elleivät potilaat olisi sitä vastaan. Kloroformi kuuluu hänen mielestään vaarallisiin uudistuksiin ja hän lipaisee aina huuliaan kielellään, kun siitä vain mainitaankin. Hänen tiedetään sanoneen jotakin ilkeätä Laennecistä ja pitävän kuulotorvea eli stetoskooppia "uusimuotisena ranskalaisena leikkikaluna". Hän pitää yhtä sellaista hatussaan kunnioittaakseen potilaittensa toivomuksia, mutta koska hän on hyvin huonokuuloinen, on melkein samantekevää, käyttääkö hän sitä vai ei.
Hän lukee aina kuin velvollisuuden tunnosta läpi kerran viikossa ilmestyvän lääketieteellisen lehden, niin että hänellä on yleinen käsitys nykyisen tieteen saavutuksista. Hän suhtautuu kuitenkin siihen kuin johonkin suureen ja melko naurettavaan kokeeseen. Teoria, että basillit levittävät tauteja, nauratti häntä kauan aikaa, ja mieluisin hänen leikkipuheistaan sairaan vuoteen vieressä olikin: "Sulkekaa ovi, etteivät basillit pääse sisään." Ja mitä taasen Darwinin teoriaan tulee, oli se hänen mielestään vuosisadan parhain pila. "Lapset lastenkamarissa ja heidän esi-isänsä tallissa!" saattoi hän huudahtaa ja nauraa niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään.
Hän on niin paljon jäljellä ajastaan, että hän silloin tällöin, kun asiat menevät tavallista latuaan, huomaakin joutuneensa omaksi hämmennyksekseen etujoukkoon. Määrätyn ruokajärjestyksen noudattaminen oli ollut hyvin muodissa hänen nuoruudessaan ja hänellä on enemmän käytännöllistä kokemusta siinä kuin kenelläkään toisella tuntemallani lääkärillä. Hieronta oli jo tuttua hänelle, kun se oli uutta meidän polvellemme. Hän opiskeli sitäpaitsi aikana, jolloin koneet olivat vielä alkeellisella tasolla ja jolloin miehet oppivat luottamaan enemmän omiin sormiinsa. Hänellä on esikuvaksi sopiva kirurgin käsi jäntevine kämmenineen ja suippoine sormineen, joiden jokaisen päässä on kuin silmä. En unhota niinkään helposti tuota tapahtumaa, jolloin tohtori Patterson ja minä leikatessamme sir John Sirwellia, piirikuntamme edustajaa, emme voineet löytääkään kiveä. Se oli hirmuinen hetki. Siinä oli kysymyksessä meidän molempien ura. Ja silloin tohtori Winter, jonka me olimme kohteliaisuudesta pyytäneet olemaan läsnä, työnsi haavaan sormensa, joka näytti kiihoittuneista aisteistamme yhdeksän tuuman pituiselta ja kaivoi kiven esiin.
"On aina hyvä ottaa yksi sellainen mukaansa liivintaskuunsa", sanoi hän nauraen, "mutta te nuoret olette luullakseni kaiken sellaisen yläpuolella."
Teimme hänestä sivuosastomme puheenjohtajan, mutta hän erosi toimestaan jo ensi kokouksen jälkeen. "Nuoretmiehet ovat liikaa minulle", sanoi hän. "En ymmärrä heidän puheitaan." Hänen potilaansa paranevat kuitenkin melko hyvin. Hänellä on vallassaan tuo parantava kosketus – tuo magneettinen voima, jota ei voida selittää eikä eritellä, mutta joka kaikesta huolimatta on hyvin selvä tekijä. Hänen paljas läsnäolonsa suo potilaalle enemmän toivoa ja elinvoimaa. Taudin näkeminen vaikuttaa häneen samalla tavoin kuin tomuiset huoneet huolelliseen emäntään. Ne suututtavat häntä ja tekevät hänet kärsimättömäksi. "No, no, tällainen ei käy mitenkään päinsä!" huudahtaa hän ryhtyessään tutkimaan jotakin uutta tapausta. Hän voi karkoittaa kuoleman pois huoneesta kuin tunkeilevan kanan. Mutta kun tunkeilija kieltäytyy lähtemästä, kun veri alkaa kiertää hitaammin ja silmät alkavat himmentyä, on tohtori Winterin omasta henkilökohtaisesta läsnäolosta enemmän hyötyä kuin kaikista hänen välskäritupansa lääkkeistä yhteensä. Kuolevat ihmiset tarrautuvat hänen käsiinsä kuin hänen ruumiinsa ja reippautensa soisi heille enemmän rohkeutta muutoksen vastaanottamiseen. Nuo ystävälliset tuulien ruskeuttamat kasvot ovat muodostuneet monelle kärsijälle viimeiseksi maalliseksi vaikutelmaksi, jonka he ovat vieneet mukanaan tuntemattomaan elämään.
Kun tohtori Patterson ja minä, molemmat nuoria ja tarmokkaita ja nykyaikaisia, asetuimme asumaan seudulle, otti tuo vanha tohtori, jonka olisi pitänyt olla liiankin onnellinen päästessään vapaaksi muutamista potilaistaan, meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Mutta potilaat seurasivat kuitenkin omia mielijohteitaan, mikä potilaihin nähden on hyvin moitittavaa, niin että me saimme pysyä syrjässä nykyaikaisine välineinemme ja lääkkeinemme, hänen määrätessään sennaa ja calomelia kaikille sairaille. Me molemmat pidimme kyllä paljon tuosta vanhasta miehestä, voimatta kuitenkaan syrjäyttää kahdenkeskisissä keskusteluissamme tätä potilaiden arvostelukyvyn puutetta.
"Sellainen käy kyllä päinsä köyhiin ihmisiin nähden", sanoi Patterson, "mutta sivistyneillä luokilla on kaikissa tapauksissa oikeus vaatia, että heidän lääkärinsä tietää eron läppävian ja ilmatiehyeiden katarrin välillä. Olennaisinta tässä on arvostelukyky eikä myötämielisyys."
Olen täydellisesti yhtä mieltä Pattersonin kanssa. Sattui kuitenkin niin, että hieman jälkeenpäin kulkutaudinluontoinen influenssa rupesi raivoamaan paikkakunnalla, ja silloin oli meillä kaikilla työtä yllinkyllin. Tapasin eräänä aamuna kierroksellani tohtori Pattersonin, joka näytti hyvin kalpealta ja rasittuneelta. Hän teki saman huomautuksen minustakin. Ja minä voinkin todellisuudessa melko huonosti ja lepäsinkin sitten sohvallani koko iltapäivän vaikeassa päänkivussa ja tuntien tuskia joka jäsenessäni. Kun ilta pimeni, en voinut enää kieltää sitä tosiseikkaa, että tauti oli tarttunut minuunkin, ja minä tunsin viipymättä tarvitsevani lääkärinhoitoa. Ajattelin tietysti vain Pattersonia, mutta jostakin syystä alkoi sitten kääntyminen hänen puoleensa tuntua minusta vastenmieliseltä. Muistellessani hänen kylmää ja arvostelevaa käytöstään, loppumattomia kysymyksiään, kokeitaan ja naputuksiaan tunsinkin äkkiä haluavani tyynnyttävämpää ja myötämielisempää kohtelua.
"Rouva Hudson", sanoin taloudenhoitajattarelleni. "Tahdotteko olla niin hyvä ja soittaa tohtori Winterille ja sanoa hänelle, että olisin hyvin kiitollinen hänelle, jos hän viitsisi vaivautua tänne."
Rouva toi vastauksen melkein heti.
"Tohtori Winter tulee tänne noin tunnin kuluttua, sir, koska hänet on juuri kutsuttu hoitamaan tohtori Pattersonia."
HÄNEN ENSIMMÄINEN LEIKKAUKSENSA
Oli talvilukukauden ensimmäinen päivä. Muuan kolmannen vuoden mies käveli erään ensi vuoden miehen kanssa. Kirkonkello löi juuri kahtatoista.
"Niin, kuinka se nyt taasen olikaan", sanoi kolmannen vuoden mies, "tehän ette muistaakseni ole milloinkaan katsellut leikkausta?"
"En milloinkaan."
"Sitten tätä tietä, olkaa niin hyvä. Tämä on Rutherfordin historiallinen naukkula. Lasillinen sherryä, olkaa niin hyvä, tälle herrasmiehelle. Te kai olette hyvin tunteellinen, vai mitä?"
"Pelkään, etteivät hermoni ole varsin vahvat."
"Hm! Vielä lasillinen sherryä tälle herrasmiehelle. Me olemme nyt menossa katselemaan leikkausta."
Alokas suoristi hartioitaan ja teki rohkean yrityksen voidakseen näyttää välinpitämättömältä.
"Ei suinkaan mitään niin erittäin vaikeaa?"
"Päinvastoin hyvinkin vaikeaa."
"Jäsenen leikkaamistako?"
"Ei toki, vaan jotakin vielä vaikeampaa."
"He – he odottavat minua luullakseni kotiin."
"Pelkääminen ei ole lainkaan järkevää. Ellette mene sinne tänään, täytyy teidän mennä sinne huomenna. Parasta on suoriutua siitä heti. Olette kai kunnossa?"
"Kyllä."
Hänen hymyään oli säälittävä katsella.
"Lasillinen sherryä vielä. Tulkaa nyt, tahi muuten myöhästymme. Haluan opastaa teidät hyvälle paikalle."
"Se ei ole lainkaan välttämätöntä."
"Ah, parasta se kuitenkin on! Millainen joukko ylioppilaita! Heidän joukossaan on paljon uusia miehiä. Te voitte erottaa heidät joukosta helposti. Jos he olisivat matkalla itse leikattaviksi, eivät he voisi olla kalpeampia."
"Minä en ainakaan ole noin kalpea."
"No niin, minun laitani oli aivan samoin. Mutta sellainen tunne haihtuu pian. Te näette miehen, jonka kasvot ovat laastarimaisen kalpeat, mutta ennen viikon loppua hän syö väliateriansa leikkaushuoneessa. Kerron teille kaikki tapauksen yksityiskohdat päästyämme paikoillemme katsomoon."
Ylioppilaat maleksivat sairaalaan johtavaa katua pitkin ja jokaisella oli muutamia muistikirjoja kädessään. Siellä oli kalpeita pelästyneitä poikia, jotka juuri olivat päässeet kouluistaan, ja kylmäverisiä vanhoja makureita, joiden samanaikaiset toverit olivat sivuuttaneet heidät, jättäen heidät sinne. Kaikki kulkivat meluavassa jonossa yliopiston portilta sairaalaan. Miesten vartalot ja ryhti olivat nuorekkaat, mutta useimpien kasvoissa oli hyvin vähän nuoruutta. Muutamat olivat sen näköisiä kuin he olisivat syöneet liian vähän ja muutamat taasen sellaisia kuin he olisivat juoneet liian paljon. Pitkiä ja lyhyitä, tweed-pukuisia ja mustiin verhottuneita, kumaraharteisia, silmälaseja käyttäviä ja solakoita miehiä pyrki sairaalan portista sisälle jalkojen kopistessa ja keppien kalistessa. Silloin tällöin he sulloutuivat yhteen pariksi jonoksi, kun jonkun vakinaiseen lääkärikuntaan kuuluvan kirurgin ajopelit vyöryivät nupukivitystä pitkin heidän välitseen.
"Archer saa näemmä iloita suuresta katselijajoukosta", kuiskasi vanhempi mies hillityn kiihkeästi. "Ja hänen työskentelyään onkin hauska katsella. Olen nähnyt hänen penkovan aortan ympärillä niin kauan, että minun oli pakko pidättää henkeäni katsellessani häntä. Tätä tietä ja varokaa kalkittuja seiniä."
He menivät erään kaaren alitse ja sitten muuatta pitkää kivettyä käytävää pitkin, jonka kummallakin puolella oli vaaleanruskeita numeroituja ovia. Muutamat niistä olivat raollaan ja alokas tirkisteli niistä huoneihin jännittynein hermoin. Mutta hän rauhoittui nähdessään iloisesti räiskyviä takkavalkeita, jonottain valkoisilla korupeitteillä verhottuja vuoteita ja seinillä riippuvia lukemattomia värillisiä kirjoituksia. Käytävä loppui erääseen pieneen lämpiöön, jonka lavitsoilla istui muutamia köyhästi puettuja henkilöitä. Muuan nuorimies, joka oli pistänyt napinläpeensä sakset kuin kukan, kulki muistikirja kädessään toisen potilaan luota toiselle kuiskaillen ja kirjoittaen.
"Jotakin merkillisempää?" kysyi kolmannen vuoden mies.
"Teidän olisi pitänyt olla täällä eilen", sanoi ulkopotilaiden konttoristi ilostuen. "Meillä oli oikea taistelupäivä. Muuan suonikohju, luunmurtuma, haljennut selkänikama, troopillinen paise ja eräs spitaalitapaus. Eikö siinä ole jo tarpeeksi yhden päivän osalle?"
"Olen pahoillani, etten saanut nähdä niitä. Mutta luultavasti ne tulevat vielä uudestaan. Mikä tuota vanhaa herrasmiestä vaivaa?" Eräs masentunut työmies istui muutamassa nurkassa heilutellen ruumistaan edestakaisin ja vaikeroiden. Muuan nainen istui hänen vieressään koettaen lohduttaa häntä taputtamalla häntä olalle kädellä, joka oli täynnä kummallisia valkoisia rakkoja.
"Hänessä on hieno veripaise", sanoi konttoristi sellaisen tuntijan tapaan, joka kuvailee kämmekkäitään henkilölle, joka osaa antaa niille arvoa. "Se on hänen selässään, mutta käytävä on niin vetoinen, ettemme voi katsoa sitä. Vai pitääkö meidän, hyvä mies? Pemphigus vain", lisäsi hän huolettomasti viitaten naisen muodottomiin käsiin. "Ettekö tahtoisi jäädä tänne puhdistamaan hänen kämmentään?"
"En, kiitoksia vain; me olemme menossa Archerin luennolle. Tulkaa nyt", ja he liittyivät joukkoon, joka kiiruhti kuuluisan kirurgin leikkaussaliin.
Hevosenkengänmuotoiset lavitsarivit, jotka ulottuivat lattiasta kattoon asti, olivat jo tupaten täynnä, ja tullessaan huoneeseen alokas näki edessään epämääräisen pyöristyvän rivin kasvoja ja kuuli satojen äänien kumean surinan ja kaikuvaa naurua jostakin kohdasta ylempää. Hänen toverinsa huomasi pari vapaata tilaa toisella lavitsalla ja he tunkeutuivat molemmat sinne.
"Tämä on suurenmoista", kuiskasi vanhempi mies. "Te näette täältä harvinaisen hyvin kaiken."
Vain yksi ainoa päärivi erotti heidät leikkauspöydästä. Se oli maalaamattomista honkalaudoista, sileä, luja ja tavattoman puhdas. Ruskea vedenpitävä kangas peitti sen puoleksi ja alla oli suuri tinavati täynnä sahajauhoa. Toisella puolen ikkunan vieressä oli pöytä, jolla oli kasottain kimaltelevia välineitä, kuten pihtejä, pitimiä, sahoja, torvia ja tyhjentämiskojeita. Toisella puolen oli paljon pitkillä, ohuilla, taipuvaisilla terillä varustettuja veitsiä. Pari nuortamiestä vetelehti sen vieressä; toinen pujottaen lankaa neulansilmään ja toinen askarrellen jotakin erään kuparisen kahvipannun näköisen esineen vieressä, joka tuprautteli sisästään höyryä.
"Tuolla on Peterson", kuiskasi vanhempi. "Tuo eturivissä istuva suuri kaljupäinen mies. Hän osaa siirtää ihoa toisesta paikasta toiseen. Ja tuolla on Anthony Browne, joka leikkasi erään kurkunpään onnistuneesti viime talvena. Ja tuolla ovat patologi Myrphy ja silmälääkäri Stoddart. Tulette piakkoin tuntemaan heidät kaikki."
"Keitä nuo miehet tuolla pöydän ääressä ovat?"
"Hoitajia vain. Toinen pitää huolta työvälineistä ja toinen puuskuttavasta Billystä. Se on Listerin antiseptinen vehe ja Archer on muuan karbolihapon miehiä. Hayes on puhtauden ja kylmän veden kannattaja ja he vihaavat toisiaan kuin myrkkyä."
Kiinnostusta ilmaisevaa hälinää alkoi kuulua täyteen sulloutuneilta lavitsoilta, kun pari hoitajatarta talutti saliin erään alushameeseen ja liiviin pukeutuneen naisen. Punainen villainen suojahuivi oli kääritty hänen päänsä ja hartiainsa ympärille. Sen laskoksista näkyvät nuoren naisen kasvot olivat kärsimysten uurtamat ja kummallisen vahanväriset. Kun hän käveli, oli hänen päänsä kumarassa, ja toinen hoitajatar, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, kuiskaili lohduttavia sanoja hänen korvaansa. Hän katsahti ohimennessään nopeasti työkalupöytään, mutta hoitajattaret veivät hänet pois sen läheisyydestä.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi alokas.
"Sylkyrauhassyöpä. Se on pirullinen tapaus, koska syövän juuret ulottuvat kauas kaulavaltimon taakse. Tuskinpa kukaan muu kuin Archer uskaltaisikaan ryhtyä sen leikkaamiseen. Ah, tuollahan hän on itsekin!"
Hänen puhuessaan tuli huoneeseen muuan pieni ja reipas raudanharmaa mies, joka kävellessään hieroi käsiään yhteen. Hänellä oli meriupseerien tapaan sileiksi ajellut kasvot, suuret kirkkaat silmät ja lujapiirteinen suora suu. Hänen takanaan käveli hänen apulaisensa kimaltelevine silmälaseineen ja sitten joukottain hoitajia, jotka kokoutuivat ryhmiin huoneennurkkiin.
"Hyvät herrat!" huudahti kirurgi äänellä, joka oli yhtä kova ja terävä kuin hänen käytöksensäkin. "Meillä on tässä kiinnostava tapaus sylkirauhaspaiseesta, joka alkuaan on ollut rustomainen, mutta nykyään kehittynyt niin ilkeänluontoiseksi, että se on leikattava pois. Nostakaa hänet pöydälle, hoitajattaret! Kiitoksia! Kloroformia, apulainen! Kiitoksia! Voitte irroittaa suojahuivin, hoitajatar."
Nainen lepäsi selällään vedenpitävällä alustalla verinen paise paljastettuna. Todellisuudessa se oli melko kauniin näköinen norsunluunvärisine sinisine suoniverkkoineen ja hitaasti pyöristyvä leuasta rintaan päin. Mutta laihat keltaiset kasvot ja jänteinen kaula olivat hirvittävä vastakohta tuon luonnottoman kasvannaisen lihavuudelle ja sileydelle. Kirurgi laski kätensä sen kummallekin puolelle työntäen sitä hitaasti edestakaisin.
"Se on kiinni vain yhdestä paikasta, hyvät herrat!" huusi hän. "Paise ulottuu kaulavaltimon ja kurkkutorven taakse, koskettaapa vielä leukaankin, minne meidän on valmistauduttava seuraamaan sen juuria. On mahdotonta mennä edeltäpäin sanomaan, kuinka syvälle meidän pitää tunkeutua. Karbolikaukalo! Kiitoksia. Karbolisiteitä, jos tahdotte olla niin hyvä! Tuokaa tänne kloroformia, herra Johnson. Pitäkää pieni saha valmiina siltä varalta, että meidän täytyy sahata pois leuka."
Potilas vaikeroi hiljaa hänen kasvoilleen levitetyn pyyheliinan alla. Hän koetti kohottaa käsivarsiaan ja vetää polvensa koukkuun, mutta hoitajattaret estivät hänet siitä. Tukahduttava ilma oli täynnä läpitunkevaa karbolin ja kloroformin hajua. Liinan alta kuului tukahdutettu huudahdus ja sitten kimeällä, värähtelevällä, yksitoikkoisella äänellä laulettu laulunpätkä.
Hän sanoi: 'Jos sa armaani
paeta nyt tahdot kanssani
niin jäätelövankkurien valtiattaren sinusta teen,
niin jäätelöä –'Laulaminen hiljeni vähitellen hyräilyksi ja loppui. Kirurgi tuli lähemmäksi hieroen vieläkin käsiään ja sanoi eräälle alokkaan edessä istuvalle vanhahkolle miehelle:
"Turhaa kirkunaa hallituksen hyväksi."
"Ah, kymmenen on tarpeeksi!"
"He eivät halua niin pitkää aikaa. Heidän olisi parasta erota, ennenkuin heidät pakotetaan siihen."
"Mitä sellainen hyödyttäisi? He eivät voi sivuuttaa komiteaa, vaikka parlamentissa äänestettäisiinkin siitä. Keskustelin –"
"Potilas on valmis, sir", sanoi hoitaja.
"Keskustelin M'Donaldin kanssa – mutta kerron siitä teille heti." Hän meni takaisin potilaan luo, joka hengitti pitkään ja syvään. "Ehdotan", sanoi hän sivellen paisetta melkein hellästi, "että teemme vapaan viilloksen tänne takalaitaan ja toisen suorakulmaisesti sen päästä ylöspäin. Herra Johnson, ojentakaa minulle keskikokoinen veitsi."
Pelosta laajentunein silmin alokas näki kirurgin tarttuvan tuohon pitkään kimaltelevaan veitseen, kastavan sitä tinamaljakossa ja pitelevän sitä tasapainossa sormiensa välissä kuin taiteilija pensseliään. Sitten hän näki hänen venyttävän kasvannaisen nahkaa vasemmalla kädellään. Tällä hetkellä antoivat hänen hermonsa, joita oli koeteltu jo pari kertaa sinä päivänä, kokonaan myöten. Hänen päätään huimasi ja hän tunsi ehkä pyörtyvänsä seuraavassa hetkessä. Hän ei uskaltanut katsoa potilaaseen, tukki vain peukalonsa korviinsa päästäkseen kuulemasta kaameita huutoja ja tuijotti edessään olevaan puiseen laudakkoon. Hän tiesi, että yksi ainoa silmäys tahi huuto voi murtaa sen heikon itsehillintäkyvyn, joka hänellä vielä oli. Hän koetti ajatella krikettiä, viheriöitä kenttiä ja lorisevia puroja, kotona olevia sisaria ja kaikkea muuta mieluummin kuin silmäinsä edessä tapahtuvia kauheuksia.
Ja kuitenkin, jollakin tavoin, vaikka hän oli tukkinutkin korvansa, äänet tuntuivat tunkeutuvan niihin ja kertovan omaa tarinaansa. Hän kuuli tahi luuli kuulevansa karbolikoneen pitkän sihinän. Sitten hän oli huomaavinaan hoitajien liikehtivän. Eikö hän kuullut vaikeroimistakin ja joitakin muitakin ääniä, joitakin liriseviä ääniä, jotka olivat vieläkin kuvaavampia? Hänen ajatuksensa seurasivat leikkauksen kaikkia yksityiskohtia ja hänen kuvitteluissaan se muodostui paljon kauhistuttavammaksi kuin mitä se todellisuudessa olisi ollutkaan. Hänen hermonsa värähtelivät ja vapisivat. Huimaus kävi minuutti minuutilta yhä tuntuvammaksi ja hänen sydämensä puutunut sairaalloinen tunne yhä järkyttävämmäksi. Ja sitten hän äkkiä vaikeroiden laski päänsä kumaraan, niin että otsa sattui kovasti hänen edessään olevaan kapeaan puulaudakkoon, ja pyörtyi kerrassaan.
Kun hän tuli tajuihinsa, lepäsi hän tyhjässä luentosalissa paita ja kaulus avattuna. Kolmannen vuoden mies hautoi hänen kasvojaan märällä sienellä, parin nauravan hoitajan katsellessa hänen ponnistuksiaan.
"Onko kaikki hyvin?" huudahti alokas nousten istualleen ja hieroen silmiään. "Olen pahoillani aasimaisesta käyttäytymisestäni."
"Niin ainakin luulisin", sanoi hänen toverinsa. "Mutta miksi ihmeessä te pyörryitte?"
"En voinut sille mitään. Leikkaus sen vaikutti."
"Mikä leikkaus?"
"Tuon syövän leikkaus."
Kaikki vaikenivat hetkiseksi ja sitten purskahtivat nuo kolme ylioppilasta nauruun.
"Voi teitä pelkuria!" huudahti vanhempi mies. "Eihän täällä tehty minkäänlaista leikkausta. Kun huomattiin, ettei potilas voinut sietää kloroformia, raukesi leikkaus sikseen. Archer piti meille vain yhden noita mehuisia luennoitaan ja te pyörryitte juuri hänen mielijuttunsa keskipalkoilla."
KOLMAS SUKUPOLVI
Scudamore-kujanne, joka lähtee laskeutumaan jokea kohden juuri Muistomerkin takaa, sijaitsee öisin mustien ja luonnottomien vallien varjossa, jotka kohoavat uhkaavina harvojen kaasulamppujen yli. Jalkakäytävät ovat kapeita ja ajotie on laskettu pyöreillä nupukivillä, niin että sitä pitkin vyöryvien lukemattomien työrattaiden kolina kuulostaa kuin lukemattomien aaltojen murtumiselta. Liiketalojen välissä on muutamia vanhanaikaisia asuinrakennuksia ja eräässä sellaisessa, aivan kadun puolivälissä vasemmalla puolella, harjoitti tohtori Horace Selby laajaa toimintaansa. Oli hieman omituista, että niin kuuluisa mies asui näin vaatimattoman kadun varrella, mutta sellainen spesialisti, jolla on eurooppalainen maine, voi asua, missä hän haluaa. Ja sitäpaitsi hänen erityisalaansa kuuluvat potilaat olivat useimmissa tapauksissa hyvin tyytyväisiä tähän hänen asuntonsa syrjäiseen asemaan.
Kello oli vasta kymmenen. Katuliikenteen kumea meteli, jota jatkui päivät pitkään London Bridgellä, oli jo muuttunut sekavaksi hyminäksi. Satoi kovasti ja kaasuvalot loistivat sameina juovaisten ja märkien lasien läpi, heijastaen pieniä keltaisia ympyröitä nupukivitykselle. Ilma oli täynnä sateen ääntä, hiljaista rapinaa, räystäistä tippuvan veden raskaampaa putoilemista ja pariin syvään viemäriin katuojien ristikkojen läpi tunkeutuvaa veden lorinaa ja kohinaa. Koko Scudamore-kujanne näytti autiolta. Vain yksi henkilö oli siellä, eräs mies, joka seisoi tohtori Horace Selbyn oven edustalla.
