[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOVoZDgw6Hxfj9XEiMiFUyteMwrMgbINwoxyAwBR1iWg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1869,"Napaseudun yössä","Frich, Øvre Richter",1872,1945,"1869-frich-vre-richter-napaseudun-yossa","1869__Frich_Øvre_Richter__Napaseudun_yössä","Romaani Huippuvuorilta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1913,1917,27460,174383,false,58044,[24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Adventure","Novels","\"Napaseudun yössä: Romaani Huippuvuorilta\" by Øvre Richter Frich is a novel written in the early 20th century. The story unfolds aboard the steamship \"Victoria,\" which is en route to the Arctic, where a diverse group of passengers, including an eager young officer’s daughter named Frida von Heffner and a determined adventurer named Jörgen Bratt, are drawn together by the excitement of exploration. As the ship ventures north, themes of adventure and human resilience are poised to be central as the journey takes a dramatic turn.  At the start of the novel, the \"Victoria\" is making good progress towards the Arctic, with its captain, Strohmann, and a Norwegian ice pilot, Nils Johnsen, discussing unusually favorable ice conditions for the season. Among the passengers is Professor René Marmont, who harbors scientific ambitions for the journey, and the youthful Frida, who captures Jörgen’s attention and admiration from the outset. The atmosphere is festive as travelers celebrate their voyage, but a pervasive tension begins to build with discussions of the dangerous fog that could unexpectedly fall upon them. As the chapter progresses, the ship is enveloped by thick fog, leading to a sense of foreboding that foreshadows the catastrophic events to come as they race against nature's perils. (This is an automatically generated summary.)",[],237,"Arktinen seikkailuromaani kertoo matkailijahöyrylaivan haaksirikosta ja neljän eloonjääneen selviytymistaistelusta Huippuvuorten pimeässä talvessa. Teos kuvaa pohjoisen luonnon karuutta ja ihmismielen kehitystä eristyksissä muusta maailmasta.","Øvre Richter Frichin 'Napaseudun yössä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1869. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAPASEUDUN YÖSSÄ\n\nRomaani Huippuvuorilta\n\n\nKirj.\n\nØVRE RICHTER FRICH\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlundin Kustannusosakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Pohjoista kohti.\n   II. Satumaa.\n  III. Sumu.\n   IV. Haaksirikko.\n    V. Agardb Bay.\n   VI. \"Minä olen upseerin tytär\".\n  VII. Viimeinen keino.\n VIII. Pohjoismyrsky tulee.\n   IX. Ottamkovin majassa.\n    X. Huippuvuorten koira.\n   XI. Pimeys tulee.\n  XII. Revontulien loisteessa.\n XIII. Napamaiden ritaristo.\n  XIV. Pitkä yö.\n   XV. Odottamaton vieras.\n  XVI. Valojuova.\n XVII. Lähtö majasta.\nXVIII. René Marmontin viimeinen keksintö.\n  XIX. Sassen-laakson jumalat.\n   XX. Viimeinen päivämarssi.\n  XXI. Pyyntimiesten luona.\n XXII. Erämaan peto.\nXXIII. Temppelitunturin varjossa.\n XXIV. Langaton sähkölennätinasema.\n\n\n\n\nI.\n\nPOHJOISTA KOHTI.\n\n\n\n16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin--Australian linjan komea\nmatkailijahöyrylaiva \"Victoria\" pohjoista kohti.\n\nJäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingit\nlevollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta.\nKauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana meren\nkynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus,\nvaloisaan sydänyöhön.\n\nKuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle,\nloisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko...\n\nSuurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaa\noli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktista\nedelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeen\ntanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessä\npuheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotka\nensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle.\nWilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivat\nsuoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuli\nolevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäin\nkaltainen, joi monta maljaa \"Bären Eiland'in\" (Karhusaaren) kunniaksi\nensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.\n\nMutta \"Victoria\" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnan\nsoittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkien\nkansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.\n\nSiellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotka\nnauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisia\nmiehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa,\nkauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pieni\nsivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri tai\nvaraton kreivi -- siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä,\njoiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät -- siellä oli\nmyöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riitti\nhymy kelle hyvänsä -- lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinen\nnäyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensi\nluokan matkailijalaivalle.\n\nSoitto loppui \"two-step'iin\", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissä\nsalasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. He\nlensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaa\nseideleitä toisessa kädessä.\n\nMuuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempia\nelostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakin\npitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattaren\nsuudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niin\nettä läjähti.\n\nVähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heitti\nviimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille -- sitten vaipui\nKarhusaari mereen.\n\nJa nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikki\ntuijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiin\nkohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannan\nkoko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustan\nviittansa, väisti suurta voittajaa -- pitkää, varjotonta päivää...\n\nKomentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän oli\nvoimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, joka\npiirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjen\nkeskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanut\nrauhallisuuttaan.\n\nNojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi Nils\nJohnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen,\nnaama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäri\nperämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnut\nelämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella -- hänen\nlapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinut\nvesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössä\ntai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavan\nsaaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.\n\nPaitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainen\nprofessori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europan\nsuurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensa\nSveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänä\nyönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.\n\n-- Eikö olekin niin, -- kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä,\n-- että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?\n\n-- Kyllä, -- vastasi kapteeni. -- Niin ainakin väitetään. Vai mitä\narvelette, Johnsen? -- jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.\n\n-- Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, -- vastasi jääluotsi\nkärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. -- Jäät\non lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.\n\n-- Itäpuoleltakin? -- kysyi professori innostuneesti.\n\n-- Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänä\nvuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti.\nHinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.\n\nProfessori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.\n\n-- \"Victoria\" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseen\nretken ylöspäin pitkin itärantaa?\n\n-- Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, -- vastasi kapteeni\nkiireesti, -- mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja ettei\nole mitään vaaraa...\n\nProfessori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillen\nolkapäitään.\n\n-- Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, --\nvastasi hän. -- Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos ei\nvain tule sumua...\n\n-- Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, -- keskeytti\nprofessori.\n\n-- Niin on, -- vastasi luotsi. -- Luulen melkein, että se on pahempi\nsiellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran.\nSuurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaan\ntulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui,\nettä muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10\npeninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisin\nlaivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisin\nNorjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissa\nja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu...\n\nTuli pieni äänettömyys.\n\n-- Oikeastaan, -- sanoi professori viimein, -- minulla oli erikoinen\nsyy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabot\nsuoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon Agardh\nBay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoiset\njäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin,\nettä yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisesta\nvoisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme...\n\n-- No, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Minä en ole sidottu mihinkään\nmäärättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä on\nvarma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa... Lähettäkää lista\nkiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan -- all\nright, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää,\njotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.\n\nHän ei ehtinyt puhua loppuun -- sillä professori oli jo jättänyt\nkomentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtava\npaperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki,\njotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähetti\nuudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.\n\nItärannikolle? -- Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, -- sanoivat he\nkaikki.\n\nJa kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylös\nkomentosillalle papereineen.\n\n-- No? -- kysyi kapteeni.\n\n-- Tässä he ovat kaikki, -- huusi professori riemastuneena. -- Kaikki\n-- paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinen\nneiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta.\nHitto ties minne he ovat lymynneet!\n\n-- Nuoresta neidistä vastaan minä, -- selitti kapteeni hymyillen. --\nHänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hän\non minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti von\nHeffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida meni\nkokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttia\nkeskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella on\nollut sama maku...\n\n\n\n\nII.\n\nSATUMAA.\n\n\nKapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin ja\netuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaasti\naurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.\n\nHänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavista\nkasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.\n\nIstuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisella\notsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustia\nkiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughin\nkauneimmista naisista.\n\nHänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa\nkuin näkee vivahduksen punaiseen -- elämänuskalluksen ja ilon\npohjavirran.\n\nSe nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen\noikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan\nsaavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen\nedessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja\npyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin\nesiintymään, oli täydellinen -- aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja\npieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin\nalta.\n\nKoskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun\nhän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään\ntuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut\nhänen näkyviinsä.\n\nMuuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä\nvoimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja\nreippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut\nläpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla -- oli\nollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut\neläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt\nviimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle\nlipun korkeammille leveysasteille.\n\nMaailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän\n25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen\nnyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja\niloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan\nkadottanut uskoaan luvattuun maahan.\n\nNyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle\nhyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla\nauringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen\njoka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.\n\nKoskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut\nmonella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua\nhyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin\njokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.\n\nHän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren\nkääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni\ntyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen\nmielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi\nkevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle\nkatsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.\n\nJörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen.\nHän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke\nuskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän\nkoki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä,\nmutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili\nnäkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian,\nja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli\nhävinnyt...\n\nSitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli\nranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa.\nMolemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti\nhänen pakonsa.\n\n-- Tässähän se eläintutkija on, -- sanoi hän. -- Nimeni on René\nMarmont.\n\n-- Jörgen Bratt, -- vastasi norjalainen lyhyesti.\n\nMutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:\n\n-- Monsieur Bratt -- baronesse von Heffner.\n\nPieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt\nkumarsi liioitellun kylmästi.\n\n-- Kuulkaahan, -- sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut\npikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä\ntoisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle,\nja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.\n\nParoonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta\njalallaan.\n\n-- Nyt on kylmä, -- mutisi hän. --- Ja kello on paljon -- voi taivas,\nsehän on jo kolme, -- lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. -- Minun\ntäytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!\n\nBratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti\npuhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi\nniskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin...\n\nJörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen\nkannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi\nesiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa.\nPienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää\nvaahtoa viskautui \"Victorian\" kannelle. Päivä oli tulossa.\n\nMutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä oli\npuhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiin\nmerestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Bratt\nnousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.\n\nJa hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hän\nnäki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevan\ntaivasta kohti -- se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailma\nmeren tummansinisissä kehyksissä.\n\nJörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänen\nkasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta ja\nodotuksesta.\n\nSillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missä\ninhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimien\nkanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinä\nmahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.\n\n\n\n\nIII.\n\nSUMU.\n\n\n\"Victorialla\" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkean\nsaarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.\n\nKaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakin\ntavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matka\nsivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailman\nrohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedon\nrajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuin\nScoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, joka\nsäilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, että\nkullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuin\nNordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.\n\nErotus oli kumminkin se, että \"Victorialla\" ei ollut mitään hätää.\n\nPäinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpien\nherkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätä\nkerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muine\ntauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.\n\nNäillä päivällisillä -- Horn-salmen huippujen suojassa -- oltiin kuten\nsanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli\nseurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja\nvasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.\n\n-- Eikö ole ihmeellistä, -- sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, --\ntäällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää\ntavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa\nhetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt\njääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen\nkeskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä\nneiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa...\nAsiasta toiseen... millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin\nteille? Minä pidin niistä kasvoista!\n\nPikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän\nääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.\n\n-- Oh, -- sanoi hän hymyillen. -- Hän oli hirveän norjalainen. Ei\nsanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.\n\n-- Oikein sanottu. -- Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. --\nMinä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun\ntarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan\nihmistä -- paitsi kapteenia ja minua -- joka ei pelkäisi kastaa\njalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla\nhetkellä... Niin, katsokaahan tarkkaan... mutta ette löydä ainoatakaan\ntässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen\ntuolla oven luona... Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa\nkyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa,\njos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä\non seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin\nkumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta\nhe raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät\nrevolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat\nkullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat\npokeria Onnettaren kanssa -- ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät\nlevollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä...\n\n-- Professori on oikeassa, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Olen\npuhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on\nkulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta\nhauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee\nmyös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon\nKap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se\npoika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.\n\nNuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.\n\n-- Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, -- vastasi hän torjuen. --\nMe emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän\nmiehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on\ntaipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.\n\n-- Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? -- kysyi professori\nvilkkaasti. -- Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän\nvähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii\nmiehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen\nvälissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa\ntienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen\nnaurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias\nveitikka.\n\nParoonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen\nnaurua.\n\n-- Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, -- sanoi hän. -- Se oli kuin\nhänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän\nkomensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä\nkapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa,\nennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.\n\nNuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.\n\n-- Anteeksi, hyvät herrat, -- lisäsi hän arvokkaasti, -- että vaivaan\nteitä näillä yksityisasioilla... Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä\nitärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?\n\n-- Minä en ole täällä koskaan olut, -- vastasi kapteeni, -- siitä\nyksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa.\nEi mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me\nsiis saavutamme ennätyksen.\n\n-- Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme\njäävuoreen?\n\n-- Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa,\nmistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta\non erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada\ntäällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on\nankkurit...\n\n-- Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, -- huomautti professori.\n\n-- Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? -- kysyi Frida.\n-- Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme\ntäällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?\n\nPikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa\nollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi\njotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja\nihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä\nahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen,\nnyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:\n\n-- Minä tulen kohta.\n\nPerämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.\n\nParoonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka\npiteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni\nhermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä\nkeskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni\nnopeasti ulos.\n\nTuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista\npäärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä\najatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen\naivoihinsa.\n\nPöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären\nkulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi\nsikseen...\n\nMitä oli tapahtunut?... Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä\nahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen -- --\nraskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne... Joku\nyritti katkaista hiljaisuutta... teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus,\npuoliksi lausuttu kohteliaisuus -- mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli\nkaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka\nahdisti kaikkia -- oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin\nkietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille...\n\nProfessori nosti päätään -- ihmetellen ja hämmästyneenä.\n\n-- Kuulitteko, mitä hän sanoi? -- kysyi hän hillitysti.\n\nPikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän.\nNorjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.\n\n-- Minä kuulin mitä hän sanoi, -- nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. --\nYhden ainoan sanan.\n\n-- Minkä?\n\n-- _Sumu!_ -- vastasi hän hiljaa. Mutta näytti kuin tämä sana olisi\nlentänyt tuskaisiin mieliin, herättäen onnettomuuden aavistusta\nhirveine pelkoineen.\n\n\n\n\nIV.\n\nHAAKSIRIKKO.\n\n\nKomentosillalla seisoivat kapteeni ja jääluotsi. Asema tuntui olevan\nmuuttumaton. Ei tuulen henkäystäkään liikkunut, ja meri oli kiiltävä ja\ntyyni. \"Victoria\" sivuutti Whales Bay'n, ja kulki nyt muutamien satojen\nmetrien päässä rannikosta pitkin mahtavia jääylänköjä. Savupiippujen\npaksut pilvet jäivät roikkumaan leveinä nauhoina kosteaan ilmaan... ja\nlaivan kevyt tärinä merkitsi, että koneet työskentelivät korkeimmalla\npaineella.\n\nMutta kaukana idässä, missä Tuhatsaarien saaristo kajasti\ntaivaanrannalla ja missä Edge Island kohosi ohuena juovana, vyöryi\nvalkoisia pilviä esille. Näytti siltä kuin meri olisi kiehunut ja\nlähettänyt aaltoilevia höyrypilviä syvyyksistään. Ne levisivät\nitäisellä taivaalla hirvittävän nopeasti, ne peittivät kaiken\npumpulinpehmeään vaippaansa, ne pyörivät kuin jättiläismäiset\nlumipallot länttä kohti, kunnes käsittivät koko eteläisen ja itäisen\ntaivaanrannan. Se oli sumu, vaarallinen napamaiden sumu, joka nosti\nseinän etelään ja itään, sulkien paluutien suurelta matkailijalaivalta.