[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7NXBIgE3cDuv9t0zB83aZHYWTPQ7WsQskCSVUA3W-Hw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1868,"Tarinoita lääkärien elämästä","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1868-doyle-arthur-conan-tarinoita-laakarien-elamasta","1868__Doyle_Arthur_Conan__Tarinoita_lääkärien_elämästä",null,"novelli",[],[],"fi",1894,1926,50700,342506,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää lääkäriaiheisia kertomuksia ja jännittäviä seikkailuja. Tarinat valottavat lääketieteen haasteita, kirurgien työtä ja eettisiä valintoja 1800-luvun lopun Englannissa ja kaukaisemmissa kohteissa.","A. Conan Doylen 'Tarinoita lääkärien elämästä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1868. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARINOITA LÄÄKÄRIEN ELÄMÄSTÄ\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\nA. Conan Doylen kootut kertomukset V\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSeikkailuja:\n\n  Bimbashi Joycen ensiesiintyminen\n  Gaster Fellin lääkäri\n  Lainattuja kohtauksia\n  Mies Arkangelista\n  Suuri Brown-Pericordin moottori\n  Sinetöity huone\n\nLääkärien muistelmia:\n\n  Fysiologin vaimo\n  Aikojen taakse\n  Hänen ensimmäinen leikkauksensa\n  Kolmas sukupolvi\n  Vaikea yö\n  Lääkärintodistus\n  Kirurgi kertoo\n  Hoylandin lääkärit\n  Crabben praktiikka\n\n\n\n\n\n\nSEIKKAILUJA\n\n\n\n\nBIMBASHI JOYCEN ENSIESIINTYMINEN\n\n\nTämä tapahtui siihen aikaan, jolloin mahdismin vuoksi, joka oli\nvyöryttänyt sellaisen tulvan suurista järvistä ja Darfurista Egyptin\nrajoille saakka, oli noussut korkeimmilleen ja vihdoin alkanut, kuten\nmuutamat toivoivat, näyttää laskemisen merkkejä. Se olikin ollut aivan\nalunpitäen hirvittävä, koska se heti oli niellyt Hicksin armeijan,\nlakaissut tieltään Gordonin ja Kartumin, vyörynyt joelle peräytyvän\nenglantilaisen armeijan taakse ja vihdoin pärskäyttänyt ryösteleviä\nosastoja kauas pohjoiseen Assouaniin asti. Sitten se löysi itselleen\ntoisia uomia idästä ja lännestä Keski-Afrikkaan ja Abessiniaan, palaten\ntakaisin melkein Egyptin vieritse. Sen jälkeen seurasi kymmenen vuoden\npituinen tyven, minä aikana rajaseudun linnueet katselivat Dongolan\nkaukaisia sinisiä kukkuloita. Niitä verhoavan sinipunaisen udun takana\noli verinen ja kauhistuttava maa. Silloin tällöin lähti joku\nseikkailija etelään noita utuisia vuoria kohti kautsukista ja\nnorsunluusta kuulemiensa juttujen houkuttelemana, mutta ei kukaan\nheistä palannut milloinkaan takaisin. Kerran eräs silvottu egyptiläinen\nja toisen kerran muuan kreikkalainen nainen saapuivat rajalla\nvartioivien joukkojen luo mielettöminä janosta ja pelosta. He olivat\nainoat tuosta synkästä maasta saapuneet tiedoittajat. Joskus muutti\nauringonlasku kaukaisen udun tulipunaiseksi tuhoa ennustavaksi\npilvirykelmäksi, josta tummat vuoret kohosivat kuin saaret verimerestä.\nSe näytti eteläisellä taivaalla leijailevalta julmalta tunnuskuvalta,\nkun sitä katseltiin Wady Halfan vieressä sijaitsevien kukkuloiden\nlinnakkeista.\n\nKymmenen vuotta hekumallista elämää Kartumissa ja kymmenen vuotta\nhiljaista työtä Kairossa, sitten oli kaikki niin valmista, että\nsivistyskin saattoi lähteä vaeltamaan etelään kerran vielä, ja se\nmatkusti tapansa mukaan aseistetussa junassa. Niin, kaikki oli valmiina\nviimeisen kuormakameelin viimeistä kuormasatulaa myöten, eikä\nkuitenkaan kenelläkään ollut vihiä siitä, koska perustuslaittomilla\nhallituksillakin on omat hyvät puolensa. Muuan suuri järjestäjä oli\nväitellyt, suunnitellut ja imarrellut, ja eräs kuuluisa soturi oli\njärjestänyt ja suunnitellut ja pakottanut piasterit puntien\npalvelukseen. Ja sitten eräänä iltana nämä molemmat hallitsevat aivot\ntapasivat toisensa ja löivät kättä, minkä jälkeen soturi katosi\njonnekin toimittamaan omia asioitaan. Ja juuri näihin samoihin aikoihin\nBimbashi Hilary Joyce, Royal Mallow-muskettisoturien takaamana ja\nväliaikaisesti kiinnitettynä yhdeksänteen sudanilaiseen rykmenttiin,\nilmestyi ensi kerran Kairoon.\n\nNapoleon oli sanonut ja Hilary Joyce oli sen todennut, että kuuluisaksi\nvoidaan tulla vain Idässä. Ja siellä hän nyt olikin neljine pienine\nmatkalaukkuineen, wilkinsonilaisine miekkoineen, bondilaisine hitaasti\ntoimivine pistooleineen ja Greenin kirjoittamine arabian kielen\noppikirjoineen. Kun alku oli onnekas ja kun nuoruuden veri virtasi\nvielä kuumana hänen suonissaan, näytti kaikki hyvin helpolta. Hän\npelkäsi kyllä hieman kenraalia kuultuaan nuorilta upseereilta juttuja\nhänen ankaruudestaan, mutta toivoi kuitenkin saavuttavansa parhaan\ntuloksen säädyllisyydellään ja kohteliaisuudellaan. Jätettyään\ntavaransa Shepheardin hotelliin hän ilmoittautui päämajassa.\n\nSiellä otti hänet vastaan tietotoimiston päällikkö, sillä komentava\nkenraali oli vielä poissa noilla asioilla, joita hänen oli ollut pakko\nlähteä toimittamaan. Hilary Joyce huomasi joutuneensa erään lyhyen ja\npaksun upseerin seuraan, jonka ystävällinen ääni ja rauhallinen\nkasvojenilme piilottivat hyvin terävän ja tarmokkaan luonteen. Tuolla\ntyynellä hymyllään ja vilpittömällä käytöksellään hän oli pettänyt ja\nvoittanut viekkaudessa viekkaimmatkin itämaalaiset. Hän katseli nyt\nsavuke sormiensa välissä tulokasta.\n\n\"Kuulin teidän saapuneen. Olen pahoillani, ettei kenraali ole täällä\npuhuttelemassa teitä. Hän on näet matkustanut rintamalle.\"\n\n\"Rykmenttini on Wady Halfassa. Otaksun, sir, että minun täytyy\nilmoittautua sinne heti?\"\n\n\"Ei, minun käskettiin antaa teille määräyksenne.\" Hän vei upseerin\nseinään naulatun kartan luo ja viittasi savukkeensa päällä. \"Tehän\nnäette tämän paikan. Se on Kurkurin keidas, muuan pieni ja ehkäpä\nhieman liiankin rauhallinen paikka, pelkään, mutta sen ilma on ainakin\nhyvin terveellistä. Teidän pitää matkustaa sinne niin pian kuin\nsuinkin. Sinne on sijoitettu yksi komppania yhdeksännestä rykmentistä\nja puoli eskadroonaa ratsuväkeä. Teistä tulee noiden joukkojen\npäällikkö.\"\n\nHilary Joyce katsoi nimeä, joka oli painettu parin mustan viivan\nleikkauskohtaan, näkemättä kartassa monen neliötuuman alalla sen\nympärillä ainoatakaan muuta pistettä.\n\n\"Kyläkö, sir?\"\n\n\"Ei, vaan lähde, jonka vesi, luulen, on melko huonoa, mutta totutte\nkyllä pian natriumiin. Paikka on hyvin tärkeä, koska se sijaitsee parin\nkaravaanitien risteyksessä. Kaikki tiet on luonnollisesti suljettu nyt,\nmutta me emme lainkaan tiedä, mitä niitä pitkin voi saapua.\"\n\n\"Oletan, että joukot on sijoitettu sinne estämään ryöstöjä?\"\n\n\"No niin, näin meidän kesken sanottuna, siellä ei totta tosiaan\nole mitään ryöstettävää. Teidän on siellä pidettävä silmällä\nsanansaattajia, joiden kaikkien on pakko poiketa noille lähteille. Te\nolette luonnollisesti vasta saapunut tänne, mutta te ymmärrätte ehkä jo\nsen verran tämän maan asioita tietääksenne, että täällä on olemassa\npaljon tyytymättömyyttä ja että kaliifi luultavasti koettaa päästä\nyhteyteen liittolaistensa kanssa. Koska Senoussikin asuu siellä päin\"\n-- hän viittasi savukkeellaan länttä kohti -- \"voi kaliifi lähettää\nviestin hänelle sitä tietä. Teidän velvollisuutenne on kaikissa\ntapauksissa vangita jokainen asemapaikkanne kautta kulkeva henkilö ja\nottaa tavalla tai toisella selvää hänen tehtävästään, ennenkuin\npäästätte hänet menemään. Oletan, ettette vielä osaa puhua arabian\nkieltä?\"\n\n\"Opettelen sitä parhaillaan, sir.\"\n\n\"No niin, teillä on siellä tarpeeksi aikaa sen opiskelemiseen. Ja\nsaatte apulaiseksenne jonkun alkuasukasupseerin, Alin tahi jonkun\ntoisen, joka puhuu englannin kieltä ja voi toimia tulkkinanne. No niin,\nhyvästi nyt; ilmoitan päällikölle, että olette ilmoittautunut\npalvelukseen. Matkustakaa nyt asemapaikkaanne niin pian kuin suinkin.\"\n\nJunassa Balianiin, postihöyrylaivassa Assouaniin ja sitten parin päivän\nmatka kameelin selässä Libyan erämaan poikki ababdehiläisen oppaan\njohdolla, kolmen kuormakameelin hidastuttaessa kulkua oman toivottoman\nvauhtinsa mukaiseksi. Mutta taival katkeaa kuitenkin kahden ja puolen\nenglannin peninkulman vauhdillakin, kun vain matkalle lähdetään aina\najoissa, ja vihdoinkin kolmantena iltana sai Hilary Joyce katsella\nJebel Kurkur-nimisen kukkulan mustuneilta kuonarinteiltä erästä\nkaukaista palmulehtoa. Hänestä näytti tuo viileä, armottoman, mustuneen\nja keltaisen erämaan keskellä sijaitseva viheriä täplä tällä haavaa\nihanimmalta paikalta, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tuntia myöhemmin\nhän oli ratsastanut pieneen leiriin, vahti oli tullut esille\ntervehtimään häntä, hänen alkuasukasupseerinsa oli puhutellut häntä\nsujuvalla englannin kielellä ja niin hän oli asianmukaisesti astunut\nvirkaansa.\n\nPaikka ei näyttänyt lainkaan virkistävältä pitkää oleskelua varten.\nSiellä oli yksi ainoa laaja maljakon muotoinen ruohoinen syvennys,\njonka rinteet viettivät kolmeen ruskeaa ja suolalta maistuvaa vettä\ntäynnä olevaan kuoppaan. Palmulehdossa oli muitakin puita, jotka olivat\nkyllä kauniita katsella, mutta toivottomuutta herättäviä sen vuoksi,\nettä luonto on sijoittanut vähimmän varjoisat puunsa juuri niihin\npaikkoihin, joissa varjoa enimmän tarvitaan. Yksinäinen laajalle\noksiaan levittelevä akasia koetti tehdä jotakin tasapainon\npysyttämiseksi. Siellä Hilary Joyce uinaili helteessä ja tarkasti\nviileämpinä vuorokauden hetkinä hartiakkaita kapealanteisia\nsudanilaisiaan, heidän iloisia mustia kasvojaan ja naurettavan pieniä\nliikkiöpiirakkamaisia muonalakkejaan. Joyce oli mestarillinen\nharjoittaja eivätkä mustat pitäneet mistään hommasta niin paljon kuin\nsiitä, minkävuoksi Bimbashista tuli pian heidän suuri suosikkinsa.\nMutta toinen päivä oli aivan toisen kaltainen. Ilma, näköala, työ ja\nruoka -- kaikki oli aina samaa. Hänestä tuntui jo kolmen viikon\nkuluttua siltä kuin hän olisi oleskellut täällä lukemattomia vuosia.\nMutta sitten tapahtui vihdoinkin jotakin, mikä keskeytti\nyksitoikkoisuuden.\n\nEräänä iltana ratsasti Hilary auringon laskiessa hitaasti vanhaa\nkaravaanitietä pitkin keitaasta poispäin. Tämä kapea kivilohkareitten\nvälitse kiemurteleva ja kumpuja kiertelevä polku kiinnosti häntä, sillä\nhän muisti, kuinka se kartalla oli jatkunut jatkumistaan, ulottuen\nkauas Afrikan tuntemattomaan sydämeen. Lukemattomien kameelien\nlukemattomat kaviot olivat monen vuosisadan kuluessa polkeneet sen\nsileäksi, niin että se vieläkin käyttämättömänä ja hylättynä kiemurteli\neteenpäin, tämä kummallisin teistä, jalan levyisenä ja ehkä\nparintuhannen englannin peninkulman pituisena. Joyce arvaili\nratsastaessaan, kuinka pitkälti aikaa siitä oli jo mahtanut kuluakaan,\nviime matkustajan saapumisesta sitä pitkin etelästä päin, kun hän\nkatseensa kohottaessaan näki miehen tulevan vastaansa.\n\nHetkisen Joyce luuli tulijaa joksikin omaksi miehekseen, mutta toinen\nsilmäys ilmaisi hänelle, ettei asian laita voinut olla niin. Vieras oli\nvaatettanut itsensä arabialaisten liehuvaan pukuun eikä sotilaan\nvartalonmukaiseen khakitakkiin. Hän oli melko pitkä, ja korkea turbaani\nsai hänet näyttämään aivan jättiläismäiseltä. Hän käveli nopeasti\npystyssä päin ja ryhdikkäästi kuin ainakin mies, joka ei tunne pelkoa.\nKuka hän mahtoi olla, tämä uhkaava tuolta tuntemattomasta maailmasta\nsaapuva jättiläinen? Ehkä jonkun hurjan keihäsmiesjoukon edelläkävijä.\nJa mistä saakka hän oli kävellyt? Ensimmäinen lähde oli enemmän kuin\nsadan englannin peninkulman päässä saman polun varrella. Missään\ntapauksessa ei Kurkurin etuvartiolla ollut varaa ottaa vastaan\nsatunnaisia vieraita. Hilary Joyce pyöräytti äkkiä hevosensa ympäri,\najoi neliä leiriin ja hälyytti miehet. Sitten hän lähti jälleen\ntiedustelemaan johtaen pariakymmentä ratsumiestä.\n\nMies lähestyi tyynesti, huolimatta näistä vihollismielisistä\nvalmisteluista. Hän epäröi vain hetkisen huomatessaan ratsastajat,\nmutta koska pako ei voinut tulla kysymykseenkään, hän lähestyi\nsellaisen miehen tapaan, joka on päättänyt suoriutua asiasta niin hyvin\nkuin suinkin. Hän ei vastustellut eikä puhunut mitään, kun pari\nratsumiestä tarttui hänen olkapäihinsä, käveli vain tyynesti heidän\nhevostensa välissä leiriin. Hetkistä myöhemmin saapuivat tiedustelemaan\nlähetetyt miehetkin takaisin. Ei missään ollut näkynyt merkkiäkään\ndervisheistä. Mies oli tullut yksinään. Mainio juoksijakameeli oli\nlöydetty kuolleena lyhyen matkan päästä tieltä, ja niin paljastui\nvieraan saapumiseen liittyvä salaperäisyys. Mutta miksi, mistä ja minne\nolivat sellaisia kysymyksiä, joihin innokkaan upseerin oli hankittava\nvastaukset.\n\nHilary Joyce oli pettynyt, koska lähiseudulla ei ollut näkynyt\nmerkkiäkään dervisheistä. Jos hän olisi saanut taistella pienenkään\ntaistelun omaan laskuunsa, olisi se ollut suurenmoinen alku hänen\nuralleen egyptiläisessä armeijassa. Mutta vaikka asian laita olikin\nnäin, oli hänellä nytkin harvinainen tilaisuus vaikuttaa viranomaisiin.\nHän halusi mielellään näyttää kykyään tietotoimiston päällikölle ja\nvielä mieluummin ankaralle komentajalle, joka ei milloinkaan unhottanut\nreipasta tekoa eikä antanut anteeksi laiminlyöntejä. Tämän vangin\npuvusta ja ryhdistä voitiin huomata, että hän oli varmasti\nvaikutusvaltainen henkilö. Tavalliset miehet eivät ratsasta\njalorotuisilla juoksijakameeleilla. Joyce valeli päätään kylmällä\nvedellä, joi kupillisen väkevää kahvia, painoi päähänsä vaikuttavan\nvirallisen päähineen auringonkypärin asemesta ja istuutui akasian\nvarjoon kuulustellakseen vankia ja tuomitakseen hänet.\n\nHän olisi mielellään suonut omaisten näkevän hänet nyt, kun hänellä\noli pari mustaa päivystäjää käskettävänään ja egyptiläinen\nalkuasukasupseeri rinnallaan. Hän istui leiripöydän takana, ja\nhuolellisesti vartioitu vanki tuotiin hänen eteensä. Mies oli hyvin\nkaunis, hänellä oli rohkeat harmaat silmät ja pitkä musta parta.\n\n\"Hyvänen aika!\" huudahti Joyce, \"tuo veitikkahan iskee minulle silmää.\"\n\nMiehen kasvot olivat vääntyneet kummallisella tavalla, mutta niin\näkkiä, että se oli voinut johtua kasvolihasten hermostuneesta\nnytkähdyksestäkin. Nyt hän jo olisi sopinut itämaalaisen vakavuuden\nesikuvaksi.\n\n\"Kysykää häneltä, kuka hän on ja mitä hän haluaa.\"\n\nTulkki teki niin, mutta vieras ei vastannut, väänsi vain kasvonsa vielä\nkerran -- äskeiseen virnistykseen.\n\n\"Hitto vieköön!\" huusi Hilary Joyce. \"Hän on mitä hävyttömin roisto,\nkoska hän vieläkin virnailee minulle. Kuka te oikeastaan olette, te\nveijari? Tehkää selkoa itsestänne. Kuuletteko te?\"\n\nMutta pitkä arabialainen oli yhtä kuuro englannin kuin arabian\nkieltäkin kohtaan. Egyptiläinen koetti koettamistaan. Vanki katsoi\nJoyceen kuvaamattomilla silmillään, vääntäen joskus kasvojaan hänelle,\nmutta avaamatta suutaan. Bimbashi raapi päätään hämmentyneenä.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Mahomet Ali, meidän pitää saada selville jotakin tästä\nmiehestä. Te sanoitte, ettei hänellä ole minkäänlaisia papereita\nmukanaan?\"\n\n\"Aivan niin, sir; me emme ainakaan löytäneet sellaisia.\"\n\n\"Ettekö minkäänlaista muutakaan johtolankaa?\"\n\n\"Hän on tullut kaukaa, sir, koska juoksijakameeli ei kuole varsin\nhelposti. Hän on tullut ainakin Dongolasta saakka.\"\n\n\"No niin, meidän pitää pakottaa hänet puhumaan.\"\n\n\"Voihan olla mahdollista, että hän on kuuromykkä.\"\n\n\"Eikö mitä. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin valppaan näköistä\nmiestä.\"\n\n\"Ettekö te voisi lähettää häntä Assouaniin?\"\n\n\"Ja suoda muille tästä koituva kunnia! Ei kiitoksia. Tämä on minun\nlintuni. Mutta mitä me nyt teemme taivuttaaksemme hänet puhumaan?\"\n\nEgyptiläisen tummat silmät tarkastelivat leiripaikkaa ja pysähtyivät\nkokin tuleen.\n\n\"Ehkä\", sanoi hän, \"jos Bimbashi vain luulee sen vaikuttavan ---\" Hän\nkatsoi vankiin ja sitten palavaan nuotioon.\n\n\"Ei, ei, se ei käy mitenkään päinsä. Ei, Jupiter vieköön, silloin me\nmenisimme liian pitkälle!\"\n\n\"Ehkä lievä korvennus jo riittäisi.\"\n\n\"Ei, ei! Tuollaisia keinoja voidaan kyllä käyttää täällä, mutta\nkuulostaisi hirveältä, jos huhut siitä joskus saapuisivat\nFleet-kadulle. Mutta voimmehan pelottaa häntä hieman\", lisäsi hän\nkuiskaten. \"Siitä ei ole minkäänlaista vahinkoa.\"\n\n\"Ei suinkaan, sir.\"\n\n\"Sanokaa heille, että he irroittavat tuon loistavan viitan miehen\nhartioilta, ja käskekää heidän pistää hevosenkenkä nuotioon ja\nkuumentaa se valkohehkuiseksi.\"\n\nVanki katseli kaikkia näitä valmisteluja pikemminkin huvitettuna kuin\nlevottomana. Hän ei säpsähtänytkään, kun musta kersantti lähestyi häntä\nkantaen tulikuumaa kenkää kahdella pistimellä.\n\n\"Tahdotteko puhua nyt?\" kysyi Bimbashi hurjasti.\n\nVanki hymyili miellyttävästi sivellen partaansa.\n\n\"Ah, heittäkää tuo kirottu esine menemään!\" huusi Joyce ponnahtaen\nkiihkoissaan seisoalleen. \"Hänen säikyttelemisestään ei ole mitään\nhyötyä, koska hän tietää, ettemme me kuitenkaan tee sitä. Mutta minä\nvoin ja tahdonkin kurittaa häntä. Teidän pitää sanoa hänelle, että\njollei hän saa kielenkantaansa irti huomenaamuksi, nyljen minä nahan\nhänen selästään yhtä varmasti kuin nimeni on Joyce. Oletteko sanonut\nhänelle kaiken tämän?\"\n\n\"Olen, sir.\"\n\n\"No niin, voitte nyt paneutua nukkumaan tämän vakuudeksi, te hyvä mies,\nja antakoon se teille levollisen unen!\"\n\nHän lopetti nyt istunnon, ja vahti vei vangin, joka oli yhtä\nkylmäverinen kuin ennenkin, syömään riisistä ja vedestä valmistettua\nillallista.\n\nHilary Joyce oli hyväsydäminen mies ja sen rangaistuksen ajatteleminen,\njoka hänen oli ehkä pakko toimeenpanna huomenna, häiritsi hänen omaa\nuntaan suuresti. Hän toivoi, että jo paljas piiskan varren ja sen\nsiimojen näkeminen voittaisi vangin vastustuksen. Ja sitten hän\najatteli, kuinka järkyttävää todella olisi, jos mies sittenkin\nosoittautuisi kuuromykäksi. Tämä mahdollisuus vapisutti häntä, niin\nettä hän päivän koittaessa oli jo melkein päättänyt lähettää\nmuukalaisen pieksämättömänä Assouaniin. Mutta, kuinka laimea loppu se\nolisikaan tälle tapahtumalle! Hän lepäsi vuoteessaan punniten asiaa\npuoleen ja toiseen, kun ratkaisu tapahtuikin äkkiä ja vaikuttavasti.\nAli Mahomet hyökkäsi hänen telttaansa.\n\n\"Sir\", huusi hän, \"vanki on karannut!\"\n\n\"Karannutko?\"\n\n\"Niin, ja teidän paras ratsukameelinne myös. Telttaan on leikattu aukko\nja hän on päässyt livahtamaan käsistämme varhain aamulla.\"\n\nBimbashi ryhtyi niin tarmokkaihin toimenpiteihin kuin suinkin.\nRatsumiehet tutkivat kaikki tiet ja vakoojat tarkastivat pehmeän hiekan\nja kahlaamot löytääkseen merkkejä pakolaisesta, muttei minkäänlaisia\njälkiä huomattu. Mies oli hävinnyt jäljettömiin. Raskain sydämin Hilary\nJoyce kirjoitti virallisen selostuksen tapahtumasta ja lähetti sen\nAssouaniin. Viiden päivän kuluttua saapui komentajalta lyhyt määräys\nhänen saapua päämajaan. Hän pelkäsi pahinta tuon ankaran soturin\npuolelta, joka ei säästänyt muita enempää kuin itseäänkään.\n\nJa hänen pahimmat aavistuksensa toteutuvatkin. Matkan likaamana ja\nväsyneenä hän ilmoittautui eräänä iltana kenraalin asunnossa. Paperien\nja karttojen täyttämän pöydän takana oli tuo kuuluisa soturi\ntietotoimistonsa päällikön kanssa syventynyt suunnitelmiin ja\nnumeroihin. Heidän tervehdyksensä oli jääkylmä.\n\n\"Sain sen käsityksen selostuksestanne, kapteeni Joyce\", sanoi kenraali,\n\"että olette päästänyt hyvin tärkeän vangin livahtamaan kynsistänne.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, sir.\"\n\n\"Epäilemättä, mutta se ei paranna asiaa. Saitteko selville mitään\nhänestä ennen hänen pakoaan?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Kuinka se kävi?\"\n\n\"En voinut taivuttaa häntä puhumaan sanaakaan, sir.\"\n\n\"Koetitteko?\"\n\n\"Kyllä, sir; tein kaiken voitavani.\"\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\n\"No niin, sir, uhkasin häntä ruumiillisella rangaistuksella.\"\n\n\"Mitä hän siihen sanoi?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Melko pitkä mies, sir. Oikea hurjimus, luullakseni.\"\n\n\"Oliko hänessä jotakin sellaista, josta te voisitte hänet vieläkin\ntuntea?\"\n\n\"Hänen pitkästä mustasta parrastaan, sir, ja harmaista silmistään.\nLisäksi hän nytkäytteli hermostuneesti kasvojaan.\"\n\n\"No niin, kapteeni Joyce\", sanoi kenraali ankaralla, lujalla äänellään,\n\"en voi onnitella teitä ensimmäisen egyptiläisessä armeijassa tekemänne\nurotyön johdosta. Tehän tiedätte, että jokainen näihin joukkoihin\nkuuluva englantilainen upseeri on valioväkeä. Voin valita mieheni koko\nenglantilaisesta armeijasta. Senvuoksi täytyykin minun välttämättömästi\nvaatia heiltä täydellistä käyttökelpoisuutta. Tekisin väärin noita\ntoisia kohtaan, jos jättäisin huomioonottamatta jokaisen huomattavan\npalvelusinnon tahi ymmärryksen puutteen. Te olette tullut tänne Royal\nMallowsien takaamana?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Olen aivan varma siitä, että everstinne tulee iloiseksi nähdessään\nteidät tavallisessa toimessanne jälleen.\"\n\nHilary Joycen sydän oli liian raskas hänen mitään sanoakseen. Hän\nvaikeni.\n\n\"Ilmoitan teille lopullisen päätökseni huomenaamulla.\"\n\nJoyce tervehti ja pyörähti kantapäillään.\n\n\"Te voitte nyt paneutua nukkumaan tämän vakuudeksi, hyvä mies, ja\nantakoon se teille levollisen unen.\"\n\nJoyce kääntyi hämmentyneenä. Missä oli nämä sanat sanottu ennen? Kuka\nniin olikaan sanonut?\n\nKenraali seisoi suorana. Hän ja tietotoimiston päällikkö nauroivat.\nJoyce tuijotti tuohon pitkään mieheen, hänen uljaaseen ryhtiinsä ja\nnoihin merkillisiin harmaihin silmiin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huohotti hän.\n\n\"Kas niin, kapteeni Joyce, välimme ovat selvät nyt!\" sanoi kenraali\nojentaen kätensä. \"Nuo kymmenen minuuttia tuntuivat minusta hyvin\nilkeiltä, uhatessanne minua tulikuumalla hevosenkengällänne. Nyt olen\nminä kiduttanut teitä yhtä paljon. Me emme luullakseni voikaan\nluovuttaa teitä takaisin Royal Mallowseille vielä.\"\n\n\"Mutta, sir, --\"\n\n\"Kuta vähemmän kysymyksiä, sitä parempi. Mutta luonnollisesti täytyy\ntämän kaiken tuntua teistä melko hämmästyttävältä. Minulla oli hieman\nyksityistä asiaa Kabbabishille ja minun täytyi toimittaa se\npersoonallisesti. Minä teinkin niin ja poikkesin vartiopaikallenne\npalatessani. Koetin antaa teille merkkejä, että halusin keskustella\nteidän kanssanne kahdenkesken.\"\n\n\"Niin, niin. Alan ymmärtää jo kaiken.\"\n\n\"En voinut paljastaa itseäni kaikkien noiden mustien nähden, koska\nsiinä tapauksessa en tiennyt, mihin joutuisinkaan ensi kerralla\nkäyttäessäni väärää partaani ja arabialaista pukuani. Te saatoitte\nminut hyvin tukalaan asemaan, mutta vihdoin minun onnistui puhutella\nkahdenkesken egyptiläistä upseerianne, joka järjesti pakoni mainiosti.\"\n\n\"Hänkö? Ali Mahometko?\"\n\n\"Käskin hänen vaieta asiasta, koska aioin maksaa velkani teille. Mutta\nme syömme päivällisen kello kahdeksan aikaan, kapteeni Joyce. Me elämme\ntäällä hyvin vaatimattomasti, mutta luullakseni voin kestitä teitä\nhieman paremmin kuin te minua Kurkurissa.\"\n\n\n\n\nGASTER FELLIN LÄÄKÄRI\n\n\n\nI\n\nKuinka nainen tuli Kirkby-Malhouseen\n\n\nSynkkä ja tuulinen on Kirkby-Malhousen pieni kylä, jylhiä ja uhkaavia\novat ne mäet ja vuoret, joilla se sijaitsee. Siellä on vain yhdessä\njonossa harmaasta kivestä kyhättyjä liuskakivikattoisia rakennuksia,\njotka täplittävät aaltoilevan nummen keltakiulukoita kasvavan rinteen.\n\nTässä yksinäisessä ja eristetyssä kylässä oleskelin minä, James\nUpperton, kesällä vuonna '85. Vaikka kylällä olikin vähän tarjottavaa,\noli siellä kuitenkin sitä, mitä minä kaikkein enimmän kaipasin --\nyksinäisyyttä ja vapautta kaikesta sellaisesta, mikä mahdollisesti\nsaattoi vieroittaa ajatuksiani niistä korkeista ja tärkeistä aiheista,\njotka siihen aikaan kiinnostivat minua. Mutta emäntäni uteliaisuus teki\nasuntoni minulle vastenmieliseksi ja niin päätin hakea itselleni uuden\nhuoneen.\n\nOlin sattumalta eräällä kävelyretkelläni nähnyt noiden autioiden\nnummien keskellä yksinäisen mökin, jonka heti päätin ottaa haltuuni.\nSiinä oli pari huonetta ja se oli kerran kuulunut jollekin paimenelle,\nmutta oli jo aikoja sitten jätetty tyhjäksi ja raunioitui nyt nopeasti.\nGaster-puro, joka juoksee Gasterin kukkulalta, missä tämä pieni asunto\nsijaitsee, oli talvella tulvinut äyräittensä yli ja vienyt mukanaan\npalasen seinää. Kattokin oli hyvin huonossa kunnossa, ja maahan\nlentäneitä liuskakiviä oli paksulti ruohikossa. Rakennuksen päärunko\noli kuitenkin vielä hyvä ja luja, eikä minun tarvinnut työskennellä\nkovinkaan uutterasti saadakseni kaiken rappeutuneen kuntoon jälleen.\nSisustin nuo molemmat huoneet eri tavalla. Oma makuni on hyvin\nspartalainen ja minä suunnittelinkin ulommaisen huoneen sisustuksen sen\nmukaiseksi. Birminghamilaisen Rippingillen liikkeen valmistama\nöljykeittiö kelpasi minulle hellaksi, ja pari suurta laatikkoa,\njoista toisen varasin perunoille ja toisen jauhoille, teki\nminut riippumattomaksi ulkoapäin saatavista elintarpeista.\nRuokajärjestykseltäni olin jo kauan aikaa ollut oikea pythagorealainen,\nminkävuoksi noilla takkuisilla pitkäsäärisillä lampailla, jotka\njyrsivät suuhunsa sitkeää ruohoa Gaster-puron rannoilta, oli hyvin\nvähän pelättävää uuden toverinsa puolelta. Yhdeksän gallonin vetoinen\nöljytynnyri toimi tarjoilupöytänäni ja nelikulmainen pöytä, tuoli ja\npyörävuode täydensivät kotoisten kapineitteni luettelon. Vuoteeni\npääpuolen kohdalla riippui seinästä pari maalaamatonta hyllyä, joista\nalemmalla säilytin astioitani ja keittokalujani ja ylemmällä niitä\nmuutamia valokuvia, jotka palauttivat mieleeni sen vähän, mikä oli\nollut huvittavaa entisen elämäni pitkässä ja väsyttävässä työssä\nrikkauksien ja huvituksien hankkimiseksi.\n\nVaikka tämä arkihuoneeni näyttikin ehkä melkein siivottomalta, korvasi\nsen huoneen ylellisyys, jonka oli määrä tulla työhuoneekseni,\ntäydellisesti ellei enemmänkin toisen huoneeni vaatimattomuuden. Olen\ntehnyt sen huomion, että ihmisen on parasta olla sellaisten esineiden\nympäröimänä, jotka ovat sopusoinnussa häntä askarruttavien harrastusten\nkanssa, ja että ylevimmät ja henkevimmät ajatukset ovat mahdolliset\nainoastaan sellaisessa ympäristössä, joka miellyttää silmää ja\ntyydyttää aisteja. Sisustin huoneen, jonka olin valinnut salaperäisiin\ntutkimuksiini, yhtä synkäksi ja majesteettiseksi kuin ne ajatukset ja\npyrkimykset olivat, joiden kanssa sen oli määrä sointua yhteen. Peitin\nkaikki seinät ja katon pikimustalla, kiiltävällä paperilla ja maalasin\nsiihen heleällä kultavärillä synkkiä ja haaveellisia kuvioita. Musta\nsamettiuudin verhosi huoneen ainoata vinoneliöihin jaettua ikkunaa, ja\npaksu joustava matto esti askeleitteni äänen häiritsemästä\najatusjuoksuani, kävellessäni lattialla edestakaisin. Karniiseihin\nkiinnitin kullattuja keppejä, joista riippui kuusi taulua, kaikki tätä\nsamaa synkkää ja haaveellista tyyliä, joka parhaiten sopi\nmielikuvitukseeni.\n\nJa kuitenkin oli niin päätetty, että ennenkuin sain muuttaa tähän\ntyyneen satamaan, minun piti oppia tietämään, että yhä vieläkin\nkuuluin ihmissukuun ja että yritykset niiden siteiden katkaisemiseksi,\njotka kiinnittävät meitä lähimmäisiimme, ovat tuomittavia. Vain paria\niltaa ennen sitä päivää, jonka olin määrännyt muuttopäiväkseni,\nalkoi kammioni alapuolella sijaitsevista huoneista kuulua melkoista\nhälinää. Raskaita taakkoja kannettiin yläkertaan narisevia\nportaita pitkin ja tähän kolinaan sekoittui emäntäni käheä ääni\ntervetuliaistoivotuksillaan ja iloisilla vakuutuksillaan. Silloin\ntällöin kuulin noiden nopeasti purkautuvien sanojen lomassa toisen\nhiljaisen ja pehmeän, tilanteen mukaiseksi sovitellun äänen, joka\nhiveli miellyttävästi korviani niiden pitkien viikkojen jälkeen, joiden\nkuluessa olin kuunnellut vain laaksolaisten kovaa murretta. Tarkkailin\nnoin tunnin ajan alapuoleltani kuuluvaa keskustelua, johon sekautui\nkuppien kolinaa ja lusikoiden kilinää, kunnes vihdoin kevyet ja nopeat\naskeleet sivuuttivat työhuoneeni oven, ja minä tiesin uuden\nvuokralaistoverini menneen huoneeseensa.\n\nSeuraavana aamuna nousin tapani mukaan sangen varhain ja hämmästyin\nsuuresti, kun ikkunasta katsoessani näin uuden vuokralaisemme nousseen\nvieläkin aikaisemmin. Hän käveli poispäin kapeata polkua pitkin, joka\nkiemurtelee kumpujen yli. Tuntematon oli pitkä ja solakka nainen. Hänen\npäänsä oli rinnalle painunut ja kätensä täynnä villiä kukkia, joita hän\noli poiminut aamukävelyllään. Hänen pukunsa valkoiset ja punaiset\ntäplät ja leveälierisen syvälle painetun hatun tummanpunaiset nauhat\nmuodostivat miellyttävän väriläikän tummanruskeaa taustaa vastaan. Kun\nhuomasin hänet, hän oli melkoisen matkan päässä, ja kuitenkin tiesin,\nettei tämä nainen voinut olla kukaan muu kuin eilenillalla saapunut\nvieraamme, sillä hänen ryhdissään oli sellaista suloa ja hienoutta,\njota turhaan sai hakea kylän asukkaista. Hän käveli nopeasti ja\nkevyesti polun päähän, pujahti huvilamme puutarhan tuonnimmaisessa\npäässä sijaitsevasta portista ja istuutui viheriälle penkereelle\nikkunaani vastapäätä. Siellä hän levitti kukat eteensä ja ryhtyi\njärjestämään niitä. Kun hän istui siinä, nousevan auringon valaistessa\nhänen selkäänsä ja sädekehän tavoin ympäröidessä hänen jalomuotoista\nryhdikästä päätään, näin heti, miten harvinaisen kaunis hän oli. Hänen\nkasvonsa olivat piirteiltään pikemminkin espanjalaiset kuin\nenglantilaiset -- soikeat ja oliivin väriset. Silmät olivat tummat ja\nsäteilevät, suu suloinen ja tunteellinen. Leveän olkihatun alta näkyi\npari sinisenmustaa paksua palmikkoa, jotka oli kierretty kokoon hänen\nmiellyttävän kuningatarmaisen niskansa kummallekin puolen. Katsoessani\nhäntä hämmästyin huomatessani, että hänen kengissään ja hameessaan oli\nmerkkejä pitemmästä matkasta kuin tavallisesta aamukävelystä. Hänen\nkevyt pukunsa oli tahriintunut, märkä ja rypistynyt, ja kenkiin oli\ntarttunut paksulti kumpujen keltaista multaa. Hänen kasvonsakin olivat\nväsyneet, ja sisäiset huolet näyttivät varjoillaan synkistyttävän hänen\nnuorta kauneuttaan. Katsellessani häntä hän purskahti äkkiä kiihkeään\nitkuun ja heittäen kukkakimppunsa menemään riensi nopeasti sisälle\nrakennukseen.\n\nVaikka olinkin hajamielinen ja maailmaan kyllästynyt, tunsin kuitenkin\näkillistä myötämielisyyttä ja surua nähtyäni tämän toivottomuuden\npuuskan, jonka valtaan nuori nainen oli joutunut. Kumarruin kirjojeni\npuoleen, mutta ajatukseni kääntyivät alituisesti hänen ylpeihin\nkaunispiirteisiin kasvoihinsa, ilman vaalentamaan pukuunsa,\nkumartuneeseen päähänsä ja suruun, joka huokui jokaisesta hänen\nraskasmielisten kasvojensa juonteesta ja piirteestä.\n\nRouva Adams, emäntäni, oli tottunut tuomaan niukan aamiaiseni\nhuoneeseeni, ja kuitenkin sallin hänen ainoastaan hyvin harvoin\nkeskeyttää loruamisellaan ajatusjuoksuani tahi temmata pois ajatuksiani\ntärkeistä asioista. Tänä aamuna sentään hän kerrankin tapasi minussa\ntarkkaavaisen kuuntelijan ja saatuaan pienen kehoituksen hän ryhtyi\ntäyttämään korviani kaikella sillä, mitä hän tiesi kauniista\nvieraastamme.\n\n\"Neiti Eva Cameron on hänen nimensä, sir\", sanoi hän. \"Mutta sitä, kuka\nhän on ja mistä hän tulee, en tiedä sen paremmin kuin tekään. Ehkäpä\nhän on saapunut tänne samasta syystä kuin tekin, sir.\"\n\n\"Mahdollisesti\", vastasin minä välittämättä verhotusta kysymyksestä.\n\"Mutta enpä olisi koskaan voinut ajatella Kirkby-Malhousea sellaiseksi\npaikaksi, että se voisi tarjota huvittelun mahdollisuuksia nuorelle\nnaiselle.\"\n\n\"Aivan niin, sir!\" huudahti hän, \"sehän se tässä onkin kummallista. Hän\non juuri tullut Ranskasta, ja on suorastaan ihmeellistä, mistä hänen\nomaisensa ovat saaneet kuulla minusta. Noin viikko sitten saapui eräs\nmies ovelleni -- hyvin hieno mies, sir, todellinen herrasmies, minkä\njokainen voi huomata puolella silmälläkin. 'Te kai olette rouva Adams?'\nsanoi hän. 'Tilaan teiltä huoneen neiti Cameronille', lisäsi hän. 'Hän\nsaapuu tänne noin viikon kuluttua'. Ja sitten hän poistui virkkamatta\nsanaakaan ehdoista. Ja eilen illalla saapui tuo nuori neiti itse\nhiljaisena ja alakuloisena. Mutta hyvänen aika, sir, minun täytyy nyt\njoutua valmistamaan hänelle kupillinen teetä, koska hänestä, karitsa\nraukasta, tuntuu varmaankin hyvin yksinäiseltä, kun hän herää vieraan\nkaton alla.\"\n\n\n\nII\n\nGasterin mäki\n\n\nAskartelin vielä aamiaiseni kimpussa, kun kuulin astioiden kolinaa ja\nemännän askeleet, hänen mennessään uuden vuokralaisensa huoneeseen.\nHetkistä myöhemmin hän oli rientänyt käytävän päähän ja syöksyi\nhuoneeseeni kohotetuin käsivarsin ja säikähtynein silmin. \"Jumala minua\narmahtakoon, sir!\" huusi hän, \"Pyydän anteeksi, että uskallan vaivata\nteitä, mutta pelkään tuolle nuorelle neidille tapahtuneen jotakin,\nkoska hän ei ole huoneessaan.\"\n\n\"Kas tuolla hän on\", sanoin minä nousten ja katsoen ikkunasta. \"Hän on\npalannut takaisin kukkiensa luo, jotka hän jätti penkereelle.\"\n\n\"Hyvänen aika, sir, katsokaa hänen kenkiään ja pukuaan!\" huusi emäntä\npäivitellen. \"Toivoisinpa että hänen äitinsä olisi täällä, niin juuri!\nMene tiedä, missä hän on ollut, mutta vuoteessaan hän ei ainakaan tänä\nyönä ole levännyt.\"\n\n\"Hän on varmaankin ollut hyvin rauhaton ja mennyt kävelemään, vaikkakin\nhieman epätavalliseen vuorokauden aikaan.\"\n\nRouva Adams työnsi huulensa pitkälle ja pudisti päätään. Mutta kun hän\nsitten seisoi ikkunassa, katsoi alhaalla istuva tyttö hymyillen häneen\nja viittasi hänelle iloisesti, että hän avaisi ikkunan.\n\n\"Onko teillä teeni siellä?\" kysyi hän syvällä kirkkaalla äänellään,\nkorostaen sanojaan ranskalaiseen tapaan.\n\n\"Vein sen huoneeseenne, neiti.\"\n\n\"Katsokaa kenkiäni, rouva Adams!\" huusi hän ojentaen jalkansa. \"Nämä\nteidän mäkenne ovat hirmuisia -- kaikki paikat paksun likakerroksen\npeitossa. En ikinä ennen ole moista siivoa nähnyt. Entä pukuni sitten\n-- turmeltunut tykkänään!\"\n\n\"Niin, neiti, kyllä te olette hyvin surkeassa tilassa!\" myönsi emäntä\nkatsellen tahraantunutta pukua. \"Mutta olette kai hirveästi väsyksissä\nja haluaisitte mielellänne nukkua?\"\n\n\"Vielä mitä\", vastasi neiti nauraen. \"En välitä nyt unesta. Mitä on\nuni? Hetkiseksi kuolemista, ei muuta. Mutta kun ihminen saa kävellä,\njuosta ja hengittää raitista ilmaa, elää hän todellista elämää. En\nollut lainkaan väsynyt ja niinpä olenkin nyt koko yön tutkinut näitä\nYorkshiren kumpuja.\"\n\n\"Herra varjelkoon, neiti, ja minne te sitten menitte?\" kysyi rouva\nAdams.\n\nTyttö heilautti kättään ympäri laajassa kaaressa, joka näytti\ntarkoittavan koko läntistä taivaanrantaa. \"Tuonne!\" huudahti hän. \"Ah,\nkuinka nuo mäet ovatkaan synkkiä ja karuja! Mutta minulla on kukkia\ntäällä. Annattehan minulle vettä? Muuten ne kuihtuvat.\" Hän kokosi\naarteensa syliinsä, ja hetkisen kuluttua kuulimme hänen kevyet\njoustavat askeleensa portailta.\n\nHän oli siis ollut ulkona koko yön, tämä tuntematon nainen. Millaiset\nvaikutteet olivat viekoitelleet hänet mukavasta huoneesta synkille\ntuulisille kukkuloille? Oliko se ehkä johtunut tuollaisesta nuorten\ntyttöjen tuntemasta levottomuudesta ja seikkailunhalusta? Vai oliko\ntällä öisellä matkalla mahdollisesti ollut muitakin syvempiä\ntarkoituksia?\n\nVaikka opintoni olivatkin harjaannuttaneet minua ratkaisemaan perin\nvaikeita ongelmia, oli tässä nyt kuitenkin sellainen inhimillinen\narvoitus, jota en ainakaan sillä hetkellä kyennyt käsittämään. Lähdin\nkävelemään aamupäivällä ja palatessani harjanteelle, mihin koko\npieni kylä näkyi, näin vuokralaistoverini lyhyen matkan päässä\nkeltakiulukkain keskellä. Hän oli pystyttänyt pienen jalustan eteensä,\nkiinnittänyt siihen paperin ja valmistautui nyt maalaamaan sitä\nsuurenmoista kallioiden ja nummien maisemaa, joka leveni laajana hänen\nedessään. Katsoessani häneen huomasin hänen vilkuilevan levottomasti\noikealle ja vasemmalle. Aivan minun vieressäni oli eräässä syvänteessä\nvesilammikko. Täytin siitä taskumattini juomapikarin ja vein sen\nhänelle.\n\n\"Neiti Cameron, luullakseni?\" sanoin minä. \"Olen teidän\nvuokralaistoverinne. Upperton on nimeni. Meidän on pakko itse esittää\nitsemme täällä erämaassa, ellemme tahdo jäädä ikuisiksi ajoiksi\nvieraiksi toisillemme.\"\n\n\"Ah, siinä tapauksessa tekin siis asutte rouva Adamsin luona!\" huudahti\nhän. \"Oletin, ettei näillä main asuisi muita kuin talonpoikia.\"\n\n\"Olen samanlainen muukalainen täällä kuin tekin\", vastasin minä. \"Olen\ntutkija ja tulin hakemaan täältä sitä rauhaa ja lepoa, jota opintoni\nvaativat.\"\n\n\"Niin, rauhaa todellakin!\" sanoi hän katsellen laajaa hiljaista nummien\nmuodostamaa ympyrää ja tuota yhtä ainoata kapeata harmaata talojonoa,\njoka kyhjötti rinteellä alapuolellamme.\n\n\"Eikä täällä kuitenkaan ole tarpeeksi rauhallista\", vastasin minä,\n\"koska minun on pakko muuttaa vielä kauemmaksi kukkuloille\nsaavuttaakseni tarvitsemani ehdottoman rauhan.\"\n\n\"Oletteko te sitten rakennuttanut talon tänne?\" kysyi hän kohottaen\nkulmakarvojaan.\n\n\"Olen ja toivon voivani muuttaa siihen muutamien päivien kuluttua.\"\n\n\"Ah, sehän on ikävää!\" huudahti hän. \"Ja missä tuo rakennuttamanne\nasunto sitten sijaitsee?\"\n\n\"Tuolla noin\", vastasin minä. \"Katsokaa puroa, joka mutkittelee tuolla\nkaukana Gaster-mäen sivu.\"\n\nHän säpsähti ja käänsi minuun suuret, tummat, kysyvät silmänsä. Hänen\nkatseessaan kuvastui hämmästys, epäily ja jotakin pelon tapaistakin.\n\n\"Ja tekö aiotte asettua asumaan Gasterin mäelle?\" huudahti hän.\n\n\"Niin olen ainakin suunnitellut. Mutta mitä te tiedätte Gasterin\nmäestä, neiti Cameron?\" kysyin minä. \"Luulin, että olitte vieras tällä\npaikkakunnalla.\"\n\n\"En ole todellakaan ollut täällä milloinkaan ennen\", vastasi hän.\n\"Mutta olen kuullut veljeni puhuvan näistä Yorkshiren nummista, ja\nellen muista väärin, sanoi hän juuri tuota mäkeä autioimmaksi ja\nsynkimmäksi niistä kaikista.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", sanoin minä huolettomasti. \"Se onkin todella hyvin\nikävä paikka.\"\n\n\"Miksi siis haluatte muuttaa sinne?\" huudahti hän kiihkeästi.\n\"Ajatelkaa vain sen autiutta, hedelmättömyyttä ja kaikkien mukavuuksien\nja avun puutetta, jos sattuisitte tarvitsemaan apua.\"\n\n\"Apuako? Mitä apua minä voisin tarvita Gasterin mäellä?\"\n\nHän katsoi maahan kohauttaen hartioitaan. \"Taudit voivat tunkeutua joka\npaikkaan\", sanoi hän. \"Jos olisin mies, en luullakseni haluaisi asua\nyksinäni Gasterin mäellä.\"\n\n\"Olen aikoinani uhmannut suurempiakin vaaroja\", sanoin minä nauraen.\n\"Mutta nyt pelkään kuvanne turmeltuvan, sillä tuo pilvi tuolla lupaa\nsadetta. Tuuli tuo jo mukanaan pisaroita.\"\n\nOli jo todellakin aika lähteä hakemaan suojaa, sillä minun vielä\npuhuessani sade alkoi vihmoa vettä niskaamme. Iloisesti nauraen\ntoverini kietoi kevyen suojahuivinsa päähänsä ja ottaen kuvan ja\ntaulunjalustan käteensä lähti juoksemaan kevyesti kuin nuori\nsaksanhirvi kukkaista rinnettä alas, minun kantaessani jäljessä\nleirituolia ja värilaatikkoa.\n\nIllalla ennen muuttoani Kirkby-Malhousesta istuimme puutarhan\nviheriällä penkereellä, hän katsellen surullisesti tummilla\nhaaveellisilla silmillään synkkiä kukkuloita, sillä aikaa kuin minä,\nlaskettuani kirjani polvelleni, ihmettelin itsekseni, kuinka\nparinkymmenen vuoden pituinen ikä oli voinut muuttaa noiden kasvojen\nilmeen niin surulliseksi ja miettiväiseksi.\n\n\"Te olette lukenut paljon\", huomautin minä vihdoin. \"Naisilla on\nnykyään sellaisia mahdollisuuksia, joista heidän äitinsä eivät osanneet\nuneksiakaan. Oletteko milloinkaan ajatellut jatkaa opintojanne\npitemmälle -- kirjoittautua opiskelijaksi johonkin yliopistoon tahi\nvalmistautua johonkin tietoja edellyttävään ammattiin?\"\n\nHän hymyili väsyneesti vihjaukselleni.\n\n\"Minulla ei ole mitään päämäärää eikä kunnianhimoa\", sanoi hän.\n\"Tulevaisuuteni on synkkä, sekava ja kaaosmainen. Elämääni voidaan\nverrata noihin nummella kiemurteleviin polkuihin. Tehän olette nähnyt\nne, herra Upperton. Ne ovat sileitä, suoria ja selviä alkupäästään,\nmutta pian ne alkavat kääntyillä oikealle ja vasemmalle kallioiden ja\nkivilohkareitten välitse, kunnes ne häviävät olemattomiin jollakin\nrämeellä. Brysselissä oli polkuni vielä suora, mutta nyt, _Hyvä\nJumala!_ kuka voisi ilmoittaa minulle, mihin se johtaa.\"\n\n\"Siihen kai ei tarvita hyvinkään taitavaa ennustajaa, neiti Cameron\",\nsanoin minä sillä isällisellä tavalla, millä nelikymmenvuotias\nmies suhtautuu nuorempaansa. \"Jos vain saan sanoa jotakin\ntulevaisuudestanne, luulen uskaltavani väittää, että teidät on määrätty\ntäyttämään naisille annettu osa, tekemään joku hyvä mies onnelliseksi\nja levittämään ympärillenne laajempiin piireihin sitä samaa iloa, jota\ntoveruutenne on suonut minulle tuttavuutemme alusta saakka.\"\n\n\"Minä en mene milloinkaan naimisiin\", sanoi hän niin jyrkän\npäättäväisesti, että se hämmästytti ja hieman huvittikin minua.\n\n\"Ettekö te aio mennä naimisiin? Ja miksi ette?\"\n\nHänen tunteelliset piirteensä nytkähtelivät kummallisesti ja hän nyki\nhermostuneesti ruohoa vierestään penkereeltä.\n\n\"En uskalla\", sanoi hän mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä.\n\n\"Uskalla?\"\n\n\"Avioliitto ei ole minua varten, koska minulla on muutakin tekemistä.\nTuo polku, josta mainitsin, on sellainen, että minun pitää kulkea sitä\nyksinäni.\"\n\n\"Mutta sehän on sairaalloisuutta\", sanoin minä. \"Miksi pitäisi teidän\nosanne, neiti Cameron, olla erilainen kuin minun omien sisarieni tahi\nnoiden tuhansien muiden nuorten naisten, joita jokainen huvikausi tuo\njulkiseen elämään? Mutta ehkä se johtuu siitä, että te pelkäätte ja\nepäilette miehiä. Avioliitto tuo mukanaan yhtä paljon vaaroja kuin\nonneakin.\"\n\n\"Vaaraan joutuisi vain mies, joka menisi naimisiin kanssani\", sanoi\nhän. Ja sitten äkkiä, kuin hän olisi sanonut liikaa, hän ponnahti\nseisoalleen ja kietoi viitan paremmin ympärilleen. \"Iltailma on kylmää,\nherra Upperton\", sanoi hän ja poistui nopeasti jättäen minut miettimään\nnoita hänen lausumiaan kummallisia sanoja.\n\nOli selvää, että minun oli jo aika lähteä. Purin hampaani yhteen ja\nvannoin, ennen huomisen päivän iltaa katkaisevani tämän äskettäin\npunotun siteen ja muuttavani tuonne yksinäiseen pakopaikkaani, joka\nodotti minua nummella. Ehdin tuskin syödä aamiaiseni seuraavana aamuna,\nkun eräs talonpoika työnsi oven edustalle ne kömpelöt työntökärryt,\njoilla hänen oli määrä kuljettaa vähäiset kapineeni uuteen asuntooni.\nVuokralaistoverini pysyi huoneissaan, ja vaikka minä olinkin terästänyt\nmieleni hänen vaikutusvaltaansa vastaan, tunsin kuitenkin lievää\npettymystä siitä, että hän antoi minun poistua sanomatta sanaakaan\njäähyväisiksi. Käsikärryt kirjapinkkoineen olivat jo lähteneet ja\npuristettuani rouva Adamsin kättä aioin juuri lähteä seuraamaan niitä,\nkun portailta alkoi kuulua nopeita askelia ja siinä hän nyt seisoi\nvieressäni oman vauhtinsa hengästyttämänä.\n\n\"Te aiotte siis todellakin muuttaa?\" sanoi hän.\n\n\"Opintoni kutsuvat minua.\"\n\n\"Ja sinnekö Gasterin mäelle?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, siihen huvilaan, jonka olen rakennuttanut sinne.\"\n\n\"Ja aiotte asua siellä yksinänne?\"\n\n\"En, vaan noiden satojen noissa kärryissä lepäävien toverieni kanssa.\"\n\n\"Ah, noiden kirjojenko?\" huudahti hän kohauttaen puhuvasti kauniita\nhartioitaan. \"Mutta teidän pitää antaa minulle eräs lupaus.\"\n\n\"Millainen sitten?\" kysyin hämmästyneenä.\n\n\"Hyvin pieni vain. Ette suinkaan aio evätä pyyntöäni?\"\n\n\"Teidän tarvitsee vain sanoa se.\"\n\nHän taivutti lähemmäksi kauniit kasvonsa, joiden ilme oli äärettömän\nvakava. \"Teidän pitää teljetä ovenne yöksi\", sanoi hän ja poistui,\nennenkuin minä ehdin sanoa sanaakaan vastaukseksi tähän kummalliseen\npyyntöön.\n\nMinusta itsestänikin tuntui melko kummalliselta huomatessani vihdoinkin\nlopullisesti asettuneeni asumaan yksinäiseen asuntooni. Nyt rajoitti\nnäköpiiriäni sitkeä ja hyödytöntä ruohoa kasvava, keltakielukkain\ntäplittämä ja luonnon kuivuneiden graniittisuonien runsaasti arpeuttama\nkenttä. En ollut milloinkaan elämässäni nähnyt synkempää enkä ikävämpää\nautiomaata, mutta viehätys piili juuri sen synkkyydessä.\n\nJa kuitenkin jo ensimmäisenä Gasterin mäellä viettämänäni yönä sattui\njotakin kummallista, mikä palautti ajatukseni kerran vielä takaisin\nsiihen maailmaan, jonka olin jättänyt taakseni.\n\nIlta oli ollut helteinen ja painostava ja läntiselle taivaalle kohonnut\nsuuri tuhkanharmaa pilvenlonka oli lisännyt sen synkkyyttä. Kuta\npitemmälle yö kului, sitä tukahduttavammaksi ja hiostavammaksi muuttui\nilma pienessä asunnossani. Tuntui aivan siltä kuin raskas paino olisi\nlaskeutunut päälaelleni ja rinnalleni. Kaukaa kuuluvan ukkosen\nhiljaiset jyrähdykset kantautuivat korviini nummen yli. Koska en voinut\nnukkua, pukeuduin ja asuntoni ovella seisoen katselin minua ympäröivää\nmustaa autiutta.\n\nPoiketen kapealle lammaspolulle, joka mutkitteli virran äyräällä,\nkävelin sitä pitkin muutamien satojen jardien päähän ja käännyin sitten\npalatakseni takaisin, kun muuan sysimusta pilvi peitti kuun kokonaan\nnäkyvistä ja pimeys synkkeni niin äkkiä, etten nähnyt polkua jalkaini\nalla, en virtaa oikealla enkä kallioita vasemmalla puolellani. Seisoin\nsiinä hapuillen ympärilleni synkässä pimeydessä, kun ukkonen jyrähti\näkkiä kovasti valaisten samalla salamallaan koko aution mäen niin\nkirkkaasti, että kaikki pensaat ja kalliot näkyivät selvästi sen\nhäikäisevässä valossa. Sitä kesti vain silmänräpäyksen ja kuitenkin\ntämä hetkellinen näkemys pelästytti ja hämmästytti minua suuresti,\nkoska juuri polullani, tuskin kahdenkymmenenkään jardin päässä minusta\nseisoi nainen, jonka kasvot, puvun ja piirteet sävähtävä salama\npaljasti.\n\nEn voinut erehtyä nähdessäni nuo tummat silmät ja tuon pitkän solakan\nvartalon. Hän se oli, Eva Cameron, tuo nainen, josta luulin ikuisiksi\najoiksi eronneeni. Seisoin hetkisen kuin kivettyneenä ihmetellen,\nsaattoiko ilmestys todella olla hän vai oliko se kiihoittuneiden\naivojen aiheuttama harhakuva. Sitten juoksin nopeasti sille suunnalle,\nmissä olin nähnyt hänet, huutaen kovasti hänen nimeään, mutta saamatta\nvastausta. Huusin jälleen samalla tuloksella, kuulematta muuta kuin\nhuuhkajan surullista huhuntaa. Toinen salama valaisi vielä kerran\nmaiseman ja kuu tuli esille pilvien takaa, mutta en nähnyt, vaikka\nkiipesinkin eräälle kummulle, josta oli näköala yli koko nummen,\nminkäänlaista merkkiä tuosta kummallisesti keskiöisestä kulkijasta.\nKuljeskelin nummella tunnin verran tahi enemmänkin ja palasin vihdoin\npieneen asuntooni epäillen vieläkin, olinko matkallani katsellut naista\nvai varjoa.\n\n\n\nIII\n\nNotkon vihreä huvila\n\n\nEn hämmästynyt neljäntenä enkä viidentenäkään päivänä muuttoni jälkeen\nkuullessani askeleita ruohikolta oveni edustalta. Niitä seurasi heti\nkolina kuin oveen olisi koputettu kepillä. Tuskin helvetinkoneen\nräjähdyskään olisi hämmästyttänyt ja järkyttänyt minua enää. Olin\nluullut karkoittaneeni kaikki tunkeilijat pois luotani ikuisiksi\najoiksi ja kuitenkin koputeltiin oveeni täälläkin niin\nhäikäilemättömästi kuin asuntoni olisi ollut tavallinen kyläkapakka.\nKiehuen vihasta heitin kirjani syrjään ja avasin salvan, juuri\nkun vieras oli kohottanut keppinsä uudistaakseen töykeän\nsisäänpääsyvaatimuksensa. Hän oli pitkä, voimakas ruskeapartainen ja\nleveärintainen mies. Hänen yllään oli väljä tweedpuku, joka oli\npikemminkin tehty mukavuutta kuin hienoutta silmälläpitäen. Kun hän\nseisoi kimaltelevassa auringonpaisteessa, tarkastelin hänen kasvojensa\njokaista piirrettä. Näin hänen suuren lihakkaan nenänsä, vakavat\nsiniset silmät, tiheät tuuheat kulmakarvat ja leveän otsan, joka oli\nniin täynnä uurteita, että se muodosti kummallisen vastakohdan hänen\nnuorekkaalle ryhdilleen. Huolimatta vaalenneesta hatustaan ja jäntevään\nruskeaan kaulaan kiedotusta värillisestä nenäliinasta näin yhdellä\nsilmäyksellä, että hän oli hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt mies.\nOlin valmistautunut ottamaan vastaan jonkun paimenen tahi resuisen\nkulkurin, mutta tämä ilmestys hämmensi minut kokonaan.\n\n\"Te näytätte hämmästyneeltä\", sanoi hän hymyillen. \"Ajattelitteko\nsitten olevanne ainoa sellainen ihminen maailmassa, joka rakastaa\nyksinäisyyttä? Nyt te näette, että täällä erämaassa on muitakin\nerakkoja kuin te.\"\n\n\"Onko tarkoituksenne ilmoittaa minulle, että tekin asutte täällä?\"\nkysyin melko äreästi.\n\n\"Asun tuolla noin\", vastasi hän viitaten päällään taaksepäin. \"Koska\nolemme naapureita, herra Upperton, en voinut tehdä sen vähempää kuin\ntulla katsomaan, voisinko auttaa teitä jotenkin.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoin minä kylmästi seisoen ovella ja pitäen salpaa\nkädessäni. \"Olen hyvin vaatimaton mies ettekä te voi tehdä mitään\nhyväkseni. Te olette kuitenkin edullisemmassa asemassa kuin minä, koska\nte tiedätte nimeni.\"\n\nEpäkohtelias käytökseni näytti jäähdyttävän häntä.\n\n\"Kuulin sen muurareilta, jotka olivat työssä täällä\", sanoi hän. \"Ja\nmitä minuun taasen tulee, olen lääkäri, Gaster Fellin lääkäri. Sillä\nnimellä minut tunnetaan näillä seuduilla, ja se on aivan yhtä hyvä nimi\nkuin joku toinenkin.\"\n\n\"Täällä teillä ei kai ole paljonkaan tilaisuutta ammattinne\nharjoittamiseen?\" huomautin minä.\n\n\"Ei ketään muita kuin te peninkulmien alalla kaikille suunnille.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin te itsekin olisitte ollut hieman avuntarpeessa\",\nhuomautin minä vilkaisten hänen päivettyneessä poskessaan olevaan\nleveään valkoiseen arpeen, jonka aivan äskettäin jokin voimakas happo\noli aiheuttanut.\n\n\"Se ei ole mitään\", vastasi hän lyhyesti kääntäen puolittain päänsä\npiilottaakseen merkin. \"Mutta nyt minun täytyy lähteä, koska toverini\nodottaa minua. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, niin ilmoittakaa\nminulle siitä. Teidän tarvitsee vain seurata puroa vastavirtaan noin\nenglannin peninkulman verran löytääksenne asuntoni. Onko teillä salpaa\novenne sisäpuolella?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä, hämmästyen melkoisesti kuullessani tämän\nkysymyksen.\n\n\"Älkää vain unhottako työntää sitä paikoilleen\", sanoi hän. \"Nämä\nkummut ovat omituisia paikkoja. Kukaan ei voi aavistaa, mitä täällä\nmilloinkin sattuu tapahtumaan. Senvuoksi onkin parasta pysytellä\nturvallisemmalla puolella. Hyvästi!\" Hän kohotti hattuaan, pyörähti\nkantapäillään ja maleksi tiehensä pienen virran äyrästä pitkin.\n\nSeisoin vielä paikoillani irroittamatta kättäni salvasta ja katsoin\nodottamattoman vieraani jälkeen, kun huomasin erään toisenkin\nmaleksijan erämaassa. Jonkun matkan päässä saman polun varrella, jota\npitkin vieraani käveli, oli muuan suuri harmaa kallio ja sitä vasten\nnojautui nyt eräs pieni kuihtunut mies, joka suoristautui toisen\nlähestyessä ja meni häntä vastaan. He juttelivat toistensa kanssa\nminuutin verran tahi enemmänkin, pitemmän miehen nyökäyttäessä useasti\npäätään minuun päin kuin hän olisi kuvaillut meidän välillämme\ntapahtunutta kohtausta. Sitten he jatkoivat matkaansa yhdessä ja\nhävisivät näkyvistäni kumpujen väliseen notkoon. Hetkisen kuluttua näin\nheidän tulevan jälleen näkyviin hieman kauempana sijaitsevalla\nrinteellä. Uusi tuttavani oli kietonut käsivartensa vanhemman ystävänsä\nympärille joko ystävyydestä tahi halusta auttaa häntä jyrkän rinteen\nlaelle. Tuo hartiakas lihava mies ja hänen kuihtunut laiha toverinsa\nkuvastuivat selvästi taivaanrantaa vasten, ja kääntäen kasvonsa minuun\npäin he katsoivat taakseen. Huomatessani sen paiskasin oveni kiinni\nnäyttääkseni heille, etten halunnut heidän takaisinpalaamistaan. Kun\ntirkistin ikkunastani muutamia minuutteja myöhemmin, näin heidän\nkadonneen näkymättömiin.\n\nSyvennyin koko päiväksi sen egyptiläisen papyrusliuskan lukemiseen,\njonka olin ottanut tutkittavakseni, mutta memphiläisen filosofin\nterävät päätelmät ja hänen kirjoittamiensa lauseitten salaperäiset\ntarkoitukset eivät voineet temmata ajatuksiani pois maallisista\nasioista. Ilta alkoi jo olla käsissä, ennenkuin toivottomana heitin\ntyöni syrjään. Sydämeni oli katkera tuota vierasta miestä kohtaan hänen\ntunkeilevaisuutensa vuoksi. Menin asuntoni oven vieritse virtaavan\npuron rannalle, valelin vedellä kuumaa otsaani ja ajattelin asiaa.\nNäihin naapureihini liittyvä pieni salaisuus vaikutti selvästi sen, että\najatukseni aina niin itsepintaisesti palasivat heihin takaisin. Jos\nsaisin tämän salaisuuden selville, ei sen ajatteleminen enää häiritsisi\ntutkimuksiani. Mikä minua estikään menemästä heidän asuntonsa\nlähettyville tekemään hiljaisia huomioita heidän aavistamatta\nläsnäoloani, saadakseni selville, millaisia ihmisiä he oikeastaan\nolivat? Epäilemättä keksisin heidän elämäntavoilleen jonkin\nyksinkertaisen ja jokapäiväisen selityksen. Ilta oli joka tapauksessa\nkaunis ja retki tulisi virkistämään sieluani ja ruumistani.\nSytytettyäni piippuni lähdin kävelemään nummien poikki samalle\nsuunnalle kuin hekin.