[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpixaA3QTubbGhdT_LUo1NXhhlx64Z0ruNUQZVo-hVkA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1871,"Kivisydän","Aimard, Gustave",1818,1883,"1871-aimard-gustave-kivisydan","1871__Aimard_Gustave__Kivisydän","Seikkailuja kaukaisessa Lännessä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1865,1918,56660,379590,false,57831,[24,25,26],"Adventure stories","French fiction -- Translations into Finnish","Western stories",[28,29],"Adventure","Novels","\"Kivisydän: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä\" by Gustave Aimard is a novel written in the early 20th century. It appears to be an adventure tale set against the backdrop of the Far West in North America during a time when Native Americans roamed freely. The narrative hints at themes of conflict, survival, and the harsh realities of life on the frontier.  The opening of the story introduces a mysterious rider navigating the vast plains near the Rio Vermejo, which is characterized by its rich and majestic landscapes. This man, dressed in typical Mexican hunting attire, is soon ambushed by an American assailant who mistakenly believes him to be dead. This encounter quickly escalates into a struggle, revealing that the rider is not only alive but possesses a formidable spirit. The characters engage in a dialogue steeped in tension, highlighting a culture of violence while also hinting at deeper motivations and backgrounds. The scene sets the stage for the adventure and conflict to come, as the rider's true identity and purpose unfold, promising a gripping exploration of life and danger in the untamed West. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Piirinen, E.",256,"Aimardin seikkailuromaani sijoittuu 1850-luvun Pohjois-Amerikan Kaukaiseen Länteen. Tarina seuraa ratsastajia, metsästäjiä ja intiaaneja Rio Vermejon rannoilla ja aavoilla erämailla, joissa sivistys ei ole vielä saanut jalansijaa. Kertomus tarjoaa jännitystä ja vaaroja villissä luonnossa.","Gustave Aimardin 'Kivisydän' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1871.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIVISYDÄN\n\nSeikkailuja kaukaisessa Lännessä\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE AIMARD\n\n\nSuomentanut\n\nE. Piirinen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Kohtaus kaukaisessa Lännessä.\n    II. Metsässä.\n   III. Maja.\n    IV. Yleisiä selityksiä.\n     V. Tuttavallinen keskustelu.\n    VI. Matka.\n   VII. Kahakka.\n  VIII. Kylä.\n    IX. Doña Hermosa.\n     X. Hertta ässä.\n    XI. Rancho.\n   XII. Punanahat.\n  XIII. Yöllinen kohtaus.\n   XIV. Don Estevan Diaz.\n    XV. Don Gusman de Ribeyra.\n   XVI. Karavaanimajala pampaksella.\n  XVII. Punaista lemmenleikkiä.\n XVIII. Petos.\n   XIX. Kertomuksen loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nKOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.\n\n\nKalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutui\nPohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistys\nedistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille ja\nhaaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänyt\nenää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkein\ntuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaisten\nruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.\n\nAinoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattoman\nsuuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen,\nvaltavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojan\nkaikkivaltiaan katseen alla.\n\nTämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollut\nkaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.\n\nSiellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa\n[aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässä\nympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat,\najaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään tai\nparhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä,\njotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojen\nviimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.\n\nHeinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuan\nratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavan\npitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Norten\nlisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.\n\nRatsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjien\ntavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen\nikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä oli\noivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas ja\npäättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys,\nherättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Siniset\nsilmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleat\nhiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatun\nreunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho,\njoka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä,\nvähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hän\nollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.\n\nTämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverran\nnaisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikään\nvoinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, miltei\nläpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen,\noli teräksisten hermojen peitteenä.\n\nSinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näytti\nistuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omia\naikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen ja\nkäyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella,\nnäykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.\n\nPaikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen\njakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka\näkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia\nkallioita.\n\nTätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat\naaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat\npilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon\npurppuranvärinen hohto valaisi.\n\nVaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin\ntorkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään\nkääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan\nkasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi\nvoinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen\nvaarattomin vihollinen.\n\nMatkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi\nmatkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin\nviidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen\netuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion\ntakaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka\nnähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.\n\nTämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen\nhän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.\n\nRatsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti\nkätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon\nhän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta\nmakaamaan.\n\nPelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä\nkarkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi\nnäkyvistä.\n\nKaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan\nja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan,\nsamalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi:\n\"Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai\nsentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin\nhänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo\nVentan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten\nmuka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin\npyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet\nmakaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut\nsata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa\nennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta\nsuojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä.\"\n\nNäin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin\nladannut pyssynsä uudelleen.\n\n\"Uh!\" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, \"on ollut sangen väsyttävää\nvahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan,\nonko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin;\npuuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla!\nOh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti\nja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki\nlopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole\nmitään kiirettä\", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.\n\nNiinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja\nkääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän\nkylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui\nmuutaman askeleen päässä hänestä.\n\nTehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen\nhenkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät\nhartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla\nerittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten\npetoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli,\njosta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat\nsilmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan\nilmeen.\n\nTällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin,\nnimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti\nkiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä\npitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa\npeitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja\njossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui\nrautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla\nolkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin\nvarustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa,\nintiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.\n\nMutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka\npoltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan\nselvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion\ntakaa, kuollut.\n\nRatsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin\nliikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut\nhuomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit,\nvarmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa\nhänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä.\nLaskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan\ntasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen\npäätös.\n\nMurhaaja nousi vastenmielisesti.\n\n\"Ah\", hän mutisi, \"tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi\nhänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme!\nMutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme\nvarovaisia!\"\n\nJa ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin\nteräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella\nmeksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku\nvihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen\nterää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki\nollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin\nmakasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.\n\nMutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat\noikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä\nviiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä\ntilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan,\nettä olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis\nkaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon\ntuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun\nhuomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna\niskuasentoon.\n\nNämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin\ntarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja\ntuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä,\nminkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa \nonnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!\n\nMurhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen\nruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:\n\n\"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka\nmies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin!\nMutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja\nminun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan\nverta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä\nparempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi\nvakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta\nvoin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa\nsiitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden\npalkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa.\"\n\nTämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen\nruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän\nkohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman\nnopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti\nhölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet\npitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi\nveitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä\nselville mitä hänelle tapahtui.\n\n\"Kas niin, ukkoseni\", ratsastaja sanoi ilkkuen, \"nyt voimme keskustella\nhetkisen, jos haluatte, kies' avita!\"\n\nKaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.\n\nMutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen oli\nkuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkin\nsamanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.\n\n\"No ukkoseni\", toisti ratsastaja, \"mitä sanot tästä tempusta?\"\n\n\"Minäkö?\", toinen vastasi virnistäen, \"sanon, että se oli hyvin\nnäytelty, lempo soikoon!\"\n\n\"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?\"\n\n\"Jonkun verran\", sanoi toinen vaatimattomasti. \"Minähän olen ollut yhtä\novela kuin tekin?\"\n\n\"Vielä ovelampikin. Kuitenkin luulin todella surmanneeni teidät.\"\n\n\"-- -- Omituista!\" lisäsi hän sitten ikäänkuin itsekseen, \"muut ovat\nsittenkin oikeassa, hölmöhän minä olen. Ensi kerralla panen pyssyyni\nhopealuodin, kenties se tepsii paremmin.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Anteeksi, te sanoitte jotakin.\"\n\n\"Teistä on siis tärkeätä saada tietää se?\"\n\n\"Nähtävästi, koska sitä kysyn.\"\n\n\"No niin, sanoin että ensi kerralla otan hopealuodin.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Tappaakseni teidät, tietysti.\"\n\n\"Tappaaksenne minut! Oh, oletteko höperö! Luuletteko että jätän teidät\nhenkiin?\"\n\n\"Sitä en kyllä luule, varsinkin kun tekisitte siinä hyvin tyhmästi.\"\n\n\"Sillä te tappaisitte minut?\"\n\n\"Niin, tosiaankin, vieläpä mahdollisimman pian.\"\n\n\"Te vihaatte siis minua kovasti?\"\n\n\"Minäkö? En hituistakaan.\"\n\n\"No, mutta miksi sitten tahdotte tappaa minut?\"\n\n\"Hitto vie, täytyyhän kunnon miehen pitää sanansa.\"\n\nRatsastaja katsoi häneen pitkään, puistaen miettivänä päätään.\n\n\"Hm!\" hän sanoi hetken kuluttua, \"lupaatteko olla yrittämättä päästä\nkarkuun, jos lasken teidät hetkeksi aikaa vapaaksi?\"\n\n\"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangen\nväsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä.\"\n\n\"Nouskaa!\" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.\n\nToiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän oli\njaloillaan.\n\n\"Ooh\", hän huokasi tyytyväisenä, \"onpa suloista, kun tuntee taas\nolevansa vapaa!\"\n\n\"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?\"\n\n\"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne\",\ntoinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.\n\nMolemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitään\ntavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.\n\nMeksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha on\nsiinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitään\nihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksen\nuhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntä\nväijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutua\nvuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.\n\nKysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaan\naiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä oli\nsiihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimatta\nteeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhoten\nistuutui rosvon viereen.\n\nViimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntä\nharmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseen\nkorvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyä\nsellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyi\nonnistua.\n\n\"Mitä tuumitte?\" ratsastaja kysyi häneltä äkkiä.\n\n\"Minäkö? En mitään, caballero\", hän vastasi viattomalta näyttäen.\n\n\"Yritätte pettää minua, mutta minä tiedän mitä te tällä hetkellä\najattelette.\"\n\n\"Ooh, mitä siihen tulee, niin sallikaa minun sanoa...\"\n\n\"Te ajattelette tappaa minut\", jatkoi ratsastaja, katkaisten äkkiä\nhänen lauseensa.\n\nToinen ei vastannut, mutisi vain hampaittensa lomasta:\n\n\"Mikä turkasen mies! Hän arvaa toisen salaisimmatkin ajatukset; ei\nhänen lähellään voi olla varma mistään.\"\n\n\"Tahdotteko vastata rehellisesti ja suorasti niihin kysymyksiin, joita\nteille teen?\" ratsastaja kysyi jälleen hetken kuluttua.\n\n\"Kyllä, mikäli voin.\"\n\n\"Toisin sanoen, mikäli teidän omat etunne eivät vaadi teitä\nvalehtelemaan?\"\n\n\"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsä\nvarten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni.\"\n\n\"Se on totta. Kuka te olette?\"\n\n\"Señor\", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, \"minulla on kunnia olla\nmeksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isäni\ncaballero Guadalupesta.\"\n\n\"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne.\"\n\n\"Ah, teidän armonne\", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä,\njollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, \"minulle on\nsattunut onnettomuuksia.\"\n\n\"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra... Ooh, anteeksi,\nminusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne.\"\n\n\"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte sen\nkuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne.\"\n\n\"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen.\"\n\n\"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen perätysten ollut leperona,\nmulaterona, maromerona [jätkänä, muulinajajana, nuorallatanssijana] ja\nsotilaana. Onnettomuudekseni olen vähän kiivasluontoinen. Kun suutun,\nolen hyvin herkkäkätinen.\"\n\n\"Tai hyvin raskaskätinen\", ratsastaja huomautti hymyillen,\n\n\"Yhdentekevää. Olen niinmuodoin onnettomuudekseni lähettänyt toiseen\nmaailmaan viisi, kuusi henkilöä, jotka varomattomasti kyllä etsivät\nriitaa kanssani. Tuomari pani sen pahakseen ja selitti, väittäen\nolevani syyllinen kuuteen murhaan, että olin ansainnut hirttonuoran.\nNo, kun silloin havaitsin, että kansalaiset arvostelivat minua väärin\nja ettei sivistynyt yhteiskunta ymmärtänyt todellisia ansioitani,\npakenin erämaahan ja rupesin metsästäjäksi.\"\n\n\"Ihmismetsästäjäksi?\" ratsastaja keskeytti ivallisesti.\n\n\"Niin, teidän armonne, mitäpä tehdä, ajat ovat ahtaat. Muukalaiset\nmaksavat kaksikymmentä dollaria päänahasta, se on aika sievoinen summa,\nja, lempo soikoon, kun hätä ahdistaa, niin! Mutta minä en tartu siihen\nkeinoon muuten kuin äärimmäisessä hädässä.\"\n\n\"Vai niin arvelette. Mutta sanokaa nyt minulle eräs asia: tunnetteko\nminua?\"\n\n\"Kuulopuheilta varsin hyvin, persoonallisesti en ollenkaan.\"\n\n\"Onko teillä mitään syytä vihata minua?\"\n\n\"Kuten minulla jo on ollut kunnia mainita, ei minulla sellaista\nsuinkaan ole.\"\n\n\"No, mutta miksi sitten olette tahtonut murhata minut?\"\n\n\"Minäkö, teidän armonne!\" jätkä huudahti äärimmäisen ihmettelevän\nnäköisenä, \"murhata teidät, en koskaan!\"\n\n\"Mitenkä, lurjus!\" ratsastaja sanoi kulmakarvojaan rypistäen,\n\"uskallatteko teeskennellä sellaista, kun jo neljä kertaa olen ollut\nmaalitaulunanne ja tänään viimeksi olette minua ampunut...\"\n\n\"Anteeksi, teidän armonne\", el Zapote sanoi tulisesti, \"eihän se\nollenkaan ole sama asia. Olen ampunut teitä, sen myönnän, vieläpä\ntodennäköisesti ampuisin teitä uudelleenkin, mutta milloinkaan, sen\nvannon paratiisiosuuteni kautta, ei päähäni ole pälkähtänyt murhata\nteitä. Hyi toki! Minä, caballero! Kuinka teillä voi olla niin huono\nkäsitys minusta, teidän armonne?\"\n\n\"Mitä te sitten aijoitte, kun ammuitte minua?\"\n\n\"Tappaa teidän armonne, en mitään muuta.\"\n\n\"Sitä ette siis pidä murhana?\"\n\n\"En suinkaan, teidän armonne, se oli kauppa.\"\n\n\"Kuinka? Kauppako? Totta vie, luulenpa että tuo lurjus tekee minut\nhulluksi!\"\n\n\"Lempo soikoon, teidän armonne, kunnon miehen täytyy kai pitää sanansa,\nminä olin saanut maksun.\"\n\n\"Minun tappamisestaniko?\" ratsastaja huudahti.\n\n\"Aivan niin\", el Zapote vastasi; \"käsitätte siis, että olin sellaisten\nolosuhteiden vallitessa pakotettu tekemään sen, minkä olin ottanut\ntehdäkseni.\"\n\nHetken hiljaisuus seurasi; nähtävästi ratsastaja ei pitänyt tätä\nkeskustelua yhtä todistavana kuin lepero.\n\n\"Kas niin, lopettakaamme tämä\", ratsastaja jatkoi hetken kuluttua.\n\n\"En pyydä muuta, teidän armonne.\"\n\n\"Kaiketi myönnätte, että nyt olette minun vallassani?\"\n\n\"Minun olisi vaikea väittää toisin.\"\n\n\"Hyvä! Koska te, oman tunnustuksenne mukaan olette ampunut minua,\nselvällä aikomuksella tappaa minut...\"\n\n\"En voi sitä kieltää, teidän armonne.\"\n\n\"Niinpä minä siis, jos nyt tappaisin teidät, kun olette minun\nkäsissäni, käyttäisin vain kostamisoikeuttani?\"\n\n\"Aivan oikein, caballero; vieläpä täytyy minun tunnustaa, että\ntekisitte hyvin viisaasti menetellessänne siten.\"\n\nRatsastaja katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Te olette siis tyytyväinen saadessanne kuolla?\" hän sanoi.\n\n\"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin\", toinen sanoi vilkkaasti, \"minä\nen ollenkaan ole tyytyväinen siihen, päinvastoin, mutta olen vanha\npelaaja, siinä kaikki; olen pelannut ja hävinnyt, minä maksan -- sehän\non oikein!\"\n\nRatsastaja näytti miettivän.\n\n\"Ja jos minä nyt, sen sijaan, että iskisin veitseni teidän kurkkuunne\",\nhän sanoi, \"johon minulla oman tunnustuksenne mukaan on oikeus...\"\n\nEl Zapote teki myöntävän liikkeen.\n\n\"Laskisin teidät vapaaksi ja antaisin teidän menetellä mielenne mukaan,\nmitä silloin tekisitte?\"\n\nRosvo pudisti surullisesti päätään.\n\n\"Toistan vieläkin\", hän vastasi, \"minä tappaisin teidät; miehen täytyy\npysyä sanassaan; en voi pettää niiden luottamusta, jotka ovat\nkäyttäneet minua, se olisi maineensa pilaamista.\"\n\nRatsastaja rähähti nauramaan.\n\n\"Olette siis saanut hyvän maksun tästä retkestä?\" hän sanoi.\n\n\"Oh, enpä juuri, mutta hätä pakottaa paljoon; olen saanut sata\npiasteria.\"\n\n\"Ei enempää?\" vieras sanoi, venyttäen halveksivasti huuliaan. \"Se ei\nollut paljon, luulin olevani enemmän arvoinen.\"\n\n\"Paljonkin enemmän, erittäinkin kun yritys on hyvin vaikea, mutta ensi\nkerralla otan hopealuodin.\"\n\n\"Te olette typerä, toveri, ette tapa minua silloin paremmin kuin\nnytkään. Ajatelkaa mitä teille on tapahtunut tänään. Jo neljä eri\nkertaa olen kuullut luotienne suhisevan korvissani; väsyin siihen ja\ntahdoin sen takia tietää, kuka te olitte, ja olen onnistunut, kuten\nnäette.\"\n\n\"Se on totta. Mutta ehkä ette kaiken tämän jälkeen aavistanut, että\nolin niin lähellä teitä?\"\n\nRatsastaja kohautti olkapäitään.\n\n\"En tahdo edes kysyä teiltä sen nimeä, joka on ostanut teidät\nsalamurhaamaan minut\", hän sanoi. \"Kas tässä on veitsenne, jota minä en\ntarvitse; menkää tiehenne, halveksin teitä liian paljon, pelätäkseni\nteitä. Hyvästi!\"\n\nNäin sanoen ratsastaja nousi ja käski, tehden majesteetillisen ja\nhalveksivan liikkeen, rosvon poistua.\n\nLepero seisoi hetken liikkumatta, kumarsi sitten syvään jalomieliselle\nvoittajalleen ja virkkoi liikutetulla äänellä:\n\n\"Kiitoksia, teidän armonne; te olette parempi kuin minä; mutta\nsamantekevää, näytän teille, etten ole niin suuri heittiö, kuin\notaksutte, ja että minussa vielä on jotakin, joka ei ole aivan\nturmeltunutta.\"\n\nRatsastaja ei vastannut, vaan käänsi hänelle selkänsä, kohauttaen\nolkapäitään.\n\nLepero näki hänen poistuvan, kasvoillaan ilme, johon hänen hurjat\npiirteensä eivät näyttäneet kykenevän; surumielisyys ja kiitollisuus\nantoivat hänen kasvoilleen aivan toisenlaisen leiman kuin niissä\ntavallisesti oli.\n\n\"Hän ei usko minua\", hän mutisi -- olemme jo huomanneet, että hänellä\noli erikoinen taipumus puhua itsekseen -- \"hän ei usko minua; miksi hän\noikeastaan uskoisikaan sanojani? Sitä pahempi! Se on vaikeata, mutta\nkunniallisen miehen täytyy pitää sanansa; näytän hänelle, ettei hän\nvielä tunne minua. Eteenpäin!\"\n\nNäiden mietteiden vahvistamana roisto palasi takaisin kallion luo,\njonka takana hän alkuaan oli ollut väijyksissä; sivumennen hän tarttui\npyssyynsä, mennen kallion ympäri, irroitti hevosensa, jonka hän oli\npiiloittanut erääseen syvennykseen, pani suitset sen päähän, hyppäsi\nsatulaan ja poistui nelistäen, katsottuaan ensin taakseen, mutisten\ntodellisella ihailulla:\n\n\"Lempo soikoon! Mikä vankka mies! Mikä voimakas luonne! Olisi onnetonta\ntappaa hänet jonkun pensaan takaa kuin antiloopin! Kautta Jumalan! niin\nei tule tapahtumaan, jos minä voin sen estää, niin totta kuin nimeni on\nZapote!\"\n\nHäh kahlasi Rio Vermejon yli ja oli pian kadonnut vastakkaisen rannan\nkorkeaan ruohistoon.\n\nKun tuntematon oli tullut vakuutetuksi leperon lähdöstä, niin hän\narvioi ajan puiden tavattomasti pidentyneiden varjojen mukaan, ja\nkatsottuaan tarkkaavasti ympärilleen, hän päästi terävän, pitkän\nvihellyksen, jonka, vaikka se olikin hillitty, kuitenkin joen kaiut\ntoistivat, siinä määrin läpitunkeva ääni oli.\n\nMuutaman minuutin kuluttua kuului kaukainen hirnunta, jonka jälkeen\nmelkein välittömästi kuului hevosen nelistystä, kaukaisen ukkosen\ntavoin.\n\nHevoskavioiden ääni läheni yhä enemmän; oksat ratisivat, pensaat\nhajaantuivat rajusti ja tuntemattoman mustangi näyttäytyi lähellä\nolevan metsän reunassa.\n\nPäästyään siihen jalo eläin pysähtyi ja hirnui, ojentaen kaulaansa ja\nkääntäen päätään kaikille tahoille, sen jälkeen se taas laukkasi\neteenpäin, mutkitellen melkolailla ja pysähtyi varsin iloisena\nisäntänsä eteen, katsellen häntä älykkään näköisenä.\n\nTämä hyväili eläintä ja puheli sille ystävällisesti, jonka jälkeen hän,\ntultuaan vakuutetuksi siitä, että lepero todellakin oli poistunut ja\nettä hän todellakin oli yksin, korjasi satulavarusteet, jotka olivat\njoutuneet vähän epäkuntoon, heittäytyi satulaan ja katosi vuorostaan.\n\nMutta sen sijaan, että olisi yhä edelleen seurannut Rio Vermejon\nrantoja, hän käänsi niille nyt selkänsä ja poistui vuoristoa kohti.\n\nTuntemattoman ryhdissä oli tapahtunut täydellinen muutos. Hän ei ollut\nenää sama äsken lukijalle esittämämme mies, joka puolinukuksissa\nnyökytti satulassa, antaen hevosen mennä miten tahtoi; ei, nyt hän\nistui suorana ja vakavasti hevosen selässä, jonka kupeita hänen\npolvensa puristivat; kasvoihin oli tullut synkkä, miettivä ilme, hänen\nkatseensa pälyi ympäri, ikäänkuin se olisi tahtonut tunkeutua sen\ntiheän metsän salaisuuksien läpi, johon hän nyt meni. Pää hieman\neteenpäin ojennettuna hän kuunteli jännittyneen tarkkaavasti\npienintäkin kolinaa; pyssy oli hänen edessään satulassa poikkipuolin,\nliipasin juuri hänen oikean kätensä alla, niin että hän saattoi\nsilmänräpäyksessä ampua, jos olosuhteet niin vaatisivat.\n\nTämän miehen ulkomuoto oli kädenkäänteessä muuttunut siinä määrin, että\nolisi voinut otaksua, että se ihmeellinen kohtaus, jonka todistajana\nlukija on ollut, oli hänelle vain muuan noita tuhansia odottamattomia,\nmerkityksettömiä tapauksia, joille hänen seikkailurikas elämänsä\nerämaassa oli alttiina, mutta että hän nyt valmistautui taistelemaan\ntodellakin vakavia vaaroja vastaan.\n\n\n\n\nII.\n\nMETSÄSSÄ.\n\n\nTuntematon oli tullut syvälle tiheään metsään, jonka ulkoreuna ulottui\nmelkein Rio Vermejon rantaan asti. Amerikkalaiset metsät eroavat paljon\nvanhan maailman metsistä: puut kasvavat siellä miten milloinkin\nkietoutuneena toisiinsa ristiin rastiin, jättäen joskus suuria aloja\naivan paljaiksi, ja kaatuneiden, kuihtuneiden, toistensa päälle mitä\neriskummaisimmalla tavalla kasaantuneiden puiden peittämiksi.\n\nJoidenkuiden, kokonaan tai osaksi kuivuneiden puitten lomissa näkyy\nväkevän ja hedelmällisen maaperän voimakkaita jätteitä, toisia, samoin\nikivanhoja puita, pitää pystyssä yhteenpunoutuneet liaanit, jotka\naikojen kuluessa ovat kasvaneet yhtä paksuiksi, kuin niiden\nalkuperäinen tuki; erilaiset lehdet muodostavat täällä mitä\nmiellyttävimmän vastakohdan; toiset taas, piiloittaen onttoon runkoonsa\nlantakasan, joka muodostuneena niiden pudonneista lehdistä ja puoliksi\nmädänneistä oksista on lämmittänyt puiden varistamat siemenet,\nnäyttävät sisässään kasvavien pensaitten kautta hankkivan korvausta\nnäiden isien menettämisestä.\n\nVoisi luulla, että luonto on tahtonut ajan hampaalta suojella osaa\nnäistä vuosisatojen painon alle vaipuneista vanhoista puista,\nvarustamalla ne harmahtavalla sammalverholla, joka suurina köynnöksinä\nriippuu oksien latvoista aina maahan saakka; tämä sammal, jota sanotaan\nespanjalaiseksi parraksi, tekee sen peittämät puut melkein haaveellisen\nnäköisiksi.\n\nNäiden metsien maaperä, joka on muodostunut vuosisatojen kuluessa\nkaatuneiden puiden jätteistä, on varsin vaihteleva, milloin kohoutuen\nvuoren muotoiseksi, aletakseen taas äkkiä liejuisiksi soiksi, jotka\novat täynnä kauheita, viheriähkössä liejussa rypeviä alligaattoreja ja\nmiljoonittain moskiitteja, jotka hyörivät ja surisevat siitä nousevien\nlöyhkäävien höyryjen keskellä, milloin laajeten loppumattomiksi\ntasangoiksi, jotka ovat toivottoman säännöllisiä ja yksitoikkoisia.\nNimettömiä jokia virtaa näiden tuntemattomien erämaiden halki, kantaen\nhiljaisilla vesillään ainoastaan mustia joutsenia, jotka\nvälinpitämättömästi seuraavat virran mukana, kun taas punaiset\nflamingot, asettuneina pitkin rantoja, filosoofisesti onkivat ateriansa\njoesta, näyttäen puoliksi suljetuin silmin erittäin tyytyväisiltä.\n\nVaikka näköala yleensä on rajoitettu, on metsissä aina joskus\navonaisiakin paikkoja, joissa tarjoutuu katseltavaksi erittäin silmää\nhiveleviä ja miellyttävän vaihtelevia näköaloja.\n\nLakkaamattomia ääniä ja kuvaamatonta sorinaa kuuluu yhtämittaa näissä\nsalaperäisissä seuduissa, erämaan ylevämielisiä ääniä, Jumalan luomien,\nnäkymättömien maailmojen juhlallisia kiitoslauluja.\n\nNäiden kauheiden metsien syvyydestä hakevat villit eläimet ja\nMeksikossa niin lukuisasti esiintyvät käärmeet turvaansa; siellä täällä\nnäkee satavuotisia polkuja, joita alinomaa jaguaarit ja puhvelihärät\ntallaavat ja jotka kaikki lukemattomien kiemurtelevien mutkien jälkeen\npäättyvät tuntemattomien vesipaikkojen luo.