\n\nAinoastaan pohjoiseen oli tie vapaa, ja \"Victoria\" pakeni selkeyttä\nkohti, joka teräslihas mahtavissa koneissaan jännitettynä.\n\n-- Se ei onnistu, kapteeni, -- sanoi jääluotsi katsahdettuaan\ntutkivasti etelää kohti. -- Tunnin päästä peittää sumu peräkannen.\nAnkkuroidaan Whales Bay'hin ja odotetaan selkeää säätä.\n\nKapteeni Strohmann kohautti hartioitaan.\n\n-- Vauhtimme on nyt 18 1/2 solmua, -- sanoi hän.\n\n-- Olisi ihmeellistä, jos emme ehtisi Agardh Bay'hin ennenkuin sumu\nmeidät tavoittaa. Siellähän on hyvä satama, sanotte. Eikä minulla ole\nmitään halua ajaa karille Whales Bay'ssa. Tehän sanoitte itse, ettei\nväylä ole siellä selvä.\n\n-- Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.\n\nStrohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä\nsumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin\nyliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi\nkatseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään\nkimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.\n\n-- Me jatkamme, -- sanoi hän.\n\nLuotsi kohautti vain olkapäitään.\n\n-- Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, -- mutisi hän. -- Jos saamme\npohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.\n\nNäin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli\nkuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki\nratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman\nlaivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen\nkauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei\nkukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se _tunnettiin_.\n\nPelästys valtasi heidät kuin vilunväre -- kylmä väristys, joka sai\nheidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat\npudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta\nnauru oli soinnutonta -- he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui\nkatkeralta.\n\nKukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille\nheidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki\njäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin -- oli kuin koneiden kiihdytetty työ\nolisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan\ntuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja\njäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.\n\nNäytti siltä, kuin kapteeni Strohmann olisi ollut oikeassa. Tunti\ntoisensa jälkeen kului. Kevyt tuulen henki pohjoisesta tuntui pitävän\nsumua loitolla. Mutta sittenkin se ryömi eteenpäin. Sen valkea huntu\nlevittäytyi nopeasti yli maan heidän takanaan ja pyyhki pois kaikki\nääriviivat \"Victorian\" jatkaessa hurjaa pakoaan kuin kannustettu\nhevonen.\n\nIltapuolella näkyi niemi Agadh Bay'n suulla, ja kun suuri patarumpu\nkutsui matkustajia pöydän iloihin, nähtiin selvästi mahtava jäätikkö,\njoka vyöryy alas pitkin tunturin kylkeä ja ojentaa käsivarttaan kauas\nulos lahdelle.\n\nMutta äkkiä tapahtui jotakin, mikä sai kaikki pysähtymään. Hajanaisia\nsumun pärskeitä tuli lentäen joka taholta kuin villejä lintuja -- ensin\nharvakseen ja yksitellen. Ne näyttivät jättiläismäisiltä\nlumihiutaleilta, jotka laskeutuivat laivalle purevan kylmyyden\nseuraamina. Ne syleilivät ensiksi peräpuolta, ne taistelivat valoa\nvastaan ja voittivat sen, ne ryntäsivät joka taholta, ja vilauksessa\noli \"Victoria\" suuren sumusärkän vankina.\n\nMatkustajat katselivat toisiaan hämmästyneinä. Mitä tämä oli? Yhä\ntiheämmin kietoutui kaikki läpitunkemattomaan harmauteen. Puhuttiin\nainoastaan kuiskaamalla, ja äänet kuulostivat raskailta, kaameilta.\nTuskin näki vierustoveriaan.\n\nHapuiltiin kaiteen ääreen. Meri oli jo aikoja sitten kadonnut. Kaikki\noli sumua. Se tunkeutui laivan kaikkiin aukkoihin ja täytti hytit ja\nsalongit painavalla kosteudellaan. -- -- Kuinka helposti kaikki kuului!\nMatalinkin kuiskaus, hillityinkin yskähdys kuului... Ja mitä se oli?\nKimeä soitto vavahdutti kaikkia. Se kaikui kuin epätoivoinen valitus\nsyvältä laivan sisältä. Koneet pysähtyivät... ja suuri laiva liukui\nhiljaisella vauhdilla kaameaan sumuun...\n\nMatkustajat kokoontuivat kävelykannelle suuriin ryhmiin kuin\nsäikähtäneet lampaat. Perämiehet kulkivat heidän joukossaan ja\nrauhoittivat hätääntyneimpiä. Sehän oli vain sumua. Aivan vaaraton\njuttu vesillä, missä ei ollut pelkoa yhteentörmäyksestä. Muutamassa\nminuutissa olisi ankkuri pohjassa ja silloin olisi kaikki \"allright\"...\n\nPikku paroonitar istui mielipaikallaan äärimmäisessä kokassa, kun sumu\ntuli. Hän hapuili varovasti perään päin ja tapasi silloin Jörgen\nBrattin, joka tuli häntä vastaan.\n\n-- Kapteeni on lähettänyt minut teitä rauhoittamaan ja auttamaan, jos\njotakin sattuisi, -- sanoi tämä kohteliaasti.\n\n-- Minä en tarvitse mitään lapsentyttöä, -- vastasi Frida torjuen.\n\n-- Hyvinkin mahdollista. Mutta kapteeni arveli, että kuitenkin voisitte\ntarvita auttavaa kättä, jos...\n\n-- Jos...? -- kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. -- Mitä\nte tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!\n\n-- Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella\nsäällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, -- vastasi Bratt terävästi. --\nMinä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.\n\nHän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä\nläheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä\nkajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului\nperäkannelta...\n\n-- Mitä se oli -- voi Jumala -- mitä se oli? -- mutisi nuori tyttö\nkalpein huulin.\n\n-- Joutavia, -- vastasi Bratt. -- Jäätikkö tuolla lahden sisässä on\npoikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle\non irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta\nlaskea, kuinka kaukana olemme rannasta...\n\nHän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto\nsyöksi \"Victorian\" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman\npuristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.\n\n-- Me olemme aivan likellä maata, -- huusi Bratt. -- Virralla on täällä\nkuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille... Kuulkaa! ..\nsanoi hän kuunnellen. -- Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!\n\n-- Tiukasti oikealle! -- karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla\nkomentosillalle päin.\n\nSiellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui\nhieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.\n\n-- Selvittäkää ankkurit, -- huusi kapteeni megafooniin. -- Tarkastakaa\nluotia!\n\n-- Viisitoista syltä vettä, -- kuului ääni uloimmasta kokasta. --\nKaksitoista syltä, -- kuului heti sen jälkeen.\n\nSilmänräpäys myöhemmin tuntui tärinää peräpuolesta. Molemmat potkurit\nperäyttivät epätoivon voimalla. Mutta se oli jo myöhäistä. \"Victoria\"\nkulki viiden solmun vauhdilla niitä vedenalaisia kareja kohti, jotka\naitauksen tavoin ympäröivät Huippuvuorten rannikoita.\n\n-- Yhdeksän syltä! -- kuului ääni taas. -- Kahdeksan syltä!\n\nAlihangan puolelta kuului keveästi raapaiseva ääni. Mutta laiva jatkoi\nkulkuaan... Sitten tuli kova sysäys, etupuoli kohosi hiukan, ja köli\nhyppi voimakkain sysäyksin luodoille. Tuntui siltä, kuin mahtava laiva\nolisi kulkenut jättiläismäisen sahanterän yli. Kokkapuoli kohosi, kun\ntaas peräpuoli vajosi.\n\nSitten tuli viimeinen sysäys, ja \"Victoria\" jäi paikalleen. Sen voimat\nolivat lopussa, ja kuin kuoleva eläin se laskeutui kyljelleen.\n\nTuli hetken hiljaisuus.\n\nSitten puhkesi meteli. Kuulosti siltä, kuin helvetin portit olisi\navattu. Huudot tunkivat sumun läpi. Parkua ja rukouksia kohosi\nharmaasta usvasta kuin tuskaista voihkinaa kadotettujen piinapaikasta.\nSiinä oli naisten kirkumista ja miesten ulvontaa.\n\nMutta yli kaiken jyrisi kapteeni Strohmannin ääni megafoonissa.\n\n-- Kaikki rauhoittukoot! Ei ole mitään hätää. Seisomme turvallisesti\nsiinä, missä olemme.\n\nNe olivat vanhan kapteenin viimeiset sanat. Kuin ivallisena vastauksena\nhänen lohduttavaan vakuutukseensa kuului seuraavassa hetkessä\nihmeellinen ääni keskilaivasta. Oli kuin jättiläiskäsi olisi repinyt\nrautalevyjä. Etupuoli vaipui eteenpäin, tulikuilu avaantui molempien\nsavupiippujen väliin, seurasi ankara räjähdys, ja läpi sumun tunkeutui\nmusta, sisältä punertava savupilvi.\n\nKattilat olivat räjähtäneet ja \"Victoria\" revennyt kahtia.\n\nJyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja\ntuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen\naurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se\noli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.\n\nPitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja\nlämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni\nrikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui\nyksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä\nja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon\nkatkelmaa.\n\nSe oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä\nlausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili\nkellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien\ntuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen\ntaiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla... Naisraukka! Hän oli\njälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa\nja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä...\n\nYlpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan -- vielä\nviimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen\nsumuun...\n\nJa hiljaisuus laskeutui \"Victorian\" kuolonretken yli.\n\nMutta kuulkaapa -- mitä se oli?\n\nRannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön\nikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa --\nkuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?\n\n\n\n\nV.\n\nAGARDH BAY.\n\n\nSumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun \"Victoria\"\nrikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten\nvedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään\ntehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja\nlakaisi meren puhtaaksi.\n\nAurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten\nvain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat\npelastuneet tuhosta.\n\nKun \"Victorian\" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von\nHeffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan\nräjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin.\nVesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja\nsulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.\n\nBratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui\npitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja\npujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi\nsen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa\njäävyöryä.\n\nJuuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan\nmuutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa\nolosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä\nväsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko\nhänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä\nraskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi\nuida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta\nvielä pitensi välimatkaa maihin.\n\nÄkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi,\nkuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen\nkauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen\nlinnun piipatus.\n\nJörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.\n\n-- Osaatteko uida, neiti? --- kysyi hän puoleksi kääntyneenä\nseuralaiseensa päin.\n\n-- Osaan, -- vastasi toinen. -- Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta\nja aralta.\n\n-- Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.\n\n-- Se on kai mahdotonta.\n\n-- Teidän _täytyy_, -- sanoi Bratt ankarasti. -- Jännittäkää tahtoanne!\nNyt on henkenne kysymyksessä. Me olemme velvolliset taistelemaan sen\npuolesta niin kauan kuin voimme.\n\nFrida teki muutamia uintiliikkeitä käsillään, ja Bratt auttoi häntä\nvoimakkaalla otteella hänen viittansa kauluksesta.\n\n-- Kas, kas, -- sanoi hän. -- Sehän käy erinomaisesti. Muutamia metrejä\nvielä, niin meillä on pohja jalkojen alla.\n\nBratt oli oikeassa. Hiekkasärkkä ulottui kauas merelle päin. Ja\nneljännestuntia \"Victorian\" karilleajon jälkeen oli nuori norjalainen\nmaissa puoleksi tajuton nainen sylissään.\n\nHän laski Fridan varovasti kivelle.\n\n-- Nyt on tosi edessä, -- sanoi hän käskevästi. -- Hierokaa koko\nruumistanne ja koettakaa juosta.\n\n-- Minä en voi, -- mutisi tyttö. -- Jalat on kuin lyijyä. Voi Jumala,\nmitä minun pitää tehdä?\n\n-- Teidän _täytyy_ juosta, -- vastasi Bratt kalmankalpeana ja\nyhteenpuristetuin huulin. -- Tulkaa nyt!\n\nJa hän veti mukaansa Fridaa, joka kompastui, mutta nousi jälleen.\nParoonitar rukoili säästämään, mutta Bratt laahasi häntä armotta\neteenpäin.\n\n-- Tuntuuko paremmalta nyt? -- kysyi hän.\n\n-- Jalkoja pistelee niin ilkeästi, -- vastasi Frida.\n\n-- Mainiota! -- mutisi Bratt. -- Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes\nolette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko\nruumista polttaa?\n\n-- No niin, hyvä on!\n\nBratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen\npuolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli\nlöytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.\n\n-- Olemmeko me ainoat? -- kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi\nylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. --\nMe neljä... neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, -- lisäsi\nhän väsyneesti. -- Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie\nvoimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei\ntässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi... Olen välttänyt\nkuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan... Muuten, se on\nyhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä\nsattui. -- Ja hän viittasi ulospäin, missä \"Victorian\" harvat\njäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.\n\nBratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään\nkauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa\noli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat\nkysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.\n\n-- Missä me olemme? -- kysyi hän ja veti syvään henkeä.\n\nJääluotsi katsahti ympärilleen.\n\n-- Me olemme perillä, -- sanoi hän ja hymyili katkerasti. -- Tämä on\nAgardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi -- ja kaikki olisi\nkäynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.\n\n-- Agardh Bay! -- toisti professori, ja heikko puna nousi hänen\nkalpeille poskilleen. -- Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa.\nKaikki tyyni on minun syyni... Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni\nsilmiin?... Minun on syy... Ja jäätikkö tuolla?\n\n-- Se on juuri Rabotin jäätikkö.\n\nProfessori hymyili surullisesti.\n\n-- Vai niin, sekö se on? -- kuiskasi hän itsekseen. -- Rabotin\njäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista.\nMutta mitä se on maksanut!\n\n-- Te unohdatte jotakin, herra professori, -- huomautti Bratt. --\nUnohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja\npolttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo\npitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova\nlumipyry -- ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei\njoku pyyntialus tänne eksyisi... Vältyimme hukkumasta \"Victorian\"\nmukana, mutta Herra ties, eikö _se_ olisi ollut parempi kuin nähdä\nnälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.\n\nJääluotsi kohautti hartioitaan.\n\n-- Niiden meistä, jotka voivat, -- sanoi hän, -- täytyy kiivetä\ntunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi.\nViimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua --- kapteeni kyllä\nlähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian\nmyöhään... Pikku paroonitar raukka, -- mutisi hän nähdessään pienen\nhennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.\n\nBratt seurasi hänen katsettaan.\n\n-- Meillä on _yksi_ mahdollisuus, -- sanoi hän päättävästi. -- Ja sitä\nmeidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?\n\n-- Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, -- vastasi\nJohnsen. -- Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta\nsäältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.\n\nNuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli\nheidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian\nsuurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja\npolvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti\npitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka\nlaski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.\n\nHe eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut.\nJa heidän jäljissään kulki epätoivo.\n\n\n\n\nVI.\n\n\"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR\".\n\n\nPieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen\npeitossa.\n\nNähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut\nsenjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista\nvuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.\n\nMaja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10\njalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi\nikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella\nja suurilla kivillä.\n\nEräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni.\nPohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli\nmajan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.\n\nPuupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli\nkirjoitus venäjäksi: \"Sija isba staroverska\" (Tämä tupa on\nvanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla\nhakattu nimi: Jeremias Ottamkow.\n\nProfessori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.\n\n-- Ottamkow! -- sanoi hän miettiväisesti. -- Hänen nimeensä liittyy\nsellainen Robinson-seikkailu, joka on maailman merkillisimpiä. Jos\nmuistan oikein, lähetti Jeremias Ottamkow vuonna 1743 Huippuvuorille\nlaivan, jonka miehistöön kuului 14 miestä. He joutuivat Suurvuonoon\nEdge Islandin kohdalle, minne jää heidät sulki. Neljä miestä,\netunenässä Himkovin veljekset, lähetettiin hakemaan majaa, joka kuului\nolevan rakennettu lähiseudulla. He löysivätkin sen, mutta kun heidän\npiti palata laivalle, tekivät he sen huomion, että laiva oli samana\nyönä joutunut haaksirikkoon. Heillä oli muonaa pariksi päiväksi, yksi\nluodikko ja tusina panosta, tulukset, kirves, veitsi ja kattila --\nsiinä kaikki, mitä he olivat ottaneet laivasta mukaansa. Nuo\nkaksitoista panosta hankkivat heille yhtä monta peuraa, jonkun\nlaivahylyn kappaleet ainesta aseiksi ja työkaluiksi, maihin ajautuneen\nhongan juuri käytettiin jouseksi ja jänne tehtiin karhunjäntereistä.\nTällä kaaripyssyllä tapettiin 250 peuraa ja paljon kettuja.\n\n-- Tällä tavoin he elivät kuusi vuotta ja ainoastaan yksi heistä sortui\nkerpukkiin. Seitsemäntenä vuonna vei muuan pyyntialus heidät takaisin\nVenäjälle.\n\n-- Ranskalainen Le Roy, joka oli Pietarin akatemian jäsen, on\nkirjoittanut näiden pyyntimiesten omituisen historian. Olen\nmuistavinani, että luin sen nuoruudessani. Ihmiset olivat kovempaa\nlajia siihen aikaan kuin nyt, -- lisäsi hän huokaisten.\n\nBratt oli sillä välin tutkinut majaa. Paitsi suurta rautapataa,\nmuutamia kattiloita ja kahta hylkeenrasvalamppua ei ollut mitään\ntyökaluja. Eräässä nurkassa seisoi tynnyri, jonka sisällykselle oli\nlaskeutunut satavuotinen pöly. Se sisälsi paksua nestettä -- arvatenkin\nvalaanöljyä. Sisemmällä oli majassa joku määrä ajopuita varastossa.\nSeinällä riippuivat tulukset piikivineen ja tauloineen.\n\n-- Tulta meiltä siis ei ainakaan tule puuttumaan, -- mutisi Johnsen\nhelpotuksesta huoaten.\n\n-- Minulla on sikaarinsytyttäjä, -- sanoi Bratt. -- Se voi olla sangen\nhyödyllinen niin kauan kuin bensiiniä riittää.\n\nKävi selville, ettei merivesi ollut vahingoittanut nykyaikaisia\ntuluksia, ja pian leimusi mahtava rovio Ottamkowin vanhassa majassa.\n\nSitten Bratt meni ulos noutamaan nuorta tyttöä. Tämä istui kivellä ja\nitki, mutta koki salata kyyneliään kuullessaan jonkun lähestyvän.\n\n-- Ettekö tahdo tulla sisälle majaan? -- sanoi Bratt. -- Olemme\nsytyttäneet ihanan rovion. On tärkeätä päästä kuivaksi mahdollisimman\npian, jos tahtoo saada jotakin toimeen. Se ei ole mikään linna, mutta\nparempi kuin ei mitään.\n\nPikku paroonitar kohotti katseensa.\n\n-- Minä en jaksa sitä ajatella, -- vastasi hän. -- Onko tosiaankin\ntotta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me\nsaamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä -- täällähän ei ole mitään\nelollista -- voi, mikä kauhea maa tämä on! -- Hän peitti kasvot\nkäsiinsä ja nyyhkytti.\n\nBratt kumartui hänen puoleensa.\n\n-- Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä,\njotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette\nsaa lamauttaa meidän rohkeuttamme.\n\nParoonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.\n\n-- Minä olen upseerin tytär, -- sanoi hän ylpeästi. -- Te ette enää saa\nnähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa --\nhän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän\nolen ainoastaan nainen, turvaton nainen.\n\n-- Te erehdytte, -- vastasi Bratt lämpimästi. -- Tuolla majassa ei ole\nainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän\ntähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa.\nLuottakaa siihen... Tulkaa nyt, -- lisäsi hän. -- Saamme ryhtyä heti\nsiihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte... Hyvä,\nsilloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava\nmääräyksiä.\n\nHän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti.\nParoonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka\nkulki alaspäin märissä vaatteissaan.\n\nSitten hän seurasi pää kumarassa... ja pian senjälkeen hän seisoi\nyhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.\n\n-- Rakas lapseni, -- sanoi professori. -- Kuinka julma onkaan kohtalo!\nMinuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä,\nmutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen...\n\nFrida hymyili.\n\n-- No mutta herra professori, -- sanoi hän teennäisen iloisesti. --\nMehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille\njäävyörylle minun nimeni.\n\nProfessori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä\nkirkastui.\n\n-- Oh -- te olette hurmaava! -- sanoi hän ihaillen. -- Kuinka reipas te\nolette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!\n\n-- Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! -- huudahti Frida ja\nsipaisi hiuksiaan. -- Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta...? -- Hän\nkeskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat\nsilmät.\n\n-- Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, -- sanoi\nBratt. -- Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon\nteitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On\ntärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista.\nTe olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte\nnähdä meidät.\n\nFrida nyökkäsi nöyrästi.\n\n-- Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte\nryhtyä?\n\nBratt mietti hetken.\n\n-- Te olette urhoollinen, nuori neiti, -- sanoi hän suoraan. -- Ja\nkestätte kyllä kuulla totuuden... Katsokaahan... Tällä puolen\nHuippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus\neksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi\nkuristaa niitä pelkin käsin... Meidän ainoa toivomme on \"Victorian\"\nhylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin\nmyrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta\nsiellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen\nkaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada\npohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.\n\n-- Mutta mitenkä sinne pääsette? -- kysyi Frida huolestuneena.\n\n-- Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, -- vastasi Bratt maltittomasti\nja kääntyi mennäkseen...\n\n-- Viipykää silmänräpäys, -- pyysi Frida liikuttavasti. -- Te pidätte\nminua varmaankin kauhean kiittämättömänä -- hyödyttömänä, hemmoteltuna\nlapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen\ntehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut\nhenkeni.\n\nBratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän\nyritti sanoa jotakin... Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas\nrantaan.\n\nPikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.\n\nSitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen\nhuolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään\npitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen\nuloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.\n\n\n\n\nVII.\n\nVIIMEINEN KEINO.\n\n\n-- Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? -- kysyi professori, heidän\nseistessään alhaalla niemekkeellä. -- Minusta se haisee niin hitosti.\n\n-- Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta\nhieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.\n\n-- Ette suinkaan aio sitä juoda? -- huudahti professori kauhistuneena.\n\n-- En, -- vastasi Bratt vetäen päältään märät vaatteensa. -- Se on\naiottu ulkonaisesti käytettäväksi. Luulen, että kylmä vesi vaikuttaa\nminuun vähemmän, jos voitelen koko ruumiini Ottamkowin öljyllä. Se ei\nole juuri erittäin mieluista, mutta meidän täytyy sietää pahempaakin.\nTahtovatko herrat auttaa?\n\n-- Te olette kyllä se mies, joksi teitä luulin, --- sanoi professori.\n-- Ja teidän ansioksenne jää, jos joskus pääsemme tästä jäähelvetistä.\n\nJääluotsi ravisti päätään. Hänen suunsa oli yhteenpuristettu kuin sen,\njoka kärsii kovia tuskia. Hän kumartui ottamaan peltirasian puoleksi\nvoihkaisten, otti sen sisällystä käteensä ja alkoi hieroa rasvaista\nhaisevaa nestettä Brattin ruumiiseen.\n\nProfessori tarkasteli ihmetellen valkeata vartaloa, joka seisoi\nrannalla. Leveäselkäisessä ruumiissa kuvastui aivan tavaton lujuus ja\nvoima.