\n\nNoin puolimatkassa oli muuan viljelemätön notko, missä oli pieni\nsurkastuneitten ja kyhmyisten tammien muodostama metsikkö. Sen takaa\nkohosi ohut tumma savupatsas tyyneen iltailmaan. Se ilmoitti minulle\ntarkasti naapurini asunnon paikan. Kaartaen vasemmalle pujahdin erään\nkalliojonon suojaan ja pääsin vihdoin sellaiselle paikalle, mistä voin\nkatsella rakennusta, joutumatta itse huomatuksi tulemisen vaaraan.\nRakennus oli pieni liuskakivikattoinen tölli, tuskin suurempi niitä\nkallioita, joiden välissä se sijaitsi. Kuten minunkin asunnossani, oli\nsiinäkin merkkejä siitä, että se alunperin oli rakennettu jonkun\npaimenen käytettäväksi, mutta nykyiset vuokraajat eivät olleet\nryhtyneet sellaiseen vaivannäköön, että olisivat suurentaneet ja\nkorjanneet sitä, kuten minä olin tehnyt. Vain parista pienestä\ntirkistysikkunasta, halkeilleesta, aisoittuneesta ovesta ja sadeveden\nkokoamiseksi räystään alle asetetusta vaalenneesta tynnyristä voin\ntehdä päätelmiäni talon asukkaista, koskei ulkona näkynyt muita\nesineitä. Mutta niissäkin oli tarpeeksi ajattelemisen aihetta, sillä\nlähestyessäni harjanteen suojassa näin ikkunoiden paksut rautaristikot\nja lahon vanhan oven, joka oli lujitettu ja panssaroitu samalla\nmetallilla. Nämä kummalliset varovaisuustoimenpiteet, autio ympäristö\nja häiritsemätön yksinäisyys saivat tämän hökkelin näyttämään\ntavattoman pahanenteiseltä ja peloittavalta. Työnnettyäni piippuni\ntaskuuni ryömin keltakiulukkain ja sananjalkojen välitse noin sadan\njardin päähän naapurini ovesta. Huomattuani sitten, etten voinut enää\nmennä nähdyksi tulematta lähemmäksi, kyyristyin maahan ja ryhdyin\nodottamaan.\n\nOlin tuskin ehtinyt sijoittautua piilopaikkaani, kun rakennuksen ovi\ntyönnettiin auki, ja sama mies, joka oli esittänyt itsensä Gaster\nFellin lääkäriksi, tuli pihalle avopäin lapio kädessään. Oven edustalla\noli pieni peltotilkku, johon oli kylvetty perunoita, herneitä ja muita\nvihanneksia, ja sitä hän nyt alkoi ahkerasti siistiä, perata ja\njärjestää, laulaen työtä tehdessään melko kovalla, mutta ei varsin\nsointuvalla äänellä. Hän oli syventynyt kokonaan työhönsä ja seisoi\nselin rakennukseen, kun puoleksi avoimesta ovesta pujahti pihalle tuo\nsama laiha olento, jonka olin nähnyt aamulla. Huomasin nyt, että hän\noli noin kuusikymmenvuotias, ryppyinen, kumara ja heikko vanhus, jonka\ntukka oli harmaa ja kasvot kapeat ja kalpeat. Kaartaen sivulle hän\nlähestyi hiljaa toveriaan, joka ei huomannut lainkaan toisen tuloa,\nennenkuin tämä oli aivan hänen vieressään. Hänen kevyet askeleensa tahi\nhengityksensä ilmaisivat ehkä lopulta hänen läsnäolonsa, koska\ntyöskentelijä käännähti äkkiä katsoen tulijaan. Kumpikin astui askeleen\nlähemmäksi kuin tervehtiäkseen toisiaan ja sitten -- tämän hetken\ntapahtumat kauhistuttavat minua vieläkin -- pitkä mies hyökkäsi\ntoverinsa kimppuun, iski hänet maahan, nosti sen jälkeen hänen\nruumiinsa olalleen ja juoksi nopeasti pihan poikki, häviten kuormineen\nrakennukseen.\n\nVaikka kirjava elämäni olikin karaissut minua, vapisutti tapahtuman\näkillisyys ja hurjuus minua sittenkin. Miehen ikä, hänen heikko\nruumiinsa ja nöyrä, pyytävä käytöksensä, kaikki nämä seikat tekivät\ntapahtuman mitä häpeällisimmäksi. Suuttumukseni oli niin kiivas, että\nolin jo lähtemäisilläni rakennukseen, vaikka en ollutkaan aseistettu,\nkun sieltä kuuluvat äänet ilmoittivat minulle uhrin tointuneen. Aurinko\noli jo mennyt mailleen taivaanrannan taakse ja kaikki muu näytti\nharmaalta, paitsi Pennigentin huipun punainen kärki. Hämärän turvin\nhiivin sitten lähemmäksi ja höristin korviani kuullakseni, mitä\nhuoneessa tapahtui. Kuulin vanhemman miehen kovan ja äreän äänen ja\nhänen pahoinpitelijänsä syvän ja raa'an yksitoikkoisen puheen, johon\nsekautui omituista metallinheleää kilinää ja kolinaa. Lääkäri tuli\nhetkisen kuluttua pihalle ja käveli siellä edestakaisin hämärässä\nrepien tukkaansa ja heilutellen käsivarsiaan kuin mielipuoli. Sitten\nhän poistui kävellen nopeasti laakson suuta kohti ja hävisi pian\nnäkyvistäni kallioiden väliin.\n\nKun hänen askeleensa olivat lakanneet kuulumasta, lähestyin\nvarovaisesti rakennusta. Sinne teljetty vanki lasketteli vieläkin\ntulemaan sanoja yhtämittaa, vaikeroiden silloin tällöin surkeasti.\nTultuani vielä lähemmäksi kuulin noiden sanojen muodostavan rukouksia\n-- kimeitä ja sanarikkaita rukouksia, ja ne lausuttiin sellaisen\nihmisen kiihkeään hätäiseen tapaan, joka näkee uhkaavan vaaran\nlähestyvän. Minusta kuulostivat nuo yksinäisen kärsijän juhlallisesti\nlausumat kiihkeät rukoukset, joita ei oltu tarkoitettu ihmiskorvien\nkuultaviksi ja jotka toivat vain epäsointuja illan hiljaisuuteen,\nkuvaamattoman hirvittäviltä. Mietiskellessäni siinä, pitäisikö minun\nsekautua asiaan vai ei, kantautui korviini palaavan lääkärin askelten\nkapse. Kuullessani sen tartuin äkkiä rautaristikkoon ja katsoin\nhuoneeseen vinoruutuisesta ikkunasta. Huonetta valaisi merkillinen\nsynkkä hehku, joka sai alkunsa kemiallisesta sulatusuunista, minkä\njälkeenpäin sain selville. Sen kirkkaassa valossa näin suuren joukon\nretortteja, koeputkia ja tiivistäjiä, jotka kimaltelivat pöydällä,\nluoden omituisia kummallisia varjoja seinille. Huoneen perällä oli\nkanakopista muistuttava puinen häkki ja siellä, vieläkin syventyneenä\nrukouksiin, oli polvillaan tuo mies, jonka äänen olin kuullut. Kun\npunainen hehku valaisi hänen ylöspäin kääntyneitä kasvojaan, näyttivät\nne varjoisaa taustaa vastaan kuin joltakin Rembrandtin maalaukselta.\nNiiden pergamenttimaisen ihon jokainen ryppy näkyi selvästi. Ehdin\nkatsella kaikkea vain pikaisesti. Sitten pudottauduin maahan\nja kiiruhdin kallioiden välitse tieheni kanervikkoa pitkin,\nhidastuttamatta hetkeksikään kulkuani, kunnes pääsin omaan asuntooni.\nSiellä heittäydyin vuoteelleni hämmentyneempänä ja järkyttyneempänä\nenemmän kuin mitä olin luullut mahdolliseksi.\n\nKaikki epäilyni siitä, olinko todellakin nähnyt entisen\nvuokralaistoverini ukkosyönä, haihtuivat seuraavana aamuna.\nKävellessäni kukkuloille vievää polkua pitkin näin eräässä paikassa,\nmissä maa oli pehmeätä, jalanjäljen -- hyviä kenkiä käyttävän naisen\nsievän pienen jalan jäljen. Se ei voinut olla kenenkään muun kuin\nentisen Kirkby-Malhousen aikaisen toverini. Seurasin hänen jälkiään\nniin pitkälle, kunnes huomasin niiden, ainakin minun mielestäni,\nilmeisesti johtavan tuohon yksinäiseen ja pahanenteiseen majaan. Mikä\nvoima saattoi taivuttaa tätä hellää tyttöä tuulessa, sateessa ja\npimeässä vaeltamaan peloittavien nummien poikki tuohon kummalliseen\nkohtaukseen?\n\nOlen jo maininnut siitä pienestä purosta, joka virtasi laakson suuta\nkohti oveni sivuitse. Noin viikon kuluttua näiden kuvailemieni\ntapahtumien jälkeen istuin ikkunassani ja näin jotakin valkoista\najelehtivan hitaasti virtaa alas. Luulin sitä ensin veteen pudonneeksi\nlampaaksi. Otin keppini, menin rannalle ja vedin sen maihin. Se olikin\nsuuri repeytynyt ja risainen lakana, jonka yhdessä nurkassa olivat\nnimikirjaimet J.C. Tahriintuneena ja vaalenneena se herätti mielessäni\nilkeitä epäilyksiä.\n\nSuljettuani asuntoni oven lähdin kävelemään notkoa pitkin lääkärin\nasuntoa kohti. En ollut ehtinyt vielä kauaksikaan, kun huomasin\nmiehen itsensä. Hän käveli nopeasti rinnettä pitkin pieksäen\nkeltakiulukkapensaikkoa piiskallaan ja huutaen kuin mielipuoli.\nKatsellessani häntä alkoivat tuntemani epäilykset hänen\ntervejärkisyydestään todellakin vahvistua ja lujittua.\n\nKun hän tuli lähemmäksi, näin hänen vasemman kätensä riippuvan\nkantimesta. Huomatessaan minut hän pysähtyi aivan kuin epäröiden,\npitikö hänen tulla puhuttelemaan minua vai ei. Koska en puolestani\nhalunnut keskustella hänen kanssaan, kiiruhdin hänen ohitseen, jolloin\nhän lähti jatkamaan matkaansa huutaen ja lyöden ympärilleen\nruoskallaan. Kun hän oli hävinnyt näkyvistäni kukkuloiden taakse,\nriensin hänen asunnolleen toivoen löytäväni sieltä jonkin johtolangan\nsiihen, mitä oli tapahtunut. Päästyäni perille hämmästyin nähdessäni\nraudalla panssaroidun oven olevan selkoselällään. Aivan sen edustalla\nmaassa oli taistelun merkkejä. Kaikki huoneessa olevat kemialliset\nkoneet ja huonekalut olivat rikki ja hajallaan lattialla. Mutta\nkaikkein kuvaavinta oli, että tuo pahaenteinen puuhäkki oli täynnä\nveritäpliä ja että sen onneton asukas oli hävinnyt. Säälin sydämestäni\ntuota pientä miestä, koska olin varma siitä, etten saisi tavata häntä\nenää milloinkaan tässä maailmassa.\n\nHuoneessa ei ollut mitään sellaista, joka olisi valaissut naapurieni\nhenkilöllisyyttä. Se oli aivan täynnä kemiallisia koneita. Erääseen\nnurkkaan sijoitetussa pienessä kirjakaapissa oli valittua tieteellistä\nkirjallisuutta. Toisessa nurkassa taasen oli kalkkikerrostumista\nkoottuja kivennäisiä.\n\nKotimatkallani en nähnyt vilahdukseltakaan lääkäriä, mutta tullessani\nasuntooni hämmästyin ja suutuin huomatessani jonkun käyneen siellä\nminun poissaollessani. Laatikot oli vedetty esille vuoteeni alta,\nverhot saatettu epäjärjestykseen ja tuolit vedetty seiniltä kauaksi\nlattialle. Julkea tunkeilija ei ollut säästänyt työhuonettanikaan,\nkoska raskaitten kenkien jäljet olivat selvästi näkyvissä mustassa\nmatossa.\n\n\n\nIV\n\nÖinen vieras\n\n\nSeuraava yö oli tuulinen ja myrskyinen, pilviriekaleitten pimittämän\nkuun valaessa himmeätä loistettaan. Tuuli ulvoi surullisesti\nnyyhkyttäen ja huokaillen nummen yllä ja pani kaikki\nkeltakiulukkapensaat natisemaan. Silloin tällöin pieksi pieni sadekuuro\nikkunoita. Istuin ylhäällä melkein puoleenyöhön tutkien\naleksandrialaisen platonistin, Iamblichuksen kirjoitelmia\nkuolemattomuudesta, tuon miehen, josta keisari Julianus sanoi, että hän\non Platon seuralainen ajassa, mutta ei viisaudessa. Suljettuani vihdoin\nkirjani, avasin oven ja katselin vielä kerran ikäviä kukkuloita ja\nvielä ikävämpää taivasta. Kun pistin pääni ovesta ulos, rynkäisi\nvihurinpuuska kimppuuni ja siroitti piippuni hehkuvan tuhkan pimeään.\nSamalla rupesi kuu kirkkaasti kumottamaan parin pilven välistä ja\nsilloin näin juuri tuon miehen, joka nimitti itseään Gaster Fellin\nlääkäriksi, istuvan kukkulan rinteellä noin parinsadan jardin päässä\novestani. Nojaten kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä, hän\noli kyyristynyt kanervikkoon niin liikkumattomaksi kuin kivi ja\ntuijotti asuntoni oveen.\n\nNähdessäni tämän odottamattoman vartijan pelko ja kauhu karmi selkääni.\nTämän miehen synkät ja salaperäiset hommat olivat hankkineet hänelle\ntaikurin maineen, ja aika ja paikka sopivat tällä hetkellä mainiosti\nhänen ulkonaiseen olemukseensa. Miehekäs suuttumukseni ja\nitseluottamukseni karkoittivat kuitenkin silmänräpäyksessä tämän\nnaurettavan pelon tunteen mielestäni ja minä menin suoraan häntä kohti.\nHän nousi minun lähestyessäni ja tuli minua vastaan kuun valaistessa\nhänen vakavia partaisia kasvojaan ja kiiltäviä silmänvalkuaisiaan.\n\"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?\" tiuskaisin minä päästyäni häntä liki.\n\"Millä oikeudella te vakoilette minua?\"\n\nNäin hänen kasvonsa punastuvan suuttumuksesta. \"Oleskellessanne täällä\nmaaseudulla olette unhottanut kaiken kohteliaisuuden\", sanoi hän.\n\"Kaikki saavat liikkua vapaasti nummella.\"\n\n\"Seuraavalla kerralla te varmaankin sanotte, että myöskin asuntoni on\nkaikkien käytettävissä\", sanoin minä kiivaasti. \"Te olette ollut niin\njulkea, että olette tarkastanut sen nyt iltapäivällä minun\npoissaollessani.\"\n\nHän säpsähti ja hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta kiihkoa.\n\"Vannon, ettei minulla ole mitään osuutta siihen!\" huudahti hän. \"En\nole milloinkaan astunut jalallanikaan asuntoonne. Ah, sir, sir, kunpa\nte vain uskoisitte minua! Täällä väijyy teitä muuan niin suuri vaara,\nettette voi olla kyllin varovainen.\"\n\n\"Olen saanut teistä tarpeekseni\", sanoin minä. \"Näin tuon antamanne\nraukkamaisen lyönnin, jonka te sivalsitte luullessanne, ettei ainoakaan\nihmissilmä ollut näkemässä teitä. Olen käynyt asunnossannekin, ja\ntiedän kaiken sen, mitä sillä on kerrottavaa. Jos Englannin laki vielä\non voimassa, joudutte te hirteen teostanne. Mitä taasen minuun tulee,\nolen soturi ja aseistettu. En aio panna oveani salpaan. Mutta jos te\ntahi kuka muu roisto hyvänsä koettaa tunkeutua kynnykseni yli, tapahtuu\nse tunkeilijan omalla vastuulla\". Sanottuani sen pyörähdin\nkantapäilläni ja menin asuntooni.\n\nTuuli kiihtyi yhä parina seuraavana päivänä viskoen yhtämittaa\nsadekuuroja, ja kolmantena yönä raivosi niin ankara myrsky, etten\nmuista sellaista Englannissa ennen nähneenikään. Tunsin, että minun oli\nsuorastaan mahdotonta mennä vuoteeseen, ja tiesin, etten voinut\nkeskittää ajatuksiani tarpeeksi kiinteästi kirjoihinikaan. Väänsin\nlamppuni liekin pienemmäksi himmentääkseni valoa ja nojautuen\ntaaksepäin tuolissani vaivuin haaveiluihin. Menetin luullakseni\nkokonaan käsitykseni ajan kulusta, koska en muista ollenkaan, kuinka\nkauan istuin siinä tajuisen tilan ja unen rajamailla. Vihdoinkin, noin\nkolmen tahi neljän aikaan aamulla, palasin säpsähtäen tuntoihini, enkä\nvain tuntoihini, vaan tilaan, jossa jokainen aisti ja hermo olivat\njännittyneet. Mutta katsellessani lampun hämärässä valossa ympärilleni\nhuoneessani en huomannut mitään sellaista, mikä olisi antanut aiheen\näkilliseen säpsähdykseeni. Kodikas huone, sateen kastelema ikkuna ja\nkömpelö puuovi olivat aivan niin kuin ennenkin. Olin jo valmis\nuskomaan, että jokin puoleksi kehkeytynyt uni oli epämääräisesti\nvärisyttänyt hermojani, kun samassa sain selville syyn säpsähdykseeni.\nSe olikin johtunut äänestä -- yksinäisen asuntoni ulkopuolelta\nkuuluvista askeleista.\n\nHuolimatta jyrinästä, sateen ropinasta ja tuulen ulvonnasta kuulin\nselvästi -- nuo kumeat hiipivät askeleet. Ne pysähtyivät silloin\ntällöin, mutta uudistuivat jälleen läheten yhä. Istuin paikoillani\npidättäen henkeäni ja kuunnellen noita hirveitä askeleita. Ne olivat\nnyt pysähtyneet aivan oveni edustalle, ja nyt kuulin huohotusta ja\nläähätystä kuin tulija olisi tullut hyvin kaukaa nopeasti.\n\nSammuvan lampun lepattavassa valossa näin oven salvan heilahtavan kuin\nolisi sitä ulkoapäin lievästi painettu. Se kohosi hyvin hitaasti\npaikoiltaan ja sitten seurasi noin viidentoista sekunnin pituinen\nväliaika, minun istuessani hiljaa paikallani silmät suurina ja\npaljastettu miekka kädessä. Sitten alkoi ovi kääntyä hyvin hiljaa\nsaranoillaan ja yön raitista ilmaa tunkeutui raosta viheltäen\nhuoneeseen. Ovi työnnettiin niin varovasti auki, etteivät ruostuneet\nsaranat lainkaan kitisseet. Kun rako suureni, näin kynnyksellä erään\ntumman olennon, jonka kalpeat kasvot olivat minuun päin kääntyneet.\nPiirteet olivat inhimilliset, mutta silmät eivät. Ne näyttivät\nloistavan pimeässä omalla viheriällä valollaan ja niiden tuhoisassa,\nvaihtelevassa kimalluksessa piili murhanhimo. Ponnahdin seisoalleni\ntuoliltani ja kohotin jo paljastettua asettani, kun muuan toinen olento\nhurjasti huutaen hyökkäsi ovelleni. Hänen lähestyessään synkkä vieraani\npäästi kimeän huudon ja syöksyi pakoon nummen poikki ulvoen mennessään\nkuin piesty koira.\n\nÄskeisen pelkoni järkyttämänä seisoin ovellani tuijottaen yöhön,\npakenevien kaameiden huutojen kaikuessa vielä korvissani. Samalla\nvalaisi kirkas salama koko maiseman, niin että kaikki sen\nyksityiskohdat näkyivät yhtä selvästi kuin päivällä. Sen valossa näin\nkahden tumman olennon ajavan toisiaan takaa juosten nopeasti kumpujen\nyli. Näinkin pitkän matkan päästä tunsin heidät heti. Ensimmäinen oli\ntuo pieni vanhahko mies, jota olin otaksunut kuolleeksi, ja toinen oli\nnaapurini, lääkäri. Hetkisen he näkyivät hyvin selvästi tässä\nyliluonnollisessa valossa, mutta seuraavassa hetkessä oli pimeys\njälleen niellyt heidät. Kun käännyin palatakseni huoneeseeni, kosketti\njalkani johonkin kynnyksellä lepäävän esineeseen. Kumarruttuani sain\nkäteeni suoran veitsen, pelkästään lyijystä valmistetun. Se oli niin\npehmeä ja taipuvainen, että sellaisen metallin valitseminen veitseksi\ntuntui minusta peräti omituiselta. Ja tehdäkseen sen vielä\nvaarattomaksi oli joku katkaissut sen kärjen. Se oli kuitenkin\nuutteralla kiveen hiomisella teroitettu uudestaan, minkä voi päättää\nsiinä näkyvistä merkeistä, niin että se yhä vieläkin oli vaarallinen\nase päättäväisen miehen kädessä.\n\nJa nyt te kai kysytte, mitä tämä kaikki tarkoitti. Monelta\nsurunäytelmältä, joissa olen ollut mukana seikkailurikkaan elämäni\naikana ja joista muutamat ovat olleet yhtä kummallisia ja järkyttäviä\nkuin tämäkin, on puuttunut se loppuselitys, jota te nyt vaaditte.\nKohtalo on suurenmoinen tarujen sepittäjä, mutta se lopettaa ne\ntavallisesti uhmaten kaikkia taiteen lakeja ja vaatimuksia. Nyt sattuu\nkuitenkin tätä kirjoittaessani minulla olemaan edessäni pöydälläni\nmuuan kirje, jonka liitän tähän huomautuksitta ja joka selittää teille\nkaiken sen, mikä vielä on epäselvää.\n\n    \"Kirkbyn mielisairaalassa,\n                  syyskuun 4 p:nä 1885.\n\n    Hyvä Herra. Tunnen syvästi, että minun pitää pyytää Teiltä\n    anteeksi ja selittää Teille ne hyvin hämmästyttävät ja Teidän\n    silmissänne salaperäisiltä näyttävät äskettäin sattuneet\n    tapahtumat, jotka ovat niin vakavasti häirinneet sitä eristettyä\n    elämää, jota Te haluatte viettää. Olisin tullut luoksenne\n    seuraavana aamuna isäni uuden vangitsemisen jälkeen, mutta\n    tuntiessani inhonne vieraita kohtaan ja -- suonette minulle\n    anteeksi vilpittömyyteni -- väkivaltaisen luonteenne katsoin\n    viisaammaksi ilmaista teille kaikki kirjeessä.\n\n    Isäni oli tavallinen praktiseeraava lääkäri Birminghamissa, missä\n    häntä vieläkin muistellaan ja kunnioitetaan. Noin kymmenen vuotta\n    sitten alkoi hänessä näkyä mielipuolisuuden oireita, jotka ehkä\n    johtuivat liiallisesta työstä ja auringonpiston seurauksista.\n    Tuntiessani oman kykenemättömyyteni lausua ajatuksiani niin\n    tärkeästä tapauksesta kysyin heti neuvoa Birminghamin ja Lontoon\n    parhaimmilta lääkäreiltä. Muun muassa neuvottelimme kuuluisan\n    mielenvikaisten lääkärin herra Fraser Brownin kanssa. Hän sanoi\n    isäni sairastavan ajoittain uusiutuvaa, ja kohtausten aikana\n    hyvin vaarallista mielitautia! 'Se voi kehittyä murhanhimoksi\n    tahi uskonnolliseksi vimmaksi', sanoi hän, 'tahi siinä ilmenee\n    sekaisin näitä molempia. Hän voi olla kuukausimääriä yhtä terve\n    kuin te ja minäkin, mutta sitten tauti voi silmänräpäyksessä\n    puhjeta esille. Te joudutte suureen vastuuseen, jos laiminlyötte\n    hänen vartioimisensa.'\n\n    Minun ei tarvinne selittää enempää, sir. Te ymmärrätte nyt\n    täydellisesti sen hirvittävän työn, joka oli langennut minun ja\n    sisareni niskoille, kun me koetimme pelastaa isäämme joutumasta\n    mielisairaalaan, jota hän terveinä hetkinään hirveästi kammoi.\n    Voin vain pahoitella, että onnettomuutemme on häirinnyt\n    rauhaanne, ja pyydän Teiltä omassa ja sisareni nimessä anteeksi.\n\n                                             Kunnioittaen\n                                             J. Cameron \"\n\n\n\n\nLAINATTUJA KOHTAUKSIA\n\n\n\"Se ei käy mitenkään päinsä, koska ihmiset eivät sitä todellakaan\nsietäisi. Tiedän sen, koska olen koettanut sitä.\" -- _Ote George\nBorrow'n julkaisemattomista kirjoituksista_.\n\nNiin, minä koetin ja kokemukseni kiinnostaa ehkä muitakin. Teidän pitää\nsiinä tapauksessa kuvitella; että minä olen kyllästytetty George\nBorrow'illa, erittäinkin hänen teoksillaan Lavengro ja Romany Rye, ja\nettä olen sovittanut ajatukseni, puheeni ja kirjoitustapani hyvin\nhuolellisesti mestarin mukaisiksi ja että minä eräänä kauniina\nkesäpäivänä lähdin vihdoin todellisesti elämään sitä elämää, josta olin\nlukenut. Seuratkaa minua senvuoksi tuolle maantielle, joka vie Sussexin\nrautatieasemalta Swinehurstin kylään.\n\nKävellessäni ilahdutin mieltäni muistelemalla Sussexin perustajia,\nmahtavaa Cerdic-nimistä merirosvoa ja hänen poikaansa Ellaa, jonka\nrunoniekka kertoo olleen keihäänterää pitemmän pisintä toveriaankin.\nMainitsin tästä seikasta parikin kertaa tiellä kohtaamilleni\ntalonpojille. Muuan pitkä pisamainen mies livahti vain ohitseni ja\njuoksi nopeasti asemaa kohti. Toinen pienempi ja vanhempi mies seisoi\ntaasen hurmaantuneena paikoillaan, minun toistaessani hänelle sen\npaikan Saxonin kronikasta, joka alkaa sanoilla: \"Sitten tuli Leija\nlaivamme sivulle ja me menimme sitä vastaan\". Tein juuri selkoa\nhänelle, että kronikan olivat osaksi kirjoittaneet Saint Albanin munkit\nja sitten Peterboroughin papit, kun hän äkkiä hyppäsi veräjän yli ja\nkatosi.\n\nVarhaiseen englantilaiseen tyyliin puoleksi salvetut, epäsäännöllisiin\nriveihin järjestetyt rakennukset muodostavat Swinehurstin kylän.\nHuomasin erään noista rakennuksista hieman muita korkeammaksi ja kun\nsen ulkomuodosta ja sen seinässä riippuvasta kyltistä näin sen\nkyläravintolaksi, lähestyin minä sitä, koska en todellakaan ollut\nrikkonut paastoani sitten Lontoosta lähtemiseni jälkeen. Muuan\nlihavahko noin viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen mies, joka oli\npukeutunut mustaan takkiin ja harmahtaviin housuihin, seisoi\nulkopuolella, ja häneltä minä kysyin mestarin tapaan:\n\n\"Miksi tuohon on maalattu ruusu ja kruunu?\"\n\nHän katsoi minuun omituisesti ja koko hänen ulkomuotonsakin oli\nomituinen. \"Kuinka niin?\" vastasi hän peräytyen hieman.\n\n\"Mutta sehän on kuninkaan tunnuskuva\", sanoin minä.\n\n\"Tiettävästi\", sanoi hän. \"Mitä muuta me voisimmekaan ajatella\nkruunusta?\"\n\n\"Ja kenen kuninkaan?\" kysyin minä.\n\n\"Te kai suotte minulle anteeksi\", sanoi hän yrittäen poistua.\n\n\"Kenen kuninkaan?\" toistin minä.\n\n\"Kuinka minä sen tietäisin?\" kysyi hän.\n\n\"Teidän pitäisi tietää se ruususta\", sanoin minä. \"Se on\nTudor-ap-Tudorien tunnuskuva, jotka, vaikka he olivatkin kotoisin\nWalesin vuorilta, hankkivat jälkeläisilleen Englannin kruunun.\nTudorit\", jatkoin minä mennen tuntemattoman ja ravintolan oven väliin,\njosta hän näytti haluavan pujahtaa sisälle, \"olivat samaa verta kuin\nOwen Glendowerikin, tuo kuuluisa päällikkö, jota ei saa mitenkään\nsekoittaa Owen Gwyneddiin, tuohon merien Madocin isään, josta\nrunoniekka on sepittänyt tuon kuuluisan ballaadin, joka alkaa\nseuraavilla sanoilla: --\"\n\nOlin juuri ryhtymäisilläni toistamaan Dafydd-ap-Gwilynin kuuluisaa\nsäkeistöä, kun mies, joka oli tuijottanut minuun hyvin tiukasti ja\nkummallisesti, hyökkäsi ohitseni ravintolaan. \"Olen todellakin\", sanoin\nminä ääneen, \"tullut Swinehurstiin, koska nimi merkitsee sikojen\nlehtoa.\" Sanottuani sen seurasin miestä tarjoiluhuoneeseen, missä näin\nhänen istuvan muutamassa nurkassa suuren tuolin takana. Neljä\nerisäätyistä henkilöä joi olutta keskipöydän ääressä, erään pienen,\nmustaan ja kiiltelevään pukuun, joka näytti nähneen tuulet sekä\ntuiskutkin, pukeutuneen vilkkaan näköisen miehen seisoessa tyhjän takan\nedessä. Koska minä luulin häntä isännäksi, kysyin häneltä, mitä minun\npitäisi syödä päivällisekseni.\n\nHän hymyili ja vakuutti, ettei hän voinut sanoa sitä.\n\n\"Mutta varmasti, hyvä ystävä, voitte te sanoa minulle, mitä on\nvalmiina?\"\n\n\"En voi ilmoittaa sitäkään\", vastasi hän. \"Mutta isäntä voi luullakseni\nsanoa sen teille.\" Sanottuaan sen hän soitti kelloa, jolloin huoneeseen\ntuli muuan mies, jolle minä esitin saman kysymyksen.\n\n\"Mitä te haluaisitte?\" kysyi hän.\n\nMuistelin mestariani ja tilasin kylmää liikkiötä, olutta ja teetä.\n\n\"Sanoitteko olutta ja teetä?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Olen jo hoitanut tointani viisikolmatta vuotta\", sanoi isäntä, \"eikä\nminulta milloinkaan ennen ole tilattu olutta ja teetä samalla kertaa.\"\n\n\"Herrasmies laskee vain leikkiä\", sanoi kiiltelevään takkiin pukeutunut\nmies.\n\n\"Tahi --\" sanoi vanhahko mies nurkastaan.\n\n\"Tahi mitä, sir?\" kysyin minä.\n\n\"Ei mitään\", sanoi hän, \"ei niin mitään.\" Jotakin hyvin omituista oli\ntuossa nurkkaan peräytyneessä miehessä, jolle minä olin puhunut\nDafydd-ap-Gwilynistä.\n\n\"Te laskette siis leikkiä\", sanoi isäntä.\n\nKysyin häneltä, oliko hän lukenut mestarini, George Borrow'n,\nkirjoituksia, ja hän vastasi kysymykseeni kieltävästi. Kerroin hänelle\nsilloin, ettei hän noissa viidessä niteessä näkisi jälkeäkään\nminkäänlaisesta leikinlaskusta, vaikka hän selailisikin ne kannesta\nkanteen. Hän tulisi päinvastoin näkemään niistä, että mestarini joi\naina teetä ja olutta sekaisin. Nyt oli asianlaita kuitenkin niin, etten\nollut lukenut mitään teestä saduissa enkä runoniekkojen säkeissä, mutta\nkun isäntäni poistui valmistamaan ateriaani, lausuin minä sillä aikaa\nseurueelle nuo islantilaiset säkeistöt, jotka ylistivät Gunnarin,\nHarold Karhun pitkätukkaisen pojan, olutta. Ja koska minä otaksuin\nkielen olevan outoa ainakin muutamille heistä, lausuin oman\nkäännökseni, joka loppuu sanoilla:\n\n    \"Jos olut on heikkoa, valitkaa sitä suurempi tuoppi\".\n\nSitten kysyin heiltä, käyvätkö he kirkossa vai kappelissa. Tämä\nkysymykseni näytti hämmästyttävän heitä ja erittäinkin tuota nurkkaan\nperäytynyttä miestä, johon minä nyt kohdistin katseeni. Olin saanut\nselville hänen salaisuutensa, ja kun minä katsoin häneen, koetti hän\npiiloutua kellokaapin taakse.\n\n\"Kirkossako vai kappelissa?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Kirkossa\", huohotti hän.\n\n\"_Missä_ kirkossa?\" kysyin minä.\n\nHän painautui kauemmaksi kellon suojaan. \"Minulta ei ole milloinkaan\nmaailmassa kyselty tällaista!\" huudahti hän.\n\nNäytin hänelle tietäväni hänen salaisuutensa. \"Roomaa ei rakennettu\nyhdessä päivässä\", sanoin minä.\n\n\"Eikö?\" huudahti hän. Sitten minun kääntyessäni pois hän pisti päänsä\nesille kellokaapin takaa ja naputti etusormellaan otsaansa, kuten tuo\nkiiltelevään takkiin pukeutunut mieskin, joka seisoi tyhjän takan\nedustalla.\n\nSyötyäni kylmän liikkiöni -- voiko ihminen saadakaan parempaa ruokaa,\nellei oteta lukuun keitettyä ja maustettua lampaanlihaa -- ja juotuani\nsekä teen että oluen sanoin seurueelle, että mestarini oli nimittänyt\nsellaista ateriaa \"Harryn nyrkiniskuksi\", huomattuaan Liverpoolissa\noleskellessaan herrasmiesten pitävän siitä suuresti. Ilmoitettuani sen\nheille ja lausuttuani pari säkeistöä Lopez de Vegaa poistuin Kruunun ja\nRuusun ravintolasta maksettuani ensin laskuni. Ovella kysyi isäntä\nnimeäni ja osoitettani.\n\n\"Ja miksi?\" kysyin minä.\n\n\"Koska teitä ehkä kysellään täältä\", vastasi hän.\n\n\"Mutta miksi minua kyseltäisiin?\"\n\n\"Ah, kukapa sen tietää!\" sanoi isäntä mumisten. Ja niin minä jätin\nhänet Kruunun ja Ruusun ovelle ja päästyäni tielle kuulin takaani\nremuavaa naurua. \"Varmasti ei Roomaa rakennettu yhdessä päivässä\",\najattelin minä.\n\nKäveltyäni Swinehurstin pääkadun päähän, jonka varrella, kuten jo äsken\nhuomautin, oli puoleksi salvettuja vanhanaikaisia rakennuksia, saavuin\nmaantielle ja aloin etsiä noita tienvieriseikkailuja, joita mestarin\npuheiden mukaan on tarjona niin tiheässä kuin mustikoita kaikille\nniille, jotka hakevat sellaisia englantilaisilta viertoteiltä. Ennen\npoistumistani Lontoosta olin ottanut muutamia nyrkkeilytunteja,\nminkävuoksi tuumiskelin, että jos minä vain sattumalta tapaan jonkun\nmatkustajan, jonka koko ja ikä ovat sellaiset, että ne rohkaisevat\nminua yritykseen, niin pyydän häntä riisumaan takin yltään ja sopimaan\nkaikista huomaamistamme erimielisyyksistä vanhaan englantilaiseen\ntapaan. Odotin senvuoksi erään jalkaportaan luona jotakin satunnaista\nkulkijaa, mutta seisoessani siinä jouduinkin äkkiä samanlaisen\nkauhistuttavan pelon valtaan kuin mestarinikin notkossa. Tartuin\nveräjän pieleen, joka oli vanhaa lujaa englantilaista tammea. Ah, kuka\nvoisikaan kuvailla tuollaisen jäätävän pelon aiheuttamaa kauhua! Sitä\nminä ajattelin pitäessäni kiinni veräjän tammipylväästä. Johtuiko tämä\noluesta vai teestä? Vai oliko ravintoloitsija ollut oikeassa ja tuo\ntoinen mustaan kiiltelevään takkiin pukeutunut mies, joka oli vastannut\nnurkassa istuvan omituisen miehen merkkeihin? Mutta mestarihan oli\njuonut teetä oluen kera. Niin, mutta mestarikin oli joutunut jäätävän\nkauhun valtaan. Kaikkea tällaista minä ajattelin pitäessäni kiinni\nenglantilaisesta tammiparrusta, joka oli ylimmäisin veräjässä. Olin\ntuon kauhun vallassa puoli tuntia. Sitten se haihtui tehtyään minut\nniin heikoksi, etten voinut irroittaa käsiäni tammiparrusta.\n\nEn ollut vielä ehtinyt liikkua mihinkään veräjältä, kun kuulin askelia\ntakaani ja käännyttyäni huomasin, että veräjän toisella puolen vei\npolku ketojen poikki. Muuan nainen lähestyi minua nyt tätä polkua\npitkin, ja minulle selveni heti, että hän kuului noihin mustalaisiin,\njoista mestari kertoo niin paljon kirjoissaan. Katsoen hänen taakseen\nnäin eräästä kapeasta notkosta kohoavan savun, joka ilmoitti minulle\npaikan, mihin heimo oli pystyttänyt leirinsä. Nainen oli vallan\ntavallinen, päivettynyt ja pisamakasvoinen, ei liian pitkä eikä liian\nlyhyt. Minun täytyy tunnustaa, ettei hän ollut kaunis, mutta\nluullakseni ei kukaan muu kuin mestari olekaan nähnyt kauniita naisia\nkävelemässä englantilaisilla viertoteillä. Mutta vaikka hän olikin\nsellainen, aioin minä hyötyä hänestä mahdollisimman paljon, ja minä\ntiesin vallan hyvin, kuinka minun piti puhutella häntä, koska olin\nmonta kertaa ihaillut sitä kohteliaan julkeata käytöstä, johon\nsellaisessa tilaisuudessa pitää turvautua. Senpätähden minä, kun nainen\ntuli veräjälle, ojensin käteni ja autoin hänet yli.\n\n\"Mitä sanookaan espanjalainen runoilija Calderon?\" sanoin minä. \"Te\nolette varmasti lukenut tuon kupletin, joka on käännetty englannin\nkielelle näin:\n\n    \"'Ah, neito, pyydän nöyrästi, jos saan\n    auttaa teitä yli tämän maan.'\"\n\nNainen punastui, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Missä\", kysyin minä, \"ovat suojahuivinne ja koristeenne?\"\n\nHän käänsi päänsä pois ja vaikeni.\n\n\"Vaikka minä olenkin kauhistuttava\", sanoin minä, \"osaan minä kuitenkin\nerään mustalaislaulun\", ja todistaakseni sen lauloin säkeet:\n\n    \"Coliko, coliko saulo wer\n    Apopli to the farming ker\n    Will wel and mang him mullo\n    Will wel and mang his truppo.\"\n\nTyttö nauroi, mutta ei sanonut mitään. Kun katselin hänen olemustaan,\njuolahti mieleeni, että hän on ehkä tuollainen, joka ansaitsee\nelatuksensa ennustamisella tahi povaamisella, kuten mestari sitä taitoa\nnimittää, kilpa-ajoissa tahi muissa sellaisissa tilaisuuksissa.\n\n\"Povaatteko te?\" kysyin minä.\n\nHän löi minua käsivarteen. \"Tepäs olette kuin tuopillinen\nsokerijuomaa\", sanoi hän.\n\nLyönti ilahdutti minua, koska se sai minut ymmärtämään verratonta\nkaunokaistani. \"Te voitte käyttää Long Melfordia\", sanoin minä\nilmaisten ajatukseni sanalla, millä mestari tarkoitti tappelua.\n\n\"Jatkakaa vain nenäkkäisyyksiänne!\" sanoi hän lyöden minua jälleen.\n\n\"Te olette hyvin hieno nainen\", sanoin minä, \"ja muistutatte\nGrunneldasta, tuosta Hjalmarin tyttärestä, joka varasti kultaisen\nmaljakon Islannin kuninkaalta.\"\n\nHän näytti loukkautuvan tästä. \"Teidän pitää puhua kohteliaasti,\nnuorimies\", sanoi hän.\n\n\"En tahtonut loukata teitä, kaunokaiseni. Vertasin teitä vain erääseen\nhenkilöön, josta satu kertoo, että hänen silmänsä olivat kuin\njäävuorista heijastava auringonpaiste.\"\n\nTämä näytti huvittavan häntä, koska hän hymyili.\n\n\"Nimeni ei ole mikään Kaunokainen\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Mikä se sitten on?\"\n\n\"Henrietta.\"\n\n\"Kuningattaren nimi\", sanoin minä ääneen.\n\n\"Jatkakaa\", sanoi tyttö.\n\n\"Kaarlen kuningattaren\", sanoin minä, \"josta runoilija Waller\n(Englannillakin on runoilijansa, vaikka ne tässä suhteessa ovatkin\nbaskilaisia runoilijoita paljon mitättömämpiä) on sanonut:\n\n    \"'Että hän oli kuningatar, oli Luojan työtä,\n    myöhästyneet miehet voivat vain antaa myötä.'\"\n\n\"Kuinka te laskettelettekaan tulemaan!\" huudahti tyttö.\n\n\"Varmaankin te nyt\", sanoin minä, \"kun olen todistanut teidät\nkuningattareksi, annatte minulle choomerin eli suutelon, kuten te\nsanotte.\"\n\n\"Läimäytän teitä korvalle, ellette osaa olla siivosti!\" huusi hän.\n\n\"Siinä tapauksessa haluan taistella kanssanne\", sanoin minä,\n\"ja jos teidän sattumalta onnistuisi kaataa minut, suostun\nkatumusharjoituksekseni opettamaan teille armeenialaiset aakkoset. Sana\naakkoset ilmaisee meille, kuten te tulette vielä näkemään, että\nkirjaimemme ovat peräisin Kreikasta. Mutta jos minä taasen sattumalta\nvoittaisin teidät, pitää teidän antaa minulle suukkonen.\"\n\nOlin mennyt jo näin pitkälle, ja hän oli kiivennyt veräjän harjalle\nteeskennellen poistumista, kun tietä pitkin lähestyivät eräät\nkuormavankkurit, jotka minä huomasin kuuluvan eräälle Swinehurstin\nleipurille. Hevonen oli ruskea, tuollainen, joita kasvatetaan New\nForestissa, hieman alle viidentoista korttelin korkuinen, takkuinen\nhuonosti hoidettu elukka. Koska minä tiedän vähemmän kuin mestari\nhevosista, en tahdo sanoa mitään sen enempää tästä elukasta, toistan\nvain, että se oli väriltään ruskea -- eikä hevosella eikä hevosen\nvärillä olekaan todellisuudessa mitään tekemistä tässä kertomuksessani.\nVoin kuitenkin lisätä, että sitä voitiin joko pitää pienenä hevosena\ntahi suurena ponina, koska se oli hieman liian korkea toiseksi, ja\nliian pieni toiseksi. Olen nyt puhunut tarpeeksi tästä hevosesta, jolla\nei ole mitään tekemistä kertomuksessani, ja käännän nyt\ntarkkaavaisuuteni ajajaan.\n\nTällä miehellä oli leveät punakat kasvot ja ruskea poskiparta. Hän oli\ntanakkaruumiinen ja pyöreäharteinen ja vasemman silmän yläpuolella oli\npunertava pieni syntymämerkki. Hänen takkinsa oli samettinen ja hänellä\noli suuret rautapohjaiset kengät, jotka hän oli nostanut eteensä\nlikasuojalle. Hän pysähdytti vankkurinsa tullessaan veräjän luo, jonka\nvieressä minä seisoin notkosta tulleen neidon kanssa, ja kysyi minulta\nkohteliaasti, voisinko antaa tulta hänen piippuunsa. Kun otin\ntulitikkulaatikon taskustani, heitti hän ohjakset likasuojalle ja\nvetäen suuret rautapohjaiset kenkänsä luokseen laskeutui tielle. Hän\noli kyllä tukeva mies, mutta lihavahko ja hengästyi vähästä. Minusta\nnäytti aivan siltä kuin tässä olisi ollut tilaisuus tuollaiseen\ntienvierinyrkkeilyseikkailuun, jotka olivat niin tavallisia vanhoina\naikoina. Tarkoitukseni oli ryhtyä taisteluun miestä vastaan ja minä\ntoivoin, että puolellani oleva notkosta tullut neito ilmoittaisi\nminulle, milloin minun piti käyttää oikeata ja milloin vasenta kättäni\ntilanteen vaatimusten mukaisesti, ja nostaisi minut pystyyn jälleen,\njos sattuisi käymään niin onnettomasti, että tuo rautakenkäinen mies,\njolla oli vasemmassa silmäkulmassaan pieni punertava luoma, iskisi\nminut maahan.\n\n\"Käytättekö te Long Melfordia?\" kysyin minä. Hän katsoi minuun\nhämmästyneenä sanoen mielellään polttavansa vaikka millaista\nsekoitusta.\n\n\"Long Melfordilla\", sanoin minä, \"en minä tarkoita, kuten te luulette,\nmitään tupakkalajia, vaan taiteellista ja tieteellistä nyrkkeilyä, jota\nesi-isämme niin suuresti kunnioittivat, että muutamat kuuluisimmat sen\nharrastajat, kuten esimerkiksi suuri Gully, pääsivät valtakunnan\nkorkeimpiin virkoihin. Englantilaisten nyrkkeilijöiden joukkoon kuului\nhyvin korkeasäätyisiäkin henkilöitä, joista erittäinkin tahtoisin\nmainita Tom Herefordin eli Tom Springin, vaikka hänen isänsä nimi\nolikin Winter, minkä seikan minä olen saanut tietää jälkeenpäin. Tällä\nkaikella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tässä asiassa, koska\ntarkoitukseni on vain pakottaa teidät taistelemaan kanssani.\"\n\nSanani näyttivät hämmästyttävän punakkaa miestä niin suuresti, etteivät\ntällaiset seikkailut luullakseni mahtaneet ollakaan niin yleisiä kuin\nmestarini oli taivuttanut minut uskomaan.\n\n\"Taistelemaanko?\" sanoi hän. \"Mutta mistä?\"\n\n\"Se on vanha hyvä englantilainen tapa, jolla voidaan ratkaista, kumpi\nmeistä on parempi mies\", sanoin minä.\n\n\"Minulla ei ole mitään teitä vastaan\", sanoi hän.\n\n\"Eikä minulla teitä\", vastasin minä. \"Senpävuoksi me nyt taistelemmekin\nrakkaudesta, mitä sanontatapaa käytettiin paljon ennen vanhaan. Harold\nSygvynson kertoo tanskalaisten tavallisesti käyttäneen oikein\ntaistelukirveitäkin, kuten hän sanoo runojensa toisessa sarjassa.\nTeidän pitää sentähden riisua takkinne yltänne ja taistella.\" Minä\nheitin jo puhuessani takkini pois.\n\nMiehen kasvot eivät näyttäneet enää niin punakoilta kuin ennen. \"Minä\nen aio lainkaan taistella\", sanoi hän.\n\n\"Kyllä te taistelette\", vastasin minä, \"ja tämä nuori nainen tahtoo\nepäilemättä tehdä teille sen palveluksen, että hän pitää takkianne.\"\n\n\"Te olette aivan mieletön\", sanoi Henrietta.\n\n\"Ja sitäpaitsi\", sanoin minä, \"ellette te tahdo taistella rakkaudesta,\nniin ehkä haluatte taistella tästä\", ja minä ojensin hänelle\nkultarahan. \"Tahdotteko te pitää hänen takkiaan?\" sanoin minä\nHenriettalle.\n\n\"Kyllä, leikin vuoksi\", sanoi hän.\n\n\"Ette ollenkaan\", sanoi mies pistäen rahan korderoikankaasta\nvalmistettujen housujensa taskuun. \"Mitä minun pitää nyt tehdä\nansaitakseni tämän?\" kysyi hän.\n\n\"Taistella\", sanoin minä.\n\n\"Kuinka te sen teette?\" kysyi hän.\n\n\"Kohottakaa kätenne asentoon\", vastasin minä.\n\nHän kohotti ne neuvoni mukaan seisoen siinä paikoillaan lammasmaiseen\ntapaan, ymmärtämättä mistään hölynpölyä. Minusta tuntui siltä, että jos\nvain saisin hänet suuttumaan, ryhtyisi hän ehkä vilkkaampaan\ntoimintaan, minkävuoksi minä sivalsin hänen päästään pois hatun, joka\noli musta ja kova ja hyvin leveälierinen.\n\n\"No, herra!\" huudahti hän, \"mitä teillä nyt on mielessä?\"\n\n\"Tein sen saadakseni teidät suuttumaan\", sanoin minä.\n\n\"Minä olenkin nyt suuttunut\", sanoi hän.\n\n\"Tässä on hattunne\", sanoin minä, \"ja sitten me tappelemme.\"\n\nKäännyin puhuessani ottaakseni maasta hänen hattunsa, joka oli vierinyt\ntaakseni. Kun kumarruin ulottuakseni siihen, sain sellaisen iskun,\netten voinut suoristautua enkä istuutua. Tämä isku, jonka sain\nkumartuessani ottamaan hänen leveälieristä hattuaan, ei lähtenyt hänen\nnyrkistään, vaan noista likasuojaan nojaavista rautapohjaisista\nkengistä. Koska en voinut mitenkään suoristautua enkä istuutua,\nnojauduin veräjän ylimmäiseen tammiaidakseen ja vaikeroin ääneen\nsaamani iskun aiheuttamasta kivusta. Ei tuo vähää ennen kokemani\njäätävä kauhukaan ollut kiduttanut minua niin, kuin noista\nrautapohjaisista kengistä saamani potku. Kun minä vihdoin voin\nponnistautua suoraksi, huomasin tuon punakan miehen ajaneen tiehensä\nvankkureineen, joita ei enää näkynyt. Notkosta tullut neito seisoi\nvielä veräjän toisella puolen ja muuan risainen mies tuli juosten\nketojen poikki nuotiolta päin.\n\n\"Miksi te ette varoittanut minua, Henrietta?\" kysyin minä.\n\n\"En ehtinyt\", sanoi hän. \"Mutta miksi te teittekään niin tyhmästi, että\nkäänsitte hänelle selkänne?\"\n\nRisainen mies oli jo ehtinyt veräjälle, jonka vieressä minä juttelin\nHenriettan kanssa. En koetakaan toistaa tässä hänen lausumiaan sanoja,\nkoska olen huomannut, ettei mestari milloinkaan alentunut kirjoittamaan\nmurretta, liitti vain silloin tällöin mukaan jonkun sanan kuvaillakseen\njonkin miehen puhetapaa. Tahdon vain sanoa sen, että notkosta tullut\nmies puhui noiden anglo-saksilaisten tapaan, jotka nimittivät, minkä\nkunnianarvoisa Bede on selvästi todistanut, johtajiaan Enjistiksi ja\nOrsaksi, siis parilla sanalla, jotka oikeastaan merkitsevät valakkaa ja\ntammaa.\n\n\"Miksi hän löi teitä?\" kysyi notkosta tullut mies. Hän oli tavattoman\nrisainen laihakasvoinen voimakasruumiinen mies, ja hänen kädessään oli\nlyhyt tammisauva, jota hän heilutteli. Hänen äänensä oli hyvin käheä ja\nkarski, kuten sellaisilla ihmisillä, jotka elävät ulkosalla. \"Mies löi\nteitä\", sanoi hän. \"Miksi tuo mies löi teitä?\"\n\n\"Hän pyysi sitä?\", sanoi Henrietta.\n\n\"Pyysi sitä -- pyysi mitä?\"\n\n\"Pyysi miestä lyömään. Hän antoi miehelle kultarahan, että mies tekisi\nniin.\"\n\nRisainen mies näytti hämmästyvän. \"Kuulkaahan nyt, herra\", sanoi hän,\n\"jos te tässä keräätte kolehtia, voitte te saada minulta iskun puolella\nhinnalla.\"\n\n\"Hän hyökkäsi kimppuuni tietämättäni\", sanoin minä.\n\n\"Olisiko mies voinutkaan tehdä muuta, kun te kerran sivalsitte hatun\nhänen päästään?\" sanoi notkosta tullut neito.\n\nNyt voin minä jo suoristaa ruumiini pitämällä kiinni veräjän\nylimmäisestä tammiaidaksesta. Toistettuani muutamia kiinalaisen\nrunoilijan Lo-tun-an-ton kirjoittamia säkeitä, joissa sanottiin, että\nniin kova kuin isku oli ollutkin, olisi se ehkä voinut olla vieläkin\nkovempi, ryhdyin hakemaan takkiani voimatta löytää sitä kuitenkaan.\n\n\"Henrietta\", sanoin minä, \"mihin te olette piilottanut takkini?\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, herra\", sanoi notkosta tullut mies, \"teille hän ei ole\nmikään Henrietta, jos se vain on teille yhdentekevää. Tämä nainen on\nvaimoni. Ettehän te ole mikään sellainen, että te saisitte nimittää\nhäntä Henriettaksi.\"\n\nSanoin tuolle notkosta tulleelle miehelle, etten ollut aikonut\nhalveksia hänen vaimoaan. \"Luulin häntä naimattomaksi naiseksi\",\nlisäsin minä, \"mutta mustalaistytön kunnia on aina pyhä minulle.\"\n\n\"Hän on aivan hassu\", sanoi nainen.\n\n\"Jonakin kauniina päivänä\", sanoin minä, \"voin minä tulla vierailemaan\nluoksenne notkoon ja lukea teille mestarin kirjoittaman kirjan\nmustalaisista.\"\n\n\"Mistä mustalaisista?\" kysyi mies.\n\n\"Romaanithan ovat mustalaisia\", sanoin minä.\n\n\"Me emme ole mustalaisia\", sanoi mies.\n\n\"Mitä te sitten olette?\" kysyin minä.\n\n\"Kulkureita vain\", sanoi mies.\n\n\"Kuinka te sitten ymmärsitte kaiken sen, mitä minä sanoin teille\nmustalaisista?\" sanoin minä Henriettalle.\n\n\"En minä ymmärtänyt sitä\", sanoi Henrietta.\n\nKysyin jälleen takkiani, vaikka olinkin jo saanut selville, että minun\noli täytynyt ripustaa se vankkurien likasuojaan, ennenkuin minä\nhaastoin taisteluun tuon punakan miehen, jonka vasemmassa silmäkulmassa\noli luoma. Toistin sen vuoksi persialaisen runoilijan Ferideddin-Atarin\nkirjoittamat säkeet, joissa sanotaan, että ihmisen on paljon parempi\nsäilyttää nahkansa kuin vaatteensa, ja sanottuani jäähyväiset notkosta\ntulleelle miehelle ja hänen vaimolleen palasin takaisin tuohon vanhaan\nenglantilaiseen Swinhurst-nimiseen kylään. Ostin sieltä käytetyn takin,\nja menin sitten asemalle lähteäkseni Lontooseen. En voi tässä muuta\nkuin huomauttaa hieman hämmästyneenä, että minua seurasi asemalle suuri\njoukko kyläläisiä, joiden joukossa olivat tuo kiiltelevää takkia\nkäyttävä mies ja tuo toinenkin omituinen mies, joka oli piiloutunut\nkellokaapin taakse. Käännyin silloin tällöin ja lähestyin heitä toivoen\nsaavani puhella heidän kanssaan, mutta silloin he aina hajautuivat\nkiireesti. Vain kylän poliisi uskalsi lähestyä ja hän käveli\nrinnallani, minun kertoessani hänelle Hunyadi Janoksesta ja niiden\nsotien aikana sattuneista tapahtumista, joita tämä sankari, jota\nsanotaan myös Corvinukseksi eli Varikseksi, kävi Muhametti toista,\ntuota samaa sulttaania vastaan, joka valloitti Konstantinopolin eli\nByzantiumin ennen kristillistä ajanjaksoa. Menin asemahuoneeseen\npoliisin seurassa ja istuttuani erääseen vaunuun otin paperia\ntaskustani ja aloin kirjoittaa muistiin kaikkia minulle sattuneita\ntapahtumia, voidakseni näyttää muillekin, kuinka mestarin esimerkin\nseuraaminen nykyään on vaikeata. Kun minä kirjoitin, kuulin poliisin\njuttelevan asemapäällikölle, eräälle tanakalle keskikokoiselle\nmiehelle, jonka kaulahuivi oli punainen, minun omista minulle tuossa\nvanhassa englantilaisessa Swinehurst-nimisessä kylässä sattuneista\nseikkailuista.\n\n\"Hän on herrasmies\", sanoi poliisi, \"ja asuu varmasti jossakin suuressa\ntalossa Lontoossa.\"\n\n\"Hyvinkin suuressa talossa, jos vain jokaiselle ihmiselle tehtäisiin\noikeutta\", sanoi asemapäällikkö ja antoi kättään heilauttamalla junalle\nlähtöluvan.\n\n\n\n\nMIES ARKANGELISTA\n\n\nMaaliskuun neljäntenä päivänä vuonna 1867 -- olin silloin\nviidennelläkolmatta -- kirjoitin seuraavat sanat muistikirjaani\nkokemani suuren sielullisen hämmingin ja taistelun jälkeen:\n\n\"Aurinkokuntamme kulkee muiden samanlaisten lukemattomien yhtä suurien\nkuntien joukossa äänettömästi avaruuden halki Herkuleksen tähtisikermää\nkohti. Ne suuret pallot, joista se on kokoonpantu, kiertävät\nkiertämistään ikuisessa tyhjyydessä lakkaamatta ja hiljaa. Pienimpiä ja\nmitättömimpiä näistä on tämä kiinteiden ja juoksevien aineiden kasauma,\njonka me olemme nimittäneet maaksi. Se pyörii vielä nytkin samalla\ntavalla kuin ennen syntymäänikin ja pyörii vielä jälkeen kuolemanikin,\nmuodostaen kiertävän salaperäisyyden, josta ei kukaan tiedä, mistä se\ntulee ja mihin se menee. Tämän liikkuvan möhkäleen ulommaisella\npinnalla ryömii monta punkkia, joista minä, John M'Vittie, olen muuan,\navuton ja voimaton raukka, jota viedään päämäärättömästi avaruuden\nhalki. Ja kuitenkin on asioiden meno meidän keskuudessamme\nsellainen, että se järjen pieni tarmo ja säteily, mikä on minunkin\nkäytettävissäni, tarvitaan kokonaan niiden erilaisten metalliastioiden\nvalmistamiseen, joista saamillani rahoilla voin ostaa sellaisia\nkemiallisia aineita, että minä niistä voin valmistaa kestäviä\nyhdistelmiä, ja hankkia katon pääni päälle suojaksi pahoilta ilmoilta.\nSenpävuoksi en aiokaan kuluttaa voimiani kaikkien minua ympäröivien\nolennaisten kysymysten ratkaisemiseen. Ja vaikka olenkin tällainen\nsurkuteltava olento, voin vieläkin tuntea hieman onnea ja päämäärästäni\nvälittämättä olla silloin tällöin hieman ylpeäkin omasta\nmerkityksestäni.\"\n\nKirjoitin nämä sanat, kuten jo äsken sanoin, muistikirjaani, ja ne\nkuvaavat tarkasti mieleni syvyyksiin juurtuneita ajatuksia, jotka ovat\naina olemassa, hetkellisten haihtuvien mielenliikutusten voimatta\nkarkoittaa niitä sieltä. Vihdoin kuitenkin koitti sekin hetki, jolloin\nsetäni, M'Vittie Glencairn, kuoli -- sama mies, joka kerran toimi\nalahuoneen puheenjohtajana. Hän jakoi suuren omaisuutensa\nveljensälapsille, jolloin minäkin huomasin saaneeni niin paljon, että\nminulla oli enemmänkin kuin tarpeeksi jäljellä olevan elämäni ajaksi.\nSamalla sain omakseni Caithnessin rannikolla sijaitsevan hedelmättömän\nmaapalstan, jonka vanhus oli nähtävästi lahjoittanut minulle\nleikillään, koska se oli paljasta hiekkaa ja aivan arvoton, ja koska\nvanhus aina oli julman ivallinen. Siihen saakka olin toiminut\nasianajajana eräässä Englannin sisämaakaupungissa. Nyt huomasin voivani\ntoteuttaa suunnitelmani. Päätin luopumalla kaikista mitättömistä ja\nkehnoista päämääristä pyhittää ajatukseni luonnon salaisuuksien\ntutkimiseen.\n\nPoistumistani englantilaisesta kodistani joudutti jonkun verran se\ntosiseikka, että riitauduttuani erään miehen kanssa olin ollut vähällä\ntappaa hänet, koska luonteeni on hyvin kiivas ja koska minä\nraivostuttuani useinkin unhotan omat voimani. Asia ei aiheuttanut\nmitään oikeudenkäyntiä, mutta sanomalehdet sättivät minua ja ihmiset\nkatsoivat minuun karsaasti tullessaan minua vastaan. Kaikki loppui\nsiihen, että minä kirosin heidät ja heidän inhoittavan kaupunkinsa, ja\nkiiruhdin pohjoisessa sijaitsevalle palstalleni, missä minä vihdoinkin\ntoivoin voivani elää rauhassa ja saavani tilaisuuden yksinäisiin\nopiskeluihin ja mietiskelyihin. Lainasin pääomastani ennen\nmatkustamistani, ja niinpä voinkin viedä sitten mukanani valitun\nkokoelman kaikenlaisia nykyaikaisia filosofisia välineitä ja kirjoja,\nsekä kemiallisia ja muita sellaisia aineita, joita ehkä tulisin\ntarvitsemaan pakopaikassani.\n\nPerimäni maa oli kapea kaistale, laadultaan enimmäkseen hiekkaa ja\nkiertäen Caithnessin lahtea enemmän kuin parin englannin peninkulman\npituudelta. Tällä kaistaleella oli sijainnut luhistuva harmaasta\nkivestä muurattu rakennus -- sitä, milloin se oli rakennettu ja\nminkävuoksi, ei kukaan voinut kertoa minulle -- ja sen minä olin\nkorjauttanut sellaiseen kuntoon, että se nyt muodosti tarpeeksi hyvän\npienten vaatimusteni mukaisen asunnon minulle. Sisustin ensimmäisen\nhuoneen laboratoriokseni, toisen arkihuoneekseni ja kolmannen, joka\nsijaitsi juuri viettävän katon alla, makuuhuoneekseni. Ripustin tänne\nriippumattoni, jossa öisin aina lepään. Rakennuksessa oli kolme\nmuutakin huonetta, mutta ne minä jätin tyhjiksi, paitsi yhtä, jonka\nluovutin eräälle vanhalle palkkaamalleni taloudenhoitajattarelle.\nLukuunottamatta noita Youngeja ja M'Leodseja, jotka olivat kalastajia\nja asuivat Fergus Nessin toisella puolen, ei monien peninkulmien\nalalla, kummallakaan suunnalla, ollut muita asukkaita. Taloni edustalla\naaltoili suuri lahti, ja sen takana taasen oli pari pitkää paljasta\nkukkulaa, joiden takaa häämötti toisia yhä jylhempiä ja korkeampia.\nKukkuloiden välissä oli notko, ja kun tuuli puhalsi maalta päin,\nlakaisi se tavallisesti sitä humisten surullisesti vinttikamarini\nikkunan edustalla kasvavien havupuiden oksissa.\n\nInhoan lähimmäisiäni, mutta oikeudenmukaisuus pakottaa minut lisäämään,\nettä hekin näyttävät enimmäkseen halveksivan minua. Vihaan heidän\niljettävää matelemistaan, sovinnaisuussääntöjään, petoksiaan ja\nahdasmielisiä ajatuksiaan oikeasta ja väärästä. He loukkautuvat\nrehdistä suorasukaisuudestani, siitä, että halveksin heidän\nyhteiskunnallisia lakejaan ja siitä etten sietänyt mitään painostusta.\nKirjojeni ja rohdoksieni joukossa yksinäisessä asunnossani Mansiessa\nvoin minä antaa inhimillisen rodun suuren lauman kulkea eteenpäin\nvaltiollisille vehkeilyilleen, keksintöineen ja lörpötyksineen, minun\npysyessäni paikoillani sen takana onnellisena. En sentään aivan\npaikoillani, koska minäkin työskentelin vaatimattomalla urallani\nedistyvästi. Olen jo todennut, että Daltonin atomiteoria perustuu\nvääriin huomioihin, ja tiedän senkin, ettei elohopea ole mikään\nalkuaine.\n\nPäivisin häärin minä ahkerasti tislausteni ja analyysieni kimpussa.\nUnhotin usein aterianikin, niin että kun vanha Madge kutsui minua teetä\njuomaan, oli päivälliseni vielä koskemattomana pöydällä. Öisin taasen\nlueskelin Baconin, Descartes'n, Spinozan ja Kantin teoksia -- noiden\nmiesten, jotka ovat koettaneet saada selville tuntemattomia asioita. He\novat kyllä kaikki hedelmättömiä ja tyhjiä mitättömine tuloksineen,\nmutta tuhlaavaisen monisanaisia, muistuttaen minua miehistä, jotka\nkaivaessaan kultaa ovatkin löytäneet maasta lukemattomia matoja, joita\nhe sitten riemuiten ovat muille näytelleet hakemanaan aineena. Joskus\njouduin sellaisen levottomuuden valtaan, että voin kävellä kolme- tahi\nneljäkymmentä englannin peninkulmaa levähtämättä ja syömättä. Näissä\ntilaisuuksissa, jolloin tapanani oli kulkea seudun kylien kautta\nlaihtuneena, parroittuneena ja vaatteet epäjärjestyksessä, hyökkäsivät\näidit tielle vetäen lapsensa sisälle ja talonpojat parveilivat\nkapakoistaan esille töllistelemään minua. Luullakseni nimitettiin minua\nlaajalla alueella \"Mansien hulluksi tilanomistajaksi\". Sattui kuitenkin\nharvoin, että suuntasin nämä retkeni sisämaahan päin, koska\ntavallisesti verryttelin jäseniäni omalla rannallani, missä rauhoitin\nmieltäni väkevällä mustalla tupakalla ja tein valtamerestä ystäväni ja\nuskottuni.\n\nJa voiko maailmassa ollakaan tuota suurta, rauhatonta ja sykähtelevää\nmerta parempaa toveria? Onko olemassakaan sellaista ihmismieltä, jolle\nse ei olisi myötämielinen ja vertainen? Joukossamme ei ole ketään niin\niloista, joka ei tulisi vieläkin iloisemmaksi kuunnellessaan sen\nhilpeätä pauhua ja katsellessaan noita rannoille vyöryviä pitkiä\nviheriöitä tyrskyjä ja niiden kimalteleviin harjoihin taittuvia\nauringonsäteitä. Mutta kun nuo harmaat aallot pudistelevat harjojaan\nvihoissaan ja tuuli ulvoo niiden yläpuolella ärsyttäen niitä yhä\nhurjempiin ja raivokkaampiin ponnistuksiin, tuntee synkkämielisinkin\nihminen, että luonnollakin on omat surulliset ajatuksensa, jotka ovat\nyhtä synkkiä kuin hänen omat ajatuksensakin.\n\nKun Mansien lahti oli tyyni, oli sen pinta niin kirkas ja kimalteleva\nkuin hopealevy. Se rikkoutui vain yhdessä paikassa lyhyen matkan päässä\nrannasta, missä muuan pitkä musta jono pisti esille vedestä kuin jonkun\nnukkuvan hirviön pykälöity selkä. Sieltä näkyi erään vaarallisen\nkallioriutan harja, jota kalastajat nimittivät \"Mansien rosoiseksi\nriutaksi\". Kun tuuli puhalsi idästä, särkyivät aallot sitä vasten\nukkosen kaltaisella jyrinällä, vaahdon pärskyessä kauas taloni\ntakaisille kukkuloille. Lahti itse oli kyllä ylpeä ja kaunis, mutta\nliian altis pohjoisille ja itäisille vihureille, ja riuttansa vuoksi\nniin suuresti pelätty, etteivät merimiehet hevin uskaltaneet ohjata\nsinne aluksiaan. Tähän yksinäiseen paikkaan liittyi jotakin\nromantillista. Olen lepäillyt veneessäni sen pinnalla tyyninä päivinä,\nja kun olen katsellut laidan yli, olen nähnyt kaukana syvyyksissä\nvilahtelevan suuria, aavemaisia kaloja, jollaisia, niin minusta ainakin\nnäytti, ei ainoakaan luonnontutkija milloinkaan elämässään ole nähnyt\nja joita minä kuvittelin tämän eristetyn lahden hengiksi. Kun kerran\neräänä tyynenä yönä seisoin aivan veden partaalla, kohosi syvyyksistä\nkumea huuto kuin joku nainen olisi vaikeroinut siellä toivottomassa\nsurussaan, ja ääni paisui tyynessä ilmassa yhä kovemmaksi, hiljetäkseen\njälleen, ja tätä tällaista kesti noin kolmisenkymmentä sekuntia. Kuulin\nsen omin korvin.