[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRxs4ao0w5QRsU0LtvCPRw5L-6CdnU02xA1D6OGKWBgA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},187,"Tarulinna","Lehtonen, Joel",1881,1934,"187-lehtonen-joel-tarulinna","187__Lehtonen_Joel__Tarulinna","Kansansatusovitelmia Suomen lapsille","lastenkirja",[],[],"fi",1932,null,29428,172891,true,[],[],[],"Lehtosen kokoelma sisältää lapsille suunnattuja mukaelmia perinteisistä kansansaduista. Teoksen tarinat, kuten ”Kaupin poika” ja ”Valkea käärme”, vievät lukijan seikkailuihin, joissa kohdataan taikuutta, kuninkaita ja ihmeellisiä olentoja.","Joel Lehtosen 'Tarulinna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 187.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARULINNA\n\nKansansatusovitelmia Suomen lapsille\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTARULINNA. Kansansatusovitelmia Suomen lapsille\n\nKaupin poika\nJotaarkka\nKaksosten seikkailut\nValkea käärme\nKultarukki\nViisas vaimo\nKuoleman kesyttäjä\nPontus ja peikko\nEukko ja onnen käpälä\nTynnyrissä kasvanut tyttö\nKeisarin velka\nKultainen kala\nPieni kulta\nVainajan kiitollisuus\nUskollinen\nTimanttikruunu\nLuodetuuli ja kuolema\n\n(1906)\n\n\n\n\nKAUPIN POIKA.\n\n\nKauppamiehen poika meni kerran metsälle. Hän ajoi, ajoi otuksia koko\npitkän päivän, ei saanut yhtään ammutuksi, koiratkin hänestä\niltahämärässä haihtuivat. Istui siihen lepäämään ahon kivelle kaupin\npoika ja söi marjoja, niin yht'äkkiä kuuli ahon laidasta kirkasta\nkoiran haukuntaa. Lähtee kulkemaan haukkua kohti, ajattelee: mitähän ne\nkoirat nyt haukkuvat, kunhan saisin jotakin riistaa. Tulee ahon\nlaitaan, ei näe koiria missään, vaikka haukku kuuluu ihan vierestään.\nKatsoo oikealle puolelleen, niin siinä ovat kannon päässä kahdet\nkoiranleuat, pelkät valkeat luut siinä kannon päässä itsekseen\nhaukkuvat niin että korpi kajahtelee. Silloin se kaupin poika ensin\nsäikähtää, mutta sitten kuitenkin rohkaisee itsensä ja pistää\nkoiranleuat taskuunsa, ja silloin haukku heti vaikenee.\n\n\"Jo tulee pimeä yö!\" hän ajattelee. \"Pitää mennä kotiin, ennenkuin\nmetsä alkaa pahemmin kummitella. Tulkoot koirat sitten jäljestä.\"\n\nKatselee kaupin poika tähtiin ja etsii ilmansuuntia, missäpäin koti\nolisi. Lähtee sitten kiireesti astumaan kotiin päin, niin yht'äkkiä\nrupee helisemään metsästä sellainen ihmeen korea soitto, monella\näänellä se soittaa kuin viulu.\n\n\"No mikähän siellä nyt taas on?\" tuumii poika eikä malta olla\nkulkematta soittoon päin. Kun tulee ihan liki soittoa, niin näkee\nkannonpäässä viulun, joka soittaa hillittelee itsekseen.\n\n\"En minä tätäkään pelkää!\" miettii poika ja pistää viulun povelleen.\n\nLähtee taas kulkemaan kotiin päin. On melkein pilkkoisen pimeä jo. No\nsilloin alkaa kirkas tuli tuikkia kuin tähti metsän sisästä.\n\n\"Mikähän mökki siellä lienee?\" tuumii poika. \"On jo myöhäinen kotiinkin\nmennä. Jos se on asumus, josta tuli näkyy, niin menen sinne yöksi.\"\n\nNo, kulki tulta kohti, joka tuli yhä suuremmaksi ja kirkkaammaksi.\nViimein ilmestyi pojan eteen sellainen ison iso hovi, jossa viirit ja\nkaivonvintitkin olivat kultaiset ja jonka ikkunoista tulet loistivat.\nEi näkynyt ketään tanhualla. Meni poika kuistiin, ei tullut kukaan\ntervehyttämään, avasi pirtin oven. Ainoastaan yksi naisihminen pirtissä\nuunia lämmitteli ja paistia illalliseksi laittoi.\n\n\"No nythän sinä pahaan paikkaan eksyit, ihmisrukka!\" sanoi se\nnaisihminen. \"Tämä talo on Iso-Hiitola, ja kun väki tulee kotiin, niin\nsinut tappavat.\"\n\n\"Missäs väki nyt on?\" kysyi poika.\n\n\"Miehet ovat metsässä otuksen ajossa ja naiset tanssaamassa, mutta kun\nne tulevat kotiin, niin sinut tappavat!\"\n\n\"Vai tappavat. Mikäs sitten sinä olet?\" kysyi poika.\n\nNainen vastasi:\n\n\"Ihmisistähän minä olen enkä tee sinulle mitään pahaa. Minut on tänne\norjaksi ryöstetty.\"\n\nSillä tapaa kun nainen puheli, niin poika tohti vetää taskustaan ne\nkahdet koiranleuat ja viulun ja kysyi naiselta, tokko tämä tiesi, mitkä\nne sellaiset kapineet olivat.\n\n\"Ka meidän miesten metsäkoirathan nuo ovat, ka meidän naisten\nsoittoneuvothan nuo ovat. Kyllä sinä nyt saat olla tässä yötä, ne ovat\nnuo hukanneet ja etsivät niitä nyt myöhään aamuun.\"\n\nSe naisihminen toi paljon hyviä ruokia ja juomia pöytään ja syötti,\njuotti poikaa hyvin.\n\nKun poika oli syönyt, lähtivät he katselemaan sitä kartanoa, ja nainen\nkuljetti poikaa huoneesta huoneeseen. Avasivat tuvan vaskisen peräoven\nja tulivat huoneeseen, jossa vaskiaarteet silmiä huikaisivat, avasivat\nsiitä taas hopeaoven, ja hopealamput hopea-arkuilla paloivat, avasivat\nkultaoven, ja kultarahat suurissa röykkiöissä paloivat kuin pajan\nhiilet. Tulivat vihoviimein eräälle ovelle, joka säteili kuin aurinko.\nMutta nainen ei tahtonut avata sitä ovea.\n\n\"Miksi et avaa tätä ovea?\" kysyi poika.\n\n\"On kovasti kielletty avaamasta, ja minut ajetaan pois talosta, jos\nnähdään, että olen avannut. Hyvä on olla Iso-Hiitolassa, en avaa.\"\n\nNiin poika sanoi:\n\n\"Jos kuitenkin avaisit. Ei suinkaan ne huomaa, että olemme huoneeseen\novelta kurkistaneet, kun emme sisään mene.\"\n\n\"Kyllä ne huomaavat. Mutta kun nyt olet noin korea poika ja pyydät niin\nkauniisti, niin voinhan minä avata, kun annat minulle ne koiranleuat,\njotka löysit metsästä!\" sanoi orjanainen.\n\n\"Annan minä, heti annankin!\" vastasi poika.\n\nJa se kaupin poika antoi naiselle ne haukkuvat koiranleuat.\n\nKun nainen kiersi avainta ja ovi lensi auki, niin kaupin pojan silmät\nsokenivat ja hän oli mennä selälleen säikähdyksestä, niin ihmeellinen\nkapine oli siellä huoneessa. Siellä oli takaseinällä sellainen kuin\npeili, ja siinä peilissä oli naisen kuva niin ihana, niin ihana, että\npojan huulista puhkesi veri, kun hän ajatteli suutelevansa sellaista\nnaista.\n\nJa se poika istui koko yön lattialla kuvan edessä jalat ristissä ja\nkatseli kuvaa. Ei saanut se orjanainen millään ilveellä poikaa\nhuoneesta pois.\n\nAamulla tuli Hiitolan väki metsästä kotiin. Oli siinä miehiä pitkiä\nkuin honkia ja lyhyitä kuin lintukotolaisia, oli naisia rumia ja\nkauniita, soreasti tanssaavia. Mutta kaikki olivat pahalla päällä.\n\n\"Mikäs isäntiä vaivaa?\" kysyi orjanainen.\n\n\"Niin, kun koko pitkä päivä ajettiin otuksia eikä saatu mitään, ja\nkoiratkin viimein metsään haihtuivat. Etsittiin koko yö eikä löydetty.\"\n\n\"No mikäs emäntiä vaivaa?\" kysyi orjanainen.\n\n\"Niin, kun pelimanni katosi metsään kesken tanssin, sitä etsittiin koko\nyö, ei löydetty. Ja täällä kotona vielä ristityltäkin löyhkää!\"\n\nSilloin ne miehetkin kävivät orjan kimppuun, sanoivat: \"Ristityltä\ntäällä löyhkää. Sinä olet piilottanut tänne vieraan.\"\n\nMenivät emännät ja hakivat, hakivat, eivät löytäneet pitkään aikaan\nkaupin poikaa. Menivät isännät, hakivat, hakivat ja löysivät kaupin\npojan siitä takimmaisesta huoneesta naisen kuvan edestä. Siitä isännät\nkävivät orjanaisen kimppuun: \"Jo olet avannut sen kielletyn oven! Nyt\nsaat laputtaa talosta!\"\n\nMutta orjanainen sanoi:\n\n\"Ellette aja minua talosta, niin minä hankin teille koiranne!\"\n\nSiitäpä hiidet kovin ihastuivat ja sanoivat: \"Hanki meille koirat, niin\nei ajeta!\" Ja orja antoi hiisille ne koiran leukaluut ja sai jäädä\ntaloon.\n\nNiin sill'aikaa olivat emännät käyneet sen kaupin pojan kimppuun:\n\"Mitäs tänne tulit? Me tapamme sinut!\"\n\nKaupin poika vastasi:\n\n\"Ellette tapa ja jos annatte minulle vielä tuon kuvan, niin minäpä\nhankin teille takaisin soittopelinne.\"\n\nSiitä hiidettäret taas kovin ihastuivat ja sanoivat: \"Hanki meille heti\nsoittopeli, niin ei tapeta, ja saat vielä kuvan.\" Ja poika antoi heille\nsen viulun ja sai lähteä rauhassa talosta ja viedä sen kuvan mukanaan.\n\nMeni kotiin kaupin poika, piti sitä kuvaa päivällä seinällään ja yöllä\nvieressään. Päivällä yhä vain katseli ja katseli kuvaa ja yöllä näki\nsiitä unta. No se kuva näyttäytyi kerran hänelle unessa ilmielävänä ja\nsanoi:\n\n\"Jos tahdot nähdä minut sellaisena kuin olen, niin matkusta heti\nnaapurivaltakuntaan!\"\n\nSeuraavana aamuna poika pyysi isältään kuusi komeaa laivaa täynnä\nkalliita kauppatavaroita ja sai ne laivat ja purjehti sinisen meren taa\nnaapurivaltakuntaan kaupitsemaan niitä kalleuksia muukalaisille.\n\nTuuli vei hänet meren taa raakkurannalle, helmirannalle, kultarannalle,\nja siellä rannalla kimalteli suuri keisarin palatsi. Palatsin takana\noli kirjava muukalaisten kaupunki. No kaupin poika kiinnitti laivansa\nkeisarin palatsin laituriin ja rupesi sitten laivan kannella punaisen\nverkateltan alla myymään kalleuksiaan. Oli siinä kultahaarikoita,\nhopeatuoppeja, korvarenkaita ja hopeavirsuja, oli kultamiekkoja ja\nkultahattuja, oli myös kirkkaissa pulloissa kirkasta viinaa. Kaupitsee,\nkaupitsee siinä poika, paljon käy laivassa väkeä, komeaa väkeä, paljon\nostavat. Kaupan päälle kauppi aina ostajia juottaa, usein ihan\nilmaiseksi juottaa. Tulee sinne kerran ostamaan merikapteenikin, tulee\nostamaan sinijakkua, haahden haljakkaa. No poika antaa sille ilmaiseksi\nsinijakun ja vielä päällisiksi juottaa. Kun se merikapteeni alkaa tulla\nnotkeakieliseksi, vie poika hänet alas kajuuttaansa, jossa seinällä\nsäteilee ihana naisen kuva, ja kysyy:\n\n\"Tiedätkös, merikapteeni, onko tässä valtakunnassa sen näköistä naista\nkuin tuo kuva?\"\n\n\"Voi voi kauppirukka, mitäs puhut!\" vastaa merikapteeni. \"Kyllä se on\nse sellainen nainen ihan lähellä tässä, mutta kuka virkkaa sen nimen,\nsiltä hakataan pää poikki!\"\n\nSilloin se poika rupesi utelemaan:\n\n\"Sano pois, en minä kenellekään virka! Saat paljon kultaa.\"\n\nMerikapteeni tuumi:\n\n\"Koska nyt olet niin korea poika ja annoit minulle ilmaiseksi haljakat,\njuomat, kaikki ja vielä kultaakin annat etkä kenellekään virka minun\nsanoneen, niin minä supatan: se on meidän riikin keisarin tytär!\"\n\n\"No mitenkähän sitä saisi nähdä?\"\n\n\"Ohoh, kauppirukka! Vaikeapa on sitä saada nähdä, keisari pitää sitä\nsisällä vahtien takana, ja vain kerran kuussa se pääsee ulos merelle\npurjehtimaan.\"\n\n\"No eikö sitä saisi silloin nähdä?\"\n\n\"No ehkäpä saisi, mutta vaarallista se on. Minä olen sen laivan\nkapteeni, jolla keisarin tytär purjehtii. Minulla on tuhat matruusia\nlaivassa vartioimassa keisarin tytärtä. Mutta minä voin erottaa niistä\nyhden ja panna sinut hänen sijaansa. Niin pääset matruusina katsomaan\nkeisarin tytärtä, jos annat minulle paljon kultaa.\"\n\nKa se kauppi antoi mielellään merikapteenille paljon kultaa, ja\nmerikapteeni teki hänestä keisarillisen laivan matruusin.\n\nSitten lähti keisarin tytär kuukauden päästä purjehtimaan huvikseen\nmerelle, ja kaupin poika oli myös keisarillisessa laivassa. Sen aikaa\nkun maata takana näkyi, ei keisarin tytär tullut ylös kajuutastaan,\nmutta kun maa oli hävinnyt näkyvistä, tuli hän laivan kannelle. Silloin\npiti kaikilla matruuseilla olla silmät peitossa. No sillä kaupin\npojallakin oli silmät peitossa, mutta kapteeni oli peittänyt hänen\nsilmänsä niin harvalla kankaalla, että poika näki läpi. Poika näki\nkeisarin tyttären ja oli kaatua. Niin ihana oli se tytär, että pojan\nhuulista pirahti veripisaroita, niin kovin ihana se oli. Poika\npyyhkäisi silloin nenäliinalla huuliaan, kun tunsi veren rupeavan\nniistä tiukkumaan. Keisarin tytärpä katsoi poikaan, kun tämä pyyhki\nhuuliaan, ja rakastui heti poikaan kovasti. Keisarin tytär kutsui pojan\nalas kajuuttaansa ja otti kääreet hänen silmiltään, että voisi nähdä\npojan silmätkin. Ja kun se näki ne silmät, niin alkoi pyytää:\n\n\"Anna, matruusikulta, minulle muistoksi se nenäliina, minä kun olen\nsinuun kovasti mieltynyt.\"\n\nKaupin poika antoi nenäliinan, ja keisarin tytär lahjoitti hänelle taas\noman nenäliinansa, jossa oli keisarillinen kruunu ja keisarin tyttären\nnimikirjaimet. Ja sitten he vaihtoivat vielä sormuksiakin.\n\nSilloin se merikapteeni tuumi, että ei tästä nyt hyvä tule, kun\nkeisarin tytär vei tuon kaupin pojan ihan kajuuttaansa. Kun keisari saa\nkuulla, niin se hakkaa minulta pään poikki!\n\nJa merikapteeni meni ja puhui matruuseilleen: \"Se joka sanankin virkkaa\nsiitä, että yksi matruuseista kävi keisarin tytön kajuutassa, se\npannaan piikkitynnyriin ja heitetään mereen. Eikö niin, pojat?\"\n\n\"Niin, niin!\" huusivat matruusit. \"Pitäähän matruusinkin kerran saada\nkäydä keisarin tytön kajuutassa.\"\n\nKuitenkin sanoi merikapteeni kaupin pojalle:\n\n\"Nyt olen täyttänyt lupaukseni, olet saanut nähdä keisarin tyttären. En\nvoi sinua enää pitää laivassa mistään hinnasta.\"\n\nNo se kaupin poika lähti ikävissään pois laivasta. Seuraavalla kerralla\nkun keisarin tytär huvikseen purjehtii, niin heti laivan rannasta\nlähdettyä tulee ylös kannelle ja katselee, katselee, eikö näkyisi sitä\nviimekertaista matruusia, jonka kanssa hän oli vaihtanut sormuksia.\nKatsoo, katsoo, hymyilee, säikähtää keisarin tytär: ei ole sitä\nmatruusia laivassa. Tulee ikävästä ihan sairaaksi se keisarin tytär ja\nmenee heti takaisin kajuuttaansa, katselee sitä kaupin sormusta ja\nnenäliinaa, jossa verenpisarat paistavat kuin helmet, ja itkee\nkatkerasti se keisarin tytär. Kutsuttaa viimein kapteenin kajuuttaansa\nja sanoo:\n\n\"Minä olen hyvin kipeä, käännytään takaisin kotiin, meri keinuttaa niin\npahasti tänään.\"\n\nKäännetään laiva ja purjehditaan takaisin helmirannalle,\nsimpukkarannalle, kultarannalle ja viedään keisarin tytär kotiin.\n\nSiellä keisarin tytär rupeaa sairastamaan oikein vuoteessa, kitumaan,\nkitumaan ikävästä, niin ettei hänen vaivaansa jaksa uskoa. Keisarille\ntuli kova suru, kun tytär sairastui, ja hän kutsui kaikki lääkärit\nhoviin, mutta eiväthän ne saaneet keisarin tytärtä paranemaan. Se tuli\nvain yhä kipeämmäksi. Silloin keisari lähetti tuhat airutta\nkuuluttamaan yli koko valtakunnan, että tulkoot vaikka noidat ja\npoppamiehet, sotanihdit tai kerjäläiset tytärtä parantamaan, niin joka\nlääkitsee keisarin tyttären terveeksi, saa  tyttären ja puolen\nvaltakuntaa.\n\nNo tätäpä oli odottanutkin kaupin poika, joka suruissaan oli seilaillut\nympäri meriä ja katsellut sitä keisarin tyttären sormusta, nenäliinaa\nja kuvaa.\n\nSe poikanen pukeutuu sitten kerjäläisen ja poppamiehen vaatteisiin ja\nmenee kultarannalle, helmirannalle, raakkurannalle palatsiin ja sanoo\nkeisarille voivansa parantaa sairaan tyttären.\n\nNo keisari, joka ei voi nähdä tyttärensä vaivoja, ikihyväksi ihastuu ja\nantaa kaupin pojalle kalleutta jos minkälaista ja rakennuttaa kultaisen\nsaunan, jossa poppa voi puoskaroida keisarin tytärtä. Se puoskari\nsiellä saunassa kiukaalla keittää, keittää kultapadassa. Joitakin\nlääkkeitä se on keittävinään, vaikka keittääkin siirappivettä, kauan\nkeittää ja kutsuu sitten keisarin tytön luokseen.\n\nEi tunne tyttö kaupin poikaa sellaisissa huonoissa vaatteissa ja sanoo:\n\n\"Mitäs on noista sinun keitoksistasi, en minä parane niillä enkä\nmillään parane!\"\n\n\"No juohan kuitenkin tätä lääkettä!\" pyytää poppa, ja tyttö suostuu\njuomaan. No se on niin kuumaa se siirappivesi, että tytölle tulee\njuodessa hyvin hiki otsalle. Silloin poppa ottaa taskustaan keisarin\ntyttären nenäliinan ja alkaa pyyhkiä hikeä tytön otsalta. Sairas\nhuomaa: minun nenäliinanihan tuo on! Hän kysyy heti popalta:\n\n\"Mistäs olet saanut sen nenäliinan?\"\n\n\"Minä sain sen isännältäni tänään!\" vastasi kaupin poika.\n\nNo tyttö rupeaa kiireesti kyselemään:\n\n\"Missä se sinun isäntäsi nyt on? Onko se isäntäsi elossa vielä? Mitenkä\nse isäntäsi jaksaa?\"\n\nPoika vastaa:\n\n\"Hyvinhän se jaksaa, mainiostihan se jaksaa!\"\n\nSilloin se tytär virkkaa:\n\n\"Nyt minä alan voida jo paremmin, kyllä sinun lääkkeesi auttoi.\"\n\nSitten tytär meni isänsä luo ja sanoi:\n\n\"Kyllä minä nyt jo olen hiukan terveempi, kun se mies juotti niin hyviä\nrohtoja.\"\n\nSiitä keisari ihastui mieheen ja lahjoitti hänelle komean oriin.\n\nToisena päivänä, kun poppa taas lääkitsee saunassa keisarin tytärtä,\nhän näyttää tyttärelle sitä keisarillista sormusta ja sanoo:\n\n\"Tämän minä sain eilen isännältäni.\"\n\nNiin keisarin tytär alkaa pyytää:\n\n\"Hyvä kultapoppa, etkö voisi saada sitä isäntääsi minun nähtäväkseni\nmillään tavalla?\"\n\nJa poppa vastaa:\n\n\"Jos lupaat huomiseksi tulla terveeksi, niin huomisaamuna on isäntäni\ntässä minun paikallani ja minä jään pois.\"\n\nTytär ihastui kovin ja sanoi:\n\n\"Kyllä minä lupaan olla huomisaamuna ihan terve, kun tulen hänen\nluokseen.\"\n\nAamulla ani varahin tulee se keisarin tytär sinne saunaan, ja kun astuu\novesta sisään, niin siinä seisoo hänen matruusinsa komeassa kauppiaan\npuvussa, kultaketjuissa ja kärpännahoissa. Ja niin ihastunut on tyttö,\nettä luottautuu heti sen miehen kaulaan ja sanoo:\n\n\"Johan sinä kultaseni olet nyt tässä, ja minä kun luulin sinun iäksi\npäiväksi kadonneen luotani!\"\n\n\"No rupeatko sinä nyt minun vaimokseni?\" kysyy mies.\n\nSilloin keisarin tytär rupeaa siitä kovin itkemään ja sanoo:\n\n\"Minut on jo luvattu sille popalle, joka minua viimeksi paranteli,\nvaikk'ei hän niillä lääkkeillään minua terveemmäksi tehnytkään!\nSiitähän minä paranin, kun kuulin, että saan nähdä sinut!\"\n\nSilloin se kauppi virkkoi:\n\n\"Minäpä olenkin se poppa!\"\n\nJa kun hän avasi kirjaillun takkinsa, niin siellä alla oli kerjäävän\npoppamiehen puku.\n\nTyttö sanoi:\n\n\"Nyt käy kaikki hyvin. Heitä nyt komea puku päältäsi ja ole taas vain\npoppa, niin mennään isän luo.\"\n\nHeitti kauppi saunaan komeat vaatteensa ja meni poppana keisarin tytön\nkanssa palatsiin.\n\n\"Nyt minä olen jo ihan terve, tämä viisas mies paransi minut, ja nyt\nminä tahdon häät tämän viisaan miehen kanssa!\"\n\nKeisari tuli alussa murheelliseksi, kun pitäisi antaa tyttö köyhälle\npopalle, mutta sitten hän virkkoi:\n\n\"Luvannut olen. Poppa saa sinut ja sinä saat popan. Mutta nyt minä teen\npopan kenraaliksi!\"\n\nTehtiinpä poppa komeasti kenraaliksi kaupungin kiiltävässä\nlasikirkossa, jossa sadat kynttilät paloivat ja tuohukset tuoksuivat.\nJa kun poppa oli tehty kenraaliksi, nousi hän polviltaan ylös ja sanoi\nkeisarille:\n\n\"En minä ollutkaan köyhä poppa. Rikkaan kaupin poika minä olin sinisen\nmeren takaa naapurivaltakunnasta!\"\n\nJa kun mentiin ulos kirkosta, niin katso: meren rantaan saapui juuri\nkaksitoista kullattua laivaa, ja tuuli puhalteli purppuraisiin\npurjeihin. Ne laivat laskivat rannalle, ja se kaupin poika vei keisarin\nsinne suurimman laivan luo ja sanoi:\n\n\"Tässä lähettää isä sinisen meren takaa nämä kaksitoista purtta\nlahjaksi keisarille, joka antoi tyttärensä kerjäläiselle ja popalle.\"\n\nJa ilo oli suuri siellä helmirannalla, raakkurannalla, kultarannalla\nsitten!\n\n\n\n\nJOTAARKKA.\n\n\nHäijyt kenraalit olivat viekoitelleet kuninkaan sotaan toista\nkuningasta vastaan, ja sodassa kaatui se toinen kuningas. No sen\nkaatuneen vaimo pakeni miesvainaansa valkealla hevosella korpeen\npiilopirttiin, mutta sen kaatuneen poika joutui voittajan vangiksi.\n\nSe oli Jotaarkka nimeltään se poika.\n\nIstuu Jotaarkka ristikon takana tyrmässä, istuu Jotaarkka ja itkee.\n\nNo voittajakuninkaan tytär sattuu kävelemään tyrmän ikkunan alla ja\nkuulee, miten se vanki siellä tyrmässä itkee, ja tyttären tulee hyvin\nsääli sitä Jotaarkkaa ja hän menee isänsä luokse ja sanoo:\n\n\"Voi hyvä isä, miten minun on sääli sitä poikaa, joka on tyrmässä! Jos\nsinä, taatto, olisit taistelussa kuollut, niin paha olisi minunkin nyt\nolla vihollisen vankina. Eikö Jotaarkkaa voi päästää irralleen sieltä\ntyrmästä?\"\n\nSilloin se kuningas päästi Jotaarkan tyrmästä ja lupasi hänelle vielä\njonkinmoisen virankin linnassa.\n\nNo kuninkaan tytär sanoi isälleen:\n\n\"Kun nyt lupasit viran hänelle, niin anna hänet minulle passariksi.\nJotaarkka on hyvä passariksi!\"\n\nIsä vastasi:\n\n\"Onhan sinulla kenraaleja passareiksi, pidä heitä passareina!\"\n\nMutta se tytär väitti:\n\n\"En minä huoli kenraaleista, ne ovat niin viekkaita ja häijyjä. Mutta\nanna minulle Jotaarkka passariksi.\"\n\nNo sai kuninkaan tytär Jotaarkan passariksi, ja Jotaarkka passaili sitä\nkuninkaan tytärtä monta vuotta siellä linnassa, ja he viihtyivät\nhyvästi yhdessä.\n\nNiin monen vuoden päästä Jotaarkka alkoi pyytää kuninkaan tyttäreltä:\n\n\"Anna minulle nyt virkaloma, niin minä menen pariksi tunniksi linnasta\nkävelemään kaupungille!\"\n\nNiin kuninkaan tytär vastasi:\n\n\"En minä, Jotaarkka, voi laskea sinua yksinäsi kävelemään, voi tulla\njokin onnettomuus. Mutta mennään yhdessä kaupungille!\"\n\nMutta Jotaarkka kiistää:\n\n\"Enhän minä, voitetun kuninkaan poika, mitenkään voi kävellä yhdessä\nvoittajan tyttären kanssa. Minua hävettäisi, kun olen voitetun poika.\nMutta anna minulle hyvä hevonen, niin minä ajelen vain pari tuntia\nkaupungilla ja tulen heti takaisin.\"\n\nNo viimein suostui se kuninkaan tytär ja antoi Jotaarkalle hyvän\nhevosen, ja Jotaarkka lähti kaupungille.\n\nMutta kenraalit kadehtivat Jotaarkkaa, kun siitä oli tehty kuninkaan\ntyttären passari, ja kun he kuulivat, että Jotaarkka oli mennyt\nkaupungille ajelemaan, niin he lähtivät ajamaan häntä takaa.\nKaupungissa he saavuttivat hänet ja ahdistivat hänet hevosineen kaitaan\nkatusolaan ja löivät Jotaarkkaa niin pahasti, että hän putosi\npyörryksissä kadulle. Sitten ne kenraalit pakenivat kiireesti, ja\nhevonen juoksi ilman Jotaarkkaa linnaan.\n\nNo kun kuninkaan tytär näki Jotaarkan hevosen yksinään, niin hän\npelästyi pahasti ja valitteli:\n\n\"Mihin nyt on Jotaarkka joutunut, jokin onnettomuus on varmaan\ntapahtunut hänelle.\"\n\nJa se kuninkaan tytär hyppäsi kiireesti hevosen selkään ja ratsasti\nkaupunkiin ja löysi Jotaarkan pyörtyneenä siitä kaidasta kujasta. No se\ntyttö hoiteli Jotaarkkaa, kunnes Jotaarkka virkosi, ja sitten he\nratsastivat yhdessä kotiin.\n\nSiitä he sitten taas oleskelevat yhdessä minkä aikaa oleskellevat, ja\ntaas alkaa Jotaarkka pyytää päästä huvikseen kävelemään metsään.\n\n\"En minä raski lähettää sinua yksinäsi kävelemään!\" sanoo kuninkaan\ntytär. \"Viime kerrallakin sattui onnettomuus, ja nyt voi käydä niin,\nettet tule milloinkaan takaisin. Mutta mennään yhdessä kävelemään!\"\n\n\"Enhän minä, voitetun kuninkaan poika, voi sinun kanssasi kävellä.\nMutta anna minulle hyvä hevonen, niin minä ratsastan kiireesti metsään\nja palaan heti. Eihän joka kerralla onnettomuuksia satu.\"\n\nNo viimein se tyttö antoi Jotaarkalle hevosen vielä paremman kuin viime\nkerralla, ja Jotaarkka ratsasti yksinään metsään.\n\nNo Jotaarkka tulee metsässä suurelle joelle, jonka yli oli rakennettu\nsilta, ja sillan alla kohisi vihainen koski.\n\nNo ne kateelliset kenraalit olivat taas juosseet Jotaarkan tielle ja\nruvenneet häntä väijymään, ja kun Jotaarkka ratsasti sillalle, niin\nkenraalit hyökkäsivät piilostaan, piirittivät Jotaarkan ja paiskasivat\nhänet hevosineen päivineen koskeen ja pakenivat.\n\nHevonen koskessa hukkui, mutta Jotaarkka tarttui pudotessaan takkinsa\nhelmasta seipääseen, joka oli pystytetty koskeen lohenpyydyksiä varten.\n\nRiippuu siinä Jotaarkka huonossa tilassa kosken keskellä, niin sattuu\nkuninkaan sotaväkeä matkaamaan siltaa pitkin linnalle päin. Väki näkee:\nmies riippuu koskessa seipäässä. No väki pelastaa miehen ja tuo\nsillalle, ja mies on Jotaarkka! No siitäkös suurella ilolla ja rumpujen\npauhulla viedään Jotaarkka linnaan! Kuninkaan tytär ottaa Jotaarkan\nkaksin käsin vastaan, ihastuu kovin, kun saa hänet vielä kerta kuoleman\ntieltä luokseen, ja tekee lupauksen, ettei enää koskaan päästä\nJotaarkkaa yksinään minnekään menemään.\n\nNo elävät siinä yhä kauan kuninkaan tytär ja Jotaarkka yhdessä, ja taas\nalkaa Jotaarkan mieli tehdä kävelemään jonnekin.\n\n\"Mennään yhdessä kävelemään, kun mielesi taas niin kovasti tekee!\"\nsanoo kuninkaan tytär. \"Eikä sinun tarvitse hävetä sitä, että kävelet\nvoittajan tyttären kanssa, kun ei mennä kaupungille tai metsään, jossa\nhalonhakkaajat ja metsämiehet liikkuvat, vaan kävellään täällä\nkotipuistossa ihan kahden kesken.\"\n\nMenevät Jotaarkka ja kuninkaan tytär kävelemään kuninkaalliseen\npuistoon, jossa kuuset ovat suuria ja jylhiä ja koivut korkeita ja\nvihantia. Kävelevät kauan siellä yhdessä, hyppelevät, leikittelevät\nkuin pienet lapset, ja viimein alkaa heitä molempia kovasti janottaa.\n\n\"Mennään lähteelle juomaan!\" sanoo kuninkaan tytär.\n\nMutta ne kateelliset kenraalit olivat taas salaa seuranneet heitä\npuistoon, ja kun ne kuulivat heidän menevän lähteelle juomaan, niin\nkaatoivat lähteeseen univettä. Ne kaatoivat oikein paljon lähteeseen\nunivettä.\n\nNo kun Jotaarkka ja kuninkaan tytär sitten joivat lähteestä, niin heitä\nalkoi hyvin väsyttää ja nukuttaa, ja yhtäkkiä se kuninkaan tytär\nnukahti sikeään uneen kunnaalle, jolle aurinko paistoi. No kun\nJotaarkka siinä kumartui kuninkaan tyttären yli ja ihmetteli, mikä sen\nniin joutuin nukutti, niin horjahti hänkin yht'äkkiä ja nukahti sikeään\nuneen siihen kuninkaan tyttären viereen kunnaalle.\n\nNo silloinpa ne kenraalit juoksivat kuninkaan puheille ja sanoivat:\n\n\"Tule nyt, kuningas, katsomaan, miten tyttäresi kohtelee vihamiehesi\npoikaa, vapautettua vankia! Sopiiko sellainen sinun arvollesi?\"\n\nKuningas meni puistoon, jossa Jotaarkka ja tyttö nukkuivat vierekkäin.\nKuningas vihastui ja sanoi:\n\n\"Ei tämä sovi minun arvolleni! Ehkä pyrkii se vihamiehen poika vielä\nvävykseni. Ei se kelpaa. Heiltä on molemmilta leikattava kaula poikki,\nkoska ei tyttärenikään ole pitänyt kunniassa arvoani.\"\n\nMutta kenraaleista oli se kuolema liian vähäinen rangaistus\nJotaarkalle, ja kuninkaan tytärtä he tahtoivat oikein kiduttaa, kun hän\noli heitä halveksinut. Sentähden kenraalit sanoivat kuninkaalle:\n\n\"Ei pidä leikata heiltä kaulaa poikki, ovathan he molemmat\nkuninkaallista säätyä. Mutta pannaan Jotaarkka sidottuna tyhjään\nveneeseen kosken vietäväksi ja annetaan tytär lohikäärmeelle.\"\n\nNo kuningas suostui, ja Jotaarkka laskettiin sidottuna tyhjässä\nveneessä koskesta alas ja kuninkaan tytär annettiin lohikäärmeelle, ja\nse käärme asui korkeilla vuorilla.\n\nNo Jotaarkka kellui koskea ja virtaa pitkin alas tyhjässä veneessä ja\noli kuolla nälkään ja janoon eikä saanut siteitään poikki. Niin viimein\nvirta ajoi veneen rannalle, ja rannalla metsässä oli pieni piilopirtti.\nNo kun vene töytäsi rantakiviin, niin tuli pirtistä ulos valkeahapsinen\nvaimo ja meni venettä katsomaan. Kas, veneen pohjalla oli sidottu,\nkaunis poika.\n\nNo valkeahapsinen vaimo katkaisi Jotaarkan siteet ja kysyi:\n\n\"Kuka sinä olet? Miten olet tähän joutunut?\"\n\nNiin vapautettu vastasi:\n\n\"Olen Jotaarkka!\" -- Ja hän aikoi ruveta kertomaan elämänsä vaiheita,\nmutta silloin se nainen tempasi hänet syliinsä ja itki ilosta ja sanoi:\n\n\"Sinähän olet minun poikani, jonka viholliskuningas vangitsi silloin\nkun isäsi kaatui. Minä pakenin tänne piilopirttiin. Terve tuloa emosi\nluo!\"\n\nElelee Jotaarkka äitinsä kanssa siinä piilopirtissä metsän keskellä, ja\nhyvä olisi Jotaarkan olla, kun ei olisi kovin ikävä sitä kuninkaan\ntytärtä, joka annettiin lohikäärmeelle.\n\nNiin eräänä ehtoona lentää korppi kaukaa maailmalta ja istuu\npiilopirtin harjalle juttelemaan. Se vanha korppi hölmö juttelee\nlörpöttelee siinä itsekseen ja kertoo kuninkaan siellä linnassa nyt\nkovasti katuvan, kun antoi tyttärensä lohikäärmeelle. Ja kuningas on\nluvannut puolen linnastaan, aarteistaan ja valtakunnastaan sille\nkenraalille, joka voi ryöstää tytön lohikäärmeeltä, mutta yksikään\nkenraali ei ole uskaltanut ruveta yrittämään.\n\n\"Voi, miten minä saattaisin pelastaa kuninkaan tyttären!\" huudahtaa\nkohta Jotaarkka, joka äitinsä kanssa oli kuunnellut korpin puhetta.\n\n\"Älä mieti sitä, poika raiska, et sinä voi häntä pelastaa!\" vastaa\näiti.\n\nJotaarkka ei silloin enää mitään jutellut, mutta valvoi vuoteellaan\nkoko yön ja aamulla hän taas hoki:\n\n\"Minun täytyy hänet pelastaa!