\n\nOhuen vaalean ihon alla, joka loisti kaulan ahavoituman alapuolella,\nnäkyivät paksut lihassäikeet toisiinsa pujoutuneina alituisessa\nliikkeessä -- aina valveilla, aina valmiina. Hartiat viettivät heikosti\nhauislihakseen päin, mikä tietää tavatonta voimaa. Ja leveä rinta,\nkalteva lantio-viiva sekä jalkojen selvästi miehinen rakenne kertoivat\nsekä synnynnäisestä että harjoitetusta voimasta. Pitkät käsivarret\nleveine ranteineen ja jäntereisine lihaksineen olivat sitä lajia, joka\nmerkitsee jotakin ensiluokkaista sekä nyrkkeilykehässä että\npainimatolla.\n\n-- Kuinka te olette saanut nuo lihakset? -- kysyi professori.\n\nBratt hymyili.\n\n-- Hädässä, vastoinkäymisissä ja vaaroissa, -- vastasi hän. --\nEtelä-Amerikan aropaimenten ja Alaskan kullankaivajien keskuudessa.\nNälässä, tappelussa ja hengenvaarassa. Sellainen se miehelle voimaa\nantaa. Jotakin kait täytyy saada kaiken sen sijaan, mitä kaipaa, --\nlisäsi hän hiukan katkerasti. -- Minä en ole koskaan omistanut muuta\nkuin voimani, kestävyyteni ja verrattain hyvän mielialani.\n\n-- Se ei ole tosiaankaan vähäisen, nuori mies, -- sanoi professori. --\nMinä vaihtaisin mielelläni palasen aivojani saadakseni hiukan sitä,\nmitä teillä on. Rakas ystävä, tehän olette kuin intiaani. Pikku\nystävättäremme tuolla ylhäällä pelkäisi teitä sellaisena kuin miltä nyt\nnäytätte... Sanokaa, voimmeko jollakin auttaa teitä täältä maan\npuolelta?\n\n-- Ette, -- vastasi Bratt. -- Annetaan olla. Minun täytynee koettaa\npanna kokoon jonkunlainen lautta tuolla hylyllä, jos löydän jotakin,\nmikä on mukaanottamisen arvoista. Suurin osa on kai veden alla tai\nräjähdyksen turmelemaa.\n\nKevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki\npilvi.\n\n-- Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, -- mutisi jääluotsi. -- Teidän\ntulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas\nuloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.\n\nBratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin\nosoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä\nröyheltäessä merta.\n\nProfessori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.\n\n-- Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, -- mutisi\nhän.\n\n-- Ei minun, -- vastasi jääluotsi tyynesti. -- Minulle on kuolema\nvarma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta\nteille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa.\nMinä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.\n\n-- Ystäväni, -- sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä\npitkin laihoja poskia. -- Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä\nlepoa -- ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.\n\n-- Ei, -- vakuutti jääluotsi. -- Nils Johnsen on valmis, ja hyvä\nniinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat\ntaistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria.\nHuippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu\ntavoittaa meitä kivien välistä... Hän kohotti päätään.\n\n-- Katsokaa, -- sanoi hän. -- Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi\njään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.\n\nProfessori nousi.\n\n-- Niin, tosiaankin, -- sanoi hän. -- Eikö hän vain seisokin kuin\npronssinen Apollo taivaanrantaa vasten, reipas poika...\n\nJörgen Brattin onnistui vammatta päästä laivahylylle. Hän kömpi sen\nsisään kävelykannen kaiteen yli, joka vielä oli veden pinnan\nyläpuolella. Laiva oli pahasti kallellaan, niin että hänen täytyi\nryömiä kannen yli portaille, jotka veivät komentosillalle. Kaikkialla\nnäkyivät räjähdyksen jäljet. Suuret halkeamat irvistivät rautaisessa\nkannessa, molemmat savupiiput olivat poikki, ja koneen paksut\nrautatangot olivat tunkeutuneet läpi laivan rautakylkien. Mutta Bratt\nnäki ilokseen, että suuret osat keskikantta salongin ympärillä olivat\njääneet melkein eheiksi.\n\nAmmottavassa halkeamassa kokkapuolen ja peräpuolen välillä kohtasi\nhäntä kauhea näky. Neljä veristä ruumista oli paiskautunut\nmurskaantuneiden rautalevyjen joukkoon riippuen siinä päät veden\nyläpuolella. Muutamia suuria valkeita lintuja hyppeli edestakaisin\nnokkien sisälmyksiä. Siinä oli työssä kalalokki, Huippuvuorten\nsaaliinhimoinen korppikotka. Ja alhaalla vedessä räpäyttivät ja\nkirkuivat myrskylinnut kuin vihaiset kanat pyöreiden kyyhkyssilmien\nmelkein tunkeutuessa ulos päästä paljaasta innosta. Muuan jäälokki oli\ntunkeutunut kajuuttaan saakka, mistä se nähtävästi oli saanut runsaan\nsaaliin, sillä ruoka roikkui esille sen nielusta.\n\nBratt kulki veneeltä veneelle. Mutta kaikki, jotka olivat kävelykannen\nkatolla, olivat pirstoina ja pilalla. Kauimpana perässä oli pursi\nvesillä. Se riippui vielä taaveteista ja oli täynnä vettä. Tuhtojen\nvälissä uiskenteli merimiehen ruumis.\n\nJännityksestä vavisten liukui Bratt alas köysiä pitkin. Vene riippui\nvielä koukuissaan, ja kaikki viittasi siihen, että se oli pantu vesille\nkarille-ajon ja räjähdyksen välillä. Joko se oli kiireessä tullut\ntäyteen vettä tai oli perä painanut sen alas -- joka tapauksessa oli\nvene vedessä laitoja myöten. Mutta pikainen tarkastus osoitti, että se\noli eheä. Vieläpä olivat airot tuhtojen alla säännöllisessä rivissä.\n\nSyvä kiitollisuus kohtaloa kohtaan valtasi hänen mielensä. Tällä\nveneellä voitaisiin saada paljon toimeen.\n\nHän kiipesi reippaasti ylös kannelle, ja ponnistaen kaikki voimansa\nhänen onnistui hinata raskaan aluksen peräpuoli ylös ja siten melkein\ntyhjentää se vedestä. Merimiehen ruumis huuhtoutui pois viheriänharmaan\njääveden mukana joutuen heti virran valtaan.\n\nSitten Bratt meni alas salonkiin. Ruokasalongissa oli illallispöytä\nkaatunut kumoon. Siinä oli sekasotku rikottuja tuoleja ja murskattuja\nlautasia. Kaikki oli paiskautunut suojan puolelle, ja tarjoiluhuoneen\nseinät olivat pirstoutuneet kuin lasi. Vesi oli venttiilien tasalla ja\nlotisi salongin keskipalkoille asti. Mitä suurimmalla varovaisuudella\nraivasi Bratt tiensä keskeytyneen illallisen raunioiden välitse ja\npääsi siihen kapeaan käytävään, joka vei ruokasäiliöön. Hän löysi\nsieltä laatikon säilykkeitä ja kantoi sen kannelle yhdessä suuren\nHampurin-liikkiön kanssa, joka lojui katkenneiden pöydänjalkojen\nvälissä. Vähitellen hän tyhjensi kokonaisen kaapillisen\nsiirtomaantavaroita, jotka oli ladottu toistensa päälle pieniin\npusseihin. Siinä oli sokeria, suolaa, kahvia, teetä ja eri jauholajeja.\n\nKeittiöstä, mikä selvästi oli jätetty suurimmassa kiireessä, löysi hän\nsuuren häränruhon, jonka joku kokeista oli jättänyt veitsi iskettynä\nselkään. Hän otti sen selkäänsä ja kantoi sen ylös toisten varastojen\nääreen. Laatikko laivakorppuja ja paljon tuoretta leipää ajelehti\nhuoneessa ja meni samaa tietä. Pieni tynnyri suolaamatonta pöytävoita\nynnä kahvipannu ja kaksi galvanisoitua pataa täydensi sen, mitä\nkeittiöstä löytyi. Siellä ei enää ollut mitään käyttökelpoista.\nLamppuöljyä hän etsi turhaan, mutta sen sijaan hän löysi\ntarjoiluhuoneesta monta pakettia steariinikynttilöitä ja otti niitä\nniin monta kuin jaksoi kantaa.\n\nBratt pysähtyi äkkiä kantaessaan pientä oluttynnyriä kaikenlaisten\nelintarpeiden läjään. Mitä se oli? Hänen altaan kuului kummallinen\nraapiva ääni. Se oli kuin mahtavan merieläimen murinaa. Ja hylky natisi\nkaikissa liitteissään.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPOHJOISMYRSKY TULEE.\n\n\nJörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa?\nOli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti\nkannelle.\n\nTuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt\nhylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli\nkallistunut enemmän.\n\nMutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai \"Victorian\"\nsurulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.\n\nMutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin\nponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen\nlöysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi\nhän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja\nkäsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä\nesineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen\nja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren\nhyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli\npuolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt\nhävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja\nsotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.\n\nLopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen\ntäytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia\nmatkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet,\nmitkä käsiinsä sai.\n\nPuolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja\nhänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä\nhytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja\nsitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.\n\nKylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä\nnousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla\nja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.\n\nPitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai\nBratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä\nja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen\nlaatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi\nlähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi\nkoukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin\npohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa \"Victorian\"\ntaklingissa.\n\nProfessori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi\nveteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja\nhänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen\nlastin.\n\nHän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi\ntaiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.\n\n-- Nyt te paranette,-- sanoi hän Johnsenille. -- Joko tahdotte tai\nette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella.\nViikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.\n\nJääluotsi nousi vaivaloisesti.\n\n-- No, no, -- sanoi hän yrittäen hymyillä. -- Ei se niin pian käy.\nSaamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten\nsyö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.\nJa silloin...\n\nBratt katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, -- kuiskasi hän. -- Meidän on\npakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.\n\nProfessori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen\nruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut\nmaailmankuululle professorille.\n\nPikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen\nvaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja\nkoko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että\ntämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten\ntaistellut kuoleman kanssa jäämeressä.\n\nPikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin\nhän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä\nelottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt\nolla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten\nrohkeutta naiskyynelillä.\n\n-- Tässä tuomme \"Victorian\" koko ruokavaraston, -- huusi professori ja\nheilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. -- Nyt ei ole enää mitään vaaraa.\n\n-- Voi, millaisen illallisen saamme, -- sanoi pikku paroonitar\ntyytyväisenä. -- Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni,\nettä olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa\nlaittaa ruokaa.\n\nPieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja\npikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven\nsisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.\n\nMutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja\nluukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset\nlumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.\n\nNe kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla\nraivonnut.\n\nJa lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko\nmaan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren\nkohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä\nvoi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.\n\nSe oli Huippuvuorten kovaonninen kesä -- kaukaiselta, karulta\nsaarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä\nlensi yli koko maailman.\n\n\n\n\nIX.\n\nOTTAMKOVIN MAJASSA.\n\n\nHaaksirikkoiset olivat majaansa suljettuja. Myrsky kiiti ulvoen läpi\nlahden, jäätävä kylmyys mukana. Tuli yhä purevampi pakkanen. Lumi, joka\naluksi oli kosteata ja sateensekaista, muuttui yhä lujemmaksi ja\ntiiviimmäksi. Hiutaleet lensivät pitkissä vaakasuorissa kerroksissa.\nNiitä ajoi raivoava tuuli maan puolelle valittavasti ulvoen. Mutta\nOttamkovin maja oli rakennettu pitkiä talviöitä varten. Pikainen\ntarkastelu osoitti, että se oli sekä tiivis että lämmin. Katto oli\nviettävä, ja varastossa oleva suuri pino vanhoja ajopuita riitti\nmoniksi viikoiksi.\n\nKolmella miehellä oli yllin kyllin työtä \"Victoriasta\" saatujen\ntavaroiden järjestämisessä, jotka täyttivät melkein puolet pienestä\ntuvasta. Kaikki ruokatavarat sijoitettiin luoteisnurkkaan, jota\nennenkin oli nähtävästi käytetty tähän tarkoitukseen. Vanha pöytä, joka\nvoitiin ripustaa seinälle koukusta, osoitti nimittäin selviä jälkiä\nsiitä, että sillä oli leikelty leipää.\n\nJääluotsi oli ahkerassa touhussa pesten seiniä ja lattiaa vedellä, jota\noli lämmitetty venäläisten vanhassa rautapadassa. Hänen elämänhalunsa\noli jälleen herännyt, ja lämpö vaikutti häneen virkistävästi. Bratt\nkoki vanhan taltan ja muutamien ruostuneiden naulojen avulla saada\ntoimeen väliverhoa peitteistä.\n\n-- Mitä te siellä hommaatte? -- kysyi paroonitar uteliaana.\n\n-- Sen saatte pian nähdä, -- vastasi Bratt hilpeästi ja ripusti paksut\npeitteet nurkan muotoon, joka erotti majasta lounaisen sopen.\n\n-- Ettekö näe? -- huudahti professori, joka parhaillaan ripusteli\nvaatekappaleita nauloihin pitkin yhtä seinää. -- Siitähän tulee oikein\nnaistenhuone -- neitsytkammio prinsessallemme.\n\nNuori neitonen punastui.\n\n-- Minusta on teille paljon vaivaa, -- sanoi hän. -- Olisi kai ollut\nparempi, että olisin jäänyt tuonne mereen muiden kanssa, -- lisäsi hän\nväristen.\n\n-- Te erehdytte, -- huudahti professori innokkaasti. -- Te olette tämän\nvanhan venäläismajan hyvä haltiatar, te saatte vahvistaa meidän\nrohkeuttamme, kannustaa meitä äärimmäiseen ponnistukseen hädän hetkenä.\nRitarillisuus ei ole vielä kuollut meidän joukostamme! Vai mitä\narvelette?\n\n-- Nyt on naistenhuone valmis! -- sanoi Bratt ja vei paroonittaren\nmatkalaukun pieneen nelikulmioon.\n\n-- Pelkään vain, että neidin sekä kärsivällisyys että tarmo tulee\nkovalle koetukselle. Nyt pitäisi meidän esimerkiksi pian saada ruokaa,\nvai mitä? Meidän lienee kaikkien hyvinkin nälkä. Ehdotan teetä, kinkkua\nja voileipiä. Kaikki, mitä tarvitsette, löydätte ruokavarastosta.\nPaistinpannu on tulisijan vieressä, Johnsen on tuonut vettä, ja tuolta\npeitteiden seasta löydätte liinan, johon on sullottu veitsiä, lautasia\nja kahveleita. Sitten saatte kattaa tuon pitkän pöydän. Saamme kai\nkuluttaa pari steariinikynttilää päivän merkityksen johdosta.\nTuolta nurkasta tapaatte kaksi kapeakaulaista ruukkua, ne sopivat\nhyvin kynttilänjaloiksi. Paketti tulitikkuja on kauimpana\nruokatavaranurkassa, mutta säästäkää tikkuja, meillä ei ole enempää\nkuin se paketti. Allez mademoiselle, faites votre devoir, s'il vous\nplait!\n\nParoonitar katseli häntä kummastuneena. Käskevä ääni viilsi häntä\nkorvaan. Hänen kielellään oli terävä vastaus, mutta hän jätti sen\nlausumatta... ja seuraavassa hetkessä hän oli täydessä toimessa\nruokasäiliössä.\n\nBratt veti esiin vanhan kolmijalan, joka lojui tuhassa kaikki jalat\nsojossa, ja sen huomattiin hyvin sopivan suuriin kattiloihin ja\npannuihin, jotka oli saatu \"Victorian\" keittiöstä. Sitten hän vei\nmuutamia peittoja paroonittaren kammioon ja haki esiin yhden patjan,\nainoan, minkä oli saanut mukaansa. Siitä hän teki vuoteen leveälle\npenkille, joka ulottui pitkin koko seinää. Se oli kova vuode, ilman\ntyynyjä ja matrasseja, mutta peitteet olivat lämpöisiä ja paksuja, niin\nettä pikku neidin ei tarvinnut pelätä palelevansa. Muuan\nsäilykelaatikko pystytettiin pääpuolelle ja pari naulaa lyötiin\nseinään. Veitsellään hän leikkasi säilykelaatikkoon reijän ja asetti\nsiihen kynttilän. Sitten hän haki pari englantilaista romaania\nmatkalaukustaan ja pani ne kynttilän viereen.\n\nSillä välin tutki professori niitä matkalaukkuja, jotka Bratt oli\nhaalinut mukaansa viime kiireessä. Niissä oli haaksirikkoisille monta\nhyödyllistä kapinetta: paitoja, sukkia, ihokkaita, saappaita, pari\ntaskulamppua, suklaata ja makeisia. Ilolla tervehdittiin pientä\ntyökalulaatikkoa kaikenlaisine työaseineen, ja erilaisine nauloineen,\nsamoin ompelurasiaa, joka luultavasti oli kuulunut jollekin hyvin\nkunnolliselle ja tunnontarkalle saksalaiselle perheenäidille. Lisäksi\noli pari puolilaatikkoa sikaareja ja muutamia piippuja tupakoineen,\nmitkä tavarat herättivät professorissa ihastusta.\n\nKoko itäinen seinä oli nyt muutettu vaatekaapiksi. Siinä oli\nturkistakki, pari ulsteria, kävelyturkki, useita paksuja erikokoisia\nurheilupukuja, paksuja nahkaliivejä ja ihokkaita ja useita pareja\nsääryksiä ja kalosseja. Lattialla seisoi pieni pataljoona kestäviä\nkenkiä.\n\n-- Enpä luule, että puuttuu mitään, -- sanoi professori miettiväisenä.\n-- Ainoa puute olisi ehkä se, ettei ole kintaita. Tässä on vain\nsilohansikkaita, jotka eivät suinkaan täällä sovi. Muuten on teillä\nollut hyvä onni tavaran hankinnassa. Emme tule kaipaamaan mitään, jos\nvain kaikki vaatteet meille sopivat. Niinpä niin, saamme täällä\noivallisen olon. Jos ei kukaan vastusta, omaksun tämän aamutakin ja\nnämä nuuskanväräset tohvelit. Luuletteko, että ne pukevat minua? Ne\novat kuin luodut viisaudenpöllölle ja poikamiehelle. Ja nämä sukat,\njotka olen vetänyt jalkaani, ovat aivan sopivat kapeisiin sääriini.\nMinä en pelkää kastaa koipiani, mutta siitä tulee nuha.\n\n-- Nuhako? -- sanoi Bratt. -- Täällä Huippuvuorilla! Ei ikimaailmassa.\nTässä ilmastossa on vain yksi tauti, ja se on kerpukki. Jos kaikki muu\nepäonnistuu tällä saarella, on se saapa merkityksensä maailman\nparantolana keuhkotautisille. Tässä ilmassa ei ole mitään bakteereita.\nVuonna 1898 tutki ruotsalainen lääkäri Levin noin 20,000 litraa ilmaa\neri paikoissa täällä. Hänen ei onnistunut todeta ainoatakaan bakteeria.\nHän otti myös täkäläisen veden, lumen ja jään bakteriologisesti\ntutkittavaksi. Ne olivat erittäin köyhiä bakteereista. Muuan\nsaksalainen professori Stuttgartista on kirjoittanut pari väitöskirjaa\nHuippuvuorten loistavista edellytyksistä keuhkotautiparantolaksi.\n\n-- Voimme siis hengittää täällä vapaasti. Se ilahduttaa minua. Nuha on\nnäet ollut elämäni onnettomuus. Se on vainonnut minua pienestä pitäen.\nLuulen nenäni käyneen niin teräväksi siitä, että olen nipistänyt sitä\nniin perusteellisesti nenäliinoilla. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla\nankarasti vilustunut. Mutta en ole edes kertaakaan niistänyt... Mutta\nmitä se on?\n\nMajassa tuntui paistetun kinkun haju. Paroonitar seisoi tulisijan\nääressä mahtavine paistinpannuineen ja käänsi silavaa tottuneella\nkädellä hyvin emäntämäisenä. Tuli heitti kullanpunertavaa hohdetta\npieneen olentoon pehmeine lapsellisine piirteineen ja tummine\nuneksivine silmineen.\n\nMajan ainoan pitkän pöydän ääressä seisoi jääluotsi ja leikkasi leipää\npitkällä tuppipuukollaan. Pieni valkoinen liina, neljä lautasta, kaksi\nkahvelia ja kolme veistä näyttivät oikein houkuttelevilta tuossa perin\nalkuperäisessä ympäristössä. Suuri sveitsiläisjuusto, ruukku\nenglantilaista hedelmähilloa ja pikku lautasellinen voita kuvastivat\nheikosti niitä ihanuuksia, joita oli ollut \"Victorian\" pöydällä\nkohtalokkaana onnettomuuspäivänä.\n\nMutta kun paroonitar ihan omakätisesti laski höyryävän paistinpannun\nkeskelle litteätä kiveä, joka muun puutteessa asetettiin pöydälle, ei\nkukaan haaksirikkoisista hetkeksikään kaivannut hanhenmaksaa ja\nhummeria ja kaikkia lämpimiä ruokalajeja suuren matkailijalaivan\nherkullisen ruokalistan mukaan.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi paroonitar juhlallisesti. -- Pöytä on\nkatettu. Tahtooko herra professori taluttaa emännän pöytään?\n\nProfessori suorastaan kiemurteli sulasta ihastuksesta. Sitten hän\nkumarsi etelä-ranskalaisella kohteliaisuudella ja tarjosi niiaavalle\nparoonittarelle käsivartensa.\n\n-- Seura suokoon anteeksi, -- sanoi arvokas emäntä hymyillen, -- ettei\npöytäkalusto ole oikein täydellinen. Puuttuu muutamia veitsiä ja\nkahveleita, eikä kuppeja ole tässä linnassa. Suvaitsevatko herrat juoda\nteetä laseista paikan perinnäistapojen mukaan? Venäläismajassa saa\njuoda teetä ainoastaan venäläisellä tavalla. Herra hovimestari,\ntahdotteko olla ystävällinen ja tarjota teetä, mutta varovasti -- jos\nlasi halkeaa, saatte paikalla eron.\n\nJääluotsi hymyili. Hänestä oli tullut aivan toinen ihminen viimeisinä\ntunteina. Tuskat selässä olivat nähtävästi hellittäneet, ja nyt hän\ntarjosi höyryävää teetä hyvin toimekkaasti.\n\nProfessori nauroi kuin lapsi. Hänen suunsa ei ollut hiljaa\nsilmänräpäystäkään.\n\n-- Onko professori kotoisin Gascognesta? -- kysyi paroonitar\nhillitäkseen hiukan hänen kaunopuheisuuttaan.\n\n-- Kuinka voitte sen tietää? -- sanoi oppinut mies ihmeissään. -- Tehän\narvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik\nNavarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa\npuheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani...\n\nJa sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun\nHampurin-silavan kimppuun.\n\nSe oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja\nvalo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa\nheitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.\n\nMutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä\nulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella\npuolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja\ntoisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.\n\nJa tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko\nkasviston vaaleat sotajoukot!\n\nSiinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko,\nuhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. -- Kaikki\npiiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi...\n\nViimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle,\nparoonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.\n\nBratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä\nollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi\nrasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen\nsilmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen\nja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.\n\nSilloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen\nvalitusta. Hän kuunteli.\n\nNyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina\npuolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja\nnyyhkytti.\n\n\n\n\nX.\n\nHUIPPUVUORTEN KOIRA.\n\n\nFrida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti\ntoisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää,\nettä myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti\njälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat\nlaudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.\n\n-- Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen\nsilmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa\nhirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan\nmiehen kanssa... Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei\nsietänyt ajatellakaan...\n\nJa kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut\nkunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!...\nTuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli... Ei! Mutta mitä tuo\noli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden\nromaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa\nhäämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli\nhänen oma isänsä!... Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin\nkäsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia.\nHän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka\nylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle\npuhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on\nsuoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen\nihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme\nhäpäistä!\n\nFrida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski\nvalokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän\nluo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi,\njolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: -- Laittakaa\npäivällinen valmiiksi klo 3:ksi. -- Ei mitään muuta eikä edes\nallekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli\njo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli\nnukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan\npäivällisruokaa.\n\nKaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla,\nniin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli\npantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin.\nAstiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt\ntuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos\novesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi\nmuuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa\nvasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman\nvalkeuden.\n\nTupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli\nkasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan\npäin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet\nkulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat\nnyt autioita ja tyhjiä. \"Victorian\" hylky oli hävinnyt!\n\nSeinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen\ntaivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän\nymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän\noli niin paljon käyttökelpoista.