Hän oli juuri soittanut ja odotti vastausta. Ovi-ikkunasta heijastui valoa hänen kiiltävän sadetakkinsa yläosaan ja hänen kohotetuille kasvoilleen. Ne olivat kalpeat, tunteelliset ja kauniit ja niiden ilme oli jännittynyt ja kummallinen. Valkoreunaisissa silmissä oli jotakin säikähtynyttä hevosta muistuttavaa ja laihtuneissa poskissa ja tarmottomassa alahuulessa jotakin avuttoman lapsen tapaista. Nähdessään nuo pelästyneet kasvot palvelija tiesi heti ensi silmäyksellä vieraan potilaaksi. Tällä ovella oli nähty sellaisia henkilöitä usein ennenkin.
"Onko tohtori kotona?"
Mies epäröi.
"Hän aterioi juuri muutamien ystäviensä seurassa eikä hän pidä siitä, että häntä häiritään tavallisen vastaanottoajan jälkeen."
"Sanokaa hänelle, että minun täytyy saada puhutella häntä. Ilmoittakaa hänelle, että asiani on mitä tärkein. Tässä on korttini." Hän penkoi vapisevilla sormillaan lompakkoaan. "Nimeni on Francis Norton. Sanokaa hänelle, että Deane Parkin omistaja, sir Francis Norton, haluaa puhutella häntä heti."
"Kyllä, sir." Hovimestari puristi sormensa kortin ja sen puolenpunnan rahan ympärille, joka seurasi sitä. "Parasta on, että ripustatte päällystakkinne tänne lämpiöön. Se on tavattoman märkä. Jos suvaitsette hetkisen odottaa täällä vastaanottohuoneessa, luulen varmasti voivani lähettää tohtorin luoksenne."
Huone, mihin nuori vapaaherra huomasi joutuneensa, oli suuri ja korkea. Sen lattiaa peittävä matto oli niin pehmeä ja paksu, että se vaimensi kaikki askelten äänen. Kaasulamppujen liekit oli väännetty pieniksi. Hämärässä valossa ja huoneen heikossa aromaattisessa hajussa oli jotakin epämääräistä uskonnollista tuntua. Hän istuutui kiiltävään nahalla päällystettyyn nojatuoliin kytevän takkavalkean ääreen ja katseli synkästi ympärilleen. Kahdella seinällä oli hyllyjä, jotka olivat täynnä paksuja ikävän näköisiä kirjoja. Hänen vieressään oli korkea vanhanaikainen valkoisesta marmorista valmistettu uuninreunake, jolla oli pumpulikääröjä, kääreitä, astemittoja ja pieniä pulloja. Muuan juuri hänen kohdallaan oleva leveäkaulainen näytti sisältävän sinikiviliuosta ja toisen pienemmän, katkenneen piipunvarren näköisen pullon kylkeen liimattuun punaiseen lappuun oli kirjoitettu: Ammoniakkia. Lämpömittareita, pieniä käsiruiskuja, leikkausveitsiä ja laastariveitsiä oli melkein kaikkialla sekä uuninreunakkeella että keskipöydällä ja kirjoituspulpetin molemmilla kansilla. Samalla pöydällä oikealla oli otteet niistä viidestä kirjasta, jotka tohtori Horace Selby oli kirjoittanut. Ne olivat tutkimuksia aiheesta, johon hänen nimensä oli niin omituisesti liittynyt. Vasemmalla taasen, punaisen lääketieteellisen osoitekirjan kannella, oli turnipsin kokoinen lasinen ihmissilmä, joka avautui keskeltä, niin että linssi ja molemmat kammiot näkyivät.
Sir Francis Norton ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa huomiokyvystään ja kuitenkin hän huomasi katselevansa kaikkia näitä yksityiskohtia hyvin tarkkaavaisesti. Hänen silmänsä sattuivat erään happopullon syöpyneeseen korkkiinkin, ja hän ihmetteli, miksei tohtori käyttänyt lasitulppia. Pöydän pienet naarmut, joihin valo sattui, nahkapäällystään jääneet pienet pilkut, muutamien pienien lasipullojen nimilappuihin kirjoitetut kemialliset kaavat – mikään ei ollut niin vähäpätöistä, ettei se olisi kiinnittänyt hänen tarkkaavaisuuttaan puoleensa. Ja hänen kuulonsakin oli käynyt yhtä teräväksi. Takan yläpuolelle kiinnitetyn juhlallisen mustan kellon tikutus koski hyvin tuskallisesti hänen korviinsa. Niin, huolimatta siitä ja paksusta vanhanaikaisesta huoneiden välisestä puuseinästä hän kuuli viereisessä huoneessa keskustelevien miesten äänet, erottipa vielä sanoja heidän puheestaankin. "Toisen käden oli määrä ottaa se." "Sinähän löit niistä itse viimeisen." "Kuinka olisin voinut lyödä kuningattaren pöytään tietäessäni ässän olevan vastassani?" Nämä lauseet kuulostivat heikoilta kuiskauksilta ja sekoittuivat keskustelun sorinaan. Ja sitten hän äkkiä kuuli erään oven saranoiden narinan ja askelia lämpiöstä ja tiesi, kärsimättömyyden ja kauhun karmiessa hänen selkäänsä, elämänsä kriitillisimmän hetken pian koittavan.
Tohtori Horace Selby oli suuri lihavahko mies ja olemukseltaan hyvin vaikuttava. Hänen nenänsä ja leukansa olivat uhmaavat ja ulkonevat, ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa paisuneet – yhdistelmä, joka olisi sopinut paremmin varhaisen Yrjön ajan tyyliseen tekotukkaan ja kaulanauhaan kuin yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolen lyhyiksi leikattuihin hiuksiin ja mustaan hännystakkiin. Hän oli sileäksi ajeltu, koska hänen suunsa oli liian ilmehikäs peitettäväksi, suuri, herkkä ja tunteellinen, ja suupielissä oli ystävällinen, hellä piirre. Se oli ruskeiden myötämielisten silmien avulla saanut monen häpeävän syntisen paljastamaan salaisuutensa. Korvien kohdalla oli hieman tuuheata poskipartaa, joka kiemurteli ylöspäin yhtyen vihdoin juovaisen tukan paksuihin kiharoihin. Potilaat näkivät jotakin tyynnyttävää jo miehen pelkässä ulkonaisessa olemuksessa. Tohtori Horace Selbyn kasvot lohduttivat, kuten hänen suuret valkoiset tyynnyttävät kätensäkin, joista hän ojensi toisen vieraalleen.
"Olen pahoillani, että olen antanut teidän odottaa. Ymmärrätte kai, että velvollisuuteni joutuvat joskus ristiriitaan keskenään. Olen isäntä vierailleni ja neuvonantaja potilailleni. Mutta nyt olen kokonaan teidän käytettävänänne, sir Francis. Herranen aika sentään, mutta teidänhän on vilu!"
"Niin onkin."
"Ruumiinne oikein vapisee. Tällainen ei käy päinsä. Tämä ilkeä yö on jäähdyttänyt teidät. Ehkä pieni virkistävä ryyppy –"
"Ei kiitoksia. Olen todella mieluummin ilman. Eikä yö ole jäähdyttänyt minua. Olen vain peloissani, herra tohtori."
Tohtori kääntyi puoleksi tuolissaan ja taputti nuorenmiehen polvea kuin vikurin hevosen niskaa.
"Kuinka sitten?" kysyi hän katsoen olkansa yli noihin kalpeihin kasvoihin ja pelästyneihin silmiin.
Nuorimies raotti jo pari kertaa huuliaan. Sitten hän kumartui äkkiä ja käärittyään housujensa oikean lahkeen ylös painoi sukanvarren kokoon ja ojensi tohtorille nilkkansa. Katsoessaan siihen tohtori loksautti kieltään.
"Molemmat jalatko?"
"Ei kuin toinen."
"Äkkiäkö?"
"Tänä aamuna."
"Hm!" Tohtori työnsi huulensa pitkälle ja siveli etusormellaan ja peukalollaan leukapieliään. "Voitteko sanoa, mistä se on johtunut?" kysyi hän suoraan.
"En."
Tohtorin suurten ruskeiden silmien ilme muuttui hieman ankarammaksi.
"Minun ei kai tarvinne mainita teille, että ellette kerro minulle kaikkea ehdottoman rehellisesti –"
Potilas ponnahti seisoalleen tuoliltaan.
"Vannon Jumalan nimessä, herra tohtori", huudahti hän, "ettei elämässäni ole mitään sellaista, mistä minun pitäisi syyttää itseäni! Luuletteko minua sellaiseksi hölmöksi, että tulisin tänne valehtelemaan teille? Sanon teille kerta kaikkiaan, ettei minulla ole mitään kaduttavaa."
Hän oli säälittävä, puoleksi traagillinen ja puoleksi naurettava olento, seisoessaan siinä toinen housun lahe käärittynä polveen saakka, haihtumattoman kauhun vieläkin uhotessa hänen silmistään. Iloisia naurunremahduksia kuului pelaajien joukosta toisesta huoneesta, mutta nämä molemmat miehet katsoivat toisiinsa vaieten.
"Istuutukaa", sanoi tohtori äkkiä. "Vakuutuksenne on täysin riittävä." Hän kumartui sivellen sormellaan nuorenmiehen nilkkaa ja kohottaen sen nahkaa yhdestä paikasta. "Hm! Savipuolta!" mumisi hän pudistaen päätään. "Oletteko huomannut muita oireita?"
"Silmäni ovat olleet hieman heikot."
"Näyttäkää minulle hampaanne." Hän katseli niitä loksauttaen jälleen kieltään myötämielisesti ja paheksuvasti.
"No nyt silmät!" Hän pani tulen potilaan kyynärpään vieressä olevaan lamppuun ja otettuaan käteensä pienen linssin valon kokoamiseksi hän suuntasi sen vinosti potilaan toiseen silmään. Mielihyvä kirkasti hänen suuria ilmehikkäitä kasvojaan, tuollainen innostuksen aiheuttama puna, jota kasvienkerääjä tuntee pistäessään harvinaisen kukan tinasäiliöönsä, tahi tähtientutkija, kun jokin kauan etsitty pyrstötähti ensi kerran ilmestyy hänen kaukoputkensa näköpiiriin.
"Tämä on hyvin tyypillinen, todellakin hyvin tyypillinen tapaus", mumisi hän kääntyen pöytäänsä päin ja riipustellen muutamia muistiinpanoja paperille. "Omituinen yhteensattuma! Kirjoitan parhaillaan erikoistutkielmaa tästä aiheesta. On kummallista, että te voitte esittää minulle näin selvän tapauksen."
Hän oli niin tyyten unhottanut potilaan tarkastellessaan taudin oireita, että hänen käytöksensä oli melkein onnittelevaa potilasta kohtaan. Mutta kun potilas tiedusteli häneltä yksityiskohtia, sai inhimillinen myötämielisyys hänessä jälleen vallan.
"Hyvä herra, meidän ei ole lainkaan pakko keskustella määrätyistä yksityiskohdista", sanoi hän lohduttavasti. "Jos nyt esimerkiksi sanoisin teille, että sairastatte interstial keratitista, niin tulisittekohan siitä sen viisaammaksi? Kilpirauhasenne voivat ajettua. Teillä on suoraan sanoen synnynnäisiä ja perinnöllisiä taipumuksia siihen."
Nuori vapaaherra nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen päänsä painui kumaraan. Tohtori riensi tarjoilupöydän luo ja kaasi lasin puolilleen konjakkia kohottaen sen potilaan huulille. Kun tämä tyhjensi sen, ilmestyi hänen poskilleen hieman punaa.
"Ehkä sanoin sen teille liian suoraan", sanoi tohtori. "Mutta teidän täytyy tietää tautinne laatu, koska kai juuri siinä tarkoituksessa olette tullut luokseni."
"Jumala minua auttakoon, epäilin sitä kyllä, mutta vasta tänään, kun nilkkani tuli kipeäksi. Isäni jalka oli samanlainen."
"Olette siis perinyt sen häneltä!?"
"En, vaan isoisältäni. Olette kai kuullut puhuttavan sir Rubert Nortonista, tuosta kuuluisasta elostelijasta?"
Tohtori oli lukenut paljon aikoinaan ja hänen muistinsa oli mainio. Nimi palautti hänen mieleensä heti sen huonomaineisen omistajan, tuon kuuluisan kolmikymmenluvulla eläneen keikarin, joka oli pelannut ja tapellut, juonut ja irstaillut niin äärettömästi, että hänen toverinsakin olivat kauhistuneina eronneet hänestä, jättäen hänet viettämään onnetonta vanhuuttaan tarjoilijatarvaimonsa kanssa, jonka hän joskus hurjana juovuksissa ollessaan oli nainut. Kun hän katsoi tähän nuoreen mieheen, joka yhä nojautui taaksepäin nahalla päällystetyssä tuolissaan, näytti tämän takaa hetkisen vilahtelevan epämääräisesti tuon vanhan ilkeän keikarin haamu killuvine sinetteineen, monine yhteenliittyvine arpineen ja tummine satyyrimaisine kasvoineen. Mitä hän nyt oli? Vain kasallinen luita lahonneessa arkussa. Mutta hänen tekonsa elivät ja mädättivät viattoman miehen suonissa virtaavaa verta.
"Näen teidän kuulleen hänestä", sanoi nuori vapaaherra. "Olen kuullut hänen saaneen hirmuisen kuoleman, mutta ei hirmuisempaa kuin hänen elämänsä oli ollut. Isäni oli hänen ainoa poikansa. Hän oli tutkimuksiin innostunut mies, piti paljon kirjoista, linnuista ja luonnosta. Mutta hänen puhdas elämänsä ei suojellut häntä."
"Ymmärrän hänen sairastaneen ihotauteja."
"Hän käytti aina sormikkaita oleskellessaan kotosalla. Muistan ensiksikin sen. Sitten hänen kurkkunsa ja säärensä olivat aina kipeät. Hän tiedusteli minulta usein terveyttäni. Minä luulin hänen vain hätäilevän turhaa, sillä enhän voinut tietää hänen tarkoitustaan. Hän piti minua aina silmällä seuraten toimiani syrjästä. Nyt vihdoinkin tiedän, mitä hän pelkäsi."
"Onko teillä sisaria tahi veljiä?"
"Ei, Jumalan kiitos!"
"No niin, tapaus on hyvin surullinen ja tyypillisimpiä niistä monista, joita olen tutkinut. Te ette ole yksinäinen kärsijä, sir Francis. Maailmassa on tuhansia muitakin, jotka saavat kantaa samaa ristiä kuin tekin."
"Mutta missä on oikeudenmukaisuus, herra tohtori?" huudahti nuorimies ponnahtaen seisoalleen tuoliltaan ja kävellen edestakaisin vastaanottohuoneessa. "Jos olisin perinyt isoisäni synnit yhtä hyvin kuin niiden seuraukset, voisin sen ymmärtää, mutta minä olen tullut isääni. Minäkin rakastan kaikkea hyvää ja kaunista, soittoa, runoutta ja taidetta. Kaikki raaka ja eläimellinen kauhistuttaa minua. Kysykää ystäviltäni ja he kertovat sen teille. Ja nyt tämä ilkeä ja inhoittava tauti! Voi, minä olen saastutettu ytimiä myöten, myrkytetty vallan kauhistuttavaksi! Ja miksi? Eikö minulla ole oikeus kysyä sitä? Aiheutinko minä itse sen? Oliko se minun syyni? Voinko estää syntymistäni? Ja katselkaa nyt tuhottua ja murtunutta ruumistani juuri kun elämäni olisi suloisimmillaan! Puhua nyt isien synneistä?! Voisimme pikemminkin puhua Luojan synneistä!"
Hän pudisteli nyrkkiin puristettuja käsiään, tämä viheliäinen voimaton atomi, jonka mitättömät aivot olivat joutuneet äärettömyyden pyörteeseen.
Tohtori nousi ja laskien kätensä hänen olkapäilleen painoi hänet takaisin tuoliin.
"Kas niin, kas niin, nuorimies", sanoi hän. "Teidän ei pidä kiihoittaa itseänne. Koko ruumiinne vapisee eivätkä hermonne voi kestää sitä. Meidän pitää suhtautua näihin suuriin kysymyksiin luottavaisesti. Mitä me oikeastaan olemme? Muutoksen alaisia puoleksi kehittyneitä luontokappaleita, lähempänä ehkä medusaa toiselta kuin täydellistä inhimillisyyttä toiselta puolen. Vaillinaisella järjellämme emme voi toivoakaan voivamme ymmärtää täysin elämän eri ilmiöitä, vai voimmeko? Kaikki on epäilemättä hyvin hämärää ja synkkää, mutta luullakseni Popen kuuluisa kupletti selittää koko asian, ja minäkin voin viitenäkymmenenä vuonna saamieni kokemusten perusteella sanoa –"
Mutta nuori vapaaherra huudahti kärsimättömyydestä ja inhosta.
"Sanoja, paljaita sanoja vain! Te voitte istua mukavasti tuolissanne ja sanella niitä – ja epäilemättä ajatellakin niin. Teillä on ollut elämänne, mutta minä en ole vielä milloinkaan saanut nauttia omastani. Suonissanne virtaa terve veri. Minun suonissani se sitävastoin on pilaantunutta. Ja kuitenkin olen yhtä viaton kuin tekin. Voisivatko sanat auttaa teitä, jos te istuisitte tässä tuolissa ja minä siinä? Ah, millaista ivaa ja teeskentelyä sellainen onkaan! Älkää luulko minua raa'aksi, herra tohtori. En tarkoita mitään sellaista. Sanon vain, että teidän ja muidenkin on mahdotonta käsittää sitä. Mutta nyt aion kysyä teiltä jotakin, herra tohtori. Sen varassa on koko elämäni."
Hän pani sormensa ristiin pelon aiheuttamassa tuskassaan.
"Puhukaa vain suunne puhtaaksi, hyvä mies. Olen niin myötätuntoinen teitä kohtaan kuin suinkin."
"Luuletteko – luuletteko, että myrkyn vaikutus pysähtyy minuun? Jos saisin lapsia, niin luuletteko heidänkin vielä saavan kärsiä?"
"Voin vastata tähän vain yhdellä tavalla: 'Kolmanteen ja neljänteen polveen', sanotaan tuossa typerässä vanhassa kirjassa. Voitte ehkä ajanoloon haihduttaa sen pois elimistöstänne, mutta naimisiinmenoa ette voi ajatella vielä moniin vuosiin."
"Minun pitää mennä naimisiin ensi tiistaina", kuiskasi potilas käheästi.
Nyt oli tohtori Horace Selbyn vuoro kauhistua. Maailmassa ei ollut olemassa moniakaan seikkoja, jotka olisivat vaikuttaneet niin järkyttävästi hänen karaistuneihin hermoihinsa. Hän istui vaieten, pelaajien äänten jälleen kantautuessa heidän korviinsa. "Meillä olisi ollut kaksinkertainen valtti, jos vain olisit antanut minulle herttaa." "Minun oli pakko tunnustaa väriä." He olivat kiihkeitä ja vihaisia toisilleen.
"Kuinka te voitte?" huudahti tohtori vakavasti. "Sehän on rikollista!"
"Unhotatte, että vasta tänään olen saanut selon tilastani." Hän kohotti molemmat kätensä ohimoilleen ja painoi niitä suonenvedontapaisesti. "Olette maailmanmies, tohtori Selby. Olette nähnyt ja kuullut sellaisista asioista ennenkin. Antakaa minulle neuvo. Olen teidän käsissänne. Kaikki on niin äkillistä ja kauhistuttavaa, että tuskin voin kestää sitä."
Tohtorin korkeaan otsaan ilmestyi pari syvää ryppyä ja hän puri kynsiään hämmennyksissään.
"Avioliitosta ei saa tulla mitään."
"Mitä minun siis pitää tehdä?"
"Se on estettävä mihin hintaan hyvänsä."
"Pitääkö minun luopua hänestä?"
"Muu ei voi tulla kysymykseenkään."
Nuorimies otti lompakon taskustaan ja haki sieltä esille pienen valokuvan ojentaen sen tohtorille. Tämän ankarat kasvot heltyivät hänen katsoessaan siihen.
"Se tuntuu teistä epäilemättä hyvin vaikealta. Voin ymmärtää sen paremmin nähtyäni tämän. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Teidän pitää karkoittaa sellaiset ajatuksetkin mielestänne."
"Mutta sehän on hulluutta, herra tohtori, sulaa hulluutta, sanon sen teille. Ei, en halua korottaa ääntäni. Unhotin itseni. Mutta ajatelkaa tilannetta hieman! Minun pitää mennä naimisiin tiistaina, tulevana tiistaina! Ja koko maailma tietää sen. Kuinka voisin loukata häntä niin julmasti? Sellainenhan olisi luonnotonta."
"Se on siitäkin huolimatta välttämätöntä. Hyvä herra, muullaista ratkaisua ei ole olemassa."
"Te vaaditte siis yksinkertaisesti, että minun pitää kirjoittaa hänelle raa'asti ja purkaa kihlauksemme viime hetkessä. En voi tehdä sitä, sanon sen teille."
"Minulla oli muutamia vuosia sitten eräs potilas, joka oli joutunut melkein samanlaiseen tilanteeseen", sanoi tohtori miettiväisesti. "Hänen pelastussuunnitelmansa oli kummallinen. Hän teki tahallaan sellaisen häpeällisen rikoksen, että nuoren naisen vanhempien oli pakko peruuttaa suostumuksensa avioliittoon."
Nuori vapaaherra pudisti päätään.
"Persoonallinen kunniani on vielä tahraton", sanoi hän. "Minulla on enää hyvin vähän jäljellä, mutta sen ainakin tahdon säilyttää."
"No niin, olette joutunut pahaan pulaan ja ratkaisu on omassa vallassanne."
"Ettekö voi ehdottaa jotakin muuta?"
"Onko teillä omaisuutta Austraaliassa?"
"Ei."
"Mutta teillä on pääomaa?"
"Kyllä."
"Siinä tapauksessa voisitte ostaa – huomenna esimerkiksi. Tuhat kaivososaketta riittäisi. Sitten voisitte kirjoittaa ja sanoa hänelle, että teidän on pakko tärkeissä liikeasioissa matkustaa heti tarkastamaan omaisuuttanne. Se antaisi teille kaikissa tapauksissa puolivuotta."
"Niin, se voisi ehkä käydä päinsä, voisi ehkä hyvinkin onnistua. Mutta ajatelkaa hänen asemaansa – talo on täynnä häälahjoja ja vieraita saapuu sinne hyvinkin kaukaa. Hirveätähän se on. Ja te sanotte, ettei tässä ole muuta vaihtoehtoa."
Tohtori kohautti hartioitaan.
"No niin, minähän voin kirjoittaa heti ja matkustaa huomenna, vai mitä? Ehkä sallitte minun käyttää kirjoitusneuvojanne. Kiitoksia. Olen pahoillani, että viivytän teitä näin kauan poissa vieraittenne luota. Mutta poistun heti." Hän kirjoitti nopeasti lyhyen kirjeen, mutta repikin sen sitten äkillisestä mielijohteesta palasiksi. "Ei, en voi istua tässä latelemassa hänelle valheita", sanoi hän nousten. "Meidän täytyy keksiä jokin toinen ratkaisu. Ajattelen sitä ja ilmoitan sitten päätökseni teille. Teidän pitää sallia minun maksaa kaksinkertaisesti, koska olen viivyttänyt teitä näin kohtuuttomasti. Hyvästi nyt ja tuhansia kiitoksia myötämielisyydestänne ja neuvoistanne."
"Hyvänen aika, ettehän ole vielä saanut hoitoneuvojakaan! Tässä on sekoitus ja sitten pyytäisin teitä nauttimaan yhden näistä pulvereista joka aamu. Apteekkari kirjoittaa kaikki ohjeet voidepullon nimilappuun. Olette joutunut hirvittävään tilanteeseen, mutta uskallan toivoa tätä kaikkea vain ohimeneväksi. Milloin saan odottaa tietoja teiltä?"
"Huomenaamulla."
"Hyvä on. Kuinka sade ropiseekaan ulkona. Teillä on kai sadetakki mukananne? Nyt se on tarpeen. Hyvästi siis huomiseen."
Hän avasi oven. Kylmä ja kostea vihurinpuuska tunkeutui lämpiöön. Ja kuitenkin seisoi tohtori minuutin tahi parikin katsellen tuota yksinäisiä kulkijaa, joka käveli hitaasti kaasulamppujen keltaisten valotäplien poikki ja niiden välisten pimeiden kohtien läpi. Hänen sivuuttaessaan valot vilahteli seinillä vain hänen oma varjonsa, ja kuitenkin tohtorista näytti kuin joku suuri ja synkkä olento olisi kulkenut miehen sivulla ja opastanut häntä vaieten aution kadun päätä kohti.
Tohtori Horace Selby kuuli potilaastaan seuraavana aamuna jo paljon aikaisemmin kuin hän oli osannut odottaakaan. Muuan Daily Newsin uutinen pakotti hänet työntämään pois aamiaistarjottimensa koskemattomana, tehden hänet sairaaksi ja heikoksi. Otsikoksi oli painettu: "Valitettava onnettomuus." ja uutinen kuului:
"King William-kadun varrelta ilmoitetaan meille, että siellä on tapahtunut kohtalokas tavattoman ikävä onnettomuus. Noin kello yhdentoista aikaan viime yönä huomattiin erään nuorenmiehen kaatuvan raskaiden kahden hevosen vetämien vankkurien alle hänen koettaessaan väistää toiselta suunnalta tulevia ajurinrattaita. Kun hänet nostettiin maasta, huomattiin hänen saaneen hyvin vaikeita vammoja ja hän kuolikin niistä sairaalaan vietäessä. Lompakkoa ja nimikorttikoteloa tarkastettaessa saatiin selville, ettei kuollut ollut kukaan muu kuin Deane Parkin omistaja sir Francis Norton, joka viime vuonna sai vapaaherran arvon. Onnettomuus on sitäkin valitettavampi, koska vainaja, joka oli juuri tullut täysi-ikäiseksi, aikoi piakkoin mennä naimisiin erään etelän vanhimmista perheistä polveutuvan nuoren neidin kanssa. Suuren omaisuuden haltijana ja kyvykkäänä miehenä oli hänellä loistava tulevaisuus edessään, ja hänen monet ystävänsä tulevat suuresti suremaan, että hänen lupaava uransa loppui näin äkillisellä ja traagillisella tavalla."
