Ylösnousseet jumalat I

YLÖSNOUSSEET JUMALAT I

Leonardo Da Vinci

Kirj.

Dmitri S. Merezhkovskij

Suomentanut

K. W. Järnefelt

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

Ensimmäinen kirja

VALKOINEN PAHOLAINEN

I

Or San Michelen kirkon vieressä Firenzessä olivat värjäriammattikunnan varastoaitat.

Kömpelöitä lisärakennuksia, aittoja, epätasaisia ulkonemia vinoine puutukineen kiinnittyi taloihin, ja niiden tiilikatot olivat niin lähellä toisiaan, että taivaasta näkyi vain kapea juova ja kadulla oli päivälläkin pimeä. Puotien ovilla riippui näytteinä ulkomailta tuotuja ja Firenzessä värjättyjä kangaspalasia. Ojassa, keskellä litteillä kivillä laskettua katua, virtasi väriammeista kaadettuja erivärisiä vesiä Pääpuotien – fondakien – ovien päällä oli Calimalan, värjäriammattikunnan vaakunalla varustettuja kilpiä: punertavalla pohjalla kultainen, valkoisen villakangaspakan päällä istuva kotka.

Yhdessä näistä fondakeista istui paksujen tilikirjojen ja kaikellaisten paperien keskellä rikas kauppias, Calimalan jalon taiteen konsuli, messer Cipriano Buonaccorsi.

Oli kylmä maaliskuun päivä. Tavaroilla täytetyistä kellareista kohoovassa kosteudessa värisi vanhus koettaen kääriytyä vanhaan oravannahkaturkkiinsa, josta karvat olivat lähtemässä ja joka oli aivan kulunut kyynäspäitten kohdalta. Hanhenkynä törrötti hänen korvansa takaa, ja heikoilla, lyhytnäköisillä, mutta kaikki huomaavilla silmillään hän tarkasteli, muka välinpitämättömästi, itse asiassa kuitenkin tarkkaavaisesti, suunnattoman suuren tilikirjan pergamenttilehtiä, sivuja, jotka pitkittäin ja poikittain olivat jaetut sarekkeihin: oikealla "debet", vasemmalla "credit". Tavarain merkinnät oli tehty tasaisella, pyöreällä käsialalla, ilman suuria alkukirjaimia, pisteitä ja pilkkuja, roomalaisilla numeroilla – arabialaisten numeromerkkien käyttämistä asiakirjoissa pidettiin sopimattomana uutuuksien tavoittelemisena. Ensimmäiselle sivulle oli suurin kirjaimin kirjoitettu:

"Herramme Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Neitsyt Maarian nimeen alotetaan tämä tilikirja vuonna tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä neljä Kristuksen syntymän jälkeen."

Päätettyään viimeisten merkintäin tarkastuksen ja huolellisesti oikaistuaan virheen villatavaran takuuta vastaan otettujen espanjan pippurin, mekkalaisen inkiväärin ja kanelikimppujen erissä, messer Cipriano nojautui väsyneen näköisenä tuolin selkänojaa vastaan, sulki silmänsä ja rupesi miettimään asiakirjettä, joka hänen oli lähetettävä asiamiehelleen kangasmarkkinoille Montpellier'n kaupunkiin.

Joku tuli puotiin. Ukko avasi silmänsä ja näki edessään vuokraajansa Grillon, jolla oli vuokralla häneltä peltomaata ja viinitarhoja vuoren juurella Mugnonen laaksossa olevalla San Gervasion huvilatilalla.

Grillo kumarteli, pitäen kädessään koria, jossa oli olkiin huolellisesti käärittyjä munia. Hänen vyöllään riippui jaloistaan sidottuina kaksi elävää kukonpoikasta.

"Kah, Grilloko se on!" virkkoi Buonaccorsi hänelle ominaisella herttaisuudella, jolla hän kohteli sekä alhaisia että ylhäisiä. – "Mitä kuuluu? Taitaa nyt olla suotuisa kevät?"

"Meille vanhuksille, messer Cipriano, ei ole keväimestäkään iloa; luita kolottaa – hautaan pyrkivät."

"Kas tässä", lisäsi hän hetken vaiti oltuaan, "olisi teidän armollenne vähäsen munia ja pari kukonpoikaa pääsiäisen kunniaksi."

Ja Grillo siristeli viekkaan ystävällisesti vihertäviä silmiään, joitten ympärille kokoontui pieniä, päivettyneitä ryppyjä, jollaisia tavallisesti on aurinkoon ja tuuleen tottuneilla ihmisillä.

Buonaccorsi kiitti vanhusta ja alkoi sitten kysellä asioista.

"No, ovatko työmiehet maakartanolla valmiina ryhtymään töihin? Ennätämmekö saada loppuun ennen aamun koittoa?"

Grillo huokasi syvään ja jäi seisomaan mietteisiin vaipuneena, nojaten sauvaan, joka hänellä oli kädessään.

"Kaikki on valmiina ja työmiehiä on riittävästi. Mutta, messere, eiköhän olisi parempi odottaa?"

"Itsehän sinä, ukkoseni, joku päivä sitten sanoit, ettei käy odottaminen, – että joku saattaa ennättää ennen meitä."

"Niinhän tuo on, mutta sittenkin kammottaa. Syntiä se on! Meillä on nyt pyhä paastoaika käsissä, ja työmme on syntistä."

"No, synnin otan minä omalletunnolleni. Älä pelkää, en minä sinua ilmianna. – Mutta löydämmeköhän mitään?"

"Miksi emme löytäisi! Merkit ovat selvät. Jo isämme ja isoisämme ovat tienneet tuosta kummusta myllyn takana Märkärotkon luona. Öisin liehuu virvatulia San Giovannin suolla. Ja sitäpaitsi on meillä sitä pahaa yltäkyllin kaikkialla. Sanotaan, että äskettäin, kaivoa Marignolan viinitarhassa kaivettaissa, löydettiin savesta kokonainen paholainen..."

"Mitä puhut? Millainen paholainen?"

"Vaskinen, sarvipäinen. Sen sorkat olivat karvaiset niinkuin pukilla. Naama oli hullunkurinen ja suu naurussa; se hyppi yhdellä jalallaan sormiaan näpäytellen. Vanhuudesta oli se käynyt aivan viheriäiseksi ja sammaltunut."

"Mitä sille tehtiin?"

"Siitä valettiin kello enkeli Mikaelin uuteen kappeliin."

Messer Cipriano oli vähällä suuttua.

"Mikset ennen ole minulle siitä puhunut, Grillo?"

"Te olitte kauppamatkoilla Siennassa."

"Olisit kirjoittanut. Minä olisin lähettänyt tänne jonkun. Olisin vaikka itsekin tullut, enkä olisi rahoja säästänyt. Kymmenen kelloa olisin niille valanut. Hölmöt! Kellon valavat tanssivasta faunista, – joka on saattanut olla muinaisen helleeniläisen kuvanveistäjän Skopaan työtä..."

"Hölmöjäpä kyllä. Mutta älkää huoliko olla suutuksissanne, messer Cipriano. He ovat saaneet rangaistuksensa: siitä saakka kun uusi kello ripustettiin paikalleen, ovat madot kaksi vuotta peräkkäin syöneet omenat ja kirsikat puutarhoista, eivätkä öljypuut ole kantaneet hedelmää. Äänikin on kellossa huono."

"Mitenkä huono?"

"Kuinka sanoisinkaan? Ei siinä ole oikeata sointua. Kristityn sydäntä se ei ilahuta. Rämpättää vaan ilman aikojaan. Tiettyähän se on: mikä kirkon kello voi paholaisesta syntyä! Älkää panko pahaksenne, messere, mutta pappi taitaa olla oikeassa: kaikesta tuosta saastasta, mitä ne maasta esiin kaivavat, ei tule mitään hyvää. Tässä on meneteltävä varovaisesti. Pitää suojella itseään ristinmerkillä ja rukouksella, sillä perkele on voimakas ja viekas, se koiran sikiö, – menee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos! – Ajatelkaa sitä marmorikättä, jonka Zachello viime vuonna Myllykummun luona maasta esiin kaivoi. Paholainen kietoi meidät pauloihinsa ja paljon onnettomuutta se sai aikaan, – oikein kammottaa sitä muistellessakin..."

"Kerropas, Grillo, mitenkä sinä sen löysit?"

"Se tapahtui syksyllä, pyhän Martin päivän aattona. Olimme juuri ruvenneet illalliselle ja emäntä oli paraiksi ennättänyt asettaa leipäliemen pöydälle, kun renki Zachello, kummini veljenpoika, tulee juoksujalassa sisään. Ja minun pitää teille mainita, että olin sinä iltana jättänyt hänet Myllykummun luo öljypuumaata kuokkimaan – olisin hamppua siihen kylvänyt. 'Isäntä, isäntä!' hokee Zachello kalman kalpeana ja vavisten, niin että leuat lyövät loukkua. 'Herra sinua siunatkoon, poikaseni, mikä sinun on?' – 'Paha on valloillaan siellä pellolla', sanoo tämä, 'kuollut alkaa maasta ylös pyrkiä. Jos ette usko, niin tulkaa katsomaan.' Otettiin lyhdyt ja lähdettiin.

"Alkoi jo olla pimeä. Kuu oli noussut lehdon takaa, ja minä näin jonkun valkoisen esineen pistävän esiin vastakuokitusta maasta. Kumarruin katsomaan ja näin valkoisen käden, jossa oli kauniit, hienot sormet, niinkuin kaupunkilaistytöillä. 'Hiisi vieköön', ajattelin itsekseni, 'mitä pirun juonia tämä on?' Laskin lyhdyn maahan paremmin nähdäkseni. Silloin käsi rupesi liikkumaan sormillaan ikäänkuin viittaillen. Sitä en enää kestänyt, vaan rupesin huutamaan ja polveni alkoivat tutista. Mutta mona Bonda, isoäitini – hän on kätilö ja aika tietäjä, se rivakka eukko – hän sanoi meille: 'Mitä te niin säikähditte, hölmöt, ettekö näe, ettei käsi ole elävä eikä kuollut, vaan se on kivestä.' Hän tarttui siihen ja nyhtäsi sen ylös maasta kuin minkäkin nauriin. Ranteen yläpuolelta oli käsi taittunut. 'Mummo, mummo', huusin minä, 'anna sen olla, älä siihen kajoa, haudatkaamme se pian maahan, ettei se vaan tuottaisi mitään onnettomuutta'. – 'Ei', sanoi mummo, 'se pitää ensin viedä kirkkoon papille, että hän sen tekee voimattomaksi'. Mutta eukko peijasi minut; hän ei vienytkään kättä papille, vaan kätki sen kirstuunsa, jossa hän säilytti kaikellaista tavaraa – riepuja, voiteita, yrttejä ja taikakaluja. Minä vaadin häntä antamaan pois käden, mutta mona Bonda oli itsepäinen. Ja siitä lähtien alkoi eukko tehdä ihmeparannuksia. Jos jollakin sattui olemaan hammastauti, niin ei hänen tarvinnut muuta kuin koskettaa poskea tuolla epäjumalan kädellä, ja turvotus katosi. Kuumeet, mahataudit, kaatumataudit – kaikki se paransi. Jos jonkun lehmän oli vaikea poikia, niin mummo pani vain kivikäden sen mahan päälle, ja samassa pääsi lehmä pintehestä ja vasikka piehtaroi olkien seassa.

"Maine näistä ihmeistä levisi naapurikyliinkin ja eukko ansaitsi paljon rahaa siihen aikaan. Mutta mitään hyvää ei siitä tullut. Pappi, isä Faustino, ei antanut minulle rauhaa. Jos menin kirkkoon, soimasi hän minua saarnassaan koko seurakunnan kuullen. Hän nimitti minua kadotuksen lapseksi, paholaisen palvelijaksi, uhkasi piispalle valittaa ja kieltää minulta herranehtoollisen. Poikanulikat juoksentelivat minun perässäni kadulla sormellaan minua osoitellen: 'tuossa on Grillo, poppamies, ja hänen mummonsa on velho, molemmat ovat sielunsa pirulle myyneet'. Uskotteko, etten edes öisin saanut rauhaa, yhä vain näin tuon kivikäden edessäni; se lähestyi minua hiljaa, otti minua hellävaroin kaulasta, ikäänkuin hyväillen noilla pitkillä, kylmillä sormillaan, ja sitten yhtäkkiä kävi kiinni kurkkuuni ja alkoi kuristaa. Minä koetin huutaa, mutta en voinut.

"Ei, ajattelin, tämä peli ei käy laatuun. Nousin eräänä päivänä ennen aamunkoittoa, ja kun mummo oli lähtenyt niitylle aamukasteen aikana yrttejä keräilemään, särjin kirstun lukon, otin sieltä käden ja toin sen teille. Muinaiskalujen kauppias Lotto olisi kyllä antanut siitä kymmenen soldia – ja teiltä sain vain kahdeksan – mutta teidän armollenne olen valmis uhraamaan paljon enemmänkin kuin kaksi soldia, – suokoon Herra teille kaikkea hyvää, teille ja madonna Angelicalle ja teidän lapsillenne ja lastenne lapsille!"

"Niin, kaikesta siitä päättäen, mitä kerrot, Grillo, löydämme me kyllä jotakin Myllykummusta", sanoi messer Cipriano mietteissään.

"Kyllähän me löydämme", virkkoi ukko, taas raskaasti huokaisten, "kunhan ei vain isä Faustino saisi asiasta vihiä. Jos hän saa sen tietää, niin hän antaa minulle sellaisen kyydin, että riittää, ja teillekin hän tuottaa ikävyyksiä: yllyttää kansan ja keskeyttää työt. Mutta Jumalahan on armollinen. Älkää te vain minua jättäkö pulaan, hyväntekijäni, puolustakaa minua tuomarin edessä."

"Sitäkö maapalasta sinä ajattelet, jonka mylläri tahtoo sinulta riistää?"

"Aivan niin, messere. Mylläri on viekas lurjus, joka kyllä tietää missä pirulla on häntänsä. Minä näet lahjoitin tuomarille hiehon. Mutta mylläri oli minua viekkaampi – hän lahjoitti hänelle poikivan hiehon. Riitajutun aikana se poiki härkävasikan, ja nyt pelkään, että tuomari ratkaisee jutun hänen hyväkseen. Puolustakaa minua, hyvä isä! Minähän olen teidän hyväksenne noihin Myllykummun puuhiin ryhtynyt – en kenenkään muun tähden olisi ottanut semmoista syntiä harteilleni..."

"Ole huoleti, Grillo. Tuomari on minun ystäväni, ja minä kyllä puhun hänelle sinun puolestasi. Mene nyt keittiöön, siellä saat ruokaa ja viiniä. Tänä yönä menemme yhdessä San Gervasioon."

Ukko kiitti syvään kumartaen ja läksi, mutta messer Cipriano vetäytyi puodin vieressä olevaan pieneen työhuoneeseensa, jossa ei kukaan saanut käydä.

Täällä oli kuin museossa marmori- ja pronssikuvia seinävierustalle asetettuina. Vanhoja rahoja ja mitaleja oli kiinnitetty kankaalla päällystetyille laudoille. Veistokuvien kappaleita oli laatikoissa. Monilukuisten konttoriensa kautta hän tilaili muinaiskaluja kaikkialta, missä niitä vain oli saatavissa: Ateenasta, Smyrnasta ja Halikarnassosta, Kyprosta, Leucadiasta ja Rhodos saarelta, Egyptin perukoilta ja Wähästä Aasiasta.

Silmäiltyään aarteitansa vaipui Calimalan konsuli taas syviin mietteisiin villatavarain tullista ja, punnittuaan kaikki asianhaarat, ryhtyi sepittämään kirjettä asiamiehelleen Montpellier'ssä.

II

Sillä aikaa jutteli varastohuoneen perällä, missä kattoon asti ulottuvia kangaspakkapinoja päivälläkin valaisi ainoastaan madonnankuvan edessä tuikkiva lamppu, kolme nuorta miestä: Doffo, Antonio ja Giovanni. Doffo, messer Buonaccorsin kirjanpitäjä, punatukkainen, pystynokkainen ja hyväntahtoisen iloinen nuorukainen, merkitsi kirjaan mitatun kankaan kyynärämääriä. Antonio da Vinci, nuori mutta vanhannäköinen mies, jolla oli lasimaiset kalansilmät ja itsepäisesti törröttävä, harva, musta tukka, mittasi vikkelästi kangasta firenzeläisellä mitalla, cannalla. Giovanni Beltraffio, Milanosta tullut taidemaalarinoppilas, noin yhdeksäntoistavuotias, arka ja ujo, jolla oli suuret, viattomat ja surulliset, harmaat silmät ja päättämätöntä luonnetta ilmaisevat kasvot, istui valmiiksi mitatun kangaspakan päällä, toinen jalka toisen päälle nostettuna, kuunnellen tarkkaavaisesti.

"Niin pitkälle siis on tultu", sanoi Antonio hiljaa ja vihaisesti, – "pakanain jumalia on ruvettu maasta ylös kaivamaan!"

"Ruskeata skotlantilaista villakangasta – kolmekymmentä kaksi kyynärää, kuusi jalkaa ja kahdeksan tuumaa", lisäsi hän kääntyen Doffon puoleen, joka merkitsi sen tavarakirjaan. Sitten kääräsi Antonio mitatun kangaspalasen kokoon ja heitti sen äkäisesti mutta taitavasti juuri sinne, minne pitikin. Matkien fra Girolamo Savonarolaa hän kohotti etusormensa ja huudahti ennustajan tavoin:

"Gladius Dei super terram cito et velociter! Pyhä Johannes näki Patmos saarella ilmestyksen: enkeli otti vanhan lohikäärmeen, joka on perkele, ja kytki hänet kahleisiin tuhanneksi vuodeksi ja heitti hänet hornaan ja lukitsi sinetillä, ettei hän viettelisi kansoja ennenkuin nuo tuhat vuotta ovat kuluneet. Nyt vapautuu perkele vankeudestaan. Tuhat vuotta on kulunut. Väärät jumalat, Antikristuksen edelläkävijät ja palvelijat, nousevat ylös maasta, enkelin sinetin alta, vietelläkseen kansoja. Voi kaikkia niitä, jotka elävät maalla ja merellä!"

"Keltaista brabanttilaista kangasta, sileätä – seitsemäntoista kyynärää, neljä jalkaa, yhdeksän tuumaa."

"Mitä te arvelette, Antonio", virkkoi Giovanni arasti, mutta ahnaan uteliaana, – "osoittavatko kaikki nämä merkit..."

"Eipä muutakaan. Valvokaa! Aika on lähellä. Eikä nyt ainoastaan kaiveta vanhoja jumalia maasta ylös, vaan uusiakin luodaan vanhojen mallin mukaan. Nykyajan kuvanveistäjät ja maalarit palvelevat Molokia, se on perkelettä. Jumalan kirkosta tekevät he saatanan temppelin. Pyhimysten ja marttyyrien nimellä esittävät he saastaisia jumalia, joita kumartavat: Johannes Kastajan sijalla on Bacchus, Jumalan äidin sijalla tuo Venus portto. Sellaiset taulut olisi poltettava ja tuhka tuuleen hajoitettava!"

Hurskaan kirjanpitäjän himmeissä silmissä välähti uhkaava tuli.

Giovanni oli vaiti – hän ei uskaltanut vastustaa – ja rypisteli hienoja kulmakarvojansa avuttomasti pinnistäen ajatustaan.

"Antonio", sanoi hän vihdoin, "minä olen kuullut, että teidän serkkunne, messer Leonardo da Vinci, ottaa joskus vastaan oppilaita työhuoneeseensa. Olen kauan halunnut..."

"Jos tahdot kadottaa sielusi, Giovanni", keskeytti Antonio tuiman näköisenä, "niin mene messer Leonardon luo".

"Mitenkä niin? Minkä tähden?"

"Hän on tosin minun serkkuni ja kahtakymmentä vuotta minua vanhempi, mutta Sanassa sanotaan: ensimmäisen ja toisen varoituksen jälkeen käänny pois kerettiläisestä. Messer Leonardo on kerettiläinen ja jumalaton ihminen. Hänen järkeänsä pimittää saatanallinen ylpeys. Matematiikan ja mustan magian avulla hän luulee voivansa päästä luonnon salaisuuksien perille..."

Ja kohottaen silmänsä taivasta kohti Antonio lausui Savonarolan sanat hänen viimeisestä saarnastaan:

"Tämän ajan viisaus on hulluutta Herran edessä. Kyllä tunnemme nuo oppineet; kaikki he vaeltavat helvettiin!"

"Oletteko te kuullut, Antonio", jatkoi Giovanni vielä aremmin, "että messer Leonardo on nyt täällä, Firenzessä? Hän on vastikään tullut Milanosta."

"Mitä varten?"

"Herttua on lähettänyt hänet tiedustelemaan, olisivatko muutamat Lorenzo Magnifico vainajalle kuuluneista maalauksista myytävissä."

"Olkoonpa missä hyvänsä, se on minulle yhdentekevää", keskeytti Antonio, vielä hartaammin ryhtyen kankaan mittaamiseen.

Kellot alkoivat soida, kutsuen iltakirkkoon. Doffo oikasihe tyytyväisenä ja löi kirjan kiinni. Työ oli päättynyt. Puoteja alettiin sulkea.

Giovanni meni ulos kadulle. Märkien kattojen välistä näkyi harmaa taivas, jolla heikosti kuvastui iltaruskon puna. Sataa tuhutti hienoa sadetta.

Yhtäkkiä kajahti avonaisesta ikkunasta läheiseltä pikkukadulta laulu.

    O vaghe montanine e pastorelle.
    Oi, vuorten immet, armaat paimentytöt.

Ääni oli nuorekas ja sointuva. Giovanni arvasi kangaspuitten polkimien säestyksestä, että laulaja oli kutojatar.

Hän jäi kuuntelemaan. Samassa hän muisti, että nyt oli kevät, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä aiheettomasta, surunsekaisesta liikutuksesta.

"Nanna! Nanna! Missä sinä olet, lemmon letukka!? Oletko kuuroksi tullut? Tule syömään! Liemi jäähtyy."

Kuului kiireistä puukenkien kopinaa tiilikivilattialla, ja sitten kaikki hiljeni.

Giovanni seisoi vielä kauan katsellen tyhjään ikkunaan, ja hänen korvissaan kaikui keväinen laulu, joka muistutti etäisen huilun säveliä –

    O vaghe montanine e pastorelle.

Hiljaa huokaisten hän astui Calimalan konsulin taloon, nousten jyrkkiä portaita, joitten kaiteet olivat lahot ja hatarat, suureen kirjastohuoneeseen. Siellä istui kirjoituspulpetin yli kumartuneena Giorgio Merula, Milanon herttuan hovikronikoitsija.

III

Merula oli tullut Firenzeen hallitsijansa käskystä ostamaan harvinaisia käsikirjoituksia Lorenzo Medicin kirjastosta ja asettunut asumaan, niinkuin aina ennenkin, ystävänsä Cipriano Buonaccorsin luo, joka oli samallainen muinaiskapineiden keräilijä kuin hänkin. Giovanni Beltraffioon oli oppinut historioitsija Milanosta tullessaan sattumalta tutustunut majatalossa. Ollen hyvän kirjurin tarpeessa oli hän ottanut Giovannin, jolla oli kaunis ja selvä käsiala, mukaansa Ciprianon taloon.

Giovannin huoneeseen tullessa Merula tarkasteli repaleista messu- tai virsikirjan näköistä kirjaa. Varovaisesti hän siveli kostealla pesusienellä ohuita kirjan lehtiä, jotka olivat mitä hienointa, kuolleena syntyneen irlantilaisen vuonan nahasta tehtyä pergamenttia, – puhdisteli muutamia rivejä hohkakivellä, silitteli niitä veitsenterällä ja kiillottimella, ja sitten taas tarkasteli valoa vasten pitäen.

"Te herttaiset!" mutisi hän itsekseen ihastuksissaan. "No, tulkaahan esille, päivän valoon, raukat... Miten pitkiä ja kauniita te olette!"

Hän näpäytti sormiaan ja kohotti kaljua päätään. Hänellä oli pöhöttyneet kasvot täynnä pehmeitä, liikkuvia ryppyjä, tummanpunainen nenä ja pienet, lyijynharmaat silmät, jotka ilmaisivat elämää ja väsymätöntä iloisuutta. Hänen vieressään ikkunalla oli savipullo ja malja. Hän kaatoi itselleen viiniä, ryyppäsi, rykäisten sen päälle, ja aikoi jälleen syventyä työhönsä, kun hän samassa huomasi Giovannin.

"Hyvää päivää, pikku munkki!" tervehti häntä vanhus leikkisästi. Pikku munkiksi hän nimitti Giovannia hänen kainoutensa vuoksi. "Minä olen sinua kaivannut. Ajattelin tässä juuri, että minne olitkaan joutunut? Kunhan et vain olisi rakastunut! Tytöt Firenzessä ovat viehättäviä, eikä rakkaus ole mikään synti. Enpä minäkään aikaani tyhjään kuluta. Tällaista merkillistä kapinetta et liene eläissäsi nähnyt. Tahdotko, niin näytän. Vai enkö näytäkään – jos et hyvinkään malta olla siitä kertomatta? Minähän ostin sen juutalaiselta kauppiaalta polkuhinnasta, – löysin sen romuläjästä. No, olkoon menneeksi, sinulle yksin näytän!"

Hän viittasi häntä sormellaan tulemaan luokseen.

"Tule tänne, lähemmäksi valoa!"

Ja hän osoitti kirjan sivua, johon oli tiheään kirjoitettu teräväkulmaisia kirkollisen tyylin kirjaimia. Siinä oli suurilla, kömpelöillä laulunuoteilla varustettuja hymnejä, rukouksia ja virsiä.

Sitten hän otti häneltä kirjan, avasi sen toisesta kohti ja asetti valoa vasten hänen silmiensä tasalle. Silloin Giovanni huomasi, että siihen, mistä Merula oli hangannut pois kirkolliset kirjaimet, ilmestyi toisia, miltei näkymättömiä rivejä, haihtuvia jälkiä vanhasta kirjoituksesta, syvennyksiä pergamentissa. Ne eivät olleet kirjaimia, vaan ainoastaan jo aikaa sitten hävinneitten kirjainten haamuja, ylen hämäriä ja hentoja.

"Näetkö, näetkö?" hoki Merula voitonriemuisesti. "Siinä ne ovat, herttaiset. Sanoinhan sinulle, munkkiseni, että se on hauska kapine!"

"Mitä se on? Mitä se on?" kysyi Giovanni.

"En tiedä vielä itsekään. Taitaa olla katkelmia vanhasta runovalikoimasta. Mutta saattavat ne olla uusiakin, tähän asti tuntemattomia aarteita helleeniläisestä runoudesta. Ja ellei minua olisi ollut, eivät ne ikinä olisi tulleet päivän valoon! Olisivat maailman loppuun asti saaneet olla hautautuneina antifoonien ja katumusvirsien alle..."

Ja Merula selitti hänelle, että jokin keskiajan kirjoittajamunkki, voidakseen hyväkseen käyttää kallisarvoista pergamenttia, oli hangannut pois vanhat pakanalliset säkeet ja kirjoittanut niiden päälle uudet.

Usvakerroksen läpi kuultava aurinko valoi huoneeseen himmeätä, punertavaa hohdetta, ja se sai vanhojen kirjainten jäljet vielä selvemmin näkyviin.

"Näetkö, näetkö, vainajat tulevat esiin haudoistaan!" puheli Merula haltioissaan. "Tuo taitaa olla ylistyslaulu Olympolaisten kunniaksi. Katsopas tässä, saattaa lukea ensimmäiset rivit."

Ja hän käänsi kreikankielestä:

    "Ylistys sulle, sä seppelepäinen, lempeä Bacchus!
    Ylistys sullekin, hopeajousinen, hirveä Febus,
    Jumala kiharapää, joka surmasit Nioben lapset!

"Ja tässä on ylistyslaulu Venukselle, jota sinä niin pelkäät, pikku munkki! Mutta siitä on vaikea saada selvää...

    "Oi Afrodite, sä kultajalkainen äiti,
    Ihmisten ilo ja jumalienkin..."

Tähän katkesi runo, peittyen kokonaan kirkollisen kirjoituksen alle.

Giovanni laski kirjan pöydälle, ja kirjainten haamut kalpenivat, syvennykset sileässä, keltaisessa pergamentissa häipyivät, varjot katosivat. Näkyvissä olivat ainoastaan selvät, lihavat, mustat luostarikirjan kirjaimet ja suunnattomat, kömpelöt katumusvirren nuotit:

"Kuule, Herra, rukoukseni, ota minut omaksesi ja kuule minua. Minä voivotan surussani ja murehdin; sydämeni vapisee ja kuoleman kauhu on minut vallannut."

Ruusunpunainen hohde sammui ja huoneessa alkoi hämärtää. Merula kaatoi viiniä saviastiasta, joi ja tarjosi toverilleen.

"No, veikkoseni, juopas minun terveydekseni. Vinum super omnia bonum diligamus."

Giovanni kieltäytyi.

"No, niinkuin tahdot. Minä juon sitten sinunkin edestäsi. – Mutta miksi olet niin surkean näköinen tänään, aivan kuin vedestä nostettu? Vai onko tuo Antonio pyhimys taas peloitellut sinua ennustuksillaan. Heitä sinä ne hiiteen, Giovanni, semmoiset lorut. Ja mitä ne raakkuvat, mokomatkin tekopyhät. Tunnusta, oletko puhunut Antonion kanssa."

"Olen."

"Mistä."

"Antikristuksesta ja messer Leonardo da Vincistä."

"Siinäpä se on! Sinä et muuta teekään kuin uneksit tuosta Leonardosta. Onko hän sinut aivan lumonnut? Kuulehan, ystäväiseni, heitä kaikki nuo houreet mielestäsi ja jää minun sihteerikseni. Minä teen sinusta pian miehen – opetan sinulle latinaa ja sinusta tulee lakimies, puhuja tai hovirunoilija – sinä tulet rikkaaksi ja kuuluisaksi. Mitä se taidemaalaus on? Jo filosoofi Seneca sanoi sitä ammatiksi, jota ei vapaan ihmisen kannata harjoittaa. Katsopas noita maalareita – kaikki ne ovat tietämättömiä, raakoja ihmisiä."

"Minä olen kuullut sanottavan", vastasi Giovanni, "että messer Leonardo on hyvin oppinut."

"Oppinut! Kyllä kai! Eihän hän osaa edes latinaakaan, ei Ciceroa Qvintilianuksesta erottaa, ja kreikankielestä ei hänellä ole vihiäkään. Sellainen oppinut hän on! Johan sille kanatkin nauravat."

"Sanotaan", jatkoi yhä Beltraffio, "että hän keksii ihmeellisiä koneita, että hänen luonnontutkimuksensa..."

"Koneet, tutkimukset! Sillä ei, veikkoseni, pitkälle päästä. Minun teoksessani 'Latinan kielen kauneudet' on koottuna kolmatta tuhatta uutta mitä kauneinta lausepartta. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä vaivaa se on minulle tuottanut. Mutta laitella kaikellaisia konstikkaita koneita, tähystellä lintujen lentoa taivaalla ja ruohojen kasvamista kedolla – se ei ole mitään tiedettä, se on vaan huvia, lasten leikkiä..."

Vanhus vaikeni. Hänen kasvonsa tulivat ankaran näköisiksi. Tarttuen nuorukaisen käteen hän virkkoi tyynen vakavasti:

"Kuulehan, Giovanni, mitä minä sinulle sanon, ja pane se tarkoin mieleesi. Meidän opettajiamme ovat vanhat kreikkalaiset ja roomalaiset. He ovat tehneet kaiken sen, minkä ihmiset voivat tehdä täällä maan päällä. Meidän tehtävänämme on ainoastaan seurata ja jäljitellä heitä. Sillä sanottu on: oppilas ei ole opettajaansa etevämpi."

Hän ryyppäsi vähän viiniä ja katsahti Giovannia suoraan silmiin iloisen viekas ilme kasvoillaan, ja yhtäkkiä hänen pehmeät ryppynsä sulivat leveään hymyilyyn.

"Voi sitä nuoruutta, sitä nuoruutta! Katsellessani sinua, pikku munkki, kadehdin sinua. Keväimen kukannuppu olet sinä! Viiniä et juo, naisia pakenet. Olet hiljainen ja nöyrä, mutta sisässäsi on pahahenki. Minä näen sinun lävitsesi. Varrohan, ystäväiseni, kyllä se pahahenki vielä esille tulee. Itse sinä olet ikävä, mutta sinun seurassasi on hauska. Sinä olet nyt aivan kuin tuo kirja. Päälläpäin on katumusvirsiä ja niitten alla on ylistysvirsi Afroditelle."

"On jo pimeä, messer Giorgio. Eikö ole jo aika sytyttää kynttilä?"

"Odotahan, ei se tee mitään. Minusta on hauskaa haastella hämärässä, nuoruuttani muistella..."

Hänen kielensä jäykistyi jäykistymistään, hänen puheensa kävi yhä sekavammaksi.

"Kyllä tiedän, ystäväiseni", jatkoi hän, "sinä katselet minua ja ajattelet itseksesi: ukko on juonut liikaa ja lörpöttelee joutavia. Mutta on sitä minullakin täällä jotain."

Hän osoitti sormellaan itsetietoisesti kaljua otsaansa.

"Enpä mielelläni itseäni kehu, mutta kysypäs keltä koululaiselta hyvänsä, niin hän sanoo sinulle, onko ketään Merulan vertaista latinan kielen kauneuksien tuntemisessa. Kuka on keksinyt Martialiksen?" jatkoi hän yhä enemmän innostuen, "kuka on selittänyt tiburtilaisen portin raunioissa olevan kuuluisan kirjoituksen? Välistä sain kiivetä niin korkealle, että päätä huimasi ja kivet jalkani alta luisuivat, niin että täytyi pensaista kiinni pidellä pysytelläkseen jyrkänteellä. Sieviä maalaistyttöjä sattui kerran kulkemaan sivu, ja he nauroivat: 'katsokaahan, tytöt, minkälainen orava tuonne on kiivennyt, senkin pöllö, etsii varmaankin aarretta'. Minä laskin leikkiä heidän kanssaan, ja heidän ohi mentyään ryhdyin jälleen työhön... Siinä kohti, missä kivet olivat pois karisseet, pensaitten ja köynnöskasvien alla, oli ainoastaan kaksi sanaa: Gloria Romanorum."

Ja ikäänkuin kuunnellen jo aikaa sitten vaienneitten suurten sanojen kaikua hän toisti hiljaa ja juhlallisesti:

"Gloria Romanorum! Roomalaisten kunnia!"

"Mutta mitäpä tuota muistelee – ei se kuitenkaan takaisin tule", sanoi hän olkapäitään kohauttaen ja lasiinsa tarttuen. Hän alkoi käheällä äänellä laulaa koululaisten pöytälaulua:

    Vatsan tarpeet tajuan,
    Pidän niistä huolen.
    Kapakassa asustan,
    Sinne myöskin kuolen.
    Viini, laulu, runous –
    Niitä yksin lemmin!
    Eipä vain Horatius
    Laula suloisemmin!
    Päässä viini humajaa
    Dum vinum potamus, –
    Bacchukselle veisatkaa:
    Te Deum laudamus!

Yskänkohtaus keskeytti hänen laulunsa. Huoneessa oli jo pimeä. Giovanni näki tuskin vanhuksen kasvonpiirteitä.

Sade yltyi ja kuului selvästi veden virtaaminen räystäskourua myöten kadulle.

"Niin se on munkkiseni", hoki Merula sammaltaen. "Mitä minä puhuinkaan? Minun vaimoni on kaunotar... Ei, ei se ollut sitä. Maltahan. Niin, niin... Muistatko sinä tuon säkeen:

    "Tu regere imperio populos, Romane, memento."

"Ne olivat jättiläiskansaa! Maailman valtiaita!" Hänen äänensä värähti ja Giovanni oli huomaavinaan kyyneleen kimaltelevan ukon silmässä.

"Niin, jättiläiskansaa! Ja nyt täytyy hävetä sitä ajatellessa... Esimerkiksi tuo meidän milanolainen herttuamme Lodovico Moro. Minä olen tosin hänen palveluksessaan, kirjoitan historiaa Titus Liviuksen tapaan, Pompejukseen ja Caesariin vertaan pelkurimaista jänistä, tuota nousukasta. Mutta sydämessäni, Giovanni, sydämessäni..."

Vanhan hovilaisen tavoin hän epäluuloisesti vilkasi ovelle päin, nähdäkseen oliko kukaan ollut kuuntelemassa, ja kuiskasi toverinsa korvaan:

"Vanhan Merulan sydämestä ei ole sammunut eikä koskaan ole sammuva vapauden rakkaus. Älä sinä vaan kellekään siitä kerro. Aika on nykyään paha, pahempi kuin milloinkaan ennen. Ja ihmiset ovat sellaisia kurjia kääpiöitä, että rupeaa voimaan pahoin niitä nähdessä. Ja kumminkin he käyvät nenä pystyssä, vertaavat itseänsä vanhoihin. Ja mistä he kerskailevat, mikä heitä huvittaa? Äskettäin sattui Chiosin saarella – niin kirjoittaa minulle muuan ystäväni Kreikasta – että luostarin pesijättäret aamun sarastaessa vaatteita pestessään löysivät meren rannalta oikean muinaisen merenjumalan, tritonin, jolla oli kalanpursto, evät ja suomukset. Säikähtivät ensin, hupakot, luullen sitä paholaiseksi ja läksivät pakoon juoksemaan! Mutta sitten he huomasivat, että se olikin vanha, heikko ja luultavasti sairas, koska se köllötti kyljellään hiekalla, viheriäistä, suomuista selkäänsä auringonpaisteessa lämmitellen. Sen pää oli harmaa ja silmät sameat, aivan kuin rintalapsilla. Silloin nuo katalat rohkaisivat mielensä, lähestyivät sitä kristillisiä rukouksia lukien ja alkoivat sitten piestä pesukartuillaan.

"Kuoliaaksi pieksivät poloisen kuin koiran, tuon vanhan jumalan, viimeisen valtameren mahtavista jumalista, joka oli kenties Poseidonin jälkeläinen!"

Ukko vaikeni jääden surullisesta eteensä tuijottamaan, ja hänen poskilleen vierähti kaksi säälin kyyneltä merenkummituksen tähden.

Palvelija toi sisään tulta ja sulki ikkunaluukut. Pakanalliset haamut katosivat.

Kutsuttiin illalliselle. Mutta Merula oli viinistä siihen määrin uupunut, että hänet täytyi taluttamalla viedä vuoteeseen.

Beltraffio ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä sinä yönä, ja kuunnellessaan Giorgion tasaista kuorsaamista hän ajatteli sitä henkilöä, joka viime aikoina kaikkein enin hänen mieltään kiinnitti, – Leonardo da Vinciä.

IV

Firenzeen oli Giovanni tullut Milanosta, setänsä lasimaalari Osvald Ingrimin lähettämänä, ostamaan värejä, varsinkin kirkkaita ja läpikuultavia, jollaisia ei ollut saatavissa muualla kuin Firenzessä.

Tuo lasimaalari, syntyisin Grazista, kuuluisan strassburgilaisen mestarin Johann Kirchheimin oppilas, maalaili Milanon tuomiokirkon pohjoisen sakariston ikkunoita. Giovanni, hänen veljensä kivenhakkaaja Reinhold Ingrimin avioton poika, oli saanut nimen Beltraffio Lombardiasta kotosin olevalta äidiltään, joka sedän sanojen mukaan oli ollut kevytmielinen nainen ja saattanut hänen isänsä turmioon.

Yrmeän setänsä talossa kului tämän orvoksi jääneen pojan lapsuus yksinäisyydessä. Hänen mieltään synkistyttivät Osvald Ingrimin alituiset kertomukset kaikenmoisista pahuuden voimista, pahoista hengistä, velhoista, noidista ja ihmissusista. Erityistä kauhua herätti pojassa pohjoisten kansain pakanalliseen Italiaan tuoma taru naispaholaisesta, jota nimitettiin "Valkokulmaiseksi äidiksi" eli "Valkoiseksi paholaiseksi".

Kun Giovanni aivan pienenä yöllä vuoteessaan itkeskeli, peloitteli setä Ingrim häntä valkoisella paholaisella, ja silloin lapsi vaikeni heti, piilottaen päänsä tyynyn alle. Mutta kauhustaan huolimatta eli hänessä uteliaisuuden tunne, halu saada kerran nähdä tuo valkoinen paholainen.

Osvald pani veljenpoikansa oppiin pyhäinkuvamaalaajan, munkki fra Benedetton luo.

Tämä oli vilpitön ja hyväntahtoinen vanhus. Hän neuvoi oppilaitaan maalaamaan ryhtyessään rukoilemaan apua kaikkivaltiaalta Jumalalta, syntisten armaalta puolustajalta Neitsyt Maarialta, pyhältä Luukas evankelistalta, joka oli ollut ensimmäinen kristitty maalari, ja kaikilta paratiisin pyhiltä; koristamaan itsensä rakkauden, pelon, kuuliaisuuden ja kärsivällisyyden pukimella; sekoittamaan väreihin veteen ja viiniin liuotettua munankeltuaista ja nuoren viikunapuun mehua, valmistamaani maalauslevyjä vanhasta viikuna- tai pyökkipuusta hieromalla niihin luujauhoa, mieluimmin kanan ja syöttikukon luista tai lampaan kylki- ja lapaluusta tehtyä.

Tuollaiset neuvot olivat loppumattomia. Giovanni tiesi edeltäpäin, miten ylenkatseellisesti Benedetto kohottaa kulmiaan, kun tulee puhe "lohikäärmeen veri" nimisestä väristä, ja sanoo: "heitä se, äläkä siitä huoli; et sillä kovinkaan suuria aikaan saa." Hän arvasi, että nuo samat sanat oli aikoinaan sanonut fra Benedetton opettaja ja hänen opettajansa opettaja. Yhtä muuttumaton, tyynen ylpeä hymy huulillaan fra Benedetto uskoi hänelle ammattisalaisuuksia, jotka näyttivät munkista kaiken inhimillisen taidon ja neron huipulta: niinkuin esim. se, että nuoria henkilöitä kuvattaessa oli käytettävä kaupunkilaisten kanojen munia, koska niiden keltuaiset ovat vaaleampia kuin maalaiskanojen munien, jotka taas punertavan värinsä vuoksi olivat soveliaampia vanhan, ruskean ruumiin kuvaamiseen.

Huolimatta kaikista näistä tempuista oli fra Benedetto taiteilijana yhtä teeskentelemätön kuin vastasyntynyt lapsi. Työhön hän valmistautui paastoten ja valvoen. Siihen ryhtyessään hän lankesi maahan kasvoilleen ja rukoili, anoen Jumalalta voimaa ja kykyä. Joka kerta, kun hän kuvasi ristiinnaulitsemista, valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiaan.

Giovanni rakasti opettajaansa ja piti häntä mestareista suurimpana. Mutta viime aikoina oli oppilas joutunut epäilyksen valtaan, kun fra Benedetto, selittäessään ainoata anatoomista sääntöään – että miehen ruumiin pituus on yhtä kuin kahdeksan ja kaksi kolmatta osaa kasvojen pituutta – lisäsi yhtä ylenkatseellisesti kuin lohikäärmeen verestä puhuessaan: "mitä tulee naisen ruumiiseen, niin on parasta jättää se sikseen, sillä siinä ei ole mitään sopusuhtaisuutta". Hän oli yhtä lujasti vakuutettu tästä, kuin siitäkin, että kalat ja yleensä kaikki järjettömät luontokappaleet ovat yläpuolelta tumman ja alapuolelta vaalean värisiä, tai siitä, että miehellä on yhtä kylkiluuta vähemmän kuin naisella, koska Jumala otti Aadamilta kylkiluun luodakseen Eevan.

Kerran piti fra Benedetton selittää neljä elementtiä kuvaannollisesti, esittämällä ne eläinten muodossa. Hän valitsi myyrän edustamaan maata, kalan vettä, salamanterin tulta ja kameleontin ilmaa. Mutta otaksuen sanan kameleontti olevan superlatiivin sanasta camelo, kameeli, hän yksinkertaisuudessaan esitti ilman elementin kameelin muodossa, joka avaa kitansa voidakseen paremmin hengittää. Kun nuoret taiteilijat rupesivat nauramaan hänen erehdyksellensä, kärsi hän pilkan kristillisellä nöyryydellä, jääden sittenkin vakaumukseensa, ettei kameelin ja kameleontin välillä ollut eroa.

Samallaisia olivat tuon hurskaan mestarin muutkin tiedot luonnosta.

Jo kauan sitten oli Giovannin mielessä herännyt epäilyksiä, uusi kapinallinen henki, "ihmisviisauden pahahenki", niinkuin munkki sitä nimitti. Kun fra Benedetton oppilas vähää ennen matkaansa Firenzeen sattumalta sai nähdä muutamia Leonardo da Vincin piirustuksia, valtasivat hänet nuo epäilykset sellaisella voimalla, ettei hän enää voinut niitä vastustaa.

Maatessaan nyt rauhallisesti kuorsaavan messer Giorgion vieressä hän yritteli taas selvitellä mielessään noita ajatuksia, mutta mitä enemmän hän niihin syventyi, sitä pahemmin ne sekaantuivat.

Vihdoin hän päätti turvautua taivaan apuun. Kohottaen toivovan katseensa yön pimeyteen hän alkoi rukoilla:

"Herra, auta minua, äläkä jätä minua! Jos messer Leonardo todellakin on jumalaton ihminen ja hänen tieteessään on syntiä ja viettelyksiä, niin auta, etten enää häntä ajattelisi, vaan unohtaisin hänen piirustuksensa. Varjele minua kiusaukselta, sillä en tahdo tehdä syntiä Sinua vastaan. Mutta jos on mahdollista rikkomatta Sinun tahtoasi vastaan ylistää Sinun nimeäsi jalossa maalaustaiteessa ja tietää kaikki se, mitä fra Benedetto ei tiedä ja mitä minä niin mielelläni tahtoisin tietää – anatomia ja perspektiivioppi, valon ja varjon ihmeelliset lait – silloin, Herra, anna minulle luja tahto, valista minun sieluani, etten enää epäilisi; tee niin, että messer Leonardo ottaa minut työhuoneeseensa ja että fra Benedetto – hänhän on niin hyvä – antaa minulle anteeksi ja ymmärtää, etten ole missään suhteessa Sinun edessäsi rikollinen."

Rukouksen jälkeen Giovanni tunsi helpotusta ja rauhoittui. Hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi. Hän oli kuulevinaan, miten hehkuvaksi kuumennettu rautainen merkelin terä upposi lasiin ja miellyttävästi sihisten leikkasi sitä; hän oli näkevinään, miten höylän alta nousi kiemuroiden taipuvia lyijykaistaleita, joilla maalattuja lasiruutuja liitetään yhteen. Jonkun ääni, joka muistutti sedän ääntä, sanoi: "enemmän hakasia reunoihin, enemmän hakasia, niin lasi pysyy lujemmin", – ja sitten kaikki katosi. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja vaipui uneen.

Giovanni näki unen, jota hän jälestäpäin usein muisteli. Hän oli seisovinaan suuressa, hämärässä kirkossa monivärisen ikkunan edessä. Siinä oli kuvattuna hedelmäin korjuu siitä salaperäisestä viinipuusta, josta evankeliumissa sanotaan: "Minä olen se oikea viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri." Ristiinnaulitun alaston ruumis makasi viinikuurnassa, ja veri virtasi haavoista. Paavit, kardinaalit, keisarit kokosivat verta, täyttivät sillä tynnyreitä ja vierittivät niitä pois. Apostolit toivat viinirypäleitä; pyhä Pietari niitä pusersi. Perällä oli profeettoja ja patriarkkoja, jotka möyhensivät multaa viinipuitten ympäriltä ja korjasivat viinirypäleitä. Viiniammeella lastattu vaunu kulki evankeelisten eläinten, jalopeuran, härän ja kotkan vetämänä; sitä ohjasi pyhä Matteus. Sen tapaisia lasimaalauksia oli Giovanni tavannut setänsä työhuoneessa. Mutta hän ei missään ollut nähnyt sellaisia värejä – tummia ja samalla kirkkaita kuin jalokivet. Eniten hän ihaili Vapahtajan veren purppuranpunaista väriä. Ja kirkon perältä kuuluivat hiljaa hänet lempilaulunsa suloiset säveleet:

    O fior di castitate,
    Odorifero giglio,
    Con gran soavitate
    Sei di color vermiglio.

    Oi siveyden kukka,
    Sä tuoksuva lilja!
    Sä hempeyttä uhkuva,
    Punainen lilja!

Laulu taukosi, lasi himmeni – Antonio da Vincin ääni kuiskasi hänen korvaansa: "pakene, Giovanni, pakene! Hän on täällä!" Giovanni tahtoi kysyä: "kuka?", mutta ymmärsi samalla, että valkoinen paholainen oli hänen selkänsä takana. Jäätävä kylmyys ympäröi hänet, ja yhtäkkiä raskas käsi tarttui takaapäin hänen kurkkuunsa ja alkoi kuristaa. Hänestä tuntui, että hän oli kuolemaisillaan.

Hän huudahti, heräsi ja näki messer Giorgion seisovan vuoteensa ääressä ja vetävän peitettä hänen päältään.

"Nouse, nouse, muuten ne lähtevät ilman meitä!"

"Mitä? Minne?" – hoki Giovanni pökerryksissään.

"Oletko unohtanut? San Gervasion huvilalle, Myllykumpua kaivamaan."

"En minä lähde..."

"Mikset lähde? Suottako sitten olen sinut herättänyt? Varta vasten olen antanut satuloida mustan muulin, että olisi mukavampi kahden ratsastaa. Nouse pois vaan, äläkä ole itsepäinen! Mitä sinä pelkäät, pikku munkki?"

"En minä pelkää, muuten minua vaan ei haluta."

"Kuulehan, Giovanni, sinne tulee se sinun kehuttu mestarisikin, Leonardo da Vinci." Giovanni hypähti ylös vuoteeltaan ja rupesi paikalla pukeutumaan.

Sitten he menivät ulos pihalle.

Kaikki oli jo valmiina matkaa varten. Grillo juoksenteli puuhaillen ja neuvoja jaellen. Lähdettiin liikkeelle.

Muutamien messer Ciprianon ystävien, muitten muassa Leonardo da Vincin, piti tulla myöhemmin toista tietä suoraan San Gervasioon.

V

Oli herennyt satamasta. Pohjoistuuli oli hajoittanut pilvet. Taivaalla tuikkivat tähdet kuin tuulessa häilyvät lampunliekit. Tervaiset tulisoihdut savusivat ja räiskyivät lennättäen ilmaan säkeniä.

Ricasolin katua pitkin he tulivat San Marcon ohitse San Gallon portin tornin luo. Vartijat kiistelivät ja riitelivät kauan, kun eivät unenpökerryksissään käsittäneet, mistä oli kysymys, ja vasta saatuaan hyvät juomarahat suostuivat he päästämään heidät ulos kaupungista.

Tie kulki kapeata, syvää Mugnonen laaksoa pitkin. Sivuutettuaan muutamia köyhiä kyliä, joissa oli samallaiset ahtaat kadut kuin Firenzessä, korkeine, linnamaisine, karkeapintaisista kivistä rakennettuine taloineen, matkamiehet tulivat San Gervasion talonpojille kuuluvaan öljypuumetsään, astuivat tienhaarassa alas satulasta ja kulkivat messer Ciprianon viinitarhan läpi Myllykummulle.

Siellä olivat heitä odottamassa työmiehet lapioineen ja kuokkineen.

Kummun takana, toisella puolen "Märkäkuilu" nimistä suota, häämöittivät puitten välistä Buonaccorsin huvilan seinät. Alhaalla Mugnonen laaksossa oli vesimylly. Kummun huipulla kasvoi komeita kypressejä.

Grillo näytti, mistä hänen mielestään oli kaivamiseen ryhdyttävä. Merula näytti toista paikkaa, kummun juurella, mistä marmorikäsi oli löydetty. Vanhin työmies, puutarhuri Strocco, taasen väitti, että kaivamaan oli ruvettava alhaalla, Märkäkuilun luona, koska, hänen sanojensa mukaan, "pahat henget oleskelevat aina suon läheisyydessä".

Messer Cipriano käski kaivamaan siitä, mistä Grillo oli neuvonut.

Lapiot alkoivat kolista, ja maasta kohosi tuoreen mullan tuoksu.

Yölepakko oli vähällä hipaista siivellään Giovannin poskea. Hän vavahti.

"Älä pelkää, munkkiseni, älä pelkää!" sanoi Merula, rohkaisevasti taputtaen häntä olalle. – "Emme me tule löytämään ainoatakaan pirua! Jos ei olisi tuota Grillo aasia... On sitä, Jumalan kiitos, oltu mukana kummempiakin löytöjä tekemässä! Esimerkiksi Roomassa, neljäntenäsadantenaviidentenäkymmenentenä Olympiaadina" – Merula halveksi kristillistä ajanlaskua ja käytti muinaiskreikkalaista – "paavi Innocentius VIII:nnen aikana, Appian tiellä, lähellä Cecilia Metellan muistopatsasta, sattuivat lombardialaiset kaivostyömiehet vanhasta roomalaisesta sarkofagista, jossa oli otsikkokirjoitus: Julia, Claudiuksen tytär, löytämään vahalla peitetyn viidentoistavuotisen tytön ruumiin, joka näköjään oli kuin nukkuva. Elämän puna ei ollut vielä kadonnut poskilta. Näytti siltä kuin se olisi hengittänyt. Ääretön ihmisjoukko oli alituisesti haudan ympärillä. Kaukaisista maista tuli moni sitä katsomaan, sillä Julia oli niin ihana, ettei kukaan häntä näkemättä olisi voinut uskoa kertomuksia hänen kauneudestaan. Paavi säikähti, kun sai kuulla kansan jumaloivan kuollutta pakanaa, ja antoi yöllä kaikessa salaisuudessa haudata ruumiin Pincion portin luo. – Sellaisia muinaislöytöjä niitä sattuu, veikkoseni."

Merula katsahti ylenkatseellisesti kuoppaan, joka nopeasti syveni.

Yhtäkkiä erään työmiehen lapio kolahti johonkin kovaan. Kaikki kumartuivat katsomaan.

"Luita!" sanoi puutarhuri.

"Tänne ulottui hautausmaa ennen muinoin."

San Gervasiosta päin kuului surkea, pitkäveteinen koiran ulvonta.

"Haudan häpäisivät syntiset", ajatteli Giovanni. "Parasta taitaisi olla lähteä tiehensä..."

"Hevosen luuranko", lisäsi Strocco ilkkuen ja heitti ylös kuopasta puolimädänneen, pitkulaisen pääkallon.

"Todellakin, Grillo, sinä olet tainnut erehtyä", sanoi messer Cipriano. "Eiköhän yritetä toisesta kohti?"

"Sitähän minäkin! Mikä pakko oli hölmöä totella", virkkoi Merula ja ottaen kaksi työmiestä mukaansa läksi kaivamaan alhaalta kummun juurelta. Strocco, niinikään kiusaksi itsepäiselle Grillolle, vei muutamia miehiä mukanaan ruvetakseen kaivamaan Märkäkuilusta.

Jonkun ajan kuluttua messer Giorgio huudahti innoissaan:

"Katsokaapa, katsokaapa! Tiesinhän, mistä oli kaivettava!"

Kaikki riensivät hänen luoksensa. Mutta löytö ei ollutkaan mikään erinomainen. Marmoriksi luultu palanen olikin vaan tavallista kiveä.

Kumminkaan ei kukaan enää palannut Grillon luo, ja loukkaantuneena hän seisoi kuopan pohjalla, särkyneen lyhdyn valossa itsepäisesti jatkaen kaivamistaan.

Tuuli oli tyyntynyt ja ilma lämmennyt. Sumu kohosi Märkäkuilusta. Ilmassa oli seisovan veden, keltaisten kevätkukkien ja orvokkien tuoksua. Taivas tuli kirkkaammaksi. Kukot alkoivat laulaa ja aamu lähestyi.

Yhtäkkiä kuopasta, jossa Grillo oli, kuului epätoivoinen huuto:

"Voi, voi, pitäkää kiinni minusta, minä vajoan!"

Ensin ei voitu saada mistään selvää pimeydessä, kun Grillon lyhty oli sammunut. Kuului vaan, kuinka hän piehtaroi, ähki ja voivotteli.

Tuotiin toisia lyhtyjä ja silloin huomattiin puoleksi mullan peittämä tiilinen holvi, joka näytti huolellisesti tehdyn maanalaisen kellarin katolta. Se ei ollut kannattanut Grilloa, vaan oli sortunut.

Kaksi nuorta, voimakasta työmiestä laskeutui varovasti kuoppaan.

"Missä sinä olet, Grillo? Ojenna tänne kätesi! Vai oletko aivan ruhjoutunut, miesparka?"

Grillo oli vaiennut. Ajattelematta kovaa tuskaa, jota tunsi kädessään – hän luuli sen olevan poikki – hän hommasi jotain kellarissa, ryömien ja kädellään tunnustellen.

Viimein hän huusi riemuissaan:

"Epäjumalan kuva! Messer Cipriano, oivallinen epäjumalan kuva!"

"No, no, mitä huudat?" mutisi epäillen Strocco. "Eikö liene taas joku aasin pääkallo."

"Ei ei! Käsi vaan on poikki... Mutta jalat, vartalo, rinta – kaikki on eheänä", hoki Grillo hengästyneenä innostuksesta.

Sidottuaan köyden kainaloittensa alle ja vyötäisilleen, ettei holvi sortuisi, työmiehet laskeutuivat kuoppaan ja alkoivat varovaisesti ottaa pois hauraita, sammaltuneita tiilikiviä.

Polvillaan maassa maaten katseli Giovanni työmiesten kumartuneitten selkien välitse kellarin syvyyteen, josta huokui kostean ummehtunut, kylmä haudan ilma.

Kun holvi oli melkein kokonaan purettu, sanoi messer Cipriano:

"Väistykää syrjään, antakaa minun katsoa!" Ja Giovanni näki kuopan pohjalla, tiiliseinien välissä, valkoisen, alastoman ruumiin. Se makasi kuin kuollut haudassaan, mutta ei näyttänyt kuolleelta, vaan elävältä ja lämpimältä tulisoihtujen punertavassa, värähtelevässä valossa.

"Venus!" kuiskasi messer Giorgio hartauden ilme kasvoillaan. "Praxiteleen Venus! No, onnittelen teitä, messer Cipriano. Jos teille olisi lahjoitettu Milanon herttuakunta ja vielä lisäksi Genua, ette voisi pitää itseänne sen onnellisempana!..."

Grillo kömpi suurella vaivalla ylös kuopasta, ja vaikka pitkin hänen multaan ryvettyneitä kasvojansa vuoti veri otsassa olevasta haavasta eikä hän kyennyt liikuttamaan nyrjähtynyttä kättään, loisti hänen silmistään voittajan ylpeys.

Merula kiiruhti hänen luokseen.

"Grillo, rakas ystäväni, sinä mainio mies! Ja minä kun vielä sinua toruin, hölmöksi nimitin – ihmisistä viisainta!"

Ja hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi.

"Kerran firenzeläinen arkkitehti Filippo Brunelleschi", jatkoi Merula, "löysi talonsa alta, aivan samallaisesta kellarista, Mercurius jumalan marmorisen kuvapatsaan. Luultavasti siihen aikaan kun kristityt, voitettuaan pakanat, havittelivat epäjumalankuvia, jumalien viimeiset palvelijat ymmärtäen vanhojen veistokuvien kauneuden ja haluten pelastaa ne häviöstä kätkivät niitä tämmöisiin tiiliholveihin."

Grillo kuunteli autuaallisesti hymyillen, eikä huomannut, että paimenpilli soi kedolla, lampaat määkivät laitumella, taivas kumpujen välissä valkeni valkenemistaan ja Firenzestä päin kuului aamukellojen vieno ääni.

"Varovasti, varovasti! Enemmän oikealle, kas näin. Väistäkää seinää", komenteli Cipriano työmiehiä. "Saatte viisi hopeagrossia kukin, jos nostatte sen ylös eheänä."

Jumalatar kohosi vitkalleen.

Yhtä valoisasti hymyillen kuin muinoin merenaaltojen vaahdosta kohotessaan se nyt nousi maan povesta, tuhatvuotisesta haudastaan.

    "Oi Afrodite, sä kultajalkainen äiti,
    Ihmisten ilo ja jumalienkin! –"

tervehti häntä Merula.

Tähdet olivat kaikki sammuneet, paitsi Venus tähti, joka kimalteli kuin timantti aamuruskon hohteessa. Ja sitä vastaan kohosi jumalattaren pää haudasta.

Giovanni katsahti sen kasvoihin, joita aamurusko valaisi, ja mutisi kauhusta kalpeana:

"Valkoinen paholainen!"

Hän hypähti jaloilleen ja tahtoi paeta. Mutta uteliaisuus voitti pelon. Ja vaikka hänelle olisi sanottu, että hän tekee kuolemansyntiä, josta tulee tuomituksi iankaikkiseen kadotukseen, ei hän olisi voinut irroittaa katsettansa tuosta alastomasta, viattomasta ruumiista, noista ihanista kasvoista.

Siihen aikaan, kun Afrodite oli maailman valtiattarena, ei kenkään katsellut häntä sellaisella hartaalla ihailulla.

VI

Kellot helähtivät San Gervasion pienessä kyläkirkossa. Kaikki katsahtivat ehdottomasti taakseen ja mykistyivät. Tuo ääni aamun hiljaisuudessa tuntui vihaiselta ja valittavalta.

Välistä kimeä, väräjävä kellonääni hiljeni, ikäänkuin se olisi ollut katkeamaisillaan, mutta sitten taas kajahti entistä kovemmin, soiden rajusti ja epätoivoisesti.

"Jeesus, armahda meitä!" huudahti Grillo, pidellen päätään. "Sehän on meidän pappimme, isä Faustino! Katsokaa, kansanjoukko on tiellä – he ovat nähneet meidät, huutavat ja huitovat käsillään. Nyt ne juoksevat tännepäin... Minä olen hukassa, onneton!"

Muutamia ratsastajia pysähtyi samassa Myllykummun luo. Ne olivat nuo kaivaustöitä katsomaan kutsutut vieraat. He olivat myöhästyneet senvuoksi, että olivat eksyneet oikealta tieltä.

Beltraffio katsahti heihin pikimmältään, ja niin kiintynyt kuin hän olikin jumalattaren katselemiseen, hänen huomiotansa herätti erikoisesti yksi tulokkaista. Se kylmän, tyynen huomion ja uteliaisuuden ilme, jolla tuntematon tarkasteli Venusta ja joka oli niin toista kuin Giovannin levottomuus ja hämminki, kummastutti häntä. Vaikka hänen katseensa oli kiintyneenä kuvaan, tunsi hän koko ajan tuon omituisen miehen läsnäolon selkänsä takana.

"Minä tiedän, mitä on tehtävä", sanoi messer Cipriano hetken mietittyään, "huvila on parin askeleen päässä. Portti on luja ja kestää millaisen hyökkäyksen tahansa."

"Se on totta!" huudahti Grillo iloissaan, "tarttukaapa kiinni, hyvät miehet, pian, nostakaa!"

Hän huolehti epäjumalankuvan turvallisuudesta isällisellä hellyydellä.

Kuvapatsas saatiin onnellisesti kannetuksi Märkäkuilun yli.

Tuskin oli ennätetty astua talon kynnyksen yli, kun Myllykummulle ilmestyi isä Faustino, kädet uhkaavasti taloa kohti kohotettuina.

Huvilan alakerta oli asumaton. Suuressa salissa, jossa oli valkaistut seinät ja holvit, säilytettiin maanviljelyskaluja ja isoja oliiviöljyastioita. Salin nurkkaan oli kattoon asti ahdettu olkikupoja.

Noille oljille, rauhaisalle maalaisvuoteelle, laskettiin varovasti jumalatar.

Juuri kun kaikki olivat ennättäneet päästä sisään ja portti oli saatu suljetuksi, alkoi ulkoa kuulua huutoja, kirouksia ja kovaa jyskytystä.

"Avatkaa, avatkaa!" huusi isä Faustino kimakalla, särkyneellä äänellä. "Elävän Jumalan nimessä vaadin teitä avaamaan!"

Messer Cipriano nousi kiviportaita myöten kapean, rautaristikolla varustetun ikkunan luo, joka oli hyvin korkealla lattiasta, katsahti väkijoukkoon ja nähtyään, ettei se ollut kovin lukuisa, ryhtyi rauhanneuvotteluihin hymyillen hienon kohteliasta hymyään.

Pappi ei tahtonut talttua ja vaati luovuttamaan epäjumalan kuvan, joka hänen väitteensä mukaan oli kaivettu ylös hautausmaasta.

Calimalan konsuli päätti turvautua sotajuoneen ja sanoi lujalla ja levollisella äänellä:

"Olkaa varuillanne! Pikalähetti on lähetetty Firenzeen vartioväen päällikön luo, ja kahden tunnin kuluttua tänne saapuu ratsuväkiosasto. Väkisin ei kenkään astu minun talooni rankaisematta."

"Särkekää portti", huusi pappi, "älkää peljätkö! Meidän kanssamme on Jumala! Iskekää!"

Ja tempaisten kirveen puolisokean, rokonarpisen, hiljaisen näköisen ukon kädestä, hän iski porttiin koko voimallaan.

Väkijoukko ei noudattanut hänen esimerkkiään. "Dom Faustino, dom Faustino", änkytti hurskas ukko koskettaen hiljaa papin kyynäspäätä, "me olemme köyhää väkeä, ei meille kultaa taivaasta tipu. Tulemme tuomituiksi ja menetämme kaikki, mitä meillä on!"

Monet väkijoukossa, kuultuaan vartioväen tulosta, alkoivat miettiä, miten päästä livistämään tiehensä kenenkään huomaamatta.

"Tietysti, jos he olisivat kaivaneet kirkon omalla maalla, niin se olisi toinen asia", arvelivat jotkut.

"Mutta missä kulkee raja? Lain mukaanhan olisi..."

"Mitä on laki? Hämähäkin verkko: Kärpänen siihen takertuu, mutta paarma pääsee läpi. Laki ei ole herroja varten laadittu", vastasivat toiset.

"Sekin on totta! Jokainen on omalla maallansa isäntä."

Sillä aikaa Giovanni yhä katseli pelastettua Venusta.

Aamuauringon säde tunkeutui huoneeseen sivuikkunasta. Marmorinen ruumis, joka ei ollut vielä kokonaan mullasta puhdistettu, säteili auringon paisteessa, ikäänkuin lämmitellen itseään ja nauttien pitkällisen maanalaisen pimeyden ja kylmyyden perästä. Hienot, kullalle hohtavat oljenkorret ympäröivät jumalattaren kainolla, mutta samalla upealla sädekehällä.

Ja taas Giovannin huomio kääntyi tuntemattomaan tulokkaaseen.

Ollen polvillaan Venus-kuvan ääressä tämä otti esille harpin, kulmamittarin ja puolipyöreän, messinkisen kaaren, jollaisia käytettiin matemaattisissa mittauksissa, ja sama tarmokas, levollinen mielenkiinnon ilme kylmissä, vaaleansinisissä silmissään ja hienoilla, tiiviisti suljetuilla huulillaan alkoi mittailla tuon ihanan ruumiin eri osia, kumartuen kuvan yli, niin että pitkä, vaalea parta kosketti marmoria.

"Mitä hän tekee? Kuka hän on?" ajatteli Giovanni kasvavalla ihmettelyllä, melkeinpä pelokkaasti katsellen nopeita, rohkeita sormia, jotka tunnustelivat jumalattaren jäseniä, tutkien kaikkia kauneuden salaisuuksia ja silmälle näkymättömiä mykevyyksiä marmorissa.

Huvilan portilla seisova talonpoikaisjoukko harveni harvenemistaan.

"Älkää menkö pois, senkin lurjukset, Kristuksen pettäjät! Vartioväkeä kyllä säikähdätte, mutta Antikristuksen valtaa ette pelkää!" huusi pappi, ojentaen käsiään heitä kohti. – "Ipse vero Antichristus opes malorum effodiet et exponet. Niin puhui suuri opettaja Anselm Canterburylainen. Effodiet – kuuletteko? Antikristus kaivaa ylös maasta vanhat jumalat ja näyttää ne uudestaan maailmalle..."

Mutta kukaan ei enää häntä kuunnellut.

"Kyllä on hirmuinen tuo meidän isä Faustinomme!" virkkoi järkevä mylläri päätään puistellen. "Tuskin hengissä pysyy, mutta osaapa riehua! Jos olisivat edes jonkun aarteen löytäneet..."

"Epäjumalankuva kuuluu olevan hopeainen."

"Vai hopeainen! Itse tuon näin: marmorinen se on, aivan alaston, se hävytön..."

"Sellaisen takia ei kannata käsiään tahrata!"

"Minne sinä menet, Zachello?"

"Pellolle on aika joutua."

"No, Jumalan haltuun – minä menen viinitarhaan."

Papin koko viha kääntyi nyt seurakuntalaisia kohtaan.

"Vai sellaisia te olette, te uskottomat koirat, Hamin jälkeläiset! Paimenenne jätätte! Ettekö sitten tiedä, te perkeleen sikiöt, että jollen minä yötä päivää teidän puolestanne rukoilisi, löisi rintoihini, itkisi ja paastoisi, niin olisi koko teidän kirottu kylänne jo aikoja sitten vajonnut maan alle? Mutta nyt se riittää! Minä menen pois teidän luotanne ja pudistan tomun jaloistani. Kirottu olkoon tämä maa! Kirottu olkoon vilja ja vesi, karjanne ja lapsenne ja lastenne lapset! En ole enää teidän isänne enkä paimenenne! Anatema!"

VII

Hiljaisessa salissa, missä jumalatar lepäsi kultaisella vuoteellaan, tuli Giorgio Merula tuntemattoman luo, joka teki mittauksiaan.

"Etsittekö jumalallista sopusuhtaisuutta?" sanoi oppinut ylevästi hymyillen. "Tahdotteko kauneuden sovelluttaa mittausoppiin?" Toinen katsahti häneen äänetönnä, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä, ja syventyi taas työhönsä. Hän liikutteli harppia milloin levittäen milloin supistaen sitä, muodostaen säännöllisiä geometrisia kuvioita. Tyynellä, vakavalla liikkeellä hän asetti kulmamittarin Afroditen ihanille huulille – Giovannin sydämessä näitten huulien hymy herätti kauhua – laski asteet ja kirjoitti ne muistikirjaansa.

"Sallitteko kysyä", uteli Merula, "montako astetta?"

"Tämä mittari ei ole kyllin tarkka", virkkoi tuntematon vastahakoisesti. "Suhteitten mittausta varten jaan tavallisesti ihmiskasvot asteisiin, osiin, sekunteihin ja tertsioihin. Jokainen osa on kahdestoista osa edellisestä."

"Todellako!" sanoi Merula. "Sitten mahtaa viimeinen osa olla pienempi kuin hienoimman hivuksen läpimitta."!

"Tertsia", selitti toinen yhtä vastahakoisesti kuin ennenkin, "on kahdeksastuhanneskahdeksassadaskahdeskymmeneskolmas osa koko kasvoista."

Merula kohotti kulmiaan ja hymähti.

"Oppia ikä kaikki. En ole koskaan voinut aavistaa, että olisi mahdollista saavuttaa sellaista tarkkuutta!"

"Mitä suurempi tarkkuus, sitä parempi", huomautti toinen.

"Tietysti! Vaikka, tiedättekö, kun on kysymys taiteesta, kauneudesta, niin kaikki nuo matemaattiset laskut, asteet, sekunnit... Tunnustaakseni en voi uskoa, että taiteilija innostuksen, hehkuvan hurmauksen hetkenä, niin sanoakseni Jumalan hengen valtaamana."

"Niin, niin, te olette oikeassa", myönsi tuntematon kyllästyneenä, "mutta on kuitenkin huvittavaa tietää..."

Ja kumartuen kuvan puoleen hän laski kulmamittarin avulla osien lukumäärän tukanrajan ja leuan välillä.

"Tietää!" ajatteli Giovanni.

"Voiko tässä sitten tietää ja mitata? Kuinka mieletöntä! Vai eikö hän tunne, eikö hän ymmärrä?"

Merula, joka silminnähtävästi tahtoi saada vastustajansa Rahoitetuksi väittelyyn, alkoi puhua vanhojen mestarien täydellisyydestä, siitä, että heitä täytyy jäljitellä. Mutta toinen oli vaiti, ja Merulan lopetettua hän sanoi hieno hymy huulillaan:

"Se, joka voi juoda lähteestä, ei rupea juomaan astiasta."

"Suokaa anteeksi!" huudahti oppinut. "Jos te vanhojakin pidätte astiassa olevana vetenä, niin mikä on sitten lähde?"

"Luonto", vastasi tuntematon yksinkertaisesti.

Ja kun Merula taas rupesi puhumaan pöyhkeästi ja ärtyisästi, ei hän enää väitellyt, vaan myönsi väistelevän kohteliaasti. Mutta kylmien silmien katse kävi yhä välinpitämättömämmäksi.

Vihdoinkin Giorgio vaikeni tyhjennettyään todistustensa varaston. Silloin tuntematon osoitti muutamia syvennyksiä marmorissa. Niitä ei voinut silmin eroittaa minkäänlaisessa valossa, ei heikossa eikä voimakkaassa, – ainoastaan sormin sivelemällä marmorin sileätä pintaa saattoi huomata nuo työn monen monet hienoudet. Ja syvällä, tutkivalla, mutta tyynellä katseella hän silmäili jumalattaren koko ruumista.

"Ja minä kun luulin, ettei hän tunne mitään!" ajatteli Giovanni ihmetellen. "Mutta jos hän tuntee, niin mitenkä hän sitten voi mittailla, tutkia, jakaa lukuihin? Kuka hän on?"

"Messere", kuiskasi Giovanni Merulan korvaan, "sanokaa minulle, messer Giorgio, mikä on tuon miehen nimi?"

"Siinäkö sinä oletkin, munkkiseni", virkkoi Merula kääntyen taaksensa, "minä aivan unhotin sinut. Sehän on juuri tuo sinun ihanteesi. Kuinka et sitä arvannut? Se on messer Leonardo da Vinci."

Ja Merula esitteli Giovannin taiteilijalle.

VIII

He olivat paluumatkalla Firenzeen.

Leonardo istui hevosen selässä. Beltraffio kulki jalan hänen rinnallaan. He olivat kahden kesken. Öljypuiden mustien, kosteitten juurien välissä loisti viheriä ruoho ja sinisiä liljoja, jotka seisoivat liikkumattomina hienoilla varsillaan. Oli niin tyyni kuin saattaa olla vain aamulla varhain aikaisin keväällä.

"Onko se todellakin hän?" ajatteli Giovanni, uteliaasti tarkastellen jokaista yksityiskohtaa hänen ulkomuodossaan.

Hän oli iältään vähän yli neljänkymmenen. Kun hän oli vaiti ja ajatteli, oli katse hänen vaaleansinisissä silmissään rypistettyjen kulmakarvojen alla kylmä ja läpitunkeva. Mutta hänen puhellessaan se muuttui hyväntahtoiseksi. Pitkä, vaalea parta ja yhtä vaalea, tuuhea, pitkäkutrinen tukka tekivät hänet ylevän näköiseksi. Kasvojen piirteet olivat hienot, melkein naisellisen kauniit, ja ääni huolimatta hänen isosta koostaan ja voimakkaasta ruumiinrakenteestaan oli vieno, omituisen korkea ja hyvin miellyttävä, mutta ei miehekäs. Kaunis käsi – päättäen siitä mitenkä hän ohjasi hevostaan oli se hyvin voimakas – oli hento, ja sormet olivat pitkät ja kapeat kuin naisella.

He lähestyivät kaupungin muuria. Aamusumun läpi näkyi tuomiokirkon kupu ja Palazzo Vecchion torni.

"Nyt tahi ei koskaan", ajatteli Beltraffio. "Täytyy päättää ja sanoa hänelle, että minä tahdon tulla hänen oppilaaksensa."

Juuri silloin Leonardo pysäytti hevosensa ja alkoi seurata silmillään nuoren haukan lentoa, joka vaanien saalista – sorsaa tai haikaraa Mugnonen ruohokossa – hitaasti liiteli taivaalla ja sitten kimakasti kirkaisten päistikkaa syöksyi alas kuin korkeudesta heitetty kivi ja katosi puitten latvojen taa. Leonardo seurasi silmillään jokaista sen liikettä ja siiven iskua, otti sitten vyötäisillä riippuvan muistikirjansa ja alkoi kirjoittaa siihen – nähtävästi havaintojaan linnun lennosta.

Beltraffio huomasi hänen pitävän kynää vasemmassa kädessään, eikä oikeassa, ja muisti kummalliset huhut, joita oli liikkeellä hänestä – että hän muka kirjoittaa teoksiaan takaperoisella kirjoituksella, jota voi lukea ainoastaan peilin avulla – ei vasemmalta oikealle, niinkuin muut, vaan oikealta vasemmalle, niinkuin kirjoitetaan itämailla. Sanottiin hänen tekevän niin salatakseen rikollisia, kerettiläisiä ajatuksiaan luonnosta ja Jumalasta.

"Nyt tahi ei koskaan!" ajatteli Giovanni toistamiseen ja muisti samassa Antonio da Vincin ankarat sanat:

"Mene hänen luokseen, jos tahdot kadottaa sielusi; hän on kerettiläinen ja jumalaton ihminen."

Leonardo osoitti hänelle hymyillen erästä pienen mäen sukkulalla yksinäisenä kasvavaa mantelipuuta. Vaikka se oli pieni, heikko ja vielä miltei aivan lehdetön, oli se jo itsetietoisesti pukeutunut juhlalliseen, vaaleanpunertavaan kukkaispukuunsa, joka loisti auringon paisteessa sinistä taivasta vasten.

Mutta Beltraffio ei voinut sitä ihailla. Hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen.

Silloin Leonardo, ikäänkuin arvaten hänen huolensa, katsoi häneen hyväntahtoisesti ja lempeästi ja lausui sanat, joita Giovanni jälestäpäin usein muisteli:

"Jos tahdot olla taiteilija, niin jätä kaikki surut ja huolet ja ajattele vain taidetta. Olkoon sinun sielusi niinkuin peili, johon kuvastuvat kaikki esineet, kaikki liikkeet ja kaikki värit, mutta joka itse pysyy muuttumattomana ja kirkkaana."

He olivat nyt Firenzen portilla.

IX

Beltraffio meni tuomiokirkkoon, missä veli Girolamo Savonarolan piti tänä aamuna saarnata.

Urkujen viimeiset säveleet vaikenivat Maria del Fioren kirkon kumisevien holvien alla. Väkeä oli kirkko täpö täynnä ja siellä oli tukahuttavan kuuma. Lapset, naiset ja miehet olivat esiripuilla toisistaan eroitetut. Korkeuteen katoavien ristiholvien alla oli salaperäinen pimeys, niinkuin synkässä metsässä. Alhaalla kirkossa auringon säteet tunkeutuen tummankirkkaitten lasien läpi lankesivat sateenkaaren värisenä sateena lainehtivaan väkijoukkoon ja harmaisiin pylväisiin. Alttarin yläpuolella punertivat hämärän läpi haarakynttiläjaloissa olevat tulet. Messu oli päättynyt. Väkijoukko odotti saarnaajaa. Katseet olivat suunnatut kirkon keskuksessa olevaan, korkeaan, puiseen saarnastuoliin, jonne johtivat pylvääseen nojautuvat kiertoportaat.

Giovanni seisoi väkijoukossa ja kuunteli naapuriensa hiljaista puhelua:

"Eiköhän se jo kohta tule?" kysyi ikävöivällä äänellä lyhytkasvuinen, kalpean näköinen mies, nähtävästi puuseppä, – kasvot hikisinä ja tukka otsaan kiinni tarttuneena.

"Jumala yksin tietää", vastasi kupariseppä, leveäleukainen, punanaamainen jättiläinen, jota vaivasi hengenahdistus. "Siellä on San Marcossa muuan änkyttävä, puolihupsu munkki, Maruffi nimeltään. Se kun sanoo, että on aika lähteä, niin hän lähtee. Eräänä päivänä saimme neljä tuntia odottaa ja luulimme jo saarnan jäävän pitämättä, mutta silloinpa hän tulikin."

"Voi, hyvä Jumala!" huokasi puuseppä, "minähän olen odottanut puoliyöstä saakka. Olen aivan nälkään nääntymäisilläni ja päätäni huimaa. En palaakaan ole maistanut. Kun saisi edes kyykkysilleen istahtaa."

"Sanoinhan sinulle, Damiano, että täytyy tulla hyvissä ajoin. Nyt olemme niin kaukana saarnastuolista, ettemme kuule mitään."

"No, veikkoseni, sitä ei tarvitse pelätä. Kun se karjasee, niin eivät ainoastaan kuurot, vaan yksin kuolleetkin sen kuulevat."

"Hänhän kuuluu aikovan ennustaa tänään."

"Ei, ennenkuin on lopettanut kuvauksen Noakin arkista."

"Ettekö sitten ole kuullut? Sen hän on jo kuvannut aina viimeiseen lautaan asti. Ja salaperäisen selityksen on hän siitä antanut: arkin pituus on usko, sen leveys on rakkaus ja sen korkeus on toivo. Rientäkää, sanoi hän, rientäkää pelastuksen arkkiin, niin kauan kuin ovet ovat avoinna! Se aika on lähellä, että ovet suljetaan, ja monet saavat itkeä, etteivät aikanaan tehneet katumusta, eivätkä menneet sisälle..."

"Tänään hän puhuu vedenpaisumuksesta – ensimmäisen Mooseksen kirjan kuudennen luvun seitsemännestätoista värssystä."

"Kuuluu olleen uusia enteitä nälkävuosista, rutosta ja sodasta."

"Vallombrosan eläinlääkäri kuuluu sanoneen, että eräänä yönä oli taivaalla ollut suuria sotajoukkoja taistelemassa, oli kuulunut miekkain kalsketta..."

"Onko se totta, että Pyhä Neitsyt, joka on Nunciata dei Servissä, on hikoillut verta?"

"Onhan se! Ja Rubaconten sillalla oleva madonna vuodattaa kyyneleitä joka yö. Minun tätini Lucia on sen itse nähnyt."

"Ei se hyvää tiedä, ei se hyvää tiedä! Herra meitä syntisiä armahtakoon!"

Naisten puolella syntyi levottomuutta. Muuan eukko oli pyörtynyt. Häntä yritettiin nostaa ja saada selviämään.

"Eikö hän jo tule? En minä enää kestä!" valitti raihnainen puuseppä pyyhkien hikeä otsaltaan.

Ja koko väkijoukko oli aivan menehtymäisillään loppumattomasta odotuksesta.

Yhtäkkiä syntyi yleinen liike, ja kaikkialta kuului kuiske:

"Jo tulee, jo tulee! – Ei, ei se ole hän. Se on fra Domenico da Peschia. – Hän se on, hän se on!"

Giovanni näki, kuinka saarnastuoliin verkalleen nousi mustaan ja valkeaan dominikaanipukuun puettu, köydellä vyötetty mies, jolla oli laihat, keltaiset kasvot, paksut huulet, käyrä nenä ja matala otsa.

Vasemman kätensä hän, ikäänkuin väsyneenä, laski saarnastuolin laidalle, oikean, joka piteli ristiinnaulitun kuvaa, hän ojensi väkijoukkoa kohti, luoden siihen pitkän katseen palavista silmistään.

Syntyi hiljaisuus, niin että jokainen saattoi kuulla oman sydämensä tykytyksen.

Munkin liikkumattomat silmät alkoivat palaa yhä tulisemmin, hehkuen kuin hiilet. Hän oli vaiti, ja odotus kävi sietämättömäksi. Tuntui siltä kuin ei väkijoukko sitä enää kauan kestäisi, vaan päästäisi kauhun huudon.

Mutta hiljaisuus tuli vielä syvemmäksi ja kauheammaksi.

Ja yhtäkkiä tuossa haudan hiljaisuudessa kajahti Savonarolan korvia särkevä, epäinhimillinen huuto:

"Ecce ego adduco aquas super terram! Katso, minä annan vedenpaisumuksen tulla maan päälle!"

Kauhistuksen tunne, joka sai hiukset nousemaan päässä pystyyn, valtasi ihmisjoukon.

Giovanni kalpeni. Hänestä näytti, että maa järisi, että kirkon holvit olivat sortumaisillaan ja musertamaisillaan hänet allensa. Hänen vieressään oleva paksu kupariseppä vapisi kuin haavanlehti, niin että hampaat suussa kalisivat. Puuseppä oli kokoon kyyristyneenä, pää hartioitten väliin uppoutuneena, aivan kuin olisi saanut halvauksen; hänen kasvonsa olivat väännyksissä ja silmät ummessa.

Se ei ollut mikään saarna, vaan houretta, joka yhtäkkiä tarttui kaikkiin noihin tuhansiin ihmisiin ja alkoi kiidättää heitä, niinkuin rajumyrsky kiidättää kuivia lehtiä.

Giovanni kuunteli paljoakaan ymmärtämättä. Hän eroitti vain joitakuita sanoja:

"Katsokaa, katsokaa, jo pimenee. Aurinko on tummanpunainen, kuin hyytynyt veri. Paetkaa! On satava tulta ja tulikiveä ja hehkuvia kallionlohkareita! Fuge, o Sion, quae habitas apud filiam Babylonis! Voi sinuas, Italia, vitsaus on seuraava vitsausta! Sota on seuraava nälkää, rutto on seuraava sotaa! Kaikkialla on oleva vain vitsauksia!"

"Eläviä ei ole riittävä kuolleitten hautaamiseen! Niitä on oleva niin paljon taloissanne, että haudankaivajat saavat kulkea pitkin katuja ja huutaa: 'kellä on kuolleita'? Ja he saavat lastata vaunut kukkuroilleen ruumiita viedäkseen ne poltettaviksi. Ja sitten he taas saavat lähteä katuja vaeltamaan, huutaen: 'kellä on kuolleita? Kellä on kuolleita?' Ja te menette ulos heidän luokseen ja sanotte: 'tuossa on poikani, tuossa on veljeni, tuossa on puolisoni'. Ja he jatkavat matkaansa, huutaen: 'eikö ole vielä kuolleita'?

"Oi, sinä Firenze, sinä Rooma, sinä Italia! Laulujen ja juhlien aika on ohitse. Te olette sairaita, kuoleman sairaita. Herra, sinä olet todistaja, että minä olen tahtonut sanallani tukea näitä raunioita. Mutta en jaksa enää, voimani ovat lopussa! En tahdo enää, en tiedä, mitä enää sanoisin. En voi enää muuta kuin itkeä, itkeä kyyneleeni kuiviin. Armoa, armoa, Herra!... Oi, sinä kansa parkani, oi Firenze!"

Hän avasi sylinsä ja lausui viimeiset sanat tuskin kuuluvasti kuiskaten. Ne kuolivat pois kuin lehtien hiljainen kahina tuulen henkäyksen niitä liikutellessa, kuin sanomattoman tuskan huokaus.

Ja ristiinnaulitun kuvaa kalpeita huuliaan vastaan painaen hän lankesi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää.

Urkujen pitkäveteiset, raskaat säveleet alkoivat soida kasvaen yhä valtavammiksi ja laajemmiksi, yhä juhlallisemmiksi ja uhkaavammiksi, paisuen kuin öisen valtameren kohina.

Naisten puolelta kuului kimakka huuto:

"Misericordia!"

Ja tuhansia ääniä yhtyi huutoon. Aivan kuin tähkäpäät pellolla tuulen riehuessa – aalto aaltoa, rivi riviä seuraten – tungeskellen ahtaudessa kuin säikähtyneet lampaat myrskyn lähestyessä, he lankesivat maahan. Ja yhtyen urkujen moniääniseen jyminään nousi kansan joukosta katumuksen voivotus, hukkuvien avunhuuto:

"Misericordia! Misericordia!"

Giovanni lankesi hänkin polvilleen, ääneensä itkien. Hän tunsi kuinka paksu kupariseppä, joka ahtaudessa oli kaatunut hänen päälleen, painoi hänen selkäänsä, ja hänen niskassaan tuntui tuon itkevän miehen kuuma hengitys. Hänen vieressään pieni puuseppä nyyhkytteli omituisesti nikottaen, aivan kuin pieni lapsi, ja kimakasti huutaen:

"Armoa! Armoa!"

Beltraffio muisti ylpeytensä ja maailmallisen tiedonhalunsa, aikomuksensa lähteä pois fra Benedetton luota antautuakseen Leonardon vaaralliseen, kenties jumalattomaan oppiin, muisti tuon kauhean yön Myllykummulla, kuolleista ylösnousseen Venuksen, syntisen ihastuksensa Valkoisen paholaisen kauneuteen – ja ojentaen kätensä taivasta kohti hän huusi samallaisella epätoivon äänellä kuin muutkin:

"Armahda, Herra! Olen tehnyt syntiä Sinun edessäsi, anna anteeksi ja armahda!"

Ja kun hän samassa nosti kyynelten kostuttamat kasvonsa ylös, huomasi hän vähän matkan päässä Leonardo da Vincin. Taiteilija seisoi pylvääseen nojautuneena. Oikeassa kädessään Hän piti aina mukanaan olevaa muistikirjaansa ja vasemmalla piirusteli siihen, silloin tällöin katsahtaen saarnastuoliin.

Vieraana kaikille muille tuossa kauhun valtaamassa väkijoukossa Leonardo da Vinci yksin pysyi täysin levollisena. Hänen kylmissä, vaaleansinisissä silmissään, hänen hienoilla, tiiviisti suljetuilla huulillaan, jotka ilmaisivat huolelliseen tarkkaavaisuuteen tottunutta ihmistä, ei ollut pilkan hymyä, vaan sama uteliaisuuden ilme, jolla hän oli mittaillut Afroditen ruumista.

Kyyneleet kuivuivat Giovannin silmistä, rukous kuoli hänen huulilleen.

Tultuaan ulos kirkosta hän meni Leonardon luo ja pyysi saada nähdä piirustusta. Taiteilija ei tahtonut ensin suostua, mutta kun Giovanni niin hartaasti pyysi, vei Leonardo hänet syrjään ja ojensi hänelle muistikirjansa.

Giovanni näki hirmuisen irvikuvan.

Se ei ollut Savonarola, vaan hänen näköisensä vanha, kamala, munkkikaapuinen paholainen, itsekidutusten riuduttama, joka ei kuitenkaan ollut voittanut ylpeyttään ja himojaan. Alaleuka oli esiinpistävä, posket ja riippuva kaula, musta kuin kuivuneella ruumiilla, olivat syvien ryppyjen uurtamat, ylös kohotetut kulmakarvat olivat kuin harjakset, ja epäinhimillinen katse, jossa oli itsepäinen, melkein vihamielinen ilme, oli taivaaseen suunnattu. Kaikki, mikä oli pimeätä, kauheata ja mieletöntä fra Girolamossa ja mikä saattoi hänet puolihullun näkyjennäkijän Maruffin valtaan, oli paljastettuna tuossa piirroksessa, esiintuotuna ilman vihaa ja ilman sääliä, järkähtämättömällä selvänäköisyydellä.

Ja Giovanni muisti Leonardon sanat:

"Taiteilijan sielun täytyy olla kuin peili, johon kuvastuvat kaikki esineet, kaikki liikkeet, kaikki värit, ja joka itse pysyy muuttumattomana ja kirkkaana."

Fra Benedetton oppilas katsahti Leonardoon ja tunsi, että vaikka häntä odottaisi iankaikkinen kadotus, vaikka hän tietäisi Leonardon todellakin olevan Antikristuksen palvelijan, hän ei sittenkään voisi hänestä erota, ja vastustamaton voima veti häntä tuohon ihmiseen. Hänen täytyi oppia hänet perinpohjin tuntemaan.

X

Parin päivän kuluttua saapui Grillo hätääntyneenä Firenzeen, Cipriano Buonaccorsin luo, jolla siihen aikaan oli niin paljon tärkeitä kauppa-asioita, ettei hän ollut ennättänyt saada kuljetetuksi Venus-kuvaa kaupunkiin. Grillolla oli ikäviä uutisia kerrottavana. Isä Faustino oli San Gervasiosta lähdettyään mennyt naapurikylään, San Maurizioon, säikäyttänyt kansan uhkauksilla taivaan vitsauksista, koonnut yöllä joukon talonpoikia, murtautunut Buonaccorsin huvilaan, pieksänyt puutarhuri Stroccon pahanpäiväiseksi, sitonut köysiin Venusta vartioimaan asetetut miehet ja jumalattaren kuvan edessä lukenut vanhan manausrukouksen: oratio super effigies vasaque in loco antiquo reperta. Tässä rukouksessa kirkonpalvelija pyytää Jumalaa puhdistamaan maasta löydetyt veistokuvat ja astiat pakanallisesta saastasta ja suomaan, että ne tulisivat kristityille sieluille hyödyksi, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi, – ut omni immunditia depulsa sint fidelibus tuis utenda per Christum dominum nostrum. Sitten oli marmorikuva säretty, kappaleet heitetty uuniin ja poltettu kalkiksi, jolla sitten oli sivelty kylän vasta laitetun hautausmaan muuria.

Tätä kertoessaan vanha Grillo melkein itki säälistä epäjumalankuvan suhteen, ja kun Giovanni sen kuuli, haihtuivat kaikki epäilykset hänen mielestään. Samana päivänä meni hän Leonardon luo ja pyysi taiteilijaa ottamaan hänet oppilaaksensa.

Ja Leonardo otti.

Vähän sen jälkeen tuli Firenzeen tieto, että Kaarle VIII, Ranskan kristitty kuningas, oli suunnattoman sotajoukon kanssa lähtenyt sotaretkelle valloittamaan Neapelia ja Siciliaa, ehkäpä myöskin Roomaa ja Firenzeä.

Porvarit valtasi kauhu, sillä he näkivät Savonarolan ennustuksien käyvän toteen. Vitsaukset olivat tulossa ja Jumalan miekka laskeutumassa Italian päälle.

Toinen kirja

ECCE DEUS -- ECCE HOMO

I

"Jos kerran kotka siipiensä varassa pysyy keveässä ilmassa, jos suuret laivat purjeitten avulla liikkuvat merellä, niin miksikä ei ihminen siivin ilmaa halkomalla kykenisi vallitsemaan tuulta ja kohoamaan voittajana korkeuteen?"

Eräästä vanhasta vihkostaan luki Leonardo nämä sanat, viisi vuotta sitten kirjoittamansa. Samalla sivulla oli piirustus: välitanko siihen kiinnitettyine pyöreine rautapunttineen kannatti kahta siipeä, jotka saatiin liikkeelle nuorien avulla.

Nyt näytti tuo kone hänestä kömpelöltä ja muodottomalta.

Uusi laitos muistutti yölepakkoa. Siiven runkona oli viisi sormea, niinkuin luurangon kädessä, monine taipuvine nivelineen. Sormia yhdistävät, parkitusta nahasta tehdyt remmit ja raa'asta silkistä tehdyt langat toimittivat jänteitten virkaa. Kovetettu ilmanpitävä silkkitafti saattoi kutistua ja levitä niinkuin uimakalvo hanhen jalassa. Siivet, joita oli neljä, liikkuivat ristiin niinkuin hevosen jalat. Niitten pituus oli neljäkymmentä kyynärää, nostokorkeus kahdeksan kyynärää. Iskemällä taaksepäin ne saivat koneen liikkumaan eteenpäin, ja laskeutumalla ne nostivat sen ylöspäin. Purjehtijan oli seisottava jalat jalustamissa, jotka panivat siivet liikkeeseen lankojen, väkipyörien ja vipujen avulla.

Päästäkseen lentoon maasta on linnun ensin noustava varpailleen. Jos esim. tornipääskyn, jolla on lyhyet jalat, asettaa maahan, niin se räpyttelee siinä siipiänsä pääsemättä lentoon. Bamburuo'osta tehdyt portaat toimittivat koneessa linnun jalkojen virkaa.

Leonardo tiesi kokemuksesta, että rakenteensa puolesta täydellisessä koneessa on aina huomattavana kaikkien sen osien sopusuhtaisuus ja somuus. Noitten välttämättömien portaitten kömpelyys vaivasi keksijää.

Hän syventyi matemaattisiin laskuihin ja etsi virhettä, voimatta sitä löytää. Yhtäkkiä hän suuttuneena veti viivan numeroilla tiheään täytetyn sivun yli ja kirjoitti sen reunaan: "väärin!" lisäten sen perään vielä isoilla, vihaisilla kirjaimilla: "hiiteen".

Laskut kävivät yhä sekavammiksi, selvittämätön virhe kasvoi kasvamistaan.

Kynttilän liekki tuikki epätasaisesti, ärsyttäen silmiä. Kissa, joka oli saanut kyllikseen nukkua, hyppäsi työpöydälle, venyttelihe selkäänsä koukistaen ja alkoi käpälällään nykiä koinsyömää, täytettyä lintua. Leonardo sysäsi kissaa, niin että se oli vähällä pudota pöydältä ja naukasi surkeasti.

"No, asetu sitten minne haluat, kunhan et vain häiritse."

Hän silitti hellästi sen mustaa turkkia, joka alkoi säkenöidä. Kissa kokosi alleen sametinpehmeät käpälänsä, asettui mahtavaan lepoasentoon ja rupesi kehräten tuijottamaan isäntäänsä liikkumattomilla, viheriäisillä, salaperäisillä silmillään.

Taas alkoi paperi täyttyä numeroilla, sulkumerkeillä, murtoluvuilla, yhtälöillä, kuutio- ja neliöjuurilla.

Toinen uneton yö oli jo huomaamatta kulumassa.

Palattuaan Firenzestä Milanoon oli Leonardo viettänyt kokonaisen kuukauden melkein missään käymättä, valmistellen lentokonettansa.

Avonaisesta ikkunasta tunkivat sisään valkoisen akasiapuun oksat, joista silloin tällöin putoili pöydälle hentoja, hienotuoksuisia kukkia. Punaisenkellertävän pilviharson himmentämä kuunvalo tunkeutui huoneeseen, sekaantuen talikynttilän valoon.

Huone oli täpötäynnä koneita ja kaikellaisia astronoomisia, fysikaalisia, kemiallisia, mekaanisia ja anatoomisia laitoksia. Pyöriä, vipuja, vietereitä, ruuveja, putkia, mäntiä ynnä muita koneenosia – vaskisia, rautaisia, teräksisiä, lasisia – törrötti hujan hajan pimeässä, muistuttaen joittenkin hirviöitten tai jättiläishyönteisten jäseniä. Tuossa näkyi sukeltajan kello, tuossa optillinen laitos, joka kuvasi ihmissilmää suurennetussa koossa, tuolla taas hevosen luuranko, täytetty krokodiili, väkiviinapullo, jossa oli ihmissikiö, teräväkärkiset veneentapaiset vesisukset, ja niitten vieressä savesta muovaeltu tytön tai enkelin pää, joka luultavasti sattumalta oli tänne joutunut taiteilijan ateljeesta.

Huoneen perällä, sulatusuunin mustassa kidassa, hehkui hiiliä tuhan alla.