\n\nIhan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin\nhanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti,\n_hänenhän_ täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän\nsen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli\nja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä -- jospa lihaliemi nyt\nvain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden,\njotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän\nlevitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi\nkyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän\nuseampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa\nliinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa \"Victorian\" pöydältä. Pönttö\nranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin\npelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden,\nmakkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien\nsekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän\näkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita\nruusuja.\n\nPikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys\nsivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka\nhe olivat sivuuttaneet noin kahdeksan -- kymmenen päivää sitten. --\nTämä on kukkien kaupunki, -- oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri\nkorillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, -- sen nimi on\nMolde, -- lisäsi hän. -- Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien\nkeskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka\nkuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle.\nKuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni\nujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa\nympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli\nkajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita\ntalonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä\nSchleswig-Holsteinissa.\n\nNyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan\nulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.\n\n-- Hyvää huomenta, hyvät herrat, -- sanoi hän iloisesti. -- Nyt on\npäivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan\nliikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata\nleipää... Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko\ntapahtunut jotakin vakavaa?\n\n-- Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, -- mutisi Bratt. --\nOlette kai nähnyt, että \"Victoria\" on yöllä hävinnyt?\n\n-- Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, -- jatkoi professori\nkalisevin hampain, -- meri on paiskannut veneemme niin ankarasti\nkalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää.\nNyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun.\nVoimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla...\n\n-- Lorua! -- sanoi Bratt tuimasti. -- Se nyt vielä puuttuisi, että\npanisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa.\nVaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme.\nTäytyy vain pysyä pirteinä... ja kas vain tuota... siinähän meillä on\nruusuja, -- lisäsi hän liikutettuna.\n\n-- Ruusuja! -- huudahti professori. -- Jumala auttakoon, eikö nyt olla\nihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä\non hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo\ntuoksu kastrullista!\n\n-- Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, -- sanoi luotsi. -- Kahdeksan\nannosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu\ntammipakkasella.\n\nParoonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei\ntiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli\nviehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.\n\n-- Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär,\n-- huusi hän ihastuneena: -- Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee\nteitä!\n\nParoonitar kävi hohtavan punaiseksi.\n\n-- Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?\n\nHänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja\npysähtyivät vesivatiin.\n\n-- Minä en ole pessyt itseäni tänään, -- mutisi hän syyllisen näköisenä\nja pyyhki kasvojaan hunnullaan.\n\n-- Onnittelen, -- vastasi Bratt. -- Meidän tulee kyllä pakko tottua\nsiihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta,\nei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä\nnapamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö\nkaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?\n\n-- Bravo, -- huusi professori. -- Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin\nluvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons\ndiner!\n\nHöyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin\ntuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja\nniin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli\nerinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in\nkellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu\nsekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä\npiilonurkasta nuoren neidin laukusta.\n\nJa elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli\npitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se\nlaskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon\nkynnyksellä.\n\nJa heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin\nOttamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan\nAgardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää\nhirveätä talvea.\n\nJääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.\n\n-- Täällä he istuivat, -- sanoi hän syvällä äänellä. -- Tämän saman\ntulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat.\nHe olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen,\nistuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa\npimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät\nalakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan\nparhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja\nsaadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset\nnahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni.\nHe vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään\nvaltaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin\ntiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät\nsolmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa,\nkeskeytymättä ja lepäämättä.\n\n-- Niin, täällä he istuivat... Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa\nkaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän\nihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla.\nSe suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten\npaloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten...\n\nJääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten\nkalpeisiin kasvoihin.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän. -- Nyt se ulvoo tuolla ulkona!\n\nBratt nousi. -- Te olette sairas, Johnsen, -- sanoi hän lempeästi. --\nTeillä on kuume!\n\nLuotsi kumartui eteenpäin. -- Ei, -- sanoi hän. -- Minä en erehdy.\nSiellä se on taas -- kuulkaa!\n\nJa tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli\nkuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui\nvaistomaisesti Brattia käsivarteen.\n\n-- Tämä on hirveätä, -- kuiskasi hän. -- Mitä me teemme?\n\n-- Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, -- vastasi norjalainen hymyillen\nväkinäisesti. -- Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota\nsille päivällistä.\n\nHän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. --\n\nNyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!\n\nKaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen\neläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti\njäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt\neläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen\neskimokoira.\n\nNorjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva\neläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat\nolivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla\nkaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan\nliikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta\ntoiseen.\n\n-- Lyökää se kuoliaaksi, -- sanoi jääluotsi. -- Se on kuolemaisillaan,\nja jos se elää, syö se meidät putipuhtaiksi.\n\nParoonitar kumartui koiran puoleen ja taputti sitä päähän. Eläin\nkääntyi häneen päin ja nuoli hänen kättään.\n\n-- Se saa elää, -- sanoi Bratt varmasti. -- Tuollaisesta eläimestä on\nsiunausta. Se voi olla meille talvella arvaamattomaksi hyödyksi. Minä\ntunnen koiran. Se on Wellmanin henkikoira Boy, oivallisin eläin, mikä\nkoskaan on rekeä vetänyt. Nyt se on seitsenvuotias. Herra ties, kuinka\nse on tänne eksynyt! Katsokaahan -- se on jo löytänyt valtiattarensa.\n\nJa aivan oikein, suuri koira nousi vaivaloisesti ja laski leveän päänsä\nnuoren tytön polvelle.\n\n\n\n\nXI.\n\nPIMEYS TULEE.\n\n\nPäivät kuluivat toistensa kaltaisina. Haaksirikkoiset olivat\npystyttäneet Agardh-niemen korkeimmalle huipulle lipputangon, joka oli\najautunut maihin \"Victoriasta\". Keltainen peite oli lippuna. Mutta\nnäytti siltä, kuin pyyntialukset olisivat säikähtyen äkillistä\ntalvisäätä pysyneet poissa Suurvuonolta. Eräänä päivänä oli jääluotsi\nsaanut kiikarilla näkyviinsä pienen kaljaasin kaukana Edge Islandin\nluona. Haaksirikkoiset kokivat kaikin tavoin tehdä itsensä huomatuiksi.\nHe ampuivat, hinasivat peitettä ylös ja alas ja huusivat, mutta\nkaljaasi kulki tyynesti etelään.\n\nNiin raukesi viimeinen toivo. Pari yritystä kulkea yli Rabotin jäätikön\nja Milne Edwardin tunturin epäonnistui; mieletöntä olisikin ilman\nsuksia ja rekiä uskaltaa samota Sassen Bayhin, varsinkin kun\ntalvehtimisasemilla siellä arvattavasti oli enemmän kuin kylliksi\nvaivaa tullakseen itse toimeen. Jää alkoi ryömiä Suurvuonolle, ja\npyyntialukset olivat varmaankin jo jättäneet Jäävuonon.\n\nOltiin syyskuun lopussa, ja päivät alkoivat lyhetä. Lumivarpunen,\nsaaren ainoa laululintu, oli jo virittänyt viimeisen laulunsa ja\npoistunut etelään. Ja kaikki muut linnut pakenivat jäätä ja lunta. Vain\nHuippuvuorten riekko jäi jäljelle.\n\nBratt oli toimessa kaiket päivät. Ennenkuin muut ajattelivatkaan\nnousta, oli hän ulkona kolmipiippuinen kiväärinsä olalla, ja kun hänen\ntoverinsa istuivat suuruksella, tuli hän tupaan suuri kimppu\nkaikenlaisia lintuja matkassaan.\n\nBoy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut\nhyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja\npian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin\nuskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin\naamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi\ntalveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen\nverenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan\nmaineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin\nkoiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se\nalkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista\nsilmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra\noppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.\n\nKun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut\nliikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.\n\nAinoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät\nja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän\nkuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli\nlumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti\nampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan\ntalvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta\nteoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli\ninnokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun\nverran puutteellista talvipuvustoa.\n\nJääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli\nhylkeennahkavaatteita paroonittarelle.\n\nTämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin\nkestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua\nriippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja\nompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta\nei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi\nliikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja\nlumisohjossa.\n\n-- Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, --- sanoi Bratt eräänä\npäivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. -- Teidän\nvaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut\nihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.\n\n-- Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti.\nToivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy\nnäyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on\naivan hirveätä, kun on tottunut... Niin, elkää luulko, että valitan...\n\n-- Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies,\njoka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.\n\n-- Entä kangas?\n\n-- Sen saamme tuolta ulkoa, -- ja hän viittasi lahdelle. --\nHylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä\nhylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee\nottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista.\nNiistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan\nkuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.\n\n-- Ette kai tahdo, että minä käyttäisin...?\n\n-- Miehenvaatteita. En, en juuri sitäkään. Te muututte eskimoneidiksi.\nJohnsen tuntee grönlantilaiset muodit ja osaa sen asian toimittaa.\nVakavasti puhuen, -- jatkoi hän huomatessaan, kuinka onnettomana\nparoonitar katseli eteensä, -- me saamme järjestää olomme niin\nkäytännöllisesti kuin suinkin. Siitä riippuu, voimmeko kestää talven\nvaivoja. Kun pakkanen tulee, paleltuisitte te kädenkäänteessä\nkuoliaaksi tuossa puvussa. Tai myöskin olisi teidän pakko istua sisällä\nlieden ääressä, ja se on kaikkea muuta pahempaa. Ei, kyllä te saatte\nryömiä hylkeennahkaan, ei siinä ole mitään kainostelemista.\n\nParoonitar tarkasteli häntä salaa. Nuori norjalainen ei ollut juuri\nhienon näköinen. Tukka roikkui pitkänä niskassa, parransänki pisti\nesiin joka paikasta ja punainen kaulaliina muistutti Hampurin\nsatamajätkien kaulaliinaa. Mutta viisaat, valppaat silmät ja ruumiin\ntarmokas asento ja miehekäs tyyneys saivat paroonittaren luottamaan\nhäneen. Niinpä kyllä, professori oli oikeassa, hänessä oli jotakin,\njoka muistutti seikkailuja. Mahdollisesti hän ei menestyisi\ntanssisalissa. Mutta täällä hän oli oikeassa ympäristössään, vaarojen\nja puutteiden keskellä köyhässä ja karussa luonnossa.\n\n-- No niin, -- sanoi paroonitar. -- Minun on kai pakko totella käskyä,\nnyt niinkuin aina.\n\n-- Niin on, vai mitä sinä sanot, Boy?\n\nKoira tuijotti kysyvästi toisesta toiseen ruskeilla silmillään, sitten\nlaskeutui pitkäkseen, pää käpälillä, nöyrästi alistuen.\n\n-- Siinä näette, -- sanoi Bratt. -- Boy tietää, mikä meille on parasta.\nElämä täällä 70:nnen leveysasteen pohjoispuolella on minulle tuttua. Ja\nte olette vielä vasta-alkaja. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että\nminä otan komennon, eikö totta? Vielä yksi asia. Kahden viikon päästä\nnousee aurinko viimeisen kerran eikä sitten näy kolmeen kuukauteen. Me\njäämme pimeyteen. Te kuulitte, mitä jääluotsi sanoi. Hän tuntee\narktisen talviyön kauhut. Ei hyödytä ollenkaan sulkeutua sisälle ja\nolla peloissaan. Ainoa pelastus on liikkeelläolo ja yritteliäisyys.\nSilloin on hyvä olla puettu niin, että voi liikkua. Hylkeennahkaa\npäästä jalkoihin. Se on sekä lämmintä että mukavaa.\n\n-- Mukavaa?\n\n-- Niin, te ryömitte pukuunne kuin makuusäkkiin. Kiedotte itsenne\nkapeisiin nahkahihnoihin ja saatte lakin päähänne.\n\n-- Silloin minusta kai tulee kaunis!\n\n-- Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole\nmissään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla.\nTäytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!\n\n-- Pitääkö minun ampua?\n\n-- Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun\nkanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu\nnuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta\nsäilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja\njääkarhuja.\n\n-- Jopa nyt liioittelette kykyäni!\n\n-- Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä\nhyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava\nolemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää,\nnälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään\nvoi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se\non pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät\nkasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.\n\nParoonitar nauroi iloisesti.\n\nHeidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti\nräpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit -- siinä\npakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.\n\n\n\n\nXII.\n\nREVONTULIEN LOISTEESSA.\n\n\nLokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei\nollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona\nkajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin\ntähtäysjyvästä.\n\nSinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka\njalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä\nneulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois\nkaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja\nBratt teki nahkahihnoja.\n\nSillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut\nneuloa itselleen.\n\n-- Minä en tarvitse, -- sanoi hän.\n\nSe oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi\nomaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se\nvedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä\nkoristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka\nvoitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta\ntavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat\nsitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman\ntyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.\n\nProfessori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.\n\n-- Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, -- sanoi hän. -- Tämmöisenä\ntultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden\ntaruihmisiä -- soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!\n\nProfessori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran\nläpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.\n\nParoonitar kurkisti omasta nurkastaan.\n\n-- Te näytätte niin hassuilta, -- sanoi hän, -- mutta se ei ole niin\nvaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään...\n\n-- Housuissa, -- sanoi professori nauraen. -- Ja näitä te sanotte\nhousuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia,\nihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle,\nja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin\npariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!\n\n-- Minua niin hävettää, -- sanoi Frida, -- sammuttakaa edes toinen\nkynttilä. Tuntuu niin oudolta.\n\n-- Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain\nesille ja antakaa meidän ihailla.\n\n-- Antakaa minun olla täällä, -- pyysi Frida melkein itkunsekaisesti.\n-- Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin\nkiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.\n\n-- Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, -- sanoi\nprofessori nauraen.\n\n-- Minäkö keimaileva! -- Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi\npystyssä hän astui neitsytkammiostaan.\n\n-- Hyväinen aika, -- huusi professori repien kiharoitaan. -- Kuinka\nkaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain\nsaisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.\n\nTyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä\npuvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä\nhuomaavinaan.\n\n-- Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, -- sanoi Frida\narvostellen.\n\n-- Niin sen pitääkin, -- selitti jääluotsi. -- Täällä pohjoisessa ei\nkäy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.\n\n-- Tietysti ei, -- yhtyi siihen professori. -- Täällä tulee kyllä\ntoisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät\nloppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka\novat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.\n\nFrida katsoi toisesta toiseen. Steariinikynttilä heitti häilyvää\nvaloaan pieneen olentoon. Oh -- hän oli aivan toisenlainen kuin se\nhieno neiti, joka oli ollut \"Victorian\" suosituin matkustaja. Hänen\nkalpeat ilmehikkäät kasvonsa olivat laihtuneet eikä tuvan lika ollut\nniitä säästänyt. Pienissä käsissä oli selviä jälkiä työstä ja vaivasta.\nJa musta tukka oli aikaa sitten sanonut hyvästit hiusneuloille ja\nriippui nyt vallattomina kiharoina pitkin selkää.\n\nMutta silmät olivat kaltaisensa -- samat tummat, säteilevät silmät,\njotka tuntuivat aina oleilevan kaukaisessa maailmassa.\n\nOtsaan oli tullut aivan pieni ryppy, joka oli muuttanut koko luonteen\nvienoissa ja lapsellisissa tytönkasvoissa. Tässä rypyssä oli se tarmo,\njoka oli karaissut hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hän oli vuodattanut ne\nkyyneleet, jotka täytyi vuodattaa, ja nyt hän oli tottunut\njokapäiväiseen kaipuuseen. Ja ennen kaikkea hänessä oli herännyt halu\nosoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka nämä uhrautuvat miehet\nhäneen panivat. Hän ei ollut enää pieni paroonitar suurelta maatilalta\nSchleswig-Holsteinista, pieni vaativainen neiti, jota oli kasvatettu\nimarruksin ja nöyrästi alistuen. Elämä oli töykeästi kääntänyt hänestä\nkasvonsa, ja nyt oli näyttäytyvä, millaisista aineksista\nkenraaliluutnantti von Heffnerin tytär oli tehty.\n\nJospa hänen hampurilaiset ystävänsä saisivat nyt nähdä hänet!\nTietäisivätpä he vain, että hän asusti kurjassa tuvassa napaseudun\nerämaassa -- kurjemmassa kuin mikään hökkeli S:t Paulissa -- ja paistoi\nkalaa kolmelle miehelle! Että hän käyskenteli hylkeennahoissa ja ampui\nluodikolla puolipimeässä, pakkasen purressa sormia, ja ettei hän pessyt\nitseään useammin kuin pari kertaa viikossa... oh!\n\nBratt nousi äkkiä.\n\n-- Kuulkaa! -- kuiskasi hän. Boy käveli hitaasti ovelle heikosti\nmuristen, mutta osoittamatta merkkejä suurempaan kiihtymykseen.\n\n-- Mitähän se voi olla? -- kysyi Frida ja tarttui pieneen karbiiniin,\njoka riippui hänen vuoteensa pääpuolen kohdalla.\n\n-- Ehkä jääkarhu? -- arvaili professori.\n\n-- Ei! -- vastasi Bratt. -- Silloin olisi Boy kyllä näyttänyt\nhampaitaan aivan toisella tavalla. Siellä on varmasti joitakin muita\nherroja mellastamassa alhaalla rannassa. -- Hän heitti pyssyn olalleen\nja livahti ulos. Frida veti lakin korvilleen ja seurasi perässä.\n\nHe jäivät hämmästyneinä seisomaan. Sillä kaukana idässä loisti kuu\nkalpeana ja kirkkaana tummanviheriällä taivaalla leveän loistavan\njuovan lepatellessa edestakaisin Arcturuksen ja Orionin vyön välillä.\nSe vivahteli kaikissa väreissä, taivas näkyi liekehtivän säkenöivissä\nvaloheijastuksissa, jotka tunkeutuivat eetteriin kuin välkkyvät\nkeihäät.\n\nKuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat\netelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen\nvalaistukseen.\n\n-- Kuinka kaunista täällä on! -- sanoi Bratt uneksien. -- Täällä käyvät\nkauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka\nmoni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet\novat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm\nBarentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla\nulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja\nMathilas tietä ikuiseen lepoon.\n\nFrida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli\nkyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan\nhuuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.\n\nBoy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.\n\nJa kas -- ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja,\njotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin\nkuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.\n\n-- Mitä ne ovat? -- kuiskasi Frida.\n\n-- Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, -- vastasi Bratt. --\nNapameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.\n\n\n\n\nXIII.\n\nNAPAMAIDEN RITARISTO.\n\n\nAgardh Bay oli nähtävästi \"mursu-paikka\", mihin vainotut eläimet\npakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.\n\nIhmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi\nHuippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi\npohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien\ntieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään\ntuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea\nsaavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa,\nmissä \"merien hevoset\" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä\nvalkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.\n\nMutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen\nHuippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen\npieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.\n\n-- Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, -- sanoi Bratt\nparoonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. -- Mutta me\ntarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi.\nTuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon\nkuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi\nOttamkovin ihralamppuihin... hiljaa, Boy!\n\nHeidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.\n\nBratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä\npaikallaan, pari sataa jalkaa heistä.\n\n-- Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, -- kuiskasi Frida.\n\nJa aivan oikein -- ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät\nhuomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen\nhengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat\npäivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui\nnenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.\n\n-- Se on vahtimassa, -- kuiskasi Bratt. -- Se on ruvennut epäilemään.\nPian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät\nmursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin\nlumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa\nampua ohi.\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa\nkolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei\nollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen\nloistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen\nkiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. \"Vanha herra\"\naivasti ja käänteli päätään edestakaisin -- ikäänkuin ei olisi uskonut\nomia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.\n\n-- Tähdätkää, -- kuiskasi Bratt. -- Keskelle rintaa.\n\nSilloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine\nilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset\ntorahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää\nmuistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille\netujaloilleen.