[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_skwzyTw5Ozc7KLqZAd4yrzqZdCZRaCYH03AC46tKS0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1870,"Ylösnousseet jumalat I","Merežkovski, Dmitri S.",1865,1941,"1870-mere-kovski-dmitri-s-ylosnousseet-jumalat-i","1870__Merežkovski_Dmitri_S.__Ylösnousseet_jumalat_I","Leonardo da Vinci","romaani",[],[],"fi",1901,1924,77902,520836,true,null,[],[],[],"Historiallinen romaani kuvaa Leonardo da Vincin elämää ja renessanssiajan Italiaa. Teos seuraa tieteen ja taiteen neron vaiheita 1400-luvun lopun Firenzessä ja muissa kaupungeissa. Se on osa laajempaa trilogiaa, jossa tarkastellaan kristinuskon ja pakanallisten ihanteiden kohtaamista.","Dmitri S. Merezhkovskijn 'Ylösnousseet jumalat I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1870. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YLÖSNOUSSEET JUMALAT I\n\nLeonardo Da Vinci\n\n\nKirj.\n\nDmitri S. Merezhkovskij\n\n\nSuomentanut\n\nK. W. Järnefelt\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen kirja\n\nVALKOINEN PAHOLAINEN\n\n\n\n\nI\n\n\nOr San Michelen kirkon vieressä Firenzessä olivat värjäriammattikunnan\nvarastoaitat.\n\nKömpelöitä lisärakennuksia, aittoja, epätasaisia ulkonemia vinoine\npuutukineen kiinnittyi taloihin, ja niiden tiilikatot olivat niin\nlähellä toisiaan, että taivaasta näkyi vain kapea juova ja kadulla\noli päivälläkin pimeä. Puotien ovilla riippui näytteinä ulkomailta\ntuotuja ja Firenzessä värjättyjä kangaspalasia. Ojassa, keskellä\nlitteillä kivillä laskettua katua, virtasi väriammeista kaadettuja\nerivärisiä vesiä Pääpuotien -- fondakien -- ovien päällä oli Calimalan,\nvärjäriammattikunnan vaakunalla varustettuja kilpiä: punertavalla\npohjalla kultainen, valkoisen villakangaspakan päällä istuva kotka.\n\nYhdessä näistä fondakeista istui paksujen tilikirjojen ja kaikellaisten\npaperien keskellä rikas kauppias, Calimalan jalon taiteen konsuli,\nmesser Cipriano Buonaccorsi.\n\nOli kylmä maaliskuun päivä. Tavaroilla täytetyistä kellareista\nkohoovassa kosteudessa värisi vanhus koettaen kääriytyä vanhaan\noravannahkaturkkiinsa, josta karvat olivat lähtemässä ja joka\noli aivan kulunut kyynäspäitten kohdalta. Hanhenkynä törrötti\nhänen korvansa takaa, ja heikoilla, lyhytnäköisillä, mutta kaikki\nhuomaavilla silmillään hän tarkasteli, muka välinpitämättömästi, itse\nasiassa kuitenkin tarkkaavaisesti, suunnattoman suuren tilikirjan\npergamenttilehtiä, sivuja, jotka pitkittäin ja poikittain olivat jaetut\nsarekkeihin: oikealla \"debet\", vasemmalla \"credit\". Tavarain merkinnät\noli tehty tasaisella, pyöreällä käsialalla, ilman suuria alkukirjaimia,\npisteitä ja pilkkuja, roomalaisilla numeroilla -- arabialaisten\nnumeromerkkien käyttämistä asiakirjoissa pidettiin sopimattomana\nuutuuksien tavoittelemisena. Ensimmäiselle sivulle oli suurin kirjaimin\nkirjoitettu:\n\n\"Herramme Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Neitsyt Maarian nimeen\nalotetaan tämä tilikirja vuonna tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä neljä\nKristuksen syntymän jälkeen.\"\n\nPäätettyään viimeisten merkintäin tarkastuksen ja huolellisesti\noikaistuaan virheen villatavaran takuuta vastaan otettujen espanjan\npippurin, mekkalaisen inkiväärin ja kanelikimppujen erissä, messer\nCipriano nojautui väsyneen näköisenä tuolin selkänojaa vastaan, sulki\nsilmänsä ja rupesi miettimään asiakirjettä, joka hänen oli lähetettävä\nasiamiehelleen kangasmarkkinoille Montpellier'n kaupunkiin.\n\nJoku tuli puotiin. Ukko avasi silmänsä ja näki edessään vuokraajansa\nGrillon, jolla oli vuokralla häneltä peltomaata ja viinitarhoja vuoren\njuurella Mugnonen laaksossa olevalla San Gervasion huvilatilalla.\n\nGrillo kumarteli, pitäen kädessään koria, jossa oli olkiin\nhuolellisesti käärittyjä munia. Hänen vyöllään riippui jaloistaan\nsidottuina kaksi elävää kukonpoikasta.\n\n\"Kah, Grilloko se on!\" virkkoi Buonaccorsi hänelle ominaisella\nherttaisuudella, jolla hän kohteli sekä alhaisia että ylhäisiä. --\n\"Mitä kuuluu? Taitaa nyt olla suotuisa kevät?\"\n\n\"Meille vanhuksille, messer Cipriano, ei ole keväimestäkään iloa; luita\nkolottaa -- hautaan pyrkivät.\"\n\n\"Kas tässä\", lisäsi hän hetken vaiti oltuaan, \"olisi teidän armollenne\nvähäsen munia ja pari kukonpoikaa pääsiäisen kunniaksi.\"\n\nJa Grillo siristeli viekkaan ystävällisesti vihertäviä silmiään,\njoitten ympärille kokoontui pieniä, päivettyneitä ryppyjä, jollaisia\ntavallisesti on aurinkoon ja tuuleen tottuneilla ihmisillä.\n\nBuonaccorsi kiitti vanhusta ja alkoi sitten kysellä asioista.\n\n\"No, ovatko työmiehet maakartanolla valmiina ryhtymään töihin?\nEnnätämmekö saada loppuun ennen aamun koittoa?\"\n\nGrillo huokasi syvään ja jäi seisomaan mietteisiin vaipuneena, nojaten\nsauvaan, joka hänellä oli kädessään.\n\n\"Kaikki on valmiina ja työmiehiä on riittävästi. Mutta, messere,\neiköhän olisi parempi odottaa?\"\n\n\"Itsehän sinä, ukkoseni, joku päivä sitten sanoit, ettei käy\nodottaminen, -- että joku saattaa ennättää ennen meitä.\"\n\n\"Niinhän tuo on, mutta sittenkin kammottaa. Syntiä se on! Meillä on nyt\npyhä paastoaika käsissä, ja työmme on syntistä.\"\n\n\"No, synnin otan minä omalletunnolleni. Älä pelkää, en minä sinua\nilmianna. -- Mutta löydämmeköhän mitään?\"\n\n\"Miksi emme löytäisi! Merkit ovat selvät. Jo isämme ja isoisämme ovat\ntienneet tuosta kummusta myllyn takana Märkärotkon luona. Öisin liehuu\nvirvatulia San Giovannin suolla. Ja sitäpaitsi on meillä sitä pahaa\nyltäkyllin kaikkialla. Sanotaan, että äskettäin, kaivoa Marignolan\nviinitarhassa kaivettaissa, löydettiin savesta kokonainen paholainen...\"\n\n\"Mitä puhut? Millainen paholainen?\"\n\n\"Vaskinen, sarvipäinen. Sen sorkat olivat karvaiset niinkuin pukilla.\nNaama oli hullunkurinen ja suu naurussa; se hyppi yhdellä jalallaan\nsormiaan näpäytellen. Vanhuudesta oli se käynyt aivan viheriäiseksi ja\nsammaltunut.\"\n\n\"Mitä sille tehtiin?\"\n\n\"Siitä valettiin kello enkeli Mikaelin uuteen kappeliin.\"\n\nMesser Cipriano oli vähällä suuttua.\n\n\"Mikset ennen ole minulle siitä puhunut, Grillo?\"\n\n\"Te olitte kauppamatkoilla Siennassa.\"\n\n\"Olisit kirjoittanut. Minä olisin lähettänyt tänne jonkun. Olisin\nvaikka itsekin tullut, enkä olisi rahoja säästänyt. Kymmenen kelloa\nolisin niille valanut. Hölmöt! Kellon valavat tanssivasta faunista, --\njoka on saattanut olla muinaisen helleeniläisen kuvanveistäjän Skopaan\ntyötä...\"\n\n\"Hölmöjäpä kyllä. Mutta älkää huoliko olla suutuksissanne, messer\nCipriano. He ovat saaneet rangaistuksensa: siitä saakka kun uusi kello\nripustettiin paikalleen, ovat madot kaksi vuotta peräkkäin syöneet\nomenat ja kirsikat puutarhoista, eivätkä öljypuut ole kantaneet\nhedelmää. Äänikin on kellossa huono.\"\n\n\"Mitenkä huono?\"\n\n\"Kuinka sanoisinkaan? Ei siinä ole oikeata sointua. Kristityn sydäntä\nse ei ilahuta. Rämpättää vaan ilman aikojaan. Tiettyähän se on: mikä\nkirkon kello voi paholaisesta syntyä! Älkää panko pahaksenne, messere,\nmutta pappi taitaa olla oikeassa: kaikesta tuosta saastasta, mitä ne\nmaasta esiin kaivavat, ei tule mitään hyvää. Tässä on meneteltävä\nvarovaisesti. Pitää suojella itseään ristinmerkillä ja rukouksella,\nsillä perkele on voimakas ja viekas, se koiran sikiö, -- menee yhdestä\nkorvasta sisään ja toisesta ulos! -- Ajatelkaa sitä marmorikättä, jonka\nZachello viime vuonna Myllykummun luona maasta esiin kaivoi. Paholainen\nkietoi meidät pauloihinsa ja paljon onnettomuutta se sai aikaan, --\noikein kammottaa sitä muistellessakin...\"\n\n\"Kerropas, Grillo, mitenkä sinä sen löysit?\"\n\n\"Se tapahtui syksyllä, pyhän Martin päivän aattona. Olimme juuri\nruvenneet illalliselle ja emäntä oli paraiksi ennättänyt asettaa\nleipäliemen pöydälle, kun renki Zachello, kummini veljenpoika, tulee\njuoksujalassa sisään. Ja minun pitää teille mainita, että olin sinä\niltana jättänyt hänet Myllykummun luo öljypuumaata kuokkimaan -- olisin\nhamppua siihen kylvänyt. 'Isäntä, isäntä!' hokee Zachello kalman\nkalpeana ja vavisten, niin että leuat lyövät loukkua. 'Herra sinua\nsiunatkoon, poikaseni, mikä sinun on?' -- 'Paha on valloillaan siellä\npellolla', sanoo tämä, 'kuollut alkaa maasta ylös pyrkiä. Jos ette\nusko, niin tulkaa katsomaan.' Otettiin lyhdyt ja lähdettiin.\n\n\"Alkoi jo olla pimeä. Kuu oli noussut lehdon takaa, ja minä näin jonkun\nvalkoisen esineen pistävän esiin vastakuokitusta maasta. Kumarruin\nkatsomaan ja näin valkoisen käden, jossa oli kauniit, hienot sormet,\nniinkuin kaupunkilaistytöillä. 'Hiisi vieköön', ajattelin itsekseni,\n'mitä pirun juonia tämä on?' Laskin lyhdyn maahan paremmin nähdäkseni.\nSilloin käsi rupesi liikkumaan sormillaan ikäänkuin viittaillen. Sitä\nen enää kestänyt, vaan rupesin huutamaan ja polveni alkoivat tutista.\nMutta mona Bonda, isoäitini -- hän on kätilö ja aika tietäjä, se\nrivakka eukko -- hän sanoi meille: 'Mitä te niin säikähditte, hölmöt,\nettekö näe, ettei käsi ole elävä eikä kuollut, vaan se on kivestä.'\nHän tarttui siihen ja nyhtäsi sen ylös maasta kuin minkäkin nauriin.\nRanteen yläpuolelta oli käsi taittunut. 'Mummo, mummo', huusin minä,\n'anna sen olla, älä siihen kajoa, haudatkaamme se pian maahan, ettei\nse vaan tuottaisi mitään onnettomuutta'. -- 'Ei', sanoi mummo, 'se\npitää ensin viedä kirkkoon papille, että hän sen tekee voimattomaksi'.\nMutta eukko peijasi minut; hän ei vienytkään kättä papille, vaan kätki\nsen kirstuunsa, jossa hän säilytti kaikellaista tavaraa -- riepuja,\nvoiteita, yrttejä ja taikakaluja. Minä vaadin häntä antamaan pois\nkäden, mutta mona Bonda oli itsepäinen. Ja siitä lähtien alkoi eukko\ntehdä ihmeparannuksia. Jos jollakin sattui olemaan hammastauti, niin\nei hänen tarvinnut muuta kuin koskettaa poskea tuolla epäjumalan\nkädellä, ja turvotus katosi. Kuumeet, mahataudit, kaatumataudit --\nkaikki se paransi. Jos jonkun lehmän oli vaikea poikia, niin mummo pani\nvain kivikäden sen mahan päälle, ja samassa pääsi lehmä pintehestä ja\nvasikka piehtaroi olkien seassa.\n\n\"Maine näistä ihmeistä levisi naapurikyliinkin ja eukko ansaitsi paljon\nrahaa siihen aikaan. Mutta mitään hyvää ei siitä tullut. Pappi, isä\nFaustino, ei antanut minulle rauhaa. Jos menin kirkkoon, soimasi\nhän minua saarnassaan koko seurakunnan kuullen. Hän nimitti minua\nkadotuksen lapseksi, paholaisen palvelijaksi, uhkasi piispalle valittaa\nja kieltää minulta herranehtoollisen. Poikanulikat juoksentelivat minun\nperässäni kadulla sormellaan minua osoitellen: 'tuossa on Grillo,\npoppamies, ja hänen mummonsa on velho, molemmat ovat sielunsa pirulle\nmyyneet'. Uskotteko, etten edes öisin saanut rauhaa, yhä vain näin tuon\nkivikäden edessäni; se lähestyi minua hiljaa, otti minua hellävaroin\nkaulasta, ikäänkuin hyväillen noilla pitkillä, kylmillä sormillaan, ja\nsitten yhtäkkiä kävi kiinni kurkkuuni ja alkoi kuristaa. Minä koetin\nhuutaa, mutta en voinut.\n\n\"Ei, ajattelin, tämä peli ei käy laatuun. Nousin eräänä päivänä ennen\naamunkoittoa, ja kun mummo oli lähtenyt niitylle aamukasteen aikana\nyrttejä keräilemään, särjin kirstun lukon, otin sieltä käden ja toin\nsen teille. Muinaiskalujen kauppias Lotto olisi kyllä antanut siitä\nkymmenen soldia -- ja teiltä sain vain kahdeksan -- mutta teidän\narmollenne olen valmis uhraamaan paljon enemmänkin kuin kaksi soldia,\n-- suokoon Herra teille kaikkea hyvää, teille ja madonna Angelicalle ja\nteidän lapsillenne ja lastenne lapsille!\"\n\n\"Niin, kaikesta siitä päättäen, mitä kerrot, Grillo, löydämme me kyllä\njotakin Myllykummusta\", sanoi messer Cipriano mietteissään.\n\n\"Kyllähän me löydämme\", virkkoi ukko, taas raskaasti huokaisten,\n\"kunhan ei vain isä Faustino saisi asiasta vihiä. Jos hän saa sen\ntietää, niin hän antaa minulle sellaisen kyydin, että riittää, ja\nteillekin hän tuottaa ikävyyksiä: yllyttää kansan ja keskeyttää työt.\nMutta Jumalahan on armollinen. Älkää te vain minua jättäkö pulaan,\nhyväntekijäni, puolustakaa minua tuomarin edessä.\"\n\n\"Sitäkö maapalasta sinä ajattelet, jonka mylläri tahtoo sinulta\nriistää?\"\n\n\"Aivan niin, messere. Mylläri on viekas lurjus, joka kyllä tietää\nmissä pirulla on häntänsä. Minä näet lahjoitin tuomarille hiehon.\nMutta mylläri oli minua viekkaampi -- hän lahjoitti hänelle poikivan\nhiehon. Riitajutun aikana se poiki härkävasikan, ja nyt pelkään, että\ntuomari ratkaisee jutun hänen hyväkseen. Puolustakaa minua, hyvä isä!\nMinähän olen teidän hyväksenne noihin Myllykummun puuhiin ryhtynyt --\nen kenenkään muun tähden olisi ottanut semmoista syntiä harteilleni...\"\n\n\"Ole huoleti, Grillo. Tuomari on minun ystäväni, ja minä kyllä puhun\nhänelle sinun puolestasi. Mene nyt keittiöön, siellä saat ruokaa ja\nviiniä. Tänä yönä menemme yhdessä San Gervasioon.\"\n\nUkko kiitti syvään kumartaen ja läksi, mutta messer Cipriano vetäytyi\npuodin vieressä olevaan pieneen työhuoneeseensa, jossa ei kukaan saanut\nkäydä.\n\nTäällä oli kuin museossa marmori- ja pronssikuvia seinävierustalle\nasetettuina. Vanhoja rahoja ja mitaleja oli kiinnitetty kankaalla\npäällystetyille laudoille. Veistokuvien kappaleita oli laatikoissa.\nMonilukuisten konttoriensa kautta hän tilaili muinaiskaluja\nkaikkialta, missä niitä vain oli saatavissa: Ateenasta, Smyrnasta ja\nHalikarnassosta, Kyprosta, Leucadiasta ja Rhodos saarelta, Egyptin\nperukoilta ja Wähästä Aasiasta.\n\nSilmäiltyään aarteitansa vaipui Calimalan konsuli taas syviin\nmietteisiin villatavarain tullista ja, punnittuaan kaikki asianhaarat,\nryhtyi sepittämään kirjettä asiamiehelleen Montpellier'ssä.\n\n\n\n\nII\n\n\nSillä aikaa jutteli varastohuoneen perällä, missä kattoon asti\nulottuvia kangaspakkapinoja päivälläkin valaisi ainoastaan\nmadonnankuvan edessä tuikkiva lamppu, kolme nuorta miestä: Doffo,\nAntonio ja Giovanni. Doffo, messer Buonaccorsin kirjanpitäjä,\npunatukkainen, pystynokkainen ja hyväntahtoisen iloinen nuorukainen,\nmerkitsi kirjaan mitatun kankaan kyynärämääriä. Antonio da Vinci,\nnuori mutta vanhannäköinen mies, jolla oli lasimaiset kalansilmät\nja itsepäisesti törröttävä, harva, musta tukka, mittasi vikkelästi\nkangasta firenzeläisellä mitalla, cannalla. Giovanni Beltraffio,\nMilanosta tullut taidemaalarinoppilas, noin yhdeksäntoistavuotias,\narka ja ujo, jolla oli suuret, viattomat ja surulliset, harmaat silmät\nja päättämätöntä luonnetta ilmaisevat kasvot, istui valmiiksi mitatun\nkangaspakan päällä, toinen jalka toisen päälle nostettuna, kuunnellen\ntarkkaavaisesti.\n\n\"Niin pitkälle siis on tultu\", sanoi Antonio hiljaa ja vihaisesti, --\n\"pakanain jumalia on ruvettu maasta ylös kaivamaan!\"\n\n\"Ruskeata skotlantilaista villakangasta -- kolmekymmentä kaksi\nkyynärää, kuusi jalkaa ja kahdeksan tuumaa\", lisäsi hän kääntyen Doffon\npuoleen, joka merkitsi sen tavarakirjaan. Sitten kääräsi Antonio\nmitatun kangaspalasen kokoon ja heitti sen äkäisesti mutta taitavasti\njuuri sinne, minne pitikin. Matkien fra Girolamo Savonarolaa hän\nkohotti etusormensa ja huudahti ennustajan tavoin:\n\n\"_Gladius Dei super terram cito et velociter!_ Pyhä Johannes näki\nPatmos saarella ilmestyksen: enkeli otti vanhan lohikäärmeen, joka\non perkele, ja kytki hänet kahleisiin tuhanneksi vuodeksi ja heitti\nhänet hornaan ja lukitsi sinetillä, ettei hän viettelisi kansoja\nennenkuin nuo tuhat vuotta ovat kuluneet. Nyt vapautuu perkele\nvankeudestaan. Tuhat vuotta on kulunut. Väärät jumalat, Antikristuksen\nedelläkävijät ja palvelijat, nousevat ylös maasta, enkelin sinetin\nalta, vietelläkseen kansoja. Voi kaikkia niitä, jotka elävät maalla ja\nmerellä!\"\n\n\"Keltaista brabanttilaista kangasta, sileätä -- seitsemäntoista\nkyynärää, neljä jalkaa, yhdeksän tuumaa.\"\n\n\"Mitä te arvelette, Antonio\", virkkoi Giovanni arasti, mutta ahnaan\nuteliaana, -- \"osoittavatko kaikki nämä merkit...\"\n\n\"Eipä muutakaan. Valvokaa! Aika on lähellä. Eikä nyt ainoastaan kaiveta\nvanhoja jumalia maasta ylös, vaan uusiakin luodaan vanhojen mallin\nmukaan. Nykyajan kuvanveistäjät ja maalarit palvelevat Molokia, se on\nperkelettä. Jumalan kirkosta tekevät he saatanan temppelin. Pyhimysten\nja marttyyrien nimellä esittävät he saastaisia jumalia, joita\nkumartavat: Johannes Kastajan sijalla on Bacchus, Jumalan äidin sijalla\ntuo Venus portto. Sellaiset taulut olisi poltettava ja tuhka tuuleen\nhajoitettava!\"\n\nHurskaan kirjanpitäjän himmeissä silmissä välähti uhkaava tuli.\n\nGiovanni oli vaiti -- hän ei uskaltanut vastustaa -- ja rypisteli\nhienoja kulmakarvojansa avuttomasti pinnistäen ajatustaan.\n\n\"Antonio\", sanoi hän vihdoin, \"minä olen kuullut, että teidän\nserkkunne, messer Leonardo da Vinci, ottaa joskus vastaan oppilaita\ntyöhuoneeseensa. Olen kauan halunnut...\"\n\n\"Jos tahdot kadottaa sielusi, Giovanni\", keskeytti Antonio tuiman\nnäköisenä, \"niin mene messer Leonardon luo\".\n\n\"Mitenkä niin? Minkä tähden?\"\n\n\"Hän on tosin minun serkkuni ja kahtakymmentä vuotta minua vanhempi,\nmutta Sanassa sanotaan: ensimmäisen ja toisen varoituksen jälkeen\nkäänny pois kerettiläisestä. Messer Leonardo on kerettiläinen ja\njumalaton ihminen. Hänen järkeänsä pimittää saatanallinen ylpeys.\nMatematiikan ja mustan magian avulla hän luulee voivansa päästä luonnon\nsalaisuuksien perille...\"\n\nJa kohottaen silmänsä taivasta kohti Antonio lausui Savonarolan sanat\nhänen viimeisestä saarnastaan:\n\n\"Tämän ajan viisaus on hulluutta Herran edessä. Kyllä tunnemme nuo\noppineet; kaikki he vaeltavat helvettiin!\"\n\n\"Oletteko te kuullut, Antonio\", jatkoi Giovanni vielä aremmin, \"että\nmesser Leonardo on nyt täällä, Firenzessä? Hän on vastikään tullut\nMilanosta.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Herttua on lähettänyt hänet tiedustelemaan, olisivatko muutamat\nLorenzo Magnifico vainajalle kuuluneista maalauksista myytävissä.\"\n\n\"Olkoonpa missä hyvänsä, se on minulle yhdentekevää\", keskeytti\nAntonio, vielä hartaammin ryhtyen kankaan mittaamiseen.\n\nKellot alkoivat soida, kutsuen iltakirkkoon. Doffo oikasihe\ntyytyväisenä ja löi kirjan kiinni. Työ oli päättynyt. Puoteja alettiin\nsulkea.\n\nGiovanni meni ulos kadulle. Märkien kattojen välistä näkyi harmaa\ntaivas, jolla heikosti kuvastui iltaruskon puna. Sataa tuhutti hienoa\nsadetta.\n\nYhtäkkiä kajahti avonaisesta ikkunasta läheiseltä pikkukadulta laulu.\n\n    O vaghe montanine e pastorelle.\n    Oi, vuorten immet, armaat paimentytöt.\n\nÄäni oli nuorekas ja sointuva. Giovanni arvasi kangaspuitten polkimien\nsäestyksestä, että laulaja oli kutojatar.\n\nHän jäi kuuntelemaan. Samassa hän muisti, että nyt oli kevät, ja hänen\nsydämensä alkoi sykkiä aiheettomasta, surunsekaisesta liikutuksesta.\n\n\"Nanna! Nanna! Missä sinä olet, lemmon letukka!? Oletko kuuroksi\ntullut? Tule syömään! Liemi jäähtyy.\"\n\nKuului kiireistä puukenkien kopinaa tiilikivilattialla, ja sitten\nkaikki hiljeni.\n\nGiovanni seisoi vielä kauan katsellen tyhjään ikkunaan, ja hänen\nkorvissaan kaikui keväinen laulu, joka muistutti etäisen huilun\nsäveliä --\n\n    O vaghe montanine e pastorelle.\n\nHiljaa huokaisten hän astui Calimalan konsulin taloon, nousten\njyrkkiä portaita, joitten kaiteet olivat lahot ja hatarat, suureen\nkirjastohuoneeseen. Siellä istui kirjoituspulpetin yli kumartuneena\nGiorgio Merula, Milanon herttuan hovikronikoitsija.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMerula oli tullut Firenzeen hallitsijansa käskystä ostamaan harvinaisia\nkäsikirjoituksia Lorenzo Medicin kirjastosta ja asettunut asumaan,\nniinkuin aina ennenkin, ystävänsä Cipriano Buonaccorsin luo, joka\noli samallainen muinaiskapineiden keräilijä kuin hänkin. Giovanni\nBeltraffioon oli oppinut historioitsija Milanosta tullessaan sattumalta\ntutustunut majatalossa. Ollen hyvän kirjurin tarpeessa oli hän ottanut\nGiovannin, jolla oli kaunis ja selvä käsiala, mukaansa Ciprianon taloon.\n\nGiovannin huoneeseen tullessa Merula tarkasteli repaleista messu-\ntai virsikirjan näköistä kirjaa. Varovaisesti hän siveli kostealla\npesusienellä ohuita kirjan lehtiä, jotka olivat mitä hienointa,\nkuolleena syntyneen irlantilaisen vuonan nahasta tehtyä pergamenttia,\n-- puhdisteli muutamia rivejä hohkakivellä, silitteli niitä\nveitsenterällä ja kiillottimella, ja sitten taas tarkasteli valoa\nvasten pitäen.\n\n\"Te herttaiset!\" mutisi hän itsekseen ihastuksissaan. \"No, tulkaahan\nesille, päivän valoon, raukat... Miten pitkiä ja kauniita te olette!\"\n\nHän näpäytti sormiaan ja kohotti kaljua päätään. Hänellä oli\npöhöttyneet kasvot täynnä pehmeitä, liikkuvia ryppyjä, tummanpunainen\nnenä ja pienet, lyijynharmaat silmät, jotka ilmaisivat elämää ja\nväsymätöntä iloisuutta. Hänen vieressään ikkunalla oli savipullo ja\nmalja. Hän kaatoi itselleen viiniä, ryyppäsi, rykäisten sen päälle, ja\naikoi jälleen syventyä työhönsä, kun hän samassa huomasi Giovannin.\n\n\"Hyvää päivää, pikku munkki!\" tervehti häntä vanhus leikkisästi. Pikku\nmunkiksi hän nimitti Giovannia hänen kainoutensa vuoksi. \"Minä olen\nsinua kaivannut. Ajattelin tässä juuri, että minne olitkaan joutunut?\nKunhan et vain olisi rakastunut! Tytöt Firenzessä ovat viehättäviä,\neikä rakkaus ole mikään synti. Enpä minäkään aikaani tyhjään kuluta.\nTällaista merkillistä kapinetta et liene eläissäsi nähnyt. Tahdotko,\nniin näytän. Vai enkö näytäkään -- jos et hyvinkään malta olla siitä\nkertomatta? Minähän ostin sen juutalaiselta kauppiaalta polkuhinnasta,\n-- löysin sen romuläjästä. No, olkoon menneeksi, sinulle yksin näytän!\"\n\nHän viittasi häntä sormellaan tulemaan luokseen.\n\n\"Tule tänne, lähemmäksi valoa!\"\n\nJa hän osoitti kirjan sivua, johon oli tiheään kirjoitettu\nteräväkulmaisia kirkollisen tyylin kirjaimia. Siinä oli suurilla,\nkömpelöillä laulunuoteilla varustettuja hymnejä, rukouksia ja virsiä.\n\nSitten hän otti häneltä kirjan, avasi sen toisesta kohti ja asetti\nvaloa vasten hänen silmiensä tasalle. Silloin Giovanni huomasi,\nettä siihen, mistä Merula oli hangannut pois kirkolliset kirjaimet,\nilmestyi toisia, miltei näkymättömiä rivejä, haihtuvia jälkiä vanhasta\nkirjoituksesta, syvennyksiä pergamentissa. Ne eivät olleet kirjaimia,\nvaan ainoastaan jo aikaa sitten hävinneitten kirjainten haamuja, ylen\nhämäriä ja hentoja.\n\n\"Näetkö, näetkö?\" hoki Merula voitonriemuisesti. \"Siinä ne ovat,\nherttaiset. Sanoinhan sinulle, munkkiseni, että se on hauska kapine!\"\n\n\"Mitä se on? Mitä se on?\" kysyi Giovanni.\n\n\"En tiedä vielä itsekään. Taitaa olla katkelmia vanhasta\nrunovalikoimasta. Mutta saattavat ne olla uusiakin, tähän asti\ntuntemattomia aarteita helleeniläisestä runoudesta. Ja ellei minua\nolisi ollut, eivät ne ikinä olisi tulleet päivän valoon! Olisivat\nmaailman loppuun asti saaneet olla hautautuneina antifoonien ja\nkatumusvirsien alle...\"\n\nJa Merula selitti hänelle, että jokin keskiajan kirjoittajamunkki,\nvoidakseen hyväkseen käyttää kallisarvoista pergamenttia, oli hangannut\npois vanhat pakanalliset säkeet ja kirjoittanut niiden päälle uudet.\n\nUsvakerroksen läpi kuultava aurinko valoi huoneeseen himmeätä,\npunertavaa hohdetta, ja se sai vanhojen kirjainten jäljet vielä\nselvemmin näkyviin.\n\n\"Näetkö, näetkö, vainajat tulevat esiin haudoistaan!\" puheli Merula\nhaltioissaan. \"Tuo taitaa olla ylistyslaulu Olympolaisten kunniaksi.\nKatsopas tässä, saattaa lukea ensimmäiset rivit.\"\n\nJa hän käänsi kreikankielestä:\n\n    \"Ylistys sulle, sä seppelepäinen, lempeä Bacchus!\n    Ylistys sullekin, hopeajousinen, hirveä Febus,\n    Jumala kiharapää, joka surmasit Nioben lapset!\n\n\"Ja tässä on ylistyslaulu Venukselle, jota sinä niin pelkäät, pikku\nmunkki! Mutta siitä on vaikea saada selvää...\n\n    \"Oi Afrodite, sä kultajalkainen äiti,\n    Ihmisten ilo ja jumalienkin...\"\n\nTähän katkesi runo, peittyen kokonaan kirkollisen kirjoituksen alle.\n\nGiovanni laski kirjan pöydälle, ja kirjainten haamut kalpenivat,\nsyvennykset sileässä, keltaisessa pergamentissa häipyivät, varjot\nkatosivat. Näkyvissä olivat ainoastaan selvät, lihavat, mustat\nluostarikirjan kirjaimet ja suunnattomat, kömpelöt katumusvirren nuotit:\n\n\"Kuule, Herra, rukoukseni, ota minut omaksesi ja kuule minua. Minä\nvoivotan surussani ja murehdin; sydämeni vapisee ja kuoleman kauhu on\nminut vallannut.\"\n\nRuusunpunainen hohde sammui ja huoneessa alkoi hämärtää. Merula kaatoi\nviiniä saviastiasta, joi ja tarjosi toverilleen.\n\n\"No, veikkoseni, juopas minun terveydekseni. _Vinum super omnia bonum\ndiligamus_.\"\n\nGiovanni kieltäytyi.\n\n\"No, niinkuin tahdot. Minä juon sitten sinunkin edestäsi. -- Mutta\nmiksi olet niin surkean näköinen tänään, aivan kuin vedestä nostettu?\nVai onko tuo Antonio pyhimys taas peloitellut sinua ennustuksillaan.\nHeitä sinä ne hiiteen, Giovanni, semmoiset lorut. Ja mitä ne raakkuvat,\nmokomatkin tekopyhät. Tunnusta, oletko puhunut Antonion kanssa.\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mistä.\"\n\n\"Antikristuksesta ja messer Leonardo da Vincistä.\"\n\n\"Siinäpä se on! Sinä et muuta teekään kuin uneksit tuosta Leonardosta.\nOnko hän sinut aivan lumonnut? Kuulehan, ystäväiseni, heitä kaikki nuo\nhoureet mielestäsi ja jää minun sihteerikseni. Minä teen sinusta pian\nmiehen -- opetan sinulle latinaa ja sinusta tulee lakimies, puhuja\ntai hovirunoilija -- sinä tulet rikkaaksi ja kuuluisaksi. Mitä se\ntaidemaalaus on? Jo filosoofi Seneca sanoi sitä ammatiksi, jota ei\nvapaan ihmisen kannata harjoittaa. Katsopas noita maalareita -- kaikki\nne ovat tietämättömiä, raakoja ihmisiä.\"\n\n\"Minä olen kuullut sanottavan\", vastasi Giovanni, \"että messer Leonardo\non hyvin oppinut.\"\n\n\"Oppinut! Kyllä kai! Eihän hän osaa edes latinaakaan, ei Ciceroa\nQvintilianuksesta erottaa, ja kreikankielestä ei hänellä ole vihiäkään.\nSellainen oppinut hän on! Johan sille kanatkin nauravat.\"\n\n\"Sanotaan\", jatkoi yhä Beltraffio, \"että hän keksii ihmeellisiä\nkoneita, että hänen luonnontutkimuksensa...\"\n\n\"Koneet, tutkimukset! Sillä ei, veikkoseni, pitkälle päästä. Minun\nteoksessani 'Latinan kielen kauneudet' on koottuna kolmatta tuhatta\nuutta mitä kauneinta lausepartta. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä,\nmitä vaivaa se on minulle tuottanut. Mutta laitella kaikellaisia\nkonstikkaita koneita, tähystellä lintujen lentoa taivaalla ja ruohojen\nkasvamista kedolla -- se ei ole mitään tiedettä, se on vaan huvia,\nlasten leikkiä...\"\n\nVanhus vaikeni. Hänen kasvonsa tulivat ankaran näköisiksi. Tarttuen\nnuorukaisen käteen hän virkkoi tyynen vakavasti:\n\n\"Kuulehan, Giovanni, mitä minä sinulle sanon, ja pane se tarkoin\nmieleesi. Meidän opettajiamme ovat vanhat kreikkalaiset ja roomalaiset.\nHe ovat tehneet kaiken sen, minkä ihmiset voivat tehdä täällä maan\npäällä. Meidän tehtävänämme on ainoastaan seurata ja jäljitellä heitä.\nSillä sanottu on: oppilas ei ole opettajaansa etevämpi.\"\n\nHän ryyppäsi vähän viiniä ja katsahti Giovannia suoraan silmiin iloisen\nviekas ilme kasvoillaan, ja yhtäkkiä hänen pehmeät ryppynsä sulivat\nleveään hymyilyyn.\n\n\"Voi sitä nuoruutta, sitä nuoruutta! Katsellessani sinua, pikku munkki,\nkadehdin sinua. Keväimen kukannuppu olet sinä! Viiniä et juo, naisia\npakenet. Olet hiljainen ja nöyrä, mutta sisässäsi on pahahenki. Minä\nnäen sinun lävitsesi. Varrohan, ystäväiseni, kyllä se pahahenki vielä\nesille tulee. Itse sinä olet ikävä, mutta sinun seurassasi on hauska.\nSinä olet nyt aivan kuin tuo kirja. Päälläpäin on katumusvirsiä ja\nniitten alla on ylistysvirsi Afroditelle.\"\n\n\"On jo pimeä, messer Giorgio. Eikö ole jo aika sytyttää kynttilä?\"\n\n\"Odotahan, ei se tee mitään. Minusta on hauskaa haastella hämärässä,\nnuoruuttani muistella...\"\n\nHänen kielensä jäykistyi jäykistymistään, hänen puheensa kävi yhä\nsekavammaksi.\n\n\"Kyllä tiedän, ystäväiseni\", jatkoi hän, \"sinä katselet minua ja\najattelet itseksesi: ukko on juonut liikaa ja lörpöttelee joutavia.\nMutta on sitä minullakin täällä jotain.\"\n\nHän osoitti sormellaan itsetietoisesti kaljua otsaansa.\n\n\"Enpä mielelläni itseäni kehu, mutta kysypäs keltä koululaiselta\nhyvänsä, niin hän sanoo sinulle, onko ketään Merulan vertaista latinan\nkielen kauneuksien tuntemisessa. Kuka on keksinyt Martialiksen?\" jatkoi\nhän yhä enemmän innostuen, \"kuka on selittänyt tiburtilaisen portin\nraunioissa olevan kuuluisan kirjoituksen? Välistä sain kiivetä niin\nkorkealle, että päätä huimasi ja kivet jalkani alta luisuivat, niin\nettä täytyi pensaista kiinni pidellä pysytelläkseen jyrkänteellä.\nSieviä maalaistyttöjä sattui kerran kulkemaan sivu, ja he nauroivat:\n'katsokaahan, tytöt, minkälainen orava tuonne on kiivennyt, senkin\npöllö, etsii varmaankin aarretta'. Minä laskin leikkiä heidän kanssaan,\nja heidän ohi mentyään ryhdyin jälleen työhön... Siinä kohti, missä\nkivet olivat pois karisseet, pensaitten ja köynnöskasvien alla, oli\nainoastaan kaksi sanaa: Gloria Romanorum.\"\n\nJa ikäänkuin kuunnellen jo aikaa sitten vaienneitten suurten sanojen\nkaikua hän toisti hiljaa ja juhlallisesti:\n\n\"Gloria Romanorum! Roomalaisten kunnia!\"\n\n\"Mutta mitäpä tuota muistelee -- ei se kuitenkaan takaisin tule\", sanoi\nhän olkapäitään kohauttaen ja lasiinsa tarttuen. Hän alkoi käheällä\näänellä laulaa koululaisten pöytälaulua:\n\n    Vatsan tarpeet tajuan,\n    Pidän niistä huolen.\n    Kapakassa asustan,\n    Sinne myöskin kuolen.\n    Viini, laulu, runous --\n    Niitä yksin lemmin!\n    Eipä vain Horatius\n    Laula suloisemmin!\n    Päässä viini humajaa\n    Dum vinum potamus, --\n    Bacchukselle veisatkaa:\n    Te Deum laudamus!\n\nYskänkohtaus keskeytti hänen laulunsa. Huoneessa oli jo pimeä. Giovanni\nnäki tuskin vanhuksen kasvonpiirteitä.\n\nSade yltyi ja kuului selvästi veden virtaaminen räystäskourua myöten\nkadulle.\n\n\"Niin se on munkkiseni\", hoki Merula sammaltaen. \"Mitä minä puhuinkaan?\nMinun vaimoni on kaunotar... Ei, ei se ollut sitä. Maltahan. Niin,\nniin... Muistatko sinä tuon säkeen:\n\n    \"Tu regere imperio populos, Romane, memento.\"\n\n\"Ne olivat jättiläiskansaa! Maailman valtiaita!\" Hänen äänensä värähti\nja Giovanni oli huomaavinaan kyyneleen kimaltelevan ukon silmässä.\n\n\"Niin, jättiläiskansaa! Ja nyt täytyy hävetä sitä ajatellessa...\nEsimerkiksi tuo meidän milanolainen herttuamme Lodovico Moro. Minä\nolen tosin hänen palveluksessaan, kirjoitan historiaa Titus Liviuksen\ntapaan, Pompejukseen ja Caesariin vertaan pelkurimaista jänistä, tuota\nnousukasta. Mutta sydämessäni, Giovanni, sydämessäni...\"\n\nVanhan hovilaisen tavoin hän epäluuloisesti vilkasi ovelle päin,\nnähdäkseen oliko kukaan ollut kuuntelemassa, ja kuiskasi toverinsa\nkorvaan:\n\n\"Vanhan Merulan sydämestä ei ole sammunut eikä koskaan ole sammuva\nvapauden rakkaus. Älä sinä vaan kellekään siitä kerro. Aika on nykyään\npaha, pahempi kuin milloinkaan ennen. Ja ihmiset ovat sellaisia\nkurjia kääpiöitä, että rupeaa voimaan pahoin niitä nähdessä. Ja\nkumminkin he käyvät nenä pystyssä, vertaavat itseänsä vanhoihin. Ja\nmistä he kerskailevat, mikä heitä huvittaa? Äskettäin sattui Chiosin\nsaarella -- niin kirjoittaa minulle muuan ystäväni Kreikasta -- että\nluostarin pesijättäret aamun sarastaessa vaatteita pestessään löysivät\nmeren rannalta oikean muinaisen merenjumalan, tritonin, jolla oli\nkalanpursto, evät ja suomukset. Säikähtivät ensin, hupakot, luullen\nsitä paholaiseksi ja läksivät pakoon juoksemaan! Mutta sitten he\nhuomasivat, että se olikin vanha, heikko ja luultavasti sairas, koska\nse köllötti kyljellään hiekalla, viheriäistä, suomuista selkäänsä\nauringonpaisteessa lämmitellen. Sen pää oli harmaa ja silmät sameat,\naivan kuin rintalapsilla. Silloin nuo katalat rohkaisivat mielensä,\nlähestyivät sitä kristillisiä rukouksia lukien ja alkoivat sitten\npiestä pesukartuillaan.\n\n\"Kuoliaaksi pieksivät poloisen kuin koiran, tuon vanhan jumalan,\nviimeisen valtameren mahtavista jumalista, joka oli kenties Poseidonin\njälkeläinen!\"\n\nUkko vaikeni jääden surullisesta eteensä tuijottamaan, ja hänen\nposkilleen vierähti kaksi säälin kyyneltä merenkummituksen tähden.\n\nPalvelija toi sisään tulta ja sulki ikkunaluukut. Pakanalliset haamut\nkatosivat.\n\nKutsuttiin illalliselle. Mutta Merula oli viinistä siihen määrin\nuupunut, että hänet täytyi taluttamalla viedä vuoteeseen.\n\nBeltraffio ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä sinä yönä, ja\nkuunnellessaan Giorgion tasaista kuorsaamista hän ajatteli sitä\nhenkilöä, joka viime aikoina kaikkein enin hänen mieltään kiinnitti, --\nLeonardo da Vinciä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nFirenzeen oli Giovanni tullut Milanosta, setänsä lasimaalari Osvald\nIngrimin lähettämänä, ostamaan värejä, varsinkin kirkkaita ja\nläpikuultavia, jollaisia ei ollut saatavissa muualla kuin Firenzessä.\n\nTuo lasimaalari, syntyisin Grazista, kuuluisan strassburgilaisen\nmestarin Johann Kirchheimin oppilas, maalaili Milanon tuomiokirkon\npohjoisen sakariston ikkunoita. Giovanni, hänen veljensä kivenhakkaaja\nReinhold Ingrimin avioton poika, oli saanut nimen Beltraffio\nLombardiasta kotosin olevalta äidiltään, joka sedän sanojen mukaan oli\nollut kevytmielinen nainen ja saattanut hänen isänsä turmioon.\n\nYrmeän setänsä talossa kului tämän orvoksi jääneen pojan lapsuus\nyksinäisyydessä. Hänen mieltään synkistyttivät Osvald Ingrimin\nalituiset kertomukset kaikenmoisista pahuuden voimista, pahoista\nhengistä, velhoista, noidista ja ihmissusista. Erityistä kauhua\nherätti pojassa pohjoisten kansain pakanalliseen Italiaan tuoma taru\nnaispaholaisesta, jota nimitettiin \"Valkokulmaiseksi äidiksi\" eli\n\"Valkoiseksi paholaiseksi\".\n\nKun Giovanni aivan pienenä yöllä vuoteessaan itkeskeli, peloitteli setä\nIngrim häntä valkoisella paholaisella, ja silloin lapsi vaikeni heti,\npiilottaen päänsä tyynyn alle. Mutta kauhustaan huolimatta eli hänessä\nuteliaisuuden tunne, halu saada kerran nähdä tuo valkoinen paholainen.\n\nOsvald pani veljenpoikansa oppiin pyhäinkuvamaalaajan, munkki fra\nBenedetton luo.\n\nTämä oli vilpitön ja hyväntahtoinen vanhus. Hän neuvoi oppilaitaan\nmaalaamaan ryhtyessään rukoilemaan apua kaikkivaltiaalta Jumalalta,\nsyntisten armaalta puolustajalta Neitsyt Maarialta, pyhältä Luukas\nevankelistalta, joka oli ollut ensimmäinen kristitty maalari, ja\nkaikilta paratiisin pyhiltä; koristamaan itsensä rakkauden, pelon,\nkuuliaisuuden ja kärsivällisyyden pukimella; sekoittamaan väreihin\nveteen ja viiniin liuotettua munankeltuaista ja nuoren viikunapuun\nmehua, valmistamaani maalauslevyjä vanhasta viikuna- tai pyökkipuusta\nhieromalla niihin luujauhoa, mieluimmin kanan ja syöttikukon luista tai\nlampaan kylki- ja lapaluusta tehtyä.\n\nTuollaiset neuvot olivat loppumattomia. Giovanni tiesi edeltäpäin,\nmiten ylenkatseellisesti Benedetto kohottaa kulmiaan, kun tulee puhe\n\"lohikäärmeen veri\" nimisestä väristä, ja sanoo: \"heitä se, äläkä\nsiitä huoli; et sillä kovinkaan suuria aikaan saa.\" Hän arvasi,\nettä nuo samat sanat oli aikoinaan sanonut fra Benedetton opettaja\nja hänen opettajansa opettaja. Yhtä muuttumaton, tyynen ylpeä hymy\nhuulillaan fra Benedetto uskoi hänelle ammattisalaisuuksia, jotka\nnäyttivät munkista kaiken inhimillisen taidon ja neron huipulta:\nniinkuin esim. se, että nuoria henkilöitä kuvattaessa oli käytettävä\nkaupunkilaisten kanojen munia, koska niiden keltuaiset ovat vaaleampia\nkuin maalaiskanojen munien, jotka taas punertavan värinsä vuoksi olivat\nsoveliaampia vanhan, ruskean ruumiin kuvaamiseen.\n\nHuolimatta kaikista näistä tempuista oli fra Benedetto taiteilijana\nyhtä teeskentelemätön kuin vastasyntynyt lapsi. Työhön hän valmistautui\npaastoten ja valvoen. Siihen ryhtyessään hän lankesi maahan kasvoilleen\nja rukoili, anoen Jumalalta voimaa ja kykyä. Joka kerta, kun hän kuvasi\nristiinnaulitsemista, valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiaan.\n\nGiovanni rakasti opettajaansa ja piti häntä mestareista suurimpana.\nMutta viime aikoina oli oppilas joutunut epäilyksen valtaan, kun fra\nBenedetto, selittäessään ainoata anatoomista sääntöään -- että miehen\nruumiin pituus on yhtä kuin kahdeksan ja kaksi kolmatta osaa kasvojen\npituutta -- lisäsi yhtä ylenkatseellisesti kuin lohikäärmeen verestä\npuhuessaan: \"mitä tulee naisen ruumiiseen, niin on parasta jättää se\nsikseen, sillä siinä ei ole mitään sopusuhtaisuutta\". Hän oli yhtä\nlujasti vakuutettu tästä, kuin siitäkin, että kalat ja yleensä kaikki\njärjettömät luontokappaleet ovat yläpuolelta tumman ja alapuolelta\nvaalean värisiä, tai siitä, että miehellä on yhtä kylkiluuta vähemmän\nkuin naisella, koska Jumala otti Aadamilta kylkiluun luodakseen Eevan.\n\nKerran piti fra Benedetton selittää neljä elementtiä kuvaannollisesti,\nesittämällä ne eläinten muodossa. Hän valitsi myyrän edustamaan\nmaata, kalan vettä, salamanterin tulta ja kameleontin ilmaa. Mutta\notaksuen sanan kameleontti olevan superlatiivin sanasta _camelo_,\nkameeli, hän yksinkertaisuudessaan esitti ilman elementin kameelin\nmuodossa, joka avaa kitansa voidakseen paremmin hengittää. Kun nuoret\ntaiteilijat rupesivat nauramaan hänen erehdyksellensä, kärsi hän pilkan\nkristillisellä nöyryydellä, jääden sittenkin vakaumukseensa, ettei\nkameelin ja kameleontin välillä ollut eroa.\n\nSamallaisia olivat tuon hurskaan mestarin muutkin tiedot luonnosta.\n\nJo kauan sitten oli Giovannin mielessä herännyt epäilyksiä, uusi\nkapinallinen henki, \"ihmisviisauden pahahenki\", niinkuin munkki sitä\nnimitti. Kun fra Benedetton oppilas vähää ennen matkaansa Firenzeen\nsattumalta sai nähdä muutamia Leonardo da Vincin piirustuksia,\nvaltasivat hänet nuo epäilykset sellaisella voimalla, ettei hän enää\nvoinut niitä vastustaa.\n\nMaatessaan nyt rauhallisesti kuorsaavan messer Giorgion vieressä hän\nyritteli taas selvitellä mielessään noita ajatuksia, mutta mitä enemmän\nhän niihin syventyi, sitä pahemmin ne sekaantuivat.\n\nVihdoin hän päätti turvautua taivaan apuun. Kohottaen toivovan\nkatseensa yön pimeyteen hän alkoi rukoilla:\n\n\"Herra, auta minua, äläkä jätä minua! Jos messer Leonardo todellakin\non jumalaton ihminen ja hänen tieteessään on syntiä ja viettelyksiä,\nniin auta, etten enää häntä ajattelisi, vaan unohtaisin hänen\npiirustuksensa. Varjele minua kiusaukselta, sillä en tahdo tehdä syntiä\nSinua vastaan. Mutta jos on mahdollista rikkomatta Sinun tahtoasi\nvastaan ylistää Sinun nimeäsi jalossa maalaustaiteessa ja tietää kaikki\nse, mitä fra Benedetto ei tiedä ja mitä minä niin mielelläni tahtoisin\ntietää -- anatomia ja perspektiivioppi, valon ja varjon ihmeelliset\nlait -- silloin, Herra, anna minulle luja tahto, valista minun\nsieluani, etten enää epäilisi; tee niin, että messer Leonardo ottaa\nminut työhuoneeseensa ja että fra Benedetto -- hänhän on niin hyvä --\nantaa minulle anteeksi ja ymmärtää, etten ole missään suhteessa Sinun\nedessäsi rikollinen.\"\n\nRukouksen jälkeen Giovanni tunsi helpotusta ja rauhoittui. Hänen\najatuksensa kävivät sekaviksi. Hän oli kuulevinaan, miten hehkuvaksi\nkuumennettu rautainen merkelin terä upposi lasiin ja miellyttävästi\nsihisten leikkasi sitä; hän oli näkevinään, miten höylän alta nousi\nkiemuroiden taipuvia lyijykaistaleita, joilla maalattuja lasiruutuja\nliitetään yhteen. Jonkun ääni, joka muistutti sedän ääntä, sanoi:\n\"enemmän hakasia reunoihin, enemmän hakasia, niin lasi pysyy lujemmin\",\n-- ja sitten kaikki katosi. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja vaipui\nuneen.\n\nGiovanni näki unen, jota hän jälestäpäin usein muisteli. Hän oli\nseisovinaan suuressa, hämärässä kirkossa monivärisen ikkunan\nedessä. Siinä oli kuvattuna hedelmäin korjuu siitä salaperäisestä\nviinipuusta, josta evankeliumissa sanotaan: \"Minä olen se oikea\nviinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri.\" Ristiinnaulitun alaston\nruumis makasi viinikuurnassa, ja veri virtasi haavoista. Paavit,\nkardinaalit, keisarit kokosivat verta, täyttivät sillä tynnyreitä\nja vierittivät niitä pois. Apostolit toivat viinirypäleitä; pyhä\nPietari niitä pusersi. Perällä oli profeettoja ja patriarkkoja, jotka\nmöyhensivät multaa viinipuitten ympäriltä ja korjasivat viinirypäleitä.\nViiniammeella lastattu vaunu kulki evankeelisten eläinten, jalopeuran,\nhärän ja kotkan vetämänä; sitä ohjasi pyhä Matteus. Sen tapaisia\nlasimaalauksia oli Giovanni tavannut setänsä työhuoneessa. Mutta hän\nei missään ollut nähnyt sellaisia värejä -- tummia ja samalla kirkkaita\nkuin jalokivet. Eniten hän ihaili Vapahtajan veren purppuranpunaista\nväriä. Ja kirkon perältä kuuluivat hiljaa hänet lempilaulunsa suloiset\nsäveleet:\n\n    O fior di castitate,\n    Odorifero giglio,\n    Con gran soavitate\n    Sei di color vermiglio.\n\n    Oi siveyden kukka,\n    Sä tuoksuva lilja!\n    Sä hempeyttä uhkuva,\n    Punainen lilja!\n\nLaulu taukosi, lasi himmeni -- Antonio da Vincin ääni kuiskasi hänen\nkorvaansa: \"pakene, Giovanni, pakene! _Hän_ on täällä!\" Giovanni tahtoi\nkysyä: \"kuka?\", mutta ymmärsi samalla, että valkoinen paholainen oli\nhänen selkänsä takana. Jäätävä kylmyys ympäröi hänet, ja yhtäkkiä\nraskas käsi tarttui takaapäin hänen kurkkuunsa ja alkoi kuristaa.\nHänestä tuntui, että hän oli kuolemaisillaan.\n\nHän huudahti, heräsi ja näki messer Giorgion seisovan vuoteensa ääressä\nja vetävän peitettä hänen päältään.\n\n\"Nouse, nouse, muuten ne lähtevät ilman meitä!\"\n\n\"Mitä? Minne?\" -- hoki Giovanni pökerryksissään.\n\n\"Oletko unohtanut? San Gervasion huvilalle, Myllykumpua kaivamaan.\"\n\n\"En minä lähde...\"\n\n\"Mikset lähde? Suottako sitten olen sinut herättänyt? Varta vasten olen\nantanut satuloida mustan muulin, että olisi mukavampi kahden ratsastaa.\nNouse pois vaan, äläkä ole itsepäinen! Mitä sinä pelkäät, pikku munkki?\"\n\n\"En minä pelkää, muuten minua vaan ei haluta.\"\n\n\"Kuulehan, Giovanni, sinne tulee se sinun kehuttu mestarisikin,\nLeonardo da Vinci.\" Giovanni hypähti ylös vuoteeltaan ja rupesi\npaikalla pukeutumaan.\n\nSitten he menivät ulos pihalle.\n\nKaikki oli jo valmiina matkaa varten. Grillo juoksenteli puuhaillen ja\nneuvoja jaellen. Lähdettiin liikkeelle.\n\nMuutamien messer Ciprianon ystävien, muitten muassa Leonardo da Vincin,\npiti tulla myöhemmin toista tietä suoraan San Gervasioon.\n\n\n\n\nV\n\n\nOli herennyt satamasta. Pohjoistuuli oli hajoittanut pilvet. Taivaalla\ntuikkivat tähdet kuin tuulessa häilyvät lampunliekit. Tervaiset\ntulisoihdut savusivat ja räiskyivät lennättäen ilmaan säkeniä.\n\nRicasolin katua pitkin he tulivat San Marcon ohitse San Gallon portin\ntornin luo. Vartijat kiistelivät ja riitelivät kauan, kun eivät\nunenpökerryksissään käsittäneet, mistä oli kysymys, ja vasta saatuaan\nhyvät juomarahat suostuivat he päästämään heidät ulos kaupungista.\n\nTie kulki kapeata, syvää Mugnonen laaksoa pitkin. Sivuutettuaan\nmuutamia köyhiä kyliä, joissa oli samallaiset ahtaat kadut kuin\nFirenzessä, korkeine, linnamaisine, karkeapintaisista kivistä\nrakennettuine taloineen, matkamiehet tulivat San Gervasion talonpojille\nkuuluvaan öljypuumetsään, astuivat tienhaarassa alas satulasta ja\nkulkivat messer Ciprianon viinitarhan läpi Myllykummulle.\n\nSiellä olivat heitä odottamassa työmiehet lapioineen ja kuokkineen.\n\nKummun takana, toisella puolen \"Märkäkuilu\" nimistä suota, häämöittivät\npuitten välistä Buonaccorsin huvilan seinät. Alhaalla Mugnonen\nlaaksossa oli vesimylly. Kummun huipulla kasvoi komeita kypressejä.\n\nGrillo näytti, mistä hänen mielestään oli kaivamiseen ryhdyttävä.\nMerula näytti toista paikkaa, kummun juurella, mistä marmorikäsi oli\nlöydetty. Vanhin työmies, puutarhuri Strocco, taasen väitti, että\nkaivamaan oli ruvettava alhaalla, Märkäkuilun luona, koska, hänen\nsanojensa mukaan, \"pahat henget oleskelevat aina suon läheisyydessä\".\n\nMesser Cipriano käski kaivamaan siitä, mistä Grillo oli neuvonut.\n\nLapiot alkoivat kolista, ja maasta kohosi tuoreen mullan tuoksu.\n\nYölepakko oli vähällä hipaista siivellään Giovannin poskea. Hän vavahti.\n\n\"Älä pelkää, munkkiseni, älä pelkää!\" sanoi Merula, rohkaisevasti\ntaputtaen häntä olalle. -- \"Emme me tule löytämään ainoatakaan\npirua! Jos ei olisi tuota Grillo aasia... On sitä, Jumalan kiitos,\noltu mukana kummempiakin löytöjä tekemässä! Esimerkiksi Roomassa,\nneljäntenäsadantenaviidentenäkymmenentenä Olympiaadina\" -- Merula\nhalveksi kristillistä ajanlaskua ja käytti muinaiskreikkalaista\n-- \"paavi Innocentius VIII:nnen aikana, Appian tiellä, lähellä\nCecilia Metellan muistopatsasta, sattuivat lombardialaiset\nkaivostyömiehet vanhasta roomalaisesta sarkofagista, jossa oli\notsikkokirjoitus: _Julia, Claudiuksen tytär_, löytämään vahalla\npeitetyn viidentoistavuotisen tytön ruumiin, joka näköjään oli kuin\nnukkuva. Elämän puna ei ollut vielä kadonnut poskilta. Näytti siltä\nkuin se olisi hengittänyt. Ääretön ihmisjoukko oli alituisesti haudan\nympärillä. Kaukaisista maista tuli moni sitä katsomaan, sillä Julia oli\nniin ihana, ettei kukaan häntä näkemättä olisi voinut uskoa kertomuksia\nhänen kauneudestaan. Paavi säikähti, kun sai kuulla kansan jumaloivan\nkuollutta pakanaa, ja antoi yöllä kaikessa salaisuudessa haudata\nruumiin Pincion portin luo. -- Sellaisia muinaislöytöjä niitä sattuu,\nveikkoseni.\"\n\nMerula katsahti ylenkatseellisesti kuoppaan, joka nopeasti syveni.\n\nYhtäkkiä erään työmiehen lapio kolahti johonkin kovaan. Kaikki\nkumartuivat katsomaan.\n\n\"Luita!\" sanoi puutarhuri.\n\n\"Tänne ulottui hautausmaa ennen muinoin.\"\n\nSan Gervasiosta päin kuului surkea, pitkäveteinen koiran ulvonta.\n\n\"Haudan häpäisivät syntiset\", ajatteli Giovanni. \"Parasta taitaisi olla\nlähteä tiehensä...\"\n\n\"Hevosen luuranko\", lisäsi Strocco ilkkuen ja heitti ylös kuopasta\npuolimädänneen, pitkulaisen pääkallon.\n\n\"Todellakin, Grillo, sinä olet tainnut erehtyä\", sanoi messer Cipriano.\n\"Eiköhän yritetä toisesta kohti?\"\n\n\"Sitähän minäkin! Mikä pakko oli hölmöä totella\", virkkoi Merula\nja ottaen kaksi työmiestä mukaansa läksi kaivamaan alhaalta kummun\njuurelta. Strocco, niinikään kiusaksi itsepäiselle Grillolle, vei\nmuutamia miehiä mukanaan ruvetakseen kaivamaan Märkäkuilusta.\n\nJonkun ajan kuluttua messer Giorgio huudahti innoissaan:\n\n\"Katsokaapa, katsokaapa! Tiesinhän, mistä oli kaivettava!\"\n\nKaikki riensivät hänen luoksensa. Mutta löytö ei ollutkaan mikään\nerinomainen. Marmoriksi luultu palanen olikin vaan tavallista kiveä.\n\nKumminkaan ei kukaan enää palannut Grillon luo, ja loukkaantuneena hän\nseisoi kuopan pohjalla, särkyneen lyhdyn valossa itsepäisesti jatkaen\nkaivamistaan.\n\nTuuli oli tyyntynyt ja ilma lämmennyt. Sumu kohosi Märkäkuilusta.\nIlmassa oli seisovan veden, keltaisten kevätkukkien ja orvokkien\ntuoksua. Taivas tuli kirkkaammaksi. Kukot alkoivat laulaa ja aamu\nlähestyi.\n\nYhtäkkiä kuopasta, jossa Grillo oli, kuului epätoivoinen huuto:\n\n\"Voi, voi, pitäkää kiinni minusta, minä vajoan!\"\n\nEnsin ei voitu saada mistään selvää pimeydessä, kun Grillon lyhty oli\nsammunut. Kuului vaan, kuinka hän piehtaroi, ähki ja voivotteli.\n\nTuotiin toisia lyhtyjä ja silloin huomattiin puoleksi mullan peittämä\ntiilinen holvi, joka näytti huolellisesti tehdyn maanalaisen kellarin\nkatolta. Se ei ollut kannattanut Grilloa, vaan oli sortunut.\n\nKaksi nuorta, voimakasta työmiestä laskeutui varovasti kuoppaan.\n\n\"Missä sinä olet, Grillo? Ojenna tänne kätesi! Vai oletko aivan\nruhjoutunut, miesparka?\"\n\nGrillo oli vaiennut. Ajattelematta kovaa tuskaa, jota tunsi kädessään\n-- hän luuli sen olevan poikki -- hän hommasi jotain kellarissa,\nryömien ja kädellään tunnustellen.\n\nViimein hän huusi riemuissaan:\n\n\"Epäjumalan kuva! Messer Cipriano, oivallinen epäjumalan kuva!\"\n\n\"No, no, mitä huudat?\" mutisi epäillen Strocco. \"Eikö liene taas joku\naasin pääkallo.\"\n\n\"Ei ei! Käsi vaan on poikki... Mutta jalat, vartalo, rinta -- kaikki on\neheänä\", hoki Grillo hengästyneenä innostuksesta.\n\nSidottuaan köyden kainaloittensa alle ja vyötäisilleen, ettei holvi\nsortuisi, työmiehet laskeutuivat kuoppaan ja alkoivat varovaisesti\nottaa pois hauraita, sammaltuneita tiilikiviä.\n\nPolvillaan maassa maaten katseli Giovanni työmiesten kumartuneitten\nselkien välitse kellarin syvyyteen, josta huokui kostean ummehtunut,\nkylmä haudan ilma.\n\nKun holvi oli melkein kokonaan purettu, sanoi messer Cipriano:\n\n\"Väistykää syrjään, antakaa minun katsoa!\" Ja Giovanni näki kuopan\npohjalla, tiiliseinien välissä, valkoisen, alastoman ruumiin. Se makasi\nkuin kuollut haudassaan, mutta ei näyttänyt kuolleelta, vaan elävältä\nja lämpimältä tulisoihtujen punertavassa, värähtelevässä valossa.\n\n\"Venus!\" kuiskasi messer Giorgio hartauden ilme kasvoillaan.\n\"Praxiteleen Venus! No, onnittelen teitä, messer Cipriano. Jos teille\nolisi lahjoitettu Milanon herttuakunta ja vielä lisäksi Genua, ette\nvoisi pitää itseänne sen onnellisempana!...\"\n\nGrillo kömpi suurella vaivalla ylös kuopasta, ja vaikka pitkin hänen\nmultaan ryvettyneitä kasvojansa vuoti veri otsassa olevasta haavasta\neikä hän kyennyt liikuttamaan nyrjähtynyttä kättään, loisti hänen\nsilmistään voittajan ylpeys.\n\nMerula kiiruhti hänen luokseen.\n\n\"Grillo, rakas ystäväni, sinä mainio mies! Ja minä kun vielä sinua\ntoruin, hölmöksi nimitin -- ihmisistä viisainta!\"\n\nJa hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi.\n\n\"Kerran firenzeläinen arkkitehti Filippo Brunelleschi\", jatkoi Merula,\n\"löysi talonsa alta, aivan samallaisesta kellarista, Mercurius jumalan\nmarmorisen kuvapatsaan. Luultavasti siihen aikaan kun kristityt,\nvoitettuaan pakanat, havittelivat epäjumalankuvia, jumalien viimeiset\npalvelijat ymmärtäen vanhojen veistokuvien kauneuden ja haluten\npelastaa ne häviöstä kätkivät niitä tämmöisiin tiiliholveihin.\"\n\nGrillo kuunteli autuaallisesti hymyillen, eikä huomannut, että\npaimenpilli soi kedolla, lampaat määkivät laitumella, taivas kumpujen\nvälissä valkeni valkenemistaan ja Firenzestä päin kuului aamukellojen\nvieno ääni.\n\n\"Varovasti, varovasti! Enemmän oikealle, kas näin. Väistäkää seinää\",\nkomenteli Cipriano työmiehiä. \"Saatte viisi hopeagrossia kukin, jos\nnostatte sen ylös eheänä.\"\n\nJumalatar kohosi vitkalleen.\n\nYhtä valoisasti hymyillen kuin muinoin merenaaltojen vaahdosta\nkohotessaan se nyt nousi maan povesta, tuhatvuotisesta haudastaan.\n\n    \"Oi Afrodite, sä kultajalkainen äiti,\n    Ihmisten ilo ja jumalienkin! --\"\n\ntervehti häntä Merula.\n\nTähdet olivat kaikki sammuneet, paitsi Venus tähti, joka kimalteli kuin\ntimantti aamuruskon hohteessa. Ja sitä vastaan kohosi jumalattaren pää\nhaudasta.\n\nGiovanni katsahti sen kasvoihin, joita aamurusko valaisi, ja mutisi\nkauhusta kalpeana:\n\n\"Valkoinen paholainen!\"\n\nHän hypähti jaloilleen ja tahtoi paeta. Mutta uteliaisuus voitti\npelon. Ja vaikka hänelle olisi sanottu, että hän tekee kuolemansyntiä,\njosta tulee tuomituksi iankaikkiseen kadotukseen, ei hän olisi voinut\nirroittaa katsettansa tuosta alastomasta, viattomasta ruumiista, noista\nihanista kasvoista.\n\nSiihen aikaan, kun Afrodite oli maailman valtiattarena, ei kenkään\nkatsellut häntä sellaisella hartaalla ihailulla.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKellot helähtivät San Gervasion pienessä kyläkirkossa. Kaikki\nkatsahtivat ehdottomasti taakseen ja mykistyivät. Tuo ääni aamun\nhiljaisuudessa tuntui vihaiselta ja valittavalta.\n\nVälistä kimeä, väräjävä kellonääni hiljeni, ikäänkuin se olisi ollut\nkatkeamaisillaan, mutta sitten taas kajahti entistä kovemmin, soiden\nrajusti ja epätoivoisesti.\n\n\"Jeesus, armahda meitä!\" huudahti Grillo, pidellen päätään. \"Sehän on\nmeidän pappimme, isä Faustino! Katsokaa, kansanjoukko on tiellä -- he\novat nähneet meidät, huutavat ja huitovat käsillään. Nyt ne juoksevat\ntännepäin... Minä olen hukassa, onneton!\"\n\nMuutamia ratsastajia pysähtyi samassa Myllykummun luo. Ne olivat\nnuo kaivaustöitä katsomaan kutsutut vieraat. He olivat myöhästyneet\nsenvuoksi, että olivat eksyneet oikealta tieltä.\n\nBeltraffio katsahti heihin pikimmältään, ja niin kiintynyt kuin\nhän olikin jumalattaren katselemiseen, hänen huomiotansa herätti\nerikoisesti yksi tulokkaista. Se kylmän, tyynen huomion ja\nuteliaisuuden ilme, jolla tuntematon tarkasteli Venusta ja joka oli\nniin toista kuin Giovannin levottomuus ja hämminki, kummastutti häntä.\nVaikka hänen katseensa oli kiintyneenä kuvaan, tunsi hän koko ajan tuon\nomituisen miehen läsnäolon selkänsä takana.\n\n\"Minä tiedän, mitä on tehtävä\", sanoi messer Cipriano hetken\nmietittyään, \"huvila on parin askeleen päässä. Portti on luja ja kestää\nmillaisen hyökkäyksen tahansa.\"\n\n\"Se on totta!\" huudahti Grillo iloissaan, \"tarttukaapa kiinni, hyvät\nmiehet, pian, nostakaa!\"\n\nHän huolehti epäjumalankuvan turvallisuudesta isällisellä hellyydellä.\n\nKuvapatsas saatiin onnellisesti kannetuksi Märkäkuilun yli.\n\nTuskin oli ennätetty astua talon kynnyksen yli, kun Myllykummulle\nilmestyi isä Faustino, kädet uhkaavasti taloa kohti kohotettuina.\n\nHuvilan alakerta oli asumaton. Suuressa salissa, jossa oli valkaistut\nseinät ja holvit, säilytettiin maanviljelyskaluja ja isoja\noliiviöljyastioita. Salin nurkkaan oli kattoon asti ahdettu olkikupoja.\n\nNoille oljille, rauhaisalle maalaisvuoteelle, laskettiin varovasti\njumalatar.\n\nJuuri kun kaikki olivat ennättäneet päästä sisään ja portti oli saatu\nsuljetuksi, alkoi ulkoa kuulua huutoja, kirouksia ja kovaa jyskytystä.\n\n\"Avatkaa, avatkaa!\" huusi isä Faustino kimakalla, särkyneellä äänellä.\n\"Elävän Jumalan nimessä vaadin teitä avaamaan!\"\n\nMesser Cipriano nousi kiviportaita myöten kapean, rautaristikolla\nvarustetun ikkunan luo, joka oli hyvin korkealla lattiasta, katsahti\nväkijoukkoon ja nähtyään, ettei se ollut kovin lukuisa, ryhtyi\nrauhanneuvotteluihin hymyillen hienon kohteliasta hymyään.\n\nPappi ei tahtonut talttua ja vaati luovuttamaan epäjumalan kuvan, joka\nhänen väitteensä mukaan oli kaivettu ylös hautausmaasta.\n\nCalimalan konsuli päätti turvautua sotajuoneen ja sanoi lujalla ja\nlevollisella äänellä:\n\n\"Olkaa varuillanne! Pikalähetti on lähetetty Firenzeen vartioväen\npäällikön luo, ja kahden tunnin kuluttua tänne saapuu ratsuväkiosasto.\nVäkisin ei kenkään astu minun talooni rankaisematta.\"\n\n\"Särkekää portti\", huusi pappi, \"älkää peljätkö! Meidän kanssamme on\nJumala! Iskekää!\"\n\nJa tempaisten kirveen puolisokean, rokonarpisen, hiljaisen näköisen\nukon kädestä, hän iski porttiin koko voimallaan.\n\nVäkijoukko ei noudattanut hänen esimerkkiään. \"Dom Faustino, dom\nFaustino\", änkytti hurskas ukko koskettaen hiljaa papin kyynäspäätä,\n\"me olemme köyhää väkeä, ei meille kultaa taivaasta tipu. Tulemme\ntuomituiksi ja menetämme kaikki, mitä meillä on!\"\n\nMonet väkijoukossa, kuultuaan vartioväen tulosta, alkoivat miettiä,\nmiten päästä livistämään tiehensä kenenkään huomaamatta.\n\n\"Tietysti, jos he olisivat kaivaneet kirkon omalla maalla, niin se\nolisi toinen asia\", arvelivat jotkut.\n\n\"Mutta missä kulkee raja? Lain mukaanhan olisi...\"\n\n\"Mitä on laki? Hämähäkin verkko: Kärpänen siihen takertuu, mutta paarma\npääsee läpi. Laki ei ole herroja varten laadittu\", vastasivat toiset.\n\n\"Sekin on totta! Jokainen on omalla maallansa isäntä.\"\n\nSillä aikaa Giovanni yhä katseli pelastettua Venusta.\n\nAamuauringon säde tunkeutui huoneeseen sivuikkunasta. Marmorinen\nruumis, joka ei ollut vielä kokonaan mullasta puhdistettu, säteili\nauringon paisteessa, ikäänkuin lämmitellen itseään ja nauttien\npitkällisen maanalaisen pimeyden ja kylmyyden perästä. Hienot, kullalle\nhohtavat oljenkorret ympäröivät jumalattaren kainolla, mutta samalla\nupealla sädekehällä.\n\nJa taas Giovannin huomio kääntyi tuntemattomaan tulokkaaseen.\n\nOllen polvillaan Venus-kuvan ääressä tämä otti esille harpin,\nkulmamittarin ja puolipyöreän, messinkisen kaaren, jollaisia\nkäytettiin matemaattisissa mittauksissa, ja sama tarmokas, levollinen\nmielenkiinnon ilme kylmissä, vaaleansinisissä silmissään ja hienoilla,\ntiiviisti suljetuilla huulillaan alkoi mittailla tuon ihanan ruumiin\neri osia, kumartuen kuvan yli, niin että pitkä, vaalea parta kosketti\nmarmoria.\n\n\"Mitä hän tekee? Kuka hän on?\" ajatteli Giovanni kasvavalla\nihmettelyllä, melkeinpä pelokkaasti katsellen nopeita, rohkeita sormia,\njotka tunnustelivat jumalattaren jäseniä, tutkien kaikkia kauneuden\nsalaisuuksia ja silmälle näkymättömiä mykevyyksiä marmorissa.\n\nHuvilan portilla seisova talonpoikaisjoukko harveni harvenemistaan.\n\n\"Älkää menkö pois, senkin lurjukset, Kristuksen pettäjät! Vartioväkeä\nkyllä säikähdätte, mutta Antikristuksen valtaa ette pelkää!\" huusi\npappi, ojentaen käsiään heitä kohti. -- \"_Ipse vero Antichristus\nopes malorum effodiet et exponet_. Niin puhui suuri opettaja Anselm\nCanterburylainen. _Effodiet_ -- kuuletteko? Antikristus kaivaa ylös\nmaasta vanhat jumalat ja näyttää ne uudestaan maailmalle...\"\n\nMutta kukaan ei enää häntä kuunnellut.\n\n\"Kyllä on hirmuinen tuo meidän isä Faustinomme!\" virkkoi järkevä\nmylläri päätään puistellen. \"Tuskin hengissä pysyy, mutta osaapa\nriehua! Jos olisivat edes jonkun aarteen löytäneet...\"\n\n\"Epäjumalankuva kuuluu olevan hopeainen.\"\n\n\"Vai hopeainen! Itse tuon näin: marmorinen se on, aivan alaston, se\nhävytön...\"\n\n\"Sellaisen takia ei kannata käsiään tahrata!\"\n\n\"Minne sinä menet, Zachello?\"\n\n\"Pellolle on aika joutua.\"\n\n\"No, Jumalan haltuun -- minä menen viinitarhaan.\"\n\nPapin koko viha kääntyi nyt seurakuntalaisia kohtaan.\n\n\"Vai sellaisia te olette, te uskottomat koirat, Hamin jälkeläiset!\nPaimenenne jätätte! Ettekö sitten tiedä, te perkeleen sikiöt, että\njollen minä yötä päivää teidän puolestanne rukoilisi, löisi rintoihini,\nitkisi ja paastoisi, niin olisi koko teidän kirottu kylänne jo aikoja\nsitten vajonnut maan alle? Mutta nyt se riittää! Minä menen pois teidän\nluotanne ja pudistan tomun jaloistani. Kirottu olkoon tämä maa! Kirottu\nolkoon vilja ja vesi, karjanne ja lapsenne ja lastenne lapset! En ole\nenää teidän isänne enkä paimenenne! Anatema!\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nHiljaisessa salissa, missä jumalatar lepäsi kultaisella vuoteellaan,\ntuli Giorgio Merula tuntemattoman luo, joka teki mittauksiaan.\n\n\"Etsittekö jumalallista sopusuhtaisuutta?\" sanoi oppinut ylevästi\nhymyillen. \"Tahdotteko kauneuden sovelluttaa mittausoppiin?\" Toinen\nkatsahti häneen äänetönnä, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä, ja\nsyventyi taas työhönsä. Hän liikutteli harppia milloin levittäen\nmilloin supistaen sitä, muodostaen säännöllisiä geometrisia kuvioita.\nTyynellä, vakavalla liikkeellä hän asetti kulmamittarin Afroditen\nihanille huulille -- Giovannin sydämessä näitten huulien hymy herätti\nkauhua -- laski asteet ja kirjoitti ne muistikirjaansa.\n\n\"Sallitteko kysyä\", uteli Merula, \"montako astetta?\"\n\n\"Tämä mittari ei ole kyllin tarkka\", virkkoi tuntematon\nvastahakoisesti. \"Suhteitten mittausta varten jaan tavallisesti\nihmiskasvot asteisiin, osiin, sekunteihin ja tertsioihin. Jokainen osa\non kahdestoista osa edellisestä.\"\n\n\"Todellako!\" sanoi Merula. \"Sitten mahtaa viimeinen osa olla pienempi\nkuin hienoimman hivuksen läpimitta.\"!\n\n\"Tertsia\", selitti toinen yhtä vastahakoisesti kuin ennenkin, \"on\nkahdeksastuhanneskahdeksassadaskahdeskymmeneskolmas osa koko kasvoista.\"\n\nMerula kohotti kulmiaan ja hymähti.\n\n\"Oppia ikä kaikki. En ole koskaan voinut aavistaa, että olisi\nmahdollista saavuttaa sellaista tarkkuutta!\"\n\n\"Mitä suurempi tarkkuus, sitä parempi\", huomautti toinen.\n\n\"Tietysti! Vaikka, tiedättekö, kun on kysymys taiteesta, kauneudesta,\nniin kaikki nuo matemaattiset laskut, asteet, sekunnit...\nTunnustaakseni en voi uskoa, että taiteilija innostuksen, hehkuvan\nhurmauksen hetkenä, niin sanoakseni Jumalan hengen valtaamana.\"\n\n\"Niin, niin, te olette oikeassa\", myönsi tuntematon kyllästyneenä,\n\"mutta on kuitenkin huvittavaa tietää...\"\n\nJa kumartuen kuvan puoleen hän laski kulmamittarin avulla osien\nlukumäärän tukanrajan ja leuan välillä.\n\n\"Tietää!\" ajatteli Giovanni.\n\n\"Voiko tässä sitten tietää ja mitata? Kuinka mieletöntä! Vai eikö hän\ntunne, eikö hän ymmärrä?\"\n\nMerula, joka silminnähtävästi tahtoi saada vastustajansa Rahoitetuksi\nväittelyyn, alkoi puhua vanhojen mestarien täydellisyydestä, siitä,\nettä heitä täytyy jäljitellä. Mutta toinen oli vaiti, ja Merulan\nlopetettua hän sanoi hieno hymy huulillaan:\n\n\"Se, joka voi juoda lähteestä, ei rupea juomaan astiasta.\"\n\n\"Suokaa anteeksi!\" huudahti oppinut. \"Jos te vanhojakin pidätte\nastiassa olevana vetenä, niin mikä on sitten lähde?\"\n\n\"Luonto\", vastasi tuntematon yksinkertaisesti.\n\nJa kun Merula taas rupesi puhumaan pöyhkeästi ja ärtyisästi, ei hän\nenää väitellyt, vaan myönsi väistelevän kohteliaasti. Mutta kylmien\nsilmien katse kävi yhä välinpitämättömämmäksi.\n\nVihdoinkin Giorgio vaikeni tyhjennettyään todistustensa varaston.\nSilloin tuntematon osoitti muutamia syvennyksiä marmorissa. Niitä\nei voinut silmin eroittaa minkäänlaisessa valossa, ei heikossa eikä\nvoimakkaassa, -- ainoastaan sormin sivelemällä marmorin sileätä pintaa\nsaattoi huomata nuo työn monen monet hienoudet. Ja syvällä, tutkivalla,\nmutta tyynellä katseella hän silmäili jumalattaren koko ruumista.\n\n\"Ja minä kun luulin, ettei hän tunne mitään!\" ajatteli Giovanni\nihmetellen. \"Mutta jos hän tuntee, niin mitenkä hän sitten voi\nmittailla, tutkia, jakaa lukuihin? Kuka hän on?\"\n\n\"Messere\", kuiskasi Giovanni Merulan korvaan, \"sanokaa minulle, messer\nGiorgio, mikä on tuon miehen nimi?\"\n\n\"Siinäkö sinä oletkin, munkkiseni\", virkkoi Merula kääntyen taaksensa,\n\"minä aivan unhotin sinut. Sehän on juuri tuo sinun ihanteesi. Kuinka\net sitä arvannut? Se on messer Leonardo da Vinci.\"\n\nJa Merula esitteli Giovannin taiteilijalle.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHe olivat paluumatkalla Firenzeen.\n\nLeonardo istui hevosen selässä. Beltraffio kulki jalan hänen\nrinnallaan. He olivat kahden kesken. Öljypuiden mustien, kosteitten\njuurien välissä loisti viheriä ruoho ja sinisiä liljoja, jotka\nseisoivat liikkumattomina hienoilla varsillaan. Oli niin tyyni kuin\nsaattaa olla vain aamulla varhain aikaisin keväällä.\n\n\"Onko se todellakin hän?\" ajatteli Giovanni, uteliaasti tarkastellen\njokaista yksityiskohtaa hänen ulkomuodossaan.\n\nHän oli iältään vähän yli neljänkymmenen. Kun hän oli vaiti ja\najatteli, oli katse hänen vaaleansinisissä silmissään rypistettyjen\nkulmakarvojen alla kylmä ja läpitunkeva. Mutta hänen puhellessaan se\nmuuttui hyväntahtoiseksi. Pitkä, vaalea parta ja yhtä vaalea, tuuhea,\npitkäkutrinen tukka tekivät hänet ylevän näköiseksi. Kasvojen piirteet\nolivat hienot, melkein naisellisen kauniit, ja ääni huolimatta hänen\nisosta koostaan ja voimakkaasta ruumiinrakenteestaan oli vieno,\nomituisen korkea ja hyvin miellyttävä, mutta ei miehekäs. Kaunis käsi\n-- päättäen siitä mitenkä hän ohjasi hevostaan oli se hyvin voimakas --\noli hento, ja sormet olivat pitkät ja kapeat kuin naisella.\n\nHe lähestyivät kaupungin muuria. Aamusumun läpi näkyi tuomiokirkon kupu\nja Palazzo Vecchion torni.\n\n\"Nyt tahi ei koskaan\", ajatteli Beltraffio. \"Täytyy päättää ja sanoa\nhänelle, että minä tahdon tulla hänen oppilaaksensa.\"\n\nJuuri silloin Leonardo pysäytti hevosensa ja alkoi seurata silmillään\nnuoren haukan lentoa, joka vaanien saalista -- sorsaa tai haikaraa\nMugnonen ruohokossa -- hitaasti liiteli taivaalla ja sitten kimakasti\nkirkaisten päistikkaa syöksyi alas kuin korkeudesta heitetty kivi ja\nkatosi puitten latvojen taa. Leonardo seurasi silmillään jokaista\nsen liikettä ja siiven iskua, otti sitten vyötäisillä riippuvan\nmuistikirjansa ja alkoi kirjoittaa siihen -- nähtävästi havaintojaan\nlinnun lennosta.\n\nBeltraffio huomasi hänen pitävän kynää vasemmassa kädessään, eikä\noikeassa, ja muisti kummalliset huhut, joita oli liikkeellä hänestä --\nettä hän muka kirjoittaa teoksiaan takaperoisella kirjoituksella, jota\nvoi lukea ainoastaan peilin avulla -- ei vasemmalta oikealle, niinkuin\nmuut, vaan oikealta vasemmalle, niinkuin kirjoitetaan itämailla.\nSanottiin hänen tekevän niin salatakseen rikollisia, kerettiläisiä\najatuksiaan luonnosta ja Jumalasta.\n\n\"Nyt tahi ei koskaan!\" ajatteli Giovanni toistamiseen ja muisti samassa\nAntonio da Vincin ankarat sanat:\n\n\"Mene hänen luokseen, jos tahdot kadottaa sielusi; hän on kerettiläinen\nja jumalaton ihminen.\"\n\nLeonardo osoitti hänelle hymyillen erästä pienen mäen sukkulalla\nyksinäisenä kasvavaa mantelipuuta. Vaikka se oli pieni, heikko ja\nvielä miltei aivan lehdetön, oli se jo itsetietoisesti pukeutunut\njuhlalliseen, vaaleanpunertavaan kukkaispukuunsa, joka loisti auringon\npaisteessa sinistä taivasta vasten.\n\nMutta Beltraffio ei voinut sitä ihailla. Hänen mielensä oli raskas ja\nalakuloinen.\n\nSilloin Leonardo, ikäänkuin arvaten hänen huolensa, katsoi häneen\nhyväntahtoisesti ja lempeästi ja lausui sanat, joita Giovanni\njälestäpäin usein muisteli:\n\n\"Jos tahdot olla taiteilija, niin jätä kaikki surut ja huolet ja\najattele vain taidetta. Olkoon sinun sielusi niinkuin peili, johon\nkuvastuvat kaikki esineet, kaikki liikkeet ja kaikki värit, mutta joka\nitse pysyy muuttumattomana ja kirkkaana.\"\n\nHe olivat nyt Firenzen portilla.\n\n\n\n\nIX\n\n\nBeltraffio meni tuomiokirkkoon, missä veli Girolamo Savonarolan piti\ntänä aamuna saarnata.\n\nUrkujen viimeiset säveleet vaikenivat Maria del Fioren kirkon\nkumisevien holvien alla. Väkeä oli kirkko täpö täynnä ja siellä oli\ntukahuttavan kuuma. Lapset, naiset ja miehet olivat esiripuilla\ntoisistaan eroitetut. Korkeuteen katoavien ristiholvien alla oli\nsalaperäinen pimeys, niinkuin synkässä metsässä. Alhaalla kirkossa\nauringon säteet tunkeutuen tummankirkkaitten lasien läpi lankesivat\nsateenkaaren värisenä sateena lainehtivaan väkijoukkoon ja\nharmaisiin pylväisiin. Alttarin yläpuolella punertivat hämärän läpi\nhaarakynttiläjaloissa olevat tulet. Messu oli päättynyt. Väkijoukko\nodotti saarnaajaa. Katseet olivat suunnatut kirkon keskuksessa olevaan,\nkorkeaan, puiseen saarnastuoliin, jonne johtivat pylvääseen nojautuvat\nkiertoportaat.\n\nGiovanni seisoi väkijoukossa ja kuunteli naapuriensa hiljaista puhelua:\n\n\"Eiköhän se jo kohta tule?\" kysyi ikävöivällä äänellä lyhytkasvuinen,\nkalpean näköinen mies, nähtävästi puuseppä, -- kasvot hikisinä ja tukka\notsaan kiinni tarttuneena.\n\n\"Jumala yksin tietää\", vastasi kupariseppä, leveäleukainen,\npunanaamainen jättiläinen, jota vaivasi hengenahdistus. \"Siellä on San\nMarcossa muuan änkyttävä, puolihupsu munkki, Maruffi nimeltään. Se kun\nsanoo, että on aika lähteä, niin hän lähtee. Eräänä päivänä saimme\nneljä tuntia odottaa ja luulimme jo saarnan jäävän pitämättä, mutta\nsilloinpa hän tulikin.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huokasi puuseppä, \"minähän olen odottanut\npuoliyöstä saakka. Olen aivan nälkään nääntymäisilläni ja päätäni\nhuimaa. En palaakaan ole maistanut. Kun saisi edes kyykkysilleen\nistahtaa.\"\n\n\"Sanoinhan sinulle, Damiano, että täytyy tulla hyvissä ajoin. Nyt\nolemme niin kaukana saarnastuolista, ettemme kuule mitään.\"\n\n\"No, veikkoseni, sitä ei tarvitse pelätä. Kun se karjasee, niin eivät\nainoastaan kuurot, vaan yksin kuolleetkin sen kuulevat.\"\n\n\"Hänhän kuuluu aikovan ennustaa tänään.\"\n\n\"Ei, ennenkuin on lopettanut kuvauksen Noakin arkista.\"\n\n\"Ettekö sitten ole kuullut? Sen hän on jo kuvannut aina viimeiseen\nlautaan asti. Ja salaperäisen selityksen on hän siitä antanut: arkin\npituus on usko, sen leveys on rakkaus ja sen korkeus on toivo.\nRientäkää, sanoi hän, rientäkää pelastuksen arkkiin, niin kauan kuin\novet ovat avoinna! Se aika on lähellä, että ovet suljetaan, ja monet\nsaavat itkeä, etteivät aikanaan tehneet katumusta, eivätkä menneet\nsisälle...\"\n\n\"Tänään hän puhuu vedenpaisumuksesta -- ensimmäisen Mooseksen kirjan\nkuudennen luvun seitsemännestätoista värssystä.\"\n\n\"Kuuluu olleen uusia enteitä nälkävuosista, rutosta ja sodasta.\"\n\n\"Vallombrosan eläinlääkäri kuuluu sanoneen, että eräänä yönä oli\ntaivaalla ollut suuria sotajoukkoja taistelemassa, oli kuulunut\nmiekkain kalsketta...\"\n\n\"Onko se totta, että Pyhä Neitsyt, joka on Nunciata dei Servissä, on\nhikoillut verta?\"\n\n\"Onhan se! Ja Rubaconten sillalla oleva madonna vuodattaa kyyneleitä\njoka yö. Minun tätini Lucia on sen itse nähnyt.\"\n\n\"Ei se hyvää tiedä, ei se hyvää tiedä! Herra meitä syntisiä\narmahtakoon!\"\n\nNaisten puolella syntyi levottomuutta. Muuan eukko oli pyörtynyt. Häntä\nyritettiin nostaa ja saada selviämään.\n\n\"Eikö hän jo tule? En minä enää kestä!\" valitti raihnainen puuseppä\npyyhkien hikeä otsaltaan.\n\nJa koko väkijoukko oli aivan menehtymäisillään loppumattomasta\nodotuksesta.\n\nYhtäkkiä syntyi yleinen liike, ja kaikkialta kuului kuiske:\n\n\"Jo tulee, jo tulee! -- Ei, ei se ole hän. Se on fra Domenico da\nPeschia. -- Hän se on, hän se on!\"\n\nGiovanni näki, kuinka saarnastuoliin verkalleen nousi mustaan ja\nvalkeaan dominikaanipukuun puettu, köydellä vyötetty mies, jolla oli\nlaihat, keltaiset kasvot, paksut huulet, käyrä nenä ja matala otsa.\n\nVasemman kätensä hän, ikäänkuin väsyneenä, laski saarnastuolin\nlaidalle, oikean, joka piteli ristiinnaulitun kuvaa, hän ojensi\nväkijoukkoa kohti, luoden siihen pitkän katseen palavista silmistään.\n\nSyntyi hiljaisuus, niin että jokainen saattoi kuulla oman sydämensä\ntykytyksen.\n\nMunkin liikkumattomat silmät alkoivat palaa yhä tulisemmin, hehkuen\nkuin hiilet. Hän oli vaiti, ja odotus kävi sietämättömäksi. Tuntui\nsiltä kuin ei väkijoukko sitä enää kauan kestäisi, vaan päästäisi\nkauhun huudon.\n\nMutta hiljaisuus tuli vielä syvemmäksi ja kauheammaksi.\n\nJa yhtäkkiä tuossa haudan hiljaisuudessa kajahti Savonarolan korvia\nsärkevä, epäinhimillinen huuto:\n\n\"_Ecce ego adduco aquas super terram!_ Katso, minä annan\nvedenpaisumuksen tulla maan päälle!\"\n\nKauhistuksen tunne, joka sai hiukset nousemaan päässä pystyyn, valtasi\nihmisjoukon.\n\nGiovanni kalpeni. Hänestä näytti, että maa järisi, että kirkon holvit\nolivat sortumaisillaan ja musertamaisillaan hänet allensa. Hänen\nvieressään oleva paksu kupariseppä vapisi kuin haavanlehti, niin että\nhampaat suussa kalisivat. Puuseppä oli kokoon kyyristyneenä, pää\nhartioitten väliin uppoutuneena, aivan kuin olisi saanut halvauksen;\nhänen kasvonsa olivat väännyksissä ja silmät ummessa.\n\nSe ei ollut mikään saarna, vaan houretta, joka yhtäkkiä tarttui\nkaikkiin noihin tuhansiin ihmisiin ja alkoi kiidättää heitä, niinkuin\nrajumyrsky kiidättää kuivia lehtiä.\n\nGiovanni kuunteli paljoakaan ymmärtämättä. Hän eroitti vain joitakuita\nsanoja:\n\n\"Katsokaa, katsokaa, jo pimenee. Aurinko on tummanpunainen, kuin\nhyytynyt veri. Paetkaa! On satava tulta ja tulikiveä ja hehkuvia\nkallionlohkareita! _Fuge, o Sion, quae habitas apud filiam Babylonis!_\nVoi sinuas, Italia, vitsaus on seuraava vitsausta! Sota on seuraava\nnälkää, rutto on seuraava sotaa! Kaikkialla on oleva vain vitsauksia!\"\n\n\"Eläviä ei ole riittävä kuolleitten hautaamiseen! Niitä on oleva niin\npaljon taloissanne, että haudankaivajat saavat kulkea pitkin katuja ja\nhuutaa: 'kellä on kuolleita'? Ja he saavat lastata vaunut kukkuroilleen\nruumiita viedäkseen ne poltettaviksi. Ja sitten he taas saavat lähteä\nkatuja vaeltamaan, huutaen: 'kellä on kuolleita? Kellä on kuolleita?'\nJa te menette ulos heidän luokseen ja sanotte: 'tuossa on poikani,\ntuossa on veljeni, tuossa on puolisoni'. Ja he jatkavat matkaansa,\nhuutaen: 'eikö ole vielä kuolleita'?\n\n\"Oi, sinä Firenze, sinä Rooma, sinä Italia! Laulujen ja juhlien aika\non ohitse. Te olette sairaita, kuoleman sairaita. Herra, sinä olet\ntodistaja, että minä olen tahtonut sanallani tukea näitä raunioita.\nMutta en jaksa enää, voimani ovat lopussa! En tahdo enää, en tiedä,\nmitä enää sanoisin. En voi enää muuta kuin itkeä, itkeä kyyneleeni\nkuiviin. Armoa, armoa, Herra!... Oi, sinä kansa parkani, oi Firenze!\"\n\nHän avasi sylinsä ja lausui viimeiset sanat tuskin kuuluvasti\nkuiskaten. Ne kuolivat pois kuin lehtien hiljainen kahina tuulen\nhenkäyksen niitä liikutellessa, kuin sanomattoman tuskan huokaus.\n\nJa ristiinnaulitun kuvaa kalpeita huuliaan vastaan painaen hän lankesi\npolvilleen ja alkoi nyyhkyttää.\n\nUrkujen pitkäveteiset, raskaat säveleet alkoivat soida kasvaen yhä\nvaltavammiksi ja laajemmiksi, yhä juhlallisemmiksi ja uhkaavammiksi,\npaisuen kuin öisen valtameren kohina.\n\nNaisten puolelta kuului kimakka huuto:\n\n\"Misericordia!\"\n\nJa tuhansia ääniä yhtyi huutoon. Aivan kuin tähkäpäät pellolla tuulen\nriehuessa -- aalto aaltoa, rivi riviä seuraten -- tungeskellen\nahtaudessa kuin säikähtyneet lampaat myrskyn lähestyessä, he lankesivat\nmaahan. Ja yhtyen urkujen moniääniseen jyminään nousi kansan joukosta\nkatumuksen voivotus, hukkuvien avunhuuto:\n\n\"Misericordia! Misericordia!\"\n\nGiovanni lankesi hänkin polvilleen, ääneensä itkien. Hän tunsi kuinka\npaksu kupariseppä, joka ahtaudessa oli kaatunut hänen päälleen, painoi\nhänen selkäänsä, ja hänen niskassaan tuntui tuon itkevän miehen kuuma\nhengitys. Hänen vieressään pieni puuseppä nyyhkytteli omituisesti\nnikottaen, aivan kuin pieni lapsi, ja kimakasti huutaen:\n\n\"Armoa! Armoa!\"\n\nBeltraffio muisti ylpeytensä ja maailmallisen tiedonhalunsa,\naikomuksensa lähteä pois fra Benedetton luota antautuakseen Leonardon\nvaaralliseen, kenties jumalattomaan oppiin, muisti tuon kauhean yön\nMyllykummulla, kuolleista ylösnousseen Venuksen, syntisen ihastuksensa\nValkoisen paholaisen kauneuteen -- ja ojentaen kätensä taivasta kohti\nhän huusi samallaisella epätoivon äänellä kuin muutkin:\n\n\"Armahda, Herra! Olen tehnyt syntiä Sinun edessäsi, anna anteeksi ja\narmahda!\"\n\nJa kun hän samassa nosti kyynelten kostuttamat kasvonsa ylös, huomasi\nhän vähän matkan päässä Leonardo da Vincin. Taiteilija seisoi\npylvääseen nojautuneena. Oikeassa kädessään Hän piti aina mukanaan\nolevaa muistikirjaansa ja vasemmalla piirusteli siihen, silloin tällöin\nkatsahtaen saarnastuoliin.\n\nVieraana kaikille muille tuossa kauhun valtaamassa väkijoukossa\nLeonardo da Vinci yksin pysyi täysin levollisena. Hänen kylmissä,\nvaaleansinisissä silmissään, hänen hienoilla, tiiviisti suljetuilla\nhuulillaan, jotka ilmaisivat huolelliseen tarkkaavaisuuteen tottunutta\nihmistä, ei ollut pilkan hymyä, vaan sama uteliaisuuden ilme, jolla hän\noli mittaillut Afroditen ruumista.\n\nKyyneleet kuivuivat Giovannin silmistä, rukous kuoli hänen huulilleen.\n\nTultuaan ulos kirkosta hän meni Leonardon luo ja pyysi saada nähdä\npiirustusta. Taiteilija ei tahtonut ensin suostua, mutta kun Giovanni\nniin hartaasti pyysi, vei Leonardo hänet syrjään ja ojensi hänelle\nmuistikirjansa.\n\nGiovanni näki hirmuisen irvikuvan.\n\nSe ei ollut Savonarola, vaan hänen näköisensä vanha, kamala,\nmunkkikaapuinen paholainen, itsekidutusten riuduttama, joka ei\nkuitenkaan ollut voittanut ylpeyttään ja himojaan. Alaleuka oli\nesiinpistävä, posket ja riippuva kaula, musta kuin kuivuneella\nruumiilla, olivat syvien ryppyjen uurtamat, ylös kohotetut kulmakarvat\nolivat kuin harjakset, ja epäinhimillinen katse, jossa oli itsepäinen,\nmelkein vihamielinen ilme, oli taivaaseen suunnattu. Kaikki, mikä\noli pimeätä, kauheata ja mieletöntä fra Girolamossa ja mikä saattoi\nhänet puolihullun näkyjennäkijän Maruffin valtaan, oli paljastettuna\ntuossa piirroksessa, esiintuotuna ilman vihaa ja ilman sääliä,\njärkähtämättömällä selvänäköisyydellä.\n\nJa Giovanni muisti Leonardon sanat:\n\n\"Taiteilijan sielun täytyy olla kuin peili, johon kuvastuvat\nkaikki esineet, kaikki liikkeet, kaikki värit, ja joka itse pysyy\nmuuttumattomana ja kirkkaana.\"\n\nFra Benedetton oppilas katsahti Leonardoon ja tunsi, että vaikka\nhäntä odottaisi iankaikkinen kadotus, vaikka hän tietäisi Leonardon\ntodellakin olevan Antikristuksen palvelijan, hän ei sittenkään voisi\nhänestä erota, ja vastustamaton voima veti häntä tuohon ihmiseen. Hänen\ntäytyi oppia hänet perinpohjin tuntemaan.\n\n\n\n\nX\n\n\nParin päivän kuluttua saapui Grillo hätääntyneenä Firenzeen, Cipriano\nBuonaccorsin luo, jolla siihen aikaan oli niin paljon tärkeitä\nkauppa-asioita, ettei hän ollut ennättänyt saada kuljetetuksi\nVenus-kuvaa kaupunkiin. Grillolla oli ikäviä uutisia kerrottavana.\nIsä Faustino oli San Gervasiosta lähdettyään mennyt naapurikylään,\nSan Maurizioon, säikäyttänyt kansan uhkauksilla taivaan vitsauksista,\nkoonnut yöllä joukon talonpoikia, murtautunut Buonaccorsin huvilaan,\npieksänyt puutarhuri Stroccon pahanpäiväiseksi, sitonut köysiin Venusta\nvartioimaan asetetut miehet ja jumalattaren kuvan edessä lukenut\nvanhan manausrukouksen: _oratio super effigies vasaque in loco antiquo\nreperta_. Tässä rukouksessa kirkonpalvelija pyytää Jumalaa puhdistamaan\nmaasta löydetyt veistokuvat ja astiat pakanallisesta saastasta ja\nsuomaan, että ne tulisivat kristityille sieluille hyödyksi, Isän,\nPojan ja Pyhän Hengen kunniaksi, -- _ut omni immunditia depulsa sint\nfidelibus tuis utenda per Christum dominum nostrum_. Sitten oli\nmarmorikuva säretty, kappaleet heitetty uuniin ja poltettu kalkiksi,\njolla sitten oli sivelty kylän vasta laitetun hautausmaan muuria.\n\nTätä kertoessaan vanha Grillo melkein itki säälistä epäjumalankuvan\nsuhteen, ja kun Giovanni sen kuuli, haihtuivat kaikki epäilykset hänen\nmielestään. Samana päivänä meni hän Leonardon luo ja pyysi taiteilijaa\nottamaan hänet oppilaaksensa.\n\nJa Leonardo otti.\n\nVähän sen jälkeen tuli Firenzeen tieto, että Kaarle VIII, Ranskan\nkristitty kuningas, oli suunnattoman sotajoukon kanssa lähtenyt\nsotaretkelle valloittamaan Neapelia ja Siciliaa, ehkäpä myöskin Roomaa\nja Firenzeä.\n\nPorvarit valtasi kauhu, sillä he näkivät Savonarolan ennustuksien\nkäyvän toteen. Vitsaukset olivat tulossa ja Jumalan miekka\nlaskeutumassa Italian päälle.\n\n\n\n\n\n\nToinen kirja\n\nECCE DEUS -- ECCE HOMO\n\n\n\n\nI\n\n\n\"Jos kerran kotka siipiensä varassa pysyy keveässä ilmassa, jos suuret\nlaivat purjeitten avulla liikkuvat merellä, niin miksikä ei ihminen\nsiivin ilmaa halkomalla kykenisi vallitsemaan tuulta ja kohoamaan\nvoittajana korkeuteen?\"\n\nEräästä vanhasta vihkostaan luki Leonardo nämä sanat, viisi vuotta\nsitten kirjoittamansa. Samalla sivulla oli piirustus: välitanko siihen\nkiinnitettyine pyöreine rautapunttineen kannatti kahta siipeä, jotka\nsaatiin liikkeelle nuorien avulla.\n\nNyt näytti tuo kone hänestä kömpelöltä ja muodottomalta.\n\nUusi laitos muistutti yölepakkoa. Siiven runkona oli viisi sormea,\nniinkuin luurangon kädessä, monine taipuvine nivelineen. Sormia\nyhdistävät, parkitusta nahasta tehdyt remmit ja raa'asta silkistä\ntehdyt langat toimittivat jänteitten virkaa. Kovetettu ilmanpitävä\nsilkkitafti saattoi kutistua ja levitä niinkuin uimakalvo hanhen\njalassa. Siivet, joita oli neljä, liikkuivat ristiin niinkuin hevosen\njalat. Niitten pituus oli neljäkymmentä kyynärää, nostokorkeus\nkahdeksan kyynärää. Iskemällä taaksepäin ne saivat koneen liikkumaan\neteenpäin, ja laskeutumalla ne nostivat sen ylöspäin. Purjehtijan\noli seisottava jalat jalustamissa, jotka panivat siivet liikkeeseen\nlankojen, väkipyörien ja vipujen avulla.\n\nPäästäkseen lentoon maasta on linnun ensin noustava varpailleen. Jos\nesim. tornipääskyn, jolla on lyhyet jalat, asettaa maahan, niin se\nräpyttelee siinä siipiänsä pääsemättä lentoon. Bamburuo'osta tehdyt\nportaat toimittivat koneessa linnun jalkojen virkaa.\n\nLeonardo tiesi kokemuksesta, että rakenteensa puolesta täydellisessä\nkoneessa on aina huomattavana kaikkien sen osien sopusuhtaisuus ja\nsomuus. Noitten välttämättömien portaitten kömpelyys vaivasi keksijää.\n\nHän syventyi matemaattisiin laskuihin ja etsi virhettä, voimatta\nsitä löytää. Yhtäkkiä hän suuttuneena veti viivan numeroilla tiheään\ntäytetyn sivun yli ja kirjoitti sen reunaan: \"väärin!\" lisäten sen\nperään vielä isoilla, vihaisilla kirjaimilla: \"hiiteen\".\n\nLaskut kävivät yhä sekavammiksi, selvittämätön virhe kasvoi\nkasvamistaan.\n\nKynttilän liekki tuikki epätasaisesti, ärsyttäen silmiä. Kissa,\njoka oli saanut kyllikseen nukkua, hyppäsi työpöydälle, venyttelihe\nselkäänsä koukistaen ja alkoi käpälällään nykiä koinsyömää, täytettyä\nlintua. Leonardo sysäsi kissaa, niin että se oli vähällä pudota\npöydältä ja naukasi surkeasti.\n\n\"No, asetu sitten minne haluat, kunhan et vain häiritse.\"\n\nHän silitti hellästi sen mustaa turkkia, joka alkoi säkenöidä. Kissa\nkokosi alleen sametinpehmeät käpälänsä, asettui mahtavaan lepoasentoon\nja rupesi kehräten tuijottamaan isäntäänsä liikkumattomilla,\nviheriäisillä, salaperäisillä silmillään.\n\nTaas alkoi paperi täyttyä numeroilla, sulkumerkeillä, murtoluvuilla,\nyhtälöillä, kuutio- ja neliöjuurilla.\n\nToinen uneton yö oli jo huomaamatta kulumassa.\n\nPalattuaan Firenzestä Milanoon oli Leonardo viettänyt kokonaisen\nkuukauden melkein missään käymättä, valmistellen lentokonettansa.\n\nAvonaisesta ikkunasta tunkivat sisään valkoisen akasiapuun oksat,\njoista silloin tällöin putoili pöydälle hentoja, hienotuoksuisia\nkukkia. Punaisenkellertävän pilviharson himmentämä kuunvalo tunkeutui\nhuoneeseen, sekaantuen talikynttilän valoon.\n\nHuone oli täpötäynnä koneita ja kaikellaisia astronoomisia,\nfysikaalisia, kemiallisia, mekaanisia ja anatoomisia laitoksia. Pyöriä,\nvipuja, vietereitä, ruuveja, putkia, mäntiä ynnä muita koneenosia\n-- vaskisia, rautaisia, teräksisiä, lasisia -- törrötti hujan hajan\npimeässä, muistuttaen joittenkin hirviöitten tai jättiläishyönteisten\njäseniä. Tuossa näkyi sukeltajan kello, tuossa optillinen laitos,\njoka kuvasi ihmissilmää suurennetussa koossa, tuolla taas hevosen\nluuranko, täytetty krokodiili, väkiviinapullo, jossa oli ihmissikiö,\nteräväkärkiset veneentapaiset vesisukset, ja niitten vieressä savesta\nmuovaeltu tytön tai enkelin pää, joka luultavasti sattumalta oli tänne\njoutunut taiteilijan ateljeesta.\n\nHuoneen perällä, sulatusuunin mustassa kidassa, hehkui hiiliä tuhan\nalla.