Ja kaiken tuon yläpuolella harrottivat lentokoneen siivet, ulottuen lattiasta kattoon asti, toinen vielä paljaana, toinen kankaalla päällystettynä. Niitten välissä lattialla makasi pitkällään mies, joka oli nähtävästi nukkunut kesken työnteon. Oikeassa kädessään oli hänellä savun mustuttama valinkauha, josta tina oli valunut lattialle. Toisen siiven alapää kosketti nukkuvan rintaa, ja hänen hengityksestään tuo kevyt siiven kehikko hiljaa liikahteli aivan kuin elävä olento ja sen terävä yläpää rapisi kattoa vasten.

Kuun ja kynttilän himmeässä valossa tuo kone siipiensä välissä makaavine miehineen näytti jättiläislepakolta, joka oli lentoon kohoamaisillaan.

II

Kuu oli laskenut. Kasvitarhasta, joka ympäröi Leonardon Milanon esikaupungissa linnan ja Maria delle Grazien luostarin välillä olevan talon, levisi vihanneksien ja ryytikasvien – melissin, mintun ja saksankuminan tuoksu. Ikkunan yläpuolella olevasta pesästä alkoi kuulua pääskysten viserrys. Lammikossa pulikoivat ankat iloisesti rääkättäen.

Kynttilän liekki himmeni. Vieressä olevasta ateljeesta kuului oppilasten ääniä.

Heitä oli siellä kaksi – Giovanni Beltraffio ja Andrea Salaino. Giovanni jäljensi anatoomista harjoitelmaa. Salaino päällysti alabasterilla niinipuista levyä kuvaa varten. Hän oli kaunis poika, jolla oli viattomat silmät ja vaaleat kiharat, opettajansa lemmikki. Leonardo käytti häntä mallina enkeleitä maalatessaan.

"Mitä arvelette, Andrea", kysyi Beltraffio, "saako messer Leonardo koneensa pian valmiiksi?"

"Jumala sen tietää", vastasi Salaino vihellellen ja kääntäen alas uusien kenkiensä hopealla ommeltuja, silkkisiä varsia. "Viime vuonna hän istui sen ääressä kaksi kuukautta, eikä siitä tullut muuta kuin naurun aihetta. Tuo vääräsäärinen karhu Zoroastro tahtoi väkisinkin päästä lentämään. Opettaja häntä varoitti, mutta tämä oli itsepäinen. Ja ajatteles, että se houkkio kiipesi kuin kiipesikin katolle, kiinnitti ympäri koko ruumiinsa suuren joukon härän ja sian rakkoja, ettei ruhjoutuisi, jos sattuisi putoamaan, levitti siivet ja lähti lentämään. Hän pysyikin ilmassa ensin vähän aikaa, varmaankin tuulen kannattamana, mutta sitten hän teki kuperkeikan ja syöksyi päistikkaa lantatunkioon. Siinä oli niin pehmeätä, ettei hän loukannut itseänsä, mutta kaikki rakot halkesivat yhtaikaa pamahtaen kuin olisi tykillä ammuttu, niin että variksetkin kellotapulissa säikähtivät ja lensivät tiehensä. Ja meidän uusi Icaruksemme makasi tunkioon uppoutuneena, koipiansa sätkytellen ja kykenemättä pääsemään sieltä ylös!"

Ateljeehen tuli nyt kolmas oppilas, Cesare da Sesto, edellisiä paljon vanhempi mies, jolla oli kivulloiset, kellertävät kasvot ja älykkäät, vihaiset silmät. Toisessa kädessään hänellä oli leipäpalanen ja viipale siankinkkua, toisessa viinilasi.

"Hyi, mokomatakin hapanlientä!" sanoi hän irvissä suin ja sylkäisten. "Kinkkukin on kuin kengänpohjanahkaa. Se on kerrassaan ihme: palkkaa on miehellä kaksi tuhatta tukaattia vuodessa ja sittenkin hän syöttää ihmisille tuollaista moskaa!"

"Olisitte ottanut toisesta tynnyristä, siitä, joka on kellarissa rappusten alla", virkkoi Salaino.

"Olen sitäkin koettanut. Se on vielä huonompaa... Mitä, onko sinulla taaskin uutta ylläsi?" – ja Cesare katsahti Salainon komeaan, samettiseen päähineeseen. "Kyllä tämä on mainiota komentoa, se täytyy sanoa! Koiran elämää! Kahteen kuukauteen ei ole keittiöön saatu ostetuksi tuoretta kinkkua. Marco vakuuttaa, ettei mestarilla itsellään ole ropoakaan – kaikki menee noihin kirottuihin siipiin. Pitää meitä nälässä, mutta lemmikeillensä jakelee lahjoja! Samettipäähineitä! Eikö sinua edes hävetä, Andrea, ottaa vastaan lahjoja vieraalta ihmiseltä? Eihän messer Leonardo ole sinun isäsi eikä veljesi, etkä sinä enää ole mikään lapsi..."

"Cesare", sanoi Giovanni kääntääkseen puheen toisiin asioihin, "tässä äskettäin te lupasitte selittää minulle erään perspektiivilain, muistatteko? Mestaria saamme kai turhaan odottaa. Hänellä on niin paljon työtä koneessaan..."

"Odottakaahan, hyvät ystävät, kohta me kaikki lennämme savutorven kautta ulos tuolla koneella – piru sen periköön! Mutta muuten – jos ei hän takerru yhteen, niin hän takertuu toiseen. Muistan kuinka hän kerran Herran ehtoollista maalatessaan yhtäkkiä innostui suunnittelemaan uutta konetta milanolaisen valkoisen makkaran valmistamista varten. Ja apostoli Jaakobin pää jäi kuin jäikin keskentekoiseksi makkarakoneen takia. Parhaimman madonnansa hän heitti nurkkaan ryhtyäkseen laittelemaan itsestään pyörivää paistinvarrasta, jolla voisi tasaisesti paistaa kukkoja ja porsaita. Entäs tuo suuri keksintö – pesulipeän valmistaminen kananlannasta! Uskokaa minua, ei ole niin suurta tyhmyyttä, johon messer Leonardo ei innolla antautuisi päästäkseen vain maalaamasta!"

Cesaren kasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja hänen huulilleen ilmestyi ilkeä pilkanhymy.

"Ja minkätähden Jumala juuri sellaisille antaa kykyä!" lisäsi hän hiljaa ja katkerasti.

III

Mutta Leonardo istui yhä vain työpöytänsä yli kumartuneena.

Pääskynen lensi sisään ikkunasta ja alkoi kierrellä ympäri huonetta niin että siivet hipoivat kattoa ja seiniä. Viimein se takertui lentokoneen siipeen kuin paulaan, ja sen pienet, elävät siivet sotkeutuivat nuorien ja remmien muodostamaan verkkoon.

Leonardo meni ja vapautti linnun varovasti verkosta, otti sen käteensä, suuteli sen silkinmustaa pikku päätä ja päästi sitten linnun ulos ikkunasta.

Pääskynen levitti siipensä ja kohosi taivaalle päästäen riemuliverryksen.

"Niin helppoa ja niin yksinkertaista!" ajatteli Leonardo seuraten sen lentoa kateellisin, surullisin katsein. Sitten hän katsahti halveksivasti koneeseensa, tuon jättiläisyölepakon synkkään luurankoon. Lattialla makaava mies heräsi. Se oli Leonardon apulainen, taitava firenzeläinen mekaanikko ja seppä, nimeltään Zoroastro eli Astro da Pretola.

Hän hypähti ylös ja rupesi hieromaan ainoata silmäänsä – toisen oli turmellut kipinä, joka oli lentänyt siihen ahjosta työtä tehdessä. Tuo kömpelö jättiläinen, lapsellisine, avonaisine, nokisine kasvoineen, muistutti yksisilmäistä kyklooppia.

"Olen nukkunut!" huudahti seppä, epätoivoissaan pidellen päätänsä. "Hitto vieköön!... Voi, hyvä mestari, miksette minua herättänyt? Koetin kiirehtiä ja toivoin iltaan mennessä saavani toisenkin siiven valmiiksi, että olisin voinut huomisaamuna yrittää lentämistä..."

"Hyvä olikin, että sait nukutuksi", virkkoi Leonardo. "Siivet eivät kumminkaan kelpaa."

"Mitä? Eivätkö taaskaan kelpaa? Ei, messere, sanokaa mitä hyvänsä, mutta tätä konetta en minä rupea korjaamaan. Niin paljon rahaa ja niin paljon vaivaa on siihen pantu, ja kaikki olisi taas hukkaan mennyttä! Mikä siinä on? Etteikö tuollaisilla siivillä voisi lentää! Ne kannattavat vaikka elefantin, jos niikseen tulee! Saattepas nähdä, mestari. Antakaa minun kerran vain koettaa – vaikkapa veden päällä. Jos putoan, niin ei siitä tule minulle muuta kuin kylpy. Minähän uin kuin kala, en minä huku!"

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi mestariin rukoilevasti.

Leonardo pudisti päätään.

"Ole kärsivällinen, ystäväiseni. Toivosi tulee toteutumaan aikanaan. Sitten..."

"Sitten!" vaikeroi seppä miltei itkien. "Miksei nyt? Uskokaa minua, messere, minä lennän, niin totta kuin Jumala on taivaassa!"

"Et lennä, Astro. Tässä on matematiikka määräämässä."

"Sen jo arvasinkin! Hiiteen koko tuo matematiikkanne! Ei siitä ole muuta kuin haittaa. Kuinka monta vuotta olemmekaan puuhanneet! Aivanhan tuohon jo menehtyy. Jokin mitätön itikka, koi, jopa sontiainenkin kykenee lentämään, mutta ihmisen pitää kuin madon maassa madella. Eikö se ole harmillista? Ja mitä varten odottaa? Tuossahan on siivet! Kaikki on valmiina, Ei muuta kuin ota, siunaa itsesi ja ala lentää!" Samassa hän muisti jotakin ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Mestari, mestari! Sanonpa teille jotakin. Minäpä näin ihmeellisen unen tänä yönä!"

"Lensitkö taas?"

"Lensinpä tietenkin! Kuulkaahan vain. Olin seisovinani jossakin oudossa huoneessa keskellä ihmisjoukkoa. Kaikki katsoivat minuun, osoittaen sormillaan, ja nauroivat. No, arvelin, jos en nyt lennä, niin käy hullusti. Minä hypähdin ylöspäin, aloin räpyttää käsiäni kuin siipiä voimieni takaa ja aloin kohota ilmaan. Ensin se tuntui raskaalta, ikäänkuin kokonainen vuori olisi ollut hartioitani painamassa. Mutta sitten se kävi yhä helpommin ja helpommin, ja minä nousin kattoon asti, niin että olin vähällä pääni siihen kolauttaa. Ja kaikki huusivat: katsokaa, katsokaa – hän lentää! Minä lensin ulos ikkunasta ja kohosin yhä korkeammalle taivasta kohti. Tuuli vaan vinkui korvissani ja minusta tuntui hyvin hauskalta, niin että oikein nauratti. 'Miksen ennen ole osannut lentää?' ajattelin. 'Olinko unohtanut sen taidon? Sehän on niin yksinkertaista! Eikä siihen mitään konettakaan tarvita!'"

IV

Ulkoa portailta kuului huutoja, kirouksia ja nopeita askeleita. Ovi lensi selälleen ja sisään syöksyi mies, jolla oli karkea, tulipunainen tukka ja punaiset, kesakkojen peittämät kasvot. Se oli Leonardon oppilas Marco d'Oggionno.

Hän torui ja pieksi korvasta taluttaen kymmenvuotiasta, laihaa poikasta.

"Hitto sinut periköön, senkin lurjus! Minä väännän sinulta niskat nurin, sinä pakana!"

"Mistä sinä häntä ahdistat, Marco?" kysyi Leonardo.

"Ajatelkaa, messere! Hän on varastanut kaksi hopeaista solkea, jotka olivat kymmenen floriinin arvoisia kumpikin. Toisen niistä hän on jo ennättänyt viedä panttiin ja menettää rahat noppapelissä, toisen hän oli kätkenyt takkinsa vuoriin – sieltä sen löysin. Minä aioin antaa hänelle ansaitun tukkapöllyn, mutta tuo sudenpenikka puri minua käteen, niin että veri tihkui!"

Ja uudestaan raivostuen hän tarttui poikaa tukkaan.

Leonardo meni väliin ja otti pojan turviinsa. Silloin Marco veti avainkimpun taskustaan – hän oli taloudenhoitajana talossa – ja huusi:

"Tuossa on avaimet, messere! Minä olen saanut kyllikseni! En rupea roistojen ja varkaitten kanssa saman katon alla elämään. Joko minä, tai hän!"

"Rauhoituhan, Marco, rauhoitu... Minä annan hänelle ansaitun rangaistuksen."

Ateljeen ovesta kurkistelivat oppilaat. Heidän välitsensä tunkeutui esiin lihava kyökkipiika Maturina. Hän oli juuri tullut torilta kantaen käsivarrellaan koria, jossa oli kalaa, sipulia, tomaattia y.m. Nähdessään pikku pahantekijän hän rupesi huitomaan käsillään, ja sanat ropisivat hänen suustaan kuin herneet rikkonaisesta säkistä.

Cesarekin ilmaisi ihmettelynsä, että Leonardo suvaitsi talossaan sellaista "pakanaa", sillä ei ollut niin julmaa kepposta, ettei Jacopo olisi ollut valmis sitä tekemään. Äskettäin oli hän kivellä heittänyt jalan poikki vanhalta, sairaalta talon koiralta, särkenyt pääskysten pesän tallin katonräystäältä, ja, niinkuin kaikki tiesivät, hänen lempihuvituksensa oli nyhtää perhosilta siivet pois ja nauttia niiden kärsimyksistä.

Jacopo pysyttelihe mestarin turvissa ja silmäili vihollisiansa kulmainsa alta niinkuin vainottu otus. Hänen kauniit, kalpeat kasvonsa olivat liikkumattomat. Hän ei itkenyt, mutta kohdatessaan Leonardon katseen hänen vihaiset silmänsä ilmaisivat arkaa pyyntöä.

Maturina huusi ja vaati, että vihdoinkin annettaisiin hyvä selkäsauna tuolle penikalle; muuten se alkaa hyppiä kaikkien nenälle ja elämä talossa tulee sietämättömäksi.

"Hiljaa, hiljaa! Vaietkaa, Jumalan tähden!" pyysi Leonardo arkana ja avuttomana tuossa perhekahakassa.

Cesare nauroi ja puhui hiljaa ilkkuen:

"Inhoittaa tuota nähdäkin! Senkin nahjus! Ei kykene poikanulikkaa kurissa pitämään..."

Kun vihdoinkin kaikki olivat kyllikseen huutaneet ja vähitellen hajonneet eri haaroille, kutsui Leonardo Beltraffion luoksensa ja sanoi hänelle ystävällisesti:

"Giovanni, sinä et ole vielä nähnyt Herran ehtoollista. Minä menen nyt sinne. Tahdotko tulla mukaan?"

Oppilas punastui ilosta.

V

He tulivat ulos pienelle pihalle. Keskellä pihaa oli kaivo. Leonardo meni ja peseytyi. Vaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, oli hän virkeä ja reipas.

Päivä oli sumuinen ja tyyni ja valo himmeä. Juuri sellaisina päivinä taiteilija mielellään työskenteli.

Heidän seisoessaan kaivolla tuli heidän luokseen Jacopo. Hänellä oli kädessään omatekoinen, pieni puurasia.

"Messer Leonardo", sanoi hän arasti, "tämä on teille..."

Hän nosti varovasti rasian kantta. Rasian pohjalla oli tavattoman suuri hämähäkki.

"Suurella vaivalla sain sen kiinni", selitti Jacopo. "Se piiloutui kivenrakoon ja istui siellä kolme päivää. Se on myrkyllinen!"

Pojan kasvot vilkastuivat.

"Näkisitte mitenkä se syö kärpäsiä!"

Hän otti kiinni kärpäsen ja pudotti sen rasiaan. Hämähäkki hyökkäsi saaliin kimppuun ja tarttui siihen karvaisilla koivillaan. Kärpänen alkoi ponnistella vastaan kovasti suristen – mutta surina heikkeni heikkenemistään.

"Se imee, se imee! Katsokaa!" hoki poika haltioissaan. Hänen silmänsä paloivat julmaa uteliaisuutta ja hänen huulillaan väreili omituinen hymy.

Leonardo kumartui myöskin katsomaan tuota eriskummallista elävää.

Ja yhtäkkiä näytti Giovannista, että molempien heidän kasvoillaan välähti sama ilme, ikäänkuin, huolimatta lapsen ja taiteilijan välillä olevasta suunnattomasta erosta, tuollainen kauhea näky olisi herättänyt heissä samallaisen uteliaisuuden.

Kun kärpänen oli syöty, sulki Jacopo varovasti rasian ja sanoi:

"Minä vien sen teidän pöydällenne, messer Leonardo, ehkä te vielä sitä katselette. Se vasta hullunkuriselta näyttää, kun se tappelee toisten hämähäkkien kanssa..."

Poika aikoi lähteä pois, mutta pysähtyi ja katsahti Leonardoon rukoilevasti. Hänen suupielensä värähtivät.

"Messere", sanoi hän hiljaa ja vakavasti, "älkää olko minulle suutuksissanne! Saatan minä itsestänikin lähteä pois, olen jo kauan sitä ajatellut, että minun pitää lähteä, mutta ei heidän tähtensä – minä en välitä siitä mitä he sanovat, – vaan teidän tähtenne. Tiedänhän, että te olette minuun kyllästynyt. Te yksin olette hyvä, mutta he ovat ilkeitä, samallaisia kuin minäkin, he vain teeskentelevät, ja sitä en minä osaa... Minä menen tieheni ja elän itsekseni. Se on parasta. Mutta antakaa te minulle kumminkin anteeksi..."

Kyyneleet kiertyivät pojan silmäripsiin. Hän sanoi toistamiseen vielä hiljemmin ja ujommin:

"Antakaa anteeksi, messer Leonardo!... Rasian minä vien teille. Olkoon se teillä muistona. Hämähäkki tulee elämään kauan aikaa. Minä pyydän Astroa sitä ruokkimaan..."

Leonardo laski kätensä pojan pään päälle.

"Minne sinä menisit, poikaseni? Jää vain tänne. Marco antaa kyllä sinulle anteeksi, ja minä en ole sinulle suutuksissani. Mene ja koeta vasta olla tekemättä pahaa kellekään."

Jacopo katsahti häneen äänetönnä suurilla silmillään, jotka eivät ilmaisseet kiitollisuutta, vaan kummastusta, melkeinpä pelkoa.

Leonardo vastasi hänen katseeseensa tyynesti, lempeästi hymyillen ja silitti hänen päätänsä hellästi, ikäänkuin aavistaen hänen sydämessään piilevää iankaikkista salaisuutta – sydämessä, jonka luonto oli luonut pahaksi ja kuitenkin viattomaksi tuossa pahuudessaan.

"On aika lähteä", sanoi mestari.

He menivät ulos portista ja läksivät astumaan autiota katua Maria delle Grazien luostaria kohti.

VI

Beltraffio oli viime aikoina ollut huolissaan siitä, ettei hän kyennyt suorittamaan opettajalleen sovittua kuukausimaksua, joka oli kuusi floriinia. Hänen setänsä oli häneen suuttunut eikä antanut hänelle ropoakaan. Kahdesta ensimmäisestä kuukaudesta maksaakseen oli Giovanni lainannut rahaa fra Benedettolta. Mutta nyt ei munkilla ollut enempää: hän oli antanut hänelle viimeisensä.

Giovanni tahtoi pyytää anteeksi opettajaltaan.

"Messere", virkkoi hän arasti, änkyttäen ja punastuen, "tänään on neljästoista päivä, ja minun olisi sopimuksen mukaan suoritettava maksuni kymmenentenä. Minua hävettää kovin... mutta nyt on minulla kaikkiaan vain kolme floriinia. Ehkä te suostuisitte odottamaan. Piakkoin saan rahaa. Merula lupasi toimittaa minulle kirjoitustyötä..."

Leonardo katsahti häneen kummastuneena.

"Mitä sinä ajattelet, Giovanni? Kuinka sinä kehtaat puhua sellaisista asioista?"

Hämmennyksen ilme oppilaan kasvoilla, huonot, kömpelösti paikatut vanhat kengät, kuluneet vaatteet osoittivat, että hän oli suuressa puutteessa.

Leonardo rypisti kulmiansa ja alkoi puhua muusta.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän pisti kätensä taskuunsa, otti sieltä kultarahan ja sanoi välinpitämättömästi ja ikäänkuin hajamielisenä:

"Giovanni, ole hyvä ja osta minulle sinistä piirustuspaperia, parikymmentä arkkia, paketti punaista liitua ja pari pensseliä. Kas tuossa, ota!"

"Tässähän on tukaatti. Ostoksiin ei mene kuin kymmenen soldia. Minä tuon loput takaisin..."

"Etkä tuo. Ennätät sen tehdä vastakin. Muista, ettet saa rahoja koskaan edes ajatellakaan!"

Hän käänsi päänsä pois ja alkoi osoitella aamusumussa häämöittäviä lehtikuusia, jotka pitkänä rivinä katosivat etäisyyteen molemmin puolin Naviglio Granden suoraa kanavaa.

"Oletko huomannut, Giovanni, mitenkä puitten viheriä hienossa sumussa näyttää ilmavan siniseltä ja paksussa sumussa vaalean harmaalta."

Hän teki vielä joitakuita huomautuksia erotuksesta niitten varjojen välillä, jotka pilvenhattarat luovat kesäisille, lehtipukuisille vuorille, ja niitten, jotka näkyvät talvisilla, lehdettömillä vuorilla.

Sitten hän taas kääntyi oppilaansa puoleen ja sanoi: "Kyllä minä tiedän, minkävuoksi sinä otaksuit minun olevan itaran. Lyönpä vetoa, että olen oikein arvannut. Kun me puhuimme sinun kanssasi kuukausimaksusta, niin sinä varmaankin huomasit, mitenkä minä tarkkaan kysyin ja kirjoitin muistikirjaani kaikki pienimmätkin seikat, kuinka paljon, milloinka, keltä. Mutta tiedä, ystäväiseni, että se on vain sellainen tapa, luultavasti peritty isältäni, notarius Pietro da Vinci'ltä, joka oli mitä huolellisin ja säntillisin ihminen. Minulle ei siitä tavasta ole ollut minkäänlaista hyötyä. Välistä minua itseänikin naurattaa nähdessäni, mitä joutavia asioita olen muistiin kirjoittanut. Minä voin tarkalleen sanoa, paljonko sulka ja sametti Andrea Saloinon uuteen hattuun on maksanut, mutta minne tuhannet tukaatit ovat joutuneet, sitä en tiedä. Muista tästä lähtien, Giovanni, ettet pane huomiota tuohon tyhmään tapaan. Jos tarvitset rahaa, niin ota ja usko, että minä annan sinulle niinkuin isä pojalleen..."

Leonardo katsahti häneen sellainen hymy huulillaan, että oppilas heti tunsi sydämessään helpoituksen ja ilon tunteen.

Osoittaen seuralaiselleen erästä omituisen muotoista silkkiäispuuta puutarhassa, jonka ohitse he kulkivat, taiteilija huomautti, ettei ainoastaan jokaisella puulla, vaan joka ainoalla lehdelläkin on oma omituinen muotonsa, joka ei missään eikä koskaan luonnossa uudistu, samoina kuin jokaisella ihmisellä on omat kasvonsa.

Giovanni tuli ajatelleeksi, että Leonardo puhui puista samalla sydämellisyydellä kuin hän vastikään oli puhunut hänen huolistaan. Näytti siltä kuin tuo hänen kiintymyksensä kaikkeen elolliseen olisi antanut hänen katseelleen melkein kaukonäkijän terävyyden.

Tummanvihreitten silkkiäispuitten takaa näkyi matalalla, hedelmällisellä tasangolla dominikaaniluostarin Maria delle Grazien tiilikirkko. Se näytti hyvin hauskalta valkoisia pilviä vasten leveine, lombardilaisine kupukattoineen, jota kaunistivat nuoren Bramanten poltetusta savesta tekemät koristeet.

He astuivat sisään luostarin ruokasaliin.

VII

Se oli pitkä sali, jossa oli paljaat, valkaistut seinät ja tummat kattohirret. Huoneessa tuntui lämmin kosteus ja suitsutussavun sekä paastoruokien jättämä ummehtunut haju. Lähinnä ovea olevan poikkiseinän luona oli priorin ruokapöytä. Sen molemmin puolin seisoivat munkkien pitkät, kapeat pöydät.

Oli niin hiljaista, että saattoi eroittaa kärpäsen surinan ikkunassa, jonka lasissa oli pölyisen keltaiset särmät. Luostarin keittiöstä kuului puhelua ja paistinpannujen ja kattiloiden kalinaa.

Salin perällä priorin pöytää vastapäätä olevalla seinällä, joka oli peitetty harmaalla säkkikankaalla, seisoivat puutelineet.

Giovanni arvasi, että tuon kankaan takana oli se teos, joka mestarilla oli ollut tekeillä jo kolmattatoista vuotta – "Herran ehtoollinen".

Leonardo nousi telineille, aukasi puulaatikon, jossa hän säilytti piirustuksiaan, kartonkejaan, siveltimiään ja värejään, otti sieltä pienen, kuluneen, latinalaisen kirjan, jonka lehtien reunat olivat täynnä muistiinpanoja, ojensi sen oppilaalleen ja sanoi:

"Lue Johanneksen kolmastoista luku."

Ja hän veti peitteen pois taulun edestä.

Ensi silmäyksellä Giovannista näytti, ettei se ollut maalaus, vaan että hänen edessään avautui ruokasalin jatkona oleva toinen huone. Ruokasalin kattohirret näyttivät jatkuvan tuohon toiseen huoneeseen kaveten etäisyydessä, ja päivän valo suli yhteen hennon iltavalaistuksen kanssa Sionin sinertävillä kukkuloilla, jotka näkyivät uuden ruokasalin kolmesta ikkunasta. Huone oli melkein yhtä yksinkertainen kuin munkkienkin, mutta matoilla verhottu, kodikkaampi ja siinä oli jotakin salaperäistä. Taulussa kuvattu pitkä pöytä oli samannäköinen kuin munkkien. Siinä oli samallainen pöytäliina hienoine koristekuvioineen, solmuun sidottuine kulmineen ja neliskulmaisine, suoristamattomine poimuineen, ikäänkuin vielä hieman kostea, luostarin liinavaatevarastosta vastikään otettu, samallaiset juomalasit, lautaset, veitset ja viiniastiat.

Ja Giovanni luki evankeliumista:

"Mutta ennen pääsiäisjuhlaa, kun Jeesus tiesi hetkensä tulleen, että hän oli siirtyvä tästä maailmasta Isän tykö, niin hän, joka oli rakastanut omiaan, jotka olivat maailmassa, rakasti heitä loppuun asti.

"Ja ehtoollisella oltaessa, kun perkele jo oli pannut Juudas Iskariotin, Simonin pojan, sydämeen, että hän kavaltaisi Jeesuksen, – tuli hän kovin järkytetyksi hengessään ja todisti ja sanoi: Totisesti, totisesti minä sanon teille: yksi teistä on kavaltava minut.

"Niin opetuslapset katsoivat toisiinsa, epätietoisina, kenestä hän puhui.

"Ja eräs hänen opetuslapsistaan, se, jota Jeesus rakasti, lepäsi aterioitaessa Jeesuksen syliä vasten.

"Simon Pietari nyökäytti hänelle päätään ja sanoi hänelle: Sano kuka se on, josta hän puhui.

"Niin tämä, nojautuen Jeesuksen rintaa vasten, sanoi hänelle: Herra, kuka se on?

"Jeesus vastasi: se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palasen. Niin hän otti palasen, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin pojalle.

"Ja sen palasen jälkeen meni häneen saatana."

Giovanni katsahti tauluun.

Apostolien kasvot olivat niin täynnä eloa, että hän oli kuulevinaan heidän äänensä, näkevinään heidän sydämensä, joita kammoksutti tuo käsittämättömin ja kauhein kaikesta, mikä koskaan on maailmassa tapahtunut – sen pahan syntyminen, joka oli oleva syynä Jumalan kuolemaan.

Erittäinkin hämmästyttivät Giovannia Juudas, Johannes ja Pietari. Juudaksen pää ei ollut vielä maalattu. Ainoastaan ruumis oli kevein piirroin alustettu. Hän oli taaksepäin nojautuneena, ja suonenvedon tapaisesti kouristuneilla sormillaan puristaessaan rahakukkaroa hän oli vahingossa kaatanut kumoon suola-astian, niin että suola oli valunut pöydälle. Pietari oli vihan puuskassa hypähtänyt ylös paikaltaan, oikealla kädellään tarttunut veitseen ja vasemman kätensä laskenut Johanneksen olalle, ikäänkuin kysyen Jeesuksen lempioppilaalta: "kuka on kavaltaja?" Ja hänen vanha, hopeanharmaa päänsä säteili samaa palavaa intoa, samaa urotyön janoa, joka sittemmin, kun hän oli ymmärtänyt opettajansa kärsimysten ja kuoleman välttämättömyyden, oli saava hänet huudahtamaan: "Herra, miksi en nyt voi seurata sinua? Henkeni panen sinun edestäsi."

Lähinnä Kristusta istui Johannes. Silkinhieno tukka, joka päälaella oli sileänä, mutta hartioilla kähertyi, alas painuneet, ikäänkuin unen uuvuttamat silmäluomet, nöyrästi ristiin liitetyt kädet, soikeanpyöreät kasvot – kaikki ilmaisi hänessä taivaallista tyyneyttä ja selvyyttä. Hän yksin kaikkien oppilasten joukossa ei enää kärsinyt, ei pelännyt, ei ollut vihoissaan. Hänessä olivat toteutuneet mestarin sanat: "että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä olen sinussa". Giovanni katseli ja ajatteli:

"Kas se on Leonardo! Ja minä kun vielä epäilin ja olin vähällä uskoa parjausta. Sekö ihminen, joka on luonut tämän, olisi jumalaton! Kuka sitten on Kristusta lähempänä kuin hän!"

Viimeisteltyään muutamilla kevyillä siveltimen vedoilla Johanneksen pään ja otettuaan laatikosta hiilenpätkän Leonardo alkoi piirtää Jeesuksen päätä.

Mutta siitä ei tahtonut tulla mitään.

Vaikka hän oli jo kymmenen vuotta miettinyt tätä päätä, ei hän tähän asti ollut saanut tehdyksi edes alkuluonnosta siihen.

Ja nytkin, kuten aina, tunsi taiteilija voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä tuon taulussa olevan tyhjän valkean kohdan edessä, jossa olisi pitänyt olla Vapahtajan pään.

Hän heitti hiilen kädestään, pyyhki pois sen jättämän hienon jäljen ja vaipui mietteisiin. Siten saattoi hän välistä tuntikausia seisoa taulun edessä.

Giovanni nousi telineille, lähestyi häntä hiljaa ja näki, että Leonardon synkistyneet, aivan kuin vanhentuneet kasvot ilmaisivat jännitettyä, melkein epätoivoista ajatustyötä. Mutta nähdessään oppilaansa hän sanoi ystävällisesti:

"Mitä sanot, ystäväni?"

"Mestari, mitä voin minä sanoa? Se on kaunista – kauneinta, mitä on maailmassa. Ja tätä ei ole kukaan muu ymmärtänyt kuin te. Mutta parempi on olla puhumatta. Minä en osaa ilmaista..."

Hänen äänensä värähti itkusta. Ja hän lisäsi hiljaa, ikäänkuin peläten:

"Ja sitä minä vielä ajattelen, voimatta ymmärtää: millaiset pitää olla Juudaksen kasvot tuollaisten kasvojen joukossa?"

Leonardo otti laatikosta paperipalaselle tehdyn piirustuksen ja näytti sen hänelle.

Siinä oli kasvot, jotka olivat kamalat, mutta eivät vastenmieliset, eivätkä edes ilkeät – ne ilmaisivat ainoastaan ääretöntä surua ja tietoisuuden katkeruutta.

Giovanni vertasi niitä Johanneksen kasvoihin.

"Niin", sanoi hän kuiskaamalla, "se on hän! Se, josta on sanottu: 'häneen meni saatana'. Hän ehkä tiesi enemmän kuin muut, mutta ei ollut omaksunut sanaa: 'että he kaikki olisivat yhtä'. Hän tahtoi olla yksin..."

Ruokasaliin tuli Cesare da Sesto ja hänen seurassaan hovipukuinen mies.

"Vihdoinkin teidät löysimme!" huudahti Cesare. "Olemme etsineet teitä kaikkialta... Herttuatar on lähettänyt tämän miehen tärkeälle asialle, mestari."

"Eikö teidän armonne suvaitsisi tulla hoviin?" lisäsi palvelija kunnioittavasti. "Mitä on tapahtunut?" "Onnettomuus, messer Leonardo! Vesijohtotorvet kylpyhuoneessa ovat joutuneet epäkuntoon, ja kaiken lisäksi sattui vielä niin hullusti, että kun herttuatar tänä aamuna suvaitsi istuutua kylpyammeeseen ja palvelijatar oli sillaikaa mennyt toiseen huoneeseen vaatteita hakemaan, kuuman johdon rana särkyi, niin ettei hänen korkeutensa ollut mitenkään saada veden tuloa pysähtymään. Onneksi hän ennätti kuitenkin hypätä pois ammeesta. Oli vähällä polttaa itsensä. Hänen korkeutensa on hyvin suutuksissaan. Messer Ambrogio da Ferrari sanoo useampia kertoja ilmoittaneensa teidän armollenne, että vesijohto on epäkunnossa."

"Joutavia!" sanoi Leonardo. "Näethän, että olen työssä. Mene Zoroastron luo. Hän korjaa ne puolessa tunnissa." "Mahdotonta, messere! Minä olen saanut käskyn, etten saa palata ilman teitä."

Välittämättä palvelijasta Leonardo aikoi taas ryhtyä työhönsä. Mutta nähdessään tuon tyhjän paikan, jossa Jeesuksen pään piti olla, hän rypisti otsaansa, kohautti sitten olkapäitään, ikäänkuin yhtäkkiä huomaten, ettei hän tälläkään kertaa saisi mitään aikaan, sulki värilaatikon ja astui alas telineiltä.

"No, mennään sitten, sama se! Tule minua hakemaan isolta linnanpihalta, Giovanni. Cesare saattaa sinut. Minä odotan teitä Hevosen luona."

"Hevonen" oli herttua Francesco Sforza-vainajan muistopatsas.

Ja Giovannin kummastukseksi Leonardo, katsahtamattakaan tauluunsa, ikäänkuin iloissaan siitä, että oli saanut tekosyyn jättää työnsä, läksi hovipalvelijan kanssa korjaamaan vesijohtotorvia herttuallisissa kylpyhuoneissa.

"No, etkö ole jo kylliksesi katsellut?" virkkoi Cesare Beltraffiolle. "Saattaa se olla tosiaankin ihmeellinen teos, niinkauan kun sen perille ei ole päässyt..."

"Mitä tarkoitat?"

"Enpähän juuri mitään... En tahdo hyvää uskoasi häiritä. Ehkäpä itsekin sen kerran olet huomaava. Ja siihen asti saat ihailla mielin määrin."

"Pyydän sinua, Cesare, sano suoraan kaikki, mitä ajattelet."

"Olkoon menneeksi. Mutta muista, ettet sitten ole vihainen etkä syytä minua siitä, että olen totuuden sanonut. Muuten tiedän kyllä, mitä sinä siihen vastaat, enkä rupea kanssasi väittelemään. Onhan tämä tietysti suuremmoinen teos. Ei yhdelläkään mestarilla ole ollut sellaisia tietoja anatomiasta, perspektiiviopista, valon ja varjon laeista. Kaikki on siinä luonnosta kopioitua – joka ainoa ryppy kasvoissa, joka poimu pöytäliinassa. Mutta elävää henkeä puuttuu. Jumalaa ei ole, eikä tule olemaan. Kaikki on kuollutta – ei ole sielua! Tarkastahan vain, Giovanni, millainen geometrinen säännöllisyys siinä on, millaiset kolmiot: kaksi kontemplatiivista, kaksi aktiivista ja keskuksena Kristus. Tuossa oikealla on kontemplatiivinen kolmio: täydellistä hyvyyttä edustaa Johannes, täydellistä pahuutta Juudas, ja oikeus, joka erottaa hyvän pahasta, on Pietari. Sen vieressä on aktiivinen kolmio: Andreas, Jaakob nuorempi ja Bartolomeus. Ja vasemmalla keskustasta on taas kontemplatiivinen kolmio: rakkaus – Filippus, usko – Jaakob vanhempi, järki – Tuomas, – ja sitten taas aktiivinen kolmio. Geometriaa inspiratsioonin asemasta, matematiikkaa kauneuden asemasta! Kaikki on mietittyä, laskettua, järjellä märehdittyä, niin että inhottaa, vaa'alla punnittua, harpilla mitattua. Pyhyyden alta näkyy jumalanpilkka."

"Voi, Cesare", sanoi Giovanni arasti nuhdellen, "kuinka huonosti sinä tunnet mestarin! Ja miksi sinä häntä niin... vihaat?"

"Ja sinä tunnet hänet ja rakastat häntä?" sanoi Cesare myrkyllisellä ivalla, kääntyen äkkiä hänen puoleensa.

Cesaren silmissä välähti niin odottamaton viha, että Giovanni ehdottomasti loi silmänsä maahan.

"Sinä olet kohtuuton, Cesare", lisäsi hän hetken vaiti oltuaan. "Taulu ei ole valmis: Kristus on poissa."

"Kristus on poissa. Mutta oletko sinä varma siitä, että Kristus siihen tulee? No, saadaanpahan nähdä! Mutta muista minun sanani: Herran ehtoollista ei Leonardo ikinä tule saamaan valmiiksi, hän ei saa Kristusta eikä Juudasta maalatuksi. Sillä, näetkös, ystäväiseni, matematiikalla, tiedolla, kokemuksella voi paljon aikaan saada, mutta ei kaikkea. Tässä tarvitaan muuta. Tässä on raja, jonka yli hän, kaikista tiedoistaan huolimatta, ei pääse!"

He astuivat ulos luostarista ja läksivät Castello di Porta Giovian linnaa kohti kulkemaan.

"Yhdessä kohti, Cesare, sinä ainakin varmasti erehdyt", sanoi Beltraffio, "Juudas on jo olemassa..."

"Onko olemassa? Missä?"

"Olen itse sen nähnyt."

"Milloinka?"

"Vastikään, luostarissa. Hän näytti minulle piirustuksen."

"Sinulle? Vai niin!"

Cesare katsahti häneen ja sanoi hitaasti, ikäänkuin suurella vaivalla: "No ja mitä, onko hyvä?"

Giovanni nyökäytti päätään äänetönnä. Cesare ei vastannut mitään eikä koko matkalla enää virkkanut sanaakaan, vaan kulki mietteisiin vaipuneena.

VIII

He tulivat linnan portille ja menivät Battinponten, laskusillan, yli eteläiseen torniin, Torre di Filareteen, jota kaikilta tahoilta ympäröivät syvät saartokaivannot. Siellä oli pimeätä, tukahuttavaa ja tuntui kasarmin, leivän ja lannan haju. Kumisevissa holveissa kaikuivat palkkasoturien nauru ja kiroukset.

Cesare pääsi esteettömästi sisään. Mutta Giovannia, joka oli tuntematon, tarkastettiin epäluuloisesti ja hänen nimensä kirjoitettiin vahtikirjaan.

Toisen laskusillan yli mentyään, jossa heidät uudestaan tarkastettiin, he tulivat linnan autiolle sisäpihalle, jota nimitettiin nimellä Piazza d'Arme.

Aivan heidän edessään törrötti Bona Savoijalaisen hammasreunainen torni Kuolleen Kaivannon, Tossato Morton yläpuolella. Oikealla puolella oli sisäänkäytävä Corte Ducaleen, vasemmalla linnan vaikeimmin valloitettavaan osaan, Rocchettan linnoitukseen, joka oli oikea kotkanpesä.

Keskellä pihaa oli rakennustelineitä ja niitten ympärillä pieniä kojuja, aitoja ja lautakatoksia, kiireessä kokoonkyhättyjä mutta jo vanhuuttaan tummuneita ja paikotellen harmaankeltaisen sammaleen peittämiä.

Näitten telineitten ja aitojen keskellä kohosi kahden toista kyynärän korkuinen hevoskuvapatsas, nimeltä Kolossi, Leonardo da Vincin työtä.

Tuo tummanviheriäisestä savesta tehty jättiläishevonen oli pystyssä takajaloillaan, polkien kavioillaan maassa makaavaa soturia. Voittaja piti herttuallista valtikkaa ojennetussa kädessään. Se oli tuo suuri palkkasoturi Francesco Sforza, seikkailija, joka möi vertansa rahan edestä – puolittain soturi, puolittain ryöväri. Hän oli köyhän talonpojan poika Romagnolasta, väkevä kuin jalopeura, viekas kuin kettu. Rikoksilla, urotöillä ja viisaudella oli hän päässyt kohoamaan vallan kukkuloille ja kuoli milanolaisten herttuaan valtaistuimella.

Himmeä auringonsäde valaisi Kolossia.

Sen kaksinkertaisen leuan lihavissa poimuissa, sen julmissa, vaanivissa silmissä näkyi kylläisen pedon tyytyväinen levollisuus. Ja muistopatsaan jalustassa oli Leonardon omakätisesti pehmeään saveen kaivertama kaksoissäe:

    "Expectant animi molemque futuram
    Suspiciunt: fluat aes; vox erit: Ecce deus!"

Giovannia hämmästyttivät kaksi viimeistä sanaa: Ecce deus! – Katso jumalaa!

"Jumala!" toisti Giovanni katsahtaen Kolossiin ja ihmisuhriin, jota voittajan, Sforza Väkivaltaisen, hevonen polki jalkoihinsa, ja hänen mieleensä muistui Maria delle Grazien luostarin hiljainen ruokasali, Sionin sinertävät kukkulat, Johanneksen kasvojen taivaallinen ihanuus ja viimeinen ehtoollinen sen Jumalan seurassa, josta on sanottu: Ecce homo! Katso ihmistä!

Leonardo tuli Giovannin luo.

"Olen lopettanut työni. Lähdetään nyt. Muuten minut taas kutsutaan linnaan; keittiön savutorvet taitavat olla epäkunnossa. Täytyy pujahtaa tiehensä ennenkuin huomaavat."

Giovanni seisoi äänetönnä, silmät maahan luotuina. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

"Suokaa anteeksi, mestari!'... Minä mietin, enkä voi käsittää, kuinka te olette voinut luoda tuon Kolossin ja Herran ehtoollisen yhtaikaa, samaan aikaan?"

Leonardo katsahti häneen vilpittömän kummastuksen ilme kasvoillaan.

"Mitä et käsitä?"

"Oi, messer Leonardo, ettekö te sitten itse sitä näe? Se on mahdotonta – yhtaikaa..."

"Päinvastoin, Giovanni. Minä luulen, että toinen helpottaa toista. Paraimmat aatteeni Herran ehtoolliseeni saan minä juuri täällä, muovaellessani Kolossia, ja siellä taas, luostarissa, mielelläni ajattelen tätä muistopatsasta. Ne ovat kaksoisia. Yhtaikaa ne aloitin ja yhtaikaa aion lopettaakin."

"Yhtaikaa! Tuon miehen ja Kristuksen? Ei, mestari, se on mahdotonta!" huudahti Beltraffio, ja voimatta paremmin ilmaista ajatustansa mutta tuntien sydämensä nousevan tuota sietämätöntä ristiriitaisuutta vastaan hän toisti:

"Se on mahdotonta!"

"Miksi se on mahdotonta?" kysyi Leonardo.

Giovanni tahtoi sanoa jotain, mutta kohdatessaan Leonardon levollisen, kysyvän katseen hän ymmärsi, että oli turhaa mitään sanoa, ettei mestari kuitenkaan häntä ymmärtäisi.

"Katsellessani Herran ehtoollista", ajatteli Beltraffio, "luulin tuntevani hänet. Ja nyt en taaskaan mitään tiedä. Kuka hän on? Kenestä noista kahdesta hän sydämessään sanoo: Katso Jumalaa! Tai onko Cesare oikeassa siinä, ettei Leonardon sydämessä ole Jumalaa?"

IX

Yöllä ei Giovanni saanut unta. Hän meni ulos pihalle ja istuutui portaitten luona viiniköynnösten suojassa olevalle penkille.

Piha oli neliskulmainen ja sen keskellä oli kaivo. Giovannin selän takana oli talon seinä, häntä vastapäätä tallirakennukset, vasemmalla kiviaita porttineen, josta päästiin Porta Vercellinaan vievälle maantielle, oikealla pikku puutarhan muuri. Sen portti oli aina lukossa senvuoksi, että puutarhan perällä oli erityinen rakennus, jossa ei saanut käydä kukaan muu kuin Astro ja jossa Leonardo usein työskenteli täydellisesti eristäytyneenä.

Yö oli tyyni, ilma lämmin ja kostea. Sumun läpi paistoi himmeä kuu.

Maantielle vievältä lukitulta portilta kuului kolkutus.

Yksi alaikkunain luukuista avattiin, mies pisti esiin Päänsä ja kysyi:

"Onko se mona Cassandra?"

6 – Ylösnousseet Jumalat.

"On, avaa!"

Astro tuli ulos ja avasi portin.

Pihaan astui muuan nainen, jonka valkoinen puku näytti kuun valossa vihertävältä kuin sumu.

Ensin he puhelivat hetkisen portin luona. Sitten he menivät Giovannin ohi häntä huomaamatta, sillä hän oli portaitten katoksen ja viiniköynnösten pimeässä varjossa.

Tyttö istahti kaivon reunalle.

Hänen kasvonsa olivat omituisen kylmät ja liikkumattomat kuin antiikkisilla veistokuvilla: matala otsa, suorat kulmakarvat, liian pieni leuka ja silmät läpikuultavan keltaiset kuin merikulta. Mutta eniten hämmästytti Giovannia tukka: kuiva, untuvainen, kevyt, aivan kuin elävä. Medusan käärmeitten tavoin ympäröi hänen päätänsä tuo musta sädekehä, joka teki hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi, punaiset huulet vielä kirkkaammiksi, keltaiset silmät vielä läpikuultavammiksi.

"Sinä, Astro, olet siis myöskin kuullut veli Angelosta?" kysyi tyttö.

"Olen, mona Cassandra. Sanotaan, että paavi on hänet lähettänyt hävittämään noituutta ja kaikkea kerettiläisyyttä. Kun kuulee, mitä ihmiset kertovat inkvisiittoreista, niin oikein käy kylmät väreet pitkin selkäpiitä, jumala varjelkoon joutumasta heidän kynsiinsä! Olkaa varovaisempia. Varoittakaa tätiänne..."

"Mikä täti hän minulle on!"

"No, yhdentekevää, tuota mona Sidoniaa, jonka luona asutte."

"Luuletko sinä, seppä, meidän olevan noitia?"

"En minä mitään luule! Messer Leonardo on minulle tarkkaan selittänyt ja todistanut, että luonnonlakien mukaan ei noituutta ole eikä voi olla olemassa. Messer Leonardo tietää kaikki, eikä usko mihinkään."

"Ei usko mihinkään", toisti mona Cassandra. "Eikö usko paholaiseenkaan? Entä Jumalaan?"

"Älkää naurako? Hän on hurskas mies."

"En minä naura. Mutta tiedätkös, Astro, mitenkä hullunkurisia tapauksia saattaa olla? Olen kuullut kerrottavan, että inkvisiittorit löysivät eräältä oppineelta jumalankieltäjältä paholaisen kanssa tehdyn sopimuksen, jossa tuo mies sitoutui logiikan ja luonnonlakien perusteella kieltämään noitien olemassaolon ja paholaisen voiman, suojellakseen saatanan palvelijoita pyhän inkvisitsioonin vainolta ja siten vahvistaakseen ja laajentaakseen paholaisen valtakuntaa maan päällä. Senpätähden sanotaankin, että se, joka harjoittaa noituutta, on kerettiläinen, mutta se, joka ei usko noituuteen, on kaksinkertainen kerettiläinen. Muista, seppä, ettet ilmianna mestariasi, – ettet kenellekään sano, ettei hän usko noituuteen."

Zoroastro ensin hämmentyi, mutta rupesi sitten väittämään vastaan ja puolustamaan Leonardoa. Mutta tyttö keskeytti hänet:

"No, mitenkä on lentokoneen laita? Joko se pian valmistuu?"

Seppä kohautti olkapäitään.

"Vielä mitä! Nyt se taas hajoitetaan ja aletaan uudestaan."

"Voi, Astro parka! Että sinä viitsitkin uskoa sellaisia hassutuksia! Etkö ymmärrä, että kaikki nuo koneet ovat vain näön vuoksi? Messer Leonardo on luullakseni jo kauan sitten lennellyt..."

"Mitenkä lennellyt?"

"Siten kuin minäkin."

Seppä katsoi häneen miettiväisenä.

"Ehkäpä te vaan näette unta, mona Cassandra?"

"Näkeväthän sen muutkin! Vai etkö ole kuullut siitä puhuttavan?"

Seppä raapi korvallistaan epätietoisena.

"Mutta unhoitanhan kokonaan", jatkoi tyttö pilkallisesti hymyillen, "että te olette täällä kaikki oppinutta väkeä, jotka ette usko mihinkään ihmeisiin; teillä on kaikki vain mekaniikkaa!"

"Hiiteen koko mekaniikka! Siitä olen saanut niin kylläkseni, että..."

Sitten seppä pani kätensä ristiin ja sanoi rukoilevalla äänellä:

"Mona Cassandra! Te tiedätte, että minä olen luotettava mies. Eikähän minun ole hyvä mennä kielimään. Olemmehan itsekin vaarassa joutua veli Angelon kouriin. Sanokaa minulle, rukoilen teitä, sanokaa kaikki tarkalleen!..."

"Mitä niin?"

"Mitenkä te lennätte?"

"Vai sen tahtoisit tietää! Ei, miekkoseni – sitä en sinulle sano. Liika tieto vanhentaa."

Tyttö oli hetken vaiti. Sitten hän katsoi seppää suoraan silmiin ja lisäsi hiljaa:

"Mitä puheista? Täytyy toimia!"

"Mitä on tehtävä?" kysyi seppä epävarmalla äänellä ja hieman kalpeana.

"Täytyy tietää sana, ja sitten on olemassa sellainen yrttineste, jolla ruumis on voideltava."

"Onko teillä sitä voidetta?"

"On."

"Tiedättekö sanankin?"

Tyttö nyökäytti päätään.

"Ettäkö sitten lennän?"

"Koeta. Saathan nähdä – se on varmempaa kuin mekaniikka!"

Sepän ainoassa silmässä välähti mieletön kiihko.

"Mona Cassandra, antakaa minulle sitä voidettanne!"

Tyttö naurahti hiljaa ja omituisesti.

"Oletpa sinä merkillinen mies, Astro! Vastikään sanoit taikoja tyhmiksi houreiksi, ja nyt yhtäkkiä rupesit uskomaan."

Astro loi katseensa maahan, ja hänen kasvonsa ilmaisivat alakuloisuutta ja itsepäisyyttä.

"Minä tahdon koettaa. Minusta on yhdentekevää – tapahtuipa se ihmeen kautta tai mekaniikan avulla, kunhan vain saan lentää. En voi enää odottaa."

Tyttö pani kätensä hänen olalleen.

"Olkoon menneeksi! Minun on sinua sääli. Tulet vielä hulluksi, jos et saa lentää. Minä annan sinulle voidetta ja ilmoitan sanan. Mutta tee sinäkin puolestasi, mitä minä sinulta pyydän."

"Teen, mona Cassandra, teen kaikki! Sanokaa!"

Tyttö osoitti märkää tiilikattoa, joka kiilsi sumuisessa kuunvalossa puutarhan muurin takana.

"Päästä minut tuonne."

Astro rypisti kulmiansa ja pudisti päätään.

"Ei, ei... Mitä ikinä tahdotte, mutta en sitä!"

"Minkätähden?"

"Olen antanut mestarille sanani, etten ketään päästä."

"Oletko itse siellä ollut?"

"Olen."

"Mitä siellä sitten on?"

"Ei mitään salaisuuksia, mona Cassandra. Ei todellakaan mitään erinomaista: koneita, kirjoja, käsikirjoituksia, harvinaisia kukkia, eläimiä, hyönteisiä – matkustavaiset niitä hänelle tuovat kaukaisista maista. Ja sitten vielä eräs puu, myrkyllinen puu..."

"Myrkyllinen?"

"Niin, kokeita varten. Hän on sen myrkyttänyt tutkiakseen myrkyn vaikutusta kasveihin."

"Kerro minulle, Astro, kaikki, mitä tiedät tuosta puusta."

"Ei siitä ole mitään kerrottavaa. Keväällä varhain, kun nesteet alkoivat puuhun kohota, hän kaiversi kolon puun runkoon ytimeen asti ja ruiskutti sinne jotakin nestettä."

"Merkillisiä kokeita! Mikä puu se on?"

"Persikkapuu."

"No, ja ovatko hedelmät täyttyneet myrkyllä?"

"Täyttyvät, kun kypsyvät."

"Voiko sen huomata, että hedelmät ovat myrkytetyt?"

"Ei voi. Senpätähden hän ei sinne ketään päästäkään. Saattaisi tapahtua, että joku viehättyisi noita kauniita hedelmiä maistamaan ja kuolisi."

"Onko avain sinulla?"

"On."

"Anna se minulle, Astro!"

"Mitä te ajattelette, mona Cassandra! Minähän olen vannonut hänelle..."

"Anna tänne avain!" toisti Cassandra. "Minä lupaan, että sinä jo tänä yönä lennät, kuuletko – jo tänä yönä! Katso, tässä on voide!"

Hän otti esille povestaan pienen lasipullon. Se oli täynnä tummaa nestettä, joka heikosti välkkyi kuunvalossa. Ja lähentäen kasvonsa hänen kasvojensa luo hän kuiskasi viekoittelevasti:

"Mitä sinä pelkäät, hölmö? Itse sanot, ettei siellä ole mitään salaisuuksia. Me menemme vain sisään ja katsomme... No, annahan avain!"

"Jättäkää minut rauhaan!" vastasi Astro. "En minä kumminkaan päästä, enkä teidän voiteestannekaan huoli. Menkää tiehenne!"

"Pelkuri!" virkkoi tyttö halveksivasti. "Sinä voisit saada tietää salaisuuden, etkä uskalla. Nyt näen, että hän on noita ja pettää sinua kuin lasta."

Astro kääntyi häneen selin ja oli itsepäisesti vaiti.

Tyttö lähestyi häntä taas.

"No, Astro, olkoon menneeksi. Minä en mene sisään. Avaa vain portti ja anna minun katsahtaa."

"Ettekö mene sisään?"

"En, avaa ja anna minun katsoa."

Seppä otti avaimen taskustaan ja avasi.

Giovanni nousi hiljaa ylös ja näki pienen, muurin ympäröimän puutarhan perällä tavallisen persikkapuun. Mutta himmeän viheriäisessä, sumuisessa kuunvalossa se näytti hänestä aavemaiselta ja pahaenteiseltä.

Seisoen kynnyksellä tyttö katseli ahneen uteliaasti, silmät suurina. Sitten hän yhtäkkiä astui askeleen mennäkseen sisään. Mutta seppä pidätti hänet.

Tyttö riuhtoi, luikerrellen kuin käärme sepän käsissä.

Seppä sysäsi hänet pois portilta, niin että hän oli vähällä mennä kumoon. Mutta hän oikasihe heti ja katsahti seppään tuimasti. Hänen kalpeat, ikäänkuin kuolleet kasvonsa olivat häijyn ja kamalan näköiset. Tällä hetkellä hän todellakin muistutti noitaa.

Seppä sulki puutarhan portin ja meni sisään sanomatta hyvästiä mona Cassandralle.

Tyttö seurasi häntä silmillään. Sitten hän meni nopeasti Giovannin ohi ja puikahti portin kautta suurelle maantielle.

Syntyi hiljaisuus. Sumu tuli yhä sakeammaksi. Kaikki katosi ja peittyi siihen.

Giovanni sulki silmänsä. Hän näki edessään kuin näyssä tuon kamalan puun, raskaat pisarat märillä lehdillä, myrkylliset hedelmät sameanviheriäisessä kuunvalossa – ja hänen mieleensä muistuivat raamatun sanat:

"Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: syö vapaasti kaikkinaisista puista puutarhassa. Mutta älä syö hyvän ja pahan tiedon puusta, sillä jona päivänä syöt siitä, pitää sinun kuolemalla kuoleman."

Kolmas kirja

MYRKYLLISET HEDELMÄT

I

Herttuatar Beatricella oli tapana joka perjantai pestä päänsä ja kullata tukkansa. Värjäämisen jälkeen piti tukan saada kuivaa auringon paisteessa.

Sitä tarkoitusta varten oli talojen katot varustettu kaiteiden ympäröimillä parvekkeilla.

Herttuatar istui parvekkeella kaupungin ulkopuolella olevan Sforzescan suuremmoisen herttuallisen huvilan katolla, kärsivällisesti kestäen auringon polttavaa paahdetta, kun jopa työmiehetkin juhtineen etsivät siimestä.

Hän oli puettu avaraan, valkoisesta silkkikankaasta tehtyyn hihattomaan vaippaan. Päässä hänellä oli olkihattu suojaamassa kasvoja päivettymiseltä. Kullattu tukka valui ulos hatun pyöreästä aukosta, ja oli levitettynä sen leveille lierille. Keltaihoinen tsherkessiläinen orjatar kostutteli tukkaa värttinän kärkeen pistetyllä pesusienellä. Vinosilmäinen tatarilaisnainen suki sitä norsunluisella kammalla.

Värineste, jolla tukkaa kullattiin, valmistettiin toukokuussa otetusta pähkinäpuun juurinesteestä, saframista, häränsapesta, pääskysen lannasta, harmaasta ambrasta, poltetuista karhunkynsistä ja sisiliskon rasvasta.

Herttuattaren vieressä seisoi kolmijalka palavine hiilineen, ja lasipadassa, samallaisessa kuin alkemistit käyttivät, kiehui ruusunpunainen muskottineste, johon oli sekoitettu kallisarvoista viverraa, draganttikumia ja liperiä.

Molemmat palvelijattaret olivat aivan hiestyneitä. Herttuattaren sylikoira ei ollut löytää itselleen olopaikan paahteisella parvekkeella, siristeli silmiään moittivasti emäntäänsä katsoen, läähätti kieli suusta ulkona, eikä murissut, niinkuin tavallisesti, kujeilevalle marakatille. Apina nautti kuumuudesta, samoin kuin neekeripoikakin, joka piteli jalohelmillä reunustettua peiliä.

Vaikka Beatrice aina koetti näyttää ankaralta ja liikkeissään arvokkaalta, korkean asemansa vaatimusten mukaisesti, ei olisi uskonut, että hän oli yhdeksäntoista vuotias, että hänellä oli kaksi lasta, ja että hän oli jo kolme vuotta ollut naimisissa. Lapsellisen pyöreät posket, viaton poimu hienolla kaulalla liian pyöreän ja pullean leuan alla, paksut huulet, jotka olivat oikullisesti yhteenpuristetut, ikäänkuin aina nyrpällään, kapeat olkapäät, kehittymätön rinta, kulmikkaat, äkilliset, välistä melkein poikamaiset liikkeet ilmaisivat koulutyttöä, hemmoteltua, itsepäistä ja rajua. Mutta samalla hänen terävän kirkkaista, ruskeista silmistään loisti punnitseva järki. Kaikkein terävänäköisin senaikuisista valtiomiehistä, Venezian lähettiläs Marino Sanuto, vakuutti salaisissa kirjeissään Signorialle, että tuo tyttö oli terävä poliitikko, joka tiesi mitä tahtoi, ja että hänen miehensä, herttua Lodovico, teki hyvin viisaasti totellessaan vaimoaan kaikessa.

Sylikoira rupesi äkäisesti ja käheästi haukkumaan.

Jyrkkiä portaita, joita myöten pääsi parvekkeelle herttuattaren pukuhuoneesta, nousi ähkien ja puhkuen vanha, mustaan leskenpukuun puettu eukko. Toisella kädellään hän hypisteli rukousnauhaa, toisessa piti sauvaa. Hänen ryppyiset kasvonsa olisivat näyttäneet arvokkailta, ellei hänen hymynsä olisi ollut niin äitelän imelä ja silmänsä vilkuilevat kuin hiirellä.

"Oih, oih, sitä vanhuutta! Hädin tuskin sain tänne kömmityksi. Herra suokoon terveyttä ja hyvinvointia teidän korkeudellenne!" Orjamaisen nöyrästi hän nosti lattialta herttuattaren viitan liepeen ja suuteli sitä.

"Mona Sidoniako se on! No, onko se valmiina?"

Eukko otti pussista huolellisesti käärityn ja tulpitun pullon. Siinä oli sameata, valkoista nestettä – aasin ja punakarvaisen vuohen maitoa, jota oli seisotettu tähtianiisin, parsannuppujen ja valkoisen liljan juurien päällä.

"Olisi sitä saanut vielä jonkun päivän pitää lämpimässä hevosen lannassa. Mutta yhdentekevää – luulen sen näinkin kelpaavan. Antakaa vain kaikin mokomin siivilöidä se jouhivaatteen läpi ennenkuin rupeatte peseytymään. Ottakaa sitten tuoreen leivän sisustaa, kastakaa se nesteeseen ja hierokaa sillä kasvojanne niin kauan kuin menee uskontunnustuksen kolmesti lukemiseen. Viiden viikon kuluttua häviää kaikki päivetys. Näppylöitä vastaan se myöskin auttaa."

"Kuulehan, muori", sanoi Beatrice, "kunhan vain ei tässäkin nesteessä olisi jotain inhottavaa, sellaista kuin velhot käyttävät – käärmeen rasvaa, hyypän verta tai sammakkopulveria, niinkuin siinä voiteessa, jota sinä minulle toit syntymämerkkien hävittämistä varten. Sano suoraan."

"Ei, ei, teidän korkeutenne! Älkää uskoko ihmisten lörpötyksiä. Minä teen työni rehellisesti, enkä petä ketään. Niinkuin itsekukin haluaa. Kyllähän sitä välistä on pakko käyttää sellaistakin. Arvoisa madonna Angelica esimerkiksi pesi koko viime kesän päätään koiran virtsalla, saadakseen tukkansa kasvamaan, ja kiitti vielä Jumalaa, kun se auttoi."

Sitten eukko kumartui herttuattaren korvaan ja rupesi kuiskaten kertomaan viimeistä uutista suolatulliviraston pääkonsulin nuoresta vaimosta, ihanasta madonna Filibertasta, joka petti miestään ja oli rakkaussuhteissa erään Espanjasta tulleen ritarin kanssa.

"Sinä vanha parittaja!" sanoi Beatrice uhaten häntä leikillisesti sormellaan ja nähtävästi nautinnolla juorua kuunnellen. "Itsehän sinä viekoittelit sen onnettoman..."

"Hänkö onneton, teidän korkeutenne! Visertelee kuin lintu – iloitsee, ja joka päivä minua kiittää. Nyt vasta sanoo saaneensa kokea, mikä suuri ero on miehen ja rakastajan suuteloiden välillä."

"Mutta sehän on syntiä! Eikö häntä tosiaankaan omatunto vaivaa?"

"Omatunto! Näettekös, teidän korkeutenne, vaikka munkit ja papit vakuuttavatkin toista, luulen minä, että rakkauden synti on kaikista synneistä luonnollisin. Muutama pisara pyhää vettä riittää sen pois pesemiseen. Sitä paitsi, pettämällä miestään madonna Filiberta, niinkuin sananlasku sanoo, ainoastaan korvaa kakun piirakalla, ja jollei juuri kokonaan sovita, niin ainakin suuressa määrin lieventää Jumalan edessä miehen omia syntejä."

"Onko sitten mieskin..."

"Varmasti en tiedä. Mutta ovathan ne kaikki samallaisia. Tuskinpa on koko maailmassa sellaista miestä, joka ei mieluummin suostuisi tyytymään yhteen käteen, kuin yhteen vaimoon."

Herttuatar purskahti nauruun.

"Voi sinua, mona Sidonia, eihän sinuun osaa suuttuakaan! Mistä sinä saatkin kaikki nuo sananparret?"

"Uskokaa vaan eukkoa, kaikki, mitä sanon, on pelkkää totuutta! Kyllä minäkin omantunnon asioissa osaan raiskan malasta erottaa. Jokaisella hedelmällä on oma aikansa. Jollemme nuoruudessa ole saaneet rakkauden tarvettamme tyydytetyksi, niin vaivaa meitä vanhuuden päivinä sellainen katumus, että joudumme paholaisen kynsiin."

"Sinä puhut kuin jumaluusopin maisteri."

"Minä olen oppimaton vaimoihminen, mutta minä puhun sydämeni pohjasta, teidän korkeutenne. Nuoruus kukoistaa vain kerran elämässä, ja mihin me naisparat kelpaamme vanhoiksi tultuamme. Kenties kekäleitä uunissa vartioimaan. Keittiöön meidät ajetaan kissoille seuraa pitämään ja patoja puhdistamaan. Tytöt saavat herkutella ja vanhat akat surkutella, sanoo sananlasku. Kauneus ilman rakkautta on samaa kuin messu ilman isämeitää, ja aviomiehen hyväily on laimeata kuin nunnain kisailu."

Herttuatar purskahti taas nauruun.

"Mitenkä? Mitenkä? Sanohan vielä kerran!"

Eukko katsahti häneen tarkkaavaisesti ja, arvellen luultavasti kylliksi jo herttuatarta huvittaneensa, kumartui taas hänen korvaansa ja alkoi kuiskailla.

Beatrice herkesi nauramasta.

Hän teki merkin. Orjattaret poistuivat. Ainoastaan neekeripoika jäi parvekkeelle; hän ei ymmärtänyt italiankieltä.

Heidän yläpuolellaan oli hiljainen, vaalea taivas, joka oli kuin kuollut kuumuudesta.

"Ehkä se on lorua?" sanoi viimein herttuatar. "Paljonhan sitä puhutaan."

"Ei, signora. Itse näin ja kuulin. Saatte sen kuulla muiltakin."

"Oliko paljon väkeä?"

"Noin kymmenen tuhatta henkeä. Koko tori Pavian palatsin edustalla oli täynnä."

"Mitä sinä sitten kuulit?"

"Kun madonna Isabella tuli ulos parvekkeelle pienen Francescon kanssa, alkoivat kaikki heiluttaa hattujaan ja monet itkivät. Eläköön Aragonian Isabella, eläköön Gian Galeazzo, Milanon laillinen hallitsija, eläköön perintöruhtinas Francesco! Kuolema valtaistuimen anastajille!"

Beatrice rypisti kulmiaan.

"Niinkö sanoivat?"

"Niin, vieläpä pahemminkin..."

"Mitä he sanoivat? Puhu suusi puhtaaksi, älä pelkää."

"Huusivat – en saa sanotuksi, signora – huusivat: 'kuolema varkaille'!"

Beatrice vavahti, mutta hillitsi itseänsä ja kysyi hiljaa:

"Mitä olet vielä kuullut?"

"En tosiaankaan tiedä, voinko teidän korkeudellenne kertoa..."

"Sanohan pian! Tahdon tietää kaikki."

"Ajatelkaas, signora, väkijoukossa puhuttiin, että armollinen herttua Lodovico Moro, Gian Galeazzon holhooja ja hyväntekijä, on sulkenut veljenpoikansa Pavian linnaan ja ympäröinyt hänet palkatuilla vakoojilla ja murhaajilla. Sitten ne alkoivat huutaa ja vaatia, että herttua itse näyttäytyisi heille. Mutta madonna Isabella vastasi, että hän makaa sairaana..."

Ja mona Sidonia alkoi taas salaperäisesti kuiskailla herttuattaren korvaan.

Ensin Beatrice kuunteli tarkkaavaisesti, mutta sitten kääntyi hän äkkiä ja huudahti vihaisesti:

"Oletko järkesi menettänyt, vanha noita-akka! Kuinka sinä uskallat! Minä käsken paikalla heittämään sinut alas tältä parvekkeelta, niin etteivät korpitkaan luitasi löydä!" Uhkaus ei säikäyttänyt mona Sidoniaa. Beatrice rauhoittui myöskin pian.

"Minä en sitä usko", sanoi hän katsahtaen eukkoon kulmainsa alta.

Eukko kohautti olkapäitään.

"Niinkuin suvaitsette, mutta mahdotonta on olla uskomatta..."

"Nähkääs, teidän korkeutenne, se tapahtuu näin", jatkoi hän liehakoiden, "vahasta laitetaan pieni kuva, sen oikeaan kylkeen pannaan pääskysen sydän, vasempaan pääskysen maksa ja kuva lävistetään neulalla, samalla kun luetaan manaussanoja. Se, jonka näköinen kuva on, kuolee hitaasti mutta varmasti, eikä siinä mitkään lääkärit auta..."

"Vaikene!" keskeytti hänet herttuatar, "äläkä koskaan rohkene puhua tästä!"

Eukko suuteli taas nöyrästi herttuattaren viitan lievettä.

"Teidän jaloutenne! Aurinkoiseni! Liiaksi teitä rakastan – siinä koko syntini. Uskotteko, että itkien rukoilen Jumalaa teidän edestänne joka kerta kun Magnificatia lauletaan iltakirkossa San Francescossa. Ihmiset sanovat minun muka olevan noidan, mutta jos minä möisinkin sieluni paholaiselle, niin, Jumala sen tietää, tekisin sen ainoastaan teidän korkeuttanne palvellakseni!"

Ja hän lisäsi miettiväisenä:

"Käy se päinsä ilman taikojakin."

Herttuatar katsahti häneen uteliaana.

"Kulkiessani tänne linnan puiston kautta", jatkoi mona Sidonia välinpitämättömällä äänellä, "näin puutarhurin kokoovan koriin mainioita persikoita, luultavasti lahjaksi messer Gian Galeazzolle."

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

"Firenzeläisen mestarin Leonardo da Vincin puutarhassa kuuluu myöskin olevan ihmeen kauniita persikoita – mutta myrkyllisiä..."

"Myrkyllisiä?"

"Niin, niin. Mona Cassandra, veljentyttäreni, on nähnyt..."

Eukko alkoi taas sopottaa Beatricen korvaan.

Herttuatar ei vastannut mitään. Ilme hänen silmissään oli läpitunkematon.

Hänen tukkansa oli jo kuiva. Hän nousi ylös, heitti aamuvaipan hartioiltaan ja laskeutui alas pukuhuoneeseensa.

Täällä oli kolme suunnattoman suurta kaappia. Ensimmäisessä riippui järjestyksessään kahdeksankymmentäneljä pukua, jotka hän oli ennättänyt itselleen ompeluttaa kolmena naimisissaolo-vuotenaan. Muutamat olivat kullan ja jalokivien runsauden vuoksi niin jäykkiä, että saattoivat tukematta itsestään seisoa lattialla. Toiset taas olivat läpikuultavia ja kevyitä kuin hämähäkinverkko. Toisessa kaapissa oli metsästysneuvoja ja satulavaruksia. Kolmannessa oli hajuvesiä, suuvesiä, voiteita, valkoisesta korallijauhosta tehtyä hammaspulveria, lukemattomia pulloja, tislaimia, siivilöitä – kokonainen naislaboratoorio. Huoneessa oli niinikään komeita maalauksin koristeltuja lippaita ja raudoitettuja kirstuja.

Kun palvelijatar aukasi yhden niistä ottaakseen sieltä puhtaita liinavaatteita, kohosi siitä kamritsin, lavendelin, itämaisten iriskukkain ja damaskolaisten ruusujen hieno tuoksu.

Pukeutuessaan Beatrice neuvotteli ompelijattarensa kanssa uuden puvun kuosista, jonka hänelle vastikään oli lähettänyt hänen sisarensa, Mantuan markiisitar Isabella d'Este, niinikään suuri muotinukke. Sisaret kilpailivat keskenään pukujen komeudessa. Beatrice kadehti Isabellan makua ja matki häntä. Muuan Milanon lähettiläistä hankki salaa herttuattarelle tiedot kaikista mantualaisen puvuston uutuuksista.

Beatrice puki ylleen puvun, josta hän erityisesti piti senvuoksi, että se teki hänet pitemmän näköiseksi. Kankaaseen oli kudottu pitkittäisiä juovia vuorottain viheriäisestä sametista ja kultabrokaadista. Hihat, joitten ympäri oli kääritty harmaita silkkinauhoja, olivat tiukat ja varustetut muodikkailla ranskalaisilla aukoilla, joista näkyivät lumivalkeat paidan hihat pienissä, pehmeissä poimuissa. Tukka pantiin palmikolle ja koristettiin harvalla, hienolla kultaverkolla. Pään ympärille kiinnitettiin kapea otsanauha, jossa oli pieni skorpioonin muotoinen rubiini.

II

Beatricelta meni pukeutumiseen tavallisesti niin pitkä aika, että se, niinkuin herttua sanoi, olisi riittänyt kokonaisen kauppalaivan varustamiseen Intian matkalle.

Vihdoinkin hän, kuullessaan torvien toitotuksen ja koirien haukunnan, muisti käskeneensä varustautumaan metsästysretkelle ja alkoi kiirehtiä. Mutta valmiiksi tultuaan hän pistäytyi vielä sivumennen sisään kääpiöittensä huoneisiin, joita piloilla nimitettiin "jättiläisten asunnoksi" ja jotka oli laitettu Isabella d'Esten hovissa olevien samallaisten huoneitten malliin.

Kaikki niissä oli kääpiöitten ko'on mukaista – tuolit, vuoteet, talouskalut, portaat mataline, leveine astuimineen, vieläpä kappelikin pienoisalttarineen, jossa oppinut kääpiö Janacchi, puettuna hänelle varta vasten ommeltuun piispan kaapuun, toimitti jumalanpalvelusta.

"Jättiläisten asunnossa" vallitsi aina melu. Siellä kaikui nauru, itku, huuto ja kaikellaiset julmat äänet, aivan kuin eläintarhassa tai hulluinhuoneessa, sillä siellä hääräili sekaisin marakatteja, papukaijoja, kaniineja, neekerinaisia, kääpiöitä, narreja, hupsuja ynnä muita huvittajia, jotka syntyivät, elivät ja kuolivat siellä tukahuttavassa, siivottomassa ahtaudessa. Näitten joukossa nuori herttuatar usein vietti kokonaisia päiviä, huvitellen itseään kuin lapsi.

Tällä kertaa, kun oli kiire metsästysretkelle, hän pistäysi sinne vain pikimmältään tiedustelemaan äskettäin Veneziasta lähetetyn pikku neekeripojan Nanninon vointia. Nanninon iho oli niin musta, että, entisen omistajan sanojen mukaan, "parempaa ei voinut toivoakaan". Herttuatar leikitteli pojalla kuin elävällä nukella. Nyt oli poika sairastunut. Ja hänen kehuttu mustuutensa ei näyttänytkään olevan aivan luonnollista, sillä lakan tapainen väri, jolla hänen ihonsa oli saatu kiiltävän mustaksi, alkoi vähitellen lähteä Beatricen suureksi suruksi.

Viime yönä oli hän tullut huonommaksi ja pelättiin hänen kuolevan. Saatuaan siitä tiedon tuli herttuatar hyvin pahoilleen, sillä hän piti hänestä, vaikka hän olikin vaalennut. Hän käski niin pian kuin mahdollista kastattaa pojan, ettei hän ainakaan kuolisi pakanana.

Portaita alas laskeutuessaan hän tapasi lemmikkihupsunsa Morgantinan. Tämä oli vielä nuori, sievän näköinen ja niin hullunkurinen, että hän, niinkuin Beatrice vakuutti, olisi voinut saada kuolleenkin nauramaan.

Morgantina varasteli mielellään. Jotain siepattuaan hän kätki sen huoneen nurkassa olevaan hiiren koloon irtonaisen lattiapalkin alle ja käyskenteli sitten tyytyväisenä pitkin huoneita. Jos häneltä sitten lempeästi kysyttiin, minne hän oli tavaran kätkenyt, otti hän kysyjää kädestä ja vei veitikkamaisen näköisenä kätköpaikalle. Kun huudettiin: "kahlaa joen yli", nosti Morgantina, vähääkään kainostelematta, hameensa niin ylös kuin suinkin taisi.

Välistä hän tuli sille päälle, että hän itki koko päivän olematonta lastaan – mitään lapsia ei hänellä ollut koskaan ollut – ja kyllästytti kaikki niin, että hänet viimein suljettiin koppiin.

Nytkin hän istui portailla polvet käsien varassa, hiljaa ruumistaan huojutellen ja vuodattaen katkeria kyyneleitä.

Beatrice meni hänen luokseen ja silitti hänen päätänsä.

"Lakkaa itkemästä, ole kiltti!"

Tyttö katsahti häneen sinisillä lapsensilmillään ja rupesi ulvomaan vielä surkeammin.

"Voi, voi, voi, kun ne ryöstivät minulta lapsukaiseni! Ja minkätähden, hyvä Jumala? Ei hän kellekään pahaa tehnyt. Hän oli minun ainoa lohdutukseni..."

Herttuatar meni ulos linnanpihalle, jossa häntä odottivat metsästäjät.

III

Esiratsastajien, haukankantajien, koiranvartijoitten, ratsupalvelijain, hovipoikain ja hovinaisten ympäröimänä hän istui suorana ja rohkeana tummanruskean, laihan berberiläisen oriin selässä, ei naisen, vaan kokeneen ratsastajan tavoin. "Oikea amatsoonien kuningatar!" ajatteli ylpeänä herttua Moro, joka oli tullut ulos portaille katsomaan puolisonsa lähtöä.

Herttuattaren satulan takana istui jahtileopardi, puettuna kullalla kirjailtuun, vaakunoilla koristettuun livrépukuun. Hänen vasemmalla kädellään istui sulttaanin lahjoittama lumivalkea kyprolainen haukka, joka säteili smaragdeista. Haukan jaloissa oli eriäänisiä kulkusia, joitten kilinä helpotti sen löytämistä, kun se sattui häviämään sumuun tai suokaislikkoon.

Herttuatar oli iloisella päällä, hänen teki mieli hurjastella, nauraa, antaa mennä täyttä neliä. Hymähdettyään miehelleen, joka ennätti paraiksi huutaa: "Ole varovainen, hevonen on tulinen!" – hän antoi merkin seuralaisilleen ja lähti kiitämään kilpaa heidän kanssaan, ensin tietä myöten, sitten pitkin kenttää – ojien, mättäitten, kaivantojen ja aitojen yli.

Toiset jäivät jälelle. Kaikkien edellä kiiti Beatrice suuren susikoiransa seuraamana ja hänen rinnallaan, mustan espanjalaisen tamman selässä, kaikkein iloisin ja rohkein hänen hovineideistään, madonna Lucrezia Crivelli.

Herttua oli salaisesti ihastunut Lucreziaan. Nyt hän ihaillen katseli sekä häntä että Beatricea, voimatta ratkaista, kumpi heistä häntä enemmän miellytti. Mutta levottomuutta hän tunsi vaimonsa vuoksi. Kun hevoset hyppivät kuoppien yli, sulki hän silmänsä ollakseen näkemättä, ja hänen sydäntään kouristi.

Hän torui herttuatarta hänen vallattomuudestaan, mutta ei voinut olla hänelle suutuksissaan. Itseltään häneltä puuttui fyysillistä rohkeutta, mutta sydämessään hän ylpeili vaimonsa urhoollisuudesta.

Metsästäjät katosivat Ticinon matalalla rannalla olevaan pajukkoon ja kaislikkoon, jossa oleskeli hanhia ja haikaroita.

Herttua palasi pieneen työhuoneeseensa – "studioloon", jossa häntä odotti hänen ensimmäinen sihteerinsä, ulkomaisten lähetystöjen päällikkö, messer Bartolomeo Calco.

IV

Moro istui korkeassa nojatuolissa ja siveli hiljaa valkoisella, hyvin hoidetulla kädellään sileäksi ajeltuja poskiaan ja pyöreätä leukaansa.

Hänen kauniissa kasvoissaan oli suoruuden ja avomielisyyden ilme, jollainen voi olla ainoastaan kaikkein viekkaimmilla poliitikoilla. Suuri kotkannenä ja ulkonevat, hienomutkaiset, teräväreunaiset huulet muistuttivat hänen isäänsä, suurta palkkasoturia Francesco Sforzaa. Mutta joskin Francesco, runoilijan kuvauksen mukaan, oli ollut yhtaikaa sekä jalopeura että kettu, niin oli Moro isältään perinyt ainoastaan ketun viekkauden mutta ei jalopeuran rohkeutta.

Morolla oli yllään yksinkertainen, hieno puku vaaleansinisestä silkistä. Tukka oli muodin mukaisesti sileäksi kammattu, niin että se peitti korvat ja otsan melkein kulmakarvoihin saakka ja näytti paksulta peruukilta. Rinnalla riippui litteä, kultainen ketju. Hän kohteli kaikkia yhtäläisesti, hienon kohteliaasti.

"Onko teillä, messer Bartolomeo, varmoja tietoja ranskalaisen sotajoukon lähdöstä Lyonista?"

"Ei, teidän korkeutenne. Joka ilta sanotaan siellä 'huomenna', ja joka aamu lykätään lähtö tuonnemmaksi. Kuninkaalla on muita huvituksia kuin sotaisia."

"Mikä on ensimmäisen rakastajattaren nimi?"

"Niitä on monta. Hänen majesteettinsa maku on oikullinen ja vaihtelevainen."

"Kirjoittakaa kreivi Belgioiosolle", sanoi herttua, "että minä lähetän kolmekymmentä... ei, se on liian vähän... neljäkymmentä, viisikymmentä tukaattia uusia lahjoja varten, älköön hän säästelkö. Me vedämme kuninkaan Lyonista kultaisilla ketjuilla! Ja tiedätkö mitä, Bartolomeo – tämä tietysti jääköön meidän kesken – ei haittaisi lähettää hänen majesteetilleen muotokuvia muutamista meidän kaunottaristamme. – Onko kirje valmis, joka teidän oli määrä kirjoittaa?"

"On, signor."

"Näytä!"

Moro hieroi tyytyväisenä pehmeitä, valkoisia käsiään. Joka kerta kun hän silmäili politiikkansa suunnatonta hämähäkinverkkoa, tunsi hän ruumiissaan suloista väristystä, niinkuin jännittävän ja vaarallisen pelin edellä. Hänen omatuntonsa ei häntä soimannut siitä, että hän kutsui muukalaisia, pohjoismaalaisia raakalaisia Italiaan, sillä tähän äärimmäisyyteen häntä pakoittivat hänen vihollisensa, joista pahin oli Aragonian Isabella, Gian Galeazzon puoliso. Tämä syytti herttua Lodovicoa julkisesti siitä, että hän oli anastanut veljenpojaltaan valtaistuimen. Vasta silloin, kun Isabellan isä, Neapelin kuningas Alfonso, kostaakseen tyttärensä ja vävynsä puolesta, rupesi uhkaamaan Moroa sodalla ja valtaistuimelta karkotuksella, hän, kaikkien hylkäämänä, kääntyi avun pyynnöllä Ranskan kuninkaan Kaarle VIII:n puoleen.

"Tutkimattomat ovat sinun tiesi, Herra!" ajatteli itsekseen herttua sillaikaa kun sihteeri paperikasasta haki kirjeen konseptia. "Valtakuntani Italian, ehkäpä koko Euroopan kohtalo riippuu tuosta kurjasta epäsikiöstä, tuosta irstaasta, heikkomielisestä poikanulikasta, Ranskan kaikkein kristillisimmästä kuninkaasta, ja hänen edessään täytyy minun, suuren Sforzan perillisen, madella, ryömiä, miltei toimittaa parittajan virkaa! Mutta sellaista on politiikka: susien seurassa täytyy susien lailla ulvoa."

Hän luki kirjeen. Se näytti hänestä kaunopuheliaalta, varsinkin jos otti huomioon ne viisikymmentä tuhatta tukaattia, joilla kreivi Belgioioson oli ostettava hänen majesteettinsa lähimmät seuralaiset, ja italialaisten kaunotarten viekoittelevat muotokuvat.

"Herra siunatkoon sinun ristiä kantavan armeijasi, kaikkein kristillisin kuningas", sanottiin m.m. tuossa kirjeessä. "Ausonian portit ovat sinulle avoinna. Älä viivy, tule voittajana, sinä uusi Hannibal! Italian kansat ikävöivät sinun suloista iestäsi, sinä Jumalan voideltu, odottavat sinua kuin muinoin patriarkat, Vapahtajan ylösnoustua, odottivat Hänen astumistaan alas manalaan. Jumalan ja kuuluisan tykistösi avulla sinä valloitat paitsi Neapelia ja Siciliaa vielä suurturkkilaisen maat, käännät uskottomat kristinuskoon, tunkeudut Pyhän Maan sydämeen, vapautat Jerusalemin ja Herran haudan pakanain vallan alta ja teet mainehikkaan nimesi tunnetuksi koko maailmassa."

Kyyryselkäinen, kaljupäinen ukko, jolla oli pitkä, punainen nenä, kurkisti sisään studiolon ovesta. Herttua! hymähti hänelle ystävällisesti ja viittasi, että hän odottaisi.

Ovi suljettiin hiljaa ja pää katosi.

Sihteeri alkoi puhua eräästä toisesta valtioasiasta, mutta Moro kuunteli häntä hajamielisesti ja katsahteli vähä väliä ovelle päin.

Messer Bartolomeo ymmärsi, että herttualla oli muuta mielessä, lopetti esittelyn ja poistui.

Varovaisesti katsellen ympärillensä herttua lähestyi varpaillaan ovea.

"Bernardo! Sinäkö se olet?"

"Minä, teidän korkeutenne!"

Ja hovirunoilija Bernardo Bellincioni hiipi sisään salaperäisen näköisenä ja aikoi alamaisesti notkistaa polvensa suudellakseen hallitsijansa kättä, mutta tämä pidätti hänet.

"No, miten on asiat?"

"Kaikki on käynyt hyvin."

"Milloinka hän synnytti?"

"Viime yönä."

"Miten hän voi? Eikö hän tarvitse lääkäriä?"

"Hän voi erinomaisesti."

"Jumalan kiitos!"

Herttua teki ristinmerkin.

"Oletko nähnyt lapsen?"

"Olen toki! Sanomattoman viehättävä!"

"Poika vai tyttö?"

"Poika. Aika rasavilli! Tukka vaalea kuin äidillä, ja vilkkaat, säihkyvät silmät – tummat ja viisaat, aivan kuin teidän korkeudellanne. Heti huomaa, että siinä on kuninkaallista verta! Sellainen pikku Herkules kätkyessä. Madonna Cecilia on aivan ihastuksissaan. Hän käskee kysyä, minkä nimen teidän korkeutenne suvaitsee lapselle antaa."

"Minä olen jo sitä ajatellut", virkkoi herttua. "Tiedätkö, Bernardo, annetaan hänelle nimeksi Caesar. Mitä arvelet?"

"Caesar? Se on todellakin soma nimi, kaunissointuinen ja muinaisaikaineri! Niin, niin, Caesar Sforza – se on sankarille sopiva nimi!"

"Entä mies, mitä hän?"

"Kreivi Bergamini on hyvä ja herttainen, kuten aina."

"Erinomainen ihminen!" virkkoi herttua vakaumuksellisesti.

"Erinomaisista erinomaisin!" vahvisti Bellincioni. "Uskallan sanoa, että hän on harvinaisen hyväavuinen mies! Sellaisia miehiä ei nykyään ole monta. Jos ei jalansärky ole esteenä, aikoo kreivi tulla illalliselle, ilmaistakseen kunnioitustaan teidän korkeudellenne."

Kreivitär Cecilia Bergamini, josta oli kysymys, oli Moron entinen rakastajatar. Kun Beatrice naimisiin mentyään sai tietää tästä herttuan rakkaussuhteesta, tuli hän mustasukkaiseksi ja uhkasi palata isänsä, Ferraran herttuan Ercole d'Esten luo. Moro oli ollut pakoitettu lähettiläiden läsnä ollessa juhlallisesti vannomaan pysyvänsä vasta aviopuolisolleen uskollisena, jonka vakuudeksi hän naitti Cecilian vanhalle kreivi Bergaminille, häviöön joutuneelle matelijalle, joka oli valmis tekemään mitä palveluksia tahansa.

Bellincioni otti taskustaan paperin ja ojensi sen herttualle. Se oli vastasyntyneen kunniaksi sepitetty sonetti – pieni vuoropuhelu, jossa runoilija kysyi auringon jumalalta miksi tämä kätkeytyi pilvien taa. Aurinko vastasi hovimaisella kohteliaisuudella kätkeytyvänsä senvuoksi, että häpesi ja kadehti uutta aurinkoa – Moron ja Cecilian poikaa.

Herttua otti suosiollisesti vastaan sonetin ja antoi runoilijalle tukaatin.

"Muistaissani, Bernardo – et kai ole unhoittanut, että lauantaina on herttuattaren syntymäpäivä?"

Bellincioni alkoi innokkaasti kaivella kuluneen hovipukunsa taskua, veti sieltä esille kokonaisen pakan likaisia papereita, joissa oli lennokkaita runoelmia, muun muassa madonna Angelican jahtihaukan kuoleman johdosta ja signora Pallavicinin unkarilaisen harmaan tamman kunniaksi sepitettyjä, ja niitten joukosta löysi hän kaivatut runot.

"Kokonaista kolme, teidän korkeutenne – valinnan varalle. Runottareni kautta vannon, että olette oleva tyytyväinen!"

Siihen aikaan ruhtinaat käyttivät hovirunoilijoitaan kuin soittokoneita laulaakseen rakastetuilleen ja vaimoilleen, ja vallalla olevan muodin mukaan oli miehen ja vaimon välinen rakkaus näissä runoissa kuvattava yhtä taivaalliseksi kuin Lauran ja Petrarcan.

Moro tarkasteli runoja uteliaasti. Hän piti itseään hienona tuntijana, runoilijana sielultaan, vaikkeivät säkeet häneltä itseltään tahtoneet syntyä. Ensimmäisessä sonetissa oli kolme riviä, jotka erittäin häntä miellyttivät; mies sanoo vaimolleen:

    Ja kun sä maahan sylkäiset,
    Niin nousee kukat tuhannet
    Kuin kevätpäivän tullen...

Toisessa runoilija, verratessaan, madonna Beatricea Diana jumalattareen, vakuutti metsäkarjujen ja peurojen tuntevan autuutta kuollessaan niin ihanan metsästäjättään käden kautta.

Mutta enin kaikista miellytti hänen korkeuttaan kolmas sonetti, jossa Dante kääntyi Jumalan puoleen pyytäen päästä maan päälle, jonne Beatrice oli palannut Milanon herttuattaren hahmossa. "Oi Jupiter!" huudahti Alighieri, "koska sinä taas olet lahjoittanut hänet maailmalle, niin salli minunkin olla siellä, nähdäkseni sen, jolle Beatrice suo autuuden" – s.o. herttua Lodovicon.

Moro taputti runoilijaa armollisesti olalle luvaten lahjoittaa hänelle kangasta turkinpäälliseen. Silloin Bernardo käytti tilaisuutta hyväkseen ja sai herttuan lupaamaan hänelle vielä ketunnahkaa kaulusta varten. Surkeasti ja hullunkurisesti naamaansa vääntäen hän vakuutti, että hänen vanha turkkinsa oli käynyt niin ohueksi ja läpikuultavaksi "kuin auringossa kuivatetut makaroonit".

"Viime talvena", jatkoi hän mankumistaan, "olin puiden puutteessa vähällä polttaa omat portaani, vieläpä Pyhän Franciscuksen puukengätkin!"

Herttua rupesi nauramaan ja lupasi hänelle puita.

Silloin runoilija kiitollisuuden tunteen valtaamana tuotapikaa sepitti ja lausui nelisäkeisen ylistysrunon:

    "Kun orjillesi lupaat leipää vaan,
    Se heille on kuin taivaallinen manna,
    Ja siksi runottaret riemuissaan,
    Oi Moro, sulle laulaa: hosianna!"

"Sinä näytät olevan runopäällä, Bernardo. Kuulepas, minä tarvitsen vielä yhden runon."

"Rakkausrunon?"

"Niin, ja intohimoisen."

"Herttuattarelleko?"

"Ei. Mutta muista, ettet lörpöttele!"

"Oi, herrani, te loukkaatte minua. Olenko minä sitten milloinkaan..."

"No, hyvä, hyvä..."

"Mykkä kuin kala!"

Bernardo räpytti silmiään salaperäisen näköisenä.

"Intohimoinenko sen pitää olla? Mutta millainen muuten? Onko siinä ilmaistava rukous vai kiitollisuus?"

"Rukous."

Runoilija rypisti kulmiansa syvämietteisen näköisenä.

"Onko hän naimisissa?"

"Ei, naimaton."

"Vai niin. Mutta minun pitäisi tietää nimi."

"Mitä vielä! Mitä varten?"

"Jos on käännyttävä hänen puoleensa rukouksella, niin on nimi tarpeen."

"Madonna Lucrezia. Mutta eikö sinulla ole valmista?"

"On kyllä, mutta parempi on sepittää uusi. Sallikaa minun pistäytyä hetkiseksi viereiseen huoneeseen. Tunnen jo, että olen onnistuva – sanat tulvivat tulvimalla mieleeni."

Hovipoika astui sisään ilmoittaen:

"Messer Leonardo da Vinci."

Bellincioni sieppasi kynän ja paperia mukaansa ja pujahti ulos toisesta ovesta, samalla kun toisesta astui sisään Leonardo.

V

Tervehdysten jälkeen herttua alkoi puhua taiteilijan kanssa uudesta suuremmoisesta Naviglio Sforzescon kanavasta, jonka piti yhdistää Sesian joki ja Ticino ja, haaraantumalla pienempiin kanaviin, kostuttaa Lomellinan niittyjä, peltoja ja laitumia.

Leonardo johti kanavatöitä, vaikkei hänellä ollutkaan herttuallisen rakennusmestarin arvonimeä. Hän ei ollut edes hovimaalari. Hänellä ei ollut muuta arvonimeä kuin musikantin, jonka hän oli saanut eräästä keksimästään soittokoneesta, ja se ei ollut paljoa korkeampi Bellincionin tapaisen hovirunoilijan arvonimeä.

Tehtyään tarkan selon suunnitelmistaan ja arviolaskuista pyysi taiteilija rahamääräystä töitten jatkamista varten.

"Paljonko?" kysyi herttua.

"Joka peninkulmaa kohti 566, kaikkiaan 15,187 tukaattia", vastasi Leonardo.

Lodovico nyrpisti nenäänsä muistaessaan ne 50,000, jotka hän vastikään oli määrännyt ranskalaisten hoviherrojen lahjomiseen käytettäviksi.

"Se tulee kalliiksi, messer Leonardo! Sinä saatat minut häviöön. Aina sinä tahdot mahdottomia. Katsos Bramantea – hän on huomattava rakennusmestari, hänkin, eikä koskaan vaadi sellaisia summia."

Leonardo kohautti olkapäitään.

"Niinkuin tahdotte, signor, antakaa työ Bramanten tehtäväksi."

"No, no, älähän suutu. Tiedäthän, etten minä mitenkään salli sinun vääryyttä kärsivän."

He alkoivat tinkiä.

"Hyvä, ennätämme vielä huomennakin", päätti herttua, koettaen tapansa mukaan viivyttää asiata, ja rupesi selailemaan Leonardon vihkoja, joissa oli keskentekoisia luonnoksia, rakennuspiirustuksia ja suunnitelmia.

Eräässä piirustuksessa oli esitettynä jättiläismäinen hautarakennus – kokonainen keinotekoinen vuori, jonka huipulla oli temppeli pylvästöineen, kupoolissa pyöreä, aukko, niinkuin Rooman Panteonissa, että valo pääsisi hautakammioon. Suuremmoisuudessa se voitti egyptiläiset pyramiidit. Samalla paperilla oli myös tarkkoja numeroita ja yksityiskohtainen pohjapiirros portaista, käytävistä ja saleista, joissa oli sijaa viidellesadalle hautauurnalle.

"Mitä tämä on?" kysyi herttua. "Milloinka ja ketä varten olet tämän piirustanut?"

"En ketään varten. Ne ovat vain haaveita..."

Moro katsahti häneen kummastellen ja pudisti päätään.

"Kummallisia haaveita! Hautakammio Olympon jumalia tai jättiläisiä varten. Aivan kuin unessa tai sadussa... Ja vielä sitten matemaatikon tekemä!"

Hän rupesi tarkastelemaan erästä toista piirustusta. Se oli kaupungin pohjapiirros, jossa oli kaksikerroksiset kadut – yläpuolella olevat herroja varten, alapuolella olevat orjia, juhtia ja lokaa varten, joka valui pois monien viemärien kautta – kaupungin, joka oli rakennettu tarkalla luonnonlakien tuntemuksella, mutta sellaisia olentoja varten, joitten omaatuntoa ei vaivaa tasa-arvoisuuden puute, erotus valittujen ja hylkiöitten välillä.

"Tuo ei ole hullumpaa!" virkkoi herttua, "ja luuletko, että tuollaisen tosiaankin voi rakentaa?"

"Kyllä!" vastasi Leonardo ja hänen silmänsä vilkastuivat. "Minä olen kauan aikaa haaveksinut, että teidän korkeutenne kerran suvaitsisi tehdä kokeen, vaikkapa vain jossakin Milanon esikaupungeista. Viisituhatta taloa kolmellekymmenelletuhannelle asukkaalle. Silloin hajaantuisivat nuo ihmisjoukot, jotka istuvat toistensa hartioilla, ahtaudessa ja liassa, levittäen ympärilleen taudin ja kuoleman siemeniä. Jos te panisitte toimeen minun suunnitelmani, signor, niin siitä tulisi maailman ihanin kaupunki!..."

Taiteilija vaikeni nähdessään herttuan nauravan.

"Kumma mies sinä olet, messer Leonardo! Jos sinulle antaisi vallan, niin sinä kääntäisit kaikki ylösalasin, panisit valtakunnassa kaiken nurin niskoin. Etkö sitten huomaa, että nöyrimmätkin orjat nousisivat kapinaan sinun kaksikerroksisia katujasi vastaan, välittäisivät viisi sinun kehutusta puhtaudestasi, sinun vesijohtotorvistasi ja kanavoistasi maailman ihanimmassa kaupungissa – pakenisivat vanhoihin kaupunkeihinsa, likaan ja ahtauteen, päästäkseen vaan nöyryytyksestä."

"Mitä tässä sitten on?" kysyi hän osoittaen toista piirustusta.

Leonardon piti selittää sekin. Se oli porttolan pohjapiirros. Erityiset huoneet, ovet ja käytävät olivat järjestetyt niin, että kävijöiden ei tarvinnut pelätä toistensa kohtaamista.

"Kas se on jotakin!" ihastui herttua. "Et usko, miten olen kyllästynyt alituisiin valituksiin ryöstöistä ja murhista noissa pesissä. Mutta tällä tavoin tulee niissä mahdolliseksi järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Ehdottomasti rakennutan sellaisen talon sinun piirustuksesi mukaan!"

"Näytpä sinä muuten", – lisäsi hän hymyillen, "olevan aika monipuolinen mestari, joka et mitään halveksi – hautakammio jumalia varten ja sen vieressä porttola!"