VAIKEA YÖ
Robert Johnson oli hyvin tavallinen mies, koskei hänessä ollut mitään sellaista, mikä olisi erottanut hänet miljoonista muista miehistä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ulkomuotonsa tavallinen, mielipiteensä tasapuoliset; hän oli naimisissa ja iältään kolmikymmenvuotias. Ammatiltaan hän oli herrain vaatetavaroiden kauppias New North Roadin varrella ja liikekilpailu pusersi hänestä pois viimeisetkin luonteen rippeet. Palvellessaan ostajia hänestä tuli matelevainen ja myöntyväinen, ja vuosien mittaan lopulta miltei sieluton kone. Ei mikään suuri asia ollut milloinkaan liikuttanut häntä. Tämän rauhallisen vuosisadan lopulla eläen, itsetyytyväisenä omassa pienessä ympäristössään, hän näytti olevan täysin turvassa kaikilta voimakkailta inhimillisiltä tunteilta ja järkytyksiltä. Syntyminen, intohimot, sairaudet ja kuolema ovat kuitenkin vääjäämättömiä seikkoja, ja kun joku näistä yllättää ihmisen jossakin elämän äkillisessä käänteessä, riisuu se häneltä hetkiseksi pois sivistyksen naamion ja näyttää meille vilahdukselta hänen oudomman ja voimakkaamman minänsä.
Johnsonin vaimo oli tyyni pieni ruskeahiuksinen nainen. Hänen rakkautensa vaimoonsa olikin ainoa olennainen erikoistava piirre hänen luonteessaan. Yhdessä he järjestivät kauppansa näyteikkunan jokaisena maanantai-aamuna, asettaen viheriöissä pahvikoteloissaan olevat tahrattomat paidat alimmaisiksi, kaulanauhat ylemmäksi riviin messinkitangoille ja halvat valkoisiin alustoihin kiinnitetyt napit kiiltelemään molemmille puolille. Taaempaa taasen näkyi rivittäin vaatelakkeja ja pahvilaatikoita, joissa arvokkaimpia hattuja säilytettiin suojassa auringonvalolta. Vaimo hoiti kirjoja ja kirjoitti laskut. Hän yksin oli täysin perillä miehensä rajoitetun elämän iloista ja suruista. Hän oli jakanut miehen riemuntunteen, kun muuan Intiaan matkustava herrasmies oli ostanut kymmenen tusinaa paitoja ja lukemattoman joukon kauluksia, ja hän oli järkyttynyt yhtä paljon kuin mieskin, kun tavaroiden lähetettyä lasku oli palautettu takaisin hotellista ilmoituksin, ettei siellä milloinkaan ole asunut sennimistä herrasmiestä. Viisi vuotta he olivat työskennelleet yhdessä kauppansa hyväksi, ja heidän välinsä oli tullut vielä sydämellisemmäksi senvuoksi, että heidän avioliittonsa oli ollut lapseton. Nyt kuitenkin oli ilmestynyt merkkejä, jotka viittasivat muutoksen tulevan tapahtumaan ja ehkä hyvinkin pian. Rouva ei voinut tulla enää alakertaan ja hänen äitinsä, rouva Peyton, oli saapunut sinne Camberwellista hoitamaan häntä ja toivottomaan lapsenlapsensa tervetulleeksi.
Johnson oli silloin tällöin hieman levoton, kun hänen vaimonsa aika lähestyi. Mutta sehän oli kaikissa tapauksissa asioiden luonnollista kulkua. Koska muidenkin miesten vaimot olivat läpäisseet sen hyvin, niin miksi ei hänen vaimonsa sitten? Heidänkin perheessään oli ollut neljätoista lasta, ja kuitenkin oli hänen äitinsä vielä hengissä ja terve. Siinä voisi käydä onnettomasti vain poikkeustapauksessa. Mutta huolimatta hänen päätelmistään, muisto hänen vaimonsa tilasta muodosti synkän taustan hänen muille ajatuksilleen.
Bridport Placen lääkäri, Miles, joka oli paras lähistöllä asuva avustaja, tilattiin viisi kuukautta aikaisemmin, ja ajan oloon alkoi suurten miesten vaatteita sisältävien tavaralähetysten mukana saapua paljon pikku kääryjä, jotka sisälsivät naurettavan pieniä valkoisia vaatekappaleita. Ja sitten eräänä iltana Johnsonin juuri varustaessa tavaroita hintalapuilla hän kuuli hälinää yläkerrasta, ja rouva Peyton tuli juoksujalkaa alakertaan ilmoittamaan, että Lucy oli sairas ja että tohtori pitäisi hänen mielestään kutsua heti.
Kiiruhtaminen ei ollut lainkaan Robert Johnsonin luonteen mukaista. Hän oli vitkasteleva ja tyyni, ja halusi tehdä kaikki asiat järjestyksessä. New North Roadin kulmasta, missä hänen kauppansa sijaitsi, oli noin neljäsataaviisikymmentä jardia tohtorin Bridport Placen varrella sijaitsevaan asuntoon. Koskei ainoatakaan ajuria ollut lähellä, lähti hän sinne jalkaisin jättäen pojan hoitamaan kauppaa. Bridport Placen varrella hänelle sanottiin tohtorin menneen Harman-kadulle auttamaan erästä horkkaan sairastunutta miestä. Johnson lähti jatkamaan matkaansa Harman-kadulle, hieman levottomana jo. Kahdet täydet ajoneuvot sivuuttivat hänet matkalla hänen näkemättä ainoitakaan tyhjiä. Harman-kadulla sanottiin hänelle tohtorin lähteneen katsomaan erästä tuhkarokkoon sairastunutta lasta. Hän oli onneksi ilmoittanut osoitteen: 69 Dunstan Road, Regentin kanavan toisella puolen. Johnsonin tyyneys oli nyt tyyten tiessään, kun hän ajatteli kotona odottavia naisia. Hän alkoi juosta Kingsland Roadin päätä kohti. Jonkun matkan päässä hän hyppäsi käytävän viereen pysähtyneille ajurinrattaille ja ajoi Dunstan Roadille. Tohtori oli juuri poistunut ja Robert Johnson oli toivottomuudessaan vähällä vaipua istumaan, portaille.
Onneksi hän ei ollut lähettänyt ajuria pois ja ehti siten pian takaisin Bridport Placelle. Tohtori Miles ei ollut palannut vielä, mutta häntä odotettiin joka hetki. Johnson odotti rummuttaen sormillaan polveensa eräässä korkeassa himmeästi valaistussa huoneessa, jonka ilma oli täynnä heikkoa kuvottavaa eetterin hajua. Kalusto oli jykevä, hyllyille ladotut kirjat ikävän näköisiä ja nelikulmainen musta kello tikutti surullisesti uuninreunustalla. Se oli puolikahdeksan. Hän oli siis ollut jo poissa kotoaan tunnin ja viisitoista minuuttia. Mitähän naiset ajattelivatkaan hänestä? Joka kerta kun jokin kaukainen ovi paukahti kiinni, ponnahti hän pystyyn tuoliltaan vapisten kiihkosta. Hän jännitti korviaan kuullakseen tohtorin täyteläisen äänen. Ja sitten äkkiä ilo värähdytti häntä. Hän kuuli nopeita askelia ulkopuolelta ja avaimen kovan napsahduksen lukossa. Hän kiiruhti silmänräpäyksessä lämpiöön, ennenkuin tohtori oli ehtinyt saada jalkansa kynnyksen yli.
"Jos teille sopii, herra tohtori, niin olen tullut noutamaan teitä nyt!" huudahti hän. "Vaimoni sairastui kovasti kello kuuden aikaan."
Hän tuskin tiesi, mitä hän toivoi tohtorin tekevän. Jotakin hyvin tarmokasta varmaankin – jotakin sellaista ehkä, että hän olisi kiihtyneenä lähtenyt juoksemaan hänen kanssaan kaasulyhtyjen valaisemia katuja määräpaikkaan lääkkeitä taskuissa. Mutta sen sijaan tohtori Miles ripusti sateenvarjonsa naulaan, otti hatun päästään hieman äreällä liikkeellä ja työnsi Johnsonin takaisin huoneeseen.
"Katsotaan! Olette muistaakseni tilannut minut", sanoi hän melko töykeästi.
"Kyllä, herra tohtori, viime marraskuussa. Nimeni on Johnson, matkatavaroiden kauppias New North Roadin varrelta."
"Aivan niin. Se oli hieman ennenaikaista", sanoi tohtori katsellen kuluneeseen muistikirjaansa kirjoittamiaan nimiä. "No niin, kuinka hän jaksaa?"
"En –"
"Ah, niin, sehän onkin ensimmäinen. Seuraavalla kerralla tiedätte siitä enemmän."
"Rouva Peyton sanoi, että teidän pitäisi tulla sinne heti."
"Hyvä mies, näin ensimmäisessä tapauksessa ei voi olla mitään niin erikoista kiirettä. Saamme luullakseni työskennellä koko yön. Ette voi saada konetta käyntiin hiilittä, herra Johnson, enkä minä ole syönyt muuta kuin kevyen väliaterian."
"Voisimme siellä valmistaa teille jotakin syötävää ja kupillisen teetä."
"Kiitoksia, mutta päivälliseni on luullakseni jo pöydällä. En voi tehdä mitään näin alussa. Menkää vain kotiinne ja ilmoittakaa että tulen sinne kohtsillään."
Eräänlainen kauhu täytti Robert Johnsonin mielen, kun hän katseli tätä miestä, joka voi ajatella päivällistään sellaisena hetkenä. Hänellä ei ollut tarpeeksi kuvittelukykyä todetakseen, että sama kokemus, joka tuntui niin kauhistuttavan tärkeältä hänestä, oli vain jokapäiväinen liikeasia tälle lääkärille, joka ei olisi voinut elää vuottakaan, ellei hän suuren työtaakkansa lomassa olisi ajatellut hieman omaakin terveyttään. Johnsonin mielestä hän ei ollut hirviötä parempi. Hänen ajatuksensa olivat katkerat hänen kiiruhtaessaan kotiin.
"Sinäpä et pitänyt kiirettä", sanoi hänen anoppinsa moittivasti katsoessaan portailta hänen tuloaan.
"En voinut sille mitään!" huohotti hän. "Onko se jo ohi?"
"Ohiko? Hänen pitää tulla vielä paljon huonommaksi, Lucy raukan, ennenkuin hän voi tulla paremmaksi. Missä tohtori Miles on?"
"Hän lupasi tulla tänne päivällisen jälkeen."
Vanha nainen aikoi juuri vastata jotakin, kun hänen takaansa puoleksi avoimesta ovesta kuului kimeitä ja vaikeroivia, kutsuvia huutoja. Hän riensi huoneeseen sulkien oven, Johnsonin mennessä kauppaan sairain sydämin. Hän lähetti pojan pois ja ryhtyi hätäisesti panemaan paikoilleen luukkuja ja tyhjentämään laatikoita. Kun kaikki oli lukittu ja valmista, istuutui hän arkihuoneeseen kaupan taakse. Mutta hän ei voinutkaan istua hiljaa, vaan nousi tämäntästä kävelläkseen muutamia askelia ja vajotakseen sitten jälleen takaisin tuoliinsa. Äkkiä kantautui hänen korviinsa porsliinin kolinaa ja hän näki palvelijattaren sivuuttavan oven tarjottimineen ja höyryävine teekannuineen.
"Kenelle te sitä viette, Jane?" kysyi hän.
"Rouvalle, herra Johnson. Hän sanoi haluavansa teetä."
Tämä jokapäiväinen tapahtuma huojensi äärettömästi hänen mieltään. Asiat eivät olleet sittenkään perin huonosti, koska hänen vaimonsa voi ajatella ruokaa. Hän ilostui niin, että hän pyysi itselleenkin kupillisen. Hän oli juuri juonut sen loppuun, kun tohtori saapui pieni musta nahkalaukku kainalossaan.
"No, kuinka hän voi?" kysyi hän iloisesti.
"Ah, hän on paljon parempi!" sanoi Johnson vilkkaasti.
"Hyvänen aika, mutta silloinhan ovat asiat huonosti!" sanoi tohtori. "Ehkä riittäisi, jos kävisin täällä aamukierroksellani?"
"Ei mitenkään!" huudahti Johnson tarttuen hänen paksuun pörhökangastakkiinsa. "Olemme niin iloisia, kun olette tullut, herra tohtori. Ja palatkaa vaimoni luota tänne niin pian kuin suinkin, että saan kuulla mielipiteenne."
Tohtori meni yläkertaan ja hänen raskaat askeleensa kaikuivat läpi talon. Johnson kuuli hänen kenkiensä narinan, kun hän astui vinttikamarin lattian poikki, ja tämä ääni rauhoitti Johnsonia suuresti. Käynti oli reipasta ja päättäväistä, ne olivat sellaisen miehen askelia, jolla on paljon itseluottamusta. Hetkisen kuluttua, kun hän vielä jännitti korviaan kuullakseen kaiken, hän erotti tuolin jalkojen kolinaa, kun se vedettiin lattian poikki ja hetkistä myöhemmin hän kuuli oven paukahtavan auki ja jonkun rientävän alakertaan. Johnson hyppäsi seisoalleen tukka pystyssä luullen jotakin hirmuista tapahtuneen, mutta sieltä tulikin vain hänen anoppinsa aivan rauhallisena hakemaan saksia ja sidenyöriä. Hän hävisi jälleen näkyvistä ja Jane vei sinne vähän ajan kuluttua vasta tuuletettuja lakanoita. Sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen Johnson kuuli tohtorin tulevan arkihuoneeseen raskain narisevin askelin.
"Tilanne on nyt parempi", sanoi hän pysähtyen, irroittamatta kättään lukonkahvasta. "Mutta te olette kalpea, herra Johnson."
"Ah, enhän sir, en ollenkaan", sanoi hän paheksuvasti, kuivaten nenäliinalla hikeä otsaltaan.
"Mitään välitöntä vaaraa ei ole", sanoi tohtori Miles. "Tapaus ei ole kuitenkaan sellainen kuin toivoin sen olevan. Mutta toivotaan silti parasta."
"Liittyykö siihen jokin vaara, sir?" huohotti Johnson.
"Se on luonnollisesti aina vaarallista. Tapaus ei ole lainkaan suotuisa, mutta se voisi olla vielä paljon pahempikin. Olen antanut hänelle lääkettä. Huomasin ohikulkiessani, että tuohon vastapäätä on rakennettu pieni talo. Korttelinne suurenee yhä. Vuokrat kohoavat kohoamistaan. Te olette kai vuokrannut tämän pienen asuntonne määräajaksi?"
"Kyllä, sir, kyllä!" huudahti Johnson, jonka korvat tarkkasivat jännittyneinä jokaista ylhäältä kuuluvaa ääntä ja joka siitäkin huolimatta tunsi, kuinka lohduttavaa oli, että tohtori voi puhua niin välinpitämättömästi tällaisella hetkellä. "Mutta vain vuodeksi kerrallaan."
"Teidän sijassanne tekisin pitempiaikaisen sopimuksen. Kelloseppä Marshall esimerkiksi, tuolla alempana tämän saman kadun varrella – autoin hänen vaimoaan pari kertaa ja hoidin hänet terveeksi lavantaudista. Hänen isäntänsä kohotti hänen vuokraansa melkein neljälläkymmenellä punnalla vuodessa ja hänen oli pakko maksaa tahi muuttaa pois."
"Läpäisikö hänen vaimonsa sen, herra tohtori?"
"Kyllä, vallan mainiosti. Halloo, halloo!"
Hän käänsi korvansa seinään päin kysyvin ilmein ja kiiruhti sitten nopeasti pois huoneesta.
Oli maaliskuu. Illat olivat niin kylmiä, että Jane oli sytyttänyt tulen takkaan, mutta tuuli painoi savun alas ja huone oli täynnä sen katkeraa katkua. Johnson tunsi olevansa kylmissään luita ja ytimiä myöten, mutta pikemminkin pelosta kuin ilman vaikutuksesta. Hän kumartui valkean puoleen ojentaen laihat valkoiset kätensä liekkejä kohti. Kello kymmenen aikaan Jane toi huoneeseen kylmää lihaa kattaen hänelle illallispöydän, mutta hän ei voinut syödä mitään. Lasillisen olutta hän joi sentään ja tunsi voivansa paremmin sen jälkeen. Hänen hermojensa jännitys tuntui vaikuttavan hänen kuuloonsa, niin että hän voi seurata yläkerran tapahtumien pienimpiäkin yksityiskohtia. Kerran, oluen vielä rohkaistessa hänen mieltään, hän uskalsi hiipiä varpaillaan portaita ylös ovelle saakka kuuntelemaan, mitä siellä tehtiin. Makuuhuoneen ovi oli noin tuuman verran raollaan ja siitä hän näki vilahdukselta tohtorin sileiksi ajellut kasvot, jotka näyttivät väsyneemmiltä ja levottomammilta kuin ennen. Silloin hän riensi alakertaan kuin mieletön ja juosten ulko-ovelle koetti kääntää ajatuksensa muualle katselemalla katuliikennettä. Kaikki kaupat olivat jo kiinni. Muutamia horjahtelevia hilpeitä toveruksia tuli meluten eräästä kapakasta. Hän seisoi ovella, kunnes harhailijat olivat kadonneet näkyvistä, ja palasi sitten takaisin takan ääreen. Sekavin aivoin hän pohti kysymyksiä, jollaisia ei milloinkaan ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä. Missä on kaiken tämän oikeudenmukaisuus? Mitä oli hänen suloinen pieni vaimonsa tehnyt, koska hänen täytyi kärsiä noin hirveästi? Miksi on luonto niin julma? Hän säikähti omia ajatuksiaan, ihmetellen kuitenkin, miksei hän ennen ollut tullut miettineeksi tätä kaikkea.
Kun varhainen aamu alkoi sarastaa, istui Johnson sairaana ja vapisten joka jäseneltään vielä paikoillaan väljä päällystakkinsa ympärillään tuijottaen harmaaseen tuhkaan ja odottaen toivottomasti jotakin huojennusta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hikiset, ja pitkä yksitoikkoinen valvonta oli puuduttanut hänen hermonsa puoleksi turtuneeseen tilaan. Mutta äkkiä kaikki hänen tunteensa heräsivät vilkkaaseen elämään jälleen, kun hän kuuli makuuhuoneen oven avautuvan ja tohtorin askeleet portailta. Robert Johnson oli säännöllinen ja kylmä jokapäiväisessä elämässään, mutta nyt hän melkein huusi, kun hän riensi lähemmäksi saadakseen tietää, oliko kaikki jo ohi.
Mutta vain silmäys noihin vakaviin väsyneihin kasvoihin ilmaisi hänelle, etteivät mitkään iloiset uutiset olleet tuoneet tohtoria alakertaan. Hänen ulkomuotonsa oli muuttunut yhtä paljon kuin Johnsoninkin näinä muutamina viime tunteina. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, kasvonsa punaiset ja otsalla oli hikipisaroita. Hänen silmänsä näyttivät kummallisen julmilta ja suun ympärillä oli uhmaavia ryppyjä kuin miehellä, joka tuntikausia on taistellut vihollista vastaan kalleimpansa puolesta. Mutta hänen piirteissään oli suruakin, aivan kuin hänen julma vastustajansa olisi voittanut hänet. Hän istuutui ja nojasi päätään käsiinsä kuin mies, joka on kokonaan lopussa.
"Ajattelin velvollisuuteni olevan ilmoittaa teille, herra Johnson, että tapaus on hyvin ilkeä. Vaimonne sydän on heikko ja hänessä on sitäpaitsi sellaisia oireita, joista en oikein pidä. Halusin vain ilmoittaa, että jos tahdotte turvautua jonkun toisenkin lääkärin apuun, neuvottelen mielelläni kenen kanssa hyvänsä, jonka vain haluatte kutsua tänne."
Johnson oli niin sekaisin yövalvonnasta ja kuulemistaan huonoista uutisista, että hän tuskin käsitti tohtorin tarkoitusta. Kun tohtori näki hänen epäröivän, luuli hän Johnsonin ajattelevan kuluja.
"Smith tahi Hawley tyytyisivät kyllä pariinkin puntaan", sanoi hän, "mutta mielestäni tohtori Pritchard, City Roadin varrelta, on paras mies."
"Aivan niin, tuokaa hänet vain tänne!" huudahti Johnson.
"Mutta Pritchard vaatii avustaan kolme puntaa. Hän on jo vanha mies."
"Annan hänelle mielelläni vaikka koko omaisuuteni, jos hän vain pelastaa vaimoni. Juoksenko hakemaan häntä?"
"Juoskaa. Mutta menkää ensin minun kotiini ja ottakaa sieltä mukaanne viheriä kangaslaukkuni. Apulaiseni antaa sen teille. Sanokaa hänelle, että tahdon tänne A.C.E.-sekoituksen. Vaimonne sydän ei kestä kloroformia. Menkää sitten Pritchardin luo ja tuokaa hänet mukananne tänne."
Johnsonista tuntui taivaalliselta, kun hän näin sai jotakin tehtävää, ja hän oli hyvin mielissään, voidessaan edes tällä tavalla auttaa vaimoaan. Hän juoksi nopeasti Bridport Place'ille. Hänen askeleensa kaikuivat hiljaisilla kaduilla, niin että kookkaat uhkaavan näköiset poliisit käänsivät lyhtyjensä keltaisen valon häneen hänen rientäessään heidän ohitseen. Painettuaan pari kertaa yökellon nuppia hän näki edessään unisen puoleksi pukeutuneen apulaisen, joka antoi hänelle suljetun lasipullon ja vaatelaukun, joka sisälsi jotakin kolisevaa, kun hän liikutteli sitä. Johnson työnsi pullon taskuunsa, sieppasi viheriän laukun käteensä ja painettuaan hattunsa lujasti päähänsä juoksi niin nopeasti kuin hänen jalkansa kantoivat City Roadille, missä hän näki eräässä ovessa Pritchardin valkoisilla kirjaimilla punaiselle pohjalle kaiverretun nimen. Hän hyppäsi riemuissaan ovelle johtavien kolmen askelman yli. Tällöin hän kuuli räsähdyksen takaansa. Hänen kallis pullonsa oli palasina käytävällä.
Hänestä tuntui hetkisen siltä kuin hänen vaimonsa ruumis olisi levännyt siinä. Mutta juoksu oli terästänyt hänen järkeään ja hän käsitti, että onnettomuus voitiin mahdollisesti vielä korjata. Hän painoi kovasti yökellon nuppia.
"No, mikä nyt on hätänä?" kysyi muuan karkea ääni hänen vieressään. Hän peräytyi katsellen ikkunoihin, mutta niissä ei näkynyt ketään. Hän lähestyi kelloa jälleen aikoen soittaa sitä taasen, kun seinästä alkoi kuulua oikeaa karjuntaa.
"En voi seisoa värisemässä täällä koko yötä!" huusi ääni. "Sanokaa, mitä haluatte, tahi muuten suljen torven."
Silloin Johnson näki ensi kerran puhetorven pään riippuvan juuri soittokellon nappulan yläpuolella. Hän huusi siihen:
"Pyytäisin, että tulisitte kanssani heti tapaamaan tohtori Milesiä, auttaaksenne häntä eräässä synnytyksessä."
"Kunka kauas?" huusi vihainen ääni vastaan.
"New North Roadin varrelle, Hoxtoniin."
"Palkkioni on kolme puntaa ja se on maksettava heti."
"Hyvä on!" huusi Johnson. "Teidän pitää ottaa mukaanne pullollinen A.C.E-sekoitusta."
"Hyvä on! Odottakaa hetkinen."
Viisi minuuttia myöhemmin muuan vanhahko ankaran näköinen harmaatukkainen mies avasi oven. Kun hän tuli portaille, huusi ääni pimeästä talosta:
"Muistitko sitoa kaulanauhan kaulaasi, John?" mihin lääkäri vastasi murahtaen olkansa yli jotakin.
Hän oli mies, jonka lakkaamaton elämän pituinen työ oli kovettanut ja jonka oli ollut pakko, kuten monen muunkin, oman lisäytyvän perheensä toimeentulon vuoksi asettaa ammattinsa liikepuoli sen ihmisystävällisen puolen edelle. Mutta huolimatta töykeästä käytöksestään hän oli kuitenkin hyvin helläsydäminen mies.
"Ei suinkaan meidän tarvitse tavoitella ennätystä", sanoi hän hiljentäen vauhtiaan ja huohottaen koetettuaan pysyä Johnsonin rinnalla viisi minuuttia. "Kävelisin kyllä nopeammin jos vain voisin, hyvä mies, ja ymmärrän täydellisesti levottomuutenne, mutta en todellakaan jaksa enempää."
Johnsonin, joka oli aivan suunniltaan kärsimättömyydestä, oli siis pakko hiljentää vauhtiaan, kunnes he pääsivät New North Roadille, jolloin hän juoksi edelle ja ehti avata oven ennen lääkärin saapumista. Hän kuuli lääkärien tervehtivän toisiansa makuuhuoneen ovella, erottipa palasia heidän keskustelustaankin: "Olen pahoillani, että minun oli pakko vaivata teitä – ilkeä tapaus – rehellisiä ihmisiä." Sitten keskustelu hiljeni muminaksi ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Johnson istui nyt tuolissaan tarkasti kuunnellen, sillä hän ymmärsi kriitillisimmän hetken koittaneen. Hän kuuli noiden molempien lääkärien askeleet ja osasi erottaa tohtori Pritchardin laahustavan kävelyn, joka erosi selvästi toisen reippaista kovista askelista. Sitten seurasi muutamia minuutteja kestävä väliaika ja sen jälkeen alkoi kuulua kummallista, mumisevaa ja hymisevää loilotusta, joka erosi kokonaan kaikista hänen tähän saakka kuulemistaan äänistä. Samalla alkoi huoneeseen porraskäytävästä tunkeutua jotakin makeahkoa kavalaa hajua, jota tyynemmät hermot kuin hänen tuskin olisivat tunteneetkaan. Ääni hiljeni vähitellen hyrinäksi, vaieten vihdoin kokonaan, Johnson huokaisi helpotuksesta. Hän tiesi lääkkeen tehneen vaikutuksensa. Sairaan ei tarvinnut kärsiä enää, olipa tulos sitten millainen tahansa.