\n\nJa kaiken tuon yläpuolella harrottivat lentokoneen siivet, ulottuen\nlattiasta kattoon asti, toinen vielä paljaana, toinen kankaalla\npäällystettynä. Niitten välissä lattialla makasi pitkällään mies, joka\noli nähtävästi nukkunut kesken työnteon. Oikeassa kädessään oli hänellä\nsavun mustuttama valinkauha, josta tina oli valunut lattialle. Toisen\nsiiven alapää kosketti nukkuvan rintaa, ja hänen hengityksestään tuo\nkevyt siiven kehikko hiljaa liikahteli aivan kuin elävä olento ja sen\nterävä yläpää rapisi kattoa vasten.\n\nKuun ja kynttilän himmeässä valossa tuo kone siipiensä välissä\nmakaavine miehineen näytti jättiläislepakolta, joka oli lentoon\nkohoamaisillaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nKuu oli laskenut. Kasvitarhasta, joka ympäröi Leonardon Milanon\nesikaupungissa linnan ja Maria delle Grazien luostarin välillä olevan\ntalon, levisi vihanneksien ja ryytikasvien -- melissin, mintun ja\nsaksankuminan tuoksu. Ikkunan yläpuolella olevasta pesästä alkoi kuulua\npääskysten viserrys. Lammikossa pulikoivat ankat iloisesti rääkättäen.\n\nKynttilän liekki himmeni. Vieressä olevasta ateljeesta kuului\noppilasten ääniä.\n\nHeitä oli siellä kaksi -- Giovanni Beltraffio ja Andrea Salaino.\nGiovanni jäljensi anatoomista harjoitelmaa. Salaino päällysti\nalabasterilla niinipuista levyä kuvaa varten. Hän oli kaunis poika,\njolla oli viattomat silmät ja vaaleat kiharat, opettajansa lemmikki.\nLeonardo käytti häntä mallina enkeleitä maalatessaan.\n\n\"Mitä arvelette, Andrea\", kysyi Beltraffio, \"saako messer Leonardo\nkoneensa pian valmiiksi?\"\n\n\"Jumala sen tietää\", vastasi Salaino vihellellen ja kääntäen alas\nuusien kenkiensä hopealla ommeltuja, silkkisiä varsia. \"Viime vuonna\nhän istui sen ääressä kaksi kuukautta, eikä siitä tullut muuta kuin\nnaurun aihetta. Tuo vääräsäärinen karhu Zoroastro tahtoi väkisinkin\npäästä lentämään. Opettaja häntä varoitti, mutta tämä oli itsepäinen.\nJa ajatteles, että se houkkio kiipesi kuin kiipesikin katolle,\nkiinnitti ympäri koko ruumiinsa suuren joukon härän ja sian rakkoja,\nettei ruhjoutuisi, jos sattuisi putoamaan, levitti siivet ja lähti\nlentämään. Hän pysyikin ilmassa ensin vähän aikaa, varmaankin tuulen\nkannattamana, mutta sitten hän teki kuperkeikan ja syöksyi päistikkaa\nlantatunkioon. Siinä oli niin pehmeätä, ettei hän loukannut itseänsä,\nmutta kaikki rakot halkesivat yhtaikaa pamahtaen kuin olisi tykillä\nammuttu, niin että variksetkin kellotapulissa säikähtivät ja lensivät\ntiehensä. Ja meidän uusi Icaruksemme makasi tunkioon uppoutuneena,\nkoipiansa sätkytellen ja kykenemättä pääsemään sieltä ylös!\"\n\nAteljeehen tuli nyt kolmas oppilas, Cesare da Sesto, edellisiä paljon\nvanhempi mies, jolla oli kivulloiset, kellertävät kasvot ja älykkäät,\nvihaiset silmät. Toisessa kädessään hänellä oli leipäpalanen ja viipale\nsiankinkkua, toisessa viinilasi.\n\n\"Hyi, mokomatakin hapanlientä!\" sanoi hän irvissä suin ja sylkäisten.\n\"Kinkkukin on kuin kengänpohjanahkaa. Se on kerrassaan ihme: palkkaa\non miehellä kaksi tuhatta tukaattia vuodessa ja sittenkin hän syöttää\nihmisille tuollaista moskaa!\"\n\n\"Olisitte ottanut toisesta tynnyristä, siitä, joka on kellarissa\nrappusten alla\", virkkoi Salaino.\n\n\"Olen sitäkin koettanut. Se on vielä huonompaa... Mitä, onko sinulla\ntaaskin uutta ylläsi?\" -- ja Cesare katsahti Salainon komeaan,\nsamettiseen päähineeseen. \"Kyllä tämä on mainiota komentoa, se täytyy\nsanoa! Koiran elämää! Kahteen kuukauteen ei ole keittiöön saatu\nostetuksi tuoretta kinkkua. Marco vakuuttaa, ettei mestarilla itsellään\nole ropoakaan -- kaikki menee noihin kirottuihin siipiin. Pitää meitä\nnälässä, mutta lemmikeillensä jakelee lahjoja! Samettipäähineitä! Eikö\nsinua edes hävetä, Andrea, ottaa vastaan lahjoja vieraalta ihmiseltä?\nEihän messer Leonardo ole sinun isäsi eikä veljesi, etkä sinä enää ole\nmikään lapsi...\"\n\n\"Cesare\", sanoi Giovanni kääntääkseen puheen toisiin asioihin, \"tässä\näskettäin te lupasitte selittää minulle erään perspektiivilain,\nmuistatteko? Mestaria saamme kai turhaan odottaa. Hänellä on niin\npaljon työtä koneessaan...\"\n\n\"Odottakaahan, hyvät ystävät, kohta me kaikki lennämme savutorven\nkautta ulos tuolla koneella -- piru sen periköön! Mutta muuten\n-- jos ei hän takerru yhteen, niin hän takertuu toiseen. Muistan\nkuinka hän kerran Herran ehtoollista maalatessaan yhtäkkiä innostui\nsuunnittelemaan uutta konetta milanolaisen valkoisen makkaran\nvalmistamista varten. Ja apostoli Jaakobin pää jäi kuin jäikin\nkeskentekoiseksi makkarakoneen takia. Parhaimman madonnansa hän heitti\nnurkkaan ryhtyäkseen laittelemaan itsestään pyörivää paistinvarrasta,\njolla voisi tasaisesti paistaa kukkoja ja porsaita. Entäs tuo suuri\nkeksintö -- pesulipeän valmistaminen kananlannasta! Uskokaa minua, ei\nole niin suurta tyhmyyttä, johon messer Leonardo ei innolla antautuisi\npäästäkseen vain maalaamasta!\"\n\nCesaren kasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja hänen huulilleen\nilmestyi ilkeä pilkanhymy.\n\n\"Ja minkätähden Jumala juuri sellaisille antaa kykyä!\" lisäsi hän\nhiljaa ja katkerasti.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMutta Leonardo istui yhä vain työpöytänsä yli kumartuneena.\n\nPääskynen lensi sisään ikkunasta ja alkoi kierrellä ympäri huonetta\nniin että siivet hipoivat kattoa ja seiniä. Viimein se takertui\nlentokoneen siipeen kuin paulaan, ja sen pienet, elävät siivet\nsotkeutuivat nuorien ja remmien muodostamaan verkkoon.\n\nLeonardo meni ja vapautti linnun varovasti verkosta, otti sen käteensä,\nsuuteli sen silkinmustaa pikku päätä ja päästi sitten linnun ulos\nikkunasta.\n\nPääskynen levitti siipensä ja kohosi taivaalle päästäen\nriemuliverryksen.\n\n\"Niin helppoa ja niin yksinkertaista!\" ajatteli Leonardo seuraten\nsen lentoa kateellisin, surullisin katsein. Sitten hän katsahti\nhalveksivasti koneeseensa, tuon jättiläisyölepakon synkkään luurankoon.\nLattialla makaava mies heräsi. Se oli Leonardon apulainen, taitava\nfirenzeläinen mekaanikko ja seppä, nimeltään Zoroastro eli Astro da\nPretola.\n\nHän hypähti ylös ja rupesi hieromaan ainoata silmäänsä -- toisen oli\nturmellut kipinä, joka oli lentänyt siihen ahjosta työtä tehdessä. Tuo\nkömpelö jättiläinen, lapsellisine, avonaisine, nokisine kasvoineen,\nmuistutti yksisilmäistä kyklooppia.\n\n\"Olen nukkunut!\" huudahti seppä, epätoivoissaan pidellen päätänsä.\n\"Hitto vieköön!... Voi, hyvä mestari, miksette minua herättänyt?\nKoetin kiirehtiä ja toivoin iltaan mennessä saavani toisenkin siiven\nvalmiiksi, että olisin voinut huomisaamuna yrittää lentämistä...\"\n\n\"Hyvä olikin, että sait nukutuksi\", virkkoi Leonardo. \"Siivet eivät\nkumminkaan kelpaa.\"\n\n\"Mitä? Eivätkö taaskaan kelpaa? Ei, messere, sanokaa mitä hyvänsä,\nmutta tätä konetta en minä rupea korjaamaan. Niin paljon rahaa ja\nniin paljon vaivaa on siihen pantu, ja kaikki olisi taas hukkaan\nmennyttä! Mikä siinä on? Etteikö tuollaisilla siivillä voisi lentää!\nNe kannattavat vaikka elefantin, jos niikseen tulee! Saattepas nähdä,\nmestari. Antakaa minun kerran vain koettaa -- vaikkapa veden päällä.\nJos putoan, niin ei siitä tule minulle muuta kuin kylpy. Minähän uin\nkuin kala, en minä huku!\"\n\nHän pani kätensä ristiin ja katsoi mestariin rukoilevasti.\n\nLeonardo pudisti päätään.\n\n\"Ole kärsivällinen, ystäväiseni. Toivosi tulee toteutumaan aikanaan.\nSitten...\"\n\n\"Sitten!\" vaikeroi seppä miltei itkien. \"Miksei nyt? Uskokaa minua,\nmessere, minä lennän, niin totta kuin Jumala on taivaassa!\"\n\n\"Et lennä, Astro. Tässä on matematiikka määräämässä.\"\n\n\"Sen jo arvasinkin! Hiiteen koko tuo matematiikkanne! Ei siitä ole\nmuuta kuin haittaa. Kuinka monta vuotta olemmekaan puuhanneet! Aivanhan\ntuohon jo menehtyy. Jokin mitätön itikka, koi, jopa sontiainenkin\nkykenee lentämään, mutta ihmisen pitää kuin madon maassa madella. Eikö\nse ole harmillista? Ja mitä varten odottaa? Tuossahan on siivet! Kaikki\non valmiina, Ei muuta kuin ota, siunaa itsesi ja ala lentää!\" Samassa\nhän muisti jotakin ja hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n\"Mestari, mestari! Sanonpa teille jotakin. Minäpä näin ihmeellisen unen\ntänä yönä!\"\n\n\"Lensitkö taas?\"\n\n\"Lensinpä tietenkin! Kuulkaahan vain. Olin seisovinani jossakin oudossa\nhuoneessa keskellä ihmisjoukkoa. Kaikki katsoivat minuun, osoittaen\nsormillaan, ja nauroivat. No, arvelin, jos en nyt lennä, niin käy\nhullusti. Minä hypähdin ylöspäin, aloin räpyttää käsiäni kuin siipiä\nvoimieni takaa ja aloin kohota ilmaan. Ensin se tuntui raskaalta,\nikäänkuin kokonainen vuori olisi ollut hartioitani painamassa. Mutta\nsitten se kävi yhä helpommin ja helpommin, ja minä nousin kattoon asti,\nniin että olin vähällä pääni siihen kolauttaa. Ja kaikki huusivat:\nkatsokaa, katsokaa -- hän lentää! Minä lensin ulos ikkunasta ja\nkohosin yhä korkeammalle taivasta kohti. Tuuli vaan vinkui korvissani\nja minusta tuntui hyvin hauskalta, niin että oikein nauratti. 'Miksen\nennen ole osannut lentää?' ajattelin. 'Olinko unohtanut sen taidon?\nSehän on niin yksinkertaista! Eikä siihen mitään konettakaan tarvita!'\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nUlkoa portailta kuului huutoja, kirouksia ja nopeita askeleita. Ovi\nlensi selälleen ja sisään syöksyi mies, jolla oli karkea, tulipunainen\ntukka ja punaiset, kesakkojen peittämät kasvot. Se oli Leonardon\noppilas Marco d'Oggionno.\n\nHän torui ja pieksi korvasta taluttaen kymmenvuotiasta, laihaa poikasta.\n\n\"Hitto sinut periköön, senkin lurjus! Minä väännän sinulta niskat\nnurin, sinä pakana!\"\n\n\"Mistä sinä häntä ahdistat, Marco?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Ajatelkaa, messere! Hän on varastanut kaksi hopeaista solkea, jotka\nolivat kymmenen floriinin arvoisia kumpikin. Toisen niistä hän on jo\nennättänyt viedä panttiin ja menettää rahat noppapelissä, toisen hän\noli kätkenyt takkinsa vuoriin -- sieltä sen löysin. Minä aioin antaa\nhänelle ansaitun tukkapöllyn, mutta tuo sudenpenikka puri minua käteen,\nniin että veri tihkui!\"\n\nJa uudestaan raivostuen hän tarttui poikaa tukkaan.\n\nLeonardo meni väliin ja otti pojan turviinsa. Silloin Marco veti\navainkimpun taskustaan -- hän oli taloudenhoitajana talossa -- ja huusi:\n\n\"Tuossa on avaimet, messere! Minä olen saanut kyllikseni! En rupea\nroistojen ja varkaitten kanssa saman katon alla elämään. Joko minä, tai\nhän!\"\n\n\"Rauhoituhan, Marco, rauhoitu... Minä annan hänelle ansaitun\nrangaistuksen.\"\n\nAteljeen ovesta kurkistelivat oppilaat. Heidän välitsensä tunkeutui\nesiin lihava kyökkipiika Maturina. Hän oli juuri tullut torilta\nkantaen käsivarrellaan koria, jossa oli kalaa, sipulia, tomaattia y.m.\nNähdessään pikku pahantekijän hän rupesi huitomaan käsillään, ja sanat\nropisivat hänen suustaan kuin herneet rikkonaisesta säkistä.\n\nCesarekin ilmaisi ihmettelynsä, että Leonardo suvaitsi talossaan\nsellaista \"pakanaa\", sillä ei ollut niin julmaa kepposta, ettei Jacopo\nolisi ollut valmis sitä tekemään. Äskettäin oli hän kivellä heittänyt\njalan poikki vanhalta, sairaalta talon koiralta, särkenyt pääskysten\npesän tallin katonräystäältä, ja, niinkuin kaikki tiesivät, hänen\nlempihuvituksensa oli nyhtää perhosilta siivet pois ja nauttia niiden\nkärsimyksistä.\n\nJacopo pysyttelihe mestarin turvissa ja silmäili vihollisiansa\nkulmainsa alta niinkuin vainottu otus. Hänen kauniit, kalpeat kasvonsa\nolivat liikkumattomat. Hän ei itkenyt, mutta kohdatessaan Leonardon\nkatseen hänen vihaiset silmänsä ilmaisivat arkaa pyyntöä.\n\nMaturina huusi ja vaati, että vihdoinkin annettaisiin hyvä selkäsauna\ntuolle penikalle; muuten se alkaa hyppiä kaikkien nenälle ja elämä\ntalossa tulee sietämättömäksi.\n\n\"Hiljaa, hiljaa! Vaietkaa, Jumalan tähden!\" pyysi Leonardo arkana ja\navuttomana tuossa perhekahakassa.\n\nCesare nauroi ja puhui hiljaa ilkkuen:\n\n\"Inhoittaa tuota nähdäkin! Senkin nahjus! Ei kykene poikanulikkaa\nkurissa pitämään...\"\n\nKun vihdoinkin kaikki olivat kyllikseen huutaneet ja vähitellen\nhajonneet eri haaroille, kutsui Leonardo Beltraffion luoksensa ja sanoi\nhänelle ystävällisesti:\n\n\"Giovanni, sinä et ole vielä nähnyt Herran ehtoollista. Minä menen nyt\nsinne. Tahdotko tulla mukaan?\"\n\nOppilas punastui ilosta.\n\n\n\n\nV\n\n\nHe tulivat ulos pienelle pihalle. Keskellä pihaa oli kaivo. Leonardo\nmeni ja peseytyi. Vaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, oli hän\nvirkeä ja reipas.\n\nPäivä oli sumuinen ja tyyni ja valo himmeä. Juuri sellaisina päivinä\ntaiteilija mielellään työskenteli.\n\nHeidän seisoessaan kaivolla tuli heidän luokseen Jacopo. Hänellä oli\nkädessään omatekoinen, pieni puurasia.\n\n\"Messer Leonardo\", sanoi hän arasti, \"tämä on teille...\"\n\nHän nosti varovasti rasian kantta. Rasian pohjalla oli tavattoman suuri\nhämähäkki.\n\n\"Suurella vaivalla sain sen kiinni\", selitti Jacopo. \"Se piiloutui\nkivenrakoon ja istui siellä kolme päivää. Se on myrkyllinen!\"\n\nPojan kasvot vilkastuivat.\n\n\"Näkisitte mitenkä se syö kärpäsiä!\"\n\nHän otti kiinni kärpäsen ja pudotti sen rasiaan. Hämähäkki hyökkäsi\nsaaliin kimppuun ja tarttui siihen karvaisilla koivillaan. Kärpänen\nalkoi ponnistella vastaan kovasti suristen -- mutta surina heikkeni\nheikkenemistään.\n\n\"Se imee, se imee! Katsokaa!\" hoki poika haltioissaan. Hänen silmänsä\npaloivat julmaa uteliaisuutta ja hänen huulillaan väreili omituinen\nhymy.\n\nLeonardo kumartui myöskin katsomaan tuota eriskummallista elävää.\n\nJa yhtäkkiä näytti Giovannista, että molempien heidän kasvoillaan\nvälähti sama ilme, ikäänkuin, huolimatta lapsen ja taiteilijan välillä\nolevasta suunnattomasta erosta, tuollainen kauhea näky olisi herättänyt\nheissä samallaisen uteliaisuuden.\n\nKun kärpänen oli syöty, sulki Jacopo varovasti rasian ja sanoi:\n\n\"Minä vien sen teidän pöydällenne, messer Leonardo, ehkä te vielä sitä\nkatselette. Se vasta hullunkuriselta näyttää, kun se tappelee toisten\nhämähäkkien kanssa...\"\n\nPoika aikoi lähteä pois, mutta pysähtyi ja katsahti Leonardoon\nrukoilevasti. Hänen suupielensä värähtivät.\n\n\"Messere\", sanoi hän hiljaa ja vakavasti, \"älkää olko minulle\nsuutuksissanne! Saatan minä itsestänikin lähteä pois, olen jo\nkauan sitä ajatellut, että minun pitää lähteä, mutta ei heidän\ntähtensä -- minä en välitä siitä mitä he sanovat, -- vaan teidän\ntähtenne. Tiedänhän, että te olette minuun kyllästynyt. Te yksin\nolette hyvä, mutta he ovat ilkeitä, samallaisia kuin minäkin, he\nvain teeskentelevät, ja sitä en minä osaa... Minä menen tieheni ja\nelän itsekseni. Se on parasta. Mutta antakaa te minulle kumminkin\nanteeksi...\"\n\nKyyneleet kiertyivät pojan silmäripsiin. Hän sanoi toistamiseen vielä\nhiljemmin ja ujommin:\n\n\"Antakaa anteeksi, messer Leonardo!... Rasian minä vien teille. Olkoon\nse teillä muistona. Hämähäkki tulee elämään kauan aikaa. Minä pyydän\nAstroa sitä ruokkimaan...\"\n\nLeonardo laski kätensä pojan pään päälle.\n\n\"Minne sinä menisit, poikaseni? Jää vain tänne. Marco antaa kyllä\nsinulle anteeksi, ja minä en ole sinulle suutuksissani. Mene ja koeta\nvasta olla tekemättä pahaa kellekään.\"\n\nJacopo katsahti häneen äänetönnä suurilla silmillään, jotka eivät\nilmaisseet kiitollisuutta, vaan kummastusta, melkeinpä pelkoa.\n\nLeonardo vastasi hänen katseeseensa tyynesti, lempeästi hymyillen ja\nsilitti hänen päätänsä hellästi, ikäänkuin aavistaen hänen sydämessään\npiilevää iankaikkista salaisuutta -- sydämessä, jonka luonto oli luonut\npahaksi ja kuitenkin viattomaksi tuossa pahuudessaan.\n\n\"On aika lähteä\", sanoi mestari.\n\nHe menivät ulos portista ja läksivät astumaan autiota katua Maria delle\nGrazien luostaria kohti.\n\n\n\n\nVI\n\n\nBeltraffio oli viime aikoina ollut huolissaan siitä, ettei hän kyennyt\nsuorittamaan opettajalleen sovittua kuukausimaksua, joka oli kuusi\nfloriinia. Hänen setänsä oli häneen suuttunut eikä antanut hänelle\nropoakaan. Kahdesta ensimmäisestä kuukaudesta maksaakseen oli Giovanni\nlainannut rahaa fra Benedettolta. Mutta nyt ei munkilla ollut enempää:\nhän oli antanut hänelle viimeisensä.\n\nGiovanni tahtoi pyytää anteeksi opettajaltaan.\n\n\"Messere\", virkkoi hän arasti, änkyttäen ja punastuen, \"tänään on\nneljästoista päivä, ja minun olisi sopimuksen mukaan suoritettava\nmaksuni kymmenentenä. Minua hävettää kovin... mutta nyt on minulla\nkaikkiaan vain kolme floriinia. Ehkä te suostuisitte odottamaan.\nPiakkoin saan rahaa. Merula lupasi toimittaa minulle kirjoitustyötä...\"\n\nLeonardo katsahti häneen kummastuneena.\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Giovanni? Kuinka sinä kehtaat puhua sellaisista\nasioista?\"\n\nHämmennyksen ilme oppilaan kasvoilla, huonot, kömpelösti paikatut\nvanhat kengät, kuluneet vaatteet osoittivat, että hän oli suuressa\npuutteessa.\n\nLeonardo rypisti kulmiansa ja alkoi puhua muusta.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua hän pisti kätensä taskuunsa, otti sieltä\nkultarahan ja sanoi välinpitämättömästi ja ikäänkuin hajamielisenä:\n\n\"Giovanni, ole hyvä ja osta minulle sinistä piirustuspaperia,\nparikymmentä arkkia, paketti punaista liitua ja pari pensseliä. Kas\ntuossa, ota!\"\n\n\"Tässähän on tukaatti. Ostoksiin ei mene kuin kymmenen soldia. Minä\ntuon loput takaisin...\"\n\n\"Etkä tuo. Ennätät sen tehdä vastakin. Muista, ettet saa rahoja koskaan\nedes ajatellakaan!\"\n\nHän käänsi päänsä pois ja alkoi osoitella aamusumussa häämöittäviä\nlehtikuusia, jotka pitkänä rivinä katosivat etäisyyteen molemmin puolin\nNaviglio Granden suoraa kanavaa.\n\n\"Oletko huomannut, Giovanni, mitenkä puitten viheriä hienossa sumussa\nnäyttää ilmavan siniseltä ja paksussa sumussa vaalean harmaalta.\"\n\nHän teki vielä joitakuita huomautuksia erotuksesta niitten varjojen\nvälillä, jotka pilvenhattarat luovat kesäisille, lehtipukuisille\nvuorille, ja niitten, jotka näkyvät talvisilla, lehdettömillä vuorilla.\n\nSitten hän taas kääntyi oppilaansa puoleen ja sanoi: \"Kyllä minä\ntiedän, minkävuoksi sinä otaksuit minun olevan itaran. Lyönpä\nvetoa, että olen oikein arvannut. Kun me puhuimme sinun kanssasi\nkuukausimaksusta, niin sinä varmaankin huomasit, mitenkä minä tarkkaan\nkysyin ja kirjoitin muistikirjaani kaikki pienimmätkin seikat, kuinka\npaljon, milloinka, keltä. Mutta tiedä, ystäväiseni, että se on vain\nsellainen tapa, luultavasti peritty isältäni, notarius Pietro da\nVinci'ltä, joka oli mitä huolellisin ja säntillisin ihminen. Minulle ei\nsiitä tavasta ole ollut minkäänlaista hyötyä. Välistä minua itseänikin\nnaurattaa nähdessäni, mitä joutavia asioita olen muistiin kirjoittanut.\nMinä voin tarkalleen sanoa, paljonko sulka ja sametti Andrea Saloinon\nuuteen hattuun on maksanut, mutta minne tuhannet tukaatit ovat\njoutuneet, sitä en tiedä. Muista tästä lähtien, Giovanni, ettet pane\nhuomiota tuohon tyhmään tapaan. Jos tarvitset rahaa, niin ota ja usko,\nettä minä annan sinulle niinkuin isä pojalleen...\"\n\nLeonardo katsahti häneen sellainen hymy huulillaan, että oppilas heti\ntunsi sydämessään helpoituksen ja ilon tunteen.\n\nOsoittaen seuralaiselleen erästä omituisen muotoista silkkiäispuuta\npuutarhassa, jonka ohitse he kulkivat, taiteilija huomautti, ettei\nainoastaan jokaisella puulla, vaan joka ainoalla lehdelläkin on oma\nomituinen muotonsa, joka ei missään eikä koskaan luonnossa uudistu,\nsamoina kuin jokaisella ihmisellä on omat kasvonsa.\n\nGiovanni tuli ajatelleeksi, että Leonardo puhui puista samalla\nsydämellisyydellä kuin hän vastikään oli puhunut hänen huolistaan.\nNäytti siltä kuin tuo hänen kiintymyksensä kaikkeen elolliseen olisi\nantanut hänen katseelleen melkein kaukonäkijän terävyyden.\n\nTummanvihreitten silkkiäispuitten takaa näkyi matalalla,\nhedelmällisellä tasangolla dominikaaniluostarin Maria delle Grazien\ntiilikirkko. Se näytti hyvin hauskalta valkoisia pilviä vasten leveine,\nlombardilaisine kupukattoineen, jota kaunistivat nuoren Bramanten\npoltetusta savesta tekemät koristeet.\n\nHe astuivat sisään luostarin ruokasaliin.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSe oli pitkä sali, jossa oli paljaat, valkaistut seinät ja tummat\nkattohirret. Huoneessa tuntui lämmin kosteus ja suitsutussavun sekä\npaastoruokien jättämä ummehtunut haju. Lähinnä ovea olevan poikkiseinän\nluona oli priorin ruokapöytä. Sen molemmin puolin seisoivat munkkien\npitkät, kapeat pöydät.\n\nOli niin hiljaista, että saattoi eroittaa kärpäsen surinan ikkunassa,\njonka lasissa oli pölyisen keltaiset särmät. Luostarin keittiöstä\nkuului puhelua ja paistinpannujen ja kattiloiden kalinaa.\n\nSalin perällä priorin pöytää vastapäätä olevalla seinällä, joka oli\npeitetty harmaalla säkkikankaalla, seisoivat puutelineet.\n\nGiovanni arvasi, että tuon kankaan takana oli se teos, joka mestarilla\noli ollut tekeillä jo kolmattatoista vuotta -- \"Herran ehtoollinen\".\n\nLeonardo nousi telineille, aukasi puulaatikon, jossa hän säilytti\npiirustuksiaan, kartonkejaan, siveltimiään ja värejään, otti sieltä\npienen, kuluneen, latinalaisen kirjan, jonka lehtien reunat olivat\ntäynnä muistiinpanoja, ojensi sen oppilaalleen ja sanoi:\n\n\"Lue Johanneksen kolmastoista luku.\"\n\nJa hän veti peitteen pois taulun edestä.\n\nEnsi silmäyksellä Giovannista näytti, ettei se ollut maalaus,\nvaan että hänen edessään avautui ruokasalin jatkona oleva toinen\nhuone. Ruokasalin kattohirret näyttivät jatkuvan tuohon toiseen\nhuoneeseen kaveten etäisyydessä, ja päivän valo suli yhteen hennon\niltavalaistuksen kanssa Sionin sinertävillä kukkuloilla, jotka\nnäkyivät uuden ruokasalin kolmesta ikkunasta. Huone oli melkein yhtä\nyksinkertainen kuin munkkienkin, mutta matoilla verhottu, kodikkaampi\nja siinä oli jotakin salaperäistä. Taulussa kuvattu pitkä pöytä oli\nsamannäköinen kuin munkkien. Siinä oli samallainen pöytäliina hienoine\nkoristekuvioineen, solmuun sidottuine kulmineen ja neliskulmaisine,\nsuoristamattomine poimuineen, ikäänkuin vielä hieman kostea, luostarin\nliinavaatevarastosta vastikään otettu, samallaiset juomalasit,\nlautaset, veitset ja viiniastiat.\n\nJa Giovanni luki evankeliumista:\n\n\"Mutta ennen pääsiäisjuhlaa, kun Jeesus tiesi hetkensä tulleen, että\nhän oli siirtyvä tästä maailmasta Isän tykö, niin hän, joka oli\nrakastanut omiaan, jotka olivat maailmassa, rakasti heitä loppuun asti.\n\n\"Ja ehtoollisella oltaessa, kun perkele jo oli pannut Juudas\nIskariotin, Simonin pojan, sydämeen, että hän kavaltaisi Jeesuksen, --\ntuli hän kovin järkytetyksi hengessään ja todisti ja sanoi: Totisesti,\ntotisesti minä sanon teille: yksi teistä on kavaltava minut.\n\n\"Niin opetuslapset katsoivat toisiinsa, epätietoisina, kenestä hän\npuhui.\n\n\"Ja eräs hänen opetuslapsistaan, se, jota Jeesus rakasti, lepäsi\naterioitaessa Jeesuksen syliä vasten.\n\n\"Simon Pietari nyökäytti hänelle päätään ja sanoi hänelle: Sano kuka se\non, josta hän puhui.\n\n\"Niin tämä, nojautuen Jeesuksen rintaa vasten, sanoi hänelle: Herra,\nkuka se on?\n\n\"Jeesus vastasi: se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palasen.\nNiin hän otti palasen, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin\npojalle.\n\n\"Ja sen palasen jälkeen meni häneen saatana.\"\n\nGiovanni katsahti tauluun.\n\nApostolien kasvot olivat niin täynnä eloa, että hän oli kuulevinaan\nheidän äänensä, näkevinään heidän sydämensä, joita kammoksutti tuo\nkäsittämättömin ja kauhein kaikesta, mikä koskaan on maailmassa\ntapahtunut -- sen pahan syntyminen, joka oli oleva syynä Jumalan\nkuolemaan.\n\nErittäinkin hämmästyttivät Giovannia Juudas, Johannes ja Pietari.\nJuudaksen pää ei ollut vielä maalattu. Ainoastaan ruumis oli kevein\npiirroin alustettu. Hän oli taaksepäin nojautuneena, ja suonenvedon\ntapaisesti kouristuneilla sormillaan puristaessaan rahakukkaroa hän oli\nvahingossa kaatanut kumoon suola-astian, niin että suola oli valunut\npöydälle. Pietari oli vihan puuskassa hypähtänyt ylös paikaltaan,\noikealla kädellään tarttunut veitseen ja vasemman kätensä laskenut\nJohanneksen olalle, ikäänkuin kysyen Jeesuksen lempioppilaalta: \"kuka\non kavaltaja?\" Ja hänen vanha, hopeanharmaa päänsä säteili samaa\npalavaa intoa, samaa urotyön janoa, joka sittemmin, kun hän oli\nymmärtänyt opettajansa kärsimysten ja kuoleman välttämättömyyden, oli\nsaava hänet huudahtamaan: \"Herra, miksi en nyt voi seurata sinua?\nHenkeni panen sinun edestäsi.\"\n\nLähinnä Kristusta istui Johannes. Silkinhieno tukka, joka päälaella\noli sileänä, mutta hartioilla kähertyi, alas painuneet, ikäänkuin unen\nuuvuttamat silmäluomet, nöyrästi ristiin liitetyt kädet, soikeanpyöreät\nkasvot -- kaikki ilmaisi hänessä taivaallista tyyneyttä ja selvyyttä.\nHän yksin kaikkien oppilasten joukossa ei enää kärsinyt, ei pelännyt,\nei ollut vihoissaan. Hänessä olivat toteutuneet mestarin sanat: \"että\nhe kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä olen\nsinussa\". Giovanni katseli ja ajatteli:\n\n\"Kas se on Leonardo! Ja minä kun vielä epäilin ja olin vähällä uskoa\nparjausta. Sekö ihminen, joka on luonut tämän, olisi jumalaton! Kuka\nsitten on Kristusta lähempänä kuin hän!\"\n\nViimeisteltyään muutamilla kevyillä siveltimen vedoilla Johanneksen\npään ja otettuaan laatikosta hiilenpätkän Leonardo alkoi piirtää\nJeesuksen päätä.\n\nMutta siitä ei tahtonut tulla mitään.\n\nVaikka hän oli jo kymmenen vuotta miettinyt tätä päätä, ei hän tähän\nasti ollut saanut tehdyksi edes alkuluonnosta siihen.\n\nJa nytkin, kuten aina, tunsi taiteilija voimattomuutensa ja\nkykenemättömyytensä tuon taulussa olevan tyhjän valkean kohdan edessä,\njossa olisi pitänyt olla Vapahtajan pään.\n\nHän heitti hiilen kädestään, pyyhki pois sen jättämän hienon jäljen ja\nvaipui mietteisiin. Siten saattoi hän välistä tuntikausia seisoa taulun\nedessä.\n\nGiovanni nousi telineille, lähestyi häntä hiljaa ja näki, että\nLeonardon synkistyneet, aivan kuin vanhentuneet kasvot ilmaisivat\njännitettyä, melkein epätoivoista ajatustyötä. Mutta nähdessään\noppilaansa hän sanoi ystävällisesti:\n\n\"Mitä sanot, ystäväni?\"\n\n\"Mestari, mitä voin minä sanoa? Se on kaunista -- kauneinta, mitä on\nmaailmassa. Ja tätä ei ole kukaan muu ymmärtänyt kuin te. Mutta parempi\non olla puhumatta. Minä en osaa ilmaista...\"\n\nHänen äänensä värähti itkusta. Ja hän lisäsi hiljaa, ikäänkuin peläten:\n\n\"Ja sitä minä vielä ajattelen, voimatta ymmärtää: millaiset pitää olla\nJuudaksen kasvot tuollaisten kasvojen joukossa?\"\n\nLeonardo otti laatikosta paperipalaselle tehdyn piirustuksen ja näytti\nsen hänelle.\n\nSiinä oli kasvot, jotka olivat kamalat, mutta eivät vastenmieliset,\neivätkä edes ilkeät -- ne ilmaisivat ainoastaan ääretöntä surua ja\ntietoisuuden katkeruutta.\n\nGiovanni vertasi niitä Johanneksen kasvoihin.\n\n\"Niin\", sanoi hän kuiskaamalla, \"se on hän! Se, josta on sanottu:\n'häneen meni saatana'. Hän ehkä tiesi enemmän kuin muut, mutta ei\nollut omaksunut sanaa: 'että he kaikki olisivat yhtä'. Hän tahtoi olla\nyksin...\"\n\nRuokasaliin tuli Cesare da Sesto ja hänen seurassaan hovipukuinen mies.\n\n\"Vihdoinkin teidät löysimme!\" huudahti Cesare. \"Olemme etsineet teitä\nkaikkialta... Herttuatar on lähettänyt tämän miehen tärkeälle asialle,\nmestari.\"\n\n\"Eikö teidän armonne suvaitsisi tulla hoviin?\" lisäsi palvelija\nkunnioittavasti. \"Mitä on tapahtunut?\" \"Onnettomuus, messer Leonardo!\nVesijohtotorvet kylpyhuoneessa ovat joutuneet epäkuntoon, ja kaiken\nlisäksi sattui vielä niin hullusti, että kun herttuatar tänä aamuna\nsuvaitsi istuutua kylpyammeeseen ja palvelijatar oli sillaikaa mennyt\ntoiseen huoneeseen vaatteita hakemaan, kuuman johdon rana särkyi, niin\nettei hänen korkeutensa ollut mitenkään saada veden tuloa pysähtymään.\nOnneksi hän ennätti kuitenkin hypätä pois ammeesta. Oli vähällä polttaa\nitsensä. Hänen korkeutensa on hyvin suutuksissaan. Messer Ambrogio da\nFerrari sanoo useampia kertoja ilmoittaneensa teidän armollenne, että\nvesijohto on epäkunnossa.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi Leonardo. \"Näethän, että olen työssä. Mene Zoroastron\nluo. Hän korjaa ne puolessa tunnissa.\" \"Mahdotonta, messere! Minä olen\nsaanut käskyn, etten saa palata ilman teitä.\"\n\nVälittämättä palvelijasta Leonardo aikoi taas ryhtyä työhönsä. Mutta\nnähdessään tuon tyhjän paikan, jossa Jeesuksen pään piti olla, hän\nrypisti otsaansa, kohautti sitten olkapäitään, ikäänkuin yhtäkkiä\nhuomaten, ettei hän tälläkään kertaa saisi mitään aikaan, sulki\nvärilaatikon ja astui alas telineiltä.\n\n\"No, mennään sitten, sama se! Tule minua hakemaan isolta linnanpihalta,\nGiovanni. Cesare saattaa sinut. Minä odotan teitä Hevosen luona.\"\n\n\"Hevonen\" oli herttua Francesco Sforza-vainajan muistopatsas.\n\nJa Giovannin kummastukseksi Leonardo, katsahtamattakaan tauluunsa,\nikäänkuin iloissaan siitä, että oli saanut tekosyyn jättää työnsä,\nläksi hovipalvelijan kanssa korjaamaan vesijohtotorvia herttuallisissa\nkylpyhuoneissa.\n\n\"No, etkö ole jo kylliksesi katsellut?\" virkkoi Cesare Beltraffiolle.\n\"Saattaa se olla tosiaankin ihmeellinen teos, niinkauan kun sen perille\nei ole päässyt...\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Enpähän juuri mitään... En tahdo hyvää uskoasi häiritä. Ehkäpä itsekin\nsen kerran olet huomaava. Ja siihen asti saat ihailla mielin määrin.\"\n\n\"Pyydän sinua, Cesare, sano suoraan kaikki, mitä ajattelet.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Mutta muista, ettet sitten ole vihainen etkä syytä\nminua siitä, että olen totuuden sanonut. Muuten tiedän kyllä, mitä sinä\nsiihen vastaat, enkä rupea kanssasi väittelemään. Onhan tämä tietysti\nsuuremmoinen teos. Ei yhdelläkään mestarilla ole ollut sellaisia\ntietoja anatomiasta, perspektiiviopista, valon ja varjon laeista.\nKaikki on siinä luonnosta kopioitua -- joka ainoa ryppy kasvoissa,\njoka poimu pöytäliinassa. Mutta elävää henkeä puuttuu. Jumalaa ei ole,\neikä tule olemaan. Kaikki on kuollutta -- ei ole sielua! Tarkastahan\nvain, Giovanni, millainen geometrinen säännöllisyys siinä on, millaiset\nkolmiot: kaksi kontemplatiivista, kaksi aktiivista ja keskuksena\nKristus. Tuossa oikealla on kontemplatiivinen kolmio: täydellistä\nhyvyyttä edustaa Johannes, täydellistä pahuutta Juudas, ja oikeus, joka\nerottaa hyvän pahasta, on Pietari. Sen vieressä on aktiivinen kolmio:\nAndreas, Jaakob nuorempi ja Bartolomeus. Ja vasemmalla keskustasta on\ntaas kontemplatiivinen kolmio: rakkaus -- Filippus, usko -- Jaakob\nvanhempi, järki -- Tuomas, -- ja sitten taas aktiivinen kolmio.\nGeometriaa inspiratsioonin asemasta, matematiikkaa kauneuden asemasta!\nKaikki on mietittyä, laskettua, järjellä märehdittyä, niin että\ninhottaa, vaa'alla punnittua, harpilla mitattua. Pyhyyden alta näkyy\njumalanpilkka.\"\n\n\"Voi, Cesare\", sanoi Giovanni arasti nuhdellen, \"kuinka huonosti sinä\ntunnet mestarin! Ja miksi sinä häntä niin... vihaat?\"\n\n\"Ja sinä tunnet hänet ja rakastat häntä?\" sanoi Cesare myrkyllisellä\nivalla, kääntyen äkkiä hänen puoleensa.\n\nCesaren silmissä välähti niin odottamaton viha, että Giovanni\nehdottomasti loi silmänsä maahan.\n\n\"Sinä olet kohtuuton, Cesare\", lisäsi hän hetken vaiti oltuaan. \"Taulu\nei ole valmis: Kristus on poissa.\"\n\n\"Kristus on poissa. Mutta oletko sinä varma siitä, että Kristus\nsiihen tulee? No, saadaanpahan nähdä! Mutta muista minun sanani:\nHerran ehtoollista ei Leonardo ikinä tule saamaan valmiiksi, hän ei\nsaa Kristusta eikä Juudasta maalatuksi. Sillä, näetkös, ystäväiseni,\nmatematiikalla, tiedolla, kokemuksella voi paljon aikaan saada, mutta\nei kaikkea. Tässä tarvitaan muuta. Tässä on raja, jonka yli hän,\nkaikista tiedoistaan huolimatta, ei pääse!\"\n\nHe astuivat ulos luostarista ja läksivät Castello di Porta Giovian\nlinnaa kohti kulkemaan.\n\n\"Yhdessä kohti, Cesare, sinä ainakin varmasti erehdyt\", sanoi\nBeltraffio, \"Juudas on jo olemassa...\"\n\n\"Onko olemassa? Missä?\"\n\n\"Olen itse sen nähnyt.\"\n\n\"Milloinka?\"\n\n\"Vastikään, luostarissa. Hän näytti minulle piirustuksen.\"\n\n\"Sinulle? Vai niin!\"\n\nCesare katsahti häneen ja sanoi hitaasti, ikäänkuin suurella vaivalla:\n\"No ja mitä, onko hyvä?\"\n\nGiovanni nyökäytti päätään äänetönnä. Cesare ei vastannut mitään\neikä koko matkalla enää virkkanut sanaakaan, vaan kulki mietteisiin\nvaipuneena.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHe tulivat linnan portille ja menivät Battinponten, laskusillan,\nyli eteläiseen torniin, Torre di Filareteen, jota kaikilta tahoilta\nympäröivät syvät saartokaivannot. Siellä oli pimeätä, tukahuttavaa ja\ntuntui kasarmin, leivän ja lannan haju. Kumisevissa holveissa kaikuivat\npalkkasoturien nauru ja kiroukset.\n\nCesare pääsi esteettömästi sisään. Mutta Giovannia, joka oli\ntuntematon, tarkastettiin epäluuloisesti ja hänen nimensä kirjoitettiin\nvahtikirjaan.\n\nToisen laskusillan yli mentyään, jossa heidät uudestaan tarkastettiin,\nhe tulivat linnan autiolle sisäpihalle, jota nimitettiin nimellä Piazza\nd'Arme.\n\nAivan heidän edessään törrötti Bona Savoijalaisen hammasreunainen torni\nKuolleen Kaivannon, Tossato Morton yläpuolella. Oikealla puolella\noli sisäänkäytävä Corte Ducaleen, vasemmalla linnan vaikeimmin\nvalloitettavaan osaan, Rocchettan linnoitukseen, joka oli oikea\nkotkanpesä.\n\nKeskellä pihaa oli rakennustelineitä ja niitten ympärillä pieniä\nkojuja, aitoja ja lautakatoksia, kiireessä kokoonkyhättyjä mutta jo\nvanhuuttaan tummuneita ja paikotellen harmaankeltaisen sammaleen\npeittämiä.\n\nNäitten telineitten ja aitojen keskellä kohosi kahden toista kyynärän\nkorkuinen hevoskuvapatsas, nimeltä Kolossi, Leonardo da Vincin työtä.\n\nTuo tummanviheriäisestä savesta tehty jättiläishevonen oli pystyssä\ntakajaloillaan, polkien kavioillaan maassa makaavaa soturia. Voittaja\npiti herttuallista valtikkaa ojennetussa kädessään. Se oli tuo suuri\npalkkasoturi Francesco Sforza, seikkailija, joka möi vertansa rahan\nedestä -- puolittain soturi, puolittain ryöväri. Hän oli köyhän\ntalonpojan poika Romagnolasta, väkevä kuin jalopeura, viekas kuin\nkettu. Rikoksilla, urotöillä ja viisaudella oli hän päässyt kohoamaan\nvallan kukkuloille ja kuoli milanolaisten herttuaan valtaistuimella.\n\nHimmeä auringonsäde valaisi Kolossia.\n\nSen kaksinkertaisen leuan lihavissa poimuissa, sen julmissa,\nvaanivissa silmissä näkyi kylläisen pedon tyytyväinen levollisuus. Ja\nmuistopatsaan jalustassa oli Leonardon omakätisesti pehmeään saveen\nkaivertama kaksoissäe:\n\n    \"Expectant animi molemque futuram\n    Suspiciunt: fluat aes; vox erit: Ecce deus!\"\n\nGiovannia hämmästyttivät kaksi viimeistä sanaa: _Ecce deus!_ -- Katso\njumalaa!\n\n\"Jumala!\" toisti Giovanni katsahtaen Kolossiin ja ihmisuhriin, jota\nvoittajan, Sforza Väkivaltaisen, hevonen polki jalkoihinsa, ja hänen\nmieleensä muistui Maria delle Grazien luostarin hiljainen ruokasali,\nSionin sinertävät kukkulat, Johanneksen kasvojen taivaallinen ihanuus\nja viimeinen ehtoollinen sen Jumalan seurassa, josta on sanottu: _Ecce\nhomo!_ Katso ihmistä!\n\nLeonardo tuli Giovannin luo.\n\n\"Olen lopettanut työni. Lähdetään nyt. Muuten minut taas kutsutaan\nlinnaan; keittiön savutorvet taitavat olla epäkunnossa. Täytyy pujahtaa\ntiehensä ennenkuin huomaavat.\"\n\nGiovanni seisoi äänetönnä, silmät maahan luotuina. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat.\n\n\"Suokaa anteeksi, mestari!'... Minä mietin, enkä voi käsittää, kuinka\nte olette voinut luoda tuon Kolossin ja Herran ehtoollisen yhtaikaa,\nsamaan aikaan?\"\n\nLeonardo katsahti häneen vilpittömän kummastuksen ilme kasvoillaan.\n\n\"Mitä et käsitä?\"\n\n\"Oi, messer Leonardo, ettekö te sitten itse sitä näe? Se on mahdotonta\n-- yhtaikaa...\"\n\n\"Päinvastoin, Giovanni. Minä luulen, että toinen helpottaa toista.\nParaimmat aatteeni Herran ehtoolliseeni saan minä juuri täällä,\nmuovaellessani Kolossia, ja siellä taas, luostarissa, mielelläni\najattelen tätä muistopatsasta. Ne ovat kaksoisia. Yhtaikaa ne aloitin\nja yhtaikaa aion lopettaakin.\"\n\n\"Yhtaikaa! Tuon miehen ja Kristuksen? Ei, mestari, se on mahdotonta!\"\nhuudahti Beltraffio, ja voimatta paremmin ilmaista ajatustansa mutta\ntuntien sydämensä nousevan tuota sietämätöntä ristiriitaisuutta vastaan\nhän toisti:\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Miksi se on mahdotonta?\" kysyi Leonardo.\n\nGiovanni tahtoi sanoa jotain, mutta kohdatessaan Leonardon levollisen,\nkysyvän katseen hän ymmärsi, että oli turhaa mitään sanoa, ettei\nmestari kuitenkaan häntä ymmärtäisi.\n\n\"Katsellessani Herran ehtoollista\", ajatteli Beltraffio, \"luulin\ntuntevani hänet. Ja nyt en taaskaan mitään tiedä. Kuka hän on? Kenestä\nnoista kahdesta hän sydämessään sanoo: Katso Jumalaa! Tai onko Cesare\noikeassa siinä, ettei Leonardon sydämessä ole Jumalaa?\"\n\n\n\n\nIX\n\n\nYöllä ei Giovanni saanut unta. Hän meni ulos pihalle ja istuutui\nportaitten luona viiniköynnösten suojassa olevalle penkille.\n\nPiha oli neliskulmainen ja sen keskellä oli kaivo. Giovannin selän\ntakana oli talon seinä, häntä vastapäätä tallirakennukset, vasemmalla\nkiviaita porttineen, josta päästiin Porta Vercellinaan vievälle\nmaantielle, oikealla pikku puutarhan muuri. Sen portti oli aina lukossa\nsenvuoksi, että puutarhan perällä oli erityinen rakennus, jossa ei\nsaanut käydä kukaan muu kuin Astro ja jossa Leonardo usein työskenteli\ntäydellisesti eristäytyneenä.\n\nYö oli tyyni, ilma lämmin ja kostea. Sumun läpi paistoi himmeä kuu.\n\nMaantielle vievältä lukitulta portilta kuului kolkutus.\n\nYksi alaikkunain luukuista avattiin, mies pisti esiin Päänsä ja kysyi:\n\n\"Onko se mona Cassandra?\"\n\n6 -- Ylösnousseet Jumalat.\n\n\"On, avaa!\"\n\nAstro tuli ulos ja avasi portin.\n\nPihaan astui muuan nainen, jonka valkoinen puku näytti kuun valossa\nvihertävältä kuin sumu.\n\nEnsin he puhelivat hetkisen portin luona. Sitten he menivät Giovannin\nohi häntä huomaamatta, sillä hän oli portaitten katoksen ja\nviiniköynnösten pimeässä varjossa.\n\nTyttö istahti kaivon reunalle.\n\nHänen kasvonsa olivat omituisen kylmät ja liikkumattomat kuin\nantiikkisilla veistokuvilla: matala otsa, suorat kulmakarvat, liian\npieni leuka ja silmät läpikuultavan keltaiset kuin merikulta. Mutta\neniten hämmästytti Giovannia tukka: kuiva, untuvainen, kevyt, aivan\nkuin elävä. Medusan käärmeitten tavoin ympäröi hänen päätänsä tuo musta\nsädekehä, joka teki hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi, punaiset huulet\nvielä kirkkaammiksi, keltaiset silmät vielä läpikuultavammiksi.\n\n\"Sinä, Astro, olet siis myöskin kuullut veli Angelosta?\" kysyi tyttö.\n\n\"Olen, mona Cassandra. Sanotaan, että paavi on hänet lähettänyt\nhävittämään noituutta ja kaikkea kerettiläisyyttä. Kun kuulee, mitä\nihmiset kertovat inkvisiittoreista, niin oikein käy kylmät väreet\npitkin selkäpiitä, jumala varjelkoon joutumasta heidän kynsiinsä! Olkaa\nvarovaisempia. Varoittakaa tätiänne...\"\n\n\"Mikä täti hän minulle on!\"\n\n\"No, yhdentekevää, tuota mona Sidoniaa, jonka luona asutte.\"\n\n\"Luuletko sinä, seppä, meidän olevan noitia?\"\n\n\"En minä mitään luule! Messer Leonardo on minulle tarkkaan selittänyt\nja todistanut, että luonnonlakien mukaan ei noituutta ole eikä voi olla\nolemassa. Messer Leonardo tietää kaikki, eikä usko mihinkään.\"\n\n\"Ei usko mihinkään\", toisti mona Cassandra. \"Eikö usko paholaiseenkaan?\nEntä Jumalaan?\"\n\n\"Älkää naurako? Hän on hurskas mies.\"\n\n\"En minä naura. Mutta tiedätkös, Astro, mitenkä hullunkurisia\ntapauksia saattaa olla? Olen kuullut kerrottavan, että inkvisiittorit\nlöysivät eräältä oppineelta jumalankieltäjältä paholaisen kanssa\ntehdyn sopimuksen, jossa tuo mies sitoutui logiikan ja luonnonlakien\nperusteella kieltämään noitien olemassaolon ja paholaisen voiman,\nsuojellakseen saatanan palvelijoita pyhän inkvisitsioonin vainolta ja\nsiten vahvistaakseen ja laajentaakseen paholaisen valtakuntaa maan\npäällä. Senpätähden sanotaankin, että se, joka harjoittaa noituutta, on\nkerettiläinen, mutta se, joka ei usko noituuteen, on kaksinkertainen\nkerettiläinen. Muista, seppä, ettet ilmianna mestariasi, -- ettet\nkenellekään sano, ettei hän usko noituuteen.\"\n\nZoroastro ensin hämmentyi, mutta rupesi sitten väittämään vastaan ja\npuolustamaan Leonardoa. Mutta tyttö keskeytti hänet:\n\n\"No, mitenkä on lentokoneen laita? Joko se pian valmistuu?\"\n\nSeppä kohautti olkapäitään.\n\n\"Vielä mitä! Nyt se taas hajoitetaan ja aletaan uudestaan.\"\n\n\"Voi, Astro parka! Että sinä viitsitkin uskoa sellaisia hassutuksia!\nEtkö ymmärrä, että kaikki nuo koneet ovat vain näön vuoksi? Messer\nLeonardo on luullakseni jo kauan sitten lennellyt...\"\n\n\"Mitenkä lennellyt?\"\n\n\"Siten kuin minäkin.\"\n\nSeppä katsoi häneen miettiväisenä.\n\n\"Ehkäpä te vaan näette unta, mona Cassandra?\"\n\n\"Näkeväthän sen muutkin! Vai etkö ole kuullut siitä puhuttavan?\"\n\nSeppä raapi korvallistaan epätietoisena.\n\n\"Mutta unhoitanhan kokonaan\", jatkoi tyttö pilkallisesti hymyillen,\n\"että te olette täällä kaikki oppinutta väkeä, jotka ette usko\nmihinkään ihmeisiin; teillä on kaikki vain mekaniikkaa!\"\n\n\"Hiiteen koko mekaniikka! Siitä olen saanut niin kylläkseni, että...\"\n\nSitten seppä pani kätensä ristiin ja sanoi rukoilevalla äänellä:\n\n\"Mona Cassandra! Te tiedätte, että minä olen luotettava mies. Eikähän\nminun ole hyvä mennä kielimään. Olemmehan itsekin vaarassa joutua\nveli Angelon kouriin. Sanokaa minulle, rukoilen teitä, sanokaa kaikki\ntarkalleen!...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Mitenkä te lennätte?\"\n\n\"Vai sen tahtoisit tietää! Ei, miekkoseni -- sitä en sinulle sano.\nLiika tieto vanhentaa.\"\n\nTyttö oli hetken vaiti. Sitten hän katsoi seppää suoraan silmiin ja\nlisäsi hiljaa:\n\n\"Mitä puheista? Täytyy toimia!\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi seppä epävarmalla äänellä ja hieman kalpeana.\n\n\"Täytyy tietää sana, ja sitten on olemassa sellainen yrttineste, jolla\nruumis on voideltava.\"\n\n\"Onko teillä sitä voidetta?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Tiedättekö sanankin?\"\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n\"Ettäkö sitten lennän?\"\n\n\"Koeta. Saathan nähdä -- se on varmempaa kuin mekaniikka!\"\n\nSepän ainoassa silmässä välähti mieletön kiihko.\n\n\"Mona Cassandra, antakaa minulle sitä voidettanne!\"\n\nTyttö naurahti hiljaa ja omituisesti.\n\n\"Oletpa sinä merkillinen mies, Astro! Vastikään sanoit taikoja tyhmiksi\nhoureiksi, ja nyt yhtäkkiä rupesit uskomaan.\"\n\nAstro loi katseensa maahan, ja hänen kasvonsa ilmaisivat alakuloisuutta\nja itsepäisyyttä.\n\n\"Minä tahdon koettaa. Minusta on yhdentekevää -- tapahtuipa se ihmeen\nkautta tai mekaniikan avulla, kunhan vain saan lentää. En voi enää\nodottaa.\"\n\nTyttö pani kätensä hänen olalleen.\n\n\"Olkoon menneeksi! Minun on sinua sääli. Tulet vielä hulluksi, jos et\nsaa lentää. Minä annan sinulle voidetta ja ilmoitan sanan. Mutta tee\nsinäkin puolestasi, mitä minä sinulta pyydän.\"\n\n\"Teen, mona Cassandra, teen kaikki! Sanokaa!\"\n\nTyttö osoitti märkää tiilikattoa, joka kiilsi sumuisessa kuunvalossa\npuutarhan muurin takana.\n\n\"Päästä minut tuonne.\"\n\nAstro rypisti kulmiansa ja pudisti päätään.\n\n\"Ei, ei... Mitä ikinä tahdotte, mutta en sitä!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Olen antanut mestarille sanani, etten ketään päästä.\"\n\n\"Oletko itse siellä ollut?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mitä siellä sitten on?\"\n\n\"Ei mitään salaisuuksia, mona Cassandra. Ei todellakaan mitään\nerinomaista: koneita, kirjoja, käsikirjoituksia, harvinaisia kukkia,\neläimiä, hyönteisiä -- matkustavaiset niitä hänelle tuovat kaukaisista\nmaista. Ja sitten vielä eräs puu, myrkyllinen puu...\"\n\n\"Myrkyllinen?\"\n\n\"Niin, kokeita varten. Hän on sen myrkyttänyt tutkiakseen myrkyn\nvaikutusta kasveihin.\"\n\n\"Kerro minulle, Astro, kaikki, mitä tiedät tuosta puusta.\"\n\n\"Ei siitä ole mitään kerrottavaa. Keväällä varhain, kun nesteet\nalkoivat puuhun kohota, hän kaiversi kolon puun runkoon ytimeen asti ja\nruiskutti sinne jotakin nestettä.\"\n\n\"Merkillisiä kokeita! Mikä puu se on?\"\n\n\"Persikkapuu.\"\n\n\"No, ja ovatko hedelmät täyttyneet myrkyllä?\"\n\n\"Täyttyvät, kun kypsyvät.\"\n\n\"Voiko sen huomata, että hedelmät ovat myrkytetyt?\"\n\n\"Ei voi. Senpätähden hän ei sinne ketään päästäkään. Saattaisi\ntapahtua, että joku viehättyisi noita kauniita hedelmiä maistamaan ja\nkuolisi.\"\n\n\"Onko avain sinulla?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Anna se minulle, Astro!\"\n\n\"Mitä te ajattelette, mona Cassandra! Minähän olen vannonut hänelle...\"\n\n\"Anna tänne avain!\" toisti Cassandra. \"Minä lupaan, että sinä jo tänä\nyönä lennät, kuuletko -- jo tänä yönä! Katso, tässä on voide!\"\n\nHän otti esille povestaan pienen lasipullon. Se oli täynnä tummaa\nnestettä, joka heikosti välkkyi kuunvalossa. Ja lähentäen kasvonsa\nhänen kasvojensa luo hän kuiskasi viekoittelevasti:\n\n\"Mitä sinä pelkäät, hölmö? Itse sanot, ettei siellä ole mitään\nsalaisuuksia. Me menemme vain sisään ja katsomme... No, annahan avain!\"\n\n\"Jättäkää minut rauhaan!\" vastasi Astro. \"En minä kumminkaan päästä,\nenkä teidän voiteestannekaan huoli. Menkää tiehenne!\"\n\n\"Pelkuri!\" virkkoi tyttö halveksivasti. \"Sinä voisit saada tietää\nsalaisuuden, etkä uskalla. Nyt näen, että hän on noita ja pettää sinua\nkuin lasta.\"\n\nAstro kääntyi häneen selin ja oli itsepäisesti vaiti.\n\nTyttö lähestyi häntä taas.\n\n\"No, Astro, olkoon menneeksi. Minä en mene sisään. Avaa vain portti ja\nanna minun katsahtaa.\"\n\n\"Ettekö mene sisään?\"\n\n\"En, avaa ja anna minun katsoa.\"\n\nSeppä otti avaimen taskustaan ja avasi.\n\nGiovanni nousi hiljaa ylös ja näki pienen, muurin ympäröimän puutarhan\nperällä tavallisen persikkapuun. Mutta himmeän viheriäisessä,\nsumuisessa kuunvalossa se näytti hänestä aavemaiselta ja pahaenteiseltä.\n\nSeisoen kynnyksellä tyttö katseli ahneen uteliaasti, silmät suurina.\nSitten hän yhtäkkiä astui askeleen mennäkseen sisään. Mutta seppä\npidätti hänet.\n\nTyttö riuhtoi, luikerrellen kuin käärme sepän käsissä.\n\nSeppä sysäsi hänet pois portilta, niin että hän oli vähällä mennä\nkumoon. Mutta hän oikasihe heti ja katsahti seppään tuimasti. Hänen\nkalpeat, ikäänkuin kuolleet kasvonsa olivat häijyn ja kamalan näköiset.\nTällä hetkellä hän todellakin muistutti noitaa.\n\nSeppä sulki puutarhan portin ja meni sisään sanomatta hyvästiä mona\nCassandralle.\n\nTyttö seurasi häntä silmillään. Sitten hän meni nopeasti Giovannin ohi\nja puikahti portin kautta suurelle maantielle.\n\nSyntyi hiljaisuus. Sumu tuli yhä sakeammaksi. Kaikki katosi ja peittyi\nsiihen.\n\nGiovanni sulki silmänsä. Hän näki edessään kuin näyssä tuon kamalan\npuun, raskaat pisarat märillä lehdillä, myrkylliset hedelmät\nsameanviheriäisessä kuunvalossa -- ja hänen mieleensä muistuivat\nraamatun sanat:\n\n\"Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: syö vapaasti kaikkinaisista\npuista puutarhassa. Mutta älä syö hyvän ja pahan tiedon puusta, sillä\njona päivänä syöt siitä, pitää sinun kuolemalla kuoleman.\"\n\n\n\n\n\n\nKolmas kirja\n\nMYRKYLLISET HEDELMÄT\n\n\n\n\nI\n\n\nHerttuatar Beatricella oli tapana joka perjantai pestä päänsä ja\nkullata tukkansa. Värjäämisen jälkeen piti tukan saada kuivaa auringon\npaisteessa.\n\nSitä tarkoitusta varten oli talojen katot varustettu kaiteiden\nympäröimillä parvekkeilla.\n\nHerttuatar istui parvekkeella kaupungin ulkopuolella olevan Sforzescan\nsuuremmoisen herttuallisen huvilan katolla, kärsivällisesti kestäen\nauringon polttavaa paahdetta, kun jopa työmiehetkin juhtineen etsivät\nsiimestä.\n\nHän oli puettu avaraan, valkoisesta silkkikankaasta tehtyyn\nhihattomaan vaippaan. Päässä hänellä oli olkihattu suojaamassa kasvoja\npäivettymiseltä. Kullattu tukka valui ulos hatun pyöreästä aukosta, ja\noli levitettynä sen leveille lierille. Keltaihoinen tsherkessiläinen\norjatar kostutteli tukkaa värttinän kärkeen pistetyllä pesusienellä.\nVinosilmäinen tatarilaisnainen suki sitä norsunluisella kammalla.\n\nVärineste, jolla tukkaa kullattiin, valmistettiin toukokuussa otetusta\npähkinäpuun juurinesteestä, saframista, häränsapesta, pääskysen\nlannasta, harmaasta ambrasta, poltetuista karhunkynsistä ja sisiliskon\nrasvasta.\n\nHerttuattaren vieressä seisoi kolmijalka palavine hiilineen, ja\nlasipadassa, samallaisessa kuin alkemistit käyttivät, kiehui\nruusunpunainen muskottineste, johon oli sekoitettu kallisarvoista\nviverraa, draganttikumia ja liperiä.\n\nMolemmat palvelijattaret olivat aivan hiestyneitä. Herttuattaren\nsylikoira ei ollut löytää itselleen olopaikan paahteisella\nparvekkeella, siristeli silmiään moittivasti emäntäänsä katsoen,\nläähätti kieli suusta ulkona, eikä murissut, niinkuin tavallisesti,\nkujeilevalle marakatille. Apina nautti kuumuudesta, samoin kuin\nneekeripoikakin, joka piteli jalohelmillä reunustettua peiliä.\n\nVaikka Beatrice aina koetti näyttää ankaralta ja liikkeissään\narvokkaalta, korkean asemansa vaatimusten mukaisesti, ei olisi uskonut,\nettä hän oli yhdeksäntoista vuotias, että hänellä oli kaksi lasta, ja\nettä hän oli jo kolme vuotta ollut naimisissa. Lapsellisen pyöreät\nposket, viaton poimu hienolla kaulalla liian pyöreän ja pullean leuan\nalla, paksut huulet, jotka olivat oikullisesti yhteenpuristetut,\nikäänkuin aina nyrpällään, kapeat olkapäät, kehittymätön rinta,\nkulmikkaat, äkilliset, välistä melkein poikamaiset liikkeet ilmaisivat\nkoulutyttöä, hemmoteltua, itsepäistä ja rajua. Mutta samalla hänen\nterävän kirkkaista, ruskeista silmistään loisti punnitseva järki.\nKaikkein terävänäköisin senaikuisista valtiomiehistä, Venezian\nlähettiläs Marino Sanuto, vakuutti salaisissa kirjeissään Signorialle,\nettä tuo tyttö oli terävä poliitikko, joka tiesi mitä tahtoi, ja että\nhänen miehensä, herttua Lodovico, teki hyvin viisaasti totellessaan\nvaimoaan kaikessa.\n\nSylikoira rupesi äkäisesti ja käheästi haukkumaan.\n\nJyrkkiä portaita, joita myöten pääsi parvekkeelle herttuattaren\npukuhuoneesta, nousi ähkien ja puhkuen vanha, mustaan leskenpukuun\npuettu eukko. Toisella kädellään hän hypisteli rukousnauhaa, toisessa\npiti sauvaa. Hänen ryppyiset kasvonsa olisivat näyttäneet arvokkailta,\nellei hänen hymynsä olisi ollut niin äitelän imelä ja silmänsä\nvilkuilevat kuin hiirellä.\n\n\"Oih, oih, sitä vanhuutta! Hädin tuskin sain tänne kömmityksi. Herra\nsuokoon terveyttä ja hyvinvointia teidän korkeudellenne!\" Orjamaisen\nnöyrästi hän nosti lattialta herttuattaren viitan liepeen ja suuteli\nsitä.\n\n\"Mona Sidoniako se on! No, onko se valmiina?\"\n\nEukko otti pussista huolellisesti käärityn ja tulpitun pullon. Siinä\noli sameata, valkoista nestettä -- aasin ja punakarvaisen vuohen\nmaitoa, jota oli seisotettu tähtianiisin, parsannuppujen ja valkoisen\nliljan juurien päällä.\n\n\"Olisi sitä saanut vielä jonkun päivän pitää lämpimässä hevosen\nlannassa. Mutta yhdentekevää -- luulen sen näinkin kelpaavan. Antakaa\nvain kaikin mokomin siivilöidä se jouhivaatteen läpi ennenkuin\nrupeatte peseytymään. Ottakaa sitten tuoreen leivän sisustaa, kastakaa\nse nesteeseen ja hierokaa sillä kasvojanne niin kauan kuin menee\nuskontunnustuksen kolmesti lukemiseen. Viiden viikon kuluttua häviää\nkaikki päivetys. Näppylöitä vastaan se myöskin auttaa.\"\n\n\"Kuulehan, muori\", sanoi Beatrice, \"kunhan vain ei tässäkin nesteessä\nolisi jotain inhottavaa, sellaista kuin velhot käyttävät -- käärmeen\nrasvaa, hyypän verta tai sammakkopulveria, niinkuin siinä voiteessa,\njota sinä minulle toit syntymämerkkien hävittämistä varten. Sano\nsuoraan.\"\n\n\"Ei, ei, teidän korkeutenne! Älkää uskoko ihmisten lörpötyksiä. Minä\nteen työni rehellisesti, enkä petä ketään. Niinkuin itsekukin haluaa.\nKyllähän sitä välistä on pakko käyttää sellaistakin. Arvoisa madonna\nAngelica esimerkiksi pesi koko viime kesän päätään koiran virtsalla,\nsaadakseen tukkansa kasvamaan, ja kiitti vielä Jumalaa, kun se auttoi.\"\n\nSitten eukko kumartui herttuattaren korvaan ja rupesi kuiskaten\nkertomaan viimeistä uutista suolatulliviraston pääkonsulin nuoresta\nvaimosta, ihanasta madonna Filibertasta, joka petti miestään ja oli\nrakkaussuhteissa erään Espanjasta tulleen ritarin kanssa.\n\n\"Sinä vanha parittaja!\" sanoi Beatrice uhaten häntä leikillisesti\nsormellaan ja nähtävästi nautinnolla juorua kuunnellen. \"Itsehän sinä\nviekoittelit sen onnettoman...\"\n\n\"Hänkö onneton, teidän korkeutenne! Visertelee kuin lintu -- iloitsee,\nja joka päivä minua kiittää. Nyt vasta sanoo saaneensa kokea, mikä\nsuuri ero on miehen ja rakastajan suuteloiden välillä.\"\n\n\"Mutta sehän on syntiä! Eikö häntä tosiaankaan omatunto vaivaa?\"\n\n\"Omatunto! Näettekös, teidän korkeutenne, vaikka munkit ja papit\nvakuuttavatkin toista, luulen minä, että rakkauden synti on kaikista\nsynneistä luonnollisin. Muutama pisara pyhää vettä riittää sen pois\npesemiseen. Sitä paitsi, pettämällä miestään madonna Filiberta,\nniinkuin sananlasku sanoo, ainoastaan korvaa kakun piirakalla, ja\njollei juuri kokonaan sovita, niin ainakin suuressa määrin lieventää\nJumalan edessä miehen omia syntejä.\"\n\n\"Onko sitten mieskin...\"\n\n\"Varmasti en tiedä. Mutta ovathan ne kaikki samallaisia. Tuskinpa\non koko maailmassa sellaista miestä, joka ei mieluummin suostuisi\ntyytymään yhteen käteen, kuin yhteen vaimoon.\"\n\nHerttuatar purskahti nauruun.\n\n\"Voi sinua, mona Sidonia, eihän sinuun osaa suuttuakaan! Mistä sinä\nsaatkin kaikki nuo sananparret?\"\n\n\"Uskokaa vaan eukkoa, kaikki, mitä sanon, on pelkkää totuutta! Kyllä\nminäkin omantunnon asioissa osaan raiskan malasta erottaa. Jokaisella\nhedelmällä on oma aikansa. Jollemme nuoruudessa ole saaneet rakkauden\ntarvettamme tyydytetyksi, niin vaivaa meitä vanhuuden päivinä sellainen\nkatumus, että joudumme paholaisen kynsiin.\"\n\n\"Sinä puhut kuin jumaluusopin maisteri.\"\n\n\"Minä olen oppimaton vaimoihminen, mutta minä puhun sydämeni pohjasta,\nteidän korkeutenne. Nuoruus kukoistaa vain kerran elämässä, ja mihin\nme naisparat kelpaamme vanhoiksi tultuamme. Kenties kekäleitä uunissa\nvartioimaan. Keittiöön meidät ajetaan kissoille seuraa pitämään ja\npatoja puhdistamaan. Tytöt saavat herkutella ja vanhat akat surkutella,\nsanoo sananlasku. Kauneus ilman rakkautta on samaa kuin messu ilman\nisämeitää, ja aviomiehen hyväily on laimeata kuin nunnain kisailu.\"\n\nHerttuatar purskahti taas nauruun.\n\n\"Mitenkä? Mitenkä? Sanohan vielä kerran!\"\n\nEukko katsahti häneen tarkkaavaisesti ja, arvellen luultavasti kylliksi\njo herttuatarta huvittaneensa, kumartui taas hänen korvaansa ja alkoi\nkuiskailla.\n\nBeatrice herkesi nauramasta.\n\nHän teki merkin. Orjattaret poistuivat. Ainoastaan neekeripoika jäi\nparvekkeelle; hän ei ymmärtänyt italiankieltä.\n\nHeidän yläpuolellaan oli hiljainen, vaalea taivas, joka oli kuin\nkuollut kuumuudesta.\n\n\"Ehkä se on lorua?\" sanoi viimein herttuatar. \"Paljonhan sitä puhutaan.\"\n\n\"Ei, signora. Itse näin ja kuulin. Saatte sen kuulla muiltakin.\"\n\n\"Oliko paljon väkeä?\"\n\n\"Noin kymmenen tuhatta henkeä. Koko tori Pavian palatsin edustalla oli\ntäynnä.\"\n\n\"Mitä sinä sitten kuulit?\"\n\n\"Kun madonna Isabella tuli ulos parvekkeelle pienen Francescon kanssa,\nalkoivat kaikki heiluttaa hattujaan ja monet itkivät. Eläköön Aragonian\nIsabella, eläköön Gian Galeazzo, Milanon laillinen hallitsija, eläköön\nperintöruhtinas Francesco! Kuolema valtaistuimen anastajille!\"\n\nBeatrice rypisti kulmiaan.\n\n\"Niinkö sanoivat?\"\n\n\"Niin, vieläpä pahemminkin...\"\n\n\"Mitä he sanoivat? Puhu suusi puhtaaksi, älä pelkää.\"\n\n\"Huusivat -- en saa sanotuksi, signora -- huusivat: 'kuolema\nvarkaille'!\"\n\nBeatrice vavahti, mutta hillitsi itseänsä ja kysyi hiljaa:\n\n\"Mitä olet vielä kuullut?\"\n\n\"En tosiaankaan tiedä, voinko teidän korkeudellenne kertoa...\"\n\n\"Sanohan pian! Tahdon tietää kaikki.\"\n\n\"Ajatelkaas, signora, väkijoukossa puhuttiin, että armollinen herttua\nLodovico Moro, Gian Galeazzon holhooja ja hyväntekijä, on sulkenut\nveljenpoikansa Pavian linnaan ja ympäröinyt hänet palkatuilla\nvakoojilla ja murhaajilla. Sitten ne alkoivat huutaa ja vaatia, että\nherttua itse näyttäytyisi heille. Mutta madonna Isabella vastasi, että\nhän makaa sairaana...\"\n\nJa mona Sidonia alkoi taas salaperäisesti kuiskailla herttuattaren\nkorvaan.\n\nEnsin Beatrice kuunteli tarkkaavaisesti, mutta sitten kääntyi hän äkkiä\nja huudahti vihaisesti:\n\n\"Oletko järkesi menettänyt, vanha noita-akka! Kuinka sinä uskallat!\nMinä käsken paikalla heittämään sinut alas tältä parvekkeelta, niin\netteivät korpitkaan luitasi löydä!\" Uhkaus ei säikäyttänyt mona\nSidoniaa. Beatrice rauhoittui myöskin pian.\n\n\"Minä en sitä usko\", sanoi hän katsahtaen eukkoon kulmainsa alta.\n\nEukko kohautti olkapäitään.\n\n\"Niinkuin suvaitsette, mutta mahdotonta on olla uskomatta...\"\n\n\"Nähkääs, teidän korkeutenne, se tapahtuu näin\", jatkoi hän\nliehakoiden, \"vahasta laitetaan pieni kuva, sen oikeaan kylkeen\npannaan pääskysen sydän, vasempaan pääskysen maksa ja kuva lävistetään\nneulalla, samalla kun luetaan manaussanoja. Se, jonka näköinen kuva on,\nkuolee hitaasti mutta varmasti, eikä siinä mitkään lääkärit auta...\"\n\n\"Vaikene!\" keskeytti hänet herttuatar, \"äläkä koskaan rohkene puhua\ntästä!\"\n\nEukko suuteli taas nöyrästi herttuattaren viitan lievettä.\n\n\"Teidän jaloutenne! Aurinkoiseni! Liiaksi teitä rakastan -- siinä koko\nsyntini. Uskotteko, että itkien rukoilen Jumalaa teidän edestänne joka\nkerta kun Magnificatia lauletaan iltakirkossa San Francescossa. Ihmiset\nsanovat minun muka olevan noidan, mutta jos minä möisinkin sieluni\npaholaiselle, niin, Jumala sen tietää, tekisin sen ainoastaan teidän\nkorkeuttanne palvellakseni!\"\n\nJa hän lisäsi miettiväisenä:\n\n\"Käy se päinsä ilman taikojakin.\"\n\nHerttuatar katsahti häneen uteliaana.\n\n\"Kulkiessani tänne linnan puiston kautta\", jatkoi mona Sidonia\nvälinpitämättömällä äänellä, \"näin puutarhurin kokoovan koriin\nmainioita persikoita, luultavasti lahjaksi messer Gian Galeazzolle.\"\n\nJa hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n\"Firenzeläisen mestarin Leonardo da Vincin puutarhassa kuuluu myöskin\nolevan ihmeen kauniita persikoita -- mutta myrkyllisiä...\"\n\n\"Myrkyllisiä?\"\n\n\"Niin, niin. Mona Cassandra, veljentyttäreni, on nähnyt...\"\n\nEukko alkoi taas sopottaa Beatricen korvaan.\n\nHerttuatar ei vastannut mitään. Ilme hänen silmissään oli\nläpitunkematon.\n\nHänen tukkansa oli jo kuiva. Hän nousi ylös, heitti aamuvaipan\nhartioiltaan ja laskeutui alas pukuhuoneeseensa.\n\nTäällä oli kolme suunnattoman suurta kaappia. Ensimmäisessä riippui\njärjestyksessään kahdeksankymmentäneljä pukua, jotka hän oli ennättänyt\nitselleen ompeluttaa kolmena naimisissaolo-vuotenaan. Muutamat olivat\nkullan ja jalokivien runsauden vuoksi niin jäykkiä, että saattoivat\ntukematta itsestään seisoa lattialla. Toiset taas olivat läpikuultavia\nja kevyitä kuin hämähäkinverkko. Toisessa kaapissa oli metsästysneuvoja\nja satulavaruksia. Kolmannessa oli hajuvesiä, suuvesiä, voiteita,\nvalkoisesta korallijauhosta tehtyä hammaspulveria, lukemattomia\npulloja, tislaimia, siivilöitä -- kokonainen naislaboratoorio.\nHuoneessa oli niinikään komeita maalauksin koristeltuja lippaita ja\nraudoitettuja kirstuja.\n\nKun palvelijatar aukasi yhden niistä ottaakseen sieltä puhtaita\nliinavaatteita, kohosi siitä kamritsin, lavendelin, itämaisten\niriskukkain ja damaskolaisten ruusujen hieno tuoksu.\n\nPukeutuessaan Beatrice neuvotteli ompelijattarensa kanssa uuden puvun\nkuosista, jonka hänelle vastikään oli lähettänyt hänen sisarensa,\nMantuan markiisitar Isabella d'Este, niinikään suuri muotinukke.\nSisaret kilpailivat keskenään pukujen komeudessa. Beatrice kadehti\nIsabellan makua ja matki häntä. Muuan Milanon lähettiläistä hankki\nsalaa herttuattarelle tiedot kaikista mantualaisen puvuston uutuuksista.\n\nBeatrice puki ylleen puvun, josta hän erityisesti piti senvuoksi, että\nse teki hänet pitemmän näköiseksi. Kankaaseen oli kudottu pitkittäisiä\njuovia vuorottain viheriäisestä sametista ja kultabrokaadista. Hihat,\njoitten ympäri oli kääritty harmaita silkkinauhoja, olivat tiukat\nja varustetut muodikkailla ranskalaisilla aukoilla, joista näkyivät\nlumivalkeat paidan hihat pienissä, pehmeissä poimuissa. Tukka pantiin\npalmikolle ja koristettiin harvalla, hienolla kultaverkolla. Pään\nympärille kiinnitettiin kapea otsanauha, jossa oli pieni skorpioonin\nmuotoinen rubiini.\n\n\n\n\nII\n\n\nBeatricelta meni pukeutumiseen tavallisesti niin pitkä aika, että\nse, niinkuin herttua sanoi, olisi riittänyt kokonaisen kauppalaivan\nvarustamiseen Intian matkalle.\n\nVihdoinkin hän, kuullessaan torvien toitotuksen ja koirien haukunnan,\nmuisti käskeneensä varustautumaan metsästysretkelle ja alkoi kiirehtiä.\nMutta valmiiksi tultuaan hän pistäytyi vielä sivumennen sisään\nkääpiöittensä huoneisiin, joita piloilla nimitettiin \"jättiläisten\nasunnoksi\" ja jotka oli laitettu Isabella d'Esten hovissa olevien\nsamallaisten huoneitten malliin.\n\nKaikki niissä oli kääpiöitten ko'on mukaista -- tuolit, vuoteet,\ntalouskalut, portaat mataline, leveine astuimineen, vieläpä kappelikin\npienoisalttarineen, jossa oppinut kääpiö Janacchi, puettuna hänelle\nvarta vasten ommeltuun piispan kaapuun, toimitti jumalanpalvelusta.\n\n\"Jättiläisten asunnossa\" vallitsi aina melu. Siellä kaikui nauru,\nitku, huuto ja kaikellaiset julmat äänet, aivan kuin eläintarhassa\ntai hulluinhuoneessa, sillä siellä hääräili sekaisin marakatteja,\npapukaijoja, kaniineja, neekerinaisia, kääpiöitä, narreja, hupsuja\nynnä muita huvittajia, jotka syntyivät, elivät ja kuolivat siellä\ntukahuttavassa, siivottomassa ahtaudessa. Näitten joukossa nuori\nherttuatar usein vietti kokonaisia päiviä, huvitellen itseään kuin\nlapsi.\n\nTällä kertaa, kun oli kiire metsästysretkelle, hän pistäysi sinne\nvain pikimmältään tiedustelemaan äskettäin Veneziasta lähetetyn pikku\nneekeripojan Nanninon vointia. Nanninon iho oli niin musta, että,\nentisen omistajan sanojen mukaan, \"parempaa ei voinut toivoakaan\".\nHerttuatar leikitteli pojalla kuin elävällä nukella. Nyt oli poika\nsairastunut. Ja hänen kehuttu mustuutensa ei näyttänytkään olevan aivan\nluonnollista, sillä lakan tapainen väri, jolla hänen ihonsa oli saatu\nkiiltävän mustaksi, alkoi vähitellen lähteä Beatricen suureksi suruksi.\n\nViime yönä oli hän tullut huonommaksi ja pelättiin hänen kuolevan.\nSaatuaan siitä tiedon tuli herttuatar hyvin pahoilleen, sillä hän\npiti hänestä, vaikka hän olikin vaalennut. Hän käski niin pian kuin\nmahdollista kastattaa pojan, ettei hän ainakaan kuolisi pakanana.\n\nPortaita alas laskeutuessaan hän tapasi lemmikkihupsunsa Morgantinan.\nTämä oli vielä nuori, sievän näköinen ja niin hullunkurinen, että hän,\nniinkuin Beatrice vakuutti, olisi voinut saada kuolleenkin nauramaan.\n\nMorgantina varasteli mielellään. Jotain siepattuaan hän kätki sen\nhuoneen nurkassa olevaan hiiren koloon irtonaisen lattiapalkin alle ja\nkäyskenteli sitten tyytyväisenä pitkin huoneita. Jos häneltä sitten\nlempeästi kysyttiin, minne hän oli tavaran kätkenyt, otti hän kysyjää\nkädestä ja vei veitikkamaisen näköisenä kätköpaikalle. Kun huudettiin:\n\"kahlaa joen yli\", nosti Morgantina, vähääkään kainostelematta,\nhameensa niin ylös kuin suinkin taisi.\n\nVälistä hän tuli sille päälle, että hän itki koko päivän olematonta\nlastaan -- mitään lapsia ei hänellä ollut koskaan ollut -- ja\nkyllästytti kaikki niin, että hänet viimein suljettiin koppiin.\n\nNytkin hän istui portailla polvet käsien varassa, hiljaa ruumistaan\nhuojutellen ja vuodattaen katkeria kyyneleitä.\n\nBeatrice meni hänen luokseen ja silitti hänen päätänsä.\n\n\"Lakkaa itkemästä, ole kiltti!\"\n\nTyttö katsahti häneen sinisillä lapsensilmillään ja rupesi ulvomaan\nvielä surkeammin.\n\n\"Voi, voi, voi, kun ne ryöstivät minulta lapsukaiseni! Ja minkätähden,\nhyvä Jumala? Ei hän kellekään pahaa tehnyt. Hän oli minun ainoa\nlohdutukseni...\"\n\nHerttuatar meni ulos linnanpihalle, jossa häntä odottivat metsästäjät.\n\n\n\n\nIII\n\n\nEsiratsastajien, haukankantajien, koiranvartijoitten, ratsupalvelijain,\nhovipoikain ja hovinaisten ympäröimänä hän istui suorana ja rohkeana\ntummanruskean, laihan berberiläisen oriin selässä, ei naisen, vaan\nkokeneen ratsastajan tavoin. \"Oikea amatsoonien kuningatar!\" ajatteli\nylpeänä herttua Moro, joka oli tullut ulos portaille katsomaan\npuolisonsa lähtöä.\n\nHerttuattaren satulan takana istui jahtileopardi, puettuna kullalla\nkirjailtuun, vaakunoilla koristettuun livrépukuun. Hänen vasemmalla\nkädellään istui sulttaanin lahjoittama lumivalkea kyprolainen haukka,\njoka säteili smaragdeista. Haukan jaloissa oli eriäänisiä kulkusia,\njoitten kilinä helpotti sen löytämistä, kun se sattui häviämään sumuun\ntai suokaislikkoon.\n\nHerttuatar oli iloisella päällä, hänen teki mieli hurjastella, nauraa,\nantaa mennä täyttä neliä. Hymähdettyään miehelleen, joka ennätti\nparaiksi huutaa: \"Ole varovainen, hevonen on tulinen!\" -- hän antoi\nmerkin seuralaisilleen ja lähti kiitämään kilpaa heidän kanssaan, ensin\ntietä myöten, sitten pitkin kenttää -- ojien, mättäitten, kaivantojen\nja aitojen yli.\n\nToiset jäivät jälelle. Kaikkien edellä kiiti Beatrice suuren\nsusikoiransa seuraamana ja hänen rinnallaan, mustan espanjalaisen\ntamman selässä, kaikkein iloisin ja rohkein hänen hovineideistään,\nmadonna Lucrezia Crivelli.\n\nHerttua oli salaisesti ihastunut Lucreziaan. Nyt hän ihaillen katseli\nsekä häntä että Beatricea, voimatta ratkaista, kumpi heistä häntä\nenemmän miellytti. Mutta levottomuutta hän tunsi vaimonsa vuoksi. Kun\nhevoset hyppivät kuoppien yli, sulki hän silmänsä ollakseen näkemättä,\nja hänen sydäntään kouristi.\n\nHän torui herttuatarta hänen vallattomuudestaan, mutta ei voinut olla\nhänelle suutuksissaan. Itseltään häneltä puuttui fyysillistä rohkeutta,\nmutta sydämessään hän ylpeili vaimonsa urhoollisuudesta.\n\nMetsästäjät katosivat Ticinon matalalla rannalla olevaan pajukkoon ja\nkaislikkoon, jossa oleskeli hanhia ja haikaroita.\n\nHerttua palasi pieneen työhuoneeseensa -- \"studioloon\", jossa häntä\nodotti hänen ensimmäinen sihteerinsä, ulkomaisten lähetystöjen\npäällikkö, messer Bartolomeo Calco.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMoro istui korkeassa nojatuolissa ja siveli hiljaa valkoisella, hyvin\nhoidetulla kädellään sileäksi ajeltuja poskiaan ja pyöreätä leukaansa.\n\nHänen kauniissa kasvoissaan oli suoruuden ja avomielisyyden ilme,\njollainen voi olla ainoastaan kaikkein viekkaimmilla poliitikoilla.\nSuuri kotkannenä ja ulkonevat, hienomutkaiset, teräväreunaiset huulet\nmuistuttivat hänen isäänsä, suurta palkkasoturia Francesco Sforzaa.\nMutta joskin Francesco, runoilijan kuvauksen mukaan, oli ollut yhtaikaa\nsekä jalopeura että kettu, niin oli Moro isältään perinyt ainoastaan\nketun viekkauden mutta ei jalopeuran rohkeutta.\n\nMorolla oli yllään yksinkertainen, hieno puku vaaleansinisestä\nsilkistä. Tukka oli muodin mukaisesti sileäksi kammattu, niin että se\npeitti korvat ja otsan melkein kulmakarvoihin saakka ja näytti paksulta\nperuukilta. Rinnalla riippui litteä, kultainen ketju. Hän kohteli\nkaikkia yhtäläisesti, hienon kohteliaasti.\n\n\"Onko teillä, messer Bartolomeo, varmoja tietoja ranskalaisen\nsotajoukon lähdöstä Lyonista?\"\n\n\"Ei, teidän korkeutenne. Joka ilta sanotaan siellä 'huomenna', ja joka\naamu lykätään lähtö tuonnemmaksi. Kuninkaalla on muita huvituksia kuin\nsotaisia.\"\n\n\"Mikä on ensimmäisen rakastajattaren nimi?\"\n\n\"Niitä on monta. Hänen majesteettinsa maku on oikullinen ja\nvaihtelevainen.\"\n\n\"Kirjoittakaa kreivi Belgioiosolle\", sanoi herttua, \"että minä lähetän\nkolmekymmentä... ei, se on liian vähän... neljäkymmentä, viisikymmentä\ntukaattia uusia lahjoja varten, älköön hän säästelkö. Me vedämme\nkuninkaan Lyonista kultaisilla ketjuilla! Ja tiedätkö mitä, Bartolomeo\n-- tämä tietysti jääköön meidän kesken -- ei haittaisi lähettää hänen\nmajesteetilleen muotokuvia muutamista meidän kaunottaristamme. -- Onko\nkirje valmis, joka teidän oli määrä kirjoittaa?\"\n\n\"On, signor.\"\n\n\"Näytä!\"\n\nMoro hieroi tyytyväisenä pehmeitä, valkoisia käsiään. Joka kerta kun\nhän silmäili politiikkansa suunnatonta hämähäkinverkkoa, tunsi hän\nruumiissaan suloista väristystä, niinkuin jännittävän ja vaarallisen\npelin edellä. Hänen omatuntonsa ei häntä soimannut siitä, että hän\nkutsui muukalaisia, pohjoismaalaisia raakalaisia Italiaan, sillä tähän\näärimmäisyyteen häntä pakoittivat hänen vihollisensa, joista pahin\noli Aragonian Isabella, Gian Galeazzon puoliso. Tämä syytti herttua\nLodovicoa julkisesti siitä, että hän oli anastanut veljenpojaltaan\nvaltaistuimen. Vasta silloin, kun Isabellan isä, Neapelin kuningas\nAlfonso, kostaakseen tyttärensä ja vävynsä puolesta, rupesi uhkaamaan\nMoroa sodalla ja valtaistuimelta karkotuksella, hän, kaikkien\nhylkäämänä, kääntyi avun pyynnöllä Ranskan kuninkaan Kaarle VIII:n\npuoleen.\n\n\"Tutkimattomat ovat sinun tiesi, Herra!\" ajatteli itsekseen herttua\nsillaikaa kun sihteeri paperikasasta haki kirjeen konseptia.\n\"Valtakuntani Italian, ehkäpä koko Euroopan kohtalo riippuu\ntuosta kurjasta epäsikiöstä, tuosta irstaasta, heikkomielisestä\npoikanulikasta, Ranskan kaikkein kristillisimmästä kuninkaasta, ja\nhänen edessään täytyy minun, suuren Sforzan perillisen, madella,\nryömiä, miltei toimittaa parittajan virkaa! Mutta sellaista on\npolitiikka: susien seurassa täytyy susien lailla ulvoa.\"\n\nHän luki kirjeen. Se näytti hänestä kaunopuheliaalta, varsinkin jos\notti huomioon ne viisikymmentä tuhatta tukaattia, joilla kreivi\nBelgioioson oli ostettava hänen majesteettinsa lähimmät seuralaiset, ja\nitalialaisten kaunotarten viekoittelevat muotokuvat.\n\n\"Herra siunatkoon sinun ristiä kantavan armeijasi, kaikkein\nkristillisin kuningas\", sanottiin m.m. tuossa kirjeessä. \"Ausonian\nportit ovat sinulle avoinna. Älä viivy, tule voittajana, sinä uusi\nHannibal! Italian kansat ikävöivät sinun suloista iestäsi, sinä\nJumalan voideltu, odottavat sinua kuin muinoin patriarkat, Vapahtajan\nylösnoustua, odottivat Hänen astumistaan alas manalaan. Jumalan ja\nkuuluisan tykistösi avulla sinä valloitat paitsi Neapelia ja Siciliaa\nvielä suurturkkilaisen maat, käännät uskottomat kristinuskoon,\ntunkeudut Pyhän Maan sydämeen, vapautat Jerusalemin ja Herran haudan\npakanain vallan alta ja teet mainehikkaan nimesi tunnetuksi koko\nmaailmassa.\"\n\nKyyryselkäinen, kaljupäinen ukko, jolla oli pitkä, punainen\nnenä, kurkisti sisään studiolon ovesta. Herttua! hymähti hänelle\nystävällisesti ja viittasi, että hän odottaisi.\n\nOvi suljettiin hiljaa ja pää katosi.\n\nSihteeri alkoi puhua eräästä toisesta valtioasiasta, mutta Moro\nkuunteli häntä hajamielisesti ja katsahteli vähä väliä ovelle päin.\n\nMesser Bartolomeo ymmärsi, että herttualla oli muuta mielessä, lopetti\nesittelyn ja poistui.\n\nVarovaisesti katsellen ympärillensä herttua lähestyi varpaillaan ovea.\n\n\"Bernardo! Sinäkö se olet?\"\n\n\"Minä, teidän korkeutenne!\"\n\nJa hovirunoilija Bernardo Bellincioni hiipi sisään salaperäisen\nnäköisenä ja aikoi alamaisesti notkistaa polvensa suudellakseen\nhallitsijansa kättä, mutta tämä pidätti hänet.\n\n\"No, miten on asiat?\"\n\n\"Kaikki on käynyt hyvin.\"\n\n\"Milloinka hän synnytti?\"\n\n\"Viime yönä.\"\n\n\"Miten hän voi? Eikö hän tarvitse lääkäriä?\"\n\n\"Hän voi erinomaisesti.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\"\n\nHerttua teki ristinmerkin.\n\n\"Oletko nähnyt lapsen?\"\n\n\"Olen toki! Sanomattoman viehättävä!\"\n\n\"Poika vai tyttö?\"\n\n\"Poika. Aika rasavilli! Tukka vaalea kuin äidillä, ja vilkkaat,\nsäihkyvät silmät -- tummat ja viisaat, aivan kuin teidän\nkorkeudellanne. Heti huomaa, että siinä on kuninkaallista verta!\nSellainen pikku Herkules kätkyessä. Madonna Cecilia on aivan\nihastuksissaan. Hän käskee kysyä, minkä nimen teidän korkeutenne\nsuvaitsee lapselle antaa.\"\n\n\"Minä olen jo sitä ajatellut\", virkkoi herttua. \"Tiedätkö, Bernardo,\nannetaan hänelle nimeksi Caesar. Mitä arvelet?\"\n\n\"Caesar? Se on todellakin soma nimi, kaunissointuinen ja\nmuinaisaikaineri! Niin, niin, Caesar Sforza -- se on sankarille sopiva\nnimi!\"\n\n\"Entä mies, mitä hän?\"\n\n\"Kreivi Bergamini on hyvä ja herttainen, kuten aina.\"\n\n\"Erinomainen ihminen!\" virkkoi herttua vakaumuksellisesti.\n\n\"Erinomaisista erinomaisin!\" vahvisti Bellincioni. \"Uskallan sanoa,\nettä hän on harvinaisen hyväavuinen mies! Sellaisia miehiä ei\nnykyään ole monta. Jos ei jalansärky ole esteenä, aikoo kreivi tulla\nillalliselle, ilmaistakseen kunnioitustaan teidän korkeudellenne.\"\n\nKreivitär Cecilia Bergamini, josta oli kysymys, oli Moron entinen\nrakastajatar. Kun Beatrice naimisiin mentyään sai tietää tästä herttuan\nrakkaussuhteesta, tuli hän mustasukkaiseksi ja uhkasi palata isänsä,\nFerraran herttuan Ercole d'Esten luo. Moro oli ollut pakoitettu\nlähettiläiden läsnä ollessa juhlallisesti vannomaan pysyvänsä vasta\naviopuolisolleen uskollisena, jonka vakuudeksi hän naitti Cecilian\nvanhalle kreivi Bergaminille, häviöön joutuneelle matelijalle, joka oli\nvalmis tekemään mitä palveluksia tahansa.\n\nBellincioni otti taskustaan paperin ja ojensi sen herttualle. Se oli\nvastasyntyneen kunniaksi sepitetty sonetti -- pieni vuoropuhelu, jossa\nrunoilija kysyi auringon jumalalta miksi tämä kätkeytyi pilvien taa.\nAurinko vastasi hovimaisella kohteliaisuudella kätkeytyvänsä senvuoksi,\nettä häpesi ja kadehti uutta aurinkoa -- Moron ja Cecilian poikaa.\n\nHerttua otti suosiollisesti vastaan sonetin ja antoi runoilijalle\ntukaatin.\n\n\"Muistaissani, Bernardo -- et kai ole unhoittanut, että lauantaina on\nherttuattaren syntymäpäivä?\"\n\nBellincioni alkoi innokkaasti kaivella kuluneen hovipukunsa taskua,\nveti sieltä esille kokonaisen pakan likaisia papereita, joissa oli\nlennokkaita runoelmia, muun muassa madonna Angelican jahtihaukan\nkuoleman johdosta ja signora Pallavicinin unkarilaisen harmaan tamman\nkunniaksi sepitettyjä, ja niitten joukosta löysi hän kaivatut runot.\n\n\"Kokonaista kolme, teidän korkeutenne -- valinnan varalle. Runottareni\nkautta vannon, että olette oleva tyytyväinen!\"\n\nSiihen aikaan ruhtinaat käyttivät hovirunoilijoitaan kuin soittokoneita\nlaulaakseen rakastetuilleen ja vaimoilleen, ja vallalla olevan muodin\nmukaan oli miehen ja vaimon välinen rakkaus näissä runoissa kuvattava\nyhtä taivaalliseksi kuin Lauran ja Petrarcan.\n\nMoro tarkasteli runoja uteliaasti. Hän piti itseään hienona tuntijana,\nrunoilijana sielultaan, vaikkeivät säkeet häneltä itseltään tahtoneet\nsyntyä. Ensimmäisessä sonetissa oli kolme riviä, jotka erittäin häntä\nmiellyttivät; mies sanoo vaimolleen:\n\n    Ja kun sä maahan sylkäiset,\n    Niin nousee kukat tuhannet\n    Kuin kevätpäivän tullen...\n\nToisessa runoilija, verratessaan, madonna Beatricea Diana\njumalattareen, vakuutti metsäkarjujen ja peurojen tuntevan autuutta\nkuollessaan niin ihanan metsästäjättään käden kautta.\n\nMutta enin kaikista miellytti hänen korkeuttaan kolmas sonetti,\njossa Dante kääntyi Jumalan puoleen pyytäen päästä maan päälle,\njonne Beatrice oli palannut Milanon herttuattaren hahmossa. \"Oi\nJupiter!\" huudahti Alighieri, \"koska sinä taas olet lahjoittanut hänet\nmaailmalle, niin salli minunkin olla siellä, nähdäkseni sen, jolle\nBeatrice suo autuuden\" -- s.o. herttua Lodovicon.\n\nMoro taputti runoilijaa armollisesti olalle luvaten lahjoittaa hänelle\nkangasta turkinpäälliseen. Silloin Bernardo käytti tilaisuutta\nhyväkseen ja sai herttuan lupaamaan hänelle vielä ketunnahkaa kaulusta\nvarten. Surkeasti ja hullunkurisesti naamaansa vääntäen hän vakuutti,\nettä hänen vanha turkkinsa oli käynyt niin ohueksi ja läpikuultavaksi\n\"kuin auringossa kuivatetut makaroonit\".\n\n\"Viime talvena\", jatkoi hän mankumistaan, \"olin puiden puutteessa\nvähällä polttaa omat portaani, vieläpä Pyhän Franciscuksen\npuukengätkin!\"\n\nHerttua rupesi nauramaan ja lupasi hänelle puita.\n\nSilloin runoilija kiitollisuuden tunteen valtaamana tuotapikaa sepitti\nja lausui nelisäkeisen ylistysrunon:\n\n    \"Kun orjillesi lupaat leipää vaan,\n    Se heille on kuin taivaallinen manna,\n    Ja siksi runottaret riemuissaan,\n    Oi Moro, sulle laulaa: hosianna!\"\n\n\"Sinä näytät olevan runopäällä, Bernardo. Kuulepas, minä tarvitsen\nvielä yhden runon.\"\n\n\"Rakkausrunon?\"\n\n\"Niin, ja intohimoisen.\"\n\n\"Herttuattarelleko?\"\n\n\"Ei. Mutta muista, ettet lörpöttele!\"\n\n\"Oi, herrani, te loukkaatte minua. Olenko minä sitten milloinkaan...\"\n\n\"No, hyvä, hyvä...\"\n\n\"Mykkä kuin kala!\"\n\nBernardo räpytti silmiään salaperäisen näköisenä.\n\n\"Intohimoinenko sen pitää olla? Mutta millainen muuten? Onko siinä\nilmaistava rukous vai kiitollisuus?\"\n\n\"Rukous.\"\n\nRunoilija rypisti kulmiansa syvämietteisen näköisenä.\n\n\"Onko hän naimisissa?\"\n\n\"Ei, naimaton.\"\n\n\"Vai niin. Mutta minun pitäisi tietää nimi.\"\n\n\"Mitä vielä! Mitä varten?\"\n\n\"Jos on käännyttävä hänen puoleensa rukouksella, niin on nimi tarpeen.\"\n\n\"Madonna Lucrezia. Mutta eikö sinulla ole valmista?\"\n\n\"On kyllä, mutta parempi on sepittää uusi. Sallikaa minun pistäytyä\nhetkiseksi viereiseen huoneeseen. Tunnen jo, että olen onnistuva --\nsanat tulvivat tulvimalla mieleeni.\"\n\nHovipoika astui sisään ilmoittaen:\n\n\"Messer Leonardo da Vinci.\"\n\nBellincioni sieppasi kynän ja paperia mukaansa ja pujahti ulos toisesta\novesta, samalla kun toisesta astui sisään Leonardo.\n\n\n\n\nV\n\n\nTervehdysten jälkeen herttua alkoi puhua taiteilijan kanssa uudesta\nsuuremmoisesta Naviglio Sforzescon kanavasta, jonka piti yhdistää\nSesian joki ja Ticino ja, haaraantumalla pienempiin kanaviin, kostuttaa\nLomellinan niittyjä, peltoja ja laitumia.\n\nLeonardo johti kanavatöitä, vaikkei hänellä ollutkaan herttuallisen\nrakennusmestarin arvonimeä. Hän ei ollut edes hovimaalari. Hänellä\nei ollut muuta arvonimeä kuin musikantin, jonka hän oli saanut\neräästä keksimästään soittokoneesta, ja se ei ollut paljoa korkeampi\nBellincionin tapaisen hovirunoilijan arvonimeä.\n\nTehtyään tarkan selon suunnitelmistaan ja arviolaskuista pyysi\ntaiteilija rahamääräystä töitten jatkamista varten.\n\n\"Paljonko?\" kysyi herttua.\n\n\"Joka peninkulmaa kohti 566, kaikkiaan 15,187 tukaattia\", vastasi\nLeonardo.\n\nLodovico nyrpisti nenäänsä muistaessaan ne 50,000, jotka hän vastikään\noli määrännyt ranskalaisten hoviherrojen lahjomiseen käytettäviksi.\n\n\"Se tulee kalliiksi, messer Leonardo! Sinä saatat minut häviöön.\nAina sinä tahdot mahdottomia. Katsos Bramantea -- hän on huomattava\nrakennusmestari, hänkin, eikä koskaan vaadi sellaisia summia.\"\n\nLeonardo kohautti olkapäitään.\n\n\"Niinkuin tahdotte, signor, antakaa työ Bramanten tehtäväksi.\"\n\n\"No, no, älähän suutu. Tiedäthän, etten minä mitenkään salli sinun\nvääryyttä kärsivän.\"\n\nHe alkoivat tinkiä.\n\n\"Hyvä, ennätämme vielä huomennakin\", päätti herttua, koettaen tapansa\nmukaan viivyttää asiata, ja rupesi selailemaan Leonardon vihkoja,\njoissa oli keskentekoisia luonnoksia, rakennuspiirustuksia ja\nsuunnitelmia.\n\nEräässä piirustuksessa oli esitettynä jättiläismäinen hautarakennus\n-- kokonainen keinotekoinen vuori, jonka huipulla oli temppeli\npylvästöineen, kupoolissa pyöreä, aukko, niinkuin Rooman Panteonissa,\nettä valo pääsisi hautakammioon. Suuremmoisuudessa se voitti\negyptiläiset pyramiidit. Samalla paperilla oli myös tarkkoja numeroita\nja yksityiskohtainen pohjapiirros portaista, käytävistä ja saleista,\njoissa oli sijaa viidellesadalle hautauurnalle.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi herttua. \"Milloinka ja ketä varten olet tämän\npiirustanut?\"\n\n\"En ketään varten. Ne ovat vain haaveita...\"\n\nMoro katsahti häneen kummastellen ja pudisti päätään.\n\n\"Kummallisia haaveita! Hautakammio Olympon jumalia tai jättiläisiä\nvarten. Aivan kuin unessa tai sadussa... Ja vielä sitten matemaatikon\ntekemä!\"\n\nHän rupesi tarkastelemaan erästä toista piirustusta. Se oli kaupungin\npohjapiirros, jossa oli kaksikerroksiset kadut -- yläpuolella olevat\nherroja varten, alapuolella olevat orjia, juhtia ja lokaa varten, joka\nvalui pois monien viemärien kautta -- kaupungin, joka oli rakennettu\ntarkalla luonnonlakien tuntemuksella, mutta sellaisia olentoja varten,\njoitten omaatuntoa ei vaivaa tasa-arvoisuuden puute, erotus valittujen\nja hylkiöitten välillä.\n\n\"Tuo ei ole hullumpaa!\" virkkoi herttua, \"ja luuletko, että tuollaisen\ntosiaankin voi rakentaa?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi Leonardo ja hänen silmänsä vilkastuivat. \"Minä olen\nkauan aikaa haaveksinut, että teidän korkeutenne kerran suvaitsisi\ntehdä kokeen, vaikkapa vain jossakin Milanon esikaupungeista.\nViisituhatta taloa kolmellekymmenelletuhannelle asukkaalle. Silloin\nhajaantuisivat nuo ihmisjoukot, jotka istuvat toistensa hartioilla,\nahtaudessa ja liassa, levittäen ympärilleen taudin ja kuoleman\nsiemeniä. Jos te panisitte toimeen minun suunnitelmani, signor, niin\nsiitä tulisi maailman ihanin kaupunki!...\"\n\nTaiteilija vaikeni nähdessään herttuan nauravan.\n\n\"Kumma mies sinä olet, messer Leonardo! Jos sinulle antaisi vallan,\nniin sinä kääntäisit kaikki ylösalasin, panisit valtakunnassa kaiken\nnurin niskoin. Etkö sitten huomaa, että nöyrimmätkin orjat nousisivat\nkapinaan sinun kaksikerroksisia katujasi vastaan, välittäisivät\nviisi sinun kehutusta puhtaudestasi, sinun vesijohtotorvistasi ja\nkanavoistasi maailman ihanimmassa kaupungissa -- pakenisivat vanhoihin\nkaupunkeihinsa, likaan ja ahtauteen, päästäkseen vaan nöyryytyksestä.\"\n\n\"Mitä tässä sitten on?\" kysyi hän osoittaen toista piirustusta.\n\nLeonardon piti selittää sekin. Se oli porttolan pohjapiirros. Erityiset\nhuoneet, ovet ja käytävät olivat järjestetyt niin, että kävijöiden ei\ntarvinnut pelätä toistensa kohtaamista.\n\n\"Kas se on jotakin!\" ihastui herttua. \"Et usko, miten olen kyllästynyt\nalituisiin valituksiin ryöstöistä ja murhista noissa pesissä. Mutta\ntällä tavoin tulee niissä mahdolliseksi järjestyksen ja turvallisuuden\nylläpitäminen. Ehdottomasti rakennutan sellaisen talon sinun\npiirustuksesi mukaan!