\n\nTässä kummallisessa paikassa, ikuiset kukkulat takanani ja ikuinen meri\nedessäni, minä työskentelin ja mietiskelin kolmatta vuotta, kenenkään\nlähimmäiseni minua häiritsemättä. Olin vähitellen totuttanut vanhan\npalvelijattareni vaikenemiseen, niin että hän harvoin enää avasi\nsuutaan puhuakseen, vaikka minä en epäilekään sitä, etteikö hänen\nkielensä, kun hän pari kertaa vuodessa vieraili sukulaistensa luona\nWickissa, noina muutamina päivinä hankkinut itselleen korvausta\npakotetusta levostaan. Olin jo melkein unhottanut, että minäkin kuulun\ninhimillisiin olentoihin, seurustellessani yksinomaan noiden kuolleiden\nkanssa, joiden kirjoittamia teoksia minä tutkiskelin, kun tapahtui\njotakin äkillistä, mikä käänsi kaikki ajatukseni uusille urille.\n\nTyyni ja rauhallinen päivä oli vihdoinkin koittanut kolmen myrskyisen\nkesäkuun päivän jälkeen. Sinä iltana ei tuntunut ilmassa tuulen\nhenkäystäkään. Aurinko painui mailleen länteen punertavan pilviröykkiön\ntaakse ja lahden sileää pintaa värittivät punaiset juovat. Rannan\nkeltaisella hiekalla näyttivät pakoveden jättämät lammikot\nveritäpliltä. Aivan kuin joku haavoittunut jättiläinen olisi\nvaivalloisesti kulkenut siitä ja jättänyt nämä vaikeiden vammojensa\npunaiset merkit jälkeensä. Kun ilta pimeni, sulautuivat epäsäännöllisen\nmuotoiset pilvet, jotka tähän saakka olivat leijailleet matalalla\nitäisellä taivaanrannalla, yhteen muodostaen suuren epäsäännöllisen\nkekopilven. Ilmapuntari oli alhaalla ja minä tiesin sen merkitsevän\nrajuilman tuloa. Noin kello yhdeksän aikaan alkoi mereltä kuulua kumeaa\nvaikeroivaa ääntä kuin kiusatun eläimen, joka huomaa kidutuksen jälleen\nalkavan. Ja sitten alkoi idästä puhaltaa kova tuuli. Kello yhdentoista\naikaan se oli kiihtynyt myrskyksi ja keskiyöllä raivosi niin hirmuinen\nrajuilma, etten muista ennen nähneenikään sellaista tällä tuulien\ntuivertamalla rannikolla.\n\nKun menin nukkumaan, lenteli vinttikamarini ikkunaan kattopäreiden\npalasia ja meriruohoa, ja tuuli ulvoi niin hirveästi kuin olisi\njokainen vihuri ollut kadotettu sielu. Mutta silloin olin jo tottunut\nniin täydellisesti myrskyn pauhinaan, että se oli kuin kehtolaulua\nminulle. Tiesin vanhan taloni harmaiden seinien kestävän sen voiman,\nenkä siitä taas, mitä muualla maailmassa tapahtui, välittänyt\nvähääkään. Vanha Madge oli tavallisesti yhtä välinpitämätön näistä\nseikoista kuin minäkin. Hämmästyin senvuoksi melko suuresti, kun noin\nkello kolmen aikaan aamulla heräsin kovaan koputukseen ja kuulin\ntaloudenhoitajattareni läähättävät, kiihtyneet huudot. Hyppäsin\nriippumatostani lattialle ja kysyin häneltä äreästi, mikä häntä\nvaivasi.\n\n\"Voi, herra, herra!\" huusi hän iljettävällä murteellaan. \"Tulkaa pian\nalakertaan, hyvä herra! Muuan purjelaiva on törmännyt riutalle ja\nkaikki miesraukat huutavat ja kirkuvat apua, ja minä luulen heidän\nkaikkien hukkuvan. Ah, herra M'Vittie, tulkaa pian alas!\"\n\n\"Vaietkaa paikalla!\" huusin hänelle takaisin vihoissani. \"Mitä se\nteihin kuuluu, vaikka he hukkuisivatkin? Menkää takaisin vuoteeseenne\nja antakaa minun olla rauhassa!\" Paneuduin pitkäkseni jälleen vetäen\nhuopapeitteen korvilleni. \"Nuo miehet tuolla merellä\", sanoin\nitsekseni, \"ovat jo kestäneet puolet kuoleman kauhuista. Jos heidät\npelastetaan, pitää heidän kokea kaikki uudelleen muutamien vuosien\nkuluttua. Senvuoksi onkin parasta, että he poistuvat nyt, kärsittyään\njo tuon esimaun, joka voittaa perikadon aiheuttamat tuskat.\" Näin\najatellen koetin päästä jälleen uneen, koska filosofia, joka oli\nopettanut minua ajattelemaan kuolemaa pieneksi ja mitättömäksi\ntapahtumaksi ihmisen ikuisissa ja alituisesti muuttuvissa vaiheissa,\noli vähentänyt paljon maallisiin asioihin kohdistuvia harrastuksiani.\nTässä tilaisuudessa huomasin kuitenkin, että tuo vanha hapatus vieläkin\npani mieleni voimakkaaseen käyntiin. Heittelehdin puolelta toiselle\nmuutamia minuutteja koettaen tukahduttaa näitä hetken mielijohteita\nsillä tottumuksellani, johon olin mukautunut kuukausia kestäneiden\nmietiskelyjeni aikana. Sitten kuulin kumean paukahduksen myrskyn\npauhinan keskeltä. Tiesin sen merkkitykin laukaukseksi. Voittamattoman\nmielijohteen pakottamana nousin, pukeuduin ja menin rannalle\nsytytettyäni piippuni.\n\nKun tulin ulos, oli pilkkopimeä, ja tuuli puhalsi niin hirvittävällä\nvoimalla, että minun oli käännyttävä kyljittäin siihen ja\nponnistauduttava eteenpäin rantaa pitkin. Sora, jota tuuli lennätti\nvastaani, pisteli kasvojani ja piippuni hehkuvaa tuhkaa lenteli\ntaakseni tanssien haaveellisesti pimeässä. Menin paikalle, mihin\nsuunnattomat aallot jymisten murskautuivat, ja varjostaen silmiäni\nkäsilläni suojellakseni niitä suolaiselta vaahdolta katsoin merelle. En\nvoinut nähdä mitään ja kuitenkin olin kuulevinani myrskyn ja veden\npauhinan halki huutoja. Katsellessani huomasin äkkiä valon pilkahtavan\nja sitten kirkas sininen tuli valaisi hetkiseksi koko lahden ja rannan.\nMiehet polttivat laivansa kannella värillistä merkkitulta. Siellä se\nlepäsi puomineen pykälöidyn riutan keskellä. Myrsky oli painanut sen\nniin kallelleen, että voin nähdä sen kannen kaikki laudat. Se oli suuri\nulkomaalainen kaksimastoinen kuunari ja oli joutunut karille noin\nsadankahdeksankymmenen tahi parinsadan jardin päässä rannasta. Jokainen\npuomi, köysi ja köysistön jokainen väkipyörä näkyivät selvästi tässä\nvaaleassa valossa, joka räiskyi ja liehui keulakannen korkeimmalla\nkohdalla. Perikatoon tuomitun laivan takaa suuresta pimeydestä tulivat\nnuo pitkät, vyöryvät mustat aaltojonot keskeytymättä ja väsymättä,\nkohottaen silloin tällöin harjoilleen vallattomia vaahtokimppuja.\nTullessaan luonnottoman valon muodostamaan laajaan ympyrään jokainen\nlaine näytti kasvavan ja kokoavan uusia voimia voidakseen kiiruhtaa\neteenpäin vieläkin nopeammin, kunnes se jyristen ja pauhaten syöksyi\nuhrinsa kimppuun.\n\nNäin selvästi köysistöön tarrautuneet kymmenen tahi kaksitoista\npelästynyttä merimiestä, jotka, kun valo paljasti heille läsnäoloni,\nkäänsivät kalpeat kasvonsa minua kohti ja heiluttivat rukoilevasti\nkäsivarsiaan. Tunsin vihani nousevan noita kyyristeleviä matoraukkoja\nkohtaan. Miksi he koettivat väistää sitä kapeata polkua, jota pitkin\nkaikki suuret ja jalot ihmiset ovat kulkeneet? Heidän joukossaan oli\nkuitenkin muuan, joka kiinnosti minua enemmän kuin muut. Hän oli pitkä\nmies, joka seisoi erillään muista, pysytellen tasapainossa\nheilahtelevalla hylyllä kuin hän olisi halveksinut tarttua kiinni\nköyteen tahi laivan partaaseen. Hän oli ristinyt kätensä selkänsä\ntaakse ja painanut päänsä rinnalleen, mutta huolimatta tästä hänen\ntoivottomasta asennostaan, hänen ryhdissään ja jokaisessa liikkeessään\noli niin paljon joustavuutta ja päättäväisyyttä, ettei hän näyttänyt\nvielä toivoansa tyyten menettäneeltä. Hän näytti päättäen hänen silloin\ntällöin ympärilleen luomista nopeista silmäyksistään punnitsevan\npelastumisen mahdollisuuksia. Vaikka hän usein katsoikin raivoavien\ntyrskyjen yli rannalle, missä hän näki tumman hahmoni, esti hänen\nitsekunnioituksensa tahi jokin muu syy häntä pyytämästä apuani millään\ntavalla. Hän seisoi synkkänä, vaieten ja tutkimattomana katsellen\nmustaa merta ja odottaen, mitä kohtalo lähettäisi hänelle.\n\nMinusta näytti aivan siltä kuin hänen odotuksensa siinä paikassa\nratkaistaisiin. Äärettömän suuri, muita paljon korkeampi aalto, joka\nvyöryi toisten jäljessä kuin paimen seuraten laumaa, törmäsi laivaa\nvasten. Etumasto katkesi silmänräpäyksessä ja köysistöön tarrautuneet\nmiehet huuhtoutuivat pois kuin kärpäsparvi. Natisten ja ryskyen laiva\nalkoi taittua kahtia siitä paikasta, missä Mansien riutan terävä harja\nsahasi sen pohjaa. Etukannella seisova yksinäinen mies kiiruhti äkkiä\nkannen poikki ja otti syliinsä erään valkoisen kääryn, jonka minäkin\nolin jo huomannut, vaikka en ollut saanutkaan selvää sen sisällöstä.\nKun hän kohotti sen valoon, näin esineen naiseksi, jonka ruumis ja\nkäsivarret oli kiinnitetty puomiin siten, että hänen päänsä tulisi aina\npysymään veden pinnalla. Mies kantoi hänet hellästi laivan partaalle ja\nnäytti puhelevan hänelle minuutin verran kuin selittääkseen hänelle\nlaivaan jäämisen mahdottomuutta. Mutta naisen vastaus oli kummallinen.\nNäin hänen kohottavan harkitusti kätensä ja lyödä läimäyttävän miestä\nkasvoihin. Tämä näytti vaientavan miehen hetkiseksi tahi pariksi, mutta\nsitten hän puhui naiselle jälleen neuvoen häntä, minkä olin näkevinäni\nhänen liikkeistään, kuinka naisen piti menetellä veteen jouduttuaan.\nNainen koetti torjua häntä, mutta mies tempasi hänet syliinsä. Hän\nkumartui hetkiseksi naisen puoleen näyttäen painavan huulensa naisen\notsaan. Sitten vyöryi muuan suuri aalto murtuvan laivan kylkeä vasten\nja kumartuen partaan yli mies laski naisen sen harjalle niin hellästi\nkuin lapsen kätkyeen. Näin naisen valkoisen puvun vilahtelevan tumman\naallon harjalla. Sitten valo himmeni vähitellen. Hajoamaisillaan oleva\nlaiva ja sen yksinäinen asukas hävisivät näkyvistäni.\n\nKatsellessani tätä kaikkea, miehuuteni voitti filosofiani ja hurja\nmielijohde kiihoitti minua toimintaan. Heitin kyynillisyyteni syrjään\nkuin vaatteet, joita voin käyttää taasen jossakin sopivassa\ntilaisuudessa, ja kiiruhdin veneelleni. Se vuoti kyllä kuin ravistunut\nsaavi, mutta mitäpä siitä? Pitikö minunkin, minun, joka olin vilkaissut\nusein miettiväisesti ja epäilevästi opiumipulloon, ruveta nyt\npunnitsemaan mahdollisuuksia ja tutkailemaan henkeni hintaa? Työnsin\nveneeni veteen mielettömän ihmisen voimilla ja hyppäsin siihen.\nHetkisen tahi pari oli kysymyksenalaista, kestäisikö se kuohuvissa\ntyrskyissä, mutta vedettyäni airoilla hurjasti muutamia kertoja pääsin\nkuin pääsinkin niiden läpi ja veneeni kellui pystyssä, vaikka se olikin\npuolillaan vettä. Olin nyt päässyt murtumattomien aaltojen keskelle,\nmilloin kiiveten niiden leveille mustille rinteille, milloin vajoten\nniiden juurelle toiselle puolen. Kohottaessani katseeni näin ylläni\nvain tumman taivaan ja ympärilläni kuohuvia, pärskähteleviä laineita.\nKaukaa takanani kuulin vanhan Madgen vaikeroivan ja voivottavan, hän\nkun nähdessään minun lähtevän oli saanut varmuuden siitä, että\nhulluuteni oli saavuttanut huippunsa. Soutaessani tirkistelin olkani\nyli, kunnes vihdoinkin erään minua kohti vyöryvän suuren aallon\nharjalla näin valkoisiin puetun naisen epämääräisen hahmon. Kumartuen\nlaidan yli tartuin häneen hänen kiitäessään ohitseni ja ponnistaen\nkaikki voimani nostin hänet läpimärkänä veneeseeni. Minun ei tarvinnut\nlainkaan soutaa takaisin, sillä seuraava aalto vei meidät lahden\npohjukkaan heittäen veneen rannalle. Vedin sen kauas maalle hyökyjen\nsaavuttamattomiin, nostin sitten naisen syliini ja kannoin hänet\ntaloon, taloudenhoitajattareni seuratessa jäljessä iloisena ja minua\nylistellen.\n\nNyt kun olin tehnyt sen, tunsin heti myös vastavaikutuksen. Tiesin\nkantamukseni elävän, koska kuulin hänen sydämensä heikosti sykkivän,\nkun painoin korvani hänen kylkeensä. Saatuani varmuuden siitä laskin\nhänet Madgen sytyttämän tulen ääreen niin kylmästi kuin olisi hän ollut\nrisukimppu. En vilkaissutkaan häneen nähdäkseni, oliko hän kaunis vai\nruma. Moniin vuosiin en ollut kiinnittänyt juuri minkäänlaista huomiota\nnaisten kasvoihin. Levätessäni riippumatossani yläkerrassa kuulin\nkuitenkin vanhan naisen hieroessaan elämää takaisin häneen toistelevan\nyhtämittaa: \"Ah, kaunokaiseni! Voi viehättävää tyttöstäni!\" mistä minä\npäättelin tämän löytölapsen olevan nuoren ja kauniin.\n\nMyrskyn jälkeinen aamu oli rauhallinen ja aurinkoinen. Kävelin pitkin\nhiekkarantaa tarkastellen merta. Laineet kohahtelivat ja tyrskysivät\nriutan ympärillä, mutta liplattivat rannalla hyvin hiljaa. Kuunarista\nei näkynyt jälkeäkään eikä rannallakaan ollut hylyn palasia. Se ei\nkuitenkaan ihmetyttänyt minua lainkaan, sillä tiesin, että näissä\nvesissä kävi voimakas pohjavirta. Pari pitkäsiipistä lokkia leijaili ja\nkierteli riuttaa kuin olisivat ne nähneet aaltojen alla monta\nkummallista esinettä. Silloin tällöin kuulin niiden käheällä äänellä\nhuutelevan toisilleen näkemästään. Kun tulin takaisin retkeltäni,\nodotti nainen minua ovella. Aloin jo toivoa hänet nähdessäni, etten\nolisi milloinkaan pelastanutkaan häntä, koska hänen läsnäolonsa teki\nlopun yksinäisyydestäni. Hän oli vielä hyvin nuori, enintään\nyhdeksäntoistavuotias. Hänellä oli kalpeat, melko hienostuneet kasvot,\nkeltainen tukka, iloiset sinisilmät ja hohtavan valkoiset hampaat.\nHänen kauneutensa oli ylimaallisen hentoa. Hän näytti niin valkoiselta,\nkevyeltä ja hauraalta, että hän hyvinkin olisi voinut olla noiden\nvaahtopäisten aaltojen henki, joiden syleilystä olin hänet pelastanut.\nHän oli kietonut joitakin Madgen vaatteita ympärilleen kummallisella,\nmutta ei lainkaan vastenmielisellä tavalla. Kun lähestyin raskaasti\nkävellen polkua pitkin, ojensi hän käsivartensa kauniiseen lapsimaiseen\ntapaan ja juoksi luokseni aikoen nähtävästi kiittää minua siitä, että\nolin pelastanut hänet hukkumasta. Mutta minä työnsin hänet syrjään ja\nmenin hänen ohitseen. Tämä näytti hieman loukkaavan häntä ja kyyneleet\nkohosivat hänen silmiinsä, mutta hän seurasi minua arkihuoneeseeni ja\ntarkasteli minua miettiväisesti.\n\n\"Mistä maasta olette kotoisin?\" kysyin häneltä äkkiä.\n\nHän hymyili ja pudisti päätään.\n\n\"Ranskastako?\" kysyin. \"Saksasta? Espanjasta?\"\n\nHän pudisti päätään jokaiselle kysymykselleni. Sitten hän äkkiä alkoi\nladella pitkää selostusta kielellä, josta minä en voinut ymmärtää\nsanaakaan.\n\nAamiaisen jälkeen sain kuitenkin selville hänen kansallisuutensa.\nKävellessäni jälleen rannalla näin riutalla kallioiden väliin\ntarttuneen puupalasen. Soudin sinne veneelläni ja toin sen maihin.\nPalanen oli jonkin veneen perälaudasta ja siihen tahi pikemminkin\nsiihen kiinnitettyyn lautapalaseen oli maalattu kummallisin omituisin\nkirjaimin sana \"Archangel\". \"Vai niin\", ajattelin meloessani takaisin\nrannalle, \"tämä kalpea neitonen on siis venäläinen. Sopiva hempukka\nvalkoiselle tsaarille ja kuin luotu Vienanmeren rantojen asukkaaksi.\"\nMinusta tuntui kuitenkin kummalliselta, että hänenlaisensa hieno nainen\noli lähtenyt niin pitkälle matkalle niin hauraassa aluksessa.\nPalattuani taloon lausuin hänelle sanan \"Archangel\" monella eri tavalla\nmonta kertaa, mutta hän ei näyttänyt tuntevan sitä.\n\nSulkeuduin laboratoriooni koko aamupäiväksi jatkaakseni erästä\ntutkimustani rikin ja hiilen allotropisen luonteen selville saamiseksi.\nKun tulin sieltä esille päivällä saadakseni jotakin ruokaa, istui hän\npöydän ääressä neuloineen ja lankoineen korjaamassa muutamia repeytymiä\nnyt jo kuivuneissa vaatteissaan. Olin suutuksissani hänen jatkuvasta\nläsnäolostaan, mutta en voinut ajaa häntä rannallekaan vaihtamaan\nvaatteitaan. Hetkisen kuluttua hän paljasti luonteensa erään uuden\npuolen. Viitaten itseensä ja sitten onnettomuuspaikkaan hän kohotti\nyhtä sormeaan, mistä ymmärsin hänen tahtovan tietää, oliko hän ainoa\npelastunut. Nyökäytin päätäni ilmoittaakseni hänelle, että hän oli\nainoa. Nähtyään sen hän ponnahti ylös tuoliltaan huudahtaen\nsuunnattomasta ilosta; kohottaen vaatekappaleen, jota hän juuri\nkorjaili, päänsä yläpuolelle ja heiluttaen sitä puolelta toiselle\nruumiinsa keinunnan mukaan hän tanssi kevyesti kuin höyhen huoneen\nympäri ja sitten ulos avoimesta ovesta auringonpaisteeseen.\nPyörähdellessään hän lauloi surullisella kimeällä äänellä jotakin\nlaulua, jonka sanat tuntuivat hyvin riemuitsevilta. Huusin hänelle:\n\"Tulkaa sisään, te villi vesa; tulkaa sisään ja olkaa hiljaa!\" mutta\nhän jatkoi vain tanssiaan. Sitten hän juoksi äkkiä luokseni ja tarttuen\nkäteeni suuteli sitä, ennenkuin voin sen estää. Kun söimme päivällistä,\notti hän kynäni ja kirjoitti paperipalaselle \"Sophie Ramusine\",\nviitaten sitten itseensä merkiksi, että se oli hänen nimensä. Hän\nojensi kynän minulle toivoen nähtävästi, että minäkin olisin yhtä\navomielinen, mutta minä pistinkin sen taskuuni merkiksi, etten halunnut\nryhtyä mihinkään seurusteluun hänen kanssaan.\n\nJokaisena elämäni hetkenä kadun minä nyt harkitsematonta, äkillistä\nmielijohdettani, minkä pakotuksesta olin pelastanut tuon naisen. Mitä\nse olisi minua liikuttanut, vaikka hän olisi kuollutkin? En ollut enää\nmikään nuori hurjapää. Sekin oli jo tarpeeksi hankalaa, että minun oli\npakko kärsiä Madgea talossani. Mutta hän oli niin vanha ja ruma, ettei\nminun tarvinnut välittää hänestä, kun taas tämä oli nuori ja vilkas, ja\nmuutenkin sellainen, että hän voi kääntää ajatukseni pois vakavammista\nasioista. Mihin minä voisin lähettää hänet ja mitä minä hänelle\ntekisin? Jos lähettäisin ilmoituksen Wickiin, seuraisi siitä, että\nviranomaiset ja muut tulisivat luokseni kyselemään, vakoilemaan ja\njuttelemaan -- ja se tässä vielä puuttuisi. Parempi oli kärsiä hänen\nläsnäoloaan kuin mukautua sellaiseen. Huomasin pian uusien vaikeuksien\nodottavan minua. Maailmassa ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, missä\nminä saisin olla rauhassa tuon parveilevan levottoman rodun\nlähentelyiltä, jonka jäsen minäkin olen. Illalla, kun aurinko oli\npainumaisillaan mailleen kukkuloiden taakse jättäen ne tummaan varjoon,\nmutta kullaten hiekan ja meren kimaltavan kirkkaaksi, menin tapani\nmukaan kävelemään rannalle. Tällaisille retkille otin joskus kirjankin\nmukaani. Tein nytkin niin ja heittäydyttyäni pitkäkseni eräälle\nhiekkakummulle ryhdyin lukemaan. Maatessani siinä sain äkkiä\ntuntumuksen, kuin olisi jokin varjo tunkeutunut minun ja auringon\nväliin. Katsoessani taakseni näin suureksi hämmästyksekseni erään hyvin\npitkän ja voimakkaan miehen seisovan muutamien jardien päässä minusta.\nMutta sen sijaan, että hän olisi katsonut minuun, hän jätti minut\nkokonaan huomioonottamatta, silmäillen pääni yli hyvin vakavan\nnäköisenä lahtea ja Mansien riutan mustia kallioita. Hänen ihonsa oli\ntumma, tukka musta, parta lyhyt ja kihara ja nenä kyömy, ja hänen\nkorviinsa oli kiinnitetty kultaiset renkaat. Hänen tekemänsä\nyleisvaikutus oli villi ja samalla jalo. Hänellä oli yllään haalistunut\nsamettitakki, punainen flanellipaita ja pitkävartiset merisaappaat,\njoiden varret ulottuivat puolireiteen. Tunsin hänet heti ensi\nsilmäyksellä tuoksi samaksi mieheksi, joka oli jäänyt hylkyyn eilen\nillalla.\n\n\"Hei!\" sanoin minä vihaisesti, \"te pääsitte siis maihin turvallisesti?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän hyvällä englannin kielellä, \"mutta se ei\ntapahtunut minun ansiostani. Aallot heittivät minut rannalle. Rukoilin\nJumalaa, että hän antaisi minun hukkua!\" Hänen ääntämisessään oli\nhieman ulkomaalaista sammaltamista, joka kuulosti melko miellyttävältä.\n\"Pari hyvää kalastajaa, jotka asuvat tuon niemen takana, veti minut\nkuiville ja hoiti minua, enkä minä kuitenkaan voi rehellisesti kiittää\nheitä siitä.\"\n\n\"Ahaa!\" ajattelin minä, \"tuossa on muuan minun kaltaiseni mies. Miksi\nte olisitte tahtonut hukkua?\" kysyin minä.\n\n\"Koska!\" huudahti hän levittäen pitkät käsivartensa kiihkeällä\ntoivottomalla liikkeellä, \"tuossa sinisessä hymyilevässä lahdessa lepää\nsieluni, aarteeni -- kaikki se, jota minä rakastin ja jolle elin.\"\n\n\"No niin, no niin\", sanoin minä. \"Ihmisiä joutuu turmioon joka päivä,\nmutta siitä ei senvuoksi kenenkään tarvitse nostaa sellaista melua.\nSallikaa minun ilmoittaa teille, että tämä maa, jolla te nyt kävelette,\non minun maatani, ja mitä pikemmin poistutte, sitä tyytyväisempi tulen\nminä olemaan. Yhdestäkin teikäläisestä on jo tarpeeksi vaivaa.\"\n\n\"Yhdestä meikäläisestä?\" huohotti hän.\n\n\"Niin, ja jos te vain voisitte ottaa hänet mukaanne, olisin teille\nvieläkin kiitollisempi.\"\n\nHän tuijotti minuun hetkisen kuin hän ei oikein olisi voinut ymmärtää\nsanojani, sitten hän huudahti hurjasti ja syöksyi pois, juosten\nhirmuista vauhtia hiekkarantaa pitkin asuntoani kohti. En ole\nmilloinkaan ennen enkä sen jälkeen nähnyt kenenkään ihmisen juoksevan\nniin nopeasti. Seurasin häntä niin kiireesti kuin suinkin tämän\nuhittelevan loukkauksen suututtamana, mutta jo paljon ennen\nsaapumistani kotiini ehti hän hävitä näkyvistäni avoimesta ovesta.\nKuulin sisältä kovan huudon, ja kun tulin lähemmäksi, kuulin miehen\npuhuvan nopeasti ja kovasti. Kun katsoin sisään, oli tyttö, Sophie\nRamusine, kyyristynyt kauhuissaan erääseen nurkkaan; hänen\npoiskäännetyt kasvonsa ja koko hänen pakoileva ruumiinsa ilmaisi pelkoa\nja halveksimista. Toinen taasen lasketteli tulemaan huuliltaan oikean\nryöpyn kiihkeitä rukoilevia sanoja leimuavin tummin silmin ja\nliikutuksesta vapisevin ojennetuin käsin. Hän astui askeleen lähemmäksi\ntyttöä minun tullessani huoneeseen, mutta tyttö painautui yhä\nkauemmaksi nurkkaan ja huudahti kiihkeästi kuin kaniini kärpän\ntarttuessa sen kurkkuun.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoin minä vetäisten hänet kauemmaksi tytöstä,\n\"tämäpä on nyt kaunista! Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Luuletteko te\ntätä joksikin tienvieriravintolaksi tahi muuksi yleiseksi\nmajoituspaikaksi?\"\n\n\"Ah, sir\", sanoi hän, \"suokaa minulle anteeksi. Tämä nainen on vaimoni\nja pelkäsin hänen hukkuneen. Te olette palauttanut minut takaisin\nelämään.\"\n\n\"Kuka te olette?\" kysyin töykeästi.\n\n\"Olenpahan vain muuan mies Arkangelista\", sanoi hän vaatimattomasti.\n\"Kansallisuudeltani venäläinen.\"\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Ourganeff.\"\n\n\"Ourganeff, ja hänen nimensä on Sophie Ramusine. Hän ei ole teidän\nvaimonne. Hänellä ei ole sormustakaan.\"\n\n\"Me olemme mies ja vaimo Jumalan edessä\", sanoi mies juhlallisesti\nkatsoen taivaaseen. \"Maallisia lakeja paljon korkeammat lait ovat\nliittäneet meidät yhteen.\" Kun hän puhui, livahti tyttö taakseni\ntarttuen toiseen käteeni ja puristaen sitä kuin rukoillen suojelustani.\n\"Luovuttakaa minulle vaimoni, sir\", jatkoi mies. \"Sallikaa minun viedä\nhänet pois täältä.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt te -- mikä teidän nimenne taas olikaan\", sanoin minä\nvakavasti, \"en halua lainkaan pitää tätä nuorta tyttöä luonani. Toivon,\netten olisi milloinkaan nähnytkään häntä. Jos hän kuolisi, en surisi\nhäntä ollenkaan. Mutta sitä, että luovuttaisin hänet teille, kun hän\nselvästi pelkää ja vihaa teitä, en halua tehdä. Menkää senvuoksi\nsuurine ruumiinenne matkoihinne ja jättäkää minut rauhaan kirjojeni\nääreen. Toivon, etten näkisi kasvojanne milloinkaan enää.\"\n\n\"Te ette siis halua luovuttaa häntä minulle?\" kysyi hän käheästi.\n\n\"Kiroan teidät mieluummin alimmaiseen helvettiin!\" vastasin minä.\n\n\"Otaksukaa, että otan hänet väkisin\", huudahti hän tummenevin kasvoin.\n\nTiikerimäinen vereni alkoi kiehua silmänräpäyksessä. Sieppasin halon\nkäteeni takan vierestä. \"Menkää\", sanoin käheällä äänellä, \"menkää pian\ntahi muuten voin kolhaista teitä.\" Hän katsoi minuun hetkisen epäröiden\nja poistui sitten huoneesta. Vähän ajan kuluttua hän palasi kuitenkin\ntakaisin ja seisoi ovella katsellen meitä.\n\n\"Ajatelkaa nyt tarkemmin tekoanne\", sanoi hän. \"Nainen on minun ja minä\naion anastaa hänet. Ja jos tappelu tulee kysymykseen, on venäläinen\nsiinä aivan yhtä taitava kuin skotlantilainenkin.\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä!\" huusin minä syöksähtäen eteenpäin, mutta hän\noli jo lähtenyt. Näin hänen tumman hahmonsa katoavan hämärään.\n\nTämän jälkeen oli elämämme hyvin rauhallista noin kuukauden päivät tahi\nenemmänkin. En puhutellut milloinkaan venäläistä tyttöä eikä hänkään\npuhutellut minua. Joskus, kun työskentelin laboratoriossani, hän\nsaattoi livahtaa sinne ovesta ja istua siellä hiljaa paikoillaan\nkatsellen minua suurilla silmillään. Alussa tämä tunkeileminen suututti\nminua, mutta vähitellen, huomattuani, ettei hän koettanutkaan kääntää\ntarkkaavaisuuttani muualle, sallin hänen, jäädä sinne. Tämän\nmyönnytyksen rohkaisemana hän siirsi vähitellen tuoliaan, jolla hän\nistui, yhä lähemmäksi pöytääni, kunnes hän, päästyään siten yhä\nlähemmäksi päivä päivältä, vihdoin tuli aivan viereeni, ja sen jälkeen\nhän aina sijoittautui läheisyyteeni minun työskennellessäni. Päästyään\ntähän asemaan hän, tyrkyttämättä lainkaan palveluksiaan, teki itsensä\nhyvin hyödylliseksi pitämällä kyniäni, koeputkiani tahi pullojani ja\nojentamalla minulle kaikki tarvitsemani esineet tahi aineet milloinkaan\nerehtymättä. Sivuuttamalla sen, että hän oli inhimillinen olento, ja\nsuhtautumalla häneen kuin johonkin käytännölliseen automaattiseen\nkoneeseen totuin hänen läsnäoloonsa niin suuresti, että kaipasin häntä\nniinä muutamina kertoina, jolloin hän ei ollut paikallaan.\nTyöskennellessäni puhelen tavallisesti ääneen itsekseni painaakseni\nsaavuttamani tulokset paremmin mieleeni. Tytön muistin täytyi olla\nihmeellinen, koska hän aina voi toistaa nuo minun sellaisissa\ntilaisuuksissa lausumani sanat, ymmärtämättä luonnollisesti ollenkaan\nniiden merkitystä. Usein minua huvitti kuulla hänen latelevan vanhalle\nMadgelle kemiallisia kaavoja ja algebraa, ja purskahtavan sitten\niloiseen nauruun, kun vanhus pudisti päätään luullen varmasti, että\ntyttö oli jutellut hänelle jotakin venäjän kielellä.\n\nHän ei milloinkaan mennyt kauemmaksi kuin muutamien jardien päähän\nrakennuksesta eikä todella ikinä pistänyt jalkaansa kynnyksen toiselle\npuolen, ennenkuin hän huolellisesti oli ikkunoista tarkastanut seudun\nsaadakseen varmuuden siitä, ettei ketään vaarallista henkilöä ollut\nlähettyvillä. Siitä minä tiesin hänen epäilevän, että hänen\nkansalaisensa vieläkin oleskeli naapuristossa ja pelkäävän, että mies\nehkä koettaisi ryöstää hänet. Ja hän teki vielä jotakin muutakin\ntärkeää. Minulla oli vanha revolveri ja muutamia ammuksia, jotka olin\nheittänyt rikkojen joukkoon. Hän löysi ne eräänä päivänä ja rupesi heti\npuhdistamaan ja öljyämään revolveria. Hän ripusti sen sitten oven\nviereen ammuspusseineen, ja aina kun minä lähdin kävelemään, hän otti\nsen naulasta ja pani sen mukaani. Minun poissaollessani hän pani aina\noven salpaan. Jollei kiinnitetä huomiota tähän hänen tuntemaansa\npelkoon, hän näytti hyvin onnelliselta ja autteli uutterasti Madgea,\nsilloin kun hänen ei tarvinnut palvella minua. Hän oli ihmeellisen\nkätevä ja näppärä kaikissa kotoisissa askareissa.\n\nJonkun ajan kuluttua huomasin hänen epäilyksensä hyvin oikeutetuiksi,\nkoska tuo Arkangelista kotoisin oleva mies vieläkin hiiviskeli\nläheisyydessämme. Tuntiessani olevani levoton eräänä yönä nousin ja\ntirkistin ikkunasta rannalle. Taivas oli niin pilvessä, että vain\nvaivoin näin meren ääriviivat ja rannalle vetämäni veneen piirteet. Kun\nsilmäni tottuivat paremmin pimeään, huomasin hiekkarannalla jonkin\ntoisenkin tumman esineen juuri oveni edustalla. Kun seisoin siinä\nvinoruutuisen ikkunani ääressä tuijottamassa ja tirkistelemässä\nsaadakseni selville, mitä siellä oli, purjehti suuri pilviröykkiö\nhitaasti pois kuun edestä ja sen kylmä kirkas valo virtasi tyynelle\nlahdelle ja pitkille autioille rannoille. Ja silloin minä näin, mikä\noveni edustalla kummitteli. Hänhän siellä oli, venäläinen. Hän istui\nsiellä kuin jättiläismäinen sammakko, jalat ristissä allaan\nkummalliseen mongolilaiseen tapaan, ja silmät nähtävästi kohdistettuina\nsen huoneen ikkunaan, missä nuori tyttö ja taloudenhoitajatar\nnukkuivat. Valo sattui suoraan hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa\nja minä näin vielä kerran hänen haukkamaiset, uljaat piirteensä, tuon\nyhden ainoan huolien uurtaman syvän vaon hänen otsassaan ja hänen\neteenpäin työntyvän kiihkeää luonnetta ilmaisevan leukansa. Aioin ensi\nmielijohteessani ampua hänet tunkeilijana, mutta vähitellen vaihtui\nsuuttumukseni sääliksi ja halveksimiseksi. \"Hölmö raukka\", sanoin\nitsekseni, \"onko mahdollista, että sinä, jonka minä olen nähnyt\nkatsovan lähestyvää kuolemaa pelkäämättä silmiin, kohdistat kaikki\najatuksesi ja kunnianhimosi tuohon hentoon tyttöön ja vieläpä\nsellaiseen tyttöön, joka pakenee ja pelkää sinua? Useimmat naiset\nrakastaisivat sinua, ellei muun niin ainakin tummien kasvojesi ja\nsuuren kauniin ruumiisi vuoksi, ja kuitenkin pitää sinun ikävöidä tätä\nainoata tuhansien joukosta, tätä ainoata, joka ei halua olla kanssasi\nminkäänlaisissa tekemisissä.\" Palatessani vuoteeseeni naureskelin\nhuvitettuna tälle ajatukselleni. Tiesin ristikkoni lujiksi ja salpani\npaksuiksi. Minulle oli samantekevää, viettikö tuo kummallinen mies\nyönsä oveni edustalla vai satojen peninkulmien päässä muualla, kunhan\nhän vain poistui tiehensä aamuksi. Kun sitten aamulla menin ulos, ei\nsiellä näkynyt merkkiäkään hänestä eikä hän ollut jättänyt mitään\njälkeäkään keskiöisestä valvomisestaan, aivan kuten olin odottanutkin.\n\nKohtasin hänet kuitenkin piakkoin jälleen. Lähdin soutelemaan eräänä\naamuna, kun päätäni pakotti osaksi pitkällisestä kumarassa\nseisomisesta, osaksi erään turmiollisen rohdoksen vaikutuksesta, jota\nolin hengittänyt sisääni edellisenä iltana. Soudin pitkin rantaa\nmuutamien englannin peninkulmien päähän. Tuntiessani janoa nousin\nmaihin eräässä paikassa, missä tiesin makeavetisen puron virtaavan\nmereen. Tämä puro virtasi tilusteni halki, mutta sen suu, missä nousin\nmaihin sinä päivänä, oli valtakuntani rajojen ulkopuolella. Hämmästyin\nhieman, kun janoni sammutettuani nousin puron rannalta ja huomasin\nseisovani vastakkain venäläisen kanssa. Olin nyt yhtä suuri tunkeilija\nkuin hänkin ja näin jo ensi silmäyksellä hänen tietävän sen.\n\n\"Haluan puhua kanssanne muutamia sanoja\", sanoi hän vakavasti.\n\n\"Kiiruhtakaa siinä tapauksessa\", vastasin minä katsoen kelloani.\n\"Minulla ei ole aikaa lörpöttelyn kuuntelemiseen.\"\n\n\"Lörpöttelyn?\" toisti hän vihaisesti. \"Minkälaista puhetta! Te\nskotlantilaiset olette kummallisia ihmisiä. Teidän kasvonne ovat kovat\nja sananne töykeitä, kuten noiden hyvien kalastajienkin, joiden luona\nasun, ja kuitenkin olen huomannut kaiken sen alla piilevän ystävällisen\nrehellisen luonteen. Tekin olette epäilemättä ystävällinen ja hyvä\ntöykeydestänne huolimatta.\"\n\n\"Paholaisen nimessä\", sanoin minä, \"sanokaa nyt heti sanottavanne ja\nmenkää sitten tiehenne. Olen väsynyt koko olemukseenne.\"\n\n\"Enkö voi millään pehmittää sydäntänne?\" huudahti hän. \"Ah, katsokaa --\nkatsokaa tänne!\" Hän otti samettitakkinsa povitaskusta pienen\nkreikkalaisen ristin. \"Katsokaa tätä. Uskontomme voivat ehkä erota\ntoisistaan muodollisesti, mutta katsellessamme tätä tunnuskuvaa on\nmeillä ainakin joitakin yhteisiä ajatuksia ja tunteita.\"\n\n\"En ole siitä niinkään varma\", vastasin minä.\n\nHän katsoi minuun miettiväisesti.\n\n\"Te olette hyvin kummallinen mies\", sanoi hän vihdoin. \"En voi ymmärtää\nteitä, koska te yhä edelleen erotatte Sophien minusta. Asemanne on\nhyvin vaarallinen, sir. Ah, uskokaa minua, ennenkuin se on liian\nmyöhäistä! Jos te vain tietäisitte kaiken, mitä minä olen tehnyt\nsaadakseni tuon naisen omakseni -- kuinka minä olen pannut ruumiini\nvaaralle alttiiksi ja menettänyt sieluni. Te olette mitätön vastus\nverrattuina muutamiin, joita minun on täytynyt voittaa -- te, jonka\nminä veitsenpistolla tahi kiveniskulla voin poistaa tieltäni ikuisiksi\najoiksi. Mutta Jumala varjelkoon minua tekemästä sellaista!\" huudahti\nhän hurjasti. \"Olen jo vajonnut syvälle -- liiankin syvälle, ja\nsenvuoksi turvaudunkin kaikkeen muuhun mieluummin kuin siihen.\"\n\n\"Te tekisitte viisaasti, jos matkustaisitte takaisin omaan maahanne\",\nsanoin minä. \"Nyt te maleksitte näillä hiekkakummuilla ja häiritsette\nrauhaani. Kun saan varmuuden siitä, että olette matkustanut pois, jätän\ntuon naisen Edinburghin venäläisen konsulin turviin. Siihen saakka\nsuojelen häntä itse, ettekä te eikä kukaan muukaan voi riistää häntä\nminulta.\"\n\n\"Ja mikä on tarkoituksenne erottaessanne minut Sophiesta?\" kysyi hän.\n\"Kuvitteletteko ehkä, että minä tekisin hänelle jotakin pahaa? Ei,\nmies, uhraisin mielelläni henkeni suojellakseni häntä pienimmältäkin\nvauriolta. Miksi te menettelette näin?\"\n\n\"Huvikseni vain\", vastasin minä. \"En rupea selostamaan menettelyni\nsyitä kenellekään.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt!\" huudahti hän raivostuen äkkiä ja lähestyen minua\ntuuhea tukka pystyssä ja ruskeat kädet puristettuina nyrkkiin. \"Jos\nvoisin luulla, että teillä on vähänkään epärehellisiä aikeita tyttöä\nkohtaan -- jos minulla vain olisi hetkeksikään syytä uskoa, että te\nhuonoista vaikuttimista pidätte häntä luonanne -- repisin sydämen\nrinnastanne näillä käsilläni yhtä varmasti kuin Jumala on taivaassa!\"\nPaljas tällaisen kuvittelukin näytti raivostuttavan miestä niin, että\nhänen kasvonsa vääristyivät ja kätensä aukenivat ja sulkeutuivat\nsuonenvedontapaisesti. Luulin hänen oitis hyökkäävän kimppuuni.\n\n\"Pysykää alallanne\", sanoin minä tarttuen revolveriini. \"Jos koskette\nminuun sormellannekaan, tapan teidät!\"\n\nHän pisti kätensä taskuunsa ja hetkisen luulin jo hänen vetäisevän\naseen esille, mutta sen sijaan hän ottikin sieltä savukkeen ja sytytti\nsen, vetäen savun nopeasti keuhkoihinsa. Hän epäilemättä kokemuksesta\ntiesi, että hän siten parhaiten sai kiihtyneet tunteensa rauhoittumaan.\n\n\"Olen ilmoittanut teille jo ennen\", sanoi hän tyynemmällä äänellä,\n\"että nimeni on Ourganeff -- Alexis Ourganeff. Olen kansallisuudeltani\nvenäläinen, mutta olen kuluttanut elämäni maailman kaikissa kolkissa.\nKuulun sellaisiin ihmisiin, jotka eivät milloinkaan voi pysyä\npaikoillaan eivätkä ruveta viettämään rauhallista elämää. Siitä lähtien\nkuin sain oman laivani, on tuskin olemassa ainoatakaan sellaista\nsatamaa Arkangelin ja Austraalian välillä, missä en olisi käynyt. Olin\nraaka, hurja ja vapaa, mutta kotona oli muuan, sir, joka oli\nkainosteleva, pehmytkätinen ja sulavakielinen, taitava punomaan\nsellaisia viattomia pauloja ja kuvitelmia, jotka naisia miellyttävät.\nTämä nuorukainen varasti minulta viekkaudellaan ja tempuillaan sen\nnaisen rakkauden, jonka olin merkinnyt omakseni ikuisiksi ajoiksi ja\njoka siihen saakka oli näyttänyt olevan jossain määrin taipuvainen\nvastaamaan tunteihini. Olin tehnyt matkan Hammerfestiin tuodakseni\nsieltä valaanluuta ja tullessani odottamatta takaisin kuulin, että\nylpeyteni ja aarteeni aikoi mennä naimisiin tuon pehmytnahkaisen pojan\nkanssa. Sain tietää vielä senkin, että seurue oli jo mennyt kirkkoon.\nSinä hetkenä, sir, antoi jokin myöten aivoissani, niin että tuskin\ntiesin, mitä silloin tein. Nousin maihin miehistöni kera, joka oli\npurjehtinut kanssani vuosikausia ja joka oli minulle uskollinen kuin\nteräs. Menimme kirkkoon. He seisoivat, tyttö ja poika, papin edessä,\nmutta vihkimistä ei oltu vielä toimitettu. Hyökkäsin heidän väliinsä ja\nsieppasin tytön syliini. Mieheni karkoittivat pois pelästyneen sulhasen\nja muut katsojat. Me kannoimme tytön veneeseen, veimme hänet laivaamme\nja nostettuamme ankkurin purjehdimme Vienanmeren poikki, kunnes\nArkangelin kirkontornit katosivat näkyvistämme taivaanrannan taakse.\nTyttö sai kajuuttani, huoneeni ja kaikenlaisia muita mukavuuksia. Minä\nnukuin miesten joukossa keulassa. Toivoin hänen vastenmielisyytensä\nminua kohtaan vähitellen haihtuvan ja hänen suostuvan menemään\nnaimisiin kanssani joko Englannissa tahi Ranskassa. Purjehdimme\npäiväkausia. Näimme Euroopan pohjoisimman niemen haihtuvan\nnäkymättömiin takanamme ja jatkoimme sitten matkaamme harmaata\nNorjan rannikkoa pitkin. Mutta vieläkään, huolimatta kaikesta\nhuomaavaisuudestani, tyttö ei voinut antaa minulle anteeksi sitä, että\nolin erottanut hänet hänen kalpeanaamaisesta rakastajastaan. Sitten\npuhkesi tuo kirottu myrsky, joka särki laivani ja kaikki toiveeni,\nriistäen minulta sen naisen seurankin, jonka vuoksi olin antautunut\nniin suureen vaaraan. Ehkä hän vielä oppii rakastamaan minua. Te, sir\",\nsanoi hän miettiväisesti, \"olette aivan sen näköinen kuin olisitte\nkokenut paljon. Ettekö tekin ajattele, että hän vielä unhottaa tuon\nmiehen ja rupeaa rakastamaan minua?\"\n\n\"Tarinanne väsyttää minua\", sanoin minä kääntyen pois. \"Minä puolestani\npidän teitä suurena hölmönä. Jos te luulette, että rakkautenne haihtuu,\non teidän parasta huvitella niin paljon kuin suinkin siihen saakka,\nkunnes se tapahtuu. Mutta jos se taasen on kestävää, on teidän parasta\nleikata kurkkunne poikki, koska te siten pääsette siitä kaikkein\nvähimmällä. Enkä minä enää voi tuhlata pitemmälti aikaani tähän\nasiaan.\" Sanottuani sen käännyin menemään veneelleni. En\nkatsahtanutkaan taakseni, vaikka kuulinkin hänen askeleensa hiekalta,\nkun hän seurasi minua.\n\n\"Olen nyt kertonut teille tarinani alun\", sanoi hän, \"ja jonakin\nkauniina päivänä te saatte kuulla sen lopunkin. Tekisitte viisaasti,\njos luovuttaisitte tytön.\"\n\nEn vastannut hänelle mitään, työnsin vain veneeni vesille. Kun olin\nsoutanut jonkun matkaa, katsoin taakseni ja näin hänen pitkän\nvartalonsa hiekalla, missä hän seisoi katsellen miettiväisesti\njälkeeni. Kun muutamien minuuttien kuluttua vilkaisin jälleen taakseni,\noli hän hävinnyt näkyvistä.\n\nElämäni oli pitkän aikaa tämän jälkeen yhtä säännöllistä ja\nyksitoikkoista kuin ennen haaksirikkoakin. Joskus toivoin tuon\narkangelilaisen miehen menneen lopullisesti matkoihinsa, mutta muutamat\nhiekassa näkemäni jalanjäljet ja erittäinkin pieni kasallinen savukkeen\ntuhkaa, jonka löysin eräänä päivänä muutaman kummun takaa, mistä\nvoitiin katsella taloani, ilmaisivat minulle hänen edelleen oleskelevan\nlähimailla, vaikkakin piileskelevänä. Suhteeni venäläiseen tyttöön\npysyi ennallaan. Vanha Madge oli alussa ollut hieman mustasukkainen ja\nnäytti pelänneen, että häneltä riistetään sekin pieni valta, mikä\nhänellä siihen saakka oli ollut. Mutta sitten kun hän huomasi suuren\nvälinpitämättömyyteni, mukautui hän vähitellen tilanteeseen ja\nhyötyikin siitä, kuten jo ennen olen maininnut, koska vieraamme\nsuoritti kätevästi kotoisia askareita.\n\nJa nyt lähestyn vähitellen tämän kertomukseni loppua, jonka olen\nkirjoittanut paljon enemmän omaksi huvikseni kuin kenenkään muun\nhauskuudeksi. Tämä kummallinen tapahtuma, jossa nuo molemmat venäläiset\nolivat näytelleet osaansa, loppui yhtä rajusti ja äkillisesti kuin se\noli alkanutkin. Yhden ainoan yön tapahtumat vapauttivat minut kaikista\nvaikeuksistani, jättäen minut vielä kerran yksikseni kirjojeni ja\nharrastusteni pariin samanlaisiin oloihin kuin ennen heidän\ntunkeutumistaan talooni. Sallikaa minun nyt koettaa kuvailla teille,\nkuinka kaikki tapahtui.\n\nOlin kuluttanut pitkän päivän raskaassa ja väsyttävässä työssä,\nminkävuoksi päätin illalla lähteä pitkälle kävelyretkelle. Kun tulin\nulos pihalle, kiintyi huomioni mereen, joka kimalteli peilityynenä.\nIlma oli kuitenkin täynnä omituista ääntä, tuota kuvaamatonta\nvaikeroivaa ääntä, josta olen maininnut jo ennenkin -- ääntä aivan kuin\nkaikkien niiden henget, jotka lepäävät tuon meren petollisen pinnan\nalla, olisivat lähettäneet surullisen varoituksensa tulevista\nonnettomuuksista kaikille lihallisille veljilleen. Rannalla asuvien\nkalastajien vaimot tunsivat tämän äänen ja katselivat levottomina\nmerelle tähystellen nähdäkseen maihin päin pyrkiviä ruskeita purjeita.\nKuullessani sen menin takaisin asuntooni ja katsoin ilmapuntaria. Se\noli paljon seitsemänsadan viidenkymmenen alapuolella ja siitä tiesin\nmyrskyisen yön olevan tulossa.\n\nNiiden kukkuloiden juurella, missä minä kävelin sinä iltana, oli\nhämärää ja raitista. Taivaalla ei ollut ollenkaan uhkaavan näköisiä\npilviä ja kuitenkin kiihtyi meren kumea vaikeroiminen yhä kovemmaksi ja\nvoimakkaammaksi. Näin kaukana idässä erään Wickiin purjehtivan prikin,\njonka ylimmät purjeet oli reivattu. Oli selvää, että sen kapteeni oli\nymmärtänyt luonnon merkit yhtä hyvin kuin minäkin. Laivan takana oli\nmeren pinnalla pitkälti synkkää utua, joka peitti taivaanrannan\nnäkyvistä. \"Minunkin on parasta jatkaa matkaani\", ajattelin minä, \"tahi\nmuuten voi tuuli kiihtyä myrskyksi, ennenkuin ehdin takaisin.\"\n\nOlin luullakseni vielä noin puolen englannin peninkulman päässä\nkotoani, kun äkkiä pysähdyin ja kuuntelin pidättäen henkeäni. Korvani\nolivat niin tottuneet luonnon ääniin, tuulen huminaan ja aaltojen\nhuokailuun, että erotin kaikki niistä poikkeavat äänet pitkienkin\nmatkojen päästä. Seisoin kuunnellen niin tarkasti kuin suinkin. Niin,\nsieltä se kuului jälleen, tuo pitkä ja kimeä toivottomuuden huuto, tuo\nsäälittävä avunpyyntö, kaikuen hiekkakenttien yli ja ponnahtaen\ntakaisin takanani sijaitsevista kukkuloista. Se kuului samalta\nsuunnalta, missä asuntoni sijaitsi. Käännyin ja lähdin juoksemaan\nkotiani kohti niin nopeasti kuin suinkin, harpaten hietikkojen poikki\nja liuskakivien yli. Aavistin, mitä siellä oli tapahtunut.\n\nNoin neljännespeninkulman päässä talosta on korkea hiekkakumpu, minne\nnäkyy koko sitä ympäröivä seutu. Päästyäni sen laelle pysähdyin\nhetkiseksi. Tuolla oli vanha harmaa rakennus ja tuolla vene. Kaikki\nnäytti olevan samanlaisessa kunnossa kuin minun lähtiessänikin. Mutta\nsiinä katsoessani kuulin jälleen tuon kimeän huudon, kovemmin kuin\nennen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi taloni ovesta pihalle\nmuuan pitkä olento, tuo venäläinen merimies. Hän oli nostanut olalleen\nvalkoisiin verhotun nuoren tytön ja kiireestään huolimatta hän näytti\nkantavan häntä hellästi ja hyvin kunnioittavasti. Kuulin tytön\nhurjat huudot ja näin hänen toivottoman taistelunsa, hänen\nkoettaessaan vapautua miehen otteesta. Heidän takanaan tuli vanha\ntaloudenhoitajattareni järkkymättömänä ja uskollisena kuin vanha koira,\njoka ei enää voi purra, vaan hampaattomalla suullaan ainoastaan haukkua\ntunkeilijaa. Hän horjui vaivalloisesti eteenpäin naisenryöstäjän\nkintereillä heiluttaen pitkiä laihoja käsivarsiaan ja lähettäen\nepäilemättä oikein ryöpyttäin skotlantilaisia kirouksia ja solvauksia\nhänen jälkeensä. Näin yhdellä silmäyksellä miehen koettavan päästä\nvenheelle. Rinnassani syttyi äkillinen toivo, että minä ehkä sittenkin\nehdin ajoissa keskeyttämään hänen matkansa. Juoksin rannalle niin\nnopeasti kuin suinkin ja työnsin juostessani ammuksia revolveriini.\nTulin liian myöhään. Kun saavuin rannalle, oli hän jo noin sadan jardin\npäässä ja kiidätti venettä yhä kauemmaksi voimakkaiden käsivarsiensa\njokaisella vedolla. Huudahdin hurjasti voimattomassa vihassani ja\njuoksentelin edestakaisin hiekalla kuin mieletön. Hän kääntyi ja\nhuomasi minut. Nousten istuimeltaan hän kumarsi miellyttävästi\nheilauttaen kättään minulle. Viittaus ei ollut riemuitseva eikä\nivallinenkaan. Minunkin raivostunut ja kuohahteleva mieleni käsitti sen\njuhlalliseksi ja kohteliaaksi hyvästiksi. Sitten hän tarttui airoihinsa\nkerran vielä, ja pieni vene kiisi merelle lahden pintaa pitkin. Aurinko\noli jo mennyt mailleen jättäen veteen yhden ainoan synkän punaisen\njuovan, joka ulottui niin kauaksi, että se vihdoin sulautui\ntaivaanrannan punaiseen utuun. Vene kävi vähitellen yhä pienemmäksi\nkiitäessään tuon vaalean juovan poikki, kunnes yön varjot kokoutuivat\nsen ympärille, niin että se muuttui autiolla ulapalla kelluvaksi\nyksinäiseksi tummaksi pilkuksi. Sitten tämä epämääräinen pistekin\nhävisi näkymättömiin pimeyden kietoessa sen vaippaansa -- pimeyden,\njoka ei milloinkaan tulisi haihtumaan.\n\nMutta miksi minä kävelin tuolla autiolla rannalla raivostuneena kuin\nsusi, jolta penikka on ryöstetty? Johtuiko se ehkä siitä, että minä\nolin mahdollisesti rakastunut tuohon venäläiseen tyttöön? Ei -- tuhat\nkertaa ei! En ole lainkaan sellainen, että minä vaalean ihon ja\nsinisten silmien vuoksi voisin pettää oman elämäni ja muuttaa kokonaan\najatuksieni ja olemassaoloni suunnan. Sydämeni oli haavoittumaton,\nmutta ylpeyteni -- ah, sitä oli julmasti loukattu. Ajatella nyt että\nolin ollut voimaton suojelemaan tuota avutonta tyttölasta, joka oli\nvaatinut sitä minulta luottaen minuun! Se se järkytti sydäntäni ja pani\nveren humisemaan korvissani.\n\nSinä yönä puhalsi mereltä kova tuuli ja hurjat aallot vyöryivät\nrannalle kuin tahtoen riistää sen mukanaan takaisin valtamereen. Myrsky\nja meteli sopivat mainiosti levottomaan mielentilaani. Kävelin koko yön\nedestakaisin myrskyssä ja sateessa, katsellen valkoisten tyrskyjen\nvaahtopäisiä harjoja ja kuunnellen myrskyn pauhua. Sydämeni oli katkera\nvenäläistä kohtaan. Liitin heikon ääneni rajuilman kohinaan: \"Kunpa hän\nvain tulisi takaisin!\" huusin minä ristien käteni.\n\n\"Kunpa hän vain tulisi takaisin!\"\n\nJa hän tulikin takaisin. Kun aamun harmaa valo alkoi vaalentaa itäistä\ntaivasta ja valaista noiden keltaisten vyöryvien aaltojen muodostamaa\nlaajaa vesierämaata, ruskeiden pilvien ajelehtiessa nopeasti niiden\nyli, näin minä hänet jälleen. Muutamien satojen jardien päässä minusta\nlepäsi hiekalla muuan pitkä tumma esine, jonka raivokkaat aallot olivat\nheittäneet sinne. Siellä oli veneeni ruhjottuna ja kolhittuna. Hieman\nkauempana kellui jotakin epämääräistä ja muodotonta matalassa vedessä\nmeriruohon ja liuskakivien joukossa. Tunsin sen heti ensi silmäyksellä\nvenäläiseksi, joka kellui siellä vatsallaan kuolleena. Hyökkäsin veteen\nja vedin hänet maihin. Ja vasta sitten kun käänsin hänet selälleen\nhuomasin hänen allaan lepäävän tytön, jota hänen kuolleet käsivartensa\npuristivat, hänen ruhjoutuneen ruumiinsa vieläkin tunkeutuessa hänen ja\nmyrskyn raivon väliin. Näytti aivan siltä kuin hurja meri olisi piessyt\nhengen hänestä, voimatta kuitenkaan kaikilla voimillaankaan erottaa\ntätä miestä siitä naisesta, jota hän rakasti. Heidän kasvonsa ja\nasentonsa taivuttivat minut uskomaan, että tuona hirveänä yönä naisen\noikullinen mieli oli vihdoinkin oppinut antamaan arvoa sille\nuskolliselle sydämelle ja voimakkaalle käsivarrelle, jotka suojelivat\nhäntä niin hellästi. Miksi muuten tytön pieni pää olisi levännyt niin\nrakastavasti hänen leveällä rinnallaan ja miksi hänen keltaiset\nhiuksensa olisivat sotkeutuneet miehen hulmuavaan partaan? Ja miksi\nolisivat miehen huulet vääntyneet tuohon sanomatonta onnea ja riemua\nilmaisevaan hymyyn, jota ei kuolemakaan ollut voinut karkoittaa hänen\ntummilta kasvoiltaan? Kuvittelin, että kuolema oli tuntunut hänestä\npaljon suloisemmalta kuin elämä konsanaan.\n\nMadge ja minä hautasimme heidät sinne aution Pohjanmeren rannalle. He\nlepäävät samassa haudassa syvällä keltaisen hiekan alla. Kummallisia\nasioita voi tapahtua maailmassa heidän yläpuolellaan. Keisarikunta voi\nsyntyä ja kukistua, hallitsijasukuja voi tuhoutua ja suuria sotia voi\nsyttyä ja loppua, mutta välittämättä siitä kaikesta nuo molemmat\ntulevat syleilemään toisiaan iankaikkisesti yksinäisessä haudassaan\nkohisevan meren partaalla. Olen joskus ajatellut, että heidän henkensä\nliitelevät kuin aavelinnut lahden hurjien aaltojen yläpuolella. Heidän\nhaudallaan ei ole minkäänlaista ristiä eikä muutakaan merkkiä, mutta\nvanha Madge vie sinne joskus kukkia, ja kun minä sivuutan sen\nkävellessäni ja näen nuo tuoreet hiekalle siroitetut kukat, ajattelen\ntuota kummallista paria, joka saapui luokseni kaukaa keskeyttämään\nlyhyeksi ajaksi vakavan elämäni yksitoikkoisen kulun.\n\n\n\n\nSUURI BROWN-PERICORDIN MOOTTORI\n\n\nOli kylmä, sumuinen ja ikävä toukokuun ilta. Pitkin Strandia palavat\nkatulamput näyttivät himmeiltä valopilkuilta. Kauppojen ikkunat\nvälkehtivät sameina huuruisen, raskaan ilman läpi.\n\nKorkea rakennusrivi, joka jatkui pitkin rantakadun vartta, oli pilkko\npimeä ja autio. Yhdessä kohdassa kuitenkin tulvi erään talon toisen\nkerroksen kolmesta ikkunasta penkereelle kirkasta valoa, joka rikkoi\nkadun synkän yksitoikkoisuuden. Ohikulkijat katsahtivat sinne uteliaina\nkiinnittäen huomionsa tuohon punertavaan hohtoon, joka heijastui\nFrancis Pericordin, erään keksijän ja sähköinsinöörin huoneiston\nikkunoista. Pitkälle yön pikkutunneille saakka kertoi hänen lamppujensa\nvalo siitä väsymättömästä tarmosta ja kestävästä uutteruudesta, jotka\nolivat nopeasti kohottaneet hänet insinööreistä kuuluisimpien joukkoon.\n\nHuoneessa istui kaksi miestä. Toinen oli Pericord itse, teräväkasvoinen\nja kulmikas mies, jonka musta tukka ja reipas ryhti viittasivat hänen\nkelttiläiseen syntyperäänsä. Toinen paksu, tukeva ja sinisilmäinen mies\noli Jeremy Brown, kuuluisa mekaanikko. He olivat yhdessä tehneet monta\nkeksintöä, joissa toisen käytännöllinen kyky oli auttanut toisen luovaa\nvoimaa. Heidän ystävänsä väittelivätkin keskenään siitä, kumpi heistä\noli etevämpi mies.\n\nNytkään Brown ei ollut tullut millekään satunnaiselle vierailulle\nPericordin työpajaan näin myöhäiseen aikaan. Siellä oli nyt meneillään\nkoe, joka tulisi ratkaisemaan, olivatko monien kuukausien vaivat\nmenneet hukkaan vai olivatko he onnistuneet yrityksessään. Ja tämän\nyrityksen onnistuminen saattoi vaikuttaa koko heidän uraansa. Heidän\nvälissään oli pitkä ruskea pöytä, joka oli voimakkaiden happojen\ntahrima ja syövyttämä ja suurten koripullojen, Fauren kokoojien,\nsähköpatterien, lankakerien ja suurien porsliinisten eristäjien\ntäyttämä. Kaikkien näiden esineiden keskellä oli muuan kummallinen\nviheltävä ja suriseva kone, johon molempien miesten silmät olivat\nkiintyneet.\n\nPieni nelikulmainen metallinen säiliö oli kiinnitetty lukemattomilla\nmetallilangoilla leveään teräsvyöhön, jonka kummallakin puolella oli\nkaksi lujaa ulospäin työntyvää niveltä. Vyö oli liikkumaton, mutta\nnivelet niihin kiinnitettyine lyhyine käsivarsineen pyörähtivät ympäri\naina muutamien sekuntien kuluttua säännöllisessä tahdissa. Niitä\nliikuttava voima tuli selvästi tuosta metallisesta säiliöstä. Ilmassa\ntuntui voimakasta ozonin hajua.\n\n\"Entä siivet, Brown?\" kysyi keksijä.\n\n\"Ne ovat niin suuret, etten voinut tuoda niitä tänne; seitsemän jalkaa\npitkät ja kolme jalkaa leveät. Mutta tuossa on kyllä tarpeeksi voimaa\nniiden liikuttamiseen. Vastaan siitä.\"\n\n\"Ovatko ne kuparilla sekoitetusta aluminiumista?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Katso, kuinka kauniisti se työskentelee.\" Pericord ojensi laihan\nhermostuneen kätensä ja painoi erästä koneen nuppia. Nivelet rupesivat\nnyt hidastamaan vauhtiaan, kunnes vihdoin kokonaan pysähtyivät. Sitten\nhän kosketti muutamaan vieteriin, jolloin käsivarret alkoivat vapista,\nheräten jälleen koneelliseen elämäänsä. \"Kokeilijan ei ole pakko\nturvautua lihasvoimiinsa\", huomautti hän. \"Hänen pitää vain pysyä\npassiivisena ja käyttää järkeään.\"\n\n\"Niin, minun moottorini ansiosta\", sanoi Brown.\n\n\"_Meidän_ moottorimme\", huudahti toinen tiukasti.\n\n\"Niin tietysti\", sanoi hänen toverinsa kärsimättömästi. \"Moottorin,\njonka sinä suunnittelit ja minä rakensin. Nimitä sitä mielesi mukaan.\"\n\n\"Nimitän sen Brown-Pericordin moottoriksi\", huudahti keksijä\nmuljauttaen vihaisesti tummia silmiään. \"Sinä suunnittelit\nyksityiskohdat, mutta alkuperäinen ajatus oli minun, yksinomaan minun.\"\n\n\"Alkuperäinen ajatus ei pane mitään konetta käyntiin\", sanoi Brown\nitsepäisesti.\n\n\"Senpävuoksi otinkin sinut toverikseni liikkeeseeni\", vastasi toinen\nrummuttaen hermostuneesti sormillaan pöytään. \"Minä keksin ja sinä\nrakensit; sehän on työmme oikea jako.\"\n\nBrown työnsi huulensa pitkälle tyytymättömän näköisenä.\nHuomattuaan kuitenkin jatkuvan väittelyn hyödyttömäksi hän käänsi\ntarkkaavaisuutensa koneeseen, joka vapisi ja tärähteli sen käsivarsien\njokaisen pyörähdyksen voimasta. Näytti siltä kuin pieninkin lisä olisi\nvoinut panna sen liukumaan kevyesti pois pöydältä.\n\n\"Eikö se olekin suurenmoinen?\" huudahti Pericord.\n\n\"Se on tyydyttävä\", myönsi tyynempi anglosaksilainen.\n\n\"Siinä on kuolemattomuutta!\"\n\n\"Siinä on rahaa!\"\n\n\"Mainettamme voidaan tämän jälkeen verrata Montgolfierin maineeseen.\"\n\n\"Rotschildin, toivoakseni.\"\n\n\"Ei, ei, Brown; sinä ajattelet asiaa liian aineelliselta kannalta\",\nhuudahti keksijä kohottaen säihkyvän katseensa koneesta toveriinsa.\n\"Omaisuudella on tässä vain toisarvoinen merkitys. Raha on sellaista\ntavaraa, jonka omistamisessa kaikki maamme rikkaat ja tyhmät miehet\nvoivat kilpailla kanssamme. Minun kunnianhimoni tähtää sentään hieman\nkorkeammalle. Inhimillisen rodun kiitollisuus ja suopeus ovat meidän\noikea palkintomme.\"\n\nBrown kohautti hartioitaan. \"Sinä saat minunkin osani siitä\", sanoi\nhän. \"Olen käytännöllinen mies. Mutta meidän pitää koettaa\nkeksintöämme.\"\n\n\"Missä me voisimme sen tehdä?\"\n\n\"Siitä minä juuri halusinkin puhella kanssasi. Sen täytyy tapahtua\nehdottomasti salassa. Jos hallussamme olisi jokin yksityinen paikka,\nkävisi se helposti päinsä, mutta täällä Lontoossa ei ole sellaisia\nsyrjäisiä paikkoja.\"\n\n\"Meidän täytyy viedä se maaseudulle.