"Asiasta toiseen", jatkoi hän, "kerran luin jonkun vanhan historioitsijan teoksessa niin kutsutusta 'tyranni' Dionysiuksen korvasta – kuulotorvesta, joka oli kätkettynä seinään ja laitettu niin, että hallitsija saattoi toisesta huoneesta kuulla kaikki, mitä toisessa puhuttiin. Mitä arvelet, voisiko sellaisen Dionysiuksen korvan laitattaa minun palatsiini?"

Herttuata ensin hävetti, mutta hän rohkaisi pian mielensä huomatessaan, ettei taiteilijaa tarvinnut ujostella. Vähääkään hämilleen joutumatta ja ajattelematta sitä, oliko Dionysiuksen korva hyväksyttävä vai paheksuttava, Leonardo puheli siitä kuin uudesta tieteellisestä koneesta, iloiten tilaisuudesta saada tutkia ääniaaltojen liikkeen lakeja.

Bellincioni kurkisti sisään ovesta, valmis sonetti kädessään.

Leonardo sanoi jäähyväiset. Moro pyysi häntä tulemaan illalliselle.

Taiteilijan mentyä herttua, kutsui runoilijan sisään ja käski hänen lukea runonsa.

Salamanteri – sanottiin sonetissa – elää tulessa, mutta eikö ole paljon suurempi ihme, että hehkuvassa sydämessäni

    "Jääkylmä neito on ja – siinä pula –
    Tuo jää ei lemmen liekissäkään sula."

Erittäin helliltä tuntuivat herttuasta viimeiset neljä säettä:

    "Mä kuolen – joutsenlauluni jo alan
    Ja huudan: sääli, Amor, poroks' palan!
    Vaan Amor lietsoo tulta kauheaa
    Ja nauraa: kyynelin voit sammuttaa!"

VI

Odottaessaan puolisoaan, jonka kohta piti palata metsästysretkellä, herttua läksi ulos isännän toimiin. Hän pistäytyi talliin, joka pylväskäytävineen oli kuin kreikkalainen temppeli, uuteen komeaan juustokeittimöön, jossa maistoi tuoretta kermajuustoa. Lukemattomien heinäsuovien ja aittojen sivuitse meni hän karjakartanolle ja meijeriin. Jokainen pikkuseikka siellä ilahutti isäntää: hänen punakirjavan langedok-rotuisen nimikkolehmänsä lypsäminen, vasta porsineen tavattoman lihavan sian röhkiminen, keltainen kermavaahto voikirnuissa, täpötäysistä aitoista tuleva hunajantuoksu.

Moron kasvoille levisi tyytyväisyyden hymy. Hänen talonsa oli tosiaankin kuin ylitsevuotava malja. Hän palasi palatsiin ja istahti lepäämään.

Ilta läheni, mutta auringonlaskuun oli vielä aikaa. Ticinon alavilta niityiltä tuli kostean ruohon tuoksu.

Herttua silmäili alueitansa: laitumia, peltoja, niittyjä. Niihin oli kaivettu kokonainen verkko kanavia ja ojia, joitten reunoilla oli säännöllisiä istutuksia: omena-, päärynä- ja silkkiäispuita ja niitten välissä viiniköynnöksiä. Montarasta Abbiategrassoon, ja kauemmaskin, aina taivaan rantaan asti, missä Monte Rosan lumi valkeana hohti läpi sumun, ulottui suuri Lombardian tasanko, kukoistava kuin Jumalan paratiisi.

"Herra", huokasi hän liikutettuna ja kohotti katseensa taivasta kohti, "minä kiitän Sinua kaikesta! Mitä enää puuttuukaan? Ennen muinoin oli tämä kaikki erämaana. Leonardon kanssa olemme me kaivattaneet nuo kanavat, kastelleet tuon maan, ja nyt jokainen tähkäpää, jokainen ruohonkorsi kiittää minua, niinkuin minä kiitän sinua, Herra."

Samassa kuului koirain haukuntaa ja metsästäjäin huutoja, ja pensaikosta näkyi punainen linnunkuva, jolla haukkoja houkuteltiin.

Hovimestarin seuraamana kulki isäntä pöydän ympäri katsoakseen, oliko kaikki järjestyksessä. Saliin astuivat herttuatar ja illalliselle kutsutut vieraat. Niitten joukossa oli myöskin Leonardo, jonka piti jäädä yöksi huvilaan.

Luettiin rukous ja istuuduttiin pöytään.

Tarjoiltiin tuoretta koppiloartisokkaa, pikalähetyksenä suoraan Genuasta saapunutta, ankeriaita ja karppeja Mantuan kalasumpuista, Isabella d'Esten lahjoittamia, sekä syöttikukon rinnasta tehtyä hyytelöä.

Syötiin kolmen sormen ja veitsien avulla, ilman kahveleita, joita pidettiin sopimattomana ylellisyytenä. Kahveleita, kultaisia, kristallivartisia, tarjottiin ainoastaan naisille marjoja ja jälkiruokaa varten.

Vierasvarainen isäntä kehoitteli vieraita ottamaan eteensä. Syötiin ja juotiin paljon, oikein ahneesti. Hienoimmatkaan naiset eivät hävenneet hyvää ruokahaluansa.

Beatrice istui Lucrezian vieressä.

Herttua alkoi taas ihailla heitä molempia. Häntä miellytti se, että he olivat yhdessä ja että hänen vaimonsa oli niin hellä hänen rakastetulleen, pani tämän lautaselle paraimmat makupalat, kuiskaili jotain hänen korvaansa ja puristeli hänen kättään äkillisen rakastumisen kaltaisen hellyyden puuskassa, joka välistä valtaa nuoren naisen. Puheltiin metsästyksestä. Beatrice kertoi, mitenkä hirvi oli syöksynyt esiin metsästä ja puskenut hänen hevostaan, niin että hän oli vähällä pudota satulastaan.

Naurettiin Dioda narrille, suurelle kehuskelijalle ja riitelijälle. Tämä oli metsäkarjun asemasta tappanut vartavasten mukaan otetun sian, joka oli laskettu hänen eteensä. Dioda kertoili urotyöstään ylpeillen, ikäänkuin hän olisi tappanut kaledonialaisen metsäkarjun. Häntä härnäiltiin ja todistukseksi hänen erehdyksestään tuotiin sisään tapettu sika. Hän oli raivostuvinaan. Itse asiassa hän oli mitä viekkain veijari, joka piti edullisena näytellä hölmön osaa. Ketunsilmillään hän kyllä kykeni huomaamaan erotuksen ei ainoastaan kotisian ja metsäkarjun välillä, vaan myöskin sukkelan ja tyhmän pilan välillä.

Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Kasvot vilkastuivat ja alkoivat punottaa. Neljännen ruokalajin jälkeen alkoivat nuoret naiset salaa pöydän suojassa päästellä auki tiukkaan nyöritettyjä liivejänsä.

Juomanlaskijat tarjoilivat kevyttä valkoviiniä sekä punaista, sakeata Kypron viiniä, joka oli lämmitetty ja pistasialla, kaneelilla ja neilikoilla maustettu.

Kun hänen korkeutensa tahtoi viiniä, huusivat tarjoilijat toinen toiselleen juhlallisesti, ikäänkuin se olisi ollut joku pyhä toimitus, täyttivät maljan ja ylihovimestari kastoi siihen kolmasti taikakalun, kultaketjuun kiinnitetyn sarven. Jos viini olisi ollut myrkytetty, olisi sarvi mustunut ja peittynyt verellä. Suola-astiaan oli niinikään pantu suojelevat taikakalut – kivettynyt meripiikkiäinen ja käärmeen kieli.

Kreivi Bergamini, Cecilian mies, jonka isäntä oli asettanut kunniasijalle ja joka vanhuudestaan ja jalansärystään huolimatta oli tänä iltana melkein vallattoman iloinen, virkkoi sarvea osoittaen:

"Luulenpa, teidän korkeutenne, ettei Ranskan kuninkaallakaan ole moista sarvea – se on suuremmoinen!"

"Hihihi! Hihihi!" huusi kyttyräselkäinen Janacchi, herttuan lemmikkinarri, ravistaen kalistintaan – herneillä täytettyä sianrakkoa – ja helisyttäen aasinkorvilla varustetun kirjavan patalakkinsa kulkusia.

"Setä, setä", virkkoi hän kääntyen Moron puoleen ja, osoittaen kreivi Bergaminia, "häntä saat uskoa: hän tuntee kaikenlaatuiset sarvet, ei ainoastaan eläinten, vaan myöskin ihmisten. Hihihi, hahaha! Jolla on vuohi, sillä on sarvetkin!"

Herttua heristi narrille sormeaan.

Parvelta kuului torventoitotuksia, jotka ilmoittivat, että paisti oli tulossa – suunnaton, kastanjoilla täytetty metsäsian pää. Sitä seurasi paistettu riikinkukko, jonka sisässä oleva kone pani sen levittämään pyrstöänsä ja liikuttamaan siipiänsä, ja lopuksi suuremmoinen, linnoituksen muotoinen torttu. Sen sisästä kuului sotatorven toitotusta, ja kun sen kuori leikattiin auki, ilmestyi sieltä kääpiö, kokonaan papukaijan höyhenillä peitettynä, ja alkoi juoksennella pitkin pöytää. Hänet otettiin kiinni ja pantiin kultaiseen häkkiin, missä hän alkoi hullunkurisella äänellä lukea isämeitää, matkien kardinaali Ascanio Sforzan kuuluisaa papukaijaa.

"Messere", sanoi herttuatar miehensä puoleen kääntyen, "mitä iloista tapahtumaa saamme kiittää näin odottamattomista ja komeista kemuista?"

Moro ei vastannut mitään, katsahti vain salaa ystävällisesti kreivi Bergaminiin. Cecilian onnellinen aviomies ymmärsi, että kemut oli toimeenpantu vastasyntyneen Caesarin kunniaksi.

Yksin metsäsian päätä syötiin melkein tunti. Muistettiin sananlaskua: "ruuan ääressä ei vanhene", eikä aikaa säästetty.

Illallisen lopulla paksu munkki, nimeltä Tappone – Rotta, herätti yleisen ilon.

Viekkaudella oli Milanon herttua saanut houkutelluksi Urbinosta tänne tämän kuuluisan syömärin, josta ruhtinaat riitelivät ja jonka kerrottiin Roomassa kerran, hänen pyhyytensä suureksi huviksi, syöneen kolmannen osan piispankaavusta palasiksi leikeltynä ja kastikkeessa kasteltuna.

Kun herttua oli antanut merkin, asetettiin fra Tapponen eteen valtava vati busecchiota – omenilla täytettyjä sisälmyksiä. Tehtyään ristinmerkin ja käärittyään ylös hihansa alkoi munkki pistellä poskeensa tuota rasvaista ruokaa uskomattoman nopeasti ja ahneesti.

"Jos tuollainen poika olisi ollut mukana silloin, kun kansaa ravittiin viidellä leivällä ja kahdella kalalla, niin eivät jäännökset olisi riittäneet kahdelle koirallekaan!" huudahti Bellincioni.

Vieraat purskahtivat nauramaan. Kaikki nuo ihmiset olivat kuin ladatuita naurulla, jonka pieninkin pila sai hillittömästi purkautumaan.

Ainoastaan Leonardo istui ääneti ja hänen kasvonsa ilmaisivat ikävystymistä. Hän oli muuten jo aikoja sitten tottunut suojelijaansa huveihin.

Lopuksi tuotiin sisään tuoksuavalla malvasialla täytettyjä, kullattuja appelsiineja hopeaisilla tarjottimilla. Silloin hovirunoilija Antonio Camelli da Pistoia, Bellincionin kilpailija, nousi ylös ja luki runon, jossa taiteet ja tieteet puhuivat herttualle: "Me olimme orjia, sinä tulit ja vapautit meidät. Eläköön Moro." Neljä elementtiä – maa, vesi, tuli ja ilma lauloivat: "Eläköön hän, joka Jumalaa lähinnä hoitaa maailman peräsintä ja johtaa Fortunan pyörää!" Ylistettiin niinikään Moron ja hänen veljenpoikansa Gian Galeazzon keskinäistä sukulaisrakkautta ja sopua, ja runoilija vertasi jalomielistä holhoojaa pelikaaniin, joka ruokkii poikasiaan omalla lihallaan ja verellään.

VII

Illallisen jälkeen meni isäntäväki vieraineen puutarhaan, n.k. Paratiisiin – Paradiso, joka oli geometrisen säännöllinen leikattuine puksi-, laakeri- ja myrttipuukujineen, katettuine käytävineen, labyrintteineen, loggioineen ja lehtimajoineen. Viheriöiselle nurmikolle, jossa suihkulähde teki ilman viileäksi ja raittiiksi, tuotiin mattoja ja silkkityynyjä. Naiset ja herrat asettuivat mukaviin asentoihin pikku teatterin eteen.

Esitettiin yksi näytös Plautuksen näytelmästä Miles Gloriosus. Latinalaiset säkeet ikävystyttivät kuulijoita, vaikka he taikauskoisesta kunnioituksesta vanhaan taiteeseen olivat tarkkaavaisesti kuuntelevinaan.

Näytännön päätyttyä menivät nuoret avarammalle nurmikolle pallosille ja sokkosille ja aikoivat siellä juoksennella kukkivien ruusupensaitten ja appelsiinipuitten välissä, toinen toistaan tavoitellen ja telmien kuin lapset. Vanhemmat pelasivat noppa-, lauta- ja shakkipeliä. Joukko neitejä, rouvia ja herroja, jotka eivät ottaneet osaa leikkeihin eikä peleihin, oli kokoontunut piiriin suihkulähteen marmoriportaille, ja he kertoilivat vuorotellen kertomuksia, niinkuin Boccaccion Decameronessa. Viereisellä nurmikolla tanssittiin piiritanssia Lorenzo Medicin suositun laulun säveleen mukaan:

    Quant' é bella giovenezza,
    Ma si fugge tuttavia;
    Chi vuot esser lieto sia:
    Di doman non cé certezza.

    Nuoruus, riemun aika, haihtuu.
    Siispä laula, nauti siitä!
    Laulut lakkaa, onni vaihtuu,
    Huomiseen ei riemut riitä.

Tanssin jälkeen kalpea ja hempeäkasvoinen donzella Diana lauloi violan hiljaisella säestyksellä surumielisen laulun, jossa valitettiin, miten katkerata on rakastaa saamatta vastarakkautta.

Leikit ja nauru taukosivat. Kaikki kuuntelivat syviin ajatuksiin vaipuneina. Ja hänen lopetettuaan ei kukaan pitkään aikaan tahtonut häiritä hiljaisuutta. Kuului vain suihkulähteen lorina. Auringon viimeiset säteet valoivat punertavaa valoaan pinjojen mustille, tasapäisille latvoille ja suihkulähteen korkealle kohoavaan vesipatsaaseen.

Sitten alkoi taas puhelu, nauru, soitto, ja myöhäiseen iltaan asti, siksi kun tummissa laakeripuissa alkoivat loistaa kiiltomadot ja tummalla taivaalla uuden kuun kapea sirppi, kaikuivat autuaallisen Paradison tyynessä appelsiinikukkien tuoksun täyttämässä hämärässä laulun säveleet:

    "Laulut lakkaa, onni vaihtuu,
    Huomiseen ei riemut riitä."

VIII

Yhdessä palatsin neljästä tornista näki Moro tulen loistavan. Hovin ylimmäinen tähteintutkija, senaattori ja salaisen neuvoston jäsen, messer Ambrogio da Rosate, oli sytyttänyt lyhdyn, joka riippui hänen tähtitieteellisten koneittensa päällä, ja tutki Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen tulevaa yhtymistä Vesimiehen sikermässä, jolla oli oleva suuri merkitys Sforzan huoneelle.

Herttua muisti yhtäkkiä jotain ja sanoi jäähyväiset madonna Lucrezialle, jonka kanssa hänellä oli ollut hellä keskustelu yksinäisessä lehtimajassa. Hän palasi palatsiin ja katsahti kelloon. Määrätyllä hetkellä, jolloin astroloogin määräyksen mukaan oli otettava rabarberipillerit, hän nieli rohdon ja katsoi taskukalenteriinsa, jossa oli seuraava muistiinpano:

"Elokuun 5 p:nä k:lo 8 minuuttia yli 10 illalla – hartaasti rukoiltava polvillaan, kädet ristissä, katse taivaaseen luotuna."

Herttua kiiruhti kappeliin, ollakseen siellä määrätyllä hetkellä, koska rukous muuten kadottaisi voimansa.

Puolihämärässä kappelissa paloi lamppu pyhänkuvan edessä. Herttuaa miellytti suuresti tämä Leonardo da Vincin maalaama taulu, jossa Cecilia Bergamini oli satalehtistä ruusua siunaavana Madonnana.

Moro laski kahdeksan minuuttia pienen hiekkakellon mukaan, laskeutui polvilleen, pani kätensä ristiin ja luki uskontunnustuksen.

Hän rukoili kauan ja hartaasti.

"Oi, Jumalan Äiti", kuiskasi hän nostaen hurskaan katseensa korkeuteen, "varjele ja armahda minua, poikaani Massimilianoa ja vastasyntynyttä Caesarea, puolisoani Beatricea ja madonna Ceciliaa, ja myöskin veljenpoikaani messer Gian Galeazzoa, sillä – sinä näet sydämeni, puhdas Neitsyt – minä en toivo pahaa veljenpojalleni, minä rukoilen hänen puolestaan, vaikka hänen kuolemansa kenties pelastaisi ei ainoastaan minun valtakuntani, vaan koko Italian hirmuisista ja korvaamattomista onnettomuuksista."

Tässä hänen mieleensä johtui lainoppineitten keksimä todistus hänen oikeudestaan Milanon valtaistuimeen: että hänen vanhempi veljensä, Gian Galeazzon isä, ei ollut muka herttua Francesco Sforzan, vaan ainoastaan sotapäällikkö Francesco Sforzan poika, koska hän oli syntynyt ennenkuin Francesco oli noussut valtaistuimelle, jota vastoin hän, Lodovico, oli syntynyt sen jälkeen ja niinmuodoin ainoa, oikea perillinen.

Mutta nyt, Madonnan kasvojen edessä, tuntui tuo todistus hänestä epäilyttävältä, ja hän päätti rukouksensa näin:

"Jos minä jollakin tavoin olen rikkonut tai vasta tulen rikkoneeksi sinua vastaan, niin sinä tiedät, taivaan valtiatar, etten tee sitä itseni vuoksi, vaan valtakuntani onnen, koko Italian onnen tähden. Ole minun puolustajanani Jumalan edessä – ja minä olen kunnioittava sinun nimeäsi rakentamalla komean tuomiokirkon Milanoon ja luostarin Paviaan ynnä monilla muilla lahjoituksilla!"

Päätettyään rukouksensa hän otti kynttilän ja lähti nukkuvan palatsin pimeitten käytävien kautta kulkemaan makuuhuoneeseen. Eräässä käytävässä hän kohtasi Lucrezian.

"Itse rakkauden jumala on minulle suosiollinen", ajatteli herttua.

"Teidän korkeutenne!" huudahti tyttö lähestyen häntä. Mutta hänen äänensä petti. Hän tahtoi langeta polvilleen, mutta Moro ennätti estää sen.

"Olkaa armollinen, teidän korkeutenne!..."

Lucrezia kertoi hänelle, että hänen veljensä Matteo Crivelli, rahapajan ensimmäinen rahastonhoitaja, kevytmielinen mies, mutta sisarensa lemmikki, oli korttipelissä hävittänyt suuren summan valtion varoja.

"Rauhoittukaa, madonna. Minä pelastan teidän veljenne..."

Hetken vaiti oltuaan hän lisäsi raskaasti huoaten:

"Mutta lupaatteko tekin olla sääliväinen?..."

Tyttö katsahti häneen arasti lapsellisen kirkkailla ja viattomilla silmillään.

"Minä en ymmärrä, signor?..."

Hänen viaton hämmästyksensä teki hänet vielä kauniimmaksi.

"Se merkitsee, rakkaani", sopersi herttua intohimoisesti ja yhtäkkiä ottaen häntä vyötäisistä voimakkaalla, melkein raa'alla liikkeellä, "se merkitsee... Etkö sitten näe, Lucrezia, että minä rakastan sinua?"

"Päästäkää, päästäkää! Oi, signor, mitä te teette! Madonna Beatrice..."

"Älä pelkää, ei hän saa tästä vihiä. Minä osaan kyllä pitää asian salassa..."

"Ei, ei, signor, hän on niin jalomielinen, niin hyvä minua kohtaan... Jumalan tähden, antakaa minun olla!"

"Minä pelastan veljesi, teen kaikki, mitä tahdot, tulen sinun orjaksesi – kun sinä vaan armahdat minua!"

Ja puolittain vilpittömän liikutuksen väre äänessään hän alkoi kuiskaten lausua Bellincionin säkeitä:

    "Mä kuolen – joutsenlauluni jo alan
    Ja huudan: sääli Amor, poroks' palan!
    Vaan Amor lietsoo tulta kauheaa
    Ja nauraa: kyynelin voit sammuttaa!"

"Päästäkää, päästäkää!" rukoili tyttö epätoivoissaan.

Moro kumartui hänen ylitsensä, tunsi hänen raittiin hengityksensä, orvokin ja myskin tuoksun – ja painoi ahneen suudelman hänen huulilleen.

Silmänräpäyksen ajan oli Lucrezia kuin taintuneena hänen sylissään.

Sitten hän huudahti, ryöstäytyi irti ja pakeni.

IX

Kun Moro tuli makuuhuoneeseen, oli siellä jo pimeä. Beatrice oli sammuttanut tulen ja paneutunut maata vuoteeseen, joka oli tavattoman suuri ja seisoi keskellä huonetta olevalla lavalla. Sen yllä oli katos sinisestä silkistä ja sivuilla hopeakirjoverhot.

Moro riisuutui, kohotti kullalla ja jalokivillä kirjailtua peitettä, joka oli Ferraran herttualta häälahjaksi saatu, ja pani maata vaimonsa viereen.

"Bice" kuiskasi hän hellästi, "Bice, nukutko sinä?"

Hän tahtoi häntä syleillä, mutta Beatrice työnsi hänet luotaan.

"Mistä syystä?"

"Antakaa minun olla! Minä tahdon nukkua..."

"Mutta mistä syystä, sano vain mistä syystä? Bice, rakkaani! Jos sinä tietäisit, kuinka minä rakastan..."

"Niin, niin, minä tiedän, että te rakastatte meitä kaikkia yhtaikaa, minua, Ceciliaa – vieläpä tuota moskovalaista orjatartakin, punatukkaista hölmöä, jota tässä eräänä päivänä syleilitte minun pukuhuoneeni nurkassa..."

"Leikillähän minä vain..."

"Sellaiset leikit eivät minua huvita!"

"Sinä olet ollut viime päivinä niin kylmä minua kohtaan, niin jäykkä! Tietysti minä olen syyllinen, sen tunnustan; se oli tyhmä oikku..."

"Niitä oikkuja on teillä paljon, messere!"

Beatrice kääntyi häneen päin ja sanoi suuttuneena:

"Ja ettet sinä häpeä! Miksi, miksi sinä valehtelet? Niinkuin en minä sinua tuntisi, näkisi sinun lävitsesi! Älä vaan luule, että minä olen mustasukkainen. Mutta minä en tahdo – kuuletko! – minä en tahdo olla yhtenä sinun rakastajattaristasi!"

"Se ei ole totta, Bice, vannon sinulle sieluni autuuden kautta, etten ketään koskaan maailmassa ole rakastanut niinkuin sinua!"

Beatrice vaikeni ja kuunteli kummastellen, ei hänen sanojansa, vaan hänen äänensä sointua.

Hän ei todellakaan valehdellut, tai ei ainakaan kokonaan valehdellut. Mitä enemmän hän vaimoansa petti, sitä enemmän hän häntä rakasti. Hänen hellyytensä ikäänkuin kiihtyi hävyn tunteesta, pelosta, säälistä ja katumuksesta.

"Anna anteeksi, Bice, anna anteeksi kaikki sen tähden, että minä rakastan sinua niin suuresti!..."

Ja he sopivat.

Syleillessään Beatricea pimeässä Moro kuvaili mielessään näkevänsä arat, viattomat silmät, tuntevansa orvokin ja myskin tuoksun; kuvaili syleilevänsä toista, ja rakasti molempia yhtaikaa. Se oli rikollista, mutta hurmaavaa.

"Sinä olet todellakin tänään aivan kuin rakastunut!" kuiskasi Beatrice salaisella ylpeydellä.

"Niin, niin, rakkaani, uskotko, että minä olen vielä yhtä rakastunut sinuun kuin rakkautemme ensi päivinä."

"Mitä joutavia!" naurahti Beatrice. "Eikö sinua hävetä? Parempi olisi, että ajattelisit totisia asioita; hänhän kuuluu paranevan."

"Luigi Marliani sanoi minulle eräänä päivänä, että hän kuolee", virkkoi herttua. "Hän on tällä haavaa parempi, mutta se on vain hetkellistä; hän kuolee varmaan."

"Kuka sen tietää?" vastasi Beatrice. "Häntä hoidetaan niin hyvin... Kuulehan, Moro, minä kummastelen sinun huolettomuuttasi! Sinä kärsit loukkauksia kuin karitsa, sinä sanot: valta on meidän käsissämme. Mutta eiköhän olisi parempi kokonaan luopua vallasta kuin vavista sen vuoksi joka hetki, varkaan tavoin madella tuon sekasikiön, Ranskan kuninkaan edessä, olla riippuvainen röyhkeän Alfonson jalomielisyydestä, mielistellä tuota liettävää aragoniaiaista noita-akkaa. Sanotaan hänen taas olevan raskaana. Yksi käärmeensikiö lisää tuohon kirottuun pesään! Ja niin läpi koko elämän – ajattelehan, koko elämän! Ja sinä vielä sanot vallan olevan meidän käsissämme!"

"Mutta lääkärit ovat yksimielisiä siitä, että tauti on parantumaton", sanoi herttua, "ennemmin tai myöhemmin..."

"Niin, odota sitä! Hän on jo kymmenen vuotta tehnyt kuolemaa."

Molemmat vaikenivat.

Yhtäkkiä Beatrice kiersi käsivartensa herttuan ympärille, painautui koko ruumiillaan häntä vasten ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Moro säpsähti.

"Bice! Varjelkoon sinua Kristus ja pyhä neitsyt! Älä koskaan – kuuletko? – älä koskaan puhu minulle siitä..."

"Jos pelkäät, niin tahdotko, että minä itse?..."

Hän ei vastannut. Hetken kuluttua hän kysyi:

"Mitä sinä ajattelet?"

"Persikoita."

"Niin, minä käskin puutarhurin lähettää hänelle kaikkein kypsimpiä..."

"En minä niitä, minä ajattelen messer Leonardo da Vincin persikoita. Etkö niistä ole kuullut?"

"Mitä sitten?"

"Ne ovat myrkyllisiä."

"Mitenkä myrkyllisiä?"

"Niin. Hän myrkyttää niitä... joitakin kokeita varten. Kenties se on taikuutta. Mona Sidonia minulle niistä kertoi. Vaikka persikat ovatkin myrkyllisiä, ovat ne näöltään ihmeen kauniita."

He vaikenivat taas ja makasivat kauan sylikkäin pimeässä, ajatellen kumpikin samaa asiaa, kuunnellen, miten toisen sydän löi yhä nopeammin ja nopeammin.

Viimein Moro suuteli isällisellä hellyydellä vaimoansa otsalle ja siunasi hänet ristinmerkillä.

"Nuku, rakkaani, nuku Jumalan rauhassa!"

Kun herttuatar nukkui, näki hän unta, että ihania persikoita oli kultaisella tarjottimella. Niitten kauneus viehätti häntä ja hän otti niistä yhden ja maistoi. Se oli mehevä ja tuoksui hyvälle. Yhtäkkiä kuiskasi jokin ääni: "myrkkyä, myrkkyä, myrkkyä!" Hän säikähti, mutta ei voinut enää pidättäytyä. Hän söi toisen hedelmän toisensa jälkeen ja hänestä tuntui, että hän kuolee, mutta hänen mielensä tuli yhä keveämmäksi, yhä iloisemmaksi.

Herttua näki myöskin omituisen unen. Hän oli kävelevinään viheriäisellä nurmikolla suihkulähteen luona Paradisossa ja näkevinään kolmen valkopukuisen naisen istuvan siinä kaulatusten, kuin sisaret. Hän tuli heidän luoksensa ja huomasi, että ne olivat madonna Beatrice, madonna Lucrezia ja madonna Cecilia, ja tuntien suurta helpoitusta hän ajatteli: "no, Jumalan kiitos, vihdoinkin he ovat tehneet sovinnon – se olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten!"

X

Tornikello löi kaksitoista. Kaikki talossa nukkuivat. Vain kääpiönainen Morgantina, joka oli päässyt karkuun kopista, minne hänet oli teljetty, istui katolla olevalla parvekkeella ja itki olematonta lastaan.

"Ryöstivät minulta lapsukaiseni, tappoivat pienokaiseni! Ja minkätähden, minkätähden, hyvä jumalani? Ei hän kenellekään pahaa tehnyt. Hän oli minun ainoa lohdutukseni..."

Yö oli kirkas, ilma niin selkeä, että saattoi erottaa Monte Rosan jäänpeittämät, ikuisten kristallien kaltaiset huiput taivaan rannalla.

Ja kauan kaikui nukkuvasta huvilasta heikkomielisen kääpiönaisen kimeä valitus, joka oli kuin pahaa ennustavan linnun huuto.

Yhtäkkiä hän huokasi, kohotti päätänsä, katsoi ylös taivaaseen ja vaikeni samassa.

Hiljaisuus vallitsi.

Kääpiö hymyili, ja siniset tähdet tuikkivat yhtä salaperäisinä ja viattomina kuin hänen silmänsä.

Neljäs kirja

NOITIEN SABBATTI

I

Yksinäisellä paikalla Milanon laitakaupungissa, Vercellinan portin luona, siinä, missä oli Cataranan kanavan sulkulauta ja jokitulli, seisoi yksinäinen, vanha, pieni talo suurine, mustuneine, kallistuneine savutorvineen, josta päivin ja öin nousi savu.

Talo oli kätilö-eukon, mona Sidonian. Yläkerta oli vuokrattu alkemisti messer Galeotto Sacroboscolle. Alakerrassa asui eukko itse Cassandran kanssa, joka oli Galeotton veljen, kauppias Luigin tytär.

Messer Luigi oli kuuluisa matkailija, joka oli käynyt Kreikanmaat, Arkipelagin saaret, Syriat, Vähä-Aasiat, Egyptit, väsymättömästä etsien muinaiskapineita. Hänelle kelpasi kaikki, mitä hän vain sattui löytämään: kaunis veistokuva, meripihkakappale, johon oli jähmettynyt joku kärpänen, väärennetty kirjoitus Homeron haudalta, Euripideen tragedia, Demostheneen solisluu.

Muutamat pitivät häntä mielipuolena, toiset kerskailijana ja petturina, kolmannet suurena miehenä. Hänen mielikuvituksensa oli siinä määrin pakanuuden läpitunkema, että vaikka hän elämänsä loppuun saakka pysyi hyvänä kristittynä, hän saattoi kuitenkin aivan tosissaan rukoilla "pyhää Mercurius henkeä" ja uskoi keskiviikon, joka oli pyhitetty Olympon siivekkäälle sanansaattajalle, olevan erittäin suotuisan kauppayrityksille. Mitkään vaivat ja kärsimykset eivät voineet muodostua esteeksi hänen etsinnälleen. Kerran, kun hänen laivansa, oli ollut jo kymmenkunnan peninkulman päässä rannasta, oli hän saanut kuulla eräästä merkillisestä kreikkalaisesta kirjoituksesta, jota hän ei ollut nähnyt, ja heti hän oli palannut takasin kirjoittaakseen sen muistiin. Menetettyään eräässä haaksirikossa kallisarvoisen käsikirjoituskokoelman oli hän tullut harmaaksi surusta. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän saattoi itsensä häviöön, koko elämänsä ajan kärsi niin suuria vaivoja ja antautui niin suuriin vaaroihin, vastasi hän aina samoin sanoin:

"Minä tahdon herättää kuolleet eloon."

Pienen Mistra kaupungin seutuvilla, lähellä Spartan raunioita, tapasi hän Artemis jumalattaren kuvan näköisen tytön, köyhän, juopon maalaispapin tyttären, nai hänet ja vei Italiaan erään uuden Iliadin jäljennöksen, murtuneen Hekaten marmorikuvan ja särkyneitten amforien palasten mukana. Heille syntyneelle tyttärelle Luigi antoi nimeksi Cassandra Aiskylon suuren sankarittaren, Agamemnonin vangin muistoksi, jota hän siihen aikaan ihaili.

Hänen vaimonsa kuoli pian sen jälkeen. Kun Luigi sitten taas läksi tavallisille retkilleen, jätti hän pikku tyttärensä vanhan ystävänsä, Konstantinopolista kotoisin olevan kreikkalaisen filosoofin Demetrius Chalcondylasin huostaan, joka oli tullut Milanoon Sforzan herttuain kutsumuksesta.

Tämä seitsenkymmenvuotias ukko oli teeskentelevä, kavala ja umpimielinen. Hän oli olevinaan harras katolilainen, mutta itse asiassa, niinkuin monet muutkin oppineet kreikkalaiset Italiassa ja heidän johtajansa kardinaali Bessarion, tunnusti hän muinaisajan viisauden viimeisen opettajan, uusplatonilaisen Gernistos Plethonin oppia. Tämä filosoofi oli kuollut noin neljäkymmentä vuotta sitten samaisessa Mistran kaupungissa, josta Cassandran äiti oli kotoisin. Hänen oppilaansa uskoivat, että suuren Platon henki oli astunut alas Olymposta Plethonin ruumiiseen saarnatakseen viisautta maan päällä. Kristityt opettajat väittivät, että tämä filosoofi tahtoi uudelleen henkiin herättää Julianus Apostatan antikristillisen harhaopin, muinaisten olympolaisten jumalain palveluksen, ja että häntä vastaan oli käytettävä oppineitten väittelyjen ja todistusten asemasta pyhää inkvisitsioonia ja polttorovioita. Vedottiin Plethonin omiin sanoihin. Kolme vuotta ennen kuolemaansa oli hän sanonut oppilailleen: "Muutamien vuosien kuluttua minun kuolemani jälkeen valkenee kaikille kansoille ja sukukunnille yksi ainoa totuus, ja kaikki ihmiset tulevat yhtymään yhteen ainoaan uskoon – unam candemque religionem universum orbem esse suscepturum." Kun häneltä oli kysytty: "mihin uskoon – Kristuksen vai Muhammedin?", oli hän vastannut: "ei toiseen eikä toiseen, vaan uskoon, joka ei eroa vanhasta pakanuudesta – neutram, sed a gentilitate non differentem."

Demetrius Chalcondylasin talossa kasvatettiin pikku Cassandraa ankarassa, tekopyhässä jumalanpelossa. Mutta keskusteluista, joita lapsi sattui kuulemaan ymmärtämättä platonilaisten aatteiden filosoofisia hienouksia, muodosti hän mielikuvituksessaan salaperäisen sadun Olympon jumalien ylösnousemisesta.

Tyttö kantoi kaulassaan isänsä lahjoittamaa taikakalua, joka varjeli kuumetaudilta – sinettiä, johon Dionysus jumalan kuva oli kaiverrettuna. Välistä, yksin ollessaan, hän salaa otti esille tuon vanhan kiven, asetti sen aurinkoa vasten, ja läpikuultavassa, sinipunervassa ametistissa esiintyi kuin ilmestys: alaston Bacchus nuorukainen sauva toisessa ja viinirypäle toisessa kädessä; hänen vieressään hyppivä pantteri koetti nuolla viinirypälettä. Ja rakkaus ihanaan jumalaan täytti lapsen sydämen.

Messer Luigi joutui häviöön muinaisesineiden keräämisintonsa kautta ja kuoli mätäkuumeeseen suuressa köyhyydessä erään paimenen hökkelissä, vasta löytämiensä foiniikialaisen temppelin raunioitten keskellä. Tähän aikaan palasi Milanoon alkemisti Galeotto Sacrobosco, Cassandran setä, joka monta vuotta oli vaellellut ympäri maailmaa etsien viisasten kiveä. Hän asettui asumaan pikku taloon Porta Vercellinan luona ja otti luokseen veljensä tyttären.

Giovanni Beltraffio ei ollut unohtanut kuulemaansa mona Cassandran ja mekaanikko Zoroastron keskustelua myrkyllisestä puusta. Sittemmin oli hän tavannut tytön Demetrius Chalcondylasin luona, jolta hän Merulan välityksellä oli saanut kirjoitustyötä. Hän oli kuullut puhuttavan, että Cassandra oli noita. Mutta nuoren tytön salaperäinen kauneus viehätti häntä.

Melkein joka ilta, lopetettuaan työnsä Leonardon työhuoneessa, Giovanni läksi Porta Vercellinan luona olevaan yksinäiseen taloon tapaamaan Cassandraa. He istuutuivat hiljaisen, tumman kanavan rannalla olevalle kummulle Santa Redegondan luostarin puoleksi sortuneen muurin luo ja keskustelivat siinä kauan aikaa. Tuskin näkyvä, takkiaispensaitten, seljapuitten ja nokkosten peitossa oleva polku vei kummulle. Ei kukaan siellä koskaan käynyt.

II

Oli tukahuttavan lämmin ilta. Silloin tällöin nosti vihuri valkoisen pölyn ilmaan tiellä ja suhisi puissa. Vihurin ohi mentyä oli entistä hiljaisempaa. Kuului vain etäisen ukkosen kumea, aivan kuin maanalainen jyrinä. Tämän uhkaavan juhlallisen jyrinän ohella kuului läheisestä kapakasta haljenneen luutun kimakka ääni ja humalaisten tullisotamiesten laulua. Oli sunnuntai.

Joskus valaisi taivaan heikko salama, ja silloin tulivat hetkeksi pimeydestä näkyviin toisella rannalla oleva vanha talo kallistuneille savutorvineen, jonka kautta alkemistin uunista tuleva savu mustana tuprusi, sammaltuneella sulkuluukulla onkivapa kädessä seisova pitkä ja laiha kirkonpalvelija, suora kanava etäisyyteen katoavine lehtikuusi- ja pajupuurivineen, laihain hevoskaakkien vetämät litteäpohjaiset lotjat, jotka olivat lastatut tuomiokirkkoa varten tuoduilla marmorilohkareilla, ja pitkä, vettä pieksävä hinausköysi. Sitten kaikki tuo katosi taas kuin näky pimeyteen. Vain alkemistin tuli loisti kuvastuen Cataranan tummaan veteen. Sululta päin tuli lämpimän veden, kuihtuneitten sananjalkain, tervan ja lahonneen puun haju.

Giovanni ja Cassandra istuivat tavallisella paikallaan kummulla.

"Kuinka ikävää!" virkkoi tyttö venyttäen jäseniään ja pannen hienot, valkoiset sormensa ristiin päälaelleen. "Joka päivä on samallaista. Tänään on niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään. Aivan samalla tavalla tyhmä, Pitkä lukkari onkii kaloja sululla mitään saamatta, samalla tavalla tupruaa savu työpajasta, missä messer Galeotto etsii kultaa mitään löytämättä, samalla tavalla kurjat hevoskaakit vetävät lotjia, samalla tavalla rämisee haljennut luuttu kapakassa. Kunpa edes jotain uutta tapahtuisi! Tulisivat ranskalaiset ja hävittäisivät Milanon, tai lukkari saisi kalan, tai setä löytäisi kultaa... Hyvä Jumala, kuinka ikävää!"

"Niin, kyllä minä ymmärrän", vastasi Giovanni, "minullakin on välistä niin ikävä, että tekisi mieli kuolla. Mutta fra Benedetto on opettanut minulle erään kauniin rukouksen ikävän pahaahenkeä vastaan. Tahdotteko, niin opetan sen teille?"

Tyttö pudisti päätään.

"Ei, Giovanni, välistä kyllä tahtoisinkin, mutta en ole enää pitkiin aikoihin osannut rukoilla teidän jumalaanne."

"Meidän jumalaamme? Onko sitten olemassa muuta jumalaa kuin meidän ainoa jumalamme?"

Salama valaisi silmänräpäykseksi Cassandran kasvot. Koskaan eivät ne Giovannista olleet näyttäneet niin salaperäisiltä, kaihomielisiltä ja kauniilta.

Hän oli hetken vaiti ja siveli kädellään mustaa, tuuheata tukkaansa.

"Kuulehan, ystäväni. Kerron sinulle erään tapauksen. Se tapahtui kauan sitten siellä, syntymämaassani, kun olin vielä lapsi, isäni otti minut kerran mukaansa matkalle. Me kävimme katsomassa erään vanhan temppelin raunioita, jotka olivat meren ympäröimällä niemellä. Kalalokit kirkuivat ja pauhaten särkyivät aallot mustia kiviä vasten, jotka suolainen vesi oli syönyt neulan teräviksi. Vaahto pärskyi korkealle ja virtasi sitten sihisten alas kivineuloja pitkin. Isäni tutki marmorimöhkäleellä olevaa puoleksi kulunutta kirjoitusta. Minä istuin kauan yksinäni temppelin portailla, kuuntelin merta ja hengitin raitista meri-ilmaa, johon sekaantui koiruohon kitkerän suloinen tuoksu. Sitten menin autioon temppeliin. Marmoripylväiden välitse, joihin ajan hammas tuskin oli kajonnut, näytti sininen taivas tummalta, ja ylhäällä kivien halkeamissa kasvoi unikukkia. Temppelissä oli hiljaista. Ainoastaan ulkoapäin kuuluva aaltojen tyrsky kumisi pyhäkössä, täyttäen sen ikäänkuin rukouslaululla. Minä kuuntelin sitä, ja yhtäkkiä vavahti sydämeni. Lankesin polvilleni ja aloin rukoilla sitä jumalaa, joka kerran oli täällä asunut, vaan joka nyt oli unohdettu ja halveksittu. Minä suutelin marmorilaattoja, itkin ja tunsin valtavaa rakkautta tuota jumalaa kohtaan senvuoksi, ettei häntä kukaan maan päällä enää rakastanut eikä palvellut, senvuoksi, että hän oli kuollut. Sen jälkeen en ole koskaan ketään niin rukoillut. Se oli Dionysius jumalan temppeli."

"Mitä te puhuttekaan, Cassandra!" sanoi Giovanni. "Sehän on syntiä ja jumalanpilkkaa! Mitään Dionysius jumalaa ei ole eikä ole ollut..."

"Eikö ole ollut?" kysyi tyttö pilkallisesti hymyillen. "Mitenkä sitten pyhät isät, joihin sinä uskot, opettavat, että karkoitetut jumalat siihen aikaan, kun Kristus heidät voitti, muuttuivat mahtaviksi haltioiksi? Mitenkä kuuluisan astroloogin Giorgio da Novaran kirjassa on ennustus, joka perustuu tarkkoihin taivaankappalten tutkimuksiin. Kiertotähti Jupiterin yhtyminen Saturnukseen synnytti Mooseksen opin, sen yhtyminen Mars tähteen kaldealaisen opin, yhtyminen aurinkoon – egyptiläisen opin, Venukseen – Muhammedin opin, Mercuriukseen – Kristuksen opin, ja tuleva yhtyminen kuuhun on synnyttävä Antikristuksen opin, ja silloin kuolleet jumalat nousevat haudoistaan!"

Ukkosilma läheni. Salamat leimahtelivat yhä kirkkaammin, valaisten raskasta, mahtavaa pilveä, joka tulla kömpi hiljalleen. Luutun rämisevät äänet kuuluivat yhä tukahuttavassa, uhkaavassa hiljaisuudessa.

"Oi, Cassandra!" huudahti Beltraffio rukoilevalla äänellä, kädet ristiin liitettyinä. "Ettekö te näe, että paha henki teitä kiusaa turmioon vietelläkseen. Olkoon hän kirottu!"

Tyttö kääntyi nopeasti Giovannin puoleen, pani kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:

"Eikö hän sitten sinua milloinkaan kiusaa? Jos kerran olet niin vanhurskas, Giovanni, niin miksi läksit pois opettajasi fra Benedetton luota, miksi rupesit jumalattoman Leonardo da Vincin oppilaaksi? Miksi käyt täällä, minun luonani? Tai etkö tiedä, että minä olen noita, ja että noidat ovat häijyjä – häijympiä kuin itse paholainen? Etkö pelkää kadottavasi sieluasi minun seurassani?"

"Herran voima on meidän kanssamme!" sopersi Giovanni vavisten.

Cassandra lähestyi häntä tuijottaen häneen keltaisilla, läpikuultavilla silmillään. Kirkas salama valaisi hänen kasvonsa, kalpeat kuin sen marmorisen jumalattaren, jonka Giovanni kerran Myllykummulla oli nähnyt nousevan tuhatvuotisesta haudastaan.

"Se on hän!" ajatteli hän kauhistuen. "Valkoinen paholainen!"

Hän yritti hypähtää ylös, mutta ei voinut. Hän tunsi poskellaan tytön kuuman hengityksen ja kuunteli hänen kuiskettaan:

"Tahdotko, että sanon sinulle kaikki, kaikki loppuun asti, Giovanni? Tahdotko, rakkaani, että lennämme yhdessä sinne, missä hän on? Siellä on hyvä olla, siellä ei ole ikävä. Ja niinkuin unessa, niinkuin paratiisissa, siellä ei mikään hävetä – kaikki on luvallista! Tahdotko tulla sinne?"

Kylmä hiki kohosi Giovannin otsalle, mutta uteliaisuus voitti kauhun, ja hän kysyi:

"Minne?"

Miltei koskettaen huulillaan Giovannin poskea tyttö vastasi tuskin kuuluvalla kuiskauksella, joka oli kuin intohimoinen, kaihoisa huokaus:

"Sabbattiin!"

Ukkonen jyrähti tärisyttäen taivasta ja maata, ja se oli kuin näkymättömien maanalaisten jättiläisten juhlallisen kammottava, iloa uhkuva nauru. Sitten se taas vähitellen kuoli pois hengettömään hiljaisuuteen.

Ei yksikään lehti liikahtanut puussa. Luutun rämisevä ääni oli vaiennut.

Ja samassa alkoi kuulua luostarikellon tasainen, alakuloinen soitto. Se oli ilta-angelus.

Giovanni teki ristinmerkin. Tyttö nousi ylös ja sanoi:

"On aika mennä kotiin. On jo myöhäinen. Näetkö tulisoihtuja? Herttua Moro on menossa messer Galeotton luo. Minä aivan unohdin, että setä tänään aikoo näyttää erään kokeen – lyijyn muuttumisen kullaksi."

Kuului kavioitten kapsetta. Joukko ratsastajia tuli pitkin kanavan vartta taloa kohti, jossa alkemisti herttuata odottaessaan lopetteli valmistuksiaan tehtävää koetta varten.

III

Messer Galeotto oli koko elämänsä viettänyt viisasten kiveä etsien.

Päätettyään opintonsa Bolognan yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa hän rupesi silloisen kuuluisan salaisten tieteitten adeptin, kreivi Bernardo Trevisanon oppilaaksi. Sitten hän viisitoista vuotta etsi elohopeata kaikista mahdollisista aineista – keittosuolasta, salmiakista, erilaatuisista metalleista, vismutista, arsenikista, ihmisverestä, sapesta, hiuksista, eläimistä ja kasveista. Isäni perintö, kuusituhatta tukaattia, haihtui ilmaan sulatusuunin savutorven kautta. Kulutettuaan omat varansa hän lainasi muilta. Saamamiehet panettivat hänet vankeuteen. Hän karkasi ja teki seuraavat kahdeksan vuotta kokeita kananmunilla, kuluttaen niihin 20,000 munaa. Sitten hän tutki paavin pronotaarion, maestro Enricon kanssa vihtrilliä, sairastui myrkyllisten höyryjen vaikutuksesta, makasi vuoteessa neljätoista kuukautta kaikkien hylkäämänä ja oli vähällä kuolla. Kärsien köyhyyttä ja kaikellaisten nöyryytysten ja vainojen alaisena kävi hän Espanjassa, Ranskassa, Itävallassa, Hollannissa, pohjois-Afrikassa, Kreikassa, Palestiinassa ja Persiassa. Unkarin kuninkaan luona häntä kidutettiin, sillä toivottiin saatavan häneltä urkituksi kullanteon salaisuus. Vanhana, väsyneenä, mutta toivoaan kadottamatta, hän palasi vihdoin Italiaan herttua Moron kutsumuksesta ja sai hovialkemistin arvonimen.

Keskellä laboratooriota oli kömpelö, tulenkestävästä savesta tehty uuni monine osastoineen, peltineen, sulatuskauhoineen ja palkeineen. Yhdessä nurkassa, paksun tomukerroksen alla, oli savuttunutta, hyytyneen laavan tapaista kuonaa.

Työpöytä oli täynnä kaikenmoisia esineitä: tislauskolveja, esiastioita, lasipatoja, suppiloita, huhmareita, käärmeen muotoisia torvia, suunnattoman suuria ja pienen pieniä pulloja. Myrkyllisistä suoloista, lipeäaineista ja hapoista levisi väkevä haju. Kokonainen salaperäinen maailma piili metalleissa – Olympon seitsemän jumalaa, taivaan seitsemän kiertotähteä: kullassa – aurinko, hopeassa – kuu, vaskessa – Venus, raudassa – Mars, lyijyssä – Saturnus, tinassa – Jupiter ja kimaltelevassa elohopeassa – alituisesti liikkuva Mercurius. Täällä oli aineita, joilla oli oudot, asiaan perehtymättömiä peloittavat nimet: sinooperikuu, sudenmaito, vaskinen Achilles, asteriitti, androdami, anagallis, raponticum, aristolochia. Kallisarvoinen pisara leijonanverta, joka parantaa kaikki vammat ja tuottaa ikuisen nuoruuden, loisti kuin rubiini.

Alkemisti istui työpöytänsä ääressä. Hän oli pieni, laiha ja ryppyinen kuin vanha sieni, mutta yhä vielä terhakan reipas. Pää käsien varassa hän katsoi tarkkaavaisesti keittopulloa, joka hiljaa poristen kiehui väkiviinan sinisen liekin yllä. Siinä oli venus-öljyä – Oleum Veneris, väriltään läpikuultavan viheriäistä kuin smaragdi. Vieressä palavasta kynttilästä tunki pullon läpi kirkkaan viheriäinen heijastus vanhan kirjan, arabialaisen alkemistin Djabir Abdallahin teoksen pergamenttilehdelle. Kuullessaan askeleita ja ääniä portailta Galeotto nousi istualtaan, katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko kaikki järjestyksessä, antoi merkin palvelijalleen, vaiteliaalle famulukselle, että tämä lisäisi hiiliä sulatusuuniin, ja meni vieraita vastaan ottamaan.

IV

Seurue oli iloisella tuulella tullen juuri herkulliselta illalliselta. Herttuan seurueessa olivat myöskin hovin ylilääkäri Marliani, hyvin perehtynyt alkemiaan, ja Leonardo da Vinci.

Naiset astuivat sisään – ja oppineen hiljaisen kammion täytti hajuvesien tuoksu, silkkihameitten kahina ja kevytmielinen puhelu ja nauru.

Joku naisista satutti hihallaan yhtä lasipataa, niin että se putosi maahan.

"Ei se mitään tee, signora, olkaa huoleti!" sanoi Galeotto kohteliaasti. "Minä korjaan pois lasisirut, ettei pikku jalkanne vahingoitu."

Toinen otti käteensä nokikuonaisen rautakappaleen ja tahrasi vaalean, orvokeille tuoksuvan hansikkaansa. Ovela kavaljeeri koetti pitsinenäliinalla pyyhkiä pois tahraa, hiljaa puristellen pikku kätöstä.

Vaaleaverinen, vallaton donzella Diana kosketti iloisen pelon valtaamana elohopealla täytettyä kuppia, josta paria pisaraa tipahti pöydälle, ja kun ne siinä alkoivat vieriä kiiltävinä pallosina, huudahti hän:

"Katsokaa, herrat, katsokaa, tuota ihmettä: sulaa hopeata – se juoksentelee, se elää!" Ja hän melkein hyppi ilosta lyöden yhteen kämmeniään.

"Onko se totta, että me saamme nähdä paholaisen tulessa, kun lyijy alkaa muuttua kullaksi?" kysyi sievännäköinen, veitikkamainen Filiberta, vanhan tullikonsulin vaimo. "Mitä te arvelette, messere, eikö ole synti olla läsnä tällaisissa kokeissa?"

Filiberta oli hyvin jumalinen, ja hänen kerrottiin myöntyvän kaikkiin rakastajansa vaatimuksiin paitsi huulillesuutelemiseen, sillä hän arveli, ettei puhtaus ollut vielä kokonaan mennyttä niin kauan kuin huulet, joilla hän alttarilla oli vannonut puolisolleen uskollisuutta, pysyivät viattomina.

Alkemisti tuli Leonardon luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Messere, uskokaa minun ymmärtävän antaa arvoa sille, että teidän laisenne mies on tullut luokseni..."

Hän puristi lujasti hänen kättään. Leonardo tahtoi vastata jotain, mutta ukko keskeytti hänet päätään nyökäytellen:

"Tietysti, tietysti!... Se on heille salaisuus! Mutta mehän kyllä ymmärrämme toinen toisemme?..." Sitten hän ystävällisesti hymyillen kääntyi vieraitten puoleen:

"Suojelijani, hänen korkeutensa herttuan sekä näitten naisten, ihanain hallitsijattarieni, luvalla ryhdyn tekemään koetta jumalallisen muutoksen aikaansaamisesta. Tarkatkaa, hyvät herrat!"

Ettei voisi syntyä minkäänlaista epäilystä kokeen luotettavaisuudesta, näytti hän paksulaitaisen, tulenkestävästä savesta tehdyn sulatusastian ja pyysi jokaista sormella koputtamaan sen pohjaa vakuuttautuakseen, ettei siinä ollut mitään petosta, ja selitti samalla, että alkemistit joskus kätkivät kultaa kaksinkertaisella pohjalla varustettuun sulatusastiaan, jolloin ylimmäinen pohja kovasta kuumuudesta halkesi ja kulta tuli näkyviin. Niinikään tutkittiin huolellisesti tinakappaleet, hiilet, palkeet, hämmennyspuikot ynnä muut esineet, sekä ne joihin saattoi, että ne joihin ei saattanut olla kultaa kätkettynä.

Sitten hän leikkasi tinaa pieniin palasiin, pani ne sulatusastiaan ja asetti sen uuninsuuhun, kyteville hiilille. Mykkä, kierosilmäinen palvelija, jonka kuolonkalpeita, yrmeitä kasvoja eräs nainen säikähti niin, että oli vähällä pyörtyä, luullen häntä paholaiseksi, aika käyttää valtavia palkeita. Voimakas ilmavirta pani hiilet hehkumaan.

Galeotto huvitti vieraita puhelemalla heidän kanssaan. Hän sai kaikki nauramaan nimittämällä alkemiaa nimellä casta meretrix, siveä portto, jolla on monta ihailijaa, joka kaikkia heitä pettää, kaikille näyttää helposti voitettavalta, mutta tähän asti ei ole vielä ollut kenenkään sylissä, in nullos unquam pervenit amblexus.

Hovilääkäri Marliani, lihava, kömpelö mies, jolla oli pöhöttyneet, älykkään ja arvokkaan näköiset kasvot, rypisti vihaisesti kulmiansa kuullessaan alkemistin lörpötystä, hieroi otsaansa ja sanoi viimein, voimatta itseään kauemmin hillitä:

"Messere, eiköhän olisi jo aika ryhtyä toimeen? Tina kiehuu."

Galeotto otti esille sinisen paperipussin ja aukasi sen varovasti. Siinä oli vaaleankeltaista, rasvaista pulveria, joka kiilsi kuin karkeaksi survottu lasi ja tuoksui poltetulle merisuolalle. Se oli pyhää liuosta, alkemistien kalleinta aarretta, viisasten ihmeitä tekevää kiveä – lapis philosophorum.

Veitsen terällä hän erotti siitä pienen pienen jyväsen, joka ei ollut nauriin siementä suurempi, pani sen valkoiseen mehiläisvahaan, teki siitä pienen pallon ja heitti sen kiehuvaan tinaan.

"Miten suuren voiman arvelette liuoksessa olevan?" kysyi Marliani.

"Yksi osa 2,820 osalle muutettavaa metallia", vastasi Galeotto. "Tietysti ei liuos ole vielä täydellistä, mutta minä luulen piakkoin saavani sen niin voimakkaaksi, että yksi osa riittää miljoonalle. Silloin tarvitsee ottaa ainoastaan hirssijyvän painoinen siru, liuottaa se tynnyrillisessä vettä ja pirskoittaa metsäpähkinän kuorellinen tätä vettä viiniköynnökselle saadakseen jo toukokuussa kypsiä rypäleitä. Mara tingerem si Mercurius esset! Minä muuttaisin kullaksi kokonaisen meren, jos vain olisi kylliksi elohopeata!"

Marliani kohautti olkapäitään. Messer Galeotton kehuskeleminen harmitti häntä. Hän rupesi todistamaan muuttumisen mahdottomuutta skolastiikan ja Aristoteleen syllogismien avulla. Alkemisti hymähti.

"Odottakaa, domine magister, kohta esitän teille syllogismin, jota ette helposti kumoa."

Hän heitti hiilien päälle kourallisen valkoista pulveria. Savupilvi täytti laboratoorion. Sihisten ja räiskyen leimahti liekki palamaan monivärisenä kuin taivaankaari, milloin sinisenä, milloin viheriäisenä, milloin punaisena. Katselijat tulivat levottomiksi, jälestäpäin kertoi madonna Filiberta purppuranpunaisessa liekissä nähneensä paholaisen naaman. Alkemisti kohotti rautakoukulla sulatusastian valkean hehkuvaa kantta. Tina porisi ja sihisi. Kansi painettiin taas kiinni. Palkeet vinkuivat ja tohisivat. Ja kun noin kymmenen minuutin kuluttua tinaan upotettiin ohut rautapuikko, näkivät kaikki, että keltainen pisara jäi sen kärkeen riippumaan. "Valmis!" sanoi alkemisti.

Sulatusastia otettiin ulos uunista ja pantiin jäähtymään. Sitten se särettiin. Helisten ja kimallellen vierähti siitä mykistyneen katsojajoukon suureksi hämmästykseksi kultamöhkäle.

Alkemisti osoitti sitä ja sanoi Marlianin puoleen kääntyen juhlallisesti:

"Solve mihi hunc syllogismum! Selitä minulle tämä syllogismi!"

"Kuulumatonta... uskomatonta... vastoin kaikkia luonnon ja logiikan lakeja!" sopersi Marliani hämillään.

Messer Galeotton kasvot olivat kalpeat, hänen silmänsä, paloivat. Kohottaen katseensa taivaaseen hän huudahti:

"Laudetur Deus in aeternum, qui partem suae infinitae potentiae nobis, suis adjectissimis creaturis communicavit. Amen."

"Kiitetty olkoon Jumala ijankaikkisesti, joka meille arvottomille olennoille on antanut osan kaikkivallastaan. Amen."

Kun kultamöhkälettä koetettiin salpietarihappoon kastetulla koetuskivellä, jäi kiveen keltainen, kiiltävä kultaviiru, joka näyttäytyi olevan puhtaampaa kuin hienoin unkarilainen ja arabialainen kulta.

Kaikki kerääntyivät vanhuksen ympärille onnittelemaan ja puristamaan hänen kättään.

Herttua Moro vei hänet syrjään:

"Tahdotko palvella minua uskollisesti ja rehellisesti?"

"Minä toivoisin, että minulla olisi enemmän kuin yksi elämä, voidakseni pyhittää ne teidän korkeutenne palvelukseen!" vastasi alkemisti.

"Katso vaan, Galeotto, ettei kukaan muu hallitsija..."

"Teidän korkeutenne, jos joku muu saa tästä vihiä, niin saatte hirtättää minut kuin koiran!"

Ja oltuaan hetken aikaa vaiti hän lisäsi nöyrästi kumartaen:

"Jos minä vain voisin saada..."

"Mitä? Joko taas?"

"Oi, se on viimeinen kerta, niin totta kuin Jumala elää, viimeinen kerta..."

"Paljonko?"

"Viisi tuhatta tukaattia."

Hetkisen mietittyään ja tingittyään pois yhden tuhannen herttua suostui.

Oli jo myöhäinen. Madonna Beatrice saattoi tulla levottomaksi. Alettiin tehdä lähtöä. Saattaessaan vieraita isäntä antoi jokaiselle heistä muistoksi pikku palasen uutta kultaa. Leonardo yksin jäi taloon.

V

Vieraitten lähdettyä tuli Galeotto hänen luokseen ja virkkoi:

"Mestari, mitä te sanotte kokeesta?"

"Kulta oli puikoissa", vastasi Leonardo tyynesti.

"Missä puikoissa? Mitä te tarkoitatte, messere?"

"Puikoissa, joilla tinaa hämmensitte. Minä näin kaikki."

"Itsehän te ne tarkastitte..."

"Ei, ei niissä."

"Ei niissä? Mutta sallikaahan..."

"Sanoinhan teille, että näin kaikki", virkkoi Leonardo hymyillen. "Älkää kieltäkö, Galeotto. Kulta oli kätkettynä onttoihin puikkoihin, ja kun niitten puiset päät paloivat pois, putosi kulta astiaan."

Alkemistin polvet alkoivat tutista. Ilme hänen kasvoillaan oli nöyrä ja surkea kuin kiinni joutuneella varkaalla.

Leonardo meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Älkää pelätkö, ei kukaan saa sitä tietää. Minä en ilmaise mitään."

Galeotto tarttui hänen käteensä ja sai vaivoin sanotuksi:

"Ettekö todellakaan ilmaise?..."

"En. Minä en tahdo teille pahaa. Mutta minkä vuoksi te..."

"Oi, messer Leonardo!" huudahti Galeotto, ja rajattoman epätoivon jälkeen syttyi hänessä yhtä rajaton toivo. "Vannon Jumalan kautta, että vaikka siltä näyttääkin kuin minä pettäisin, niin teen sitä vain vähän aikaa, hyvin vähän aikaa, herttuan hyväksi ja tieteen voitoksi, sillä minähän olen löytänyt, minä olen todellakin löytänyt viisasten kiven! Tosin ei minulla sitä vielä ole, mutta saattaa sanoa, että se melkein niinkuin on, sillä minä olen oikealla tiellä, ja sehän, kuten tiedätte, on pääasia. Vielä pari kolme koetta, ja tarkotus on saavutettu! Mitä minun oli tekeminen, mestari? Eikö sitten suuren totuuden löytäminen oikeuta tuollaista pikku valetta?"

"Mitä te joutavia, messer Galeotto – aivan kuin olisimme tässä sokkosilla", sanoi Leonardo olkapäitään kohauttaen. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että metallien muuttuminen on lorua, ettei viisasten kiveä ole eikä voi olla olemassa. Alkemia, nekromantia, musta magia, samoin kuin kaikki muutkin tieteet, jotka eivät perustu tarkkaan kokeiluun ja matematiikkaan, ovat joko petosta tai mielettömyyttä – keinottelijain tuulessa liehuva lippu, jota seuraa tyhmä rahvasjoukko..."

Alkemisti tuijotti Leonardoon hämmästynein silmin. Yhtäkkiä hän päätään kallistaen ja viekkaasti toista silmäänsä siristäen rupesi nauramaan.

"Tuopa ei ole kauniisti teiltä tehty, mestari! Enkö minä sitten kuulu uskottujen joukkoon? Ikäänkuin emme tietäisi, että te olette suuri alkemisti, luonnon syvimpien salaisuuksien tuntija, uusi Hermes Trismegistos ja Prometheus!"

"Minäkö?"

"Niin, te juuri."

"Olettepa te koko leikinlaskija, messer Galeotto."

"Ei, te se leikinlaskija olette, messer Leonardo! Ai, ai, minkälainen teeskentelijä! Olen minä eläissäni nähnyt alkemisteja, jotka ovat pitäneet tietonsa salassa, mutta teidän laistanne en ole vielä ikinä nähnyt!"

Leonardo katseli häntä tarkkaavaisesti, tahtoi suuttua, mutta ei voinut.

"Aivanko te sitten toden teolla uskotte?" sanoi hän hymyillen vasten tahtoaan.

"Uskonko!" huudahti Galeotto. "Tietäkää, messere, että jos itse Jumala tällä hetkellä astuisi alas minun eteeni ja sanoisi: Galeotto, viisasten kiveä ei ole olemassa, niin vastaisin hänelle: Herra, niin totta kuin on se, että Sinä olet minut luonut, niin totta on sekin, että viisasten kivi on olemassa ja että minä olen sen löytävä!"

Leonardo ei enää väittänyt vastaan eikä ollut vihoissaan, vaan kuunteli uteliaasti.

Kun tuli puheeksi paholaisen apu salaisissa tieteissä, huomautti alkemisti halveksivasti hymyillen, että paholainen on kaikkein kurjin olento koko luomakunnassa ja ettei häntä heikompaa olentoa ole koko maailmassa. Vanhus uskoi ainoastaan ihmisjärjen kaikkivaltaan ja vakuutti, ettei tieteelle ole mikään mahdotonta.

Sitten hän yhtäkkiä ikäänkuin muisti jotain hauskaa ja kysyi, näkikö Leonardo usein elementtihenkiä. Kun tämä tunnusti, ettei hän vielä milloinkaan ollut niitä nähnyt, ei Galeotto taaskaan tahtonut häntä uskoa. Hän alkoi innoissaan selittää, että salamanterilla on pitkulainen ruumis, puolentoista sormen pituinen, täplikäs, hoikka ja kova, sylfiidillä taas läpikuultavan sininen kuin taivas ja ilmava. Hän kertoi luonnottarista, veden väestä, maahisista ja kääpiöistä, kasvien durdaaleista ja harvinaisista dieemeistä, jotka asustavat jalokivissä.

"En voi teille edes kuvata", sanoi hän lopuksi, "miten miellyttäviä ne ovat!"

"Minkä vuoksi eivät nuo henget ilmesty kaikille, vaan ainoastaan valituille?"

"Mitenkä ne voisivat kaikille ilmestyä? Ne pelkäävät raakoja ihmisiä – irstaita, juomareita ja syömäreitä. Ne rakastavat lapsellista yksinkertaisuutta ja viattomuutta. Ne oleskelevat ainoastaan siellä, missä ei ole ilkeyttä eikä viekkautta. Muuten ne tulevat aroiksi kuin metsän elävät ja piiloutuvat ihmisen katseilta elementteihinsä."

Ukon kasvoilla loisti lempeä, uneksiva hymy.

"Kuinka omituinen, surkuteltava ja samalla miellyttävä ihminen!" ajatteli Leonardo tuntematta enää mitään harmia vanhusta kohtaan hänen alkemisti-houreittensa vuoksi. Hän koetti puhua hänen kanssaan hellävaroin, kuin lapsen kanssa, ollen tietävinään kaikki hänen salaisuutensa, ettei vain häntä pahoittaisi.

He erosivat hyvinä ystävinä.

Leonardon lähdettyä syventyi alkemisti uuteen kokeeseen venus-öljyä käyttäen.

VI

Laboratoorion alla olevassa huoneessa, suuren lieden ääressä istuivat talon emäntä, mona Sidonia, ja Cassandra.

Palavan risukimpun yllä riippui rautakattila, jossa oli sipulia ja nauriita kiehumassa illalliseksi. Vanha eukko kehräsi, ja hänen ryppyiset sormensa liikkuivat yksitoikkoisesti vetäessään kuontalosta lankaa ja sitä punoessaan. Cassandra tuijotti rukkiin ajatellen: taaskin yhä samaa, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään: sirkka laulaa, hiiri nakertaa, rukki hyrisee, kuivat risut uunissa rätisevät, tuntuu sipulin ja nauriin haju. Ja eukko marisee taas vanhaan tapaansa, ikäänkuin sahaisi hän tylsällä sahalla: hän, mona Sidonia, on köyhä vaimo, vaikka ihmiset lörpöttelevät, että hänellä muka on ruukku täynnä rahoja maahan kaivettuna. Mutta se on lorua. Messer Galeotto saattaa hänet häviöön. Molemmat, sekä setä että veljentytär, ovat hänen niskoillaan. Hän pitää ja ruokkii heitä ainoastaan hyvyydestä. Mutta Cassandra ei ole enää mikään lapsi, täytyy ajatella tulevaisuutta. Setä kuolee ja hän jää kerjäläiseksi. Miksei hän saata ottaa rikasta hevoskauppiasta Abbiategrassosta, joka jo kauan on häntä kosinut? Tosin ei tuo enää ole nuori, mutta sen sijaan on hän järkevä ja jumalinen mies; hänellä on viljapuoti, mylly ja öljypuuistutuksia. Itse Jumala on lähettänyt hänelle onnen. Mikä on esteenä? Mitä hän vielä tahtoo?

Mona Cassandra kuunteli, ja painostava ikävä nousi tukahuttavana palana kurkkuun, hänen ohimoitaan pakotti, niin että teki mieli itkeä, huutaa kuin kivusta.

Eukko otti padasta höyryävän nauriin, pisti sen terävän puupuikon päähän, kuori sen, valoi sakeata, punervaa viinirypälemehua sen päälle ja alkoi syödä, maiskutellen hampaattomalla suullaan.

Nuori tyttö oikasihe alistuvan epätoivon ilme kasvoillaan ja pani hienot, valkeat sormensa ristiin päälaelleen.

Illallisen jälkeen alkoi vanhan eukon pää nyökkiä, silmät ummistua, särisevä ääni käydä veltoksi ja puhe hevoskauppiaasta sekavaksi. Silloin Cassandra otti salaa poveltaan isänsä lahjoittaman taikakalun, kallisarvoisen kiven, asetti sen silmiensä eteen tulta vasten ja alkoi katsella Bacchuksen kuvaa: sinipunervassa ametistissa esiintyi kuin ilmestys alaston Bacchus nuorukainen sauva toisessa ja viinirypäle toisessa kädessä; hänen vieressään hyppivä pantteri koetti nuolla viinirypälettä! Ja rakkaus ihanaan jumalaan täytti Cassandran sydämmen.

Hän huokasi syvään, kätki taikakalun povelleen ja sanoi arasti:

"Mona Sidonia, tänä yönä on kokous Barco di Ferrarassa ja Beneventossa... Hyvä, kiltti täti! Me emme edes tanssisi – katselisimme vain vähän aikaa ja sitten palaisimme heti takaisin. Minä teen, mitä ikinä vain tahdotte, houkuttelen hevoskauppiaalta lahjan – kunhan vain saan lentää, lentää jo tänään, nyt heti!"

Hänen silmissään välähti mieletön himo. Eukko katsahti häneen, ja yhtäkkiä hänen sinertävät, ryppyiset huulensa aukenivat leveään hymyyn paljastaen hänen ainoan, keltaisen hampaansa, joka muistutti torahammasta; hänen kasvonsa ilmaisivat kamalaa iloisuutta.

"Hyvinkö tekee mielesi?" virkkoi hän. "Vai olet päässyt makuun? Kumma tyttö! Joka yö tahtoisi lentää! Mutta muistakin, Cassandra: synti on nyt sinun omallatunnollasi. Minulla ei ollut tänään ajatustakaan sinnepäin. Teen sen vain sinun tähtesi..."

Hätäilemättä nousi eukko istualtaan, sulki huolellisesti ikkunaluukut, tukki raot rievuilla, lukitsi ovet, kaatoi vettä hiillokselle liedessä, sytytti kynttilänpätkän, joka oli mustaa taikatalia, ja otti rautaisesta lippaasta saviruukun, jossa oli väkevältä haisevaa voidetta. Hän oli tekevinään tuon kaiken hitaasti ja rauhallisesti. Mutta hänen kätensä vapisivat kuin juopuneen, hänen pienet silmänsä olivat vuoroin sameat ja tylsät, vuoroin hehkuvat kuin hiilet. Cassandra laahasi keskelle lattiaa kaksi suurta taikina-allasta.

Lopetettuaan valmistukset mona Sidonia riisuutui alasti, asetti saviruukun altaitten väliin, istuutui toiseen niistä, hajareisin uuninluudan päälle, ja alkoi hieroa koko ruumistansa rasvaisella, vihertävällä voiteella. Kirpeän väkevä haju täytti huoneen. Tämän noitavoiteen valmistukseen käytettiin myrkyllistä vuohenkaalia, suoselleriä, akoniittia, villiviiniä, mandragorajuurta, unikukkia, karhunkaalia, käärmeen verta ja kastamattomista, noitain kuoliaiksi kiduttamista lapsista otettua rasvaa. Cassandra kääntyi pois päästäkseen näkemästä vanhan eukon tympäisevän näköistä paljasta ruumista. Viime hetkellä, kun hänen mielitekonsa oli jo toteutumassa, tunsi hän sydämessään inhoa.

"No, mitä sinä siekailet?" murahti vanha noita istuen kyykyllään altaassa. "Itse ensin kärtit ja nyt viivyttelet. En minä yksinäni lähde lentämään. Ala riisuutua!"

"Heti paikalla. Mutta sammuttakaa tuli, mona Sidonia, minä en voi valossa..."

"Kas, sitä kainoutta! Etpä siellä vuorella häpeä!"

Eukko sammutti kynttilän ja teki paholaiselle mieliksi noitien tavallisen ristinmerkin vasemmalla kädellä. Tyttö riisuutui, jättäen vain alimmaisen paidan ylleen. Sitten hän rupesi polvilleen altaaseen ja alkoi kiireesti hieroa itseänsä voiteella.

Pimeässä kuului eukon mumina – katkonaisia, järjettömiä loihtusanoja:

"Emen Hetan, Emen Hetan. Palud, Baalberit, Astarot, auttakaa! Agora, agora, Patrica – auttakaa!"

Cassandra veti ahneesti sieramiinsa taikavoiteen väkevää hajua. Hänen ihoansa poltti kuin tulessa, päätä pyörrytti. Kylmät väreet kävivät pitkin selkäpiitä. Punaisia ja viheriäisiä ympyröitä pyöri hänen silmissään ja ikäänkuin kaukaa kuului yhtäkkiä mona Sidonian kimakka, riemuitseva huuto:

"Garr, garr! Ylöspäin! Lennetään! Lennetään!"

VII

Cassandra lensi ulos savutorven kautta, ratsastaen mustalla pukilla ja painaen paljaat jalkansa sen pehmeään karvaan. Riemu täytti hänen sielunsa ja huohottaen huusi ja vinkui hän kuin taivaalle kohoava pääsky:

"Garr, garr! Ylöspäin! Lennetään! Lennetään!"

Alaston, muodottoman näköinen mona Sidonia kiiti hänen rinnallaan, ratsastaen luudalla.

He lensivät niin nopeasti, että ilma vinkui korvissa kuin vihuri.

"Pohjoista kohti! Pohjoista kohti!" huusi eukko, ohjaten luutaansa kuin opetettua hevosta.

Cassandraa hurmasi lentäminen.

"Voi sitä mekaanikko parkaa, Leonardo da Vinciä, lentokoneineen!" ajatteli hän, ja hänestä tuntui vielä hauskemmalta.

Välistä hän kohosi korkeuteen, niin että mustat pilvet olivat hänen allansa ja niissä välkkyi sinertäviä salamoida. Yläpuolella oli selkeä taivas ja täysikuu, tavattoman suuri, häikäisevä ja pyöreä kuin myllynkivi. Se näytti olevan niin lähellä, että olisi luullut voivansa ylettää siihen kädellään.

Välistä taas hän ohjasi pukkiansa alaspäin, pidellen lujasti kiinni sen käyristä sarvista ja kiitäen päistikkaa kuin kivi syvyyteen.

"Minne sinä nyt? Niskasi taitat! Oletko hurjaksi tullut, senkin vietävä?" huusi mona Sidonia hädin tuskin pysyen hänen perässään.

He olivat nyt niin likellä maata, että kuului suoheinäin kahina. Virvatulet valaisivat heidän tietänsä, lahot kannot kiiluivat ja huuhkaimet ja kehrääjät korvessa huusivat valittaen.

He lensivät yli alppien, joitten huipuilla jäät kimaltelivat kuunvalossa, ja laskeutuivat meren pintaan. Cassandra kaappasi vettä kädellään, heitti sen ylös ja katseli ihaillen, kun se sinertävinä pisaroina putosi alas.

Heidän vauhtinsa kiihtyi kiihtymistään. Yhä useammin yhtyi heihin matkakumppaneita: harmaatukkainen, pörröinen noita suuressa vesikorvossa, iloinen, isomahainen, punanaamainen pappismies hiilihangolla, vaaleaverinen, viattoman näköinen, sinisilmäinen tyttönen vastalla, nuori, alaston, punatukkainen syöjätär röhkivän metsäkarjun selässä ynnä monta muuta.

"Mistä tulette, sisaret?" huusi mona Sidonia.

"Hellaasta, Kandian saarelta!"

Toiset taas vastasivat;

"Valenciasta! Brockenista! Salaguzzista Mirandolan luota! Beneventosta! Nurciasta!"

"Minne matka?"

"Biterneen! Biterneen! Siellä vietetään Suuren Pukin häitä – el Boch de Biterne. Lentäkää, lentäkää! Tulkaa illanviettoon!"

Nyt he lensivät suurena parvena kuin korpit yli autioitten tasankojen.

Sumussa näytti kuu tummanpunaiselta. Kaukaa häämöitti yksinäisen maalaiskirkon risti. Punatukkainen metsäkarjun selässä ratsastava noita-akka lensi kirkuen kirkon luo, kiskasi irti suuren kellon ja lennätti sen koko voimallaan suohon. Kun kello surkeasti kilahtaen putosi lätäkköön, pääsi noidalta röhänauru. Vaaleatukkainen vastalla ratsastava tyttö taputti innoissaan käsiään.

VIII

Kuu katosi pilvien taa. Viheriäisten vahasoihtujen kirkkaan sinisessä valossa liikuskeli lumivalkealla liituylängöllä toisiinsa sekaantuneena suuria, sysimustia varjoja. Ne olivat tanssivia noitia.

"Garr, garr! Sabbatti, sabbatti! Oikealta vasemmalle, oikealta vasemmalle!" Yön Pukki, Hyrcus Nocturnus, istui kalliolla, ja hänen ympärillään pyöri tuhansia mustia olentoja, kuin mädänneitä lehtiä syystuulessa.

"Garr, garr! Terve, sinä Yön Pukki! El Boch de Biterne! El Boch de Biterne! Päättyneet ovat kaikki kärsimyksemme! Iloitkaa!"

Kimakasti ja käheästi soivat kuolleitten luista tehdyt säkkipillit, ja rumpu, jonka kalvona oli hirtettyjen nahkaa, jysähteli kumeasti suden hännän iskuista. Jättiläispadoissa kiehui kammottava keitto, sanomattoman herkullinen, vaikka suolaton, sillä sikäläinen isäntä ei sietänyt suolaa.

Salaisissa sopukoissa harjoitettiin parittelua – tyttäret parittelivat isien kanssa, veljet sisarien kanssa, musta, viheriäsilmäinen ihmissusi pienen, hennon kalpean tyttösen kanssa, päätön, hämähäkinharmaa, karhea inkuubi julkeasti irvistelevän nunnan kanssa. Kaikkialla kuhisi rivoja pariskuntia.

Lihava, suuri noita-akka, jolla oli tyhmät ja hyväntahtoiset kasvot, imetti äidillisellä hellyydellä kahta vasta syntynyttä pirunpenikkaa, jotka ahneesti ja kovasti maiskuttaen imivät hänen riippuvia rintojaan.

Kolmivuotiset lapset, jotka eivät vielä saaneet ottaa osaa sabbattiin, paimensivat kentän reunalla rupisammakoita, joilla oli kellot kaulassa ja yllään loimet kardinaaliviittakankaasta ja joita ruokittiin pyhällä ehtoollisleivällä.

"Lähdetään tanssimaan!" sanoi mona Sidonia vetäen Cassandraa mukaansa.

"Hevoskauppias näkee meidät!" vastasi tyttö nauraen.

"Hitto hänet periköön, koko hevoskauppiaan!"

Ja molemmat syöksyivät tanssin pyörteeseen, joka vei heidät mukaansa kuin myrsky, ulvoen, vinkuen ja karjuen.

"Garr, garr! Oikealta vasemmalle! Oikealta vasemmalle!"

Jonkun pitkät, märät kuonokarvat pistelivät Cassandraa niskaan; jonkun ohut, tanakka häntä kutkutti häntä edestäpäin; joku nipisti häntä kipeästi ja rivosti; joku purasi, kuiskaten hänen korvaansa kamalan hyväilysanan. Mutta hän ei vastustellut. Mitä pahempaa, sitä parempi mitä kauheampaa, sitä hurmaavampaa.

Yhtäkkiä kaikki silmänräpäyksessä pysähtyivät kuin kivettyneet.

Mustalta valtaistuimelta, missä istui Tuntematon kauhun ympäröimänä, kuului jylhä ääni, maanjäristyksen kaltainen:

"Ottakaa vastaan minun lahjani – heikot minun voimani, nöyrät minun ylpeyteni, henkisesti köyhät minua tietoni, murheelliset minun iloni – ottakaa vastaan!"

Komea, valkopartainen vanhus, Pyhän Inkvisitsioonin ylimpiä jäseniä, velhojen patriarkka, joka toimitti mustaa messua, julisti juhlallisesti:

"Sanctificetur nomen tuum per universum mundum, et libero, nos ab omni malo. – Kumartakaa, kumartakaa, uskolliset alamaiset!" Kaikki lankesivat maahan kasvoilleen, ja ilmoille kajahti kirkkoveisuun tapainen herjaava kuorolaulu:

"Credo in Deum patrem Luciferum, qui creavit coelum et terram. Et in filium ejus Belzebub."

Kun laulu oli vaiennut ja taas vallitsi hiljaisuus, kuului sama maanjäristyksen kaltainen ääni:

"Tuokaa tänne morsioni, valioni, tuokaa puhdas kyyhkyläiseni!"

Ylimmäinen pappi kysyi:

"Mikä on nimi morsiosi, puhtaan kyyhkyläisesi?"

"Madonna Cassandra! Madonna Cassandra!" jyrisi vastaus.

Kuullessaan nimensä tunsi Cassandra veren suonissaan hyytyvän ja hiuksensa nousevan pystyyn.

"Madonna Cassandra! Madonna Cassandra!" kaikui joukkojen huuto. "Missä on hän? Missä on hallitsijattaremme? Ave, archisponsa Cassandra!"

Hän peitti kasvonsa käsillään, tahtoi paeta – mutta luiset sormet, kynnet, tuntosarvet, kärsät, karvaiset hämähäkinkoivet tarttuivat häneen kiinni, riistivät paidan hänen yltään ja vetivät hänet alastomana, vapisevana valtaistuimen luo.

Häntä vastaan löyhähti kalman jäätävä kylmyys ja pukin tympeä haju. Hän painoi päänsä alas ollakseen näkemättä.

Silloin sanoi valtaistuimella istuva:

"Tule!"

Hän painoi päänsä vielä alemma ja näki jalkojensa juuressa tulisen ristin loistavan pimeydessä.

Hän teki viimeisen ponnistuksen voittaakseen inhon tunteensa, astui askeleen eteenpäin ja nosti katseensa siihen, joka seisoi hänen edessään.

Ja ihme tapahtui.

Pukin nahka putosi pois tuon olennon yltä kuin suomukset käärmeeltä, ja muinainen Olympon jumala Dionysius seisoi mona Cassandran edessä, ikuisen ilon hymy kasvoillaan, sauva toisessa, viinirypäle toisessa kädessään; pantteri hyppi vieressä tahtoen nuolaista viinirypälettä.

Ja samassa silmänräpäyksessä muuttui noitain sabbatti jumalalliseksi Bacchuksen orgiaksi: vanhat noita-akat muuttuivat nuoriksi menaadeiksi, julmat hirviöt pukinjalkaisiksi fauneiksi. Ja siinä, missä ennen oli ollut kuolata liitukivilohkareita, kohosi nyt auringon valaisemia marmoripylväitä. Niiden välistä väikkyi etäisyydessä sininen meri, ja pilvissä näkyi Hellaan koko loistava jumalin joukko.

Faunit ja bakkantit löivät rumpua, iskivät veitsellä rintaansa, pusersivat viinirypälemehua kultaisiin pikareihin sekoittaen siihen omaa vertansa, tanssivat ja lauloivat:

"Kunnia olkoon Dionysiukselle! Suuret jumalat ovat nousseet ylös! Kunnia olkoon suurille jumalille!"

Alaston Bacchus nuorukainen avasi sylinsä Cassandralle, ja hänen äänensä oli kuin taivasta ja maata tärisyttävä ukkosen jyrinä:

"Tule, morsioni, valioni, tule puhdas kyyhkyläiseni!"

Cassandra vaipui jumalan syliin.

IX

Kuului kukon laulu. Tuoksahti sumulle ja savunsekaiselle kosteudelle. Jostain hyvin kaukaa kaikui kirkonkellon juhlallinen ääni. Tämä ääni sai aikaan vuorella suuren sekasorron. Bakkantit muuttuivat taas vanhoiksi noita-akoiksi, pukinjalkaiset faunit julmiksi hirviöiksi ja Dionysius jumala haisevaksi Yön Pukiksi.

"Kotiin, kotiin! Paetkaa, pelastautukaa!"

"Minun hiilihankoni on varastettu!" huusi epätoivoissaan isomahainen pappi juoksennellen edestakasin kuin mieletön.

"Metsäkarju tänne!" huuteli punatukkainen noita-akka väristen ja rykien aamukylmässä.

Alas painuva kuu pilkisti esiin pilven takaa, ja sen veripunaisessa hohteessa kiitivät säikähtyneet noita-akat parvittain kuin mustat kärpäset pois liituvuorelta.

"Garr, garr! Paetkaa! Pelastautukaa!"

Yön Pukki päästi surkean määkinän ja vajosi maan alle jättäen jälkeensä tukahuttavan tulikiven katkun.

Kirkonkello soi yhä voimakkaammin.

X

Cassandra heräsi mona Sidonian pimeässä, pienessä kamarissa.

Hän voi pahoin, oli kuin kohmelossa. Pää oli lyijynraskas, koko ruumis kuin piesty.

Santa Redegondan luostarin kello soi yksitoikkoisesti. Sen ohella kuului ulko-ovelta kovaa jyskytystä, jota nähtävästi oli jo kauan kestänyt. Cassandra kuunteli ja tunsi sulhasensa hevoskauppiaan äänen.

"Avatkaa! Avatkaa! Mona Sidonia! Mona Cassandra! Oletteko tulleet kuuroiksi? Olen märkä kuin koira. Pitääkö minun palata takaisin tässä rankkasateessa!"

Tyttö nousi ylös suurella vaivalla, meni luukulla suletun ikkunan luo ja otti pois tappurat, joilla mona Sidonia oli tukkinut raot. Harmaa valojuova tunki sisään valaisten alastoman, vanhan noita-akan, joka makasi kuolon sikeässä unessa lattialla kumoon kaatuneen altaan vieressä. Cassandra katsoi ulos raosta.

Oli harmaa päivä. Satoi rankasti, kuin saavista kaataen. Sateen läpi näkyi oven edessä seisova rakastunut hevoskauppias ja hänen vieressään pää alaspainuneena pitkäkorvainen pikku aasi, joka oli valjastettu rattaiden eteen. Rattailta pisti esiin päänsä ynisevä vasikka. Hevoskauppias jatkoi yhä kolkutustaan. Cassandra jäi odottamaan, miten asia päättyy.

Vihdoin aukeni kolahtaen yläkerran ikkunaluukku. Sieltä pisti ulos päänsä vanha alkemisti, unenpöpertyneenä, tukka pörröllään, yrmeän ja vihaisen näköisenä, niinkuin aina silloin, kun hän herätessään haaveiluistaan alkoi käsittää, ettei lyijy voinut muuttua kullaksi.

"Kuka siellä kolkuttaa?" huusi hän. "Mitä sinä tahdot? Oletko järjiltäsi, vanha hölmö? Hiisi sinut periköön! Etkö näe, että kaikki talossa nukkuvat. Mene matkoihisi!"

"Messer Galeotto! Miksi te riitelette? Minulla on tärkeätä asiaa, joka koskee veljentytärtänne. Olen vasikankin tuonut lahjaksi..."

"Mene hiiteen vasikkoinesi!" huusi Galeotto raivoissaan.

Ja luukku pamahti kiinni. Hölmistynyt hevoskauppias seisoi hetken aikaa neuvotonna. Mutta sitten hän taas alkoi kahta tarmokkaammin paukuttaa ovea nyrkeillään, ikäänkuin olisi tahtonut sen särkeä.

Pikku aasi painoi päänsä vielä alemma. Sadevesi valui pitkin sen alakuloisesti riippuvia, märkiä korvia.

"Hyvä Jumala, kuinka ikävää!" huokasi Cassandra sulkien silmänsä.

Hänen mieleensä muistui sabbatin ilo, Yön Pukin muuttuminen Dionysiukseksi, suurten jumalien ylösnousemus, ja hän ajatteli:

"Oliko se unta vai todellisuutta? Luultavasti unta. Mutta se, mikä nyt on, on todellisuutta. Sunnuntain perästä on maanantai..."

"Avatkaa! Avatkaa!" huusi hevoskauppias sortuneella, epätoivoisella äänellä.

Raskaita vesipisaroita putoili vesirännistä likaiseen lätäkköön. Vasikka ynisi surkeasti. Luostarin kello soi yksitoikkoisesti.

Viides kirja

TAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI

I

Suutari Corbolo, milanolainen porvari, oli tullut yöllä kotiin humalassa ja saanut vaimoltaan, kuten hän sanoi, enemmän lyöntejä kuin mitä laiska aasi tarvitsee joutuakseen Milanosta Roomaan. Seuraavana aamuna, kun vaimo meni naapurinsa, lumpunkauppiaan luo syömään migliaccio'ta – verimakkaraa, kaivoi Corbolo kukkarostaan esille muutamia lantteja, jotka hän oli saanut puolisoltaan salatuksi, jätti puodin kisällin huostaan ja lähti kohmeloaan selvittämään.

Kädet kuluneitten housujen taskuissa hän laiskasti asteli mutkaista, pimeätä rännikatua, joka oli niin kapea, ettei ratsastaja voinut päästä jalkamiehen ohi satuttamatta häntä kannuksellaan tai saappaansa kärjellä. Haisi vanhalle oliiviöljylle, pahenneille munille, happamelle viinille ja kellarihomeelle.

Vihellellen jotain laulua Corbolo katseli korkeitten talojen välistä näkyvää tummansinistä, kapeata taivaanjuovaa, kadun yli kiinnitetyille nuorille ripustettuja, aamuauringon valaisemia kirjavia ryysyjä ja lohdutti itseään viisaalla sananlaskulla, jota hän ei itse kuitenkaan koskaan noudattanut:

"Jokainen vaimo, niin hyvä kuin pahakin, tarvitsee keppiä."

Päästäkseen pikemmin perille hän kulki tuomiokirkon läpi.

Siellä oli ainainen touhu. Huolimatta sakon uhasta kulki ovesta toiseen paljon väkeä, muutamat muulineen ja hevosineen.

Papit toimittivat jumalanpalvelusta hönisevällä äänellä. Rippituoleista kuului muminaa. Lamput paloivat alttareilla. Ja niitten vieressä leikkivät poikanulikat hyppyleikkiä, koirat nuuskivat toisiaan ja repaleiset kerjäläiset tungeskelivat.

Corbolo pysähtyi hetkiseksi töllistelijöitten joukkoon ja kuunteli, veitikkamaisen hyväntahtoinen ilme kasvoillaan, kahden munkin torailua.

Veli Cippolo, paljasjalkainen, lyhyt, punatukkainen fransiskaanimunkki, jonka iloiset kasvot olivat pyöreät ja kiiltävät kuin pannukakku, koetti todistaa vastustajalleen, dominikaanimunkki Timoteolle, että Franciscus, ollen Kristuksen kaltainen neljässäkymmenessä suhteessa, on päässyt siihen paikkaan taivaassa, joka jäi vapaaksi Luciferuksen lankeemuksen jälkeen, ja ettei itse Jumalan äitikään voisi erottaa hänen haavojaan Jeesuksen ristinhaavoista.

Yrmeän näköinen, pitkä, kalpeakasvoinen veli Timoteo taas väitti, ettei Franciscuksella ollut orjantappurakruunun tekemää haavaa, niinkuin Pyhällä Katariinalla.

Corbolon piti sulkea silmänsä auringon hohteelta, kun hän tuli ulos hämärästä kirkosta Arengon torille. Tämä oli Milanon vilkkain paikka, niin täynnä kaikellaisia puoteja, kojuja, tiskejä ja laatikoita, että niitten välistä tuskin pääsi kulkemaan. Ammoisista ajoista olivat pikkukauppiaat kotiutuneet tälle torille, eivätkä mitkään lait tai sakot saaneet heitä täältä pois häädetyiksi.

"Valtellinan salaattia, sitruunia, pomeransseja, artisokkaa, parsaa, hyvää parsaa!" huusivat vihanneskauppiaat. Lumpun myyjättäret tinkivät ja kaakattivat kuin hautovat kanat.

Pieni, uppiniskainen aasi, jonka selkään oli lastattu kokonainen vuori viinirypäleitä, appelsiineja, omenoita, punajuurikkaita, kukkakaalia, nauriita ja sipulia, huusi korvia vihlovalla äänellä: "io, io, io!" Ajaja pieksi sen hankautuneita kylkiä paksulla kepillä ja hoputteli sitä huutaen: "arri! arri!"

Joukko sokeita kulki sauvat kädessä ja kuljettaja lauloi niiden etunenässä valittavaa "Intemerataa".

Muuan katupuoskari, hattu reunustettuna hammasrivillä, nopea ja vikkeläliikkeinen, seisoi maassa istuvan miehen takana pitäen hänen päätään polviensa välissä ja kiskoi hänen suustaan hammasta suurilla pihdeillä.

Katupojat härnäsivät juutalaisia näyttämällä heille siankorvaa ja laskivat hyrrän pyörimään ohikulkevien jalkoihin. Pahin vekkuli, mustanaamainen, pystynenäinen Farfanicchio, toi hiirenloukun, päästi hiiren ulos ja alkoi ajaa sitä takaa luuta kädessä, kimakasti huutaen ja hihkuen: "tuossa se on, tuossa se on!" Paetessaan piiloutui hiiri lopulta kaikessa rauhassa sukkaa kutovan, lihavan vihanneskauppiaan Barbaccian leveitten hameitten alle. Tämä hypähti ylös, rupesi kirkumaan kuin hullu ja nosti yleisen naurun raikuessa ylös hameensa, koettaen saada hiiren pois pudistetuksi.

"Odotahan, kun otan kiven ja muserran sinun apinan kallosi, lurjus!" huusi hän raivoissaan.

Pysytellen etempänä Farfanicchio näytti hänelle kieltään ja hyppi ihastuksesta.

Muuan kantaja, jolla oli suuri teurastettu sika päälaellaan, kääntyi katsomaan melua. Tohtori Gabbadeon hevonen säikähti, lähti laukkaamaan ja kaatoi kumoon kokonaisen kasan keittiöastioita, joita oli toinen toisensa päälle ladottuina rautaromukauppiaan kojun edessä. Pannut ja kattilat romahtivat alas kovasti rämisten. Hädissään oli tohtori päästänyt ohjakset käsistään, hevonen laukkasi ja tohtori huusi: "Seisahdu, seisahdu, kirottu elukka!"

Koirat haukkuivat. Uteliaita päitä näkyi ikkunoissa. Torilla kaikui nauru, kirkuna, vihellykset, kiroukset ja aasin huuto.

Suutari katseli ihaillen tuota näkyä ja ajatteli surumielisesti hymyillen:

"Ihana olisi elää maailmassa, jos ei olisi vaimoja, jotka syövät miehiään kuin ruoste syö rautaa!"

Suojellen kädellään silmiänsä auringolta hän katsahti ylös keskentekoiseen jättiläisrakennukseen, jonka ympärillä oli rakennustelineitä. Se oli tuomiokirkko, jota kansa rakensi Jumalanäidin syntymisen muistoksi.

Sekä rikkaat että köyhät antoivat apuaan tämän temppelin rakentamiseen. Kypron kuningatar oli lähettänyt kallisarvoiset, kullalla kirjaillut alttariliinat. Köyhä, vanha lumpunmyyjätär Caterina oli kirkon alttarille lahjaksi Neitsyt Maarialle tuonut ainoan turkkinsa, jonka arvo oli kaksikymmentä soldia, ajattelematta tulevan talven kylmyyttä.

Corbolo, joka nuoruudestaan asti oli tottunut seuraamaan rakennuksen edistymistä, huomasi nyt uuden tornin ja ilostui siitä.

Kivenhakkaajat kalkuttivat vasaroillaan. Lähellä Ospedale Maggiorea olevalta Laghetton laiturilta, jonne lotjat heittivät lastinsa, kuljetettiin Lago Maggioren kivilouhimoilta tulevia valtavia, kimaltelevia marmorilohkareita. Vintturit kitisivät, ketjut kalisivat. Rautasahat vinkuivat marmoria sahattaessa. Työmiehet kiipeilivät rakennustelineillä kuin muurahaiset.

Ja mahtava rakennus kasvoi. Lukemattomat vuotokiven tapaiset neulanterävät tapulit ja tornit, puhtaasta, valkoisesta marmorista tehdyt, kohosivat sinistä taivasta kohti kantaen kansan ikuista ylistystä Neitsyt Maarialle.

II

Corbolo laskeutui jyrkkiä portaita alas saksalaisen ravintoloitsijan Tibaldon viileään holvikellariin, joka oli täynnä viinitynnyreitä.

Kohteliaasti vieraita tervehdittyään hän istuutui tuttavansa, tinaaja Scarabullon viereen, tilasi tuopin viiniä ja lämpimiä milanolaisia kuminapiirakaisia – offeletteja. Hitaasti ryypättyään ja sen päälle haukattuaan hän virkkoi:

"Jos tahdot olla järkevä, Scarabullo, niin älä milloinkaan mene naimisiin!"

"Minkä vuoksi?"

"Katsos, ystäväni", jatkoi suutari syvämietteisesti, "mennä naimisiin on samaa kuin työntää kätensä pussiin, joka on täynnä käärmeitä, ottaakseen sieltä ankeriaan. Helpompi on kärsiä luuvaloa kuin olla tekemisissä vaimon kanssa, Scarabullo."

Viereisessä pöydässä lavertelija Mascarello, kultaompelija, kertoi nälkäisille ryysyläisille ihmeitä tuntemattomasta onnenmaasta Berlinzonasta, jossa viiniköynnöstä siteinä käytettiin makkaroita, jossa yhdellä soldilla sai hanhen ja vielä hanhenpoikasen kaupanpäälliseksi. Siellä oli suunnaton juustovuori ja siinä asui ihmisiä, joiden ei tarvinnut tehdä muuta kuin laittaa makarooneja ja lihapullia ja heitellä niitä alas. Alhaalla olijat saivat ottaa niitä vastaan sen verran kuin itsekukin ennätti. Vähän matkan päässä virtasi joki, joka oli pelkkää vernacciaviiniä – sen parempaa viiniä ei ole kukaan juonut, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.