\"\n\n\"Näytpä sinä muuten\", -- lisäsi hän hymyillen, \"olevan aika\nmonipuolinen mestari, joka et mitään halveksi -- hautakammio jumalia\nvarten ja sen vieressä porttola!\"\n\n\"Asiasta toiseen\", jatkoi hän, \"kerran luin jonkun vanhan\nhistorioitsijan teoksessa niin kutsutusta 'tyranni' Dionysiuksen\nkorvasta -- kuulotorvesta, joka oli kätkettynä seinään ja laitettu\nniin, että hallitsija saattoi toisesta huoneesta kuulla kaikki, mitä\ntoisessa puhuttiin. Mitä arvelet, voisiko sellaisen Dionysiuksen korvan\nlaitattaa minun palatsiini?\"\n\nHerttuata ensin hävetti, mutta hän rohkaisi pian mielensä huomatessaan,\nettei taiteilijaa tarvinnut ujostella. Vähääkään hämilleen joutumatta\nja ajattelematta sitä, oliko Dionysiuksen korva hyväksyttävä vai\npaheksuttava, Leonardo puheli siitä kuin uudesta tieteellisestä\nkoneesta, iloiten tilaisuudesta saada tutkia ääniaaltojen liikkeen\nlakeja.\n\nBellincioni kurkisti sisään ovesta, valmis sonetti kädessään.\n\nLeonardo sanoi jäähyväiset. Moro pyysi häntä tulemaan illalliselle.\n\nTaiteilijan mentyä herttua, kutsui runoilijan sisään ja käski hänen\nlukea runonsa.\n\nSalamanteri -- sanottiin sonetissa -- elää tulessa, mutta eikö ole\npaljon suurempi ihme, että hehkuvassa sydämessäni\n\n    \"Jääkylmä neito on ja -- siinä pula --\n    Tuo jää ei lemmen liekissäkään sula.\"\n\nErittäin helliltä tuntuivat herttuasta viimeiset neljä säettä:\n\n    \"Mä kuolen -- joutsenlauluni jo alan\n    Ja huudan: sääli, Amor, poroks' palan!\n    Vaan Amor lietsoo tulta kauheaa\n    Ja nauraa: kyynelin voit sammuttaa!\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nOdottaessaan puolisoaan, jonka kohta piti palata metsästysretkellä,\nherttua läksi ulos isännän toimiin. Hän pistäytyi talliin, joka\npylväskäytävineen oli kuin kreikkalainen temppeli, uuteen komeaan\njuustokeittimöön, jossa maistoi tuoretta kermajuustoa. Lukemattomien\nheinäsuovien ja aittojen sivuitse meni hän karjakartanolle ja\nmeijeriin. Jokainen pikkuseikka siellä ilahutti isäntää: hänen\npunakirjavan langedok-rotuisen nimikkolehmänsä lypsäminen, vasta\nporsineen tavattoman lihavan sian röhkiminen, keltainen kermavaahto\nvoikirnuissa, täpötäysistä aitoista tuleva hunajantuoksu.\n\nMoron kasvoille levisi tyytyväisyyden hymy. Hänen talonsa oli\ntosiaankin kuin ylitsevuotava malja. Hän palasi palatsiin ja istahti\nlepäämään.\n\nIlta läheni, mutta auringonlaskuun oli vielä aikaa. Ticinon alavilta\nniityiltä tuli kostean ruohon tuoksu.\n\nHerttua silmäili alueitansa: laitumia, peltoja, niittyjä. Niihin oli\nkaivettu kokonainen verkko kanavia ja ojia, joitten reunoilla oli\nsäännöllisiä istutuksia: omena-, päärynä- ja silkkiäispuita ja niitten\nvälissä viiniköynnöksiä. Montarasta Abbiategrassoon, ja kauemmaskin,\naina taivaan rantaan asti, missä Monte Rosan lumi valkeana hohti läpi\nsumun, ulottui suuri Lombardian tasanko, kukoistava kuin Jumalan\nparatiisi.\n\n\"Herra\", huokasi hän liikutettuna ja kohotti katseensa taivasta kohti,\n\"minä kiitän Sinua kaikesta! Mitä enää puuttuukaan? Ennen muinoin oli\ntämä kaikki erämaana. Leonardon kanssa olemme me kaivattaneet nuo\nkanavat, kastelleet tuon maan, ja nyt jokainen tähkäpää, jokainen\nruohonkorsi kiittää minua, niinkuin minä kiitän sinua, Herra.\"\n\nSamassa kuului koirain haukuntaa ja metsästäjäin huutoja, ja\npensaikosta näkyi punainen linnunkuva, jolla haukkoja houkuteltiin.\n\nHovimestarin seuraamana kulki isäntä pöydän ympäri katsoakseen, oliko\nkaikki järjestyksessä. Saliin astuivat herttuatar ja illalliselle\nkutsutut vieraat. Niitten joukossa oli myöskin Leonardo, jonka piti\njäädä yöksi huvilaan.\n\nLuettiin rukous ja istuuduttiin pöytään.\n\nTarjoiltiin tuoretta koppiloartisokkaa, pikalähetyksenä suoraan\nGenuasta saapunutta, ankeriaita ja karppeja Mantuan kalasumpuista,\nIsabella d'Esten lahjoittamia, sekä syöttikukon rinnasta tehtyä\nhyytelöä.\n\nSyötiin kolmen sormen ja veitsien avulla, ilman kahveleita, joita\npidettiin sopimattomana ylellisyytenä. Kahveleita, kultaisia,\nkristallivartisia, tarjottiin ainoastaan naisille marjoja ja\njälkiruokaa varten.\n\nVierasvarainen isäntä kehoitteli vieraita ottamaan eteensä. Syötiin ja\njuotiin paljon, oikein ahneesti. Hienoimmatkaan naiset eivät hävenneet\nhyvää ruokahaluansa.\n\nBeatrice istui Lucrezian vieressä.\n\nHerttua alkoi taas ihailla heitä molempia. Häntä miellytti se,\nettä he olivat yhdessä ja että hänen vaimonsa oli niin hellä\nhänen rakastetulleen, pani tämän lautaselle paraimmat makupalat,\nkuiskaili jotain hänen korvaansa ja puristeli hänen kättään äkillisen\nrakastumisen kaltaisen hellyyden puuskassa, joka välistä valtaa nuoren\nnaisen. Puheltiin metsästyksestä. Beatrice kertoi, mitenkä hirvi oli\nsyöksynyt esiin metsästä ja puskenut hänen hevostaan, niin että hän oli\nvähällä pudota satulastaan.\n\nNaurettiin Dioda narrille, suurelle kehuskelijalle ja riitelijälle.\nTämä oli metsäkarjun asemasta tappanut vartavasten mukaan otetun\nsian, joka oli laskettu hänen eteensä. Dioda kertoili urotyöstään\nylpeillen, ikäänkuin hän olisi tappanut kaledonialaisen metsäkarjun.\nHäntä härnäiltiin ja todistukseksi hänen erehdyksestään tuotiin\nsisään tapettu sika. Hän oli raivostuvinaan. Itse asiassa hän oli\nmitä viekkain veijari, joka piti edullisena näytellä hölmön osaa.\nKetunsilmillään hän kyllä kykeni huomaamaan erotuksen ei ainoastaan\nkotisian ja metsäkarjun välillä, vaan myöskin sukkelan ja tyhmän pilan\nvälillä.\n\nNauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Kasvot vilkastuivat ja alkoivat\npunottaa. Neljännen ruokalajin jälkeen alkoivat nuoret naiset salaa\npöydän suojassa päästellä auki tiukkaan nyöritettyjä liivejänsä.\n\nJuomanlaskijat tarjoilivat kevyttä valkoviiniä sekä punaista, sakeata\nKypron viiniä, joka oli lämmitetty ja pistasialla, kaneelilla ja\nneilikoilla maustettu.\n\nKun hänen korkeutensa tahtoi viiniä, huusivat tarjoilijat toinen\ntoiselleen juhlallisesti, ikäänkuin se olisi ollut joku pyhä toimitus,\ntäyttivät maljan ja ylihovimestari kastoi siihen kolmasti taikakalun,\nkultaketjuun kiinnitetyn sarven. Jos viini olisi ollut myrkytetty,\nolisi sarvi mustunut ja peittynyt verellä. Suola-astiaan oli niinikään\npantu suojelevat taikakalut -- kivettynyt meripiikkiäinen ja käärmeen\nkieli.\n\nKreivi Bergamini, Cecilian mies, jonka isäntä oli asettanut\nkunniasijalle ja joka vanhuudestaan ja jalansärystään huolimatta oli\ntänä iltana melkein vallattoman iloinen, virkkoi sarvea osoittaen:\n\n\"Luulenpa, teidän korkeutenne, ettei Ranskan kuninkaallakaan ole moista\nsarvea -- se on suuremmoinen!\"\n\n\"Hihihi! Hihihi!\" huusi kyttyräselkäinen Janacchi, herttuan\nlemmikkinarri, ravistaen kalistintaan -- herneillä täytettyä sianrakkoa\n-- ja helisyttäen aasinkorvilla varustetun kirjavan patalakkinsa\nkulkusia.\n\n\"Setä, setä\", virkkoi hän kääntyen Moron puoleen ja, osoittaen kreivi\nBergaminia, \"häntä saat uskoa: hän tuntee kaikenlaatuiset sarvet, ei\nainoastaan eläinten, vaan myöskin ihmisten. Hihihi, hahaha! Jolla on\nvuohi, sillä on sarvetkin!\"\n\nHerttua heristi narrille sormeaan.\n\nParvelta kuului torventoitotuksia, jotka ilmoittivat, että paisti oli\ntulossa -- suunnaton, kastanjoilla täytetty metsäsian pää. Sitä seurasi\npaistettu riikinkukko, jonka sisässä oleva kone pani sen levittämään\npyrstöänsä ja liikuttamaan siipiänsä, ja lopuksi suuremmoinen,\nlinnoituksen muotoinen torttu. Sen sisästä kuului sotatorven\ntoitotusta, ja kun sen kuori leikattiin auki, ilmestyi sieltä kääpiö,\nkokonaan papukaijan höyhenillä peitettynä, ja alkoi juoksennella pitkin\npöytää. Hänet otettiin kiinni ja pantiin kultaiseen häkkiin, missä\nhän alkoi hullunkurisella äänellä lukea isämeitää, matkien kardinaali\nAscanio Sforzan kuuluisaa papukaijaa.\n\n\"Messere\", sanoi herttuatar miehensä puoleen kääntyen, \"mitä iloista\ntapahtumaa saamme kiittää näin odottamattomista ja komeista kemuista?\"\n\nMoro ei vastannut mitään, katsahti vain salaa ystävällisesti kreivi\nBergaminiin. Cecilian onnellinen aviomies ymmärsi, että kemut oli\ntoimeenpantu vastasyntyneen Caesarin kunniaksi.\n\nYksin metsäsian päätä syötiin melkein tunti. Muistettiin sananlaskua:\n\"ruuan ääressä ei vanhene\", eikä aikaa säästetty.\n\nIllallisen lopulla paksu munkki, nimeltä Tappone -- Rotta, herätti\nyleisen ilon.\n\nViekkaudella oli Milanon herttua saanut houkutelluksi Urbinosta\ntänne tämän kuuluisan syömärin, josta ruhtinaat riitelivät ja jonka\nkerrottiin Roomassa kerran, hänen pyhyytensä suureksi huviksi, syöneen\nkolmannen osan piispankaavusta palasiksi leikeltynä ja kastikkeessa\nkasteltuna.\n\nKun herttua oli antanut merkin, asetettiin fra Tapponen eteen valtava\nvati busecchiota -- omenilla täytettyjä sisälmyksiä. Tehtyään\nristinmerkin ja käärittyään ylös hihansa alkoi munkki pistellä\nposkeensa tuota rasvaista ruokaa uskomattoman nopeasti ja ahneesti.\n\n\"Jos tuollainen poika olisi ollut mukana silloin, kun kansaa ravittiin\nviidellä leivällä ja kahdella kalalla, niin eivät jäännökset olisi\nriittäneet kahdelle koirallekaan!\" huudahti Bellincioni.\n\nVieraat purskahtivat nauramaan. Kaikki nuo ihmiset olivat kuin\nladatuita naurulla, jonka pieninkin pila sai hillittömästi purkautumaan.\n\nAinoastaan Leonardo istui ääneti ja hänen kasvonsa ilmaisivat\nikävystymistä. Hän oli muuten jo aikoja sitten tottunut suojelijaansa\nhuveihin.\n\nLopuksi tuotiin sisään tuoksuavalla malvasialla täytettyjä, kullattuja\nappelsiineja hopeaisilla tarjottimilla. Silloin hovirunoilija Antonio\nCamelli da Pistoia, Bellincionin kilpailija, nousi ylös ja luki runon,\njossa taiteet ja tieteet puhuivat herttualle: \"Me olimme orjia, sinä\ntulit ja vapautit meidät. Eläköön Moro.\" Neljä elementtiä -- maa,\nvesi, tuli ja ilma lauloivat: \"Eläköön hän, joka Jumalaa lähinnä\nhoitaa maailman peräsintä ja johtaa Fortunan pyörää!\" Ylistettiin\nniinikään Moron ja hänen veljenpoikansa Gian Galeazzon keskinäistä\nsukulaisrakkautta ja sopua, ja runoilija vertasi jalomielistä holhoojaa\npelikaaniin, joka ruokkii poikasiaan omalla lihallaan ja verellään.\n\n\n\n\nVII\n\n\nIllallisen jälkeen meni isäntäväki vieraineen puutarhaan, n.k.\nParatiisiin -- Paradiso, joka oli geometrisen säännöllinen leikattuine\npuksi-, laakeri- ja myrttipuukujineen, katettuine käytävineen,\nlabyrintteineen, loggioineen ja lehtimajoineen. Viheriöiselle\nnurmikolle, jossa suihkulähde teki ilman viileäksi ja raittiiksi,\ntuotiin mattoja ja silkkityynyjä. Naiset ja herrat asettuivat mukaviin\nasentoihin pikku teatterin eteen.\n\nEsitettiin yksi näytös Plautuksen näytelmästä Miles Gloriosus.\nLatinalaiset säkeet ikävystyttivät kuulijoita, vaikka he\ntaikauskoisesta kunnioituksesta vanhaan taiteeseen olivat\ntarkkaavaisesti kuuntelevinaan.\n\nNäytännön päätyttyä menivät nuoret avarammalle nurmikolle pallosille ja\nsokkosille ja aikoivat siellä juoksennella kukkivien ruusupensaitten\nja appelsiinipuitten välissä, toinen toistaan tavoitellen ja telmien\nkuin lapset. Vanhemmat pelasivat noppa-, lauta- ja shakkipeliä. Joukko\nneitejä, rouvia ja herroja, jotka eivät ottaneet osaa leikkeihin eikä\npeleihin, oli kokoontunut piiriin suihkulähteen marmoriportaille, ja he\nkertoilivat vuorotellen kertomuksia, niinkuin Boccaccion Decameronessa.\nViereisellä nurmikolla tanssittiin piiritanssia Lorenzo Medicin\nsuositun laulun säveleen mukaan:\n\n    Quant' é bella giovenezza,\n    Ma si fugge tuttavia;\n    Chi vuot esser lieto sia:\n    Di doman non cé certezza.\n\n    Nuoruus, riemun aika, haihtuu.\n    Siispä laula, nauti siitä!\n    Laulut lakkaa, onni vaihtuu,\n    Huomiseen ei riemut riitä.\n\nTanssin jälkeen kalpea ja hempeäkasvoinen donzella Diana lauloi violan\nhiljaisella säestyksellä surumielisen laulun, jossa valitettiin, miten\nkatkerata on rakastaa saamatta vastarakkautta.\n\nLeikit ja nauru taukosivat. Kaikki kuuntelivat syviin ajatuksiin\nvaipuneina. Ja hänen lopetettuaan ei kukaan pitkään aikaan tahtonut\nhäiritä hiljaisuutta. Kuului vain suihkulähteen lorina. Auringon\nviimeiset säteet valoivat punertavaa valoaan pinjojen mustille,\ntasapäisille latvoille ja suihkulähteen korkealle kohoavaan\nvesipatsaaseen.\n\nSitten alkoi taas puhelu, nauru, soitto, ja myöhäiseen iltaan asti,\nsiksi kun tummissa laakeripuissa alkoivat loistaa kiiltomadot ja\ntummalla taivaalla uuden kuun kapea sirppi, kaikuivat autuaallisen\nParadison tyynessä appelsiinikukkien tuoksun täyttämässä hämärässä\nlaulun säveleet:\n\n    \"Laulut lakkaa, onni vaihtuu,\n    Huomiseen ei riemut riitä.\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nYhdessä palatsin neljästä tornista näki Moro tulen loistavan. Hovin\nylimmäinen tähteintutkija, senaattori ja salaisen neuvoston jäsen,\nmesser Ambrogio da Rosate, oli sytyttänyt lyhdyn, joka riippui hänen\ntähtitieteellisten koneittensa päällä, ja tutki Marsin, Jupiterin ja\nSaturnuksen tulevaa yhtymistä Vesimiehen sikermässä, jolla oli oleva\nsuuri merkitys Sforzan huoneelle.\n\nHerttua muisti yhtäkkiä jotain ja sanoi jäähyväiset madonna\nLucrezialle, jonka kanssa hänellä oli ollut hellä keskustelu\nyksinäisessä lehtimajassa. Hän palasi palatsiin ja katsahti kelloon.\nMäärätyllä hetkellä, jolloin astroloogin määräyksen mukaan oli otettava\nrabarberipillerit, hän nieli rohdon ja katsoi taskukalenteriinsa, jossa\noli seuraava muistiinpano:\n\n\"Elokuun 5 p:nä k:lo 8 minuuttia yli 10 illalla -- hartaasti rukoiltava\npolvillaan, kädet ristissä, katse taivaaseen luotuna.\"\n\nHerttua kiiruhti kappeliin, ollakseen siellä määrätyllä hetkellä, koska\nrukous muuten kadottaisi voimansa.\n\nPuolihämärässä kappelissa paloi lamppu pyhänkuvan edessä. Herttuaa\nmiellytti suuresti tämä Leonardo da Vincin maalaama taulu, jossa\nCecilia Bergamini oli satalehtistä ruusua siunaavana Madonnana.\n\nMoro laski kahdeksan minuuttia pienen hiekkakellon mukaan, laskeutui\npolvilleen, pani kätensä ristiin ja luki uskontunnustuksen.\n\nHän rukoili kauan ja hartaasti.\n\n\"Oi, Jumalan Äiti\", kuiskasi hän nostaen hurskaan katseensa korkeuteen,\n\"varjele ja armahda minua, poikaani Massimilianoa ja vastasyntynyttä\nCaesarea, puolisoani Beatricea ja madonna Ceciliaa, ja myöskin\nveljenpoikaani messer Gian Galeazzoa, sillä -- sinä näet sydämeni,\npuhdas Neitsyt -- minä en toivo pahaa veljenpojalleni, minä rukoilen\nhänen puolestaan, vaikka hänen kuolemansa kenties pelastaisi ei\nainoastaan minun valtakuntani, vaan koko Italian hirmuisista ja\nkorvaamattomista onnettomuuksista.\"\n\nTässä hänen mieleensä johtui lainoppineitten keksimä todistus hänen\noikeudestaan Milanon valtaistuimeen: että hänen vanhempi veljensä, Gian\nGaleazzon isä, ei ollut muka herttua Francesco Sforzan, vaan ainoastaan\nsotapäällikkö Francesco Sforzan poika, koska hän oli syntynyt ennenkuin\nFrancesco oli noussut valtaistuimelle, jota vastoin hän, Lodovico, oli\nsyntynyt sen jälkeen ja niinmuodoin ainoa, oikea perillinen.\n\nMutta nyt, Madonnan kasvojen edessä, tuntui tuo todistus hänestä\nepäilyttävältä, ja hän päätti rukouksensa näin:\n\n\"Jos minä jollakin tavoin olen rikkonut tai vasta tulen rikkoneeksi\nsinua vastaan, niin sinä tiedät, taivaan valtiatar, etten tee sitä\nitseni vuoksi, vaan valtakuntani onnen, koko Italian onnen tähden. Ole\nminun puolustajanani Jumalan edessä -- ja minä olen kunnioittava sinun\nnimeäsi rakentamalla komean tuomiokirkon Milanoon ja luostarin Paviaan\nynnä monilla muilla lahjoituksilla!\"\n\nPäätettyään rukouksensa hän otti kynttilän ja lähti nukkuvan palatsin\npimeitten käytävien kautta kulkemaan makuuhuoneeseen. Eräässä\nkäytävässä hän kohtasi Lucrezian.\n\n\"Itse rakkauden jumala on minulle suosiollinen\", ajatteli herttua.\n\n\"Teidän korkeutenne!\" huudahti tyttö lähestyen häntä. Mutta hänen\näänensä petti. Hän tahtoi langeta polvilleen, mutta Moro ennätti estää\nsen.\n\n\"Olkaa armollinen, teidän korkeutenne!...\"\n\nLucrezia kertoi hänelle, että hänen veljensä Matteo Crivelli, rahapajan\nensimmäinen rahastonhoitaja, kevytmielinen mies, mutta sisarensa\nlemmikki, oli korttipelissä hävittänyt suuren summan valtion varoja.\n\n\"Rauhoittukaa, madonna. Minä pelastan teidän veljenne...\"\n\nHetken vaiti oltuaan hän lisäsi raskaasti huoaten:\n\n\"Mutta lupaatteko tekin olla sääliväinen?...\"\n\nTyttö katsahti häneen arasti lapsellisen kirkkailla ja viattomilla\nsilmillään.\n\n\"Minä en ymmärrä, signor?...\"\n\nHänen viaton hämmästyksensä teki hänet vielä kauniimmaksi.\n\n\"Se merkitsee, rakkaani\", sopersi herttua intohimoisesti ja yhtäkkiä\nottaen häntä vyötäisistä voimakkaalla, melkein raa'alla liikkeellä, \"se\nmerkitsee... Etkö sitten näe, Lucrezia, että minä rakastan sinua?\"\n\n\"Päästäkää, päästäkää! Oi, signor, mitä te teette! Madonna Beatrice...\"\n\n\"Älä pelkää, ei hän saa tästä vihiä. Minä osaan kyllä pitää asian\nsalassa...\"\n\n\"Ei, ei, signor, hän on niin jalomielinen, niin hyvä minua kohtaan...\nJumalan tähden, antakaa minun olla!\"\n\n\"Minä pelastan veljesi, teen kaikki, mitä tahdot, tulen sinun orjaksesi\n-- kun sinä vaan armahdat minua!\"\n\nJa puolittain vilpittömän liikutuksen väre äänessään hän alkoi\nkuiskaten lausua Bellincionin säkeitä:\n\n    \"Mä kuolen -- joutsenlauluni jo alan\n    Ja huudan: sääli Amor, poroks' palan!\n    Vaan Amor lietsoo tulta kauheaa\n    Ja nauraa: kyynelin voit sammuttaa!\"\n\n\"Päästäkää, päästäkää!\" rukoili tyttö epätoivoissaan.\n\nMoro kumartui hänen ylitsensä, tunsi hänen raittiin hengityksensä,\norvokin ja myskin tuoksun -- ja painoi ahneen suudelman hänen\nhuulilleen.\n\nSilmänräpäyksen ajan oli Lucrezia kuin taintuneena hänen sylissään.\n\nSitten hän huudahti, ryöstäytyi irti ja pakeni.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKun Moro tuli makuuhuoneeseen, oli siellä jo pimeä. Beatrice oli\nsammuttanut tulen ja paneutunut maata vuoteeseen, joka oli tavattoman\nsuuri ja seisoi keskellä huonetta olevalla lavalla. Sen yllä oli katos\nsinisestä silkistä ja sivuilla hopeakirjoverhot.\n\nMoro riisuutui, kohotti kullalla ja jalokivillä kirjailtua peitettä,\njoka oli Ferraran herttualta häälahjaksi saatu, ja pani maata vaimonsa\nviereen.\n\n\"Bice\" kuiskasi hän hellästi, \"Bice, nukutko sinä?\"\n\nHän tahtoi häntä syleillä, mutta Beatrice työnsi hänet luotaan.\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Antakaa minun olla! Minä tahdon nukkua...\"\n\n\"Mutta mistä syystä, sano vain mistä syystä? Bice, rakkaani! Jos sinä\ntietäisit, kuinka minä rakastan...\"\n\n\"Niin, niin, minä tiedän, että te rakastatte meitä kaikkia yhtaikaa,\nminua, Ceciliaa -- vieläpä tuota moskovalaista orjatartakin,\npunatukkaista hölmöä, jota tässä eräänä päivänä syleilitte minun\npukuhuoneeni nurkassa...\"\n\n\"Leikillähän minä vain...\"\n\n\"Sellaiset leikit eivät minua huvita!\"\n\n\"Sinä olet ollut viime päivinä niin kylmä minua kohtaan, niin jäykkä!\nTietysti minä olen syyllinen, sen tunnustan; se oli tyhmä oikku...\"\n\n\"Niitä oikkuja on teillä paljon, messere!\"\n\nBeatrice kääntyi häneen päin ja sanoi suuttuneena:\n\n\"Ja ettet sinä häpeä! Miksi, miksi sinä valehtelet? Niinkuin en minä\nsinua tuntisi, näkisi sinun lävitsesi! Älä vaan luule, että minä olen\nmustasukkainen. Mutta minä en tahdo -- kuuletko! -- minä en tahdo olla\nyhtenä sinun rakastajattaristasi!\"\n\n\"Se ei ole totta, Bice, vannon sinulle sieluni autuuden kautta, etten\nketään koskaan maailmassa ole rakastanut niinkuin sinua!\"\n\nBeatrice vaikeni ja kuunteli kummastellen, ei hänen sanojansa, vaan\nhänen äänensä sointua.\n\nHän ei todellakaan valehdellut, tai ei ainakaan kokonaan valehdellut.\nMitä enemmän hän vaimoansa petti, sitä enemmän hän häntä rakasti. Hänen\nhellyytensä ikäänkuin kiihtyi hävyn tunteesta, pelosta, säälistä ja\nkatumuksesta.\n\n\"Anna anteeksi, Bice, anna anteeksi kaikki sen tähden, että minä\nrakastan sinua niin suuresti!...\"\n\nJa he sopivat.\n\nSyleillessään Beatricea pimeässä Moro kuvaili mielessään näkevänsä\narat, viattomat silmät, tuntevansa orvokin ja myskin tuoksun; kuvaili\nsyleilevänsä toista, ja rakasti molempia yhtaikaa. Se oli rikollista,\nmutta hurmaavaa.\n\n\"Sinä olet todellakin tänään aivan kuin rakastunut!\" kuiskasi Beatrice\nsalaisella ylpeydellä.\n\n\"Niin, niin, rakkaani, uskotko, että minä olen vielä yhtä rakastunut\nsinuun kuin rakkautemme ensi päivinä.\"\n\n\"Mitä joutavia!\" naurahti Beatrice. \"Eikö sinua hävetä? Parempi olisi,\nettä ajattelisit totisia asioita; _hänhän_ kuuluu paranevan.\"\n\n\"Luigi Marliani sanoi minulle eräänä päivänä, että hän kuolee\", virkkoi\nherttua. \"Hän on tällä haavaa parempi, mutta se on vain hetkellistä;\nhän kuolee varmaan.\"\n\n\"Kuka sen tietää?\" vastasi Beatrice. \"Häntä hoidetaan niin hyvin...\nKuulehan, Moro, minä kummastelen sinun huolettomuuttasi! Sinä kärsit\nloukkauksia kuin karitsa, sinä sanot: valta on meidän käsissämme. Mutta\neiköhän olisi parempi kokonaan luopua vallasta kuin vavista sen vuoksi\njoka hetki, varkaan tavoin madella tuon sekasikiön, Ranskan kuninkaan\nedessä, olla riippuvainen röyhkeän Alfonson jalomielisyydestä,\nmielistellä tuota liettävää aragoniaiaista noita-akkaa. Sanotaan hänen\ntaas olevan raskaana. Yksi käärmeensikiö lisää tuohon kirottuun pesään!\nJa niin läpi koko elämän -- ajattelehan, koko elämän! Ja sinä vielä\nsanot vallan olevan meidän käsissämme!\"\n\n\"Mutta lääkärit ovat yksimielisiä siitä, että tauti on parantumaton\",\nsanoi herttua, \"ennemmin tai myöhemmin...\"\n\n\"Niin, odota sitä! Hän on jo kymmenen vuotta tehnyt kuolemaa.\"\n\nMolemmat vaikenivat.\n\nYhtäkkiä Beatrice kiersi käsivartensa herttuan ympärille, painautui\nkoko ruumiillaan häntä vasten ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Moro\nsäpsähti.\n\n\"Bice! Varjelkoon sinua Kristus ja pyhä neitsyt! Älä koskaan --\nkuuletko? -- älä koskaan puhu minulle siitä...\"\n\n\"Jos pelkäät, niin tahdotko, että minä itse?...\"\n\nHän ei vastannut. Hetken kuluttua hän kysyi:\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\"\n\n\"Persikoita.\"\n\n\"Niin, minä käskin puutarhurin lähettää hänelle kaikkein kypsimpiä...\"\n\n\"En minä niitä, minä ajattelen messer Leonardo da Vincin persikoita.\nEtkö niistä ole kuullut?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Ne ovat myrkyllisiä.\"\n\n\"Mitenkä myrkyllisiä?\"\n\n\"Niin. Hän myrkyttää niitä... joitakin kokeita varten. Kenties se on\ntaikuutta. Mona Sidonia minulle niistä kertoi. Vaikka persikat ovatkin\nmyrkyllisiä, ovat ne näöltään ihmeen kauniita.\"\n\nHe vaikenivat taas ja makasivat kauan sylikkäin pimeässä, ajatellen\nkumpikin samaa asiaa, kuunnellen, miten toisen sydän löi yhä nopeammin\nja nopeammin.\n\nViimein Moro suuteli isällisellä hellyydellä vaimoansa otsalle ja\nsiunasi hänet ristinmerkillä.\n\n\"Nuku, rakkaani, nuku Jumalan rauhassa!\"\n\nKun herttuatar nukkui, näki hän unta, että ihania persikoita oli\nkultaisella tarjottimella. Niitten kauneus viehätti häntä ja hän otti\nniistä yhden ja maistoi. Se oli mehevä ja tuoksui hyvälle. Yhtäkkiä\nkuiskasi jokin ääni: \"myrkkyä, myrkkyä, myrkkyä!\" Hän säikähti, mutta\nei voinut enää pidättäytyä. Hän söi toisen hedelmän toisensa jälkeen\nja hänestä tuntui, että hän kuolee, mutta hänen mielensä tuli yhä\nkeveämmäksi, yhä iloisemmaksi.\n\nHerttua näki myöskin omituisen unen. Hän oli kävelevinään viheriäisellä\nnurmikolla suihkulähteen luona Paradisossa ja näkevinään kolmen\nvalkopukuisen naisen istuvan siinä kaulatusten, kuin sisaret. Hän\ntuli heidän luoksensa ja huomasi, että ne olivat madonna Beatrice,\nmadonna Lucrezia ja madonna Cecilia, ja tuntien suurta helpoitusta hän\najatteli: \"no, Jumalan kiitos, vihdoinkin he ovat tehneet sovinnon --\nse olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten!\"\n\n\n\n\nX\n\n\nTornikello löi kaksitoista. Kaikki talossa nukkuivat. Vain kääpiönainen\nMorgantina, joka oli päässyt karkuun kopista, minne hänet oli teljetty,\nistui katolla olevalla parvekkeella ja itki olematonta lastaan.\n\n\"Ryöstivät minulta lapsukaiseni, tappoivat pienokaiseni! Ja\nminkätähden, minkätähden, hyvä jumalani? Ei hän kenellekään pahaa\ntehnyt. Hän oli minun ainoa lohdutukseni...\"\n\nYö oli kirkas, ilma niin selkeä, että saattoi erottaa Monte Rosan\njäänpeittämät, ikuisten kristallien kaltaiset huiput taivaan rannalla.\n\nJa kauan kaikui nukkuvasta huvilasta heikkomielisen kääpiönaisen kimeä\nvalitus, joka oli kuin pahaa ennustavan linnun huuto.\n\nYhtäkkiä hän huokasi, kohotti päätänsä, katsoi ylös taivaaseen ja\nvaikeni samassa.\n\nHiljaisuus vallitsi.\n\nKääpiö hymyili, ja siniset tähdet tuikkivat yhtä salaperäisinä ja\nviattomina kuin hänen silmänsä.\n\n\n\n\n\n\nNeljäs kirja\n\nNOITIEN SABBATTI\n\n\n\n\nI\n\n\nYksinäisellä paikalla Milanon laitakaupungissa, Vercellinan portin\nluona, siinä, missä oli Cataranan kanavan sulkulauta ja jokitulli,\nseisoi yksinäinen, vanha, pieni talo suurine, mustuneine, kallistuneine\nsavutorvineen, josta päivin ja öin nousi savu.\n\nTalo oli kätilö-eukon, mona Sidonian. Yläkerta oli vuokrattu alkemisti\nmesser Galeotto Sacroboscolle. Alakerrassa asui eukko itse Cassandran\nkanssa, joka oli Galeotton veljen, kauppias Luigin tytär.\n\nMesser Luigi oli kuuluisa matkailija, joka oli käynyt Kreikanmaat,\nArkipelagin saaret, Syriat, Vähä-Aasiat, Egyptit, väsymättömästä\netsien muinaiskapineita. Hänelle kelpasi kaikki, mitä hän vain sattui\nlöytämään: kaunis veistokuva, meripihkakappale, johon oli jähmettynyt\njoku kärpänen, väärennetty kirjoitus Homeron haudalta, Euripideen\ntragedia, Demostheneen solisluu.\n\nMuutamat pitivät häntä mielipuolena, toiset kerskailijana ja petturina,\nkolmannet suurena miehenä. Hänen mielikuvituksensa oli siinä määrin\npakanuuden läpitunkema, että vaikka hän elämänsä loppuun saakka pysyi\nhyvänä kristittynä, hän saattoi kuitenkin aivan tosissaan rukoilla\n\"pyhää Mercurius henkeä\" ja uskoi keskiviikon, joka oli pyhitetty\nOlympon siivekkäälle sanansaattajalle, olevan erittäin suotuisan\nkauppayrityksille. Mitkään vaivat ja kärsimykset eivät voineet\nmuodostua esteeksi hänen etsinnälleen. Kerran, kun hänen laivansa,\noli ollut jo kymmenkunnan peninkulman päässä rannasta, oli hän saanut\nkuulla eräästä merkillisestä kreikkalaisesta kirjoituksesta, jota hän\nei ollut nähnyt, ja heti hän oli palannut takasin kirjoittaakseen\nsen muistiin. Menetettyään eräässä haaksirikossa kallisarvoisen\nkäsikirjoituskokoelman oli hän tullut harmaaksi surusta. Kun häneltä\nkysyttiin, miksi hän saattoi itsensä häviöön, koko elämänsä ajan kärsi\nniin suuria vaivoja ja antautui niin suuriin vaaroihin, vastasi hän\naina samoin sanoin:\n\n\"Minä tahdon herättää kuolleet eloon.\"\n\nPienen Mistra kaupungin seutuvilla, lähellä Spartan raunioita,\ntapasi hän Artemis jumalattaren kuvan näköisen tytön, köyhän, juopon\nmaalaispapin tyttären, nai hänet ja vei Italiaan erään uuden Iliadin\njäljennöksen, murtuneen Hekaten marmorikuvan ja särkyneitten amforien\npalasten mukana. Heille syntyneelle tyttärelle Luigi antoi nimeksi\nCassandra Aiskylon suuren sankarittaren, Agamemnonin vangin muistoksi,\njota hän siihen aikaan ihaili.\n\nHänen vaimonsa kuoli pian sen jälkeen. Kun Luigi sitten taas läksi\ntavallisille retkilleen, jätti hän pikku tyttärensä vanhan ystävänsä,\nKonstantinopolista kotoisin olevan kreikkalaisen filosoofin Demetrius\nChalcondylasin huostaan, joka oli tullut Milanoon Sforzan herttuain\nkutsumuksesta.\n\nTämä seitsenkymmenvuotias ukko oli teeskentelevä, kavala ja\numpimielinen. Hän oli olevinaan harras katolilainen, mutta itse\nasiassa, niinkuin monet muutkin oppineet kreikkalaiset Italiassa ja\nheidän johtajansa kardinaali Bessarion, tunnusti hän muinaisajan\nviisauden viimeisen opettajan, uusplatonilaisen Gernistos Plethonin\noppia. Tämä filosoofi oli kuollut noin neljäkymmentä vuotta sitten\nsamaisessa Mistran kaupungissa, josta Cassandran äiti oli kotoisin.\nHänen oppilaansa uskoivat, että suuren Platon henki oli astunut alas\nOlymposta Plethonin ruumiiseen saarnatakseen viisautta maan päällä.\nKristityt opettajat väittivät, että tämä filosoofi tahtoi uudelleen\nhenkiin herättää Julianus Apostatan antikristillisen harhaopin,\nmuinaisten olympolaisten jumalain palveluksen, ja että häntä vastaan\noli käytettävä oppineitten väittelyjen ja todistusten asemasta\npyhää inkvisitsioonia ja polttorovioita. Vedottiin Plethonin omiin\nsanoihin. Kolme vuotta ennen kuolemaansa oli hän sanonut oppilailleen:\n\"Muutamien vuosien kuluttua minun kuolemani jälkeen valkenee kaikille\nkansoille ja sukukunnille yksi ainoa totuus, ja kaikki ihmiset tulevat\nyhtymään yhteen ainoaan uskoon -- _unam candemque religionem universum\norbem esse suscepturum_.\" Kun häneltä oli kysytty: \"mihin uskoon --\nKristuksen vai Muhammedin?\", oli hän vastannut: \"ei toiseen eikä\ntoiseen, vaan uskoon, joka ei eroa vanhasta pakanuudesta -- _neutram,\nsed a gentilitate non differentem_.\"\n\nDemetrius Chalcondylasin talossa kasvatettiin pikku Cassandraa\nankarassa, tekopyhässä jumalanpelossa. Mutta keskusteluista, joita\nlapsi sattui kuulemaan ymmärtämättä platonilaisten aatteiden\nfilosoofisia hienouksia, muodosti hän mielikuvituksessaan salaperäisen\nsadun Olympon jumalien ylösnousemisesta.\n\nTyttö kantoi kaulassaan isänsä lahjoittamaa taikakalua, joka\nvarjeli kuumetaudilta -- sinettiä, johon Dionysus jumalan kuva oli\nkaiverrettuna. Välistä, yksin ollessaan, hän salaa otti esille\ntuon vanhan kiven, asetti sen aurinkoa vasten, ja läpikuultavassa,\nsinipunervassa ametistissa esiintyi kuin ilmestys: alaston Bacchus\nnuorukainen sauva toisessa ja viinirypäle toisessa kädessä; hänen\nvieressään hyppivä pantteri koetti nuolla viinirypälettä. Ja rakkaus\nihanaan jumalaan täytti lapsen sydämen.\n\nMesser Luigi joutui häviöön muinaisesineiden keräämisintonsa kautta ja\nkuoli mätäkuumeeseen suuressa köyhyydessä erään paimenen hökkelissä,\nvasta löytämiensä foiniikialaisen temppelin raunioitten keskellä. Tähän\naikaan palasi Milanoon alkemisti Galeotto Sacrobosco, Cassandran setä,\njoka monta vuotta oli vaellellut ympäri maailmaa etsien viisasten\nkiveä. Hän asettui asumaan pikku taloon Porta Vercellinan luona ja otti\nluokseen veljensä tyttären.\n\nGiovanni Beltraffio ei ollut unohtanut kuulemaansa mona Cassandran ja\nmekaanikko Zoroastron keskustelua myrkyllisestä puusta. Sittemmin oli\nhän tavannut tytön Demetrius Chalcondylasin luona, jolta hän Merulan\nvälityksellä oli saanut kirjoitustyötä. Hän oli kuullut puhuttavan,\nettä Cassandra oli noita. Mutta nuoren tytön salaperäinen kauneus\nviehätti häntä.\n\nMelkein joka ilta, lopetettuaan työnsä Leonardon työhuoneessa, Giovanni\nläksi Porta Vercellinan luona olevaan yksinäiseen taloon tapaamaan\nCassandraa. He istuutuivat hiljaisen, tumman kanavan rannalla olevalle\nkummulle Santa Redegondan luostarin puoleksi sortuneen muurin luo ja\nkeskustelivat siinä kauan aikaa. Tuskin näkyvä, takkiaispensaitten,\nseljapuitten ja nokkosten peitossa oleva polku vei kummulle. Ei kukaan\nsiellä koskaan käynyt.\n\n\n\n\nII\n\n\nOli tukahuttavan lämmin ilta. Silloin tällöin nosti vihuri valkoisen\npölyn ilmaan tiellä ja suhisi puissa. Vihurin ohi mentyä oli\nentistä hiljaisempaa. Kuului vain etäisen ukkosen kumea, aivan kuin\nmaanalainen jyrinä. Tämän uhkaavan juhlallisen jyrinän ohella kuului\nläheisestä kapakasta haljenneen luutun kimakka ääni ja humalaisten\ntullisotamiesten laulua. Oli sunnuntai.\n\nJoskus valaisi taivaan heikko salama, ja silloin tulivat hetkeksi\npimeydestä näkyviin toisella rannalla oleva vanha talo kallistuneille\nsavutorvineen, jonka kautta alkemistin uunista tuleva savu mustana\ntuprusi, sammaltuneella sulkuluukulla onkivapa kädessä seisova pitkä ja\nlaiha kirkonpalvelija, suora kanava etäisyyteen katoavine lehtikuusi-\nja pajupuurivineen, laihain hevoskaakkien vetämät litteäpohjaiset\nlotjat, jotka olivat lastatut tuomiokirkkoa varten tuoduilla\nmarmorilohkareilla, ja pitkä, vettä pieksävä hinausköysi. Sitten kaikki\ntuo katosi taas kuin näky pimeyteen. Vain alkemistin tuli loisti\nkuvastuen Cataranan tummaan veteen. Sululta päin tuli lämpimän veden,\nkuihtuneitten sananjalkain, tervan ja lahonneen puun haju.\n\nGiovanni ja Cassandra istuivat tavallisella paikallaan kummulla.\n\n\"Kuinka ikävää!\" virkkoi tyttö venyttäen jäseniään ja pannen hienot,\nvalkoiset sormensa ristiin päälaelleen. \"Joka päivä on samallaista.\nTänään on niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään. Aivan samalla\ntavalla tyhmä, Pitkä lukkari onkii kaloja sululla mitään saamatta,\nsamalla tavalla tupruaa savu työpajasta, missä messer Galeotto etsii\nkultaa mitään löytämättä, samalla tavalla kurjat hevoskaakit vetävät\nlotjia, samalla tavalla rämisee haljennut luuttu kapakassa. Kunpa\nedes jotain uutta tapahtuisi! Tulisivat ranskalaiset ja hävittäisivät\nMilanon, tai lukkari saisi kalan, tai setä löytäisi kultaa... Hyvä\nJumala, kuinka ikävää!\"\n\n\"Niin, kyllä minä ymmärrän\", vastasi Giovanni, \"minullakin on välistä\nniin ikävä, että tekisi mieli kuolla. Mutta fra Benedetto on opettanut\nminulle erään kauniin rukouksen ikävän pahaahenkeä vastaan. Tahdotteko,\nniin opetan sen teille?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Ei, Giovanni, välistä kyllä tahtoisinkin, mutta en ole enää pitkiin\naikoihin osannut rukoilla teidän jumalaanne.\"\n\n\"Meidän jumalaamme? Onko sitten olemassa muuta jumalaa kuin meidän\nainoa jumalamme?\"\n\nSalama valaisi silmänräpäykseksi Cassandran kasvot. Koskaan eivät ne\nGiovannista olleet näyttäneet niin salaperäisiltä, kaihomielisiltä ja\nkauniilta.\n\nHän oli hetken vaiti ja siveli kädellään mustaa, tuuheata tukkaansa.\n\n\"Kuulehan, ystäväni. Kerron sinulle erään tapauksen. Se tapahtui\nkauan sitten siellä, syntymämaassani, kun olin vielä lapsi, isäni\notti minut kerran mukaansa matkalle. Me kävimme katsomassa erään\nvanhan temppelin raunioita, jotka olivat meren ympäröimällä niemellä.\nKalalokit kirkuivat ja pauhaten särkyivät aallot mustia kiviä vasten,\njotka suolainen vesi oli syönyt neulan teräviksi. Vaahto pärskyi\nkorkealle ja virtasi sitten sihisten alas kivineuloja pitkin. Isäni\ntutki marmorimöhkäleellä olevaa puoleksi kulunutta kirjoitusta.\nMinä istuin kauan yksinäni temppelin portailla, kuuntelin merta ja\nhengitin raitista meri-ilmaa, johon sekaantui koiruohon kitkerän\nsuloinen tuoksu. Sitten menin autioon temppeliin. Marmoripylväiden\nvälitse, joihin ajan hammas tuskin oli kajonnut, näytti sininen taivas\ntummalta, ja ylhäällä kivien halkeamissa kasvoi unikukkia. Temppelissä\noli hiljaista. Ainoastaan ulkoapäin kuuluva aaltojen tyrsky kumisi\npyhäkössä, täyttäen sen ikäänkuin rukouslaululla. Minä kuuntelin\nsitä, ja yhtäkkiä vavahti sydämeni. Lankesin polvilleni ja aloin\nrukoilla sitä jumalaa, joka kerran oli täällä asunut, vaan joka nyt\noli unohdettu ja halveksittu. Minä suutelin marmorilaattoja, itkin ja\ntunsin valtavaa rakkautta tuota jumalaa kohtaan senvuoksi, ettei häntä\nkukaan maan päällä enää rakastanut eikä palvellut, senvuoksi, että hän\noli kuollut. Sen jälkeen en ole koskaan ketään niin rukoillut. Se oli\nDionysius jumalan temppeli.\"\n\n\"Mitä te puhuttekaan, Cassandra!\" sanoi Giovanni. \"Sehän on syntiä ja\njumalanpilkkaa! Mitään Dionysius jumalaa ei ole eikä ole ollut...\"\n\n\"Eikö ole ollut?\" kysyi tyttö pilkallisesti hymyillen. \"Mitenkä sitten\npyhät isät, joihin sinä uskot, opettavat, että karkoitetut jumalat\nsiihen aikaan, kun Kristus heidät voitti, muuttuivat mahtaviksi\nhaltioiksi? Mitenkä kuuluisan astroloogin Giorgio da Novaran kirjassa\non ennustus, joka perustuu tarkkoihin taivaankappalten tutkimuksiin.\nKiertotähti Jupiterin yhtyminen Saturnukseen synnytti Mooseksen opin,\nsen yhtyminen Mars tähteen kaldealaisen opin, yhtyminen aurinkoon\n-- egyptiläisen opin, Venukseen -- Muhammedin opin, Mercuriukseen\n-- Kristuksen opin, ja tuleva yhtyminen kuuhun on synnyttävä\nAntikristuksen opin, ja silloin kuolleet jumalat nousevat haudoistaan!\"\n\nUkkosilma läheni. Salamat leimahtelivat yhä kirkkaammin, valaisten\nraskasta, mahtavaa pilveä, joka tulla kömpi hiljalleen. Luutun\nrämisevät äänet kuuluivat yhä tukahuttavassa, uhkaavassa hiljaisuudessa.\n\n\"Oi, Cassandra!\" huudahti Beltraffio rukoilevalla äänellä, kädet\nristiin liitettyinä. \"Ettekö te näe, että paha henki teitä kiusaa\nturmioon vietelläkseen. Olkoon hän kirottu!\"\n\nTyttö kääntyi nopeasti Giovannin puoleen, pani kätensä hänen\nolkapäilleen ja kuiskasi:\n\n\"Eikö hän sitten sinua milloinkaan kiusaa? Jos kerran olet niin\nvanhurskas, Giovanni, niin miksi läksit pois opettajasi fra Benedetton\nluota, miksi rupesit jumalattoman Leonardo da Vincin oppilaaksi? Miksi\nkäyt täällä, minun luonani? Tai etkö tiedä, että minä olen noita, ja\nettä noidat ovat häijyjä -- häijympiä kuin itse paholainen? Etkö pelkää\nkadottavasi sieluasi minun seurassani?\"\n\n\"Herran voima on meidän kanssamme!\" sopersi Giovanni vavisten.\n\nCassandra lähestyi häntä tuijottaen häneen keltaisilla, läpikuultavilla\nsilmillään. Kirkas salama valaisi hänen kasvonsa, kalpeat kuin sen\nmarmorisen jumalattaren, jonka Giovanni kerran Myllykummulla oli nähnyt\nnousevan tuhatvuotisesta haudastaan.\n\n\"Se on hän!\" ajatteli hän kauhistuen. \"Valkoinen paholainen!\"\n\nHän yritti hypähtää ylös, mutta ei voinut. Hän tunsi poskellaan tytön\nkuuman hengityksen ja kuunteli hänen kuiskettaan:\n\n\"Tahdotko, että sanon sinulle kaikki, kaikki loppuun asti, Giovanni?\nTahdotko, rakkaani, että lennämme yhdessä sinne, missä hän on? Siellä\non hyvä olla, siellä ei ole ikävä. Ja niinkuin unessa, niinkuin\nparatiisissa, siellä ei mikään hävetä -- kaikki on luvallista! Tahdotko\ntulla sinne?\"\n\nKylmä hiki kohosi Giovannin otsalle, mutta uteliaisuus voitti kauhun,\nja hän kysyi:\n\n\"Minne?\"\n\nMiltei koskettaen huulillaan Giovannin poskea tyttö vastasi tuskin\nkuuluvalla kuiskauksella, joka oli kuin intohimoinen, kaihoisa huokaus:\n\n\"Sabbattiin!\"\n\nUkkonen jyrähti tärisyttäen taivasta ja maata, ja se oli kuin\nnäkymättömien maanalaisten jättiläisten juhlallisen kammottava, iloa\nuhkuva nauru. Sitten se taas vähitellen kuoli pois hengettömään\nhiljaisuuteen.\n\nEi yksikään lehti liikahtanut puussa. Luutun rämisevä ääni oli vaiennut.\n\nJa samassa alkoi kuulua luostarikellon tasainen, alakuloinen soitto. Se\noli ilta-angelus.\n\nGiovanni teki ristinmerkin. Tyttö nousi ylös ja sanoi:\n\n\"On aika mennä kotiin. On jo myöhäinen. Näetkö tulisoihtuja? Herttua\nMoro on menossa messer Galeotton luo. Minä aivan unohdin, että setä\ntänään aikoo näyttää erään kokeen -- lyijyn muuttumisen kullaksi.\"\n\nKuului kavioitten kapsetta. Joukko ratsastajia tuli pitkin kanavan\nvartta taloa kohti, jossa alkemisti herttuata odottaessaan lopetteli\nvalmistuksiaan tehtävää koetta varten.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMesser Galeotto oli koko elämänsä viettänyt viisasten kiveä etsien.\n\nPäätettyään opintonsa Bolognan yliopiston lääketieteellisessä\ntiedekunnassa hän rupesi silloisen kuuluisan salaisten tieteitten\nadeptin, kreivi Bernardo Trevisanon oppilaaksi. Sitten hän\nviisitoista vuotta etsi elohopeata kaikista mahdollisista aineista --\nkeittosuolasta, salmiakista, erilaatuisista metalleista, vismutista,\narsenikista, ihmisverestä, sapesta, hiuksista, eläimistä ja kasveista.\nIsäni perintö, kuusituhatta tukaattia, haihtui ilmaan sulatusuunin\nsavutorven kautta. Kulutettuaan omat varansa hän lainasi muilta.\nSaamamiehet panettivat hänet vankeuteen. Hän karkasi ja teki seuraavat\nkahdeksan vuotta kokeita kananmunilla, kuluttaen niihin 20,000\nmunaa. Sitten hän tutki paavin pronotaarion, maestro Enricon kanssa\nvihtrilliä, sairastui myrkyllisten höyryjen vaikutuksesta, makasi\nvuoteessa neljätoista kuukautta kaikkien hylkäämänä ja oli vähällä\nkuolla. Kärsien köyhyyttä ja kaikellaisten nöyryytysten ja vainojen\nalaisena kävi hän Espanjassa, Ranskassa, Itävallassa, Hollannissa,\npohjois-Afrikassa, Kreikassa, Palestiinassa ja Persiassa. Unkarin\nkuninkaan luona häntä kidutettiin, sillä toivottiin saatavan häneltä\nurkituksi kullanteon salaisuus. Vanhana, väsyneenä, mutta toivoaan\nkadottamatta, hän palasi vihdoin Italiaan herttua Moron kutsumuksesta\nja sai hovialkemistin arvonimen.\n\nKeskellä laboratooriota oli kömpelö, tulenkestävästä savesta tehty uuni\nmonine osastoineen, peltineen, sulatuskauhoineen ja palkeineen. Yhdessä\nnurkassa, paksun tomukerroksen alla, oli savuttunutta, hyytyneen laavan\ntapaista kuonaa.\n\nTyöpöytä oli täynnä kaikenmoisia esineitä: tislauskolveja, esiastioita,\nlasipatoja, suppiloita, huhmareita, käärmeen muotoisia torvia,\nsuunnattoman suuria ja pienen pieniä pulloja. Myrkyllisistä suoloista,\nlipeäaineista ja hapoista levisi väkevä haju. Kokonainen salaperäinen\nmaailma piili metalleissa -- Olympon seitsemän jumalaa, taivaan\nseitsemän kiertotähteä: kullassa -- aurinko, hopeassa -- kuu, vaskessa\n-- Venus, raudassa -- Mars, lyijyssä -- Saturnus, tinassa -- Jupiter ja\nkimaltelevassa elohopeassa -- alituisesti liikkuva Mercurius. Täällä\noli aineita, joilla oli oudot, asiaan perehtymättömiä peloittavat\nnimet: sinooperikuu, sudenmaito, vaskinen Achilles, asteriitti,\nandrodami, anagallis, raponticum, aristolochia. Kallisarvoinen\npisara leijonanverta, joka parantaa kaikki vammat ja tuottaa ikuisen\nnuoruuden, loisti kuin rubiini.\n\nAlkemisti istui työpöytänsä ääressä. Hän oli pieni, laiha ja ryppyinen\nkuin vanha sieni, mutta yhä vielä terhakan reipas. Pää käsien varassa\nhän katsoi tarkkaavaisesti keittopulloa, joka hiljaa poristen kiehui\nväkiviinan sinisen liekin yllä. Siinä oli venus-öljyä -- Oleum\nVeneris, väriltään läpikuultavan viheriäistä kuin smaragdi. Vieressä\npalavasta kynttilästä tunki pullon läpi kirkkaan viheriäinen heijastus\nvanhan kirjan, arabialaisen alkemistin Djabir Abdallahin teoksen\npergamenttilehdelle. Kuullessaan askeleita ja ääniä portailta Galeotto\nnousi istualtaan, katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko kaikki\njärjestyksessä, antoi merkin palvelijalleen, vaiteliaalle famulukselle,\nettä tämä lisäisi hiiliä sulatusuuniin, ja meni vieraita vastaan\nottamaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSeurue oli iloisella tuulella tullen juuri herkulliselta illalliselta.\nHerttuan seurueessa olivat myöskin hovin ylilääkäri Marliani, hyvin\nperehtynyt alkemiaan, ja Leonardo da Vinci.\n\nNaiset astuivat sisään -- ja oppineen hiljaisen kammion täytti\nhajuvesien tuoksu, silkkihameitten kahina ja kevytmielinen puhelu ja\nnauru.\n\nJoku naisista satutti hihallaan yhtä lasipataa, niin että se putosi\nmaahan.\n\n\"Ei se mitään tee, signora, olkaa huoleti!\" sanoi Galeotto\nkohteliaasti. \"Minä korjaan pois lasisirut, ettei pikku jalkanne\nvahingoitu.\"\n\nToinen otti käteensä nokikuonaisen rautakappaleen ja tahrasi\nvaalean, orvokeille tuoksuvan hansikkaansa. Ovela kavaljeeri koetti\npitsinenäliinalla pyyhkiä pois tahraa, hiljaa puristellen pikku kätöstä.\n\nVaaleaverinen, vallaton donzella Diana kosketti iloisen pelon\nvaltaamana elohopealla täytettyä kuppia, josta paria pisaraa tipahti\npöydälle, ja kun ne siinä alkoivat vieriä kiiltävinä pallosina,\nhuudahti hän:\n\n\"Katsokaa, herrat, katsokaa, tuota ihmettä: sulaa hopeata -- se\njuoksentelee, se elää!\" Ja hän melkein hyppi ilosta lyöden yhteen\nkämmeniään.\n\n\"Onko se totta, että me saamme nähdä paholaisen tulessa, kun lyijy\nalkaa muuttua kullaksi?\" kysyi sievännäköinen, veitikkamainen\nFiliberta, vanhan tullikonsulin vaimo. \"Mitä te arvelette, messere,\neikö ole synti olla läsnä tällaisissa kokeissa?\"\n\nFiliberta oli hyvin jumalinen, ja hänen kerrottiin myöntyvän kaikkiin\nrakastajansa vaatimuksiin paitsi huulillesuutelemiseen, sillä hän\narveli, ettei puhtaus ollut vielä kokonaan mennyttä niin kauan kuin\nhuulet, joilla hän alttarilla oli vannonut puolisolleen uskollisuutta,\npysyivät viattomina.\n\nAlkemisti tuli Leonardon luo ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Messere, uskokaa minun ymmärtävän antaa arvoa sille, että teidän\nlaisenne mies on tullut luokseni...\"\n\nHän puristi lujasti hänen kättään. Leonardo tahtoi vastata jotain,\nmutta ukko keskeytti hänet päätään nyökäytellen:\n\n\"Tietysti, tietysti!... Se on heille salaisuus! Mutta mehän kyllä\nymmärrämme toinen toisemme?...\" Sitten hän ystävällisesti hymyillen\nkääntyi vieraitten puoleen:\n\n\"Suojelijani, hänen korkeutensa herttuan sekä näitten naisten, ihanain\nhallitsijattarieni, luvalla ryhdyn tekemään koetta jumalallisen\nmuutoksen aikaansaamisesta. Tarkatkaa, hyvät herrat!\"\n\nEttei voisi syntyä minkäänlaista epäilystä kokeen luotettavaisuudesta,\nnäytti hän paksulaitaisen, tulenkestävästä savesta tehdyn sulatusastian\nja pyysi jokaista sormella koputtamaan sen pohjaa vakuuttautuakseen,\nettei siinä ollut mitään petosta, ja selitti samalla, että alkemistit\njoskus kätkivät kultaa kaksinkertaisella pohjalla varustettuun\nsulatusastiaan, jolloin ylimmäinen pohja kovasta kuumuudesta halkesi ja\nkulta tuli näkyviin. Niinikään tutkittiin huolellisesti tinakappaleet,\nhiilet, palkeet, hämmennyspuikot ynnä muut esineet, sekä ne joihin\nsaattoi, että ne joihin ei saattanut olla kultaa kätkettynä.\n\nSitten hän leikkasi tinaa pieniin palasiin, pani ne sulatusastiaan\nja asetti sen uuninsuuhun, kyteville hiilille. Mykkä, kierosilmäinen\npalvelija, jonka kuolonkalpeita, yrmeitä kasvoja eräs nainen säikähti\nniin, että oli vähällä pyörtyä, luullen häntä paholaiseksi, aika\nkäyttää valtavia palkeita. Voimakas ilmavirta pani hiilet hehkumaan.\n\nGaleotto huvitti vieraita puhelemalla heidän kanssaan. Hän sai kaikki\nnauramaan nimittämällä alkemiaa nimellä _casta meretrix_, siveä portto,\njolla on monta ihailijaa, joka kaikkia heitä pettää, kaikille näyttää\nhelposti voitettavalta, mutta tähän asti ei ole vielä ollut kenenkään\nsylissä, _in nullos unquam pervenit amblexus_.\n\nHovilääkäri Marliani, lihava, kömpelö mies, jolla oli pöhöttyneet,\nälykkään ja arvokkaan näköiset kasvot, rypisti vihaisesti kulmiansa\nkuullessaan alkemistin lörpötystä, hieroi otsaansa ja sanoi viimein,\nvoimatta itseään kauemmin hillitä:\n\n\"Messere, eiköhän olisi jo aika ryhtyä toimeen? Tina kiehuu.\"\n\nGaleotto otti esille sinisen paperipussin ja aukasi sen varovasti.\nSiinä oli vaaleankeltaista, rasvaista pulveria, joka kiilsi kuin\nkarkeaksi survottu lasi ja tuoksui poltetulle merisuolalle. Se oli\npyhää liuosta, alkemistien kalleinta aarretta, viisasten ihmeitä\ntekevää kiveä -- lapis philosophorum.\n\nVeitsen terällä hän erotti siitä pienen pienen jyväsen, joka ei ollut\nnauriin siementä suurempi, pani sen valkoiseen mehiläisvahaan, teki\nsiitä pienen pallon ja heitti sen kiehuvaan tinaan.\n\n\"Miten suuren voiman arvelette liuoksessa olevan?\" kysyi Marliani.\n\n\"Yksi osa 2,820 osalle muutettavaa metallia\", vastasi Galeotto.\n\"Tietysti ei liuos ole vielä täydellistä, mutta minä luulen piakkoin\nsaavani sen niin voimakkaaksi, että yksi osa riittää miljoonalle.\nSilloin tarvitsee ottaa ainoastaan hirssijyvän painoinen siru, liuottaa\nse tynnyrillisessä vettä ja pirskoittaa metsäpähkinän kuorellinen tätä\nvettä viiniköynnökselle saadakseen jo toukokuussa kypsiä rypäleitä.\n_Mara tingerem si Mercurius esset!_ Minä muuttaisin kullaksi kokonaisen\nmeren, jos vain olisi kylliksi elohopeata!\"\n\nMarliani kohautti olkapäitään. Messer Galeotton kehuskeleminen harmitti\nhäntä. Hän rupesi todistamaan muuttumisen mahdottomuutta skolastiikan\nja Aristoteleen syllogismien avulla. Alkemisti hymähti.\n\n\"Odottakaa, domine magister, kohta esitän teille syllogismin, jota ette\nhelposti kumoa.\"\n\nHän heitti hiilien päälle kourallisen valkoista pulveria. Savupilvi\ntäytti laboratoorion. Sihisten ja räiskyen leimahti liekki palamaan\nmonivärisenä kuin taivaankaari, milloin sinisenä, milloin viheriäisenä,\nmilloin punaisena. Katselijat tulivat levottomiksi, jälestäpäin kertoi\nmadonna Filiberta purppuranpunaisessa liekissä nähneensä paholaisen\nnaaman. Alkemisti kohotti rautakoukulla sulatusastian valkean hehkuvaa\nkantta. Tina porisi ja sihisi. Kansi painettiin taas kiinni. Palkeet\nvinkuivat ja tohisivat. Ja kun noin kymmenen minuutin kuluttua tinaan\nupotettiin ohut rautapuikko, näkivät kaikki, että keltainen pisara jäi\nsen kärkeen riippumaan. \"Valmis!\" sanoi alkemisti.\n\nSulatusastia otettiin ulos uunista ja pantiin jäähtymään. Sitten\nse särettiin. Helisten ja kimallellen vierähti siitä mykistyneen\nkatsojajoukon suureksi hämmästykseksi kultamöhkäle.\n\nAlkemisti osoitti sitä ja sanoi Marlianin puoleen kääntyen\njuhlallisesti:\n\n\"_Solve mihi hunc syllogismum!_ Selitä minulle tämä syllogismi!\"\n\n\"Kuulumatonta... uskomatonta... vastoin kaikkia luonnon ja logiikan\nlakeja!\" sopersi Marliani hämillään.\n\nMesser Galeotton kasvot olivat kalpeat, hänen silmänsä, paloivat.\nKohottaen katseensa taivaaseen hän huudahti:\n\n_\"Laudetur Deus in aeternum, qui partem suae infinitae potentiae nobis,\nsuis adjectissimis creaturis communicavit. Amen.\"_\n\n\"Kiitetty olkoon Jumala ijankaikkisesti, joka meille arvottomille\nolennoille on antanut osan kaikkivallastaan. Amen.\"\n\nKun kultamöhkälettä koetettiin salpietarihappoon kastetulla\nkoetuskivellä, jäi kiveen keltainen, kiiltävä kultaviiru, joka\nnäyttäytyi olevan puhtaampaa kuin hienoin unkarilainen ja arabialainen\nkulta.\n\nKaikki kerääntyivät vanhuksen ympärille onnittelemaan ja puristamaan\nhänen kättään.\n\nHerttua Moro vei hänet syrjään:\n\n\"Tahdotko palvella minua uskollisesti ja rehellisesti?\"\n\n\"Minä toivoisin, että minulla olisi enemmän kuin yksi elämä, voidakseni\npyhittää ne teidän korkeutenne palvelukseen!\" vastasi alkemisti.\n\n\"Katso vaan, Galeotto, ettei kukaan muu hallitsija...\"\n\n\"Teidän korkeutenne, jos joku muu saa tästä vihiä, niin saatte\nhirtättää minut kuin koiran!\"\n\nJa oltuaan hetken aikaa vaiti hän lisäsi nöyrästi kumartaen:\n\n\"Jos minä vain voisin saada...\"\n\n\"Mitä? Joko taas?\"\n\n\"Oi, se on viimeinen kerta, niin totta kuin Jumala elää, viimeinen\nkerta...\"\n\n\"Paljonko?\"\n\n\"Viisi tuhatta tukaattia.\"\n\nHetkisen mietittyään ja tingittyään pois yhden tuhannen herttua suostui.\n\nOli jo myöhäinen. Madonna Beatrice saattoi tulla levottomaksi. Alettiin\ntehdä lähtöä. Saattaessaan vieraita isäntä antoi jokaiselle heistä\nmuistoksi pikku palasen uutta kultaa. Leonardo yksin jäi taloon.\n\n\n\n\nV\n\n\nVieraitten lähdettyä tuli Galeotto hänen luokseen ja virkkoi:\n\n\"Mestari, mitä te sanotte kokeesta?\"\n\n\"Kulta oli puikoissa\", vastasi Leonardo tyynesti.\n\n\"Missä puikoissa? Mitä te tarkoitatte, messere?\"\n\n\"Puikoissa, joilla tinaa hämmensitte. Minä näin kaikki.\"\n\n\"Itsehän te ne tarkastitte...\"\n\n\"Ei, ei niissä.\"\n\n\"Ei niissä? Mutta sallikaahan...\"\n\n\"Sanoinhan teille, että näin kaikki\", virkkoi Leonardo hymyillen.\n\"Älkää kieltäkö, Galeotto. Kulta oli kätkettynä onttoihin puikkoihin,\nja kun niitten puiset päät paloivat pois, putosi kulta astiaan.\"\n\nAlkemistin polvet alkoivat tutista. Ilme hänen kasvoillaan oli nöyrä ja\nsurkea kuin kiinni joutuneella varkaalla.\n\nLeonardo meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Älkää pelätkö, ei kukaan saa sitä tietää. Minä en ilmaise mitään.\"\n\nGaleotto tarttui hänen käteensä ja sai vaivoin sanotuksi:\n\n\"Ettekö todellakaan ilmaise?...\"\n\n\"En. Minä en tahdo teille pahaa. Mutta minkä vuoksi te...\"\n\n\"Oi, messer Leonardo!\" huudahti Galeotto, ja rajattoman epätoivon\njälkeen syttyi hänessä yhtä rajaton toivo. \"Vannon Jumalan kautta, että\nvaikka siltä näyttääkin kuin minä pettäisin, niin teen sitä vain vähän\naikaa, hyvin vähän aikaa, herttuan hyväksi ja tieteen voitoksi, sillä\nminähän olen löytänyt, minä olen todellakin löytänyt viisasten kiven!\nTosin ei minulla sitä vielä ole, mutta saattaa sanoa, että se melkein\nniinkuin on, sillä minä olen oikealla tiellä, ja sehän, kuten tiedätte,\non pääasia. Vielä pari kolme koetta, ja tarkotus on saavutettu! Mitä\nminun oli tekeminen, mestari? Eikö sitten suuren totuuden löytäminen\noikeuta tuollaista pikku valetta?\"\n\n\"Mitä te joutavia, messer Galeotto -- aivan kuin olisimme tässä\nsokkosilla\", sanoi Leonardo olkapäitään kohauttaen. \"Te tiedätte\nyhtä hyvin kuin minäkin, että metallien muuttuminen on lorua, ettei\nviisasten kiveä ole eikä voi olla olemassa. Alkemia, nekromantia, musta\nmagia, samoin kuin kaikki muutkin tieteet, jotka eivät perustu tarkkaan\nkokeiluun ja matematiikkaan, ovat joko petosta tai mielettömyyttä\n-- keinottelijain tuulessa liehuva lippu, jota seuraa tyhmä\nrahvasjoukko...\"\n\nAlkemisti tuijotti Leonardoon hämmästynein silmin. Yhtäkkiä hän päätään\nkallistaen ja viekkaasti toista silmäänsä siristäen rupesi nauramaan.\n\n\"Tuopa ei ole kauniisti teiltä tehty, mestari! Enkö minä sitten kuulu\nuskottujen joukkoon? Ikäänkuin emme tietäisi, että te olette suuri\nalkemisti, luonnon syvimpien salaisuuksien tuntija, uusi Hermes\nTrismegistos ja Prometheus!\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, te juuri.\"\n\n\"Olettepa te koko leikinlaskija, messer Galeotto.\"\n\n\"Ei, te se leikinlaskija olette, messer Leonardo! Ai, ai, minkälainen\nteeskentelijä! Olen minä eläissäni nähnyt alkemisteja, jotka ovat\npitäneet tietonsa salassa, mutta teidän laistanne en ole vielä ikinä\nnähnyt!\"\n\nLeonardo katseli häntä tarkkaavaisesti, tahtoi suuttua, mutta ei voinut.\n\n\"Aivanko te sitten toden teolla uskotte?\" sanoi hän hymyillen vasten\ntahtoaan.\n\n\"Uskonko!\" huudahti Galeotto. \"Tietäkää, messere, että jos itse\nJumala tällä hetkellä astuisi alas minun eteeni ja sanoisi: Galeotto,\nviisasten kiveä ei ole olemassa, niin vastaisin hänelle: Herra, niin\ntotta kuin on se, että Sinä olet minut luonut, niin totta on sekin,\nettä viisasten kivi on olemassa ja että minä olen sen löytävä!\"\n\nLeonardo ei enää väittänyt vastaan eikä ollut vihoissaan, vaan kuunteli\nuteliaasti.\n\nKun tuli puheeksi paholaisen apu salaisissa tieteissä, huomautti\nalkemisti halveksivasti hymyillen, että paholainen on kaikkein kurjin\nolento koko luomakunnassa ja ettei häntä heikompaa olentoa ole koko\nmaailmassa. Vanhus uskoi ainoastaan ihmisjärjen kaikkivaltaan ja\nvakuutti, ettei tieteelle ole mikään mahdotonta.\n\nSitten hän yhtäkkiä ikäänkuin muisti jotain hauskaa ja kysyi,\nnäkikö Leonardo usein elementtihenkiä. Kun tämä tunnusti, ettei hän\nvielä milloinkaan ollut niitä nähnyt, ei Galeotto taaskaan tahtonut\nhäntä uskoa. Hän alkoi innoissaan selittää, että salamanterilla on\npitkulainen ruumis, puolentoista sormen pituinen, täplikäs, hoikka ja\nkova, sylfiidillä taas läpikuultavan sininen kuin taivas ja ilmava. Hän\nkertoi luonnottarista, veden väestä, maahisista ja kääpiöistä, kasvien\ndurdaaleista ja harvinaisista dieemeistä, jotka asustavat jalokivissä.\n\n\"En voi teille edes kuvata\", sanoi hän lopuksi, \"miten miellyttäviä ne\novat!\"\n\n\"Minkä vuoksi eivät nuo henget ilmesty kaikille, vaan ainoastaan\nvalituille?\"\n\n\"Mitenkä ne voisivat kaikille ilmestyä? Ne pelkäävät raakoja ihmisiä\n-- irstaita, juomareita ja syömäreitä. Ne rakastavat lapsellista\nyksinkertaisuutta ja viattomuutta. Ne oleskelevat ainoastaan siellä,\nmissä ei ole ilkeyttä eikä viekkautta. Muuten ne tulevat aroiksi kuin\nmetsän elävät ja piiloutuvat ihmisen katseilta elementteihinsä.\"\n\nUkon kasvoilla loisti lempeä, uneksiva hymy.\n\n\"Kuinka omituinen, surkuteltava ja samalla miellyttävä ihminen!\"\najatteli Leonardo tuntematta enää mitään harmia vanhusta kohtaan\nhänen alkemisti-houreittensa vuoksi. Hän koetti puhua hänen kanssaan\nhellävaroin, kuin lapsen kanssa, ollen tietävinään kaikki hänen\nsalaisuutensa, ettei vain häntä pahoittaisi.\n\nHe erosivat hyvinä ystävinä.\n\nLeonardon lähdettyä syventyi alkemisti uuteen kokeeseen venus-öljyä\nkäyttäen.\n\n\n\n\nVI\n\n\nLaboratoorion alla olevassa huoneessa, suuren lieden ääressä istuivat\ntalon emäntä, mona Sidonia, ja Cassandra.\n\nPalavan risukimpun yllä riippui rautakattila, jossa oli sipulia ja\nnauriita kiehumassa illalliseksi. Vanha eukko kehräsi, ja hänen\nryppyiset sormensa liikkuivat yksitoikkoisesti vetäessään kuontalosta\nlankaa ja sitä punoessaan. Cassandra tuijotti rukkiin ajatellen:\ntaaskin yhä samaa, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään:\nsirkka laulaa, hiiri nakertaa, rukki hyrisee, kuivat risut uunissa\nrätisevät, tuntuu sipulin ja nauriin haju. Ja eukko marisee taas\nvanhaan tapaansa, ikäänkuin sahaisi hän tylsällä sahalla: hän, mona\nSidonia, on köyhä vaimo, vaikka ihmiset lörpöttelevät, että hänellä\nmuka on ruukku täynnä rahoja maahan kaivettuna. Mutta se on lorua.\nMesser Galeotto saattaa hänet häviöön. Molemmat, sekä setä että\nveljentytär, ovat hänen niskoillaan. Hän pitää ja ruokkii heitä\nainoastaan hyvyydestä. Mutta Cassandra ei ole enää mikään lapsi, täytyy\najatella tulevaisuutta. Setä kuolee ja hän jää kerjäläiseksi. Miksei\nhän saata ottaa rikasta hevoskauppiasta Abbiategrassosta, joka jo\nkauan on häntä kosinut? Tosin ei tuo enää ole nuori, mutta sen sijaan\non hän järkevä ja jumalinen mies; hänellä on viljapuoti, mylly ja\nöljypuuistutuksia. Itse Jumala on lähettänyt hänelle onnen. Mikä on\nesteenä? Mitä hän vielä tahtoo?\n\nMona Cassandra kuunteli, ja painostava ikävä nousi tukahuttavana palana\nkurkkuun, hänen ohimoitaan pakotti, niin että teki mieli itkeä, huutaa\nkuin kivusta.\n\nEukko otti padasta höyryävän nauriin, pisti sen terävän puupuikon\npäähän, kuori sen, valoi sakeata, punervaa viinirypälemehua sen päälle\nja alkoi syödä, maiskutellen hampaattomalla suullaan.\n\nNuori tyttö oikasihe alistuvan epätoivon ilme kasvoillaan ja pani\nhienot, valkeat sormensa ristiin päälaelleen.\n\nIllallisen jälkeen alkoi vanhan eukon pää nyökkiä, silmät ummistua,\nsärisevä ääni käydä veltoksi ja puhe hevoskauppiaasta sekavaksi.\nSilloin Cassandra otti salaa poveltaan isänsä lahjoittaman taikakalun,\nkallisarvoisen kiven, asetti sen silmiensä eteen tulta vasten ja alkoi\nkatsella Bacchuksen kuvaa: sinipunervassa ametistissa esiintyi kuin\nilmestys alaston Bacchus nuorukainen sauva toisessa ja viinirypäle\ntoisessa kädessä; hänen vieressään hyppivä pantteri koetti nuolla\nviinirypälettä! Ja rakkaus ihanaan jumalaan täytti Cassandran sydämmen.\n\nHän huokasi syvään, kätki taikakalun povelleen ja sanoi arasti:\n\n\"Mona Sidonia, tänä yönä on kokous Barco di Ferrarassa ja\nBeneventossa... Hyvä, kiltti täti! Me emme edes tanssisi --\nkatselisimme vain vähän aikaa ja sitten palaisimme heti takaisin. Minä\nteen, mitä ikinä vain tahdotte, houkuttelen hevoskauppiaalta lahjan --\nkunhan vain saan lentää, lentää jo tänään, nyt heti!\"\n\nHänen silmissään välähti mieletön himo. Eukko katsahti häneen, ja\nyhtäkkiä hänen sinertävät, ryppyiset huulensa aukenivat leveään\nhymyyn paljastaen hänen ainoan, keltaisen hampaansa, joka muistutti\ntorahammasta; hänen kasvonsa ilmaisivat kamalaa iloisuutta.\n\n\"Hyvinkö tekee mielesi?\" virkkoi hän. \"Vai olet päässyt makuun? Kumma\ntyttö! Joka yö tahtoisi lentää! Mutta muistakin, Cassandra: synti\non nyt sinun omallatunnollasi. Minulla ei ollut tänään ajatustakaan\nsinnepäin. Teen sen vain sinun tähtesi...\"\n\nHätäilemättä nousi eukko istualtaan, sulki huolellisesti ikkunaluukut,\ntukki raot rievuilla, lukitsi ovet, kaatoi vettä hiillokselle\nliedessä, sytytti kynttilänpätkän, joka oli mustaa taikatalia, ja\notti rautaisesta lippaasta saviruukun, jossa oli väkevältä haisevaa\nvoidetta. Hän oli tekevinään tuon kaiken hitaasti ja rauhallisesti.\nMutta hänen kätensä vapisivat kuin juopuneen, hänen pienet silmänsä\nolivat vuoroin sameat ja tylsät, vuoroin hehkuvat kuin hiilet.\nCassandra laahasi keskelle lattiaa kaksi suurta taikina-allasta.\n\nLopetettuaan valmistukset mona Sidonia riisuutui alasti, asetti\nsaviruukun altaitten väliin, istuutui toiseen niistä, hajareisin\nuuninluudan päälle, ja alkoi hieroa koko ruumistansa rasvaisella,\nvihertävällä voiteella. Kirpeän väkevä haju täytti huoneen. Tämän\nnoitavoiteen valmistukseen käytettiin myrkyllistä vuohenkaalia,\nsuoselleriä, akoniittia, villiviiniä, mandragorajuurta, unikukkia,\nkarhunkaalia, käärmeen verta ja kastamattomista, noitain kuoliaiksi\nkiduttamista lapsista otettua rasvaa. Cassandra kääntyi pois\npäästäkseen näkemästä vanhan eukon tympäisevän näköistä paljasta\nruumista. Viime hetkellä, kun hänen mielitekonsa oli jo toteutumassa,\ntunsi hän sydämessään inhoa.\n\n\"No, mitä sinä siekailet?\" murahti vanha noita istuen kyykyllään\naltaassa. \"Itse ensin kärtit ja nyt viivyttelet. En minä yksinäni lähde\nlentämään. Ala riisuutua!\"\n\n\"Heti paikalla. Mutta sammuttakaa tuli, mona Sidonia, minä en voi\nvalossa...\"\n\n\"Kas, sitä kainoutta! Etpä siellä vuorella häpeä!\"\n\nEukko sammutti kynttilän ja teki paholaiselle mieliksi noitien\ntavallisen ristinmerkin vasemmalla kädellä. Tyttö riisuutui, jättäen\nvain alimmaisen paidan ylleen. Sitten hän rupesi polvilleen altaaseen\nja alkoi kiireesti hieroa itseänsä voiteella.\n\nPimeässä kuului eukon mumina -- katkonaisia, järjettömiä loihtusanoja:\n\n\"Emen Hetan, Emen Hetan. Palud, Baalberit, Astarot, auttakaa! Agora,\nagora, Patrica -- auttakaa!\"\n\nCassandra veti ahneesti sieramiinsa taikavoiteen väkevää hajua. Hänen\nihoansa poltti kuin tulessa, päätä pyörrytti. Kylmät väreet kävivät\npitkin selkäpiitä. Punaisia ja viheriäisiä ympyröitä pyöri hänen\nsilmissään ja ikäänkuin kaukaa kuului yhtäkkiä mona Sidonian kimakka,\nriemuitseva huuto:\n\n\"Garr, garr! Ylöspäin! Lennetään! Lennetään!\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nCassandra lensi ulos savutorven kautta, ratsastaen mustalla pukilla\nja painaen paljaat jalkansa sen pehmeään karvaan. Riemu täytti hänen\nsielunsa ja huohottaen huusi ja vinkui hän kuin taivaalle kohoava\npääsky:\n\n\"Garr, garr! Ylöspäin! Lennetään! Lennetään!\"\n\nAlaston, muodottoman näköinen mona Sidonia kiiti hänen rinnallaan,\nratsastaen luudalla.\n\nHe lensivät niin nopeasti, että ilma vinkui korvissa kuin vihuri.\n\n\"Pohjoista kohti! Pohjoista kohti!\" huusi eukko, ohjaten luutaansa kuin\nopetettua hevosta.\n\nCassandraa hurmasi lentäminen.\n\n\"Voi sitä mekaanikko parkaa, Leonardo da Vinciä, lentokoneineen!\"\najatteli hän, ja hänestä tuntui vielä hauskemmalta.\n\nVälistä hän kohosi korkeuteen, niin että mustat pilvet olivat hänen\nallansa ja niissä välkkyi sinertäviä salamoida. Yläpuolella oli selkeä\ntaivas ja täysikuu, tavattoman suuri, häikäisevä ja pyöreä kuin\nmyllynkivi. Se näytti olevan niin lähellä, että olisi luullut voivansa\nylettää siihen kädellään.\n\nVälistä taas hän ohjasi pukkiansa alaspäin, pidellen lujasti kiinni sen\nkäyristä sarvista ja kiitäen päistikkaa kuin kivi syvyyteen.\n\n\"Minne sinä nyt? Niskasi taitat! Oletko hurjaksi tullut, senkin\nvietävä?\" huusi mona Sidonia hädin tuskin pysyen hänen perässään.\n\nHe olivat nyt niin likellä maata, että kuului suoheinäin kahina.\nVirvatulet valaisivat heidän tietänsä, lahot kannot kiiluivat ja\nhuuhkaimet ja kehrääjät korvessa huusivat valittaen.\n\nHe lensivät yli alppien, joitten huipuilla jäät kimaltelivat\nkuunvalossa, ja laskeutuivat meren pintaan. Cassandra kaappasi vettä\nkädellään, heitti sen ylös ja katseli ihaillen, kun se sinertävinä\npisaroina putosi alas.\n\nHeidän vauhtinsa kiihtyi kiihtymistään. Yhä useammin yhtyi heihin\nmatkakumppaneita: harmaatukkainen, pörröinen noita suuressa\nvesikorvossa, iloinen, isomahainen, punanaamainen pappismies\nhiilihangolla, vaaleaverinen, viattoman näköinen, sinisilmäinen\ntyttönen vastalla, nuori, alaston, punatukkainen syöjätär röhkivän\nmetsäkarjun selässä ynnä monta muuta.\n\n\"Mistä tulette, sisaret?\" huusi mona Sidonia.\n\n\"Hellaasta, Kandian saarelta!\"\n\nToiset taas vastasivat;\n\n\"Valenciasta! Brockenista! Salaguzzista Mirandolan luota! Beneventosta!\nNurciasta!\"\n\n\"Minne matka?\"\n\n\"Biterneen! Biterneen! Siellä vietetään Suuren Pukin häitä -- el Boch\nde Biterne. Lentäkää, lentäkää! Tulkaa illanviettoon!\"\n\nNyt he lensivät suurena parvena kuin korpit yli autioitten tasankojen.\n\nSumussa näytti kuu tummanpunaiselta. Kaukaa häämöitti yksinäisen\nmaalaiskirkon risti. Punatukkainen metsäkarjun selässä ratsastava\nnoita-akka lensi kirkuen kirkon luo, kiskasi irti suuren kellon ja\nlennätti sen koko voimallaan suohon. Kun kello surkeasti kilahtaen\nputosi lätäkköön, pääsi noidalta röhänauru. Vaaleatukkainen vastalla\nratsastava tyttö taputti innoissaan käsiään.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKuu katosi pilvien taa. Viheriäisten vahasoihtujen kirkkaan sinisessä\nvalossa liikuskeli lumivalkealla liituylängöllä toisiinsa sekaantuneena\nsuuria, sysimustia varjoja. Ne olivat tanssivia noitia.\n\n\"Garr, garr! Sabbatti, sabbatti! Oikealta vasemmalle, oikealta\nvasemmalle!\" Yön Pukki, Hyrcus Nocturnus, istui kalliolla, ja hänen\nympärillään pyöri tuhansia mustia olentoja, kuin mädänneitä lehtiä\nsyystuulessa.\n\n\"Garr, garr! Terve, sinä Yön Pukki! El Boch de Biterne! El Boch de\nBiterne! Päättyneet ovat kaikki kärsimyksemme! Iloitkaa!\"\n\nKimakasti ja käheästi soivat kuolleitten luista tehdyt säkkipillit,\nja rumpu, jonka kalvona oli hirtettyjen nahkaa, jysähteli kumeasti\nsuden hännän iskuista. Jättiläispadoissa kiehui kammottava keitto,\nsanomattoman herkullinen, vaikka suolaton, sillä sikäläinen isäntä ei\nsietänyt suolaa.\n\nSalaisissa sopukoissa harjoitettiin parittelua -- tyttäret parittelivat\nisien kanssa, veljet sisarien kanssa, musta, viheriäsilmäinen ihmissusi\npienen, hennon kalpean tyttösen kanssa, päätön, hämähäkinharmaa, karhea\ninkuubi julkeasti irvistelevän nunnan kanssa. Kaikkialla kuhisi rivoja\npariskuntia.\n\nLihava, suuri noita-akka, jolla oli tyhmät ja hyväntahtoiset kasvot,\nimetti äidillisellä hellyydellä kahta vasta syntynyttä pirunpenikkaa,\njotka ahneesti ja kovasti maiskuttaen imivät hänen riippuvia rintojaan.\n\nKolmivuotiset lapset, jotka eivät vielä saaneet ottaa osaa sabbattiin,\npaimensivat kentän reunalla rupisammakoita, joilla oli kellot kaulassa\nja yllään loimet kardinaaliviittakankaasta ja joita ruokittiin pyhällä\nehtoollisleivällä.\n\n\"Lähdetään tanssimaan!\" sanoi mona Sidonia vetäen Cassandraa mukaansa.\n\n\"Hevoskauppias näkee meidät!\" vastasi tyttö nauraen.\n\n\"Hitto hänet periköön, koko hevoskauppiaan!\"\n\nJa molemmat syöksyivät tanssin pyörteeseen, joka vei heidät mukaansa\nkuin myrsky, ulvoen, vinkuen ja karjuen.\n\n\"Garr, garr! Oikealta vasemmalle! Oikealta vasemmalle!\"\n\nJonkun pitkät, märät kuonokarvat pistelivät Cassandraa niskaan; jonkun\nohut, tanakka häntä kutkutti häntä edestäpäin; joku nipisti häntä\nkipeästi ja rivosti; joku purasi, kuiskaten hänen korvaansa kamalan\nhyväilysanan. Mutta hän ei vastustellut. Mitä pahempaa, sitä parempi\nmitä kauheampaa, sitä hurmaavampaa.\n\nYhtäkkiä kaikki silmänräpäyksessä pysähtyivät kuin kivettyneet.\n\nMustalta valtaistuimelta, missä istui Tuntematon kauhun ympäröimänä,\nkuului jylhä ääni, maanjäristyksen kaltainen:\n\n\"Ottakaa vastaan minun lahjani -- heikot minun voimani, nöyrät minun\nylpeyteni, henkisesti köyhät minua tietoni, murheelliset minun iloni --\nottakaa vastaan!\"\n\nKomea, valkopartainen vanhus, Pyhän Inkvisitsioonin ylimpiä jäseniä,\nvelhojen patriarkka, joka toimitti mustaa messua, julisti juhlallisesti:\n\n\"_Sanctificetur nomen tuum per universum mundum, et libero, nos ab\nomni malo_. -- Kumartakaa, kumartakaa, uskolliset alamaiset!\" Kaikki\nlankesivat maahan kasvoilleen, ja ilmoille kajahti kirkkoveisuun\ntapainen herjaava kuorolaulu:\n\n_\"Credo in Deum patrem Luciferum, qui creavit coelum et terram. Et in\nfilium ejus Belzebub.\"_\n\nKun laulu oli vaiennut ja taas vallitsi hiljaisuus, kuului sama\nmaanjäristyksen kaltainen ääni:\n\n\"Tuokaa tänne morsioni, valioni, tuokaa puhdas kyyhkyläiseni!\"\n\nYlimmäinen pappi kysyi:\n\n\"Mikä on nimi morsiosi, puhtaan kyyhkyläisesi?\"\n\n\"Madonna Cassandra! Madonna Cassandra!\" jyrisi vastaus.\n\nKuullessaan nimensä tunsi Cassandra veren suonissaan hyytyvän ja\nhiuksensa nousevan pystyyn.\n\n\"Madonna Cassandra! Madonna Cassandra!\" kaikui joukkojen huuto. \"Missä\non hän? Missä on hallitsijattaremme? Ave, archisponsa Cassandra!\"\n\nHän peitti kasvonsa käsillään, tahtoi paeta -- mutta luiset sormet,\nkynnet, tuntosarvet, kärsät, karvaiset hämähäkinkoivet tarttuivat\nhäneen kiinni, riistivät paidan hänen yltään ja vetivät hänet\nalastomana, vapisevana valtaistuimen luo.\n\nHäntä vastaan löyhähti kalman jäätävä kylmyys ja pukin tympeä haju. Hän\npainoi päänsä alas ollakseen näkemättä.\n\nSilloin sanoi valtaistuimella istuva:\n\n\"Tule!\"\n\nHän painoi päänsä vielä alemma ja näki jalkojensa juuressa tulisen\nristin loistavan pimeydessä.\n\nHän teki viimeisen ponnistuksen voittaakseen inhon tunteensa, astui\naskeleen eteenpäin ja nosti katseensa siihen, joka seisoi hänen\nedessään.\n\nJa ihme tapahtui.\n\nPukin nahka putosi pois tuon olennon yltä kuin suomukset käärmeeltä,\nja muinainen Olympon jumala Dionysius seisoi mona Cassandran edessä,\nikuisen ilon hymy kasvoillaan, sauva toisessa, viinirypäle toisessa\nkädessään; pantteri hyppi vieressä tahtoen nuolaista viinirypälettä.\n\nJa samassa silmänräpäyksessä muuttui noitain sabbatti jumalalliseksi\nBacchuksen orgiaksi: vanhat noita-akat muuttuivat nuoriksi menaadeiksi,\njulmat hirviöt pukinjalkaisiksi fauneiksi. Ja siinä, missä ennen oli\nollut kuolata liitukivilohkareita, kohosi nyt auringon valaisemia\nmarmoripylväitä. Niiden välistä väikkyi etäisyydessä sininen meri, ja\npilvissä näkyi Hellaan koko loistava jumalin joukko.\n\nFaunit ja bakkantit löivät rumpua, iskivät veitsellä rintaansa,\npusersivat viinirypälemehua kultaisiin pikareihin sekoittaen siihen\nomaa vertansa, tanssivat ja lauloivat:\n\n\"Kunnia olkoon Dionysiukselle! Suuret jumalat ovat nousseet ylös!\nKunnia olkoon suurille jumalille!\"\n\nAlaston Bacchus nuorukainen avasi sylinsä Cassandralle, ja hänen\näänensä oli kuin taivasta ja maata tärisyttävä ukkosen jyrinä:\n\n\"Tule, morsioni, valioni, tule puhdas kyyhkyläiseni!\"\n\nCassandra vaipui jumalan syliin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKuului kukon laulu. Tuoksahti sumulle ja savunsekaiselle kosteudelle.\nJostain hyvin kaukaa kaikui kirkonkellon juhlallinen ääni. Tämä ääni\nsai aikaan vuorella suuren sekasorron. Bakkantit muuttuivat taas\nvanhoiksi noita-akoiksi, pukinjalkaiset faunit julmiksi hirviöiksi ja\nDionysius jumala haisevaksi Yön Pukiksi.\n\n\"Kotiin, kotiin! Paetkaa, pelastautukaa!\"\n\n\"Minun hiilihankoni on varastettu!\" huusi epätoivoissaan isomahainen\npappi juoksennellen edestakasin kuin mieletön.\n\n\"Metsäkarju tänne!\" huuteli punatukkainen noita-akka väristen ja rykien\naamukylmässä.\n\nAlas painuva kuu pilkisti esiin pilven takaa, ja sen veripunaisessa\nhohteessa kiitivät säikähtyneet noita-akat parvittain kuin mustat\nkärpäset pois liituvuorelta.\n\n\"Garr, garr! Paetkaa! Pelastautukaa!\"\n\nYön Pukki päästi surkean määkinän ja vajosi maan alle jättäen jälkeensä\ntukahuttavan tulikiven katkun.\n\nKirkonkello soi yhä voimakkaammin.\n\n\n\n\nX\n\n\nCassandra heräsi mona Sidonian pimeässä, pienessä kamarissa.\n\nHän voi pahoin, oli kuin kohmelossa. Pää oli lyijynraskas, koko ruumis\nkuin piesty.\n\nSanta Redegondan luostarin kello soi yksitoikkoisesti. Sen ohella\nkuului ulko-ovelta kovaa jyskytystä, jota nähtävästi oli jo kauan\nkestänyt. Cassandra kuunteli ja tunsi sulhasensa hevoskauppiaan äänen.\n\n\"Avatkaa! Avatkaa! Mona Sidonia! Mona Cassandra! Oletteko tulleet\nkuuroiksi? Olen märkä kuin koira. Pitääkö minun palata takaisin tässä\nrankkasateessa!\"\n\nTyttö nousi ylös suurella vaivalla, meni luukulla suletun ikkunan\nluo ja otti pois tappurat, joilla mona Sidonia oli tukkinut raot.\nHarmaa valojuova tunki sisään valaisten alastoman, vanhan noita-akan,\njoka makasi kuolon sikeässä unessa lattialla kumoon kaatuneen altaan\nvieressä. Cassandra katsoi ulos raosta.\n\nOli harmaa päivä. Satoi rankasti, kuin saavista kaataen. Sateen läpi\nnäkyi oven edessä seisova rakastunut hevoskauppias ja hänen vieressään\npää alaspainuneena pitkäkorvainen pikku aasi, joka oli valjastettu\nrattaiden eteen. Rattailta pisti esiin päänsä ynisevä vasikka.\nHevoskauppias jatkoi yhä kolkutustaan. Cassandra jäi odottamaan, miten\nasia päättyy.\n\nVihdoin aukeni kolahtaen yläkerran ikkunaluukku. Sieltä pisti ulos\npäänsä vanha alkemisti, unenpöpertyneenä, tukka pörröllään, yrmeän\nja vihaisen näköisenä, niinkuin aina silloin, kun hän herätessään\nhaaveiluistaan alkoi käsittää, ettei lyijy voinut muuttua kullaksi.\n\n\"Kuka siellä kolkuttaa?\" huusi hän. \"Mitä sinä tahdot? Oletko\njärjiltäsi, vanha hölmö? Hiisi sinut periköön! Etkö näe, että kaikki\ntalossa nukkuvat. Mene matkoihisi!\"\n\n\"Messer Galeotto! Miksi te riitelette? Minulla on tärkeätä asiaa, joka\nkoskee veljentytärtänne. Olen vasikankin tuonut lahjaksi...\"\n\n\"Mene hiiteen vasikkoinesi!\" huusi Galeotto raivoissaan.\n\nJa luukku pamahti kiinni. Hölmistynyt hevoskauppias seisoi hetken aikaa\nneuvotonna. Mutta sitten hän taas alkoi kahta tarmokkaammin paukuttaa\novea nyrkeillään, ikäänkuin olisi tahtonut sen särkeä.\n\nPikku aasi painoi päänsä vielä alemma. Sadevesi valui pitkin sen\nalakuloisesti riippuvia, märkiä korvia.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka ikävää!\" huokasi Cassandra sulkien silmänsä.\n\nHänen mieleensä muistui sabbatin ilo, Yön Pukin muuttuminen\nDionysiukseksi, suurten jumalien ylösnousemus, ja hän ajatteli:\n\n\"Oliko se unta vai todellisuutta? Luultavasti unta. Mutta se, mikä nyt\non, on todellisuutta. Sunnuntain perästä on maanantai...\"\n\n\"Avatkaa! Avatkaa!\" huusi hevoskauppias sortuneella, epätoivoisella\näänellä.\n\nRaskaita vesipisaroita putoili vesirännistä likaiseen lätäkköön.\nVasikka ynisi surkeasti. Luostarin kello soi yksitoikkoisesti.\n\n\n\n\n\n\nViides kirja\n\nTAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI\n\n\n\n\nI\n\n\nSuutari Corbolo, milanolainen porvari, oli tullut yöllä kotiin\nhumalassa ja saanut vaimoltaan, kuten hän sanoi, enemmän lyöntejä kuin\nmitä laiska aasi tarvitsee joutuakseen Milanosta Roomaan. Seuraavana\naamuna, kun vaimo meni naapurinsa, lumpunkauppiaan luo syömään\n_migliaccio'ta_ -- verimakkaraa, kaivoi Corbolo kukkarostaan esille\nmuutamia lantteja, jotka hän oli saanut puolisoltaan salatuksi, jätti\npuodin kisällin huostaan ja lähti kohmeloaan selvittämään.\n\nKädet kuluneitten housujen taskuissa hän laiskasti asteli mutkaista,\npimeätä rännikatua, joka oli niin kapea, ettei ratsastaja voinut\npäästä jalkamiehen ohi satuttamatta häntä kannuksellaan tai saappaansa\nkärjellä. Haisi vanhalle oliiviöljylle, pahenneille munille, happamelle\nviinille ja kellarihomeelle.\n\nVihellellen jotain laulua Corbolo katseli korkeitten talojen välistä\nnäkyvää tummansinistä, kapeata taivaanjuovaa, kadun yli kiinnitetyille\nnuorille ripustettuja, aamuauringon valaisemia kirjavia ryysyjä ja\nlohdutti itseään viisaalla sananlaskulla, jota hän ei itse kuitenkaan\nkoskaan noudattanut:\n\n\"Jokainen vaimo, niin hyvä kuin pahakin, tarvitsee keppiä.\"\n\nPäästäkseen pikemmin perille hän kulki tuomiokirkon läpi.\n\nSiellä oli ainainen touhu. Huolimatta sakon uhasta kulki ovesta toiseen\npaljon väkeä, muutamat muulineen ja hevosineen.\n\nPapit toimittivat jumalanpalvelusta hönisevällä äänellä. Rippituoleista\nkuului muminaa. Lamput paloivat alttareilla. Ja niitten vieressä\nleikkivät poikanulikat hyppyleikkiä, koirat nuuskivat toisiaan ja\nrepaleiset kerjäläiset tungeskelivat.\n\nCorbolo pysähtyi hetkiseksi töllistelijöitten joukkoon ja kuunteli,\nveitikkamaisen hyväntahtoinen ilme kasvoillaan, kahden munkin torailua.\n\nVeli Cippolo, paljasjalkainen, lyhyt, punatukkainen fransiskaanimunkki,\njonka iloiset kasvot olivat pyöreät ja kiiltävät kuin pannukakku,\nkoetti todistaa vastustajalleen, dominikaanimunkki Timoteolle, että\nFranciscus, ollen Kristuksen kaltainen neljässäkymmenessä suhteessa,\non päässyt siihen paikkaan taivaassa, joka jäi vapaaksi Luciferuksen\nlankeemuksen jälkeen, ja ettei itse Jumalan äitikään voisi erottaa\nhänen haavojaan Jeesuksen ristinhaavoista.\n\nYrmeän näköinen, pitkä, kalpeakasvoinen veli Timoteo taas väitti, ettei\nFranciscuksella ollut orjantappurakruunun tekemää haavaa, niinkuin\nPyhällä Katariinalla.\n\nCorbolon piti sulkea silmänsä auringon hohteelta, kun hän tuli ulos\nhämärästä kirkosta Arengon torille. Tämä oli Milanon vilkkain paikka,\nniin täynnä kaikellaisia puoteja, kojuja, tiskejä ja laatikoita, että\nniitten välistä tuskin pääsi kulkemaan. Ammoisista ajoista olivat\npikkukauppiaat kotiutuneet tälle torille, eivätkä mitkään lait tai\nsakot saaneet heitä täältä pois häädetyiksi.\n\n\"Valtellinan salaattia, sitruunia, pomeransseja, artisokkaa, parsaa,\nhyvää parsaa!\" huusivat vihanneskauppiaat. Lumpun myyjättäret tinkivät\nja kaakattivat kuin hautovat kanat.\n\nPieni, uppiniskainen aasi, jonka selkään oli lastattu kokonainen vuori\nviinirypäleitä, appelsiineja, omenoita, punajuurikkaita, kukkakaalia,\nnauriita ja sipulia, huusi korvia vihlovalla äänellä: \"io, io, io!\"\nAjaja pieksi sen hankautuneita kylkiä paksulla kepillä ja hoputteli\nsitä huutaen: \"arri! arri!\"\n\nJoukko sokeita kulki sauvat kädessä ja kuljettaja lauloi niiden\netunenässä valittavaa \"Intemerataa\".\n\nMuuan katupuoskari, hattu reunustettuna hammasrivillä, nopea ja\nvikkeläliikkeinen, seisoi maassa istuvan miehen takana pitäen hänen\npäätään polviensa välissä ja kiskoi hänen suustaan hammasta suurilla\npihdeillä.\n\nKatupojat härnäsivät juutalaisia näyttämällä heille siankorvaa ja\nlaskivat hyrrän pyörimään ohikulkevien jalkoihin. Pahin vekkuli,\nmustanaamainen, pystynenäinen Farfanicchio, toi hiirenloukun, päästi\nhiiren ulos ja alkoi ajaa sitä takaa luuta kädessä, kimakasti huutaen\nja hihkuen: \"tuossa se on, tuossa se on!\" Paetessaan piiloutui hiiri\nlopulta kaikessa rauhassa sukkaa kutovan, lihavan vihanneskauppiaan\nBarbaccian leveitten hameitten alle. Tämä hypähti ylös, rupesi\nkirkumaan kuin hullu ja nosti yleisen naurun raikuessa ylös hameensa,\nkoettaen saada hiiren pois pudistetuksi.\n\n\"Odotahan, kun otan kiven ja muserran sinun apinan kallosi, lurjus!\"\nhuusi hän raivoissaan.\n\nPysytellen etempänä Farfanicchio näytti hänelle kieltään ja hyppi\nihastuksesta.\n\nMuuan kantaja, jolla oli suuri teurastettu sika päälaellaan, kääntyi\nkatsomaan melua. Tohtori Gabbadeon hevonen säikähti, lähti laukkaamaan\nja kaatoi kumoon kokonaisen kasan keittiöastioita, joita oli toinen\ntoisensa päälle ladottuina rautaromukauppiaan kojun edessä. Pannut\nja kattilat romahtivat alas kovasti rämisten. Hädissään oli tohtori\npäästänyt ohjakset käsistään, hevonen laukkasi ja tohtori huusi:\n\"Seisahdu, seisahdu, kirottu elukka!\"\n\nKoirat haukkuivat. Uteliaita päitä näkyi ikkunoissa. Torilla kaikui\nnauru, kirkuna, vihellykset, kiroukset ja aasin huuto.\n\nSuutari katseli ihaillen tuota näkyä ja ajatteli surumielisesti\nhymyillen:\n\n\"Ihana olisi elää maailmassa, jos ei olisi vaimoja, jotka syövät\nmiehiään kuin ruoste syö rautaa!\"\n\nSuojellen kädellään silmiänsä auringolta hän katsahti ylös\nkeskentekoiseen jättiläisrakennukseen, jonka ympärillä oli\nrakennustelineitä. Se oli tuomiokirkko, jota kansa rakensi Jumalanäidin\nsyntymisen muistoksi.\n\nSekä rikkaat että köyhät antoivat apuaan tämän temppelin rakentamiseen.\nKypron kuningatar oli lähettänyt kallisarvoiset, kullalla kirjaillut\nalttariliinat. Köyhä, vanha lumpunmyyjätär Caterina oli kirkon\nalttarille lahjaksi Neitsyt Maarialle tuonut ainoan turkkinsa, jonka\narvo oli kaksikymmentä soldia, ajattelematta tulevan talven kylmyyttä.\n\nCorbolo, joka nuoruudestaan asti oli tottunut seuraamaan rakennuksen\nedistymistä, huomasi nyt uuden tornin ja ilostui siitä.\n\nKivenhakkaajat kalkuttivat vasaroillaan. Lähellä Ospedale Maggiorea\nolevalta Laghetton laiturilta, jonne lotjat heittivät lastinsa,\nkuljetettiin Lago Maggioren kivilouhimoilta tulevia valtavia,\nkimaltelevia marmorilohkareita. Vintturit kitisivät, ketjut kalisivat.\nRautasahat vinkuivat marmoria sahattaessa. Työmiehet kiipeilivät\nrakennustelineillä kuin muurahaiset.\n\nJa mahtava rakennus kasvoi. Lukemattomat vuotokiven tapaiset\nneulanterävät tapulit ja tornit, puhtaasta, valkoisesta marmorista\ntehdyt, kohosivat sinistä taivasta kohti kantaen kansan ikuista\nylistystä Neitsyt Maarialle.\n\n\n\n\nII\n\n\nCorbolo laskeutui jyrkkiä portaita alas saksalaisen ravintoloitsijan\nTibaldon viileään holvikellariin, joka oli täynnä viinitynnyreitä.\n\nKohteliaasti vieraita tervehdittyään hän istuutui tuttavansa, tinaaja\nScarabullon viereen, tilasi tuopin viiniä ja lämpimiä milanolaisia\nkuminapiirakaisia -- offeletteja. Hitaasti ryypättyään ja sen päälle\nhaukattuaan hän virkkoi:\n\n\"Jos tahdot olla järkevä, Scarabullo, niin älä milloinkaan mene\nnaimisiin!\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Katsos, ystäväni\", jatkoi suutari syvämietteisesti, \"mennä naimisiin\non samaa kuin työntää kätensä pussiin, joka on täynnä käärmeitä,\nottaakseen sieltä ankeriaan. Helpompi on kärsiä luuvaloa kuin olla\ntekemisissä vaimon kanssa, Scarabullo.\"\n\nViereisessä pöydässä lavertelija Mascarello, kultaompelija, kertoi\nnälkäisille ryysyläisille ihmeitä tuntemattomasta onnenmaasta\nBerlinzonasta, jossa viiniköynnöstä siteinä käytettiin makkaroita,\njossa yhdellä soldilla sai hanhen ja vielä hanhenpoikasen\nkaupanpäälliseksi. Siellä oli suunnaton juustovuori ja siinä asui\nihmisiä, joiden ei tarvinnut tehdä muuta kuin laittaa makarooneja ja\nlihapullia ja heitellä niitä alas. Alhaalla olijat saivat ottaa niitä\nvastaan sen verran kuin itsekukin ennätti. Vähän matkan päässä virtasi\njoki, joka oli pelkkää vernacciaviiniä -- sen parempaa viiniä ei ole\nkukaan juonut, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.\n\nKellariin tuli juosten pikkuinen mies, kivulloisen näköinen. Hänen\nsilmänsä olivat puolisokeat kuin vastasyntyneellä koiranpenikalla. Se\noli lasinpuhaltaja Gorgoglio, suuri kielikello ja uutisten onkija.\n\n\"Hyvät herrat\", ilmoitti hän juhlallisesti, ottaen tomuisen, repaleisen\nhattunsa päästään ja pyyhkien hikeä otsaltaan, \"hyvät herrat, minä\ntulen juuri ranskalaisten luota\".