\"\n\nJa Jotaarkka tuli ihan kipeäksi, kun ei keksinyt keinoa, millä voisi\nparaiten pelastaa kuninkaan tyttären lohikäärmeeltä.\n\nNo silloin äiti sanoi:\n\n\"Mene nyt sinne kuninkaan linnaan valepuvussa ja katsele, miten siellä\neletään, ja jos kuningas lupaa sinullekin puolen linnastaan,\naarteistaan ja valtakunnastaan, niin tule sitten tänne. Mutta älä\nilmaise kuninkaan väelle kuka olet.\"\n\nNo Jotaarkka pukeutui köyhän korven asujan nahkaisiin vaatteisiin ja\nastui veneeseen ja souti ylös kuninkaan linnalle. Istui siellä korven\nasujana pankon reunalle lämmittelemään ja katseli, miten linnassa\nelettiin. No hän näki, että kuningas oli hyvin pahoillaan ja vihasi\nkenraalejaan, joista ei kukaan uskaltanut lähteä pelastamaan tytärtä.\nNo silloin Jotaarkka sanoi:\n\n\"Tällainen korven asujahan minä vain olen, mutta mitäs annat minulle,\njos pelastan tyttäresi?\"\n\n\"Puolet linnastani, aarteistani ja valtakunnastani!\" vastasi kuningas.\n\nJotaarkka virkkoi:\n\n\"En minä huoli linnasta, aarteista ja valtakunnasta! Mutta jos tyttären\nitsensä annat, niin minä hänet pelastan!\"\n\n\"Olkoon niin!\" sanoi kuningas.\n\nNo Jotaarkka tuli veneellään takaisin korpeen, ja äiti kysyi:\n\n\"Mitenkä elettiin kuninkaan linnassa? Lupasiko kuningas sinullekin\npuolen linnastaan, aarteistaan ja valtakunnastaan?\"\n\n\"Minä viis niistä!\" vastasi Jotaarkka. \"Lupasi tyttärensä!\"\n\nSilloin äiti sanoi:\n\n\"No mene nyt, poikaseni, tästä luoteeseen. Siellä tulet metsässä suuren\nkallion luo, ja kalliossa on ovi. Avaa se kiiltävä ovi, niin tulet\nkalliotalliin, ja tallissa seisoo punaisella veralla minun oiva oriini!\nMene siivosti valkean oriin luokse, kumarra nöyrästi jalkaa sen edessä\nja sano: 'Siro Sirkko, jalo Mirkko, palvelit isääni, palvelit äitiäni,\npalvele nyt isäni ainoaa poikaa! Mennään pelastamaan kuninkaan\ntytärtä!'\"\n\nMeni Jotaarkka piilopirtistä luoteeseen, tuli metsässä suuren kallion\nluo, ja kalliossa oli ovi. Avasi Jotaarkka kiiltävän oven ja tuli\ntalliin, jossa punaisella veralla seisoi ori. Se oli niin ylen ihana,\nettei hän missään ollut sellaista ennen nähnyt. Se oli valkea kuin\nlumi, ja sen karva oli kuin hopeaa ja silkkiä, ja häntä ja harja olivat\nkuin pehmeää niittyvillaa.\n\nNo siivosti kumartaa Jotaarkka jalkaa ihanan hevosen edessä ja sanoo:\n\n\"Siro Sirkko, jalo Mirkko, palvelit isääni, palvelit äitiäni, palvele\nnyt isäni ainoaa poikaa! Mennään pelastamaan kuninkaan tytärtä!\"\n\nSilloin sen hevosen silmät alkoivat loistaa, ja se sanoi Jotaarkalle:\n\n\"Syötetty minua on hyvällä, seisotettu kovalla. Päästä, poikaseni,\nminut ulos jalkojani koettelemaan!\"\n\nJotaarkka päästi hevosen ulos, ja hevonen kun tuli ulos, niin se\ntanterella hyppäsi kerran, hyppäsi toisen, hyppäsi kolmannen, ja\nkolmannen kerran kun se hyppäsi, niin sen kyljistä avautuivat suuret\nsiivet, jokainen sulka oli kuin kallista hopeaa. Se hevonen lensi\nilmaan kuin kiuru. Lensi, lentää laukkasi siellä ilmassa metsän\nyläpuolella pitkän aikaa ja tuli takaisin.\n\n\"No mene, poikani, ja pyydä nyt mammaltasi eväät, jotka riittävät\nkolmeksi veroksi, ja se satula, jolla taattosi ennen ratsasti, ja\nsamoin ruoska, jota hän käytti.\"\n\nJotaarkka meni ja sai äidiltään eväät kolmeksi veroksi ja sen hopeisen\nsatulan, jolla taattonsa oli ennen ratsastanut, ja ruoskan, jota hän\noli käyttänyt. Tuli sitten valkean hevosen luokse, ja hevonen sanoi:\n\n\"Sido nyt satula selkääni, istu satulaan ja ota eväät ja ruoska\nmukaasi.\"\n\nSitoi Jotaarkka satulan hevosen selkään, istui satulaan, ja repussa\nhänen selässään olivat eväät ja ruoska.\n\nNo hevonen lähti sitten lentoon. Ratsastaa, ratsastaa Jotaarkka\nkirkkaiden ilmojen halki korkeudessa, tulee säteileville pilvien\nmaille. Siellä pilvillä ovat valkeat vainiot ja kirkas kaivo, ja\nhevonen seisahtuu kaivolle ja sanoo Jotaarkalle:\n\n\"Laskeu nyt selästäni, juota minua kaivolla ja syö sitten eväitäsi ja\njuo vettä kaivosta. Minä menen syömään vihantaan peltoon, valkeaan\nvainioon.\"\n\nJotaarkka laskeusi hevon selästä pilvelle, juotti hevosen, ja hepo meni\nsyömään vihantaan nurmeen. Siinä söi, joi ja lepäili sitten Jotaarkka\npilven nurmilla, ja kun hevonen tuli takaisin vainiosta, nousi hän taas\nselkään, ja niin lennettiin yhä ilmojen halki kaukaisuutta kohti.\n\nNiin lennettiin hopeisilla siivillä ja syötiin, juotiin, levättiin\nvielä kahdella kirkkaalla pilven tanhualla. Viimein tuli vastaan korkea\nmetsäinen vuori, ja hevonen sanoi Jotaarkalle:\n\n\"Laskeu nyt selästäni! Olemme vaaralla, jossa kuninkaan tytär on\nvankina.\"\n\nJotaarkka laskeutui vaaralle, mutta sillä vaarallakos sitten oli vasta\nmatoa, sisiliskoa, käärmettä! Ei voinut askeltakaan astua niitä\npolkematta. Mutta hevonen sanoi:\n\n\"Jotaarkka, ota nyt eväsrepustasi se ruoska ja ala hutkia matoja,\nsisiliskoja ja käärmeitä ristiin. Ja kun tulet luolan luokse, jossa on\nlohikäärme, iso mato kolme kertaa luolan ympäri kiertyneenä, niin iske\nsitäkin sillä ruoskalla selkään ristiin. Ja kun menet alas luolaan,\nniin lyö joka porrasta ruoskalla ristiin. Siellä luolassa on se\nkuninkaan tytär.\"\n\nJotaarkka kulkee, kulkee matojen, sisiliskojen ja käärmeiden seassa ja\nlyö niitä ruoskalla kutakin selkään ristiin. Niiden silmät palavat kuin\nhiilet, ja tuliset kielet kurottuvat, mutta kun Jotaarkka niitä lyö,\nniin ne kangistuvat kuin kepit ja kuolevat. Sillä tavalla Jotaarkka\ntappaa senkin suuren lohikäärmeen, joka viruu luolan ympärille kolme\nkertaa kiertyneenä. Jotaarkka menee luolaan ja mennessään lyö ruoskalla\njoka porrasta ristiin, ja portaat muuttuvat kuolleiksi kyiksi.\n\nPääsi sitten Jotaarkka alas luolan pohjalle, jossa kultaiset lamput\nkatossa paloivat ja paljon vangittuja prinsessoja venyi lavitsoillaan.\n\nNo se kuninkaan tytär lensi heti Jotaarkan kaulaan, kun Jotaarkka\nilmestyi sinne luolaan, ja Jotaarkka sanoi kuninkaan tyttärelle:\n\n\"Lähtään nyt pois!\"\n\nNo siellä oli kuten sanottu paljon muutakin kansaa, paljon vangittuja\nprinsessoja, ja niistä kukin alkaa rukoilla Jotaarkkaa:\n\n\"Voi veikkoseni, ota minutkin täältä pois, ota meidät kaikki pois\ntäältä!\"\n\nJotaarkka vastaa:\n\n\"Nouskaahan nyt luolasta vuorelle, käärmeet on tapettu. Jos hevoselleni\nmenette nöyrästi kumartamaan ja pyytämään: 'Siro Sirkko, jalo Mirkko,\nvie meidät kaikki täältä pois!' niin ehkä hän vie.\"\n\nNo neitsyet kumartamaan jalkaa valkean hevosen edessä, nöyrästi\nkumartamaan, siivosti pyytämään:\n\n\"Siro Sirkko, jalo Mirkko, vie meidät kaikki täältä kotimaalle!\"\n\nHevonen vastaa:\n\n\"Ottakaa eväät vuorelta, ja nouskoon Jotaarkka ja hänen neitseensä\nensin selkääni, muut tarttukoot harjaan, satulaan, jalustimiin ja\njalkoihin niin paljon kuin heitä ikinä mahtuu.\"\n\nNo ne neitsyet kokosivat povelleen ja hevosen selkään eväänsä ja\ntarttuivat sitten hädässään mikä hevosen harjaan, otsatukkaan, satulan\nnuppiin, jalustimiin ja jalkoihin, ja kun se hevonen levitti siipensä,\nniin ne paistoivat kuin aurinko, ja kaikki kohotettiin keveästi ilmaan.\nLensi, lensi valkea hevonen ja kantoi Jotaarkkaa neitoineen sekä\nprinsessoja, jotka riippuivat tiheässä hevosen ympärillä.\n\nMentiin, mentiin kuin mehiläisparvi läpi ilman, tultiin hopeisille\npilvien tanhuville, juotettiin hevonen ja itse syötiin, juotiin ja\nlepäiltiin. Niin tehtiin kolmessa paikassa, ja taas kiidättivät siivet\nkulkijoita eteenpäin.\n\nTultiin viimein kuninkaan linnalle. Siellä kuningas iloiten otti heidät\nvastaan. Riemuittiin, soitettiin, suuta annettiin. Ja Jotaarkka oli\nkorven asujan valepuvussa vielä silloin.\n\nNo ruvetaan sitten häitä pitämään Jotaarkalle ja kuninkaan tytölle, ja\nkaikki vapautetut prinsessat ovat tulleet morsiusneidoiksi ja valkeaan\npuetut, kukkasilla koristetut. Niin Jotaarkka sanoo:\n\n\"Anna, kuningas, minä menen nyt hakemaan häihin metsästä äitiäni.\"\n\nAntoi kuningas ja varusti kultaisen veneen, jolla Jotaarkan äiti vettä\npitkin metsästä kuljetettiin. Jotaarkan äiti kun astui kuninkaan eteen,\nniin kuningas säikähti ja sanoi:\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\nValkeahiuksinen vaimo vastasi:\n\n\"Sen vihamiehesi nainen olen, jonka sodassa tapoit.\"\n\n\"Kukas sinä olet?\" kysyi kuningas sitten Jotaarkalla.\n\n\"Jotaarkka!\" vastasi poika ja pudisti yltään metsän asujan puvun, ja\nsiinäpä seisoi hopeisessa puvussa kuninkaallinen prinssi.\n\n\"Ota kaikki, Jotaarkka, ota kaikki, Jotaarkan äiti: aarteeni, linnani,\nvaltakuntani! Eletään sovussa sitten!\" sanoi kuningas.\n\nTyytyivät siihen Jotaarkka ja hänen äitinsä, ja häähuilut ja rummut\nsoivat. Valkeaa hevosta talutettiin hääsaatossa etumaisena, ja loimi\nhevosen selässä oli punaista, hopealla koristettua verkaa.\n\n\n\n\nKAKSOSTEN SEIKKAILUT.\n\n\nAsui pienessä mökissä köyhä mummo, ja se mummo oli niin köyhä, ettei\nhänellä ollut antaa edes nimiä lapsilleen, joita hänellä oli kaksi.\n\nNo ne lapsoset, kaksospojat, menivät sinisen meren rannalle, ja toinen\npoika sanoi:\n\n\"Kun me olemme niin köyhiä, ettei meillä ole edes nimiä, niin annetaan\nnyt toisillemme nimet ja kastetaan toisemme tässä meren vedellä.\"\n\nNiin se toinen poika suostui tuumaan ja kysyi:\n\n\"Minkäs nimen sinä tahdot itsellesi, niin minä kastan?\"\n\nJa toinen vastasi:\n\n\"Pekkahan minä tahtoisin olla.\"\n\nSilloin toinen otti vettä ja kastoi veljensä Pekaksi.\n\nNo Pekka kysyi sitten nimettömältä veljeltään:\n\n\"Minkäs nimen sinä tahdot?\"\n\nJa nimetön vastasi:\n\n\"Lassihan minä tahtoisin olla.\"\n\nJa Pekka otti vettä ja kastoi veljensä Lassiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähtevät sitten Lassi ja Pekka meren rannalta ja tulevat kahden suuren\ntien haaraan, ja siinä sanoo Lassi:\n\n\"Meidän täytyy nyt erota toisistamme ja lähteä kumpikin omaa tietämme\nonnea koettamaan. Kun toiselle tulee kova hätä, niin pitää huutaa\ntoista avukseen. Mutta jos jompikumpi huutaa apua ilman oikeaa hätää,\nniin toinen saa lyödä häntä, kun tulee turhaan apuun.\"\n\nNo Pekka suostui tuumaan, ja veljekset alkoivat sitten kulkea kumpikin\nomaa tietään.\n\nLassi meni itäistä tietä pitkin, ja äkkiä tuli häntä vastaan vanha,\npieni mummo, jolla ei ollut kuin yksi silmä. Ei se ollut oikea ihminen\nse mummo. No Lassi sieppasi siltä mummolta sen ainoankin silmän ja\npisti taskuunsa, ja silloin mummo alkaa voivotella:\n\n\"Voi voi, minnekä minä joudun, kun minulta vietiin ainoakin silmä ja\nolen umpisokea! Jos minä saisin sen silmäni takaisin, niin antaisin\nsellaisen laivan, joka mahtuu taskuun ja kantaa kuitenkin tuhat miestä\nja purjehtii ilmassa.\"\n\nNo Lassi antoi mummolle silmän takaisin ja sai mummolta sen laivan.\nLassi pisti laivan taskuunsa ja lähti yhä kulkemaan, niin taas liikkaa\nLassia vastaan sellainen yksisilmäinen vanha mummo ja Lassi sieppaa\ntaas mummolta silmän ja mummo alkaa voivotella:\n\n\"Voi voi, minnekä minä raukka nyt joudun, kun vietiin ainoakin silmä ja\nolen umpisokea! Jos minä saisin silmäni takaisin, niin antaisin\nsellaisen tynnyrin, joka mahtuu taskuun ja josta kuitenkin riittää\ntuhannelle miehelle olutta juoda.\"\n\nLassi antoi sille mummolle silmän takaisin ja sai pienen oluttynnyrin\nkuin kananmunan. Lassi pisti sen taskuunsa ja lähti yhä vain kulkemaan.\n\nKulkee, kulkee Lassi yhä vain, niin vielä liikkaa häntä vastaan\nyksisilmäinen mummo, ja taas Lassi ottaa mummolta silmän. Niin mummo\nsanoo:\n\n\"Voi voi, jos saisin silmäni takaisin, niin antaisin pienen koiran,\njoka mahtuu taskuun ja joka kuulee viiden penikulman päästä varkaiden\ntulon ja alkaa haukkua!\"\n\nNiin Lassi antoi mummolle sen silmän takaisin ja sai koiran, jonka\npisti taskuunsa. Kulkee sitten Lassi yhä ja tuumii kulkiessaan:\n\n\"Pitääpä koetella laivaa, tokko tuohon mahtuu ja tokko tuolla voi ilman\nhalki purjehtia.\"\n\nLassi otti laivan taskustaan, pani maahan ja pisti yhden varpaansa\nlaivaan. No laiva suureni virsun kokoiseksi. Pisti koko jalkansa\nlaivaan: laiva tuli altaan kokoiseksi. Pisti toisenkin jalkansa: laiva\nsuureni sammion kokoiseksi. Käveli Lassi edestakaisin laivassa, ja se\nyhä vain suureni ja piteni, sikäli kuin Lassi siinä käveli.\n\n\"Hei!\" huusi Lassi, ja samassa tuli laivan kahden puolen suuret siivet,\njotka alkoivat räpyttää, ja yks kaks kohosi laiva maantieltä ilmaan. Se\nkohosi yhä pilviä kohti kuin höyhen, ja kun se oli noussut ylemmä kuin\nmitkään kirkontornit, niin se alkoi lentää eteenpäin. Siinä liput\nliehuivat ja pilvet hajoilivat, kun laiva lensi eteenpäin, ja Lassi\npiti perää ja tuumi mihin sillä laivallaan nyt ajaisi. Silloin näkyi\nyht'äkkiä komea linna, ja Lassi laski laivallaan linnaa kohti.\n\nVanha kuningas istui ikkunassa ja näki laivan etäältä ja tuumi:\n\n\"Mikähän hopeinen pilvi, mikähän vaakalintu, mikähän liputettu talo,\nmikähän lentokuje se nyt tulee?\"\n\nMutta Lassi laski laivansa linnan muurille, tuli pois laivasta, ja\nlaiva pieneni ihan kaarnalaivan kokoiseksi. Lassi pisti laivan\ntaskuunsa, kiipesi alas muurilta ja meni kuninkaan keittiöön. Hänellä\noli näet kova nälkä, ja hän alkoi pyytää kyökkipiialta jotakin työtä,\njotta saisi palkaksi ruokaa.\n\nKyökkipiika tuumi:\n\n\"Voithan kantaa halkoja liiteristä ja lämmittää hellaa, niin saat\nkaapia kattiloita.\" Ja Lassi suostui.\n\nNiin vanha kuningas ihmetteli itsekseen: \"Minnekähän se nyt hävisi se\nilmalaiva, se lentävä talo, jolla luulin itselleni vieraita tulevan?\"\n-- Eikä saanut kuningas selvää, minne se lentolaiva oli hävinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli sillä vanhalla kuninkaalla ollut kaksostyttäret, mutta\nSyöjätär oli ne varastanut ja vienyt meren alle, suuren, sinisen meren\nalle. No kuningas suri kovasti, kun häneltä oli viety molemmat rakkaat\ntyttäret meren alle, ja hän oli julistanut, että se, joka voi pelastaa\ntyttäret Syöjättäreltä, saa tyttäristä kumman haluaa ja puolen\nvaltakuntaa.\n\nTulipa sitten linnaan ritari nimeltä Tölppönen, ja hän sanoi\nkuninkaalle yrittävänsä pelastaa tyttäriä Syöjättäreltä. No kuningas\nihastui kovasti ja antoi Tölppöselle laivan ja matruuseja monta\ntuhatta. Sillä laivalla lähti Tölppönen nyt pelastamaan Syöjättäreltä\ntyttäriä.\n\nNiin sinä aamuna, jona Tölppönen lähti merelle, tuli Lassi kyökkipiian\nluo ja sanoi:\n\n\"Enkös minäkin saisi lähteä katsomaan, kun Tölppönen tappelee\nSyöjättären kanssa?\"\n\nPiika vastasi:\n\n\"Mene vaan, mutta joudu takaisin ennenkuin päivällissärjet ovat\nvartaassa, ja tuo liiteristä sylys halkoja tullessasi!\"\n\nNo Lassi meni meren rannalle katsomaan, miten Tölppönen tappelee\nSyöjättären kanssa, ja se lentolaiva oli Lassilla taskussa.\n\nNo Tölppönen lähtee matruuseineen merelle, mutta tuskin pääsee hän\naukean lahden suuhun, niin Syöjätär nostaa vedestä vihreän nokkansa ja\nvaahtoiset kasvonsa, panee aallot keikkumaan ja tarttuu kynsillään\nTölppösen laivan kylkeen ja heiluttaa, heiluttaa, heiluttaa niin, että\non sen kaataa. No Tölppönen alkaa hädissään huutaa:\n\n\"Hukutaan, hukutaan, tulkaa apuun!\"\n\nNo Lassi siellä rannalla otti laivan taskustaan, pisti siihen\nvarpaansa: jo on laiva kuin virsu; seisoo laivassa molemmin jaloin: jo\non laiva kuin amme, ja pian iso lentopursi lentää rannalta merelle.\nOhjaa Lassi purtensa Tölppösen purren yläpuolelle, ottaa Tölppösen ja\nmatruusit purteensa ja alkaa sitten lentolaivastaan pahasti pieksää\nSyöjätärtä. Ei mahda Syöjätär mitään, kun Lassin laiva on ilmassa.\nPieksää, pieksää Lassi Syöjätärtä, Syöjätär alkaa rukoilla armoa.\n\nNiin Lassi sanoo:\n\n\"Jos lasket meidät taloosi meren pohjalle ja vannot, ettet meitä enää\nmilloinkaan ahdista, niin herkeän pieksämästä!\"\n\nJo vannoi Syöjätär ja lupasi laskea ja olla ahdistamatta, ja Lassi\nherkesi lyömästä. Sitten Lassi sanoi Tölppöselle:\n\n\"Nyt Syöjätär laskee jo meren pohjalle. Mene sinä sinne ja päästä ne\ntyttäret, minä odotan laivassa.\"\n\nSidottiin sitten pääkkäin ankkurikettingit kaikki, sidottiin toinen pää\nTölppösen kainaloon ja laskettiin Tölppönen mereen, ja nykäistä piti\nhänen silloin kun tahtoi ylös. Laskeutuu, laskeutuu Tölppönen\nankkurikettingissä mereen, vesi hartioille kasvaa, vesi jalkain alla\nvähenee. Tulee pohjalle Tölppönen, ja siellä on leväin välissä sininen\nkallio ja kalliossa kiiltävä ovi. Avaa Tölppönen oven ja on Syöjättären\nsalissa. Siellä salissa lavitsoilla lepäävät ne molemmat kuninkaan\ntyttäret, mutta tuhat tursasta vartioi niitä, ja tursailla on silmät\npäässä kuin särjillä ja sata on suussa hampaita kuin hauilla, eivätkä\nne anna Tölppöselle kuninkaan tyttäriä. Ne uhkaavat Tölppösen syödä. No\nsilloin Tölppönen pelästyy ja nykäisee kovasti kettingistä. Tölppönen\nvedetään ylös lentolaivaan ja kysytään, mikä hänellä on hätänä, ja\nTölppönen vastaa:\n\n\"Se on hätänä, kun siellä Syöjättären salissa tuhat tursasta vartioi\nkuninkaan tyttäriä, ja silmät on niillä kuin särjillä ja sata on suussa\nhampaita kuin hauilla, eivätkä ne anna kuninkaan tyttäriä, vaan\nuhkasivat minut syödä!\"\n\nNo Lassi ohjasi laivansa rannalle, jätti sinne Tölppösen matruuseineen,\npisti laivan taskuunsa ja meni yksinään pienellä veneellä merelle.\nHyppäsi sitten ankkurikettingin päässä mereen ja hurahti meren pohjaan.\nAstui, astui pohjaa pitkin, tuli sinisen kallion luo, tuli kiiltävän\noven luo, tuli Syöjättären saliin. Niin siellä lepäävät sinisillä\nlavitsoilla molemmat kuninkaan tyttäret, mutta tuhat tursasta niitä\nvartioi, ja niillä tursailla on silmät päässä kuin särjillä ja sata on\nhammasta suussa kuin hauilla, ja ne sanovat Lassille: \"Jokos taas\ntultiin tyttäriä hakemaan! Ei me niitä anneta, me syömme sinut!\"\n\nNiin Lassi vastasi:\n\n\"Eipä tänne syötäviksi tultu, ilonpitoonpa tänne tultiin, ihmekaluja\nnäyttämään tultiin!\"\n\nNo Lassi vetää taskustaan sen kananmunan kokoisen oluttynnyrin, ja\nsiitä kun alkaa vuotaa olutta, niin että kaikki on olutta vain! No ne\ntursaat rupeavat juomaan sitä olutta ja juovat, juovat itsensä humalaan\nkaikki. Kun ne sitten päissään makaavat kaikki tuhat tursasta, niin\nLassipa ottaa sapelin seinältä ja lyö kaikilta tursailta pään poikki ja\npistää kielet lakkariinsa. Sitten Lassi taluttaa kuninkaan tyttäret\nulos Syöjättären salista, kiipeää kettinkiä myöten ylös ja nostaa myös\nkuninkaan tyttäret muassaan meren pohjasta, paiskaa tursaankielet\nveneeseensä ja soutaa rannalle. Sitten kun tultiin rannalle, niin se\nLassi unohti veneeseen ne tursaankielet, kun kuninkaan tyttäret\nsanoivat: \"Nuku hetki helmassamme kovan työn tehtyäsi!\" Ja Lassi nukkui\nhetken sen toisen kuninkaantyttären helmassa, ja kun hän nukkui, niin\nkuninkaan tyttäret ottivat sormukset sormistaan ja sitoivat ne hänen\nhiuksiinsa ja piilottivat sinne tukan sisään. Lähdettiin sitten\nkuninkaan linnalle, kun Lassi heräsi. No kuninkaan tyttäret menivät\nherraspuolelle, mutta Lassi meni halkoliiteriin, latoi halkoja syliinsä\nja vei ne keittiöön.\n\nNo kulkipa ritari Tölppönen siellä meren rannalla ja löysi veneestä ne\nLassin leikkaamat tursaankielet, ja hänpä meni heti kuninkaan luo ja\nsanoi:\n\n\"Minäpä ne sinun tyttäresi pelastin, tuhat tursasta niitä vartioi,\nsilmät pyörivät päässä kuin särjillä ja sata oli hampaita suussa kuin\nhauilla. Mutta minäpä niiltä tursailta päät leikkasin, ja tässä ovat\nniiden kielet.\"\n\nNiin se kuningas heti laittamaan häitä Tölppöselle ja toiselle\ntyttärelleen.\n\nPidetään häitä, tanssitaan, riemuitaan ja pitäisi jo vihille mennä,\nniin tulee Lassi keittiöstä morsiamen viereen ja sanoo:\n\n\"Minun morsiameni tämä on!\"\n\nNo silloin se Tölppönen lyödä säväytti Lassia korvalle, mutta se\nmorsian huusi Tölppöselle:\n\n\"Älä lyö minun kultastani, tämä se meidät pelasti etkä sinä.\"\n\nKun sitten tutkittiin asiaa, niin löydettiin Lassin hiuksista ne\nkuninkaan tyttärien sormukset, ja kuninkaan tyttäret kertoivat, miten\nLassi oli ne tursaat humalluttanut ja tappanut ja heidät pelastanut. Ja\npaikalla annettiin Lassille se morsian ja puolet valtakuntaa, mutta\nTölppönen hirtettiin, kun se oli varastanut ne tursaankielet.\n\nOlipa köyhästä Lassista tullut nyt rikas mies ja kuninkaan tyttären\nukko, ja hän asui siinä komeassa linnassa ja pani pienen koiransa\nportille vartioimaan. Jos varkaita tulisi, niin se koira kuulisi niiden\ntulon viiden penikulman päästä ja alkaisi haukkua ja linnaväki heräisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Pekalle kävi tällä tavalla:\n\nKun Pekka erosi Lassista ja läksi kulkemaan länteen päin, niin kulkee,\nkulkee: yht'äkkiä juoksee Pekkaa vastaan susi lapsi suussa. No Pekkapa\nkaappaa heti lapsen suden suusta ja kulkee sitten lapsi sylissä, niin\nkohta juoksee vastaansa yksisilmäinen vanha mummo ja voivottelee:\n\n\"Voi voi, paha peto vei minulta lapsen, enkä minä saa sitä kiinni!\"\n\nNiin Pekka sanoi eukolle:\n\n\"Älähän nyt voivottele äläkä hätäile, tässähän se on lapsesi, minä\nkaappasin sen suden suusta!\"\n\nNo siitäkös eukko ihastuu ja sanoo:\n\n\"Mitäs sinä nyt anot palkaksesi, kun lapseni pelastit?\"\n\nPekka vastaa:\n\n\"En minä mitään ano, ei minulla ollut siinä suurta työtä.\"\n\nMutta mummo vain väittää:\n\n\"Ei työtöntä ole mikään. Mitä anot palkaksesi?\"\n\nEi olisi Pekka huolinut mistään, mutta se eukko sanoi:\n\n\"Minä annan sinulle sellaiset jauhinkivet, jotka ovat pienet kuin\nkosken varvikivet, mutta joista tulee jauhoja kuinka paljon tahansa,\nkun niitä vain kämmenellään pyörittää!\"\n\nNo Pekka otti ne jauhinkivet, kiitti ja pisti taskuunsa ja kulki sitten\neteenpäin ja pyrki muutamaan pieneen mökkiin yöksi. Niin mökin emäntä\nvastasi:\n\n\"Kyllähän tässä saa olla yötä, lämmintä on uunilla kyllä, mutta ruokaa\nei ole tarjota.\"\n\nNo Pekka sanoa pomauttaa:\n\n\"Pankaahan puurovesi tulelle, kyllä ruokaa saadaan!\"\n\nNo puurovesi pantiin tulelle, ja kun se kiehui, niin Pekka otti ne\npienet jauhinkivet ja alkoi jauhaa niitä kämmenellään. No jauhoja\njuoksi kivien välistä jos kuinka paljon, ja keitettiin hyvä puuro ja\nsyötiin.\n\nMutta kun Pekka sitten nukkui uunilla, niin emäntä otti hänen\ntaskustaan ne jauhinkivet ja pani tavalliset kosken varvikivet sijaan,\nja aamulla Pekka lähti mökistä taipaleelle eikä huomannut, että häneltä\noli yöllä varastettu taikakalut.\n\nMenee Pekka sitten iltasella toiseen mökkiin ja rupeaa taas siellä\njauhamaan kivillä: ei jauhoja lähdekään. Alkaa Pekka silloin surra:\n\n\"Jo minulta viime yönä varastettiin ne taikakivet ja pantiin tavalliset\nkosken varvikivet sijaan!\"\n\nViruu Pekka nälkäisenä sen yön mökin uunilla, niin aamulla lähtee\ntakaisin sille mökille, jossa häneltä oli viety ne taikakivet. Menee\npyytämään kiviään takaisin. Astuu, astuu, surullisena astuu, niin tulee\nvastaan se entinen yksisilmäinen mummo ja kysyy:\n\n\"Mitäs miesrukka suret?\"\n\nNiin Pekka vastaa:\n\n\"Sitä suren, että kun olin yötä eräässä mökissä, niin minulta\nvarastettiin ne hyvät kivet ja pantiin tavalliset kosken varvikivet\nsijaan.\"\n\nNiin mummo sanoo:\n\n\"Älä ole milläsikään, minä annan sinulle pussin, jota kun pudistaa ja\nsanoo: 'Pois pojat pussista, pötyä pöytään!' niin heti hyppää kymmenen\nmiestä ja ne tuovat ruokaa pöytään. Mutta muista vain sanoa: pötyä\npöytään! Jos et muista, niin ne miehet hyppäävät sen kimppuun, jolla\npussi on, ja pieksävät häntä hyvästi. -- Kun tahtoo palvelijat piiloon,\nniin pitää sanoa: 'Pois pussiin!' ja ne hyppäävät pussiin. Muista nyt\nse!\"\n\nPekka lupasi muistaa, otti pussin, meni siihen mökkiin, jossa häneltä\noli varastettu ne kivet, ja pyysi yösijaa. No emäntä sanoi:\n\n\"Kyllähän uunilla on lämmintä, mutta ruokaa ei ole tarjota.\"\n\nNo Pekka vastasi:\n\n\"Kyllä ruokaa saadaan!\" -- Ja Pekka pudisti pussiaan ja huusi:\n\n\"Pois pojat pussista, pötyä pöytään!\"\n\nPussista hyppäsi kymmenen miestä ja ne toivat hyviä herkkuja. Sanoi\nsitten Pekka hiljalleen, niin ettei emäntä kuullut: \"Pois pussiin!\" Ja\nmiehet menivät pussiin.\n\nSyötiin emännän kanssa niitä herkkuja paljon, hyvin paljon, ja syötyä\nmeni Pekka uunille maata ja pani pussin päänsä alle. No yöllä se emäntä\nnousee taas uunille, kiskoo, pudistelee pussia Pekan pään alta. Saa\nemäntä juuri pussin käsiinsä, niin Pekkapa herää ja huutaa:\n\n\"Pois pojat pussista!\" -- ja jättää huutamatta: pötyä pöytään!\n\nNiin kun hän jättää huutamatta: pötyä pöytään! niin hyppää kymmenen\nmiestä pussista ja miehet alkavat pieksää emäntää.\n\nNo emännälle hätä käteen ja alkaapa rukoilla:\n\n\"Älä minua pieksätä, saat jauhinkivesi takaisin, saat muutakin, saat\nvielä sellaisen pyssyn, jolla voi ampua vaikka kärpäsen viiden\npenikulman päästä, kun sinnepäin vain sihtaa ja ajattelee mitä ampuu.\"\n\n\"No pois pussiin!\" sanoi Pekka, ja miehet hyppäsivät takaisin pussiin\nja Pekka piti pussinsa.\n\nEmäntä antoi sitten Pekalle ne taikakivet sekä taikapyssyn, ja Pekka\nlähti kulkemaan yhä vain.\n\nKulkee, kulkee Pekka yhä vain, niin näkee iltasella suuren joukon\njättiläisiä korkealla vuorella nuotion ympärillä. Suuria honkia palaa\nnuotiona, ja kokonaisia hirviä paistavat ne jättiläiset. Rupesipa\nsitten yksi jättiläinen nostamaan hirveä nuotiosta ja pistämään\nsuuhunsa, niin Pekan päähän pälkähti:\n\n\"Minäpä koetan pyssyä!\"\n\nSe jättiläinen riiputti juuri hirveä takajalasta, niin Pekka pyssyllään\nviiden virstan päästä tähtäsi ja ajatteli hirven takajalkaa ja\nlaukaisi, ja heti se hirvi putosi pois jättiläisen kädestä.\n\n\"Mikäs siinä on, ettei tämä paisti nyt pysy käsissä!\" tuumi jättiläinen\nja rupesi toisesta takajalasta nostamaan hirveä suuhunsa. Pekka taas\nampua naksautti ja hirvi putosi. Sillä tavalla Pekka ampui neljä kertaa\nhirven pois jättiläisen käsistä.\n\nNo viimein jättiläiset tuumivat:\n\n\"Joku ilveilee kanssamme, ruvetaan sitä etsimään.\"\n\nEtsivät, etsivät, haparoivat viiden virstan päästä ja jo saivat Pekan\nkiinni:\n\n\"Ahaa, sinulla on pyssy!\" sanoivat Pekalle; \"sinä ammuit paistin pois\nmeidän ukon kädestä. Nyt me sinut tapamme.\"\n\n\"Älkää huoliko!\" vastasi Pekka. \"Enhän minä kuin huvikseni koettelin\npyssyä, enhän minä teitä itseänne ampunut. Antakaa minun istua tässä\nnuotiollanne, niin minäkin otan eväät esille. Ehkäpä minusta on teille\nvielä huvia ja hyötyäkin.\"\n\nNo jättiläiset suostuivat tuumaan ja antoivat Pekalle vielä\nhirvenpaistia, ja Pekka sanoi sitten jättiläisille:\n\n\"Pankaahan puurovesi tulelle ja minä jauhan teille jauhoja, niin saatte\nvielä puuroakin.\"\n\nPanivat jättiläiset hirmuisen padan tulelle, ja Pekka otti taskustaan\nne pienet jauhinkivet ja jauhoi, jauhoi pataan monta aitallista\njauhoja. Kun olivat sitten syöneet puuron, niin Pekka sanoi:\n\n\"Vielä minä annan teille herkkujakin!\"\n\nPudisti pussiaan ja sanoi: \"Pois pojat pussista, pötyä pöytään!\" ja\npussista hyppäsi kymmenen miestä ja ne toivat paljon herkkuja. Sitten\nsanoi Pekka: \"Pois pussiin!\" ja palvelijat menivät pussiin.\n\nSöivät siinä herkut loppuun, niin jättiläiset alkoivat pyytää Pekkaa:\n\n\"Sinä viisas mies, etkö tekisi meille palvelusta?\"\n\n\"No mikä se palvelus olisi?\" kysyi Pekka.\n\n\"No se olisi sellainen palvelus, että kun olemme pitkän aikaa\nkoettaneet ryöstää erästä komeaa linnaa, mutta linnan portilla istuu\nsellainen pieni koira, jolla on niin tarkka kuulo, että viiden\npenikulman päästä kuulee tulon. Kun olemme viiden penikulman päässä\nlinnasta, niin koira alkaa hirveästi haukkua ja linnan väki herää. Se\nkoira pitäisi tappaa, että päästäisiin linnan sisään.\"\n\nNo Pekka pilalla suostui, ja lähtivät sitten yöllä menemään linnaa\nkohti. Kun tultiin viiden penikulman päähän, niin Pekka taas koetti\npyssyään ja ampui umpimähkään ja ajatteli sitä pientä koiraa, ja se\nkoira kuoli heti ennättämättä haukkua. Päästiin sillä tavalla ihan\nlinnan muurin alle, ja jättiläiset kaivoivat reiän muuriin, josta mennä\nsisään. No Pekka tunkeutui siitä reiästä ensimmäisenä sisään ja sitten\nryömi eräs jättiläinen siihen reikään, mutta kun jättiläisen pää rupesi\ntulemaan muurin sisäpuolelle, niin Pekkapa kolautti jättiläistä\npyssynperällä päähän ja jättiläinen kuoli. No Pekka veti ruumiin\nsisäpuolelle ja sanoi: \"Tulkoon nyt toinen!