\n\n-- Laukaiskaa, -- huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein\nyhtaikaa kesken hiljaisuutta.\n\nMursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nkoko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella\nponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta\nkohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli\nraskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut\nkuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se\nvajosi sivulle... Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä\nvastaan, joka oli sen vallannut... Se iski voimattomassa raivossaan\nsyöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä\nloisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.\n\nSitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen\nkerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan\ntömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn,\nkun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä\nsukelsivat jäälohkareiden väliin.\n\nSitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan\nsivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen\nvaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät\nlevollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti\nijankaikkiseen etäisyyteen...\n\nFrida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli\ntuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan.\nKarhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis\nvapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän\ntunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka\npurjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa -- oliko se\nsamalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja\nsirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?...\nJa oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen\nkanssa ampumassa mursuja?\n\n-- Halloo, -- huusi joku ääni.\n\nHän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt\n\"Victorian\" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt\nmetsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet... Kah, kaikki\noli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.\n\n-- Te olette osannut hyvin, paroonitar, -- sanoi Bratt. -- Teidän\nluotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta.\nTässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se\nriitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan\npyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.\n\n-- Ja teidän laukauksenne?\n\n-- Se osui päähän, ihan silmän viereen.\n\n-- Sepä vasta jotakin, -- sanoi professori iloisesti. -- Nämä luodit\novat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on,\nkuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.\n\n-- Mursu parka! -- sanoi Frida. -- Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä\non! Niin lempeät ja levolliset.\n\n-- Ja millainen nahka, -- mutisi professori. -- Luulenpa melkein, ettei\nveitsi siihen pysty. -- Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea\ntunkea kovan panssarin läpi.\n\n-- Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, -- sanoi Bratt. -- Tavallinen\nlyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen\nnikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi\nettä paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki.\nHuomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme\nmukaan.\n\n-- Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, -- huudahti Frida iloisesti. --\nTarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä\ntulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!\n\n-- Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, -- mutisi professori. -- Se\nmuistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu\nhuoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta\nkuolemastani -- yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon\nhillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei,\nJumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.\n\nFrida katseli kaihomielisesti merelle.\n\n-- Isä parka, -- mutisi hän. -- Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti\nkuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa\nsaadakseen tietoja \"Victorian\" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin\npaljon.\n\n-- Kukapa ei pitäisi teistä, -- sanoi professori liikutettuna. -- En\nymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei\nteitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa\nsydämensä ympärillä.\n\n-- Kernaasti minun puolestani, -- sanoi Frida hymyillen.\n\n-- No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku\nkomea luutnantti, joka...?\n\n-- Kenties, -- vastasi paroonitar yhä hymyillen.\n\nBratt nousi reippaasti seisaalle.\n\n-- Katsokaa, -- sanoi hän, -- tuolla jäälohkareella...\n\nSe oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri\njäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit\nloistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat\nkiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet\nseuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut\nheidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä\npohjoiseen... sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.\n\n\n\n\nXIV.\n\nPITKÄ YÖ.\n\n\nJa kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki\nsisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui\nkuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis\nja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä.\nRikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti\npolttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen\nkokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta\nsiitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.\n\nVähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja\nhylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen\nvärinsä.\n\nSe oli kauheata aikaa. Ensimäisenä päivänä joulukuuta viimeinenkin\nheikko sarastus jätti taivaanrannan; raskas sumu laskeutui kaikkialle,\njoten kuunkin valo peittyi heidän näkyvistään. Majan ulkopuolella oli\npimeys kuin läpitunkematon seinä. He eivät nähneet kättään silmien\nedessä, vaan täytyi haparoida eteenpäin vanhoja jälkiä myöten, kunnes\nuusi lumimyrsky peitti nekin.\n\nPimeys ja pakkanen pilasivat heidän hyvän mielialansa. Tuntikausia he\nsaattoivat istua tulen ympärillä ja tuijottaa suoraan eteensä,\najattelematta ja puhumatta. Tylsyys ja alistuvaisuus väijyivät\nkaikkialla. Tuska oli heistä haihtunut, he eivät pelänneet kuolemaa.\nKauhea välinpitämättömyys elämään pääsi heissä valtaan. Ei kuulunut\nenää naurua, ainoastaan Brattin lyhyet ja varmat käskyt, kun uni\npainosti silmäluomia.\n\nNuori norjalainen oli kuin raudasta. Mikään ei lannistanut hänen\ntarmoaan. Synkkänä ja itseensäsulkeutuneena hän istui, huulet\nyhteenpuristettuina, ja piti huolta siitä, ettei kukaan päässyt\nherpoutumaan. Ruokavarat alkoivat loppua, ja hän vartioitsi vähiä\njätteitä kuin Fafner kultaansa. Hän jakoi kaikki annoksiin, jotka\npienenivät päivä päivältä. He eivät kärsineet puutetta, mutta saivat\naina mennä nälkäisinä levolle.\n\nKukaan ei saanut nukkua kuutta tuntia enempää vuorokaudessa, sillä\nsilloin Bratt herätti. Hänen täytyi toisinaan ajaa toverinsa ylös\nmakuulta. He rukoilivat, mutta hän oli taipumaton.\n\nFridalla oli keskenjäänyt virkkuutyö matkalaukussaan. Hän virkkasi\nahkerasti, ja joka aamu hän purki edellisen päivän työn ja aloitti\nuudelleen. Professori pantiin hakkaamaan halkoja, ja jääluotsi sitoi\nsolmuja ja aukoi ne jälleen kuten Ottamkow-vainajan miehet.\n\nMuuten Bratt teki kaikki työt. Hän leipoi leipää, valmisti ruokaa; hän\npakotti Fridan ja professorin tekemään pimeässä pitkiä kävelymatkoja,\nBoy varmana ja uskollisena oppaana.\n\nJa päivät kuluivat toistensa kaltaisina, pimeyden ympäröidessä heitä\njoka puolelta. He kävivät päivä päivältä laihemmiksi, vieläpä pienen\nFridankin poskiluut pilkistivät esiin pyöreistä kasvoista. Hänen\ntukkansa riippui kampaamatta hartioilla, ja pienet sormet olivat kovia\nja pakkasen puremia.\n\nPakkanen oli niin kireä, että metalli muuttui koskettaessa kuin\npolttavaksi tuleksi. Jos ulkoilmassa käsineittä tarttui pyssynpiippuun,\njäätyivät sormet kiinni, ja seurauksena oli suuria haavoja.\n\nEräänä aamuna Bratt heräsi tavallista myöhemmin ja jäi istumaan\nmakuulavalleen. Tilanne oli epätoivoinen. Ravintoaineet alkoivat\nloppua. Neljä päivää he olivat nyt syöneet vastenmielistä mursunlihaa.\nTosin oli vielä jonkun verran jäljellä \"Victorian\" laatikoissa, jauhoja\noli koko paljon eikä voitakaan puuttunut, mutta säilykkeet olivat\nloppuneet, härän- ja sianliha oli kaikki syöty -- ja vielä oli monta\nkuukautta kevääseen.\n\nHän huokasi raskaasti ja piirsi veitsellään seinään merkin. Uusi päivä\noli alkanut. Hän laski. Viivoja oli 24...\n\nBratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta -- jouluaatto.\nHänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät\nvoimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin\nsilmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa,\njossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten\niloa.\n\nKukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan\nisä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat\nhukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt.\nSuurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä.\nMutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa,\nkoulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen\nvuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti\nArgentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista\nseikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin...\n\nJa nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan\noviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei\nollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy\nheiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui\nhylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan\nkasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen,\nkieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja.\nPäivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta\nBratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli\nkerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden\nkylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.\n\nKuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen\nluvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että\nhän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen\nrohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä\nylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu...\n\nJa nyt oli jouluaatto.\n\nHän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä\nsilmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.\n\n-- Voi, antakaa minun nukkua, -- kuiskasi hän. -- Minä olen niin\nväsynyt.\n\nBratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas\nhengittävän kevyesti, rauhallisesti.\n\n-- Pikku Frida parka, -- mutisi hän liikutettuna. -- Voi, jos voisin\nhetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen\nsiitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden\nääressä...\n\nHän veti pöydän keskelle lattiaa. Ruokakaapista hän löysi yhden\n\"Victorian\" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen\nkasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti\nkäyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta.\nTilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin\nsteariinikynttilöitä -- viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten\ntilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja\nkahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin\nkastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni\nlintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput\nkivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne\nolivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin\nsuolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen\nrautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa\nniitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu\nlevisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun\nharvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime\naikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti\najatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi\nisäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea\npörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä\nlatasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.\n\nViimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat\njaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea\ntorni höyryämässä lämpöisellä lautasella.\n\nMutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä\nomituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla\nvarustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän\nylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon\nsatamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli\nelänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa.\nSe tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai.\nVähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan\nrasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään\niloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo -- kylläpä oli\njoutunut lystillisten ihmisten pariin!\n\nBratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät.\nKah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset\nseinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää\nniin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi\nhetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki\nraskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.\n\nSillä nyt oli jouluaatto.\n\nSitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. --\nKiiruhtakaa, -- sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään.\n-- Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, -- ja toimelias\neläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi\nvaatteista: -- Ylös! Ylös!\n\nUnisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä\nviihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat\nväistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen\nhämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat\nvaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi\njokseenkin säädyllisiltä.\n\n-- Nyt on jouluaatto, -- sanoi Bratt leppeästi.\n\nBoy haukahteli vahvistukseksi.\n\nKyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä\nelämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui\nsiltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät\nhenkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät\nvuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.\n\n-- Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? -- sanoi hän. -- Tai\nKempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni!\nMutta taivaan nimessä -- tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette\nvarastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla.\nRakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen,\nruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian\nminut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni,\nniin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä\nmaankolkassa.\n\nHe istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät\nsormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun.\nSivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään\naikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti\ntunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.\n\nHyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti\njuhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin\ninnostus paisui.\n\n-- Mistä olette saanut tätä nektaria? -- kysyi hän. -- Onko se\ntipahtanut taivaasta?\n\n-- Se oli säilykelaatikon pohjalla, -- sanoi Bratt. -- Joku keittäjä\noli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.\n\n-- Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? -- kysyi\nprofessori.\n\n-- Toivon, että niin olisi, -- sanoi jääluotsi. -- Mutta minä tunnen\nsen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.\n\nProfessori katseli haaveellisesti eteensä. -- Jospa nyt joku osaisi\npienen jouluvirren, -- sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. --\nÄitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista,\ntähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta\nnyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen.\nMutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?\n\nParoonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja\nuskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään\nnäistä uskollisista miehistä!\n\nJa niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras\nja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako\nsiihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua\neikä valitusta...\n\nKaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento\nnaisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo\nei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet,\nhämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.\n\n\n\n\nXV.\n\nODOTTAMATON VIERAS.\n\n\nJääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen\nsää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa,\nsillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt\nmerkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.\n\nOmituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten\npilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja\njäävyörylle.\n\nHuippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat\njoulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu,\njoka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti\npohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja\nlähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.\n\n-- Tuolla on Otava, -- sanoi luotsi, -- ja tuolla pilkistää esiin\nPohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on\nCassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei\ntarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan\nPohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä.\nKatsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on\nSuurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen\nnimeksi _Wybe Jans Water_ erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta\nvenäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen\n_Titowa Guba_. Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat\nväijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on\nhiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden\nsulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja\nHeleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä\ntuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä _Lamot, Heuglin_\nettä _Ekroll_ ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat\nvain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä\nSuurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy\nkuutamossa! Se on _The Foxnose_, ketunkuono. Jos kuolisin täällä,\ntahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa\ntahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies\ntahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.\n\n-- Älkää puhuko kuolemasta, -- sanoi Frida. -- Nyt me kaikki tulemme\nterveiksi, ja keväällä...\n\n-- Voi, rakas neiti, -- mutisi luotsi. -- Kuolema ei ole vihollisemme.\nSen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää\nkuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä\nkuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat\nvoimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden\npiirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia\nkaikkivaltiaan Jumalan kädessä... On tosin vaikea jättää ne, joita\nrakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä\nkuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten\nihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.\n\n-- Rakas, rakas Johnsen, --- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä,\nsamalla nojautuen hänen olkapäähänsä.\n\n-- Kiitos, pikku neiti, -- kuiskasi Johnsen liikutettuna. -- Teillä on\nsydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta\nolkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle.\nÄlkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö\nsotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa\nteille hyvän neuvon.\n\n-- On kuin kuulisin isäni äänen, -- kuiskasi Frida haaveillen. -- Hän\nymmärsi minut niin hyvin. Sanokaa, mikä neuvo se on.\n\n-- En, -- vastasi luotsi hetken mietittyään. -- Minulla ei ole oikeutta\nsekaantua teidän elämäänne. Te saatte kyllä muutenkin kuulla neuvoni\nhiljaisena kuiskauksena jonakin tyynenä tähtikirkkaana iltana.\n\nHän kääntyi äkkiä.\n\n-- Varmasti joku liikkuu läheisyydessä, -- sanoi hän. -- Onko Boy\nulkona?\n\n-- Ei, -- vastasi Frida. -- Minä en kuule mitään. Kenties se on vain\njäävyöryn humua.\n\nLuotsi istui kauan kuunnellein\n\n-- Kuulin kai väärin, -- sanoi hän lopuksi. -- Puhuakseni totta luulin,\nettä jääkarhu harppasi vaappuen tuolla ylhäällä jäävyöryllä.\nPyyntimiehet sanovat, että joka jouluaatto tulee jääkarhu talvehtivien\nmajoille, mutta se ei ole mikään tavallinen rauhallinen jääkarhu,\njollaisia tavataan kesällä ahtojäillä Novaja Semljan likellä. Ei,\njoulukarhu on raju ja verenhimoinen. On sattunut, että se on\ntunkeutunut majoihin ja raastanut mukaansa jonkun asukkaan. Ja ennen\nmaailmassa jääkarhut suorastaan piirittivät joulun aikaan yksinäisiä\nmajoja. Pyyntimiehille ne olivat aina tervetulleita, sillä karhunliha\non hyvin herkullista.\n\n-- Ensimäinen joulukarhu, josta Huippuvuorten historia kertoo, tuli\nvuonna 1634 tervehtimään hollantilaista Andres Janszia ja hänen kuutta\ntoveriaan, jotka talvehtivat Smeerenburgissa. Jo marraskuussa ilmeni\nheissä kerpukin oireita. He eivät voineet toivoa pelastusta muuten\nkuin, että \"Jumala lähettäisi heille jotakin virkistystä\". Ja Jumala\nlähettikin heille karhun jouluaattona. He koettivat sitä tappaa, mutta\nse oli liian raju ja voimakas ja ajoi heidät majaan, missä he pian\nsenjälkeen yksitellen kuolivat ja...\n\nLuotsi vaikeni äkkiä ja nousi puoliksi.\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- eikö lumi narissut ihan takanamme...?\nKatsokaa!\n\nPitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran\nhaukuntaa kuului tuvasta.\n\nFrida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi\nlumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki\njättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään... Hän tahtoi paeta, mutta kauhu\nlamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva\nääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä\nkasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle.\nJääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei\nsaavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi\npunaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan,\nodottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät,\nlevolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista\nvastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen\nojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se\nryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta\nmyöten leveään, karvaiseen rintaansa.\n\nLuotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen\npäähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.\n\nSilloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon\nläpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se\nsyöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se\njäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin\nharjakset.\n\nJääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään\nilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja\npuukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti\nmiettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta\nväkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren\njuostessa pitkin sen leukoja.\n\nSamassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut\nkäteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin\ntuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla\nse heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se\nhyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.\n\nMutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä.\nOttamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän.\nLuut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun\nverivirran tulvatessa katkotuista suonista.\n\nKarhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta\nruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä\ntuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen\noli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla\nruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä\nsiivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän\ntalven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa.\nMutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh\nBayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä\njäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt\npäivänsä.\n\nHuokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä\nkäpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi\nvalkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen\nhenkensä. -- -- --\n\nBratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä\nja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja\ntyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo\noli murskattu.\n\n-- Ystävämme on kuollut, -- sanoi professori juhlallisesti. -- Hän oli\nmies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!\n\nMutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.\n\n-- Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, --\nsanoi hän. -- Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni\nkuolemaan minun puolestani.\n\nHän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.\n\nMarmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.\n\nSiellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja\naivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja\nverisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se\nmakasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.