\n\n\"Mitä sanot, Gorgoglio? Ovatko ne sitten jo täällä?\"\n\n\"Ovathan ne -- Paviassa... Huh, antakaahan ensin vähän hengähtää...\nOlen juossut koko matkan, ettei kukaan ennättäisi ennen minua...\"\n\n\"Tuossa on sinulle tuoppi, juo ja kerro! Minkälaista kansaa ne\nranskalaiset ovat?\"\n\n\"Kamalaa kansaa, veikkoset! Ei niitten suuhun ole sormeaan paneminen.\nNe ovat hurjia, villejä, jumalattomia, petomaisia -- sanalla sanoen\nraakalaisia! Niillä on pistooleja ja kahdeksankyynäräisiä hanapyssyjä,\nkivikuulilla ladattuja bombardeja, ja niiden hevoset ovat kuin\nmerihirviöt, julmannäköiset, korvat ja hännät leikatut.\"\n\n\"Onko niitä paljon?\" kysyi Maso.\n\n\"Suunnaton joukko! Koko tasangon ovat peittäneet kuin heinäsirkkaparvi,\nniin ettei ääriä näy. Syntiemme tähden on Jumala lähettänyt tänne nuo\npohjolan paholaiset!\"\n\n\"Mitä sinä heitä panettelet, Gorgoglio\", huomautti\n\nMascarello, \"ovathan he meidän ystäviämme ja liittolaisiamme?\"\n\n\"Vai liittolaisia! Varohan taskuasi! Sellainen ystävä on vihollista\npahempi -- ostaa sarven ja syö härän.\"\n\n\"No, no, älähän pieksä suutasi, vaan sano suoraan: miksi ranskalaiset\novat meidän vihollisiamme?\"\n\n\"Siksi, että he tallaavat meidän peltomme, kaatavat puumme, vievät\nkarjamme, ryöstävät talonpoikamme ja raiskaavat naisemme. Ranskan\nkuningas on sellainen kurjimus, että hän tuskin pystyssä pysyy, mutta\nnaisten suhteen hän on kuin hullu. Hänellä kuuluu olevan kokonainen\nkirja alastomien italialaisten kaunotarten kuvia. Kuuluvat sanovan,\nettä jos Jumala heitä auttaa, niin he eivät Milanon ja Neapelin välille\njätä yhtään tyttöä viattomaksi.\"\n\n\"Roistot!\" huusi Scarabullo lyöden nyrkillään pöytään, niin että pullot\nja lasit helähtivät.\n\n\"Ja meidän Moromme tanssii takajaloillaan ranskalaisen pillin\nmukaan\", jatkoi Gorgoglio. \"He eivät pidä meitä edes ihmisinäkään.\n'Kaikki te olette varkaita ja murhaajia', sanovat. 'Oman laillisen\nherttuanne olette myrkyttäneet, viattoman poikasen tuhonneet. Jumala\nteitä siitä rankaisee ja maanne antaa meidän haltuumme.' -- Me heitä\nvieraanvaraisesti kestitsemme, ja he antavat tarjoomamme ravinnon\nhevostensa syötäväksi, nähdäkseen muka, onko siinä sitä myrkkyä, jolla\nme herttuamme olemme myrkyttäneet.\"\n\n\"Valehtelet, Gorgoglio!\"\n\n\"Silmäni soetkoot ja kieleni kuivukoon, jos valehtelen! Ja kuulkaas,\nherrat, mitenkä he vielä kerskailevat: 'Kullastamme ensin kaikki\nItalian kansat', sanovat, 'kaikki meret ja maat valloitamme,\nvangitsemme suurturkkilaisen, otamme Konstantinopolin, pystytämme\nristin Öljyvuorelle Jerusalemiin, ja sitten palaamme taas teidän\nluoksenne. Silloin panemme toimeen Jumalan tuomion. Ja jollette alistu,\nniin hävitämme nimennekin maan päältä.'\"\n\n\"Huonosti on asiat, veikkoset\", virkkoi Mascarello, \"kovin huonosti!\nSellaista emme ole vielä milloinkaan kokeneet.\"\n\nKaikki vaikenivat.\n\nVeli Timoteo, sama munkki, joka oli veli Cippolon kanssa väitellyt,\nkohotti kätensä taivasta kohti ja huusi:\n\n\"Suuren Jumalan profeetan, Girolamo Savonarolan ennustus toteutuu:\nKatso, mies on tuleva, joka valloittaa Italian vetämättä miekkaa\nhuotrastaan. Oi Firenze, oi Rooma, oi Milano, laulun ja juhlien aika on\nmennyt. Tehkää parannus! Tehkää parannus! Herttua Gian Galeazzon veri,\nKainin surmaaman Abelin veri huutaa kostoa!\"\n\n\n\n\nIII\n\n\n\"Ranskalaisia! Ranskalaisia! Katsokaa!\" sanoi Gorgoglio osoittaen kahta\nkellariin tulevaa sotamiestä.\n\nToinen niistä, nuori, komea gascognelainen, jolla oli punertavat,\npienet viikset ja kauniit, röyhkeän näköiset kasvot, oli kersantti\nranskalaisessa ratsuväessä, nimeltään Bonnivar. Hänen toverinsa,\ntykkimies Gros Guilloche, Picardie-maakunnasta kotosin, oli lihava,\ntanakka ukko, jolla oli leveä niska, tummanpunaiset kasvot, ulkonevat\nkravunsilmät ja messinkirengas korvassa. Molemmat olivat pikku\nhutikassa.\n\n\"Löydämmeköhän vihdoinkin tästä kirotusta kaupungista tuopillisen\nkunnollista viiniä?\" sanoi kersantti lyöden toveriaan olalle. \"Tuo\nlombardialainen hapankalja kirveltää kurkkua kuin etikka.\"\n\nYlenkatseellinen ja ikävystynyt ilme kasvoillaan Bonnivar retkahti\nistumaan pikku pöydän ääreen, mahtavasti silmäillen muita vieraita,\nkoputti tinatuopilla pöytään ja huusi murteellisella italiankielellä:\n\n\"Valkoista, kuivaa, kaikkein vanhinta! Suolaista cervellati-makkaraa!\"\n\n\"Niin, niin\", huokasi Gros Guilloche, \"kun vain muistelen kotoista\nbourgognelaistamme tai mainiota beaune viiniä, kullankeltaista kuin\nLisonini tukka, niin oikein sydäntäni ikävästä kirvelee. Totta sanoo\nsananlasku: sellainen kuin on kansa, sellainen on viinikin. Juodaanpa,\nveikko, rakkaan Ranskamme malja!\n\n    \"Du grand Dieu soit mauldit à outrance,\n    Qui mal vouldroit au royaume de France!\"\n\n\"Mitä he sanovat?\" kuiskasi Scarabullo Gorgogliolle.\n\n\"Kerskailevat, meidän viinejämme haukkuvat ja omiansa kehuvat.\"\n\n\"Kas, kuinka he pöyhistelevät, ranskalaiset kukot!\" murisi kulmiaan\nrypistäen tinaaja. \"Kovin syyhyttää sormiani, tekisi mieli antaa heille\nhyvä opetus!\"\n\nTibaldo, saksalainen ravintoloitsija, suurimahainen ja hoikkasäärinen,\niso avainkimppu leveässä nahkavyössä, laski tynnyristä viiniä\nsavipulloon ja asetti sen ranskalaisten eteen, epäluuloisesti\nmuukalaisia silmäillen.\n\nBonnivar täytti tuoppinsa ja joi sen yhdellä siemauksella. Viini\nmaistui hänestä erinomaiselta, mutta hän sylkäsi ja irvisteli.\n\nHänen ohitsensa kulki isännän tytär Lotta, sievä, vaaleatukkainen\ntyttö, jolla oli samallaiset lempeät, siniset silmät kuin Tibaldollakin.\n\nGascognelainen iski silmää toverilleen ja kierteli uljaasti viiksiänsä.\nSitten hän taas ryyppäsi ja alkoi laulaa sotamieslaulua Kaarle VIII:sta:\n\n    \"Charles fera si grandes batailles,\n    Qu'il conquerra les Itailles,\n    En Jerusalem entrera\n    Et mont Olviet montera.\"\n\nGros Guilloche säesti käheällä äänellä.\n\nKun Lotta taas kulki heidän ohitsensa silmät kainosti maahan luotuina,\notti kersantti häntä vyötäisistä ja tahtoi vetää hänet polvelleen\nistumaan.\n\nTyttö sysäsi hänet luotaan ja juoksi pois. Kersantti juoksi tytön\nperästä, sai hänet kiinni ja suuteli häntä poskelle viinisillä\nhuulillaan.\n\nTyttö kirkasi, pudotti lattialle savipullon, joka särkyi pieniksi\npalasiksi, ja kääntyen ranskalaiseen päin antoi tälle sellaisen\nkorvapuustin, että tämä hetkeksi hölmistyi.\n\nVieraat purskahtivat nauramaan.\n\n\"Sepä oli aika tyttö!\" huudahti Mascarello, \"kautta pyhän Gervasion,\nenpä ikinäni ole nähnyt moista korvapuustia! Hyvän teki!\"\n\n\"Anna hänen olla, älä viitsi riitaa rakentaa!\" varoitteli Gros\nGuilloche toveriaan.\n\nMutta Bonnivar ei kuunnellut. Viini oli mennyt hänen päähänsä. Hän\nnaurahti väkinäisesti ja huusi:\n\n\"Maltahan, hempukkani, nyt en suutelekaan enää poskelle, vaan suoraan\nsuulle!\"\n\nHän syöksyi tytön jälkeen kaataen mennessään pöydän kumoon, saavutti\nhänet ja aikoi suudella. Mutta silloin tinaaja Scarabullon voimakas\nkäsi tarttui takaapäin hänen niskaansa.\n\n\"Senkin koiransikiö hävyttömine ranskalaisine naamoinesi!\" huusi\nScarabullo ravistellen Bonnivaria ja puristaen yhä kovemmin hänen\nniskaansa. \"Maltahan, kun minä pehmitän sinua, niin kyllä muistat,\nmiten käy kun milanolaisia tyttöjä loukataan!\"\n\n\"Pois, lurjus! Eläköön Ranska!\" huusi vuorostaan Gros Guilloche\njulmistuen.\n\nHän veti esiin miekkansa ja olisi työntänyt sen Scarabullon selkään,\nelleivät Mascarello, Gorgoglio, Maso ynnä muut vieraat olisi rientäneet\nväliin ja tarttuneet hänen käteensä.\n\nKumottujen pöytien, penkkien, tynnyreiden, särettyjen pullonkappaleiden\nja viinilätäköiden keskellä syntyi kova ottelu.\n\nNähdessään veren, paljastetut miekat ja veitset syöksyi säikähtynyt\nTibaldo ulos kellarista ja rupesi huutamaan, niin että tori kaikui:\n\n\"Murha! Ranskalaiset ryöstävät!\"\n\nRuvettiin soittamaan torikelloa. Siihen vastasi toinen Brolettosta.\nVarovaiset kauppiaat alkoivat sulkea puotejansa. Lumppujen ja\nvihanneksien myyjättäret läksivät pois tavaroineen.\n\n\"Pyhät marttyyrit Protasio ja Gervasio, suojelkaa meitä!\" vaikeroi\nBarbaccia.\n\n\"Mikä siellä on? Tulipaloko, vai mikä?\"\n\n\"Pieskää, pieskää ranskalaisia!\"\n\nPikku Farfanicchio hyppi ilosta, vihelsi ja kirkui kimakasti:\n\n\"Pieskää, pieskää ranskalaisia!\"\n\nKaupungin vartioväki ilmestyi paikalle musketteineen ja pertuskoineen.\nHe joutuivat juuri parhaiksi estääkseen murhan tapahtumasta ja\npelastaakseen Bonnivarin ja Gros Guilloche'n rahvaan käsistä.\nVangitessaan ketä sattui he ottivat suutari Corbolonkin.\n\nTämän vaimo, joka oli rientänyt katsomaan mitä oli tekeillä, löi\nkätensä yhteen ja huusi:\n\n\"Jumalan tähden päästäkää mieheni vapaaksi ja antakaa hänet minun\nhuostaani! Minä kyllä läksytän häntä omalla tavallani, niin ettei hän\nvasta katumellakkoihin sekaannu! Toden totta, hyvät herrat, tuo hölmö\nei ole edes sen nuoran arvoinen, jolla hänet hirtetään!\"\n\nCorbolo loi häpeissään silmänsä maahan, ei ollut kuulevinaan vaimonsa\nuhkauksia ja koetti piiloutua vartiomiesten selän taa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKapeita köysitikapuita myöten, jotka olivat kiinnitetyt yhteen\nkeskentekoisen tuomiokirkon terävistä torneista, kiipesi nuori\nkuvanveistäjä pitäen kädessään pientä pyhän Katarinan kuvaa, joka oli\nkiinnitettävä aivan tornin huippuun.\n\nYltympäri kohosi vuotokivipatsaitten muotoisia, teräväkärkisiä torneja,\nnydepylväitä, joitten reunustuksena oli mielikuvituksellisia kukkia,\nnuppuja ja lehtiä, lukemattomia profeettoja, marttyyreja, enkeleitä,\nirvisteleviä paholaisia, lintukummituksia, sireenejä, harpyijoja,\nsiivellisiä lohikäärmeitä ammottavine kitoineen. Kaikki oli tehty\npuhtaasta, häikäisevästä, valkoisesta marmorista ja muistutti sinisine\nvarjoineen suurta, kimaltelevan huurteen peittämää metsää.\n\nHiljaisuus vallitsi. Vain pääskyset ääntelivät, lennellessään\nkuvanveistäjän pään päällä. Väkijoukon hälinä torilta kuului vain\nniinkuin hiljainen kuhina muurahaiskeosta. Taivaanrannalla, äärettömän\nLombardian tasangon takana loistivat Alppien lumihuiput terävinä ja\nvalkoisina kuin kirkon tornit. Välistä kuvanveistäjä oli kuulevinaan\nurkujen säveliä, jotka ikäänkuin rukouksen huokaukset kohosivat\ntemppelin sisästä, sen kivisen sydämen syvyydestä, ja silloin näytti\nsiltä kuin koko tuo suuri rakennus olisi elänyt, hengittänyt, kasvanut\nja kohonnut taivasta kohti ikuisena ylistyksenä, kaikkien aikakausien\nja kansojen riemuhymninä puhtaalle Neitsyt Maarialle.\n\nYhtäkkiä kiihtyi melu torilla. Hätäkello alkoi soida.\n\nKuvanveistäjä pysähtyi, katsahti alas, ja hänen päätänsä alkoi\npyörryttää, hänen silmissään musteni; hänestä tuntui kuin koko\njättiläisrakennus olisi huojunut hänen allaan, kuin se kaita torni,\njolle hän kiipesi, olisi kaislan tavoin taipunut.\n\n\"Nyt on loppuni tullut, minä putoan!\" ajatteli hän kauhistuen. \"Herra,\nota vastaan sieluni!\"\n\nEpätoivoisesti ponnistautuen hän tarttui tikapuihin, sulki silmänsä ja\nkuiskasi:\n\n_\"Ave, dolce Maria, di grazia plena!\"_\n\nSamassa hän tunsi helpoitusta.\n\nYlhäältäpäin kävi viileä tuulahdus.\n\nHän henkäisi syvään, kokosi voimansa ja jatkoi ylösnousuaan\nkuuntelematta enää maallisia ääniä, yhä ylemmä ja ylemmä tyyntä,\npuhdasta taivasta kohti, toistaen riemuisasti:\n\n_\"Ave, dolce Maria, di grazia plena.\"_\n\nSillä aikaa kokoontuivat tuomiokirkon avaralle, melkein litteälle\nmarmorikatolle rakennusneuvoston jäsenet italialaisia ja ulkomaalaisia\nrakennusmestareita, jotka herttua oli kutsunut neuvottelemaan\ntiburiosta -- temppelin kupoolin päälle rakennettavasta tornista.\n\nHeidän joukossaan oli myös Leonardo da Vinci. Hän teki ehdotuksensa,\nmutta neuvoston jäsenet hylkäsivät sen, pitäen sitä liian rohkeana,\ntavattomana ja kirkollisen rakennustaiteen traditsiooneista poikkeavana.\n\nVäiteltiin eikä voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset koettivat\ntodistaa, että sisäpylväät eivät olleet kyllin kestäviä. \"Jos\",\nsanoivat he, \"tiburio ja tornit olisivat valmiit, niin rakennus pian\nsortuisi, sillä sen olivat alulle panneet tietämättömät ihmiset.\".\nToiset taas arvelivat kirkon pysyvän pystyssä ikuisesti.\n\nLeonardo, joka tapansa mukaan ei ottanut osaa väittelyyn, seisoi\nyksinään ja äänetönnä syrjässä.\n\nMuuan työmies tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kirjeen.\n\n\"Messere, alhaalla torilla odottaa teitä ratsastaja Paviasta.\"\n\nTaiteilija avasi kirjeen ja luki:\n\n\"Leonardo, tule niin pian kuin mahdollista. Minun täytyy sinua tavata.\nHerttua Gian Galeazzo. 14 lokakuuta.\"\n\nLeonardo pyysi anteeksi neuvoston jäseniltä, meni alas torille, nousi\nratsun selkään ja lähti Castello di Pavian linnaan, joka oli muutaman\ntunnin matkan päässä Milanosta.\n\n\n\n\nV\n\n\nSuuren puiston kastanjat, jalavat ja vaahterat loistivat kultaisina\nja purppuranpunaisina syysauringossa. Kuihtuneet lehdet putoilivat\nleijaillen kuin perhoset. Vesi oli tauonnut suihkuamasta ruohon\npeittämistä suihkukaivoista. Asterit olivat kuihtumassa hoitamatta\njääneissä kukkapenkereissä.\n\nLähestyessään linnaa näki Leonardo eräällä käytävällä kääpiön. Se oli\nGian Galeazzon vanha narri, joka oli pysynyt herralleen uskollisena,\nkun kaikki muut palvelijat olivat jättäneet kuolevan herttuan.\n\nHuomattuaan Leonardon kääpiö juoksi ontuen ja hypähdellen häntä vastaan.\n\n\"Mitenkä herttua voi?\" kysyi taiteilija.\n\nKääpiö ei vastannut mitään, pudisti vain epätoivoisesti päätään.\n\nLeonardo aikoi mennä pääkäytävää.\n\n\"Ei, ei, ei sitä tietä!\" sanoi kääpiö. \"Siitä voivat huomata. Hänen\nkorkeutensa pyysi teidän tulemaan kenenkään näkemättä... Jos herttuatar\nIsabella sen saa tietää, niin hän ei ehkä päästä teitä herttuan luo.\nMennään ennemmin tätä syrjätietä...\"\n\nHe astuivat sisään kulmatorniin, nousivat ylös portaita ja kulkivat\nmuutamien synkännäköisten huoneitten läpi, jotka aikoinaan nähtävästi\nolivat olleet komeita, vaan nyt olivat asumattomina. Kordualaiset\nkultanahkaiset seinäverhot riippuivat repaleisina seinillä, herttuan\nvaltaistuin silkkisen katoksen alla oli hämähäkinverkkojen peitossa.\nRikkonaisten ikkunain kautta oli syystuuli lennättänyt keltaisia lehtiä\nsisään.\n\n\"Roistot, ryövärit!\" mutisi kääpiö osoittaen seuralaiselleen hävityksen\njälkiä. \"Uskokaa minua, silmät eivät tahtoisi nähdä sitä, mitä täällä\ntapahtuu! Tekisi mieli paeta maailman ääriin, jos ei olisi herttuata,\njolla ei ole muuta hoitajaakaan kuin minä, vanha epäsikiö... Tänne,\ntänne, olkaa hyvä.\"\n\nHän avasi oven ja päästi Leonardon sisään ummehtuneeseen, pimeään\nhuoneeseen, jossa tuntui kova lääkkeitten haju.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSuoneniskeminen tapahtui, lääketaidon sääntöjen mukaan, kynttilän\nvalossa ja ikkunaluukkujen suljettuina ollessa. Parturin apulainen\npiteli vaskista vatia, johon veri vuoti. Itse parturi, vaatimaton,\npieni ukko, hihat ylöskäärittyinä, toimitti suonen avauksen. Lääkäri,\n\"fysiikan mestari\", yllään tummasta, sinipunervasta sametista tehty ja\noravannahkalla vuorattu tohtorinviitta, silmälasit nenällä, seurasi\nsyvämietteisen näköisenä toimitusta, ottamatta osaa parturin työhön,\nsillä kirurgisten välineiden käsittelemistä pidettiin lääkärin arvoa\nalentavana.\n\n\"Ennen yötä on suonta iskettävä uudelleen\", sanoi hän käskevästi, kun\nkäsi oli sidottu ja sairas asetettu tyynyille.\n\n\"Domine magister\", huomautti parturi arasti ja kunnioittavasti, \"eikö\nolisi parempi odottaa? Kenties ylenmääräinen verenhukka...\"\n\nLääkäri katsahti häneen ylenkatseellisesti hymyillen.\n\n\"Ettekö te häpeä, ystäväiseni! Pitäisi teidän jo tietää, että\nihmisruumiiseen sisältyvistä kahdestakymmenestäneljästä naulasta verta\nhuoleti voi laskea pois kaksikymmentä saattamatta ihmisen henkeä\ntai terveyttä minkäänlaisen vaaran alaiseksi. Mitä enemmän otatte\npilaantunutta vettä pois kaivosta, sitä enemmän jääpi sinne raitista.\nMinä olen empimättä iskenyt suonta yksin rintalapsistakin, ja, Jumalan\nkiitos, aina hyvällä menestyksellä.\"\n\nLeonardo, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut tätä keskustelua, aikoi\nhuomauttaa jotakin, mutta tuli ajatelleeksi, että on yhtä hyödytöntä\nväitellä lääkärien kuin alkemistienkin kanssa.\n\nTohtori ja parturi poistuivat. Kääpiö korjasi tyynyjä ja kääri sairaan\njalat peitteeseen.\n\nLeonardo silmäili huonetta. Vuoteen päällä riippui häkki, jossa oli\npieni, viheriäinen papukaija. Pyöreällä pöydällä oli kortit, noppapeli\nja vedellä täytetty lasiastia, jossa uiskenteli kultakaloja. Herttuan\njalkojen juuressa makasi pieni, valkoinen koira. Kaikki nämä olivat\nuskollisen palvelijan isäntäänsä varten keksimiä huvituksia.\n\n\"Lähetitkö kirjeen?\" kysyi herttua silmiään avaamatta.\n\n\"Voi, teidän korkeutenne\", ehätti kääpiö sanomaan, \"me tässä\nodottelemme, luullen että te nukutte. Messer Leonardo on jo täällä...\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\nSairaan kasvot kirkastuivat ja hän yritti kohottautua.\n\n\"Vihdoinkin, mestari! Minä pelkäsin, ettet tulisi...\"\n\nHän otti taiteilijaa kädestä ja hänen kauniille, nuorille kasvoilleen\n-- Gian Galeazzo oli kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen -- levisi\nheikko puna.\n\nKääpiö meni ulos huoneesta vartioidakseen ovella.\n\n\"Ystäväni\", jatkoi sairas, \"olet kai kuullut?...\"\n\n\"Mitä niin, teidän korkeutenne?\"\n\n\"Et siis tiedä? No, siinä tapauksessa ei siitä kannata puhuakaan. Tai,\nolkoon menneeksi, voinhan sen sanoakin, niin saamme yhdessä nauraa.\nKerrotaan...\"\n\nHän pysähtyi, katsahti suoraan taiteilijan silmiin ja lisäsi hymähtäen:\n\n\"Kerrotaan, että sinä olet minun murhaajani.\"\n\nLeonardo luuli sairaan hourailevan.\n\n\"Niin, eikö se ole mieletöntä? Sinä minun murhaajani!... Noin kolme\nviikkoa sitten setäni Moro ja Beatrice lähettivät minulle lahjaksi\nkorillisen persikoita. Madonna Isabella on vakuutettu, että minä siitä\nasti kun maistoin noita hedelmiä olen tullut huonommaksi, että kuolen\nhitaasti vaikuttavasta myrkystä, ja että sinun puutarhassasi muka on\nsellainen puu...\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Leonardo, \"minun puutarhassani on sellainen puu\".\n\n\"Mitä sanot?... Onko se mahdollista?...\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos, jos vain hedelmät todellakin ovat minun\npuutarhastani. Nyt ymmärrän, mistä nuo huhut ovat peräsin. Tutkiakseni\nmyrkkyjen vaikutusta tahdoin myrkyttää erään persikkapuun. Minä\nmainitsin oppilaalleni Zoroastro da Peretolalle, että persikat ovat\nmyrkytetyt. Mutta koe ei onnistunut. Hedelmät ovat vaarattomia.\nOppilaani on luultavasti ilmaissut asian jollekin...\"\n\n\"Tiesinhän sen!\" huudahti herttua iloisesti. \"Kukaan ei ole syypää\nminun kuolemaani. Ja kuitenkin he kaikki toinen toistansa epäilevät,\nvihaavat ja pelkäävät... Voi, jos heidän kanssansa voisi puhua\nkuten me nyt sinun kanssasi puhumme! Setä pitää itseänsä minun\nmurhaajanani, mutta minä tiedän, että hän on hyvä ihminen, vaikka\nheikko ja arka. Ja mitä syytä hänellä olisi murhata minua? Minä itse\nolen valmis luovuttamaan hänelle valtani. En minä mitään tarvitse...\nMinä olisin tahtonut lähteä pois heidän luotaan, elää vapaudessa,\nyksinäisyydessä, ystävien seurassa. Olisin tahtonut tulla munkiksi tai\nsinun oppilaaksesi, Leonardo. Mutta kukaan ei tahtonut uskoa, etten\ntodellakaan halunnut valtaa... Ja minkä vuoksi, hyvä Jumala, minkä\nvuoksi he nyt tämän tekivät? Eivät he minua myrkyttäneet, itsensä he\nmyrkyttivät sinun viattoman puusi viattomilla hedelmillä, nuo sokeat\nihmisparat!... Ennen aikaan luulin olevani onneton senvuoksi, että\nminun täytyi kuolla. Mutta nyt, mestari, ymmärrän kaikki. En enää\nmitään halua, enkä mitään pelkää. Minun on niin hyvä olla, olen niin\nrauhallinen ja tunnen samallaista iloa kuin tuntee ihminen helteisenä\nkesäpäivänä heittäessään yltään pölyiset vaatteet ja astuessaan\npuhtaaseen, viileään veteen. Oi, ystäväni, en voi sitä sanoin ilmaista,\nmutta sinä varmaan käsität, mitä tarkoitan? Sinähän olet itsekin\nsellainen...\"\n\nLeonardo puristi äänetönnä ja tyynesti hymyillen hänen kättään.\n\n\"Minä tiesin\", jatkoi sairas vielä iloisempana, \"minä tiesin sinun\nymmärtävän minut... Muistatko, kun kerran sanoit minulle, että\nmekaniikan ikuisten lakien ja luonnonvälttämättömyyden tutkisteleminen\nantaa ihmiselle suuren nöyryyden ja suuren rauhan? Silloin en\nsitä ymmärtänyt. Mutta nyt, sairauteni aikana, yksinäisyydessä,\nhouraillessani, olen usein muistellut sinua, sinun kasvojasi, sinun\nääntäsi, jokaista sinun sanaasi, mestari! Tiedätkö, minusta näyttää\nvälistä, että sinä ja minä olemme eri teitä tulleet samaan päämäärään\n-- sinä elämän, me kuoleman kautta.\"\n\nOvi aukeni ja sisään tuli kääpiö juosten ja säikähtyneen näköisenä:\n\n\"Mona Druda!\" ilmoitti hän. Leonardo aikoi lähteä, mutta herttua\npidätti hänet.\n\nHuoneeseen tuli Gian Galeazzon vanha hoitaja pitäen kädessään pientä\npulloa, jossa oli kellertävää, sameata nestettä -- skorpiooniöljyä.\n\nSkorpiooneja pyydettiin tavallisesti keskikesällä, auringon ollessa\nkoiran tähtisikermässä. Ne laskettiin elävinä satavuotiseen\noliiviöljyyn, johon oli sekoitettu peltovillaa, vesihierakkaa ja\nmitridaattia, ja nesteen annettiin seisoa auringon paisteessa\nviisikymmentä päivää. Sillä sitten voideltiin iltasin sairaan kainalot,\nohimot, vatsa ja rinta. Tietäjäakat vakuuttivat tämän olevan parhaan\nkeinon ei ainoastaan kaikkia myrkkyjä, vaan myöskin kiroja ja noituutta\nvastaan.\n\nNähdessään Leonardon istuvan vuoteen reunalla eukko pysähtyi, ja hänen\nkätensä alkoivat vavista niin, että hän oli vähällä pudottaa pullon\nmaahan.\n\n\"Herran voima olkoon meidän kanssamme! Pyhä Jumalanäiti!...\"\n\nTehden ristinmerkkejä ja mumisten rukouksia hän peräytyi ovea kohti,\nja päästyään ulos huoneesta hän riensi niin nopeasti kuin vanhoilla\njaloillaan suinkin kykeni madonna Isabellan luo ilmoittamaan hirveätä\nuutista.\n\nMona Druda oli vakuutettu siitä, että Moro ja hänen apulaisensa\nLeonardo olivat herttuan tuhonneet, jollei myrkyllä, niin pahoilla\nsilmillä tai muilla taikakeinoilla.\n\nHerttuatar oli kappelissa rukoilemassa seisoen polvillaan pyhänkuvan\nedessä.\n\nKun mona Druda ilmoitti hänelle Leonardon olevan herttuan luona,\nhypähti hän ylös ja huudahti:\n\n\"Se on mahdotonta! Kuka hänet on sinne päästänyt?\"\n\n\"Kuka on päästänyt?\" mutisi eukko päätään pudistellen. \"Sitä ei ole\nhelppo sanoa, teidän korkeutenne, miten se kirottu on sinne ilmestynyt!\nLienee maan alta noussut tai savupiipun kautta sisään lentänyt! Jotain\nnoituutta siinä varmaan on. Olenhan jo kauan sitten varoittanut teidän\nkorkeuttanne...\"\n\nKappeliin tuli hovipoika ja notkisti kunnioittavasti polvea.\n\n\"Serenissima madonna, suvaitsetteko te ja teidän puolisonne ottaa\nvastaan hänen majesteettinsa, Ranskan kaikkein kristillisimmän\nkuninkaan?\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nKaarle VIII oli asettunut asumaan Pavian linnan alakertaan, jonka\nherttua Lodovico Moro oli häntä varten upeasti sisustanut.\n\nLevätessään päivällisen jälkeen kuningas luetutti itselleen äskettäin\nlatinankielestä käännättämäänsä kirjaa: \"Rooman kaupungin ihmeet\" --\n_Mirabilia Urbis Romae_.\n\nKaarlen lapsuus oli ollut hyvin surullinen. Kivulloisena, yksinäisenä\nja alituisesti isäänsä peläten oli hän viettänyt monet vuodet Amboisen\nkolkossa linnassa, missä hänen ainoana henkisenä ravintonaan olivat\nolleet ritariromaanit. Ne panivat kokonaan pyörälle hänen muutenkin jo\nheikon päänsä. Jouduttuaan Ranskan valtaistuimelle hän alkoi kuvitella\nolevansa tarujen sankari sentapainen kuin vaeltavat Pyöreän Pöydän\nritarit Lancelot ja Tristan, ja tuo kaksikymmenvuotias kokematon,\nujo, hyväntahtoinen ja hupsahtava poika päätti panna toimeen sen,\nminkä kirjoista oli lukenut. Tuo \"Mars jumalan poika, Julius Caesarin\njälkeläinen\", niinkuin hovikronikoitsijat sanoivat, samosi mahtavine\nsotajoukkoineen Lombardiaan valloittaakseen Neapelin, Sicilian,\nKonstantinopolin ja Jerusalemin, kukistaakseen Suurturkkilaisen,\nhävittääkseen muhamettilaisen harhaopin ja vapauttaakseen pyhän haudan\nuskottomien käsistä.\n\nKuunnellessaan lapsellisella luottamuksella \"Rooman kaupungin ihmeitä\"\nkuningas nautti edeltäpäin siitä maineesta, minkä hän oli saavuttava\nniin suuremmoisen kaupungin valloittamisella.\n\nMutta hänen ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Hän tunsi kipua sydänalassa\nja hänen päänsä oli raskas eilisen liian iloisen illallisen jälkeen\nMilanon naisten seurassa. Eräästä heistä, Lucrezia Crivellistä, oli hän\nkoko yön uneksinut.\n\nKaarle VIII oli pienikasvuinen ja hyvin ruma. Hänellä oli väärät,\nhoikat sääret, kapeat olkapäät, toinen toista korkeammalla,\nsisäänpainunut rinta, suhteettoman suuri kyömynenä, harva,\nvaaleanpunainen tukka, omituista kellertävää untuvaa viiksien\nja parran asemasta. Kädet ja kasvot nytkähtelivät suonenvedon\ntapaisesti. Paksut huulet olivat aina auki kuin pienillä lapsilla,\nkulmakarvat ylöskohotetut, suuret, vaaleat, lyhytnäköiset silmät ulos\npullistuneet ja kasvojen ilme alakuloinen, hajamielinen ja samalla\njännitetty, niinkuin tavallisesti on heikkojärkisillä ihmisillä.\nHän puhui epäselvästi ja katkonaisesti. Kerrottiin hänen syntyneen\nkuusivarpaisena, ja että hän sitä salatakseen oli hovissaan määrännyt\nrumien, hevosenkavioita muistuttavien, leveäin samettitohvelien\nkäyttämisen.\n\n\"Thibault, Thibault!\" huusi hän kamaripalvelijalleen kesken lukemisen\nhajamielisen näköisenä kuten tavallisesti, änkyttäen ja sanoja hakien:\n\"Minä, minä, tuota... minua niinkuin janottaa. Mitä? Ymmärräthän?...\nTuohan viiniä, Thibault...\"\n\nKardinaali Briçonnet tuli sisään ja ilmoitti, että herttua odotti hänen\nmajesteettiansa.\n\n\"Mitä? Mitä? Herttua?... Paikalla. Minä juon vaan ensin...\"\n\nKuningas otti pikarin, jonka kamaripalvelija oli tuonut. Briçonnet\npidätti häntä ja kysyi Thibaultilta:\n\n\"Onko se meidän viiniämme?\"\n\n\"Ei, monseigneur, se on täkäläisestä viinikellarista. Meidän omamme on\nlopussa.\"\n\nKardinaali kaasi viinin maahan.\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne. Täkäläiset viinit voivat olla\nteidän terveydellenne vahingollisia. Thibault, anna juomanlaskijan heti\nkäydä leiristä noutamassa tynnyrillinen meidän viiniämme.\"\n\n\"Mitä? Miksi?\" hoki kuningas ihmeissään.\n\nKardinaali kuiskasi hänen korvaansa, että sellaisilta ihmisiltä, jotka\nolivat myrkyttäneet laillisen hallitsijansa, saattoi odottaa mitä\nhyvänsä, ja ettei varovaisuus missään tapauksessa haittaisi.\n\n\"Oh, joutavia! Miksi? Minua janottaa\", virkkoi Kaarle kohautellen\nolkapäätänsä harmissaan, mutta hän alistui kuitenkin.\n\nAirueet riensivät edeltäpäin.\n\nNeljä hovipoikaa nosti kuninkaan ylle komean, sinisestä silkistä\ntehdyn ja hopeaisilla liljoilla koristetun katoksen, ylihovimestari\nheitti hänen hartioilleen kärpännahkalla reunustetun punasamettisen\nviitan, johon oli ommeltu kultaisia mehiläisiä ja ajatelma: mehiläisten\nkuninkaalla ei ole pistintä -- _le roi des abeilles n'apas d'aiguillon_.\n\nJa niin läksi seurue liikkeelle Pavian linnan synkkien, autioitten\nhuoneitten läpi kuolevan herttuan luo.\n\nKulkiessaan kappelin ohitse Kaarle huomasi herttuatar Isabellan. Hän\nnosti kunnioittavasti barettiansa aikoen mennä herttuattaren luo ja\nvanhan ranskalaisen tavan mukaan suudella häntä suulle, nimittäen häntä\n\"rakkaaksi sisarekseen\".\n\nMutta herttuatar tuli itse hänen luokseen ja heittäytyi hänen\njalkojensa juureen.\n\n\"Teidän majesteettinne\", alotti hän ennakolta valmistamansa puheen,\n\"armahda meitä! Jumala on sinua siitä palkitseva. Suojele viattomia,\nsinä jalomielinen ritari! Moro on ottanut meiltä kaikki, anastanut\nvaltaistuimen, myrkyttänyt minun puolisoni, Milanon laillisen herttuan\nGian Galeazzon. Omassa talossamme ympäröivät meitä salamurhaajat...\"\n\nKaarle ei paljoa ymmärtänyt ja tuskin kuuntelikaan hänen puhettaan.\n\n\"Mitä? Mitä?\" hoki hän aivan kuin unesta heräten, olkapäätään\nnytkäytellen ja änkyttäen. \"Ei, ei, ei sillä tavalla... Pyydän teitä...\nälkää sillä tavalla, sisareni... Nouskaa, nouskaa!\"\n\nMutta herttuatar ei noussut, vaan tarttui hänen käsiinsä, suuteli\nniitä, tahtoi syleillä hänen polviansa ja huudahti viimein vilpittömän\nepätoivoiseen itkuun purskahtaen:\n\n\"Jos tekin minut hylkäätte, niin minä lopetan itseni!\"\n\nKuningas joutui kokonaan ymmälle ja hänen kasvonsa rypistyivät,\nikäänkuin hän itse olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.\n\n\"No niin, no niin!... Hyvä Jumala... minä en voi... Briçonnet... ole\nhyvä... minä en tiedä... sano hänelle...\"\n\nHänen teki mieli juosta tiehensä. Herttuatar ei herättänyt hänessä\nminkäänlaista sääliä, sillä yksin alentumisessaankin ja epätoivossaan\nhän oli liian ylpeä ja komea; hän muistutti ylevää tragedian\nsankaritarta.\n\n\"Jalo madonna, rauhoittukaa. Hänen majesteettinsa on tekevä kaikki,\nminkä voi, teidän ja teidän puolisonne, messire Jean Galeas'in\nhyväksi\", sanoi kardinaali kohteliaasti mutta kylmästi ja hieman\nalentuvasti, lausuen herttuan nimen ranskaksi.\n\nHerttuatar katsahti Briçonnet'hen, sitten tutkivasta kuninkaan\nkasvoihin ja yhtäkkiä, ikäänkuin nyt vasta olisi ymmärtänyt kenen\nkanssa puhui, vaikeni.\n\nNaurettavan ja surkean näköisenä seisoi kuningas hänen edessään, suu\nauki kuin pienellä lapsella, mieletön ja saamaton hymy huulillaan ja\nsuuret, vaaleat silmät selällään.\n\n\"Minä, Aragonian Ferdinandin pojantytär, tuon heikkomielisen raukan\njalkojen juuressa!\"\n\nHän nousi ylös. Hänen kalpeat poskensa sävähtivät punaisiksi.\nKuningas tunsi, että jotakin olisi ollut sanottava, äänettömyys\njotenkin katkaistava. Hän teki epätoivoisia ponnistuksia, kohautteli\nolkapäätään, räpytti silmiään ja änkytti tapansa mukaan: \"Mitä? Mitä?\"\nSitten hän vaikeni.\n\nHerttuatar mittasi hänet silmillään kiireestä kantapäähän\npeittelemättömän ylenkatseellisesti. Kaarle painoi päänsä alas\nmasennettuna.\n\n\"Briçonnet, mennään, mennään... vai mitä?...\"\n\nHovipojat aukasivat oven ja Kaarle astui herttuan huoneeseen.\n\nIkkunaluukut olivat auki. Syysillan heikko valo tunkeutui puiston\nkorkeitten, kullankeltaisten puunlatvojen läpi huoneeseen.\n\nKuningas meni sairaan vuoteen ääreen, puhutteli häntä nimellä \"mon\ncousin\" ja kysyi hänen vointiaan.\n\nGian Galeazzo vastasi niin ystävällisesti hymyillen, että Kaarle heti\ntunsi helpoitusta, tointui hämmennyksestään ja vähitellen rauhoittui.\n\n\"Herra suokoon voiton teidän majesteetillenne!\" sanoi herttua muun\nmuassa. \"Kun saavutte Jerusalemiin, Herran haudalle, niin rukoilkaa\nminunkin sieluparkani puolesta, sillä silloin olen minä jo...\"\n\n\"Oi ei, ei, hyvä veli, mitenkä te noin... miksi?\" keskeytti hänet\nkuningas. \"Jumala on armollinen. Te paranette... Me lähdemme vielä\nyhdessä sotaretkelle, sotimaan turkkilaispakanoita vastaan -- muistakaa\nsanani! Mitä?...\"\n\nGian Galeazzo pudisti päätään:\n\n\"Ei, ei minusta enää ole mihinkään!\"\n\nJa katsoen kuningasta suoraan silmiin syvällä, tutkivalla katseella hän\nlisäsi:\n\n\"Minun kuoltuani, kuningas, älkää jättäkö minun pikku poikaani,\nFrancescoa, ja Isabellaa -- hän on onneton, ei, hänellä ole ketään\nmaailmassa...\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" huudahti Kaarle joutuen yhtäkkiä kovan\nliikutuksen valtaan.\n\nHänen paksut huulensa värähtivät, suupielet vetäytyivät alaspäin,\nja ikäänkuin sisäisen valon heijastuksena levisi hänen kasvoilleen\ntavattoman hyvyyden ilme.\n\nHän kumartui äkkiä sairaan puoleen, syleili häntä ja sopersi kiihkeän\nhellästi:\n\n\"Armas veljeni!... Herttainen veliraukkani!...\"\n\nMolemmat hymähtivät toinen toiselleen kuin sairaat lapsukaiset -- ja\nheidän huulensa yhtyivät veljelliseen suuteloon.\n\nTultuaan ulos herttuan huoneesta kuningas kutsui luokseen kardinaalin:\n\n\"Briçonnet, Briçonnet... tiedätkö, täytyy tässä jotenkin... tuota\nnoin... auttaa... Ei tämä käy laatuun... ei käy laatuun... Minä olen\nritari... Täytyy puolustaa... kuuletko?\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasi kardinaali vältellen, \"hän kuolee\nkaikissa tapauksissa. Ja miten me voisimmekaan auttaa? Itseämme vain\nvahingoittaisimme. Herttua Moro on meidän liittolaisemme...\"\n\n\"Herttua Moro on konna, -- niin, murhaaja hän on!\" huudahti kuningas,\nja hänen silmissään välähti järkevä viha.\n\n\"Minkä sille voimme?\" virkkoi Briçonnet kohauttaen olkapäitään,\nhienon ylevä hymy huulillaan. \"Herttua Moro ei ole muita pahempi eikä\nparempi. Politiikka, katsokaas, teidän majesteettinne! Kaikki me olemme\nihmisiä...\"\n\nJuomanlaskija toi kuninkaalle pikarin ranskalaista viiniä. Kaarle joi\nsen ahneesti. Viini virkisti häntä ja haihdutti pois synkät mietteet.\n\nYhtaikaa juomanlaskijan kanssa oli tullut sisään herttua Moron\nlähettiläs. Herttua pyysi illalliselle. Kuningas kieltäytyi. Lähettiläs\nkoetti taivuttaa häntä, mutta nähdessään, etteivät pyynnöt auttaneet,\nhän meni Thibaultin luo ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Tämä\nnyökäytti päätään ja kuiskasi vuorostaan kuninkaan korvaan:\n\n\"Teidän majesteettinne, madonna Lucrezia...\"\n\n\"Mitä? Mitä?... Mikä Lucrezia?\"\n\n\"Hän, jonka kanssa teidän majesteettinne suvaitsi tanssia eilen\ntanssiaisissa.\"\n\n\"Vai hän, niin niin... Kyllä muistan... Madonna Lucrezia... Hyvin\nviehättävä!... Sanotko, että hän tulee olemaan mukana illallisilla?\"\n\n\"Aivan varmaan, ja hän pyytämällä pyytää teidän majesteettianne...\"\n\n\"Pyytääkö hän... Vai niin! No, sitten, Thibault?, Mitä? Mitä arvelet?\nEhkäpä minä... Sama se... Olkoon menneeksi!... Huomenna sitten lähdemme\nliikkeelle... Viimeisen kerran... Kiittäkää puolestani herttuata,\nmessire\", sanoi hän kääntyen lähettilään puoleen, \"ja sanokaa, että\nminä, tuota... ehkä...\"\n\nKuningas vei Thibaultin syrjään:\n\n\"Kuulehan, kuka on tuo madonna Lucrezia?\"\n\n\"Moron rakastajatar, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Moron rakastajatar, vai niin! Sääli...\"\n\n\"Sananen vain, sire, niin me silmänräpäyksessä järjestämme kaikki. Jo\ntänään, jos suvaitsette.\"\n\n\"Ei, ei! Ei se käy päinsä!... Minä olen täällä vieraana...\"\n\n\"Moro on oleva mielissään, teidän majesteettinne. Te ette tunne\ntäkäläisiä ihmisiä...\"\n\n\"No, olkoon menneeksi, olkoon menneeksi. Niinkuin tahdot. Se on sinun\nasiasi...\"\n\n\"Olkaa vain huoleti, teidän majesteettinne. Sananen vain...\"\n\n\"Älä kysele... siitä en pidä... Sanoinhan, että se on sinun asiasi...\nEn tahdo mitään tietää... Niinkuin tahdot...\"\n\nThibault kumarsi äänetönnä.\n\nAstuessaan alas portaita kuningas rypisti taas otsaansa ja hieroi sitä\navuttomasti ajatustaan pinnistäen:\n\n\"Briçonnet, Briçonnet... Mitä sinä arvelet?... Mitä aioinkaan sanoa?...\nNiin, niin... Puolustaa... viatonta... Se on loukkaus... Ei se käy\nlaatuun. Minä olen ritari!...\"\n\n\"Sire, jättäkää se huoli sillensä, meillä on nyt muuta ajateltavaa.\nJätetään se ennemmin siksi kuin palaamme sotaretkeltämme, voitettuamme\nturkkilaiset, valloitettuamme Jerusalemin.\"\n\n\"Niin, niin, Jerusalemin!\" sopersi kuningas, ja hänen silmänsä\nlaajenivat, hänen huulilleen ilmaantui heikko, uneksiva hymy.\n\n\"Herran käsi vie teidän majesteettinne voittoihin\", jatkoi Briçonnet,\n\"Jumalan sormi osoittaa tietä ristiretkeläisille\".\n\n\"Jumalan sormi! Jumalan sormi!\" toisti Kaarle VIII juhlallisesti,\nkohottaen katseensa taivaaseen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKahdeksan päivän kuluttua kuoli nuori herttua.\n\nKun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, pyysi hän puolisoltaan lupaa saada\ntavata Leonardoa. Mutta Isabella ei siihen suostunut. Mona Druda oli\nuskottanut hänelle, että noidutuilla on aina vastustamaton ja heille\nitselleen turmiollinen halu nähdä sitä, joka heidät on noitunut. Eukko\nvoiteli sairasta uutterasti skorpioonivoiteella, lääkärit piinasivat\nhäntä loppuun asti suoneniskuilla. Hän kuoli tyynesti.\n\n\"Tapahtukoon sinun tahtosi!\" olivat hänen viimeiset sanansa.\n\nMoro antoi kuljettaa ruumiin Paviasta Milanoon ja asettaa sen\nnäytteille tuomiokirkkoon.\n\nYlimykset kokoontuivat Milanon linnaan. Vakuutettuaan, että veljenpojan\nennenaikainen kuolema tuotti hänelle syvää surua, Lodovico ehdotti,\nettä herttuaksi julistettaisiin pieni Francesco, Gian Galeazzon poika,\nlaillinen perillinen. Kaikki vastustivat sitä, selittäen, ettei\nalaikäiselle ollut uskottava niin suurta valtaa, ja kansan nimessä\npyysivät Moroa ottamaan vastaan herttuanvaltikan.\n\nMoro teeskenteli ja oli kieltäytyvinään; mutta lopulta hän kuitenkin,\nikäänkuin vasten tahtoaan, suostui.\n\nTuotiin loistava, kullalla kirjailtu puku. Uusi herttua pukeutui\nsiihen, nousi hevosen selkään ja ratsasti Sant Ambrogion kirkkoon\npuoluelaistensa ympäröimänä, jotka huusivat: \"eläköön Moro, eläköön\nherttua!\" Torvia toitotettiin, tykit jyskyivät, kirkonkellot soivat,\nmutta kansa oli ääneti.\n\nRaastuvan eteläisessä kylkirakennuksessa olevalta parvekkeelta Loggia\ndegli Ossii luki airut kaupungin vanhimpien, konsulien ja etevimpien\nporvarien läsnäollessa sen \"privilegiumin\", jonka herttua Morolle\noli lahjoittanut pyhän roomalaisen keisarikunnan ikuinen Augustus,\nMaximilianus:\n\n\"_Maximilianus divina favente dementia Romanorum Rex semper\nAugustus_ -- kaikki maakunnat, maatilat, kaupungit, kylät, linnat ja\nlinnoitukset, vuoret, laitumet ja tasangot, metsät, niityt, korvet,\njoet, järvet, metsästysmaat, kalavedet, suolakaivokset, vuorikaivokset,\nvasallien, markiisien, kreivien ja paroonien maa-alueet, luostarit,\nkirkot, vierasmajat -- kaikki lahjoitamme sinulle, Lodovico Sforza, ja\nsinun jälkeläisillesi; vahvistamme kaikki sinun oikeutesi, valitsemme,\nylennämme ja määräämme sinut ja sinun poikasi, pojanpoikasi ja\npojanpojanpoikasi Lombardian itsevaltiaiksi aikojen loppuun asti.\"\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen muutettiin suurilla juhlallisuuksilla\ntuomiokirkkoon Milanon suurin pyhäinjäännös, yksi niistä nauloista,\njoilla Vapahtaja oli ristiinnaulittu.\n\nMoro toivoi tällä teolla voittavansa kansan suosion ja vahvistavansa\nvaltansa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nYöllä kokoontui Arengon torille, Tibaldon viinikellarin edustalle,\nsuuri ihmisjoukko. Siinä oli tinaaja Scarabullo, kultaompelija\nMascarello, turkkuri Maso, suutari Corbolo ja lasinpuhaltaja Gorgoglio.\n\nKeskellä joukkoa, tynnyrillä, seisoi dominikaanimunkki fra Timoteo\nsaarnaten:\n\n\"Veljet, kun pyhä Helena Venus-jumalattaren temppelin alta löysi pyhän\nristinpuun ynnä muut välikappaleet, joilla Vapahtajaa oli piinattu ja\njotka pakanat olivat maahan kätkeneet, otti keisari Konstantinus yhden\npyhistä nauloista ja käski sepän upottaa sen sotaratsunsa suitsiin,\nettä toteutuisi profeetta Sakarian sana: 'siihen aikaan on hevosten\nvarustus oleva Herralle pyhä'. Ja tämä ihmeellinen pyhäinjäännös tuotti\nhänelle voiton Rooman keisarikunnan vihollisista ja vastustajista.\nKeisarin kuoltua tuo naula hävisi, ja vasta pitkän ajan kuluttua\nsen löysi suuri pyhimys, milanolainen Ambrogio, erään roomalaisen\nrautaromukauppiaan Paolinon puodista ja toi sen Milanoon. Siitä asti\non meidän kansamme hallussa kallisarvoisin ja pyhin ristin kaikista\nnauloista -- se, jolla kaikkivaltiaan Jumalan oikea kämmen lävistettiin\npelastuksen ristinpuulla. Sen pituus on täsmälleen viisi ja puoli\ntuumaa. Se on pitempi ja paksumpi roomalaista ja sen kärki on terävä,\njota vastoin roomalaisen on tylsä. Meidän naulamme on ollut kolme\ntuntia Vapahtajan kämmenessä, niinkuin sen todistaa oppinut isä Alessio\nmonella älykkäällä päätelmällä.\"\n\nFra Timoteo vaikeni hetkeksi ja huudahti sitten kovalla äänellä,\nojentaen kätensä taivasta kohti:\n\n\"Nyt parhaillaan, rakkaat ystäväni, tapahtuu suuri pyhäinryöstö.\nMoro, pahantekijä, murhaaja, valtaistuimen ryöstäjä, viettelee kansaa\njumalattomilla juhlilla ja käyttää pyhää naulaa lujittaakseen horjuvaa\nvaltaistuintansa!\"\n\nVäkijoukossa alkoi kuulua muminaa.\n\n\"Ja tiedättekö te, rakkaat veljeni\", jatkoi munkki, \"kenelle hän on\nuskonut sen koneen laittamisen, jonka avulla naula nostetaan ylös\nkupooliin alttarin kohdalle?\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Firenzeläiselle Leonardo da Vincille!\"\n\n\"Leonardo? Kuka se on?\" kyselivät muutamat.\n\n\"Kyllä tunnemme\", sanoivat toiset, \"se on se sama, joka nuoren herttuan\nmyrkytti hedelmillä\".\n\n\"Noita, kerettiläinen, jumalankieltäjä!\"\n\n\"Mutta minä olen kuullut, veljet\", virkkoi Corbolo arasti, \"että tuo\nmesser Leonardo on hyväsydäminen mies. Ei hän kuulu tekevän kellekään\npahaa, kuuluu säälivän yksin luontokappaleitakin...\"\n\n\"Ole vaiti, Corbolo! Mitä sinä joutavia jaarittelet?\"\n\n\"Voiko nyt noita olla hyvä?\"\n\n\"Oi, te minun lapseni\", huusi fra Timoteo, \"myöskin siitä suuresta\nviettelijästä, joka pimeydestä tulee, sanovat ihmiset kerran: 'hän on\nhyvä, hän on täydellinen', sillä hän on muodoltaan oleva Kristuksen\nkaltainen, ja hänen äänensä on oleva vieno ja suloinen kuin huilun\nääni. Ja monta on hän viettelevä kavalalla armeliaisuudellaan. Ja\nkaikilta ilmansuunnilta on hän kutsuva kokoon kansoja ja heimoja,\nniinkuin metsäkana pettävällä äänellään kutsuu pesäänsä vieraan\npoikueen. Valvokaa, rakkaat veljeni! Katso, pimeyden enkeli, tämän\nmaailman ruhtinas, jonka nimi on Antikristus, on tuleva ihmisen\nmuodossa. Firenzeläinen Leonardo on Antikristuksen palvelija ja\nedelläkävijä!\"\n\nLasinpuhaltaja Gorgoglio, joka nyt ensi kerran kuuli Leonardosta\npuhuttavan, sanoi vakuutettuna:\n\n\"Niin se on! Hän on myynyt sielunsa paholaiselle ja allekirjoittanut\nsopimuksen omalla verellään.\"\n\n\"Suojele meitä, pyhä Äiti, ja armahda!\" vikisi kaupustelija Barbaccia.\n\n\"Tuonnottain kertoi minulle Stamma -- hän on palveluksessa\nteloittajalla -- että tuo samainen Leonardo, Jumala hänestä varjelkoon,\nvarastaa ruumiita hirsipuista, leikkelee niitä veitsillä, ottaa ulos\nsisälmykset...\"\n\n\"No, sitä et sinä ymmärrä, Barbaccia\", huomautti Corbolo mahtavan\nnäköisenä, \"se on tiedettä, jota sanotaan anatomiaksi\".\n\n\"Koneen kuuluu keksineen, jolla voi lentää ilmassa\", ilmoitti\nMascarello.\n\n\"Vanha siivekäs käärme Belial nousee Jumalaa vastaan\", selitti taas\nfra Timoteo. \"Simon Noita nousi myöskin ilmaan, mutta apostoli Paavali\nsyöksi hänet maahan.\"\n\n\"Ja veden päällä kuuluu kävelevän, niinkuin maalla\", kertoi Scarabullo.\n\"'Herra, näet, käveli veden päällä, niin hänkin kävelee' -- sillä\ntavalla hän herjaa Jumalaa!\"\n\n\"Meren pohjaan laskeutuu lasisessa kellossa\", lisäsi turkkuri Maso.\n\n\"Älkää sitä uskoko, hyvät ystävät! Ei hän kelloa tarvitse! Muuttuu vaan\nkalaksi ja ui, muuttuu linnuksi ja lähtee lentoon!\" päätti Gorgoglio.\n\n\"Kas sitä ihmissutta, hiisi hänet periköön!\"\n\n\"Ja mitä ne isät inkvisiittorit miettivät? Roviolle se olisi vietävä!\"\n\n\"Seipääseen pistettävä!\"\n\n\"Voi, voi! Voi meitä, rakkaat veljeni!\" huusi fra Timoteo. \"Pyhä naula,\npyhä naula on Leonardon käsissä!\"\n\n\"Sitä emme salli!\" huusi Scarabullo, nyrkkiään puristaen, \"ennen\nkuolemme kuin sallimme pyhäinjäännöstä häväistävän. Ottakaamme pois\npyhä naula jumalankieltäjältä!\"\n\n\"Kostakaamme pyhäinryöstö! Kostakaamme murhatun herttuan puolesta!\"\n\n\"Minne nyt, ystävät?\" huudahti suutari lyöden kätensä yhteen. \"Kohta\ntulee yövartiosto. Giustizian kapteeni...\"\n\n\"Hiiteen Giustizian kapteeni! Mene akkasi hameen suojaan, Corbolo, jos\npelkäät!\"\n\nSauvoilla, seipäillä, pertuskoilla ja kivillä varustettuna, huutaen ja\nkiroillen, läksi joukko liikkeelle.\n\nEtunenässä kulki munkki, pitäen ristiinnaulitun kuvaa kädessään ja\nlaulaen virttä:\n\n\"Nouskoon Jumala ja hajotkoot Hänen vihollisensa, paetkoot Hänen\nkasvojensa edestä ne, jotka Häntä vihaavat.\n\n\"Niinkuin haihtuu savu, niin haihtukoot, niinkuin sulaa vaha tulessa,\nniin sortukoot jumalattomat Herran kasvojen edessä.\"\n\nTervasoihdut savusivat ja räiskyivät. Niitten kirkkaan punaisessa\nloimussa himmenivät hento kuun sirppi ja hiljaa tuikkivat tähdet.\n\n\n\n\nX\n\n\nLeonardo työskenteli ateljeessaan. Hänellä oli tekeillä nostolaitos\npyhän naulan nostamista varten kupooliin. Zoroastro teki pyöreätä,\nlasiseinäistä lipasta, jossa pyhäinjäännös tulisi säilytettäväksi.\nAteljeen pimeässä nurkassa istui Giovanni Beltraffio, silloin tällöin\nkatsahtaen opettajaansa.\n\nSyventyessään kysymykseen voiman siirtämisestä väkipyöräin ja vipujen\navulla oli Leonardo kokonaan unohtanut nostolaitoksen.\n\nHän oli juuri päättänyt monimutkaisen laskun. Järjen sisällinen\nvälttämättömyys, matematiikan laki, vahvistivat luonnon ulkonaista\nvälttämättömyyttä -- mekaniikan lakia: kaksi suurta salaisuutta\nsulautui yhdeksi, vielä suuremmaksi.\n\n\"Ihmiset eivät milloinkaan keksi mitään niin yksinkertaista ja kaunista\nkuin ovat luonnon ilmiöt\", ajatteli hän hiljainen hymy huulillaan.\n\"Jumalallinen välttämättömyyden laki pakoittaa seurauksen johtumaan\nlyhyintä tietä syystä.\"\n\nHänen sielunsa täytti hartaan ihmettelyn tunne sen pohjattoman kuilun\nedessä, johon hän katsoi -- tunne, johon ei voi verrata mitään muuta\nihmissielussa liikkuvaa tunnetta.\n\nNostokoneen piirustuksen reunaan, numerojen ja laskujen viereen hän\nkirjoitti sanat, jotka kaikuivat hänen sydämessään kuin rukous:\n\n\"Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuun panija!\nSinä olet tahtonut, että kullakin voimalla olisi välttämättömät\nseurauksensa, järjestyksessään ja ominaisuuksiensa mukaisesti,\nsillä jos voiman on liikutettava jotakin kappaletta sata kyynärää\neteenpäin ja se tiellään kohtaa esteen, niin sinun järjestelysi\nmukaan sysäys synnyttää uuden liikkeen ja voima siten, korvaukseksi\nsuorittamattomasta matkasta, vaihtuu tärinään ja värähtelyihin -- oi,\nsinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija!\"\n\nYhtäkkiä alkoi kuulua kovaa jyskytystä talon ulko-ovelta, virren laulua\nja raivostuneen väkijoukon kirouksia ja huutoja.\n\nGiovanni ja Zoroastro riensivät tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut.\n\nMaturina eukko syöksyi vähissä vaatteissa ja tukka pörröllään\nhuoneeseen, huutaen:\n\n\"Rosvoja! Rosvoja! Auttakaa! Pyhä Äiti meitä armahtakoon!\"\n\nMarco d'Oggione tuli sisään pyssy kädessä ja sulki kiireesti\nikkunaluukut.\n\n\"Mitä se on, Marco?\" kysyi Leonardo.\n\n\"En tiedä. Jotkut roistot koettavat murtautua sisään. Luultavasti ovat\nmunkit yllyttäneet rahvaan.\"\n\n\"Mitä ne tahtovat?\"\n\n\"Piru heistä selvän saakoon, mielettömästä roskaväestä! Pyhää\nristinnaulaa vaativat.\"\n\n\"Ei sitä minulla ole. Se on arkkipiispa Arcimboldon hallussa.\"\n\n\"Sanoin minä heille senkin. Mutta he eivät kuuntele, raivoovat\nvain kuin hullut. Teidän armoanne sanovat herttua Gian Galeazzon\nmurhaajaksi, noidaksi ja jumalankieltäjäksi.\"\n\nHuudot kadulla yltyivät:\n\n\"Avatkaa! Avatkaa! Muuten sytytämme tuleen kirotun pesänne! Maltahan,\nkun pääsemme käsiksi sinun nahkaasi, Leonardo, sinä kirottu\nAntikristus!\"\n\n\"Nouskoon Jumala ja hajotkoot Hänen vihollisensa!\" lauloi fra Timoteo,\nja hänen lauluunsa yhtyivät Farfanicchion kimakat vihellykset.\n\nAteljeehen tuli juosten pikku Jacopo. Hän hyppäsi ikkunalaudalle,\naukasi luukun ja aikoi hypätä ulos pihalle, mutta Leonardo tarttui\nhänen takkinsa liepeeseen.\n\n\"Minne sinä aiot?\"\n\n\"Vartioväkeä noutamaan. Se kulkee tähän aikaan täällä lähitienoilla.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Jacopo? Saavat sinut kiinni ja tappavat.\"\n\n\"Eivät saa! Minä kiipeän muurin yli Trulla tädin kasvitarhaan, ja\nsitten kuljen takapihojen kautta... Ja jos tappavatkin, niin tappakoot\nennen minut kuin teidät!\"\n\nKatsahdettuaan Leonardoon hellä ja urhea hymy huulillaan poika\nriistäytyi hänen käsistään, hyppäsi ulos ikkunasta ja huusi mennessään:\n\"kyllä vapautan teidät, älkää pelätkö!\"\n\n\"Sellainen kelvoton rakkari\", virkkoi Maturina päätään pudistaen,\n\"mutta olipas tarpeen hädän hetkenä Kukaties todellakin meidät\nvapauttaa...\"\n\nKivi särki ikkunan yläkerrassa.\n\nMaturina päästi haikean valitushuudon, lyöden kätensä yhteen, juoksi\nulos huoneesta, löysi pimeässä haparoiden kellariin vievät portaat,\nlaskeutui kellariin ja, kuten sittemmin itse kertoi, ryömi tyhjään\nviinitynnyriin, jossa olisi istunut aamuun asti, ellei häntä olisi\nsieltä pois haettu.\n\nMarco juoksi ylös sulkemaan luukkuja.\n\nGiovanni palasi ateljeehen kalpeana ja väsyneen ja välinpitämättömän\nnäköisenä. Hän aikoi taas istuutui nurkkaansa, mutta katsahdettuaan\nLeonardoon hän yhtäkkiä tuli hänen luokseen ja lankesi hänen eteensä\npolvilleen.\n\n\"Mikä sinun on? Mitä sinä tahdot, Giovanni?\"\n\n\"He sanovat, mestari... Minä tiedän, ettei se ole totta... Minä en sitä\nusko... Mutta sanokaa... Jumalan tähden, sanokaa se minulle itse!\"\n\nMielenliikutus tukahutti hänen äänensä.\n\n\"Sinä kysyt\", sanoi Leonardo surullisesta hymyillen, \"puhuvatko he\ntotta sanoessaan minua murhaajaksi?\"\n\n\"Yksi sana vain, mestari, yksi ainoa sana teidän suustanne!\"\n\n\"Mitä voin minä sinulle sanoa, ystäväni? Ja niitä varten? Et sinä\nkuitenkaan minua usko, jos kerran olet voinut minua epäillä...\"\n\n\"Oi, messer Leonardo!\" huudahti Giovanni. \"Minä kärsin niin kovin,\nen tiedä mikä minun on... minä tulen hulluksi, mestari... Auttakaa!\nArmahtakaa minua. Minä en enää jaksa... Sanokaa, että se on valetta!\"\n\nLeonardo oli vaiti.\n\nSitten hän kääntyi pois ja hänen äänensä värähti:\n\n\"Sinäkin olet heidän puolellaan, sinäkin olet minua vastaan!\"\n\nNyt kuului niin kovia jysäyksiä, että koko talo tärisi.\n\nTinaaja Scarabullo särki ovea kirveellä.\n\nLeonardo kuunteli rahvaan huutoja, ja hänen sydäntään kouristi tuttu,\nhiljainen suru, äärettömän yksinäisyyden tunne.\n\nHänen päänsä painui alas, hänen katseensa sattui noihin\nvastakirjoitettuihin riveihin:\n\n\"Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija!\"\n\n\"Niin\", ajatteli hän, \"kaikki on hyvää, kaikki tulee Sinulta!\"\n\nHän hymyili ja toisti nöyrästi kuolevan herttua Gian Galeazzon sanat:\n\n\"Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.\"\n\n\n\n\n\n\nKuudes kirja\n\nGIOVANNI BELTRAFFION PÄIVÄKIRJA\n\n\n\n\nMinä tulin firenzeläisen mestarin Leonardo da Vincin oppilaaksi\nmaaliskuun 25 p:nä 1494.\n\nOpintojärjestys on seuraava: perspektiivioppia, ihmisruumiin mittoja\nja mittasuhteita, piirustusta hyvien mestarien taulujen mukaan,\npiirustusta luonnosta.\n\n* * *\n\nTänään toverini Marco d'Oggione antoi minulle perspektiiviä\nkäsittelevän kirjan. Se on kirjoitettu mestarin sanelun mukaan ja alkaa\nnäin:\n\n\"Suurinta iloa ruumiille tuottaa auringon valo, suurinta iloa hengelle\nmatemaattisen totuuden selvyys. Juuri senvuoksi on perspektiivioppi,\njossa valoisan viivan tutkisteleminen -- silmien suurin ilo -- yhtyy\nmatematiikan selvyyteen -- joka on järjen suurin ilo, asetettava\nkorkeammalle kaikki muita inhimillisiä tutkimuksia ja tieteitä.\nValistakoon minua Hän, joka on sanonut itsestään: Minä olen totinen\nvalo, ja auttakoon minua selvittämään opin perspektiivistä, tieteen\nvalosta. -- Minä jaan tämän kirjan kolmeen osaan, joista ensimmäinen\nkäsittelee esineitten ko'on pienenemistä etäisyydessä, toinen värin\nselvyyden vähentymistä ja kolmas ääripiirteiden selvyyden vähentymistä.\"\n\n* * *\n\nMestari pitää minusta huolta kuin omaisestaan. Saatuaan tietää minun\nolevan köyhän, ei hän tahtonut ottaa vastaan sovittua kuukausimaksua.\n\n* * *\n\nMestari sanoi:\n\n\"Sitten kun opit tuntemaan perspektiiviopin lait ja tiedät ulkoa\nihmisruumiin mittasuhteet, ala uutterasti tarkastella ihmisten\nliikkeitä -- mitenkä he seisovat, kävelevät, haastelevat, riitelevät,\nnauravat ja tappelevat, millainen heidän kasvojensa ilme on silloin,\nmillainen niiden katsojien, jotka tahtovat heitä erottaa, ja millainen\nniiden, jotka ääneti katselevat. Kaikki tuo on sinun niin nopeasti\nkuin mahdollista lyijykynällä merkittävä ja piirustettava pieneen\nvärillisestä paperista tehtyyn kirjaan, jonka aina tulee olla mukanasi;\nkun se tulee täyteen, ota toinen, ja pane entinen talteen. Muista,\nettet koskaan hävitä tai pyyhi pois noita piirustuksia, vaan säilytä\nniitä, sillä ihmisruumiin liikkeet ovat luonnossa niin moninaiset,\nettei mikään ihmismuisti kykene niitä säilyttämään. Senvuoksi on\nsinun pidettävä näitä luonnoksia parhaimpina neuvonantajinasi ja\nopettajinasi.\"\n\nOlen hankkinut itselleni sellaisen kirjan ja joka ilta kirjoitan\nmuistiin päivän kuluessa mestarilta kuulemani merkittävät sanat.\n\n* * *\n\nTänään tapasin lumpunmyyjättärien kadulla, lähellä tuomiokirkkoa,\nsetäni, lasimaalari Osvald Ingrimin. Hän sanoi, ettei hän enää tahdo\ntietää minusta, että minä olen kadottanut sieluni autuuden rupeamalla\njumalankieltäjän ja kerettiläisen Leonardon oppilaaksi. Nyt olen\naivan yksin; ei ole minulla ketään maailmassa -- ei sukulaisia eikä\nystäviä -- paitsi mestaria. Toistan Leonardon ihanan rukouksen:\n\"valistakoon minua Herra, maailman valkeus, ja auttakoon minua oppimaan\nperspektiiviopin, tieteen Hänen valostaan.\" -- Voivatko nämä olla\njumalankieltäjän sanoja?\n\n* * *\n\nOlinpa miten murheellinen hyvänsä, ei minun tarvitse muuta kuin\nkatsahtaa hänen kasvoihinsa, niin jo tuntuu helpommalta ja\niloisemmalta. Millaiset silmät hänellä on -- kirkkaat, vaaleansiniset\nja kylmät kuin jää; millainen hiljainen, miellyttävä ääni, millainen\nhymy! Ilkeimmätkään, itsepäisimmätkään ihmiset eivät voi vastustaa\nhänen vakuuttavaa puhettaan, jos hän tahtoo taivuttaa heitä myöntämään\ntai kieltämään jotakin. Usein katselen häntä pitkän aikaa, hänen\nistuessaan työpöytänsä, ääressä ajatuksiinsa vaipuneena ja hienoilla\nsormillaan hitaasti sivellen pitkää, käherää, silkin pehmeää,\nkullankeltaista partaansa. Puhuessaan jonkun kanssa hän tavallisesti\nsiristää toista silmäänsä, hieman viekas ja pilkallinen, mutta samalla\nhyväntahtoinen ilme kasvoillaan, ja silloin näyttää kuin katse\ntuuheitten kulmakarvain alta tunkisi toisen sielun syvimpään sopukkaan.\n\n* * *\n\nHänen pukunsa on yksinkertainen; hän ei kärsi kirjavia pukuja\neikä uusia muoteja. Ei hän rakasta minkäänlaisia hajuvesiä. Mutta\nhänen liinavaatteensa ovat mitä hienoimmasta palttinasta ja aina\nlumivalkoiset. Hänen mustassa baretissaan ei ole mitään koristeita,\nmitaleja taikka sulkia. Mustan ihotakin päällä on hänellä polviin asti\nulottuva, tummanpunainen, suorapoimuinen viitta, vanhaa firenzeläistä\nkuosia. Hänen liikkeensä ovat sulavat ja rauhalliset. Huolimatta hänen\nvaatimattomasta puvustaan ei häntä voi olla huomaamatta. Olipa hän\nylimysten parissa tai rahvasjoukon keskellä: hän ei ole kenenkään muun\nnäköinen.\n\n* * *\n\nHän osaa kaikkea, tietää kaikki, on oivallinen jousella ampuja,\nratsastaja, uimari, mestari miekkailussa. Kerran näin hänen kilpailevan\nkansan etevimpien voimamiesten kanssa. Kilpailu tapahtui kirkossa.\nPikkuinen rahalantti oli heitettävä niin, että se kosketti kupoolin\nkeskustaa. Messer Leonardo voitti kaikki muut notkeudessa ja voimassa.\n\nHän on vasenkätinen. Mutta vasemmalla kädellään, joka näöltään on\nhieno ja hento kuin nuoren naisen, hän puristaa kokoon hevosenkengän\nja kirkonkellon läppäimen. Sama käsi, piirtäessään ihanaa tytön päätä,\ntekee siihen läpikuultavia varjoja hiilen tai lyijykynän vedoilla, niin\nkeveillä kuin perhosen siipien värinä.\n\n* * *\n\nTänään iltapäivällä hän lopetteli minun läsnä ollessani erästä\npiirustusta, joka esittää neitsyt Maariaa, kun tämä pää kumarruksissa\nkuuntelee enkelin ilosanomaa. Helmillä ja kahdella kyyhkysen siivellä\nkoristetun päähineen alta valuvat hiussuortuvat, joita tuulahdus\nenkelin siivistä vienosti heiluttaa. Tukka on palmikoitu firenzeläisten\ntyttöjen tavan mukaan, näennäisesti huolimattomasti, mutta itse asiassa\ntaidokkaasti. Noitten kiharain kauneus on lumoavaa, kuin omituinen\nsoitto. Ja hänen salaperäinen katseensa, joka ikäänkuin kuultaa luomien\nläpi, muistuttaa saavuttamattomia vedenalaisia kukkia, jotka näkyvät\nläpikuultavien laineitten läpi.\n\nYhtäkkiä syöksyi huoneeseen pikku Jacopo ja huusi; hyppien ja käsiään\nyhteen lyöden:\n\n\"Messer Leonardo, tulkaa pian keittiöön! Minä olen tuonut teille\nsellaisia epäsikiöitä, että tulette olemaan tyytyväinen!\"\n\n\"Mistä?\" kysyi mestari.\n\n\"Sant' Ambrogion kirkon eteisestä. Ne ovat kerjäläisiä Bergamosta. Minä\nsanoin heille, että te kestitsette heitä illallisella, jos he antavat\nteidän ottaa kuvan itsestään.\"\n\n\"Odottakoot. Minä lopetan kohta piirustukseni.\"\n\n\"Ei, mestari, he eivät rupea odottamaan; heidän täytyy joutua takasin\nBergamoon ennen yötä. Tulkaahan vaan katsomaan -- ette sitä kadu.\nSe maksaa vaivan, toden totta! Ette voi kuvaillakaan, millaisia\nkummituksia ne ovat.\"\n\nJättäen keskentekoisen piirustuksensa meni mestari keittiöön. Minä\nseurasin häntä. Keittiön penkillä istui kaksi paksua ukkoa, jotka\nolivat kuin vesitaudin pullistamia ja joitten kaulassa riippui\ninhoittavia, suuri näräpaisumia -- Bergamon vuoristolaisten kesken\ntavallinen tauti -- ja toisella heistä oli vieressään vaimonsa,\nryppyinen, laiha vanha eukko, jota täydellä syyllä nimitettiin\nHämähäkiksi.\n\nJacopon kasvot loistivat ylpeydestä.\n\n\"Näettehän nyt\", kuiskasi hän, \"sanoinhan, että ne tulevat teitä\nmiellyttämään. Kyllä minä tiedän, millaista te tahdotte...\"\n\nLeonardo istuutui noiden vaivaisten luo, käski tuoda viiniä ja rupesi\nheitä kestitsemään, ystävällisesti heidän kanssaan jutellen ja\nhuvittaen heitä hullunkurisin jutuin. Ensin he arastelivat, katselivat\nhäntä epäluuloisesti, nähtävästi käsittämättä, mitä varten heidät\noli sinne tuotu. Mutta sitten hän kertoi heille hassun kertomuksen\nkuolleesta juutalaisesta. Tämän oli toinen juutalainen, välttääkseen\nlakia joka kielsi juutalaisten hautaamisen Bolognan kaupungin maalle,\nleikellyt pieniin palasiin, pannut hunajalla höystettynä tynnyriin\nja lähettänyt laivalla Veneziaan, ja muuan kristitty matkustavainen\noli sitten erehdyksestä syönyt sen suuhunsa. Nyt alkoi vanhaa\neukkoa naurattaa. Pian kaikki kolme humaltuivat ja alkoivat nauraa\ninhoittavasti irvistellen. Minä käännyin pois, päästäkseni näkemästä.\nMutta Leonardo katseli heitä jännittyneen uteliaasti, niinkuin\ntiedemies, joka tekee havaintoja. Kun heidän iljettävyytensä oli\nylimmillään, otti hän paperin ja rupesi piirustamaan heidän naamojaan\nsamalla kynällä ja samalla rakkaudella, jolla hän vastikään oli\npiirustanut neitsyt Maarian jumalallista päätä.\n\nIllalla hän näytti minulle joukon irvikuvia ei ainoastaan ihmisistä,\nvaan eläimistäkin -- hirvittäviä kasvoja, sentapaisia kuin sairaat\nnäkevät houraillessaan. Eläimestä Pilkisti esiin ihminen, ihmisestä\neläin, toinen sulautui toiseen helposti ja luonnollisesti, niin\nettä se kauhistutti. Mieleeni painui eräs piikkisian kuono, pehmeä,\nveltto alahuuli lerpallaan, joka hymyili innoittavan inhimillisesti,\npaljastaen pitkulaiset, valkeat hampaat. Ei myöskään milloinkaan\nhaihdu mielestäni eräs vanha eukon pää hurjasti ylöspäin kammattuine\nhiuksineen, ohuine palmikkoineen, suunnattoman suurine, kaljuine\notsineen, litteine, pienine nenänypykköineen ja hirvittävän paksuine\nhuulineen, jotka muistuttivat lahokannoilla kasvavia kurttuisia,\nlimaisia sieniä. Ja kauheinta oli se, että nuo hirviöt tuntuivat\ntutuilta, ikäänkuin ne jossain olisi nähnyt, ja niissä oli jotain\nviettelevää, joka samalla kuin se työntää luotaan myöskin vetää\npuoleensa kuin kuilu. Niitä katsellessa kauhistuu, mutta ei voi\nirroittaa niistä katsettaan yhtä vähän kuin neitsyt Maarian\njumalallisista kasvoista.\n\nSekä siinä että tässä valtaa katsojan hämmästys, kuin ihmeen edessä.\n\n* * *\n\nCesare da Sesto kertoo, että Leonardo, tavattuaan jossain kadulla\nharvinaisen epäsikiön, saattaa koko päivän seurata ja tarkastella\nsitä, kiinnittääkseen sen kasvot muistiinsa. Suuri rumuus ihmisissä,\nsanoo mestari, on yhtä harvinaista ja tavatonta kuin suuri kauneus;\nainoastaan keskinkertaisuus on tavallista.\n\n* * *\n\nHän on keksinyt omituisen tavan panna muistiinsa ihmiskasvoja. Hän\nsanoo ihmisnenien olevan kolmenlaisia: suoria, käyriä ja kiveriä. Suora\nnenä voi olla joko lyhyt tai pitkä, tylsä- tai teräväpäinen. Kyömy\non joko nenän yläpäässä, keskellä, tai alapäässä -- ja niin edespäin\nkaikkien kasvojen osien suhteen. Kaikki nuo lukemattomat jaotelmat,\nlajit ja muodot merkitään numeroilla erityiseen viivoitettuun\nmuistikirjaan. Kun taiteilija jossain kävelyllä ollessaan sattuu\nnäkemään jotkin kasvot, jotka hän haluaa panna muistiin, niin ei hänen\ntarvitse muuta kuin pienellä merkillä osoittaa, mitä lajia nenä, otsa,\nsilmät, leuka ovat, ja siten, muutamien numerojen avulla, painuu hänen\nmieleensä ikäänkuin tuokiokuva noista kasvoista. Tultuaan kotiin\nyhdistää hän nuo osat kokonaisuudeksi.\n\nVielä on hän keksinyt eräänlaisen pienen lusikan, jolla voi\nmatemaattisen tarkasti mitata värin, kun on saatava esille silmin\neroittamattomia ylimenoja valosta varjoon ja varjosta valoon. Jos\nesimerkiksi saadakseen vissin määrän varjoa tarvitaan kymmenen\nlusikallista mustaa väriä, niin saadakseen seuraavan määrän\ntarvitaan yksitoista, sitten kaksitoista, kolmetoista j.n.e. Joka\nkerta kun lusikalla otetaan väriä, tasoitetaan kukkura lasisella\nkulmamittaimella, aivan kuin myyjät torilla tasoittavat jyvämitan.\n\n* * *\n\nMarco d'Oggione on ahkerin ja tunnollisin Leonardon oppilaista.\nHän työskentelee kuin juhta, täyttäen täsmälleen kaikki mestarin\nmääräykset; mutta mitä enemmän hän koettaa, sitä vähemmän hän\nnäyttää onnistuvan. Marco on itsepäinen; minkä hän kerran on saanut\npäähänsä, sitä ei kurikallakaan saa sieltä pois. Hän on vakuutettu\nsiitä, että \"kärsivällisyys ja työ voittaa kaikki\", eikä kadota\ntoivoaan tulla suureksi taiteilijaksi. Enemmän kuin kukaan meistä hän\niloitsee mestarin keksinnöistä, joitten tarkoitus on tehdä taiteesta\nmekaniikka. Eräänä päivänä hän otti mukaansa numerokirjan kasvojen\nmuistiinpanemista varten, läksi Broletton torille, valitsi muutamia\nkasvoja väkijoukosta ja merkitsi ne muistikirjaan. Mutta kotiin\npalattuaan ei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, mitenkään\nvoinut saada eri osia yhdistetyksi eläväksi kokonaisuudeksi. Yhtä\nhullusti kävi hänen mustaa väriä lusikalla mitatessaan. Vaikka hän\ntyössään noudattaa matemaattista täsmällisyyttä, eivät hänen varjonsa\ntule läpikuultaviksi eivätkä luonnollisiksi, ja kasvot ovat puisia\nja kaikkea suloutta vailla. Marco selittää syyn olevan siinä, ettei\nhän ole noudattanut kaikkia opettajan sääntöjä, ja hän yrittää kahta\nhartaammin. Ja Cesare da Sesto riemuitsee.\n\n\"Tuo kelpo Marco\", sanoo hän, \"on taiteen todellinen marttyyri. Hänen\nesimerkkinsä osoittaa, etteivät nuo kehutut säännöt, lusikat ja\nnenätaulut kelpaa mihinkään. Lapsen synnyttämiseen ei riitä tieto,\nmitenkä lapset syntyvät. Leonardo vaan pettää itseään ja muita: puhuu\nyhtä ja tekee toista. Maalatessaan hän ei ajattele mitään sääntöjä,\nvaan seuraa ainoastaan inspiratsiooniaan. Mutta hän ei tyydy olemaan\nainoastaan suuri taiteilija, hän tahtoo olla myöskin suuri oppinut,\ntahtoo yhdistää taiteen ja tieteen, inspiratsioonin ja matematiikan.\nMinä pelkään pahoin, että hän, pyytäessään kahta jänistä, päästää\nkummankin käsistään!\"\n\nSaattaa olla, että Cesaren sanoissa on jonkun verran totta. Mutta minkä\nvuoksi hän niin vihaa mestaria? Leonardo antaa hänelle kaikki anteeksi,\nkuuntelee mielellään hänen ilkeitä, pilkallisia puheitaan, pitää\narvossa hänen terävää järkeään, eikä koskaan suutu.\n\n* * *\n\nOlen tarkastellut hänen työtapaansa Herran ehtoollista maalatessaan.\nAjoittain hän lähtee varhain aamulla, heti auringon noustua, luostarin\nruokasaliin ja maalaa koko päivän, siksi kunnes pimenee, heittämättä\nsivellintä kädestään, unohtaen syömisen ja juomisen. Sitten saattaa\ntaas tapahtua, ettei hän viikkokausiin ota sivellintä käteensä. Mutta\njoka päivä hän kuitenkin seisoskelee pari kolme tuntia telineillä\ntaulunsa edessä, tarkastellen ja arvostellen sitä, mikä jo on valmiina.\nVälistä hän, jättäen kesken alotetun työn, keskellä helteisintä päivää\nrientää kuin näkymättömän voiman ajamana autioita katuja luostariin,\nnousee telineilleen, tekee pari kolme siveltimen vetoa ja lähtee pois.\n\n* * *\n\nViime päivinä on mestari maalannut apostoli Johanneksen päätä. Tänään\npiti hänen se lopettaa. Mutta ihmeekseni jäi hän kotiin ja on aamusta\nalkaen pikku Jacopon kanssa ollut tarkastelemassa mehiläisten,\nampiaisten ja kärpästen lentoa. Hän on niin syventyneenä niitten\nruumiin ja siipien rakenteen tutkimiseen, kuin riippuisi siitä maailman\nkohtalo. Hän ilostui sanomattomasti huomatessaan kärpästen takajalkain\ntoimittavan peräsimen virkaa. Mestarin mielestä on tuo huomio erittäin\ntärkeä ja hyödyllinen lentokonetta suunniteltaessa. Saattaa niin olla.\nMutta kaikissa tapauksissa on sääli, että apostoli Johanneksen pää jäi\nkesken kärpästen jalkain tutkimisen takia.\n\n* * *\n\nTänään on uusia esteitä. Kärpäset ovat unohtuneet, niinkuin Herran\nehtoollinenkin. Hän sommittelee hienoa vaakunaa vielä olematonta,\nherttuan suunnittelemaa Milanon maalausakatemiaa varten. Se on\nnelikulmio, muodostettu yhteenpunotuista nuoransolmuista, joilla ei\nole loppua eikä alkua ja jotka ympäröivät latinalaista kirjoitusta:\nLeonardi Vinci Academia. Hän on niin syventynyt työhön, kuin ei koko\nmaailmassa olisi olemassa mitään muuta kuin tuo vaikea ja hyödytön\nleikki. Näyttää siltä kuin ei mikään voisi saada häntä sitä jättämään.\nMinä en voinut pidättää itseäni ja muistutin häntä kesken jääneestä\nJohanneksen päästä. Hän kohautti olkapäitään ja mutisi nostamatta\nkatsettaan nuoransolmuista:\n\n\"Ei se karkaa, kyllä me ennätämme.\"\n\nVälistä voin käsittää Cesaren harmin.\n\n* * *\n\nHerttua Moro on antanut hänelle toimeksi laittaa palatsin seiniin\nkätkettävät kuulotorvet, niin kutsutut Dionysiuksen korvat, joiden\navulla hallitsija saattaa toisesta huoneesta kuunnella, mitä toisessa\npuhutaan. Ensin mestari hyvin innokkaasti ryhtyi laittelemaan noita\ntorvia, mutta pian hän tapansa mukaan laimeni ja alkoi kaikellaisin\nverukkein siirtää työtä tuonnemmaksi. Herttua kiirehtii häntä ja on\nsuutuksissaan. Tänä aamuna on hovista useampia kertoja käyty häntä\nhakemassa. Mutta mestari on nyt käynyt toiseen työhön käsiksi, joka\nnäyttää hänestä yhtä tärkeältä kuin Dionysiuksen korvien laittaminen.\nHän on leikannut kurpitsalta juuret, jättäen jälelle vain yhden ainoan\npikku juuren, ja kastelee sitä uutterasti vedellä. Hänen suureksi\nilokseen ei kurpitsa ole kuihtunut, ja äiti, niinkuin hän sanoo,\non onnellisesti kasvattanut kaikki lapsensa -- noin kuusikymmentä\nkurpitsaa. On merkillistä, millä kärsivällisyydellä, millä rakkaudella\nhän on seurannut tuon kasvin elämää! Viime yönä istui hän aamunkoittoon\nasti kasvitarhapenkereellä tarkastellen, miten leveät lehdet imevät\nyökastetta. \"Maa\", sanoo hän, \"ravitsee kasveja kosteudella, taivas\nkasteella, ja aurinko antaa heille sielun\", sillä hän otaksuu, ettei\nainoastaan ihmisellä, vaan myöskin eläimillä, jopa kasveillakin on\nsielunsa -- jota mielipidettä fra Benedetto pitää hyvin kerettiläisenä.\n\n* * *\n\nHän rakastaa kaikkia eläimiä. Välistä hän päivät päästään tarkastelee\nja piirustelee kissoja, tutkii niiden luonnetta ja tapoja: miten\nne leikkivät, tappelevat, makaavat, peseytyvät, pyytävät hiiriä,\nkoukistavat selkäänsä ja sähisevät koirille. Samalla mielenkiinnolla\nsaattaa hän tarkastella suuressa lasiastiassa uiskentelevia kaloja,\nnilviäisiä, jouhimatoja, läkkikaloja ynnä muita vesieläimiä. Hänen\nkasvonsa ilmaisevat syvää, hiljaista tyydytystä, kun ne tappelevat ja\nsyövät toisiansa.\n\n* * *\n\nHänellä on yhtaikaa tuhansia töitä tekeillä. Ennenkuin hän on\nlopettanut toisen, ryhtyy hän toiseen. Muuten kaikki työ näyttää\nhänestä olevan leikkiä ja leikki työtä. Hän on oikullinen ja\nvaihtelevainen. Cesare sanoo, että ennen joki kääntyy lähteeseensä\npäin virtaamaan kuin Leonardo keskittää huomionsa yhteen ainoaan\ntyöhön ja saattaa sen loppuun. Hän sanoo mestaria suurimmaksi\nkaikista hulttioista ja vakuuttaa, että kaikki hänen suuremmoiset\npuuhansa jäävät tuloksettomiksi. Leonardo on muka kirjoittanut sata\nkaksikymmentä kirjaa \"Luonnosta -- Delle Cose Naturali\". Mutta\nse on kaikki satunnaisia katkelmia, hajanaisia muistiinpanoja --\nyli viisituhatta irtonaista paperilappua sellaisessa hirmuisessa\nepäjärjestyksessä, ettei hän itsekään niistä saa selvää. Usein saa hän\nturhaan etsiä jotakin muistiinpanoa, jota hän tarvitsisi.\n\n* * *\n\nMikä sammumaton tiedonhalu hänellä on, kuinka syvä, tarkka silmä\nluonnon suhteen! Kuinka hän huomaa senkin, mitä toiset eivät näe!\nKaikkea hän ihmettelee riemuiten ja ahneesti, kuin lapset, kuin\nensimmäiset ihmiset paratiisissa.\n\nVälistä hän sanoo jostain mitä jokapäiväisimmästä asiasta sellaisen\nsanan, ettei sitä unohda, vaikka sata vuotta eläisi -- se tarttuu\nmuistiin, eikä sieltä katoa.\n\nEräänä päivänä hän tullessaan minun kammiooni sanoi: \"Oletko huomannut,\nGiovanni, että pienet huoneet keskittävät järkeä ja suuret yllyttävät\nsitä toimintaan?\"\n\nJa erään toisen kerran: \"Varjoisessa sateessa näkyvät esineitten\nulkopiirteet selvemmin kuin päivänpaisteisessa.\"\n\nEilen, puhuessaan valurimestarin kanssa joistakin herttuan häneltä\ntilaamista sota-aseista, hän sanoi m.m.: \"Tykinperän ja luodin väliin\npuristetun ruudin räjähdys vaikuttaa niinkuin ihminen, nojaten\nselkäänsä seinää vasten, käsillään kaikin voimin työntäisi edessään\nolevaa painoa.\"\n\nPuhuessaan kerran abstraktisesta mekaniikasta hän sanoi: \"Voima pyrkii\naina voittamaan syynsä ja sen voitettuaan kuolemaan. Isku on liikkeen\npoika, voiman pojanpoika, ja molempien esi-isä on paino.\"\n\nVäitellessään kerran erään arkkitehdin kanssa hän huudahti\nkärsimättömästi: \"Ettekö todellakaan käsitä, messere? Sehän on\nselvä kuin päivä. Mitä on oikeastaan holvikaari? Holvikaari ei ole\nmitään muuta kuin voima, joka on syntynyt kahdesta yhdistetystä,\nvastakkaisesta heikkoudesta.\" Arkkitehti jäi suu auki ihmettelemään.\nMutta minulle selveni heti koko heidän keskustelunsa, ikäänkuin pimeään\nhuoneeseen olisi tuotu kynttilä.\n\n* * *\n\nKaksi päivää hän taas maalaili apostoli Johanneksen päätä. Mutta\nvalitettavasti on jotakin mennyt hukkaan tuon loppumattoman puuhan\ntakia kärpästen siipien, kurpitsan, kissojen, Dionysiuksen korvien,\nvaakunakilven y.m. senkaltaisten tärkeitten asiain kanssa. Nytkin\njätti hän työn kesken ja, Cesaren sanojen mukaan, sulkeutui kokonaan\ngeometriaan, kuin etana kuoreensa, tyyten kyllästyneenä maalaukseen.\nHän sanoo yksin maalin hajun ja siveltimien ja maalauskankaan\nnäkemisenkin häntä inhoittavan.\n\nNiin me nyt elelemme sattuman oikkujen varassa päivästä toiseen.\nIstuskelemme meren rannalla odotellen suotuisaa säätä. Onneksi ei ole\nvielä lentokoneen vuoro tullut, sillä silloin on kaikki hukassa -- hän\nuppoutuu mekaniikkaan niin, ettei häntä saa nähdäkään.\n\n* * *\n\nOlen huomannut, että joka kerta kun hän pitkällisten viivyttelemisten\nja epäröimisten jälkeen vihdoinkin taas ryhtyy työhön, ottaa siveltimen\nkäteensä, valtaa hänet pelon tapainen tunne. Aina on hän tyytymätön\nsiihen, mitä on tehnyt. Taideluomissa, jotka muista näyttävät\ntäydellisiltä, hän huomaa vikoja. Hän tavoittelee yhä korkeampaa,\nsaavuttamatonta, sellaista, jota ihmiskäsi, olkoonpa sen taito miten\nrajaton tahansa, ei kykene ilmaisemaan. Se on syy, minkä vuoksi hän\ntuskin koskaan saa teoksiansa valmiiksi.\n\n* * *\n\nTänään kävi täällä juutalainen hevoskauppias tarjoomassa hevosiaan.\nMestari aikoi ostaa harmaan oriin. Mutta juutalainen koetti saada häntä\nostamaan oriin mukana myöskin tamman ja kärtti, kiusasi ja vakuutteli\nniin kauan, että Leonardoa, joka on suuri hevostuntija, rupesi viimein\nnaurattamaan, ja hän suostui ottamaan tamman, vaikka tiesi juutalaisen\npettävän häntä, päästäkseen vain hänestä erilleen. Minä en voinut muuta\nkuin kummastella.\n\n\"Mitä sinä kummastelet?\" sanoi minulle jälestäpäin Cesare. \"Niinhän\nhänen aina käy: kuka hyvänsä voi nousta hänen hartioillensa. Häneen ei\nvoi missään suhteessa luottaa. Ei hän voi mitään varmasti päättää. Aina\nvain kahtaanne päin -- sekä toiselle että toiselle mieliksi, sekä niin\nettä näin. Tuulen mukaan vain. Ei mitään lujuutta, ei minkäänlaista\nmiehuutta. Aina pehmeä, horjuvainen, myötenantava, heikko, aivan\nkuin luita vailla, huolimatta suuresta voimastaan. Hän taivuttelee\nhevosenkenkiä, keksii vipuja nostaakseen San Giovannin kastemaljan\nilmaan kuin varpuspesän, mutta kun on kysymyksessä tosi työ, missä\ntarvittaisiin tahtoa, niin ei hän saa oljenkorttakaan nostetuksi, ei\nuskalla leppäterttuakaan loukata!\"\n\nCesare jatkoi vielä kauan samaan suuntaan, ja hänen sanoissaan oli\nilmeistä liioittelua, jopa panetteluakin. Mutta minä tunsin, että\nvalheen seassa oli tottakin.\n\n* * *\n\nAndrea Salaino on sairastunut. Mestari hoitaa häntä, istuen yöt\nläpeensä hänen vuoteensa ääressä. Mutta lääkkeistä ei hän tahdo kuulla\npuhuttavankaan. Marco d'Oggione toi salaa sairaalle joitakin pillerejä.\nLeonardo löysi ne ja heitti ulos ikkunasta.\n\nKun Andrea itse kerran yritti ehdottaa suonen iskemistä ja sanoi\ntuntevansa erään mainion suoneniskijän, niin mestari suuttui aivan\ntodenteolla, pani pataluhaksi kaikki tohtorit ja sanoi muun muassa:\n\n\"Annan sinulle sen neuvon, ettet ajattelisi sitä, mitenkä tauti on\nparannettava, vaan sitä, mitenkä terveys on säilytettävä, ja siinä\nonnistut sitä paremmin, mitä enemmän koetat karttaa lääkäreitä, joitten\nlääkkeet ovat yhtä typeriä kuin alkemistien seokset.\"\n\nJa hän lisäsi iloisesti, veitikkamaisesti hymyillen:\n\n\"Ei ole kumma, että ne petturit rikastuvat, kun jokainen koettaa\nkoota rahaa vain antaakseen ne sitten lääkäreille, noille ihmiselämän\ntuhoojille!\"\n\n* * *\n\nMestari huvittaa sairasta hauskoilla kertomuksilla, saduilla ja\narvoituksilla, joista Salaino hyvin paljon pitää Minä en voi muuta kuin\nihmetellä. Miten iloinen hän on!\n\nTässä muutamia esimerkkejä arvoituksista:\n\n\"Ihmiset pieksävät armottomasti sitä, mikä on heidän, elämänsä\nehto.\" -- Elon puinti. -- \"Metsä kasvattaa maailmaan lapsia, joitten\ntehtävänä on hävittää vanhempiansa.\" -- Kirveen varret. -- \"Eläinten\nnahkat saattavat ihmiset ääntelemään, kiroilemaan ja huutamaan.\" --\nNahkapallot leikissä.\n\nKäytettyään monta pitkää tuntia sota-aseitten keksimiseen,\nmatemaattisiin tutkimuksiin tai Herran ehtoollisen maalaamiseen, hän\nhuvitteleikse noilla arvoituksilla kuin lapsi. Hän kirjoittelee niitä\nmuistiin työvihkoihinsa tulevain suurtöitten suunnitelmaan tai vasta\nkeksimiensä luonnonlakien viereen.\n\n* * *\n\nHerttuan anteliaisuuden ylistykseksi on hän sommitellut ja piirustanut\nomituisen vertauskuvan, johon on mennyt sangen paljon aikaa: Moro,\nFortunan muodossa, ottaa suojelukseensa nuorukaisen, joka pakenee\nkamalaa, hämähäkin näköistä noita-akkaa, Köyhyyttä; Moro peittää\nnuorukaista viitallaan ja uhkaa noita-akkaa kultaisella valtikalla.\nHerttua on tyytyväinen piirustukseen ja tahtoo, että Leonardo maalaisi\nsen värillisenä palatsin seinälle. Tämäntapaiset vertauskuvat ovat\ntulleet muotiin hovissa. Niillä näyttää olevan suurempi menestys kuin\nmillään muilla mestarin teoksilla. Naiset, ritarit, ylimykset kilvan\nkarttavat häneltä vertauskuvallisia piirustuksia.\n\nToiselle herttuan huomattavimmista jalkavaimoista, kreivitär Cecilia\nBergaminille, on hän tehnyt vertauskuvan kateudesta: kurjannäköinen,\nriippuvarintainen vanha akka, leopardin nahka yllään, selässään\nnuolikontti täynnä myrkyllisiä nuolia, ratsastaa ihmisluurangolla,\npitäen kädessään käärmeillä täytettyä maljaa.\n\nEttei toinen jalkavaimo, Lucrezia Crivelli, loukkaantuisi, piti hänen\nsepittää tällekin vertauskuva, niinikään kateudesta: pähkinäpuuta\npiestään ja ravistetaan juuri silloin, kun sen hedelmät alkavat kypsyä.\nVieressä on kirjoitus: hyvistä töistä.\n\nLopuksi täytyi hänen keksiä vertauskuva myöskin herttuan puolisolle,\nhänen korkeudelleen madonna Beatricelle. Se esittää kiittämättömyyttä:\nmies sammuttaa auringon noustessa kynttilää, joka on palvellut häntä\nyöllä. Nyt ei mestariparka saa rauhaa päivällä eikä yöllä. Tilauksia,\npyyntöjä, kirjelappuja naisilta tulvii tulvimalla; hän on niistä aivan\npääsemättömissä.\n\nCesare puhkuu vihaa. \"Kaikki nuo typerät ritariajatelmat ja imelät\nvertauskuvat voisivat sopia jollekin lautasennuolijalle hovissa, mutta\nei sellaiselle taiteilijalle kuin Leonardo. Se on häpeällistä!\" Minä\nluulen hänen olevan väärässä. Mestari ei ajattele ollenkaan kunniaa.\nVertauskuvat häntä huvittavat aivan samoin kuin arvoitusleikki,\nmatemaattiset totuudet, neitsyt Maarian jumalallinen hymy ja\nnuoransolmuseppele vaakunakilvessä.\n\n* * *\n\nHän on suunnitellut ja jo aikoja sitten alottanut \"Kirjan maalauksesta\"\n-- _Trattato della Pittura_ -- mutta tapansa mukaan jättänyt sen\nlopettamatta, ja Jumala tiesi milloin hän sen lopettaa. Viime aikoina\non hän paljon puhunut minulle ilma- ja viivaperspektiivistä, valosta\nja varjosta sekä lukenut kirjasta otteita ja yksityisiä ajatuksia\ntaiteesta. Kirjoitan tähän, minkä niistä muistan.\n\nJumala palkitkoon mestaria siitä rakkaudesta ja viisaudesta, jolla hän\nohjaa minua tämän tieteistä jaloimman ylevillä poluilla! Muistakoot\nne, joitten käsiin nämä lehdet joutuvat, rukouksessaan Jumalan nöyrää\npalvelijaa, halpaa oppilasta Giovanni Beltraffiota ja suurta mestaria,\nfirenzeläistä Leonardo da Vinciä.\n\n* * *\n\nMestari sanoo: \"kaikki kauneus kuolee ihmisessä, mutta ei taiteessa.\"\n\n* * *\n\n\"Se, joka halveksii maalaustaidetta, halveksii filosoofista ja ylevää\nmaailmantutkistelua, sillä maalaustaide on luonnon jalosyntyinen\ntytär tai paremmin sanoen tyttärentytär. Kaikki, mikä on olemassa,\non syntynyt luonnosta ja on vuorostaan synnyttänyt maalaustaiteen.\nSenvuoksi sanon, että maalaustaide on luonnon tyttärentytär ja sukua\nJumalalle. Joka soimaa maalaustaidetta, se soimaa luontoa.\"\n\n* * *\n\n\"Maalarin täytyy olla kaikkikäsittävä. Oi, taiteilija, olkoon sinun\nmonipuolisuutesi yhtä rajaton kuin moninaisuus luonnon ilmiöissä.\nJatkaessasi sitä, minkä Jumala on alottanut, pyri enentämään, ei\nihmiskätten töitä, vaan Jumalan ikuisia luomistöitä. Älä ketään koskaan\njäljittele! Olkoon jokainen teoksesi uuden luonnonilmiön kaltainen!\"\n\n* * *\n\n\"Sen, joka tuntee luonnonilmiöiden yleiset alkulait, sen, joka\n_tietää_, on helppo olla kaikkikäsittävä, sillä kaikki ruumiit, niin\nihmisten kuin eläintenkin, ovat rakenteeltaan toistensa kaltaisia.\"\n\n* * *\n\n\"Varo, ettei kullanhimo tukahuta sinussa rakkautta taiteeseen. Muista,\nettä kunnian ansaitseminen on paljon suurempaa kuin ansaitsemisen\nkunnia. Rikkaitten muisto katoaa heidän kanssansa; viisaitten muisto\nei koskaan katoa, sillä viisaus ja tiede ovat vanhempiensa laillisia\nlapsia, eikä äpäriä, niinkuin rahat. Rakasta kunniaa, äläkä pelkää\nköyhyyttä. Ajattele, kuinka monta suurta filosoofia on vapaaehtoisesti\nantautunut köyhyyteen, ollakseen tahraamatta sieluaan rikkaudella.\"\n\n* * *\n\n\"Tiede nuorentaa sielua, lieventää vanhuuden katkeruutta. Kokoa\nviisautta, kokoa suloista ravintoa vanhuuden varalle.\"\n\n* * *\n\n\"Tunnen maalareita, jotka häpeämättä, rahvaalle mieliksi, sivelevät\ntaulujansa kullalla ja kiillolla, vakuuttaen röyhkeän ylpeästi, että he\nvoisivat muka maalata yhtä hyvin kuin muutkin mestarit, jos heille vain\nenemmän maksettaisiin. Voi niitä hölmöjä! Kuka heitä estää tekemästä\nmestariteosta ja ilmoittamasta: tämä taulu maksaa sen verran, tämä\non huokeampi, ja tuo on aivan halpahintainen -- siten todistaakseen\nkykenevänsä maalaamaan kaikenhintaisia teoksia.\"\n\n* * *\n\n\"Usein saa rahanhimo hyvätkin mestarit alentumaan käsityöläisiksi.\nNiinpä on eräs minun maalaiseni ja toverini, firenzeläinen Perugino,\nharjaantunut sellaiseen nopeuteen tilausten suorittamisessa, että hän\nkerran telineillä seistessään oli vastannut vaimolleen, kun tämä kutsui\nhäntä päivälliselle: 'Tuohan liemi pöytään, niin sillä aikaa tekasen\nvielä yhden pyhimyksen'.\"\n\n* * *\n\n\"Vähän saavuttaa se taiteilija, joka ei koskaan epäile. Hyvä on, jos\nsinun teoksesi on ylempänä sinun sille antamaasi arvoa, paha, jos se on\nsen tasalla, mutta kaikkein pahinta, jos se on sitä alempana, niinkuin\non laita niitten, jotka ihmettelevät, että Jumala on auttanut heitä.\nsaamaan aikaan jotain niin oivallista.\"\n\n* * *\n\n\"Kuuntele kärsivällisesti kaikkien mielipidettä taulustasi, punnitse ja\npäätä, ovatko arvostelijat oikeassa löytäessään siinä vikoja. Jos ovat,\nniin korjaa viat, jos eivät, niin älä ole heitä kuulevinasi, ja todista\nainoastaan niille, jotka sen ansaitsevat, heidän erehdyksensä.\n\n\"Vihollisen arvostelu on usein oikeampi ja hyödyllisempi kuin ystävän.\nViha on ihmisissä melkein aina syvempi kuin rakkaus. Vihaavan katse on\nterävämpi kuin rakastavan. Todellinen ystävä on yhtä kuin sinä itse.\nVihollisesi ei ole sinun kaltaisesi -- siinä on hänen voimansa. Viha\npaljastaa monen seikan, joka on salassa rakkaudelta. Muista se, äläkä\nhalveksi vihollisten moitetta.\"\n\n* * *\n\n\"Loistavat värit miellyttävät rahvasta. Mutta tositaiteilija ei koeta\nrahvasta miellyttää, vaan valituita. Hänen ylpeytensä ja päämääränsä\nei ole loistavissa väreissä, vaan saada aikaan taulussaan jotain, joka\non ihmeen tapaista: että valon ja varjon kautta litteä pinta näyttäisi\nkuperalta. Se, joka halveksii varjoa ja uhraa sen värien vuoksi, on\nlörpöttelijän kaltainen, joka uhraa ajatuksen tyhjien ja koreitten\nsanojen vuoksi.\"\n\n* * *\n\n\"Varo ennen kaikkea karkeita ääripiirteitä. Älkööt varjojesi rajat\nnuoressa ja hennossa ruumiissa olko kuolleita, kovia, vaan keveitä,\npehmeitä ja läpikuultavia kuin ilma, sillä itse ihmisruumiskin on\nläpikuultava, jonka voit huomata, jos sormiesi läpi katsot aurinkoon.\nLiian kirkas valo ei synnytä kauniita varjoja. Varo kirkasta valoa!