Mutta pian alkoi hiljaisuus tuntua hänestä vielä kamalammalta kuin huudot. Hän ei voinut nyt mistään päätellä, mitä ylhäällä tapahtui, ja hänen mielessään oikein vilisi kaikenlaisia kauhistuttavia mahdollisuuksia. Hän nousi ja meni portaitten juurelle. Hän kuuli metallin kolinaa metallia vasten ja molempien lääkärien hillityt äänet. Sitten hän kuuli rouva Peytonin sanovan jotakin huomauttavasti tahi kuin peloissaan, ja jälleen lääkärit neuvottelivat keskenään. Hän seisoi siinä parikymmentä minuuttia nojaten seinään ja kuunnellen silloin tällöin kuuluvaa puheen sorinaa, erottamatta siitä kuitenkaan sanaakaan. Ja sitten siellä vallitsevan hiljaisuuden rikkoi äkkiä mitä omituisin piipittävä ääni. Mies juoksi arkihuoneeseen ja heittäytyi pitkäkseen hevosenjouhisohvalle takoen siihen kantapäitään riemuissaan.
Mutta viekas kohtalo päästää meidät usein kuin kissa saaliinsa menemään, tarttuakseen meihin taas entistä lujemmalla otteella. Kun minuutti minuutin jälkeen kului eikä yläkerrasta vieläkään kuulunut muuta melua kuin tuota heikkoa piipitystä, jäähtyi Johnsonin tuntema hurja ilo ja hän lepäsi sohvalla pidättäen henkeään ja jännittäen kuuloaan. Yläkerrassa liikuttiin hiljaa ja puheltiin hillitysti. Mutta minuutit kuluivat kulumistaan eikä hän vieläkään erottanut sen äänen lausumaa sanaa, jota hän toivoi kuullakseen. Vaikea yö oli puuduttanut hänen hermonsa ja hän odotti hervottomana ja surkeana sohvalla. Siinä hän vieläkin istui lääkärien tullessa hänen luokseen – likaisena ja surkuteltavana kalpein kasvoin ja pörröttävin hiuksin. Hän nousi heidän tullessaan.
"Onko hän kuollut?" kysyi hän.
"Hän voi vallan mainiosti", vastasi lääkäri.
Kuultuaan nämä sanat tämä pieni, tavallinen mies, joka ei ennen tätä yötä ollut milloinkaan tiennyt mitään tällaisen tapauksen aiheuttamista mielenjärkytyksistä, oppi toisen kerran tietämään elämässä olevan sellaisiakin ilonlähteitä, joista hän ei koskaan ennen ollut maistanut. Hän olisi mielellään langennut polvilleen, mutta ujosteli lääkäreitä.
"Saanko mennä sinne?"
"Muutamien minuuttien kuluttua."
"Luulen, herra tohtori, olen hyvin – olen hyvin –" Hän alkoi änkyttää. "Tässä ovat nuo kolme puntaanne, tohtori Pritchard. Toivoisin siinä olevan kolmesataa."
"Niin toivoisin minäkin", sanoi vanhempi mies, ja he nauroivat lyödessään kättä.
Johnson aukaisi kaupan oven heille ja kuuli heidän keskustelunsa, kun he viivähtivät hetkisen portailla.
"Näytti täpärältä yhteen aikaan."
"Tulin hyvin iloiseksi saadessani teidät avukseni."
"Niin minäkin luulen. Mutta ettekö tahdo tulla mukaani juomaan kupillista kahvia?"
"Ei kiitoksia. Odotan juuri toista tapausta."
Reippaat ja laahustavat askeleet poistuivat, toiset oikealle ja toiset vasemmalle. Johnsonkin poistui ovelta, äskeisen riemun täyttäessä vielä hänen sydämensä. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän aloittaisi nyt elämänsä uudelleen. Hän tunsi olevansa voimakkaampi ja vakavampi mies. Ehkä kaikella tällä kärsimisellä olikin oma tarkoituksensa. Se osoittautuisi ehkä siunaukseksi sekä hänelle että hänen vaimolleen. Tällainen ajatus ei olisi voinut juolahtaa hänen mieleensä kahtatoista tuntia aikaisemmin. Hän oli täynnä uusia tunteita,. Jos hänen mieltään olikin karhittu, oli siihen myöskin istutettu jotakin.
"Saanko tulla sinne?" huusi hän ja odottamatta vastausta hän harppasi kolme askelmaa kerrallaan.
Rouva Peyton seisoi vaahtoavan ammeen ääressä jokin kääry sylissään. Ruskean suojahuivin laskoksista näkyivät mitä kummallisimmat kosteat punaiset kasvot, joiden piirteet olivat ryppyiset ja huulet veltot; pikku luomet värähtelivät kuin kaniinin sieraimet. Heikko niska ei jaksanut kannattaa päätä, joka lepäsi olkapäällä.
"Suutele sitä, Robert!" sanoi isoäiti. "Suutele poikaasi!"
Mutta hän tunsi vastenmielisyyttä tuota pientä, punaista, räpyttelevää olentoa kohtaan. Hän ei voinut antaa sille vielä anteeksi tätä surkeaa pitkää yötä. Nähdessään vuoteessa vaimonsa kalpeat kasvot hän riensi hänen luokseen tuntien sellaista rakkautta ja sääliä, ettei hän voinut sitä sanoilla ilmaista.
"Jumalalle kiitos, että se on ohi! Lucy rakkaani, se oli hirveätä!"
"Mutta olen niin onnellinen nyt. En ole milloinkaan elämässäni ollut näin onnellinen."
Hänen silmänä olivat kohdistuneet ruskeaan kääryyn.
"Et saa puhua", sanoi rouva Peyton.
"Mutta älä poistu luotani", kuiskasi hänen vaimonsa.
Niin hän istui vaiti pitäen vaimonsa kättä omassaan. Lamppu paloi himmeästi ja ikkunasta alkoi pilkottaa aamun ensi sarastus. Yö oli ollut pitkä ja pimeä, mutta päivä oli sitä suloisempi ja kirkkaampi. Lontoo alkoi herätä. Kaduilta alkoi kuulua liikettä. Ihmisiä oli syntynyt ja ihmisiä oli kuollut, mutta suuri kone valmisteli vieläkin hämäriä ja traagillisia kohtaloitaan.
LÄÄKÄRINTODISTUS
Lääkäreillä on yleensä ammatissaan niin paljon työtä, etteivät he ehdi kiinnittää huomiotaan kummallisiin tilanteihin ja draamallisiin tapahtumiin. Senpävuoksi onkin käynyt niin, että pätevin heidän kokemustensa kertoja kirjallisuudessamme on muuan asianajaja. Sellainen elämä, joka kulutetaan kuolinvuoteiden ääressä tahi lapsivuoteiden, mikä on äärettömästi paljon vaikeampaa, ottaa jotakin pois ihmisen suhdekäsitteestä samoin kuin yhtämittainen väkevien vesien nauttiminen pilaa hänen makuaan. Liiaksi ärsytetyt hermot kieltäytyvät vastaamasta. Jos esimerkiksi tiedustellaan joltakin kirurgilta hänen suurinta kokemustaan, saattaa hän vastata, ettei hän ole nähnyt mitään merkillistä, tahi ruveta selostamaan teknillisiä seikkoja. Mutta jos pääsette hänen seuraansa jonakin iltana, kun valkea on sytytetty uuniin ja hänen piippunsa savuaa ja kun hänellä on luonaan muutamia lääkäritovereitaan, jotka taidokkailla kysymyksillään ja vihjauksillaan innoittavat hänet puhumaan, saatte kuulla joitakin uusia tuoreeltaan elämänpuusta noukittuja tosiseikkoja.
Englannin lääkäriyhdistyksen sisämaan osaston neljännesvuosipäivälliset olivat juuri loppuneet. Parikymmentä kahvikuppia, toistakymmentä liköörilasia ja suuret siniset savupilvet, jotka leijailivat hitaasti korkean, kullatun katon rajassa, kertoivat vieraiden paljoudesta. Mutta jäsenet olivat hajaantuneet jo koteihinsa. Raskaat päällystakit pullottavine taskuineen ja korkeat hatut kuulotorvineen olivat kadonneet hotellin käytävästä. Mutta seurusteluhuoneen takan ääressä istui vielä kolme lääkäriä tupakoiden ja väitellen, neljännen, joka oli vain maallikko ja vieläpä nuori sellainen, istuessa erään pöydän takana. Avatun sanomalehden suojassa hän kirjoitti nopeasti täytekynällään, kysyen silloin tällöin jotakin viattomalla äänellä ja pitäen siten keskustelua voimassa, silloin kun se näytti katkeavan.
Kaikki nuo kolme miestä ovat päässeet tuohon vakavaan keski-ikään, joka heidän ammatissaan alkaa varhain ja kestää myöhään. Heistä ei ole yksikään kuuluisa ja kuitenkin on jokainen hyvässä maineessa ja taitava omalla alallaan. Tuo lihavahko käskevän näköinen mies, jolla on poskessaan valkoinen rikkihapon syövyttämä merkki, on Charley Mansion, Wormley-sairaalan ylilääkäri, erään kuuluisan hermotautitutkielman tekijä. Hän käyttää aina korkeita kauluksia tuon puoleksi onnistuneen yrityksen jälkeen, jonka muuan jumaluusopin ylioppilas teki koettaessaan katkaista hänen kurkkuansa lasipalasella. Toinen punakkakasvoinen mies, jolla on iloiset ruskeat silmät, on vain tavallinen praktiseeraava lääkäri, jolla on hyvin suuri kokemus. Kolmine apulaisineen ja viisine hevosineen hän ansaitsee viisikolmattasataa puntaa vuodessa tämän suuren kaupungin köyhimmissä kaupunginosissa ottamalla puoli shillinkiä tahi shillingin neuvoistaan. Theodore Fosterin iloiset kasvot voidaan nähdä satojen sairasvuoteiden ääressä yhtenä päivänä, ja vaikka hänen sairasluettelossaan onkin paljon enemmän nimiä kuin hänen kassakirjassaan, toivoo hän kuitenkin aina kerran pääsevänsä viheriälle oksalle, kun joku kroonilliseen tautiin sairastunut miljoonanomistaja – ihanteellinen tapaus – hakee hänen apuaan. Kolmas taasen, joka istuu oikealla ja joka on nostanut tuliristikolle kiiltäväkenkäiset jalkansa, on Hargrave, etevä kirurgi. Hänen kasvoissaan ei ole merkkiäkään Theodore Fosterin vilpittömästä inhimillisyydestä. Hänen silmänsä ovat ankarat ja arvostelevat, ja suunsa suora ja vakava, mutta sen jokaisessa piirteessä on voimaa ja päättäväisyyttä, ja juuri rohkeutta eikä myötämielisyyttä potilaat vaativatkin, silloin kun heidän laitansa on niin huonosti, että he tulevat Hargraven ovelle. Hän nimittää itseään puukkosankariksi, "tavalliseksi puukkojunkkariksi", kuten hän vaatimattomasti sanoo, mutta todellisuudessa hän on vielä liian nuori ja liian köyhä voidakseen rajoittaa praktiikkansa erikoisalaansa, vaikka sellaista kirurgista tapausta ei ole olemassa, johon ei Hargrave taidollaan ja rohkeudellaan uskaltaisi käydä käsiksi.
"Ennen, sen kestäessä ja jälkeen", mumisi tavallinen praktiseeraava lääkäri vastaukseksi johonkin asiaankuulumattoman huomautukseen. "Sanon teille suoraan, Manson, että me lääkärit näemme kaikenlaisia tilapäisen mielenvikaisuuden merkkejä."
"Niin, lapsivuodekuumetta sairastavissa!" huomautti toinen karistaen harmaan tuhkan sikaristaan. "Mutta muistelitte juuri jotakin erikoistapausta, Foster."
"Niin, viime viikolla näin yhden minullekin aivan uuden tapauksen. Muuan Silcoe-niminen mies oli tilannut minut jo etukäteen. Kun hetki koitti, menin sinne itse, koska he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan apulaisesta. Mies, joka oli poliisi, istui vuoteen pääpuolessa sen toisella puolen. 'Tämä ei sovi', sanoin minä. 'Sen täytyy sopia', sanoi nainen. 'Tapaus on laadultaan aivan säännötön ja hänen pitää poistua', sanoin minä. 'Joko hän jää tänne tahi sitten ei tehdä mitään', sanoi nainen. 'Lupaan, etten avaa suutani enkä liikuta sormeanikaan koko yönä', sanoi mies. Kinastelumme päättyi siihen, että sallin hänen jäädä sinne, ja siellä hän sitten istui kahdeksan tuntia yhtämittaa. Nainen suoriutui kaikesta melko hyvin, mutta mies vaikeroi silloin tällöin kumeasti ja huomasin hänen pitävän oikeata kättään lakanan alla koko ajan. Hän piti nähtävästi vaimoansa kädestä. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, katsoin häneen. Hänen kasvonsa olivat tämän sikarintuhkan väriset ja päänsä oli painunut pieluksen reunalle. Luulin hänen pyörtyneen mielenliikutuksesta ja aioin juuri sanoa mitä ajattelin itsestäni, salliessani miehen jäädä huoneeseen, kun äkkiä huomasin hänen kättään peittävän lakanan olevan punaisen verestä. Käänsin sen syrjään ja näin miehen ranteen olevan melkein poikki. Nainen oli kiinnittänyt käsirautojen toisen renkaan vasempaan ranteeseensa ja toinen oli miehen oikean käden ranteen ympärillä. Nainen oli tuskissaan vääntänyt sitä koko voimallaan ja rauta oli uponnut miehen ranneluihin saakka. 'Niin, herra tohtori –', sanoi nainen huomattuaan minun nähneen sen, 'hänen pitää kärsiä myös osaltaan, kuten minunkin. Vuoroin vieraissa käydään', sanoi hän."
"Eikö se tunnu teistä melko väsyttävältä ammattinne haaralta?" kysyi Foster hetkisen kuluttua.
"Hyvä mies, juuri sen aiheuttama pelko teki minusta mielenvikaisten lääkärin."
"Niin, ja se on karkoittanut sellaisiakin miehiä sairaaloihin, joista ei milloinkaan tullut vakinaisia lääkäreitä. Ylioppilaana ollessani olin minäkin melko ujo mies ja tiedän, mitä se merkitsee."
"Yleisessä praktiikassa se ei olekaan mitään leikkiä", sanoi neljäs mies syrjästä.
"No niin, te kuulette ihmisten puhuvan siitä kuin se olisi leikkiä, mutta minä sanon teille, että se on paljon lähempänä surunäytelmää kuin luullaankaan. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi jotakuta köyhää ja harjaantumatonta nuortamiestä, joka on juuri ripustanut kylttinsä vieraaseen kaupunkiin. Hänestä on ehkä tuntunut suoranaiselta koettelemukselta, että hänen aina ennen on täytynyt puhua naisille verkkopallosta ja jumalanpalveluksista. Kun nuorimies on ujo, on hän ujompi kuin konsanaan tyttö. Sitten sattuu hänen luokseen tulemaan joku levoton äiti, joka ryhtyy keskustelemaan hänen kanssaan mitä arkaluontoisimmista perheasioista. 'En milloinkaan enää mene tuon lääkärin luo', sanoo hän jälkeenpäin. 'Hänen käytöksensä oli niin jäykkää ja töykeää.' Töykeää! Mies-raukkahan vallan mykistyi ja halvaantui kuulemastaan. Olen tuntenut tavallisia lääkäreitä, jotka olivat niin ujoja, etteivät kehdanneet kysyä tietä kadulla. Ajatelkaa, mitä sellaisten tunteellisten miesten pitää kestää, ennenkuin heistä tulee kunnon lääkäreitä. Ja silloin he tietävät, ettei mikään ole niin tarttuvaa kuin ujous. He ovat kokeneet, että elleivät he pidä kasvojaan kivikovina, joutuu potilas hämilleen. Ja niin he koettavat näyttää sellaisilta saaden ehkä hyvässä tapauksessa sen maineen, että heillä on kuitenkin hellä sydän... Otaksun, ettei mikään voi järkyttää teidän hermojanne, Manson."
"No niin, kun ihminen elää vuosikausia tuhansien mielenvikaisten joukossa, jossa on paljon murhanhimoisiakin hulluja, hänen hermonsa joko lujittuvat tahi menevät aivan pilalle. Minun hermoissani ei ainakaan vielä ole mitään vikaa."
"Minäkin säikähdin kerran", sanoi kirurgi. "Se tapahtui siihen aikaan, kun minäkin hoidin köyhiä. Eräänä iltana tuli luokseni muuan hyvin köyhä pariskunta ja ymmärsin heidän lausumistaan muutamista sanoista, että heidän lapsensa oli sairas. Kun tulin huoneeseen, näin eräässä nurkassa pienen kätkyen. Kohottaen lamppua menin lattian poikki sen viereen ja vedettyäni verhot syrjään katsoin lasta. Saan kiittää vieläkin sallimusta siitä, etten pudottanut lamppua lattiaan ja sytyttänyt koko taloa palamaan. Pieluksella lepäävä pää kääntyi ja näin edessäni kasvot, joiden ilmeessä mielestäni oli enemmän ilkeyttä ja pahansuopaisuutta kuin mistä milloinkaan olin uneksinut painajaisenkaan kynsissä. Poskipäiden puna, miettiväisten silmien halveksiva ilme ja kaikki muukin teki minuun järkyttävän vaikutuksen. En unhota milloinkaan säpsähdystäni, kun pienokaisen pulleiden kasvojen sijasta näin edessäni tämän kaamean olennon. Vein äidin toiseen huoneeseen. 'Kuka hän on?' kysyin. 'Muuan kuusitoistavuotias tyttö', vastasi hän ja huudahti sitten kohottaen käsivartensa: 'Ah, kunpa Jumala sallisi hänen kuolla!' Tuolla sairasraukalla, vaikka hän oli viettänytkin koko elämänsä tuossa kätkyessä, oli suuret, pitkät ja laihat jäsenet, jotka hän oli vetänyt koukkuun alleen. Kävin vain sen ainoan kerran hänen luonaan enkä tiedä, mitä hänestä sitten tuli, mutta en milloinkaan unhota hänen silmiensä ilmettä."
"Niin, sellainen on ilkeää", sanoi tohtori Foster. "Mutta muuan kokemukseni vetää luullakseni vertoja sille. Jonkun aikaa toimintani aloittamisen jälkeen tuli luokseni muuan kumaraharteinen nainen, joka pyysi minun tulemaan auttamaan hänen sairasta sisartaan. Kun tulin heidän kotiinsa, joka näytti hyvin köyhältä, tapasin siellä pari muuta kumaraharteista naista, jotka olivat aivan ensimmäisen kaltaisia, odottamassa minua arkihuoneessa. Ei ainoakaan heistä puhunut sanaakaan, mutta toverini otti lampun ja meni yläkertaan sisartensa kanssa minun seuratessani heitä. Olen vieläkin näkevinäni noiden kolmen kummalliset varjot seinällä yhtä selvästi kuin tuon tupakkakukkaron. Yläkerran huoneessa oli neljäs sisar, hyvin kaunis tyttö, joka oli selvästi apuni tarpeessa. Hänen sormessaan ei ollut vihkimäsormusta. Nuo kolme raajarikkoista sisarta istuutuivat huoneen nurkkiin kuin yhtä monta jäykkää kuvapatsasta eikä ainoakaan heistä avannut suutaan koko yönä. En puhu mitään satua, Hargrave, vaan sulaa totta. Varhain aamulla rupesi raivoamaan niin hirveä ukonilma, etten semmoista muistanut milloinkaan nähneeni. Salamat valaisivat pienen ullakkohuoneen sinisellä valollaan ja ukkonen jyrisi ja paukkui kuin se olisi ollut aivan rakennuksen kohdalla. Himmeästi palavan lampun valosta ei ollut paljon apua ja noiden kolmen seinän viereen kyyristyneen salamoiden valaiseman olennon näkeminen ja potilaani äänen hukkuminen ukkosen jyrinään tuntui minusta hyvin kaamealta. Koira vieköön, en häpeä lainkaan kertomasta teille, että kerran olin jo melkein lähtemäisilläni pakoon koko huoneesta! Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti lopulta, mutta en milloinkaan kuullut tuon onnettoman kaunottaren ja hänen kolmen raajarikkoisen sisarensa oikeata elämän tarinaa."
"Sehän se juuri onkin pahinta tällaisissa jutuissa, etteivät ne milloinkaan näytä loppuvan", sanoi asiaankuulumaton.
"Kun ihminen saa syventyä työhönsä korviaan myöten, hyvä mies, ei hänellä ole aikaa yksityisen uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen tielleen sattuu kaikenlaista ja hän näkee ne vilahdukselta, muistellakseen niitä sitten tällaisina rauhallisina hetkinä. Mutta olen aina tuntenut sen, Manson, että teidän alallanne on yhtä paljon kauhistuttavaa kuin millä hyvänsä toisella."
"Voi, paljon enemmän!" valitti mielenvikaisten lääkäri. "Ruumiillinen sairaus on jo tarpeeksi pahaa, mutta tämä on sielun sairautta. Eikö teistäkin tunnu järkyttävältä – tosiasia, joka voi taivuttaa järkevän ihmisen materialismin ehdottomaksi kannattajaksi – ajatella, että hieno ja jalo, kaikilla jumalallisilla vaistoilla varustettu ihminen voi muuttua jonkin pienen soluliikunnon pakosta, jonkin hänen kallonsa sisäpinnasta irtautuneen aivoja painavan luunsirun johdosta ilkeäksi ja säälittäväksi olennoksi, jonka kaikki taipumukset ovat alhaisia ja vääriä? Millaista ivaa mielisairaalat ovatkaan ihmisen majesteetille eikä vähemmän sielun ylimaalliselle luonteelle!"
"Usko ja toivo!" mumisi joku kuulijoista.
"Minulla ei ole uskoa eikä paljon toivoakaan, mutta niin paljon ihmisrakkautta kuin suinkin", sanoi kirurgi. "Milloin jumaluusoppi pitää yhtä elämän tosiseikkojen kanssa, en vastusta sitä."
"Kerroitte äsken erityistapauksista", sanoi asiaankuulumaton pudistaen mustetta täytekynänsä terään. "No niin, kiinnittäkää huomionne erääseen tavalliseen tautiin, joka tappaa tuhansia joka vuosi, kuten T.H. esimerkiksi."
"Mitä T.H. tarkoittaa?"
"Tavallista harjoittelijaa", sanoi kirurgi nauraen.
"Englannin kansa saa vielä tietää, mitä T.H. on", sanoi mielenvikaisten lääkäri vakavasti. "Se leviää harppauksittain, ja eroaa muista taudeista siinä, ettei sitä voida mitenkään parantaa. Yleinen halvaus on sen täydellinen nimi ja siitä näyttää kehittyvän oikea vitsaus. Viikkoa ennen viime maanantaita näin erään hyvin tyypillisen tapauksen. Eräs nuori maanviljelijä, oivallinen mies muuten, hämmästytti ystäviään valoisilla ajatuksillaan asioista, juuri silloin kun kaikki muut maanviljelijät nurisivat. Hän aikoi luopua vehnän viljelyksestä ja kaikesta viljellystä maastaan, ellei sen hoitaminen kannattaisi, istuttaa parintuhannen aarin suuruiselle alueelle rhododendronia ja hankkia itselleen yksinoikeuden niiden myymiseen Covent Gardeniin – hänen suunnitelmillaan ei ollut loppua, ja ne olivat kaikki järkeviä, vaikkakin hieman suurellisia. Matkustin maatilalle, en tapaamaan häntä, vaan aivan eri asioissa. Mutta jokin miehen puheissa kiinnosti minua ja rupesin pitämään häntä tarkasti silmällä. Hänen huulensa vapisivat ja sanat sotkeutuivat toisiinsa, kuten hänen kirjoituksensakin, kun hänen piti piirtää nimensä erään pienen sopimuksen alle. Katsellessani häntä tarkemmin huomasin, että hänen toinen silmäteränsä oli toista hieman suurempi. Kun lähdin talosta, seurasi hänen vaimonsa minua pihalle. 'Eikö olekin ihanaa, herra tohtori, että Job on niin hyvässä kunnossa?' sanoi hän. 'Hän on niin tarmokas, että hän tuskin voi pysyä alallaan.' En sanonut hänelle mitään, en hennonnut, mutta tiesin miehen kuolemaan tuomituksi yhtä ehdottomasti kuin hän olisi levännyt jossakin Newgaten kopissa. Se oli hyvin tyypillinen tapaus."
"Taivas varjelkoon!" huudahti asiaankuulumaton. "Minunkin huuleni vapisevat ja sotkeudun usein sanoissani. Luulen joutuneeni itsekin sen uhriksi."
Takan äärestä kuului kolmen miehen hiljainen nauru.
"Siinä nähdään juuri maallikoiden pienten lääkeopillisten tietojen aiheuttama vaara."
"Muuan kuuluisa tiedemies on sanonut ensivuoden ylioppilaiden potevan salaisesti neljää sairautta", huomautti kirurgi. "Ensimmäinen on tietysti sydäntauti ja toinen sylkyrauhasten tulehtuminen, mutta noita kahta viimeistä en muista."
"Milloin tuo tulehtuminen alkaa?"
"Silloin kun viimeinen viisaudenhammas puhkeaa."
"Ja millaisen lopun tuo nuori maanviljelijä saa?" kysyi asiaankuulumaton.
"Hänen lihaksensa halvaantuvat vähitellen, hän saa päähänpistoja, vaipuu vihdoin syvään horrostilaan ja kuolee. Se voi tapahtua muutamissa kuukausissa, mutta siihen voi mennä vuosi tahi parikin. Hän oli hyvin voimakas nuorimies ja taudin kehittyminen voi viedä aikaa."