\" Kun se toinen rupesi\ntulemaan, niin taas Pekka kolautti pyssyn perällä sitä päähän ja sekin\nkuoli. Niin Pekka tappoi kaikki jättiläiset ja veti ruumiit linnan\npihalle.\n\nJo väsyi sitten Pekka siinä hommassa ja nukkui reiän viereen muurin\njuurelle.\n\nMutta se komea linna olikin se sama, jossa Lassi asui kuninkaana. No\nLassi heräsi aamulla, meni ikkunaan ja näki: piha on täynnä makaavia\njättiläisiä, luulee näet makaaviksi, vaikka kuolleitahan ne ovat. No\nsäikähtää kovasti Lassi, muistaa sopimuksen, minkä oli tehnyt veljensä\nkanssa, ja alkaa huutaa:\n\n\"Pekka, Pekka, tule avuksi, jo on kova hätä!\"\n\nHuutaa kaksi kertaa, ei herää Pekka muurin juurella, väsynyt on. Huutaa\nkolmannen kerran. Jo herää Pekka, hämmästyy: Lassiko se onkin ikkunassa\nja kuninkaana? Juoksee Pekka ikkunan alle ja sanoo:\n\n\"Mitäs huudat, eihän sinulla ole mitään oikeaa hätää, johan minä\njättiläiset kaikki tapoin! Muistatkos sopimusta: jos toinen huutaa\nilman oikeaa hätää, niin toinen saa häntä lyödä?\"\n\nNo Lassipa tuli hyvilleen, kun veli hänen linnaansa oli joutunut, ja\nsanoi:\n\n\"No lyö sitten, koska ilman oikeaa hätää huusin.\"\n\nNiin Pekka vastasi:\n\n\"Enpä huoli kuningasta, kun vielä koirasikin tapoin.\"\n\n\"Miten sinä koiran tapoit?\"\n\nNo Pekka selitti:\n\n\"Minulla on sellainen pyssy, jolla voi viiden penikulman päästä tappaa\nvaikka kärpäsen, kun vain ajattelee minkä tahtoo tappaa ja laukaisee.\"\n\nNo Lassi tuumi:\n\n\"Mikäs se nyt on, mutta minulla on sellainen laiva, joka kulkee\nilmassa, ja oluttynnyri, jolla voi panna kuinka paljon tahansa olutta.\"\n\nSilloin Pekka sanoi:\n\n\"Mutta minulla on jauhinkivet, joista tulee jauhoja miten paljon\ntahansa, ja pussi, josta saa herkkuja kuinka paljon tahansa.\"\n\n\"Mutta minulla on kuninkaan tytär ja puoli valtakuntaa!\" sanoi Lassi.\n\nSilloin Pekka meni ja otti sen toisen kuninkaantyttären ja sai\nmyötäjäisiksi puolen valtakuntaa.\n\nNyt veljekset olivat yhtä rikkaita, ja he lähtivät lentolaivalla\nhakemaan äitiä linnaan, ja sepäs oli äidistä ihme, kun pojista oli\ntullut sellaisia pohattoja ja kuninkaantyttärien ukkoja!\n\n\n\n\nVALKEA KÄÄRME.\n\n\nRenkipoika sai mummoltaan periä kolmekymmentä penniä, niin siitä poika\ntuumi:\n\n\"Nyt kun minä sain mokoman perinnön, en viitsi enää olla renkinä. Minä\nlähden maailmalle kulkemaan!\"\n\nLähti poika kulkemaan maailmalle. Kulkee tietä pitkin, niin tulee\nvastaan mies, jolla on kissa sylissä. Poika kysyy mieheltä:\n\n\"Mihinkäs sitä kissaa viet?\"\n\nMies vastaa:\n\n\"Vien jokeen. Se on varas kissa, se on tehnyt kymmenen pennin edestä\nvahinkoa, se pitää tappaa.\"\n\nPoika sanoo:\n\n\"Älä vie jokeen! Minä annan siitä viisitoista penniä!\"\n\nPoika antoi miehelle viisitoista penniä, ja mies antoi kissan pojalle.\n\nLähti poika taas kulkemaan kissa sylissä, niin näki miehen piiskaavan\ntiellä koiraa. Se oli semmoinen kulkukoira se koira. No heti poika\njuoksi apuun, otti patukan miehen kädestä, löi miestä ja sanoi:\n\n\"Tuntuukos itsestäsi hyvältä? Minkätähden sinä piiskasit tätä koiraa?\"\n\nMies vastasi:\n\n\"Tämä koira on varas koira, ja kun se on tehnyt vahinkoa kymmenen\npennin edestä, niin se pitää tappaa. Mutta se ei tahdo tulla mielellään\nhirteen, sitä pitää piiskata!\"\n\nSilloin sanoi poika heti:\n\n\"Älä vie sitä koiraa hirteen! Minä annan siitä viisitoista penniä!\"\n\nPoika pisti miehen kouraan viisitoista penniä, ja mies antoi koiran\npojalle.\n\nLähti poika yhä kulkemaan tietä pitkin kissa sylissä ja koira perästä,\nniin kuuli metsästä surkean äänen huutavan:\n\n\"Auttakaa minua!\"\n\nPoika meni ääntä kohti, ja kun tuli suuren, kaksihaaraisen puun luokse,\nniin näki, että iso, valkea käärme oli pudonnut puun rakoon. Puun\nhaarat heiluivat tuulessa ja nipistivät kovasti käärmettä, ja se käärme\nei päässyt irti, vaan huusi sydäntäsärkevästi hätäänsä.\n\n\"En minä saa nähdyksi, että mikään elävä kituu noin!\" tuumi poika.\n\nPoika jätti kissan puun juurelle, kiipesi puuhun, longisti rakoa ja\nlaski käärmeen irti.\n\nSilloin se valkea käärme sanoi pojalle:\n\n\"Minä tulisin palvelijaksesi niinkuin kissa ja koira, mutta kun\nihmisen ja käärmeen välillä on kirous, ei minun vielä sovi tulla\npalvelijaksesi. Mutta kun tulet jäljestäni, niin saat palkinnon hyvästä\ntyöstäsi.\"\n\nNo poika lähti kissoineen ja koirineen käärmeen jäljestä. Kulki poika\nmaantietä pitkin ja käärme kiemurteli edellä. Silloin he tulivat kolmen\ntien haaraan, ja käärme nousi kahden haaran kohdalla pystyyn pojan\nedessä eikä päästänyt häntä kulkemaan niitä kahta tietä pitkin. Mutta\nkolmatta tietä pitkin se käärme päästi pojan kulkemaan. Sitä tietä he\ntulivat viimein vanhan, sodanaikana hävitetyn linnan luo, josta\nkattokin oli sammaltunut. Linnassa oli ruostunut portti, ja käärme meni\nportin alta linnaan. Silloin se portti aukesi itsestään, ja poika\nkissoineen ja koirineen pääsi sisään. Siellä oli korkea, kiiltävä\nkuisti, ja käärme kiemurteli portaita pitkin ylös ja poika kulki sen\nperästä. Sitten he tulivat ison oven eteen. Käärme kiemurteli oven alta\nsisään, ja heti ovi taas itsestään aukesi ja poika pääsi sisään. Kulki\npoika käärmeen perästä linnassa, ja viimein he tulivat avaraan\nkamariin. Silloin se käärme yht'äkkiä tykkänään katosi, eikä poika\ntiennyt minnekä se katosi.\n\nKatselee, katselee poika ympärilleen ja on hyvin väsynyt, kun oli sinä\npäivänä paljon toimittanut ja kulkenut. Poika tahtoisi istua tuolille\nlepäämään, mutta koko avarassa kamarissa ei ole ainoaakaan tuolia. No,\ntuskin on poika ajatellut tuolia, niin heti kamarin seinästä aukeaa\nitsestään ovi ja ovesta poika näkee uuden, vielä avaramman kamarin, ja\nsiellä on kultainen, mukava tuoli.\n\nNo poika menee kamariin ja istuu kultaiselle tuolille ja alkaa tuumia:\n\n\"Kunpahan nyt saisi jotakin syötävää!\"\n\nTuskin on poika ajatellut syötävää, niin kamarin seinästä aukeaa ovi ja\novesta tulee kultainen pöytä, joka on täynnä parhaita herkkuja.\n\nPoika syö kovasti ja syöttää kissaansa ja koiraansakin, ja kun on\nsyönyt, niin ajattelee:\n\n\"Nyt alkaa nukuttaa! Kunpa nyt olisi kasa lehtiä tai heiniä, joilla\nsaisi nukkua!\"\n\nTuskin on poika tätä ajatellut, niin kamarin seinästä aukenee ovi ja\novesta poika näkee uuden, vielä avaramman kamarin. Poika menee siihen\nkamariin, ja siellä on komea, kultainen sänky ja sängyssä höyhenpatjat.\n\nNo poika pötkähtää sinne nukkumaan ja nukkuu sikeästi jos kuinka kauan.\n\nKun poika herää, niin kamarin seinästä aukeaa kirkas ovi ja ovesta\npoika näkee isoon saliin, joka paistaa kuin aurinko ja välkkyy kuin\nkulta ja hopea. Se sali on täynnä isoja käärmeitä. Niitä kiemurtelee\nsalin seinillä, patsaissa ja orsilla, ja niiden suomut kiiltelevät kuin\nsalakoilla. Mutta salin perällä on ihanalla matolla se valkea käärme.\nSillä on nyt päässä punainen heltta kuin kukolla ja se piipattaa\npojalle:\n\n\"Älä pelkää, tule vain sisään! Sinä olet kerran pelastanut henkeni.\nMinä maksan nyt sinulle palkkaa!\"\n\nNo se poika meni kissoineen ja koirineen saliin, ja ne käärmeet kahden\npuolen kumartelivat hänelle, ja salissa soivat kuin pyypillit. Mutta se\nvalkea, helttapää käärme kysyi pojalta:\n\n\"Mitäs nyt tahdot palkaksesi? Saat valita joko minut itseni tai\nkultaisen sormuksen, jonka lävitse kun katsoo ja ajattelee mitä toivoo,\nniin heti saa.\"\n\nJa kun se käärme sanoi niin, tuli sille kädet ja jalat. Sen suu tuli\nsieväksi ja supukaksi, silmät sinisiksi ja kirkkaiksi, sille kasvoi\ntukka, ja se käärme muuttui niin kauniiksi mamselliksi, että pojan\nsilmät olivat siihen jäädä.\n\n\"Minä olen noiduttu käärmeeksi, ja ainoastaan kerta viikossa minä olen\nihmisenä!\" sanoi se mamselli. \"Mitä nyt tahdot palkaksesi, minutko vai\nkultaisen sormuksenko?\"\n\nHyvin tekisi pojan mieli sitä mamsellia, vaikka peloittaahan se, kun se\non vain kerta viikossa ihmisenä. Hyvin tekisi mieli kultaista\nsormustakin. Viimein se poika sanoo:\n\n\"Mitäpäs minä korealla mamsellilla, kun ei ole rahaa eikä mitään millä\nelättää itseäni ja tätä kissaani ja koiraani. Kyllä minä haluaisin sitä\nkultaista sormusta!\"\n\nNo se mamselli tuli vähän murheelliseksi, mutta otti kuitenkin\nvasemmasta kädestään nimettömästä sormesta kirkkaan kultasormuksen ja\nantoi pojalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloisena kulki poika kissoineen ja koirineen linnan portaita alas,\nkulki rautaisen portin luokse, ja itsestään se hänen edessään aukesi.\nNiin tuli poika ulos auringonpaisteiselle maantielle. Kulki, kulki\npoika kissoineen ja koirineen pitkin maantietä, ja puolenpäivän\nseutuvilla hän väsyi ja istuutui mättäälle tien viereen. Silloin poika\notti sormuksen sormestaan, nipisti sen peukalon ja etusormen väliin,\ntirkisti aurinkoa kohti ja ajatteli oivallisimpia ruokia.\n\n\"Tulkoonpa tähän ruokaa, noin hyvänlaista!\" tuumi hän, ja samassa\nputosi kuin puusta pojan eteen piirakoita ja munavoita, siirappipuuroa\nja rieskamaitoa kaksikorva-haarikassa. Nyt kelpasi pojan elää! Syö, juo\npoika itsensä pulleaksi, ja kissa ja koira katsovat ahnaasti päältä.\n\n\"Ka, onhan nyt varaa teillekin!\" tuumi poika ja pani sormuksen taas\nsilmänsä eteen. -- \"Aika kannullinen paksua kermaa ja ehta iso lampaan\njalka!\" sanoi hän, ja samassa herkut siihen ilmestyivät. Kissa latkii\nselkä kyyryssä kermaa, ja koira popsii lihavaa lampaan reittä.\n\nSitten poika meni yöksi kestikievariin, ja kissa ja koira olivat mukana\naina vain. No poika eli kestikievarissa niin komeasti, ettei huolinut\nkestikievarin ruokiakaan, vaan söi ja joi omia herkkujaan ja syötti\nniitä kissalleen ja koiralleenkin. Eikä se viitsinyt edes maata\nkestikievarin parhaassa sängyssä, vaan laittoi itselleen kultaisen\nsängyn. Sattuivat silloin ryövärit ikkunan takana katsomaan sitä\nherkuttelemista ja kultaista komeutta, ja kun poika oli nukkunut, niin\nryövärit tulivat yöllä hänen huoneeseensa ja aikoivat hänet ryöstää ja\ntappaa. No poika heräsi meluun eikä ollut unen pöpperössä ymmärtää\nmitään, mutta sitten hän muisti sormuksensa, tirkisti pimeässä sen läpi\nja huusi:\n\n\"Seitsemän miestä avuksi!\"\n\nSamassa valkeni huone ja ilmestyi seitsemän mustaa miestä lujat pamput\nkädessä, ja ne pieksivät ryöväreitä niin, että nämä mielellään\nerkanivat pojasta.\n\nNyt poika nukkui rauhassa yönsä, nukkui myöhään seuraavaan päivään ja\naikoi sitten lähteä astumaan yhä vain.\n\n\"Mitäs minä tässä vaivaan jalkojani joutavalla! Pitää meillä olla pari\nhopeankarvaisia hevosia, kultaiset vaunut ja kuski hopea- ja\nkultaraitaisissa vaatteissa\", juttelee poika itsekseen, nostaa\nsormuksen siimalleen, tirkistelee sen läpi, ja heti ovat hänen edessään\nkiiltävät vaunut, hevoset ja kuski, joka istuu pönäkkänä ja komeana\npukilla.\n\nNo poika nousee elukkoineen vaunuihin, ja se kuski kysyy:\n\n\"Minnekäs nyt maisteria ajetaan?\"\n\nNo ei se poika oikein tiennyt minne ajetaan ja se vastasi umpimähkään:\n\n\"Ajetaan nyt vaikka keisarin linnalle.\"\n\nAjavat niin että tie pölisee, ja pian poika näkee keisarin hovin\nkullatut tornit ja on tuossa tuokiossa keisarin portilla.\n\n\"Nyt pitäisi mennä keisariin sulhasiksi ja saada keisarin tytöstä\nmorsian!\" tuumi poika. Sitä tyttöä oli käynyt kosimassa moni komea\nruhtinas, mutta keisari ei ollut pitänyt heistä ketään kyllin rikkaana\nja korkea-arvoisena, vaan oli heittänyt heidät syvään vankikuoppaan\nkeskelle merta.\n\nNo poika käski sormuksella oriit, vaunut ja kuskin katoamaan ja meni\nniissä huonoissa renginvaatteissaan keisarin puheille ja pyysi keisarin\ntytärtä.\n\n\"Hohoo, mites minä voin sinulle tytärtäni antaa, kun olet tuollainen\nkerjäläinen ja halparotuinen!\" sanoi keisari. \"Kun sinulla olisi edes\nsamanlainen linna ja palvelijat kuin minulla!\"\n\n\"Odottakaahan huomisaamuun!\" vastasi poika ja lähti pois linnasta.\n\nSiinä oli sellainen suuri meri keisarin linnan edessä, ja kun keisari\nseuraavana aamuna heräsi ja meni ikkunan luokse, niin paistoi meren\ntakaa suunnattoman suuri linna kullasta, hopeasta ja kaikesta. No\nkeisari purjehti sitä uutta linnaa katsomaan, ja siellä oli eilinen\npoika köyhissä vaatteissaan, mutta palvelijat kulta- ja\nhopearaitaisissa vaatteissa passasivat sitä poikaa.\n\n\"Jokos nyt saan tyttärestäsi morsiamen?\" kysyi poika.\n\n\"Ohoo!\" sanoi keisari. \"Ihmepäs olitkin linnaa laatimaan. Vaan mites\nminä voin sinulle tytärtäni antaa? Kun nyt tekisit yhtenä yönä meren\nyli linnojen välille sillan lasista niin suoran, ettei olisi tuuman\nverran mutkaa, ja sillan kahden puolen kaksitoistatuhatta patsasta ja\njokaisen patsaan päähän kultaisen ihmisenkuvan, joka puhuu ryssää, niin\nantaisin tyttäreni.\"\n\n\"Odottakaahan huomisaamuun!\" vastasi poika.\n\nKeisari heräsi huomisaamuna kauheaan puheen porinaan, ja kun hän meni\nikkunaan katsomaan, niin oli lasinen silta keisarin linnasta meren yli.\nJa se silta oli niin suora, ettei ollut jouhen verran mutkaa, ja sillan\nkahden puolen oli kaksitoistatuhatta kultaista patsasta ja joka patsaan\npäässä seisoi priljanttinen ihmisenkuva ja kuvat puhella polittivat\nkilpaa ryssää.\n\nNo keisari valjastutti hevosensa vaunujen eteen ja aikoi ajaa sillalle\nkatselemaan ja kuuntelemaan, mutta heti ensi askelella hänen hevosensa\nkompastuivat sillalla eikä keisari päässyt tuumaa eteenpäin sitä\nliukasta lasisiltaa pitkin.\n\nKeisari nousi pois vaunuista ja alkoi vatsallaan ryömiä eteenpäin,\nmutta hänen yrittäessään jalat ja kädet veivätkin häntä vain takaperin\neikä hän päässyt sillalle ollenkaan. No silloin poika ajoi häntä\nvastaan hevosilla, jotka olivat vilkkaat kuin tuuli ja timanttikengillä\nkengitetyt. Timanttinaulat oikein iskivät kipeniä lasisesta sillasta,\nhevoset hirnuivat ja kuvat puhella polittivat kilpaa ryssää. Poika\nnostatti keisarin vaunuihinsa ja antoi kuskata kultaiseen linnaan.\n\n\"No jokos nyt annat tyttärestäsi morsiamen?\" kysyi poika.\n\n\"Ohhoh!\" vastasi keisari. \"Kyllähän annan, kun ensin yhtenä yönä\nrakennat sillan kumpaankin päähän kaksi kirkkoa lasista. Lasista\nkellotapulit ja kaikki kellot soimaan ja väkeä sisään ja lukkari\nlaulamaan.\n\n\"No odottakaahan huomiseen!\" vastasi poika.\n\nKun keisari heräsi huomisaamuna, niin pauhasivat ja helisivät monet\nkellot, ja kun hän meni ikkunan luokse, niin kirkkojen kullanväriset\ntornit kiilsivät kuin auringot ja kahdeksan kirkkoa kekotti sillan\npäissä, neljä kummallakin rannalla. Ja maantielle ja sillalle oli\nlevitetty punainen verka, ja veralla käveli koreita mamselleja\nauringonvarjoineen ja herroja keppeineen niin paljon, ettei keisari\nkoskaan ollut nähnyt niin paljon herrasväkeä, ja kirkoista kajahteli\nyht'aikaa kahdeksan lukkarin veisuu.\n\n\"Jo nyt tuli mikä tuli!\" tuumi keisari. \"Pitääkö minun nyt antaa\ntyttäreni tuolle renkipojalle, joka on alhaista rotua?\"\n\nKeisari pani tyttärensä kahdeksan lukon taa koppiin ja komensi\nsotajoukkonsa ottamaan niitä pojan kirkkoja, siltaa ja linnaa ja\nvangitsemaan poikaa. Mutta poikapa katsoi sormuksen läpi ja ajatteli:\n\n\"Hypätkööt nuo kaksitoistatuhatta ryssänkuvaa alas patsaiden päästä ja\ntapelkoot lujasti keisarin sotamiesten kanssa!\"\n\nSilloin ne kaksitoistatuhatta ryssää hyppäsivät patsaiden päästä ja\npaiskasivat keisarin sotamiehet sillalta mereen. No poika lähti sitten\najamaan lasivaunuilla lasista siltaa pitkin ja otti vaunuissa kultaisen\nsormuksen sormestaan ja ajatteli:\n\n\"Tulkoonpa nyt se keisarin tytär kahdeksan lukon takaa tähän vaunuihin\nviereeni!\"\n\nJa se keisarin tytär tuli niinkuin ilmasta tupsahtaen. Ei auttanut\nkeisarin muuta kuin antaa morsian. Kihlajaisväki kulki pojan linnasta\nlasista siltaa pitkin, ja kolmetuhatta musiikkia oli kultaisilla\npilleillä soittamassa ja väki kulki lasisiin kirkkoihin ja lukkarit\nlauloivat.\n\nMutta se keisari vihasi ja kadehti poikaa, kun se oli vain\nhuonorotuinen ja kuitenkin niin rikas. Ei tiennyt keisari, millä\nkeinolla poika voi sellaisia ihmeitä tehdä. Niin keisari sanoi\ntyttärelleen:\n\n\"Utelepas sulhaseltasi, millä keinolla hän sai linnan, sillan, kirkot\nja sinut, ja sano sitten minulle.\"\n\nNiin keisarin tyttö uteli sulhaseltaan:\n\n\"Millä keinolla sinä sait linnan, millä sait sillan, kirkot ja minut,\nkun olet vain halparotuinen?\"\n\nNiin poika vastasi:\n\n\"Minulla on sellainen sormus, että kun sen läpi katsoo ja ajattelee\nmitä toivoo, niin heti saa!\"\n\nSilloin keisarin tyttö sanoi isälleen:\n\n\"Sillä on sormus semmoinen, että kun sen läpi katsoo ja ajattelee mitä\ntoivoo, niin heti saa!\"\n\nNo keisari tahtoi varastaa pojalta sen sormuksen, ja kun poika yöllä\nnukkui sormus sormessaan, niin keisari hiipi ottamaan sormusta pois.\nMutta silloin poika heräsi, tirkisti sormuksen läpi ja huusi:\n\n\"Ahaa! Seitsemän miestä tänne ja pankaa varas pitkään pussiin ja viekää\nmereen.\"\n\nHeti ilmestyi seitsemän mustaa miestä, ja ne pistivät keisarin\njauhosäkkiin ja alkoivat viedä ikkunan kautta mereen.\n\nSilloin tuli keisarille hätä käteen, hän armoa rukoilemaan, ja poika\npäästi keisarin pois säkistä.\n\nMutta vielä sanoi keisari tyttärelleen:\n\n\"Houkuttele sinä nyt sormus pois sulhaseltasi. Se poika on halpaa rotua\neikä kelpaa sinulle mieheksi.\"\n\nNiin morsian houkutteli pojalta pois sormusta, mutta poika ei vain\nantanut. Olipa poika niin varuillaan, että kun yöksi rupesi nukkumaan,\nniin otti sormuksen sormestaan ja talletti sitä suussaan, ettei\nvoitaisi varastaa.\n\nMutta silloinpa se viisas keisarin tytär yöllä suuteli nukkuvaa poikaa,\nja sormus luiskahti pojan suusta tytön suuhun.\n\nPaikalla juoksi tyttö isänsä luo ja antoi sormuksen isälle.\n\nNo keisari heti nosti sormuksen siimalleen, tirkisti sen läpi kohti\nkuuta ja sanoi:\n\n\"Poika keskelle merta syvään torniin, jonne muutkin sulhaset on\nheitetty! Rautavitjoilla tukkiin kiinni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä nyt istuu poika vankina keskellä merta rautaisessa tyrmässä,\njonka laessa on vain pieni ikkuna ja jonne ei taivaan valkeutta näy\nkunnolleen mistään kohden. Mutta tyrmän pohjalla viruvat niiden\nentisten kosijain ruumiit, joita keisari oli pitänyt liian\nhalparotuisina ja köyhinä ja jotka olivat kuolleet nälkään.\n\nNälkään oli poikakin kuolla tänne syvään tyrmään. Mutta kun hän oli\nvuorokauden lojunut siellä pimeässä ulos pääsemättä, niin hän kuuli\nylhäältä ikkunan kohdalta kissan naukuvan ja koiran haukkuvan. Se koira\nhaukkui ja haasteli:\n\n\"Mitenkäs nyt voit siellä alhaalla, isäntä kulta? Sinut on tahdottu\ntapettavaksi, mutta me koetamme pidättää henkesi, kun olet meidän\nhenkeämme varjellut. Toisella rannalla hyppäsi kissa selkääni ja sanoi,\nettä minun piti joutuin lähteä uimaan ja isännän luo pyrkimään. Minä\nveteen ja uin kissa niskassa tänne. Mitäs nyt teemme, isäntä kulta?\"\n\n\"Enpä tiedä mitä teette!\" vastasi isäntä. \"Mutta jos voisitte\nkeisarilta ja keisarin tyttäreltä saattaa tänne sen minun kultaisen\nsormukseni, niin olisi hyvä asia. En minä kauan viihdy täällä\nkuolleiden seassa.\"\n\nNo kissa kiireesti hyppäsi koiran niskaan ja koira taas veteen. Kissa\npiteli kynsillään kovasti kiinni koiran niskasta, ja koira ui keisarin\nlinnalle niin että vaahto leuan alla kohisi. Illalla he tulivat\nperille, ja kun keisarin linnassa ruvettiin maata, niin kissa pujahti\nsalaa ovenraosta makuuhuoneeseen ja jätti koiran odottamaan ulos. Etsii\nkissa pöytäin, piironkien, kaappien päällykset kaikki, ei löydy\nsormusta. Keskiyöllä rupeavat rotat rapisemaan loukossa.\n\n\"Ahah!\" tuumii kissa ja alkaa väijyä rottia. Saa kissa viimein\nsuurimman rotan kynsiinsä ja uhkaa:\n\n\"Minä tapan sinut!\"\n\nNo rotta-rukka valittelee ja itkee:\n\n\"Älä tapa!\"\n\nKissa vastaa:\n\n\"Ellet kiireesti hae isäntäni kultaista sormusta, niin tapan sinut ja\nkaikki rotat koko valtakunnassa!\"\n\n\"Kyllä minä sormuksen haen, kun et vain tapa!\" vannoo rotta.\n\nSilloin kissa päästää rotan irti.\n\nRotta pujahtaa sillan alle ja viheltää kaikki veljet ja siskot koolle.\nSitten ne tulevat huoneeseen ja alkavat nakerrella piironkien ja\nkaappien laatikoita puhki, mutta eivät yhdestäkään laatikosta löydä\nsormusta. Koppaavat vielä rotat kiinni kaikki linnan hiiretkin ja\npakottavat ne hakemaan sormusta, mutta ei vain sittenkään löydy.\n\nRotille ja hiirille tulee kamala olo, kun kissan silmät nurkasta niin\njulmasti katsovat, mutta silloin seinärautio, joka raossa tikuttaa ja\nnavertelee, virkkaa:\n\n\"Ei ole sormus kaapeissa ja laatikoissa. Se on keisarin tyttären\nsuussa.\"\n\nNo nyt pienin hiiri juoksee keisarin kamarin ikkunalle, jossa on iso\nnuuskarasia. Pienin hiiri ottaa vähän nuuskaa kämmeneensä ja juoksee\ntaas keisarin tyttären huoneeseen. Pienin hiiri nousee sänkyyn ja\npistää kämmenellään hiukan nuuskaa keisarin tyttären toiseen\nsieraimeen.\n\n\"Ätshish!\" -- Keisarin tytär aivastaa niin, että suu aukenee, mutta ei\nolekaan sormus hänellä suussa.\n\n\"Sitten se on keisarin suussa!\" sanoo seinärautio.\n\nIsoin rotta juoksee keisarin kamariin, ottaa kahteen kämmeneensä paljon\nnuuskaa, juoksee keisarin sänkyyn ja kaataa paljon nuuskan keisarin\nmolempiin sieraimiin.\n\n\"Hutshish!\" aivastaa keisari, niin että suu aukenee ja kultainen sormus\nvierähtää peitolle.\n\nNo siitä rotille ja hiirille ilo! Isoin rotta antaa sormuksen kissalle,\nja kissa lyö rottaa kämmenellä otsaan ja sanoo:\n\n\"Nyt sinun pitää olla kaikkien hiirten kuningas!\" -- Siitämöisin ei ole\nkissa juuri mielellään syönyt rottia, vaikka onkin tappanut.\n\nKun ihmiset aamulla alkavat linnassa liikkua, ei kissa tohdi naukua\npäästäkseen ulos, kun pelkää sormuksen naukuessa putoavan suusta. Se\nkissa vain odottaa oven pielessä, että joku menisi ulos, jotta voisi\npujahtaa pihalle.\n\n\"Merkillinen on tuo kissa. On niin oppinut, ettei tahdo huoneessa\nnaukuakaan!\" sanoo keisari ja avaa kissalle oven. Ulkona koira odottaa\nkissaa. Kissa viittoo koiralle käpälällään, että pitää lähteä joutuin\nuimaan, ja koira pulskahtaa veteen, kissa hyppää koiran selkään ja niin\nsitä aletaan matkata meren saarelle vankilaa kohti.\n\nUi, ui koira touhuissaan, niin että vaahto leuan alla kohisee. Vasta\nkeskellä ulappaa ehtii koira kysäistä kissalta:\n\n\"Saitkos sormuksen?\"\n\n\"Sain!\" naukaisee kissa, mutta silloinpa sormus putoaakin kissan suusta\nmereen.\n\n\"Voi sinua harvahammas! Joudat itsekin jo uimaan!\" sanoo koira\nsuutuksissaan ja pudottaa kissan selästään veteen.\n\n\"Miks'et kysynyt rannalla!\" vastaa kissa.\n\nSiellä on nyt sormus syvällä vedessä, ja nälkäinen poika odottaa\nvankityrmässä. Kuka nostaa sormuksen vedestä?\n\nToisilleen vihaisina nousevat kissa ja koira autiolle karille keskellä\nmerta. Kuljeskelevat autiolla karilla etsien jotakin syötävää, niin\nkissa näkee rannalla ison hauen. Heti se iskee kyntensä hauen niskaan\nja sanoo:\n\n\"Minä tapan sinut!\"\n\n\"Älä tapa!\" läähättää hauki. \"Mitäs tahdot, jos et tapa?\"\n\nKoirakin tulee siihen ja alkaa pureskella haukea.\n\n\"Mitä te minusta vaivaatte? Mitä tahdotte, jos ette tapa?\" läähättää\nhauki.\n\nKoira vastaa:\n\n\"Kirposi äsken sellainen kultainen sormus mereen, mene ja hae sitä\nsormusta, etkö löydä sitä sormusta!\"\n\nNo hauki lupaa hakea sormuksen ja polskahtaa veteen. Siellä hän\nhätistää lahnoja, ahvenia, kiiskiä ja kysyy: \"Ettekö ole nähneet\nsellaista kultaista sormusta?\"\n\n\"Emme ole nähneet!\" vastaavat lahnat, ahvenet ja kiisket.\n\nMutta yksi pieni kiiski ei vain virka mitään. Se katselee viekkaasti ja\nyrittää pujahtaa pakoon. Huomaapa sen hauki ja sanoo:\n\n\"Ahaa, sinä pojan nulikka, pörhisteletkös piikkejäsi! Oletkos nähnyt\nkultaista sormusta?\"\n\nJa hauki pudistaa kiiskenpoikasta niin armottomasti niskasta, että\nkiiski huutaa:\n\n\"Kyllä, kyllä minä näin yhden sellaisen, joka oli kuin pieni vanne!\"\n\n\"Ahah!\" huutaa hauki. \"Vai näit! Sinä olet sen sormuksen nielaissut.\nKakaise sievästi ulos!\"\n\nEi auta kiisken muuta kuin antaa pois sormus, ja hauki vie sormuksen\nylös kissalle ja koiralle. Siitäkös kissalle ja koiralle ilo!\n\nMutta pian syntyy kissalle ja koiralle riita, kumpi sormusta\nkuljettaisi.\n\nKoira sanoo: \"Anna minunkin kantaa, sinulla on harvat hampaat, pudotat\nsormuksen taas veteen!\" -- Eihän siinä mikä auta, koira puree kissaa,\nkissa on huonompi koiraa, vaikka miten sylkisi ja raapisi, ja koira saa\nsormuksen kantaakseen.\n\nLähtevät sitten yhä kulkemaan vankityrmää kohti. Kulkevat, kulkevat,\nkoira ui hyvillään, ja kissa nyreissään istuu koiran niskassa. Uivat,\nuivat, aurinko paistaa ja vesi aurinkoa kuvastaa. Yht'äkkiä kimaltaa\nkoiran edessä veden pinnalla pieniä kaloja. Koira näkee kalat ja\nluulee: jo putosi sormus suustani, jo tuossa vedessä kimaltaa! Koira\nhamuaa vedestä sormusta suuhunsa, ja silloin sormus putoaakin mereen,\nja kissa koiralle kähähtää:\n\n\"Enkös jo sanonut, lerppahuuli!\"\n\nMikäs nyt eteen? Ei auta kuin koira ja kissa takaisin luodolle\nsill'aikaa kun isäntä nälässä odottaa.\n\nSiellä saivat koira ja kissa taas kynsiinsä hauen. Hätistävät haukea,\nja hauki noutaa taas heille sormuksen meren pohjasta.\n\nNyt kissa ja koira uivat isäntänsä luo. Kissa istuu koiran niskassa, ja\nkoira ui niin että vaahto leuan alla kohisee.\n\n\"Ui, laiska, kovemmin, isäntä kaipaa, isäntä kaipaa!\" hokee kissa.\n\nKoiran tekisi mieli vastata vihaisesti, mutta ei uskalla, kun kallis\nsormus on suussa.\n\nViimein kissa ja koira tulevat keskelle merta sille tyrmälle, jossa\npoika istuu vankina. Ottaa kissa sormuksen koiralta ja kiipeää sormus\nsuussa tornin huippuun, ja siinä ikkunan kohdalla kissa huutaa alas\npojalle:\n\n\"Tässä putoaa nyt se sormus, ota vastaan!\"\n\nSamassa poika kaappaa sormuksen ilmasta käteensä, tirkistää kiireesti\nsen läpi ja hihkaisee:\n\n\"Pois kahleet! Peliä ja huiluja!\"\n\nKaatuvat muurit, katkeavat kahleet, ja suuri joukko viulun ja pillin\nsoittajia istuu raunioilla viheltäen ja vinguttaen.\n\n\"Ruvetkoot elämään nuo vainaat!\" huutaa poika katsoen sormuksen läpi,\nja samassa kavahtavat nälkään kuolleet kosijat virkeinä ja punakkoina\nylös raunioista.\n\nSiinä alkaa iloinen tanssi, kun poika on päässyt kuolemasta ja\nvankilasta.\n\nTanssivat, tanssivat poika, vainaat, kissa ja koira, ja kun poika on\nsaanut kyllikseen tanssituksi, asettuu hän lepäämään ja syömään\nkarkealle kivelle. Sitten ottaa sormuksen sormestaan, asettaa sen\nsiimalleen ja toivoo:\n\n\"Tulkoon nyt se valkea käärme tänne!\"\n\nSamassa on pojan edessä valkea, punahelttainen käärme.\n\n\"Mitäs tahdot?\" kysyy käärme.\n\n\"Sitäpä minä tahdon, että otat takaisin tämän sormuksen!\" sanoo poika.\n\"Mieluummin ottaisin sinut, vaikka olisit seitsemän päivää viikossa\nkäärme, kuin tämän sormuksen. Siitä voi olla sama vahinko kuin\nhyötykin.\"\n\nKun poika niin sanoo, niin valkea käärme muuttuu taas koreaksi\nmamselliksi, niin koreaksi, että poikaa ihan huimaa. Ja mamselli\nvirkkaa:\n\n\"Nyt on noituus hävinnyt. Minut taiottiin käärmeeksi niin pitkäksi\naikaa kun tulisi mies, joka ottaisi mieluummin minut kuin kultaisen\nsormuksen. Nyt en milloinkaan enää käärmeeksi muutu. Ota nyt minut!\"\n\n\"Otanpa otan!\" vastaa poika, ja samassa purjehtii luodolle suuri laiva\nkulta- ja hopearaitaisin purjein, ja mamselli ja poika koirineen ja\nkissoineen nousevat laivaan ja matkustavat luodolta käärmeen komeaan\nlinnaan.\n\n\n\n\nKULTARUKKI.\n\n\nKuninkaalla oli ylen korea tyttö, mutta niin ylpeä, ettei ollut kuultu\neikä nähty. Sillä kävi paljon sulhasia, mutta eivät kelvanneet sille\nminkäänlaiset miehet, vaikka kuinka hyviä tarjoksi tuli. Kuninkaan\ntytär vain pilkkasi kaikkia kosijoitaan.