\nHuomaa, mikä hentous ja kauneus on miesten ja naisten kasvoissa, kun he\nhämärissä tai pilvisenä päivänä kulkevat varjoisilla kaduilla talojen\nseinien suojassa. Silloin on valo täydellisin. Varjon pitää vähitellen\nsulaa valoon, haihtua kuin savu, kuin hiljaisen soiton säveleet. Muista\nettä on olemassa jotakin, joka on valon ja pimeyden keskivälillä, jossa\non kumpaakin, joka on ikäänkuin valoisaa varjoa tai pimeää valoa. Etsi\nsitä, taiteilija -- siinä on hurmaavan kauneuden salaisuus!\"\n\nNiin hän sanoi ja kohottaen kätensä ikäänkuin tahtoen painaa nämä sanat\nmeidän muistiimme toisti selittämätön ilme kasvoillaan:\n\n\"Varokaa karkeata ja kovaa. Varjon pitää olla haihtuvaa kuin savu, kuin\netäisen soiton säveleet!\"\n\nCesare, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut, hymähti, katsahti\nLeonardoon ja aikoi huomauttaa jotakin, mutta ei sanonut mitään.\n\n* * *\n\nHetken päästä, puhuessaan jo muista asioista, mestari sanoi:\n\n\"Valhe on niin halveksittava, että se, Jumalata ylistäessäänkin, häntä\nalentaa; totuus on niin kaunis, että se jalostaa vähäpätöisimmänkin\nasian sitä ylistämällä. Totuuden ja valheen välillä on samallainen\neroitus kuin valon ja pimeyden.\"\n\nCesare katsahti häneen tutkivasti.\n\n\"Samallainen eroitus kuin valon ja pimeyden välillä?\" toisti hän.\n\"Mutta ettekö te itse, mestari, vastikään selittänyt, että on olemassa\njotakin, joka on valon ja pimeyden keskivälillä, jossa on kumpaakin,\njoka on ikäänkuin valoisaa varjoa tai pimeää valoa? Siis olisi myöskin\ntotuuden ja valheen välillä... mutta ei, sehän on mahdotonta...\nTodellakin, mestari, teidän vertauksenne herättää minussa vaarallisia\nmietteitä, sillä taiteilija, joka tavoittelee tuota lumoavaa kauneutta\nvarjon sulautumisessa valoon, saattaa kukaties kysyä, eikö totuuskin\nsulaudu valheeseen samoin kuin valo varjoon.\"\n\nLeonardo rypisti ensin otsaansa, ikäänkuin olisi ollut ihmeissään, jopa\nsuutuksissaankin oppilaan sanoista, mutta sitten purskahti hän nauruun\nja vastasi:\n\n\"Älä kiusaa minua! Mene pois, saatana!\"\n\nMinä olisin odottanut toisellaista vastausta ja arvelen, että Cesaren\nsanat olisivat ansainneet enemmän kuin kevytmielisen pilan. Minussa ne\nainakin herättivät monta tuskallista ajatusta.\n\n* * *\n\nTänään illalla näin hänen seisovan sateessa kapealla, haisevalla\npikkukadulla, tarkastellen erästä kiviseinää, johon oli kosteuden\nvaikutuksesta muodostunut täpliä. Se ei näyttänyt missään suhteessa\nmieltäkiinnittävältä, ja kuitenkin seisoi hän siinä pitkän aikaa.\nKatupojat osottelivat häntä sormellaan ja nauroivat. Minä kysyin, mitä\nmerkillistä hän oli löytänyt tuosta seinästä.\n\n\"Katsopas, Giovanni, mikä erinomainen kummitus tuossa on ammottavine\nkitoineen; ja tuossa vieressä enkeli vienoine kasvoineen ja liehuvine\nkutrineen pakenee kummitusta. Sattuman oikku on tässä luonut kuvia,\njotka olisivat suuren mestarin arvoisia.\"\n\nHän osoitti sormellaan täplien ulkopiirteet, ja hämmästyksekseni näin\nniissä tosiaankin sen, mistä hän puhui.\n\n\"Moni kenties pitää tuollaisia havaintoja lapsellisina\", jatkoi\nmestari, \"mutta minä tiedän omasta kokemuksestani, miten ne ovat omiaan\njohtamaan järkeä keksintöihin ja ajatuksiin. Usein olen seinillä,\nkaikellaisissa liitoksissa ja halkeamissa, seisovan veden pinnalla\nolevan liman muodostamissa kuvioissa, sammuvissa hiilissä, pilvien\nmuodoissa sattunut löytämään mitä ihanimpia maisemia vuorineen,\nkallioineen, jokineen, laaksoineen ja puineen, taikka suuremmoisia\ntaisteluita, omituisia kasvoja, hauskoja paholaisia, kummituksia ja\nkaikellaisia muita ihmeellisiä kuvia. Olen valikoinut niistä sen, mitä\nolen tarvinnut, ja sitten täydentänyt kuvan. Samalla tavalla voit,\nkuunnellessasi kellojen etäistä ääntä, niitten soinnissa mielesi mukaan\nerottaa minkä nimen tai sanan hyvänsä, jota ajattelet.\"\n\n* * *\n\nHän vertaa toisiinsa ryppyjä, jotka muodostuvat kasvoihin itkettäessä\nja naurettaessa. Silmissä, suussa ja poskilla ei huomaa mitään\neroitusta. Ainoastaan kulmakarvat itkevä kohottaa ylös ja rypistää,\notsa vetäytyy kurttuihin ja suupielet laskeutuvat; jota vastoin\nnauravalla kulmakarvat eroavat kauas toisistaan ja suupielet kääntyvät\nylöspäin.\n\nLopuksi hän sanoi:\n\n\"Koeta tyynesti tarkastella, mitenkä ihmiset nauravat ja itkevät,\nvihaavat ja rakastavat, kauhusta kalpenevat ja kivusta huutavat.\nKatsele, tutki ja tee havaintoja, oppiaksesi tuntemaan kaikkien\nihmistunteitten ilmeet.\"\n\nCesare kertoi minulle, että mestari mielellään saattaa kuolemaan\ntuomituita teloituspaikalle, tutkiakseen heidän kasvoistaan kaikkia\ntuskan ja kauhun eri ilmeitä, tarkastellakseen jänteitten viimeisiä\nnytkähdyksiä noitten onnettomien kuollessa. Yksin pyövelitkin\nihmettelivät hänen uteliaisuuttaan.\n\n\"Sinä et aavista, Giovanni, millainen ihminen hän on!\" lisäsi Cesare\nkatkerasti hymyillen. \"Hän saattaa nostaa madon tieltä ja asettaa sen\npuun lehdelle, ettei se joutuisi tallattavaksi, mutta toiselta puolen\nsaattaisi tapahtua että hän -- kun hän on sillä päällä -- oman äitinsä\nitsessä vain tarkastelisi, mitenkä tämän kulmat rypistyvät, otsa\nvetäytyy kurttuihin ja suupielet laskeutuvat.\"\n\n* * *\n\nMestari sanoo: \"Ilmehikkäitä liikkeitä voit oppia kuuromykiltä\".\n\n* * *\n\n\"Kun ihmisiä tarkastelet, niin tee se heidän huomaamattaan. Silloin\novat heidän liikkeensä, naurunsa ja itkunsa luonnollisempia.\"\n\n* * *\n\n\"Ihmisten liikkeitten moninaisuus on yhtä ääretön kuin ihmistunteitten\nmoninaisuus. Taiteilijan korkein päämäärä on kasvoissa ja\nruumiinliikkeissä ilmaista sielun intohimo.\"\n\n\"Kuvaamissasi kasvoissa täytyy olla sellainen tunteen voima, että\nkatsoja uskoo taulusi voivan saada kuolleetkin nauramaan tai itkemään.\"\n\n\"Kun taiteilija kuvaa jotain kauheata, surullista tai naurettavaa,\ntäytyy heräävän tunteen pakoittaa katsojan tekemään sellaisia\nliikkeitä, kuin olisi hän itse mukana kuvatuissa teoissa; jos ei sitä\nsaavuteta, niin tiedä, taiteilija, kaikkien ponnistustesi olleen\nturhia.\"\n\n* * *\n\n\"Maalari, jolla on laihat, luisevat kädet, kuvaa mielellään ihmisiä,\njoilla on samallaiset laihat, luisevat kädet ja sama on asianlaita\nmuittenkin ruumiinosien suhteen, sillä jokaista ihmistä miellyttävät\nkasvot ja ruumis, jotka ovat hänen omien kasvojensa ja ruumiinsa\nnäköisiä. Se on syy, minkä vuoksi taiteilija, joka on ruma, ottaa\nkuvatakseen rumia kasvoja, ja päinvastoin. Varo, etteivät kuvaamasi\nnaiset ja miehet näyttäisi kaksoissisarilta ja kaksoisveljiltä, ei\nkauneudessa eikä rumuudessa -- joka seikka on monella italialaisella\ntaiteilijalla huomattavana vikana. Sillä maalaustaiteessa ei ole\nsen vaarallisempaa eikä pettävämpää erehdystä kuin oman ruumiinsa\njäljitteleminen. Minä luulen sen johtuvan siitä, että sielu on oman\nruumiinsa luoja; se on kerran luonut ja muovaellut ruumiin oman kuvansa\nmukaan, ja nyt, kun sen on taas siveltimen ja värien avulla luotava\nuusi ruumis, se mieluimmin toistaa samaa muotoa, jonka jo kerran on\nitselleen valinnut.\"\n\n* * *\n\n\"Katso, ettei taulusi työnnä luotaan katsojaa, niinkuin kylmä\ntalvi-ilma vuoteeltaan vasta noussutta, vaan vetää puoleensa ja\nlumoaa hänen sieluansa, niinkuin kesäisen aamun miellyttävä raikkaus\nhoukuttelee nukkujan vuoteeltaan.\"\n\n* * *\n\nNäin on mestari lyhyin piirtein kertonut maalaustaiteen historian:\n\n\"Roomalaisten jälkeen, kun maalarit alkoivat matkia toinen toistaan,\njoutui taide rappiotilaan, joka kesti monta vuosisataa. Mutta sitten\nilmestyi firenzeläinen Giotto, joka ei tyytynyt seuraamaan opettajansa\nCimahuen jälkiä. Ollen syntynyt autiossa vuoristossa, jossa asusteli\nainoastaan vuohia ynnä muita sentapaisia eläimiä, hän alkoi piirustella\nkiville vuohien ja muitten eläinten kuvia ja viimein uutterain\nharjoitusten jälkeen saavutti sellaisen mestaruuden, että voitti sekä\noman aikansa että menneittenkin aikakausien kaikki maalarit. Giotton\njälkeen maalaustaide joutui taas rappiotilaan, kun kaikki alkoivat\njäljitellä edelläkävijöitänsä. Tätä kesti useampia vuosisatoja, kunnes\nfirenzeläinen Tomaso, jota nimitettiin Masaccioksi, mestariteoksillaan\ntodisti, mihin määrin hukkaan niitten voimat menevät, jotka\nesikuvanansa käyttävät jotakin muuta kuin itse luontoa -- kaikkien\nopettajain opettajaa.\"\n\n* * *\n\n\"Maalaustaiteen ensimmäisenä ilmauksena oli ihmisestä auringon\nvalaisemalle seinälle lankeavan varjon ympärille vedetty ääriviiva.\"\n\n* * *\n\nPuhuessaan siitä, mitenkä taiteilijan on sommiteltava taulujensa\naiheita, mestari kertoi meille esimerkkinä suunnitelmansa\nvedenpaisumuksen kuvaukseen.\n\n\"Salamain valaisemia vesipyörteitä. Virran mukana kulkevia\njättiläismäisten tammien oksia, niihin kiinni takertuneine ihmisineen.\nVedessä kelluvia huonekalujen kappaleita, joitten varassa ihmiset\nkoettavat pysytellä. Veden ympäröimillä särkillä seisoo karjalaumoja;\nelukat nostavat etujalkansa toistensa päälle, tallaten ja ruhjoen\ntoisiansa. Joukko ihmisiä puolustaa asein viimeistä maakaistaletta\npetoeläimiltä; muutamat vääntelevät käsiään, pureskelevat niitä, niin\nettä veri valuu, toiset tukkivat korvansa, päästäkseen kuulemasta\nukkosen jyrinää, tai sulkevat silmänsä ja painavat niitä käsivarsiaan\nvasten päästäkseen näkemästä uhkaavaa kuolemaa. Muutamat kuristavat\nitsensä, toiset lävistävät itsensä miekalla tai heittäytyvät kallioilta\nsyvyyteen. Kiroten Jumalaa äidit tarttuvat lapsiinsa, musertaakseen\nheidän päänsä kiviä vasten. Turvonneita ruumiita kohoo vedenpintaan\ntörmäten toisiansa vasten ja kimmoten takasin kuin ilmalla täytetyt\npallot. Uupuneet linnut istuutuvat niitten päälle, tai elävien ihmisten\nja eläinten päälle, kun eivät löydä muuta lepopaikkaa.\"\n\nSalainolta ja Marcolta olen kuullut, että Leonardo jo monet vuodet on\nmatkustajilta ja kaikilta, jotka ovat sattuneet näkemään vesipatsaita,\nvedenpaisumuksia, hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä, tarkkaan tiedustellut\nyksityiskohtia ja kärsivällisesti kuin oppinut kokoillut piirteitä\nja havaintoja, saadakseen aineksia tauluun, jota hän kenties ei\nkoskaan tule maalanneeksi. Muistan, että kuunnellessani kertomusta\nvedenpaisumuksesta tunsin samaa kuin nähdessäni paholaisnaamoja ja\nhirviöitä hänen piirustuksissaan -- kauhua, joka vetää puoleensa.\n\nJa se minua vielä kummastutti, että hän, kuvatessaan tuota\nkauhistuttavaa tauluansa, itse näytti levolliselta ja\nvälinpitämättömältä.\n\nPuhuessaan veteen kuvastuvista salamain väläyksistä hän huomautti:\n\"niitä pitää olla enemmän etäisemmillä, vähemmän katsojaa lähempänä\nolevilla laineilla, niinkuin vaatii laki valon kuvastumisesta sileään\npintaan\".\n\nPuhuessaan vesipyörteissä toisiaan vastaan törmäävistä ruumiista\nhän lisäsi: \"näitä yhteentörmäyksiä kuvattaessa on muistettava\nsitä mekaniikan lakia, jonka mukaan tulokulma on yhtä suuri kuin\nhyökkäyskulma\". Minä hymähdin ehdottomasti ja ajattelin: \"tuo huomautus\nantaa hänestä ilmielävän kuvan!\"\n\n* * *\n\nMestari sanoo:\n\n\"Ei kokemus, kaikkien taiteiden ja tieteiden isä, ihmisiä petä, vaan\nmielikuvitus, joka lupaa heille sitä, mitä kokemus ei voi antaa.\nKokemus on viaton, mutta meidän turhamaiset ja järjettömät mielitekomme\novat rikollisia. Kokemus eroittaa valheen totuudesta ja opettaa meitä\npyrkimään siihen, mikä on mahdollista, eikä tietämättömyydessämme\ntoivomaan saavuttamattomia, ettei meidän tarvitsisi, toiveissamme\npettyneinä, joutua epätoivoon.\"\n\nJäätyämme yksin Cesare muistutti minulle noista sanoista ja virkkoi\nkasvoillaan inhon ilme:\n\n\"Taas valhetta ja teeskentelyä!\"\n\n\"Missä siinä on valhetta, Cesare?\" kysyin ihmetellen. \"Minusta näyttää,\nettä mestari...\"\n\n\"Hän pyrkii mahdottomuuksiin, hän haluaa saavuttamattomia!\" jatkoi hän\nminua kuuntelematta. \"Joku ehkä vielä uskoo häntä. Mutta sellainen\nhölmö en ole ainakaan minä. Ei hänen pitäisi ainakaan minulle\ntuollaista puhua. Minä näen hänen lävitsensä.\"\n\n\"Mitä sinä sitten näet, Cesare?\"\n\n\"Sen, että hän itse on koko elämänsä iän vain pyrkinyt\nmahdottomuuksiin, vain halunnut saavuttamatonta. Mitä muuta se on,\nettä hän koettaa keksiä sellaisia koneita, jotka muuttavat ihmiset\nlentäviksi linnuiksi ja uiviksi kaloiksi. Eikö se ole mahdottomuuksien\ntavoittelemista? Entä vedenpaisumuksen kauhut, entä kummitukset\nseinillä, pilvissä, entä jumalallisten, enkelimäisten kasvojen kauneus\n-- mistä hän sen kaiken ottaa -- kokemuksestako, matemaattisesta\nnenätaulustako, vai värinpunnitsemislusikastaan?... Minkä vuoksi hän\npettää itseään ja muita, minkä vuoksi hän valehtelee? Mekaniikkaa\nhän tarvitsee ihmettä varten -- siivillä kohotakseen taivaaseen,\nvallitakseen luonnonvoimia ja suunnatakseen ne sitä kohti, mikä on\nihmisluonnon ja luonnon lakien yläpuolella ja niitä vastaan -- olkoonpa\nse sitten Jumala tai paholainen, kunhan se vain on jotain mahdotonta,\njotain tähän asti kokematonta. Sillä uskoa hänellä tuskin on, mutta\nhän on utelias -- mitä vähemmän hän uskoo, sitä suurempi on hänen\nuteliaisuutensa. Se himo palaa hänessä kuin hehkuva kekäle, jota ei\nmikään voi sammuttaa -- ei mikään tieto eikä mikään kokemus.\"\n\nCesaren sanat synnyttivät sielussani levottomuuden ja, pelon. Viime\npäivät olen ajatellut vain niitä, olen koettanut ne unohtaa, mutta en\nole voinut.\n\nTänään mestari, ikäänkuin vastaukseksi epäilyksiini, sanoi:\n\n\"Vähäinen tieto tekee ihmiset ylpeiksi, suuri tieto tekee heidät\nnöyriksi. Niinpä tyhjät tähkäpäät nostavat pöyhkeästi päänsä taivasta\nkohti, mutta täysinäiset painavat ne maata, äitiänsä, kohti.\"\n\n\"Mitenkä sitten, mestari\", huomautti Cesare tapansa mukaan\nmyrkyllisesti hymyillen, \"sanotaan, että muka suuri tieto, joka oli\nLuciferilla, kerubiimeista ylevimmällä, ei tehnytkään häntä nöyräksi,\nvaan ylpeäksi, jonka vuoksi hänet syöstiin manalaan?\"\n\nLeonardo ei vastannut mitään, vaan jonkun aikaa vaiti oltuaan kertoi\nmeille sadun:\n\n\"Kerran vesipisara sai päähänsä nousta taivaaseen. Tulen avulla se\nkohosi ylös keveänä höyrynä. Mutta päästyään korkeuteen se joutui\nohueen, kylmään ilmaan. Se kutistui, tuli painavaksi ja sen ylpeys\nmuuttui kauhuksi. Pisara putosi alas sateena. Kuiva maa imi sen\nitseensä. Ja kauan sai vesi maanalaisessa vankeudessaan katua\nsyntiänsä.\"\n\n* * *\n\nMitä kauemmin hänen kanssaan elää, sitä vähemmän häntä tuntee.\n\nTänään on hän taas hullutellut kuin pikku poika. Ja minkälaisia kujeita\nhänellä on! Istuin huoneessani yläkerrassa lukien lempikirjaani \"Pyhän\nFranciscuksen kukkaset\", kun yhtäkkiä alkoi kuulua meidän Maturinamme\nhuuto, niin että koko talo raikui:\n\n\"Tulipalo! Tulipalo! Auttakaa!\"\n\nMinä syöksyin alas ja säikähdin kovasti nähdessäni sakean savun\ntäyttävän työhuoneen. Salaman tapaisen sinisen liekin valaisemana\nseisoi mestari savupilvien keskellä, ikäänkuin jokin muinainen\nloihtija, iloinen hymy huulillaan katsellen Maturinaa, joka kauhusta\nkalpeana huitoi käsillään. Marco tuli juosten kaksi vesiämpäriä\nkäsissään ja olisi kaatanut veden pöydälle piirustuksia säälimättä,\nellei mestari olisi häntä pidättänyt huutamalla, että kaikki oli\nvain pilantekoa. Silloin huomasimme savun ja liekin nousevan\ntulikuumalla vaskilevyllä olevasta valkoisesta pulverista, joka oli\ntehty suitsutteesta ja kolofoniumista ja jonka hän oli keksinyt\nleikkitulipalojen toimeenpanemista varten. En tiedä, kumpi oli enemmän\ninnoissaan kepposesta -- tuoko hänen ainainen leikkikumppaninsa pikku\nJacopo veitikka vai Leonardo itse. Miten hän nauroi Maturinan pelolle\nja Marcon pelastuspuuhille! Joka noin nauraa, ei voi olla paha ihminen.\n\nMutta iloitessaan ja nauraessaan hän ei kuitenkaan jättänyt\nmuistiinpanematta havaintojaan poimuista ja rypyistä, jotka kauhu oli\nmuodostanut Maturinan kasvoille.\n\n* * *\n\nHän puhuu tuskin milloinkaan naisista. Kerran vain kuulin hänen\nsanovan, että miehet kohtelevat heitä yhtä raa'asti kuin eläimiä.\nMutta muotiin tulleelle platooniselle rakkaudelle hän nauraa. Eräälle\nrakastuneelle, imelän kaihomielistä Petrarcan tyyliin kirjoitettua\nsonettia lukevalle nuorukaiselle, hän vastasi seuraavalla kolmella\nrunosäkeellä, jotka luultavasti ovat ainoat, mitkä hän on sepittänyt,\nsillä hän on huono runoniekka:\n\n    \"S'el Petrarcha amo si forte il lauro, --\n    E perché gli é bon fralla salsiccia e tordo.\n    I'non posso di lor ciancie far tesauro.\"\n\nJos Petrarca niin suuresti rakasti laakeria -- Laura, niin oli syynä\nluultavasti se, että laakerinlehti on niin hyvää höystettä makkaroille\nja paistetuille rastaille, Minä puolestani en voi ihailla moisia\ntyhmyyksiä.\n\nCesare vakuuttaa, että Leonardo koko elinaikansa on ollut niin\nkiintyneenä mekaniikkaan ja geometriaan, ettei hänellä ole ollut aikaa\nrakastaa naisia; mutta -- sanoo hän -- mestari on tietysti ainakin\nkerran naiseen yhtynyt, ei nautinnon vuoksi, niinkuin tavalliset\nkuolevaiset, vaan uteliaisuudesta, tehdäkseen tieteellisiä havaintoja,\nja hän on varmaan tutkinut rakkauden salaisuutta yhtä intohimottomasti\nja samalla matemaattisella täsmällisyydellä kuin kaikkia muitakin\nluonnonilmiöitä.\n\n* * *\n\nMinusta näyttää välistä, ettei minun pitäisi milloinkaan puhua\nmestarista Cesaren kanssa. Me vakoilemme häntä kuin urkkijat. Cesare\ntuntee ilkeätä iloa joka kerta kun hänen onnistuu heittää uusi varjo\nmestarin tielle. Ja mitä hän minusta tahtoo, miksi hän myrkyttää\nsieluani? Nykyään me käymme usein eräässä pienessä, huonossa kapakassa\nVercellinan tulliportin takana. Tilaamme kumpikin tuopin huokeata\nhapanta viiniä ja juttelemme tuntikausia kiroilevien ja korttia\npelaavien venemiesten ympäröiminä. Me neuvottelemme kuin pettäjät.\nTänään Cesare kysyi minulta, tiesinkö minä, että Leonardo Firenzessä\noli ollut syytteen alaisena sodomiasta. Minä en voinut uskoa korviani\nja otaksuin Cesaren olevan päissään. Mutta hän kertoi minulle tarkkaan\nkaikki.\n\nVuonna 1476 -- Leonardo oli silloin 24 vuoden ikäinen ja hänen\nopettajansa kuuluisa firenzeläinen mestari Andrea Verrocchio 40 vuoden\n-- oli yhteen Firenzen pääkirkkojen pylväisiin ripustetuista pyöreistä\npuulaatikoista, n.k. \"rummuista\" -- tamburi, naulattu nimetön syytös\nLeonardoa ja Verrocchiota vastaan siveellisyysrikoksesta. Saman\nvuoden huhtikuun 9 p:nä yö- ja luostaritarkastajat -- _Ufficiali\ndi notte e monasteri_ -- tutkivat asian, ja syytetyt julistettiin\nsyyttömiksi sillä ehdolla, että ilmianto uudistettaisiin -- _assoluti\ncum conditione, ut retamburentur_. Uuden syytöksen jälkeen, kesäkuun\n9 p:nä, Leonardo ja Verrocchio lopullisesti julistettiin syyttömiksi.\nSen enempää ei kukaan tiedä. Pian sen jälkeen Leonardo jätti ainiaaksi\nVerrocchion ateljeen ja Firenzen ja muutti Milanoon.\n\n\"Tietysti se on kurjaa panettelua!\" lisäsi Cesare, pilkallinen\nvälähdys silmissään. \"Vaikka sinä tosin et vielä tiedä, ystäväiseni,\nminkälaisia ristiriitoja hänen sydämessään on. Se on, näet, sellainen\nsokkelo, jossa itse pirukin voi jalkansa taittaa. Täynnä arvoituksia ja\nsalaisuuksia. Toiselta puolen ikäänkuin neitsyeellisen puhdas, toiselta\ntaasen...\"\n\nMinä tunsin yhtäkkiä vereni kuohahtavan, hypähdin ylös ja huusin:\n\n\"Kuinka sinä uskallat, katala mies!\"\n\n\"Mitä sinä? Älähän nyt toki... No, no, en minä enää. Rauhoitu. En\ntosiaankaan luullut sinun panevan tuolle niin suurta merkitystä...\"\n\n\"Mille tuolle? Sano! Puhu suusi puhtaaksi! Älä luikertele!\"\n\n\"Joutavia! Mitä sinä kiivastut? Ei kannata meidänlaisten ystäväin\nriidellä tyhjän vuoksi. Juodaanpas malja sinun terveydeksesi, _in vino\nveritas_!\"\n\nJa me joimme ja jatkoimme keskustelua.\n\nEi, ei, nyt se riittää! Pitää unohtaa tuo kaikki. En rupea enää koskaan\npuhumaan hänen kanssaan mestarista. Hän ei ole ainoastaan hänen\nvihollisensa, vaan minunkin. Hän on paha ihminen.\n\nVoin pahoin -- en tiedä viininkö vaikutuksesta, jota joimme tuossa\nkirotussa kapakassa, vai siitäkö, mitä olemme puhuneet. Hävettää\najatellakin, minkälaista iloa muutamilla ihmisillä voi olla suuruuden\nhalventamisesta.\n\n* * *\n\nMestari sanoi:\n\n\"Taiteilija, sinun voimasi on yksinäisyydessä. Ollessasi yksin sinä\nkuulut kokonaan itsellesi; mutta kun sinulla on yksikin toveri, kuulut\nitsellesi vain puoleksi, tai vieläkin vähemmän, katsoen siihen miten\nvaativainen toverisi on. Jos sinulla on useampia ystäviä, niin vajoat\nvielä syvemmälle onnettomuuteen. Jos taas sanot: minä lähden syrjään\nteidän luotanne ja olen yksin, voidakseni vapaammin antautua luonnon\nkatselemiseen, niin vastaan sinulle: se tuskin sinulle onnistuu,\nsillä sinulla ei ole voimaa kieltäytyä seuran hauskuudesta ja olla\nkuuntelematta toveriesi jaarittelua. Sinä tulet olemaan huono toveri\nja vielä huonompi työntekijä, sillä ei kenkään saata palvella kahta\nherraa. Jos taas sanot: minä menen niin kauas pois, etten ollenkaan\nkuule heidän puheluaan, niin sanon minä sinulle: he tulevat pitämään\nsinua mielenvikaisena -- etkä sinä sittenkään ole oleva yksin. Mutta\njos välttämättömästi haluat ystäviä, niin olkoot he maalareita ja\noppilaitasi. Kaikki muu ystävyys on vaarallista. Muista, taiteilija,\nsinun voimasi on yksinäisyydessä.\"\n\n* * *\n\nNyt ymmärrän, minkä vuoksi Leonardo pysyttelee erillään naisista. Suuri\nmietiskely vaatii suurta vapautta.\n\n* * *\n\nAndrea Salaino valittaa joskus katkerasti ikävää, sanoo meidän elämämme\nolevan yksitoikkoista ja yksinäistä, ja vakuuttaa toisten mestarien\noppilaitten elävän paljon hauskemmin. Nuoren tytön lailla hän rakastaa\nuusia vaatteita ja suree sitä, ettei hänellä ole kenelle niitä näyttää.\nHän haluaisi juhlia, melua, loistoa, ihmisjoukkoja ja rakastuneita\nkatseita.\n\nTänään mestari, kuunneltuaan lempipoikansa valituksia ja moitteita,\nrupesi tapansa mukaan silittelemään hänen pitkiä, pehmeitä kiharoitaan\nja vastasi hänelle hyväntahtoisesti hymyillen:\n\n\"Älä ole pahoillasi, poikaseni, minä lupaan ottaa sinut mukaani ensi\njuhlaan palatsissa. Mutta nyt kerron sinulle sadun, jos haluat.\"\n\n\"Kertokaa, mestari!\" sanoi Andrea ilostuen ja istuutui Leonardon\njalkain juureen.\n\n\"Maantien luona olevalla kummulla makasi kivi puitten, sammaleen,\nkukkien ja ruohon keskellä. Kerran, kun se näki suuren joukon kiviä\nalhaalla maantiellä, alkoi sen tehdä mieli päästä niitten luo, ja\nse ajatteli itsekseen: 'mitä iloa minulla on näistä hennoista,\nlyhytaikaisista kukista ja ruohoista? Minä haluaisin elää vertaisteni\nja veljieni joukossa, itseni kaltaisten kivien parissa.' Ja kivi\nvierähti maantielle, niitten luo, joita se nimitti vertaisikseen ja\nveljikseen. Mutta siellä se joutui raskaitten ajoneuvojen pyörien\nkolhittavaksi, aasien ja muulien kavioitten ja ihmisten kovapohjaisten\nkenkien tallattavaksi. Kun sen joskus onnistui vähän kohottautua ja se\ntoivoi saavansa hengähtää vapaammin, sai se likaa ja elukkain lantaa\npäällensä. Surullisena se katseli entistä kotiansa, tuota yksinäistä\nturvapaikkaa kummulla, ja se näytti hänestä paratiisilta. -- Niin käy\nniitten, Andrea, jotka jättävät hiljaisen mietiskelyn ja heittäytyvät\nihmisjoukkoon, sen intohimoihin ja pahuuteen.\"\n\n* * *\n\nMestari ei salli tehtävän mitään vahinkoa eläimille, eikä edes\nkasveillekaan. Mekaanikko Zoroastro da Peretola on kertonut minulle,\nettä Leonardo nuoruudestaan asti on välttänyt lihan syömistä ja\nsanoo, että tulee aika, jolloin kaikki ihmiset, niinkuin hänkin,\ntulevat tyytymään kasviravintoon ja pitämään eläinten tappamista yhtä\nrikoksellisena kuin ihmistenkin tappamista.\n\nKulkiessaan kerran Mercato Nuovon torilla olevan lihakaupan sivu hän\ninhoten osoitti minulle siellä riippuvia vasikkain, lampaitten, härkien\nja sikojen ruhoja ja sanoi:\n\n\"Ihminen on todellakin eläinten kuningas, sillä hänen eläimellisyytensä\non suurin kaikista.\"\n\nJa hetken vaiti oltuaan hän lisäsi surumielisesti:\n\n\"Me luomme elämämme toisten kuolemasta! Ihmiset ja eläimet ovat\nkuolleitten tyyssijoja, toistensa hautoja.\"\n\n\"Sellainen on luonnon laki, sen saman luonnon, jonka viisautta ja\ntäydellisyyttä te itse, mestari, niin ylistätte\", vastasi Cesare.\n\"Minä ihmettelen, miksi te lihan syömisestä kieltäytymällä rikotte\nluonnonlakia, joka käskee kaikkien luontokappalten syödä toisiansa.\"\n\nLeonardo katsahti häneen ja sanoi levollisesti:\n\n\"Luonto, joka tuntee ääretöntä iloa uusien muotojen, uusien elämäin\nluomisessa ja joka luo niitä nopeammin kuin niitä aika ennättää\nhävittää, on järjestänyt niin, että toiset olennot, eläen toisia\nsyömällä, valmistavat sijaa tuleville sukupolville. Senvuoksi se usein\nlähettää kulkutauteja ja ruttoja sinne, missä on liiaksi siinnyt noita\nolentoja, varsinkin ihmisiä, joita syntyy enemmän kuin kuolee, kun\ntoiset eläimet eivät heitä syö.\" Niin Leonardo selittää luonnon lakeja\nmitä suurimmalla mielen tyyneydellä, kiihkoilematta ja nurkumatta,\nmutta itse hän menettelee toisen lain mukaan, pidättäytyen ravinnokseen\nkäyttämästä sitä, missä on elämää.\n\n* * *\n\nViime yönä luin kirjaa, josta en koskaan eroa: Sen nimi on \"Pyhän\nFranciscuksen kukkaset\". Franciscus, samoin kuin Leonardokin, rakasti\neläimiä. Välistä hän rukouksen asemasta ylisti Jumalan viisautta\nviettämällä tuntikausia mehiläistarhassa tarkastellen, miten mehiläiset\nrakensivat vahakennojaan ja täyttivät niitä hunajalla. Kerran hän\nyksinäisellä vuorella saarnasi linnuille Jumalan sanaa. Linnut istuivat\nrivittäin hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelivat. Hänen lopetettuaan\nne alkoivat siipiänsä räpyttäen visertää ja pikku pällänsä hyväillä\nFranciscuksen kaapua, ikäänkuin tahtoen sanoa, että olivat ymmärtäneet\nhänen saarnansa. Hän siunasi niitä ja ne lensivät pois riemuhuutoja\npäästellen.\n\nKauan aikaa luin. Sitten vaivuin uneen. Ja unessa tuntui kuin\nkyyhkyssiivet olisivat ympärilläni hiljaa leyhyneet.\n\nHeräsin varhain. Aurinko oli juuri noussut. Kaikki talossa nukkuivat\nvielä. Menin pihalle peseytyäkseni kaivon kylmässä vedessä. Ilma oli\ntyyni. Kaukaa kuuluva kellojen ääni muistutti mehiläisten surinaa.\nTuntui tuore savun tuoksu. Yhtäkkiä kuului, ikäänkuin kaikuna unestani,\nlukemattomien siipien suhina. Minä katsahdin ylös ja näin messer\nLeonardon korkean kyyhkyslakan tikapuilla.\n\nAuringon valaisema tukka oli kuin sädekehä hänen päänsä ympärillä hänen\nsiinä seisoessaan yksinäisenä ja iloisena. Parvi valkoisia kyyhkysiä\nhääri kuherrellen hänen jalkojensa juuressa. Ne liitelivät hänen\nympärillään, turvallisesti istuutuen hänen olkapäilleen, käsilleen ja\npäälleen. Hän hyväili niitä ja ruokki suustaan. Sitten hän heilautti\nkäsiään, ikäänkuin siunaten -- ja kyyhkyset pyrähtivät lentoon,\nkadoten kuin valkoiset lumihiutaleet taivaan sineen. Hän seurasi niitä\nsilmillään hellästi hymyillen.\n\nJa minä ajattelin, että Leonardo muistuttaa Pyhää Franciscusta,\nkaikkien elävien olentojen ystävää, joka nimitti tuulta veljekseen,\nvettä sisarekseen, maata äidikseen.\n\n* * *\n\nJumala minulle anteeksi antakoon -- taaskaan en voinut pidättäytyä,\ntaas menimme Cesaren kanssa tuohon kirottuun kapakkaan. Minä otin\npuheeksi mestarin armeliaisuuden.\n\n\"Etköhän vain tarkoittane sitä, että messer Leonardo on lihaa\nnauttimatta, Jumalan yrteillä itseään ravitsee?\"\n\n\"Vaikkapa sitäkin! Minä tiedän...\"\n\n\"Et sinä mitään tiedä! Messer Leonardo ei sitä tee ollenkaan\nhyvyydestä, vaan ainoastaan huvikseen, niinkuin kaikkea muutakin --\nhulluttelee.\"\n\n\"Mitenkä hulluttelee? Mitä sinä puhut?\"\n\nCesare rupesi nauramaan teeskennellyn iloisesti:\n\n\"No, no, hyvä! Älkäämme ruvetko väittelemään. Odotahan! Kun tulemme\nkotiin, niin näytän sinulle muutamia huvittavia piirustuksia,\nmestarimme tekeleitä.\"\n\nKotiin palattuamme hiivimme salaa kuin varkaat mestarin työhuoneeseen.\nHän oli poissa. Cesare alkoi etsiä ja löysi työpöydällä olevan\nkirjakasan alta vihkon, josta hän rupesi näyttelemään minulle\npiirustuksia. Minä tunsin tekeväni väärin, mutta en kyennyt\nuteliaisuuttani vastustamaan ja katselin.\n\nNe olivat suunnattoman suurien bombardien, moniputkisten tykkien,\nräjähtävien luotien ynnä muitten sotakoneitten piirustuksia, joissa\nvalot ja varjot olivat yhtä hennon keveitä kuin hänen ihanimpain\nmadonnainsa kasvoissa. Muistan erityisesti erään pommin, puolen\nkyynärän pituisen, nimeltään \"fragilica\", jonka rakenteen Cesare\nminulle selitti. Se on valettu pronssista ja täytetty kipsin ja\nkalanliiman kanssa yhteensotketulla hampulla, villatukuilla, tervalla\nja tulikivellä. Siinä on suuri joukko, vaskisia putkia, jotka on\nkääritty mitä lujimmin häränjäntein ja täytetty ruudilla ja luodeilla.\nPutkien suut on ruuvinmuotoisesti sijoitettu pommin pinnalle. Niitten\nkautta syöksyy tuli ulos pommin syttyessä, ja fragilica pyörii,\nhyppii uskomattoman nopeasti kuin jättiläishyrrä, purkaen sisästään\npanoksiaan. Reunaan oli Leonardon käsialalla kirjoitettu: \"Tämä pommi\non kauneinta ja tehokkainta rakennetta. Se syttyy niin pitkän ajan\nperästä tykin laukauksen jälkeen kuin kuluu Ave Marian lukemiseen.\"\n\n\"Ave Marian!\" toisti Cesare. \"Mitä sinä siitä sanot, ystäväni?\nKristillinen rukous hieman odottamattomassa yhteydessä käytettynä. Hän\non aika velikulta, tuo messer Leonardo! Ave Maria -- ja tuollainen\nhirviö! Hän keksii vaikka mitä... Tiedätkö muuten, miksi hän nimittää\nsotaa?\"\n\n\"En.\"\n\n-- \"Eläimellisimmäksi tyhmyydeksi. _Pazzia bestialissima_. Tosiaankin\nsattuva nimitys tuollaisten koneitten keksijän lausumana, vai mitä\narvelet?\"\n\nHän käänsi lehteä ja näytti minulle piirustuksen sotavaunuihin, joiden\nkummastakin sivusta pisti esiin suuret, rautaiset viikatteet. Huimaavaa\nvauhtia tunkeutuivat ne vihollisjoukkoon. Suunnattomat, teräksiset,\nsirpinmuotoiset terät, jotka muistuttivat jättiläishämähäkin jalkoja,\npyörivät ilmassa, luultavasti korvia särkevästi vinkuen, silpovat\nihmisiä, heitellen lihapalasia ja pärskyttäen verta ympärilleen. Yltä\nympärillä on irtonaisia jalkoja, käsiä, päitä ja ruumiintynkiä.\n\nMuistan niinikään toisen piirustuksen. Asehuoneen pihalla on joukko\nalastomia työmiehiä nostamassa tavattoman suurta tykkiä, jonka\nuhkaavasti ammottava kita on katsojaan päin kääntyneenä. Heidän\nvoimakkaat jäntereensä ovat äärimmilleen jännitettyinä, ja he\npainavat käsin ja jaloin viputankoa, joka on köysillä yhdistettynä\nnostokoneeseen. Toiset vierittävät tykin alle kahden pyörän päällä\nolevaa akselia. Kauhu valtasi minut nähdessäni nuo ilmassa riippuvien\nalastomien ruumiitten ryhmät. Se näytti perkeleitten asehuoneelta,\nhelvetin pajalta.\n\n\"No, enkö ole puhunut totta, Giovanni\", virkkoi Cesare, \"eivätkö ne ole\nmerkillisiä piirustuksia? Siinä se on: tuo hurskas mies, joka rakastaa\nkoko luomakuntaa, välttää lihan syömistä, korjaa madon tieltä, ettei\nse joutuisi tallattavaksi! Sekä sitä että tätä. Tänään paholainen,\nhuomenna pyhimys. Kaksipäinen Janus, toiset kasvot käännettyinä\nKristukseen, toiset Antikristukseen päin. Ota sitten selvä, kummatko\novat oikeat, kummat väärät. Vai ovatko molemmat oikeita?... Ja\nkaikki tuo tehdään keveällä mielellä, salaperäisen lumoavasti ja\nviehättävästi, ikäänkuin leikillä ja huvin vuoksi!\" Minä kuuntelin\näänettömänä. Kalman kylmyys jääti sydäntäni.\n\n\"Mikä sinun on, Giovanni?\" kysyi Cesare. \"Sinä olet aivan kalpea, poika\nparka! Sinä annat kaiken tuon liiaksi vaikuttaa itseesi, ystäväiseni.\nOdotahan, vähitellen totut ja lakkaat kummastelemasta -- niinkuin minä.\nMutta nyt menemme takaisin Kultaiseen Kilpikonnaan ja ryyppäämme.\n\n    \"Dum vivum, potamus.\n    Bacchukselle laulamme:\n    Te Deum laudamus!\"\n\nMinä en vastannut mitään, peitin kasvoni käsilläni ja pakenin hänen\nluotaan.\n\n    * * *\n\nMitä? Onko se sama ihminen -- se, joka siunaa kyyhkysiä viattomasti\nhymyillen kuin Pyhä Franciscus, ja se, joka keksii rautaisia hirviöitä\nverisine hämähäkinjalkoineen? Ei, se on mahdotonta, se on sietämätöntä!\nEnnemmin mitä hyvänsä muuta! Ennemmin jumalankieltäjä kuin yhtaikaa\nJumalan ja perkeleen palvelija, yhtaikaa Kristuksen ja Sforza\nVäkivaltaisen kasvot!\n\n* * *\n\nTänään sanoi Marco d'Oggione:\n\n\"Messer Leonardo, monet syyttävät sinua ja meitä, oppilaitasi, siitä,\nettä me liian harvoin käymme kirkossa ja että teemme työtä pyhäpäivänä\nniinkuin arkipäivinäkin.\"\n\n\"Antaa tekopyhien puhua mitä haluavat\", vastasi Leonardo. \"Älköön se\nteidän mieltänne pahoittako, ystäväni! Luonnonilmiöitten tutkiminen\non Herralle otollinen työ. Se on samaa kuin rukoileminen. Oppiessamme\ntuntemaan luonnonlakeja me samalla ylistämme ensimmäistä Keksijää,\nmaailman kaikkeuden suurta Taiteilijaa, ja opimme häntä rakastamaan,\nsillä suuri rakkaus Jumalaan johtuu suuresta tiedosta. Joka vähän\ntietää, se rakastaa vähän. Jos sinä rakastat luojaa häneltä odottamiesi\najallisten armolahjojen vuoksi etkä hänen ikuisen hyvyytensä ja\nvoimansa takia, niin olet sen koiran kaltainen, joka heiluttaa\nhäntäänsä ja nuolee isäntänsä kättä herkkupalan toivossa. Ajatelkaa,\nkuinka paljon enemmän koira rakastaisi isäntäänsä, jos se voisi\nkäsittää hänen sieluansa ja järkeänsä. Muistakaa, lapseni, että rakkaus\non tiedon tytär; sitä tulisempaa on rakkaus, mitä täydellisempi on\ntieto. Evankeliumissakin sanotaan: olkaa viisaat kuin käärmeet ja\nlaupiaat kuin kyyhkyset.\"\n\n\"Voiko yhdistää käärmeen viisauden ja kyyhkysen laupeuden?\" sanoi\nCesare. \"Minusta näyttää, että on valittava toinen tai toinen...\"\n\n\"Ei, ne on yhdistettävä!\" vastasi Leonardo. \"Toinen ilman toista on\nmahdoton: täydellinen tieto ja täydellinen rakkaus on sama asia.\"\n\n* * *\n\nLukiessani tänään apostoli Paavalia, löysin ensimmäisen\nkorinttilaisepistolan kahdeksannessa luvussa seuraavat sanat: \"Tieto\npaisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. Joka luulee jotakin tietävänsä, se\nei vielä mitään tiedä, niinkuin pitäisi tietää. Mutta joka rakastaa\nJumalaa, sillä on tieto Häneltä.\"\n\nApostoli vakuuttaa, että tieto tulee rakkaudesta, ja Leonardo,\nettä rakkaus tulee tiedosta. Kuka on oikeassa? Minä en sitä kykene\nratkaisemaan, enkä voi elää, jos en saa sitä ratkaistuksi.\n\n* * *\n\nMinusta tuntuu kuin olisin eksynyt hirmuisen labyrintin sokkeloihin.\nMinä huudan apua -- mutta vastausta ei kuulu. Mitä kauemmaksi menen,\nsitä enemmän eksyn. Missä olen? Miten minun käy, jos sinäkin minut\nhylkäät, Herra?\n\n* * *\n\nOi, fra Benedetto, kuinka mielelläni palajaisin sinut hiljaiseen\nkammioosi, heittäytyisin sinun rinnoillesi ja kertoisin sinulle koko\ntuskani, että sinä säälisit minua ja vapauttaisit sieluni tuosta\ntaakasta, sinä rakas isä, sinä laupias lammas, joka todistat todeksi\nKristuksen sanan: autuaita ovat hengessä köyhät.\n\nTänään on uusi onnettomuus tapahtunut.\n\nHovikronikoitsija, messer Giorgio Merula, ja hänen vanha ystävänsä,\nrunoilija Bernardo Bellincioni, istuivat kahden kesken eräässä\npalatsin syrjäisessä salissa juttelemassa. Tämä tapahtui illallisen\njälkeen. Merula, joka oli juonut vähän liikaa, kerskaili tapansa\nmukaan vapaamielisillä mietteillään, puhui halveksivasti nykyajan\nhallitsijoista ja käytti loukkaavia sanoja Moro herttuasta.\nArvostellessaan erästä Bellincionin sonettia, jossa ylistettiin\nherttuan Gian Galeazzolle muka tekemiä hyviä töitä, hän nimitti Moroa\nmurhaajaksi, laillisen herttuan myrkyttäjäksi. Taitavasti laitetun\nDionysius-korvan avulla kuuli herttua etäisestä huoneesta asti tuon\nkeskustelun, vangitutti Merulan ja antoi sulkea hänet maanalaiseen\ntyrmään, joka on linnaa ympäröivän Redefosson vallihaudan alla.\n\nMitähän arvelee tästä Leonardo, joka on rakentanut Dionysius-korvan\najattelematta onko se pahaksi vai hyväksi, saadakseen vain tutkia\nmerkillisiä luonnonlakeja, \"leikillä ja huvin vuoksi\", niinkuin Cesare\nsanoo, -- samoin kuin hän tekee kaikki: keksii hirvittäviä sotakoneita,\nräjähdyspommeja, rautaisia hämähäkkejä, jotka yhdellä jättiläismäisten\nkäpäläinsä iskulla silpovat satoja ihmisiä.\n\n* * *\n\nApostoli sanoo: \"Ja niin sinun tietosi turmelee heikon veljesi, jonka\nedestä Kristus on kuollut.\"\n\nSellaisestako tiedosta johtuu rakkaus? Vai eikö tieto ja rakkaus\nolekaan samaa?\n\n* * *\n\nVälistä ovat mestarin kasvot niin kirkkaat ja viattoman näköiset,\nniin täynnä kyyhkysenpuhtautta, että olen valmis antamaan kaikki\nanteeksi, uskomaan kaikki -- ja taas antamaan hänelle sieluni.\nMutta yhtäkkiä ilmestyy hänen kapeitten huuliensa juonteisiin ilme,\njoka minua kammottaa, ja tuntuu ikäänkuin läpikuultavan pinnan läpi\nkatsoisin vedenalaisiin syvyyksiin. Silloin minusta taas näyttää, että\nhänen sielussaan piilee salaisuus, ja mieleeni muistuu muuan hänen\narvoituksistaan:\n\n\"Suurimmat joet virtaavat maan alla.\"\n\n* * *\n\nHerttua Gian Galeazzo on kuollut.\n\nSanotaan -- oi, Jumala sen tietää, että käteni saa tuskin kirjoitetuksi\ntuon sanan, enkä minä sitä usko -- sanotaan, että Leonardo on murhaaja,\nettä hän on muka myrkyttänyt herttuan myrkyllisen puun hedelmillä.\n\nMuistan, miten mekaanikko Zoroastro da Peretola näytti mona\nCassandralle tuon kirotun puun. Kunpa en olisi ikinäni sitä nähnyt!\nNytkin se kummittelee silmissäni sellaisena kuin se oli sinä yönä,\nsamean viheriäisessä sumussa, myrkkypisarat kosteilla lehdillään,\nhiljalleen kypsyvine hedelmineen, kuoleman ja kauhun ympäröimänä. Ja\ntaas soivat korvissani raamatun sanat: \"Hyvän ja pahan tiedon puusta\nälä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet sinä kuolemalla\nkuoleva.\"\n\nVoi minua, voi minua kadotettua! Kerran elin isäni Benedetton\nsuloisessa kammiossa, viattomassa yksinkertaisuudessa, kuin ensimmäinen\nihminen paratiisissa. Mutta minä lankesin syntiin, antauduin viisaan\nkäärmeen vieteltäväksi, söin tiedon puusta -- ja silmäni aukenivat,\nminä näin hyvän ja pahan, valon ja varjon, Jumalan ja perkeleen; ja\nvielä näin minä olevani alaston, orpo ja köyhä -- ja minun sieluni\nkuolee kuolemalla.\n\n* * *\n\nHelvetistä huudan sinulle, Herra, kuule minun rukoukseni, kuule ja\narmahda minua! Niinkuin ryöväri ristinpuussa tunnustan sinun nimesi:\nmuista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi!\n\n* * *\n\nLeonardo on taas alkanut maalata Kristuksen kasvoja.\n\n* * *\n\nHerttua on antanut hänen toimekseen koneen laittamisen pyhän naulan\nnostamista varten.\n\nMatemaattisella täsmällisyydellä on hän punnitseva tuon Kristuksen\npiinausvälikappaleen, niinkuin se olisi tavallista rautaromua -- niin\nmonta unssia, niin monta graania -- ja pyhäinjäännös on hänen silmissään\nvain numero toisten numeroiden joukossa, vain osa nostokoneen osien --\nköysien, vipujen ja väkipyörien -- joukossa.\n\n* * *\n\nApostoli sanoo: \"Lapseni, viimeinen aika on tulossa, ja niinkuin te\nolette kuulleet, että Antikristus on tuleva, niin on nytkin monta\nAntikristusta ilmestynyt, josta me ymmärrämme, että viimeinen aika on\ntulossa.\"\n\n* * *\n\nViime yönä piiritti meidän talomme suuri väkijoukko, joka vaati\npyhää naulaa huutaen: \"Noita, jumalankieltäjä, herttuan myrkyttäjä,\nAntikristus!\"\n\nLeonardo kuunteli rahvaan huutoja vihastumatta. Kun Marco tahtoi\nheitä ampua, kielsi hän sen. Mestarin kasvot olivat levolliset ja\nläpitunkemattomat, niinkuin aina.\n\nMinä lankesin polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä sanomaan\nvaikkapa vain yhden sanan epäilyksieni haihduttamiseksi. Jumala olkoon\ntodistajani, että olisin silloin uskonut. Mutta hän ei tahtonut, tai ei\nvoinut minulle mitään sanoa.\n\nPikku Jacopo puikahti ulos talosta, hiipi väkijoukon sivu, tapasi\nyövartio-osaston ja toi sen talollemme. Salalla hetkellä kun\nportti alkoi murtua väkijoukon ryntäyksistä, hyökkäsivät sotilaat\nväkivallantekijäin niskaan, jotka heti pakenivat. Jacopo sai kivestä\nhaavan päähänsä, ja hän oli vähällä menettää henkensä.\n\n* * *\n\nTänään olin pyhän naulan juhlassa tuomiokirkossa.\n\nPyhä naula nostettiin ylös astroloogien määräämänä hetkenä. Leonardon\nkone toimi oivallisesti. Ei köysiä eikä väkipyöriä näkynyt. Näytti\nsiltä kuin tuo pyöreä, lasiseinäinen, kultasatein koristettu arkku,\njohon naula oli suljettu, olisi itsestään kohonnut korkeuteen\nsuitsutuspilvien ympäröimänä, ikäänkuin nouseva aurinko. Se oli\nmekaaninen ihme. Samassa kajahti kuorolaulu:\n\n    \"Confixa clavis viscera,\n    Tendens manus vestigia,\n    Redemptionis gratia\n    Hic immolata est Hostia.\"\n\nJa arkku pysähtyi pimeään kattoholviin pääalttarin kohdalle viiden\nalituisesti palavan lampun keskelle.\n\nArkkipiispa lausui juhlallisella äänellä:\n\n_\"O Crux benedicta, quae sola fuisti digna portare Regem coelorum et\nDominum. Alleluia!\"_\n\nKansa lankesi polvilleen ja toisti: \"Alleluia!\"\n\nJa valtaistuimen ryöstäjä ja murhaaja Moro kohotti kyynelsilmin kätensä\npyhää naulaa kohti.\n\nSitten kestittiin kansaa viinillä, häränlihalla, viidellätuhannella\nmitalla herneitä ja kahdellasadalla puudalla silavaa. Rahvas unohti\nmurhatun herttuan, söi, joi ja huusi: \"Eläköön Moro! Eläköön naula!\"\n\nBellincioni on sepittänyt kuusimittaisen runon, jossa sanotaan, että\njumalien rakastaman Moro herttuan lempeän hallituksen aikana on\nmaailmalle koittava uusi kulta-aika pyhän rautanaulan vaikutuksesta.\n\nAstuessaan ulos kirkosta herttua meni Leonardon luo, syleili ja suuteli\nhäntä nimittäen häntä Arkimedeksekseen, ja kiitti häntä ihmeellisesti\nrakennetusta nostokoneesta. Palkinnoksi lupasi hän lahjoittaa hänelle\npuhdasrotuisen berberiläisen tamman omasta hevossiittolastaan ynnä\nkaksituhatta keisarillista tukaattia. Sitten hän armollisesti taputtaen\nhäntä olalle sanoi, että mestari nyt saa rauhassa lopettaa Kristuksen\nkasvot taulussaan.\n\n* * *\n\nNyt ymmärrän raamatun sanat: \"Ihminen, jolla on kaksinaiset ajatukset,\non horjuvainen kaikilla teillään.\"\n\nEn kestä enää. Minä sorrun, ne vievät minulta järkeni, nuo kaksinaiset\najatukset, nuo Kristuksen kasvojen läpi kuultavat Antikristuksen\nkasvot. Miksi olet minut hyljännyt, Herra?\n\n* * *\n\nTäytyy paeta, ennenkuin se on liian myöhäistä.\n\n* * *\n\nMinä nousin keskellä yötä, kokosin vaatteeni ja kirjani matkasäkkiin,\notin matkasauvan käteeni, laskeuduin pimeässä portaita alas\ntyöhuoneeseen ja panin pöydälle maksun viimeisistä kuudesta\nkuukaudesta, kolmekymmentä floriinia, jotka olin saanut hankituksi\nmyymällä äitini lahjoittaman smaragdisormuksen. Kenellekään hyvästiä\nsanomatta -- kaikki nukkuivat vielä -- läksin sitten iäksi Leonardon\ntalosta.\n\n* * *\n\nFra Benedetto sanoo joka yö rukoilleensa minun puolestani, siitä asti\nkun minä läksin hänen luotaan, ja näyssä nähneensä, että Jumala on\npalauttava minut pelastuksen tielle.\n\nFra Benedetto aikoo matkustaa Firenzeen tapaamaan sairasta veljeään,\ndominikaanimunkkia San Marcon luostarissa, jonka esimiehenä on Girolamo\nSavonarola.\n\n* * *\n\nKiitetty ja ylistetty olkoon Herra, joka on pelastanut minut kuoleman\nvarjosta, helvetin kidasta.\n\nNyt luovun tämän maailman viisaudesta, joka on seitsenpäisen käärmeen\nsinetillä lukittu, sen pedon, joka on tuleva pimeydestä ja jonka nimi\non Antikristus.\n\nLuovun myrkyllisen tiedonpuun hedelmistä, turhamaisen järjen\nylpeydestä, jumalattomasta tieteestä, jonka isä on perkele. Luovun\nkaikista pakanallisen kauneuden viettelyksistä. Luovun kaikesta, mikä\nei ole sinun tahtoasi, sinun kunniatasi, sinun viisauttasi, Kristus,\nminun Jumalani!\n\nValista sieluani valollasi, tuolla ainoalla oikealla, vapauta minut\nkirotuista kaksinaisista ajatuksista, tue askeleitani sinun teilläsi,\netteivät jalkani horjuisi, levitä suojelevat siipesi minun ylitseni!\n\nKiitä, sieluni, Herraa! Minä tahdon ylistää Herraa niinkauan kuin elän,\ntahdon laulaa Jumalalleni niinkauan kuin olen olemassa!\n\n* * *\n\nKahden päivän perästä lähdemme fra Benedetton kanssa Firenzeen. Isäni\nsuostumuksella aion mennä noviisiksi San Marcon luostariin, tuon\nsuuren Jumalan valitun fra Girolamo Savonarolan luo. Jumala on minut\npelastanut.\n\nNäihin sanoihin päättyi Giovanni Beltraffion päiväkirja.\n\n\n\n\n\n\nSeitsemäs kirja\n\nTURHUUDEN POLTTOROVIO\n\n\n\n\nI\n\n\nToista vuotta oli kulunut siitä, kun Beltraffio oli tullut noviisiksi\nSan Marcon luostariin.\n\nEräänä iltapäivänä 1496 vuoden karnevaalin loppupuolella istui Girolamo\nSavonarola kammiossaan työpöytänsä ääressä ja kirjoitti muistiin\nJumalan äskettäin hänelle lähettämää näkyä. Kaksi ristiä oli ollut\nRooman kaupungin päällä, toinen musta, kuolemaa tuottavassa vihurissa,\njonka otsikkona oli: Herran vihan risti, toinen taivaan sinessä\nloistaen, otsikkonaan: Herran laupeuden risti.\n\nGirolamo tunsi väsymystä ja kuumeen väreitä ruumiissaan. Hän pani pois\nkynän, antoi päänsä vaipua käden varaan, sulki silmänsä ja koetti\njohdattaa mieleensä, mitä hurskas munkki fra Pagolo, joka oli lähetetty\nRoomaan tiedustelulle ja vastikään sieltä palannut, oli aamulla\nkertonut hänelle Paavi Aleksanteri VI Borgian elämästä.\n\nIlmestyskirjan näkyjen tavoin vaelsi eriskummallisia kuvia hänen\nsilmiensä ohitse: tulipunainen härkä Borgian vaakunakilvestä,\negyptiläisten Apis-härän kuva, kultainen vasikka tuotuna Rooman\nylimmäisen papin eteen Jumalan puhtaan karitsan asemasta; häpeälliset\nhuvit yöllisten pitojen jälkeen Vatikaanin saleissa, pyhän isän,\nhänen tyttärensä ja kardinaalien läsnäollessa; kaunis Julia Farnese,\nkuusikymmenvuotiaan paavin nuori jalkavaimo, kuvattuna pyhäinkuvissa\nJumalan äitinä, Aleksanterin kaksi vanhinta poikaa, don Cesare,\nValenzan kardinaali, ja don Juan, roomalaisen kirkon lipunkantaja,\njotka vihasivat toisiansa rikollisen rakkautensa vuoksi sisareensa\nLucreziaan.\n\nJa Girolamo vavahti muistaessaan sen, minkä Pagolo vaivoin oli saanut\nkuiskatuksi hänen korvaansa -- että isä, vanha paavi, luonnottomasti\nhimoitsi tytärtänsä, madonna Lucreziaa.\n\n\"Ei, ei, Jumala olkoon todistajani, etten sitä usko -- se on\npanettelua... se on mahdotonta!\" puhui hän ja samalla tunsi, että\nkaikki oli mahdollista Borgiain hirmupesässä.\n\nKylmä hiki kohosi munkin otsalle. Hän heittäytyi polvilleen\nristiinnaulitun kuvan eteen.\n\nOvelta kuului hiljaista koputusta.\n\n\"Ken siellä?\"\n\n\"Minä, isä.\"\n\nGirolamo tunsi äänestä apulaisensa ja uskollisen ystävänsä, veli\nDomenico Buonvicinin.\n\n\"Hänen jalosukuisuutensa Ricciardo Becchi, paavin valtuutettu, pyytää\nsaada puhua sinun kanssasi.\"\n\n\"Hyvä on, odottakoon. Kutsu tänne veli Silvestro!\"\n\nSilvestro Maruffi oli heikkomielinen, kaatumatautia sairastava munkki.\nGirolamo piti häntä Jumalan valittuna armonvälikappaleena, rakasti ja\npelkäsi häntä sekä selitteli hänen näkyjänsä kaikkien skolastiikan\nsääntöjen mukaan, käyttäen älykkäitä todisteluja, loogillisia\njohtopäätöksiä, enthymemeja, apoftegmeja ja syllogismeja. Siinä, mikä\ntoisista näytti vaan mielipuolen järjettömältä lörpötykseltä, näki\nhän profeetallisia ajatuksia. Maruffi ei osoittanut minkäänlaista\nkunnioitusta esimiestänsä kohtaan. Usein hän herjasi häntä, torui\nkaikkien läsnä ollessa, jopa joskus loikin. Girolamo kärsi nöyrästi\nkaikki nuo loukkaukset ja totteli häntä kaikessa. Jos Firenzen kansa\noli Girolamon vallassa, niin hän vuorostaan oli heikkomielisen Maruffin\nkäsissä.\n\nTultuaan kammioon veli Silvestro istuutui nurkkaan lattialle ja rupesi\nraapimaan paljaita, punaisia jalkojaan hyräillen yksitoikkoista laulua.\nHänellä oli kesakkoiset kasvot, pieni nenä, terävä kuin naskali,\nriippuva alahuuli ja vetistävät, pullonviheriät silmät.\n\n\"Veli\", sanoi Girolamo, \"Roomasta on tullut paavin lähettiläs. Sano,\nonko hänet otettava vastaan ja mitä on hänelle vastattava? Eikö sinulla\nole ollut jotain ilmestystä?\"\n\nMaruffi väänsi naamansa hullunkuriseen irvistykseen, rupesi ensin\nkoiran tavoin haukkumaan ja sitten sian tavoin röhkimään. Hänellä oli\nerinomainen kyky matkia eläinten ääniä.\n\n\"Rakas veliseni\", rukoili Savonarola, \"ole kiltti, virka sananen! Minun\nsieluni on kuoleman tuskassa. Rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi\nsinulle profeetallisen hengen.\"\n\nMielipuoli pisti kielensä ulos, hänen kasvonsa vääntyivät.\n\n\"Mitä sinä minusta tahdot, senkin riivattu pöllö, pässinpää! Syökööt\nrotat sinun nenäsi!\" huusi hän äkkiarvaamatta raivostuen. \"Itse olet\nrokan keittänyt, itse saat sen syödäkin. Minä en ole sinun profeettasi\nenkä neuvonantajasi!\"\n\nSitten hän katsahti Savonarolaan kulmiensa alta, huokasi ja jatkoi\nhiljaisemmalla ja lempeämmällä äänellä:\n\n\"Sääli on minun sinua, veliseni, sinua, pikku hölmöä!... ja mistä sinä\ntiedät, että minun näkyni ovat Jumalalta eivätkä perkeleeltä?\"\n\nHän vaikeni, sulki silmänsä, ja hänen kasvonsa tulivat\nliikkumattomiksi, ikäänkuin kuolleiksi. Savonarola luuli, että hänellä\noli näky, ja odotti hartaasti. Mutta Maruffi avasi silmänsä, käänsi\npäänsä ikkunaan päin ja sanoi kasvoillaan lempeä, valoisa hymy ja\nmelkein järkevä ilme:\n\n\"Linnut laulavat, kuuletko! Nyt se kasvaa ruohokin kedolla, ja\nkeltaiset kukkaset. Voi sinua, veli Girolamo, kylliksi olet jo täällä\nhämmennystä aikaan saanut, ylpeyttäsi hyvitellyt, paholaiselle iloa\ntuottanut -- jo riittää! Pitäähän sitä Jumalaakin ajatella. Jätetään\ntämä kirottu maailma ja mennään tuonne suloiseen erämaahan!\"\n\nJa ruumistaan huojutellen hän alkoi laulaa hiljaisella, miellyttävällä\näänellä:\n\n    \"Nyt lähde metsään vilpoisaan,\n    Oi, se on ihanaa!\n    Siell' linnut laulaa laulujaan\n    Ja purot pulppuaa.\"\n\nYhtäkkiä hän hypähti ylös, niin että rautakahleet kalahtivat, juoksi\nSavonarolan luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi käheällä äänellä,\nikäänkuin tukehtuen raivosta:\n\n\"Minä näin, minä näin!... Voi sinua, helvetin sikiötä, sinä pässinpää,\nsyökööt rotat sinun nenäsi -- minä näin!...\"\n\n\"Puhu, veli, puhu suusi puhtaaksi...\"\n\n\"Tulta! Tulta!\" hoki Maruffi.\n\n\"Mitä vielä?\"\n\n\"Polttorovion\", jatkoi Silvestro, \"ja roviolla ihmisen\"\n\n\"Kenen?\" kysyi Girolamo.\n\nMaruffi nyökäytti päätään, mutta ei vastannut heti. Hän tuijotti\nSavonarolaan terävillä, viheriäisillä silmillään ja nauroi hiljaista\nmielipuolen naurua. Sitten hän kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n\"Sinut!\"\n\nGirolamo vavahti ja horjahti taaksepäin.\n\nMaruffi nousi, meni ulos kammiosta ja poistui, kalistellen kahleitaan\nja hyräillen:\n\n    \"Nyt lähde metsään vilpoisaan,\n    Oi, se on ihanaa!\n    Siell' linnut laulaa laulujaan\n    Ja purot pulppuaa.\"\n\nTultuaan tajuihinsa Girolamo käski kutsumaan sisään paavin lähettilään,\nRicciardo Becchin.\n\n\n\n\nII\n\n\nPyhän apostoolisen kanslian sihteeri astui sisään. Hänen yllään oli\npitkä, pappiskauhtanan tapainen, muodinmukainen, orvokinvärinen\nsilkkiviitta, jossa oli taaksepäin käännetyt venezialaiset hihat\nja musta ketunnahkareunus. Hänestä levisi ambran ja myskin tuoksu.\nKaikissa hänen liikkeissään, hänen alentuvan ystävällisessä hymyssään,\nhänen kirkkaissa, melkein vilpittömän näköisissä silmissään,\nraikkaitten, sileäksi ajeltujen poskien kuopissa oli tuota liukkautta,\njoka on ominaista Rooman hovin ylimyksille.\n\nNotkeasti, puolittain hovimaisesti kumartaen hän pyysi luostarin\nesimiehen siunausta, suuteli hänen laihaa kättänsä ja alkoi puhua\nlatinan kielellä, käyttäen valittuja ciceromaisia käänteitä ja pitkiä,\ntaidokkaasti sepitettyjä lauseita.\n\nHän alotti puheensa sillä, mitä puhetaidon säännöissä nimitetään\nmyötätuntoisuuden herättämiseksi, viittauksella firenzeläisen\nsaarnaajan suureen maineeseen. Sitten hän siirtyi asiaan: pyhä isä oli\ntäydellä syyllä suuttunut veli Girolamon itsepäisen kieltäytymisen\njohdosta saapua Roomaan, mutta palavasti harrastaen kirkon parasta,\nuskollisten täydellistä yhtymistä Kristuksessa, koko maailman rauhaa\nja toivoen syntisen pelastusta eikä kuolemaa, hän on valmis jälleen\nsuomaan Savonarolalle isällisen armonsa siinä tapauksessa, että hän\nkatuu. Munkki kohotti katseensa ja sanoi hiljaa: \"Messere, mitä te\narvelette -- uskooko pyhä isä Jumalaan?\"\n\nRicciardo ei ollut kuulevinaan tuota sopimatonta kysymystä ja alkoi\ntaas puhua asiasta, tehden viittauksen, että hengellisen säädyn korkein\narvoaste -- punainen kardinaalinhattu -- oli tarjona veli Girolamolle,\njos hän nöyrtyisi. Sitten hän yhtäkkiä kumartui munkin puoleen,\nkosketti sormellaan hänen kättään ja lisäsi mielistelevästi hymähtäen:\n\n\"Sananen vain, isä Girolamo, ja punainen hattu on päässänne!\"\n\nSavonarola kiinnitti liikkumattoman katseensa puhujaan ja sanoi:\n\n\"Entä jos minä en nöyrry -- jos en vaikene, messere? Entä jos mieletön\nmunkki hylkää roomalaisen purppuran kunnian, ei anna punaisen hatun\nitseänsä houkutella, ei lakkaa Herransa huonetta vartioimasta\nhaukkumalla uskollisen koiran tavoin, jonka suuta ei millään\nherkkupalalla saa tukituksi?\"\n\nRicciardo katsahti häneen uteliaasti, kohotti kulmiansa, tarkasteli\nmiettiväisen näköisenä soikeita, sileitä kynsiänsä ja siirsi sormukset\npaikoilleen. Sitten hän kiirehtimättä otti taskustaan ja ojensi\nmunkille pergamentin, joka oli valmiina allekirjoitettavaksi ja pyhän\nPietarin sinetillä vahvistettavaksi. Se oli pannaanjulistuskirja veli\nGirolamo Savonarolaa vastaan, jossa paavi muun muassa nimitti häntä\n\"kadotuksen pojaksi ja kurjimmaksi madoksi\" -- _nequissimus omnipedo_.\n\n\"Odotatteko vastausta?\" kysyi munkki luettuaan pannakirjan.\n\nSihteeri nyökäytti äänetönnä päätään.\n\nSavonarola oikasihe täyteen pituuteensa ja heitti paavin pannakirjan\nlähettilään jalkoihin.\n\n\"Tuossa on vastaukseni! Menkää Roomaan ja sanokaa, että minä otan\nvastaan paavi Antikristuksen taisteluhaasteen. Katsotaan, hänkö minut\neroittaa kirkosta, vai minäkö hänet!\"\n\nKammion ovi aukeni hiljaa ja veli Domenico kurkisti sisään. Kuultuaan\nesimiehensä kovan äänen hän riensi tiedustamaan, mitä oli tapahtunut.\nOvelle oli kokoontunut joukko munkkeja.\n\nRicciardo oli jo useampia kertoja katsahtanut ovelle päin ja sanoi\nviimein kohteliaasti:\n\n\"Rohkenen huomauttaa, veli Girolamo, että olen valtuutettu ainoastaan\nsalaiseen keskusteluun...\"\n\nSavonarola meni ovelle ja aukasi sen selkoselälleen.\n\n\"Kuulkaa!\" huusi hän. \"Kuulkaa kaikki, sillä en yksin teille, veljet,\nvaan koko Firenzen kansalle tahdon ilmaista tämän häpeällisen\nkaupanteon -- minulle tarjotaan valittavaksi joko kirkonkirous tai\nkardinaalinpurppura!\"\n\nHänen sisäänpainuneet silmänsä hehkuivat kuin hiilet matalan otsan\nalta, ja leveä, esiinpistävä alaleuka värisi.\n\n\"Katso, aika on tullut! Minä olen nouseva teitä vastaan, roomalaiset\nkardinaalit ja prelaatit, niinkuin pakanoita vastaan! Väännän avainta\nlukossa, aukasen saastaisen laatikon -- ja teidän Roomastanne on\nkohoava sellainen löyhkä, että ihmiset tukehtuvat. Olen sanova\nsanoja, jotka saavat teidät kalpenemaan, ja maailma on vavahtava\nperustuksillaan, ja Jumalan kirkko, jonka te olette tappaneet, on\nkuuleva minun huutoni: Lasarus, astu ulos! -- ja se on nouseva ja\nastuva ulos haudastaan... En tarvitse teidän hiippojanne, enkä\nkardinaalinhattujanne! Ainoa, mitä halajan, on kuoleman punainen hattu,\nmarttyyrien verinen kruunu -- lahjoita se minulle, oi Herra!\"\n\nHän vaipui polvilleen nyyhkyttäen ja ojentaen käsiänsä ristiinnaulitun\nkuvaa kohti.\n\nRicciardo käytti hyväkseen yleistä hämminkiä puikahtaakseen ovelasti\nulos kammiosta ja poistui.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMunkkien joukossa, jotka olivat kuunnelleet veli Girolamoa, oli myöskin\nnoviisi Giovanni Beltraffio.\n\nKun veljet alkoivat hajaantua, läksi hänkin. Hän meni portaita alas\nsuurelle luostarin pihalle ja istuutui lempipaikalleen pitkään,\nkatettuun käytävään, missä tähän aikaan päivästä oli aina yksinäistä ja\nhiljaista.\n\nLuostarin valkoisten muurien välissä kasvoi laakeripuita, kypressejä ja\ndamaskolainen ruusupensas, jonka siimeksessä veli Girolamo mielellään\nsaarnasi. Taru kertoi enkelien käyvän öisin kastelemassa näitä ruusuja.\n\nBeltraffio aukasi apostoli Paavalin ensimmäisen korinttilaisepistolan\nja luki:\n\n\"Ette voi juoda Herran maljaa ja pahojen henkien maljaa, ette voi olla\nosallisia Herran pöydästä ja pahojen henkien pöydästä.\"\n\nHän nousi ja alkoi kävellä edestakasin käytävissä. Hän muisteli kaikkia\nniitä ajatuksia ja tunteita, joita hänellä oli ollut San Marcon\nluostarissa viettämänsä vuoden kuluessa.\n\nEnsi aikoina oli hän tuntenut suloista onnea Savonarolan oppilaitten\njoukossa. Välistä aamuisin oli isä Girolamo vienyt heidät kaupungin\nmuurien ulkopuolelle. Jyrkkää polkua, joka näytti vievän suoraan\ntaivaaseen, olivat he nousseet Fiesolen ylängölle. Sieltä he kumpujen\nvälistä saattoivat nähdä Arnon laakson ja Firenzen. Esimies istuutui\npienelle, viheriäiselle niitylle, jolla kasvoi orvokkeja, kieloja,\nkurjenmiekkoja ja jossa nuorten kypressien rungot hikoilivat pihkaa\nauringon paahteessa. Munkit asettuivat ruohokkoon hänen jalkojensa\njuureen. He sitoivat seppeleitä, tarinoivat, tanssivat ja leikittelivät\nkuin lapset. Toiset taas soittelivat viulua ja selloa, niinkuin enkelit\nfra Beaton tauluissa.\n\nSavonarola ei opettanut heitä, ei pitänyt mitään saarnoja, hän puheli\nvain heidän kanssaan ystävällisesti, itsekin leikkien ja nauraen\nkuin lapsi. Giovanni katseli kirkasta hymyä hänen kasvoillaan, ja\nhänestä näytti, että he istuessaan täällä ylhäällä Fiesolen ylängöllä,\nyksinäisessä soiton ja laulun täyttämässä lehdossa, sinisen taivaan\nalla, muistuttivat Jumalan enkeleitä paratiisissa.\n\nSavonarola meni välistä jyrkänteen reunalle ja katseli hellästi\naamusumun peittämää Firenzeä, niinkuin äiti katselee nukkuvaa lastaan.\nAlhaalta kuuluivat kirkonkellojen ensimmäiset äänet, aivan kuin unesta\nheräävän lapsen leperrys.\n\nJa kesäöinä, kiiltomatojen tuikkiessa niinkuin näkymättömien enkelien\nkynttilät, kokosi hän veljet San Marcon pihalla olevan tuoksuavan\nruusupensaan alle ja kertoi heille pyhästä Sienan Katarinasta -- hänen\nverisistä haavoistaan, taivaallisen rakkauden haavoista, jotka olivat\nVapahtajan haavain kaltaisia ja tuoksuivat kuin ruusut.\n\n    \"Suo mun haavain kivut voittaa,\n    Ristinkuolon tuskat koittaa,\n    Tuskat, kivut Kristuksen!\"\n\nlauloivat munkit, ja Giovanni olisi toivonut, että hänelle olisi\ntapahtunut samallainen ihme kuin Savonarolan kertoma -- että tulisäde\nolisi noussut pyhästä kalkista ja hehkuvan raudan tavoin polttanut\nhänen ruumiiseensa ristinhaavat.\n\n    \"Gesu, Gesu, amore!\"\n\nhuokaili hän henkisestä hekumasta voivuksissa.\n\nKerran Savonarola lähetti hänet, niinkuin hän lähetteli toisiakin\nnoviiseja, hoitamaan erästä heikkoa sairasta kahden peninkulman\npäässä Firenzestä, Ucelatoion mäen rinteellä olevan Careggin\nhuvilaan -- samaan huvilaan, jossa Lorenzo Medici kauan oli asunut\nja jossa hän oli kuollutkin. Palatsin huoneet olivat autioina ja\nniitä valaisi suljettujen ikkunaluukkujen raoista sisään tunkeutuva,\nheikko, haudantapainen valo. Yhdessä noista huoneista näki\nGiovanni Sandro Botticellin maalaaman taulun \"Venus jumalattaren\nsyntyminen\". Aivan alastomana, valkoisena kuin vesililja, kosteana ja\nikäänkuin meren suolaista tuoreutta tuoksuavana, hän liukui pitkin\nlaineita näkinkengällä seisoen. Raskaat, kultaiset hiussuortuvat\nkiemurtelivat kuin käärmeet, ja kainolla kädenliikkeellä hän painoi\nniitä lanteittensa ympärille peittääkseen alastomuuttaan. Hänen ihana\nruumiinsa huokui synnin viettelystä, samalla kun viattomat huulet ja\nlapselliset silmät ilmaisivat pyhää surua.\n\nJumalattaren kasvot näyttivät Giovannista tutuilta. Hän katseli niitä\nkauan ja muisti yhtäkkiä, että aivan samallaiset kasvot, samallaiset\nlapselliset, ikäänkuin itkettyneet silmät, samallaiset viattomat,\nylimaailmallista surua ilmaisevat huulet hän oli nähnyt eräässä\ntoisessa saman Sandro Botticellin taulussa, joka kuvasi Jumalan\näitiä. Selittämätön levottomuuden tunne täytti hänen mielensä. Hän\nloi silmänsä maahan ja läksi pois huvilasta. Palatessaan Firenzeen\nkapeata katua hän huomasi muurin syvennyksessä, ruusupensaan varjossa\nvanhan ristiinnaulitun kuvan. Hän lankesi polvilleen sen eteen ja\nrupesi rukoilemaan saadakseen kiusauksen pois karkoitetuksi. Muurin\ntakaa puutarhasta, luultavasti saman ruusupensaan suojasta, kuului\nmandoliinin säveleitä. Joku huudahti ja kuiskasi säikähtyneellä äänellä:\n\n\"Ei, ei, anna minun olla!\"...\n\n\"Rakkaani\", vastasi toinen ääni, \"rakkaani! Amore!\"\n\nKitara putosi maahan helähtäen, ja kuului suutelon ääni.\n\nGiovanni hypähti ylös.\n\n\"Gesu! Gesu!\" mumisi hän, uskaltamatta lisätä: \"Amore!\"\n\n\"Täälläkin\", ajatteli hän, \"täälläkin on _hän!_ Madonnan kasvoissa,\npyhän hymnin sanoissa, ristiinnaulitun kuvaa varjostavien ruusujen\ntuoksussa!\"\n\nHän peitti kasvonsa käsillään ja kiiruhti pois, ikäänkuin paeten jotain\nnäkymätöntä vainoojaa.\n\nTultuaan luostariin hän meni Savonarolan luo ja kertoi hänelle kaikki.\nEsimies antoi hänelle tavanmukaisen neuvon: taistella perkelettä\nvastaan paaston ja rukouksen avulla. Kun Giovanni koetti selittää\nhänelle, ettei hänen kiusaajansa ollut lihallisen himon perkele, vaan\npakanallisen kauneuden pahahenki, ei munkki häntä ymmärtänyt. Ensin hän\nkummastui ja sitten huomautti ankarasti, ettei väärissä jumalissa ollut\nmitään muuta kuin saastaista himoa ja ylpeyttä, joka on aina rumaa,\nsillä kauneutta on ainoastaan kristillisissä hyveissä.\n\nGiovanni meni hänen luotaan saamatta lohdutusta. Siitä päivin hän\njoutui alakuloisuuden ja uhkamielisyyden hengen valtaan.\n\nKerran hän kuuli Girolamon, maalaustaiteesta puhuessaan, vaativan, että\njokaisen taulun täytyi tuottaa hyötyä, opettaa ihmisiä ja herättää\nheitä ajattelemaan sielun pelastusta. Hävittämällä pyövelin tavoin\nkaikki viettelevät kuvat voisivat firenzeläiset tehdä Jumalalle\notollisen työn.\n\nSamalla tavalla arvosteli munkki tiedettäkin. \"Tyhmä on se\", sanoi hän,\n\"joka kuvittelee, että muka logiikka ja filosofia vahvistavat uskon\ntotuuksia. Tarvitseeko voimakas valo heikkoa valoa, Jumalan viisaus\nihmisviisautta? Tiesivätkö apostolit ja marttyyrit logiikasta ja\nfilosofiasta? Lukutaidoton eukko, joka hartaasti rukoilee pyhänkuvan\nedessä, tietää enemmän Jumalasta kuin kaikki viisaat ja oppineet. Ei\npelasta heitä logiikka eikä filosofia hirmuisena tuomiopäivänä! Homerus\nja Virgilius, Plato ja Aristoteles -- kaikki he joutuvat helvettiin!\nNiinkuin sireenit, jotka lumoavat korvan petollisilla lauluilla, he\nvievät sieluja ijankaikkiseen kadotukseen. Tiede antaa ihmisille kiviä\nleivän asemasta. Katsokaa niitä, jotka noudattavat maailman oppeja:\nheidän sydämensä ovat kivestä.\"\n\n\"Joka tietää vähän, se rakastaa vähän. Suuri rakkaus on suuren tiedon\ntytär.\" Nyt vasta Giovanni ymmärsi näitten sanojen koko syvyyden,\nja kuullessaan munkin kiroavan taiteen ja tieteen viettelyksiä hän\nmuisteli Leonardon järkeviä puheita, hänen levollisia kasvojaan,\nhänen silmiään, kylmän kirkkaita kuin taivas, hänen hymyään, joka oli\ntäynnä lumoavaa viisautta. Hän ei ollut unohtanut myrkyllisen puun\nkauhistuttavia hedelmiä, rautaista hämähäkkiä, Dionysius-korvaa, pyhän\nnaulan nostokonetta, Kristuksen kasvojen takana olevia Antikristuksen\nkasvoja. Mutta hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt mestaria\ntäydelleen, ettei hän ollut päässyt hänen sydämensä syvimmän\nsalaisuuden perille, ettei hän ollut selvittänyt sitä solmua, jossa\nkaikki langat yhtyvät, joka ratkaisee kaikki ristiriitaisuudet.\n\nSiten muisteli Giovanni viime vuoden kokemuksiaan San Marcon\nluostarissa. Ja hänen kävellessään edestakaisin käytävässä tuli ilta,\nalkoi kuulua hiljainen kellojen soitto, ja munkit kulkivat mustana\njonona kirkkoon.\n\nGiovanni ei heitä seurannut, vaan istuutui entiselle paikalleen, avasi\nuudestaan Paavalin epistolan ja noudattaen perkeleen, tuon suuren\nloogikon, kavalaa neuvoa muutti ajatuksissaan raamatun sanat näin\nkuuluviksi:\n\n\"Ette voi olla juomatta Herran maljaa ja pahojen henkien maljaa,\nette voi olla olematta osallisia Herran pöydästä ja pahojen henkien\npöydästä.\"\n\nKatkerasti hymähtäen hän katsahti taivaaseen ja näki siellä iltatähden,\njoka näytti hänestä pimeyden enkeleistä kauniimman, Luciferin --\nvalontuojan soihdulta.\n\nJa hänen mieleensä johtui eräältä oppineelta munkilta kuulemansa\nlegenda, jonka suuri Origenes oli ottanut legendojensa joukkoon ja jota\nfirenzeläinen Matteo Palmeri oli käyttänyt aiheena runoelmassa \"Elämän\nkaupunki\". Siihen aikaan, kun perkele taisteli Jumalaa vastaan, oli\ntaivaanasukasten joukossa sellaisia, jotka eivät tahtoneet liittyä\nJumalan eivätkä perkeleen sotureihin, vaan jotka jäivät yksinäisinä\nkatselemaan taistelua pysyen vieraina kummallekin. Niistä sanoo Dante:\n\n    \"Angeli che non furon rebelli,\n    Ne pur fideli a Dio, ma per sé foro.\"\n\n\"Enkelit, jotka eivät olleet kapinallisia, eivätkä Jumalalle\nuskollisia, vaan olivat itsekseen.\"\n\nNuo vapaat ja murheelliset henget, jotka eivät olleet pahoja eivätkä\nhyviä, pimeitä eivätkä valoisia, jotka olivat osallisia sekä pahasta\nettä hyvästä, sekä varjosta että valosta, karkoitti korkein tuomari\ntaivaan ja helvetin välillä olevaan maailman laaksoon, heidän itsensä\nkaltaiseen hämärän laaksoon, ja siellä he tulivat ihmisiksi.\n\n\"Ja ken tietää\", jatkoi Giovanni ääneen lausuen syntisiä ajatuksiaan,\n\"ken tietää -- ehkei siinä olekaan mitään pahaa, ehkä pitääkin\nKorkeimman kunniaksi juoda kummastakin kalkista yhtaikaa?\"\n\nJa hänestä näytti, että tuon sanoi joku muu eikä hän, että joku toinen\ntakaapäin kumartui hänen ylitsensä ja viettelevästi huokuen hänen\nniskaansa kylmää henkeä kuiskasi hänen korvaansa: \"yhtaikaa, yhtaikaa!\"\n\nHän hypähti ylös kauhistuneena, katsahti taaksensa ja vaikkei ketään\nollut autiossa, hämärässä käytävässä, rupesi vavisten tekemään\nristinmerkkejä. Sitten hän juosten pakeni käytävästä pihan yli,\nja vasta kirkossa, missä kynttilät paloivat ja munkit lauloivat\niltamessua, hän pysähtyi, hengähti, lankesi maahan kivilattialle ja\nalkoi rukoilla:\n\n\"Herra, pelasta minut, vapauta minut noista kaksinaisista ajatuksista!\nEn tahdo minä kahta maljaa! Sinun ainoata maljasi, sinun ainoata\ntotuuttasi janoaa sieluni, Herra!\"\n\nMutta Jumalan armo, joka on kuin virvoittava kaste, ei langennut hänen\nsydämelleen.\n\nKammioonsa palattuaan hän pani maata.\n\nAamupuolella yötä hän näki unen. Hän oli mona Cassandran kanssa mustan\npukin selässä lentävinään ilmassa. \"Sabbattiin! Sabbattiin!\" kuiskailee\nvelho kääntäen häneen päin kasvonsa, kalpeat kuin marmori veripunaisine\nhuulineen ja läpikuultavine silmineen. Ja hän tuntee hänessä maallisen\nrakkauden jumalattaren, jolla on taivaallisen surun ilme silmissään\n-- valkoisen paholaisen. Täysikuu valaisee hänen alastonta ruumistaan,\njoka tuoksuaa niin suloiselta ja kamalalta, että hampaat alkavat\nkalista hänen suussaan. Hän syleilee häntä, painautuu häntä vastaan.\n\"Amore! Amore!\" kuiskaa velho nauraen -- ja pukin musta selkä painuu\nheidän allansa kuin pehmeä, lämmin vuode. Ja hänestä näyttää, että se\non kuolema.\n\n\n\n\nIV\n\n\nGiovannin herätti aurinko, kellojen soitto ja lasten äänet. Hän\nmeni alas pihalle ja näki siellä joukon valkopukuisia lapsia,\njoilla oli öljypuun oksat ja pienet punaiset ristit kädessä. Se oli\ninkvisiittorien pyhä armeija, jonka Savonarola oli perustanut ja jonka\ntehtävänä oli tapojen puhtauden valvominen Firenzessä.\n\nGiovanni meni lapsijoukkoon ja rupesi kuuntelemaan puhelua.\n\n\"Ilmiantoko?\" kysyi päällikön mahtavuudella \"kapteeni\", laiha\nneljätoistavuotias poika toiselta, joka oli viekkaan ja terhakan\nnäköinen, punatukkainen ja kierosilmäinen.\n\n\"Niin, messer Federigo, ilmianto!\" vastasi toinen seisten suorana kuin\nsotamies ja kunnioittavasti katsoen kapteeniin.\n\n\"Tiedän. Tätisi on pelannut noppapeliä?\"\n\n\"Ei, teidän armonne -- ei täti, vaan äitipuoli, eikä noppapeliä...\"\n\n\"Niin tosiaankin\", muisti Federigo, \"Lippinon tätihän se viime\nlauantaina pelasi noppapeliä. Mitä sinulla on?\"\n\n\"Minulla on äitipuoli... Jumala häntä rangaiskoon...\"\n\n\"Älä vätystele, hyvä mies! Minulla on kiire. Paljon on puuhaa...\"\n\n\"Ymmärrän, messere. Minun äitipuoleni, nähkääs, tyhjensi ystävänsä\nmunkin kanssa isäni kellarista tynnyrin punaista viiniä, sillä aikaa\nkun isä oli Marignolan markkinoilla. Munkki neuvoi häntä menemään\nRubaconten sillalla olevan madonnan luo, asettamaan sinne kynttilän\nja rukoilemaan, ettei isä muistaisi viinitynnyriä. Äitipuoli tekikin\nsen, ja kun isä palattuaan ei mitään huomannut, ripusti hän iloissaan\nneitsyt Maarian kuvan eteen pienen vahasta tehdyn viinitynnyrin, aivan\nsamallaisen kuin se, josta munkkia oli juottanut -- kiitokseksi Jumalan\näidille siitä, että tämä oli auttanut häntä miestään pettämään.\"\n\n\"Synti, suuri synti!\" sanoi Federigo, otsa rypyssä. \"Mitenkä sinä sait\nsen tietää, Pippo?\"\n\n\"Tallirengiltä sain urkituksi. Tallirenki sai sen tietää äitipuolen\npiialta, ja piika...\"\n\n\"Asunto?\" keskeytti kapteeni ankaralla äänellä.\n\n\"S. Annunciatan luona, satulantekijä Loroncetton puoti.\"\n\n\"Hyvä\", päätti Federigo.\n\n\"Tänään pidetään tutkinto.\"\n\nPikkuinen, sievä poikanen, noin kuusivuotias, seisoi muuriin nojaten\npihan perällä katkerasti itkien.\n\n\"Mitä sinä itket?\" kysyi toinen, vanhempi poika.\n\n\"Kun leikkasivat tukan pois!... En olisi tullutkaan, jos olisin\ntietänyt, että leikkaavat...\"\n\nHän koetteli kädellään vaaleita kiharoitaan, jotka luostarin\ntukanleikkaaja oli saksillaan kerinnyt. Samoin kerittiin kaikki pyhän\nsotajoukon riveihin astuvat rekryytit. \"Voi, Luca, Luca\", sanoi\nvanhempi moittivasti päätään pudistellen, \"kuinka syntisiä ajatuksia\nsinulla on! Muistaisit pyhiä marttyyrejä! Kun pakanat hakkasivat heiltä\nkädet ja jalat pois, ylistivät he Jumalaa, ja sinä säälit tukkaasi!\"\n\nLuca herkesi itkemästä hämmästyneenä pyhien marttyyrien esimerkistä.\nMutta yhtäkkiä hänen kasvonsa vääntyivät kauhusta ja hän rupesi\nulvomaan vielä kovemmin, luultavasti peljäten, että munkit häneltäkin\nJumalan kunniaksi leikkaavat kädet ja jalat.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi Giovannin puoleen kääntyen vanha, paksu porvarieukko\nmielenliikutuksesta punaisena, \"ettekö voisi minulle neuvoa, missä\ntäällä on muuan mustatukkainen, sinisilmäinen poika?\"\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Dino, Dino del Garbo...\"\n\n\"Mihin osastoon hän kuuluu?\"\n\n\"Voi, hyvä jumala, en tosiaankaan tiedä... Koko päivän olen juossut ja\nhakenut häntä... olen kaikilta kysellyt. Pääni on aivan pyörällä...\"\n\n\"Onko hän teidän poikanne?\"\n\n\"Ei, veljenpoika. Hän oli hiljainen, ahkera poika... Ja yhtäkkiä jotkin\nheittiöt viekoittelivat hänet tuohon kauheaan armeijaan. Ajatelkaa,\nettä hän on pieni, hento lapsi, ja täällä kuulutaan kivin tapeltavan...\"\n\nJa täti rupesi taas voihkimaan ja voivottelemaan.\n\n\"Itse olette siihen syypää!\" sanoi hänelle vanhanpuoleinen, arvokkaan\nnäköinen, vanhanaikaiseen pukuun puettu porvari. \"Antaisitte\npoikanulikoille hyvästi selkään, niin eivät sellaisia tyhmyyksiä\npäähänsä saisi! Onko mokomata nähty? Munkit ja lapset rupeavat\nvaltakuntaa hallitsemaan. Muna opettaa kanaa. Sellaista hullutusta ei\ntosiaankaan ole vielä maailmassa ollut!\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin, muna opettaa kanaa!\" yhtyi täti. \"Munkit\nsanovat, että tulee paratiisi maan päälle. En tiedä, mitä tulee, mutta\nnyt ainakin on kamala helvetti. Itkua, riitaa, rähinää joka talossa...\"\n\n\"Oletteko kuullut\", jatkoi hän salaperäisen näköisenä porvarin puoleen\nkumartuen, \"mitä veli Girolamo eräänä Päivänä tuomiokirkossa sanoi koko\nseurakunnan kuullen: 'isät ja äidit', sanoi hän, 'lähettäkää poikanne\nja tyttärenne vaikka maailman ääriin, niin he sittenkin palaavat minun\ntyköni, he ovat minun omiani'!\"\n\nVanha porvari hyökkäsi lapsijoukkoon.\n\n\"Ähäh, nulikka, jouduitpas kiinni!\" huusi hän, tarttuen erään pojan\nkorvaan. \"Maltahan, kyllä minä näytän sinulle, miten käy, kun kotoa\nkarataan, yhdytään roistojen seuraan, eikä totella isää!\"\n\n\"Taivaallista isää on meidän toteltava enemmän kuin maallista\", sanoi\npoika hiljaisella, vakavalla äänellä.\n\n\"Varo, Doffo, ettei minun kärsivällisyyteni lopu... Mene, mene kotiin\n-- älä vastustele!\"\n\n\"Antakaa minun olla, isä. Minä en mene...\"\n\n\"Etkö mene?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kas tuossa sinulle!\"\n\nIsä löi poikaa kasvoihin.\n\nDoffo ei liikahtanut paikaltaan. Hänen kalvenneet huulensa eivät edes\nvärähtäneet. Hän kohotti vain katseensa taivasta kohti.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, messere! Lapsia ei ole lupa loukata\", varoittivat\nkaupungin vartiomiehet, jotka Signoria oli asettanut suojelemaan pyhää\narmeijaa.\n\n\"Menkää tiehenne, heittiöt!\" huusi ukko raivoissaan.\n\nSotamiehet tahtoivat ottaa pojan pois häneltä. Isä haukkui heitä eikä\npäästänyt poikaa käsistään.\n\n\"Dino! Dino!\" kirkasi täti huomatessaan veljenpoikansa jonkun matkan\npäässä ja aikoi rientää hänen luoksensa. Mutta vartiomiehet pidättivät\nhänet.\n\n\"Päästäkää, päästäkää! Hyvä Jumala, mitä tämä on!\" huusi hän. \"Dino!\nPoikaseni! Dino!\"\n\nTällöin syntyi yhtäkkiä liikettä pyhän armeijan riveissä. Lukemattomat\npienet kätöset alkoivat heiluttaa punaisia ristejä ja öljypuun oksia,\nja tervehtien pihalle tulevaa Savonarolaa alkoivat kirkkaat lasten\näänet laulaa:\n\n_\"Lumen ad revelationem gentium et gloriam plebis Israel.\"_\n\n\"Valo pakanain valistukseksi, Israelin kansan kunniaksi.\"\n\nTytöt ympäröivät munkin, heittelivät hänen päälleen kukkia ja\nlankesivat polvilleen syleillen ja suudellen hänen jalkojaan.\n\nAuringon säteitten valaisemana seisoi hän siinä äänetönnä ja siunasi\nlapsia lempeästi hymyillen.\n\n\"Eläköön Kristus, Firenzen kuningas! Eläköön neitsyt Maaria, meidän\nkuningattaremme!\" huusivat lapset.\n\n\"Asentoon! Eteenpäin!\" komensivat pienet sotapäälliköt.\n\nSoittokunta alkoi soittaa, liput hulmahtivat ja joukot lähtivät\nliikkeelle.\n\nSignorian torilla, Palazzo Vecchion edustalla oli tapahtuva \"Turhuuden\npolttaminen\", _Bruciamento delle vanità_. Pyhän armeijan oli viimeisen\nkerran käytävä ympäri Firenzen kokoomassa \"turhuuksia ja anateemoja\".\n\n\n\n\nV\n\n\nKun piha oli tyhjentynyt, huomasi Giovanni messer Cipriano\nBuonaccorsin, Calimalan konsulin, muinaisesineiden kokoojan, jonka\nmaalta oli löydetty vanha Venus-jumalattaren veistokuva.\n\nGiovanni meni hänen luokseen ja he alkoivat jutella. Messer Cipriano\nkertoi, että Leonardo da Vinci oli herttuan lähettämänä äskettäin\ntullut Firenzeen ostamaan pois taideteoksia palatseista, joita pyhä\narmeija hävitteli. Samassa tarkotuksessa oli saapunut myöskin Giorgio\nMerula, joka oli istunut vankeudessa kaksi kuukautta ja jonka herttua\noli päästänyt vapaaksi osaksi Leonardon pyynnöstä.\n\nKauppias pyysi Giovannia saattamaan hänet luostarin esimiehen luo, ja\nhe läksivät yhdessä Savonarolan kammioon.\n\nOvella seisten kuuli Beltraffio Calimalan konsulin keskustelun San\nMarcon esimiehen kanssa.\n\nMesser Cipriano tarjosi kaksikymmentäkaksituhatta floriinia kaikista\nniistä kirjoista, tauluista, veistokuvista ja muista taideaarteista,\njotka olivat sinä päivänä määrätyt roviolla poltettaviksi.\n\nEsimies ei suostunut.\n\nKauppias mietti jonkun aikaa ja lisäsi vielä kahdeksan tuhatta.\n\nMunkki ei nyt edes vastannut. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja\nliikkumattomat.\n\nSilloin Cipriano alkoi liikuttaa hampaattomia leukojaan, niinkuin hän\nolisi märehtinyt jotakin, vetäsi kuluneen ketunnahkaturkkinsa liepeitä\ntiukemmalle palelevien polviensa päälle, huokasi ja sanoi tavallisella\nlevollisella ja hiljaisella äänellään:\n\n\"Isä Girolamo, vaikka joudunkin häviöön, niin minä annan teille kaikki,\nmitä minulla on -- neljäkymmentätuhatta floriinia.\"\n\nSavonarola katsahti häneen ja kysyi:\n\n\"Jos te joudutte häviöön, eikä teillä ole mitään etua tästä asiasta,\nniin minkä vuoksi puuhaatte?\"\n\n\"Olen Firenzessä syntynyt ja rakastan tätä kaupunkia\", vastasi kauppias\nkoruttomasti. \"En tahtoisi, että ulkomaalaiset voisivat sanoa meidän\nraakalaisten tavoin polttavan taiteilijoitten ja viisaitten miesten\nviattomia teoksia.\"\n\nMunkki katsahti häneen kummastellen ja virkkoi:\n\n\"Oi, poikani, jospa rakastaisit taivaallista isänmaatasi yhtä paljon\nkuin maallista!... Mutta ole huoleti: roviolla tulee hävitettäväksi\nainoastaan se, mikä sen kohtalon ansaitsee, sillä se, mikä pahaa\nja syntistä on, ei voi olla kaunista, niinkuin teidän omat kehutut\nviisaanne opettavat.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, isä\", sanoi Cipriano, \"että lapset aina\nerehtymättä voivat eroittaa hyvän pahasta taiteen ja tieteen\ntuotteissa?\"\n\n\"Lasten suusta tulee totuus\", vastasi munkki. \"Jollette käänny ja tule\nlasten kaltaisiksi, niin ette voi tulla taivaan valtakuntaan. Minä\nolen saattava häpeään viisaitten viisauden ja järkevien järjen olen\nminä kukistava, sanoo Herra. Yötä päivää rukoilen minä näitten pienten\npuolesta, että se, mitä he järjellään eivät käsitä taiteen ja tieteen\nturhuudesta, selviäisi heille ylhäältäpäin, Pyhän Hengen armon kautta.\"\n\n\"Pyydän teitä, ajatelkaa asiaa\", sanoi konsuli nousten. \"Kenties joku\nosa...\"\n\n\"Älkää turhaan tuhlatko sanojanne, messere!\" keskeytti hänet Girolamo.\n\"Päätökseni on järkähtämätön.\"\n\nCiprianon leuat alkoivat taas liikkua, ja hän mutisi jotain partaansa.\nSavonarola kuuli ainoastaan viimeisen sanan:\n\n\"Mielettömyyttä...\"\n\n\"Mielettömyyttäkö!\" toisti hän ja hänen silmänsä välähtivät. \"Mutta\neikö se ole mielettömyyttä, että Borgian kultaista vasikkaa palvellaan\npaavin jumalattomissa pidoissa? Eikö se ole mielettömyyttä, että\npyhä naula Herran kunniaksi hinattiin ylös perkeleen koneen avulla\nvaltaistuinvarkaan ja murhamiehen Moron toimesta? Te tanssitte\nkultaisen vasikan ympärillä ja hulluttelette jumalanne Mammonan\nkunniaksi. Sallikaa sitten meidänkin, huonojärkisten, vähän hullutella\nmeidän Jumalamme, ristiinnaulitun Kristuksen kunniaksi! Te pilkkaatte\nmunkkeja, jotka tanssivat ristin edessä torilla. Mutta odottakaa, tulee\nvielä pahempaa! Saadaanpa nähdä, mitä te, viisaat, sanotte, kun minä\npakoitan sekä munkit että koko Firenzen kansan, lapset, aikaihmiset,\nukot ja naiset Jumalalle otollisella innolla tanssimaan salaperäisen\nPelastuksen ristinpuun ympärillä, niinkuin ennen muinoin David tanssi\nliiton arkin edessä!\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nSavonarolan kammiosta läksi Giovanni Signorian torille.\n\nVia Largalla kohtasi hän pyhän armeijan. Lapset olivat pysäyttäneet\nkahden mustan orjan kantaman kantotuolin, jossa loikoi ylellisesti\npuettu nainen. Valkoinen sylikoira makasi hänen polvillaan. Viheriäinen\npapukaija ja marakatti istuivat puulla hänen edessään. Kantotuolin\ntakana kulki palvelijoita ja henkivartijoita.\n\nSe oli kurtisaani, joka oli äskettäin tullut Veneziasta, nimeltään\nLena Griffa. Hän kuului niihin, joita tasavallan hallitusmiehet\nkunnioittavalla kohteliaisuudella nimittivät nimillä \"puttana onesta\",\n\"meretrix onesta\" -- \"kunniallinen portto\" -- tai suopean leikillisesti\n\"mammola\" -- \"hempukka\".\n\nMukavassa asennossa tyynyillä loikoen, niinkuin Kleopatra tai Saban\nkuningatar, mona Lena luki erään nuoren rakastuneen piispan kirjettä ja\nsiihen liitettyä sonettia, joka päättyi seuraaviin säkeihin:\n\n    \"Kun kuulen puhettasi jumalaista,\n    Oi Lena hurmaava! -- niin täältä tuskan maista\n    Mun henken' nousee piiriin jalompaan --\n    Ikuisen kauneuden maailmaan.\"\n\nKurtisaani mietti vastausta sonettiin. Hän osasi kirjoittaa\nmestarillisia säkeitä, eikä se ollut perätöntä puhetta, kun hän\nsanoi, että hän olisi viettänyt koko aikansa \"siveellisten miesten\nakatemioissa\", jos se vaan olisi hänestä riippunut.\n\nPyhä armeija piiritti kantotuolin. Erään osaston päällikkö,\nDoffo, astui esiin, kohotti punaisen ristin päänsä yli ja julisti\njuhlallisesti:\n\n\"Jesuksen, Firenzen kuninkaan, ja Neitsyt Maarian, meidän\nkuningattaremme, nimessä käskemme sinua riisumaan yltäsi nuo syntiset\nkoristukset, turhuudet ja anateemat. Ellet sitä tee, tarttukoon sinuun\ntauti!\"\n\nKoira heräsi ja rupesi haukkumaan. Marakatti kähisi ja papukaija alkoi\nräpyttää siipiään, huutaen emäntänsä hänelle opettamaa säettä:\n\n_\"Armore a nullo amato amar perdona.\"_\n\nLena aikoi juuri käskeä henkivartijoita hajoittamaan joukon, kun hänen\nkatseensa sattui Doffoon. Hän viittasi häntä tulemaan luokseen.\n\nPoika tuli silmät maahan luotuina.\n\n\"Pois koristukset!\" huusivat lapset. \"Pois turhuudet ja anateemat!\"\n\n\"Miten sievä!\" sanoi hiljaa Lena, välittämättä joukon huudoista.\n\"Kuulkaapas, pikku Adonis, minä antaisin tietysti ilolla kaikki nämä\nryysyt tehdäkseni teille mieliksi, mutta, ikävä kyllä, asianlaita on\nsellainen, etteivät ne ole minun omiani, vaan ovat vuokratut eräältä\njuutalaiselta. Sellaisen uskottoman koiran omaisuus voinee tuskin olla\nsovelias lahja Jesukselle ja neitsyt Maarialle.\"\n\nDoffo katsahti häneen. Mona Lena nyökäytti hänelle päätään tuskin\nhuomattava hymy huulillaan, ikäänkuin vahvistaen hänen salaista\najatustaan, ja sanoi toisella äänellä, pehmeällä ja laulavalla\nvenezialaisella murteella:\n\n\"Tynnyrintekijäin kujan varrella Santa Tritonin luona kysy kurtisaani\nLenaa Veneziasta. Minä odotan...\"\n\nDoffo katsahti taakseen. Hänen toverinsa olivat innostuneet kivittämään\nerästä nurkan takaa tullutta joukkuetta, joka oli Savonarolan\nvastustajia, n.k. _\"arrabiati\"_, \"raivoisia\", ja näyttivät unohtaneen\nkurtisaanin. Doffo aikoi huutaa heille, että he hyökkäisivät hänen\nkimppuunsa, mutta yhtäkkiä hän joutui hämilleen ja punastui.\n\nLena rupesi nauramaan, ja hänen valkoiset, terävät hampaansa loistivat\npunaisten huulten välistä. Kleopatran ja Saban kuningattaren takaa\npilkisti esiin venezialainen \"mammola\" -- ilkamoiva, kiihkeä ilotyttö.\n\nNeekerit nostivat kantotuolin olkapäilleen ja kurtisaani jatkoi\nesteettömästi matkaansa. Koira nukahti taas hänen polvilleen,\npapukaija asettui levolle, höyhenet pörhöllään, ja ainoastaan tuo\nväsymätön marakatti kujeili hullunkurisesi! irvistellen ja käpälällään\ntavoitellen kynää, jolla kurtisaani kirjoitti ensimmäistä säettä\nvastaussonettiin piispalle:\n\n\"Mun lempeni on puhdas, kuin huokaus seraafein.