Kellariin tuli juosten pikkuinen mies, kivulloisen näköinen. Hänen silmänsä olivat puolisokeat kuin vastasyntyneellä koiranpenikalla. Se oli lasinpuhaltaja Gorgoglio, suuri kielikello ja uutisten onkija.

"Hyvät herrat", ilmoitti hän juhlallisesti, ottaen tomuisen, repaleisen hattunsa päästään ja pyyhkien hikeä otsaltaan, "hyvät herrat, minä tulen juuri ranskalaisten luota".

"Mitä sanot, Gorgoglio? Ovatko ne sitten jo täällä?"

"Ovathan ne – Paviassa... Huh, antakaahan ensin vähän hengähtää... Olen juossut koko matkan, ettei kukaan ennättäisi ennen minua..."

"Tuossa on sinulle tuoppi, juo ja kerro! Minkälaista kansaa ne ranskalaiset ovat?"

"Kamalaa kansaa, veikkoset! Ei niitten suuhun ole sormeaan paneminen. Ne ovat hurjia, villejä, jumalattomia, petomaisia – sanalla sanoen raakalaisia! Niillä on pistooleja ja kahdeksankyynäräisiä hanapyssyjä, kivikuulilla ladattuja bombardeja, ja niiden hevoset ovat kuin merihirviöt, julmannäköiset, korvat ja hännät leikatut."

"Onko niitä paljon?" kysyi Maso.

"Suunnaton joukko! Koko tasangon ovat peittäneet kuin heinäsirkkaparvi, niin ettei ääriä näy. Syntiemme tähden on Jumala lähettänyt tänne nuo pohjolan paholaiset!"

"Mitä sinä heitä panettelet, Gorgoglio", huomautti

Mascarello, "ovathan he meidän ystäviämme ja liittolaisiamme?"

"Vai liittolaisia! Varohan taskuasi! Sellainen ystävä on vihollista pahempi – ostaa sarven ja syö härän."

"No, no, älähän pieksä suutasi, vaan sano suoraan: miksi ranskalaiset ovat meidän vihollisiamme?"

"Siksi, että he tallaavat meidän peltomme, kaatavat puumme, vievät karjamme, ryöstävät talonpoikamme ja raiskaavat naisemme. Ranskan kuningas on sellainen kurjimus, että hän tuskin pystyssä pysyy, mutta naisten suhteen hän on kuin hullu. Hänellä kuuluu olevan kokonainen kirja alastomien italialaisten kaunotarten kuvia. Kuuluvat sanovan, että jos Jumala heitä auttaa, niin he eivät Milanon ja Neapelin välille jätä yhtään tyttöä viattomaksi."

"Roistot!" huusi Scarabullo lyöden nyrkillään pöytään, niin että pullot ja lasit helähtivät.

"Ja meidän Moromme tanssii takajaloillaan ranskalaisen pillin mukaan", jatkoi Gorgoglio. "He eivät pidä meitä edes ihmisinäkään. 'Kaikki te olette varkaita ja murhaajia', sanovat. 'Oman laillisen herttuanne olette myrkyttäneet, viattoman poikasen tuhonneet. Jumala teitä siitä rankaisee ja maanne antaa meidän haltuumme.' – Me heitä vieraanvaraisesti kestitsemme, ja he antavat tarjoomamme ravinnon hevostensa syötäväksi, nähdäkseen muka, onko siinä sitä myrkkyä, jolla me herttuamme olemme myrkyttäneet."

"Valehtelet, Gorgoglio!"

"Silmäni soetkoot ja kieleni kuivukoon, jos valehtelen! Ja kuulkaas, herrat, mitenkä he vielä kerskailevat: 'Kullastamme ensin kaikki Italian kansat', sanovat, 'kaikki meret ja maat valloitamme, vangitsemme suurturkkilaisen, otamme Konstantinopolin, pystytämme ristin Öljyvuorelle Jerusalemiin, ja sitten palaamme taas teidän luoksenne. Silloin panemme toimeen Jumalan tuomion. Ja jollette alistu, niin hävitämme nimennekin maan päältä.'"

"Huonosti on asiat, veikkoset", virkkoi Mascarello, "kovin huonosti! Sellaista emme ole vielä milloinkaan kokeneet."

Kaikki vaikenivat.

Veli Timoteo, sama munkki, joka oli veli Cippolon kanssa väitellyt, kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi:

"Suuren Jumalan profeetan, Girolamo Savonarolan ennustus toteutuu: Katso, mies on tuleva, joka valloittaa Italian vetämättä miekkaa huotrastaan. Oi Firenze, oi Rooma, oi Milano, laulun ja juhlien aika on mennyt. Tehkää parannus! Tehkää parannus! Herttua Gian Galeazzon veri, Kainin surmaaman Abelin veri huutaa kostoa!"

III

"Ranskalaisia! Ranskalaisia! Katsokaa!" sanoi Gorgoglio osoittaen kahta kellariin tulevaa sotamiestä.

Toinen niistä, nuori, komea gascognelainen, jolla oli punertavat, pienet viikset ja kauniit, röyhkeän näköiset kasvot, oli kersantti ranskalaisessa ratsuväessä, nimeltään Bonnivar. Hänen toverinsa, tykkimies Gros Guilloche, Picardie-maakunnasta kotosin, oli lihava, tanakka ukko, jolla oli leveä niska, tummanpunaiset kasvot, ulkonevat kravunsilmät ja messinkirengas korvassa. Molemmat olivat pikku hutikassa.

"Löydämmeköhän vihdoinkin tästä kirotusta kaupungista tuopillisen kunnollista viiniä?" sanoi kersantti lyöden toveriaan olalle. "Tuo lombardialainen hapankalja kirveltää kurkkua kuin etikka."

Ylenkatseellinen ja ikävystynyt ilme kasvoillaan Bonnivar retkahti istumaan pikku pöydän ääreen, mahtavasti silmäillen muita vieraita, koputti tinatuopilla pöytään ja huusi murteellisella italiankielellä:

"Valkoista, kuivaa, kaikkein vanhinta! Suolaista cervellati-makkaraa!"

"Niin, niin", huokasi Gros Guilloche, "kun vain muistelen kotoista bourgognelaistamme tai mainiota beaune viiniä, kullankeltaista kuin Lisonini tukka, niin oikein sydäntäni ikävästä kirvelee. Totta sanoo sananlasku: sellainen kuin on kansa, sellainen on viinikin. Juodaanpa, veikko, rakkaan Ranskamme malja!

    "Du grand Dieu soit mauldit à outrance,
    Qui mal vouldroit au royaume de France!"

"Mitä he sanovat?" kuiskasi Scarabullo Gorgogliolle.

"Kerskailevat, meidän viinejämme haukkuvat ja omiansa kehuvat."

"Kas, kuinka he pöyhistelevät, ranskalaiset kukot!" murisi kulmiaan rypistäen tinaaja. "Kovin syyhyttää sormiani, tekisi mieli antaa heille hyvä opetus!"

Tibaldo, saksalainen ravintoloitsija, suurimahainen ja hoikkasäärinen, iso avainkimppu leveässä nahkavyössä, laski tynnyristä viiniä savipulloon ja asetti sen ranskalaisten eteen, epäluuloisesti muukalaisia silmäillen.

Bonnivar täytti tuoppinsa ja joi sen yhdellä siemauksella. Viini maistui hänestä erinomaiselta, mutta hän sylkäsi ja irvisteli.

Hänen ohitsensa kulki isännän tytär Lotta, sievä, vaaleatukkainen tyttö, jolla oli samallaiset lempeät, siniset silmät kuin Tibaldollakin.

Gascognelainen iski silmää toverilleen ja kierteli uljaasti viiksiänsä. Sitten hän taas ryyppäsi ja alkoi laulaa sotamieslaulua Kaarle VIII:sta:

    "Charles fera si grandes batailles,
    Qu'il conquerra les Itailles,
    En Jerusalem entrera
    Et mont Olviet montera."

Gros Guilloche säesti käheällä äänellä.

Kun Lotta taas kulki heidän ohitsensa silmät kainosti maahan luotuina, otti kersantti häntä vyötäisistä ja tahtoi vetää hänet polvelleen istumaan.

Tyttö sysäsi hänet luotaan ja juoksi pois. Kersantti juoksi tytön perästä, sai hänet kiinni ja suuteli häntä poskelle viinisillä huulillaan.

Tyttö kirkasi, pudotti lattialle savipullon, joka särkyi pieniksi palasiksi, ja kääntyen ranskalaiseen päin antoi tälle sellaisen korvapuustin, että tämä hetkeksi hölmistyi.

Vieraat purskahtivat nauramaan.

"Sepä oli aika tyttö!" huudahti Mascarello, "kautta pyhän Gervasion, enpä ikinäni ole nähnyt moista korvapuustia! Hyvän teki!"

"Anna hänen olla, älä viitsi riitaa rakentaa!" varoitteli Gros Guilloche toveriaan.

Mutta Bonnivar ei kuunnellut. Viini oli mennyt hänen päähänsä. Hän naurahti väkinäisesti ja huusi:

"Maltahan, hempukkani, nyt en suutelekaan enää poskelle, vaan suoraan suulle!"

Hän syöksyi tytön jälkeen kaataen mennessään pöydän kumoon, saavutti hänet ja aikoi suudella. Mutta silloin tinaaja Scarabullon voimakas käsi tarttui takaapäin hänen niskaansa.

"Senkin koiransikiö hävyttömine ranskalaisine naamoinesi!" huusi Scarabullo ravistellen Bonnivaria ja puristaen yhä kovemmin hänen niskaansa. "Maltahan, kun minä pehmitän sinua, niin kyllä muistat, miten käy kun milanolaisia tyttöjä loukataan!"

"Pois, lurjus! Eläköön Ranska!" huusi vuorostaan Gros Guilloche julmistuen.

Hän veti esiin miekkansa ja olisi työntänyt sen Scarabullon selkään, elleivät Mascarello, Gorgoglio, Maso ynnä muut vieraat olisi rientäneet väliin ja tarttuneet hänen käteensä.

Kumottujen pöytien, penkkien, tynnyreiden, särettyjen pullonkappaleiden ja viinilätäköiden keskellä syntyi kova ottelu.

Nähdessään veren, paljastetut miekat ja veitset syöksyi säikähtynyt Tibaldo ulos kellarista ja rupesi huutamaan, niin että tori kaikui:

"Murha! Ranskalaiset ryöstävät!"

Ruvettiin soittamaan torikelloa. Siihen vastasi toinen Brolettosta. Varovaiset kauppiaat alkoivat sulkea puotejansa. Lumppujen ja vihanneksien myyjättäret läksivät pois tavaroineen.

"Pyhät marttyyrit Protasio ja Gervasio, suojelkaa meitä!" vaikeroi Barbaccia.

"Mikä siellä on? Tulipaloko, vai mikä?"

"Pieskää, pieskää ranskalaisia!"

Pikku Farfanicchio hyppi ilosta, vihelsi ja kirkui kimakasti:

"Pieskää, pieskää ranskalaisia!"

Kaupungin vartioväki ilmestyi paikalle musketteineen ja pertuskoineen. He joutuivat juuri parhaiksi estääkseen murhan tapahtumasta ja pelastaakseen Bonnivarin ja Gros Guilloche'n rahvaan käsistä. Vangitessaan ketä sattui he ottivat suutari Corbolonkin.

Tämän vaimo, joka oli rientänyt katsomaan mitä oli tekeillä, löi kätensä yhteen ja huusi:

"Jumalan tähden päästäkää mieheni vapaaksi ja antakaa hänet minun huostaani! Minä kyllä läksytän häntä omalla tavallani, niin ettei hän vasta katumellakkoihin sekaannu! Toden totta, hyvät herrat, tuo hölmö ei ole edes sen nuoran arvoinen, jolla hänet hirtetään!"

Corbolo loi häpeissään silmänsä maahan, ei ollut kuulevinaan vaimonsa uhkauksia ja koetti piiloutua vartiomiesten selän taa.

IV

Kapeita köysitikapuita myöten, jotka olivat kiinnitetyt yhteen keskentekoisen tuomiokirkon terävistä torneista, kiipesi nuori kuvanveistäjä pitäen kädessään pientä pyhän Katarinan kuvaa, joka oli kiinnitettävä aivan tornin huippuun.

Yltympäri kohosi vuotokivipatsaitten muotoisia, teräväkärkisiä torneja, nydepylväitä, joitten reunustuksena oli mielikuvituksellisia kukkia, nuppuja ja lehtiä, lukemattomia profeettoja, marttyyreja, enkeleitä, irvisteleviä paholaisia, lintukummituksia, sireenejä, harpyijoja, siivellisiä lohikäärmeitä ammottavine kitoineen. Kaikki oli tehty puhtaasta, häikäisevästä, valkoisesta marmorista ja muistutti sinisine varjoineen suurta, kimaltelevan huurteen peittämää metsää.

Hiljaisuus vallitsi. Vain pääskyset ääntelivät, lennellessään kuvanveistäjän pään päällä. Väkijoukon hälinä torilta kuului vain niinkuin hiljainen kuhina muurahaiskeosta. Taivaanrannalla, äärettömän Lombardian tasangon takana loistivat Alppien lumihuiput terävinä ja valkoisina kuin kirkon tornit. Välistä kuvanveistäjä oli kuulevinaan urkujen säveliä, jotka ikäänkuin rukouksen huokaukset kohosivat temppelin sisästä, sen kivisen sydämen syvyydestä, ja silloin näytti siltä kuin koko tuo suuri rakennus olisi elänyt, hengittänyt, kasvanut ja kohonnut taivasta kohti ikuisena ylistyksenä, kaikkien aikakausien ja kansojen riemuhymninä puhtaalle Neitsyt Maarialle.

Yhtäkkiä kiihtyi melu torilla. Hätäkello alkoi soida.

Kuvanveistäjä pysähtyi, katsahti alas, ja hänen päätänsä alkoi pyörryttää, hänen silmissään musteni; hänestä tuntui kuin koko jättiläisrakennus olisi huojunut hänen allaan, kuin se kaita torni, jolle hän kiipesi, olisi kaislan tavoin taipunut.

"Nyt on loppuni tullut, minä putoan!" ajatteli hän kauhistuen. "Herra, ota vastaan sieluni!"

Epätoivoisesti ponnistautuen hän tarttui tikapuihin, sulki silmänsä ja kuiskasi:

"Ave, dolce Maria, di grazia plena!"

Samassa hän tunsi helpoitusta.

Ylhäältäpäin kävi viileä tuulahdus.

Hän henkäisi syvään, kokosi voimansa ja jatkoi ylösnousuaan kuuntelematta enää maallisia ääniä, yhä ylemmä ja ylemmä tyyntä, puhdasta taivasta kohti, toistaen riemuisasti:

"Ave, dolce Maria, di grazia plena."

Sillä aikaa kokoontuivat tuomiokirkon avaralle, melkein litteälle marmorikatolle rakennusneuvoston jäsenet italialaisia ja ulkomaalaisia rakennusmestareita, jotka herttua oli kutsunut neuvottelemaan tiburiosta – temppelin kupoolin päälle rakennettavasta tornista.

Heidän joukossaan oli myös Leonardo da Vinci. Hän teki ehdotuksensa, mutta neuvoston jäsenet hylkäsivät sen, pitäen sitä liian rohkeana, tavattomana ja kirkollisen rakennustaiteen traditsiooneista poikkeavana.

Väiteltiin eikä voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset koettivat todistaa, että sisäpylväät eivät olleet kyllin kestäviä. "Jos", sanoivat he, "tiburio ja tornit olisivat valmiit, niin rakennus pian sortuisi, sillä sen olivat alulle panneet tietämättömät ihmiset.". Toiset taas arvelivat kirkon pysyvän pystyssä ikuisesti.

Leonardo, joka tapansa mukaan ei ottanut osaa väittelyyn, seisoi yksinään ja äänetönnä syrjässä.

Muuan työmies tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kirjeen.

"Messere, alhaalla torilla odottaa teitä ratsastaja Paviasta."

Taiteilija avasi kirjeen ja luki:

"Leonardo, tule niin pian kuin mahdollista. Minun täytyy sinua tavata. Herttua Gian Galeazzo. 14 lokakuuta."

Leonardo pyysi anteeksi neuvoston jäseniltä, meni alas torille, nousi ratsun selkään ja lähti Castello di Pavian linnaan, joka oli muutaman tunnin matkan päässä Milanosta.

V

Suuren puiston kastanjat, jalavat ja vaahterat loistivat kultaisina ja purppuranpunaisina syysauringossa. Kuihtuneet lehdet putoilivat leijaillen kuin perhoset. Vesi oli tauonnut suihkuamasta ruohon peittämistä suihkukaivoista. Asterit olivat kuihtumassa hoitamatta jääneissä kukkapenkereissä.

Lähestyessään linnaa näki Leonardo eräällä käytävällä kääpiön. Se oli Gian Galeazzon vanha narri, joka oli pysynyt herralleen uskollisena, kun kaikki muut palvelijat olivat jättäneet kuolevan herttuan.

Huomattuaan Leonardon kääpiö juoksi ontuen ja hypähdellen häntä vastaan.

"Mitenkä herttua voi?" kysyi taiteilija.

Kääpiö ei vastannut mitään, pudisti vain epätoivoisesti päätään.

Leonardo aikoi mennä pääkäytävää.

"Ei, ei, ei sitä tietä!" sanoi kääpiö. "Siitä voivat huomata. Hänen korkeutensa pyysi teidän tulemaan kenenkään näkemättä... Jos herttuatar Isabella sen saa tietää, niin hän ei ehkä päästä teitä herttuan luo. Mennään ennemmin tätä syrjätietä..."

He astuivat sisään kulmatorniin, nousivat ylös portaita ja kulkivat muutamien synkännäköisten huoneitten läpi, jotka aikoinaan nähtävästi olivat olleet komeita, vaan nyt olivat asumattomina. Kordualaiset kultanahkaiset seinäverhot riippuivat repaleisina seinillä, herttuan valtaistuin silkkisen katoksen alla oli hämähäkinverkkojen peitossa. Rikkonaisten ikkunain kautta oli syystuuli lennättänyt keltaisia lehtiä sisään.

"Roistot, ryövärit!" mutisi kääpiö osoittaen seuralaiselleen hävityksen jälkiä. "Uskokaa minua, silmät eivät tahtoisi nähdä sitä, mitä täällä tapahtuu! Tekisi mieli paeta maailman ääriin, jos ei olisi herttuata, jolla ei ole muuta hoitajaakaan kuin minä, vanha epäsikiö... Tänne, tänne, olkaa hyvä."

Hän avasi oven ja päästi Leonardon sisään ummehtuneeseen, pimeään huoneeseen, jossa tuntui kova lääkkeitten haju.

VI

Suoneniskeminen tapahtui, lääketaidon sääntöjen mukaan, kynttilän valossa ja ikkunaluukkujen suljettuina ollessa. Parturin apulainen piteli vaskista vatia, johon veri vuoti. Itse parturi, vaatimaton, pieni ukko, hihat ylöskäärittyinä, toimitti suonen avauksen. Lääkäri, "fysiikan mestari", yllään tummasta, sinipunervasta sametista tehty ja oravannahkalla vuorattu tohtorinviitta, silmälasit nenällä, seurasi syvämietteisen näköisenä toimitusta, ottamatta osaa parturin työhön, sillä kirurgisten välineiden käsittelemistä pidettiin lääkärin arvoa alentavana.

"Ennen yötä on suonta iskettävä uudelleen", sanoi hän käskevästi, kun käsi oli sidottu ja sairas asetettu tyynyille.

"Domine magister", huomautti parturi arasti ja kunnioittavasti, "eikö olisi parempi odottaa? Kenties ylenmääräinen verenhukka..."

Lääkäri katsahti häneen ylenkatseellisesti hymyillen.

"Ettekö te häpeä, ystäväiseni! Pitäisi teidän jo tietää, että ihmisruumiiseen sisältyvistä kahdestakymmenestäneljästä naulasta verta huoleti voi laskea pois kaksikymmentä saattamatta ihmisen henkeä tai terveyttä minkäänlaisen vaaran alaiseksi. Mitä enemmän otatte pilaantunutta vettä pois kaivosta, sitä enemmän jääpi sinne raitista. Minä olen empimättä iskenyt suonta yksin rintalapsistakin, ja, Jumalan kiitos, aina hyvällä menestyksellä."

Leonardo, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut tätä keskustelua, aikoi huomauttaa jotakin, mutta tuli ajatelleeksi, että on yhtä hyödytöntä väitellä lääkärien kuin alkemistienkin kanssa.

Tohtori ja parturi poistuivat. Kääpiö korjasi tyynyjä ja kääri sairaan jalat peitteeseen.

Leonardo silmäili huonetta. Vuoteen päällä riippui häkki, jossa oli pieni, viheriäinen papukaija. Pyöreällä pöydällä oli kortit, noppapeli ja vedellä täytetty lasiastia, jossa uiskenteli kultakaloja. Herttuan jalkojen juuressa makasi pieni, valkoinen koira. Kaikki nämä olivat uskollisen palvelijan isäntäänsä varten keksimiä huvituksia.

"Lähetitkö kirjeen?" kysyi herttua silmiään avaamatta.

"Voi, teidän korkeutenne", ehätti kääpiö sanomaan, "me tässä odottelemme, luullen että te nukutte. Messer Leonardo on jo täällä..."

"Täälläkö?"

Sairaan kasvot kirkastuivat ja hän yritti kohottautua.

"Vihdoinkin, mestari! Minä pelkäsin, ettet tulisi..."

Hän otti taiteilijaa kädestä ja hänen kauniille, nuorille kasvoilleen – Gian Galeazzo oli kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen – levisi heikko puna.

Kääpiö meni ulos huoneesta vartioidakseen ovella.

"Ystäväni", jatkoi sairas, "olet kai kuullut?..."

"Mitä niin, teidän korkeutenne?"

"Et siis tiedä? No, siinä tapauksessa ei siitä kannata puhuakaan. Tai, olkoon menneeksi, voinhan sen sanoakin, niin saamme yhdessä nauraa. Kerrotaan..."

Hän pysähtyi, katsahti suoraan taiteilijan silmiin ja lisäsi hymähtäen:

"Kerrotaan, että sinä olet minun murhaajani."

Leonardo luuli sairaan hourailevan.

"Niin, eikö se ole mieletöntä? Sinä minun murhaajani!... Noin kolme viikkoa sitten setäni Moro ja Beatrice lähettivät minulle lahjaksi korillisen persikoita. Madonna Isabella on vakuutettu, että minä siitä asti kun maistoin noita hedelmiä olen tullut huonommaksi, että kuolen hitaasti vaikuttavasta myrkystä, ja että sinun puutarhassasi muka on sellainen puu..."

"Se on totta", sanoi Leonardo, "minun puutarhassani on sellainen puu".

"Mitä sanot?... Onko se mahdollista?..."

"Ei, Jumalan kiitos, jos vain hedelmät todellakin ovat minun puutarhastani. Nyt ymmärrän, mistä nuo huhut ovat peräsin. Tutkiakseni myrkkyjen vaikutusta tahdoin myrkyttää erään persikkapuun. Minä mainitsin oppilaalleni Zoroastro da Peretolalle, että persikat ovat myrkytetyt. Mutta koe ei onnistunut. Hedelmät ovat vaarattomia. Oppilaani on luultavasti ilmaissut asian jollekin..."

"Tiesinhän sen!" huudahti herttua iloisesti. "Kukaan ei ole syypää minun kuolemaani. Ja kuitenkin he kaikki toinen toistansa epäilevät, vihaavat ja pelkäävät... Voi, jos heidän kanssansa voisi puhua kuten me nyt sinun kanssasi puhumme! Setä pitää itseänsä minun murhaajanani, mutta minä tiedän, että hän on hyvä ihminen, vaikka heikko ja arka. Ja mitä syytä hänellä olisi murhata minua? Minä itse olen valmis luovuttamaan hänelle valtani. En minä mitään tarvitse... Minä olisin tahtonut lähteä pois heidän luotaan, elää vapaudessa, yksinäisyydessä, ystävien seurassa. Olisin tahtonut tulla munkiksi tai sinun oppilaaksesi, Leonardo. Mutta kukaan ei tahtonut uskoa, etten todellakaan halunnut valtaa... Ja minkä vuoksi, hyvä Jumala, minkä vuoksi he nyt tämän tekivät? Eivät he minua myrkyttäneet, itsensä he myrkyttivät sinun viattoman puusi viattomilla hedelmillä, nuo sokeat ihmisparat!... Ennen aikaan luulin olevani onneton senvuoksi, että minun täytyi kuolla. Mutta nyt, mestari, ymmärrän kaikki. En enää mitään halua, enkä mitään pelkää. Minun on niin hyvä olla, olen niin rauhallinen ja tunnen samallaista iloa kuin tuntee ihminen helteisenä kesäpäivänä heittäessään yltään pölyiset vaatteet ja astuessaan puhtaaseen, viileään veteen. Oi, ystäväni, en voi sitä sanoin ilmaista, mutta sinä varmaan käsität, mitä tarkoitan? Sinähän olet itsekin sellainen..."

Leonardo puristi äänetönnä ja tyynesti hymyillen hänen kättään.

"Minä tiesin", jatkoi sairas vielä iloisempana, "minä tiesin sinun ymmärtävän minut... Muistatko, kun kerran sanoit minulle, että mekaniikan ikuisten lakien ja luonnonvälttämättömyyden tutkisteleminen antaa ihmiselle suuren nöyryyden ja suuren rauhan? Silloin en sitä ymmärtänyt. Mutta nyt, sairauteni aikana, yksinäisyydessä, houraillessani, olen usein muistellut sinua, sinun kasvojasi, sinun ääntäsi, jokaista sinun sanaasi, mestari! Tiedätkö, minusta näyttää välistä, että sinä ja minä olemme eri teitä tulleet samaan päämäärään – sinä elämän, me kuoleman kautta."

Ovi aukeni ja sisään tuli kääpiö juosten ja säikähtyneen näköisenä:

"Mona Druda!" ilmoitti hän. Leonardo aikoi lähteä, mutta herttua pidätti hänet.

Huoneeseen tuli Gian Galeazzon vanha hoitaja pitäen kädessään pientä pulloa, jossa oli kellertävää, sameata nestettä – skorpiooniöljyä.

Skorpiooneja pyydettiin tavallisesti keskikesällä, auringon ollessa koiran tähtisikermässä. Ne laskettiin elävinä satavuotiseen oliiviöljyyn, johon oli sekoitettu peltovillaa, vesihierakkaa ja mitridaattia, ja nesteen annettiin seisoa auringon paisteessa viisikymmentä päivää. Sillä sitten voideltiin iltasin sairaan kainalot, ohimot, vatsa ja rinta. Tietäjäakat vakuuttivat tämän olevan parhaan keinon ei ainoastaan kaikkia myrkkyjä, vaan myöskin kiroja ja noituutta vastaan.

Nähdessään Leonardon istuvan vuoteen reunalla eukko pysähtyi, ja hänen kätensä alkoivat vavista niin, että hän oli vähällä pudottaa pullon maahan.

"Herran voima olkoon meidän kanssamme! Pyhä Jumalanäiti!..."

Tehden ristinmerkkejä ja mumisten rukouksia hän peräytyi ovea kohti, ja päästyään ulos huoneesta hän riensi niin nopeasti kuin vanhoilla jaloillaan suinkin kykeni madonna Isabellan luo ilmoittamaan hirveätä uutista.

Mona Druda oli vakuutettu siitä, että Moro ja hänen apulaisensa Leonardo olivat herttuan tuhonneet, jollei myrkyllä, niin pahoilla silmillä tai muilla taikakeinoilla.

Herttuatar oli kappelissa rukoilemassa seisoen polvillaan pyhänkuvan edessä.

Kun mona Druda ilmoitti hänelle Leonardon olevan herttuan luona, hypähti hän ylös ja huudahti:

"Se on mahdotonta! Kuka hänet on sinne päästänyt?"

"Kuka on päästänyt?" mutisi eukko päätään pudistellen. "Sitä ei ole helppo sanoa, teidän korkeutenne, miten se kirottu on sinne ilmestynyt! Lienee maan alta noussut tai savupiipun kautta sisään lentänyt! Jotain noituutta siinä varmaan on. Olenhan jo kauan sitten varoittanut teidän korkeuttanne..."

Kappeliin tuli hovipoika ja notkisti kunnioittavasti polvea.

"Serenissima madonna, suvaitsetteko te ja teidän puolisonne ottaa vastaan hänen majesteettinsa, Ranskan kaikkein kristillisimmän kuninkaan?"

VII

Kaarle VIII oli asettunut asumaan Pavian linnan alakertaan, jonka herttua Lodovico Moro oli häntä varten upeasti sisustanut.

Levätessään päivällisen jälkeen kuningas luetutti itselleen äskettäin latinankielestä käännättämäänsä kirjaa: "Rooman kaupungin ihmeet" – Mirabilia Urbis Romae.

Kaarlen lapsuus oli ollut hyvin surullinen. Kivulloisena, yksinäisenä ja alituisesti isäänsä peläten oli hän viettänyt monet vuodet Amboisen kolkossa linnassa, missä hänen ainoana henkisenä ravintonaan olivat olleet ritariromaanit. Ne panivat kokonaan pyörälle hänen muutenkin jo heikon päänsä. Jouduttuaan Ranskan valtaistuimelle hän alkoi kuvitella olevansa tarujen sankari sentapainen kuin vaeltavat Pyöreän Pöydän ritarit Lancelot ja Tristan, ja tuo kaksikymmenvuotias kokematon, ujo, hyväntahtoinen ja hupsahtava poika päätti panna toimeen sen, minkä kirjoista oli lukenut. Tuo "Mars jumalan poika, Julius Caesarin jälkeläinen", niinkuin hovikronikoitsijat sanoivat, samosi mahtavine sotajoukkoineen Lombardiaan valloittaakseen Neapelin, Sicilian, Konstantinopolin ja Jerusalemin, kukistaakseen Suurturkkilaisen, hävittääkseen muhamettilaisen harhaopin ja vapauttaakseen pyhän haudan uskottomien käsistä.

Kuunnellessaan lapsellisella luottamuksella "Rooman kaupungin ihmeitä" kuningas nautti edeltäpäin siitä maineesta, minkä hän oli saavuttava niin suuremmoisen kaupungin valloittamisella.

Mutta hänen ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Hän tunsi kipua sydänalassa ja hänen päänsä oli raskas eilisen liian iloisen illallisen jälkeen Milanon naisten seurassa. Eräästä heistä, Lucrezia Crivellistä, oli hän koko yön uneksinut.

Kaarle VIII oli pienikasvuinen ja hyvin ruma. Hänellä oli väärät, hoikat sääret, kapeat olkapäät, toinen toista korkeammalla, sisäänpainunut rinta, suhteettoman suuri kyömynenä, harva, vaaleanpunainen tukka, omituista kellertävää untuvaa viiksien ja parran asemasta. Kädet ja kasvot nytkähtelivät suonenvedon tapaisesti. Paksut huulet olivat aina auki kuin pienillä lapsilla, kulmakarvat ylöskohotetut, suuret, vaaleat, lyhytnäköiset silmät ulos pullistuneet ja kasvojen ilme alakuloinen, hajamielinen ja samalla jännitetty, niinkuin tavallisesti on heikkojärkisillä ihmisillä. Hän puhui epäselvästi ja katkonaisesti. Kerrottiin hänen syntyneen kuusivarpaisena, ja että hän sitä salatakseen oli hovissaan määrännyt rumien, hevosenkavioita muistuttavien, leveäin samettitohvelien käyttämisen.

"Thibault, Thibault!" huusi hän kamaripalvelijalleen kesken lukemisen hajamielisen näköisenä kuten tavallisesti, änkyttäen ja sanoja hakien: "Minä, minä, tuota... minua niinkuin janottaa. Mitä? Ymmärräthän?... Tuohan viiniä, Thibault..."

Kardinaali Briçonnet tuli sisään ja ilmoitti, että herttua odotti hänen majesteettiansa.

"Mitä? Mitä? Herttua?... Paikalla. Minä juon vaan ensin..."

Kuningas otti pikarin, jonka kamaripalvelija oli tuonut. Briçonnet pidätti häntä ja kysyi Thibaultilta:

"Onko se meidän viiniämme?"

"Ei, monseigneur, se on täkäläisestä viinikellarista. Meidän omamme on lopussa."

Kardinaali kaasi viinin maahan.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne. Täkäläiset viinit voivat olla teidän terveydellenne vahingollisia. Thibault, anna juomanlaskijan heti käydä leiristä noutamassa tynnyrillinen meidän viiniämme."

"Mitä? Miksi?" hoki kuningas ihmeissään.

Kardinaali kuiskasi hänen korvaansa, että sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat myrkyttäneet laillisen hallitsijansa, saattoi odottaa mitä hyvänsä, ja ettei varovaisuus missään tapauksessa haittaisi.

"Oh, joutavia! Miksi? Minua janottaa", virkkoi Kaarle kohautellen olkapäätänsä harmissaan, mutta hän alistui kuitenkin.

Airueet riensivät edeltäpäin.

Neljä hovipoikaa nosti kuninkaan ylle komean, sinisestä silkistä tehdyn ja hopeaisilla liljoilla koristetun katoksen, ylihovimestari heitti hänen hartioilleen kärpännahkalla reunustetun punasamettisen viitan, johon oli ommeltu kultaisia mehiläisiä ja ajatelma: mehiläisten kuninkaalla ei ole pistintä – le roi des abeilles n'apas d'aiguillon.

Ja niin läksi seurue liikkeelle Pavian linnan synkkien, autioitten huoneitten läpi kuolevan herttuan luo.

Kulkiessaan kappelin ohitse Kaarle huomasi herttuatar Isabellan. Hän nosti kunnioittavasti barettiansa aikoen mennä herttuattaren luo ja vanhan ranskalaisen tavan mukaan suudella häntä suulle, nimittäen häntä "rakkaaksi sisarekseen".

Mutta herttuatar tuli itse hänen luokseen ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

"Teidän majesteettinne", alotti hän ennakolta valmistamansa puheen, "armahda meitä! Jumala on sinua siitä palkitseva. Suojele viattomia, sinä jalomielinen ritari! Moro on ottanut meiltä kaikki, anastanut valtaistuimen, myrkyttänyt minun puolisoni, Milanon laillisen herttuan Gian Galeazzon. Omassa talossamme ympäröivät meitä salamurhaajat..."

Kaarle ei paljoa ymmärtänyt ja tuskin kuuntelikaan hänen puhettaan.

"Mitä? Mitä?" hoki hän aivan kuin unesta heräten, olkapäätään nytkäytellen ja änkyttäen. "Ei, ei, ei sillä tavalla... Pyydän teitä... älkää sillä tavalla, sisareni... Nouskaa, nouskaa!"

Mutta herttuatar ei noussut, vaan tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä, tahtoi syleillä hänen polviansa ja huudahti viimein vilpittömän epätoivoiseen itkuun purskahtaen:

"Jos tekin minut hylkäätte, niin minä lopetan itseni!"

Kuningas joutui kokonaan ymmälle ja hänen kasvonsa rypistyivät, ikäänkuin hän itse olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

"No niin, no niin!... Hyvä Jumala... minä en voi... Briçonnet... ole hyvä... minä en tiedä... sano hänelle..."

Hänen teki mieli juosta tiehensä. Herttuatar ei herättänyt hänessä minkäänlaista sääliä, sillä yksin alentumisessaankin ja epätoivossaan hän oli liian ylpeä ja komea; hän muistutti ylevää tragedian sankaritarta.

"Jalo madonna, rauhoittukaa. Hänen majesteettinsa on tekevä kaikki, minkä voi, teidän ja teidän puolisonne, messire Jean Galeas'in hyväksi", sanoi kardinaali kohteliaasti mutta kylmästi ja hieman alentuvasti, lausuen herttuan nimen ranskaksi.

Herttuatar katsahti Briçonnet'hen, sitten tutkivasta kuninkaan kasvoihin ja yhtäkkiä, ikäänkuin nyt vasta olisi ymmärtänyt kenen kanssa puhui, vaikeni.

Naurettavan ja surkean näköisenä seisoi kuningas hänen edessään, suu auki kuin pienellä lapsella, mieletön ja saamaton hymy huulillaan ja suuret, vaaleat silmät selällään.

"Minä, Aragonian Ferdinandin pojantytär, tuon heikkomielisen raukan jalkojen juuressa!"

Hän nousi ylös. Hänen kalpeat poskensa sävähtivät punaisiksi. Kuningas tunsi, että jotakin olisi ollut sanottava, äänettömyys jotenkin katkaistava. Hän teki epätoivoisia ponnistuksia, kohautteli olkapäätään, räpytti silmiään ja änkytti tapansa mukaan: "Mitä? Mitä?" Sitten hän vaikeni.

Herttuatar mittasi hänet silmillään kiireestä kantapäähän peittelemättömän ylenkatseellisesti. Kaarle painoi päänsä alas masennettuna.

"Briçonnet, mennään, mennään... vai mitä?..."

Hovipojat aukasivat oven ja Kaarle astui herttuan huoneeseen.

Ikkunaluukut olivat auki. Syysillan heikko valo tunkeutui puiston korkeitten, kullankeltaisten puunlatvojen läpi huoneeseen.

Kuningas meni sairaan vuoteen ääreen, puhutteli häntä nimellä "mon cousin" ja kysyi hänen vointiaan.

Gian Galeazzo vastasi niin ystävällisesti hymyillen, että Kaarle heti tunsi helpoitusta, tointui hämmennyksestään ja vähitellen rauhoittui.

"Herra suokoon voiton teidän majesteetillenne!" sanoi herttua muun muassa. "Kun saavutte Jerusalemiin, Herran haudalle, niin rukoilkaa minunkin sieluparkani puolesta, sillä silloin olen minä jo..."

"Oi ei, ei, hyvä veli, mitenkä te noin... miksi?" keskeytti hänet kuningas. "Jumala on armollinen. Te paranette... Me lähdemme vielä yhdessä sotaretkelle, sotimaan turkkilaispakanoita vastaan – muistakaa sanani! Mitä?..."

Gian Galeazzo pudisti päätään:

"Ei, ei minusta enää ole mihinkään!"

Ja katsoen kuningasta suoraan silmiin syvällä, tutkivalla katseella hän lisäsi:

"Minun kuoltuani, kuningas, älkää jättäkö minun pikku poikaani, Francescoa, ja Isabellaa – hän on onneton, ei, hänellä ole ketään maailmassa..."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti Kaarle joutuen yhtäkkiä kovan liikutuksen valtaan.

Hänen paksut huulensa värähtivät, suupielet vetäytyivät alaspäin, ja ikäänkuin sisäisen valon heijastuksena levisi hänen kasvoilleen tavattoman hyvyyden ilme.

Hän kumartui äkkiä sairaan puoleen, syleili häntä ja sopersi kiihkeän hellästi:

"Armas veljeni!... Herttainen veliraukkani!..."

Molemmat hymähtivät toinen toiselleen kuin sairaat lapsukaiset – ja heidän huulensa yhtyivät veljelliseen suuteloon.

Tultuaan ulos herttuan huoneesta kuningas kutsui luokseen kardinaalin:

"Briçonnet, Briçonnet... tiedätkö, täytyy tässä jotenkin... tuota noin... auttaa... Ei tämä käy laatuun... ei käy laatuun... Minä olen ritari... Täytyy puolustaa... kuuletko?"

"Teidän majesteettinne", vastasi kardinaali vältellen, "hän kuolee kaikissa tapauksissa. Ja miten me voisimmekaan auttaa? Itseämme vain vahingoittaisimme. Herttua Moro on meidän liittolaisemme..."

"Herttua Moro on konna, – niin, murhaaja hän on!" huudahti kuningas, ja hänen silmissään välähti järkevä viha.

"Minkä sille voimme?" virkkoi Briçonnet kohauttaen olkapäitään, hienon ylevä hymy huulillaan. "Herttua Moro ei ole muita pahempi eikä parempi. Politiikka, katsokaas, teidän majesteettinne! Kaikki me olemme ihmisiä..."

Juomanlaskija toi kuninkaalle pikarin ranskalaista viiniä. Kaarle joi sen ahneesti. Viini virkisti häntä ja haihdutti pois synkät mietteet.

Yhtaikaa juomanlaskijan kanssa oli tullut sisään herttua Moron lähettiläs. Herttua pyysi illalliselle. Kuningas kieltäytyi. Lähettiläs koetti taivuttaa häntä, mutta nähdessään, etteivät pyynnöt auttaneet, hän meni Thibaultin luo ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Tämä nyökäytti päätään ja kuiskasi vuorostaan kuninkaan korvaan:

"Teidän majesteettinne, madonna Lucrezia..."

"Mitä? Mitä?... Mikä Lucrezia?"

"Hän, jonka kanssa teidän majesteettinne suvaitsi tanssia eilen tanssiaisissa."

"Vai hän, niin niin... Kyllä muistan... Madonna Lucrezia... Hyvin viehättävä!... Sanotko, että hän tulee olemaan mukana illallisilla?"

"Aivan varmaan, ja hän pyytämällä pyytää teidän majesteettianne..."

"Pyytääkö hän... Vai niin! No, sitten, Thibault?, Mitä? Mitä arvelet? Ehkäpä minä... Sama se... Olkoon menneeksi!... Huomenna sitten lähdemme liikkeelle... Viimeisen kerran... Kiittäkää puolestani herttuata, messire", sanoi hän kääntyen lähettilään puoleen, "ja sanokaa, että minä, tuota... ehkä..."

Kuningas vei Thibaultin syrjään:

"Kuulehan, kuka on tuo madonna Lucrezia?"

"Moron rakastajatar, teidän majesteettinne."

"Moron rakastajatar, vai niin! Sääli..."

"Sananen vain, sire, niin me silmänräpäyksessä järjestämme kaikki. Jo tänään, jos suvaitsette."

"Ei, ei! Ei se käy päinsä!... Minä olen täällä vieraana..."

"Moro on oleva mielissään, teidän majesteettinne. Te ette tunne täkäläisiä ihmisiä..."

"No, olkoon menneeksi, olkoon menneeksi. Niinkuin tahdot. Se on sinun asiasi..."

"Olkaa vain huoleti, teidän majesteettinne. Sananen vain..."

"Älä kysele... siitä en pidä... Sanoinhan, että se on sinun asiasi... En tahdo mitään tietää... Niinkuin tahdot..."

Thibault kumarsi äänetönnä.

Astuessaan alas portaita kuningas rypisti taas otsaansa ja hieroi sitä avuttomasti ajatustaan pinnistäen:

"Briçonnet, Briçonnet... Mitä sinä arvelet?... Mitä aioinkaan sanoa?... Niin, niin... Puolustaa... viatonta... Se on loukkaus... Ei se käy laatuun. Minä olen ritari!..."

"Sire, jättäkää se huoli sillensä, meillä on nyt muuta ajateltavaa. Jätetään se ennemmin siksi kuin palaamme sotaretkeltämme, voitettuamme turkkilaiset, valloitettuamme Jerusalemin."

"Niin, niin, Jerusalemin!" sopersi kuningas, ja hänen silmänsä laajenivat, hänen huulilleen ilmaantui heikko, uneksiva hymy.

"Herran käsi vie teidän majesteettinne voittoihin", jatkoi Briçonnet, "Jumalan sormi osoittaa tietä ristiretkeläisille".

"Jumalan sormi! Jumalan sormi!" toisti Kaarle VIII juhlallisesti, kohottaen katseensa taivaaseen.

VIII

Kahdeksan päivän kuluttua kuoli nuori herttua.

Kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, pyysi hän puolisoltaan lupaa saada tavata Leonardoa. Mutta Isabella ei siihen suostunut. Mona Druda oli uskottanut hänelle, että noidutuilla on aina vastustamaton ja heille itselleen turmiollinen halu nähdä sitä, joka heidät on noitunut. Eukko voiteli sairasta uutterasti skorpioonivoiteella, lääkärit piinasivat häntä loppuun asti suoneniskuilla. Hän kuoli tyynesti.

"Tapahtukoon sinun tahtosi!" olivat hänen viimeiset sanansa.

Moro antoi kuljettaa ruumiin Paviasta Milanoon ja asettaa sen näytteille tuomiokirkkoon.

Ylimykset kokoontuivat Milanon linnaan. Vakuutettuaan, että veljenpojan ennenaikainen kuolema tuotti hänelle syvää surua, Lodovico ehdotti, että herttuaksi julistettaisiin pieni Francesco, Gian Galeazzon poika, laillinen perillinen. Kaikki vastustivat sitä, selittäen, ettei alaikäiselle ollut uskottava niin suurta valtaa, ja kansan nimessä pyysivät Moroa ottamaan vastaan herttuanvaltikan.

Moro teeskenteli ja oli kieltäytyvinään; mutta lopulta hän kuitenkin, ikäänkuin vasten tahtoaan, suostui.

Tuotiin loistava, kullalla kirjailtu puku. Uusi herttua pukeutui siihen, nousi hevosen selkään ja ratsasti Sant Ambrogion kirkkoon puoluelaistensa ympäröimänä, jotka huusivat: "eläköön Moro, eläköön herttua!" Torvia toitotettiin, tykit jyskyivät, kirkonkellot soivat, mutta kansa oli ääneti.

Raastuvan eteläisessä kylkirakennuksessa olevalta parvekkeelta Loggia degli Ossii luki airut kaupungin vanhimpien, konsulien ja etevimpien porvarien läsnäollessa sen "privilegiumin", jonka herttua Morolle oli lahjoittanut pyhän roomalaisen keisarikunnan ikuinen Augustus, Maximilianus:

"Maximilianus divina favente dementia Romanorum Rex semper Augustus – kaikki maakunnat, maatilat, kaupungit, kylät, linnat ja linnoitukset, vuoret, laitumet ja tasangot, metsät, niityt, korvet, joet, järvet, metsästysmaat, kalavedet, suolakaivokset, vuorikaivokset, vasallien, markiisien, kreivien ja paroonien maa-alueet, luostarit, kirkot, vierasmajat – kaikki lahjoitamme sinulle, Lodovico Sforza, ja sinun jälkeläisillesi; vahvistamme kaikki sinun oikeutesi, valitsemme, ylennämme ja määräämme sinut ja sinun poikasi, pojanpoikasi ja pojanpojanpoikasi Lombardian itsevaltiaiksi aikojen loppuun asti."

Muutamia päiviä sen jälkeen muutettiin suurilla juhlallisuuksilla tuomiokirkkoon Milanon suurin pyhäinjäännös, yksi niistä nauloista, joilla Vapahtaja oli ristiinnaulittu.

Moro toivoi tällä teolla voittavansa kansan suosion ja vahvistavansa valtansa.

IX

Yöllä kokoontui Arengon torille, Tibaldon viinikellarin edustalle, suuri ihmisjoukko. Siinä oli tinaaja Scarabullo, kultaompelija Mascarello, turkkuri Maso, suutari Corbolo ja lasinpuhaltaja Gorgoglio.

Keskellä joukkoa, tynnyrillä, seisoi dominikaanimunkki fra Timoteo saarnaten:

"Veljet, kun pyhä Helena Venus-jumalattaren temppelin alta löysi pyhän ristinpuun ynnä muut välikappaleet, joilla Vapahtajaa oli piinattu ja jotka pakanat olivat maahan kätkeneet, otti keisari Konstantinus yhden pyhistä nauloista ja käski sepän upottaa sen sotaratsunsa suitsiin, että toteutuisi profeetta Sakarian sana: 'siihen aikaan on hevosten varustus oleva Herralle pyhä'. Ja tämä ihmeellinen pyhäinjäännös tuotti hänelle voiton Rooman keisarikunnan vihollisista ja vastustajista. Keisarin kuoltua tuo naula hävisi, ja vasta pitkän ajan kuluttua sen löysi suuri pyhimys, milanolainen Ambrogio, erään roomalaisen rautaromukauppiaan Paolinon puodista ja toi sen Milanoon. Siitä asti on meidän kansamme hallussa kallisarvoisin ja pyhin ristin kaikista nauloista – se, jolla kaikkivaltiaan Jumalan oikea kämmen lävistettiin pelastuksen ristinpuulla. Sen pituus on täsmälleen viisi ja puoli tuumaa. Se on pitempi ja paksumpi roomalaista ja sen kärki on terävä, jota vastoin roomalaisen on tylsä. Meidän naulamme on ollut kolme tuntia Vapahtajan kämmenessä, niinkuin sen todistaa oppinut isä Alessio monella älykkäällä päätelmällä."

Fra Timoteo vaikeni hetkeksi ja huudahti sitten kovalla äänellä, ojentaen kätensä taivasta kohti:

"Nyt parhaillaan, rakkaat ystäväni, tapahtuu suuri pyhäinryöstö. Moro, pahantekijä, murhaaja, valtaistuimen ryöstäjä, viettelee kansaa jumalattomilla juhlilla ja käyttää pyhää naulaa lujittaakseen horjuvaa valtaistuintansa!"

Väkijoukossa alkoi kuulua muminaa.

"Ja tiedättekö te, rakkaat veljeni", jatkoi munkki, "kenelle hän on uskonut sen koneen laittamisen, jonka avulla naula nostetaan ylös kupooliin alttarin kohdalle?"

"Kenelle?"

"Firenzeläiselle Leonardo da Vincille!"

"Leonardo? Kuka se on?" kyselivät muutamat.

"Kyllä tunnemme", sanoivat toiset, "se on se sama, joka nuoren herttuan myrkytti hedelmillä".

"Noita, kerettiläinen, jumalankieltäjä!"

"Mutta minä olen kuullut, veljet", virkkoi Corbolo arasti, "että tuo messer Leonardo on hyväsydäminen mies. Ei hän kuulu tekevän kellekään pahaa, kuuluu säälivän yksin luontokappaleitakin..."

"Ole vaiti, Corbolo! Mitä sinä joutavia jaarittelet?"

"Voiko nyt noita olla hyvä?"

"Oi, te minun lapseni", huusi fra Timoteo, "myöskin siitä suuresta viettelijästä, joka pimeydestä tulee, sanovat ihmiset kerran: 'hän on hyvä, hän on täydellinen', sillä hän on muodoltaan oleva Kristuksen kaltainen, ja hänen äänensä on oleva vieno ja suloinen kuin huilun ääni. Ja monta on hän viettelevä kavalalla armeliaisuudellaan. Ja kaikilta ilmansuunnilta on hän kutsuva kokoon kansoja ja heimoja, niinkuin metsäkana pettävällä äänellään kutsuu pesäänsä vieraan poikueen. Valvokaa, rakkaat veljeni! Katso, pimeyden enkeli, tämän maailman ruhtinas, jonka nimi on Antikristus, on tuleva ihmisen muodossa. Firenzeläinen Leonardo on Antikristuksen palvelija ja edelläkävijä!"

Lasinpuhaltaja Gorgoglio, joka nyt ensi kerran kuuli Leonardosta puhuttavan, sanoi vakuutettuna:

"Niin se on! Hän on myynyt sielunsa paholaiselle ja allekirjoittanut sopimuksen omalla verellään."

"Suojele meitä, pyhä Äiti, ja armahda!" vikisi kaupustelija Barbaccia.

"Tuonnottain kertoi minulle Stamma – hän on palveluksessa teloittajalla – että tuo samainen Leonardo, Jumala hänestä varjelkoon, varastaa ruumiita hirsipuista, leikkelee niitä veitsillä, ottaa ulos sisälmykset..."

"No, sitä et sinä ymmärrä, Barbaccia", huomautti Corbolo mahtavan näköisenä, "se on tiedettä, jota sanotaan anatomiaksi".

"Koneen kuuluu keksineen, jolla voi lentää ilmassa", ilmoitti Mascarello.

"Vanha siivekäs käärme Belial nousee Jumalaa vastaan", selitti taas fra Timoteo. "Simon Noita nousi myöskin ilmaan, mutta apostoli Paavali syöksi hänet maahan."

"Ja veden päällä kuuluu kävelevän, niinkuin maalla", kertoi Scarabullo. "'Herra, näet, käveli veden päällä, niin hänkin kävelee' – sillä tavalla hän herjaa Jumalaa!"

"Meren pohjaan laskeutuu lasisessa kellossa", lisäsi turkkuri Maso.

"Älkää sitä uskoko, hyvät ystävät! Ei hän kelloa tarvitse! Muuttuu vaan kalaksi ja ui, muuttuu linnuksi ja lähtee lentoon!" päätti Gorgoglio.

"Kas sitä ihmissutta, hiisi hänet periköön!"

"Ja mitä ne isät inkvisiittorit miettivät? Roviolle se olisi vietävä!"

"Seipääseen pistettävä!"

"Voi, voi! Voi meitä, rakkaat veljeni!" huusi fra Timoteo. "Pyhä naula, pyhä naula on Leonardon käsissä!"

"Sitä emme salli!" huusi Scarabullo, nyrkkiään puristaen, "ennen kuolemme kuin sallimme pyhäinjäännöstä häväistävän. Ottakaamme pois pyhä naula jumalankieltäjältä!"

"Kostakaamme pyhäinryöstö! Kostakaamme murhatun herttuan puolesta!"

"Minne nyt, ystävät?" huudahti suutari lyöden kätensä yhteen. "Kohta tulee yövartiosto. Giustizian kapteeni..."

"Hiiteen Giustizian kapteeni! Mene akkasi hameen suojaan, Corbolo, jos pelkäät!"

Sauvoilla, seipäillä, pertuskoilla ja kivillä varustettuna, huutaen ja kiroillen, läksi joukko liikkeelle.

Etunenässä kulki munkki, pitäen ristiinnaulitun kuvaa kädessään ja laulaen virttä:

"Nouskoon Jumala ja hajotkoot Hänen vihollisensa, paetkoot Hänen kasvojensa edestä ne, jotka Häntä vihaavat.

"Niinkuin haihtuu savu, niin haihtukoot, niinkuin sulaa vaha tulessa, niin sortukoot jumalattomat Herran kasvojen edessä."

Tervasoihdut savusivat ja räiskyivät. Niitten kirkkaan punaisessa loimussa himmenivät hento kuun sirppi ja hiljaa tuikkivat tähdet.

X

Leonardo työskenteli ateljeessaan. Hänellä oli tekeillä nostolaitos pyhän naulan nostamista varten kupooliin. Zoroastro teki pyöreätä, lasiseinäistä lipasta, jossa pyhäinjäännös tulisi säilytettäväksi. Ateljeen pimeässä nurkassa istui Giovanni Beltraffio, silloin tällöin katsahtaen opettajaansa.

Syventyessään kysymykseen voiman siirtämisestä väkipyöräin ja vipujen avulla oli Leonardo kokonaan unohtanut nostolaitoksen.

Hän oli juuri päättänyt monimutkaisen laskun. Järjen sisällinen välttämättömyys, matematiikan laki, vahvistivat luonnon ulkonaista välttämättömyyttä – mekaniikan lakia: kaksi suurta salaisuutta sulautui yhdeksi, vielä suuremmaksi.

"Ihmiset eivät milloinkaan keksi mitään niin yksinkertaista ja kaunista kuin ovat luonnon ilmiöt", ajatteli hän hiljainen hymy huulillaan. "Jumalallinen välttämättömyyden laki pakoittaa seurauksen johtumaan lyhyintä tietä syystä."

Hänen sielunsa täytti hartaan ihmettelyn tunne sen pohjattoman kuilun edessä, johon hän katsoi – tunne, johon ei voi verrata mitään muuta ihmissielussa liikkuvaa tunnetta.

Nostokoneen piirustuksen reunaan, numerojen ja laskujen viereen hän kirjoitti sanat, jotka kaikuivat hänen sydämessään kuin rukous:

"Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuun panija! Sinä olet tahtonut, että kullakin voimalla olisi välttämättömät seurauksensa, järjestyksessään ja ominaisuuksiensa mukaisesti, sillä jos voiman on liikutettava jotakin kappaletta sata kyynärää eteenpäin ja se tiellään kohtaa esteen, niin sinun järjestelysi mukaan sysäys synnyttää uuden liikkeen ja voima siten, korvaukseksi suorittamattomasta matkasta, vaihtuu tärinään ja värähtelyihin – oi, sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija!"

Yhtäkkiä alkoi kuulua kovaa jyskytystä talon ulko-ovelta, virren laulua ja raivostuneen väkijoukon kirouksia ja huutoja.

Giovanni ja Zoroastro riensivät tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut.

Maturina eukko syöksyi vähissä vaatteissa ja tukka pörröllään huoneeseen, huutaen:

"Rosvoja! Rosvoja! Auttakaa! Pyhä Äiti meitä armahtakoon!"

Marco d'Oggione tuli sisään pyssy kädessä ja sulki kiireesti ikkunaluukut.

"Mitä se on, Marco?" kysyi Leonardo.

"En tiedä. Jotkut roistot koettavat murtautua sisään. Luultavasti ovat munkit yllyttäneet rahvaan."

"Mitä ne tahtovat?"

"Piru heistä selvän saakoon, mielettömästä roskaväestä! Pyhää ristinnaulaa vaativat."

"Ei sitä minulla ole. Se on arkkipiispa Arcimboldon hallussa."

"Sanoin minä heille senkin. Mutta he eivät kuuntele, raivoovat vain kuin hullut. Teidän armoanne sanovat herttua Gian Galeazzon murhaajaksi, noidaksi ja jumalankieltäjäksi."

Huudot kadulla yltyivät:

"Avatkaa! Avatkaa! Muuten sytytämme tuleen kirotun pesänne! Maltahan, kun pääsemme käsiksi sinun nahkaasi, Leonardo, sinä kirottu Antikristus!"

"Nouskoon Jumala ja hajotkoot Hänen vihollisensa!" lauloi fra Timoteo, ja hänen lauluunsa yhtyivät Farfanicchion kimakat vihellykset.

Ateljeehen tuli juosten pikku Jacopo. Hän hyppäsi ikkunalaudalle, aukasi luukun ja aikoi hypätä ulos pihalle, mutta Leonardo tarttui hänen takkinsa liepeeseen.

"Minne sinä aiot?"

"Vartioväkeä noutamaan. Se kulkee tähän aikaan täällä lähitienoilla."

"Mitä sinä ajattelet, Jacopo? Saavat sinut kiinni ja tappavat."

"Eivät saa! Minä kiipeän muurin yli Trulla tädin kasvitarhaan, ja sitten kuljen takapihojen kautta... Ja jos tappavatkin, niin tappakoot ennen minut kuin teidät!"

Katsahdettuaan Leonardoon hellä ja urhea hymy huulillaan poika riistäytyi hänen käsistään, hyppäsi ulos ikkunasta ja huusi mennessään: "kyllä vapautan teidät, älkää pelätkö!"

"Sellainen kelvoton rakkari", virkkoi Maturina päätään pudistaen, "mutta olipas tarpeen hädän hetkenä Kukaties todellakin meidät vapauttaa..."

Kivi särki ikkunan yläkerrassa.

Maturina päästi haikean valitushuudon, lyöden kätensä yhteen, juoksi ulos huoneesta, löysi pimeässä haparoiden kellariin vievät portaat, laskeutui kellariin ja, kuten sittemmin itse kertoi, ryömi tyhjään viinitynnyriin, jossa olisi istunut aamuun asti, ellei häntä olisi sieltä pois haettu.

Marco juoksi ylös sulkemaan luukkuja.

Giovanni palasi ateljeehen kalpeana ja väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä. Hän aikoi taas istuutui nurkkaansa, mutta katsahdettuaan Leonardoon hän yhtäkkiä tuli hänen luokseen ja lankesi hänen eteensä polvilleen.

"Mikä sinun on? Mitä sinä tahdot, Giovanni?"

"He sanovat, mestari... Minä tiedän, ettei se ole totta... Minä en sitä usko... Mutta sanokaa... Jumalan tähden, sanokaa se minulle itse!"

Mielenliikutus tukahutti hänen äänensä.

"Sinä kysyt", sanoi Leonardo surullisesta hymyillen, "puhuvatko he totta sanoessaan minua murhaajaksi?"

"Yksi sana vain, mestari, yksi ainoa sana teidän suustanne!"

"Mitä voin minä sinulle sanoa, ystäväni? Ja niitä varten? Et sinä kuitenkaan minua usko, jos kerran olet voinut minua epäillä..."

"Oi, messer Leonardo!" huudahti Giovanni. "Minä kärsin niin kovin, en tiedä mikä minun on... minä tulen hulluksi, mestari... Auttakaa! Armahtakaa minua. Minä en enää jaksa... Sanokaa, että se on valetta!"

Leonardo oli vaiti.

Sitten hän kääntyi pois ja hänen äänensä värähti:

"Sinäkin olet heidän puolellaan, sinäkin olet minua vastaan!"

Nyt kuului niin kovia jysäyksiä, että koko talo tärisi.

Tinaaja Scarabullo särki ovea kirveellä.

Leonardo kuunteli rahvaan huutoja, ja hänen sydäntään kouristi tuttu, hiljainen suru, äärettömän yksinäisyyden tunne.

Hänen päänsä painui alas, hänen katseensa sattui noihin vastakirjoitettuihin riveihin:

"Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija!"

"Niin", ajatteli hän, "kaikki on hyvää, kaikki tulee Sinulta!"

Hän hymyili ja toisti nöyrästi kuolevan herttua Gian Galeazzon sanat:

"Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa."

Kuudes kirja

GIOVANNI BELTRAFFION PÄIVÄKIRJA

Minä tulin firenzeläisen mestarin Leonardo da Vincin oppilaaksi maaliskuun 25 p:nä 1494.

Opintojärjestys on seuraava: perspektiivioppia, ihmisruumiin mittoja ja mittasuhteita, piirustusta hyvien mestarien taulujen mukaan, piirustusta luonnosta.

Tänään toverini Marco d'Oggione antoi minulle perspektiiviä käsittelevän kirjan. Se on kirjoitettu mestarin sanelun mukaan ja alkaa näin:

"Suurinta iloa ruumiille tuottaa auringon valo, suurinta iloa hengelle matemaattisen totuuden selvyys. Juuri senvuoksi on perspektiivioppi, jossa valoisan viivan tutkisteleminen – silmien suurin ilo – yhtyy matematiikan selvyyteen – joka on järjen suurin ilo, asetettava korkeammalle kaikki muita inhimillisiä tutkimuksia ja tieteitä. Valistakoon minua Hän, joka on sanonut itsestään: Minä olen totinen valo, ja auttakoon minua selvittämään opin perspektiivistä, tieteen valosta. – Minä jaan tämän kirjan kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee esineitten ko'on pienenemistä etäisyydessä, toinen värin selvyyden vähentymistä ja kolmas ääripiirteiden selvyyden vähentymistä."

Mestari pitää minusta huolta kuin omaisestaan. Saatuaan tietää minun olevan köyhän, ei hän tahtonut ottaa vastaan sovittua kuukausimaksua.

Mestari sanoi:

"Sitten kun opit tuntemaan perspektiiviopin lait ja tiedät ulkoa ihmisruumiin mittasuhteet, ala uutterasti tarkastella ihmisten liikkeitä – mitenkä he seisovat, kävelevät, haastelevat, riitelevät, nauravat ja tappelevat, millainen heidän kasvojensa ilme on silloin, millainen niiden katsojien, jotka tahtovat heitä erottaa, ja millainen niiden, jotka ääneti katselevat. Kaikki tuo on sinun niin nopeasti kuin mahdollista lyijykynällä merkittävä ja piirustettava pieneen värillisestä paperista tehtyyn kirjaan, jonka aina tulee olla mukanasi; kun se tulee täyteen, ota toinen, ja pane entinen talteen. Muista, ettet koskaan hävitä tai pyyhi pois noita piirustuksia, vaan säilytä niitä, sillä ihmisruumiin liikkeet ovat luonnossa niin moninaiset, ettei mikään ihmismuisti kykene niitä säilyttämään. Senvuoksi on sinun pidettävä näitä luonnoksia parhaimpina neuvonantajinasi ja opettajinasi."

Olen hankkinut itselleni sellaisen kirjan ja joka ilta kirjoitan muistiin päivän kuluessa mestarilta kuulemani merkittävät sanat.

Tänään tapasin lumpunmyyjättärien kadulla, lähellä tuomiokirkkoa, setäni, lasimaalari Osvald Ingrimin. Hän sanoi, ettei hän enää tahdo tietää minusta, että minä olen kadottanut sieluni autuuden rupeamalla jumalankieltäjän ja kerettiläisen Leonardon oppilaaksi. Nyt olen aivan yksin; ei ole minulla ketään maailmassa – ei sukulaisia eikä ystäviä – paitsi mestaria. Toistan Leonardon ihanan rukouksen: "valistakoon minua Herra, maailman valkeus, ja auttakoon minua oppimaan perspektiiviopin, tieteen Hänen valostaan." – Voivatko nämä olla jumalankieltäjän sanoja?

Olinpa miten murheellinen hyvänsä, ei minun tarvitse muuta kuin katsahtaa hänen kasvoihinsa, niin jo tuntuu helpommalta ja iloisemmalta. Millaiset silmät hänellä on – kirkkaat, vaaleansiniset ja kylmät kuin jää; millainen hiljainen, miellyttävä ääni, millainen hymy! Ilkeimmätkään, itsepäisimmätkään ihmiset eivät voi vastustaa hänen vakuuttavaa puhettaan, jos hän tahtoo taivuttaa heitä myöntämään tai kieltämään jotakin. Usein katselen häntä pitkän aikaa, hänen istuessaan työpöytänsä, ääressä ajatuksiinsa vaipuneena ja hienoilla sormillaan hitaasti sivellen pitkää, käherää, silkin pehmeää, kullankeltaista partaansa. Puhuessaan jonkun kanssa hän tavallisesti siristää toista silmäänsä, hieman viekas ja pilkallinen, mutta samalla hyväntahtoinen ilme kasvoillaan, ja silloin näyttää kuin katse tuuheitten kulmakarvain alta tunkisi toisen sielun syvimpään sopukkaan.

Hänen pukunsa on yksinkertainen; hän ei kärsi kirjavia pukuja eikä uusia muoteja. Ei hän rakasta minkäänlaisia hajuvesiä. Mutta hänen liinavaatteensa ovat mitä hienoimmasta palttinasta ja aina lumivalkoiset. Hänen mustassa baretissaan ei ole mitään koristeita, mitaleja taikka sulkia. Mustan ihotakin päällä on hänellä polviin asti ulottuva, tummanpunainen, suorapoimuinen viitta, vanhaa firenzeläistä kuosia. Hänen liikkeensä ovat sulavat ja rauhalliset. Huolimatta hänen vaatimattomasta puvustaan ei häntä voi olla huomaamatta. Olipa hän ylimysten parissa tai rahvasjoukon keskellä: hän ei ole kenenkään muun näköinen.

Hän osaa kaikkea, tietää kaikki, on oivallinen jousella ampuja, ratsastaja, uimari, mestari miekkailussa. Kerran näin hänen kilpailevan kansan etevimpien voimamiesten kanssa. Kilpailu tapahtui kirkossa. Pikkuinen rahalantti oli heitettävä niin, että se kosketti kupoolin keskustaa. Messer Leonardo voitti kaikki muut notkeudessa ja voimassa.

Hän on vasenkätinen. Mutta vasemmalla kädellään, joka näöltään on hieno ja hento kuin nuoren naisen, hän puristaa kokoon hevosenkengän ja kirkonkellon läppäimen. Sama käsi, piirtäessään ihanaa tytön päätä, tekee siihen läpikuultavia varjoja hiilen tai lyijykynän vedoilla, niin keveillä kuin perhosen siipien värinä.

Tänään iltapäivällä hän lopetteli minun läsnä ollessani erästä piirustusta, joka esittää neitsyt Maariaa, kun tämä pää kumarruksissa kuuntelee enkelin ilosanomaa. Helmillä ja kahdella kyyhkysen siivellä koristetun päähineen alta valuvat hiussuortuvat, joita tuulahdus enkelin siivistä vienosti heiluttaa. Tukka on palmikoitu firenzeläisten tyttöjen tavan mukaan, näennäisesti huolimattomasti, mutta itse asiassa taidokkaasti. Noitten kiharain kauneus on lumoavaa, kuin omituinen soitto. Ja hänen salaperäinen katseensa, joka ikäänkuin kuultaa luomien läpi, muistuttaa saavuttamattomia vedenalaisia kukkia, jotka näkyvät läpikuultavien laineitten läpi.

Yhtäkkiä syöksyi huoneeseen pikku Jacopo ja huusi; hyppien ja käsiään yhteen lyöden:

"Messer Leonardo, tulkaa pian keittiöön! Minä olen tuonut teille sellaisia epäsikiöitä, että tulette olemaan tyytyväinen!"

"Mistä?" kysyi mestari.

"Sant' Ambrogion kirkon eteisestä. Ne ovat kerjäläisiä Bergamosta. Minä sanoin heille, että te kestitsette heitä illallisella, jos he antavat teidän ottaa kuvan itsestään."

"Odottakoot. Minä lopetan kohta piirustukseni."

"Ei, mestari, he eivät rupea odottamaan; heidän täytyy joutua takasin Bergamoon ennen yötä. Tulkaahan vaan katsomaan – ette sitä kadu. Se maksaa vaivan, toden totta! Ette voi kuvaillakaan, millaisia kummituksia ne ovat."

Jättäen keskentekoisen piirustuksensa meni mestari keittiöön. Minä seurasin häntä. Keittiön penkillä istui kaksi paksua ukkoa, jotka olivat kuin vesitaudin pullistamia ja joitten kaulassa riippui inhoittavia, suuri näräpaisumia – Bergamon vuoristolaisten kesken tavallinen tauti – ja toisella heistä oli vieressään vaimonsa, ryppyinen, laiha vanha eukko, jota täydellä syyllä nimitettiin Hämähäkiksi.

Jacopon kasvot loistivat ylpeydestä.

"Näettehän nyt", kuiskasi hän, "sanoinhan, että ne tulevat teitä miellyttämään. Kyllä minä tiedän, millaista te tahdotte..."

Leonardo istuutui noiden vaivaisten luo, käski tuoda viiniä ja rupesi heitä kestitsemään, ystävällisesti heidän kanssaan jutellen ja huvittaen heitä hullunkurisin jutuin. Ensin he arastelivat, katselivat häntä epäluuloisesti, nähtävästi käsittämättä, mitä varten heidät oli sinne tuotu. Mutta sitten hän kertoi heille hassun kertomuksen kuolleesta juutalaisesta. Tämän oli toinen juutalainen, välttääkseen lakia joka kielsi juutalaisten hautaamisen Bolognan kaupungin maalle, leikellyt pieniin palasiin, pannut hunajalla höystettynä tynnyriin ja lähettänyt laivalla Veneziaan, ja muuan kristitty matkustavainen oli sitten erehdyksestä syönyt sen suuhunsa. Nyt alkoi vanhaa eukkoa naurattaa. Pian kaikki kolme humaltuivat ja alkoivat nauraa inhoittavasti irvistellen. Minä käännyin pois, päästäkseni näkemästä. Mutta Leonardo katseli heitä jännittyneen uteliaasti, niinkuin tiedemies, joka tekee havaintoja. Kun heidän iljettävyytensä oli ylimmillään, otti hän paperin ja rupesi piirustamaan heidän naamojaan samalla kynällä ja samalla rakkaudella, jolla hän vastikään oli piirustanut neitsyt Maarian jumalallista päätä.

Illalla hän näytti minulle joukon irvikuvia ei ainoastaan ihmisistä, vaan eläimistäkin – hirvittäviä kasvoja, sentapaisia kuin sairaat näkevät houraillessaan. Eläimestä Pilkisti esiin ihminen, ihmisestä eläin, toinen sulautui toiseen helposti ja luonnollisesti, niin että se kauhistutti. Mieleeni painui eräs piikkisian kuono, pehmeä, veltto alahuuli lerpallaan, joka hymyili innoittavan inhimillisesti, paljastaen pitkulaiset, valkeat hampaat. Ei myöskään milloinkaan haihdu mielestäni eräs vanha eukon pää hurjasti ylöspäin kammattuine hiuksineen, ohuine palmikkoineen, suunnattoman suurine, kaljuine otsineen, litteine, pienine nenänypykköineen ja hirvittävän paksuine huulineen, jotka muistuttivat lahokannoilla kasvavia kurttuisia, limaisia sieniä. Ja kauheinta oli se, että nuo hirviöt tuntuivat tutuilta, ikäänkuin ne jossain olisi nähnyt, ja niissä oli jotain viettelevää, joka samalla kuin se työntää luotaan myöskin vetää puoleensa kuin kuilu. Niitä katsellessa kauhistuu, mutta ei voi irroittaa niistä katsettaan yhtä vähän kuin neitsyt Maarian jumalallisista kasvoista.

Sekä siinä että tässä valtaa katsojan hämmästys, kuin ihmeen edessä.

Cesare da Sesto kertoo, että Leonardo, tavattuaan jossain kadulla harvinaisen epäsikiön, saattaa koko päivän seurata ja tarkastella sitä, kiinnittääkseen sen kasvot muistiinsa. Suuri rumuus ihmisissä, sanoo mestari, on yhtä harvinaista ja tavatonta kuin suuri kauneus; ainoastaan keskinkertaisuus on tavallista.

Hän on keksinyt omituisen tavan panna muistiinsa ihmiskasvoja. Hän sanoo ihmisnenien olevan kolmenlaisia: suoria, käyriä ja kiveriä. Suora nenä voi olla joko lyhyt tai pitkä, tylsä- tai teräväpäinen. Kyömy on joko nenän yläpäässä, keskellä, tai alapäässä – ja niin edespäin kaikkien kasvojen osien suhteen. Kaikki nuo lukemattomat jaotelmat, lajit ja muodot merkitään numeroilla erityiseen viivoitettuun muistikirjaan. Kun taiteilija jossain kävelyllä ollessaan sattuu näkemään jotkin kasvot, jotka hän haluaa panna muistiin, niin ei hänen tarvitse muuta kuin pienellä merkillä osoittaa, mitä lajia nenä, otsa, silmät, leuka ovat, ja siten, muutamien numerojen avulla, painuu hänen mieleensä ikäänkuin tuokiokuva noista kasvoista. Tultuaan kotiin yhdistää hän nuo osat kokonaisuudeksi.

Vielä on hän keksinyt eräänlaisen pienen lusikan, jolla voi matemaattisen tarkasti mitata värin, kun on saatava esille silmin eroittamattomia ylimenoja valosta varjoon ja varjosta valoon. Jos esimerkiksi saadakseen vissin määrän varjoa tarvitaan kymmenen lusikallista mustaa väriä, niin saadakseen seuraavan määrän tarvitaan yksitoista, sitten kaksitoista, kolmetoista j.n.e. Joka kerta kun lusikalla otetaan väriä, tasoitetaan kukkura lasisella kulmamittaimella, aivan kuin myyjät torilla tasoittavat jyvämitan.

Marco d'Oggione on ahkerin ja tunnollisin Leonardon oppilaista. Hän työskentelee kuin juhta, täyttäen täsmälleen kaikki mestarin määräykset; mutta mitä enemmän hän koettaa, sitä vähemmän hän näyttää onnistuvan. Marco on itsepäinen; minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei kurikallakaan saa sieltä pois. Hän on vakuutettu siitä, että "kärsivällisyys ja työ voittaa kaikki", eikä kadota toivoaan tulla suureksi taiteilijaksi. Enemmän kuin kukaan meistä hän iloitsee mestarin keksinnöistä, joitten tarkoitus on tehdä taiteesta mekaniikka. Eräänä päivänä hän otti mukaansa numerokirjan kasvojen muistiinpanemista varten, läksi Broletton torille, valitsi muutamia kasvoja väkijoukosta ja merkitsi ne muistikirjaan. Mutta kotiin palattuaan ei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, mitenkään voinut saada eri osia yhdistetyksi eläväksi kokonaisuudeksi. Yhtä hullusti kävi hänen mustaa väriä lusikalla mitatessaan. Vaikka hän työssään noudattaa matemaattista täsmällisyyttä, eivät hänen varjonsa tule läpikuultaviksi eivätkä luonnollisiksi, ja kasvot ovat puisia ja kaikkea suloutta vailla. Marco selittää syyn olevan siinä, ettei hän ole noudattanut kaikkia opettajan sääntöjä, ja hän yrittää kahta hartaammin. Ja Cesare da Sesto riemuitsee.

"Tuo kelpo Marco", sanoo hän, "on taiteen todellinen marttyyri. Hänen esimerkkinsä osoittaa, etteivät nuo kehutut säännöt, lusikat ja nenätaulut kelpaa mihinkään. Lapsen synnyttämiseen ei riitä tieto, mitenkä lapset syntyvät. Leonardo vaan pettää itseään ja muita: puhuu yhtä ja tekee toista. Maalatessaan hän ei ajattele mitään sääntöjä, vaan seuraa ainoastaan inspiratsiooniaan. Mutta hän ei tyydy olemaan ainoastaan suuri taiteilija, hän tahtoo olla myöskin suuri oppinut, tahtoo yhdistää taiteen ja tieteen, inspiratsioonin ja matematiikan. Minä pelkään pahoin, että hän, pyytäessään kahta jänistä, päästää kummankin käsistään!"

Saattaa olla, että Cesaren sanoissa on jonkun verran totta. Mutta minkä vuoksi hän niin vihaa mestaria? Leonardo antaa hänelle kaikki anteeksi, kuuntelee mielellään hänen ilkeitä, pilkallisia puheitaan, pitää arvossa hänen terävää järkeään, eikä koskaan suutu.

Olen tarkastellut hänen työtapaansa Herran ehtoollista maalatessaan. Ajoittain hän lähtee varhain aamulla, heti auringon noustua, luostarin ruokasaliin ja maalaa koko päivän, siksi kunnes pimenee, heittämättä sivellintä kädestään, unohtaen syömisen ja juomisen. Sitten saattaa taas tapahtua, ettei hän viikkokausiin ota sivellintä käteensä. Mutta joka päivä hän kuitenkin seisoskelee pari kolme tuntia telineillä taulunsa edessä, tarkastellen ja arvostellen sitä, mikä jo on valmiina. Välistä hän, jättäen kesken alotetun työn, keskellä helteisintä päivää rientää kuin näkymättömän voiman ajamana autioita katuja luostariin, nousee telineilleen, tekee pari kolme siveltimen vetoa ja lähtee pois.

Viime päivinä on mestari maalannut apostoli Johanneksen päätä. Tänään piti hänen se lopettaa. Mutta ihmeekseni jäi hän kotiin ja on aamusta alkaen pikku Jacopon kanssa ollut tarkastelemassa mehiläisten, ampiaisten ja kärpästen lentoa. Hän on niin syventyneenä niitten ruumiin ja siipien rakenteen tutkimiseen, kuin riippuisi siitä maailman kohtalo. Hän ilostui sanomattomasti huomatessaan kärpästen takajalkain toimittavan peräsimen virkaa. Mestarin mielestä on tuo huomio erittäin tärkeä ja hyödyllinen lentokonetta suunniteltaessa. Saattaa niin olla. Mutta kaikissa tapauksissa on sääli, että apostoli Johanneksen pää jäi kesken kärpästen jalkain tutkimisen takia.

Tänään on uusia esteitä. Kärpäset ovat unohtuneet, niinkuin Herran ehtoollinenkin. Hän sommittelee hienoa vaakunaa vielä olematonta, herttuan suunnittelemaa Milanon maalausakatemiaa varten. Se on nelikulmio, muodostettu yhteenpunotuista nuoransolmuista, joilla ei ole loppua eikä alkua ja jotka ympäröivät latinalaista kirjoitusta: Leonardi Vinci Academia. Hän on niin syventynyt työhön, kuin ei koko maailmassa olisi olemassa mitään muuta kuin tuo vaikea ja hyödytön leikki. Näyttää siltä kuin ei mikään voisi saada häntä sitä jättämään. Minä en voinut pidättää itseäni ja muistutin häntä kesken jääneestä Johanneksen päästä. Hän kohautti olkapäitään ja mutisi nostamatta katsettaan nuoransolmuista:

"Ei se karkaa, kyllä me ennätämme."

Välistä voin käsittää Cesaren harmin.

Herttua Moro on antanut hänelle toimeksi laittaa palatsin seiniin kätkettävät kuulotorvet, niin kutsutut Dionysiuksen korvat, joiden avulla hallitsija saattaa toisesta huoneesta kuunnella, mitä toisessa puhutaan. Ensin mestari hyvin innokkaasti ryhtyi laittelemaan noita torvia, mutta pian hän tapansa mukaan laimeni ja alkoi kaikellaisin verukkein siirtää työtä tuonnemmaksi. Herttua kiirehtii häntä ja on suutuksissaan. Tänä aamuna on hovista useampia kertoja käyty häntä hakemassa. Mutta mestari on nyt käynyt toiseen työhön käsiksi, joka näyttää hänestä yhtä tärkeältä kuin Dionysiuksen korvien laittaminen. Hän on leikannut kurpitsalta juuret, jättäen jälelle vain yhden ainoan pikku juuren, ja kastelee sitä uutterasti vedellä. Hänen suureksi ilokseen ei kurpitsa ole kuihtunut, ja äiti, niinkuin hän sanoo, on onnellisesti kasvattanut kaikki lapsensa – noin kuusikymmentä kurpitsaa. On merkillistä, millä kärsivällisyydellä, millä rakkaudella hän on seurannut tuon kasvin elämää! Viime yönä istui hän aamunkoittoon asti kasvitarhapenkereellä tarkastellen, miten leveät lehdet imevät yökastetta. "Maa", sanoo hän, "ravitsee kasveja kosteudella, taivas kasteella, ja aurinko antaa heille sielun", sillä hän otaksuu, ettei ainoastaan ihmisellä, vaan myöskin eläimillä, jopa kasveillakin on sielunsa – jota mielipidettä fra Benedetto pitää hyvin kerettiläisenä.

Hän rakastaa kaikkia eläimiä. Välistä hän päivät päästään tarkastelee ja piirustelee kissoja, tutkii niiden luonnetta ja tapoja: miten ne leikkivät, tappelevat, makaavat, peseytyvät, pyytävät hiiriä, koukistavat selkäänsä ja sähisevät koirille. Samalla mielenkiinnolla saattaa hän tarkastella suuressa lasiastiassa uiskentelevia kaloja, nilviäisiä, jouhimatoja, läkkikaloja ynnä muita vesieläimiä. Hänen kasvonsa ilmaisevat syvää, hiljaista tyydytystä, kun ne tappelevat ja syövät toisiansa.

Hänellä on yhtaikaa tuhansia töitä tekeillä. Ennenkuin hän on lopettanut toisen, ryhtyy hän toiseen. Muuten kaikki työ näyttää hänestä olevan leikkiä ja leikki työtä. Hän on oikullinen ja vaihtelevainen. Cesare sanoo, että ennen joki kääntyy lähteeseensä päin virtaamaan kuin Leonardo keskittää huomionsa yhteen ainoaan työhön ja saattaa sen loppuun. Hän sanoo mestaria suurimmaksi kaikista hulttioista ja vakuuttaa, että kaikki hänen suuremmoiset puuhansa jäävät tuloksettomiksi. Leonardo on muka kirjoittanut sata kaksikymmentä kirjaa "Luonnosta – Delle Cose Naturali". Mutta se on kaikki satunnaisia katkelmia, hajanaisia muistiinpanoja – yli viisituhatta irtonaista paperilappua sellaisessa hirmuisessa epäjärjestyksessä, ettei hän itsekään niistä saa selvää. Usein saa hän turhaan etsiä jotakin muistiinpanoa, jota hän tarvitsisi.

Mikä sammumaton tiedonhalu hänellä on, kuinka syvä, tarkka silmä luonnon suhteen! Kuinka hän huomaa senkin, mitä toiset eivät näe! Kaikkea hän ihmettelee riemuiten ja ahneesti, kuin lapset, kuin ensimmäiset ihmiset paratiisissa.

Välistä hän sanoo jostain mitä jokapäiväisimmästä asiasta sellaisen sanan, ettei sitä unohda, vaikka sata vuotta eläisi – se tarttuu muistiin, eikä sieltä katoa.

Eräänä päivänä hän tullessaan minun kammiooni sanoi: "Oletko huomannut, Giovanni, että pienet huoneet keskittävät järkeä ja suuret yllyttävät sitä toimintaan?"

Ja erään toisen kerran: "Varjoisessa sateessa näkyvät esineitten ulkopiirteet selvemmin kuin päivänpaisteisessa."

Eilen, puhuessaan valurimestarin kanssa joistakin herttuan häneltä tilaamista sota-aseista, hän sanoi m.m.: "Tykinperän ja luodin väliin puristetun ruudin räjähdys vaikuttaa niinkuin ihminen, nojaten selkäänsä seinää vasten, käsillään kaikin voimin työntäisi edessään olevaa painoa."

Puhuessaan kerran abstraktisesta mekaniikasta hän sanoi: "Voima pyrkii aina voittamaan syynsä ja sen voitettuaan kuolemaan. Isku on liikkeen poika, voiman pojanpoika, ja molempien esi-isä on paino."

Väitellessään kerran erään arkkitehdin kanssa hän huudahti kärsimättömästi: "Ettekö todellakaan käsitä, messere? Sehän on selvä kuin päivä. Mitä on oikeastaan holvikaari? Holvikaari ei ole mitään muuta kuin voima, joka on syntynyt kahdesta yhdistetystä, vastakkaisesta heikkoudesta." Arkkitehti jäi suu auki ihmettelemään. Mutta minulle selveni heti koko heidän keskustelunsa, ikäänkuin pimeään huoneeseen olisi tuotu kynttilä.

Kaksi päivää hän taas maalaili apostoli Johanneksen päätä. Mutta valitettavasti on jotakin mennyt hukkaan tuon loppumattoman puuhan takia kärpästen siipien, kurpitsan, kissojen, Dionysiuksen korvien, vaakunakilven y.m. senkaltaisten tärkeitten asiain kanssa. Nytkin jätti hän työn kesken ja, Cesaren sanojen mukaan, sulkeutui kokonaan geometriaan, kuin etana kuoreensa, tyyten kyllästyneenä maalaukseen. Hän sanoo yksin maalin hajun ja siveltimien ja maalauskankaan näkemisenkin häntä inhoittavan.

Niin me nyt elelemme sattuman oikkujen varassa päivästä toiseen. Istuskelemme meren rannalla odotellen suotuisaa säätä. Onneksi ei ole vielä lentokoneen vuoro tullut, sillä silloin on kaikki hukassa – hän uppoutuu mekaniikkaan niin, ettei häntä saa nähdäkään.

Olen huomannut, että joka kerta kun hän pitkällisten viivyttelemisten ja epäröimisten jälkeen vihdoinkin taas ryhtyy työhön, ottaa siveltimen käteensä, valtaa hänet pelon tapainen tunne. Aina on hän tyytymätön siihen, mitä on tehnyt. Taideluomissa, jotka muista näyttävät täydellisiltä, hän huomaa vikoja. Hän tavoittelee yhä korkeampaa, saavuttamatonta, sellaista, jota ihmiskäsi, olkoonpa sen taito miten rajaton tahansa, ei kykene ilmaisemaan. Se on syy, minkä vuoksi hän tuskin koskaan saa teoksiansa valmiiksi.

Tänään kävi täällä juutalainen hevoskauppias tarjoomassa hevosiaan. Mestari aikoi ostaa harmaan oriin. Mutta juutalainen koetti saada häntä ostamaan oriin mukana myöskin tamman ja kärtti, kiusasi ja vakuutteli niin kauan, että Leonardoa, joka on suuri hevostuntija, rupesi viimein naurattamaan, ja hän suostui ottamaan tamman, vaikka tiesi juutalaisen pettävän häntä, päästäkseen vain hänestä erilleen. Minä en voinut muuta kuin kummastella.

"Mitä sinä kummastelet?" sanoi minulle jälestäpäin Cesare. "Niinhän hänen aina käy: kuka hyvänsä voi nousta hänen hartioillensa. Häneen ei voi missään suhteessa luottaa. Ei hän voi mitään varmasti päättää. Aina vain kahtaanne päin – sekä toiselle että toiselle mieliksi, sekä niin että näin. Tuulen mukaan vain. Ei mitään lujuutta, ei minkäänlaista miehuutta. Aina pehmeä, horjuvainen, myötenantava, heikko, aivan kuin luita vailla, huolimatta suuresta voimastaan. Hän taivuttelee hevosenkenkiä, keksii vipuja nostaakseen San Giovannin kastemaljan ilmaan kuin varpuspesän, mutta kun on kysymyksessä tosi työ, missä tarvittaisiin tahtoa, niin ei hän saa oljenkorttakaan nostetuksi, ei uskalla leppäterttuakaan loukata!"

Cesare jatkoi vielä kauan samaan suuntaan, ja hänen sanoissaan oli ilmeistä liioittelua, jopa panetteluakin. Mutta minä tunsin, että valheen seassa oli tottakin.

Andrea Salaino on sairastunut. Mestari hoitaa häntä, istuen yöt läpeensä hänen vuoteensa ääressä. Mutta lääkkeistä ei hän tahdo kuulla puhuttavankaan. Marco d'Oggione toi salaa sairaalle joitakin pillerejä. Leonardo löysi ne ja heitti ulos ikkunasta.

Kun Andrea itse kerran yritti ehdottaa suonen iskemistä ja sanoi tuntevansa erään mainion suoneniskijän, niin mestari suuttui aivan todenteolla, pani pataluhaksi kaikki tohtorit ja sanoi muun muassa:

"Annan sinulle sen neuvon, ettet ajattelisi sitä, mitenkä tauti on parannettava, vaan sitä, mitenkä terveys on säilytettävä, ja siinä onnistut sitä paremmin, mitä enemmän koetat karttaa lääkäreitä, joitten lääkkeet ovat yhtä typeriä kuin alkemistien seokset."

Ja hän lisäsi iloisesti, veitikkamaisesti hymyillen:

"Ei ole kumma, että ne petturit rikastuvat, kun jokainen koettaa koota rahaa vain antaakseen ne sitten lääkäreille, noille ihmiselämän tuhoojille!"

Mestari huvittaa sairasta hauskoilla kertomuksilla, saduilla ja arvoituksilla, joista Salaino hyvin paljon pitää Minä en voi muuta kuin ihmetellä. Miten iloinen hän on!

Tässä muutamia esimerkkejä arvoituksista:

"Ihmiset pieksävät armottomasti sitä, mikä on heidän, elämänsä ehto." – Elon puinti. – "Metsä kasvattaa maailmaan lapsia, joitten tehtävänä on hävittää vanhempiansa." – Kirveen varret. – "Eläinten nahkat saattavat ihmiset ääntelemään, kiroilemaan ja huutamaan." – Nahkapallot leikissä.

Käytettyään monta pitkää tuntia sota-aseitten keksimiseen, matemaattisiin tutkimuksiin tai Herran ehtoollisen maalaamiseen, hän huvitteleikse noilla arvoituksilla kuin lapsi. Hän kirjoittelee niitä muistiin työvihkoihinsa tulevain suurtöitten suunnitelmaan tai vasta keksimiensä luonnonlakien viereen.

Herttuan anteliaisuuden ylistykseksi on hän sommitellut ja piirustanut omituisen vertauskuvan, johon on mennyt sangen paljon aikaa: Moro, Fortunan muodossa, ottaa suojelukseensa nuorukaisen, joka pakenee kamalaa, hämähäkin näköistä noita-akkaa, Köyhyyttä; Moro peittää nuorukaista viitallaan ja uhkaa noita-akkaa kultaisella valtikalla. Herttua on tyytyväinen piirustukseen ja tahtoo, että Leonardo maalaisi sen värillisenä palatsin seinälle. Tämäntapaiset vertauskuvat ovat tulleet muotiin hovissa. Niillä näyttää olevan suurempi menestys kuin millään muilla mestarin teoksilla. Naiset, ritarit, ylimykset kilvan karttavat häneltä vertauskuvallisia piirustuksia.

Toiselle herttuan huomattavimmista jalkavaimoista, kreivitär Cecilia Bergaminille, on hän tehnyt vertauskuvan kateudesta: kurjannäköinen, riippuvarintainen vanha akka, leopardin nahka yllään, selässään nuolikontti täynnä myrkyllisiä nuolia, ratsastaa ihmisluurangolla, pitäen kädessään käärmeillä täytettyä maljaa.

Ettei toinen jalkavaimo, Lucrezia Crivelli, loukkaantuisi, piti hänen sepittää tällekin vertauskuva, niinikään kateudesta: pähkinäpuuta piestään ja ravistetaan juuri silloin, kun sen hedelmät alkavat kypsyä. Vieressä on kirjoitus: hyvistä töistä.

Lopuksi täytyi hänen keksiä vertauskuva myöskin herttuan puolisolle, hänen korkeudelleen madonna Beatricelle. Se esittää kiittämättömyyttä: mies sammuttaa auringon noustessa kynttilää, joka on palvellut häntä yöllä. Nyt ei mestariparka saa rauhaa päivällä eikä yöllä. Tilauksia, pyyntöjä, kirjelappuja naisilta tulvii tulvimalla; hän on niistä aivan pääsemättömissä.

Cesare puhkuu vihaa. "Kaikki nuo typerät ritariajatelmat ja imelät vertauskuvat voisivat sopia jollekin lautasennuolijalle hovissa, mutta ei sellaiselle taiteilijalle kuin Leonardo. Se on häpeällistä!" Minä luulen hänen olevan väärässä. Mestari ei ajattele ollenkaan kunniaa. Vertauskuvat häntä huvittavat aivan samoin kuin arvoitusleikki, matemaattiset totuudet, neitsyt Maarian jumalallinen hymy ja nuoransolmuseppele vaakunakilvessä.

Hän on suunnitellut ja jo aikoja sitten alottanut "Kirjan maalauksesta" – Trattato della Pittura – mutta tapansa mukaan jättänyt sen lopettamatta, ja Jumala tiesi milloin hän sen lopettaa. Viime aikoina on hän paljon puhunut minulle ilma- ja viivaperspektiivistä, valosta ja varjosta sekä lukenut kirjasta otteita ja yksityisiä ajatuksia taiteesta. Kirjoitan tähän, minkä niistä muistan.

Jumala palkitkoon mestaria siitä rakkaudesta ja viisaudesta, jolla hän ohjaa minua tämän tieteistä jaloimman ylevillä poluilla! Muistakoot ne, joitten käsiin nämä lehdet joutuvat, rukouksessaan Jumalan nöyrää palvelijaa, halpaa oppilasta Giovanni Beltraffiota ja suurta mestaria, firenzeläistä Leonardo da Vinciä.

Mestari sanoo: "kaikki kauneus kuolee ihmisessä, mutta ei taiteessa."

"Se, joka halveksii maalaustaidetta, halveksii filosoofista ja ylevää maailmantutkistelua, sillä maalaustaide on luonnon jalosyntyinen tytär tai paremmin sanoen tyttärentytär. Kaikki, mikä on olemassa, on syntynyt luonnosta ja on vuorostaan synnyttänyt maalaustaiteen. Senvuoksi sanon, että maalaustaide on luonnon tyttärentytär ja sukua Jumalalle. Joka soimaa maalaustaidetta, se soimaa luontoa."

"Maalarin täytyy olla kaikkikäsittävä. Oi, taiteilija, olkoon sinun monipuolisuutesi yhtä rajaton kuin moninaisuus luonnon ilmiöissä. Jatkaessasi sitä, minkä Jumala on alottanut, pyri enentämään, ei ihmiskätten töitä, vaan Jumalan ikuisia luomistöitä. Älä ketään koskaan jäljittele! Olkoon jokainen teoksesi uuden luonnonilmiön kaltainen!"

"Sen, joka tuntee luonnonilmiöiden yleiset alkulait, sen, joka tietää, on helppo olla kaikkikäsittävä, sillä kaikki ruumiit, niin ihmisten kuin eläintenkin, ovat rakenteeltaan toistensa kaltaisia."

"Varo, ettei kullanhimo tukahuta sinussa rakkautta taiteeseen. Muista, että kunnian ansaitseminen on paljon suurempaa kuin ansaitsemisen kunnia. Rikkaitten muisto katoaa heidän kanssansa; viisaitten muisto ei koskaan katoa, sillä viisaus ja tiede ovat vanhempiensa laillisia lapsia, eikä äpäriä, niinkuin rahat. Rakasta kunniaa, äläkä pelkää köyhyyttä. Ajattele, kuinka monta suurta filosoofia on vapaaehtoisesti antautunut köyhyyteen, ollakseen tahraamatta sieluaan rikkaudella."

"Tiede nuorentaa sielua, lieventää vanhuuden katkeruutta. Kokoa viisautta, kokoa suloista ravintoa vanhuuden varalle."

"Tunnen maalareita, jotka häpeämättä, rahvaalle mieliksi, sivelevät taulujansa kullalla ja kiillolla, vakuuttaen röyhkeän ylpeästi, että he voisivat muka maalata yhtä hyvin kuin muutkin mestarit, jos heille vain enemmän maksettaisiin. Voi niitä hölmöjä! Kuka heitä estää tekemästä mestariteosta ja ilmoittamasta: tämä taulu maksaa sen verran, tämä on huokeampi, ja tuo on aivan halpahintainen – siten todistaakseen kykenevänsä maalaamaan kaikenhintaisia teoksia."

"Usein saa rahanhimo hyvätkin mestarit alentumaan käsityöläisiksi. Niinpä on eräs minun maalaiseni ja toverini, firenzeläinen Perugino, harjaantunut sellaiseen nopeuteen tilausten suorittamisessa, että hän kerran telineillä seistessään oli vastannut vaimolleen, kun tämä kutsui häntä päivälliselle: 'Tuohan liemi pöytään, niin sillä aikaa tekasen vielä yhden pyhimyksen'."

"Vähän saavuttaa se taiteilija, joka ei koskaan epäile. Hyvä on, jos sinun teoksesi on ylempänä sinun sille antamaasi arvoa, paha, jos se on sen tasalla, mutta kaikkein pahinta, jos se on sitä alempana, niinkuin on laita niitten, jotka ihmettelevät, että Jumala on auttanut heitä. saamaan aikaan jotain niin oivallista."

"Kuuntele kärsivällisesti kaikkien mielipidettä taulustasi, punnitse ja päätä, ovatko arvostelijat oikeassa löytäessään siinä vikoja. Jos ovat, niin korjaa viat, jos eivät, niin älä ole heitä kuulevinasi, ja todista ainoastaan niille, jotka sen ansaitsevat, heidän erehdyksensä.

"Vihollisen arvostelu on usein oikeampi ja hyödyllisempi kuin ystävän. Viha on ihmisissä melkein aina syvempi kuin rakkaus. Vihaavan katse on terävämpi kuin rakastavan. Todellinen ystävä on yhtä kuin sinä itse. Vihollisesi ei ole sinun kaltaisesi – siinä on hänen voimansa. Viha paljastaa monen seikan, joka on salassa rakkaudelta. Muista se, äläkä halveksi vihollisten moitetta."

"Loistavat värit miellyttävät rahvasta. Mutta tositaiteilija ei koeta rahvasta miellyttää, vaan valituita. Hänen ylpeytensä ja päämääränsä ei ole loistavissa väreissä, vaan saada aikaan taulussaan jotain, joka on ihmeen tapaista: että valon ja varjon kautta litteä pinta näyttäisi kuperalta. Se, joka halveksii varjoa ja uhraa sen värien vuoksi, on lörpöttelijän kaltainen, joka uhraa ajatuksen tyhjien ja koreitten sanojen vuoksi."