\n\nVoi sitä uskalikkoa, joka ilman luotettavan oppaan seuraa tunkeutuisi\nnäiden suunnattomien metsien ja ruohomerien monimutkaisiin sokkeloihin!\nTavattomien tuskien jälkeen hän sortuisi ja joutuisi villien eläimien\nsaaliiksi; kuinka monta uskaliasta tienraivaajaa on sillä tavoin\nmenettänyt henkensä, ilman että on ollut mahdollista kohottaa sitä\nsalaperäistä huntua, joka peittää heidän onnettoman loppunsa!\nAinoastaan jonkun puun juurelta löydetyt vaalenneet luut ovat\nilmaisseet löytäjille, että sillä paikalla ihmiset ovat heittäneet\nhenkensä kauheiden kärsimysten jälkeen, ja että sama kohtalo oli ehkä\nheilläkin edessä.\n\nMuukalainen näytti olevan vakituinen vieras metsässä, johon hän niin\nuskaliaasti tunkeutui juuri silloin kun aurinko, laskien\ntaivaanrantaan, oli kietonut maan pimeään, joka oli vielä synkempi sen\nkaton alla, missä puiden tuuheat oksat keskellä päivääkin päästivät\nläpi vain haihtuvan ja epämääräisen valon.\n\nRuumis vähän kumarassa, silmät ja korvat jännittyneinä tuntematon\nlasketti täyttä laukkaa eteenpäin, niin nopeata vauhtia, kuin maan\nlaatu salli hevosen kiitävän, seuraten epäröimättä villieläinten polun\noikullisia mutkia, vaikka polku miltei peittyi korkeaan ruohoon, joka\nlakkaamatta yritti hävittää sitä.\n\nJo monta tuntia hän oli siten laukannut eteenpäin, antamatta hevosen\nhiljentää vauhtia, tunkeutuen yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.\n\nHän oli kahlannut useiden jokien yli, kulkenut monen jyrkän notkelman\npoikki, kuullen läheltä molemmin puolin jaguarien kumeaa karjuntaa ja\ntiikerikissojen ivallista naukumista, jotka villieläimet näyttivät\najavan häntä takaa uhkaavasti kiljuen.\n\nMutta hän ei välittänyt näistä äänistä, hän laukkasi vain yhä\neteenpäin, vaikka metsä joka hetki tuli yhä villimmän ja jylhemmän\nnäköiseksi.\n\nPensaat ja matalarunkoiset puut olivat kadonneet ja jättäneet sijaa\nsuunnattoman suurille mahonkipuille, vuosisatoja vanhoille\nkorkkitammille ja muille jättilaispuille, joiden tumma lehdistö\nmuodosti viheriöivän kahdenkymmenen jalan korkuisen holvin hänen päänsä\npäälle; polku oli tullut leveämmäksi ja nousi loivasti keskinkertaisen\nkorkealle kummulle, joka oli aivan puuton.\n\nPäästyään kummun juurelle, tuntematon pysähtyi ja katsoi, nousematta\nhevosen selästä, tutkivasti ympärilleen.\n\nHänen ympärillään vallitsi kuolon hiljaisuus; villieläinten kiljunta\nhävisi kauas; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin hienon vesisuihkun\nporina, joka sirisi esiin kallionkolosta ja putosi noin kolmen, neljän\nmetrin korkeudesta luonnon muodostamaan säiliöön.\n\nTummansinisellä taivaalla loisti ääretön joukko kimaltelevia tähtiä, ja\nkuu, uiden keskellä vaaleata pilvivirtaa, valoi runsaasti\nhopeahohdettaan kummulle, jonka haaveellisesti valaistut rinteet\nmuodostivat ihmeellisen ja mieltäkiinnittävän vastakohdan muulle,\ntäydelliseen pimeyteen vaipuneelle maisemalle.\n\nTuntematon istui muutamia minuutteja liikkumatta kuin kuvapatsas,\nkuunnellen jännittävän tarkkaan pienintäkin ääntä, ase kädessä,\nvalmiina ampumaan pienimmänkin vaaran uhatessa.\n\nVihdoinkin, luultavasti vakuutettuna siitä, että kaikki oli rauhallista\nympäristössä ja ettei mikään tavallisuudesta poikkeava häirinnyt\nerämaan hiljaisuutta, hän liikahti hypätäkseen maahan hevosen selästä,\nmutta äkkiä hevonen riuhtaisi kiivaasti päänsä pystyyn, painoi korvansa\nalaspäin ja korskui useita kertoja.\n\nÄkkiä kuului valtava ryske viidakosta, ja komea hirvi kohosi pensaiden\nvälistä ja harppasi pelästyneenä polun yli ratsastajan läheltä,\npelästyneen näköisenä puistellen haaraisia sarviaan, ja katosi\npimeyteen.\n\nJonkun hetken kuului sen kiireellinen juoksu kuivien lehtien yli, joita\nse polki yhä nopeammin ja nopeammin askelin.\n\nTuntematon peräytti hevosensa, melkein huomaamattomasti vetämällä\nsuitsista, kummun juurelle asti, ja oli kasvot kääntyneenä yhä metsään\npäin, kuten tarkkaava etuvartia, joka peräytyy vahvempana pitämänsä\nvoiman tieltä.\n\nPäästyään sinne mihin tahtoi, tuntematon hyppäsi kevyesti maahan ja\nkäyttäen hevosta varustuksenaan hän asetti kiväärin olkapäätään vasten,\npani piipun suun satulan päälle ja odotti.\n\nHänen ei tarvinnut kauan odottaa, muutaman silmänräpäyksen kuluttua\nhänen korvaansa kuului useiden kulkevien henkilöiden ääni, joka läheni\nsitä paikkaa, mihin hän oli asettunut väijyksiin.\n\nTuntematon oli, epäilemättä, kauan ennenkuin hän edes oli huomannut\ntulijat, jo aavistanut, ketä he saattoivat olla, sillä hän jätti\ntilapäisen suojansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja laski tussarinsa\nhanan alas, jonka jälkeen hän laski perän maahan, kasvoillaan täysin\nturvallinen ilme, epämääräisen hymyn leikkiessä hänen huulillaan.\n\nVihdoin oksat hajaantuivat ja viisi henkilöä tuli näkyviin.\n\nNäistä viidestä henkilöstä neljä oli miestä, kaksi heistä tuki horjuvaa\nnaista, jota he melkein kantoivat käsiensä välissä. Ja ihmeellistä\nkyllä näillä seuduilla, ei näillä muukalaisilla, jotka puvustaan ja\nihonväristään helposti tunsi valkoisiksi, ollut ensinkään hevosia\nmukanaan.\n\nHe jatkoivat matkaansa huomaamatta tuntematonta, joka, yhä liikkumatta,\nsäälien ja surumielisesti näki heidän lähenevän.\n\nÄkkiä muuan muukalaisista kohotti sattumalta päätään.\n\n\"Jumalan kiitos!\" hän huudahti meksikon kielellä erittäin tyytyväisen\nnäköisenä, \"me olemme pelastetut, täällä on vihdoinkin ihminen.\"\n\nMuukalaiset pysähtyivät; se joka ensin oli huomannut tuntemattoman,\nmeni nopeasti hänen luoksensa ja lausui mitä kohteliaimmin.\n\n\"Caballero, sallikaa minun pyytää mitä ei tavallisesti erämaassa\nkielletä: apua ja suojelusta.\"\n\nEnnenkuin tuntematon vastasi, hän katsahti puhujaan läpitunkevasti.\n\nTämä oli noin viidenkymmenen vuotias mies; hänen ulkomuotonsa oli jalo,\nkäytöksensä erinomainen, ja vaikka tukka alkoikin käydä valkeaksi\nohimoilta, ei hänen suora, notkea vartalonsa ollut kadottanut\npiirrettäänkään, ja hänen mustien silmiensä tuli oli yhtä eloisa, kuin\njos hän olisi ollut vain kolmenkymmenen ikäinen.\n\nKallis puku ja vapaa käytös osoittivat selvästi, että hän kuului\nmeksikolaisen yhteiskunnan kaikkein korkeimpiin luokkiin.\n\n\"Te olette muutamassa minuutissa tehnyt itsenne syypääksi kahteen\nsuureen virheeseen, caballero\", tuntematon vastasi; \"ensiksikin, että\nnäin ilman suojelusta olette tullut luokseni ja toiseksi, että\ntuntematta minua, olette pyytänyt minulta apua ja suojelusta.\"\n\n\"En ymmärrä teitä, señor\", vieras vastasi hämmästyneenä, \"eikö ihmisten\ntule keskenään auttaa toisiansa?\"\n\n\"Sivistyneessä elämässä mahdollisesti\", tuntematon vastasi ivallisesti,\n\"mutta erämaassa ennustaa ihmisen näkeminen aina vaaraa; me olemme\nvillejä, me.\"\n\nVieras teki hämmästystä osoittavan liikkeen.\n\n\"Siis\", hän sanoi, \"te voisitte antaa kaltaistenne hukkua näihin\nkauheisiin erämaihin avun puutteessa?\"\n\n\"Kaltaisteni\", tuntematon toisti purevan ivallisesti, \"minun\nkaltaisiani ovat ruohoaavikon villit eläimet; mitä minulla on tekemistä\nteidän kaupunkilaisten kanssa, jotka olette kaikkien niiden\nsynnynnäisiä vihollisia, jotka hengittävät vapauden raitista ilmaa!\nTeillä ja minulla ei ole mitään yhteistä; menkää tiehenne älkääkä\nvaivatko minua enää.\"\n\n\"Olkoon niin\", vieras vastasi ylpeästi, \"en vaivaa teitä enempää. Jos\nolisi kysymys ollut vain minusta, en olisi pyytänyt teiltä mitään;\nelämä ei ole minulle niin rakas, että koettaisin sitä pidentää\nkeinoilla, jotka ovat kunnialleni vastenmielisiä, mutta kysymys ei ole\nainoastaan minusta; täällä on myöskin nainen, meikein lapsi vielä,\nminun tyttäreni, joka kaipaa pikaista apua ja jonka ehkä täytyy kuolla,\nellei hän saa sitä.\"\n\nTuntematon ei vastannut; hän oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin hänelle\nolisi ollut vastenmielistä jatkaa keskustelua.\n\nVieras palasi hitain askelin seuralaistensa luo, jotka olivat jääneet\nmetsänreunaan.\n\n\"No?\" hän kysyi heiltä levottomasti.\n\n\"Neiti on pyörtynyt\", muuan heistä vastasi surullisella äänellä.\n\nVieras teki tuskallisen liikkeen; hän seisahtui hetkeksi, silmät\nkiintyneenä nuoreen tyttöön ja kasvoillaan epätoivon ilme, jota on\nmahdoton kuvata.\n\nÄkkiä hän kääntyi kiivaasti ja kiiruhti tuntematonta kohti.\n\nTämä oli taas noussut satulaan ja valmistautui ratsastamaan edelleen.\n\n\"Pysähtykää!\" vieras huusi.\n\n\"Mitä minusta tahdotte\", tuntematon vastasi ärtyisästi, \"antakaa minun\nratsastaa ja kiittäkää Jumalaa, että odottamaton kohtauksemme täällä\nmetsässä ei tuottanut teille vakavampia seurauksia.\"\n\nNämä salaperäiset sanat lausuttiin niin uhkaavalla äänellä, että vieras\nvasten tahtoaankin tunsi levottomuutta. Hän ei kuitenkaan antanut\npeloittaa itseään.\n\n\"On mahdotonta\", hän sanoi kiivaasti, \"että voitte olla niin julma,\nkuin miltä tahdotte näyttää; te olette vielä siksi nuori, jotta kaikki\ntunteet olisivat sydämessänne kuolleet.\"\n\nTuntematon nauroi omituisesti.\n\n\"Minulla ei ole mitään sydäntä\", hän sanoi.\n\n\"Pyydän teitä äitinne nimessä, ettette hylkää minua.\"\n\n\"Minulla ei ole äitiä.\"\n\n\"No, kenen nimessä tahansa, sen olennon nimessä, jota rakastatte enin\nmaailmassa.\"\n\n\"Minä en rakasta ketään enää.\"\n\n\"Ette ketään enää!\" vieras toisti kauhistuneena vastoin tahtoaan,\n\"silloin surkuttelen teitä, sillä sitten täytyy teidän kärsiä\nkauheasti.\"\n\nTuntematon säpsähti ja kuumemainen puna levisi hänen kasvoilleen, mutta\ntyyntyen melkein silmänräpäyksessä hän sanoi:\n\n\"Antakaa minun nyt mennä.\"\n\n\"En, ennenkuin tiedän kuka te olette.\"\n\n\"Kuka minä olen? Olenhan jo sanonut sen teille. Villi eläin, olento,\njossa ei ole muuta ihmismäistä kuin ulkomuoto ja joka kaikkia ihmisiä\nkohtaan tuntee ikuisesti sammumatonta vihaa. Rukoilkaa Jumalaa, ettette\nkoskaan enää kohtaa minua tiellänne. Minä olen kuin korppi: näkemiseni\ntuottaa onnettomuutta! Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi sitten!\" vieras mutisi syvästi surullisena, \"armahtakoon\nJumala teitä, älköönkä rangaisko teitä julmuudestanne!\"\n\nTällä hetkellä katkaisi hiljaisuuden kuoleva ääni, jonka tuskalliset\nväreet kuitenkin olivat yhtä suloisia ja soinnukkaita, kuin\ncentzontlensin, amerikkalaisen satakielen.\n\n\"Isäni! hyvä isäni!\" ääni sanoi, \"missä sinä olet? Älä jätä minua!\"\n\n\"Täällä olen! täällä olen, tyttäreni!\" vieras huudahti hellästi,\nkääntyen vilkkaasti, kiiruhtaakseen sen luo, joka häntä kutsui.\n\nKuullessaan tämän sointuvan äänen, tuntemattoman kalpeat kasvot\ntummenivat, hänen siniset silmänsä leimahtivat, hän painoi väristen\nkäden sydämelleen, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.\n\nMuutaman sekunnin epäröityään, hän antoi hevosen äkkiä tehdä pari\nharppausta eteenpäin, ja laskien oikean kätensä vieraan olkapäälle hän\nkysyi omituisella äänenpainolla:\n\n\"Kenen tuo ääni on?\"\n\n\"Minun tyttäreni, joka on kuolemaisillaan ja joka huutaa minua\", vieras\nvastasi tuskallisen moittivalla äänellä.\n\n\"Kuolemaisillaan!\" tuntematon mutisi ihmeellisen liikutuksen vallassa,\n\"kuolemaisillaan, hän!\"\n\n\"Antakaa minun kiiruhtaa lapseni luo.\"\n\n\"Isäni! isäni!\" nuori tyttö toisti yhä heikommalla äänellä.\n\nTuntematon suoristautui. Hänen kasvoilleen oli äkkiä tullut\nlannistumattoman tahdon ilme.\n\n\"Hän ei saa kuolla!\" hän sanoi kumealla äänellä. \"Tulkaa!\"\n\nHe tulivat ryhmän luo.\n\nMaassa makaavan nuoren tytön silmät olivat kiinni, hänen kasvonsa\nolivat kalpeat kuin kuolleen, heikko ja läähättävä hengitys oli ainoa,\njoka osoitti, ettei elämä ollut vielä oikein paennut.\n\n\"Voi\", isä huudahti, heittäytyen polvilleen nuoren tytön viereen, jonka\nkäteen hän tarttui ja peitti sen suudelmilla, kyynelien huuhdellessa\nhänen kasvojaan, \"omaisuuteni, elämäni sille, joka pelastaa rakkaan\nlapseni!\"\n\nTuntematon, joka oli hypännyt alas hevosen selästä, loi nuoreen tyttöön\nsynkän ja miettivän katseen. Vihdoinkin katseltuaan häntä näin\näänettömänä jonkun hetken hän kääntyi vierasta kohti ja kysyi äkkiä.\n\n\"Mikä tauti tätä nuorta tyttöä vaivaa?\"\n\n\"Voi\", tämä vastasi, \"parantumaton tauti, silmälasikäärme on purrut\nhäntä.\"\n\nTuntematon rypisti silmäkulmiaan, niin että ne melkein koskettivat\ntoisiaan.\n\n\"Silloin hän on hukassa\", hän sanoi kumealla äänellä.\n\n\"Hukassa! Hyvä Jumala! Tyttäreni! tytär raukkani!\"\n\n\"Niin! Jollei...\" hän lisäsi sitten oikaisten: \"kuinka kauan siitä on,\nkun käärme puri häntä?\"\n\n\"Siitä ei ole kulunut tuntiakaan.\"\n\nTuntemattoman kasvot kirkastuivat, hän oli hetken vaiti, jolloin\nympärillä seisojat levottomasti kumartuivat häntä kohti ja\nkärsimättömästi odottivat tuomiota, jonka hän todennäköisesti lausuisi.\n\n\"Ei vielä tuntiakaan?\" hän sanoi vihdoinkin, \"hänet voidaan vielä\npelastaa.\"\n\nVieraalta pääsi ilon huokaus.\n\n\"Te vakuutatte sen?\" hän huudahti.\n\n\"Minä\", tuntematon sanoi kohauttaen olkapäitään, \"en vakuuta mitään\nmuuta, kuin että koetan mahdottomaltakin näyttävää, lahjoittaakseni\nhänet mahdollisesti teille taas.\"\n\n\"Oi, pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!\" isä huudahti innoissaan;\n\"kuka tahansa lienettekin, siunaan teitä siitä.\"\n\n\"En välitä siitä, mitä te teette\", tuntematon sanoi, \"en koeta teidän\ntähtenne pelastaa tätä lasta; olkootpa vaikuttimeni muuten mitkä\ntahansa, niin vapautan teidät kaikesta kiitollisuudesta...\"\n\n\"Mahdollisesti te ajattelette niin, mutta minä...\"\n\n\"Riittää!\" tuntematon keskeytti tylysti, \"olemme jo hukanneet aikaa\nliiankin paljon turhaan lörpöttelyyn; kiiruhtakaamme, ennenkuin on\nliian myöhäistä.\"\n\nKaikki vaikenivat.\n\nTuntematon katseli ympärilleen.\n\nOlemme maininneet, että vieraat olivat jääneet metsänreunaan; heidän\npäänsä yläpuolella levisivät metsän viimeisten puiden mahtavat oksat.\n\nTuntematon meni puiden luo, joita hän tarkkaan katseli, ja näytti\nhakevan jotakin, jota hän ei löytänyt. Vihdoinkin hän päästi hillityn\nilohuudon, ja vetäen tupestaan pitkän veitsen, joka oli kiinnitetty\npolveen, hän katkaisi liaanin ja palasi, tuoden palasen siitä vierasten\nluo, jotka levottoman innostuneesti seurasivat kaikkia hänen\nliikkeitään.\n\n\"Kas tässä\", hän sanoi yhdelle heistä, joka näytti olevan peoni,\n\"poimikaa pois kaikki lehdet tästä oksasta ja hakatkaa ne sitten\nhienoksi. Mutta kiiruhtakaa ennen kaikkea; joka sekunti merkitsee\nvuosisataa sille, jonka tahdomme pelastaa.\"\n\nPeoni ryhtyi nopeasti hänelle annettuun tehtävään.\n\nTuntematon kääntyi nyt nuoren tytön isän puoleen ja kysyi:\n\n\"Mihin ruumiinosaan tätä lasta on purtu?\"\n\n\"Vähän vasemman kehräsluun alapuolelle.\"\n\n\"Onko hän rohkea?\"\n\n\"Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Vastatkaa, aika rientää.\"\n\n\"Lapsirukka kärsii kovin ja on hyvin heikko.\"\n\n\"Missään tapauksessa ei saa epäröidä, leikkaus on välttämätön.\"\n\n\"Leikkaus!\" vieras huudahti pelästyneenä.\n\n\"Tahdotteko mieluummin, että hän kuolee?\"\n\n\"Onko tuo leikkaus siis välttämätön?\"\n\n\"Kyllä, olemme jo hukanneet liian paljon aikaa.\"\n\n\"Toimittakaa se sitten! Suokoon Jumala, että onnistuisitte.\"\n\nNuoren tytön jalka oli kauheasti turvonnut ja käärmeenpureman pyöreä\njälki hirveästi paisunut, alkaen jo muuttua vihreähkön väriseksi.\n\n\"Aijai!\" tuntematon mutisi, \"ei saa menettää sekuntiakaan; pitäkää\nkiinni tytöstä sillä aikaa kun teen leikkauksen, niin ettei hän voi\nliikahtaakaan.\"\n\nTuntemattoman ääni oli niin käskevä, että vieraat tottelivat empimättä.\n\nTuntematon istuutui maahan, pani nuoren tytön jalan polvelleen ja\nlaittautui kuntoon.\n\nOnneksi kuu paistoi tällä hetkellä niin kirkkaasti, että näki melkein\nyhtä hyvin kuin päivänvalossa.\n\nKun nuori tyttö tunsi käärmeen häntä purreen, oli hän ensimmäiseksi\ntyökseen onneksi repinyt jalastaan silkkisukkansa; tuntematon tarttui\nveitseensä tuuman verran sen kärjestä ja rypistäen silmäkulmiaan julman\npäättävästi hän työnsi kärjen käärmeenpuremaan johon hän teki\nristinmuotoisen, lähes kuuden linjan syvyisen ja yli tuuman pituisen\nleikkauksen.\n\nLapsirukka tunsi kaiketi kauheaa tuskaa, sillä hän päästi kamalan\nhuudon ja väänteli itseään kuin hermokohtauksessa.\n\n\"Pitäkää kiinni hänestä, Herran tähden!\" tuntematon huudahti\njyrisevällä äänellä, painaen haavan reunoja yhteen äärettömän\nkylmäverisesti ja taitavasti, puristaakseen siitä ulos mustan, märkivän\nveren.\n\n\"Nyt tänne lehdet, lehdet!\" hän huudahti.\n\nPeoni riensi paikalle.\n\nTuntematon otti lehdet, avasi vähän haavan syrjiä ja pusersi mehun\nhitaasti ja varovasti värisevän lihan päälle, sitten hän teki lehdistä\njonkinlaisen voiteen, jonka hän pani haavan päälle, ja painoi sen\nsiihen kiinni siteellä, minkä jälkeen hän varovasti laski tytön jalan\nmaahan ja nousi.\n\nNuori tyttö näytti heti, niin pian kun joku määrä liaanin mehua oli\nmennyt haavaan, tuntevan ääretöntä hyvinvointia, hermostuneet\nkouristukset lakkasivat vähitellen ja hänen silmänsä menivät umpeen;\nvihdoin hän vaipui taaksepäin, koettamatta enää vastustaa henkilöitä,\njotka vielä pitivät häntä käsissään.\n\n\"Nyt\", tuntematon sanoi, \"voitte päästää hänet, hän nukkuu.\"\n\nNuoren tytön tasainen, vaikka heikko hengitys osoittikin todella, että\nhän oli vaipunut syvään uneen.\n\n\"Jumalan kiitos!\" isäraukka huudahti ihastuneena, pannen kätensä\nristiin, \"hän on siis pelastettu?\"\n\n\"Niin\", tuntematon vastasi hitaasti, \"jollei mitään odottamatonta\ntapahdu, niin ei hänellä nyt enää ole mitään vaaraa.\"\n\n\"Mutta mitä erinomaista keinoa olette käyttänyt saavuttaaksenne niin\nonnellisen tuloksen?\"\n\nTuntematon hymyili halveksivasti eikä näyttänyt halukkaalta vastaamaan.\nHetken epäröityään hän kuitenkin päätti antaa pyydetyn selityksen,\nlangeten ehkä tuohon salaiseen turhamaisuuteen, joka saa jokaisen\nihmisen tietämättään kehumaan tietojaan.\n\n\"Vähinkin pikkuseikka ihmetyttää teitä kaupunkilaisia\", hän sanoi\nivallisesti; \"mutta mies, joka on viettänyt elämänsä erämaassa, tuntee\npaljon sellaista, josta teidän loistavien kaupunkienne asukkaat eivät\ntiedä mitään, vaikka he huvittelevat kehumalla meille villiraukoille\nhataroita tietojaan, ainoastaan nöyryyttääkseen meitä. Luonnossa ei ole\nmitään salaisuuksia sille, joka yön varjojen aikana tai auringon\nvalossa pettämättömän kärsivällisesti ja antamatta epäonnistuneiden\nkokeittensa lannistaa itseään, lakkaamatta tutkii sen salaperäistä\nyhtenäisyyttä. Kun korkea rakennusmestari loi tämän äärettömän\nkaikkeuden, ei hän päästänyt sitä mahtavista käsistään, ennenkuin se\noli oikein valmis ja hyvä kaikkialla pahan vastapainona, kun hän, niin\nsanoakseni, asetti vastamyrkyn myrkyn rinnalle.\"\n\nVieras kuunteli yhä enemmän hämmästyneenä tätä miestä, jonka todellinen\nluonne oli hänelle arvoitus, ja joka joka hetki esiintyi hänelle aivan\nvastakkaisessa valossa ja aivan eri puolilta.\n\n\"Mutta\", tuntematon jatkoi, \"ylpeys ja röyhkeys tekee ihmisen sokeaksi.\nTottuneena kohdistamaan kaikki itseensä, kuvitellen mielessään, että\nkaikki mitä on olemassa, on luotu juuri varta vasten hänen\nmukavuudekseen, hän ei vaivaudu tutkimaan luonnon salaisuuksia muuten\nkuin mikäli siitä suorastaan on hänelle persoonallista etua,\nvälittämättä tutustua sen yksinkertaisimpaan toimintaan. Niin esim.\ntäytyy sen seudun, jossa nyt olemme, matalana ja liejuisena,\nluonnollisesti olla täynnä matelijoita, jotka ovat sitä vaarallisempia\nja kauheampia, kun ne ovat puoliksi kalkkiutuneita ja paahtavan\nauringon raivostuttamia. Mutta nyt on ennalta harkitseva luonto\nsamoihin seutuihin synnyttänyt suuren joukon liaaneja, nimeltään\nmikania, juuri sama liaani, jota minä käytin ja joka on pettämätön\nlääke käärmeenpuremaa vastaan.\"\n\n\"En voi epäillä sitä, sittenkuin nyt olen nähnyt sen vaikutukset, mutta\nkuinka on keksitty tämän liaanin ominaisuudet\", vieras sanoi,\ntahtomattaankin hyvin mielenkiintoisesti.\n\n\"Muuan metsänkulkija\", tuntematon jatkoi jonkinlaisella mielihyvällä,\n\"huomasi, että musta haukka, paremmin tunnettu nimellä guaco, joka\nlintu pääasiallisesti elättää itseään käärmeillä, näytti erikoisesti\nhuvitteleman sotimalla raivoisasti käärmeitten kanssa; metsänkulkija\nhuomasi myöskin, että jos käärme joskus taistelun kestäessä onnistui\npuremaan guacoa, tämä heti luopui taistelusta ja lensi tuon liaanin\nluo, josta se repi muutamia lehtiä ja jauhoi ne rikki nokallaan, minkä\njälkeen se palasi taisteluun, jatkaen sitä vieläkin kiivaammin, kunnes\nonnistui voittamaan pelättävän vihollisensa. Tämä metsänkulkija oli\nviisas ja kokenut mies, joka tiesi, että eläimet, ollen järkeä vailla\novat Jumalan erityisessä suojeluksessa ja että kaikella, mitä ne\ntekevät, on edeltäkäsin järjestetty syynsä. Tarkoin harkittuaan hän\npäätti sentähden kokeilla itsensä kanssa.\"\n\n\"Ja hän toteutti aikeensa!\" vieras huudahti\n\n\"Niin kyllä, hän antoi corailin, kaikkein vaarallisimman käärmeen,\npurra itseään. Mutta mikanian avulla käärmeenpurema tuli hänelle yhtä\nvaarattomaksi, kuin jos orjantappuranpiikki olisi pistänyt häntä. Kas \nsiten tämä korvaamaton keino on keksitty; mutta\", tuntematon lisäsi\näkkiä muuttaen ääntään, \"olen täyttänyt toivomuksenne ja auttanut\ntytärtänne -- hän on pelastettu. Hyvästi! minun on aika poistua.\"\n\n\"Ei ennenkuin olette sanonut minulle nimenne.\"\n\n\"Miksi olette niin itsepintainen?\"\n\n\"Koska tahdon muistissani säilyttää sen henkilön nimen, jota kohtaan\naina tunnen ikuista kiitollisuutta.\"\n\n\"Olette mieletön\", tuntematon virkkoi tylysti; \"ei hyödytä mitään\nmainita teille nimeä, jonka ehkä saatte tulla tuntemaan liiankin pian.\"\n\n\"Olkoon sitten, en tahdo olla itsepintainen; mitä syitä teillä\nlieneekin menettelytapaanne, en vastoin tahtoanne koeta saada tietää\nkuka olette, mutta vaikka te kieltäydyttekin sanomasta minulle\nnimeänne, niin ette voi estää minua ilmoittamasta teille omaa nimeäni;\nnimeni on don Pedro de Luna. Vaikka en koskaan ennen ole tunkeutunut\nnäin kauas ruohoaavikoille, niin ei asuntoni kuitenkaan ole erittäin\nkaukana täältä. Omistan haciendan [maatila] de las Norias de\nSan-Antonion, joka sijaitsee melkein las Despobladosin rajalla Rio\nSan-Pedron suulla.\"\n\n\"Tunnen haciendan de las Norias de San-Antonion; sen omistajan täytyy\nolla maailman onnellisimpia kaupunkilaiskäsitteittenne mukaan! Jos se\nkuuluu teille, niin en suinkaan kadehdi teiltä rikkautta, jonka kanssa\nminulla ei ole mitään tekemistä. Nyt ei teillä toivoakseni enää ole\nmitään sanomista minulle. Hyvästi sitten!\"\n\n\"Kuinka, hyvästi! te lähdette luotamme?\"\n\n\"Luonnollisesti, luuletteko ehkä, että jäisin luoksenne koko yöksi?\"\n\n\"Toivoin kuitenkin, ett'ette jättäisi kesken alkamaanne työtä.\"\n\n\"En ymmärrä teitä, caballero.\"\n\n\"Niin, minä tarkoitan, aijotteko hylätä meidät näin, tahdotteko jättää\ntyttäreni siihen tilaan, missä hän on, keskelle erämaata ilman\nmahdollisuutta päästä pois sieltä, keskelle tätä metsää, joka jo oli\nkäymäisillään hänelle niin turmiolliseksi?\"\n\nTuntematon rypisti silmäkulmiaan useita kertoja, vilkaisten salaa\nnuoreen naiseen. Raju taistelu näytti riehuvan hänessä. Hän vaikeni\nmuutaman minuutin ajan, ikäänkuin olisi epäröinyt tehdä päätöstä.\nVihdoin hän kohotti päänsä.\n\n\"Kuulkaa\", hän sanoi katkonaisesti puristetulla äänellä, \"tahdon olla\navomielinen teitä kohtaan; en ole koskaan osannut valehdella. Minulla\non tässä lähellä jacali [maja], kuten te nimitätte sitä kehnoa callia\n[maja], joka on kattona pääni päällä, mutta uskokaa minua, teidän on\nparempi jäädä tänne missä olette, kuin seurata minua sinne.\"\n\n\"Mistä syystä?\" don Pedro kysyi hämmästyneenä.\n\n\"En voi antaa teille mitään selitystä, toistan vain, uskokaa minua,\njääkää tänne. Jos te kuitenkin välttämättä tahdotte seurata minua, niin\nen sitä vastusta, vaan olen teille päinvastoin luotettavana oppaana.\"\n\n\"Uhkaisiko meitä vaara kattonne alla? En vi uskoa sellaista otaksumaa;\nvieraanvaraisuushan on ruohoaavikolla loukkaamaton.\"\n\n\"Ehkä, en myönnä enkä kiellä, päättäkää, mutta päättäkää pian, sillä\nminulla on kiire saada tämä päättymään.\"\n\nDon Pedro de Luna loi surullisen katseen tyttäreensä, jonka jälkeen hän\nkääntyi tuntemattomaan päin sanoen:\n\n\"Minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä tahansa, tyttäreni ei voi jäädä\ntänne; olette tehnyt liian paljon hänen hyväkseen ollaksenne\npelastamatta häntä. Luotan teihin, näyttäkää minulle tie.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" tuntematon vastasi jyrkästi, \"olen varoittanut\nteitä, nyt saatte syyttää itseänne.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nMAJA.\n\n\nNiin epäröiden kuin tuntematon näyttikin tarjoovan don Pedro de Lunalle\nja hänen tyttärellensä suojaa kattonsa alla -- ja me tiedämme millä\ntavalla tämä tarjous vihdoin tehtiin -- hän osoittautui kuitenkin\nkerran tehtyään päätöksensä, hyvin innokkaaksi poistumaan siitä osasta\nmetsää, jossa edellisessä luvussa kuvattu kohtaus tapahtui. Hänen\nsilmänsä harhailivat alituiseen ympäri levottomasti, hänen\nkoettamattakaan sitä salata, ja hän käänsi lakkaamatta katseensa pientä\nkumpua kohti, ikäänkuin olisi odottanut saavansa äkkiä nähdä jonkun\nkauhean olennon ilmaantuvan sen huipulle.\n\nOlisi ollut hyvin varomatonta herättää nuori tyttö siinä tilassa,\njossa hän oli, koska se olisi saattanut hänen terveytensä\nvarsin vaaranalaiseksi. Tuntemattoman kuivalla äänellä antamien\nohjeiden mukaan kiiruhtivat nyt don Pedron peonit ja haciendero\n[maatilanomistaja] itse hakkaamaan puunoksia sairaspaareiksi, jotka he\npeittivät kuivilla lehdillä, ja panivat niiden päälle zarapéensa\n[vaippa], jotka he luovuttivat tehdäkseen siten vuoteen pehmeämmäksi\nvaltiattarelleen.\n\nKun nämä valmistukset olivat tehdyt, nostettiin nuori tyttö hyvin\nvarovasti maasta ja pantiin hellävaroin paarille.\n\nNiistä kolmesta miehestä, jotka seurasivat don Pedroa, kaksi oli peonia\neli intialaista syntyperää olevaa palvelijaa, kolmas oli haciendan\ncapataza [hoitaja].\n\nTämä mies oli noin viiden jalan kahdeksan tuuman pituinen,\nleveähartiainen ja länkisäärinen, joka oli johtunut hänen alituisesta\nhevosen selässä istumisestaan. Hän oli äärimmäisen laiha, mutta hänestä\nvoi hyvällä syyllä sanoa, että hänessä oli vain lihaksia ja hermoja;\nhän oli nimeltään Luciano Pedralva, ja oli hän sieluineen ja ruumiineen\nuskollinen isännälleen, jonka perhettä hän ja hänen esi-isänsä olivat\npalvelleet lähes kaksi vuosisataa.\n\nHänen ilman ja tuulen ruskeuttamilla kasvoillaan, vaikkakin ne muuten\nolivat tavallisen näköiset, oli viisas ja terävä ilme, johon hänen\nsuuret, mustat silmänsä painoivat tavattoman voiman ja rohkeuden\nleiman. Don Pedro de Luna luotti suuresti tähän mieheen, jota hän piti\npikemmin ystävänä kuin palvelijana.\n\nTuntemattoman, joka taas oli istuutunut satulaan, annettua äänettömän\nmerkin, pieni joukko läksi hitaasti liikkeelle. Sen sijaan, että olisi\npalannut takaisin metsään, tuntematon jatkoi kumpua kohti, jonka\njuurella hän pian oli; kapea polku kiemurteli sitä ylös, nousten\njotenkin loivasti. Pieni joukko astui epäröimättä tälle polulle.\n\nHe jatkoivat siten matkaansa ylöspäin muutamia minuutteja, seuraten\nkymmenen, viidentoista metrin etäisyydessä tuntematonta, joka ratsasti\nyksin edellä. Äkkiä, päästyään erään tiessä olevan äkkimutkan luo,\njonka taakse opas jo oli hävinnyt, kuului niin terävä vihellys, että\nmeksikolaiset säpsähtivät ja pysähtyivät vaistomaisesti, eivätkä\ntienneet menisivätkö eteen- vai taaksepäin.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" don Pedro mutisi levottomasti.\n\n\"Epäilemättä on jokin petos kysymyksessä\", capatazi vastasi luoden\ntähystävän silmäyksen ympärilleen.\n\nMutta kaikki heidän ympärillänsä oli rauhallista; mitään huomattavaa\nmuutosta ei ollut tapahtunut maisemassa, joka yhä näytti yhtä autiolta.\n\nTuskin oli kuitenkin muutamia minuutteja kulunut, kun useita sellaisia\nvihellyksiä, kuin heidän ensin kuulemansakin, mutta paljon etempänä,\nkaikui samalla kertaa eri suunnilta, luultavasti vastaukseksi annettuun\nmerkkiin.\n\nTällä hetkellä tuntematon näyttäytyi taas; hänen kasvonsa olivat\nkalpeat, liikkeensä jurot, hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.\n\n\"Olette itse tahtonut niin\", hän sanoi, \"pesen käteni sen suhteen mitä\nsaattaa tapahtua.\"\n\n\"Sanokaa edes mikä vaara meitä uhkaa\", don Pedro sanoi kiihtyneenä.\n\n\"Haa!\" tuntematon sanoi vihan valtaamana, \"en tiedä sitä itsekään.\nMuuten, mitä hyötyä teillä oikeastaan olisi vaikka sen tietäisittekin?\nOlisittekohan silti paremmassa turvassa? Olette kieltäytynyt uskomasta\nminua. Rukoilkaa nyt Jumalaa, että hän auttaa teitä, sillä teitä ei ole\nkoskaan niin kauhea vaara uhannut kuin tällä hetkellä.\"\n\n\"Mistä johtuu tämä alituinen umpimielisyytenne? Olkaa avomielinen. Me\nolemme miehiä, kautta Jumalan! Ja olkoon vaara miten suuri tahansa,\nniin osaamme rohkeasti käydä sitä kohti.\"\n\n\"Olette mieletön; voiko yksi mies vastustaa sataa? Sanon teille, että\njoudutte surman suuhun, mutta saatte syyttää itseänne, sillä te olette\nitsepintaisesti tahtonut uhmailla Tiikerikissaa luolassaan.\"\n\n\"Ooh!\" haciendero huudahti kauhusta väristen, \"minkä nimen olettekaan\nlausunut!\"\n\n\"Sen miehen nimen, jonka vallassa nyt olette.\"\n\n\"Mitä sanotte! Tiikerikissa, tuo kauhea rosvo, jonka lukemattomat\nrikokset niin kauan ovat kauhistuttaneet koko maata, tuo mies, jolla\nnäyttää olevan pirullinen voima suorittaa ne hirmuiset tihutyöt, joissa\nhän lakkaamatta rypee, tuo peto on täällä lähellä!\"\n\n\"Niin, ja minä varoitan teitä, olkaa varuillanne, sillä hän ehkä kuulee\npuheenne juuri tällä hetkellä, niin näkymätönnä kuin hän onkin teidän\nja minun katseiltani.\"\n\n\"Vähät minä siitä välitän\", don Pedro huudahti tarmokkaasti;\n\"sittenkuin minun onneton tähteni on nyt sallinut minun joutua\ntuon hornanhengen valtaan, ei minun tarvitse osoittaa mitään\nhienotunteisuutta, sillä se mies on säälimätön eikä henkeni enää kuulu\nminulle.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte, señor don Pedro de Luna?\" ilkkuva ääni vastasi.\n\nHaciendero säpsähti ja peräytyi askeleen, päästäen tukahtuneen\nhuudahduksen.\n\nTiikerikissa oli notkeana kuin eläin, jonka nimeä hän kantoi, hypännyt\nsen korkean kallion huipulta, joka kohousi pystysuoraan juuri polun\nvieressä, ja putosi kevyesti varpaisilleen maahan pari askelta hänestä.\n\nSeurasi hetken kammottava hiljaisuus. Molemmat miehet seisten näin\nvastakkain, leimuavin silmin ja vääristynein huulin, tarkastivat\ntoisiaan hehkuvan uteliaasti.\n\nHaciendero näki ensi kerran tuon hirmuisen sissin, jonka verinen maine\nulottui aina maan tuntemattomimpiin pikkukaupunkeihin asti ja joka jo\nkolmenkymmenen vuoden ajan oli levittänyt kauhua Meksikon rajoilla.\n\nKuvaamme muutamin sanoin tätä miestä, jonka tehtävänä on näytellä\ntärkeätä osaa tässä kertomuksessa.\n\nTiikerikissa oli yli kuuden jalan pituinen jättiläinen. Hänen leveät\nhartiansa ja jäsenensä, joiden lihakset olivat kiinteät kuin marmori,\nosoittivat, että vaikka hän jo aikoja sitten oli sivuuttanut elämänsä\nkeskipäivän, hän oli vielä täysin vankka voimiltaan. Hänen pitkä\ntukkansa, valkoinen kuin Coatepecsin lumi, valui epäjärjestyksessä\nhänen olkapäillensä ja sekaantui hopeanhohtavaan partaan, joka peitti\nhänen rintansa. Koko hänen olemuksensa oli, sanalla sanoen, mitä\ntäydellisin erämaan pojan esikuva, suuri, voimakas, majesteetillinen\nja leppymätön. Vaikka hänen ihonsa, alttiina vuodenaikojen\narmottomuudelle, oli muuttunut melkein tiilenkarvaiseksi, oli kuitenkin\npuhtaista ja jyrkkärajaisista kasvojenpiirteistä helppo huomata että\ntämä mies kuului valkoiseen rotuun.