\n\nTaivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle\nsaarelle.\n\n-- Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, -- kuiskasi\nprofessori itsekseen. -- Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat.\nSillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on\nyksinäisten ja hyljättyjen Jumala.\n\n\n\n\nXVI.\n\nVALOJUOVA.\n\n\nEtelässä pitkin jään ulommaista reunaa värähteli leveä ja mahtava\nvalojuova. Se taittui puhtaan valkoisena kuun valoon, viilsi yön läpi\nkuin kirkas miekka ja tunkeutui kauheaan kylmyyteen, joki piti\nvallassaan äärettömiä, hiljaisia erämaita.\n\nOli sunnuntai-aamu, toinen päivä maaliskuuta.\n\nKolme haaksirikkoista seisoi jääluotsin haudalla _The Foxnose'lla_.\nPieni puuristi oli Nils Johnsenin viimeisen leposijan merkkinä. Suuria\nkiviä oli vieritetty haudalle estämään jääkarhun hyökkäyksiä. Risti\nseisoi niemellä uutena muistomerkkinä lukemattomien muiden joukossa\nnapaseudun yön vaatimista uhreista.\n\nKylmyys oli kovimmillaan. Mutta ilman tyyneyden vuoksi ei se\ntuntunut niin ankaralta. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikahtanut.\nHaaksirikkoiset olivat kokonaan kietoutuneet turkkeihin, vain suu ja\nsilmät olivat näkyvissä, ja hengitys oli kuin valkoisia pilviä heidän\nympärillään.\n\nMutta koittava päivä karkoitti kaiken alakuloisuuden. Pelastus tuntui\nhohtavan heitä vastaan välkkyvistä heijastuksista, jotka leikkivät\nkuten iloiset lapset äärettömillä lumi- ja jääkentillä.\n\nProfessori keskeytti hiljaisuuden.\n\n-- Eikö olekin omituista, -- sanoi hän, -- että tämä kauhea maa on\nmuinoin ollut täynnä mitä rehevintä kasvullisuutta. Kaikkein vanhimpina\naikoina oli täällä suuria metsiä ja jättiläispuita. Täällä oli laajoja\nmaa-alueita. Mutta ei ollenkaan imettäväisiä, matelijoita tai lintuja.\nSitten Atlantis vaipui mereen. Aallot huuhtelivat tuhansia vuoria\nHuippuvuorten korkeimpienkin kärkien ylitse.\n\n-- Mutta maa kohosi uudelleen. Tältä ajalta, jura-kaudelta, on löydetty\njättiläismäisten matelijoiden luita. Jos olisimme silloin olleet\ntäällä, olisimme olleet vaarassa joutua lohikäärmeen, ichtyosauruksen\ntai kalaliskon kynsiin, joka olisi sukeltanut esille merestä ja\nahmaissut meidät kaikki kolme yhtenä suupalana.\n\n-- Täällä oli silloin suuria gingko- eli hiuspuumetsiä, jollaisia puita\nnyt kasvaa Japanissa ja Kiinassa, ja niissä metsissä eli plesiosaurus.\nJos jäävyöryt joskus sulavat erämaasta, saamme kenties nähdä tämän\njättiläisliskon hyvin säilyneitä luurankoja. Ylimalkaan tulevat monet\npariisilaiset ystäväni kadehtimaan talveani tässä geologian luvatussa\nmaassa. Toivon vain, että aurinko tulisi pian voidaksemme lähteä\nsuurelle retkellemme. Sassen-laakson rajalla on Rabotin jäätikkö, joka\nkenties voi kertoa meille, että koko nykyinen teoriamme jäävyöryjen\nsynnystä on vain erehdys.\n\n-- Tiedän -- olen sitä jo kauan aavistanut, mutta tuo pieni jäävyöry,\njoka on idän ja lännen rajana, antaa minulle todistuksen -- jos kestän\nniin kauan, -- lisäsi hän itsekseen.\n\n-- Kertokaa enemmän, professori, -- sanoi Frida. -- Kuinka voi maailma\nniin muuttua?\n\n-- Niin, jos voisin siihen vastata, -- sanoi professori, -- olisin\nratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. -- On olemassa monta\neri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä\nPersiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että\nmaamme on äärettömän vanha.\n\n-- Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden\ntuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää\ntuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten\nvoitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita,\nkeltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?\n\n-- Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä\nkunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme\nmaailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä\npaksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja\nja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren\npohjalla, hyvin syvällä.\n\n-- Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat\nhiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki\novat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia\naikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman\nmuodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja\nsanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.\n\n-- Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, --\nvastasi Frida. -- Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa\näärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin\nhaluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa\nja hyvää.\n\n-- Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, --\nsanoi kohtelias ranskalainen. -- Ilman teidän keittotaitoanne ei kai\nmielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette\nainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan\nosaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi\nsaada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!\n\n-- Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein\nyksinämme, olen kauhean ylpeä, -- sanoi Frida. -- Siitä oli\ntaloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka.\nMutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua\nja karhunkieltä?\n\n-- Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas\nparoonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa.\nMielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää\ntuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja\nvälinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu\nja tyytyväinen ja vilkas se on.\n\nBoy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää,\nettä nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.\n\nSe astui ontuen heidän edellään tuvalle -- sillä oli vielä pieniä\nvammoja jääkarhun syleilystä -- ja haaksirikkoiset loivat luotsin\nhaudalle viimeisen jäähyväiskatseen ja lähtivät kotiin puolipimeässä.\n\nHeidän sydämissään kuiskaili toivo auringosta ja kesästä. Pelastus\ntuntui niin läheiseltä ja luonnolliselta ja samalla niin\neriskummalliselta ja uskomattoman kaukaiselta.\n\n-- Kuukauden kuluttua tulevat ensimäiset linnut, -- sanoi Bratt. --\nKahden kuukauden päästä kuljemme tunturin yli Sassen Bayhin. Kaksi\npäivää sen jälkeen olemme Green Harbourissa ja pari tuntia myöhemmin\ntiedetään Norjassa, että viimeiset \"Victorian\" haaksirikosta\neloonjääneet ovat saavuttaneet langattoman lennätinaseman.\n\nJa hän puhui edelleen ja teki suunnitelmia silmät loistavina ja\nsalainen ilon väre äänessä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja rohkeaksi\niloiten saadessaan uhmata vaaroja ja voittaa vastuksia, kun Frida oli\nhänen mukanaan.\n\nTurvallisesti hän taluttaisi Fridaa pitkin huimaavia kuiluja ja\nuhkaavien jäävyöryjen poikki. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa\nvoittaisi kaikki, ja sitten heidän päästyään sivistyksen alueelle...\nMitä vielä... Kun Frida puhui rikkaasta kodistaan, suuresta\nschleswigiläisestä maatilasta ihanine näköaloineen merelle, tunsi hän\npistosta sydämessään. Olihan hän, koditon, yksinäinen seikkailija\nAlaskasta ja Jukonista, tasaisen arkielämän ja huolettoman hyvinvoinnin\nvihollinen.\n\nMutta kun Frida houkutteli hänet kertomaan elämästä kultahiekkaisilla\njo'illa, missä raskas metalli kiilsi hiekkajyvien seassa, loistivat\nhänen silmänsä ja käsivarsien lihakset jännittyivät muistellessa\nvapaata, villiä, ihanaa seikkailijaelämää.\n\nHiiskumattoman hiljaa kuunteli Frida hänen kertomuksiaan, ja kun vilkas\nprofessori, monien vaarojen ja seikkailujen innostamana, alkoi kertoa\ntarinoita Gascognesta, eivät Fridan kuulemat merkillisyydet koskaan\nloppuneet.\n\nHe nauroivat ja laskivat leikkiä kuin iloiset lapset ja olivat kaikki\nkolme hyviä tovereita. Bratt ei ollut enää umpimielinen, ankara.\nRohkaiseva sana hänen huuliltaan teki Fridan ylpeäksi ja onnelliseksi,\nja pieninkin vetoaminen hänen rohkeuteensa ja tarmoonsa teki hänen\nvoimansa moninkertaiseksi.\n\nIloisena ja leikillisenä Frida tanssi nyt pitkin jäätä\nhylkeennahkaisessa housuhameessaan. Äkkiä hän huudahtaen seisahtui...\n\n-- Katsokaa tuonne!\n\nKaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja\nsyleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi\ntunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko\nmerestä -- pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli\nauringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti.\nMuutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla\njäällä.\n\nSitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja\npysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.\n\n\n\n\nXVII.\n\nLÄHTÖ MAJASTA.\n\n\nMitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont.\nHän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä\nkärsimättömyydestä.\n\nArvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten\nmyskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme\nkivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi\npuolisivistykseen.\n\nMutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen\npitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin\nhänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt\npaljon vastaväitteitä ja ihastusta.\n\nHän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän\nsaattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin\ntahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä\ntaaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota\nihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut\nhartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.\n\nJa kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja\nsumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja\nryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat\npäivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.\n\nKoko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi\nja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.\n\nMutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin\nsiiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan\nyläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin\nylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.\n\nOli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken,\njotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he\ntuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden\ntuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat\nviestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta\npelastuksesta.\n\nHe katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen\nmerkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin\nhylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta\nammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka\nluonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio\nsiniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan\npukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.\n\nMeitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti\npientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja\nveden merkitystä.\n\nPienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen\npahempi -- molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut\nlaitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.\n\nBratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen\nvähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan\nkorkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei\nkoskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja\nsieluntuskia.\n\nHänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja\njänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä\nöinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn\nsanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut\nolevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.\n\nHuomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota\nhän vietti täällä kurjalla maankolkalla.\n\nHän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje\npisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet\nsyysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?\n\nHänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka\noli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman\nkieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä\nkeskustelu -- ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.\n\nJa nyt -- --! Illalla maata pannessaan hän tunsi työmiehen väsymystä.\nHän oli raatanut ja ahertanut ja voi hyvällä omallatunnolla nauttia\nlepoa. Ensi kerran hän huomasi, miten köyhää elämä on ilman työtä,\nilman todellista tointa, ja tuntuipa toisinaan siltäkin, että\nkauhistutti palata vanhan Hansa-kaupungin hyödyttömään oleilemiseen.\n\nHän oli vähällä ruveta rakastamaan nokista pientä majaa, kuten sotamies\nrakastaa sitä taistelutannerta, joka on nähnyt hänen kovimman\nkamppailunsa. Ja kuinka hän saattaisi erota näistä miehistä, jotka\nolivat olleet hänen uskollisia tovereitaan pitkinä, pimeinä napaseudun\nöinä? Pikku Fridan mieli kävi äkkiä raskaaksi, hän sai kyyneliä\nsilmiinsä, ja vähitellen hän tajusi kevään laulun nuoressa sydämessään.\n\nJörgen Bratt valmisti innokkaasti kaikkea, mitä tarvittiin matkaa\nvarten tunturien yli. Pukuja pantiin kuntoon niin hyvin kuin voitiin.\nHän valikoi saappaita, ja silloin kävi ilmi, että paroonitar saattaisi\npahimmassa tapauksessa käyttää paria \"Viktorian\" pikisaumasaappaita,\njos ne tarpeeksi sisustettaisiin hylkeennahalla. Brattilla oli omat\nsaappaansa, ja professori anasti parin pitkävartisia, jotka näyttivät\nvoivan kestää kylmää ja kosteutta.\n\nEdelleen he valmistivat kolme makuusäkkiä huovista ja karhunnahasta. Ne\nolivat jotenkin painavia, mutta näyttivät myöskin hyvin\nkäyttökelpoisilta.\n\nFridan pieni käsilaukku muutettiin selkärepuksi muutamien nahkahihnojen\navulla.\n\nToukokuun 18 päivänä oltiin lähtövalmiit. Bratt kantoi ruokavaroja\nkahdeksaksi päiväksi, makuusäkkinsä ja kiväärinsä. Toiset kantoivat\nkumpikin makuusäkkinsä, ja Fridalla oli sitäpaitsi karbiininsa\nkainalossa.\n\nSitten tuli jäähyväisten hetki! Nyt vasta he huomasivat, kuinka\nvaikeata oli erota pienestä tuvasta, joka oli ollut heidän kotinsa koko\npitkän talven.\n\nHiljaisina he panivat kaikki kuntoon siltä varalta, että mahdollisesti\ntäytyisi toisten onnettomien talvehtia Ottamkowin ikivanhassa, vankassa\ntuvassa. He ottivat mukaansa vain sen, mikä oli kaikkein\nvälttämättömintä.\n\nBoy hyppeli edestakaisin. Se ei osannut pitää tästä lähdöstä.\n\n-- Mitä ihmettä tämä on? -- sanoivat koiran viisaat silmät. -- Eikö\ntäällä ole hyvä olla? Eikö ruokakaapissa vielä ole useita lihavia ja\noivallisia karhunpaisteja?\n\nJa eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn\neteen.\n\n-- Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, -- sanoi\nprofessori, pyyhkien silmiään. -- Minäkin puolestani olen hiukan\nalakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet\nminulle rakkaammiksi kuin tiesinkään... Rakas pikku Frida, -- jatkoi\nhän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, --\nmuistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan\nhyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä\nsuurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää\nonnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa\nyhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta\nmuistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini\nminulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä\nhetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä,\npitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!\n\nVaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten\nhe vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti\npohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine\nnokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti\npormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven\ntakaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan\nhahmon.\n\nMutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika\nlailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen\ntupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.\n\nKolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti\nristi Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten,\nvalonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat\nviimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan\nkirkkotarhassa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nRENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.\n\n\nSiitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä\nja pyöreitä kuin linnunmunat.\n\nKorkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää\notsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti,\npeittivät kaikki laaksot ja rotkot.\n\nEi voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla\ntäytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä.\nAinoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita\ntunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki\netumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla.\nMolemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.\n\nKevätaurinko oli jo sulattanut suurimman osan lumikerrosta, ja itse\njäätikön paljas jäärunko hohti sinisenä heitä kohti.\n\nKaikkialla virtasi ja tihkui, ja vesi kokoontui puolijäätyneihin\nlätäkköihin, joiden poikki heidän täytyi kahlata. Suuria halkeamia\nammotti heitä vastaan, ja heidän tuli usein kulkea pitkiä kiertoteitä\npäästäkseen joidenkuiden ohi. Se oli Conwayn norsunluutie, vaarallinen\nja uhkaava kumeine sisusäänineen ja ihmeellisine kaukokuiskauksineen.\n\nHyvin varovasti kuljetti Bratt heitä eteenpäin. Hän käytti kivääriä\nalppisauvana ja tunnusteli jäätä edessään joka askeleella, milloin\nlumikerros tuntui kätkevän jonkin vaaran.\n\nMilne Edwards-tunturi näytti tietä. Mikään pilvi ei pimentänyt mahtavaa\nvahtitornia läntisten Huippuvuorten jäättömien laaksojen edessä.\n\nPäivännousun kalpea hohde syleili sen ylintä huippua harmaansinisine\ntäplineen, jotka loistivat lumikinosten välistä. Yli 3000 jalkaa korkea\nvuori vietti etelään, ja mahtava kuilu leikkautui terävässä kulmassa\njäävyöryn alustaa kohti.\n\n-- Tuolla on sola, -- sanoi Bratt. -- Ainoa tie tämän jäävyöryn yli.\nSiitä jäävyöry syöksyy jyrkkänä, melkein pystysuorasti Sassen-laaksoon.\nLuoteisessa näemme Rabotin jäätikön ulommaisen haarakkeen. Vuonna 1892\nse sulki häneltä tien, kun hän tahtoi päästä Mohns Bayhin.\n\n-- Oikeassa olette, -- mutisi professori. -- Jäävyöry on vedenjakajana\nidän ja lännen välillä. Se on kuin alkuajan tunturin vyö. Ehdimme kyllä\nsinne ennen iltaa. Levätessämme tutkin jäävyöryn muodostusta läntisellä\nrinteellä. Oletteko väsynyt, paroonitar?\n\nFrida katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n-- En ole koskaan tuntenut itseäni niin kevyeksi ja vapaaksi, --\nvastasi hän. -- Voisi melkein luulla, että maan vetovoima on poissa.\nMinä suorastaan liitelen näissä painavissa, lämpöisissä vaatteissa.\n\n-- Se johtuu ilmasta, -- selitti Bratt. -- Ei ole puhtaampaa ilmaa\nmissään muualla maan päällä. Huippuvuorten tunturi-ilma puhdistaa\nkeuhkomme ja vahvistaa lihaksiamme. Täällä on terveyden paratiisi. En\ntunne mitään paikkaa, missä kylmä ja lämmin niin täydentäisivät\ntoisiaan kuin täällä, kun on aurinko päämme päällä ja viileä jääilma.\nAinoa muu paikka olisi ehkä Alaska. Olen nähnyt puolikuolleiden miesten\nraahautuvan yli-inhimillisine taakkoineen Chilcoot-solan puhki. Heillä\noli huulet veressä ja silmät tuijottivat toivottomuuteen.\n\n-- Mutta jos he, omin neuvoin tai toisten avulla, saapuivat huipulle ja\ntunturituuli puhalsi heihin, saivat he ikäänkuin virkistysjuomaa itse\nelämältä. Heidän selkänsä suoristuivat, silmät loistivat ja tuorein\nvoimin he vaelsivat Jukonille.\n\nProfessori Marmont ei puhunut paljoa, mutta koko hänen laiha ruumiinsa\noli hermostuneessa kiihtymyksessä. Jännitys värisi hänen hienoimmissa\nhermosäikeissään, hänen sieraimensa laajenivat, hänen kätensä\nvapisivat. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän pani merkille\nmaaperän pienimmätkin muutokset. Kiikari ei levännyt hetkistäkään\nkotelossaan. Hän oli kuin jalo rotueläin -- suuri, viisas koira, joka\nvainuaa jälkeä.\n\n-- Täällä sen täytyy olla, -- sanoi hän. -- Olemme nyt korkeimmalla\nhuipulla, ja muutamien minuuttien kuluttua jäävyöry viettää enemmän\nlänteen. Tässä on vedenjakaja. Täälläköhän Rabot kääntyi, kun sumu\nhänet pysäytti? Niin, aivan oikein, täällä käyvät halkeamat\nleveämmiksi, ja katsokaa tuonne!\n\nAivan edessään he näkivät kapean sauvan kohoavan jään pinnasta. Se\nnäytti ikäänkuin kasvavan jäästä. Leveä lumikinos ulottui muutamia\nsatoja metrejä sen taakse, ja mahtavan halkeaman reuna häämöitti\nkeskeltä kovaa, yhteenpuhallettua lumikerrosta.\n\n-- Varokaa, -- huudahti Bratt. -- Kinos voi olla alta ontto! -- Mutta\nprofessori ei kuunnellut. Mikään ei voinut pysäyttää hänen vanhoja\njalkojaan. Hän hyppeli kuin vuorikauris yli epäsäännöllisten\njäämöhkäleiden. Hän kaatui ja nousi jälleen, kunnes saapui merkillisen\nsauvan luo, joka varoittaen kohosi lumesta.\n\n-- Se on alppisauva, -- huusi professori, -- oikea alppisauva.\n\nToiset olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja katselivat ihmetellen\ntätä tunturivaeltajan yksinkertaista muistomerkkiä, joka seisoi\nkinoksen reunalla. He koettivat kiskoa sitä irti, mutta se oli jäätynyt\nkiinni.\n\n-- Siinä on nimimerkki kädensijassa, -- sanoi Frida. -- Eikö olekin M\nja C? Kukahan se lienee?\n\n-- Se on sir Martin Conway, -- sanoi Bratt. -- Hän kulki tätä tietä\nvuonna 1896.\n\n-- Oikein, -- sanoi professori hajamielisenä. Mutta hänen silmänsä\neivät jättäneet mahtavaa halkeamaa, joka synkkänä ja salaperäisenä\nnäkyi valkeassa lumessa.\n\n-- Kuka on Martin Conway? -- kysyi Frida.\n\n-- Hän on Huippuvuorten sankareita, -- vastasi Bratt. -- Ja\ntoimeliaimpia tiedemiehiä, mitä on koskaan vaeltanut tuntureilla ja\njäällä. Sir Martin on ainoa, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki tätä\ntietä. Hän teki, mitä Rabot ei voinut. Hän kiipesi 1898 Garwoodin\nkanssa Hornsundin huipulle, Huippuvuorten korkeimmalle vuorelle, joka\nurotyö aina muistetaan Huippuvuorten historiassa.\n\n-- Elääkö hän vielä? -- kysyi paroonitar.\n\n-- Paraissa voimissa, toivoakseni, -- vastasi Bratt hymyillen. -- Jos\nsatutte joskus Lontooseen, voitte käydä tervehtimässä suurta\nedeltäjäänne. Hänen osoitteensa on Hornton House, Kensington.\n\nFrida nauroi hilpeästi, käyden hyvällä ruokahalulla käsiksi\nkappaleeseen karhunlihaa, jota Bratt oli ottanut esille. He\nleiriytyivät Conwayn alppisauvan ympärille. Tuntui siltä, kuin he\nolisivat saaneet uuden toverin. Elämä voi olla niin raskasta ja\nvaikeata, että alppisauvastakin voi tulla elvyttävä kohtaus, ja nyt\nheistä tuntui, kuin itse sir Martin istuisi heidän keskessään\nnäyttämässä tietä pelastukseen.\n\nMutta professori ei saanut rauhaa. Hän söi mitä suurimmassa kiireessä.\nKoko tieteellinen hajamielisyys oli vallannut hänet, ja ennenkuin\ntoiset huomasivatkaan, oli hän ryöminyt suuren halkeaman reunalle.\n\n-- Jumalan tähden, olkaa varovainen! -- huusi Bratt. -- Conway ei ole\nsuotta jättänyt tänne kallista sauvaansa.\n\nMutta professori ei kuullut. Hän vain katsoi -- katsoi silmät selällään\nihmeelliseen, mustansiniseen syvyyteen. Koko hänen sielunsa vapisi\ninnosta. Hän piirsi aivoihinsa omituiset poikkijuovat leveine\nkivennäisvöineen, jotka häämöittivät pimeydestä.\n\nHän tutki kerrostumien rakennetta ja pani merkille, kuinka vanha sora\nja savi oli työntynyt jäähän ja nyt säteili maan sisästä. Alkuajan\ntunturi tuolla syvällä näytti taistelevan mahtavaa jääpanssaria vastaan\nja koettavan vapautua jäävyöryn painosta; maan mahtava elinvoima\nkuolleen ja kylmän elämänkukistajan musertavaa syleilyä vastaan.\n\nJa René Marmontin tuijottaessa tuohon kuiluun, missä elämän ja kuoleman\nvoimat seisoivat vastatusten tuhatvuotisessa kamppailussaan, kehittyi\nhänen aivoissaan aivan uusi teoria niistä suurista laeista, jotka\nkoskevat maailman syntyä...\n\n-- Nyt sen keksin, -- kuiskasi hän.\n\nHän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut\nijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen\njalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli\njalansijaa...\n\nLumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.\n\nHänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui\nhänen mukanaan.\n\nAlhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti\nRené Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä\nijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.\n\n\n\n\nXIX.\n\nSASSEN-LAAKSON JUMALAT.\n\n\nMitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat\nyksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He\ntunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla\nlakeuksilla.\n\nÄäretön, käsittämätön hiljaisuus -- yksinäisyyden laulu\nijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.\n\nSilloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen\nolevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä\nhyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä\nsanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt\nalhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi\npäänsä päällä.\n\nVanha tiedemies oli ollut kuin heidän isänään. Nyt hän oli matkalla\nsiihen maahan, missä ei ole arvoituksia ja missä kaikki on valoa ja\nkirkkautta. Mutta nuori mies ja nuori nainen, jotka nyt istuivat\nyksinään, taistelivat surua vastaan, joka raateli heidän sydämiään. He\nmuistivat tuskaisina kaikki, mikä oli tehnyt hänet heille rakkaaksi,\nkieltäymyksissä ja suruissa, ilossa ja toivossa. Miten rattoisa ja\niloinen hän olikaan ollut, miten kiitollinen kaikesta, miten uhrautuva\nja hyvä! Hän hymyili helposti ja itki helposti, kauniin, viinilehvin\nseppelöidyn Gascognen oikea poika.\n\nBoy oli ryöminyt halkeaman reunalle asti, missä omituiset jääkerrokset,\njoihin professorin valpas silmä oli kiintynyt, loistivat auringossa. Se\nulvoi surkeasti ja painoi päänsä käpälien vähin. Sitten se jäi\nliikkumatta makaamaan.\n\nHe tiesivät, että oli toivotonta odottaa, mutta eivät tahtoneet jättää\nkauheata paikkaa, joka oli vaatinut heidän ystävänsä hengen.\nKaksikymmentä neljä tuntia he istuivat siinä ja huusivat yhä uudelleen\nprofessorin nimeä...