"Mutta näin ohimennen sanoen", sanoi mielenvikaisten lääkäri, "olenkohan milloinkaan kertonut teille ensimmäisestä kirjoittamastani todistuksesta? Olin silloin joutua niin pahaan pulaan kuin ihminen ikinä vain voi."
"Kuinka se kävi?"
"Praktiseerasin siihen aikaan. Eräänä aamuna tuli luokseni muuan rouva Cooper ja ilmoitti, että hänen miehensä oli viime aikoina joutunut kummallisten harhaluulojen valtaan. Ne esiintyivät siten, että mies luuli kuuluneensa armeijaan ja kunnostautuneensa siellä hyvin suuresti. Hän oli todellisuudessa asianajaja eikä ollut milloinkaan oleskellut poissa Englannista. Rouva Cooper oli sitä mieltä, että käyntini heidän kotonaan voisi ehkä säikähdyttää miestä, minkävuoksi sovimme keskenämme, että hän jollakin verukkeella houkuttelisi miehensä illalla vastaanottohuoneeseeni, jolloin saisin tilaisuuden keskustella hänen kanssaan ja kirjoittaa lausuntoni hänen tilastaan, jos tulisin vakuutetuksi hänen mielenvikaisuudestaan. Muuan toinen lääkäri oli jo kirjoittanut todistuksen, niin että tarvittiin vain minun myötävaikutukseni, jotta hänet voitaisiin siirtää sairaalaan. No niin, herra Cooper tuli illalla noin puolituntia aikaisemmin kuin olin osannut odottaa ja neuvotteli kanssani muutamista kuumeoireista, joista hän sanoi kärsivänsä. Omien sanojensa mukaan hän oli juuri palannut Abyssinian sotatantereelta ja oli siellä ollessaan kuulunut ensimmäisiin englantilaisiin joukkoihin, jotka olivat tunkeutuneet Magdalaan. Mikään harhaluulo ei olisi voinut olla sen ilmeisempi, minkävuoksi täytinkin kaavakkeen lainkaan epäröimättä. Kun hänen vaimonsa tuli luokseni hänen poistuttuaan, tein hänelle muutamia kysymyksiä saadakseni lomakkeen täyteen. 'Kuinka vanha hän on?' kysyin minä. 'Viisikymmenvuotias', sanoi hän. 'Viisikymmenvuotiasko?' huudahdin minä. 'Mutta tutkimani mies ei voinut olla kolmeakymmentä vuotta vanhempi!' Ja niin saimme selville, ettei oikea Cooper ollut lainkaan käynytkään luonani, Tuollaisesta yhteensattumasta, joka voi hämmentää ihmisen kokonaan, muuan toinen Cooper, joka todellakin oli hyvin etevä nuori tykistöupseeri, oli tullut neuvottelemaan kanssani. Kynäni oli jo kastettu allekirjoittaakseni paperin, kun huomasin sen", sanoi tohtori Manson kuivaten hikeä otsaltaan.
"Puhuimme äsken rohkeudesta", huomautti kirurgi. "Juuri tutkintoni jälkeen palvelin laivastossa jonkin aikaa, kuten ehkä tiedättekin. Olin Länsi-Afrikan laivasto-osaston lippulaivassa, ja muistan erään kummallisen rohkeuden näytteen, jonka sain tietooni siihen aikaan. Muuan pieni tykkivenheemme oli noussut Calabar-virtaa ylös ja tällä jokimatkalla lääkäri kuoli rannikkokuumeeseen. Samana päivänä murskasi pudonnut parru erään miehen jalan. Oli selvää, että se oli katkaistava polven yläpuolelta, jos mieli pelastaa miehen henki. Veneen nuori päällikkö, muuan luutnantti, haki kuolleen lääkärin tavaroista esille pullollisen kloroformia, lonkkanivelveitsen ja Greyn kirjoittaman anatomian. Hän käski tarjoilijan sitoa miehen kajuutanpöytään ja asetettuaan eteensä reisiluun katkaisemista esittävän kuvan hän ryhtyi työhön. Silloin tällöin viitaten poikkeiskaavaan hän huomautteli: 'Pitäkää huolta sidenuorista, tarjoilija. Tuossa merikortissa on jo veripilkkuja.' Sitten hän raastoi veitsellään, kunnes sai valtasuonen poikki, sitoen sen sitten tarjoilijan avulla ennen jatkamistaan. Niin he vähitellen vuolivat säären poikki onnistuen tehtävässään erinomaisesti. Mies pomppii Portsmouthin satamassa vielä tänäkin päivänä."
"Silloin onkin leikki kaukana, kun tuollaisen eristetyn tykkiveneen lääkäri itse sairastuu", jatkoi kirurgi hetkisen kuluttua. "Voitte väittää, että hänen on helppo kirjoittaa itselleen tehokasta lääkettä, mutta tuollainen kuume kaataa ihmisen kuin nuijanisku eikä hänellä ole senkään vertaa voimia jäljellä, että hän voisi hätistää moskiiton kasvoiltaan. Sairastin itse lievää sellaista Lagosissa ja tiedän siis, mitä puhun. Mutta siellä oli eräs toverini, joka todellakin koki kummia. Koko miehistö luuli hänen jo olevan mennyttä kalua ja koska ei sillä laivalla ollut milloinkaan ennen toimitettu hautajaisia, alkoivat he harjoitella noita menoja ollakseen valmiit. He luulivat häntä tajuttomaksi, mutta hän vannoi kuulleensa jokaisen sanan. 'Ruumis on tuotava kannelle luukusta!' huusi lontoolainen kersantti merisotamiehille. 'Älkäämme tehkö hänelle vääryyttä!' Hän oli niin huvitettu ja suuttunutkin samalla, että hän vannoi pyhästi pysyvänsä poissa tuolta luukulta ja hän pysyikin."
"Lääkärien ei tarvitse ollenkaan sepittää juttuja", huomautti Foster, "koska tosiseikat voittavat aina kaiken kuvittelun. Mutta minusta on tuntunut joskus siltä, että jossakin tällaisessa kokouksessamme voitaisiin lukea merkillisiä selostuksia siitä, mitä tauteja suositut kirjailijat luulevat ihmisten sairastavan."
"Mitä tarkoitatte?"
"Vain sitä, mistä ihmiset kuolevat ja mistä taudeista kertomuksissa useimmiten puhutaan. Toiset riutuvat loppuun, mutta muista taudin syistä, jotka ovat yhtä tavallisia todellisessa elämässä, ei puhuta ikinä mitään. Lavantaudista puhutaan usein, mutta tulirokko on heille aivan tuntematon sairaus. Sydänvika on tavallinen, mutta sellainen sydänvika, jonka me tunnemme, on tavallisesti jonkin muun taudin seuraus eikä siitä mainita romaaneissa sanaakaan. Sitten niissä kerrotaan usein tuosta salaperäisestä aivokuume-nimisestä taudista, johon sankaritar jonkin kriisin jälkeen aina sairastuu, mutta josta oppikirjamme eivät tiedä mitään. Kun ihmiset romaaneissa kiihtyvät liiaksi, saavat he tavallisesti kohtauksen. Kokemukseni on melko suuri enkä tiedä kenellekään käyneen niin todellisessa elämässä. Lieviä sairauksia ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Kertomuksissa ei kukaan kuunaan sairasta ruusua, närästystä eikä pussitautia. Ja sitäpaitsi kaikki heidän kuvailemansa sairaudet vaivaavat vain ruumiin yläosia. Kertojat eivät koske milloinkaan alaruumiiseen."
"Sanon teille erään asian, Foster", sanoi mielenvikaisten lääkäri. "Elämässä on sellainenkin puoli, joka on liian lääketieteellinen tavalliselle yleisölle ja liian romantillinen ammattilehdille, mutta joka silti tarjoaa mitä tärkeimpiä tutkimuksien aiheita. Pelkään, etteivät ne ole kaikkein huvittavimpia, mutta kun sallimus kerta on luonut ne, ovat ne tarpeeksi hyviä meidänkin tutkittaviksi. Ne kertoisivat kummallisista parhaiden miesten elämässä sattuneista hurjuuden ja ilkeyden puuskista, mitä suloisimpien siveellisten naisten elämässä ilmenneistä omituisista hetkellisistä heikkouksista, joista tietävät vain harvat, muun maailman huomaamatta niitä lainkaan. Ne puhuisivat myös kasvavan ja riutuvan miehuuden kummallisista ilmiöistä ja valaisisivat noita tekoja, jotka ovat katkaisseet monen loistavan uran ja lähettäneet miehen vankilaan, sen sijaan että hänet olisi pitänyt kiireesti tuoda vastaanottohuoneisiimme. Kaikista vaaroista, joihin ihmislapsi voi joutua, on tämä pahin, ja Jumala koettaakin erikoisesti varjella meitä siltä."
"Minulla oli vähän aikaa sitten muuan tapaus, joka ei ollut lainkaan tavallinen", sanoi kirurgi. "Lontoon seurapiireissä on muuan kuuluisa kaunotar – en mainitse mitään nimiä – joka kiinnitti huomiota puoleensa muutamia huvikausia sitten hyvin avokaulaisilla puvuillaan. Hänellä oli mitä valkoisin iho ja mitä kauneimmat hartiat, niin että se ei ollutkaan mitään ihmeellistä. Sitten hänen kauluksensa poimut alkoivat kohota yhä ylemmäs, kunnes hän viime vuonna hämmästytti kaikkia käyttämällä korkeakauluksisia pukuja aikana, jolloin ne eivät olleet enää lainkaan muodissa. No niin, eräänä päivänä saapui tämä nainen vastaanottohuoneeseeni. Kun palvelija oli poistunut, aukaisi hän äkkiä pukunsa yläosan. 'Jumalan nimessä, tehkää jotakin hyväkseni!' huudahti hän. Silloin näin hänen sairautensa. Nakertava märkähaava oli kohonnut vähitellen ylöspäin kiemurtelevaan käärmemäiseen tapaansa, kunnes sen ylimmäinen reuna oli hänen kauluksensa tasalla. Sen hännän punainen juova piiloutui hänen rintojensa väliin. Se oli vuosi vuodelta kohonnut yhä ylemmäs ja hän oli korottanut pukuaan peittääkseen sen, kunnes se nyt oli kohoamaisillaan hänen kasvoihinsa. Hän oli ollut liian ylpeä kertomaan taudistaan edes lääkärillekään."
"Saitteko pysähtymään sen?"
"Tein sinkkikloriidilla mitä suinkin voin, mutta se voi puhjeta esille jälleen. Hän oli muuan noita kauniita vaaleanpunaisia olentoja, joiden kilpirauhaset ovat aivan pilalla. Heitä voidaan paikata, mutta ei parantaa."
"Hyvänen aika sentään!" huudahti praktiseeraava lääkäri silmissään tuo hellä ilme, joka oli tehnyt hänet niin rakkaaksi monille tuhansille. "Luulen, ettemme saa ajatella itseämme kohtaloa viisaammiksi, vaikka joskus ajattelemmekin, että asioiden järjestyksessä on jotakin vinoa. Minäkin olen nähnyt elämässäni muutamia surullisia ilmiöitä. Olenko milloinkaan kertonut teille siitä, kuinka luonto erotti toisistaan toisiaan mitä hellimmin rakastavat ihmiset? Mies oli hieno nuorukainen, voimailija ja herrasmies, mutta hän liioitteli harjoitellessaan. Tehän tiedätte, kuinka tuo voima, joka pitää meidät kurissa, nipistää meitä silloin, kun poikkeamme syrjään poljetulta tieltä. Se voi tuntua isossavarpaassa, jos juomme liian paljon tahi työskentelemme liian vähän. Tahi se voi nykäistä hermojamme, jos tuhlaamme tarmoamme liiaksi. Voimailijaa iskee se tietysti ensin sydämeen tahi keuhkoihin. Hän sai kovan keuhkotaudin ja hänet lähetettiin Davosiin. No niin, onni suosi heitä sikäli, että vaimo sai reumaattisen kuumeen, joka aiheutti hänelle pahan sydänvian. Tietäkää nyt, mihin säälittävään pulaan nämä ihmisraukat olivat joutuneet? Kun mies laskeutui neljäntuhannen jalan korkeudelle merenpinnasta, kävivät hänen taudinoireensa peloittaviksi. Nainen taasen voi nousta kahdentuhannenviidensadan jalan korkeudelle, mutta sitten hänen sydämensä ei kestänyt enempää. He kohtasivat toisensa monta kertaa laakson puolivälissä, mikä oli melkein aina tappaa heidät, kunnes lääkärin oli pakko kieltää jyrkästi nämä kohtaukset. Ja niin he asuivat neljä vuotta kolmen englannin peninkulman päässä toisistaan tapaamatta toisiaan kertaakaan. Mies meni joka aamu eräälle paikalle, josta voitiin nähdä se huvila, missä hänen vaimonsa asui, huiskuttamaan suurta valkoista huivia, naisen vastatessa hänen tervehdykseensä alhaalta. He voivat nähdä toisensa hyvin selvästi kiikareillaan, mutta he olisivat yhtä hyvin voineet asua eri taivaankappaleilla kuin kohdata toisensa."
"Sitten kuoli kai toinen?" sanoi asiaankuulumaton.
"Ei, sir. Olen pahoillani, etten tiedä tarinan yksityiskohtia, mutta mies parani ja on nyt varakas osakekauppias Drapers Gardensissa. Nainenkin on melkoisen lapsiparven äiti. Mutta mitä te teette siellä?"
"Kirjoitan vain muistiin katkelmia kertomuksistanne."
Lääkärit nauroivat mennessään pukemaan ylleen päällystakkejaan.
"Emmehän ole tehneet muuta kuin puhuneet omasta ammatistamme", sanoi praktiseeraava lääkäri. "Voiko nyt sellainen kiinnostaa yleisöä?"
KIRURGI KERTOO
"Ihmiset saattavat joskus saada juuri sen taudin, jota he ovat enimmän tutkineet", huomautti kirurgi katkaisten sikarinsa pään ammattimaisen kätevästi ja päättävästi. "Sairaalloinen tila on kuin ilkeä eläin, joka, jos sitä liiaksi ahdistetaan, hyökkää vainoojansa kurkkuun. Jos basilleja ahdistetaan liiaksi, voivat ne ruveta ahdistamaan takaisin. Olen nähnyt sellaisia tapauksia, vieläpä tarttumattomiinkin tauteihin nähden. Tiedätte luonnollisesti tuon tunnetun Listonin tapauksen ja suonikohjun, mutta on olemassa paljon muitakin, jotka voisin mainita. Kaikkein selvimpiä tapauksia oli tuon St. Christopherissa asuvan vanhan Walkerin sairaus. Ettekö ole kuulleet siitä? No niin, se tapahtui kyllä hieman ennen teidän aikaanne, mutta ihmettelen kuitenkin, että se on voitu unhottaa. Te nuoret haluatte pysyä niin oman aikanne tasalla, että unhotatte paljon sellaista, mikä oli kiintoisaa ennen.
Walker oli Euroopan parhaimpia hermolääkäreitä. Olette varmaankin lukeneet hänen pienen tutkielmansa sisähermoston rustottumisesta. Se on kiintoisa kuin romaani ja tavallaan käänteentekeväkin. Hän työskenteli uupumatta joka päivä tuntikausia sairaaloissa ja sitten yhtämittaisia tarkkoja tutkimuksia tehden. Mutta hän osasi huvitellakin. 'De mortuis', luonnollisesti, mutta kuitenkin se on kaikkien niiden tietämä julkinen salaisuus, jotka tunsivat hänet tarkemmin. Vaikka hän kuolikin viidenviidettä ikäisenä, sai hän noihin vuosiin sopimaan kahdeksankymmenen vuoden kokemukset. Voitiin ihmetellä ainoastaan sitä, että hän kesti sellaista menoa niinkin kauan. Mutta hän otti lopun vastaan kauniisti, sitten kun se tuli.
Olin hänen sairaala-apulaisenaan siihen aikaan. Walker luennoitsi muuttuvaisesta säännöttömyydestä salin täyteiselle nuorukaisjoukolle. Hän selitti olevan taudin ensimmäisiä oireita, ettei potilas voi ummessa silmin panna kantapäitään yhteen horjumatta. Puhuessaan hän valaisi asiaa tekemällä sen itse. Pojat eivät luullakseni huomanneet mitään, mutta minä huomasin sen, kuten hänkin, vaikka hän lopettikin luentonsa tyynesti.
Kun se oli päättynyt, tuli hän huoneeseeni ja sytytti savukkeen.
'Tutkikaa hermojeni refleksejä, Smith', sanoi hän. Niistä oli tuskin merkkiäkään jäljellä. Löin hänen polvijänteeseensä, mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada sohvanpielustaa hypähtelemään. Hän ummisti silmänsä jälleen ja huojui kuin ruoko tuulessa. 'Vai niin', sanoi hän, 'se ei siis ollutkaan mitään jännehermosärkyä.'
Silloin tiesin hänen tunteneen noita äkillisiä tuskia, ja sain varmuuden, että hänen tapauksensa oli täydellinen. Siinä ei ollut mitään sanomista ja niinpä istuinkin vain paikoillani katsellen häneen, hänen imeskellessään savukettaan. Siinä hän oli, mies parhaimmillaan ja Lontoon kauneimpia henkilöitä, hänellä oli varoja, kuuluisuutta, yhteiskunnallista menestystä ja kaikkea muutakin jalkainsa juuressa, ja nyt ilmoitettiin hänelle, häntä lainkaan edeltäpäin varoittamatta, että häntä odotti välttämätön kuolema, sellainen kuolema, joka aiheutuu hienommista ja jatkuvammista kidutuksista, kuin jos hän olisi ollut köytettynä intiaanien kidutuspaaluun. Hän istui sinisen savupilven keskellä maahan luoduin katsein ja huulet hieman tiukemmin yhdessä kuin tavallisesti. Sitten hän nousi heilauttaen käsivarsiaan kuin mies, joka karkoittaa kaikki vanhat ajatukset poiketakseen uudelle suunnalle.
'Parasta on järjestää tämä asia heti', sanoi hän. 'Minun täytyy muuttaa hieman suunnitelmiani. Saanko käyttää paperianne ja kirjekuorianne?'
Hän istuutui pöytäni ääreen ja kirjoitti kuusi kirjettä. En petä lainkaan hänen luottamustaan, sanoessani, etteivät ne olleet hänen virkaveljilleen. Walker oli yksinäinen mies, mikä tarkoittaa, ettei hän ollut kiintynyt ainoastaan yhteen naiseen. Lopetettuaan hän poistui pienestä huoneestani jättäen elämänsä kaikki toiveet ja kunnianhimoiset pyyteet taakseen. Ja hän olisi ehkä saanut elää vielä vuoden rauhassa tietämättä taudistaan mitään, ellei hän luennoidessaan olisi sattumalta valaissut tapausta jaloillaan.
Tarvittiin viisi vuotta hänen tappamiseensa ja hän kesti sen hyvin. Jos hän joskus olikin elänyt hieman epäsäännöllisesti, hyvitti hän sen pitkällä marttyyriudellaan. Hän merkitsi muistiin ihmeteltävän tarkasti kaikki tautinsa eri vaiheet, päästen paremmin selville silmien muutoksista kuin kukaan ennen häntä. Kun herpaantuminen tuli hyvin pahaksi, piti hän toisella kädellään silmäänsä auki kirjoittaessaan toisella. Sitten kun hän ei enää voinut taivuttaa lihaksiaan kirjoittamaan, saneli hän hoitajattarelleen. Niin kuoli James Walker viidenviidettäikäisenä kesken tutkimuksiaan.
Vanha Walker raukka piti paljon kokeilevasta kirurgiasta raivaten tietä monelle suunnalle. Jälkeenpäin on kyllä voitu aukoa uusia uria, mutta hän teki kuitenkin niin paljon kuin suinkin omalla alallaan. Tehän tunnette M'Namaran? Hän pitää aina pitkää tukkaa. Hän sanoo sen johtuvan taiteellisista taipumuksistaan, mutta todellisuudessa hän vain siten pitää peitossa toista menetettyä korvaansa. Walker leikkasi sen pois, mutta teidän ei pidä kertoa tästä Macille.
Se kävi näin: Walkerilla oli omat mielipiteensä portio aurasta, eli siitä hermokeskuksesta, joka hallitsee kasvojen lihaksia. Hän luuli sen halvaantumisen johtuvan epäsäännöllisestä verenkierrosta. Hän ajatteli senvuoksi, että jokin, mikä vain vaikuttaisi tasoittavasti verenkiertoon, korjaisi asian. Sairaalassamme oli muuan sellainen hyvin itsepäinen tapaus. Olimme koettaneet parantaa sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla, vetolaastarilla, vahvistavilla aineilla, hermojen venyttämisellä, sähköllä ja neuloilla, mutta tuloksettomasti. Walker sai silloin päähänsä, että korvan poisleikkaaminen lisäisi verenkiertoa tähän osaan ja hän hankki hyvin pian potilaan suostumuksen leikkaukseen. No niin, ryhdyimme siihen eräänä iltana. Walker luonnollisesti tiesi, että kysymyksessä oli koe, eikä senvuoksi halunnut puhella siitä, koska hän ei ollut varma sen onnistumisesta. Meitä oli saapuvilla noin puolitusinaa, M'Namara ja minä muiden joukossa. Huone oli pieni ja sen keskellä oli pöytä kumivaatteella peitettyine pieluksineen ja makuuhuopineen, jonka laidat ulottuivat molemminpuolin melkein lattiaan. Pari pääpuolen vieressä pienellä pöydällä palavaa kynttilää oli ainoa valaistus. Potilas tuli huoneeseen. Hänen kasvojensa toinen puoli oli sileä kuin lapsen, toisen puolen värähdellessä hurjasti pelosta. Hän paneutui pitkäkseen ja kloroformiin kastettu pyyheliina pistettiin hänen kasvoilleen, Walkerin laittaessa neulojaan kuntoon kynttiläin valossa. Nukuttaja seisoi pöydän toisella ja M'Namaran oli määrä seisoa toisella puolen pitämässä silmällä potilasta. Meidän muiden piti auttaa heitä.
Mies oli jo melkein unessa, kun hän äkkiä joutui tuollaisen suonenvedontapaisen puuskan valtaan, jollaiset ovat hyvin tavallisia horrostilassa. Hän potki, kääntelehti ja huitoi ympärilleen molemmin käsin. Pieni pöytä kaatui kolisten kynttilöineen päivineen ja me jouduimme silmänräpäyksessä säkkipimeään. Voitte ymmärtää, millainen hälinä siitä syntyi, toisten nostaessa pöytää, toisten etsiessä tulitikkuja ja toisten hillitessä potilasta, joka vieläkin keppuroi. Hoitajat saivat hänet kuitenkin hillityksi, nukuttamista jatkettiin, ja kun kynttilöihin vihdoin saatiin tuli jälleen, olivat hänen epäselvät ja puoleksi tukahdutetut huutonsa muuttuneet kovaksi kuorsaamiseksi. Hänen päänsä nostettiin takaisin pielukselle ja pyyheliinaa pidettiin niin kauan hänen kasvoillaan, että leikkaus ehdittiin suorittaa. Sitten otettiin pyyheliina pois, ja voitte ymmärtää hämmästyksemme, kun näimme edessämme M'Namaran kasvot.
Kuinkako se tapahtui? Hyvin yksinkertaisesti. Kun kynttilät kaatuivat, oli nukuttaja keskeyttänyt tehtävänsä hetkiseksi koettaessaan siepata ne käteensä. Ja potilas oli juuri valon sammuessa vyörähtänyt pöydältä sen alle. M'Namara raukka, joka oli kaikin voimin pidellyt kiinni häntä, oli kaadettu hänen sijastaan pöydälle ja tunnettuaan miehen olevan paikoillaan nukuttaja oli luonnollisesti peittänyt pyyheliinalla hänen suunsa ja nenänsä. Toiset olivat pidelleet häntä kiinni ja kuta enemmän hän raivosi ja potki, sitä enemmän hän vain sai kloroformia. Walker oli hyvin pahoillaan ja pyysi anteeksi niin kauniisti kuin suinkin. Hän tarjoutui heti tekemään toisen leikkauksen ja laittamaan niin hyvän uuden korvan kuin suinkin, mutta M'Namara oli jo saanut tarpeekseen. Mitä taasen potilaaseen tulee hän nukkui kaikessa rauhassa pöydän alla, huovan laitojen suojellessa häntä molemmilta puolilta. Seuraavana päivänä Walker lähetti M'Namaralle korvan metylialkoholia sisältävässä lasitölkissä, mutta Macin rouva suuttui siitä hirveästi, ja se aiheutti sittemmin monia ikävyyksiä.
Muutamat väittävät, että kuta enemmän joudutaan tekemisiin ihmisluonteen kanssa, sitä vähemmän siitä välitetään. En luule kuitenkaan, että ne, jotka tietävät siitä enimmän, ovat sitä mieltä. Omat kokemukseni vastustavat sitä ehdottomasti. Minut kasvatettiin siihen uskoon, että ihminen on vain maaksi muuttuva sairaalloinen olento ja tässä minä nyt kuitenkin olen täynnä kunnioitusta ihmiskuntaa kohtaan seurusteltuani läheisesti sen kanssa kolmekymmentä vuotta. Paha on tavallisesti pinnalla. Syvemmät kerrokset ovat aina hyviä. Olen satoja kertoja nähnyt ihmisiä tuomittavan kuolemaan yhtä äkillisesti kuin Walker raukankin kävi. Joskus tuomittiin heidät sokeuteen tahi silvottaviksi, mikä on kuolemaakin pahempaa. Kaikki miehet ja naiset suhtautuivat siihen melkein kauniisti, muutamat oikein suloisen epäitsekkäästi ja niin kokonaan syventyen ajattelemaan vain, kuinka heidän kohtalonsa tulisi vaikuttamaan muihin, että kaupungista kotoisin olevat miehet ja turhamaisesti puetut naiset ovat silmissäni muuttuneet enkeleiksi. Olen nähnyt kuoleviakin, kaikenikäisiä, kaikkiin uskontoihin kuuluvia ja sellaisiakin, jotka eivät ole uskoneet mihinkään. En ole nähnyt heistä kenenkään muun pelkäävän kuin erään nuoren kuvittelevan miesraukan, joka oli kuluttanut tahrattoman elämänsä mitä ankarimman uskonlahkon kahleissa. Riutunut ruumis ei luonnollisesti voi tuntea pelkoa. Jokainen ihminen voi ruveta pelkäämään laivan menevän pohjaan, jos hänelle sanotaan niin hänen ollessaan merikipeänä. Senpävuoksi silpomiseen mukautuvan rohkeus mielestäni onkin suurempi sitä rohkeutta, jota riuduttavan taudin runtelema sairas osoittaa kuolemaa odottaessaan.