\"\n\n\"Teen sinulle erään ehdotuksen\", sanoi Brown. \"Veljeni omistaa erään\nmaatilkun Sussexissa Beachy Headin läheisillä kukkuloilla. Siellä on\nmuistaakseni muiden rakennusten ohella muuan suuri ja korkea vaja. Will\non nyt Skotlannissa, mutta avaimet ovat aina saatavissani. Miksi emme\nvoisi viedä konettamme sinne huomenna ja koetella sitä tuossa vajassa?\"\n\n\"Mikään ei voisi sopia paremmin.\"\n\n\"Eräs juna lähtee Eastbourneen kello yksi päivällä.\"\n\n\"Tulen silloin asemalle.\"\n\n\"Jos sinä tuot kaikki muut tarpeet, tuon minä siivet\", sanoi mekaanikko\nnousten. \"Huomenna saamme sitten nähdä, olemmeko ajaneet takaa\nharhakuvaa vai lepääkö omaisuus jalkaimme juuressa. Yhden aikaan siis\nVictoria-asemalla.\" Hän laskeutui nopeasti portaita pitkin kadulle ja\nhävisi näkyvistä Strandilla parveilevien, viluisten ja märkien ihmisten\njoukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu oli kirkas ja keväinen. Vaaleansininen taivas kaareutui Lontoon\nyllä, muutamien valkoisten harsomaisten pilvien ajelehtiessa hitaasti\nsen poikki. Noin kello yhdentoista aikaan nähtiin Brownin menevän\npatenttitoimistoon suurine käsivarren mutkaan puristettuine\nasiakirjakääryineen. Kahdentoista aikaan hän tuli sieltä hymyillen.\nAvattuaan lompakkonsa hän sijoitti sinne hyvin huolellisesti erään\nkapean sinisen virallisen paperisuikaleen. Viisi minuuttia vailla yksi\nvyöryivät hänen ajopelinsä Victoria-asemalle. Ajaja nosti vaunujensa\nkatolta pari suurta hamppukankaalla peitettyä esinettä, jotka näyttivät\näärettömän suurilta leijoilta. Asemasillalla käveli Pericord\nedestakaisin pitkin nopein askelin ja heiluvin käsivarsin, punan\nkaunistaessa hänen sisäänpainuneita laihoja poskiaan.\n\n\"Onko kaikki kunnossa?\" kysyi hän.\n\nVastauksen asemesta Brown viittasi tavaroihinsa.\n\n\"Olen jo sijoittanut moottorin ja vyön konduktöörivaunuun. Olkaa\nvarovainen, konduktööri, kääröissä on hyvin kallisarvoisen koneen osia.\nKas niin, nyt voimme lähteä matkallemme puhtaalla omallatunnolla.\"\n\nEastbournessa siirrettiin kallisarvoinen moottori nelipyöräisiin\nvankkureihin ja suuret siivet kiinnitettiin niiden katolle. Pitkä\najomatka vei heidät siihen taloon, missä avaimia säilytettiin, ja ne\nsaatuaan he lähtivät ajamaan autioiden kumpujen yli. Heidän\npäämääränänsä oleva rakennus sijaitsi meren rannalla eräässä\nruohoisessa notkossa; tavallinen valkoiseksi kalkittu talo, jonka monet\ntallit ja vajat oli sijoitettu säännöttömästi sinne tänne. Se oli ikävä\ntalo asuttunakin, mutta nyt piiput savuttomina ja luukut ikkunoissa se\nnäytti vielä monta vertaa ikävämmältä. Omistaja oli istuttanut sen\nympärille nuoria lehtikuusia ja muita havupuita, mutta meren tyrskyt\nolivat kuihduttaneet ne. Surullisen näköisinä ne riiputtivat\nsurkastuneita oksiaan. Paikka näytti todellakin synkältä ja\nkauhistuttavalta.\n\nMutta keksijöitä eivät tällaiset pikkuseikat voineet häiritä. Kuta\nyksinäisempi paikka oli, sitä paremmin se sopi heidän tarkoitukselleen.\nAjajan avulla he kantoivat tavarat talon pimeään ruokasaliin. Aurinko\nalkoi jo painua mailleen, kun häipyvä rattaiden kolina ilmaisi heille\nheidän vihdoinkin jääneen yksikseen.\n\nPericord oli avannut luukut ja pehmeä iltavalo virtasi sisään\nvaalenneista ikkunoista. Brown otti veitsen taskustaan ja katkaisi\nnuorat, joilla hamppukangas oli ommeltu yhteen. Kun ruskea peite oli\notettu pois, ilmestyi näkyviin pari suurta keltaista viuhkaa. Ne\nsijoitettiin varovasti nojalleen seinää vasten. Sitten otettiin\nvuorostaan esille vyö, yhdistävät metallilangat ja moottori. Oli jo\npimeä, kun kaikki oli saatu järjestykseen. Lamppu sytytettiin ja sen\nvalossa molemmat miehet jatkoivat ruuvien ja niittausten kiristämistä\nja muiden koetta varten tarpeellisten valmistusten lopettamista.\n\n\"Nyt se on valmis\", sanoi Brown vihdoin peräytyen ja tarkastellen\nkonetta.\n\nPericord ei sanonut mitään, hänen kasvonsa vain loistivat ylpeydestä ja\nodotuksesta.\n\n\"Meidän täytyy saada nyt jotakin syödäksemme\", huomautti Brown hakien\nesille mukanaan tuomansa ruokavarat.\n\n\"Sitten jälkeenpäin.\"\n\n\"Ei, vaan nyt!\" sanoi itsepäinen mekaanikko. \"Olen melkein\nkuolemaisillani nälkään.\" Hän nosti tuolinsa pöydän ääreen ja söi\nhyvällä ruokahalulla, hänen kelttiläisen toverinsa kävellessä\nkärsimättömänä edestakaisin levottomin silmin ja suonenvedontapaisesti\nkoukistuvin sormin.\n\n\"No nyt!\" sanoi Brown katsahtaen toveriinsa ja pudistaen pois muruset\nsylistään. \"Kumpi meistä panee sen käyntiin?\"\n\n\"Minä!\" huudahti hänen toverinsa kiihkeästi. \"Kaikki mitä teemme tänä\niltana, on ehkä historiallista.\"\n\n\"Mutta se voi olla hieman vaarallistakin\", sanoi Brown, \"sillä emmehän\nvarmasti tiedä, miten se toimii.\"\n\n\"Ei hätää mitään\", sanoi Pericord heilauttaen kättään.\n\n\"Mutta miksi poikkesimme entisistä tavoistamme antautumalla vaaraan?\"\n\n\"Kuinka sitten? Jommankumman meistä täytyy tehdä se.\"\n\n\"Eipä suinkaan. Moottori toimii aivan yhtä hyvin, vaikka\nkiinnittäisimme sen johonkin elottomaankin esineeseen.\"\n\n\"Niin, se on kyllä totta\", myönsi Pericord miettiväisesti.\n\n\"Vajassa on paljon tiilikiviä ja tässä on säkki. Miksi ei säkillistä\nniitä voisi asettaa meidän paikallemme?\"\n\n\"Suunnitelmasi on mainio. En huomaa siinä minkäänlaisia vaikeuksia.\"\n\n\"No mennään nyt sitten.\" Ja kokeilijat läksivät matkaan vieden mukanaan\nkoneen eri osat. Kuu kumotti kylmänä ja kirkkaana; vain silloin tällöin\njoku pilvenhattara ajelehti sen ohi. Ympäristössä oli kaikki hiljaista\nja rauhallista. Ennen vajaan menemistä he pysähtyivät hetkiseksi\nkuuntelemaan. Heidän korviinsa ei kantautunut muita ääniä kuin meren\nkumea kohu ja jonkun koiran kaukainen haukunta. Pericord kulki\nedestakaisin rakennuksen ja vajan väliä tuoden sinne kaikkea sellaista,\nmitä he ehkä tulisivat tarvitsemaan, Brownin täyttäessä pitkää kapeaa\nsäkkiä tiilikivillä.\n\nKun kaikki oli valmiina, suljettiin vajan ovi ja lamppu sijoitettiin\neräälle tyhjälle laatikolle. Tiilisäkki asetettiin parille jalustalle\nja leveä teräsvyö kiinnitettiin sen ympärille. Sitten suuret siivet,\nmetallilangat ja säiliö, joka sisälsi moottorin, kiinnitettiin\nvuorostaan vyöhön. Ja viimeiseksi kiinnitettiin säkin pohjaan litteä\nkalanpyrstön muotoinen teräsperäsin.\n\n\"Meidän pitää saada se liitelemään pienissä ympyröissä\", sanoi Pericord\nkatsellen vajan korkeita tyhjiä seiniä.\n\n\"Kiinnitä peräsin vinoon toiselle puolen\", sanoi Brown. \"Kas nyt se on\nvalmis. Paina vain nuppia ja se lähtee heti.\"\n\nPericord kumartui eteenpäin, pitkät laihat kasvot kiihkosta\nvärähdellen. Hänen valkoiset hermostuneet kätensä sukelsivat sinne\ntänne metallilankojen sekaan. Brown seisoi toimetonna paikoillaan\narvostelevin silmin. Koneesta alkoi äkkiä kuulua kovaa surinaa. Suuret\nkeltaiset siivet heilahtivat äkkiä. Sitten taasen. Sitten kolmannen\nkerran hitaammin ja voimakkaammin ja tehden paljon suuremman piirin.\nNeljäs heilahdus pani ilman vajassa virtaamaan kuin tuulen. Viidennellä\nkerralla alkoi tiilisäkki hypellä jalustallaan ja kuudennella se\nponnahti jo ilmaan, mutta olisi pudonnut maahan, ellei seitsemäs\npyörähdys olisi vienyt sitä eteenpäin ilmassa. Nousten kaaressa se\nliihoitti raskaasti ja hitaasti kuin suuri kömpelö lintu täyttäen vajan\nsurinallaan ja tärinällään. Lampun sameassa keltaisessa valossa oli\nkummallista katsella tuon kömpelön koneen esiintymistä, kun se\nliehuttuaan varjoihin kiersi jälleen takaisin pieneen valoympyrään.\nMolemmat miehet seisoivat hetkisen paikoillaan vaieten. Sitten Pericord\nkohotti pitkät käsivartensa ilmaan.\n\n\"Se toimii!\" huusi hän. \"Brown-Pericordin moottori toimii!\" Hän tanssi\niloissaan kuin mieletön. Browninkin silmät säteilivät ja hän alkoi\nviheltää.\n\n\"Katso kuinka äänettömästi se toimii, Brown!\" huusi keksijä. \"Entä\nperäsin sitten, kuinka hyvin se täyttää tehtävänsä! Meidän täytyy\nrekisteröidä se huomenna.\"\n\nHänen toverinsa kasvot vakavustuivat äkkiä. \"Se on jo rekisteröity\",\nsanoi hän naurahtaen väkinäisesti.\n\n\"Rekisteröitykö?\" sanoi Pericord. \"Rekisteröitykö?\" Hän toisti sanan\naluksi kuiskaten ja sitten huutaen. \"Kuka on uskaltanut rekisteröidä\nminun keksintöni?\"\n\n\"Minä sen tein tänä aamuna. Sen ei tarvitse lainkaan kiihoittaa sinua.\nKaikki on niinkuin sen olla pitää.\"\n\n\"Sinä rekisteröit siis moottorin. Kenen nimiin?\"\n\n\"Omiini luonnollisesti\", sanoi Brown äreästi. \"Minulla onkin\nluullakseni suurin oikeus siihen.\"\n\n\"Eikö siinä minun nimeäni esiinny lainkaan?\"\n\n\"Ei, mutta --\"\n\n\"Sinä roisto!\" huusi Pericord. \"Sinä varas ja roisto! Sinä tahtoisit\nvarastaa työni tulokset ja huonontaa luottoani. Minä tahdon saada tuon\npatentin haltuuni, vaikka minun pitäisi repiä kurkkusi auki!\" Hänen\ntummissa silmissään paloi synkkä tuli ja kätensä puristautuivat\nnyrkkiin. Brown ei ollut mikään pelkuri, mutta hän peräytyi kuitenkin\ntoisen lähestyessä.\n\n\"Pysyttele loitolla minusta!\" sanoi hän vetäisten esille veitsen\ntaskustaan. \"Jos hyökkäät kimppuuni, puolustan itseäni.\"\n\n\"Sinä uhkaat minua\", sanoi Pericord, jonka kasvot olivat kalpeat\nvihasta. \"Sinä olet yhtä suuri kerskuri kuin petturikin. Luovutatko\nminulle patentin?\"\n\n\"En missään tapauksessa.\"\n\n\"Brown, kehoitan sinua luopumaan siitä.\"\n\n\"En tahdo. Minähän siinä tein kaiken työn.\"\n\nPericord hyökkäsi hurjasti eteenpäin leimuavin silmin ja nyrkkiin\npuristetuin käsin. Hänen toverinsa riistäytyi irti hänen otteestaan,\nmutta kaatuikin samalla työnnön voimasta laatikkoa vasten vyörähtäen\nsen yli. Lamppu sammui ja koko vaja joutui pimeään. Vain oven raosta\ntunkeutuva kapea kuunsäde valaisi koneen suuria siipiä, niiden\nliihoitellessa sinne tänne.\n\n\"Tahdotko luovuttaa patentin, Brown?\"\n\nBrown ei vastannut.\n\n\"Tahdotko luovuttaa sen?\"\n\nBrown ei vastannut vieläkään. Kuului vain koneen surinaa ja tärinää\nylhäältä ilmasta. Pelko ja epäilys alkoivat jäytää Pericordin sydäntä.\nHän hapuili ympärilleen pimeässä, jolloin hänen sormensa sattuivat\nerääseen käteen. Se oli kylmä ja veltto. Kaikki hänen vihansa muuttui\nsiinä samassa jäätäväksi kauhuksi, hän raapaisi tulen tikkuun, nosti\nlampun pystyyn ja sytytti sen.\n\nBrown lepäsi kyyrysillään laatikon toisella puolen. Pericord nosti\nhänet syliinsä ja ponnistaen kaikki voimansa kantoi hänet lampun\nääreen. Silloin Brownin vaikenemisen salaisuus paljastui hänelle.\nBrownin oikea käsi oli hänen kaatuessaan joutunut hänen alleen ja\ntyöntänyt veitsen syvälle hänen ruumiiseensa. Hän oli kuollut ääntä\npäästämättä. Surunäytelmä oli ollut äkillinen, kauhistuttava ja\ntäydellinen.\n\nPericord istuutui vaieten laatikon nurkalle tuijottaen jäykästi maahan\nja väristen kuin horkassa, suuren Brown-Pericordin moottorin suristessa\nja säksyttäessä hänen yläpuolellaan. Sitä kuinka kauan hän istui siinä,\nei milloinkaan saada selville. Tilanne saattoi yhtä hyvin olla vain\nmuutamien minuuttien kuin tuntienkin pituinen. Hänen huumautuneet\naivonsa muodostivat tuhansia mahdottomia suunnitelmia. Oli kyllä totta,\nettä hän oli ollut vain välillisesti syypää tapahtumaan. Mutta kuka\nsitä uskoisi? Hän katseli veren tahraamia vaatteitaan. Kaikki puhui\nhäntä vastaan. Parempi olisi, että hän pakenisi kuin antautuisi\nviranomaisten käsiin viattomuuteensa luottaen. Ei kukaan Lontoossa\ntiennyt, minne he olivat menneet. Jos hän vain voisi piilottaa ruumiin,\nsaisi hän ehkä olla rauhassa muutamia päiviä minkäänlaisten epäluulojen\nheräämättä.\n\nKova räsähdys palautti hänet äkkiä entiselleen. Leijaileva säkki oli\nvähitellen noussut kierros kierrokselta, kunnes se sattui orsiin. Isku\njärkytti koneen tasapainoa niin, että se putosi jymähtäen maahan.\nPericord irroitti vyön. Moottori ei ollut vahingoittunut. Hänen\nkatsellessaan sitä juolahti hänen mieleensä äkillinen ja kummallinen\najatus. Hän vihasi nyt koko tuota konetta. Hän voisi ehkä vapautua\nsiitä ja ruumiista sellaisella tavalla, joka tekisi niiden löytämisen\nmahdottomaksi.\n\nHän paiskasi vajan oven auki ja kantoi toverinsa ruumiin pihalle\nkuutamoon. Jonkun matkan päässä oli pieni kumpu ja sen laelle hän laski\nkunnioittavasti ruumiin. Sen jälkeen hän toi vajasta moottorin, vyön ja\nsiivet, ja kiinnitti vapisevin sormin leveän teräsvyön kuolleen\nympärille. Sitten hän ruuvasi siivet kiinni paikoilleen. Niiden alle\nhän sitoi moottorilaatikon, kiinnitti metallilangat ja painoi nuppia.\nNuo suuret keltaiset viuhkat lepattivat ja liehuivat minuutin pari.\nSitten ruumis alkoi pienin hyppäyksin liikkua kummun rinnettä pitkin\nsiipien voiman asteettain kasvaessa, kunnes se vihdoin kohosi raskaasti\nilmaan kuunvalossa. Pericord ei ollut välittänyt peräsimestä, vaan\nkääntänyt vain koneen pään etelää kohti. Kummallinen esine kohosi\nvähitellen ylemmäksi yhä kovemmalla vauhdilla, kunnes se sivuutti\nrantakalliot ja liiteli pois tyynelle merelle päin. Pericord katseli\nsitä kalpein riutunein kasvoin, kunnes se oli kultasiipisen mustan\nlinnun näköinen, joka katosi vedenpinnalla leijailevaan sumuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNew Yorkin valtion mielisairaalassa on muuan hurjakatseinen mies, jonka\nnimeä ja syntymäpaikkaa ei ollenkaan tiedetä. Lääkärit sanovat jonkin\näkillisen hermokohtauksen pimittäneen hänen järkensä, mutta tuon\nhermokohtauksen laatua he eivät kykene määrittelemään. \"Koneisto on\nniin äärettömän arka, että se hyvin helposti joutuu epäkuntoon\",\nhuomauttavat he viitaten lausumansa selviön todisteeksi kaikkiin niihin\nmutkallisiin sähkökoneihin ja merkillisiin ilmailu-vehkeihin, joita\npotilas mielellään suunnittelee valoisimpina hetkinään.\n\n\n\n\nSINETÖITY HUONE\n\n\nLiikuntoelämään tottuneen, voimailijaan verrattavan asianajajan, jonka\nliikeasioiden takia on pakko pysytellä konttorinsa neljän seinän\nsisäpuolella kello kymmenestä viiteen, täytyy iltaisin turvautua\nmillaisiin ruumiinharjoituksiin tahansa. Ryhdyttyäni toimeeni olikin\ntullut tavakseni tyydyttää liikunnon tarvettani pitkillä öisillä\nkävelyretkillä, Hampsteadin ja Highgaten kukkuloille puhdistaakseni\nkeuhkoni Abchurch-kujanteen saastaisesta ilmasta. Eräällä tällaisella\npäämäärättömällä retkelläni tapasin ensi kerran Felix Stannifordin, ja\ntämä tuttavuutemme vei minut kummallisimpaan seikkailuun, mitä\nmilloinkaan olen kokenut.\n\nEräänä iltana -- huhtikuussa tahi toukokuun alussa, vuonna 1894, olin\nsuunnannut matkani Lontoon pohjoiselle laitakaupungille. Kävelin erästä\nkorkeiden tiilihuviloiden reunustamaa kaunista puistokatua pitkin,\njollaisia suuri kaupunkimme sirottelee yhä kauemmaksi maaseudulle. Oli\nkirkas kevätilta. Kuu loisti pilvettömältä taivaalta. Olin taipuvainen\nhidastamaan käyntiäni ja katselemaan ympärilleni, sillä olin jo\nkulkenut melkoisen matkan. Ollessani tällaisella mietiskelevällä\ntuulella muuan sivuuttamani talo herätti huomiotani.\n\nSe oli aika suuri ja sijaitsi omalla palstallaan lyhyen matkan päässä\ntiestä. Rakennustyyliltään se oli nykyaikainen, mutta ei kuitenkaan\nläheskään niin suuressa määrin kuin sen naapurit, jotka kaikki olivat\nräikeän ja tympäisevän uusia. Laakeripensaita kasvava kenttä, joka\nrikkoi talorivin, ympäröitsi sitä. Tämä synkän ja asumattoman näköinen\ntalo oli varmaankin ollut jonkun varakkaan kauppiaan asuntona ja\nrakennettu ehkä aikana, jolloin täältä kaupunkiin oli englannin\npeninkulman pituinen matka; mutta nyt olivat Lontoon tiililonkerot\nvallanneet ja ympäröineet sen. Seuraava vaihe, mietin minä, tulee\nolemaan sen sulattaminen ja nieleminen, jotta halpojen asuntojen\nrakennuttajat voisivat kyhätä sen tilalle tusinan verran\nkahdeksankymmenen punnan vuosimaksusta vuokrattavia huviloita. Ja\nsilloin, tämän kaiken askarruttaessa epämääräisesti ajatuksiani,\ntapahtui jotakin, mikä siirsi ajatukseni aivan toiselle suunnalle.\n\nNelipyöräiset raskaat vaunut, jollaiset ovat häpeäksi Lontoolle,\nvyöryivät heiluen ja kolisten toiselle suunnalle, jonkun pyöräilijän\nlyhdyn keltaisen valon lähestyessä toiselta suunnalta. Ne olivat ainoat\nliikkuvat esineet tällä pitkällä kuun valaisemalla tiellä ja kuitenkin\nne törmäsivät yhteen yhtä ilkeän täsmällisesti kuin suuret\nvaltamerihöyrylaivatkin joskus törmäävät yhteen Atlantin äärettömällä\nulapalla. Kaikki oli polkupyöräilijän syytä. Hän koetti sivuuttaa\nvaunut etupuolelta, mutta laskikin etäisyyden väärin, jolloin hevonen\nolkapäällään pukkasi hänet sätkyttelemään tielle. Hän nousi rähisten,\njolloin ajajakin rupesi kiroilemaan hänelle, lyöden sitten hevostaan ja\najaen tiehensä, huomattuaan, ettei hänen numeroaan kirjoitettu\nmuistiin. Polkupyöräilijä tarttui rikkoutuneen koneensa ohjaustangon\nkädensijoihin, mutta istuutuikin sitten äkkiä tielle vaikeroiden. \"Ah,\nhyvä Jumala!\" sanoi hän.\n\nRiensin hänen luokseen, \"Kuinka on laitanne?\" kysyin.\n\n\"Nilkkaani koskee\", sanoi hän. \"Se on vain nyrjähtänyt, luullakseni,\nmutta se on sittenkin hyvin kipeä. Ojentakaa minulle kätenne tueksi.\"\n\nHän istui polkupyörän lyhdyn keltaisessa valopiirissä ja auttaessani\nhäntä jaloilleen näin, että hän oli herrasmiehen näköinen nuorimies.\nHänellä oli tummat viikset ja suuret ruskeat silmät, kasvot olivat\nherkät ja hermostuneet, ja sisäänpainuneet posket olivat selvä heikon\nterveyden merkki. Työ tahi huolet olivat uurtaneet vakojaan hänen\nlaihoihin kelmeisiin kasvoihinsa. Hän nousi seisoalleen minun\nauttaessani häntä kädestä, mutta piti kuitenkin toista jalkaansa\nkoholla ja vaikeroi liikuttaessaan sitä.\n\n\"En voi laskea sitä maahan\", sanoi hän.\n\n\"Missä te asutte?\"\n\n\"Tuolla noin\", sanoi hän nyökäyttäen päätään tuota puutarhassa\nsijaitsevaa suurta synkkää rakennusta kohti. \"Aioin juuri oikaista tien\npoikki portille, kun nuo kirotut vaunut työnsivät minut nurin.\nVoisitteko te auttaa minut sinne?\"\n\nSe oli hyvin helposti tehty. Nostettuani hänen pyöränsä portin toiselle\npuolen talutin hänet kujanteen päähän ja sitten portaita pitkin lämpiön\novelle. Rakennuksesta ei näkynyt valoa mistään ja se oli muutenkin niin\nsynkkä ja hiljainen, kuin ei ketään ikinä olisi asunutkaan siellä.\n\n\"No, nyt on kylliksi. Kiitoksia hyvin paljon\", sanoi hän haparoiden\navaimellaan lukon reikää.\n\n\"Ei, teidän pitää sallia minun saattaa teidät täydellisesti turvaan.\"\n\nHän väitti ensin vastaan heikosti ja äreästi, mutta huomasikin sitten,\nettei hän todellakaan päässyt mihinkään minun avuttani. Ovi oli auennut\npilkkopimeään lämpiöön. Hän horjui eteenpäin, minun tukiessani häntä\nkäsivarresta.\n\n\"Tämä ovi tässä oikealla\", sanoi hän haparoiden ympärilleen pimeässä.\n\nAukasin oven ja samalla onnistui hänen raapaista tuli tikkuun. Pöydällä\noli lamppu ja me panimme siihen yhteisvoimin tulen. \"Olen nyt\ntäydellisesti turvassa. Te voitte poistua nyt luotani. Hyvästi!\"\nSanottuaan tämän hän istuutui nojatuoliin ja pyörtyi niille sijoilleen.\n\nOlin joutunut kummalliseen tilanteeseen. Mies oli niin kalpea, etten\ntodellakaan ollut aivan varma siitä, oliko hän kuollut vai elävä.\nHetkisen kuluttua hänen huulensa alkoivat liikkua ja rintansa kohoilla,\nmutta silmät olivat vain pari valkoista rakoa ja kasvojen kalpeus\nkauhistuttava. Vastuunalaisuuteni oli suurempi kuin voin sietää. Vedin\nkellonnuorasta ja kuulinkin tiu'un soivan jossakin hyvin kaukana. Mutta\nketään ei tullut huoneeseen sen kutsusta. Tiu'un kilinä lakkasi\nvähitellen kuulumasta, minkään kolinan tahi liikunnon sitä\nkeskeyttämättä. Odotin hetkisen ja soitin jälleen samalla tuloksella.\nMutta kai rakennuksessa sentään asui muitakin henkilöitä! Tämä nuori\nherrasmies ei varmaankaan voinut asua yksin tässä suuressa talossa.\nHänen omaistensa pitää saada tietää hänen tilansa. Elleivät he halua\ntulla katsomaan häntä kellon kutsusta, pitää minun lähteä hakemaan\nheitä. Otin senvuoksi lampun käteeni ja riensin pois huoneesta.\n\nSe, mitä näin oven toisella puolen, hämmästytti minua. Lämpiö oli typö\ntyhjä. Portaat olivat paljaat ja keltaiset tomusta. Sieltä aukeni kolme\novea suuriin huoneihin, joista jokainen oli matoton ja verhoton,\nlukuunottamatta karniiseista riippuvia harmaita lukinverkkoja ja\njäkäläruusuja, joita oli kasvanut seinille. Askeleeni kajahtelivat\nnoissa tyhjissä ja hiljaisissa huoneissa. Sitten menin käytävän päähän\nsaakka. Tottahan nyt keittiössä ainakin oli asukkaita. Ei, keittiö oli\nyhtä autio kuin muutkin huoneet. Toivottomuudessani, kun en löytänyt\nmitään apua, riensin erään toisen käytävän päähän ja huomasin siellä\njotakin, mikä hämmästytti minua enemmän kuin kaikki muu yhteensä.\n\nKäytävä päättyi erääseen suureen ruskeaan oveen ja oven avaimenreikään\noli kiinnitetty noin viiden shillingin rahan kokoinen punainen\nvahasinetti. Sain sellaisen käsityksen, että se oli ollut siinä jo\nkauan aikaa, koska se oli tomuinen ja vaalentunut. Tuijotin vielä\nsiihen ihmetellen, mitä tuo ovi mahtoi taaksensa kätkeäkään, kun kuulin\nnuoren miehen huudon ja riennettyäni takaisin näin hänen istuvan\nsuorana tuolissaan hyvin hämmästyneenä siitä, että oli huomannut\nolevansa yksin pimeässä.\n\n\"Miksi maailmassa te veitte lampun pois?\" kysyi hän.\n\n\"Lähdin hakemaan apua.\"\n\n\"Sitä te olisitte saanut hakea kauan aikaa\", sanoi hän. \"Asun yksinäni\nkoko rakennuksessa.\"\n\n\"Ikävää, jos sattuisitte sairastumaan.\"\n\n\"Tein tyhmästi pyörtyessäni. Olen perinyt heikon sydämeni äidiltäni, ja\ntuskat ja mielenliikutukset vaikuttavat minuun voimakkaasti. Ne\ntappavat minut vielä jonakin päivänä, kuten hänetkin. Te ette\nvarmaankaan ole lääkäri?\"\n\n\"En, vaan asianajaja. Frank Alder on nimeni.\"\n\n\"Ja minun taasen Felix Stanniford. Hullunkurista, että minun piti\nkohdata juuri teidät, koska ystäväni, herra Perceval, sanoi meidän\npiakkoin tarvitsevan jonkun asianajajan neuvoja.\"\n\n\"Onnellinen sattuma, mielestäni.\"\n\n\"No niin, sen saa hän päättää. Sanoitteko te tarkastaneenne lampun\nvalossa koko alimmaisen kerroksen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kokonaanko?\" kysyi hän kiihkeästi katsoen minuun hyvin tiukasti.\n\n\"Luullakseni. Toivoin saavani jonkun henkilön käsiini.\"\n\n\"Kävittekö kaikissa huoneissa?\" kysyi hän tähystellen minua yhä\ntutkivasti.\n\n\"Kyllä kaikissa, joihin vain voin päästä.\"\n\n\"Ah, siinä tapauksessa huomasitte sen!\" sanoi hän kohauttaen\nhartioitaan miehen tapaan, joka ei enää voi mitään tapahtuneelle\nasialle.\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Tuon sinetöidyn oven.\"\n\n\"Kyllä huomasin sen.\"\n\n\"Ettekö ollut utelias tietämään, mitä siellä säilytetään?\"\n\n\"No niin, se tuntui minusta kyllä hieman omituiselta.\"\n\n\"Luulisitteko voivanne asua tässä talossa vuosikausia ja haluta koko\najan saada selkoa siitä, mitä tuon oven toisella puolen on, katsomatta\nsinne sentään?\"\n\n\"Aiotteko väittää\", huudahdin minä, \"ettette itsekään tiedä sitä?\"\n\n\"En sen enempää kuin tekään.\"\n\n\"Mutta miksi ette katso?\"\n\n\"En saa\", sanoi hän.\n\nHän puhui pakotetusti, ja huomasin siitä koskettaneeni johonkin arkaan\nkohtaan. En tiedä olevani sen uteliaampi kuin naapurinikaan, mutta\ntässä tilanteessa oli varmasti jotakin, mikä vetosi hyvin voimakkaasti\nuteliaisuuteeni. Viime verukkeeni jäädä taloon oli nyt kuitenkin\nhaihtunut, koska toverini oli tullut tajuihinsa. Nousin mennäkseni.\n\n\"Onko teillä kiire jonnekin?\" kysyi hän.\n\n\"Ei; minulla ei ole minkäänlaista tehtävää.\"\n\n\"Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte jäädä luokseni hetkiseksi. Elän\ntäällä hyvin yksinäistä ja eristettyä elämää. Lontoossa ei luullakseni\nole ainoatakaan toista miestä, joka elää sellaista elämää kuin minä.\nMinulla on ylen harvoin ketään puhetoveria.\"\n\nKatsoin ympärilleni tässä pienessä vaatimattomasti kalustetussa\nhuoneessa, missä vuoteenkin virkaa toimitti vain sohva. Sitten\najattelin tätä suurta autiota taloa ja tuota arvoituksellista ovea,\njossa oli vaalennut punainen sinetti. Tilanteessa oli jotakin omituista\nja eriskummallista, mikä herätti minussa halun saada lisää tietoja.\nEhkä saisinkin niitä, jos vain odottaisin. Sanoin hänelle jääväni hyvin\nmielelläni.\n\n\"Tarjoilupöydällä on whiskya ja soodaa. Teidän pitää suoda minulle\nanteeksi, etten voi toimia isäntänä, mutta en todellakaan voi kävellä\nhuoneen poikki. Tuolla tarjottimella on sikareja. Poltan luullakseni\nitsekin yhden. Olette siis asianajaja, herra Alder?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minä puolestani en ole mitään. Olen avuttomin kaikista elävistä\nolennoista, olen näet miljoonamiehen poika. Minut kasvatettiin suuren\nomaisuuden perijäksi, ja tässä minä nyt olen, mies raukka, ilman\nminkäänlaista ammattia. Ja sitten kaiken hyvän lisäksi olen saanut\nhaltuuni tämän suuren rakennuksen, jota en mitenkään voi hoitaa. Eikö\nasemani tunnukin teistä mahdottomalta? Vedättäessään kärryjään\njalorotuisella hevosella vihanneskauppias on samanlaisessa asemassa\nkuin minä käyttäessäni tätä asuntonani. Aasi olisi hänelle paljon\nhyödyllisempi ja pieni majanen minulle.\"\n\n\"Mutta miksi ette myy taloanne?\"\n\n\"En saa.\"\n\n\"No, vuokratkaa se sitten.\"\n\n\"En saa tehdä sitäkään.\"\n\nNäytin kai hämmästyneeltä, koska toverini hymyili.\n\n\"Kerron teille koko jutun, ellei se ikävystytä teitä\", sanoi hän.\n\n\"Olen päinvastoin hyvin utelias kuulemaan.\"\n\n\"Minua kohtaan osoittamanne ystävällisyyden jälkeen en luullakseni\nvoikaan muuta kuin tyydyttää uteliaisuutenne. Ensiksikin teidän täytyy\nsaada tietää, että isäni oli Stanislaus Stanniford, tuo kuuluisa\npankkiiri.\"\n\nStanniford, pankkiiri! Muistin nimen heti. Hänen pakonsa maasta noin\nseitsemän vuotta sitten oli ollut sen ajan huomiotaherättävimpiä\nhäpeäjuttuja.\n\n\"Huomaan teidän muistavan\", sanoi toverini. \"Isä raukkani pakeni maasta\nkarttaakseen lukemattomia ystäviään, joiden talletukset hän oli\nsijoittanut onnettomaan keinotteluun. Hän oli hermostunut tunteellinen\nmies ja vastuunalaisuus pimitti kokonaan hänen arvostelukykynsä. Hän ei\nkylläkään ollut tehnyt mitään laitonta. Se oli kokonaan tunneasia. Hän\nei kehdannut näyttäytyä perheelleenkään ja kuoli muukalaisten joukossa\nilmaisematta meille asuinpaikkaansakaan.\"\n\n\"Kuoliko hän?\" kysyin minä.\n\n\"Emme voineet todistaa hänen kuolemaansa, mutta arvelemme asian\ntäytyvän olla niin, koska tuo keinottelu sittenkin onnistui eikä siis\nollut olemassa minkäänlaista syytä, miksi hän ei olisi voinut katsoa\nkaikkia ihmisiä silmiin. Hän olisi kyllä palannut, jos hän olisi ollut\nelossa. Mutta hänen on täytynyt kuolla jolloinkin viimeisten kahden\nvuoden aikana.\"\n\n\"Miksi juuri silloin?\"\n\n\"Koska saimme häneltä tietoja pari vuotta sitten.\"\n\n\"Eikö hän silloinkaan ilmaissut teille asuinpaikkaansa?\"\n\n\"Kirje tuli Pariisista eikä siinä ilmoitettu minkäänlaista osoitetta.\nSe tapahtui äitini kuoleman jälkeen. Hän kirjoitti silloin minulle\nantaen minulle muutamia ohjeita. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä\nmitään.\"\n\n\"Entä ennen sitä?\"\n\n\"Ah, me saimme kyllä tietoja häneltä silloin tällöin, ja siltä ajalta\nonkin peräisin tuohon sinetöityyn oveen liittyvä salaisuus. Olkaa niin\nystävällinen ja ojentakaa minulle tuo laatikko. Säilytän siinä isäni\nkirjeitä ja te olette ainoa ihminen, paitsi herra Percevalia, joka on\nnähnyt ne.\"\n\n\"Saanko kysyä, kuka herra Perceval on?\"\n\n\"Hän oli isäni uskottu konttoristi ja sen jälkeen äitini ja minun\nystävä ja neuvonantaja. En tiedä lainkaan, miten olisimme voineet tulla\ntoimeen Percevalin avutta. Hän on ainoa, joka on nähnyt nämä kirjeet.\nTässä on ensimmäinen, joka saapui juuri isäni pakopäivänä seitsemän\nvuotta sitten. Lukekaa se itse.\"\n\nJa minä luin seuraavan kirjeen:\n\n    \"Rakas vaimoni!\n\n    Sen jälkeen kuin sir William kertoi minulle, kuinka heikko sinun\n    sydämesi on ja kuinka vaarallinen jokainen järkytys voi sinulle\n    olla, en ole milloinkaan kertonut sinulle liikeasioistani.\n    Mutta nyt on kuitenkin koittanut sellainen hetki, etten voi\n    kaikesta vaarastakaan huolimatta olla ilmaisematta sinulle,\n    että asiani alkavat olla hyvin huonolla kannalla. Tämän vuoksi\n    minun on nyt pakko poistua luotasi vähäksi aikaa, mutta teen\n    sen siinä varmassa vakaumuksessa, että tapaamme toisemme\n    jälleen hyvinkin pian. Siihen voit täydellisesti luottaa.\n    Eromme tulee kestämään vain hyvin lyhyen ajan, rakkaani, niin\n    että älä anna sen pahoittaa mieltäsi äläkä mitenkään salli sen\n    vaikuttaa terveyteesi, koska terveyttäsi ajatellen olen tähän\n    toimenpiteeseen ryhtynyt.\n\n    Esitän nyt sinulle erään pyynnön ja rukoilen sinua kaiken\n    nimessä, mikä meille on yhteistä, täyttämään sen tarkasti\n    neuvojeni mukaan. Pimeässä huoneessani -- tuossa puutarhakäytävän\n    päässä sijaitsevassa, jota käytän valokuvaamistarkoituksiini --\n    on muutamia sellaisia esineitä, joita en halua näyttää kellekään.\n    Haihduttaakseni kaikki tuskalliset ajatukset vakuutan sinulle\n    pyhästi, rakkaani, ettei siellä ole mitään sellaista, mitä minun\n    pitäisi hävetä. Mutta sittenkin toivon sinun ja Felixin pysyvän\n    poissa sieltä. Se on lukittu, ja pyydän sinua saatuasi tämän\n    sinetöimään oven heti ja jättämään sen silleen. Älä myy äläkä\n    vuokraa taloa, sillä kummassakin tapauksessa paljastuisi silloin\n    salaisuuteni. Niin kauan kuin sinä ja Felix asutte talossa tiedän\n    teidän kunnioittavan pyyntöäni. Kun Felix täyttää yksikolmatta\n    vuotta, saa hän mennä huoneeseen, mutta ei ennen.\n\n    Ja nyt hyvästi, rakas vaimoni! Lyhyen eromme aikana voit\n    neuvotella herra Percevalin kanssa kaikista asioista. Luotan\n    häneen täydellisesti. Tuntuu niin vaikealta erota sinusta ja\n    Felixistä vähäksikin aikaa, mutta tässä ei nyt todellakaan ole\n    muuta keinoa.\n\n    Aina ja ikuisesti sinua rakastava miehesi\n\n                                     Stanislaus Stanniford.\n\nKesäkuun 4 p. 1887.\"\n\n\"Olen nyt vaivannut teitä hyvin yksityisillä perheasioilla\", sanoi\ntoverini anteeksi pyytävästi. \"Mutta teidän pitää suhtautua tähän\nkaikkeen ammattimiehen tapaan. Olen jo kauan aikaa halunnut keskustella\nsiitä jonkun kanssa.\"\n\n\"Luottamuksenne on minulle vain kunniaksi\", vastasin minä, \"ja\nyksityiskohdat kiinnostavat minua äärettömästi.\"\n\n\"Isäni oli tunnettu melkein sairaalloisesta totuudenrakkaudestaan. Hän\noli aina turhantarkan säännöllinen. Kun hän siis sanoi, että hän toivoi\ntapaavansa äitini taas hyvin pian ja ettei tuossa pimeässä huoneessa\nollut mitään sellaista, mitä hänen pitäisi hävetä, voitte aivan\nvarmasti luottaa siihen, että hän tarkoittikin sitä.\"\n\n\"Mitähän siellä sitten mahtanee olla?\" huudahdin minä.\n\n\"Äitini ei voinut sitä kuvitella sen paremmin kuin minäkään. Täytimme\nkirjaimellisesti hänen pyyntönsä ja kiinnitimme sinetin oveen, jossa se\nsen jälkeen on ollut. Äitini eli viisi vuotta isäni katoamisen jälkeen,\nvaikka jo silloin kaikki lääkärit sanoivat, ettei hän voi elää pitkää\naikaa. Hänellä oli hyvin vaikea sydänvika. Ensimmäisinä kuukausina hän\nsai pari kirjettä isältäni. Molemmat oli leimattu Pariisissa, mutta\nniissä ei ollut minkäänlaista osoitetta. Ne olivat lyhyet ja niiden\nsisältökin oli pääasiallisesti sama. Molemmissa vakuutettiin, että he\npian taasen tapaisivat toisensa ja ettei hänen pitänyt surra. Sitten\nseurasi hiljaisuus, jota kesti äitini kuolemaan saakka, ja sitten sain\nniin yksityisluontoisen kirjeen, etten voi mitenkään näyttää sitä\nteille. Siinä isäni pyysi, etten ajattelisi milloinkaan pahaa hänestä,\nja antoi minulle monta hyvää neuvoa sanoen lopuksi, että huoneen\nsinetöitynä pitäminen oli nyt vähemmän tärkeää kuin äitini eläessä,\nmutta koska sen avaaminen voisi ehkä vieläkin tuottaa tuskia muille,\najatteli hän olevan parasta, että sen avaaminen siirretään minun\nyhdenneksikolmatta syntymäpäiväkseni, koska vierivä aika lieventää\nasioita. Hän uskoi siihen saakka huoneen vartioimisen minulle. Tästä\nymmärrätte, että vaikka olenkin hyvin köyhä mies, en kuitenkaan voi\nmyydä enkä vuokrata tätä suurta taloa.\"\n\n\"Mutta voisittehan ottaa tähän kuoletuslainan.\"\n\n\"Isäni oli jo tehnyt sen.\"\n\n\"Asianne on todellakin hyvin kummallinen.\"\n\n\"Äitini ja minun oli pakko vähitellen myydä kaikki huonekalut ja\nerottaa palvelijamme, ja nyt minä asun, kuten näette, palvelijatta\nyhdessä ainoassa huoneessa. Mutta jäljellä on ainoastaan pari\nkuukautta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä vain, että parin kuukauden kuluttua olen täysi-ikäinen. Silloin\navaan ensi työkseni tuon oven ja vapautan sitten itseni koko tästä\nrakennuksesta.\"\n\n\"Miksi olisi isänne pysytellyt poissa, kun kerran nuo sijoitukset\nosoittautuivat onnistuneiksi?\"\n\n\"Hänen on varmasti täytynyt kuolla.\"\n\n\"Te sanoitte, ettei hän ollut tehnyt mitään laitonta ennen\npakenemistaan maasta?\"\n\n\"Niin, ei mitään.\"\n\n\"Miksi hän ei ottanut äitiänne mukaansa?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Miksi hän salasi osoitteensa?\"\n\n\"En tiedä sitäkään.\"\n\n\"Miksi hän salli äitinne kuolla ja tulla haudatuksi tulematta\ntakaisin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"jos saan puhua ammattimaisen neuvonantajan\nsuoruudella, sanoisin olevan hyvin selvää, että isänne pysytteli poissa\nmaasta mitä pätevimmistä syistä, ja että, vaikkei mitään todisteita\nolekaan häntä vastaan, hän ainakin luuli jotakin voivan ilmautua, ja\nsenvuoksi kieltäytyi antautumasta lain kouriin. Asianlaita on varmasti\nsellainen, sillä näitä tosiseikkoja ei voida mitenkään muuten\nselittää?\"\n\nToverini ei suhtautunut lainkaan suopeasti vihjaisuuni\n\n\"Teillä ei ollut sitä etua puolellanne, että olisitte tuntenut isäni,\nherra Alder\", sanoi hän kylmästi. \"Hänen poistuessaan luotamme olin\nminä vain poikanen, mutta siitäkin huolimatta tulen aina pitämään häntä\nmiesihanteenani. Hänen ainoa vikansa oli siinä, että hän oli liian\ntunteellinen ja epäitsekäs. Hänen sydämeensä koski kipeästi, kun\nihmiset menettivät rahansa hänen neuvostaan. Hänen kunniantuntonsa oli\nhyvin herkkä ja kaikki sellaiset hänen katoamiseensa liittyvät teoriat,\njotka viittaavat johonkin rikolliseen, ovat vääriä.\"\n\nOlin mielissäni kuullessani pojan puhuvan niin vakuuttavasti, vaikka\ntiesinkin tosiseikkojen olevan häntä vastaan, ja tunsin, ettei hän\nvoinut arvostella asioita puolueettomasti.\n\n\"Puhuin vain sivullisen tapaan\", sanoin minä. \"Ja nyt minun täytyy\npoistua luotanne, koska minulla on pitkä kävelymatka edessäni.\nTarinanne on kuitenkin kiinnostanut minua niin suuresti, että olisin\niloinen, jos saisin kuulla lopunkin.\"\n\n\"Antakaa minulle korttinne\", sanoi hän. Annettuani sen poistuin hänen\nluotaan toivottaen hänelle hyvää yötä.\n\nEn kuullut sen enempää koko asiasta pitkiin aikoihin ja arvelin sen\nvain olleen tuollaisen ohivilahtavan kokemuksen, jotka häipyvät pois\nhuomiomme piiristä. Eräänä iltapäivänä kuitenkin tuotiin minulle\nAbchurch-kujanteen varrella sijaitsevaan konttoriini herra J.H.\nPercevalin nimikortti ja konttoristini opasti huoneeseeni sen\nomistajan, erään pienen, laihan, kirkassilmäisen, noin\nviisikymmenvuotiaan miehen.\n\n\"Luulen, sir\", sanoi hän, \"että nuori ystäväni, herra Felix Stanniford,\non maininnut teille nimeni?\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasin minä. \"Muistan sen.\"\n\n\"Hän kertoi teille luullakseni niistä olosuhteista, jotka liittyvät\nentisen isäntäni, herra Stanislaus Stannifordin, katoamiseen ja eräästä\nhänen entisen asuntonsa sinetöidystä huoneesta?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja te osoititte kiinnostusta asiaan?\"\n\n\"Se kiinnosti minua äärettömästi.\"\n\n\"Te muistatte kai, että meillä on herra Stannifordin lupa avata ovi\nhänen poikansa yhdentenäkolmatta syntymäpäivänä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tuo päivä on tänään.\"\n\n\"Oletteko avannut sen?\" kysyin kiihkeästi.\n\n\"Emme vielä, sir\", sanoi hän vakavasti. \"Minulla on syytä ajatella,\nettä oven avaaminen on parasta toimittaa todistajien läsnäollessa. Te\nolette asianajaja ja tunnette tosiseikat. Haluatteko olla läsnä tuossa\ntilaisuudessa?\"\n\n\"Hyvin mielelläni.\"\n\n\"Teillä on toimenne päivällä, kuten minullakin. Tapaammeko toisemme\nkello yhdeksän aikaan siellä?\"\n\n\"Tulen sinne varmasti määrättyyn aikaan.\"\n\n\"Odotamme teitä silloin siellä. Näkemiin siis.\" Hän kumarsi\njuhlallisesti ja poistui.\n\nTäytin sopimuksemme sinä iltana väsyneenä tuloksettomista yrityksistä\najatella jotakin hyväksyttävää selitystä tälle salaisuudelle, jonka\npiakkoin aioimme ratkaista. Herra Perceval ja nuori tuttavani odottivat\nminua pienessä huoneessa. En hämmästynyt lainkaan nähdessäni\nnuorenmiehen olevan kalpean ja hermostuneen, mutta jouduin ymmälle\nhuomatessani tuon pienen kuivahkon kauppiaan jännittyneen, vaikkakin\nosaksi hillityn kiihkon. Hänen poskensa olivat punaiset ja kätensä\nvapisivat eikä hän voinut seisoa paikoillaan silmänräpäystäkään.\n\nStanniford tervehti minua lämpimästi kiittäen minua monta kertaa\ntulostani. \"Ja nyt, Perceval\", sanoi hän toverilleen, \"ei luullakseni\nole olemassa mitään, mikä estäisi meitä suoriutumasta asiasta\nviivyttelemättä? Olen oikein iloinen tietäessäni vihdoinkin pääseväni\nsiitä erilleni.\"\n\nPankkiirin konttoristi otti lampun mennen edellä. Mutta hän pysähtyi\nkäytävässä oven edustalla ja hänen kätensä vapisi niin, että valo\nliehui ylös ja alas korkeilla seinillä.\n\n\"Herra Stanniford\", sanoi hän särkyneellä äänellä, \"toivon teidän\nvarustautuvan niiden järkytysten varalta, jotka voivat odottaa teitä,\nsitten kuin tämä sinetti on murrettu ja ovi avattu.\"\n\n\"Mitähän siellä sitten onkaan, Perceval? Te koetatte peloittaa minua.\"\n\n\"En, herra Stanniford; mutta toivoisin teidän kuitenkin\nvalmistautuvan... rohkaisevan mielenne... niin ettette vain...\" Hänen\ntäytyi kostuttaa kuivia huuliaan jokaisen katkonaisen lauseen jälkeen,\nja silloin äkkiä totesin yhtä varmasti kuin hän olisi kertonut sen\nminulle, että hän tiesi, mitä tuon suljetun oven takana oli ja kuinka\nhirvittävää se oli. \"Tässä ovat avaimet, herra Stanniford, mutta\nmuistakaa varoitukseni.\"\n\nHän ojensi nipullisen valikoituja avaimia ja nuorimies sieppasi ne\nhäneltä. Sitten hän työnsi veitsen vaalenneen sinetin alle ja irroitti\nsen nykäisten. Lamppu tärisi ja heilu niin Percevalin kädessä, että\notin sen häneltä ja pidin sitä lähellä avaimenreikää, Stannifordin\nkoettaessa avainta avaimen jälkeen. Vihdoin muuan kiertyi lukossa, ovi\nlennähti auki ja hän astui askeleen huoneeseen, kaatuen sitten kauhusta\nhuudahtaen tajutonna lattialle.\n\nEllen olisi kiinnittänyt huomiotani konttoristin varoitukseen ja\nrohkaissut mieltäni järkytyksen varalta, olisin varmasti pudottanut\nlampun. Tuo ikkunaton ja alaston huone oli sisustettu valokuvaajan\ntyöhuoneeksi vesijohtoineen ja sinkkipöytineen. Toisella seinällä oli\nlaudakollinen pulloja ja mittoja, ja kummallinen raskas haju, osaksi\nkemiallinen, osaksi eläimellinen, täytti huoneen. Pöytä ja tuoli olivat\nedessämme ja niiden vieressä, selin meihin, istui muuan mies\nkirjoittamassa. Hänen ääriviivansa ja asentonsa olivat yhtä\nluonnolliset kuin hän olisi elänyt, mutta kun valo sattui häneen, nousi\ntukkani pystyyn nähdessäni, että hänen niskansa oli musta ja rypistynyt\nja niin ohut kuin ranteeni. Ja hän oli kauttaaltaan tomun peitossa --\npaksun, keltaisen tomun, jota oli hänen hiuksillaan, hartioillaan ja\nrypistyneillä keltaisilla käsillään. Hänen päänsä oli vajonnut\neteenpäin rinnalle. Kynä lepäsi kuitenkin vielä vaalenneella\npaperiarkilla.\n\n\"Isäntä raukkani! Isäntä raukkani!\" huusi konttoristi, kyynelten\nvuotaessa hänen poskilleen.\n\n\"Mitä?\" huudahdin minä. \"Herra Stanislaus Stannifordko?\"\n\n\"Niin, tuossa hän on istunut seitsemän vuotta. Ah, miksi hän tahtoi\ntehdä sen? Pyysin ja rukoilin häntä, laskeuduinpa vielä polvillenikin\nhänen eteensä, mutta hän tahtoi vain noudattaa omaa tahtoaan. Tehän\nnäette avaimen pöydällä. Hän oli lukinnut oven sisäpuolelta. Ja hän on\nkirjoittanut jotakin. Meidän pitää ottaa paperi haltuumme.\"\n\n\"Niin, niin, ottakaa se, Jumalan nimessä, ja poistukaamme täältä, koska\nilma täällä on hyvin myrkyllistä\", huudahdin minä. \"Tulkaa, Stanniford,\ntulkaa!\" Me tartuimme molemmat hänen käsivarsiinsa ja puoleksi\ntalutimme ja puoleksi kannoimme säikähtyneen miehen takaisin hänen\nomaan huoneeseensa.\n\n\"Isänihän siellä olikin!\" huusi hän palattuaan tajuihinsa. \"Hän istuu\nsiellä kuolleena tuolissaan. Te tiesitte sen, Perceval! Te tarkoititte\njuuri sitä varoittaessanne minua.\"\n\n\"Niin, tiesin sen, herra Stanniford. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni\nmukaan koko ajan, mutta asemani on ollut koko ajan hyvin vaikea. Olen\ntiennyt jo seitsemän vuotta, että isänne istuu kuolleena tuossa\nhuoneessa.\"\n\n\"Te tiesitte sen ettekä milloinkaan kertonut sitä meille.\"\n\n\"Älkää olko vihainen minulle, herra Stanniford. Olkaa suopea miehelle,\njolla on ollut äärettömän vaikea osa näyteltävänään.\"\n\n\"Minua huimaa enkä voi käsittää tätä!\" Hän horjui seisoalleen ja kaasi\nitselleen lasillisen konjakkia. \"Nuo kirjeet äidilleni ja minulle --\nolivatko ne väärennyksiä?\"\n\n\"Eivät, sir. Isänne kirjoitti ja osoitti ne, ja antoi ne minulle\npostitettaviksi. Olen seurannut hänen ohjeitaan kirjaimellisesti\nkaikessa. Hän oli isäntäni ja minun oli pakko totella häntä.\"\n\nKonjakki vahvisti nuorenmiehen järkytettyjä hermoja. \"Kertokaa minulle.\nVoin kestää nyt\", sanoi hän.\n\n\"No niin, herra Stanniford, tehän tiedätte isänne kerran joutuneen niin\nsuuriin vaikeuksiin, että hän luuli monien ihmisten menettävän\ntalletuksensa hänen erehdyksensä vuoksi. Hän oli niin helläsydäminen\nmies, ettei hän voinut sietää sitä ajatusta. Se huolestutti ja kidutti\nhäntä, kunnes hän päätti lopettaa päivänsä. Ah, herra Stanniford, jospa\ntietäisitte, kuinka minä rukoilin häntä taistellen hänen päätöstään\nvastaan, ette ikinä moittisi minua! Ja hänkin puolestaan rukoili minua.\nHän sanoi tehneensä päätöksensä ja pysyvänsä siinä joka tapauksessa;\nminusta vain riippui, tulisiko hänen kuolemastaan onnellinen ja helppo\nvai niin surkea kuin suinkin. Luin hänen silmistään hänen tarkoittavan\ntotta puheellaan. Ja vihdoin mukauduin hänen rukouksiinsa ja suostuin\ntäyttämään hänen tahtonsa.\n\nHäntä huolestutti enimmän se, että Lontoon kuuluisin lääkäri oli\nsanonut hänen vaimonsa sydämen voivan lakata toimimasta pienimmästäkin\njärkytyksestä. Häntä kauhistutti vaimonsa elämän vaaraan saattaminen ja\nkuitenkin oli hänen oma elämänsä käynyt hänelle sietämättömäksi\ntaakaksi. Kuinka hän voisi lopettaa itsensä aiheuttamatta vahinkoa\nhänelle?\n\nTe tiedätte nyt hänen valitsemansa keinon. Hän kirjoitti tuon kirjeen\näidillenne. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä ei olisi ollut\nkirjaimellisesti totta. Puhuessaan tuosta heidän piakkoin tapahtuvasta\nkohtauksestaan hän viittasi vain hänen omaan lähestyvään kuolemaansa,\njoka tulisi viimeistään tapahtumaan muutamien kuukausien kuluttua,\nkuten hänelle oli vakuutettu. Hän oli niin varma siitä, että hän antoi\nminulle vain pari kirjettä lähetettäväksi hänen kuolemansa jälkeen.\nÄitinne eli kuitenkin viisi vuotta enkä minä voinut enää lähettää\nhänelle ainoatakaan kirjettä.\n\nHän antoi kuitenkin minulle kolmannen kirjeen lähetettäväksi teille\näitinne kuoleman jälkeen. Postitin ne kaikki Pariisissa saadakseni\nteidät pysymään siinä luulossa, että hän oleskeli ulkomailla. Hän pyysi\nminua vaikenemaan asiasta ja minä olen vaiennut. Olen ollut hänen\nuskollinen palvelijansa. Hän luuli, että sen järkytyksen vaikutukset,\njonka hänen elossa olevien ystäviensä tunteet olivat saaneet,\nlieventyisivät seitsemän vuoden kuluttua, koska hän ajatteli aina vain\nmuiden parasta.\"\n\nNyt seurasi hetkisen kestävä vaitiolo, jonka nuori Stanniford vihdoin\nrikkoi.\n\n\"En voi moittia teitä, Perceval. Te säästitte äitini järkytykseltä,\njoka varmasti olisi särkenyt hänen sydämensä. Mutta mikä tuo paperi\non?\"\n\n\"Isänne viimeiset sanat, sir. Luenko ne teille?\"\n\n\"Lukekaa.\"\n\n    \"Olen nauttinut myrkyn ja tunnen sen vaikutuksen suonissani.\n    Tunne on omituinen, mutta ei lainkaan tuskallinen. Kun nämä\n    sanat luetaan, olen minä, jos nyt vain kaikki toiveeni on\n    uskollisesti täytetty, ollut kuolleena jo monta vuotta. Ei\n    varmaankaan kukaan, joka on menettänyt rahaa minun tyhmissä\n    sijoituksissani, ole enää katkera minulle. Ja sinä, Felix,\n    sinun pitää antaa minulle anteeksi tämä perhettämme kohdannut\n    häpeäjuttu. Suokoon Jumala rauhan kuolemaan saakka väsyneelle,\n    kärsivälle sielulleni!\"\n\n\"Amen!\" huudahdimme kaikki kolme.\n\n\n\n\n\n\nLÄÄKÄRIEN MUISTELMIA\n\n\n\n\nFYSIOLOGIN VAIMO\n\n\nProfessori Ainslie Grey ei ollut tullut aamiaiselle tavalliseen aikaan.\nLyömäkello, joka oli ruokasalin uuninreunustalla Claude Bernardin ja\nJohn Hunterin polttosavirintakuvien välissä, oli jo lyönyt puolituntia\nja kolme neljännestä. Nyt sen kultaiset osoittimet alkoivat näyttää jo\nyhdeksää eikä talon herraa vieläkään kuulunut tulevaksi.\n\nSe oli jotakin tavatonta. Niinä kahtenatoista vuonna, jolloin hän oli\nhoitanut professorin taloutta, hänen nuorempi sisarensa ei ollut\nhuomannut hänen myöhästyvän sekuntiakaan määräajasta. Hän istui nyt\nkorkean hopeisen kahvikannun ääressä epäröiden, pitäisikö hänen\nkilahduttaa malmirumpua kerran vielä vai odottaa vaieten. Kumpikaan ei\nehkä olisi paikallaan. Hänen veljensä oli mies, joka ei sietänyt\nsemmoista.\n\nNeiti Ainslie Grey oli tavallista pitempi laiha nainen; ryppyjen\nympäröimät tuijottavat silmät ja pyöreät olkapäät ilmaisivat\nturhantarkkaa luonnetta. Hänen kasvonsa olivat pitkät ja kuihtuneet.\nOtsa ilmaisi älykkyyttä ja ohuet huulet ja ulkoneva leuka melkein\nehdotonta itsepäisyyttä. Lumivalkoiset kalvosimet ja kaulus, ja\nmelkein kveekarimaisen yksinkertainen musta puku kertoivat hänen\nteeskentelevästä maustaan. Latteaa rintaa koristi eebenpuinen risti.\nHän istui hyvin suorana tuolillaan kuunnellen kohotetuin kulmin ja\nheilutellen silmälasejaan hermostuneesti edestakaisin.\n\nÄkkiä hän nyökäytti kiivaasti ja tyytyväisesti päätään alkaen kaataa\nkahvia kuppeihin. Ulkopuolelta paksulta matolta kuului raskaita\naskelia. Ovi aukeni ja professori tuli huoneeseen nopein hermostunein\nliikkein. Hän nyökäytti sisarelleen ja istuuduttuaan pöydän toiselle\npuolen alkoi availla lautasensa viereen asetettua pientä kirjepinkkaa.\n\nProfessori Ainslie Grey oli siihen aikaan kolmiviidettävuotias mies --\nmelkein kahtatoista vuotta vanhempi sisartaan. Hänen uransa oli ollut\nloistava. Edinburghissa, Cambridgessa ja Wienissä hän oli laskenut\nfysiologian ja eläintieteen opinnoillaan perustan kuuluisuudelleen.\n\nHänen lentokirjasensa \"Hermojuurien tahdottoman liikunnon ytimellisestä\nalkuperästä\" oli tehnyt hänestä R.S.S:n jäsenen ja hänen tutkimuksensa\n\"Bathybiuksen luonne ja muutamia huomioita lithococceista\" oli\nkäännetty ainakin kolmelle eurooppalaiselle kielelle. Muuan\nkuuluisimmista asiantuntijoista oli sanonut häntä kaiken sen\nperikuvaksi ja ruumistumaksi, mikä on parasta nykyaikaisessa tieteessä.\nEi siis voida ihmetellä lainkaan, että Birchespoolin kauppakaupunki\npäättäessään perustaa lääketieteellisen oppilaitoksen oli liiankin\niloinen saadessaan nimittää herra Ainslie Greyn laitoksen fysiologian\nprofessoriksi. Häntä pidettiin arvossa sitäkin enemmän, kun tiedettiin,\nettä tämä virka oli vain askel hänen korkeammalle suuntautuvissa\npyrkimyksissään ja että ensimmäinen avoin paikka siirtäisi hänet\njohonkin kuuluisampaan opinahjoon.\n\nOlennoltaan hän oli melkein sisarensa kaltainen. Samat silmät, samat\nääriviivat ja sama henkevä otsa. Hänen huulensa olivat kuitenkin\njäykemmät ja pitkä laiha alaleukansa terävämpi ja päättäväisempi. Hän\nsiveli sitä etusormellaan ja peukalollaan silloin tällöin\nsilmäillessään kirjeitään.\n\n\"Nuo palvelijattaret ovat melko äänekkäitä\", huomautti hän, kun\nkauempaa kuului kovaa lörpöttelyä.\n\n\"Sarah siellä vain jaarittelee\", sanoi hänen sisarensa. \"Puhun hänelle\nsiitä.\"\n\nHän oli ojentanut veljelleen kahvikupin ja hörppi nyt omastaan,\nkatsellen salavihkaa luomiensa raosta veljensä ankaria kasvoja.\n\n\"Ihmisrodun ensimmäinen suuri saavutus oli puhumisen taito\", sanoi\nprofessori. \"Sen toinen saavutus oli kyky pitää kielensä kurissa.\nNaiset eivät ole vielä päässeet tälle toiselle asteelle.\"\n\nPuhuessaan hän sulki puoleksi silmänsä työntäen leukansa eteenpäin,\nmutta lopettaessaan hän tavallisesti avasi äkkiä molemmat silmänsä\nsepposen selälleen ja tuijotti ankarasti puhetoveriinsa.\n\n\"Minä en ole lainkaan kielevä, John\", sanoi hänen sisarensa.\n\n\"Et, Ada; monessa suhteessa lähentelet sinä parhainta eli miehistä\nesikuvaa.\"\n\nProfessori kumarsi lautasensa yli sellaisen miehen tapaan, joka on\nlausunut suuren kohteliaisuuden, mutta nainen näytti nyrpeältä ja\nkohautti hieman kärsimättömästi olkapäitään.\n\n\"Sinä myöhästyit tänä aamuna, John\", huomautti hän hetkisen kuluttua.\n\n\"Niin, Ada; nukuin hyvin huonosti. Se aiheutui varmaankin liiallisesta\nverentungoksesta aivoihin. Olen ollut nykyään hieman huolissani.\"\n\nHänen sisarensa tuijotti häneen hämmästyneenä. Professorin henkinen\ntoiminta oli tähän saakka ollut yhtä säännöllinen kuin hänen\ntapansakin. Kaksitoista vuotta kestänyt yhtämittainen seurustelu hänen\nkanssaan oli näyttänyt sisarelle, että veli eli korkean tieteen\ntyynessä maailmassa, kaikkien noiden mitättömien mielenliikutusten\nyläpuolella, jotka järkyttävät tavallisia ihmisiä.\n\n\"Sinä näytät hämmästyneeltä, Ada\", huomautti hän. \"No niin, enpä voi\nsitä kummeksuakaan. Olisin hämmästynyt itsekin, jos minulle olisi\nsanottu, että olen niin herkkä solurikkaille vaikutuksille. Sillä\nkaikki häiriöt ovat joka tapauksessa soluista johtuvia, jos vain niitä\ntutkitaan tarpeeksi perusteellisesti. Aion mennä naimisiin.\"\n\n\"Et suinkaan rouva O'Jamesin kanssa?\" huudahti Ada Grey laskien\nmunalusikkansa lautaselleen.\n\n\"Rakkaani, sinun naisellinen vastaanottavaisuutesi on melko pitkälle\nkehittynyt. Rouva O'James on juuri tuo kysymyksessä oleva nainen.\"\n\n\"Mutta sinähän tunnet häntä vielä niin vähän. Eivätkä Esdailetkaan ole\nvielä selvillä hänestä. Hän on todella vain tuttavuus, vaikka hän\noleskeleekin Lindensissä. Eiköhän olisi viisainta, että ensin\npuhuttelisit rouva Esdailea, John?\"\n\n\"Ada, rouva Esdaile ei luullakseni voi sanoa minulle mitään sellaista,\njoka voisi olennaisesti muuttaa suunnitelmaani. Olen punninnut tarkasti\nasiaa. Tieteellinen mieli on hidas tekemään päätöksiä, mutta kun se on\nkerran tehnyt jonkin, on sitä vaikea muuttaa. Avioliitto on ihmisrodun\nluonnollinen tila. Minä olen ollut niin syventynyt yliopistollisiin ja\nmuihin töihini, etten ole voinut lainkaan ajatella omia persoonallisia\nasioitani. Elämäni on erilaista nyt enkä minä huomaa mitään pätevää\nsyytä, minkävuoksi minun pitäisi luopua tästä sopivan apulaisen\nhankkimistilaisuudesta.\"\n\n\"Oletko sinä jo kihloissa?\"\n\n\"Tuskinpa, Ada. Uskalsin eilen vihjaista tuolle naiselle, että minäkin\naion alistua ihmisten tavalliseen osaan. Menen tervehtimään häntä\nluentoni jälkeen kuullakseni, kuinka ehdotukseni on häntä miellyttänyt.\nMutta sinähän näytät synkältä, Ada.\"\n\nHänen sisarensa säpsähti ja koetti työläästi salata pettymystänsä. Hän\nänkytti vielä muutamia sanoja onnentoivotukseksi, mutta hänen veljensä\nsilmiin oli ilmestynyt hajamielinen ilme eikä hän nähtävästi kuunnellut\nlainkaan sisarensa puhetta.\n\n\"Varmasti, John\", sanoi hän, \"suon sinulle kaiken ansaitsemasi onnen.\nEpäröin senvuoksi, että tiedän siinä olevan niin paljon kysymyksessä,\nja siksi, että sain kuulla siitä niin äkkiä ja odottamatta.\" Hänen\nlaiha valkoinen kätensä tarttui rinnalla lepäävään mustaan ristiin. \"Me\nkaikki tarvitsemme johtoa tällaisina hetkinä, John. Jos vain voisin\ntaivuttaa sinut, John, kääntämään mielesi hengellisiin --\"\n\nProfessori vaiensi tämän ehdotuksen torjuvalla liikkeellä.\n\n\"Sen kysymyksen jälleen henkiinherättäminen on vallan hyödytöntä\",\nsanoi hän. \"Emme voi ruveta väittelemään siitä. Sinä luulet niin suuria\nitsestäsi, etten minä voi sitä hyväksyä. Minun on pakko väitellä sinun\nolettamuksiasi vastaan. Meillä ei ole minkäänlaista yhteistä pohjaa.\"\n\nHänen sisarensa huokaisi.\n\n\"Sinulla ei ole uskoa\", sanoi hän.\n\n\"Uskon noihin suuriin kehittäviin voimiin, jotka johtavat ihmisrotua\njotakin tuntematonta jaloa päämäärää kohti.\"\n\n\"Sinä et usko mihinkään.\"\n\n\"Päinvastoin, Ada; uskon alkuliman eroavaisuuteen.\"\n\nSisar pudisti surullisesti päätään. Tässä ainoassa asiassa hän uskalsi\nväitellä veljen erehtymättömyyttä vastaan.\n\n\"Mutta tämähän ei kuulu lainkaan asiaan\", huomautti professori taittaen\nlautasliinansa kokoon. \"Ellen ole erehtynyt, on perheessämme\nmahdollisuuksia toisenkin avioliiton solmiamiselle. Vai mitä, Ada?\"\n\nHänen pienet silmänsä kimaltelivat ujon leikillisesti, kun hän suuntasi\nkatseensa sisareensa. Sisar istui hyvin jäykkänä paikoillaan ja\npiirteli sokeripihdeillä kuvioita pöytäliinaan.