"Varo ennen kaikkea karkeita ääripiirteitä. Älkööt varjojesi rajat nuoressa ja hennossa ruumiissa olko kuolleita, kovia, vaan keveitä, pehmeitä ja läpikuultavia kuin ilma, sillä itse ihmisruumiskin on läpikuultava, jonka voit huomata, jos sormiesi läpi katsot aurinkoon. Liian kirkas valo ei synnytä kauniita varjoja. Varo kirkasta valoa! Huomaa, mikä hentous ja kauneus on miesten ja naisten kasvoissa, kun he hämärissä tai pilvisenä päivänä kulkevat varjoisilla kaduilla talojen seinien suojassa. Silloin on valo täydellisin. Varjon pitää vähitellen sulaa valoon, haihtua kuin savu, kuin hiljaisen soiton säveleet. Muista että on olemassa jotakin, joka on valon ja pimeyden keskivälillä, jossa on kumpaakin, joka on ikäänkuin valoisaa varjoa tai pimeää valoa. Etsi sitä, taiteilija – siinä on hurmaavan kauneuden salaisuus!"

Niin hän sanoi ja kohottaen kätensä ikäänkuin tahtoen painaa nämä sanat meidän muistiimme toisti selittämätön ilme kasvoillaan:

"Varokaa karkeata ja kovaa. Varjon pitää olla haihtuvaa kuin savu, kuin etäisen soiton säveleet!"

Cesare, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut, hymähti, katsahti Leonardoon ja aikoi huomauttaa jotakin, mutta ei sanonut mitään.

Hetken päästä, puhuessaan jo muista asioista, mestari sanoi:

"Valhe on niin halveksittava, että se, Jumalata ylistäessäänkin, häntä alentaa; totuus on niin kaunis, että se jalostaa vähäpätöisimmänkin asian sitä ylistämällä. Totuuden ja valheen välillä on samallainen eroitus kuin valon ja pimeyden."

Cesare katsahti häneen tutkivasti.

"Samallainen eroitus kuin valon ja pimeyden välillä?" toisti hän. "Mutta ettekö te itse, mestari, vastikään selittänyt, että on olemassa jotakin, joka on valon ja pimeyden keskivälillä, jossa on kumpaakin, joka on ikäänkuin valoisaa varjoa tai pimeää valoa? Siis olisi myöskin totuuden ja valheen välillä... mutta ei, sehän on mahdotonta... Todellakin, mestari, teidän vertauksenne herättää minussa vaarallisia mietteitä, sillä taiteilija, joka tavoittelee tuota lumoavaa kauneutta varjon sulautumisessa valoon, saattaa kukaties kysyä, eikö totuuskin sulaudu valheeseen samoin kuin valo varjoon."

Leonardo rypisti ensin otsaansa, ikäänkuin olisi ollut ihmeissään, jopa suutuksissaankin oppilaan sanoista, mutta sitten purskahti hän nauruun ja vastasi:

"Älä kiusaa minua! Mene pois, saatana!"

Minä olisin odottanut toisellaista vastausta ja arvelen, että Cesaren sanat olisivat ansainneet enemmän kuin kevytmielisen pilan. Minussa ne ainakin herättivät monta tuskallista ajatusta.

Tänään illalla näin hänen seisovan sateessa kapealla, haisevalla pikkukadulla, tarkastellen erästä kiviseinää, johon oli kosteuden vaikutuksesta muodostunut täpliä. Se ei näyttänyt missään suhteessa mieltäkiinnittävältä, ja kuitenkin seisoi hän siinä pitkän aikaa. Katupojat osottelivat häntä sormellaan ja nauroivat. Minä kysyin, mitä merkillistä hän oli löytänyt tuosta seinästä.

"Katsopas, Giovanni, mikä erinomainen kummitus tuossa on ammottavine kitoineen; ja tuossa vieressä enkeli vienoine kasvoineen ja liehuvine kutrineen pakenee kummitusta. Sattuman oikku on tässä luonut kuvia, jotka olisivat suuren mestarin arvoisia."

Hän osoitti sormellaan täplien ulkopiirteet, ja hämmästyksekseni näin niissä tosiaankin sen, mistä hän puhui.

"Moni kenties pitää tuollaisia havaintoja lapsellisina", jatkoi mestari, "mutta minä tiedän omasta kokemuksestani, miten ne ovat omiaan johtamaan järkeä keksintöihin ja ajatuksiin. Usein olen seinillä, kaikellaisissa liitoksissa ja halkeamissa, seisovan veden pinnalla olevan liman muodostamissa kuvioissa, sammuvissa hiilissä, pilvien muodoissa sattunut löytämään mitä ihanimpia maisemia vuorineen, kallioineen, jokineen, laaksoineen ja puineen, taikka suuremmoisia taisteluita, omituisia kasvoja, hauskoja paholaisia, kummituksia ja kaikellaisia muita ihmeellisiä kuvia. Olen valikoinut niistä sen, mitä olen tarvinnut, ja sitten täydentänyt kuvan. Samalla tavalla voit, kuunnellessasi kellojen etäistä ääntä, niitten soinnissa mielesi mukaan erottaa minkä nimen tai sanan hyvänsä, jota ajattelet."

Hän vertaa toisiinsa ryppyjä, jotka muodostuvat kasvoihin itkettäessä ja naurettaessa. Silmissä, suussa ja poskilla ei huomaa mitään eroitusta. Ainoastaan kulmakarvat itkevä kohottaa ylös ja rypistää, otsa vetäytyy kurttuihin ja suupielet laskeutuvat; jota vastoin nauravalla kulmakarvat eroavat kauas toisistaan ja suupielet kääntyvät ylöspäin.

Lopuksi hän sanoi:

"Koeta tyynesti tarkastella, mitenkä ihmiset nauravat ja itkevät, vihaavat ja rakastavat, kauhusta kalpenevat ja kivusta huutavat. Katsele, tutki ja tee havaintoja, oppiaksesi tuntemaan kaikkien ihmistunteitten ilmeet."

Cesare kertoi minulle, että mestari mielellään saattaa kuolemaan tuomituita teloituspaikalle, tutkiakseen heidän kasvoistaan kaikkia tuskan ja kauhun eri ilmeitä, tarkastellakseen jänteitten viimeisiä nytkähdyksiä noitten onnettomien kuollessa. Yksin pyövelitkin ihmettelivät hänen uteliaisuuttaan.

"Sinä et aavista, Giovanni, millainen ihminen hän on!" lisäsi Cesare katkerasti hymyillen. "Hän saattaa nostaa madon tieltä ja asettaa sen puun lehdelle, ettei se joutuisi tallattavaksi, mutta toiselta puolen saattaisi tapahtua että hän – kun hän on sillä päällä – oman äitinsä itsessä vain tarkastelisi, mitenkä tämän kulmat rypistyvät, otsa vetäytyy kurttuihin ja suupielet laskeutuvat."

Mestari sanoo: "Ilmehikkäitä liikkeitä voit oppia kuuromykiltä".

"Kun ihmisiä tarkastelet, niin tee se heidän huomaamattaan. Silloin ovat heidän liikkeensä, naurunsa ja itkunsa luonnollisempia."

"Ihmisten liikkeitten moninaisuus on yhtä ääretön kuin ihmistunteitten moninaisuus. Taiteilijan korkein päämäärä on kasvoissa ja ruumiinliikkeissä ilmaista sielun intohimo."

"Kuvaamissasi kasvoissa täytyy olla sellainen tunteen voima, että katsoja uskoo taulusi voivan saada kuolleetkin nauramaan tai itkemään."

"Kun taiteilija kuvaa jotain kauheata, surullista tai naurettavaa, täytyy heräävän tunteen pakoittaa katsojan tekemään sellaisia liikkeitä, kuin olisi hän itse mukana kuvatuissa teoissa; jos ei sitä saavuteta, niin tiedä, taiteilija, kaikkien ponnistustesi olleen turhia."

"Maalari, jolla on laihat, luisevat kädet, kuvaa mielellään ihmisiä, joilla on samallaiset laihat, luisevat kädet ja sama on asianlaita muittenkin ruumiinosien suhteen, sillä jokaista ihmistä miellyttävät kasvot ja ruumis, jotka ovat hänen omien kasvojensa ja ruumiinsa näköisiä. Se on syy, minkä vuoksi taiteilija, joka on ruma, ottaa kuvatakseen rumia kasvoja, ja päinvastoin. Varo, etteivät kuvaamasi naiset ja miehet näyttäisi kaksoissisarilta ja kaksoisveljiltä, ei kauneudessa eikä rumuudessa – joka seikka on monella italialaisella taiteilijalla huomattavana vikana. Sillä maalaustaiteessa ei ole sen vaarallisempaa eikä pettävämpää erehdystä kuin oman ruumiinsa jäljitteleminen. Minä luulen sen johtuvan siitä, että sielu on oman ruumiinsa luoja; se on kerran luonut ja muovaellut ruumiin oman kuvansa mukaan, ja nyt, kun sen on taas siveltimen ja värien avulla luotava uusi ruumis, se mieluimmin toistaa samaa muotoa, jonka jo kerran on itselleen valinnut."

"Katso, ettei taulusi työnnä luotaan katsojaa, niinkuin kylmä talvi-ilma vuoteeltaan vasta noussutta, vaan vetää puoleensa ja lumoaa hänen sieluansa, niinkuin kesäisen aamun miellyttävä raikkaus houkuttelee nukkujan vuoteeltaan."

Näin on mestari lyhyin piirtein kertonut maalaustaiteen historian:

"Roomalaisten jälkeen, kun maalarit alkoivat matkia toinen toistaan, joutui taide rappiotilaan, joka kesti monta vuosisataa. Mutta sitten ilmestyi firenzeläinen Giotto, joka ei tyytynyt seuraamaan opettajansa Cimahuen jälkiä. Ollen syntynyt autiossa vuoristossa, jossa asusteli ainoastaan vuohia ynnä muita sentapaisia eläimiä, hän alkoi piirustella kiville vuohien ja muitten eläinten kuvia ja viimein uutterain harjoitusten jälkeen saavutti sellaisen mestaruuden, että voitti sekä oman aikansa että menneittenkin aikakausien kaikki maalarit. Giotton jälkeen maalaustaide joutui taas rappiotilaan, kun kaikki alkoivat jäljitellä edelläkävijöitänsä. Tätä kesti useampia vuosisatoja, kunnes firenzeläinen Tomaso, jota nimitettiin Masaccioksi, mestariteoksillaan todisti, mihin määrin hukkaan niitten voimat menevät, jotka esikuvanansa käyttävät jotakin muuta kuin itse luontoa – kaikkien opettajain opettajaa."

"Maalaustaiteen ensimmäisenä ilmauksena oli ihmisestä auringon valaisemalle seinälle lankeavan varjon ympärille vedetty ääriviiva."

Puhuessaan siitä, mitenkä taiteilijan on sommiteltava taulujensa aiheita, mestari kertoi meille esimerkkinä suunnitelmansa vedenpaisumuksen kuvaukseen.

"Salamain valaisemia vesipyörteitä. Virran mukana kulkevia jättiläismäisten tammien oksia, niihin kiinni takertuneine ihmisineen. Vedessä kelluvia huonekalujen kappaleita, joitten varassa ihmiset koettavat pysytellä. Veden ympäröimillä särkillä seisoo karjalaumoja; elukat nostavat etujalkansa toistensa päälle, tallaten ja ruhjoen toisiansa. Joukko ihmisiä puolustaa asein viimeistä maakaistaletta petoeläimiltä; muutamat vääntelevät käsiään, pureskelevat niitä, niin että veri valuu, toiset tukkivat korvansa, päästäkseen kuulemasta ukkosen jyrinää, tai sulkevat silmänsä ja painavat niitä käsivarsiaan vasten päästäkseen näkemästä uhkaavaa kuolemaa. Muutamat kuristavat itsensä, toiset lävistävät itsensä miekalla tai heittäytyvät kallioilta syvyyteen. Kiroten Jumalaa äidit tarttuvat lapsiinsa, musertaakseen heidän päänsä kiviä vasten. Turvonneita ruumiita kohoo vedenpintaan törmäten toisiansa vasten ja kimmoten takasin kuin ilmalla täytetyt pallot. Uupuneet linnut istuutuvat niitten päälle, tai elävien ihmisten ja eläinten päälle, kun eivät löydä muuta lepopaikkaa."

Salainolta ja Marcolta olen kuullut, että Leonardo jo monet vuodet on matkustajilta ja kaikilta, jotka ovat sattuneet näkemään vesipatsaita, vedenpaisumuksia, hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä, tarkkaan tiedustellut yksityiskohtia ja kärsivällisesti kuin oppinut kokoillut piirteitä ja havaintoja, saadakseen aineksia tauluun, jota hän kenties ei koskaan tule maalanneeksi. Muistan, että kuunnellessani kertomusta vedenpaisumuksesta tunsin samaa kuin nähdessäni paholaisnaamoja ja hirviöitä hänen piirustuksissaan – kauhua, joka vetää puoleensa.

Ja se minua vielä kummastutti, että hän, kuvatessaan tuota kauhistuttavaa tauluansa, itse näytti levolliselta ja välinpitämättömältä.

Puhuessaan veteen kuvastuvista salamain väläyksistä hän huomautti: "niitä pitää olla enemmän etäisemmillä, vähemmän katsojaa lähempänä olevilla laineilla, niinkuin vaatii laki valon kuvastumisesta sileään pintaan".

Puhuessaan vesipyörteissä toisiaan vastaan törmäävistä ruumiista hän lisäsi: "näitä yhteentörmäyksiä kuvattaessa on muistettava sitä mekaniikan lakia, jonka mukaan tulokulma on yhtä suuri kuin hyökkäyskulma". Minä hymähdin ehdottomasti ja ajattelin: "tuo huomautus antaa hänestä ilmielävän kuvan!"

Mestari sanoo:

"Ei kokemus, kaikkien taiteiden ja tieteiden isä, ihmisiä petä, vaan mielikuvitus, joka lupaa heille sitä, mitä kokemus ei voi antaa. Kokemus on viaton, mutta meidän turhamaiset ja järjettömät mielitekomme ovat rikollisia. Kokemus eroittaa valheen totuudesta ja opettaa meitä pyrkimään siihen, mikä on mahdollista, eikä tietämättömyydessämme toivomaan saavuttamattomia, ettei meidän tarvitsisi, toiveissamme pettyneinä, joutua epätoivoon."

Jäätyämme yksin Cesare muistutti minulle noista sanoista ja virkkoi kasvoillaan inhon ilme:

"Taas valhetta ja teeskentelyä!"

"Missä siinä on valhetta, Cesare?" kysyin ihmetellen. "Minusta näyttää, että mestari..."

"Hän pyrkii mahdottomuuksiin, hän haluaa saavuttamattomia!" jatkoi hän minua kuuntelematta. "Joku ehkä vielä uskoo häntä. Mutta sellainen hölmö en ole ainakaan minä. Ei hänen pitäisi ainakaan minulle tuollaista puhua. Minä näen hänen lävitsensä."

"Mitä sinä sitten näet, Cesare?"

"Sen, että hän itse on koko elämänsä iän vain pyrkinyt mahdottomuuksiin, vain halunnut saavuttamatonta. Mitä muuta se on, että hän koettaa keksiä sellaisia koneita, jotka muuttavat ihmiset lentäviksi linnuiksi ja uiviksi kaloiksi. Eikö se ole mahdottomuuksien tavoittelemista? Entä vedenpaisumuksen kauhut, entä kummitukset seinillä, pilvissä, entä jumalallisten, enkelimäisten kasvojen kauneus – mistä hän sen kaiken ottaa – kokemuksestako, matemaattisesta nenätaulustako, vai värinpunnitsemislusikastaan?... Minkä vuoksi hän pettää itseään ja muita, minkä vuoksi hän valehtelee? Mekaniikkaa hän tarvitsee ihmettä varten – siivillä kohotakseen taivaaseen, vallitakseen luonnonvoimia ja suunnatakseen ne sitä kohti, mikä on ihmisluonnon ja luonnon lakien yläpuolella ja niitä vastaan – olkoonpa se sitten Jumala tai paholainen, kunhan se vain on jotain mahdotonta, jotain tähän asti kokematonta. Sillä uskoa hänellä tuskin on, mutta hän on utelias – mitä vähemmän hän uskoo, sitä suurempi on hänen uteliaisuutensa. Se himo palaa hänessä kuin hehkuva kekäle, jota ei mikään voi sammuttaa – ei mikään tieto eikä mikään kokemus."

Cesaren sanat synnyttivät sielussani levottomuuden ja, pelon. Viime päivät olen ajatellut vain niitä, olen koettanut ne unohtaa, mutta en ole voinut.

Tänään mestari, ikäänkuin vastaukseksi epäilyksiini, sanoi:

"Vähäinen tieto tekee ihmiset ylpeiksi, suuri tieto tekee heidät nöyriksi. Niinpä tyhjät tähkäpäät nostavat pöyhkeästi päänsä taivasta kohti, mutta täysinäiset painavat ne maata, äitiänsä, kohti."

"Mitenkä sitten, mestari", huomautti Cesare tapansa mukaan myrkyllisesti hymyillen, "sanotaan, että muka suuri tieto, joka oli Luciferilla, kerubiimeista ylevimmällä, ei tehnytkään häntä nöyräksi, vaan ylpeäksi, jonka vuoksi hänet syöstiin manalaan?"

Leonardo ei vastannut mitään, vaan jonkun aikaa vaiti oltuaan kertoi meille sadun:

"Kerran vesipisara sai päähänsä nousta taivaaseen. Tulen avulla se kohosi ylös keveänä höyrynä. Mutta päästyään korkeuteen se joutui ohueen, kylmään ilmaan. Se kutistui, tuli painavaksi ja sen ylpeys muuttui kauhuksi. Pisara putosi alas sateena. Kuiva maa imi sen itseensä. Ja kauan sai vesi maanalaisessa vankeudessaan katua syntiänsä."

Mitä kauemmin hänen kanssaan elää, sitä vähemmän häntä tuntee.

Tänään on hän taas hullutellut kuin pikku poika. Ja minkälaisia kujeita hänellä on! Istuin huoneessani yläkerrassa lukien lempikirjaani "Pyhän Franciscuksen kukkaset", kun yhtäkkiä alkoi kuulua meidän Maturinamme huuto, niin että koko talo raikui:

"Tulipalo! Tulipalo! Auttakaa!"

Minä syöksyin alas ja säikähdin kovasti nähdessäni sakean savun täyttävän työhuoneen. Salaman tapaisen sinisen liekin valaisemana seisoi mestari savupilvien keskellä, ikäänkuin jokin muinainen loihtija, iloinen hymy huulillaan katsellen Maturinaa, joka kauhusta kalpeana huitoi käsillään. Marco tuli juosten kaksi vesiämpäriä käsissään ja olisi kaatanut veden pöydälle piirustuksia säälimättä, ellei mestari olisi häntä pidättänyt huutamalla, että kaikki oli vain pilantekoa. Silloin huomasimme savun ja liekin nousevan tulikuumalla vaskilevyllä olevasta valkoisesta pulverista, joka oli tehty suitsutteesta ja kolofoniumista ja jonka hän oli keksinyt leikkitulipalojen toimeenpanemista varten. En tiedä, kumpi oli enemmän innoissaan kepposesta – tuoko hänen ainainen leikkikumppaninsa pikku Jacopo veitikka vai Leonardo itse. Miten hän nauroi Maturinan pelolle ja Marcon pelastuspuuhille! Joka noin nauraa, ei voi olla paha ihminen.

Mutta iloitessaan ja nauraessaan hän ei kuitenkaan jättänyt muistiinpanematta havaintojaan poimuista ja rypyistä, jotka kauhu oli muodostanut Maturinan kasvoille.

Hän puhuu tuskin milloinkaan naisista. Kerran vain kuulin hänen sanovan, että miehet kohtelevat heitä yhtä raa'asti kuin eläimiä. Mutta muotiin tulleelle platooniselle rakkaudelle hän nauraa. Eräälle rakastuneelle, imelän kaihomielistä Petrarcan tyyliin kirjoitettua sonettia lukevalle nuorukaiselle, hän vastasi seuraavalla kolmella runosäkeellä, jotka luultavasti ovat ainoat, mitkä hän on sepittänyt, sillä hän on huono runoniekka:

    "S'el Petrarcha amo si forte il lauro, –
    E perché gli é bon fralla salsiccia e tordo.
    I'non posso di lor ciancie far tesauro."

Jos Petrarca niin suuresti rakasti laakeria – Laura, niin oli syynä luultavasti se, että laakerinlehti on niin hyvää höystettä makkaroille ja paistetuille rastaille, Minä puolestani en voi ihailla moisia tyhmyyksiä.

Cesare vakuuttaa, että Leonardo koko elinaikansa on ollut niin kiintyneenä mekaniikkaan ja geometriaan, ettei hänellä ole ollut aikaa rakastaa naisia; mutta – sanoo hän – mestari on tietysti ainakin kerran naiseen yhtynyt, ei nautinnon vuoksi, niinkuin tavalliset kuolevaiset, vaan uteliaisuudesta, tehdäkseen tieteellisiä havaintoja, ja hän on varmaan tutkinut rakkauden salaisuutta yhtä intohimottomasti ja samalla matemaattisella täsmällisyydellä kuin kaikkia muitakin luonnonilmiöitä.

Minusta näyttää välistä, ettei minun pitäisi milloinkaan puhua mestarista Cesaren kanssa. Me vakoilemme häntä kuin urkkijat. Cesare tuntee ilkeätä iloa joka kerta kun hänen onnistuu heittää uusi varjo mestarin tielle. Ja mitä hän minusta tahtoo, miksi hän myrkyttää sieluani? Nykyään me käymme usein eräässä pienessä, huonossa kapakassa Vercellinan tulliportin takana. Tilaamme kumpikin tuopin huokeata hapanta viiniä ja juttelemme tuntikausia kiroilevien ja korttia pelaavien venemiesten ympäröiminä. Me neuvottelemme kuin pettäjät. Tänään Cesare kysyi minulta, tiesinkö minä, että Leonardo Firenzessä oli ollut syytteen alaisena sodomiasta. Minä en voinut uskoa korviani ja otaksuin Cesaren olevan päissään. Mutta hän kertoi minulle tarkkaan kaikki.

Vuonna 1476 – Leonardo oli silloin 24 vuoden ikäinen ja hänen opettajansa kuuluisa firenzeläinen mestari Andrea Verrocchio 40 vuoden – oli yhteen Firenzen pääkirkkojen pylväisiin ripustetuista pyöreistä puulaatikoista, n.k. "rummuista" – tamburi, naulattu nimetön syytös Leonardoa ja Verrocchiota vastaan siveellisyysrikoksesta. Saman vuoden huhtikuun 9 p:nä yö- ja luostaritarkastajat – Ufficiali di notte e monasteri – tutkivat asian, ja syytetyt julistettiin syyttömiksi sillä ehdolla, että ilmianto uudistettaisiin – assoluti cum conditione, ut retamburentur. Uuden syytöksen jälkeen, kesäkuun 9 p:nä, Leonardo ja Verrocchio lopullisesti julistettiin syyttömiksi. Sen enempää ei kukaan tiedä. Pian sen jälkeen Leonardo jätti ainiaaksi Verrocchion ateljeen ja Firenzen ja muutti Milanoon.

"Tietysti se on kurjaa panettelua!" lisäsi Cesare, pilkallinen välähdys silmissään. "Vaikka sinä tosin et vielä tiedä, ystäväiseni, minkälaisia ristiriitoja hänen sydämessään on. Se on, näet, sellainen sokkelo, jossa itse pirukin voi jalkansa taittaa. Täynnä arvoituksia ja salaisuuksia. Toiselta puolen ikäänkuin neitsyeellisen puhdas, toiselta taasen..."

Minä tunsin yhtäkkiä vereni kuohahtavan, hypähdin ylös ja huusin:

"Kuinka sinä uskallat, katala mies!"

"Mitä sinä? Älähän nyt toki... No, no, en minä enää. Rauhoitu. En tosiaankaan luullut sinun panevan tuolle niin suurta merkitystä..."

"Mille tuolle? Sano! Puhu suusi puhtaaksi! Älä luikertele!"

"Joutavia! Mitä sinä kiivastut? Ei kannata meidänlaisten ystäväin riidellä tyhjän vuoksi. Juodaanpas malja sinun terveydeksesi, in vino veritas!"

Ja me joimme ja jatkoimme keskustelua.

Ei, ei, nyt se riittää! Pitää unohtaa tuo kaikki. En rupea enää koskaan puhumaan hänen kanssaan mestarista. Hän ei ole ainoastaan hänen vihollisensa, vaan minunkin. Hän on paha ihminen.

Voin pahoin – en tiedä viininkö vaikutuksesta, jota joimme tuossa kirotussa kapakassa, vai siitäkö, mitä olemme puhuneet. Hävettää ajatellakin, minkälaista iloa muutamilla ihmisillä voi olla suuruuden halventamisesta.

Mestari sanoi:

"Taiteilija, sinun voimasi on yksinäisyydessä. Ollessasi yksin sinä kuulut kokonaan itsellesi; mutta kun sinulla on yksikin toveri, kuulut itsellesi vain puoleksi, tai vieläkin vähemmän, katsoen siihen miten vaativainen toverisi on. Jos sinulla on useampia ystäviä, niin vajoat vielä syvemmälle onnettomuuteen. Jos taas sanot: minä lähden syrjään teidän luotanne ja olen yksin, voidakseni vapaammin antautua luonnon katselemiseen, niin vastaan sinulle: se tuskin sinulle onnistuu, sillä sinulla ei ole voimaa kieltäytyä seuran hauskuudesta ja olla kuuntelematta toveriesi jaarittelua. Sinä tulet olemaan huono toveri ja vielä huonompi työntekijä, sillä ei kenkään saata palvella kahta herraa. Jos taas sanot: minä menen niin kauas pois, etten ollenkaan kuule heidän puheluaan, niin sanon minä sinulle: he tulevat pitämään sinua mielenvikaisena – etkä sinä sittenkään ole oleva yksin. Mutta jos välttämättömästi haluat ystäviä, niin olkoot he maalareita ja oppilaitasi. Kaikki muu ystävyys on vaarallista. Muista, taiteilija, sinun voimasi on yksinäisyydessä."

Nyt ymmärrän, minkä vuoksi Leonardo pysyttelee erillään naisista. Suuri mietiskely vaatii suurta vapautta.

Andrea Salaino valittaa joskus katkerasti ikävää, sanoo meidän elämämme olevan yksitoikkoista ja yksinäistä, ja vakuuttaa toisten mestarien oppilaitten elävän paljon hauskemmin. Nuoren tytön lailla hän rakastaa uusia vaatteita ja suree sitä, ettei hänellä ole kenelle niitä näyttää. Hän haluaisi juhlia, melua, loistoa, ihmisjoukkoja ja rakastuneita katseita.

Tänään mestari, kuunneltuaan lempipoikansa valituksia ja moitteita, rupesi tapansa mukaan silittelemään hänen pitkiä, pehmeitä kiharoitaan ja vastasi hänelle hyväntahtoisesti hymyillen:

"Älä ole pahoillasi, poikaseni, minä lupaan ottaa sinut mukaani ensi juhlaan palatsissa. Mutta nyt kerron sinulle sadun, jos haluat."

"Kertokaa, mestari!" sanoi Andrea ilostuen ja istuutui Leonardon jalkain juureen.

"Maantien luona olevalla kummulla makasi kivi puitten, sammaleen, kukkien ja ruohon keskellä. Kerran, kun se näki suuren joukon kiviä alhaalla maantiellä, alkoi sen tehdä mieli päästä niitten luo, ja se ajatteli itsekseen: 'mitä iloa minulla on näistä hennoista, lyhytaikaisista kukista ja ruohoista? Minä haluaisin elää vertaisteni ja veljieni joukossa, itseni kaltaisten kivien parissa.' Ja kivi vierähti maantielle, niitten luo, joita se nimitti vertaisikseen ja veljikseen. Mutta siellä se joutui raskaitten ajoneuvojen pyörien kolhittavaksi, aasien ja muulien kavioitten ja ihmisten kovapohjaisten kenkien tallattavaksi. Kun sen joskus onnistui vähän kohottautua ja se toivoi saavansa hengähtää vapaammin, sai se likaa ja elukkain lantaa päällensä. Surullisena se katseli entistä kotiansa, tuota yksinäistä turvapaikkaa kummulla, ja se näytti hänestä paratiisilta. – Niin käy niitten, Andrea, jotka jättävät hiljaisen mietiskelyn ja heittäytyvät ihmisjoukkoon, sen intohimoihin ja pahuuteen."

Mestari ei salli tehtävän mitään vahinkoa eläimille, eikä edes kasveillekaan. Mekaanikko Zoroastro da Peretola on kertonut minulle, että Leonardo nuoruudestaan asti on välttänyt lihan syömistä ja sanoo, että tulee aika, jolloin kaikki ihmiset, niinkuin hänkin, tulevat tyytymään kasviravintoon ja pitämään eläinten tappamista yhtä rikoksellisena kuin ihmistenkin tappamista.

Kulkiessaan kerran Mercato Nuovon torilla olevan lihakaupan sivu hän inhoten osoitti minulle siellä riippuvia vasikkain, lampaitten, härkien ja sikojen ruhoja ja sanoi:

"Ihminen on todellakin eläinten kuningas, sillä hänen eläimellisyytensä on suurin kaikista."

Ja hetken vaiti oltuaan hän lisäsi surumielisesti:

"Me luomme elämämme toisten kuolemasta! Ihmiset ja eläimet ovat kuolleitten tyyssijoja, toistensa hautoja."

"Sellainen on luonnon laki, sen saman luonnon, jonka viisautta ja täydellisyyttä te itse, mestari, niin ylistätte", vastasi Cesare. "Minä ihmettelen, miksi te lihan syömisestä kieltäytymällä rikotte luonnonlakia, joka käskee kaikkien luontokappalten syödä toisiansa."

Leonardo katsahti häneen ja sanoi levollisesti:

"Luonto, joka tuntee ääretöntä iloa uusien muotojen, uusien elämäin luomisessa ja joka luo niitä nopeammin kuin niitä aika ennättää hävittää, on järjestänyt niin, että toiset olennot, eläen toisia syömällä, valmistavat sijaa tuleville sukupolville. Senvuoksi se usein lähettää kulkutauteja ja ruttoja sinne, missä on liiaksi siinnyt noita olentoja, varsinkin ihmisiä, joita syntyy enemmän kuin kuolee, kun toiset eläimet eivät heitä syö." Niin Leonardo selittää luonnon lakeja mitä suurimmalla mielen tyyneydellä, kiihkoilematta ja nurkumatta, mutta itse hän menettelee toisen lain mukaan, pidättäytyen ravinnokseen käyttämästä sitä, missä on elämää.

Viime yönä luin kirjaa, josta en koskaan eroa: Sen nimi on "Pyhän Franciscuksen kukkaset". Franciscus, samoin kuin Leonardokin, rakasti eläimiä. Välistä hän rukouksen asemasta ylisti Jumalan viisautta viettämällä tuntikausia mehiläistarhassa tarkastellen, miten mehiläiset rakensivat vahakennojaan ja täyttivät niitä hunajalla. Kerran hän yksinäisellä vuorella saarnasi linnuille Jumalan sanaa. Linnut istuivat rivittäin hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelivat. Hänen lopetettuaan ne alkoivat siipiänsä räpyttäen visertää ja pikku pällänsä hyväillä Franciscuksen kaapua, ikäänkuin tahtoen sanoa, että olivat ymmärtäneet hänen saarnansa. Hän siunasi niitä ja ne lensivät pois riemuhuutoja päästellen.

Kauan aikaa luin. Sitten vaivuin uneen. Ja unessa tuntui kuin kyyhkyssiivet olisivat ympärilläni hiljaa leyhyneet.

Heräsin varhain. Aurinko oli juuri noussut. Kaikki talossa nukkuivat vielä. Menin pihalle peseytyäkseni kaivon kylmässä vedessä. Ilma oli tyyni. Kaukaa kuuluva kellojen ääni muistutti mehiläisten surinaa. Tuntui tuore savun tuoksu. Yhtäkkiä kuului, ikäänkuin kaikuna unestani, lukemattomien siipien suhina. Minä katsahdin ylös ja näin messer Leonardon korkean kyyhkyslakan tikapuilla.

Auringon valaisema tukka oli kuin sädekehä hänen päänsä ympärillä hänen siinä seisoessaan yksinäisenä ja iloisena. Parvi valkoisia kyyhkysiä hääri kuherrellen hänen jalkojensa juuressa. Ne liitelivät hänen ympärillään, turvallisesti istuutuen hänen olkapäilleen, käsilleen ja päälleen. Hän hyväili niitä ja ruokki suustaan. Sitten hän heilautti käsiään, ikäänkuin siunaten – ja kyyhkyset pyrähtivät lentoon, kadoten kuin valkoiset lumihiutaleet taivaan sineen. Hän seurasi niitä silmillään hellästi hymyillen.

Ja minä ajattelin, että Leonardo muistuttaa Pyhää Franciscusta, kaikkien elävien olentojen ystävää, joka nimitti tuulta veljekseen, vettä sisarekseen, maata äidikseen.

Jumala minulle anteeksi antakoon – taaskaan en voinut pidättäytyä, taas menimme Cesaren kanssa tuohon kirottuun kapakkaan. Minä otin puheeksi mestarin armeliaisuuden.

"Etköhän vain tarkoittane sitä, että messer Leonardo on lihaa nauttimatta, Jumalan yrteillä itseään ravitsee?"

"Vaikkapa sitäkin! Minä tiedän..."

"Et sinä mitään tiedä! Messer Leonardo ei sitä tee ollenkaan hyvyydestä, vaan ainoastaan huvikseen, niinkuin kaikkea muutakin – hulluttelee."

"Mitenkä hulluttelee? Mitä sinä puhut?"

Cesare rupesi nauramaan teeskennellyn iloisesti:

"No, no, hyvä! Älkäämme ruvetko väittelemään. Odotahan! Kun tulemme kotiin, niin näytän sinulle muutamia huvittavia piirustuksia, mestarimme tekeleitä."

Kotiin palattuamme hiivimme salaa kuin varkaat mestarin työhuoneeseen. Hän oli poissa. Cesare alkoi etsiä ja löysi työpöydällä olevan kirjakasan alta vihkon, josta hän rupesi näyttelemään minulle piirustuksia. Minä tunsin tekeväni väärin, mutta en kyennyt uteliaisuuttani vastustamaan ja katselin.

Ne olivat suunnattoman suurien bombardien, moniputkisten tykkien, räjähtävien luotien ynnä muitten sotakoneitten piirustuksia, joissa valot ja varjot olivat yhtä hennon keveitä kuin hänen ihanimpain madonnainsa kasvoissa. Muistan erityisesti erään pommin, puolen kyynärän pituisen, nimeltään "fragilica", jonka rakenteen Cesare minulle selitti. Se on valettu pronssista ja täytetty kipsin ja kalanliiman kanssa yhteensotketulla hampulla, villatukuilla, tervalla ja tulikivellä. Siinä on suuri joukko, vaskisia putkia, jotka on kääritty mitä lujimmin häränjäntein ja täytetty ruudilla ja luodeilla. Putkien suut on ruuvinmuotoisesti sijoitettu pommin pinnalle. Niitten kautta syöksyy tuli ulos pommin syttyessä, ja fragilica pyörii, hyppii uskomattoman nopeasti kuin jättiläishyrrä, purkaen sisästään panoksiaan. Reunaan oli Leonardon käsialalla kirjoitettu: "Tämä pommi on kauneinta ja tehokkainta rakennetta. Se syttyy niin pitkän ajan perästä tykin laukauksen jälkeen kuin kuluu Ave Marian lukemiseen."

"Ave Marian!" toisti Cesare. "Mitä sinä siitä sanot, ystäväni? Kristillinen rukous hieman odottamattomassa yhteydessä käytettynä. Hän on aika velikulta, tuo messer Leonardo! Ave Maria – ja tuollainen hirviö! Hän keksii vaikka mitä... Tiedätkö muuten, miksi hän nimittää sotaa?"

"En."

– "Eläimellisimmäksi tyhmyydeksi. Pazzia bestialissima. Tosiaankin sattuva nimitys tuollaisten koneitten keksijän lausumana, vai mitä arvelet?"

Hän käänsi lehteä ja näytti minulle piirustuksen sotavaunuihin, joiden kummastakin sivusta pisti esiin suuret, rautaiset viikatteet. Huimaavaa vauhtia tunkeutuivat ne vihollisjoukkoon. Suunnattomat, teräksiset, sirpinmuotoiset terät, jotka muistuttivat jättiläishämähäkin jalkoja, pyörivät ilmassa, luultavasti korvia särkevästi vinkuen, silpovat ihmisiä, heitellen lihapalasia ja pärskyttäen verta ympärilleen. Yltä ympärillä on irtonaisia jalkoja, käsiä, päitä ja ruumiintynkiä.

Muistan niinikään toisen piirustuksen. Asehuoneen pihalla on joukko alastomia työmiehiä nostamassa tavattoman suurta tykkiä, jonka uhkaavasti ammottava kita on katsojaan päin kääntyneenä. Heidän voimakkaat jäntereensä ovat äärimmilleen jännitettyinä, ja he painavat käsin ja jaloin viputankoa, joka on köysillä yhdistettynä nostokoneeseen. Toiset vierittävät tykin alle kahden pyörän päällä olevaa akselia. Kauhu valtasi minut nähdessäni nuo ilmassa riippuvien alastomien ruumiitten ryhmät. Se näytti perkeleitten asehuoneelta, helvetin pajalta.

"No, enkö ole puhunut totta, Giovanni", virkkoi Cesare, "eivätkö ne ole merkillisiä piirustuksia? Siinä se on: tuo hurskas mies, joka rakastaa koko luomakuntaa, välttää lihan syömistä, korjaa madon tieltä, ettei se joutuisi tallattavaksi! Sekä sitä että tätä. Tänään paholainen, huomenna pyhimys. Kaksipäinen Janus, toiset kasvot käännettyinä Kristukseen, toiset Antikristukseen päin. Ota sitten selvä, kummatko ovat oikeat, kummat väärät. Vai ovatko molemmat oikeita?... Ja kaikki tuo tehdään keveällä mielellä, salaperäisen lumoavasti ja viehättävästi, ikäänkuin leikillä ja huvin vuoksi!" Minä kuuntelin äänettömänä. Kalman kylmyys jääti sydäntäni.

"Mikä sinun on, Giovanni?" kysyi Cesare. "Sinä olet aivan kalpea, poika parka! Sinä annat kaiken tuon liiaksi vaikuttaa itseesi, ystäväiseni. Odotahan, vähitellen totut ja lakkaat kummastelemasta – niinkuin minä. Mutta nyt menemme takaisin Kultaiseen Kilpikonnaan ja ryyppäämme.

    "Dum vivum, potamus.
    Bacchukselle laulamme:
    Te Deum laudamus!"

Minä en vastannut mitään, peitin kasvoni käsilläni ja pakenin hänen luotaan.

Mitä? Onko se sama ihminen – se, joka siunaa kyyhkysiä viattomasti hymyillen kuin Pyhä Franciscus, ja se, joka keksii rautaisia hirviöitä verisine hämähäkinjalkoineen? Ei, se on mahdotonta, se on sietämätöntä! Ennemmin mitä hyvänsä muuta! Ennemmin jumalankieltäjä kuin yhtaikaa Jumalan ja perkeleen palvelija, yhtaikaa Kristuksen ja Sforza Väkivaltaisen kasvot!

Tänään sanoi Marco d'Oggione:

"Messer Leonardo, monet syyttävät sinua ja meitä, oppilaitasi, siitä, että me liian harvoin käymme kirkossa ja että teemme työtä pyhäpäivänä niinkuin arkipäivinäkin."

"Antaa tekopyhien puhua mitä haluavat", vastasi Leonardo. "Älköön se teidän mieltänne pahoittako, ystäväni! Luonnonilmiöitten tutkiminen on Herralle otollinen työ. Se on samaa kuin rukoileminen. Oppiessamme tuntemaan luonnonlakeja me samalla ylistämme ensimmäistä Keksijää, maailman kaikkeuden suurta Taiteilijaa, ja opimme häntä rakastamaan, sillä suuri rakkaus Jumalaan johtuu suuresta tiedosta. Joka vähän tietää, se rakastaa vähän. Jos sinä rakastat luojaa häneltä odottamiesi ajallisten armolahjojen vuoksi etkä hänen ikuisen hyvyytensä ja voimansa takia, niin olet sen koiran kaltainen, joka heiluttaa häntäänsä ja nuolee isäntänsä kättä herkkupalan toivossa. Ajatelkaa, kuinka paljon enemmän koira rakastaisi isäntäänsä, jos se voisi käsittää hänen sieluansa ja järkeänsä. Muistakaa, lapseni, että rakkaus on tiedon tytär; sitä tulisempaa on rakkaus, mitä täydellisempi on tieto. Evankeliumissakin sanotaan: olkaa viisaat kuin käärmeet ja laupiaat kuin kyyhkyset."

"Voiko yhdistää käärmeen viisauden ja kyyhkysen laupeuden?" sanoi Cesare. "Minusta näyttää, että on valittava toinen tai toinen..."

"Ei, ne on yhdistettävä!" vastasi Leonardo. "Toinen ilman toista on mahdoton: täydellinen tieto ja täydellinen rakkaus on sama asia."

Lukiessani tänään apostoli Paavalia, löysin ensimmäisen korinttilaisepistolan kahdeksannessa luvussa seuraavat sanat: "Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. Joka luulee jotakin tietävänsä, se ei vielä mitään tiedä, niinkuin pitäisi tietää. Mutta joka rakastaa Jumalaa, sillä on tieto Häneltä."

Apostoli vakuuttaa, että tieto tulee rakkaudesta, ja Leonardo, että rakkaus tulee tiedosta. Kuka on oikeassa? Minä en sitä kykene ratkaisemaan, enkä voi elää, jos en saa sitä ratkaistuksi.

Minusta tuntuu kuin olisin eksynyt hirmuisen labyrintin sokkeloihin. Minä huudan apua – mutta vastausta ei kuulu. Mitä kauemmaksi menen, sitä enemmän eksyn. Missä olen? Miten minun käy, jos sinäkin minut hylkäät, Herra?

Oi, fra Benedetto, kuinka mielelläni palajaisin sinut hiljaiseen kammioosi, heittäytyisin sinun rinnoillesi ja kertoisin sinulle koko tuskani, että sinä säälisit minua ja vapauttaisit sieluni tuosta taakasta, sinä rakas isä, sinä laupias lammas, joka todistat todeksi Kristuksen sanan: autuaita ovat hengessä köyhät.

Tänään on uusi onnettomuus tapahtunut.

Hovikronikoitsija, messer Giorgio Merula, ja hänen vanha ystävänsä, runoilija Bernardo Bellincioni, istuivat kahden kesken eräässä palatsin syrjäisessä salissa juttelemassa. Tämä tapahtui illallisen jälkeen. Merula, joka oli juonut vähän liikaa, kerskaili tapansa mukaan vapaamielisillä mietteillään, puhui halveksivasti nykyajan hallitsijoista ja käytti loukkaavia sanoja Moro herttuasta. Arvostellessaan erästä Bellincionin sonettia, jossa ylistettiin herttuan Gian Galeazzolle muka tekemiä hyviä töitä, hän nimitti Moroa murhaajaksi, laillisen herttuan myrkyttäjäksi. Taitavasti laitetun Dionysius-korvan avulla kuuli herttua etäisestä huoneesta asti tuon keskustelun, vangitutti Merulan ja antoi sulkea hänet maanalaiseen tyrmään, joka on linnaa ympäröivän Redefosson vallihaudan alla.

Mitähän arvelee tästä Leonardo, joka on rakentanut Dionysius-korvan ajattelematta onko se pahaksi vai hyväksi, saadakseen vain tutkia merkillisiä luonnonlakeja, "leikillä ja huvin vuoksi", niinkuin Cesare sanoo, – samoin kuin hän tekee kaikki: keksii hirvittäviä sotakoneita, räjähdyspommeja, rautaisia hämähäkkejä, jotka yhdellä jättiläismäisten käpäläinsä iskulla silpovat satoja ihmisiä.

Apostoli sanoo: "Ja niin sinun tietosi turmelee heikon veljesi, jonka edestä Kristus on kuollut."

Sellaisestako tiedosta johtuu rakkaus? Vai eikö tieto ja rakkaus olekaan samaa?

Välistä ovat mestarin kasvot niin kirkkaat ja viattoman näköiset, niin täynnä kyyhkysenpuhtautta, että olen valmis antamaan kaikki anteeksi, uskomaan kaikki – ja taas antamaan hänelle sieluni. Mutta yhtäkkiä ilmestyy hänen kapeitten huuliensa juonteisiin ilme, joka minua kammottaa, ja tuntuu ikäänkuin läpikuultavan pinnan läpi katsoisin vedenalaisiin syvyyksiin. Silloin minusta taas näyttää, että hänen sielussaan piilee salaisuus, ja mieleeni muistuu muuan hänen arvoituksistaan:

"Suurimmat joet virtaavat maan alla."

Herttua Gian Galeazzo on kuollut.

Sanotaan – oi, Jumala sen tietää, että käteni saa tuskin kirjoitetuksi tuon sanan, enkä minä sitä usko – sanotaan, että Leonardo on murhaaja, että hän on muka myrkyttänyt herttuan myrkyllisen puun hedelmillä.

Muistan, miten mekaanikko Zoroastro da Peretola näytti mona Cassandralle tuon kirotun puun. Kunpa en olisi ikinäni sitä nähnyt! Nytkin se kummittelee silmissäni sellaisena kuin se oli sinä yönä, samean viheriäisessä sumussa, myrkkypisarat kosteilla lehdillään, hiljalleen kypsyvine hedelmineen, kuoleman ja kauhun ympäröimänä. Ja taas soivat korvissani raamatun sanat: "Hyvän ja pahan tiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet sinä kuolemalla kuoleva."

Voi minua, voi minua kadotettua! Kerran elin isäni Benedetton suloisessa kammiossa, viattomassa yksinkertaisuudessa, kuin ensimmäinen ihminen paratiisissa. Mutta minä lankesin syntiin, antauduin viisaan käärmeen vieteltäväksi, söin tiedon puusta – ja silmäni aukenivat, minä näin hyvän ja pahan, valon ja varjon, Jumalan ja perkeleen; ja vielä näin minä olevani alaston, orpo ja köyhä – ja minun sieluni kuolee kuolemalla.

Helvetistä huudan sinulle, Herra, kuule minun rukoukseni, kuule ja armahda minua! Niinkuin ryöväri ristinpuussa tunnustan sinun nimesi: muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi!

Leonardo on taas alkanut maalata Kristuksen kasvoja.

Herttua on antanut hänen toimekseen koneen laittamisen pyhän naulan nostamista varten.

Matemaattisella täsmällisyydellä on hän punnitseva tuon Kristuksen piinausvälikappaleen, niinkuin se olisi tavallista rautaromua – niin monta unssia, niin monta graania – ja pyhäinjäännös on hänen silmissään vain numero toisten numeroiden joukossa, vain osa nostokoneen osien – köysien, vipujen ja väkipyörien – joukossa.

Apostoli sanoo: "Lapseni, viimeinen aika on tulossa, ja niinkuin te olette kuulleet, että Antikristus on tuleva, niin on nytkin monta Antikristusta ilmestynyt, josta me ymmärrämme, että viimeinen aika on tulossa."

Viime yönä piiritti meidän talomme suuri väkijoukko, joka vaati pyhää naulaa huutaen: "Noita, jumalankieltäjä, herttuan myrkyttäjä, Antikristus!"

Leonardo kuunteli rahvaan huutoja vihastumatta. Kun Marco tahtoi heitä ampua, kielsi hän sen. Mestarin kasvot olivat levolliset ja läpitunkemattomat, niinkuin aina.

Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä sanomaan vaikkapa vain yhden sanan epäilyksieni haihduttamiseksi. Jumala olkoon todistajani, että olisin silloin uskonut. Mutta hän ei tahtonut, tai ei voinut minulle mitään sanoa.

Pikku Jacopo puikahti ulos talosta, hiipi väkijoukon sivu, tapasi yövartio-osaston ja toi sen talollemme. Salalla hetkellä kun portti alkoi murtua väkijoukon ryntäyksistä, hyökkäsivät sotilaat väkivallantekijäin niskaan, jotka heti pakenivat. Jacopo sai kivestä haavan päähänsä, ja hän oli vähällä menettää henkensä.

Tänään olin pyhän naulan juhlassa tuomiokirkossa.

Pyhä naula nostettiin ylös astroloogien määräämänä hetkenä. Leonardon kone toimi oivallisesti. Ei köysiä eikä väkipyöriä näkynyt. Näytti siltä kuin tuo pyöreä, lasiseinäinen, kultasatein koristettu arkku, johon naula oli suljettu, olisi itsestään kohonnut korkeuteen suitsutuspilvien ympäröimänä, ikäänkuin nouseva aurinko. Se oli mekaaninen ihme. Samassa kajahti kuorolaulu:

    "Confixa clavis viscera,
    Tendens manus vestigia,
    Redemptionis gratia
    Hic immolata est Hostia."

Ja arkku pysähtyi pimeään kattoholviin pääalttarin kohdalle viiden alituisesti palavan lampun keskelle.

Arkkipiispa lausui juhlallisella äänellä:

"O Crux benedicta, quae sola fuisti digna portare Regem coelorum et Dominum. Alleluia!"

Kansa lankesi polvilleen ja toisti: "Alleluia!"

Ja valtaistuimen ryöstäjä ja murhaaja Moro kohotti kyynelsilmin kätensä pyhää naulaa kohti.

Sitten kestittiin kansaa viinillä, häränlihalla, viidellätuhannella mitalla herneitä ja kahdellasadalla puudalla silavaa. Rahvas unohti murhatun herttuan, söi, joi ja huusi: "Eläköön Moro! Eläköön naula!"

Bellincioni on sepittänyt kuusimittaisen runon, jossa sanotaan, että jumalien rakastaman Moro herttuan lempeän hallituksen aikana on maailmalle koittava uusi kulta-aika pyhän rautanaulan vaikutuksesta.

Astuessaan ulos kirkosta herttua meni Leonardon luo, syleili ja suuteli häntä nimittäen häntä Arkimedeksekseen, ja kiitti häntä ihmeellisesti rakennetusta nostokoneesta. Palkinnoksi lupasi hän lahjoittaa hänelle puhdasrotuisen berberiläisen tamman omasta hevossiittolastaan ynnä kaksituhatta keisarillista tukaattia. Sitten hän armollisesti taputtaen häntä olalle sanoi, että mestari nyt saa rauhassa lopettaa Kristuksen kasvot taulussaan.

Nyt ymmärrän raamatun sanat: "Ihminen, jolla on kaksinaiset ajatukset, on horjuvainen kaikilla teillään."

En kestä enää. Minä sorrun, ne vievät minulta järkeni, nuo kaksinaiset ajatukset, nuo Kristuksen kasvojen läpi kuultavat Antikristuksen kasvot. Miksi olet minut hyljännyt, Herra?

Täytyy paeta, ennenkuin se on liian myöhäistä.

Minä nousin keskellä yötä, kokosin vaatteeni ja kirjani matkasäkkiin, otin matkasauvan käteeni, laskeuduin pimeässä portaita alas työhuoneeseen ja panin pöydälle maksun viimeisistä kuudesta kuukaudesta, kolmekymmentä floriinia, jotka olin saanut hankituksi myymällä äitini lahjoittaman smaragdisormuksen. Kenellekään hyvästiä sanomatta – kaikki nukkuivat vielä – läksin sitten iäksi Leonardon talosta.

Fra Benedetto sanoo joka yö rukoilleensa minun puolestani, siitä asti kun minä läksin hänen luotaan, ja näyssä nähneensä, että Jumala on palauttava minut pelastuksen tielle.

Fra Benedetto aikoo matkustaa Firenzeen tapaamaan sairasta veljeään, dominikaanimunkkia San Marcon luostarissa, jonka esimiehenä on Girolamo Savonarola.

Kiitetty ja ylistetty olkoon Herra, joka on pelastanut minut kuoleman varjosta, helvetin kidasta.

Nyt luovun tämän maailman viisaudesta, joka on seitsenpäisen käärmeen sinetillä lukittu, sen pedon, joka on tuleva pimeydestä ja jonka nimi on Antikristus.

Luovun myrkyllisen tiedonpuun hedelmistä, turhamaisen järjen ylpeydestä, jumalattomasta tieteestä, jonka isä on perkele. Luovun kaikista pakanallisen kauneuden viettelyksistä. Luovun kaikesta, mikä ei ole sinun tahtoasi, sinun kunniatasi, sinun viisauttasi, Kristus, minun Jumalani!

Valista sieluani valollasi, tuolla ainoalla oikealla, vapauta minut kirotuista kaksinaisista ajatuksista, tue askeleitani sinun teilläsi, etteivät jalkani horjuisi, levitä suojelevat siipesi minun ylitseni!

Kiitä, sieluni, Herraa! Minä tahdon ylistää Herraa niinkauan kuin elän, tahdon laulaa Jumalalleni niinkauan kuin olen olemassa!

Kahden päivän perästä lähdemme fra Benedetton kanssa Firenzeen. Isäni suostumuksella aion mennä noviisiksi San Marcon luostariin, tuon suuren Jumalan valitun fra Girolamo Savonarolan luo. Jumala on minut pelastanut.

Näihin sanoihin päättyi Giovanni Beltraffion päiväkirja.

Seitsemäs kirja

TURHUUDEN POLTTOROVIO

I

Toista vuotta oli kulunut siitä, kun Beltraffio oli tullut noviisiksi San Marcon luostariin.

Eräänä iltapäivänä 1496 vuoden karnevaalin loppupuolella istui Girolamo Savonarola kammiossaan työpöytänsä ääressä ja kirjoitti muistiin Jumalan äskettäin hänelle lähettämää näkyä. Kaksi ristiä oli ollut Rooman kaupungin päällä, toinen musta, kuolemaa tuottavassa vihurissa, jonka otsikkona oli: Herran vihan risti, toinen taivaan sinessä loistaen, otsikkonaan: Herran laupeuden risti.

Girolamo tunsi väsymystä ja kuumeen väreitä ruumiissaan. Hän pani pois kynän, antoi päänsä vaipua käden varaan, sulki silmänsä ja koetti johdattaa mieleensä, mitä hurskas munkki fra Pagolo, joka oli lähetetty Roomaan tiedustelulle ja vastikään sieltä palannut, oli aamulla kertonut hänelle Paavi Aleksanteri VI Borgian elämästä.

Ilmestyskirjan näkyjen tavoin vaelsi eriskummallisia kuvia hänen silmiensä ohitse: tulipunainen härkä Borgian vaakunakilvestä, egyptiläisten Apis-härän kuva, kultainen vasikka tuotuna Rooman ylimmäisen papin eteen Jumalan puhtaan karitsan asemasta; häpeälliset huvit yöllisten pitojen jälkeen Vatikaanin saleissa, pyhän isän, hänen tyttärensä ja kardinaalien läsnäollessa; kaunis Julia Farnese, kuusikymmenvuotiaan paavin nuori jalkavaimo, kuvattuna pyhäinkuvissa Jumalan äitinä, Aleksanterin kaksi vanhinta poikaa, don Cesare, Valenzan kardinaali, ja don Juan, roomalaisen kirkon lipunkantaja, jotka vihasivat toisiansa rikollisen rakkautensa vuoksi sisareensa Lucreziaan.

Ja Girolamo vavahti muistaessaan sen, minkä Pagolo vaivoin oli saanut kuiskatuksi hänen korvaansa – että isä, vanha paavi, luonnottomasti himoitsi tytärtänsä, madonna Lucreziaa.

"Ei, ei, Jumala olkoon todistajani, etten sitä usko – se on panettelua... se on mahdotonta!" puhui hän ja samalla tunsi, että kaikki oli mahdollista Borgiain hirmupesässä.

Kylmä hiki kohosi munkin otsalle. Hän heittäytyi polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen.

Ovelta kuului hiljaista koputusta.

"Ken siellä?"

"Minä, isä."

Girolamo tunsi äänestä apulaisensa ja uskollisen ystävänsä, veli Domenico Buonvicinin.

"Hänen jalosukuisuutensa Ricciardo Becchi, paavin valtuutettu, pyytää saada puhua sinun kanssasi."

"Hyvä on, odottakoon. Kutsu tänne veli Silvestro!"

Silvestro Maruffi oli heikkomielinen, kaatumatautia sairastava munkki. Girolamo piti häntä Jumalan valittuna armonvälikappaleena, rakasti ja pelkäsi häntä sekä selitteli hänen näkyjänsä kaikkien skolastiikan sääntöjen mukaan, käyttäen älykkäitä todisteluja, loogillisia johtopäätöksiä, enthymemeja, apoftegmeja ja syllogismeja. Siinä, mikä toisista näytti vaan mielipuolen järjettömältä lörpötykseltä, näki hän profeetallisia ajatuksia. Maruffi ei osoittanut minkäänlaista kunnioitusta esimiestänsä kohtaan. Usein hän herjasi häntä, torui kaikkien läsnä ollessa, jopa joskus loikin. Girolamo kärsi nöyrästi kaikki nuo loukkaukset ja totteli häntä kaikessa. Jos Firenzen kansa oli Girolamon vallassa, niin hän vuorostaan oli heikkomielisen Maruffin käsissä.

Tultuaan kammioon veli Silvestro istuutui nurkkaan lattialle ja rupesi raapimaan paljaita, punaisia jalkojaan hyräillen yksitoikkoista laulua. Hänellä oli kesakkoiset kasvot, pieni nenä, terävä kuin naskali, riippuva alahuuli ja vetistävät, pullonviheriät silmät.

"Veli", sanoi Girolamo, "Roomasta on tullut paavin lähettiläs. Sano, onko hänet otettava vastaan ja mitä on hänelle vastattava? Eikö sinulla ole ollut jotain ilmestystä?"

Maruffi väänsi naamansa hullunkuriseen irvistykseen, rupesi ensin koiran tavoin haukkumaan ja sitten sian tavoin röhkimään. Hänellä oli erinomainen kyky matkia eläinten ääniä.

"Rakas veliseni", rukoili Savonarola, "ole kiltti, virka sananen! Minun sieluni on kuoleman tuskassa. Rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi sinulle profeetallisen hengen."

Mielipuoli pisti kielensä ulos, hänen kasvonsa vääntyivät.

"Mitä sinä minusta tahdot, senkin riivattu pöllö, pässinpää! Syökööt rotat sinun nenäsi!" huusi hän äkkiarvaamatta raivostuen. "Itse olet rokan keittänyt, itse saat sen syödäkin. Minä en ole sinun profeettasi enkä neuvonantajasi!"

Sitten hän katsahti Savonarolaan kulmiensa alta, huokasi ja jatkoi hiljaisemmalla ja lempeämmällä äänellä:

"Sääli on minun sinua, veliseni, sinua, pikku hölmöä!... ja mistä sinä tiedät, että minun näkyni ovat Jumalalta eivätkä perkeleeltä?"

Hän vaikeni, sulki silmänsä, ja hänen kasvonsa tulivat liikkumattomiksi, ikäänkuin kuolleiksi. Savonarola luuli, että hänellä oli näky, ja odotti hartaasti. Mutta Maruffi avasi silmänsä, käänsi päänsä ikkunaan päin ja sanoi kasvoillaan lempeä, valoisa hymy ja melkein järkevä ilme:

"Linnut laulavat, kuuletko! Nyt se kasvaa ruohokin kedolla, ja keltaiset kukkaset. Voi sinua, veli Girolamo, kylliksi olet jo täällä hämmennystä aikaan saanut, ylpeyttäsi hyvitellyt, paholaiselle iloa tuottanut – jo riittää! Pitäähän sitä Jumalaakin ajatella. Jätetään tämä kirottu maailma ja mennään tuonne suloiseen erämaahan!"

Ja ruumistaan huojutellen hän alkoi laulaa hiljaisella, miellyttävällä äänellä:

    "Nyt lähde metsään vilpoisaan,
    Oi, se on ihanaa!
    Siell' linnut laulaa laulujaan
    Ja purot pulppuaa."

Yhtäkkiä hän hypähti ylös, niin että rautakahleet kalahtivat, juoksi Savonarolan luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi käheällä äänellä, ikäänkuin tukehtuen raivosta:

"Minä näin, minä näin!... Voi sinua, helvetin sikiötä, sinä pässinpää, syökööt rotat sinun nenäsi – minä näin!..."

"Puhu, veli, puhu suusi puhtaaksi..."

"Tulta! Tulta!" hoki Maruffi.

"Mitä vielä?"

"Polttorovion", jatkoi Silvestro, "ja roviolla ihmisen"

"Kenen?" kysyi Girolamo.

Maruffi nyökäytti päätään, mutta ei vastannut heti. Hän tuijotti Savonarolaan terävillä, viheriäisillä silmillään ja nauroi hiljaista mielipuolen naurua. Sitten hän kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinut!"

Girolamo vavahti ja horjahti taaksepäin.

Maruffi nousi, meni ulos kammiosta ja poistui, kalistellen kahleitaan ja hyräillen:

    "Nyt lähde metsään vilpoisaan,
    Oi, se on ihanaa!
    Siell' linnut laulaa laulujaan
    Ja purot pulppuaa."

Tultuaan tajuihinsa Girolamo käski kutsumaan sisään paavin lähettilään, Ricciardo Becchin.

II

Pyhän apostoolisen kanslian sihteeri astui sisään. Hänen yllään oli pitkä, pappiskauhtanan tapainen, muodinmukainen, orvokinvärinen silkkiviitta, jossa oli taaksepäin käännetyt venezialaiset hihat ja musta ketunnahkareunus. Hänestä levisi ambran ja myskin tuoksu. Kaikissa hänen liikkeissään, hänen alentuvan ystävällisessä hymyssään, hänen kirkkaissa, melkein vilpittömän näköisissä silmissään, raikkaitten, sileäksi ajeltujen poskien kuopissa oli tuota liukkautta, joka on ominaista Rooman hovin ylimyksille.

Notkeasti, puolittain hovimaisesti kumartaen hän pyysi luostarin esimiehen siunausta, suuteli hänen laihaa kättänsä ja alkoi puhua latinan kielellä, käyttäen valittuja ciceromaisia käänteitä ja pitkiä, taidokkaasti sepitettyjä lauseita.

Hän alotti puheensa sillä, mitä puhetaidon säännöissä nimitetään myötätuntoisuuden herättämiseksi, viittauksella firenzeläisen saarnaajan suureen maineeseen. Sitten hän siirtyi asiaan: pyhä isä oli täydellä syyllä suuttunut veli Girolamon itsepäisen kieltäytymisen johdosta saapua Roomaan, mutta palavasti harrastaen kirkon parasta, uskollisten täydellistä yhtymistä Kristuksessa, koko maailman rauhaa ja toivoen syntisen pelastusta eikä kuolemaa, hän on valmis jälleen suomaan Savonarolalle isällisen armonsa siinä tapauksessa, että hän katuu. Munkki kohotti katseensa ja sanoi hiljaa: "Messere, mitä te arvelette – uskooko pyhä isä Jumalaan?"

Ricciardo ei ollut kuulevinaan tuota sopimatonta kysymystä ja alkoi taas puhua asiasta, tehden viittauksen, että hengellisen säädyn korkein arvoaste – punainen kardinaalinhattu – oli tarjona veli Girolamolle, jos hän nöyrtyisi. Sitten hän yhtäkkiä kumartui munkin puoleen, kosketti sormellaan hänen kättään ja lisäsi mielistelevästi hymähtäen:

"Sananen vain, isä Girolamo, ja punainen hattu on päässänne!"

Savonarola kiinnitti liikkumattoman katseensa puhujaan ja sanoi:

"Entä jos minä en nöyrry – jos en vaikene, messere? Entä jos mieletön munkki hylkää roomalaisen purppuran kunnian, ei anna punaisen hatun itseänsä houkutella, ei lakkaa Herransa huonetta vartioimasta haukkumalla uskollisen koiran tavoin, jonka suuta ei millään herkkupalalla saa tukituksi?"

Ricciardo katsahti häneen uteliaasti, kohotti kulmiansa, tarkasteli miettiväisen näköisenä soikeita, sileitä kynsiänsä ja siirsi sormukset paikoilleen. Sitten hän kiirehtimättä otti taskustaan ja ojensi munkille pergamentin, joka oli valmiina allekirjoitettavaksi ja pyhän Pietarin sinetillä vahvistettavaksi. Se oli pannaanjulistuskirja veli Girolamo Savonarolaa vastaan, jossa paavi muun muassa nimitti häntä "kadotuksen pojaksi ja kurjimmaksi madoksi" – nequissimus omnipedo.

"Odotatteko vastausta?" kysyi munkki luettuaan pannakirjan.

Sihteeri nyökäytti äänetönnä päätään.

Savonarola oikasihe täyteen pituuteensa ja heitti paavin pannakirjan lähettilään jalkoihin.

"Tuossa on vastaukseni! Menkää Roomaan ja sanokaa, että minä otan vastaan paavi Antikristuksen taisteluhaasteen. Katsotaan, hänkö minut eroittaa kirkosta, vai minäkö hänet!"

Kammion ovi aukeni hiljaa ja veli Domenico kurkisti sisään. Kuultuaan esimiehensä kovan äänen hän riensi tiedustamaan, mitä oli tapahtunut. Ovelle oli kokoontunut joukko munkkeja.

Ricciardo oli jo useampia kertoja katsahtanut ovelle päin ja sanoi viimein kohteliaasti:

"Rohkenen huomauttaa, veli Girolamo, että olen valtuutettu ainoastaan salaiseen keskusteluun..."

Savonarola meni ovelle ja aukasi sen selkoselälleen.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Kuulkaa kaikki, sillä en yksin teille, veljet, vaan koko Firenzen kansalle tahdon ilmaista tämän häpeällisen kaupanteon – minulle tarjotaan valittavaksi joko kirkonkirous tai kardinaalinpurppura!"

Hänen sisäänpainuneet silmänsä hehkuivat kuin hiilet matalan otsan alta, ja leveä, esiinpistävä alaleuka värisi.

"Katso, aika on tullut! Minä olen nouseva teitä vastaan, roomalaiset kardinaalit ja prelaatit, niinkuin pakanoita vastaan! Väännän avainta lukossa, aukasen saastaisen laatikon – ja teidän Roomastanne on kohoava sellainen löyhkä, että ihmiset tukehtuvat. Olen sanova sanoja, jotka saavat teidät kalpenemaan, ja maailma on vavahtava perustuksillaan, ja Jumalan kirkko, jonka te olette tappaneet, on kuuleva minun huutoni: Lasarus, astu ulos! – ja se on nouseva ja astuva ulos haudastaan... En tarvitse teidän hiippojanne, enkä kardinaalinhattujanne! Ainoa, mitä halajan, on kuoleman punainen hattu, marttyyrien verinen kruunu – lahjoita se minulle, oi Herra!"

Hän vaipui polvilleen nyyhkyttäen ja ojentaen käsiänsä ristiinnaulitun kuvaa kohti.

Ricciardo käytti hyväkseen yleistä hämminkiä puikahtaakseen ovelasti ulos kammiosta ja poistui.

III

Munkkien joukossa, jotka olivat kuunnelleet veli Girolamoa, oli myöskin noviisi Giovanni Beltraffio.

Kun veljet alkoivat hajaantua, läksi hänkin. Hän meni portaita alas suurelle luostarin pihalle ja istuutui lempipaikalleen pitkään, katettuun käytävään, missä tähän aikaan päivästä oli aina yksinäistä ja hiljaista.

Luostarin valkoisten muurien välissä kasvoi laakeripuita, kypressejä ja damaskolainen ruusupensas, jonka siimeksessä veli Girolamo mielellään saarnasi. Taru kertoi enkelien käyvän öisin kastelemassa näitä ruusuja.

Beltraffio aukasi apostoli Paavalin ensimmäisen korinttilaisepistolan ja luki:

"Ette voi juoda Herran maljaa ja pahojen henkien maljaa, ette voi olla osallisia Herran pöydästä ja pahojen henkien pöydästä."

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakasin käytävissä. Hän muisteli kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, joita hänellä oli ollut San Marcon luostarissa viettämänsä vuoden kuluessa.

Ensi aikoina oli hän tuntenut suloista onnea Savonarolan oppilaitten joukossa. Välistä aamuisin oli isä Girolamo vienyt heidät kaupungin muurien ulkopuolelle. Jyrkkää polkua, joka näytti vievän suoraan taivaaseen, olivat he nousseet Fiesolen ylängölle. Sieltä he kumpujen välistä saattoivat nähdä Arnon laakson ja Firenzen. Esimies istuutui pienelle, viheriäiselle niitylle, jolla kasvoi orvokkeja, kieloja, kurjenmiekkoja ja jossa nuorten kypressien rungot hikoilivat pihkaa auringon paahteessa. Munkit asettuivat ruohokkoon hänen jalkojensa juureen. He sitoivat seppeleitä, tarinoivat, tanssivat ja leikittelivät kuin lapset. Toiset taas soittelivat viulua ja selloa, niinkuin enkelit fra Beaton tauluissa.

Savonarola ei opettanut heitä, ei pitänyt mitään saarnoja, hän puheli vain heidän kanssaan ystävällisesti, itsekin leikkien ja nauraen kuin lapsi. Giovanni katseli kirkasta hymyä hänen kasvoillaan, ja hänestä näytti, että he istuessaan täällä ylhäällä Fiesolen ylängöllä, yksinäisessä soiton ja laulun täyttämässä lehdossa, sinisen taivaan alla, muistuttivat Jumalan enkeleitä paratiisissa.

Savonarola meni välistä jyrkänteen reunalle ja katseli hellästi aamusumun peittämää Firenzeä, niinkuin äiti katselee nukkuvaa lastaan. Alhaalta kuuluivat kirkonkellojen ensimmäiset äänet, aivan kuin unesta heräävän lapsen leperrys.

Ja kesäöinä, kiiltomatojen tuikkiessa niinkuin näkymättömien enkelien kynttilät, kokosi hän veljet San Marcon pihalla olevan tuoksuavan ruusupensaan alle ja kertoi heille pyhästä Sienan Katarinasta – hänen verisistä haavoistaan, taivaallisen rakkauden haavoista, jotka olivat Vapahtajan haavain kaltaisia ja tuoksuivat kuin ruusut.

    "Suo mun haavain kivut voittaa,
    Ristinkuolon tuskat koittaa,
    Tuskat, kivut Kristuksen!"

lauloivat munkit, ja Giovanni olisi toivonut, että hänelle olisi tapahtunut samallainen ihme kuin Savonarolan kertoma – että tulisäde olisi noussut pyhästä kalkista ja hehkuvan raudan tavoin polttanut hänen ruumiiseensa ristinhaavat.

    "Gesu, Gesu, amore!"

huokaili hän henkisestä hekumasta voivuksissa.

Kerran Savonarola lähetti hänet, niinkuin hän lähetteli toisiakin noviiseja, hoitamaan erästä heikkoa sairasta kahden peninkulman päässä Firenzestä, Ucelatoion mäen rinteellä olevan Careggin huvilaan – samaan huvilaan, jossa Lorenzo Medici kauan oli asunut ja jossa hän oli kuollutkin. Palatsin huoneet olivat autioina ja niitä valaisi suljettujen ikkunaluukkujen raoista sisään tunkeutuva, heikko, haudantapainen valo. Yhdessä noista huoneista näki Giovanni Sandro Botticellin maalaaman taulun "Venus jumalattaren syntyminen". Aivan alastomana, valkoisena kuin vesililja, kosteana ja ikäänkuin meren suolaista tuoreutta tuoksuavana, hän liukui pitkin laineita näkinkengällä seisoen. Raskaat, kultaiset hiussuortuvat kiemurtelivat kuin käärmeet, ja kainolla kädenliikkeellä hän painoi niitä lanteittensa ympärille peittääkseen alastomuuttaan. Hänen ihana ruumiinsa huokui synnin viettelystä, samalla kun viattomat huulet ja lapselliset silmät ilmaisivat pyhää surua.

Jumalattaren kasvot näyttivät Giovannista tutuilta. Hän katseli niitä kauan ja muisti yhtäkkiä, että aivan samallaiset kasvot, samallaiset lapselliset, ikäänkuin itkettyneet silmät, samallaiset viattomat, ylimaailmallista surua ilmaisevat huulet hän oli nähnyt eräässä toisessa saman Sandro Botticellin taulussa, joka kuvasi Jumalan äitiä. Selittämätön levottomuuden tunne täytti hänen mielensä. Hän loi silmänsä maahan ja läksi pois huvilasta. Palatessaan Firenzeen kapeata katua hän huomasi muurin syvennyksessä, ruusupensaan varjossa vanhan ristiinnaulitun kuvan. Hän lankesi polvilleen sen eteen ja rupesi rukoilemaan saadakseen kiusauksen pois karkoitetuksi. Muurin takaa puutarhasta, luultavasti saman ruusupensaan suojasta, kuului mandoliinin säveleitä. Joku huudahti ja kuiskasi säikähtyneellä äänellä:

"Ei, ei, anna minun olla!"...

"Rakkaani", vastasi toinen ääni, "rakkaani! Amore!"

Kitara putosi maahan helähtäen, ja kuului suutelon ääni.

Giovanni hypähti ylös.

"Gesu! Gesu!" mumisi hän, uskaltamatta lisätä: "Amore!"

"Täälläkin", ajatteli hän, "täälläkin on hän! Madonnan kasvoissa, pyhän hymnin sanoissa, ristiinnaulitun kuvaa varjostavien ruusujen tuoksussa!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja kiiruhti pois, ikäänkuin paeten jotain näkymätöntä vainoojaa.

Tultuaan luostariin hän meni Savonarolan luo ja kertoi hänelle kaikki. Esimies antoi hänelle tavanmukaisen neuvon: taistella perkelettä vastaan paaston ja rukouksen avulla. Kun Giovanni koetti selittää hänelle, ettei hänen kiusaajansa ollut lihallisen himon perkele, vaan pakanallisen kauneuden pahahenki, ei munkki häntä ymmärtänyt. Ensin hän kummastui ja sitten huomautti ankarasti, ettei väärissä jumalissa ollut mitään muuta kuin saastaista himoa ja ylpeyttä, joka on aina rumaa, sillä kauneutta on ainoastaan kristillisissä hyveissä.

Giovanni meni hänen luotaan saamatta lohdutusta. Siitä päivin hän joutui alakuloisuuden ja uhkamielisyyden hengen valtaan.

Kerran hän kuuli Girolamon, maalaustaiteesta puhuessaan, vaativan, että jokaisen taulun täytyi tuottaa hyötyä, opettaa ihmisiä ja herättää heitä ajattelemaan sielun pelastusta. Hävittämällä pyövelin tavoin kaikki viettelevät kuvat voisivat firenzeläiset tehdä Jumalalle otollisen työn.

Samalla tavalla arvosteli munkki tiedettäkin. "Tyhmä on se", sanoi hän, "joka kuvittelee, että muka logiikka ja filosofia vahvistavat uskon totuuksia. Tarvitseeko voimakas valo heikkoa valoa, Jumalan viisaus ihmisviisautta? Tiesivätkö apostolit ja marttyyrit logiikasta ja filosofiasta? Lukutaidoton eukko, joka hartaasti rukoilee pyhänkuvan edessä, tietää enemmän Jumalasta kuin kaikki viisaat ja oppineet. Ei pelasta heitä logiikka eikä filosofia hirmuisena tuomiopäivänä! Homerus ja Virgilius, Plato ja Aristoteles – kaikki he joutuvat helvettiin! Niinkuin sireenit, jotka lumoavat korvan petollisilla lauluilla, he vievät sieluja ijankaikkiseen kadotukseen. Tiede antaa ihmisille kiviä leivän asemasta. Katsokaa niitä, jotka noudattavat maailman oppeja: heidän sydämensä ovat kivestä."

"Joka tietää vähän, se rakastaa vähän. Suuri rakkaus on suuren tiedon tytär." Nyt vasta Giovanni ymmärsi näitten sanojen koko syvyyden, ja kuullessaan munkin kiroavan taiteen ja tieteen viettelyksiä hän muisteli Leonardon järkeviä puheita, hänen levollisia kasvojaan, hänen silmiään, kylmän kirkkaita kuin taivas, hänen hymyään, joka oli täynnä lumoavaa viisautta. Hän ei ollut unohtanut myrkyllisen puun kauhistuttavia hedelmiä, rautaista hämähäkkiä, Dionysius-korvaa, pyhän naulan nostokonetta, Kristuksen kasvojen takana olevia Antikristuksen kasvoja. Mutta hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt mestaria täydelleen, ettei hän ollut päässyt hänen sydämensä syvimmän salaisuuden perille, ettei hän ollut selvittänyt sitä solmua, jossa kaikki langat yhtyvät, joka ratkaisee kaikki ristiriitaisuudet.

Siten muisteli Giovanni viime vuoden kokemuksiaan San Marcon luostarissa. Ja hänen kävellessään edestakaisin käytävässä tuli ilta, alkoi kuulua hiljainen kellojen soitto, ja munkit kulkivat mustana jonona kirkkoon.

Giovanni ei heitä seurannut, vaan istuutui entiselle paikalleen, avasi uudestaan Paavalin epistolan ja noudattaen perkeleen, tuon suuren loogikon, kavalaa neuvoa muutti ajatuksissaan raamatun sanat näin kuuluviksi:

"Ette voi olla juomatta Herran maljaa ja pahojen henkien maljaa, ette voi olla olematta osallisia Herran pöydästä ja pahojen henkien pöydästä."

Katkerasti hymähtäen hän katsahti taivaaseen ja näki siellä iltatähden, joka näytti hänestä pimeyden enkeleistä kauniimman, Luciferin – valontuojan soihdulta.

Ja hänen mieleensä johtui eräältä oppineelta munkilta kuulemansa legenda, jonka suuri Origenes oli ottanut legendojensa joukkoon ja jota firenzeläinen Matteo Palmeri oli käyttänyt aiheena runoelmassa "Elämän kaupunki". Siihen aikaan, kun perkele taisteli Jumalaa vastaan, oli taivaanasukasten joukossa sellaisia, jotka eivät tahtoneet liittyä Jumalan eivätkä perkeleen sotureihin, vaan jotka jäivät yksinäisinä katselemaan taistelua pysyen vieraina kummallekin. Niistä sanoo Dante:

    "Angeli che non furon rebelli,
    Ne pur fideli a Dio, ma per sé foro."

"Enkelit, jotka eivät olleet kapinallisia, eivätkä Jumalalle uskollisia, vaan olivat itsekseen."

Nuo vapaat ja murheelliset henget, jotka eivät olleet pahoja eivätkä hyviä, pimeitä eivätkä valoisia, jotka olivat osallisia sekä pahasta että hyvästä, sekä varjosta että valosta, karkoitti korkein tuomari taivaan ja helvetin välillä olevaan maailman laaksoon, heidän itsensä kaltaiseen hämärän laaksoon, ja siellä he tulivat ihmisiksi.

"Ja ken tietää", jatkoi Giovanni ääneen lausuen syntisiä ajatuksiaan, "ken tietää – ehkei siinä olekaan mitään pahaa, ehkä pitääkin Korkeimman kunniaksi juoda kummastakin kalkista yhtaikaa?"

Ja hänestä näytti, että tuon sanoi joku muu eikä hän, että joku toinen takaapäin kumartui hänen ylitsensä ja viettelevästi huokuen hänen niskaansa kylmää henkeä kuiskasi hänen korvaansa: "yhtaikaa, yhtaikaa!"

Hän hypähti ylös kauhistuneena, katsahti taaksensa ja vaikkei ketään ollut autiossa, hämärässä käytävässä, rupesi vavisten tekemään ristinmerkkejä. Sitten hän juosten pakeni käytävästä pihan yli, ja vasta kirkossa, missä kynttilät paloivat ja munkit lauloivat iltamessua, hän pysähtyi, hengähti, lankesi maahan kivilattialle ja alkoi rukoilla:

"Herra, pelasta minut, vapauta minut noista kaksinaisista ajatuksista! En tahdo minä kahta maljaa! Sinun ainoata maljasi, sinun ainoata totuuttasi janoaa sieluni, Herra!"

Mutta Jumalan armo, joka on kuin virvoittava kaste, ei langennut hänen sydämelleen.

Kammioonsa palattuaan hän pani maata.

Aamupuolella yötä hän näki unen. Hän oli mona Cassandran kanssa mustan pukin selässä lentävinään ilmassa. "Sabbattiin! Sabbattiin!" kuiskailee velho kääntäen häneen päin kasvonsa, kalpeat kuin marmori veripunaisine huulineen ja läpikuultavine silmineen. Ja hän tuntee hänessä maallisen rakkauden jumalattaren, jolla on taivaallisen surun ilme silmissään – valkoisen paholaisen. Täysikuu valaisee hänen alastonta ruumistaan, joka tuoksuaa niin suloiselta ja kamalalta, että hampaat alkavat kalista hänen suussaan. Hän syleilee häntä, painautuu häntä vastaan. "Amore! Amore!" kuiskaa velho nauraen – ja pukin musta selkä painuu heidän allansa kuin pehmeä, lämmin vuode. Ja hänestä näyttää, että se on kuolema.

IV

Giovannin herätti aurinko, kellojen soitto ja lasten äänet. Hän meni alas pihalle ja näki siellä joukon valkopukuisia lapsia, joilla oli öljypuun oksat ja pienet punaiset ristit kädessä. Se oli inkvisiittorien pyhä armeija, jonka Savonarola oli perustanut ja jonka tehtävänä oli tapojen puhtauden valvominen Firenzessä.

Giovanni meni lapsijoukkoon ja rupesi kuuntelemaan puhelua.

"Ilmiantoko?" kysyi päällikön mahtavuudella "kapteeni", laiha neljätoistavuotias poika toiselta, joka oli viekkaan ja terhakan näköinen, punatukkainen ja kierosilmäinen.

"Niin, messer Federigo, ilmianto!" vastasi toinen seisten suorana kuin sotamies ja kunnioittavasti katsoen kapteeniin.

"Tiedän. Tätisi on pelannut noppapeliä?"

"Ei, teidän armonne – ei täti, vaan äitipuoli, eikä noppapeliä..."

"Niin tosiaankin", muisti Federigo, "Lippinon tätihän se viime lauantaina pelasi noppapeliä. Mitä sinulla on?"

"Minulla on äitipuoli... Jumala häntä rangaiskoon..."

"Älä vätystele, hyvä mies! Minulla on kiire. Paljon on puuhaa..."

"Ymmärrän, messere. Minun äitipuoleni, nähkääs, tyhjensi ystävänsä munkin kanssa isäni kellarista tynnyrin punaista viiniä, sillä aikaa kun isä oli Marignolan markkinoilla. Munkki neuvoi häntä menemään Rubaconten sillalla olevan madonnan luo, asettamaan sinne kynttilän ja rukoilemaan, ettei isä muistaisi viinitynnyriä. Äitipuoli tekikin sen, ja kun isä palattuaan ei mitään huomannut, ripusti hän iloissaan neitsyt Maarian kuvan eteen pienen vahasta tehdyn viinitynnyrin, aivan samallaisen kuin se, josta munkkia oli juottanut – kiitokseksi Jumalan äidille siitä, että tämä oli auttanut häntä miestään pettämään."

"Synti, suuri synti!" sanoi Federigo, otsa rypyssä. "Mitenkä sinä sait sen tietää, Pippo?"

"Tallirengiltä sain urkituksi. Tallirenki sai sen tietää äitipuolen piialta, ja piika..."

"Asunto?" keskeytti kapteeni ankaralla äänellä.

"S. Annunciatan luona, satulantekijä Loroncetton puoti."

"Hyvä", päätti Federigo.

"Tänään pidetään tutkinto."

Pikkuinen, sievä poikanen, noin kuusivuotias, seisoi muuriin nojaten pihan perällä katkerasti itkien.

"Mitä sinä itket?" kysyi toinen, vanhempi poika.

"Kun leikkasivat tukan pois!... En olisi tullutkaan, jos olisin tietänyt, että leikkaavat..."

Hän koetteli kädellään vaaleita kiharoitaan, jotka luostarin tukanleikkaaja oli saksillaan kerinnyt. Samoin kerittiin kaikki pyhän sotajoukon riveihin astuvat rekryytit. "Voi, Luca, Luca", sanoi vanhempi moittivasti päätään pudistellen, "kuinka syntisiä ajatuksia sinulla on! Muistaisit pyhiä marttyyrejä! Kun pakanat hakkasivat heiltä kädet ja jalat pois, ylistivät he Jumalaa, ja sinä säälit tukkaasi!"

Luca herkesi itkemästä hämmästyneenä pyhien marttyyrien esimerkistä. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa vääntyivät kauhusta ja hän rupesi ulvomaan vielä kovemmin, luultavasti peljäten, että munkit häneltäkin Jumalan kunniaksi leikkaavat kädet ja jalat.

"Kuulkaa", sanoi Giovannin puoleen kääntyen vanha, paksu porvarieukko mielenliikutuksesta punaisena, "ettekö voisi minulle neuvoa, missä täällä on muuan mustatukkainen, sinisilmäinen poika?"

"Mikä on hänen nimensä?"

"Dino, Dino del Garbo..."

"Mihin osastoon hän kuuluu?"

"Voi, hyvä jumala, en tosiaankaan tiedä... Koko päivän olen juossut ja hakenut häntä... olen kaikilta kysellyt. Pääni on aivan pyörällä..."

"Onko hän teidän poikanne?"

"Ei, veljenpoika. Hän oli hiljainen, ahkera poika... Ja yhtäkkiä jotkin heittiöt viekoittelivat hänet tuohon kauheaan armeijaan. Ajatelkaa, että hän on pieni, hento lapsi, ja täällä kuulutaan kivin tapeltavan..."

Ja täti rupesi taas voihkimaan ja voivottelemaan.

"Itse olette siihen syypää!" sanoi hänelle vanhanpuoleinen, arvokkaan näköinen, vanhanaikaiseen pukuun puettu porvari. "Antaisitte poikanulikoille hyvästi selkään, niin eivät sellaisia tyhmyyksiä päähänsä saisi! Onko mokomata nähty? Munkit ja lapset rupeavat valtakuntaa hallitsemaan. Muna opettaa kanaa. Sellaista hullutusta ei tosiaankaan ole vielä maailmassa ollut!"

"Aivan niin, aivan niin, muna opettaa kanaa!" yhtyi täti. "Munkit sanovat, että tulee paratiisi maan päälle. En tiedä, mitä tulee, mutta nyt ainakin on kamala helvetti. Itkua, riitaa, rähinää joka talossa..."

"Oletteko kuullut", jatkoi hän salaperäisen näköisenä porvarin puoleen kumartuen, "mitä veli Girolamo eräänä Päivänä tuomiokirkossa sanoi koko seurakunnan kuullen: 'isät ja äidit', sanoi hän, 'lähettäkää poikanne ja tyttärenne vaikka maailman ääriin, niin he sittenkin palaavat minun tyköni, he ovat minun omiani'!"

Vanha porvari hyökkäsi lapsijoukkoon.

"Ähäh, nulikka, jouduitpas kiinni!" huusi hän, tarttuen erään pojan korvaan. "Maltahan, kyllä minä näytän sinulle, miten käy, kun kotoa karataan, yhdytään roistojen seuraan, eikä totella isää!"

"Taivaallista isää on meidän toteltava enemmän kuin maallista", sanoi poika hiljaisella, vakavalla äänellä.

"Varo, Doffo, ettei minun kärsivällisyyteni lopu... Mene, mene kotiin – älä vastustele!"

"Antakaa minun olla, isä. Minä en mene..."

"Etkö mene?"

"En."

"Kas tuossa sinulle!"

Isä löi poikaa kasvoihin.

Doffo ei liikahtanut paikaltaan. Hänen kalvenneet huulensa eivät edes värähtäneet. Hän kohotti vain katseensa taivasta kohti.

"Hiljaa, hiljaa, messere! Lapsia ei ole lupa loukata", varoittivat kaupungin vartiomiehet, jotka Signoria oli asettanut suojelemaan pyhää armeijaa.

"Menkää tiehenne, heittiöt!" huusi ukko raivoissaan.

Sotamiehet tahtoivat ottaa pojan pois häneltä. Isä haukkui heitä eikä päästänyt poikaa käsistään.

"Dino! Dino!" kirkasi täti huomatessaan veljenpoikansa jonkun matkan päässä ja aikoi rientää hänen luoksensa. Mutta vartiomiehet pidättivät hänet.

"Päästäkää, päästäkää! Hyvä Jumala, mitä tämä on!" huusi hän. "Dino! Poikaseni! Dino!"

Tällöin syntyi yhtäkkiä liikettä pyhän armeijan riveissä. Lukemattomat pienet kätöset alkoivat heiluttaa punaisia ristejä ja öljypuun oksia, ja tervehtien pihalle tulevaa Savonarolaa alkoivat kirkkaat lasten äänet laulaa:

"Lumen ad revelationem gentium et gloriam plebis Israel."

"Valo pakanain valistukseksi, Israelin kansan kunniaksi."

Tytöt ympäröivät munkin, heittelivät hänen päälleen kukkia ja lankesivat polvilleen syleillen ja suudellen hänen jalkojaan.

Auringon säteitten valaisemana seisoi hän siinä äänetönnä ja siunasi lapsia lempeästi hymyillen.

"Eläköön Kristus, Firenzen kuningas! Eläköön neitsyt Maaria, meidän kuningattaremme!" huusivat lapset.

"Asentoon! Eteenpäin!" komensivat pienet sotapäälliköt.

Soittokunta alkoi soittaa, liput hulmahtivat ja joukot lähtivät liikkeelle.

Signorian torilla, Palazzo Vecchion edustalla oli tapahtuva "Turhuuden polttaminen", Bruciamento delle vanità. Pyhän armeijan oli viimeisen kerran käytävä ympäri Firenzen kokoomassa "turhuuksia ja anateemoja".

V

Kun piha oli tyhjentynyt, huomasi Giovanni messer Cipriano Buonaccorsin, Calimalan konsulin, muinaisesineiden kokoojan, jonka maalta oli löydetty vanha Venus-jumalattaren veistokuva.

Giovanni meni hänen luokseen ja he alkoivat jutella. Messer Cipriano kertoi, että Leonardo da Vinci oli herttuan lähettämänä äskettäin tullut Firenzeen ostamaan pois taideteoksia palatseista, joita pyhä armeija hävitteli. Samassa tarkotuksessa oli saapunut myöskin Giorgio Merula, joka oli istunut vankeudessa kaksi kuukautta ja jonka herttua oli päästänyt vapaaksi osaksi Leonardon pyynnöstä.

Kauppias pyysi Giovannia saattamaan hänet luostarin esimiehen luo, ja he läksivät yhdessä Savonarolan kammioon.

Ovella seisten kuuli Beltraffio Calimalan konsulin keskustelun San Marcon esimiehen kanssa.

Messer Cipriano tarjosi kaksikymmentäkaksituhatta floriinia kaikista niistä kirjoista, tauluista, veistokuvista ja muista taideaarteista, jotka olivat sinä päivänä määrätyt roviolla poltettaviksi.

Esimies ei suostunut.

Kauppias mietti jonkun aikaa ja lisäsi vielä kahdeksan tuhatta.

Munkki ei nyt edes vastannut. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja liikkumattomat.

Silloin Cipriano alkoi liikuttaa hampaattomia leukojaan, niinkuin hän olisi märehtinyt jotakin, vetäsi kuluneen ketunnahkaturkkinsa liepeitä tiukemmalle palelevien polviensa päälle, huokasi ja sanoi tavallisella levollisella ja hiljaisella äänellään:

"Isä Girolamo, vaikka joudunkin häviöön, niin minä annan teille kaikki, mitä minulla on – neljäkymmentätuhatta floriinia."

Savonarola katsahti häneen ja kysyi:

"Jos te joudutte häviöön, eikä teillä ole mitään etua tästä asiasta, niin minkä vuoksi puuhaatte?"

"Olen Firenzessä syntynyt ja rakastan tätä kaupunkia", vastasi kauppias koruttomasti. "En tahtoisi, että ulkomaalaiset voisivat sanoa meidän raakalaisten tavoin polttavan taiteilijoitten ja viisaitten miesten viattomia teoksia."

Munkki katsahti häneen kummastellen ja virkkoi:

"Oi, poikani, jospa rakastaisit taivaallista isänmaatasi yhtä paljon kuin maallista!... Mutta ole huoleti: roviolla tulee hävitettäväksi ainoastaan se, mikä sen kohtalon ansaitsee, sillä se, mikä pahaa ja syntistä on, ei voi olla kaunista, niinkuin teidän omat kehutut viisaanne opettavat."

"Oletteko varma siitä, isä", sanoi Cipriano, "että lapset aina erehtymättä voivat eroittaa hyvän pahasta taiteen ja tieteen tuotteissa?"

"Lasten suusta tulee totuus", vastasi munkki. "Jollette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, niin ette voi tulla taivaan valtakuntaan. Minä olen saattava häpeään viisaitten viisauden ja järkevien järjen olen minä kukistava, sanoo Herra. Yötä päivää rukoilen minä näitten pienten puolesta, että se, mitä he järjellään eivät käsitä taiteen ja tieteen turhuudesta, selviäisi heille ylhäältäpäin, Pyhän Hengen armon kautta."

"Pyydän teitä, ajatelkaa asiaa", sanoi konsuli nousten. "Kenties joku osa..."

"Älkää turhaan tuhlatko sanojanne, messere!" keskeytti hänet Girolamo. "Päätökseni on järkähtämätön."

Ciprianon leuat alkoivat taas liikkua, ja hän mutisi jotain partaansa. Savonarola kuuli ainoastaan viimeisen sanan:

"Mielettömyyttä..."

"Mielettömyyttäkö!" toisti hän ja hänen silmänsä välähtivät. "Mutta eikö se ole mielettömyyttä, että Borgian kultaista vasikkaa palvellaan paavin jumalattomissa pidoissa? Eikö se ole mielettömyyttä, että pyhä naula Herran kunniaksi hinattiin ylös perkeleen koneen avulla valtaistuinvarkaan ja murhamiehen Moron toimesta? Te tanssitte kultaisen vasikan ympärillä ja hulluttelette jumalanne Mammonan kunniaksi. Sallikaa sitten meidänkin, huonojärkisten, vähän hullutella meidän Jumalamme, ristiinnaulitun Kristuksen kunniaksi! Te pilkkaatte munkkeja, jotka tanssivat ristin edessä torilla. Mutta odottakaa, tulee vielä pahempaa! Saadaanpa nähdä, mitä te, viisaat, sanotte, kun minä pakoitan sekä munkit että koko Firenzen kansan, lapset, aikaihmiset, ukot ja naiset Jumalalle otollisella innolla tanssimaan salaperäisen Pelastuksen ristinpuun ympärillä, niinkuin ennen muinoin David tanssi liiton arkin edessä!"

VI

Savonarolan kammiosta läksi Giovanni Signorian torille.

Via Largalla kohtasi hän pyhän armeijan. Lapset olivat pysäyttäneet kahden mustan orjan kantaman kantotuolin, jossa loikoi ylellisesti puettu nainen. Valkoinen sylikoira makasi hänen polvillaan. Viheriäinen papukaija ja marakatti istuivat puulla hänen edessään. Kantotuolin takana kulki palvelijoita ja henkivartijoita.

Se oli kurtisaani, joka oli äskettäin tullut Veneziasta, nimeltään Lena Griffa. Hän kuului niihin, joita tasavallan hallitusmiehet kunnioittavalla kohteliaisuudella nimittivät nimillä "puttana onesta", "meretrix onesta" – "kunniallinen portto" – tai suopean leikillisesti "mammola" – "hempukka".

Mukavassa asennossa tyynyillä loikoen, niinkuin Kleopatra tai Saban kuningatar, mona Lena luki erään nuoren rakastuneen piispan kirjettä ja siihen liitettyä sonettia, joka päättyi seuraaviin säkeihin:

    "Kun kuulen puhettasi jumalaista,
    Oi Lena hurmaava! – niin täältä tuskan maista
    Mun henken' nousee piiriin jalompaan –
    Ikuisen kauneuden maailmaan."

Kurtisaani mietti vastausta sonettiin. Hän osasi kirjoittaa mestarillisia säkeitä, eikä se ollut perätöntä puhetta, kun hän sanoi, että hän olisi viettänyt koko aikansa "siveellisten miesten akatemioissa", jos se vaan olisi hänestä riippunut.

Pyhä armeija piiritti kantotuolin. Erään osaston päällikkö, Doffo, astui esiin, kohotti punaisen ristin päänsä yli ja julisti juhlallisesti:

"Jesuksen, Firenzen kuninkaan, ja Neitsyt Maarian, meidän kuningattaremme, nimessä käskemme sinua riisumaan yltäsi nuo syntiset koristukset, turhuudet ja anateemat. Ellet sitä tee, tarttukoon sinuun tauti!"

Koira heräsi ja rupesi haukkumaan. Marakatti kähisi ja papukaija alkoi räpyttää siipiään, huutaen emäntänsä hänelle opettamaa säettä:

"Armore a nullo amato amar perdona."

Lena aikoi juuri käskeä henkivartijoita hajoittamaan joukon, kun hänen katseensa sattui Doffoon. Hän viittasi häntä tulemaan luokseen.

Poika tuli silmät maahan luotuina.

"Pois koristukset!" huusivat lapset. "Pois turhuudet ja anateemat!"

"Miten sievä!" sanoi hiljaa Lena, välittämättä joukon huudoista. "Kuulkaapas, pikku Adonis, minä antaisin tietysti ilolla kaikki nämä ryysyt tehdäkseni teille mieliksi, mutta, ikävä kyllä, asianlaita on sellainen, etteivät ne ole minun omiani, vaan ovat vuokratut eräältä juutalaiselta. Sellaisen uskottoman koiran omaisuus voinee tuskin olla sovelias lahja Jesukselle ja neitsyt Maarialle."

Doffo katsahti häneen. Mona Lena nyökäytti hänelle päätään tuskin huomattava hymy huulillaan, ikäänkuin vahvistaen hänen salaista ajatustaan, ja sanoi toisella äänellä, pehmeällä ja laulavalla venezialaisella murteella:

"Tynnyrintekijäin kujan varrella Santa Tritonin luona kysy kurtisaani Lenaa Veneziasta. Minä odotan..."

Doffo katsahti taakseen. Hänen toverinsa olivat innostuneet kivittämään erästä nurkan takaa tullutta joukkuetta, joka oli Savonarolan vastustajia, n.k. "arrabiati", "raivoisia", ja näyttivät unohtaneen kurtisaanin. Doffo aikoi huutaa heille, että he hyökkäisivät hänen kimppuunsa, mutta yhtäkkiä hän joutui hämilleen ja punastui.

Lena rupesi nauramaan, ja hänen valkoiset, terävät hampaansa loistivat punaisten huulten välistä. Kleopatran ja Saban kuningattaren takaa pilkisti esiin venezialainen "mammola" – ilkamoiva, kiihkeä ilotyttö.

Neekerit nostivat kantotuolin olkapäilleen ja kurtisaani jatkoi esteettömästi matkaansa. Koira nukahti taas hänen polvilleen, papukaija asettui levolle, höyhenet pörhöllään, ja ainoastaan tuo väsymätön marakatti kujeili hullunkurisesi! irvistellen ja käpälällään tavoitellen kynää, jolla kurtisaani kirjoitti ensimmäistä säettä vastaussonettiin piispalle:

"Mun lempeni on puhdas, kuin huokaus seraafein."