Kerron nyt teille eräästä tapauksesta, jonka sain tietää viime keskiviikkona omassa vastaanottohuoneessani. Eräs nainen tuli kysymään neuvoani – hän on erään tunnetun urheilua harrastavan vapaaherran rouva. Mies oli tullut hänen mukanaan, mutta jäänyt naisen pyynnöstä odotushuoneeseen. Minun ei tarvitse mainita yksityiskohtia, mutta tapaus osoittautui kummallisen ilkeäluontoiseksi syöväksi. 'Tiesin sen', sanoi nainen. 'Kuinka kauan saan vielä elää?' 'Pelkään sen kuluttavan voimanne muutamissa kuukausissa', vastasin minä. 'Vanha Jack raukka!' sanoi hän. 'Sanon hänelle, ettei se ole mitään vaarallista.' 'Miksi pettäisitte häntä?' kysyin minä. 'No niin, hän on hyvin levoton tästä ja vaikeroi parhaillaan tuolla odotushuoneessa. Hän on kutsunut pari vanhaa ystäväänsä luokseen päivälliselle tänä iltana enkä minä henno pilata hänen huviaan. Hän ehtii kyllä huomennakin kuulla totuuden.' Hän poistui vastaanottohuoneestani, tuo pieni urhoollinen nainen, ja hetkistä myöhemmin hyökkäsi huoneeseen hänen punakka miehensä pudistamaan kättäni. Ei, kunnioitin naisen tahtoa enkä pettänyt häntä. Luulen tuon illan olleen hänen elämänsä hauskimpia ja seuraavan aamun sen synkimpiä.
On oikein ihmeellistä, kuinka urhoollisesti ja iloisesti nainen voi ottaa vastaan musertavankin iskun. Miesten laita on toisin. He voivat sen kyllä kestää valittamatta, mutta se huumaa ja hämmentää heidät samalla. Mutta nainen ei menetä järkeään enempää kuin rohkeuttaankaan. Minulla oli muutamia viikkoja sitten tapaus, joka valaisee tätä selvästi. Muuan herrasmies neuvotteli kanssani vaimostaan, eräästä hyvin kauniista naisesta. Miehen selostuksen mukaan naisen käsivarressa oli pieni tuberkuloottinen kyhmy. Mies oli varma siitä, ettei se ollut lainkaan vaarallinen, mutta halusi kuitenkin tietää, kumpiko paikka sopisi paremmin oleskelupaikaksi hänen vaimolleen, Devonshirekö vai Riviera. Tarkastin naisen ja totesin hänen sairastavan luumätää, jota tuskin näkyi ulospäin, mutta joka siitä huolimatta oli levinnyt lapa- ja solisluuhun ja olkavarrenluihin asti. En ollut milloinkaan ennen nähnyt niin ilkeätä tapausta. Lähetin naisen pois huoneesta ja kerroin miehelle totuuden. Mitäkö hän teki? Hän käveli vain hitaasti huoneen ympäri kädet selän takana ja katseli hyvin kiinnostuneena kaikkia kuvia. Näen hänet vieläkin edessäni, kun hän kiinnitti kultasankaiset silmälasinsa nenälleen ja tuijotti niiden läpi hyvin tylsästi, mikä ilmaisi minulle, ettei hän nähnyt kuvia eikä niiden takana olevaa seinääkään. 'Auttaisiko käden katkaiseminen?' kysyi hän vihdoin. 'Kyllä, jos vain lapa- ja solisluukin otetaan pois', sanoin minä. 'Aivan niin, ne tietysti myös', toisti hän tuijottaen vieläkin ympärilleen ilmeettömin silmin. Koetin rauhoittaa häntä, mutta hänestä ei luullakseni tule enää milloinkaan samaa miestä. Mutta nainen puolestaan suhtautui siihen urhoollisesti ja iloisesti, ja on parantunut melkoisesti sen jälkeen. Mätäneminen oli mennyt jo niin pitkälle, että käsivarsi katkesi meidän vetäessämme sen esille yöpuvun hihasta. Ei, tauti ei luullakseni uusiinnu enää ja toivoakseni hän paranee täydellisesti.
Jokainen lääkäri muistaa ensimmäisen potilaansa koko ikänsä. Minun oli hyvin tavallinen eivätkä yksityiskohdat kiinnosta ketään. Kun aloitin toimintani, kävi luonani kuitenkin hyvin kummallinenkin vieras ensimmäisten kuukausien kuluessa. Hän oli komeasti puettu vanha nainen, joka kantoi kädessään pajukoria. Sen hän aukaisi kyynelten valuessa hänen silmistään, ja korista ryömi esille lihavin, rumin ja syyhyisin pieni pystykorva, mitä milloinkaan elämässäni olen nähnyt. 'Pyydän, että ottaisitte sen hengiltä niin tuskattomasti kuin suinkin, herra tohtori!' huudahti hän. 'Tehkää se pian, tahi muuten voi päätökseni ruveta horjumaan.' Hän heittäytyi istumaan sohvalle nyyhkyttäen hermostuneesti. Kuta kokemattomampi lääkäri on, sitä suuremmat ajatukset hänellä on ammatistaan. Minun ei siis tarvinne sanoa teille, nuoret ystäväni, että olin jo loukkautuneena kieltäytyä tehtävästä, kun muistinkin, että keskinäinen suhteemme ammattini ulkopuolella oli herrasmiehen suhde naiseen ja että hän oli pyytänyt minua tekemään jotakin sellaista, mikä hänen mielestään oli ilmeisesti hyvin tärkeää. Vein senvuoksi pienen koiran toiseen huoneeseen ja kupillisella maitoa, johon sekoitin muutamia tippoja sinihappoa, lähetin sen pois maailmasta niin äkkiä ja tuskattomasti kuin suinkin voitiin toivoa. 'Se on siis jo ohi!' huudahti hän minun tullessani takaisin huoneeseen. Oli todellakin traagillista katsella, kuinka kaikki se rakkaus, joka muuten olisi tullut miehen ja lasten osaksi, oli niiden puutteessa kohdistunut tuohon pieneen rumaan eläimeen. Hän poistui murtuneena vaunuillaan ja vasta hänen poistumisensa jälkeen huomasin kirjoituspöytäni imupaperiarkilla suuren punaisella sinetillä suljetun kirjekuoren. Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä: 'En epäile lainkaan, ettette olisi tehnyt tätä palkkiottakin, mutta vaadin kuitenkin teitä vastaanottamaan tämän.' Avasin sen ajatellen epämääräisesti jotakin kummallista miljoonanomistajaa ja viidenkymmenen punnan seteliä, mutta kuoressa olikin vain neljän shillingin ja kuuden pennyn postiosoitus. Koko juttu tuntui minusta niin hullunkuriselta, että nauroin itseni väsyksiin. Hyvä mies, tulette vielä näkemään, että lääkärin elämässä on niin paljon traagillisuutta, ettei hän voisi sitä mitenkään kestää, ellei jokin leikillinenkin tapaus silloin tällöin höystäisi sitä.
Ja lääkäri saa myös olla kiitollinen hyvin paljosta. Älkää unhottako sitä milloinkaan. Pienikin hyväteko tuottaa niin paljon iloa, että meidän pitäisi oikeastaan maksaa siitä, sen sijaan että meille maksetaan. Lääkärinkin on kuitenkin pakko pitää huolta kodistaan, vaimostaan ja lapsistaan. Mutta potilaat ovat hänen ystäviään tahi ainakin niiden pitäisi olla. Hän kulkee talosta taloon ja hänen askeliaan ja ääntään rakastavat kaikki. Voiko ihminen pyytää sen enempää? Ja sitäpaitsi, hänen on pakkokin olla hyvä. Hänen on mahdotonta olla toisenlainen. Kuinka voisi ihminen katsella koko ikänsä urhoollista kärsimistä ja pysyä kuitenkin kylmänä ja tunteettomana? Ammattimme on jalo, uljas ja ihmisystävällinen, ja teidän nuorten tulee pitää huoli siitä, että se pysyy sellaisena."
HOYLANDIN LÄÄKÄRIT
Kaikki ne ammattitoverit, jotka tunsivat tohtori James Ripleyn, pitivät häntä tavattoman onnellisena miehenä. Hänen isänsä oli praktiseerannut ennen häntä pohjois-Hapmshiressä sijaitsevassa Hoylandin kylässä ja kaikki oli valmiina hänen varaltaan jo ensimmäisenä päivänä, kun laki antoi hänelle luvan kirjoittaa nimensä lääkemääräysten alle. Vanha herrasmies erosi toimestaan muutamien vuosien kuluttua asettuen asumaan etelärannikolle ja luovutti koko maaseudun pojalleen. Ellemme ota lukuun Basingstoken läheistöllä asuvaa tohtori Hortonia, oli nuorella lääkärillä hallussaan maaseutua kuuden englannin peninkulman pituudelta joka suunnalle ja hän ansaitsikin toiminnallaan viisitoistasataa puntaa vuodessa, vaikka tallikustannukset nielivätkin melkein kaiken sen, mitä vastaanottohuone tuotti, kuten maaseudulla tavallisesti. Tohtori James Ripley oli kahdenneljättä ikäinen, pidättyväinen, oppinut ja naimaton mies. Hänen piirteensä olivat vakavat, melkein ankarat, ja tumman tukan keskeltä paistava kalju tuotti hänelle ainakin sata puntaa vuodessa. Hän käsitteli tavattoman onnistuneesti naisia, osaten olla niin ankara ja päättäväisen kohtelias, että hän hallitsi heitä loukkaamatta heitä mitenkään. Naiset eivät kuitenkaan osanneet yhtä hyvin käsitellä häntä. Hän oli aina valmis palvelemaan heitä ammatillisesti, mutta seurustellessaan heidän kanssaan hän oli kuin elohopeapisara. Maaseudulla asuvat äidit virittivät turhaan vaatimattomia ansojaan hänelle. Hän ei pitänyt tanssiaisista eikä huviretkistä, vaan sulkeutui harvoina lomahetkinään mieluummin työhuoneeseensa tutkimaan Virchowin arkistoja ja lääketieteellisiä aikakauskirjoja.
Hän opiskeli innokkaasti, haluamatta vastuksikseen tuota ruostetta, jota usein keräytyy maaseudun lääkärien ympärille. Hänen kunnianhimonsa vaati häntä säilyttämään tiedot yhtä tuoreina ja selvinä kuin ne olivat olleet sinä hetkenä, jolloin hän oli poistunut tutkintosalista. Hän oli ylpeä siitä, että hän voi viipymättä ladella ulkomuististaan jonkin valtasuonen seitsemän haarautuman nimet tahi ilmoittaa minkä tahansa fysiologisen yhdistelmän oikean laadun. Pitkän työpäivän jälkeen hän voi tutkia kylän teurastajan hänelle lähettämien lampaansilmien teriä ja sisäosia suureksi kauhistukseksi taloudenhoitajattarelleen, jonka oli pakko korjata pois jäännökset seuraavana aamuna. Rakkaus työhön oli ainoa kiihko, jota hänen kuiva ja säännöllinen luonteensa tunsi.
Oli sitäkin enemmän hänen kunniakseen, että hän pysytteli tiedoissaan aikansa tasalla, koskei mikään kilpailu pakottanut häntä siihen. Niinä seitsemänä vuonna, joina hän oli praktiseerannut Hoylandissa, oli kolme kilpailijaa ryhtynyt taisteluun häntä vastaan, pari samassa kylässä kuin hänkin ja kolmas naapurikylässä, Lower Hoylandissa. Näistä oli yksi sairastunut ja kuollut eikä hänen tiedetty hoitaneenkaan muita potilaita kuin itseään kahdeksantoista kuukautta kestäneen maalla oleskelunsa aikana. Toinen oli ostanut neljännen osan Basingstoken toiminnasta ja poistunut siis kunniallisesti, mutta kolmas oli hävinnyt olemattomiin eräänä syyskuun yönä jättäen jälkeensä tyhjän talon ja maksamattoman tilin sekatavarakauppaan. Sen jälkeen oli hänellä ollut yksinoikeus koko piirikuntaan eikä kukaan ollut uskaltanut ryhtyä kilpailuun Hoylandin lääkärin vakiintuneen maineen kanssa.
Senpävuoksi hän hieman hämmästyi ja tunsi melkoista uteliaisuuttakin, kun hän eräänä aamuna ajaessaan Lower Hoylandin kautta näki kylän päässä sijaitsevan uuden rakennuksen asutuksi ja huomasi viertotielle aukeavan portin pielessä tahrattoman, kimaltelevan messinkisen nimilevyn. Hän pysähdytti viisikymmentä puntaa maksavan kastanjanvärisen tammansa ja katsoi siihen pitkään. "Verrinder Smith, M.D.", oli siihen kaiverrettu pienillä sievillä kirjaimilla. Viimeisen miehen nimikirjaimet olivat olleet puolen jalan korkuiset ja niitä valaisevan lampun valo majakkatulta muistuttava. Tohtori James Ripley näki erotuksen ja päätteli siitä, että uusikko osoittautuukin ehkä peloittavammaksi vastustajaksi kuin entiset. Ja hän sai varmuuden siitä samana iltana katsellessaan lääkäriluetteloa. Siitä hän näki, että tohtori Verrinder Smith oli saanut tutkinnoissaan korkeimmat arvolauseet, ja huomasi hänen sittemmin opiskelleen perusteellisesti Edinburghissa, Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä, ja saaneen lopulta kultamitalin ja Leo Hopkinsin stipendin eräästä alkuperäisestä sisimmäisten selkähermojen juurien toimintaa koskevasta tutkimuksestaan. Tohtori Ripley siveli hämmentyneenä ohutta tukkaansa lukiessaan kilpailijansa ansioluetteloa. Mitä maailmassa voi näin etevä mies tarkoittaa asettuessaan asumaan tällaiseen pieneen hampshireläiseen kylään!
Mutta tohtori Ripley oli kuitenkin keksivinään ratkaisun arvoitukselle. Tohtori Verrinder Smith oli epäilemättä muuttanut sinne yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän tahtoi siellä rauhassa jatkaa jotakin tieteellistä tutkimustaan. Nimilevy oli ripustettu porttiin pikemminkin osoitteeksi kuin potilaitten houkuttelemiseksi. Oikea ratkaisu oli tietysti se. Siinä tapauksessa tulisi tämän kuuluisan naapurin läsnäolo hyödyttämään suuresti hänen omia opinnoitaan. Hän oli usein ikävöinyt jotakin hengenheimolaista, jotakin terästä, johon hän voisi koetella piikiveään. Sattuma oli nyt tuonut sellaisen hänen läheisyyteensä ja hän iloitsi siitä suuresti.
Ja tämä ilo taivutti hänet sittemmin ottamaan askeleen, joka poikkesi kokonaan hänen tavallisista tavoistaan. Lääkärien joukossa on tapana, että uusikko käy ensin tervehtimässä vanhempaa virkaveljeään. Seurustelusäännöt ovat siinä suhteessa hyvin ankarat. Tohtori Ripley oli pikkumaisen tarkka tällaisissa ja kuitenkin hän ajoi seuraavana päivänä tieten tahtoen tervehtimään tohtori Verrinder Smithiä. Hän tunsi, että tällainen poikkeaminen muodollisuuksista oli miellyttävä teko hänen puoleltaan ja sopiva johdanto sille läheiselle suhteelle, jonka hän toivoi hänen ja naapurin välille kehittyvän.
Talo oli sievä ja hyvin varustettu, ja hieno kamarineito ohjasi tohtorin sievään pieneen vastaanottohuoneeseen. Kun hän meni sisään, näki hän lämpiössä pari päivänvarjoa ja naisen hatun. Oli sääli, että hänen virkaveljensä piti olla nainut mies. Se tulisi muuttamaan heidän suhteensa hieman toisenlaiseksi ja häiritsemään noita tieteellisiin keskusteluihin varattuja pitkiä iltoja, joista hän oli haaveillut. Mutta vastaanottohuoneessa oli taasen vastapainoksi paljon sellaistakin, mikä miellytti häntä. Harvinaisia huolellisesti valmistettuja kojeita, joita useammin nähdään sairaaloissa kuin praktiseeraavien lääkärien vastaanottohuoneissa, oli kaikkialla. Muuan sphygmographi oli pöydällä ja eräs kaasumittaria muistuttava kone nurkassa. Sitten hänen harhaileva katseensa kohdistui kirjakaappiin, joka oli täynnä paksuja ranskan- ja saksankielisiä, enimmäkseen värikkäisiin paperikansiin nidottuja, teoksia. Hän oli syventynyt katselemaan niiden nimiä, kun ovi hänen takanaan äkkiä aukeni. Käännyttyään hän näki edessään pienen naisen, jonka tavalliset kalpeat kasvot kiinnittivät huomion puoleensa vain viisailla leikillisillä sinisillä silmillään. Hänellä oli nenälasit vasemmassa ja tohtorin nimikortti oikeassa kädessään.
"Hyvää päivää, tohtori Ripley?" sanoi hän. "Hyvää päivää, rouva", vastasi vieras. "Miehenne on kenties kylällä?"
"En ole naimisissa", sanoi nainen vaatimattomasti.
"Ah, pyydän anteeksi! Tarkoitin tohtoria – tohtori Verrinder Smithiä."
"Minä olen tohtori Verrinder Smith."
Tohtori Ripley hämmästyi niin, että hän pudotti hattunsa, muistamatta ottaa sitä käteensä jälleen.
"Mitä?" huohotti hän. "Oletteko te Leo Hopkinsin stipendiaatti? Tekö?"
Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt naislääkäriä, ja hänen vanhoillinen mielensä nousi kapinaan jo sellaisesta mahdollisuudestakin. Hän ei tosin voinut muistaa ainoatakaan raamatun käskyä, joka olisi määrännyt miehet lääkäreiksi ja naiset hoitajattariksi, mutta kuitenkin hänestä tuntui aivan siltä kuin tässä olisi pilkattu Jumalaa. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen tunteensa liiankin selvästi.
"Olen pahoillani, että olen tuottanut teille pettymystä", sanoi nainen kuivasti.
"Te olette suuresti hämmästyttänyt minut", vastasi Ripley ottaen hattunsa lattialta.
"Ette kuulu siis puoltajiimme?"
"En voi sanoa suosivani liikettä."
"Ja miksi?"
"Olisin mielelläni keskustelematta siitä."
"Mutta varmasti kai suostutte vastaamaan naisen tekemään kysymykseen."
"Naiset ovat vaarassa menettää oikeutensa anastaessaan toisen sukupuolen paikan. He eivät voi vaatia molempia."
"Miksi ei nainen saisi ansaita elatustaan aivoillaan?"
Se rauhallinen tapa, millä nainen ristikuulusteli häntä, ärsytti tohtori Ripleytä.
"Olisin hyvin kiitollinen, jollei minun tarvitsisi ruveta väittelemään tästä asiasta, neiti Smith."
"Tohtori Smith", oikaisi toinen.
"No niin, tohtori Smith sitten. Mutta jos vaaditte vastausta, täytyy minun sanoa, etten luule lääkärintointa lainkaan sopivaksi ammatiksi naisille, ja tunnustan, että tunnen persoonallista vastenmielisyyttä miesmäisiä naisia kohtaan."
Se oli tavattoman raakaa puhetta ja hän häpesikin sitä heti. Mutta nainen kohotti vain kulmiaan ja hymyili.
"Minusta tuntuu siltä, että te nyt puolestanne kerjäätte vastausta", sanoi hän. "Luonnollisesti, jos se tekisi naisista miesmäisiä, olisi se melkoista huonontumista."
Tämä pieni väistö oli sievä ja tohtori Ripley kumarsikin hyväksyvästi kuin lävistetty miekkailija.
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi hän.
"Olen pahoillani, ettei meistä voi tulla lähempiä tuttavia, vaikka olemmekin naapureita", huomautti nainen.
Ripley kumarsi jälleen astuen askeleen ovea kohti.
"Kummallinen yhteensattuma", jatkoi nainen, "juuri tänne tullessanne luin Lancetista teidän kirjoittamaanne tutkielmaa 'Paikallisista säännöttömyyksistä'."
"Todellako?" sanoi Ripley kuivasti.
"Minusta se tuntui hyvin laaditulta erikoistutkielmalta."
"Olette hyvin hyvä."
"Mutta tuo bordeauxlainen professori Pirtes, jonka kantaan vetoatte siinä asiassa, on peruuttanut väitteensä."
"Minulla on hänen lentokirjasensa vuodelta 1890", sanoi tohtori Ripley vihaisesti.
"Mutta tässä on hänen lentokirjasensa vuodelta 1891." Hän haki sen aikakauskirjojen joukosta. "Jos teillä on aikaa silmäillä tätä sivua –"
Tohtori Ripley sieppasi sen häneltä lukien nopeasti hänen osoittamansa kohdan. Sitä ei voitu kieltää. Se kumosi täydellisesti hänen kirjoituksensa. Hän heitti kirjasen menemään ja kumarrettuaan vielä kerran jäykästi poistui ovesta. Kun hän otti suitset tallirengiltä, katsoi hän taakseen ja näki naisen seisovan ikkunassa ja nauravan sydämellisesti, kuten hänestä näytti.
Tämän tapaamisen muisto vaivasi häntä koko päivän. Hän tunsi selviytyneensä siitä hyvin huonosti. Nainen oli osoittanut omaavansa täydellisemmät tiedot hänen omasta erikoisaiheestaan. Nainen oli ollut kohtelias hänen käyttäytyessään raa'asti ja tyyni hänen antaessaan vihalleen vallan. Ja ennen kaikkea muuta kalvoivat hänen mieltään naisen varma olemus ja ryhti ja hänen oma luonnoton tunkeilemisensa. Naislääkäri oli ollut vaikeasti sulatettava asia ennen vanhaan, vastenmielinen ja luotaan työntävä. Ja nyt oli sellainen asettunut ammattiaan harjoittamaan tänne, kilpailemaan samoista potilaista hänen kanssaan. Eipä sillä, että hän olisi pelännyt kilpailua, mutta hän vastusti tällaista naisellisuuden alentamista. Tohtori Smith ei voinut olla kolmeakymmentä vuotta vanhempi, koska hänen kasvonsa olivat vielä niin nuoret ja ilmehikkäät. Ripley muisteli hänen leikillisiä silmiään ja voimakasta kaunispiirteistä leukaansa. Ja hän tunsi vielä suurempaa mielenkuohua muistellessaan hänen opintojensa yksityiskohtia. Mies olisi tietysti selvinnyt sellaisestakin kiirastulesta puhtaana, mutta naiseen nähden se oli jotakin julkeata.
Ei kulunut kuitenkaan pitkääkään aikaa, kun hän jo huomasi saavansa ruveta pelkäämään hänen kilpailuaankin. Muutamat raajarikkoiset olivat uutuuden viehätyksestä menneet hänen vastaanottohuoneeseensa ja kun he kerran olivat päässeet sinne, olivat hänen päättäväinen käytöksensä ja kaikki nuo uudenaikaiset vehkeet, joilla hän koputteli, katseli ja kuunteli, vaikuttaneet heihin niin syvästi, etteivät he jälkeenpäin voineet viikkokausiin muusta puhuakaan. Ja piakkoin alkoi seudulla näkyä silminnähtäviä todisteita hänen vaikutusvallastaan. Maanviljelijä Eytonin märkähaavaa, joka oli vuosikausia levinnyt hänen ihossaan tuskia lieventävän sinkkipastan vaikutuksen alaisena, siveltiin rakoille vetävällä voiteella ja haavan huomattiin kolmen tuskallisen yön jälkeen rupeavan parantumaan. Rouva Growder, joka oli aina luullut toisen tyttärensä Elisan syntymämerkkiä Luojan vihan aiheuttamaksi, koska hän kerran kriitillisenä aikana oli syönyt liiaksi vadelmaleivoksia, kuulikin ilokseen että vika voidaan parantaa parilla sähköneulalla. Tohtori Verrinder Smith tuli tunnetuksi kuukaudessa ja kahden kuukauden kuluttua hän oli jo kuuluisa.
Tohtori Ripley tapasi hänet silloin tällöin ajaessaan kierroksillaan. Smith oli hankkinut itselleen korkeat metsästysvaunut ja hoiteli suitsia itse, livreepukuisen palveluspojan istuessa takaistuimella. Kun he kohtasivat toisensa, kohotti Ripley aina hattuaan arkaluontoisen kohteliaasti, mutta hänen kasvojensa vakava ilme osoitti, kuinka muodollinen tämä kohteliaisuus oli. Ja hänen vastenmielisyytensä alkoi pian muuttua ehdottomaksi halveksimiseksi. "Tuo sukupuoleton nainen", niin hän uskalsi sanoa niille potilailleen, jotka olivat pysyneet uskollisina. Mutta niiden lukumäärä väheni todellakin hyvin nopeasti, ja joka päivä uutinen jonkun uuden potilaan luopumisesta loukkasi hänen ylpeyttään. Nainen oli jollakin tavalla saanut maalaisväestön luottamaan melkein taikauskoisesti hänen taitoonsa ja väkeä kokoontui läheltä ja kaukaa hänen vastaanottohuoneeseensa.