\n\nHänen pukunsa oli jonkunlainen sekoitus meksikolaisen ja punaihoisen\npuvusta, toisin sanoen, että vaikka hän kantoi zarapéta, niin kuitenkin\nhänen kaksijakoiset mitassinsa, joihin oli sinne tänne neulottu karvoja\nja hänen kirjavat mokkasininsa, jotka olivat harjaksilla kirjaillut ja\nlasihelmillä sekä kulkusilla koristetut, todistivat hänen mieltymystään\nintiaaneihin, joiden tottumukset ja elintavat hän muuten näytti\nkokonaan omaksuneen.\n\nLeveä nylkyveitsi, kirves, kuulapussi ja ruutisarvi riippui hänen\nkeltaisessa nahkavyössään, joka tiukasti ympäröi hänen lanteitaan.\n\nOmituista kyllä valkoiselle miehelle, oli valkopäisen kotkan sulka\npistetty hänen oikean korvansa yläpuolelle, niinkuin tuo mies olisi\ntahtonut osoittaa, että hän vaatii itseään pidettävän jonkun\nintiaaniheimon päällikkönä.\n\nLopuksi oli hänellä kädessään erinomainen amerikkalainen, mitä\nsuurimmalla taidolla hopealla damaskoitu ja siselöity metsästyskivääri.\n\nSellainen ulkomuodoltaan oli se mies, jolle valkoiset metsästäjät ja\npunanahat olivat antaneet nimen Tiikerikissa, jonka nimen, jollei huhu\nvalehdellut, jos vain puoletkin niistä ilkitöistä, joista häntä\nsyytettiin, olivat tosia, hän joka suhteessa ansaitsi.\n\nKuitenkaan emme nyt tällä kertaa ryhdy lähemmin kuvailemaan tämän\nihmeellisen miehen luonnetta, kun ne kohtaukset, jotka tässä seuraavat,\nvarmaankin tarpeeksi valaisevat sitä.\n\nVaikkakin hämmästyksissään pelottavan sissin yhtä äkillisestä kuin\nodottamattomasta esiintymisestä, don Pedro de Luna oli kuitenkin pian\njälleen saavuttanut koko mielenmalttinsa.\n\n\"Te näytätte tuntevan minut paljon paremmin kuin minä tunnen teidät\",\nhän vastasi kylmästi; \"jos kuitenkin puoletkin siitä, mitä olen kuullut\npuhuttavan teistä, on totta, niin ei minun tule odottaa teiltä mitään\nmuuta kohtelua, kuin sen, minkä annatte tulla niiden onnettomien\nosaksi, jotka joutuvat teidän käsiinne.\"\n\nTiikerikissa hymyili ivallisesti.\n\n\"Ja te ette pelkää sitä kohtelua?\" hän kysyi ilkkuen.\n\n\"En itse puolestani\", don Pedro vastasi halveksivasti.\n\n\"Mutta\", sissi jatkoi, mulkoillen haavoittunutta naista, \"tämän nuoren\ntytön puolesta?\"\n\nHaciendero säpsähti ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä aivan\ntuhkanharmaiksi.\n\n\"Te ette tarkoita mitä sanotte\", hän vastasi, \"ihmiskunnan kunnian\nnimessä tahdon uskoa niin. Itse villit apachitkin tuntevat raivonsa\nsammuvan heikon naisen edessä.\"\n\n\"Eikö minulla kaupunkien asukasten keskuudessa ole sellainen maine,\nettä olen hurjempi kuin punanahat ja vieläpä itse villit eläimetkin?\"\nTiikerikissa sanoi ivallisesti.\n\n\"Lopettakaamme tämä\", don Pedro de Luna vastasi ylpeästi, \"koska olen\nollut niin mieletön, että, huolimatta uudistetuista varoituksista, olen\nantautunut teidän käsiinne, niin tehkää kanssani miten haluatte, mutta\nvapauttakaa minut kidutuksesta kuunnella teitä.\"\n\nTiikerikissa rypisti silmäkulmiaan, löi pyssynperän kiivaasti maata\nvasten, mutisten muutamia epäselviä sanoja; mutta äärettömällä\ntahdonponnistuksella hänen kasvonpiirteensä taas saavuttivat tavallisen\nliikkumattomuutensa; pieninkin mielenliikutuksen vivahdus oli hävinnyt\nhänen äänestään, hänen vastatessaan mitä rauhallisimmalla äänellä:\n\n\"Kun aloitin tämän keskustelun, josta niin vähän näytätte välittävän,\ncaballero, niin sanoin: 'Mistä sen tiedätte?'\"\n\n\"No niin?\" haciendero sanoi hämmästyen ja vastoin tahtoaan malttaen\nmielensä, nähtyään peloittavassa vastustajassaan tapahtuneen äkillisen\nmuutoksen.\n\n\"No niin!\" tämä sanoi, \"minä en toista näitä sanoja kuten ehkä\nmahdollisesti voitte otaksua, pilkatakseni teitä, vaan aivan\nyksinkertaisesti saadakseni tietää todellisen mielipiteenne minusta.\"\n\n\"Tästä mielipiteestä ette luullakseni paljoakaan välitä.\"\n\n\"Enemmän kuin ehkä luulettekaan. Mutta jättäkäämme tämä ja olkaa hyvä\nja vastatkaa minulle.\"\n\nHaciendero oli hetken vaiti. Tiikerikissa iski silmänsä häneen ja\ntarkasti häntä tutkivasti.\n\nMitä tulee metsästäjään, joka melkein vasten tahtoaan oli suostunut\npalvelemaan don Pedro de Lunan oppaana, niin hän hämmästyi kovin.\nLuullen tuntevansa sissin mielenlaadun perinpohjin, hän ei ymmärtänyt\nrahtuakaan tästä kohtauksesta, ja hän arveli, mihin hirveään\nmurhenäytelmään tämä Tiikerikissan luuloteltu lempeys loppuisi.\n\nDon Pedro puolestaan arvosteli aivan toisin rosvon tunteita; syystä tai\nsyyttä hän luuli huomanneensa surumielisen vilpittömyyden vivahduksen\nniissä sanoissa, jotka tämä oli viimeksi lausunut hänelle.\n\n\"Koska välttämättä niin tahdotte\", hän sanoi, \"niin vastaan teille\nsuoraan: minä en luule, että teidän sydämenne on niin julma, kuin miltä\ntahdotte sen näyttävän, ja otaksun, että tuo käsitys, joka teillä on\nsiitä, tekee teidät hyvin onnettomaksi, sillä huolimatta kaikista\nhävyttömyyksistä, joista teitä syytetään, olette kuitenkin jättänyt\ntekemättä osan aikomistanne julmuuksista, huolimatta leppymättömästä\nhurjuudestanne, josta teitä moititaan.\"\n\nTiikerikissa liikahti.\n\n\"Älkää keskeyttäkö minua!\" haciendero jatkoi vilkkaasti. \"Tiedän\nkulkevani polttavalla maaperällä, mutta te olette vaatinut minua\npuhumaan suoraan. Sen tähden täytyy teidän kuulla minua loppuun, joko\ntahdotte tai ette. Tässä maailmassa ovat useimmat ihmiset onnensa tai\nonnettomuutensa välikappaleita; te ette ole välttänyt ihmiskunnan\nyhteistä kohtaloa. Tarmokasluontoisena ja erittäin intohimoisena te\nolette sen sijaan että olisitte tukahduttanut himojanne, antanut niiden\nvallita itseänne, ja askel askeleelta olette niin vähitellen tullut\nsiihen tilaan, jossa nyt olette, ja kuitenkaan kaikki hyvät tunteet \neivät teissä sentään ole kuolleet.\"\n\nHalveksiva hymy leikki vanhan rosvon huulilla.\n\n\"Älkää hymyilkö\", haciendero jatkoi, \"se kysymys, jonka minulle teitte,\non todistus siitä: viettäen syvällä erämaassa saaliinhimoisen villin\nelämää, vihaten yhteiskuntaa, josta teidät on karkoitettu, pidätte\nkuitenkin tärkeänä saada tietää mitä tämä yhteiskunta teistä ajattelee.\nMistä syystä? Niin, sanon sen teille, siksi että, ehkä teidän\ntietämättänne, tuo oikean tunne, jonka Jumala on pannut jokaisen\nihmissydämen sisimpään, nousee teissä vastustamaan tuota yleistä\nhylkäämistuomiota, mikä painaa nimeänne. Te häpeätte itseänne! Mutta\nihminen, joka on joutunut niin pitkälle, ei ole, olkoon hän kuinka\nrikoksellinen tahansa, kaukana katumuksesta, sillä ääni, joka siten\npuhuu hänen sydämessänsä, on heräävä omatunto.\"\n\nVaikka don Pedro oli ollut vaiti jo jonkun hetken, Tiikerikissa näytti\nvieläkin kuuntelevan hänen sanojansa, mutta äkkiä, kohottaen ylpeästi\npäätään, hän loi vuoronperään ilkkuvan silmäyksen häntä ympäröiviin\nhenkilöihin ja alkoi nauraa niin kuivasti ja hermostuneesti, ettei sitä\nvoi verrata muuhun kuin Goethen Mefistofeleksen nauruun.\n\nTämä nauru suretti hacienderoa, joka ymmärsi, että sissin huonot himot\nolivat voittaneet ne hyvät ajatukset, jotka hetken näyttivät tahtovan\njuurtua hänessä.\n\nHetken kuluttua oli Tiikerikissan kasvoihin palannut marmorinkova\nvakavuus.\n\n\"Hyvä!\" hän huudahti aiheettoman vallattomalla äänellä, minkä don Pedro\nei suinkaan antanut pettää itseään; \"odotin saarnaa ja näen etten\nerehtynyt. No niin, silläkin uhalla, että alenisin arvostelussanne\ntaikka oikeammin lisäisin ylpeyttänne, antamalla näennäisesti tukea\notaksumisellenne, että olette ollut oikeassa arvostellessanne minua,\nniinkuin olette tehnyt, tahdon, että te ja ne, jotka ovat mukananne,\npalaatte takaisin hacienda de las Norias de San-Antonioon, ei\nainoastaan kadottamatta hiuskarvaakaan, vaan vieläpä saatuanne\nosaksenne minun puoleltani hyvää kohtelua. Tämä päätös hämmästyttää\nteitä, eikö niin? Sitä ette ollenkaan odottanut, vai kuinka?\"\n\n\"Päinvastoin, olen koko ajan ajatellut, että niin tapahtuisi.\"\n\n\"Vai niin!\" sissi sanoi hämmästyneenä; \"jos siis tarjoaisin teille\nvieraanvaraisuutta majassani, niin ottaisitteko sen vastaan?\"\n\n\"Miksi en, jos tarjous on vakavasti tarkoitettu?\"\n\n\"Tulkaa sitten pelkäämättä; annan teille sanani, ettei teillä ja\nniillä, jotka teitä seuraavat, ole pelättävänä mitään väkivaltaa minun\npuoleltani.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" don Pedro sanoi, \"minä seuraan teitä.\"\n\nMutta tuntematon oli yhä levottomammin seurannut tämän omituisen\nkeskustelun odottamattomia vaihteluja. Tällä hetkellä hän syöksyi\nkiivaasti esiin, ojentaen käsivartensa hacienderoa kohti.\n\n\"Pysähtykää, henkenne tähden!\" hän huudahti äänellä, joka sisällisestä\nmielenliikutuksesta vapisi vastoin hänen tahtoansa. \"Pysähtykää! älkää\nantako tämän miehen näennäisen hyväntahtoisuuden pettää itseänne, hän\nasettaa teille ansan: hänen tarjouksessaan piilee petos.\"\n\nTiikerikissa suoristautui koko pituudelleen, singauttaen halveksivan\nkatseen nuoreen mieheen.\n\n\"Erehdyt, poika\", hän vastasi ylpeän majesteettisella äänellä, \"tätä\nmiestä ei uhkaa mikään vaara luottaessaan minuun. Vaikken kunnioitakaan\nkuin harvoja asioita maailmassa, niin on kuitenkin muuan, jota aina\nolen kunnioittanut ja jota en ole sallinut epäiltävän, nimittäin\nsanani; tuon sanani olen antanut tälle caballerolle. Kas niin, väisty\nsiis. Nuori nainen, jonka avuksi aivan viime hetkessä tulit, ei ole\nvielä ihan täydellisesti pelastettu, vaan hänen tilansa vaatii hoitoa,\njota sinä et kykene hänelle antamaan.\"\n\nTuntematon säpsähti. Synkkä salama iski hänen sinisistä silmistänsä,\nhänen suunsa hymyili, ikäänkuin antaakseen vastauksen. Hän vaikeni\nkuitenkin, peräytyi muutaman askeleen ja painoi päänsä alas ankaran\nsuuttumuksen vallassa.\n\n\"Muuten\", sissi jatkoi järkkymättömästi, \"tiedät kaiketi, että vaikka\nsinulla onkin valta muualla erämaassa, niin täällä minä olen\nkaikkivaltias, ja että minun tahtoni on laki. Anna minun siis toimia\nmieleni mukaan, äläkä pakota minua käyttämään keinoja, jotka ovat\nminulle vastenmielisiä; minun tarvitsee vain liikahtaa tukahduttaakseni\ntyhmän ylpeytesi.\"\n\n\"Hyvä\", nuori mies vastasi kumealla äänellä, \"minä tiedän, etten voi\nmitään. Mutta pitäkää huoli siitä, miten kohtelette näitä vieraita,\njotka ovat asettuneet minun suojelukseeni, sillä minä osaan kostaa.\"\n\n\"Niin, niin\", Tiikerikissa sanoi surumielisesti, \"minä tiedän, ettet\nepäröisi kostaa minullekin, jos luulisit itselläsi olevan syytä siihen,\nmutta yhdentekevää, tällä hetkellä olen minä herrana.\"\n\n\"Seuraan teitä aina pesäpaikkaanne asti; älkää luulko, että jätän näitä\nvieraita teidän käsiinne tällä tavoin.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, en vastusta sitä, että seuraat meitä, kaukana siitä;\nminua olisi surettanut, jos olisit menetellyt päinvastoin.\"\n\nTuntematon hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut.\n\n\"Tulkaa\", Tiikerikissa jatkoi kääntyen hacienderoon.\n\nKaravaani alkoi taas matkaansa kumpua ylöspäin, seuraten vanhaa sissiä,\njonka vieressä heidän entinen oppaansa kulki synkän näköisenä.\n\nKun he olivat sivuuttaneet muutamia mutkia yhä jyrkemmäksi käyvällä\npolulla, jota pitkin meksikolaiset vain verrattain vaikeasti saattoivat\nkiivetä, Tiikerikissa kääntyi hacienderoon päin ja lausui vapaammalla\näänellä hänelle:\n\n\"Pyydän anteeksi, että vien teidät tällaisille huonoille teille;\npahaksi onneksi ei ole mitään muuta asuntooni vievää tietä; muuten\nolemme kohta perillä, kestää enää vain muutaman minuutin.\"\n\n\"Mutta minä en näe jälkeäkään ihmisasunnosta\", don Pedro vastasi,\nturhaan katsellen maisemaa kaikkiin suuntiin.\n\n\"Se on totta\", Tiikerikissa sanoi hymyillen, \"kumminkin olemme tuskin\nsataakaan askelta matkamme päämäärästä, ja vakuutan teille, että siihen\npaikkaan, johon nyt teidät vien, mahtuisi helposti kymmenen kertaa niin\npaljon ihmisiä kuin meitä nyt on.\"\n\n\"Ellei tuo asunto ole maan alla, jota en voi otaksua, niin en oikein\nymmärrä, missä se voisi olla.\"\n\n\"Te olette melkein arvannut oikein. En kyllä asu maanalaisessa luolassa\nsanan varsinaisessa merkityksessä mutta asun ainakin turvapaikassa,\njoka on maan alla. Jotenkin harvat ovat tulleet sinne sisälle ja, kuten\nte, palanneet sieltä vahingoittumattomina.\"\n\n\"Sitä pahempi\", haciendero vastasi suoraan, \"sitä pahempi heille ja\nennen kaikkea teille!\"\n\nTiikerikissa rypisti kulmakarvojaan, mutta malttoi taas heti mielensä.\n\n\"Odottakaa\", hän sanoi taas yhtä kevyellä ja huolettomalla äänellä,\nkuin hän muutamia minuutteja sitten oli puhunut, \"minä luovun tästä\nsalaperäisyydestä; kuulkaahan, tämä on sangen jännittävää. Kun aztekit\njättivät Aztmaan eli kangastusten maan, valloittaakseen Anahuacin eli\nvesien välissä olevan maan, tuli heidän harharetkensä pitkäksi, se\nkesti monta vuosisataa. Toisinaan alakuloisuuden valtaamina tämän\npitkän matkan kestäessä he pysähtyivät ja perustivat kaupunkeja, joihin\nasettuivat asumaan, ja ikäänkuin heidän ei olisi tarvinnut lähteä pois\nvalitsemastaan paikasta, taikka, ehkä myöskin tarkoittaen jättää\nhäviämättömiä jälkiä retkestään sivuuttamiensa autioiden maa-alueiden\nkautta, he rakensivat pyramiideja. Siitä ne lukemattomat rauniot, joita\nMeksikon maa on täynnään, ja siellä täällä tavattavat teocalit, nuo\nviimeiset, synkät jäljet hävinneestä maailmasta. Nuo uskomattoman\nlujasti rakennetut teocalit, sen sijaan, että olisivat kaikkivoivan\najan hampaan lahottamia, ovat viimein kasvaneet kiinni maahan, jossa ne\novat, jopa niin täydellisesti, että usein on vaikea tuntea niitä. En\ntarvitse muuta todistusta väitteelleni kuin sen, mikä on edessämme.\nKumpu, jolle nyt kiipeemme, ei ole, kuten voisitte otaksua, jonkun\nluonnonmullistuksen aikaansaama, vaan aztekilainen teocali.\"\n\n\"Teocali!\" don Pedro huudahti hämmästyneenä.\n\n\"Niinpä kyllä\", sissi jatkoi, \"mutta sen rakentamisesta on kulunut niin\nmonta vuosisataa, että tuulen alituiseen kuljettaman väkimullan avulla\nluonto näennäisesti on ottanut takaisin oikeutensa ja aztekilaisesta\netuvartiosta on tullut vihreä kumpu. Tiedätte luultavasti, että kaikki\nteocalit ovat onttoja?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", haciendero vastasi\n\n\"Tämän sisälle olen laittanut asuntoni; mutta nyt olemme perillä,\nsallikaa minun viedä teidät sisälle.\"\n\nMatkailijat olivatkin tulleet jonkinlaisen karkeasti tehdyn\npylväskäytävän, eräänlaisen jättiläismuurin luo, jonka kautta tultiin\nmaanalaiseen holviin, missä syvä pimeys vallitsi, estäen erottamasta\nmittasuhteita.\n\nTiikerikissa nojautui eteenpäin ja vihelsi omituisella tavalla;\nhäikäisevä valo leimahti kohta sen jälkeen holvin sisästä ja valaisi\nsen koko syvyydelleen.\n\n\"Tulkaa\", sissi sanoi nyt, mennen edellä.\n\nEpäröimättä don Pedro oli valmis seuraamaan häntä, sitten kun hän oli\nkädenliikkeellä huomauttanut seuralaisillensa, että visusti salaisivat\nmahdollisesti tuntemansa pelon.\n\nMuutaman sekunnin ajan tuntematon oli miltei kahdenkesken hacienderon\nkanssa, ja kumartuen äkkiä tätä kohti hän kuiskasi hänen korvaansa\ntuskin kuuluvalla äänellä: \"olkaa varovainen! te astutte tiikerin\nluolaan.\"\n\nJa hän poistui nopeasti, niinkuin olisi pelännyt, että sissi huomaisi\nneuvon, jonka hän viimeisen kerran antoi vieraille.\n\nMutta olipa neuvo hyvä tai huono, niin varoitus tuli liian myöhään,\nkaikki epäröiminen vain pahensi asiaa, sillä pako oli mahdoton.\n\nJoka taholla näkyi kuin taikaiskusta kaikilla kallionkielekkeillä\nuseitten henkilöiden tummat varjot, henkilöiden, jotka olivat\nilmaantuneet karavaanin ympärille siten, että oli mahdotonta ymmärtää\nmitenkä tämä oli tapahtunut, niin hiljaa he olivat tulleet.\n\nMeksikolaiset astuivat siis, vaikka salaa huolestuneina, kammottavaan\nluolaan, joka ammotti heitä vastaan.\n\nMaanalainen huone oli laaja ja sen seinät korkeat.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua meksikolaiset tulivat eräänlaisen\npyörykön luo, jonka keskellä paloi suunnaton tuli; neljä pitkää\nkäytävää leikkasi tämän pyörykön suorakulmaisesti.\n\nTiikerikissa astui, yhä matkustajien seuraamana, yhteen niistä.\n\nTultuaan yhteenpunotuista ruo'oista tehdyn oven luo, hän pysähtyi.\n\n\"Nyt olette kotonanne\", hän sanoi, \"asuntoonne kuuluu kaksi huonetta,\njotka eivät ole missään yhteydessä holvin muiden osien kanssa; toimitan\nettä saatte virvokkeita, puita tehdäksenne tulen ja ocote-soihtuja,\nettä saatte valoa.\"\n\n\"Kiitän tästä huomaavaisuudesta, jota en suinkaan osannut odottaa\", don\nPedro vastasi.\n\n\"Kuinka niin? Ettekö luule, että osaan osoittaa meksikolaista\nvieraanvaraisuutta, kun haluan?\"\n\n\"Oh!\"... haciendero sanoi torjuvalla liikkeellä.\n\n\"Lyhyesti, tänä yönä olette minun vieraitani, nukkukaa rauhassa; ei\nkukaan häiritse untanne; tunnin kuluttua lähetän jonkun luoksenne\ntuomaan juomaa nuorelle neitoselle. Näkemiin huomiseksi!\"\n\nJa kumartaen sulavasti ja kohteliaasti, jollaista don Pedro ei suinkaan\nollut odottanut sellaiselta mieheltä, Tiikerikissa sanoi hyvästi ja\nvetäytyi pois.\n\nJonkun hetken kaikuivat hänen askeleensa käytävän synkän holvin alla,\nminkä jälkeen ne häipyivät. Matkustajat olivat yksin; haciendero päätti\nsilloin asettua hänelle järjestettyihin huoneisiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nYLEISIÄ SELITYKSIÄ.\n\n\nSanokoot jotkut huonot tiedot saaneet kirjailijat mitä tahansa, niin\nespanjalaisen Amerikan haciendat eivät suinkaan ole sukukartanoita,\nvaan aivan yksinkertaisesti laajoja maanviljelysyrityksiä, kuten niiden\nnimikin jotenkin selvästi osoittaa.\n\nNämä haciendat, sijaiten siellä täällä Meksikon alueella pitkän matkan\npäässä toisistaan ja enimmäkseen laajojen, asumattomien maa-alueiden\nympäröiminä, ovat rakennetut tavallisesti jyrkkien kumpujen harjalle,\npaikalle, jota on helppo puolustaa.\n\nKun varsinainen hacienda, maanomistajan asunto, muodostaa siirtolan\nkeskipisteen ja siihen, paitsi latoja ja talleja, kuuluu myöskin\nmakasiini, peonien asunto ja ennen kaikkea kappeli, ovat sen muurit\nkorkeat, paksut ja niitä ympäröi vallihauta, suojellen sitä\nyllätykseltä.\n\nNiillä jotenkin lukuisilla haciendoilla elää usein kuusi-,\nseitsemänsataa kaikkiin ammatteihin kuuluvaa henkilöä; ne maa-alueet,\njotka kuuluvat näihin maatiloihin, ovat useimmiten laajempia kuin koko\ndepartementti Ranskassa; näissä haciendoissa kasvatetaan suurin määrin\nvillejä hevosia ja nautakarjaa, jotka vapaana syövät ruohoaavikoilla ja\njoita kaukaa vartioivat peoni-vaquerot, yhtä hillitsemättömät kuin\nnekin.\n\nHacienda de las Norias de San-Antonio, eli Sankt Antonin kaivot, kohosi\nmiellyttävänä tiheän mahonki-, perupuu- ja mezquitas-metsän peittämällä\nkummulla, ikuisen lehdikkövyön ympäröimänä, minkä hieman vaalea vehreys\nselvästi erottui noita korkeita, himmeän valkoisia muureja vastaan,\njoita almenat, jonkunlaiset omistajan aatelissäätyä ilmaisemaan\ntarkoitetut sakarat koristivat.\n\nDon Pedro de Luna olikin todella, kuten sanotaan, cristiano viejo ja\npolveutui suorassa polvessa ensimmäisistä espanjalaisista\nvalloittajista, koskaan pisaraakaan intiaaniverta tultua sekoitetuksi\nkenenkään hänen esi-isäinsä suoniin.\n\nJa niin don Pedro de Luna oli, vaikka vanhat tavat\nitsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoivat joutua unhotuksiin, ylpeä\naatelisuudestaan ja piti arvossa näitä muureissaan olevia almenoja,\nnoita omituisia merkkejä, joita espanjalaisen yliherruuden aikana vain\naatelismiehillä oli oikeus käyttää.\n\nSen ajan jälkeen, jolloin nerokkaan seikkailijan Fernand Cortez'in\nseurueessa eräs Lopez de Luna oli astunut Amerikkaan, oli tämä perhe,\njoka silloin eli hyvin köyhissä ja niukoissa olosuhteissa, -- sillä\ntämä don Lopez ei suorastaan omistanut mitään muuta kuin miekkansa ja\nunivormunsa, -- kohonnut uskomattomasti ja koonnut itselleen\nomaisuuden, jota ei mikään aikojen kuluessa voinut vahingoittaa. Don\nPedro de Luna, tämän vanhan perheen nykyinen edustaja, omistikin\nrikkauksia, joita hänen todellakin olisi ollut vaikea numerolleen\nlaskea; rikkauksia, jotka vieläkin olivat lisääntyneet vanhemman\nveljen, Antonio de Lunan osalla, kun tämä veli oli kadonnut\nkaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtumain yhteydessä, joihin\netempänä palaamme, ja jonka luultiin saaneen surullisen kuoleman\nsalaperäisissä erämaissa haciendan lähellä, joko hän sitten oli\nnääntynyt nälän hirmuisiin tuskiin, tai, mikä oli luultavinta, oli\njoutunut apachien, noiden valkoihoisten leppymättömien vihollisten\nkäsiin, he kun käyvät lakkaamatta tuimaa taistelua valkoihoisia\nvastaan.\n\nDon Pedro oli, lyhyesti sanoen, nimensä ainoa edustaja ja hänen\nomaisuutensa oli suunnaton. Ei kukaan, joka ei ole käynyt varsinaisessa\nMeksikossa, voi saada käsitystä niistä rikkauksista, joita on\nhaudattuna näihin melkein tuntemattomiin maa-alueisiin, missä jotkut\ntilanomistajat, jos he välittäisivät järjestää asiansa, olisivat viisi,\nkuusi kertaa rikkaammat kuin Euroopan suurimmat rahamiehet.\n\nVaikka kaikki näytti hymyilevän varakkaalle hacienderolle ja vaikka hän\npintapuolisesti katsoen tuntui näennäisesti nauttivan ehdotonta onnea,\nsaattoi kuitenkin don Pedron otsasta, jossa oli kaksi syvää ryppyä,\nkasvojen surullisesta vakavuudesta, katseesta, joka usein suuntautui\nkohti taivasta synkän epätoivon ilmeellä, päättää, että tätä elämää,\njota kaikki luulivat niin onnelliseksi, salaa järkytti joku syvä suru,\njoka vuosien kuluessa vain lisääntyi, sen sijaan että olisi\nvaimentunut.\n\nMutta mikä suru se oli?\n\nMitkä myrskyt olivat samentaneet tämän näköjään niin rauhallisen\nelämän?\n\nMeksikolaiset ovat maailman huonomuistisimpia ihmisiä. Se riippuu\nepäilemättä heidän ilmastonsa laadusta, mikä aina on ylösalaisin\nkauheiden luonnonmullistusten vaikutuksesta. Meksikolainen, joka elää\ntulivuorella, joka lakkaamatta tuntee maan vapisevan jalkainsa alla,\najattelee vain elää nopeasti, päivästä päivään; hänellä ei ole eilistä\npäivää, huomista päivää hän ei ehkä koskaan saa nähdä, kuluva päivä on\nhänelle kaikki, sillä ainoastaan nykyisyys kuuluu hänelle.\n\nHacienda de las Norias'en asukkaat, lakkaamatta alttiina peloittavien\nnaapuriensa, punaihoisten ryöstöretkille, lakkaamatta pakotettuina\npuolustamaan itseänsä heidän hyökkäyksiänsä ja hävityksiänsä vastaan,\najattelivat aivan luonnollisesti vielä vähemmin kuin muut maanmiehensä\nmenneisyyttä, joka ei huvittanut heitä.\n\nDon Pedron surun salaisuus, jos sellainen salaisuus todellakin oli\nolemassa, kuului siis melkein yksinomaan hänelle; ja kun hän ei koskaan\nvalittanut eikä koskaan tehnyt mitään viittausta elämänsä varhaisempiin\nvuosiin, oli mahdotonta lausua mitään arveluita, jonka tähden siis mitä\ntäydellisin tietämättömyys siinä suhteessa vallitsi.\n\nYhdellä ainoalla olennolla oli kyky tasoittaa rypyt hacienderon\nhuolestuneelta otsalta ja herättää laimean ja haihtuvan hymyn hänen\nhuulillensa.\n\nTämä etuoikeutettu olento oli hänen tyttärensä. Doña Hermosa, tuskin\nviidentoista vuotias, oli erinomaisen kaunis. Kaarevat, hiilenmustat,\naivankuin siveltimellä vedetyt kulmakarvat lisäsivät hänen hieman\nmatalan himmeänvalkoisen otsansa suloa: suuret, siniset, miettiväiset\nsilmät, pitkien, ruskeiden silmäripsien reunustamina, olivat\nvastakohtana hänen ebenholtsinmustalle tukalleen, joka kiemurteli\nerinomaisen hyvin muodostuneen kaulan ympäri ja jossa tuoksuvat\njasmiinit hekumallisesti pöyhistelivät.\n\nHän oli pienenkokoinen, kuten kaikki rotuespanjattarat, ja hänen\npyöreät vyötäisensä olivat erittäin hoikat; ei koskaan ollut somempi\njalka liidellyt meksikolaisilla ruohokentillä, koskaan ei ollut\nhienompi käsi tarttunut kukkapenkereen dalioihin. Hänen käyntinsä oli\nhuolimaton, kuten kaikkien kreolittarien, aaltomainen ja kiemurteleva\nliikkeissään, täynnä sulavuutta ja \"saleroa\", kuten Andalusiassa\nsanotaan.\n\nTämä ihastuttava nuori tyttö levitti iloa ja riemua haciendaan, missä\naamusta iltaan kaikui hänen kristallikirkas äänensä, jonka raitis ja\npuhdas sointu sai huertan [puutarha] varjoisiin kuusiin piiloutuneet\nlinnut halkeamaan kateudesta.\n\nDon Pedro jumaloi tytärtänsä, hän tunsi tätä kohtaan kiihkeää,\nrajatonta rakkautta, jonka uskomattoman voiman vain ne voivat käsittää,\njotka ovat isiä sanan todellisessa merkityksessä.\n\nHermosa, kasvatettuna haciendassa, oli ollut vain käymältään pitkien\nväliaikojen jälkeen Meksikon liittovaltion suurissa kaupungeissa,\njoiden tavoista ja menoista hän oli aivan tietämätön. Tottuneena\nviettämään linnun vapaata, teeskentelemätöntä elämää, ja ajattelemaan\nääneen, hänen avomielisyytensä ja lapsellisuutensa oli uskomaton, hänen\nystävällisyytensä teki hänet kaikkien haciendassa olevien ihmisten\njumaloimaksi, varsinkin kun hän aina piti heistä kaikista hellää\nhuolta.\n\nSaamansa kasvatuksen kautta, kun hän täällä kaukaisella rajaseudulla\naina sai kuulla korvissaan punaihoisten kauheiden sotahuutojen kaikuvan\nja olla näkemässä verisiä kohtauksia, hänen sydämensä kuitenkin\naikaisin oli saanut tottua katsomaan vaaraa kasvoihin, joskaan ei\nkylmäverisesti niin ainakin rohkeasti ja mielenlujuudella, jota ei\nläheskään olisi odottanut niin nuorelta, hennolta lapselta.\n\nMuuten hänen vaikutuksensa kaikkiin, jotka tulivat hänen\nläheisyyteensä, oli käsittämätöntä; ei voinut tuntea häntä rakastamatta\nhäntä ja tuntematta halua uskaltaa henkensä hänen puolestansa.\n\nUseissa tapauksissa, kun apachit ja comanchit, nuo erämaan\nrajuluontoiset ryöstäjät, olivat koettaneet yllättää haciendaa, oli\nhaavoittuneita intiaaneja joutunut meksikolaisten käsiin.\n\nDoña Hermosa ei ollut suinkaan antanut pidellä pahoin noita onnettomia,\nvaan oli antanut hoitaa heitä huolellisesti, ja sitten kun he olivat\nparantuneet, päästänyt heidät taas vapaiksi.\n\nTällä menettelyllään hän oli saanut aikaan, että punaihoiset vähitellen\nolivat lakanneet hyökkäyksistään haciendaan ja että nuori tyttö\nainoastaan yhden miehen seuraamana, johon mieheen pian lukijan\ntutustutamme, voi huoleti tehdä hevosella pitkiä retkiä erämaassa,\njolloin hän metsästysintonsa hurmaamana saattoi poistua melkoisen\nmatkan päähän haciendasta, intiaanien, vaikka he näkivät hänen kulkevan\nohi, koettamatta vahingoittaa häntä tai edes asettamatta esteitä hänen\ntiellensä. Päinvastoin nämä luonnonihmiset, jotka tunsivat häntä\nkohtaan taikauskoista kunnioitusta, koettivat, itse näkymättöminä,\npoistaa hänen tieltään esteitä tai vaaroja, jotka olisivat voineet\nviivyttää häntä.\n\nPunaihoiset olivat heille ominaisella, synnynnäisellä runollisuudellaan\nantaneet hänelle nimen Valkoinen perhonen [nimi on Comach-intiaanien\nkielellä Izlacpapalotzin, sanoista izlac = valkoinen ja papalot =\nperhonen], siinä määrin kevyeltä ja hennolta hän heistä näytti, kun hän\nnuoren, pelästyneen naarashirven tavoin hyppeli ruohoaavikon korkeassa\nruohistossa, joka tuskin taipui hänen ruumiinsa painosta.\n\nMuuan nuoren tytön kävelymatkojen päämäärä oli useimmiten eräs rancho\n[yksinään sijaitseva talo], joka oli noin viisi kilometriä haciendasta.\n\nTässä ranchossa, joka sijaitsi ihastuttavalla paikalla ja jota\nhuolellisesti hoidetut sarat ympäröivät, asui noin viidenkymmenen\nvuoden ikäinen nainen ja hänen poikansa, suurikasvuinen ja kaunis, noin\nkahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuotias nuori, ylpeäkatseinen mies,\njolla oli tulinen sydän; hänen nimensä oli Estevan Diaz.\n\nÑa Manuela, kuten naista kutsuttiin, ja Estevan tunsivat nuorta tyttöä\nkohtaan rajatonta ystävyyttä ja uskollisuutta.\n\nManuela oli ollut Hermosan imettäjänä ja piti nuorta valtiatartansa\nmelkein kuin omana lapsenaan, niin suuri hänen rakkautensa oli tätä\nkohtaan.\n\nTämä nainen kuului niihin palvelijoihin, jollaiset onnettomuudeksi ovat\nmelkein sukupuuttoon kuolleet Euroopassa, jotka, niin sanoaksemme,\nmelkein kuuluvat perheeseen ja joita isäntäväki pitää enemmän ystävinä\nkuin palvelijoina.\n\nHermosa teki pitkät kävelyretkensä, joista jo aikaisemmin\nolemme puhuneet, Estevanin saattamana. Tämä alituinen nuoren\nviidentoistavuotiaan tytön ja nuoren kahdenkymmenviidenvuotiaan miehen\nkahdenkeskinen yhdessäolo, joka meidän tekopyhästi mahtipontisissa\nmaissamme tuntuisi sopimattomalta, näytti aivan luonnolliselta\nhaciendan asukkaista, jotka tiesivät, kuinka syvällä kunnioituksella ja\nvilpittömällä ystävyydellä Estevan oli kiintynyt nuoreen\nvaltiattareensa, jota hän, tämän ollessa pienenä lapsena, oli\nkeinuttanut polvillaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä askeleitaan.\n\nHermosa, iloinen, veitikkamainen ja itsepintainen, kuten kaikki hänen\nikäisensä lapset, oli erittäin huvitettu Estevanin seurasta, sillä hän\nsaattoi tätä kiusata ja ärsyttää, Estevanin koskaan yrittämättä\nvastustaa nuoren tytön kohtuuttomia päähänpistoja ja kestäessä hänen\nitsepäisyytensä järkähtämättömän kärsivällisesti.\n\nDon Pedro osoitti Manuelaa ja hänen poikaansa kohtaan harrasta\nystävyyttä, hän luotti heihin erittäin suuresti, ja kaksi vuotta sitten\nhän oli uskonut Estevanille majordomon [hovimestari] tärkeän toimen,\njonka hän tilan laajuuden vuoksi jakoi Luciano Pedralvan kanssa, tämän\nkuitenkin ollessa hänen käskynsä alaisena.\n\nEstevan Diaz ja hänen äitinsä olivat siis, omistajan itsensä jälkeen,\ntärkeimmät henkilöt haciendassa, jossa he sekä asemansa että myöskin\nkaikkien kunnioittaman luonteensa takia nauttivat suurta kunnioitusta.\n\nMeksikolaisilla hacienderoilla on tapana maatilojensa äärettömän\nlaajuuden vuoksi visseinä vuodenaikoina tehdä kiertomatkoja kaikkiin\nkartanoihinsa luomaan niiden hoitoon isännänsilmäyksensä, mikä\nEtelä-Amerikassa tavaksi tulleen puheenparren mukaan saa viljat\nkypsymään ja elukat lihoomaan. Don Pedro ei koskaan jättänyt tekemättä\nnäitä vuotuisia matkoja, joita alemmat päällysmiehet ja peonit eri\nkartanoissa kärsimättömästi odottivat, näille henkilöille kun isännän\ntilapäinen käynti toi ainakin vähän helpotusta heidän kurjaan oloonsa.\n\nMeksikossa, jossa orjuus periaatteessa poistettiin\nitsenäisyysjulistuksen tapahduttua, se vallitsi kuitenkin, joskaan ei\nde jure [lain mukaan] niin kuitenkin de facto [todellisuudessa] koko\nliittovaltion alueella.\n\nKas tässä, kuinka ovelalla tavalla rikkaat maanomistajat olivat\nkiertäneet lain:\n\nJokainen hacienda tarvitsee luonnollisesti suuren joukon henkilöitä,\njoita käytetään peoni-vaqueroina, tigreroina j.n.e. Kaikki nämä ihmiset\novat \"indianos mansos\" eli sivistyneitä intiaaneja, toisin sanoen, he\novat kastettuja ja noudattavat niin hyvin kuin osaavat uskonnollisia\nmenoja, joita he eivät vaivaudu ymmärtämään ja joihin he sullovat mitä\nmahdottomimpia ja naurettavimpia tapoja vanhasta uskostaan.\n\nKöyhyydestä tylsistyneinä peonit pestautuvat jollekin hacienderolle\nkohtuuttoman halvasta hinnasta, voidakseen tyydyttää molempia\npäävikojansa, pelaamista ja juopottelua; mutta kun intiaanit ovat\nvähimmän harkitsevia ihmisiä maailmassa, tapahtuu, ettei heidän\nvaatimaton päiväpalkkansa riitä heidän ravintoonsa ja vaatteisiinsa, ja\nettä he joka päivä ovat kuolemassa nälkään, jollei heidän onnistu\nhankkia itselleen mitä he tarvitsevat elämän välttämättömimpiin\ntarpeisiin.