\n\nNo oli kuninkaan valtakunnan vieressä rikkaalla keisarilla valtakunta\nja keisarilla poika, joka oli mahdottoman kaunis ja kaikkien arvossa\npitämä, ja keisarinkin poika lähti koettamaan, eikö saisi omakseen\nkuninkaan tytärtä.\n\nAjoi keisarin poika kuninkaan hoville kolmella valkealla hevosella ja\nlasisissa vaunuissa, ja hänet otettiin kuninkaan hovissa hyvästi\nvastaan. Se pikkuinen kuninkaan tyttökin oli olevinaan keisarin pojalle\nhyvin ystävällinen, mutta aina tuontuostakin laski keisarin pojasta\npilkan eikä vastannut kosintapuheisiin puoleen ei toiseen. No tällainen\njo alkoi suututtaa keisarin poikaa, mutta vielä pahemmin hänelle kävi,\nkun hän meni talliin hevosiaan katsomaan. Ei ollut poika tunteakaan\nhevosiaan, ennenkuin ne alkoivat hänelle hirnua. Oli näet hänen valkeat\nhevosensa töhritty ruskeanpunaisiksi; kuninkaan tyttö oli antanut ne\ntervalla töhriä.\n\n\"Kyllä minä sen vielä opetan!\" tuumi keisarin poika.\n\nOleilee poika vielä päivän linnassa ja kosiskelee kuninkaan tytärtä,\nmutta tämäpä häntä vain pilkkaa, ja kun keisarin poika taas seuraavan\nkerran menee talliin tervattuja hevosiaan katsomaan, niin näkee, että\nkomeimmalta hevoselta on ajettu partaveitsellä pois haivenet kuonosta,\notsatukka ja harja ja hevosen otsaan on kirjoitettu liidulla:\n\n\"Hevostaanko prinssi toi meille parturiin?\"\n\nSe kuninkaan tytär oli niin hevosen ajattanut ja piirrättänyt\nkirjoituksen otsaan.\n\nPistipä nyt keisarin pojan hyvin vihaksi, hän valjasti heti hevosensa,\nheitti hovissa hyvästit ja ajoi kotiin. Mutta kuninkaan tyttären hän\npäätti ottaa vaimokseen, maksoi mitä maksoi.\n\nKului sitten muutamia aikoja, niin eräänä iltana tuli kuninkaan\nväentupaan kerjäläisen näköinen mies iso laatikko selässä ja kertoi\nrengeille, että hänellä on sellainen rukki, että kun sillä kehrää, niin\nkymmenen käkeä hyppää rukin pyörällä ja kukkuu kaiken maailman marssit\nja polskat. No kuninkaan tyttären piiat sattuivat kuulemaan miehen\njutun ja juoksivat heti kertomaan kuninkaan tyttärelle:\n\n\"Väentupaan tuli sellainen mikä lienee kerjäläinen, ja hänellä on\nlaatikossa sellainen rukki, että kun sillä kehrää, niin kymmenen käkeä\nhyppii rukin pyörällä ja kukkuu sellaiset kaiken maailman marssit ja\npolskat!\"\n\n\"Tuokaa se rukki tänne!\" käski kuninkaan tytär.\n\nPiiat juoksivat ottamaan mieheltä rukkia, mutta silloinpa mies sanoi:\n\n\"Koskekaapas vain rukkiin, ne kymmenen käkeä muuttuvat haukoiksi ja\nnokkivat teiltä silmät päästä! Eikä se rukki soi, jos en minä itse ole\nsitä pyörittämässä. Mutta jos kuninkaan tytär haluaa kuulla soittoa,\nniin tulkoon väentupaan. Kyllä minä pyöritän.\"\n\nPiiat juoksivat emäntänsä luo ja kertoivat mitä mies oli sanonut.\n\n\"Minä väentupaan! Höp!\" huusi kuninkaan tytär ja löi piikojaan. \"En\nvälitä koko mokomasta rukista!\"\n\nMutta seuraavana aamuna piiat tulivat ja kertoivat emännälleen:\n\n\"Nyt se rukki jo pyörii ja kymmenen käkeä hyppii pyörällä ja kukkuu\nkaiken maailman marssit ja polskat, ja väki tanssii!\"\n\n\"Eikö mies lupaa tulla soittamaan tänne?\" kysyi kuninkaan tytär.\n\n\"Ei lupaa!\" vastasivat piiat. \"Ei lupaa, vaan pitää kuninkaan tyttären\ntulla sitä kuuntelemaan väentupaan.\"\n\nNo kovin teki pikkuisen kuninkaantyttären mieli nähdä ja kuulla sitä\nrukkia, ja hän sanoi piioilleen:\n\n\"Jos minä nyt teen sen kerjäläisen mieliksi, mutta älkää puhuko\nkenellekään, muutoin käy teille kipeästi! Ja rengit täytyy ajaa pois\ntuvasta, etteivät näe minua.\"\n\nRengit ajettiin pois tuvasta, ja sukkelasti juoksi kuninkaan tytär\nsoittajan luokse.\n\nSoittaja alkoi pyörittää, ja käet hyppivät ja soitto vihelteli, puhkui\nja kukkui kaiken maailman marssit ja polskat. Ensin prinsessa kuunteli\nnyrpyssä nenin, mutta mitä kauemmin soitettiin, sitä iloisemmaksi hän\ntuli ja halusi jo lopulta tanssia. Silloin mies lopettikin soiton.\n\n\"Pyöritä vielä!\" käski kuninkaan tytär.\n\n\"Ei makeaa mahan täydeltä!\" vastasi mies eikä soittanut enempää, vaikka\nolisi ollut ihme.\n\nSeuraavana aamuna kuninkaan tytär sanoi piioilleen:\n\n\"Juoskaapa pyytämään, eikö se mies tulisi tänne ja pyörittäisi, niin\ntanssittaisiin!\"\n\nPiiat juoksivat ja pyysivät, mutta ei se mies luvannut tulla. Lähetti\nvain sanan, että jos kuninkaan tytär tulee tanssimaan renkien kanssa,\nniin kyllä hän pyörittää.\n\n\"Hyh, vai renkien kanssa! En välitä koko mokomasta tanssista!\" sanoi\nkuninkaan tytär.\n\nMutta seuraavana aamuna hän tuumi piioilleen: \"Säälittäähän tuo\nkerjäläisrukka. Jos nyt pilkalla pyörähtäisin pari kertaa vaikka\nrenkienkin kanssa!\"\n\nJa kuninkaan tytär meni väentupaan ja tanssi renkien kanssa puolen\npäivää.\n\nKun kuningas sen kuuli, suuttui hän ja sanoi:\n\n\"Tämäpä nyt on ihmettä! Sopiipas tytön hyppiä renkien kanssa,\nvaikk'eivät keisarilliset kosijat kelpaa. Kyllä minä hänet opetan!\"\n\nJa kuningas torui tytärtään:\n\n\"Vai menet sinä hyppimään renkien kanssa, vaikk'eivät sinulle\nkeisarilliset kosijat kelpaa! Kyllä minä sinut opetan! Mikä sinut sinne\nväentupaan vei?\"\n\n\"Se rukki!\" vastasi kuninkaan tytär. \"Tänne tuli mies, jolla on\nsellainen kultarukki, että kun sitä pyörittää, niin kymmenen käkeä\nhyppää ja kukkuu kaiken maailman marssit ja polskat ja tekee mieli\ntanssia. Mutta se rukki ei soi muuten kuin että mies itse pyörittää,\neikä se mies tule tänne herraspuolelle pyörittämään eikä pyöritä\ntuvassakaan, jos en tanssi renkien kanssa!\"\n\n\"Kaiken maailman polskat sille miehelle! Marssikoon huomisaamuna\ntalosta!\" sanoi kuningas.\n\nKuninkaan tytär oli koko yön pahoillaan, kun sen miehen pitäisi marssia\nrukkeineen huomenna talosta, ja aamulla hän meni pyytämään isältään:\n\n\"Älä aja sitä miestä talosta! Minä tahtoisin kuulla rukkia ja tanssia.\nEnkä mene väentupaan tanssimaan. Jos mies rupeaa soittamaan, niin minä\npanen kamarin ikkunan auki ja ikkunasta kuuntelen soittoa ja tanssin\nkamarissa piikoineni. Minä kuolen ikävästä, ellen saa kuulla sitä\nrukkia!\"\n\nKuningas vastasi:\n\n\"No olkoon sitten mies talossa, mutta soittakoon vain ruoka-ajalla,\nettei renkien työpäivä pilaannu! Mutta muistakin se, ettet mene renkien\nkanssa tanssimaan!\"\n\nSamana päivänä ruoka-ajalla kuninkaan tytär pani kamarinsa ikkunan\nauki, kun mies soitti tuvassa, ja se kuninkaan tytär alkoi tanssia\nkamarissa piikainsa kanssa, mutta kun mies huomasi, että kuninkaan\ntytär alkoi tanssia, niin se heti lopetti soiton, pisti rukin\nlaatikkoon eikä sitä avannut koko päivänä.\n\nNo kuninkaan tytärtä suututti ja hänellä oli paha mieli, mutta minkäpäs\nmahtoi.\n\nSeuraavana aamuna piiat juoksivat kuninkaan tyttärelle kertomaan:\n\n\"Nyt se mies on mennyt pientarelle tallin taakse ja soittaa siellä eikä\nsano koskaan enää tulevansa tupaan soittamaan!\"\n\n\"Voi, kuinka se on häijy!\" huudahti kuninkaan tytär. Koko päivänä ei\nhän kuullut soittoa eikä uskaltanut mennä kuuntelemaan.\n\nPäivän päästä juoksivat piiat taas kuninkaan tyttären luo ja hokivat:\n\n\"Nyt on ihmeitä vasta! Sillä miehellä on tallin takana kuva, joka\npuhaltaa torveen ja laulaa ja pajattaa kaiken maailman satuja ja\ntarinoita.\"\n\n\"Minkälainen se kuva on?\" kysyi kuninkaan tytär.\n\n\"No se on sellainen, että kun se puhaltaa torveen, niin se laulaa\nlauluja ja pajattaa kaiken maailman satuja ja tarinoita!\" vastasivat\npiiat, eikä kuninkaan tytär päässyt siitä sen enemmän selville.\n\n\"Ei se taida tuoda tänne sitä kuvaa?\" sanoi kuninkaan tytär. \"Pitäköön\nsitten itse, en minä siitä välitä!\"\n\nMutta kuta useammin hän kuuli kuvaa mainittavan, sitä suruisemmaksi hän\ntuli.\n\n\"Menkää nyt pyytämään kauniisti, eikö se mies myisi kuvaa ja kuinka\nmonta säkillistä kultaa hän tahtoisi!\" sanoi kuninkaan tytär.\n\nEi se mies myynyt kuvaa.\n\n\"Älkää nyt aina puhuko siitä kuvasta! Väsyttää jo tuo sama asia!\" huusi\nkuninkaan tytär piioilleen, kun ne siitä yhä vain juttelivat.\n\nMutta kolmen päivän päästä sanoi kuninkaan tytär:\n\n\"Minä en voi tulla toimeen ilman sitä kuvaa. Millä ihmeellä minä saisin\nsen nähdäkseni?\"\n\n\"Lähtekää vain katsomaan!\" sanoivat piiat iloissaan.\n\n\"Niin, mutta kun isä ei laske!\"\n\n\"Mitäs siitä! Mennään pimeässä. Ettehän te siitä pahene.\"\n\nKuninkaan tytär ihastui:\n\n\"Enhän minä siitä pahene. Eihän ihminen pahene, jos katselee kuvaa\ntallin takana. Mutta älkää tästä kenellekään kertoko.\"\n\nKun pimeä tuli, niin prinsessa ja piiat menivät salaa tallin taakse. No\nsiellä oli se mies, ja se kuva puhalsi isoon torveen ja lauloi kauniita\nrakkauden lauluja ja jutteli merkillisiä satuja ja tarinoita.\n\nHuomisiltaa odotti sitten kuninkaan tytär koko päivän, ja pimeässä hän\nlähti tallin taakse kuulemaan kauniita rakkauden lauluja ja merkillisiä\ntarinoita.\n\nMutta juuri kun ilo oli ylimmillään, hyppäsi kuningas nurkan takaa ja\nhuusi:\n\n\"Vai täällä sinä tyttö taas olet! Enkös minä varoittanut sinua\nväentuvassa olemasta, ja nyt sinä olet joka ilta tallin takana. En enää\nhuoli sinua kotiin, ei sinusta ihmistä tule kuitenkaan. Saat marssia\nnukentanssittajan kanssa maailman markkinoille polskia soittamaan.\"\n\nEikä se kuningas leppynyt, vaikka prinsessa polvillaan rukoili ja\npiiatkin rukoilivat. Eikä laskenut siksi yöksikään tyttöä kotiin.\n\n\"Voi, voi, mihinkäs minä nyt joudun, kun isä ajaa talosta\", itki tyttö.\n\"Sinun täytyy elättää minua, sinä se minut tähän viettelit!\" tiuski hän\nmiehelle.\n\nMutta mies vastasi:\n\n\"Älä tiuski, tai jätän sinut heti paikalla tähän yksinäsi, ja minnekäs\nsinä mamselli sitten osaat. Ole siivolla, jos tahdot yösijan ja ruokaa,\nja tule jäljestäni.\"\n\nKovin on pikkuisen kuninkaantyttären mieli vihainen, haikea ja\nsurullinen, kun täytyi ruveta komennettavaksi, mutta mikäs auttoi! Ei\nmuuta kuin kulje miehen jäljestä.\n\nKulkevat, kulkevat pimeässä, kulkevat likaisia teitä, repii ja likaa\nkuninkaan tytär valkeat, hiirennahkaiset kenkänsä, repivät risut\nkuninkaan tyttären jalkoja, väsyy tytär ja mies vielä ärjyy:\n\n\"Miksi et kulje joutuisammin, laiskahan sinä olet!\"\n\nKarvasteli kuninkaan tyttären sydäntä ja hän tiuskaisi:\n\n\"Enpä olekaan orjasi, minäpä en tulekaan, minäpä jäänkin tähän!\"\n\nMutta mies vain nauroi ja sanoi:\n\n\"Jää, jos mielesi tekee!\"\n\nJa mies kulki seisahtumatta.\n\nAikoi kuninkaan tytär ihan jäädä, mutta sitten säikähti yksinjäämistä\nja ajatteli:\n\n\"Voi, kun ei ole kotia eikä mitään! Pitäähän minun totella niin kauan,\nkunnes tulen toimeen omin voimin. Mutta sittenpä en enää tottelekaan!\"\n\nJa tyttö lähti kulkemaan miehen jäljestä.\n\nKulkivat, kulkivat ja tulivat suuren suon laitaan, ja mies sanoi:\n\n\"Tässä on suuri, vetelä suo, ja yli on vain huonot portaat. Minun\ntäytyy nyt antaa koneitteni hukkua suohon ja kantaa sinut suon yli,\nethän itse pysy portaalla.\"\n\nTyttö vastasi:\n\n\"Kyllä pysyn!\" ja lähti kulkemaan, mutta putosi samassa suohon. Mies\nhuusi:\n\n\"Enkös sanonut, ettet pysy. Vain tanssia sinä osaat ja sileällä\npermannolla. Voi, mikä vastus sinusta minulle tuli! Nyt minun täytyy\njättää kalliit rukkini ja kuvani uppoamaan pelastaakseni sinut!\"\n\nMies heitti laatikon suohon ja nosti prinsessan syliinsä. Mies kantoi\nhäntä porraspuuta myöten ja jutteli:\n\n\"Likasit kauniin leninkisi suossa. Olet kenkäsikin tärvellyt. Millä nyt\nmaksamme ruuan ja yösijan? Minä en voi maksaa, kun kalliit rukkini ja\nkuvani jätin. Voi, mikä vastus sinusta minulle tuli!\"\n\n\"Jätä minut. Ehkä vielä ehdit pelastamaan kalleutesi!\" itki prinsessa.\n\nMies vastasi:\n\n\"Ahaa, vai niin. Ihmishenki on minusta sentään vähän kalliimpi kuin nuo\nkojeet, vähän kalliimpi!\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi kuninkaan tytär.\n\nTulivat viimein keskellä yötä kylään ja menivät kestikievariin. Mies\njätti prinsessan porstuaan ja sanoi itse menevänsä sisään pyytämään\nruokaa ja yösijaa.\n\nTuvassa mies kaatoi ison kasan kultarahoja pöydälle isännän eteen ja\nsanoi:\n\n\"Kun toverini tulee pyytämään ruokaa, niin pitää antaa vain pari kuivia\nsilakoita ja homeista leipää. Jos se rupeaa kiukuttelemaan, niin pitää\nhaukkua varkaaksi. Ja aamulla pitää koettaa vaatia meiltä maksua\nrahtamenteista. Jos ette tee mitä käsken, niin tietäkää, että olen\nkeisarin poika ja lähetän sata solttua niskaanne!\"\n\nNo isäntä se ihmeissään heti lupasi totella, ja mies meni takaisin\nporstuaan ja sanoi kuninkaan tyttärelle:\n\n\"Kas niin, eivät luvanneet meille ruokaa ja yösijaa. Mene sinä nyt\nvuorostasi pyytämään, sinulla on edes paremmat vaatteet kuin minulla,\nehkä paremman näköiselle antavat!\"\n\nKuninkaan tytär meni isännän luo ja sanoi:\n\n\"Tarjotaanko täällä illallista ja lepopaikkaa?\"\n\n\"Miks'ei maksusta\", vastasi isäntä ja toi penkille kannikan homeista\nleipää ja pari kuivaa silakkaa.\n\n\"Hyi! Minä olen kuninkaan tytär, en syö silakkaa!\" huusi tyttö.\n\n\"Mitä? Kuninkaan tytär!\" pilkkasi isäntä. \"Vai kuninkaan tytär! Etkö\nliene varaskin, mistäpäs muuten olisit saanut noin koreat vaatteet!\nAnnas olla, lähetän hakemaan vallesmannia, niin tokko tiuskit,\nmokomakin prinsessa!\"\n\nMitäs siinä, itkien meni kuninkaan tytär miehen luokse porstuaan ja\ntiuski, ettei syö niitä häijyn ruokia vaikka tapettaisiin.\n\nMies tuumi: \"Kyllä minä syön, mikäs siinä auttaa, paljonhan sellaista\nköyhille tapahtuu!\" Hän meni tupaan ja jätti kuninkaan tyttären\nnälissään porstuaan.\n\nTuvassa mies komensi parhaita herkkuja pöydän täyteen ja söi ja joi\npulskasti. Sitten hän tuli takaisin prinsessan luokse ja sanoi:\n\n\"Nyt olen kylläinen, herra siunatkoon, ja saatiinpa makuusijakin.\nMennään nyt heinäkorsuun maata.\"\n\nEi auttanut väsyneen prinsessan muu kuin mennä korsuun maata. Itkee,\nitkee kauan, itkuunsa, nälkäänsä nukkuu prinsessa, mutta tuskin on\nnukkunut, niin on jo aamu ja oveen aletaan hirveästi paukuttaa ja\nkolkuttaa. Isäntähän se siellä kolkuttaa ja huutaa:\n\n\"Tokko ne kulkurit ovat enää täällä. Kunhan eivät vain olisi karanneet\nmaksamatta ruokaa ja yösijaa. Hei, ylös maksamaan, kerjäläiset ja\nprinsessat!\"\n\n\"Nyt täytyy paeta, ne vaativat maksua, eikä meillä ole millä maksaa!\"\nsanoi mies ja alkoi vetää prinsessaa mukanaan ulos.\n\n\"En minä jaksa juosta!\" sanoi pikkuinen prinsessa.\n\n\"Sitten minun täytyy kantaa sinua, muuten ne ryöstävät kenkäsi ja\nleninkisi, ainoan mikä meillä on arvokasta!\"\n\nMies otti prinsessan selkäänsä ja pakeni, ja kintereillä juoksi\nkestikievarin isäntä kiljuen ja huutaen.\n\nJuoksivat pitkän matkaa, ja viimein isäntä herkesi ajamasta. Mies laski\nprinsessan selästään, ja prinsessa sanoi:\n\n\"Kiitos! Olisinhan paleltunut ilman kenkiä ja leninkiä!\"\n\n\"Kyllä vielä voit paleltuakin, en minä kauan saata pitää sinua\nmukanani, kun olet niin röyhkeä. Kerjäläisten pitää olla nöyriä eikä\nsemmoisia kuin sinä tässä talossa!\"\n\nNo eipäs olla. Kun tultiin ensi kerralla taloon, niin kelpasipa\nprinsessalle kova leipä ja pari kuivanutta silakkaa.\n\nKulkivat, kulkivat pitkät matkat, ja prinsessa kerjäsi. Viimein he\ntulivat keisarin valtakuntaan. Silloin mies sanoi:\n\n\"Nyt kai olet jo oppinut tulemaan omin voimin toimeen. Minä menen\nkeisarin kaupunkiin hankkimaan itselleni työtä. Me eroamme nyt.\"\n\nPelästyi kuninkaan tytär ja sanoi:\n\n\"Älä hyvä mies jätä, mihin minä raukka joudun, en minä ole vielä\noppinut omin voimin tulemaan toimeen.\"\n\nSilloin mies vastasi:\n\n\"No jos tulet morsiamekseni, saat olla seurassani ja eletään yhä\nyhdessä miten parhaiten voidaan!\"\n\nLupasi toki prinsessa, ja mies lähti kaupunkiin työn hakuun ja sanoi\npian tulevansa takaisin.\n\nMies meni suoraan keisarin linnaan, ja hänet otettiin keisarin poikana\nsuurella riemulla vastaan. Siellä hän söi, joi ja lepäili pitkän aikaa\nja viimein tuli kuninkaan tyttären luo ja sanoi:\n\n\"Huonot ovat ajat! Kauan sain rukoilla ja kerjätä, ennenkuin työtä\nannettiin. Pääsin keisarin savenvaluruukkiin. Siellä minun täytyy tehdä\ntöitä kurjasta ruokapalkasta pitkät päivät, ja vasta illalla pääsen\nluoksesi kotiin. Mutta hyvä koti meille annettiin. Tule katsomaan\nkotia!\"\n\nKeisarin poika vei kuninkaan tyttären kaupungin ulkopuolella kehnon\ntöllin luo, joka ei ollut paljon isompi koirankoppia, ja sanoi:\n\n\"Tässä nyt on koti, ja ruokaa tuon sinulle illalla, mutta päivän saat\nolla ilman!\"\n\n\"Kiitos!\" vastasi kuninkaan tytär.\n\nKeisarin poika oli sitten pitkät päivät kaupungilla, niin että\nkuninkaan tyttärellä oli ihan ikävä yksinään. Ja kun ilta pimeni,\npelkäsi hän ilkeitä kulkijoita ja oli huolissaan, tokko mies\npalaisikaan. Olisihan hänelle voinut sattua jokin onnettomuus.\n\n\"Voi, miksi en huolinut kaunista keisarin poikaa!\" huokasi prinsessa.\n\"Vaikka -- jos oikein ajattelen -- kaunishan on sulhasenikin, kun vain\nolisi hyvissä vaatteissa! Mutta miksi en ottanut hyvää keisarin poikaa!\nVaikka jos oikein ajattelen, parempihan on sulhaseni kuin keisarin\npoika. Mutta miksi hylkäsin rikkaan keisarin pojan?\"\n\nMyöhään tuli keisarin poika kotiin ja toi saviruukussa morsiamelleen\nkaalia ja pussissa leipää ja silakoita, ja morsian söi ja oli iloinen.\n\nNo sitten kerran sanoi keisarin poika morsiamelleen:\n\n\"Nyt minä olen valanut valmiiksi paljon saviastioita. Kaupungissa on\nhuomenna markkinat, ja sinun pitää myydä niitä saviastioita\nmarkkinoilla.\"\n\nKeisarin poika osti saviastioita ja teltan ja pani morsiamensa teltassa\nmyymään astioita. Mutta salaa hän palkkasi kymmenen hampuusia ja sanoi\nniille:\n\n\"Juoskaa nyt sinne teltalle ja paiskatkaa rikki kaikki sen myyjänaisen\nsaviastiat!\"\n\nMiehet juoksivat ja paiskasivat rikki kaikki kuninkaan tyttären\nsaviastiat.\n\nNo kuninkaan tytär itkemään, juoksemaan sulhasensa luokse.\n\n\"Voi sulho kulta!\" itki kuninkaan tytär. \"Kymmenen hampuusia juoksi\nteltalle ja paiskasi rikki kaikki kalliit astiat!\"\n\n\"Sattuuhan semmoista köyhille, pitää kärsiä!\" vastasi mies.\n\n\"Etkös ole minulle vihainen, rakas kulta?\" kysyi kuninkaan tytär.\n\n\"En.\"\n\n\"Voi, kuinka sinä olet hyvä!\" huudahti kuninkaan tytär.\n\nElävät kojussaan yhä, niin eräänä aamuna valittaa ja voihkii sulhanen\nkovasti ja sanoo:\n\n\"Minä olen nyt hyvin kipeä enkä saata lähteä työhön, ja me kuolemme nyt\nnälkään.\"\n\nSäikähtää kuninkaan tytär:\n\n\"Oletko sinä kipeä, kultaseni! Jää kotiin, minä menen keisarin linnaan\nkoettamaan etsiä työtä ja hankkimaan sinulle rohtoja, ruokaa ja\njuomaa.\"\n\nKuninkaan tytär lähti, mutta tuskin hän oli ehtinyt vähän matkan päähän\nkojulta, niin hypähti keisarin poika terveenä ylös, puki vaatteet\npäälleen ja juoksi kaupunkiin jo ennen kuninkaan tytärtä.\n\nTuli viimein kuninkaan tytär keisarin linnaan tarjoutumaan työhön. No\nse keisarin poika oli silloin vastassa pihalla komeissa vaatteissa, ja\nkuninkaan tytär ajatteli:\n\n\"Voi miten sairas sulhaseni on pulska! Jos se vain saisi yhtä komeat\nvaatteet kuin tuo keisarin poika, olisi se yhtä komea. Mutta mitäs nyt\nkomeista vaatteista, kun saisin sulhoni terveeksi!\"\n\nKuninkaan tytär niiasi syvään ja pyysi:\n\n\"Enkös minä saisi jotakin työtä täällä hovissa, kun sulhaseni on kipeä\nja tarvitsee rohtoja ja ruokaa?\"\n\n\"Pidätkö sulhasestasi?\" kysyi kuninkaan tyttären sulhanen.\n\n\"Pidänpä tietysti, hän on minua hoitanut kauan suurella rakkaudella!\"\n\nKeisarin poika naurahti ja kysyi:\n\n\"Mutta osaatkos tehdä työtä? Olet liian hienon näköinen työhön. Katsos\nvain, kätesi ovat kuin erään tutun, ylpeän prinsessan.\"\n\nKuninkaan tytär punastui pahasti ja pelkäsi, että keisarin poika\nalkaisi kysellä hänen nimeään ja sukuaan. Mutta keisarin poika vain\nsanoi:\n\n\"No jos nyt uhkaat osata työskennellä, niin saat pestä talon pyykkiä!\"\n\nKovalle se työ kuninkaan tyttärelle otti, hänen pienet, valkeat\nsormensa hankautuivat ihan verille ja tulivat kuumassa vedessä\nryppyisiksi. Mutta kovasti hän ponnisti, ja kun ilta tuli ja palkka\njaettiin, juoksi hän ensin apteekkiin ja osti lääkkeet, sitten puotiin\nja osti ruokaa ja viimein kotiin, jonne keisarin poika oli tullut\nsairaana odottamaan. Niin sairasti sulhanen muka kauan aikaa, ja\nmorsian pesi kovasti pyykkiä hovissa. Ja kuta kauemmin morsian\nsulhastaan hoiteli, sitä rakkaammaksi se hänelle kävi. Mutta viimein\ntuli kuninkaan tytär paljosta raskaasta työstä hyvin kipeäksi ja sanoi\nsulholleen:\n\n\"Nyt en jaksa kauan enää! Kuollaan pois yhdessä!\"\n\nMies vastasi:\n\n\"Ehei, ei minulla ole yhtään halua kuolla. Kyllä sinun täytyy\nponnistaa, kunnes paranen. On niitä keinoja jäljellä. Koeta nyt vielä\nmennä pesemään pyykkiä ja varasta pyykissä keisarin rouvan silkkiröijy.\nMyy se sitten, niin saadaan paljon rahoja, joilla yhdessä\nsairastellaan.\"\n\nKuninkaan tytär kauhistui, mutta lopulta hän sentään suostui ja sanoi:\n\n\"Mitäpäs en tekisi, kun sinä haluat!\"\n\nKuninkaan tytär meni vaivalla pyykille ja piilotti povelleen\nkeisarinnan röijyn. Mutta samassapa tuli siihen keisarin poika ja\nhuusi:\n\n\"Mitäs teet, tyttö? Vai varastat sinä äitini vaatteita. Minä ajan sinut\npois työstä!\"\n\nPuhkesi kuninkaan tytär itkemään:\n\n\"Voi, kuinka hirveän paljon olen tehnyt pahaa tässä maailmassa, kun\nminua näin rangaistaan. Tosiaan minä olen tehnyt hirveän paljon pahaa!\"\n\nKeisarin poika kysyi:\n\n\"No mitäs muuta pahaa sinä olet tehnyt kuin tämän?\"\n\n\"Oi hyvä herra, en voi sitä sanoa!\"\n\n\"Sano vain pois!\" vaati keisarin poika. \"Jos sanot, niin annan tällä\nkertaa anteeksi ja saat jäädä työhön.\"\n\n\"Voi, se on niin kauheaa! Minähän olen se prinsessa, joka annoin\ntervata ja parturoida teidän hevosenne!\"\n\n\"Vai niin!\" huusi keisarin poika. \"Kovin olitkin hänen näköisensä!\nKyllä nyt tekisi mieleni sinulle näyttää -- mutta anteeksihan olen\nsinulle luvannut!\"\n\nKuninkaan tytär kulki kojuunsa, ja mies kysyi:\n\n\"Saitkos röijyn?\"\n\nJa kuninkaan tytär vastasi:\n\n\"Kuollaan jo pois, keisarin poika tietää, että olen hänen\npilkkaajansa.\"\n\n\"Ja sinä olet hyvin pahoillasi, että jouduit minulle etkä keisarin\npojalle? Saitkos röijyn?\"\n\n\"En ollenkaan. Enemmän pidän sinusta kuin hänestä, olethan tehnyt niin\npaljon minulle hyvää! Mitäs röijystä, en saanut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisarin poika tuumi itsekseen:\n\n\"Nyt riittää jo.\"\n\nSeuraavana aamuna varhain läksi kuninkaan tytär vielä kerran keisarin\nlinnaan yrittämään työtä, ja keisarin poika ehätti ennen häntä linnan\nportille, seisoi siinä koreissa vaatteissa ja sanoi:\n\n\"Tiedätkös, että tänään ovat minun hääni ja minä tarvitsen paljon väkeä\nhääpuuhissa. Kun nyt kerran olen sinulle antanut anteeksi enkä liioin\nsinusta välitä, niin sopii ja pitää sinun tulla kyökkipiian avuksi tänä\niltana keittämään hääruokia minun morsiamelleni. Saat, köyhä kun olet,\nsen palkan kuin muutkin piiat.\"\n\nKuninkaan tytär kiitti, mutta ajatteli itsekseen:\n\n\"Kukas arvasi, että jouduin sen morsiamen piiaksi, jonka sulhasta\npilkkasin!\"\n\nKun sitten hääkemut alkoivat ja kuninkaan tytär askarteli keittiössä\nkyökkipiian apulaisena, lähetti keisarin poika salaa tuprauttamaan\ntuleen sen savenvalajan hökkelin, ja yht'äkkiä juostaan kyökkiin\nilmoittamaan kuninkaan tyttärelle:\n\n\"Mökkisi palaa, mökkisi palaa!\"\n\nKuninkaan tytär pelästyksissään pudotti ja särki herkkuvadin ja huusi:\n\n\"Voi minua onnetonta, sairas sulhaseni palaa!\"\n\nKuninkaan tytär juoksi kiireesti palopaikalle, ja siellä hän olisi\nlentänyt vaikka tuleen sulhastaan pelastamaan, jos keisarin poika ei\nolisi pidellyt häntä kiinni ja sanonut:\n\n\"Minähän se olenkin sulhasesi!\"\n\n\"Ei ei, minun sulhaseni on savenvalaja ja palaa!\" valitteli kuninkaan\ntytär.\n\nEi uskonut kuninkaan tytär, ennenkuin keisarin poika kertoi hänelle\nkaikki heidän yhteiset salaisuutensa. Kertoipa poika, miten hän oli\nhoukutellut rukilla ja nukella kuninkaan tyttären pois kotoa, miten he\nolivat yhdessä vaeltaneet ja mitä kuninkaan tytär oli milloinkin\nsavenvalajalle jutellut. Ja kun keisarin poika oli kaiken tämän\nkertonut, niin silloinkos kuninkaan tytär lankesi hänen syliinsä ja\nhuusi:\n\n\"Ethän nyt enää minua kiusaa!\"\n\n\"En\", vastasi keisarin poika. \"Mutta nyt mennään linnaan ja pane\npäällesi morsiusvaatteet, niin vietetään vähän häitä.\"\n\nNo siitä ilo tuli kuninkaan tytölle, vaikka hän oli keittänyt\nmorsiamelle ruokaa omissa häissään, ja häät pidettiin ja tytön\nisällekin tieto annettiin.\n\n\n\n\nVIISAS VAIMO.\n\n\nOli kerran rikas mies, ja hänellä oli niin kaunis vaimo, ettei\nkauniimpaa vesillä eikä mailla. Niin ihmeen ihana se oli, että taivaan\ntähdet hartioilla tuikkivat ja kuutamo otsalla kumotti, ja se rikas\nmies oli hyvin onnellinen. Niin se vaimo sanoi miehelleen:\n\n\"Pidä vain salassa, että sinulla on niin kaunis nainen, äläkä minua\nkenellekään näytä tai kehu.\"\n\nNo se mies lupasi.\n\nMutta kuinkas ollakaan, mies meni kerran kaupunkiin, jossa kuningas\nasui, ja hänet kutsuttiin kuninkaan luokse kestiin. Siellä oli kaikki\nkomeaa ja kimaltavaa, lattiat hopeasta, pilarit kullasta ja katto\nkalleista kivistä. Istui mies kuninkaan joukon kanssa hopeisen pöydän\nääressä, söivät, joivat kaikki, rikas mieskin hiukan juopui. No istui\nsiinä pöydän päässä kuninkaan tytär, ja kovin kaunis oli hänkin,\nkultainen kruunu oli päässä, ja hiukset olivat puhdasta kultaa.\nKuningas alkoi kehua tytärtään:\n\n\"Tämä minun tyttäreni se on ihanin ihminen maan päällä. Ei ole toista\nniin koreaa naista Jumalan sinisen taivaan alla kuin tämä minun\ntyttäreni. Ryypätään hänen maljansa!\"\n\nKuninkaan vieraana olevaa rikasta miestä alkoi harmittaa, kun kuningas\nsanoi tytärtään maailman kauneimmaksi naiseksi. Mies ajatteli, että\npitäisi hänen sentään vaimoaan vain hiukan kehaista, sillä olihan vaimo\nsata kertaa kauniimpi kuin kuninkaan tytär.\n\nJa rikas mies vastasi kuninkaalle:\n\n\"Armollisen kuninkaan tyttären maljan minä kyllä voin ryypätä, mutta\nettä hän olisi maailman kaunein nainen, sitä epäilen.\"\n\nSilloin pelästyi koko pöytäseurue, ja kuningas suuttui.\n\n\"Minä vaadin selitystä!\" sanoi kuningas. \"Eikö tyttäreni ole kaunein\nnainen Jumalan taivaan alla?\"\n\nRikkaan miehen täytyi nyt vastata suoraan, ja hän sanoi:\n\n\"Kyllähän armollisen kuninkaan tytär on kaunis, mutta minulla on nainen\nvielä kahta vertaa kauniimpi, niin ihana, että taivaan tähdet\nhartioilla tuikkivat ja kuutamo otsalla kumottaa. Siellä kotonani hän\nminua odottaa.\"\n\nKuningas vihastui vielä enemmän ja heitti rikkaan vieraansa\nvankityrmään ja sanoi:\n\n\"Antaa hänen nyt kyllikseen odottaa. Mitäs tuli mies tänne minun\ntytärtäni häpäisemään!\"\n\nNo siellä istui mies tornin juurella pimeässä tyrmässä, johon vain\niltahetkellä pari päivän sädettä pääsi tuikahtamaan ja jossa nälkäiset\nhiiret hyppelivät.\n\nKun rikkaan miehen vaimo kotona sai kuulla, mikä jupakka oli noussut\nkuninkaan ja hänen aviopuolisonsa välillä ja että mies oli heitetty\ntyrmään, alkoi hän ensiksi kovin itkeä ja valittaa.\n\nItki siinä kyllikseen ja alkoi sitten miettiä, kuinka voisi pelastaa\nmiehensä tyrmästä.\n\nJopa keksi hän keinon.\n\nHän pani paljon rahaa liikkumaan, teetti komeat miehen vaatteet kuin\nkuninkaalliselle prinssille ikään, leikkasi tukkansa lyhyeksi ja\npukeutui niihin uusiin vaatteisiin. Kas, siinäpä seisoi kuninkaallinen,\nkaunis prinssi sulkahattu päässä ja miekka vyöllä, kannukset kilisivät.\nSe oli rikkaan miehen vaimo.\n\nOsti sitten lasivaunut ja neljä komeaa hevosta ja palkkasi kuskin,\nnousi vaunuihin ja käski ajamaan kuninkaan linnalle.\n\nKuninkaan linnalle tultuaan sanoi olevansa naapurivaltakunnan prinssi,\njoka oli tullut kosimaan kuninkaan tytärtä.