\n\nMutta vain kuolon hiljaisuus vastasi heille, ja epätoivo sydämessä he\nryömivät makuusäkkeihinsä ja koettivat nukkua. Mutta kumpikaan ei\nsulkenut silmiään ennenkuin aamupuolella, väsymyksen voittaessa.\n\nSitten he vaelsivat hitaasti eteenpäin käsi kädessä kuin kaksi surevaa\nlasta, jotka yksinään on ajettu erämaahan. -- -- --\n\nKahdeksan tuntia marssittuaan he olivat saapuneet jäävyöryn\näärimmäiselle reunalle ja Sassen-laakso aukeni heidän eteensä, suuri,\nkuollut, synkkä laakso.\n\nVarovasti, askel askeleelta, he laskeutuivat jyrkkää rinnettä pitkin,\njonka viimeinen osa oli joka askeleella syvyyteen syöksyviä irtonaisia\nkiviä.\n\nHeillä oli mitä ihanin näköala yli ihmeellisen maan.\n\nSuoraan edessään he näkivät Fulmar-laakson, josta rivi jäävyöryjä johti\nikuiseen lumeen ja jäähän ja jonka ylängöltä yksinäiset tunturit\nnousevat toinen toistaan korkeampina yli autioitten lakeuksien, kunnes\ntaivas ja lumi sulavat yhteen.\n\nEi pienintäkään eloa, ei ääntäkään kuultavissa, ei yksikään koski\nsyössyt tunturien puhki, ei pieninkään puronen solissut kivien välissä.\nVain joki kiemurteli raskaana ja uneliaana laaksoon ja kokosi\njäävyöryjen veden.\n\n-- Oletteko väsynyt? -- kysyi Bratt. -- Saamme koettaa ehtiä laakson\npohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo,\nseuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.\n\n-- Istukaamme vähän lepäämään, -- pyysi Frida. -- Täällä on niin\nihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita\ntuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En\nole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt\nloistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.\n\n-- Niin, -- sanoi Bratt, -- voisi melkein luulla täällä eläneen\njättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita\nja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä\non ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain\nkiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta\nsaniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän\nsaniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta,\nlehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä\nlehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä\nkuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?\n\n-- Kyllä, -- vastasi Frida. -- Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme\näärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat\nminulle opettaneet, mutta kuulkaa -- mitä se on -- Boy vinkuu ja\nhaukahtelee alhaalla laaksossa.\n\n-- Se on löytänyt jotakin, -- sanoi Bratt, -- rientäkäämme. -- Ja käsi\nkädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.\n\nKaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden\nja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä\njotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei\nollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli\nkyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.\n\nMaaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he\nvaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina\nvajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden\npuronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.\n\nLopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja\ntyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen\noli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se\nosoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa\nodottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian\nlaita.\n\nKauhea aavistus sanoi hänelle, että se ei ollut nuoren naisen silmille\nsopiva näky. -- Tulkaa pian takaisin, -- sanoi Frida. -- On niin\nilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos\nvoitte.\n\nVarmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli\ntarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu,\nmitä he olivat matkan varrella tavanneet.\n\nBrattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan,\nmatkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen\ntoiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi -- siinä\nlojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. -- Vain mytty harmaita\nvaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja\njääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta\nvaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista\nkangasta.\n\nBratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille\ntunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.\n\nHänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla\nvainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.\n\nToisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.\n\n-- Mitä siellä oli? -- kysyi hän.\n\n-- Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa\nsilmiin, -- vastasi Bratt. -- Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti\nruotsalainen tiedemies...\n\n-- Miesparka, -- sanoi Frida liikutettuna. -- Kuolla aivan yksinään\ntäällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?\n\n-- Se on helppo kuolema, -- mutisi Bratt. -- Silloin saa nähdä valoisia\nunia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.\n\nHe kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan\nja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.\n\n\n\n\nXX.\n\nVIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.\n\n\nMolemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin\neteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna\nnukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla\nvaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä\neteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn\niloista, rohkaisevaa haukahtelua.\n\nMutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli\nlukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden\nkärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.\n\n-- Olenko kertonut Paul Björvikistä? -- kysyi hän. -- Sillä miehellä on\niloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet\nmonta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli\nsiellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi\nBjörvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas.\nTalvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön,\nmoneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta\nihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari,\nmissä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.\n\n-- Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä\nhirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä\n\"Fram\"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.\n\n-- Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista\nei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti\nBjörvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.\n\n-- Kumma, ettei hän tullut hulluksi, -- sanoi Frida.\n\n-- Niin, se on käsittämätöntä, -- myönsi Bratt. -- Mutta nämä\nmaanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan\nja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan,\neivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella\ntyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää\nruumista majassa, vastasi hän:\n\n-- Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.\n\n-- Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? -- kysyi Frida. -- Onko\nmaksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?\n\n-- Ansio on useinkin hyvin kehno, -- vastasi Bratt. -- Alhainen\npäiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen\nkruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat\njokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on\nylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta\ntynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita,\nkahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia\nnäiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.\n\n-- Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä\njotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä\nruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä\nsääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että\npyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina\nodottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne\nvielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja\ntoivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on\nhäpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja\nkovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.\n\n-- Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten\nhuonoimmat ominaisuudet, -- jatkoi Bratt, -- mutta usein myöskin\nparaat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta\nnapamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on.\nIhmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He\nväsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he\nsuorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella\npurevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa.\nEi mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa\npikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin\nsidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.\n\n-- Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, -- sanoi Frida.\n-- Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko\npitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten\nluomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on\njälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen\nkeskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien\npeitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties\nvähitellen sulavat pois.\n\n-- Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle\nkunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De\nGeer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet\nnimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset\nalkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka\nsiihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä\ntuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi\nerikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan\neläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt\nnäissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen\nklassilliseen maahan.\n\n-- Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä\npuiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista\nvoimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat\nsiirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia\ntunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat\nsiirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse\nkivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat\ntäällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä,\nmissä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä --\nmennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.\n\nPitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet\npitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa\nympäristölle.\n\nKarhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan\nveden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon\nja vaipuivat ihan uupuneina uneen.\n\nSeuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä\nkäsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän\nkanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä\npuikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä\nkäteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin.\nSitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin\nvaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten,\nsateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella,\noli erikoisen vaivaloista marssia.\n\nKaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat\ntipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla\nmetsästysjuttuja Huippuvuorilta.\n\n-- Kun olin täällä ensi kertaa, ei ollut mikään taito ampua poroja. Ne\nlähestyivät ilman mitään pelkoa ja jos ampui yhtä, tulivat toiset\nlähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä.\n\n-- Välistä ne ovat seuranneet ihmisten jäljessä pitkiä matkoja, ne kun\neivät ole lainkaan arkoja. Huippuvuorten poro on pienempi kuin\nSkandinavian, kevyt ja siro. Sillä on paksu rasvakerros ihon alla, ja\nsiitä se luultavasti elää pitkillä vaelluksillaan. On todistettu\nporojen vaeltaneen yli jään Novaja Semljasta Huippuvuorille -- jotenkin\npitkä kävely ilman ruokaa, eikö totta? Siitä me kaksi emme selviytyisi.\n\nFrida koetti hymyillä. Hän oli kauhean väsynyt. Hänen jalkansa olivat\nhaavaiset ja turvonneet. He olivat nyt vaeltaneet yhtä mittaa\nkuusitoista tuntia ja lähenivät Esker-laaksoa.\n\nVihdoinkin Bratt pysähtyi pienen solisevan puron reunalle. Raikas,\nkylmä vesi ja hiukan ruokaa antoi heille jälleen voimia.\n\nHeitä piti yllä jännitys ja toivo tavata ihmisiä. Bratt tiesi, että\nihan meren rannalla oli tupa, mutta oliko se asuttu vai tapaisivatko he\nvain neljä paljasta seinää ja aution rannan?\n\nPari tuntia nukuttuaan he kulkivat edelleen. He tapasivat nyt useampia\nlintuja. Muutamat taivaanvuohet vihelsivät alakuloisesti, parvi hanhia\nlenteli ilmassa, ne olivat Huippuvuorten hanhia, saaren kauneimpia\nlintuja. Muuan jäälokki nokki innokkaasti vanhaa, savesta esiinpistävää\nporonnahkaa. Hiukan sammaltakin alkoi näkyä, ja riemastuen he\ntervehtivät tätä koittavan kesän merkkiä.\n\n-- Meidän ei ainakaan tarvitse nähdä nälkää, -- sanoi Bratt. -- Täällä\non runsaasti lintuja, kuten näette. Mutta sanokaa, eikö tuo ole tupa,\nminkä näemme tuolla?\n\n-- On se tupa... Savua nousee piipusta. Näen jonkun liikkuvan... Me\nolemme pelastetut!\n\nJa he juoksivat alaspäin läpi veden ja liejun, he unohtivat kaiken\nsurun ja väsymyksen, ja köyhä tupa vieraine ihmisineen tuntui heistä\nviittovalta paratiisilta.\n\nMutta etäisyys oli suurempi kuin he olivat luulleet. Kirkkaassa,\nkevyessä ilmassa kaikki tuntuu olevan likempänä kuin itse asiassa on.\nMelkein mahdotonta on arvioida välimatkoja. Sattuu esimerkiksi, että\ntottuneet ampujat sovittavat tähtäimen sadalle metrille, vaikka\netäisyys myöhemmin osoittautuu kaksinkertaiseksi.\n\nLaakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei\nole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja\nkiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin\nmahtava käärme.\n\nLaakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat\nColorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi\nLusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät\nsuistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä,\nfantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden\nkoristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä\nmielikuvituksesta.\n\nNiin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.\n\nKivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä\nomituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti.\nJoku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain\negyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta\nHatoria?\n\nHe pysähtyivät hetkeksi... Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui\nhiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka\ntuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä...\n\nJa sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat,\nkompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka\nviittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.\n\n\n\n\nXXI.\n\nPYYNTIMIESTEN LUONA.\n\n\nHe olivat joutuneet \"Storstadin\" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka\nkaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.\n\nSavupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna\npaksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä\nporoa.\n\nKahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.\n\nRoskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta.\nYmpäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty\nhaudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja,\njääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät\nsurkeilta punaisessa nahattomuudessaan.\n\nJa näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä.\nKaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen\nsirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes\nterveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää\ntätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät\nlaisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei\nolisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit\nmuumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin,\nmutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia\nelinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.\n\nFrida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa\nmenettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta.\nMutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.\n\n-- Asuuko täällä todellakin ihmisiä? -- kysyi hän puoliääneen.\n\n-- Sikoja, -- vastasi Bratt yhtä hiljaa. -- Sellaisia, joita syntyy\nvain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät\nluoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa\nparemmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa\nheidät -- kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa.\nSitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. -- --\n\n-- Hyvää päivää, -- sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli\nhyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli\nhylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven\nedessä.\n\n-- Päivää, -- tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa\nhämmästystä. -- Teillä näkyy olevan Boy mukananne, -- jatkoi hän. --\nRuotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin\npäähänpisto tallustella tänne yksinään.\n\n-- Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen\nFulmar-laaksosta, -- sanoi Bratt.\n\nMies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja\ntäytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan\nhätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.\n\n-- Niin, hänen veneensä on vielä tuolla rannalla, -- lisäsi hän.\n\n-- Mitä se mies sanoo? -- kysyi Frida hermostuneena.\n\n-- Kärsivällisyyttä, neiti! Nyt olemme norjalaisella alueella ja saamme\nmukautua maan tapoihin. Vaikkapa itse Jumalakin laskeutuisi\npyyntimajaan, ei hän saisi muunlaista vastaanottoa. Esittely ei ole\nniin nopea täällä kuin Euroopassa. Täytyy mairitella ja puhella hetken\naikaa, ennenkuin astuu kynnyksen yli.\n\n-- Me tulemme kaukaa, -- jatkoi Bratt, kääntyen pyyntimiehen puoleen.\n-- Tämä nuori nainen ja minä olemme ainoat pelastuneet suuresta\nmatkailijalaivasta, joka teki haaksirikon viime kesänä...\n\nPyyntimies vilkastui äkkiä.\n\n-- Victoria? -- kysyi hän.\n\n-- Niin, -- vastasi Bratt.\n\n-- Ja te olette viettäneet talven...\n\n-- Agardh Bayssa.\n\n-- Sinä ja tuo nainen?\n\n-- Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.\n\n-- Ja koira?\n\n-- Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.\n\nMies nyökkäsi jälleen.\n\n-- Te olette tervetulleet, -- sanoi hän. -- Tämä on Högstedin maja, ja\nminä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on\nulkona kokemassa ansoja.\n\nHe astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen.\nSisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava\nhaisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä,\nminne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä\nympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia,\nmuutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui\nmatalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi\ntakan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat\nmiellyttävästi suurta rautapataa.\n\nPyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta\npataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle\npenkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan\nseuralaiselleen.\n\n-- Nyt saatte levätä, -- sanoi hän. -- Olette kai väsynyt.\n\nFrida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat\nhäntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa\nhuuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää\nkumartui eteenpäin.\n\nBratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet\nvarovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.\n\n-- Sairas? -- kysyi pyyntimies.\n\n-- Hän on rasittunut, -- kuiskasi Bratt ja katseli hellästi kalpeita\nkasvoja, jotka puolittain peittyivät karhunnahkaan.\n\n-- Hyvin tehty, -- sanoi Antonsen kuivasti.\n\n-- Hän on ensimäinen nainen, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki, --\nsanoi Bratt. -- Hänen vertaistaan ei ole koko maailmassa. Hän kulki\nsitä tietä, jolla Martin Conway hankki itselleen maailmanmaineen, ja\njota Charles Rabotin ei onnistunut kulkea... Kas, hän nukkuu jo, --\nkuiskasi hän. -- Pikku Frida parka! Pian ovat huolesi lopussa. Pitkä,\nsurullinen seikkailu on ohi ja sitten...\n\nHän huokasi ja nousi.\n\n-- Onko hän vaimosi? -- kysyi Antonsen padan luota.\n\n-- Ei, -- vastasi Bratt lyhyesti. -- En tuntenut häntä ennestään.\nMeidät paiskasi meri yhdessä maihin. Hän on Hampurista.\n\n-- Olen kuullut puhuttavan siitä haaksirikosta, -- sanoi pyyntimies. --\nPari hiihtäjää Green Harbourista oli täällä viime viikolla. \"Victorian\"\nhylkyä etsitään Sydkapista Staraschkiniin asti.\n\n--- Me kuljimme pitkin itärannikkoa, -- sanoi Bratt, -- jouduimme\nsumuun ja ajoimme karille Ketunkuonon luona. Laiva halkesi kahtia.\nNeljä meistä ui maihin ja pääsi Agardh Bayn venäläiseen majaan. Siellä\nelimme talvikauden. Jääluotsi Nils Johnsenin tappoi jääkarhu.\n\n-- Jumala hänen sieluansa armahtakoon, -- sanoi pyyntimies\njuhlallisesti. -- Hän oli paras luotsi, mikä koskaan on jäissä\nkulkenut. Entä kolmas?\n\n-- Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn\nhalkeamaan Edward-tunturilla.\n\nPyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani\nmerkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja\nleveät ranteet.\n\n-- Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, -- sanoi hän. -- Meistä ei moni\nolisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata.\nHerätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon\nsänkyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi\nepämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.\n\nHuoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena\nnukkuvan paroonittaren puoleen.\n\nSe oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat,\nhiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin\nkarhea hevosenharja hartioilla.\n\nMustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille\npuolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat\nmustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.\n\nPöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju\ntäytti huoneen.\n\n\n\n\nXXII.\n\nERÄMAAN PETO.\n\n\nBratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja\nlevollisen hengityksen.\n\nYhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen,\npäästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti...\n\nMies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla\nrikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa\nilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä.\nMutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi\nvaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.\n\nLars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään\nturvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen\nepäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen\nleveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa\ntekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli\nkelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai\ntavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli\nhän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska\nmies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa\nolivat suunnattomat.\n\nHän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi\nvierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen\nja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli\nmuuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku\nolento olikin nainen -- kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine\nkiharoineen.\n\nSilloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja\nvahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli\npitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen\nmieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen\nkurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin\nhenki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.\n\nMutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä\nunelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli\nkatse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea\ngermaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu\nja pilkattu...\n\n-- Ulos! -- kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli\njotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan.\nHän nyökäytti päätään.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän\nloi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista\nkulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä... Sitten\nhän sulki oven hiljaa jälkeensä.\n\nBratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli\naikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä\nporonlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa\nhiljaisuudessa oman osansa.\n\n-- Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? --\najatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin\nvastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.\n\nTapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut\npenkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut\nnaulaan, oli myös poissa.\n\nBratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt\nampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen\nhaukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät\nnahkojaan... Boy oli sinne suljettu.\n\nHän kuuli hiipiviä askelia takanaan. Se oli lappalainen, ja nöyrä\nasento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein\nkuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi\nveripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.\n\nBratt kääntyi häntä vastaan.