\n\nRikkaat tilanomistajat tahtovat juuri saada heidät siihen tilaan.\n\nJokaisessa haciendassa on maatilan majordomolla ja capatazilla isännän\nmääräyksen mukaan täyteläisiä vaate-, ase-, talouskalu- y.m. varastoja,\njoista he antavat peoneille etukäteen heidän työstänsä niitä tavaroita,\njoita nämä tarvitsevat. Hyvin ymmärrettävästi näistä tavaroista\nmaksetaan kymmenen kertaa korkeampi hinta kuin niiden arvo on.\n\nTästä hyvin yksinkertaisesta järjestelystä on tuloksena ei ainoastaan,\netteivät nälkiintyneet peoniraukat koskaan saa nostaa pienintäkään\nmurto-osaa kohtuuttoman alhaisesta palkastaan, joka heille on luvattu,\nvaan he ovat myöskin alituisesti työnantajiensa vallassa, ollen heille\nmuutaman kuukauden kuluttua aavistamattaan velkaa suunnattomia summia,\njoita he eivät koskaan kykene maksamaan. Ja kun laki on siinä suhteessa\njärkähtämätön, täytyy peonien pysyä työnantajiensa palveluksessa,\nkunnes he työllään kykenevät täydellisesti maksamaan velkansa hänelle.\nOnnettomuudekseen heidän tarpeensa ovat aina yhtä pakottavia, heidän\nasemansa aina yhtä kireä, velka kasvaa hirvittävästi, sen sijaan että\nse vähenisi, ja alituisissa vaivoissa eläen kuolevat peonit\nmaksukyvyttöminä. He ovat, toisin sanoen, eläneet aina kuin orjat,\nirroittamattomasti kiinnitettyinä turpeeseen, viimeiseen hengenvetoonsa\nasti niiden henkilöiden säälimättä köyhdyttäminä, joiden rikkaus on\nkasvanut kymmenkertaiseksi heidän hiellään ja vaivallaan.\n\nDoña Hermosa, hyväsydäminen, kuten nuoret tytöt tavallisesti, kun he\novat kasvatetut perhe-elämän suojelevan siiven alla, seurasi\ntavallisesti isäänsä tämän vuotuisella kiertomatkalla, onnellisena\nvoidessaan köyhien peonien joukkoon jättää hyväntekeväisyytensä\nloistavia jälkiä.\n\nNyt, kuten edellisinäkin vuosina, hän oli seurannut don Pedro de Lunaa,\ntehden läsnäolonsa jokaisessa ranchossa huomatuksi, jakamalla vähän\napua vaivaisille henkilöille, ukoille tai lapsille.\n\nSamana päivänä, kun tämä kertomus alkaa, don Pedro oli noin\nneljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten jättänyt hopeabonanzan, joka\nhänellä oli muutamien penikulmien päässä erämaassa, ja oli nyt\nkotimatkalla las Norias de San-Antonioon.\n\nKun don Pedro oli ehtinyt muutaman penikulman päähän haciendasta, niin\nhän, vakuutettuna siitä, ettei hän niin lähellä maatilaansa tarvinnut\nmitään turvajoukkoa, oli lähettänyt don Estevan Diazin ja asestetut\npalvelijat edeltäkäsin ilmoittamaan hänen kotiintulostansa ja pitänyt\nluonaan vain capatazin, Luciano Pedralvan, sekä kolme tai neljä peonia.\n\nDon Estevan oli koettanut varoittaa isäntäänsä jäämästä näin melkein\nyksinänsä erämaahan, kiinnittämällä hänen huomiotansa siihen, että\nintiaanialueen rajat tekivät epävarmoiksi pahimman laatuiset ryövärit\nja rosvoilijat, jotka epäilemättä olivat väijyksissä viidakossa ja vain\nodottivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen ryöstämään karavaania.\n\nMutta omituisen sallimuksen kautta don Pedro, joka varmasti uskoi,\nettei hänellä ollut mitään pelättävää noiden kuljeksivien henkilöiden\npuolelta, nämä kun eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaisia\nvihamielisiä aikeita häntä vastaan, oli pysynyt toivomuksessaan, että\nmajordomo lähtisi edeltäkäsin, ja tämän oli ollut, vaikka\nvastenmielisesti, pakko totella.\n\nSittenkuin turvajoukko oli poistunut, haciendero jatkoi hiljalleen\nmatkaansa, jutellen tyttärensä kanssa ja naureskellen majordomon\nonnettomuutta ennustaville aavistuksille ja alakuloiselle katseelle,\nhänen sanoessaan hyvästit isännälleen.\n\nPäivä kului minkään vahvistamatta don Estevanin synkkiä aavistuksia;\nmikään ei häirinnyt matkan yksitoikkoista säännöllisyyttä; ei mikään\nepäiltävä merkki herättänyt matkustajien pelkoa; erämaa oli\nrauhallinen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näki ainoastaan muutamia\nhajallaan olevia hirvi- ja antilooppijoukkoja rauhallisesti syövän\nmetsän korkeassa ja mehevässä ruohostossa.\n\nAuringon laskiessa don Pedro ja hänen seuralaisensa saapuivat\nsuunnattoman aarniometsän ensimmäisiin ulkonemiin, joiden kautta heidän\nosittain piti kulkea, päästäkseen haciendaan, johon heillä nyt oli vain\nmuutaman penikulman matka.\n\nHaciendero päätti nyt laittaa leirin metsänreunaan, tullakseen\nhaciendaan seuraavana päivänä, ennenkuin kova kuumuus päivällisen\naikana alkoi. Muutaman minuutin kuluttua kaikki oli järjestyksessä;\ndoña Hermosalle laitettiin lehtimaja, tulia sytytettiin ja hevoset\nsidottiin huolellisesti kiinni, etteivät ne voisi poistua\nleiripaikalta.\n\nMatkustajat söivät illallisateriansa iloisella mielellä, jonka jälkeen\njokainen varustautui niin mukavasti kuin mahdollista nukkumaan.\n\nKuitenkin oli capatazin, joka oli tottunut intiaanien kaikkiin\ntemppuihin, mielestä viisainta, ettei hän laiminlöisi mitään\nvarovaisuustoimenpidettä turvatakseen toveriensa lepoa. Sitten kun hän\noli asettanut vahdin, jolle hän oli teroittanut mieleen mitä suurinta\nvalppautta, satuloi hän hevosensa, aikoen tehdä tutkimusretken\nleiripaikan läheisyyteen.\n\nDon Pedro, joka jo oli puoliksi nukuksissa, kohotti päätään ja kysyi\ndon Lucianolta, mitä tämä aikoi tehdä. Kun capatazi oli selittänyt\nhänelle aikeensa, purskahti haciendero nauramaan ja antoi hänelle\njärkähtämättömän käskyn antaa hevosensa syödä rauhassa ja levossa ja\npaneutua pitkäkseen tulen luo, ollakseen seuraavana aamuna auringon\nnoustessa valmis kulkemaan edelleen.\n\nCapatazi totteli, pudistaen päätänsä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan\nisännän menettelyä, tämä kun tavallisesti osoitti niin suurta viisautta\nja varovaisuutta. Asian laita oli niin, että don Pedro de Luna, jonkun\ntuollaisen selittämättömän sallimuksen johdosta, jotka usein ilman\nnäkyvää syytä sokaisevat järkevämmätkin miehet, oli vakuutettu, ettei\nhänellä niin lähellä asuntoansa ja, niin sanoaksemme, omalla maallaan\nollut mitään pelättävää rajakulkureilta ja rosvoilijoilta, jotka\najattelisivat kahdestikin, ennenkuin hyökkäisisivät niin arvokkaan\nmiehen kimppuun kuin hän, jolla oli keinoja panna heidät kalliisti\nmaksamaan pienimmänkin väkivallanteon hänen persoonaansa kohtaan.\n\nCapatazi päätti kuitenkin, salaisen levottomuuden vaivaamana, mikä piti\nhäntä hereillä, huolimatta kaikista yrityksistä nukkua, isännän\nnimenomaisesta käskystä välittämättä vartioida huolellisesti koko yön.\n\nNiin pian kun hän siis huomasi don Pedron vaipuneen syvään uneen, hän\nnousi hiljaa, tarttui tussariinsa ja hiipi kissamaisin askelin pitkin\nmetsänreunaa tutkimaan. Mutta tuskin capatazi oli jättänyt vahtitulien\nsynnyttämän vaalean valovyön ja astunut muutamia askeleita metsään, kun\nnäkymättömät kädet tarttuivat häneen äkkiä kovasti, hänet heitettiin\nkumoon maahan, kapula pantiin hänen suuhunsa ja hänet sidottiin\nnuoralla, mikä kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt käyttää\naseitaan, ei edes päästää hätähuutoa varoittaakseen matkatovereitaan.\n\nOmituista kyllä, että henkilöt, jotka niin äkkiä olivat ottaneet\ncapatazin huostaansa, eivät kuitenkaan pidelleet häntä pahoin, vaan\ntyytyivät sitomaan hänet lujasti, ettei hän voisi tehdä pienintäkään\nvastarintaa, ja jättivät hänet maahan pitkäkseen.\n\n\"Neiti raukkani!\" rehellinen mies mutisi kaatuessaan, ajattelematta\nhetkeäkään itseään.\n\nTällä tavoin hän sai maata jotenkin kauan, kiihkeästi kuunnellen\nerämaan ääniä ja joka hetki odottaen saavansa kuulla don Pedron tai\ndoña Hermosan epätoivoiset hätähuudot. Mutta mitään huutoa ei kuulunut,\nmikään ei häirinnyt rauhaa ruohoaavikolla, jolla kuolonhiljaisuus\nnäytti vallitsevan.\n\nVihdoinkin, noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden minuutin\nkuluttua, heitettiin hänen kasvoilleen zarapé, luultavasti estääkseen\nhäntä tuntemasta hyökkääjiään. Sitten nostettiin hänet maasta ja kaksi\nmiestä kantoi häntä jotenkin pitkän matkan käsivarsillaan.\n\nAsema tuli yhä pulmallisemmaksi ja capatazi vaivasi turhaan aivojansa\nryöväriensä aikeista, mutta nämä olivat mykkiä ja näyttivät liukuvan\nmaassa kuin aaveet, niin keveät ja äänettömät heidän askeleensa olivat.\n\nMeksikolaiset ovat yleensä sallimanuskojia. Niin pian kun capatazi siis\nhuomasi ponnistuksensa turhiksi, hän filosoofisesti tyytyi kohtaloonsa\nja odotti kärsivällisesti tämän omituisen kohtauksen ratkaisua. Tätä\nratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa. Tultuaan luultavasti siihen\npaikkaan, johon he aikoivat, pysähtyivät tuntemattomat ja panivat\ncapatazin maahan, jonka jälkeen kaikki taas oli hiljaista ja\nrauhallista vangin ympärillä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua tämä, päättäen mihin hintaan tahansa päästä\ntaas vapaaksi, teki epätoivoisen yrityksen katkaista siteensä.\n\nMutta nyt odotti häntä uusi yllätys. Nuorat, jotka muutama hetki sitten\nsitoivat hänet niin lujasti katkesivat helposti.\n\nCapatazin ensimmäinen liike oli heittää zarapé päältään ja vapautua\nsuukapulastaan.\n\nNyt hän katsoi ympärilleen levottomasti, koettaakseen päästä selville\nmissä hän oli ja saadakseen tietää kuinka hänen seuralaistensa oli\nkäynyt.\n\nHän huudahti hämmästyksestä ja pelästyksestä. Doña Hermosa, hänen\nisänsä ja peonit makasivat pitkänään maassa vähän matkaa hänestä,\nsidottuina samaten kuin hän itsekin oli ollut ja pää kiedottuna\nzarapéhen.\n\nCapatazi kiiruhti auttamaan nuorta tyttöä ja hänen isäänsä, jonka\njälkeen hän leikkasi poikki köydet, joilla peonit oli sidottu.\n\nPaikka, johon näkymättömät hyökkääjät olivat kuljettaneet matkustajat,\noli aivan erilainen kuin se seutu, jonka he olivat valinneet\nleiripaikakseen.\n\nHe olivat tiheän metsän keskellä, jonka jättiläiskokoiset puut\nmuodostivat tavattoman korkealle heidän päänsä yläpuolelle vihreitä\nholveja, niin että päivänvalo tuskin pääsi tunkeutumaan läpi.\n\nMatkustajien hevoset ja tavarat olivat kadonneet. Hylättyinä,\naarniometsän keskellä, ilman elintarpeita ja hevosia matkustajien tila\noli kauhea. Heillä ei ollut mitään pelastuksen toivoa. He näkivät\nolevansa tuomittuja julmaan kuolemaan sietämättömien kärsimysten\njälkeen.\n\nDon Pedron epätoivoa ei saata kuvailla. Hän huomasi, vaikka liian\nmyöhään, mielettömän menettelynsä. Hänen kyynelissä kylpevät silmänsä\nkiintyivät hänen tyttäreensä sanomattoman hellyyden ja tuskan ilmeellä,\nhänen itsekseen syyttäessä itseään siitä, että yksinään oli syypää\nheitä kohdanneeseen onnettomuuteen.\n\nDoña Hermosa oli tässä arveluttavassa asemassa ainoa, joka ei\nantautunut epätoivoon. Sittenkuin hän hellin ja lohduttavin sanoin oli\nkoettanut vähän rohkaista isäänsä, hän oli ensimmäinen, joka esitti,\nettä lähdettäisiin siitä paikasta, missä nyt oltiin ja koetettaisiin\nlöytää hävinnyt tie.\n\nSe päättäväisyys, joka loisti nuoren tytön silmistä, herätti taas\nrohkeutta hänen seuralaisissansa, ja joskaan heissä ei herännyt mitään\ntoivoa, niin he tunsivat kuitenkin saavansa uusia voimia kestämään sitä\ntaistelua, johon valmistuttiin.\n\nLopullinen nuoren tytön huomautus poisti kaiken heidän epäröimisensä ja\ntäydensi sen onnellisen käänteen, minkä hän oli saanut aikaan heidän\nmielissään.\n\n\"Ystävämme\", hän sanoi, \"epäilevät onnettomuuden tapahtuneen, kun he\neivät näe meidän tulevan perille, ja lähtevät heti hakemaan meitä. Don\nEstevan, jolle erämaassa ei enää ole mitään salaisuuksia, löytää\nvarmasti jälkemme. Asemamme ei siis läheskään ole epätoivoinen.\nÄlkäämme pitäkö itseämme kadotettuina, jos emme tahdo, että Jumalan\npitää hylätä meidät. Lähtekäämme matkalle pian, toivoakseni pääsemme\npois tästä metsästä ja näemme jälleen auringon valon.\"\n\nLähdettiin liikkeelle.\n\nOnnettomuudeksi on mahdotonta löytää oikeata suuntaa, tuntematta\nperinpohjin aarniometsää, jossa kaikki puut ovat toistensa näköisiä,\njossa ei näy mitään taivaanrantaa ja jossa ainoa tieto, mikä kelpaa, on\neläimen vaisto eikä ihmisen järki.\n\nMatkustajat harhailivat siis umpimähkään ympäri koko päivän, kiertäen \naavistamattaan yhä samassa ympyrässä, kulkien paljon pääsemättä\neteenpäin ja rasittaen itseään turhaan löytääkseen tien, jota ei ollut.\n\nDon Pedro mietiskeli, mikä oli voinut saattaa henkilöt, jotka olivat\nvarastaneet heidän hevosensa, jättämään heidät siten oman onnensa\nnojaan läpitunkemattomaan sokkeloon, minkätähden heidät oli\nkylmäverisesti tuomittu julmaan kuolemaan ja kuka vihollinen saattoi\nolla kyllin julma voidakseen ajatella niin kamalaa kostoa.\n\nMutta haciendero vaivasi turhaan aivojaan päästäkseen selvyyteen; ei\nollut mitään johtolankaa, joka viittaisi tämän käsittämättömän\nhyökkäyksen todenmukaiseen alkuunpanijaan.\n\nMatkustajat olivat liikkeellä aina aamusta asti. Aurinko oli laskenut\nja päivää seurannut yö, ja he kulkivat yhä eteenpäin, harhaillen\nkoneellisesti milloin oikealle, milloin vasemmalle, pitämättä mitään\nmäärättyä suuntaa, kulkien pikemmin päästäkseen ruumiillisen väsymyksen\nkautta ajatuksistaan kuin toivossa päästä tästä pirullisesta metsästä,\njoka oli heidän vankilanansa.\n\nDoña Hermosa ei valittanut. Kylmänä ja päättäväisenä hän kulki\neteenpäin vakavin askelin, kehoittaen seuraajiaan puhein ja liikkein,\nja hänellä oli sen lisäksi voimaa torua heitä ja saattaa heidät\nhäpeämään kestämättömyyttään. Äkkiä nuori tyttö päästi tuskan huudon;\nkäärme oli purrut häntä.\n\nTämä uusi onnettomuus, jonka olisi luullut täydentävän matkustajien\nepätoivon, saattoi heihin päinvastoin sellaisen kuumeisen kiihoituksen,\nettä he unohtivat kaiken muun, ajatellakseen vain hänen pelastustaan,\njota he sanoivat suojelusenkelikseen.\n\nIhmisen voimilla on kuitenkin rajansa, jota ei voi sivuuttaa.\nVäsymyksen ja ankarien mielenliikutusten painostamina päivän kuluessa,\nsekä sen lisäksi vakuutettuina ponnistustensa hyödyttömyydestä,\nmatkustajat olivat melkein menehtymäisillään epätoivoonsa, kun Jumala\näkkiä asetti heidät vastatusten metsästäjän kanssa.\n\n\n\n\nV.\n\nTUTTAVALLINEN KESKUSTELU.\n\n\nSittenkuin Tiikerikissa oli vienyt vieraansa heille määrättyyn\nosastoon, hän palasi ja ohjasi askeleensa jotenkin suurta komeroa\nkohti, mikä oli hänen omana asuntonaan.\n\nUkko kulki hitain askelin, pää pystyssä ja kulmakarvat\nkokoonvedettyinä, jonkun vakavan ajatuksen jännittämänä. Valo\nsoihdusta, jota hän piti kädessään, leikki oikullisesti hänen\nkasvoillaan ja antoi hänen ulkomuodolleen omituisen leiman, jossa\nkuvastui vuoroin viha, ilo ja levottomuus.\n\nPäästyään quartoonsa, jos huoneeksi voi nimittää kymmenen jalan\npituista ja seitsemän jalan korkuista luolaa, jossa ei ollut mitään\nmuita huonekaluja kuin muutamia puhvelin pääkalloja siellä täällä ja\nkourallinen maissinolkia huolimattomasti heitettynä erääseen nurkkaan,\nluultavasti aijottu tämän surkean turvapaikan asukkaan vuoteeksi,\nTiikerikissa astui sisään, pisti ocote-soihtunsa muuriin kiinnitettyyn\nrautasinkilään ja pannen käsivarret ristiin rinnan yli kohotti päänsä\närsyttävällä liikkeellä, mutisten tämän ainoan sanan:\n\n\"Vihdoinkin.\"\n\nSana, joka epäilemättä hänen ajatuksissaan käsitti pitkän sarjan\nsynkkiä ja uhkarohkeita yhdistelmiä.\n\nLausuttuaan tuon sanan ukko heitti tutkivan silmäyksen ympärilleen,\nikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi sen kuullut. Ivallinen\nhymy väreili hänen kalpeilla huulillaan. Hän istuutui eräälle puhvelin\npääkallolle, antaen päänsä painua käsiinsä, ja vaipui syviin\nmietteisiin.\n\nJotenkin pitkä aika kului miehen muuttamatta asentoaan. Vihdoin\njotenkin kevyt kolina kuului hänen korvaansa, jolloin hän vilkkaasti\nnosti päänsä ja lausui, kääntyen kopin sisäänkäytävään päin:\n\n\"Tulkaa sisälle, odotan teitä kärsimättömästi.\"\n\n\"Sitä epäilen!\" sanoi karkea ääni.\n\nJa nuori metsästäjä näyttäytyi sisäänkäytävän luona, johon hän pysähtyi\npää ylös kohotettuna sekä ylpein ja ärsyttävin katsein.\n\nVarjo peitti Tiikerikissan otsan, mutta hän malttoi mielensä\nsilmänräpäyksessä.\n\n\"Vai niin! Sinähän siinä oletkin\", hän sanoi teennäisen iloisesti; \"en\ntodellakaan odottanut sinua, muchacho [nuorukainen]; mutta\nyhdentekevää, tervetullut joka tapauksessa.\"\n\nNuori mies ei liikahtanut.\n\n\"Lausutteko tällä hetkellä todellakin sydämenne ajatuksen?\" hän vastasi\nilkkuen.\n\n\"Miksi se ei olisi ajatukseni? Onko minulla milloinkaan tapana salata\nsitä?\"\n\n\"Eräissä tapauksissa se ehkä voisi olla hyödyllistä.\"\n\n\"En tahdo kieltää sitä; mutta niin ei ole laita nyt. Kas niin, tulehan\nsisälle, istu ja jutelkaamme.\"\n\n\"Olkoon menneeksi sitten\", nuori mies vastasi, astuen muutaman askeleen\neteenpäin, \"erittäinkin kun tahdon pyytää teiltä vakavaa selitystä.\"\n\nTiikerikissa rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi, huonosti pidättäen\nalkavaa suuttumustaan:\n\n\"Minulleko puhut sillä tavoin, oletko siis unohtanut, kuka minä olen?\"\n\n\"En ole unohtanut mitään, mitä minun tulee muistaa\", metsästäjä vastasi\nsuoraan.\n\n\"Hm, unohdat liian helposti, poika, että minä olen isäsi.\"\n\n\"Isäni? Mikä minulle sen todistaa?\"\n\n\"Mitä sinä uskallat sanoa!\" ukko huudahti uhkaavalla äänellä.\n\n\"Muuten se on minusta yhdentekevää\", metsästäjä sanoi halveksivasti\nkohauttaen olkapäitään, \"oletteko isäni tai ette; mitä se sitten\nmerkitsee? Tehän olette itse tuhat kertaa toistanut minulle, että\nluonnossa ei ole perhesiteitä ja että se olisi vain inhimillisen\nitsekkäisyyden keksimä keinotekoinen tunne alentuneen yhteiskunnan\nkehnojen vaatimusten hyväksi. Tässä on vain kaksi miestä,\nyhdenvertaisia niin hyvin voimaan kuin rohkeuteen nähden, joista toinen\ntulee toiselta pyytämään selvää, suoraa selitystä.\"\n\nUkko kiinnitti nuoreen metsästäjään, tämän puhuessa, säihkyvän katseen\nmetallinkirkkaiden silmäteriensä alta. Nuorukaisen vaiettua hän hymyili\nivallisesti.\n\n\"Leijonanpoikanen tuntee hampaittensa kasvavan, hän tahtoisi purra\nsitä, joka on ruokkinut häntä.\"\n\n\"Hän nielaisee hänet epäröimättä, jos se tulee tarpeelliseksi\",\nmetsästäjä vastasi avomielisesti ja kiivaasti, antaen kädessään\npitämänsä pyssyn painavan perän pudota raskaasti maahan.\n\nSuuttumatta tästä näin lujasti esiin sinkautetusta uhkauksesta\nTiikerikissan kasvot kirkastuivat äkkiä, hänen ankarille piirteilleen\ntuli hyväntahtoinen ilme, mikä harvoin tapahtui, ja lyöden hilpeästi\nyhteen leveitä käsiään hän huudahti tyytyväisesti:\n\n\"Hyvin ärjytty, leijonanpoikani; kautta Luojan, Kivisydän! Teet kunniaa\nnimelle; mitä enemmän sinua katson sitä enemmän pidän sinusta! Olen\nylpeä sinusta, muchacho, sillä sinä olet minun tekoani enkä uskaltanut\nimarrella itseäni että olin onnistunut tekemään sinut niin\ntäydelliseksi hirviöksi. Jatka, kuten olet alkanut, poika, niin tulet\nmenemään pitkälle, ennustan sen.\"\n\nÄäni jolla Tiikerikissa oli lausunut nämä sanat, osoitti selvästi, että\nne todellakin ilmaisivat hänen sisimmän ajatuksensa.\n\nKivisydän, koska nyt tiedämme nuoren miehen nimen, kohautti olkapäitään\nisänsä sanoille, samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kylmän halveksiva\nilme. Kun ukko vaikeni, jatkoi hän:\n\n\"Tahdotteko kuulla minua, vai ettekö tahdo?\"\n\n\"Tahdon kyllä, rakas lapseni; puhu, sano minulle, mikä sinua\nhuolettaa.\"\n\n\"Älkää koettako pettää minua, vanha paholainen, minä tiedän pirullisen\nilkeytenne ja verrattoman konnamaisuutenne.\"\n\n\"Imartelet minua, muchacho\", Tiikerikissa sanoi viekkaalla äänellä.\n\n\"Vastatkaa suoraan ja ehdottomasti niihin kysymyksiin, joita teille\nesitän.\"\n\n\"No, anna tulla vain, mitä sinä pelkäät?\"\n\n\"En mitään, toistan sen; mutta minulla ei ole aikaa seurata teidän\nintiaanien tapaisia mutkittelujanne, joita suvaitsette keksiä. Kas\nsiinä syy, minkä tähden kehoitan teitä sanomaan minulle totuuden.\"\n\n\"En voi sitoutua siihen, ennenkuin tiedän kysymykset, joita aijot\nminulle tehdä.\"\n\n\"Varokaa itseänne, isä! Jos petätte minut, niin huomaan sen kyllä, ja\nsilloin...\"\n\n\"Ja silloin...\" ukko toisti ivallisesti.\n\n\"Tahdon olla kirottu, jollen hautaa bowie-veistäni hartioittenne\nväliin.\"\n\n\"Unohdat, että meitä tulee olemaan siinä kaksi.\"\n\n\"Sitä parempi! Sitten tulee taistelu: se on minusta parempi.\"\n\n\"Sinä et ole mikään pihtisuu. Mutta asiaan! Puhu, jos ei paholainen ole\nsinussa! Minä kuuntelen sinua; minulla on yhtä vähän aikaa hukattavana\nkuin sinullakin.\"\n\nKivisydän, joka tähän asti oli seisonut luolan keskellä, istui nyt\npuhvelin pääkallolle ja asetti pyssyn nojalleen polveaan vasten.\n\n\"Ettekö odottanut Korppikotkaa, kun tulin sisään ja häiritsin teitä\nniin sopimattomalla ajalla.\"\n\n\"Kyllä, odotin todellakin Korppikotkaa; olet arvannut oikein, poikani.\"\n\n\"Kun nyt olette päättänyt eiliset ja tämänpäiväiset roistomaisuutenne\nhänen kanssaan, niin tahdotte luultavasti sopia hänen kanssaan\nkahdenkesken niistä konnamaisuuksista, joita valmistatte huomiseksi.\"\n\n\"Sieluni autuuden kautta, poika, minä en tosiaankaan ymmärrä.\"\n\n\"Hitto vie, miten hidas käsitys teillä sitten onkaan!\"\n\n\"Mahdollisesti, mutta olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit\nselittää tarkemmin.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Muuten teidän ei hyödytä kieltää, sillä olen aivan\näskettäin saanut kaikki selville niiden puheista, jotka ovat teitä\nseuranneet.\"\n\n\"No, jos tiedät kaikki, mitä sitten tahdot minulta kysyä?\"\n\n\"Aluksi, onko se totta.\"\n\n\"Aivan totta, näet että olen suora.\"\n\n\"Siis olette todellakin yllättänyt nämä matkustajat, kun he makasivat\nuneen vaipuneina?\"\n\n\"Kyllä, muchacho, kuten ruohoaavikkokoirien sikiöt pesästään.\"\n\n\"Te olette varastanut heidän hevosensa ja tavaransa?\"\n\n\"Aivan oikein, niin olen todellakin tehnyt.\"\n\n\"Sen jälkeen olette kuljettanut heidät metsään tuomitaksenne heidät\njulmaan kuolemaan?\"\n\n\"Olen antanut kuljettaa heidät metsään, se on totta, mutta en, kuten\nolet uskovinasi, tarkoituksessa antaa heidän kuolla nälkään.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa sitten? En voi otaksua sen tapahtuneen\nhävittääksenne varkauden jäljet. Te välitätte vähät sellaisista\nvarovaisuustoimenpiteistä ja yksi puukonpisto ei teille paljon\nmerkitse.\"\n\n\"Aivan oikein puhuttu, poikani. Minulla ei ole koskaan ollut\nminkäänlaista aikomusta tehdä näille matkustajille vähintäkään pahaa.\"\n\n\"No, mutta mitä sitten tahdotte heistä? Teidän käytöksenne, jota en\nymmärrä, hämmästyttää minua kovin.\"\n\n\"Myönnä, että se panee pääsi pyörälle, poikaseni!\"\n\n\"Se on totta, mutta tehän annatte minulle selityksen siihen?\"\n\n\"Saadaan nähdä, poikani, saadaan nähdä. Lupaa minulle ensin vuorostasi,\nettä vastaat yhteen ainoaan kysymykseen.\"\n\n\"Yhteen ainoaan, olkoon menneeksi! Puhukaa, minä kuulen.\"\n\n\"Mitä pidät doña Hermosasta? Hänellä on jotenkin kauniit silmät, eikö\nole sinunkin mielestäsi? Voisi luulla, että hän on ryövännyt kappaleen\ntaivaasta, niin siniset ne ovat.\"\n\nTämän odottamattoman kysymyksen kuultuaan nuori mies säpsähti ja\nkuumeinen puna levisi äkkiä hänen kasvoilleen.\n\n\"Minkätähden kysytte minulta sitä?\" hän sanoi epävarmalla äänellä.\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa? Vastaa, koska olet sitoutunut siihen?\"\n\n\"En ole tullut katselleeksi häntä\", nuorukainen sanoi yhä\nneuvottomampana.\n\n\"Sinä valehtelet, poikani, olet päinvastoin katsellut häntä hyvin\ntarkkaan. Muuten nykyajan nuoret miehet olisivat aivan erilaisia kuin\nminun aikanani, jota en voi uskoa.\"\n\n\"No hyvä! Se on totta, yhdentekevää kuka sen tietää!\" nuorukainen\nhuudahti äänellä, joka ilmaisi tyytymättömyyttä ja ujoutta, \"niin, minä\nolen katsellut tuota doña Hermosaa, kuten te nimitätte häntä, ja hän on\nmielestäni hyvin kaunis: oletteko nyt tyytyväinen?\"\n\n\"Melkein; ja siinäkö koko vaikutus, minkä tuon ihastuttavan olennon\nnäkeminen on tehnyt sinuun?\"\n\n\"En ole velvollinen vastaamaan siihen kysymykseen, isä; se on uusi\nkysymys.\"\n\n\"Se on totta; tiedän muuten vastauksesi edeltäkäsin, jonka tähden\nvapautan sinut vastaamasta siihen.\"'\n\nNuori mies painoi päänsä alas välttääkseen Tiikerikissan tutkivaa\nkatsetta.\n\n\"Palatkaamme nyt\", hän jatkoi hetken vaitiolon jälkeen,\n\"selitykseemme.\"\n\n\"Sinä olet kiittämätön lurjus, joka et tahdo mitään käsittää; etkö ole\nymmärtänyt, että minä koko tässä asiassa olen toiminut vain sinun\nhyväksesi?\"\n\nKivisydän vavahti hämmästyksestä.\n\n\"Minun hyväkseni!\" hän huudahti, \"mitähän yhteistä on tuon nuoren tytön\nja minun välilläni? Te pilkkaatte minua!\"\n\n\"En vähintäkään; puhun päinvastoin hyvin vakavasti.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saan myöntää, etten käsitä rahtuakaan.\"\n\n\"Kas niin, sinähän nyt koetat pilkata minua! Kuinka! Koko tässä asiassa\npidätän sinulle kauniimman osan, teen sinut mielenkiintoiseksi, annan\nsinun näytellä pelastajaa, ja sinä et ymmärrä minua?\"\n\n\"Sen osan, jonka sanotte pidättäneenne minulle, olisin aivan hyvin\nvoinut ottaa itse ilman minkäänlaista sekaantumista teidän\npuoleltanne.\"\n\n\"Luuletko niin, poikaseni?\" ukko sanoi hymyillen pisteliäästi.\n\nNuori mies ei pitänyt tarpeellisena väitellä lähemmin tästä asiasta.\n\n\"Otaksun\", hän jatkoi, \"että kaikki on tapahtunut niinkuin te olette\nolettanut; mutta sitten kun nämä matkustajat nyt ovat teocalissa, niin\nmitä nyt aijotte tehdä heille?\"\n\n\"Niin, poikani, minun täytyy todellakin myöntää, etten ole vielä oikein\npäättänyt mitään sen suhteen, asia tulee aivan kokonaan riippumaan\nsinusta.\"\n\n\"Minusta!\" nuori mies huudahti säpsähtäen.\n\n\"Niinpä kyllä: mieti mitä tahdot tehdä heille; lupaan sinulle mukautua\nkokonaan toivomukseesi.\"\n\n\"Te vannotte sen? Oikein totta, isä?\"\n\n\"Kyllä, näet kuinka myöntyväinen olen.\"\n\n\"Haa, juuri tämä sävyisyys, joka on niin outo teidän luonteellenne ja\ntavoillenne, minua kauhistuttaa!\"\n\n\"Vai niin, siinäkö sinä nyt taas olet epäoikeutettuine epäluuloillesi;\nhitto vieköön sinut! Kas vain! Sattumalta tapahtuu minulle kerran, että\nmuistan olevani ihminen, että minun tulee auttaa vertaisiani\nvastoinkäymisessä, ja sinä olet itsepäinen etkä tahdo uskoa minun\nsanojani.\"\n\n\"Haa! Lempo vie! Kuinka voisikaan olla toisin? Tienne ovat niin pimeät\nja käyttämänne keinot siinä määrin erilaisia kuin ne, joita käytetään\ntämänlaisissa tapauksissa, että, vaikka hyvin tunnenkin luonteenne,\nniin en kuitenkaan koskaan voi käsittää vehkeilyjenne todellista\ntarkoitusta.\"\n\nRiemuitseva hymy valaisi vielä kerran silmänräpäyksen Tiikerikissan\nkasvot, mutta hävisi melkein heti, jättääkseen sijaa isälliselle ja\nleikkisälle ilmeelle.\n\n\"Kuitenkin on tarkoitukseni kaikessa tässä hyvin helppo nähdä, lapsikin\nvoisi sen aavistaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy minun olla hyvin tyhmä, sillä minä en kykene\nensinkään aavistamaan sitä; sentähden olisinkin teille erittäin\nkiitollinen, jos tahtoisitte sanoa minulle aivan avomielisesti, mihin\ntahdotte päästä.\"\n\n\"Saada tyttö ihailemaan sinua, kies'avita!\"\n\n\"Minua!\" huudahti nuori mies, hämmästyneenä tästä selityksestä ja\ntullen kasvoiltaan tulipunaiseksi.\n\n\"Ja ketä muuten, jollei sinua? Ethän vain suinkaan luule minun olevan\nkysymyksessä?\"\n\n\"Voi, ei\", nuori mies jatkoi surullisesti pudistaen päätään, \"se on\nmahdotonta, kaikki erottaa meidät; te ette ole ajatellut kuka hän on ja\nkuka minä olen, minä, Kivisydän, mies, jonka paljas nimikin, lausuttuna\njollekin raja-asukkaalle, saattaa hänet vapisemaan pelosta; ei, ei, se\non mielettömän unelma; sellainen rakkaus olisi aivan kuulumaton.\nToistan sen, se on mahdotonta.\"\n\nTiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\n\"Sinulla on vielä paljon opittavaa, poikani\", hän sanoi, \"mitä tulee\ntuohon enkelistä ja paholaisesta kokoonpantuun monipuoliseen olentoon,\ntuohon kaikkien hyvien ominaisuuksien ja kaikkien paheiden\neriskummaiseen yhtymään, jolle on annettu nimeksi nainen, niin tee se\nitsellesi täydelleen selväksi, poikani, että nainen aina äitimme Eevan\najoista asti ei ole yhtään muuttunut, siinä on aina sama petos ja sama\nuskottomuus, aina tiikerin kissanluonne yhtyneenä käärmeen yhtä\nkiemurtelevaan viekkauteen. Voimakkaiden luonteiden täytyy joko voittaa\nnainen, taikka sitten täytyy naisen antautua toivoon voida itse voittaa\nne; hän tulee aina halveksimaan sitä miestä, jota kohtaan hän ei salaa\ntunne pelkoa ja jota kohtaan hän ei tunne tahtomattansakin\nkunnioitusta. Sinulla on lukemattomia keinoja tunkea doña Hermosan\nsydämeen ja asettua sinne hallitsijaksi. Sinä olet henkipatto ja nimesi\non pelätty; usko minua, poikani, rakkaus elää vastakohdista, se ei\ntunne mitään välimatkoja ja se halveksii niitä esteitä, joita\ninhimillinen turhamaisuus asettaa sen tielle. Varmimmin onnistuu\nnaisten parissa ainoastaan se mies, jonka maailman silmissä pitäisi\nolla enin heidän inhoamansa.\"\n\n\"Riittää\", nuori mies huudahti kiivaasti, \"teidän hirmuiset\nperiaatteenne ovat jo liiankin paljon hämmentäneet ajatuksiani ja\nraadelleet sydäntäni; lopettakaamme, tämä keskustelu väsyttää minua;\nmitä aijotte tehdä vangeillenne?\"\n\n\"Minä toistan vielä kerran, että heidän kohtalonsa riippuu aivan\nkokonaan sinusta, se on sinun käsissäsi.\"\n\n\"Jos niin on, niin ei heidän pidä olla kauan tässä hirveässä luolassa;\nhuomenna päivän sarastaessa on heidän lähdettävä.\"\n\n\"Ei mikään ole minusta mieluisampaa, poikani.\"\n\n\"Minä itse rupean heidän oppaakseen; te annatte heille takaisin kaikki\nmitä olette heiltä ottanut, hevoset ja tavarat?\"\n\n\"Sinä voit itse antaa ne heille takaisin; sinun on helppo keksiä jokin\njuttu antaaksesi heille takaisin heidän omaisuutensa, saattamatta minua\nhuonoon valoon heidän silmissään.\"\n\n\"Teitä huonoon valoon!\" Kivisydän sanoi, nauraen pilkallisesti.\n\n\"Lempo soikoon!\" Tiikerikissa vastasi viekkaasti hymyillen, \"pidän\nkiinni ainoasta hyvästä työstä, minkä koskaan olen tehnyt, enkä tahdo\nkadottaa sen tuottamaa kunniaa.\"\n\n\"Asia on siis varmasti sovittu meidän kesken, te ette petä minulle\nantamaanne lupausta?\"\n\n\"Ole rauhassa, minä en petä sitä.\"\n\n\"Hyvää yötä sitten, näemme toisemme huomenna, menen laittamaan\nvalmiiksi kaikki.\"\n\n\"Hyvää yötä, poikani, mutta älä vaivaa itseäsi, minä pidän kyllä huolen\nasiasta.\"\n\nMolemmat miehet erosivat.\n\nTiikerikissa kuunteli tarkkaan poikansa askeleita, jotka kuuluivat yhä\nheikommin ja heikommin. Kun taas oli aivan hiljaista, levisi hänen\nkasvoilleen huolestunut ilme, ja hän pudisti monta kertaa rauhattoman\nnäköisenä päätään.\n\n\"Rakkaus tekee tarkkanäköiseksi\", hän mutisi hiljaisella äänellä,\n\"älkäämme antako hänelle tilaisuutta arvata suunnitelmiani, sillä jo\nmonta vuotta sitten suunnittelemani koston menestyminen olisi\nikuisesti mennyttä juuri siinä silmänräpäyksessä, kun olen sen\nsaavuttamaisillani.\"\n\nSen sijaan että olisi oikaissut itsensä vuoteelleen, ukko tarttui\nmelkein loppuun palaneeseen soihtuun ja lähti luolasta.