Doffo kulki osastonsa etunenässä Medicin linnan portaita ylös. Mutta hänen entinen uljuutensa oli poissa.

VII

Linnan pimeissä saleissa, missä kaikki huokui menneisyyden suuruutta, valtasi lapset arka levottomuus.

Mutta ikkunaluukut avattiin. Torvet alkoivat räikyä ja rummut päristä. Ja iloisesti huutaen, nauraen ja virsiä laulaen hajosivat nuo pikku inkvisiittorit saleihin toimeenpanemaan Jumalan tuomiota taiteen ja tieteen viettelyksistä, etsien ja takavarikkoon ottaen "turhuuksia ja anateemoja" Pyhän Hengen osoituksen mukaan. Giovanni tarkasteli heitä.

Otsa rypyssä, kädet selän takana, mahtavan näköisinä kuin tuomarit kuljeskelivat lapset pakanallisen vanhan ajan suurmiesten, filosoofien ja sankarien kuvien keskellä.

"Pythagoras, Anaximenes, Heraklit, Plato, Marcus Aurelius, Epictetus", tavaili yksi pojista marmoristen ja pronssisten veistokuvien jalustoista.

"Epictetus!" pysäytti hänet Federigo, kulmiaan rypistäen.

"Sehän on juuri tuo kerettiläinen, joka väittää, että kaikki nautinnot ovat luvallisia ja ettei Jumalaa ole olemassa. Se se olisi poltettava! Vahinko, että se on marmorinen..."

"Ei se mitään tee", virkkoi reipas, kierosilmäinen Pippo, "hän saa kumminkin osansa!"

278 I

"Ei se ole se!" huudahti Giovanni. "Te sekoitatte Epictetuksen ja Epicuruksen toisiinsa..."

Mutta se oli jo myöhäistä. Pippo heilautti vasaraansa ja iski filosoofilta nenän pois niin taitavasti, että pojat purskahtivat nauramaan.

"Epictetus tai Epicurus – se on yhdentekevää: kaikki he joutuvat helvettiin!" huusi hän, käyttäen Savonarolan mielilausetta.

Botticellin taulun edessä syntyi kina. Doffo väitti sitä syntiseksi, koska siinä oli kuvattuna rakkauden jumalan nuolien lävistämä alaston Bacchus nuorukainen. Federigo taas, joka kilpaili Doffon kanssa "turhuuksien ja anateemojen" tuntemisen taidossa, ilmoitti, ettei se ollut mikään Bacchus.

"Kuka se sitten sinun mielestäsi on?" kysyi Doffo.

"Vielä häntä kysyy! Ettekö te nyt, veikkoset, sitä näe? Sehän on pyhä Stefanus marttyyri!"

Lapset seisoivat epätietoisina salaperäisen taulun edessä. Jos se todellakin oli pyhimys, niin minkä vuoksi hänen alastomasta ruumiistaan huokui sellainen pakanallinen kauneus, minkä vuoksi tuskan ilme hänen kasvoillaan muistutti intohimoisen hekuman ilmettä.

"Älkää kuunnelko häntä", huusi Doffo, "se on inhoittava Bacchus!"

"Valehtelet, jumalanpilkkaaja!" ärjäsi Federigo, uhaten häntä ristillään.

Pojat hyökkäsivät toistensa kimppuun ja toverit saivat vaivoin heidät eroitetuksi. Riitakysymys jäi ratkaisematta.

Sillä aikaa väsymätön Pippo ja hänen mukanaan Luca, joka jo kauan sitten oli herennyt nyyhkyttämästä ja rauhoittunut – sillä hän ei ollut mielestään milloinkaan vielä ollut mukana niin hauskoissa vallattomuuksissa – olivat tunkeutuneet pieneen, pimeään kammioon. Siellä seisoi ikkunan luona korkealla jalustalla maljakko, jommoisia valmistetaan Murranon venezialaisissa lasitehtaissa. Sen moniväriset lasit kimaltelivat ikkunaluukkujen raoista tunkeutuvassa valossa kuin jalokivet ja se muistutti suurta, salaperäistä taikakukkaa.

Pippo kiipesi pöydälle, hiljaa ja varovasti – ikäänkuin maljakko olisi ollut elävä ja saattanut paeta – hiipi sen luo ja veitikkamaisesti pistäen kielenpään ulos suustaan sysäsi sitä sormellaan. Maljakko alkoi huojua kuin hento kukkanen, putosi maahan valittavasti helähtäen, särkyi ja – sammui. Pippo hyppeli kuin pikku paholainen, taitavasti heittäen koppia punaisella ristillään. Luca, silmät suurina ja innosta palavina, hyppi, kirkui ja taputti käsiään.

Kuullessaan toveriensa riemuhuudot he palasivat suureen saliin.

Siellä oli Federigo keksinyt pienen salakammion, jossa oli suuri joukko laatikoita, täynnä "turhuuksia", jollaisia kokeneimmatkaan lapsista eivät ikinä olleet nähneet. Siellä oli naamioita ja pukuja niitä karnevaalikulkueita ja juhlia varten, joita Lorenzo Medici niin mielellään oli pannut toimeen. Lapset olivat kerääntyneet kammion ovelle. Talikynttilän valossa tuli näkyviin kummituksen tapaisia pahvista tehtyjä faunien naamoja, lasisia viinirypäleitä, Amorin viini ja siivet, Merkurion sauva, Neptunon kolmikärki, ja lopulta ilmaantuivat yleisen naurun kaikuessa puusta tehdyt kullatut Jupiterin salamat, jotka olivat hämähäkin verkkojen peitossa, sekä surkean näköinen, koin syömä Olympon kotka typistettyine pyrstöineen ja auki ratkenneine mahoineen, josta tappuratukot tunkivat ulos.

Yhtäkkiä uhkeasta, vaaleasta tekotukasta, joka arvattavasti oli ollut Venukselle kuuluva, hyppäsi ulos rotta. Tytöt kirkasivat säikähdyksestä. Pienin heistä hyppäsi ylös tuolille ja nosti hameensa polvien yläpuolelle.

Kauhun ja inhon tunteen synnytti lapsissa tuo pakanallinen romu, tuo kuolleitten jumalien lahoova tomu. Melun ja valon säikäyttämät yölepakot satuttivat siipiään kattoon ja näyttivät heistä pahoilta hengiltä.

Doffo tuli juosten ja ilmoitti, että ylhäällä oli vielä yksi lukittu huone. Ovea vartioi muuan pieni, äkäinen, punanenäinen ukko, joka riiteli, eikä päästänyt ketään sisään. Lähdettiin katsomaan. Ukon, joka vartioi salaperäisen huoneen ovea, tunsi Giovanni ystäväkseen, messer Giorgio Merulaksi.

"Anna tänne avain!" huusi hänelle Doffo.

"Kuka on teille sanonut avaimen olevan minulla?"

"Porttivahti sanoi."

"Menkää tiehenne täältä!"

"Varo itseäsi, äijä! Nyimme viimeisetkin hiuskarvat päästäsi!" Messer Giorgio asettui oven eteen, aikoen suojella sitä ruumiillaan. Silloin Doffo antoi merkin. Lapset hyökkäsivät hänen kimppuunsa, kaatoivat hänet kumoon, pieksivät häntä risteillään, löysivät avaimen hänen taskustaan ja aukasivat oven. Sen takana oli pieni työhuone, jossa oli arvokas kirjasto.

"Kas tässä, tässä", neuvoi Merula, "tässä nurkassa on kaikki, mitä te tahdotte. Ylähyllyille älkää huoliko kiivetä, siellä ei ole mitään..."

Mutta inkvisiittorit eivät häntä kuunnelleet. Kaiken, minkä vain saivat käsiinsä, varsinkin komeakantiset kirjat, he viskasivat yhteen kasaan. Sitten he avasivat ikkunat heittääkseen paksut nidokset suoraa päätä kadulle, missä "turhuuksilla ja anateemoilla" lastatut rattaat odottivat. Tibullus Horatius, Ovidius, Apulejus, Aristofanes – harvinaiset käsikirjoitukset ja painokset, ainoat laatuaan, lentelivät Merulan nenän ohitse alas.

Giovanni huomasi, miten ukko sai kirjakasasta siepatuksi ja povelleen kätketyksi pienen nidoksen. Se oli Marcellinuksen kirja "Julianus Apostatan elämästä."

Nähdessään lattialla käsikirjoituksen Sofokleen tragedioista, joka oli kirjoitettu hienolle pergamentille ja varustettu taiteellisilla otsikkopiirustuksilla, ukko sieppasi sen ahneesti käsiinsä ja alkoi rukoilla valittavalla äänellä: "Lapsikullat! Säästäkää Sofoklesta! Se on runoilijoista kaikkein viattomin! Älkää koskeko häneen!"

Epätoivoissaan puristi hän kirjaa rintaansa vasten, mutta tuntiessaan, miten noita hentoja kirjanlehtiä revittiin, hän purskahti itkuun, vaikeroiden kuin olisi kipua tuntenut, päästi kirjan käsistään ja huusi voimattomassa raivossaan:

"Tietäkää, te katalat penikat, että joka ainoa rivi, minkä tämä runoilija on kirjoittanut, on Jumalan edessä pyhempi kuin teidän puolihullun Girolamonne kaikki ennustukset!"

"Vaikene, ukko, ellet tahdo, että me sinutkin runoilijasi mukana heitämme ulos ikkunasta!"

Ja lapset kävivät uudestaan ukon kimppuun ja työnsivät hänet ulos kirjastosta.

Merula vaipui Giovannin rinnalle.

"Mennään pian pois täältä! En tahdo nähdä noita konnantöitä!"

He astuivat ulos palatsista ja läksivät Maria del Fioren sivuitse Signorian torille päin.

VIII

Loggia Orcagnan vieressä, Palazzo Vecchion tumman tornin edessä, seisoi valmiina rovio, kolmenkymmenen kyynärän korkuinen ja sadankahdenkymmenen kyynärän levyinen, kahdeksankulmainen, laudoista kokoonkyhätty ja viidellätoista porrasastimella varustettu pyramiidi.

Alimmalle portaalle oli koottu ilveilijänaamioita, pukuja, valetukkia, valepartoja ynnä joukko muita karnevaalitarpeita; kolmelle seuraavalle vapaa-aatteisia kirjoja, alkaen Anakreonista ja Ovidiuksesta Boccaccion Decameroneen ja Pulein Morganteen asti; kirjojen yläpuolella oli naisten koristeita, voiteita, hajuvesiä, peilejä, puuderihuiskuja, kynsiviiloja, käherrysrautoja; vielä ylempänä nuotteja, kitaroita, mandoliineja, pelikortteja, shakkilautoja, keiloja, palloja – kaikenlaatuisia pelejä, joilla ihmiset ilahuttavat perkelettä; sitten oli pahennusta tuottavia tauluja, piirustuksia, kauniitten naisten muotokuvia; ylimpänä oli värjätystä vahasta ja puusta tehtyjä pakanallisten jumalain, sankarien ja filosoofien rintakuvia. Pyramiidin huipulla kökötti perkelettä, kaikkien "turhuuksien ja anateemojen" esi-isää kuvaava, suunnattoman suuri, karvainen, pukinjalkainen, muinaista Pan-jumalaa muistuttava nukkekuvatus, joka oli täytetty ruudilla ja tulikivellä.

Alkoi hämärtää. Ilma oli kirkas ja puhdas. Taivaan kannella syttyivät ensimmäiset tähdet. Torille kokoontunut väkijoukko liikkui ja puheli hiljaa, kuin kirkossa. Savonarolan oppilaat, n.k. "itkijät", lauleskelivat hengellisiä hymnejä – laudi spirituali. Nuotti oli sama kuin karnevaalilauluissa, mutta sanat olivat uudet. Giovanni kuunteli, ja hänestä tuntui kovin oudolta tuo vastakohta alakuloisen sisällön ja iloisen nuotin välillä.

    "Rakkautta, uskoa
    Ota kolme unssia,
    Toivoa noin kuusi mittaa
    Ynnä kaksi katumusta;
    Sekoita ja kuumenna
    Rukouksen ahjossa
    Näitä kolmen tunnin aika;
    Lisää vielä murhetta,
    Surua ja nöyrtymystä,
    Niin saat vihdoin syntymään
    Viisauden jumalaisen."

Pisalaisten katoksen alla muuan mies, jolla oli rautasankaiset silmälasit päässä, nahkainen esiliina vyöllä, ohuet, öljyllä voidellut hiussuortuvat hihnalla sidottuina ja väärät, känsäiset kädet, saarnasi käsityöläisjoukolle.

"Minä, Ruberto, joka en ole sir enkä messer, vaan pelkkä firenzeläinen räätäli", puhui hän lyöden nyrkillään rintaansa, "ilmoitan teille, veljeni, että Jesus, Firenzen kuningas, on useassa näyssä selittänyt minulle tarkalleen uuden, Jumalalle otollisen hallituksen ja lainsäädännön. Tahdotteko, ettei olisi köyhiä eikä rikkaita, alhaisia eikä ylhäisiä, vaan että kaikki olisivat tasa-arvoisia?"

"Tahdomme, tahdomme! Sano, Ruberto, miten se on aikaan saatava."

"Jos teillä on usko, niin on se helppoa. Yks, kaks' – ja kaikki on valmista! Ensiksikin" – hän taivutti vasemman käden keskisormen oikean käden etusormella – "tulojen mukainen veroitus, niin sanottu asteettainen kymmenys. Toiseksi" – hän taivutti vielä yhden sormen – "yleinen pyhän hengen elähyttämä parlamentti."

Sitten hän pysähtyi, otti silmälasit käteensä, pyyhki niitä, pani ne taas päähänsä, rykäsi ja alkoi yksitoikkoisella äänellä, itsepäinen ja nöyrän itsekylläinen ilme kasvoillaan, selittää, mikä on asteettainen kymmenys ja pyhän hengen elähyttämä parlamentti.

Giovanni ikävystyi kuuntelemiseen ja meni torin toiseen päähän.

Munkit liikuskelivat iltahämärissä kuin varjot, ollen valmistuspuuhissa. Veli Domenico Buonvicinin, pääjärjestäjän, luo tuli kainalosauvojen varassa kävellen mies, vielä nuorehko, mutta nähtävästi halvaantunut. Hänen kätensä ja jalkansa vapisivat ja silmäluomet olivat alaspainuneet, ja hänen kasvonsa värähtelivät kuin ammutun linnun siivet. Hän ojensi munkille suuren paperikäärön.

"Mikä se on?" kysyi Domenico. "Taasko piirustuksia?"

"Anatomiaa. Minä olin ne unohtanut. Mutta viime yönä kuulin unessa äänen: 'työhuoneesi yläpuolella, Sandro, ullakossa olevissa kirstuissa on vielä turhuuksia ja anateemoja'. Minä menin ullakkoon ja löysin sieltä nämä piirustukset alastomista ruumiista."

Munkki otti käärön ja sanoi iloisesti, veitikkamaisesti hymyillen:

"Taitaapa siitä tulla hyvänlainen kokko, messer Filipepi!"

Toinen katsahti turhuuksien ja anateemojen pyramiidiin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, armahda meitä syntisiä!" huokasi hän. "Ilman veli Girolamoa olisimme kuolleet katumattomina, puhdistumattomina. Ja ken tietää, pelastummeko nytkään, ennätämmekö saada synnit anteeksi!"

Hän teki ristinmerkin ja alkoi mutista rukouksia hypistellen rukousnauhaansa.

"Kuka se on?" kysyi Giovanni hänen vieressään seisovalta munkilta.

"Sandro Botticelli, nahkuri Mariano Filipepin poika", vastasi munkki.

IX

Oli jo aivan pimeä, kun väkijoukosta kuului kuiske: "jo tulevat, jo tulevat!"

Äänettöminä, ilman tulisoihtuja, pitkiin, valkoisiin viittoihin puettuina kulkivat pienet inkvisiittorit, kantaen käsissään Jesuslasta, joka toisella kädellään osoitti päässään olevaa orjantappurakruunua, toisella siunasi kansaa. Heidän jälessään tulivat munkit, papisto, gonfalonieerit, kahdeksankymmenen neuvoston jäsenet, kaniikit, jumaluusopin tohtorit ja maisterit, kapteeni Bargellon ritarit, torvensoittajat ja airueet.

Torilla vallitsi hiljaisuus kuin teloituksen edellä.

Ringhieralle – Palazzo Vecchion edessä olevalle kiviselle lavalle – nousi Savonarola, kohotti korkealle ristiinnaulitun kuvan ja lausui kovalla, juhlallisella äänellä:

"Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen – sytyttäkää!"

Neljä munkkia lähestyi pyramiidia palavat tervasoihdut käsissä, sytyttäen sen neljältä puolelta.

Liekit leimahtivat. Savu kohosi ensin harmaana, sitten mustana. Torvensoittajat alkoivat toitottaa. Munkit kajahuttivat virren "Sinua Jumala kiitämme". Lapset kirkkailla äänillään yhtyivät:

"Lumen ad revelationem gentium et gloriam plebis Israel."

Palazzo Vecchion tornikello alkoi soida, ja sen mahtavaan ääneen yhtyivät kaikki Firenzen kirkonkellot.

Liekit leimusivat yhä kirkkaammin. Vanhojen pergamenttisien kirjojen lehdet käpristyivät ja hiipuivat. Alimmalta portaalta, jossa karnevaalinaamiot olivat, kohosi ilmaan muuan valeparta. Väkijoukosta kuului tyytyväinen naurun hykerrys.

Muutamat rukoilivat, toiset itkivät; jotkut nauroivat hyppien ja käsillään ja hatuillaan huitoen; toiset taas ennustivat.

"Laulakaa, laulakaa Herralle uusi laulu!" huusi ontuva, mielipuolen näköinen suutari. "Kaikki on sortuva, veljeni, kaikki on poroksi palava, niinkuin nuo turhuudet ja anateemat, puhdistavassa tulessa – kaikki, kaikki – kirkko, lait, hallitukset, vallat, taiteet, tieteet – ei ole jäävä kiveä kiven päälle – ja on tuleva uusi taivas ja uusi maa! Ja Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet silmistämme, eikä mitään kuolemaa ole oleva – ei mitään itkua, ei surua, eikä sairautta! Oi tullos, Herra Jeesus!"

Nuori, siunatussa tilassa oleva nainen, jonka kasvot olivat laihat ja kärsivän näköiset, arvattavasti jonkun köyhän käsityöläisen vaimo, lankesi polvilleen, ojensi käsiään rovion liekkejä kohti, ikäänkuin olisi niissä nähnyt itse Kristuksen, ja huusi nyyhkyttäen:

"Oi tullos, Herra Jeesus! Amen! Amen! Tullos!"

X

Giovanni katseli tulen valaisemaa taulua, joka ei vielä ollut liekkien vallassa. Se oli Leonardo da Vincin teos.

Vuorijärven rannalla seisoi alaston, valkoinen Leda. Jättiläisjoutsen oli kiertänyt toisen siipensä hänen vartalonsa ympäri ja pitkä kaula kurottuneena täytti taivaat ja maat rakkauden riemuhuudolla. Ledan jalkojen juuressa, vesikasvien ja hyönteisten, itävien siementen ja toukkien keskellä, lämpimässä, kosteassa hämärässä matelivat vastasyntyneet kaksoiset – puolijumalat, puolieläimet – Kastor ja Pollux, jotka juuri olivat tulleet esiin suuren munan kuoresta. Ja Leda, ruumiin salaisimpiin poimuihin saakka paljastettuna, ihaili lapsiaan, syleillen joutsenen kaulaa viaton ja intohimoinen hymy huulillaan.

Giovanni seurasi katseellaan, miten liekit sitä lähenivät ja lähenivät – ja hänen sydäntään kouristi kauhu.

Sillä välin olivat munkit pystyttäneet mustan ristin keskelle toria. Sitten he ottivat toisiaan kädestä, muodostaen kolminkertaisen piirin pyhän kolminaisuuden kunniaksi, ja ilmituodakseen uskovaisten ilon turhuuksien ja anateemojen hävityksen johdosta he alkoivat tanssia, ensin hitaasti, sitten yhä kiivaammin ja kiivaammin, lopulta pyörien huimaavaa vauhtia ja laulaen:

    "Ognum gridi, com'io grido,
    Sempre pazzo, pazzo, pazzo!

    Me Herran armon saamme,
    Siis kaikki tanssikaamme
    Kuin David aikoinaan!
    Nyt kaikki, kaikki mukaan,
    Ei pois saa jäädä kukaan!
    Hei, viitat ylös vaan!
    Rakkautta meihin luopi,
    Mieltä hurmaa, innon tuopi
    Herran ristinkuolema.
    Nyt on riemun hetki tullut,
    Nyt me oomme hurjat, hullut,
    Hullut, hullut Herrassa!"

Katsojienkin päätä alkoi pyörryttää, heidän jalkansa ja kätensä rupesivat itsestään nytkähtelemään – ja yhtäkkiä lapset, naiset ja vanhukset syöksyivät tanssin pyörteeseen. Muuan paksu, kaljupää munkki, joka muistutti vanhaa faunia, loikkasi varomattomasti, kompastui ja kaatui, satuttaen päänsä verille. Hänet saatiin hädin tuskin pelastetuksi joutumasta joukon tallattavaksi.

Tulen punainen, leimuava hohde valaisi vääntyneitä kasvoja. Rististä, tuosta liikkumattomasta keskuksesta, lankesi suunnaton varjo pyöriville piireille.

    "Nyt ristit käsissämme
    Hypimme hyppyjämme
    Kuin David aikoinaan.
    Taas kaikki kilvan hyörii,
    Ja piiri pyörii, pyörii,
    Ja tanssi yltyy vaan!
    Vasten ajan viisautta,
    Ihmismielen kopeutta
    Turvamme on Jumala.
    Hälle mielemme on avoin,
    Oomme tyhmät lasten tavoin,
    Tyhmät, tyhmät Herrassa!"

Liekit ylettyivät nyt Ledaan asti ja nuoleskelivat punaisilla kielillään sen alastonta, valkoista ruumista, joka muuttui ruusunväriseksi, aivan kuin eläväksi – vielä salaperäisemmäksi ja kauniimmaksi.

Giovanni katseli sitä kalpeana ja vavisten.

Leda hymähti hänelle viimeisen kerran, syttyi palamaan, hupeni tuleen kuin pilvenhattaran aamuruskon säteissä – ja katosi ijäksi.

Suuri nukkekuvatus rovion huipulla joutui nyt liekkien valtaan. Sen ruudilla täytetty maha halkesi tärisyttävästi paukahtaen. Tulipatsas kohosi taivaalle. Kummitus alkoi huojua leimuavalla valtaistuimellaan, lyyhistyi kokoon ja hajosi kytevinä hiilinä.

Taas torahtivat torvet ja pärähtivät rummut. Kaikki kirkonkellot alkoivat soida. Ja väkijoukko päästi villin voittoulvonnan ikäänkuin itse paholainen olisi saanut surmansa pyhän rovion liekeissä koko maailman vääryyden, pahuuden ja kärsimyksien mukana.

Giovanni tarttui käsillään päähänsä ja tahtoi paeta. Mutta samassa jonkun käsi laskeutui hänen olalleen, ja katsahtaessaan taaksensa hän näki mestarin levolliset kasvot.

Leonardo tarttui hänen käteensä ja vei hänet pois väkijoukosta.

XI

Tukahuttavan savun peittämältä ja sammuvan rovion viimeisten liekkien valaisemalta torilta, he menivät pimeän kujan kautta Arnon rannalle. Täällä oli hiljaista ja yksinäistä; aallot vain loiskivat. Kuunsirppi valaisi huurteisten kunnaitten rauhallisia huippuja; Tähdet tuikkivat lempeän totisina.

"Minkä vuoksi sinä läksit luotani, Giovanni?" sanoi Leonardo.

Oppilas katsahti mestariin, aikoi sanoa jotain, mutta ääni takertui kurkkuun, huulet värähtivät, ja hän purskahti itkuun.

"Antakaa minulle anteeksi, mestari!"

"Sinä et ole mitenkään rikkonut minua vastaan", vastasi taiteilija.

"Minä en itsekään tietänyt, mitä tein", jatkoi Beltraffio. "Kuinka saatoinkaan, hyvä Jumala, kuinka saatoinkaan lähteä teidän luotanne!"

Hän olisi tahtonut kertoa mestarille sieluntaistelunsa, tuskansa, hirveät mietteensä Herran kalkista ja pahojen henkien kalkista, Kristuksesta ja Antikristuksesta, mutta hän tunsi taas, niinkuin kerran Sforzan muistopatsaan edessä, ettei Leonardo häntä ymmärtäisi – ja katsoi vain toivottoman rukouksen ilme kasvoillaan hänen silmiinsä, jotka olivat kirkkaat, tyynet ja salaperäiset kuin tähdet.

Mestari ei kysynyt häneltä mitään. Ikäänkuin arvaten kaikki hän laski kätensä hänen päälaelleen rajatonta sääliä ilmaiseva hymy huulillaan ja sanoi:

"Herra sinua auttakoon, poika-raukkani! Sinä tiedät, että olen aina sinua rakastanut kuin omaa poikaani. Jos haluat jälleen tulla oppilaakseni, niin otan ilolla sinut vastaan."

Ja ikäänkuin itsekseen puhuen, salaperäisesti ja kainon lyhytsanaisesti, kuten hän tavallisesti ilmaisi syvimmät ajatuksensa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti:

"Mitä enemmän tunnetta, sitä enemmän kärsimyksiä. Suuri marttyyrius."

Kaukaa kuului kellojen soitto, munkkien laulu ja mielettömän väkijoukon huuto, – mutta se ei enää häirinnyt mestarin ja oppilaan ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta.

Kahdeksas kirja

KULTAKAUSI

I

1496 vuoden lopulla Milanon herttuatar Beatrice kirjoitti sisarelleen Isabellalle, markiisi Francesco Gonzagan, Mantuan hallitsijan puolisolle:

    "Illustrissima madonna, rakkahin sisareni, minä ja puolisoni,
    signor Lodovico, tervehdämme teitä ja mainehikasta signor
    Francescoa.

    Toivomustanne noudattaen lähetän teille poikani Massimilianon
    muotokuvan. Mutta älkää vain luulko, että hän on näin pieni.
    Aioimme ottaa hänestä tarkan mitan lähettääksemme sen teille,
    mutta emme uskaltaneet, sillä hoitaja sanoo sen voivan haitata
    hänen kasvuaan. Hän kasvaa ihmeteltävän nopeasti. Oltuani
    muutamia päiviä häntä näkemättä huomaan hänen kasvaneen. Olen
    siitä kovin iloinen ja tyytyväinen.

    Meillä on nyt suuri suru: narri Nannino on kuollut. Tehän
    tunsitte hänet ja niinikään piditte hänestä, jonka vuoksi
    käsitätte, että jos olisin kadottanut jotakin muuta, voisin
    toivoa saavani sen korvatuksi, mutta meidän Nanninoamme ei
    kykenisi korvaamaan itse luontokaan, sillä se oli häneen nähden
    tuhlannut kaikki voimansa luodakseen ruhtinaitten huviksi
    olennon, jossa olivat yhtyneinä mitä harvinaisin tyhmyys ja
    mitä viehättävin muodottomuus. Runoilija Bellincioni sanoo
    hautauslaulussaan, että jos hänen sielunsa on taivaassa, hän
    naurattaa koko paratiisia, jos taas helvetissä, 'Kerberus on
    ääneti ja iloitsee'. Me hautasimme hänet hautaholviimme Maria
    delle Graziessa lempihaukkani ja unohtumattoman koirani Puttinan
    viereen, ettemme kuoltuammekaan olisi erillämme niin rakkaasta
    esineestä. Minä itkin kaksi yötä, ja lohduttaakseen minua signor
    Lodovico lupasi lahjoittaa minulle jouluksi komean, hopeaisen,
    kentaurien ja lapiitien taistelua kuvaavilla koristuksilla
    varustetun tarvetuolin. Astia sen sisällä on oleva puhdasta
    kultaa ja verho karmosiinipunasta samettia, johon on ommeltuna
    herttualliset vaakunat. Se on oleva täsmälleen samallainen kuin
    Lothringenin herttuattaren. Sellaista tuolia ei kuulu olevan
    yhdelläkään Italian ruhtinattarella, eipä edes itse paavilla,
    keisarilla eikä sulttaanilla. Se on komeampi kuin tuo kuuluisa
    Martialiin epigrammeissa kuvattu Basadin tuoli. Merula on
    sepittänyt kuusimittaisen runon, joka alkaa näin:

    "Quis cameram hanc supero dignam neget esse tonante Principe.
    Tää valtaistuin taivaan jyrisevän jumalan on arvoinen."

    Signor Lodovico olisi tahtonut firenzeläisen taiteilijan Leonardo
    da Vincin laittamaan tuohon tuoliin pienen pelikoneen, mutta
    Leonardo kieltäytyi sillä verukkeella, että hänellä on niin
    paljon työtä Kolossissa ja Herran ehtoollisessa.

    Te pyydätte, rakas sisareni, että lähettäisin tuon mestarin
    joksikin aikaa teille. Mielelläni täyttäisin pyyntönne ja
    lähettäisin hänet teille ikipäiviksi, eikä vain joksikin ajaksi.
    Mutta signor Lodovico suosii häntä kovin, en tiedä mistä syystä,
    eikä millään ehdolla tahdo hänestä erota. Mutta älkää kovin
    sitä surko, sillä tuo Leonardo on enemmän huvitettu alkemiasta,
    magiasta, mekaniikasta ynnä muista sellaisista hullutuksista
    kuin maalaustaiteesta, ja on siinä määrin hidas tilauksien
    suorittamisessa, että enkelinkin kärsivällisyys voi loppua.
    Sitäpaitsi kuuluu hän olevan kerettiläinen ja jumalankieltäjä.
    Äskettäin olimme susijahdissa. Ratsastaminen on minulta
    kielletty, koska olen jo viidettä kuukautta siunatussa tilassa.
    Minä katselin metsästystä vartavasten laitetulta korkealta
    istuimelta, joka muistutti saarnatuolia. Ei se muuten ollut
    mikään huvi, vaan piina. Kun susi karkasi metsään, olin vähällä
    purskahtaa itkuun. Jos olisin itse ollut hevosen selässä, niin en
    olisi sitä päästänyt – olisin sen saavuttanut, vaikka niskani
    olisin taittanut!

    Muistatteko, sisareni, miten me teidän kanssanne laukkasimme?
    Donzella Pentesilaia kun putosi ojaan ja satutti päänsä, niin
    että oli menettää henkensä. Entäs meidän metsäkarjun jahtimme,
    palloleikkimme ja kalastusretkemme. Se oli vasta hauskaa aikaa!

    Nyt huvittelemme niin hyvin kuin voimme. Pelaamme korttia.
    Luistelemme. Tämän huvin on opettanut meille muuan flandrialainen
    nuori ylimys. Täällä on nyt kova talvi. Eivät vain kaikki purot,
    vaan joetkin ovat jäätyneet. Linnanpuiston luistinradalle on
    Leonardo valkoisesta, kovasta lumesta muovaellut mitä ihanimman
    Ledan joutsenineen. Sääli, että se sulaa keväällä.

    Mitenkä te voitte, sisar kulta? Menestyykö pitkäkarvaisten
    kissain rotu? Jos tulee keltainen, sinisilmäinen kissanpoika,
    niin lähettäkää se yhtaikaa lupaamanne mustan naiskääpiön kanssa.
    Minä lahjoitan teille silkkipuudelini pentuja.

    Älkää vain millään muotoa unohtako, madonna, lähettää
    minulle sinisen silkkiliivin mallia, jossa on vino kaulus
    ja soopelinnahkareunus. Minä pyysin sitä viime kirjeessäni.
    Lähettäkää se niin pian kuin mahdollista, mieluimmin jo huomenna
    aamun vaietessa ratsulähetin mukana.

    Lähettäkää myöskin pullollinen oivallista voidettanne näppylöitä
    vastaan ja santelipuuta kynsien silitystä varten.

    Miten on Virgilion, tuon mantualaisten järvien suloäänisen
    joutsenen, muistopatsaan laita? Jos pronssi ei riitä, niin me
    lähetämme teille kaksi vanhaa bombardia, jotka ovat oivallista
    malmia.

    Meidän astroloogimme ennustavat sotaa ja kuumaa kesää: koirat
    tulevat raivoamaan ja hallitsijat vimmastumaan. Mitä sanoo teidän
    astrolooginne? Vierasta aina paremmin uskoo kuin omaansa.

    Lähetän jaloa puolisoanne, signor Francescoa varten reseptin
    ranskantautia vastaan. Sen on kirjoittanut meidän hovilääkärimme
    Luigi Marliani ja se kuuluu auttavan. Elohopea on hierottava
    ruumiiseen aamusin, ennen syöntiä, päivämäärältään parittomina
    päivinä uuden kuun jälkeen. Olen kuullut, että syynä tähän
    tautiin ei ole mikään muu kuin eräitten kiertotähtien, varsinkin
    Mercuriuksen ja Venuksen, turmiollinen yhtyminen.

    Minä ja signor Lodovico sulkeudumme teidän, rakkaan sisareni
    ja puolisonne, mainehikkaan markiisi Francescon, armolliseen
    suosioon.

                                       Beatrice Sforza."

II

Tuon kirjeen näennäinen avomielisyys oli teeskenneltyä. Herttuatar salasi sisareltaan kotihuolensa. Sitä sopua ja yksimielisyyttä, jonka kirjeestä päättäen olisi luullut vallitsevan puolisoiden kesken, ei ollut olemassa. Leonardoa ei herttuatar vihannut kerettiläisyyden eikä jumalattomuuden takia, vaan senvuoksi, että hän kerran herttuan tilauksesta oli maalannut Cecilia Bergaminin, hänen pahimman kilpailijattarensa, Moron kuuluisan jalkavaimon, muotokuvan. Viime aikoina oli herttuatar ruvennut epäilemään miehensä olevan rakkaussuhteissa erään toisenkin hovinaisen, madonna Lucrezian, kanssa.

Tähän aikaan oli Milanon herttua mahtavuutensa huipulla. Francesco Sforzan, tuon rohkean romagnolilaisen palkkasoturin, puoleksi sotilaan, puoleksi rosvon, poika haaveksi pääsevänsä yhdistetyn Italian yksinvaltiaaksi. "Paavi on minun rippi-isäni, keisari on minun sotapäällikköni, Venezian kaupunki on minun rahastoni, Ranskan kuningas on minun lähettini", kehuskeli Moro.

Hänen tapansa oli allekirjoittaa: Ludovicus Maria Sfortia Anglus dux Mediolani, ja hän johti sukunsa kuuluisasta sankarista Anglus Troijalaisesta, Aeneaan sotatoverista. Leonardon muovailema Kolossi, hänen isänsä muistopatsas, allekirjoituksineen: Ecce Deus, todisti niinikään Sforzan suvun jumalallista syntyperää.

Mutta ulkonaisesta menestyksestä huolimatta herttuata vaivasi salainen levottomuus ja pelko. Hän tiesi, ettei kansa häntä rakastanut, vaan piti häntä valtaistuimen ryöstäjänä. Kerran sattui, että Arengon torilla oleva väkijoukko, kaukaa nähdessään herttua Gian Galeazzo vainajan lesken ja hänen esikoisensa Francescon, huusi: "eläköön laillinen herttua Francesco!"

Poika oli silloin kahdeksanvuotias. Hän oli erinomaisen viisas ja kaunis. Venezian lähettilään Marino Sanuton sanojen mukaan "kansa halusi häntä hallitsijakseen niinkuin Jumalaa".

Beatrice ja Moro näkivät, ettei Gian Galeazzon kuolema ollut täyttänyt heidän toiveitaan, ettei se ollut tehnyt heitä laillisiksi hallitsijoiksi. Ja tuon lapsen muodossa nousi haudastaan herttua-vainajan haamu.

Milanossa puhuttiin salaperäisistä enteistä. Kerrottiin, että yöllä linnan tornien yläpuolella näkyi muka tulenliekkejä ja huoneissa kuului kamalia valitushuutoja. Muisteltiin, että Gian Galeazzon maatessa ruumisarkussa hänen vasen silmänsä oli ollut auki, mikä ennusti jonkun hänen läheisistä sukulaisistaan piakkoin kuolevan. Madonna del Alberen silmäluomissa oli elohiiri. Ticiniläisen portin luona asuvan vanhan eukon lehmä oli saanut kaksipäisen vasikan. Herttuatar oli pyörtynyt Rocchetta-palatsin autiossa salissa aaveen säikäyttämänä eikä sitten tahtonut puhua siltä kenellekään, ei edes miehelleenkään.

Hän oli viime aikoina melkein kokonaan kadottanut vallattoman iloisuutensa, joka herttuata niin miellytti, ja odotti synnytystä pahaa aavistaen.

III

Eräänä joulukuun iltana, kun lunta satoi kaupungin kaduille, hiljaisena hämärän hetkenä, istui Moro pienessä palatsissa, jonka hän oli lahjoittanut uudelle rakastajattarelleen, madonna Lucrezia Crivellille.

Takkatuli loi väräjävän hohteen kiilloitettuihin oviin ja niiden vanhoja roomalaisia rakennuksia kuvaavina mosaikkikoristuksiin, kullattuun kattoon, kordualaisella kultanahalla verhotuille seinille, korkeihin nojatuoleihin ja mustiin puupenkkeihin. Pyöreällä, tummanviheriäisellä, samettisella pöytäliinalla peitetyllä pöydällä oli avonaisena eräs Bojardon kirjoittama romaani, nuottikääröjä, helmiäisistä tehty mandoliini ja särmikäs karahvi, joka sisälsi Balnea Aponitana nimistä ylhäisten naisten käyttämää terveysvettä. Seinällä riippui Leonardon maalaama Lucrezian muotokuva.

Kamiinalla oli muutamia Caradosson savesta muovailemia veistokuvia: viinirypäleterttuja nokkivia lintuja ja siivekkäitä, alastomia lapsia – puolittain kristillisiä enkeleitä, puolittain pakanallisia rakkaudenjumalia – jotka tanssivat ja leikittivät Vapahtajan pyhillä piinausvälikappaleilla – nauloilla, keihäällä, ruo'olla, sienellä ja orjantappurakruunulla. Ne näyttivät eläviltä tulen ruusunpunaisessa hohteessa.

Tuuli vinkui savupiipussa, mutta sirossa, pienessä studiolossa vallitsi kodikas hiljaisuus.

Madonna Lucrezia istui samettisella tyynyllä Moron jalkojen juuressa. Hänen kasvonsa olivat surullisen näköiset. Herttua nuhteli häntä lempeästi siitä, ettei hän pitkään aikaan ollut käynyt herttuattaren luona.

"Teidän korkeutenne", vastasi tyttö luoden silmänsä maahan, "rukoilen teitä, älkää minua pakoittako. Minä en osaa valehdella..."

"Hyvänen aika, onko se nyt valehtelemista?" sanoi Moro ihmeissään. "Mehän vain salaamme. Salasihan itse Jupiterkin rakkausseikkailunsa mustasukkaiselta puolisolta. Entä Theseus, Phaidra, Medea, kaikki vanhan maailman sankarit ja jumalat. Kykenemmekö me, heikot kuolevaiset, vastustamaan rakkauden jumalan valtaa? Eikö sitä paitsi salainen synti ole parempi julkista? Sillä salatessamme syntimme me varjelemme lähimmäisiämme kiusaukselta, niinkuin kristillinen armeliaisuus vaatii. Ja jos ei johdata toista kiusaukseen, vaan osoittaa armeliaisuutta, niin ei tee mitään, tai melkein mitään syntiä..."

Hän hymähti viekkaasti Lucrezia pudisti päätään ja loi suoraan hänen silmiinsä lapsen totisen, viattoman katseen.

"Te tiedätte, signore, miten onnelliseksi minut tekee teidän rakkautenne. Mutta välistä tahtoisin mieluummin kuolla kuin pettää madonna Beatricea, joka rakastaa minua niin kuin omaistaan..."

"Joutavia, joutavia, lapseni!" virkkoi herttua ja veti hänet polvilleen istumaan, kiertäen toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja toisella sivellen hänen mustaa, kiiltävää tukkaansa. Luoden alas pitkät, tuuheat silmäripsensä, hurmaantumatta, intohimottomasti, kylmänä ja puhtaana tyttö antautui herttuan hyväiltäväksi.

"Kunpa sinä tietäisit, kuinka minä rakastan sinua, hiljaista, kainoa kyyhkystäni – sinua yksin!" kuiskaili Moro, ahnaasti hengittäen tuttua orvokin ja myskin tuoksua.

Ovi aukeni, ja ennenkuin herttua ennätti päästää tytön sylistään syöksyi huoneeseen säikähtynyt palvelijatar.

"Madonna, madonna", hoki hän huohottaen, "siellä... alhaalla portilla... hyvä Jumala meitä syntisiä armahtakoon..."

"No, puhuhan suusi puhtaaksi", sanoi herttua, "kuka on portilla?"

"Herttuatar Beatrice!"

Moro kalpeni.

"Tänne avain! Toisen oven avain! Minä menen takaportin kautta. Missä on avain? Joutuin!..."

"Herttuattaren hoviherroja on takaportillakin!" huudahti palvelijatar epätoivoissaan vääntäen käsiään. "Koko talo on piiritetty."

"Ansa!" sanoi herttua, tarttuen käsillään päähänsä. "Ja mistä hän sen on saanut tietää? Kuka on voinut sen hänelle ilmaista?"

"Ei kukaan muu kuin mona Sidonia!" sanoi palvelijatar. "Ilmankos se kirottu noita-akka onkin alituiseen juossut meillä voiteineen ja laastarineen. Varotinhan minä teitä, signora..."

"Mitä nyt on tehtävä, hyvä Jumala, mitä on tehtävä?" sopersi herttua yhä kalpeampana.

Portilta kuului kovaa jyskytystä. Palvelijatar riensi portaille.

"Piiloita, piiloita minut, Lucrezia!"

"Teidän korkeutenne", vastasi tyttö, "jos madonna Beatrice kerran epäilee, niin hän antaa tutkia koko talon. Eikö olisi parempi, että menisitte rehellisesti häntä vastaan?"

"Ei, ei, Jumala varjelkoon, mitä sinä ajatteletkaan, Lucrezia! Sinä et tiedä, millainen nainen hän on! Hyvä Jumala, miten tämä päättyneekään!... Hänhän on siunatussa tilassa!... Piiloita minut, piiloita minut!"

"En tosiaankaan tiedä minne..."

"Samantekevä, kunhan piiloitat, mutta pian!"

Herttua vapisi kuin haavanlehti ja oli tällä hetkellä enemmän kiinni joutuneen varkaan, kuin tarun sankarin Anglus Troijalaisen, Aeneaan sotatoverin näköinen.

Lucrezia vei hänet makuuhuoneen läpi pukuhuoneeseen ja kätki hänet suureen, valkoiseen, hienoilla kultaisilla kuvioilla koristettuun seinäkaappiin, jollaisia ylhäiset naiset käyttivät vaatesäiliöinään.

Moro painautui kaapin nurkkaan vaatteitten taa.

"Kuinka noloa!" ajatteli hän. "Hyvä Jumala, kuinka noloa! Aivan kuin Sacchettin ja Boccaccion pilakertomuksissa."

Mutta hänen ei tehnyt mieli nauraa. Hän otti poveltaan pienen rasian, jossa oli pyhän Kristofferin tuhkaa, ja toisen samallaisen, joka sisälsi siihen aikaan yleisesti käytetyn taikakalun – palasen egyptiläistä muumiota. Rasiat olivat niin toistensa näköisiä, että hän, voimatta niitä pimeässä toisistaan erottaa, varmuuden vuoksi rupesi suutelemaan kumpaakin yhtaikaa, tehden ristinmerkkejä ja mumisten rukouksia.

Yhtäkkiä hän kuuli pukuhuoneen ovelta vaimonsa ja rakastajattarensa äänet ja jähmettyi kauhusta. Sisääntulijat puhelivat kaikessa ystävyydessä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Moro arvasi, että Lucrezia näytteli herttuattarelle uutta palatsiaan tämän pyynnöstä. Arvattavasti ei Beatricella ollut varmoja todistuksia, eikä hän tahtonut ilmaista epäluuloaan.

Tässä oli käynnissä naisviekkauden kaksintaistelu.

"Onko täälläkin pukuja?" kysyi Beatrice välinpitämättömällä äänellä, lähestyen kaappia, jossa Moro seisoi sydän kurkussa.

"Vanhoja, käytetyitä. Haluatteko katsahtaa, teidän korkeutenne?" virkkoi Lucrezia.

Ja hän avasi oven raolleen.

"Kuulkaas, ystäväiseni", jatkoi herttuatar, "missä teillä on se puku, joka minua niin miellytti? Muistatteko? Se oli teidän yllänne tanssiaisissa Pallavicinin luona. Kultaisia kiemuroita tummansinisellä pohjalla, – ne loistivat kuin kiiltomadot yöllä."

"Enpä oikein muista", sanoi Lucrezia levollisesti. "Ai, niin, niin, täällä", oli hän sitten muistavinaan, "luultavasti tässä kaapissa".

Ja sulkematta sen kaapin ovea, jossa Moro oli, hän meni herttuattaren kanssa viereisen kaapin luo.

"Ja sitten hän vielä väittää, ettei hän osaa valehdella!" ajatteli Moro ihastuksissaan. "Mikä mielenmaltti! Naisilta olisi meidän hallitsijain opittava politiikkaa!"

Beatrice ja Lucrezia poistuivat pukuhuoneesta.

Moro hengähti vapaammin, vaikka yhä vieläkin suonenvedontapaisesti kouristeli kädessään rasioita.

"Kaksituhatta keisarillista tukaattia suitsutukseen ja kynttilöihin Maria delle Grazien luostarille, jos tämä päättyy onnellisesti!" kuiskasi hän.

Palvelijatar tuli juosten, aukasi kaapin, päästi herttuan ulos ja hymyään salaten ilmoitti vaaran olevan ohi. Herttuatar oli suvainnut lähteä sanottuaan armolliset jäähyväiset madonna Lucrezialle.

Moro teki hurskaan ristinmerkin, palasi studioloon ja joi virkistyksekseen lasillisen Balnea Aponitanaa. Lucrezia istui entisellä paikallaan kamiinan edessä, pää alas painuneena ja peittäen kasvojaan käsillään. Moro katsahti häneen ja hymähti.

Sitten hän hiljaa kuin kettu hiipi takaapäin tytön luo, kumartui hänen ylitsensä ja sulki hänet syliinsä.

Tyttö säpsähti.

"Antakaa minun olla, menkää pois! Mitenkä te voittekaan sen jälkeen, mitä on tapahtunut!..."

Mutta herttua ei kuunnellut. Hän suuteli vain ahnaasti hänen kasvojaan, kaulaansa, tukkaansa. Ei tyttö milloinkaan ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta: tuo naisviekkaus, jonka hän vastikään oli hänessä keksinyt, teki hänet ikäänkuin entistä viehättävämmäksi.

Tyttö taisteli vastaan, mutta hänen vastarintansa heikkeni vähitellen, ja lopulta hän sulkien silmänsä, avuton hymyhuulillaan antautui Moron suudeltavaksi.

Joulukuun tuuli ulvoi savupiipussa, samalla kun takkatulen punertavassa hohteessa joukko alastomia, nauravia lapsia tanssi kamiinalla Bacchus-jumalan viinirypäleterttujen alla, leikitellen Vapahtajan pyhillä piinausvälikappaleilla.

IV

Uudenvuoden päivänä 1497 oli aikomuksena pitää linnassa suuret tanssiaiset.

Valmistuspuuhissa oli oltu kolme kuukautta, ja niitä olivat johtaneet Bramante, Caradosso ja Leonardo da Vinci.

Viiden aikaan iltapäivällä alkoivat vieraat saapua. Kutsutuita oli kolmattatuhatta.

Lunta pyrytti ja tiet ja kadut olivat ummessa. Synkkää taivasta vasten hohtivat lumenpeittämät muurit, ampumaluukut ja vallinsarvet. Linnan pihalla paloi nuotioita, joitten ympärillä ajajat, tallirengit, eturatsastajat ja kantotuolinkantajat lämmittelivät iloisesti tarinoiden. Palazzo Ducalen sisäänkäytävän ja pikku Rocchetta-palatsin rautaisen laskuportin edessä tungeskeli kömpelön näköisiä kullattuja ajoneuvoja ja matkavaunuja, joista astui ulos signoreja ja kavaljeereja kallisarvoisiin moskovalaisiin turkkeihin kääriytyneinä. Jäiset ikkunat loistivat juhlavalaistuksessa.

Eteisessä seisoi kaksi pitkää riviä herttuan henkivartijoita – turkkilaisia mamelukkeja, kreikkalaisia stradiootteja, skotlantilaisia jousimiehiä ja rautapukuisia, raskailla pertuskoilla varustettuja sveitsiläisiä sotureita. Etempänä seisoi hovipoikia, kaunisvartaloisia ja sieviä kuin nuoret tytöt, yllään kaksiväriset, joutsenuntuvapäärmeiset livrépuvut, joissa toinen puoli oli ruusunpunaista samettia, toinen sinistä silkkiä ja joihin oli hopealla ommeltuna Sforza Visconti suvun vaakuna. Puku oli niin ruumiinmukainen, että ruumiin kaikki taipeet selvästi näkyivät. Käsissään heillä oli pitkät, punaiset ja keltaiset vahakynttilät.

Vieraan sisäänastuessa airut huusi hänen nimensä, ja sitten toitotettiin torvea.

Hänen eteensä avautui rivi suuria, häikäisevän valoisia saleja, "valkoisten kyyhkysten sali", "kultainen sali", kuvauksineen herttuallisesta metsästyksestä, "purppurasali", lattiasta kattoon asti silkillä verhottuine seinineen, joihin oli kullalla kirjailtu Milanon herttuain valtaa kuvaavia tulikekäleitä ja vesisankoja: he voivat mielensä mukaan sekä sytyttää sodan liekin että sammuttaa sen rauhan vedellä. Somassa, pienessä, Bramanten rakentamassa "mustassa salissa", jota käytettiin naisten pukuhuoneena, näkyi holveissa ja seinillä Leonardo da Vincin keskentekoisia freskomaalauksia.

Juhlapukuinen ihmisjoukko surisi kuin mehiläispesä. Puvut olivat monivärisen kirkkaita ja usein mauttoman ylellisiä. Tuota kirjavuutta, tuota esi-isien tapoja halveksivaa, usein narrimaista ja hullunkurista eri maitten muotien sekoitusta piti muuan satiirikko "enteenä muukalaisten maahan tulosta – Italian tulevasta orjuudesta".

Naisten hameet, joissa oli suorat, raskaat, kullan ja jalokivien kangistamat poimut, muistuttivat messukaapuja. Ne olivat niin kestäviä, että ne menivät perintönä sukupolvesta sukupolveen. Syvät kaarteet paljastivat kaulan ja rinnan. Tukka, joka etupuolelta oli kultaisen verkon peitossa, palmikoitiin lombardialaisen muodin mukaan paksulle palmikolle ja pidennettiin irtohiusten ja nauhojen avulla, niin että se ulottui maahan asti. Muodin vaatimusten mukaan piti kulmakarvojen ainoastaan vähän näkyä, jonka vuoksi ne naiset, joilla oli tuuheat kulmakarvat, nyhtivät niitä pois erityisillä pikku pihdeillä. Esiintyminen ilman ihomaalia oli sopimatonta. Ainoastaan väkeviä hajuaineita käytettiin – myskiä, ambraa, viverraa ja kypron pulveria, jolla oli kitkerä, huumaava tuoksu.

Joukossa oli muutamia erityisen ihania nuoria tyttöjä ja naisia, jollaisia ei tapaa muualla kuin Lombardiassa. Heillä oli himmeän vaalea iho ja hennosti, pehmeästi pyöristyneet kasvojen piirteet ilmavine, sulavine varjoineen, joita Leonardo da Vinci niin mielellään kuvasi.

Madonna Violanta Borromeo, mustakutrinen ja mustasilmäinen, kaikkien ihailema, voitokas kaunotar, oli tanssiaisten tunnustettu kuningatar. Perhosia, jotka polttivat siipensä kynttilän liekissä – varoitukseksi rakastuneille – oli kullalla kirjailtu hänen tummanpunaiseen samettipukuunsa.

Kuitenkaan ei madonna Violanta kiinnittänyt tuntijain huomiota, vaan sen tekivät donzella Diana Pallavicinin kylmät, jääkirkkaat silmät, tuhkanharmaat hiukset, välinpitämätön hymy ja violan venyvää ääntä muistuttava puhe. Hänen yllään oli yksinkertainen, valkoinen puku, jossa oli pitkiä silkkinauhoja, sameanvihreitä kuin meriruohot. Loiston ja humun keskellä hän näytti vieraalta, yksinäiseltä ja kaihomieliseltä kuin kuutamossa erämaan lammikossa uinuva lumpeenkukka.

Torvien ja vaskirumpujen äänen kaikuessa menivät vieraat Rocchettassa olevaan suureen "Pallopelisaliin". Sinisen, kultaisilla tähdillä peitetyn holvin alla paloi kattohirsiin tertuttain kiinnitettyjä vahakynttilöitä. Parvekkeelta, jossa soittoniekoilla oli sijansa, riippui laakeri-, muratti- ja katajaköynnöksillä koristettuja silkkimattoja.

Astroloogien määräämänä hetkenä – sillä, niinkuin eräs lähettiläs oli lausunut, herttua ei astunut askeltakaan, ei muuttanut paitaa, ei suudellut vaimoansa tiedustamatta ensin tähtien asentoa – astuivat saliin Moro ja Beatrice, yllään kullalla kirjaillut, näädännahkalla vuoritetut kuninkaalliset viitat, joitten pitkiä laahustimia kantoivat paroonit, kamariherrat, spenditoorit ja chambellanit. Herttuan rinnassa säteili tavattoman suuri rubiini, jonka hän oli varastanut Gian Galeazzolta.

Beatrice oli laihtunut ja rumentunut. Omituista oli nähdä tuo nuori tyttö kehittymättömine povineen ja jyrkkine, poikamaisine liikkeineen pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa.

Moro teki merkin. Ylihovimestari kohotti sauvansa, soittokunta alkoi soittaa ja vieraat asettuivat juhlapöytien ääreen.

V

Mutta nyt sattui selkkaus. Moskovan suuriruhtinaan lähettiläs Danilo Mamyrov ei suostunut istumaan San Marcon tasavallan lähettilään alapuolella. Mamyrovia koetettiin saada taipumaan, mutta itsepäinen ukko ei kuunnellut ketään ja hoki vain: "en istu – se on loukkaus!"

Kaikkialta kääntyi häneen päin uteliaita ja pilkallisia katseita.

"Mikä siellä on? Onko taas ikävyyksiä moskovalaisten kanssa? Kummaa väkeä! Työntäytyvät ensi sijoille – eivät ota mitään käsittääkseen. Kohta ei heitä voi minnekään kutsua. Mokomiakin raakalaisia! Entä heidän kielensä – kuuletteko? – aivan kuin turkinkieltä. Metsäläisiä!"

Tulkki, terhakka, hyöriskelevä mantualainen Boccalino ehätti Mamyrovia rauhoittamaan.

"Messer Daniele, messer Daniele", sopersi hän murteellisella venäjänkielellä, kunnioittavasti kumarrellen, "ei voi, ei voi. Täytyy istua. Tapa Milanossa. Ei sovi väitellä. Herttua suuttuu."

Ukon luo tuli myöskin hänen nuori seuralaisensa, lähetystön sihteeri Nikita Karatshjarov.

"Danilo Kusmitsh, älkää huoliko olla suutuksissanne! Maassa maan tavalla. Nämä ovat vierasmaalaisia, eivät tunne meidän tapojamme. Ajavat pian vielä meidät ulos! Saamme hävetä..."

"Ole vaiti, Nikita, ole vaiti! Liian nuori olet opettamaan minua, vanhusta. Tiedän mitä teen. Siitä ei tule mitään! En rupea istumaan venezialaisen alapuolella. Se on suuri häväistys meidän lähetystömme kunnialle. Eikö ole sanottu: jokainen lähettiläs edustaa hallitsijansa persoonaa ja puhuu hänen puolestaan. Ja meidän hallitsijamme on oikeauskoinen, koko Venäjänmaan itsevaltias..."

"Messer Daniele, oi messer Daniele!" hoki Boccalino hääräillen Mamyrovin ympärillä.

"Laputa tiehesi! Mitä siinä löpiset, muhamettilainen apina! Kun kerran olen sanonut, etten istu, niin en istu!"

Mamyrovin pienet karhunsilmät välkkyivät rypistettyjen kulmien alta ilmaisten vihaa, ylpeyttä ja masentumatonta itsepäisyyttä. Hänen sauvansa timanteilla koristettu pää vapisi hänen kovasti puristetussa kädessään. Näkyi selvästi, ettei mikään mahti saisi häntä taipumaan.

Moro kutsui luokseen Venezian lähettilään, pyysi hänelle ominaisella viehättävällä kohteliaisuudella häneltä anteeksi ja lausui sen toivomuksen, että lähettiläs riitojen ja ikävyyksien välttämiseksi sekä tehdäkseen hänelle palveluksen istuutuisi toiselle paikalle. Hän vakuutti samalla, ettei kukaan anna mitään merkitystä noitten raakalaisten tyhmälle turhamaisuudelle. Itse asiassa herttua antoi suuren arvon "Venäjän suurherttualle" – "gran duca di Rosia", sillä hän toivoi hänen avullaan saavansa tehdyksi edullisen sopimuksen Turkin sulttaanin kanssa.

Venezialainen katsahti Mamyroviin hieno pilkanhymy huulillaan ja halveksivasti olkapäitään kohauttaen myönsi hänen korkeutensa olevan oikeassa – että moiset kiistat paikoista olivat sivistyneitten ihmisten arvoa alentavia. Ja hän istuutui osoitetulle paikalle.

Danilo Kusmitsh ei käsittänyt kilpailijansa sanoja. Mutta jos hän olisikin ne käsittänyt, ei hän olisi joutunut hämilleen, vaan olisi sittenkin katsonut olevansa oikeassa, sillä hän tiesi, että kymmenen vuotta sitten, vuonna 1487, paavi Innocentius VIII:n juhlallisessa vastaanotossa moskovalaisilla lähettiläillä Dmitri ja Manuil Raleveilla oli ollut roomalaisten senaattorien, vanhan maailmankaupungin edustajain, jälkeen arvokkain sija apostoolisen valtaistuimen portailla.

Välittämättä vihamielisistä katseista hän siveli pitkää, harmaata partaansa, korjasi paksun mahansa ympäri sidottua vyötään ja soopelinnahkaturkkiaan ja sitten, mahtavasti rykäisten, retkahti istumaan valloitetulle paikalle.

Nikita ja tulkki Boccalino istuutuivat pöydän alapäähän, Leonardo da Vincin viereen.

Suurisuinen mantualainen rupesi kertoilemaan Moskovassa näkemistään ihmeistä, höystäen todellisuutta omalla mielikuvituksellaan. Haluten saada luotettavampia tietoja taiteilija kääntyi tulkin kautta Karatshjarovin puoleen ja alkoi kysellä häneltä tuosta kaukaisesta maasta, joka, niinkuin kaikki salaperäiset ja merkilliset asiat, herätti hänen mielenkiintoaan, – sen äärettömistä lakeuksista, kovista pakkasista, mahtavista joista ja metsistä, vuoksesta Hyperboreian valtameressä ja Hyrkanian meressä, revontulista, ja myöskin Moskovaan asettuneista ystävistään, lombardialaisesta taiteilijasta Pietro Antonio Solarista, joka oli ottanut osaa Särmikkään Palatsin rakentamiseen, ja bolognalaisesta arkkitehdista Aristoteles Fioraventista, joka oli kaunistanut Kremlin torin komeilla rakennuksilla.

"Messere", sanoi vieressä istuva utelias ja veitikkamainen donzella Ermellina tulkin puoleen kääntyen, "minä olen kuullut sanottavan, että tuota ihmeellistä maata nimitetään 'Rosiaksi' senvuoksi, että siellä kasvaa niin paljon ruusuja. Onko se totta?"

Boccalino rupesi nauramaan ja vakuutti donzellalle, että se on lorua, sillä Rosiassa, nimestä huolimatta, on vähemmän ruusuja kuin missään muussa maassa. Sitä todistaakseen hän kertoi erään italialaisen kertomuksen venäläisestä pakkasesta.

Muutamia firenzeläisiä kauppiaita oli tullut Puolaan. Etemmäksi Venäjälle ei heitä päästetty, sillä siihen aikaan kävi Puolan kuningas sotaa Moskovan suurherttuan vastaan. Haluten ostaa soopelinnahkoja firenzeläiset kutsuivat venäläiset kauppiaat Borysthenes-virran rannalle, joka eroitti molemmat maat toisistaan. Moskovalaiset, peläten joutuvansa vangiksi, asettuivat joen toiselle rannalle, italialaiset toiselle, ja niin alettiin kovasti huutaen hieroa kauppaa. Mutta pakkanen oli niin kova, että sanat jäätyivät ilmaan ennenkuin ennättivät toiselle rannalle. Silloin kekseliäät moskovalaiset virittivät suuren nuotion keskelle jokea, siihen kohtaan, johon sanat heidän arvelunsa mukaan pääsivät jäätymättä. Jää, kova kuin marmori, saattoi kestää millaisen tulen hyvänsä. Ja tulen sytytettyä sanat, jotka kokonaisen tunnin ajan olivat olleet ilmassa liikkumattomina, jäätyneinä, alkoivat sulaa kevätpuron lailla poristen, ja viimein firenzeläiset kauppiaat ne selvään kuulivat, vaikka moskovalaiset jo aikoja sitten olivat lähteneet pois vastaiselta rannalta.

Tämä kertomus miellytti kaikkia. Naiset katselivat säälinsekaisella uteliaisuudella Nikitaa, tuon kovaonnisen, Jumalan kiroaman maan asukasta.

Sillä välin Nikita itse ällistyneenä katseli uutta ruokalajia, joka oli tuotu sisään. Se oli hennoista syöttikukon rintakappaleista tehty alaston Andromeda, kytkettynä juustokallioon, ja hänen vapauttajansa, siivekäs Perseus, tehty vasikanlihasta.

Liharuokalajeja tarjoiltiin kultaisista astioista, kalaruokia hopeisista. Tuotiin hopeoituja leipiä, hopeoituja sitruunia hopeamaljoissa, ja lopuksi ilmestyi jättiläismäisten sampien ja nahkiaisten ympäröimänä valkoisesta ankeriaan lihasta tehty Amfitrite helmiäisvaunuissa. Delfiinit vetivät sitä pitkin sinertävän viheriäistä, sisästäpäin valaistua hyytelöä, joka oli kuin aaltoileva meri.

Sitten seurasi kaikellaisia makeisia – martsipanista, pistasheista, seeteripähkinöistä ja poltetuista manteleista tehtyjä kuvaryhmiä, joihin Bramante, Caradosso ja Leonardo olivat tehneet piirustukset – hesperiidien puutarhassa kultaomenia poimiva Herkules, Hippolyt ja Phaidra, Bacchus ja Ariadne, Jupiter ja Danae – koko ylösnoussut Olympo.

Nikita katseli lapsellisen uteliaana noita ihmeitä, jota vastoin Danilo Kusmitsh, kadottaen koko ruokahalunsa nähdessään julkean alastomia jumalattaria, mutisi partaansa:

"Mokomatakin pakanallista riettautta! Antikristuksen saastaa!"

VI

Tanssiaiset alkoivat. Senaikuiset tanssit – "Venus ja Zeus", "Julma kohtalo", "Cupido" – olivat hyvin hidastahtisia, koska naisten pitkät, raskaat puvut estivät nopeat liikkeet. Naiset ja heidän kavaljeerinsa yhtyivät ja erosivat hitaan juhlallisesti, teeskentelivät kumartaen, kaihomielisesti huokaillen ja imelästi hymyillen. Naisten piti astua kuin riikinkukot, liikkeitten piti olla kuin uivan joutsenen. Soittokin oli hiljaista, vienoa ja intohimoisen kaihomielistä kuin Petrarcan laulut.

Moron sotapäällikkö, nuori signor Galeazzo Sansevarino, hieno keikari, jolla oli kauniit, naiselliset, elähtäneen näköiset kasvot, hurmasi naiset. Hänellä oli yllään valkoinen puku, ruusunpunainen vuori aukohihoissa ja timantteja valkoisissa kengissä. Hyväksyvä kuiske kuului salissa joka kerta kun hän tanssin aikana ikäänkuin vahingossa, vaikka oikeastaan tahallaan, pudotti kengän jalastaan tai viitan olaltaan ja jatkoi vain tanssiaan, liukuen ympäri salia "väsyneen välinpitämättömästi" – sitä näet pidettiin hienointa hienompana.

Danilo Mamyrov katseli häntä kotvan aikaa.

"Narri!" sanoi hän viimein sylkäisten.

Herttuatar piti paljon tanssista. Mutta sinä iltana oli hänen mielensä raskas ja synkkä. Ainoastaan vanha tottumus teeskentelyyn teki sen, että hän kykeni näyttelemään vieraanvaraisen emännän osaa – vastaamaan uudenvuodentoivotuksiin ja äiteliin kohteliaisuuksiin. Välistä hänestä tuntui, ettei hän kauempaa kestäisi – että hänen täytyy juosta tiehensä tai purskahtaa itkuun. Rauhatonna harhaillessaan pitkin saleja, jotka olivat täynnä väkeä, hän tuli viimein pieneen, etäiseen suojaan, missä joukko nuoria naisia ja herroja oli kerääntynyt iloisesti leimuavan takkavalkean ääreen juttelemaan.

Hän kysyi, mistä oli puhe.

"Platoonisesta rakkaudesta, teidän korkeutenne", vastasi yksi naisista. "Messer Antoniotto Fregoso väittää, että nainen saattaa suudella miestä huulille siveyttä vastaan rikkomatta, jos mies rakastaa häntä taivaallisella rakkaudella."

"Mitenkä te voitte sen todistaa, messer Antoniotto?" virkkoi herttuatar hajamielisesti silmiään siristäen.

"Teidän korkeutenne luvalla minä väitän, että huulet – puheen välineet – ovat sielun porttina, ja niiden yhtyessä platoonisessa suutelossa rakastavien sielut pyrkivät huulille, ne kun ovat niitten luonnollisena uloskäytävänä. Senvuoksi juuri Plato ei pidäkään suuteloa moitittavana ja kuningas Salomo, kuvatessaan Korkeassa Veisussaan ihmissielun salaperäistä sulautumista Jumalaan, sanoo: – suutele minua huuliesi suutelolla."

"Suokaa anteeksi, messere", keskeytti hänet yksi kuulijoista, muuan vanha maalaisparooni, jolla oli rehelliset, karkeat kasvot. "Kenties minä en ymmärrä noita hienouksia, mutta oletteko te todellakin sitä mieltä, että aviomiehen, joka yllättää vaimonsa rakastajan sylissä, täytyy se sietää?"

"Tietysti", vastasi hovifilosoofi, "henkisen rakkauden viisausopin mukaan..."

"Entä avioliitto?..."

"Hyvä Jumala! Mehän puhumme rakkaudesta emmekä avioliitosta!" keskeytti sievä madonna Fiordalisa kärsimättömästi kohauttaen häikäisevän valkeita olkapäitään.

"Mutta onhan avioliittokin kaikkien inhimillisten lakien mukaan...", alotti ritari.

"Lakien!" sanoi Fiordalisa halveksivasti punaisia huuliaan nyrpistäen. "Kuinka te voitte, messere, tällaisessa ylevässä keskustelussa puhua inhimillisistä laeista – rahvaan surkeista käsitteistä, joka noitten pyhien nimitysten rakastaja ja rakastajatar asemasta käyttää niin raakoja sanoja kuin mies ja vaimo?"

Parooni mykistyi, ja kääntämättä häneen mitään huomiota messer Fregoso jatkoi esitystään taivaallisen rakkauden salaisuuksista.

Beatrice tiesi, että hovissa pidettiin paljon eräästä tämän saman messer Antoniotto Fregoson sepittämästä ylen säädyttömästä sonetista, joka oli omistettu kauniille nuorukaiselle.

Herttuatar ikävystyi ja hiipi hiljaa pois.

Viereisessä salissa oli runoja lausumassa Roomasta tullut kuuluisa runoilija Serafino d'Aquila, jota kutsuttiin Ainoaksi – Unnico. Tämä oli pieni, laiha mies, hyvin puhtoiseksi pesty ja hajuvesille tuoksuava, parta huolellisesti ajettu, tukka käherretty. Hänellä oli ruusunpunaiset, lapsekkaat kasvot, veltto hymy, huonot hampaat ja sameat silmät, joiden alituisen innostuksen kyynelhunnun takaa välistä pilkisti esiin veijarimainen viekkaus.

Nähdessään runoilijan ympärillä olevien naisten joukossa Lucrezian Beatrice säpsähti ja kalpeni hieman, mutta tointui pian, tuli hänen luokseen ystävällisenä kuten tavallisesti ja suuteli häntä.

Samassa ilmestyi ovelle pullea, kirjavapukuinen, paksusti maalattu, vanhahko ja rumannäköinen nainen pitäen nenäliinaa nenänsä alla.

"Mikä teidän on, madonna Dionigia? Oletteko loukannut itsenne?" kysyi donzella Ermellina veitikkamaisen osaaottavasti.

Dionigia selitti, että tanssin aikana, luultavasti kuumuuden ja väsymyksen vaikutuksesta, hänen nenänsä rupesi vuotamaan.

"Siinäpä on tapaus, jota varmaankaan ei edes messer Unico voisi käyttää aiheena rakkauslauluun", huomautti muuan hoviherroista.

Unico hypähti ylös, asetti toisen jalkansa eteenpäin ja harasi miettiväisen näköisenä tukkaansa kädellään pää taaksepäin taivutettuna ja katse kattoon luotuna.

"Hiljaa, hiljaa", kuiskailivat naiset hartaasti odottaen, "messer Unico sepittää! Eikö teidän korkeutenne suvaitse asettua tänne, täältä kuulee paremmin."

Donzella Ermellina otti luutun ja alkoi hiljaa näppäillä sen kieliä ja näitten säveleitten säestämänä runoilija lausui sonettinsa juhlallisen kumealla, väräjävällä äänellä.

Liikutettuna rakastajan rukouksista Amor tähtäsi nuolensa säälimättömän immen sydäntä kohti; mutta kun jumalan silmillä on side, niin hän ampui harhaan, ja nuoli, sen sijaan että olisi sattunut sydämeen,

    "Lävisti nenän hienoisen –
    Ja liina lumivalkoinen
    Punersi kohta hurmevuosta."

Naiset alkoivat taputtaa käsiään.

"Ihanaa, verratonta! Kuinka nopeasti! Kuinka helposti! Se on toista kuin meidän Bellincionimme, joka päiväkaudet hikoilee yhden sonetin ääressä. Uskotteko, ystäväni, kun hän kohotti katseensa taivasta kohti, niin minä tunsin ikäänkuin tuulahduksen kasvoillani, jotain yliluonnollista – niin että rupesi oikein peloittamaan..."

"Messer Unico, ettekö halua lasillista reininviiniä?" puuhaili yksi ihailijattarista.

"Messer Unico, tässä olisi virkistäviä piparminttupastilleja", tarjoili toinen.

Hänet asetettiin nojatuoliin istumaan ja viuhkoja löyhyteltiin hänen ympärillään.

Hän vaipui tuoliin, nautinnosta silmiään ummistellen kuin kylläinen kissa.

Sitten hän lausui toisen sonetin herttuattaren kunniaksi, jossa sanottiin, että lumi, kadehtien hänen valkoista ihoaan, keksi kavalan koston. Se muuttui jääksi, ja sen vuoksi sattui, että herttuatar mennessään eräänä päivänä linnan pihalle kävelemään, liukastui ja oli vähällä kaatua.

Seuraava runo oli omistettu eräälle kaunottarelle, jolta puuttui yksi etuhammas: se oli viekkaan Amorin työtä, joka asui hänen suussaan ja käytti tuota rakoa ampumareikänä lennättäessään nuoliaan.

"Nero!" kiljasi muuan naisista. "Unicon nimi on tulevaisuudessa oleva Danten nimen rinnalla!"

"Yläpuolella Danten!" tokasi toinen. "Onko nyt Dantella sellaisia hienouksia lemmenkuvauksissa kuin meidän Unicollamme?"

"Hyvät madonnat", vastasi runoilija vaatimattomasti, "te liioittelette. Onhan Dantellakin suuria ansioita. Mutta kullakin on omansa. Mitä minuun tulee, niin antaisin mielelläni koko Danten maineen teidän suosionosoituksistanne."

"Unico! Unico!" huokailivat ihailijattaret ihastuksen huumeessa.

Serafino alkoi lausua taas uutta sonettia. Siinä kuvattiin, miten tulipalossa hänen rakastettunsa talossa ei kyetty sammuttamaan tulta senvuoksi, että hätään kiirehtävät ihmiset saivat ruveta vedellä valelemaan omia sydämiänsä, jotka syttyivät kaunottaren katseista. Beatrice ei jaksanut enää kuulla, vaan läksi pois.

Hän palasi suuriin saleihin, käski uskollisen hovipoika Ricciardetton mennä ylös tulisoihtu kädessä odottamaan häntä makuuhuoneen ovella, kulki kiireesti muutamien kirkkaasti valaistujen, väkeä täynnä olevien huoneitten läpi ja tuli etäiseen, autioon käytävään, jossa ainoastaan muutamia torkkuvia vahtimiehiä seisoi keihäisiinsä nojautuneina. Hän aukasi erään rautaoven ja nousi pimeitä kiertoportaita herttuan makuuhuoneeseen, suureen holvattuun suojaan linnan neliskulmaisessa pohjoistornissa. Kynttilä kädessä hän meni kiviseinään tehdylle salakaapille, missä herttua säilytti tärkeitä papereitaan ja salaisia kirjeitään ja pisti mieheltään varastamansa avaimen avaimenreikään. Mutta tuntiessaan lukon olevan rikki hän paiskasi kaapinovet auki, näki tyhjät hyllyt ja arvasi, että Moro, huomattuaan avaimen kadonneeksi, oli kätkenyt kirjeensä toiseen paikkaan.

Hän jäi seisomaan neuvottomana.

Ikkunain takana lentelivät lumihiutaleet kuin valkoiset aaveet. Tuuli vinkui ja ulvoi. Ja nuo öisen tuulen äänet muistuttivat tuosta vanhasta, kauheasta, sydämelle tutusta.

Herttuattaren katse sattui rautapeltiin, jonka peitossa oli Dionysius-korvan aukko – Leonardon herttuan makuuhuoneeseen linnan alakerrasta johtaman kuulotorven. Hän meni aukon luo, otti pois raskaan kannen ja rupesi kuuntelemaan: hänen korvaansa virtaavat ääniaallot muistuttivat kaukaisen meren humua, joka kuuluu näkinkengistä. Ihmisääniin, väkijoukon sorinaan, soiton vienoihin huokauksiin sekaantui öisen tuulen vinkuna ja ulvonta.

Yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin aivan hänen takanaan joku olisi kuiskannut:

"Bellincioni... Bellincioni..."

Hän huudahti ja kalpeni.

"Bellincioni!... Etten minä itse sitä arvannut! Niin, niin, tietysti! Häneltähän minä saan tietää kaikki... Hänen luoksensa! Kunhan eivät vain huomaisi... He rupeavat etsimään minua... Mutta sama se! Minä tahdon tietää kaikki, en voi enää kärsiä tätä valhetta!"

Hän muisti, että Bellincioni oli sairauteen vedoten jäänyt tanssiaisiin tulematta, ja arvellen hänen tällä hetkellä varmaan olevan yksin kotonaan hän kutsui luokseen ovella seisovan hovipoika Ricciardetton.

"Käske kahden kantajan kantotuolineen odottaa minua alhaalla puistossa, salaportin luona. Mutta jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin katso, ettei kukaan saa siitä vihiä – kuuletko, ei kukaan!"

Hän tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi. Poika riensi täyttämään käskyä.

Beatrice palasi makuuhuoneeseen, heitti turkin hartioilleen, pani mustan, silkkisen naamion kasvoilleen, ja muutaman minuutin kuluttua istui hän jo kantotuolissa, ollein matkalla Ticinon portin luona sijaitsevalle Bellincionin asunnolle.

VII

Runoilija nimitti vanhaa, puoleksi hajonnutta hökkeliään "sammakon koloksi". Hän sai jokseenkin paljon lahjoja, mutta vietti säännötöntä elämää, joi tai hävitti pelissä kaikki minkä sai, ja senvuoksi köyhyys, hänen omien sanojensa mukaan, seurasi häntä kuin "vastenmielinen, mutta uskollinen vaimo".

Hän loikoi vuoteella, jota neljännen jalan asemasta oli kannattamassa halko ja jossa oli repaleinen patja, ohut kuin pannukakku, juoden huonoa hapanta viiniä – kolmas tuoppi oli jo menossa – hän sepitteli hautakirjoitusta madonna Cecilian lempikoiraa varten. Viimeiset hiilet olivat sammumaisillaan takassa, ja turhaan koettaen lämmittää itseään peittelemällä laihoja kurjenjalkojaan koinsyömällä oravannahkaturkilla runoilija kuunteli tuulen ulvontaa ja ajatteli tulevan yön kylmyyttä.

Syynä hänen poisjäämiseensä hovitanssiaisista, joissa piti esitettämän hänen herttuattaren kunniaksi sepittämänsä allegoria "Paratiisi", ei ollut sairaus, – vaikka hän tosin oli jo kauan sairastanut ja oli niin laiha, että, niinkuin hän sanoi, "hänen ruumistansa tarkastelemalla olisi voinut tutkia kaikkien jänteitten, suonien ja luitten anatomiaa". Mutta vaikka hän olisi ollut kuolemaisillaan, olisi hän sittenkin laahustanut juhlaan. Todellinen syy hänen poissaoloonsa oli kateus. Ennemmin hän olisi paleltunut kuoliaaksi hökkelissään, kuin olisi ollut näkemässä kilpailijansa voittoa, tuon julkean veijarin ja lurjuksen, messer Unicon, joka typerine säkeineen oli pannut hovikanojen päät pyörälle.

Kun hän vain ajatteli Unicoa, kuohui hänen sappensa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja hypähti ylös vuoteeltaan. Mutta huoneessa oli niin kylmä, että hän heti kiltisti meni takasin vuoteeseensa ja kääriytyi peitteeseen väristen ja yskien.

"Kurjat!" kähisi hän. "Neljä sonettia polttopuista, vieläpä oivallisin loppusoinnuin – eikä lastuakaan!... Pian kai mustekin jäätyy, niin ettei ole millä kirjoittaa. Enköhän pane portaitten kaidepuita palamaan? Ei minun luonani kuitenkaan käy parempia ihmisiä, ja jos juutalainen koronkiskuri taittaa niskansa, niin sitä parempi."

Hän ei kuitenkaan raskinnut hävittää portaita. Hänen katseensa sattui paksuun halkoon, joka oli ontuvaa vuodetta tukemassa. Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, mikä olisi parempi: väristäkö koko yö kylmässä, vai nukkua horjuvalla vuoteella?

Tuuli ulvoi ikkunan raossa, se itki ja nauroi kuin noita-akka savutorvessa. Bernardo riuhtasi epätoivoisen päättäväisenä halon vuoteen alta, pilkkoi sen pieniksi sälöiksi ja alkoi heitellä niitä uuniin. Liekki leimahti valaisten synkän kammion. Hän kyykistyi uunin eteen ja ojensi kontistuneet kätensä tulta, yksinäisten runoilijaan viimeistä ystävää, kohti.

"Tämä on koiranelämää!" ajatteli Bellincioni. "Enkä luulisi olevani muita huonompi! Olihan se minun esi-isäni, kuuluisa firenzeläinen, josta jumalainen Dante siihen aikaan, kun Sforzan huonetta ei ollut vielä olemassakaan, kirjoitti:

    "Bellincion Berti vid'io andar cinto
    Di cuojo e d'osso?"

Kun minä Milanoon tulin, eivät hovin lautasennuolijat osanneet erottaa strambottoa sonetista. Kuka muu kuin minä opetti heitä ymmärtämään uuden runouden kauneutta? Eikö se ollut minun käteni, joka sai Hippokrenen lähteen paisumaan kokonaiseksi mereksi, niin että se uhkaa tulvia yli reunojensa?... Ja tällainen on palkinto! Tässä saan heittää henkeni kuin koira kopissaan oljilla! Köyhyyteen joutunutta runoilijaa ei kukaan tunne, aivan kuin hänen kasvonsa olisivat naamarin peitossa tai rokon rikkomat..."

Hän luki säkeistön lähetyskirjastaan herttua Morolle:

    "Jos kunne kuljinkaan, niin kaikki mulle hoki:
    'Voit mennä tiehesi, et täällä sijaa saa!'
    No niin! Se paljon tietää, joka kaikki koki!
    En pyydä enää edes narrin asemaa,
    Vaan – jalo hallitsija! – sallinethan toki
    Mun täällä juhdan virkaa toimittaa!"

Ja katkerasti hymähtäen hän antoi kaljun päänsä vaipua alas.

Tuo laiha kuikelo punaisine, pitkine nenineen näytti siinä tulen ääressä kyyköttäessään sairaalta, palelevalta linnulta.

Alhaalta talon ovelta kuului kolkutusta, sitten hänen vanhan, vesitautisen palvelijattarensa unista, vihaista torumista ja puukenkien kopsetta kivilattiaan.

"Mikä piru siellä on?" ihmetteli Bernardo. "Eihän vain liene juutalainen taas korkojaan perimässä? Kirotut koirat! Eivät yölläkään anna rauhaa..."

Portaat natisivat. Ovi aukeni, ja huoneeseen astui soopelinnahkaturkkiin puettu nainen musta naamio silmillä.

Bernardo hypähti ylös ja jäi tuijottamaan häneen.

Nainen lähestyi äänetönnä tuolia.

"Olkaa varovainen, madonna", ehätti isäntä sanomaan, "tuoli on rikkonainen".

Ja maailmanmiehen kohteliaisuudella hän lisäsi:

"Mitä hyvää haltijatarta saan kiittää onnesta saada nähdä jalon madonnan halvassa majassani?"

"Luultavasti on joku tilaus kysymyksessä. Joku pikkuinen lemmenruno", ajatteli hän itsekseen. "Hyvä sekin, lisänä rikka rokassa! Saanpahan sitten edes puita uuniini. Mutta kummallista, että hän tulee yksinään ja näin myöhään!... Taitaapa minun nimelläni sentään olla joku merkitys. Kenties minulla on paljonkin tuntemattomia ihailijattaria!"

Hän juoksi ripeästi uunin luo ja heitti jalomielisesti viimeisen puun tuleen.

Nainen otti naamion silmiltään.

"Minä se olen, Bernardo."

Bellincioni huudahti, horjahti taaksepäin ja tarttui kädellään ovenpieleen pysyäkseen jaloillaan.

"Jeesus Maaria siunatkoon!" sopersi hän silmät päästä ulkona. "Teidän korkeutenne... armollisin herttuatar..."

"Bernardo, sinä voit tehdä minulle suuren palveluksen", sanoi Beatrice.

Sitten hän katsahti ympärilleen ja kysyi:

"Eihän kukaan kuule meitä?"

"Olkaa huoleti, teidän korkeutenne, ei kukaan – rottia ja hiiriä lukuunottamatta!"

"Kuulehan", jatkoi Beatrice hitaasti, luoden häneen terävän katseen, "minä tiedän, että sinä olet kirjoittanut rakkausrunoja madonna Lucrezialle. Sinulla täytyy olla tilauskirjeitä herttualta."

Bellincioni kalpeni ja tuijotti herttuattareen kauhusta jähmettyneenä.

"Älä pelkää", lisäsi Beatrice, "ei kukaan saa sitä tietää. Lupaan, että saat runsaan palkinnon, jos täytät pyyntöni. Sinä tulet rikkaaksi, Bernardo!"

"Teidän korkeutenne", änkytti runoilija vaivoin kieltään liikuttaen, "älkää uskoko... se on parjausta... ei minulla ole mitään kirjeitä... vannon sen..."

Beatricen silmät välähtivät suuttumuksesta, hänen hienot kulmakarvansa rypistyivät. Hän nousi ja lähestyi Bellincionia kääntämättä pois hänestä terävää, tutkivaa katsettaan.

"Älä valehtele! Minä tiedän kaikki. Anna tänne herttuan kirjeet, jos henkesi on sinulle kallis – kuuletko, anna! Varo itseäsi, Bernardo! Väkeni odottaa tuolla alhaalla. En minä ole tullut tänne leikkiä laskemaan!"

Bellincioni lankesi polvilleen hänen eteensä.

"Tehkää tahtonne, signora. Minulla ei ole mitään kirjeitä."

"Eikö ole?" sanoi herttuatar kumartuen ja katsoen häntä silmiin, "sanotko, ettei ole?"

"Ei ole."

"Maltahan, sinä kirottu parittaja, kyllä pakoitan sinut sanomaan koko totuuden. Omin käsin sinut kuristan, ilkiö!" huusi Beatrice raivoissaan ja tarttui tosiaankin hänen kurkkuunsa hennoilla sormillaan niin voimakkaasti, että hän oli tukehtua ja suonet paisuivat hänen otsallaan. Tekemättä vastarintaa runoilija antoi kätensä vaipua alas silmiään avuttomasti räpyttäen, ja oli nyt vielä enemmän sairaan linturaukan näköinen.

"Hän tappaa minut, niin totta kuin Jumala elää, hän tappaa minut", ajatteli Bernardo. "Mutta tappakoon... Herttuata en ilmaise."

Bellincioni oli koko elämänikänsä ollut hovinarrina, rentustellut ja rahan edestä runoja sepustellut, mutta hän ei ollut petturi. Hänen suonissaan oli jaloa verta, puhtaampaa kuin romagnolilaisten palkkasoturien, Sforza nousukasten, ja nyt hän oli valmis sen todistamaan:

    "Bellincion Berti vid'io andar cinto
    Di cuojo e d'osso –"

Herttuatar tuli tajuihinsa. Inhoten hän hellitti kätensä runoilijan kurkusta ja sysäsi hänet luotaan. Sitten hän otti pöydältä pienen, rikkonaisen tinalampun ja aikoi mennä viereiseen huoneeseen. Hän oli jo ennen sen huomannut ja arvannut sen olevan runoilijan työkammion.

Bernardo hypähti ylös ja asettui oven eteen, aikoen estää häntä. Mutta herttuatar loi häneen kiireestä kantapäähän sellaisen katseen, että hän lyyhistyi kokoon ja väistyi.

Beatrice astui runottaren viheliäiseen majaan. Siellä tuoksui kirjahomeelle. Paljailla, rapistuneilla seinillä oli kosteuden synnyttämiä tummia täpliä. Särkynyt, huurteinen ikkuna oli rääsyillä tukittu. Mustetahraisella kirjoituspulpetilla oli hanhenkyniä, joita oli jyrsitty loppusointuja etsiessä, ja paperiarkkeja, nähtävästi luonnoksia runoihin.

Beatrice asetti lampun hyllylle ja alkoi isännästä välittämättä penkoa papereita.

Siinä oli koko joukko sonetteja, joissa käännyttiin hovin rahastonhoitajain, isännöitsijäin, juomanlaskijaan ja hovimestarien puoleen hullunkurisin valituksin ja pyydettiin rahaa, puita, viiniä, lämpimiä vaatteita ja ruokaa. Eräässä niistä runoilija kerjäsi messer Pallavicinilta Pyhien päivän kunniaksi omenilla täytettyä hanhenpaistia. Toisessa, nimeltään "Morolta Cecilialle", hän vertasi herttuaa Jupiteriin, herttuatarta Junoon ja kertoi, miten Moron kerran matkalla rakastajattarensa luo oli myrsky yllättänyt ja pakoittanut palaamaan kotiin, sillä "mustasukkainen Juno, joka oli saanut tietää miehensä uskottomuuden, oli kiskaissut päästään otsakoristuksensa ja lennättänyt jalokivet alas taivaalta rankkana sateena ja rakeina".

Yhtäkkiä hän huomasi paperikasan alla siron, mustasta puusta tehdyn lippaan, avasi sen ja näki huolellisesti nauhalla sidotun kirjepakan.

Bernardo, joka oli seurannut häntä katseellaan, löi kätensä yhteen kauhistuksissaan. Herttuatar katsahti ensin häneen, sitten kirjeisiin, näki niissä Lucrezian nimen, tunsi Moron käsialan ja ymmärsi vihdoin löytäneensä mitä oli etsinyt – herttuan kirjeet, konseptit hänen Lucreziaa varten tilaamiinsa rakkaudenrunoihin. Hän sieppasi kirjepakan, pisti sen povelleen ja läksi heitettyään runoilijalle pienen rahakukkaron, kuin koiralle leipäpalasen.

Bernardo kuuli, kuinka hän astui alas portaita, kuinka ovi paukahti kiinni, ja seisoi kauan keskellä huonetta aivan kuin ukkosen lyömänä. Lattia tuntui keinuvan hänen allaan kuin laivankansi myrskyssä.

Viimein hän uupuneena heittäytyi horjuvalle vuoteelleen ja vaipui sikeään uneen.

VIII

Herttuatar palasi linnaan.

Huomattuaan hänen poissaolonsa vieraat kyselivät kuiskaillen, mitä oli tapahtunut. Herttua oli levoton.

Tultuaan saliin herttuatar tuli miehensä luo kasvot hieman kalpeina ja sanoi, että hän oli tuntenut väsymystä pitojen jälkeen ja vetäytynyt sisähuoneisiin levähtääkseen.

"Bice", sanoi herttua tarttuen Beatricen kylmään käteen, joka vavahti hieman hänen kosketuksestaan, "jos sinä voit pahoin, niin sano se Jumalan tähden! Muista, että olet siunatussa tilassa. Tahdotko, että siirrämme huomiseen juhlan toisen osan? Sinun tähtesihän minä panin toimeen koko juhlan, rakkaani..."

"Ei, ei", vastasi herttuatar. "Älä ole huolissasi, Vico. En ole pitkään aikaan ollut niin reipas kuin tänään... on niin hauskaa... Minä tahdon nähdä 'Paratiisin'. Aion vielä tanssiakin!..."

"No, Jumalan kiitos, armaani, Jumalan kiitos!" virkkoi Moro rauhoittuneena ja suuteli kunnioittavan hellästi vaimonsa kättä.

Vieraat siirtyivät uudestaan suureen "pallopelisaliin", johon Bellincionin Paratiisin esittämistä varten oli laitettu hovimekaanikko Leonardo da Vincin keksimä kone.

Kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen ja tulet oli sammutettu, kuului Leonardon ääni:

"Valmis!"

Ruutilanka syttyi palamaan ja pimeydessä loistivat valtavien aurinkojen lailla riviin ympyrän muotoon asetetut, vedellä täytetyt kristallipallot, jotka olivat sisästäpäin valaistut ja kimaltelivat sateenkaaren värisinä.

"Katsokaa", kuiskasi naapurilleen donzella Ermellina osoittaen sormellaan taiteilijaa, "katsokaa millaiset kasvot – aivan kuin loihtijan! Tuollainen saattaa vaikka koko linnan ilmaan kohottaa, niinkuin sadussa tapahtuu!"

"Tulella ei pitäisi leikitellä! Pian siitä tulipalo syntyy!" vastasi naapuri.

Kristallipallojen taakse oli kätkettynä mustia, pyöreitä laatikoita ja yhdestä niistä ilmestyi valkosiipinen enkeli, joka julisti näytännön alkaneeksi. Lausuessaan proloogin säkeen:

    "Kuningas suuri johtaa tähtitarhat",

hän osoitti herttuata, tarkoittaen sillä, että Moro hallitsee alamaisiaan samalla viisaudella kuin Jumala taivaankappaleita.

Ja samassa alkoivat pallot liikkua pyörien koneen akselin ympäri vienojen, omituisen suloisten sävelten kuuluessa. Erityiset Leonardon keksimät lasipallot saivat aikaan nämä äänet.

Taivaankappaleet pysähtyivät ja kunkin takaa alkoivat vuorossaan ilmestyä vastaavat jumalat – Jupiter, Apollo, Mercurius, Mars, Diana, Venus ja Saturnus, kääntyen tervehdyksellään Beatricen puoleen.

Lopuksi Jupiter esitteli herttuattarelle kolme helleniläistä sulotarta, seitsemän kristillistä hyvettä, ja sitten koko tuo Olympo tai Paratiisi valkoisten enkelinsiipien ja viheriäisten lamppujen tulta hohtavan ristin alla alkoi uudestaan pyöriä, samalla kuin kaikki jumalat ja jumalattaret kristallipallojen soidessa ja katsojain kättentaputusten kaikuessa lauloivat ylistyslaulua Beatricen kunniaksi.

"Kuulkaahan", sanoi herttuatar vieressään istuvalle ylimykselle Gaspare Viscontille, "miksei siinä ole Junoa, Jupiterin mustasukkaista puolisoa, 'joka kiskaisee otsakoristuksen kutriltaan sirottaakseen jalokivet alas maahan sateena ja rakeina'?"

Nämä sanat kuultuaan herttua kääntyi nopeasti ja katsahti häneen. Beatrice purskahti niin omituiseen ja väkinäiseen nauruun, että Moro tunsi kylmän väristyksen sydämessään. Beatrice hillitsi itsensä kuitenkin pian ja rupesi puhumaan muusta, mutta painoi samalla lujemmin rintaansa vasten povelleen kätkettyä kirjepakkaa.

Aiotun koston esimaku hurmasi häntä, teki hänet voimakkaaksi, levolliseksi, melkeinpä iloiseksi.

Vieraat siirtyivät toiseen saliin, missä heitä odotti uusi näky: Numa Pompiliuksen, Caesarin, Augustuksen ja Trajanuksen triumfivaunut neekerien, leopardien, aarnien, kentaurien ja lohikäärmeitten vetäminä ja vertauskuvallisilla maalauksilla ja kirjoituksilla koristettuina, jotka julistivat, että kaikki nuo sankarit olivat Moron esi-isiä. Lopuksi ilmestyivät yksisarvisten vetäminä vaunut jättiläismaapalloineen, jonka päällä makasi ruostuneisiin rautavaruksiin puettu soturi. Alaston, kullattu lapsi, kädessään silkkiäispuun oksa, italiankielellä "moro", ryömi ulos halkeamasta soturin varuksissa, mikä kuvasi vanhan rautakauden kuolemaa ja uuden kultakauden syntyä Moron viisaan hallituksen vaikutuksesta. Kaikkien hämmästykseksi tuo kultainen kuva olikin elävä lapsi. Poikaa vaivasi hänen ruumiistaan peittävä paksu kultaus ja hänen säikähtyneissä silmissään kiilsivät kyyneleet.

Värisevällä, alakuloisella äänellä hän alkoi lausua tervehdysrunoa herttualle:

    "Kohta Moron hankkimana
    Uudestaan taas meillä on
    Entistänsä ehompana
    Kulta-aika huoleton."

Loppumaton runo kyllästytti kaikkia, eikä kukaan sitä lopulta kuunnellut. Mutta poika, toivottoman ja nöyrän näköisenä seisten pallollaan, yhä vaan kullatuilla, jäykistyvillä huulillaan sopersi runoaan, jonka kaikki säkeistöt päättyivät samaan loppusäkeeseen:

    "Kohta Moron hankkimana
    Kulta-aika täällä on".

Tanssiaisia jatkettiin kultakauden vaunujen ympärillä.

Beatrice tanssi Gaspare Viscontin kanssa. Välistä itku kouristi hänen kurkkuaan. Veri jyskytti ohimoissa sietämättömän kipeästi. Päätä huimasi. Mutta hänen kasvonsa olivat huolettoman näköiset. Hän hymyili.

Lopetettuaan tanssin hän meni pois väkijoukosta ja katosi taas kenenkään huomaamatta.

IX

Herttuatar meni etäiseen Rahastotorniin, jonne ei päässyt kukaan muu kuin hän ja herttua.

Otettuaan kynttilän Ricciardettolta ja käskettyään hänen odottaa ovella hän astui korkeaan saliin, jossa oli pimeä ja kylmä kuin kellarissa. Hän istuutui, otti kirjepakan poveltaan ja valmistautui lukemaan. Mutta samassa syöksyi tuulenpuuska hirmuisesti vinkuen ja pauhaten uunintorveen, kulki ulvoen läpi koko tornin ja oli vähällä sammuttaa kynttilän. Sitten syntyi yhtäkkiä hiljaisuus. Ja Beatrice oli eroittavinaan kaukaisen tanssisoiton säveliä ja vielä toisia, tuskin kuuluvia ääniä – rautakahleiden kalinaa alhaalta maanalaisesta holvista, jossa oli vankila.

Ja nyt hän tunsi, että joku seisoi hänen takanaan pimeässä nurkassa. Vanha, tuttu kauhu valtasi hänet. Hän tiesi, ettei pitänyt katsoa taakseen, mutta hän ei voinut pidättäytyä, vaan kääntyi. Nurkassa seisoi se, jonka hän oli jo kerran ennen nähnyt – pitkä, musta, yötä mustempi, pää alas painuneena ja munkkikaapu alas silmille vedettynä, niin ettei kasvoja näkynyt. Beatrice tahtoi huutaa, kutsua Ricciardetton, mutta ääni tyrehtyi hänen kurkkuunsa. Hän hypähti ylös paetakseen – jalat eivät kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja kuiskasi:

"Sinä... sinä taas... minkä vuoksi?"

Olento kohotti hitaasti päätään.

Ja hän näki herttua Gian Galeazzo vainajan kasvot, jotka eivät näyttäneet kuolleilta eivätkä kauheilta, ja kuuli hänen äänensä:

"Anna anteeksi... lapsiraukka!"

Olento astui askeleen häntä kohti ja outo haudankylmyys tuulahti hänen kasvoilleen.

Hän päästi vihlaisevan huudon ja pyörtyi.

Kuultuaan huudon Ricciardetto tuli juosten huoneeseen ja näki herttuattaren makaavan tunnottomana lattialla.

Hän syöksyi ulos kiitäen pitkin pimeitä käytäviä, joita paikotellen valaisivat vartijoitten himmeät lyhdyt, sitten kirkkaasti valaistuja saleja, etsien herttuata ja huutaen kauhusta mielettömänä:

"Auttakaa! Auttakaa!"

Oli keskiyön aika. Tanssiaisissa vallitsi mitä hilpein mieliala. Oltiin juuri alottamassa muotitanssia, jossa herrat ja naiset ketjussa kulkivat "uskollisten rakastajaani holvikaaren" alitse. Herra, joka näytteli rakkaudenhaltijan osaa, seisoi kaaren huipulla pitkä torvi kädessään. Kaaren juurella seisoivat tuomarit. Kun "uskolliset rakastajat" lähestyivät, tervehti haltija heitä vienolla soitolla, tuomarit vastaanottivat heidät riemuiten. Uskottomat taas yrittelivät turhaan päästä kaaren läpi. Heidät otettiin vastaan korvia särkevällä torven toitotuksella ja konfettisateella, niin että nuo onnettomat olivat pakoitetut yleisen naurun kaikuessa juoksemaan tiehensä.