\"\n\nDoffo kulki osastonsa etunenässä Medicin linnan portaita ylös. Mutta\nhänen entinen uljuutensa oli poissa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nLinnan pimeissä saleissa, missä kaikki huokui menneisyyden suuruutta,\nvaltasi lapset arka levottomuus.\n\nMutta ikkunaluukut avattiin. Torvet alkoivat räikyä ja rummut päristä.\nJa iloisesti huutaen, nauraen ja virsiä laulaen hajosivat nuo pikku\ninkvisiittorit saleihin toimeenpanemaan Jumalan tuomiota taiteen ja\ntieteen viettelyksistä, etsien ja takavarikkoon ottaen \"turhuuksia ja\nanateemoja\" Pyhän Hengen osoituksen mukaan. Giovanni tarkasteli heitä.\n\nOtsa rypyssä, kädet selän takana, mahtavan näköisinä kuin tuomarit\nkuljeskelivat lapset pakanallisen vanhan ajan suurmiesten, filosoofien\nja sankarien kuvien keskellä.\n\n\"Pythagoras, Anaximenes, Heraklit, Plato, Marcus Aurelius, Epictetus\",\ntavaili yksi pojista marmoristen ja pronssisten veistokuvien\njalustoista.\n\n\"Epictetus!\" pysäytti hänet Federigo, kulmiaan rypistäen.\n\n\"Sehän on juuri tuo kerettiläinen, joka väittää, että kaikki nautinnot\novat luvallisia ja ettei Jumalaa ole olemassa. Se se olisi poltettava!\nVahinko, että se on marmorinen...\"\n\n\"Ei se mitään tee\", virkkoi reipas, kierosilmäinen Pippo, \"hän saa\nkumminkin osansa!\"\n\n278 I\n\n\"Ei se ole se!\" huudahti Giovanni. \"Te sekoitatte Epictetuksen ja\nEpicuruksen toisiinsa...\"\n\nMutta se oli jo myöhäistä. Pippo heilautti vasaraansa ja iski\nfilosoofilta nenän pois niin taitavasti, että pojat purskahtivat\nnauramaan.\n\n\"Epictetus tai Epicurus -- se on yhdentekevää: kaikki he joutuvat\nhelvettiin!\" huusi hän, käyttäen Savonarolan mielilausetta.\n\nBotticellin taulun edessä syntyi kina. Doffo väitti sitä syntiseksi,\nkoska siinä oli kuvattuna rakkauden jumalan nuolien lävistämä alaston\nBacchus nuorukainen. Federigo taas, joka kilpaili Doffon kanssa\n\"turhuuksien ja anateemojen\" tuntemisen taidossa, ilmoitti, ettei se\nollut mikään Bacchus.\n\n\"Kuka se sitten sinun mielestäsi on?\" kysyi Doffo.\n\n\"Vielä häntä kysyy! Ettekö te nyt, veikkoset, sitä näe? Sehän on pyhä\nStefanus marttyyri!\"\n\nLapset seisoivat epätietoisina salaperäisen taulun edessä. Jos se\ntodellakin oli pyhimys, niin minkä vuoksi hänen alastomasta ruumiistaan\nhuokui sellainen pakanallinen kauneus, minkä vuoksi tuskan ilme hänen\nkasvoillaan muistutti intohimoisen hekuman ilmettä.\n\n\"Älkää kuunnelko häntä\", huusi Doffo, \"se on inhoittava Bacchus!\"\n\n\"Valehtelet, jumalanpilkkaaja!\" ärjäsi Federigo, uhaten häntä\nristillään.\n\nPojat hyökkäsivät toistensa kimppuun ja toverit saivat vaivoin heidät\neroitetuksi. Riitakysymys jäi ratkaisematta.\n\nSillä aikaa väsymätön Pippo ja hänen mukanaan Luca, joka jo kauan\nsitten oli herennyt nyyhkyttämästä ja rauhoittunut -- sillä hän ei\nollut mielestään milloinkaan vielä ollut mukana niin hauskoissa\nvallattomuuksissa -- olivat tunkeutuneet pieneen, pimeään kammioon.\nSiellä seisoi ikkunan luona korkealla jalustalla maljakko, jommoisia\nvalmistetaan Murranon venezialaisissa lasitehtaissa. Sen moniväriset\nlasit kimaltelivat ikkunaluukkujen raoista tunkeutuvassa valossa kuin\njalokivet ja se muistutti suurta, salaperäistä taikakukkaa.\n\nPippo kiipesi pöydälle, hiljaa ja varovasti -- ikäänkuin maljakko olisi\nollut elävä ja saattanut paeta -- hiipi sen luo ja veitikkamaisesti\npistäen kielenpään ulos suustaan sysäsi sitä sormellaan. Maljakko alkoi\nhuojua kuin hento kukkanen, putosi maahan valittavasti helähtäen,\nsärkyi ja -- sammui. Pippo hyppeli kuin pikku paholainen, taitavasti\nheittäen koppia punaisella ristillään. Luca, silmät suurina ja innosta\npalavina, hyppi, kirkui ja taputti käsiään.\n\nKuullessaan toveriensa riemuhuudot he palasivat suureen saliin.\n\nSiellä oli Federigo keksinyt pienen salakammion, jossa oli suuri\njoukko laatikoita, täynnä \"turhuuksia\", jollaisia kokeneimmatkaan\nlapsista eivät ikinä olleet nähneet. Siellä oli naamioita ja pukuja\nniitä karnevaalikulkueita ja juhlia varten, joita Lorenzo Medici niin\nmielellään oli pannut toimeen. Lapset olivat kerääntyneet kammion\novelle. Talikynttilän valossa tuli näkyviin kummituksen tapaisia\npahvista tehtyjä faunien naamoja, lasisia viinirypäleitä, Amorin\nviini ja siivet, Merkurion sauva, Neptunon kolmikärki, ja lopulta\nilmaantuivat yleisen naurun kaikuessa puusta tehdyt kullatut Jupiterin\nsalamat, jotka olivat hämähäkin verkkojen peitossa, sekä surkean\nnäköinen, koin syömä Olympon kotka typistettyine pyrstöineen ja auki\nratkenneine mahoineen, josta tappuratukot tunkivat ulos.\n\nYhtäkkiä uhkeasta, vaaleasta tekotukasta, joka arvattavasti oli\nollut Venukselle kuuluva, hyppäsi ulos rotta. Tytöt kirkasivat\nsäikähdyksestä. Pienin heistä hyppäsi ylös tuolille ja nosti hameensa\npolvien yläpuolelle.\n\nKauhun ja inhon tunteen synnytti lapsissa tuo pakanallinen romu,\ntuo kuolleitten jumalien lahoova tomu. Melun ja valon säikäyttämät\nyölepakot satuttivat siipiään kattoon ja näyttivät heistä pahoilta\nhengiltä.\n\nDoffo tuli juosten ja ilmoitti, että ylhäällä oli vielä yksi lukittu\nhuone. Ovea vartioi muuan pieni, äkäinen, punanenäinen ukko, joka\nriiteli, eikä päästänyt ketään sisään. Lähdettiin katsomaan. Ukon, joka\nvartioi salaperäisen huoneen ovea, tunsi Giovanni ystäväkseen, messer\nGiorgio Merulaksi.\n\n\"Anna tänne avain!\" huusi hänelle Doffo.\n\n\"Kuka on teille sanonut avaimen olevan minulla?\"\n\n\"Porttivahti sanoi.\"\n\n\"Menkää tiehenne täältä!\"\n\n\"Varo itseäsi, äijä! Nyimme viimeisetkin hiuskarvat päästäsi!\" Messer\nGiorgio asettui oven eteen, aikoen suojella sitä ruumiillaan. Silloin\nDoffo antoi merkin. Lapset hyökkäsivät hänen kimppuunsa, kaatoivat\nhänet kumoon, pieksivät häntä risteillään, löysivät avaimen hänen\ntaskustaan ja aukasivat oven. Sen takana oli pieni työhuone, jossa oli\narvokas kirjasto.\n\n\"Kas tässä, tässä\", neuvoi Merula, \"tässä nurkassa on kaikki, mitä te\ntahdotte. Ylähyllyille älkää huoliko kiivetä, siellä ei ole mitään...\"\n\nMutta inkvisiittorit eivät häntä kuunnelleet. Kaiken, minkä vain\nsaivat käsiinsä, varsinkin komeakantiset kirjat, he viskasivat yhteen\nkasaan. Sitten he avasivat ikkunat heittääkseen paksut nidokset suoraa\npäätä kadulle, missä \"turhuuksilla ja anateemoilla\" lastatut rattaat\nodottivat. Tibullus Horatius, Ovidius, Apulejus, Aristofanes --\nharvinaiset käsikirjoitukset ja painokset, ainoat laatuaan, lentelivät\nMerulan nenän ohitse alas.\n\nGiovanni huomasi, miten ukko sai kirjakasasta siepatuksi ja povelleen\nkätketyksi pienen nidoksen. Se oli Marcellinuksen kirja \"Julianus\nApostatan elämästä.\"\n\nNähdessään lattialla käsikirjoituksen Sofokleen tragedioista, joka\noli kirjoitettu hienolle pergamentille ja varustettu taiteellisilla\notsikkopiirustuksilla, ukko sieppasi sen ahneesti käsiinsä ja alkoi\nrukoilla valittavalla äänellä: \"Lapsikullat! Säästäkää Sofoklesta! Se\non runoilijoista kaikkein viattomin! Älkää koskeko häneen!\"\n\nEpätoivoissaan puristi hän kirjaa rintaansa vasten, mutta tuntiessaan,\nmiten noita hentoja kirjanlehtiä revittiin, hän purskahti itkuun,\nvaikeroiden kuin olisi kipua tuntenut, päästi kirjan käsistään ja huusi\nvoimattomassa raivossaan:\n\n\"Tietäkää, te katalat penikat, että joka ainoa rivi, minkä tämä\nrunoilija on kirjoittanut, on Jumalan edessä pyhempi kuin teidän\npuolihullun Girolamonne kaikki ennustukset!\"\n\n\"Vaikene, ukko, ellet tahdo, että me sinutkin runoilijasi mukana\nheitämme ulos ikkunasta!\"\n\nJa lapset kävivät uudestaan ukon kimppuun ja työnsivät hänet ulos\nkirjastosta.\n\nMerula vaipui Giovannin rinnalle.\n\n\"Mennään pian pois täältä! En tahdo nähdä noita konnantöitä!\"\n\nHe astuivat ulos palatsista ja läksivät Maria del Fioren sivuitse\nSignorian torille päin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nLoggia Orcagnan vieressä, Palazzo Vecchion tumman tornin edessä,\nseisoi valmiina rovio, kolmenkymmenen kyynärän korkuinen ja\nsadankahdenkymmenen kyynärän levyinen, kahdeksankulmainen, laudoista\nkokoonkyhätty ja viidellätoista porrasastimella varustettu pyramiidi.\n\nAlimmalle portaalle oli koottu ilveilijänaamioita, pukuja, valetukkia,\nvalepartoja ynnä joukko muita karnevaalitarpeita; kolmelle seuraavalle\nvapaa-aatteisia kirjoja, alkaen Anakreonista ja Ovidiuksesta Boccaccion\nDecameroneen ja Pulein Morganteen asti; kirjojen yläpuolella oli\nnaisten koristeita, voiteita, hajuvesiä, peilejä, puuderihuiskuja,\nkynsiviiloja, käherrysrautoja; vielä ylempänä nuotteja, kitaroita,\nmandoliineja, pelikortteja, shakkilautoja, keiloja, palloja --\nkaikenlaatuisia pelejä, joilla ihmiset ilahuttavat perkelettä;\nsitten oli pahennusta tuottavia tauluja, piirustuksia, kauniitten\nnaisten muotokuvia; ylimpänä oli värjätystä vahasta ja puusta tehtyjä\npakanallisten jumalain, sankarien ja filosoofien rintakuvia. Pyramiidin\nhuipulla kökötti perkelettä, kaikkien \"turhuuksien ja anateemojen\"\nesi-isää kuvaava, suunnattoman suuri, karvainen, pukinjalkainen,\nmuinaista Pan-jumalaa muistuttava nukkekuvatus, joka oli täytetty\nruudilla ja tulikivellä.\n\nAlkoi hämärtää. Ilma oli kirkas ja puhdas. Taivaan kannella syttyivät\nensimmäiset tähdet. Torille kokoontunut väkijoukko liikkui ja\npuheli hiljaa, kuin kirkossa. Savonarolan oppilaat, n.k. \"itkijät\",\nlauleskelivat hengellisiä hymnejä -- _laudi spirituali_. Nuotti oli\nsama kuin karnevaalilauluissa, mutta sanat olivat uudet. Giovanni\nkuunteli, ja hänestä tuntui kovin oudolta tuo vastakohta alakuloisen\nsisällön ja iloisen nuotin välillä.\n\n    \"Rakkautta, uskoa\n    Ota kolme unssia,\n    Toivoa noin kuusi mittaa\n    Ynnä kaksi katumusta;\n    Sekoita ja kuumenna\n    Rukouksen ahjossa\n    Näitä kolmen tunnin aika;\n    Lisää vielä murhetta,\n    Surua ja nöyrtymystä,\n    Niin saat vihdoin syntymään\n    Viisauden jumalaisen.\"\n\nPisalaisten katoksen alla muuan mies, jolla oli rautasankaiset\nsilmälasit päässä, nahkainen esiliina vyöllä, ohuet, öljyllä voidellut\nhiussuortuvat hihnalla sidottuina ja väärät, känsäiset kädet, saarnasi\nkäsityöläisjoukolle.\n\n\"Minä, Ruberto, joka en ole sir enkä messer, vaan pelkkä firenzeläinen\nräätäli\", puhui hän lyöden nyrkillään rintaansa, \"ilmoitan teille,\nveljeni, että Jesus, Firenzen kuningas, on useassa näyssä selittänyt\nminulle tarkalleen uuden, Jumalalle otollisen hallituksen ja\nlainsäädännön. Tahdotteko, ettei olisi köyhiä eikä rikkaita, alhaisia\neikä ylhäisiä, vaan että kaikki olisivat tasa-arvoisia?\"\n\n\"Tahdomme, tahdomme! Sano, Ruberto, miten se on aikaan saatava.\"\n\n\"Jos teillä on usko, niin on se helppoa. Yks, kaks' -- ja kaikki on\nvalmista! Ensiksikin\" -- hän taivutti vasemman käden keskisormen\noikean käden etusormella -- \"tulojen mukainen veroitus, niin sanottu\nasteettainen kymmenys. Toiseksi\" -- hän taivutti vielä yhden sormen --\n\"yleinen pyhän hengen elähyttämä parlamentti.\"\n\nSitten hän pysähtyi, otti silmälasit käteensä, pyyhki niitä, pani ne\ntaas päähänsä, rykäsi ja alkoi yksitoikkoisella äänellä, itsepäinen ja\nnöyrän itsekylläinen ilme kasvoillaan, selittää, mikä on asteettainen\nkymmenys ja pyhän hengen elähyttämä parlamentti.\n\nGiovanni ikävystyi kuuntelemiseen ja meni torin toiseen päähän.\n\nMunkit liikuskelivat iltahämärissä kuin varjot, ollen\nvalmistuspuuhissa. Veli Domenico Buonvicinin, pääjärjestäjän, luo tuli\nkainalosauvojen varassa kävellen mies, vielä nuorehko, mutta nähtävästi\nhalvaantunut. Hänen kätensä ja jalkansa vapisivat ja silmäluomet olivat\nalaspainuneet, ja hänen kasvonsa värähtelivät kuin ammutun linnun\nsiivet. Hän ojensi munkille suuren paperikäärön.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Domenico. \"Taasko piirustuksia?\"\n\n\"Anatomiaa. Minä olin ne unohtanut. Mutta viime yönä kuulin unessa\näänen: 'työhuoneesi yläpuolella, Sandro, ullakossa olevissa kirstuissa\non vielä turhuuksia ja anateemoja'. Minä menin ullakkoon ja löysin\nsieltä nämä piirustukset alastomista ruumiista.\"\n\nMunkki otti käärön ja sanoi iloisesti, veitikkamaisesti hymyillen:\n\n\"Taitaapa siitä tulla hyvänlainen kokko, messer Filipepi!\"\n\nToinen katsahti turhuuksien ja anateemojen pyramiidiin.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, armahda meitä syntisiä!\" huokasi hän. \"Ilman\nveli Girolamoa olisimme kuolleet katumattomina, puhdistumattomina. Ja\nken tietää, pelastummeko nytkään, ennätämmekö saada synnit anteeksi!\"\n\nHän teki ristinmerkin ja alkoi mutista rukouksia hypistellen\nrukousnauhaansa.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Giovanni hänen vieressään seisovalta munkilta.\n\n\"Sandro Botticelli, nahkuri Mariano Filipepin poika\", vastasi munkki.\n\n\n\n\nIX\n\n\nOli jo aivan pimeä, kun väkijoukosta kuului kuiske: \"jo tulevat, jo\ntulevat!\"\n\nÄänettöminä, ilman tulisoihtuja, pitkiin, valkoisiin viittoihin\npuettuina kulkivat pienet inkvisiittorit, kantaen käsissään Jesuslasta,\njoka toisella kädellään osoitti päässään olevaa orjantappurakruunua,\ntoisella siunasi kansaa. Heidän jälessään tulivat munkit, papisto,\ngonfalonieerit, kahdeksankymmenen neuvoston jäsenet, kaniikit,\njumaluusopin tohtorit ja maisterit, kapteeni Bargellon ritarit,\ntorvensoittajat ja airueet.\n\nTorilla vallitsi hiljaisuus kuin teloituksen edellä.\n\nRinghieralle -- Palazzo Vecchion edessä olevalle kiviselle lavalle --\nnousi Savonarola, kohotti korkealle ristiinnaulitun kuvan ja lausui\nkovalla, juhlallisella äänellä:\n\n\"Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen -- sytyttäkää!\"\n\nNeljä munkkia lähestyi pyramiidia palavat tervasoihdut käsissä,\nsytyttäen sen neljältä puolelta.\n\nLiekit leimahtivat. Savu kohosi ensin harmaana, sitten mustana.\nTorvensoittajat alkoivat toitottaa. Munkit kajahuttivat virren \"Sinua\nJumala kiitämme\". Lapset kirkkailla äänillään yhtyivät:\n\n_\"Lumen ad revelationem gentium et gloriam plebis Israel.\"_\n\nPalazzo Vecchion tornikello alkoi soida, ja sen mahtavaan ääneen\nyhtyivät kaikki Firenzen kirkonkellot.\n\nLiekit leimusivat yhä kirkkaammin. Vanhojen pergamenttisien kirjojen\nlehdet käpristyivät ja hiipuivat. Alimmalta portaalta, jossa\nkarnevaalinaamiot olivat, kohosi ilmaan muuan valeparta. Väkijoukosta\nkuului tyytyväinen naurun hykerrys.\n\nMuutamat rukoilivat, toiset itkivät; jotkut nauroivat hyppien ja\nkäsillään ja hatuillaan huitoen; toiset taas ennustivat.\n\n\"Laulakaa, laulakaa Herralle uusi laulu!\" huusi ontuva, mielipuolen\nnäköinen suutari. \"Kaikki on sortuva, veljeni, kaikki on poroksi\npalava, niinkuin nuo turhuudet ja anateemat, puhdistavassa tulessa --\nkaikki, kaikki -- kirkko, lait, hallitukset, vallat, taiteet, tieteet\n-- ei ole jäävä kiveä kiven päälle -- ja on tuleva uusi taivas ja uusi\nmaa! Ja Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet silmistämme, eikä mitään\nkuolemaa ole oleva -- ei mitään itkua, ei surua, eikä sairautta! Oi\ntullos, Herra Jeesus!\"\n\nNuori, siunatussa tilassa oleva nainen, jonka kasvot olivat laihat ja\nkärsivän näköiset, arvattavasti jonkun köyhän käsityöläisen vaimo,\nlankesi polvilleen, ojensi käsiään rovion liekkejä kohti, ikäänkuin\nolisi niissä nähnyt itse Kristuksen, ja huusi nyyhkyttäen:\n\n\"Oi tullos, Herra Jeesus! Amen! Amen! Tullos!\"\n\n\n\n\nX\n\n\nGiovanni katseli tulen valaisemaa taulua, joka ei vielä ollut liekkien\nvallassa. Se oli Leonardo da Vincin teos.\n\nVuorijärven rannalla seisoi alaston, valkoinen Leda. Jättiläisjoutsen\noli kiertänyt toisen siipensä hänen vartalonsa ympäri ja pitkä kaula\nkurottuneena täytti taivaat ja maat rakkauden riemuhuudolla. Ledan\njalkojen juuressa, vesikasvien ja hyönteisten, itävien siementen\nja toukkien keskellä, lämpimässä, kosteassa hämärässä matelivat\nvastasyntyneet kaksoiset -- puolijumalat, puolieläimet -- Kastor ja\nPollux, jotka juuri olivat tulleet esiin suuren munan kuoresta. Ja\nLeda, ruumiin salaisimpiin poimuihin saakka paljastettuna, ihaili\nlapsiaan, syleillen joutsenen kaulaa viaton ja intohimoinen hymy\nhuulillaan.\n\nGiovanni seurasi katseellaan, miten liekit sitä lähenivät ja lähenivät\n-- ja hänen sydäntään kouristi kauhu.\n\nSillä välin olivat munkit pystyttäneet mustan ristin keskelle toria.\nSitten he ottivat toisiaan kädestä, muodostaen kolminkertaisen piirin\npyhän kolminaisuuden kunniaksi, ja ilmituodakseen uskovaisten ilon\nturhuuksien ja anateemojen hävityksen johdosta he alkoivat tanssia,\nensin hitaasti, sitten yhä kiivaammin ja kiivaammin, lopulta pyörien\nhuimaavaa vauhtia ja laulaen:\n\n    \"Ognum gridi, com'io grido,\n    Sempre pazzo, pazzo, pazzo!\n\n    Me Herran armon saamme,\n    Siis kaikki tanssikaamme\n    Kuin David aikoinaan!\n    Nyt kaikki, kaikki mukaan,\n    Ei pois saa jäädä kukaan!\n    Hei, viitat ylös vaan!\n    Rakkautta meihin luopi,\n    Mieltä hurmaa, innon tuopi\n    Herran ristinkuolema.\n    Nyt on riemun hetki tullut,\n    Nyt me oomme hurjat, hullut,\n    Hullut, hullut Herrassa!\"\n\nKatsojienkin päätä alkoi pyörryttää, heidän jalkansa ja kätensä\nrupesivat itsestään nytkähtelemään -- ja yhtäkkiä lapset, naiset ja\nvanhukset syöksyivät tanssin pyörteeseen. Muuan paksu, kaljupää munkki,\njoka muistutti vanhaa faunia, loikkasi varomattomasti, kompastui\nja kaatui, satuttaen päänsä verille. Hänet saatiin hädin tuskin\npelastetuksi joutumasta joukon tallattavaksi.\n\nTulen punainen, leimuava hohde valaisi vääntyneitä kasvoja. Rististä,\ntuosta liikkumattomasta keskuksesta, lankesi suunnaton varjo pyöriville\npiireille.\n\n    \"Nyt ristit käsissämme\n    Hypimme hyppyjämme\n    Kuin David aikoinaan.\n    Taas kaikki kilvan hyörii,\n    Ja piiri pyörii, pyörii,\n    Ja tanssi yltyy vaan!\n    Vasten ajan viisautta,\n    Ihmismielen kopeutta\n    Turvamme on Jumala.\n    Hälle mielemme on avoin,\n    Oomme tyhmät lasten tavoin,\n    Tyhmät, tyhmät Herrassa!\"\n\nLiekit ylettyivät nyt Ledaan asti ja nuoleskelivat punaisilla\nkielillään sen alastonta, valkoista ruumista, joka muuttui\nruusunväriseksi, aivan kuin eläväksi -- vielä salaperäisemmäksi ja\nkauniimmaksi.\n\nGiovanni katseli sitä kalpeana ja vavisten.\n\nLeda hymähti hänelle viimeisen kerran, syttyi palamaan, hupeni tuleen\nkuin pilvenhattaran aamuruskon säteissä -- ja katosi ijäksi.\n\nSuuri nukkekuvatus rovion huipulla joutui nyt liekkien valtaan. Sen\nruudilla täytetty maha halkesi tärisyttävästi paukahtaen. Tulipatsas\nkohosi taivaalle. Kummitus alkoi huojua leimuavalla valtaistuimellaan,\nlyyhistyi kokoon ja hajosi kytevinä hiilinä.\n\nTaas torahtivat torvet ja pärähtivät rummut. Kaikki kirkonkellot\nalkoivat soida. Ja väkijoukko päästi villin voittoulvonnan ikäänkuin\nitse paholainen olisi saanut surmansa pyhän rovion liekeissä koko\nmaailman vääryyden, pahuuden ja kärsimyksien mukana.\n\nGiovanni tarttui käsillään päähänsä ja tahtoi paeta. Mutta samassa\njonkun käsi laskeutui hänen olalleen, ja katsahtaessaan taaksensa hän\nnäki mestarin levolliset kasvot.\n\nLeonardo tarttui hänen käteensä ja vei hänet pois väkijoukosta.\n\n\n\n\nXI\n\n\nTukahuttavan savun peittämältä ja sammuvan rovion viimeisten liekkien\nvalaisemalta torilta, he menivät pimeän kujan kautta Arnon rannalle.\nTäällä oli hiljaista ja yksinäistä; aallot vain loiskivat. Kuunsirppi\nvalaisi huurteisten kunnaitten rauhallisia huippuja; Tähdet tuikkivat\nlempeän totisina.\n\n\"Minkä vuoksi sinä läksit luotani, Giovanni?\" sanoi Leonardo.\n\nOppilas katsahti mestariin, aikoi sanoa jotain, mutta ääni takertui\nkurkkuun, huulet värähtivät, ja hän purskahti itkuun.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, mestari!\"\n\n\"Sinä et ole mitenkään rikkonut minua vastaan\", vastasi taiteilija.\n\n\"Minä en itsekään tietänyt, mitä tein\", jatkoi Beltraffio. \"Kuinka\nsaatoinkaan, hyvä Jumala, kuinka saatoinkaan lähteä teidän luotanne!\"\n\nHän olisi tahtonut kertoa mestarille sieluntaistelunsa, tuskansa,\nhirveät mietteensä Herran kalkista ja pahojen henkien kalkista,\nKristuksesta ja Antikristuksesta, mutta hän tunsi taas, niinkuin kerran\nSforzan muistopatsaan edessä, ettei Leonardo häntä ymmärtäisi -- ja\nkatsoi vain toivottoman rukouksen ilme kasvoillaan hänen silmiinsä,\njotka olivat kirkkaat, tyynet ja salaperäiset kuin tähdet.\n\nMestari ei kysynyt häneltä mitään. Ikäänkuin arvaten kaikki hän laski\nkätensä hänen päälaelleen rajatonta sääliä ilmaiseva hymy huulillaan ja\nsanoi:\n\n\"Herra sinua auttakoon, poika-raukkani! Sinä tiedät, että olen\naina sinua rakastanut kuin omaa poikaani. Jos haluat jälleen tulla\noppilaakseni, niin otan ilolla sinut vastaan.\"\n\nJa ikäänkuin itsekseen puhuen, salaperäisesti ja kainon\nlyhytsanaisesti, kuten hän tavallisesti ilmaisi syvimmät ajatuksensa,\nhän lisäsi tuskin kuuluvasti:\n\n\"Mitä enemmän tunnetta, sitä enemmän kärsimyksiä. Suuri marttyyrius.\"\n\nKaukaa kuului kellojen soitto, munkkien laulu ja mielettömän väkijoukon\nhuuto, -- mutta se ei enää häirinnyt mestarin ja oppilaan ympärillä\nvallitsevaa hiljaisuutta.\n\n\n\n\n\n\nKahdeksas kirja\n\nKULTAKAUSI\n\n\n\n\nI\n\n\n1496 vuoden lopulla Milanon herttuatar Beatrice kirjoitti sisarelleen\nIsabellalle, markiisi Francesco Gonzagan, Mantuan hallitsijan\npuolisolle:\n\n    \"Illustrissima madonna, rakkahin sisareni, minä ja puolisoni,\n    signor Lodovico, tervehdämme teitä ja mainehikasta signor\n    Francescoa.\n\n    Toivomustanne noudattaen lähetän teille poikani Massimilianon\n    muotokuvan. Mutta älkää vain luulko, että hän on näin pieni.\n    Aioimme ottaa hänestä tarkan mitan lähettääksemme sen teille,\n    mutta emme uskaltaneet, sillä hoitaja sanoo sen voivan haitata\n    hänen kasvuaan. Hän kasvaa ihmeteltävän nopeasti. Oltuani\n    muutamia päiviä häntä näkemättä huomaan hänen kasvaneen. Olen\n    siitä kovin iloinen ja tyytyväinen.\n\n    Meillä on nyt suuri suru: narri Nannino on kuollut. Tehän\n    tunsitte hänet ja niinikään piditte hänestä, jonka vuoksi\n    käsitätte, että jos olisin kadottanut jotakin muuta, voisin\n    toivoa saavani sen korvatuksi, mutta meidän Nanninoamme ei\n    kykenisi korvaamaan itse luontokaan, sillä se oli häneen nähden\n    tuhlannut kaikki voimansa luodakseen ruhtinaitten huviksi\n    olennon, jossa olivat yhtyneinä mitä harvinaisin tyhmyys ja\n    mitä viehättävin muodottomuus. Runoilija Bellincioni sanoo\n    hautauslaulussaan, että jos hänen sielunsa on taivaassa, hän\n    naurattaa koko paratiisia, jos taas helvetissä, 'Kerberus on\n    ääneti ja iloitsee'. Me hautasimme hänet hautaholviimme Maria\n    delle Graziessa lempihaukkani ja unohtumattoman koirani Puttinan\n    viereen, ettemme kuoltuammekaan olisi erillämme niin rakkaasta\n    esineestä. Minä itkin kaksi yötä, ja lohduttaakseen minua signor\n    Lodovico lupasi lahjoittaa minulle jouluksi komean, hopeaisen,\n    kentaurien ja lapiitien taistelua kuvaavilla koristuksilla\n    varustetun tarvetuolin. Astia sen sisällä on oleva puhdasta\n    kultaa ja verho karmosiinipunasta samettia, johon on ommeltuna\n    herttualliset vaakunat. Se on oleva täsmälleen samallainen kuin\n    Lothringenin herttuattaren. Sellaista tuolia ei kuulu olevan\n    yhdelläkään Italian ruhtinattarella, eipä edes itse paavilla,\n    keisarilla eikä sulttaanilla. Se on komeampi kuin tuo kuuluisa\n    Martialiin epigrammeissa kuvattu Basadin tuoli. Merula on\n    sepittänyt kuusimittaisen runon, joka alkaa näin:\n\n    \"Quis cameram hanc supero dignam neget esse tonante Principe.\n    Tää valtaistuin taivaan jyrisevän jumalan on arvoinen.\"\n\n    Signor Lodovico olisi tahtonut firenzeläisen taiteilijan Leonardo\n    da Vincin laittamaan tuohon tuoliin pienen pelikoneen, mutta\n    Leonardo kieltäytyi sillä verukkeella, että hänellä on niin\n    paljon työtä Kolossissa ja Herran ehtoollisessa.\n\n    Te pyydätte, rakas sisareni, että lähettäisin tuon mestarin\n    joksikin aikaa teille. Mielelläni täyttäisin pyyntönne ja\n    lähettäisin hänet teille ikipäiviksi, eikä vain joksikin ajaksi.\n    Mutta signor Lodovico suosii häntä kovin, en tiedä mistä syystä,\n    eikä millään ehdolla tahdo hänestä erota. Mutta älkää kovin\n    sitä surko, sillä tuo Leonardo on enemmän huvitettu alkemiasta,\n    magiasta, mekaniikasta ynnä muista sellaisista hullutuksista\n    kuin maalaustaiteesta, ja on siinä määrin hidas tilauksien\n    suorittamisessa, että enkelinkin kärsivällisyys voi loppua.\n    Sitäpaitsi kuuluu hän olevan kerettiläinen ja jumalankieltäjä.\n    Äskettäin olimme susijahdissa. Ratsastaminen on minulta\n    kielletty, koska olen jo viidettä kuukautta siunatussa tilassa.\n    Minä katselin metsästystä vartavasten laitetulta korkealta\n    istuimelta, joka muistutti saarnatuolia. Ei se muuten ollut\n    mikään huvi, vaan piina. Kun susi karkasi metsään, olin vähällä\n    purskahtaa itkuun. Jos olisin itse ollut hevosen selässä, niin en\n    olisi sitä päästänyt -- olisin sen saavuttanut, vaikka niskani\n    olisin taittanut!\n\n    Muistatteko, sisareni, miten me teidän kanssanne laukkasimme?\n    Donzella Pentesilaia kun putosi ojaan ja satutti päänsä, niin\n    että oli menettää henkensä. Entäs meidän metsäkarjun jahtimme,\n    palloleikkimme ja kalastusretkemme. Se oli vasta hauskaa aikaa!\n\n    Nyt huvittelemme niin hyvin kuin voimme. Pelaamme korttia.\n    Luistelemme. Tämän huvin on opettanut meille muuan flandrialainen\n    nuori ylimys. Täällä on nyt kova talvi. Eivät vain kaikki purot,\n    vaan joetkin ovat jäätyneet. Linnanpuiston luistinradalle on\n    Leonardo valkoisesta, kovasta lumesta muovaellut mitä ihanimman\n    Ledan joutsenineen. Sääli, että se sulaa keväällä.\n\n    Mitenkä te voitte, sisar kulta? Menestyykö pitkäkarvaisten\n    kissain rotu? Jos tulee keltainen, sinisilmäinen kissanpoika,\n    niin lähettäkää se yhtaikaa lupaamanne mustan naiskääpiön kanssa.\n    Minä lahjoitan teille silkkipuudelini pentuja.\n\n    Älkää vain millään muotoa unohtako, madonna, lähettää\n    minulle sinisen silkkiliivin mallia, jossa on vino kaulus\n    ja soopelinnahkareunus. Minä pyysin sitä viime kirjeessäni.\n    Lähettäkää se niin pian kuin mahdollista, mieluimmin jo huomenna\n    aamun vaietessa ratsulähetin mukana.\n\n    Lähettäkää myöskin pullollinen oivallista voidettanne näppylöitä\n    vastaan ja santelipuuta kynsien silitystä varten.\n\n    Miten on Virgilion, tuon mantualaisten järvien suloäänisen\n    joutsenen, muistopatsaan laita? Jos pronssi ei riitä, niin me\n    lähetämme teille kaksi vanhaa bombardia, jotka ovat oivallista\n    malmia.\n\n    Meidän astroloogimme ennustavat sotaa ja kuumaa kesää: koirat\n    tulevat raivoamaan ja hallitsijat vimmastumaan. Mitä sanoo teidän\n    astrolooginne? Vierasta aina paremmin uskoo kuin omaansa.\n\n    Lähetän jaloa puolisoanne, signor Francescoa varten reseptin\n    ranskantautia vastaan. Sen on kirjoittanut meidän hovilääkärimme\n    Luigi Marliani ja se kuuluu auttavan. Elohopea on hierottava\n    ruumiiseen aamusin, ennen syöntiä, päivämäärältään parittomina\n    päivinä uuden kuun jälkeen. Olen kuullut, että syynä tähän\n    tautiin ei ole mikään muu kuin eräitten kiertotähtien, varsinkin\n    Mercuriuksen ja Venuksen, turmiollinen yhtyminen.\n\n    Minä ja signor Lodovico sulkeudumme teidän, rakkaan sisareni\n    ja puolisonne, mainehikkaan markiisi Francescon, armolliseen\n    suosioon.\n\n                                       Beatrice Sforza.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nTuon kirjeen näennäinen avomielisyys oli teeskenneltyä. Herttuatar\nsalasi sisareltaan kotihuolensa. Sitä sopua ja yksimielisyyttä, jonka\nkirjeestä päättäen olisi luullut vallitsevan puolisoiden kesken, ei\nollut olemassa. Leonardoa ei herttuatar vihannut kerettiläisyyden\neikä jumalattomuuden takia, vaan senvuoksi, että hän kerran herttuan\ntilauksesta oli maalannut Cecilia Bergaminin, hänen pahimman\nkilpailijattarensa, Moron kuuluisan jalkavaimon, muotokuvan.\nViime aikoina oli herttuatar ruvennut epäilemään miehensä olevan\nrakkaussuhteissa erään toisenkin hovinaisen, madonna Lucrezian, kanssa.\n\nTähän aikaan oli Milanon herttua mahtavuutensa huipulla. Francesco\nSforzan, tuon rohkean romagnolilaisen palkkasoturin, puoleksi\nsotilaan, puoleksi rosvon, poika haaveksi pääsevänsä yhdistetyn\nItalian yksinvaltiaaksi. \"Paavi on minun rippi-isäni, keisari on minun\nsotapäällikköni, Venezian kaupunki on minun rahastoni, Ranskan kuningas\non minun lähettini\", kehuskeli Moro.\n\nHänen tapansa oli allekirjoittaa: Ludovicus Maria Sfortia Anglus\ndux Mediolani, ja hän johti sukunsa kuuluisasta sankarista Anglus\nTroijalaisesta, Aeneaan sotatoverista. Leonardon muovailema Kolossi,\nhänen isänsä muistopatsas, allekirjoituksineen: _Ecce Deus_, todisti\nniinikään Sforzan suvun jumalallista syntyperää.\n\nMutta ulkonaisesta menestyksestä huolimatta herttuata vaivasi salainen\nlevottomuus ja pelko. Hän tiesi, ettei kansa häntä rakastanut, vaan\npiti häntä valtaistuimen ryöstäjänä. Kerran sattui, että Arengon\ntorilla oleva väkijoukko, kaukaa nähdessään herttua Gian Galeazzo\nvainajan lesken ja hänen esikoisensa Francescon, huusi: \"eläköön\nlaillinen herttua Francesco!\"\n\nPoika oli silloin kahdeksanvuotias. Hän oli erinomaisen viisas ja\nkaunis. Venezian lähettilään Marino Sanuton sanojen mukaan \"kansa\nhalusi häntä hallitsijakseen niinkuin Jumalaa\".\n\nBeatrice ja Moro näkivät, ettei Gian Galeazzon kuolema ollut\ntäyttänyt heidän toiveitaan, ettei se ollut tehnyt heitä laillisiksi\nhallitsijoiksi. Ja tuon lapsen muodossa nousi haudastaan\nherttua-vainajan haamu.\n\nMilanossa puhuttiin salaperäisistä enteistä. Kerrottiin, että yöllä\nlinnan tornien yläpuolella näkyi muka tulenliekkejä ja huoneissa kuului\nkamalia valitushuutoja. Muisteltiin, että Gian Galeazzon maatessa\nruumisarkussa hänen vasen silmänsä oli ollut auki, mikä ennusti jonkun\nhänen läheisistä sukulaisistaan piakkoin kuolevan. Madonna del Alberen\nsilmäluomissa oli elohiiri. Ticiniläisen portin luona asuvan vanhan\neukon lehmä oli saanut kaksipäisen vasikan. Herttuatar oli pyörtynyt\nRocchetta-palatsin autiossa salissa aaveen säikäyttämänä eikä sitten\ntahtonut puhua siltä kenellekään, ei edes miehelleenkään.\n\nHän oli viime aikoina melkein kokonaan kadottanut vallattoman\niloisuutensa, joka herttuata niin miellytti, ja odotti synnytystä pahaa\naavistaen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nEräänä joulukuun iltana, kun lunta satoi kaupungin kaduille, hiljaisena\nhämärän hetkenä, istui Moro pienessä palatsissa, jonka hän oli\nlahjoittanut uudelle rakastajattarelleen, madonna Lucrezia Crivellille.\n\nTakkatuli loi väräjävän hohteen kiilloitettuihin oviin ja niiden\nvanhoja roomalaisia rakennuksia kuvaavina mosaikkikoristuksiin,\nkullattuun kattoon, kordualaisella kultanahalla verhotuille seinille,\nkorkeihin nojatuoleihin ja mustiin puupenkkeihin. Pyöreällä,\ntummanviheriäisellä, samettisella pöytäliinalla peitetyllä pöydällä\noli avonaisena eräs Bojardon kirjoittama romaani, nuottikääröjä,\nhelmiäisistä tehty mandoliini ja särmikäs karahvi, joka sisälsi Balnea\nAponitana nimistä ylhäisten naisten käyttämää terveysvettä. Seinällä\nriippui Leonardon maalaama Lucrezian muotokuva.\n\nKamiinalla oli muutamia Caradosson savesta muovailemia veistokuvia:\nviinirypäleterttuja nokkivia lintuja ja siivekkäitä, alastomia\nlapsia -- puolittain kristillisiä enkeleitä, puolittain pakanallisia\nrakkaudenjumalia -- jotka tanssivat ja leikittivät Vapahtajan pyhillä\npiinausvälikappaleilla -- nauloilla, keihäällä, ruo'olla, sienellä ja\norjantappurakruunulla. Ne näyttivät eläviltä tulen ruusunpunaisessa\nhohteessa.\n\nTuuli vinkui savupiipussa, mutta sirossa, pienessä studiolossa vallitsi\nkodikas hiljaisuus.\n\nMadonna Lucrezia istui samettisella tyynyllä Moron jalkojen juuressa.\nHänen kasvonsa olivat surullisen näköiset. Herttua nuhteli häntä\nlempeästi siitä, ettei hän pitkään aikaan ollut käynyt herttuattaren\nluona.\n\n\"Teidän korkeutenne\", vastasi tyttö luoden silmänsä maahan, \"rukoilen\nteitä, älkää minua pakoittako. Minä en osaa valehdella...\"\n\n\"Hyvänen aika, onko se nyt valehtelemista?\" sanoi Moro ihmeissään.\n\"Mehän vain salaamme. Salasihan itse Jupiterkin rakkausseikkailunsa\nmustasukkaiselta puolisolta. Entä Theseus, Phaidra, Medea, kaikki\nvanhan maailman sankarit ja jumalat. Kykenemmekö me, heikot\nkuolevaiset, vastustamaan rakkauden jumalan valtaa? Eikö sitä paitsi\nsalainen synti ole parempi julkista? Sillä salatessamme syntimme\nme varjelemme lähimmäisiämme kiusaukselta, niinkuin kristillinen\narmeliaisuus vaatii. Ja jos ei johdata toista kiusaukseen, vaan\nosoittaa armeliaisuutta, niin ei tee mitään, tai melkein mitään\nsyntiä...\"\n\nHän hymähti viekkaasti Lucrezia pudisti päätään ja loi suoraan hänen\nsilmiinsä lapsen totisen, viattoman katseen.\n\n\"Te tiedätte, signore, miten onnelliseksi minut tekee teidän\nrakkautenne. Mutta välistä tahtoisin mieluummin kuolla kuin pettää\nmadonna Beatricea, joka rakastaa minua niin kuin omaistaan...\"\n\n\"Joutavia, joutavia, lapseni!\" virkkoi herttua ja veti hänet polvilleen\nistumaan, kiertäen toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja toisella\nsivellen hänen mustaa, kiiltävää tukkaansa. Luoden alas pitkät, tuuheat\nsilmäripsensä, hurmaantumatta, intohimottomasti, kylmänä ja puhtaana\ntyttö antautui herttuan hyväiltäväksi.\n\n\"Kunpa sinä tietäisit, kuinka minä rakastan sinua, hiljaista, kainoa\nkyyhkystäni -- sinua yksin!\" kuiskaili Moro, ahnaasti hengittäen tuttua\norvokin ja myskin tuoksua.\n\nOvi aukeni, ja ennenkuin herttua ennätti päästää tytön sylistään\nsyöksyi huoneeseen säikähtynyt palvelijatar.\n\n\"Madonna, madonna\", hoki hän huohottaen, \"siellä... alhaalla\nportilla... hyvä Jumala meitä syntisiä armahtakoon...\"\n\n\"No, puhuhan suusi puhtaaksi\", sanoi herttua, \"kuka on portilla?\"\n\n\"Herttuatar Beatrice!\"\n\nMoro kalpeni.\n\n\"Tänne avain! Toisen oven avain! Minä menen takaportin kautta. Missä on\navain? Joutuin!...\"\n\n\"Herttuattaren hoviherroja on takaportillakin!\" huudahti palvelijatar\nepätoivoissaan vääntäen käsiään. \"Koko talo on piiritetty.\"\n\n\"Ansa!\" sanoi herttua, tarttuen käsillään päähänsä. \"Ja mistä hän sen\non saanut tietää? Kuka on voinut sen hänelle ilmaista?\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin mona Sidonia!\" sanoi palvelijatar. \"Ilmankos se\nkirottu noita-akka onkin alituiseen juossut meillä voiteineen ja\nlaastarineen. Varotinhan minä teitä, signora...\"\n\n\"Mitä nyt on tehtävä, hyvä Jumala, mitä on tehtävä?\" sopersi herttua\nyhä kalpeampana.\n\nPortilta kuului kovaa jyskytystä. Palvelijatar riensi portaille.\n\n\"Piiloita, piiloita minut, Lucrezia!\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", vastasi tyttö, \"jos madonna Beatrice kerran\nepäilee, niin hän antaa tutkia koko talon. Eikö olisi parempi, että\nmenisitte rehellisesti häntä vastaan?\"\n\n\"Ei, ei, Jumala varjelkoon, mitä sinä ajatteletkaan, Lucrezia!\nSinä et tiedä, millainen nainen hän on! Hyvä Jumala, miten tämä\npäättyneekään!... Hänhän on siunatussa tilassa!... Piiloita minut,\npiiloita minut!\"\n\n\"En tosiaankaan tiedä minne...\"\n\n\"Samantekevä, kunhan piiloitat, mutta pian!\"\n\nHerttua vapisi kuin haavanlehti ja oli tällä hetkellä enemmän kiinni\njoutuneen varkaan, kuin tarun sankarin Anglus Troijalaisen, Aeneaan\nsotatoverin näköinen.\n\nLucrezia vei hänet makuuhuoneen läpi pukuhuoneeseen ja kätki hänet\nsuureen, valkoiseen, hienoilla kultaisilla kuvioilla koristettuun\nseinäkaappiin, jollaisia ylhäiset naiset käyttivät vaatesäiliöinään.\n\nMoro painautui kaapin nurkkaan vaatteitten taa.\n\n\"Kuinka noloa!\" ajatteli hän. \"Hyvä Jumala, kuinka noloa! Aivan kuin\nSacchettin ja Boccaccion pilakertomuksissa.\"\n\nMutta hänen ei tehnyt mieli nauraa. Hän otti poveltaan pienen\nrasian, jossa oli pyhän Kristofferin tuhkaa, ja toisen samallaisen,\njoka sisälsi siihen aikaan yleisesti käytetyn taikakalun -- palasen\negyptiläistä muumiota. Rasiat olivat niin toistensa näköisiä, että hän,\nvoimatta niitä pimeässä toisistaan erottaa, varmuuden vuoksi rupesi\nsuutelemaan kumpaakin yhtaikaa, tehden ristinmerkkejä ja mumisten\nrukouksia.\n\nYhtäkkiä hän kuuli pukuhuoneen ovelta vaimonsa ja rakastajattarensa\näänet ja jähmettyi kauhusta. Sisääntulijat puhelivat kaikessa\nystävyydessä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Moro arvasi, että\nLucrezia näytteli herttuattarelle uutta palatsiaan tämän pyynnöstä.\nArvattavasti ei Beatricella ollut varmoja todistuksia, eikä hän\ntahtonut ilmaista epäluuloaan.\n\nTässä oli käynnissä naisviekkauden kaksintaistelu.\n\n\"Onko täälläkin pukuja?\" kysyi Beatrice välinpitämättömällä äänellä,\nlähestyen kaappia, jossa Moro seisoi sydän kurkussa.\n\n\"Vanhoja, käytetyitä. Haluatteko katsahtaa, teidän korkeutenne?\"\nvirkkoi Lucrezia.\n\nJa hän avasi oven raolleen.\n\n\"Kuulkaas, ystäväiseni\", jatkoi herttuatar, \"missä teillä on se\npuku, joka minua niin miellytti? Muistatteko? Se oli teidän yllänne\ntanssiaisissa Pallavicinin luona. Kultaisia kiemuroita tummansinisellä\npohjalla, -- ne loistivat kuin kiiltomadot yöllä.\"\n\n\"Enpä oikein muista\", sanoi Lucrezia levollisesti. \"Ai, niin, niin,\ntäällä\", oli hän sitten muistavinaan, \"luultavasti tässä kaapissa\".\n\nJa sulkematta sen kaapin ovea, jossa Moro oli, hän meni herttuattaren\nkanssa viereisen kaapin luo.\n\n\"Ja sitten hän vielä väittää, ettei hän osaa valehdella!\" ajatteli Moro\nihastuksissaan. \"Mikä mielenmaltti! Naisilta olisi meidän hallitsijain\nopittava politiikkaa!\"\n\nBeatrice ja Lucrezia poistuivat pukuhuoneesta.\n\nMoro hengähti vapaammin, vaikka yhä vieläkin suonenvedontapaisesti\nkouristeli kädessään rasioita.\n\n\"Kaksituhatta keisarillista tukaattia suitsutukseen ja kynttilöihin\nMaria delle Grazien luostarille, jos tämä päättyy onnellisesti!\"\nkuiskasi hän.\n\nPalvelijatar tuli juosten, aukasi kaapin, päästi herttuan ulos ja\nhymyään salaten ilmoitti vaaran olevan ohi. Herttuatar oli suvainnut\nlähteä sanottuaan armolliset jäähyväiset madonna Lucrezialle.\n\nMoro teki hurskaan ristinmerkin, palasi studioloon ja joi\nvirkistyksekseen lasillisen Balnea Aponitanaa. Lucrezia istui entisellä\npaikallaan kamiinan edessä, pää alas painuneena ja peittäen kasvojaan\nkäsillään. Moro katsahti häneen ja hymähti.\n\nSitten hän hiljaa kuin kettu hiipi takaapäin tytön luo, kumartui hänen\nylitsensä ja sulki hänet syliinsä.\n\nTyttö säpsähti.\n\n\"Antakaa minun olla, menkää pois! Mitenkä te voittekaan sen jälkeen,\nmitä on tapahtunut!...\"\n\nMutta herttua ei kuunnellut. Hän suuteli vain ahnaasti hänen kasvojaan,\nkaulaansa, tukkaansa. Ei tyttö milloinkaan ollut näyttänyt hänestä niin\nihanalta: tuo naisviekkaus, jonka hän vastikään oli hänessä keksinyt,\nteki hänet ikäänkuin entistä viehättävämmäksi.\n\nTyttö taisteli vastaan, mutta hänen vastarintansa heikkeni vähitellen,\nja lopulta hän sulkien silmänsä, avuton hymyhuulillaan antautui Moron\nsuudeltavaksi.\n\nJoulukuun tuuli ulvoi savupiipussa, samalla kun takkatulen punertavassa\nhohteessa joukko alastomia, nauravia lapsia tanssi kamiinalla\nBacchus-jumalan viinirypäleterttujen alla, leikitellen Vapahtajan\npyhillä piinausvälikappaleilla.\n\n\n\n\nIV\n\n\nUudenvuoden päivänä 1497 oli aikomuksena pitää linnassa suuret\ntanssiaiset.\n\nValmistuspuuhissa oli oltu kolme kuukautta, ja niitä olivat johtaneet\nBramante, Caradosso ja Leonardo da Vinci.\n\nViiden aikaan iltapäivällä alkoivat vieraat saapua. Kutsutuita oli\nkolmattatuhatta.\n\nLunta pyrytti ja tiet ja kadut olivat ummessa. Synkkää taivasta vasten\nhohtivat lumenpeittämät muurit, ampumaluukut ja vallinsarvet. Linnan\npihalla paloi nuotioita, joitten ympärillä ajajat, tallirengit,\neturatsastajat ja kantotuolinkantajat lämmittelivät iloisesti\ntarinoiden. Palazzo Ducalen sisäänkäytävän ja pikku Rocchetta-palatsin\nrautaisen laskuportin edessä tungeskeli kömpelön näköisiä kullattuja\najoneuvoja ja matkavaunuja, joista astui ulos signoreja ja kavaljeereja\nkallisarvoisiin moskovalaisiin turkkeihin kääriytyneinä. Jäiset ikkunat\nloistivat juhlavalaistuksessa.\n\nEteisessä seisoi kaksi pitkää riviä herttuan henkivartijoita\n-- turkkilaisia mamelukkeja, kreikkalaisia stradiootteja,\nskotlantilaisia jousimiehiä ja rautapukuisia, raskailla pertuskoilla\nvarustettuja sveitsiläisiä sotureita. Etempänä seisoi hovipoikia,\nkaunisvartaloisia ja sieviä kuin nuoret tytöt, yllään kaksiväriset,\njoutsenuntuvapäärmeiset livrépuvut, joissa toinen puoli oli\nruusunpunaista samettia, toinen sinistä silkkiä ja joihin oli hopealla\nommeltuna Sforza Visconti suvun vaakuna. Puku oli niin ruumiinmukainen,\nettä ruumiin kaikki taipeet selvästi näkyivät. Käsissään heillä oli\npitkät, punaiset ja keltaiset vahakynttilät.\n\nVieraan sisäänastuessa airut huusi hänen nimensä, ja sitten\ntoitotettiin torvea.\n\nHänen eteensä avautui rivi suuria, häikäisevän valoisia saleja,\n\"valkoisten kyyhkysten sali\", \"kultainen sali\", kuvauksineen\nherttuallisesta metsästyksestä, \"purppurasali\", lattiasta kattoon asti\nsilkillä verhottuine seinineen, joihin oli kullalla kirjailtu Milanon\nherttuain valtaa kuvaavia tulikekäleitä ja vesisankoja: he voivat\nmielensä mukaan sekä sytyttää sodan liekin että sammuttaa sen rauhan\nvedellä. Somassa, pienessä, Bramanten rakentamassa \"mustassa salissa\",\njota käytettiin naisten pukuhuoneena, näkyi holveissa ja seinillä\nLeonardo da Vincin keskentekoisia freskomaalauksia.\n\nJuhlapukuinen ihmisjoukko surisi kuin mehiläispesä. Puvut olivat\nmonivärisen kirkkaita ja usein mauttoman ylellisiä. Tuota kirjavuutta,\ntuota esi-isien tapoja halveksivaa, usein narrimaista ja hullunkurista\neri maitten muotien sekoitusta piti muuan satiirikko \"enteenä\nmuukalaisten maahan tulosta -- Italian tulevasta orjuudesta\".\n\nNaisten hameet, joissa oli suorat, raskaat, kullan ja jalokivien\nkangistamat poimut, muistuttivat messukaapuja. Ne olivat niin kestäviä,\nettä ne menivät perintönä sukupolvesta sukupolveen. Syvät kaarteet\npaljastivat kaulan ja rinnan. Tukka, joka etupuolelta oli kultaisen\nverkon peitossa, palmikoitiin lombardialaisen muodin mukaan paksulle\npalmikolle ja pidennettiin irtohiusten ja nauhojen avulla, niin että\nse ulottui maahan asti. Muodin vaatimusten mukaan piti kulmakarvojen\nainoastaan vähän näkyä, jonka vuoksi ne naiset, joilla oli tuuheat\nkulmakarvat, nyhtivät niitä pois erityisillä pikku pihdeillä.\nEsiintyminen ilman ihomaalia oli sopimatonta. Ainoastaan väkeviä\nhajuaineita käytettiin -- myskiä, ambraa, viverraa ja kypron pulveria,\njolla oli kitkerä, huumaava tuoksu.\n\nJoukossa oli muutamia erityisen ihania nuoria tyttöjä ja naisia,\njollaisia ei tapaa muualla kuin Lombardiassa. Heillä oli himmeän vaalea\niho ja hennosti, pehmeästi pyöristyneet kasvojen piirteet ilmavine,\nsulavine varjoineen, joita Leonardo da Vinci niin mielellään kuvasi.\n\nMadonna Violanta Borromeo, mustakutrinen ja mustasilmäinen, kaikkien\nihailema, voitokas kaunotar, oli tanssiaisten tunnustettu kuningatar.\nPerhosia, jotka polttivat siipensä kynttilän liekissä -- varoitukseksi\nrakastuneille -- oli kullalla kirjailtu hänen tummanpunaiseen\nsamettipukuunsa.\n\nKuitenkaan ei madonna Violanta kiinnittänyt tuntijain huomiota, vaan\nsen tekivät donzella Diana Pallavicinin kylmät, jääkirkkaat silmät,\ntuhkanharmaat hiukset, välinpitämätön hymy ja violan venyvää ääntä\nmuistuttava puhe. Hänen yllään oli yksinkertainen, valkoinen puku,\njossa oli pitkiä silkkinauhoja, sameanvihreitä kuin meriruohot. Loiston\nja humun keskellä hän näytti vieraalta, yksinäiseltä ja kaihomieliseltä\nkuin kuutamossa erämaan lammikossa uinuva lumpeenkukka.\n\nTorvien ja vaskirumpujen äänen kaikuessa menivät vieraat Rocchettassa\nolevaan suureen \"Pallopelisaliin\". Sinisen, kultaisilla tähdillä\npeitetyn holvin alla paloi kattohirsiin tertuttain kiinnitettyjä\nvahakynttilöitä. Parvekkeelta, jossa soittoniekoilla oli sijansa,\nriippui laakeri-, muratti- ja katajaköynnöksillä koristettuja\nsilkkimattoja.\n\nAstroloogien määräämänä hetkenä -- sillä, niinkuin eräs lähettiläs\noli lausunut, herttua ei astunut askeltakaan, ei muuttanut paitaa, ei\nsuudellut vaimoansa tiedustamatta ensin tähtien asentoa -- astuivat\nsaliin Moro ja Beatrice, yllään kullalla kirjaillut, näädännahkalla\nvuoritetut kuninkaalliset viitat, joitten pitkiä laahustimia kantoivat\nparoonit, kamariherrat, spenditoorit ja chambellanit. Herttuan rinnassa\nsäteili tavattoman suuri rubiini, jonka hän oli varastanut Gian\nGaleazzolta.\n\nBeatrice oli laihtunut ja rumentunut. Omituista oli nähdä tuo nuori\ntyttö kehittymättömine povineen ja jyrkkine, poikamaisine liikkeineen\npitkälle kehittyneessä raskauden tilassa.\n\nMoro teki merkin. Ylihovimestari kohotti sauvansa, soittokunta alkoi\nsoittaa ja vieraat asettuivat juhlapöytien ääreen.\n\n\n\n\nV\n\n\nMutta nyt sattui selkkaus. Moskovan suuriruhtinaan lähettiläs Danilo\nMamyrov ei suostunut istumaan San Marcon tasavallan lähettilään\nalapuolella. Mamyrovia koetettiin saada taipumaan, mutta itsepäinen\nukko ei kuunnellut ketään ja hoki vain: \"en istu -- se on loukkaus!\"\n\nKaikkialta kääntyi häneen päin uteliaita ja pilkallisia katseita.\n\n\"Mikä siellä on? Onko taas ikävyyksiä moskovalaisten kanssa? Kummaa\nväkeä! Työntäytyvät ensi sijoille -- eivät ota mitään käsittääkseen.\nKohta ei heitä voi minnekään kutsua. Mokomiakin raakalaisia! Entä\nheidän kielensä -- kuuletteko? -- aivan kuin turkinkieltä. Metsäläisiä!\"\n\nTulkki, terhakka, hyöriskelevä mantualainen Boccalino ehätti Mamyrovia\nrauhoittamaan.\n\n\"Messer Daniele, messer Daniele\", sopersi hän murteellisella\nvenäjänkielellä, kunnioittavasti kumarrellen, \"ei voi, ei voi. Täytyy\nistua. Tapa Milanossa. Ei sovi väitellä. Herttua suuttuu.\"\n\nUkon luo tuli myöskin hänen nuori seuralaisensa, lähetystön sihteeri\nNikita Karatshjarov.\n\n\"Danilo Kusmitsh, älkää huoliko olla suutuksissanne! Maassa maan\ntavalla. Nämä ovat vierasmaalaisia, eivät tunne meidän tapojamme.\nAjavat pian vielä meidät ulos! Saamme hävetä...\"\n\n\"Ole vaiti, Nikita, ole vaiti! Liian nuori olet opettamaan minua,\nvanhusta. Tiedän mitä teen. Siitä ei tule mitään! En rupea istumaan\nvenezialaisen alapuolella. Se on suuri häväistys meidän lähetystömme\nkunnialle. Eikö ole sanottu: jokainen lähettiläs edustaa hallitsijansa\npersoonaa ja puhuu hänen puolestaan. Ja meidän hallitsijamme on\noikeauskoinen, koko Venäjänmaan itsevaltias...\"\n\n\"Messer Daniele, oi messer Daniele!\" hoki Boccalino hääräillen\nMamyrovin ympärillä.\n\n\"Laputa tiehesi! Mitä siinä löpiset, muhamettilainen apina! Kun kerran\nolen sanonut, etten istu, niin en istu!\"\n\nMamyrovin pienet karhunsilmät välkkyivät rypistettyjen kulmien alta\nilmaisten vihaa, ylpeyttä ja masentumatonta itsepäisyyttä. Hänen\nsauvansa timanteilla koristettu pää vapisi hänen kovasti puristetussa\nkädessään. Näkyi selvästi, ettei mikään mahti saisi häntä taipumaan.\n\nMoro kutsui luokseen Venezian lähettilään, pyysi hänelle ominaisella\nviehättävällä kohteliaisuudella häneltä anteeksi ja lausui sen\ntoivomuksen, että lähettiläs riitojen ja ikävyyksien välttämiseksi\nsekä tehdäkseen hänelle palveluksen istuutuisi toiselle paikalle.\nHän vakuutti samalla, ettei kukaan anna mitään merkitystä noitten\nraakalaisten tyhmälle turhamaisuudelle. Itse asiassa herttua antoi\nsuuren arvon \"Venäjän suurherttualle\" -- \"gran duca di Rosia\", sillä\nhän toivoi hänen avullaan saavansa tehdyksi edullisen sopimuksen Turkin\nsulttaanin kanssa.\n\nVenezialainen katsahti Mamyroviin hieno pilkanhymy huulillaan ja\nhalveksivasti olkapäitään kohauttaen myönsi hänen korkeutensa olevan\noikeassa -- että moiset kiistat paikoista olivat sivistyneitten\nihmisten arvoa alentavia. Ja hän istuutui osoitetulle paikalle.\n\nDanilo Kusmitsh ei käsittänyt kilpailijansa sanoja. Mutta jos hän\nolisikin ne käsittänyt, ei hän olisi joutunut hämilleen, vaan olisi\nsittenkin katsonut olevansa oikeassa, sillä hän tiesi, että kymmenen\nvuotta sitten, vuonna 1487, paavi Innocentius VIII:n juhlallisessa\nvastaanotossa moskovalaisilla lähettiläillä Dmitri ja Manuil Raleveilla\noli ollut roomalaisten senaattorien, vanhan maailmankaupungin\nedustajain, jälkeen arvokkain sija apostoolisen valtaistuimen portailla.\n\nVälittämättä vihamielisistä katseista hän siveli pitkää, harmaata\npartaansa, korjasi paksun mahansa ympäri sidottua vyötään ja\nsoopelinnahkaturkkiaan ja sitten, mahtavasti rykäisten, retkahti\nistumaan valloitetulle paikalle.\n\nNikita ja tulkki Boccalino istuutuivat pöydän alapäähän, Leonardo da\nVincin viereen.\n\nSuurisuinen mantualainen rupesi kertoilemaan Moskovassa näkemistään\nihmeistä, höystäen todellisuutta omalla mielikuvituksellaan. Haluten\nsaada luotettavampia tietoja taiteilija kääntyi tulkin kautta\nKaratshjarovin puoleen ja alkoi kysellä häneltä tuosta kaukaisesta\nmaasta, joka, niinkuin kaikki salaperäiset ja merkilliset asiat,\nherätti hänen mielenkiintoaan, -- sen äärettömistä lakeuksista,\nkovista pakkasista, mahtavista joista ja metsistä, vuoksesta\nHyperboreian valtameressä ja Hyrkanian meressä, revontulista, ja\nmyöskin Moskovaan asettuneista ystävistään, lombardialaisesta\ntaiteilijasta Pietro Antonio Solarista, joka oli ottanut osaa\nSärmikkään Palatsin rakentamiseen, ja bolognalaisesta arkkitehdista\nAristoteles Fioraventista, joka oli kaunistanut Kremlin torin komeilla\nrakennuksilla.\n\n\"Messere\", sanoi vieressä istuva utelias ja veitikkamainen donzella\nErmellina tulkin puoleen kääntyen, \"minä olen kuullut sanottavan, että\ntuota ihmeellistä maata nimitetään 'Rosiaksi' senvuoksi, että siellä\nkasvaa niin paljon ruusuja. Onko se totta?\"\n\nBoccalino rupesi nauramaan ja vakuutti donzellalle, että se on lorua,\nsillä Rosiassa, nimestä huolimatta, on vähemmän ruusuja kuin missään\nmuussa maassa. Sitä todistaakseen hän kertoi erään italialaisen\nkertomuksen venäläisestä pakkasesta.\n\nMuutamia firenzeläisiä kauppiaita oli tullut Puolaan. Etemmäksi\nVenäjälle ei heitä päästetty, sillä siihen aikaan kävi Puolan kuningas\nsotaa Moskovan suurherttuan vastaan. Haluten ostaa soopelinnahkoja\nfirenzeläiset kutsuivat venäläiset kauppiaat Borysthenes-virran\nrannalle, joka eroitti molemmat maat toisistaan. Moskovalaiset,\npeläten joutuvansa vangiksi, asettuivat joen toiselle rannalle,\nitalialaiset toiselle, ja niin alettiin kovasti huutaen hieroa kauppaa.\nMutta pakkanen oli niin kova, että sanat jäätyivät ilmaan ennenkuin\nennättivät toiselle rannalle. Silloin kekseliäät moskovalaiset\nvirittivät suuren nuotion keskelle jokea, siihen kohtaan, johon sanat\nheidän arvelunsa mukaan pääsivät jäätymättä. Jää, kova kuin marmori,\nsaattoi kestää millaisen tulen hyvänsä. Ja tulen sytytettyä sanat,\njotka kokonaisen tunnin ajan olivat olleet ilmassa liikkumattomina,\njäätyneinä, alkoivat sulaa kevätpuron lailla poristen, ja viimein\nfirenzeläiset kauppiaat ne selvään kuulivat, vaikka moskovalaiset jo\naikoja sitten olivat lähteneet pois vastaiselta rannalta.\n\nTämä kertomus miellytti kaikkia. Naiset katselivat säälinsekaisella\nuteliaisuudella Nikitaa, tuon kovaonnisen, Jumalan kiroaman maan\nasukasta.\n\nSillä välin Nikita itse ällistyneenä katseli uutta ruokalajia, joka\noli tuotu sisään. Se oli hennoista syöttikukon rintakappaleista tehty\nalaston Andromeda, kytkettynä juustokallioon, ja hänen vapauttajansa,\nsiivekäs Perseus, tehty vasikanlihasta.\n\nLiharuokalajeja tarjoiltiin kultaisista astioista, kalaruokia\nhopeisista. Tuotiin hopeoituja leipiä, hopeoituja sitruunia\nhopeamaljoissa, ja lopuksi ilmestyi jättiläismäisten sampien\nja nahkiaisten ympäröimänä valkoisesta ankeriaan lihasta tehty\nAmfitrite helmiäisvaunuissa. Delfiinit vetivät sitä pitkin sinertävän\nviheriäistä, sisästäpäin valaistua hyytelöä, joka oli kuin aaltoileva\nmeri.\n\nSitten seurasi kaikellaisia makeisia -- martsipanista, pistasheista,\nseeteripähkinöistä ja poltetuista manteleista tehtyjä kuvaryhmiä,\njoihin Bramante, Caradosso ja Leonardo olivat tehneet piirustukset\n-- hesperiidien puutarhassa kultaomenia poimiva Herkules, Hippolyt\nja Phaidra, Bacchus ja Ariadne, Jupiter ja Danae -- koko ylösnoussut\nOlympo.\n\nNikita katseli lapsellisen uteliaana noita ihmeitä, jota vastoin Danilo\nKusmitsh, kadottaen koko ruokahalunsa nähdessään julkean alastomia\njumalattaria, mutisi partaansa:\n\n\"Mokomatakin pakanallista riettautta! Antikristuksen saastaa!\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nTanssiaiset alkoivat. Senaikuiset tanssit -- \"Venus ja Zeus\", \"Julma\nkohtalo\", \"Cupido\" -- olivat hyvin hidastahtisia, koska naisten pitkät,\nraskaat puvut estivät nopeat liikkeet. Naiset ja heidän kavaljeerinsa\nyhtyivät ja erosivat hitaan juhlallisesti, teeskentelivät kumartaen,\nkaihomielisesti huokaillen ja imelästi hymyillen. Naisten piti astua\nkuin riikinkukot, liikkeitten piti olla kuin uivan joutsenen. Soittokin\noli hiljaista, vienoa ja intohimoisen kaihomielistä kuin Petrarcan\nlaulut.\n\nMoron sotapäällikkö, nuori signor Galeazzo Sansevarino, hieno keikari,\njolla oli kauniit, naiselliset, elähtäneen näköiset kasvot, hurmasi\nnaiset. Hänellä oli yllään valkoinen puku, ruusunpunainen vuori\naukohihoissa ja timantteja valkoisissa kengissä. Hyväksyvä kuiske\nkuului salissa joka kerta kun hän tanssin aikana ikäänkuin vahingossa,\nvaikka oikeastaan tahallaan, pudotti kengän jalastaan tai viitan\nolaltaan ja jatkoi vain tanssiaan, liukuen ympäri salia \"väsyneen\nvälinpitämättömästi\" -- sitä näet pidettiin hienointa hienompana.\n\nDanilo Mamyrov katseli häntä kotvan aikaa.\n\n\"Narri!\" sanoi hän viimein sylkäisten.\n\nHerttuatar piti paljon tanssista. Mutta sinä iltana oli hänen\nmielensä raskas ja synkkä. Ainoastaan vanha tottumus teeskentelyyn\nteki sen, että hän kykeni näyttelemään vieraanvaraisen emännän osaa\n-- vastaamaan uudenvuodentoivotuksiin ja äiteliin kohteliaisuuksiin.\nVälistä hänestä tuntui, ettei hän kauempaa kestäisi -- että hänen\ntäytyy juosta tiehensä tai purskahtaa itkuun. Rauhatonna harhaillessaan\npitkin saleja, jotka olivat täynnä väkeä, hän tuli viimein pieneen,\netäiseen suojaan, missä joukko nuoria naisia ja herroja oli kerääntynyt\niloisesti leimuavan takkavalkean ääreen juttelemaan.\n\nHän kysyi, mistä oli puhe.\n\n\"Platoonisesta rakkaudesta, teidän korkeutenne\", vastasi yksi naisista.\n\"Messer Antoniotto Fregoso väittää, että nainen saattaa suudella\nmiestä huulille siveyttä vastaan rikkomatta, jos mies rakastaa häntä\ntaivaallisella rakkaudella.\"\n\n\"Mitenkä te voitte sen todistaa, messer Antoniotto?\" virkkoi herttuatar\nhajamielisesti silmiään siristäen.\n\n\"Teidän korkeutenne luvalla minä väitän, että huulet -- puheen välineet\n-- ovat sielun porttina, ja niiden yhtyessä platoonisessa suutelossa\nrakastavien sielut pyrkivät huulille, ne kun ovat niitten luonnollisena\nuloskäytävänä. Senvuoksi juuri Plato ei pidäkään suuteloa moitittavana\nja kuningas Salomo, kuvatessaan Korkeassa Veisussaan ihmissielun\nsalaperäistä sulautumista Jumalaan, sanoo: -- suutele minua huuliesi\nsuutelolla.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, messere\", keskeytti hänet yksi kuulijoista, muuan\nvanha maalaisparooni, jolla oli rehelliset, karkeat kasvot. \"Kenties\nminä en ymmärrä noita hienouksia, mutta oletteko te todellakin sitä\nmieltä, että aviomiehen, joka yllättää vaimonsa rakastajan sylissä,\ntäytyy se sietää?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi hovifilosoofi, \"henkisen rakkauden viisausopin\nmukaan...\"\n\n\"Entä avioliitto?...\"\n\n\"Hyvä Jumala! Mehän puhumme rakkaudesta emmekä avioliitosta!\" keskeytti\nsievä madonna Fiordalisa kärsimättömästi kohauttaen häikäisevän\nvalkeita olkapäitään.\n\n\"Mutta onhan avioliittokin kaikkien inhimillisten lakien mukaan...\",\nalotti ritari.\n\n\"Lakien!\" sanoi Fiordalisa halveksivasti punaisia huuliaan nyrpistäen.\n\"Kuinka te voitte, messere, tällaisessa ylevässä keskustelussa puhua\ninhimillisistä laeista -- rahvaan surkeista käsitteistä, joka noitten\npyhien nimitysten rakastaja ja rakastajatar asemasta käyttää niin\nraakoja sanoja kuin mies ja vaimo?\"\n\nParooni mykistyi, ja kääntämättä häneen mitään huomiota messer Fregoso\njatkoi esitystään taivaallisen rakkauden salaisuuksista.\n\nBeatrice tiesi, että hovissa pidettiin paljon eräästä tämän saman\nmesser Antoniotto Fregoson sepittämästä ylen säädyttömästä sonetista,\njoka oli omistettu kauniille nuorukaiselle.\n\nHerttuatar ikävystyi ja hiipi hiljaa pois.\n\nViereisessä salissa oli runoja lausumassa Roomasta tullut kuuluisa\nrunoilija Serafino d'Aquila, jota kutsuttiin Ainoaksi -- _Unnico_.\nTämä oli pieni, laiha mies, hyvin puhtoiseksi pesty ja hajuvesille\ntuoksuava, parta huolellisesti ajettu, tukka käherretty. Hänellä oli\nruusunpunaiset, lapsekkaat kasvot, veltto hymy, huonot hampaat ja\nsameat silmät, joiden alituisen innostuksen kyynelhunnun takaa välistä\npilkisti esiin veijarimainen viekkaus.\n\nNähdessään runoilijan ympärillä olevien naisten joukossa Lucrezian\nBeatrice säpsähti ja kalpeni hieman, mutta tointui pian, tuli hänen\nluokseen ystävällisenä kuten tavallisesti ja suuteli häntä.\n\nSamassa ilmestyi ovelle pullea, kirjavapukuinen, paksusti maalattu,\nvanhahko ja rumannäköinen nainen pitäen nenäliinaa nenänsä alla.\n\n\"Mikä teidän on, madonna Dionigia? Oletteko loukannut itsenne?\" kysyi\ndonzella Ermellina veitikkamaisen osaaottavasti.\n\nDionigia selitti, että tanssin aikana, luultavasti kuumuuden ja\nväsymyksen vaikutuksesta, hänen nenänsä rupesi vuotamaan.\n\n\"Siinäpä on tapaus, jota varmaankaan ei edes messer Unico voisi käyttää\naiheena rakkauslauluun\", huomautti muuan hoviherroista.\n\nUnico hypähti ylös, asetti toisen jalkansa eteenpäin ja harasi\nmiettiväisen näköisenä tukkaansa kädellään pää taaksepäin taivutettuna\nja katse kattoon luotuna.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", kuiskailivat naiset hartaasti odottaen, \"messer Unico\nsepittää! Eikö teidän korkeutenne suvaitse asettua tänne, täältä kuulee\nparemmin.\"\n\nDonzella Ermellina otti luutun ja alkoi hiljaa näppäillä sen kieliä ja\nnäitten säveleitten säestämänä runoilija lausui sonettinsa juhlallisen\nkumealla, väräjävällä äänellä.\n\nLiikutettuna rakastajan rukouksista Amor tähtäsi nuolensa säälimättömän\nimmen sydäntä kohti; mutta kun jumalan silmillä on side, niin hän ampui\nharhaan, ja nuoli, sen sijaan että olisi sattunut sydämeen,\n\n    \"Lävisti nenän hienoisen --\n    Ja liina lumivalkoinen\n    Punersi kohta hurmevuosta.\"\n\nNaiset alkoivat taputtaa käsiään.\n\n\"Ihanaa, verratonta! Kuinka nopeasti! Kuinka helposti! Se on toista\nkuin meidän Bellincionimme, joka päiväkaudet hikoilee yhden sonetin\nääressä. Uskotteko, ystäväni, kun hän kohotti katseensa taivasta\nkohti, niin minä tunsin ikäänkuin tuulahduksen kasvoillani, jotain\nyliluonnollista -- niin että rupesi oikein peloittamaan...\"\n\n\"Messer Unico, ettekö halua lasillista reininviiniä?\" puuhaili yksi\nihailijattarista.\n\n\"Messer Unico, tässä olisi virkistäviä piparminttupastilleja\", tarjoili\ntoinen.\n\nHänet asetettiin nojatuoliin istumaan ja viuhkoja löyhyteltiin hänen\nympärillään.\n\nHän vaipui tuoliin, nautinnosta silmiään ummistellen kuin kylläinen\nkissa.\n\nSitten hän lausui toisen sonetin herttuattaren kunniaksi, jossa\nsanottiin, että lumi, kadehtien hänen valkoista ihoaan, keksi kavalan\nkoston. Se muuttui jääksi, ja sen vuoksi sattui, että herttuatar\nmennessään eräänä päivänä linnan pihalle kävelemään, liukastui ja oli\nvähällä kaatua.\n\nSeuraava runo oli omistettu eräälle kaunottarelle, jolta puuttui yksi\netuhammas: se oli viekkaan Amorin työtä, joka asui hänen suussaan ja\nkäytti tuota rakoa ampumareikänä lennättäessään nuoliaan.\n\n\"Nero!\" kiljasi muuan naisista. \"Unicon nimi on tulevaisuudessa oleva\nDanten nimen rinnalla!\"\n\n\"Yläpuolella Danten!\" tokasi toinen. \"Onko nyt Dantella sellaisia\nhienouksia lemmenkuvauksissa kuin meidän Unicollamme?\"\n\n\"Hyvät madonnat\", vastasi runoilija vaatimattomasti, \"te liioittelette.\nOnhan Dantellakin suuria ansioita. Mutta kullakin on omansa. Mitä\nminuun tulee, niin antaisin mielelläni koko Danten maineen teidän\nsuosionosoituksistanne.\"\n\n\"Unico! Unico!\" huokailivat ihailijattaret ihastuksen huumeessa.\n\nSerafino alkoi lausua taas uutta sonettia. Siinä kuvattiin, miten\ntulipalossa hänen rakastettunsa talossa ei kyetty sammuttamaan tulta\nsenvuoksi, että hätään kiirehtävät ihmiset saivat ruveta vedellä\nvalelemaan omia sydämiänsä, jotka syttyivät kaunottaren katseista.\nBeatrice ei jaksanut enää kuulla, vaan läksi pois.\n\nHän palasi suuriin saleihin, käski uskollisen hovipoika Ricciardetton\nmennä ylös tulisoihtu kädessä odottamaan häntä makuuhuoneen ovella,\nkulki kiireesti muutamien kirkkaasti valaistujen, väkeä täynnä olevien\nhuoneitten läpi ja tuli etäiseen, autioon käytävään, jossa ainoastaan\nmuutamia torkkuvia vahtimiehiä seisoi keihäisiinsä nojautuneina.\nHän aukasi erään rautaoven ja nousi pimeitä kiertoportaita herttuan\nmakuuhuoneeseen, suureen holvattuun suojaan linnan neliskulmaisessa\npohjoistornissa. Kynttilä kädessä hän meni kiviseinään tehdylle\nsalakaapille, missä herttua säilytti tärkeitä papereitaan ja salaisia\nkirjeitään ja pisti mieheltään varastamansa avaimen avaimenreikään.\nMutta tuntiessaan lukon olevan rikki hän paiskasi kaapinovet auki, näki\ntyhjät hyllyt ja arvasi, että Moro, huomattuaan avaimen kadonneeksi,\noli kätkenyt kirjeensä toiseen paikkaan.\n\nHän jäi seisomaan neuvottomana.\n\nIkkunain takana lentelivät lumihiutaleet kuin valkoiset aaveet.\nTuuli vinkui ja ulvoi. Ja nuo öisen tuulen äänet muistuttivat tuosta\nvanhasta, kauheasta, sydämelle tutusta.\n\nHerttuattaren katse sattui rautapeltiin, jonka peitossa oli\nDionysius-korvan aukko -- Leonardon herttuan makuuhuoneeseen linnan\nalakerrasta johtaman kuulotorven. Hän meni aukon luo, otti pois raskaan\nkannen ja rupesi kuuntelemaan: hänen korvaansa virtaavat ääniaallot\nmuistuttivat kaukaisen meren humua, joka kuuluu näkinkengistä.\nIhmisääniin, väkijoukon sorinaan, soiton vienoihin huokauksiin\nsekaantui öisen tuulen vinkuna ja ulvonta.\n\nYhtäkkiä hänestä tuntui, kuin aivan hänen takanaan joku olisi\nkuiskannut:\n\n\"Bellincioni... Bellincioni...\"\n\nHän huudahti ja kalpeni.\n\n\"Bellincioni!... Etten minä itse sitä arvannut! Niin, niin, tietysti!\nHäneltähän minä saan tietää kaikki... Hänen luoksensa! Kunhan eivät\nvain huomaisi... He rupeavat etsimään minua... Mutta sama se! Minä\ntahdon tietää kaikki, en voi enää kärsiä tätä valhetta!\"\n\nHän muisti, että Bellincioni oli sairauteen vedoten jäänyt tanssiaisiin\ntulematta, ja arvellen hänen tällä hetkellä varmaan olevan yksin\nkotonaan hän kutsui luokseen ovella seisovan hovipoika Ricciardetton.\n\n\"Käske kahden kantajan kantotuolineen odottaa minua alhaalla puistossa,\nsalaportin luona. Mutta jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin katso,\nettei kukaan saa siitä vihiä -- kuuletko, ei kukaan!\"\n\nHän tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi. Poika riensi täyttämään\nkäskyä.\n\nBeatrice palasi makuuhuoneeseen, heitti turkin hartioilleen, pani\nmustan, silkkisen naamion kasvoilleen, ja muutaman minuutin kuluttua\nistui hän jo kantotuolissa, ollein matkalla Ticinon portin luona\nsijaitsevalle Bellincionin asunnolle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nRunoilija nimitti vanhaa, puoleksi hajonnutta hökkeliään \"sammakon\nkoloksi\". Hän sai jokseenkin paljon lahjoja, mutta vietti säännötöntä\nelämää, joi tai hävitti pelissä kaikki minkä sai, ja senvuoksi köyhyys,\nhänen omien sanojensa mukaan, seurasi häntä kuin \"vastenmielinen, mutta\nuskollinen vaimo\".\n\nHän loikoi vuoteella, jota neljännen jalan asemasta oli kannattamassa\nhalko ja jossa oli repaleinen patja, ohut kuin pannukakku, juoden\nhuonoa hapanta viiniä -- kolmas tuoppi oli jo menossa -- hän sepitteli\nhautakirjoitusta madonna Cecilian lempikoiraa varten. Viimeiset hiilet\nolivat sammumaisillaan takassa, ja turhaan koettaen lämmittää itseään\npeittelemällä laihoja kurjenjalkojaan koinsyömällä oravannahkaturkilla\nrunoilija kuunteli tuulen ulvontaa ja ajatteli tulevan yön kylmyyttä.\n\nSyynä hänen poisjäämiseensä hovitanssiaisista, joissa piti esitettämän\nhänen herttuattaren kunniaksi sepittämänsä allegoria \"Paratiisi\", ei\nollut sairaus, -- vaikka hän tosin oli jo kauan sairastanut ja oli niin\nlaiha, että, niinkuin hän sanoi, \"hänen ruumistansa tarkastelemalla\nolisi voinut tutkia kaikkien jänteitten, suonien ja luitten anatomiaa\".\nMutta vaikka hän olisi ollut kuolemaisillaan, olisi hän sittenkin\nlaahustanut juhlaan. Todellinen syy hänen poissaoloonsa oli kateus.\nEnnemmin hän olisi paleltunut kuoliaaksi hökkelissään, kuin olisi ollut\nnäkemässä kilpailijansa voittoa, tuon julkean veijarin ja lurjuksen,\nmesser Unicon, joka typerine säkeineen oli pannut hovikanojen päät\npyörälle.\n\nKun hän vain ajatteli Unicoa, kuohui hänen sappensa. Hän puristi\nkätensä nyrkkiin ja hypähti ylös vuoteeltaan. Mutta huoneessa oli niin\nkylmä, että hän heti kiltisti meni takasin vuoteeseensa ja kääriytyi\npeitteeseen väristen ja yskien.\n\n\"Kurjat!\" kähisi hän. \"Neljä sonettia polttopuista, vieläpä oivallisin\nloppusoinnuin -- eikä lastuakaan!... Pian kai mustekin jäätyy, niin\nettei ole millä kirjoittaa. Enköhän pane portaitten kaidepuita\npalamaan? Ei minun luonani kuitenkaan käy parempia ihmisiä, ja jos\njuutalainen koronkiskuri taittaa niskansa, niin sitä parempi.\"\n\nHän ei kuitenkaan raskinnut hävittää portaita. Hänen katseensa sattui\npaksuun halkoon, joka oli ontuvaa vuodetta tukemassa. Hän oli hetkisen\nkahden vaiheilla, mikä olisi parempi: väristäkö koko yö kylmässä, vai\nnukkua horjuvalla vuoteella?\n\nTuuli ulvoi ikkunan raossa, se itki ja nauroi kuin noita-akka\nsavutorvessa. Bernardo riuhtasi epätoivoisen päättäväisenä halon\nvuoteen alta, pilkkoi sen pieniksi sälöiksi ja alkoi heitellä niitä\nuuniin. Liekki leimahti valaisten synkän kammion. Hän kyykistyi uunin\neteen ja ojensi kontistuneet kätensä tulta, yksinäisten runoilijaan\nviimeistä ystävää, kohti.\n\n\"Tämä on koiranelämää!\" ajatteli Bellincioni. \"Enkä luulisi olevani\nmuita huonompi! Olihan se minun esi-isäni, kuuluisa firenzeläinen,\njosta jumalainen Dante siihen aikaan, kun Sforzan huonetta ei ollut\nvielä olemassakaan, kirjoitti:\n\n    \"Bellincion Berti vid'io andar cinto\n    Di cuojo e d'osso?\"\n\nKun minä Milanoon tulin, eivät hovin lautasennuolijat osanneet erottaa\nstrambottoa sonetista. Kuka muu kuin minä opetti heitä ymmärtämään\nuuden runouden kauneutta? Eikö se ollut minun käteni, joka sai\nHippokrenen lähteen paisumaan kokonaiseksi mereksi, niin että se uhkaa\ntulvia yli reunojensa?... Ja tällainen on palkinto! Tässä saan heittää\nhenkeni kuin koira kopissaan oljilla! Köyhyyteen joutunutta runoilijaa\nei kukaan tunne, aivan kuin hänen kasvonsa olisivat naamarin peitossa\ntai rokon rikkomat...\"\n\nHän luki säkeistön lähetyskirjastaan herttua Morolle:\n\n    \"Jos kunne kuljinkaan, niin kaikki mulle hoki:\n    'Voit mennä tiehesi, et täällä sijaa saa!'\n    No niin! Se paljon tietää, joka kaikki koki!\n    En pyydä enää edes narrin asemaa,\n    Vaan -- jalo hallitsija! -- sallinethan toki\n    Mun täällä juhdan virkaa toimittaa!\"\n\nJa katkerasti hymähtäen hän antoi kaljun päänsä vaipua alas.\n\nTuo laiha kuikelo punaisine, pitkine nenineen näytti siinä tulen\nääressä kyyköttäessään sairaalta, palelevalta linnulta.\n\nAlhaalta talon ovelta kuului kolkutusta, sitten hänen vanhan,\nvesitautisen palvelijattarensa unista, vihaista torumista ja puukenkien\nkopsetta kivilattiaan.\n\n\"Mikä piru siellä on?\" ihmetteli Bernardo. \"Eihän vain liene\njuutalainen taas korkojaan perimässä? Kirotut koirat! Eivät yölläkään\nanna rauhaa...\"\n\nPortaat natisivat. Ovi aukeni, ja huoneeseen astui\nsoopelinnahkaturkkiin puettu nainen musta naamio silmillä.\n\nBernardo hypähti ylös ja jäi tuijottamaan häneen.\n\nNainen lähestyi äänetönnä tuolia.\n\n\"Olkaa varovainen, madonna\", ehätti isäntä sanomaan, \"tuoli on\nrikkonainen\".\n\nJa maailmanmiehen kohteliaisuudella hän lisäsi:\n\n\"Mitä hyvää haltijatarta saan kiittää onnesta saada nähdä jalon\nmadonnan halvassa majassani?\"\n\n\"Luultavasti on joku tilaus kysymyksessä. Joku pikkuinen lemmenruno\",\najatteli hän itsekseen. \"Hyvä sekin, lisänä rikka rokassa! Saanpahan\nsitten edes puita uuniini. Mutta kummallista, että hän tulee yksinään\nja näin myöhään!... Taitaapa minun nimelläni sentään olla joku\nmerkitys. Kenties minulla on paljonkin tuntemattomia ihailijattaria!\"\n\nHän juoksi ripeästi uunin luo ja heitti jalomielisesti viimeisen puun\ntuleen.\n\nNainen otti naamion silmiltään.\n\n\"Minä se olen, Bernardo.\"\n\nBellincioni huudahti, horjahti taaksepäin ja tarttui kädellään\novenpieleen pysyäkseen jaloillaan.\n\n\"Jeesus Maaria siunatkoon!\" sopersi hän silmät päästä ulkona. \"Teidän\nkorkeutenne... armollisin herttuatar...\"\n\n\"Bernardo, sinä voit tehdä minulle suuren palveluksen\", sanoi Beatrice.\n\nSitten hän katsahti ympärilleen ja kysyi:\n\n\"Eihän kukaan kuule meitä?\"\n\n\"Olkaa huoleti, teidän korkeutenne, ei kukaan -- rottia ja hiiriä\nlukuunottamatta!\"\n\n\"Kuulehan\", jatkoi Beatrice hitaasti, luoden häneen terävän katseen,\n\"minä tiedän, että sinä olet kirjoittanut rakkausrunoja madonna\nLucrezialle. Sinulla täytyy olla tilauskirjeitä herttualta.\"\n\nBellincioni kalpeni ja tuijotti herttuattareen kauhusta jähmettyneenä.\n\n\"Älä pelkää\", lisäsi Beatrice, \"ei kukaan saa sitä tietää. Lupaan, että\nsaat runsaan palkinnon, jos täytät pyyntöni. Sinä tulet rikkaaksi,\nBernardo!\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", änkytti runoilija vaivoin kieltään liikuttaen,\n\"älkää uskoko... se on parjausta... ei minulla ole mitään kirjeitä...\nvannon sen...\"\n\nBeatricen silmät välähtivät suuttumuksesta, hänen hienot kulmakarvansa\nrypistyivät. Hän nousi ja lähestyi Bellincionia kääntämättä pois\nhänestä terävää, tutkivaa katsettaan.\n\n\"Älä valehtele! Minä tiedän kaikki. Anna tänne herttuan kirjeet, jos\nhenkesi on sinulle kallis -- kuuletko, anna! Varo itseäsi, Bernardo!\nVäkeni odottaa tuolla alhaalla. En minä ole tullut tänne leikkiä\nlaskemaan!\"\n\nBellincioni lankesi polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Tehkää tahtonne, signora. Minulla ei ole mitään kirjeitä.\"\n\n\"Eikö ole?\" sanoi herttuatar kumartuen ja katsoen häntä silmiin,\n\"sanotko, ettei ole?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Maltahan, sinä kirottu parittaja, kyllä pakoitan sinut sanomaan\nkoko totuuden. Omin käsin sinut kuristan, ilkiö!\" huusi Beatrice\nraivoissaan ja tarttui tosiaankin hänen kurkkuunsa hennoilla sormillaan\nniin voimakkaasti, että hän oli tukehtua ja suonet paisuivat hänen\notsallaan. Tekemättä vastarintaa runoilija antoi kätensä vaipua alas\nsilmiään avuttomasti räpyttäen, ja oli nyt vielä enemmän sairaan\nlinturaukan näköinen.\n\n\"Hän tappaa minut, niin totta kuin Jumala elää, hän tappaa minut\",\najatteli Bernardo. \"Mutta tappakoon... Herttuata en ilmaise.\"\n\nBellincioni oli koko elämänikänsä ollut hovinarrina, rentustellut\nja rahan edestä runoja sepustellut, mutta hän ei ollut petturi.\nHänen suonissaan oli jaloa verta, puhtaampaa kuin romagnolilaisten\npalkkasoturien, Sforza nousukasten, ja nyt hän oli valmis sen\ntodistamaan:\n\n    \"Bellincion Berti vid'io andar cinto\n    Di cuojo e d'osso --\"\n\nHerttuatar tuli tajuihinsa. Inhoten hän hellitti kätensä runoilijan\nkurkusta ja sysäsi hänet luotaan. Sitten hän otti pöydältä pienen,\nrikkonaisen tinalampun ja aikoi mennä viereiseen huoneeseen. Hän oli jo\nennen sen huomannut ja arvannut sen olevan runoilijan työkammion.\n\nBernardo hypähti ylös ja asettui oven eteen, aikoen estää häntä. Mutta\nherttuatar loi häneen kiireestä kantapäähän sellaisen katseen, että hän\nlyyhistyi kokoon ja väistyi.\n\nBeatrice astui runottaren viheliäiseen majaan. Siellä tuoksui\nkirjahomeelle. Paljailla, rapistuneilla seinillä oli kosteuden\nsynnyttämiä tummia täpliä. Särkynyt, huurteinen ikkuna oli rääsyillä\ntukittu. Mustetahraisella kirjoituspulpetilla oli hanhenkyniä, joita\noli jyrsitty loppusointuja etsiessä, ja paperiarkkeja, nähtävästi\nluonnoksia runoihin.\n\nBeatrice asetti lampun hyllylle ja alkoi isännästä välittämättä penkoa\npapereita.\n\nSiinä oli koko joukko sonetteja, joissa käännyttiin hovin\nrahastonhoitajain, isännöitsijäin, juomanlaskijaan ja hovimestarien\npuoleen hullunkurisin valituksin ja pyydettiin rahaa, puita, viiniä,\nlämpimiä vaatteita ja ruokaa. Eräässä niistä runoilija kerjäsi\nmesser Pallavicinilta Pyhien päivän kunniaksi omenilla täytettyä\nhanhenpaistia. Toisessa, nimeltään \"Morolta Cecilialle\", hän vertasi\nherttuaa Jupiteriin, herttuatarta Junoon ja kertoi, miten Moron kerran\nmatkalla rakastajattarensa luo oli myrsky yllättänyt ja pakoittanut\npalaamaan kotiin, sillä \"mustasukkainen Juno, joka oli saanut tietää\nmiehensä uskottomuuden, oli kiskaissut päästään otsakoristuksensa ja\nlennättänyt jalokivet alas taivaalta rankkana sateena ja rakeina\".\n\nYhtäkkiä hän huomasi paperikasan alla siron, mustasta puusta tehdyn\nlippaan, avasi sen ja näki huolellisesti nauhalla sidotun kirjepakan.\n\nBernardo, joka oli seurannut häntä katseellaan, löi kätensä yhteen\nkauhistuksissaan. Herttuatar katsahti ensin häneen, sitten kirjeisiin,\nnäki niissä Lucrezian nimen, tunsi Moron käsialan ja ymmärsi\nvihdoin löytäneensä mitä oli etsinyt -- herttuan kirjeet, konseptit\nhänen Lucreziaa varten tilaamiinsa rakkaudenrunoihin. Hän sieppasi\nkirjepakan, pisti sen povelleen ja läksi heitettyään runoilijalle\npienen rahakukkaron, kuin koiralle leipäpalasen.\n\nBernardo kuuli, kuinka hän astui alas portaita, kuinka ovi paukahti\nkiinni, ja seisoi kauan keskellä huonetta aivan kuin ukkosen lyömänä.\nLattia tuntui keinuvan hänen allaan kuin laivankansi myrskyssä.\n\nViimein hän uupuneena heittäytyi horjuvalle vuoteelleen ja vaipui\nsikeään uneen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHerttuatar palasi linnaan.\n\nHuomattuaan hänen poissaolonsa vieraat kyselivät kuiskaillen, mitä oli\ntapahtunut. Herttua oli levoton.\n\nTultuaan saliin herttuatar tuli miehensä luo kasvot hieman kalpeina ja\nsanoi, että hän oli tuntenut väsymystä pitojen jälkeen ja vetäytynyt\nsisähuoneisiin levähtääkseen.\n\n\"Bice\", sanoi herttua tarttuen Beatricen kylmään käteen, joka vavahti\nhieman hänen kosketuksestaan, \"jos sinä voit pahoin, niin sano se\nJumalan tähden! Muista, että olet siunatussa tilassa. Tahdotko, että\nsiirrämme huomiseen juhlan toisen osan? Sinun tähtesihän minä panin\ntoimeen koko juhlan, rakkaani...\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi herttuatar. \"Älä ole huolissasi, Vico. En ole pitkään\naikaan ollut niin reipas kuin tänään... on niin hauskaa... Minä tahdon\nnähdä 'Paratiisin'. Aion vielä tanssiakin!...\"\n\n\"No, Jumalan kiitos, armaani, Jumalan kiitos!\" virkkoi Moro\nrauhoittuneena ja suuteli kunnioittavan hellästi vaimonsa kättä.\n\nVieraat siirtyivät uudestaan suureen \"pallopelisaliin\", johon\nBellincionin Paratiisin esittämistä varten oli laitettu hovimekaanikko\nLeonardo da Vincin keksimä kone.\n\nKun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen ja tulet oli sammutettu,\nkuului Leonardon ääni:\n\n\"Valmis!\"\n\nRuutilanka syttyi palamaan ja pimeydessä loistivat valtavien\naurinkojen lailla riviin ympyrän muotoon asetetut, vedellä täytetyt\nkristallipallot, jotka olivat sisästäpäin valaistut ja kimaltelivat\nsateenkaaren värisinä.\n\n\"Katsokaa\", kuiskasi naapurilleen donzella Ermellina osoittaen\nsormellaan taiteilijaa, \"katsokaa millaiset kasvot -- aivan kuin\nloihtijan! Tuollainen saattaa vaikka koko linnan ilmaan kohottaa,\nniinkuin sadussa tapahtuu!\"\n\n\"Tulella ei pitäisi leikitellä! Pian siitä tulipalo syntyy!\" vastasi\nnaapuri.\n\nKristallipallojen taakse oli kätkettynä mustia, pyöreitä laatikoita ja\nyhdestä niistä ilmestyi valkosiipinen enkeli, joka julisti näytännön\nalkaneeksi. Lausuessaan proloogin säkeen:\n\n    \"Kuningas suuri johtaa tähtitarhat\",\n\nhän osoitti herttuata, tarkoittaen sillä, että Moro hallitsee\nalamaisiaan samalla viisaudella kuin Jumala taivaankappaleita.\n\nJa samassa alkoivat pallot liikkua pyörien koneen akselin ympäri\nvienojen, omituisen suloisten sävelten kuuluessa. Erityiset Leonardon\nkeksimät lasipallot saivat aikaan nämä äänet.\n\nTaivaankappaleet pysähtyivät ja kunkin takaa alkoivat vuorossaan\nilmestyä vastaavat jumalat -- Jupiter, Apollo, Mercurius, Mars, Diana,\nVenus ja Saturnus, kääntyen tervehdyksellään Beatricen puoleen.\n\nLopuksi Jupiter esitteli herttuattarelle kolme helleniläistä sulotarta,\nseitsemän kristillistä hyvettä, ja sitten koko tuo Olympo tai Paratiisi\nvalkoisten enkelinsiipien ja viheriäisten lamppujen tulta hohtavan\nristin alla alkoi uudestaan pyöriä, samalla kuin kaikki jumalat ja\njumalattaret kristallipallojen soidessa ja katsojain kättentaputusten\nkaikuessa lauloivat ylistyslaulua Beatricen kunniaksi.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi herttuatar vieressään istuvalle ylimykselle\nGaspare Viscontille, \"miksei siinä ole Junoa, Jupiterin mustasukkaista\npuolisoa, 'joka kiskaisee otsakoristuksen kutriltaan sirottaakseen\njalokivet alas maahan sateena ja rakeina'?\"\n\nNämä sanat kuultuaan herttua kääntyi nopeasti ja katsahti häneen.\nBeatrice purskahti niin omituiseen ja väkinäiseen nauruun, että Moro\ntunsi kylmän väristyksen sydämessään. Beatrice hillitsi itsensä\nkuitenkin pian ja rupesi puhumaan muusta, mutta painoi samalla lujemmin\nrintaansa vasten povelleen kätkettyä kirjepakkaa.\n\nAiotun koston esimaku hurmasi häntä, teki hänet voimakkaaksi,\nlevolliseksi, melkeinpä iloiseksi.\n\nVieraat siirtyivät toiseen saliin, missä heitä odotti uusi näky: Numa\nPompiliuksen, Caesarin, Augustuksen ja Trajanuksen triumfivaunut\nneekerien, leopardien, aarnien, kentaurien ja lohikäärmeitten\nvetäminä ja vertauskuvallisilla maalauksilla ja kirjoituksilla\nkoristettuina, jotka julistivat, että kaikki nuo sankarit olivat\nMoron esi-isiä. Lopuksi ilmestyivät yksisarvisten vetäminä\nvaunut jättiläismaapalloineen, jonka päällä makasi ruostuneisiin\nrautavaruksiin puettu soturi. Alaston, kullattu lapsi, kädessään\nsilkkiäispuun oksa, italiankielellä \"moro\", ryömi ulos halkeamasta\nsoturin varuksissa, mikä kuvasi vanhan rautakauden kuolemaa ja uuden\nkultakauden syntyä Moron viisaan hallituksen vaikutuksesta. Kaikkien\nhämmästykseksi tuo kultainen kuva olikin elävä lapsi. Poikaa vaivasi\nhänen ruumiistaan peittävä paksu kultaus ja hänen säikähtyneissä\nsilmissään kiilsivät kyyneleet.\n\nVärisevällä, alakuloisella äänellä hän alkoi lausua tervehdysrunoa\nherttualle:\n\n    \"Kohta Moron hankkimana\n    Uudestaan taas meillä on\n    Entistänsä ehompana\n    Kulta-aika huoleton.\"\n\nLoppumaton runo kyllästytti kaikkia, eikä kukaan sitä lopulta\nkuunnellut. Mutta poika, toivottoman ja nöyrän näköisenä seisten\npallollaan, yhä vaan kullatuilla, jäykistyvillä huulillaan sopersi\nrunoaan, jonka kaikki säkeistöt päättyivät samaan loppusäkeeseen:\n\n    \"Kohta Moron hankkimana\n    Kulta-aika täällä on\".\n\nTanssiaisia jatkettiin kultakauden vaunujen ympärillä.\n\nBeatrice tanssi Gaspare Viscontin kanssa. Välistä itku kouristi hänen\nkurkkuaan. Veri jyskytti ohimoissa sietämättömän kipeästi. Päätä\nhuimasi. Mutta hänen kasvonsa olivat huolettoman näköiset. Hän hymyili.\n\nLopetettuaan tanssin hän meni pois väkijoukosta ja katosi taas\nkenenkään huomaamatta.\n\n\n\n\nIX\n\n\nHerttuatar meni etäiseen Rahastotorniin, jonne ei päässyt kukaan muu\nkuin hän ja herttua.\n\nOtettuaan kynttilän Ricciardettolta ja käskettyään hänen odottaa\novella hän astui korkeaan saliin, jossa oli pimeä ja kylmä kuin\nkellarissa. Hän istuutui, otti kirjepakan poveltaan ja valmistautui\nlukemaan. Mutta samassa syöksyi tuulenpuuska hirmuisesti vinkuen ja\npauhaten uunintorveen, kulki ulvoen läpi koko tornin ja oli vähällä\nsammuttaa kynttilän. Sitten syntyi yhtäkkiä hiljaisuus. Ja Beatrice\noli eroittavinaan kaukaisen tanssisoiton säveliä ja vielä toisia,\ntuskin kuuluvia ääniä -- rautakahleiden kalinaa alhaalta maanalaisesta\nholvista, jossa oli vankila.\n\nJa nyt hän tunsi, että joku seisoi hänen takanaan pimeässä nurkassa.\nVanha, tuttu kauhu valtasi hänet. Hän tiesi, ettei pitänyt katsoa\ntaakseen, mutta hän ei voinut pidättäytyä, vaan kääntyi. Nurkassa\nseisoi se, jonka hän oli jo kerran ennen nähnyt -- pitkä, musta,\nyötä mustempi, pää alas painuneena ja munkkikaapu alas silmille\nvedettynä, niin ettei kasvoja näkynyt. Beatrice tahtoi huutaa, kutsua\nRicciardetton, mutta ääni tyrehtyi hänen kurkkuunsa. Hän hypähti ylös\npaetakseen -- jalat eivät kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja\nkuiskasi:\n\n\"Sinä... sinä taas... minkä vuoksi?\"\n\nOlento kohotti hitaasti päätään.\n\nJa hän näki herttua Gian Galeazzo vainajan kasvot, jotka eivät\nnäyttäneet kuolleilta eivätkä kauheilta, ja kuuli hänen äänensä:\n\n\"Anna anteeksi... lapsiraukka!\"\n\nOlento astui askeleen häntä kohti ja outo haudankylmyys tuulahti hänen\nkasvoilleen.\n\nHän päästi vihlaisevan huudon ja pyörtyi.\n\nKuultuaan huudon Ricciardetto tuli juosten huoneeseen ja näki\nherttuattaren makaavan tunnottomana lattialla.\n\nHän syöksyi ulos kiitäen pitkin pimeitä käytäviä, joita paikotellen\nvalaisivat vartijoitten himmeät lyhdyt, sitten kirkkaasti valaistuja\nsaleja, etsien herttuata ja huutaen kauhusta mielettömänä:\n\n\"Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nOli keskiyön aika. Tanssiaisissa vallitsi mitä hilpein mieliala.\nOltiin juuri alottamassa muotitanssia, jossa herrat ja naiset ketjussa\nkulkivat \"uskollisten rakastajaani holvikaaren\" alitse. Herra, joka\nnäytteli rakkaudenhaltijan osaa, seisoi kaaren huipulla pitkä torvi\nkädessään. Kaaren juurella seisoivat tuomarit. Kun \"uskolliset\nrakastajat\" lähestyivät, tervehti haltija heitä vienolla soitolla,\ntuomarit vastaanottivat heidät riemuiten. Uskottomat taas yrittelivät\nturhaan päästä kaaren läpi. Heidät otettiin vastaan korvia särkevällä\ntorven toitotuksella ja konfettisateella, niin että nuo onnettomat\nolivat pakoitetut yleisen naurun kaikuessa juoksemaan tiehensä.