\n\nHuolimatta tukalan asemansa aiheuttamasta levottomuudesta ihmisten\nkeskuudessa, joiden hurja ulkomuoto ja raaka käytös olivat sangen vähän\nluottamusta herättäviä, matkustajat olivat viettäneet jotenkin\nrauhallisen yön. Ei mikään levottomuutta herättävä ääni ollut häirinnyt\nheidän lepoansa, ja lyhyen keskustelun jälkeen he olivat, väsymyksestä\nuupuneina ja erilaisten tänä onnettomana päivänä tuntemiensa\nmielenliikutusten riuduttamina, vihdoinkin nukkuneet. Doña Hermosa oli,\nkun hän heräsi aamun sarassa, tuntenut itsensä aivan täydellisesti\nparantuneeksi edellisen päivän kärsimyksistä. Metsästäjän haavalle\npaneman lääkkeen vaikutuksesta alkoi käärmeenpurema, joka nyt ei enää\ntuottanut mitään vaaraa, jo arpeutua, ja nuori tyttö tunsi jo saaneensa\nkylliksi voimia voidakseen istua hevosen selässä ja ilman liian suurta\nvaivaa jatkaakseen matkaa.\n\nTämä ilahduttava uutinen hajoitti aivan täydelleen ne tummat pilvet,\njotka olivat synkentäneet hacienderon otsaa, ja hän odotti vilkkaan\nkärsimättömästi isäntänsä varhaista käyntiä, jonka tämä todennäköisesti\npian tulisi tekemään hänen luokseen.\n\nKun Tiikerikissa otaksui, että niiden, joille hän oli tarjonnut\nvieraanvaraisuuttaan, pitäisi olla hereillä, hän todellakin tuli heidän\nluokseen kuulemaan, kuinka he olivat viettäneet yönsä.\n\nHaciendero kiitti häntä lämpimästi, vakuuttaen että kaikki olivat\nreippaita ja terveitä ja että doña Hermosakin tunsi itsensä melkein\nparantuneeksi.\n\n\"Sitä parempi\", Tiikerikissa vastasi, heittäen hehkuvan katseen nuoreen\ntyttöön. \"Olisi ollut sääli, jos niin ihastuttava olento olisi\nmenehtynyt niin kurjalla tavalla. Mutta mitä aijotte tehdä? Älkää\nkäsittäkö väärin kysymystäni, olisin onnellinen, jos saisin pitää\nteidät luonani, ja mitä kauemmin viivytte täällä, sitä suuremman ilon\nvalmistatte minulle.\"\n\n\"Kiitän teitä hyväntahtoisesta tarjouksestanne\", don Pedro vastasi,\n\"mutta valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan; haciendassa ollaan\nhyvin levottomia minun tähteni, ja pidän tärkeänä päästä itse\nmahdollisimman pian rauhoittamaan heitä, joihin viivästynyt poissaoloni\non täytynyt tehdä tuskallisen vaikutuksen.\"\n\n\"Se on totta; te aijotte siis lähteä?\"\n\n\"Mahdollisimman pian, sen myönnän; onnettomuudeksi ei minulla ole\nhevosia, joilla voisin tehdä tuon tuskin parin penikulman pituisen\nmatkan, jonka tähden tahtoisin pyytää teitä vielä lisäämään\nhyväntahtoista vierasvaraisuuttanne, josta en todellakaan tiedä kuinka\nvoisin kiittää teitä, antamalla minun ostaa ne eläimet, joita tarvitsen\npäästäkseni kotiin, samalla kuin olisin teille kiitollinen oppaasta,\njoka ohjaisi meidät tästä metsästä, mikä oli tulemaisillaan minun\nhaudakseni, niin että voin päästä oikealle tielle. Kuten näette,\ncaballero, luotan suuresti kohteliaisuuteenne.\"\n\n\"Te ette pyydä ollenkaan liian paljon, señor. Koetan täyttää\ntoivomuksenne. Mutta mistä johtuu, että olette ollut näin jalkaisin\neksyneenä keskellä aarniometsää niin kaukana asutuilta paikoilta?\"\n\nHaciendero loi epäluuloisen syrjäkatseen isäntäänsä, mutta tämän kasvot\nolivat kylmät ja rauhalliset.\n\nDon Pedro kertoi hänelle silloin seikkaperäisesti odottamattomasta\nhyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut.\n\nTiikerikissa kuunteli sangen rauhallisena keskeyttämättä, ja kun\nhaciendero oli lopettanut kertomuksensa, hän sanoi:\n\n\"Kaikki tämä tuntuu minusta käsittämättömältä; olen pahoillani, ettei\nminulle jo eilen illalla ilmoitettu tätä tapausta; nyt on kaiketi\nmyöhäistä -- tahdon kuitenkin yrittää, ehkä onnistun hankkimaan\ntakaisin mitä teiltä on otettu. Joka tapauksessa varustan teidät niin,\nettä voitte turvassa palata kotiinne. Älkää siis pelätkö mitään siinä\nsuhteessa. En kuitenkaan luule, että aijotte lähteä paastoten. Heti\naamiaisen jälkeen voitte lähteä matkalle; pyydän ainoastaan muutamia\nsilmänräpäyksiä antaakseni tarpeellisia määräyksiä matkaanne varten.\nTunnin kuluttua annan teille tiedon.\"\n\nNäin sanoen hän poistui, jättäen matkustajat hyvin hämmästyneinä ja\nennen kaikkea suuresti ymmälle hänen todellisen luonteensa suhteen,\nsiinä määrin nopeasti vaihteli hänen käytöksensä ja puheensa.\n\nPuolitoista tuntia kului don Pedron kuulematta mitään isännästänsä;\nvihdoinkin, tämän ajan kuluttua, näyttäytyi eräs intiaani, joka\npuhumatta sanaakaan antoi matkustajille merkin seurata itseään.\n\nNämä tottelivat epäröimättä.\n\nMuutaman minuutin käveltyään he olivat teocalin harjalla, jota he\nedellisenä iltana kuutamossa olivat pitäneet jonakin kumpuna.\n\nTäältä korkealta oli matkustajien silmäin edessä laaja näköala ja he\nnauttivat ihanasta maisemasta, mikä vielä oli puoliksi hautaantunut\naamusumuun, mutta jota siellä ja täällä valaisivat auringon häikäisevät\nsäteet, jotka saivat aikaan valtavia valovaikutteita, keskellä tätä\nruohoaavikkojen keskeyttämää puiden ja vuorien sekasotkua, mikä laajeni\nloppumattomiin.\n\nAamiainen oli asetettu suurien mahonkilehtien peittämälle\nruohomättäälle.\n\nMuutamia harvoja punaihoisia, hajaantuneina sinne tänne kummulla,\nasestettuina ja maalattuina taisteluasuun, käveli edestakaisin\nvälinpitämättömän näköisenä, näyttämättä huomaavan vieraiden läsnäoloa.\n\n\"Olen pitänyt parempana asettaa aamiaisen tänne\", Tiikerikissa sanoi,\n\"jotta voitte nauttia ihanasta näköalasta.\"\n\nDon Pedro kiitti häntä, ja ukon uudistetusta kehoituksesta hän asettui\ntyttärensä ja don Lucianon kanssa mättään viereen.\n\nPeonit söivät erikseen.\n\nAteria oli kehno.\n\nSiihen kuului punaisia frijoleja [jonkunlaisia papuja] ryytipippurin\nkanssa, tasajoa [kuivaa, savustettua tai suolattua lihaa], muutamia\npaloja metsänriistaa tortillas de mais'in [maissikaakkuja] kanssa, mikä\nkaikki huuhdottiin alas smilaxvedellä ja pulquella [puualoen mehusta\nvalmistettua juovutusjuomaa].\n\nSe oli oikea metsästäjäateria.\n\n\"Syökää ja juokaa\", Tiikerikissa sanoi, \"sillä teillä on jotenkin pitkä\nmatka edessänne.\"\n\n\"Ettekö kunnioita meitä ottamalla osaa ateriaan, jonka niin\nkohteliaasti tarjoatte meille?\" don Pedro kysyi, kun hän näki, että\nukko jäi seisomaan.\n\n\"Suonette anteeksi, caballero\", Tiikerikissa vastasi kohteliaasti,\nmutta järkähtämättömästi, \"olen syönyt suurusta jo kauan sitten.\"\n\n\"Ah!\" haciendero sanoi, tyytymättömänä tähän vastaukseen, \"sepä oli\nikävää; ainakin tyhjennätte kaiketi tämän pulque-sarven terveydekseni?\"\n\n\"Olen todellakin pahoillani täytyessäni kieltäytyä, mutta se on minulle\nmahdotonta\", hän vastasi kumartaen.\n\nTämä uudistettu kielto teki, huolimatta ukon näennäisesti\nhyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta, äkisti hänen ja hänen\nvieraidensa välit kylmiksi. Amerikalaiset Uudessa Espanjassa ovat siinä\nsuhteessa arabialaisten kaltaisia, etteivät he koskaan syö ja juo\nmuiden kuin ystäviensä kanssa.\n\nDon Pedron aivojen läpi lensi epämääräinen epäluulo, ja hän heitti\ntutkivan katseen ukkoon, mutta mikään isännän hymyilevissä piirteissä\nei näyttänyt vahvistavan hänen epäluuloansa.\n\nAteria jatkui hiljaisuuden vallitessa.\n\nSen päätyttyä doña Hermosa kysyi, sitten kun hän oli kiittänyt\nTiikerikissaa tämän ylevämielisestä vieraanvaraisuudesta, eikö hän\nennen lähtöä saisi tavata metsästäjää, joka edellisenä iltana oli\ntehnyt hänelle niin suuren palveluksen.\n\n\"Hän on poissa nyt juuri, señorita\", ukko vastasi hymyillen, \"poissa\nteidän palveluksessanne, mutta luulen, että hän pian tulee takaisin.\"\n\nNuori tyttö aikoi juuri pyytää selitystä näihin sanoihin, kun joku\nkaukaisen ukkosen kaltainen jyminä kuului metsästä ja lisääntyi joka\nhetki.\n\n\"Niinkuin juuri arvelinkin, señorita\", Tiikerikissa sanoi, \"se henkilö,\njota haluatte nähdä, on tulossa. Muutaman minuutin kuluttua hän on\ntäällä. Kuulemanne jymy aiheutuu hänen tuomiensa hevosten\nnelistämisestä.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nMATKA.\n\n\nJonkun hetken kuluttua matkustajat näkivät todellakin jotenkin lukuisan\nratsastajajoukon tulevan esiin metsästä.\n\nKivisydän ratsasti tämän joukon edessä, ja don Pedro näki suureksi\nmielihyväkseen, että häneltä niin rohkeasti ryöstetyt hevoset ja\nkuormamuulit tulivat ratsuosaston jäljessä.\n\n\"Ahaa!\" hän sanoi, \"luulen että rosvot ovat olleet pakotetut jättämään\nsaaliinsa.\"\n\n\"Siltä näyttää\", ukko vastasi melkein huomaamattomasti hymyillen.\n\nMetsästäjä oli sillä välin pysähdyttänyt joukon teocalin alapuolelle,\nitse hän oli astunut alas hevosen selästä ja lähti matkustajia kohti,\njoiden luo hän pian saapui.\n\n\"Kuten näen, on retkenne onnistunut\", Tiikerikissa sanoi ivallisesti.\n\n\"Kyllä\", vastasi metsästäjä jyrkästi, kääntäen hevosensa poispäin.\n\n\"Olen sen johdosta onnellinen\", sanoi ukko kääntyen don Pedroon, \"näin\nollen voitte matkustaa kotiin omilla hevosillanne ja kadottamatta\nmitään tavaroistanne.\"\n\n\"En todellakaan tiedä, kuinka voisin osoittaa kiitollisuuttani kaikesta\nhyväntahtoisuudestanne\", don Pedro sanoi liikutetulla äänellä.\n\n\"Siten, ettette ollenkaan kiitä minua; esiintymiseni teitä kohtaan on\nollut aivan luonnollista ja vain sen osanoton aiheuttamaa, minkä\nonneton asemanne on minussa herättänyt.\"\n\nVaikka Tiikerikissan tarkoitus nähtävästi oli vastata kohteliaasti,\nlausuttiin nämä sanat niin ivallisella äänellä ja niin huomattavan\nilkkuvalla äänenpainolla, että hänen sanansa tekivät aivan toisenlaisen\nvaikutuksen, kuin hän oli aikonut. Tietämättä oikein minkätähden, don\nPedrosta tuntui aivankuin hän olisi kohteliaisuuden asemasta ottanut\nvastaan loukkauksen.\n\n\"Lopettakaamme\", Kivisydän sanoi jyrkästi, \"aurinko on jo korkealla, on\naika lähteä matkaan, jos tahdomme ehtiä metsän läpi ennen yön tuloa.\"\n\n\"Aivan niin\", Tiikerikissa myönsi, \"niin ikävää kuin minusta onkin,\netten saa pitää teitä kauemmin luonani, on kuitenkin velvollisuuteni\nilmoittaa teille, että jollei mikään enää pidätä teitä täällä, niin on\nparasta, että lähdette.\"\n\nDon Pedro ja hänen seuralaisensa nousivat, ja molempien metsästäjien\nseuraamana he läksivät alas tasangolle.\n\nTeocalilla tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana intiaaniratsastajat\nolivat poistuneet, jättäen meksikolaisten hevoset ja muulit siihen\npaikkaan, johon he alkujaan olivat pysähtyneet.\n\nEnnenkuin haciendero asettui satulaan, hän käänsi katseensa useita\nkertoja sinne päin, mihin intiaanit olivat kadonneet.\n\n\"Mitä etsitte, señor?\" ukko kysyi, levottomana tästä uudistetusta\nliikkeestä.\n\n\"Suonette anteeksi\", don Pedro vastasi, \"mutta pelkään ilman opasta\nlähteä tuohon eksyttävään metsään, enkä näe sitä, jonka\nhyväntahtoisesti olette luvannut minulle.\"\n\n\"Kuitenkin hän on edessänne, señor\", Tiikerikissa sanoi, osoittaen\nmetsästäjää.\n\n\"Niin\", tämä vastasi, luoden uhmaavan katseen ukkoon, \"minä näytän\nteille tien ja lupaan teille, että mitä esteitä eteemme sattuukin,\ntulkoon ne sitten ihmisten tai villieläinten taholta, niin vien teidät\nvahingoittumattomina haciendaan.\"\n\nTiikerikissa ei vastannut näihin sanoihin, jotka nähtävästi\ntarkoittivat häntä. Hän tyytyi kohauttamaan vain olkapäitään, samalla\nkuin vaikeasti käsitettävä hymyily leikki hänen tiukasti yhteen\npuristetuilla huulillaan.\n\n\"Oh!\" haciendero sanoi, \"jos te, señor, saatatte meitä, niin ei meillä\nole mitään pelättävää, sillä teidän jalomielinen menettelynne\naikaisemmin on minulle varmana takeena tulevaisuudesta.\"\n\n\"Lähtekäämme!\" metsästäjä lausui, \"olemme jo hukanneet aikaa liiankin\npaljon.\"\n\nMatkustajat nousivat satulaan vastaamatta.\n\n\"Hyvästi ja onnea matkalle!\" Tiikerikissa sanoi, nähdessään heidän\naikovan lähteä liikkeelle.\n\n\"Vielä sana, jos sallitte, caballero\", haciendero lausui, kumartuen\nhieman isäntänsä puoleen.\n\nTämä astui pari askelta eteenpäin kohteliaasti kumartaen,\n\n\"Puhukaa, señor\", hän sanoi, \"voinko tehdä teille jonkun uuden\npalveluksen?\"\n\n\"Ette\", meksikolainen vastasi, \"olen jo liiankin suuressa\nkiitollisuuden velassa teille. Mutta ennenkuin eroan teistä, kenties\nainaiseksi, tahtoisin sanoa teille, että, tahtomatta tutkia\nvaikutteitanne, jotka ovat saattaneet teidät menettelemään minua\nkohtaan kuten olette tehnyt, teidän käytöksenne on näennäisesti ollut\nsiksi sydämellistä ja siksi jaloa, jotta minun täytyy lausua siitä\ntäysi tunnustukseni. Ja mitä tapahtuneekin, señor, ja kunnes minulle\ntäysin osoitetaan asian olevan päinvastoin, katson olevani teille\nvelkaa, ja jos tilaisuus siihen joskus tarjoutuu, niin tiedän maksaa\nvelkani, johon olen teille joutunut.\"\n\nJa ennenkuin Tiikerikissa, hämmentyneenä tästä hyvästijättöpuheesta,\njoka osoitti, ettei hacienderoa oltu täysin johdettu harhaan, oli\nehtinyt saavuttaa kylmäverisyytensä, meksikolainen kannusti hevostaan\nja poistui äkkiä saavuttaakseen seurueensa, joka oli muutaman askeleen\nhäntä edellä.\n\nUkko seisoi liikkumatta, katse matkustajiin tähdättynä, kunnes nämä\nviimein katosivat metsään. Sitten hän palasi teocaliin, mumisten\nkolkolla äänellä:\n\n\"Olisiko hän huomannut tarkoitukseni? Ei, se on mahdotonta. Hänen\nepäluulonsa on kuitenkin herännyt, en ole ollut kyllin varovainen.\"\n\nSillä välin matkustajat olivat tunkeutuneet metsään aivan Kivisydämen\nkintereillä. Tämä ratsasti yksikseen muutamia askeleita edelläpäin, pää\npainuksissa ja nähtävästi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.\n\nLähes kaksi tuntia he kulkivat siten eteenpäin, vaihtamatta sanaakaan.\nMetsästäjä ratsasti aivankuin hän olisi ollut yksin, piittaamatta\nvähääkään niistä, joille hän näytti tietä, ja kääntämättä edes päätään\nnähdäkseen seurasivatko nämä vai ei.\n\nTämä käytös ei erikoisesti ihmetyttänyt hacienderoa, joka siihen\nkatsoen, millä tavoin hän edellisenä iltana oli tutustunut\nmetsästäjään, odottikin tämän luonteessa olevan erinäisiä \nomituisuuksia. Kuitenkin hän tunsi mielessään loukkaantuvansa tämän\nmiehen osoittamasta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, vaikka hän\noli koettanut voittaa hänen suosiotaan hyväntahtoisuudellaan. Eikä hän\nyrittänytkään katkaista hiljaisuutta ja tekeytyä ystävällisemmäksi.\n\nVähän ennen kahtatoista matkustajat saapuivat jotenkin suurelle\navonaiselle paikalle, jonka keskellä kartiomaisesti sangen korkealle\nkohoavan yksinäisen kallion ra'oista pulppusi esiin raikas ja\nkristallikirkas lähteensilmä, raivaten kapeana purona tiensä tiheän\nkurjenmiekkapensaikon läpi.\n\nTämä aukeama, ympäröivien tuuheiden jättiläispuiden varjostamana,\ntarjosi väsyneille matkustajille suloisen lepopaikan.\n\n\"Vartokaamme tässä, kunnes pahin auringonhelle on ohi\", sanoi opas,\njoka nyt ensi kerran avasi suunsa teocalista lähdettyä.\n\n\"Olkoon menneeksi\", haciendero vastasi hymyillen, \"muutoin paikka ei\nvoisi olla paremmin valittu.\"\n\n\"Erään kuormamuulin selässä on ruokavaroja ja virvokkeita, joita voitte\nkäyttää hyväksenne, jos haluatte; ne on pantu mukaan teidän\nvarallenne\", metsästäjä lisäsi.\n\n\"Entä te, teettekö meille seuraa?\" haciendero kysyi.\n\n\"En ole nälissäni enkä janoissani; älkää siis huolehtiko minusta,\nminulla on muita asioita ajateltavana.\"\n\nHuomattuaan ettei maksanut vaivaa olla itsepäinen, don Pedro astui\nhevosen selästä, jonka jälkeen hän otti tyttärensä syliinsä, nostaen\nhänet nurmikolle puron varrelle.\n\nHevoset pantiin liekaan ja kukin ajatteli vain nauttia muutaman hetken\nlepoa.\n\nKun Kivisydän oli ääneti auttanut peoneita purkamaan ruokavaroja\nkantaneen muulin taakan ja levittänyt ne don Pedron ja hänen tyttärensä\neteen, hän poistui pitkin askelin ja katosi metsään.\n\n\"Omituinen mies!\" capatazi mutisi, käyden ahnaasti käsiksi edessään\noleviin ruokavaroihin.\n\n\"Hänen käytöksensä on käsittämätön\", don Pedro vastasi.\n\n\"Huolimatta hänen tylystä esiintymisestään uskon kuitenkin hänestä\nhyvää\", doña Hermosa huomautti lempeästi. \"Aina tähän asti hänen\nkäytöksensä meitä kohtaan on ollut moitteeton.\"\n\n\"Se on totta\", hänen isänsä sanoi; \"kuitenkin hän näyttää osoittavan\nkylmyyttä, joka, myönnän sen, tekee minut levottomaksi, tietämättäni\nminkä vuoksi.\"\n\n\"Emme voi ajatella pahaa miehestä, joka kaikesta huolimatta on tähän\nasti tehnyt meille vain hyvää\", toisti nuori tyttö lempeästi, \"meidän\non häntä kiittäminen hengestämme, etenkin minun, jonka hän on\npelastanut varmasta ja kauheasta kuolemasta.\"\n\n\"Se on totta, kaikkea tätä on vaikea saada sopimaan yhteen.\"\n\n\"Ei ollenkaan, isäni. Tuo mies, tottuneena elämään intiaanien tavoin,\non tietämättään omaksunut heidän äänettömyytensä ja pidättyväisen\ntapansa. Se mikä teistä tuntuu kylmyydeltä, on todennäköisesti vain\narkuutta henkilöiden seurassa, joiden kanssa hän ei nähtävästi ole\ntottunut seurustelemaan eikä tapojamme tuntematta tiedä kuinka hän\nheidän kanssaan puhuisi.\"\n\n\"Saattaa niin olla, kun tarkoin ajatellaan; kenties olet oikeassa,\nlapseni. Kuitenkin tahdon saada siitä varmuuden, enkä erkane hänestä,\nsen lupaan, ennenkuin olen saanut hänet hiukkasenkaan puhumaan.\"\n\n\"Mitä hyödyttää kiusata häntä, isä kulta? Emmehän voi vaatia häneltä\nmuuta kuin että hän uskollisesti näyttää meille tien haciendaan saakka.\nAnna hänen siis toimia niinkuin hän itse haluaa, kunhan hän vain\ntäyttää meille antamansa lupauksen.\"\n\n\"Aivan niin, señorita\", huomautti capatazi, \"mutta myöntäkää, että\njoutuisimme pahaan pulaan nyt, ellei hän suvaitsisi palata.\"\n\n\"Tuo otaksuma on mahdoton, don Luciano, hänen hevosensahan on lie'assa\nmeidän hevostemme joukossa. Muuten mitä syytä hänellä olisi menetellä\nniin arvottoman petollisesti?\"\n\n\"Tuo mies on valkoisesta ihostaan huolimatta enemmän intiaani kuin\nmeidän värisemme olento, ja oikein tai väärin, señorita, minä olen\näärettömän epäluuloinen intiaaneja kohtaan.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", don Pedro lisäsi, \"minä en voi käsittää mikä välttämätön\npakko hänen oli jättää meidät tällä tavoin ja lähteä metsään.\"\n\n\"Kuka tietää, isä kulta\", nuori tyttö sanoi hienosti hymyillen,\n\"kenties hänen aikomuksensa on siten tehdä meille jokin palvelus.\"\n\n\"Joka tapauksessa, señorita\", capatazi toisti, \"ainoa seikka, minkä\nvarmasti voi huomata tässä asiassa, on se, että jos tuo mies ei palaa,\nniin asemamme on kauheampi kuin se, mistä hän pelasti meidät eilen,\nsillä silloin meillä oli ampuma-aseet, ja tänään olemme aivan\naseettomia ja kykenemättömiä puolustamaan itseämme, jos ihmiset tai\nvillit eläimet hyökkäisivät kimppuumme.\"\n\n\"Se on totta\", haciendero huudahti kalveten, \"meiltä on anastettu aseet\nnukkuessamme; sitä en tullut ajatelleeksi. Mitähän se merkitsee?\nOlisimmeko joutuneet satimeen ja olisiko tuo mies todellakin petturi?\"\n\n\"Ei isä kulta\", nuori tyttö vastasi vilkkaasti, \"hän on viaton, siitä\nolen vakuutettu. Saat heti nähdä epäilyksiesi olevan vääriä.\"\n\n\"Jumala suokoon sen!\" don Pedro mumisi, tukahduttaen huokauksensa.\n\nTällä hetkellä kuului terävä ja pitkä vihellys jotenkin kaukaa.\n\nKuullessaan tämän äänen metsästäjän hevonen lakkasi tähän asti\nrauhallisesta syönnistään, kohotti päänsä ja höristi korviaan, jonka\njälkeen se äkkiä läksi sinne päin, mistä vihellys oli kuulunut,\nhirnahtaen iloisesti, ja hävisi metsään.\n\n\"Mitä minä sanoin, señorita\", capatazi huudahti, \"uskotteko nyt minua?\"\n\n\"En\", tyttö vastasi vakavasti, \"en usko teitä, tuo mies ei ole mikään\npetturi! Kuinka paljon ulkonaiset seikat näennäisesti todistavatkin\nhäntä vastaan, niin saatte kuitenkin kohta nähdä, että olette\nerehtynyt.\"\n\n\"Tällä kertaa, tyttäreni, olen täysin samaa mieltä don Lucianon kanssa.\nOn selvää, että tuo onneton syystä tai toisesta on jättänyt meidät oman\nonnemme nojaan.\"\n\nNuori tyttö pudisti kieltävästi päätään, mutta ei vastannut.\n\nHaciendero jatkoi:\n\n\"Mitä on tehtävä? Meidän täytyy tehdä päätös, emme voi tähän jäädä\nodottamaan yön tuloa.\"\n\n\"Luullakseni\", capatazi sanoi, \"meillä ei ole mitään muuta neuvoa kuin\nheti lähteä matkaan. Kenties tuo lurjus tällä hetkellä valmistautuu\nhyökkäämään kimppuumme kaltaistensa rosvojen etunenässä?\"\n\n\"Niin, mutta mihin menemme? Eihän kukaan meistä tunne tietä\",\nhaciendero huomautti.\n\n\"Hevosilla on pettämätön vaisto, joka aina johtaa heidät asutuille\nseuduille. Annamme heidän ohjaamatta mennä minne haluavat.\"\n\n\"Kenties sitä voisi koettaa, ehkä se voi onnistua. Lähtekäämme matkaan\nviipymättä.\"\n\n\"Jumalan tähden, isä kulta!\" doña Hermosa huudahti rukoillen,\n\"ajatelkaa mitä teette! Älkää tehkö mitään hätäpäissänne, jota piankin\nsaatte katua, siitä olen vakuutettu. Vartokaa vielä hetkinen! Kellohan\non tuskin kahtatoista, eihän tunti sinne tai tänne merkitse mitään.\"\n\n\"Minä en odota minuuttiakaan, en sekuntiakaan!\" haciendero huudahti,\nnousten kiivaasti pystyyn. \"Kas niin, pojat! Satuloikaa hevoset\nnopeasti, me lähdemme.\"\n\nPeonit valmistuivat täyttämään käskyä.\n\n\"Malttakaa, isä kulta\", nuori tyttö sanoi, \"kuulen hevoskavioiden\nkapsetta metsästä, oppaamme palaa.\"\n\nEpäillen ja vasten tahtoaan haciendero, tyttärensä vakuuttavan äänen\njohdosta, painautui vielä kerran nurmikolle, viitaten seuralaisilleen,\nettä tekisivät samaten.\n\nDoña Hermosa ei ollut erehtynyt; hänen kuulemansa ääni ei kylläkään\ntuntunut johtuvan hevoskavioista, sillä se oli hidas ja raskas, mutta\njoka tapauksessa suurikasvuisesta eläimestä. Se läheni muuten\nkuuluvasti.\n\n\"Kenties se on harmaa karhu\", haciendero mumisi.\n\n\"Tahi puuma saalista tavoittamassa\", capatazi lisäsi matalalla äänellä.\n\nMatkustajat olivat hyvin levottomia. Ollen aseettomina ja voimatta\npuolustaa itseään täällä metsässä he huomasivat, että jos joku peto\nhyökkäisi heidän kimppuunsa, he olisivat tuhon omia, sillä pakokin oli\nmahdoton paikallistuntemuksen puutteessa.\n\n\"Te erehdytte\", sanoi nuori tyttö, joka yksin oli säilyttänyt\nkylmäverisyytensä ja mielenmalttinsa, \"ei mikään vaara uhkaa meitä.\nKatsokaa, hevosethan syövät yhä, osoittamatta vähintäkään\nlevottomuutta.\"\n\n\"Se on totta\", don Pedro myönsi, \"jos ne olisivat tunteneet pedon\ntympeän hajun, niin ne olisivat tulleet pelästyksestä hurjiksi ja jo\nlähteneet karkuun.\"\n\nÄkkiä pensaat hajosivat ja metsästäjä tuli näkyviin taluttaen hevostaan\nsuitsista.\n\n\"Olin varma siitä\", nuori tyttö huudahti riemuissaan, samalla kuin\nhänen isänsä ja capatazi, noloina epäluulojensa takia, punehtuivat ja\npainoivat päänsä alas.\n\nMetsästäjän kasvot olivat yhtä kylmät ja liikkumattomat kuin hänen\nlähtiessään aukeamalta, mutta hänen katseensa oli vieläkin synkempi.\n\nHänen hevosensa selässä oli raskas, pitkähkö käärö, kiedottuna\npurjelangalla huolellisesti käärittyyn puhvelin vuotaan.\n\n\"Suonette anteeksi, että jätin teidät niin äkkiä\", hän sanoi vähän\nliikutuksesta väräjävällä äänellä, \"mutta minä huomasin vasta liian\nmyöhään, että teiltä oli otettu aseenne, jollette te, kuten en voi\notaksua, olleet unohtaneet niitä teocaliin; ja kun erämaassa on\nerittäin tärkeää olla hyvin aseistettuna ja sitäpaitsi on enemmän kuin\ntodennäköistä, että teidän täytyy puolustautua ennenkuin pääsette pois\ntästä metsästä, niin olen ollut hankkimassa teille kaipaamianne\naseita.\"\n\n\"Sen vuoksi te siis jätitte meidät?\"\n\n\"Miksi muuten olisin niin tehnyt?\" metsästäjä vastasi koruttomasti.\n\"Olen tuonut teidät tähän paikkaan, koska minulla muutaman askeleen\npäässä täältä on muuan noita piilopaikkoja, joita me metsästäjät\nlaitamme sinne tänne metsään, saadaksemme käsiimme mitä tarvitsemme.\nMutta\", hän lisäsi katkerasti hymyillen, \"se oli löydetty ja ryöstetty,\njonka vuoksi minun oli pakko mennä toiseen vähän kauempana olevaan, ja\nsen takia vihelsin hevostani, jonka apu nyt oli minulle välttämätön.\nIlman tätä onnettomuutta olisin palannut jo puoli tuntia sitten.\"\n\nTämän selityksen metsästäjä antoi ilman mahtipontisuutta ja sellaisella\näänellä kuin olisi hänen tekonsa ollut luonnollisin asia maailmassa.\n\nHän purki hevosen kuorman ja avasi käärön. Siinä oli viisi\namerikalaista kivääriä, veitsiä, suoria sapeleita, nimeltään machetes,\nruutia, luoteja ja kirveitä.\n\n\"Aseistautukaa; nuo kiväärit ovat hyviä, eivätkä petä teitä, kun hetki\ntulee ja teidän täytyy käyttää niitä.\"\n\nMeksikolaiset eivät odottaneet toista käskyä, vaan olivat pian aseissa\naina hampaisiin asti.\n\n\"Nyt\", metsästäjä sanoi, \"voitte ainakin puolustautua miesten tavoin,\nsallimatta teurastaa itseänne kuten antiloopit.\"\n\n\"Ui!\" nuori tyttö mumisi, \"tiesinhän että hän menettelisi siten.\"\n\n\"Kiitos, señorita!\" metsästäjä vastasi, \"kiitos siitä, että olette\nluottanut minuun.\"\n\nHänen näin lausuessaan hänen kasvonpiirteensä olivat vilkastuneet ja\nsalama oli leimahtanut hänen katseestaan, mutta heti sen jälkeen hän\nsaavutti marmorimaisen jäykkyytensä ja sanoi: \"Olen luvannut viedä\nteidät vahingoittumattomina kotiin ja teen niin.\"\n\n\"Pelkäättekö siis jotakin vaaraa?\" don Pedro kysyi.\n\n\"On aina olemassa vaaroja\", metsästäjä vastasi katkerasti, \"etenkin\nsalomaalla.\"\n\n\"Uhkaisiko meitä jokin petos?\"\n\n\"Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata; käyttäkää vain hyväksenne\nsanojani. Jos tahdotte säilyttää päänahkanne, niin teidän täytyy, mitä\ntahansa näettekin minun tekevän tai sanovan ja kuinka tahansa\nkäyttäydynkin, ehdottomasti luottaa minuun ja totella minua ilman\nepäilyä ja pelkoa kaikessa mitä käsken, sillä kaikilla toimillani on\nvain yksi päämäärä, nimittäin pelastaa teidät. Suostutteko näihin\nehtoihin?\"\n\n\"Kyllä!\" doña Hermosa huudahti vilkkaasti, \"mitä hyvänsä tapahtuneekin,\nme emme epäile teidän rehellisyyttänne, ja toimimme vain teidän\nohjeittenne mukaan.\"\n\n\"Sen vannon teille\", haciendero vahvisti.\n\n\"Hyvä on, nyt vastaan kaikessa puolestanne, älkää pelätkö mitään. Älkää\npuhuko mitään enää minulle, minun täytyy koota ajatukseni hetkiseksi.\"\n\nKumarrettuaan kevyesti hän poistui muutamia askeleita ja istuutui erään\npuun juurelle.\n\nSillä välin meksikolaisten uteliaisuus oli äärettömästi jännityksissä,\nhe näkivät että vakava vaara epäilemättä uhkasi heitä ja että\nmetsästäjä koetti mielessään keksiä jotakin keinoa sen välttämiseksi.\nMutta sitten kun heillä nyt oli hyvät aseet, sarvet ruutia ja luoteja\ntäynnään, he katselivat asemaansa aivan toisessa valossa, ja vaikka he\nolivatkin hyvin levottomia, niin he eivät kuitenkaan epäilleet voivansa\nvälttää satimia, joita heille oli viritetty.\n\nKun metsästäjä oli istunut liikkumatta kuin kuvapatsas noin puolen\ntuntia, hän kohotti päänsä, laski puiden varjojen pituuden ja nousi\nvilkkaasti.\n\n\"Ratsaille!\" hän sanoi, \"on aika meidän lähteä.\"\n\nJa kädenkäänteessä hevoset olivat kunnossa ja matkustajat satulassa.\n\n\"Eteenpäin!\" metsästäjä lausui, \"intiaanilaisessa kulkujärjestyksessä,\nja seuratkaa tarkoin liikkeitäni.\"\n\nErämaassa tarkoitetaan intiaanilaisella kulkujärjestyksellä kulkemista\njäljekkäin, jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä matkastaan.\n\nMutta sen sijaan että olisi jatkanut entiseen suuntaan, metsästäjä\nohjasi hevosensa puroon, jonka juoksua hän seurasi aina erääseen\nkauempana olevaan paikkaan, jossa kaksi muuta vesistöä yhtyi siihen.\nKivisydän poikkesi vasemmanpuoliselle vesistölle, jonka juoksua hän\nseurasi.\n\nMeksikolaiset olivat täsmälleen noudattaneet tätä liikettä ja\nseurasivat jäljessä, niin että kunkin hevosen pää oli edellä kulkevan\nlautasilla.\n\nKuumuus oli painostava metsässä, jossa ilmanliike lehdistön ehkäisemänä\noli tuskin huomattava. Syvin hiljaisuus vallitsi kaikkialla, linnut,\nkyyköttäen lehtien seassa, olivat lakanneet laulamasta, vain\nlukemattomien lammikkojen päällä kuhisevien moskiittimäärien\nyksitoikkoinen surina kuului.\n\nSillä välin laajeni se puro, jota he seurasivat, yhä enemmän ja kasvoi\nvähitellen joeksi. Jo näkyi siellä täällä mustia chicoteja [Chicoteiksi\nsanotaan juurineen irti temmattuja puita, joita virrat vievät mukanaan.\nNämä tuottavat usein vakavia vaaroja laivaliikkeelle.], joilla seisoi\nyhdellä jalalla flamingoja ja haikaroita. Rannat alkoivat tulla\njyrkiksi molemmin puolin ja hevosten oli jo toisinaan pakko uida.\n\nTämä tuntematon joki, jonka siniset aallot eivät vielä koskaan\nolleet kuvastaneet muuta kuin taivaan sineä tai sen rantojen yli\nepäsäännöllisesti nojaavien puiden vihreätä kupua, tarjosi suurenmoisen\nja majesteetillisen näyn, joka toi sydämeen eräänlaisen suloisen ja\nuskonnollisen raskasmielisyyden.\n\nMatkustajat kiiruhtivat yhä eteenpäin, ääneti kuin aaveet uiden\nhitaasti virran uomassa oppaansa jälkeen, jonka kotkansilmä tarkasti\njoen rantoja.\n\nTultuaan paikalle, jossa suunnaton kallionlohkare kohosi yksinäisen\nvartian tavoin ja muodosti ikäänkuin tavattoman suuren holvin veden\npäälle, Kivisydän poikkesi vähän suunnasta, ja liukuen hevosensa\nselästä, jonka ohjat hän antoi jäljessään tulevalle don Pedrolle, hän\nheittäytyi veteen ja ui holvin alle, viittaamalla kehoitettuaan\nseuralaisiaan jatkamaan matkaansa. Pian metsästäjä taas näyttäytyi. Hän\nistui nyt tuollaisessa intiaanilaisessa kanootissa, jotka tehdään\nlämpimällä vedellä kiskotusta tuohesta ja ovat tavattoman keveitä.\n\nMuutamalla melan vedolla hän oli saavuttanut matkustajat. Nämä\nsiirtyivät kanoottiin, joten hevoset, vapautuneina ratsastajiensa\npainosta, voivat uida helpommin.\n\nDoña Hermosa oli ihastunut tähän muutokseen. Kärsien vielä haavastaan\nhänestä alkoi tuntua hyvin vaikealta pysytellä hevosen selässä,\nhuolimatta kaikista yrityksistään salata väsymystään.\n\nMutta metsästäjän tarkka silmä oli huomannut nuoren tytön väsymyksen,\nja tämän takia hän olikin noutanut kanootin.\n\nHe jatkoivat siten matkaansa noin tunnin ajan, minkään herättämättä\nheissä levottomuutta tai saattamatta heitä epäilemään vihollisen\nläheisyyttä. Vihdoin he saapuivat eräälle kohdalle jokea, jossa rannat\njotenkin pitkän matkaa kohosivat äkkijyrkkinä melkoisen korkealle,\npusertaen joen kahden kohtisuoran kallionseinän väliin.\n\nKeskellä jokea kohousi harmahtava, noin kuudenkymmenen metrin laajuinen\ngraniittikallio. Tätä kalliota kohti metsästäjä ohjasi kanootin.\n\nMeksikolaiset, jotka aluksi ihmettelivät tätä liikettä, käsittivät\nkuitenkin pian sen. Kun he olivat vain vähän matkan päässä kalliosta,\nniin he huomasivat, että eräs sen kyljistä oli loiva ja että tällä\npuolen oli ammottava luolan suu.\n\nKanootti saapui rantaan ja matkustajat astuivat maihin. Päästyään\nkalliolle he kiiruhtivat taluttamaan sinne hevosensa. Eläinparat olivat\nmilt'ei menehtyä väsymyksestä.\n\n\"Tulkaa\", metsästäjä sanoi nostaen kanootin hartioilleen.\n\nMeksikolaiset seurasivat häntä.\n\nLuola oli avara ja näytti ulottuvan kauas veden alle.\n\nHevoset kytkettiin luolan peräosaan ja niille annettiin ruokaa.\n\n\"Täällä\", metsästäjä sanoi, \"olemme turvassa sikäli kuin erämaassa on\nmahdollista. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, vietämme yön täällä\nantaaksemme väsyneitten hevostemme levätä. Voitte tehdä tulen\npelkäämättä, sillä aukot, joista päivänvalo tunkeutuu tänne,\nhajoittavat savun ja tekevät sen näkymättömäksi. Vaikka luulenkin\njohtaneeni vainoojaamme väärille jäljille, teen kuitenkin\ntiedustelumatkan ympäristöön. Älkää olko levottomia, lähellä ja kaukana\nollen vartioin teitä. Tunnin kuluttua palaan. Ennen kaikkea älkää\nnäyttäytykö. Erämaassa ei milloinkaan tiedä kenen tarkastettavaksi\nantautuu. Hyvästi hetkiseksi.\"\n\nHän läksi jättäen seuralaisensa sitäkin suuremman levottomuuden\nvaltaan, kun he, vaikkakin aavistivat suuren vaaran heitä uhkaavan,\neivät voineet arvata, mistä tai miten tämä vaara heidät kohtaisi, ja\nkoska he olivat kokonaan riippuvia miehestä, jonka todellista luonnetta\nja tarkoitusta heidän oli mahdoton saada selville.