Herttua oli juuri kulkenut kaaren läpi, kuin uskollisista uskollisin rakastaja, mitä vienoimpien, suloisimpien paimenpillin ääntä tai kyyhkysten kuherrusta muistuttavien sävelten soidessa.

Samassa väkijoukko hajaantui ja saliin syöksyi Ricciardetto epätoivoisesti huutaen:

"Auttakaa! Auttakaa!"

Nähtyään herttuan hän riensi hänen luoksensa.

"Teidän korkeutenne, herttuatar voi pahoin... Joutukaa!... Auttakaa!"

"Voi pahoin?... Taas!"

Herttua tarttui päähänsä.

"Missä? Missä? Sano pian!"

"Rahastotornissa."

Moro läksi juoksemaan niin nopeasti, että kultaketju hänen rinnallaan helähteli ja pöyheä, alaspäin kammattu, peruukin näköinen tukka hypähteli päässä.

Uskollisten rakastajain kaaren huipulla seisova haltija jatkoi vielä toitotustaan, mutta huomattuaan viimein, että jotain oli tapahtunut, vaikeni.

Monet läksivät juoksemaan herttuan jälessä, ja yhtäkkiä koko tuo loistava väkijoukko liikahti ja ryntäsi ovia kohti kuin säikähtynyt lammaslauma. Kaari kaatui joutuen ihmisten jalkoihin. Torvensoittaja ennätti hädin tuskin hypätä alas ja nyrjäytti jalkansa.

Joku huusi:

"Tulipalo!"

"Kas niin, sanoinhan minä, ettei tulen kanssa ole leikittelemistä!" huudahti se nainen, joka oli paheksinut Leonardon kristallipalloja.

Toinen kiljasi aikoen pyörtyä.

"Rauhoittukaa, ei mitään tulipaloa ole", vakuuttivat jotkut.

"Mitä sitten?" kysyivät toiset.

"Herttuatar on sairastunut!"

"Hän on kuolemaisillaan! Hänet on myrkytetty!" päätti joku hovilaisista ja uskoi heti itsekin tuohon päähänpistoonsa.

"Se on mahdotonta! Herttuatar oli vastikään täällä... tanssimassa..."

"Ettekö sitten ole kuullut? Herttua Gian Galeazzo vainajan leski, Isabella Arragonialainen, kostaakseen miehensä puolesta... hitaasti vaikuttavalla myrkyllä..."

"Jumala meitä armahtakoon!"

Viereisestä salista kuului soiton säveleitä.

Siellä ei tiedetty vielä mitään. Tanssittiin "Venus ja Zeus" nimistä tanssia. Lumoavasti hymyillen naiset kuljettelivat kavaljeerejansa kultaisista ketjuista kuin vankeja, ja kun nämä huokaillen lankesivat maahan, asettivat he voittajan tavoin jalkansa heidän päälleen.

Muuan kamariherra tuli kiireesti sisään viittoillen käsillään ja huusi soittajille:

"Hiljaa, hiljaa! Herttuatar on sairas!"

Kaikki kääntyivät katsomaan. Soitto taukosi. Ainoastaan eräs violan soittaja, huonokuuloinen, puolisokea äijä veteli vielä kauan surkeasti väräjäviä ääniä.

Muutamat palvelijat kulkivat kiireesti huoneen läpi kantaen pitkää, kapeata vuodetta, jossa oli kova patja, kaksi poikkipienaa päätä varten, kaksi kädensijaa kummallakin puolella ja yksi poikkipiena jalkoja varten. Tätä vuodetta säilytettiin ammoisista ajoista asti linnan pukuhuoneustossa ja käytettiin kaikkien Sforza-huoneen herttuattarien synnytyksissä. Omituisen ja kamalan vaikutuksen teki tuo vuode tanssisalin juhlavalaistuksessa, loistopukuisten naisten keskellä.

Kaikki katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät.

"Jos se on seurauksena säikähdyksestä tai kaatumisesta", huomautti eräs vanhanpuoleinen nainen, "niin pitäisi hänen viipymättä niellä raa'an munan valkuainen, johon on sekoitettu hienoksi hakattua, punaista silkkiä."

Toinen väitti, ettei punainen silkki ollut tarpeen, vaan että piti syödä seitsemän kananmunan sikiötä kahdeksannen munan keltuaiseen sekoitettuna.

Sillä välin oli Ricciardetto hiipinyt yläkerran saliin ja viereisen huoneen oven takaa kuullut niin hirveätä huutoa, että jäi hämmästyneenä seisomaan. Ovea osoittaen kysyi hän eräältä vaimolta, joka riensi hänen ohitsensa kantaen liinavaatekoreja, lämmityspulloja ja vesikannuja:

"Mitä se on?"

Vaimo ei vastannut.

Toinen vanha vaimo, luultavasti kätilö, katsahti häneen tuimasti ja virkkoi:

"Mene matkoihisi! Mitä siinä törötät – olet vaan tiellä. Ei tässä ole poikanulikoilla mitään tekemistä."

Ovi jäi hetkeksi auki ja Ricciardetto näki huoneen perällä hujan hajan olevien vaatteiden keskellä hänet, jota hän rakasti toivottomalla lapsenrakkaudella – punaiset, hikiset kasvot, hiussuortuvat otsaan tarttuneina; avonaisesta suusta lähti taukoamaton valitushuuto. Poika kalpeni ja peitti kasvonsa käsillään.

Hänen ympärillään supattelivat kaikellaiset eukot, imettäjät, puoskariakat ja kätilöt. Kukin neuvoi omaa keinoansa. Yksi esitteli, että sairaan oikea jalka käärittäisiin käärmeen nahkaan; toinen, että sairas asetettaisiin istumaan kiehuvalla vedellä täytetyn kattilan päälle; kolmas, että hänen mahansa päälle sidottaisiin hänen puolisonsa lakki; neljäs, että annettaisiin hänelle hirvensarvenvesojen ja koshenillijyvien päällä seisotettua viinaa.

"Kotkankivi oikean kainalon alle ja magneettikivi vasemman", hoki muuan vanha, ryppyinen eukko, joka puuhasi eniten, "se on tärkeintä! Kotkankivi tai sitten vihreäkivi."

Herttua syöksyi ulos makuuhuoneesta ja vaipui tuolille pusertaen päätään käsillään ja nyyhkyttäen kuin lapsi:

"Herra Jumala! Herra Jumala! En kestä enää... en kestä... Bice, Bice... Ja minä olen syypää... minä kurja!"

Heti hänet nähtyään oli herttuatar huutanut raivokkaan vihaisena: "Pois! Pois! Mene Lucreziasi luo!"

Puuhaileva eukko meni herttuan luo tinalautanen kädessään:

"Eikö teidän korkeutenne suvaitsisi syödä tästä vähäsen?"

"Mitä se on?"

"Sudenlihaa. Semmoinen on taika: kun mies syö sudenlihaa, niin synnyttäjä tuntee heti helpoitusta. Sudenlihaa isäseni, on kaikkein tärkeintä!"

Nöyrän ja hajamielisen näköisenä koetti herttua nielaista palasen sitkeätä, mustaa lihaa, joka tarttui hänen kurkkuunsa.

Eukko kumartui hänen ylitsensä ja mumisi:

    "Isä meidän, joka olet –
    Seitsemän sutta, yksi naaras –
    Taivaissa ja myös maan päällä.
    Puhu, tuuli, auta vaarass',
    Poista paha meistä täällä."

"Pyhä, pyhä, pyhä – iankaikkisen kolminaisuuden nimeen. Meidän sanamme luja, Amen!"

Sairaan huoneesta tuli hovin ylilääkäri Luigi Marliani toisten lääkärien seuraamana.

Herttua syöksyi heitä vastaan.

"No, mitä? Miten ovat asiat?"

Lääkärit olivat vaiti.

"Teidän korkeutenne", sanoi viimein Luigi, "kaikkiin toimenpiteisiin on ryhdytty. Toivokaamme, että Jumala armossaan..."

Herttua tarttui hänen käteensä.

"Ei, ei... joku keino täytyy löytyä... Herran tähden, tehkää nyt jotakin!"

Lääkärit katsahtivat toisiinsa kuin auguurit. He tunsivat, että häntä oli rauhoitettava.

Marliani rypisti kulmiansa ja sanoi latinankielellä nuorelle lääkärille, jolla oli punakat, röyhkeän näköiset kasvot:

"Kolme unssia joki-etanakeitosta muskotin ja survottujen korallijauhojen kanssa."

"Kenties suonenisku?" huomautti muuan aran ja hyväntahtoisen näköinen vanhus.

"Suonenisku? Minä jo sitä ajattelin", vastasi Marliani, "mutta pahaksi onneksi on Mars Äyriäisen tähtisikermässä neljännessä aurinkopiirissä. Sitä paitsi paritonlukuisen kuukaudenpäivän vaikutus..."

Vanha ukko huokasi nöyrästi ja vaikeni.

"Mitä arvelette, mestari", sanoi Marlianin puoleen kääntyen toinen lääkäri, punaposkinen, voittamattoman hilpeän ja tyynen näköinen, "eikö etanakeitokseen olisi lisättävä lehmänlantaa?"

"Niin", myönsi Luigi miettiväisen näköisenä nenäänsä hieroen, "lehmänlantaa – niin, niin, tietysti!"

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" voihki herttua.

"Teidän korkeutenne", sanoi Marliani, "rauhoittukaa, voin vakuuttaa teille, että kaikki, mitä tiede..."

"Hiiteen tiede!" huusi herttua yhtäkkiä voimatta enää hillitä itseänsä ja puiden raivoisasti nyrkkiään hänelle. "Hän on kuolemaisillaan, hän on kuolemaisillaan, kuuletteko! Ja te tulette siinä etanakeitoksinenne ja lehmänlantoinenne!... Kelvottomat!... Hirttää pitäisi teidät kaikki!"

Ja hirmuisen tuskan vallassa hän alkoi vaeltaa edestakasin huoneessa kuulostellen taukoamatonta vaikeroimista.

Yhtäkkiä hänen katseensa sattui Leonardoon. Hän vei hänet syrjään:

"Kuulehan", sopersi herttua aivan kuin houreissaan, tuskin itsekään ymmärtäen mitä puhui, "kuulehan, Leonardo, sinä olet viisaampi kuin kaikki nuo yhteensä. Minä tiedän, että sinun tiedossasi on suuria salaisuuksia... Ei, ei, älä kiellä... Minä tiedän... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuota huutoa!... Mitä aioinkaan sanoa? Niin, niin... auta minua, ystäväni, auta, tee jotakin! Minä antaisin henkeni, kun vain voisin hetkeksikään auttaa häntä, kun vain pääsisin kuulemasta tuota huutoa!"

Leonardo tahtoi vastata, mutta herttua oli jo unohtanut hänet ja rientänyt muutamia pappeja ja munkkeja vastaan, jotka olivat tulleet huoneeseen.

"Vihdoinkin! Jumalan kiitos! Mitä teillä on mukananne?"

"Pyhän Ambrosiuksen tuhkaa, synnyttäjien auttajan pyhän Margaretan vyö, pyhän Kristofferin hammas ja Neitsyt Maarian hius."

"Hyvä on! Menkää rukoilemaan!"

Moro aikoi mennä heidän kanssaan sairaan huoneeseen, mutta juuri silloin huuto kiihtyi niin kauhistuttavaksi ulvonnaksi, että hän tukki korvansa ja pakeni. Juostuaan muutamien pimeitten salien läpi hän pysähtyi kappeliin, jota lamput heikosti valaisivat, ja lankesi polvilleen.

"Minä olen tehnyt synnin, Jumalan äiti, olen tehnyt synnin, minä kirottu, viattoman nuorukaisen, laillisen hallitsijani Gian Galeazzon olen tuhonnut. Mutta sinä, armollinen puoltaja, kuule rukoukseni ja armahda! Kaikki uhraan, kaikki sovitan, pelasta vain hänet, ota minun sieluni hänen asemastaan!"

Omituisia, tyhmiä ajatuksia pyöri hänen päässään häiriten hänen rukoustaan. Hänen mieleensä johtui eräs kertomus, jolle hän äskettäin oli nauranut. Muuan laivuri, ollessaan hukkumaisillaan myrskyssä, lupasi neitsyt Maarialle laivanmaston kokoisen kynttilän. Toverinsa kysymykseen, mistä hän saa vahaa moiseen kynttilään, vastasi laivuri: "Ole vaiti, kunhan nyt vain pelastumme, niin sittenpähän siitä tuumitaan. Muuten toivon madonnan tyytyvän pienempäänkin kynttilään."

"Mitä minä mietinkään!" säpsähti herttua. "Olenko järjiltäni?"

Hän yritti koota ajatuksensa ja rupesi uudestaan rukoilemaan.

Mutta läpikuultavia, jäisten aurinkojen näköisiä kristallipalloja kulki pyörien hänen silmiensä edessä, kuului hiljaista soittoa ja kultaisen pojan yksitoikkoinen ääni:

    "Kohta meillä taasen on
    Kulta-aika huoleton."

Sitten kaikki katosi.

Kun hän heräsi, näytti hänestä, ettei ollut kulunut kahta, kolmea minuuttia enemmän. Mutta astuttuaan ulos kappelista hän näki lumen peittämien ikkunain läpi talviaamun harmaan valon.

X

Moro palasi Rocchettan saleihin. Siellä oli hiljaista kaikkialla. Häntä vastaan tuli muuan vaimo kantaen koria, jossa oli kapalokääreitä. Hän tuli herttuan luo ja sanoi:

"Hänen korkeutensa on suvainnut synnyttää."

"Elääkö hän?" sopersi herttua kalveten.

"Jumalan kiitos! Mutta lapsonen on kuollut. Hänen korkeutensa on hyvin heikkona. Hän haluaa teitä nähdä – suvaitkaa astua sisään."

Herttua meni sairaan huoneeseen ja näki tyynyillä lepäävän pään, pienen kuin pikku tytön, silmät syvälle sisään painuneina ja ikäänkuin hämähäkin verkon peittäminä. Tuo pää näytti sekä omituisen tutulta että vieraalta. Hän meni vuoteen luo ja kumartui sairaan puoleen.

"Lähetä noutamaan Isabellaa... pian", kuiskasi Beatrice.

Herttua antoi käskyn. Muutaman minuutin kuluttua astui sisään pitkä, komea nainen, jolla oli tuiman näköiset, surulliset kasvot, herttuatar Isabella Aragonialainen, Gian Galeazzon leski. Hän meni kuolevan luo. Kaikki muut poistuivat paitsi rippi-isä ja Moro, jotka vetäytyivät syrjään.

Molemmat naiset puhelivat jonkun aikaa kuiskaamalla. Sitten Isabella suuteli Beatricea lausuen muutamia anteeksiannon sanoja, lankesi polvilleen, peitti kasvonsa käsillään ja alkoi rukoilla.

Beatrice kutsui puolisonsa uudestaan luokseen.

"Anna anteeksi, Vico. Älä itke. Muista... minä olen aina sinun kanssasi... Minä tiedän, että minua yksin sinä..."

Hän ei sanonut loppuun ajatustansa. Mutta Moro ymmärsi hänen tahtoneen sanoa: minua yksin sinä olet rakastanut.

Beatrice loi häneen kirkkaan katseen, ikäänkuin äärettömän kaukaa, ja kuiskasi:

"Suutele!"

Moro kosketti huulillaan hänen otsaansa. Beatrice tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut, ja huokasi vain tuskin kuuluvasti:

"Suulle!"

Munkki alkoi lukea kuolinrukousta. Lähimmät hovilaiset tulivat sisään.

Herttua makasi polvillaan painaen suutaan vaimonsa huulia vasten ja tunsi niitten kylmenevän. Tässä viimeisessä suutelossa hän otti vastaan elämäntoverinsa viimeisen hengähdyksen.

"Hän on kuollut", sanoi Marliani.

Kaikki tekivät ristinmerkin ja lankesivat polvilleen. Moro nousi hitaasti ylös. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat. Ilme niissä ei ollut surun, vaan hirmuisen, tavattoman jännityksen. Hän hengitti raskaasti ja nopeasti, ikäänkuin olisi ollut nousemassa mäkeä ylös. Yhtäkkiä hän rajusti ja luonnottomasti nostaen molemmat kätensä huudahti: "Bice!" – ja kaatui kuolleen ruumiin päälle.

Kaikista läsnä olevista ainoastaan Leonardo pysyi levollisena. Hänen syvä, tutkiva katseensa oli koko ajan herttuaan kiintyneenä.

Sellaisissa tapauksissa taiteilijauteliaisuus voitti hänessä kaikki muut tunteet. Suuren kärsimyksen ilmeitä kasvoissa ja ruumiinliikkeissä hän tutki kuin harvinaista, erikoista koetta, kuin uutta, suuremmoista luonnonilmiötä. Joka ainoan rypyn, joka ainoan jänteenvärähdyksen huomasi hänen tyyni, kaikkinäkevä katseensa.

Hänen teki mieli niin pian kuin suinkin piirtää muistikirjaansa Moron epätoivon vääntämät kasvot, ja hän meni alas linnan autioon alakertaan.

Täällä savusivat loppuun palaneet kynttilät ja vaha tippui alas lattialle. Eräässä salissa hänen täytyi astua kaatuneen, särkyneen "uskollisten rakastajain" kaaren yli. Moron ja Beatricen ylistykseksi laitetut komeat allegoriat – roomalaisten keisarien ja kultakauden triumfivaunut – näyttivät hyvin surkeilta ja kolkoilta aamun kylmässä valossa.

Hän meni sammuneen uunin luo, katsahti ympärilleen ja nähtyään ettei salissa ollut ketään otti esille muistikirjansa ja alkoi piirtää. Silloin hän huomasi uunin nurkassa pojan, joka oli esittänyt kultakauden osaa. Hän nukkui, kylmästä kohmettuneena, kokoon kyyristyneenä, kädet polvien ympärillä ja pää niihin nojautuneena. Jäähtyvä hiillos ei voinut enää lämmittää hänen alastonta, kullattua ruumistaan.

Leonardo kosketti hiljaa hänen olkapäätään. Lapsi ei kohottanut päätään, voihkasi vaan surkealla, valittavalla äänellä. Taiteilija otti hänet syliinsä.

Poika aukasi suuret, orvokinsiniset, säikähtyneet silmänsä ja rupesi itkemään:

"Kotiin, kotiin!..."

"Missä sinä asut? Mikä on nimesi?" kysyi Leonardo.

"Lippi", vastasi poika. "Minä tahdon kotiin... On niin paha olla, paleltaa..."

Hänen silmäluomensa sulkeutuivat, ja hän sopersi houreissaan:

    "Kohta Moron hankkimana
    Uudestaan taas meillä on
    Entistäänkin ehompana
    Kulta-aika huoleton."

Leonardo otti hartioiltaan viitan, kääri sen pojan ympärille ja asetti hänet nojatuoliin. Sitten hän meni eteiseen, herätti lattialla kuorsaavat palvelijat, jotka yleisen hämmingin aikana olivat juoneet itsensä humalaan, ja sai heiltä tietää, että Lippi oli Broletto Nuovo kadun varrella asuvan leipurin poika, köyhän, vanhan leskimiehen, joka kahdestakymmenestä scudista oli lainannut poikansa näytäntöä varten, vaikka hyvät ihmiset olivat sanoneet pojan voivan kuolla kultauksesta.

Taiteilija haki lämpimän talvivaippansa, palasi Lippin luo, kääri hänet varovasti turkkiin ja läksi ulos linnasta. Hän aikoi poiketa apteekkiin, ostaa tarvittavat aineet, pestä pois kultauksen lapsen ruumiista ja viedä hänet kotiin.

Yhtäkkiä hän muisti alotetun piirustuksensa, omituisen epätoivon ilmeen Moron kasvoissa.

"Ei se mitään tee", ajatteli Leonardo, "en minä sitä unohda. Tärkeintä on rypyt korkealle kohonneitten kulmakarvojen yläpuolella ja omituinen, valoisa, ikäänkuin innostuksen synnyttämä hymy huulilla, se sama, joka tekee toistensa kaltaisiksi ihmiskasvoissa suurimman kärsimyksen ja suurimman onnen ilmeet – noitten kahden maailman, jotka Platon opin mukaan lähtevät eri juurista mutta latvoissaan yhtyvät."

Hän tunsi vilunväreitten puistattelevan poikaa.

"Meidän kultakautemme", ajatteli taiteilija surullisesti hymähtäen.

"Sinä pieni linturaukka!" kuiskasi hän tuntien ääretöntä sääliä, kääri turkin paremmin pojan ympärille ja painoi hänet niin hellästi rintaansa vasten, että lapsi oli unessa näkevinään äitivainajan häntä hyväilevän ja tuudittavan.

XI

Herttuatar Beatrice kuoli tiistaina tammikuun 2 p:nä 1497, kello 6 aamulla.

Yli vuorokauden vietti herttua vaimonsa ruumiin ääressä, kuuntelematta mitään lohdutuksia, nukkumatta ja syömättä. Läheiset pelkäsivät hänen menettävän järkensä.

Torstai-aamuna hän pyysi paperia ja mustetta ja kirjoitti Isabella d'Estelle, herttuatar-vainajan sisarelle, Beatricen kuolemasta, sanoen kirjeessä muun muassa:

"Helpompi olisi meidän ollut itsemme kuolla. Pyydämme teitä, ettette lähettäisi ketään valittamaan suruamme, sillä se vain sitä enentäisi."

Samana päivänä hän läheistensä rukousten johdosta suostui nauttimaan vähäsen ruokaa, mutta pöytään hän ei ruvennut istumaan ja söi vain puiselta laudalta, jota Ricciardetto piteli hänen edessään.

Ensin oli herttua jättänyt hautajaispuuhat ensimmäisen sihteerinsä Bartolomeo Calcon huoleksi. Mutta kulkuejärjestystä ei voinut määrätä kukaan muu kuin hän itse, ja vähitellen hän viehättyi järjestämään hautajaisia samalla innolla kuin tuonnottain komeata uudenvuoden juhlaa. Hän puuhaili ottaen osaa pienimpiinkin yksityiskohtiin, määräsi tarkkaan miten paljon suurien, keltaisesta ja valkoisesta vahasta tehtävien kynttiläin piti painaa, montako kyynärää kultakirjovaatetta sekä mustaa ja punaista samettia oli käytettävä kuhunkin alttariin, paljonko pientä rahaa, herneitä ja silavaa oli jaettava köyhille vainajan muistoksi. Valitessaan kangasta surupukuja varten hovipalvelijoille hän koetteli sitä kädellään ja nosti valoa vasten tutkiakseen sen hyvyyttä. Itseään varten hän tilasi erikoisen juhlallisen surupuvun karkeasta kankaasta, johon oli vartavasten leikattu reikiä, jotta näyttäisi siltä kuin se olisi epätoivon puuskassa rikki revitty.

Hautajaiset olivat perjantaina, myöhään illalla. Hautajaissaaton etunenässä kulki juoksijoita, sauvankantajia, airueita, jotka toitottivat pitkiä hopeatorvia, rummunlyöjiä rummuttaen hautausmarssia, ritareita, kypäränsilmikot alaslaskettuina, suruliput kädessä, ratsujen yllä mustat, valkoisella ristillä varustetut samettipeitteet, munkkeja Milanon kaikista luostareista, kuusinaulaiset palavat vahakynttilät kädessä, arkkipiispa papistonsa seuraamana. Sitten tulivat tavattoman suuret ruumisvaunut hopeakirjovaatteella päällystettyine ja neljällä hopeaisella enkelillä ja herttuallisella kruunulla koristettuine katafalkkineen. Niitten jäljessä kulki Moro veljensä, kardinaali Ascanion sekä Espanjan, Neapelin, Venezian ja Firenzen lähettiläitten seuraamana; sitten salaisen neuvoston jäsenet, hovilaiset, Pavian yliopiston tohtorit ja maisterit, arvokkaimmat kauppiaat, kaksitoista kustakin Milanon kaupunginosasta, ja lopuksi ääretön kansanjoukko.

Kulkue oli niin pitkä, että kun etummaiset rivit olivat jo Maria delle Grazien kirkkoon astumassa, sen toinen pää ei ollut vielä tullut ulos linnasta.

Muutaman päivän kuluttua herttua antoi koristaa kuolleena syntyneen Leonen hautakiven komealla kirjoituksella. Hän oli itse sen sepittänyt italiankielellä ja antanut Merulan kääntää latinaksi:

"Kuolin ennenkuin näin päivänvalon, minä, onneton lapsi, sitäkin onnettomampi, kun kuollessani riistin äidiltäni elämän ja isältäni puolison. Ainoana lohdutuksenani näin katkerassa kohtalossa on se, että minut ovat maailmaan synnyttäneet jumalaiset vanhemmat, Ludovicus ja Beatrix, Milanon herttua ja herttuatar. 1497, kolmantena päivänä tammikuuta."

Kauan ihaili Moro tätä kultakirjaimin mustaan marmoripaateen kaiverrettua kirjoitusta Leonen pikku haudalla, joka oli samassa Maria delle Grazien luostarissa, missä Beatricekin lepäsi. Hän yhtyi kivenhakkaajan vilpittömään ihastukseen, kun tämä työnsä lopetettuaan pää kallellaan ja toinen silmä ummessa hautaa katsellen ja suutaan tyytyväisenä maiskauttaen sanoi:

"Aivanhan se on kuin pikku lelu, eikä mikään hauta."

Oli kylmä, päivänpaisteinen aamu. Lumi talojen katoilla loisti häikäisevän valkoisena sinistä taivasta vasten. Ilma oli täynnä sitä kielojen tuoksua muistuttavaa raikkautta, joka on lumelle ominaista.

Suoraan pakkasesta ja päivänpaisteesta astui Leonardo pimeään, ummehtuneeseen, mustalla vaatteella verhottuun huoneeseen, jonka ikkunaluukut olivat suljettuina ja jota valaisivat hautajaiskynttilät. Ensi päivinä hautajaisten jälkeen ei herttua astunut ulos tästä synkästä kammiosta.

Puheltuaan taiteilijan kanssa Herran ehtoollisesta, joka tulisi koristamaan Beatricen viimeistä lepopaikkaa, hän sanoi:

"Olen kuullut, Leonardo, sinun ottaneen huostaasi pojan, joka esitti kultakauden osaa tuossa onnettomassa juhlassa. Miten hän voi?"

"Teidän korkeutenne, hän kuoli samana päivänä kuin herttuatar haudattiin."

"Kuoli!" virkkoi herttua ihmeissään ja samalla ikäänkuin iloissaan. "Kuinka omituista!..."

Hän painoi päänsä alas ja huokasi raskaasti. Sitten hän yhtäkkiä syleili Leonardoa.

"Niin, niin – juuri siten pitikin käydä! Meidän kultakautemme on kuollut, kuollut minun unohtumattoman armaani kanssa! Me hautasimme hänet yhtaikaa kuin Beatricen, sillä ei hän tahtonut eikä voinut elää hänen jälkeensä! Eikö se ole, ystäväni, merkillinen yhteensattumus, kaunis allegoria."

XII

Kokonaisen vuoden oli hovi synkässä surupuvussa. Herttua kantoi yhä mustaa, reikäistä pukuansa ja söi puiselta laudalta, jota hovilaiset pitelivät hänen edessään.

"Herttuattaren kuoleman jälkeen", kirjoitti tiedonannoissaan Venezian lähettiläs Marino Sanuto, "on Moro tullut jumaliseksi, on läsnä kaikissa jumalanpalveluksissa, paastoo, elää siveästi – niin ainakin sanotaan – ja on hurskas kaikessa vaelluksessaan."

Päivällä saivat hallitustoimet hänet välistä unohtamaan surunsa, vaikka hän niissäkin asioissa kaipasi Beatricea. Mutta yöllä vaivasi häntä ikävä sitä valtavammin. Usein hän näki hänet unissaan kuusitoistavuotiaana tyttönä, sellaisena kuin hän oli ollut naimisiin mennessään – vallattomana ja itsepäisenä kuin koulutyttö, laihana ja tummaihoisena kuin poika, niin kesyttömänä, että hän kätkeytyi vaatekaappeihin päästäkseen näyttäytymästä juhlallisissa vastaanotoissa, siinä määrin lapsellisena, että hän kolmen kuukauden aikana häitten jälkeen kynsin ja hampain kuin amatsooni vastusteli hänen lähentelemistään.

Viisi päivää ennen Beatricen kuoleman vuosipäivää herttua näki hänet unissaan sellaisena kuin hän oli ollut kerran kalastusretkellä suuren, tyynen lammen rannalla rakkaalla Cusnagon maatilallaan. Sinä päivänä oli hyvä kalaonni ja ämpärit tulivat kaloja täyteen. Beatrice keksi uuden huvin: käärittyään hihansa ylös hän rupesi irroittamaan kaloja märistä verkoista ja heittelemään niitä kourittain veteen, nauraen ja ihaillen vapautettujen vankien iloa, niitten suomusten välkettä läpikuultavassa vedessä. Liukkaat ahvenet, lahnat ja säret rapistelivat hänen paljaissa käsissään, vesipisarat kimaltelivat auringon paisteessa kuin timantit, ja tuon suloisen tytön silmät ja posket hehkuivat.

Herätessään herttua tunsi tyynynsä olevan kyynelistä kosteana.

Samana aamuna hän meni delle Grazien luostariin, rukoili vaimonsa haudalla, söi aamiaista luostarin esimiehen seurassa ja keskusteli hyvän aikaa hänen kanssaan kysymyksestä, joka siihen aikaan hyvin askarutti Italian jumaluusoppineita – neitsyt Maarian saastattomasta siittämisestä. Hämärän tultua hän läksi luostarista suoraan madonna Lucrezian luo.

Huolimatta surustaan ja "hurskaasta vaelluksestaan" Moro ei suinkaan ollut jättänyt rakastajattariaan, vaan oli päinvastoin vielä enemmän heihin kiintynyt. Viime aikoina olivat madonna Lucrezia ja kreivitär Cecilia lähestyneet toisiaan. Cecilia, jota kehuttiin "oppineeksi sankarittareksi", "uudeksi Saphoksi", oli vaatimaton ja hyvä nainen, vaikka hieman intoileva. Beatricen kuoltua hänelle tarjoutui tilaisuus rakkauden urotyöhön, jollaisista hän oli lukenut ritariromaaneissa ja kauan haaveksinut. Hän päätti yhdistää rakkautensa nuoren kilpailijattarensa rakkauteen voidakseen paremmin lohduttaa herttuata. Lucrezia vierasteli ensin ja oli mustasukkainen, mutta "oppinut sankaritar" valloitti hänet ylevämielisyydellään. Lucrezian oli pakko mukautua tähän omituiseen naisystävyyteen.

Kesällä v. 1497 Lucrezia synnytti Morolle pojan. Kreivitär Cecilia pyysi saada olla lapsen kummina, ja vaikka hänellä oli itselläänkin lapsia herttuan kanssa, rupesi hän ylenmäärin hellimään lasta, "pojanpoikaansa", niinkuin hän sitä nimitti. Niin toteutui Moron haave: hänen rakastajattarensa tulivat ystävyksiksi. Hän tilasi hovirunoilijalta sonetin, jossa Ceciliaa ja Lucreziaa verrattiin ilta- ja aamuruskoon ja häntä itseään, lohdutonta leskimiestä molempain loistavien jumalattarien keskellä, pimeään yöhön, iäksi eroitettuun auringosta – Beatricesta.

Tullessaan tuttuun, kodikkaaseen huoneeseen palazzo Crivellissä hän tapasi molemmat naiset istumassa vierekkäin takkatulen ääressä. Niinkuin kaikki muutkin hovinaiset he olivat surupuvussa.

"Miten on teidän korkeutenne terveyden laita?" kysyi Cecilia – "iltarusko", niin toisenlainen kuin "aamurusko" mutta yhtä kaunis himmeän valkoisine ihoineen, tulipunaisine hiuksineen ja lempeine, viheriäisine silmineen, jotka olivat läpikuultavat kuin vuorilammen tyyni vesi.

Viime aikoina oli herttua ottanut tavakseen valittaa terveydentilaansa. Sinä iltana hän voi tavallisen hyvin. Mutta tapansa mukaan hän huokasi surumielisesti ja raskaasti ja sanoi:

"Ajatelkaahan itse, madonna, miten minun terveyteni laita voi olla! Alati on mielessäni vain yksi asia: päästä niin pian kuin suinkin hautaan kyyhkyläiseni viereen lepäämään..."

"Ei, ei, teidän korkeutenne, älkää puhuko niin!" huudahti Cecilia. "Se on suuri synti. Kuinka te voitte? Jos madonna Beatrice kuulisi teidän sananne!... Jokainen suru on Jumalan antama, ja meidän tulee kiitollisuudella ottaa vastaan..."

"Tietysti", myönsi Moro. "En minä nurise. Jumala minua siitä varjelkoon! Minä tiedän, että Jumala pitää meistä paremman huolen kuin me itse. Autuaat ovat ne, jotka itkevät, sillä he tulevat lohdutetuiksi."

Ja molemmin käsin lujasti puristaen rakastajattariensa käsiä hän kohotti katseensa kattoa kohti.

"Palkitkoon Herra teitä, rakkaani, siitä, ettette ole hyljänneet onnetonta leskimiestä!"

Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja otti surupukunsa taskusta kaksi paperia. Toinen niistä oli lahjoituskirja, jossa herttua lahjoitti Sforzescan huvilan laajat maat delle Grazien luostarille.

"Teidän korkeutenne", sanoi kreivitär ihmeissään, "tehän rakastitte niin tätä maata!"

"Maata!" hymähti Moro katkerasti. "Hyvä madonna, paljon muutakin olen herennyt rakastamasta kuin tätä maata. Ja paljonko maata ihminen muuten tarvitseekaan?..."

Huomatessaan hänen aikovan taas puhua kuolemasta kreivitär pani ruusunpunaisen kätösensä hänen huulilleen lempeän nuhteleva ilme kasvoillaan. "Entä toinen paperi?" kysyi hän uteliaana.

Herttuan kasvot kirkastuivat. Entinen iloinen, veitikkamainen hymy ilmestyi hänen suupieliinsä.

Hän luki heille toisen paperin. Se oli niinikään lahjoituskirja luetteloineen maista, niityistä, metsistä, kylistä, metsästysmaista, kalalammikoista ja taloista, jotka herttua lahjoitti madonna Lucrezia Crivellille ja aviottomalle pojalleen Gian Paololle. Siinä oli mainittuna myöskin Beatrice vainajan lempihuvila Cusnago, kuuluisa mainioitten kalavesiensä vuoksi.

Liikutuksesta väräjävällä äänellä luki Moro lahjoituskirjan viimeiset sanat:

"Tämä nainen, ollen kiintynyt meihin ihmeellisen ja harvinaisen rakkauden siteillä, on ollut meille niin uskollinen ja osoittanut niin yleviä tunteita, että seurustelu hänen kanssaan on usein tuottanut meille ääretöntä nautintoa ja suuresti lieventänyt huoliamme."

Cecilia taputti ihastuneena käsiään ja heittäytyi äidillisellä hellyydellä ystävättärensä kaulaan.

"Näetkö, sisarkulta, sanoinhan sinulle, että hänellä on kultainen sydän! Nyt on minun pikku pojanpoikani Paolo rikkain perillinen koko Milanossa!"

"Monesko päivä on tänään?" kysyi Moro.

"Kahdeskymmeneskahdeksas joulukuuta, teidän korkeutenne", vastasi Cecilia.

"Kahdeskymmeneskahdeksas!" toisti Moro mietteissään.

Juuri samana päivänä ja samana tuntina vuosi sitten herttuatar-vainaja ilmestyi palazzo Crivelliin ja oli vähällä yllättää miehensä rakastajattaren seurassa.

Hän katsahti ympärilleen. Kaikki tässä huoneessa oli entisellään: oli yhtä valoisaa ja kodikasta. Talvinen tuuli ulvoi savutorvessa niinkuin silloinkin, iloinen takkavalkea leimusi, ja sen yläpuolella tanssivat savesta tehdyt alastomat amorit leikitellen Vapahtajan piinausvälikappaleilla. Ja pyöreällä, viheriäisellä pöytäliinalla peitetyllä pikku pöydällä oli sama Balnea Aponitanaa sisältävä särmikäs karahvi, samat nuotit ja sama mandoliini. Ovet olivat samalla tavalla auki makuuhuoneeseen ja pukuhuoneeseen, ja sieltä näkyi sama vaatekaappi, johon herttua oli mennyt vaimoansa piiloon.

Mitä hän olisikaan antanut saadakseen nyt taas kuulla kiivaan kolkutuksen talon ovelta, nähdä säikähtyneen palvelijattaren syöksyvän sisään huutaen: "Madonna Beatrice!" – saadakseen vain hetkenkin aikaa seisoa vaatekaapissa niinkuin silloin vavisten yllätetyn varkaan tavoin ja kuulla armaan puolisonsa uhkaavan äänen. Mutta voi, sitä ei hän enää ikinä saisi!

Moron pää vaipui alas rinnalle ja kyyneleet alkoivat vuotaa pitkin poskia.

"Voi, hyvä Jumala! Näetkö, nyt hän taas itkee", alkoi kreivitär Cecilia hätäillä. "Hyväilehän häntä oikein, suutele, lohduta! Etkö sinä häpeä!"

Hän työnsi hiljaa kilpailijatarta rakastajansa syliin. Lucreziasta oli tämä luonnoton ystävyys kreivittären kanssa jo kauan tuntunut tympäisevältä, niinkuin äitelän hajuveden tuoksu. Hänen olisi tehnyt mieli nousta ja mennä pois. Hän loi silmänsä maahan ja punastui. Kuitenkin hänen täytyi ottaa herttuata kädestä. Herttua hymähti hänelle kyynelten läpi ja painoi hänen kätensä sydäntään vasten.

Cecilia otti mandoliinin pöydältä ja asettuen samaan asentoon, jossa kaksitoista vuotta sitten Leonardo hänet maalasi uutena Saphona, alkoi laulaa Petrarcan laulua Lauran taivaallisesta näystä:

    "Levommi il mio pensier in parte ov' era
    Quella ch'io cerco e non ritrovo in terra.

    Aatteeni lentää luokse ystävänsä,
    Se hänet näki autuaitten mailla.
    Hän siellä loisti enkelien lailla,
    Vaan nöyrempi hän oli entistänsä.

    Hän lausui lempeästi: "Kerran jatkan
    Sun kanssas' elämääni taivahassa,
    Mä, joka pakenin sua maailmassa
    Ja ennen iltaa päätin maisen matkan."

Herttua otti esille nenäliinansa ja kohotti katseensa korkeuteen haaveilevan näköisenä. Hän toisti pari kertaa viimeisen säkeen nyyhkyttäen ja ojentaen käsiään ikäänkuin jotakin ohi liitelevää näkyä kohti:

    "Ja ennen iltaa päätin maisen matkan!"

"Pikku kyyhkyseni!... Niin, niin, ennen iltaa!... Tiedättekö, madonnat, minusta näyttää kuin hän katsoisi alas taivaasta ja siunaisi meitä kolmea... Oi, Bice, Bice!..."

Hän nojautui hiljaa Lucrezian olkapäätä vasten, purskahti itkuun ja kiersi samalla kätensä hänen vyötäistensä ympäri tahtoen vetää hänet luoksensa. Lucrezia vastusteli; häntä hävetti. Moro suuteli häntä salaa kaulalle. Cecilian herkkä äidinsilmä huomasi sen. Hän nousi, ja niinkuin sisar, joka uskoo ystävättärensä huostaan sairaan veljen, hän osoitti Lucrezialle Moroa ja meni varpaillaan vastapäätä makuuhuonetta olevaan huoneeseen sulkien oven jälkeensä. "Iltarusko" ei ollut mustasukkainen "aamuruskolle", sillä hän tiesi kokemuksesta, että hänen vuoronsa oli tuleva ja että mustien kutrien jälkeen oli herttua vielä enemmän ihastuva tulipunaisiin.

Moro katsahti taaksensa, veti voimakkain, miltei raaoin liikkein Lucrezian syliinsä ja asetti hänet polvilleen. Kyyneleet, jotka vaimo-vainajata muistellessa olivat silmiin kiertyneet, eivät olleet vielä kuivuneet, mutta hänen hienoilla, mutkikkailla huulillaan väikkyi jo veitikkamainen, iloinen hymy.

"Aivan kuin mikäkin nunna – niin mustissaan!" nauroi hän suudellen hänen kaulaansa. "Se on ihme miten tuo puku sopii sinulle, vaikka se onkin niin yksinkertainen. Musta väri kai sen tekee, että tuo pikku kaula näyttää niin valkoiselta!"

Hän aukoi hänen liivinsä agaattinappeja, ja yhtäkkiä välähti paljas iho surupuvun poimujen välistä vielä häikäisevämpänä. Lucrezia kätki kasvonsa käsiinsä.

Ja liesi leimusi iloisesti ja takkakoristeina jatkoivat Caradosson alastomat amorit ja enkelit ikuista tanssiaan, leikitellen Vapahtajan piinausvälikappaleilla, ja tulen väräjävässä, punertavassa valossa näytti siltä kuin ne olisivat toisilleen silmää iskien ja kuiskutellen tarkistelleet Bacchuksen viiniköynnösten takaa Moroa ja madonna Lucreziaa ja kuin heidän paksut, pyöreät poskensa olisivat olleet naurusta halkeamaisillaan.

Etäisestä huoneesta kuuluivat mandoliinin raukean tunteelliset säveleet ja kreivitär Cecilian laulu:

    "Ivi fra lor, che il terzo cerchio serra,
    La riviat, piu bella e meno altera.

    Hän siellä loisti enkelien lailla,
    Vaan nöyrempi hän oli entistänsä."

Ja kuunnellessaan Petrarcan laulua – uuden, taivaallisen rakkauden laulua – pikku jumalat nauroivat kuin hullut.

Yhdeksäs kirja

KAKSOISOLENNOT

I

"Suvaitkaahan katsoa – tässä kartalla Intian valtameressä, länsipuolella Taprobanen saarta, on kirjoitettuna: merihirviöt, sireenit. Kristoffer Columbus kertoi minulle hämmästyneensä kovin, kun hän paikalle tultuaan ei tavannutkaan sireenejä... Mitä te hymyilette?"

"En mitään, en mitään, Guido. Jatkakaa vain, minä kuuntelen!"

"Niin, kyllä minä tiedän... Te arvelette, messer Leonardo, ettei sireenejä ole lainkaan olemassakaan. Mitä te sitten sanotte sciapodeista, jotka piiloutuvat auringolta omien jalkapohjiensa alle kuin minkäkin päivänvarjon, tai pygmeoista, joilla on niin suunnattomat korvat, että ne toista niistä käyttävät vuoteenaan ja toista peitteenä? Tai puusta, joka hedelmien asemasta kasvaa munia, joista tulee keltauntuvaisia poikasia kuin ankan poikaset – niitten liha maistuu kalalle, niin että sitä voi käyttää paastonkin aikana? Tai saaresta, johon laivamiehet menivät maihin ja tekivät nuotion keittääkseen ruokaa, mutta joka ei ollutkaan saari vaan valaskala? Siitä minulle kertoi muuan vanha merimies Lissabonista, luotettava mies – Kristuksen lihan ja veren kautta hän vannoi puhuvansa totta."

Tämä keskustelu tapahtui viisi vuotta uuden maanosan löydön jälkeen, palmuviikolla huhtikuun 6 p:nä 1498, Firenzessä, lähellä Vanhaa Toria, eräässä huoneessa, joka sijaitsi Pompeo Berardin kauppahuoneen varastoaittojen päällä. Pompeo Berardilla oli tavaravarastoja Sevillassa, ja hän johti Columbuksen löytämissä maissa kulkevien laivojen rakennustöitä. Messer Guido Berardilla, Pompeon veljenpojalla, oli lapsuudesta asti ollut kiihkeä halu merimatkoihin, ja hän oli juuri ollut aikeissa seurata Vasco da Gamaa hänen retkellään, kun sairastui hirmuiseen tautiin, joka siihen aikaan oli ilmestynyt ja jota italialaiset nimittivät ranskalaiseksi taudiksi, ranskalaiset italialaiseksi, puolalaiset saksalaiseksi, moskovalaiset puolalaiseksi ja turkkilaiset kristittyjen taudiksi. Turhaan etsi hän apua lääkäreiltä ja ripusteli vahasta tehtyjä Priapus-kuvia ihmeitä tekevien pyhäinkuvien eteen. Hän oli halvaantunut ikuisiksi ajoiksi eikä kyennyt liikkumaan, mutta hänessä oli säilynyt tarmokas järjen virkeys. Kuunnellessaan merimiesten kertomuksia ja istuskellessaan yöt läpeensä kirjojen ja karttojen ääressä hän mietteissään purjehti valtamerien yli ja löysi uusia maailmoita.

Joukko merikoneita – ekvaattorisirkkeleitä, kvadrantteja, sextantteja, astrolabeja, kompasseja ja taivaspalloja – oli hänen huoneessaan, ja ne tekivät sen kajuutan näköiseksi. Ovi oli auki parvekkeelle – firenzeläiselle loggialle – ja siitä näkyi huhtikuun illan tumma, läpikuultava taivas. Silloin tällöin leimahteli lampun liekki tuulen henkäyksestä. Alhaalta varastoaitasta nousi ulkomaisten ryytien tuoksu – intialaisen pippurin, inkiväärin, kanelin, muskotin ja neilikan.

"Niinpä niin, messer Leonardo", päätti Guido, hieroen kädellään peitteeseen käärityltä kipeitä jalkojaan, "suotta ei ole sanottu: usko voi siirtää vuoria. Jos Columbus olisi epäillyt niinkuin te, niin ei hän olisi mitään aikaan saanut. Ja myöntäkää, että kannattaa kolmenkymmenen vuoden ikäisenä harmaantua kärsimyksistä tehdäkseen sellaisen keksinnön – onnistuakseen määräämään maallisen paratiisin paikan."

"Paratiisin?" sanoi Leonardo ihmeissään. "Mitä te tarkoitatte, Guido?"

"Mitä? Ettekö te sitäkään tiedä? Ettekö todellakaan ole kuullut puhuttavan messer Columbuksen havainnoista pohjantähdestä Azori-saarten luona, joilla hän on todistanut, että maa ei ole pallon eikä omenan muotoinen, niinkuin tähän asti on otaksuttu, vaan päärynän, jossa on kasvannainen tai paisuma, niinkuin nänni naisen rinnassa? Tämän nännin tai vuoren päällä, joka on niin korkea, että sen huippu ulottuu kuun piiriin, sijaitsee paratiisi..."

"Mutta, Guido, sehän on kokonaan ristiriidassa tieteen päätelmien kanssa..."

"Tieteen!" keskeytti Guido halveksivasti olkapäitään kohauttaen. "Tiedättekö, messere, mitä Columbus sanoo tieteestä? Nämä ovat hänen omat sanansa 'Ennustuksien kirjasta' – Libro de la profecias: 'Ei matematiikka, ei maantieteilijäin kartat, eikä järjen päätelmät auttaneet minua suorittamaan sitä, minkä olen suorittanut, vaan sen teki yksinomaan Esaijan ennustus uudesta taivaasta ja uudesta maasta'."

Guido vaikeni. Häntä alkoi vaivata tavallinen kipu nivelissä. Isännän pyynnöstä Leonardo kutsui palvelijat, jotka veivät sairaan makuuhuoneeseen.

Jäätyään yksin rupesi taiteilija tarkastamaan Columbuksen matemaattisia laskuja pohjantähden kulusta ja havaitsi niissä niin karkeita virheitä, että hänen oli vaikea uskoa silmiään.

"Mikä tietämättömyys!" ihmetteli hän. "Aivan kuin hän olisi pimeässä sattumalta töksähtänyt uuteen maailmaan. Hän on kuin sokea – ei näe, eikä tiedä, mitä on löytänyt; luulee, että se on Kiina, Salomon Ofiiri, maallinen paratiisi. Ja niin hän kuoleekin saamatta sitä tietää."

Hän luki sen ensimmäisen kirjeen huhtikuun 29 päivältä 1493, jossa Columbus ilmoittaa Euroopalle löydöstään: "Kirje Cristoforo Colombolta, jolle meidän vuosisatamme on suuressa kiitollisuuden velassa äskettäin Gangesin luona löydetyistä Intian saarista."

Leonardo istui koko yön laskujen ja karttojen ääressä. Välistä hän meni ulos avonaiselle parvekkeelle ja katseli tähtiä. Ajatellessaan uuden maan ja uuden taivaan profeettaa, tuota omituista haaveksijaa, jolla oli lapsen sydän ja järki, hän vertasi hänen kohtaloansa omaansa.

"Kuinka vähän hän tiesi ja kuinka paljon hän on saanut aikaan! Ja minä kaikkine tietoineni olen liikkumaton, aivan kuin tuo halvaantunut Berardi! Koko elämänikäni olen pyrkinyt tuntemattomiin maailmoihin, enkä askeltakaan ole päässyt niitä kohti. He puhuvat uskosta. Mutta eikö täydellinen usko ole samaa kuin täydellinen tieto? Eivätkö sitten minun silmäni näe pitemmälle kuin Columbuksen, tuon sokean ennustajan?... Vai onko niin määrätty, että pitää olla näkevä voidakseen tietää ja sokea voidakseen toimia?"

II

Leonardo ei huomannut, että yö oli kulunut. Tähdet olivat sammuneet. Ruusunpunainen valo valaisi vanhojen tiilitalojen kattoja ja seinien ristipuita. Kadulta kuului väkijoukon liikettä ja puhelua.

Ovelle kolkutettiin. Leonardo avasi. Giovanni astui sisään ja muistutti mestarille, että sinä päivänä, palmulauantaina, oli "tulikoe" tapahtuva.

"Mikä tulikoe?" kysyi Leonardo.

"Fra Domenico menee tuleen fra Girolamo Savonarolan puolesta ja fra Giuliano Rondinelli hänen vihollistensa puolesta. Se, joka säilyy vahingoittumattomana, on siten todistava asiansa oikeuden Jumalan edessä", selitti Beltraffio.

"No niin! Mene sinä, Giovanni. Toivon, että saat hupaisaa nähtävää."

"Ettekö te sitten tule?"

"En, näethän, että olen työssä."

Oppilas aikoi lähteä, mutta hetken aikaa epäröityään hän sanoi:

"Tänne tullessani tapasin messer Paolo Somenzin. Hän lupasi tulla meitä noutamaan ja viedä meidät hyvälle paikalle, josta voi nähdä kaikki. Vahinko, ettei teillä ole aikaa. Minä arvelin teidän kenties... Katsokaas, mestari!... Koe on tapahtuva puolipäivän aikaan. Jos te siksi lopettaisitte työnne, niin me ehtisimme vielä..."

Leonardo hymähti.

"Tahtoisitko sinä siis, että minäkin saisin nähdä tuon ihmeen?"

Giovanni loi silmänsä maahan.

"No, olkoon menneeksi – minä tulen. Eihän siinä mikään auta!"

Sovittuun aikaan Beltraffio palasi Paolo Somenzin kanssa. Tämä oli pieni, sukkelaliikkeinen mies, joka pyöri ja hyöri kuin olisi hänen sisässään ollut elohopeata. Hän oli Moro herttuan pääurkkija Firenzessä, Savonarolan pahin vihollinen.

"Mitä se merkitsee, messer Leonardo? Onko se totta, ettei teitä haluta tulla meidän kanssamme?" alkoi Paolo puhua epämiellyttävällä, kirkuvalla äänellä, hullunkurisesti väännellen naamaansa ja ruumistansa.

"Herranen aika! Tekö, luonnontieteitten harrastaja, ette olisi näkemässä tätä fysikaalista koetta?"

"Sallitaanko heidän sitten todellakin mennä tuleen?" kysyi Leonardo.

"Kyllä kai! Jos niin pitkälle tullaan, niin tietysti fra Domenico ei säikähdä tultakaan. Eikä hän yksin. Puoli kolmatta tuhatta kansalaista, rikkaita ja köyhiä, oppineita ja oppimattomia, naisia ja lapsia, ilmoitti eilen San Marcon luostarissa haluavansa ottaa osaa kokeeseen. Hullutus on mennyt niin pitkälle, että järkevienkin ihmisten päät menevät pyörälle. Meidän filosoofimme, vapaauskoiset – nekin pelkäävät: mitähän, jos joku munkeista ei otakaan palaakseen? Mutta kuvitelkaapa, messere, miten pitkiksi hurskaitten 'itkijäin' naamat venyvät, kun molemmat alkavat kärventyä!"

"On mahdotonta, että Savonarola uskoisi", virkkoi Leonardo mietteissään, ikäänkuin itsekseen.

"Hän itse ehkä ei uskokaan", vastasi Somenzi, "tai ainakaan ei varmasti. Taitaisi hyvin mielellään peräytyä, kun ei se olisi liian myöhäistä. Hän on ärsyttänyt rahvaan ruokahalua, ja nyt on hänen oma päänsä kysymyksessä. Sylki valuu heidän kaikkien suusta – ihme heidän pitää saada vaikka mistä! Sillä tässä, messere, on myöskin matematiikka kysymyksessä, yhtä huvittava kuin teidänkin: jos näet on olemassa Jumala, niin miksei hän saattaisi tehdä ihmettä, niin että kaksi kertaa kaksi olisi viisi, täyttääkseen uskovaisten rukouksen ja häväistäkseen jumalattomat vapaauskojat – sellaiset kuin te ja minä."

"No, lähdetäänhän nyt, on jo aika!" sanoi Leonardo katsahtaen Paoloon peittämättömällä vastenmielisyydellä.

"On aika, on aika!" sanoi tämä hätiköiden. "Sananen vain vielä. Kenenkä luulette saaneen aikaan koko tämän ihmejutun? Minä sen olen tehnyt! Senpä vuoksi, messer Leonardo, tahtoisinkin, että te antaisitte sille tunnustuksenne – sillä kuka muu, ellette te!"

"Miksi juuri minä?" virkkoi taiteilija halveksivasti.

"Niinkuin ette ymmärtäisi! Minä olen avomielinen ihminen, niinkuin näette, puhun suuni puhtaaksi. Onpa minussa hieman filosoofiakin. Tiedän minkä arvoisia ne houreet ovat, joilla munkit meitä peloittelevat. Me olemme teidän kanssanne, messer Leonardo, tässä asiassa liittolaisia. Senpä vuoksi juuri sanonkin, että meillä on nyt juhlapäivä. Eläköön järki, eläköön tiede, sillä olipa Jumala olemassa tai ei, kaksi kertaa kaksi on sittenkin neljä!"

He läksivät. Väkijoukkoja liikkui kaduilla. Ihmisten kasvot ilmaisivat samallaista juhlatunnelmaa ja uteliasta jännitystä, jota Leonardo oli huomannut Giovannissa.

Pahin tungos oli Sukankutojain kadulla vastapäätä Or San Micheleä, siinä missä seinän syvennykseen oli asetettu Andrea Verrocchion tekemä pronssinen kuvapatsas, apostoli Tuomas, joka pistää sormensa Vapahtajan haavaan. Muutamat tavailivat, toiset kuuntelivat ja selittelivät niitä kahdeksaa väitettä, jotka suurin, punaisin kirjaimin oli painettu seinälle ripustettuun julistukseen ja joitten totuuden tulikokeen piti vahvistaa:

I. Jumalan kirkko on uudistuva.

II. Jumala on sitä rankaiseva.

III. Jumala on sen uudistava.

IV. Rangaistuksen kärsittyään on myöskin Firenze uudistuva ja kohoava

kaikkien kansojen yläpuolelle.

V. Uskomattomat kääntyvät.

VI. Kaikki tämä on kohta täyttyvä.

VII. Savonarolaa kohdannut paavi Alexander VI:n pannaanjulistus on

tehoton.

VIII. Ne, jotka eivät tunnusta tätä pannaanjulistusta, eivät tee syntiä.

Leonardo, Giovanni ja Paolo pysähtyivät tungokseen ja rupesivat kuuntelemaan keskustelua.

"Niinhän tuo on, hyvät veljet, mutta sittenkin pelottaa – kun ei se vain olisi syntiä!" sanoi muuan vanha käsityöläinen.

"Mitä syntiä se voisi olla, Filippo?" vastasi nuori kisälli ylimielisesti hymyillen. "Minun käsittääkseni ei tässä voi olla minkäänlaista syntiä."

"Se on kiusaus, ystäväni", intti Filippo. "Me pyydämme ihmettä, mutta ansaitsemmeko me sitä. On sanottu: Ei sinun pidä kiusaaman Herraa, Jumalaasi."

"Ole vaiti, äijä. Mitä sinä horiset? Se, jolla on uskoa sinapin siemenen verran, voi käskeä vuoren siirtymään – ja se tapahtuu. Jumala ei voi olla tekemättä ihmettä, jos me uskomme!"

"Ei voi! Ei voi!" yhtyi ääniä väkijoukosta.

"Kuka menee ensin tuleen, fra Domenico vaiko fra Girolamo?"

"Molemmat yhtaikaa."

"Ei, fra Girolamo vain rukoilee, ei hän itse tuleen mene."

"Eikö mene? Kuka sitten, ellei hän? Ensin Domenico, sitten Girolamo, ja sitten me syntiset – kaikki, jotka ilmottauduimme San Marcossa."

"Onko se totta, että isä Girolamo herättää kuolleen?"

"On! Ensin tapahtuu tulikoe ja sitten kuolleen herättäminen. Minä olen itse lukenut hänen kirjeensä paaville. Määrätkööt vastustajan, sanoo hän, molemmat menemme haudan luo ja sanomme kumpikin vuorostamme: nouse! Se, jonka käskystä kuollut nousee haudastaan, on profeetta, ja toinen on petturi."

"Odottakaahan, veljet, vielä kummempia asioita saadaan nähdä! Uskokaa, niin saatte nähdä Ihmisen pojan tulevan pilvessä. Tulee sellaisia merkkejä ja ihmeitä, jollaisia ei ikinä ennen ole ollut!"

"Amen! Amen!" kuului väkijoukosta, ja kasvot kalpenivat ja silmiin syttyi mieletön hehku.

Väkijoukko lähti liikkeelle vieden Leonardon seuralaisineen mukanaan. Giovanni katsahti vielä viimeisen kerran Verrocchion kuvapatsaaseen. Ja Vapahtajan haavaan sormensa pistävän Tuomas epäilijän hienossa, levollisen uteliaassa hymyssä oli hän huomaavinaan samaa kuin Leonardonkin hymyssä.

III

Tultuaan Signorian torille he joutuivat sellaiseen tungokseen, että Paolon täytyi pyytää ohi ratsastavaa kaupunginvartijaa viemään heidät Ringhieralle – raatihuoneen edustalla olevalle kiviselle lavalle, jossa lähettiläillä ja etevimmillä porvareilla oli paikkansa.

Giovanni ei ollut mielestään koskaan vielä nähnyt niin suurta väenpaljoutta. Ei ainoastaan koko tori, vaan parvekkeet, tornit, ikkunat, talojen katot olivat mustanaan kansaa. Seiniin kiinnitetyissä rautaisissa tulisoihdun jaloissa, aidanpylväissä, kattojen ulkonemissa ja vesiränneissä oli ihmisiä rivittäin riippumassa päätähuimaavassa korkeudessa. Paikoista tapeltiin. Joku putosi alas ja musertui kuoliaaksi.

Kadut olivat ketjujen sulkemat, paitsi kolmea, joita vartioitsivat kaupungin vartiostot, päästäen yksitellen menemään lävitse ainoastaan aikuisia, aseettomia mieshenkilöitä.

Paolo osoitti seuralaisilleen roviota ja selitti "koneen" rakenteen. Lähtien Ringhieran juurelta, missä oli Marzocco, Firenzen kaupungin pronssileijona, kulki Pisalaisten katosta kohti kahden halkorivin välissä kapea, pitkä käytävä, kivellä, savella ja hiekalla laskettu. Halot oli voideltu tervalla ja sen päälle sirotettu ruutia.

Vecchereccian kadulta tulivat ensin fransiskaanit, Savonarolan vihamiehet, sitten dominikaanit. Viimeisinä tulivat fra Girolamo, puettuna valkoiseen silkkikaapuun ja kantaen kädessään auringossa kimaltelevaa öylättirasiaa, ja fra Domenico tulipunainen samettipuku yllään.

"Ylistäkää Jumalaa", lauloivat dominikaanit, "hänen suuruuttaan Israelissa ja hänen valtaansa taivaissa! Peloittava olet sinä, Herra, pyhäkössäsi!"

Ja väkijoukko vastasi heille tärisyttävästi huutaen:

"Hosianna! Hosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen!"

Savonarolan vihamiehet asettuivat Loggia Orcagnan, joka tilaisuutta varten oli lautaseinällä jaettu kahteen puoliskoon, raatihuoneen puoleiseen, hänen oppilaansa sen toiseen päähän.

Kaikki oli valmiina. Oli vain sytytettävä rovio.

Joka kerta kun komisariot, tulikokeen järjestäjät, tulivat ulos Palazzo Vecchiosta, syntyi väkijoukossa kuolon hiljaisuus. Mutta käytyään Domenicon luona jotain kuiskuttelemassa he palasivat palatsiin. Fra Giuliano Rondinelli oli hävinnyt.

Odotus ja jännitys kävivät sietämättömiksi. Muutamat nousivat varpailleen ja kurottivat kaulaansa paremmin, nähdäkseen; toiset tekivät ristinmerkkejä, hypistelivät rukousnauhojansa ja rukoilivat yksinkertaisesti ja lapsellisesti, toistaen yhä: "tee ihme, tee ihme, Herra!"

Ilma oli tyyni ja tukahuttava. Ukkonen, jota oli kuulunut jo aamusta saakka, läheni. Aurinko paahtoi.

Palazzo Vecchiosta tuli Ringhieralle muutamia ylhäisiä porvareita, neuvoston jäseniä, jotka olivat puetut pitkiin, tummanpunaisiin, togan tapaisiin viittoihin.

"Signori! Signori!" puuhaili vanha ukko, jolla oli pyöreät silmälasit päässä ja hanhenkynä korvan taakse pistettynä, arvattavasti neuvoston sihteeri.

"Istunto ei ole vielä päättynyt. Tulkaa sisään, ääniä lasketaan..."

"Menkööt hiiteen äänineen!" äsähti yksi porvareista. "Olen saanut kylläni. En jaksa enää kuulla heidän tyhmyyksiään."

"Ja mitä ne odottavat?" sanoi toinen. "Jos heillä on sellainen halu palaa, niin ei muuta kuin antaa mennä tuleen – sillä siitä päästään!"

"Hyvänen aika, mutta sehän on murhaamista..."

"Joutavia! Mitä vahinkoa siitä on, jos maailmassa tulee olemaan kahta hölmöä vähemmän!"

"Te sanotte: antaa heidän palaa. Mutta heidän pitää palaa kaikkien kirkon sääntöjen ja kanoonien mukaan – siinäpä se pääasia onkin! Se on mutkikas jumaluusopillinen kysymys..."

"Jos niin on, niin antaa paavin ratkaista!"

"Ei tässä ole kysymys paavista eikä munkeista. Kansaa, hyvät herrat, on meidän ajatteleminen. Jos sillä voisi saada rauhan palautetuksi kaupunkiin, niin tietysti olisi kaikki papit ja munkit lähetettävä ei ainoastaan tuleen, vaan vieläpä veteen, ilmaan ja maahan!"

"Riittää, kunhan vain veteenkin. Minun neuvoni on, että amme täytetään vedellä ja molemmat munkit pistetään siihen. Se, joka nousee vedestä kuivana, on oikeassa. Se olisi ainakin vaaratonta!"

"Oletteko kuulleet miten meidän Giuliano Rondinellimme on käynyt?" sekaantui Paolo puheeseen mielistelevästi hihittäen. "Mies parka on säikähdyksestä sairastunut mahatautiin. Suonta on pitänyt iskeä, ettei kuolisi."

"Te laskette vain leikkiä, hyvät herrat", virkkoi muuan arvokas vanhus, jolla oli älykkäät ja surulliset kasvot, "mutta kun minä kuulen sellaisia puheita etevimpien kansalaisten suusta, niin en tosiaankaan tiedä mikä on parempi – elääkö vai kuolla. Sillä totisesti olisivat meidän esi-isämme, tämän kaupungin perustajat, joutuneet epätoivoon, jos olisivat aavistaneet, että heidän jälkeläisensä voivat vajota moiseen kurjuuteen!"

Komisariot yhä vain juoksentelivat edestakasin raatihuoneen ja loggian väliä. Neuvotteluista ei näyttänyt tulevan loppua.

Fransiskaanit väittivät, että Savonarola oli noitunut Domenicon kaavun. Hän riisui sen yltään. Mutta taika saattoi vaikuttaa alusvaatteisiinkin. Domenico meni palatsiin, riisuutui aivan alasti ja pukeutui toisen munkin vaatteisiin. Häntä kiellettiin lähestymästä Savonarolaa, ettei tämä uudestaan saisi häntä noidutuksi. Vaadittiin niinikään, että hän panisi pois ristin, joka hänellä oli kädessään. Domenico suostui, mutta ei sanonut menevänsä tuleen muuten kuin pyhät sakramentit mukanaan. Silloin fransiskaanit sanoivat Savonarolan oppilaitten tahtovan polttaa Kristuksen lihaa ja verta. Turhaan koettivat Domenico ja Girolamo todistaa, ettei pyhä sakramentti voinut palaa, että tulessa saattoi hävitä ainoastaan katoavainen "modus", eikä ikuinen "substantia". Syntyi skolastinen väittely.

Väkijoukosta kuului nurinaa. Samalla taivas alkoi peittyä pilviin. Yhtäkkiä Palazzo Vecchion takaa, Leijonakadulta – Via dei Leoni – luolasta, jossa säilytettiin Firenzen heraldisia eläimiä, kuului pitkäveteinen, nälkäinen karjunta. Luultavasti oli valmistuspuuhien kiireessä unohdettu syöttää petoja.

Oli aivan kuin pronssinen Marzocco suuttuneena kansansa kurjuuteen olisi raivosta karjunut.

Ja eläinten karjuntaan vastasi väkijoukko vielä kamalammalla karjunnalla:

"Joutuin, joutuin! Tuleen! Fra Girolamo! Tee ihme! Tee ihme!"

Savonarola, joka oli polvillaan rukoillut pyhien sakramenttien edessä, näytti ikäänkuin heräävän. Hän meni loggian reunalle ja tavallisella mahtavalla kädenliikkeellään käski kansaa vaikenemaan.

Mutta kansa ei vaiennut.

Takimmaisista riveistä, "raivoisien" joukkueesta kuului huuto:

"Hän pelkää!"

Ja koko väkijoukko yhtyi tähän huutoon.

Takimmaisiin riveihin tunki "arrabiatien" rautapukuinen ratsujoukko. He aikoivat tunkeutua loggian luo, hyökätä Savonarolan kimppuun ja tappaa hänet temmellyksessä.

"Pieskää, pieskää kirotut teeskentelijät!" huusivat he raivoissaan.

Giovannin edessä vilahteli eläimellisiä kasvoja. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä, vakuutettuna että veli Girolamo tuossa tuokiossa revitään kappaleiksi.

Mutta samassa räjähti ukkonen, koko taivas valkeni, ja tuli rankkasade, jollaista ei pitkiin aikoihin oltu nähty Firenzessä.

Sitä ei kestänyt kauan, mutta sen tauottua ei ollut ajattelemistakaan mitään tulikoetta. Halkorivien välisessä käytävässä virtasi vesi kuohuvana koskena.

"Ne ovat velikultia, nuo munkit!" naurettiin väkijoukossa.

"Olivat tuleen menossa, mutta joutuivatkin veteen. Oli sekin ihme!"

Sotilasosasto saattoi Savonarolaa raivostuneen väkijoukon läpi.

Rajuilmaa seurasi hiljainen tihkusade.

Beltraffion sydäntä kouristi, kun hän näki veli Girolamon harmaassa sateessa horjuvin askelin kiiruhtavan pois, selkä köyryssä, kaapu silmien yli laskettuna, valkoinen puku katulian tahraamana.

Leonardo katsahti Giovannin kalpeisiin kasvoihin ja samoin kuin "Turhuuksien polttorovion" luona otti häntä kädestä ja vei pois väkijoukosta.

IV

Seuraavana päivänä Leonardo taas istui kajuuttamaisessa pikku huoneessa Berardin talossa ja koetti todistaa Guidolle, miten mahdottomia Kristoffer Columbuksen otaksumiset maan muodosta ja paratiisin asemasta olivat.

Toinen kuunteli ensin tarkkaavaisesti ja teki vastaväitteitä. Mutta sitten hän yhtäkkiä vaikeni ja synkistyi, ikäänkuin olisi loukkaantunut Leonardon totuuden vuoksi.

Hetken päästä Guido antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen, valittaen jalkojansa pakottavan.

"Mitä varten pahoitinkaan hänen mielensä?" ajatteli taiteilija. "Ei hän totuutta kaipaa, vaan ihmettä, niinkuin Savonarolan oppilaat."

Selaillessaan muistiinpanokirjaansa hän sattui huomaamaan rivit, jotka hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin rahvasjoukko koetti murtautua hänen taloonsa vaatien pyhää naulaa:

"Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija! Sinä olet tahtonut, että kullakin voimalla olisi välttämättömät seurauksensa, järjestyksessään ja ominaisuuksiensa mukaisesti, sillä jos voiman on liikutettava jotakin kappaletta sata kyynärää eteenpäin, ja se tiellään kohtaa esteen, niin sinun järjestelysi mukaan sysäys synnyttää uuden liikkeen ja voima siten, korvaukseksi suorittamattomasta matkasta, vaihtuu tärinään ja värähtelyihin. Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija – niin sinä lakiesi kautta pakoitat kaikki seuraukset lyhintä tietä johtumaan syystä. Kas siinä on ihme!"

Ja taiteilijan mieleen johtui Herran ehtoollinen ja Kristuksen kasvot, joita hän yhä vain etsi, ja hänestä tuntui, että täytyi olla yhteys näitten liikkeen alkuunpanijaa ja jumalallista välttämättömyyttä koskevain sanojen ja Hänen täydellisen viisautensa välillä, joka sanoi: "Yksi teistä on minut pettävä."

Illalla tuli hänen luokseen Giovanni ja kertoi päivän tapahtumista.

Signoria oli käskenyt Girolamon ja Domenicon poistua kaupungista. Kun arrabiatit olivat saaneet tietää, että he viivyttelivät, olivat he aseilla ja tykeillä varustettuina suunnattoman kansanjoukon etunenässä piirittäneet San Marcon luostarin ja tunkeutuneet kirkkoon, jossa munkit pitivät iltajumalanpalvelusta. Munkit olivat puolustaneet itseänsä palavilla kynttilöillä, kynttilänjaloilla ja krusifikseilla. Ruudin savussa, tulipalon hohteessa olivat he näyttäneet naurettavilta kuin raivostuneet kyyhkyset, julmilta kuin paholaiset. Yksi heistä oli kiivennyt kirkon katolle ja heitellyt sieltä kiviä. Toinen oli noussut alttarille ristiinnaulitun kuvan alle ja ammuskellut pyssyllä, huutaen joka laukauksen jälkeen: "Herralle kunnia!"

Luostari oli valloitettu. Veljet olivat pyytäneet Savonarolaa pakenemaan, mutta sekä hän että Domenico olivat antautuneet vihollisten käsiin. Heidät oli viety vankilaan.

Signorian vartiosto oli turhaan koettanut tai ollut koettavinaan suojella heitä väkijoukon solvauksilta.

Toiset olivat lyöneet Girolamoa takaapäin korville huutaen:

"Arvaapas, arvaapas, sinä Jumalan mies, kuka löi!"

Toiset olivat nelinkontan ryömineet hänen jaloissaan ollen etsivinään jotain loasta ja röhkien: "Missä avain, missä avain! Eikö kukaan ole nähnyt Girolamon avainta?" – tarkoittaen sitä "avainta", josta Savonarola usein oli puhunut saarnoissaan ja jolla hän oli uhannut avata roomalaisten saastaisuuksien salakaapin.

Lapset, entiset pyhän sotajoukon sotilaat, olivat heitelleet hänen päälleen mädänneitä omenia ja munia.

Ne, joiden ei ollut onnistunut tunkeutua väkijoukon läpi, olivat etempää huutaneet hänelle, yhä toistaen samoja haukkumasanoja, ikäänkuin saamatta niistä kyllikseen:

"Pelkuri! Pelkuri! Pelkuri! Juudas! Sodomilainen! Noita! Antikristus!"

Giovanni oli seurannut häntä Palazzo Vecchion vankilan ovelle asti. Veli Girolamon astuttua vankilan kynnyksen yli, josta hän oli joutuva polttoroviolle, oli muuan hulivili polvellaan tuupannut häntä takapuoleen ja sanonut:

"Tuolta ovat hänen ennustuksensa kotoisin!"

Seuraavana aamuna matkustivat Leonardo ja Giovanni pois Firenzestä.

Heti Milanoon tultuaan taiteilija syventyi työhön, jonka hän kahdeksantoista vuoden aikana alinomaa oli siirtänyt tuonnemmaksi – Kristuksen kasvojen maalaamiseen Herran ehtoollisessa.

V

Samana päivänä, jona tulikokeen piti tapahtua, palmusunnuntain aattona huhtikuun 7 päivänä 1498, kuoli äkkiä Ranskan kuningas Kaarle VIII.

Tieto hänen kuolemastaan sai Moron kauhistumaan, sillä valtaistuimelle oli nimellä Ludvig XII astuva Sforza huoneen pahin vihollinen, Orleansin herttua. Ollen Valentina Viscontin, Milanon ensimmäisen herttuan tyttären pojanpoika hän piti itseään Lombardian ainoana laillisena perillisenä ja aikoi valloittaa sen, hävitettyään maan tasalle "Sforzan rosvoinpesän".

Vähää ennen Kaarle VIII:n kuolemaa oli Moro hovissaan pannut toimeen "oppineitten ottelun", joka oli miellyttänyt herttuaa niin, että hän oli määrännyt toisen samallaisen tapahtuvaksi kahden kuukauden kuluttua. Monet arvelivat hänen peruuttavan tuon ottelun tulossa olevan sodan vuoksi, mutta he erehtyivät. Sillä Moro, mestari teeskentelytaidossa, katsoi viisaimmaksi näyttää vihollisilleen, ettei hän heistä välittänyt, että Sforzan lempeän valtikan alla taiteet ja tieteet, "kultakauden hedelmät", kukoistivat Lombardiassa uhkeammin kuin koskaan ennen, että hänen valtaistuimensa tukena eivät olleet ainoastaan aseet, vaan myöskin se maine, joka hänellä oli Italian valistuneimpana hallitsijana, runotarten suojelijana.

Rocchettan "suureen pallopelisaliin" kokoontui Pavian yliopiston tohtoreita, dekanuksia ja maistereita, punaiset neliskulmaiset lakit päässä, kärpännahkareunuksiset, purppuranpunaiset, silkkiset viitat hartioilla, punasinervät säämiskähansikkaat käsissä ja kullalla kirjaillut laukut vyöllä. Hovinaisten yllä oli upeat tanssiaispuvut. Moron jalkojen juuressa molemmin puolin valtaistuinta istuivat madonna Lucrezia ja kreivitär Cecilia.

Kokouksen avasi Giorgio Merula, joka puheessaan vertasi herttuata Perikleeseen, Epaminondaaseen, Scipioon Catoon, Augustukseen, Mecenaaseen, Trajanukseen, Titukseen ynnä moneen muuhun suurmieheen sekä todisti, että uusi Ateena – Milano – oli muinaista etevämpi.

Sitten alkoi jumaluusopillinen väittely neitsyt Maarian saastattomasta siittämisestä ja lääketieteellinen väittely kysymyksistä:

Ovatko kauniit naiset hedelmällisempiä kuin rumat? Oliko Tobiaksen parantaminen kalansapen avulla luonnollista? Onko nainen epätäydellinen luonnon luoma? Missä ruumiin sisäosassa oli muodostunut se vesi, joka vuoti Vapahtajan haavasta, kun hänet ristinpuulla ollessaan lävistettiin keihäällä? Onko nainen aistillisempi miestä?

Sitten seurasi filosoofinen väittely kysymyksestä: onko alkuaine erilaatuinen vai yhdenlaatuinen?

"Mitä merkitsee tämä apoftegma?" kyseli myrkyllisesti hymyillen muuan vanha, hampaaton ukko, jolla oli sameat silmät kuin rintalapsella – suuri skolastiikan tohtori. Hän sai kaikki vastustajansa pois tolaltaan ja määritteli eroituksen quidditas ja habitus käsitteiden välillä niin hienon hienoksi, ettei kukaan voinut häntä ymmärtää.

"Alkuaine", selitti toinen, "ei ole substantia eikä accidentti. Ja koska jokaisella aktilla käsitetään joko substantiaa tai accidenttia, niin alkuaine ei ole myöskään akti."

"Minä väitän", huusi kolmas, "että jokainen luotu substantia, henkinen tai ruumiillinen, on aineesta riippuvainen".

Vanha skolastiikan tohtori puisteli vain päätään, ikäänkuin olisi edeltäpäin tiennyt, mitä vastustajilla oli sanottavaa, ja ollut varma voivansa puhaltaa pois kaikki heidän sofisminsa kuin hämähäkin verkon.

"Sanokaamme näin", esitteli neljäs, "maailma on puu: juuret ovat alkuaine, lehdet accidentteja, oksat substantioita, kukat ovat järjellinen sielu, hedelmät enkelimäinen luonto, Jumala on puutarhuri".

"Ensimmäinen alkuaine on yhtenäinen", huusi viides ketään kuuntelematta, "toinen alkuaine on kaksinainen, kolmas on moninainen. Ja kaikki pyrkivät ykseyteen. Omnia unitatem appetunt."

Leonardo kuunteli kuten aina äänettömänä ja yksinäisenä. Välistä hänen huulensa vetäytyivät hienoon pilkanhymyyn.

Lyhyen väliajan perästä matemaatikko, fransiskaanimunkki fra Luca Paccioli näytti kristallisia monisärmikkäitä ja selitti Pythagoraan oppia viidestä alkuperäisestä säännöllisestä taivaankappaleesta, joista muka koko maailma oli syntynyt, ja luki runon, jossa nämä taivaankappaleet itse itseänsä ylistivät:

    "Jo ammoin tutkiessaan avaruutta
    Sai tiede meistä vankan perustan.
    Me selvitimme sille paljon uutta.
    On meissä rajatonta ihanuutta.
    Me oomme alku kaiken maailman,
    Ja meidän tyyntä sopusuhtaisuutta
    Euklides, Plato muinoin ihaili.
    Me vallitsemme ilmapiirit aavat,
    Pysymme muuttumatta ijäti
    Ja kaikki luodut meiltä muodon saavat."

VI

Kreivitär Cecilia kuiskasi jotain herttuan korvaan, osoittaen samalla Leonardoa. Moro kutsui hänet luokseen ja pyysi häntä ottamaan osaa väittelyyn.

"Messere", yhtyi siihen kreivitär, "minä pyydän teitä..."

"Näetkö nyt, naiset pyytävät sinua", virkkoi herttua. "Älä kainostele! Helpostihan tuon voit tehdä. Kerro meille jotain hauskaa. Tiedänhän minä, että sinulla on pää täynnä mitä ihmeellisimpiä haaveita..."

"Säästäkää minua, teidän korkeutenne! Tekisin hyvin mielelläni teille mieliksi, madonna Cecilia, mutta en tosiaankaan voi, en osaa..."

Se ei ollut teeskentelyä. Leonardo ei todellakaan mielellään puhunut suuren joukon edessä eikä osannut sitä tehdä. Hänen oli vaikea sanoin ilmaista ajatuksiansa. Hänestä näytti, että sanat joko liioittelevat tai ovat riittämättömiä ajatuksen ilmaisemiseen, että ne väärentävät ja valehtelevat. Kirjoittaessaan päiväkirjoihinsa havaintojansa hän alituiseen muutteli, pyyhki pois ja korjaili. Keskustellessaankin hän etsi sanoja, änkytti ja hämmentyi. Puhujia ja kirjailijoita hän nimitti lörpöttelijöiksi ja musteentuhrijoiksi, mutta sydämensä pohjassa hän heitä kadehti. Kyky sujuvasti puhua, joka usein on mitättömimmilläkin henkilöillä, herätti hänessä harmin sekaista lapsellista ihailua. "Minkä vuoksi Jumala muutamille antaa sellaisen taidon", ajatteli hän.

Mutta mitä enemmän Leonardo esteli, sitä enemmän naiset häntä kiusasivat.

"Messere", pyytelivät he yhteen ääneen hänen ympärillään, "tehkää meille mieliksi! Näettekö, että me kaikki teitä rukoilemme. Kertokaa nyt meille jotain, kertokaa jotain hauskaa!..."

"Siitä, miten ihmiset tulevat lentämään", ehdotteli donzella Ciordalisa.

"Mieluummin magiasta", virkkoi donzella Ermellina, "mustasta magiasta. Se on niin huvittavaa! Tai nekromantiasta – kuinka kuolleita kutsutaan esiin haudoistaan..."

"Mutta minä vakuutan teille, madonna, etten minä ole milloinkaan kutsunut esiin kuolleita..."

"No, samantekevä, jotakin muuta sitten. Mutta jotain kamalaa – ja ilman matematiikkaa!"

Leonardo ei voinut koskaan kieltää, pyydettiinpä häneltä mitä tahansa.

"Minä en tosiaankaan tiedä, madonnat...", sanoi hän hämillään.

"Hän suostuu, hän suostuu!" huudahti Ermellina taputtaen käsiään. "Messer Leonardo tulee puhumaan. Kuunnelkaa!"

"Mitä? Kuka?" kyseli vanhuuttaan höperö, huonokuuloinen jumaluusopillisen tiedekunnan dekanus.

"Leonardo!" huusi hänen korvaansa hänen naapurinsa, nuori lääketieteen maisteri.

"Leonardo Pisanosta, matematiikasta?"

"Ei, Leonardo da Vinci tulee puhumaan."

"Da Vinci? Tohtori vai maisteri?"

"Ei tohtori eikä maisteri – ei edes ylioppilaskaan, vaan pelkkä taiteilija Leonardo, se, joka on maalannut Herran ehtoollisen."

"Taiteilija? Maalaustaiteestako hän puhuu?"

"Luullakseni luonnontieteistä."

"Luonnontieteistä? Ovatko sitten taiteilijat nykyään ruvenneet oppineiksi? Leonardo?... Enpä ole kuullut sitä nimeä... Mitä teoksia hän on julkaissut?"

"Ei mitään. Hän ei julkaise."

"Eikö julkaise?"

"Sanotaan, että hän aina kirjoittaa vasemmalla kädellä", yhtyi toinen naapuri puheeseen, "salakirjoituksella, ettei kukaan saisi siitä selvää."

"Ettei saisi selvää? Vasemmalla kädellä?" toisti dekanus yhä enemmän ihmeissään. "Se tulee kai olemaan jotain hullunkurista, hyvät herrat. Vai mitä? Virkistystä työn jälkeen, arvaamma, hupia herttualle ja ihanille naisille?"

"Kenties. Saadaanhan nähdä."

"Sitähän minäkin. Tietysti hovilaisten täytyy saada vähän huviakin. Ja kyllä ne ovatkin hullunkurista väkeä, nuo taiteilijat – osaavat huvittaa! Buffalmaco kuuluu niinikään olleen aika ilveilijä ja hulivili... No, katsotaanpa, katsotaanpa, mikä se on miehiään tuo Leonardo!"

Hän pyyhki silmälasinsa puhtaiksi paremmin nähdäkseen.

Leonardo katsahti vielä kerran rukoilevasti herttuaan. Tämä pudisti päätään hymyillen. Kreivitär Cecilia heristi sormeaan.

"Ehkä vielä suuttuvat", ajatteli taiteilija. "Piakkoin täytyy minun pyytää rahaa pronssiin Kolossia varten... No, olkoon menneeksi – kerron heille mitä hyvänsä, mitä mieleen juolahtaa – kunhan heistä pääsen."

Epätoivoisen päättäväisenä hän nousi kateederiin ja loi katseen kuulijoihin.

"Minun täytyy ennakolta huomauttaa, arvoisat kuulijat", alotti hän änkyttäen ja punastuen kuin koulupoika. "Aivan odottamatta... Ainoastaan herttuan tahdosta... Tuota noin... tahdon sanoa... minusta näyttää... no, sanalla sanoen... aion puhua simpukoista."

Hän rupesi kertomaan kivettyneistä merieläimistä, vesikasvien ja korallien jäljistä, joita on tavattu luolissa ja vuorissa kaukana merestä ja jotka siis todistavat miten maa kaukaisessa muinaisuudessa on muutellut muotoaan. Siinä, missä nyt on mannermaa ja vuoria, on ennen ollut valtameren pohja. Vesi, luonnon liikevoima – sen "kuljettaja" – luopi ja hävittää vuoria. Rannat kasvavat lähestyen yhä enemmän meren keskustaa, ja sisämaan meret kuivuvat vähitellen, siksi kunnes jää jälelle ainoastaan valtamereen laskevan joen uoma. Siten Po-joki, kuivattuaan Lombardian, on tulevaisuudessa tekevä saman koko Adrianmerellekin. Niilin virta, muutettuaan Välimeren hietakummuiksi ja aavikoiksi, sellaisiksi kuin Egypti ja Libya, on laskeva vetensä valtamereen Gibraltarin salmen takana.

"Olen vakuutettu", sanoi lopuksi Leonardo, "että kivettyneiden eläinten ja kasvien tutkiminen, jonka oppineet tähän asti ovat laiminlyöneet, on paneva alulle uuden tieteen maasta, sen menneisyydestä ja tulevaisuudesta".

Hänen ajatuksensa olivat niin selvät ja johdonmukaiset, ne olivat kaikessa vaatimattomuudessaan niin täynnä järkähtämätöntä uskoa tieteeseen, ne erosivat niin suuresti Pacciolin hämäristä pythagorealaisista houreista, oppineitten tohtorien kuolleesta skolastiikasta, että hänen vaiettuaan kaikkien kasvot ilmaisivat epäröivää ihmettelyä. Miten oli asia otettava? Oliko kehuttava vai naurettava? Oliko tuo uutta tiedettä vai tietämättömän omahyväistä lörpötystä?

"Me soisimme hyvin mielellämme, rakas Leonardo", sanoi herttua alentuvasti hymyillen, niinkuin aikuiset lapsia puhutellessaan, "me soisimme hyvin mielellämme, että sinun ennustuksesi toteutuisi ja Adrianmeri kuivuisi, niin että meidän vihollisemme venezialaiset jäisivät istumaan laguuneilleen kuin ravut hietasärkälle".

Kaikki naurahtivat kunnioittavasti. Suunta oli viitottu, ja hovin tuuliviirit kääntyivät tuulen mukaan. Pavian yliopiston rehtori, Gabriele Pirovano, hyvännäköinen vanhus, tukka hopeanharmaa, kasvot mahtavan mutta mitättömän näköiset, jonka kunnioittavan varovaisessa hymyssä kuvastui herttuan alentuvainen leikillisyys, lausui:

"Teidän esiintuomanne tiedot ovat varsin huvittavia, messer Leonardo. Mutta minä rohkenen huomauttaa: eikö olisi yksinkertaisempaa selittää noitten pienten simpukkaan ilmestyneen huvittavan, sanokaamme viehättävän, mutta aivan satunnaisen ja viattoman luonnon oikun kautta, johon te tahdotte perustaa kokonaisen tieteen, – eikö ole yksinkertaisempaa, sanon minä, selittää, niinkuin ennenkin on tehty, niitten ilmestymisen johtuneen vedenpaisumuksesta?"

"Niin, niin vedenpaisumuksesta", puuttui Leonardo puheeseen, olematta nyt enää vähääkään hämillään, varmalla äänellä, joka tuntui monesta liian rohkealta, jopa röyhkeältäkin, "minä tiedän, että aina turvaudutaan vedenpaisumukseen. Mutta se selitys ei kelpaa mihinkään. Ajatelkaa nyt itse: veden pinta vedenpaisumuksen aikana oli raamatun sanojen mukaan kymmenen kyynärää korkeimpia vuoria ylempänä. Niinmuodoin olisi myrskyn aaltojen kuljettamien simpukkain pitänyt laskeutua ylhäältäpäin, välttämättömästä ylhäältäpäin, messer Gabriele; eikä sivulta, ei maanalaisten luolain sisään, ja sitä paitsi epäjärjestyksessä, sen mukaan kuin aallot niitä heittelivät, eikä asettua samalle tasolle säännöllisiin kerroksiin, niinkuin ne ovat. Ja huomatkaa vielä – se on erittäin mieltäkiinnittävä seikka – ne eläimet, jotka elävät laumoittain – nilviäiset, läkkikalat, osterit – ovat yhdessä; ne taas, jotka elävät yksikseen, ovat erillään juuri niin kuin nytkin voimme ne nähdä meren rannikolla. Minä olen itse monta kertaa tarkastellut noitten kivettyneitten kuoriaisten asentoja Toscanassa, Lombardiassa ja Piemontissa. Jos taas sanotte, ett'eivät ne ole joutuneet sinne vedenpaisumuksen aaltojen kuljettamina, vaan sen mukaan kuin vesi kohosi itse vähitellen sinne nousseet, niin on sekin väite hyvin helposti kumottavissa, sillä simpukka on yhtä hidas, vieläpä hitaampikin kuin etana. Ei se milloinkaan ui, vaan ainoastaan matelee hiekkaa tai kiviä myöten, ja pisin matka, minkä se voi tehdä vuorokaudessa, on kolme, neljä kyynärää. Sanokaa nyt sitten minulle, hyvä messer Gabriele, mitenkä te voitte otaksua, että simpukka neljänkymmenen vuorokauden kuluessa – sen ajan, jonka vedenpaisumus Mooseksen sanojen mukaan kesti – olisi ennättänyt kulkea 250 peninkulmaa, välimatkan Monferraton kukkuloiden ja Adrianmeren välillä? Sellaista rohkenee väittää ainoastaan se, joka kokemuksesta ja havainnoista välittämättä arvostelee luontoa kirjojen mukaan, kirjailijalörpöttelijäin päähänpistojen mukaan, eikä kertaakaan ole omin silmin ottanut katsahtaakseen siihen, mistä puhuu!"

Syntyi nolo äänettömyys. Kaikki tunsivat, että rehtorin vastaväite oli hatara ja että pikemminkin hän oli Leonardon rinnalla oppilas kuin päinvastoin.

Viimein hoviastroloogi, Moron suosikki, messer Ambrogio da Rosate esitti, Plinius Naturalistiin vedoten, toisen selityksen: kivettymiset, jotka ainoastaan näyttivät merieläimiltä, olivat muodostuneet maan komeroissa tähtien maagillisen vaikutuksen kautta.

Kuullessaan sanan "maagillinen" Leonardo hymähti väsyneesti.

"Kuinka te, messer Ambrogio, selitätte sen, että samojen tähtien vaikutus samalla paikalla on muodostanut eläimiä, jotka eivät ainoastaan ole erilajisia vaan eri ikäisiäkin? Minä olen nimittäin havainnut, että simpukkain kuorista samoin kuin härkien ja pässien sarvista ja puitten rungoista voi tarkalleen määrätä niitten iän. Kuinka selitätte sen, että toiset niistä ovat kokonaisia, toiset rikkonaisia, muutamissa taas on hiekkaa, mutaa, kravun saksia, kalan ruotoja, karkeata soraa, sellaista kuin tavataan aaltojen huuhtomalla merenrannikolla? Entä nuo hienot lehtien jäljet korkeimpien vuorten kallioissa? Entä näkinkenkiin tarttuneet kivettyneet vesikasvit? Mistä kaikki tuo on tullut? Tähtienkö vaikutuksesta? Mutta jos sillä tavoin päättelee, niin ei luullakseni koko luonnossa ole ainoatakaan ilmiötä, jota ei voisi selittää tähtien maagillisesta vaikutuksesta johtuvaksi – ja silloin ovat kaikki muut tieteet paitsi astrologia arvottomia."

Vanha skolastiikan tohtori pyysi nyt puheenvuoroa ja huomautti, että väittely oli joutunut harhatielle. Asianlaita oli joko niin, että kysymys esiin kaivetuista eläimistä kuului alempaan, "mekaanilliseen" tietopiiriin, joka on metafysiikalle vierasta, ja silloin ei siitä kannattanut puhua, koska tänne ei oltu kokoonnuttu väittelemään filosofiaan kuulumattomista aineista; tai niin, että kysymys kuului korkeimpaan tositieteeseen – dialektiikkaan, ja siinä tapauksessa oli siitä keskusteltava dialektiikan sääntöjen mukaan ja kohouduttava puhtaan ajattelun piiriin.

"Tiedän", virkkoi Leonardo vielä ikävystyneemmän näköisenä, "tiedän, mitä te tahdotte sanoa, messere. Minä olen myöskin paljon ajatellut sitä asiaa. Mutta se ei ole niin!..."

"Eikö ole niin?" murahti ukko ja tuli ihan kuin täyteen myrkkyä. "Valistakaa sitten meitä, messere, olkaa niin armollinen, opettakaa, mitenkä se oikeastaan on!"

"Ei, ei, minä en ollenkaan tahtonut... Vakuutan teille... Minä vaan simpukoista... Minä arvelen, näettekö... Sanalla sanoen, ei ole olemassa korkeampia ja alhaisempia tieteitä; on olemassa ainoastaan yksi tiede, joka perustuu kokemukseen..."

"Kokemukseen! Vai niin! Mutta sallikaa minun kysyä, eikö Aristoteleen, Platon, Plotinuksen metafysiikka – kaikkien vanhanajan filosoofien järjestelmät, joissa puhutaan Jumalasta, hengestä, olemuksesta, eikö kaikki tuo siis olisi..."

"Niin, kaikki tuo ei ole tiedettä", vastasi Leonardo levollisesti. "Minä tunnustan vanhojen suuruuden, mutta en sillä alalla. Tieteessä he ovat menneet väärää tietä. He ovat tavoitelleet saavuttamatonta tietoa ja laiminlyöneet sen, joka on saavutettavissa. He ovat itse eksyneet ja eksyttäneet muutkin moneksi vuosisadaksi. Sillä keskustellessaan asioista, jotka eivät ole todistettavissa, eivät ihmiset voi päästä yksimielisyyteen. Kun järjellisiä todisteita puuttuu, niin ne korvataan huutamisella. Mutta sen, joka tietää, ei tarvitse huutaa. Totuuden sana on yksi, ja kun se on lausuttu, täytyy väittelevien vaieta; jos he jatkavat, niin se osoittaa, ettei totuutta ole vielä löydetty. Eihän matematiikassa väitellä siitä, onko kaksi kertaa kolme kuusi vai viisi, onko kolmikulmion kulmien summa yhtä kuin kaksi suoraa vai ei. Eivätkö tässä kaikki vastaväitteet vaikene totuuden edessä, niin että sen palvelijat saavat nauttia siitä rauhassa? Niin ei ole koskaan laita sofistisissa valetieteissä..."

Hän tahtoi lisätä vielä jotakin, mutta katsahdettuaan vastustajansa kasvoihin hän vaikeni.

"No, nythän me alamme ymmärtää toinen toistamme, messer Leonardo", sanoi skolastiikan tohtori hymyillen vielä myrkyllisemmin. "Sen minä muuten jo edeltäpäin tiesin. Yhtä asiaa en vain tahdo saada päähäni – suonettehan anteeksi vanhalle miehelle. Onko se mahdollista, että kaikki meidän tietomme sielusta, Jumalasta, haudantakaisesta elämästä, jotka eivät ole luonnollisen kokemuksen alaisia, jotka ovat 'mahdottomia todistaa', niinkuin te itse suvaitsitte sanoa, mutta joita tukee Pyhän Raamatun muuttumaton todistus..."

"Sitä en ole sanonut", keskeytti hänet Leonardo rypistäen kulmiaan. "Minä en ota lukuun Jumalan hengen ohjaamia kirjoja, sillä niissä on korkein totuus..."

Hänen ei annettu puhua loppuun. Syntyi yleinen meteli. Toiset huusivat, toiset nauroivat, muutamat hyppäsivät paikoiltaan ja kääntyivät hänen puoleensa vihasta puhkuen, toiset taas kohauttelivat halveksivasti olkapäitään ja kääntyivät pois.

"Jo riittää, jo riittää! – Sallikaa minun vastata, hyvät herrat! – Mitä tuollaiseen voi vastata, hyvänen aika! – Mielettömyyksiä! – Minä pyydän puheenvuoroa! – Plato ja Aristoteles! – Koko asiasta ei maksa vaivaa puhua! – Kuinka sellaista sallitaan? Meidän pyhän kirkkomme totuuksia!... – Kerettiläisyyttä, kerettiläisyyttä! Jumalan pilkkaa!"

Leonardo oli vaiti. Ilme hänen kasvoillaan oli tyynen surullinen. Hän näki miten yksinäinen hän oli kaikkien noitten ihmisten keskellä, jotka pitivät itseään tieteen palvelijoina, hän näki sen ylipääsemättömän kuilun, joka erotti hänet heistä, ja oli harmissaan – ei vastustajilleen, vaan itselleen siitä, ettei ollut osannut ajoissa vaieta ja välttää väittelyä, että oli taaskin monista kokemuksista huolimatta viehättynyt toivomaan, ettei tarvinnut muuta kuin näyttää ihmisille totuus saadakseen heidät sen tunnustamaan.

Herttua ja hänen hoviherransa ja hovinaisensa eivät olleet pitkään aikaan ymmärtäneet sanaakaan väittelystä, mutta seurasivat sitä kuitenkin suurella nautinnolla.

"Mainiota!" sanoi Moro käsiään hykertäen. "Täydellinen kahakka! Katsokaa, madonna Cecilia, kohta he tarttuvat toistensa tukkaan! Tuo ukko tuolla on aivan hurjistunut – koko hänen ruumiinsa vapisee, hän pui nyrkkiä, on kiskaissut päästään lakin ja sillä huitoo. Entä tuo pikkuinen musta hänen takanaan – suu vaahdossa! Ja mikä on tuon kaiken aikaan saanut? Jotkin kivettyneet simpukat. Merkillistä väkeä nuo oppineet! Niitten kanssa on pahemmassa kuin pulassa. Ja mitä sanotte meidän Leonardostamme! Oli ensin olevinaan niin arka..."

Ja kaikki nauroivat, nauttien oppineitten kahakasta kuin kukkojen tappelusta.

"Pitääpä mennä pelastamaan Leonardoni", virkkoi herttua, "muuten nuo punalakit nokkivat silmät hänen päästään!"

Hän meni hurjistuneitten väittelijäin joukkoon. He vaikenivat ja väistyivät hänen edestään. Oli aivan kuin tyynnyttävää öljyä olisi vuodatettu myrskyävän meren pinnalle: yksi ainoa hymy Moron huulilla sai sovinnon aikaan fysiikan ja metafysiikan välillä.

Pyytäen vieraitaan illallispöytään hän sanoi herttaisesti:

"No, hyvät herrat, nyt olette väitelleet tarpeeksi! Pitää sitä levähtääkin ja voimiaan virkistää. Olkaa hyvät! Toivoakseni minun keitetyt kalani Adrianmerestä – joka onneksi ei vielä ole kuivunut – tulevat antamaan vähemmän aihetta väittelyyn kuin messer Leonardon kivettyneet simpukat."