\n\n\"Tohtori James M'Murdo O'Brien\", sanoi professori kaikuvasti.\n\n\"Älähän nyt, John!\" huudahti neiti Ainslie Grey.\n\n\"Tohtori James M'Murdo O'Brien\", jatkoi professori heltymättömästi, \"on\nsellainen mies, joka on jo painanut merkkinsä nykyaikaiseen tieteeseen.\nHän on ensimmäinen ja etevin oppilaani. Sanon sinulle, Ada, että hänen\nkirjoittamastaan teoksesta 'Huomautuksia sappiväriaineista ja erinäisiä\nviittauksia Urobiliniin' voi vielä tulla klassillinen. En väitä mitään\nmahdottomia sanoessani hänen laajentaneen tietojamme urobilinista.\"\n\nHän lopetti, mutta hänen sisarensa istui vaieten kumartunein päin ja\npunastunein poskin. Pieni eebenpuinen risti nousi ja laski hänen\nkiivaan hengityksensä tahdissa.\n\n\"Kuten tiedät, on tohtori James M'Murdo O'Brienille tarjottu Melbournen\nyliopiston fysiologian professorin virkaa. Hän on ollut Austraaliassa\nviisi vuotta ja hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Tänään hän\nmatkustaa luotamme Edinburghiin ja parin kuukauden kuluttua\nAustraaliaan astuakseen uuteen virkaansa. Sinähän tiedät hänen\ntunteensa sinua kohtaan. Nyt riippuu kokonaan sinusta, pitääkö hänen\nmatkustaa sinne yksinään. Jos saan sanoa oman mielipiteeni, en voi\nkuvitellakaan sen korkeampaa tehtävää sivistyneelle naiselle kuin\nolemista oppineen miehen toverina, joka pystyy sellaisiin tutkimuksiin,\njotka tohtori James M'Murdo O'Brien on jo saattanut onnelliseen\npäätökseen.\"\n\n\"Hän ei ole vielä puhunut minulle mitään asiasta\", mumisi sisar.\n\n\"Ah, onhan olemassa sellaisiakin merkkejä, jotka ovat puhuvampia kuin\nsanat!\" sanoi hänen veljensä heilutellen päätään. \"Sinä olet kalpea.\nHermostosi on kiihoittunut ja valtimosi supistuneet. Kehoitan sinua\ntyyntymään. Kuulen luullakseni kärryjen pyörien kolinaa. Arvelen sinun\nsaavan erään vieraan luoksesi tänä aamuna, Ada. Suot kai minulle\nanteeksi nyt.\"\n\nVilkaistuaan nopeasti kelloon hän poistui lämpiöön ja muutamien\nminuuttien kuluttua hän ajaa koluutteli mukavilla kaksipyöräisillä\nkieseillään Birchespoolin tiilirakennusten reunustamia katuja pitkin.\n\nLopetettuaan luentonsa professori Ainslie Grey käväisi\nlaboratoriossaan, tarkisti siellä useita tieteellisiä koneita,\nkirjoitti muistiin kolmen eri bakteeriviljelyksen edistymisvaiheet,\nteki puolitusinaa poikkileikkauksia mikrotomilla ja vihdoin viimein\nauttoi seitsemää herrasmiestä, jotka tutkivat tieteen monia eri\nhaaroja. Täytettyään näin omantunnontarkasti ja järjestelmällisesti\nvelvollisuutensa hän palasi kieseihinsä käskien ohjaajan ajaa\nLindensiin. Hänen kasvonsa olivat hänen ajaessaan kylmät ja\ntunteettomat, mutta hän siveli sormillaan silloin tällöin\nhermostuneesti ulkonevaa leukaansa.\n\nLindens oli vanhanaikainen muurinviheriän verhoama rakennus, joka oli\nkerran maailmassa sijainnut maaseudulla, mutta oli nyt joutunut\nkasvavan kaupungin punatiilisten pitkien tuntosarvien kynsiin. Se\nsijaitsi vieläkin kaukana tiestä omalla yksityisellä maallaan.\nLaakeripensaitten reunustama kiemurteleva polku vei holvimaiselle\npylväiden kannattamalle sisäänkäytävälle. Oikealla sijaitsi kenttä ja\nsen toisella laidalla muutaman orapihlajan varjossa istui eräs nainen\npuutarhatuolissa kirja kädessään. Kuullessaan portin kolahduksen hän\nsäpsähti, ja professori, nähtyään hänet, pyörähti takaisin ovelta\ntullen hänen luokseen.\n\n\"Mitä, ettekö tahdokaan mennä tapaamaan rouva Esdailea?\" kysyi nainen\ntullen esille orapihlajan varjosta.\n\nHän oli pieni hyvin viehkeä nainen vaalean tukkansa paksuista\npalmikoista sieviin puutarhatohveleihinsa asti, jotka pistivät esille\nhänen kermanvärisen pukunsa alta. Pieni hyvin sormikoitu käsi\nojentautui tervehdykseksi, toisen pidellessä paksua viheriäkantista\nkirjaa. Hänen varmuutensa ja hieno käytöksensä kertoivat kypsyneestä\nmaailmannaisesta, mutta suurissa, pelottomissa, harmaissa silmissä ja\ntunteellisessa leikillisessä suussa oli yhä vielä tyttömäisen viaton\nilme. Rouva O'James oli leski ja kahdenneljättä vuotias, kummankaan\nseikan käymättä kuitenkaan ilmi hänen ulkomuodostaan.\n\n\"Te haluatte varmaankin mennä sisään tapaamaan rouva Esdailea\", toisti\nhän katsahtaen professoriin silmin, joiden ilmeessä oli sekaisin uhmaa\nja hellyyttä.\n\n\"En tullut tänne tapaamaan rouva Esdailea\", vastasi professori\npalaamatta takaisin kylmään ja vakavaan tapaansa, \"vaan teitä.\"\n\n\"Kunnioitatte minua suuresti käynnillänne\", sanoi nainen hieman\nmurteellisesti. \"Mutta voivatko ylioppilaat tulla toimeen\nprofessorittaan?\"\n\n\"Olen jo täyttänyt yliopistolliset velvollisuuteni. Nojautukaa\nkäsivarteeni, niin lähdemme kävelemään auringonpaisteeseen. Meidän ei\ntodellakaan tarvitse ihmetellä, että itämaiden kansat jumaloivat\naurinkoa. Se on luonnon suuri siunaava voima. Mutta mitä te luitte?\"\n\n\"Halen kirjoittamaa _Aine ja Elämä-nimistä_ teosta.\"\n\nProfessori kohotti tuuheita kulmakarvojaan.\n\n\"Hale!\" sanoi hän lisäten sitten kuin kuiskaten: \"Hale!\"\n\n\"Teidän mielipiteenne eroavat kai hänen mielipiteistään?\" kysyi nainen.\n\n\"Eivät ollenkaan. Olen vain alkiainen -- olemattomien hetkien\nsynnyttämä olio. Mutta nykyisen tieteen viimeisin suunta eroaa niistä.\nHän puolustaa jotakin sellaista, mitä ei voida puolustaa. Hän on kyllä\nmainio huomioidentekijä, mutta heikko väittelijä. En neuvoisi teitä\nlaatimaan päätelmiänne Halen mukaan.\"\n\n\"Minun pitää lukea _Luonnon Kronikkaa_ voidakseni vastustaa hänen\nturmiollista vaikutustaan\", sanoi rouva O'James sointuvasti naurahtaen.\n\n_Luonnon Kronikka_ oli muuan niistä monista kirjoista, joissa\nprofessori Ainslie Grey oli tehostanut tieteellisen agnostisismin\nkielteisiä oppeja.\n\n\"Se on puutteellinen teos enkä minä voi suositella sitä\", sanoi hän.\n\"Neuvoisin teitä pikemminkin tutkimaan jonkun vanhemman ja kokeneemman\nvirkaveljeni täysipitoisia kirjoitelmia.\"\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi hetkiseksi heidän kävellessään\nedestakaisin viheriällä samettimaisella kentällä kirkkaassa\nauringonpaisteessa.\n\n\"Oletteko ajatellut ollenkaan\", kysyi professori vihdoin, \"sitä asiaa,\njosta puhuin teille eilen illalla?\"\n\nNainen ei vastannut mitään, käveli vain hänen rinnallaan poiskäännetyin\nsilmin ja kasvoin.\n\n\"En halua kiiruhtaa teitä sopimattomasti\", jatkoi professori. \"Tiedän,\nettei tällaisia asioita voida ratkaista päätäpahkaa. Minunkin piti\najatella melkoisesti, ennenkuin uskalsin esittää teille ehdotukseni. En\nole herkkätunteinen mies, mutta teidän seurassanne tunnen sellaista\nvoimakasta luovaa vaistoa, joka tekee toisesta sukupuolesta\ntäydennyksen toiselle sukupuolelle.\"\n\n\"Te uskotte siis rakkauteen?\" kysyi nainen kohottaen säteilevän\nkatseensa.\n\n\"Minun on pakko.\"\n\n\"Ja kuitenkin te voitte kieltää sielun kuolemattomuuden?\"\n\n\"Ei ole vielä ratkaistu, missä määrin nämä kysymykset ovat fyysillisiä\nja aineellisia\", sanoi professori koettaen näyttää kärsivälliseltä.\n\"Alkulima voi osoittautua yhtä hyvin rakkauden kuin elämänkin\nfyysilliseksi perustaksi.\"\n\n\"Kuinka järkkymätön te olettekaan!\" huudahti nainen. \"Te tahdotte\nalentaa rakkauden ruumiillisen olemuksemme tasolle.\"\n\n\"Tahi alentaa ruumiin rakkauden tasolle.\"\n\n\"No, se kuulostaa jo paljon paremmalta\", huudahti nainen miellyttävästi\nnaurahtaen. \"Se on todellakin hyvin kaunista ja paljastaa meille\ntieteen aivan uudessa ihanassa valossa.\"\n\nHänen silmänsä säteilivät ja hän kohotti leukaansa kauniisti ja\noikullisesti kuin ainakin nainen, joka hallitsee tilannetta.\n\n\"Luulen monesta syystä\", sanoi professori, \"että asemani täällä\nosoittautuukin vain askelmaksi tieteellisen toiminnan laajemmalle\nnäyttämölle. Kuitenkin täälläkin tuottaa virkani minulle noin\nviisitoistasataa puntaa vuodessa ja lisäksi saan vielä kirjoistanikin\nmuutamia satoja puntia. Olen senvuoksi sellaisessa asemassa, että voin\nhankkia teille kaikki ne mukavuudet, joihin te olette tottunut. Se\ntaloudellisesta asemastani. Mitä taasen terveyteeni tulee, en ole\nmilloinkaan sairastellut. Minussa ei ole milloinkaan elämässäni ollut\nminkäänlaista tautia, paitsi ohimenevää päänkipua, joka on johtunut\nveren liiallisesta tunkeutumisesta aivoihini. Ei vanhemmillanikaan\nollut minkäänlaisia sairaalloisia taipumuksia, mutta en tahdo salata\nteiltä, että isoisäni sairasti kihtiä.\"\n\nRouva O'James näytti säikähtyneeltä. \"Onko se hyvinkin vakavaa?\" kysyi\nhän.\n\n\"Se on leiniä\", vastasi professori.\n\n\"Ah, sitäkö vain! Se kuulosti nimestä päättäen paljon pahemmalta.\"\n\n\"Vakavaahan se kyllä on, mutta toivottavasti minä en joudu\nperinnöllisyyden uhriksi. Olen nyt esittänyt teille nämä tosiseikat,\nkoska ne ovat sellaisia tekijöitä, joita te ette voi sivuuttaa päätöstä\ntehdessänne. Saanko nyt kysyä teiltä, voitteko mitenkään suostua\nehdotukseeni?\"\n\nHän pysähtyi kävelyssään katsoen naiseen vakavasti ja odottavasti.\n\nNaisen mielessä kävi nähtävästi taistelu. Hän katsoi maahan, hänen\npienet tohvelinsa polkivat kenttää ja sormensa leikkivät hermostuneesti\nkellonketjuilla. Mutta sitten hän äkkiä kiivaalla nopealla liikkeellä,\njossa oli jotakin alistumisen ja levottomuuden tapaista, ojensi kätensä\ntoverilleen.\n\n\"Suostun siihen\", sanoi hän.\n\nHe seisoivat orapihlajan varjossa ja professori kumartui vakavasti\nsuutelemaan hänen sormikkaan verhoamia sormiaan.\n\n\"Toivon, ettette milloinkaan saa syytä katua päätöstänne\", sanoi hän.\n\n\"Minä puolestani toivon päinvastaista\", huudahti nainen kohoilevin\nrinnoin.\n\nHänen silmissään oli kyyneliä ja huulet värähtelivät jostakin\nvoimakkaasta tunteesta.\n\n\"Tulkaa jälleen auringonpaisteeseen\", sanoi professori. \"Se on\nihmeellinen voimien palauttaja. Hermonne ovat järkyttyneet. -- Lievä\nverentungos ytimiin. On aina opettavaista palauttaa sielulliset\ntilanteet vastaaviin ruumiillisiin ilmiöihin. Ihminen tietää silloin\npysyvänsä lujasti todetun tosiseikan tuessa.\"\n\n\"Mutta sellainenhan on niin hirmuisen epäromanttista\", sanoi rouva\nO'James entiseen tapaansa.\n\n\"Romantiikka on vain kuvittelun ja tietämättömyyden aiheuttamaa.\nSiellä, minne tiede luo tyyntä kirkasta valoaan, ei sillä onneksi ole\nmitään sijaa.\"\n\n\"Mutta eikö sitten rakkaus ole romantiikkaa?\" kysyi nainen.\n\n\"Ei ollenkaan. Rakkaus on riistetty runoilijain käsistä ja ohjattu\ntodellisen tieteen alueelle. Se voi ehkä osoittautua olevansa noita\nsuuria maailmankaikkeuteen kuuluvia alkuperäisiä voimia. Kun vetyatomi\nvetää kloriatomia puoleensa muodostaakseen sen kanssa täydellisen\nsuolahappomolekyylin, voi siinä käytetty voima olla olennaisesti\nsamanlaista kuin sekin, joka kiinnittää minut teihin. Viehätys ja\nvastenmielisyys näyttävät olevan alkuperäisiä voimia. Tämä on\nviehätystä.\"\n\n\"Ja tuolla on vastenmielisyyttä\", sanoi rouva O'James, kun muuan\ntanakka punakka nainen pyyhälsi heidän luokseen kentän poikki. \"Olen\nniin iloinen, että tekin olette tullut puutarhaan, rouva Esdaile!\nTäällä on professori Greykin.\"\n\n\"Hyvää päivää, herra professori\", sanoi nainen hieman ylpeästi. \"Te\nteitte viisaasti jäädessänne tänne näin kauniina päivänä. Eikö ilma\nolekin taivaallinen?\"\n\n\"Ilma on todellakin hyvin kaunis\", mumisi professori.\n\n\"Kuunnelkaa tuulen huminaa puiden oksissa!\" huusi rouva Esdaile\nkohottaen sormeaan. \"Se on luonnon kehtolaulu. Kuulkaahan nyt,\nprofessori Grey; ettekö voisi kuvitella sitä enkelien kuiskauksiksi?\"\n\n\"Sellainen ajatus ei ole juolahtanut mieleeni, rouva.\"\n\n\"Ah, professori, minulla on teistä aina sama valittamisen aihe. Te ette\nymmärrä luonnon syvempiä tarkoituksia lainkaan. Teiltä puuttuu\nluullakseni kuvitteluvoimaa. Ette siis tunne minkäänlaista\nvärähdyttävää mielenliikutusta kuunnellessanne tuon rastaan laulua?\"\n\n\"Tunnustan suoraan, etten tunne mitään sellaista, rouva Esdaile.\"\n\n\"Ettekä näe tuon lehtitaustan hienoja värivivahduksia? Katsokaa sen\ntummaa vehreyttä.\"\n\n\"Vain lehtiviheriää\", mumisi professori.\n\n\"Tiede on niin toivottoman arkipäiväistä. Se leikkaa ja luetteloi ja\nkiinnittää tarkkaavaisuutensa niin kokonaan pieniin asioihin, ettei se\nnäe suuria. Teillä on huonot käsitykset naisen ymmärryksestä,\nprofessori Grey. Olen muistaakseni kuullut teidän sanovan niin.\"\n\n\"Se on vain painokysymys\", vastasi professori sulkien silmänsä ja\nkohauttaen hartioitaan. \"Naisen aivot painavat tavallisesti pari unssia\nvähemmän kuin miesten. Poikkeuksia on epäilemättä olemassa. Luonto on\naina joustava.\"\n\n\"Mutta raskaimmat esineet eivät ole aina voimakkaimpia\", sanoi rouva\nO'James nauraen. \"Eikö tieteessäkin ole jonkinlaista korvauksen lakia?\nEmmekö voi aivojemme laadulla hyvittää niiden vaillinaisuutta\npainossa?\"\n\n\"Ette luullakseni\", sanoi professori vakavasti. \"Mutta tuolla kutsuu\nkello teitä jo väliaterialle. Ei kiitoksia, rouva Esdaile; en voi\nmitenkään jäädä. Kiesini odottavat. Hyvästi. Hyvästi, rouva O'James!\"\n\nHän kohotti hattuaan ja käveli hitaasti tiehensä laakeripensaitten\nvälitse.\n\n\"Hänellä ei ole minkäänlaista makua\", sanoi rouva Esdaile, \"eikä\nkauneusaistia.\"\n\n\"Päinvastoin\", vastasi rouva O'James kohottaen hieman nenäkkäästi\nleukaansa. \"Hän on juuri pyytänyt minua vaimokseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun professori Ainslie Grey kiipesi talonsa portaita ylös, aukeni\nlämpiön ovi ja eräs vilkas herrasmies tuli reippaasti häntä vastaan.\nHän oli hieman laiha kasvoiltaan, silmät tummat ja kirkkaat ja parta\nlyhyt ja musta. Ajatukset ja työ olivat jättäneet merkkinsä hänen\nkasvoihinsa, mutta hän liikkui sellaisen reippaan miehen tapaan, joka\nei ole vielä sanonut hyvästiä nuoruudelleen.\n\n\"Minuapa onnisti!\" huudahti hän. \"Halusin puhutella teitä.\"\n\n\"Palatkaa senvuoksi takaisin kirjastooni\", sanoi professori. \"Teidän\npitää jäädä luoksemme väliaterialle.\" Molemmat miehet menivät lämpiöön\nja professori opasti vieraansa yksityiseen pyhättöönsä. Hän viittasi\ntoveriaan istuutumaan nojatuoliin.\n\n\"Luotan siihen, että olette onnistunut yrityksessänne, O'Brien\", sanoi\nhän. \"Minusta tuntuisi hyvin vastenmieliseltä, jos minun pitäisi\nliiaksi painostaa sisartani, Adaa; mutta olen antanut hänen ymmärtää,\netten halua langokseni ketään niin mielelläni kuin etevintä\noppilastani.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, professori Grey -- ja olette aina ollut\",\nsanoi toinen. \"Puhuin neiti Greylle asiasta eikä hän vastannut\nkieltävästi.\"\n\n\"Suostuiko hän?\"\n\n\"Ei, vaan ehdotti, että jättäisimme asian päättämättä minun\nEdinburghista palaamiseeni saakka. Matkustan sinne tänään ja toivon\nvoivani aloittaa tutkimukseni jo huomenna.\"\n\n\"Matomaisen lisäkkeen vertaileva anatomia. Kirjoittanut James M'Murdo\nO'Brien\", sanoi professori kaikuvasti. \"Se onkin verraton aihe -- aihe,\njoka on hyvin lähellä kehitysfilosofian perustaa.\"\n\n\"Ah, hän on mitä suloisin tyttö\", huudahti O'Brien päästäen äkkiä\nkelttiläisen kiihkeytensä valloilleen. \"Hän on totuuden ja kunnian\nsielu!\"\n\n\"Tuo matomainen lisäkekö?\" kysyi professori.\n\n\"Hän on taivaan enkeli\", keskeytti toinen. \"Pelkään vain vapaan\ntieteellisen suhtautumiseni uskonnollisiin kysymyksiin muodostavan\njonkinlaisen esteen välillemme.\"\n\n\"Ette saa vaivata päätänne sillä. Pysykää uskollisena vakaumuksellenne.\nÄlkää siihen nähden tehkö minkäänlaisia myönnytyksiä.\"\n\n\"Järkeni on uskollinen agnosticismille ja kuitenkin tunnen jonkinlaista\ntyhjyyttä ja puutetta. Vanhassa kirkossamme kotona hengittäessäni\nkeuhkoihini suitsutuksen tuoksua ja kuunnellessani urkujen soittoa oli\nminulla sellaisia tunteita, jollaisia en sittemmin milloinkaan ole\nkokenut laboratoriossa enkä luentosalissa.\"\n\n\"Vain aistillista, puhtaasti aistillista\", sanoi professori hieroen\nleukaansa. \"Nenä- ja kuulohermojen kiihoituksen henkiinherättämiä\nepämääräisiä perinnöllisiä taipumuksia.\"\n\n\"Ehkä niin, ehkä niin\", vastasi nuorempi mies miettiväisesti. \"Mutta\ntästä en halunnut keskustella kanssanne. Ennenkuin tulen perheenne\njäseneksi, on sisarellanne ja teillä oikeus saada kuulla kaikki, mitä\nvoin kertoa teille urastani. Maallisista suunnitelmistani olen jo\npuhunut teille. On olemassa vain yksi seikka, josta en vielä ole\nmaininnut mitään. Olen leski.\"\n\nProfessori kohotti kulmiaan.\n\n\"Tämä on todellakin tärkeä uutinen\", sanoi hän.\n\n\"Menin naimisiin melkein heti Austraaliaan saapumiseni jälkeen. Hänen\nnimensä oli Thurston. Tutustuin häneen seurapiireissä. Liitostamme\nmuodostui mitä onnettomin.\"\n\nTuskallinen mielenliikutus sai hänet valtoihinsa. Hänen hienot\nilmehikkäät kasvonsa värähtelivät ja valkoiset kätensä puristivat\nlujasti tuolin käsipuita. Professori kääntyi ikkunaan.\n\n\"Te olette itse paras tuomari\", huomautti hän, \"mutta teidän ei\nluullakseni olisi tarvinnut mainita yksityiskohtia.\"\n\n\"Teillä on oikeus kuulla kaikki -- teillä ja neiti Greyllä. Tästä\nasiasta en voi puhua suoraan hänelle. Jinny raukka oli paras naisista,\nmutta altis imartelulle ja taipuvainen noudattamaan vehkeilevien\nhenkilöiden neuvoja. Hän oli uskoton minulle, Grey. Kuolleesta on kyllä\nilkeä sanoa sellaista, mutta hän oli uskoton minulle. Hän pakeni\nAuklandiin erään miehen seurassa, jonka hän oli tuntenut ennen\nnaimisiinmenoamme. Priki, jossa he matkustivat, joutui haaksirikkoon\neikä ainoatakaan ihmistä pelastunut.\"\n\n\"Tämä on hyvin tuskallista kuunneltavaa, O'Brien\", sanoi professori\nviitaten kädellään anteeksipyytävästi. \"En kuitenkaan ymmärrä, kuinka\ntämä voisi vaikuttaa suhteeseenne sisareeni.\"\n\n\"Olen vain huojentanut omaatuntoani\", sanoi O'Brien nousten tuolistaan.\n\"Olen nyt kertonut teille kaiken sen, mitä minun pitikin kertoa. En\nnäet olisi pitänyt siitä, että te olisitte kuullut tarinan jonkun\ntoisen huulilta.\"\n\n\"Olette oikeassa, O'Brien. Tekonne on ollut hyvin kunnioitettava ja\nharkittu. Mutta teitä ei voida syyttää siitä asiasta, voidaan vain\nkorkeintaan sanoa, että te ehkä osoititte hieman liian suurta\näkkikiirettä valitessanne itsellenne elämäntoverin hätäisesti ja\nkyselyittä.\"\n\nO'Brien siveli kädellään silmiään.\n\n\"Tyttö raukka!\" huudahti hän. \"Jumala auttakoon minua, mutta rakastan\nhäntä vieläkin! Nyt pitää minun kuitenkin lähteä.\"\n\n\"Ettekö tahdo syödä väliateriaa kanssamme?\"\n\n\"En, professori; minun pitää vielä järjestää tavarani. Olen jo sanonut\njäähyväiset neiti Greylle. Parin kuukauden kuluttua tapaan hänet\njälleen.\"\n\n\"Silloin ehkä näette minutkin jo naimisissa.\"\n\n\"Naimisissako?\"\n\n\"Niin, olen ajatellut sitä.\"\n\n\"Hyvä professori, sallikaa minun onnitella teitä kaikesta sydämestäni.\nEn voinut aavistaakaan sellaista. Kuka hän on?\"\n\n\"Hänen nimensä on O'James -- leski ja samaa kansallisuutta kuin tekin.\nMutta palaan nyt tärkeämpiin asioihin ja ilmoitan teille, että olisin\nhyvin onnellinen, jos saisin lukea kirjoituksenne matomaisesta\nlisäkkeestä. Voisin ehkä antaa teille aineistoa pariin\njälkihuomautukseen.\"\n\n\"Apunne tulee olemaan minulle korvaamaton\", sanoi O'Brien\ninnostuneesti, ja molemmat miehet erosivat lämpiössä. Professori meni\nruokasaliin, missä hänen sisarensa jo istui ruokapöydän ääressä.\n\n\"Aion mennä siviiliavioliittoon\", huomautti hän, \"ja kehoittaisin\nsinuakin mitä vakavimmin tekemään samoin.\"\n\nProfessori Grey oli sanassaan pysyvä mies. Luentojen keskeytyminen\nkahdeksi viikoksi antoi hänelle tilaisuuden, joka oli liian edullinen\nlaiminlyötäväksi. Rouva O'James oli orpo, jolla ei ollut sukulaisia\neikä juuri ystäviäkään maassa. Nopealle avioliitolle ei siis ollut\nminkäänlaisia esteitä. He menivät asianomaisesti naimisiin\nmahdollisimman vaatimattomalla tavalla ja matkustivat sitten yhdessä\nCambridgeen, missä professori viehättävine vaimoineen oli läsnä monessa\nyliopistollisessa juhlassa, etsien vaihtelua kuherruskuukautensa\nhuvitteluille biologisista tutkimuksista, laboratoriumeista ja\nlääketieteellisistä kirjastoista. Tiedemiesystävät olivat vallan\nihastuneita, eivät ainoastaan rouva Greyn kauneuteen vaan myös siihen\ntavattomaan nopeuteen ja ymmärtäväisyyteen, jota hän osoitti\nkeskustellessaan fysiologisista kysymyksistä. Professori itsekin\nhämmästyi hänen tietojensa tarkkuutta. \"Sinulla on päässäsi tavattoman\npaljon tietoja, Jeannette, ollaksesi vain nainen\", huomautti hän\nuseammassa kuin yhdessä tilaisuudessa. Hän oli valmis myöntämään\nsenkin, että Jeannetten aivojen paino oli ehkä normaalinen.\n\nHe palasivat Birchespooliin eräänä sumuisena sateisena aamuna, koska\nluennot alkoivat seuraavana päivänä ja professori Ainslie Grey oli\nylpeä siitä, ettei hän milloinkaan elämässään ollut myöhästynyt\nluennoltaan minuuttiakaan. Neiti Ada Grey lausui heidät tervetulleeksi\nväkinäisen sydämellisesti, ojentaen talon avaimet uudelle emännälle.\nRouva Grey pyysi lämpimästi häntä jäämään, mutta hän selitti\nsuostuneensa jo erääseen kutsuun, joka veisi häneltä muutamia\nkuukausia. Ja hän matkustikin jo samana iltana etelä-Englantiin.\n\nParin päivän kuluttua palvelijatar toi juuri aamiaisen jälkeen erään\nnimikortin kirjastoon, missä professori korjaili aamuluentoaan. Se\nilmoitti tohtori James M'Murdo O'Brienin tulleen takaisin. Heidän\nkohtaamisensa oli ylenpalttisen sydämellinen nuoremman miehen ja kylmän\ntäsmällinen hänen entisen opettajansa puolelta.\n\n\"Te näette täällä tapahtuneen muutoksia\", sanoi professori.\n\n\"Minä kuulin puhuttavan siitä. Neiti Grey kertoi sen minulle\nkirjeissään ja sitäpaitsi luin uutisen _British Medical Journalista_.\nVai olette te nyt todellakin naimisissa. Kuinka nopeasti ja tyynesti te\nolettekaan suoriutunut kaikesta!\"\n\n\"Olen synnynnäinen kaiken sellaisen vastustaja, millä vain on\nhiemankaan juhlamenojen luonnetta. Vaimonikin on järkevä nainen --\nvoinpa mennä myönnytyksessäni niinkin pitkälle, että väitän häntä\nluonnottoman järkeväksi. Hän yhtyi täydellisesti laatimaani\nsuunnitelmaan.\"\n\n\"Entä tutkimuksenne Vallisneriasta?\"\n\n\"Tämä avioliittohomma keskeytti ne, mutta olen aloittanut jo luentoni\nja piakkoin olen taasen syventynyt täydellisesti työhöni.\"\n\n\"Minun täytyy saada tavata neiti Greytä ennen matkustamistani\nEnglannista. Olemme olleet kirjeenvaihdossa ja luullakseni kaikki käy\nvielä hyvin. Hänen täytyy matkustaa sinne kanssani. En voi ehkä\nlähteäkään sinne ilman häntä.\"\n\nProfessori pudisti päätään.\n\n\"Luonteenne ei ole niin heikko kuin te teeskentelette\", sanoi hän.\n\"Tällaiset kysymykset ovat kaikissa tapauksissa hyvin mitättömiä elämän\nvakaviin velvollisuuksiin verrattuina.\"\n\nO'Brien hymyili.\n\n\"Te tahtoisitte vaihtaa kelttiläisen mieleni saksilaiseen\", sanoi hän.\n\"Aivoni ovat joko liian pienet tahi sydämeni liian suuri. Mutta milloin\nsaan tulla tervehtimään rouva Greytä? Mahtaisiko hän olla kotona tänään\niltapäivällä?\"\n\n\"Hän on kotona nytkin. Tulkaa aamuhuoneeseen. Hän ihastuu varmasti\nsaadessaan tutustua teihin!\"\n\nHe menivät korkkimatolla peitetyn lämpiön lattian poikki. Professori\naukaisi huoneen oven ja meni sisään ystävänsä kanssa. Rouva Grey istui\nkorituolissa ikkunan luona kevyenä ja keijukaismaisena väljässä ja\nliehuvassa punaisessa aamunutussaan. Nähdessään vieraan hän nousi\ntullen heitä vastaan. Professori kuuli takanaan kumean jymähdyksen.\nO'Brien oli vajonnut erääseen tuoliin ja painoi nyt kädellään kovasti\nkylkeään.\n\n\"Jinny!\" huohotti hän. \"Jinny!\"\n\nRouva Grey pysähtyi jähmettyneenä paikoilleen tuijottaen häneen\nkasvoin, joista kaikki muut ilmeet olivat haihtuneet, paitsi hämmästys\nja kauhu. Sitten vetäisten kiivaasti henkeään hän kallistui ja olisi\nkaatunut, ellei professori olisi kiertänyt pitkää hermostunutta\nkäsivarttaan hänen ympärilleen.\n\n\"Koeta tätä sohvaa\", sanoi hän.\n\nRouva vajosi pielusten väliin, sama kylmä jähmettynyt ilme kasvoissaan.\nProfessori seisoi selin tyhjään takkaan katsellen vuoroin kumpaankin.\n\n\"Vai niin, O'Brien\", sanoi hän vihdoin, \"te olette jo jolloinkin ennen\ntutustunut vaimooni!\"\n\n\"Vaimoonneko?\" huudahti hänen ystävänsä käheästi. \"Hän ei ole teidän\nvaimonne, vaan _minun_, Jumala minua auttakoon!\"\n\nProfessori seisoi jäykkänä takkamatolla. Hän oli punonut yhteen pitkät\nsormensa ja hänen päänsä oli kumartunut hieman eteenpäin. Mutta hänen\ntoverinsa eivät nähneet muita kuin toisensa.\n\n\"Jinny!\" sanoi mies.\n\n\"James!\"\n\n\"Kuinka sinä voit poistua niin luotani, Jinny? Kuinka sinulla oli\nsydäntä tehdä niin? Pidin sinua kuolleena. Surin kuolemaasi ja nyt sinä\npakotat minut suremaan elämääsi. Sinä olet turmellut minun elämäni.\"\n\nNainen ei vastannut, lepäsi vain pielusten välissä ja tuijotti häneen.\n\n\"Miksi et puhu?\"\n\n\"Koska sinä olet oikeassa, James. Olen kohdellut sinua julmasti ja\nhäpeällisesti. Mutta se ei ole sittenkään niin pahaa kuin luulet.\"\n\n\"Sinä pakenit De Hortan kanssa.\"\n\n\"Enkä paennut. Parempi luonteeni voitti viime silmänräpäyksessä. Hän\nmatkusti yksinään. Mutta kirjoitettuani sinulle sellaisen kirjeen en\nkehdannut tulla enää takaisin. En olisi voinut katsoa sinua silmiin.\nMuutin nimeni ja matkustin Englantiin ja täällä olen asunut sen\njälkeen. Minusta näytti siltä kuin voisin aloittaa elämäni uudestaan.\nTiesin sinun luulevan minun hukkuneen. Kuka olisi voinut uskoakaan\nsellaista, että kohtalo heittäisi meidät yhteen jälleen. Kun professori\npyysi minua --\"\n\n\"Sinä olet vielä heikko\", sanoi professori. \"Pidä päätäsi kumarassa,\nkoska se huojentaa verenkiertoa.\" Hän painoi pielukset suoriksi. \"Olen\npahoillani, että minun täytyy nyt poistua luotanne, O'Brien, mutta\nminun täytyy pitää huolta yliopistollisista velvollisuuksistani. Ehkä\nolette vielä täällä palatessani sieltä.\"\n\nHän poistui huoneesta vakavin ja jäykin kasvoin. Ei ainoakaan niistä\nkolmestasadasta ylioppilaasta, jotka kuuntelivat hänen luentoaan,\nhuomannut minkäänlaista muutosta hänen käytöksessään eikä\nulkomuodossaan eikä voinut arvata, että tuo heidän edessään seisova\nankara herrasmies oli vihdoinkin päässyt selville siitä, kuinka\nvaikeata ihmisen sentään on unhottaa oma inhimillisyytensä.\nLopetettuaan luentonsa hän toimitti tavalliset tehtävänsä\nlaboratoriossaan, ajaen sitten kotiinsa. Hän ei mennyt taloon\njulkipuolen ovesta, vaan käveli puutarhan kautta sen taittoikkunan luo,\njosta päästiin aamuhuoneeseen. Kun hän lähestyi, kuuli hän vaimonsa ja\nO'Brienin keskustelevan kovasti ja vilkkaasti keskenään. Hän pysähtyi\nruusupensaitten väliin kahdenvaiheilla, pitäisikö hänen keskeyttää\nheidän puheensa vai ei. Mikään ei ollut niin vierasta hänen\nluonteelleen kuin salakuuntelijan toimi, mutta kun hän seisoi siinä\nepäröiden, kantautui hänen korviinsa sellaisia sanoja, jotka\njäykistivät hänet liikkumattomaksi.\n\n\"Sinä olet vieläkin vaimoni, Jinny\", sanoi O'Brien, \"ja minä annan\nsinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Rakastan sinua enkä ole\nmilloinkaan lakannutkaan sinua rakastamasta, vaikka sinä olitkin\nunhottanut minut.\"\n\n\"Ei, James, sydämeni oli aina Melbournessa. Olen aina ollut sinun.\nAjattelin olevan parasta sinulle pitää minua kuolleena.\"\n\n\"Sinun pitää valita nyt toinen meistä, Jinny. Jos päätät jäädä tänne,\nen avaa suutani. Tämä ei saa aiheuttaa minkäänlaista häpeäjuttua. Jos\ntaas suostut tulemaan mukaani, välitän viis maailman arvosteluista.\nEhkä minäkin olen yhtä syyllinen kuin sinä. Ajattelin liian paljon\ntyötäni ja liian vähän vaimoani.\"\n\nProfessori kuuli tuon sointuvan hellän naurun, jonka hän tunsi niin\nhyvin.\n\n\"Minä tulen mukaasi, James\", sanoi hän.\n\n\"Entä professori --?\"\n\n\"Professori raukka! Mutta tämä ei tule liikuttamaan häntä juuri\nollenkaan, James, koska hänellä ei ole sydäntä.\"\n\n\"Meidän pitää ilmoittaa hänelle päätöksemme.\"\n\n\"Se on tarpeetonta\", sanoi professori Grey tullen huoneeseen\navonaisesta ikkunaovesta. \"Olen kuunnellut keskustelunne viime osaa. En\nhalunnut keskeyttää teitä, ennenkuin pääsitte selvyyteen.\"\n\nO'Brien ojensi kätensä tarttuen naisen käteen. He seisoivat vierekkäin\nauringonvalon sattuessa heidän kasvoihinsa. Professori pysähtyi ikkunan\nviereen pannen kätensä ristiin selkänsä taakse ja hänen musta pitkä\nvarjonsa lankesi heidän väliinsä.\n\n\"Olette tehneet viisaan päätöksen\", sanoi hän. \"Matkustakaa takaisin\nAustraaliaan yhdessä ja annetaan sitten tämän vaiheen haihtua kokonaan\npois elämästämme.\"\n\n\"Mutta te -- te --\" änkytti O'Brien.\n\nProfessori heilautti kättään.\n\n\"Älkää olko lainkaan huolissanne minusta\", sanoi hän.\n\nNainen huudahti huohottaen.\n\n\"Mitä voinkaan tehdä tahi sanoa?\" vaikeroi hän. \"Kuinka olisinkaan\nvoinut aavistaa tätä? Luulin entistä elämääni kuolleeksi. Mutta nyt se\non palannutkin takaisin kaikkine toivoineen ja pyyteineen. Mitä voisin\nsanoa sinulle, Ainslie? Olen tuottanut häpeää ja harmia arvokkaalle\nmiehelle. Olen turmellut sinun elämäsi. Kuinka sinun täytyykään vihata\nja halveksia minua! Toivon Jumalan nimessä, etten olisi milloinkaan\nsyntynytkään!\"\n\n\"En vihaa enkä halveksi sinua, Jeannette\", sanoi professori tyynesti.\n\"Olet väärässä kirotessasi syntymääsi, koska sinulla on edessäsi\narvokas tehtävä, jos tahdot auttaa sellaisen miehen elämäntyötä, joka\non näyttänyt kykenevänsä tieteellisten tutkimusten korkeimpiin\nsaavutuksiin. En ole oikeutettu henkilökohtaisesti moittimaan sinua\ntapahtumasta. Miten yksilölliset ja perinnölliset taipumukset\nvaikuttavat meissä on kysymys, josta tiede ei ole vielä sanonut\nviimeistä sanaansa.\"\n\nHän seisoi pitäen sormiensa päitä yhdessä ja ruumis sellaisessa\nasennossa kuin hän olisi vakavasti miettinyt jotakin vaikeata ja\nvierasta asiaa. O'Brien oli astunut askeleen lähemmäksi sanoakseen\njotakin, mutta toisen asento ja käytös jäädyttivät sanat hänen\nhuulilleen. Sääli ja myötämielisyys olisivat olleet julkeutta sellaista\nhenkilöä kohtaan, joka voi niin helposti sulattaa yksityiset surunsa\nsyvämietteisen filosofian laajoihin kysymyksiin.\n\n\"Tilanteen pitkittäminen on tarpeetonta\", jatkoi professori yhtä\ntyynesti. \"Kiesini odottavat oveni edustalla. Pyydän teitä käyttämään\nniitä kuin omianne. Ehkä sekin olisi eduksi, että te matkustaisitte\npois kaupungista niin pian kuin suinkin. Sinun tavarasi, Jeannette,\nlähetetään jälkeenpäin.\"\n\nO'Brien epäröi.\n\n\"Uskallan tuskin ojentaa teille kättäni\", sanoi hän.\n\n\"Päinvastoin. Luullakseni te meistä kolmesta suoriuduitte asiasta\nkaikkein parhaiten. Teidän ei tarvitse hävetä mitään.\"\n\n\"Sisarenne --\"\n\n\"Pidän kyllä huolta siitä, että asia kerrotaan hänelle oikeassa\nvalossa. Hyvästi! Lähettäkää minulle ote viime tutkimuksestanne.\nHyvästi, Jeannette!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nHeidän kätensä sattuivat yhteen ja lyhyeksi hetkeksi heidän\nkatseensakin. Se oli vain silmäys, mutta silloin ensimmäisen ja\nviimeisen kerran naisen hieno vaisto kykeni valaisemaan voimakkaan\nmiehen sielun syvimmät lokerot. Hän hengitti raskaasti ja hänen toinen\nkätensä lepäsi hetkisen valkoisena ja kevyenä kuin ohdakkeensiemen\nmiehen olkapäällä.\n\n\"James, James!\" huusi hän, \"etkö näe, että hän on järkyttynyt\nsydänjuuriaan myöten?\"\n\nProfessori käänsi tyynesti naisen tarkkaavaisuuden muualle.\n\n\"En ole mikään tunteellinen mies\", sanoi hän. \"Minulla on omat\nvelvollisuuteni ja tutkimukseni. Kiesit ovat valmiina. Päällystakkisi\non lämpiössä. Sanohan Johnille, minne hän saa teidät ajaa. Hän tuo\nsinulle kaikki tarvitsemasi tavarat. Menkää nyt!\"\n\nHänen viimeiset sanansa olivat niin äkilliset ja tulivuorimaiset, niin\nhänen tähänastisesta hillitystä äänestään ja naamiomaisista kasvoistaan\neriävät, että ne pyyhällyttivät nuo toiset pois hänen läheisyydestään.\nHän sulki oven heidän mentyään ja käveli sitten hitaasti edestakaisin\nhuoneessa. Sitten hän meni kirjastoonsa ja katsoi sieltä kadulle\nmetallilankasuojuksen yli. Kiesit vierivät pois. Hän näki\nvilahdukselta vielä naisen, joka oli ollut hänen vaimonsa. Näki hänen\npäänsä naisellisen asennon ja kauniin kaulansa kaaren. Jonkin\ntarkoituksettoman mielijohteen vaikutuksesta hän otti muutamia nopeita\naskelia ovea kohti. Sitten hän kääntyi ja heittäytyen työtuoliinsa\nsyventyi jälleen työhönsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä harvinainen kotoinen tapahtuma ei aiheuttanut suurtakaan\nhäpeäjuttua. Professorilla oli vain muutamia persoonallisia ystäviä ja\nhän kävi sitäpaitsi hyvin harvoin vieraisilla. Hänen naimisiinmenonsa\noli tapahtunut niin huomaamatta, että hän useimpien virkaveljiensä\nmielestä oli vielä vanhapoika. Rouva Esdaile ja jotkut muut voivat\nkyllä puhua, mutta heidän juorulähteensä oli rajoitettu, koska he\nvoivat vain epämääräisesti arvata tämän äkillisen eron syyn.\n\nProfessori saapui yhtä täsmällisesti kuin ennenkin luennoilleen ja\nopasti yhtä innokkaasti laboratoriotehtävissä kaikkia oppilaitaan. Ja\nsitäpaitsi hän jatkoi kuumeisella kiireellä omia tutkimuksiaan. Ei\nollut mikään harvinainen kokemus hänen palvelijoilleen, että he\naamuisin alakertaan tullessaan kuulivat hänen väsymättömän kynänsä\nterävän rapinan tahi tapasivat hänet portailla nousemassa harmaana ja\nvaieten huoneeseensa. Turhaan vakuuttivat hänen ystävänsä hänelle, että\nsellaisen elämän täytyy heikontaa hänen terveyttään. Hän pitelisi vain\ntyöpäiväänsä, kunnes päivät ja yöt muuttuivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi\naherrukseksi.\n\nTällainen itsensä rasittaminen aiheutti vähitellen muutoksen koko\nhänen ulkomuodossaan. Hänen kasvonsa, jotka aina olivat olleet\nlaihanpuoleiset, kävivät vieläkin terävämmiksi ja ilmehikkäämrniksi.\nHänen ohimoissaan ja otsassaan oli syviä ryppyjä. Hänen poskensa olivat\npainuneet sisään ja ruumiinsa oli veretön. Hänen polvensa notkuivat\nhänen allaan hänen kävellessään ja kerran, kun hän poistui\nluentosalistaan, hän kaatui ja hänet oli kannettava kieseihin.\n\nTämä tapahtui juuri ennen lukukauden loppua, ja heti kun loma alkoi,\njärkyttyivät ne professorit, jotka vielä olivat jääneet Birchespooliin,\nkuullessaan, että heidän virkaveljensä, fysiologian professori, oli\nniin huonona sairaana, ettei hänen parantumisestaan ollut toivoakaan.\nPari kuuluisaa lääkäriä oli neuvotellut keskenään hänen sairaudestaan,\nvoimatta kuitenkaan määritellä tarkasti hänen tautinsa laatua.\nTasaisesti jatkuva elinvoimien väheneminen näytti ainoalta oireelta --\nruumiillinen heikkous, joka ei hämmentänyt järkeä. Hän oli hyvin\nkiinnostunut omaan tilaansa ja teki muistiinpanoja subjektiivisista\ntunteistaan auttaakseen taudin määrittelemistä. Lähestyvästä\nkuolemastaan hän puhui tavalliseen kylmään ja hieman turhantarkkaan\ntapaansa. \"Se on vain esimerkki siitä\", sanoi hän, \"että yksilöllinen\nsolu voi kokonaan vapautua muusta soluyhteiskunnasta. Se on\njonkinlaista osuustoimintaliikkeen hajautumista. Sen vaiheet ovat hyvin\nkiinnostavia.\"\n\nJa niin eräänä harmaana aamuna hänen osuustoimintaliikkeensä hajautui.\nHän vaipui ikuiseen uneensa hyvin tyynesti ja hiljaa. Hänen molemmat\nlääkärinsä tunsivat lievää hämmennystä, kun heidät kutsuttiin\nkirjoittamaan hänen kuolintodistustaan.\n\n\"Sitä on hyvin vaikea täyttää\", sanoi toinen.\n\n\"Niin on\", vastasi toinen.\n\n\"Ellei hän olisi ollut tyyni mies, sanoisin hänen kuolleen jostakin\näkillisestä hermojärkytyksestä -- todellisuudessa taudista, jota\nyksinkertaiset ihmiset nimittävät särkyneeksi sydämeksi.\"\n\n\"En usko ollenkaan, että Grey olisi ollut sellainen mies.\"\n\n\"Sanokaamme tautia kuitenkin sydänviaksi\", sanoi toinen lääkäri.\n\nJa he tekivät niin.\n\n\n\n\nAIKOJEN TAAKSE\n\n\nEnsimmäinen keskusteluni tohtori James Winterin kanssa sattui\ndraamallisissa olosuhteissa. Se tapahtui kello kahden aikaan aamulla\nerään vanhan maalaistalon makuuhuoneessa. Potkaisin pari kertaa hänen\nvalkoisiin liiveihinsä ja löin kultasankaiset silmälasit hänen\nnenältään, sillä aikaa kuin hän tukahdutti vihaiset huutoni\nflanelliseen vaatteeseen ja työnsi minut lämpimään kylpyyn. Minulle on\nsittemmin kerrottu, että toinen vanhemmistani, joka silloin sattui\nolemaan saapuvilla, oli kuiskaten huomauttanut, ettei minun\nkeuhkoissani näyttänyt olevan mitään vikaa. En voi muistaa lainkaan,\nmiltä tohtori Winter siihen aikaan näytti, koska minulla oli silloin\nmuutakin ajateltavaa, mutta hänen kuvauksensa minun omasta\nulkomuodostani ei ole lainkaan imarteleva. Untuvanpehmeä pää, ruumis\nkuin käärityllä hanhella, hyvin käyrät sääret ja jalat, joiden pohjat\nolivat kääntyneet sisäänpäin -- nämä ovat hänen muistamansa pääseikat.\n\nTästä ajasta eteenpäin muistan elämäni vaiheista vain nuo ajoittain\nuudistuvat hyökkäykset, joita tohtori Winter teki minua vastaan. Hän\nrokotti minut, leikkasi auki erään paiseeni ja paransi minut\npussitaudista. Hän oli rauhallisen maailmani ainoa synkkä pilvi. Mutta\nvihdoin sairastuin oikein todella ja sain maata kuukausia pajunoksista\npunotussa vuoteessani, ja silloin opin näkemään, että nuo ankarat\nkasvot voivat muuttua helliksikin, että nuo maalla valmistetut\nnarisevat kengät voivat hiipiä hyvin hiljaakin vuoteeni viereen ja että\ntuo karhea ääni voi alentua kuiskauksiksikin, kun se puhui sairaalle\nlapselle.\n\nJa nyt on lapsi itse lääkäri ja kuitenkin tohtori Winter on sama kuin\nennenkin. En huomaa hänessä tapahtuneen minkäänlaista muutosta sen\njälkeen kuin aloin muistaa häntä, paitsi ehkä sitä, että hänen tukkansa\non nyt harmaampi ja leveät hartiansa vielä enemmän kumarassa. Hän on\nmelko pitkä mies, vaikka kumaruus viekin hänen pituudestaan pari\ntuumaa. Hänen leveä selkänsä on kumartunut niin monen sairasvuoteen\nääressä, että se vihdoin on jäänyt pysyvästi kumaraan. Hänen kasvonsa\novat saksanpähkinän väriset ja kertovat pitkistä talvisista\najomatkoista aukeita maanteitä vastatuuleen ja sateessa. Ne näyttävät\nsileiltä lyhyen matkan päästä, mutta kun lähestyt häntä, näetkin niissä\nniin paljon pieniä ryppyjä kuin viimevuotisessa omenassa. Kun hän on\nrauhallinen, voidaan niitä tuskin huomatakaan, mutta kun hän nauraa,\nmuuttuvat hänen kasvonsa särkyneen lasin näköisiksi, ja toteat silloin,\nettä vaikka hän näyttääkin vanhalta, hänen täytyy kuitenkin olla\nvanhempi kuin miltä hän näyttää.\n\nEn kuitenkaan saanut milloinkaan selville, kuinka vanha hänen sukunsa\ntodellisuudessa oli. Olen usein koettanut tutkia sitä palaten hänen\nsuvussaan taaksepäin Yrjö neljänteen ja holhoojahallitukseen saakka,\npääsemättä milloinkaan hänen kantaisäänsä. Hänen mielensä on täytynyt\nolla avoin vaikutuksille jo hyvin varhain, mutta se on sitten\nsulkeutunutkin melkein yhtä aikaisin, koska nykyiset valtiolliset\nseikat kiinnostavat häntä hyvin vähän, esihistoriallisten seikkojen\nsitä vastoin innostaessa hänen mieltään suuresti. Hän pudistaa päätään\npuhuessaan ensimmäisestä Uudistuslaista, ja olen kuullut hänen viinin\nlämmittämänä sanovan katkeroita totuuksia Robert Peelistä ja siitä,\nettä hän luopui viljalain toimeenpanemisesta. Tämän valtiomiehen\nkuolema antoi Englannin historialle määrätyn lopun ja tohtori Winter\nsanookin kaikkea sellaista, mitä on tapahtunut sen jälkeen,\nmerkityksettömiksi huippusaavutuksia taannuttaviksi tapahtumiksi.\n\nMutta vasta sitten, kuin minustakin oli tullut lääkäri, voin\narvostella, kuinka täydellisesti hän oli entisen sukupolven kasvatti.\nHän oli saanut lääkeopilliset tietonsa tuon vanhan ja unhotetun\njärjestelmän aikana, jolloin anatomiaa voitiin vain tutkia häväistyjen\nhautojen kustannuksella. Hänen käsityksensä omasta ammatistaan olivat\nvielä taantumuksellisempia kuin hänen ajatuksensa politiikasta.\nViisikymmentä vuotta ovat tuoneet hänelle vähän ja riistäneet häneltä\nvielä vähemmän. Rokotus kuului kyllä hänen nuoruutensa oppiaineisiin,\nvaikka luulenkin hänen salaa suosivan enemmän oksastusta. Hän iskisi\nvielä mielellään suonta, elleivät potilaat olisi sitä vastaan.\nKloroformi kuuluu hänen mielestään vaarallisiin uudistuksiin ja hän\nlipaisee aina huuliaan kielellään, kun siitä vain mainitaankin. Hänen\ntiedetään sanoneen jotakin ilkeätä Laennecistä ja pitävän kuulotorvea\neli stetoskooppia \"uusimuotisena ranskalaisena leikkikaluna\". Hän pitää\nyhtä sellaista hatussaan kunnioittaakseen potilaittensa toivomuksia,\nmutta koska hän on hyvin huonokuuloinen, on melkein samantekevää,\nkäyttääkö hän sitä vai ei.\n\nHän lukee aina kuin velvollisuuden tunnosta läpi kerran viikossa\nilmestyvän lääketieteellisen lehden, niin että hänellä on yleinen\nkäsitys nykyisen tieteen saavutuksista. Hän suhtautuu kuitenkin siihen\nkuin johonkin suureen ja melko naurettavaan kokeeseen. Teoria, että\nbasillit levittävät tauteja, nauratti häntä kauan aikaa, ja mieluisin\nhänen leikkipuheistaan sairaan vuoteen vieressä olikin: \"Sulkekaa ovi,\netteivät basillit pääse sisään.\" Ja mitä taasen Darwinin teoriaan\ntulee, oli se hänen mielestään vuosisadan parhain pila. \"Lapset\nlastenkamarissa ja heidän esi-isänsä tallissa!\" saattoi hän huudahtaa\nja nauraa niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään.\n\nHän on niin paljon jäljellä ajastaan, että hän silloin tällöin, kun\nasiat menevät tavallista latuaan, huomaakin joutuneensa omaksi\nhämmennyksekseen etujoukkoon. Määrätyn ruokajärjestyksen noudattaminen\noli ollut hyvin muodissa hänen nuoruudessaan ja hänellä on enemmän\nkäytännöllistä kokemusta siinä kuin kenelläkään toisella tuntemallani\nlääkärillä. Hieronta oli jo tuttua hänelle, kun se oli uutta meidän\npolvellemme. Hän opiskeli sitäpaitsi aikana, jolloin koneet olivat\nvielä alkeellisella tasolla ja jolloin miehet oppivat luottamaan\nenemmän omiin sormiinsa. Hänellä on esikuvaksi sopiva kirurgin käsi\njäntevine kämmenineen ja suippoine sormineen, joiden jokaisen päässä on\nkuin silmä. En unhota niinkään helposti tuota tapahtumaa, jolloin\ntohtori Patterson ja minä leikatessamme sir John Sirwellia,\npiirikuntamme edustajaa, emme voineet löytääkään kiveä. Se oli\nhirmuinen hetki. Siinä oli kysymyksessä meidän molempien ura. Ja\nsilloin tohtori Winter, jonka me olimme kohteliaisuudesta pyytäneet\nolemaan läsnä, työnsi haavaan sormensa, joka näytti kiihoittuneista\naisteistamme yhdeksän tuuman pituiselta ja kaivoi kiven esiin.\n\n\"On aina hyvä ottaa yksi sellainen mukaansa liivintaskuunsa\", sanoi hän\nnauraen, \"mutta te nuoret olette luullakseni kaiken sellaisen\nyläpuolella.\"\n\nTeimme hänestä sivuosastomme puheenjohtajan, mutta hän erosi toimestaan\njo ensi kokouksen jälkeen. \"Nuoretmiehet ovat liikaa minulle\", sanoi\nhän. \"En ymmärrä heidän puheitaan.\" Hänen potilaansa paranevat\nkuitenkin melko hyvin. Hänellä on vallassaan tuo parantava kosketus --\ntuo magneettinen voima, jota ei voida selittää eikä eritellä, mutta\njoka kaikesta huolimatta on hyvin selvä tekijä. Hänen paljas\nläsnäolonsa suo potilaalle enemmän toivoa ja elinvoimaa. Taudin\nnäkeminen vaikuttaa häneen samalla tavoin kuin tomuiset huoneet\nhuolelliseen emäntään. Ne suututtavat häntä ja tekevät hänet\nkärsimättömäksi. \"No, no, tällainen ei käy mitenkään päinsä!\" huudahtaa\nhän ryhtyessään tutkimaan jotakin uutta tapausta. Hän voi karkoittaa\nkuoleman pois huoneesta kuin tunkeilevan kanan. Mutta kun tunkeilija\nkieltäytyy lähtemästä, kun veri alkaa kiertää hitaammin ja silmät\nalkavat himmentyä, on tohtori Winterin omasta henkilökohtaisesta\nläsnäolosta enemmän hyötyä kuin kaikista hänen välskäritupansa\nlääkkeistä yhteensä. Kuolevat ihmiset tarrautuvat hänen käsiinsä kuin\nhänen ruumiinsa ja reippautensa soisi heille enemmän rohkeutta\nmuutoksen vastaanottamiseen. Nuo ystävälliset tuulien ruskeuttamat\nkasvot ovat muodostuneet monelle kärsijälle viimeiseksi maalliseksi\nvaikutelmaksi, jonka he ovat vieneet mukanaan tuntemattomaan elämään.\n\nKun tohtori Patterson ja minä, molemmat nuoria ja tarmokkaita ja\nnykyaikaisia, asetuimme asumaan seudulle, otti tuo vanha tohtori, jonka\nolisi pitänyt olla liiankin onnellinen päästessään vapaaksi muutamista\npotilaistaan, meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Mutta potilaat\nseurasivat kuitenkin omia mielijohteitaan, mikä potilaihin nähden on\nhyvin moitittavaa, niin että me saimme pysyä syrjässä nykyaikaisine\nvälineinemme ja lääkkeinemme, hänen määrätessään sennaa ja calomelia\nkaikille sairaille. Me molemmat pidimme kyllä paljon tuosta vanhasta\nmiehestä, voimatta kuitenkaan syrjäyttää kahdenkeskisissä\nkeskusteluissamme tätä potilaiden arvostelukyvyn puutetta.\n\n\"Sellainen käy kyllä päinsä köyhiin ihmisiin nähden\", sanoi Patterson,\n\"mutta sivistyneillä luokilla on kaikissa tapauksissa oikeus vaatia,\nettä heidän lääkärinsä tietää eron läppävian ja ilmatiehyeiden katarrin\nvälillä. Olennaisinta tässä on arvostelukyky eikä myötämielisyys.\"\n\nOlen täydellisesti yhtä mieltä Pattersonin kanssa. Sattui kuitenkin\nniin, että hieman jälkeenpäin kulkutaudinluontoinen influenssa rupesi\nraivoamaan paikkakunnalla, ja silloin oli meillä kaikilla työtä\nyllinkyllin. Tapasin eräänä aamuna kierroksellani tohtori Pattersonin,\njoka näytti hyvin kalpealta ja rasittuneelta. Hän teki saman\nhuomautuksen minustakin. Ja minä voinkin todellisuudessa melko huonosti\nja lepäsinkin sitten sohvallani koko iltapäivän vaikeassa päänkivussa\nja tuntien tuskia joka jäsenessäni. Kun ilta pimeni, en voinut enää\nkieltää sitä tosiseikkaa, että tauti oli tarttunut minuunkin, ja minä\ntunsin viipymättä tarvitsevani lääkärinhoitoa. Ajattelin tietysti vain\nPattersonia, mutta jostakin syystä alkoi sitten kääntyminen hänen\npuoleensa tuntua minusta vastenmieliseltä. Muistellessani hänen kylmää\nja arvostelevaa käytöstään, loppumattomia kysymyksiään, kokeitaan ja\nnaputuksiaan tunsinkin äkkiä haluavani tyynnyttävämpää ja\nmyötämielisempää kohtelua.\n\n\"Rouva Hudson\", sanoin taloudenhoitajattarelleni. \"Tahdotteko olla niin\nhyvä ja soittaa tohtori Winterille ja sanoa hänelle, että olisin hyvin\nkiitollinen hänelle, jos hän viitsisi vaivautua tänne.\"\n\nRouva toi vastauksen melkein heti.\n\n\"Tohtori Winter tulee tänne noin tunnin kuluttua, sir, koska hänet on\njuuri kutsuttu hoitamaan tohtori Pattersonia.\"\n\n\n\n\nHÄNEN ENSIMMÄINEN LEIKKAUKSENSA\n\n\nOli talvilukukauden ensimmäinen päivä. Muuan kolmannen vuoden mies\nkäveli erään ensi vuoden miehen kanssa. Kirkonkello löi juuri\nkahtatoista.\n\n\"Niin, kuinka se nyt taasen olikaan\", sanoi kolmannen vuoden mies,\n\"tehän ette muistaakseni ole milloinkaan katsellut leikkausta?\"\n\n\"En milloinkaan.\"\n\n\"Sitten tätä tietä, olkaa niin hyvä. Tämä on Rutherfordin\nhistoriallinen naukkula. Lasillinen sherryä, olkaa niin hyvä, tälle\nherrasmiehelle. Te kai olette hyvin tunteellinen, vai mitä?\"\n\n\"Pelkään, etteivät hermoni ole varsin vahvat.\"\n\n\"Hm! Vielä lasillinen sherryä tälle herrasmiehelle. Me olemme nyt\nmenossa katselemaan leikkausta.\"\n\nAlokas suoristi hartioitaan ja teki rohkean yrityksen voidakseen\nnäyttää välinpitämättömältä.\n\n\"Ei suinkaan mitään niin erittäin vaikeaa?\"\n\n\"Päinvastoin hyvinkin vaikeaa.\"\n\n\"Jäsenen leikkaamistako?\"\n\n\"Ei toki, vaan jotakin vielä vaikeampaa.\"\n\n\"He -- he odottavat minua luullakseni kotiin.\"\n\n\"Pelkääminen ei ole lainkaan järkevää. Ellette mene sinne tänään,\ntäytyy teidän mennä sinne huomenna. Parasta on suoriutua siitä heti.\nOlette kai kunnossa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHänen hymyään oli säälittävä katsella.\n\n\"Lasillinen sherryä vielä. Tulkaa nyt, tahi muuten myöhästymme. Haluan\nopastaa teidät hyvälle paikalle.\"\n\n\"Se ei ole lainkaan välttämätöntä.\"\n\n\"Ah, parasta se kuitenkin on! Millainen joukko ylioppilaita! Heidän\njoukossaan on paljon uusia miehiä. Te voitte erottaa heidät joukosta\nhelposti. Jos he olisivat matkalla itse leikattaviksi, eivät he voisi\nolla kalpeampia.\"\n\n\"Minä en ainakaan ole noin kalpea.\"\n\n\"No niin, minun laitani oli aivan samoin. Mutta sellainen tunne haihtuu\npian. Te näette miehen, jonka kasvot ovat laastarimaisen kalpeat, mutta\nennen viikon loppua hän syö väliateriansa leikkaushuoneessa. Kerron\nteille kaikki tapauksen yksityiskohdat päästyämme paikoillemme\nkatsomoon.\"\n\nYlioppilaat maleksivat sairaalaan johtavaa katua pitkin ja jokaisella\noli muutamia muistikirjoja kädessään. Siellä oli kalpeita pelästyneitä\npoikia, jotka juuri olivat päässeet kouluistaan, ja kylmäverisiä\nvanhoja makureita, joiden samanaikaiset toverit olivat sivuuttaneet\nheidät, jättäen heidät sinne. Kaikki kulkivat meluavassa jonossa\nyliopiston portilta sairaalaan. Miesten vartalot ja ryhti olivat\nnuorekkaat, mutta useimpien kasvoissa oli hyvin vähän nuoruutta.\nMuutamat olivat sen näköisiä kuin he olisivat syöneet liian vähän ja\nmuutamat taasen sellaisia kuin he olisivat juoneet liian paljon. Pitkiä\nja lyhyitä, tweed-pukuisia ja mustiin verhottuneita, kumaraharteisia,\nsilmälaseja käyttäviä ja solakoita miehiä pyrki sairaalan portista\nsisälle jalkojen kopistessa ja keppien kalistessa. Silloin tällöin he\nsulloutuivat yhteen pariksi jonoksi, kun jonkun vakinaiseen\nlääkärikuntaan kuuluvan kirurgin ajopelit vyöryivät nupukivitystä\npitkin heidän välitseen.\n\n\"Archer saa näemmä iloita suuresta katselijajoukosta\", kuiskasi\nvanhempi mies hillityn kiihkeästi. \"Ja hänen työskentelyään onkin\nhauska katsella. Olen nähnyt hänen penkovan aortan ympärillä niin\nkauan, että minun oli pakko pidättää henkeäni katsellessani häntä. Tätä\ntietä ja varokaa kalkittuja seiniä.\"\n\nHe menivät erään kaaren alitse ja sitten muuatta pitkää kivettyä\nkäytävää pitkin, jonka kummallakin puolella oli vaaleanruskeita\nnumeroituja ovia. Muutamat niistä olivat raollaan ja alokas tirkisteli\nniistä huoneihin jännittynein hermoin. Mutta hän rauhoittui nähdessään\niloisesti räiskyviä takkavalkeita, jonottain valkoisilla korupeitteillä\nverhottuja vuoteita ja seinillä riippuvia lukemattomia värillisiä\nkirjoituksia. Käytävä loppui erääseen pieneen lämpiöön, jonka\nlavitsoilla istui muutamia köyhästi puettuja henkilöitä. Muuan\nnuorimies, joka oli pistänyt napinläpeensä sakset kuin kukan, kulki\nmuistikirja kädessään toisen potilaan luota toiselle kuiskaillen ja\nkirjoittaen.\n\n\"Jotakin merkillisempää?\" kysyi kolmannen vuoden mies.\n\n\"Teidän olisi pitänyt olla täällä eilen\", sanoi ulkopotilaiden\nkonttoristi ilostuen. \"Meillä oli oikea taistelupäivä. Muuan\nsuonikohju, luunmurtuma, haljennut selkänikama, troopillinen paise ja\neräs spitaalitapaus. Eikö siinä ole jo tarpeeksi yhden päivän osalle?\"\n\n\"Olen pahoillani, etten saanut nähdä niitä. Mutta luultavasti ne\ntulevat vielä uudestaan. Mikä tuota vanhaa herrasmiestä vaivaa?\" Eräs\nmasentunut työmies istui muutamassa nurkassa heilutellen ruumistaan\nedestakaisin ja vaikeroiden. Muuan nainen istui hänen vieressään\nkoettaen lohduttaa häntä taputtamalla häntä olalle kädellä, joka oli\ntäynnä kummallisia valkoisia rakkoja.\n\n\"Hänessä on hieno veripaise\", sanoi konttoristi sellaisen tuntijan\ntapaan, joka kuvailee kämmekkäitään henkilölle, joka osaa antaa niille\narvoa. \"Se on hänen selässään, mutta käytävä on niin vetoinen, ettemme\nvoi katsoa sitä. Vai pitääkö meidän, hyvä mies? Pemphigus vain\", lisäsi\nhän huolettomasti viitaten naisen muodottomiin käsiin. \"Ettekö tahtoisi\njäädä tänne puhdistamaan hänen kämmentään?\"\n\n\"En, kiitoksia vain; me olemme menossa Archerin luennolle. Tulkaa nyt\",\nja he liittyivät joukkoon, joka kiiruhti kuuluisan kirurgin\nleikkaussaliin.\n\nHevosenkengänmuotoiset lavitsarivit, jotka ulottuivat lattiasta kattoon\nasti, olivat jo tupaten täynnä, ja tullessaan huoneeseen alokas näki\nedessään epämääräisen pyöristyvän rivin kasvoja ja kuuli satojen äänien\nkumean surinan ja kaikuvaa naurua jostakin kohdasta ylempää. Hänen\ntoverinsa huomasi pari vapaata tilaa toisella lavitsalla ja he\ntunkeutuivat molemmat sinne.\n\n\"Tämä on suurenmoista\", kuiskasi vanhempi mies. \"Te näette täältä\nharvinaisen hyvin kaiken.\"\n\nVain yksi ainoa päärivi erotti heidät leikkauspöydästä. Se oli\nmaalaamattomista honkalaudoista, sileä, luja ja tavattoman puhdas.\nRuskea vedenpitävä kangas peitti sen puoleksi ja alla oli suuri\ntinavati täynnä sahajauhoa. Toisella puolen ikkunan vieressä oli pöytä,\njolla oli kasottain kimaltelevia välineitä, kuten pihtejä, pitimiä,\nsahoja, torvia ja tyhjentämiskojeita. Toisella puolen oli paljon\npitkillä, ohuilla, taipuvaisilla terillä varustettuja veitsiä. Pari\nnuortamiestä vetelehti sen vieressä; toinen pujottaen lankaa\nneulansilmään ja toinen askarrellen jotakin erään kuparisen kahvipannun\nnäköisen esineen vieressä, joka tuprautteli sisästään höyryä.\n\n\"Tuolla on Peterson\", kuiskasi vanhempi. \"Tuo eturivissä istuva suuri\nkaljupäinen mies. Hän osaa siirtää ihoa toisesta paikasta toiseen. Ja\ntuolla on Anthony Browne, joka leikkasi erään kurkunpään onnistuneesti\nviime talvena. Ja tuolla ovat patologi Myrphy ja silmälääkäri Stoddart.\nTulette piakkoin tuntemaan heidät kaikki.\"\n\n\"Keitä nuo miehet tuolla pöydän ääressä ovat?\"\n\n\"Hoitajia vain. Toinen pitää huolta työvälineistä ja toinen\npuuskuttavasta Billystä. Se on Listerin antiseptinen vehe ja Archer on\nmuuan karbolihapon miehiä. Hayes on puhtauden ja kylmän veden\nkannattaja ja he vihaavat toisiaan kuin myrkkyä.