\n\n\n\n\nVII.\n\nKAHAKKA.\n\n\nLuonnolla on kuitenkin vaatimuksensa, joista se ei milloinkaan luovu.\nNiin suuresti levottomia kuin meksikolaiset olivatkin, niin ne\nrasitukset, joita he tämän pitkän päivämatkan aikana olivat saaneet\nkestää, vaikuttivat, että he tunsivat ehdotonta tarvetta saada voimansa\ntakaisin. Hetken mietittyään sitä jännittävää, melkein epätoivoista\nasemaa, jossa he nyt olivat, don Pedro käski sen vuoksi peonien tehdä\ntulen ja laittaa illallisen.\n\nOn huomattavaa, että ihmiset, joiden elämä on enemmän ruumiillista kuin\nhenkistä, eivät koskaan ole syömättä ja nukkumatta, mihin asemaan\nsattuma heidät saattaakin. Ruokahalua ja unta ei heiltä puutu\nmilloinkaan. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Ollen joka hetki\nvaarassa mahdollisesti joutua taisteluun elämästä ja kuolemasta joko\nihmisiä tai luonnon voimia vastaan, heidän voimiensa täytyy olla niiden\nponnistusten tasalla, joihin heidän on pakko alistua voittaakseen heitä\nkohtaavat esteet tai heitä uhkaavat vaarat.\n\nAteria nautittiin synkän hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tunsi\nlevottomuutta yön lähetessä, sen vuorokauden ajan, jonka punaihoiset\ntavallisesti valitsevat hyökätäkseen vihollistensa kimppuun pimeän\nturvissa, minkä vuoksi meksikolaiset eivät ajatelleet vaihtaa ajatuksia\nkeskenään.\n\nMetsästäjä viipyi kauan poissa. Kaksi tuntia oli jo kulunut siitä kun\naurinko oli kadonnut korkeiden vuorenhuippujen taakse. Maa peittyi \nsynkkään pimeyteen, aivankuin kääreeseen; tähteäkään ei tuikkinut\ntaivaalla. Suuria mustia pilviä kulki taivaalla, verhoten kuun\ntäydelleen.\n\nHaciendero ei ollut tahtonut kenellekään muulle kuin itselleen uskoa\ntehtävää valvoa yleistä turvallisuutta. Maaten pitkänään kalliolla,\njottei mikään näkymätön vihollinen häntä huomaisi, hän tähysteli\nlevottomasti pitkin joen mustaa uomaa, rinnallaan capatazi, joka yhtä\nvähän kuin hänkään tahtoi etsiä lepoa, koska tuntemansa levottomuus\nteki sen mahdottomaksi.\n\nJoen korkeat äyräät olivat paljaat ja yksinäiset. Ainoastaan sillä\nkohdalla, mistä pääsi rannalle, näkyi toisinaan mustia varjoja, jotka\nliikkuivat hetkisen, päästellen kumeita kiukkuisia mörähdyksiä ja sen\njälkeen taas kadoten.\n\nNämä varjot olivat nähtävästi villipetoja, jotka menivät takaisin\npesiinsä, sammutettuaan janonsa virrassa.\n\n\"Tulkaa!\" matala mutta terävä ääni kuiskasi äkkiä meksikolaisen\nkorvaan.\n\nDon Pedro kääntyi ympäri, tukahduttaen ihmetyksen huudahduksen.\nMetsästäjä seisoi hänen vieressään pyssyynsä nojaten.\n\nNuo kolme miestä menivät luolan sisään.\n\nIllallisen laittamista varten tehdyn tulen jäljellä olevat kekäleet\nlevittivät tarpeeksi valoa, jotta voitiin erottaa esineet.\n\n\"Olette viipynyt kauan\", haciendero sanoi.\n\n\"Olen kulkenut pitkän matkan sen jälkeen kuin teidät jätin\", metsästäjä\nvastasi, \"mutta se ei kuulu tähän. Muuan mies, jota teidän ei nykyisin\nmaksa vaivaa tuntea, on saanut päähänsä estää teidät pääsemästä\nviljelyksillenne. Varovaisuustoimenpiteistäni huolimatta en ole\nonnistunut salaamaan jälkiäni noilta viekkailta hornanhengiltä, joiden\nläpitunkeva katse voisi keksiä kotkan jäljet ilmassa. Intiaanit ovat\npystyttäneet leirinsä aivan lähelle, he valmistavat juuri lauttoja ja \nkanootteja hyökätäkseen kimppuumme.\"\n\n\"Onko heitä paljon?\" haciendero kysyi.\n\n\"Ei, korkeintaan parikymmentä, joista vain viidellä tai kuudella on\nampuma-aseet; muilla on vain nuolet ja keihäät. Tiedetään teidän olevan\naseettomia, tai ainakin luullaan niin, ja toivotaan saatavan teidät\nkiinni tarvitsematta ampua laukaustakaan.\"\n\n\"Mutta kuka voi vainota meitä niin kiihkeästi?\"\n\n\"Sehän on samantekevää. Se on muuan omituinen ja salaperäinen olento,\njonka elämä on yhtämittaisia synkkiä salajuonia. Hänen sydämensä on\nkuilu, jota kukaan ei ole uskaltanut tutkia ja jonka pohjaan hän ehkä\nitsekin pelkää katsoa, vaikkei hän muuten pelkääkään mitään maailmassa.\nMutta jättäkäämme tämä. Kahden tunnin kuluttua hyökätään kimppuumme.\nTeillä on tarjona kolme keinoa välttääksenne teitä uhkaavaa kohtaloa.\"\n\n\"Mitkä nämä keinot ovat?\" haciendero kysyi vilkkaasti.\n\n\"Ensimmäinen on pysyä paikoillaan, odottaa hyökkäystä ja taistella\nmiehuullisesti. Apachit, pelästyksissään siitä, että tapaavat miehet,\njotka he toivoivat yllättävänsä turvattomina, asestettuina ja\nvaruillaan, menettävät kenties rohkeutensa ja vetäytyvät pois.\"\n\nDoña Hermosa, herättyään puhelevien ääneen, oli lähestynyt ja kuunteli\nlevottomana.\n\nHaciendero pudisti päätään.\n\n\"Tämä keino näyttää minusta vaaralliselta\", hän sanoi, \"sillä jos\nvihollistemme onnistuu saada pysyvä jalansija kalliolla, niin he\nlopuksi lukumäärällään voittavat ja saavat meidät haltuunsa.\"\n\n\"Todennäköisesti niin tapahtuu\", metsästäjä lausui kylmästi.\n\n\"Kuulkaamme toista keinoa, sillä nyt esittämämme näyttää\nmahdottomalta.\"\n\n\"Tämä kallio on maanalaisen käytävän kautta, joka kulkee joen uoman\nalta, yhteydessä toisen kallion kanssa, joka on jotenkin kaukana tästä\npaikasta, missä nyt olemme. Sinne tultuamme asetumme kanoottiin ja kun\nolemme päässeet toiselle rannalle, nousemme taas hevosen selkään ja\nkoetamme pelastua pakenemalla.\"\n\n\"Minä pitäisin tätä keinoa parempana, elleivät hevosemme olisi niin\nlopen väsyneitä ja ellei pako erämaan kautta olisi melkein mahdoton.\"\n\n\"Punanahat tuntevat yhtähyvin kuin minäkin tämän kallion, jonne nyt\nolemme paenneet, kenties he jo ovat miehittäneet uloskäytävän, jonka\nkautta toivomme pääsevämme karkuun.\"\n\n\"Aijai\", haciendero sanoi surullisena, \"huolimatta hyvästä tahdostanne\neivät ehdottamanne keinot ole onnistuneita.\"\n\n\"Tiedän sen. Paha kyllä ei riipu minusta, ettei asian laita ole\ntoisin.\"\n\n\"No niin\", don Pedro mumisi alistuvasti, \"kuulkaamme viimeistä keinoa.\"\n\n\"Pelkään, että pidätte sitä vielä mahdottomampana kuin molempia toisia.\nSe on hullu ja epätoivoinen yritys, joka kenties tarjoaisi menestymisen\nmahdollisuuden, ellei mukanamme olisi naista, jota emme saa asettaa\nvaaraan pelastaaksemme hänet toisesta.\"\n\n\"Sitten ei maksa vaivaa puhua siitä\", haciendero sanoi, luoden\ntuskallisen silmäyksen tyttäreensä.\n\n\"Anteeksi isäni\", doña Hermosa huudahti vilkkaasti, \"kuulkaamme\nminkälainen keino on, kenties se päinvastoin on ainoa, todella\nmahdollinen. Selittäkää, señor\", hän jatkoi metsästäjään kääntyen. \"Sen\njälkeen mitä olette tehnyt puolestamme, olisi kiittämätöntä olla\nnoudattamatta neuvojanne. Mitä te epäilette sanoa meille minun tähteni,\non, siitä olen vakuutettu, ainoa mahdollinen jäljellä oleva\npelastuskeino.\"\n\n\"Kenties\", metsästäjä vastasi, \"mutta minä toistan, señorita, tämä\nmahdollisuus on teidän mukananne mahdoton.\"\n\nNuori tyttö suoristautui, ivallinen hymy väreili hänen huulillaan,\nhänen vastatessaan hieman pilkallisella äänellä:\n\n\"Te luulette siis minua hyvin heikoksi ja araksi, señor, koska ette\nrohkene puhua? Olen kyllä vain nainen, heikko kuten me kaikki olemme,\nmutta luulen osoittaneeni niinä muutamina tunteina, jotka olemme\nyhdessä matkustaneet, että sydämeni on vieras aralle pelvolle ja että,\nvaikkeivät ruumiilliset voimani vedäkään vertoja sielunvoimilleni, niin\ntahtoni voittaa kuitenkin tuon heikkouden, joka, sen pahempi, vaivaa\nsukupuoltani, ja asettaa minut aina tapahtumain tasalle, olkoot ne\nminkälaisia tahansa.\"\n\nKivisydän oli tarkkaavasti kuunnellut nuoren tytön sanoja. Se\nvälinpitämättömyyden naamio, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli sulanut\ntämän sointuvan äänen vaikutuksesta ja heleä puna oli levinnyt hänen\nposkilleen.\n\n\"Suokaa anteeksi, señorita\", hän vastasi äänellä, jonka hänen sisäinen\nliikutuksensa sai väräjämään, \"olen ollut väärässä, minä puhun.\"\n\n\"Hyvä\", tyttö sanoi hellästi hymyillen, \"tiesinhän, että vastaisitte\nminulle.\"\n\n\"Apachit ovat, kuten jo olen maininnut, pystyttäneet leirinsä vähän\nmatkan päähän täältä joen rannalle. Vakuutettuina siitä, ettei heitä\nhäiritä, he eivät ole asettaneet mitään vahteja, vaan nukkuvat, juovat\ntulivettä tai polttavat, odottaessaan hetkeä, jolloin he hyökkäävät\nkimppuumme. Meitä on kuusi hyvin aseistettua ja päättäväistä miestä,\nsillä me tiedämme, että pelastuksemme riippuu yrityksemme\nonnistumisesta. Jos nousemme maihin saarella, yllätämme punanahat ja\nhyökkäämme voimakkaasti heidän kimppuunsa, niin onnistumme kenties\naukaisemaan itsellemme tien, ja silloin olemme pelastetut, sillä\ntappionsa jälkeen he eivät uskalla ajaa meitä takaa. Tätä olen tahtonut\nehdottaa.\"\n\nSyntyi jotenkin pitkä äänettömyys. Doña Hermosa katkaisi sen.\n\n\"Olitte väärässä epäillessänne tehdä meille tämän ehdotuksen\", hän\nsanoi vilkkaasti, \"sillä se on tosiaankin ainoa mahdollinen. On parempi\nurhoollisesti käydä kohti vaaraa, kuin pelkurimaisesti vavista sitä\nodotellen. Liikkeelle, liikkeelle, emme saa menettää sekuntiakaan.\"\n\n\"Tyttäreni\", don Pedro huudahti, \"sinä olet järjiltäsi, ajattelehan,\nettä antaudumme melkein varmaan kuolemaan.\"\n\n\"Olkoon niin, isäni\", tytär vastasi kiihkeän voimakkaasti, \"kohtalomme\non Jumalan kädessä, hänen suojeluksensa on ollut liiankin huomattava\ntähän asti, jotta hän nyt jättäisi meidät.\"\n\n\"Señorita on oikeassa\", capatazi huudahti, \"menkäämme savustamaan nuo\nhornanhenget pesästään. Muuten olen vakuutettu siitä, että tämä\nmetsästäjä, jolta nöyrimmästi pyydän anteeksi, että hetkisen olen\nepäillyt hänen luotettavuuttaan, hankkii meille tilaisuuden huomaamatta\npäästä aina apachien leiriin asti.\"\n\n\"Ainakin teen kaiken voitavani siihen suuntaan\", metsästäjä vastasi\nkoruttomasti.\n\n\"No, olkoon menneeksi, koska välttämättä niin tahdotte\", haciendero\nsanoi huoaten.\n\nVaikkeivät peonit olleet ottaneet osaa keskusteluun, niin he kuitenkin\ntarttuivat kivääreihinsä päättäväisen näköisinä, joka osoitti, että he\nolivat päättäneet tehdä velvollisuutensa.\n\n\"Seuratkaa minua\", metsästäjä sanoi sytyttäen ocotepuusta tehdyn\nsoihdun valaistakseen tietä.\n\nSivumennen he ottivat hevosensa, jotka muutaman tunnin nyt levättyään\nolivat tulleet taas täysiin voimiinsa.\n\nMatkustajat jatkoivat matkaansa luolan kautta. He kuulivat päänsä\npäällä laineiden kumean, yhtämittaisen äänen. Tuhansittain yölintuja,\näkillisen tulenvalon häikäiseminä, heräsi kulkijain matkatessa ja\nkierteli heidän ympärillään, kirkuen kamalasti, korvia vihlovasti.\n\nKuljettuaan rivakasti eteenpäin noin kaksikymmentäyksi minuuttia\nmetsästäjä pysähtyi.\n\n\"Vartokaa minua tässä\", hän sanoi, jättäen soihdun capatazille ja\npoistuen juosten.\n\nHän ei viipynyt kauan poissa.\n\n\"Tulkaa\", hän sanoi, \"kaikki on hyvin.\"\n\nHe seurasivat häntä taas. Äkkiä he tunsivat kasvoillaan raikkaan ja\npurevan ilman, ja edessään pimeässä he näkivät pari kolme loistavaa\npistettä; he olivat tulleet toiselle kalliolle.\n\n\"Nyt meidän täytyy olla kaksinverroin varovaisia\", metsästäjä sanoi,\n\"nuo loistavat pilkut, jotka näette sumun läpi, ovat apachien\nleiritulia. He ovat tarkkakuuloisia, pieninkin kolina ilmaisisi heille\nläsnäolomme.\"\n\nKanootti laskettiin taas veteen ja meksikolaiset astuivat siihen.\nCapatazi, joka istui tuon hauraan aluksen perässä, piti käsissään\nkaikkien, perässä uivien hevosten ohjaksia.\n\nJoen yli mentiin muutamassa minuutissa. Kanootti karahti pian kumeasti\nrantahiekkaan.\n\nMetsästäjä oli valinnut paikan taidokkaasti. Korkea kallio loi veteen\npitkälti niin synkän varjon, että olisi ollut mahdoton erottaa\nmatkustajia kymmenen askeleen päästä.\n\nMetsä, joka oli tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä rannalta, tarjosi\nheti suojaa tiheiköissään pakolaisille.\n\n\"Señorita saa jäädä tähän yhden peonin kanssa vartioimaan hevosia\",\nmetsästäjä sanoi äkkiä, \"sillä välin kun me teemme yllätysyrityksemme.\"\n\n\"Ei\", nuori tyttö sanoi päättävästi, \"minä en tarvitse ketään. Sen\nmiehen, jonka jättäisitte luokseni, tarvitsette paremmin itse. Antakaa\nminulle pistooli, jotta voin puolustaa itseäni siinä tuskin luultavassa\ntapauksessa, että kimppuuni hyökättäisiin, ja lähtekää menemään.\"\n\n\"Kuitenkin, señorita\", nuori mies väitti...\n\n\"Minä tahdon niin\", tyttö sanoi ratkaisevasti, \"menkää ja Jumala olkoon\nkanssanne.\"\n\nHaciendero painoi kouristuksen tapaisesti tytärtään rintaansa vasten.\n\n\"Rohkeutta, isäni!\" tytär sanoi syleillen häntä, \"kaikki käy kyllä\nhyvin.\"\n\nHän otti isältään pistoolin ja poistui nopeasti, viitaten kädellään\njäähyväisiksi.\n\nMetsästäjä kehoitti vielä kerta tovereitaan varovaisuuteen, ja pieni\njoukko tunkeutui hänen jäljessään metsään.\n\nKuljettuaan peräkanaa noin neljännestunnin, he huomasivat apachien\ntulien loistavan lähellä.\n\nMetsästäjän annettua merkin meksikolaiset heittäytyivät maahan ja\nalkoivat ryömiä hiljaa ja erittäin varovasti tuuma tuumalta, \njännittyneen tarkasti, valmiina ampumaan huomatessaan vihollistensa\ntekevän vähimmänkin epäiltävän liikkeen.\n\nMutta mitään liikettä ei huomattu. Apachit nukkuivat, suurimmaksi\nosaksi, kuten helposti saattoi arvata, vahvasti päihdyksissä,\nväkijuomien liiallisen nauttimisen johdosta.\n\nAinoastaan kolme tai neljä sotilasta, jotka hiuksiin korvan yläpuolelle\npistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, istui\nkumartuneena tulen ääressä polttaen tupakkaa itsetietoisen arvokkaasti,\nkuten intiaanien tapa on.\n\nMetsästäjän käskystä meksikolaiset nousivat hiljaa, ja kukin haki\nsuojaa puunrungon takaa.\n\n\"Minä jätän nyt teidät\", metsästäjä sanoi matalalla äänellä, \"menen\nleiriin. Pysykää liikkumatta paikoillanne ja mitä tapahtuukin, niin\nälkää ampuko ennenkuin näette minun heittävän lakkini maahan.\"\n\nMeksikolaiset nyökkäsivät hiljaa ja metsästäjä katosi pensastoon.\n\nSiitä paikasta, jossa matkustajat olivat väijyksissä, he voivat\nhelposti nähdä mitä tapahtui punaihoisten leirissä, vieläpä kuullakin\nmitä siellä puhuttiin, sillä vain muutama kymmenen metriä erotti heidät\ntulesta, jonka ympärillä päälliköt istuivat kyykistyneinä.\n\nEteenpäin kumartuneina, sormi kiväärin liipasimella ja silmät\ntähdättyinä leiriin meksikolaiset odottivat kuumeisen levottomina\nampumismerkkiä.\n\nNe muutamat minuutit, jotka kuluvat ennen hyökkäystä, ovat juhlallisia.\nMies, jääneenä yksin ajatustensa valtaan, aikoen pelata elämästään\narmottomassa taistelussa, tuntee, olkoon hän kuinka urhoollinen\ntahansa, että hänet vaistomaisesti valtaa pelko, joka panee hänen\nkaikki jäsenensä värisemään. Tänä juhlallisena hetkenä hän näkee koko\nelämänsä huimaavaa vauhtia kiitävän ohitseen ikäänkuin unessa, ja\nomituista kyllä mahtavimmin vaikuttaa hänen mieleensä ajatus siitä mikä\nhäntä odottaa haudan tuolla puolen, pelko tuntemattomasta.\n\nNoin kymmenen minuuttia oli kulunut metsästäjän lähdöstä, kun heikkoa\nkahinaa kuului pensaista leirin toiselta puolen.\n\nApachipäälliköt käänsivät välinpitämättömästi päätään, pensaat\nväistyivät ja Kivisydän näyttäytyi vahtitulien synnyttämässä\nvalovyössä.\n\nMetsästäjä astui hitain askelin päälliköiden luo. Tultuaan heidän\nluokseen hän pysähtyi ja kumarsi juhlallisesti, mutta mitään puhumatta.\n\nPäälliköt vastasivat hänen tervehdykseensä varsin kohteliaalla tavalla,\njoka on synnynnäistä punaihoisille.\n\n\"Veljeni on tervetullut\", muuan päälliköistä sanoi, \"tahtooko hän istua\nneuvottelutulen ääreen.\"\n\n\"Ei\", metsästäjä vastasi kuivasti, \"minulla on kiire.\"\n\n\"Veljeni on viisas\", päällikkö jatkoi, \"hän on jättänyt valkonaamat\noman onnensa nojaan, koska hän tietää, että Tiikerikissa on antanut\nheidät alttiiksi apachisoturien pitkille, rihlatuille nuolille.\"\n\n\"Minä en ole jättänyt valkonaamoja oman onnensa nojaan, veljeni\nerehtyy. Olen vannonut suojelevani heitä ja teen myös niin.\"\n\n\"Tiikerikissan käsky sotii sitä vastaan.\"\n\n\"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikissaa, minä vihaan\npetosta. Minä en salli apachisoturien panna täytäntöön mitä heillä on\nmielessä.\"\n\n\"Ooah!\" päällikkö sanoi, \"veljeni puhuu hyvin kopeasti. Olen kuullut\nhaarahaukan ärsyttävän kotkaa, mutta siipensä kärjellä kaikkivaltias\nlintu on musertanut sen tomuksi.\"\n\n\"Lopeta pilasi, päällikkö; sinä olet heimosi kuuluisimpia sotureita,\nälä salli itseäsi tehtävän häpeällisen petoksen välikappaleeksi.\nTiikerikissa on ottanut vastaan nämä matkustajat kattonsa alle, on\ntarjonnut heille vieraanvaraisuuttaan. Sinä tiedät, että kestiystävyys\non pyhä aavikolla.\"\n\nApachi nauroi ylenkatseellisesti.\n\n\"Tiikerikissa on suuri päällikkö, hän ei ole halunnut syödä eikä juoda\nvalkonaamojen kanssa.\"\n\n\"Se on arvotonta petosta.\"\n\n\"Valkonaamat ovat varastelevia koiria, apachit nylkevät heidän\npäänahkansa.\"\n\n\"Roisto!\" metsästäjä huudahti kiukuissaan, \"minäkin olen valkonaama;\ntulehan tänne nylkemään päänahkaani!\"\n\nJa nopeana kuin ajatus hän syöksyi intiaanipäällikön kimppuun, samalla\nkuin hän heitti karvalakkinsa maahan ja painoi puukkonsa hänen\nsydämeensä.\n\nÄkkiä pamahti viisi laukausta ja muut tulen ympärille kokoontuneet\npäälliköt vierivät kuolettavasti haavoitettuina maahan.\n\nNämä päälliköt olivat ainoat, joilla oli ampuma-aseet.\n\n\"Eteenpäin! Eteenpäin!\" metsästäjä huusi, tarttuen kiväärinsä piippuun\nja syöksyen hämmennyksiin joutuneitten apachien keskelle.\n\nMeksikolaiset olivat heti ensi laukauksen jälkeen hyökänneet leiriin\noppaansa avuksi.\n\nNyt raivosi kauhea verilöyly, sitä kauheampi, kun jokainen tiesi ettei\nmitään sääliä ollut odotettavana.\n\nOnneksi oli valkoisilla pistoolinsa, jotka he laukaisivat aivan vasten\nvihollistensa rintaa, ja sen jälkeen hyökkäsivät heidän kimppuunsa\nsapeleineen.\n\nIntiaanit olivat tulleet niin täydelleen yllätetyiksi, he kun eivät\nollenkaan olleet odottaneet niin ankaraa hyökkäystä miesten taholta,\njotka näyttivät nousseen maasta ja joiden lukumäärästä ei heillä ollut\naavistustakaan, että puolet heistä olivat jo saaneet surmansa,\nennenkuin toiset olivat saavuttaneet taas kylmäverisyytensä ja\najattelivat vakavasti puolustaa itseään. Mutta kun he aikoivat ryhtyä\nvakavaan vastarintaan, niin se oli myöhäistä, sillä meksikolaiset\nahdistivat heitä niin kovasti että enempi taistelu oli mahdotonta.\n\n\"Lopettakaa!\" metsästäjä huusi.\n\nValkoiset ja punanahat laskivat aseensa aivankuin yhteisestä\nsopimuksesta.\n\nMetsästäjä jatkoi:\n\n\"Apachisoturit, heittäkää pois aseenne!\"\n\nNämä tottelivat.\n\nOppaansa viittauksesta meksikolaiset sitoivat nyt apachit, näiden\nyrittämättä tehdä vähääkään vastarintaa.\n\nKun punaihoiset huomaavat joutuneensa häviölle, he taipuvat äärimmäisen\ntunteettomina ja kohtaloonsa alistuen sen lain alle, olkoon se sitte\nkuinka ankara tahansa, jonka voittaja suvaitsee heille määrätä.\n\nKahdestakymmenestä apachisoturista eli enää vain kahdeksan, muut olivat\nsaaneet surmansa.\n\n\"Auringon noustessa tulen itse päästämään teidät vapaiksi; älkää siihen\nmennessä tehkö mitään yritystä katkoa siteitänne. Te tunnette minut,\nminä annan anteeksi kerran, en koskaan kahdesti.\"\n\nMeksikolaiset kokosivat intiaanien pois heittämät aseet ja poistuivat.\n\nApachien hevoset olivat lieassa leirin toisessa päässä. Kivisydän laski\nne irti ja ajoi metsään, jonne ne katosivat pitkin hyppäyksin.\n\n\"Palatkaamme nyt señoritan luo\", metsästäjä sanoi.\n\n\"Aijotteko todellakin palata takaisin ja päästää nuo miehet vapaiksi\",\nhaciendero kysyi.\n\n\"Aijon kyllä; tahdotteko että jätän heidät villipetojen syötäväksi?\"\n\n\"Siitä ei olisi mitään erikoista vahinkoa\", kostonhaluinen capatazi\nhuomautti.\n\n\"Ovathan he ihmisiä niinkuin mekin.\"\n\n\"Oh\", capatazi sanoi, \"sitä ne ovat niin vähän, ettei maksa vaivaa\npuhua siitä.\"\n\n\"Niinmuodoin te uskallatte antautua noiden villien ihmisten käsiin,\njotka on saatettu äärimmäiseen mielentilaan tappionsa kautta\",\nhaciendero huomautti. \"Ettekö pelkää että he tappavat teidät?\"\n\n\"Hekö?\" metsästäjä vastasi halveksivan ylimielisesti. \"He eivät\nuskaltaisi.\"\n\nDon Pedro ei voinut olla osoittamatta ihmettelyään.\n\n\"Punanahat ovat kaikkein kostonhimoisimpia ihmisiä\", hän sanoi.\n\n\"Niin\", metsästäjä vastasi, \"mutta minä en olekaan heidän mielestään\nmikään ihminen.\"\n\n\"Mikä te olette sitten?\"\n\n\"Paha henki\", metsästäjä mumisi kumealla äänellä.\n\nTällä välin he olivat saapuneet siihen paikkaan, johon he olivat\njättäneet hevosensa.\n\nTaistelun melske oli tunkeutunut aina doña Hermosan korviin, mutta tuo\nuskalias nuori tyttö, tällä tavoin jätettynä keskelle aarniometsää,\noli, antamatta tuntemansa varsin luonnollisen pelvon ollenkaan vallata\nitseään ja tajuten hänelle uskotun hevosten vartioimisen tärkeyden,\npysynyt järkähtämättä paikoillaan samassa paikassa pistooli kummassakin\nkädessään, kuunnellen levottomana erämaan ääniä, valmiina puolustamaan\nitseään ja ennemmin päättäneenä kuolla kuin antautua intiaanien käsiin.\n\nHänen isänsä selitti hänelle muutamin sanoin mitä oli tapahtunut, jonka\njälkeen lähdettiin matkalle, niin nopeasti kuin hevoset voivat juosta.\n\nRatsastusta kesti koko yön kuvaamattomalla vauhdilla. Auringon\nnoustessa oli päästy ulos metsästä. Alaston erämaa levisi taivaanrantaa\nvasten.\n\nHe jatkoivat vielä kaksi tuntia tällä tavoin vauhtia hiljentämättä.\nViimein pysähdyttiin.\n\n\"Tiemme eroavat tässä\", metsästäjä sanoi lujalla äänellä, vaikkakin\nsiinä tuntui raskasmielisyyttä, jota hän ei kokonaan voinut salata.\n\n\"Nyt jo\", nuori tyttö sanoi viattomasti.\n\n\"Kiitos ilmaisemastanne kaipauksesta, señorita, mutta niin täytyy\ntapahtua, teillähän on vain muutaman penikulman matka haciendaanne.\nTien löydätte nyt helposti, apuni on teille täst'edes tarpeeton.\"\n\n\"Me emme saa erota siten, señor\", haciendero sanoi, ojentaen hänelle\nkätensä, \"olen teille suuressa kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Unohtakaa se, caballero\", nuori mies sanoi vilkkaasti, \"unohtakaa\nminutkin, me emme saa enää nähdä toisiamme. Te palaatte sivistyneeseen\nelämään, minä palaan erämaahan. Meidän tiemme ovat erilaiset. Sekä\nteidän että minun itseni takia ette saa toivoa, että sattuma jälleen\ntoisi meidät yhteen. Mutta\", hän lisäsi, kohottaen silmänsä nuoreen\ntyttöön, \"minä vien mukanani muiston, joka ei milloinkaan unohdu! Ja\nnyt hyvästi! Tuolla tulee jo joukko vaqueroja haciendastanne teitä\nvastaan, te olette turvassa.\" Ja kumartuen aina hevosensa kaulaan asti\nhän kääntyi ja nelisti pois.\n\nMutta kohottaessaan päänsä hän näki doña Hermosan ratsastavan\nrinnallaan.\n\n\"Pysähtykää!\" tyttö sanoi.\n\nMetsästäjä totteli koneellisesti.\n\n\"Kas tässä\", tyttö jatkoi liikutettuna ojentaen hänelle kapean\nkultasormuksen, \"kas tässä kaikkein kalliin mitä minulla on. Tämä\nsormus on kuulunut äidilleni, jota minulla ei ole onni ollut tuntea --\npitäkää se muistona minulta, señor.\"\n\nJa laskettuaan sormuksen hänen käteensä nuori tyttö palasi antamatta\nhänelle aikaa vastata.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKYLÄ.\n\n\nKun Espanjan valta oli ehdottomasti turvattuna uudessa maailmassa, niin\nhallitus, pitääkseen intiaanit kurissa, laittoi sinne tänne alueittensa\näärimmäisille rajoille vartiopaikkoja, joita sanottiin presidioiksi, ja\njotka asutettiin kaikenlaisilla rikollisilla, joista emämaa tahtoi\npäästä.\n\nEl presidio de San-Lucar Rio Vermoon varrella oli ensimmäisiä näistä.\n\nSiihen aikaan kun el presidio de San-Lucar perustettiin, tämä\nvartiopaikka oli vain linnoitus, rakennettu pohjoisrannalle, jyrkän\nrantatörmän huipulle, joka vallitsi jokea, eteläpuolista tasankoa ja\nsitä ympäröivää seutua.\n\nMuodoltaan nelikulmaisena sen muodostavat paksut, hakatusta kivestä\ntehdyt muurit ja sen sivulla on kolme vallinsarvea, yksi kummallakin\npuolella joen varrella ja kolmas tasangolla.\n\nYmpärysmuurin sisäpuolella oli kirkko, pappila ja ruutikellari. Muilla\nsivuilla oli rangaistusvankien suojukset, avarat komentajan ja\nrahastonhoitajan ja varusväen upseerien asunnot sekä pieni sairashuone.\n\nKaikki nämä ainoastaan yksikerroksiset rakennukset ovat italialaiseen\ntapaan varustetut laakealla azotealla [vapaa, avoin ja katoton paikka\nrakennuksen päällä]. Hallitus oli sitäpaitsi ympärysmuurin ulkopuolelle\nrakennuttanut suuria makasiineja, leipomon, myllyn, pajan,\npuusepäntyöpajan ja kaksi ranchoa, joissa pidettiin hevosia ja\nnautakarjaa.\n\nNykyisin linnoitus on melkein raunioina, muurit luhistuneet rikki\nkaikkialla hoidon puutteessa, ainoastaan asuinrakennukset ovat hyvässä\nkunnossa.\n\nEl presidio de San-Lucariin kuuluu kolme ryhmää, kaksi pohjoispuolella\nja yksi eteläpuolella jokea.\n\nPaikka on yleensä synkän näköinen, vain muutamia puita kasvaa siellä\ntäällä, kaukana toisistaan ja ainoastaan joen partaalla, todisteena\nmaan tavattomasta hedelmättömyydestä. Teitä peittää hyvin hieno hiekka,\njoka lentää ympärinsä pienemmästäkin tuulen hengähdyksestä.\n\nKolme päivää edellisessä luvussa kuvailtujen tapausten jälkeen istui\nnoin kello kahden tienoissa iltapäivällä viisi tai kuusi vaqueroa ja\nleperoa erään pöydän ympärillä eräässä kapakassa uudessa San-Lucarissa,\njoen etelärannalla, vilkkaasti väitellen keskenään, ahmien suurin\nsiemauksin pulquea savikipposista, jotka kulkivat ympäri seuruetta.\n\n\"Lempo soikoon!\" huudahti muuan pitkä, laiha ja hintelä veitikka, joka\nnäytti häikäilemättömältä lurjukselta, \"olemmehan vapaita miehiä! Jos\nkuvernööri señor don Luis Pedrosa itsepintaisesti tahtoo kohdella meitä\ntällä tavoin, niin ei Tiikerikissa ole kauempana kuin että hänen\nkanssaan voidaan sopia. Vaikkakin nykyään intiaanipäällikkönä, hän\nkuitenkin on sekoittamatonta valkoista rotua ja caballero aina\nsormenpäihin saakka.\"\n\n\"Suu kiinni! -- Hiljaa! Pablito\", toinen huomautti. \"Olisi parempi,\nettä nielisit sanasi samalla kuin pulquesikin, kuin että puhut\nsellaisia tuhmuuksia.\"\n\n\"Minä tahdon puhua, minä!\" sanoi Pablito, joka kostutti kaulaansa\nenemmän kuin muut.\n\n\"Etkö tiedä, että ympärillämme pimeässä hiipii näkymättömiä silmiä,\njotka vakoilevat meitä, ja että korvat ovat avoinna sieppaamaan\npuheemme ja hyötymään siitä.\"\n\n\"Voi, mitä sinä lörpöttelet!\" toinen sanoi olkapäitään kohauttaen.\n\"Sinä olet aina niin pelkuri, Carlocho! Minä en piittaa vakoojista\nenempää kuin vanhoista kuolaimista.\"\n\n\"Pablito!\" toinen sanoi pannen sormen suulleen.\n\n\"Mitä? Enkö ole oikeassa? Miksi don Luis tahtoo meille niin paljon\npahaa?\"\n\n\"Sinä erehdyt\", kolmas keskeytti nauraen, \"don Luis tahtoo päinvastoin\nparastasi ja todistuksena siitä on se, että hän ottaa sinulta niin\npaljon kuin voi.\"\n\n\"Oh, tuo Verado, hänellä on sitten pää kuin lurjuksella, jollainen hän\nmyöskin on\", Pablito huudahti nauraa hohottaen, \"hah, palttua kaikelle\nmitä tuleekin!\"\n\n\"Sillä välin juokaamme\", Verado sanoi.\n\n\"Niin\", Pablito toisti, \"juokaamme, upottakaamme surut! Sitä paitsi\nonhan meillä don Fernando Carril, joka voi auttaa meitä tarpeen\ntullen.\"\n\n\"Vielä nimi, jonka olisi pitänyt pysyä kurkussasi, etenkin tässä\npaikassa\", Carlocho huudahti, lyöden kiivaasti nyrkkinsä pöytään. \"Etkö\nvoi pitää suutasi kiinni, sinä kirottu koira.\"\n\nPablito rypisti kulmakarvojaan ja katsoi kieroon toista.\n\n\"Aijotko sinä sattumoisin läksyttää minua? Lempo soikoon, sinä alat\nsaada vereni kiehumaan!\" hän huudahti häijysti.\n\n\"Läksyttää? Miksei, jos ansaitset sen\", toinen vastasi rauhallisesti.\n\"Hitto vie! Jo kolmatta tuntia olet istunut täällä ja juonut kuin\nsieni. Sinä olet juovuksissa kuin naakka ja lörpöttelet kuin vanha akka\n-- pidä suusi kiinni ja mene kotiin nukkumaan!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" Pablito mölisi, iskien puukkonsa voimakkaasti\ntarjoilupöytään, \"tästä saat vastata minulle!\"\n\n\"Kunniani kautta! Pieni suonenisku ei saata olla sinulle vahingoksi;\noikein nyrkkini syyhyvät antaakseni sinulle navajadan kurjaan\nkuonoosi.\"\n\n\"Kurjaan kuonooni, sanoit?\"\n\nJa Pablito hyökkäsi Carlochon kimppuun, joka odotti häntä vankkana\nseisoen.\n\nMuut saapuvilla olevat vaquerot ja leperot heittäytyivät väliin\nestääkseen heidän syöksymästä toistensa päälle.\n\n\"Halloo, caballerot\", sanoi kapakoitsija, joka nyt huomasi\ntarpeelliseksi tarttua asiaan, \"pysykää nahoissanne, Jumalan tai\npaholaisen nimessä! Ei mitään riitaa minun luonani. Jos tahdotte\nselvitellä asioitanne on katu vapaa.\"\n\n\"Kapakoitsija on oikeassa\", Pablito sanoi, \"no tule mukaan, jos olet\nmies.\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\nMolemmat vastustajat riensivät ulos kadulle toveriensa seuraamana.\n\nMitä arvoisaan kapakoitsijaan tulee, niin hän asettui krouvinsa ovelle\nkädet housuntaskuissa ja vihelsi jaranaa [jotakin renkutusta]\nodottaessaan tappelua.\n\nPablito ja Carlocho, jotka jo olivat riisuneet hattunsa ja\nteeskennellen tervehtineet toisiaan, käärivät kokoon zarapéensa\nvasemman käsivarren ympäri kilveksi ja tempasivat pitkät veitsensä\nvyöstään, jonka jälkeen he sanaakaan vaihtamatta ihmettelevän\nkylmäverisesti asettuivat taisteluasentoon.\n\nTällaisessa kaksintaistelussa, ainoa mitä Meksikossa tunnetaan, on\ntaito ja kunnia siinä, että osaa vastustajaansa kasvoihin; iskua vyön\nalle pidetään petoksena ja arvottomana todelliselle caballerolle.\nMolemmat vastustajat, jotka olivat asettuneet lujaan asentoon, jalat\nhajallaan, ruumis kumarassa ja pää takakenossa, katsoivat toisiinsa\njännittyneen tarkkaavasti, arvatakseen toisensa liikkeet, väistääkseen\niskut ja antaakseen toisilleen naarmuja.\n\nHieno maissisavuke suussa muut vaquerot seurasivat rauhallisesti\nkatsellen taistelua, osoittaen suosiotaan taitavimmalle.\n\nTaistelua jatkui muutamia minuutteja samanlaisella menestyksellä\nmolemmin puolin, kunnes Pablito, jonka näkö oli tietenkin käynyt vähän\nsameammaksi hänen runsaan juopottelemisensa takia, väisti sekuntia\nliian myöhään ja tunsi Carlochon veitsen kärjen viiltävän halki nahan\nhänen kasvoistaan pitkin niiden pituutta.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" kaikki vaquerot huudahtivat yhtä aikaa, \"hyvin osattu!\"\n\nTaistelevat, joita tämä hyväksyminen miellytti, astuivat askeleen\ntaapäin, tervehtivät ympärillä seisovia ja pistivät taas puukon\ntuppeensa, jonka jälkeen he erikoisen kohteliaasti kumarsivat ja\nläksivät jälleen kapakkaan, puristettuaan toistensa kättä.\n\nVaquerot ovat erityinen ihmislaji, jonka tavat ovat tuiki tuntemattomia\nEuroopassa.\n\nSan-Lucarin vaqueroja voidaan pitää esikuvana. Syntyneinä\nintiaanialueen rajalla he ovat lapsuudestaan imeneet verenhimoiset\ntapansa ja suuren elämänhalveksumisensa. Väsymättömiä pelaajia kun\novat, on heillä aina kortit kädessä, ja peli on alituisena aiheena\nriitoihin, joissa veitsi näyttelee pääosaa.\n\nHuolettomia tulevaisuudesta ja välinpitämättömiä nykyisistä\nvaikeuksista sekä karaistuja kestämään ruumiillisia kärsimyksiä he\nhalveksivat kuolemaa yhtä paljon kun elämääkin eivätkä väistä mitään\nvaaraa.\n\nNo niin, nämä miehet, jotka usein jättävät vaimonsa ja lapsensa\nviettääkseen vapaampaa elämää hurjien joukkojen keskuudessa, jotka\niloisella sydämellä ja mielenliikutuksetta vuodattavat lähimmäisensä\nverta ja ovat leppymättömiä vihassaan, nämä miehet voivat\nkuitenkin olla erinomaisia ystäviä sekä tavattoman uskollisia ja\nanteeksiantavaisia.