\n\n--- Missä on Antonsen? -- kysyi hän tyynesti.\n\n-- Poissa, kaukana poissa! -- vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon.\nHänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset\nnyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. -- Täällä komentaa\nLappalais-Lars, -- lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. -- Mene\ntiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!\n\n-- Sinä olet juovuksissa, -- sanoi Bratt ja astui pari askelta\ntaaksepäin.\n\n-- Koira! -- huusi lappalainen. -- Katsele eläinruumiita ympärilläsi!\nPian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen\nnahkasi, ja tuon naisesi minä...\n\nHän vaikeni.\n\nNuoren norjalaisen siniset silmät saivat uhkaavan loisteen. Niihin\nnäkyi tulleen terästä, ja kaksi leveätä, terävää ryppyä ilmaantui nenän\njuurelle.\n\nLappalainen veti puukkonsa tupesta, otti sen hampaittensa väliin,\nriuhtasi päältään paksun poronnahkamekon ja heitti sen luotaan. Hän oli\nvyötäisiä myöten alasti.\n\nBrattin kasvot kävivät kalpeammiksi. Hänen edessään ei ollut enää\nihmisruumis, vaan jonkun muinaisajan eläimen muodoton, mahtava yläosa.\nSiinä oli tiheässä pitkiä, paksuja karvoja, jotka pistivät esille\nvoimakkaasta rinnasta kuin villisian harjakset ja muodostivat kauluksen\nlyhyen kaulan ympärille. Pitkät käsivarret heiluivat edestakaisin kuin\ngorillan jäsenet, ja lihakset kiemurtelivat kuin paksut köydet\nkarvapeitteen alla.\n\nLappalainen tarttui veitseensä ja ryntäsi vihollisensa kimppuun.\nVimmatusti hän iski norjalaisen rintaa kohti, mutta huolimatta\nraskaasta ja epämukavasta puvustaan Brattin onnistui väistää kaikki\niskut. Järkähtämättömän kylmäverisesti hän torjui ja keskitti kaiken\nharjoitetun taitonsa tätä eläintä vastaan, joka tavoitti häntä\nkauhealla teräskynnellään.\n\nLappalainen jäi seisomaan hengästyneenä ja hämmästyneenä norjalaisen\nnopeudesta ja voimasta... Sitten Bratt hyökkäsi hänen kimppuunsa, sai\ntartutuksi hänen kohotettuun oikeaan käteensä, taittoi taaksepäin hänen\npeukalonsa tunnetulla japanilaisella painiotteella, ja puukko putosi\nhänen kädestään. Bratt potkaisi sen jalallaan pois, mutta samassa\nhetkessä hän tunsi lappalaisen käsivarret vyötäisillään ja hänen\nhampaansa olkapäässään.\n\nSe oli syleily, joka olisi tehnyt lopun melkein kenestä tahansa.\nBrattin kylkiluut ratisivat, tuntui kuin teräsrengasta kierrettäisiin\nhänen rintansa ympärille.\n\nBratt heittäytyi polvilleen, taivutti kätensä taaksepäin pään yli, sai\notteen lappalaisen niskasta ja heitti tuon painavan ruumiin taaksepäin\nylitsensä. Se heitto olisi ollut kunniaksi kenelle maailmanmestarille\nhyvänsä. Lappalainen menetti otteensa, ja Brattin ruumis mätkähti\nvastustajan rintaa vasten.\n\nNyt norjalainen nousi salamannopeasti... Majan ovelta kuului\ntuskanhuuto. Frida seisoi kalmankalpeana kynnyksellä.\n\n-- Päästäkää Boy ulos, jos voitte, -- huusi Bratt hengästyneenä. --\nLyökää ovi sisään...\n\nHän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen\nkimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.\n\nMutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa\njälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet\nhengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä\nvähääkään.\n\nSilloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen\niskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa\nlappalainen horjui... Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta\nvalui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat... Vielä yksi\nisku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui\nlappalainen maahan, solisluu murtuneena.\n\nMutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki\nväsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku,\nnäkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja\nhänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.\n\nBratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että\nlappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.\n\nSilloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen\nsamaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen\npedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti\nvasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.\n\nKamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat\nuppoutuivat hänen hartiaansa.\n\nMutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä\nväliin.\n\n-- Rakas, rakas ystävä, -- sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa\npitkin poskia. -- Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa...\n\nBratt katsahti häneen ihmeissään.\n\n-- Ei minulta mitään puutu, -- sanoi hän ja koetti hymyillä. -- Mutta\nolen niin kauhean väsynyt. Tuo peto oli vähällä tukahuttaa minut. Voi,\nmikä tappelu...\n\nSilloin Frida kumartui hänen ylitseen ja suuteli hänen kalpeata\notsaansa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nTEMPPELITUNTURIN VARJOSSA.\n\n\nMuutamia tunteja myöhemmin Antonsen tuli takaisin ja kauhistui\nkuullessaan, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Se on kirotun paloviinan syy, -- sanoi hän synkkänä. -- Se on\npyyntimiesten pahin vihollinen. Eikä Lars tarvitse paljoakaan,\nennenkuin hän tulee hulluksi. Mutta en ymmärrä, kuinka sait hänet\ntalttumaan. Meillä on tapana sanoa, että vahvempaa miestä ei ole\nnapapiirin pohjoispuolella.\n\n-- Olen kyllä huomannut, että hän on väkevä, -- vastasi Bratt\nhymyillen. -- Koko ruumistani pakottaa hänen puristuksestaan. Ennemmin\nkäyn sylipainiin jääkarhun kuin tuon toverisi kanssa. Hänellä ei\nolekaan käsiä, vaan pedon käpälät, ja ellen olisi musertanut hänen\nsolisluutaan, en tosiaankaan tiedä, kuinka olisi käynyt. Lyönnit eivät\nhäneen pystyneet.\n\n-- Nyt hän on säyseä, -- sanoi pyyntimies. -- Hän on sulkeutunut\nvarastohuoneeseen ja peseytynyt koiranpuremien ja nyrkiniskujen\njälkeen. Solisluun hän on asettanut paikoilleen. Niin, niin, Lars on\nkova mies! Hän haluaisi tietää, aiotko antaa hänet ilmi Tromsön\npoliisille.\n\n-- En, sanoi Bratt. -- Nyt ollaan kuitit.\n\n-- Jaha, siinä tapauksessa hän pyysi sanomaan terveisiä ja\nkiittämään... Pyssynne ovat eteisen hyllyllä. Voitte nyt olla\nlevolliset Larsin puolesta... Hän on laupias kuin lammas ja laulaa\nvirsiä... Mutta aiotte kaiketi eteenpäin? Jää on auennut vuonosta ja\nellen erehdy, voitte vuorokaudessa soutaa Advent Bayhin. Kap Bohemanin\nkohdalla on avovettä. Ruotsalaisen vene on tuolla rannalla. Se on\nsuuri, merikelpoinen pursi, eikä kirkkaalla, tyynellä säällä ole siinä\nmitään hätää. Se lienee kotoisin Long Year Citystä.\n\n-- Kiitos, -- sanoi Bratt. -- Tahdomme päästä lähtemään niin pian kuin\nsuinkin. Tunnen hyvin Jäävuonon ja osaan kyllä perille. Emmekö voisi\nkiskoa venettä jään reunalle ja lähteä siitä vesille?\n\n-- Ajattelen juuri samaa asiaa. Jos vedämme veneen Sassen-joen suulle,\non teillä jokseenkin jäistä vapaata vettä pitkin Temppelitunturin\nsivua. Lahden itäpuolella kulkee kova virta. Ja jos tulee rajuilma,\nvoitte soutaa Kap Bohemanin tai Kap Thordsenin suojaan. Molemmissa\npaikoissa on ihmisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrida istui vuonon rannalla karhiini käsissään ja katseli uneksien\nvaloista, säteilevää maisemaa. Boy makasi hänen jalkojensa juuressa.\n\nJää ratisi ja paukkui. Kevään levottomuus tuntui levinneen\njääröykkiöihin. Niissä huokasi ja puhkui, ja silloin tällöin muodostui\nleveitä halkeamia.\n\nKaukana vuonolla ajelehtivat jäälautat virran mukana, ja aurinko\nvalaisi sieltä täältä näkyvää teräksenharmaata vettä. Ja suuren,\nmerkillisen tunturin laidassa idässä näkyi leveä, harmaa vesijuova,\njoka leveni ja raivasi tietä kulkiessaan. Se oli Sassen-joki, joka\nlähetti haalean kevätvirtansa vuonon jääpanssariin ja tunkeutui\nvoitollisesti perille.\n\nPikku paroonitar oli syvissä ajatuksissa. Hän oli tehnyt keksinnön.\nTuntui siltä kuin hieno ja herkkä viulunsävel kevään orkesterista\nlaulaisi hänen nuoressa mielessään... Niin, tämä ei ollut vain hänen\nelämänsä suurtapaus, se oli myöskin hänen sydämensä ihmeellinen\nseikkailu.\n\nJa hymyilevin silmin hän uneksi tulevaisuudestaan, kahdesta ihmisestä,\njotka vaelsivat suruista, vaivoista ja kieltäymyksistä onnen pitkään,\nauringonpaisteiseen päivään.\n\n-- Rakas Boy, -- kuiskasi hän, -- me emme eroa. Me kolme, jotka olemme\nasuneet Ottamkowin majassa. Hän ei saa meitä jättää.\n\n-- Halloo!\n\nFrida katsahti sinnepäin.\n\nIhan rannassa seisoi Bratt ja viittasi hänelle. Hän ja pyyntimies\nahersivat ruskean veneen kimpussa, joka oli vaipunut soraan. He\ntyhjensivät siitä jääveden, vetivät sen jäälle ja alkoivat hitaasti\nlaahata sitä jokea kohti.\n\nSe oli raskas matka. Kesken kaikkea vene putosi jäihin, mutta vesi oli\nniin matalaa, ettei ollut erikoisen vaikea saada sitä ylös jälleen.\n\nJa puolta tuntia myöhemmin loiski vesi pienen veneen laitoja vastaan.\nFrida ja Boy astuivat veneeseen. Vähän vettä ja ruokavaroja sekä pieni\nraakapurje mastoineen otettiin mukaan. He sanoivat jäähyväiset\nreippaalle pyyntimiehelle ja Bratt tarttui airoihin, soutaen ulospäin\npitkin, voimakkain vedoin. Oli ihana, tyyni päivä.\n\nAurinko loisti yli leveän, valkoisenharmaan tunturiröykkiön heidän\nedessään. Taivaanvuohet vihelsivät rannikolla ja ruokit sukelsivat pää\nedellä veteen veneen kokan edessä.\n\n-- Kuinka ihanaa täällä on, -- sanoi Frida ja hengitti raikasta, leutoa\nilmaa täysin vedoin. -- Tämä on ainakin parempaa kuin soudella\nsunnuntaiaamuna pitkin Elbeä, päässä olkihattu, jalassa läpikuultavat\nsukat ja yllä valkoista musliinia. Ajatelkaa, kun nyt tulemme takaisin\nsivistyksen maihin, kuinka nautimme kunnollisista vaatteista! Ja\nhyvästä ruuasta -- ja musiikista! Mutta katsokaa -- tuollahan on oikeat\nurut tunturin jyrkänteellä, urut torvineen ja koristuksineen.\n\n-- Niin, se on Huippuvuorten merkillisimpiä vuoria, -- sanoi Bratt. --\nSitä ei sanota Temppelitunturiksi tyhjänpäiten. Saatte havaita tuhansia\nomituisia vivahduksia tällä tunturinrinteellä. Missään ihmiskäden\nrakentamassa temppelissä ei ole niin paljon ylevyyttä ja hartautta kuin\ntässä luonnon omituisessa rakennustaiteellisessa oikussa. Pitkin\njuovaisia etusivuja näemme kaikkialla komeroita goottilaisine\nkaarineen.\n\n-- Ja katsokaa tuonne, -- huudahti tyttö ihastuneena. -- Komeroiden\nsisässä näyttää olevan jättiläismäisiä muistopatsaita, vääristyneitä\nfantastisia olentoja, puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä. Ne\nmuistuttavat tarueläimiä Notre Dame-kirkossa Pariisissa. Ja tuolta\nastelee itse Neitsyt Maria esille pääovesta.\n\n-- Ja tuolla seisoo assyrialainen kuningas sotavaunuissaan, -- jatkoi\nBratt innokkaasti. -- Koko tunturi on vain fantastista taidehistoriaa.\nPari vuotta sitten hiihdin sen huipun yli -- se oli yhtämittaista\nleveätä ylänköä, yksitoikkoisuuden erämaata.\n\n-- Te näytte tietävän ja tuntevan ihan kaikki, -- sanoi Frida.\n\n-- Kaikki enkä mitään, -- vastasi Bratt. -- Minulla on aina ollut huono\nonni. Kolme vuotta sitten olin löytää kultasuonen Stuart-alueella,\nBritish Columbian rajalla. Mutta kuinka olikaan, joku maankiertäjä ehti\niskeä siihen paalunsa pari tuntia ennen tuloani. Ei, minulla ei ole\nkoskaan ollut onnea mukanani. Koulussa minua sanottiin kovan onnen\nlinnuksi. Ainoastaan kerran...\n\n-- Ja milloin se tapahtui?\n\n-- Agardh Bayssa, -- kuului epäröivä vastaus, -- kun minulla oli onni\nsaavuttaa teidän ystävyytenne.\n\nFrida tunsi punastuvansa, ja Bratt veti airoilla niin, että vesi kohisi\nkokassa.\n\nPyyntimies oli oikeassa. Vuonon itäreunalla kulki voimakas virta, mikä\noli puhdistanut kulkuväylän. Silloin tällöin vene töyttäsi pieniin\njäälauttoihin, mutta muuten ei ollut mitään hätää. Tunti kului toisensa\njälkeen, mutta Brattissa ei ilmennyt väsymyksen merkkiäkään. Hänen\nkädelleen tippui hiukan verta käsivarteen osuneesta veitseniskusta,\nmutta sellaiset mitättömyydet eivät tuntuneet häntä häiritsevän.\nMyöhään iltapäivällä he saapuivat Kap Bohemaniin. Vuono oli vapaa\nulospäin, mutta Advent Bay oli vielä jään tukkima.\n\nKevyt pohjatuuli röyhelsi merta, ja Bratt päätti näin suotuisissa\noloissa suunnata matkan Green Harbouriin. Hän nosti raakapurjeen, ja\npikku alus hyppeli pitkin avaraa vuonoa.\n\n-- Tuolla puolen ovat Huippuvuorten suuret hiilialueet, -- sanoi Bratt.\n-- Siellä on hiiltä kaikissa muodoissa ja lajeissa, suuria suonia\nkulkee syvälle tunturien seiniin. Kun Euroopan hiilikaivokset ovat\ntyhjennetyt, on Huippuvuorilla vielä pitkäksi ajaksi. Siitä ei ole\nkovinkaan monta vuotta, kun ajatus hiilikaivoksen perustamisesta tänne\ntuntui hurjalta, fantastiselta unelta. Mutta se on muuttunut\ntodellisuudeksi. Nyt täällä asuu monta sataa miestä kesät talvet.\nTuolla ahtaan vuonon rannalla on kaksi pientä kaupunkia, Advent City ja\nLong Year City.\n\n-- Kaupunkeja? -- ihmetteli Frida.\n\n-- Niin, mutta ei erikoisen komeita. Niissä on parikymmentä hirsimajaa\nhiilityömiehiä varten, mutta heidän on siellä hyvä olla ja he hakkaavat\nnoin 10,000 tonnia hiiltä tunturista joka vuosi. Heillä ei ole\noikeastaan mitään valittamista. Ansio on hyvä, heillä on omat\nkauppapuodit, mistä saavat ostaa hiukan ylimääräistä -- vähän\nylellisyydentapaista kotitarpeiksi -- ja oma leipomo. Harvoin kuulee\npuhuttavan kuolemantapauksista heidän keskuudessaan eikä koskaan\nkerpukista tai vilustumistaudeista. Omituista kyllä, nämä pienet\nyhteiskunnat ovat ulkopuolella lain suojaa.\n\n-- Mistä se johtuu? -- kysyi Frida hämmästyneenä.\n\n-- Ollaanhan nyt Huippuvuorilla, -- vastasi Bratt, -- jotka ovat\nnapamaaluonnon suuri ulkoilmamuseo, isännätön maa. Täällä matkailijat\nvoivat tappaa viimeisetkin porot ja hävittää linnut. Mikään\nrauhoituslaki ei ulotu tänne. Täällä on kullakin pienellä\nhiilikaivoksella oma lainkäyttönsä. Tämä on kuin Klondyke, ennenkuin\nlaki ulottui sinne, valtavan iso takamaa seikkailijoille ja\nkeinottelijoille.\n\n-- Kenelle Huippuvuoret joutuvat? -- kysyi Frida leikkisästi. -- Italia\notti Tripoliksen. Miksi Norja ei ota Huippuvuoria?\n\nBratt nauroi.\n\n-- On niin paljon maita, joilla on tavallaan oikeuksia\nHuippuvuoriin. Hollanti on keksinyt tämän maan ja harjoittanut täällä\nvalaanpyyntiä suuressa mittakaavassa. Englanti samaten, ja eräs\nenglantilais-norjalainen toiminimi koetti ensiksi jättää tänne\nhiilityömiehiään talveksikin. Venäjä on koettanut asuttaa maata, ja sen\npyyntimiehet ovat viettäneet täällä useita vuosia. Ruotsi saa kunnian\nmaan tieteellisestä tutkimisesta, ja Amerika on pistellyt\nomistuspaalujaan Jäävuonon jokaiseen lahteen. Ja mitä Norjaan tulee,\nolemme nykyään melkein yksinämme saaneet kehittää Huippuvuorten\nmahdollisuuksia. Me olemme pystyttäneet langattoman sähkölennättimen\nGreen Harbouriin ja joka vuosi lähetämme tänne suuria pyyntilaivueita.\nSiinä teillä on Huippuvuorten nykyinen asema. Kaikilla on osuuksia\nsaareen. Kukaan ei sitä omista. Se on seikkailujen ja seikkailijoiden\nsaari, Euroopan suuri, rauhoittamaton yhteismaa.\n\n-- Entä Saksa? Eikö sillä ole mitään ansioita Huippuvuorten suhteen?\n-- kysyi paroonitar.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Bratt hymyillen. -- Yksi sen tyttäristä oli\nensimäinen nainen, joka talvehti Jäävuonolla ja kulki saaren poikki\nidästä länteen.\n\nHän vaikeni äkkiä. Tuuli oli hiukan kiihtynyt, ja pieni purje kiristyi\nkuin ilmapallo. Tiheitä pilviä liukui auringon ohi, ja kylmä,\nsiniharmaa sumu nousi heidän takaansa.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi Frida.\n\n-- Saamme lumiusvan, -- vastasi Bratt.\n\n-- Onko se vaarallinen?\n\nBratt kohautti hartioitaan.\n\n-- Kun olemme selvinneet niin monesta pulmasta, niin tulemme kai\ntoimeen tämänkin kerran, -- sanoi hän. -- Jos käy oikein hullusti,\nvoimme nousta jossakin maihin ja ryömiä makuusäkkeihimme.\n\nMutta heidän takanaan kasvoivat lyijynharmaat pilvet, ne loivat synkän\ntunnelman ja muutamia tunteja myöhemmin satelivat ensimäiset, raskaat,\nvetiset lumihiutaleet hauraaseen veneeseen.\n\nJörgen Bratt laski purjeet ja tarttui airoihin.\n\n-- Kovan onnen lintu, -- mutisi hän. Sitten hän souti tuulen suuntaan,\nvalkoisen lumipyryn riehuessa heidän ympärillään.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nLANGATON SÄHKÖLENNÄTINASEMA.\n\n\nOsastonjohtaja Green Harbourin langattomalla sähkölennätinasemalla\nistui työhuoneessaan ja odotti yhdistämistä Ingön asemalle.\n\nLumimyrsky oli kestänyt kaksi päivää ja koko ajan oli ollut mahdoton\nsaada langattomista aalloista selvää. Nyt oli taas kirkasta, mutta\nhänen ei ollut kuitenkaan onnistunut lähettää tärkeätä tiedonantoa,\nettä Bell-salmi ja Jäävuono olivat jäistä vapaat.\n\nHammerfestissä odotteli kokonainen laivasto tätä sähkösanomaa. Muun\nmukana saksalainen torpeedonhävittäjä, joka keisarin omasta käskystä\noli lähetetty sinne saapuakseen mahdollisimman pian Huippuvuorille.\nSillä oli mukanaan pelastusretkikunta, jonka tuli tutkia kaikki\nrannikot mahdollisesti löytääkseen jonkun henkiinjääneen kadonneesta\nmatkailijalaivasta Victoriasta.\n\nOsastonpäällikkö hypisteli hermostuneena Marconikoneita ja loi tutkivan\nsilmäyksen pitkään mastoon, joka seisoi korkealla niemekkeellä Kap\nStaraschkinin yläpuolella kuin valpas uskollinen etuvahti kohti avaraa\nmaailmaa.\n\nOli yö, mutta nuori telegrafisti ei jättänyt paikkaansa, ja valo hänen\nakkunoistaan heitti heikon kajastuksen kalpeaan hämärään, joka saarsi\npientä satamapaikkaa Jäävuonon ulkoreunalla.\n\nHän nousi äkkiä. Eikö kuulunut koiran ulvontaa kaukaa?\n\nHän kuunteli, mutta ääni vaimeni. Ja nuori mies vaipui jälleen\nunelmiinsa. Kuinka hän kaipasikaan uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia\nkirjoja. Heidän oli oikeastaan hyvä olla, sikäläisten kahdenkymmenen\nmiehen. Hyvät asunnot, hyvät uunit ja hyvä ruoka. Ja kokonainen pieni\nkirjasto. Mutta kuitenkin... Täällä hän oli tavallaan elävänä haudattu,\nkaukana kaikesta elämästä ja kaikista tapahtumista, kahlehdittu\nihmislaumaan, joka astui toistensa varpaille ja viihtyi huonosti\ntoistensa seurassa.\n\nTelegrafisti hypähti pystyyn. Joku eläin raapi ulko-ovea, ensin hiljaa,\nsitten hiukan kovemmin. Hän kuunteli jälleen, ja hänen korviinsa kuului\nähkimistä.\n\nHän meni eteiseen ja katsoi akkunasta. Suuri, valkea koira seisoi pää\nriipuksissa raapimassa ovea. Telegrafisti avasi heti, ja huoneeseen\nhoippui mahtava eskimolaiskoira. Sen pää oli kääntynyt taaksepäin,\nikäänkuin se tahtoisi kiinnittää miehen huomiota johonkin, mikä oli\nulkona.\n\nJa kas -- mäkeä ylöspäin astui hoippuen kookas mies raskas taakka\nkäsivarrella. Hän hoiperteli sinne tänne kuin juopunut. Hän kaatui ja\nnousi jälleen, mutta ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan. Hän näytti\nunissakävijältä, joka sokeasti kulki kohti kaukaista valoa.\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyi telegrafisti.\n\nMutta mies ei vastannut. Hän hoiperteli valopiiriin, kompastui\nkynnykseen, nousi ähkien päästämättä taakkaansa, työnsi hämmästyneen\ntelegrafistin syrjään, kulki huoneesta huoneeseen ja löysi sisimmästä\nsängyn, jolle hän varovasti laski sylissään kantamansa\nhylkeennahkamytyn.\n\nSilloin telegrafisti näki, että mytty olikin nukkuva nainen. Hän oli\nnähnyt paljon ihmeellistä Huippuvuorilla, mutta tämä vei kaikesta\nvoiton. Kookas mies nojasi seinää vasten. Kalmankalpeat kasvot ja\ntuuhea parta ilmaisivat pitkäaikaista kärsimystä ja monia vaivoja.\nMiehen kädet vapisivat, hänen jalkansa pettivät hänen allaan. Hän\nluhistui kokoon ja kaatui raskaasti huoaten vuoteen eteen. Ja koira\nlaskeutui muristen hänen viereensä. Mutta hetkeä myöhemmin koiran pää\nvaipui etukäpälille. Se nukkui.\n\n-- Kuta te olette? -- kysyi telegrafisti.\n\nLopen uupunut mies kohosi toisen kätensä varaan. Telegrafisti kumartui\nhänen puoleensa.\n\n-- Ajelehtineet veneessä kolme päivää, -- mutisi hän heikolla äänellä.\n-- Nukkumatta... luonut veneestä vettä ja soutanut... ihan uupunut...\nAntakaa meidän nukkua... Kauan...\n\n-- Mistä tulette?\n\nMies teki kärsimättömän liikkeen.\n\n-- \"Victoria\", -- kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nTelegrafisti hätkähti. -- Onko teitä useampia? -- kysyi hän.\n\n-- Me olemme ainoat... Laiva upposi Agardh Bayssa... Kaikki\nhukkuivat... Ah, antakaa minun Herran nimessä nukkua...\n\nMutta telegrafistin uteliaisuus oli säälimätön.\n\n-- Sananen vielä, -- sanoi hän. -- Sitten en enää kauempaa kiusaa\nteitä, sähkötän apua ja tahtoisin senvuoksi tietää...\n\n-- Paroonitar Frida von Heffner ja Jörgen Bratt, -- kuiskasi mies\nkoneellisesti.\n\n-- Ah, mikä uutinen, -- mutisi telegrafisti itsekseen, pani tyynyn\nnukkuvan miehen pään alle ja levitti huopapeitteen sängyssä olevan\nnaisen yli. Heti senjälkeen hän huomasi kolmen nääntyneen olennon\nvaipuneen sikeään uneen.\n\nJa kun päivänsarastuksen ensimäiset säteet hivelivät pientä\nvalaanpyyntiasemaa, lähettivät langattomat aallot sen viestin, että\nJäävuonossa on avovettä ja että ainoat eloonjääneet \"Victoriasta\"\nolivat kurjassa tilassa saapuneet Green Harbouriin. Muutamaa tuntia\nmyöhemmin höyrysi saksalainen torpeedonhävittäjä Blücher 32 solmun\nvauhdilla ulos Hammerfestin satamasta. Laivalla oli myös\nkenraaliluutnantti von Heffner, onnellinen isä, joka kyyneleet silmissä\nkiitti kaitselmusta lapsensa pelastuksesta. -- --\n\nHaaksirikkoiset saivat erinomaista hoitoa. Aseman ainoa nainen, joka\njohti taloutta, hoivasi Fridaa paraimmalla tavalla, ja osastonpäällikkö\nluovutti oman sänkynsä Brattille. Pitkän, vahvistavan unen jälkeen ja\nlevättyään päivän he olivat jälleen jalkeilla, ja tuntia myöhemmin\nkuului Blücherin höyrypillin ääni Green Harbourin hiilitunturien\nvälistä. He istuivat aamiaispöydässä, kun telegrafisti tuli huoneeseen\nilosta loistavana.\n\n-- Nyt tulee pitkämatkaisia vieraita, -- sanoi hän. -- Saksalainen\ntorpeedonhävittäjä on ankkuroinut satamaan ja vene laskettu vesille. Se\non jo sillan luona. Teidän isänne on tullut teitä noutamaan, -- lisäsi\nhän saksaksi paroonittarelle.\n\nFrida katseli häneen hämmentyneenä. Hän saattoi tuskin uskoa korviaan.\n\n-- Isä? --- kysyi hän. Telegrafisti nyökkäsi.\n\n-- Isä -- ah, isä -- rakas, kiltti, herttainen isäni, -- huudahti\nFrida, kyynelten sumentaessa hänen silmiänsä. -- Ah vihdoinkin,\nvihdoinkin... Missä hän on?\n\nUlkoa kuului raskaita askeleita, ja sisään astui sotilaspukuinen mies,\njolla oli suuret viikset ja lempeät, surulliset silmät. Hän katseli\nmaltitonna ympärilleen.\n\n-- Missä on tyttäreni? -- kysyi hän telegrafistilta värisevällä\näänellä.\n\n-- Voi, isä -- etkö enää tunne minua? -- Olenhan minä sinun oma pikku\ntyttösi...\n\nKenraali von Heffner vavahti. Tuo pieni nainen, nokisessa\nhylkeennahkapuvussa, joka oli likainen, revennyt ja pahasti kulunut,\noliko se hänen Fridansa? Kyllä, se oli hänen äänensä, hänen lämpimät,\npirteät silmänsä.\n\nVanha kenraali heitti päästään sotilaslakkinsa, levitti sylinsä ja\nnosti tyttärensä käsivarsilleen sanomattoman hellästi. Hän itki ja\nnauroi samalla kertaa... Rohkea soturi oli kuin lapsi, ja hän hyppeli\nmatalassa tuvassa pitäen tytärtään sylissään.\n\n-- Pikku, rakas hylje, -- sanoi hän. -- Kiitoksia, että tulit takaisin\nisäsi luo. Etkö näe, että tukkani on käynyt harmaaksi surusta ja\nkaipuusta!\n\n-- Voi, sinä hyvä, rakas vanha karhu, -- kuiskasi Frida hellästi. --\nNyt ovat kaikki kärsimykset lopussa... Katsoppa käsiäni, eivätkö ne ole\nrumat ja paleltuneet, enkä ole pessyt itseäni puoleen vuoteen.\n\nKenraali nauroi.\n\n-- Se ei ole ainakaan pilannut hyvää mielialaasi, -- sanoi hän\niloisesti. -- Mutta nyt saat riisua hylkeennahkasi. Minulla on mukanani\nkokonainen matka-arkku sinulle ja oma vaatevarastoni on saattajasi\nkäytettävänä. Nyt juuri kannetaan tänne tavaroita. Mutta missä on Bratt\n-- sehän oli hänen nimensä?\n\nFrida katsoi ihmeissään ympärilleen. He olivat kahden kesken.\n\n-- Rakas isä, -- sanoi hän. -- Meitä oli neljä ihmistä, kun pelastuimme\n\"Victorian\" hylystä. Koko talven elimme yhdessä Agardh Bayssa. Niin\nhienoja ja jaloja miehiä ei ole koskaan ollut pitämässä huolta\nyksinäisestä, turvattomasta naisesta. Kaksi heistä on kuollut. Mutta\nJörgen Bratt pelasti minun henkeni, ei yhden, vaan sadat kerrat. Hän\npiti rohkeuttani yllä. Hän raatoi meidän kaikkien puolesta. Hänen\nvertaistaan ei ole olemassa, isä. Ja minä olen hänelle velkaa enemmän\nkuin elämäni. Hän opetti minut uskomaan kaikkeen, mikä antaa naiselle\nhädän hetkenä kunnioitusta itseään kohtaan. Sinä et tiedä, kuinka\nkelvolliseksi minä olen tullut, vahvaksi ja karaistuneeksi... Hän ei\nole koskaan puhunut minulle rakkaudesta, mutta tunnen, etten koskaan\nvoi hänestä erota... Ah, isä, hän on oikein sinun mielesi mukainen\nmies.\n\n-- No, no! -- sanoi kenraali. -- Kyllä minä tunnen sinut, pikku\nFridchen, sinun tahtosi on vahvempi kuin Ehrenbreitstein, ja jos tahdot\nmiehen, niin saat Jumalan nimessä hänet ottaa.\n\n-- Minä en tiedä, huoliiko hän minusta, -- sanoi Frida epätietoisena.\n-- Hän ei kenties pidä minusta näissä rumissa housuissa. Mutta kun olen\npeseytynyt ja kähertänyt tukkani ja saanut ylleni oikein kauniin\npuvun...\n\n-- Maltappas, -- sanoi kenraali. -- Kukapa voisi sinua vastustaa...\nMutta katso, tuolta tulevat matka-arkut ja Punaisen ristin sisar, joka\nauttaa sinua. Minä pidän huolta ystäväsi ulkoasusta. Kahden tunnin\nkuluttua syömme päivällistä Blücherillä, ja sitten alkaa matka kotiin\nrakkaaseen Hampuriimme. -- -- --\n\nSamana iltana torpeedonhävittäjä jätti Green Harbourin. Kannella\nistuivat nuori mies ja nuori nainen käsi kädessä ja näkivät Horn-salmen\nvuorenhuippujen katoavan mereen. Kalpeina ja väsyneinä he nojautuivat\ntoisiinsa, auringon kastaessa punaista levyään aaltoihin. He\nmuistelivat sitä maailmaa, jonka olivat jättäneet -- omituista, synkkää\nja kieroa maailmaa, jossa elämä keskittyy lyhyeen kesään ja kuolema\nriehuu pitkänä talvena.\n\nHeidän mieliinsä palasivat raskaat päivät Ottamkovin tuvassa. He\nnäkivät jääluotsin istuvan hylkeennahkoja neulomassa, he kuulivat\nprofessori Marmontin iloisen naurun.\n\nMutta Boy ryömi kokoon heidän jalkainsa juuressa. Se tunsi itsensä\nkylläiseksi ja turvalliseksi. Kevein mielin se näki synnyinmaansa\nhäviävän. Nyt olivat kieltäymyksen ja puutteen päivät päättyneet. Sen\nei enää tarvitsisi elää vanhalla kuivatulla kalalla ja huonoilla\nkoirakorpuilla.\n\nKyllä se nyt tajusi, kuinka oli laita, se näki sen valtijattarensa\nsilmistä. Nyt kuljettiin eteenpäin onnea kohti. Yön kova todellisuus\noli häipynyt, ja päivän kaunis satu koitti.\n\n\n\n"]