\"\n\nKiinnostusta ilmaisevaa hälinää alkoi kuulua täyteen sulloutuneilta\nlavitsoilta, kun pari hoitajatarta talutti saliin erään alushameeseen\nja liiviin pukeutuneen naisen. Punainen villainen suojahuivi oli\nkääritty hänen päänsä ja hartiainsa ympärille. Sen laskoksista näkyvät\nnuoren naisen kasvot olivat kärsimysten uurtamat ja kummallisen\nvahanväriset. Kun hän käveli, oli hänen päänsä kumarassa, ja toinen\nhoitajatar, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, kuiskaili\nlohduttavia sanoja hänen korvaansa. Hän katsahti ohimennessään nopeasti\ntyökalupöytään, mutta hoitajattaret veivät hänet pois sen läheisyydestä.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" kysyi alokas.\n\n\"Sylkyrauhassyöpä. Se on pirullinen tapaus, koska syövän juuret\nulottuvat kauas kaulavaltimon taakse. Tuskinpa kukaan muu kuin Archer\nuskaltaisikaan ryhtyä sen leikkaamiseen. Ah, tuollahan hän on itsekin!\"\n\nHänen puhuessaan tuli huoneeseen muuan pieni ja reipas raudanharmaa\nmies, joka kävellessään hieroi käsiään yhteen. Hänellä oli\nmeriupseerien tapaan sileiksi ajellut kasvot, suuret kirkkaat silmät ja\nlujapiirteinen suora suu. Hänen takanaan käveli hänen apulaisensa\nkimaltelevine silmälaseineen ja sitten joukottain hoitajia, jotka\nkokoutuivat ryhmiin huoneennurkkiin.\n\n\"Hyvät herrat!\" huudahti kirurgi äänellä, joka oli yhtä kova ja terävä\nkuin hänen käytöksensäkin. \"Meillä on tässä kiinnostava tapaus\nsylkirauhaspaiseesta, joka alkuaan on ollut rustomainen, mutta nykyään\nkehittynyt niin ilkeänluontoiseksi, että se on leikattava pois.\nNostakaa hänet pöydälle, hoitajattaret! Kiitoksia! Kloroformia,\napulainen! Kiitoksia! Voitte irroittaa suojahuivin, hoitajatar.\"\n\nNainen lepäsi selällään vedenpitävällä alustalla verinen paise\npaljastettuna. Todellisuudessa se oli melko kauniin näköinen\nnorsunluunvärisine sinisine suoniverkkoineen ja hitaasti pyöristyvä\nleuasta rintaan päin. Mutta laihat keltaiset kasvot ja jänteinen kaula\nolivat hirvittävä vastakohta tuon luonnottoman kasvannaisen\nlihavuudelle ja sileydelle. Kirurgi laski kätensä sen kummallekin\npuolelle työntäen sitä hitaasti edestakaisin.\n\n\"Se on kiinni vain yhdestä paikasta, hyvät herrat!\" huusi hän. \"Paise\nulottuu kaulavaltimon ja kurkkutorven taakse, koskettaapa vielä\nleukaankin, minne meidän on valmistauduttava seuraamaan sen juuria. On\nmahdotonta mennä edeltäpäin sanomaan, kuinka syvälle meidän pitää\ntunkeutua. Karbolikaukalo! Kiitoksia. Karbolisiteitä, jos tahdotte olla\nniin hyvä! Tuokaa tänne kloroformia, herra Johnson. Pitäkää pieni saha\nvalmiina siltä varalta, että meidän täytyy sahata pois leuka.\"\n\nPotilas vaikeroi hiljaa hänen kasvoilleen levitetyn pyyheliinan alla.\nHän koetti kohottaa käsivarsiaan ja vetää polvensa koukkuun, mutta\nhoitajattaret estivät hänet siitä. Tukahduttava ilma oli täynnä\nläpitunkevaa karbolin ja kloroformin hajua. Liinan alta kuului\ntukahdutettu huudahdus ja sitten kimeällä, värähtelevällä,\nyksitoikkoisella äänellä laulettu laulunpätkä.\n\n    Hän sanoi: 'Jos sa armaani\n    paeta nyt tahdot kanssani\n    niin jäätelövankkurien valtiattaren sinusta teen,\n    niin jäätelöä --'\n\nLaulaminen hiljeni vähitellen hyräilyksi ja loppui. Kirurgi tuli\nlähemmäksi hieroen vieläkin käsiään ja sanoi eräälle alokkaan edessä\nistuvalle vanhahkolle miehelle:\n\n\"Turhaa kirkunaa hallituksen hyväksi.\"\n\n\"Ah, kymmenen on tarpeeksi!\"\n\n\"He eivät halua niin pitkää aikaa. Heidän olisi parasta erota,\nennenkuin heidät pakotetaan siihen.\"\n\n\"Mitä sellainen hyödyttäisi? He eivät voi sivuuttaa komiteaa, vaikka\nparlamentissa äänestettäisiinkin siitä. Keskustelin --\"\n\n\"Potilas on valmis, sir\", sanoi hoitaja.\n\n\"Keskustelin M'Donaldin kanssa -- mutta kerron siitä teille heti.\" Hän\nmeni takaisin potilaan luo, joka hengitti pitkään ja syvään. \"Ehdotan\",\nsanoi hän sivellen paisetta melkein hellästi, \"että teemme vapaan\nviilloksen tänne takalaitaan ja toisen suorakulmaisesti sen päästä\nylöspäin. Herra Johnson, ojentakaa minulle keskikokoinen veitsi.\"\n\nPelosta laajentunein silmin alokas näki kirurgin tarttuvan tuohon\npitkään kimaltelevaan veitseen, kastavan sitä tinamaljakossa ja\npitelevän sitä tasapainossa sormiensa välissä kuin taiteilija\npensseliään. Sitten hän näki hänen venyttävän kasvannaisen nahkaa\nvasemmalla kädellään. Tällä hetkellä antoivat hänen hermonsa, joita oli\nkoeteltu jo pari kertaa sinä päivänä, kokonaan myöten. Hänen päätään\nhuimasi ja hän tunsi ehkä pyörtyvänsä seuraavassa hetkessä. Hän ei\nuskaltanut katsoa potilaaseen, tukki vain peukalonsa korviinsa\npäästäkseen kuulemasta kaameita huutoja ja tuijotti edessään olevaan\npuiseen laudakkoon. Hän tiesi, että yksi ainoa silmäys tahi huuto voi\nmurtaa sen heikon itsehillintäkyvyn, joka hänellä vielä oli. Hän koetti\najatella krikettiä, viheriöitä kenttiä ja lorisevia puroja, kotona\nolevia sisaria ja kaikkea muuta mieluummin kuin silmäinsä edessä\ntapahtuvia kauheuksia.\n\nJa kuitenkin, jollakin tavoin, vaikka hän oli tukkinutkin korvansa,\näänet tuntuivat tunkeutuvan niihin ja kertovan omaa tarinaansa. Hän\nkuuli tahi luuli kuulevansa karbolikoneen pitkän sihinän. Sitten hän\noli huomaavinaan hoitajien liikehtivän. Eikö hän kuullut\nvaikeroimistakin ja joitakin muitakin ääniä, joitakin liriseviä ääniä,\njotka olivat vieläkin kuvaavampia? Hänen ajatuksensa seurasivat\nleikkauksen kaikkia yksityiskohtia ja hänen kuvitteluissaan se\nmuodostui paljon kauhistuttavammaksi kuin mitä se todellisuudessa olisi\nollutkaan. Hänen hermonsa värähtelivät ja vapisivat. Huimaus kävi\nminuutti minuutilta yhä tuntuvammaksi ja hänen sydämensä puutunut\nsairaalloinen tunne yhä järkyttävämmäksi. Ja sitten hän äkkiä\nvaikeroiden laski päänsä kumaraan, niin että otsa sattui kovasti hänen\nedessään olevaan kapeaan puulaudakkoon, ja pyörtyi kerrassaan.\n\nKun hän tuli tajuihinsa, lepäsi hän tyhjässä luentosalissa paita ja\nkaulus avattuna. Kolmannen vuoden mies hautoi hänen kasvojaan märällä\nsienellä, parin nauravan hoitajan katsellessa hänen ponnistuksiaan.\n\n\"Onko kaikki hyvin?\" huudahti alokas nousten istualleen ja hieroen\nsilmiään. \"Olen pahoillani aasimaisesta käyttäytymisestäni.\"\n\n\"Niin ainakin luulisin\", sanoi hänen toverinsa. \"Mutta miksi ihmeessä\nte pyörryitte?\"\n\n\"En voinut sille mitään. Leikkaus sen vaikutti.\"\n\n\"Mikä leikkaus?\"\n\n\"Tuon syövän leikkaus.\"\n\nKaikki vaikenivat hetkiseksi ja sitten purskahtivat nuo kolme\nylioppilasta nauruun.\n\n\"Voi teitä pelkuria!\" huudahti vanhempi mies. \"Eihän täällä tehty\nminkäänlaista leikkausta. Kun huomattiin, ettei potilas voinut sietää\nkloroformia, raukesi leikkaus sikseen. Archer piti meille vain yhden\nnoita mehuisia luennoitaan ja te pyörryitte juuri hänen mielijuttunsa\nkeskipalkoilla.\"\n\n\n\n\nKOLMAS SUKUPOLVI\n\n\nScudamore-kujanne, joka lähtee laskeutumaan jokea kohden juuri\nMuistomerkin takaa, sijaitsee öisin mustien ja luonnottomien vallien\nvarjossa, jotka kohoavat uhkaavina harvojen kaasulamppujen yli.\nJalkakäytävät ovat kapeita ja ajotie on laskettu pyöreillä nupukivillä,\nniin että sitä pitkin vyöryvien lukemattomien työrattaiden kolina\nkuulostaa kuin lukemattomien aaltojen murtumiselta. Liiketalojen\nvälissä on muutamia vanhanaikaisia asuinrakennuksia ja eräässä\nsellaisessa, aivan kadun puolivälissä vasemmalla puolella, harjoitti\ntohtori Horace Selby laajaa toimintaansa. Oli hieman omituista, että\nniin kuuluisa mies asui näin vaatimattoman kadun varrella, mutta\nsellainen spesialisti, jolla on eurooppalainen maine, voi asua, missä\nhän haluaa. Ja sitäpaitsi hänen erityisalaansa kuuluvat potilaat olivat\nuseimmissa tapauksissa hyvin tyytyväisiä tähän hänen asuntonsa\nsyrjäiseen asemaan.\n\nKello oli vasta kymmenen. Katuliikenteen kumea meteli, jota jatkui\npäivät pitkään London Bridgellä, oli jo muuttunut sekavaksi hyminäksi.\nSatoi kovasti ja kaasuvalot loistivat sameina juovaisten ja märkien\nlasien läpi, heijastaen pieniä keltaisia ympyröitä nupukivitykselle.\nIlma oli täynnä sateen ääntä, hiljaista rapinaa, räystäistä tippuvan\nveden raskaampaa putoilemista ja pariin syvään viemäriin katuojien\nristikkojen läpi tunkeutuvaa veden lorinaa ja kohinaa. Koko\nScudamore-kujanne näytti autiolta. Vain yksi henkilö oli siellä, eräs\nmies, joka seisoi tohtori Horace Selbyn oven edustalla.\n\nHän oli juuri soittanut ja odotti vastausta. Ovi-ikkunasta heijastui\nvaloa hänen kiiltävän sadetakkinsa yläosaan ja hänen kohotetuille\nkasvoilleen. Ne olivat kalpeat, tunteelliset ja kauniit ja niiden ilme\noli jännittynyt ja kummallinen. Valkoreunaisissa silmissä oli jotakin\nsäikähtynyttä hevosta muistuttavaa ja laihtuneissa poskissa ja\ntarmottomassa alahuulessa jotakin avuttoman lapsen tapaista. Nähdessään\nnuo pelästyneet kasvot palvelija tiesi heti ensi silmäyksellä vieraan\npotilaaksi. Tällä ovella oli nähty sellaisia henkilöitä usein ennenkin.\n\n\"Onko tohtori kotona?\"\n\nMies epäröi.\n\n\"Hän aterioi juuri muutamien ystäviensä seurassa eikä hän pidä siitä,\nettä häntä häiritään tavallisen vastaanottoajan jälkeen.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, että minun täytyy saada puhutella häntä. Ilmoittakaa\nhänelle, että asiani on mitä tärkein. Tässä on korttini.\" Hän penkoi\nvapisevilla sormillaan lompakkoaan. \"Nimeni on Francis Norton. Sanokaa\nhänelle, että Deane Parkin omistaja, sir Francis Norton, haluaa\npuhutella häntä heti.\"\n\n\"Kyllä, sir.\" Hovimestari puristi sormensa kortin ja sen puolenpunnan\nrahan ympärille, joka seurasi sitä. \"Parasta on, että ripustatte\npäällystakkinne tänne lämpiöön. Se on tavattoman märkä. Jos suvaitsette\nhetkisen odottaa täällä vastaanottohuoneessa, luulen varmasti voivani\nlähettää tohtorin luoksenne.\"\n\nHuone, mihin nuori vapaaherra huomasi joutuneensa, oli suuri ja korkea.\nSen lattiaa peittävä matto oli niin pehmeä ja paksu, että se vaimensi\nkaikki askelten äänen. Kaasulamppujen liekit oli väännetty pieniksi.\nHämärässä valossa ja huoneen heikossa aromaattisessa hajussa oli\njotakin epämääräistä uskonnollista tuntua. Hän istuutui kiiltävään\nnahalla päällystettyyn nojatuoliin kytevän takkavalkean ääreen ja\nkatseli synkästi ympärilleen. Kahdella seinällä oli hyllyjä, jotka\nolivat täynnä paksuja ikävän näköisiä kirjoja. Hänen vieressään oli\nkorkea vanhanaikainen valkoisesta marmorista valmistettu uuninreunake,\njolla oli pumpulikääröjä, kääreitä, astemittoja ja pieniä pulloja.\nMuuan juuri hänen kohdallaan oleva leveäkaulainen näytti sisältävän\nsinikiviliuosta ja toisen pienemmän, katkenneen piipunvarren näköisen\npullon kylkeen liimattuun punaiseen lappuun oli kirjoitettu:\nAmmoniakkia. Lämpömittareita, pieniä käsiruiskuja, leikkausveitsiä ja\nlaastariveitsiä oli melkein kaikkialla sekä uuninreunakkeella että\nkeskipöydällä ja kirjoituspulpetin molemmilla kansilla. Samalla\npöydällä oikealla oli otteet niistä viidestä kirjasta, jotka tohtori\nHorace Selby oli kirjoittanut. Ne olivat tutkimuksia aiheesta, johon\nhänen nimensä oli niin omituisesti liittynyt. Vasemmalla taasen,\npunaisen lääketieteellisen osoitekirjan kannella, oli turnipsin\nkokoinen lasinen ihmissilmä, joka avautui keskeltä, niin että linssi ja\nmolemmat kammiot näkyivät.\n\nSir Francis Norton ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa huomiokyvystään\nja kuitenkin hän huomasi katselevansa kaikkia näitä yksityiskohtia\nhyvin tarkkaavaisesti. Hänen silmänsä sattuivat erään happopullon\nsyöpyneeseen korkkiinkin, ja hän ihmetteli, miksei tohtori\nkäyttänyt lasitulppia. Pöydän pienet naarmut, joihin valo sattui,\nnahkapäällystään jääneet pienet pilkut, muutamien pienien lasipullojen\nnimilappuihin kirjoitetut kemialliset kaavat -- mikään ei ollut niin\nvähäpätöistä, ettei se olisi kiinnittänyt hänen tarkkaavaisuuttaan\npuoleensa. Ja hänen kuulonsakin oli käynyt yhtä teräväksi. Takan\nyläpuolelle kiinnitetyn juhlallisen mustan kellon tikutus koski hyvin\ntuskallisesti hänen korviinsa. Niin, huolimatta siitä ja paksusta\nvanhanaikaisesta huoneiden välisestä puuseinästä hän kuuli viereisessä\nhuoneessa keskustelevien miesten äänet, erottipa vielä sanoja heidän\npuheestaankin. \"Toisen käden oli määrä ottaa se.\" \"Sinähän löit niistä\nitse viimeisen.\" \"Kuinka olisin voinut lyödä kuningattaren pöytään\ntietäessäni ässän olevan vastassani?\" Nämä lauseet kuulostivat\nheikoilta kuiskauksilta ja sekoittuivat keskustelun sorinaan. Ja sitten\nhän äkkiä kuuli erään oven saranoiden narinan ja askelia lämpiöstä ja\ntiesi, kärsimättömyyden ja kauhun karmiessa hänen selkäänsä, elämänsä\nkriitillisimmän hetken pian koittavan.\n\nTohtori Horace Selby oli suuri lihavahko mies ja olemukseltaan hyvin\nvaikuttava. Hänen nenänsä ja leukansa olivat uhmaavat ja ulkonevat, ja\nkuitenkin olivat hänen kasvonsa paisuneet -- yhdistelmä, joka olisi\nsopinut paremmin varhaisen Yrjön ajan tyyliseen tekotukkaan ja\nkaulanauhaan kuin yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolen lyhyiksi\nleikattuihin hiuksiin ja mustaan hännystakkiin. Hän oli sileäksi\najeltu, koska hänen suunsa oli liian ilmehikäs peitettäväksi, suuri,\nherkkä ja tunteellinen, ja suupielissä oli ystävällinen, hellä piirre.\nSe oli ruskeiden myötämielisten silmien avulla saanut monen häpeävän\nsyntisen paljastamaan salaisuutensa. Korvien kohdalla oli hieman\ntuuheata poskipartaa, joka kiemurteli ylöspäin yhtyen vihdoin juovaisen\ntukan paksuihin kiharoihin. Potilaat näkivät jotakin tyynnyttävää jo\nmiehen pelkässä ulkonaisessa olemuksessa. Tohtori Horace Selbyn kasvot\nlohduttivat, kuten hänen suuret valkoiset tyynnyttävät kätensäkin,\njoista hän ojensi toisen vieraalleen.\n\n\"Olen pahoillani, että olen antanut teidän odottaa. Ymmärrätte kai,\nettä velvollisuuteni joutuvat joskus ristiriitaan keskenään. Olen\nisäntä vierailleni ja neuvonantaja potilailleni. Mutta nyt olen\nkokonaan teidän käytettävänänne, sir Francis. Herranen aika sentään,\nmutta teidänhän on vilu!\"\n\n\"Niin onkin.\"\n\n\"Ruumiinne oikein vapisee. Tällainen ei käy päinsä. Tämä ilkeä yö on\njäähdyttänyt teidät. Ehkä pieni virkistävä ryyppy --\"\n\n\"Ei kiitoksia. Olen todella mieluummin ilman. Eikä yö ole jäähdyttänyt\nminua. Olen vain peloissani, herra tohtori.\"\n\nTohtori kääntyi puoleksi tuolissaan ja taputti nuorenmiehen polvea kuin\nvikurin hevosen niskaa.\n\n\"Kuinka sitten?\" kysyi hän katsoen olkansa yli noihin kalpeihin\nkasvoihin ja pelästyneihin silmiin.\n\nNuorimies raotti jo pari kertaa huuliaan. Sitten hän kumartui äkkiä ja\nkäärittyään housujensa oikean lahkeen ylös painoi sukanvarren kokoon ja\nojensi tohtorille nilkkansa. Katsoessaan siihen tohtori loksautti\nkieltään.\n\n\"Molemmat jalatko?\"\n\n\"Ei kuin toinen.\"\n\n\"Äkkiäkö?\"\n\n\"Tänä aamuna.\"\n\n\"Hm!\" Tohtori työnsi huulensa pitkälle ja siveli etusormellaan ja\npeukalollaan leukapieliään. \"Voitteko sanoa, mistä se on johtunut?\"\nkysyi hän suoraan.\n\n\"En.\"\n\nTohtorin suurten ruskeiden silmien ilme muuttui hieman ankarammaksi.\n\n\"Minun ei kai tarvinne mainita teille, että ellette kerro minulle\nkaikkea ehdottoman rehellisesti --\"\n\nPotilas ponnahti seisoalleen tuoliltaan.\n\n\"Vannon Jumalan nimessä, herra tohtori\", huudahti hän, \"ettei\nelämässäni ole mitään sellaista, mistä minun pitäisi syyttää itseäni!\nLuuletteko minua sellaiseksi hölmöksi, että tulisin tänne valehtelemaan\nteille? Sanon teille kerta kaikkiaan, ettei minulla ole mitään\nkaduttavaa.\"\n\nHän oli säälittävä, puoleksi traagillinen ja puoleksi naurettava\nolento, seisoessaan siinä toinen housun lahe käärittynä polveen saakka,\nhaihtumattoman kauhun vieläkin uhotessa hänen silmistään. Iloisia\nnaurunremahduksia kuului pelaajien joukosta toisesta huoneesta, mutta\nnämä molemmat miehet katsoivat toisiinsa vaieten.\n\n\"Istuutukaa\", sanoi tohtori äkkiä. \"Vakuutuksenne on täysin riittävä.\"\nHän kumartui sivellen sormellaan nuorenmiehen nilkkaa ja kohottaen sen\nnahkaa yhdestä paikasta. \"Hm! Savipuolta!\" mumisi hän pudistaen\npäätään. \"Oletteko huomannut muita oireita?\"\n\n\"Silmäni ovat olleet hieman heikot.\"\n\n\"Näyttäkää minulle hampaanne.\" Hän katseli niitä loksauttaen jälleen\nkieltään myötämielisesti ja paheksuvasti.\n\n\"No nyt silmät!\" Hän pani tulen potilaan kyynärpään vieressä olevaan\nlamppuun ja otettuaan käteensä pienen linssin valon kokoamiseksi hän\nsuuntasi sen vinosti potilaan toiseen silmään. Mielihyvä kirkasti\nhänen suuria ilmehikkäitä kasvojaan, tuollainen innostuksen aiheuttama\npuna, jota kasvienkerääjä tuntee pistäessään harvinaisen kukan\ntinasäiliöönsä, tahi tähtientutkija, kun jokin kauan etsitty\npyrstötähti ensi kerran ilmestyy hänen kaukoputkensa näköpiiriin.\n\n\"Tämä on hyvin tyypillinen, todellakin hyvin tyypillinen tapaus\",\nmumisi hän kääntyen pöytäänsä päin ja riipustellen muutamia\nmuistiinpanoja paperille. \"Omituinen yhteensattuma! Kirjoitan\nparhaillaan erikoistutkielmaa tästä aiheesta. On kummallista, että te\nvoitte esittää minulle näin selvän tapauksen.\"\n\nHän oli niin tyyten unhottanut potilaan tarkastellessaan taudin\noireita, että hänen käytöksensä oli melkein onnittelevaa potilasta\nkohtaan. Mutta kun potilas tiedusteli häneltä yksityiskohtia, sai\ninhimillinen myötämielisyys hänessä jälleen vallan.\n\n\"Hyvä herra, meidän ei ole lainkaan pakko keskustella määrätyistä\nyksityiskohdista\", sanoi hän lohduttavasti. \"Jos nyt esimerkiksi\nsanoisin teille, että sairastatte _interstial keratitista_, niin\ntulisittekohan siitä sen viisaammaksi? Kilpirauhasenne voivat ajettua.\nTeillä on suoraan sanoen synnynnäisiä ja perinnöllisiä taipumuksia\nsiihen.\"\n\nNuori vapaaherra nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen päänsä painui\nkumaraan. Tohtori riensi tarjoilupöydän luo ja kaasi lasin puolilleen\nkonjakkia kohottaen sen potilaan huulille. Kun tämä tyhjensi sen,\nilmestyi hänen poskilleen hieman punaa.\n\n\"Ehkä sanoin sen teille liian suoraan\", sanoi tohtori. \"Mutta teidän\ntäytyy tietää tautinne laatu, koska kai juuri siinä tarkoituksessa\nolette tullut luokseni.\"\n\n\"Jumala minua auttakoon, epäilin sitä kyllä, mutta vasta tänään, kun\nnilkkani tuli kipeäksi. Isäni jalka oli samanlainen.\"\n\n\"Olette siis perinyt sen häneltä!?\"\n\n\"En, vaan isoisältäni. Olette kai kuullut puhuttavan sir Rubert\nNortonista, tuosta kuuluisasta elostelijasta?\"\n\nTohtori oli lukenut paljon aikoinaan ja hänen muistinsa oli mainio.\nNimi palautti hänen mieleensä heti sen huonomaineisen omistajan, tuon\nkuuluisan kolmikymmenluvulla eläneen keikarin, joka oli pelannut ja\ntapellut, juonut ja irstaillut niin äärettömästi, että hänen\ntoverinsakin olivat kauhistuneina eronneet hänestä, jättäen hänet\nviettämään onnetonta vanhuuttaan tarjoilijatarvaimonsa kanssa, jonka\nhän joskus hurjana juovuksissa ollessaan oli nainut. Kun hän katsoi\ntähän nuoreen mieheen, joka yhä nojautui taaksepäin nahalla\npäällystetyssä tuolissaan, näytti tämän takaa hetkisen vilahtelevan\nepämääräisesti tuon vanhan ilkeän keikarin haamu killuvine\nsinetteineen, monine yhteenliittyvine arpineen ja tummine\nsatyyrimaisine kasvoineen. Mitä hän nyt oli? Vain kasallinen luita\nlahonneessa arkussa. Mutta hänen tekonsa elivät ja mädättivät viattoman\nmiehen suonissa virtaavaa verta.\n\n\"Näen teidän kuulleen hänestä\", sanoi nuori vapaaherra. \"Olen kuullut\nhänen saaneen hirmuisen kuoleman, mutta ei hirmuisempaa kuin hänen\nelämänsä oli ollut. Isäni oli hänen ainoa poikansa. Hän oli\ntutkimuksiin innostunut mies, piti paljon kirjoista, linnuista ja\nluonnosta. Mutta hänen puhdas elämänsä ei suojellut häntä.\"\n\n\"Ymmärrän hänen sairastaneen ihotauteja.\"\n\n\"Hän käytti aina sormikkaita oleskellessaan kotosalla. Muistan\nensiksikin sen. Sitten hänen kurkkunsa ja säärensä olivat aina kipeät.\nHän tiedusteli minulta usein terveyttäni. Minä luulin hänen vain\nhätäilevän turhaa, sillä enhän voinut tietää hänen tarkoitustaan. Hän\npiti minua aina silmällä seuraten toimiani syrjästä. Nyt vihdoinkin\ntiedän, mitä hän pelkäsi.\"\n\n\"Onko teillä sisaria tahi veljiä?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos!\"\n\n\"No niin, tapaus on hyvin surullinen ja tyypillisimpiä niistä monista,\njoita olen tutkinut. Te ette ole yksinäinen kärsijä, sir Francis.\nMaailmassa on tuhansia muitakin, jotka saavat kantaa samaa ristiä kuin\ntekin.\"\n\n\"Mutta missä on oikeudenmukaisuus, herra tohtori?\" huudahti nuorimies\nponnahtaen seisoalleen tuoliltaan ja kävellen edestakaisin\nvastaanottohuoneessa. \"Jos olisin perinyt isoisäni synnit yhtä hyvin\nkuin niiden seuraukset, voisin sen ymmärtää, mutta minä olen tullut\nisääni. Minäkin rakastan kaikkea hyvää ja kaunista, soittoa, runoutta\nja taidetta. Kaikki raaka ja eläimellinen kauhistuttaa minua. Kysykää\nystäviltäni ja he kertovat sen teille. Ja nyt tämä ilkeä ja inhoittava\ntauti! Voi, minä olen saastutettu ytimiä myöten, myrkytetty vallan\nkauhistuttavaksi! Ja miksi? Eikö minulla ole oikeus kysyä sitä?\nAiheutinko minä itse sen? Oliko se minun syyni? Voinko estää\nsyntymistäni? Ja katselkaa nyt tuhottua ja murtunutta ruumistani juuri\nkun elämäni olisi suloisimmillaan! Puhua nyt isien synneistä?! Voisimme\npikemminkin puhua Luojan synneistä!\"\n\nHän pudisteli nyrkkiin puristettuja käsiään, tämä viheliäinen voimaton\natomi, jonka mitättömät aivot olivat joutuneet äärettömyyden\npyörteeseen.\n\nTohtori nousi ja laskien kätensä hänen olkapäilleen painoi hänet\ntakaisin tuoliin.\n\n\"Kas niin, kas niin, nuorimies\", sanoi hän. \"Teidän ei pidä kiihoittaa\nitseänne. Koko ruumiinne vapisee eivätkä hermonne voi kestää sitä.\nMeidän pitää suhtautua näihin suuriin kysymyksiin luottavaisesti. Mitä\nme oikeastaan olemme? Muutoksen alaisia puoleksi kehittyneitä\nluontokappaleita, lähempänä ehkä medusaa toiselta kuin täydellistä\ninhimillisyyttä toiselta puolen. Vaillinaisella järjellämme emme voi\ntoivoakaan voivamme ymmärtää täysin elämän eri ilmiöitä, vai voimmeko?\nKaikki on epäilemättä hyvin hämärää ja synkkää, mutta luullakseni Popen\nkuuluisa kupletti selittää koko asian, ja minäkin voin viitenäkymmenenä\nvuonna saamieni kokemusten perusteella sanoa --\"\n\nMutta nuori vapaaherra huudahti kärsimättömyydestä ja inhosta.\n\n\"Sanoja, paljaita sanoja vain! Te voitte istua mukavasti tuolissanne ja\nsanella niitä -- ja epäilemättä ajatellakin niin. Teillä on ollut\nelämänne, mutta minä en ole vielä milloinkaan saanut nauttia omastani.\nSuonissanne virtaa terve veri. Minun suonissani se sitävastoin on\npilaantunutta. Ja kuitenkin olen yhtä viaton kuin tekin. Voisivatko\nsanat auttaa teitä, jos te istuisitte tässä tuolissa ja minä siinä? Ah,\nmillaista ivaa ja teeskentelyä sellainen onkaan! Älkää luulko minua\nraa'aksi, herra tohtori. En tarkoita mitään sellaista. Sanon vain, että\nteidän ja muidenkin on mahdotonta käsittää sitä. Mutta nyt aion kysyä\nteiltä jotakin, herra tohtori. Sen varassa on koko elämäni.\"\n\nHän pani sormensa ristiin pelon aiheuttamassa tuskassaan.\n\n\"Puhukaa vain suunne puhtaaksi, hyvä mies. Olen niin myötätuntoinen\nteitä kohtaan kuin suinkin.\"\n\n\"Luuletteko -- luuletteko, että myrkyn vaikutus pysähtyy minuun? Jos\nsaisin lapsia, niin luuletteko heidänkin vielä saavan kärsiä?\"\n\n\"Voin vastata tähän vain yhdellä tavalla: 'Kolmanteen ja neljänteen\npolveen', sanotaan tuossa typerässä vanhassa kirjassa. Voitte ehkä\najanoloon haihduttaa sen pois elimistöstänne, mutta naimisiinmenoa ette\nvoi ajatella vielä moniin vuosiin.\"\n\n\"Minun pitää mennä naimisiin ensi tiistaina\", kuiskasi potilas\nkäheästi.\n\nNyt oli tohtori Horace Selbyn vuoro kauhistua. Maailmassa ei ollut\nolemassa moniakaan seikkoja, jotka olisivat vaikuttaneet niin\njärkyttävästi hänen karaistuneihin hermoihinsa. Hän istui vaieten,\npelaajien äänten jälleen kantautuessa heidän korviinsa. \"Meillä olisi\nollut kaksinkertainen valtti, jos vain olisit antanut minulle herttaa.\"\n\"Minun oli pakko tunnustaa väriä.\" He olivat kiihkeitä ja vihaisia\ntoisilleen.\n\n\"Kuinka te voitte?\" huudahti tohtori vakavasti. \"Sehän on rikollista!\"\n\n\"Unhotatte, että vasta tänään olen saanut selon tilastani.\" Hän kohotti\nmolemmat kätensä ohimoilleen ja painoi niitä suonenvedontapaisesti.\n\"Olette maailmanmies, tohtori Selby. Olette nähnyt ja kuullut\nsellaisista asioista ennenkin. Antakaa minulle neuvo. Olen teidän\nkäsissänne. Kaikki on niin äkillistä ja kauhistuttavaa, että tuskin\nvoin kestää sitä.\"\n\nTohtorin korkeaan otsaan ilmestyi pari syvää ryppyä ja hän puri\nkynsiään hämmennyksissään.\n\n\"Avioliitosta ei saa tulla mitään.\"\n\n\"Mitä minun siis pitää tehdä?\"\n\n\"Se on estettävä mihin hintaan hyvänsä.\"\n\n\"Pitääkö minun luopua hänestä?\"\n\n\"Muu ei voi tulla kysymykseenkään.\"\n\nNuorimies otti lompakon taskustaan ja haki sieltä esille pienen\nvalokuvan ojentaen sen tohtorille. Tämän ankarat kasvot heltyivät hänen\nkatsoessaan siihen.\n\n\"Se tuntuu teistä epäilemättä hyvin vaikealta. Voin ymmärtää sen\nparemmin nähtyäni tämän. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Teidän\npitää karkoittaa sellaiset ajatuksetkin mielestänne.\"\n\n\"Mutta sehän on hulluutta, herra tohtori, sulaa hulluutta, sanon sen\nteille. Ei, en halua korottaa ääntäni. Unhotin itseni. Mutta ajatelkaa\ntilannetta hieman! Minun pitää mennä naimisiin tiistaina, tulevana\ntiistaina! Ja koko maailma tietää sen. Kuinka voisin loukata häntä niin\njulmasti? Sellainenhan olisi luonnotonta.\"\n\n\"Se on siitäkin huolimatta välttämätöntä. Hyvä herra, muullaista\nratkaisua ei ole olemassa.\"\n\n\"Te vaaditte siis yksinkertaisesti, että minun pitää kirjoittaa hänelle\nraa'asti ja purkaa kihlauksemme viime hetkessä. En voi tehdä sitä,\nsanon sen teille.\"\n\n\"Minulla oli muutamia vuosia sitten eräs potilas, joka oli joutunut\nmelkein samanlaiseen tilanteeseen\", sanoi tohtori miettiväisesti.\n\"Hänen pelastussuunnitelmansa oli kummallinen. Hän teki tahallaan\nsellaisen häpeällisen rikoksen, että nuoren naisen vanhempien oli pakko\nperuuttaa suostumuksensa avioliittoon.\"\n\nNuori vapaaherra pudisti päätään.\n\n\"Persoonallinen kunniani on vielä tahraton\", sanoi hän. \"Minulla on\nenää hyvin vähän jäljellä, mutta sen ainakin tahdon säilyttää.\"\n\n\"No niin, olette joutunut pahaan pulaan ja ratkaisu on omassa\nvallassanne.\"\n\n\"Ettekö voi ehdottaa jotakin muuta?\"\n\n\"Onko teillä omaisuutta Austraaliassa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta teillä on pääomaa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa voisitte ostaa -- huomenna esimerkiksi. Tuhat\nkaivososaketta riittäisi. Sitten voisitte kirjoittaa ja sanoa hänelle,\nettä teidän on pakko tärkeissä liikeasioissa matkustaa heti\ntarkastamaan omaisuuttanne. Se antaisi teille kaikissa tapauksissa\npuolivuotta.\"\n\n\"Niin, se voisi ehkä käydä päinsä, voisi ehkä hyvinkin onnistua. Mutta\najatelkaa hänen asemaansa -- talo on täynnä häälahjoja ja vieraita\nsaapuu sinne hyvinkin kaukaa. Hirveätähän se on. Ja te sanotte, ettei\ntässä ole muuta vaihtoehtoa.\"\n\nTohtori kohautti hartioitaan.\n\n\"No niin, minähän voin kirjoittaa heti ja matkustaa huomenna, vai mitä?\nEhkä sallitte minun käyttää kirjoitusneuvojanne. Kiitoksia. Olen\npahoillani, että viivytän teitä näin kauan poissa vieraittenne luota.\nMutta poistun heti.\" Hän kirjoitti nopeasti lyhyen kirjeen, mutta\nrepikin sen sitten äkillisestä mielijohteesta palasiksi. \"Ei, en voi\nistua tässä latelemassa hänelle valheita\", sanoi hän nousten. \"Meidän\ntäytyy keksiä jokin toinen ratkaisu. Ajattelen sitä ja ilmoitan sitten\npäätökseni teille. Teidän pitää sallia minun maksaa kaksinkertaisesti,\nkoska olen viivyttänyt teitä näin kohtuuttomasti. Hyvästi nyt ja\ntuhansia kiitoksia myötämielisyydestänne ja neuvoistanne.\"\n\n\"Hyvänen aika, ettehän ole vielä saanut hoitoneuvojakaan! Tässä on\nsekoitus ja sitten pyytäisin teitä nauttimaan yhden näistä pulvereista\njoka aamu. Apteekkari kirjoittaa kaikki ohjeet voidepullon nimilappuun.\nOlette joutunut hirvittävään tilanteeseen, mutta uskallan toivoa tätä\nkaikkea vain ohimeneväksi. Milloin saan odottaa tietoja teiltä?\"\n\n\"Huomenaamulla.\"\n\n\"Hyvä on. Kuinka sade ropiseekaan ulkona. Teillä on kai sadetakki\nmukananne? Nyt se on tarpeen. Hyvästi siis huomiseen.\"\n\nHän avasi oven. Kylmä ja kostea vihurinpuuska tunkeutui lämpiöön. Ja\nkuitenkin seisoi tohtori minuutin tahi parikin katsellen tuota\nyksinäisiä kulkijaa, joka käveli hitaasti kaasulamppujen keltaisten\nvalotäplien poikki ja niiden välisten pimeiden kohtien läpi. Hänen\nsivuuttaessaan valot vilahteli seinillä vain hänen oma varjonsa, ja\nkuitenkin tohtorista näytti kuin joku suuri ja synkkä olento olisi\nkulkenut miehen sivulla ja opastanut häntä vaieten aution kadun päätä\nkohti.\n\nTohtori Horace Selby kuuli potilaastaan seuraavana aamuna jo paljon\naikaisemmin kuin hän oli osannut odottaakaan. Muuan _Daily Newsin_\nuutinen pakotti hänet työntämään pois aamiaistarjottimensa\nkoskemattomana, tehden hänet sairaaksi ja heikoksi. Otsikoksi oli\npainettu: \"Valitettava onnettomuus.\" ja uutinen kuului:\n\n\"King William-kadun varrelta ilmoitetaan meille, että siellä on\ntapahtunut kohtalokas tavattoman ikävä onnettomuus. Noin kello\nyhdentoista aikaan viime yönä huomattiin erään nuorenmiehen kaatuvan\nraskaiden kahden hevosen vetämien vankkurien alle hänen koettaessaan\nväistää toiselta suunnalta tulevia ajurinrattaita. Kun hänet nostettiin\nmaasta, huomattiin hänen saaneen hyvin vaikeita vammoja ja hän kuolikin\nniistä sairaalaan vietäessä. Lompakkoa ja nimikorttikoteloa\ntarkastettaessa saatiin selville, ettei kuollut ollut kukaan muu kuin\nDeane Parkin omistaja sir Francis Norton, joka viime vuonna sai\nvapaaherran arvon. Onnettomuus on sitäkin valitettavampi, koska\nvainaja, joka oli juuri tullut täysi-ikäiseksi, aikoi piakkoin mennä\nnaimisiin erään etelän vanhimmista perheistä polveutuvan nuoren neidin\nkanssa. Suuren omaisuuden haltijana ja kyvykkäänä miehenä oli hänellä\nloistava tulevaisuus edessään, ja hänen monet ystävänsä tulevat\nsuuresti suremaan, että hänen lupaava uransa loppui näin äkillisellä ja\ntraagillisella tavalla.\"\n\n\n\n\nVAIKEA YÖ\n\n\nRobert Johnson oli hyvin tavallinen mies, koskei hänessä ollut mitään\nsellaista, mikä olisi erottanut hänet miljoonista muista miehistä.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, ulkomuotonsa tavallinen, mielipiteensä\ntasapuoliset; hän oli naimisissa ja iältään kolmikymmenvuotias.\nAmmatiltaan hän oli herrain vaatetavaroiden kauppias New North Roadin\nvarrella ja liikekilpailu pusersi hänestä pois viimeisetkin luonteen\nrippeet. Palvellessaan ostajia hänestä tuli matelevainen ja\nmyöntyväinen, ja vuosien mittaan lopulta miltei sieluton kone. Ei\nmikään suuri asia ollut milloinkaan liikuttanut häntä. Tämän\nrauhallisen vuosisadan lopulla eläen, itsetyytyväisenä omassa pienessä\nympäristössään, hän näytti olevan täysin turvassa kaikilta voimakkailta\ninhimillisiltä tunteilta ja järkytyksiltä. Syntyminen, intohimot,\nsairaudet ja kuolema ovat kuitenkin vääjäämättömiä seikkoja, ja kun\njoku näistä yllättää ihmisen jossakin elämän äkillisessä käänteessä,\nriisuu se häneltä hetkiseksi pois sivistyksen naamion ja näyttää meille\nvilahdukselta hänen oudomman ja voimakkaamman minänsä.\n\nJohnsonin vaimo oli tyyni pieni ruskeahiuksinen nainen. Hänen\nrakkautensa vaimoonsa olikin ainoa olennainen erikoistava piirre hänen\nluonteessaan. Yhdessä he järjestivät kauppansa näyteikkunan jokaisena\nmaanantai-aamuna, asettaen viheriöissä pahvikoteloissaan olevat\ntahrattomat paidat alimmaisiksi, kaulanauhat ylemmäksi riviin\nmessinkitangoille ja halvat valkoisiin alustoihin kiinnitetyt napit\nkiiltelemään molemmille puolille. Taaempaa taasen näkyi rivittäin\nvaatelakkeja ja pahvilaatikoita, joissa arvokkaimpia hattuja\nsäilytettiin suojassa auringonvalolta. Vaimo hoiti kirjoja ja kirjoitti\nlaskut. Hän yksin oli täysin perillä miehensä rajoitetun elämän iloista\nja suruista. Hän oli jakanut miehen riemuntunteen, kun muuan Intiaan\nmatkustava herrasmies oli ostanut kymmenen tusinaa paitoja ja\nlukemattoman joukon kauluksia, ja hän oli järkyttynyt yhtä paljon kuin\nmieskin, kun tavaroiden lähetettyä lasku oli palautettu takaisin\nhotellista ilmoituksin, ettei siellä milloinkaan ole asunut sennimistä\nherrasmiestä. Viisi vuotta he olivat työskennelleet yhdessä kauppansa\nhyväksi, ja heidän välinsä oli tullut vielä sydämellisemmäksi\nsenvuoksi, että heidän avioliittonsa oli ollut lapseton. Nyt kuitenkin\noli ilmestynyt merkkejä, jotka viittasivat muutoksen tulevan\ntapahtumaan ja ehkä hyvinkin pian. Rouva ei voinut tulla enää\nalakertaan ja hänen äitinsä, rouva Peyton, oli saapunut sinne\nCamberwellista hoitamaan häntä ja toivottomaan lapsenlapsensa\ntervetulleeksi.\n\nJohnson oli silloin tällöin hieman levoton, kun hänen vaimonsa aika\nlähestyi. Mutta sehän oli kaikissa tapauksissa asioiden luonnollista\nkulkua. Koska muidenkin miesten vaimot olivat läpäisseet sen hyvin,\nniin miksi ei hänen vaimonsa sitten? Heidänkin perheessään oli ollut\nneljätoista lasta, ja kuitenkin oli hänen äitinsä vielä hengissä ja\nterve. Siinä voisi käydä onnettomasti vain poikkeustapauksessa. Mutta\nhuolimatta hänen päätelmistään, muisto hänen vaimonsa tilasta muodosti\nsynkän taustan hänen muille ajatuksilleen.\n\nBridport Placen lääkäri, Miles, joka oli paras lähistöllä asuva\navustaja, tilattiin viisi kuukautta aikaisemmin, ja ajan oloon alkoi\nsuurten miesten vaatteita sisältävien tavaralähetysten mukana saapua\npaljon pikku kääryjä, jotka sisälsivät naurettavan pieniä valkoisia\nvaatekappaleita. Ja sitten eräänä iltana Johnsonin juuri varustaessa\ntavaroita hintalapuilla hän kuuli hälinää yläkerrasta, ja rouva Peyton\ntuli juoksujalkaa alakertaan ilmoittamaan, että Lucy oli sairas ja että\ntohtori pitäisi hänen mielestään kutsua heti.\n\nKiiruhtaminen ei ollut lainkaan Robert Johnsonin luonteen mukaista. Hän\noli vitkasteleva ja tyyni, ja halusi tehdä kaikki asiat järjestyksessä.\nNew North Roadin kulmasta, missä hänen kauppansa sijaitsi, oli noin\nneljäsataaviisikymmentä jardia tohtorin Bridport Placen varrella\nsijaitsevaan asuntoon. Koskei ainoatakaan ajuria ollut lähellä, lähti\nhän sinne jalkaisin jättäen pojan hoitamaan kauppaa. Bridport Placen\nvarrella hänelle sanottiin tohtorin menneen Harman-kadulle auttamaan\nerästä horkkaan sairastunutta miestä. Johnson lähti jatkamaan matkaansa\nHarman-kadulle, hieman levottomana jo. Kahdet täydet ajoneuvot\nsivuuttivat hänet matkalla hänen näkemättä ainoitakaan tyhjiä.\nHarman-kadulla sanottiin hänelle tohtorin lähteneen katsomaan erästä\ntuhkarokkoon sairastunutta lasta. Hän oli onneksi ilmoittanut\nosoitteen: 69 Dunstan Road, Regentin kanavan toisella puolen. Johnsonin\ntyyneys oli nyt tyyten tiessään, kun hän ajatteli kotona odottavia\nnaisia. Hän alkoi juosta Kingsland Roadin päätä kohti. Jonkun matkan\npäässä hän hyppäsi käytävän viereen pysähtyneille ajurinrattaille ja\najoi Dunstan Roadille. Tohtori oli juuri poistunut ja Robert Johnson\noli toivottomuudessaan vähällä vaipua istumaan, portaille.\n\nOnneksi hän ei ollut lähettänyt ajuria pois ja ehti siten pian takaisin\nBridport Placelle. Tohtori Miles ei ollut palannut vielä, mutta häntä\nodotettiin joka hetki. Johnson odotti rummuttaen sormillaan polveensa\neräässä korkeassa himmeästi valaistussa huoneessa, jonka ilma oli\ntäynnä heikkoa kuvottavaa eetterin hajua. Kalusto oli jykevä, hyllyille\nladotut kirjat ikävän näköisiä ja nelikulmainen musta kello tikutti\nsurullisesti uuninreunustalla. Se oli puolikahdeksan. Hän oli siis\nollut jo poissa kotoaan tunnin ja viisitoista minuuttia. Mitähän naiset\najattelivatkaan hänestä? Joka kerta kun jokin kaukainen ovi paukahti\nkiinni, ponnahti hän pystyyn tuoliltaan vapisten kiihkosta. Hän\njännitti korviaan kuullakseen tohtorin täyteläisen äänen. Ja sitten\näkkiä ilo värähdytti häntä. Hän kuuli nopeita askelia ulkopuolelta ja\navaimen kovan napsahduksen lukossa. Hän kiiruhti silmänräpäyksessä\nlämpiöön, ennenkuin tohtori oli ehtinyt saada jalkansa kynnyksen yli.\n\n\"Jos teille sopii, herra tohtori, niin olen tullut noutamaan teitä\nnyt!\" huudahti hän. \"Vaimoni sairastui kovasti kello kuuden aikaan.\"\n\nHän tuskin tiesi, mitä hän toivoi tohtorin tekevän. Jotakin hyvin\ntarmokasta varmaankin -- jotakin sellaista ehkä, että hän olisi\nkiihtyneenä lähtenyt juoksemaan hänen kanssaan kaasulyhtyjen valaisemia\nkatuja määräpaikkaan lääkkeitä taskuissa. Mutta sen sijaan tohtori\nMiles ripusti sateenvarjonsa naulaan, otti hatun päästään hieman\näreällä liikkeellä ja työnsi Johnsonin takaisin huoneeseen.\n\n\"Katsotaan! Olette muistaakseni tilannut minut\", sanoi hän melko\ntöykeästi.\n\n\"Kyllä, herra tohtori, viime marraskuussa. Nimeni on Johnson,\nmatkatavaroiden kauppias New North Roadin varrelta.\"\n\n\"Aivan niin. Se oli hieman ennenaikaista\", sanoi tohtori katsellen\nkuluneeseen muistikirjaansa kirjoittamiaan nimiä. \"No niin, kuinka hän\njaksaa?\"\n\n\"En --\"\n\n\"Ah, niin, sehän onkin ensimmäinen. Seuraavalla kerralla tiedätte siitä\nenemmän.\"\n\n\"Rouva Peyton sanoi, että teidän pitäisi tulla sinne heti.\"\n\n\"Hyvä mies, näin ensimmäisessä tapauksessa ei voi olla mitään niin\nerikoista kiirettä. Saamme luullakseni työskennellä koko yön. Ette voi\nsaada konetta käyntiin hiilittä, herra Johnson, enkä minä ole syönyt\nmuuta kuin kevyen väliaterian.\"\n\n\"Voisimme siellä valmistaa teille jotakin syötävää ja kupillisen\nteetä.\"\n\n\"Kiitoksia, mutta päivälliseni on luullakseni jo pöydällä. En voi tehdä\nmitään näin alussa. Menkää vain kotiinne ja ilmoittakaa että tulen\nsinne kohtsillään.\"\n\nEräänlainen kauhu täytti Robert Johnsonin mielen, kun hän katseli tätä\nmiestä, joka voi ajatella päivällistään sellaisena hetkenä. Hänellä ei\nollut tarpeeksi kuvittelukykyä todetakseen, että sama kokemus, joka\ntuntui niin kauhistuttavan tärkeältä hänestä, oli vain jokapäiväinen\nliikeasia tälle lääkärille, joka ei olisi voinut elää vuottakaan, ellei\nhän suuren työtaakkansa lomassa olisi ajatellut hieman omaakin\nterveyttään. Johnsonin mielestä hän ei ollut hirviötä parempi. Hänen\najatuksensa olivat katkerat hänen kiiruhtaessaan kotiin.\n\n\"Sinäpä et pitänyt kiirettä\", sanoi hänen anoppinsa moittivasti\nkatsoessaan portailta hänen tuloaan.\n\n\"En voinut sille mitään!\" huohotti hän. \"Onko se jo ohi?\"\n\n\"Ohiko? Hänen pitää tulla vielä paljon huonommaksi, Lucy raukan,\nennenkuin hän voi tulla paremmaksi. Missä tohtori Miles on?\"\n\n\"Hän lupasi tulla tänne päivällisen jälkeen.\"\n\nVanha nainen aikoi juuri vastata jotakin, kun hänen takaansa puoleksi\navoimesta ovesta kuului kimeitä ja vaikeroivia, kutsuvia huutoja. Hän\nriensi huoneeseen sulkien oven, Johnsonin mennessä kauppaan sairain\nsydämin. Hän lähetti pojan pois ja ryhtyi hätäisesti panemaan\npaikoilleen luukkuja ja tyhjentämään laatikoita. Kun kaikki oli lukittu\nja valmista, istuutui hän arkihuoneeseen kaupan taakse. Mutta hän ei\nvoinutkaan istua hiljaa, vaan nousi tämäntästä kävelläkseen muutamia\naskelia ja vajotakseen sitten jälleen takaisin tuoliinsa. Äkkiä\nkantautui hänen korviinsa porsliinin kolinaa ja hän näki\npalvelijattaren sivuuttavan oven tarjottimineen ja höyryävine\nteekannuineen.\n\n\"Kenelle te sitä viette, Jane?\" kysyi hän.\n\n\"Rouvalle, herra Johnson. Hän sanoi haluavansa teetä.\"\n\nTämä jokapäiväinen tapahtuma huojensi äärettömästi hänen mieltään.\nAsiat eivät olleet sittenkään perin huonosti, koska hänen vaimonsa voi\najatella ruokaa. Hän ilostui niin, että hän pyysi itselleenkin\nkupillisen. Hän oli juuri juonut sen loppuun, kun tohtori saapui pieni\nmusta nahkalaukku kainalossaan.\n\n\"No, kuinka hän voi?\" kysyi hän iloisesti.\n\n\"Ah, hän on paljon parempi!\" sanoi Johnson vilkkaasti.\n\n\"Hyvänen aika, mutta silloinhan ovat asiat huonosti!\" sanoi tohtori.\n\"Ehkä riittäisi, jos kävisin täällä aamukierroksellani?\"\n\n\"Ei mitenkään!\" huudahti Johnson tarttuen hänen paksuun\npörhökangastakkiinsa. \"Olemme niin iloisia, kun olette tullut, herra\ntohtori. Ja palatkaa vaimoni luota tänne niin pian kuin suinkin, että\nsaan kuulla mielipiteenne.\"\n\nTohtori meni yläkertaan ja hänen raskaat askeleensa kaikuivat läpi\ntalon. Johnson kuuli hänen kenkiensä narinan, kun hän astui\nvinttikamarin lattian poikki, ja tämä ääni rauhoitti Johnsonia\nsuuresti. Käynti oli reipasta ja päättäväistä, ne olivat sellaisen\nmiehen askelia, jolla on paljon itseluottamusta. Hetkisen kuluttua, kun\nhän vielä jännitti korviaan kuullakseen kaiken, hän erotti tuolin\njalkojen kolinaa, kun se vedettiin lattian poikki ja hetkistä myöhemmin\nhän kuuli oven paukahtavan auki ja jonkun rientävän alakertaan. Johnson\nhyppäsi seisoalleen tukka pystyssä luullen jotakin hirmuista\ntapahtuneen, mutta sieltä tulikin vain hänen anoppinsa aivan\nrauhallisena hakemaan saksia ja sidenyöriä. Hän hävisi jälleen\nnäkyvistä ja Jane vei sinne vähän ajan kuluttua vasta tuuletettuja\nlakanoita. Sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen Johnson kuuli tohtorin\ntulevan arkihuoneeseen raskain narisevin askelin.\n\n\"Tilanne on nyt parempi\", sanoi hän pysähtyen, irroittamatta kättään\nlukonkahvasta. \"Mutta te olette kalpea, herra Johnson.\"\n\n\"Ah, enhän sir, en ollenkaan\", sanoi hän paheksuvasti, kuivaten\nnenäliinalla hikeä otsaltaan.\n\n\"Mitään välitöntä vaaraa ei ole\", sanoi tohtori Miles. \"Tapaus ei ole\nkuitenkaan sellainen kuin toivoin sen olevan. Mutta toivotaan silti\nparasta.\"\n\n\"Liittyykö siihen jokin vaara, sir?\" huohotti Johnson.\n\n\"Se on luonnollisesti aina vaarallista. Tapaus ei ole lainkaan\nsuotuisa, mutta se voisi olla vielä paljon pahempikin. Olen antanut\nhänelle lääkettä. Huomasin ohikulkiessani, että tuohon vastapäätä on\nrakennettu pieni talo. Korttelinne suurenee yhä. Vuokrat kohoavat\nkohoamistaan. Te olette kai vuokrannut tämän pienen asuntonne\nmääräajaksi?\"\n\n\"Kyllä, sir, kyllä!\" huudahti Johnson, jonka korvat tarkkasivat\njännittyneinä jokaista ylhäältä kuuluvaa ääntä ja joka siitäkin\nhuolimatta tunsi, kuinka lohduttavaa oli, että tohtori voi puhua niin\nvälinpitämättömästi tällaisella hetkellä. \"Mutta vain vuodeksi\nkerrallaan.\"\n\n\"Teidän sijassanne tekisin pitempiaikaisen sopimuksen. Kelloseppä\nMarshall esimerkiksi, tuolla alempana tämän saman kadun varrella --\nautoin hänen vaimoaan pari kertaa ja hoidin hänet terveeksi\nlavantaudista. Hänen isäntänsä kohotti hänen vuokraansa melkein\nneljälläkymmenellä punnalla vuodessa ja hänen oli pakko maksaa tahi\nmuuttaa pois.\"\n\n\"Läpäisikö hänen vaimonsa sen, herra tohtori?\"\n\n\"Kyllä, vallan mainiosti. Halloo, halloo!\"\n\nHän käänsi korvansa seinään päin kysyvin ilmein ja kiiruhti sitten\nnopeasti pois huoneesta.\n\nOli maaliskuu. Illat olivat niin kylmiä, että Jane oli sytyttänyt tulen\ntakkaan, mutta tuuli painoi savun alas ja huone oli täynnä sen katkeraa\nkatkua. Johnson tunsi olevansa kylmissään luita ja ytimiä myöten, mutta\npikemminkin pelosta kuin ilman vaikutuksesta. Hän kumartui valkean\npuoleen ojentaen laihat valkoiset kätensä liekkejä kohti. Kello\nkymmenen aikaan Jane toi huoneeseen kylmää lihaa kattaen hänelle\nillallispöydän, mutta hän ei voinut syödä mitään. Lasillisen olutta hän\njoi sentään ja tunsi voivansa paremmin sen jälkeen. Hänen hermojensa\njännitys tuntui vaikuttavan hänen kuuloonsa, niin että hän voi seurata\nyläkerran tapahtumien pienimpiäkin yksityiskohtia. Kerran, oluen vielä\nrohkaistessa hänen mieltään, hän uskalsi hiipiä varpaillaan portaita\nylös ovelle saakka kuuntelemaan, mitä siellä tehtiin. Makuuhuoneen ovi\noli noin tuuman verran raollaan ja siitä hän näki vilahdukselta\ntohtorin sileiksi ajellut kasvot, jotka näyttivät väsyneemmiltä ja\nlevottomammilta kuin ennen. Silloin hän riensi alakertaan kuin mieletön\nja juosten ulko-ovelle koetti kääntää ajatuksensa muualle katselemalla\nkatuliikennettä. Kaikki kaupat olivat jo kiinni. Muutamia horjahtelevia\nhilpeitä toveruksia tuli meluten eräästä kapakasta. Hän seisoi ovella,\nkunnes harhailijat olivat kadonneet näkyvistä, ja palasi sitten\ntakaisin takan ääreen. Sekavin aivoin hän pohti kysymyksiä, jollaisia\nei milloinkaan ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä. Missä on kaiken\ntämän oikeudenmukaisuus? Mitä oli hänen suloinen pieni vaimonsa tehnyt,\nkoska hänen täytyi kärsiä noin hirveästi? Miksi on luonto niin julma?\nHän säikähti omia ajatuksiaan, ihmetellen kuitenkin, miksei hän ennen\nollut tullut miettineeksi tätä kaikkea.\n\nKun varhainen aamu alkoi sarastaa, istui Johnson sairaana ja vapisten\njoka jäseneltään vielä paikoillaan väljä päällystakkinsa ympärillään\ntuijottaen harmaaseen tuhkaan ja odottaen toivottomasti jotakin\nhuojennusta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hikiset, ja pitkä\nyksitoikkoinen valvonta oli puuduttanut hänen hermonsa puoleksi\nturtuneeseen tilaan. Mutta äkkiä kaikki hänen tunteensa heräsivät\nvilkkaaseen elämään jälleen, kun hän kuuli makuuhuoneen oven avautuvan\nja tohtorin askeleet portailta. Robert Johnson oli säännöllinen ja\nkylmä jokapäiväisessä elämässään, mutta nyt hän melkein huusi, kun hän\nriensi lähemmäksi saadakseen tietää, oliko kaikki jo ohi.\n\nMutta vain silmäys noihin vakaviin väsyneihin kasvoihin ilmaisi\nhänelle, etteivät mitkään iloiset uutiset olleet tuoneet tohtoria\nalakertaan. Hänen ulkomuotonsa oli muuttunut yhtä paljon kuin\nJohnsoninkin näinä muutamina viime tunteina. Hänen tukkansa oli\nepäjärjestyksessä, kasvonsa punaiset ja otsalla oli hikipisaroita.\nHänen silmänsä näyttivät kummallisen julmilta ja suun ympärillä oli\nuhmaavia ryppyjä kuin miehellä, joka tuntikausia on taistellut\nvihollista vastaan kalleimpansa puolesta. Mutta hänen piirteissään oli\nsuruakin, aivan kuin hänen julma vastustajansa olisi voittanut hänet.\nHän istuutui ja nojasi päätään käsiinsä kuin mies, joka on kokonaan\nlopussa.\n\n\"Ajattelin velvollisuuteni olevan ilmoittaa teille, herra Johnson, että\ntapaus on hyvin ilkeä. Vaimonne sydän on heikko ja hänessä on\nsitäpaitsi sellaisia oireita, joista en oikein pidä. Halusin vain\nilmoittaa, että jos tahdotte turvautua jonkun toisenkin lääkärin apuun,\nneuvottelen mielelläni kenen kanssa hyvänsä, jonka vain haluatte kutsua\ntänne.\"\n\nJohnson oli niin sekaisin yövalvonnasta ja kuulemistaan huonoista\nuutisista, että hän tuskin käsitti tohtorin tarkoitusta. Kun tohtori\nnäki hänen epäröivän, luuli hän Johnsonin ajattelevan kuluja.\n\n\"Smith tahi Hawley tyytyisivät kyllä pariinkin puntaan\", sanoi hän,\n\"mutta mielestäni tohtori Pritchard, City Roadin varrelta, on paras\nmies.\"\n\n\"Aivan niin, tuokaa hänet vain tänne!\" huudahti Johnson.\n\n\"Mutta Pritchard vaatii avustaan kolme puntaa. Hän on jo vanha mies.\"\n\n\"Annan hänelle mielelläni vaikka koko omaisuuteni, jos hän vain\npelastaa vaimoni. Juoksenko hakemaan häntä?\"\n\n\"Juoskaa. Mutta menkää ensin minun kotiini ja ottakaa sieltä mukaanne\nviheriä kangaslaukkuni. Apulaiseni antaa sen teille. Sanokaa hänelle,\nettä tahdon tänne A.C.E.-sekoituksen. Vaimonne sydän ei kestä\nkloroformia. Menkää sitten Pritchardin luo ja tuokaa hänet mukananne\ntänne.\"\n\nJohnsonista tuntui taivaalliselta, kun hän näin sai jotakin tehtävää,\nja hän oli hyvin mielissään, voidessaan edes tällä tavalla auttaa\nvaimoaan. Hän juoksi nopeasti Bridport Place'ille. Hänen askeleensa\nkaikuivat hiljaisilla kaduilla, niin että kookkaat uhkaavan näköiset\npoliisit käänsivät lyhtyjensä keltaisen valon häneen hänen rientäessään\nheidän ohitseen. Painettuaan pari kertaa yökellon nuppia hän näki\nedessään unisen puoleksi pukeutuneen apulaisen, joka antoi hänelle\nsuljetun lasipullon ja vaatelaukun, joka sisälsi jotakin kolisevaa, kun\nhän liikutteli sitä. Johnson työnsi pullon taskuunsa, sieppasi viheriän\nlaukun käteensä ja painettuaan hattunsa lujasti päähänsä juoksi niin\nnopeasti kuin hänen jalkansa kantoivat City Roadille, missä hän näki\neräässä ovessa Pritchardin valkoisilla kirjaimilla punaiselle pohjalle\nkaiverretun nimen. Hän hyppäsi riemuissaan ovelle johtavien kolmen\naskelman yli. Tällöin hän kuuli räsähdyksen takaansa. Hänen kallis\npullonsa oli palasina käytävällä.\n\nHänestä tuntui hetkisen siltä kuin hänen vaimonsa ruumis olisi levännyt\nsiinä. Mutta juoksu oli terästänyt hänen järkeään ja hän käsitti, että\nonnettomuus voitiin mahdollisesti vielä korjata. Hän painoi kovasti\nyökellon nuppia.\n\n\"No, mikä nyt on hätänä?\" kysyi muuan karkea ääni hänen vieressään. Hän\nperäytyi katsellen ikkunoihin, mutta niissä ei näkynyt ketään. Hän\nlähestyi kelloa jälleen aikoen soittaa sitä taasen, kun seinästä alkoi\nkuulua oikeaa karjuntaa.\n\n\"En voi seisoa värisemässä täällä koko yötä!\" huusi ääni. \"Sanokaa,\nmitä haluatte, tahi muuten suljen torven.\"\n\nSilloin Johnson näki ensi kerran puhetorven pään riippuvan juuri\nsoittokellon nappulan yläpuolella. Hän huusi siihen:\n\n\"Pyytäisin, että tulisitte kanssani heti tapaamaan tohtori Milesiä,\nauttaaksenne häntä eräässä synnytyksessä.\"\n\n\"Kunka kauas?\" huusi vihainen ääni vastaan.\n\n\"New North Roadin varrelle, Hoxtoniin.\"\n\n\"Palkkioni on kolme puntaa ja se on maksettava heti.\"\n\n\"Hyvä on!\" huusi Johnson. \"Teidän pitää ottaa mukaanne pullollinen\nA.C.E-sekoitusta.\"\n\n\"Hyvä on! Odottakaa hetkinen.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin muuan vanhahko ankaran näköinen\nharmaatukkainen mies avasi oven. Kun hän tuli portaille, huusi ääni\npimeästä talosta:\n\n\"Muistitko sitoa kaulanauhan kaulaasi, John?\" mihin lääkäri vastasi\nmurahtaen olkansa yli jotakin.\n\nHän oli mies, jonka lakkaamaton elämän pituinen työ oli kovettanut ja\njonka oli ollut pakko, kuten monen muunkin, oman lisäytyvän perheensä\ntoimeentulon vuoksi asettaa ammattinsa liikepuoli sen ihmisystävällisen\npuolen edelle. Mutta huolimatta töykeästä käytöksestään hän oli\nkuitenkin hyvin helläsydäminen mies.\n\n\"Ei suinkaan meidän tarvitse tavoitella ennätystä\", sanoi hän\nhiljentäen vauhtiaan ja huohottaen koetettuaan pysyä Johnsonin rinnalla\nviisi minuuttia. \"Kävelisin kyllä nopeammin jos vain voisin, hyvä mies,\nja ymmärrän täydellisesti levottomuutenne, mutta en todellakaan jaksa\nenempää.\"\n\nJohnsonin, joka oli aivan suunniltaan kärsimättömyydestä, oli siis\npakko hiljentää vauhtiaan, kunnes he pääsivät New North Roadille,\njolloin hän juoksi edelle ja ehti avata oven ennen lääkärin saapumista.\nHän kuuli lääkärien tervehtivän toisiansa makuuhuoneen ovella, erottipa\npalasia heidän keskustelustaankin: \"Olen pahoillani, että minun oli\npakko vaivata teitä -- ilkeä tapaus -- rehellisiä ihmisiä.\" Sitten\nkeskustelu hiljeni muminaksi ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.\n\nJohnson istui nyt tuolissaan tarkasti kuunnellen, sillä hän ymmärsi\nkriitillisimmän hetken koittaneen. Hän kuuli noiden molempien lääkärien\naskeleet ja osasi erottaa tohtori Pritchardin laahustavan kävelyn, joka\nerosi selvästi toisen reippaista kovista askelista. Sitten seurasi\nmuutamia minuutteja kestävä väliaika ja sen jälkeen alkoi kuulua\nkummallista, mumisevaa ja hymisevää loilotusta, joka erosi kokonaan\nkaikista hänen tähän saakka kuulemistaan äänistä. Samalla alkoi\nhuoneeseen porraskäytävästä tunkeutua jotakin makeahkoa kavalaa hajua,\njota tyynemmät hermot kuin hänen tuskin olisivat tunteneetkaan. Ääni\nhiljeni vähitellen hyrinäksi, vaieten vihdoin kokonaan, Johnson\nhuokaisi helpotuksesta. Hän tiesi lääkkeen tehneen vaikutuksensa.\nSairaan ei tarvinnut kärsiä enää, olipa tulos sitten millainen tahansa.\n\nMutta pian alkoi hiljaisuus tuntua hänestä vielä kamalammalta kuin\nhuudot. Hän ei voinut nyt mistään päätellä, mitä ylhäällä tapahtui, ja\nhänen mielessään oikein vilisi kaikenlaisia kauhistuttavia\nmahdollisuuksia. Hän nousi ja meni portaitten juurelle. Hän kuuli\nmetallin kolinaa metallia vasten ja molempien lääkärien hillityt äänet.\nSitten hän kuuli rouva Peytonin sanovan jotakin huomauttavasti tahi\nkuin peloissaan, ja jälleen lääkärit neuvottelivat keskenään. Hän\nseisoi siinä parikymmentä minuuttia nojaten seinään ja kuunnellen\nsilloin tällöin kuuluvaa puheen sorinaa, erottamatta siitä kuitenkaan\nsanaakaan. Ja sitten siellä vallitsevan hiljaisuuden rikkoi äkkiä mitä\nomituisin piipittävä ääni. Mies juoksi arkihuoneeseen ja heittäytyi\npitkäkseen hevosenjouhisohvalle takoen siihen kantapäitään riemuissaan.\n\nMutta viekas kohtalo päästää meidät usein kuin kissa saaliinsa\nmenemään, tarttuakseen meihin taas entistä lujemmalla otteella. Kun\nminuutti minuutin jälkeen kului eikä yläkerrasta vieläkään kuulunut\nmuuta melua kuin tuota heikkoa piipitystä, jäähtyi Johnsonin tuntema\nhurja ilo ja hän lepäsi sohvalla pidättäen henkeään ja jännittäen\nkuuloaan. Yläkerrassa liikuttiin hiljaa ja puheltiin hillitysti. Mutta\nminuutit kuluivat kulumistaan eikä hän vieläkään erottanut sen äänen\nlausumaa sanaa, jota hän toivoi kuullakseen. Vaikea yö oli puuduttanut\nhänen hermonsa ja hän odotti hervottomana ja surkeana sohvalla. Siinä\nhän vieläkin istui lääkärien tullessa hänen luokseen -- likaisena ja\nsurkuteltavana kalpein kasvoin ja pörröttävin hiuksin. Hän nousi heidän\ntullessaan.