\n\nKuningas oli hyvillään, kun kosija tuli niin komeasti, ja vielä enemmän\noli tytär hyvillään, kun kosija oli niin komea, ettei vertaa taivaan\nalla; päivä paistoi päälaella ja otava säihkyi olkapäillä.\n\nPihalle tuli kuningas kumartaen sitä valeprinssiä vastaan, vei hänet\nsisään, syötti, juotti ja kestitsi miten parhaiten taisi ja lupasi\noitis tyttärensä hänelle vaimoksi.\n\nNo se tytär oli hyvin hyvillään, kun niin kauniin miehen saa: olisi\nheitä sitten kaksi maailman kauneinta yhdessä.\n\nMutta kuninkaan äidissä heräsi epäluulo, ja hän kuiskutteli\nkuninkaalle:\n\n\"Älä anna tytärtäsi sille vieraalle, ei se vieras ole mies ollenkaan,\nse on nainen.\"\n\n\"Älä laske leikkiä!\" sanoi kuningas. \"Kyllä se on mies ja maailman\nparas mies se onkin!\"\n\nMutta vanha kuningatar ei antanut perään, vaan sanoi:\n\n\"Laitapas vieras saunaan ja lähetä vahdit katsomaan, niin saat kuulla,\neikö ole nainen!\"\n\nNo viimein kuningas suostui ja virkkoi vieraalle prinssille:\n\n\"Tässä ennenkuin läksiäiset pidetään, niin puhdistaudupa, pulmuseni,\nminä annan lämmittää saunan!\"\n\nRikkaan miehen vaimo ymmärsi heti, että nyt häntä ruvetaan urkkimaan,\nja mietti miten pelastua pulasta. Hän käveli sitten kuninkaallisessa\npuistossa, missä vilisi metsän elävää kesyä kaikenlaista, jänistä,\nnäätää, oravaa. Pistipä vaimo sitten kärpän yhteen ja oravan toiseen\ntaskuunsa siellä puistossa.\n\nTuli valeprinssi kuninkaan kartanolle takaisin ja rupesi lähtemään\nsaunaan. Punainen verka oli vedetty tanhualta aina kylyn ovelle, ja\npunaista verkaa myöten hän asteli kylyyn. Kultainen oli kyly ja kiuas\nkalkista kivistä, ja simalla löylyä lyötiin.\n\nAlkoi sitten valeprinssi kylpeä ja kun alkoi riisuutua, niin päästi\ntaskustaan oravan hyppelemään saunan seiniä pitkin, ja ne vartijat\nkatselivat vain sitä hyppelevää oravaa niin kauan kun hän kylpi.\n\nKysyi sitten kuningas vartijoilta:\n\n\"Oliko vieras mies vai nainen?\"\n\n\"Mies oli!\" vastasivat vartijat, jotka koko kylpyajan olivat katselleet\nvain oravaa.\n\nKuningas meni äitinsä luo, sanoi:\n\n\"Mitäs mamma kulta hulluttelit, mieshän vieras oli.\"\n\nMutta äiti vain kiisti vastaan, sanoi naisen olevan, käski panemaan\nuudet vartijat katsomaan, eikö ollut nainen.\n\nKa se kuningas lähetti vieraansa toisen kerran kylyyn paremmat vartijat\nmukanaan. Mutta vieras laski riisuutuessaan kärpän hyppelemään saunan\nseinille, ja se kärppä hyppeli vilisteli niin, että vartijat sitä\nkatsellessaan eivät muistaneet tarkata, oliko kylpijä mies vai nainen.\n\nTaas kysyi kuningas vartijoilta:\n\n\"Eihän se prinssi ollut nainen?\"\n\nVartijat vastasivat:\n\n\"Eikös mitä. Mieshän se oli!\"\n\nMutta kuninkaan äiti kiisti yhä tiukemmin vastaan.\n\n\"Pane minut itseni vartijaksi!\" pyysi äiti kuninkaalta.\n\n\"Enkös mitä!\" vastasi kuningas. \"En minä sinua uskoisi, jos vartijaksi\npanisin. Sinä olet jo vanha ja vähänäköinen. Mutta nyt minä pidän\ntyttärelleni ja naapurivaltakunnan prinssille komeat läksiäiset!\"\n\nNo ei voinut äiti mitään, ja läksiäisiä alettiin pitää. Ne olivat vasta\nkomeat läksiäiset. Viisi viikkoa rahvasta ilmaiseksi kestittiin\nkuninkaan puistossa, missä koivut kasvoivat omenoita, kuuset rusinoita\nja katajat kahvipapuja, viisi viikkoa kestittiin suuressa pirtissä, ja\nsulhanen oli kaikesta kansasta huikaisevan kaunis.\n\nNiin viimeisenä läksiäispäivänä sanoi sulhanen kuninkaalle:\n\n\"Vain kertahan on kunnon miehen häät. Sallisipa silloin iloa\npahimmillekin. Laske nyt kaikki vangit tyrmistä vapaaksi edes katsomaan\ntätä juhlaa.\"\n\nKuningas suostui tähän tuumaan ja laski kaikki vangit tyrmistään\nvapaiksi, ja niiden joukossa oli myös se rikas mies.\n\nNo sitten kun oli suuri läksiäiskulkue kuninkaan linnalta\nmaalaiskylille, niin soittoniekkoja kulki sata edellä ja sata takana,\nmorsian ajoi kultavaunuissa ja sulhanen ratsasti hyppivällä, punaisella\nhevosella, mutta kansa kahden puolen tietä syvään kumarteli. Silloin\nsulhanen katseli tarkkaan kansajoukkoon nähdäkseen, missä hänen\nmiehensä oli. Ja siellähän se seisoikin lakki kourassa vangin puvussa\nse rikas mies kahden rosvon välissä.\n\n\"Onpa tuo sulhanen ihan vaimoni näköinen!\" tuumi itsekseen rikas mies.\n\"Mutta vaimoani en minä ikinä saa nähdä!\" hän huokasi ja itki.\n\nSilloinpa sulhanen juuri ajoi rikkaan miehen kohdalle, ajoi ihan liki\nja sanoi:\n\n\"Minä olen vaimosi ja tulin sinua pelastamaan. Hyppää tänne ylös\nsatulaan ja karataan. Tämä on kuninkaan paras hevonen, minä itse sen\ntallista valitsin.\"\n\nSäikähtää, ihastuu mies, hyppää heti tulisen hevosen selkään vaimonsa\nluo ja kannustaa, kannustaa. Kovin kannustaa, kannustaa, nuolena kiitää\nhevonen pakoon, ja väki edestä pilvenä hajautuu.\n\nKulkueessa tulee suuri hämmästys, hätä ja hälinä, ajetaan takaa, tuhat\nsolttua ajaa takaa, ei löydetä, minne lienevät karkurit kadonneet\nmetsiin.\n\nKuninkaan tytär meni itkien isänsä luo ja sanoi:\n\n\"Miksi annoit, taatto, minut miehelle, joka karkasi ja vei vangin\nmennessään?\"\n\nKuninkaan äiti sanoi:\n\n\"Ei se ollut mies, kiistinhän minä sitä koko ajan, että se oli nainen.\"\n\nRahvas sanoi:\n\n\"Nainen oli, mutta ihanin nainen taivaan alla. Päivä paistoi päälaella\nja taivaan tähdet tuikkivat hartioilla.\"\n\n\"Se olikin sen rikkaan miehen vaimo!\" sanoi kuningas.\n\n\"Jaa, jaa!\" tuumi kuninkaan äiti. \"Sanotaan: pitkä tukka, lyhyt mieli.\nPitääkö se paikkansa?\"\n\n\"Mutta hänpä olikin leikannut tukkansa lyhyeksi!\" vastasi kuningas.\n\nMutta rikas mies asui sitten korven keskessä pienoisessa piilopirtissä\nvaimoineen eikä ikinä mennyt kuninkaan kartanolle.\n\n\n\n\nKUOLEMAN KESYTTÄJÄ.\n\n\nTähdet kiiluivat, kuu paistoi, lumi narisi, ja tietä pitkin kulki\nsellainen puusepän sälli, joka ei mielellään viihtynyt pitkää aikaa\nyhdessä paikassa, vaan vaelteli ympäri maailmaa kylästä kylään, talosta\ntaloon. Kiireesti hän kulki joutuakseen johonkin asuntoon yöksi, ja\nkainalossa oli hänellä höylä ja saha, mutta selässä viinalekkeri.\n\nKulki, kulki sälli, lumet paistoivat tähtinä, mustat olivat metsät,\nviluiset olivat kinokset.\n\nYht'äkkiä alkoi kaukaa kuulua kuin kulkusten rallatusta ja kulinaa, ja\nsamassa ajoi joku ihan sällin selän takana.\n\nNo se ajaja oli Kuolema, ja se ohjasi mustaa oritta, ja mahtavat\nkulkuset pauhasivat.\n\n\"Hei, mies, kukas olet?\" huusi Kuolema reestään sällille.\n\n\"Etkös näe, sahanomistajahan olen!\" vastasi sälli.\n\n\"Hei, mies! Mitäs on lekkerissäsi?\" kysyi Kuolema.\n\n\"Etkös arvaa, siinä on viinaa!\" vastasi sälli.\n\nNo siitä Kuolema alkoi pyytää:\n\n\"Minulla on vilu pakkasessa. Anna minulle ryyppy, niin otan sinut\nrekeeni ja pääset vähäksi aikaa kävelemästä!\"\n\nNo sälli antoi sille ryypyn ja pääsi Kuoleman rekeen.\n\nHui hai, miten sitä sitten mentiin kuin lentotähti yli kinosten, ja\nviima korvissa vinkui ja nenää nipisti, metsät ja mäet vilisten\nhyppivät.\n\n\"Anna vielä ryyppy!\" sanoi Kuolema. \"Vilu tässä kyydissä tulee.\"\n\nNo sälli vastasi:\n\n\"En minä enää anna ilmaiseksi! Mitäs annat viinasta?\"\n\nNiin Kuolema sanoi:\n\n\"Annan sellaisen hatun, että se tekee näkymättömäksi, kun pistää\npäähänsä!\"\n\nSilloin sälli antoi Kuolemalle ryypyn ja sai hatun. Pistipä sälli hatun\npäähänsä ja oli heti näkymätön, kun ajoi siinä Kuoleman rinnalla.\n\nNo Kuolema tuli vähän humalaan ja alkoi lauleskella, ja pian se taas\npyysi:\n\n\"Anna vielä ryyppy, niin saat sellaisen pussin, että kun sitä\nheiluttaa, niin kaikkiin lähellä oleviin tulee kuoleman kauhu ja\nkatumus!\"\n\nNo sälli antoi taas ryypyn ja sai Kuolemalta sen pussin. Ajettiin,\najettiin siinä, ajettiin ja rallatettiin, niin taas surma virkkoi:\n\n\"Lähde nyt kanssani katsomaan, miten minä tapan ison talon tytärtä!\"\n\nSälli oli valmis lähtemään, ja ajoivat, ajoivat sitten ison talon\npihaan, ja Kuolema jätti hevosensa portaiden eteen, ja he menivät\nsisään.\n\nSiellä tuvassa valvottiin, itkettiin ja surtiin, kun talon ainoa,\nkaunis tytär oli hyvin sairaana.\n\nNiin sälli otti sen Kuoleman hatun pois päästään, niin että näkyi talon\nväelle, ja kuiskasi isännälle:\n\n\"Nyt tuli Kuolema tappamaan sinun tytärtäsi, mutta minä voin hänet\npelastaa!\"\n\nNo isäntä pelästyi ja ihastui kovasti ja pyyteli:\n\n\"Pelasta, sällikulta, jos suinkin voit!\"\n\nNo sairas tytär kun venyi vuoteessaan keskellä permantoa peräkamarissa,\nniin puusepän sälli veisti joutuin sängyn alle sellaisen koivuisen\nnavan, että sänkyä voi pyöräytellä ympäri kuin luomapuita, ja sitten\nsälli pisti taas Kuoleman hatun päähänsä ja odotteli näkymättömänä\nKuolemaa kamariin.\n\nKuolema tulikin kamariin, meni sairaan pääpuoleen ja rupesi iskemään\ntyttöä viikatteellaan, mutta silloin näkymätön sälli yht'äkkiä\npyöräytti sänkyä ja isku sattui harhaan.\n\nNo Kuolema meni taas sairaan pääpuoleen, nosti aseensa ja koetti iskeä,\nmutta taas sälli pyöräytti sänkyä ja isku sattui harhaan.\n\nSilloin Kuolema suuttui, koetti iskeä uudestaan, mutta ei onnistunut,\nkun sairas aina pyörähti hänen edestään pois. No suuttui Kuolema yhä\nenemmän ja iski viimein viikatteensa poikki takan patsaaseen.\n\nEi auttanut Kuoleman muu kuin lähteä kamarista ja jättää tyttö tällä\nkertaa tappamatta.\n\nKun Kuolema oli tanhualla nousemassa rekeensä ajaakseen toiseen taloon,\nniin sälli meni reen luo ja alkoi rajusti pudistaa sitä pussiaan, jonka\noli saanut Kuolemalta. No Kuolemalle itselleen tuli silloin hirveä\nkuoleman kauhu ja katumus, ja hän alkoi rukoilla:\n\n\"Älä hyvä sahanomistaja pudistele enää pussia, minä pelkään kuolemaa.\"\n\nNo sälli nauroi ja vastasi:\n\n\"Jos lupaat ja vannot, ettet tuota tyttöä etkä minua ikänäsi tapa, niin\nherkiän pudistelemasta.\"\n\nNo Kuolema lupasi ja vannoi, ja sälli herkesi pudistamasta pussia.\nSitten Kuolema ajoi omille teilleen, mutta sälli meni näkymättömänä\ntuvan uunille maata, ja aamulla varhain hän oli talosta kadonnut.\n\nKulkee, kulkee sälli monta vuotta maailmalla, eikä surua tullut, niin\nyht'äkkiä hänelle kerrotaan, että se isäntä, jonka ainoan tyttären hän\noli pelastanut kuolemasta, aikoo nyt pakottaa tyttärensä menemään kylän\npohatalle naimisiin. No silloin tuli sällille kova suru ja hän tuumi\nitsekseen:\n\n\"Mitäpä tässä nyt enää maksaa iloisena kulkea, kun se tyttö pakotetaan\nmenemään kylän pohatalle naimisiin.\"\n\nJa kiireesti se sälli lähti siihen kylään, jossa tyttö asui, ja ehti\nsinne parhaiksi kun lyhteitä aidanseipäisiin pisteltiin ja häävalkeat\nikkunoihin sytytettiin.\n\nRuvettiin jo häätalossa vihkimään pohattaa ja tytärtä, niin sälli meni\nhääsaliin sisälle näkymättömänä Kuolemalta saatu hattu päässään.\n\nVoi miten kaunis oli se morsian, voi miten kaunis helisevässä\nkruunussaan! Mutta surullinen se oli!\n\nRuvettiin vihkimään paria, niin morsian huusi:\n\n\"En minä mene tälle kylän pohatalle, minulla on entinen tuttu, joka\nminut kerran pelasti kuolemasta, mutta missä kulkenee maailmalla eikä\nse minusta välittänekään!\"\n\nNo morsiamelle naurettiin ja pakolla hänet vietiin vihkipallin luokse,\nmutta silloin se näkymätön sälli vetäisi poveltaan sen Kuolemalta\nsaadun pussin ja alkoi sitä kauheasti pudistella, ja kaikki vihkiväki\nkalpeni ja sai kuolemankauhun ja alkoi katua.\n\n\"En minä voikaan pakottaa tytärtäni kylän pohatalle naimisiin!\" sanoi\nisäntä.\n\n\"Enkä minä voi ottaa väkisin tytärtä!\" vastasi pohatta.\n\n\"Enkä minä voi heitä vihkiä väkisin!\" sanoi pappi.\n\n\"Kuolema tulee, kuolema tulee!\" voivotteli väki.\n\nMutta morsian sanoi:\n\n\"Kyllä se tuttu minusta kuitenkin taitaa välittää!\"\n\nNo silloin se kuljeksiva puusepän sälli otti taikahatun pois päästään\nja seisoi kaikkien näkyvissä vihkiväen joukossa.\n\nAvosylin juoksi tyttö hänen luokseen, kavahti hänen kaulaansa ja sanoi:\n\n\"Johan sinä viimeinkin tulit!\"\n\nNiin sälli vastasi:\n\n\"Johan minä tulin, ja hätäkös on meidän elää, kun sain Kuolemalta\nlupauksen, ettei hän meitä ikänään tapa!\"\n\nVihittiin sitten se tyttö ja puusepän sälli, lyhteet aidanseipäissä\nsytytettiin ja pyssyillä ampua paukutettiin. Ja hätäkös oli heidän\nelää, kun olivat saaneet Kuolemalta sen lupauksen, ettei hän heitä\nikänään tapa.\n\n\n\n\nPONTUS JA PEIKKO.\n\n\nPontus-niminen poika lähetettiin paimeneen suureen metsään, jossa asui\nmetsän peikko. Istui Pontus siellä puron reunalla pyssy vieressään ja\npaistoi nauriita, ja karja söi aholla. No ilmestyipä silloin Pontuksen\nluokse metsän peikko, ja se peikko oli kuin isopäinen poika, ja nahka\noli sillä karvainen kuin kissalla. No se irvisti Pontukselle ikeniään\nja näytti kahta hammastaan, ja ne hampaat olivat kuin petkeleen terät,\nja se ärjäisi:\n\n\"Mitäs täällä teet?\"\n\n\"Lehmiä paimennan!\" vastasi Pontus.\n\n\"Et sinä täällä saa lehmiäsi paimentaa, tämä on minun karjamaatani!\"\nsanoi peikko. \"Ja nyt minä sinut syön!\" se sanoi.\n\n\"Älä syö!\" tuumi Pontus.\n\n\"Vai en! Minä olen luja mies\", virkkoi peikko ja koppasi maasta ison\nkiven. Sillä olivat kämmenet sellaiset kuin karhulla, ja se puristi\nkiveä niin, että siihen jäivät syvät kynnenjäljet.\n\n\"Uskotkos nyt, että sinut syön!\" nauroi peikko.\n\nMutta Pontuspa koppasi paistetun nauriin, joka oli kuin musta kivi, ja\npuristi sitä niin että vesi tirisi.\n\n\"Katsos nyt!\" sanoi Pontus. \"Minä puristin kiveä niin että vesi\ntirisi!\"\n\nSilloin peikko tuumi:\n\n\"Taidatpa ollakin väkevä mies. En minä sinua syökään, jos viet lehmäsi\npois minun karjamailtani. -- Mutta oletkohan sinä niin vahva huutamaan\nkuin kiveä puristamaan? Huudetaanpas kilpaa!\"\n\n\"No ehkäpä sitä voisi yrittää!\" sanoi Pontus.\n\nRupesivat huutamaan kilpaa, ja peikko kun huutaa kiljaisi, niin hongat\nkaatui ja vuoret halkesi ja Pontus putosi pyörryksissä puron reunalta\nveteen pajukkoon, ja kun se peikko oli huutanut, niin ei Pontusta\nnäkynytkään.\n\n\"Missä sinä olet?\" huusi peikko.\n\nPontus oli siellä vedessä selvinnyt ja vastasi:\n\n\"Täällä pajukossahan minä olen.\"\n\n\"Mitäs sinä siellä teet?\" kysyi peikko.\n\nNo Pontus vastasi:\n\n\"Väännän muutamia pajuvitsoja, jotka sidon pääsi ympärille kun rupean\nhuutamaan. Minä huudan näet niin rajusti, että pääsi voi haljeta.\"\n\n\"Älä sitten huudakaan!\" sanoi peikko. \"Voithan olla parempi huudossa.\n-- Mutta ruvetaanpas juoksemaan kilpaa!\"\n\n\"No ehkä tuotakin voisi yrittää!\" tuumi Pontus. \"Mutta minä en rupea\njuoksemaan lyhyellä matkalla, minunlaiselleni pitää olla pitkä aho.\nMinun pitää saada valita juoksupaikka, kun kerran viime koetoksessa\nvoitin.\"\n\n\"Sama se!\" sanoi peikko.\n\nNo Pontus valitsi sellaisen tavattoman pitkän ahon, jonka toisessa\npäässä oli korkea kallio. Ja se kallio oli mainio kaikumaan.\n\nNo lähtevät sitten juoksemaan kilpaa Pontus ja peikko, ja peikko pääsee\nheti edelle, se hyppää kuin nälkäkurki. No kun peikko alkaa tulla sinne\nkallion juurelle, niin silloinpa Pontus ahon toisesta laidasta huutaa:\n\n\"Täällä minä jo olen!\"\n\nJa kaiku kalliosta heti vastaa ihan peikon kuonon edestä:\n\n\"Täällä minä jo olen!\"\n\nJa se peikko luulee, että Pontus jo on päässyt sinne kallion luo, ja\nkääntyy takaisin ja tuumii: ennätänpähän ahon toiseen päähän ennen kuin\nPontus.\n\nKun peikko juoksee Pontusta kohti, niin silloin Pontus taas yht'äkkiä\nhuutaa:\n\n\"Täällä minä jo olen!\" ja peikko kääntyy taas juosta läähättämään\nvuorta kohti.\n\nNiin juoksee peikko kieli pitkällä edestakaisin aholla Pontuksen ja\nvuoren välillä, kun luulee kaikua Pontukseksi, ja lyö varpaansa kiviin\nja kantoihin ja kaatuu nurin niskoin. Lopulta se väsyy ja sanoo\nPontukselle:\n\n\"Jätetään tämä leikki nyt, kyllähän näyt jaksavan juosta kovemmin kuin\nminä. Mutta et suinkaan sinä minua painissa voita.\"\n\n\"No koetellaan!\" tokaisi Pontus.\n\nSe Pontus tiesi siellä korvessa karhunpesän, jossa oli peto poikineen,\nja Pontus vei peikon karhunpesän luo ja sanoi:\n\n\"Voithan ensin harjoitella tuon minun nuoremman veljeni kanssa. Se on\ntuolla pesässä se veli. Ehkä sitten vasta rupeat minun vanhemman ja\nvankemman kanssa.\"\n\nPeikko suostui ja ryömi karhunpesään karhua painiin vaatimaan. No sillä\nkarhulla kun oli pojat, niin se oli hyvin äkäinen ja kaappasi heti\npeikon syliinsä ja oli siihen paikkaan tappaa, ja vähissä hengin pääsi\npeikko karhun pesästä ulos.\n\n\"No jokos harjoittelit?\" kysyi Pontus.\n\n\"Jo harjoittelin, sain kylkiluuni poikki. En minä sinun kanssasi rupea\npainimaan. Minä uskon, että sinä olet parempi painija.\"\n\nIstuvat siinä aholla Pontus ja peikko, ja peikko lepää. Niin Pontus\nkysyy:\n\n\"Missä sinä sitten minut oikeastaan voitat, kun et vielä ole missään\nvoittanut?\"\n\nNo se peikko kiukustuu taas ja tuumii: jaksan minä jotakin! ja sanoo:\n\"Ruvetaan pökkäämään puita puhki! Minulla on kova pää, kyllä minä sinut\npökkäämisessä voitan!\"\n\n\"Kova pää on!\" nauroi Pontus. \"Lepäähän vielä vähän!\"\n\nNo peikon levätessä Pontus menee ja kovertaa hongan ontoksi, niin että\npäänsä hyvin mahtuu onteloon. Peittää sitten ontelon kaarnalla, niin\nettei kepposta voi huomata, menee peikon luo, sanoo:\n\n\"Jo olet nyt levännyt! Mennään pökkäämään puita puhki.\"\n\nMenevät, ja Pontus pökkää siihen omaan honkaansa, ja pää hurahtaa heti\nkaulaa myöten onteloon. No peikko rupeaa sitten hänkin pökkäämään, ja\ntulee lovi honkaan, mutta ei niin iso kuin Pontuksen lovi. Koettaa\npeikko pökätä uudestaan, ottaa vauhtia ja pökkää, ja sälöt vain\nlentävät.\n\n\"Puske pääsi puuhun kaulaa myöten, niinkuin minä!\" huutaa Pontus, ja\npeikko yhä puskee ja puskee, mutta ei mene pää kaulaa myöten puuhun.\nNiin puskee peikko päänsä kuhmuja täyteen ja on itsensä siihen paikkaan\ntappaa. Viimein peikko sanoo Pontukselle:\n\n\"Kyllä nyt jo voitit! Kovempi on sinulla pää kuin minulla.\"\n\nNo se Pontus nauraa.\n\n\"Mutta viimeinen koe!\" huutaa kiukustunut peikko. \"Ruvetaan nakkaamaan\nväkikurikkaa!\"\n\n\"No ruvetaan!\" virkkoi Pontus.\n\nPeikko kävi hakemassa kotoaan kallioluolasta isävainajansa kahdeksan\nleiviskää painavan kultakurikan, ja peikko kun nakkasi kurikkansa ylös\nilmaan, se lensi niin korkealle, että tuikki taivaalta kuin tähti vain,\nja kun se putosi maahan, upposi se kymmenen sylen syvään.\n\nNo peikko nauroi hyvillään, kaivoi kurikan maasta ja sanoi Pontukselle:\n\n\"Nakkaa nyt sinä!\"\n\nNo Pontus koettaa nostaa kurikkaa maasta, eikä jaksa. Tuskin jaksaa\nvartta vähän kohottaa.\n\n\"No nyt minulle pula tuli!\" tuumi Pontus.\n\nOli ilta silloin, ja punaiset pilvet nousivat metsän takaa kuin korkeat\nvuoret.\n\n\"Taisi tulla viimeinen iltani!\" tuumi Pontus.\n\n\"Mitäs siinä tuumit ja odotat! Nakkaa!\" nauroi peikko.\n\nPontus vastaa:\n\n\"Odotan tuota möyhypilveä ja nakkaan kurikan sen niskalle!\"\n\nNopeasti peikko sivalsi kurikan Pontukselta ja sanoi:\n\n\"Et saa nakata, se on isävainajani perintö, se on tyyris kurikka!\"\n\nNiin oli Pontus voittanut peikon kaikissa kilpailuissa, ja peikko näki,\nettä Pontus oli vahva mies.\n\nNo peikon alkoi tehdä mieli Pontusta rengiksi, kun se oli niin vahva\nmies.\n\n\"Jää minulle rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan\", sanoi peikko\nPontukselle.\n\n\"Kyllä jään, mutta aja ensin tuo karja kotiin isälleni!\"\n\nPeikko lähti ajamaan Pontuksen karjaa kotiin. No lehmät sitä karvaista\npaimenta pelkäsivät kovasti ja olivat matkalla tappaa itsensä pakoon\njuostessaan, ja talossa peikko sai isännältä pahasti selkäänsä.\n\nTuli sitten peikko liikaten takaisin korpeen ja sanoi: \"Nyt vein karjan\nkotiisi, mutta isäsi löi minulta jalan poikki.\"\n\n\"Miks'et lyönyt takaisin?\"\n\n\"Mitenkä minä uskalsin, kun poikakin on noin väkevä.\"\n\nPontus nauroi. Sitten peikko sanoi:\n\n\"Mennään nyt meille illalliselle ja tehdään renginkontrahti.\"\n\nMenivät ja istuivat Pontus ja peikko siellä vuoren luolassa peikon\nkotona ja keittivät puuroa hirmuisen isolla padalla, niin Pontus alkoi\njutella:\n\n\"Rupeanhan minä rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan asti. Mutta\npalkka pitää olla hyvä!\"\n\n\"No mitäs tahdot palkaksesi?\" kysyi peikko.\n\nPontus otti hatun päästään ja sanoi:\n\n\"Tämän hatullisen kun antanet kultaa, kun käki kukkuu, niin olen\ntyytyväinen!\"\n\n\"Sen saat!\" virkkoi peikko. \"Mutta älä lähde vain kesken talosta!\"\n\n\"Hohoo!\" nauroi Pontus.\n\nNiin oli kontrahti tehty ja Pontus oli peikon renkinä.\n\nRuvettiin sitten syömään illallispuuroa isosta padasta, peikko kykötti\ntoisella puolen pataa ja Pontus toisella. Tekeepä Pontus silloin\npeikolle pienen pilan. Se Pontus pistää ison eväskonttinsa takin sisään\nja napittaa sitten takin kiinni, ja kun on syönyt vatsansa täyteen\npuuroa, niin alkaa lusikoida puuroa takinkauluksen kautta isoon\nkonttiin, vaikka on yhä suuhun pistävinään. No lusikoi, lusikoi Pontus\npuuroa konttiin, ja pata tyhjenee eikä peikolle jää mitään.\n\n\"Hirveästihän sinä syöt, renki!\" sanoo peikko. \"Mites sinä jaksat syödä\nniin paljon?\"\n\nJa Pontus vastaa:\n\n\"Pyöräytähän vatsaasi puukolla reikä kuin minäkin, niin jaksat sinäkin\nsyödä yhtä paljon.\" -- Ja Pontus pistää konttiinsa reiän, niin että\npuuro pääsee valumaan ulos.\n\n\"En minä uskalla sellaista tehdä!\" sanoo peikko.\n\nMaataan siinä yö, niin aamulla isäntä rupeaa käskemään Pontusta metsään\npuita hakkaamaan ja antaa Pontukselle kultaisen kirveen ja sanoo:\n\n\"Hakkaa lujasti, olethan luja mies!\"\n\nNo Pontus menee metsään, mutta ei hakkaakaan puita, vaan kiviä ja\nkallioita, ja illalla hän tulee kotiin, vie peikolle kirveen takaisin\nja sanoo:\n\n\"Huono oli kirves, ei sillä puut kaatuneet.\"\n\n\"Voi miesrukka, liian luja olit, pilasit kirveen!\" sanoi peikko.\n\nMaattiin taas yö, niin seuraavana aamuna isäntä rupeaa yhä vaatimaan\nPontusta metsään puita hakkaamaan.\n\n\"Nyt minä lähden itse mukaan, että näen, tokko sinä hakkaatkaan puita\nkultaisella kirveelläni\", sanoo peikko.\n\n\"En minä vielä voi lähteä!\" vastaa Pontus. \"Eilisellä reisulla kävi\nhuonosti, tätä reisua varten on tehtävä tärkeä tarvekalu. Tulkaahan,\nisäntä pyörittämään tahkoa!\"\n\nNo peikko tulee pyörittämään tahkoa, ja Pontus alkaa tahkota alasinta.\nTahkoo, tahkoo Pontus; vääntää, pyörittää peikko koko päivän, syövät\nvain välillä ja taas tahkoavat.\n\nHuomisaamuna peikko rupeaa taas pyörittämään tahkoa. Pyörittää hiki\nhatussa puoli päivää ja tiuskaisee viimein Pontukselle:\n\n\"Katsoa kans ruukataan!\"\n\nNo Pontus katsoo: ei ole alasin vielä kuin tullut kiiltäväksi. Ja se\nPontus houkuttelee peikon yhä vääntämään.\n\nVääntää, vääntää, pyörittää peikko kolme päivää hiki hatussa, syövät\nvain välillä ja taas tahkoavat.\n\nNo suuttuu viimein peikko ja kysyy:\n\n\"Mitäs sinä siitä alasimesta teet?\"\n\n\"Naskalia!\" vastaa Pontus.\n\nKiukustuu peikko heittää vääntämisen ja tiuskaa:\n\n\"Mitä naskalilla?\"\n\nJa Pontus vastaa:\n\n\"Paikkaan kenkiäni, menivät rikki risukoissa.\"\n\n\"Miks'et sitä sanonut ennemmin!\" -- Ja peikko toi Pontukselle kultaisen\nnaskalin.\n\nPaikkaa, paikkaa Pontus kenkiään koko viikon ja sitten menee isännän\nkanssa puunhakkuuseen metsään. Hakkaavat päivällä paljon puita ja\nillalla lähtevät viemään hirmuisen isoa mäntyä havuineen kotiin.\n\nNiin Pontus sanoo peikolle:\n\n\"Kun nyt tätä mäntyä kannetaan kotiin, niin kanna sinä huonompi mies\nlatvasta ja minä vahvempi kannan tyvestä. Eikö niin?\"\n\nPeikko suostui. Vielä sanoi Pontus peikolle:\n\n\"Kun sinä nyt kannat sitä latvaa edellä, niin varo vain, ettet katso\nmatkalla taaksesi, muuten havut voivat pistää silmääsi.\"\n\n\"En katso!\" vakuutti peikko.\n\nLähtevät sitten kulkemaan, ja peikko kantaa latvaa olallaan eikä katso\ntaakseen, ja Pontus istuu peikon selän takana kahdareisin männyn\ntyvellä ja antaa peikon kantaa itseään. Peikko ähkää, puhkaa: kovin on\nraskas se mänty. Pontus rallattelee. Tuumi peikko: Mitenhän se Pontus\nsiellä jaksaa kantaa niin vain rallatellen? -- Eikä malta peikko olla\nkatsomatta taakseen, ja silloin kun se peikko katsoo taakseen, niin\nPontus pistää häntä silmään sillä kultanaskalilla, jonka oli pannut\nkepin kärkeen.\n\n\"Ai ai, jo pisti havu!\" voivottelee peikko.\n\n\"Enkös jo varoittanut! Älä katso taaksesi!\" vastaa Pontus.\n\nKulkevat edelleen, ja peikko kantaa puuta ja Pontusta, ja kotona peikko\npaiskaa raskaan puun latva edellä tanhualle niin rajusti, että Pontus\nlentää kuin lingosta korkealle ilmaan.\n\n\"Hei vaan, näin keveästi meillä tultiin!\" hän huutaa.\n\nHuomisaamuna peikko sanoo vihoissaan Pontukselle:\n\n\"Minulla on nyt kipeä silmä, täytyy jäädä kotiin. Saat mennä yksinäsi\nmetsään puita hakemaan. Ota hevonen ja reki mukaasi, mutta muistakin\nse, että kun tuot kuormaa illalla kotiin, niin sinun pitää ajaa\ntanhualle aidan raosta eikä veräjästä!\"\n\n\"Kyllä muistan!\" vastaa Pontus.\n\nIllalla Pontus tuo kuorman kotiin, hakkaa aidan takana kuorman, reen ja\nhevosen pieniksi kappaleiksi ja ajaa sitten ne kappaleet aidan raosta\ntanhualle. No peikko juoksee katsomaan ja huutaa:\n\n\"Voi sua velikulta, minkäs teit!\"\n\n\"No jokos suutuit?\" kysyi Pontus.\n\n\"Enpä ole millänikään!\" sanoi peikko.\n\nNo sitten Pontus valoi kerran luolassa luoteja pyssyynsä, niin peikko\ntuli siihen katsomaan ja kysyi:\n\n\"Mitäs siinä nyt teet?\"\n\nPontus näki peikon pöhöttyneen silmän ja tuumi:\n\n\"Valan silmiä.\"\n\nNo silloin peikko alkoi pyytää:\n\n\"Pontus, valapa minullekin silmä, kun tästä toisesta taitaa mennä näkö,\nkun se sattui havuneulaan.\"\n\nPontus sanoi:\n\n\"Rupeahan tuohon lattialle selällesi, niin valan heti silmän sen kipeän\nsijalle.\"\n\nNo peikko rupesi lattialle selälleen, ja Pontus kaatoi kuumaa lyijyä\nsiihen kipeään silmään.\n\nSiitäkös peikko kiljaisemaan:\n\n\"Taidat pettääkin minua!\"\n\n\"Älä ole milläsikään!\" vastasi Pontus. \"Kun jaksat odottaa, niin tulet\npimeässä toimeen tällä uudella silmällä. Suutuitkos?\"\n\nPeikko vastasi:\n\n\"Paha oli, mutta paljonkos se silmäkulta tarvitsee! Mutta koska sillä\nuudella silmällä tulee hyvin toimeen pimeässäkin, niin en suutu, en ole\nmillänikään.\"\n\nSairastaa yhä peikko sitä silmän pakotusta ja odottaa paranemista, niin\nsanoo Pontukselle:\n\n\"En vieläkään jouda kanssasi työhön, mene nyt yksinäsi ja rakenna sinne\nLehmäsuohon lehmäsilta ja Lammassuohon lammassilta. Kun minä paranen,\nniin tulen katsomaan työtäsi.\"\n\nNo Pontus meni ja tappoi kaikki peikon lehmät ja teki lihoista\nlehmäsillan suohon. Tappoi myös lampaat ja teki lammassillan suohon ja\nmeni sitten peikon luokse ja sanoi:\n\n\"Tule, isäntä, katsomaan työtäni! Sillat ovat valmiit.\"\n\n\"Enhän minä voi tulla, ei ole silmäni vielä parantunut.\"\n\n\"Eikä se paranekaan, ja johan sinulla on silmä, millä tulee pimeässä\nhyvin toimeen!\"\n\n\"Jo taisit pettää minua!\" voivotteli peikko. \"Mutta minkälaisethan\nsillat sinä teit! Mennään katsomaan.\"\n\nNo se peikko suuttui kovasti, kun näki lehmänsä ja lampaansa tapettuina\nsuossa.\n\nSitten se puolisokea peikko alkoi jo kovasti pelätä Pontusta eikä\noleksinut mielellään kotosalla. No kerran se sanoi Pontukselle:\n\n\"Minä menen nyt kylille hakemaan kummia näille ottolapsilleni, jotka\ntoin eilen kotiin. Siivoa ja puhdista sinä sill'aikaa hyvästi lapset,\nettä kummi ilkiää niitä katsella ja pitää sylissään.\"\n\nNo se peikko oli poikamies, ja vain sokea äiti hänellä eli, ja se oli\näitinsä ja omaksi huvikseen ottanut salolta itselleen kaksi ottolasta,\nkäärmeen poikia. No niitä se nyt käski Pontuksen hyvin pesemään ja\npuhdistamaan.\n\nKun peikko meni hakemaan kummia, niin Pontus viilteli käärmeiltä mahat\nauki, puhdisti ja siivosi ne kuin kalat ja pani luolan seinälle\nkuivumaan. No tuli sitten peikko kummin kanssa kotiin, näki tihutyön ja\nhuusi:\n\n\"Voi voi, minkäs teit!\"\n\n\"Jokos suutuit?\" kysyi Pontus.\n\nPeikko pelkäsi Pontusta ja sanoi sentähden:\n\n\"No en ole vielä millänikään!\"\n\nNo sitten iltasella peikko sanoi rengilleen:\n\n\"Mene nyt ja saata tämä kummi kotiinsa, kun ei kastamisestakaan tullut\nmitään.