Mutta enimmän loukkasi häntä, kun tohtori Smith teki jotakin sellaista, minkä hän, Ripley, oli selittänyt mahdottomaksi. Kaikista tiedoistaan huolimatta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta ryhtyä leikkauksiin, ja tavallisesti hän lähettikin pahimmat tapaukset Lontooseen. Mutta Smithillä ei ollut lainkaan sellaisia heikkouksia ja hän ryhtyi empimättä kaikkeen, mikä vain eteen sattui. Ripleylle tuotti oikein tuskia, kun hän kuuli Smithin aikovan suoristaa pienen Alec Turnerin pölkkyjalan, ja juuri kun hän sai kuulla siitä, sai hän pojan äidiltä, rehtorin vaimolta, kirjeen, jossa häntä pyydettiin nukuttajaksi. Kieltäytyminen olisi ollut julmaa, koska paikkakunnalla ei ollut ketään toista henkilöä, joka olisi kyennyt siihen, mutta se oli erittäin ärsyttävää ja katkeraa hänen tunteelliselle luonteelleen. Eikä hän suuttumuksestaan huolimatta kuitenkaan voinut muuta kuin ihmetellä sitä taitavuutta, millä työ suoritettiin. Smith käsitteli tuota vähämäistä pientä jalkaa hyvin hellästi ja piteli veistä kuin taiteilija pensseliään. Yksi ainoa suora viilto, joka katkaisi poikki vain yhden jänteen, ja kaikki oli ohi, jalan alle levitetyn valkoisen pyyheliinan saamatta veritahraakaan. Ripley ei ollut milloinkaan elämässään nähnyt mitään niin mestarillista ja hän uskalsi sanoakin sen, vaikka Smithin taito lisäsikin hänen vastenmielisyyttään naislääkäriä kohtaan. Tämä leikkaus levitti Smithin mainetta yhä laajemmalle Ripleyn kustannuksella, ja niihin syihin, miksi hän halveksi Smithiä, liittyi nyt itsesuojelemisvaistokin. Ja juuri tämä halveksiminen kärjisti lopulta asiat kummallisesti. Eräänä talvi-iltana, juuri kun hän oli nousemaisillaan yksinäisen päivällisensä äärestä, saapui eräs tallirenki ratsain tilanomistaja Faircastlen, seudun rikkaimman miehen, maatilalta, ja ilmoitti talon tyttären polttaneen kätensä niin pahasti, että pikainen lääkärinapu oli tarpeen. Ajuri oli ratsastanut hakemaan naislääkäriä, koska tilanomistajalle oli yhdentekevää, kuka saapui, kunhan apu tuli vain pian. Tohtori Ripley hyökkäsi välskärituvastaan mielessään luja päätös, ettei Smith saisi mitenkään hankkia itselleen sisäänpääsyä tähän hänen linnakkeeseensa, jos vain kova ajo hänen puoleltaan voi estää sen. Hän ei edes sytyttänyt lyhtyjä, hyppäsi vain kieseihinsä ja lähti ajamaan niin nopeasti kuin hevosen kavioista lähti. Hän asui paljon lähempänä maatilaa kuin Smith ja tiesikin senvuoksi ehtivänsä sinne ennen häntä.
Ja hän olisikin ehtinyt ennen, ellei olisi ollut olemassa oikullista kohtaloa, joka aina sotkee tämän maailman asiat ja mykistää profeetat. Johtuiko se sitten valaistuksen puutteesta vai siitä että hän ajatteli vain kilpailijaansa, joka tapauksessa hän kääntäessään Basingstoken tielle erehtyi puoli jalkaa tuossa tiukassa mutkassa? Tyhjät kiesit ja pelästynyt hevonen kiisivät pois pimeässä, maatilan omistajan tallirengin ryömiessä ylös ojasta, jonne hän oli singahtanut. Hän raapaisi tulen tikkuun, tarkasteli vaikeroivaa toveriaan ja tunsi itsensä hyvin heikoksi kuten käy raakojen voimakkaiden miesten, kun he näkevät jotakin sellaista, mitä he eivät ennen ole nähneet.
Tohtori kohottautui kyynärpäänsä varaan tikun valossa. Hän huomasi vilahdukselta jotakin valkoista ja terävää pistävän esille housujen repeämästä pohkeen puolivälissä.
"Kirottua!" vaikeroi hän. "Kolmen kuukauden työ", lisäsi hän ja pyörtyi.
Kun hän palasi tajuihinsa, oli tallirenki poistunut hakemaan apua maatilalta, mutta eräs pieni poika piteli vaunulyhtyä hänen loukkautuneen jalkansa lähellä ja muuan nainen, jonka vieressä oli kirkkaita keltaisessa valossa kimaltelevia välineitä sisältävä avattu laukku, leikkeli parhaillaan käyrillä saksilla kätevästi auki hänen housujaan.
"Kaikki on hyvin, herra tohtori", sanoi hän lohduttavasti. "Olen hyvin pahoillani tästä. Voitte huomenna saada avuksenne tohtori Hortonin, mutta varmaankin sallitte minun auttaa teitä tänä iltana. Voin tuskin uskoa silmiäni nähdessäni teidät tien vieressä."
"Tallirenki on mennyt hakemaan apua", vaikeroi kärsijä.
"Kun se saapuu, voimme nostaa teidät kieseihin. Hieman enemmän valoa, John. Kas niin! Hyvänen aika, se on katkaistava, ellemme sido sitä heti. Jos suostutte hengittämään hieman kloroformia, luulen voivani sitoa sen siksi hyvin, että –"
Tohtori Ripley ei milloinkaan kuullut tämän lauseen loppua. Hän koetti kohottaa kättään ja mumista jotakin vastustavaa, mutta hänen sieraimissaan tuntui makeaa hajua ja hänen järkyttyneet hermonsa vaipuivat suloiseen rauhaan ja horteeseen. Hän oli vajoavinaan kuin kylmään kirkkaaseen veteen, yhä alemmas viheriöihin varjoihin saakka, hiljaa ja ponnistelematta, suurten kellojen soiton miellyttävästi kumistessa hänen korvissaan. Sitten hän alkoi kohota jälleen yhä ylemmäs, raskaan painon puristaessa hirmuisesti kulmia, kunnes hän vihdoin vapautui kokonaan varjoista päästen valoon kerran vielä. Pari kirkasta ja loistavaa kullanväristä täplää kimalteli hänen häikäistyjen silmiensä edessä. Hän räpytteli silmäluomiaan räpyttelemistään, ennenkuin hän käsitti, mitä ne olivat. Ne olivat vain hänen vuoteensa pääpylväiden kaksi messinkipalloa ja hän lepäsi omassa pienessä huoneessaan pää raskaana kuin tykinluoti ja jalka kankeana kuin rautatanko. Kääntäessään katseensa hän näki edessään tohtori Verrinder Smithin tyynet kasvot.
"No, vihdoinkin!" sanoi hän. "Annoin teidän nukkua koko matkan tänne kotiinne saakka, koska tiesin, miten suuria tuskia tärinä muuten olisi aiheuttanut. Jalkanne on nyt hyvässä asennossa tukevasti lastoitettuna. Olen määrännyt teille morphinia. Sanonko tallirengillenne, että hän saa mennä hakemaan tohtori Hortonia aamulla?"
"Minusta tuntuisi mieluisammalta, jos te tahtoisitte jatkaa hoitamistanne", sanoi tohtori Ripley heikosti ja lisäsi hermostuneesti naurahtaen: "Teillähän on hoidossanne kaikki muutkin pitäjän sairaat, minkävuoksi te asian täydellistyttämiseksi voitte hoitaa minuakin."
Tämä ei ollut kaunista puhetta, mutta Smithin silmät eivät ilmaisseet suuttumusta, vaan pikemminkin sääliä, kun hän poistui sairaan vuoteen vierestä.
Tohtori Ripleyllä oli William-niminen veli, joka toimi erään Lontoon sairaalan apulaislääkärinä. Kuultuaan tapauksesta hän matkusti heti Hampshireen. Hän kohotti kulmiaan saatuaan tietää yksityiskohdat.
"Mitä! Onko sinun täytynyt alistua sellaisen henkilön käsiteltäväksi?" huudahti hän.
"En tiedä lainkaan, mihin olisin joutunut ilman häntä."
"En epäilekään etteikö hän olisi mainio hoitajatar."
"Hän tuntee työnsä yhtä hyvin kuin mekin."
"Puolusta sinä vain itseäsi, James", sanoi lontoolainen niiskauttaen nenäänsä. "Mutta siitä huolimatta asian periaate on väärä."
"Luulet siis, ettei toisella sukupuolella ole mitään sanottavaa puolustuksekseen?"
"Taivas varjelkoon, luuletko sitten sinä?"
"No niin, enpä tiedä. Mutta tuona yönä juolahti mieleeni, että me olemme ehkä olleet liian ahdasmielisiä."
"Lorua, James. Onhan kaunista, että naiset voittavat itselleen palkintoja luentosaleissa, mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei heistä ole mihinkään odottamattomissa tapauksissa. Uskallan vaikka vannoa, että tuokin nainen oli hyvin hermostunut sitoessaan sinun jalkaasi. Ja tästäpä muistankin, että minun on kai parasta tarkastaa se ja katsoa, onko kaikki kunnossa."
"Tahtoisin mieluummin, ettet koskisi siihen", sanoi potilas. "Hän on vakuuttanut minulle kaiken olevan kunnossa."
William veli loukkautui hirveästi.
"Jos kerran naisen vakuutus on mielestäsi pätevämpi erään Lontoon sairaalan apulaislääkärin mielipidettä, ei siitä luonnollisesti ole sen enempää sanottavaa", huomautti hän.
"Niin, parasta on, ettet ryhdy sitä kopeloimaan", sanoi potilas tiukasti, ja tohtori William matkusti vielä samana iltana takaisin Lontooseen.
Smith, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, hämmästyi suuresti kuullessaan hänen matkustaneen pois.
"Me riitauduimme eräistä ammatillisista näkökohdista", sanoi tohtori James, ryhtymättä muihin selityksiin.
Parin kuukauden aikana tohtori Ripley sai olla tekemisissä kilpailijansa kanssa joka päivä ja oppi tuona aikana paljon sellaista, josta hän ei ennen ollut tiennyt mitään. Smith oli yhtä viehättävä toveri kuin taitava lääkärikin. Hänen päivittäinen lyhyt vierailunsa oli kuin kukan ilmaantuminen hiekkaerämaahan. Kaikki, mikä kiinnosti tohtori Ripleytä, kiinnosti myös häntä, ja Smith voi taistella hänen kanssaan samanlaisilla aseilla. Ja kuitenkin piili kaiken hänen oppineisuutensa ja tarmonsa takana suloinen naisellisuus, tullen näkyviin hänen sanoistaan, loistaen hänen vihertävistä silmistään, näyttäytyen tuhansin eri tavoin, joita ei tyhminkään ihminen voinut olla huomaamatta. Ripley, vaikka hän olikin hieman narrimainen ja turhantarkka, ei ollut lainkaan tyhmä ja oli aina valmis tunnustamaan erehdyksensä.
"En tiedä lainkaan, kuinka pyytäisin teiltä anteeksi", sanoi hän häpeillen eräänä päivänä, kun hänen parantumisensa oli jo edistynyt niin pitkälle, että hän voi istua nojatuolissa, kipeä jalka toiselle tuolille nostettuna. "Tunnen olleeni tyyten väärässä."
"Missä niin?"
"Tuossa naisasiassa. Ajattelin ennen, että nainen välttämättä kadotti jotakin naisellisuudestaan ryhtyessään harrastamaan sellaista."
"Ette siis enää usko, että sellaisten naisten täytyy ehdottomasti olla sukupuolettomia?" huudahti Smith hymyillen veitikkamaisesti.
"Älkää viitsikö toistaa tuota tyhmää sanontaani."
"Olen niin iloinen, että olen voinut olla apuna teidän mielipiteittenne muuttamisessa. Minulle ei muistaakseni milloinkaan maailmassa ole lausuttu niin rehellistä kohteliaisuutta."
"Se on kaikissa tapauksissa totta", sanoi Ripley, onnellisena koko yön muistellessaan sitä tyytyväisyyden punaa, joka oli hetkiseksi värittänyt viehättävästi Smithin kalpeat kasvot.
Hän oli todellisuudessa jo paljon kauempana sitä mielipidettä, että Smith oli täysin naisellinen nainen. Hän ei voinut salata enää itseltään, että Smithistä oli tullut hänelle ainoa nainen. Hänen suuri taitonsa, hellä kosketuksensa, suloinen olemuksensa ja heidän makunsa samanlaisuus, kaikki nämä seikat olivat liittyneet yhteen kumotakseen hänen entiset mielipiteensä. Se oli synkkä päivä hänelle, jolloin Smithin hänen parantumisensa johdosta ei tarvinnut enää joka päivä käydä häntä katsomassa ja vielä synkemmältä näytti hänestä tuo päivä, jonka hän näki lähestyvän ja jolloin kaikki Smithin vierailut loppuisivat. Se koitti kuitenkin vihdoin ja hän tunsi koko elämänsä onnen olevan tämän viimeisen keskustelun varassa. Hän oli luonteeltaan suora mies ja hän laski kätensä Smithin kädelle tämän koettaessa hänen valtasuontaan, ja kysyi suostuisiko hän tulemaan hänen vaimokseen. "Senkövuoksi, että voisimme yhdistää toimintamme?" Ripley säpsähti tuskallisesti ja suuttui. "Ette suinkaan voi syyttää minua niin halpamaisesta ajatuksesta!" huudahti hän. "Rakastan teitä niin epäitsekkäästi kuin naista vain voidaan rakastaa."
"Ei, olin väärässä. Se oli tyhmää puhetta", sanoi Smith siirtäen tuoliaan hieman taaksepäin ja koputtaen polveensa kuulotorvellaan. "Koettakaa unhottaa, että olen joskus sanonut niin. Olen niin pahoillani tuottaessani teille pettymystä. Pidän suuressa arvossa minulle osoittamaanne kunniaa, mutta se, mitä ehdotatte, on aivan mahdotonta."
Jonkun toisen naisen kanssa hän olisi ehkä voinut ruveta väittelemään asiasta, muta hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että se oli tässä hyödytöntä. Smithin ääni kuului niin päättäväiseltä. Ripley ei sanonut mitään, nojautui vain taaksepäin tuolissaan kuin lyöty mies.
"Olen niin pahoillani", sanoi Smith jälleen. "Jos olisin aavistanut ajatuksenne, olisin ilmoittanut teille jo aikoja sitten, että aion omistaa koko elämäni tieteelle. Maailmassa on paljon sellaisia naisia, jotka ovat päteviä avioliittoon, mutta vain harvoja sellaisia, jotka välittävät tieteistä. Aion senvuoksi pysyä uskollisena omalle elämälleni. Tulin vain tänne odottamaan Pariisin fysiologisen laitoksen avaamista. Sain juuri kuulla, että minut on hyväksytty sinne apulaiseksi, minkävuoksi en enää tule häiritsemään toimintaanne. Olen arvostellut teitä yhtä väärin kuin tekin minua. Luulin teitä ahdasmieliseksi ja pikkumaiseksi mieheksi, jolla ei ole minkäänlaisia hyviä ominaisuuksia. Sairautenne aikana olen oppinut arvostelemaan teitä paremmin ja ystävyytemme muisteleminen tulee aina tuntumaan minusta hyvin hauskalta."
Ja niin sitten kävi, että muutamien viikkojen kuluttua Hoylandissa oli jälleen vain yksi ainoa lääkäri. Mutta ihmiset huomasivat tämän yhdenkin vanhentuneen monta vuotta muutamissa kuukausissa. He näkivät väsymyksen ja surumielisyyden aina väijyvän hänen sinisten silmiensä syvyyksissä. Hän välitti nyt vieläkin vähemmän kuin ennen niistä naimakelpoisista nuorista naisista, joita heidän huolehtivat maalaisäitinsä asettivat hänen tielleen.
CRABBEN PRAKTIIKKA
Ihmettelenpä, kuinka moni tässä kaupungissa muistaa vielä lääketieteenylioppilasta Tom Waterhouse Crabbea. Hän oli mies, jota ei niinkään helposti voinut unhottaa, jos vain kerran oli oppinut hänet tuntemaan. Neroista voidaan useammin lukea kuin heitä tavata, mutta kenenkään ei tarvinnut puhella viittäkään minuuttia Crabben kanssa huomatakseen hänen perineen hituisen tuota hienoa selittämätöntä nerouden perusainesta. Hänen ajatuksissaan oli rohkeaa alkuperäisyyttä ja tavassa, jolla hän ilmaisi ne, sellaista vakuuttavaa varmuutta, joka viittasi tavallista korkeampaan älykkäisyyteen. Hän lueskeli sysäyksittäin ja säännöttömästi ja kuitenkin hän oli paras mies omassa joukossaan ja varmasti sen itsenäisin ajattelija. Crabbe raukka – hänen erehdyksissäänkin oli jotakin huvittavan alkuperäistä. Muistan vielä, kuinka hän työläästi selitti tutkijalleen, että espanjankärpänen eli Espanjassa, ja kuinka hän antoi viisi tippaa sabiniöljyä saadakseen sairaan siihen tilaan, jonka arveltiin olevan edullisimman taudin parantamiseen.
Crabbe ei ollut ulkonaisesti lainkaan sellainen mies, jollaisiksi me tavallisesti neroja luulemme. Hän ei ollut kalpea eikä laiha eikä hänen tukkansakaan ollut luonnottoman pitkä. Hän oli päinvastoin hyvin voimakkaan näköinen, hartiakas ja elinvoimainen nuorimies, jonka ääni muistutti härän mylvintää ja jonka nauru kantautui niittyjen poikki. Hän oli sitäpaitsi hyvin jänteväkin ja Edinburghin parhaimpia rugbynpelaajia.
Muistan vielä ensi kohtaukseni Crabben kanssa, joka sai minut kunnioittamaan hänen tyyntä harkintakykyään ja rohkeuttaan. Se tapahtui eräässä bulgarialaisen seuran kokouksessa Edinburghissa vuonna '78. Halli oli tungokseen asti täynnä väkeä ja ilmanvaihto puutteellista, minkävuoksi en ollutkaan pahoillani, että minun myöhästymiseni vuoksi oli pakko jäädä ovensuuhun, koska en voinut saada enää istumapaikkaa. Nojautuen seinään voin samalla nauttia raittiista ilmasta kuunnellessani niitä herjauksia, joita kaikki puhujat syytivät vanhoillista hallitusta vastaan. Kuulijakunta näytti olevan riemuitsevan ylimielinen. Kaikkia väitteitä ja ivallisia huomautuksia tervehdittiin eläköönhuudoilla. Joukkoon ei sekautunut ainoatakaan soraääntä. Puhuja keskeytti kostuttaakseen huuliaan ja hallissa syntyi senvuoksi hetkisen kestävä hiljaisuus. Silloin kuultiin kirkkaan äänen huoneen keskeltä sanovan: "Kaikki tuo on kyllä hyvin hienoa, mutta mitä teki Gladstone –" Kuului kiivaita ärjähdyksiä ja huutoja: "Ajakaa hänet ulos!" Mutta saman äänen kuultiin vielä sanovan: "Mitä teki Gladstone vuonna '63?" "Ajakaa hänet pellolle! Heittäkää hänet ikkunasta ulos! Pankaa hänet pihalle!" Kaikkialta kuului uhkauksia ja solvauksia. Miehet nousivat lavitsoille heilutellen keppejään ja tuijottaen toistensa olkapäiden yli saadakseen nähdä vilahdukselta tuon rohkean vanhoillisen. "Mitä teki Gladstone vuonna '63?" karjui ääni. "Vaadin vastausta kysymykseeni." Kuului uusia suuttumuksen huutoja, joukko alkoi aaltoilla keskustaansa kohti. Sitten se hajautui ja muuan potkiva ja huitova mies kannettiin ulos ja heitettiin toivottoman vastarinnan jälkeen portaita alas.
Koska kokous alkoi tuntua hieman yksitoikkoiselta tämän pienen huvittavan välikohtauksen jälkeen, menin kadulle jäähdyttelemään. Siellä nojautui tiedonhaluinen ystävänikin muutamaan lyhtypylvääseen takki revittynä siekaleiksi ja piippu hampaissaan. Nähdessäni hänen puvustaan hänen kuuluvan lääkeopilliseen tiedekuntaan, käytin hyväkseni sen ammatin jäsenten keskuudessa vallitsevaa vapautta.
"Suokaa anteeksi", sanoin, "mutta ettekö ole lääketieteen ylioppilas?"
"Olen kyllä", vastasi hän, "ja Thomas Crabbe on nimeni."
"Minun nimitetään taas Bartoniksi", sanoin minä. "Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta ettekö tahtoisi sanoa minulle, mitä Gladstone teki vuonna '63?"
"Hyvä mies", sanoi Crabbe tarttuen käsivarteeni ja kävellen kanssani kadun päätä kohti, "siitä minulla ei ole aavistustakaan. Nähkääs minun oli tavattoman kuuma ja halusin tupakoidakin, ja kun ei näyttänyt olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia ulospääsemiseen hallin keskeltä, minne olin joutunut, ajattelin antaa heidän kantaa minut ulos sieltä ja onnistuinkin aikeissani vallan mainiosti. Suunnitelmani oli melko näppärä, vai mitä? Ellei teillä ole mitään parempaa tehtävää, tulkaa asuntooni syömään illallista kanssani."
"Mielelläni", vastasin minä ja niin laskettiin perustus Thomas Crabben ja minun väliselle ystävyydelle.
Crabbe suoritti tutkintonsa vuotta ennen minua ja matkusti erääseen Englannin suureen satamakaupunkiin aikoen asettua sinne asumaan. Hänellä näytti olevan loistava ura edessään, sillä lukuunottamatta perusteellisia, maailman käytännöllisimmässä koulussa hankittuja lääkeopillisia tietojaan, hänen olennossaan oli jotakin tuommoista selittämätöntä, mikä saavuttaa potilaan luottamuksen heti. On kummallista, kuinka harvoin ne ovat liittyneet toisiinsa. Tuota viehättävää lääkäriä, hyvä rouva, joka paransi nuoren Charlien tuhkarokosta niin taitavasti, joka käyttäytyi niin moitteettomasti ja jolla oli niin viisaat kasvot, sanottiin yliopistossa tyhjäntoimittajaksi ja hän oli kaikkien pilkkatauluna, sitä vastoin kun tuo pieni tohtori Grinder raukka, jota te moititte niin kovasti ja joka näytti niin hermostuneelta, ettei hän tiennyt, mihin olisi pistänyt kätensä, sai kultamitalin eräästä tutkimuksestaan ja oli aivan yhtä hyvä mies kuin kuka hyvänsä hänen opettajistaankin. Tässä maailmassa kiinnitetään siis paljon enemmän huomiota miehen ulkonaiseen olemukseen kuin hänen töihinsä.
Crabbe matkusti siis vastaleivottuna lääkärinä ja vastanaineena tuohon kaupunkiin, jota me tahdomme nimittää Brisportiksi. Minä taasen toimin erään lääkärin apulaisena Manchesterissä ja kuulin melko vähän entisestä ystävästäni, joka oli, niin kerrottiin, aloittanut melko suurellisesti hankkiakseen itselleen heti potilaita sivistyneistön keskuudesta. Luin kerran muutamasta lääketieteellisestä aikakauskirjasta erään hyvin oppineen ja syvämietteisen kirjoituksen ankan vatsasta löydettyjen luiden kummallisista muutoksista. Se oli hänen kirjoittamansa, mutta paitsi sitä ja muutamia huomautuksia kalojen sikiämisestä hän pysyi kummallisen vaiteliaana.
Sain eräänä päivänä hämmästyksekseni sähkösanoman rouva Crabbelta. Hän pyysi minua heti Brisportiin katsomaan hänen miestään, joka ei ollut lainkaan terve. Hankittuani lomaa matkustin seuraavassa junassa hyvin levottomana ystävästäni. Rouva Crabbe oli tullut minua vastaan asemalle. Hän kertoi minulle jatkuvien huolien masentavan Tomia suuresti, koska laitoksen ylläpitämiskustannukset olivat suuret ja potilaita vähän. Hän halusi nyt kuulla tietojani ja neuvojani, jotta hän niiden avulla voisi pelastua kriitillisestä tilanteesta.
Ja huomasin todellakin, että Crabbessa oli tapahtunut suuri muutos pahempaan päin. Hän näytti laihalta ja riutuneelta, ja oli kadottanut paljon entistä sukkelaa iloisuuttaan, vaikka hän riemastuikin melkoisesti nähdessään vanhan ystävänsä.
Päivällisen jälkeen me kolme pidimme juhlallisen sotaneuvottelun ja sen kestäessä hän ilmaisi minulle kaikki vaikeutensa. "Mitä maailmassa minun on tehtävä, Barton?" sanoi hän. "Jospa vain saisin itseni taivutetuksi uskomaan, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, mutta ei kukaan näytä huomaavankaan nimikilpeäni ja kaupunki on täynnä lääkäreitä. He luulevat minua varmaankin teologian tohtoriksi. Se olisi samantekevää minulle, jos vain nuo toiset lääkärit olisivat päteviä miehiä, mutta sellaisia he eivät ole. He ovat kaikki vanhanaikaisia vanhoillisia ahdasmielisiä ukkoja, jotka ovat puoli vuosisataa ajastaan jäljellä. Ajatelkaamme esimerkiksi vanhaa Markhamia, joka asuu tuossa tiilirakennuksessa tuolla ja jolla on suurin praktiikka kaupungissamme. Vannon, ettei hän tiedä paikallisen säännöttömyyden ja hypodermisen ruiskun eroa, mutta hänet tunnetaan niin hyvin, että sairaat suorastaan tunkeutuvat hänen vastaanottohuoneeseensa. Entä tuo kauempana asuva Davidson sitten! Hän on vain lääketieteen kandidaatti. Hän puhui tässä eräänä iltana kokouksessamme vetolaastarista sekoittaen sen vetävään nesteeseen. Ja kuitenkin tuo mies ansaitsee yhtä monta puntaa kuin minä shillinkiä."
"Tee nimesi tunnetuksi ja kirjoita", sanoin minä.
"Mutta mistä kummasta minä kirjoittaisin?" kysyi hän. "Ellei ihmisellä ole tapauksia, niin kuinka maailmassa hän voi kuvailla niitä? Kaada itsellesi ja ojenna pullo sitten tänne."
"Etkö voisi keksiä jotakin tapausta saadaksesi tuulta purjeisiisi?"
"Se ei ole niinkään hullu ajatus", sanoi Crabbe miettiväisesti. "Mutta näin ohimennen sanoen, näitkö kirjoitustani ankan vatsasta löytämästäni luusta?"
"Kyllä, ja se tuntui minusta etevältä."
"Etevältäpä tietenkin. Kuulehan nyt, mies, se oli vanha domino, jonka tuo ankka oli onnistunut nielemään. Se oli kuin Herran lahja. Sitten kirjoitin jotakin kalojen sikiämisestä, koska en tiennyt siitä mitään ja otaksuin kaikkien muidenkin tietävän siitä yhtä vähän. Mutta kokonaisten tapausten keksiminen tuntuu minusta sentään hieman uskalletulta."