\n\nHeidän luonteensa on omituinen sekoitus hyvää ja pahaa, hillittömiä\npaheita ja todellisia ansioita. He ovat vuorotellen ja samalla kertaa\nlaiskoja, taipuvaisia peliin, riitaan, halukkaita juopottelemaan,\njulmia, ylpeitä, huiman urhoollisia ja uskollisia ystävälleen tai\nvalitsemalleen isännälle.\n\nAina lapsuudesta asti veri valuu heidän sormiensa läpi, kuten vesi, eri\nhaciendoissa teurastusaikana, ja he tottuvat siten pian \"inhimilliseen\npurppuraan.\"\n\nMuuten heidän pilansa on yhtä karkeaa kuin heidän tapansakin, joista\nvähimmän kammottava ja useimmin esiintyvä on uhata toisiaan veitsellä\nvähäpätöisimmästäkin syystä.\n\nKun vaquerot, tultuaan taas kapakkaan riidan jälkeen, joivat\nsovintomaljaa sekä pulque- ja mezcal-virtoihin upottivat tuon pienen\ntapahtuman, astui muuan paksuun kaapuun puettu mies, hatunreunat\nvedettyinä alas peittämään silmiä, ääneti sisään kapakkaan, meni\ntarjoilupöydän luo, loi näköjään välinpitämättömän katseen\nympäristöön, sytytti savukkeen ja naputti kädessään olevalla\nhopeapiasterilla kolme kertaa pöytään.\n\nKuullessaan tämän odottamattoman äänen, joka vaikutti kuin merkinanto,\nvilkkaasti keskustelevat vaquerot vaikenivat.\n\nPablito ja Carlocho säpsähtivät, koettaen katseillaan nähdä poimukkaan\nkaavun läpi, joka peitti vieraan piirteet, kun taas Verado käänsi vähän\npäätään salatakseen veitikkamaisen hymyilyn.\n\nTuntematon heitti pois puoleksi poltetun savukkeensa ja poistui\nhökkelistä samalla tavoin kuin oli tullutkin.\n\nPari silmänräpäystä sen jälkeen Pablito, pyyhkien veristä poskeaan, ja\nCarlocho olivat muistavinaan jonkun tärkeän seikan ja läksivät\nkapakasta, Verado hiipi seinää pitkin ovelle ja riensi heidän\njälkeensä.\n\n\"Kas vain!\" kapakoitsija mumisi, \"nuo kolme picaroa [hirtehistä]\nnäyttävät minusta menevän hautomaan jotakin hittoa, josta koituu\nenemmän puhkaistuja pääkalloja kuin duroja [espanjalainen piasteri].\nNo, se ei kuulu minulle.\"\n\nMuut vaquerot, täysin kiintyneinä pelaamaan montea, eivät korttiensa\nyli kumartuneina olleet lainkaan huomanneet toveriensa lähtöä.\n\nPäästyään määrätyn matkan päähän kapakasta tuntematon kääntyi.\n\nMolemmat vaquerot seurasivat häntä melkein kintereillä, puhellen\nhuolettomasti keskenään, kuten pari vetelehtivää tyhjäntoimittajaa.\n\nVerado oli kadonnut.\n\nAnnettuaan molemmille miehille melkein huomaamattoman merkin tuntematon\njatkoi matkaansa ja poikkesi tielle, joka vähitellen etääntyi joesta ja\nkääntyi sisämaahan päin. Kylän ulkopuolella tämä tie teki jotenkin\njyrkän mutkan ja kapeni äkkiä kapeaksi poluksi, joka muiden tavoin\nnäytti katoavan tasangolle.\n\nTienmutkassa nuo kolme miestä kohtasivat ratsastajan, joka vinhaa\nvauhtia ratsasti presidiota kohti. Mutta luultavasti vakavien ajatusten\nvaltaamina ei tuntematon eikä kumpikaan vaqueroista kiinnittänyt\nhuomiotaan häneen. Mitä ratsastajaan tulee, niin hän loi heihin\npikaisen ja läpitunkevan katseen, jonka jälkeen hän huomaamatta\nhiljensi vauhtiaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä.\n\n\"Jumala armahtakoon minua!\" hän sanoi itsekseen, \"joko tuo on don\nFernando Carril tai itse paholainen kaikkineen päivineen. Tuo Zapote\nnauta on siis epäonnistunut hänen suhteensa vielä kerran! Mitä hänellä\nvoi olla tekemistä noiden kahden rosvon kanssa, jotka näyttävät minusta\noikeilta paholaisen välikappaleilta. Mutta minä en tahdo olla don\nTorribio Quiroga, ellen seuraa heitä ja ota selville, kuinka tämän\nasian laita on.\"\n\nJa hän hyppäsi nopeasti hevosen selästä.\n\nSeñor don Torribio Quiroga oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuotias\nmies, kasvultaan vähän alle keskimitan ja lihavahko. Mutta hänen\nhartiakas vartalonsa ja vahvat jäsenensä osoittivat sen sijaan suurta\nlihasvoimaa. Pari pientä harmaata, vilkasta silmää, joista säihkyi\noveluus ja rohkeus, paransi hänen ehkä jonkun verran rumaa naamaansa.\nHänen pukunsa oli samanlainen, jota kaikki meksikolaiset arvohenkilöt\nkäyttivät.\n\nPäästyään maahan hän silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään,\njonka huostaan olisi voinut antaa juoksijansa, sillä San-Lucarissa ja\nerittäinkin uudessa kylässä on melkein ihme, jos kohtaa kaksi henkilöä\nsamalla kertaa kadulla. Hän polki kiukuissaan jalkaansa, pani ohjakset\nkäsivarrelleen ja talutti hevosensa kapakkaan, josta molemmat vaquerot\nolivat tulleet, ja jätti sen isännän hoitoon.\n\nKun tämä velvollisuus oli täytetty, sillä meksikolaisen paras ystävä on\nhänen hevosensa, don Torribio kääntyi erittäin varovasti takaisin,\naivan kuin henkilö, joka tahtoo yllättää jonkun pysymällä itse\nnäkymättömänä.\n\nMolemmat vaquerot olivat edellä häntä ja katosivat lentohiekkasärkän\ntaakse, juuri kun hän sivuutti tienmutkan. Hän sai heidät kuitenkin\npian näkyviinsä taas, kiiveten erästä jotenkin jyrkkää polkua pitkin,\njoka johti tiheään metsikköön. Muutamia puita oli sattumoisin tai\nluonnon oikusta kasvanut tähän kuivaan hiekkaan.\n\nSittenkuin hän nyt oli varma siitä, mistä heidät taas löytäisi, don\nTorribio hiljensi kulkuaan, ja jottei herättäisi huomiota, jos joku\nhänet yllättäisi, tai poistaakseen kaiken epäluulon, hän sytytti\nsavukkeen.\n\nOnneksi kumpikaan vaqueroista ei kääntynyt kertaakaan, vaan he menivät\nmetsikköön heti sen miehen jäljessä, jonka don Torribio oli tuntenut\ndon Fernando Carriliksi.\n\nKun don Torribio vuorostaan saapui metsänreunaan, hän teki, sen sijaan,\nettä heti olisi mennyt metsikköön, pienen kierroksen oikealle, jonka\njälkeen hän, kumartuen maahan, alkoi ryömiä kontallaan hyvin varovasti,\njottei millään rapinalla herättäisi vaquerojen huomiota.\n\nJonkun minuutin kuluttua hän kuuli ääniä. Hän kohotti silloin hiljaa\npäätään ja näki pienellä avonaisella paikalla, noin kymmenkunta askelta\neteenpäin, nuo kolme miestä seisovan ja keskustelevan keskenään\nvilkkaasti. Hän nousi nyt ja piiloutui erään vaahteran taakse,\nkuunnellen jännittyneen tarkkaavasti.\n\nDon Fernando Carril oli antanut kaapunsa liukua alas. Nojaten\nolkapäätään puuta vasten ja jalat ristissä hän kuunteli huomattavan\nkärsimättömästi mitä Pablito tällöin hänelle sanoi.\n\nDon Fernandolla oli hienot hansikkaat pienissä käsissään ja pienissä\nrotujaloissaan oli hänellä kultakannuksiset kengät, tavaton ylellisyys\nnäillä syrjäisillä seuduilla. Hänen erityisen komea pukunsa oli\nkuosiltaan aivan samanlainen kuin vaquerojenkin. Kallisarvoinen,\ntavattoman suuri timantti kiinnitti hänen paidankauluksensa ja hänen\nzarapéensa hieno kangas oli yli viidensadan piasterin arvoinen.\n\nKaksi vuotta ennen kertomuksemme alkua don Fernando Carril oli tullut\nSan-Lucariin aivan tuntemattomana, ja kaikki olivat arvelleet itsekseen\nmistä hän tuli, mistä hän oli saanut rikkautensa ja missä hänen\nmaatilansa olivat? Don Fernando oli muutamia penikulmia San-Lucarista\nostanut haciendan ja tehden syyksi puolustuksen intiaaneja vastaan hän\noli lujasti linnoittanut sen, ympäröinyt paaluaidalla ja vallihaudoilla\nja varustanut sen kahdella kanuunalla. Siten hän oli muurannut umpeen\nelämänsä ja välttänyt uteliaisuuden. Vaikkei hänen haciendaansa koskaan\navattu kellekään vieraalle, niin San-Lucarin etevimmät perheet, joissa\nhän ahkerasti kävi, kuitenkin ottivat hänet vastaan, jonka jälkeen hän\nheidän suureksi kummakseen voi olla kadoksissa kuukausimääriä.\n\nNaiset olivat turhaan käyttäneet hurmaavimmat hymyilynsä ja\nsilmäniskunsa, herrat viekkaimmat kysymyksensä saadakseen don Fernandon\nilmaisemaan itsensä. Don Luis Pedrosa, jonka kuvernöörin asema oikeutti\nolemaan utelias, oli jonkun verran levoton muukalaisen suhteen, mutta\nväsyneenä taisteluun hän jätti asian tulevaisuuden huostaan, joka\nennemmin tai myöhemmin repii rikki tiheimmätkin hunnut.\n\nSellainen oli se mies, joka kuunteli Pablitoa metsikössä, ja siinä oli\nkaikki mitä hänestä tiedettiin.\n\n\"Riittää!\" hän sanoi, äkkiä vihaisesti keskeyttäen vaqueron, \"sinä olet\nkoira ja koiran penikka.\"\n\n\"Señor!\" Pablito sanoi, kohottaen päänsä.\n\n\"Minun tekisi mieleni musertaa kallosi, heittiö!\"\n\n\"Vai te uhkaatte minua!\" vaquero huudahti kalpeana raivosta ja\npaljastaen veitsensä.\n\nDon Fernando tarttui hänen ranteeseensa hansikoidulla kädellään ja\nrutisti niin kovasti, että lurjus pudotti aseensa huudahtaen kivusta.\n\n\"Polvillesi, ja pyydä anteeksi!\" don Fernando jatkoi, heittäen raukan\nmaahan.\n\n\"En koskaan, ennemmin saatte tappaa minut!\"\n\n\"Mene tiehesi, sinä olet vain järjetön eläin.\"\n\nVaquero nousi horjuen, silmät veristäen ja huulet sinisinä ja joka\njäsen vavisten. Hän otti veitsensä maasta ja meni don Fernandon luo,\njoka odotti häntä käsivarret ristissä.\n\n\"Niin\", vaquero sanoi, \"minä olen järjetön eläin, mutta minä rakastan\nteitä joka tapauksessa. Antakaa minulle anteeksi tai tappakaa minut,\nmutta älkää ajako minua pois.\"\n\n\"Mene tiehesi, olen sanonut.\"\n\n\"Tämä on siis viimeinen sananne?\"\n\n\"Niin, anna minun olla rauhassa.\"\n\n\"No, koska asian laita on sillä tavoin -- niin, hiiteen sitten!\"\n\nNopeasti kuin ajatus vaquero kohotti aseensa iskeäkseen sen rintaansa.\n\n\"Minä annan sinulle anteeksi\", lausui don Fernando, joka oli tarttunut\nPabliton käsivarteen, \"mutta jos tahdot edelleenkin palvella minun, \nniin sinun täytyy olla mykkä kuin kala.\"\n\nVaquero lankesi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suuteloilla,\naivankuin koira, joka nuolee heraansa saatuaan tältä kuritusta.\n\nCarlocho oli välinpitämättömästi katsellut koko tätä kohtausta.\n\n\"Mikä mahti tuossa omituisessa miehessä onkaan, jotta häntä niin\nrakastetaan?\" don Torribio mumisi, ollen yhä piilossa vaahteran takana.\n\nLyhyen äänettömyyden jälkeen don Fernando Carril jatkoi:\n\n\"Tiedän, että olet minulle uskollinen ja minä luotan sinuun täydelleen,\nmutta sinä olet juoppo ja päihtymys on huono neuvonantaja.\"\n\n\"Minä en juo enää\", vaquero vastasi.\n\nDon Fernando hymyili ylenkatseellisesti.\n\n\"Juo, mutta menettämättä järkeäsi. Päihtyneenä tulee, kuten sinä äsken,\nlausuneeksi sanoja, joita ei voi hyvittää, ja jotka ovat murhaavampia\nkuin tikari. En puhu nyt herrana, vaan -- ystävänä. Voinko luottaa\nteihin kumpaankin?\"\n\n\"Kyllä\", molemmat vaquerot vastasivat.\n\n\"Minä matkustan pois muutamaksi päiväksi. Älkää poistuko\npaikkakunnalta. Vähän matkaa kylästä on hacienda de las Norias de San\nAntonio, tunnetteko sitä?\"\n\n\"Kukapa ei tuntisi don Pedro de Lunaa?\" Pablito sanoi.\n\n\"Hyvä, vartioikaa tarkasti tätä haciendaa, sekä ulko- että\nsisäpuolelta. Jos jotakin tavatonta tapahtuu don Pedrolle tai hänen\ntyttärelleen, doña Hermosalle, niin toisen teistä pitää heti tulla\nilmoittamaan minulle siitä. Te tiedätte mistä minut tapaatte?\"\n\nMolemmat miehet nyökkäsivät vahvistukseksi.\n\n\"Lupaatteko nopeasti ja uskollisesti toimittaa jokaisen käskyni, niin\nkäsittämättömältä kuin se näyttäneekin?\"\n\n\"Vannomme sen, herra.\"\n\n\"Hyvä on. Vielä sana. Pyrkikää niin monen vaqueron tuttavuuteen kuin\nmahdollista. Koettaa herättämättä epäluuloa, joka ei koskaan nuku\nmuuten kuin toinen silmä kiinni, koota joukko päättäväisiä miehiä. Ah,\ntosiaankin, karttakaa Veradoa, hän on petturi. Minulla on todistuksia\nsiitä, että Tiikerikissa käyttää häntä vakoilemaan minua.\"\n\n\"Tapetaanko hän?\" Carlocho kysyi kylmästi.\n\n\"Se kenties olisi viisainta, mutta siinä tapauksessa täytyy hänestä\npäästä salavihkaa.\"\n\nMolemmat vaquerot vilkaisivat toisiinsa salaa, don Fernandon kuitenkaan\nolematta sitä huomaavinaan.\n\n\"Tarvitsetteko rahaa?\" hän kysyi edelleen.\n\n\"Emme, herra\", he vastasivat, \"meillä on vielä vähän jäljellä.\"\n\n\"Samantekevää, ottakaa tämä joka tapauksessa. On parempi, että teillä\non liian paljon kuin liian vähän.\"\n\nHän heitti Carlocholle pitkän kudotun kukkaron, jonka silmukoitten\nlävitse kiilsi paljon kultarahoja.\n\n\"Tuo nyt hevoseni, Pablito.\"\n\nVaquero meni metsään ja palasi melkein samassa, taluttaen suitsista\nkomeata juoksijaa, jonka selkään don Fernando hyppäsi.\n\n\"Hyvästi!\" hän sanoi, \"olkaa varovaisia ja uskollisia, pieninkin\nvaromattomuus voisi maksaa henkenne.\"\n\nJa nyökättyään ystävällisesti molemmille vaqueroille hän kannusti\nhevostaan ja poistui presidioon päin. Molemmat vaquerot palasivat\nkylään.\n\nKun he olivat ehtineet jonkun matkan päähän, niin pensaat eräässä\nmetsikön avonaisessa paikassa liikkuivat ja vähitellen näyttäytyivät\npelvon kalvistamat kasvot.\n\nNämä kasvot olivat Veradon, joka veitsi toisessa ja pistooli toisessa\nkädessä nousi jaloilleen, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä,\nmumisten puoliääneen:\n\n\"Lempo soikoon! Tappaa minut salavihkaa; no, saadaanpa nähdä, saadaanpa\nnähdä, pyhä del Pilarin Neitsyt! Mitä hornanhenkiä! Hohhoo, on\nhyödyllistä kuunnella joskus!\"\n\n\"Se on ainoa keino kuulla jotakin\", ivallinen ääni sanoi.\n\n\"Kuka siellä?\" Verado huudahti, hypähtäen syrjään.\n\n\"Ystävä\", don Torribio Quiroga vastasi, tullen esiin vaahteran takaa ja\nastuen avonaiselle paikalle.\n\n\"Oh, tekö siinä olettekin, señor don Torribio Quiroga? Tervetultua, te\nkuuntelitte siis myös?\"\n\n\"Kies'avita! Kuuntelinko? Luullakseni tein niin. Olen käyttänyt\ntilaisuutta tutkiakseni don Fernandoa.\"\n\n\"No, kun nyt olette kuullut, mitä hän on sanonut, olisi hauska tietää\nmitä hänestä ajattelette.\"\n\n\"Tuo caballero näyttää minusta olevan varsin vaarallinen lurjus, mutta\nJumalan avulla me teemme tyhjäksi hänen salakavalat vehkeensä.\"\n\n\"Tapahtukoon niin!\" Verado mumisi huo'aten.\n\n\"Ja ensiksikin, mitä te aijotte tehdä?\"\n\n\"Minäkö? Niin, en tosiaankaan tiedä; korvani suhisevat. Voitteko\najatella, että he tahtovat antaa minun kadota salavihkaa! Minun\nmielipiteeni mukaan Pablito ja Carlocho ovat hävittömimmät kerskujat\nkoko aavikolla.\"\n\n\"Hoh! Tunnen heidät jo ennestään. Nykyisin he eivät tee minua erikoisen\nlevottomaksi.\"\n\n\"Mutta minut he saavat sitävastoin hyvinkin levottomaksi, sen myönnän.\"\n\n\"Loruja, ettehän ole vielä kuollut, lempo soikoon!\"\n\n\"Niin, tosiaankaan en ole kaukana siitä, olen suorastaan paholaisen ja\nkuoleman välillä.\"\n\n\"Ta, ta, ta! Pelkäisittekö te, joka olette rohkein jaguarimetsästäjä\nminkä tunnen?\"\n\n\"Jaguari on sentään vain jaguari, jonka kanssa tulee toimeen luodilla,\nmutta nuo molemmat hirtehiset, jotka don Fernando kavalasti on laskenut\nkantapäilleni, ovat oikeita hornanhenkiä, ilman kunniaa ja uskontoa,\njotka murhaisivat isänsäkin pulque-ryypystä.\"\n\n\"Se on totta. Käykäämme siis käsiksi tärkeämpään asiaan. Syistä, joita\non tarpeeton uskoa teille, olen äärettömästi mieltynyt don Pedro de\nLunaan ja ennen kaikkea hänen ihanaan tyttäreensä. Kuten juuri\nkuulitte, niin don Fernando Carril punoo tätä perhettä vastaan jotakin\nkonnuutta, jonka minä aijon estää. Tahdotteko auttaa minua siinä? Kaksi\nmiestä saa aikaan paljon, kunhan heillä vain on sama tahto.\"\n\n\"Ehdotatte siis minulle kumppanuutta, don Torribio?\"\n\n\"Sanokaa sitä miksi haluatte, mutta vastatkaa pian.\"\n\n\"No, suoruus suoruutta vastaan, don Torribio\", Verado vastasi hetken\nmietittyään. \"Aamulla olisin ehdottomasti hylännyt ehdotuksenne, nyt\nillalla hyväksyn sen, sillä minun ei tarvitse enää ottaa mitään\nhuomioon. Minun asemani on kokonaan muuttunut. Tappaa minut salavihkaa,\nlempo vie! Minä kostan! Kuulun teille, don Torribio, niinkuin veitseni\npäähänsä. Kuulun teille ruumiineni ja sieluineni, niin totta kuin olen\nvaquero!\"\n\n\"Erinomaista! Huomaan, että pääsemme helposti yksimielisyyteen.\"\n\n\"Sanokaa, että olemme jo yksimielisiä, ettekä sano liian paljon.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta meidän täytyy välttämättä ryhtyä\nvarovaisuustoimenpiteisiin onnistuaksemme. Se saalis, jota aijomme\najaa, ei suinkaan ole helppo kaataa. Tunnetteko erään leperon nimeltä\nTonillo el Zapote?\"\n\n\"Tunnenko Tonillon!\" vaquero huudahti. \"Luullakseni, hänhän on\ntoverini!\"\n\n\"Yhä parempaa ja parempaa. Tämä Tonillo on päättäväinen mies, johon voi\npelkäämättä luottaa.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin se on puhdasta totta, ja sitäpaitsi hän on\ncaballero, jolla on erinomaiset periaatteet.\"\n\n\"Aivan oikein. Hakekaa käsiinne tämä mies ja menkää sitten yhdessä\nhänen kanssaan tunti jälkeen auringon laskun tänä iltana Callejo de las\nMinas'iin.\"\n\n\"Erinomaista! Näen sen jo täältä, tulemme kyllä sinne.\"\n\n\"Sitten me kolmisin sovimme vastamiinasta.\"\n\n\"Niin! Ja olkaa huoletta, Tonillo ja minä löydämme kyllä keinon\nvapauttaaksemme teidät tuosta miehestä, joka tahtoo tappaa minut\nsalavihkaa.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin tuo asia olisi sydämellänne, vai miten?\"\n\n\"Niin, hitto vie, asettukaahan minun asemaani. No niin, joka elää saa\nkai nähdä; don Fernando ei selviä minusta niin vähällä.\"\n\n\"No, asia on siis sovittu; tänä iltana Callejon luona Tonillon kanssa.\"\n\n\"Niin, vaikkapa minun sitten täytyisi tuoda hänet sinne väkisin, niin\nolemme siellä molemmat.\"\n\n\"No, sitten ei muuta kuin lähdemme kumpikin tehtäviimme.\"\n\n\"Se on oikein. Mille taholle te menette?\"\n\n\"Minä menen suoraa päätä don Pedro de Lunan haciendaan.\"\n\n\"Uskokaa minua, don Torribio, älkää sanoko hänelle mitään.\"\n\n\"Miksi niin, Verado?\"\n\n\"Koska don Pedrolla, vaikka hän onkin erinomainen mies ja täydellinen\ncaballero, kenties on liian vanhentuneet mielipiteet ja hän luultavasti\nneuvoisi teitä luopumaan ehdotuksestanne.\"\n\n\"Olette ehkä oikeassa. On parempi ettei hän saa tietää minkä\npalveluksen tahdon tehdä hänelle.\"\n\n\"Niin, niin, se on paljon parempi. Tänä iltana siis, don Torribio.\"\n\n\"Tänä iltana Callejon luona. Hyvästi ja onnea matkalle!\"\n\nMolemmat miehet erosivat. Don Torribio läksi pitkin askelin tietä\nmyöten kylään noutamaan hevostaan kapakoitsijalta, jonka huostaan hän\noli sen jättänyt, kun taas Verado, jonka hevonen oli piilossa lähellä,\nheittäytyi satulaan ja poistui hurjaa vauhtia, mumisten vihaisesti\nyhteen puristettujen hampaittensa lomasta:\n\n\"Tappaa minut salavihkaa! Onko milloinkaan kuultu mokomaa! Saadaanpa\nnähdä, tuhat tulimmaista.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nDOÑA HERMOSA.\n\n\nKivisydän ei ollut erehtynyt ilmoittaessaan opastamilleen, että kaukana\naavikolla pölyävä tomu oli haciendan palvelijain aiheuttama. Tuskin oli\nmuutamia minuutteja kulunut metsästäjän katoamisesta, kun tomupilvi,\njoka läheni nopeasti, äkkiä halkesi kahtia, jolloin lukuisa joukko\nhyvin aseistettuja vaqueroja ja peoneja näkyi, laukaten eteenpäin niin\nnopeaan kuin hevoset voivat juosta.\n\nPari hevosen mittaa edellä nelisti don Estevan Diaz, joka lakkaamatta\nkehoitti seuralaisiaan vieläkin lisäämään vauhtia.\n\nPian molemmat joukot olivat kohdanneet toisensa ja yhtyneet yhdeksi.\n\nEstevan Diaz oli, kuten don Pedro oli arvellut, tullut levottomaksi\nherransa pitkällisestä poissaolosta. Aavistaen jonkun onnettomuuden\ntapahtuneen hänelle, hän oli kiireimmiten koonnut haciendan\npäättäväisimmät miehet ja niiden etunenässä hän oli heti alkanut\netsintänsä ja tarkastanut erämaan kaikilta tahoilta.\n\nIlman sitä onnellista sattumaa, joka oli sallinut matkustavien kohdata\nKivisydämen juuri silloin, kun heidän voimansa ja rohkeutensa olivat\nsamalla kertaa pettämäisillään, on kuitenkin luultavaa etteivät nämä\netsiskelyt olisi johtaneet mihinkään tulokseen ja että aavikon synkät\naikakauskirjat olisivat saaneet merkitä muistiin vielä yhden kolkon ja\nhirveän murhenäytelmän.\n\nDon Estevanin ja hänen toveriensa ilo oli suuri, löytäessään ne, joita\nhe eivät enää milloinkaan luulleet saavansa nähdä, ja iloisin mielin\npalattiin haciendaan, jonne saavuttiin parin tunnin kuluttua.\n\nTuskin doña Hermosa oli noussut hevosen selästä, kun hän, sanoen\nolevansa väsynyt, vetäytyi huoneisiinsa.\n\nPäästyään vihdoinkin viileään makuuhuoneeseensa, joka oli niin\nrauhallinen ja kodikas, doña Hermosa tervehti katseillaan kaikkia\nhänelle niin rakkaita esineitä, ja vaistomaisen kiitollisuuden tunteen\nvaikutuksesta hän lankesi polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen, joka\nhuoneen nurkassa seisoen, kukkien ympäröimänä, näytti suojelevan häntä.\n\nNuori tyttö rukoili pyhää Neitsyttä kauan, hyvin kauan. Lähes tunnin\naikaa hän makasi siten polvillaan, kuiskaillen sanoja, joita ei kukaan\nmuu kuin Jumala voinut kuulla.\n\nVihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, nosti hitaasti päänsä ja teki\nviimeisen ristinmerkin, jonka jälkeen hän meni huoneen toiselle\npuolelle ja vaipui sohvalle, jonka musliinikasaan hän katosi kuin\nbengali [bengalilainen peipposlaji] sammalvuoteeseen.\n\nHän vaipui syviin mietteisiin.\n\nMitähän mahtoi miettiä tuo tähän asti niin iloinen ja huoleton tyttö,\njonka elämä aina syntymästä saakka oli kulunut lakkaamatta hiljaisessa\nilossa ja jonka taivas aina oli ollut pilvetön, menneisyys vailla\nkatumusta ja tulevaisuus pelvoton? Miksi hänen mustat kulmakarvansa\nrypistyivät niin kiivaasti, uurtaen hänen puhtaalle otsalleen aluksi\nmelkein huomaamattoman rypyn, joka tuli syvemmäksi joka hetki?\n\nEi kukaan olisi voinut sitä sanoa, ja doña Hermosan olisi ollut hyvin\nvaikea selittää sitä.\n\nTekemättä itselleen selvää siitä muutoksesta, joka hänessä tapahtui\ndoña Hermosa heräsi ikäänkuin pitkästä unesta, hänen sydämensä löi\nvilkkaammin, veri virtasi nopeammin hänen suonissaan, tuntemattomien\naatosten vuo nousi sydämestä aivoihin ja aiheutti jonkinlaista\npyörrytystä; sanalla sanoen nuori tyttö tunsi tulevansa naiseksi.\n\nEpämääräinen levottomuus ilman näkyvää syytä ja kuumeentapainen\närtyisyys puistattivat häntä vuoron perään.\n\nPidätetty nyyhkytys kohosi toisinaan hänen ahdistetusta rinnastaan ja\ntulikuuma kyynel vapisi silmäpielessä. Sitten hänen purppuranpunaiset\nhuulensa äkkiä aukenivat hurmaavaan hymyilyyn noiden ajatusten\naiheuttamana, joiden luonnetta hän ei voinut määritellä ja jotka\naskarruttivat häntä, hänen voimatta karkoittaa niitä ja saavuttaa\njälleen sitä levollisuutta ja sitä surutonta iloisuutta, jonka hän\nkenties ainiaaksi oli menettänyt.\n\n\"Oi\", hän huudahti äkisti, hypähtäen kuten pelästynyt hirvi, \"minä\ntahdon tuntea hänet!\"\n\nNuori tyttö oli lopulta tietämättään ilmaissut arvoituksen ratkaisun.\nHäntä kalvava levottomuus oli rakkautta, tai ainakin oli rakkaus\nhänessä puhkeamaisillaan.\n\nTuskin hän kuitenkin oli lausunut viimemainitun sanan, kun hän punehtui\nja loi silmänsä alas, jonka jälkeen hän nousi ja kiiruhti viatonta\nkainoutta osoittavalla liikkeellä vetämään pyhän Neitseen kuvan eteen\ntätä peittämään tarkoitettua esirippua.\n\nPyhää Neitsyttä, jolle nuori tyttö oli uskonut salaisimmat ajatuksensa,\nei pitäisi tutustuttaa naisen salaisuuksiin. Tämän hienon, pyhää uskoa\nuhkuvan erotuksen Hermosa oli heti käsittänyt. Kenties hän epäili\nitseään ja kenties hän arveli ettei se tunne, joka niin äkkiä ja niin\nrajusti oli syttynyt hänen sydämessään, ollut kyllin puhdas, jotta sen\nkaipuuta ja toiveita voisi uskoa hänelle, jolle hän tähän asti oli\nuskonut kaikki.\n\nLevollisempana tämän jälkeen, luullen taikauskoisessa\ntietämättömyydessään täytyvänsä kätkeä tekonsa taivaallisen\nsuojelijattarensa selvänäköiseltä katseelta, doña Hermosa palasi\nentiselle paikalleen, painettuaan hennolla sormellaan soitinkelloa.\n\nTämän kutsun jälkeen avautui ovi hiljaa ja ihana chola [valkoisen ja\nintiaanin sekoitus] pisti veitikkamaisesti kasvonsa esiin ovenraosta\nkysyvin ilmein.\n\n\"Tule sisään, chica\", hänen valtiattarensa sanoi, viitaten häntä\ntulemaan lähemmäksi.\n\nChola, solakka, korkeapovinen ja vähän ruskeaihoinen, kuten kaikki\nmestitsit, tuli esiin, niiasi miellyttävästi valtiattarelleen, katsoen\nhäntä suurilla mustilla silmillään.\n\n\"Mitä haluatte, niña?\" hän kysyi hymyillen.\n\n\"En mitään Clarita\", toinen vastasi vältellen, \"tahdoin vain nähdä sinut\nja puhella kanssasi hetkisen.\"\n\n\"Oh, miten hauskaa!\" vallaton lapsi sanoi, taputtaen iloissaan käsiään,\n\"siitä on jo kauan kun näin teidät, niña.\"\n\n\"Oletko ollut hyvin levoton poissa olostani?\"\n\n\"Vielä sitä kysytte, señorita! Minä, joka rakastan teitä kuin\nsisartani. Te näytte olleen suuressa vaarassa.\"\n\n\"Kuka niin on sanonut?\" doña Hermosa kysyi hajamielisenä.\n\n\"Kaikki ihmiset. Ei puhuta mistään muusta kuin siitä, mitä teille on\ntapahtunut aavikolla. Kaikki peonit ovat jättäneet työnsä saadakseen\ntietoja. Hacienda on mullin mallin.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Niinä kahtena päivänä, kun te olitte poissa, emme tietäneet minkä\npyhimyksen puoleen kääntyisimme. Minä olen luvannut hyvälle\nsuojeluspyhimykselleni Santa Claralle kultasormuksen.\"\n\n\"Kiitos!\" doña Hermosa vastasi hymyillen.\n\n\"Olisittepa nähneet Estevan Diazin, hän ei voinut pysyä alallaan. Tuo\nmiesparka olikin kuin hullu, hän syytti itseään siitä mitä teille oli\ntapahtunut, hän löi rintaansa, väittäen, ettei hänen olisi pitänyt\ntotella isänne käskyä, vaan jäädä luoksenne vastoin hänen määräystään.\"\n\n\"Estevan parka!\" sanoi nuori tyttö, joka ajatteli aivan toista ja oli\nalkanut väsyä kamarineidon lörpöttelyyn, \"hän pitää minusta kuin veli.\"\n\n\"Niin, se on totta! Hänkin on vannonut päänsä kautta, ettei sellaista\nsaa enää tapahtua teille ja ettei hän milloinkaan enää jätä teitä.\"\n\n\"Voi; hän on siis ollut hyvin levoton tähteni?\"\n\n\"Ette voi mielessänne kuvitellakaan sitä, niña! Sitäkin suuremmalla\nsyyllä kun näytätte joutuneen aavikoitten hurjimman sissin käsiin.\"\n\n\"Kuitenkin vakuutan sinulle, chica, että mies joka on suojellut meitä,\non yllin kyllin huolehtinut meistä ja osoittanut kohteliaisuutta.\"\n\n\"Niin, samoin sanoo isännekin, mutta don Estevan väittää tuntevansa\ntämän miehen ennestään, että hänen hyvyytensä oli vain metku ja että\nhän kantoi mielessään jotakin pirullista petosta.\"\n\nDoña Hermosa oli äkkiä tullut uneksivaksi.\n\n\"Don Estevan on hölmö\", hän sanoi; \"hänen ystävyytensä minua kohtaan\njohtaa hänet harhaan. Olen vakuutettu siitä, että hän erehtyy. Mutta\nsinä saatat minut ajattelemaan, että minä heti kotiin päästyämme\npoistuin sanomatta hänelle sanaakaan kiitokseksi. Tahdon nyt hyvittää\ntuon tahtomattani sattuneen unohduksen. Onko hän vielä haciendassa?\"\n\n\"Luullakseni, señorita.\"\n\n\"Mene tiedustelemaan, ja ellei hän vielä ole mennyt tiehensä, niin\npyydä häntä tulemaan luokseni.\"\n\nKamarineito nousi ja meni ulos.\n\n\"Koska hän tuntee hänet\", nuori tyttö mumisi, päästyään yksikseen,\n\"niin täytyy hänen kertoa minulle, mitä haluan tietää.\"\n\nJa hän odotti kärsimättömästi sanansaattajansa paluuta.\n\nTämä näytti aavistaneen valtiattarensa malttamattomuuden, sillä hän\nkiirehti niin nopeasti toimittamaan asiansa, että tuskin kymmentä\nminuuttia oli kulunut, kun hän jo ilmoitti don Estevanin saapuneen.\n\nDon Estevan oli, kuten jo olemme sanoneet, kaunis nuorukainen, rohkea\nkuin jalopeura ja tarkkasilmäinen kuin kotka ja hänen miellyttävä,\nvapaa käytöksensä osoitti jaloa syntyperää.\n\nHän astui sisään ja tervehti nuorta tyttöä tuttavallisesti, kuten hänen\npitkä ja läheinen suhteensa tähän oikeutti, koska hän niin sanoaksemme\noli nähnyt hänen syntyvän.\n\n\"Ah, Estevan, ystäväni\", tyttö sanoi ojentaen iloisesti hänelle\nkätensä, \"oli hauskaa saada nähdä sinut, istu ja puhelkaamme.\"\n\n\"Niin puhelkaamme\", nuori mies vastasi yhtyen doña Hermosan\niloisuuteen.\n\n\"Anna Estevanille tuoli, chica, ja mene pois. En tarvitse sinua nyt.\"\n\nKamarineito totteli vastaamatta.\n\n\"Oi, miten paljon minulla on sinulle kerrottavaa, ystäväni!\" nuori\ntyttö alkoi.\n\nEstevan Diaz hymyili.\n\n\"Ensiksikin\", tyttö jatkoi, \"saat antaa anteeksi, että juoksin\nmatkoihini. Minun täytyi päästä yksikseni kootakseni ajatuksiani.\"\n\n\"Käsitän sen, rakas Hermosa.\"\n\n\"Sinä et siis ole minulle vihainen sen takia, Estevan?\"\n\n\"En vähintäkään, sen vakuutan.\"\n\n\"Oikeinko totta?\" tyttö sanoi puolittain vakavin ilmein.\n\n\"Älkäämme millään muotoa puhuko siitä enää, rakas lapsi. Kun on\nalttiina sellaisille vaaroille kuin te olette olleet, niin mieli on\npitkän aikaa niiden vaikutuksen alaisena.\"\n\n\"Oh, nyt on jo kaikki ohi, vakuutan. Sitäpaitsi meidän kesken\nsanottuna, hyvä Estevan, nuo vaarat eivät ole olleet läheskään niin\nsuuret, kuin ystävyytesi minua kohtaan on pannut otaksumaan.\"\n\nNuori mies pudisti päätään, näyttäen olevan hyvin vähän asiasta\nvakuutettu.\n\n\"Te erehdytte, niña\", hän sanoi, \"nuo vaarat ovat päinvastoin olleet\nvakavampia kuin luulettekaan.\"\n\n\"Oh, ei, Estevan! Vakuutan sinulle, että ne henkilöt, joita\nolemme tavanneet, ovat meille osoittaneet mitä sydämellisintä\nvieraanvaraisuutta.\"\n\n\"Myönnän sen, mutta vastaan teille vain tekemällä yhden ainoan\nkysymyksen.\"\n\n\"Anna minun kuulla se, ja jos voin, vastaan siihen.\"\n\n\"Tunnetteko sen henkilön nimen, joka on osoittanut teille tätä\nsydämellistä vieraanvaraisuutta?\" Estevan sanoi, pannen painoa viime\nsanalle.\n\n\"Minun täytyy myöntää, etten tunne sitä ja etten ole ajatellutkaan\nkysyä häneltä sitä.\"\n\n\"Sepä tyhmästi, señorita, sillä hän olisi vastannut, että hänen nimensä\non Tiikerikissa.\"\n\n\"Tiikerikissa!\" tyttö huudahti kalveten, \"tuo kauhea rosvo, joka niin\nmonta vuotta on levittänyt kauhua tällä seudulla; oi, te varmaan\nerehdytte, Estevan, hän se ei voi olla.\"\n\n\"Ei, señorita, minä en erehdy, olen varma siitä mitä sanon. Ne tiedot,\njoita isänne on minulle antanut, eivät jätä sijaa millekään\nepäilykselle tässä suhteessa.\"\n\n\"Mutta kuinka sitten on mahdollista, että tuo mies on ottanut meidät\nvastaan niin hyvin ja ettei hän ole koettanut käyttää hyväkseen\nsattumaa, joka antoi meidät hänen valtaansa?\"\n\n\"Ei kukaan voi tutkia tuon miehen sydämen synkkiä kätköjä! Mikä\nosoittaa muuten ettei hän ole virittänyt teille ansaa? Punanahathan\novat ajaneet teitä takaa?\"\n\n\"Se on totta, mutta me olemme päässeet pakoon heiltä oppaamme\nuskollisuuden kautta\", tyttö vastasi vapisevalla äänellä.\n\n\"Aivan oikein\", nuori mies sanoi ivallisesti, \"mutta tiedättekö kuka\ntuo opas sitten on?\"\n\n\"Huolimatta isäni hartaista pyynnöistä hän on jyrkästi kieltäytynyt\nsanomasta meille nimeään.\"\n\n\"Hänellä on varmaan ollut syynsä siihen, niña, koska tämä nimi olisi\nsaanut teidät vapisemaan kauhusta.\"\n\n\"Mutta kuka tuo mies sitten on?\"\n\n\"Hän on Tiikerikissan poika, jota sanotaan Kivisydämeksi.\"\n\nNuori tyttö peräytyi taaksepäin, tehden vaistomaisesti kauhua\nosoittavan liikkeen, kätkien kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Voi, mutta sehän on mahdotonta!\" hän huudahti. \"Tuo mies ei voi olla\nsellainen hirviö, hän, joka on ollut niin uskollinen, niin luotettava,\nja joka päälle päätteeksi on pelastanut henkeni.\"\n\n\"Kuinka!\" nuori mies sanoi vilkkaasti; \"mitä tarkoitatte, onko hän\npelastanut henkenne?\"\n\n\"Kyllä, ettekö tiennyt sitä? Eikö isäni ole kertonut sitä teille?\"\n\n\"Ei, don Pedro ei ole maininnut mitään siitä.\"\n\n\"Sitten minä kerron sen teille, Estevan, sillä olkoon mies ken tahansa,\nniin täytyy hänelle tehdä oikeutta. Etten kuollut hirveihin tuskiin,\nsiitä saan kiittää häntä, ja yksinomaan häntä.\"\n\n\"Selittäkää, Jumalan tähden, doña Hermosa!