\"\n\nNo Pontus meni sikolättiin ottamaan sikaa valjastaakseen, mutta peikko\noli pannut sinetillä sikolätin oven kiinni, ettei Pontus saisi sikoja\nkäsiinsä. No Pontus meni lättiin ikkunasta, teurasti siat, heitteli\nkappaleet ulos ikkunasta ja sitoi ne sitten rahkeilla lapion eteen ja\nmeni peikon luo ja sanoi:\n\n\"Nyt se kummi voisi lähteä, ajopelit odottavat.\"\n\n\"En minä ole käskenyt ajamalla saattamaan!\" huusi peikko. \"Millä sinä\najat?\"\n\n\"Sioilla ja lapiollahan minä ajan.\"\n\n\"Miten sinä siat ulos sait, minähän panin sinetillä oven kiinni?\"\n\n\"Mutta ikkunaa et pannut\", sanoi Pontus.\n\nNo sen jälkeen se peikko alkoi tuumia, että kyllä se tuo mies täytyykin\nsaada talosta pois, muuten tulee viimeinen turmio.\n\nOli keskitalvi vielä, niin peikko sanoi Pontukselle:\n\n\"Kyllä jo olen palvelukseesi tyytyväinen. Saat nyt lähteä kotiisi. Tuo\nvain hattusi, niin saat sen täyteen kultaa.\"\n\nNo Pontus kaivoi hirveän kuopan hankeen, otti hatustaan pohjan pois ja\nasetti hatun reunat kuopan suulle. No peikko ammensi, ammensi hattuun\nkultaa, ja kaikki peikon aarteet menivät eivätkä riittäneetkään.\n\nPontus sanoi: \"Minun täytyy odottaa, kunnes käki kukkuu. Hanki siksi\nrahaa hattu täyteen tai paha sinut perii!\"\n\n\"Nyt tulee tuho, kun sillä on niin iso hattukin!\" tuumi peikko ja lähti\nkahdella lotjalla lainaamaan virran takaa veljeltään kultaa.\n\nKun peikko oli sen kultalastinsa saanut virran rantaan, ei se virkkanut\nsiitä mitään Pontukselle, meni vain kotiinsa, talutti äitinsä ulos,\nnosti aidanseipääseen ja käski kukkumaan ja meni sitten Pontuksen luo\nja huusi:\n\n\"Kuule, kuule, jo kukkuu käki!\"\n\n\"Kuuluupa kukkuvan, jokos se kesä nyt tulee joulukuussa!\" ihmetteli\nPontus, tempasi pyssynsä, juoksi tanhualle ja ampui sitä peikon akkaa\naidanseipääseen. Se putosi alas se ämmä ja siltä katkesi jalka.\n\n\"Voi voi, minkäs teit!\" huusi peikko.\n\n\"Ammuin käkeä! Suutuitkos?\" kysyi Pontus.\n\n\"No suuttuu sitä viimein hyväkin mies!\" vastasi peikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Lähde nyt jo pois talosta ennen kevättä!\" pyysi peikko. \"Saat kaksi\nlotjallista kultaa lisää.\"\n\n\"No, näytäpäs ne lotjalliset\", aprikoi Pontus.\n\nMenivät siitä virran rantaan, jossa lotjat olivat. No Pontuspa lotjia\ntarkastaessaan kaiveli reikiä toiseen lotjaan, niin että se alkoi\nvuotaa.\n\n\"Kyllä lähden pois kohta!\" sanoi Pontus. \"Mutta tämä toinen lotja\nvuotaa ja voi mennä minulta hukkaan. Sinun pitää pumputa vesi pois ja\npaikata reiät, ennenkuin minusta pääset!\"\n\nPeikko tuli oikein hyvilleen ja oli heti valmis pumppuamaan vettä pois\nlotjasta. No Pontus laitteli pumpun muka kuntoon, mutta panikin\npumpputorven lotjan pohjan läpi, ja peikko pumppusi, pumppusi ja vettä\ntuli yhä vain lisää lotjaan. Niin pumppusi peikko, kunnes lotja upposi\nja peikko oli hukkua, ennenkuin pääsi rannalle.\n\n\"Kyllä se tuo Pontus täytyy tappaa, muuten se tappaa minut ja äitini\",\ntuumi peikko.\n\nNo eräänä iltana se peikko sanoi Pontukselle:\n\n\"Ensi yöksi täytyy sinun mennä riiheen makaamaan!\"\n\n\"Sama se\", vastasi Pontus. Mutta eipä mennytkään riiheen, meni riihen\ntaa kuusen juureen katsomaan, mitä se peikko nyt siellä oikeastaan\naikoi hommata. Keskiyöllä tuli peikko ja sytytti riihensä tuleen ja\nkatsoi sitten, miten riihi paloi poroksi, ja meni hyvillään luolaansa.\n\nKun riihi oli palanut poroksi ja peikko lähtenyt luolaansa, tuli Pontus\nkuusen juurelta tuhkaan makaamaan. Makaa Pontus siinä hyvästi keskelle\npäivää, tulee peikko katsomaan ja Pontus kuorsaa.\n\n\"Hei, Pontus, herää!\" huutaa peikko.\n\nPontus herää ja haukottelee.\n\n\"Kah, riihi on palanut!\" sanoo hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Eihän siihen pysty tulikaan!\" tuumii peikko. \"Kyllä nyt täytyy lähteä\nkarkuun, muuten se tappaa minut ja äitini ennen kevätkäen kukuntaa.\nHyvä että edes hengen saa säästymään, kun jo silmänkin vei ja jalat\nkatkoi.\"\n\nNo kerää peikko salaa viimeisiä aarteitaan, kultakurikoitaan,\nkultakirveitään, kultanaskaleitaan, ahtaa niitä aitan täyteen, panee\nsitten aitan selkäänsä kuin kontin ja lähtee pakoon ja taluttaa rampaa\näitiään. Mutta Pontus olikin salaa pistäytynyt sinne aittaan peikon\nselkään ja yht'äkkiä hän huutaa sieltä aitasta:\n\n\"Älkää jättäkö, minä tulen mukaan!\"\n\nNo peikko säikähti ja sanoi äidilleen:\n\n\"Nyt se jo huomasi, että me paetaan, ja se ajaa takaa. Mennään nyt vain\naika kyytiä!\"\n\nJa he menivät niin että lumi pölisi.\n\nPian huusi Pontus taas aitasta peikon selästä vielä kovemmin:\n\n\"Älkää jättäkö! Minä tulen mukaan!\"\n\n\"Nyt se on ihan kintereillä!\" sanoi peikko äidilleen. \"On paras jättää\naitta, että päästään kiireemmin pakoon!\"\n\nSiihen peikko heitti aarreaitan selästään, otti äidin syliinsä ja\nhävisi teille tietymättömille.\n\nNo Pontus ryömi ulos aitasta ja huusi vielä peikolle:\n\n\"Älkää jättäkö, minä palvelen kevätkäkeen asti!\"\n\nMeni sitten peikon kotiin ja näki, että hän nyt oli isäntä eikä renki\nja että rikkaan talon isäntä olikin.\n\n\"Näin sitä rikkaaksi tullaan! Hehei!\" nauroi Pontus.\n\n\n\n\nEUKKO JA ONNEN KÄPÄLÄ.\n\n\nKöyhä eukko teki metsässä varpaluutia. Teki koko sateisen päivän\nvarpaluutia, ja kun ilta alkoi pimetä, oli hän hyvin väsynyt ja ihan\nlikomärkä.\n\n\"Voi voi!\" huokasi hän itsekseen. \"Kun kerrankin saisi mitä toivoo,\nniin kyllä tiedän mitä toivoisin. Vain uuden, ehyen töllin minä\ntoivoisin ja töllin pöydälle leipää ja kahvia ikipäiviksi, ettei\ntarvitsisi valmistaa varpaluutia, joista saa myydessä niin huonon\nhinnan.\"\n\nMummo huokasi näin, ja heti ilmestyi hänen eteensä korea metsämies.\nMetsämies vetäisi mäyrännahkaisesta laukustaan jäniksenkäpälän, antoi\nsen eukolle ja sanoi:\n\n\"He, mummo, ota tämä jäniksenkäpälä, ja kun menet kotiisi, niin\npyyhkäise vain pöytää jäniksenkäpälällä ja sano itseksesi mitä toivot,\nniin heti saat. -- Mutta muista se, ettet saa toivoa enemmän kuin kaksi\nkertaa!\"\n\nMetsämies vihelsi koirat luokseen ja hävisi koivikkoon.\n\nLähti sitten köyhä eukko kotiinsa luutakuorma hartioilla ja\njäniksenkäpälä taskussa. Heitti kuormansa oven suuhun, meni pöydän\npäähän istumaan ja sanoi:\n\n\"Hoho, nyt ne loppuivat huolen päivät, kun sain tämän jäniksenkäpälän!\"\n\nMutta alkoi sitten eukko kuitenkin epäillä: Eiköhän se korea metsämies\nminua köyhää mummorukkaa vain narrannut? Ei suinkaan tällä\njäniksenkäpälällä saakaan kaikkea mitä toivoo! Pitää koettaa, tuumi\nmummo.\n\nNo mummo päätti toivoa jotakin päättömän mahdotonta nähdäkseen, tokko\nse toive täyttyisi. Hän ei uskonut sen täyttyvän. Istui eukko pöydän\npäässä, otti jäniksenkäpälän taskustaan, siveli sillä pöytää ja sanoi\nnauraen itsekseen:\n\n\"Tapahtukoon nyt jotain ihan hullua! Menköön tämä tupa ylösalaisin!\"\n\nHuiskis! Samassa eukko tunsi lentävänsä nurinniskoin ja huomasi heti,\nettä tupa oli ylösalaisin, lattia kattona ja katto lattiana, savupiippu\nmaata kohti ja permantoluukku räppänän paikalla.\n\nEukko säikähti kovasti ja huusi itsekseen:\n\n\"Voi voi minua raukkaa sentään, kun näin hullusti toivoin! Nyt minulla\nei ole enää kuin yksi toivomus jäljellä, kun metsämies sanoi, etten saa\ntoivoa kuin kaksi kertaa. Mitä minun nyt on paras toivoa itselleni?\nMitäs muuta kuin tämä rakas töllipahanen entiselleen ja pystyyn taas.\"\n\nKömpi eukkonen pöytänsä luo, siveli pöytälautaa jäniksenkäpälällä ja\nsanoi:\n\n\"Tulkoon tämä tölli nyt entiselleen vain!\"\n\nHuiskis! Samassa oli tölli entisellään ja eukko istui taas pöytänsä\npäässä.\n\n\"Mitäs minä raukka nyt tein!\" pelästyi itsekseen eukko. \"Minunhan olisi\npitänyt toivoa itselleni uusi tölli ja ruokaa ja kahvia ikipäiviksi\npöydälle. Nyt en voi enää mitään toivoa, olen jo toivomukseni kaksi\nkertaa täyttänyt!\"\n\nJa se köyhä eukko jäi köyhäksi yhä eikä saanut uutta tupaa eikä ruokaa\nja kahvia ikipäiviksi pöydälle, ja varpaluutain tekijäksi ja\nkaupitsijaksi hän jäi.\n\n\n\n\nTYNNYRISSÄ KASVANUT TYTTÖ.\n\n\nOlipa äitipuoli tyttöä tynnyrissä kasvattanut ja tapinreiästä ruokaa\nantanut, ja kun äitipuoli kuoli, niin isä päästi tytön ulos tynnyristä\nja lähetti hänet maailmaan asialle.\n\n\"Mene, rakas tyttö\", sanoi isä, \"mene lainaamaan naapurilta\nsiemenjyviä\".\n\nTyttö meni naapuriin. Siellä naapuri liikkui mulloksella ja kylvi\nkourastaan kultaisia jyviä.\n\n\"Isä lähetti lainaamaan siemenjyviä!\" sanoi tyttö kylväjälle.\n\nKylväjä vastasi:\n\n\"Kyllä minä mielelläni lainaan, mutta sinun pitää siunata ensin\nkylvöstäni.\"\n\nTyttö siunasi ja sanoi:\n\n\"Jyvä jyvästä tulkoon!\"\n\nSilloinpa kylväjä suuttui ja ärjäisi tytölle:\n\n\"Koska noin peltoani pahennat, niin en lainaakaan siemenjyviä.\"\n\nEikä lainannut.\n\nNo meni tyttö pahoillaan kotiin ja virkkoi isälleen:\n\n\"Ei antanut kylväjä jyviä lainaksi, vaikka minä siunasin hänen\nkylvöstään.\"\n\n\"Miten sinä siunasit?\" kysyi isä.\n\nTyttö vastasi:\n\n\"Jyvä jyvästä tulkoon!\"\n\n\"Voi tyttö rukka!\" huokasi isä. \"Olisit sanonut: anna, Jumala,\nsatakertaisesti!\"\n\nTyttö tuumi:\n\n\"Kyllä minä vasta muistan sanoa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaloi sitten kylässä kartano, ja paljon väkeä oli sammuttamassa\ntulipaloa. Tynnyrissä kasvatettu tyttökin juoksi sinne hätään, ja kun\ntuli onnettoman isännän luo, jonka kartano paraikaa paloi, niin huusi:\n\n\"Anna, Jumala, satakertaisesti!\"\n\nSilloinpa väki rupesi tyttöä torumaan:\n\n\"Vai rukoilet sinä, että talo palaisi satakertaisesti! Marssi heti\nkotiisi!\"\n\nTyttö meni tuskissaan kotiinsa ja sanoi isälleen:\n\n\"Minut ajettiin pois, kun sanoin: anna, Jumala, satakertaisesti!\"\n\n\"Voi tyttö kulta!\" huokasi isä. \"Olisit ottanut vettä ja vedellä\nnakannut.\"\n\n\"Kyllä minä sen vasta muistan!\" virkkoi tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tyttö meni pyhänä vieraisiin ja tuli tupaan, jossa kaksi vanhaa\nmummoa luki paksua kirjaa. No tyttöpä otti kauhalla korvosta vettä ja\nnakkasi lukijoiden niskaan. Lukijat karkasivat pystyyn, tarttuivat\ntytön tukkaan ja veivät ulos.\n\nMeni tyttö itkien kotiin ja sanoi isälleen:\n\n\"Kun minä menin vieraisiin, niin tulin tupaan, jossa kaksi vanhaa\nmummoa luki paksua kirjaa, ja minä otin kauhalla korvosta vettä ja\nheitin heidän niskaansa, mutta he tukistivat minua ja työnsivät ulos.\"\n\n\"Voi rakas tyttöseni!\" vastasi isä. \"Olisit istuutunut kiltisti heidän\nviereensä ja kuunnellut.\"\n\n\"No kyllä minä vasta sen muistan!\" vakuutti tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsteli sitten tyttö maantietä pitkin. Silloin tapella rähisi suuri\nparvi koiria tien haarassa, ja tyttö meni ja istuutui maantielle\nkeskelle tappelevaa koiralaumaa. Koirat repivät pahasti tyttöparkaa.\n\nRepaleisena tyttö meni isänsä luo ja sanoi:\n\n\"Koirat tappelivat maantiellä, ja minä istuuduin heidän viereensä ja\nrupesin kiltisti kuuntelemaan, mutta ne purivat minua.\"\n\n\"Johan nyt on jotakin, tyttö rukka!\" päivitteli isä. \"Olisit ottanut\naika patukan ja lyönyt kelvottomia.\"\n\n\"Lyonkin vasta!\" uhkasi tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulki sitten hautasaatto pitkin havuista tietä kalmistoon. Tyttöpä otti\npihalta aika patukan ja rupesi hosumaan hautausväkeä. Silloinkos hän\nvasta sai samasta patukasta, jolla muita hosui.\n\nTyttö rukka liikkasi kotiinsa ja itki isälleen:\n\n\"En minä mihinkään kelpaa. Hautasaatto kulki tästä ohitse, ja minä otin\naika patukan ja aloin pieksää väkeä. Mutta väki otti patukan kädestäni\nja taisi lyödä jalkanikin poikki.\"\n\n\"No miksi et nyt viimein viisastu!\" torui isä. \"Olisit sanonut\nhautausväelle: peri, taivas, sielu!\"\n\n\"Kyllä minä vasta sanon!\" vakuutti tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni tyttö sitten metsään, jossa vieras mies hirtti vihaista koiraa. No\ntyttöpä heti iloissaan hokaisee:\n\n\"Peri, taivas, sielu!\"\n\n\"Mitäs pilkkaat!\" huusi outo mies. \"Ei koiralla ole sielua!\" -- Ja se\nmies löi tyttöä.\n\nMeni tyttö itkien kotiinsa ja kertoi isälle murheensa.\n\n\"Älä nyt enää tee milloinkaan sellaista tuhmuutta!\" torui isä\nankarasti. \"Olisit sanonut: niskat nurin, jalat jokeen!\"\n\n\"No kyllä minä viimein tämän muistan!\" vakuutti tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlivat maaherran häät, ja vihkiväki tuli ulos kirkosta. Tyttö juoksi\nvihityn pariskunnan eteen, niiasi hyvin syvään ja virkkoi:\n\n\"Niskat nurin, jalat jokeen!\"\n\nMaaherra suuttui. Hän sanoi tytölle:\n\n\"Vai sinä uhkaat taittaa minulta niskat! Pannaan tyttö jalkapuuhun\noppimaan viisaampia puheita!\"\n\nJa tyttö pantiin kirkon porstuaan jalkapuuhun. Siinä hän istui\nsurullisena kuin siipeen ammuttu alli ja itki, kun vihkiväki marssi\nhäätaloon.\n\n\n\n\nKEISARIN VELKA.\n\n\nNöyrällä leskimiehellä oli poika, jota hän oli kasvattanut ja elättänyt\nviisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä.\n\nNiin muutamana päivänä se poika virkkaa uunilta isälleen:\n\n\"Meidän molempien pitää nyt mennä naimisiin. Ei käy enää laatuun elää\nilman eukkoa.\"\n\nNo isä vastaa pojalleen:\n\n\"Ei kannata meidän mennä naimisiin. Ei ole rahaa.\"\n\nMutta poika sanoo:\n\n\"Mene ja tahdo keisarilta rahaa, että päästään naimisiin!\"\n\nIsä meni nöyrästi keisarin luokse ja sanoi:\n\n\"Anna, hyvä keisari, rahaa, että minä ja poikani päästään naimisiin.\"\n\nSiitä keisari suuttui ja tiuskaisi:\n\n\"Huuti, tolvana, tuletkos pyytämään keisarilta rahaa! Etkös tiedä,\nettei keisari koskaan anna talonpojalle rahaa, vaan päinvastoin\ntalonpojan pitää maksaa keisarille paljon veroja. -- Jos et huomenna\nosaa oikein vastata kahteen arvoitukseen, jotka sanon sinulle, ja\nsamoin huomenna keksi yhtä arvoitusta, jota meidän väki ei ole kuullut,\nniin hakkautan pääsi pois. Mitäs tulit pyytämään keisarilta rahaa!\"\n\nNo se mies meni pahoillaan kotiinsa, ja poika kysyi uunilta:\n\n\"Paljonko antoi keisari rahaa?\"\n\nIsä vastasi:\n\n\"Ei antanut riksiäkään ja käski minun tulla huomenna luokseen\narvoituksille. Jos en silloin osaa vastata oikein kahteen arvoitukseen\nja keksi sellaista arvoitusta, jota keisarin väki ei ole kuullut, niin\nminulta hakataan pää pois.\"\n\n\"Yksi pää kuolemalle velkaa!\" tuumi poika, kääntyi toiselle kyljelleen\nja nukkui.\n\nAamulla kun isä lähti menemään keisarin luo, niin poika sanoi:\n\n\"Minä tulen mukaan!\" -- Poika kapusi uunilta alas ja pesi silmänsä ja\nlähti isän kanssa keisarin luokse.\n\nKun tultiin keisarin taloon ja keisarin eteen, niin keisari kysyi pojan\nisältä ensimmäisen arvoituksen. Se oli: Mikä on armahinta taivaan alla?\nSilloin poika virkkoi:\n\n\"Eikös poika saa vastata isän edestä, jos isä on elättänyt häntä\nviisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?\"\n\nJa keisari tuumi:\n\n\"No vastatkoon nyt.\"\n\nJa poika vastasi isänsä edestä keisarin ensimmäiseen arvoitukseen:\n\n\"Leipä nälkäiselle ja uni väsyneelle on armahinta taivaan alla!\"\n\n\"Oikein arvattu!\" sanoi keisari. \"Minä luulin sinun vastaavan, että\nrahat köyhälle ja eukko eukottomalle on armahinta taivaan alla.\nOlettehan, sinä ja isäsi, näet hyvin naimahaluisia. -- Mutta nyt tulee\ntoinen arvoitus. Se on: Mitä sinä poika ja minä keisari teemme\nyht'aikaa?\"\n\nPoika kysyi taas:\n\n\"Saakos poika vastata isän edestä, kun isä on häntä elättänyt\nviisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?\"\n\nKeisari sanoi:\n\n\"No vastatkoon nyt.\"\n\nJa poika vastasi toiseen arvoitukseen:\n\n\"Sinä keisari ja minä poika yht'aikaa vanhenemme!\"\n\n\"Oikein vastattu\", sanoi keisari. \"Minä luulin sinun vastaavan: minä\npoika ja sinä keisari yht'aikaa vain makailemme. Olethan näet sinäkin,\npoika, kovin laiska, koska olet antanut isäsi elättää itseäsi\nviisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä.\"\n\nMutta ukolle keisari virkkoi:\n\n\"Nyt on poikasi sinut melkein pelastanut. Mutta sanopa nyt sinä\nvuorostasi sellainen arvoitus, jota meidän väki ei ole kuullut, niin\nnähdään miten käy.\"\n\nSe keisari oli puhunut edeltäkäsin väelleen: sanokoon ukko teille mitä\ntahansa, niin teidän pitää vain vastata: kyllä me sen olemme kuulleet!\n\nNo poika taas kysyi keisarilta:\n\n\"Saakos poika arvuutella isän edestä, kun isä on elättänyt häntä\nviisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?\"\n\nJa keisari vastasi:\n\n\"No arvuutelkoon nyt.\"\n\nNiin poika arvuutteli keisarin väelle: \"Isäni kokosi suurella tuskalla\nja työllä viisitoista vuotta rahoja ja sai viisikymmentä tuhatta\nkultarahaa. Sitten isä antoi keisarille lainaksi ne viisikymmentä\ntuhatta kultarahaa, ja keisari lupasi maksaa tänään sen velan isälle.\nOlettekos tämän kuulleet?\"\n\n\"Kyllä me sen olemme kuulleet!\" vastasi väki kuin yhdestä suusta.\n\n\"Siis!\" sanoi poika ja kääntyi keisarin puoleen. \"Maksa pois isälleni\nnyt velkasi, viisikymmentä tuhatta kultarahaa, kun olet luvannut. Oma\nväkesi on todistajina.\"\n\nKeisari ensin suuttui, mutta rupesi sitten nauramaan, käski antaa pojan\nisälle suuren säkillisen rahoja ja sanoi:\n\n\"Ota nämä viisikymmentä tuhatta kultarahaa, koska niitä olet koonnut\nviisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä. Ja laputtakaa nyt\nkotiinne ja menkää naimisiin!\"\n\nIsä ja poika laputtivat kotiin ja menivät naimisiin, kun nyt oli rahaa\nja kannatti mennä naimisiin.\n\n\n\n\nKULTAINEN KALA.\n\n\nPienessä mökissä järven rannalla asui köyhä kalastajaukko eukkoineen.\n\nJoka päivä pyydysteli ukko verkollaan ja sai parahiksi sen verran\nkalaa, että he kahden tulivat toimeen niukuin naukuin.\n\nMeni ukko taas eräänä aamuna katsomaan pyydyksiään ja sai yhden ainoan\nkalan, mutta se on sitä merkillisempi. Ukko ihmettelee, sellaista kalaa\nhän ei ole ennen nähnyt eikä eläissään kuullut mokomasta\npuhuttavankaan. Ihan kultainenhan se kala on, suomukset sillä on\npuhdasta kultaa. Ukko on hyvillään ja tuumailee, että tästäpä se\neukkokin varmaan ihastuu.\n\nEukko näet on aika häijy, eikä mitään osaa ukko sen mielen mukaan\ntehdä, aina vain eukko pauhaa ja kirkuu.\n\nUkko katselee siinä kalaa kädessään ja aikoo heittää sen konttiin,\nmutta silloin se käykin haastamaan ja sanoo:\n\n\"Älä ota minua, ukko, päästä minut sinne, mistä olen tullutkin, veteen\ntakaisin!\"\n\n\"En päästäne!\" sanoo ukko. \"Kun menen kotiin, tulee akalle puhutuksi\nsinusta, ja silloin se akka minut pieksää, kun sellaisen saaliin\npäästin menemään. Minulla on häijy akka.\"\n\nNo kala kuitenkin rukoilee ukkoa:\n\n\"Päästä minut, ja jos tulee hätä, niin sano vain: Hip, kultainen kala!\nniin minä tulen sinua auttamaan, miten suuressa hädässä lienetkin.\"\n\nHeltyi ukon sydän ja hän päästi kalan veteen ja lähti tyhjine\nkontteineen tallustamaan kotiin.\n\nTulee kotiin ja kertoo akalle, miten hänelle kalaretkellä oli käynyt.\nAkkapas tästä suuttuu ja sydäntyy, tempaa hiilikoukun käteensä ja\npauhaa ihan ukon edessä:\n\n\"Voi sinua iankaikkinen hölmö, sait hyvän saaliin, eikä sinulla ollut\nälyä sitä tuoda kotiin! Sietäisit keppiä, tyhmeliini!\"\n\nNo ukkorukka hätäyksissään vastaa: \"Älähän akka kulta lyö, kala lupasi\nminulle paljon hyvää laatia.\"\n\n\"No kun lupasi hyvää laatia, niin laputa nyt sen luo pakinoille,\nlaatiiko hän hyvyyttä!\" sanoi akka. \"Menepä kalan luo ja käske sen\nhankkia meille linna ja komea, josta köyhyys on kaukana!\"\n\nUkko menee järven rantaan, istuu kivelle ihan veden rajaan ja huutaa:\n\"Hip, kultainen kala!\" ja siinä paikassa ui kala hänen jalkojensa\njuureen ja hypähtää virsun terälle räpyttelemään.\n\n\"No mitä tarvitset, ukko hyvä?\" kysyy kala.\n\nNo ukko selittää, että hänen akkansa tahtoo linnan ja komean, josta\nköyhyys on kaukana.\n\n\"Se on valmis!\" sanoo kala ja hypähtää takaisin järveen.\n\nKummissaan ukko lähtee kotiin. Mutta kovin ällistyy ukko, kun huomaa,\nettä entistä mökkiä ei olekaan olemassa, vaan sijalla könöttää komea\nkolmikerroksinen linna. Ukko luulee eksyneensä muille maille ja lähtee\npitkin rantaa entistä torppaansa etsimään, mutta silloin eukko näkee\nlinnansa ikkunasta hänet ja lähettää palvelijan ukkoa hakemaan sisään.\n\nKomea on linna, ja ukko elää akkansa kanssa siinä jonkin aikaa. Mutta\nakka vain makailee sängyssä ja palveluttaa itseään, ukko puuhailee yhä\nkalastajana rakkaiden verkkojensa parissa.\n\nEräänä päivänä, kun ukko istuu itsekseen huoneessaan, juoksee eukko\näkäisenä sisään ja huutaa:\n\n\"Ei, tämä ei kelpaa, komeammin täytyy meidän elää! Heti paikalla\nkultakalan luokse ja toimita, että meillä on maailman suurin sotajoukko\nja meidän linnassa maailman komeimmat kenraalit!\"\n\nUkko ajattelee, että kunhan ei vain entinenkin katoaisi, kun näin\npaljon pyytämään rupeaa, mutta ei uskalla sitä akalle sanoa, vaan\nlähtee nöyrästi rantaan. Istuu kivelle ja huutaa: \"Hip, kultainen\nkala!\" ja samassa kala on hänen luonaan ja räpyttelee pyrstöään hänen\nvirsunsa kärjellä.\n\n\"No mitäs sinä tarvitset, ukko hyvä?\" kysyy taas kala, ja ukko kertoo,\nmitä hänen eukkonsa tahtoo.\n\n\"Se on valmis!\" virkkaa kala ja pulahtaa takaisin järveen.\n\nNo ukko lähtee taas menemään kotiinsa päin. Hän on ihan typertyä\nhämmästyksestä. Linnan edustalla soittavat suuret soittokunnat kauniita\nmarsseja, ja komeapukuiset sotamiehet marssivat ja vielä komeammat\nkenraalit komentavat. Hän luulee taas jonkin noituuden tähden\njoutuneensa vieraaseen seutuun ja lähtee surullisena etsimään entistä\nkotiaan, kunnes eukko hänet näkee taas ikkunasta ja käskee sotamiesten\ntuoda hänet sisään.\n\nElävät, elävät taas ukko ja akka jonkin aikaa yhdessä, se akka liehuu\nkomeiden kenraalien joukossa ja ukko hommailee verkkojensa parissa.\n\nMutta kun ukko kerran on huoneessa rupeamassa syömään, niin akka hyppää\nsisään sapeli kädessä ja huutaa:\n\n\"Tämä ei käy, ei se käy, minun pitää päästä mahtavaksi veden\nhaltijaksi, jolla on suuri linna keskellä merta ja joka voi nostaa\nsellaisen myrskyn, että kaikki, mitä maan pinnalla on, hukkuu. Heti\npaikalla, ukko, kultaisen kalan luokse, tai isken sinut tällä saplalla\nkuoliaaksi!\"\n\nEi uskaltanut ukko enää syömäänkään ruveta eikä ajatella mitään eukkoa\nvastaan, vaan läksi juosta hunttuuttamaan rantaan.\n\n\"Hip, kultainen kala!\" huusi hän hengästyneenä rannalle päästyään.\n\nKala hyppäsi vedestä ylös ukon virsulle, ja ukko alkoi kertoa uutta\nvaatimusta.\n\nVihaisesti ja mitään sanomatta kala kimmahti virsulta järveen ja\npudotessaan se löi pyrstöllään niin lujasti veden pintaan, että syltä\nkorkea vesipatsas nousi ilmaan.\n\n\"Taisipa olla vedenhaltija itse\", tuumasi ukko ja läksi alla päin,\npahoilla mielin menemään kotiin päin. Mutta kun hän tuli linnan\nveräjälle, niin entinen, vanha mökkipä siellä kykötti yhtäläisenä kuin\nennenkin. Poissa olivat linna ja sotamiehet ja kenraalit.\n\nJa siellä penkillä istui akka nyrpeänä ja entisissä paikkaisissa\nryysyissään.\n\nHip! Ei tule takaisin kultainen kala.\n\n\n\n\nPIENI KULTA.\n\n\nOli poika ja pojalla pieni kulta, ja se pieni kulta sanoi pojalle:\n\n\"Rakennuta meille pieni pirtti, että pääsemme pirttiin yhdessä\nasumaan!\"\n\nMutta poika vastasi:\n\n\"Milläs minä sen rakennutan, kun onni ei ole antanut minulle rahoja?\"\n\nNiin tyttö sanoi:\n\n\"Mutta minä en ole sinulle pieni kulta, jos et rakennuta meille\npirttiä.\"\n\nNo poika tuli tästä hyvin pahoilleen. Kun hän rupesi illalla maata,\nniin kuuli unessa jonkun sanovan:\n\n\"Otahan nyt, poika, ja mene korpeen niin kauas että pieni maja tulee\nvastaan. Siinä majassa makaa Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla.\nNo herätä Onni ja pyydä siltä rahaa, että voit rakennuttaa pirtin ja\nasua pirtissä pienen kullan kanssa.\"\n\nSeuraavana aamuna poika meni korpeen niin kauas että pieni maja tuli\nvastaan, ja majassa makasi Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla, ja\npoika nyki Onnen hereille ja pyysi häneltä rahaa.\n\n\"Kuule nyt!\" sanoi Onni. \"Menehän vielä korpeen niin kauas että tulee\nsyvä lampi. Lammessa ui vaski-, hopea- ja kultakaloja syvän veden alla.\nOngi niitä kaloja, myy kalat ja rakennuta pieni pirtti.\"\n\nNo poika meni vielä korpeen niin kauas että syvä lampi tuli. Lammen\nrannat olivat hirveitä louhikoita, joiden keskellä vesi oli kuin ontto\nkaivo ja mustaa kuin piki, mutta silloin tällöin pulahti veden pinnalla\nkala kirkas kuin vaskiraha.\n\nNo poika istui isolle louhen kivelle ja alkoi onkia. Parhaiksi oli\nkoukku laskenut veden pintaan, niin tarttui onkeen vaskinen kiiski. No\npoika nakkasi kiisken rannalle ja koetteli heti kynsillään, oliko\nkiiski lihaa vaiko oikea kallis kiiski.\n\nOikea kallis kiiski se oli, jokainen evä ja piikki oli selvää vaskea.\nIhastui poika ikihyväksi, piilotti nopeasti kiisken taskuunsa ja\nnakkasi ongen uudestaan veteen.\n\nSilloin kumahti veden sisästä kummallinen ääni ja sanoi: \"Vieläkö\nenemmän sen tapaisia?\"\n\nSäpsähti poika pahasti, katseli ympärilleen ja luuli jonkun ihmisen\ntulleen siihen puhelemaan. Kun ei nähnyt ketään, niin naurahti omaa\npelkuruuttaan ja tuumi: Mitäs minä joutavia kuuntelen! Jopa nyt\njotakin! Pitäisikö tähän yhteen kiiskeen tyytyä! Sillä ei paljon\npirttiä rakenneta!\n\n\"Tietysti minä enemmän haluan!\" virkkoi poika itsekseen moneen kertaan.\nViimein hän huusi iloisesti: \"Tietysti enemmän!\"\n\nVielä enemmän sai poika vaskisia kiiskiä, ja lopulta tuli hänen\nonkeensa hopeinen särki.\n\nSilloinkos poika ihastui.\n\n\"No jopa nyt jotakin!\" hän tuumi. \"Rupeaakohan tuo vesi sellaisiakin\nantamaan? No jopa nyt jotakin! Heitänpä ongen uudestaan veteen.\"\n\nHeitti poika ongen uudestaan veteen, ja taas tuli hopeinen särki,\nkiiltävä kuin veitsen terä. Ihastui poika niin, että onkiessaan oikein\nhypähteli. Nakkeli poika kiisket louhikkoon ja täytti taskunsa\nhopeisilla särjillä.\n\n\"Vieläkö enemmän sen tapaisia?\" kumahti vedestä kamala ääni, niin että\npoika pelästyksestä ihan koholle lensi.\n\n\"Mikä ihmeen ääni se on?\" tuumi poika itsekseen. \"Jokohan pitää ruveta\npelkäämään?\"\n\nHän olisikin ruvennut pelkäämään, kun yht'äkkiä tarttui onkeen aika\nköllikkä kultainen ahven.\n\nNo silloin ilo ihan tukahdutti pojan äänen, ettei päässyt edes\nhuutamaan. Poika iski kyntensä ahveneen ja puraisi ahventa niskasta,\nkoetti tokko tuo muka oli oikeaa kultaa.\n\nHampaat karahtivat, kultaa se oli, oikeaa puhdasta, punaisen kellervää\nkultaa.\n\nValkeni poika ihastuksesta ja vapisi. Nakkeli särjet pois ja puristi\nahvenen kahden ison kiven väliin, pani päälle kolmannen kiven ja istui\nitse päällimmäiseksi.\n\n\"Et siitä nyt karkaa!\" tuumi poika. \"Siitä ahvenesta saan rahaa\nkymmenen kertaa enemmän kuin kaikista kiiskistä ja särjistä yhteensä!\"\n\nSamassa jylähti vedestä ääni, niin että aallot louhikkoon ylös\nkarkasivat ja pienet kivet rinteiltä alas rapisivat:\n\n\"Vieläkö enemmän sen tapaisia?\"\n\nSykki pojan sydän säikähdyksestä kuin nuijalla olisi iskenyt, ja vapa\nputosi kädestä louhikkoon. Aikoi poika paeta ja heittää kalat, mutta\nsamassa välähti hänen päähänsä tuuma:\n\n\"Minulla on pieni kulta. Jos en ota edes kiiskiä mukaani, en voi\nrakennuttaa pientä mökkiä.\"\n\nHän aikoi ottaa kiisket mukaansa, mutta samassa välähti hänen päähänsä\ntuuma:\n\n\"Miksi en ottaisi paremmin särkiä, niillä voin rakennuttaa oikean\ntalon.\"\n\nHylkäsi poika kiisket ja aikoi ottaa särjet, mutta välähti päähän\ntuuma:\n\n\"Otan samalla tiellä tuon ahvenköntin. Sillä voin rakennuttaa vaikkapa\nhovin!\"\n\nHylkäsi särjet ja aikoi ottaa ahvenen, mutta samassa välähti hänen\nmieleensä tuuma:\n\n\"Miks'en voisi rakennuttaa yhdellä tiellä kultaista palatsia? Enpä\npelkää, heitänpä onkeni vielä kerran veteen.\"\n\nHeitti poika onkensa. Päivä paistoi, vesi oli tyyni, ja sudenkorentojen\nsiivet kiilsivät ja helisivät kuin vaski.