"Toivoton sairaus kaipaa toivottomia keinoja", sanoin minä. "Kai muistat vielä vanhan Hobsonin? Hän lähettää kerran vuodessa englantilaisten lääkärien julkaisuun kysymyksen, voiko joku virkaveli ilmoittaa hänelle, mitä hevosen ruokkiminen maaseudulla maksaa. Ja kuitenkin sanotaan hänestä lääkäriluettelossa: 'Avustaa tieteellisiä julkaisuja vaatimattomilla kysymyksillään ja huomautuksillaan'."
Tuntui oikein huojentavalta kuunnella Crabben entistä ylioppilasaikaista hörönaurua. "No niin, veli hopea", sanoi hän. "Keskustelemme tästä lähemmin huomenna. Emme osaa olla itsekkäitä ja unhottaa sitä, että sinä olet vieras täällä. Lähdetään kaupungille katselemaan Brisportin kaunottaria." Sanottuaan sen hän pukeutui hautajaistakkiin, kiinnitti silmälasit nenälleen ja pani päähänsä hyvin leveälierisen hatun, ja sitten me kulutimme jäljellä olevan osan illasta maleksimalla pitkin katuja ja keskustelemalla kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista.
Kokoonnuimme seuraavana päivänä toiseen sotaneuvotteluun. Oli sunnuntai ja istuessamme ikkunassa poltellen piippujamme ja katsellen kadulla liikkuvaa ihmisvilinää, teimme monta suunnitelmaa kuuluisuuden saavuttamiseksi.
"Minä olen yrittänyt jo Tom Sawyerinkin keinoa", sanoi Tom toivottomasti. "En milloinkaan käy kirkossa lähtemättä sieltä pois kesken saarnaa, mutta kun ei kukaan tiedä, kuka minä olen, ei se vaikuta mitään. Juuri oveni edustalla oli viime talvena kolmen viikon aikana mainio iljanne ja minä silitin sitä aina joka ilta pimeän tultua. Mutta siinä sattui kaatumaan vain yksi ainoa mies, ja hän nilkutti tiehensä kadun poikki Markhamin vastaanottohuoneeseen. Eikö siinä olekin tarpeeksi koettelemuksia?"
"Onpa kyllä", sanoin minä.
"Appelsiininkuorilla voitaisiin ehkä saada jotakin aikaan", jatkoi Tom, "mutta näyttäisi niin ilkeältä, jos lääkärin asunnon viereinen käytävä olisi keltaisenaan niitä."
"Varmasti", myönsin minä.
"Eräänä yönä tuli tänne muuan mies, joka oli saanut haavan päähänsä", sanoi Tom. "Ompelin haavan kiinni, mutta hän olikin unhottanut kukkaronsa kotiinsa. Hän palasi takaisin noin viikon kuluttua ratkotuttamaan ompeleita, mutta rahatta. Tuo mies kulkee vielä tänäänkin puoli metriä lankaa kallossaan ja hänen kallossaan se saa pysyäkin, kunnes saan rahat."
"Emmeköhän voi keksiä jotakin satunnaista tapausta", sanoin minä, "joka ilmaisisi nimesi oikein silmiinpistävästi yleisölle?"
"Hyvä mies, sitähän minä juuri toivon. Jos vain saisin nimeni Brisport Chronicleen, tuottaisi se minulle viisisataa puntaa vuosittain. Täällä on sukulaisuussuhteita ja ihmisten tarvitsee vain saada tietää minun olevan täällä. Mutta voisinko saada sen aikaan muuten kuin meluamalla kadulla tahi lisäämällä perhettäni? Muistelkaamme esimerkiksi tuota ankan vatsasta löytämääni luuta. Jos vain Huxley tahi joku muu noista miehistä olisi kiinnostunut asiaan, olisi se laskenut perustan onnelleni, mutta kaikki suhtautuivat siihen inhoittavan tyynesti, aivan kuin olisi maailman tavallisin asia, että dominot ovat ankkojen jokapäiväistä ruokaa. Sanon sinulle, mitä minä nyt teen", lisäsi hän katsellen alakuloisena lintujaan. "Pistelen reikiä noiden sydänkammioihin ja lahjoitan ne sitten Markhamille. Niistä tulee silloin ahmatteja ja ne syövät hänet pois talosta ja kodistaan ajan oloon. Mitä sinä siitä tuumit, Jack?"
"Kuulehan nyt, Thomas", sanoin minä, "sinähän haluat nimesi sanomalehtiin, vai mitä?"
"Suunnilleen niin."
"Silloin, koira vieköön, tulet sen saamaankin sinne!"
"Kuinka sitten?"
"Tuolla kadulla on paljon ihmisiä, Tom", jatkoin minä. "He ovat juuri tulossa kirkosta. Jos siellä juuri nyt tapahtuisi jokin onnettomuus, herättäisi se melkoista huomiota."
"Et suinkaan aio ampua heihin haulipanosta hankkiaksesi minulle työtä?"
"En juuri sitäkään. Mutta miltä seuraava näyttäisi huomisessa Chroniclessa? – 'Surkuteltava tapaus George-kadulla. Kun ihmiset juuri poistuivat George-kadun tuomiokirkon aamujumalanpalveluksesta, kauhistuivat he nähdessään erään kauniin hyvin puetun herrasmiehen horjuvan ja kaatuvan tajuttomana käytävälle. Hänet nostettiin maasta ja kannettiin, hirveiden suonenvetokohtausten vapisuttaessa häntä, tunnetun praktiseeraavan lääkärin, tohtori Crabben vastaanottohuoneeseen, koska tohtori oli kiiruhtanut heti paikalle. Olemme iloisia voidessamme ilmoittaa, että kohtaus meni pian ohi ja että herrasmies, muuan kuuluisa kaupungissamme vieraileva henkilö, tohtorin taitavan käsittelyn johdosta saattoi palata hotelliinsa ja alkaa jo nopeasti parantua.' Miltä se kuulostaa?"
"Suurenmoiselta, Jack, suurenmoiselta!"
"No niin, hyvä mies, minä olen tuo sinun komeasti puettu vieraasi ja minä lupaan sinulle, ettei minua kanneta Markhamin luo."
"Rakas veikko, sinä olet oikea aarre etkähän sinä suinkaan välitä siitä, vaikka iskisinkin sinusta suonta?"
"Suontako, hitto vieköön! Välittäisin siitä melko paljon."
"Avaisin vain jonkin pienen suonen", rukoili Tomi.
"Et hiussuontakaan", sanoin minä. "Kuulehan nyt, luovun koko hommasta, ellet lupaa käyttäytyä siivosti. Teen kuitenkin poikkeuksen konjakkiin nähden."
"Hyvä on, annan siis sinulle konjakkia", mumisi Tom.
"Minä lähden nyt", sanoin minä. "Saan kohtauksen puutarhan porttisi kohdalla."
"Hyvä on, veli hopea."
"Mutta näin ohimennen sanoen, millaisesta kohtauksesta sinä enimmän pitäisit? Osaan näytellä kaatuvatautista ja halvaantunutta hyvin helposti, mutta ehkä sinä haluaisit jotakin parempaa – katalepsiaa tahi silmienhuikenemista tahi jotakin sellaista?"
"Odotahan hieman, niin ajattelen", sanoi Tom vedellen haikuja piipustaan viisi minuuttia. "Istuuduhan jälleen paikoillesi, Jack", jatkoi hän. "Me voimme luullakseni tehdä vielä jotakin parempaakin. Katsohan, tuollaiset kohtaukset eivät ole mitään niin erittäin tappavia, ja jos parantaisin sinut sellaisesta, ei siitä olisi minulle suurtakaan hyötyä. Jos aiomme tehdä jotakin tällaista, pitää meidän tehdä se hyvin, koska voimme tehdä sen vain kerran. Tuo komeasti puettu vieras ei saisi esiintyä enää toista kertaa, koska ihmiset helposti voisivat saada vihiä kepposesta."
"Aivan niin", sanoin minä, "mutta, hitto vieköön, et suinkaan sinä voi vaatia minua kaatamaan kirkontornia, että saisit tutkia jäännöksiäni! Voit kuitenkin taivuttaa minut kaikkeen järkevään. Millainen on suunnitelmasi?"
Tom näytti vaipuneen ajatuksiinsa. "Osaatko uida?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Melko hyvin."
"Voisitko pysytellä veden pinnalla viisi minuuttia?"
"Kyllä, aivan varmasti."
"Sinä et siis pelkää vettä?"
"Minä en pelkää mitään."
"Tule sitten mukaani", sanoi Tom, "niin mennään hieman kävelemään."
Koska hän ei ruvennut sanallakaan selittämään tarkoitustaan, kävelin hänen vierellään ihmetellen, mitä maailmassa hän aikoo tehdä. Pysähdyimme ensi kerran erään pienen telakan luona, jonka yli päästiin käännettävää rautasiltaa pitkin. Hän huusi eräälle sammakkoa muistuttavalle miehelle, jolla oli pitkävartiset saappaat jaloissaan. "Onko teillä soutuveneitä ja vuokraatteko niitä?"
"Kyllä, herra", vastasi mies.
"Hyvästi sitten", ja venemiehen perinpohjaiseksi pettymykseksi, jota hän ei suinkaan salannut meiltä, lähdimme heti toiselle suunnalle.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli eräs vanha merimiesravintola. Otetaanko siellä vastaan sairaitakin? Otetaan kyllä. Sitten menimme erääseen apteekkiin kysymään, myydäänkö siellä sähköpattereita. Vastaus oli vielä kerran myöntävä ja tyytyväisesti hymyillen Tom Crabbe kääntyi jälleen kotiinsa päin jättäen muutamia hyvin vihaisia ihmisiä taakseen.
Ja samana iltana ilmoitti hän meille suunnitelmansa punssimaljan ääressä, ja kolmenmiehenneuvosto tarkasti sen, muodosteli sitä ja hyväksyi sen vihdoin sillä äkillisellä seurauksella, että minä muutin heti asumaan Brisportin hotelliin.
Heräsin seuraavana aamuna auringon paistaessa sisään makuuhuoneeni ikkunasta. Hyppäsin vuoteestani lattialle ja katsoin kelloani. Se oli jo melkein yhdeksän. "Vain tunti jäljellä", mumisin minä, "ja melkein englanninpeninkulman pituinen matka käveltävänä", lisäsin ja jatkoin pukeutumistani niin nopeasti kuin suinkin. "No niin", puhelin itsekseni teroittaessani partaveistäni, "ellei Tom Crabbe saa nimeään sanomalehtiin tänään, ei siitä ainakaan voida syyttää minua. Arvailenpa, suostuisiko kukaan ystävä tekemään niin paljon minun puolestani." Lopetin pukeutumiseni, join kupillisen kahvia ja maleksin ulos.
Brisportin liikenne näytti tavattoman vilkkaalta sinä aamuna. Kaduilla oikein tunkeili ihmisiä. Jatkoin matkaani Waterloo-katua pitkin vanhan aukion poikki ja sitten Crabben asunnon ohi. Tuomiokirkon kellot löivät juuri kymmentä minun saapuessani tuolle edellämainitulle pienelle telakalle, jonka yli vei rautainen kääntösilta. Sillalla seisoi muuan mies nojautuen kaidepuihin. Thomas Waterhouse Crabben leveälierisestä hatusta ja silmälaseista ei kukaan voinut erehtyä.
En ollut häntä näkevinänikään mennessäni hänen ohitseen. Tuhlasin sitten hieman aikaa laiturilla ja maleksin vihdoin venehuoneelle. Eilinen ystävämme seisoi ovelle piippunysä hampaissaan.
"Saisinko vuokrata veneen tunniksi?" kysyin minä.
Hän vallan loisti. "Minuutti vain, hyvä herra", sanoi hän. "Menen hakemaan airoja. Saanko tulla soutamaan teitä?"
"Kyllä, sillä te kai olette tottuneempi siihen", vastasin minä.
Hän ryhtyi touhuun ja onnistuikin hetkisen kuluttua saamaan vesille vuotavan näköisen vanhan kaukalon, johon hän kiipesi, minun kyyristyessäni istuimelle.
"Näytelkää minulle telakoita", sanoin minä. "Haluan katsella laivausta."
"Kyllä, herra", sanoi hän ja niin me lähdimme katselemaan satamaa viipyen sillä matkalla melkein tunnin. Sitten käännyimme ja soudimme samaa pientä laituria kohti, jonka vierestä olimme lähteneetkin. Kello kävi jo kahtatoista, ja paikka oli aivan täynnä ihmisiä. Puoli Brisportia näytti kokoontuneen rautasillan läheisyyteen. Joukon keskeltä näkyi vieläkin tuo surullisen kuuluisa hattu.
"Soudanko satamaan, sir?" kysyi venemies.
"Antakaa minulle airot", sanoin minä. "Vaihtakaamme paikkojamme, koska haluan hieman harjoitella." Sanottuani sen nousin seisoalleni.
"Olkaa varuillanne, sir!" huusi venemies nähdessään minun horjahtavan. "Varokaa!" ja hän koetti tarttua minuun hurjasti, mutta se oli jo liian myöhäistä, sillä surkeasti huudahtaen kallistuin ja vyörähdin vellovaan veteen.
Tiesin tuskin, mitä aioin tehdä, ennenkuin olin sen tehnyt. Ei tuntunut lainkaan miellyttävältä, kun tuo paksu limainen vesi hulmahti pääni yli. Kun jalkani koskettivat pohjaan, ponnahdin jälleen pinnalle. Ilma tuntui olevan täynnä huutoja. "Heittäkää hänelle köysi!" "Missä on keksi?" "Tarttukaa häneen!" "Tuolla hän on!" Venemies onnistui sivaltamaan minua kalloon jollakin kovalla esineellä, luultavasti airolla, ja silloin sukelsin jälleen, mutta en ennenkuin olin vetänyt keuhkoni täyteen ilmaa. Tulin pinnalle jälleen ja saappaita käyttävä ystäväni tarttui niin lujasti tukkaani kuin hän olisi tahtonut kiskoa päänahkani irti. "Älkää tempoilko!" huusi hän, "niin pelastan teidät vieläkin." Mutta minä ponnistauduin irti hänestä sukeltaen uudestaan. Seuraavalla kerralla en voinut enää vastustaa häntä, koska hän sai keksinsä kiinni kaulukseeni ja vaikka pidinkin päätäni vedenpinnan alla niin kauan kuin suinkin, hilattiin minut häpeällisesti maihin.
Siinä minä sitten lepäsin laiturin kovilla kivillä ja olin vähältä purskahtaa nauruun, vaikka epäilemättä näytinkin hyvin siniseltä ja kalpealta. "Hän on mennyttä, mies raukka!" sanoi joku. "Lähettäkää hakemaan lääkäriä." "Juoskaa ilmoittamaan tohtori Markhamille!" "Hän on kuollut." "Kääntäkää hänet selälleen!" "Tunnustelkaa hänen valtimoaan." "Lyökää häntä selkään."
"No, no!" sanoi muuan juhlallinen ääni. "Voinko minä auttaa jotenkin? Olen lääkäri. Mitä on tapahtunut?"
"Siinä on edessänne muuan hukkunut mies!" huusivat ihmiset yhteen ääneen. "Peräytykää ja muodostakaa ympyrä – tilaa lääkärille!"
"Nimeni on Crabbe. Hyvänen aika, nuori herrasmies raukka! Päästäkää hänen kätensä irti", tiuskaisi hän eräälle miehelle, joka yritti tunnustella valtasuontani. "Tällaisissa tapauksissa voi vähäisinkin verenkierron estäminen osoittautua vaaralliseksi."
Kuullessani Tomin mielenmaltin en voinut olla ääneen hytkähtelemättä sisällisestä naurusta, vaikka henkeni olisi ollutkin kysymyksessä. Joukosta kuului hämmästynyttä muminaa. Tom otti juhlallisesti hatun päästään. "Kuolevan korahtelua vain!" kuiskasi hän. "Nuori sielu on paennut, mutta tiede voi ehkä kutsua sen takaisin. Kantakaa hänet ravintolaan."
Paikalle tuotiin paarit, joille minut juhlallisesti nostettiin, ja surullinen saattue lähti etenemään laituria pitkin, ruumiin ollessa varmasti iloisin jäsen koko joukossa.
Me menimme ravintolaan ja minut riisuttiin ja laskettiin sen parhaimpaan vuoteeseen. Uutiset tapahtumasta näyttivät levinneen, koska kadulle oli kerääntynyt paljon meluavia ihmisiä ja portaat olivat heitä aivan tupaten täynnä. Tom päästi ainoastaan noin tusinan verran vaikutusvaltaisimpia kaupunkilaisia huoneeseen, mutta julisti tiedonantoja joka viiden minuutin päästä alhaalla kadulla seisovalle joukolle.
"Hän on nyt täydellisesti kuollut!" kuulin minä hänen karjuvan. "Hengitys on lakannut, valtimo ei lyö enää lainkaan, mutta me jatkamme kuitenkin vielä, koska se on velvollisuutemme."
"Haenko konjakkia?" kysyi emäntä.
"Kyllä ja pyyheliinoja ja istumakylpyammeen ja vettä, mutta konjakkia ensin."
Joukko tervehti tätä määräystä hyväksyvillä huudoilla.
"Hänhän juo sitä", sanoi emäntä kohotettuaan lasin huulilleni.
"Se tapahtuu vain automaattisen refleksitoiminnan vaikutuksesta", selitti Tom. "Hyvä emäntä, jokainen ruumis juo konjakkia, jos sitä vain annetaan sille oikealla tavalla. Siirtykää nyt hieman syrjään, niin minä koetan palauttaa hänet henkiin Marshall Hallin menetelmällä."
Kaupunkilaiset seisoivat ympärilläni juhlallisessa ympyrässä. Tom riisui takkinsa ja hyppäsi vuoteelle ryhtyen pyörittämään minua tavalla, joka tuntui siirtävän kaikki luuni sijoiltaan.
"Hitto vieköön, mies, lopeta jo!" murahdin minä, mutta hän keskeytti vain voidakseen kiiruhtaa ikkunaan huutamaan: "Ei vielä merkkiäkään henkiinpalaamisesta!" Sitten hän tarttui minuun suuremmalla tarmolla kuin milloinkaan ennen. "Nyt me koetamme Sylvesterin menetelmää", sanoi hän hien valuessa virtanaan hänen otsaltaan, ja sanottuaan sen hän tarttui minuun jälleen tehden vielä sarjan paljon kiusallisempia liikkeitä kuin äsken. "Se on hyödytöntä!" sanoi hän vihdoin ja lopetti peittäen kunnioittavasti pääni lakanalla. "Lähettäkää hakemaan oikeudenpalvelijaa. Hän on muuttanut parempaan maailmaan. Tässä on korttini", jatkoi hän eräälle poliisikomisariukselle, joka oli saapunut paikalle. "Tohtori Crabbe, George-kadulta. Pitäkää huolta siitä, että tapaus selostetaan oikein. Nuori mies-raukka!" Ja Tom kohotti nenäliinan silmilleen mennen ovelle, kadulle kokoontuneen joukon mumistessa myötämielisesti.
Hän oli jo tarttunut lukonkahvaan, kun jotakin näytti juolahtavan hänen mieleensä ja hän palasi takaisin. "Kaikki toivo ei ole vielä kuitenkaan mennyttä", sanoi hän, "koska emme ole vielä koettaneet sähkön taikavoimaa – tuota kuvaamatonta voimaa, joka on sukua hermoston toiminnalle. Onko täällä jossakin lähellä apteekkia?"
"Kyllä, herra tohtori. Herra McLaganin apteekki on juuri tuon nurkan takana."
"Juoskaa nopeasti sinne! Tuokaa tänne äkkiä hänen voimakkain patterinsa, koska ihmishenki on kysymyksessä!" Ja puolet joukosta hyökkäsi ulos rientäen kadulle, missä he olivat sotkeutua toisiinsa, kilpaillessaan, kuka ensimmäiseksi ehtisi McLaganin kauppaan. He palasivat hyvin punaisina ja kuumissaan, yhden kantaessa kiiltelevää ruskeaa mahonkilaatikkoa, johon kone oli sijoitettu.
"Nyt, hyvät herrat", sanoi Tom, "minä luullakseni olen Englannin ensimmäinen lääkäri, joka käyttää sähköä tähän tarkoitukseen. Opiskellessani erään wieniläisen kuuluisuuden, professori Rokilanskyn johdolla, näin hänen kerran käyttävän sitä jotensakin samaan tarkoitukseen. Kiinnitän nyt negatiivisen navan johonkin verkkomaiseen kudokseen ja positiivisen navan polvitaipeeseen. Olen nähnyt sen saavan aikaan hämmästyttäviä tuloksia ja niin voi käydä nytkin."
Ja niin siinä todella kävikin. Tapahtuiko se sitten onnettomuudesta, vai pääsikö Tomissa synnynnäinen pirullisuus voitolle, en voi sanoa. Hän itse aina vannoo sen tapahtuneen onnettomuudesta, mutta kaikissa tapauksissa hän lähetti mitä väkevimmän virran kiitävää vauhtia musertamaan elimistöäni. Karjaisin vain kerran korvia vihlovasti ja ponnahdin yhdellä ainoalla hypyllä keskelle lattiaa. Olin niin täynnä sähköä kuin Leydenin pullo. Tukkanikin oikein rätisi.
"Sinä kirottu hölmö!" huusin minä puiden nyrkkiäni hänen nenänsä edessä. "Eikö se jo riittänyt, että sait jokaisen luun pois sijoiltaan naurettavilla henkiinherättämisyrityksilläsi, kun vielä halusit turmella elimistöni tuolla kapineella?" Ja samalla minä annoin mahonkiselle laatikolle vihaisen potkun. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt sellaista pakokauhua. Poliisikomisarius ja Chroniclen kirjeenvaihtaja ja nuo kaksitoista kunnioitettavaa kaupunkilaista hyökkäsivät portaita alas kadulle. Emäntä ryömi vuoteen alle. Muuan vuokralainen, joka syötti lastaan jutellessaan kadulla seisovan naapurinsa kanssa, pudotti lapsensa ystävänsä päähän. Tom olisi todellisuudessa voinut aloittaa praktiikkansa heti siinä paikassa. Mutta kuinka kävikään, hänen tavallinen mielenmalttinsa pelasti tilanteen. "Ihme on tapahtunut!" huusi hän ikkunasta. "Ihme! Ystävämme on palannut luoksemme. Lähettäkää hakemaan ajuria!" Ja sitten hiljaa: "Jumalan nimessä, Jack, käyttäydy nyt kuin kristitty ainakin ja ryömi takaisin vuoteeseen. Muista, että emäntäkin on vielä huoneessa, minkävuoksi sinun ei sovi tepastella siinä paitasillasi."
"Hitto vieköön koko emännän", sanoin minä. "Olen kuin ukkosenjohdatin ja sinä olet turmellut minut."
"Mies raukka!" huusi Tom kerran vielä väkijoukolle, "hän on hengissä, mutta hänen järkensä on peruuttamattomasti sekaisin. Hän luulee itseään ukkosenjohdattimeksi. Antakaa tietä ajurille. Kas niin! Auttakaa nyt minua. Hänellä ei ole enää mitään vaaraa ja hän voi pukeutua hotellissaan. Jos joku teistä voi ilmoittaa minulle jotakin sellaista, mikä voi valaista tätä asiaa, on osoitteeni 81 George-katu. Muistakaa se: Tohtori Crabbe, 81 George-katu. Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi!" Ja sanottuaan sen hän sysäsi minut ajopeleihin ja ajoi tiehensä ihailevan, riemuitsevan joukon keskitse.
En voinut jäädä Brisportiin niin kauaksi, että olisin nähnyt valtiokaappaukseni seuraukset. Tom tarjosi meille sampanjaillalliset sinä iltana ja ilomme oli juuri korkeimmillaan, kun minulle ojennettiin isännältäni saapunut sähkösanoma, jossa hän vaati minua palaamaan Manchesteriin seuraavassa junassa. Odotin kuitenkin niin kauan, että sain käsiini Brisport Chroniclen varhaisimman painoksen ja sitten lyhensin ikävää matkaani lukemalla loistavan kuvauksen minua kohdanneesta onnettomuudesta. Tohtori Crabben ylistyksiin oli uhrattu puolitoista palstaa ja siinä selostettiin myös sähkön kummallisia vaikutuksia hukkuneeseen ihmiseen. Siitä kirjoitettiin vihdoin muutamissa lontoolaisissakin lehdissä ja Lancetissa väiteltiin siitä vakavasti.
Pienen kokeemme rahallisen menestyksen voin vain päätellä seuraavasta Tom Crabbelta saamastani kirjeestä, jonka jäljennän tähän sananmukaisesti:
"Terve, sinä henkiinpalannut ruumis!
Haluat varmaankin kuulla, kuinka täällä Brisportissa nyt
jaksetaan. Kerron sen sinulle heti. Alan päästä Markhamin ja
Davidsonin edelle, veli hopea. Seuraavana päivänä tuon pienen
kokeemme jälkeen sain sitoa erään katkenneen jalan (tuon lapsen),
erään naisen (saman, jonka päähän lapsi putosi) haavoittuneen
pään, määrätä lääkkeitä ruusuun ja kurkkutulehdukseen.
Seuraavana päivänä hylkäsi muuan rikas syöpää sairastava henkilö
Markhamin ja tuli minun luokseni. Sitten olen hoitanut erästä
keuhkokuumesairasta ja muuatta miestä, joka oli nielaissut
kuusipennysen. Sen jälkeen ei ole ollut ainoatakaan sellaista
päivää, jonka kuluessa en olisi saanut puolta tusinaa uutta
nimeä potilasluettelooni, ja tällä viikolla aion hankkia
itselleni ajoneuvot. Ilmoita vain minulle, milloin aiot aloittaa
toimintasi, niin minä koetan matkustaa luoksesi, veli hopea, ja
auttaa sinua pääsemään hyvään alkuun, vaikka minun sitten pitäisi
seisoa päälläni vesisaavissa. Hyvästi. Terveisiä vaimoltani.
Tuus
Thomas Waterhouse Crabbe,
M.B. Edin.81 George-katu, Brisport."