\n\nHerttua oli juuri kulkenut kaaren läpi, kuin uskollisista uskollisin\nrakastaja, mitä vienoimpien, suloisimpien paimenpillin ääntä tai\nkyyhkysten kuherrusta muistuttavien sävelten soidessa.\n\nSamassa väkijoukko hajaantui ja saliin syöksyi Ricciardetto\nepätoivoisesti huutaen:\n\n\"Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nNähtyään herttuan hän riensi hänen luoksensa.\n\n\"Teidän korkeutenne, herttuatar voi pahoin... Joutukaa!... Auttakaa!\"\n\n\"Voi pahoin?... Taas!\"\n\nHerttua tarttui päähänsä.\n\n\"Missä? Missä? Sano pian!\"\n\n\"Rahastotornissa.\"\n\nMoro läksi juoksemaan niin nopeasti, että kultaketju hänen rinnallaan\nhelähteli ja pöyheä, alaspäin kammattu, peruukin näköinen tukka\nhypähteli päässä.\n\nUskollisten rakastajain kaaren huipulla seisova haltija jatkoi vielä\ntoitotustaan, mutta huomattuaan viimein, että jotain oli tapahtunut,\nvaikeni.\n\nMonet läksivät juoksemaan herttuan jälessä, ja yhtäkkiä koko tuo\nloistava väkijoukko liikahti ja ryntäsi ovia kohti kuin säikähtynyt\nlammaslauma. Kaari kaatui joutuen ihmisten jalkoihin. Torvensoittaja\nennätti hädin tuskin hypätä alas ja nyrjäytti jalkansa.\n\nJoku huusi:\n\n\"Tulipalo!\"\n\n\"Kas niin, sanoinhan minä, ettei tulen kanssa ole leikittelemistä!\"\nhuudahti se nainen, joka oli paheksinut Leonardon kristallipalloja.\n\nToinen kiljasi aikoen pyörtyä.\n\n\"Rauhoittukaa, ei mitään tulipaloa ole\", vakuuttivat jotkut.\n\n\"Mitä sitten?\" kysyivät toiset.\n\n\"Herttuatar on sairastunut!\"\n\n\"Hän on kuolemaisillaan! Hänet on myrkytetty!\" päätti joku hovilaisista\nja uskoi heti itsekin tuohon päähänpistoonsa.\n\n\"Se on mahdotonta! Herttuatar oli vastikään täällä... tanssimassa...\"\n\n\"Ettekö sitten ole kuullut? Herttua Gian Galeazzo vainajan leski,\nIsabella Arragonialainen, kostaakseen miehensä puolesta... hitaasti\nvaikuttavalla myrkyllä...\"\n\n\"Jumala meitä armahtakoon!\"\n\nViereisestä salista kuului soiton säveleitä.\n\nSiellä ei tiedetty vielä mitään. Tanssittiin \"Venus ja Zeus\" nimistä\ntanssia. Lumoavasti hymyillen naiset kuljettelivat kavaljeerejansa\nkultaisista ketjuista kuin vankeja, ja kun nämä huokaillen lankesivat\nmaahan, asettivat he voittajan tavoin jalkansa heidän päälleen.\n\nMuuan kamariherra tuli kiireesti sisään viittoillen käsillään ja huusi\nsoittajille:\n\n\"Hiljaa, hiljaa! Herttuatar on sairas!\"\n\nKaikki kääntyivät katsomaan. Soitto taukosi. Ainoastaan eräs violan\nsoittaja, huonokuuloinen, puolisokea äijä veteli vielä kauan surkeasti\nväräjäviä ääniä.\n\nMuutamat palvelijat kulkivat kiireesti huoneen läpi kantaen pitkää,\nkapeata vuodetta, jossa oli kova patja, kaksi poikkipienaa päätä\nvarten, kaksi kädensijaa kummallakin puolella ja yksi poikkipiena\njalkoja varten. Tätä vuodetta säilytettiin ammoisista ajoista asti\nlinnan pukuhuoneustossa ja käytettiin kaikkien Sforza-huoneen\nherttuattarien synnytyksissä. Omituisen ja kamalan vaikutuksen teki tuo\nvuode tanssisalin juhlavalaistuksessa, loistopukuisten naisten keskellä.\n\nKaikki katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät.\n\n\"Jos se on seurauksena säikähdyksestä tai kaatumisesta\", huomautti eräs\nvanhanpuoleinen nainen, \"niin pitäisi hänen viipymättä niellä raa'an\nmunan valkuainen, johon on sekoitettu hienoksi hakattua, punaista\nsilkkiä.\"\n\nToinen väitti, ettei punainen silkki ollut tarpeen, vaan että piti\nsyödä seitsemän kananmunan sikiötä kahdeksannen munan keltuaiseen\nsekoitettuna.\n\nSillä välin oli Ricciardetto hiipinyt yläkerran saliin ja viereisen\nhuoneen oven takaa kuullut niin hirveätä huutoa, että jäi hämmästyneenä\nseisomaan. Ovea osoittaen kysyi hän eräältä vaimolta, joka riensi hänen\nohitsensa kantaen liinavaatekoreja, lämmityspulloja ja vesikannuja:\n\n\"Mitä se on?\"\n\nVaimo ei vastannut.\n\nToinen vanha vaimo, luultavasti kätilö, katsahti häneen tuimasti ja\nvirkkoi:\n\n\"Mene matkoihisi! Mitä siinä törötät -- olet vaan tiellä. Ei tässä ole\npoikanulikoilla mitään tekemistä.\"\n\nOvi jäi hetkeksi auki ja Ricciardetto näki huoneen perällä hujan hajan\nolevien vaatteiden keskellä hänet, jota hän rakasti toivottomalla\nlapsenrakkaudella -- punaiset, hikiset kasvot, hiussuortuvat otsaan\ntarttuneina; avonaisesta suusta lähti taukoamaton valitushuuto. Poika\nkalpeni ja peitti kasvonsa käsillään.\n\nHänen ympärillään supattelivat kaikellaiset eukot, imettäjät,\npuoskariakat ja kätilöt. Kukin neuvoi omaa keinoansa. Yksi esitteli,\nettä sairaan oikea jalka käärittäisiin käärmeen nahkaan; toinen, että\nsairas asetettaisiin istumaan kiehuvalla vedellä täytetyn kattilan\npäälle; kolmas, että hänen mahansa päälle sidottaisiin hänen puolisonsa\nlakki; neljäs, että annettaisiin hänelle hirvensarvenvesojen ja\nkoshenillijyvien päällä seisotettua viinaa.\n\n\"Kotkankivi oikean kainalon alle ja magneettikivi vasemman\", hoki\nmuuan vanha, ryppyinen eukko, joka puuhasi eniten, \"se on tärkeintä!\nKotkankivi tai sitten vihreäkivi.\"\n\nHerttua syöksyi ulos makuuhuoneesta ja vaipui tuolille pusertaen\npäätään käsillään ja nyyhkyttäen kuin lapsi:\n\n\"Herra Jumala! Herra Jumala! En kestä enää... en kestä... Bice, Bice...\nJa minä olen syypää... minä kurja!\"\n\nHeti hänet nähtyään oli herttuatar huutanut raivokkaan vihaisena:\n\"Pois! Pois! Mene Lucreziasi luo!\"\n\nPuuhaileva eukko meni herttuan luo tinalautanen kädessään:\n\n\"Eikö teidän korkeutenne suvaitsisi syödä tästä vähäsen?\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Sudenlihaa. Semmoinen on taika: kun mies syö sudenlihaa, niin\nsynnyttäjä tuntee heti helpoitusta. Sudenlihaa isäseni, on kaikkein\ntärkeintä!\"\n\nNöyrän ja hajamielisen näköisenä koetti herttua nielaista palasen\nsitkeätä, mustaa lihaa, joka tarttui hänen kurkkuunsa.\n\nEukko kumartui hänen ylitsensä ja mumisi:\n\n    \"Isä meidän, joka olet --\n    Seitsemän sutta, yksi naaras --\n    Taivaissa ja myös maan päällä.\n    Puhu, tuuli, auta vaarass',\n    Poista paha meistä täällä.\"\n\n\"Pyhä, pyhä, pyhä -- iankaikkisen kolminaisuuden nimeen. Meidän sanamme\nluja, Amen!\"\n\nSairaan huoneesta tuli hovin ylilääkäri Luigi Marliani toisten\nlääkärien seuraamana.\n\nHerttua syöksyi heitä vastaan.\n\n\"No, mitä? Miten ovat asiat?\"\n\nLääkärit olivat vaiti.\n\n\"Teidän korkeutenne\", sanoi viimein Luigi, \"kaikkiin toimenpiteisiin on\nryhdytty. Toivokaamme, että Jumala armossaan...\"\n\nHerttua tarttui hänen käteensä.\n\n\"Ei, ei... joku keino täytyy löytyä... Herran tähden, tehkää nyt\njotakin!\"\n\nLääkärit katsahtivat toisiinsa kuin auguurit. He tunsivat, että häntä\noli rauhoitettava.\n\nMarliani rypisti kulmiansa ja sanoi latinankielellä nuorelle\nlääkärille, jolla oli punakat, röyhkeän näköiset kasvot:\n\n\"Kolme unssia joki-etanakeitosta muskotin ja survottujen\nkorallijauhojen kanssa.\"\n\n\"Kenties suonenisku?\" huomautti muuan aran ja hyväntahtoisen näköinen\nvanhus.\n\n\"Suonenisku? Minä jo sitä ajattelin\", vastasi Marliani, \"mutta pahaksi\nonneksi on Mars Äyriäisen tähtisikermässä neljännessä aurinkopiirissä.\nSitä paitsi paritonlukuisen kuukaudenpäivän vaikutus...\"\n\nVanha ukko huokasi nöyrästi ja vaikeni.\n\n\"Mitä arvelette, mestari\", sanoi Marlianin puoleen kääntyen toinen\nlääkäri, punaposkinen, voittamattoman hilpeän ja tyynen näköinen, \"eikö\netanakeitokseen olisi lisättävä lehmänlantaa?\"\n\n\"Niin\", myönsi Luigi miettiväisen näköisenä nenäänsä hieroen,\n\"lehmänlantaa -- niin, niin, tietysti!\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" voihki herttua.\n\n\"Teidän korkeutenne\", sanoi Marliani, \"rauhoittukaa, voin vakuuttaa\nteille, että kaikki, mitä tiede...\"\n\n\"Hiiteen tiede!\" huusi herttua yhtäkkiä voimatta enää hillitä itseänsä\nja puiden raivoisasti nyrkkiään hänelle. \"Hän on kuolemaisillaan, hän\non kuolemaisillaan, kuuletteko! Ja te tulette siinä etanakeitoksinenne\nja lehmänlantoinenne!... Kelvottomat!... Hirttää pitäisi teidät kaikki!\"\n\nJa hirmuisen tuskan vallassa hän alkoi vaeltaa edestakasin huoneessa\nkuulostellen taukoamatonta vaikeroimista.\n\nYhtäkkiä hänen katseensa sattui Leonardoon. Hän vei hänet syrjään:\n\n\"Kuulehan\", sopersi herttua aivan kuin houreissaan, tuskin itsekään\nymmärtäen mitä puhui, \"kuulehan, Leonardo, sinä olet viisaampi kuin\nkaikki nuo yhteensä. Minä tiedän, että sinun tiedossasi on suuria\nsalaisuuksia... Ei, ei, älä kiellä... Minä tiedän... Voi, hyvä Jumala,\nhyvä Jumala, tuota huutoa!... Mitä aioinkaan sanoa? Niin, niin... auta\nminua, ystäväni, auta, tee jotakin! Minä antaisin henkeni, kun vain\nvoisin hetkeksikään auttaa häntä, kun vain pääsisin kuulemasta tuota\nhuutoa!\"\n\nLeonardo tahtoi vastata, mutta herttua oli jo unohtanut hänet ja\nrientänyt muutamia pappeja ja munkkeja vastaan, jotka olivat tulleet\nhuoneeseen.\n\n\"Vihdoinkin! Jumalan kiitos! Mitä teillä on mukananne?\"\n\n\"Pyhän Ambrosiuksen tuhkaa, synnyttäjien auttajan pyhän Margaretan vyö,\npyhän Kristofferin hammas ja Neitsyt Maarian hius.\"\n\n\"Hyvä on! Menkää rukoilemaan!\"\n\nMoro aikoi mennä heidän kanssaan sairaan huoneeseen, mutta juuri\nsilloin huuto kiihtyi niin kauhistuttavaksi ulvonnaksi, että hän\ntukki korvansa ja pakeni. Juostuaan muutamien pimeitten salien läpi\nhän pysähtyi kappeliin, jota lamput heikosti valaisivat, ja lankesi\npolvilleen.\n\n\"Minä olen tehnyt synnin, Jumalan äiti, olen tehnyt synnin, minä\nkirottu, viattoman nuorukaisen, laillisen hallitsijani Gian Galeazzon\nolen tuhonnut. Mutta sinä, armollinen puoltaja, kuule rukoukseni ja\narmahda! Kaikki uhraan, kaikki sovitan, pelasta vain hänet, ota minun\nsieluni hänen asemastaan!\"\n\nOmituisia, tyhmiä ajatuksia pyöri hänen päässään häiriten hänen\nrukoustaan. Hänen mieleensä johtui eräs kertomus, jolle hän äskettäin\noli nauranut. Muuan laivuri, ollessaan hukkumaisillaan myrskyssä,\nlupasi neitsyt Maarialle laivanmaston kokoisen kynttilän. Toverinsa\nkysymykseen, mistä hän saa vahaa moiseen kynttilään, vastasi laivuri:\n\"Ole vaiti, kunhan nyt vain pelastumme, niin sittenpähän siitä\ntuumitaan. Muuten toivon madonnan tyytyvän pienempäänkin kynttilään.\"\n\n\"Mitä minä mietinkään!\" säpsähti herttua. \"Olenko järjiltäni?\"\n\nHän yritti koota ajatuksensa ja rupesi uudestaan rukoilemaan.\n\nMutta läpikuultavia, jäisten aurinkojen näköisiä kristallipalloja kulki\npyörien hänen silmiensä edessä, kuului hiljaista soittoa ja kultaisen\npojan yksitoikkoinen ääni:\n\n    \"Kohta meillä taasen on\n    Kulta-aika huoleton.\"\n\nSitten kaikki katosi.\n\nKun hän heräsi, näytti hänestä, ettei ollut kulunut kahta, kolmea\nminuuttia enemmän. Mutta astuttuaan ulos kappelista hän näki lumen\npeittämien ikkunain läpi talviaamun harmaan valon.\n\n\n\n\nX\n\n\nMoro palasi Rocchettan saleihin. Siellä oli hiljaista kaikkialla. Häntä\nvastaan tuli muuan vaimo kantaen koria, jossa oli kapalokääreitä. Hän\ntuli herttuan luo ja sanoi:\n\n\"Hänen korkeutensa on suvainnut synnyttää.\"\n\n\"Elääkö hän?\" sopersi herttua kalveten.\n\n\"Jumalan kiitos! Mutta lapsonen on kuollut. Hänen korkeutensa on hyvin\nheikkona. Hän haluaa teitä nähdä -- suvaitkaa astua sisään.\"\n\nHerttua meni sairaan huoneeseen ja näki tyynyillä lepäävän pään,\npienen kuin pikku tytön, silmät syvälle sisään painuneina ja ikäänkuin\nhämähäkin verkon peittäminä. Tuo pää näytti sekä omituisen tutulta että\nvieraalta. Hän meni vuoteen luo ja kumartui sairaan puoleen.\n\n\"Lähetä noutamaan Isabellaa... pian\", kuiskasi Beatrice.\n\nHerttua antoi käskyn. Muutaman minuutin kuluttua astui sisään pitkä,\nkomea nainen, jolla oli tuiman näköiset, surulliset kasvot, herttuatar\nIsabella Aragonialainen, Gian Galeazzon leski. Hän meni kuolevan luo.\nKaikki muut poistuivat paitsi rippi-isä ja Moro, jotka vetäytyivät\nsyrjään.\n\nMolemmat naiset puhelivat jonkun aikaa kuiskaamalla. Sitten Isabella\nsuuteli Beatricea lausuen muutamia anteeksiannon sanoja, lankesi\npolvilleen, peitti kasvonsa käsillään ja alkoi rukoilla.\n\nBeatrice kutsui puolisonsa uudestaan luokseen.\n\n\"Anna anteeksi, Vico. Älä itke. Muista... minä olen aina sinun\nkanssasi... Minä tiedän, että minua yksin sinä...\"\n\nHän ei sanonut loppuun ajatustansa. Mutta Moro ymmärsi hänen tahtoneen\nsanoa: minua yksin sinä olet rakastanut.\n\nBeatrice loi häneen kirkkaan katseen, ikäänkuin äärettömän kaukaa, ja\nkuiskasi:\n\n\"Suutele!\"\n\nMoro kosketti huulillaan hänen otsaansa. Beatrice tahtoi sanoa jotain,\nmutta ei voinut, ja huokasi vain tuskin kuuluvasti:\n\n\"Suulle!\"\n\nMunkki alkoi lukea kuolinrukousta. Lähimmät hovilaiset tulivat sisään.\n\nHerttua makasi polvillaan painaen suutaan vaimonsa huulia vasten ja\ntunsi niitten kylmenevän. Tässä viimeisessä suutelossa hän otti vastaan\nelämäntoverinsa viimeisen hengähdyksen.\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi Marliani.\n\nKaikki tekivät ristinmerkin ja lankesivat polvilleen. Moro nousi\nhitaasti ylös. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat. Ilme niissä ei\nollut surun, vaan hirmuisen, tavattoman jännityksen. Hän hengitti\nraskaasti ja nopeasti, ikäänkuin olisi ollut nousemassa mäkeä ylös.\nYhtäkkiä hän rajusti ja luonnottomasti nostaen molemmat kätensä\nhuudahti: \"Bice!\" -- ja kaatui kuolleen ruumiin päälle.\n\nKaikista läsnä olevista ainoastaan Leonardo pysyi levollisena. Hänen\nsyvä, tutkiva katseensa oli koko ajan herttuaan kiintyneenä.\n\nSellaisissa tapauksissa taiteilijauteliaisuus voitti hänessä kaikki\nmuut tunteet. Suuren kärsimyksen ilmeitä kasvoissa ja ruumiinliikkeissä\nhän tutki kuin harvinaista, erikoista koetta, kuin uutta, suuremmoista\nluonnonilmiötä. Joka ainoan rypyn, joka ainoan jänteenvärähdyksen\nhuomasi hänen tyyni, kaikkinäkevä katseensa.\n\nHänen teki mieli niin pian kuin suinkin piirtää muistikirjaansa Moron\nepätoivon vääntämät kasvot, ja hän meni alas linnan autioon alakertaan.\n\nTäällä savusivat loppuun palaneet kynttilät ja vaha tippui alas\nlattialle. Eräässä salissa hänen täytyi astua kaatuneen, särkyneen\n\"uskollisten rakastajain\" kaaren yli. Moron ja Beatricen ylistykseksi\nlaitetut komeat allegoriat -- roomalaisten keisarien ja kultakauden\ntriumfivaunut -- näyttivät hyvin surkeilta ja kolkoilta aamun kylmässä\nvalossa.\n\nHän meni sammuneen uunin luo, katsahti ympärilleen ja nähtyään ettei\nsalissa ollut ketään otti esille muistikirjansa ja alkoi piirtää.\nSilloin hän huomasi uunin nurkassa pojan, joka oli esittänyt\nkultakauden osaa. Hän nukkui, kylmästä kohmettuneena, kokoon\nkyyristyneenä, kädet polvien ympärillä ja pää niihin nojautuneena.\nJäähtyvä hiillos ei voinut enää lämmittää hänen alastonta, kullattua\nruumistaan.\n\nLeonardo kosketti hiljaa hänen olkapäätään. Lapsi ei kohottanut\npäätään, voihkasi vaan surkealla, valittavalla äänellä. Taiteilija otti\nhänet syliinsä.\n\nPoika aukasi suuret, orvokinsiniset, säikähtyneet silmänsä ja rupesi\nitkemään:\n\n\"Kotiin, kotiin!...\"\n\n\"Missä sinä asut? Mikä on nimesi?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Lippi\", vastasi poika. \"Minä tahdon kotiin... On niin paha olla,\npaleltaa...\"\n\nHänen silmäluomensa sulkeutuivat, ja hän sopersi houreissaan:\n\n    \"Kohta Moron hankkimana\n    Uudestaan taas meillä on\n    Entistäänkin ehompana\n    Kulta-aika huoleton.\"\n\nLeonardo otti hartioiltaan viitan, kääri sen pojan ympärille ja\nasetti hänet nojatuoliin. Sitten hän meni eteiseen, herätti lattialla\nkuorsaavat palvelijat, jotka yleisen hämmingin aikana olivat juoneet\nitsensä humalaan, ja sai heiltä tietää, että Lippi oli Broletto Nuovo\nkadun varrella asuvan leipurin poika, köyhän, vanhan leskimiehen, joka\nkahdestakymmenestä scudista oli lainannut poikansa näytäntöä varten,\nvaikka hyvät ihmiset olivat sanoneet pojan voivan kuolla kultauksesta.\n\nTaiteilija haki lämpimän talvivaippansa, palasi Lippin luo, kääri\nhänet varovasti turkkiin ja läksi ulos linnasta. Hän aikoi poiketa\napteekkiin, ostaa tarvittavat aineet, pestä pois kultauksen lapsen\nruumiista ja viedä hänet kotiin.\n\nYhtäkkiä hän muisti alotetun piirustuksensa, omituisen epätoivon ilmeen\nMoron kasvoissa.\n\n\"Ei se mitään tee\", ajatteli Leonardo, \"en minä sitä unohda. Tärkeintä\non rypyt korkealle kohonneitten kulmakarvojen yläpuolella ja omituinen,\nvaloisa, ikäänkuin innostuksen synnyttämä hymy huulilla, se sama, joka\ntekee toistensa kaltaisiksi ihmiskasvoissa suurimman kärsimyksen ja\nsuurimman onnen ilmeet -- noitten kahden maailman, jotka Platon opin\nmukaan lähtevät eri juurista mutta latvoissaan yhtyvät.\"\n\nHän tunsi vilunväreitten puistattelevan poikaa.\n\n\"Meidän kultakautemme\", ajatteli taiteilija surullisesti hymähtäen.\n\n\"Sinä pieni linturaukka!\" kuiskasi hän tuntien ääretöntä sääliä, kääri\nturkin paremmin pojan ympärille ja painoi hänet niin hellästi rintaansa\nvasten, että lapsi oli unessa näkevinään äitivainajan häntä hyväilevän\nja tuudittavan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nHerttuatar Beatrice kuoli tiistaina tammikuun 2 p:nä 1497, kello 6\naamulla.\n\nYli vuorokauden vietti herttua vaimonsa ruumiin ääressä, kuuntelematta\nmitään lohdutuksia, nukkumatta ja syömättä. Läheiset pelkäsivät hänen\nmenettävän järkensä.\n\nTorstai-aamuna hän pyysi paperia ja mustetta ja kirjoitti Isabella\nd'Estelle, herttuatar-vainajan sisarelle, Beatricen kuolemasta, sanoen\nkirjeessä muun muassa:\n\n\"Helpompi olisi meidän ollut itsemme kuolla. Pyydämme teitä, ettette\nlähettäisi ketään valittamaan suruamme, sillä se vain sitä enentäisi.\"\n\nSamana päivänä hän läheistensä rukousten johdosta suostui nauttimaan\nvähäsen ruokaa, mutta pöytään hän ei ruvennut istumaan ja söi vain\npuiselta laudalta, jota Ricciardetto piteli hänen edessään.\n\nEnsin oli herttua jättänyt hautajaispuuhat ensimmäisen sihteerinsä\nBartolomeo Calcon huoleksi. Mutta kulkuejärjestystä ei voinut määrätä\nkukaan muu kuin hän itse, ja vähitellen hän viehättyi järjestämään\nhautajaisia samalla innolla kuin tuonnottain komeata uudenvuoden\njuhlaa. Hän puuhaili ottaen osaa pienimpiinkin yksityiskohtiin,\nmääräsi tarkkaan miten paljon suurien, keltaisesta ja valkoisesta\nvahasta tehtävien kynttiläin piti painaa, montako kyynärää\nkultakirjovaatetta sekä mustaa ja punaista samettia oli käytettävä\nkuhunkin alttariin, paljonko pientä rahaa, herneitä ja silavaa oli\njaettava köyhille vainajan muistoksi. Valitessaan kangasta surupukuja\nvarten hovipalvelijoille hän koetteli sitä kädellään ja nosti valoa\nvasten tutkiakseen sen hyvyyttä. Itseään varten hän tilasi erikoisen\njuhlallisen surupuvun karkeasta kankaasta, johon oli vartavasten\nleikattu reikiä, jotta näyttäisi siltä kuin se olisi epätoivon\npuuskassa rikki revitty.\n\nHautajaiset olivat perjantaina, myöhään illalla. Hautajaissaaton\netunenässä kulki juoksijoita, sauvankantajia, airueita, jotka\ntoitottivat pitkiä hopeatorvia, rummunlyöjiä rummuttaen hautausmarssia,\nritareita, kypäränsilmikot alaslaskettuina, suruliput kädessä, ratsujen\nyllä mustat, valkoisella ristillä varustetut samettipeitteet, munkkeja\nMilanon kaikista luostareista, kuusinaulaiset palavat vahakynttilät\nkädessä, arkkipiispa papistonsa seuraamana. Sitten tulivat tavattoman\nsuuret ruumisvaunut hopeakirjovaatteella päällystettyine ja neljällä\nhopeaisella enkelillä ja herttuallisella kruunulla koristettuine\nkatafalkkineen. Niitten jäljessä kulki Moro veljensä, kardinaali\nAscanion sekä Espanjan, Neapelin, Venezian ja Firenzen lähettiläitten\nseuraamana; sitten salaisen neuvoston jäsenet, hovilaiset, Pavian\nyliopiston tohtorit ja maisterit, arvokkaimmat kauppiaat, kaksitoista\nkustakin Milanon kaupunginosasta, ja lopuksi ääretön kansanjoukko.\n\nKulkue oli niin pitkä, että kun etummaiset rivit olivat jo Maria delle\nGrazien kirkkoon astumassa, sen toinen pää ei ollut vielä tullut ulos\nlinnasta.\n\nMuutaman päivän kuluttua herttua antoi koristaa kuolleena syntyneen\nLeonen hautakiven komealla kirjoituksella. Hän oli itse sen sepittänyt\nitaliankielellä ja antanut Merulan kääntää latinaksi:\n\n\"Kuolin ennenkuin näin päivänvalon, minä, onneton lapsi, sitäkin\nonnettomampi, kun kuollessani riistin äidiltäni elämän ja isältäni\npuolison. Ainoana lohdutuksenani näin katkerassa kohtalossa on se,\nettä minut ovat maailmaan synnyttäneet jumalaiset vanhemmat, Ludovicus\nja Beatrix, Milanon herttua ja herttuatar. 1497, kolmantena päivänä\ntammikuuta.\"\n\nKauan ihaili Moro tätä kultakirjaimin mustaan marmoripaateen\nkaiverrettua kirjoitusta Leonen pikku haudalla, joka oli samassa\nMaria delle Grazien luostarissa, missä Beatricekin lepäsi. Hän yhtyi\nkivenhakkaajan vilpittömään ihastukseen, kun tämä työnsä lopetettuaan\npää kallellaan ja toinen silmä ummessa hautaa katsellen ja suutaan\ntyytyväisenä maiskauttaen sanoi:\n\n\"Aivanhan se on kuin pikku lelu, eikä mikään hauta.\"\n\n* * *\n\nOli kylmä, päivänpaisteinen aamu. Lumi talojen katoilla loisti\nhäikäisevän valkoisena sinistä taivasta vasten. Ilma oli täynnä sitä\nkielojen tuoksua muistuttavaa raikkautta, joka on lumelle ominaista.\n\nSuoraan pakkasesta ja päivänpaisteesta astui Leonardo pimeään,\nummehtuneeseen, mustalla vaatteella verhottuun huoneeseen, jonka\nikkunaluukut olivat suljettuina ja jota valaisivat hautajaiskynttilät.\nEnsi päivinä hautajaisten jälkeen ei herttua astunut ulos tästä\nsynkästä kammiosta.\n\nPuheltuaan taiteilijan kanssa Herran ehtoollisesta, joka tulisi\nkoristamaan Beatricen viimeistä lepopaikkaa, hän sanoi:\n\n\"Olen kuullut, Leonardo, sinun ottaneen huostaasi pojan, joka esitti\nkultakauden osaa tuossa onnettomassa juhlassa. Miten hän voi?\"\n\n\"Teidän korkeutenne, hän kuoli samana päivänä kuin herttuatar\nhaudattiin.\"\n\n\"Kuoli!\" virkkoi herttua ihmeissään ja samalla ikäänkuin iloissaan.\n\"Kuinka omituista!...\"\n\nHän painoi päänsä alas ja huokasi raskaasti. Sitten hän yhtäkkiä\nsyleili Leonardoa.\n\n\"Niin, niin -- juuri siten pitikin käydä! Meidän kultakautemme on\nkuollut, kuollut minun unohtumattoman armaani kanssa! Me hautasimme\nhänet yhtaikaa kuin Beatricen, sillä ei hän tahtonut eikä voinut elää\nhänen jälkeensä! Eikö se ole, ystäväni, merkillinen yhteensattumus,\nkaunis allegoria.\"\n\n\n\n\nXII\n\n\nKokonaisen vuoden oli hovi synkässä surupuvussa. Herttua kantoi yhä\nmustaa, reikäistä pukuansa ja söi puiselta laudalta, jota hovilaiset\npitelivät hänen edessään.\n\n\"Herttuattaren kuoleman jälkeen\", kirjoitti tiedonannoissaan Venezian\nlähettiläs Marino Sanuto, \"on Moro tullut jumaliseksi, on läsnä\nkaikissa jumalanpalveluksissa, paastoo, elää siveästi -- niin ainakin\nsanotaan -- ja on hurskas kaikessa vaelluksessaan.\"\n\nPäivällä saivat hallitustoimet hänet välistä unohtamaan surunsa,\nvaikka hän niissäkin asioissa kaipasi Beatricea. Mutta yöllä\nvaivasi häntä ikävä sitä valtavammin. Usein hän näki hänet unissaan\nkuusitoistavuotiaana tyttönä, sellaisena kuin hän oli ollut\nnaimisiin mennessään -- vallattomana ja itsepäisenä kuin koulutyttö,\nlaihana ja tummaihoisena kuin poika, niin kesyttömänä, että hän\nkätkeytyi vaatekaappeihin päästäkseen näyttäytymästä juhlallisissa\nvastaanotoissa, siinä määrin lapsellisena, että hän kolmen kuukauden\naikana häitten jälkeen kynsin ja hampain kuin amatsooni vastusteli\nhänen lähentelemistään.\n\nViisi päivää ennen Beatricen kuoleman vuosipäivää herttua näki hänet\nunissaan sellaisena kuin hän oli ollut kerran kalastusretkellä suuren,\ntyynen lammen rannalla rakkaalla Cusnagon maatilallaan. Sinä päivänä\noli hyvä kalaonni ja ämpärit tulivat kaloja täyteen. Beatrice keksi\nuuden huvin: käärittyään hihansa ylös hän rupesi irroittamaan kaloja\nmäristä verkoista ja heittelemään niitä kourittain veteen, nauraen\nja ihaillen vapautettujen vankien iloa, niitten suomusten välkettä\nläpikuultavassa vedessä. Liukkaat ahvenet, lahnat ja säret rapistelivat\nhänen paljaissa käsissään, vesipisarat kimaltelivat auringon paisteessa\nkuin timantit, ja tuon suloisen tytön silmät ja posket hehkuivat.\n\nHerätessään herttua tunsi tyynynsä olevan kyynelistä kosteana.\n\nSamana aamuna hän meni delle Grazien luostariin, rukoili vaimonsa\nhaudalla, söi aamiaista luostarin esimiehen seurassa ja keskusteli\nhyvän aikaa hänen kanssaan kysymyksestä, joka siihen aikaan hyvin\naskarutti Italian jumaluusoppineita -- neitsyt Maarian saastattomasta\nsiittämisestä. Hämärän tultua hän läksi luostarista suoraan madonna\nLucrezian luo.\n\nHuolimatta surustaan ja \"hurskaasta vaelluksestaan\" Moro ei suinkaan\nollut jättänyt rakastajattariaan, vaan oli päinvastoin vielä enemmän\nheihin kiintynyt. Viime aikoina olivat madonna Lucrezia ja kreivitär\nCecilia lähestyneet toisiaan. Cecilia, jota kehuttiin \"oppineeksi\nsankarittareksi\", \"uudeksi Saphoksi\", oli vaatimaton ja hyvä nainen,\nvaikka hieman intoileva. Beatricen kuoltua hänelle tarjoutui tilaisuus\nrakkauden urotyöhön, jollaisista hän oli lukenut ritariromaaneissa\nja kauan haaveksinut. Hän päätti yhdistää rakkautensa nuoren\nkilpailijattarensa rakkauteen voidakseen paremmin lohduttaa herttuata.\nLucrezia vierasteli ensin ja oli mustasukkainen, mutta \"oppinut\nsankaritar\" valloitti hänet ylevämielisyydellään. Lucrezian oli pakko\nmukautua tähän omituiseen naisystävyyteen.\n\nKesällä v. 1497 Lucrezia synnytti Morolle pojan. Kreivitär Cecilia\npyysi saada olla lapsen kummina, ja vaikka hänellä oli itselläänkin\nlapsia herttuan kanssa, rupesi hän ylenmäärin hellimään lasta,\n\"pojanpoikaansa\", niinkuin hän sitä nimitti. Niin toteutui Moron\nhaave: hänen rakastajattarensa tulivat ystävyksiksi. Hän tilasi\nhovirunoilijalta sonetin, jossa Ceciliaa ja Lucreziaa verrattiin\nilta- ja aamuruskoon ja häntä itseään, lohdutonta leskimiestä molempain\nloistavien jumalattarien keskellä, pimeään yöhön, iäksi eroitettuun\nauringosta -- Beatricesta.\n\nTullessaan tuttuun, kodikkaaseen huoneeseen palazzo Crivellissä hän\ntapasi molemmat naiset istumassa vierekkäin takkatulen ääressä.\nNiinkuin kaikki muutkin hovinaiset he olivat surupuvussa.\n\n\"Miten on teidän korkeutenne terveyden laita?\" kysyi Cecilia --\n\"iltarusko\", niin toisenlainen kuin \"aamurusko\" mutta yhtä kaunis\nhimmeän valkoisine ihoineen, tulipunaisine hiuksineen ja lempeine,\nviheriäisine silmineen, jotka olivat läpikuultavat kuin vuorilammen\ntyyni vesi.\n\nViime aikoina oli herttua ottanut tavakseen valittaa terveydentilaansa.\nSinä iltana hän voi tavallisen hyvin. Mutta tapansa mukaan hän huokasi\nsurumielisesti ja raskaasti ja sanoi:\n\n\"Ajatelkaahan itse, madonna, miten minun terveyteni laita voi olla!\nAlati on mielessäni vain yksi asia: päästä niin pian kuin suinkin\nhautaan kyyhkyläiseni viereen lepäämään...\"\n\n\"Ei, ei, teidän korkeutenne, älkää puhuko niin!\" huudahti Cecilia.\n\"Se on suuri synti. Kuinka te voitte? Jos madonna Beatrice kuulisi\nteidän sananne!... Jokainen suru on Jumalan antama, ja meidän tulee\nkiitollisuudella ottaa vastaan...\"\n\n\"Tietysti\", myönsi Moro. \"En minä nurise. Jumala minua siitä\nvarjelkoon! Minä tiedän, että Jumala pitää meistä paremman huolen\nkuin me itse. Autuaat ovat ne, jotka itkevät, sillä he tulevat\nlohdutetuiksi.\"\n\nJa molemmin käsin lujasti puristaen rakastajattariensa käsiä hän\nkohotti katseensa kattoa kohti.\n\n\"Palkitkoon Herra teitä, rakkaani, siitä, ettette ole hyljänneet\nonnetonta leskimiestä!\"\n\nHän pyyhki kyyneleet silmistään ja otti surupukunsa taskusta kaksi\npaperia. Toinen niistä oli lahjoituskirja, jossa herttua lahjoitti\nSforzescan huvilan laajat maat delle Grazien luostarille.\n\n\"Teidän korkeutenne\", sanoi kreivitär ihmeissään, \"tehän rakastitte\nniin tätä maata!\"\n\n\"Maata!\" hymähti Moro katkerasti. \"Hyvä madonna, paljon muutakin olen\nherennyt rakastamasta kuin tätä maata. Ja paljonko maata ihminen muuten\ntarvitseekaan?...\"\n\nHuomatessaan hänen aikovan taas puhua kuolemasta kreivitär pani\nruusunpunaisen kätösensä hänen huulilleen lempeän nuhteleva ilme\nkasvoillaan. \"Entä toinen paperi?\" kysyi hän uteliaana.\n\nHerttuan kasvot kirkastuivat. Entinen iloinen, veitikkamainen hymy\nilmestyi hänen suupieliinsä.\n\nHän luki heille toisen paperin. Se oli niinikään lahjoituskirja\nluetteloineen maista, niityistä, metsistä, kylistä, metsästysmaista,\nkalalammikoista ja taloista, jotka herttua lahjoitti madonna Lucrezia\nCrivellille ja aviottomalle pojalleen Gian Paololle. Siinä oli\nmainittuna myöskin Beatrice vainajan lempihuvila Cusnago, kuuluisa\nmainioitten kalavesiensä vuoksi.\n\nLiikutuksesta väräjävällä äänellä luki Moro lahjoituskirjan viimeiset\nsanat:\n\n\"Tämä nainen, ollen kiintynyt meihin ihmeellisen ja harvinaisen\nrakkauden siteillä, on ollut meille niin uskollinen ja osoittanut niin\nyleviä tunteita, että seurustelu hänen kanssaan on usein tuottanut\nmeille ääretöntä nautintoa ja suuresti lieventänyt huoliamme.\"\n\nCecilia taputti ihastuneena käsiään ja heittäytyi äidillisellä\nhellyydellä ystävättärensä kaulaan.\n\n\"Näetkö, sisarkulta, sanoinhan sinulle, että hänellä on kultainen\nsydän! Nyt on minun pikku pojanpoikani Paolo rikkain perillinen koko\nMilanossa!\"\n\n\"Monesko päivä on tänään?\" kysyi Moro.\n\n\"Kahdeskymmeneskahdeksas joulukuuta, teidän korkeutenne\", vastasi\nCecilia.\n\n\"Kahdeskymmeneskahdeksas!\" toisti Moro mietteissään.\n\nJuuri samana päivänä ja samana tuntina vuosi sitten herttuatar-vainaja\nilmestyi palazzo Crivelliin ja oli vähällä yllättää miehensä\nrakastajattaren seurassa.\n\nHän katsahti ympärilleen. Kaikki tässä huoneessa oli entisellään:\noli yhtä valoisaa ja kodikasta. Talvinen tuuli ulvoi savutorvessa\nniinkuin silloinkin, iloinen takkavalkea leimusi, ja sen yläpuolella\ntanssivat savesta tehdyt alastomat amorit leikitellen Vapahtajan\npiinausvälikappaleilla. Ja pyöreällä, viheriäisellä pöytäliinalla\npeitetyllä pikku pöydällä oli sama Balnea Aponitanaa sisältävä\nsärmikäs karahvi, samat nuotit ja sama mandoliini. Ovet olivat samalla\ntavalla auki makuuhuoneeseen ja pukuhuoneeseen, ja sieltä näkyi sama\nvaatekaappi, johon herttua oli mennyt vaimoansa piiloon.\n\nMitä hän olisikaan antanut saadakseen nyt taas kuulla kiivaan\nkolkutuksen talon ovelta, nähdä säikähtyneen palvelijattaren syöksyvän\nsisään huutaen: \"Madonna Beatrice!\" -- saadakseen vain hetkenkin aikaa\nseisoa vaatekaapissa niinkuin silloin vavisten yllätetyn varkaan tavoin\nja kuulla armaan puolisonsa uhkaavan äänen. Mutta voi, sitä ei hän enää\nikinä saisi!\n\nMoron pää vaipui alas rinnalle ja kyyneleet alkoivat vuotaa pitkin\nposkia.\n\n\"Voi, hyvä Jumala! Näetkö, nyt hän taas itkee\", alkoi kreivitär Cecilia\nhätäillä. \"Hyväilehän häntä oikein, suutele, lohduta! Etkö sinä häpeä!\"\n\nHän työnsi hiljaa kilpailijatarta rakastajansa syliin. Lucreziasta\noli tämä luonnoton ystävyys kreivittären kanssa jo kauan tuntunut\ntympäisevältä, niinkuin äitelän hajuveden tuoksu. Hänen olisi tehnyt\nmieli nousta ja mennä pois. Hän loi silmänsä maahan ja punastui.\nKuitenkin hänen täytyi ottaa herttuata kädestä. Herttua hymähti hänelle\nkyynelten läpi ja painoi hänen kätensä sydäntään vasten.\n\nCecilia otti mandoliinin pöydältä ja asettuen samaan asentoon, jossa\nkaksitoista vuotta sitten Leonardo hänet maalasi uutena Saphona, alkoi\nlaulaa Petrarcan laulua Lauran taivaallisesta näystä:\n\n    \"Levommi il mio pensier in parte ov' era\n    Quella ch'io cerco e non ritrovo in terra.\n\n    Aatteeni lentää luokse ystävänsä,\n    Se hänet näki autuaitten mailla.\n    Hän siellä loisti enkelien lailla,\n    Vaan nöyrempi hän oli entistänsä.\n\n    Hän lausui lempeästi: \"Kerran jatkan\n    Sun kanssas' elämääni taivahassa,\n    Mä, joka pakenin sua maailmassa\n    Ja ennen iltaa päätin maisen matkan.\"\n\nHerttua otti esille nenäliinansa ja kohotti katseensa korkeuteen\nhaaveilevan näköisenä. Hän toisti pari kertaa viimeisen säkeen\nnyyhkyttäen ja ojentaen käsiään ikäänkuin jotakin ohi liitelevää näkyä\nkohti:\n\n    \"Ja ennen iltaa päätin maisen matkan!\"\n\n\"Pikku kyyhkyseni!... Niin, niin, ennen iltaa!... Tiedättekö, madonnat,\nminusta näyttää kuin hän katsoisi alas taivaasta ja siunaisi meitä\nkolmea... Oi, Bice, Bice!...\"\n\nHän nojautui hiljaa Lucrezian olkapäätä vasten, purskahti itkuun ja\nkiersi samalla kätensä hänen vyötäistensä ympäri tahtoen vetää hänet\nluoksensa. Lucrezia vastusteli; häntä hävetti. Moro suuteli häntä\nsalaa kaulalle. Cecilian herkkä äidinsilmä huomasi sen. Hän nousi, ja\nniinkuin sisar, joka uskoo ystävättärensä huostaan sairaan veljen, hän\nosoitti Lucrezialle Moroa ja meni varpaillaan vastapäätä makuuhuonetta\nolevaan huoneeseen sulkien oven jälkeensä. \"Iltarusko\" ei ollut\nmustasukkainen \"aamuruskolle\", sillä hän tiesi kokemuksesta, että hänen\nvuoronsa oli tuleva ja että mustien kutrien jälkeen oli herttua vielä\nenemmän ihastuva tulipunaisiin.\n\nMoro katsahti taaksensa, veti voimakkain, miltei raaoin liikkein\nLucrezian syliinsä ja asetti hänet polvilleen. Kyyneleet, jotka\nvaimo-vainajata muistellessa olivat silmiin kiertyneet, eivät olleet\nvielä kuivuneet, mutta hänen hienoilla, mutkikkailla huulillaan väikkyi\njo veitikkamainen, iloinen hymy.\n\n\"Aivan kuin mikäkin nunna -- niin mustissaan!\" nauroi hän suudellen\nhänen kaulaansa. \"Se on ihme miten tuo puku sopii sinulle, vaikka se\nonkin niin yksinkertainen. Musta väri kai sen tekee, että tuo pikku\nkaula näyttää niin valkoiselta!\"\n\nHän aukoi hänen liivinsä agaattinappeja, ja yhtäkkiä välähti paljas\niho surupuvun poimujen välistä vielä häikäisevämpänä. Lucrezia kätki\nkasvonsa käsiinsä.\n\nJa liesi leimusi iloisesti ja takkakoristeina jatkoivat Caradosson\nalastomat amorit ja enkelit ikuista tanssiaan, leikitellen Vapahtajan\npiinausvälikappaleilla, ja tulen väräjävässä, punertavassa valossa\nnäytti siltä kuin ne olisivat toisilleen silmää iskien ja kuiskutellen\ntarkistelleet Bacchuksen viiniköynnösten takaa Moroa ja madonna\nLucreziaa ja kuin heidän paksut, pyöreät poskensa olisivat olleet\nnaurusta halkeamaisillaan.\n\nEtäisestä huoneesta kuuluivat mandoliinin raukean tunteelliset säveleet\nja kreivitär Cecilian laulu:\n\n    \"Ivi fra lor, che il terzo cerchio serra,\n    La riviat, piu bella e meno altera.\n\n    Hän siellä loisti enkelien lailla,\n    Vaan nöyrempi hän oli entistänsä.\"\n\nJa kuunnellessaan Petrarcan laulua -- uuden, taivaallisen rakkauden\nlaulua -- pikku jumalat nauroivat kuin hullut.\n\n\n\n\n\n\nYhdeksäs kirja\n\nKAKSOISOLENNOT\n\n\n\n\nI\n\n\n\"Suvaitkaahan katsoa -- tässä kartalla Intian valtameressä,\nlänsipuolella Taprobanen saarta, on kirjoitettuna: _merihirviöt,\nsireenit_. Kristoffer Columbus kertoi minulle hämmästyneensä kovin, kun\nhän paikalle tultuaan ei tavannutkaan sireenejä... Mitä te hymyilette?\"\n\n\"En mitään, en mitään, Guido. Jatkakaa vain, minä kuuntelen!\"\n\n\"Niin, kyllä minä tiedän... Te arvelette, messer Leonardo, ettei\nsireenejä ole lainkaan olemassakaan. Mitä te sitten sanotte\nsciapodeista, jotka piiloutuvat auringolta omien jalkapohjiensa alle\nkuin minkäkin päivänvarjon, tai pygmeoista, joilla on niin suunnattomat\nkorvat, että ne toista niistä käyttävät vuoteenaan ja toista peitteenä?\nTai puusta, joka hedelmien asemasta kasvaa munia, joista tulee\nkeltauntuvaisia poikasia kuin ankan poikaset -- niitten liha maistuu\nkalalle, niin että sitä voi käyttää paastonkin aikana? Tai saaresta,\njohon laivamiehet menivät maihin ja tekivät nuotion keittääkseen\nruokaa, mutta joka ei ollutkaan saari vaan valaskala? Siitä minulle\nkertoi muuan vanha merimies Lissabonista, luotettava mies -- Kristuksen\nlihan ja veren kautta hän vannoi puhuvansa totta.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui viisi vuotta uuden maanosan löydön jälkeen,\npalmuviikolla huhtikuun 6 p:nä 1498, Firenzessä, lähellä Vanhaa\nToria, eräässä huoneessa, joka sijaitsi Pompeo Berardin kauppahuoneen\nvarastoaittojen päällä. Pompeo Berardilla oli tavaravarastoja\nSevillassa, ja hän johti Columbuksen löytämissä maissa kulkevien\nlaivojen rakennustöitä. Messer Guido Berardilla, Pompeon veljenpojalla,\noli lapsuudesta asti ollut kiihkeä halu merimatkoihin, ja hän oli\njuuri ollut aikeissa seurata Vasco da Gamaa hänen retkellään, kun\nsairastui hirmuiseen tautiin, joka siihen aikaan oli ilmestynyt ja\njota italialaiset nimittivät ranskalaiseksi taudiksi, ranskalaiset\nitalialaiseksi, puolalaiset saksalaiseksi, moskovalaiset puolalaiseksi\nja turkkilaiset kristittyjen taudiksi. Turhaan etsi hän apua\nlääkäreiltä ja ripusteli vahasta tehtyjä Priapus-kuvia ihmeitä tekevien\npyhäinkuvien eteen. Hän oli halvaantunut ikuisiksi ajoiksi eikä kyennyt\nliikkumaan, mutta hänessä oli säilynyt tarmokas järjen virkeys.\nKuunnellessaan merimiesten kertomuksia ja istuskellessaan yöt läpeensä\nkirjojen ja karttojen ääressä hän mietteissään purjehti valtamerien yli\nja löysi uusia maailmoita.\n\nJoukko merikoneita -- ekvaattorisirkkeleitä, kvadrantteja, sextantteja,\nastrolabeja, kompasseja ja taivaspalloja -- oli hänen huoneessaan,\nja ne tekivät sen kajuutan näköiseksi. Ovi oli auki parvekkeelle --\nfirenzeläiselle loggialle -- ja siitä näkyi huhtikuun illan tumma,\nläpikuultava taivas. Silloin tällöin leimahteli lampun liekki tuulen\nhenkäyksestä. Alhaalta varastoaitasta nousi ulkomaisten ryytien tuoksu\n-- intialaisen pippurin, inkiväärin, kanelin, muskotin ja neilikan.\n\n\"Niinpä niin, messer Leonardo\", päätti Guido, hieroen kädellään\npeitteeseen käärityltä kipeitä jalkojaan, \"suotta ei ole sanottu:\nusko voi siirtää vuoria. Jos Columbus olisi epäillyt niinkuin te,\nniin ei hän olisi mitään aikaan saanut. Ja myöntäkää, että kannattaa\nkolmenkymmenen vuoden ikäisenä harmaantua kärsimyksistä tehdäkseen\nsellaisen keksinnön -- onnistuakseen määräämään maallisen paratiisin\npaikan.\"\n\n\"Paratiisin?\" sanoi Leonardo ihmeissään. \"Mitä te tarkoitatte, Guido?\"\n\n\"Mitä? Ettekö te sitäkään tiedä? Ettekö todellakaan ole kuullut\npuhuttavan messer Columbuksen havainnoista pohjantähdestä Azori-saarten\nluona, joilla hän on todistanut, että maa ei ole pallon eikä omenan\nmuotoinen, niinkuin tähän asti on otaksuttu, vaan päärynän, jossa on\nkasvannainen tai paisuma, niinkuin nänni naisen rinnassa? Tämän nännin\ntai vuoren päällä, joka on niin korkea, että sen huippu ulottuu kuun\npiiriin, sijaitsee paratiisi...\"\n\n\"Mutta, Guido, sehän on kokonaan ristiriidassa tieteen päätelmien\nkanssa...\"\n\n\"Tieteen!\" keskeytti Guido halveksivasti olkapäitään kohauttaen.\n\"Tiedättekö, messere, mitä Columbus sanoo tieteestä? Nämä ovat hänen\nomat sanansa 'Ennustuksien kirjasta' -- _Libro de la profecias_:\n'Ei matematiikka, ei maantieteilijäin kartat, eikä järjen päätelmät\nauttaneet minua suorittamaan sitä, minkä olen suorittanut, vaan sen\nteki yksinomaan Esaijan ennustus uudesta taivaasta ja uudesta maasta'.\"\n\nGuido vaikeni. Häntä alkoi vaivata tavallinen kipu nivelissä.\nIsännän pyynnöstä Leonardo kutsui palvelijat, jotka veivät sairaan\nmakuuhuoneeseen.\n\nJäätyään yksin rupesi taiteilija tarkastamaan Columbuksen matemaattisia\nlaskuja pohjantähden kulusta ja havaitsi niissä niin karkeita virheitä,\nettä hänen oli vaikea uskoa silmiään.\n\n\"Mikä tietämättömyys!\" ihmetteli hän. \"Aivan kuin hän olisi pimeässä\nsattumalta töksähtänyt uuteen maailmaan. Hän on kuin sokea -- ei näe,\neikä tiedä, mitä on löytänyt; luulee, että se on Kiina, Salomon Ofiiri,\nmaallinen paratiisi. Ja niin hän kuoleekin saamatta sitä tietää.\"\n\nHän luki sen ensimmäisen kirjeen huhtikuun 29 päivältä 1493, jossa\nColumbus ilmoittaa Euroopalle löydöstään: \"Kirje Cristoforo Colombolta,\njolle meidän vuosisatamme on suuressa kiitollisuuden velassa äskettäin\nGangesin luona löydetyistä Intian saarista.\"\n\nLeonardo istui koko yön laskujen ja karttojen ääressä. Välistä hän meni\nulos avonaiselle parvekkeelle ja katseli tähtiä. Ajatellessaan uuden\nmaan ja uuden taivaan profeettaa, tuota omituista haaveksijaa, jolla\noli lapsen sydän ja järki, hän vertasi hänen kohtaloansa omaansa.\n\n\"Kuinka vähän hän tiesi ja kuinka paljon hän on saanut aikaan! Ja minä\nkaikkine tietoineni olen liikkumaton, aivan kuin tuo halvaantunut\nBerardi! Koko elämänikäni olen pyrkinyt tuntemattomiin maailmoihin,\nenkä askeltakaan ole päässyt niitä kohti. He puhuvat uskosta. Mutta\neikö täydellinen usko ole samaa kuin täydellinen tieto? Eivätkö\nsitten minun silmäni näe pitemmälle kuin Columbuksen, tuon sokean\nennustajan?... Vai onko niin määrätty, että pitää olla näkevä\nvoidakseen tietää ja sokea voidakseen toimia?\"\n\n\n\n\nII\n\n\nLeonardo ei huomannut, että yö oli kulunut. Tähdet olivat sammuneet.\nRuusunpunainen valo valaisi vanhojen tiilitalojen kattoja ja seinien\nristipuita. Kadulta kuului väkijoukon liikettä ja puhelua.\n\nOvelle kolkutettiin. Leonardo avasi. Giovanni astui sisään ja muistutti\nmestarille, että sinä päivänä, palmulauantaina, oli \"tulikoe\" tapahtuva.\n\n\"Mikä tulikoe?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Fra Domenico menee tuleen fra Girolamo Savonarolan puolesta ja fra\nGiuliano Rondinelli hänen vihollistensa puolesta. Se, joka säilyy\nvahingoittumattomana, on siten todistava asiansa oikeuden Jumalan\nedessä\", selitti Beltraffio.\n\n\"No niin! Mene sinä, Giovanni. Toivon, että saat hupaisaa nähtävää.\"\n\n\"Ettekö te sitten tule?\"\n\n\"En, näethän, että olen työssä.\"\n\nOppilas aikoi lähteä, mutta hetken aikaa epäröityään hän sanoi:\n\n\"Tänne tullessani tapasin messer Paolo Somenzin. Hän lupasi tulla\nmeitä noutamaan ja viedä meidät hyvälle paikalle, josta voi nähdä\nkaikki. Vahinko, ettei teillä ole aikaa. Minä arvelin teidän kenties...\nKatsokaas, mestari!... Koe on tapahtuva puolipäivän aikaan. Jos te\nsiksi lopettaisitte työnne, niin me ehtisimme vielä...\"\n\nLeonardo hymähti.\n\n\"Tahtoisitko sinä siis, että minäkin saisin nähdä tuon ihmeen?\"\n\nGiovanni loi silmänsä maahan.\n\n\"No, olkoon menneeksi -- minä tulen. Eihän siinä mikään auta!\"\n\nSovittuun aikaan Beltraffio palasi Paolo Somenzin kanssa. Tämä\noli pieni, sukkelaliikkeinen mies, joka pyöri ja hyöri kuin olisi\nhänen sisässään ollut elohopeata. Hän oli Moro herttuan pääurkkija\nFirenzessä, Savonarolan pahin vihollinen.\n\n\"Mitä se merkitsee, messer Leonardo? Onko se totta, ettei teitä\nhaluta tulla meidän kanssamme?\" alkoi Paolo puhua epämiellyttävällä,\nkirkuvalla äänellä, hullunkurisesti väännellen naamaansa ja ruumistansa.\n\n\"Herranen aika! Tekö, luonnontieteitten harrastaja, ette olisi\nnäkemässä tätä fysikaalista koetta?\"\n\n\"Sallitaanko heidän sitten todellakin mennä tuleen?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Kyllä kai! Jos niin pitkälle tullaan, niin tietysti fra Domenico\nei säikähdä tultakaan. Eikä hän yksin. Puoli kolmatta tuhatta\nkansalaista, rikkaita ja köyhiä, oppineita ja oppimattomia, naisia ja\nlapsia, ilmoitti eilen San Marcon luostarissa haluavansa ottaa osaa\nkokeeseen. Hullutus on mennyt niin pitkälle, että järkevienkin ihmisten\npäät menevät pyörälle. Meidän filosoofimme, vapaauskoiset -- nekin\npelkäävät: mitähän, jos joku munkeista ei otakaan palaakseen? Mutta\nkuvitelkaapa, messere, miten pitkiksi hurskaitten 'itkijäin' naamat\nvenyvät, kun molemmat alkavat kärventyä!\"\n\n\"On mahdotonta, että Savonarola uskoisi\", virkkoi Leonardo\nmietteissään, ikäänkuin itsekseen.\n\n\"Hän itse ehkä ei uskokaan\", vastasi Somenzi, \"tai ainakaan ei\nvarmasti. Taitaisi hyvin mielellään peräytyä, kun ei se olisi liian\nmyöhäistä. Hän on ärsyttänyt rahvaan ruokahalua, ja nyt on hänen oma\npäänsä kysymyksessä. Sylki valuu heidän kaikkien suusta -- ihme heidän\npitää saada vaikka mistä! Sillä tässä, messere, on myöskin matematiikka\nkysymyksessä, yhtä huvittava kuin teidänkin: jos näet on olemassa\nJumala, niin miksei hän saattaisi tehdä ihmettä, niin että kaksi kertaa\nkaksi olisi viisi, täyttääkseen uskovaisten rukouksen ja häväistäkseen\njumalattomat vapaauskojat -- sellaiset kuin te ja minä.\"\n\n\"No, lähdetäänhän nyt, on jo aika!\" sanoi Leonardo katsahtaen Paoloon\npeittämättömällä vastenmielisyydellä.\n\n\"On aika, on aika!\" sanoi tämä hätiköiden. \"Sananen vain vielä. Kenenkä\nluulette saaneen aikaan koko tämän ihmejutun? Minä sen olen tehnyt!\nSenpä vuoksi, messer Leonardo, tahtoisinkin, että te antaisitte sille\ntunnustuksenne -- sillä kuka muu, ellette te!\"\n\n\"Miksi juuri minä?\" virkkoi taiteilija halveksivasti.\n\n\"Niinkuin ette ymmärtäisi! Minä olen avomielinen ihminen, niinkuin\nnäette, puhun suuni puhtaaksi. Onpa minussa hieman filosoofiakin.\nTiedän minkä arvoisia ne houreet ovat, joilla munkit meitä\npeloittelevat. Me olemme teidän kanssanne, messer Leonardo, tässä\nasiassa liittolaisia. Senpä vuoksi juuri sanonkin, että meillä on nyt\njuhlapäivä. Eläköön järki, eläköön tiede, sillä olipa Jumala olemassa\ntai ei, kaksi kertaa kaksi on sittenkin neljä!\"\n\nHe läksivät. Väkijoukkoja liikkui kaduilla. Ihmisten kasvot ilmaisivat\nsamallaista juhlatunnelmaa ja uteliasta jännitystä, jota Leonardo oli\nhuomannut Giovannissa.\n\nPahin tungos oli Sukankutojain kadulla vastapäätä Or San Micheleä,\nsiinä missä seinän syvennykseen oli asetettu Andrea Verrocchion tekemä\npronssinen kuvapatsas, apostoli Tuomas, joka pistää sormensa Vapahtajan\nhaavaan. Muutamat tavailivat, toiset kuuntelivat ja selittelivät niitä\nkahdeksaa väitettä, jotka suurin, punaisin kirjaimin oli painettu\nseinälle ripustettuun julistukseen ja joitten totuuden tulikokeen piti\nvahvistaa:\n\nI. Jumalan kirkko on uudistuva.\n\nII. Jumala on sitä rankaiseva.\n\nIII. Jumala on sen uudistava.\n\nIV. Rangaistuksen kärsittyään on myöskin Firenze uudistuva ja kohoava\nkaikkien kansojen yläpuolelle.\n\nV. Uskomattomat kääntyvät.\n\nVI. Kaikki tämä on kohta täyttyvä.\n\nVII. Savonarolaa kohdannut paavi Alexander VI:n pannaanjulistus on\ntehoton.\n\nVIII. Ne, jotka eivät tunnusta tätä pannaanjulistusta, eivät tee syntiä.\n\nLeonardo, Giovanni ja Paolo pysähtyivät tungokseen ja rupesivat\nkuuntelemaan keskustelua.\n\n\"Niinhän tuo on, hyvät veljet, mutta sittenkin pelottaa -- kun ei se\nvain olisi syntiä!\" sanoi muuan vanha käsityöläinen.\n\n\"Mitä syntiä se voisi olla, Filippo?\" vastasi nuori kisälli\nylimielisesti hymyillen. \"Minun käsittääkseni ei tässä voi olla\nminkäänlaista syntiä.\"\n\n\"Se on kiusaus, ystäväni\", intti Filippo. \"Me pyydämme ihmettä, mutta\nansaitsemmeko me sitä. On sanottu: Ei sinun pidä kiusaaman Herraa,\nJumalaasi.\"\n\n\"Ole vaiti, äijä. Mitä sinä horiset? Se, jolla on uskoa sinapin\nsiemenen verran, voi käskeä vuoren siirtymään -- ja se tapahtuu. Jumala\nei voi olla tekemättä ihmettä, jos me uskomme!\"\n\n\"Ei voi! Ei voi!\" yhtyi ääniä väkijoukosta.\n\n\"Kuka menee ensin tuleen, fra Domenico vaiko fra Girolamo?\"\n\n\"Molemmat yhtaikaa.\"\n\n\"Ei, fra Girolamo vain rukoilee, ei hän itse tuleen mene.\"\n\n\"Eikö mene? Kuka sitten, ellei hän? Ensin Domenico, sitten Girolamo, ja\nsitten me syntiset -- kaikki, jotka ilmottauduimme San Marcossa.\"\n\n\"Onko se totta, että isä Girolamo herättää kuolleen?\"\n\n\"On! Ensin tapahtuu tulikoe ja sitten kuolleen herättäminen. Minä olen\nitse lukenut hänen kirjeensä paaville. Määrätkööt vastustajan, sanoo\nhän, molemmat menemme haudan luo ja sanomme kumpikin vuorostamme:\nnouse! Se, jonka käskystä kuollut nousee haudastaan, on profeetta, ja\ntoinen on petturi.\"\n\n\"Odottakaahan, veljet, vielä kummempia asioita saadaan nähdä! Uskokaa,\nniin saatte nähdä Ihmisen pojan tulevan pilvessä. Tulee sellaisia\nmerkkejä ja ihmeitä, jollaisia ei ikinä ennen ole ollut!\"\n\n\"Amen! Amen!\" kuului väkijoukosta, ja kasvot kalpenivat ja silmiin\nsyttyi mieletön hehku.\n\nVäkijoukko lähti liikkeelle vieden Leonardon seuralaisineen mukanaan.\nGiovanni katsahti vielä viimeisen kerran Verrocchion kuvapatsaaseen.\nJa Vapahtajan haavaan sormensa pistävän Tuomas epäilijän hienossa,\nlevollisen uteliaassa hymyssä oli hän huomaavinaan samaa kuin\nLeonardonkin hymyssä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTultuaan Signorian torille he joutuivat sellaiseen tungokseen, että\nPaolon täytyi pyytää ohi ratsastavaa kaupunginvartijaa viemään heidät\nRinghieralle -- raatihuoneen edustalla olevalle kiviselle lavalle,\njossa lähettiläillä ja etevimmillä porvareilla oli paikkansa.\n\nGiovanni ei ollut mielestään koskaan vielä nähnyt niin suurta\nväenpaljoutta. Ei ainoastaan koko tori, vaan parvekkeet, tornit,\nikkunat, talojen katot olivat mustanaan kansaa. Seiniin kiinnitetyissä\nrautaisissa tulisoihdun jaloissa, aidanpylväissä, kattojen ulkonemissa\nja vesiränneissä oli ihmisiä rivittäin riippumassa päätähuimaavassa\nkorkeudessa. Paikoista tapeltiin. Joku putosi alas ja musertui\nkuoliaaksi.\n\nKadut olivat ketjujen sulkemat, paitsi kolmea, joita vartioitsivat\nkaupungin vartiostot, päästäen yksitellen menemään lävitse ainoastaan\naikuisia, aseettomia mieshenkilöitä.\n\nPaolo osoitti seuralaisilleen roviota ja selitti \"koneen\" rakenteen.\nLähtien Ringhieran juurelta, missä oli Marzocco, Firenzen kaupungin\npronssileijona, kulki Pisalaisten katosta kohti kahden halkorivin\nvälissä kapea, pitkä käytävä, kivellä, savella ja hiekalla laskettu.\nHalot oli voideltu tervalla ja sen päälle sirotettu ruutia.\n\nVecchereccian kadulta tulivat ensin fransiskaanit, Savonarolan\nvihamiehet, sitten dominikaanit. Viimeisinä tulivat fra Girolamo,\npuettuna valkoiseen silkkikaapuun ja kantaen kädessään auringossa\nkimaltelevaa öylättirasiaa, ja fra Domenico tulipunainen samettipuku\nyllään.\n\n\"Ylistäkää Jumalaa\", lauloivat dominikaanit, \"hänen suuruuttaan\nIsraelissa ja hänen valtaansa taivaissa! Peloittava olet sinä, Herra,\npyhäkössäsi!\"\n\nJa väkijoukko vastasi heille tärisyttävästi huutaen:\n\n\"Hosianna! Hosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen!\"\n\nSavonarolan vihamiehet asettuivat Loggia Orcagnan, joka tilaisuutta\nvarten oli lautaseinällä jaettu kahteen puoliskoon, raatihuoneen\npuoleiseen, hänen oppilaansa sen toiseen päähän.\n\nKaikki oli valmiina. Oli vain sytytettävä rovio.\n\nJoka kerta kun komisariot, tulikokeen järjestäjät, tulivat ulos Palazzo\nVecchiosta, syntyi väkijoukossa kuolon hiljaisuus. Mutta käytyään\nDomenicon luona jotain kuiskuttelemassa he palasivat palatsiin. Fra\nGiuliano Rondinelli oli hävinnyt.\n\nOdotus ja jännitys kävivät sietämättömiksi. Muutamat nousivat\nvarpailleen ja kurottivat kaulaansa paremmin, nähdäkseen; toiset\ntekivät ristinmerkkejä, hypistelivät rukousnauhojansa ja rukoilivat\nyksinkertaisesti ja lapsellisesti, toistaen yhä: \"tee ihme, tee ihme,\nHerra!\"\n\nIlma oli tyyni ja tukahuttava. Ukkonen, jota oli kuulunut jo aamusta\nsaakka, läheni. Aurinko paahtoi.\n\nPalazzo Vecchiosta tuli Ringhieralle muutamia ylhäisiä porvareita,\nneuvoston jäseniä, jotka olivat puetut pitkiin, tummanpunaisiin, togan\ntapaisiin viittoihin.\n\n\"Signori! Signori!\" puuhaili vanha ukko, jolla oli pyöreät silmälasit\npäässä ja hanhenkynä korvan taakse pistettynä, arvattavasti neuvoston\nsihteeri.\n\n\"Istunto ei ole vielä päättynyt. Tulkaa sisään, ääniä lasketaan...\"\n\n\"Menkööt hiiteen äänineen!\" äsähti yksi porvareista. \"Olen saanut\nkylläni. En jaksa enää kuulla heidän tyhmyyksiään.\"\n\n\"Ja mitä ne odottavat?\" sanoi toinen. \"Jos heillä on sellainen halu\npalaa, niin ei muuta kuin antaa mennä tuleen -- sillä siitä päästään!\"\n\n\"Hyvänen aika, mutta sehän on murhaamista...\"\n\n\"Joutavia! Mitä vahinkoa siitä on, jos maailmassa tulee olemaan kahta\nhölmöä vähemmän!\"\n\n\"Te sanotte: antaa heidän palaa. Mutta heidän pitää palaa kaikkien\nkirkon sääntöjen ja kanoonien mukaan -- siinäpä se pääasia onkin! Se on\nmutkikas jumaluusopillinen kysymys...\"\n\n\"Jos niin on, niin antaa paavin ratkaista!\"\n\n\"Ei tässä ole kysymys paavista eikä munkeista. Kansaa, hyvät herrat,\non meidän ajatteleminen. Jos sillä voisi saada rauhan palautetuksi\nkaupunkiin, niin tietysti olisi kaikki papit ja munkit lähetettävä ei\nainoastaan tuleen, vaan vieläpä veteen, ilmaan ja maahan!\"\n\n\"Riittää, kunhan vain veteenkin. Minun neuvoni on, että amme täytetään\nvedellä ja molemmat munkit pistetään siihen. Se, joka nousee vedestä\nkuivana, on oikeassa. Se olisi ainakin vaaratonta!\"\n\n\"Oletteko kuulleet miten meidän Giuliano Rondinellimme on käynyt?\"\nsekaantui Paolo puheeseen mielistelevästi hihittäen. \"Mies parka on\nsäikähdyksestä sairastunut mahatautiin. Suonta on pitänyt iskeä, ettei\nkuolisi.\"\n\n\"Te laskette vain leikkiä, hyvät herrat\", virkkoi muuan arvokas vanhus,\njolla oli älykkäät ja surulliset kasvot, \"mutta kun minä kuulen\nsellaisia puheita etevimpien kansalaisten suusta, niin en tosiaankaan\ntiedä mikä on parempi -- elääkö vai kuolla. Sillä totisesti olisivat\nmeidän esi-isämme, tämän kaupungin perustajat, joutuneet epätoivoon,\njos olisivat aavistaneet, että heidän jälkeläisensä voivat vajota\nmoiseen kurjuuteen!\"\n\nKomisariot yhä vain juoksentelivat edestakasin raatihuoneen ja loggian\nväliä. Neuvotteluista ei näyttänyt tulevan loppua.\n\nFransiskaanit väittivät, että Savonarola oli noitunut Domenicon\nkaavun. Hän riisui sen yltään. Mutta taika saattoi vaikuttaa\nalusvaatteisiinkin. Domenico meni palatsiin, riisuutui aivan alasti\nja pukeutui toisen munkin vaatteisiin. Häntä kiellettiin lähestymästä\nSavonarolaa, ettei tämä uudestaan saisi häntä noidutuksi. Vaadittiin\nniinikään, että hän panisi pois ristin, joka hänellä oli kädessään.\nDomenico suostui, mutta ei sanonut menevänsä tuleen muuten kuin pyhät\nsakramentit mukanaan. Silloin fransiskaanit sanoivat Savonarolan\noppilaitten tahtovan polttaa Kristuksen lihaa ja verta. Turhaan\nkoettivat Domenico ja Girolamo todistaa, ettei pyhä sakramentti voinut\npalaa, että tulessa saattoi hävitä ainoastaan katoavainen \"modus\", eikä\nikuinen \"substantia\". Syntyi skolastinen väittely.\n\nVäkijoukosta kuului nurinaa. Samalla taivas alkoi peittyä pilviin.\nYhtäkkiä Palazzo Vecchion takaa, Leijonakadulta -- Via dei Leoni --\nluolasta, jossa säilytettiin Firenzen heraldisia eläimiä, kuului\npitkäveteinen, nälkäinen karjunta. Luultavasti oli valmistuspuuhien\nkiireessä unohdettu syöttää petoja.\n\nOli aivan kuin pronssinen Marzocco suuttuneena kansansa kurjuuteen\nolisi raivosta karjunut.\n\nJa eläinten karjuntaan vastasi väkijoukko vielä kamalammalla\nkarjunnalla:\n\n\"Joutuin, joutuin! Tuleen! Fra Girolamo! Tee ihme! Tee ihme!\"\n\nSavonarola, joka oli polvillaan rukoillut pyhien sakramenttien edessä,\nnäytti ikäänkuin heräävän. Hän meni loggian reunalle ja tavallisella\nmahtavalla kädenliikkeellään käski kansaa vaikenemaan.\n\nMutta kansa ei vaiennut.\n\nTakimmaisista riveistä, \"raivoisien\" joukkueesta kuului huuto:\n\n\"Hän pelkää!\"\n\nJa koko väkijoukko yhtyi tähän huutoon.\n\nTakimmaisiin riveihin tunki \"arrabiatien\" rautapukuinen ratsujoukko. He\naikoivat tunkeutua loggian luo, hyökätä Savonarolan kimppuun ja tappaa\nhänet temmellyksessä.\n\n\"Pieskää, pieskää kirotut teeskentelijät!\" huusivat he raivoissaan.\n\nGiovannin edessä vilahteli eläimellisiä kasvoja. Hän sulki silmänsä\nollakseen näkemättä, vakuutettuna että veli Girolamo tuossa tuokiossa\nrevitään kappaleiksi.\n\nMutta samassa räjähti ukkonen, koko taivas valkeni, ja tuli rankkasade,\njollaista ei pitkiin aikoihin oltu nähty Firenzessä.\n\nSitä ei kestänyt kauan, mutta sen tauottua ei ollut ajattelemistakaan\nmitään tulikoetta. Halkorivien välisessä käytävässä virtasi vesi\nkuohuvana koskena.\n\n\"Ne ovat velikultia, nuo munkit!\" naurettiin väkijoukossa.\n\n\"Olivat tuleen menossa, mutta joutuivatkin veteen. Oli sekin ihme!\"\n\nSotilasosasto saattoi Savonarolaa raivostuneen väkijoukon läpi.\n\nRajuilmaa seurasi hiljainen tihkusade.\n\nBeltraffion sydäntä kouristi, kun hän näki veli Girolamon harmaassa\nsateessa horjuvin askelin kiiruhtavan pois, selkä köyryssä, kaapu\nsilmien yli laskettuna, valkoinen puku katulian tahraamana.\n\nLeonardo katsahti Giovannin kalpeisiin kasvoihin ja samoin kuin\n\"Turhuuksien polttorovion\" luona otti häntä kädestä ja vei pois\nväkijoukosta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSeuraavana päivänä Leonardo taas istui kajuuttamaisessa pikku huoneessa\nBerardin talossa ja koetti todistaa Guidolle, miten mahdottomia\nKristoffer Columbuksen otaksumiset maan muodosta ja paratiisin asemasta\nolivat.\n\nToinen kuunteli ensin tarkkaavaisesti ja teki vastaväitteitä. Mutta\nsitten hän yhtäkkiä vaikeni ja synkistyi, ikäänkuin olisi loukkaantunut\nLeonardon totuuden vuoksi.\n\nHetken päästä Guido antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen, valittaen\njalkojansa pakottavan.\n\n\"Mitä varten pahoitinkaan hänen mielensä?\" ajatteli taiteilija. \"Ei hän\ntotuutta kaipaa, vaan ihmettä, niinkuin Savonarolan oppilaat.\"\n\nSelaillessaan muistiinpanokirjaansa hän sattui huomaamaan rivit,\njotka hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin rahvasjoukko koetti\nmurtautua hänen taloonsa vaatien pyhää naulaa:\n\n\"Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä liikkeen alkuunpanija! Sinä olet\ntahtonut, että kullakin voimalla olisi välttämättömät seurauksensa,\njärjestyksessään ja ominaisuuksiensa mukaisesti, sillä jos voiman on\nliikutettava jotakin kappaletta sata kyynärää eteenpäin, ja se tiellään\nkohtaa esteen, niin sinun järjestelysi mukaan sysäys synnyttää uuden\nliikkeen ja voima siten, korvaukseksi suorittamattomasta matkasta,\nvaihtuu tärinään ja värähtelyihin. Oi sinun ihmeellistä oikeuttasi,\nsinä liikkeen alkuunpanija -- niin sinä lakiesi kautta pakoitat kaikki\nseuraukset lyhintä tietä johtumaan syystä. Kas siinä on ihme!\"\n\nJa taiteilijan mieleen johtui Herran ehtoollinen ja Kristuksen kasvot,\njoita hän yhä vain etsi, ja hänestä tuntui, että täytyi olla yhteys\nnäitten liikkeen alkuunpanijaa ja jumalallista välttämättömyyttä\nkoskevain sanojen ja Hänen täydellisen viisautensa välillä, joka sanoi:\n\"Yksi teistä on minut pettävä.\"\n\nIllalla tuli hänen luokseen Giovanni ja kertoi päivän tapahtumista.\n\nSignoria oli käskenyt Girolamon ja Domenicon poistua kaupungista. Kun\narrabiatit olivat saaneet tietää, että he viivyttelivät, olivat he\naseilla ja tykeillä varustettuina suunnattoman kansanjoukon etunenässä\npiirittäneet San Marcon luostarin ja tunkeutuneet kirkkoon, jossa\nmunkit pitivät iltajumalanpalvelusta. Munkit olivat puolustaneet\nitseänsä palavilla kynttilöillä, kynttilänjaloilla ja krusifikseilla.\nRuudin savussa, tulipalon hohteessa olivat he näyttäneet naurettavilta\nkuin raivostuneet kyyhkyset, julmilta kuin paholaiset. Yksi heistä oli\nkiivennyt kirkon katolle ja heitellyt sieltä kiviä. Toinen oli noussut\nalttarille ristiinnaulitun kuvan alle ja ammuskellut pyssyllä, huutaen\njoka laukauksen jälkeen: \"Herralle kunnia!\"\n\nLuostari oli valloitettu. Veljet olivat pyytäneet Savonarolaa\npakenemaan, mutta sekä hän että Domenico olivat antautuneet vihollisten\nkäsiin. Heidät oli viety vankilaan.\n\nSignorian vartiosto oli turhaan koettanut tai ollut koettavinaan\nsuojella heitä väkijoukon solvauksilta.\n\nToiset olivat lyöneet Girolamoa takaapäin korville huutaen:\n\n\"Arvaapas, arvaapas, sinä Jumalan mies, kuka löi!\"\n\nToiset olivat nelinkontan ryömineet hänen jaloissaan ollen etsivinään\njotain loasta ja röhkien: \"Missä avain, missä avain! Eikö kukaan\nole nähnyt Girolamon avainta?\" -- tarkoittaen sitä \"avainta\", josta\nSavonarola usein oli puhunut saarnoissaan ja jolla hän oli uhannut\navata roomalaisten saastaisuuksien salakaapin.\n\nLapset, entiset pyhän sotajoukon sotilaat, olivat heitelleet hänen\npäälleen mädänneitä omenia ja munia.\n\nNe, joiden ei ollut onnistunut tunkeutua väkijoukon läpi, olivat\netempää huutaneet hänelle, yhä toistaen samoja haukkumasanoja,\nikäänkuin saamatta niistä kyllikseen:\n\n\"Pelkuri! Pelkuri! Pelkuri! Juudas! Sodomilainen! Noita! Antikristus!\"\n\nGiovanni oli seurannut häntä Palazzo Vecchion vankilan ovelle asti.\nVeli Girolamon astuttua vankilan kynnyksen yli, josta hän oli joutuva\npolttoroviolle, oli muuan hulivili polvellaan tuupannut häntä\ntakapuoleen ja sanonut:\n\n\"Tuolta ovat hänen ennustuksensa kotoisin!\"\n\nSeuraavana aamuna matkustivat Leonardo ja Giovanni pois Firenzestä.\n\nHeti Milanoon tultuaan taiteilija syventyi työhön, jonka hän\nkahdeksantoista vuoden aikana alinomaa oli siirtänyt tuonnemmaksi --\nKristuksen kasvojen maalaamiseen Herran ehtoollisessa.\n\n\n\n\nV\n\n\nSamana päivänä, jona tulikokeen piti tapahtua, palmusunnuntain aattona\nhuhtikuun 7 päivänä 1498, kuoli äkkiä Ranskan kuningas Kaarle VIII.\n\nTieto hänen kuolemastaan sai Moron kauhistumaan, sillä valtaistuimelle\noli nimellä Ludvig XII astuva Sforza huoneen pahin vihollinen,\nOrleansin herttua. Ollen Valentina Viscontin, Milanon ensimmäisen\nherttuan tyttären pojanpoika hän piti itseään Lombardian ainoana\nlaillisena perillisenä ja aikoi valloittaa sen, hävitettyään maan\ntasalle \"Sforzan rosvoinpesän\".\n\nVähää ennen Kaarle VIII:n kuolemaa oli Moro hovissaan pannut toimeen\n\"oppineitten ottelun\", joka oli miellyttänyt herttuaa niin, että\nhän oli määrännyt toisen samallaisen tapahtuvaksi kahden kuukauden\nkuluttua. Monet arvelivat hänen peruuttavan tuon ottelun tulossa\nolevan sodan vuoksi, mutta he erehtyivät. Sillä Moro, mestari\nteeskentelytaidossa, katsoi viisaimmaksi näyttää vihollisilleen, ettei\nhän heistä välittänyt, että Sforzan lempeän valtikan alla taiteet ja\ntieteet, \"kultakauden hedelmät\", kukoistivat Lombardiassa uhkeammin\nkuin koskaan ennen, että hänen valtaistuimensa tukena eivät olleet\nainoastaan aseet, vaan myöskin se maine, joka hänellä oli Italian\nvalistuneimpana hallitsijana, runotarten suojelijana.\n\nRocchettan \"suureen pallopelisaliin\" kokoontui Pavian yliopiston\ntohtoreita, dekanuksia ja maistereita, punaiset neliskulmaiset lakit\npäässä, kärpännahkareunuksiset, purppuranpunaiset, silkkiset viitat\nhartioilla, punasinervät säämiskähansikkaat käsissä ja kullalla\nkirjaillut laukut vyöllä. Hovinaisten yllä oli upeat tanssiaispuvut.\nMoron jalkojen juuressa molemmin puolin valtaistuinta istuivat madonna\nLucrezia ja kreivitär Cecilia.\n\nKokouksen avasi Giorgio Merula, joka puheessaan vertasi herttuata\nPerikleeseen, Epaminondaaseen, Scipioon Catoon, Augustukseen,\nMecenaaseen, Trajanukseen, Titukseen ynnä moneen muuhun suurmieheen\nsekä todisti, että uusi Ateena -- Milano -- oli muinaista etevämpi.\n\nSitten alkoi jumaluusopillinen väittely neitsyt Maarian saastattomasta\nsiittämisestä ja lääketieteellinen väittely kysymyksistä:\n\nOvatko kauniit naiset hedelmällisempiä kuin rumat? Oliko Tobiaksen\nparantaminen kalansapen avulla luonnollista? Onko nainen epätäydellinen\nluonnon luoma? Missä ruumiin sisäosassa oli muodostunut se vesi,\njoka vuoti Vapahtajan haavasta, kun hänet ristinpuulla ollessaan\nlävistettiin keihäällä? Onko nainen aistillisempi miestä?\n\nSitten seurasi filosoofinen väittely kysymyksestä: onko alkuaine\nerilaatuinen vai yhdenlaatuinen?\n\n\"Mitä merkitsee tämä apoftegma?\" kyseli myrkyllisesti hymyillen muuan\nvanha, hampaaton ukko, jolla oli sameat silmät kuin rintalapsella --\nsuuri skolastiikan tohtori. Hän sai kaikki vastustajansa pois tolaltaan\nja määritteli eroituksen _quidditas_ ja _habitus_ käsitteiden välillä\nniin hienon hienoksi, ettei kukaan voinut häntä ymmärtää.\n\n\"Alkuaine\", selitti toinen, \"ei ole substantia eikä accidentti. Ja\nkoska jokaisella aktilla käsitetään joko substantiaa tai accidenttia,\nniin alkuaine ei ole myöskään akti.\"\n\n\"Minä väitän\", huusi kolmas, \"että jokainen luotu substantia, henkinen\ntai ruumiillinen, on aineesta riippuvainen\".\n\nVanha skolastiikan tohtori puisteli vain päätään, ikäänkuin olisi\nedeltäpäin tiennyt, mitä vastustajilla oli sanottavaa, ja ollut varma\nvoivansa puhaltaa pois kaikki heidän sofisminsa kuin hämähäkin verkon.\n\n\"Sanokaamme näin\", esitteli neljäs, \"maailma on puu: juuret ovat\nalkuaine, lehdet accidentteja, oksat substantioita, kukat ovat\njärjellinen sielu, hedelmät enkelimäinen luonto, Jumala on puutarhuri\".\n\n\"Ensimmäinen alkuaine on yhtenäinen\", huusi viides ketään\nkuuntelematta, \"toinen alkuaine on kaksinainen, kolmas on moninainen.\nJa kaikki pyrkivät ykseyteen. _Omnia unitatem appetunt_.\"\n\nLeonardo kuunteli kuten aina äänettömänä ja yksinäisenä. Välistä hänen\nhuulensa vetäytyivät hienoon pilkanhymyyn.\n\nLyhyen väliajan perästä matemaatikko, fransiskaanimunkki fra Luca\nPaccioli näytti kristallisia monisärmikkäitä ja selitti Pythagoraan\noppia viidestä alkuperäisestä säännöllisestä taivaankappaleesta,\njoista muka koko maailma oli syntynyt, ja luki runon, jossa nämä\ntaivaankappaleet itse itseänsä ylistivät:\n\n    \"Jo ammoin tutkiessaan avaruutta\n    Sai tiede meistä vankan perustan.\n    Me selvitimme sille paljon uutta.\n    On meissä rajatonta ihanuutta.\n    Me oomme alku kaiken maailman,\n    Ja meidän tyyntä sopusuhtaisuutta\n    Euklides, Plato muinoin ihaili.\n    Me vallitsemme ilmapiirit aavat,\n    Pysymme muuttumatta ijäti\n    Ja kaikki luodut meiltä muodon saavat.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nKreivitär Cecilia kuiskasi jotain herttuan korvaan, osoittaen samalla\nLeonardoa. Moro kutsui hänet luokseen ja pyysi häntä ottamaan osaa\nväittelyyn.\n\n\"Messere\", yhtyi siihen kreivitär, \"minä pyydän teitä...\"\n\n\"Näetkö nyt, naiset pyytävät sinua\", virkkoi herttua. \"Älä kainostele!\nHelpostihan tuon voit tehdä. Kerro meille jotain hauskaa. Tiedänhän\nminä, että sinulla on pää täynnä mitä ihmeellisimpiä haaveita...\"\n\n\"Säästäkää minua, teidän korkeutenne! Tekisin hyvin mielelläni teille\nmieliksi, madonna Cecilia, mutta en tosiaankaan voi, en osaa...\"\n\nSe ei ollut teeskentelyä. Leonardo ei todellakaan mielellään puhunut\nsuuren joukon edessä eikä osannut sitä tehdä. Hänen oli vaikea sanoin\nilmaista ajatuksiansa. Hänestä näytti, että sanat joko liioittelevat\ntai ovat riittämättömiä ajatuksen ilmaisemiseen, että ne väärentävät\nja valehtelevat. Kirjoittaessaan päiväkirjoihinsa havaintojansa hän\nalituiseen muutteli, pyyhki pois ja korjaili. Keskustellessaankin hän\netsi sanoja, änkytti ja hämmentyi. Puhujia ja kirjailijoita hän nimitti\nlörpöttelijöiksi ja musteentuhrijoiksi, mutta sydämensä pohjassa hän\nheitä kadehti. Kyky sujuvasti puhua, joka usein on mitättömimmilläkin\nhenkilöillä, herätti hänessä harmin sekaista lapsellista ihailua.\n\"Minkä vuoksi Jumala muutamille antaa sellaisen taidon\", ajatteli hän.\n\nMutta mitä enemmän Leonardo esteli, sitä enemmän naiset häntä\nkiusasivat.\n\n\"Messere\", pyytelivät he yhteen ääneen hänen ympärillään, \"tehkää\nmeille mieliksi! Näettekö, että me kaikki teitä rukoilemme. Kertokaa\nnyt meille jotain, kertokaa jotain hauskaa!...\"\n\n\"Siitä, miten ihmiset tulevat lentämään\", ehdotteli donzella Ciordalisa.\n\n\"Mieluummin magiasta\", virkkoi donzella Ermellina, \"mustasta magiasta.\nSe on niin huvittavaa! Tai nekromantiasta -- kuinka kuolleita kutsutaan\nesiin haudoistaan...\"\n\n\"Mutta minä vakuutan teille, madonna, etten minä ole milloinkaan\nkutsunut esiin kuolleita...\"\n\n\"No, samantekevä, jotakin muuta sitten. Mutta jotain kamalaa -- ja\nilman matematiikkaa!\"\n\nLeonardo ei voinut koskaan kieltää, pyydettiinpä häneltä mitä tahansa.\n\n\"Minä en tosiaankaan tiedä, madonnat...\", sanoi hän hämillään.\n\n\"Hän suostuu, hän suostuu!\" huudahti Ermellina taputtaen käsiään.\n\"Messer Leonardo tulee puhumaan. Kuunnelkaa!\"\n\n\"Mitä? Kuka?\" kyseli vanhuuttaan höperö, huonokuuloinen\njumaluusopillisen tiedekunnan dekanus.\n\n\"Leonardo!\" huusi hänen korvaansa hänen naapurinsa, nuori lääketieteen\nmaisteri.\n\n\"Leonardo Pisanosta, matematiikasta?\"\n\n\"Ei, Leonardo da Vinci tulee puhumaan.\"\n\n\"Da Vinci? Tohtori vai maisteri?\"\n\n\"Ei tohtori eikä maisteri -- ei edes ylioppilaskaan, vaan pelkkä\ntaiteilija Leonardo, se, joka on maalannut Herran ehtoollisen.\"\n\n\"Taiteilija? Maalaustaiteestako hän puhuu?\"\n\n\"Luullakseni luonnontieteistä.\"\n\n\"Luonnontieteistä? Ovatko sitten taiteilijat nykyään ruvenneet\noppineiksi? Leonardo?... Enpä ole kuullut sitä nimeä... Mitä teoksia\nhän on julkaissut?\"\n\n\"Ei mitään. Hän ei julkaise.\"\n\n\"Eikö julkaise?\"\n\n\"Sanotaan, että hän aina kirjoittaa vasemmalla kädellä\", yhtyi toinen\nnaapuri puheeseen, \"salakirjoituksella, ettei kukaan saisi siitä\nselvää.\"\n\n\"Ettei saisi selvää? Vasemmalla kädellä?\" toisti dekanus yhä enemmän\nihmeissään. \"Se tulee kai olemaan jotain hullunkurista, hyvät herrat.\nVai mitä? Virkistystä työn jälkeen, arvaamma, hupia herttualle ja\nihanille naisille?\"\n\n\"Kenties. Saadaanhan nähdä.\"\n\n\"Sitähän minäkin. Tietysti hovilaisten täytyy saada vähän huviakin.\nJa kyllä ne ovatkin hullunkurista väkeä, nuo taiteilijat -- osaavat\nhuvittaa! Buffalmaco kuuluu niinikään olleen aika ilveilijä ja\nhulivili... No, katsotaanpa, katsotaanpa, mikä se on miehiään tuo\nLeonardo!\"\n\nHän pyyhki silmälasinsa puhtaiksi paremmin nähdäkseen.\n\nLeonardo katsahti vielä kerran rukoilevasti herttuaan. Tämä pudisti\npäätään hymyillen. Kreivitär Cecilia heristi sormeaan.\n\n\"Ehkä vielä suuttuvat\", ajatteli taiteilija. \"Piakkoin täytyy minun\npyytää rahaa pronssiin Kolossia varten... No, olkoon menneeksi --\nkerron heille mitä hyvänsä, mitä mieleen juolahtaa -- kunhan heistä\npääsen.\"\n\nEpätoivoisen päättäväisenä hän nousi kateederiin ja loi katseen\nkuulijoihin.\n\n\"Minun täytyy ennakolta huomauttaa, arvoisat kuulijat\", alotti\nhän änkyttäen ja punastuen kuin koulupoika. \"Aivan odottamatta...\nAinoastaan herttuan tahdosta... Tuota noin... tahdon sanoa... minusta\nnäyttää... no, sanalla sanoen... aion puhua simpukoista.\"\n\nHän rupesi kertomaan kivettyneistä merieläimistä, vesikasvien ja\nkorallien jäljistä, joita on tavattu luolissa ja vuorissa kaukana\nmerestä ja jotka siis todistavat miten maa kaukaisessa muinaisuudessa\non muutellut muotoaan. Siinä, missä nyt on mannermaa ja vuoria,\non ennen ollut valtameren pohja. Vesi, luonnon liikevoima -- sen\n\"kuljettaja\" -- luopi ja hävittää vuoria. Rannat kasvavat lähestyen yhä\nenemmän meren keskustaa, ja sisämaan meret kuivuvat vähitellen, siksi\nkunnes jää jälelle ainoastaan valtamereen laskevan joen uoma. Siten\nPo-joki, kuivattuaan Lombardian, on tulevaisuudessa tekevä saman koko\nAdrianmerellekin. Niilin virta, muutettuaan Välimeren hietakummuiksi\nja aavikoiksi, sellaisiksi kuin Egypti ja Libya, on laskeva vetensä\nvaltamereen Gibraltarin salmen takana.\n\n\"Olen vakuutettu\", sanoi lopuksi Leonardo, \"että kivettyneiden eläinten\nja kasvien tutkiminen, jonka oppineet tähän asti ovat laiminlyöneet,\non paneva alulle uuden tieteen maasta, sen menneisyydestä ja\ntulevaisuudesta\".\n\nHänen ajatuksensa olivat niin selvät ja johdonmukaiset, ne\nolivat kaikessa vaatimattomuudessaan niin täynnä järkähtämätöntä\nuskoa tieteeseen, ne erosivat niin suuresti Pacciolin hämäristä\npythagorealaisista houreista, oppineitten tohtorien kuolleesta\nskolastiikasta, että hänen vaiettuaan kaikkien kasvot ilmaisivat\nepäröivää ihmettelyä. Miten oli asia otettava? Oliko kehuttava vai\nnaurettava? Oliko tuo uutta tiedettä vai tietämättömän omahyväistä\nlörpötystä?\n\n\"Me soisimme hyvin mielellämme, rakas Leonardo\", sanoi herttua\nalentuvasti hymyillen, niinkuin aikuiset lapsia puhutellessaan, \"me\nsoisimme hyvin mielellämme, että sinun ennustuksesi toteutuisi ja\nAdrianmeri kuivuisi, niin että meidän vihollisemme venezialaiset\njäisivät istumaan laguuneilleen kuin ravut hietasärkälle\".\n\nKaikki naurahtivat kunnioittavasti. Suunta oli viitottu, ja hovin\ntuuliviirit kääntyivät tuulen mukaan. Pavian yliopiston rehtori,\nGabriele Pirovano, hyvännäköinen vanhus, tukka hopeanharmaa, kasvot\nmahtavan mutta mitättömän näköiset, jonka kunnioittavan varovaisessa\nhymyssä kuvastui herttuan alentuvainen leikillisyys, lausui:\n\n\"Teidän esiintuomanne tiedot ovat varsin huvittavia, messer Leonardo.\nMutta minä rohkenen huomauttaa: eikö olisi yksinkertaisempaa selittää\nnoitten pienten simpukkaan ilmestyneen huvittavan, sanokaamme\nviehättävän, mutta aivan satunnaisen ja viattoman luonnon oikun\nkautta, johon te tahdotte perustaa kokonaisen tieteen, -- eikö ole\nyksinkertaisempaa, sanon minä, selittää, niinkuin ennenkin on tehty,\nniitten ilmestymisen johtuneen vedenpaisumuksesta?\"\n\n\"Niin, niin vedenpaisumuksesta\", puuttui Leonardo puheeseen,\nolematta nyt enää vähääkään hämillään, varmalla äänellä, joka tuntui\nmonesta liian rohkealta, jopa röyhkeältäkin, \"minä tiedän, että\naina turvaudutaan vedenpaisumukseen. Mutta se selitys ei kelpaa\nmihinkään. Ajatelkaa nyt itse: veden pinta vedenpaisumuksen aikana\noli raamatun sanojen mukaan kymmenen kyynärää korkeimpia vuoria\nylempänä. Niinmuodoin olisi myrskyn aaltojen kuljettamien simpukkain\npitänyt laskeutua ylhäältäpäin, välttämättömästä ylhäältäpäin, messer\nGabriele; eikä sivulta, ei maanalaisten luolain sisään, ja sitä paitsi\nepäjärjestyksessä, sen mukaan kuin aallot niitä heittelivät, eikä\nasettua samalle tasolle säännöllisiin kerroksiin, niinkuin ne ovat.\nJa huomatkaa vielä -- se on erittäin mieltäkiinnittävä seikka -- ne\neläimet, jotka elävät laumoittain -- nilviäiset, läkkikalat, osterit\n-- ovat yhdessä; ne taas, jotka elävät yksikseen, ovat erillään juuri\nniin kuin nytkin voimme ne nähdä meren rannikolla. Minä olen itse\nmonta kertaa tarkastellut noitten kivettyneitten kuoriaisten asentoja\nToscanassa, Lombardiassa ja Piemontissa. Jos taas sanotte, ett'eivät\nne ole joutuneet sinne vedenpaisumuksen aaltojen kuljettamina, vaan\nsen mukaan kuin vesi kohosi itse vähitellen sinne nousseet, niin\non sekin väite hyvin helposti kumottavissa, sillä simpukka on yhtä\nhidas, vieläpä hitaampikin kuin etana. Ei se milloinkaan ui, vaan\nainoastaan matelee hiekkaa tai kiviä myöten, ja pisin matka, minkä\nse voi tehdä vuorokaudessa, on kolme, neljä kyynärää. Sanokaa nyt\nsitten minulle, hyvä messer Gabriele, mitenkä te voitte otaksua,\nettä simpukka neljänkymmenen vuorokauden kuluessa -- sen ajan, jonka\nvedenpaisumus Mooseksen sanojen mukaan kesti -- olisi ennättänyt kulkea\n250 peninkulmaa, välimatkan Monferraton kukkuloiden ja Adrianmeren\nvälillä? Sellaista rohkenee väittää ainoastaan se, joka kokemuksesta\nja havainnoista välittämättä arvostelee luontoa kirjojen mukaan,\nkirjailijalörpöttelijäin päähänpistojen mukaan, eikä kertaakaan ole\nomin silmin ottanut katsahtaakseen siihen, mistä puhuu!\"\n\nSyntyi nolo äänettömyys. Kaikki tunsivat, että rehtorin vastaväite oli\nhatara ja että pikemminkin hän oli Leonardon rinnalla oppilas kuin\npäinvastoin.\n\nViimein hoviastroloogi, Moron suosikki, messer Ambrogio da Rosate\nesitti, Plinius Naturalistiin vedoten, toisen selityksen: kivettymiset,\njotka ainoastaan näyttivät merieläimiltä, olivat muodostuneet maan\nkomeroissa tähtien maagillisen vaikutuksen kautta.\n\nKuullessaan sanan \"maagillinen\" Leonardo hymähti väsyneesti.\n\n\"Kuinka te, messer Ambrogio, selitätte sen, että samojen tähtien\nvaikutus samalla paikalla on muodostanut eläimiä, jotka eivät\nainoastaan ole erilajisia vaan eri ikäisiäkin? Minä olen nimittäin\nhavainnut, että simpukkain kuorista samoin kuin härkien ja pässien\nsarvista ja puitten rungoista voi tarkalleen määrätä niitten iän.\nKuinka selitätte sen, että toiset niistä ovat kokonaisia, toiset\nrikkonaisia, muutamissa taas on hiekkaa, mutaa, kravun saksia, kalan\nruotoja, karkeata soraa, sellaista kuin tavataan aaltojen huuhtomalla\nmerenrannikolla? Entä nuo hienot lehtien jäljet korkeimpien vuorten\nkallioissa? Entä näkinkenkiin tarttuneet kivettyneet vesikasvit? Mistä\nkaikki tuo on tullut? Tähtienkö vaikutuksesta? Mutta jos sillä tavoin\npäättelee, niin ei luullakseni koko luonnossa ole ainoatakaan ilmiötä,\njota ei voisi selittää tähtien maagillisesta vaikutuksesta johtuvaksi\n-- ja silloin ovat kaikki muut tieteet paitsi astrologia arvottomia.\"\n\nVanha skolastiikan tohtori pyysi nyt puheenvuoroa ja huomautti, että\nväittely oli joutunut harhatielle. Asianlaita oli joko niin, että\nkysymys esiin kaivetuista eläimistä kuului alempaan, \"mekaanilliseen\"\ntietopiiriin, joka on metafysiikalle vierasta, ja silloin ei siitä\nkannattanut puhua, koska tänne ei oltu kokoonnuttu väittelemään\nfilosofiaan kuulumattomista aineista; tai niin, että kysymys kuului\nkorkeimpaan tositieteeseen -- dialektiikkaan, ja siinä tapauksessa\noli siitä keskusteltava dialektiikan sääntöjen mukaan ja kohouduttava\npuhtaan ajattelun piiriin.\n\n\"Tiedän\", virkkoi Leonardo vielä ikävystyneemmän näköisenä, \"tiedän,\nmitä te tahdotte sanoa, messere. Minä olen myöskin paljon ajatellut\nsitä asiaa. Mutta se ei ole niin!...\"\n\n\"Eikö ole niin?\" murahti ukko ja tuli ihan kuin täyteen myrkkyä.\n\"Valistakaa sitten meitä, messere, olkaa niin armollinen, opettakaa,\nmitenkä se oikeastaan on!\"\n\n\"Ei, ei, minä en ollenkaan tahtonut... Vakuutan teille... Minä vaan\nsimpukoista... Minä arvelen, näettekö... Sanalla sanoen, ei ole\nolemassa korkeampia ja alhaisempia tieteitä; on olemassa ainoastaan\nyksi tiede, joka perustuu kokemukseen...\"\n\n\"Kokemukseen! Vai niin! Mutta sallikaa minun kysyä, eikö Aristoteleen,\nPlaton, Plotinuksen metafysiikka -- kaikkien vanhanajan filosoofien\njärjestelmät, joissa puhutaan Jumalasta, hengestä, olemuksesta, eikö\nkaikki tuo siis olisi...\"\n\n\"Niin, kaikki tuo ei ole tiedettä\", vastasi Leonardo levollisesti.\n\"Minä tunnustan vanhojen suuruuden, mutta en sillä alalla. Tieteessä he\novat menneet väärää tietä. He ovat tavoitelleet saavuttamatonta tietoa\nja laiminlyöneet sen, joka on saavutettavissa. He ovat itse eksyneet\nja eksyttäneet muutkin moneksi vuosisadaksi. Sillä keskustellessaan\nasioista, jotka eivät ole todistettavissa, eivät ihmiset voi päästä\nyksimielisyyteen. Kun järjellisiä todisteita puuttuu, niin ne korvataan\nhuutamisella. Mutta sen, joka tietää, ei tarvitse huutaa. Totuuden\nsana on yksi, ja kun se on lausuttu, täytyy väittelevien vaieta; jos\nhe jatkavat, niin se osoittaa, ettei totuutta ole vielä löydetty.\nEihän matematiikassa väitellä siitä, onko kaksi kertaa kolme kuusi vai\nviisi, onko kolmikulmion kulmien summa yhtä kuin kaksi suoraa vai ei.\nEivätkö tässä kaikki vastaväitteet vaikene totuuden edessä, niin että\nsen palvelijat saavat nauttia siitä rauhassa? Niin ei ole koskaan laita\nsofistisissa valetieteissä...\"\n\nHän tahtoi lisätä vielä jotakin, mutta katsahdettuaan vastustajansa\nkasvoihin hän vaikeni.\n\n\"No, nythän me alamme ymmärtää toinen toistamme, messer Leonardo\",\nsanoi skolastiikan tohtori hymyillen vielä myrkyllisemmin. \"Sen minä\nmuuten jo edeltäpäin tiesin. Yhtä asiaa en vain tahdo saada päähäni\n-- suonettehan anteeksi vanhalle miehelle. Onko se mahdollista,\nettä kaikki meidän tietomme sielusta, Jumalasta, haudantakaisesta\nelämästä, jotka eivät ole luonnollisen kokemuksen alaisia, jotka ovat\n'mahdottomia todistaa', niinkuin te itse suvaitsitte sanoa, mutta joita\ntukee Pyhän Raamatun muuttumaton todistus...\"\n\n\"Sitä en ole sanonut\", keskeytti hänet Leonardo rypistäen kulmiaan.\n\"Minä en ota lukuun Jumalan hengen ohjaamia kirjoja, sillä niissä on\nkorkein totuus...\"\n\nHänen ei annettu puhua loppuun. Syntyi yleinen meteli. Toiset huusivat,\ntoiset nauroivat, muutamat hyppäsivät paikoiltaan ja kääntyivät hänen\npuoleensa vihasta puhkuen, toiset taas kohauttelivat halveksivasti\nolkapäitään ja kääntyivät pois.\n\n\"Jo riittää, jo riittää! -- Sallikaa minun vastata, hyvät herrat! --\nMitä tuollaiseen voi vastata, hyvänen aika! -- Mielettömyyksiä! -- Minä\npyydän puheenvuoroa! -- Plato ja Aristoteles! -- Koko asiasta ei maksa\nvaivaa puhua! -- Kuinka sellaista sallitaan? Meidän pyhän kirkkomme\ntotuuksia!... -- Kerettiläisyyttä, kerettiläisyyttä! Jumalan pilkkaa!\"\n\nLeonardo oli vaiti. Ilme hänen kasvoillaan oli tyynen surullinen.\nHän näki miten yksinäinen hän oli kaikkien noitten ihmisten\nkeskellä, jotka pitivät itseään tieteen palvelijoina, hän näki sen\nylipääsemättömän kuilun, joka erotti hänet heistä, ja oli harmissaan --\nei vastustajilleen, vaan itselleen siitä, ettei ollut osannut ajoissa\nvaieta ja välttää väittelyä, että oli taaskin monista kokemuksista\nhuolimatta viehättynyt toivomaan, ettei tarvinnut muuta kuin näyttää\nihmisille totuus saadakseen heidät sen tunnustamaan.\n\nHerttua ja hänen hoviherransa ja hovinaisensa eivät olleet pitkään\naikaan ymmärtäneet sanaakaan väittelystä, mutta seurasivat sitä\nkuitenkin suurella nautinnolla.\n\n\"Mainiota!\" sanoi Moro käsiään hykertäen. \"Täydellinen kahakka!\nKatsokaa, madonna Cecilia, kohta he tarttuvat toistensa tukkaan! Tuo\nukko tuolla on aivan hurjistunut -- koko hänen ruumiinsa vapisee, hän\npui nyrkkiä, on kiskaissut päästään lakin ja sillä huitoo. Entä tuo\npikkuinen musta hänen takanaan -- suu vaahdossa! Ja mikä on tuon kaiken\naikaan saanut? Jotkin kivettyneet simpukat. Merkillistä väkeä nuo\noppineet! Niitten kanssa on pahemmassa kuin pulassa. Ja mitä sanotte\nmeidän Leonardostamme! Oli ensin olevinaan niin arka...\"\n\nJa kaikki nauroivat, nauttien oppineitten kahakasta kuin kukkojen\ntappelusta.\n\n\"Pitääpä mennä pelastamaan Leonardoni\", virkkoi herttua, \"muuten nuo\npunalakit nokkivat silmät hänen päästään!\"\n\nHän meni hurjistuneitten väittelijäin joukkoon. He vaikenivat ja\nväistyivät hänen edestään. Oli aivan kuin tyynnyttävää öljyä olisi\nvuodatettu myrskyävän meren pinnalle: yksi ainoa hymy Moron huulilla\nsai sovinnon aikaan fysiikan ja metafysiikan välillä.\n\nPyytäen vieraitaan illallispöytään hän sanoi herttaisesti:\n\n\"No, hyvät herrat, nyt olette väitelleet tarpeeksi! Pitää sitä\nlevähtääkin ja voimiaan virkistää. Olkaa hyvät! Toivoakseni minun\nkeitetyt kalani Adrianmerestä -- joka onneksi ei vielä ole kuivunut\n-- tulevat antamaan vähemmän aihetta väittelyyn kuin messer Leonardon\nkivettyneet simpukat.