\n\nPaljon, paljon kultaa onki poika. Mätti vasket ja hopeat takaisin\nveteen ja istui jo isolla kasalla kultaisia ahvenia.\n\nSilloin kumahti taas kumma ääni kuin ukkosen jyrinä, niin että vesi\npatsaana rynkäsi ilmaan ja hongat rinteiltä kaatuivat ja metsä yhtenä\nsekamelskana pojan silmissä vilisi. Se ääni kumahti:\n\n\"Vieläkö enemmän sen tapaisia?\"\n\nNo sattui poika silloin kurkistamaan lampeen ja tahtoi nähdä, mikä\nsieltä sillä tavoin huuteli. Kurkisti ja näki veden kalvossa kauhean\nkuvan. Sillä oli ontot silmät ja valkea tukka, ja kallo oli kalju ja\nhampaat haljenneet.\n\n\"Hyi miten ruma olet, veden haltija, nyt minä menen pakoon!\" sanoi\nonkija, täytti kontin, taskut, poven ja kourat kulta-ahvenilla ja\njuoksi kotimailleen.\n\nSiellä hän etsi joka paikasta pientä kultaansa, mutta ei löytänyt\nmistään.\n\nNo tuli mies vastaan tiellä ja onkija kysyi:\n\n\"Missä on pieni kultani?\"\n\n\"Hyi miten ruma olet!\" huusi mies ja juoksi pakoon.\n\n\"Mitä, rumako?\" tuumi itsekseen onkija ja läksi vastausta saamatta taas\netsimään pientä kultaansa.\n\nTuli pienen töllin ovelle, kolkutti ja kysyi:\n\n\"Missä on minun pieni kultani?\"\n\nJa ääni sisältä vastasi:\n\n\"En tiedä kultaasi, mutta minullakin oli kulta, ja se meni\nviisikymmentä vuotta sitten korpeen pyytämään Onnelta rahoja.\"\n\n\"Minäpä se juuri menin pyytämään Onnelta rahoja ja minäpä olen sinun\nkultasi. Avaa, pieni kultani!\"\n\n\"En avaa!\" vastasi ääni sisältä. \"Minulla on jo toinen kulta.\"\n\n\"Avaa!\" huusi mies. \"Minulla on kontti, povi ja taskut täynnä isoja\nkönttejä, kulta-ahvenia. Minä myyn ne ja rakennan kultaisen palatsin.\"\n\nSilloin ovi avattiin, mutta ei avaaja ollut onkijan pieni kulta, oli\nvain vanha muija. Avattiin ovi ja lyötiin heti kiinni, ja muija huusi:\n\n\"Hyi miten ruma olet, en tule kultaiseen palatsiisi!\"\n\nJa onkijakin sanoi:\n\n\"Hyi miten ruma olet, et olekaan minun kultani, en huoli sinua\npalatsiini!\" Ja mies lähti taas etsimään pientä kultaansa.\n\nEtsi, etsi viikon eikä löytänyt. Viimein kulki korpeen, kulki kunnes\ntuli pieni maja. Majassaan Onni makasi sängyssä vihreän verkapeitteen\nalla. No onkija herätti Onnen ja kysyi:\n\n\"Mistä nyt löydän pienen kultani?\"\n\nNo se Onni kysyi:\n\n\"Ongitkos lammesta kaloja ja rakennutitkos pienen pirtin?\"\n\nOnkija vastasi:\n\n\"Onginhan minä kaloja, mutta en rakennuttanut pientä pirttiä.\nRakennutan suuren palatsin.\"\n\n\"En minä ole käskenyt suurta palatsia rakennuttamaan! Et enää kultaasi\nlöydä!\"\n\nJa se Onni haukotteli, käänsi kylkeään ja nukkui taas vihreän\nverkapeitteen alle.\n\n\n\n\nVAINAJAN KIITOLLISUUS.\n\n\nKultarinta, kuninkaan tytär, lähti kesäaamuna puistoon kuuntelemaan,\nmiten linnut auringon noustessa lauloivat, ja istuutui penkille.\nIstuutui, katseli lintujen hypähtelemistä ja loistavia höyhenpukuja ja\nihastuneena kuunteli kirkasta viserrystä.\n\nMutta juuri kun hän parhaillaan kuunteli lintujen iloista ääntä,\ntarttui häneen kaksi miestä, jotka sitoivat hänen suunsa, ettei hän\nvoinut huutaa, ja kantoivat hänet linnan muurin yli.\n\nTämän näki keittiöpalvelija avatessaan ikkunaansa, mutta ei siitä sen\nenempää välittänyt.\n\nSinne katosi kuninkaan tytär Kultarinta tietymättömiin, eikä kukaan\nvoinut mitään selvää hänestä hankkia, vaikka kuningas lähetti\nkymmenentuhatta kotkaa ympäri valtakunnan ilmoittamaan, että Kultarinta\noli hävinnyt. Palkinnoksi kuningas lupasi tyttären ja puolet\nvaltakuntaa sille, joka hänet löytäisi ja toisi takaisin kuninkaan\nlinnaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo kotkat lentelevät yli valtakunnan, ja joka paikkaan, mistä näkevät\nsavun ilmaan nousevan, ne laskeutuvat kertomaan Kultarinnan\nkatoamisesta ja palkinnosta sen etsijälle.\n\nMäen rinteellä istuu Paita-Antti tulen ääressä ja paistaa perunoita\nkuumassa tuhassa. Hän on rikas mies, mutta niin laiska, ettei viitsi\nmuuta kuin käydä paimenessa. Milloinkaan ei hän pidä päällään muita\npukimia kuin piikkoisen paidan, ja siksi häntä sanotaan Paita-Antiksi.\n\nKun hän nytkin istuu paitasillaan siinä nuotionsa ääressä ja kuuntelee\nperunoiden paistuessa, miten lammaskarja viidakossa ruohoa syödä\nnykertää, lentää rumahtaa hänenkin eteensä komea kotka ja kertoo\nkuninkaan tyttären Kultarinnan katoamisesta ja palkinnosta sen\netsijälle.\n\nNo Paita-Antti silloin tuumailee, tuumailee ja tekee päätöksensä. Jo\nsamana päivänä hän myy karjansa ja tilansakin ja lähtee matkalle.\n\nKulkee, kulkee, kulkee maantietä pitkin ja tulee illalla kirkonkylään.\nOn jo niin myöhä, ettei hän enää pääse minnekään asuntoon yöksi.\nLukkarilla kyllä avataan, mutta kun Antilla ei ole yllään muuta kuin\npaita, niin kauhistutaan siellä eikä päästetä sisään.\n\nYö on lämmin, ja siksi lähteekin Antti ajan kuluksi kävelemään ja tulee\nkirkkotarhaan. Oleilee siellä ja katselee muistokirjoituksia ja viimein\npaneutuu ison tammen juurelle makaamaan.\n\nHän makaa, mutta vähän ajan perästä herää kauheaan rytäkkään. Katsoo,\nkatsoo Paita-Antti ja näkee vähän matkan päässä kaksi kuollutta\ntappelemassa. Ne iskevät toisiaan vihaisesti, toinen ottaa toista\nkeskeltä kiinni, kohottaa ilmaan ja rynttää maahan, mutta heitetty\nnousee ylös ja antaa vastustajalleen niin rajun potkun, että toisen\nreisiluu katkeaa ja luuranko rumahtaa pitkälleen.\n\nPaita-Antti nousee ja menee tappelevien luurankojen luo. Kysyypä\nheiltä, miksi kuolleet niin vihaisia toisilleen ovat.\n\n\"Tämä lurjus ei maksanut minulle eläissään kolmeasataa riksiä, jotka\nhän on minulle velkaa!\" vastasi se, jolta oli reisiluu katkennut ja\njoka nyt istui voitettuna maassa.\n\n\"Ehkä minä maksan sen summan!\" virkkoi Paita-Antti.\n\n\"Samahan se on, kunhan vain maksetuksi tulee!\" vastasi poikkisäärinen.\n\n\"Ja minäkin pääsen silloin hautaan!\" sanoi toinen luuranko. \"Olen\nsaanut jo tarpeekseni olosta tuolla kirkkomaan pohjoisnurkassa,\nihmisten halveksimana ja rottien ahdistamana. Mokomatkin rotat, en pidä\nheistä ollenkaan. Eilen vei harmaa rotta vasemman silmänikin. -- Mutta\npitää ilmoittaa haudankaivajalle, että velkani on maksettu, jotta hän\nvalmistaa minulle asunnon rauhallisessa mullassa. -- Kiitollinen olen\ntästä hyvästä työstä ja matkoilla minä sinua aina muistan.\"\n\nNo Paita-Antti otti vyöltään kärpännahkaisen kukkaron ja antoi\nkolmesataa riksiä poikkisääriselle, joka tempasi rahat luiseen\nkouraansa.\n\nLuurangot kumarsivat ja lähtivät eri suunnilleen. Poikkisäärinen piti\ntoisessa kädessään kolmeasataa riksiään ja läksi ryömimään hautaansa.\nToinen astui iloisesti viheltäen paikalleen kirkkomaan pohjoisnurkkaan.\n\nPaita-Antti käy jälleen nukkumaan ja aamulla herättyään hakee\nhaudankaivajan. Yhdessä he sitten kaivavat haudan kirkkomaan\npäiväisimmälle rinteelle ja laskevat sinne sen toisen luurangon\nlepäämään.\n\nPaita-Antti lähtee jälleen kulkemaan. Astuu päivän, astuu toisenkin, ja\nkolmantena hän tulee meren rannalle.\n\nNäkee siinä Paita-Antti, miten ruumisarkun tapainen ruuhi purjehtii\ntyhjänä rantaan. Hän ei keksi muutakaan keinoa matkan jatkamiseksi ja\nlähtee tällä ruuhella purjehtimaan.\n\nHeti kun astuu ruuheen, pullistuvat purjeet, ja hän lähtee kiitämään\nulapalle. Purjehtii, purjehtii monta päivää ja näkee taas edessään\nrannan.\n\nRannalla hän huomaa ihmisen ilman vaatteita kyntämässä. Paikalla hän\nlaskee maihin ja menee kyntäjän luo kysymään, miksi hän tuossa asussa\nkyntää.\n\n\"Olen kuninkaan tytär Kultarinta, ja minut on ryöstetty orjaksi tänne!\"\nvastaa kyntäjä.\n\nJuoksujalkaa rientää Paita-Antti kartanoon ja heti oven avattuaan kysyy\nisännältä:\n\n\"Paljonko tahdot orjastasi, joka tuolla pellolla kyntää?\"\n\n\"Kolmetuhatta riksiä!\" vastaa isäntä.\n\nAntti panee heti kolmetuhatta riksiä pöytään, ja Kultarinta haetaan\npellolta ja hän saa pukeutua taas kuninkaallisiin koruihin ja pukimiin.\n\nYhdessä lähtevät Paita-Antti ja Kultarinta sitten purjehtimaan.\nPurjehtivat, purjehtivat päivisin merta, öisin rannoilla puiden\nsiimeksessä nukkuvat, ja Kultarinta ihastuu kovin pelastajaansa eikä\nkaipaa kotiansakaan.\n\nOstavat he sitten pienen kartanon pienestä kylästä ja rupeavat siellä\nasumaan. Kultarinta ompelee kaikenlaisia kauniita koruja ja ompeluksia\nja jokaiseen hän kirjailee oman ja isänsä nimen, ja Paita-Antti käy\nniitä koruja kaupitsemassa, matkustelee maita ja meriä, ja kaikkialla\nihaillaan ja ostetaan niitä koruja. Mutta kaikista koruistaan,\nsormuksistaan, korvarenkaistaan ja jalokivistään kuninkaan tytär ottaa\npuolet ja panee ne vaatelippaaseen, jonka ompelee Antin paidan\nsisäpuolelle.\n\nNo kysäisipä kerran merenrantakaupungissa komea kenraali Paita-Antilta:\n\n\"Missä se on se ihminen, joka näitä ompelee?\"\n\n\"No se on minun vaimoni!\" vastasi Paita-Antti ja kertoi koko asian.\n\nSilloin kenraali pakotti Paita-Antin lähtemään hänelle oppaaksi tuon\ntaitavan ompelijan luo, varustettiin komea laiva matkalle, ja kenraali\nlähti Paita-Antin johdolla purjehtimaan.\n\nPurjehtivat, purjehtivat monta päivää ja laskevat maihin, saapuvat\nkylään ja kenraali pyytää Kultarintaa lähtemään takaisin isänsä\nlinnaan. Kultarinta suostuu, kun Paita-Anttikin saa tulla hänen\nmukanaan.\n\nLähdetään sitten matkalle kuninkaan linnaan ja purjehditaan meren\nulappaa, ja kenraali alkaa hautoa kavalia tuumia mielessään, sillä hän\npelkää talonpoikaisen Paita-Antin saavan Kultarinnan ja puolet\nvaltakuntaa, ja yöllä, kun Kultarinta jo nukkuu, haetaan Paita-Antti\nlaivan kannelle ja siellä tukitaan hänen suunsa, hänet sidotaan väkisin\nkiinni lankkuun ja heitetään mereen, ja laiva menee menojaan.\n\nNo lankku on kuitenkin niin iso, ettei Paita-Antti uppoa, vaan kelluu\nveden päällä. Monta yötä ja monta päivää hän saa kellua meren ulapalla,\nsivullaan vain aallot ja yllään tähtitaivas. No viimein Paita-Antti\nnukahtaa sikeään uneen.\n\nKun Paita-Antti sitten herää, niin tuntee, kuinka lankku kumahtelee\nkiviin, ja kuulee, miten puiden lehdet kahisevat, ja hän huomaa, että\non saapunut rantaan.\n\nSamassa hän näkee vierellään pitkän, kalpean miehen, joka alkaa aukoa\nhänen siteitään. Päästyään vapaaksi ja noustuaan nurmikolle on\nPaita-Antti kovin nälissään ja janoinen. Kalpea mies juoksee metsään,\nja hetken perästä hän tuo suuret määrät ruokaa ja juomaa.\n\nAterioi Paita-Antti ja monta päivää hän sitten lepäilee ja virkistelee\nitseään, ja se kalpea mies kuljeksii yksinään rannikolla ja vain\nsilloin tällöin ilmestyy hänen kanssaan puhelemaan.\n\nKun Paita-Antti on tarpeeksi levännyt, haluaa hän lähteä jälleen\nKultarintaa etsimään. Silloin se kalpea mies neuvoo häntä menemään\nruuheen, joka paraikaa tulee rantaan.\n\nKatsahtaa Paita-Antti rantaan, ja siellä tulla sohahtaa juuri kivikolle\nsama ruumisarkun muotoinen pursi, jolla hän oli jo ennenkin\nmatkustanut.\n\nAstuu Paita-Antti purteen, ja samassa pullistuvat purjeet, ja\nPaita-Antti lähtee taas viilettämään pitkin merenselkää. Hämärän\ntullessa hän nukkuu, ja kun seuraavana päivänä herää, niin huomaa\nolevansa tavattoman suuren laivan kupeella.\n\nIhastuu hyvästi Paita-Antti ja nousee laivaan. Kannella ei näy\nainoaakaan miestä, vaikka laiva on täysissä purjeissa. Hän tuumii, että\ntaitavat ruualla olla, ja lähtee kajuuttaan, mutta ei ole sielläkään\nketään.\n\nKajuutassa on pöytä ruokaa kukkuroillaan, ja nälissään kun on, rupeaa\nPaita-Antti syömään.\n\nJuuri kun hän on lopettanut syömisen, kuulee hän kannelta kiukkuisen\nhuudon:\n\n\"Ylös se, joka alhaalla on!\"\n\nNo hän juoksee ylös kannelle, mutta ei näe ketään. Vasta pitkän\ntarkastelun perästä hän löytää laivan keulasta vanhan purjerääsyn alta\nmerimiehen selällään makaamassa, ja se Paita-Antti sanoo sille\nmiehelle:\n\n\"Nouse ylös ja tule syömään!\"\n\n\"En tarvitse ruokaa!\" sanoo mies. \"Olen se kuollut, jonka velan sinä\nkirkkotarhassa maksoit, pelastin sinut jo kerran meren vallasta, nyt\nautan sinua kuninkaan tyttären ja puolen valtakunnan saamisessa. Tämän\nlaivan minä annan sinulle, ja laiva menee siihen kaupunkiin, jossa\nKultarinta jo on kuninkaan linnassa. Se kenraali hommaa Kultarintaa\neukokseen, mutta tällä laivalla sinä ennätät ennenkuin ne vihitään. Kun\ntulet kaupungin rantaan ja olet ankkurin laskenut ja koko laivan\nliputtanut, niin komenna vain kanuunat paukkumaan, ja laivan kaikki\nkanuunat alkavat pommittaa kuninkaan linnaa. Kun ne pyytävät sitten\narmoa, niin sano vain: Seis, kuulamasiina! -- ja pommitus loppuu. No\nkun sitten pääset linnaan, niin siellä tarvitaan kuvanveistäjää, ja\nsinun täytyy ruveta kuninkaalle kuvanveistäjäksi.\"\n\n\"Mutta enhän minä osaa veistää kuvia\", virkkoi Paita-Antti. \"En ole\neläissäni tehnyt muuta kuin paimentanut lampaita ja käynyt kauppaa.\"\n\n\"Älä siitä huoli!\" sanoi merimies. \"Ota vain kapineet käteesi ja\nveistele, ja kuva syntyy itsestään semmoinen kuin pitääkin!\"\n\nNo Paita-Antti tekee niin kuin merimies neuvoo, saapuu kaupungin\nsatamaan, alkaa pommittaa linnaa, ja muurit ja tornit jo rupeavat\nsortumaan. Niin silloin nousee valkea lippu katolle, ja vähän ajan\nperästä tulevat sanansaattajat laivaan hakemaan laivan päällikköä\nkuninkaan puheille.\n\nSanansaattajat kertovat, että linnassa oltiin juuri kenraalin ja\nKultarinnan vihkiäisiä valmistamassa, mutta tämän pommituksen tähden\nlykättiin juhlat kuukausi eteenpäin. Paita-Antti tulee kuninkaan\nlinnaan, ja kun kuningas kysyy, mikä hän on miehiään, vastaa\nPaita-Antti:\n\n\"Olen ammatiltani kuvanveistäjä ja kotoisin valtakunnasta, jossa on\nvihreä maa ja sininen taivas, ja pyydän päästä kuninkaalle\nkuvanveistäjäksi, kun kuulin, että täällä sellaista miestä tarvitaan.\"\n\n\"Komeapa oli sinun tulosi, herra kuvanveistäjä!\" vastaa kuningas ja\nkäskee hänen ruveta toimeen, ja Kultarinnan hääpäiväksi on hänen\nkaunistettava koko linna veistoksilla. No Paita-Antti käy työhön ja\nihmettelee itsekin, miten hyvin hän onnistuu, vaikka ei ole eläissään\ntehnyt muuta kuin lampaita paimentanut ja kauppaa käynyt. Paita-Antti\nkaunistaa kaikki linnan huoneet veistoksilla niin koreilla, ettei\nkukaan ollut vielä ennen sellaisia nähnyt.\n\nKerran tulee Kultarintakin katsomaan kuvanveistäjän työtä ja ihastuu\nkovin, kun näkee Paita-Antin. Ihan syliin hänelle lentää ja iloissaan\nvirkkaa:\n\n\"Paljon lienet kärsinyt, mutta nyt olet kuitenkin luonani, minä menen\nheti paikalla ilmoittamaan isälle ja äidille, että oikea pelastaja on\ntullut.\"\n\n\"Ei, Kultarinta!\" vastaa Paita-Antti. \"Ennen emme ilmoita asiasta kuin\nvasta sinä päivänä, kun teitä ruvetaan vihkimään. Kuningas on tilannut\nsiksi päiväksi minulta kuvat itsestään, kuningattaresta ja sinusta, ja\nkun ne ovat valmiit, ilmaisen minä itseni.\"\n\nNo se kenraali koetti kaikenlaisilla vehkeillä saada Paita-Anttia pois\nlinnasta, mutta se ei lykästänyt, ja yhdessä tekivät Kultarinta ja\nPaita-Antti tyhjiksi kaikki sen juonet.\n\nNo muovailipa kuvanveistäjä sitten kuninkaan ja kuningattaren kuvat.\nMutta Kultarinnan kuvan hän valmisti ollenkaan malliinsa katsomatta. Ja\nse päivä sattui olemaan juuri se päivä, jolloin Kultarinta ja kenraali\npiti vihittämän, ja kun linnanväki ja vierasjoukko ihmetteli kuvien\nhyvyyttä, niin kuningas kysäisi kuvanveistäjältä:\n\n\"Mutta kuinka kuvanveistäjä on voinut saada tuon luomen Kultarinnan\nhartioihin, vaikk'ei ole kuvaa tehdessä malliinsa vilkaissutkaan?\"\n\n\"Oli se siinä ainakin silloin, kun Kultarinta orjana peltoa kynti!\"\nvastasi Paita-Antti.\n\nNo kuningas ja kuningatar hämmästyvät, ja kaikki läsnäolijat\nhämmästyvät, mutta Paita-Antti kertoo retkensä ja seikkailunsa, ja\nKultarinta hyppää hänen kaulaansa, ottaa hänen poveltaan vaatelippaasta\nkorut ja näyttää, kuinka ne ovat puolikkaita Kultarinnan muista\nkuninkaallisista koruista.\n\nNo kaikki tulevat toivottamaan onnea Kultarinnalle ja hänen uudelle\nsulholleen. Laitetaan sitten suuret juhlat, ja Paita-Antti julistetaan\nKultarinnan mieheksi ja puolen valtakunnan hallitsijaksi. Ja\njuhlamurkinan päätyttyä kysyy se kuningas Paita-Antilta, miten hän\ntahtoo kostaa kenraalille.\n\n\"Sidottakoon samoin keskellä merta lankkuun ja heitettäköön ulapalle!\"\nvirkkoi Paita-Antti.\n\nJa se kenraali heitettiin ulapalle.\n\nNo Paita-Antti ja Kultarinta elivät siinä onnellisina ja tyytyväisinä\nja hallitsivat viisaasti valtakuntaansa, ja kun sitten vietettiin\nheidän viisitoistavuotiaan tyttärensä syntymäpäivää, niin ilmestyi\näkkiä saliin kalpea mies, otti sen tyttären käsiinsä, ja tytär\nkangistui kuin kuollut. Samassa kaikki kynttilät ja tuohukset\nsammuivat, ja suru ja tuska valtasi kaiken väen, ja Kultarinta itki,\nPaita-Antti itki ja kaikki väki itki, sillä olihan tytär nyt kuollut.\n\nMutta se kalpea mies kysyi:\n\n\"Olettekos suruissanne?\" Kultarinta vastasi:\n\n\"Kuvaamaton on äidin suru!\"\n\nJa kaikki muutkin vakuuttelivat samoin. No silloin syttyivät äkkiä\nkynttilät ja tuohukset taas palamaan, ja se kalpea mies laski tyttären\nsylistään elävänä lattialle, ja iloissaan se hypähti äitinsä kaulaan,\nniinkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\n\"Olettekos iloissanne nyt?\" kysyi se kalpea mies.\n\nNo kaikki olivat iloissaan.\n\nSilloin se mies sanoi:\n\n\"Niin olin minäkin suruissani, kun sain olla siellä kirkkomaan\npohjoiskulmalla ihmisten pilkkana, ja niin olin minäkin iloissani, kun\nPaita-Antti maksoi velkani.\"\n\nJa kiitollinen vainaja hävisi ikipäiviksi.\n\n\n\n\nUSKOLLINEN.\n\n\nLapsena meni eräs poika puotipalvelijaksi kauppiaalle, ja koko ikänsä\nhän sitten puuhasi ahkerasti kauppiaan laivoissa, makasiineissa ja\ntiskin takana ja teki kauppiaalle monta hyvää työtä. Mutta työstään hän\nei ottanut milloinkaan mitään palkkaa.\n\nSitten kun hän jo tuli vanhaksi ja partansa ja tukkansa olivat ihan\nvalkeat, sanoi hän kauppiaalle:\n\n\"Nyt minun tekisi mieli lähteä synnyinseudulleni katsomaan kotikylää,\nennenkuin kuolen.\"\n\nNo se kauppias vastasi:\n\n\"Mene vain, hyvä ystäväni, ja ota koko ikäsi palkka mukaasi: viisi\nhevoskuormallista kirkkaita kolikoita.\"\n\nNiin palvelija virkkoi:\n\n\"En minä ole tehnyt mitään palkan edestä enkä huoli kirkkaita\nkolikoita. Mutta anna minulle eväät matkalle, niin minä lähden\nsynnyinkylääni ja tulen pian takaisin toimeeni, jos en sillä välin\nkuole.\"\n\nNo antoi kauppias palvelijalleen komeat eväät, ja palvelija lähti\nkulkemaan synnyinseudulleen päin. Astuu, astuu, astuu päivän tietä\npitkin kontti selässä, niin iltasella väsyy ja jää talottomalle\ntaipaleelle yöksi.\n\n\"Kunnon miehellä ei ole mitään pelättävää!\" ajattelee mies ja riisuu\nkontin selästään, valitsee tien vierestä sopivan paikan, johon laittaa\nnuotion, ja rupeaa syömään eväitään.\n\nNiin tulee myöhään illalla siihen nuotion ääreen vieras mies. Pyhä\nYrjänähän se on, kultaiset säärykset ja suomuspaita on sillä yllään,\nkiiltävä töyhtökypäri päässä. Pyhä Yrjänä sanoo miehelle:\n\n\"Laske, hyvä ristiveli, minuakin kanssasi nuotion ääreen aterialle,\nomat evääni loppuivat.\"\n\n\"En laske!\" vastaa mies.\n\n\"Miksi et laske?\"\n\n\"Siksi en laske, että sinä et ole mikään kunnon mies. Sinä otat palkkaa\nihmisiltä työstäsi. Jos sinua pyydetään paimentamaan hevosia, niin\nsinä paimennat vain niiden hevosia, joilla on _varaa_ antaa rahaa\nlippaaseesi tai sytyttää tuohus kuvasi eteen. Köyhäin hevoset sinä\njätät kontioiden syötäviksi.\"\n\nNo siitä se Pyhä Yrjänä suuttui ja lähti kannuksiaan kilistellen\nmatkaansa.\n\nMies lepäsi hyvin sen yönsä, ja auringon noustessa ja kasteen\nkiiltäessä hän heräsi, pani kontin selkäänsä ja läksi taas marssimaan\nkotikyläänsä kohti.\n\nMarssi, marssi mies koko päivän, niin illalla taas väsyi taipaleelle,\netsi itselleen tien varrelta sopivan paikan, sytytti siihen nuotion ja\nrupesi syömään eväitään.\n\nMyöhään illalla tuli siihen nuotion luokse Pyhä Maaria, Jumalan emonen.\nJa komea se oli. Sen silmät säteilivät kuten kointähdet, huulilla oli\nhymy kuin aamun rusko ja hartioilla sininen vaippa kuin kevättaivas\nikään. No se Pyhä Maaria virkkoi aterioivalle miehelle:\n\n\"Laske, hyvä ristilapsi, minuakin kanssasi nuotiolle ja aterialle. Omat\nevääni loppuivat, ja minun on vilu.\"\n\nMies vastasi:\n\n\"En, hyvä Jumalan emonen, voi laskea!\"\n\n\"Miksi et voi laskea?\" ihmetteli Pyhä Maaria.\n\n\"Siksi en voi laskea\", vastasi mies, \"että sinä et ole mikään kunnon\nnainen. Sinä, näethän, otat palkkaa ihmisiltä työstäsi. Sinun pitäisi\nholhota kaikkia inehmojen naisia, mutta sinä holhoot vain niitä, joilla\non varaa kilahuttaa kultaraha lippaaseesi tai sytyttää vahakynttilä\nkultaisen kuvasi eteen. Köyhäin naisten sinä annat kuolla tauteihin,\nkuumeeseen ja kurjuuteen.\"\n\nVihastui pyhä neitsyt ja lähti nuotiolta pois.\n\nMies rupesi levollisesti nukkumaan, ja seuraavan aamun koitteessa hän\ntaas alkoi marssia kotikunnaitaan kohti.\n\nMarssi, marssi koko paahteisen päivän, niin illalla hän uupui taas\ntalottomalle taipaleelle. Hän etsi sopivan nuotiopaikan kuusen\njuurella, sytytti tulen ja rupesi kontistaan aterioimaan.\n\nNiin tuli siihen liekin luo itse Kuolema. Hänellä ei ollut kultavitjoja\neikä taivaan haljakoita, yksinkertaisesti puettu, rehdin näköinen mies\nhän oli.\n\nNiin Kuolema sanoi miehelle:\n\n\"Ota, ihmisrukka, minut nuotion ääreen kerallasi aterioimaan. Omat\nevääni loppuivat.\"\n\nMies vastasi:\n\n\"Tule vain! Sinä olet kunnon mies; sinä et tee työtä palkan edestä.\nKenen vuoro tulee kuolla, sen sinä armotta tapat, eivätkä lahjukset ja\nvahakynttilät ketään pelasta. Saat syödä eväitäni nuotion ääressä.\"\n\nAterioi sitten surma miehen kanssa, ja kun he olivat syöneet, niin\nryyppäsivät naukun päälle ja syötyään rupesivat levolle.\n\nAamulla, kun linnut lauloivat, mies lähti tovereineen kulkemaan tietä\npitkin ja tuli synnyinkyläänsä. Synnyinkylässä syntyi suuri ilo, kun\nkuultiin sinne tulleen miehen, joka oli kautta maan tunnettu\nuskollisuudestaan ja rehellisyydestään ja joka oli tuottanut\nkotiseudulleen suurta kunniaa. No kotikylässä kestittiin miestä oikein\nhyvin.\n\nOvat siinä mies ja Kuolema koko päivän, ovat seuraavan yön, ovat useita\nvuorokausia, ovat viikon kylässä kestittävinä. Niin eräänä päivänä, kun\nmies kulkee Kuoleman kanssa kyläraitilla, hän huomaa, että kaikki kansa\nporteillaan itkee.\n\nMies kysyy Kuolemalta:\n\n\"Mitähän se kansa nyt oikeastaan niin katkerasti itkee, eilenhän se\nvielä iloitsi ja kestitsi meitä hyvin?\"\n\nJa Kuolema vastaa:\n\n\"Sitähän se kansa itkee, että sinä nyt olet kuollut. Minun olisi\npitänyt tappaa sinut jo silloin, kun ensikerran kohtasin sinut\nnuotiolla. Sinä olit vihoittanut kultaisen, pyhän Yrjänän ja neitsyt\nMaaria emosen, ja ne käskivät minun tulla tappamaan sinut nuotiollesi.\nMutta kun sinä olit niin hyvä mies ja annoit minulle ruokaa, juomaa ja\nlepoa, niin en raatsinutkaan sinua surmata, ennenkuin olit nähnyt\nsynnyinkyläsi. Nyt olen sinut tappanut, mutta ennen kuolemaasi sait\nnähdä, että Kuolemakin on lahjottavissa.\"\n\n\"Siis en ennättänytkään mennä takaisin isäntäni luokse\", huokasi\nuskollisen kauppapalvelijan sielu.\n\n\n\n\nTIMANTTIKRUUNU.\n\n\nNeljästä veljestä oli kolme ahkeraa, mutta yksi oli niin laiska, että\nhäntä sanottiin laiskaksi Aatukaksi.\n\nKun ne veljet menivät rovitsemaan kaskea, niin ne toiset rovitsivat\nahkerasti koko päivän, niin että hiki hartioista tiukkui, mutta se\nlaiska istui vain kivellä kasken laidassa ja kaiveli isollavarpaallaan\ntuhkaa.\n\nNiin ne vanhemmat veljet toruivat silloin Aatukkaa, mutta Aatukka\nsanoi:\n\n\"Kyllähän sitä ahkerakin olisi, kun sattuisi oikeaa ammattia.\"\n\nKun sitten illalla lähdettiin kotiin menemään, niin ne muut veljet\nkulkivat jalan, mutta Aatukka oli niin laiska, ettei viitsinyt edes\nastua. Ei! Se otti kaskesta puolipalaneen, monihaaraisen juurikkaan,\nistui kahdareisin sen selkään kuin pukin selkään ja työnteli itseään\nkahdella kepillä kotiin, kuin olisi hiihtänyt. Ei näet astua viitsinyt.\n\nNo huomenna mentiin taas kaskea rovitsemaan, ja ne ahkerat veljekset\nhääräsivät hiki hatussa kantturain kimpussa, mutta se nuorin veli istui\nvain kivellä ja kaiveli isollavarpaallaan tuhkaa.\n\nNiin silloin sattui isossa käkikoivussa keskellä kaskea istumaan hiiden\npoika. Liekit kun leiskahtivat korkealle ja koivun lehdet kellastuivat\nja syttyivät tuleen, niin se vinosilmäinen hiiden poika oli palaa ja\ntukehtua savuun. No silloin se hiiden poika alkoi kurkistella alas\npuusta ja rukoilla:\n\n\"Sammutelkaa, pojat, vähän tulta, että minä pääsen täältä pois.\"\n\n\"Ei ole aikaa!\" vastasivat veljekset ja väänsivät kantturoita yhä\nuhemmin.\n\n\"Päästäkää, päästäkää minut metsään juoksemaan, kyllä minä teille sen\npalkitsen!\" rukoili hiisi, mutta eiväthän ne ahkerat veljekset\nkuunnelleetkaan.\n\nNo silloin se peikko huusi laiskalle veljelle:\n\n\"Minä jo ihan palan! Kuule sinä Aatukka siellä kasken laidassa, päästä\nminut täältä yöpuulta, niin minä palkitsen sinut hyvin!\" Ja kohta\nhyppäsi laiska Aatukka ylös ja vastasi:\n\n\"Nytpä taitaa tulla oikeaa ammattia!\"\n\nAatukka taittoi sitten kuusesta tukun havuja, kasteli ne ojassa ja meni\npieksämään märillä havuilla niitä palavia kantturoita koivun juurella.\nAatukka sammutti tulen, ja hiiden poika pääsi koivun runkoa pitkin\nalas, nauroi punaisella suullaan, oli hyvillään ja otti korvansa takaa\npienen pillin ja sanoi:\n\n\"Tässä on nyt palkkasi, Aatukka, kyllä sitä tarvitset!\"\n\nSamassa se hiiden poika hävisi metsään, ja Aatukka jäi seisomaan koivun\nalle pilli kädessä. No usein hän sillä pillillä sitten soitteli\nhuvikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa valtakunnassa kosittavana timanttikruunun kuninkaan tytär, jonka\nisä oli äskettäin kuollut, ja Aatukan kolme vanhinta veljeä päättivät\nmennä kosimaan kuninkaan tytärtä.\n\n\"No siinä taas tuli oikeaa ammattia!\" tuumi laiska Aatukka ja lähti\nhänkin kosimaretkelle.\n\nNo se timanttikruunun kuninkaan tytär eli korkealla vuorella talossaan,\njosta hän ei vielä kertaakaan ollut kosijoilleen näyttäytynyt, ja\nkosijoilta hän vaati vaikeita miehuuden töitä. Joka ei voinut hänen\npyytämiään askareita tehdä, siltä hakattiin pää poikki ja pantiin\naidanseipääseen, ja kuninkaan tyttären talon ympärillä oli jo melkein\npilviin ulottuva pisteaita ja jokaisessa seipäässä oli jo pää, puuttui\nvain neljästä seipäästä.\n\nNo ne veljekset menivät kosimaan kuninkaan tytärtä, ja heidät otettiin\ntalossa hyvästi vastaan ja heitä syötettiin piirailla ja talkkunoilla\nja juotettiin oluella ja simalla. Mutta se komea timanttikruunun\nkuninkaan tytär ei heille koko aikana näyttäytynyt.\n\nNo tulipa sitten ansiotöiden aika, ja kuninkaan tytär lähetti\nveljeksille piiallaan sanan:\n\n\"Minä en näyttäydy, ennenkuin voittaja tulee, mutta minä luulen, ettei\nsitä tulekaan. Ja siltä, joka ei voi tehdä miehuuden näytteitä,\nhakataan pää poikki ja pannaan aidan seipääseen.\"\n\n\"No mitkähän ne ovat ne miehuuden näytteet?\" kysyivät veljet.\n\n\"Ensimmäinen on sellainen\", vastasi piika, \"että kuninkaan tyttärellä\non navetassa iso, kultasarvinen härkä. No kun se härkä lasketaan\nmetsään, niin kosijan pitää mennä sen jäljestä ja iltasella kotiin\ntullessaan tuoda mukanaan ruohoja siitä paikasta, mistä härkä on\nsyönyt, ja vettä siitä lähteestä, josta härkä on juonut. Ja kosijain on\nmentävä härän kanssa metsään jokaisen yksinään ja omana päivänään.\"\n\nNo laskettiin sitten se härkä navetasta ja vanhimmalle veljelle\nannettiin pullo, ja hän lähti härän jäljestä metsään. Härkä oli\nsellainen suuri, punainen, ja sarvet sillä oli miehen käsivarren\npaksuiset. No kauan härkä mölisi ja tepasteli kankaalla ja puski hongan\nkylkiä ja tömisti multaa selkäänsä, mutta sitten se yht'äkkiä lopetti\nteutaroimisensa, kohotti kuononsa ilmaan ja irvisti pahasti ja alkoi\nammua, Ja yht'äkkiä se juoksi tiheään metsään mies jäljessään, juoksi\nyli mäkien ja notkojen, kahlasi suot ja purot, mutta missään se ei\nsyönyt eikä juonut. No lopulta tuli eteen hirmuinen koski, josta\nvaahdot ihan pilviin pärskyivät, ja jonkin aikaa liikkui se härkä\nhiljaa edestakaisin kosken rannalla ja etsi uintipaikkaa ja sitten se\nyht'äkkiä hyppäsi suoraan kamalimpaan kuohuun.