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi hän.\n\n\"Hän voi vallan mainiosti\", vastasi lääkäri.\n\nKuultuaan nämä sanat tämä pieni, tavallinen mies, joka ei ennen tätä\nyötä ollut milloinkaan tiennyt mitään tällaisen tapauksen aiheuttamista\nmielenjärkytyksistä, oppi toisen kerran tietämään elämässä olevan\nsellaisiakin ilonlähteitä, joista hän ei koskaan ennen ollut maistanut.\nHän olisi mielellään langennut polvilleen, mutta ujosteli lääkäreitä.\n\n\"Saanko mennä sinne?\"\n\n\"Muutamien minuuttien kuluttua.\"\n\n\"Luulen, herra tohtori, olen hyvin -- olen hyvin --\" Hän alkoi\nänkyttää. \"Tässä ovat nuo kolme puntaanne, tohtori Pritchard. Toivoisin\nsiinä olevan kolmesataa.\"\n\n\"Niin toivoisin minäkin\", sanoi vanhempi mies, ja he nauroivat\nlyödessään kättä.\n\nJohnson aukaisi kaupan oven heille ja kuuli heidän keskustelunsa, kun\nhe viivähtivät hetkisen portailla.\n\n\"Näytti täpärältä yhteen aikaan.\"\n\n\"Tulin hyvin iloiseksi saadessani teidät avukseni.\"\n\n\"Niin minäkin luulen. Mutta ettekö tahdo tulla mukaani juomaan\nkupillista kahvia?\"\n\n\"Ei kiitoksia. Odotan juuri toista tapausta.\"\n\nReippaat ja laahustavat askeleet poistuivat, toiset oikealle ja toiset\nvasemmalle. Johnsonkin poistui ovelta, äskeisen riemun täyttäessä vielä\nhänen sydämensä. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän aloittaisi nyt\nelämänsä uudelleen. Hän tunsi olevansa voimakkaampi ja vakavampi mies.\nEhkä kaikella tällä kärsimisellä olikin oma tarkoituksensa. Se\nosoittautuisi ehkä siunaukseksi sekä hänelle että hänen vaimolleen.\nTällainen ajatus ei olisi voinut juolahtaa hänen mieleensä kahtatoista\ntuntia aikaisemmin. Hän oli täynnä uusia tunteita,. Jos hänen mieltään\nolikin karhittu, oli siihen myöskin istutettu jotakin.\n\n\"Saanko tulla sinne?\" huusi hän ja odottamatta vastausta hän harppasi\nkolme askelmaa kerrallaan.\n\nRouva Peyton seisoi vaahtoavan ammeen ääressä jokin kääry sylissään.\nRuskean suojahuivin laskoksista näkyivät mitä kummallisimmat kosteat\npunaiset kasvot, joiden piirteet olivat ryppyiset ja huulet veltot;\npikku luomet värähtelivät kuin kaniinin sieraimet. Heikko niska ei\njaksanut kannattaa päätä, joka lepäsi olkapäällä.\n\n\"Suutele sitä, Robert!\" sanoi isoäiti. \"Suutele poikaasi!\"\n\nMutta hän tunsi vastenmielisyyttä tuota pientä, punaista, räpyttelevää\nolentoa kohtaan. Hän ei voinut antaa sille vielä anteeksi tätä surkeaa\npitkää yötä. Nähdessään vuoteessa vaimonsa kalpeat kasvot hän riensi\nhänen luokseen tuntien sellaista rakkautta ja sääliä, ettei hän voinut\nsitä sanoilla ilmaista.\n\n\"Jumalalle kiitos, että se on ohi! Lucy rakkaani, se oli hirveätä!\"\n\n\"Mutta olen niin onnellinen nyt. En ole milloinkaan elämässäni ollut\nnäin onnellinen.\"\n\nHänen silmänä olivat kohdistuneet ruskeaan kääryyn.\n\n\"Et saa puhua\", sanoi rouva Peyton.\n\n\"Mutta älä poistu luotani\", kuiskasi hänen vaimonsa.\n\nNiin hän istui vaiti pitäen vaimonsa kättä omassaan. Lamppu paloi\nhimmeästi ja ikkunasta alkoi pilkottaa aamun ensi sarastus. Yö oli\nollut pitkä ja pimeä, mutta päivä oli sitä suloisempi ja kirkkaampi.\nLontoo alkoi herätä. Kaduilta alkoi kuulua liikettä. Ihmisiä oli\nsyntynyt ja ihmisiä oli kuollut, mutta suuri kone valmisteli vieläkin\nhämäriä ja traagillisia kohtaloitaan.\n\n\n\n\nLÄÄKÄRINTODISTUS\n\n\nLääkäreillä on yleensä ammatissaan niin paljon työtä, etteivät he ehdi\nkiinnittää huomiotaan kummallisiin tilanteihin ja draamallisiin\ntapahtumiin. Senpävuoksi onkin käynyt niin, että pätevin heidän\nkokemustensa kertoja kirjallisuudessamme on muuan asianajaja. Sellainen\nelämä, joka kulutetaan kuolinvuoteiden ääressä tahi lapsivuoteiden,\nmikä on äärettömästi paljon vaikeampaa, ottaa jotakin pois ihmisen\nsuhdekäsitteestä samoin kuin yhtämittainen väkevien vesien nauttiminen\npilaa hänen makuaan. Liiaksi ärsytetyt hermot kieltäytyvät vastaamasta.\nJos esimerkiksi tiedustellaan joltakin kirurgilta hänen suurinta\nkokemustaan, saattaa hän vastata, ettei hän ole nähnyt mitään\nmerkillistä, tahi ruveta selostamaan teknillisiä seikkoja. Mutta jos\npääsette hänen seuraansa jonakin iltana, kun valkea on sytytetty uuniin\nja hänen piippunsa savuaa ja kun hänellä on luonaan muutamia\nlääkäritovereitaan, jotka taidokkailla kysymyksillään ja vihjauksillaan\ninnoittavat hänet puhumaan, saatte kuulla joitakin uusia tuoreeltaan\nelämänpuusta noukittuja tosiseikkoja.\n\nEnglannin lääkäriyhdistyksen sisämaan osaston neljännesvuosipäivälliset\nolivat juuri loppuneet. Parikymmentä kahvikuppia, toistakymmentä\nliköörilasia ja suuret siniset savupilvet, jotka leijailivat hitaasti\nkorkean, kullatun katon rajassa, kertoivat vieraiden paljoudesta. Mutta\njäsenet olivat hajaantuneet jo koteihinsa. Raskaat päällystakit\npullottavine taskuineen ja korkeat hatut kuulotorvineen olivat\nkadonneet hotellin käytävästä. Mutta seurusteluhuoneen takan ääressä\nistui vielä kolme lääkäriä tupakoiden ja väitellen, neljännen, joka oli\nvain maallikko ja vieläpä nuori sellainen, istuessa erään pöydän\ntakana. Avatun sanomalehden suojassa hän kirjoitti nopeasti\ntäytekynällään, kysyen silloin tällöin jotakin viattomalla äänellä ja\npitäen siten keskustelua voimassa, silloin kun se näytti katkeavan.\n\nKaikki nuo kolme miestä ovat päässeet tuohon vakavaan keski-ikään, joka\nheidän ammatissaan alkaa varhain ja kestää myöhään. Heistä ei ole\nyksikään kuuluisa ja kuitenkin on jokainen hyvässä maineessa ja taitava\nomalla alallaan. Tuo lihavahko käskevän näköinen mies, jolla on\nposkessaan valkoinen rikkihapon syövyttämä merkki, on Charley Mansion,\nWormley-sairaalan ylilääkäri, erään kuuluisan hermotautitutkielman\ntekijä. Hän käyttää aina korkeita kauluksia tuon puoleksi onnistuneen\nyrityksen jälkeen, jonka muuan jumaluusopin ylioppilas teki\nkoettaessaan katkaista hänen kurkkuansa lasipalasella. Toinen\npunakkakasvoinen mies, jolla on iloiset ruskeat silmät, on vain\ntavallinen praktiseeraava lääkäri, jolla on hyvin suuri kokemus.\nKolmine apulaisineen ja viisine hevosineen hän ansaitsee\nviisikolmattasataa puntaa vuodessa tämän suuren kaupungin köyhimmissä\nkaupunginosissa ottamalla puoli shillinkiä tahi shillingin neuvoistaan.\nTheodore Fosterin iloiset kasvot voidaan nähdä satojen sairasvuoteiden\nääressä yhtenä päivänä, ja vaikka hänen sairasluettelossaan onkin\npaljon enemmän nimiä kuin hänen kassakirjassaan, toivoo hän kuitenkin\naina kerran pääsevänsä viheriälle oksalle, kun joku kroonilliseen\ntautiin sairastunut miljoonanomistaja -- ihanteellinen tapaus -- hakee\nhänen apuaan. Kolmas taasen, joka istuu oikealla ja joka on nostanut\ntuliristikolle kiiltäväkenkäiset jalkansa, on Hargrave, etevä kirurgi.\nHänen kasvoissaan ei ole merkkiäkään Theodore Fosterin vilpittömästä\ninhimillisyydestä. Hänen silmänsä ovat ankarat ja arvostelevat, ja\nsuunsa suora ja vakava, mutta sen jokaisessa piirteessä on voimaa ja\npäättäväisyyttä, ja juuri rohkeutta eikä myötämielisyyttä potilaat\nvaativatkin, silloin kun heidän laitansa on niin huonosti, että he\ntulevat Hargraven ovelle. Hän nimittää itseään puukkosankariksi,\n\"tavalliseksi puukkojunkkariksi\", kuten hän vaatimattomasti sanoo,\nmutta todellisuudessa hän on vielä liian nuori ja liian köyhä\nvoidakseen rajoittaa praktiikkansa erikoisalaansa, vaikka sellaista\nkirurgista tapausta ei ole olemassa, johon ei Hargrave taidollaan ja\nrohkeudellaan uskaltaisi käydä käsiksi.\n\n\"Ennen, sen kestäessä ja jälkeen\", mumisi tavallinen praktiseeraava\nlääkäri vastaukseksi johonkin asiaankuulumattoman huomautukseen. \"Sanon\nteille suoraan, Manson, että me lääkärit näemme kaikenlaisia tilapäisen\nmielenvikaisuuden merkkejä.\"\n\n\"Niin, lapsivuodekuumetta sairastavissa!\" huomautti toinen karistaen\nharmaan tuhkan sikaristaan. \"Mutta muistelitte juuri jotakin\nerikoistapausta, Foster.\"\n\n\"Niin, viime viikolla näin yhden minullekin aivan uuden tapauksen.\nMuuan Silcoe-niminen mies oli tilannut minut jo etukäteen. Kun hetki\nkoitti, menin sinne itse, koska he eivät tahtoneet kuulla\npuhuttavankaan apulaisesta. Mies, joka oli poliisi, istui vuoteen\npääpuolessa sen toisella puolen. 'Tämä ei sovi', sanoin minä. 'Sen\ntäytyy sopia', sanoi nainen. 'Tapaus on laadultaan aivan säännötön ja\nhänen pitää poistua', sanoin minä. 'Joko hän jää tänne tahi sitten ei\ntehdä mitään', sanoi nainen. 'Lupaan, etten avaa suutani enkä liikuta\nsormeanikaan koko yönä', sanoi mies. Kinastelumme päättyi siihen, että\nsallin hänen jäädä sinne, ja siellä hän sitten istui kahdeksan tuntia\nyhtämittaa. Nainen suoriutui kaikesta melko hyvin, mutta mies vaikeroi\nsilloin tällöin kumeasti ja huomasin hänen pitävän oikeata kättään\nlakanan alla koko ajan. Hän piti nähtävästi vaimoansa kädestä. Kun\nkaikki oli onnellisesti ohi, katsoin häneen. Hänen kasvonsa olivat\ntämän sikarintuhkan väriset ja päänsä oli painunut pieluksen reunalle.\nLuulin hänen pyörtyneen mielenliikutuksesta ja aioin juuri sanoa mitä\najattelin itsestäni, salliessani miehen jäädä huoneeseen, kun äkkiä\nhuomasin hänen kättään peittävän lakanan olevan punaisen verestä.\nKäänsin sen syrjään ja näin miehen ranteen olevan melkein poikki.\nNainen oli kiinnittänyt käsirautojen toisen renkaan vasempaan\nranteeseensa ja toinen oli miehen oikean käden ranteen ympärillä.\nNainen oli tuskissaan vääntänyt sitä koko voimallaan ja rauta oli\nuponnut miehen ranneluihin saakka. 'Niin, herra tohtori --', sanoi\nnainen huomattuaan minun nähneen sen, 'hänen pitää kärsiä myös\nosaltaan, kuten minunkin. Vuoroin vieraissa käydään', sanoi hän.\"\n\n\"Eikö se tunnu teistä melko väsyttävältä ammattinne haaralta?\" kysyi\nFoster hetkisen kuluttua.\n\n\"Hyvä mies, juuri sen aiheuttama pelko teki minusta mielenvikaisten\nlääkärin.\"\n\n\"Niin, ja se on karkoittanut sellaisiakin miehiä sairaaloihin, joista\nei milloinkaan tullut vakinaisia lääkäreitä. Ylioppilaana ollessani\nolin minäkin melko ujo mies ja tiedän, mitä se merkitsee.\"\n\n\"Yleisessä praktiikassa se ei olekaan mitään leikkiä\", sanoi neljäs\nmies syrjästä.\n\n\"No niin, te kuulette ihmisten puhuvan siitä kuin se olisi leikkiä,\nmutta minä sanon teille, että se on paljon lähempänä surunäytelmää kuin\nluullaankaan. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi jotakuta köyhää ja\nharjaantumatonta nuortamiestä, joka on juuri ripustanut kylttinsä\nvieraaseen kaupunkiin. Hänestä on ehkä tuntunut suoranaiselta\nkoettelemukselta, että hänen aina ennen on täytynyt puhua naisille\nverkkopallosta ja jumalanpalveluksista. Kun nuorimies on ujo, on hän\nujompi kuin konsanaan tyttö. Sitten sattuu hänen luokseen tulemaan joku\nlevoton äiti, joka ryhtyy keskustelemaan hänen kanssaan mitä\narkaluontoisimmista perheasioista. 'En milloinkaan enää mene tuon\nlääkärin luo', sanoo hän jälkeenpäin. 'Hänen käytöksensä oli niin\njäykkää ja töykeää.' Töykeää! Mies-raukkahan vallan mykistyi ja\nhalvaantui kuulemastaan. Olen tuntenut tavallisia lääkäreitä, jotka\nolivat niin ujoja, etteivät kehdanneet kysyä tietä kadulla. Ajatelkaa,\nmitä sellaisten tunteellisten miesten pitää kestää, ennenkuin heistä\ntulee kunnon lääkäreitä. Ja silloin he tietävät, ettei mikään ole niin\ntarttuvaa kuin ujous. He ovat kokeneet, että elleivät he pidä kasvojaan\nkivikovina, joutuu potilas hämilleen. Ja niin he koettavat näyttää\nsellaisilta saaden ehkä hyvässä tapauksessa sen maineen, että heillä on\nkuitenkin hellä sydän... Otaksun, ettei mikään voi järkyttää teidän\nhermojanne, Manson.\"\n\n\"No niin, kun ihminen elää vuosikausia tuhansien mielenvikaisten\njoukossa, jossa on paljon murhanhimoisiakin hulluja, hänen hermonsa\njoko lujittuvat tahi menevät aivan pilalle. Minun hermoissani ei\nainakaan vielä ole mitään vikaa.\"\n\n\"Minäkin säikähdin kerran\", sanoi kirurgi. \"Se tapahtui siihen aikaan,\nkun minäkin hoidin köyhiä. Eräänä iltana tuli luokseni muuan hyvin\nköyhä pariskunta ja ymmärsin heidän lausumistaan muutamista sanoista,\nettä heidän lapsensa oli sairas. Kun tulin huoneeseen, näin eräässä\nnurkassa pienen kätkyen. Kohottaen lamppua menin lattian poikki sen\nviereen ja vedettyäni verhot syrjään katsoin lasta. Saan kiittää\nvieläkin sallimusta siitä, etten pudottanut lamppua lattiaan ja\nsytyttänyt koko taloa palamaan. Pieluksella lepäävä pää kääntyi ja näin\nedessäni kasvot, joiden ilmeessä mielestäni oli enemmän ilkeyttä ja\npahansuopaisuutta kuin mistä milloinkaan olin uneksinut painajaisenkaan\nkynsissä. Poskipäiden puna, miettiväisten silmien halveksiva ilme ja\nkaikki muukin teki minuun järkyttävän vaikutuksen. En unhota\nmilloinkaan säpsähdystäni, kun pienokaisen pulleiden kasvojen sijasta\nnäin edessäni tämän kaamean olennon. Vein äidin toiseen huoneeseen.\n'Kuka hän on?' kysyin. 'Muuan kuusitoistavuotias tyttö', vastasi hän ja\nhuudahti sitten kohottaen käsivartensa: 'Ah, kunpa Jumala sallisi hänen\nkuolla!' Tuolla sairasraukalla, vaikka hän oli viettänytkin koko\nelämänsä tuossa kätkyessä, oli suuret, pitkät ja laihat jäsenet, jotka\nhän oli vetänyt koukkuun alleen. Kävin vain sen ainoan kerran hänen\nluonaan enkä tiedä, mitä hänestä sitten tuli, mutta en milloinkaan\nunhota hänen silmiensä ilmettä.\"\n\n\"Niin, sellainen on ilkeää\", sanoi tohtori Foster. \"Mutta muuan\nkokemukseni vetää luullakseni vertoja sille. Jonkun aikaa toimintani\naloittamisen jälkeen tuli luokseni muuan kumaraharteinen nainen, joka\npyysi minun tulemaan auttamaan hänen sairasta sisartaan. Kun tulin\nheidän kotiinsa, joka näytti hyvin köyhältä, tapasin siellä pari muuta\nkumaraharteista naista, jotka olivat aivan ensimmäisen kaltaisia,\nodottamassa minua arkihuoneessa. Ei ainoakaan heistä puhunut sanaakaan,\nmutta toverini otti lampun ja meni yläkertaan sisartensa kanssa minun\nseuratessani heitä. Olen vieläkin näkevinäni noiden kolmen kummalliset\nvarjot seinällä yhtä selvästi kuin tuon tupakkakukkaron. Yläkerran\nhuoneessa oli neljäs sisar, hyvin kaunis tyttö, joka oli selvästi apuni\ntarpeessa. Hänen sormessaan ei ollut vihkimäsormusta. Nuo kolme\nraajarikkoista sisarta istuutuivat huoneen nurkkiin kuin yhtä monta\njäykkää kuvapatsasta eikä ainoakaan heistä avannut suutaan koko yönä.\nEn puhu mitään satua, Hargrave, vaan sulaa totta. Varhain aamulla\nrupesi raivoamaan niin hirveä ukonilma, etten semmoista muistanut\nmilloinkaan nähneeni. Salamat valaisivat pienen ullakkohuoneen\nsinisellä valollaan ja ukkonen jyrisi ja paukkui kuin se olisi ollut\naivan rakennuksen kohdalla. Himmeästi palavan lampun valosta ei ollut\npaljon apua ja noiden kolmen seinän viereen kyyristyneen salamoiden\nvalaiseman olennon näkeminen ja potilaani äänen hukkuminen ukkosen\njyrinään tuntui minusta hyvin kaamealta. Koira vieköön, en häpeä\nlainkaan kertomasta teille, että kerran olin jo melkein lähtemäisilläni\npakoon koko huoneesta! Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti lopulta,\nmutta en milloinkaan kuullut tuon onnettoman kaunottaren ja hänen\nkolmen raajarikkoisen sisarensa oikeata elämän tarinaa.\"\n\n\"Sehän se juuri onkin pahinta tällaisissa jutuissa, etteivät ne\nmilloinkaan näytä loppuvan\", sanoi asiaankuulumaton.\n\n\"Kun ihminen saa syventyä työhönsä korviaan myöten, hyvä mies, ei\nhänellä ole aikaa yksityisen uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen\ntielleen sattuu kaikenlaista ja hän näkee ne vilahdukselta,\nmuistellakseen niitä sitten tällaisina rauhallisina hetkinä. Mutta olen\naina tuntenut sen, Manson, että teidän alallanne on yhtä paljon\nkauhistuttavaa kuin millä hyvänsä toisella.\"\n\n\"Voi, paljon enemmän!\" valitti mielenvikaisten lääkäri. \"Ruumiillinen\nsairaus on jo tarpeeksi pahaa, mutta tämä on sielun sairautta. Eikö\nteistäkin tunnu järkyttävältä -- tosiasia, joka voi taivuttaa järkevän\nihmisen materialismin ehdottomaksi kannattajaksi -- ajatella, että\nhieno ja jalo, kaikilla jumalallisilla vaistoilla varustettu ihminen\nvoi muuttua jonkin pienen soluliikunnon pakosta, jonkin hänen kallonsa\nsisäpinnasta irtautuneen aivoja painavan luunsirun johdosta ilkeäksi ja\nsäälittäväksi olennoksi, jonka kaikki taipumukset ovat alhaisia ja\nvääriä? Millaista ivaa mielisairaalat ovatkaan ihmisen majesteetille\neikä vähemmän sielun ylimaalliselle luonteelle!\"\n\n\"Usko ja toivo!\" mumisi joku kuulijoista.\n\n\"Minulla ei ole uskoa eikä paljon toivoakaan, mutta niin paljon\nihmisrakkautta kuin suinkin\", sanoi kirurgi. \"Milloin jumaluusoppi\npitää yhtä elämän tosiseikkojen kanssa, en vastusta sitä.\"\n\n\"Kerroitte äsken erityistapauksista\", sanoi asiaankuulumaton pudistaen\nmustetta täytekynänsä terään. \"No niin, kiinnittäkää huomionne erääseen\ntavalliseen tautiin, joka tappaa tuhansia joka vuosi, kuten T.H.\nesimerkiksi.\"\n\n\"Mitä T.H. tarkoittaa?\"\n\n\"Tavallista harjoittelijaa\", sanoi kirurgi nauraen.\n\n\"Englannin kansa saa vielä tietää, mitä T.H. on\", sanoi mielenvikaisten\nlääkäri vakavasti. \"Se leviää harppauksittain, ja eroaa muista\ntaudeista siinä, ettei sitä voida mitenkään parantaa. Yleinen halvaus\non sen täydellinen nimi ja siitä näyttää kehittyvän oikea vitsaus.\nViikkoa ennen viime maanantaita näin erään hyvin tyypillisen tapauksen.\nEräs nuori maanviljelijä, oivallinen mies muuten, hämmästytti ystäviään\nvaloisilla ajatuksillaan asioista, juuri silloin kun kaikki muut\nmaanviljelijät nurisivat. Hän aikoi luopua vehnän viljelyksestä ja\nkaikesta viljellystä maastaan, ellei sen hoitaminen kannattaisi,\nistuttaa parintuhannen aarin suuruiselle alueelle rhododendronia ja\nhankkia itselleen yksinoikeuden niiden myymiseen Covent Gardeniin --\nhänen suunnitelmillaan ei ollut loppua, ja ne olivat kaikki järkeviä,\nvaikkakin hieman suurellisia. Matkustin maatilalle, en tapaamaan häntä,\nvaan aivan eri asioissa. Mutta jokin miehen puheissa kiinnosti minua ja\nrupesin pitämään häntä tarkasti silmällä. Hänen huulensa vapisivat ja\nsanat sotkeutuivat toisiinsa, kuten hänen kirjoituksensakin, kun hänen\npiti piirtää nimensä erään pienen sopimuksen alle. Katsellessani häntä\ntarkemmin huomasin, että hänen toinen silmäteränsä oli toista hieman\nsuurempi. Kun lähdin talosta, seurasi hänen vaimonsa minua pihalle.\n'Eikö olekin ihanaa, herra tohtori, että Job on niin hyvässä kunnossa?'\nsanoi hän. 'Hän on niin tarmokas, että hän tuskin voi pysyä alallaan.'\nEn sanonut hänelle mitään, en hennonnut, mutta tiesin miehen kuolemaan\ntuomituksi yhtä ehdottomasti kuin hän olisi levännyt jossakin Newgaten\nkopissa. Se oli hyvin tyypillinen tapaus.\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahti asiaankuulumaton. \"Minunkin huuleni\nvapisevat ja sotkeudun usein sanoissani. Luulen joutuneeni itsekin sen\nuhriksi.\"\n\nTakan äärestä kuului kolmen miehen hiljainen nauru.\n\n\"Siinä nähdään juuri maallikoiden pienten lääkeopillisten tietojen\naiheuttama vaara.\"\n\n\"Muuan kuuluisa tiedemies on sanonut ensivuoden ylioppilaiden potevan\nsalaisesti neljää sairautta\", huomautti kirurgi. \"Ensimmäinen on\ntietysti sydäntauti ja toinen sylkyrauhasten tulehtuminen, mutta noita\nkahta viimeistä en muista.\"\n\n\"Milloin tuo tulehtuminen alkaa?\"\n\n\"Silloin kun viimeinen viisaudenhammas puhkeaa.\"\n\n\"Ja millaisen lopun tuo nuori maanviljelijä saa?\" kysyi\nasiaankuulumaton.\n\n\"Hänen lihaksensa halvaantuvat vähitellen, hän saa päähänpistoja,\nvaipuu vihdoin syvään horrostilaan ja kuolee. Se voi tapahtua\nmuutamissa kuukausissa, mutta siihen voi mennä vuosi tahi parikin. Hän\noli hyvin voimakas nuorimies ja taudin kehittyminen voi viedä aikaa.\"\n\n\"Mutta näin ohimennen sanoen\", sanoi mielenvikaisten lääkäri,\n\"olenkohan milloinkaan kertonut teille ensimmäisestä kirjoittamastani\ntodistuksesta? Olin silloin joutua niin pahaan pulaan kuin ihminen\nikinä vain voi.\"\n\n\"Kuinka se kävi?\"\n\n\"Praktiseerasin siihen aikaan. Eräänä aamuna tuli luokseni muuan rouva\nCooper ja ilmoitti, että hänen miehensä oli viime aikoina joutunut\nkummallisten harhaluulojen valtaan. Ne esiintyivät siten, että mies\nluuli kuuluneensa armeijaan ja kunnostautuneensa siellä hyvin suuresti.\nHän oli todellisuudessa asianajaja eikä ollut milloinkaan oleskellut\npoissa Englannista. Rouva Cooper oli sitä mieltä, että käyntini heidän\nkotonaan voisi ehkä säikähdyttää miestä, minkävuoksi sovimme\nkeskenämme, että hän jollakin verukkeella houkuttelisi miehensä illalla\nvastaanottohuoneeseeni, jolloin saisin tilaisuuden keskustella hänen\nkanssaan ja kirjoittaa lausuntoni hänen tilastaan, jos tulisin\nvakuutetuksi hänen mielenvikaisuudestaan. Muuan toinen lääkäri oli jo\nkirjoittanut todistuksen, niin että tarvittiin vain minun\nmyötävaikutukseni, jotta hänet voitaisiin siirtää sairaalaan. No niin,\nherra Cooper tuli illalla noin puolituntia aikaisemmin kuin olin\nosannut odottaa ja neuvotteli kanssani muutamista kuumeoireista, joista\nhän sanoi kärsivänsä. Omien sanojensa mukaan hän oli juuri palannut\nAbyssinian sotatantereelta ja oli siellä ollessaan kuulunut\nensimmäisiin englantilaisiin joukkoihin, jotka olivat tunkeutuneet\nMagdalaan. Mikään harhaluulo ei olisi voinut olla sen ilmeisempi,\nminkävuoksi täytinkin kaavakkeen lainkaan epäröimättä. Kun hänen\nvaimonsa tuli luokseni hänen poistuttuaan, tein hänelle muutamia\nkysymyksiä saadakseni lomakkeen täyteen. 'Kuinka vanha hän on?' kysyin\nminä. 'Viisikymmenvuotias', sanoi hän. 'Viisikymmenvuotiasko?'\nhuudahdin minä. 'Mutta tutkimani mies ei voinut olla kolmeakymmentä\nvuotta vanhempi!' Ja niin saimme selville, ettei oikea Cooper ollut\nlainkaan käynytkään luonani, Tuollaisesta yhteensattumasta, joka voi\nhämmentää ihmisen kokonaan, muuan toinen Cooper, joka todellakin oli\nhyvin etevä nuori tykistöupseeri, oli tullut neuvottelemaan kanssani.\nKynäni oli jo kastettu allekirjoittaakseni paperin, kun huomasin sen\",\nsanoi tohtori Manson kuivaten hikeä otsaltaan.\n\n\"Puhuimme äsken rohkeudesta\", huomautti kirurgi. \"Juuri tutkintoni\njälkeen palvelin laivastossa jonkin aikaa, kuten ehkä tiedättekin. Olin\nLänsi-Afrikan laivasto-osaston lippulaivassa, ja muistan erään\nkummallisen rohkeuden näytteen, jonka sain tietooni siihen aikaan.\nMuuan pieni tykkivenheemme oli noussut Calabar-virtaa ylös ja tällä\njokimatkalla lääkäri kuoli rannikkokuumeeseen. Samana päivänä murskasi\npudonnut parru erään miehen jalan. Oli selvää, että se oli katkaistava\npolven yläpuolelta, jos mieli pelastaa miehen henki. Veneen nuori\npäällikkö, muuan luutnantti, haki kuolleen lääkärin tavaroista esille\npullollisen kloroformia, lonkkanivelveitsen ja Greyn kirjoittaman\nanatomian. Hän käski tarjoilijan sitoa miehen kajuutanpöytään ja\nasetettuaan eteensä reisiluun katkaisemista esittävän kuvan hän ryhtyi\ntyöhön. Silloin tällöin viitaten poikkeiskaavaan hän huomautteli:\n'Pitäkää huolta sidenuorista, tarjoilija. Tuossa merikortissa on jo\nveripilkkuja.' Sitten hän raastoi veitsellään, kunnes sai valtasuonen\npoikki, sitoen sen sitten tarjoilijan avulla ennen jatkamistaan. Niin\nhe vähitellen vuolivat säären poikki onnistuen tehtävässään\nerinomaisesti. Mies pomppii Portsmouthin satamassa vielä tänäkin\npäivänä.\"\n\n\"Silloin onkin leikki kaukana, kun tuollaisen eristetyn tykkiveneen\nlääkäri itse sairastuu\", jatkoi kirurgi hetkisen kuluttua. \"Voitte\nväittää, että hänen on helppo kirjoittaa itselleen tehokasta lääkettä,\nmutta tuollainen kuume kaataa ihmisen kuin nuijanisku eikä hänellä ole\nsenkään vertaa voimia jäljellä, että hän voisi hätistää moskiiton\nkasvoiltaan. Sairastin itse lievää sellaista Lagosissa ja tiedän siis,\nmitä puhun. Mutta siellä oli eräs toverini, joka todellakin koki\nkummia. Koko miehistö luuli hänen jo olevan mennyttä kalua ja koska ei\nsillä laivalla ollut milloinkaan ennen toimitettu hautajaisia, alkoivat\nhe harjoitella noita menoja ollakseen valmiit. He luulivat häntä\ntajuttomaksi, mutta hän vannoi kuulleensa jokaisen sanan. 'Ruumis on\ntuotava kannelle luukusta!' huusi lontoolainen kersantti\nmerisotamiehille. 'Älkäämme tehkö hänelle vääryyttä!' Hän oli niin\nhuvitettu ja suuttunutkin samalla, että hän vannoi pyhästi pysyvänsä\npoissa tuolta luukulta ja hän pysyikin.\"\n\n\"Lääkärien ei tarvitse ollenkaan sepittää juttuja\", huomautti Foster,\n\"koska tosiseikat voittavat aina kaiken kuvittelun. Mutta minusta on\ntuntunut joskus siltä, että jossakin tällaisessa kokouksessamme\nvoitaisiin lukea merkillisiä selostuksia siitä, mitä tauteja suositut\nkirjailijat luulevat ihmisten sairastavan.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Vain sitä, mistä ihmiset kuolevat ja mistä taudeista kertomuksissa\nuseimmiten puhutaan. Toiset riutuvat loppuun, mutta muista taudin\nsyistä, jotka ovat yhtä tavallisia todellisessa elämässä, ei puhuta\nikinä mitään. Lavantaudista puhutaan usein, mutta tulirokko on heille\naivan tuntematon sairaus. Sydänvika on tavallinen, mutta sellainen\nsydänvika, jonka me tunnemme, on tavallisesti jonkin muun taudin\nseuraus eikä siitä mainita romaaneissa sanaakaan. Sitten niissä\nkerrotaan usein tuosta salaperäisestä aivokuume-nimisestä taudista,\njohon sankaritar jonkin kriisin jälkeen aina sairastuu, mutta josta\noppikirjamme eivät tiedä mitään. Kun ihmiset romaaneissa kiihtyvät\nliiaksi, saavat he tavallisesti kohtauksen. Kokemukseni on melko suuri\nenkä tiedä kenellekään käyneen niin todellisessa elämässä. Lieviä\nsairauksia ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Kertomuksissa ei\nkukaan kuunaan sairasta ruusua, närästystä eikä pussitautia. Ja\nsitäpaitsi kaikki heidän kuvailemansa sairaudet vaivaavat vain ruumiin\nyläosia. Kertojat eivät koske milloinkaan alaruumiiseen.\"\n\n\"Sanon teille erään asian, Foster\", sanoi mielenvikaisten lääkäri.\n\"Elämässä on sellainenkin puoli, joka on liian lääketieteellinen\ntavalliselle yleisölle ja liian romantillinen ammattilehdille, mutta\njoka silti tarjoaa mitä tärkeimpiä tutkimuksien aiheita. Pelkään,\netteivät ne ole kaikkein huvittavimpia, mutta kun sallimus kerta on\nluonut ne, ovat ne tarpeeksi hyviä meidänkin tutkittaviksi. Ne\nkertoisivat kummallisista parhaiden miesten elämässä sattuneista\nhurjuuden ja ilkeyden puuskista, mitä suloisimpien siveellisten naisten\nelämässä ilmenneistä omituisista hetkellisistä heikkouksista, joista\ntietävät vain harvat, muun maailman huomaamatta niitä lainkaan. Ne\npuhuisivat myös kasvavan ja riutuvan miehuuden kummallisista ilmiöistä\nja valaisisivat noita tekoja, jotka ovat katkaisseet monen loistavan\nuran ja lähettäneet miehen vankilaan, sen sijaan että hänet olisi\npitänyt kiireesti tuoda vastaanottohuoneisiimme. Kaikista vaaroista,\njoihin ihmislapsi voi joutua, on tämä pahin, ja Jumala koettaakin\nerikoisesti varjella meitä siltä.\"\n\n\"Minulla oli vähän aikaa sitten muuan tapaus, joka ei ollut lainkaan\ntavallinen\", sanoi kirurgi. \"Lontoon seurapiireissä on muuan kuuluisa\nkaunotar -- en mainitse mitään nimiä -- joka kiinnitti huomiota\npuoleensa muutamia huvikausia sitten hyvin avokaulaisilla puvuillaan.\nHänellä oli mitä valkoisin iho ja mitä kauneimmat hartiat, niin että se\nei ollutkaan mitään ihmeellistä. Sitten hänen kauluksensa poimut\nalkoivat kohota yhä ylemmäs, kunnes hän viime vuonna hämmästytti\nkaikkia käyttämällä korkeakauluksisia pukuja aikana, jolloin ne eivät\nolleet enää lainkaan muodissa. No niin, eräänä päivänä saapui tämä\nnainen vastaanottohuoneeseeni. Kun palvelija oli poistunut, aukaisi hän\näkkiä pukunsa yläosan. 'Jumalan nimessä, tehkää jotakin hyväkseni!'\nhuudahti hän. Silloin näin hänen sairautensa. Nakertava märkähaava oli\nkohonnut vähitellen ylöspäin kiemurtelevaan käärmemäiseen tapaansa,\nkunnes sen ylimmäinen reuna oli hänen kauluksensa tasalla. Sen hännän\npunainen juova piiloutui hänen rintojensa väliin. Se oli vuosi vuodelta\nkohonnut yhä ylemmäs ja hän oli korottanut pukuaan peittääkseen sen,\nkunnes se nyt oli kohoamaisillaan hänen kasvoihinsa. Hän oli ollut\nliian ylpeä kertomaan taudistaan edes lääkärillekään.\"\n\n\"Saitteko pysähtymään sen?\"\n\n\"Tein sinkkikloriidilla mitä suinkin voin, mutta se voi puhjeta esille\njälleen. Hän oli muuan noita kauniita vaaleanpunaisia olentoja, joiden\nkilpirauhaset ovat aivan pilalla. Heitä voidaan paikata, mutta ei\nparantaa.\"\n\n\"Hyvänen aika sentään!\" huudahti praktiseeraava lääkäri silmissään tuo\nhellä ilme, joka oli tehnyt hänet niin rakkaaksi monille tuhansille.\n\"Luulen, ettemme saa ajatella itseämme kohtaloa viisaammiksi, vaikka\njoskus ajattelemmekin, että asioiden järjestyksessä on jotakin vinoa.\nMinäkin olen nähnyt elämässäni muutamia surullisia ilmiöitä. Olenko\nmilloinkaan kertonut teille siitä, kuinka luonto erotti toisistaan\ntoisiaan mitä hellimmin rakastavat ihmiset? Mies oli hieno nuorukainen,\nvoimailija ja herrasmies, mutta hän liioitteli harjoitellessaan. Tehän\ntiedätte, kuinka tuo voima, joka pitää meidät kurissa, nipistää meitä\nsilloin, kun poikkeamme syrjään poljetulta tieltä. Se voi tuntua\nisossavarpaassa, jos juomme liian paljon tahi työskentelemme liian\nvähän. Tahi se voi nykäistä hermojamme, jos tuhlaamme tarmoamme\nliiaksi. Voimailijaa iskee se tietysti ensin sydämeen tahi keuhkoihin.\nHän sai kovan keuhkotaudin ja hänet lähetettiin Davosiin. No niin, onni\nsuosi heitä sikäli, että vaimo sai reumaattisen kuumeen, joka aiheutti\nhänelle pahan sydänvian. Tietäkää nyt, mihin säälittävään pulaan nämä\nihmisraukat olivat joutuneet? Kun mies laskeutui neljäntuhannen jalan\nkorkeudelle merenpinnasta, kävivät hänen taudinoireensa peloittaviksi.\nNainen taasen voi nousta kahdentuhannenviidensadan jalan korkeudelle,\nmutta sitten hänen sydämensä ei kestänyt enempää. He kohtasivat\ntoisensa monta kertaa laakson puolivälissä, mikä oli melkein aina\ntappaa heidät, kunnes lääkärin oli pakko kieltää jyrkästi nämä\nkohtaukset. Ja niin he asuivat neljä vuotta kolmen englannin\npeninkulman päässä toisistaan tapaamatta toisiaan kertaakaan. Mies meni\njoka aamu eräälle paikalle, josta voitiin nähdä se huvila, missä hänen\nvaimonsa asui, huiskuttamaan suurta valkoista huivia, naisen vastatessa\nhänen tervehdykseensä alhaalta. He voivat nähdä toisensa hyvin selvästi\nkiikareillaan, mutta he olisivat yhtä hyvin voineet asua eri\ntaivaankappaleilla kuin kohdata toisensa.\"\n\n\"Sitten kuoli kai toinen?\" sanoi asiaankuulumaton.\n\n\"Ei, sir. Olen pahoillani, etten tiedä tarinan yksityiskohtia, mutta\nmies parani ja on nyt varakas osakekauppias Drapers Gardensissa.\nNainenkin on melkoisen lapsiparven äiti. Mutta mitä te teette siellä?\"\n\n\"Kirjoitan vain muistiin katkelmia kertomuksistanne.\"\n\nLääkärit nauroivat mennessään pukemaan ylleen päällystakkejaan.\n\n\"Emmehän ole tehneet muuta kuin puhuneet omasta ammatistamme\", sanoi\npraktiseeraava lääkäri. \"Voiko nyt sellainen kiinnostaa yleisöä?\"\n\n\n\n\nKIRURGI KERTOO\n\n\n\"Ihmiset saattavat joskus saada juuri sen taudin, jota he ovat enimmän\ntutkineet\", huomautti kirurgi katkaisten sikarinsa pään ammattimaisen\nkätevästi ja päättävästi. \"Sairaalloinen tila on kuin ilkeä eläin,\njoka, jos sitä liiaksi ahdistetaan, hyökkää vainoojansa kurkkuun. Jos\nbasilleja ahdistetaan liiaksi, voivat ne ruveta ahdistamaan takaisin.\nOlen nähnyt sellaisia tapauksia, vieläpä tarttumattomiinkin tauteihin\nnähden. Tiedätte luonnollisesti tuon tunnetun Listonin tapauksen ja\nsuonikohjun, mutta on olemassa paljon muitakin, jotka voisin mainita.\nKaikkein selvimpiä tapauksia oli tuon St. Christopherissa asuvan vanhan\nWalkerin sairaus. Ettekö ole kuulleet siitä? No niin, se tapahtui kyllä\nhieman ennen teidän aikaanne, mutta ihmettelen kuitenkin, että se on\nvoitu unhottaa. Te nuoret haluatte pysyä niin oman aikanne tasalla,\nettä unhotatte paljon sellaista, mikä oli kiintoisaa ennen.\n\nWalker oli Euroopan parhaimpia hermolääkäreitä. Olette varmaankin\nlukeneet hänen pienen tutkielmansa sisähermoston rustottumisesta. Se on\nkiintoisa kuin romaani ja tavallaan käänteentekeväkin. Hän työskenteli\nuupumatta joka päivä tuntikausia sairaaloissa ja sitten yhtämittaisia\ntarkkoja tutkimuksia tehden. Mutta hän osasi huvitellakin. '_De\nmortuis_', luonnollisesti, mutta kuitenkin se on kaikkien niiden\ntietämä julkinen salaisuus, jotka tunsivat hänet tarkemmin. Vaikka hän\nkuolikin viidenviidettä ikäisenä, sai hän noihin vuosiin sopimaan\nkahdeksankymmenen vuoden kokemukset. Voitiin ihmetellä ainoastaan sitä,\nettä hän kesti sellaista menoa niinkin kauan. Mutta hän otti lopun\nvastaan kauniisti, sitten kun se tuli.\n\nOlin hänen sairaala-apulaisenaan siihen aikaan. Walker luennoitsi\nmuuttuvaisesta säännöttömyydestä salin täyteiselle nuorukaisjoukolle.\nHän selitti olevan taudin ensimmäisiä oireita, ettei potilas voi\nummessa silmin panna kantapäitään yhteen horjumatta. Puhuessaan hän\nvalaisi asiaa tekemällä sen itse. Pojat eivät luullakseni huomanneet\nmitään, mutta minä huomasin sen, kuten hänkin, vaikka hän lopettikin\nluentonsa tyynesti.\n\nKun se oli päättynyt, tuli hän huoneeseeni ja sytytti savukkeen.\n\n'Tutkikaa hermojeni refleksejä, Smith', sanoi hän. Niistä oli tuskin\nmerkkiäkään jäljellä. Löin hänen polvijänteeseensä, mutta yhtä hyvin\nolisin voinut koettaa saada sohvanpielustaa hypähtelemään. Hän ummisti\nsilmänsä jälleen ja huojui kuin ruoko tuulessa. 'Vai niin', sanoi hän,\n'se ei siis ollutkaan mitään jännehermosärkyä.'\n\nSilloin tiesin hänen tunteneen noita äkillisiä tuskia, ja sain\nvarmuuden, että hänen tapauksensa oli täydellinen. Siinä ei ollut\nmitään sanomista ja niinpä istuinkin vain paikoillani katsellen häneen,\nhänen imeskellessään savukettaan. Siinä hän oli, mies parhaimmillaan ja\nLontoon kauneimpia henkilöitä, hänellä oli varoja, kuuluisuutta,\nyhteiskunnallista menestystä ja kaikkea muutakin jalkainsa juuressa, ja\nnyt ilmoitettiin hänelle, häntä lainkaan edeltäpäin varoittamatta, että\nhäntä odotti välttämätön kuolema, sellainen kuolema, joka aiheutuu\nhienommista ja jatkuvammista kidutuksista, kuin jos hän olisi ollut\nköytettynä intiaanien kidutuspaaluun. Hän istui sinisen savupilven\nkeskellä maahan luoduin katsein ja huulet hieman tiukemmin yhdessä kuin\ntavallisesti. Sitten hän nousi heilauttaen käsivarsiaan kuin mies, joka\nkarkoittaa kaikki vanhat ajatukset poiketakseen uudelle suunnalle.\n\n'Parasta on järjestää tämä asia heti', sanoi hän. 'Minun täytyy muuttaa\nhieman suunnitelmiani. Saanko käyttää paperianne ja kirjekuorianne?'\n\nHän istuutui pöytäni ääreen ja kirjoitti kuusi kirjettä. En petä\nlainkaan hänen luottamustaan, sanoessani, etteivät ne olleet hänen\nvirkaveljilleen. Walker oli yksinäinen mies, mikä tarkoittaa, ettei hän\nollut kiintynyt ainoastaan yhteen naiseen. Lopetettuaan hän poistui\npienestä huoneestani jättäen elämänsä kaikki toiveet ja kunnianhimoiset\npyyteet taakseen. Ja hän olisi ehkä saanut elää vielä vuoden rauhassa\ntietämättä taudistaan mitään, ellei hän luennoidessaan olisi sattumalta\nvalaissut tapausta jaloillaan.\n\nTarvittiin viisi vuotta hänen tappamiseensa ja hän kesti sen hyvin. Jos\nhän joskus olikin elänyt hieman epäsäännöllisesti, hyvitti hän sen\npitkällä marttyyriudellaan. Hän merkitsi muistiin ihmeteltävän tarkasti\nkaikki tautinsa eri vaiheet, päästen paremmin selville silmien\nmuutoksista kuin kukaan ennen häntä. Kun herpaantuminen tuli hyvin\npahaksi, piti hän toisella kädellään silmäänsä auki kirjoittaessaan\ntoisella. Sitten kun hän ei enää voinut taivuttaa lihaksiaan\nkirjoittamaan, saneli hän hoitajattarelleen. Niin kuoli James Walker\nviidenviidettäikäisenä kesken tutkimuksiaan.\n\nVanha Walker raukka piti paljon kokeilevasta kirurgiasta raivaten tietä\nmonelle suunnalle. Jälkeenpäin on kyllä voitu aukoa uusia uria, mutta\nhän teki kuitenkin niin paljon kuin suinkin omalla alallaan. Tehän\ntunnette M'Namaran? Hän pitää aina pitkää tukkaa. Hän sanoo sen\njohtuvan taiteellisista taipumuksistaan, mutta todellisuudessa hän vain\nsiten pitää peitossa toista menetettyä korvaansa. Walker leikkasi sen\npois, mutta teidän ei pidä kertoa tästä Macille.\n\nSe kävi näin: Walkerilla oli omat mielipiteensä _portio aurasta_, eli\nsiitä hermokeskuksesta, joka hallitsee kasvojen lihaksia. Hän luuli sen\nhalvaantumisen johtuvan epäsäännöllisestä verenkierrosta. Hän ajatteli\nsenvuoksi, että jokin, mikä vain vaikuttaisi tasoittavasti\nverenkiertoon, korjaisi asian. Sairaalassamme oli muuan sellainen hyvin\nitsepäinen tapaus. Olimme koettaneet parantaa sitä kaikilla\nmahdollisilla keinoilla, vetolaastarilla, vahvistavilla aineilla,\nhermojen venyttämisellä, sähköllä ja neuloilla, mutta tuloksettomasti.\nWalker sai silloin päähänsä, että korvan poisleikkaaminen lisäisi\nverenkiertoa tähän osaan ja hän hankki hyvin pian potilaan suostumuksen\nleikkaukseen. No niin, ryhdyimme siihen eräänä iltana. Walker\nluonnollisesti tiesi, että kysymyksessä oli koe, eikä senvuoksi\nhalunnut puhella siitä, koska hän ei ollut varma sen onnistumisesta.\nMeitä oli saapuvilla noin puolitusinaa, M'Namara ja minä muiden\njoukossa. Huone oli pieni ja sen keskellä oli pöytä kumivaatteella\npeitettyine pieluksineen ja makuuhuopineen, jonka laidat ulottuivat\nmolemminpuolin melkein lattiaan. Pari pääpuolen vieressä pienellä\npöydällä palavaa kynttilää oli ainoa valaistus. Potilas tuli\nhuoneeseen. Hänen kasvojensa toinen puoli oli sileä kuin lapsen, toisen\npuolen värähdellessä hurjasti pelosta. Hän paneutui pitkäkseen ja\nkloroformiin kastettu pyyheliina pistettiin hänen kasvoilleen, Walkerin\nlaittaessa neulojaan kuntoon kynttiläin valossa. Nukuttaja seisoi\npöydän toisella ja M'Namaran oli määrä seisoa toisella puolen pitämässä\nsilmällä potilasta. Meidän muiden piti auttaa heitä.\n\nMies oli jo melkein unessa, kun hän äkkiä joutui tuollaisen\nsuonenvedontapaisen puuskan valtaan, jollaiset ovat hyvin tavallisia\nhorrostilassa. Hän potki, kääntelehti ja huitoi ympärilleen molemmin\nkäsin. Pieni pöytä kaatui kolisten kynttilöineen päivineen ja me\njouduimme silmänräpäyksessä säkkipimeään. Voitte ymmärtää, millainen\nhälinä siitä syntyi, toisten nostaessa pöytää, toisten etsiessä\ntulitikkuja ja toisten hillitessä potilasta, joka vieläkin keppuroi.\nHoitajat saivat hänet kuitenkin hillityksi, nukuttamista jatkettiin, ja\nkun kynttilöihin vihdoin saatiin tuli jälleen, olivat hänen epäselvät\nja puoleksi tukahdutetut huutonsa muuttuneet kovaksi kuorsaamiseksi.\nHänen päänsä nostettiin takaisin pielukselle ja pyyheliinaa pidettiin\nniin kauan hänen kasvoillaan, että leikkaus ehdittiin suorittaa. Sitten\notettiin pyyheliina pois, ja voitte ymmärtää hämmästyksemme, kun näimme\nedessämme M'Namaran kasvot.\n\nKuinkako se tapahtui? Hyvin yksinkertaisesti. Kun kynttilät kaatuivat,\noli nukuttaja keskeyttänyt tehtävänsä hetkiseksi koettaessaan siepata\nne käteensä. Ja potilas oli juuri valon sammuessa vyörähtänyt pöydältä\nsen alle. M'Namara raukka, joka oli kaikin voimin pidellyt kiinni\nhäntä, oli kaadettu hänen sijastaan pöydälle ja tunnettuaan miehen\nolevan paikoillaan nukuttaja oli luonnollisesti peittänyt pyyheliinalla\nhänen suunsa ja nenänsä. Toiset olivat pidelleet häntä kiinni ja kuta\nenemmän hän raivosi ja potki, sitä enemmän hän vain sai kloroformia.\nWalker oli hyvin pahoillaan ja pyysi anteeksi niin kauniisti kuin\nsuinkin. Hän tarjoutui heti tekemään toisen leikkauksen ja laittamaan\nniin hyvän uuden korvan kuin suinkin, mutta M'Namara oli jo saanut\ntarpeekseen. Mitä taasen potilaaseen tulee hän nukkui kaikessa rauhassa\npöydän alla, huovan laitojen suojellessa häntä molemmilta puolilta.\nSeuraavana päivänä Walker lähetti M'Namaralle korvan metylialkoholia\nsisältävässä lasitölkissä, mutta Macin rouva suuttui siitä hirveästi,\nja se aiheutti sittemmin monia ikävyyksiä.\n\nMuutamat väittävät, että kuta enemmän joudutaan tekemisiin\nihmisluonteen kanssa, sitä vähemmän siitä välitetään. En luule\nkuitenkaan, että ne, jotka tietävät siitä enimmän, ovat sitä mieltä.\nOmat kokemukseni vastustavat sitä ehdottomasti. Minut kasvatettiin\nsiihen uskoon, että ihminen on vain maaksi muuttuva sairaalloinen\nolento ja tässä minä nyt kuitenkin olen täynnä kunnioitusta ihmiskuntaa\nkohtaan seurusteltuani läheisesti sen kanssa kolmekymmentä vuotta. Paha\non tavallisesti pinnalla. Syvemmät kerrokset ovat aina hyviä. Olen\nsatoja kertoja nähnyt ihmisiä tuomittavan kuolemaan yhtä äkillisesti\nkuin Walker raukankin kävi. Joskus tuomittiin heidät sokeuteen tahi\nsilvottaviksi, mikä on kuolemaakin pahempaa. Kaikki miehet ja naiset\nsuhtautuivat siihen melkein kauniisti, muutamat oikein suloisen\nepäitsekkäästi ja niin kokonaan syventyen ajattelemaan vain, kuinka\nheidän kohtalonsa tulisi vaikuttamaan muihin, että kaupungista kotoisin\nolevat miehet ja turhamaisesti puetut naiset ovat silmissäni muuttuneet\nenkeleiksi. Olen nähnyt kuoleviakin, kaikenikäisiä, kaikkiin\nuskontoihin kuuluvia ja sellaisiakin, jotka eivät ole uskoneet\nmihinkään. En ole nähnyt heistä kenenkään muun pelkäävän kuin erään\nnuoren kuvittelevan miesraukan, joka oli kuluttanut tahrattoman\nelämänsä mitä ankarimman uskonlahkon kahleissa. Riutunut ruumis ei\nluonnollisesti voi tuntea pelkoa. Jokainen ihminen voi ruveta\npelkäämään laivan menevän pohjaan, jos hänelle sanotaan niin hänen\nollessaan merikipeänä. Senpävuoksi silpomiseen mukautuvan rohkeus\nmielestäni onkin suurempi sitä rohkeutta, jota riuduttavan taudin\nruntelema sairas osoittaa kuolemaa odottaessaan.\n\nKerron nyt teille eräästä tapauksesta, jonka sain tietää viime\nkeskiviikkona omassa vastaanottohuoneessani. Eräs nainen tuli kysymään\nneuvoani -- hän on erään tunnetun urheilua harrastavan vapaaherran\nrouva. Mies oli tullut hänen mukanaan, mutta jäänyt naisen pyynnöstä\nodotushuoneeseen. Minun ei tarvitse mainita yksityiskohtia, mutta\ntapaus osoittautui kummallisen ilkeäluontoiseksi syöväksi. 'Tiesin\nsen', sanoi nainen. 'Kuinka kauan saan vielä elää?' 'Pelkään sen\nkuluttavan voimanne muutamissa kuukausissa', vastasin minä. 'Vanha Jack\nraukka!' sanoi hän. 'Sanon hänelle, ettei se ole mitään vaarallista.'\n'Miksi pettäisitte häntä?' kysyin minä. 'No niin, hän on hyvin levoton\ntästä ja vaikeroi parhaillaan tuolla odotushuoneessa. Hän on kutsunut\npari vanhaa ystäväänsä luokseen päivälliselle tänä iltana enkä minä\nhenno pilata hänen huviaan. Hän ehtii kyllä huomennakin kuulla\ntotuuden.' Hän poistui vastaanottohuoneestani, tuo pieni urhoollinen\nnainen, ja hetkistä myöhemmin hyökkäsi huoneeseen hänen punakka\nmiehensä pudistamaan kättäni. Ei, kunnioitin naisen tahtoa enkä\npettänyt häntä. Luulen tuon illan olleen hänen elämänsä hauskimpia ja\nseuraavan aamun sen synkimpiä.\n\nOn oikein ihmeellistä, kuinka urhoollisesti ja iloisesti nainen voi\nottaa vastaan musertavankin iskun. Miesten laita on toisin. He voivat\nsen kyllä kestää valittamatta, mutta se huumaa ja hämmentää heidät\nsamalla. Mutta nainen ei menetä järkeään enempää kuin rohkeuttaankaan.\nMinulla oli muutamia viikkoja sitten tapaus, joka valaisee tätä\nselvästi. Muuan herrasmies neuvotteli kanssani vaimostaan, eräästä\nhyvin kauniista naisesta. Miehen selostuksen mukaan naisen käsivarressa\noli pieni tuberkuloottinen kyhmy. Mies oli varma siitä, ettei se ollut\nlainkaan vaarallinen, mutta halusi kuitenkin tietää, kumpiko paikka\nsopisi paremmin oleskelupaikaksi hänen vaimolleen, Devonshirekö vai\nRiviera. Tarkastin naisen ja totesin hänen sairastavan luumätää, jota\ntuskin näkyi ulospäin, mutta joka siitä huolimatta oli levinnyt lapa-\nja solisluuhun ja olkavarrenluihin asti. En ollut milloinkaan ennen\nnähnyt niin ilkeätä tapausta. Lähetin naisen pois huoneesta ja kerroin\nmiehelle totuuden. Mitäkö hän teki? Hän käveli vain hitaasti huoneen\nympäri kädet selän takana ja katseli hyvin kiinnostuneena kaikkia\nkuvia. Näen hänet vieläkin edessäni, kun hän kiinnitti kultasankaiset\nsilmälasinsa nenälleen ja tuijotti niiden läpi hyvin tylsästi, mikä\nilmaisi minulle, ettei hän nähnyt kuvia eikä niiden takana olevaa\nseinääkään. 'Auttaisiko käden katkaiseminen?' kysyi hän vihdoin.\n'Kyllä, jos vain lapa- ja solisluukin otetaan pois', sanoin minä.\n'Aivan niin, ne tietysti myös', toisti hän tuijottaen vieläkin\nympärilleen ilmeettömin silmin. Koetin rauhoittaa häntä, mutta hänestä\nei luullakseni tule enää milloinkaan samaa miestä. Mutta nainen\npuolestaan suhtautui siihen urhoollisesti ja iloisesti, ja on\nparantunut melkoisesti sen jälkeen. Mätäneminen oli mennyt jo niin\npitkälle, että käsivarsi katkesi meidän vetäessämme sen esille yöpuvun\nhihasta. Ei, tauti ei luullakseni uusiinnu enää ja toivoakseni hän\nparanee täydellisesti.\n\nJokainen lääkäri muistaa ensimmäisen potilaansa koko ikänsä. Minun oli\nhyvin tavallinen eivätkä yksityiskohdat kiinnosta ketään. Kun aloitin\ntoimintani, kävi luonani kuitenkin hyvin kummallinenkin vieras\nensimmäisten kuukausien kuluessa. Hän oli komeasti puettu vanha nainen,\njoka kantoi kädessään pajukoria. Sen hän aukaisi kyynelten valuessa\nhänen silmistään, ja korista ryömi esille lihavin, rumin ja syyhyisin\npieni pystykorva, mitä milloinkaan elämässäni olen nähnyt. 'Pyydän,\nettä ottaisitte sen hengiltä niin tuskattomasti kuin suinkin, herra\ntohtori!' huudahti hän. 'Tehkää se pian, tahi muuten voi päätökseni\nruveta horjumaan.' Hän heittäytyi istumaan sohvalle nyyhkyttäen\nhermostuneesti. Kuta kokemattomampi lääkäri on, sitä suuremmat\najatukset hänellä on ammatistaan. Minun ei siis tarvinne sanoa teille,\nnuoret ystäväni, että olin jo loukkautuneena kieltäytyä tehtävästä, kun\nmuistinkin, että keskinäinen suhteemme ammattini ulkopuolella oli\nherrasmiehen suhde naiseen ja että hän oli pyytänyt minua tekemään\njotakin sellaista, mikä hänen mielestään oli ilmeisesti hyvin tärkeää.\nVein senvuoksi pienen koiran toiseen huoneeseen ja kupillisella maitoa,\njohon sekoitin muutamia tippoja sinihappoa, lähetin sen pois maailmasta\nniin äkkiä ja tuskattomasti kuin suinkin voitiin toivoa. 'Se on siis jo\nohi!' huudahti hän minun tullessani takaisin huoneeseen. Oli todellakin\ntraagillista katsella, kuinka kaikki se rakkaus, joka muuten olisi\ntullut miehen ja lasten osaksi, oli niiden puutteessa kohdistunut\ntuohon pieneen rumaan eläimeen. Hän poistui murtuneena vaunuillaan ja\nvasta hänen poistumisensa jälkeen huomasin kirjoituspöytäni\nimupaperiarkilla suuren punaisella sinetillä suljetun kirjekuoren.\nSiihen oli kirjoitettu lyijykynällä: 'En epäile lainkaan, ettette olisi\ntehnyt tätä palkkiottakin, mutta vaadin kuitenkin teitä vastaanottamaan\ntämän.' Avasin sen ajatellen epämääräisesti jotakin kummallista\nmiljoonanomistajaa ja viidenkymmenen punnan seteliä, mutta kuoressa\nolikin vain neljän shillingin ja kuuden pennyn postiosoitus. Koko juttu\ntuntui minusta niin hullunkuriselta, että nauroin itseni väsyksiin.\nHyvä mies, tulette vielä näkemään, että lääkärin elämässä on niin\npaljon traagillisuutta, ettei hän voisi sitä mitenkään kestää, ellei\njokin leikillinenkin tapaus silloin tällöin höystäisi sitä.\n\nJa lääkäri saa myös olla kiitollinen hyvin paljosta. Älkää unhottako\nsitä milloinkaan. Pienikin hyväteko tuottaa niin paljon iloa, että\nmeidän pitäisi oikeastaan maksaa siitä, sen sijaan että meille\nmaksetaan. Lääkärinkin on kuitenkin pakko pitää huolta kodistaan,\nvaimostaan ja lapsistaan. Mutta potilaat ovat hänen ystäviään tahi\nainakin niiden pitäisi olla. Hän kulkee talosta taloon ja hänen\naskeliaan ja ääntään rakastavat kaikki. Voiko ihminen pyytää sen\nenempää? Ja sitäpaitsi, hänen on pakkokin olla hyvä. Hänen on\nmahdotonta olla toisenlainen. Kuinka voisi ihminen katsella koko ikänsä\nurhoollista kärsimistä ja pysyä kuitenkin kylmänä ja tunteettomana?\nAmmattimme on jalo, uljas ja ihmisystävällinen, ja teidän nuorten tulee\npitää huoli siitä, että se pysyy sellaisena.\"\n\n\n\n\nHOYLANDIN LÄÄKÄRIT\n\n\nKaikki ne ammattitoverit, jotka tunsivat tohtori James Ripleyn, pitivät\nhäntä tavattoman onnellisena miehenä. Hänen isänsä oli praktiseerannut\nennen häntä pohjois-Hapmshiressä sijaitsevassa Hoylandin kylässä ja\nkaikki oli valmiina hänen varaltaan jo ensimmäisenä päivänä, kun laki\nantoi hänelle luvan kirjoittaa nimensä lääkemääräysten alle. Vanha\nherrasmies erosi toimestaan muutamien vuosien kuluttua asettuen asumaan\netelärannikolle ja luovutti koko maaseudun pojalleen. Ellemme ota\nlukuun Basingstoken läheistöllä asuvaa tohtori Hortonia, oli nuorella\nlääkärillä hallussaan maaseutua kuuden englannin peninkulman pituudelta\njoka suunnalle ja hän ansaitsikin toiminnallaan viisitoistasataa puntaa\nvuodessa, vaikka tallikustannukset nielivätkin melkein kaiken sen, mitä\nvastaanottohuone tuotti, kuten maaseudulla tavallisesti. Tohtori James\nRipley oli kahdenneljättä ikäinen, pidättyväinen, oppinut ja naimaton\nmies. Hänen piirteensä olivat vakavat, melkein ankarat, ja tumman tukan\nkeskeltä paistava kalju tuotti hänelle ainakin sata puntaa vuodessa.\nHän käsitteli tavattoman onnistuneesti naisia, osaten olla niin ankara\nja päättäväisen kohtelias, että hän hallitsi heitä loukkaamatta heitä\nmitenkään. Naiset eivät kuitenkaan osanneet yhtä hyvin käsitellä häntä.\nHän oli aina valmis palvelemaan heitä ammatillisesti, mutta\nseurustellessaan heidän kanssaan hän oli kuin elohopeapisara.\nMaaseudulla asuvat äidit virittivät turhaan vaatimattomia ansojaan\nhänelle. Hän ei pitänyt tanssiaisista eikä huviretkistä, vaan sulkeutui\nharvoina lomahetkinään mieluummin työhuoneeseensa tutkimaan Virchowin\narkistoja ja lääketieteellisiä aikakauskirjoja.\n\nHän opiskeli innokkaasti, haluamatta vastuksikseen tuota ruostetta,\njota usein keräytyy maaseudun lääkärien ympärille. Hänen kunnianhimonsa\nvaati häntä säilyttämään tiedot yhtä tuoreina ja selvinä kuin ne olivat\nolleet sinä hetkenä, jolloin hän oli poistunut tutkintosalista. Hän oli\nylpeä siitä, että hän voi viipymättä ladella ulkomuististaan jonkin\nvaltasuonen seitsemän haarautuman nimet tahi ilmoittaa minkä tahansa\nfysiologisen yhdistelmän oikean laadun. Pitkän työpäivän jälkeen hän\nvoi tutkia kylän teurastajan hänelle lähettämien lampaansilmien teriä\nja sisäosia suureksi kauhistukseksi taloudenhoitajattarelleen, jonka\noli pakko korjata pois jäännökset seuraavana aamuna. Rakkaus työhön oli\nainoa kiihko, jota hänen kuiva ja säännöllinen luonteensa tunsi.\n\nOli sitäkin enemmän hänen kunniakseen, että hän pysytteli tiedoissaan\naikansa tasalla, koskei mikään kilpailu pakottanut häntä siihen. Niinä\nseitsemänä vuonna, joina hän oli praktiseerannut Hoylandissa, oli kolme\nkilpailijaa ryhtynyt taisteluun häntä vastaan, pari samassa kylässä\nkuin hänkin ja kolmas naapurikylässä, Lower Hoylandissa. Näistä oli\nyksi sairastunut ja kuollut eikä hänen tiedetty hoitaneenkaan muita\npotilaita kuin itseään kahdeksantoista kuukautta kestäneen maalla\noleskelunsa aikana. Toinen oli ostanut neljännen osan Basingstoken\ntoiminnasta ja poistunut siis kunniallisesti, mutta kolmas oli hävinnyt\nolemattomiin eräänä syyskuun yönä jättäen jälkeensä tyhjän talon ja\nmaksamattoman tilin sekatavarakauppaan. Sen jälkeen oli hänellä ollut\nyksinoikeus koko piirikuntaan eikä kukaan ollut uskaltanut ryhtyä\nkilpailuun Hoylandin lääkärin vakiintuneen maineen kanssa.\n\nSenpävuoksi hän hieman hämmästyi ja tunsi melkoista uteliaisuuttakin,\nkun hän eräänä aamuna ajaessaan Lower Hoylandin kautta näki kylän\npäässä sijaitsevan uuden rakennuksen asutuksi ja huomasi viertotielle\naukeavan portin pielessä tahrattoman, kimaltelevan messinkisen\nnimilevyn. Hän pysähdytti viisikymmentä puntaa maksavan\nkastanjanvärisen tammansa ja katsoi siihen pitkään. \"Verrinder Smith,\nM.D.\", oli siihen kaiverrettu pienillä sievillä kirjaimilla. Viimeisen\nmiehen nimikirjaimet olivat olleet puolen jalan korkuiset ja niitä\nvalaisevan lampun valo majakkatulta muistuttava. Tohtori James Ripley\nnäki erotuksen ja päätteli siitä, että uusikko osoittautuukin ehkä\npeloittavammaksi vastustajaksi kuin entiset. Ja hän sai varmuuden siitä\nsamana iltana katsellessaan lääkäriluetteloa. Siitä hän näki, että\ntohtori Verrinder Smith oli saanut tutkinnoissaan korkeimmat\narvolauseet, ja huomasi hänen sittemmin opiskelleen perusteellisesti\nEdinburghissa, Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä, ja saaneen lopulta\nkultamitalin ja Leo Hopkinsin stipendin eräästä alkuperäisestä\nsisimmäisten selkähermojen juurien toimintaa koskevasta\ntutkimuksestaan. Tohtori Ripley siveli hämmentyneenä ohutta tukkaansa\nlukiessaan kilpailijansa ansioluetteloa. Mitä maailmassa voi näin etevä\nmies tarkoittaa asettuessaan asumaan tällaiseen pieneen\nhampshireläiseen kylään!