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nIllallispöydässä Luca Pacciolo, joka istui Leonardon vieressä, kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n\"Älkää panko pahaksenne, ystäväni, että minä olin vaiti, kun teidän\nkimppuunne hyökättiin. He ymmärsivät teitä väärin. Mutta itse\nasiassa te olisitte vallan hyvin voinut tulla heidän kanssansa\nyksimielisyyteen. Sillä toinen asia ei toista häiritse, kun ei vain\nmene liiallisuuksiin kummallakaan puolen. Kaikki voi sovittaa, kaikki\nvoi yhdistää...\"\n\n\"Minä olen aivan samaa mieltä, fra Luca\", sanoi Leonardo.\n\n\"No niin, no niin! Niin se on oleva. Rauhassa ja sovinnossa. Ja\nmitä varten, sanokaa, tarvitsee riidellä? Metafysiikka on hyvä, ja\nmatematiikka on hyvä. Sopu sijaa antaa. Te annatte meille, ja me\nteille. Eikö niin, rakas ystävä?\"\n\n\"Juuri niin, fra Luca.\"\n\n\"Sehän on mainiota! Siis mitkään väärinkäsitykset eivät voi tulla\nkysymykseen? Te meille, ja me teille.\"\n\n\"Vasikka, joka imee kahta emää\", ajatteli taiteilija katsellessaan\nmunkkimatemaatikon viekkaita, älykkäitä kasvoja ja vilkuilevia hiiren\nsilmiä.\n\n\"Teidän maljanne, mestari!\" sanoi hänen toinen naapurinsa, alkemisti\nGaleotto Sacrobosco, kohottaen pikariansa ja kumartuen hänen puoleensa\nsalaperäisen näköisenä. \"Ovelastipa te, hitto vieköön, heidät\nkoukkuunne tartutitte! Se oli mitä hienoin allegoria!\"\n\n\"Mikä allegoria?\"\n\n\"Kas niin, taas! Tuo ei ole kaunista teidän puoleltanne, messere!\nMinulta ei ymmärtääkseni ainakaan tarvitsisi mitään salailla.\nKuulunhan, Jumalan kiitos, uskottujen joukkoon. Emme me toinen\ntoistamme ilmi anna...\"\n\nUkko iski silmää viekkaan näköisenä.\n\n\"Mikäkö allegoria?... Tällainen: mannermaa on tulikivi, aurinko on\nsuola, valtameren vesi, joka kerran on peittänyt vuorten huippuja, on\nelohopea, Mercurion elävä neste. Mitä? Eikö ole niin?\"\n\n\"On, messer Galeotto, juuri niin\", sanoi Leonardo nauraen. \"Te olette\nmerkillisen hyvin ymmärtänyt minun allegoriani.\"\n\n\"Niin, näettekös! Käsitämme mekin jotain. Ja kivettyneet simpukat --\nne ovat viisasten kivi, alkemistien suuri salaisuus, jonka muodostavat\naurinko -- suola, mannermaa -- tulikivi ja vesi -- Mercurius. Metallien\njumalallinen muuttuminen!\"\n\nHän nosti etusormensa ylös, kohotti ahjon tulen kärventämiä\nkulmakarvojansa ja purskahti hyväntahtoiseen, lapsellisen vilpittömään\nnauruun.\n\n\"Entä meidän oppineet punalakkimme, jotka eivät käsittäneet hölyn\npölyä! No, juokaamme teidän maljanne, messer Leonardo, ja kukoistakoon\nmeidän äitimme alkemia!\"\n\n\"Mielihyvällä, messer Galeotto! Nyt minä näen, ettei teitä todellakaan\nvoi eksyttää, ja lupaan, etten vastedes sitä yritäkään.\"\n\nIllallisten jälkeen vieraat läksivät. Ainoastaan pienen, valitun seuran\nherttua pyysi jäämään ja kutsui viileään, kodikkaaseen huoneeseen,\njonne tuotiin viiniä ja hedelmiä.\n\n\"Voi, kuinka hauskaa, kuinka hauskaa se oli!\" huudahti donzella\nErmellina. \"En olisi ikinä uskonut, että se voi olla niin hupaista.\nTunnustaakseni odotin ikävää iltaa -- ja se olikin hauskempi kuin\nmitkään tanssiaiset! Minä olisin mielelläni tuollaisissa oppineitten\notteluissa vaikka joka päivä. Kuinka he suuttuivat Leonardoon, kuinka\nhe huusivat! Sääli, etteivät antaneet hänen jatkaa. Minä olisin niin\nkovin mielelläni tahtonut, että hän olisi kertonut jotain taioistaan,\nnekromantiasta...\"\n\n\"En tiedä, lieneekö totta, vai tyhjää puhetta\", virkkoi muuan vanha\nylimys, \"että Leonardolla on muka niin kerettiläiset mielipiteet,\nettei hän usko Jumalaankaan. Hän kuuluu antautuneen kokonaan\nluonnontieteisiin ja arvelevan, että on paljoa parempi olla filosoofi\nkuin kristitty...\"\n\n\"Lorua!\" sanoi herttua. \"Minä tunnen hänet. Kultainen sydän.\nTerhentelee vain sanoilla, mutta itse teossa ei loukkaa kärpästäkään.\nSanovat, että hän on muka vaarallinen mies. Pahimmanpa löysivätkin!\nInkvisiittorit saavat huutaa sen verran kuin heitä haluttaa, mutta\nLeonardoani en minä anna kenenkään vahingoittaa!\"\n\n\"Ja jälkimaailma\", sanoi kunnioittavasti kumartaen Baltasare\nCastiglione, komea urbinolainen ylimys, joka oli tullut vierailemaan\nMilanoon, \"jälkimaailma on oleva kiitollinen teidän korkeudellenne\nsiitä, että olette ottanut suojelukseenne niin harvinaisen taiteilijan,\nsaattaa sanoa ainutlaatuisen koko maailmassa. Vahinko vain, että hän\nlaiminlyö taiteen tuollaisten omituisten mietteitten, tuollaisten\nkummallisten haaveitten vuoksi...\"\n\n\"Te olette oikeassa, messer Baltasare\", myönsi Moro. \"Olen monta\nmonituista kertaa sanonut hänelle: heitä sinä se filosofiasi! Mutta\ntiedättehän, millaista väkeä ne ovat nuo taiteilijat. Ei niille mahda\nmitään. Ei niiltä voi mitään edes vaatiakaan. Merkillistä väkeä!\"\n\n\"Teidän korkeutenne suvaitsi sanoa aivan oikein\", virkkoi toinen\nylimys, joka jo kauan aikaa oli odottanut tilaisuutta kertoakseen\njotakin Leonardosta. \"Ne ovat todellakin merkillistä väkeä! Niillä\non välistä sellaisia päähänpistoja, että saa ällistyä. Tulin tässä\ntuonnottain hänen työhuoneeseensa -- aioin tilata pikku piirustuksen\nhäälipasta varten. 'Onko mestari kotona?' kysyin. -- 'Ei, hän on\nmennyt ulos; hänellä on paljon työtä, eikä hän ota vastaan tilauksia.'\n-- 'Mitä työtä?' -- 'Hän tutkii ilman painoa.' -- 'Tekevätkö ne\npilkkaa minusta?' ajattelin itsekseni. Mutta sitten tapasin Leonardon\nitsensä. 'Onko se totta, että te tutkitte ilman painoa?' -- 'On se\ntotta', vastaa hän ja katsoo minuun kuin hölmöön. Ilman painoa! Mitä\nsiitä arvelette, hyvät naiset? Montako naulaa, montako graania painaa\nkeväinen tuulonen!\"\n\n\"Mitä se on!\" sanoi nuori kamariherra, sovinnaisen tylsän ja\nomahyväisen näköinen. \"Mutta minä olen kuullut, että hän on keksinyt\nveneen, joka itsestään kulkee vasten virtaa ilman airoja!\"\n\n\"Ilman airoja? Itsestään?\"\n\n\"Niin, pyörillä, höyryn voimalla.\"\n\n\"Vene pyörillä! Tuon te nyt varmaankin olette itse sepittänyt.\"\n\n\"Vakuutan kunniasanallani, madonna Cecilia, olen sen kuullut fra Luca\nPacciolilta, joka on nähnyt koneen piirustuksen. Leonardo väittää\nhöyryssä olevan sellaisen voiman, että sen avulla voi käyttää ei\nainoastaan veneitä, vaan suuria laivojakin.\"\n\n\"Näettekös, näettekös, sanoinhan minä -- siinä se nyt onkin musta\nmagia, nekromantia!\" huudahti donzella Ermellina.\n\n\"Niin, kumma mies se on, se täytyy tunnustaa\", päätti herttua\nhyväntahtoisesti hymyillen. \"Ja kumminkin minä hänestä pidän. Hänen\nseurassaan on aina hauska, ei tule koskaan ikävä!\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKotiin mennessään Leonardo kulki hiljaista katua Porta Vercellinan\netukaupungissa. Vuohia oli sen reunalla ruohoa nyppimässä. Päivettynyt,\nrepaleinen poika ajeli hanhilaumaa ruoska kädessä. Ilta oli kirkas.\nAinoastaan pohjoiskulmalla, näkymättömien Alppien yllä lepäsi raskaita,\nkultareunaisia pilviä, ja niitten välistä loisti yksinäinen tähti\nvaalealla taivaalla.\n\nMuistellessaan niitä kahta taistelua, jotka hän oli nähnyt -- uskon\ntaistelua Firenzessä ja tieteen taistelua Milanossa -- Leonardo tuli\najatelleeksi, miten yhtäläisiä ne olivat erilaisuudestaan huolimatta --\naivan kuin kaksoisia.\n\nKivisellä rapulla vanhan hökkelin edessä istui kuusivuotias tyttö\nsyöden ruiskakkua paistetun sipulin kanssa.\n\nLeonardo pysähtyi ja viittasi tyttöä tulemaan luokseen. Tyttö katsahti\nhäneen arasti, mutta sitten, nähtävästi hänen hymynsä rohkaisemana,\nitsekin hymähti ja tuli hiljaa astuen ruskeilla, paljailla pikku\njaloillaan alas rappusia, joilla oli munankuoria ynnä muita keittiön\njätteitä. Leonardo otti taskustaan sokeroidun, kullatun pomeranssin,\njoka oli huolellisesti paperiin käärittynä. Usein otti hän herkkuja\nhovin pöydältä ja kantoi niitä taskussaan jaellakseen lapsille kadulla\nollessaan kävelyllä.\n\n\"Kultainen pallo!\" kuiskasi tyttö. \"Kultainen pallo!\"\n\n\"Ei se ole pallo, vaan omena. Maistappas -- se on sisästä imelä.\"\n\nUskaltamatta maistaa tyttö tarkasteli tuota merkillistä herkkua\näänettömän ihastuneena.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Maia.\"\n\n\"No, oletkos kuullut, Maia, mitenkä kukko, pukki ja aasi menivät kalaa\npyytämään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tahdotko, niin kerron?\"\n\nLeonardo siveli lapsen pehmeätä, kampaamatonta tukkaa hienolla,\npitkällä kädellään, joka oli kuin nuoren tytön.\n\n\"Mennäänpä nyt ja istutaan jonnekin. Mutta, annahan kun katson, oli\nminulla muutamia aniisikakkujakin -- sillä et sinä näemmä kultaista\nomenaa aiokaan syödä.\"\n\nHän rupesi etsimään taskuistaan.\n\nRappusille ilmestyi nuori nainen. Hän katsahti Leonardoon ja Maiaan,\nnyökäytti ystävällisesti päätään ja istuutui rukkinsa ääreen.\n\nKohta sen jälkeen tuli ulos kyyryselkäinen vanha eukko, jolla oli\nsamallaiset kirkkaat silmät kuin Maialla -- nähtävästi tytön mummo.\n\nHänkin katsahti Leonardoon ja yhtäkkiä, ikäänkuin tuntien hänet, löi\nkätensä yhteen, kumartui kehrääjän puoleen ja kuiskasi jotain hänen\nkorvaansa. Tämä hypähti ylös ja huusi:\n\n\"Maia, Maia! Tule tänne pian!\"\n\nTyttö epäröi.\n\n\"Tokko sinä tulet, kelvoton! Maltahan, kun minä annan sinulle...\"\n\nSäikähtyen juoksi tyttö rappusille. Mummo tempasi häneltä pois\nkultaisen omenan ja heitti sen muurin yli naapuripihaan, mistä kuului\nsikojen röhkinää. Tyttö rupesi itkemään, mutta mummo kuiskasi jotain\nhänen korvaansa osoittaen Leonardoa. Maia vaikeni heti ja katsahti\nhäneen silmät suurina ja kauhua täynnä.\n\nLeonardo kääntyi pois ja läksi pää alas painuneena ja äänetönnä\nnopeasti tiehensä. Hän ymmärsi, että mummo tunsi hänet, oli kuullut\nhäntä sanottavan noidaksi ja nähtävästi pelkäsi hänen noituvan lapsen.\n\nHän kiiruhti pois heidän luotaan melkein juosten, nolostunut, arka hymy\nhuulillaan ja niin hämillään, että hän yhä vain etsi aniisikakkuja\ntaskustaan.\n\nNoitten säikähtyneitten, viattomien lapsensilmien edessä hän tunsi\nitsensä yksinäisemmäksi kuin rahvasjoukon edessä, joka tahtoi tappaa\nhänet pitäen häntä jumalankieltäjänä, kuin oppineitten edessä, jotka\nnauroivat totuudelle pitäen sitä mielettömän lörpötyksenä. Hän tunsi\nolevansa ihmisistä yhtä kaukana kuin yksinäinen iltatähti toivottoman\nkirkkaalla taivaalla.\n\nKotiin palattuaan hän meni työhuoneeseensa. Pölyisine kirjoineen ja\ntieteellisine kojeineen se näytti hänestä synkältä kuin vankila.\nHän istuutui pöydän ääreen, sytytti kynttilän ja syventyi äskettäin\nalottamaansa tutkimukseen, joka koski kappalten liikuntoa kaltevalla\npinnalla.\n\nMatematiikka, samoin kuin soitantokin, rauhoitti häntä. Ja tänäkin\niltana se tuotti hänelle tutun huojennuksen.\n\nLopetettuaan laskunsa hän otti pöydän salalaatikosta päiväkirjansa ja\nkirjoitti siihen vasemmalla kädellä takaperoisella kirjoituksella, jota\nvoi lukea ainoastaan peilin avulla, mietteensä oppineitten väittelyn\njohdosta:\n\n\"Kirjanoppineet ja kynäniekat, Aristoteleen oppilaat, ovat variksia\nriikinkukon höyhenissä; he huutavat ja toistavat toisten sanoja ja\nhalveksivat minua, itsenäistä tutkijaa. Mutta minä voisin heille\nvastata niinkuin Marius roomalaisille patriiseille: 'Itse te\npöyhkeilette toisten töillä, ettekä tahdo minulle suoda omien töitteni\nhedelmiä.'\n\n\"Luonnontutkijain ja vanhojen jäljittelijäin välillä on sama erotus\nkuin esineen ja sen peilikuvan välillä.\n\n\"He luulevat, ettei minulla, kun en ole kirjanoppinut, ole oikeutta\nkirjoittaa ja puhua tieteestä, koska en osaa ilmaista ajatuksiani\nniinkuin pitää. He eivät tiedä, että minun voimani ei ole sanoissa,\nvaan kokemuksessa, kaikkien niitten opettajassa, jotka ovat hyvin\nkirjoittaneet. Minä en tahdo enkä osaa, niinkuin he, vedota vanhojen\nkirjoihin, mutta minä vetoon siihen, mikä on kirjoja todellisempi --\nkokemukseen, kaikkien opettajain opettajaan.\"\n\nKynttilä paloi himmeästi.\n\nHänen unettomien öittensä ainoa toveri, kissa, hyppäsi pöydälle\nja työnsi kylkeään häntä vastaan veltosti kehräten. Yksinäinen\ntähti näytti nyt pölyisten ikkunain läpi vielä etäisemmältä, vielä\ntoivottomammalta. Hän katsahti siihen ja muisti Maian silmät, jotka\ntuijottivat häneen sanomattoman kauhuissaan, mutta hän ei synkistynyt\nenää. Hän oli jälleen tyyni ja luja yksinäisyydessään.\n\nMutta hänen sydämensä salaisessa sopukassa, jota hän ei itsekään\ntuntenut, kiehui kuin lämmin lähde jäätyneen joen pohjalla käsittämätön\ntuska, tunnonvaivan tapainen -- ikäänkuin hän todellakin olisi ollut\njotenkin syyllinen Maian edessä, tahtonut antaa itselleen anteeksi sitä\nkuitenkaan voimatta.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSeuraavana aamuna Leonardo oli menossa Delle Grazien luostariin\nmaalaamaan Kristuksen kasvoja.\n\nMekaanikko Astro odotti häntä portailla vihkot, siveltimet ja laatikot\nmukanaan. Tultuaan ulos pihalle taiteilija huomasi tallirenki\nNastagion, joka innokkaasti harjasi täplikkään harmaata tammaa.\n\n\"Mitenkä Gianninon laita on?\" kysyi Leonardo.\n\nGiannino oli yksi hänen lempihevosistaan.\n\n\"Ei mitään hätää\", vastasi tallirenki huolettomasti. \"Mutta voikko\nontuu.\"\n\n\"Voikko!\" sanoi Leonardo huolestuneena. \"Joko se on kauan ontunut?\"\n\n\"Neljättä päivää.\"\n\nKatsomatta isäntään Nastagio ääneti ja vihaisesti jatkoi työtään,\nharjaten hevosen takapuolta niin kovasti, että eläin levottomasti\nmuutteli jalkaa.\n\nLeonardo halusi nähdä voikon. Nastagio saattoi hänet talliin.\n\nKun Giovanni Beltraffio tuli ulos pihalle peseytyäkseen kaivon\nraittiissa vedessä, kuuli hän Leonardon huutavan kimakalla, vinkuvalla,\nnaismaisella äänellä, niinkuin hän teki silloin kun joskus sattui\njoutumaan äkillisen, kovan suuttumuksen valtaan, jota muuten ei kukaan\npelännyt.\n\n\"Sinä sen pöllö, juopporatti, kuka käski sinun pyytää hevostohtoria?\"\n\n\"Hyvänen aika, messere, eihän sairasta hevosta voi jättää hoidotta?\"\n\n\"Hoidotta! Luuletko sinä, senkin aasi, tuolla haisevalla voiteella...\"\n\n\"Ei se ole voide, joka sen tekee, vaan taika. Te ette sitä asiaa\nymmärrä -- senpä vuoksi suututtekin...\"\n\n\"Mene hiiteen taikoinesi! Kuinka tuo typerä hevosennylkijä kykenisi\nparantamaan, kun ei hän ole kuullut puhuttavankaan ruumiin rakenteesta\neikä anatomiasta?\"\n\nNastagio katsahti sameilla, laiskoilla silmillään kulmaansa alta\nisäntäänsä ja virkkoi sanomattoman ylenkatseellisesti:\n\n\"Anatomiasta!\"\n\n\"Lurjus!... Mene paikalla pois talostani!\"\n\nTallirenki ei silmääkään räpäyttänyt. Hän tiesi vanhasta kokemuksesta,\nettä isäntä hetkellisen vihanpuuskan ohi mentyä jälleen oli tekevä\nparastaan saadakseen hänet jäämään, sillä hän piti häntä suurena\nhevostuntijana ja hevosystävänä.\n\n\"Minulla olikin aikomus pyytää tiliä\", sanoi Nastagio. \"Kolmen\nkuukauden palkka on saamatta. Ja mitä heiniin tulee, niin ei vika ole\nminun. Marco ei anna rahoja kaurain ostoon.\"\n\n\"Mitä se sellainen on? Kuinka hän uskaltaa olla antamatta, kun minä\nolen käskenyt?\"\n\nTallirenki kohautti olkapäitään, kääntyi pois, osoittaen, ettei\nenää halunnut puhua, rykäsi ja alkoi uudestaan harjata hevosta niin\nkiivaasti kuin olisi tahtonut siihen kohdistaa koko vihansa.\n\nGiovanni kuunteli uteliaan iloinen hymy huulillaan pyyhkiessään\nkäsiliinalla kylmän veden punaamia kasvojaan.\n\n\"No mestari, lähdemmekö nyt?\" kysyi Astro, joka oli väsynyt\nodottamiseen.\n\n\"Odota\", sanoi Leonardo, \"minun täytyy kysyä Marcolta, puhuuko tämä\nlurjus totta?\"\n\nHän meni sisään. Giovanni seurasi häntä.\n\nMarco työskenteli ateljeessa. Noudattaen kuten aina mestarin ohjeita\nmatemaattisella täsmällisyydellä hän mittaili paraikaa varjoihin\nkäytettävää mustaa väriä pienellä tinalusikalla, tuon tuostakin\nkatsahtaen paperiin, joka oli täynnä numeroita. Hikipisaroita oli\nkohonnut hänen otsalleen ja kaulasuonet olivat pullistuneina. Hän\nhengitti raskaasti, aivan kuin olisi vierittänyt kiveä mäen päälle.\nKovasti yhteenpuristetut huulet, koukistunut selkä, itsepäisesti\ntörröttävä punainen tukka ja punaiset kädet käyrine, paksuine sormineen\ntuntuivat sanovan: työ ja kärsivällisyys voittaa kaikki.\n\n\"Kas, messere Leonardo, te olette vielä täällä. Voisitteko tarkastaa\nnämä laskut? Minä olen tainnut tehdä jonkin virheen...\"\n\n\"Hyvä on, Marco. Sittemmin. Mutta minun pitää kysyä sinulta jotakin.\nOnko se totta, ettet sinä anna rahaa kaurojen ostoon hevosille?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Mitenkä niin, ystäväiseni? Olenhan minä sanonut sinulle\", jatkoi\ntaiteilija yhä aremmin ja epävarmemmin silmäillen taloudenhoitajan\nankaraa muotoa, \"olenhan sanonut sinulle, Marco, että kaikin mokomin on\nannettava rahaa kauroihin. Etkö sinä sitä muista?\"\n\n\"Muistan. Mutta rahaa ei ole.\"\n\n\"No niin, no niin, enkös sitä arvannut! Taaskaan ei ole rahaa! Mutta\nsanohan nyt itse, Marco, voivatko sitten hevoset olla kauroitta?\"\n\nMarco heitti siveltimen pois kädestään mitään vastaamatta.\n\nGiovanni tarkasteli miten ilmeet heidän kasvoillaan muuttelivat: nyt\noli opettaja oppilaan näköinen ja oppilas opettajan.\n\n\"Kuulkaahan, mestari\", sanoi Marco, \"te pyysitte minua ottamaan\nhuostaani taloudenhoidon ja olemaan vaivaamatta teitä niillä asioilla.\nMiksikä te taas alatte niistä puhua?\"\n\n\"Marco!\" huudahti Leonardo moittivalla äänellä. \"Annoinhan minä sinulle\nviime viikollakin kolmekymmentä floriinia...\"\n\n\"Kolmekymmentä floriinia! Laskekaahan itse -- niistä on neljä annettu\nvelaksi Pacciolille, kaksi tuolle kärttäjälle Galeotto Sacroboscolle,\nviisi teloittajalle, joka varastaa ruumiita hirsipuista teidän\nanatomiaanne varten, kolme korjaustöihin akvariumissa, jossa teillä\non kaloja ja matelijoita, kokonaista kuusi kultatukaattia tuosta\njuovikkaasta pakanasta...\"\n\n\"Sinä tarkoitat kiraffia?\"\n\n\"No niin, kiraffia. Itsellämme ei ole mitään syötävää, ja tuota\nkirottua elukkaa saamme ruokkia! ja tekipä sille mitä hyvänsä, se\nkuolee kumminkin...\"\n\n\"Ei se mitään tee, Marco, jos kuoleekin\", sanoi Leonardo sävyisästi,\n\"minä rupean sitä leikkelemään. Sen kaulanikamat ovat hyvin\nmerkilliset...\"\n\n\"Kaulanikamat! Voi, mestari, mestari, jos ei olisi kaikkia noita\nhullutuksia -- hevosia, ruumiita, kiraffeja, kaloja ynnä muita\nelukoita, niin meillä olisi huoleton elämä, eikä meidän tarvitsisi\nketään kumarrella. Eikö jokapäiväinen leipä ole paljon parempi kaikkea\ntuota?\"\n\n\"Jokapäiväinen leipä! Niinkuin minä vaatisin itselleni muuta kuin\njokapäiväistä leipää? Tiedänhän minä muuten, Marco, että sinä\nihastuisit kovin, jos minulta kuolisivat kaikki minun elukkani, jotka\nolen suurella vaivalla ja kalliilla hinnalla itselleni hankkinut ja\njotka ovat minulle niin välttämättömiä, ettet voi kuvitellakaan. Sinä\nvaan tahtoisit oman pääsi mukaan menetellä!\"\n\nHänen äänessään oli avuttoman mielipahan väre. Marco seisoi yrmeän\nnäköisenä, maahan tuijottaen.\n\n\"Ja mitä tämä nyt on?\" jatkoi Leonardo. \"Mihinkä me joudummekaan,\nMarco? Ei ole kauroja! Onko se leikin asia? Sellaista ei meille ole\nvielä ikinä sattunut!\"\n\n\"On aina niin ollut ja on vastakin oleva\", vastasi Marco. \"Mitenkä\nmuuten voisi ollakaan? Ainakaan yhteen vuoteen emme ole saaneet\nherttualta ropoakaan. Ambrogio Ferrari lupaa joka päivä teille rahoja,\nmutta nähtävästi ilvehtii vain teidän kanssanne.\"\n\n\"Ilvehtiikö!\" huudahti Leonardo. \"No, maltahan, kyllä minä hänelle\nnäytän, ettei minun kanssani ilvehditä! Minä sanon herttualle, niin!\nMinä väännän niskat nurin Ambrogio lurjukselta, hitto hänet periköön!\"\n\nMarco kohautti vain olkapäitään, ikäänkuin tahtoen sanoa, että jos\njoku vääntää joltakin niskat nurin, niin ei ainakaan Leonardo herttuan\nrahastonhoitajalta.\n\n\"Heretkäähän, mestari, heretkää!\" virkkoi hän, ja yhtäkkiä hänen\njäykissä, kulmikkaissa kasvoissaan välähti hellän, suojelevan\nhyväntahtoisuuden ilme. \"Jumala on armollinen, kyllä me jotenkin\nsuoriudumme. Jos te nyt niin välttämättömästi tahdotte, niin laitan\nminä ehkä niin, että riittää kauroihinkin...\"\n\nHän tiesi, että sitä varten hänen oli käytettävä osa omista rahoistaan,\njoita hän lähetteli vanhalle, sairaalle äidilleen.\n\n\"Vähät kauroista!\" sanoi Leonardo ja vaipui voimattomana tuolille\nistumaan.\n\nHän räpytteli ja siristeli silmiänsä ikäänkuin olisi ollut kovassa,\nkylmässä tuulessa.\n\n\"Kuulehan, Marco. Minä en ole vielä puhunut sinulle tästä. Ensi kuussa\nminä välttämättömästi tarvitsisin kahdeksankymmentä tukaattia, sillä\nminä olen... näetkös... lainannut... Älä nyt katso minuun tuolla\ntavalla!\"\n\n\"Keneltä olette lainannut?\"\n\n\"Rahanvaihtaja Arnoldolta.\"\n\nMarco löi epätoivoissaan kätensä yhteen; hänen punainen tukkatöyhtönsä\ntutisi.\n\n\"Rahanvaihtaja Arnoldolta! No, saanpa onnitella -- hyvän löysitte!\nTokko te tiedätte, että se peto on pahempi kuin mikään juutalainen tai\nmaurilainen? Se ei tiedä mistään Jumalasta. Voi mestari, mestari, mitä\nolettekaan tehnyt! Miksi ette minulle mitään virkkanut?\"\n\nLeonardo painoi päänsä alas.\n\n\"Minun piti saada rahaa vaikka silmästäni. Älä nyt ole minulle\nsuutuksissasi...\"\n\nJa hetken vaiti oltuaan hän lisäsi pelokkaan ja surkean näköisenä:\n\n\"Tuohan tänne tilikirjat, Marco. Ehkä me keksimme jonkun keinon...\"\n\nMarco oli vakuutettu siitä, etteivät he mitään saa keksityksi, mutta\nkun hän ei muuten voinut rauhoittaa hänen hetkellistä levottomuuttaan,\nmeni hän nöyrästi tilikirjaa noutamaan.\n\nJo etäältä nähtyään tuon tutun, paksun, viheriäkantisen kirjan Leonardo\nnyrpisti kasvojaan, niinkuin ihminen tekee nähdessään ammottavan haavan\nruumiissaan.\n\nHe syventyivät laskuihin, ja suuri matemaatikko teki virheitä\nyhteenlaskussa ja vähennyslaskussa. Välistä hän yhtäkkiä muisti jonkun\nkadonneen, useamman tuhannen tukaatin laskun, haki sitä penkoen\nlippaat, laatikot ja pölyiset paperikasat, mutta sen sijaan löysi\njoitakin tarpeettomia, huolellisesti kirjoitettuja pikku laskuja,\nniinkuin esim. laskun Salainon viitasta:\n\n    Hopeakirjovaatetta........... 15 liiraa 4 soldia\n    Punaista samettia vuoriin.....  9    \"  --   \"\n    Nyöriä........................ --    \"   9   \"\n    Nappeja....................... --    \"  12   \"\n\nÄkäpäissään hän repi ne palasiksi ja viskasi pöydän alle kiroillen.\n\nGiovanni tarkasteli inhimillisen heikkouden ilmeitä mestarin kasvoilla,\nja hänen mieleensä muistuivat erään Leonardon ihailijan sanat:\n\"Hänessä yhtyvät uusi Hermes Trismegistos jumala ja uusi Prometheus\njättiläinen.\" Ja hän ajatteli hymyillen:\n\n\"Siinä hän on -- ei jumala, eikä jättiläinen, vaan samallainen ihminen\nkuin kaikki muutkin. Mitä minä häntä pelkäsinkään? Voi sinua herttaista\nraukkaa!\"\n\n\n\n\nX\n\n\nKului pari päivää, ja kävi niinkuin Marco oli arvannut. Leonardo unohti\nkokonaan raha-asiat, niinkuin ei koskaan olisi niitä ajatellutkaan.\nJo seuraavana päivänä hän pyysi kolme floriinia ostaakseen erään\nvedenpaisumuksen aikuisen kivettymän niin huolettoman näköisenä, ettei\nMarco hennonut pahoittaa hänen mieltänsä kieltämällä, vaan antoi\nhänelle nuo kolme floriinia omista rahoistaan, jotka hän oli säästänyt\näitiään varten.\n\nLeonardon pyynnöistä huolimatta ei rahastonhoitaja ollut vieläkään\nmaksanut palkkaa. Tähän aikaan herttua itse tarvitsi rahaa\nsuuremmoisiin sotavarustuksiin Ranskaa vastaan.\n\nLeonardo lainaili kaikilta, keneltä vain sai, yksin omilta\noppilailtaankin.\n\nSforzan muistopatsastakaan ei herttua antanut hänen lopettaa.\nKipsikuva, muotti rautaisine runkoineen, valinuuni -- kaikki oli\nvalmiina. Mutta kun taiteilija esitti laskun pronssista, niin Moro\nsäikähti, jopa suuttuikin ja kieltäytyi häntä vastaan ottamasta.\n\nMarraskuun 20 p:nä 1498 hän, ollen ylen suuressa puutteessa, kirjoitti\nkirjeen herttualle. Leonardon paperien joukosta on löytynyt konsepti\ntuohon kirjeeseen. Sen hajanaiset, katkonaiset lauseet muistuttavat\nihmisen soperrusta, joka ei osaa kerjätä ja häpeää sitä tehdä:\n\n\"Signore, hyvin tietäen, että Teidän Korkeudellanne on tärkeämpiä\nasioita ajateltavana, mutta samalla peläten, että minun vaitioloni\nherättää Armollisimmassa Suojelijassani suuttumusta, rohkenen\nmuistuttaa pienistä tarpeistani ja taiteista, jotka ovat tuomitut\näänettömyyteen...\n\n\"Kahteen vuoteen en ole saanut palkkaani...\n\n\"Toiset Teidän Korkeutenne palveluksessa olevat henkilöt, joilla\non sivutuloja, voivat odottaa, mutta minä taiteineni, jonka muuten\nmielelläni vaihtaisin tuottavampaan toimeen...\n\n\"Elämäni olen valmis uhraamaan Teidän Korkeutenne palveluksessa, ja\nminä olen aina valmis alistumaan...\n\n\"Muistopatsaasta en puhu mitään, sillä tiedän nykyiset ajat...\n\n\"Minua surettaa kovin, että elatuksen hankkimisen vuoksi olen\npakoitettu keskeyttämään työni ja ryhtymään mitättömiin hommiin. Minun\non täytynyt 56 kuukauden ajan elättää 6 henkeä, ja minulla on ollut\nkaikkiaan 50 tukaattia...\n\n\"En tiedä, mihin minun pitäisi käyttää voimani...\n\n\"Ajatellako mainetta vai jokapäiväistä leipää?...\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nEräänä marraskuun iltana Leonardo tuli uupuneena kotiin, puuhattuaan\nkoko päivän. Hän oli saanut juosta anteliaan ylimyksen Gaspare\nViscontin, rahanvaihtaja Arnoldon ja teloittajan luona, joka vaati\nrahaa kahdesta raskaudentilassa olleen naisen ruumiista, uhaten\nilmoittaa asiasta pyhälle inkvisitsionille ellei maksua tullut.\nLeonardo kävi ensin keittiössä kuivattamassa vaatteitaan, otti sitten\navaimen Astrolta ja aikoi mennä työhuoneeseensa, mutta ovelle tultuaan\nhän kuuli puhelua huoneesta.\n\n\"Ovi on lukossa\", ajatteli hän. \"Mitä tämä on? Olisikohan siellä\nvarkaita?\"\n\nHän rupesi kuuntelemaan, tunsi oppilaittensa Giovannin ja Cesaren äänet\nja arvasi, että he olivat tarkastelemassa hänen salaisia papereitansa,\njoita hän ei kellekään koskaan näyttänyt. Hän tahtoi avata oven, mutta\nsamassa hän tuli ajatelleeksi miten hämilleen he tulisivat joutuessaan\nkiinni, ja häntä hävetti heidän puolestaan. Punehtuen ja taakseen\nvilkuillen, kuin olisi ollut itse syyllinen, hän hiipi varpaillaan pois\noven luota, meni ateljeehen ja sen toisesta päästä huusi tahallaan\nkorottaen ääntään, niin että he kuulisivat:\n\n\"Astro! Astro! Anna tänne kynttilä! Minne te kaikki olette hävinneet?\nAndrea, Marco, Giovanni, Cesare!\"\n\nÄänet työhuoneessa vaikenivat. Kuului helähdys, ikäänkuin jokin\nlasinpalanen olisi pudonnut lattialle ja särkynyt. Ikkuna rämähti auki.\nLeonardo seisoi yhä kuunnellen voimatta päättää astua sisään. Hän ei\ntuntenut vihaa eikä surua, ainoastaan kyllästystä ja inhoa.\n\nHän ei ollut erehtynyt. Giovanni ja Cesare olivat pihan puolelta\nikkunan kautta kiivenneet huoneeseen ja penkoivat hänen työpöytänsä\nlaatikoissa, tutkien hänen salaisia papereitaan, piirustuksiaan ja\npäiväkirjojaan.\n\nBeltraffio, joka oli aivan kalpea, piteli peiliä. Cesare seisoi\neteenpäin kumartuneena ja luki peilistä Leonardon takaperoista\nkirjoitusta.\n\n\"_Laude del Sole_, Auringon ylistys.\"\n\n\"En voi olla moittimatta Epicurosta, joka väitti auringon\ntodellisuudessa olevan sen suuruisen, miltä se näyttääkin; kummastelen\nSokratesta, joka halvensi tätä taivaankappaletta pitämällä sitä\nhehkuvana kivenä. Ja minulla ei ole kyllin voimakkaita moitesanoja\nniille, jotka pitävät ihmisen jumaloimista auringon jumaloimista\nparempana...\"\n\n\"Jätetäänkö tämä?\" kysyi Cesare.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Giovanni, \"lue vaan loppuun asti!\"\n\n\"Ne, jotka kumartavat jumalia ihmismuodoissa\", jatkoi Cesare, \"ovat\nkovin eksyksissä, sillä ihminen, olipa hän vaikka maapallon suuruinen,\nnäyttäisi pienemmältä mitättömintä kiertotähteä, tuskin huomattavaa\npistettä avaruudessa. Sitä paitsi ovat kaikki ihmiset tuomitut\nmätänemään...\"\n\n\"Kummallista!\" sanoi Cesare. \"Aurinkoa jumaloi, mutta se, joka\nkuolemallaan voitti kuoleman, on aivan kuin olematon hänelle.\"\n\nHän käänsi lehteä.\n\n\"Entäs tämä... kuuntelehan.\"\n\n\"Euroopan kaikilla kulmilla tullaan itkemään ihmistä, joka kuoli\nAasiassa.\"\n\n\"Ymmärrätkö?\"\n\n\"En\", kuiskasi Giovanni.\n\n\"Pitkäperjantai\", selitti Cesare.\n\n\"Oi te matemaatikot\", luki hän edelleen, \"tehkää loppu tuosta\nmielettömyydestä. Henki ei voi olla olemassa ilman ruumista, ja siinä,\nmissä ei ole lihaa, verta, luita, kieltä ja jänteitä, ei voi olla ääntä\neikä liikettä.\" Jatkosta ei saa selvää, se on pois pyyhitty. Mutta\nloppu kuuluu näin: \"Mitä tulee kaikkiin muihin hengen määritelmiin,\nniin minä jätän ne pyhille isille, kansan opettajille, joille on\nylhäältä annettu tieto luonnon salaisuuksista.\"\n\n\"Hm, hullustipa taitaisi käydä messer Leonardon, jos nämä paperit\njoutuisivat pyhien inkvisiittorien käsiin... Kas, tässä on taas\nennustus...\"\n\n\"Mitään tekemättä, köyhyyttä ja työtä halveksien tulevat ihmiset\nelämään ylellisyydessä, palatsin tapaisissa rakennuksissa, hankkien\nitselleen näkyviä aarteita näkymättömien hinnalla ja väittäen siten\nparhaiten olevansa Jumalalle otollisia.\"\n\n\"Anekauppa!\" arvasi Cesare. \"Sehän muistuttaa Savonarolaa! Kivi paavin\npuutarhaan...\"\n\n\"Tuhat vuotta sitten kuolleet tulevat elättämään eläviä.\"\n\n\"Tuota en minä ymmärrä. Se on jotain kovin syvämielistä... Annahan\nolla, kyllä sentään -- niin, niin, tietysti! 'Tuhat vuotta sitten\nkuolleet' ovat marttyyreja ja pyhiä, joitten nimessä munkit keräävät\nrahaa.\"\n\n\"Tullaan puhumaan niille, joilla on korvat mutta jotka eivät kuule,\nsytyttämään lamppuja sellaisten eteen, joilla on silmät mutta jotka\neivät näe. -- Pyhäinkuvat.\"\n\n\"Naiset tulevat tunnustamaan miehille kaikki himonsa, salaisimmat\npahat tekonsa. -- Rippi. Mitä sinä tästä sanot, Giovanni? Kummallinen\nihminen! Sano nyt, ketä varten hän keksii noita arvoituksia? Eikä\nniissä ole mitään oikeata vihaa. Noin vain huvin vuoksi hän niitä sanoo\n-- leikkii jumalankieltäjää.\"\n\nKäännettyään muutamia lehtiä hän luki edelleen:\n\n\"Monet tekevät kauppaa luulotelluilla ihmeillä, pettävät\najattelematonta rahvasta ja rankaisevat niitä, jotka paljastavat heidän\npetoksiansa. Tuo luultavasti tarkoittaa veli Girolamon tulikoetta ja\ntiedettä, joka järkyttää uskoa ihmeisiin.\"\n\nHän pani pois vihkon ja katsahti Giovanniin.\n\n\"Joko riittää, vai mitä? Vieläkö selvempiä todistuksia pitäisi olla?\"\n\nBeltraffio pudisti päätään.\n\n\"Ei, Cesare, tuo ei ole kuitenkaan... Voi, jos löytäisi sellaisen\nkohdan, jossa hän suoraan sanoo...\"\n\n\"Suoraan? Ei, veikkoseni, älä sitä odota! Se ei ole hänen tapaistaan.\nHän on aina kaksinainen, viekastelee ja luikertelee kuin nainen. Ei hän\nsuotta arvoituksia rakasta. Koetapa saada hänestä kiinni! Ei hän muuten\nitsekään itseään tunne. Hän on itselleen suurin arvoitus.\"\n\n\"Cesare on oikeassa\", ajatteli Giovanni. \"Parempi on suora kieltäminen\nkuin tuo pilanteko, tuo Tuomas epäilijän hymy.\"\n\nCesare osoitti hänelle erästä oranssinvärisellä kynällä siniselle\npaperille tehtyä pientä piirustusta, joka oli eksynyt konesuunnitelmien\nja laskujen joukkoon. Siinä neitsyt Maaria Jeesuslapsi sylissään istui\nkivellä sormellaan piirtäen hiekkaan kolmikulmioita, ympyröitä ynnä\nmuita kuvioita: Jumalan äiti opetti pojalleen geometriaa, joka on\nkaiken viisauden lähde.\n\nKauan katseli Giovanni tuota omituista piirustusta. Hän tahtoi tietää,\nmitä sen alle oli kirjoitettu ja lähensi peiliä. Cesare katsoi\nkuvastimeen, mutta ennätti tuskin saada luetuksi kolme ensimmäistä\nsanaa: \"Välttämättömyys -- ikuinen opettaja\", kun Leonardon ääni\nkajahti:\n\n\"Astro! Astro! Tuo tänne kynttilä! Minne te kaikki olette hävinneet?\nAndrea, Marco, Giovanni, Cesare!\"\n\nGiovanni säpsähti kalveten ja pudotti peilin, joka särkyi.\n\n\"Paha enne!\" naurahti Cesare.\n\nKuin yllätetyt varkaat he hätääntyivät, työnsivät paperit laatikkoon,\nkokosivat peilin palaset lattialta, aukasivat ikkunan ja kiipesivät\nvesiränniä myöten alas pihalle. Cesare putosi ja oli vähällä taittaa\njalkansa.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSinä iltana ei Leonardolla ollut iloa matematiikasta niinkuin\ntavallisesti. Tuon tuostakin hän nousi ylös ja alkoi kävellä\nedestakasin huoneessa. Sitten hän jälleen istuutui piirustuksensa\nääreen, mutta heitti sen hetken kuluttua. Häntä vaivasi epämääräinen\nlevottomuus. Oli ikäänkuin hänen olisi pitänyt päättää jotakin, jota\nhän ei kuitenkaan voinut. Ajatus palasi itsepintaisesti aina samaan.\n\nHän ajatteli sitä, miten Giovanni Beltraffio oli paennut Savonarolan\nluo, sitten taas palannut ja joksikin aikaa ikäänkuin rauhoittunut,\nkokonaan antautuen taiteeseen. Mutta tuon surullisen tulikokeen\njälkeen ja varsinkin siitä lähtien, kun Milanoon tuli tieto profeetan\nkuolemasta, oli hän ollut entistä onnettomamman ja hämmentyneemmän\nnäköinen.\n\nLeonardo näki, että Giovanni kärsi, että hän tahtoi lähteä pois hänen\nluotaan sitä kuitenkaan voimatta, hän aavisti mikä taistelu oli\noppilaan sydämessä, joka oli liian syvä ollakseen tuntematta ja liian\nheikko voittaakseen omat ristiriitaisuutensa. Välistä Leonardosta\nnäytti, että hänen pitäisi työntää Giovanni pois luotaan, ajaa hänet\npois, pelastaakseen hänet -- mutta hänellä ei ollut voimaa siihen.\n\n\"Jospa vain tietäisin, millä voisin häntä auttaa\", ajatteli taiteilija.\n\nHän hymähti katkerasti.\n\n\"Olen pahentanut, olen pilannut hänet! Ihmiset mahtavat olla oikeassa:\nminulla on paha silmä.\"\n\nHän nousi pimeitä, jyrkkiä portaita ja koputti ovelle. Kun ei kukaan\nvastannut, aukasi hän sen.\n\nAhtaassa kamarissa oli hämärä. Kuului sateen rapinaa kattoa vasten ja\nsyystuulen suhinaa. Lamppu tuikki himmeästi nurkassa madonnankuvan\nedessä. Valkealla seinällä riippui musta ristiinnaulitun kuva.\nBeltraffio makasi vuoteellaan vaatteet yllä, käppyrässä niinkuin\nsairaat lapset ja kasvot tyynyyn upotettuina.\n\n\"Giovanni, nukutko sinä?\" kysyi taiteilija.\n\nBeltraffio kavahti ylös huudahtaen, ojensi torjuen kätensä eteenpäin\nja jäi tuijottamaan Leonardoon sama pohjattoman kauhun ilme silmissään\nkuin oli ollut Maiallakin.\n\n\"Mikä sinun on, Giovanni? Minähän se olen...\"\n\nBeltraffio ikäänkuin tuli tajuihinsa ja kosketti kädellään silmiään:\n\n\"Ah, tekö se olette, messer Leonardo... Minusta näytti... Minä näin\nkauheata unta...\"\n\n\"Tekö se olette\", sanoi hän toistamiseen, katsahtaen mestariin\nkulmainsa alta tutkivasti, ikäänkuin ei olisi vieläkään ollut varma.\n\nLeonardo istuutui vuoteen reunalle ja pani kätensä hänen otsalleen.\n\n\"Sinulla on kuume. Sinä olet sairas. Miks'et ole sitä minulle sanonut?\"\n\nGiovanni käänsi kasvonsa pois, mutta sitten yhtäkkiä taas katsahti\nLeonardoon. Hänen huulensa värähtivät ja pannen kätensä ristiin hän\nkuiskasi rukoilevalla äänellä:\n\n\"Mestari, ajakaa minut pois!... Minä en voi itsestäni mennä, mutta\nminun on mahdotonta jäädä teidän luoksenne, sillä minä... niin, niin...\nminä olen teidän edessänne petturi... minä olen huono ihminen!...\"\n\nLeonardo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen.\n\n\"Mitä sinä, poikaseni? Etkö luule minun näkevän, miten sinä kärsit? Jos\nkatsot jotenkin rikkoneesi minua vastaan, niin annan sinulle kaikki\nanteeksi. Ehkä sinäkin kerran annat minulle anteeksi...\"\n\nGiovanni katsahti häneen suurin, hämmästynein silmin ja painautui\nyhtäkkiä hillittömän tunteen puuskan valtaamana hänen rintaansa vasten,\nkätkien kasvonsa hänen silkinpehmeään partaansa.\n\n\"Jos minä joskus\", sopersi hän nyyhkyttäen, niin että koko hänen\nruumiinsa vapisi, \"jos minä joskus lähden pois teidän luotanne,\nmestari, niin älkää luulko, etten minä teitä rakasta! Minä en itsekään\ntiedä mikä minun on... Minulla on niin kamalia ajatuksia, aivan kuin\nolisin järkeni menettämäisilläni... Jumala on minut hyljännyt... Älkää\nvain suinkaan luulko... ei, minä rakastan teitä enemmän kuin mitään\nmuuta maailmassa, enemmän kuin isääni fra Benedettoa... Ei kukaan voi\nrakastaa teitä niinkuin minä!\"\n\nLempeästi hymyillen Leonardo silitteli hänen päätänsä ja kyynelten\nkostuttamaa poskea ja lohdutteli häntä kuin lasta.\n\n\"Kas niin, kas niin, rauhoituhan nyt! Tiedänhän minä, että sinä minua\nrakastat, sinä poikaparkani, sinä hupakko...\"\n\n\"Luultavasti on Cesare taas ladellut sinulle tyhmyyksiä\", lisäsi hän.\n\"Miksi sinä kuuntelet hänen puheitaan? Hän on viisas ja samalla onneton\n-- rakastaa minua, vaikka luulee vihaavansa. Paljon on, mitä hän ei\nkäsitä...\"\n\nGiovanni herkesi yhtäkkiä itkemästä, loi mestarin silmiin omituisen,\ntutkivan katseen ja pudisti päätään.\n\n\"Ei\", sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin vaivoin pusertaen sanat\nsuustansa, \"ei Cesare. Minä itse... enkä minäkään, vaan _hän_...\"\n\n\"Kuka hän?\" kysyi Leonardo.\n\nGiovanni painautui lujemmin häntä vasten ja hänen silmänsä ilmaisivat\ntaas kauhua.\n\n\"Ei\", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, \"ei puhuta hänestä...\"\n\nLeonardo tunsi, miten Giovanni vapisi hänen sylissään.\n\n\"Kuulehan, lapseni\", sanoi hän vakavalla, ystävällisellä ja hieman\nteeskennellyllä äänellä, jolla lääkärit tavallisesti puhuttelevat\nsairaita, \"minä huomaan, että sinulla on jotain sydämelläsi. Sinun\ntäytyy sanoa minulle kaikki. Minä tahdon tietää kaikki, kuuletko\nGiovanni! Se on oleva sinulle itsellesikin helpotukseksi.\"\n\nJa hetken mietittyään hän lisäsi:\n\n\"Sano minulle, kenestä sinä äsken puhuit?\"\n\nGiovanni katsahti pelokkaasti ympärilleen, lähensi huulensa Leonardon\nkorvan juureen ja huohottaen kuiskasi:\n\n\"Teidän kaksoisolennostanne.\"\n\n\"Minun kaksoisolennostani? Mitä sillä tarkotat? Näitkö sen unessa?\"\n\n\"En, valveilla.\"\n\nLeonardo katsahti häneen tutkivasti, ja hetken aikaa hän luuli\nGiovannin hourailevan.\n\n\"Ettehän te, messer Leonardo, käynyt täällä minun luonani toissa yönä,\ntiistaita vasten?\"\n\n\"En. Mutta etkö sinä sitä itse muista?\"\n\n\"Kyllä minä muistan... Mutta sitten, mestari, on se aivan varmaa, että\nse oli _hän_!\"\n\n\"Mutta mistä sinä olet saanut päähäsi, että minulla on kaksoisolento?\nKerro, mitenkä se tapahtui!\"\n\nLeonardo huomasi, että Giovannin itsensä teki mieli kertoa, ja toivoi\ntunnustuksen tuottavan hänelle mielen huojennusta.\n\n\"Mitenkäkö tapahtui? _Hän_ tuli minun luokseni aivan samalla tavalla\nkuin te nyt, tähän samaan aikaan, ja istahti vuoteen reunalle samoin\nkuin te nyt, ja puhui ja teki kaikki niinkuin te, ja hänen kasvonsa\nolivat samallaiset kuin teidän, mutta niinkuin peilistä nähtyinä. Hän\nei ollut vasenkätinen. Ja paikalla minun mieleeni juolahti, ettei se\nehkä ollutkaan te. Hän tiesi minun niin ajattelevan, mutta ei ollut\ntietävinään -- oli olevinaan, niinkuin ei kumpikaan meistä mitään\ntietäisi. Vasta pois mennessään hän kääntyi taakseen ja sanoi: 'Etkö\nsinä, Giovanni, ole milloinkaan nähnyt minun kaksoisolentoani? Jos\nsatut näkemään hänet, niin älä säikähdä.' Silloin minä ymmärsin kaikki.\"\n\n\"Ja sinä uskot yhä, Giovanni?\"\n\n\"Kuinka voisin olla uskomatta, kun näin hänet yhtä selvästi kuin nyt\nnäen teidät? Ja hän puhui minun kanssani.\"\n\n\"Mistä?\"\n\nGiovanni kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Sano se\", virkkoi Leonardo. \"Muuten rupeat sitä miettimään etkä saa\nrauhaa.\"\n\n\"Pahoja, kamalia puheita ne olivat\", sanoi Giovanni luoden mestariin\nepätoivoisen, rukoilevan katseen. \"Maailmassa on muka kaikki vain\npelkkää mekaniikkaa, kaikki on muka niinkuin tuo hirmuinen hämähäkki\npyörivine käpälineen, jonka hän... tuota, ei hän, vaan te olette\nkeksinyt...\"\n\n\"Mikä hämähäkki?... Niin, niin, kyllä muistan. Sinä olet nähnyt minun\nsotakoneeni piirustuksen?...\"\n\n\"Ja vielä hän sanoi\", jatkoi Giovanni, \"että se, mitä ihmiset\nnimittävät Jumalaksi, on muka se ikuinen voima, joka panee liikkeelle\nhirmuisen hämähäkin rautaiset, veriset käpälät, ja että kaikki on\nhänelle yhdentekevää -- totuus ja valhe, hyvä ja paha, elämä ja\nkuolema. Eivätkä häntä mitkään rukoukset taivuta, sillä hän on niinkuin\nmatematiikka: kaksi kertaa kaksi ei voi olla viisi...\"\n\n\"No, hyvä, hyvä! Älä kiusaa itseäsi enää. Jo riittää. Kyllä minä\ntiedän...\"\n\n\"Ei, messer Leonardo, malttakaa, te ette tiedä vielä kaikkea.\nKuulkaahan, mestari! Hän sanoi, että Kristus oli turhaan tullut\nmaailmaan -- että hän kuoli nousematta ylös, ettei hän voittanut\nkuolemaa vaan on mädännyt haudassaan. Kun hän sen sanoi, purskahdin\nminä itkuun. Hänen tuli minua sääli ja hän rupesi minua lohduttelemaan.\n'Älä itke, poikaparkani, sinä hupakko', sanoi hän. 'Kristusta ei ole,\nmutta on rakkaus; suuri rakkaus on suuren tiedon tytär; se, joka\ntietää kaikki, rakastaa kaikkea.' Näettekö, teidän sanojanne, kaikki\nteidän sanojanne! 'Ennen', sanoi hän, 'johtui rakkaus heikkoudesta,\nuskosta ihmeeseen ja tietämättömyydestä, vaan nyt se johtuu voimasta,\ntotuudesta ja tiedosta. Sillä käärme ei valehdellut: jos te syötte\ntiedon puusta, niin tulette Jumalan kaltaisiksi.' Ja nämä sanat\nkuultuani ymmärsin, että hän oli perkeleestä, ja kirosin hänet, ja hän\nläksi pois, mutta sanoi palaavansa...\"\n\nLeonardo kuunteli Giovannin puhetta mielenkiinnolla, kuin ei se\nolisikaan enää ollut sairaan hourailua. Hän tunsi, miten Giovannin\nkatse, nyt melkein levollinen, tunkeutui hänen sydämensä salaisimpaan\nsopukkaan.\n\n\"Ja kaikkein kauheinta\", kuiskasi oppilas verkalleen vetäytyen pois\nmestarin sylistä ja tuijottaen häneen läpitunkevin katsein, \"kaikkein\ninhoittavinta oli se, että hän tuota kaikkea sanoessaan hymyili...\nniin, niin... aivan niinkuin te nyt... niinkuin te!\"\n\nGiovannin kasvot tulivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi ja vääntyivät\nsuonenvedon tapaisesti, hän sysäsi Leonardon pois luotaan ja huusi\nhurjalla mielettömän äänellä:\n\n\"Sinä... sinä... taas! Sinä olet teeskennellyt... Jumalan nimeen...\nmene pois, häviä, sinä kirottu!\"\n\nLeonardo nousi ylös ja sanoi, luoden häneen mahtavan katseen:\n\n\"Jumalan haltuun, Giovanni! Minä huomaan, että sinun todellakin\non parasta lähteä pois minun luotani. Muistatko, että Raamatussa\nsanotaan: Se, joka pelkää, ei ole täydellinen rakkaudessaan. Jos sinä\nrakastaisit minua täydellisellä rakkaudella, niin et sinä pelkäisi\n-- sinä ymmärtäisit, että kaikki tuo on houretta ja mielettömyyttä,\netten minä ole sellainen kuin ihmiset luulevat, ettei minulla ole\nkaksoisolentoa, että minä kenties uskon Kristukseeni ja Vapahtajaani\nparemmin kuin ne, jotka nimittävät minua Antikristuksen palvelijaksi.\nJää hyvästi, Giovanni! Jumala sinua suojelkoon! Älä pelkää... Leonardon\nkaksoisolento ei palaa enää koskaan sinun luoksesi...\"\n\nHänen äänensä värähti ilmaisten ääretöntä, vihatonta surua. Hän kääntyi\nlähteäkseen.\n\n\"Niinkö se todellakin on? Puhuinko hänelle totta?\" ajatteli hän ja\ntunsi samalla, että jos valhe oli tarpeen hänen pelastamisekseen, hän\noli valmis valehtelemaan.\n\nBeltraffio lankesi polvilleen ja rupesi suutelemaan mestarin käsiä.\n\n\"Ei, ei, en minä enää... Minä tiedän, että se on mielettömyyttä...\nMinä uskon teitä... Saattepa nähdä, että minä karkoitan mielestäni\nnuo hirmuiset ajatukset... mutta antakaa anteeksi, antakaa anteeksi,\nmestari, älkää hyljätkö minua!\"\n\nLeonardo katsahti häneen sanomattoman säälivästi, kumartui hänen\npuoleensa ja suuteli häntä otsalle.\n\n\"No, muistahan, Giovanni, lupauksesi.\"\n\n\"Ja nyt\", lisäsi hän tavallisella, levollisella äänellään, \"mennään\npian alas. Täällä on kylmä. Minä en enää päästä sinua tänne ennenkuin\nolet kokonaan parantunut. Minulla on sitä paitsi paraillaan\nkiireellistä työtä, jossa sinä saat minua auttaa.\"\n\n\n\n\nXIII\n\n\nHän vei hänet ateljeen vieressä olevaan makuuhuoneeseen ja lisäsi\npuita takkaan. Kun tuli alkoi rätistä valaisten huonetta kodikkaalla\nhohteella, sanoi hän, että hänen piti valmistaa puulevy taulua varten.\n\nLeonardo toivoi työn rauhoittavan sairasta.\n\nNiin kävikin. Vähitellen Giovanni kiintyi työhön. Hartaudella kuin\nolisi ollut kysymyksessä mitä tärkein työ hän auttoi mestaria levyn\nvalmistamisessa. Siihen hierottiin ensin viinasta, arsenikista\nja härmästä tehtyä liuosta, joka varjeli madonsyömältä. Sitten\nalettiin tukkia koloja ja rakoja alabasterilla, kypressihartsilla ja\nkiviliimalla sekä tasottaa levyä kaavinraudalla. Kuten tavallisesti,\ntyö sujui kuin leikki Leonardon käsissä. Ja työskennellessään hän\nsamalla neuvoi ja opetti Giovannia, miten siveltimiä on tehtävä ja\nmiten syövytysaineen saa pian kuivumaan lisäämällä siihen venezialaista\nvaskivihtrilliä ja punaista, raudansekaista värimultaa.\n\nHuoneen täytti miellyttävä, raikas, työtä muistuttava tärpätin ja kitin\ntuoksu. Giovanni hieroi voimaansa takaa levyä kuumaan liinaöljyyn\nkastetulla säämiskärievulla. Hänen tuli kuuma. Vilunväreet olivat\nkokonaan tauonneet.\n\nHän herkesi hetkeksi työstä hengähtääkseen ja käänsi hehkuvat kasvonsa\nmestaria kohti.\n\n\"Kas niin, älä siekaile!\" joudutti häntä Leonardo. \"Jos öljy pääsee\nhyytymään, niin ei se imeydy sisään.\"\n\nGiovanni kumartui taas ja sääret hajallaan, huulet yhteen puristettuina\nalkoi hieroa kahta hartaammin.\n\n\"No, miltä nyt tuntuu?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Hyvältä\", vastasi Giovanni iloisesti hymyillen.\n\nToisetkin oppilaat kokoontuivat tuon valtavan, sametinmustan noen\npeittämän lombardialaisen tiilitakan ympärille, josta levisi niin\nsuloinen lämmin ja iloinen hohde ja jonka ääressä oli niin hauska\nkuunnella tuulen ulvontaa ja sateen rapinaa ulkoa. Tuli Andrea Salaino,\nviluisena mutta huolettomana niinkuin aina, tuli yksisilmäinen seppä\nAstro da Peretola, Jacopo ja Marco d'Oggione. Ainoastaan Cesare da\nSesto oli, niinkuin tavallisesti, poissa heidän tuttavallisesta\npiiristään.\n\nAsetettuaan levyn nurkkaan kuivumaan Leonardo rupesi neuvomaan\nheille, miten paraiten saadaan puhdasta öljyä värejä varten. Tuotiin\nsuuri vati, jossa oli vedessä seisotettua pähkinätaikinaa. Siitä oli\neroittunut valkoista mehua ja päällimmäisenä oli kerros meripihkan\nkeltaista rasvaa. Leonardo otti pumpulikangasta, kiersi siitä\nlampunsydämen tapaisia suikaleita ja pisti niitten toiset päät vatiin\nja toiset päät läkkiseen suppiloon, joka oli asetettu lasipullon\nsuulle. Öljy imeytyi pumpulivaatteeseen ja tippui kirkkaina, keltaisina\npisaroina pulloon.\n\n\"Katsokaa, katsokaa\", huudahti Marco ihastuksissaan, \"kuinka kirkasta!\nJa minulla se tulee aina sameata, vaikka kuinka siivilöisin.\"\n\n\"Luultavasti sinä et ota pois sisäkuorta pähkinöitten päältä\",\nhuomautti Leonardo. \"Se tulee sitten esiin kankaalla, ja värit siitä\nmustuvat.\"\n\n\"Kuuletteko?\" riemuitsi Marco. \"Etevin taideteos voi mennä pilalle\nsellaisen mitättömän asian takia kuin pähkinänkuori! Ja te vielä\nnauratte, kun minä sanon, että ohjeita täytyy noudattaa matemaattisella\ntäsmällisyydellä!\"\n\nOppilaat seurasivat tarkkaavaisina öljyn valmistusta, mutta samalla\nhe koko ajan puhelivat ja naureskelivat. Vaikka oli jo myöhäinen, ei\nketään nukuttanut, ja välittämättä Marcon murisemisesta lisäiltiin tuon\ntuostakin puita uuniin. Niinkuin usein sattuu tuollaisissa tilapäisissä\nkokouksissa, valtasi kaikki selittämätön iloisuus.\n\n\"Ruvetaan kertomaan satuja!\" ehdotti Salaino ja alkoi itse ensimmäisenä\nkertoa kertomusta papista, joka pääsiäislauantaina käydessään erään\nmaalarin työhuoneessa pirskoitti pyhää vettä kaikkien taulujen\npäälle. \"Miksi sinä tuon teit?\" kysyi maalari. \"Siksi, että toivon\nsinulle hyvää, sillä kirjoitettu on: hyvät työnne tulevat ylhäältä\nsatakertaisesti palkituiksi.\" Maalari ei virkkanut mitään. Mutta kun\npappi tuli ulos kadulle, kaatoi hän ikkunasta sangollisen kylmää vettä\nhänen niskaansa ja huusi: \"Tästä saat ylhäältä satakertaisen palkinnon\nsiitä hyvästä, että pilasit minun tauluni!\"\n\nKertomuksia ja juttuja alkoi nyt tulla kuin turkin hihasta -- toinen\ntoistaan hullunkurisempia. Kaikilla oli sanomattoman hauska, mutta enin\nkaikista Leonardolla.\n\nGiovanni tarkasteli hyvin mielellään häntä hänen nauraessaan. Silmät\nsiristyivät pieniksi raoiksi, kasvoihin tuli lapsellisen vilpittömyyden\nilme, hän pudisteli päätään ja pyyhki pois silmiin kertyviä kyyneleitä.\nHänen naurunsa oli omituisena vastakohtana hänen suurelle koolleen ja\nvaltavalle ruumiinrakenteelleen; siinä oli sama naisellisen kimakka\nsointu kuin hänen äänessään silloin kun hän suuttui.\n\nPuoliyön tienoissa heidän alkoi tulla nälkä. Ei voinut mennä maata\nsyömättä, varsinkin kun illallinenkin oli ollut niukka, sillä Marco oli\ntarkka.\n\nAstro toi kaikki mitä ruoka-aitassa oli: vähäiset kinkun jäännökset,\npalasen juustoa, muutaman tusinan öljymarjoja ja kuivuneen\nvehnäleipäkannikan; viiniä ei ollut.\n\n\"Kallistitko tynnyriä?\" kysyivät toverit.\n\n\"Kallistelinhan minä tuota ja kääntelin jos miten päin, mutta ei\ntippaakaan!\"\n\n\"Voi Marco, Marco, mitenkä sinä meitä pidät niukalla! Eihän viinittä\nvoi tulla toimeen!\"\n\n\"No niin, aina vaan Marco ja Marco. Minkä minä sille voin, ettei ole\nrahaa?\"\n\n\"Rahaa on ja viiniä pitää tuleman!\" huusi Jacopo heittäen ilmaan\nkultarahan.\n\n\"Mistä sen olet saanut, vekkuli? Joko taas olet varastanut? Kyllä minä\nsinua opetan!\" sanoi Leonardo sormellaan uhaten.\n\n\"No en, hyvä mestari, en ole varastanut, vaikka tuohon paikkaan\nkaatuisin! Kieleni kuivukoon, jos en ole voittanut sitä noppapelissä!\"\n\n\"Varo itseäsi, jos vain varastetulla viinillä meitä kestitset...\"\n\nJacopo juoksi kiireesti läheiseen Viheriäisen Kotkan kapakkaan, jossa\nsveitsiläiset palkkasoturit olivat koko yön ryypiskelleet, ja toi\nsieltä kaksi tinakulhoa.\n\nViinistä nousi ilo ylimmilleen. Poika kaateli laseihin pitäen kulhoa\nhyvin korkealla, niin että viini vaahtosi. Innoissaan siitä, että hän\nkestitsi omilla rahoillaan, hän hullutteli, hyppi ja humalaista matkien\nlauloi käheällä äänellä vuoroin karanneen munkin laulua:\n\n    \"Hiiteen kaavut, rukousrulla, --\n    Hihhihhii ja hahhahhaa!\n    Teidän kanssa, tyttö kullat,\n    Syntikin on ihanaa!\",\n\nvuoroin juhlallista hymniä vaeltavien koululaisten sepittämästä\nlatinalaisesta \"Bacchus-messusta\":\n\n    \"Joka viinin kanssa vaan\n    Vettä tohtii maistaa,\n    Senpä pirut pannullaan\n    Helvetissä paistaa.\"\n\nGiovanni ei ollut mielestään milloinkaan vielä syönyt eikä juonut\nmitään niin hyvällä maulla kuin tämän kurjan aterian, jona oli\nkivettynyttä juustoa, kuivunutta leipää ja Jacopon viiniä, kenties\nvarastetuilla rahoilla ostettua.\n\nMaljoja juotiin mestarin ja hänen työpajansa kunniaksi ja toivotettiin\nrahapulan pikaista loppumista.\n\nLopuksi Leonardo katsahti oppilaisiinsa ja sanoi hymyillen:\n\n\"Olen kuullut kerrottavan, rakkaat ystäväni, että pyhä Franciscus\nAssisilainen piti alakuloisuutta paheista pahimpana ja väitti, että oli\noltava aina iloinen, jos tahtoi tehdä Jumalalle mieliksi. Juokaamme\nmalja Franciscuksen viisauden kunniaksi -- ikuisen ilon kunniaksi\nJumalassa!\"\n\nKaikki hämmästyivät hieman; mutta Giovanni ymmärsi mestarin tarkotuksen.\n\n\"Voi, hyvä mestari\", sanoi Astro päätään pudistaen, \"te puhutte ilosta,\nmutta mitä iloa voi olla niin kauan kuin me maassa matelemme kuin\nmadot? Juokoot muut minkä kunniaksi haluavat -- minä juon ihmissiipien,\nlentokoneen kunniaksi! Kun siivekkäät ihmiset kohoavat pilviin --\nsilloin se vasta ilo alkaa. Piru periköön koko painolain ja mekaniikan,\njotka meitä estävät...\"\n\n\"Ei, veikkoseni, ilman mekaniikkaa et sinä pitkälle pääse!\" pysäytti\nhänet Leonardo nauraen.\n\nVihdoin erottiin. Mutta Giovannia ei Leonardo päästänyt ylös, vaan\nhänelle laitettiin vuode mestarin makuuhuoneeseen, lähelle uunia, jossa\nhiilet vielä ystävällisesti hehkuivat. Sitten Leonardo otti esille\npienen värikynäpiirustuksen ja ojensi sen oppilaalleen.\n\nPiirustuksessa kuvatut nuorukaisen kasvot näyttivät Giovannista niin\ntutuilta, että hän luuli sitä ensin muotokuvaksi. Kuva muistutti sekä\nGirolamo Savonarolaa nuorena, että rikkaan juutalaisen koronkiskurin,\nkaikkien inhoaman vanhan Baruccon kuusitoistavuotiasta poikaa --\nkivulloista, haaveksivaa nuorukaista, rabbiinien kasvattia, joka oli\nsyventynyt Kabbalan salaisen viisauden tutkimiseen ja josta toivottiin\nsynagoogalle koituvan uuden valon.\n\nMutta tarkemmin katseltuaan tuota juutalaisnuorukaista, hänen\ntiheää, punertavaa tukkaansa, matalaa otsaansa ja paksuja huuliaan,\nBeltraffio tunsi hänessä Kristuksen, ei sellaisena kuin hänet tunnetaan\npyhäinkuvista, vaan ikäänkuin hän itse olisi hänet kerran nähnyt,\nunohtanut ja nyt yhtäkkiä muistanut.\n\nPäässä, joka oli kallellaan kuin heikkovartisen kukkasen, maahan\nluotujen silmien lapsellisen viattomassa katseessa ilmeni aavistus\nsiitä viimeisestä tuskanhetkestä Öljymäellä, jolloin hän sanoi\noppilailleen: \"sieluni on kovin murheellinen aivan kuollakseni\". Ja\nGiovanni muisti raamatun kertomuksen jatkon: \"Hän meni vähän edemmäksi,\nlankesi kasvoilleen ja sanoi: 'Abba, Isä, kaikki on mahdollista\nsinulle; ota minulta pois tämä malja. Kuitenkin, älköön tapahtuko\nminun tahtoni, vaan sinun. Ja vielä toisen ja kolmannen kerran hän\nsanoi: 'Isäni, jos tämä malja ei saata mennä minulta pois, vaan\nminun on se juotava, niin tapahtukoon sinun tahtosi.' Ja tullessaan\ntuskantaisteluun hän rukoili vielä hartaammin. Ja hänen hikensä oli\nniinkuin verenpisarat, jotka putoavat maahan.\"\n\n\"Mitä hän rukoili?\" ajatteli Giovanni. \"Mitenkä hän saattoi pyytää,\nettei tapahtuisi sitä, mikä ei voinut olla tapahtumatta, mikä oli\nhänen oma tahtonsa -- se, jota varten hän oli tullut maailmaan? Onko\nmahdollista, että hänenkin voimansa pettivät, niinkuin minun, että\nhänkin veriseen hikeen asti taisteli samoja hirmuisia kaksinaisia\najatuksia vastaan?\"\n\n\"No mitä?\" kysyi Leonardo palatessaan huoneeseen, josta oli hetkeksi\npoistunut. \"Sinä taidat taas...\"\n\n\"Ei, ei, mestari! Kunpa te tietäisitte, miten hyvältä ja levolliselta\nminusta nyt tuntuu... Nyt on kaikki ohitse...\"\n\n\"Jumalan kiitos, Giovanni! Sanoinhan minä, että se menee ohitse.\nKatsohan vaan, ettei se koskaan enää palaa!\"\n\n\"Olkaa huoleti, ei se palaa. Nyt minä näen\" -- hän osoitti piirustusta\n-- \"minä näen, että te rakastatte häntä enemmän kuin kukaan muu...\"\n\n\"Ja jos teidän kaksoisolentonne\", lisäsi hän, \"taas tulee minun\nluokseni, niin minä tiedän millä karkoitan hänet pois: minä vain\nmuistutan häntä tästä piirustuksesta.\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nGiovanni oli Cesarelta kuullut, että Kristuksen kasvot Herran\nehtoollisessa olivat valmistumaisillaan, ja hänen teki mieli nähdä ne.\nUseampia kertoja hän pyysi mestaria näyttämään hänelle ne, ja tämä aina\nlupaili mutta ei täyttänyt lupaustansa.\n\nVihdoinkin eräänä aamuna Leonardo otti hänet mukaansa Maria delle\nGrazien ruokasaliin, ja tuolla tutulla paikalla, joka kuusitoista\nvuotta oli ollut tyhjänä, Johanneksen ja Jaakobin välillä, hän näki\nVapahtajan kasvot, taustana avonaisen ikkunan läpi näkyvä etäinen\niltataivas ja Sionin kukkulat.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen hän eräänä iltana kulki Cantaranan kanavan\nautiota rantaa, paluumatkalla alkemisti Galeotto Sacroboscon luota.\nMestari oli lähettänyt hänet noutamaan erästä harvinaista matemaattista\nteosta.\n\nTuulisen, leudon sään jälkeen oli tyyntynyt ja pakastunut. Lätäköt\ntiellä olivat hienon riitteen peitossa. Matalalla olevat pilvet\nnäyttivät ikäänkuin lepäävän lehtikuusten alastomien, punasinerväin\nlatvain yllä. Päivä pimeni nopeasti. Ainoastaan kaukana taivaanrannalla\nnäkyi pitkä, vaskenkeltainen juova, synkän auringonlaskun viimeinen\nkajastus. Kanavan liikkumaton vesi, raskas ja musta kuin piki, näytti\npohjattoman syvältä.\n\nVaikkei Giovanni edes itselleenkään tahtonut tunnustaa ajatuksiaan\nja vaikka hän ponnisti kaikki järkensä voimat karkoittaakseen\nne mielestään, ei hän voinut olla ajattelematta Leonardon kahta\nKristuskuvaa. Kun hän sulki silmänsä, olivat ne hänen edessään ilmi\nelävinä: toinen -- omainen, täynnä inhimillistä heikkoutta, se, joka\nÖljymäellä hikoili verta ja lapsellisessa rukouksessa pyysi ihmettä;\ntoinen -- epäinhimillisen tyyni, viisas, outo ja peloittava.\n\nJa Giovanni ajatteli, että ne kenties, selittämättömästä\nristiriitaisuudestaan huolimatta, molemmat olivat todellisia.\n\nHänen ajatuksensa hämmentyivät niinkuin houreissa. Pää oli kuin\ntulessa. Hän istahti uupuneena kivelle kapean, mustan kanavan reunalle\nja hänen päänsä vaipui käsien varaan.\n\n\"Mitä sinä täällä teet? Olet aivan kuin rakastuneen varjo Acheronin\nrannalla\", kuului pilkallinen ääni. Hän tunsi käden laskeutuvan\nolkapäälleen, kääntyi taakseen säpsähtäen ja näki Cesaren.\n\nTalven harmaassa hämärässä, alastomien, punasinerväin lehtikuusien\nalla näytti Cesare itse pahaenteiseltä kummitukselta, seisoessaan\nsiinä pitkänä ja laihana, harmaankalpeine, kivulloisine kasvoineen,\nharmaaseen viittaan kääriytyneenä.\n\nGiovanni nousi ylös ja he jatkoivat äänettöminä matkaansa. Kuivat\nlehdet vain kahisivat jalkain alla.\n\n\"Tietääkö hän, että me pengoimme hänen papereitaan?\" kysyi viimein\nCesare.\n\n\"Tietää\", vastasi Giovanni.\n\n\"Eikä tietysti ole suutuksissaan. Sen arvasinkin. Kaikki anteeksi\nantava rakkaus!\" sanoi Cesare ilkeästi, väkinäisesti naurahtaen.\n\nHe vaikenivat taas. Varis lensi kanavan yli käheästi raakkuen.\n\n\"Cesare\", sanoi Giovanni hiljaa, \"oletko nähnyt Kristuksen Herran\nehtoollisessa?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"No... mitä arvelet?\"\n\nCesare kääntyi nopeasti hänen puoleensa.\n\n\"Entä sinä\", kysyi hän.\n\n\"En tiedä... Minusta näyttää...\"\n\n\"Sano suoraan: eikö miellytä, vai mitä?\"\n\n\"Ei. Mutta minä en tiedä... Minun mieleeni pyrkii ajatus, ettei se ehkä\nolekaan -- Kristus.\"\n\n\"Eikö Kristus? Kuka sitten?\"\n\nGiovanni ei vastannut. Hän hiljensi kulkuaan ja painoi päänsä alas.\n\n\"Kuulehan\", jatkoi hän ajatuksiinsa vaipuneena, \"oletko sinä nähnyt\nerään toisen kuvan, värikynäpiirroksen, jossa Kristus on esitettynä\nnuorena poikana?\"\n\n\"Tiedän, juutalaispoikana, jolla on punanen tukka, paksut huulet,\nmatala otsa -- samallaiset kasvot kuin tuolla Baruccon pojalla. Entä\nsitten? Sekö sinua enemmän miellyttää?\"\n\n\"Ei... minä vaan ajattelen, miten erilaiset ne ovat, nuo kaksi\nKristusta.\"\n\n\"Erilaiset?\" sanoi Cesare ihmeissään. \"Nehän ovat samat kasvot! Herran\nehtoollisessa hän on viittätoista vuotta vanhempi...\"\n\n\"Muuten niin\", lisäsi hän, \"ehkäpä sinä oletkin oikeassa. Mutta joskin\nne ovat kaksi Kristusta, niin ovat ne kuitenkin toistensa näköisiä kuin\nkaksoisolennot.\"\n\n\"Kaksoisolennot!\" toisti Giovanni vavahtaen ja pysähtyi. \"Miten sinä\nsanoit, Cesare -- _kaksoisolennot_?\"\n\n\"No niin. Mitä sinä niin säikähdit? Etkö itse ole sitä huomannut?\"\n\nTaas he jatkoivat matkaansa äänettöminä.\n\n\"Cesare!\" huudahti yhtäkkiä Beltraffio voimatta hillitä kiihkoaan,\n\"etkö sinä sitten näe? Onko se mahdollista, että tuo kaikkivaltias ja\nkaikkitietävä, jonka mestari on kuvannut Herran ehtoollisessa, että\nhän on voinut olla tuskantaistelussa Öljymäellä, veriseen hikeen asti,\nja lapsen tavoin rukoilla inhimillisesti -- ihmettä: 'Älköön tapahtuko\nse, minkä vuoksi minä olen tullut maailmaan ja minkä tiedän täytyvän\ntapahtua! Abba, Isä, menköön minulta pois tämä malja.' Mutta tässä\nrukouksessahan on kaikki, kuuletko Cesare, kaikki -- eikä ilman sitä\nole Kristusta, enkä minä vaihda sitä mihinkään viisauteen! Se, joka ei\nole rukoillut tätä rukousta, se ei ole ollut ihminen, ei ole kärsinyt,\nei ole kuollut niinkuin me!\"\n\n\"Vai niin, sitäkö sinä\", sanoi Cesare hitaasti. \"Niinpä tosiaankin.\nKyllä minä ymmärrän sinut. Niin, tietysti Herran ehtoollisen Kristus ei\nole voinut _siten_ rukoilla...\"\n\nOli jo aivan pimeä. Giovanni saattoi vaivoin eroittaa kumppaninsa\nkasvot. Ne näyttivät hänestä omituisesti muuttuneen.\n\nYhtäkkiä Cesare pysähtyi, kohotti kätensä ja sanoi kumealla,\njuhlallisella äänellä:\n\n\"Sinä tahdot tietää, kenenkä hän on kuvannut, ellei sitä, joka rukoili\nÖljymäellä -- sinun Kristustasi. Kuule siis: 'Alussa oli Sana, ja\nSana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Se oli alussa Jumalan\ntykönä. Kaikki on saanut syntynsä sen kautta, ja ilman sitä ei ole\nsyntynyt mitään, mikä on syntynyt. Ja Sana tuli lihaksi.' Kuuletko:\nJumalan järki -- Sana -- tuli lihaksi. Oppilaittensa keskellä, jotka\nkuullessaan hänen sanovan: 'yksi teistä on minut pettävä', murehtivat,\npahastuvat, kauhistuvat, on hän yksin tyynenä, ollen kaikille yhtä\nläheinen ja yhtä vieras -- Johannekselle, joka lepää hänen rinnoillaan,\nJuudakselle, joka on hänet pettävä -- senvuoksi, ettei hänelle enää\nole olemassa hyvää eikä pahaa, elämää eikä kuolemaa, rakkautta eikä\nvihaa, vaan ainoastaan isän tahto -- iankaikkinen välttämättömyys.\n'Tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun' -- niinhän sanoi sinunkin\nKristuksesi, sekin, joka Öljymäellä rukoili mahdotonta ihmettä. Senpä\nvuoksi sanonkin niitä kaksoisolennoiksi. 'Tunteet ovat maasta kotosin;\njärki on ulkopuolella tunteita, kun se on syventyneenä mietiskelyyn',\nmuistatko, ne ovat Leonardon sanoja. Apostolien kasvoissa ja liikkeissä\nhän on kuvannut kaikki maalliset tunteet; mutta se, joka sanoi: 'Minä\nolen voittanut maailman' ja 'Minä ja Isä olemme yhtä' -- mietiskelevä\njärki -- on ulkopuolella tunteita. Muistatko nuokin toiset Leonardon\nsanat mekaniikan laeista: 'Oi, sinun ihmeellistä oikeuttasi, sinä\nliikkeen alkuunpanija!' Hänen Kristuksensa on liikkeen alkuunpanija,\njoka, ollen kaiken liikkeen alkuna ja keskuksena, itse on liikkumaton,\nhänen Kristuksensa on iankaikkinen välttämättömyys, joka ihmisessä\ntuntee itsensä ja rakastaa jumalallisena oikeutena, Isän tahtona:\n'Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen\nsinut. Ja minä olen tehnyt nimesi heille tiettäväksi ja teen vastakin,\njotta se rakkaus, jolla olet rakastanut minua, olisi heissä.' Kuuletko:\nrakkaus tulee tiedosta. 'Suuri rakkaus on suuren tiedon tytär.'\nLeonardo yksin on ymmärtänyt tämän Herran sanan ja antanut sille\nruumiillisen muodon Kristuksessaan, joka 'rakastaa kaikkea senvuoksi,\nettä hän tietää kaikki'.\"\n\nCesare vaikeni, ja kauan he kulkivat äänettöminä sakenevan hämärän\nhengettömässä hiljaisuudessa.\n\n\"Muistatko, Cesare\", virkkoi vihdoin Giovanni, -- \"kolme vuotta sitten\nme kuljimme sinun kanssasi aivan samoin kuin nyt Porta Vercellinan\nesikaupungin kautta, väitellen Herran ehtoollisesta. Silloin sinä\npilkkasit mestaria ja sanoit, ettei hän ikinä saisi valmiiksi\nKristustaan, ja minä väitin vastaan. Nyt sinä vuorostasi puolustat\nhäntä minua vastaan. Tiedätkö, etten minä ikinäni olisi uskonut sinun,\njuuri sinun voivan noin puhua hänestä...\"\n\nGiovanni tahtoi katsahtaa kumppaninsa silmiin, mutta Cesare käänsi\nkasvonsa nopeasti pois.\n\n\"Minä olen iloinen\", sanoi Beltraffio, \"että sinä rakastat häntä --\nniin, Cesare, sinä rakastat häntä ehkä enemmän kuin minä -- tahtoisit\nvihata, mutta rakastat...\"\n\nCesare käänsi hitaasti kalpeat, vääntyneet kasvonsa toverinsa puoleen.\n\n\"Mitä sinä sitten olet luullut? Tietysti rakastan! Minäkö en häntä\nrakastaisi? Tahtoisin vihata, mutta en voi olla rakastamatta, sillä\nsitä, mitä hän on Herran ehtoollisessaan aikaansaanut, ei ymmärrä\nkukaan, kenties ei hän itsekään, niinkuin minä -- minä, hänen katkerin\nvihollisensa!\"\n\nJa taas hän nauroi väkinäistä nauruansa.\n\n\"Mutta eikö ihmissydän sentään ole omituinen luoma? Jos nyt niikseen\ntulee, niin saatan ehkä sanoa sinulle totuuden, Giovanni: minä en\nsittenkään häntä rakasta, nyt vielä vähemmin kuin silloin...\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Vaikkapa senvuoksi, että minä tahdon olla oma itseni -- kuuletko,\noma itseni -- vaikka viimeisten viimeisenä, mutta en hänen korvanaan,\nhänen silmänään tai varpaana hänen jalassaan! Leonardon oppilaat\novat kananpoikia kotkanpesässä! Tieteelliset säännöt, lusikat värien\nmittausta varten, nenätaulut -- olkoot ne Marcon huvina! Tahtoisinpa\nnähdä, miten Leonardo itse tieteellisten sääntöjensä avulla loisi\nKristuskuvan! Tietysti hän opettaa meitä, kananpoikiaan, lentämään\nkotkan tavoin -- tekee sen hyvästä sydämestä, sillä hän säälii meitä\nniinkuin pihakoiran sokeita pentuja, ontuvaa hevoskaakkia, syksyistä\nsudenkorentoa, jonka siivet ovat jähmettyneet, rikoksentekijää, jota\nhän saattaa teloituspaikalle tutkiakseen jänteitten nytkäyksiä hänen\nkasvoissaan. Niinkuin aurinko hän antaa ylenpalttisen hyvyytensä\nsäteitten paistaa kaikille. Mutta, näetkös, ystäväni, kullakin on oma\nmakunsa. Toista miellyttää olla sudenkorentona tai matosena, jonka\nmestari pyhän Franciscuksen tavoin tieltä nostaa ja asettaa puun\nlehdelle, ettei se joutuisi ohikulkevien tallattavaksi. Toista taas...\ntiedätkö, Giovanni, minusta olisi parempi, että hän pitemmittä mutkitta\nja viisastelematta tallaisi minut kuoliaaksi!...\"\n\n\"Cesare\", sanoi Giovanni, \"jos niin on, niin miks'et sinä sitten lähde\npois hänen luotaan?\"\n\n\"Entäs sinä, miks'et sinä lähde? Siipesi olet polttanut niinkuin\nperhonen kynttilässä, ja kuitenkin yhä vain tulen ympärillä kiertelet.\nEhkäpä minäkin tahdon palaa samassa tulessa... Mutta muuten, ken\ntietää? Minulla on sentään toivon kipinä...\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Aivan mitätön, ehkäpä mieletönkin! Mutta kuitenkin... sittenkin...\nEntäpä jos ilmestyy joku toinen, joka on toisenlainen kuin hän ja\nsamalla hänen vertaisensa -- ei Perugino, ei Borgognone, ei Botticelli,\nei edes tuo suuri Mantegna -- minä tiedän mestarin arvon: ei yksikään\nheistä ole hänelle vaarallinen -- mutta joku toistaiseksi tuntematon?\nEn tahtoisi muuta kuin nähdä tuon toisen voiton, huomauttaa messer\nLeonardolle, että sellainenkin säälistä tallaamatta jätetty itikka\nkuin minä voi asettaa toisen hänen edelleen ja pistää häntä -- sillä\nhuolimatta lammasvaatteistaan, sääliväisyydestään ja anteeksiantavasta\nhyvyydestään hän on ylpeä kuin saatana...\"\n\nCesare katkasi puheensa äkisti, ja Giovanni tunsi vapisevan käden\ntarttuvan itseensä.\n\n\"Minä tiedän\", jatkoi Cesare aivan toisella, melkein aralla ja\nrukoilevalla äänellä, \"minä tiedän, ettet itsestäsi koskaan olisi\ntullut tuota ajatelleeksi. Kuka on sanonut sinulle, että minä häntä\nrakastan?\"\n\n\"Hän itse\", vastasi Beltraffio.\n\n\"Hän itse? Vai niin!\" sanoi Cesare ylen hämillään. \"Hän siis luulee...\"\n\nHänen äänensä tyrehtyi.\n\nHe katsahtivat toistensa silmiin ja ymmärsivät yhtäkkiä, ettei heillä\nollut enää mitään toisilleen sanottavaa, että kumpikin oli liiaksi\nvaipunut omiin mietteisiinsä ja tuskiinsa.\n\nÄänettöminä ja hyvästiä sanomatta he erosivat seuraavassa tienhaarassa.\n\nHorjuvin askelin, pää alas painuneena Giovanni jatkoi matkaansa kulkien\ntuon pitkän, suoran kanavan reunaa, jonka mustaan, liikkumattomaan\nveteen ei yhtään tähteä kuvastunut. Mitään näkemättä, muistamatta minne\nmeni hän tuijotti vain eteensä tylsin, mielettömin katsein ja hoki\nlakkaamatta:\n\n\"Kaksoisolennot... kaksoisolennot...\"\n\n\n\n\nXV\n\n\nMaaliskuun alussa 1499 Leonardo äkkiarvaamatta sai herttuallisesta\nrahastosta kaksi vuotta maksamatta olleen palkkansa.\n\nTähän aikaan huhuiltiin, että Moro, säikähtyneenä Venezian, paavin ja\nkuninkaan häntä vastaan solmiman kolmiliiton johdosta, aikoi paeta\nSaksanmaalle, keisarin turviin, niinpian kuin Ranskan armeija saapuisi\nLombardiaan. Ollakseen varma alamaistensa uskollisuudesta poissaolonsa\naikana herttua huojenteli verotaakkoja, suoritteli velkojansa ja jakeli\nystävilleen lahjoja.\n\nVähän ajan kuluttua sai Leonardo herttualta uuden armonosoituksen.\n\n\"Ludovicus Maria Sfortia, Mediolanumin herttua, lahjoittaa\nfirenzeläiselle Leonardus Quintius'elle, maankuululle taiteilijalle,\nkuusitoista pertichiä viinitarhamaata, Porta Verceliinan luona\nsijaitsevalta Pyh. Viktorin luostarilta ostettua\" -- sanottiin\nlahjoituskirjassa.\n\nTaiteilija meni herttuata kiittämään. Vastaanotto oli määrätty illaksi,\nmutta Leonardo sai odottaa myöhäiseen yöhön asti, sillä Morolla\noli ylen paljon työtä. Koko päivä oli herttualta mennyt ikäviin\nkeskusteluihin rahastonhoitajien ja sihteerien kanssa, tarkastaessa\nlaskuja ruudista, kuulista ja tykeistä, selvitellessä vanhoja ja\nsolmiessa uusia solmuja siihen petoksien ja vehkeitten loppumattomaan\nverkkoon, joka häntä niin miellytti silloin kun hän hämähäkin\ntavoin siinä isännöitsi, mutta jossa hän nyt tunsi olevansa kiinni\ntakertuneena kärpäsenä.\n\nTyönsä päätettyään herttua meni Bramanten galleriaan, joka sijaitsi\nerään linnan saartokaivannon päällä.\n\nYö oli hiljainen. Silloin tällöin vain kuului torven toitotuksia,\nvartijoitten pitkäveteisiä huutoja, nostosillan ruosteisten ketjujen\nkitinää.\n\nPaashi Ricciardetto toi kaksi tulisoihtua, pisti ne seinään\nkiinnitettyihin jalkoihin ja ojensi herttualle pienen kultaisen vadin,\njohon oli murennettu leipää. Tulisoihtujen valon houkuttelemina\ntuli valkoisia joutsenia uiden pitkin kaivannon mustaa, peilityyntä\nvedenpintaa. Aitaukseen nojaten Moro heitteli leipäpalasia veteen\nja katseli ihaillen, miten joutsenet uivat niitä kohti äänettömästi\nrinnallaan vesipeiliä halkoen.\n\nMarkiisitar Isabella d'Este, Beatrice vainajan sisar, oli lähettänyt\nnämä joutsenet hänelle lahjaksi. Ne olivat kotoisin Mincion kaislikko-\nja pajukkorantaisista lahdelmista, jotka ammoisista ajoista asti olivat\nolleet joutsenparvien tyyssijana.\n\nMoro oli aina pitänyt niistä, mutta viime aikoina oli hän entistä\nenemmän niihin mielistynyt, ja joka ilta hän niitä ruokki omasta\nkädestään. Se oli hänelle ainoana virkistyksenä kaikkien niitten\nhuolien jälkeen, joita hänelle tuottivat valtioasiat, sota, politiikka,\nhänen omat ja toisten petokset. Hänen mieleensä muistui lapsuuden aika,\njolloin hän ruokki joutsenia Vigevanon viheriälimaisten lammikkojen\nrannoilla.\n\nMutta täällä, Milanon linnan kaivannoissa, uhkaavien ampumaluukkujen,\ntornien, ruutiholvien, tykinkitojen ja kuulakasojen keskellä näyttivät\nnuo hiljaiset, puhtaat, valkoiset linnut vielä ihanammilta. Vedenpinta\nniitten alla, johon taivas kuvastui, oli melkein näkymätön, ja\nkeinuen ne liukuivat kuin salaperäiset aaveet, joka taholta tähtien\nympäröiminä, kahden taivaan välillä -- taivas ylhäällä ja taivas\nalhaalla -- yhtä kaukana kummastakin ja yhtä lähellä kumpaakin.\n\nHerttuan selän takana narahti pieni ovi ja kamariherra Pusterlo\nkurkisti sisään. Kunnioittavasti selkäänsä koukistaen hän lähestyi\nherttuaa ja ojensi hänelle paperin.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi herttua.\n\n\"Rahastonhoitaja, messer Borgonzio Bottolta -- lasku sotatarpeista,\nruudista ja kuulista... Hän pyytää tuhannesti anteeksi, että on\npakoitettu vaivaamaan... Mutta Mortaraan menevä kuormasto lähtee\nliikkeelle huomenaamuna varhain...\"\n\nMoro kiskasi paperin kamariherran kädestä, rutisti sen kokoon ja heitti\npois.\n\n\"Enkö minä ole monta kertaa sanonut sinulle, ettet saa häiritä minua\nminkäänlaisilla asioilla illallisen jälkeen! Hyvä Jumala, kohta ei saa\nyöllä vuoteessaankaan rauhaa!\"\n\nSelkää oikasematta ja vetäytyen takaperin ovea kohti kamariherra\nkuiskasi siksi hiljaa, että herttua saattoi olla kuulematta, jos niin\nsuvaitsi:\n\n\"Messer Leonardo...\"\n\n\"Niin, tosiaankin, Leonardo! Mikset minua ennen muistuttanut? Pyydä\ntulemaan!\"\n\nJa kääntyessään taas joutseniin päin hän ajatteli:\n\n\"Leonardo ei minua häiritse.\"\n\nHänen keltaisia, pöhöttyneitä kasvojaan ja ohuita, viekkaita pedon\nhuuliaan valaisi hyväntahtoinen hymy.\n\nKun taiteilija tuli galleriaan, kääntyi herttua hänen puoleensa samalla\ntavalla hymyillen kuin joutsenillekin.\n\nLeonardo aikoi taivuttaa polveaan, mutta herttua pidätti hänet ja\nsuuteli häntä otsalle.\n\n\"Terve tuloa! Pitkään aikaan emme ole toisiamme nähneet. Mitenkä sinä\nvoit, ystäväiseni?\"\n\n\"Minä saan kiittää teidän korkeuttanne...\"\n\n\"Mitä joutavia! Suurempiakin lahjoja sinä ansaitsisit! Odotahan, vielä\nse päivä koittaa, jolloin minä palkitsen sinut ansioittesi mukaan.\"\n\nHän alkoi kysellä taiteilijalta hänen viimeisistä töistään,\nkeksinnöistään ja suunnitelmistaan, varsinkin niistä, jotka näyttivät\nhänestä kaikkein mahdottomimmilta, satumaisilta -- vedenalaisesta\nkellosta, vesisuksista, ihmissiivistä. Mutta kun Leonardo käänsi puheen\npäivän asioihin -- linnoitustöihin, Martesana-kanavaan, muistopatsaan\nvalamiseen -- niin herttua heti katkaisi keskustelun ikävystyneen\nnäköisenä.\n\nYhtäkkiä hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin hän usein teki\nviime aikoina. Hajamielisen näköisenä hän tuijotti eteensä, ikäänkuin\nolisi kokonaan unohtanut vieraansa.\n\nLeonardo alkoi tehdä lähtöä. \"No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!\"\nsanoi herttua päätään nyökäyttäen. Mutta kun taiteilija oli jo ovella,\nhuusi hän hänet takasin, meni hänen luoksensa, pani kätensä hänen\nolkapäilleen ja loi häneen pitkän, surumielisen katseen.\n\n\"Jää hyvästi\", virkkoi hän ja hänen äänensä värähti, \"jää hyvästi,\nLeonardoni! Kuka tietää, näemmekö enää toisiamme!\"\n\n\"Aikooko teidän korkeutenne jättää meidät?\"\n\nMoro huokasi syvään eikä vastannut mitään.\n\n\"Niin, niin ystäväni\", jatkoi hän hetken vaiti oltuaan. \"Kuusitoista\nvuotta olemme nyt yhdessä eläneet, enkä minä ole sinulta muuta kuin\nhyvää kokenut -- etkä sinäkään tietääkseni ole minulta pahaa osaksesi\nsaanut. Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä -- kun tulevina aikoina mainitaan\nLeonardon nimi, muistetaan samalla herttua Morokin.\"\n\nTaiteilija ei rakastanut tunteenpurkauksia, ja hän vastasi sillä\nainoalla lauseella, jota hän aina käytti, kun häneltä vaadittiin\nhovimiehen kaunopuheliaisuutta:\n\n\"Signor, tahtoisin, että minulla olisi enemmän kuin yksi elämä,\nuhratakseni ne kaikki teidän korkeutenne palveluksessa.\"\n\n\"Uskon sinua\", sanoi Moro. \"Kerran olet sinäkin minua muistava ja\nsäälivä...\"\n\nÄäni tyrehtyi hänen kurkkuunsa liikutuksesta, hän puristi Leonardoa\nkovasti rintaansa vasten ja suuteli häntä.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!...\"\n\nLeonardon lähdettyä istui Moro vielä kauan Bramanten galleriassa\njoutsenia ihaillen, ja hänen sielussaan oli tunne, jota hän ei olisi\nkyennyt sanoin ilmaisemaan. Hänestä näytti siltä kuin hänen pimeässä,\nkenties rikollisessa elämässään Leonardo olisi ollut noitten valkoisten\njoutsenten kaltainen, jotka uiskentelivat linnan saartokaivannon mustan\nveden pinnalla, uhkaavien ampumaluukkujen, tornien, ruutihoivien,\ntykinkitojen ja kuulakasojen keskellä -- yhtä hyödytön ja kaunis, yhtä\npuhdas ja neitsyeellinen.\n\nYön hiljaisuudessa kuului ainoastaan tervapisaroitten putoileminen\nloppuun palavista tulisoihduista. Niitten punertavassa valossa, joka\nsulautui sinertävään kuunvaloon, liukuivat joutsenet sulavasti keinuen\nveden kalvossa näkyvine kaksoisolentoineen, salaperäisinä kuin aaveet,\ntähtien ympäröiminä, kahden taivaan välillä -- taivas ylhäällä ja\ntaivas alhaalla -- yhtä vieraina ja yhtä läheisinä kummallekin.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nHuolimatta myöhäisestä hetkestä Leonardo meni herttuan luota San\nFrancescon luostariin, missä hänen oppilaansa Giovanni Beltraffio\nmakasi sairaana. Tämä oli neljä kuukautta sitten, kohta sen jälkeen\nkun hän oli keskustellut Cesaren kanssa kahdesta Kristuskuvasta,\nsairastunut kovaan kuumeeseen.\n\nEräänä päivänä joulukuun lopulla 1498 käydessään entisen opettajansa\nfra Benedetton luona oli Giovanni siellä tavannut erään Firenzestä\ntulleen vieraan, dominikaanimunkki fra Pagolon. Benedetton ja Giovannin\npyynnöstä oli tämä kertonut heille Savonarolan kuolemasta.\n\nKuolemantuomio oli määrätty toimeenpantavaksi toukokuun 23 päivänä\n1498, kello 9 aamupäivällä Signorian torilla Palazzo Vecchion\nedustalla, sillä samalla paikalla, jolla \"turhuuksien polttaminen\" ja\ntulikoe olivat tapahtuneet.\n\nPitkän lautakäytävän päässä oli rovio ja sen ääressä hirsipuu -- maahan\npystytetty paksu hirsi poikkipuineen, johon oli kiinnitetty kolme\nsilmukkaa ja rautaketjuja. Vaikka kirvesmiehet olivat paljon puuhanneet\npoikkipuuta asetellessaan, milloin sitä lyhentäen milloin pitentäen,\noli hirsipuu sittenkin tullut ristin muotoiseksi.\n\nTorilla, ikkunoissa, parvekkeilla ja talojen katoilla oli nyt yhtä\nsuunnattomasti väkeä kuin tulikokeen päivänä.\n\nPalazzo Vecchion portista astuivat ulos kuolemaan tuomitut -- Girolamo\nSavonarola, Domenico Buonvicini ja Silvestro Maruffi.\n\nMuutaman askeleen kuljettuaan lautakäytävää he pysähtyivät Vasonan\npiispan, Aleksanteri VI:n lähettilään lavan eteen. Piispa nousi\nseisaalleen, otti veli Girolamoa kädestä ja lausui pannaanjulistuksen\nepävarmalla äänellä, nostamatta katsettaan Savonarolaan, joka katsoi\nhäntä suoraan silmiin. Viimeisessä lauseessa hän teki virheen:\n\n\"_Separo te ab Ecclesia militante atque triumphante_. Erotan sinut\nsotivan ja voitokkaan kirkon yhteydestä.\"\n\n\"_Militante, non triumphante -- hoc enim tuum non est_. Taistelevan, ei\nvoitokkaan -- se ei ole sinun vallassasi\", oikasi häntä Savonarola.\n\nPannaanjulistettujen yltä riistettiin vaatteet aluspaitaan asti, ja\nsitten he puolialastomina jatkoivat matkaansa. Kaksi kertaa he vielä\nsaivat pysähtyä: ensin apostolisten komisaarioitten lavan eteen,\njotka lukivat heille kirkollisen oikeuden tuomion, ja sitten Firenzen\ntasavallan Kahdeksan Herran eteen, jotka kansan nimessä julistivat\nkuolemantuomion.\n\nTällä viimeisellä matkalla fra Silvestro kompastui ja oli vähällä\nkaatua. Domenico ja Savonarola horjahtivat myöskin. Jälestäpäin tuli\nilmi, että muutamat katupojat, entisiä pyhän armeijan sotilaita, olivat\nryömineet sillan alle ja pistäneet teräviä seipäänpäitä esiin lautojen\nvälistä, haavoittaakseen kuolemaantuomitulta jalkoihin.\n\nFra Silvestro Maruffi, mielipuoli, sai ensimmäisenä nousta hirsipuuhun.\nTavallinen tylsä ilme kasvoillaan hän astui ylös tikapuita, ikäänkuin\ntietämättömänä siitä mitä hänelle tapahtui. Mutta kun pyöveli heitti\nsilmukan hänen kaulaansa, tarttui hän käsillään kiinni tikapuuhun,\nkohotti katseensa taivasta kohti ja huudahti:\n\n\"Sinun käsiisi, Herra, jätän minä henkeni.\"\n\nSitten hän itse, ilman pyövelin apua, maltillisella ja pelottomalla\nliikkeellä sysäsi tikapuut luotaan.\n\nFra Domenico odotteli vuoroansa iloisella malttamattomuudella ja merkin\nsaatuaan riensi hirsipuuhun sellainen hymy huulillaan, kuin olisi hän\nollut menossa suoraan paratiisiin.\n\nSilvestron ruumis riippui poikkipuun toisessa päässä, Domenicon\ntoisessa. Keskellä oli sija Savonarolaa varten.\n\nNoustuaan tikapuille hän pysähtyi ja katsahti väkijoukkoon.\n\nSyntyi hiljaisuus, samallainen kuin ennen aikaan Maria del Fioren\nkirkossa saarnan edellä. Mutta kun hän pisti päänsä silmukkaan, huusi\njoku:\n\n\"Tee ihme, profeetta!\"\n\nEi kukaan käsittänyt, oliko se pilkkaa vai mielettömän uskon huuto.\n\nPyöveli sysäsi hänet alas tikapuilta.\n\nVanha käsityöläinen, sävyisän ja jumalisen näköinen, joka useampia\ntunteja oli vartioinut rovion ääressä, teki kiireesti ristinmerkin\nja pisti palavan tulisoihdun puihin, lausuen samat sanat kuin\nSavonarola itse kerran oli lausunut turhuuksien ja anateemojen roviota\nsytyttäessään:\n\n\"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!\"\n\nLiekki leimahti. Mutta tuuli painoi sen sivulle. Väkijoukon valtasi\nkauhu. Toisiaan sysien ja tallaten ihmiset pakenivat ja kuului huutoja:\n\n\"Ihme! Ihme! He eivät pala!\"\n\nTuuli lakkasi puhaltamasta. Liekki kohosi uudelleen ja tarttui\nruumiisiin. Köysi, jolla veli Girolamon kädet olivat sidotut, katkesi;\nkädet vapautuivat ja vaipuivat alas, ikäänkuin liikkuen tulessa, ja\nmonesta näytti siltä kuin hän olisi viimeisen kerran siunannut kansaa.\n\nKun rovio oli sammunut ja jälellä oli ainoastaan hiiltyneitä luita\nja lihariekaleita rautaketjuissa, tunkeutuivat Savonarolan oppilaat\nhirsipuun luo kootakseen marttyyrien jäännökset. Vartijat ajoivat\nheidät pois, lapioivat tuhkan kärryihin ja läksivät viemään sitä Ponte\nVecchion sillalle jokeen heitettäväksi. Mutta matkalla sinne oppilaat\nsaivat siepatuksi muutaman hyppysellisen tuhkaa ja lihapalasen,\njonka he sanoivat olevan osan Savonarolan muka palamatta säilyneestä\nsydämestä.\n\nLopetettuaan kertomuksensa fra Pagolo näytti kuulijoilleen rasian,\njossa oli tuhkaa. Fra Benedetto suuteli sitä kauan aikaa kostuttaen\nsitä kyyneleillään.\n\nMolemmat munkit menivät sitten iltakirkkoon. Giovanni jäi yksin.\n\nPalatessaan he tapasivat hänet tunnottomana lattialla ristiinnaulitun\nkuvan edessä. Hänen jäykistyneet sormensa puristivat rasiaa.\n\nKolme kuukautta oli Giovanni elämän ja kuoleman välillä. Fra Benedetto\nei jättänyt häntä hetkeksikään.\n\nUsein hänet valtasi kauhu, kun hän hiljaisina öinä istui sairaan\nvuoteen ääressä ja kuunteli hänen hourailuaan.\n\nGiovanni houraili Savonarolasta, Leonardo da Vincistä ja Jumalan\näidistä, joka piirrellen hiekkaan geometrisia kuvioita opetti\nJeesuslapselle iankaikkisen välttämättömyyden lakeja.\n\n\"Mitä sinä rukoilet?\" puhui sairas sanomattoman tuskan vallassa. \"Vai\netkö sinä tiedä, ettei ole ihmettä, ettei tämä malja voi mennä sinulta,\nyhtä vähän kuin suora viiva voi olla olematta lyhin tie kahden pisteen\nvälillä?\"\n\nHäntä kiusasi vielä toinenkin näky -- kaksi Kristuskuvaa, jotka\nolivat toistensa vastakohtia ja samalla niin toistensa kaltaisia kuin\nkaksoisolennot. Toinen Kristus, jonka kasvot ilmaisivat inhimillistä\nkärsimystä ja heikkoutta, oli se, joka Öljymäellä rukoili ihmettä;\ntoinen oli peloittava, outo, kaikkivaltias ja kaikkitietävä. Sana, joka\noli tullut lihaksi -- liikkeen alkuunpanija. Ne olivat kääntyneinä\ntoisiaan vastaan kuin kaksi leppymätöntä vastustajaa kaksintaistelussa.\nJa Giovannin niitä tarkastellessa himmeni himmenemistään nöyrän,\nmurheellisen Kristuksen kuva, muuttuen vähitellen siksi kamalaksi\nolennoksi, jonka Leonardo kerran oli kuvannut Savonarolasta\ntekemässään irvikuvassa, ja se syytti kaksoisolentoaan ja nimitti sitä\nAntikristukseksi...\n\nFra Benedetto pelasti Beltraffion hengen. Kesäkuun alussa 1499,\ntoivuttuaan sen verran että kykeni pysymään jaloillaan, Giovanni munkin\npyynnöistä ja varoituksista huolimatta palasi Leonardon luo.\n\nHeinäkuun lopulla samana vuonna Ranskan kuninkaan Ludvig XII:n armeija\nmeni Alppien yli ja Signorien d'Aubignyn, Louis de Luxembourg'in ja\nJean Jacques Trivulce'n johdolla tunkeutui Lombardiaan.\n\n\n\n"]