VII

Illallispöydässä Luca Pacciolo, joka istui Leonardon vieressä, kuiskasi hänen korvaansa:

"Älkää panko pahaksenne, ystäväni, että minä olin vaiti, kun teidän kimppuunne hyökättiin. He ymmärsivät teitä väärin. Mutta itse asiassa te olisitte vallan hyvin voinut tulla heidän kanssansa yksimielisyyteen. Sillä toinen asia ei toista häiritse, kun ei vain mene liiallisuuksiin kummallakaan puolen. Kaikki voi sovittaa, kaikki voi yhdistää..."

"Minä olen aivan samaa mieltä, fra Luca", sanoi Leonardo.

"No niin, no niin! Niin se on oleva. Rauhassa ja sovinnossa. Ja mitä varten, sanokaa, tarvitsee riidellä? Metafysiikka on hyvä, ja matematiikka on hyvä. Sopu sijaa antaa. Te annatte meille, ja me teille. Eikö niin, rakas ystävä?"

"Juuri niin, fra Luca."

"Sehän on mainiota! Siis mitkään väärinkäsitykset eivät voi tulla kysymykseen? Te meille, ja me teille."

"Vasikka, joka imee kahta emää", ajatteli taiteilija katsellessaan munkkimatemaatikon viekkaita, älykkäitä kasvoja ja vilkuilevia hiiren silmiä.

"Teidän maljanne, mestari!" sanoi hänen toinen naapurinsa, alkemisti Galeotto Sacrobosco, kohottaen pikariansa ja kumartuen hänen puoleensa salaperäisen näköisenä. "Ovelastipa te, hitto vieköön, heidät koukkuunne tartutitte! Se oli mitä hienoin allegoria!"

"Mikä allegoria?"

"Kas niin, taas! Tuo ei ole kaunista teidän puoleltanne, messere! Minulta ei ymmärtääkseni ainakaan tarvitsisi mitään salailla. Kuulunhan, Jumalan kiitos, uskottujen joukkoon. Emme me toinen toistamme ilmi anna..."

Ukko iski silmää viekkaan näköisenä.

"Mikäkö allegoria?... Tällainen: mannermaa on tulikivi, aurinko on suola, valtameren vesi, joka kerran on peittänyt vuorten huippuja, on elohopea, Mercurion elävä neste. Mitä? Eikö ole niin?"

"On, messer Galeotto, juuri niin", sanoi Leonardo nauraen. "Te olette merkillisen hyvin ymmärtänyt minun allegoriani."

"Niin, näettekös! Käsitämme mekin jotain. Ja kivettyneet simpukat – ne ovat viisasten kivi, alkemistien suuri salaisuus, jonka muodostavat aurinko – suola, mannermaa – tulikivi ja vesi – Mercurius. Metallien jumalallinen muuttuminen!"

Hän nosti etusormensa ylös, kohotti ahjon tulen kärventämiä kulmakarvojansa ja purskahti hyväntahtoiseen, lapsellisen vilpittömään nauruun.

"Entä meidän oppineet punalakkimme, jotka eivät käsittäneet hölyn pölyä! No, juokaamme teidän maljanne, messer Leonardo, ja kukoistakoon meidän äitimme alkemia!"

"Mielihyvällä, messer Galeotto! Nyt minä näen, ettei teitä todellakaan voi eksyttää, ja lupaan, etten vastedes sitä yritäkään."

Illallisten jälkeen vieraat läksivät. Ainoastaan pienen, valitun seuran herttua pyysi jäämään ja kutsui viileään, kodikkaaseen huoneeseen, jonne tuotiin viiniä ja hedelmiä.

"Voi, kuinka hauskaa, kuinka hauskaa se oli!" huudahti donzella Ermellina. "En olisi ikinä uskonut, että se voi olla niin hupaista. Tunnustaakseni odotin ikävää iltaa – ja se olikin hauskempi kuin mitkään tanssiaiset! Minä olisin mielelläni tuollaisissa oppineitten otteluissa vaikka joka päivä. Kuinka he suuttuivat Leonardoon, kuinka he huusivat! Sääli, etteivät antaneet hänen jatkaa. Minä olisin niin kovin mielelläni tahtonut, että hän olisi kertonut jotain taioistaan, nekromantiasta..."

"En tiedä, lieneekö totta, vai tyhjää puhetta", virkkoi muuan vanha ylimys, "että Leonardolla on muka niin kerettiläiset mielipiteet, ettei hän usko Jumalaankaan. Hän kuuluu antautuneen kokonaan luonnontieteisiin ja arvelevan, että on paljoa parempi olla filosoofi kuin kristitty..."

"Lorua!" sanoi herttua. "Minä tunnen hänet. Kultainen sydän. Terhentelee vain sanoilla, mutta itse teossa ei loukkaa kärpästäkään. Sanovat, että hän on muka vaarallinen mies. Pahimmanpa löysivätkin! Inkvisiittorit saavat huutaa sen verran kuin heitä haluttaa, mutta Leonardoani en minä anna kenenkään vahingoittaa!"

"Ja jälkimaailma", sanoi kunnioittavasti kumartaen Baltasare Castiglione, komea urbinolainen ylimys, joka oli tullut vierailemaan Milanoon, "jälkimaailma on oleva kiitollinen teidän korkeudellenne siitä, että olette ottanut suojelukseenne niin harvinaisen taiteilijan, saattaa sanoa ainutlaatuisen koko maailmassa. Vahinko vain, että hän laiminlyö taiteen tuollaisten omituisten mietteitten, tuollaisten kummallisten haaveitten vuoksi..."

"Te olette oikeassa, messer Baltasare", myönsi Moro. "Olen monta monituista kertaa sanonut hänelle: heitä sinä se filosofiasi! Mutta tiedättehän, millaista väkeä ne ovat nuo taiteilijat. Ei niille mahda mitään. Ei niiltä voi mitään edes vaatiakaan. Merkillistä väkeä!"

"Teidän korkeutenne suvaitsi sanoa aivan oikein", virkkoi toinen ylimys, joka jo kauan aikaa oli odottanut tilaisuutta kertoakseen jotakin Leonardosta. "Ne ovat todellakin merkillistä väkeä! Niillä on välistä sellaisia päähänpistoja, että saa ällistyä. Tulin tässä tuonnottain hänen työhuoneeseensa – aioin tilata pikku piirustuksen häälipasta varten. 'Onko mestari kotona?' kysyin. – 'Ei, hän on mennyt ulos; hänellä on paljon työtä, eikä hän ota vastaan tilauksia.' – 'Mitä työtä?' – 'Hän tutkii ilman painoa.' – 'Tekevätkö ne pilkkaa minusta?' ajattelin itsekseni. Mutta sitten tapasin Leonardon itsensä. 'Onko se totta, että te tutkitte ilman painoa?' – 'On se totta', vastaa hän ja katsoo minuun kuin hölmöön. Ilman painoa! Mitä siitä arvelette, hyvät naiset? Montako naulaa, montako graania painaa keväinen tuulonen!"

"Mitä se on!" sanoi nuori kamariherra, sovinnaisen tylsän ja omahyväisen näköinen. "Mutta minä olen kuullut, että hän on keksinyt veneen, joka itsestään kulkee vasten virtaa ilman airoja!"

"Ilman airoja? Itsestään?"

"Niin, pyörillä, höyryn voimalla."

"Vene pyörillä! Tuon te nyt varmaankin olette itse sepittänyt."

"Vakuutan kunniasanallani, madonna Cecilia, olen sen kuullut fra Luca Pacciolilta, joka on nähnyt koneen piirustuksen. Leonardo väittää höyryssä olevan sellaisen voiman, että sen avulla voi käyttää ei ainoastaan veneitä, vaan suuria laivojakin."

"Näettekös, näettekös, sanoinhan minä – siinä se nyt onkin musta magia, nekromantia!" huudahti donzella Ermellina.

"Niin, kumma mies se on, se täytyy tunnustaa", päätti herttua hyväntahtoisesti hymyillen. "Ja kumminkin minä hänestä pidän. Hänen seurassaan on aina hauska, ei tule koskaan ikävä!"

VIII

Kotiin mennessään Leonardo kulki hiljaista katua Porta Vercellinan etukaupungissa. Vuohia oli sen reunalla ruohoa nyppimässä. Päivettynyt, repaleinen poika ajeli hanhilaumaa ruoska kädessä. Ilta oli kirkas. Ainoastaan pohjoiskulmalla, näkymättömien Alppien yllä lepäsi raskaita, kultareunaisia pilviä, ja niitten välistä loisti yksinäinen tähti vaalealla taivaalla.

Muistellessaan niitä kahta taistelua, jotka hän oli nähnyt – uskon taistelua Firenzessä ja tieteen taistelua Milanossa – Leonardo tuli ajatelleeksi, miten yhtäläisiä ne olivat erilaisuudestaan huolimatta – aivan kuin kaksoisia.

Kivisellä rapulla vanhan hökkelin edessä istui kuusivuotias tyttö syöden ruiskakkua paistetun sipulin kanssa.

Leonardo pysähtyi ja viittasi tyttöä tulemaan luokseen. Tyttö katsahti häneen arasti, mutta sitten, nähtävästi hänen hymynsä rohkaisemana, itsekin hymähti ja tuli hiljaa astuen ruskeilla, paljailla pikku jaloillaan alas rappusia, joilla oli munankuoria ynnä muita keittiön jätteitä. Leonardo otti taskustaan sokeroidun, kullatun pomeranssin, joka oli huolellisesti paperiin käärittynä. Usein otti hän herkkuja hovin pöydältä ja kantoi niitä taskussaan jaellakseen lapsille kadulla ollessaan kävelyllä.

"Kultainen pallo!" kuiskasi tyttö. "Kultainen pallo!"

"Ei se ole pallo, vaan omena. Maistappas – se on sisästä imelä."

Uskaltamatta maistaa tyttö tarkasteli tuota merkillistä herkkua äänettömän ihastuneena.

"Mikä on nimesi?" kysyi Leonardo.

"Maia."

"No, oletkos kuullut, Maia, mitenkä kukko, pukki ja aasi menivät kalaa pyytämään?"

"En."

"Tahdotko, niin kerron?"

Leonardo siveli lapsen pehmeätä, kampaamatonta tukkaa hienolla, pitkällä kädellään, joka oli kuin nuoren tytön.

"Mennäänpä nyt ja istutaan jonnekin. Mutta, annahan kun katson, oli minulla muutamia aniisikakkujakin – sillä et sinä näemmä kultaista omenaa aiokaan syödä."

Hän rupesi etsimään taskuistaan.

Rappusille ilmestyi nuori nainen. Hän katsahti Leonardoon ja Maiaan, nyökäytti ystävällisesti päätään ja istuutui rukkinsa ääreen.

Kohta sen jälkeen tuli ulos kyyryselkäinen vanha eukko, jolla oli samallaiset kirkkaat silmät kuin Maialla – nähtävästi tytön mummo.

Hänkin katsahti Leonardoon ja yhtäkkiä, ikäänkuin tuntien hänet, löi kätensä yhteen, kumartui kehrääjän puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Tämä hypähti ylös ja huusi:

"Maia, Maia! Tule tänne pian!"

Tyttö epäröi.

"Tokko sinä tulet, kelvoton! Maltahan, kun minä annan sinulle..."

Säikähtyen juoksi tyttö rappusille. Mummo tempasi häneltä pois kultaisen omenan ja heitti sen muurin yli naapuripihaan, mistä kuului sikojen röhkinää. Tyttö rupesi itkemään, mutta mummo kuiskasi jotain hänen korvaansa osoittaen Leonardoa. Maia vaikeni heti ja katsahti häneen silmät suurina ja kauhua täynnä.

Leonardo kääntyi pois ja läksi pää alas painuneena ja äänetönnä nopeasti tiehensä. Hän ymmärsi, että mummo tunsi hänet, oli kuullut häntä sanottavan noidaksi ja nähtävästi pelkäsi hänen noituvan lapsen.

Hän kiiruhti pois heidän luotaan melkein juosten, nolostunut, arka hymy huulillaan ja niin hämillään, että hän yhä vain etsi aniisikakkuja taskustaan.

Noitten säikähtyneitten, viattomien lapsensilmien edessä hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin rahvasjoukon edessä, joka tahtoi tappaa hänet pitäen häntä jumalankieltäjänä, kuin oppineitten edessä, jotka nauroivat totuudelle pitäen sitä mielettömän lörpötyksenä. Hän tunsi olevansa ihmisistä yhtä kaukana kuin yksinäinen iltatähti toivottoman kirkkaalla taivaalla.

Kotiin palattuaan hän meni työhuoneeseensa. Pölyisine kirjoineen ja tieteellisine kojeineen se näytti hänestä synkältä kuin vankila. Hän istuutui pöydän ääreen, sytytti kynttilän ja syventyi äskettäin alottamaansa tutkimukseen, joka koski kappalten liikuntoa kaltevalla pinnalla.

Matematiikka, samoin kuin soitantokin, rauhoitti häntä. Ja tänäkin iltana se tuotti hänelle tutun huojennuksen.

Lopetettuaan laskunsa hän otti pöydän salalaatikosta päiväkirjansa ja kirjoitti siihen vasemmalla kädellä takaperoisella kirjoituksella, jota voi lukea ainoastaan peilin avulla, mietteensä oppineitten väittelyn johdosta:

"Kirjanoppineet ja kynäniekat, Aristoteleen oppilaat, ovat variksia riikinkukon höyhenissä; he huutavat ja toistavat toisten sanoja ja halveksivat minua, itsenäistä tutkijaa. Mutta minä voisin heille vastata niinkuin Marius roomalaisille patriiseille: 'Itse te pöyhkeilette toisten töillä, ettekä tahdo minulle suoda omien töitteni hedelmiä.'

"Luonnontutkijain ja vanhojen jäljittelijäin välillä on sama erotus kuin esineen ja sen peilikuvan välillä.

"He luulevat, ettei minulla, kun en ole kirjanoppinut, ole oikeutta kirjoittaa ja puhua tieteestä, koska en osaa ilmaista ajatuksiani niinkuin pitää. He eivät tiedä, että minun voimani ei ole sanoissa, vaan kokemuksessa, kaikkien niitten opettajassa, jotka ovat hyvin kirjoittaneet. Minä en tahdo enkä osaa, niinkuin he, vedota vanhojen kirjoihin, mutta minä vetoon siihen, mikä on kirjoja todellisempi – kokemukseen, kaikkien opettajain opettajaan."

Kynttilä paloi himmeästi.

Hänen unettomien öittensä ainoa toveri, kissa, hyppäsi pöydälle ja työnsi kylkeään häntä vastaan veltosti kehräten. Yksinäinen tähti näytti nyt pölyisten ikkunain läpi vielä etäisemmältä, vielä toivottomammalta. Hän katsahti siihen ja muisti Maian silmät, jotka tuijottivat häneen sanomattoman kauhuissaan, mutta hän ei synkistynyt enää. Hän oli jälleen tyyni ja luja yksinäisyydessään.

Mutta hänen sydämensä salaisessa sopukassa, jota hän ei itsekään tuntenut, kiehui kuin lämmin lähde jäätyneen joen pohjalla käsittämätön tuska, tunnonvaivan tapainen – ikäänkuin hän todellakin olisi ollut jotenkin syyllinen Maian edessä, tahtonut antaa itselleen anteeksi sitä kuitenkaan voimatta.

IX

Seuraavana aamuna Leonardo oli menossa Delle Grazien luostariin maalaamaan Kristuksen kasvoja.

Mekaanikko Astro odotti häntä portailla vihkot, siveltimet ja laatikot mukanaan. Tultuaan ulos pihalle taiteilija huomasi tallirenki Nastagion, joka innokkaasti harjasi täplikkään harmaata tammaa.

"Mitenkä Gianninon laita on?" kysyi Leonardo.

Giannino oli yksi hänen lempihevosistaan.

"Ei mitään hätää", vastasi tallirenki huolettomasti. "Mutta voikko ontuu."

"Voikko!" sanoi Leonardo huolestuneena. "Joko se on kauan ontunut?"

"Neljättä päivää."

Katsomatta isäntään Nastagio ääneti ja vihaisesti jatkoi työtään, harjaten hevosen takapuolta niin kovasti, että eläin levottomasti muutteli jalkaa.

Leonardo halusi nähdä voikon. Nastagio saattoi hänet talliin.

Kun Giovanni Beltraffio tuli ulos pihalle peseytyäkseen kaivon raittiissa vedessä, kuuli hän Leonardon huutavan kimakalla, vinkuvalla, naismaisella äänellä, niinkuin hän teki silloin kun joskus sattui joutumaan äkillisen, kovan suuttumuksen valtaan, jota muuten ei kukaan pelännyt.

"Sinä sen pöllö, juopporatti, kuka käski sinun pyytää hevostohtoria?"

"Hyvänen aika, messere, eihän sairasta hevosta voi jättää hoidotta?"

"Hoidotta! Luuletko sinä, senkin aasi, tuolla haisevalla voiteella..."

"Ei se ole voide, joka sen tekee, vaan taika. Te ette sitä asiaa ymmärrä – senpä vuoksi suututtekin..."

"Mene hiiteen taikoinesi! Kuinka tuo typerä hevosennylkijä kykenisi parantamaan, kun ei hän ole kuullut puhuttavankaan ruumiin rakenteesta eikä anatomiasta?"

Nastagio katsahti sameilla, laiskoilla silmillään kulmaansa alta isäntäänsä ja virkkoi sanomattoman ylenkatseellisesti:

"Anatomiasta!"

"Lurjus!... Mene paikalla pois talostani!"

Tallirenki ei silmääkään räpäyttänyt. Hän tiesi vanhasta kokemuksesta, että isäntä hetkellisen vihanpuuskan ohi mentyä jälleen oli tekevä parastaan saadakseen hänet jäämään, sillä hän piti häntä suurena hevostuntijana ja hevosystävänä.

"Minulla olikin aikomus pyytää tiliä", sanoi Nastagio. "Kolmen kuukauden palkka on saamatta. Ja mitä heiniin tulee, niin ei vika ole minun. Marco ei anna rahoja kaurain ostoon."

"Mitä se sellainen on? Kuinka hän uskaltaa olla antamatta, kun minä olen käskenyt?"

Tallirenki kohautti olkapäitään, kääntyi pois, osoittaen, ettei enää halunnut puhua, rykäsi ja alkoi uudestaan harjata hevosta niin kiivaasti kuin olisi tahtonut siihen kohdistaa koko vihansa.

Giovanni kuunteli uteliaan iloinen hymy huulillaan pyyhkiessään käsiliinalla kylmän veden punaamia kasvojaan.

"No mestari, lähdemmekö nyt?" kysyi Astro, joka oli väsynyt odottamiseen.

"Odota", sanoi Leonardo, "minun täytyy kysyä Marcolta, puhuuko tämä lurjus totta?"

Hän meni sisään. Giovanni seurasi häntä.

Marco työskenteli ateljeessa. Noudattaen kuten aina mestarin ohjeita matemaattisella täsmällisyydellä hän mittaili paraikaa varjoihin käytettävää mustaa väriä pienellä tinalusikalla, tuon tuostakin katsahtaen paperiin, joka oli täynnä numeroita. Hikipisaroita oli kohonnut hänen otsalleen ja kaulasuonet olivat pullistuneina. Hän hengitti raskaasti, aivan kuin olisi vierittänyt kiveä mäen päälle. Kovasti yhteenpuristetut huulet, koukistunut selkä, itsepäisesti törröttävä punainen tukka ja punaiset kädet käyrine, paksuine sormineen tuntuivat sanovan: työ ja kärsivällisyys voittaa kaikki.

"Kas, messere Leonardo, te olette vielä täällä. Voisitteko tarkastaa nämä laskut? Minä olen tainnut tehdä jonkin virheen..."

"Hyvä on, Marco. Sittemmin. Mutta minun pitää kysyä sinulta jotakin. Onko se totta, ettet sinä anna rahaa kaurojen ostoon hevosille?"

"On."

"Mitenkä niin, ystäväiseni? Olenhan minä sanonut sinulle", jatkoi taiteilija yhä aremmin ja epävarmemmin silmäillen taloudenhoitajan ankaraa muotoa, "olenhan sanonut sinulle, Marco, että kaikin mokomin on annettava rahaa kauroihin. Etkö sinä sitä muista?"

"Muistan. Mutta rahaa ei ole."

"No niin, no niin, enkös sitä arvannut! Taaskaan ei ole rahaa! Mutta sanohan nyt itse, Marco, voivatko sitten hevoset olla kauroitta?"

Marco heitti siveltimen pois kädestään mitään vastaamatta.

Giovanni tarkasteli miten ilmeet heidän kasvoillaan muuttelivat: nyt oli opettaja oppilaan näköinen ja oppilas opettajan.

"Kuulkaahan, mestari", sanoi Marco, "te pyysitte minua ottamaan huostaani taloudenhoidon ja olemaan vaivaamatta teitä niillä asioilla. Miksikä te taas alatte niistä puhua?"

"Marco!" huudahti Leonardo moittivalla äänellä. "Annoinhan minä sinulle viime viikollakin kolmekymmentä floriinia..."

"Kolmekymmentä floriinia! Laskekaahan itse – niistä on neljä annettu velaksi Pacciolille, kaksi tuolle kärttäjälle Galeotto Sacroboscolle, viisi teloittajalle, joka varastaa ruumiita hirsipuista teidän anatomiaanne varten, kolme korjaustöihin akvariumissa, jossa teillä on kaloja ja matelijoita, kokonaista kuusi kultatukaattia tuosta juovikkaasta pakanasta..."

"Sinä tarkoitat kiraffia?"

"No niin, kiraffia. Itsellämme ei ole mitään syötävää, ja tuota kirottua elukkaa saamme ruokkia! ja tekipä sille mitä hyvänsä, se kuolee kumminkin..."

"Ei se mitään tee, Marco, jos kuoleekin", sanoi Leonardo sävyisästi, "minä rupean sitä leikkelemään. Sen kaulanikamat ovat hyvin merkilliset..."

"Kaulanikamat! Voi, mestari, mestari, jos ei olisi kaikkia noita hullutuksia – hevosia, ruumiita, kiraffeja, kaloja ynnä muita elukoita, niin meillä olisi huoleton elämä, eikä meidän tarvitsisi ketään kumarrella. Eikö jokapäiväinen leipä ole paljon parempi kaikkea tuota?"

"Jokapäiväinen leipä! Niinkuin minä vaatisin itselleni muuta kuin jokapäiväistä leipää? Tiedänhän minä muuten, Marco, että sinä ihastuisit kovin, jos minulta kuolisivat kaikki minun elukkani, jotka olen suurella vaivalla ja kalliilla hinnalla itselleni hankkinut ja jotka ovat minulle niin välttämättömiä, ettet voi kuvitellakaan. Sinä vaan tahtoisit oman pääsi mukaan menetellä!"

Hänen äänessään oli avuttoman mielipahan väre. Marco seisoi yrmeän näköisenä, maahan tuijottaen.

"Ja mitä tämä nyt on?" jatkoi Leonardo. "Mihinkä me joudummekaan, Marco? Ei ole kauroja! Onko se leikin asia? Sellaista ei meille ole vielä ikinä sattunut!"

"On aina niin ollut ja on vastakin oleva", vastasi Marco. "Mitenkä muuten voisi ollakaan? Ainakaan yhteen vuoteen emme ole saaneet herttualta ropoakaan. Ambrogio Ferrari lupaa joka päivä teille rahoja, mutta nähtävästi ilvehtii vain teidän kanssanne."

"Ilvehtiikö!" huudahti Leonardo. "No, maltahan, kyllä minä hänelle näytän, ettei minun kanssani ilvehditä! Minä sanon herttualle, niin! Minä väännän niskat nurin Ambrogio lurjukselta, hitto hänet periköön!"

Marco kohautti vain olkapäitään, ikäänkuin tahtoen sanoa, että jos joku vääntää joltakin niskat nurin, niin ei ainakaan Leonardo herttuan rahastonhoitajalta.

"Heretkäähän, mestari, heretkää!" virkkoi hän, ja yhtäkkiä hänen jäykissä, kulmikkaissa kasvoissaan välähti hellän, suojelevan hyväntahtoisuuden ilme. "Jumala on armollinen, kyllä me jotenkin suoriudumme. Jos te nyt niin välttämättömästi tahdotte, niin laitan minä ehkä niin, että riittää kauroihinkin..."

Hän tiesi, että sitä varten hänen oli käytettävä osa omista rahoistaan, joita hän lähetteli vanhalle, sairaalle äidilleen.

"Vähät kauroista!" sanoi Leonardo ja vaipui voimattomana tuolille istumaan.

Hän räpytteli ja siristeli silmiänsä ikäänkuin olisi ollut kovassa, kylmässä tuulessa.

"Kuulehan, Marco. Minä en ole vielä puhunut sinulle tästä. Ensi kuussa minä välttämättömästi tarvitsisin kahdeksankymmentä tukaattia, sillä minä olen... näetkös... lainannut... Älä nyt katso minuun tuolla tavalla!"

"Keneltä olette lainannut?"

"Rahanvaihtaja Arnoldolta."

Marco löi epätoivoissaan kätensä yhteen; hänen punainen tukkatöyhtönsä tutisi.

"Rahanvaihtaja Arnoldolta! No, saanpa onnitella – hyvän löysitte! Tokko te tiedätte, että se peto on pahempi kuin mikään juutalainen tai maurilainen? Se ei tiedä mistään Jumalasta. Voi mestari, mestari, mitä olettekaan tehnyt! Miksi ette minulle mitään virkkanut?"

Leonardo painoi päänsä alas.

"Minun piti saada rahaa vaikka silmästäni. Älä nyt ole minulle suutuksissasi..."

Ja hetken vaiti oltuaan hän lisäsi pelokkaan ja surkean näköisenä:

"Tuohan tänne tilikirjat, Marco. Ehkä me keksimme jonkun keinon..."

Marco oli vakuutettu siitä, etteivät he mitään saa keksityksi, mutta kun hän ei muuten voinut rauhoittaa hänen hetkellistä levottomuuttaan, meni hän nöyrästi tilikirjaa noutamaan.

Jo etäältä nähtyään tuon tutun, paksun, viheriäkantisen kirjan Leonardo nyrpisti kasvojaan, niinkuin ihminen tekee nähdessään ammottavan haavan ruumiissaan.

He syventyivät laskuihin, ja suuri matemaatikko teki virheitä yhteenlaskussa ja vähennyslaskussa. Välistä hän yhtäkkiä muisti jonkun kadonneen, useamman tuhannen tukaatin laskun, haki sitä penkoen lippaat, laatikot ja pölyiset paperikasat, mutta sen sijaan löysi joitakin tarpeettomia, huolellisesti kirjoitettuja pikku laskuja, niinkuin esim. laskun Salainon viitasta:

    Hopeakirjovaatetta........... 15 liiraa 4 soldia
    Punaista samettia vuoriin.....  9    "  –   "
    Nyöriä........................ –    "   9   "
    Nappeja....................... –    "  12   "

Äkäpäissään hän repi ne palasiksi ja viskasi pöydän alle kiroillen.

Giovanni tarkasteli inhimillisen heikkouden ilmeitä mestarin kasvoilla, ja hänen mieleensä muistuivat erään Leonardon ihailijan sanat: "Hänessä yhtyvät uusi Hermes Trismegistos jumala ja uusi Prometheus jättiläinen." Ja hän ajatteli hymyillen:

"Siinä hän on – ei jumala, eikä jättiläinen, vaan samallainen ihminen kuin kaikki muutkin. Mitä minä häntä pelkäsinkään? Voi sinua herttaista raukkaa!"

X

Kului pari päivää, ja kävi niinkuin Marco oli arvannut. Leonardo unohti kokonaan raha-asiat, niinkuin ei koskaan olisi niitä ajatellutkaan. Jo seuraavana päivänä hän pyysi kolme floriinia ostaakseen erään vedenpaisumuksen aikuisen kivettymän niin huolettoman näköisenä, ettei Marco hennonut pahoittaa hänen mieltänsä kieltämällä, vaan antoi hänelle nuo kolme floriinia omista rahoistaan, jotka hän oli säästänyt äitiään varten.

Leonardon pyynnöistä huolimatta ei rahastonhoitaja ollut vieläkään maksanut palkkaa. Tähän aikaan herttua itse tarvitsi rahaa suuremmoisiin sotavarustuksiin Ranskaa vastaan.

Leonardo lainaili kaikilta, keneltä vain sai, yksin omilta oppilailtaankin.

Sforzan muistopatsastakaan ei herttua antanut hänen lopettaa. Kipsikuva, muotti rautaisine runkoineen, valinuuni – kaikki oli valmiina. Mutta kun taiteilija esitti laskun pronssista, niin Moro säikähti, jopa suuttuikin ja kieltäytyi häntä vastaan ottamasta.

Marraskuun 20 p:nä 1498 hän, ollen ylen suuressa puutteessa, kirjoitti kirjeen herttualle. Leonardon paperien joukosta on löytynyt konsepti tuohon kirjeeseen. Sen hajanaiset, katkonaiset lauseet muistuttavat ihmisen soperrusta, joka ei osaa kerjätä ja häpeää sitä tehdä:

"Signore, hyvin tietäen, että Teidän Korkeudellanne on tärkeämpiä asioita ajateltavana, mutta samalla peläten, että minun vaitioloni herättää Armollisimmassa Suojelijassani suuttumusta, rohkenen muistuttaa pienistä tarpeistani ja taiteista, jotka ovat tuomitut äänettömyyteen...

"Kahteen vuoteen en ole saanut palkkaani...

"Toiset Teidän Korkeutenne palveluksessa olevat henkilöt, joilla on sivutuloja, voivat odottaa, mutta minä taiteineni, jonka muuten mielelläni vaihtaisin tuottavampaan toimeen...

"Elämäni olen valmis uhraamaan Teidän Korkeutenne palveluksessa, ja minä olen aina valmis alistumaan...

"Muistopatsaasta en puhu mitään, sillä tiedän nykyiset ajat...

"Minua surettaa kovin, että elatuksen hankkimisen vuoksi olen pakoitettu keskeyttämään työni ja ryhtymään mitättömiin hommiin. Minun on täytynyt 56 kuukauden ajan elättää 6 henkeä, ja minulla on ollut kaikkiaan 50 tukaattia...

"En tiedä, mihin minun pitäisi käyttää voimani...

"Ajatellako mainetta vai jokapäiväistä leipää?..."

XI

Eräänä marraskuun iltana Leonardo tuli uupuneena kotiin, puuhattuaan koko päivän. Hän oli saanut juosta anteliaan ylimyksen Gaspare Viscontin, rahanvaihtaja Arnoldon ja teloittajan luona, joka vaati rahaa kahdesta raskaudentilassa olleen naisen ruumiista, uhaten ilmoittaa asiasta pyhälle inkvisitsionille ellei maksua tullut. Leonardo kävi ensin keittiössä kuivattamassa vaatteitaan, otti sitten avaimen Astrolta ja aikoi mennä työhuoneeseensa, mutta ovelle tultuaan hän kuuli puhelua huoneesta.

"Ovi on lukossa", ajatteli hän. "Mitä tämä on? Olisikohan siellä varkaita?"

Hän rupesi kuuntelemaan, tunsi oppilaittensa Giovannin ja Cesaren äänet ja arvasi, että he olivat tarkastelemassa hänen salaisia papereitansa, joita hän ei kellekään koskaan näyttänyt. Hän tahtoi avata oven, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi miten hämilleen he tulisivat joutuessaan kiinni, ja häntä hävetti heidän puolestaan. Punehtuen ja taakseen vilkuillen, kuin olisi ollut itse syyllinen, hän hiipi varpaillaan pois oven luota, meni ateljeehen ja sen toisesta päästä huusi tahallaan korottaen ääntään, niin että he kuulisivat:

"Astro! Astro! Anna tänne kynttilä! Minne te kaikki olette hävinneet? Andrea, Marco, Giovanni, Cesare!"

Äänet työhuoneessa vaikenivat. Kuului helähdys, ikäänkuin jokin lasinpalanen olisi pudonnut lattialle ja särkynyt. Ikkuna rämähti auki. Leonardo seisoi yhä kuunnellen voimatta päättää astua sisään. Hän ei tuntenut vihaa eikä surua, ainoastaan kyllästystä ja inhoa.

Hän ei ollut erehtynyt. Giovanni ja Cesare olivat pihan puolelta ikkunan kautta kiivenneet huoneeseen ja penkoivat hänen työpöytänsä laatikoissa, tutkien hänen salaisia papereitaan, piirustuksiaan ja päiväkirjojaan.

Beltraffio, joka oli aivan kalpea, piteli peiliä. Cesare seisoi eteenpäin kumartuneena ja luki peilistä Leonardon takaperoista kirjoitusta.

"Laude del Sole, Auringon ylistys."

"En voi olla moittimatta Epicurosta, joka väitti auringon todellisuudessa olevan sen suuruisen, miltä se näyttääkin; kummastelen Sokratesta, joka halvensi tätä taivaankappaletta pitämällä sitä hehkuvana kivenä. Ja minulla ei ole kyllin voimakkaita moitesanoja niille, jotka pitävät ihmisen jumaloimista auringon jumaloimista parempana..."

"Jätetäänkö tämä?" kysyi Cesare.

"Ei, ei", sanoi Giovanni, "lue vaan loppuun asti!"

"Ne, jotka kumartavat jumalia ihmismuodoissa", jatkoi Cesare, "ovat kovin eksyksissä, sillä ihminen, olipa hän vaikka maapallon suuruinen, näyttäisi pienemmältä mitättömintä kiertotähteä, tuskin huomattavaa pistettä avaruudessa. Sitä paitsi ovat kaikki ihmiset tuomitut mätänemään..."

"Kummallista!" sanoi Cesare. "Aurinkoa jumaloi, mutta se, joka kuolemallaan voitti kuoleman, on aivan kuin olematon hänelle."

Hän käänsi lehteä.

"Entäs tämä... kuuntelehan."

"Euroopan kaikilla kulmilla tullaan itkemään ihmistä, joka kuoli Aasiassa."

"Ymmärrätkö?"

"En", kuiskasi Giovanni.

"Pitkäperjantai", selitti Cesare.

"Oi te matemaatikot", luki hän edelleen, "tehkää loppu tuosta mielettömyydestä. Henki ei voi olla olemassa ilman ruumista, ja siinä, missä ei ole lihaa, verta, luita, kieltä ja jänteitä, ei voi olla ääntä eikä liikettä." Jatkosta ei saa selvää, se on pois pyyhitty. Mutta loppu kuuluu näin: "Mitä tulee kaikkiin muihin hengen määritelmiin, niin minä jätän ne pyhille isille, kansan opettajille, joille on ylhäältä annettu tieto luonnon salaisuuksista."

"Hm, hullustipa taitaisi käydä messer Leonardon, jos nämä paperit joutuisivat pyhien inkvisiittorien käsiin... Kas, tässä on taas ennustus..."

"Mitään tekemättä, köyhyyttä ja työtä halveksien tulevat ihmiset elämään ylellisyydessä, palatsin tapaisissa rakennuksissa, hankkien itselleen näkyviä aarteita näkymättömien hinnalla ja väittäen siten parhaiten olevansa Jumalalle otollisia."

"Anekauppa!" arvasi Cesare. "Sehän muistuttaa Savonarolaa! Kivi paavin puutarhaan..."

"Tuhat vuotta sitten kuolleet tulevat elättämään eläviä."

"Tuota en minä ymmärrä. Se on jotain kovin syvämielistä... Annahan olla, kyllä sentään – niin, niin, tietysti! 'Tuhat vuotta sitten kuolleet' ovat marttyyreja ja pyhiä, joitten nimessä munkit keräävät rahaa."

"Tullaan puhumaan niille, joilla on korvat mutta jotka eivät kuule, sytyttämään lamppuja sellaisten eteen, joilla on silmät mutta jotka eivät näe. – Pyhäinkuvat."

"Naiset tulevat tunnustamaan miehille kaikki himonsa, salaisimmat pahat tekonsa. – Rippi. Mitä sinä tästä sanot, Giovanni? Kummallinen ihminen! Sano nyt, ketä varten hän keksii noita arvoituksia? Eikä niissä ole mitään oikeata vihaa. Noin vain huvin vuoksi hän niitä sanoo – leikkii jumalankieltäjää."

Käännettyään muutamia lehtiä hän luki edelleen:

"Monet tekevät kauppaa luulotelluilla ihmeillä, pettävät ajattelematonta rahvasta ja rankaisevat niitä, jotka paljastavat heidän petoksiansa. Tuo luultavasti tarkoittaa veli Girolamon tulikoetta ja tiedettä, joka järkyttää uskoa ihmeisiin."

Hän pani pois vihkon ja katsahti Giovanniin.

"Joko riittää, vai mitä? Vieläkö selvempiä todistuksia pitäisi olla?"

Beltraffio pudisti päätään.

"Ei, Cesare, tuo ei ole kuitenkaan... Voi, jos löytäisi sellaisen kohdan, jossa hän suoraan sanoo..."

"Suoraan? Ei, veikkoseni, älä sitä odota! Se ei ole hänen tapaistaan. Hän on aina kaksinainen, viekastelee ja luikertelee kuin nainen. Ei hän suotta arvoituksia rakasta. Koetapa saada hänestä kiinni! Ei hän muuten itsekään itseään tunne. Hän on itselleen suurin arvoitus."

"Cesare on oikeassa", ajatteli Giovanni. "Parempi on suora kieltäminen kuin tuo pilanteko, tuo Tuomas epäilijän hymy."

Cesare osoitti hänelle erästä oranssinvärisellä kynällä siniselle paperille tehtyä pientä piirustusta, joka oli eksynyt konesuunnitelmien ja laskujen joukkoon. Siinä neitsyt Maaria Jeesuslapsi sylissään istui kivellä sormellaan piirtäen hiekkaan kolmikulmioita, ympyröitä ynnä muita kuvioita: Jumalan äiti opetti pojalleen geometriaa, joka on kaiken viisauden lähde.

Kauan katseli Giovanni tuota omituista piirustusta. Hän tahtoi tietää, mitä sen alle oli kirjoitettu ja lähensi peiliä. Cesare katsoi kuvastimeen, mutta ennätti tuskin saada luetuksi kolme ensimmäistä sanaa: "Välttämättömyys – ikuinen opettaja", kun Leonardon ääni kajahti:

"Astro! Astro! Tuo tänne kynttilä! Minne te kaikki olette hävinneet? Andrea, Marco, Giovanni, Cesare!"

Giovanni säpsähti kalveten ja pudotti peilin, joka särkyi.

"Paha enne!" naurahti Cesare.

Kuin yllätetyt varkaat he hätääntyivät, työnsivät paperit laatikkoon, kokosivat peilin palaset lattialta, aukasivat ikkunan ja kiipesivät vesiränniä myöten alas pihalle. Cesare putosi ja oli vähällä taittaa jalkansa.

XII

Sinä iltana ei Leonardolla ollut iloa matematiikasta niinkuin tavallisesti. Tuon tuostakin hän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakasin huoneessa. Sitten hän jälleen istuutui piirustuksensa ääreen, mutta heitti sen hetken kuluttua. Häntä vaivasi epämääräinen levottomuus. Oli ikäänkuin hänen olisi pitänyt päättää jotakin, jota hän ei kuitenkaan voinut. Ajatus palasi itsepintaisesti aina samaan.

Hän ajatteli sitä, miten Giovanni Beltraffio oli paennut Savonarolan luo, sitten taas palannut ja joksikin aikaa ikäänkuin rauhoittunut, kokonaan antautuen taiteeseen. Mutta tuon surullisen tulikokeen jälkeen ja varsinkin siitä lähtien, kun Milanoon tuli tieto profeetan kuolemasta, oli hän ollut entistä onnettomamman ja hämmentyneemmän näköinen.

Leonardo näki, että Giovanni kärsi, että hän tahtoi lähteä pois hänen luotaan sitä kuitenkaan voimatta, hän aavisti mikä taistelu oli oppilaan sydämessä, joka oli liian syvä ollakseen tuntematta ja liian heikko voittaakseen omat ristiriitaisuutensa. Välistä Leonardosta näytti, että hänen pitäisi työntää Giovanni pois luotaan, ajaa hänet pois, pelastaakseen hänet – mutta hänellä ei ollut voimaa siihen.

"Jospa vain tietäisin, millä voisin häntä auttaa", ajatteli taiteilija.

Hän hymähti katkerasti.

"Olen pahentanut, olen pilannut hänet! Ihmiset mahtavat olla oikeassa: minulla on paha silmä."

Hän nousi pimeitä, jyrkkiä portaita ja koputti ovelle. Kun ei kukaan vastannut, aukasi hän sen.

Ahtaassa kamarissa oli hämärä. Kuului sateen rapinaa kattoa vasten ja syystuulen suhinaa. Lamppu tuikki himmeästi nurkassa madonnankuvan edessä. Valkealla seinällä riippui musta ristiinnaulitun kuva. Beltraffio makasi vuoteellaan vaatteet yllä, käppyrässä niinkuin sairaat lapset ja kasvot tyynyyn upotettuina.

"Giovanni, nukutko sinä?" kysyi taiteilija.

Beltraffio kavahti ylös huudahtaen, ojensi torjuen kätensä eteenpäin ja jäi tuijottamaan Leonardoon sama pohjattoman kauhun ilme silmissään kuin oli ollut Maiallakin.

"Mikä sinun on, Giovanni? Minähän se olen..."

Beltraffio ikäänkuin tuli tajuihinsa ja kosketti kädellään silmiään:

"Ah, tekö se olette, messer Leonardo... Minusta näytti... Minä näin kauheata unta..."

"Tekö se olette", sanoi hän toistamiseen, katsahtaen mestariin kulmainsa alta tutkivasti, ikäänkuin ei olisi vieläkään ollut varma.

Leonardo istuutui vuoteen reunalle ja pani kätensä hänen otsalleen.

"Sinulla on kuume. Sinä olet sairas. Miks'et ole sitä minulle sanonut?"

Giovanni käänsi kasvonsa pois, mutta sitten yhtäkkiä taas katsahti Leonardoon. Hänen huulensa värähtivät ja pannen kätensä ristiin hän kuiskasi rukoilevalla äänellä:

"Mestari, ajakaa minut pois!... Minä en voi itsestäni mennä, mutta minun on mahdotonta jäädä teidän luoksenne, sillä minä... niin, niin... minä olen teidän edessänne petturi... minä olen huono ihminen!..."

Leonardo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen.

"Mitä sinä, poikaseni? Etkö luule minun näkevän, miten sinä kärsit? Jos katsot jotenkin rikkoneesi minua vastaan, niin annan sinulle kaikki anteeksi. Ehkä sinäkin kerran annat minulle anteeksi..."

Giovanni katsahti häneen suurin, hämmästynein silmin ja painautui yhtäkkiä hillittömän tunteen puuskan valtaamana hänen rintaansa vasten, kätkien kasvonsa hänen silkinpehmeään partaansa.

"Jos minä joskus", sopersi hän nyyhkyttäen, niin että koko hänen ruumiinsa vapisi, "jos minä joskus lähden pois teidän luotanne, mestari, niin älkää luulko, etten minä teitä rakasta! Minä en itsekään tiedä mikä minun on... Minulla on niin kamalia ajatuksia, aivan kuin olisin järkeni menettämäisilläni... Jumala on minut hyljännyt... Älkää vain suinkaan luulko... ei, minä rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, enemmän kuin isääni fra Benedettoa... Ei kukaan voi rakastaa teitä niinkuin minä!"

Lempeästi hymyillen Leonardo silitteli hänen päätänsä ja kyynelten kostuttamaa poskea ja lohdutteli häntä kuin lasta.

"Kas niin, kas niin, rauhoituhan nyt! Tiedänhän minä, että sinä minua rakastat, sinä poikaparkani, sinä hupakko..."

"Luultavasti on Cesare taas ladellut sinulle tyhmyyksiä", lisäsi hän. "Miksi sinä kuuntelet hänen puheitaan? Hän on viisas ja samalla onneton – rakastaa minua, vaikka luulee vihaavansa. Paljon on, mitä hän ei käsitä..."

Giovanni herkesi yhtäkkiä itkemästä, loi mestarin silmiin omituisen, tutkivan katseen ja pudisti päätään.

"Ei", sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin vaivoin pusertaen sanat suustansa, "ei Cesare. Minä itse... enkä minäkään, vaan hän..."

"Kuka hän?" kysyi Leonardo.

Giovanni painautui lujemmin häntä vasten ja hänen silmänsä ilmaisivat taas kauhua.

"Ei", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, "ei puhuta hänestä..."

Leonardo tunsi, miten Giovanni vapisi hänen sylissään.

"Kuulehan, lapseni", sanoi hän vakavalla, ystävällisellä ja hieman teeskennellyllä äänellä, jolla lääkärit tavallisesti puhuttelevat sairaita, "minä huomaan, että sinulla on jotain sydämelläsi. Sinun täytyy sanoa minulle kaikki. Minä tahdon tietää kaikki, kuuletko Giovanni! Se on oleva sinulle itsellesikin helpotukseksi."

Ja hetken mietittyään hän lisäsi:

"Sano minulle, kenestä sinä äsken puhuit?"

Giovanni katsahti pelokkaasti ympärilleen, lähensi huulensa Leonardon korvan juureen ja huohottaen kuiskasi:

"Teidän kaksoisolennostanne."

"Minun kaksoisolennostani? Mitä sillä tarkotat? Näitkö sen unessa?"

"En, valveilla."

Leonardo katsahti häneen tutkivasti, ja hetken aikaa hän luuli Giovannin hourailevan.

"Ettehän te, messer Leonardo, käynyt täällä minun luonani toissa yönä, tiistaita vasten?"

"En. Mutta etkö sinä sitä itse muista?"

"Kyllä minä muistan... Mutta sitten, mestari, on se aivan varmaa, että se oli hän!"

"Mutta mistä sinä olet saanut päähäsi, että minulla on kaksoisolento? Kerro, mitenkä se tapahtui!"

Leonardo huomasi, että Giovannin itsensä teki mieli kertoa, ja toivoi tunnustuksen tuottavan hänelle mielen huojennusta.

"Mitenkäkö tapahtui? Hän tuli minun luokseni aivan samalla tavalla kuin te nyt, tähän samaan aikaan, ja istahti vuoteen reunalle samoin kuin te nyt, ja puhui ja teki kaikki niinkuin te, ja hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin teidän, mutta niinkuin peilistä nähtyinä. Hän ei ollut vasenkätinen. Ja paikalla minun mieleeni juolahti, ettei se ehkä ollutkaan te. Hän tiesi minun niin ajattelevan, mutta ei ollut tietävinään – oli olevinaan, niinkuin ei kumpikaan meistä mitään tietäisi. Vasta pois mennessään hän kääntyi taakseen ja sanoi: 'Etkö sinä, Giovanni, ole milloinkaan nähnyt minun kaksoisolentoani? Jos satut näkemään hänet, niin älä säikähdä.' Silloin minä ymmärsin kaikki."

"Ja sinä uskot yhä, Giovanni?"

"Kuinka voisin olla uskomatta, kun näin hänet yhtä selvästi kuin nyt näen teidät? Ja hän puhui minun kanssani."

"Mistä?"

Giovanni kätki kasvonsa käsiinsä.

"Sano se", virkkoi Leonardo. "Muuten rupeat sitä miettimään etkä saa rauhaa."

"Pahoja, kamalia puheita ne olivat", sanoi Giovanni luoden mestariin epätoivoisen, rukoilevan katseen. "Maailmassa on muka kaikki vain pelkkää mekaniikkaa, kaikki on muka niinkuin tuo hirmuinen hämähäkki pyörivine käpälineen, jonka hän... tuota, ei hän, vaan te olette keksinyt..."

"Mikä hämähäkki?... Niin, niin, kyllä muistan. Sinä olet nähnyt minun sotakoneeni piirustuksen?..."

"Ja vielä hän sanoi", jatkoi Giovanni, "että se, mitä ihmiset nimittävät Jumalaksi, on muka se ikuinen voima, joka panee liikkeelle hirmuisen hämähäkin rautaiset, veriset käpälät, ja että kaikki on hänelle yhdentekevää – totuus ja valhe, hyvä ja paha, elämä ja kuolema. Eivätkä häntä mitkään rukoukset taivuta, sillä hän on niinkuin matematiikka: kaksi kertaa kaksi ei voi olla viisi..."

"No, hyvä, hyvä! Älä kiusaa itseäsi enää. Jo riittää. Kyllä minä tiedän..."

"Ei, messer Leonardo, malttakaa, te ette tiedä vielä kaikkea. Kuulkaahan, mestari! Hän sanoi, että Kristus oli turhaan tullut maailmaan – että hän kuoli nousematta ylös, ettei hän voittanut kuolemaa vaan on mädännyt haudassaan. Kun hän sen sanoi, purskahdin minä itkuun. Hänen tuli minua sääli ja hän rupesi minua lohduttelemaan. 'Älä itke, poikaparkani, sinä hupakko', sanoi hän. 'Kristusta ei ole, mutta on rakkaus; suuri rakkaus on suuren tiedon tytär; se, joka tietää kaikki, rakastaa kaikkea.' Näettekö, teidän sanojanne, kaikki teidän sanojanne! 'Ennen', sanoi hän, 'johtui rakkaus heikkoudesta, uskosta ihmeeseen ja tietämättömyydestä, vaan nyt se johtuu voimasta, totuudesta ja tiedosta. Sillä käärme ei valehdellut: jos te syötte tiedon puusta, niin tulette Jumalan kaltaisiksi.' Ja nämä sanat kuultuani ymmärsin, että hän oli perkeleestä, ja kirosin hänet, ja hän läksi pois, mutta sanoi palaavansa..."

Leonardo kuunteli Giovannin puhetta mielenkiinnolla, kuin ei se olisikaan enää ollut sairaan hourailua. Hän tunsi, miten Giovannin katse, nyt melkein levollinen, tunkeutui hänen sydämensä salaisimpaan sopukkaan.

"Ja kaikkein kauheinta", kuiskasi oppilas verkalleen vetäytyen pois mestarin sylistä ja tuijottaen häneen läpitunkevin katsein, "kaikkein inhoittavinta oli se, että hän tuota kaikkea sanoessaan hymyili... niin, niin... aivan niinkuin te nyt... niinkuin te!"

Giovannin kasvot tulivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi ja vääntyivät suonenvedon tapaisesti, hän sysäsi Leonardon pois luotaan ja huusi hurjalla mielettömän äänellä:

"Sinä... sinä... taas! Sinä olet teeskennellyt... Jumalan nimeen... mene pois, häviä, sinä kirottu!"

Leonardo nousi ylös ja sanoi, luoden häneen mahtavan katseen:

"Jumalan haltuun, Giovanni! Minä huomaan, että sinun todellakin on parasta lähteä pois minun luotani. Muistatko, että Raamatussa sanotaan: Se, joka pelkää, ei ole täydellinen rakkaudessaan. Jos sinä rakastaisit minua täydellisellä rakkaudella, niin et sinä pelkäisi – sinä ymmärtäisit, että kaikki tuo on houretta ja mielettömyyttä, etten minä ole sellainen kuin ihmiset luulevat, ettei minulla ole kaksoisolentoa, että minä kenties uskon Kristukseeni ja Vapahtajaani paremmin kuin ne, jotka nimittävät minua Antikristuksen palvelijaksi. Jää hyvästi, Giovanni! Jumala sinua suojelkoon! Älä pelkää... Leonardon kaksoisolento ei palaa enää koskaan sinun luoksesi..."

Hänen äänensä värähti ilmaisten ääretöntä, vihatonta surua. Hän kääntyi lähteäkseen.

"Niinkö se todellakin on? Puhuinko hänelle totta?" ajatteli hän ja tunsi samalla, että jos valhe oli tarpeen hänen pelastamisekseen, hän oli valmis valehtelemaan.

Beltraffio lankesi polvilleen ja rupesi suutelemaan mestarin käsiä.

"Ei, ei, en minä enää... Minä tiedän, että se on mielettömyyttä... Minä uskon teitä... Saattepa nähdä, että minä karkoitan mielestäni nuo hirmuiset ajatukset... mutta antakaa anteeksi, antakaa anteeksi, mestari, älkää hyljätkö minua!"

Leonardo katsahti häneen sanomattoman säälivästi, kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä otsalle.

"No, muistahan, Giovanni, lupauksesi."

"Ja nyt", lisäsi hän tavallisella, levollisella äänellään, "mennään pian alas. Täällä on kylmä. Minä en enää päästä sinua tänne ennenkuin olet kokonaan parantunut. Minulla on sitä paitsi paraillaan kiireellistä työtä, jossa sinä saat minua auttaa."

XIII

Hän vei hänet ateljeen vieressä olevaan makuuhuoneeseen ja lisäsi puita takkaan. Kun tuli alkoi rätistä valaisten huonetta kodikkaalla hohteella, sanoi hän, että hänen piti valmistaa puulevy taulua varten.

Leonardo toivoi työn rauhoittavan sairasta.

Niin kävikin. Vähitellen Giovanni kiintyi työhön. Hartaudella kuin olisi ollut kysymyksessä mitä tärkein työ hän auttoi mestaria levyn valmistamisessa. Siihen hierottiin ensin viinasta, arsenikista ja härmästä tehtyä liuosta, joka varjeli madonsyömältä. Sitten alettiin tukkia koloja ja rakoja alabasterilla, kypressihartsilla ja kiviliimalla sekä tasottaa levyä kaavinraudalla. Kuten tavallisesti, työ sujui kuin leikki Leonardon käsissä. Ja työskennellessään hän samalla neuvoi ja opetti Giovannia, miten siveltimiä on tehtävä ja miten syövytysaineen saa pian kuivumaan lisäämällä siihen venezialaista vaskivihtrilliä ja punaista, raudansekaista värimultaa.

Huoneen täytti miellyttävä, raikas, työtä muistuttava tärpätin ja kitin tuoksu. Giovanni hieroi voimaansa takaa levyä kuumaan liinaöljyyn kastetulla säämiskärievulla. Hänen tuli kuuma. Vilunväreet olivat kokonaan tauonneet.

Hän herkesi hetkeksi työstä hengähtääkseen ja käänsi hehkuvat kasvonsa mestaria kohti.

"Kas niin, älä siekaile!" joudutti häntä Leonardo. "Jos öljy pääsee hyytymään, niin ei se imeydy sisään."

Giovanni kumartui taas ja sääret hajallaan, huulet yhteen puristettuina alkoi hieroa kahta hartaammin.

"No, miltä nyt tuntuu?" kysyi Leonardo.

"Hyvältä", vastasi Giovanni iloisesti hymyillen.

Toisetkin oppilaat kokoontuivat tuon valtavan, sametinmustan noen peittämän lombardialaisen tiilitakan ympärille, josta levisi niin suloinen lämmin ja iloinen hohde ja jonka ääressä oli niin hauska kuunnella tuulen ulvontaa ja sateen rapinaa ulkoa. Tuli Andrea Salaino, viluisena mutta huolettomana niinkuin aina, tuli yksisilmäinen seppä Astro da Peretola, Jacopo ja Marco d'Oggione. Ainoastaan Cesare da Sesto oli, niinkuin tavallisesti, poissa heidän tuttavallisesta piiristään.

Asetettuaan levyn nurkkaan kuivumaan Leonardo rupesi neuvomaan heille, miten paraiten saadaan puhdasta öljyä värejä varten. Tuotiin suuri vati, jossa oli vedessä seisotettua pähkinätaikinaa. Siitä oli eroittunut valkoista mehua ja päällimmäisenä oli kerros meripihkan keltaista rasvaa. Leonardo otti pumpulikangasta, kiersi siitä lampunsydämen tapaisia suikaleita ja pisti niitten toiset päät vatiin ja toiset päät läkkiseen suppiloon, joka oli asetettu lasipullon suulle. Öljy imeytyi pumpulivaatteeseen ja tippui kirkkaina, keltaisina pisaroina pulloon.

"Katsokaa, katsokaa", huudahti Marco ihastuksissaan, "kuinka kirkasta! Ja minulla se tulee aina sameata, vaikka kuinka siivilöisin."

"Luultavasti sinä et ota pois sisäkuorta pähkinöitten päältä", huomautti Leonardo. "Se tulee sitten esiin kankaalla, ja värit siitä mustuvat."

"Kuuletteko?" riemuitsi Marco. "Etevin taideteos voi mennä pilalle sellaisen mitättömän asian takia kuin pähkinänkuori! Ja te vielä nauratte, kun minä sanon, että ohjeita täytyy noudattaa matemaattisella täsmällisyydellä!"

Oppilaat seurasivat tarkkaavaisina öljyn valmistusta, mutta samalla he koko ajan puhelivat ja naureskelivat. Vaikka oli jo myöhäinen, ei ketään nukuttanut, ja välittämättä Marcon murisemisesta lisäiltiin tuon tuostakin puita uuniin. Niinkuin usein sattuu tuollaisissa tilapäisissä kokouksissa, valtasi kaikki selittämätön iloisuus.

"Ruvetaan kertomaan satuja!" ehdotti Salaino ja alkoi itse ensimmäisenä kertoa kertomusta papista, joka pääsiäislauantaina käydessään erään maalarin työhuoneessa pirskoitti pyhää vettä kaikkien taulujen päälle. "Miksi sinä tuon teit?" kysyi maalari. "Siksi, että toivon sinulle hyvää, sillä kirjoitettu on: hyvät työnne tulevat ylhäältä satakertaisesti palkituiksi." Maalari ei virkkanut mitään. Mutta kun pappi tuli ulos kadulle, kaatoi hän ikkunasta sangollisen kylmää vettä hänen niskaansa ja huusi: "Tästä saat ylhäältä satakertaisen palkinnon siitä hyvästä, että pilasit minun tauluni!"

Kertomuksia ja juttuja alkoi nyt tulla kuin turkin hihasta – toinen toistaan hullunkurisempia. Kaikilla oli sanomattoman hauska, mutta enin kaikista Leonardolla.

Giovanni tarkasteli hyvin mielellään häntä hänen nauraessaan. Silmät siristyivät pieniksi raoiksi, kasvoihin tuli lapsellisen vilpittömyyden ilme, hän pudisteli päätään ja pyyhki pois silmiin kertyviä kyyneleitä. Hänen naurunsa oli omituisena vastakohtana hänen suurelle koolleen ja valtavalle ruumiinrakenteelleen; siinä oli sama naisellisen kimakka sointu kuin hänen äänessään silloin kun hän suuttui.

Puoliyön tienoissa heidän alkoi tulla nälkä. Ei voinut mennä maata syömättä, varsinkin kun illallinenkin oli ollut niukka, sillä Marco oli tarkka.

Astro toi kaikki mitä ruoka-aitassa oli: vähäiset kinkun jäännökset, palasen juustoa, muutaman tusinan öljymarjoja ja kuivuneen vehnäleipäkannikan; viiniä ei ollut.

"Kallistitko tynnyriä?" kysyivät toverit.

"Kallistelinhan minä tuota ja kääntelin jos miten päin, mutta ei tippaakaan!"

"Voi Marco, Marco, mitenkä sinä meitä pidät niukalla! Eihän viinittä voi tulla toimeen!"

"No niin, aina vaan Marco ja Marco. Minkä minä sille voin, ettei ole rahaa?"

"Rahaa on ja viiniä pitää tuleman!" huusi Jacopo heittäen ilmaan kultarahan.

"Mistä sen olet saanut, vekkuli? Joko taas olet varastanut? Kyllä minä sinua opetan!" sanoi Leonardo sormellaan uhaten.

"No en, hyvä mestari, en ole varastanut, vaikka tuohon paikkaan kaatuisin! Kieleni kuivukoon, jos en ole voittanut sitä noppapelissä!"

"Varo itseäsi, jos vain varastetulla viinillä meitä kestitset..."

Jacopo juoksi kiireesti läheiseen Viheriäisen Kotkan kapakkaan, jossa sveitsiläiset palkkasoturit olivat koko yön ryypiskelleet, ja toi sieltä kaksi tinakulhoa.

Viinistä nousi ilo ylimmilleen. Poika kaateli laseihin pitäen kulhoa hyvin korkealla, niin että viini vaahtosi. Innoissaan siitä, että hän kestitsi omilla rahoillaan, hän hullutteli, hyppi ja humalaista matkien lauloi käheällä äänellä vuoroin karanneen munkin laulua:

    "Hiiteen kaavut, rukousrulla, –
    Hihhihhii ja hahhahhaa!
    Teidän kanssa, tyttö kullat,
    Syntikin on ihanaa!",

vuoroin juhlallista hymniä vaeltavien koululaisten sepittämästä latinalaisesta "Bacchus-messusta":

    "Joka viinin kanssa vaan
    Vettä tohtii maistaa,
    Senpä pirut pannullaan
    Helvetissä paistaa."

Giovanni ei ollut mielestään milloinkaan vielä syönyt eikä juonut mitään niin hyvällä maulla kuin tämän kurjan aterian, jona oli kivettynyttä juustoa, kuivunutta leipää ja Jacopon viiniä, kenties varastetuilla rahoilla ostettua.

Maljoja juotiin mestarin ja hänen työpajansa kunniaksi ja toivotettiin rahapulan pikaista loppumista.

Lopuksi Leonardo katsahti oppilaisiinsa ja sanoi hymyillen:

"Olen kuullut kerrottavan, rakkaat ystäväni, että pyhä Franciscus Assisilainen piti alakuloisuutta paheista pahimpana ja väitti, että oli oltava aina iloinen, jos tahtoi tehdä Jumalalle mieliksi. Juokaamme malja Franciscuksen viisauden kunniaksi – ikuisen ilon kunniaksi Jumalassa!"

Kaikki hämmästyivät hieman; mutta Giovanni ymmärsi mestarin tarkotuksen.

"Voi, hyvä mestari", sanoi Astro päätään pudistaen, "te puhutte ilosta, mutta mitä iloa voi olla niin kauan kuin me maassa matelemme kuin madot? Juokoot muut minkä kunniaksi haluavat – minä juon ihmissiipien, lentokoneen kunniaksi! Kun siivekkäät ihmiset kohoavat pilviin – silloin se vasta ilo alkaa. Piru periköön koko painolain ja mekaniikan, jotka meitä estävät..."

"Ei, veikkoseni, ilman mekaniikkaa et sinä pitkälle pääse!" pysäytti hänet Leonardo nauraen.

Vihdoin erottiin. Mutta Giovannia ei Leonardo päästänyt ylös, vaan hänelle laitettiin vuode mestarin makuuhuoneeseen, lähelle uunia, jossa hiilet vielä ystävällisesti hehkuivat. Sitten Leonardo otti esille pienen värikynäpiirustuksen ja ojensi sen oppilaalleen.

Piirustuksessa kuvatut nuorukaisen kasvot näyttivät Giovannista niin tutuilta, että hän luuli sitä ensin muotokuvaksi. Kuva muistutti sekä Girolamo Savonarolaa nuorena, että rikkaan juutalaisen koronkiskurin, kaikkien inhoaman vanhan Baruccon kuusitoistavuotiasta poikaa – kivulloista, haaveksivaa nuorukaista, rabbiinien kasvattia, joka oli syventynyt Kabbalan salaisen viisauden tutkimiseen ja josta toivottiin synagoogalle koituvan uuden valon.

Mutta tarkemmin katseltuaan tuota juutalaisnuorukaista, hänen tiheää, punertavaa tukkaansa, matalaa otsaansa ja paksuja huuliaan, Beltraffio tunsi hänessä Kristuksen, ei sellaisena kuin hänet tunnetaan pyhäinkuvista, vaan ikäänkuin hän itse olisi hänet kerran nähnyt, unohtanut ja nyt yhtäkkiä muistanut.

Päässä, joka oli kallellaan kuin heikkovartisen kukkasen, maahan luotujen silmien lapsellisen viattomassa katseessa ilmeni aavistus siitä viimeisestä tuskanhetkestä Öljymäellä, jolloin hän sanoi oppilailleen: "sieluni on kovin murheellinen aivan kuollakseni". Ja Giovanni muisti raamatun kertomuksen jatkon: "Hän meni vähän edemmäksi, lankesi kasvoilleen ja sanoi: 'Abba, Isä, kaikki on mahdollista sinulle; ota minulta pois tämä malja. Kuitenkin, älköön tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun. Ja vielä toisen ja kolmannen kerran hän sanoi: 'Isäni, jos tämä malja ei saata mennä minulta pois, vaan minun on se juotava, niin tapahtukoon sinun tahtosi.' Ja tullessaan tuskantaisteluun hän rukoili vielä hartaammin. Ja hänen hikensä oli niinkuin verenpisarat, jotka putoavat maahan."

"Mitä hän rukoili?" ajatteli Giovanni. "Mitenkä hän saattoi pyytää, ettei tapahtuisi sitä, mikä ei voinut olla tapahtumatta, mikä oli hänen oma tahtonsa – se, jota varten hän oli tullut maailmaan? Onko mahdollista, että hänenkin voimansa pettivät, niinkuin minun, että hänkin veriseen hikeen asti taisteli samoja hirmuisia kaksinaisia ajatuksia vastaan?"

"No mitä?" kysyi Leonardo palatessaan huoneeseen, josta oli hetkeksi poistunut. "Sinä taidat taas..."

"Ei, ei, mestari! Kunpa te tietäisitte, miten hyvältä ja levolliselta minusta nyt tuntuu... Nyt on kaikki ohitse..."

"Jumalan kiitos, Giovanni! Sanoinhan minä, että se menee ohitse. Katsohan vaan, ettei se koskaan enää palaa!"

"Olkaa huoleti, ei se palaa. Nyt minä näen" – hän osoitti piirustusta – "minä näen, että te rakastatte häntä enemmän kuin kukaan muu..."

"Ja jos teidän kaksoisolentonne", lisäsi hän, "taas tulee minun luokseni, niin minä tiedän millä karkoitan hänet pois: minä vain muistutan häntä tästä piirustuksesta."

XIV

Giovanni oli Cesarelta kuullut, että Kristuksen kasvot Herran ehtoollisessa olivat valmistumaisillaan, ja hänen teki mieli nähdä ne. Useampia kertoja hän pyysi mestaria näyttämään hänelle ne, ja tämä aina lupaili mutta ei täyttänyt lupaustansa.

Vihdoinkin eräänä aamuna Leonardo otti hänet mukaansa Maria delle Grazien ruokasaliin, ja tuolla tutulla paikalla, joka kuusitoista vuotta oli ollut tyhjänä, Johanneksen ja Jaakobin välillä, hän näki Vapahtajan kasvot, taustana avonaisen ikkunan läpi näkyvä etäinen iltataivas ja Sionin kukkulat.

Muutamia päiviä sen jälkeen hän eräänä iltana kulki Cantaranan kanavan autiota rantaa, paluumatkalla alkemisti Galeotto Sacroboscon luota. Mestari oli lähettänyt hänet noutamaan erästä harvinaista matemaattista teosta.

Tuulisen, leudon sään jälkeen oli tyyntynyt ja pakastunut. Lätäköt tiellä olivat hienon riitteen peitossa. Matalalla olevat pilvet näyttivät ikäänkuin lepäävän lehtikuusten alastomien, punasinerväin latvain yllä. Päivä pimeni nopeasti. Ainoastaan kaukana taivaanrannalla näkyi pitkä, vaskenkeltainen juova, synkän auringonlaskun viimeinen kajastus. Kanavan liikkumaton vesi, raskas ja musta kuin piki, näytti pohjattoman syvältä.

Vaikkei Giovanni edes itselleenkään tahtonut tunnustaa ajatuksiaan ja vaikka hän ponnisti kaikki järkensä voimat karkoittaakseen ne mielestään, ei hän voinut olla ajattelematta Leonardon kahta Kristuskuvaa. Kun hän sulki silmänsä, olivat ne hänen edessään ilmi elävinä: toinen – omainen, täynnä inhimillistä heikkoutta, se, joka Öljymäellä hikoili verta ja lapsellisessa rukouksessa pyysi ihmettä; toinen – epäinhimillisen tyyni, viisas, outo ja peloittava.

Ja Giovanni ajatteli, että ne kenties, selittämättömästä ristiriitaisuudestaan huolimatta, molemmat olivat todellisia.

Hänen ajatuksensa hämmentyivät niinkuin houreissa. Pää oli kuin tulessa. Hän istahti uupuneena kivelle kapean, mustan kanavan reunalle ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.

"Mitä sinä täällä teet? Olet aivan kuin rakastuneen varjo Acheronin rannalla", kuului pilkallinen ääni. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen, kääntyi taakseen säpsähtäen ja näki Cesaren.

Talven harmaassa hämärässä, alastomien, punasinerväin lehtikuusien alla näytti Cesare itse pahaenteiseltä kummitukselta, seisoessaan siinä pitkänä ja laihana, harmaankalpeine, kivulloisine kasvoineen, harmaaseen viittaan kääriytyneenä.

Giovanni nousi ylös ja he jatkoivat äänettöminä matkaansa. Kuivat lehdet vain kahisivat jalkain alla.

"Tietääkö hän, että me pengoimme hänen papereitaan?" kysyi viimein Cesare.

"Tietää", vastasi Giovanni.

"Eikä tietysti ole suutuksissaan. Sen arvasinkin. Kaikki anteeksi antava rakkaus!" sanoi Cesare ilkeästi, väkinäisesti naurahtaen.

He vaikenivat taas. Varis lensi kanavan yli käheästi raakkuen.

"Cesare", sanoi Giovanni hiljaa, "oletko nähnyt Kristuksen Herran ehtoollisessa?"

"Olen."

"No... mitä arvelet?"

Cesare kääntyi nopeasti hänen puoleensa.

"Entä sinä", kysyi hän.

"En tiedä... Minusta näyttää..."

"Sano suoraan: eikö miellytä, vai mitä?"

"Ei. Mutta minä en tiedä... Minun mieleeni pyrkii ajatus, ettei se ehkä olekaan – Kristus."

"Eikö Kristus? Kuka sitten?"

Giovanni ei vastannut. Hän hiljensi kulkuaan ja painoi päänsä alas.

"Kuulehan", jatkoi hän ajatuksiinsa vaipuneena, "oletko sinä nähnyt erään toisen kuvan, värikynäpiirroksen, jossa Kristus on esitettynä nuorena poikana?"

"Tiedän, juutalaispoikana, jolla on punanen tukka, paksut huulet, matala otsa – samallaiset kasvot kuin tuolla Baruccon pojalla. Entä sitten? Sekö sinua enemmän miellyttää?"

"Ei... minä vaan ajattelen, miten erilaiset ne ovat, nuo kaksi Kristusta."

"Erilaiset?" sanoi Cesare ihmeissään. "Nehän ovat samat kasvot! Herran ehtoollisessa hän on viittätoista vuotta vanhempi..."

"Muuten niin", lisäsi hän, "ehkäpä sinä oletkin oikeassa. Mutta joskin ne ovat kaksi Kristusta, niin ovat ne kuitenkin toistensa näköisiä kuin kaksoisolennot."

"Kaksoisolennot!" toisti Giovanni vavahtaen ja pysähtyi. "Miten sinä sanoit, Cesare – kaksoisolennot?"

"No niin. Mitä sinä niin säikähdit? Etkö itse ole sitä huomannut?"

Taas he jatkoivat matkaansa äänettöminä.

"Cesare!" huudahti yhtäkkiä Beltraffio voimatta hillitä kiihkoaan, "etkö sinä sitten näe? Onko se mahdollista, että tuo kaikkivaltias ja kaikkitietävä, jonka mestari on kuvannut Herran ehtoollisessa, että hän on voinut olla tuskantaistelussa Öljymäellä, veriseen hikeen asti, ja lapsen tavoin rukoilla inhimillisesti – ihmettä: 'Älköön tapahtuko se, minkä vuoksi minä olen tullut maailmaan ja minkä tiedän täytyvän tapahtua! Abba, Isä, menköön minulta pois tämä malja.' Mutta tässä rukouksessahan on kaikki, kuuletko Cesare, kaikki – eikä ilman sitä ole Kristusta, enkä minä vaihda sitä mihinkään viisauteen! Se, joka ei ole rukoillut tätä rukousta, se ei ole ollut ihminen, ei ole kärsinyt, ei ole kuollut niinkuin me!"

"Vai niin, sitäkö sinä", sanoi Cesare hitaasti. "Niinpä tosiaankin. Kyllä minä ymmärrän sinut. Niin, tietysti Herran ehtoollisen Kristus ei ole voinut siten rukoilla..."

Oli jo aivan pimeä. Giovanni saattoi vaivoin eroittaa kumppaninsa kasvot. Ne näyttivät hänestä omituisesti muuttuneen.

Yhtäkkiä Cesare pysähtyi, kohotti kätensä ja sanoi kumealla, juhlallisella äänellä:

"Sinä tahdot tietää, kenenkä hän on kuvannut, ellei sitä, joka rukoili Öljymäellä – sinun Kristustasi. Kuule siis: 'Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Se oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä sen kautta, ja ilman sitä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt. Ja Sana tuli lihaksi.' Kuuletko: Jumalan järki – Sana – tuli lihaksi. Oppilaittensa keskellä, jotka kuullessaan hänen sanovan: 'yksi teistä on minut pettävä', murehtivat, pahastuvat, kauhistuvat, on hän yksin tyynenä, ollen kaikille yhtä läheinen ja yhtä vieras – Johannekselle, joka lepää hänen rinnoillaan, Juudakselle, joka on hänet pettävä – senvuoksi, ettei hänelle enää ole olemassa hyvää eikä pahaa, elämää eikä kuolemaa, rakkautta eikä vihaa, vaan ainoastaan isän tahto – iankaikkinen välttämättömyys. 'Tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun' – niinhän sanoi sinunkin Kristuksesi, sekin, joka Öljymäellä rukoili mahdotonta ihmettä. Senpä vuoksi sanonkin niitä kaksoisolennoiksi. 'Tunteet ovat maasta kotosin; järki on ulkopuolella tunteita, kun se on syventyneenä mietiskelyyn', muistatko, ne ovat Leonardon sanoja. Apostolien kasvoissa ja liikkeissä hän on kuvannut kaikki maalliset tunteet; mutta se, joka sanoi: 'Minä olen voittanut maailman' ja 'Minä ja Isä olemme yhtä' – mietiskelevä järki – on ulkopuolella tunteita. Muistatko nuokin toiset Leonardon sanat mekaniikan laeista: 'Oi, sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija!' Hänen Kristuksensa on liikkeen alkuunpanija, joka, ollen kaiken liikkeen alkuna ja keskuksena, itse on liikkumaton, hänen Kristuksensa on iankaikkinen välttämättömyys, joka ihmisessä tuntee itsensä ja rakastaa jumalallisena oikeutena, Isän tahtona: 'Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen sinut. Ja minä olen tehnyt nimesi heille tiettäväksi ja teen vastakin, jotta se rakkaus, jolla olet rakastanut minua, olisi heissä.' Kuuletko: rakkaus tulee tiedosta. 'Suuri rakkaus on suuren tiedon tytär.' Leonardo yksin on ymmärtänyt tämän Herran sanan ja antanut sille ruumiillisen muodon Kristuksessaan, joka 'rakastaa kaikkea senvuoksi, että hän tietää kaikki'."

Cesare vaikeni, ja kauan he kulkivat äänettöminä sakenevan hämärän hengettömässä hiljaisuudessa.

"Muistatko, Cesare", virkkoi vihdoin Giovanni, – "kolme vuotta sitten me kuljimme sinun kanssasi aivan samoin kuin nyt Porta Vercellinan esikaupungin kautta, väitellen Herran ehtoollisesta. Silloin sinä pilkkasit mestaria ja sanoit, ettei hän ikinä saisi valmiiksi Kristustaan, ja minä väitin vastaan. Nyt sinä vuorostasi puolustat häntä minua vastaan. Tiedätkö, etten minä ikinäni olisi uskonut sinun, juuri sinun voivan noin puhua hänestä..."

Giovanni tahtoi katsahtaa kumppaninsa silmiin, mutta Cesare käänsi kasvonsa nopeasti pois.

"Minä olen iloinen", sanoi Beltraffio, "että sinä rakastat häntä – niin, Cesare, sinä rakastat häntä ehkä enemmän kuin minä – tahtoisit vihata, mutta rakastat..."

Cesare käänsi hitaasti kalpeat, vääntyneet kasvonsa toverinsa puoleen.

"Mitä sinä sitten olet luullut? Tietysti rakastan! Minäkö en häntä rakastaisi? Tahtoisin vihata, mutta en voi olla rakastamatta, sillä sitä, mitä hän on Herran ehtoollisessaan aikaansaanut, ei ymmärrä kukaan, kenties ei hän itsekään, niinkuin minä – minä, hänen katkerin vihollisensa!"

Ja taas hän nauroi väkinäistä nauruansa.

"Mutta eikö ihmissydän sentään ole omituinen luoma? Jos nyt niikseen tulee, niin saatan ehkä sanoa sinulle totuuden, Giovanni: minä en sittenkään häntä rakasta, nyt vielä vähemmin kuin silloin..."

"Minkä vuoksi?"

"Vaikkapa senvuoksi, että minä tahdon olla oma itseni – kuuletko, oma itseni – vaikka viimeisten viimeisenä, mutta en hänen korvanaan, hänen silmänään tai varpaana hänen jalassaan! Leonardon oppilaat ovat kananpoikia kotkanpesässä! Tieteelliset säännöt, lusikat värien mittausta varten, nenätaulut – olkoot ne Marcon huvina! Tahtoisinpa nähdä, miten Leonardo itse tieteellisten sääntöjensä avulla loisi Kristuskuvan! Tietysti hän opettaa meitä, kananpoikiaan, lentämään kotkan tavoin – tekee sen hyvästä sydämestä, sillä hän säälii meitä niinkuin pihakoiran sokeita pentuja, ontuvaa hevoskaakkia, syksyistä sudenkorentoa, jonka siivet ovat jähmettyneet, rikoksentekijää, jota hän saattaa teloituspaikalle tutkiakseen jänteitten nytkäyksiä hänen kasvoissaan. Niinkuin aurinko hän antaa ylenpalttisen hyvyytensä säteitten paistaa kaikille. Mutta, näetkös, ystäväni, kullakin on oma makunsa. Toista miellyttää olla sudenkorentona tai matosena, jonka mestari pyhän Franciscuksen tavoin tieltä nostaa ja asettaa puun lehdelle, ettei se joutuisi ohikulkevien tallattavaksi. Toista taas... tiedätkö, Giovanni, minusta olisi parempi, että hän pitemmittä mutkitta ja viisastelematta tallaisi minut kuoliaaksi!..."

"Cesare", sanoi Giovanni, "jos niin on, niin miks'et sinä sitten lähde pois hänen luotaan?"

"Entäs sinä, miks'et sinä lähde? Siipesi olet polttanut niinkuin perhonen kynttilässä, ja kuitenkin yhä vain tulen ympärillä kiertelet. Ehkäpä minäkin tahdon palaa samassa tulessa... Mutta muuten, ken tietää? Minulla on sentään toivon kipinä..."

"Mikä?"

"Aivan mitätön, ehkäpä mieletönkin! Mutta kuitenkin... sittenkin... Entäpä jos ilmestyy joku toinen, joka on toisenlainen kuin hän ja samalla hänen vertaisensa – ei Perugino, ei Borgognone, ei Botticelli, ei edes tuo suuri Mantegna – minä tiedän mestarin arvon: ei yksikään heistä ole hänelle vaarallinen – mutta joku toistaiseksi tuntematon? En tahtoisi muuta kuin nähdä tuon toisen voiton, huomauttaa messer Leonardolle, että sellainenkin säälistä tallaamatta jätetty itikka kuin minä voi asettaa toisen hänen edelleen ja pistää häntä – sillä huolimatta lammasvaatteistaan, sääliväisyydestään ja anteeksiantavasta hyvyydestään hän on ylpeä kuin saatana..."

Cesare katkasi puheensa äkisti, ja Giovanni tunsi vapisevan käden tarttuvan itseensä.

"Minä tiedän", jatkoi Cesare aivan toisella, melkein aralla ja rukoilevalla äänellä, "minä tiedän, ettet itsestäsi koskaan olisi tullut tuota ajatelleeksi. Kuka on sanonut sinulle, että minä häntä rakastan?"

"Hän itse", vastasi Beltraffio.

"Hän itse? Vai niin!" sanoi Cesare ylen hämillään. "Hän siis luulee..."

Hänen äänensä tyrehtyi.

He katsahtivat toistensa silmiin ja ymmärsivät yhtäkkiä, ettei heillä ollut enää mitään toisilleen sanottavaa, että kumpikin oli liiaksi vaipunut omiin mietteisiinsä ja tuskiinsa.

Äänettöminä ja hyvästiä sanomatta he erosivat seuraavassa tienhaarassa.

Horjuvin askelin, pää alas painuneena Giovanni jatkoi matkaansa kulkien tuon pitkän, suoran kanavan reunaa, jonka mustaan, liikkumattomaan veteen ei yhtään tähteä kuvastunut. Mitään näkemättä, muistamatta minne meni hän tuijotti vain eteensä tylsin, mielettömin katsein ja hoki lakkaamatta:

"Kaksoisolennot... kaksoisolennot..."

XV

Maaliskuun alussa 1499 Leonardo äkkiarvaamatta sai herttuallisesta rahastosta kaksi vuotta maksamatta olleen palkkansa.

Tähän aikaan huhuiltiin, että Moro, säikähtyneenä Venezian, paavin ja kuninkaan häntä vastaan solmiman kolmiliiton johdosta, aikoi paeta Saksanmaalle, keisarin turviin, niinpian kuin Ranskan armeija saapuisi Lombardiaan. Ollakseen varma alamaistensa uskollisuudesta poissaolonsa aikana herttua huojenteli verotaakkoja, suoritteli velkojansa ja jakeli ystävilleen lahjoja.

Vähän ajan kuluttua sai Leonardo herttualta uuden armonosoituksen.

"Ludovicus Maria Sfortia, Mediolanumin herttua, lahjoittaa firenzeläiselle Leonardus Quintius'elle, maankuululle taiteilijalle, kuusitoista pertichiä viinitarhamaata, Porta Verceliinan luona sijaitsevalta Pyh. Viktorin luostarilta ostettua" – sanottiin lahjoituskirjassa.

Taiteilija meni herttuata kiittämään. Vastaanotto oli määrätty illaksi, mutta Leonardo sai odottaa myöhäiseen yöhön asti, sillä Morolla oli ylen paljon työtä. Koko päivä oli herttualta mennyt ikäviin keskusteluihin rahastonhoitajien ja sihteerien kanssa, tarkastaessa laskuja ruudista, kuulista ja tykeistä, selvitellessä vanhoja ja solmiessa uusia solmuja siihen petoksien ja vehkeitten loppumattomaan verkkoon, joka häntä niin miellytti silloin kun hän hämähäkin tavoin siinä isännöitsi, mutta jossa hän nyt tunsi olevansa kiinni takertuneena kärpäsenä.

Työnsä päätettyään herttua meni Bramanten galleriaan, joka sijaitsi erään linnan saartokaivannon päällä.

Yö oli hiljainen. Silloin tällöin vain kuului torven toitotuksia, vartijoitten pitkäveteisiä huutoja, nostosillan ruosteisten ketjujen kitinää.

Paashi Ricciardetto toi kaksi tulisoihtua, pisti ne seinään kiinnitettyihin jalkoihin ja ojensi herttualle pienen kultaisen vadin, johon oli murennettu leipää. Tulisoihtujen valon houkuttelemina tuli valkoisia joutsenia uiden pitkin kaivannon mustaa, peilityyntä vedenpintaa. Aitaukseen nojaten Moro heitteli leipäpalasia veteen ja katseli ihaillen, miten joutsenet uivat niitä kohti äänettömästi rinnallaan vesipeiliä halkoen.

Markiisitar Isabella d'Este, Beatrice vainajan sisar, oli lähettänyt nämä joutsenet hänelle lahjaksi. Ne olivat kotoisin Mincion kaislikko- ja pajukkorantaisista lahdelmista, jotka ammoisista ajoista asti olivat olleet joutsenparvien tyyssijana.

Moro oli aina pitänyt niistä, mutta viime aikoina oli hän entistä enemmän niihin mielistynyt, ja joka ilta hän niitä ruokki omasta kädestään. Se oli hänelle ainoana virkistyksenä kaikkien niitten huolien jälkeen, joita hänelle tuottivat valtioasiat, sota, politiikka, hänen omat ja toisten petokset. Hänen mieleensä muistui lapsuuden aika, jolloin hän ruokki joutsenia Vigevanon viheriälimaisten lammikkojen rannoilla.

Mutta täällä, Milanon linnan kaivannoissa, uhkaavien ampumaluukkujen, tornien, ruutiholvien, tykinkitojen ja kuulakasojen keskellä näyttivät nuo hiljaiset, puhtaat, valkoiset linnut vielä ihanammilta. Vedenpinta niitten alla, johon taivas kuvastui, oli melkein näkymätön, ja keinuen ne liukuivat kuin salaperäiset aaveet, joka taholta tähtien ympäröiminä, kahden taivaan välillä – taivas ylhäällä ja taivas alhaalla – yhtä kaukana kummastakin ja yhtä lähellä kumpaakin.

Herttuan selän takana narahti pieni ovi ja kamariherra Pusterlo kurkisti sisään. Kunnioittavasti selkäänsä koukistaen hän lähestyi herttuaa ja ojensi hänelle paperin.

"Mikä se on?" kysyi herttua.

"Rahastonhoitaja, messer Borgonzio Bottolta – lasku sotatarpeista, ruudista ja kuulista... Hän pyytää tuhannesti anteeksi, että on pakoitettu vaivaamaan... Mutta Mortaraan menevä kuormasto lähtee liikkeelle huomenaamuna varhain..."

Moro kiskasi paperin kamariherran kädestä, rutisti sen kokoon ja heitti pois.

"Enkö minä ole monta kertaa sanonut sinulle, ettet saa häiritä minua minkäänlaisilla asioilla illallisen jälkeen! Hyvä Jumala, kohta ei saa yöllä vuoteessaankaan rauhaa!"

Selkää oikasematta ja vetäytyen takaperin ovea kohti kamariherra kuiskasi siksi hiljaa, että herttua saattoi olla kuulematta, jos niin suvaitsi:

"Messer Leonardo..."

"Niin, tosiaankin, Leonardo! Mikset minua ennen muistuttanut? Pyydä tulemaan!"

Ja kääntyessään taas joutseniin päin hän ajatteli:

"Leonardo ei minua häiritse."

Hänen keltaisia, pöhöttyneitä kasvojaan ja ohuita, viekkaita pedon huuliaan valaisi hyväntahtoinen hymy.

Kun taiteilija tuli galleriaan, kääntyi herttua hänen puoleensa samalla tavalla hymyillen kuin joutsenillekin.

Leonardo aikoi taivuttaa polveaan, mutta herttua pidätti hänet ja suuteli häntä otsalle.

"Terve tuloa! Pitkään aikaan emme ole toisiamme nähneet. Mitenkä sinä voit, ystäväiseni?"

"Minä saan kiittää teidän korkeuttanne..."

"Mitä joutavia! Suurempiakin lahjoja sinä ansaitsisit! Odotahan, vielä se päivä koittaa, jolloin minä palkitsen sinut ansioittesi mukaan."

Hän alkoi kysellä taiteilijalta hänen viimeisistä töistään, keksinnöistään ja suunnitelmistaan, varsinkin niistä, jotka näyttivät hänestä kaikkein mahdottomimmilta, satumaisilta – vedenalaisesta kellosta, vesisuksista, ihmissiivistä. Mutta kun Leonardo käänsi puheen päivän asioihin – linnoitustöihin, Martesana-kanavaan, muistopatsaan valamiseen – niin herttua heti katkaisi keskustelun ikävystyneen näköisenä.

Yhtäkkiä hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin hän usein teki viime aikoina. Hajamielisen näköisenä hän tuijotti eteensä, ikäänkuin olisi kokonaan unohtanut vieraansa.

Leonardo alkoi tehdä lähtöä. "No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!" sanoi herttua päätään nyökäyttäen. Mutta kun taiteilija oli jo ovella, huusi hän hänet takasin, meni hänen luoksensa, pani kätensä hänen olkapäilleen ja loi häneen pitkän, surumielisen katseen.

"Jää hyvästi", virkkoi hän ja hänen äänensä värähti, "jää hyvästi, Leonardoni! Kuka tietää, näemmekö enää toisiamme!"

"Aikooko teidän korkeutenne jättää meidät?"

Moro huokasi syvään eikä vastannut mitään.

"Niin, niin ystäväni", jatkoi hän hetken vaiti oltuaan. "Kuusitoista vuotta olemme nyt yhdessä eläneet, enkä minä ole sinulta muuta kuin hyvää kokenut – etkä sinäkään tietääkseni ole minulta pahaa osaksesi saanut. Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä – kun tulevina aikoina mainitaan Leonardon nimi, muistetaan samalla herttua Morokin."

Taiteilija ei rakastanut tunteenpurkauksia, ja hän vastasi sillä ainoalla lauseella, jota hän aina käytti, kun häneltä vaadittiin hovimiehen kaunopuheliaisuutta:

"Signor, tahtoisin, että minulla olisi enemmän kuin yksi elämä, uhratakseni ne kaikki teidän korkeutenne palveluksessa."

"Uskon sinua", sanoi Moro. "Kerran olet sinäkin minua muistava ja säälivä..."

Ääni tyrehtyi hänen kurkkuunsa liikutuksesta, hän puristi Leonardoa kovasti rintaansa vasten ja suuteli häntä.

"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!..."

Leonardon lähdettyä istui Moro vielä kauan Bramanten galleriassa joutsenia ihaillen, ja hänen sielussaan oli tunne, jota hän ei olisi kyennyt sanoin ilmaisemaan. Hänestä näytti siltä kuin hänen pimeässä, kenties rikollisessa elämässään Leonardo olisi ollut noitten valkoisten joutsenten kaltainen, jotka uiskentelivat linnan saartokaivannon mustan veden pinnalla, uhkaavien ampumaluukkujen, tornien, ruutihoivien, tykinkitojen ja kuulakasojen keskellä – yhtä hyödytön ja kaunis, yhtä puhdas ja neitsyeellinen.

Yön hiljaisuudessa kuului ainoastaan tervapisaroitten putoileminen loppuun palavista tulisoihduista. Niitten punertavassa valossa, joka sulautui sinertävään kuunvaloon, liukuivat joutsenet sulavasti keinuen veden kalvossa näkyvine kaksoisolentoineen, salaperäisinä kuin aaveet, tähtien ympäröiminä, kahden taivaan välillä – taivas ylhäällä ja taivas alhaalla – yhtä vieraina ja yhtä läheisinä kummallekin.

XVI

Huolimatta myöhäisestä hetkestä Leonardo meni herttuan luota San Francescon luostariin, missä hänen oppilaansa Giovanni Beltraffio makasi sairaana. Tämä oli neljä kuukautta sitten, kohta sen jälkeen kun hän oli keskustellut Cesaren kanssa kahdesta Kristuskuvasta, sairastunut kovaan kuumeeseen.

Eräänä päivänä joulukuun lopulla 1498 käydessään entisen opettajansa fra Benedetton luona oli Giovanni siellä tavannut erään Firenzestä tulleen vieraan, dominikaanimunkki fra Pagolon. Benedetton ja Giovannin pyynnöstä oli tämä kertonut heille Savonarolan kuolemasta.

Kuolemantuomio oli määrätty toimeenpantavaksi toukokuun 23 päivänä 1498, kello 9 aamupäivällä Signorian torilla Palazzo Vecchion edustalla, sillä samalla paikalla, jolla "turhuuksien polttaminen" ja tulikoe olivat tapahtuneet.

Pitkän lautakäytävän päässä oli rovio ja sen ääressä hirsipuu – maahan pystytetty paksu hirsi poikkipuineen, johon oli kiinnitetty kolme silmukkaa ja rautaketjuja. Vaikka kirvesmiehet olivat paljon puuhanneet poikkipuuta asetellessaan, milloin sitä lyhentäen milloin pitentäen, oli hirsipuu sittenkin tullut ristin muotoiseksi.

Torilla, ikkunoissa, parvekkeilla ja talojen katoilla oli nyt yhtä suunnattomasti väkeä kuin tulikokeen päivänä.

Palazzo Vecchion portista astuivat ulos kuolemaan tuomitut – Girolamo Savonarola, Domenico Buonvicini ja Silvestro Maruffi.

Muutaman askeleen kuljettuaan lautakäytävää he pysähtyivät Vasonan piispan, Aleksanteri VI:n lähettilään lavan eteen. Piispa nousi seisaalleen, otti veli Girolamoa kädestä ja lausui pannaanjulistuksen epävarmalla äänellä, nostamatta katsettaan Savonarolaan, joka katsoi häntä suoraan silmiin. Viimeisessä lauseessa hän teki virheen:

"Separo te ab Ecclesia militante atque triumphante. Erotan sinut sotivan ja voitokkaan kirkon yhteydestä."

"Militante, non triumphante – hoc enim tuum non est. Taistelevan, ei voitokkaan – se ei ole sinun vallassasi", oikasi häntä Savonarola.

Pannaanjulistettujen yltä riistettiin vaatteet aluspaitaan asti, ja sitten he puolialastomina jatkoivat matkaansa. Kaksi kertaa he vielä saivat pysähtyä: ensin apostolisten komisaarioitten lavan eteen, jotka lukivat heille kirkollisen oikeuden tuomion, ja sitten Firenzen tasavallan Kahdeksan Herran eteen, jotka kansan nimessä julistivat kuolemantuomion.

Tällä viimeisellä matkalla fra Silvestro kompastui ja oli vähällä kaatua. Domenico ja Savonarola horjahtivat myöskin. Jälestäpäin tuli ilmi, että muutamat katupojat, entisiä pyhän armeijan sotilaita, olivat ryömineet sillan alle ja pistäneet teräviä seipäänpäitä esiin lautojen välistä, haavoittaakseen kuolemaantuomitulta jalkoihin.

Fra Silvestro Maruffi, mielipuoli, sai ensimmäisenä nousta hirsipuuhun. Tavallinen tylsä ilme kasvoillaan hän astui ylös tikapuita, ikäänkuin tietämättömänä siitä mitä hänelle tapahtui. Mutta kun pyöveli heitti silmukan hänen kaulaansa, tarttui hän käsillään kiinni tikapuuhun, kohotti katseensa taivasta kohti ja huudahti:

"Sinun käsiisi, Herra, jätän minä henkeni."

Sitten hän itse, ilman pyövelin apua, maltillisella ja pelottomalla liikkeellä sysäsi tikapuut luotaan.

Fra Domenico odotteli vuoroansa iloisella malttamattomuudella ja merkin saatuaan riensi hirsipuuhun sellainen hymy huulillaan, kuin olisi hän ollut menossa suoraan paratiisiin.

Silvestron ruumis riippui poikkipuun toisessa päässä, Domenicon toisessa. Keskellä oli sija Savonarolaa varten.

Noustuaan tikapuille hän pysähtyi ja katsahti väkijoukkoon.

Syntyi hiljaisuus, samallainen kuin ennen aikaan Maria del Fioren kirkossa saarnan edellä. Mutta kun hän pisti päänsä silmukkaan, huusi joku:

"Tee ihme, profeetta!"

Ei kukaan käsittänyt, oliko se pilkkaa vai mielettömän uskon huuto.

Pyöveli sysäsi hänet alas tikapuilta.

Vanha käsityöläinen, sävyisän ja jumalisen näköinen, joka useampia tunteja oli vartioinut rovion ääressä, teki kiireesti ristinmerkin ja pisti palavan tulisoihdun puihin, lausuen samat sanat kuin Savonarola itse kerran oli lausunut turhuuksien ja anateemojen roviota sytyttäessään:

"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!"

Liekki leimahti. Mutta tuuli painoi sen sivulle. Väkijoukon valtasi kauhu. Toisiaan sysien ja tallaten ihmiset pakenivat ja kuului huutoja:

"Ihme! Ihme! He eivät pala!"

Tuuli lakkasi puhaltamasta. Liekki kohosi uudelleen ja tarttui ruumiisiin. Köysi, jolla veli Girolamon kädet olivat sidotut, katkesi; kädet vapautuivat ja vaipuivat alas, ikäänkuin liikkuen tulessa, ja monesta näytti siltä kuin hän olisi viimeisen kerran siunannut kansaa.

Kun rovio oli sammunut ja jälellä oli ainoastaan hiiltyneitä luita ja lihariekaleita rautaketjuissa, tunkeutuivat Savonarolan oppilaat hirsipuun luo kootakseen marttyyrien jäännökset. Vartijat ajoivat heidät pois, lapioivat tuhkan kärryihin ja läksivät viemään sitä Ponte Vecchion sillalle jokeen heitettäväksi. Mutta matkalla sinne oppilaat saivat siepatuksi muutaman hyppysellisen tuhkaa ja lihapalasen, jonka he sanoivat olevan osan Savonarolan muka palamatta säilyneestä sydämestä.

Lopetettuaan kertomuksensa fra Pagolo näytti kuulijoilleen rasian, jossa oli tuhkaa. Fra Benedetto suuteli sitä kauan aikaa kostuttaen sitä kyyneleillään.

Molemmat munkit menivät sitten iltakirkkoon. Giovanni jäi yksin.

Palatessaan he tapasivat hänet tunnottomana lattialla ristiinnaulitun kuvan edessä. Hänen jäykistyneet sormensa puristivat rasiaa.

Kolme kuukautta oli Giovanni elämän ja kuoleman välillä. Fra Benedetto ei jättänyt häntä hetkeksikään.

Usein hänet valtasi kauhu, kun hän hiljaisina öinä istui sairaan vuoteen ääressä ja kuunteli hänen hourailuaan.

Giovanni houraili Savonarolasta, Leonardo da Vincistä ja Jumalan äidistä, joka piirrellen hiekkaan geometrisia kuvioita opetti Jeesuslapselle iankaikkisen välttämättömyyden lakeja.

"Mitä sinä rukoilet?" puhui sairas sanomattoman tuskan vallassa. "Vai etkö sinä tiedä, ettei ole ihmettä, ettei tämä malja voi mennä sinulta, yhtä vähän kuin suora viiva voi olla olematta lyhin tie kahden pisteen välillä?"

Häntä kiusasi vielä toinenkin näky – kaksi Kristuskuvaa, jotka olivat toistensa vastakohtia ja samalla niin toistensa kaltaisia kuin kaksoisolennot. Toinen Kristus, jonka kasvot ilmaisivat inhimillistä kärsimystä ja heikkoutta, oli se, joka Öljymäellä rukoili ihmettä; toinen oli peloittava, outo, kaikkivaltias ja kaikkitietävä. Sana, joka oli tullut lihaksi – liikkeen alkuunpanija. Ne olivat kääntyneinä toisiaan vastaan kuin kaksi leppymätöntä vastustajaa kaksintaistelussa. Ja Giovannin niitä tarkastellessa himmeni himmenemistään nöyrän, murheellisen Kristuksen kuva, muuttuen vähitellen siksi kamalaksi olennoksi, jonka Leonardo kerran oli kuvannut Savonarolasta tekemässään irvikuvassa, ja se syytti kaksoisolentoaan ja nimitti sitä Antikristukseksi...

Fra Benedetto pelasti Beltraffion hengen. Kesäkuun alussa 1499, toivuttuaan sen verran että kykeni pysymään jaloillaan, Giovanni munkin pyynnöistä ja varoituksista huolimatta palasi Leonardon luo.

Heinäkuun lopulla samana vuonna Ranskan kuninkaan Ludvig XII:n armeija meni Alppien yli ja Signorien d'Aubignyn, Louis de Luxembourg'in ja Jean Jacques Trivulce'n johdolla tunkeutui Lombardiaan.