\n\nMutta tohtori Ripley oli kuitenkin keksivinään ratkaisun\narvoitukselle. Tohtori Verrinder Smith oli epäilemättä muuttanut sinne\nyksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän tahtoi siellä rauhassa jatkaa\njotakin tieteellistä tutkimustaan. Nimilevy oli ripustettu porttiin\npikemminkin osoitteeksi kuin potilaitten houkuttelemiseksi. Oikea\nratkaisu oli tietysti se. Siinä tapauksessa tulisi tämän kuuluisan\nnaapurin läsnäolo hyödyttämään suuresti hänen omia opinnoitaan. Hän oli\nusein ikävöinyt jotakin hengenheimolaista, jotakin terästä, johon hän\nvoisi koetella piikiveään. Sattuma oli nyt tuonut sellaisen hänen\nläheisyyteensä ja hän iloitsi siitä suuresti.\n\nJa tämä ilo taivutti hänet sittemmin ottamaan askeleen, joka poikkesi\nkokonaan hänen tavallisista tavoistaan. Lääkärien joukossa on tapana,\nettä uusikko käy ensin tervehtimässä vanhempaa virkaveljeään.\nSeurustelusäännöt ovat siinä suhteessa hyvin ankarat. Tohtori Ripley\noli pikkumaisen tarkka tällaisissa ja kuitenkin hän ajoi seuraavana\npäivänä tieten tahtoen tervehtimään tohtori Verrinder Smithiä. Hän\ntunsi, että tällainen poikkeaminen muodollisuuksista oli miellyttävä\nteko hänen puoleltaan ja sopiva johdanto sille läheiselle suhteelle,\njonka hän toivoi hänen ja naapurin välille kehittyvän.\n\nTalo oli sievä ja hyvin varustettu, ja hieno kamarineito ohjasi\ntohtorin sievään pieneen vastaanottohuoneeseen. Kun hän meni sisään,\nnäki hän lämpiössä pari päivänvarjoa ja naisen hatun. Oli sääli, että\nhänen virkaveljensä piti olla nainut mies. Se tulisi muuttamaan heidän\nsuhteensa hieman toisenlaiseksi ja häiritsemään noita tieteellisiin\nkeskusteluihin varattuja pitkiä iltoja, joista hän oli haaveillut.\nMutta vastaanottohuoneessa oli taasen vastapainoksi paljon\nsellaistakin, mikä miellytti häntä. Harvinaisia huolellisesti\nvalmistettuja kojeita, joita useammin nähdään sairaaloissa kuin\npraktiseeraavien lääkärien vastaanottohuoneissa, oli kaikkialla. Muuan\nsphygmographi oli pöydällä ja eräs kaasumittaria muistuttava kone\nnurkassa. Sitten hänen harhaileva katseensa kohdistui kirjakaappiin,\njoka oli täynnä paksuja ranskan- ja saksankielisiä, enimmäkseen\nvärikkäisiin paperikansiin nidottuja, teoksia. Hän oli syventynyt\nkatselemaan niiden nimiä, kun ovi hänen takanaan äkkiä aukeni.\nKäännyttyään hän näki edessään pienen naisen, jonka tavalliset kalpeat\nkasvot kiinnittivät huomion puoleensa vain viisailla leikillisillä\nsinisillä silmillään. Hänellä oli nenälasit vasemmassa ja tohtorin\nnimikortti oikeassa kädessään.\n\n\"Hyvää päivää, tohtori Ripley?\" sanoi hän. \"Hyvää päivää, rouva\",\nvastasi vieras. \"Miehenne on kenties kylällä?\"\n\n\"En ole naimisissa\", sanoi nainen vaatimattomasti.\n\n\"Ah, pyydän anteeksi! Tarkoitin tohtoria -- tohtori Verrinder Smithiä.\"\n\n\"Minä olen tohtori Verrinder Smith.\"\n\nTohtori Ripley hämmästyi niin, että hän pudotti hattunsa, muistamatta\nottaa sitä käteensä jälleen.\n\n\"Mitä?\" huohotti hän. \"Oletteko te Leo Hopkinsin stipendiaatti? Tekö?\"\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt naislääkäriä, ja\nhänen vanhoillinen mielensä nousi kapinaan jo sellaisesta\nmahdollisuudestakin. Hän ei tosin voinut muistaa ainoatakaan raamatun\nkäskyä, joka olisi määrännyt miehet lääkäreiksi ja naiset\nhoitajattariksi, mutta kuitenkin hänestä tuntui aivan siltä kuin tässä\nolisi pilkattu Jumalaa. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen tunteensa\nliiankin selvästi.\n\n\"Olen pahoillani, että olen tuottanut teille pettymystä\", sanoi nainen\nkuivasti.\n\n\"Te olette suuresti hämmästyttänyt minut\", vastasi Ripley ottaen\nhattunsa lattialta.\n\n\"Ette kuulu siis puoltajiimme?\"\n\n\"En voi sanoa suosivani liikettä.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Olisin mielelläni keskustelematta siitä.\"\n\n\"Mutta varmasti kai suostutte vastaamaan naisen tekemään kysymykseen.\"\n\n\"Naiset ovat vaarassa menettää oikeutensa anastaessaan toisen\nsukupuolen paikan. He eivät voi vaatia molempia.\"\n\n\"Miksi ei nainen saisi ansaita elatustaan aivoillaan?\"\n\nSe rauhallinen tapa, millä nainen ristikuulusteli häntä, ärsytti\ntohtori Ripleytä.\n\n\"Olisin hyvin kiitollinen, jollei minun tarvitsisi ruveta väittelemään\ntästä asiasta, neiti Smith.\"\n\n\"Tohtori Smith\", oikaisi toinen.\n\n\"No niin, tohtori Smith sitten. Mutta jos vaaditte vastausta, täytyy\nminun sanoa, etten luule lääkärintointa lainkaan sopivaksi ammatiksi\nnaisille, ja tunnustan, että tunnen persoonallista vastenmielisyyttä\nmiesmäisiä naisia kohtaan.\"\n\nSe oli tavattoman raakaa puhetta ja hän häpesikin sitä heti. Mutta\nnainen kohotti vain kulmiaan ja hymyili.\n\n\"Minusta tuntuu siltä, että te nyt puolestanne kerjäätte vastausta\",\nsanoi hän. \"Luonnollisesti, jos se tekisi naisista miesmäisiä, olisi se\nmelkoista huonontumista.\"\n\nTämä pieni väistö oli sievä ja tohtori Ripley kumarsikin hyväksyvästi\nkuin lävistetty miekkailija.\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä\", sanoi hän.\n\n\"Olen pahoillani, ettei meistä voi tulla lähempiä tuttavia, vaikka\nolemmekin naapureita\", huomautti nainen.\n\nRipley kumarsi jälleen astuen askeleen ovea kohti.\n\n\"Kummallinen yhteensattuma\", jatkoi nainen, \"juuri tänne tullessanne\nluin _Lancetista_ teidän kirjoittamaanne tutkielmaa 'Paikallisista\nsäännöttömyyksistä'.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi Ripley kuivasti.\n\n\"Minusta se tuntui hyvin laaditulta erikoistutkielmalta.\"\n\n\"Olette hyvin hyvä.\"\n\n\"Mutta tuo bordeauxlainen professori Pirtes, jonka kantaan vetoatte\nsiinä asiassa, on peruuttanut väitteensä.\"\n\n\"Minulla on hänen lentokirjasensa vuodelta 1890\", sanoi tohtori Ripley\nvihaisesti.\n\n\"Mutta tässä on hänen lentokirjasensa vuodelta 1891.\" Hän haki sen\naikakauskirjojen joukosta. \"Jos teillä on aikaa silmäillä tätä\nsivua --\"\n\nTohtori Ripley sieppasi sen häneltä lukien nopeasti hänen osoittamansa\nkohdan. Sitä ei voitu kieltää. Se kumosi täydellisesti hänen\nkirjoituksensa. Hän heitti kirjasen menemään ja kumarrettuaan vielä\nkerran jäykästi poistui ovesta. Kun hän otti suitset tallirengiltä,\nkatsoi hän taakseen ja näki naisen seisovan ikkunassa ja nauravan\nsydämellisesti, kuten hänestä näytti.\n\nTämän tapaamisen muisto vaivasi häntä koko päivän. Hän tunsi\nselviytyneensä siitä hyvin huonosti. Nainen oli osoittanut omaavansa\ntäydellisemmät tiedot hänen omasta erikoisaiheestaan. Nainen oli ollut\nkohtelias hänen käyttäytyessään raa'asti ja tyyni hänen antaessaan\nvihalleen vallan. Ja ennen kaikkea muuta kalvoivat hänen mieltään\nnaisen varma olemus ja ryhti ja hänen oma luonnoton tunkeilemisensa.\nNaislääkäri oli ollut vaikeasti sulatettava asia ennen vanhaan,\nvastenmielinen ja luotaan työntävä. Ja nyt oli sellainen asettunut\nammattiaan harjoittamaan tänne, kilpailemaan samoista potilaista hänen\nkanssaan. Eipä sillä, että hän olisi pelännyt kilpailua, mutta hän\nvastusti tällaista naisellisuuden alentamista. Tohtori Smith ei voinut\nolla kolmeakymmentä vuotta vanhempi, koska hänen kasvonsa olivat vielä\nniin nuoret ja ilmehikkäät. Ripley muisteli hänen leikillisiä silmiään\nja voimakasta kaunispiirteistä leukaansa. Ja hän tunsi vielä suurempaa\nmielenkuohua muistellessaan hänen opintojensa yksityiskohtia. Mies\nolisi tietysti selvinnyt sellaisestakin kiirastulesta puhtaana, mutta\nnaiseen nähden se oli jotakin julkeata.\n\nEi kulunut kuitenkaan pitkääkään aikaa, kun hän jo huomasi saavansa\nruveta pelkäämään hänen kilpailuaankin. Muutamat raajarikkoiset olivat\nuutuuden viehätyksestä menneet hänen vastaanottohuoneeseensa ja kun he\nkerran olivat päässeet sinne, olivat hänen päättäväinen käytöksensä ja\nkaikki nuo uudenaikaiset vehkeet, joilla hän koputteli, katseli ja\nkuunteli, vaikuttaneet heihin niin syvästi, etteivät he jälkeenpäin\nvoineet viikkokausiin muusta puhuakaan. Ja piakkoin alkoi seudulla\nnäkyä silminnähtäviä todisteita hänen vaikutusvallastaan. Maanviljelijä\nEytonin märkähaavaa, joka oli vuosikausia levinnyt hänen ihossaan tuskia\nlieventävän sinkkipastan vaikutuksen alaisena, siveltiin rakoille\nvetävällä voiteella ja haavan huomattiin kolmen tuskallisen yön jälkeen\nrupeavan parantumaan. Rouva Growder, joka oli aina luullut toisen\ntyttärensä Elisan syntymämerkkiä Luojan vihan aiheuttamaksi, koska hän\nkerran kriitillisenä aikana oli syönyt liiaksi vadelmaleivoksia,\nkuulikin ilokseen että vika voidaan parantaa parilla sähköneulalla.\nTohtori Verrinder Smith tuli tunnetuksi kuukaudessa ja kahden kuukauden\nkuluttua hän oli jo kuuluisa.\n\nTohtori Ripley tapasi hänet silloin tällöin ajaessaan kierroksillaan.\nSmith oli hankkinut itselleen korkeat metsästysvaunut ja hoiteli\nsuitsia itse, livreepukuisen palveluspojan istuessa takaistuimella. Kun\nhe kohtasivat toisensa, kohotti Ripley aina hattuaan arkaluontoisen\nkohteliaasti, mutta hänen kasvojensa vakava ilme osoitti, kuinka\nmuodollinen tämä kohteliaisuus oli. Ja hänen vastenmielisyytensä alkoi\npian muuttua ehdottomaksi halveksimiseksi. \"Tuo sukupuoleton nainen\",\nniin hän uskalsi sanoa niille potilailleen, jotka olivat pysyneet\nuskollisina. Mutta niiden lukumäärä väheni todellakin hyvin nopeasti,\nja joka päivä uutinen jonkun uuden potilaan luopumisesta loukkasi hänen\nylpeyttään. Nainen oli jollakin tavalla saanut maalaisväestön\nluottamaan melkein taikauskoisesti hänen taitoonsa ja väkeä kokoontui\nläheltä ja kaukaa hänen vastaanottohuoneeseensa.\n\nMutta enimmän loukkasi häntä, kun tohtori Smith teki jotakin sellaista,\nminkä hän, Ripley, oli selittänyt mahdottomaksi. Kaikista tiedoistaan\nhuolimatta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta ryhtyä leikkauksiin, ja\ntavallisesti hän lähettikin pahimmat tapaukset Lontooseen. Mutta\nSmithillä ei ollut lainkaan sellaisia heikkouksia ja hän ryhtyi\nempimättä kaikkeen, mikä vain eteen sattui. Ripleylle tuotti oikein\ntuskia, kun hän kuuli Smithin aikovan suoristaa pienen Alec Turnerin\npölkkyjalan, ja juuri kun hän sai kuulla siitä, sai hän pojan äidiltä,\nrehtorin vaimolta, kirjeen, jossa häntä pyydettiin nukuttajaksi.\nKieltäytyminen olisi ollut julmaa, koska paikkakunnalla ei ollut ketään\ntoista henkilöä, joka olisi kyennyt siihen, mutta se oli erittäin\närsyttävää ja katkeraa hänen tunteelliselle luonteelleen. Eikä hän\nsuuttumuksestaan huolimatta kuitenkaan voinut muuta kuin ihmetellä sitä\ntaitavuutta, millä työ suoritettiin. Smith käsitteli tuota vähämäistä\npientä jalkaa hyvin hellästi ja piteli veistä kuin taiteilija\npensseliään. Yksi ainoa suora viilto, joka katkaisi poikki vain yhden\njänteen, ja kaikki oli ohi, jalan alle levitetyn valkoisen pyyheliinan\nsaamatta veritahraakaan. Ripley ei ollut milloinkaan elämässään nähnyt\nmitään niin mestarillista ja hän uskalsi sanoakin sen, vaikka Smithin\ntaito lisäsikin hänen vastenmielisyyttään naislääkäriä kohtaan. Tämä\nleikkaus levitti Smithin mainetta yhä laajemmalle Ripleyn\nkustannuksella, ja niihin syihin, miksi hän halveksi Smithiä, liittyi\nnyt itsesuojelemisvaistokin. Ja juuri tämä halveksiminen kärjisti\nlopulta asiat kummallisesti. Eräänä talvi-iltana, juuri kun hän oli\nnousemaisillaan yksinäisen päivällisensä äärestä, saapui eräs\ntallirenki ratsain tilanomistaja Faircastlen, seudun rikkaimman miehen,\nmaatilalta, ja ilmoitti talon tyttären polttaneen kätensä niin pahasti,\nettä pikainen lääkärinapu oli tarpeen. Ajuri oli ratsastanut hakemaan\nnaislääkäriä, koska tilanomistajalle oli yhdentekevää, kuka saapui,\nkunhan apu tuli vain pian. Tohtori Ripley hyökkäsi välskärituvastaan\nmielessään luja päätös, ettei Smith saisi mitenkään hankkia itselleen\nsisäänpääsyä tähän hänen linnakkeeseensa, jos vain kova ajo hänen\npuoleltaan voi estää sen. Hän ei edes sytyttänyt lyhtyjä, hyppäsi vain\nkieseihinsä ja lähti ajamaan niin nopeasti kuin hevosen kavioista\nlähti. Hän asui paljon lähempänä maatilaa kuin Smith ja tiesikin\nsenvuoksi ehtivänsä sinne ennen häntä.\n\nJa hän olisikin ehtinyt ennen, ellei olisi ollut olemassa oikullista\nkohtaloa, joka aina sotkee tämän maailman asiat ja mykistää profeetat.\nJohtuiko se sitten valaistuksen puutteesta vai siitä että hän ajatteli\nvain kilpailijaansa, joka tapauksessa hän kääntäessään Basingstoken\ntielle erehtyi puoli jalkaa tuossa tiukassa mutkassa? Tyhjät kiesit ja\npelästynyt hevonen kiisivät pois pimeässä, maatilan omistajan\ntallirengin ryömiessä ylös ojasta, jonne hän oli singahtanut. Hän\nraapaisi tulen tikkuun, tarkasteli vaikeroivaa toveriaan ja tunsi\nitsensä hyvin heikoksi kuten käy raakojen voimakkaiden miesten, kun he\nnäkevät jotakin sellaista, mitä he eivät ennen ole nähneet.\n\nTohtori kohottautui kyynärpäänsä varaan tikun valossa. Hän huomasi\nvilahdukselta jotakin valkoista ja terävää pistävän esille housujen\nrepeämästä pohkeen puolivälissä.\n\n\"Kirottua!\" vaikeroi hän. \"Kolmen kuukauden työ\", lisäsi hän ja\npyörtyi.\n\nKun hän palasi tajuihinsa, oli tallirenki poistunut hakemaan apua\nmaatilalta, mutta eräs pieni poika piteli vaunulyhtyä hänen\nloukkautuneen jalkansa lähellä ja muuan nainen, jonka vieressä oli\nkirkkaita keltaisessa valossa kimaltelevia välineitä sisältävä avattu\nlaukku, leikkeli parhaillaan käyrillä saksilla kätevästi auki hänen\nhousujaan.\n\n\"Kaikki on hyvin, herra tohtori\", sanoi hän lohduttavasti. \"Olen hyvin\npahoillani tästä. Voitte huomenna saada avuksenne tohtori Hortonin,\nmutta varmaankin sallitte minun auttaa teitä tänä iltana. Voin tuskin\nuskoa silmiäni nähdessäni teidät tien vieressä.\"\n\n\"Tallirenki on mennyt hakemaan apua\", vaikeroi kärsijä.\n\n\"Kun se saapuu, voimme nostaa teidät kieseihin. Hieman enemmän valoa,\nJohn. Kas niin! Hyvänen aika, se on katkaistava, ellemme sido sitä\nheti. Jos suostutte hengittämään hieman kloroformia, luulen voivani\nsitoa sen siksi hyvin, että --\"\n\nTohtori Ripley ei milloinkaan kuullut tämän lauseen loppua. Hän koetti\nkohottaa kättään ja mumista jotakin vastustavaa, mutta hänen\nsieraimissaan tuntui makeaa hajua ja hänen järkyttyneet hermonsa\nvaipuivat suloiseen rauhaan ja horteeseen. Hän oli vajoavinaan kuin\nkylmään kirkkaaseen veteen, yhä alemmas viheriöihin varjoihin saakka,\nhiljaa ja ponnistelematta, suurten kellojen soiton miellyttävästi\nkumistessa hänen korvissaan. Sitten hän alkoi kohota jälleen yhä\nylemmäs, raskaan painon puristaessa hirmuisesti kulmia, kunnes hän\nvihdoin vapautui kokonaan varjoista päästen valoon kerran vielä. Pari\nkirkasta ja loistavaa kullanväristä täplää kimalteli hänen häikäistyjen\nsilmiensä edessä. Hän räpytteli silmäluomiaan räpyttelemistään,\nennenkuin hän käsitti, mitä ne olivat. Ne olivat vain hänen vuoteensa\npääpylväiden kaksi messinkipalloa ja hän lepäsi omassa pienessä\nhuoneessaan pää raskaana kuin tykinluoti ja jalka kankeana kuin\nrautatanko. Kääntäessään katseensa hän näki edessään tohtori Verrinder\nSmithin tyynet kasvot.\n\n\"No, vihdoinkin!\" sanoi hän. \"Annoin teidän nukkua koko matkan tänne\nkotiinne saakka, koska tiesin, miten suuria tuskia tärinä muuten olisi\naiheuttanut. Jalkanne on nyt hyvässä asennossa tukevasti lastoitettuna.\nOlen määrännyt teille morphinia. Sanonko tallirengillenne, että hän saa\nmennä hakemaan tohtori Hortonia aamulla?\"\n\n\"Minusta tuntuisi mieluisammalta, jos te tahtoisitte jatkaa\nhoitamistanne\", sanoi tohtori Ripley heikosti ja lisäsi hermostuneesti\nnaurahtaen: \"Teillähän on hoidossanne kaikki muutkin pitäjän sairaat,\nminkävuoksi te asian täydellistyttämiseksi voitte hoitaa minuakin.\"\n\nTämä ei ollut kaunista puhetta, mutta Smithin silmät eivät ilmaisseet\nsuuttumusta, vaan pikemminkin sääliä, kun hän poistui sairaan vuoteen\nvierestä.\n\nTohtori Ripleyllä oli William-niminen veli, joka toimi erään Lontoon\nsairaalan apulaislääkärinä. Kuultuaan tapauksesta hän matkusti heti\nHampshireen. Hän kohotti kulmiaan saatuaan tietää yksityiskohdat.\n\n\"Mitä! Onko sinun täytynyt alistua sellaisen henkilön käsiteltäväksi?\"\nhuudahti hän.\n\n\"En tiedä lainkaan, mihin olisin joutunut ilman häntä.\"\n\n\"En epäilekään etteikö hän olisi mainio hoitajatar.\"\n\n\"Hän tuntee työnsä yhtä hyvin kuin mekin.\"\n\n\"Puolusta sinä vain itseäsi, James\", sanoi lontoolainen niiskauttaen\nnenäänsä. \"Mutta siitä huolimatta asian periaate on väärä.\"\n\n\"Luulet siis, ettei toisella sukupuolella ole mitään sanottavaa\npuolustuksekseen?\"\n\n\"Taivas varjelkoon, luuletko sitten sinä?\"\n\n\"No niin, enpä tiedä. Mutta tuona yönä juolahti mieleeni, että me\nolemme ehkä olleet liian ahdasmielisiä.\"\n\n\"Lorua, James. Onhan kaunista, että naiset voittavat itselleen\npalkintoja luentosaleissa, mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin,\nettei heistä ole mihinkään odottamattomissa tapauksissa. Uskallan\nvaikka vannoa, että tuokin nainen oli hyvin hermostunut sitoessaan\nsinun jalkaasi. Ja tästäpä muistankin, että minun on kai parasta\ntarkastaa se ja katsoa, onko kaikki kunnossa.\"\n\n\"Tahtoisin mieluummin, ettet koskisi siihen\", sanoi potilas. \"Hän on\nvakuuttanut minulle kaiken olevan kunnossa.\"\n\nWilliam veli loukkautui hirveästi.\n\n\"Jos kerran naisen vakuutus on mielestäsi pätevämpi erään Lontoon\nsairaalan apulaislääkärin mielipidettä, ei siitä luonnollisesti ole sen\nenempää sanottavaa\", huomautti hän.\n\n\"Niin, parasta on, ettet ryhdy sitä kopeloimaan\", sanoi potilas\ntiukasti, ja tohtori William matkusti vielä samana iltana takaisin\nLontooseen.\n\nSmith, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, hämmästyi suuresti\nkuullessaan hänen matkustaneen pois.\n\n\"Me riitauduimme eräistä ammatillisista näkökohdista\", sanoi tohtori\nJames, ryhtymättä muihin selityksiin.\n\nParin kuukauden aikana tohtori Ripley sai olla tekemisissä\nkilpailijansa kanssa joka päivä ja oppi tuona aikana paljon sellaista,\njosta hän ei ennen ollut tiennyt mitään. Smith oli yhtä viehättävä\ntoveri kuin taitava lääkärikin. Hänen päivittäinen lyhyt vierailunsa\noli kuin kukan ilmaantuminen hiekkaerämaahan. Kaikki, mikä kiinnosti\ntohtori Ripleytä, kiinnosti myös häntä, ja Smith voi taistella hänen\nkanssaan samanlaisilla aseilla. Ja kuitenkin piili kaiken hänen\noppineisuutensa ja tarmonsa takana suloinen naisellisuus, tullen\nnäkyviin hänen sanoistaan, loistaen hänen vihertävistä silmistään,\nnäyttäytyen tuhansin eri tavoin, joita ei tyhminkään ihminen voinut\nolla huomaamatta. Ripley, vaikka hän olikin hieman narrimainen ja\nturhantarkka, ei ollut lainkaan tyhmä ja oli aina valmis tunnustamaan\nerehdyksensä.\n\n\"En tiedä lainkaan, kuinka pyytäisin teiltä anteeksi\", sanoi hän\nhäpeillen eräänä päivänä, kun hänen parantumisensa oli jo edistynyt\nniin pitkälle, että hän voi istua nojatuolissa, kipeä jalka toiselle\ntuolille nostettuna. \"Tunnen olleeni tyyten väärässä.\"\n\n\"Missä niin?\"\n\n\"Tuossa naisasiassa. Ajattelin ennen, että nainen välttämättä kadotti\njotakin naisellisuudestaan ryhtyessään harrastamaan sellaista.\"\n\n\"Ette siis enää usko, että sellaisten naisten täytyy ehdottomasti olla\nsukupuolettomia?\" huudahti Smith hymyillen veitikkamaisesti.\n\n\"Älkää viitsikö toistaa tuota tyhmää sanontaani.\"\n\n\"Olen niin iloinen, että olen voinut olla apuna teidän mielipiteittenne\nmuuttamisessa. Minulle ei muistaakseni milloinkaan maailmassa ole\nlausuttu niin rehellistä kohteliaisuutta.\"\n\n\"Se on kaikissa tapauksissa totta\", sanoi Ripley, onnellisena koko yön\nmuistellessaan sitä tyytyväisyyden punaa, joka oli hetkiseksi\nvärittänyt viehättävästi Smithin kalpeat kasvot.\n\nHän oli todellisuudessa jo paljon kauempana sitä mielipidettä, että\nSmith oli täysin naisellinen nainen. Hän ei voinut salata enää\nitseltään, että Smithistä oli tullut hänelle ainoa nainen. Hänen suuri\ntaitonsa, hellä kosketuksensa, suloinen olemuksensa ja heidän makunsa\nsamanlaisuus, kaikki nämä seikat olivat liittyneet yhteen kumotakseen\nhänen entiset mielipiteensä. Se oli synkkä päivä hänelle, jolloin\nSmithin hänen parantumisensa johdosta ei tarvinnut enää joka päivä\nkäydä häntä katsomassa ja vielä synkemmältä näytti hänestä tuo päivä,\njonka hän näki lähestyvän ja jolloin kaikki Smithin vierailut\nloppuisivat. Se koitti kuitenkin vihdoin ja hän tunsi koko elämänsä\nonnen olevan tämän viimeisen keskustelun varassa. Hän oli luonteeltaan\nsuora mies ja hän laski kätensä Smithin kädelle tämän koettaessa hänen\nvaltasuontaan, ja kysyi suostuisiko hän tulemaan hänen vaimokseen.\n\"Senkövuoksi, että voisimme yhdistää toimintamme?\" Ripley säpsähti\ntuskallisesti ja suuttui. \"Ette suinkaan voi syyttää minua niin\nhalpamaisesta ajatuksesta!\" huudahti hän. \"Rakastan teitä niin\nepäitsekkäästi kuin naista vain voidaan rakastaa.\"\n\n\"Ei, olin väärässä. Se oli tyhmää puhetta\", sanoi Smith siirtäen\ntuoliaan hieman taaksepäin ja koputtaen polveensa kuulotorvellaan.\n\"Koettakaa unhottaa, että olen joskus sanonut niin. Olen niin\npahoillani tuottaessani teille pettymystä. Pidän suuressa arvossa\nminulle osoittamaanne kunniaa, mutta se, mitä ehdotatte, on aivan\nmahdotonta.\"\n\nJonkun toisen naisen kanssa hän olisi ehkä voinut ruveta väittelemään\nasiasta, muta hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että se oli tässä\nhyödytöntä. Smithin ääni kuului niin päättäväiseltä. Ripley ei sanonut\nmitään, nojautui vain taaksepäin tuolissaan kuin lyöty mies.\n\n\"Olen niin pahoillani\", sanoi Smith jälleen. \"Jos olisin aavistanut\najatuksenne, olisin ilmoittanut teille jo aikoja sitten, että aion\nomistaa koko elämäni tieteelle. Maailmassa on paljon sellaisia naisia,\njotka ovat päteviä avioliittoon, mutta vain harvoja sellaisia, jotka\nvälittävät tieteistä. Aion senvuoksi pysyä uskollisena omalle\nelämälleni. Tulin vain tänne odottamaan Pariisin fysiologisen laitoksen\navaamista. Sain juuri kuulla, että minut on hyväksytty sinne\napulaiseksi, minkävuoksi en enää tule häiritsemään toimintaanne. Olen\narvostellut teitä yhtä väärin kuin tekin minua. Luulin teitä\nahdasmieliseksi ja pikkumaiseksi mieheksi, jolla ei ole minkäänlaisia\nhyviä ominaisuuksia. Sairautenne aikana olen oppinut arvostelemaan\nteitä paremmin ja ystävyytemme muisteleminen tulee aina tuntumaan\nminusta hyvin hauskalta.\"\n\nJa niin sitten kävi, että muutamien viikkojen kuluttua Hoylandissa oli\njälleen vain yksi ainoa lääkäri. Mutta ihmiset huomasivat tämän\nyhdenkin vanhentuneen monta vuotta muutamissa kuukausissa. He näkivät\nväsymyksen ja surumielisyyden aina väijyvän hänen sinisten silmiensä\nsyvyyksissä. Hän välitti nyt vieläkin vähemmän kuin ennen niistä\nnaimakelpoisista nuorista naisista, joita heidän huolehtivat\nmaalaisäitinsä asettivat hänen tielleen.\n\n\n\n\nCRABBEN PRAKTIIKKA\n\n\nIhmettelenpä, kuinka moni tässä kaupungissa muistaa vielä\nlääketieteenylioppilasta Tom Waterhouse Crabbea. Hän oli mies, jota ei\nniinkään helposti voinut unhottaa, jos vain kerran oli oppinut hänet\ntuntemaan. Neroista voidaan useammin lukea kuin heitä tavata, mutta\nkenenkään ei tarvinnut puhella viittäkään minuuttia Crabben kanssa\nhuomatakseen hänen perineen hituisen tuota hienoa selittämätöntä\nnerouden perusainesta. Hänen ajatuksissaan oli rohkeaa alkuperäisyyttä\nja tavassa, jolla hän ilmaisi ne, sellaista vakuuttavaa varmuutta, joka\nviittasi tavallista korkeampaan älykkäisyyteen. Hän lueskeli\nsysäyksittäin ja säännöttömästi ja kuitenkin hän oli paras mies omassa\njoukossaan ja varmasti sen itsenäisin ajattelija. Crabbe raukka --\nhänen erehdyksissäänkin oli jotakin huvittavan alkuperäistä. Muistan\nvielä, kuinka hän työläästi selitti tutkijalleen, että espanjankärpänen\neli Espanjassa, ja kuinka hän antoi viisi tippaa sabiniöljyä saadakseen\nsairaan siihen tilaan, jonka arveltiin olevan edullisimman taudin\nparantamiseen.\n\nCrabbe ei ollut ulkonaisesti lainkaan sellainen mies, jollaisiksi me\ntavallisesti neroja luulemme. Hän ei ollut kalpea eikä laiha eikä hänen\ntukkansakaan ollut luonnottoman pitkä. Hän oli päinvastoin hyvin\nvoimakkaan näköinen, hartiakas ja elinvoimainen nuorimies, jonka ääni\nmuistutti härän mylvintää ja jonka nauru kantautui niittyjen poikki.\nHän oli sitäpaitsi hyvin jänteväkin ja Edinburghin parhaimpia\nrugbynpelaajia.\n\nMuistan vielä ensi kohtaukseni Crabben kanssa, joka sai minut\nkunnioittamaan hänen tyyntä harkintakykyään ja rohkeuttaan. Se tapahtui\neräässä bulgarialaisen seuran kokouksessa Edinburghissa vuonna '78.\nHalli oli tungokseen asti täynnä väkeä ja ilmanvaihto puutteellista,\nminkävuoksi en ollutkaan pahoillani, että minun myöhästymiseni vuoksi\noli pakko jäädä ovensuuhun, koska en voinut saada enää istumapaikkaa.\nNojautuen seinään voin samalla nauttia raittiista ilmasta\nkuunnellessani niitä herjauksia, joita kaikki puhujat syytivät\nvanhoillista hallitusta vastaan. Kuulijakunta näytti olevan\nriemuitsevan ylimielinen. Kaikkia väitteitä ja ivallisia huomautuksia\ntervehdittiin eläköönhuudoilla. Joukkoon ei sekautunut ainoatakaan\nsoraääntä. Puhuja keskeytti kostuttaakseen huuliaan ja hallissa syntyi\nsenvuoksi hetkisen kestävä hiljaisuus. Silloin kuultiin kirkkaan äänen\nhuoneen keskeltä sanovan: \"Kaikki tuo on kyllä hyvin hienoa, mutta mitä\nteki Gladstone --\" Kuului kiivaita ärjähdyksiä ja huutoja: \"Ajakaa\nhänet ulos!\" Mutta saman äänen kuultiin vielä sanovan: \"Mitä teki\nGladstone vuonna '63?\" \"Ajakaa hänet pellolle! Heittäkää hänet\nikkunasta ulos! Pankaa hänet pihalle!\" Kaikkialta kuului uhkauksia ja\nsolvauksia. Miehet nousivat lavitsoille heilutellen keppejään ja\ntuijottaen toistensa olkapäiden yli saadakseen nähdä vilahdukselta tuon\nrohkean vanhoillisen. \"Mitä teki Gladstone vuonna '63?\" karjui ääni.\n\"Vaadin vastausta kysymykseeni.\" Kuului uusia suuttumuksen huutoja,\njoukko alkoi aaltoilla keskustaansa kohti. Sitten se hajautui ja muuan\npotkiva ja huitova mies kannettiin ulos ja heitettiin toivottoman\nvastarinnan jälkeen portaita alas.\n\nKoska kokous alkoi tuntua hieman yksitoikkoiselta tämän pienen\nhuvittavan välikohtauksen jälkeen, menin kadulle jäähdyttelemään.\nSiellä nojautui tiedonhaluinen ystävänikin muutamaan lyhtypylvääseen\ntakki revittynä siekaleiksi ja piippu hampaissaan. Nähdessäni hänen\npuvustaan hänen kuuluvan lääkeopilliseen tiedekuntaan, käytin hyväkseni\nsen ammatin jäsenten keskuudessa vallitsevaa vapautta.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoin, \"mutta ettekö ole lääketieteen ylioppilas?\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi hän, \"ja Thomas Crabbe on nimeni.\"\n\n\"Minun nimitetään taas Bartoniksi\", sanoin minä. \"Suokaa anteeksi\nuteliaisuuteni, mutta ettekö tahtoisi sanoa minulle, mitä Gladstone\nteki vuonna '63?\"\n\n\"Hyvä mies\", sanoi Crabbe tarttuen käsivarteeni ja kävellen kanssani\nkadun päätä kohti, \"siitä minulla ei ole aavistustakaan. Nähkääs minun\noli tavattoman kuuma ja halusin tupakoidakin, ja kun ei näyttänyt\nolevan minkäänlaisia mahdollisuuksia ulospääsemiseen hallin keskeltä,\nminne olin joutunut, ajattelin antaa heidän kantaa minut ulos sieltä ja\nonnistuinkin aikeissani vallan mainiosti. Suunnitelmani oli melko\nnäppärä, vai mitä? Ellei teillä ole mitään parempaa tehtävää, tulkaa\nasuntooni syömään illallista kanssani.\"\n\n\"Mielelläni\", vastasin minä ja niin laskettiin perustus Thomas Crabben\nja minun väliselle ystävyydelle.\n\nCrabbe suoritti tutkintonsa vuotta ennen minua ja matkusti erääseen\nEnglannin suureen satamakaupunkiin aikoen asettua sinne asumaan.\nHänellä näytti olevan loistava ura edessään, sillä lukuunottamatta\nperusteellisia, maailman käytännöllisimmässä koulussa hankittuja\nlääkeopillisia tietojaan, hänen olennossaan oli jotakin tuommoista\nselittämätöntä, mikä saavuttaa potilaan luottamuksen heti. On\nkummallista, kuinka harvoin ne ovat liittyneet toisiinsa. Tuota\nviehättävää lääkäriä, hyvä rouva, joka paransi nuoren Charlien\ntuhkarokosta niin taitavasti, joka käyttäytyi niin moitteettomasti\nja jolla oli niin viisaat kasvot, sanottiin yliopistossa\ntyhjäntoimittajaksi ja hän oli kaikkien pilkkatauluna, sitä vastoin kun\ntuo pieni tohtori Grinder raukka, jota te moititte niin kovasti ja joka\nnäytti niin hermostuneelta, ettei hän tiennyt, mihin olisi pistänyt\nkätensä, sai kultamitalin eräästä tutkimuksestaan ja oli aivan yhtä\nhyvä mies kuin kuka hyvänsä hänen opettajistaankin. Tässä maailmassa\nkiinnitetään siis paljon enemmän huomiota miehen ulkonaiseen olemukseen\nkuin hänen töihinsä.\n\nCrabbe matkusti siis vastaleivottuna lääkärinä ja vastanaineena tuohon\nkaupunkiin, jota me tahdomme nimittää Brisportiksi. Minä taasen toimin\nerään lääkärin apulaisena Manchesterissä ja kuulin melko vähän\nentisestä ystävästäni, joka oli, niin kerrottiin, aloittanut melko\nsuurellisesti hankkiakseen itselleen heti potilaita sivistyneistön\nkeskuudesta. Luin kerran muutamasta lääketieteellisestä\naikakauskirjasta erään hyvin oppineen ja syvämietteisen kirjoituksen\nankan vatsasta löydettyjen luiden kummallisista muutoksista. Se oli\nhänen kirjoittamansa, mutta paitsi sitä ja muutamia huomautuksia\nkalojen sikiämisestä hän pysyi kummallisen vaiteliaana.\n\nSain eräänä päivänä hämmästyksekseni sähkösanoman rouva Crabbelta. Hän\npyysi minua heti Brisportiin katsomaan hänen miestään, joka ei ollut\nlainkaan terve. Hankittuani lomaa matkustin seuraavassa junassa hyvin\nlevottomana ystävästäni. Rouva Crabbe oli tullut minua vastaan\nasemalle. Hän kertoi minulle jatkuvien huolien masentavan Tomia\nsuuresti, koska laitoksen ylläpitämiskustannukset olivat suuret ja\npotilaita vähän. Hän halusi nyt kuulla tietojani ja neuvojani, jotta\nhän niiden avulla voisi pelastua kriitillisestä tilanteesta.\n\nJa huomasin todellakin, että Crabbessa oli tapahtunut suuri muutos\npahempaan päin. Hän näytti laihalta ja riutuneelta, ja oli kadottanut\npaljon entistä sukkelaa iloisuuttaan, vaikka hän riemastuikin\nmelkoisesti nähdessään vanhan ystävänsä.\n\nPäivällisen jälkeen me kolme pidimme juhlallisen sotaneuvottelun ja sen\nkestäessä hän ilmaisi minulle kaikki vaikeutensa. \"Mitä maailmassa\nminun on tehtävä, Barton?\" sanoi hän. \"Jospa vain saisin itseni\ntaivutetuksi uskomaan, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, mutta ei\nkukaan näytä huomaavankaan nimikilpeäni ja kaupunki on täynnä\nlääkäreitä. He luulevat minua varmaankin teologian tohtoriksi. Se olisi\nsamantekevää minulle, jos vain nuo toiset lääkärit olisivat päteviä\nmiehiä, mutta sellaisia he eivät ole. He ovat kaikki vanhanaikaisia\nvanhoillisia ahdasmielisiä ukkoja, jotka ovat puoli vuosisataa ajastaan\njäljellä. Ajatelkaamme esimerkiksi vanhaa Markhamia, joka asuu tuossa\ntiilirakennuksessa tuolla ja jolla on suurin praktiikka kaupungissamme.\nVannon, ettei hän tiedä paikallisen säännöttömyyden ja hypodermisen\nruiskun eroa, mutta hänet tunnetaan niin hyvin, että sairaat suorastaan\ntunkeutuvat hänen vastaanottohuoneeseensa. Entä tuo kauempana asuva\nDavidson sitten! Hän on vain lääketieteen kandidaatti. Hän puhui tässä\neräänä iltana kokouksessamme vetolaastarista sekoittaen sen vetävään\nnesteeseen. Ja kuitenkin tuo mies ansaitsee yhtä monta puntaa kuin minä\nshillinkiä.\"\n\n\"Tee nimesi tunnetuksi ja kirjoita\", sanoin minä.\n\n\"Mutta mistä kummasta minä kirjoittaisin?\" kysyi hän. \"Ellei ihmisellä\nole tapauksia, niin kuinka maailmassa hän voi kuvailla niitä? Kaada\nitsellesi ja ojenna pullo sitten tänne.\"\n\n\"Etkö voisi keksiä jotakin tapausta saadaksesi tuulta purjeisiisi?\"\n\n\"Se ei ole niinkään hullu ajatus\", sanoi Crabbe miettiväisesti. \"Mutta\nnäin ohimennen sanoen, näitkö kirjoitustani ankan vatsasta löytämästäni\nluusta?\"\n\n\"Kyllä, ja se tuntui minusta etevältä.\"\n\n\"Etevältäpä tietenkin. Kuulehan nyt, mies, se oli vanha domino, jonka\ntuo ankka oli onnistunut nielemään. Se oli kuin Herran lahja. Sitten\nkirjoitin jotakin kalojen sikiämisestä, koska en tiennyt siitä mitään\nja otaksuin kaikkien muidenkin tietävän siitä yhtä vähän. Mutta\nkokonaisten tapausten keksiminen tuntuu minusta sentään hieman\nuskalletulta.\"\n\n\"Toivoton sairaus kaipaa toivottomia keinoja\", sanoin minä. \"Kai\nmuistat vielä vanhan Hobsonin? Hän lähettää kerran vuodessa\nenglantilaisten lääkärien julkaisuun kysymyksen, voiko joku virkaveli\nilmoittaa hänelle, mitä hevosen ruokkiminen maaseudulla maksaa. Ja\nkuitenkin sanotaan hänestä lääkäriluettelossa: 'Avustaa tieteellisiä\njulkaisuja vaatimattomilla kysymyksillään ja huomautuksillaan'.\"\n\nTuntui oikein huojentavalta kuunnella Crabben entistä\nylioppilasaikaista hörönaurua. \"No niin, veli hopea\", sanoi hän.\n\"Keskustelemme tästä lähemmin huomenna. Emme osaa olla itsekkäitä ja\nunhottaa sitä, että sinä olet vieras täällä. Lähdetään kaupungille\nkatselemaan Brisportin kaunottaria.\" Sanottuaan sen hän pukeutui\nhautajaistakkiin, kiinnitti silmälasit nenälleen ja pani päähänsä hyvin\nleveälierisen hatun, ja sitten me kulutimme jäljellä olevan osan\nillasta maleksimalla pitkin katuja ja keskustelemalla kaikista\nmahdollisista ja mahdottomista asioista.\n\nKokoonnuimme seuraavana päivänä toiseen sotaneuvotteluun. Oli sunnuntai\nja istuessamme ikkunassa poltellen piippujamme ja katsellen kadulla\nliikkuvaa ihmisvilinää, teimme monta suunnitelmaa kuuluisuuden\nsaavuttamiseksi.\n\n\"Minä olen yrittänyt jo Tom Sawyerinkin keinoa\", sanoi Tom\ntoivottomasti. \"En milloinkaan käy kirkossa lähtemättä sieltä pois\nkesken saarnaa, mutta kun ei kukaan tiedä, kuka minä olen, ei se\nvaikuta mitään. Juuri oveni edustalla oli viime talvena kolmen viikon\naikana mainio iljanne ja minä silitin sitä aina joka ilta pimeän\ntultua. Mutta siinä sattui kaatumaan vain yksi ainoa mies, ja hän\nnilkutti tiehensä kadun poikki Markhamin vastaanottohuoneeseen. Eikö\nsiinä olekin tarpeeksi koettelemuksia?\"\n\n\"Onpa kyllä\", sanoin minä.\n\n\"Appelsiininkuorilla voitaisiin ehkä saada jotakin aikaan\", jatkoi Tom,\n\"mutta näyttäisi niin ilkeältä, jos lääkärin asunnon viereinen käytävä\nolisi keltaisenaan niitä.\"\n\n\"Varmasti\", myönsin minä.\n\n\"Eräänä yönä tuli tänne muuan mies, joka oli saanut haavan päähänsä\",\nsanoi Tom. \"Ompelin haavan kiinni, mutta hän olikin unhottanut\nkukkaronsa kotiinsa. Hän palasi takaisin noin viikon kuluttua\nratkotuttamaan ompeleita, mutta rahatta. Tuo mies kulkee vielä\ntänäänkin puoli metriä lankaa kallossaan ja hänen kallossaan se saa\npysyäkin, kunnes saan rahat.\"\n\n\"Emmeköhän voi keksiä jotakin satunnaista tapausta\", sanoin minä, \"joka\nilmaisisi nimesi oikein silmiinpistävästi yleisölle?\"\n\n\"Hyvä mies, sitähän minä juuri toivon. Jos vain saisin nimeni _Brisport\nChronicleen_, tuottaisi se minulle viisisataa puntaa vuosittain. Täällä\non sukulaisuussuhteita ja ihmisten tarvitsee vain saada tietää minun\nolevan täällä. Mutta voisinko saada sen aikaan muuten kuin meluamalla\nkadulla tahi lisäämällä perhettäni? Muistelkaamme esimerkiksi tuota\nankan vatsasta löytämääni luuta. Jos vain Huxley tahi joku muu noista\nmiehistä olisi kiinnostunut asiaan, olisi se laskenut perustan\nonnelleni, mutta kaikki suhtautuivat siihen inhoittavan tyynesti, aivan\nkuin olisi maailman tavallisin asia, että dominot ovat ankkojen\njokapäiväistä ruokaa. Sanon sinulle, mitä minä nyt teen\", lisäsi hän\nkatsellen alakuloisena lintujaan. \"Pistelen reikiä noiden\nsydänkammioihin ja lahjoitan ne sitten Markhamille. Niistä tulee\nsilloin ahmatteja ja ne syövät hänet pois talosta ja kodistaan ajan\noloon. Mitä sinä siitä tuumit, Jack?\"\n\n\"Kuulehan nyt, Thomas\", sanoin minä, \"sinähän haluat nimesi\nsanomalehtiin, vai mitä?\"\n\n\"Suunnilleen niin.\"\n\n\"Silloin, koira vieköön, tulet sen saamaankin sinne!\"\n\n\"Kuinka sitten?\"\n\n\"Tuolla kadulla on paljon ihmisiä, Tom\", jatkoin minä. \"He ovat juuri\ntulossa kirkosta. Jos siellä juuri nyt tapahtuisi jokin onnettomuus,\nherättäisi se melkoista huomiota.\"\n\n\"Et suinkaan aio ampua heihin haulipanosta hankkiaksesi minulle työtä?\"\n\n\"En juuri sitäkään. Mutta miltä seuraava näyttäisi huomisessa\n_Chroniclessa_? -- 'Surkuteltava tapaus George-kadulla. Kun ihmiset\njuuri poistuivat George-kadun tuomiokirkon aamujumalanpalveluksesta,\nkauhistuivat he nähdessään erään kauniin hyvin puetun herrasmiehen\nhorjuvan ja kaatuvan tajuttomana käytävälle. Hänet nostettiin\nmaasta ja kannettiin, hirveiden suonenvetokohtausten vapisuttaessa\nhäntä, tunnetun praktiseeraavan lääkärin, tohtori Crabben\nvastaanottohuoneeseen, koska tohtori oli kiiruhtanut heti paikalle.\nOlemme iloisia voidessamme ilmoittaa, että kohtaus meni pian ohi ja\nettä herrasmies, muuan kuuluisa kaupungissamme vieraileva henkilö,\ntohtorin taitavan käsittelyn johdosta saattoi palata hotelliinsa ja\nalkaa jo nopeasti parantua.' Miltä se kuulostaa?\"\n\n\"Suurenmoiselta, Jack, suurenmoiselta!\"\n\n\"No niin, hyvä mies, minä olen tuo sinun komeasti puettu vieraasi ja\nminä lupaan sinulle, ettei minua kanneta Markhamin luo.\"\n\n\"Rakas veikko, sinä olet oikea aarre etkähän sinä suinkaan välitä\nsiitä, vaikka iskisinkin sinusta suonta?\"\n\n\"Suontako, hitto vieköön! Välittäisin siitä melko paljon.\"\n\n\"Avaisin vain jonkin pienen suonen\", rukoili Tomi.\n\n\"Et hiussuontakaan\", sanoin minä. \"Kuulehan nyt, luovun koko hommasta,\nellet lupaa käyttäytyä siivosti. Teen kuitenkin poikkeuksen konjakkiin\nnähden.\"\n\n\"Hyvä on, annan siis sinulle konjakkia\", mumisi Tom.\n\n\"Minä lähden nyt\", sanoin minä. \"Saan kohtauksen puutarhan porttisi\nkohdalla.\"\n\n\"Hyvä on, veli hopea.\"\n\n\"Mutta näin ohimennen sanoen, millaisesta kohtauksesta sinä enimmän\npitäisit? Osaan näytellä kaatuvatautista ja halvaantunutta hyvin\nhelposti, mutta ehkä sinä haluaisit jotakin parempaa -- katalepsiaa\ntahi silmienhuikenemista tahi jotakin sellaista?\"\n\n\"Odotahan hieman, niin ajattelen\", sanoi Tom vedellen haikuja\npiipustaan viisi minuuttia. \"Istuuduhan jälleen paikoillesi, Jack\",\njatkoi hän. \"Me voimme luullakseni tehdä vielä jotakin parempaakin.\nKatsohan, tuollaiset kohtaukset eivät ole mitään niin erittäin\ntappavia, ja jos parantaisin sinut sellaisesta, ei siitä olisi minulle\nsuurtakaan hyötyä. Jos aiomme tehdä jotakin tällaista, pitää meidän\ntehdä se hyvin, koska voimme tehdä sen vain kerran. Tuo komeasti puettu\nvieras ei saisi esiintyä enää toista kertaa, koska ihmiset helposti\nvoisivat saada vihiä kepposesta.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoin minä, \"mutta, hitto vieköön, et suinkaan sinä voi\nvaatia minua kaatamaan kirkontornia, että saisit tutkia jäännöksiäni!\nVoit kuitenkin taivuttaa minut kaikkeen järkevään. Millainen on\nsuunnitelmasi?\"\n\nTom näytti vaipuneen ajatuksiinsa. \"Osaatko uida?\" kysyi hän hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Melko hyvin.\"\n\n\"Voisitko pysytellä veden pinnalla viisi minuuttia?\"\n\n\"Kyllä, aivan varmasti.\"\n\n\"Sinä et siis pelkää vettä?\"\n\n\"Minä en pelkää mitään.\"\n\n\"Tule sitten mukaani\", sanoi Tom, \"niin mennään hieman kävelemään.\"\n\nKoska hän ei ruvennut sanallakaan selittämään tarkoitustaan, kävelin\nhänen vierellään ihmetellen, mitä maailmassa hän aikoo tehdä.\nPysähdyimme ensi kerran erään pienen telakan luona, jonka yli päästiin\nkäännettävää rautasiltaa pitkin. Hän huusi eräälle sammakkoa\nmuistuttavalle miehelle, jolla oli pitkävartiset saappaat jaloissaan.\n\"Onko teillä soutuveneitä ja vuokraatteko niitä?\"\n\n\"Kyllä, herra\", vastasi mies.\n\n\"Hyvästi sitten\", ja venemiehen perinpohjaiseksi pettymykseksi, jota\nhän ei suinkaan salannut meiltä, lähdimme heti toiselle suunnalle.\n\nSeuraava pysähdyspaikkamme oli eräs vanha merimiesravintola. Otetaanko\nsiellä vastaan sairaitakin? Otetaan kyllä. Sitten menimme erääseen\napteekkiin kysymään, myydäänkö siellä sähköpattereita. Vastaus oli\nvielä kerran myöntävä ja tyytyväisesti hymyillen Tom Crabbe kääntyi\njälleen kotiinsa päin jättäen muutamia hyvin vihaisia ihmisiä taakseen.\n\nJa samana iltana ilmoitti hän meille suunnitelmansa punssimaljan\nääressä, ja kolmenmiehenneuvosto tarkasti sen, muodosteli sitä ja\nhyväksyi sen vihdoin sillä äkillisellä seurauksella, että minä muutin\nheti asumaan Brisportin hotelliin.\n\nHeräsin seuraavana aamuna auringon paistaessa sisään makuuhuoneeni\nikkunasta. Hyppäsin vuoteestani lattialle ja katsoin kelloani. Se oli\njo melkein yhdeksän. \"Vain tunti jäljellä\", mumisin minä, \"ja melkein\nenglanninpeninkulman pituinen matka käveltävänä\", lisäsin ja jatkoin\npukeutumistani niin nopeasti kuin suinkin. \"No niin\", puhelin itsekseni\nteroittaessani partaveistäni, \"ellei Tom Crabbe saa nimeään\nsanomalehtiin tänään, ei siitä ainakaan voida syyttää minua.\nArvailenpa, suostuisiko kukaan ystävä tekemään niin paljon minun\npuolestani.\" Lopetin pukeutumiseni, join kupillisen kahvia ja maleksin\nulos.\n\nBrisportin liikenne näytti tavattoman vilkkaalta sinä aamuna. Kaduilla\noikein tunkeili ihmisiä. Jatkoin matkaani Waterloo-katua pitkin vanhan\naukion poikki ja sitten Crabben asunnon ohi. Tuomiokirkon kellot löivät\njuuri kymmentä minun saapuessani tuolle edellämainitulle pienelle\ntelakalle, jonka yli vei rautainen kääntösilta. Sillalla seisoi muuan\nmies nojautuen kaidepuihin. Thomas Waterhouse Crabben leveälierisestä\nhatusta ja silmälaseista ei kukaan voinut erehtyä.\n\nEn ollut häntä näkevinänikään mennessäni hänen ohitseen. Tuhlasin\nsitten hieman aikaa laiturilla ja maleksin vihdoin venehuoneelle.\nEilinen ystävämme seisoi ovelle piippunysä hampaissaan.\n\n\"Saisinko vuokrata veneen tunniksi?\" kysyin minä.\n\nHän vallan loisti. \"Minuutti vain, hyvä herra\", sanoi hän. \"Menen\nhakemaan airoja. Saanko tulla soutamaan teitä?\"\n\n\"Kyllä, sillä te kai olette tottuneempi siihen\", vastasin minä.\n\nHän ryhtyi touhuun ja onnistuikin hetkisen kuluttua saamaan vesille\nvuotavan näköisen vanhan kaukalon, johon hän kiipesi, minun\nkyyristyessäni istuimelle.\n\n\"Näytelkää minulle telakoita\", sanoin minä. \"Haluan katsella\nlaivausta.\"\n\n\"Kyllä, herra\", sanoi hän ja niin me lähdimme katselemaan satamaa\nviipyen sillä matkalla melkein tunnin. Sitten käännyimme ja soudimme\nsamaa pientä laituria kohti, jonka vierestä olimme lähteneetkin. Kello\nkävi jo kahtatoista, ja paikka oli aivan täynnä ihmisiä. Puoli\nBrisportia näytti kokoontuneen rautasillan läheisyyteen. Joukon\nkeskeltä näkyi vieläkin tuo surullisen kuuluisa hattu.\n\n\"Soudanko satamaan, sir?\" kysyi venemies.\n\n\"Antakaa minulle airot\", sanoin minä. \"Vaihtakaamme paikkojamme, koska\nhaluan hieman harjoitella.\" Sanottuani sen nousin seisoalleni.\n\n\"Olkaa varuillanne, sir!\" huusi venemies nähdessään minun horjahtavan.\n\"Varokaa!\" ja hän koetti tarttua minuun hurjasti, mutta se oli jo liian\nmyöhäistä, sillä surkeasti huudahtaen kallistuin ja vyörähdin vellovaan\nveteen.\n\nTiesin tuskin, mitä aioin tehdä, ennenkuin olin sen tehnyt. Ei tuntunut\nlainkaan miellyttävältä, kun tuo paksu limainen vesi hulmahti pääni\nyli. Kun jalkani koskettivat pohjaan, ponnahdin jälleen pinnalle. Ilma\ntuntui olevan täynnä huutoja. \"Heittäkää hänelle köysi!\" \"Missä on\nkeksi?\" \"Tarttukaa häneen!\" \"Tuolla hän on!\" Venemies onnistui\nsivaltamaan minua kalloon jollakin kovalla esineellä, luultavasti\nairolla, ja silloin sukelsin jälleen, mutta en ennenkuin olin vetänyt\nkeuhkoni täyteen ilmaa. Tulin pinnalle jälleen ja saappaita käyttävä\nystäväni tarttui niin lujasti tukkaani kuin hän olisi tahtonut kiskoa\npäänahkani irti. \"Älkää tempoilko!\" huusi hän, \"niin pelastan teidät\nvieläkin.\" Mutta minä ponnistauduin irti hänestä sukeltaen uudestaan.\nSeuraavalla kerralla en voinut enää vastustaa häntä, koska hän sai\nkeksinsä kiinni kaulukseeni ja vaikka pidinkin päätäni vedenpinnan alla\nniin kauan kuin suinkin, hilattiin minut häpeällisesti maihin.\n\nSiinä minä sitten lepäsin laiturin kovilla kivillä ja olin vähältä\npurskahtaa nauruun, vaikka epäilemättä näytinkin hyvin siniseltä ja\nkalpealta. \"Hän on mennyttä, mies raukka!\" sanoi joku. \"Lähettäkää\nhakemaan lääkäriä.\" \"Juoskaa ilmoittamaan tohtori Markhamille!\" \"Hän on\nkuollut.\" \"Kääntäkää hänet selälleen!\" \"Tunnustelkaa hänen valtimoaan.\"\n\"Lyökää häntä selkään.\"\n\n\"No, no!\" sanoi muuan juhlallinen ääni. \"Voinko minä auttaa jotenkin?\nOlen lääkäri. Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Siinä on edessänne muuan hukkunut mies!\" huusivat ihmiset yhteen\nääneen. \"Peräytykää ja muodostakaa ympyrä -- tilaa lääkärille!\"\n\n\"Nimeni on Crabbe. Hyvänen aika, nuori herrasmies raukka! Päästäkää\nhänen kätensä irti\", tiuskaisi hän eräälle miehelle, joka yritti\ntunnustella valtasuontani. \"Tällaisissa tapauksissa voi vähäisinkin\nverenkierron estäminen osoittautua vaaralliseksi.\"\n\nKuullessani Tomin mielenmaltin en voinut olla ääneen hytkähtelemättä\nsisällisestä naurusta, vaikka henkeni olisi ollutkin kysymyksessä.\nJoukosta kuului hämmästynyttä muminaa. Tom otti juhlallisesti hatun\npäästään. \"Kuolevan korahtelua vain!\" kuiskasi hän. \"Nuori sielu on\npaennut, mutta tiede voi ehkä kutsua sen takaisin. Kantakaa hänet\nravintolaan.\"\n\nPaikalle tuotiin paarit, joille minut juhlallisesti nostettiin, ja\nsurullinen saattue lähti etenemään laituria pitkin, ruumiin ollessa\nvarmasti iloisin jäsen koko joukossa.\n\nMe menimme ravintolaan ja minut riisuttiin ja laskettiin sen\nparhaimpaan vuoteeseen. Uutiset tapahtumasta näyttivät levinneen,\nkoska kadulle oli kerääntynyt paljon meluavia ihmisiä ja portaat olivat\nheitä aivan tupaten täynnä. Tom päästi ainoastaan noin tusinan verran\nvaikutusvaltaisimpia kaupunkilaisia huoneeseen, mutta julisti\ntiedonantoja joka viiden minuutin päästä alhaalla kadulla seisovalle\njoukolle.\n\n\"Hän on nyt täydellisesti kuollut!\" kuulin minä hänen karjuvan.\n\"Hengitys on lakannut, valtimo ei lyö enää lainkaan, mutta me jatkamme\nkuitenkin vielä, koska se on velvollisuutemme.\"\n\n\"Haenko konjakkia?\" kysyi emäntä.\n\n\"Kyllä ja pyyheliinoja ja istumakylpyammeen ja vettä, mutta konjakkia\nensin.\"\n\nJoukko tervehti tätä määräystä hyväksyvillä huudoilla.\n\n\"Hänhän juo sitä\", sanoi emäntä kohotettuaan lasin huulilleni.\n\n\"Se tapahtuu vain automaattisen refleksitoiminnan vaikutuksesta\",\nselitti Tom. \"Hyvä emäntä, jokainen ruumis juo konjakkia, jos sitä vain\nannetaan sille oikealla tavalla. Siirtykää nyt hieman syrjään, niin\nminä koetan palauttaa hänet henkiin Marshall Hallin menetelmällä.\"\n\nKaupunkilaiset seisoivat ympärilläni juhlallisessa ympyrässä. Tom\nriisui takkinsa ja hyppäsi vuoteelle ryhtyen pyörittämään minua\ntavalla, joka tuntui siirtävän kaikki luuni sijoiltaan.\n\n\"Hitto vieköön, mies, lopeta jo!\" murahdin minä, mutta hän keskeytti\nvain voidakseen kiiruhtaa ikkunaan huutamaan: \"Ei vielä merkkiäkään\nhenkiinpalaamisesta!\" Sitten hän tarttui minuun suuremmalla tarmolla\nkuin milloinkaan ennen. \"Nyt me koetamme Sylvesterin menetelmää\", sanoi\nhän hien valuessa virtanaan hänen otsaltaan, ja sanottuaan sen hän\ntarttui minuun jälleen tehden vielä sarjan paljon kiusallisempia\nliikkeitä kuin äsken. \"Se on hyödytöntä!\" sanoi hän vihdoin ja lopetti\npeittäen kunnioittavasti pääni lakanalla. \"Lähettäkää hakemaan\noikeudenpalvelijaa. Hän on muuttanut parempaan maailmaan. Tässä on\nkorttini\", jatkoi hän eräälle poliisikomisariukselle, joka oli saapunut\npaikalle. \"Tohtori Crabbe, George-kadulta. Pitäkää huolta siitä, että\ntapaus selostetaan oikein. Nuori mies-raukka!\" Ja Tom kohotti\nnenäliinan silmilleen mennen ovelle, kadulle kokoontuneen joukon\nmumistessa myötämielisesti.\n\nHän oli jo tarttunut lukonkahvaan, kun jotakin näytti juolahtavan hänen\nmieleensä ja hän palasi takaisin. \"Kaikki toivo ei ole vielä kuitenkaan\nmennyttä\", sanoi hän, \"koska emme ole vielä koettaneet sähkön\ntaikavoimaa -- tuota kuvaamatonta voimaa, joka on sukua hermoston\ntoiminnalle. Onko täällä jossakin lähellä apteekkia?\"\n\n\"Kyllä, herra tohtori. Herra McLaganin apteekki on juuri tuon nurkan\ntakana.\"\n\n\"Juoskaa nopeasti sinne! Tuokaa tänne äkkiä hänen voimakkain\npatterinsa, koska ihmishenki on kysymyksessä!\" Ja puolet joukosta\nhyökkäsi ulos rientäen kadulle, missä he olivat sotkeutua toisiinsa,\nkilpaillessaan, kuka ensimmäiseksi ehtisi McLaganin kauppaan. He\npalasivat hyvin punaisina ja kuumissaan, yhden kantaessa kiiltelevää\nruskeaa mahonkilaatikkoa, johon kone oli sijoitettu.\n\n\"Nyt, hyvät herrat\", sanoi Tom, \"minä luullakseni olen Englannin\nensimmäinen lääkäri, joka käyttää sähköä tähän tarkoitukseen.\nOpiskellessani erään wieniläisen kuuluisuuden, professori Rokilanskyn\njohdolla, näin hänen kerran käyttävän sitä jotensakin samaan\ntarkoitukseen. Kiinnitän nyt negatiivisen navan johonkin verkkomaiseen\nkudokseen ja positiivisen navan polvitaipeeseen. Olen nähnyt sen saavan\naikaan hämmästyttäviä tuloksia ja niin voi käydä nytkin.\"\n\nJa niin siinä todella kävikin. Tapahtuiko se sitten onnettomuudesta,\nvai pääsikö Tomissa synnynnäinen pirullisuus voitolle, en voi sanoa.\nHän itse aina vannoo sen tapahtuneen onnettomuudesta, mutta kaikissa\ntapauksissa hän lähetti mitä väkevimmän virran kiitävää vauhtia\nmusertamaan elimistöäni. Karjaisin vain kerran korvia vihlovasti ja\nponnahdin yhdellä ainoalla hypyllä keskelle lattiaa. Olin niin täynnä\nsähköä kuin Leydenin pullo. Tukkanikin oikein rätisi.\n\n\"Sinä kirottu hölmö!\" huusin minä puiden nyrkkiäni hänen nenänsä\nedessä. \"Eikö se jo riittänyt, että sait jokaisen luun pois sijoiltaan\nnaurettavilla henkiinherättämisyrityksilläsi, kun vielä halusit\nturmella elimistöni tuolla kapineella?\" Ja samalla minä annoin\nmahonkiselle laatikolle vihaisen potkun. En ole milloinkaan elämässäni\nnähnyt sellaista pakokauhua. Poliisikomisarius ja _Chroniclen_\nkirjeenvaihtaja ja nuo kaksitoista kunnioitettavaa kaupunkilaista\nhyökkäsivät portaita alas kadulle. Emäntä ryömi vuoteen alle. Muuan\nvuokralainen, joka syötti lastaan jutellessaan kadulla seisovan\nnaapurinsa kanssa, pudotti lapsensa ystävänsä päähän. Tom olisi\ntodellisuudessa voinut aloittaa praktiikkansa heti siinä paikassa.\nMutta kuinka kävikään, hänen tavallinen mielenmalttinsa pelasti\ntilanteen. \"Ihme on tapahtunut!\" huusi hän ikkunasta. \"Ihme! Ystävämme\non palannut luoksemme. Lähettäkää hakemaan ajuria!\" Ja sitten hiljaa:\n\"Jumalan nimessä, Jack, käyttäydy nyt kuin kristitty ainakin ja ryömi\ntakaisin vuoteeseen. Muista, että emäntäkin on vielä huoneessa,\nminkävuoksi sinun ei sovi tepastella siinä paitasillasi.\"\n\n\"Hitto vieköön koko emännän\", sanoin minä. \"Olen kuin ukkosenjohdatin\nja sinä olet turmellut minut.\"\n\n\"Mies raukka!\" huusi Tom kerran vielä väkijoukolle, \"hän on hengissä,\nmutta hänen järkensä on peruuttamattomasti sekaisin. Hän luulee itseään\nukkosenjohdattimeksi. Antakaa tietä ajurille. Kas niin! Auttakaa nyt\nminua. Hänellä ei ole enää mitään vaaraa ja hän voi pukeutua\nhotellissaan. Jos joku teistä voi ilmoittaa minulle jotakin sellaista,\nmikä voi valaista tätä asiaa, on osoitteeni 81 George-katu. Muistakaa\nse: Tohtori Crabbe, 81 George-katu. Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi!\"\nJa sanottuaan sen hän sysäsi minut ajopeleihin ja ajoi tiehensä\nihailevan, riemuitsevan joukon keskitse.\n\nEn voinut jäädä Brisportiin niin kauaksi, että olisin nähnyt\nvaltiokaappaukseni seuraukset. Tom tarjosi meille sampanjaillalliset\nsinä iltana ja ilomme oli juuri korkeimmillaan, kun minulle ojennettiin\nisännältäni saapunut sähkösanoma, jossa hän vaati minua palaamaan\nManchesteriin seuraavassa junassa. Odotin kuitenkin niin kauan, että\nsain käsiini _Brisport Chroniclen_ varhaisimman painoksen ja sitten\nlyhensin ikävää matkaani lukemalla loistavan kuvauksen minua\nkohdanneesta onnettomuudesta. Tohtori Crabben ylistyksiin oli uhrattu\npuolitoista palstaa ja siinä selostettiin myös sähkön kummallisia\nvaikutuksia hukkuneeseen ihmiseen. Siitä kirjoitettiin vihdoin\nmuutamissa lontoolaisissakin lehdissä ja _Lancetissa_ väiteltiin siitä\nvakavasti.\n\nPienen kokeemme rahallisen menestyksen voin vain päätellä seuraavasta\nTom Crabbelta saamastani kirjeestä, jonka jäljennän tähän\nsananmukaisesti:\n\n    \"Terve, sinä henkiinpalannut ruumis!\n\n    Haluat varmaankin kuulla, kuinka täällä Brisportissa nyt\n    jaksetaan. Kerron sen sinulle heti. Alan päästä Markhamin ja\n    Davidsonin edelle, veli hopea. Seuraavana päivänä tuon pienen\n    kokeemme jälkeen sain sitoa erään katkenneen jalan (tuon lapsen),\n    erään naisen (saman, jonka päähän lapsi putosi) haavoittuneen\n    pään, määrätä lääkkeitä ruusuun ja kurkkutulehdukseen.\n    Seuraavana päivänä hylkäsi muuan rikas syöpää sairastava henkilö\n    Markhamin ja tuli minun luokseni. Sitten olen hoitanut erästä\n    keuhkokuumesairasta ja muuatta miestä, joka oli nielaissut\n    kuusipennysen. Sen jälkeen ei ole ollut ainoatakaan sellaista\n    päivää, jonka kuluessa en olisi saanut puolta tusinaa uutta\n    nimeä potilasluettelooni, ja tällä viikolla aion hankkia\n    itselleni ajoneuvot. Ilmoita vain minulle, milloin aiot aloittaa\n    toimintasi, niin minä koetan matkustaa luoksesi, veli hopea, ja\n    auttaa sinua pääsemään hyvään alkuun, vaikka minun sitten pitäisi\n    seisoa päälläni vesisaavissa. Hyvästi. Terveisiä vaimoltani.\n\n                                     Tuus\n                             Thomas Waterhouse Crabbe,\n                                   M.B. Edin.\n\n81 George-katu,\nBrisport.\"\n\n\n\n"]