\n\n\"No nyt se hullu tappaa itsensä, en minä mitenkään uskalla mennä\njäljestä!\" tuumi vanhin veli.\n\nKiilsi se koskenniska, ja siinä härkä kellui kuin kuiva tukki ja ui\nputousta kohti, ja putouksen harjalla se kamalasti mölähti ja hävisi\nsuin päin kuohuun. Ei näkynyt kuohuista sarvenpäitäkään pitkään aikaan.\n\n\"No nyt se hukkui!\" tuumi vanhin veli.\n\nMutta annas olla. Jonkin ajan päästä nousi kosken alta näkyviin ensin\nhärän pää ja sitten selkä, ja viimein koko härkä nousi toiselle\nrannalle, pudisti veden karvoistaan, katsoi jäljelleen, ammui kimeästi\nja alkoi juosta metsään.\n\n\"Eipäs hukkunutkaan!\" surkeili mies. \"Nyt se karkasi minulta. Mistä\nsaan sitä ruohoa, jota se syö, ja sitä vettä, jota se juo? Ei auta muu\nkuin koettaa petkuttaa kuninkaan tyttären väkeä. Minä rupean odottamaan\niltaan asti kuninkaalan lähistöllä, ja jos härkä tulee kotiin takaisin,\nniin minä otan tavallista ruohoa ja tavallista vettä, kuljen härän\njäljestä taloon ja annan tuomiset talon väelle.\"\n\nNo meni vanhin veli ja odotti kankaalla kuninkaan talon lähistöllä, ja\nillalla tulikin härkä takaisin metsästä, ja silloin se mies haki vettä\nlähteestä kankaan alta, nyhti ruohoja taskuunsa lähteen reunalta ja\nmeni härän kanssa taloon. No talon väki rupesi kyselemään:\n\n\"Toitko ruohoja siitä paikasta, josta härkä söi, ja vettä siitä, josta\nse joi?\"\n\n\"Toinhan minä!\" vakuutti vanhin veli.\n\n\"No koetellaanpas, puhutko totta!\" sanottiin. \"Annapas ruohot ja vesi\ntänne. Jos se härkä niitä nyt syö ja juo, niin ne ovat oikeita.\"\n\nNo tarjottiin sitten ruohoja härälle, se niitä nuuski: ei huolinut;\ntarjottiin vettä: ei kelvannut.\n\n\"Uskalsitpas valehdella!\" sanottiin, ja rengit ottivat vanhimman veljen\nkiinni, veivät havupölkylle ja löivät pään poikki ja pään panivat\naidanseipääseen.\n\nNo ne kaksi muuta veljestä itkivät, mutta laiska Aatukka se vain tuumi:\n\n\"Eihän sille sitten enää mitään voi.\"\n\nHuomenna lähti lähinnä vanhin veli paimentamaan härkää. Kun tultiin\nkosken rannalle, niin se mies tarttui härän häntään ja hyppäsi härän\nkanssa koskeen. Mutta härkä myllyytti ja väsytti hänet koskessa hyvin,\nja kun he nousivat toiselle rannalle, oli mies niin väsynyt, ettei\njaksanutkaan juosta härän jäljestä metsään. No se mies jäi siihen\nrannalle nukkumaan, ja iltasella palasi härkä, mies otti siitä rannalta\nruohoja taskuunsa ja vettä pulloon, ja härkä ui yli kosken ja mies\nriippui hännässä. No tultiin kuninkaalaan ja taas tarjottiin härälle\nmiehen tuomisia. Se härkä söi ruohoista muutaman korren ja imaisi\nhiukan vettä. No silloin sanottiin sille lähinnä vanhimmalle veljelle:\n\n\"Voi mies rukka, etpäs jaksanutkaan kulkea härän mukana. Nyt pitäisi\nkaulasi katkaista, mutta saat armoa ja sinut pannaan istumaan tyrmässä\npuolet ikääsi.\"\n\nJa mies pistettiin tyrmään. No lähinnä nuorin veli itki kovasti, mutta\nlaiska Aatukka vain tuumasi:\n\n\"Eihän sille nyt mitään voi!\"\n\nHuomenna lähti lähinnä nuorin veli härän mukana metsään. Hän meni kuin\nmies härän hännässä kosken yli ja juoksi härän jäljestä läpi suuren\nmetsän. Aukesipa metsässä kaunis, auringonpaisteinen niitty, joka oli\nkirjavanaan harakanhattuja ja päivänkakkaroita, mutta niiden välissä\noli korkeita mättäitä, joilla kasvoi kultaista ruohoa, mutta mättäiden\njuurella oli vettä niin kirkasta kuin ilma. No se härkä haukkasi sieltä\nja täältä mättäistä vähän kultaruohoa, ja aina kun se oli haukannut,\nryyppäsi se saman mättään juuresta vähän vettä päälle.\n\n\"Kyllä nyt saan timanttikruunun tyttären!\" iloitsi lähinnä nuorin veli\nja otti eräältä mättäältä kultaruohoa taskuunsa ja toisen mättään\njuurelta vettä pulloon. No illalla hän meni härän kanssa kotiin, ja\nkotona tarjottiin härälle heiniä: se söi niistä heti mielellään puolet,\nmutta toista puolta ei huolinut. Tarjottiin vettä: siitäkin se joi heti\npuolet, mutta toista puolta ei huolinut.\n\nSilloin lähinnä nuorimmalle veljelle sanottiin:\n\n\"Mies rukka, lähellä olit, et kuitenkaan oikein tarkannut. Pitäisipä\nnyt sinut tappaa, mutta saat armoa ja pääset uuteen koetukseen!\"\n\nNo se nuorin veli, laiska Aatukka, lähti huomisaamuna paimeneen ja tuli\nonnellisesti metsäniitylle, jossa kultaisia ruohoja kasvoi ja kirkas\nvesi päilyi. No härkä kun haukkasi ruohoja, niin hän otti ruohoa\ntaskuunsa joka mättäältä, mistä härkä haukkasi, ja samoin vettä joka\nlätäköstä, mistä härkä joi.\n\nTuli sitten kotiin härän kanssa, ja härälle tarjottiin ruohoa: se söi\nniin että oikein häntäänsä huiskutteli, ja kun tarjottiin vettä, niin\nse joi niin että sieraimet pärisivät. No laiskalle Aatukalle silloin\nsanottiin:\n\n\"Hyvinpäs teit. Mutta nyt alkaa uusi koetus, ja se ei ole leikkiä se!\"\n\n\"Kummoinenkos se koetus on?\" kysäisi Aatukka.\n\n\"No se on semmoinen se koetus, että kuninkaan tyttärellä on\nlampokarsinassa kolmesataa jänistä. Niitä teidän pitää veljesi kanssa\nkummankin yksinänsä paimentaa metsässä päiväkausi ja iltasella tuoda\nkotiin, mutta jos yksikin jänis karkaa, niin pannaan paimenen pää\nseipääseen!\"\n\n\"No ei sille sitten enää mitään voi!\" sanoi Aatukka.\n\nHuomenna avattiin lampokarsinan ovi ja lähinnä nuorin veli rupesi\npaimeneksi ja kolmesataa jänistä hyppäsi ulos karsinasta. Ne potkivat\nkuin hullut ympäri tanhuaa, ja kun portti avattiin, niin ne jänikset\nhävisivät metsään yksi sinne, toinen tänne kuin tuhka tuuleen. No se\nlähinnä nuorin veli juoksi, läähätti ristiin rastiin koko päivän eikä\nsaanut kiinni niin yhtä jänistä, ja illalla hän tuli yksin surullisena\nkuninkaalaan.\n\n\"Toitkos jänikset?\" kysyttiin.\n\n\"Sinne jäivät.\"\n\n\"Mies rukka!\" sanottiin. \"Nyt sinulta pitäisi ottaa pää seipään nenään,\nmutta pääset tyrmään puoleksi ikääsi.\"\n\n\"No eihän sille nyt mitään voi!\" tuumi Aatukka.\n\nNo kun huomisaamuna avattiin lammaskarsina, niin olivat kaikki jänikset\ntaas karsinassa. No ne jänikset laskettiin ulos ja Aatukka meni\npaimeneen, ja jänikset hävisivät heti kuin tuhka tuuleen. Kävelee\nAatukka ympäri, katselee kivien kolot, pajupehkot ja närtteen alukset,\nmutta ei näe jäniksiä missään ja tulee surulliseksi. Juoksee Aatukka\nedestakaisin, huhuilee, huutelee jäniksiä ja puputtaa, mutta ei tule\nainoakaan piippakorva hänen luokseen. Niin juoksee Aatukka koko päivän,\nja iltasella hän lähtee ilman jäniksiä kuninkaalaan päin ja ajattelee:\nNyt joudun mestattavaksi tai puoleksi iäkseni tyrmään. Mutta eihän\nsille nyt mitään voi!\n\n\"Ei sille mitään voi!\" tuumii Aatukka itsekseen ja pistää kädet\nhousuntaskuihinsa, kulkee huolettomasti ja viheltelee. No sattuupa\nsilloin taskussa käteensä se pilli, jonka oli saanut hiiden pojalta, ja\nAatukka alkaa huviksensa soitella pillillä.\n\nTuskin soi ensimmäinen piipahdus, niin metsä alkaa elää, se pyörii,\nliikkuu, hyppii, se piipattelee ja puputtaa. Siitäpä keräytyy heti\nkolmesataa jänistä Aatukan ympärille niin vinhaa vauhtia, että Aatukka\non mennä nurin.\n\nNo Aatukka yhä iloisena puhaltaa pilliä ja niin hän vie kaikki jänikset\nkotiin.\n\nTalossapa syntyy suuri ilo, siellä huudetaan ja hälistään.\n\n\"Tulipas mies, jolla on taikakalut. Nyt saadaan häitä!\"\n\nJuovat siinä häitä kolme viikkoa, ja miehet ovat vallan pää kallellaan\nja silmät ummessa ja naiset simaisella suulla, mutta ei ole vielä\nkuninkaan tytär näyttänyt itseään sulhaselle.\n\nMutta kun viimeinen päivä kolmesta viikosta on kulunut, ilmestyy\nkuninkaan tytär Aatukan luo. Ei ole tytär komea, vaan on pienenläntä.\nEi ole kaunis ja valkeanverevä, vaan on harmaa. Eikä ole sillä päässään\ntimanttikruunua, on vain vaskikruunu.\n\nNo Aatukka sanoo:\n\n\"Petithän sinä minut! Mutta minkäs sille nyt voi!\"\n\nNo kuninkaan tytär vastaa:\n\n\"En pettänyt sinua, mutta minua painaa suuri suru. Minulta katosi kolme\nvuotta sitten armas sisareni, vanhin sisareni. Jos hänet voit tuoda\ntakaisin, niin ylen ihastun ja muutun ihanaksi.\"\n\nKauan aprikoi Aatukka, miten voisi vanhimman sisaren tuoda takaisin.\nAprikoi kauan ja puhaltaa viimein pilliinsä. Puhaltaa oikein vinkuvan\näänen, ja töytääpä tuvan ovesta sisään kaikki metsän viisaat miehet,\nkaikki ketut punaturkkiset, punahäntäiset.\n\n\"Mitäs tahdot?\" kysyvät viisaat viirunaamat revot.\n\n\"Sitäpä tahdon\", vastaa Aatukka, \"että kolme vuotta sitten hävisi\ntäältä appivainaan vanhin tytär enkä tiedä, minne hän on joutunut.\nKuitenkin pitäisi minun tuoda hänet takaisin. Mikäs nyt eteen?\"\n\n\"Sepä nyt eteen\", sanovat ketut, \"että juokset jäljestämme kauas\nkorpeen. Siellä korvessa on kolkko kallio, jonka sisässä jättiläinen\nJymy asuu. Usein olemme pyitä ajaessamme joutuneet Jymyn kallioiselle\nkatolle, ja siellä kallion sisässäpä on appivainajasi vanhin tytär.\"\n\nNo lähtee Aatukka kettulauman jäljestä juoksemaan korpeen. Juoksevat,\njuoksevat revot, ja punaiset hännät liehuvat, ja tulevat viimein kolkon\nkallion juurelle. Pimeä on korpi, ja vain yhdestä kallion kolosta tuli\ntuikkaa. Aatukka ryömii kolosta sisään, ja siellä luolassa istuu\njättiläinen Jymy hirmuisen nuotion ääressä jalat ristissä allaan ja\npaistaa kokonaista hirveä. Mulkoilevat hirmuisesti jättiläisen silmät,\nja viikset törröttävät kuin vihreät kuusen havut, ja huulet ovat kuin\nruskeiksi savustetut siankinkut.\n\n\"Oletko sinä mikä mies?\" kysyy jättiläinen Aatukalta.\n\n\"No minä olen se Aatukka, joka haen kuningasvainaan vanhinta tytärtä.\nLieneeköhän tyttö täällä?\" vastaa Aatukka.\n\n\"Kyllähän se on täällä\", vastaa Jymy, \"mutta tuolla se istuu\nperäkamarissa, etkä sinä saa sitä, ennenkuin rupeat sokkosille minun\nkanssani. Minä rupean sokoksi ja annan kellon käteesi, että kuulen\ntavoittaa. Kun saan sinut kiinni, niin minä sinut syön, mutta jos en\nsaa kiinni, niin ota kuninkaan tytär.\"\n\nNo sitoi Jymy hirvennahan silmilleen ja antoi Aatukalle tiu'un ja he\nrupeavat sokkosille. Silloin Aatukka puhaltaa pilliinsä, ja seinän\nraosta hyppää hänen kämmenelleen hiiri, ja hiiri sipisee Aatukalle:\n\n\"Anna minulle tiuku ja nouse itse tuonne seinän koloon!\"\n\nNo Aatukka nousi seinän koloon ja hiiri alkoi soittaa kelloa ja hypellä\npitkin permantoa. No Jymy kuulee kellon kilinän ja luulee Aatukan\nkelloa soittavan ja tavoittaa isoilla kämmenillään ääntä kohti, mutta\nei tapaa kiinni, sillä hiiri livahtaa aina nopeasti piiloon. Lopulta\nJymy väsyy ja sanoo:\n\n\"Levätään hiukan ja yritetään sitten uudestaan.\"\n\nAatukka hyppää alas kolosta ja ottaa tiu'un hiireltä, ja hiiri\npiiloutuu seinän koloon. No Jymy vetäisee hirvennahan silmiltään ja\nlepää.\n\nKun on levännyt, niin sitoo taas nahan silmilleen, mutta hiiri hyppää\nAatukan kämmenelle, ottaa kellon kynsiinsä, ja Aatukka nousee piiloon\nseinän koloon. Jymy ryskää ja ajelee hiirtä, mutta ei saa kiinni, ja\ntaas Jymy väsyy ja Aatukka tulee kolostaan, ottaa hiireltä kellon ja\nJymy päästää hirvennahan silmiltään ja lepää. Niin he leikkivät kolme\neri kertaa, eikä Jymy saa Aatukkaa kiinni.\n\n\"No ota sitten kuninkaan tytär!\" sanoo Jymy ja avaa peräkamarin ovet,\nja siellähän se istuu se tytär peräkamarissa ja ihastuu hyvin, kun\nnäkee ihmisen.\n\nNo Aatukka vie vaimonsa vanhimman sisaren kotiin, ja kuistilla tulee\nvaimo vastaan: paljon on komeampi entistään, hymyilee ja hopeainen on\nkruunu päässä.\n\n\"Eipä ole vielä timanttikruunu päässä\", sanoo Aatukka.\n\nNiin vaimo vastaa:\n\n\"Onpa sitten timanttikruunu päässä, kun tuot takaisin lähinnä\nvanhimmankin siskoni. Se hävisi kaksi vuotta sitten täältä.\"\n\n\"Missäpä on lähinnä vanhin siskosi?\"\n\n\"Ei sitä kukaan tiedä!\"\n\nPuhalsi pilliinsä Aatukka, ja hänen ympärilleen juoksivat kaikki metsän\nhukat.\n\n\"Mitäs tahdot, Aatukka kuningas?\" kysyivät hukat.\n\n\"Sitä tahdon, että kaksi vuotta sitten hävisi täältä appivainaani\nlähinnä vanhin tytär ja minun pitäisi tuoda hänet tänne takaisin, enkä\ntiedä missä hän on.\"\n\n\"No istu selkäämme!\" vastasivat sudet.\n\nIstui Aatukka vankimman suden selkään, ja se susi oli kuin vuoden vanha\nvarsa. Piti Aatukka sutta niskaharjaksista kiinni, ja sitten sitä\nmentiin läpi metsän, jotta tuuli korvissa vinkui ja kynnet kipeniä\niskivät, kirkkaampia kuin sutten silmät.\n\nLoimusivat viimein kallion harjalta liekit kuin revontulet, ja kun\ntultiin lähemmäksi, säteili vuorella lasinen kirkko. Puhtaasta lasista\noli se kirkko rakennettu, ja monet tulet sisältä paistoivat.\n\n\"Nyt tultiin Hiiden hinkaloon, metsän kumman kirkolle!\" sanoivat sudet.\n\"Kirkossa istuu alttarin alla kuningasvainajan lähinnä vanhin tytär, ja\nhiidet häntä vartioivat. Nouse nyt, kuningas, selästä ja ota se nainen\nalttarin alta, niin me ulkona odotamme.\"\n\nNo kapusi Aatukka kultaisia tikapuita pitkin kirkkoon, jossa hiidet\nkulkivat koreissa puvuissa edestakaisin ja messusivat ja\nkuningasvainajan lähinnä vanhin sisar istui alttarin alla ja itki.\n\nNo se suurin hiisi tuli Aatukan luo ja kumarteli ja kysyi:\n\n\"Mitä se vieras tahtoo?\"\n\n\"Sitäpä vieras tahtoo, että annatte minulle sen, joka tuolla alttarin\nalla itkee!\" vastasi Aatukka.\n\n\"Vai niin, kyllä sen saat, mutta mitä voit antaa lunnaiksi?\"\n\n\"Eipä ole paljon antamista!\" sanoi Aatukka. \"Mutta on sellainen pilli,\njolla voi puhaltaa koolle kaikki metsän neljällä jalalla liikkuvaiset.\"\n\n\"No sen pillin kun annat, niin heti paikalla saat kuninkaan tyttären\",\nsanoivat hiidet.\n\nRupesi jo Aatukka antamaan pilliään, mutta silloin hyppäsi lehteriltä\nalas pieni hiiden poika ja huusi komeimmalle hiidelle:\n\n\"Älä, isä kulta, ota tältä pojalta sitä pilliä! Se poika pelasti minut\nkerran palavan kasken keskeltä. Anna, isä kulta, hänelle tyttö\nilmaiseksi!\"\n\nTulipa suuri ilo hiiden kirkossa, kun kuultiin, että Aatukka kerran oli\npelastanut hiiden pojan palavan kasken keskeltä. Syötettiin, juotettiin\nAatukka kylläiseksi, sitten valjastettiin kolmesataa sutta\nkultavaunujen eteen, ja vaunuihin istuivat Aatukka ja pelastettu tyttö,\nja huiskis! heti he olivat kotona.\n\nIhastui kovin Aatukan vaimo, kun mies palasi tytön kanssa, mutta ei\nollut vielä päässään timanttikruunua: oli vain kultakruunu, ja\nkultaiset olivat käsivarret kyynärpäitä myöten ja jalat polvia myöten.\n\n\"Etkö sinä timanttikruunua saakaan?\" sanoi Aatukka.\n\n\"Älä vihastu!\" vastasi vaimo. \"Kyllä minä saan timanttikruunun, kun\nkaikki murheeni katoavat. -- Vuosi sitten kylpi nuorin sisareni meren\nrannalla, silloin nousi vedestä Syöjätär ja kiskaisi sisareni veteen.\nJos hänet takaisin tuot, niin panen päähäni timanttikruunun.\"\n\n\"No pitää jaksaa koettaa\", sanoi laiska Aatukka.\n\nMeni Aatukka sinisen meren rannalle, ja aurinko paistoi ja meri kihisi\nkuin kultaisia rahoja täynnä. Puhalsi Aatukka pilliinsä, ja polskien\nloiskahtivat rannalle kaikki meren hylkeet. Oli niitä siinä rannalla\npitkät rivit viisaita, viiksiniekkoja hylkeitä, ja iloisesti ne\nevillään rapistelivat.\n\n\"Mitäs tahdot, vanha Aatukka?\" kysyivät hylkeet.\n\n\"Sitäpä tahdon, että Syöjätär on ryöstänyt appivainaani nuorimman\ntyttären. Mitenkäs minä otan hänet Syöjättäreltä?\"\n\n\"Istuhan selkäämme!\" sanoivat hylkeet.\n\nAatukka istui lihavimman hylkeen selkään, ja sillä hylkeellä oli\npunaiset evät kuin ahvenella. Polskahtivat kaikki hylkeet mereen, ja\nAatukka sukelsi niiden joukossa veden kalvon alle.\n\nNo ei se voinut pitkään aikaan hengittää siellä veden sisässä se\nAatukka, ja yhä syvemmälle painuttiin ja yhä pimeämmäksi kävi Ahtolassa\nolo. No viimein loistivat vihreät kalliot, ilma väljeni ja tultiin\nSyöjättären asunnoille. Sielläpä se Syöjättären salissa venyi nuorin\nkuninkaan tyttären sisar surullisena, ja hänen ympärillään vartioi\ntuhat tursasta.\n\nNo se Syöjätär syöksähti ylös pankoltaan, katsoi Aatukkaa hirmuisilla\nsilmillään ja sähisi:\n\n\"Mitäs tahdot?\"\n\nAatukka vastasi:\n\n\"Tahdon tuon vangitun tytön tuolta ahvenruohoiselta lavitsalta.\"\n\n\"Sitä et saa!\" sanoi Syöjätär. \"Puraiskaa, tursaat!\"\n\nOlivat juuri tursat puraista piikkisillä leuoillaan Aatukkaa, kun\nAatukka sanoi:\n\n\"Etkös, Syöjätär, antaisi tyttöä, jos saisit sellaisen pillin, jolla\npuhaltamalla voi kutsua koolle kaikki uivaiset ja kalat?\"\n\nNo siitä Syöjätär ihastui ja sanoi:\n\n\"No kun sellaisen pillin antanet, niin saat sen tytön ja vielä\npäätteeksi vien sinut ja hänet kotiin!\"\n\nNo antoi Aatukka pillin Syöjättärelle, ja Syöjätär valjasti tuhat\ntursasta kultaisten kuomuvaunujen eteen, pisti kultaiset suitset\ntursaiden suuhun ja istui itse kuskipukille ja rupesi kuskaamaan. Mutta\nvaunuissa istuivat Aatukka ja tyttö, ja kuomua valaisi kuin kuu. Niin\najoi Aatukka kotiin. Mutta kun hän tuli tanhualle, niin näki, miten\nmuuan ratsastaja mustan hevosen selässä pakeni kartanolta, jotta tanner\ntömisi, ja se ratsastaja vei Aatukan vaimoa, joka valitti ja itki.\nMutta vaimon päässä oli timanttikruunu kuin taivahan tähtöset kaikki.\n\n\"Nyt hukka peri, kun pillinkin annoin pois!\" tuumi itsekseen Aatukka,\njätti pelastamansa neidon siihen kuistille ja lähti juoksemaan ryövärin\nperästä. Juoksee, juoksee mätkyttelee soita ja maita, mäkiä ja metsiä,\nniin viimein tulee tulisen kosken partaalle, ja sinne oli myös se\nratsuri ennättänyt ja juotti mustaa hevostaan koskesta, mutta nainen\nnurmella odotti. Kun ryöstäjä näki Aatukan tulevan, niin se katsoi\njulmasti ja nauroi ja tempasi olaitaan aseen ja löi Aatukkaa sillä\nkymmenesti ja sanoi:\n\n\"Muut voitit, minua et voita!\" ja nosti naisen taas hevosen selkään ja\npakeni kuohuvan kosken yli.\n\nNo viruu siinä rannalla Aatukka haavoissaan ja on kuolemaisillaan jo,\nniin anelee Ukko-ylijumalalta:\n\n\"Lähetä lintusesi kultaiset, lähetä simasuiset surisijat päivän päältä,\nkuun alta, anna voiteita kultakupposiin, virvoita voipunutta miestä!\"\n\nLähettipä Ukko-ylijumala lintusensa kultaiset, lähetti kultakupposia\npäivän päältä ja kuun alta, ja kupposissa oli simaa, ja simalla voiteli\nuupunut uros pahoja vammojaan. Nousi rannalta pystyyn terveenä Aatukka\nja lähti ajamaan ryöstäjää takaa. Ei ollut kosken rannalla venettä. No\nhyppäsi koskeen tuttuun tapaansa uros ja ui yli tulisen kosken toiselle\nrannalle. Ja kas: juuri kun astui toiselle rannalle, niin ilmestyi\nsiihen kultainen portti, ja kalliista kivistä olivat portin patsaat, ja\npatsaita pitkin juoksivat marakatit ylös ja alas ja ylös juostessaan\nlauloivat kauniita lauluja ja alas tullessaan kertoivat ihmeellisiä\nhistorioita. Mutta portin kautta näkyi tarha, jossa kiiluivat kultaiset\nomenat.\n\nAstuu uros portista sisään, ja kultakäköset kultaomenilla kukkuvat,\nastuu, astuu Aatukka ja tulee keskellä puistoa niin kauniin linnan luo,\nettei unissakaan ollut sellaista nähnyt. Kullasta ovat kuistit,\nräystäät kaikki kalliista kivistä, ja kultaiset pääskyset laulavat\nräystäiden alla. Astuu Aatukka portaille, niin rakennuksesta tulee\nkuninkaan tytär ihanampi kuin hän koskaan oli uneksinut. Valkeanverevä\nse on ja kullasta käsivarret ja kullasta jalat polviin asti ja päässä\non timanttinen kruunu kuin taivahan tähdet kaikki.\n\nNo sepä se oli hänen oma vaimonsa, kuninkaan tytär, ja rupesivat he\nsitten yhdessä elämään ja iloa kultaisessa linnassa pitämään. Ja sen\npituinen oli se tarina!\n\n\n\n\nLUODETUULI JA KUOLEMA.\n\n\nKyllästyipä kerran kuninkaan poika hovielämään ja lähti yksin\nkävelemään metsään.\n\nNo hän ei ollut vielä milloinkaan käynyt metsässä ja oli nähnyt metsän\nvain linnan tornista. No nyt oli hänellä paljon ihmettelemistä, ei\nmissään ollut kultahelaisia hoviherroja eikä hovinaisia, puut vain\nkohottivat vihreinä latvojaan sinistä taivasta kohti.\n\nNo kulki poika yhä edemmäksi metsään ja ihmetteli ja ihaili, ja aina\noli uusia nähtävyyksiä. Mutta kun hän viimein huomasi, että olisi\nmentävä kotiin takaisin, ei hän tietänytkään, minnepäin olisi mentävä,\nja eksyi. Siellä harhaili kauan kuninkaan prinssi aavistamatta\nmissäpäin koti mahtoi olla, ja tuli jo ilta ja pimeä, ja silloin poika\nnäki tulen kiiluvan metsämökistä.\n\nNo poika meni mökkiin, pyysi ruokaa ja yösijaa ja sai.\n\nNo siinä torpassa asuivat tuulet, ja ne kaikki tuulet olivat jo kotona\npaitsi Luodetuuli, nuorin veljeksistä.\n\nNo kertoivat siinä tuulet matkojaan prinssille, ja ihmeellisiä ne\nolivat. Pohjatuuli, ankaran ja vihaisen näköinen ukko, tarinoi\nkummallisia juttuja jäämaasta, Eteläinen kertoi kuumista maista, ja\nItätuuli lauloi vapaita lauluja, ja samoin Länsituuli suurista meristä\nvirsiä viritti. Muutkin tuulet kokemuksiaan kuvailivat, ja ihastuneena\nheitä prinssi kuunteli.\n\nNo silloin tempasi äkkiä oven auki ja tuli sisään Luodetuuli, nuorin\nveljeksistä, ja hänenkin täytyi nyt ruveta kertomaan retkistään.\n\nNo Luodetuuli oli ollut vast'ikään vieraana eräällä luodolla, jota\nsanottiin Ikuisen elämän luodoksi, ja sieltä hän jutteli niin kauniita\ntarinoita, että prinssin rupesi tekemään mieli päästä sinne luodolle.\n\nNo nukkuivat sitten rauhassa yönsä, niin aamulla päivän noustessa\nLuodetuuli läksi prinssi selässään lentämään Ikuisen elämän luodolle.\nKeveästi he lensivät yläpuolia metsien ja alapuolia pilvien ja\nlaskeutuivat kauniiseen laaksoon syömään ja sitten he lähtivät yhä\nlentämään.\n\nLentävät, lentävät meren yli, ja kohahtelevat lakkipäät laineet, ja\naallottaret heille iloisia harsojaan huiskauttelevat, ja päivällä\nauringon korkeimmillaan ollessa he laskeutuvat sille luodolle.\n\nNo rannalla kasvoi siellä miehenkorkuisia punaisia kukkia, ja\nkultalinnut visersivät ilmassa, ja he lähtivät astumaan saareen, ja\nsitä mukaa kuin he kulkivat, kumarsivat punaiset kukat. No he kulkivat\nyhä, ja prinssi huomasi, että saarella ei ollutkaan muuta metsää kuin\nne miehenkorkuiset punaiset kukat.\n\nKeskellä saarta välkkyi sitten linna, ja Luodetuuli kertoi, että siinä\non seinät päivän säteistä, katto talven tähtilöistä. Mutta siihen\nlinnaan ei ollut ainoaakaan porttia, ylhäällä seinässä oli vain pieni\naukko. No Luodetuuli otti prinssin taas selkäänsä, ja he lennähtivät\naukosta sisään ja laskeutuivat puistoon, jossa oli kirjavanaan\nkaikenlaisia kukkia, niin monenvärisiä, ettei kuin unessa vain voi\nnähdä, ja heti kun prinssi oli laskeutunut maahan, oli hänkin muuttunut\nkukaksi kullankimaltavaksi. No Luodetuuli antoi hänelle nutun, joka\nsamalla muuttui valkeiksi lehdiksi kukkaan, ja sanoi vielä, ettei\nkukaan näe häntä ihmisenä niin kauan kuin se valkea nuttu on hänen\nyllään. Samassa kohosi Luodetuuli ylös ilmaan ja lähti lentämään, ja\nhänelle kumarsi jäähyväisiksi valkealehtinen kukka.\n\nNo prinssi eli sitten niinkuin muutkin kukat siellä puutarhassa\npuhellen heidän kanssaan, ja päivisin istui kukkasille kultalintuja ja\nöisin hopealintuja laulamaan.\n\nKerran kuitenkin tuli kaunis linnan neiti kävelemään puutarhaan ja\nkokoamaan kukkasia maljaan. No hän poimi monta kaunista kukkaa ja\nnähtyään sen valkolehtisen kukan hän otti senkin ja pani maljaansa ja\nvei komeaan saliin, jossa vietettiin parhaillaan suurta juhlaa. Neiti\nasetti sen maljan pöydälle keskelle salia.\n\nMutta samassa muuttuikin kukka entiseksi prinssiksi, nousi ylös\nmaljasta ja hyppäsi juhlivain joukkoon. Ja kun valkea nuttu oli hänen\nyllään, ei kukaan häntä voinut nähdä.\n\nNo se prinssi näki juhlan, jonka moista hän ei ikinä ollut voinut\nkuvitellakaan.\n\nSe oli juhla Ikuisen elämän kunniaksi, ja prinssin oli mahdoton saada\nselvää kaikesta siitä, mitä juhlassa tapahtui; yhtenä humuna ja\nvilinänä hän näki ja kuuli sen ympärillään. Hänestä näytti, kuin tähdet\nolisivat katosta pudonneet juhlivain joukkoon ja päivän säteet seinästä\nsotkeutuneet ihmisten vilinään ja kuin koko linna olisi sulanut yhdeksi\nainoaksi juhlapauhinaksi.\n\nNo prinssi ei voinut enää hillitä itseään, vaan nähtyään kaikkien\ntanssivan iloista tanssia heittäytyi hänkin mukaan, ja juhla jatkui ja\njatkui eikä kukaan välittänyt ajan kulumisesta eikä kukaan tuntenut\nruumiissaan väsymystä.\n\nNo sattuipa sitten tanssin pyörteessä valkea nuttu putoamaan prinssin\nhartioilta ja hän joutui ihmisten nähtäväksi. No heti kyseltiin\nhäneltä, miten hän on sinne joutunut, ja hän selittää, miten on linnaan\njoutunut, ja kaikki iloitsevat, kun uusi vieras on tullut seuraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo kysytäänpä sitten kerran häneltä, kuinka kauan hän luulee olleensa\nIkuisen elämän linnassa.\n\n\"Minusta tuntuu, kuin olisin ollut kaksi viikkoa!\" arvelee prinssi.\n\nNauru kajahtaa hänen ympärillään, ja hän kuulee jonkun huudahtavan:\n\n\"Erehdytpä, prinssirukka, olet ollut täällä jo tuhat viisisataa\nvuotta.\"\n\nNo se prinssi katsahtaa seinään, ja se seinä on kirkas kuin peili, ja\nhän huomaa itsensä yhtä nuoreksi kuin linnaan tullessaankin. No\nmuistuvat silloin prinssin mieleen kotoiset olot ja hän haluaa lähteä\ntietämään, vieläkö häntä kotilinnassa ja kotikaupungissa edes\nmuistellaankaan.\n\nNo hänet luvataan matkalle ja annetaan hevonen, joka kulkee vesillä ja\nmailla. -- Mutta matkalla hän ei saa laskeutua pois hevosen selästä.\n\nSe hevonen oli musta ja silkkikarvainen ori, ja sen häntä liekkinä\nleimahteli, silmät pätsinä paloivat.\n\nHyppäsi prinssi linnan pihalla oriin selkään ja heilautteli lakkiaan\njäähyväisiksi, ja itsestään aukesi portti linnan muuriin ja prinssi\nkarautti siitä matkaan. No lasketti prinssi oriinsa vihreälle meren\nselälle, ja aallot pauhasivat hevosen kavioissa, kun se merta pitkin\njuoksi.\n\nPian hän oli jo toisella rannalla ja läksi lennättelemään läpi kylien\nja metsäin, ja kiivaasti ajoi kavio kaviota, ja väliin, kun prinssi\nkannusti orhiaan, tuprusi multa pilvenä hänen jäljessään. Ja tuossa\ntuokiossa hän olikin jo kotikaupungin portilla.\n\nRatsasti kaupunkiin komealla oriillaan prinssi, mutta kaikki oli\nmuuttunut siitä, kun hän tuhat viisisataa vuotta sitten sieltä lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtsi prinssi kotilinnaansa ja löysikin sen, mutta raunioina. Kyseli\nprinssi, tokko sen ja sen nimistä kuningasta täällä tunnettiin, mutta\nei tunnettu sitä kuningasta enää.\n\nNo murheellisena prinssi lähtee sitten ratsastamaan pois, ja kaupungin\nportilla hän näkee vanhan mummon ripottelevan tupansa ikkunasta ruokaa\nkananpojille. No tältäkin kysyy prinssi, muistaako hän sen ja sen\nnimistä kuningasta, mutta mummo katsoo kummallisesti ratsastajaan,\npudistaa päätään eikä virka mitään.\n\nNo pää rinnalle painuneena prinssi ratsastaa pitkin maantietä ja näkee\nsilloin katajapensaan juuressa vanhuksen mustassa viitassa istua\nkyyröttävän. No prinssi huomaa, että vanhuksella ei ole enää\nhiuksiakaan päässä ja kuin luurankohan se on. No vielä syttyy toivon\nkipinä prinssissä, ja hän päättää laskeutua ukon luo kysymään,\nmuistaisiko tämä sellaista kuningasta.\n\nHän laskeutuu oriinsa selästä alas, mutta kylläpä ukkokin nousee\npensaan juurelta, tarttuu prinssiin, kietoo hänet viittaansa ja sanoo:\n\n\"Ahaa, viimeinkin olet vallassani, olen sinua etsinyt jo tuhat\nviisisataa vuotta.\"\n\nJa hän panee kätensä prinssin suulle ja jatkaa:\n\n\"Minä olen Kuolema.\"\n\nJa siinä makaa prinssi kuolleena, ja hevonen lähtee juoksemaan takaisin\nIkuisen elämän luodolle, ja Kuolema vaeltamaan kaupunkiin.\n\nMutta Luodetuuli löysi sitten sen prinssin ruumiin maantien vierestä,\notti sen hartioilleen ja kuljetti sinne Ikuisen elämän luodon rannalle,\njossa ruumis heti muuttui punaiseksi kukaksi, yhtä punaiseksi kuin ne\nmuutkin, jotka ympäröivät ihanaa linnaa.\n\n\n\n"]