\"\n\n\"Kun harhailimme ympäri metsässä\", tyttö jatkoi vilkkaasti,\n\"äärimmäisen epätoivon vallassa ja joka hetki odottaen kuolemaa, joka\nei voinut viipyä kauan, tunsin äkkiä mitä kauhistuttavimman lajisen\nkäärmeen purreen minua jalkaan. Ensi hetkessä tukahdutin tuskani,\njotten vielä enemmän lisäisi seuralaisieni alakuloisuutta.\"\n\n\"Voi\", Estevan huudahti, \"siitä tunnen taas teidät, niña, vahvaksi ja\nrohkeaksi.\"\n\n\"Niin\", tyttö jatkoi surullisesti hymyillen, \"mutta kuulkaahan\nedelleen. Pian kipu kävi niin ankaraksi, että voimani pettivät\nhuolimatta päättäväisyydestäni. Tällä hetkellä Jumala lähetti luokseni\nsen, jota te sanoitte Kivisydämeksi. Tämä mies riensi ensimmäiseksi\ntyökseen avukseni.\"\n\n\"Sepä kummallista!\" Estevan Diaz mumisi ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Minä en tiedä millä lehdillä hänen onnistui niin täydelleen ehkäistä\nmyrkyn vaikutus, että vain muutaman tunnin kuluttua puremisesta en enää\ntuntenut mitään kipua haavassa. Voitteko nyt kieltää, että minun on\nhäntä kiittäminen hengestäni?\"\n\n\"En\", Estevan vastasi täysin vilpittömästi, \"sillä hän on todellakin\npelastanut teidät. Mutta missä tarkoituksessa, kas siinä seikka, jota\nen voi arvata.\"\n\n\"Pelastaakseen minut, luonnollisesti, ihmisrakkaudesta aivan\nyksinkertaisesti. Muuten hänen sitä seuraava käytöksensä on sen\nkylliksi osoittanut. Ainoastaan häntä saamme kiittää siitä, että olemme\npelastuneet takaa-ajavien apachien käsistä.\"\n\n\"Kaikki, mitä nyt kerroitte minulle, niña, tuntuu minusta\nkäsittämättömältä unelta; en tiedä nukunko vai olenko valveilla, kun\nnäen.\"\n\n\"Tuo mies on siis tehnyt hirveitä rikoksia, koska teillä on hänestä\nniin huonot ajatukset?\"\n\nEstevan Diaz ei vastannut, vaan näytti hämmentyneeltä. Syntyi hetkisen\nvaitiolo.\n\n\"Puhukaa, ystäväni\", tyttö toisti jonkun verran vilkkaasti, \"sanokaa\nminulle mitä tiedätte tuosta miehestä, jolle olen niin suuressa\nkiitollisuuden velassa. Olen oikeutettu saamaan tietää sen.\"\n\n\"Tahdon olla suora teitä kohtaan, Hermosa\", nuori mies vastasi viimein.\n\"On oikeastaan välttämätöntä, että tunnette pelastajanne. Kerron siis\nkaiken mitä hänestä tiedän. Kenties nämä tiedonannot vast'edes koituvat\nteille hyödyksi, jos kohtalo vielä kerran johtaa teidät tuon erikoisen\nmiehen pariin.\"\n\n\"Puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä kuuntelen.\"\n\n\"Hermosa\", nuorukainen sanoi, \"pitäkää varanne, älkää antako sydämenne\nkehoituksen hurmata varomattomasti itseänne. Älkää valmistako\nitsellenne katkeria suruja vastaisuudessa. Kivisydän on, kuten jo olen\nmaininnut, Tiikerikissan poika. Hänen isästään ei minun tarvitse teille\nantaa mitään selityksiä. Tämä villipeto ihmishaahmossa on hankkinut\nliian verisen maineen itselleen, jotta minun tarvitsisi ruveta lähemmin\nhänen luonnettaan kuvailemaan. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt\npojalle ja hänen ympärilleen leviää ryöstöjen ja murhien sädekehä, joka\non tehnyt hänet miltei yhtä pelättäväksi kuin isäkin on. Ollakseni\nkuitenkin oikeudenmukainen tuota nuorta miestä kohtaan, minun täytyy\ntunnustaa, että vaikka häntä syytetäänkin monista pahanteoista ja\niljettävistä rikoksista, niin on kuitenkin ollut mahdotonta tähän asti\nesittää mitään määrättyä syytöstä häntä vastaan ja kaikki, mitä hänestä\nkerrotaan, on kiedottuna läpipääsemättömään salaperäisyyteen. Mutta\nvoimatta väittää mitään varmuudella, jokainen kertoilee hänestä mitä\niljettävimpiä juttuja.\"\n\n\"Ah\", doña Hermosa sanoi, hengäisten syvään, \"ne eivät ole tosia.\"\n\n\"Älkää puolustako häntä maltittomasti, Hermosa. Muistakaa, että\njokaisen huhun pohjalla aina piilee jonkun verran totuutta. Muuten jo\nse ammatti, jota tämä mies harjoittaa, todistaisi pahimmassa\ntapauksessa hänen hurjaa luonnettaan.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä, Estevan. Mitä kauheaa ammattia hän sitten\nharjoittaa?\"\n\n\"Kivisydän on mehiläismetsästäjä.\"\n\n\"Kuinka! Mehiläismetsästäjä\", tyttö keskeytti nauraen; \"mutta siinä\nminä en huomaa mitään niinkään vaarallista.\"\n\n\"Niin, nimi ei kyllä kuulu korvaan niinkään pahalta ja ammatti\nsellaisenaan on epäilemättä sangen vaaratonta. Mutta mehiläiset, nuo\nsivistyksen ensimmäiset etuvartiat, jotka sitä mukaa kuin valkoiset\nanastavat Amerikaa, tunkeutuvat aavikolle ja piiloutuvat mitä\npääsemättömimpiin erämaihin, vaativat henkilöiltä, jotka niitä\npyydystävät, aivan erityistä ruumiinrakennetta, pronssista sydäntä ja\nrautaista ruumista, aina pettämätöntä päättäväisyyttä, lannistumatonta\nrohkeutta ja järkkymätöntä tahdonvoimaa.\"\n\n\"Anteeksi, että keskeytän teidät, Estevan, mutta kaikessa siinä, mitä\nminulle nyt kerrotte, en voi huomata mitään muuta kuin sellaista, mikä\non sangen kunnioitettavaa niille miehille, jotka antautuvat niin\nvaaralliseen ammattiin.\"\n\n\"Niin\", nuori mies sanoi, \"teidän huomautuksenne oli oikea, jos ne\nmiehet, jotka ovat puoliksi villejä ammattinsa johdosta, ollen\nalituiseen suurempien vaarojen alaisia ja aina pakotetut taistelemaan\nhenkensä edestä punaihoisia ja villieläimiä vastaan, jotka alinomaan\nuhkaavat heitä, ehkä tietämättään, ovat saaneet tavan vuodattaa verta,\nsanalla sanoen tulleet niin kylmäverisen julmiksi, että he ovat siinä\nmäärin alkaneet halveksia ihmishenkeä, jotta he tappavat ihmisen yhtä\nvälinpitämättömästi, kuin he savustavat kuoliaaksi mehiläisyhteiskunnan\nja että he monesti vain aikansa kuluksi, huvikseen ampuvat ensimmäistä\nvastaantulevaa, valkoista tai punaista, kuten maalitaulua. Sen vuoksi\nintiaanit pelkäävätkin heitä enemmän kuin verenhimoista villipetoa, ja\nellei heitä ole hyvin suurta joukkoa, he pakenevat mehiläismetsästäjää\nenemmän kauhuissaan ja kiireellisemmin, kuin harmaata karhua, tuota\namerikalaisten metsiemme pelättyä petoa. Olkaa vakuutettu siitä, etten\nliioittele. Siitä mitä nyt olen sanonut, näkyy siis, että kun nuo\nmiehet näyttäytyvät rajalla, syntyy yleinen pakokauhu, sillä he\njättävät sinne mistä he kulkevat, jälkeensä veriset jäljet, täynnä\nruumiita, jotka ovat suurimmaksi osaksi mitättömän tekosyyn uhreja.\nSanalla sanoen, rakas lapsi, mehiläismetsästäjät ovat olentoja, jotka\novat kokonaan ihmiskunnan ulkopuolella, joilla on kaikki valkoisten ja\npunaihoisten paheet, eikä mitään näiden kummankaan rodun hyvistä\npuolista, kummankin pysyessä heistä erillään ja kauhulla inhoten\nheitä.\"\n\n\"Estevan\", nuori tyttö vastasi totisena, \"olen vakavasti kuunnellut\nantamianne selityksiä ja kiitän teitä niistä. Mutta minun täytyy\ntunnustaa, etteivät ne käsitykseni mukaan todista mitään sen miehen\npuolesta eikä häntä vastaan, josta teiltä kysyn. On hyvin mahdollista,\nettä mehiläismetsästäjät ovat verenhimoisen julmia puolivillejä,\nmyönnän sen olevan tottakin, mutta eikö heidänkin joukossaan voi\npoikkeustapauksessa olla hyväsydämisiä ja kunniallisia miehiä? Te\nolette puhunut mehiläismetsästäjistä yleensä; ehkäpä Kivisydän on\npoikkeus? Hänen käytöksensä pakottaa minut otaksumaan niin. Olen vain\ntaitamaton ja kokematon tyttö, mutta jos saisin puhua avoimesti,\nsuoraan sanoa mielipiteeni, niin vastaisin teille: ystäväni, tuo mies,\njonka kohtalo on tuominnut aina syntymästään asti viettämään\nhäpeällistä ja vaikeaa elämää, tuo mies on mahdollisesti taistellut\nsitä virtaa vastaan, joka tempasi hänet mukanaan, ja niiden huonojen\nesimerkkien hurmausta, jotka lakkaamatta ahdistivat häntä joka taholta.\nRikollisen isän poikana, vasten tahtoaan sellaisten rosvojen toverina,\njotka eivät kärsi mitään esteitä ja jotka ovat hylänneet kaikki\nkunniantunteet, hän on ollenkaan seuraamatta heidän esimerkkiään\nryöstää, panna toimeen murhapolttoja ja murhia, pitänyt parempana\nvalita alituisia vaaroja täynnä olevan uran. Hänen sydämensä on pysynyt\nhyvänä, ja kun sattuma on antanut hänelle tilaisuuden tehdä hyvän työn,\nniin hän on innokkaasti ja iloisena käyttänyt sitä; kas siinä, mitä\ntahdoin sanoa teille, Estevan, ja jos te minun laillani olisitte kaksi\nkokonaista päivää tutkistelleet tuota omituista miestä, niin te, siitä\nolen vakuutettu, yhtyisitte mielipiteeseeni ja myöntäisitte, että hän\nansaitsee enemmän sääliä kuin moitetta, sillä villipetojen ympäröimänä\nhän on ymmärtänyt pysyä ihmisenä.\"\n\nNuori mies istui hetken miettien, jonka jälkeen hän kumartui nuoren\ntytön puoleen, tarttui hänen käteensä, jota hän pusersi omassaan, ja\nkatsellen häntä hellän säälivästi hän sanoi ystävällisellä äänellä:\n\n\"Minä surkuttelen ja ihailen teitä, Hermosa; te olette todellakin\nsellainen kuin minä olen kuvitellut, minä, joka aina syntymästänne asti\nolen niin suurella mielenkiinnolla seurannut luonteenne kehitystä.\nNaisessa toteutuu, mitä lapsi ja nuori tyttö lupasi. Teillä on jalo\nsydän, ylevät tunteet, te olette sanalla sanoen täydellinen olento,\nvalittu henki. En moiti teitä siitä että seuraatte sydämenne\nkehoitusta. Te tottelette tuota kauniin ja hyvän vaistoa, joka hallitsee\nteitä tietämättänne. Mutta ah, rakas lapsi, minä olen kuin teidän\nvanhempi veljenne, minulla on enemmän kokemusta kuin teillä ja\nnäköpiiri näyttää minusta hyvin synkältä. Tahtomatta etukäteen päättää\nmitä tulevaisuus meille suo, sallikaa minun esittää teille eräs\npyyntö.\"\n\n\"Pyyntö, Estevan\", nuori tyttö vastasi liikutettuna, \"oi, puhukaa,\nystäväni, puhukaa, minä olisin niin iloinen voidessani tehdä jotakin,\njoka ilahduttaisi teitä!\"\n\n\"Kiitos, Hermosa, mutta se pyyntö, jonka teille teen, ei ollenkaan\nkoske minua, se on kokonaan teidän tähtenne.\"\n\n\"Sitä suurempi syy sitten on minun siihen suostua\", tyttö vastasi\nmiellyttävästi hymyillen.\n\n\"Kuulkaa, lapseni: näiden kahden päivän tapaukset ovat kokonaan\nmuuttaneet elämänne ja herättäneet sielussanne tunteita, joiden\nolemassaolosta teillä ei tähän asti ollut tietoa; te olette aina\nluottanut minuun aivan täydellisesti; minä pyydän, että antaisitte\ntämän luottamuksen jatkua. Minulla ei ole muuta toivomusta kuin nähdä\nteidät onnellisena; kaikki minun ajatukseni, kaikki tekoni tarkoittavat \ntätä. Älkää luulko, että milloinkaan ajattelen pettää teitä tai\nvastustaa aikeitanne. Tahtoessani olla uskottunanne, tapahtuu se\nauttaakseni teitä neuvoillani ja kokemuksellani, suojellakseni teitä\nitseltänne ja varjellakseni teitä vaaroilta, jotka piammiten ehkä\nuhkaavat viatonta luottamustanne. Lupaatteko tehdä mitä pyydän?\"\n\n\"Kyllä\", tyttö vastasi empimättä, katsoen Estevania suoraan silmiin,\n\"minä lupaan sen, Estevan, veljeni, sillä te olette todellakin veljeni.\nMitä tapahtuukin en koskaan salaa teiltä mitään.\"\n\n\"Kiitos, Hermosa\", nuori mies sanoi nousten; \"toivon pian voivani\nosoittaa teille, että ansaitsen veljen nimen, jonka minulle annatte.\nTulkaa ylihuomenna iltapäivällä äitini ranchoon, olen silloin siellä.\nKenties voin silloin ilmoittaa teille joitakin asioita, joista tänään\nolen antanut teille vain aavistuksen.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, Estevan?\" tyttö huudahti kiihkeästi.\n\n\"En mitään tällä erää, rakas lapsi. Antakaa minun menetellä mieleni\nmukaan.\"\n\n\"Mitä teillä on mielessä, mitä aijotte tehdä? Oi, ystäväni, älkää\nkiinnittäkö siihen, mitä olen sanonut, suurempaa huomiota kuin minä\nitsekään. Olen tahtomattani innostunut puhumaan asioita, joista teidän\nolisi hyvin väärin tehdä mitään johtopäätöksiä...\"\n\n\"Rauhoittukaa, Hermosa\", Estevan keskeytti hymyillen, \"minä en tee\nmitään teille epämiellyttävää johtopäätöstä keskustelustamme. Olen\nhuomannut teidän olevan hyvin kiitollinen sille miehelle, joka on\npelastanut henkenne, ja että te olisitte onnellinen saadessanne tietää,\nettä tämä mies ansaitsee tunteenne; ei mitään muuta.\"\n\n\"Niin on asian oikea laita, ystäväni. Luullakseni tämä toivo on\nluonnollinen eikä kukaan voi moittia sitä.\"\n\n\"Ei suinkaan, rakas lapsi, enkä minäkään moiti sitä, kaukana siitä.\nMutta koska minä olen mies ja niinmuodoin voin tehdä paljon, joka ei\nsovi naiselle, no niin, sen vuoksi menen koettamaan kohottaa sitä\nsalaperäistä huntua, joka verhoaa pelastajanne elämää, voidakseni\nvarmasti sanoa teille, ansaitseeko hän todella teidän mieltymystänne\nvai ei.\"\n\n\"Niin, tehkää niin, Estevan, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni\npohjasta.\"\n\nNuori mies vastasi vain hymyillen tähän doña Hermosan kiihkeään\nmielenpurkaukseen, ja kumarrettuaan hänelle hän aukaisi oven ja läksi.\n\nHeti kun oli jäänyt yksin tyttö kätki päänsä käsiinsä ja puhkesi\nkyyneliin.\n\nKatuiko hän sitä luottamusta, johon hän oli antanut houkutella itsensä?\n\nTai pelkäsikö hän kenties itseään? Tämän kysymyksen ratkaisu kuuluu\nvain naisille ja erikoisesti espanjalais-amerikalaisille naisille,\njotka ovat niin alttiita vaikutuksille ja joiden suonissa virtaa heidän\ntulivuoriensa laavaa.\n\nDon Fernando Carril ajoi, keskusteltuaan vaquerojen kanssa, nelistäen\nsitä tietä, joka johti kylään, mutta päästyään noin sadan askeleen\npäähän ensimmäisistä taloista, hän, sen sijaan että olisi jatkanut\nmatkaansa, hiljensi vauhtiaan ja ratsasti nyt vain ravia, tähystellen\nmolemmille puolille, ikäänkuin olisi odottanut saavansa nähdä jonkun,\njonka hän toivoi tapaavansa.\n\nMutta jos hän ajatteli näin, niin se ei näyttänyt toteutuvan, sillä tie\noli aivan tyhjä molemmille tahoille, niin kauas kuin silmä saattoi\nkantaa.\n\n\n\n\nX.\n\nHERTTA ÄSSÄ.\n\n\nDon Fernando tiukensi ohjaksia ja muutaman minuutin hän istui \nliikkumatta kuin ratsupatsas marmorijalustalla.\n\n\"Hän ei tule\", hän mumisi hetken kuluttua. \"Olisiko minua petetty? Ei,\nse on mahdotonta.\"\n\nSilmäisten sitten vielä kerran ympärilleen, ikäänkuin rauhoittaakseen\nomaatuntoaan, hän laski ohjakset valloilleen, mutta heti sen jälkeen\nhän kiivaalla liikkeellä pysäytti taas hevosensa ja pakotti sen\nhyppäämään sivulle ja nousemaan pystyyn kivusta. Don Fernando oli\nnimittäin juuri huomannut pari ratsastajaa, jotka tulivat häntä kohti,\ntoinen kylästä, toinen samaa tietä pitkin, jota hän muutamia\nsilmänräpäyksiä ennen oli kulkenut.\n\n\"No, no, kaikki käy hyvin\", hän mutisi, \"tuossahan on don Torribio\nQuiroga; mutta kukahan tuo toinen lienee?\" hän lisäsi kääntyen sitä\nratsastajaa kohti, joka tuli kylästä.\n\nHän rypisti kulmakarvojaan ja näytti epäilevän hetkisen, mutta heti sen\njälkeen hän ojentautui, hymyili pilkallisesti ja sanoen puoliääneen\nitsekseen: \"parasta on niin\", hän käänsi puoleksi hevosensa ja asettui\npoikkipuolin tielle, sulkien siten pääsyn.\n\nMolemmat lähestyvät, jotka innokkaasti tarkkasivat hänen jokaista\nliikettään, huomasivat varsin hyvin don Fernandon asennon vihamielisen\nkannan, mutta kumpikaan ei näyttänyt tulevan siitä levottomaksi, vaan\njatkoi lähestymistään entiseen tapaansa.\n\nKylästä tuleva ratsastaja oli don Fernandoa lähempänä kuin don\nTorribio. He olivatkin kohta aivan vierekkäin.\n\nMihin yhteiskuntaluokkaan tahansa meksikolaiset kuuluvatkin ja\nmillaisen kasvatuksen he ovat saaneetkin, niin heillä kaikilla on\nvaistomainen, pettämätön tunne sopivaisuudesta ja he ovat niin\nerinomaisen kohteliaita, että se herättäisi kateutta monessa vanhan\nmaailman asukkaassa.\n\nHeti kun don Fernando näki vieraan olevan kuulomatkan päässä, hän\nmuutti vähän hevosensa asentoa, kohotti hattuaan ja lausui syvään\nkumartaen:\n\n\"Señor caballero, suvaitsetteko minun tekeväni teille erään\nkysymyksen?\"\n\n\"Caballero\", vieras vastasi yhtä kohteliaasti, \"teette minulle liian\nsuuren kunnian.\"\n\n\"Nimeni on don Fernando Carril.\"\n\n\"Ja minun nimeni on don Estevan Diaz.\"\n\nEsittely oli toimitettu, molemmat ratsastajat tervehtivät taas toisiaan\nja panivat hatun päähänsä.\n\n\"Señor don Estevan, olen onnellinen päästyäni tuttavuuteenne; voitteko\nuhrata kymmenen minuuttia seurassani?\"\n\n\"Señor Fernando, vaikka minulla olisi kuinka kiire, viipyisin\nmielelläni saadakseni nauttia teidän viehättävästä seurastanne.\"\n\n\"Olette liian hyvä, tuhat kertaa, caballero, ja minä kiitän teitä\nsiitä. Mainitsen parilla sanalla mistä on kysymys: tuo caballero, joka\ntulee tuolla, on...\"\n\n\"Don Torribio Quiroga, tunnen hänet\", keskeytti don Estevan.\n\n\"Sitä parempi, sitten kaikki käy kuin itsestään. Tuo muuten hyvin\nkunnioitettava henkilö on jonkun eriskummallisen sattuman johdosta\nminun leppymätön vihamieheni.\"\n\n\"Sepä ikävää.\"\n\n\"Niin, eikö olekin? Mutta mitäpä tehdä, sillä niin on kuitenkin asian\nlaita. Hän on siihen määrään äkäinen minulle, että hän jo neljästi on\nyrittänyt salaa murhata minut ja pakottanut minut tietämättäni olemaan\nrosvojen maalitauluna.\"\n\n\"Sepä harmillista, mutta hänellä näkyy olevan huono onni teihin nähden,\ndon Fernando.\"\n\n\"Saman johtopäätöksen olen itsekin tehnyt, ja koska haluan selvittää\nasiat hänen kanssaan, niin olen päättänyt tarjota hänelle keinon päästä\npulastaan.\"\n\n\"Se on todellakin menettely, joka sopii caballerolle.\"\n\n\"Hitto vieköön! Käsitän varsin hyvin, että hänen täytyy olla\nvimmoissaan. Olisin ihastunut, jos tahtoisitte tehdä minulle\npalveluksen olemalla todistajana siinä tilinteossa, jonka aijon hänelle\nesittää.\"\n\n\"Mielelläni, caballero.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset! Vastapalvelukseksi olen käytettävissänne\ntarvittaessa. Mutta kas, tuossapa miehemme onkin.\"\n\nTämän lyhyen keskustelun aikana don Torribio Quiroga oli todella\njatkanut lähenemistään ja oli nyt vain muutaman askeleen päässä\nensinmainituista.\n\n\"Herran nimessä!\" hän huudahti mitä iloisimmalla naamalla, \"en siis\nerehtynyt, minulla on todellakin onni tavata arvoisa ystäväni don\nFernando Carril.\"\n\n\"Minäkin rakas ystävä, olen yhtä onnellinen tästä sattumasta, kuin te\nitsekin voitte olla\", don Fernand vastasi kumartaen.\n\n\"Hitto vie! Koska nyt tapasin teidät, niin en laske teitä menemään.\nMennään yhdessä kylään.\"\n\n\"Tekisin sen mielelläni, don Torribio, mutta sitä ennen minulla on,\nluvallanne, sanottavana muutama sana, jotka ehkä estävät tämän tuuman.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa, rakas herra! Teillä ei voi olla minulle sanottavana\nmuuta kuin miellyttäviä asioita ja olen onnellinen kuullessani ne\nystäväni Estevanin läsnäollessa.\"\n\n\"Don Fernando on oikeastaan pyytänyt minua viipymään luonaan ollakseni\nläsnä keskustelunne aikana\", nuori mies vastasi.\n\n\"No, sehän sopii mainiosti! Puhukaa siis, rakas herra.\"\n\n\"Jospa astuisimme alas hevosen selästä?\" don Estevan huomautti.\n\"Keskustelu näyttää tulevan pitkäksi.\"\n\n\"Aivan oikein sanottu, caballero\", don Fernando vastasi. \"Tiedän tässä\nlähellä erään luolan, joka sopii erinomaisen hyvin keskusteluumme. Se\non vain pari askelta tästä.\"\n\n\"Menkäämme sitten sinne mahdollisimman pian\", don Torribio vastasi\nhymyillen.\n\nRatsastajat läksivät nyt tieltä ja poiketen oikealle suuntasivat\nkulkunsa vähän matkan päässä olevaa pientä plataani- ja\nmezquitimetsikköä kohti.\n\nKun näki nuo kaksi miestä ratsastavan rinnakkain puhellen ja hymyillen\nkeskenään, olisi epäilemättä luullut heitä läheisiksi ystäviksi,\nihastuneita toistensa tapaamisesta. Mutta niin ei ollut asian laita,\nkuten lukija kohta saa nähdä.\n\nKuten don Fernando oli sanonut, he tulivat muutaman minuutin\nratsastettuaan metsikköön ja löysivät sen luonnollisen luolan, josta\nhän oli puhunut.\n\nTämä luola oli matalahkon kukkulan rinteessä ja jotenkin pieni. Sekä\nsisältä että päältä vihreyden verhoamana se oli miellyttävä\noleskelupaikka tukahduttavan keskipäivähelteen aikana.\n\nRatsastajat hyppäsivät hevostensa selästä ja ottivat suitset pois,\nantaakseen eläinten vapaasti syödä, jonka jälkeen he astuivat luolaan\nja hengittivät suurella mielihyvällä viileätä ilmaa, joka syntyi luolan\nsisällä olevasta, sen seinien välistä alakuloisella lirinällä esiin\ntihkuvasta vesisuihkusta ja joka tarjosi miellyttävän vastakohdan sille\npolttavalle ilmalle, jossa he hetki sitten olivat olleet.\n\nHe levittivät zarapéensa maahan, asettuivat itse niille mukavasti\nlojumaan ja sytyttivät maissisavukkeensa.\n\n\"Oh\", don Torribio sanoi, \"olen todellakin kiitollinen, don Fernando,\nettä tulitte ajatelleeksi tätä miellyttävää oleskelupaikkaa. Jos nyt\ntahdotte selittää asianne, niin kuuntelen hyvin mieluisasti.\"\n\n\"Señor don Torribio Quiroga\", don Fernando vasasi, \"olen todellakin\nhämilläni niin suuresta kohteliaisuudestanne, ja jollen olisi katkerin\nvihamiehenne, niin kautta taivaan olisin teidän uskollisin ystävänne.\"\n\n\"Ah, taivas on sallinut toisin!\" don Torribio vastasi nyökäyttäen\npäätään.\n\n\"Tiedän sen, rakas herra, ja valitan sitä sydämeni pohjasta.\"\n\n\"Ette enempää kuin minä, sen vakuutan.\"\n\n\"No, koska asian laita nyt kerran on sillä tavoin, niin meidän\nkummankin täytyy tehdä joku päätös.\"\n\n\"Ah, sitähän minä juuri koetan tehdä, hyvä herra.\"\n\n\"Tiedän sen; ja minäkin olen sekä omaksi että teidän eduksenne\npäättänyt tulla johonkin lopputulokseen.\"\n\n\"Minä en voi käsittää, kuinka me voisimme päästä tuohon lopputulokseen\nmuuten kuin että toinen meistä suostuu kuolemaan.\"\n\n\"Tämä viha on varmaan maksanut teille varsin paljon rahaa?\"\n\n\"Neljäsataa piasteria, jotka nuo junkkarit ovat varastaneet minulta,\nkoska te vielä olette hengissä, lukuunottamatta vielä kahtasataa\npiasteria, jotka tänä iltana aijon tarjota eräälle picarolle, joka on\nvannonut tappavansa teidät.\"\n\n\"Se on todellakin erittäin ikävää. Jos tämmöistä saa jatkua, niin te\ntulette lopulta puille paljaille.\"\n\nDon Torribio huokasi vastaamatta.\n\nDon Fernando jatkoi, heittäen polttamansa savukkeen pois ja valmistaen\nitselleen uuden.\n\n\"Omasta puolestani tunnustan, hyvä herra, että minä, huolimatta\nkäyttämienne miesten äärettömästä kömpelyydestä, alan väsyä tällä\ntavoin olemaan heidän maalitaulunaan aina silloin kuin vähimmän sitä\naavistan.\"\n\n\"Arvaan sen; se on todellakin hyvin epämiellyttävää.\"\n\n\"Niin, eikö olekin? Samalla kun siis haluan yhdistää yhteiset\nharrastuksemme ja päästä kerta kaikkiaan johonkin tulokseen, olen\najateltuani asiaa sinne tänne viimeinkin, luullakseni, onnistunut\nlöytämään keinon asiain järjestämiseksi meitä molempia tyydyttävällä\ntavalla.\"\n\n\"Oh, mitä sanottekaan? Antakaa kuulua, don Fernando. Tiedän, että te\nolette nerokas mies, tuo keino on varmaan hyvin ovela.\"\n\n\"Ei suinkaan, se on päinvastoin hyvin yksinkertainen. Pelaatteko\nkoskaan?\"\n\n\"Höh, niin harvoin, ettei siitä todellakaan maksa vaivaa puhua.\"\n\n\"Aivan kuin minäkin. Kas tässä siis ehdotus, jonka tahdon tehdä teille.\nOn selvää ettette onnistu saamaan minua hengiltä.\"\n\n\"Luuletteko niin, hyvä herra?\" don Torribio sanoi yhä hymyillen.\n\n\"Olen varma siitä; muuten olisitte jo aikoja sitten onnistunut.\"\n\n\"Myönnän sen. Te ehdotatte minulle siis?\"\n\n\"Seuraavaa: otamme kortit, ja se, joka ensin saa hertta ässän, on\nhävinnyt, ja toinen on vastustajansa hengen omistaja, niin että tämän\non pakko heti ampua luoti otsaansa.\"\n\n\"Lempo soikoon! Tuo ei oikeastaan ole niinkään hullu tapa.\"\n\n\"Te hyväksytte siis sen, señor don Torribio?\"\n\n\"Miksi en, hyvä herra, sehän on yhtä hyvä peli kuin mikä muu tahansa,\nvaikkakin ilman kostoerän mahdollisuutta. Katsokaamme kortteja.\"\n\nNyt huomattiin, että noilla arvoisilla caballeroilla, jotka eivät\nkoskaan pelanneet, oli kummallakin korttipeli taskussa. He levittivät\nsen eteensä niin näppärästi, etteivät voineet olla puhkeamatta\nraikkaaseen nauruun.\n\nPelihimo on Meksikossa tullut aivan hulluudeksi. Siinä valmiudessa,\njolla don Torribio suostui vihollisensa ehdottamaan peliin, ei siis\nollut mitään kummeksittavaa niille, jotka tuntevat tuon omituisen\nMeksikon kansan, niin äärimmäisyyksiin menevän kaikessa ja jota\naavistamaton ja tavaton aina vastustamattomasti viehättää.\n\n\"Silmänräpäys, señorit\", sanoi don Estevan, joka tähän asti oli\näänetönnä kuunnellut, ottamatta osaa keskusteluun. \"Kenties on vielä\ntoinenkin keino olemassa.\"\n\n\"Mikä sitten?\" molemmat toiset huudahtivat yht'aikaa, kääntyen\nvilkkaasti hänen puoleensa.\n\n\"Onko vihanne niin suuri, ettei sitä voida tyydyttää muuten kuin toisen\nkuolemalla?\"\n\n\"On!\" don Torribio vastasi kolkosti.\n\nDon Fernando vastasi vain nyökkäämällä.\n\n\"No\", don Estevan jatkoi, \"miksette sitten taistele mieluummin\ntoistenne kanssa, kuin antaudutte sokean sattuman haltuun?\"\n\nMolemmat miehet tekivät halveksivan liikkeen.\n\n\"Oh\", don Torribio sanoi, \"taistella kuin kurjat leperot, antautua\nvaaraan saada kasvonsa rumennetuiksi tai tehdä toisensa raajarikoiksi,\njoka olisi pahempi kuin kuolema! Minä puolestani en koskaan suostu\nsiihen.\"\n\n\"En minäkään, on parempi, että sattuma saa ratkaista.\"\n\n\"Kuten haluatte sitten, caballerot\", don Estevan sanoi, \"Tehkää\nniinkuin hyväksi näette.\"\n\n\"Mutta\", don Torribio huomautti, \"kuka hoitaa kortteja?\"\n\n\"Niin, hitto vieköön, sehän on totta\", don Fernando vastasi, \"sitä en\nole tullut ajatelleeksi.\"\n\n\"Minä, jos niin tahdotte\", Estevan sanoi, \"varsinkin kun minä,\nlukuunottamatta ystävyyttäni teitä kohtaan, señorit, olen täysin\npuolueeton asiassa.\"\n\n\"Aivan oikein! Mutta välttääksemme kaikkea riitaa, saatte ottaa\numpimähkään sen korttipakan, jota aijotte käyttää.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Pankaa kaikki kolme korttipakkaa hatun alle, niin\notan sen, mikä ensiksi käteeni sattuu.\"\n\n\"Se on hyvä. Mikä vahinko ettette tullut ajatelleeksi tätä peliä ennen,\ndon Fernando.\"\n\n\"Niin, minkä sille mahtaa, hyvä herra? Se ei ole juolahtanut mieleeni.\"\n\nDon Estevan nousi ja meni ulos luolasta antaakseen molemmille\nvastustajille tilaisuuden järjestää kortit hatun alle. Hänet kutsuttiin\nheti takaisin.\n\n\"Niinmuodoin\", hän sanoi, \"olette lujasti päättäneet pelata tämän\npelin?\"\n\n\"Niin\", he vastasivat.\n\n\"Te vannotte kaiken pyhän nimessä maailmassa, että kumpaa tahansa onni\nsuosiikin, alistutte kohtalon määräykseen koko ankaruudessaan?\"\n\n\"Me vannomme sen, don Estevan, kunniasanallamme!\"\n\n\"Hyvä on, señorit\", don Estevan jatkoi, pistäen kätensä hatun alle ja\nvetäen esiin korttipakan. \"Ja uskokaa nyt sielunne Jumalan haltuun,\nsillä muutaman minuutin kuluttua toisen teistä on astuttava hänen\nkasvojensa eteen.\"\n\nMolemmat miehet tekivät hartaasti ristinmerkin ja kiinnittivät\nkatseensa levottomasti kohtalokkaihin kortteihin.\n\nDon Estevan sekoitti kortit erittäin huolellisesti, jonka jälkeen hän\nantoi kummankin vastustajan nostaa toisen toisensa jälkeen.\n\n\"Ottakaa vaarin nyt, señorit!\" hän sanoi, \"nyt minä aloitan.\"\n\nHuolettomina kyynärpäähänsä nojaten nämä polttivat savukettaan,\nteeskennellen erittäin hyvin välinpitämättömyyttä, samalla kuin heidän\nsäkenöivät silmäinsä kuitenkin ilmaisivat toista.\n\nSillävälin kortit yhä putoilivat toinen toisensa jälkeen zarapéen\npäälle, ja don Estevanilla ei enää ollut kuin viisitoista korttia\njäljellä kädessään. Hän keskeytti.\n\n\"Caballerot\", hän sanoi, \"viimeisen kerran kehoitan teitä miettimään.\"\n\n\"Jatkakaa, jatkakaa!\" don Torribio vastasi kiihkeästi, \"ensi kortti on\nminun.\"\n\n\"Tuossa se sitten on!\" don Estevan vastasi, lyöden kortin auki.\n\n\"Oh!\" don Fernando huudahti, heittäen pois savukkeensa, \"hertta ässä,\nsehän oli omituista, don Torribio, lempo soikoon! Te ette sentään voi\nsyyttää ketään, olette itse oman kuolemanne aiheuttaja.\"\n\nDon Torribio teki hurjan liikkeen, mutta hillitsi heti itsensä ja\nhuomautti yhtä erinomaisen kohteliaasti, kun tähänkin asti oli\nkeskusteltu:\n\n\"Niin, todellakin, täytyy myöntää, don Fernando, ettei minulla ole\nollenkaan onnea teidän kanssanne.\"\n\n\"Minä olen epätoivoissani sen johdosta, paras don Torribio.\"\n\n\"Yhdentekevää, peli oli jumalallinen; en milloinkaan elämässäni ole\ntuntenut niin ankaraa jännitystä.\"\n\n\"En minäkään. Onnettomuudeksi ei tätä peliä voi uudistaa.\"\n\n\"Olette oikeassa. Minun täytyy suorittaa velkani.\"\n\nDon Fernando kumarsi vastaamatta.\n\n\"Olkaa rauhassa, hyvä herra, minä en anna teidän odottaa kauempaa kuin\non aivan välttämätöntä. Jos olisin aavistanut tämän, niin olisin\nottanut pistoolit mukaani.\"\n\n\"Minulla on pistoolit, ja ne ovat kokonaan teidän käytettävänänne.\"\n\n\"No, olkaa sitten niin hyvä ja lainatkaa minulle yksi.\"\n\nDon Fernando nousi, otti pistoolin vyöstään ja ojensi sen don\nTorribiolle.\n\n\"Se on panoksessa ja siinä on nallikin\", hän sanoi, \"liipaisin on\njäykänlainen.\"\n\n\"Kuinka arvokas mies te olettekin, don Fernando! Te aavistatte kaiken,\npieninkään seikka ei jää teiltä huomaamatta.\"\n\n\"Tottumusta, don Torribio, ei mitään muuta.\"\n\nDon Torribio otti pistoolin ja viritti hanan.\n\n\"Señorit\", hän sanoi, \"pyydän ettette jättäisi ruumistani villipetojen\nsaaliiksi, minulle olisi vastenmielistä joutua kuolemani jälkeen\nsyötäväksi.\"\n\n\"Rauhoittukaa, hyvä herra, me viemme teidät kotiinne omalla\nhevosellanne, me olisimme epätoivoissamme, jos jonkun caballeron ruumis\ntulisi niin peräti häväistyksi.\"\n\n\"Niin, siinä kaikki mitä teiltä tahdoin pyytää. Ottakaa nyt vastaan\nkiitokseni ja jääkää hyvästi!\"\n\nLuotuaan sitten viime silmäyksen ympärilleen hän painoi kylmästi\npistoolin suun oikeaa ohimoaan vasten. Don Fernando tarttui äkkiä hänen\nkäsivarteensa.\n\n\"Olen tullut ajatelleeksi muuatta seikkaa\", hän sanoi.\n\n\"Tosiaankin viime hetkessä\", don Torribio sanoi yhä yhtä\nkylmäverisesti, \"muutaman sekunnin kuluttua olisi ollut myöhäistä.\nMutta mikä asia se on? Onko se mielenkiintoista?\"\n\n\"Saatte itse päättää, se on seuraavanlainen: te olette rehellisesti\nmenettänyt henkenne minulle, eikö niin?\"\n\n\"Kaikkein rehellisimmällä tavalla, don Fernando?\"\n\n\"Se kuuluu siis minulle. Te olette kuollut ja minulla on oikeus\nmenetellä kanssanne miten haluan.\"\n\n\"En kiellä sitä. Kuten näette olen minä myös valmis maksamaan velkani,\nkuten caballeron tulee.\"\n\n\"Sen myönnän oikeudenmukaisesti, hyvä herra. Jos minä siis sallin\nteidän elää nyt, sitoudutteko tappamaan itsenne ensi tilassa kun käsken\nja käyttämään tätä henkeänne jonka annan teidän pitää, vaikka olisin\noikeutettu silmänräpäyksessä sen ottamaan, ainoastaan minun hyväkseni\nja minun määräykseni mukaan? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte!\"\n\n\"Te siis ehdotatte minulle jonkunlaista sopimusta\", don Torribio sanoi.\n\n\"Niin, te käytitte oikeaa sanaa; se on oikeastaan sopimus.\"\n\n\"Hm!\" don Torribio lausui jälleen, \"tämä on vakava asia. Mitä te\ntekisitte minun sijassani, don Estevan?\"\n\n\"Minä\", nuori mies vastasi, \"minä suostuisin empimättä. Elämä on kaiken\nkaikkiaan ihana asia, ja minä pidän parhaana nauttia siitä niin kauan \nkuin mahdollista.\"\n\n\"On totta mitä sanotte, mutta ajatelkaa, että minusta tulee don\nFernandon orja, koska en voi käyttää elämääni muuten kuin hänen\npalveluksessaan ja olen pakotettu tappamaan itseni hänen ensi\nviittauksestaan.\"\n\n\"Se on totta, mutta don Fernando on caballero, joka ei vaadi tätä uhria\nteiltä muuten kuin itsepuolustuksekseen.\"\n\n\"Menen vieläkin pitemmälle\", don Fernando sanoi nyt. \"Minä rajoitan\nsopimusaikamme kymmeneksi vuodeksi; ellei don Torribio sitä ennen ole\nkuollut, niin hän saa jälleen takaisin kaikki oikeutensa ja voi elää\nmielensä mukaan.\"\n\n\"No, siinäpä ehdotus, joka liikuttaa sydäntäni! Te olette todellakin\ncaballero, hyvä herra, ja minä otan vastaan hengen, jonka niin\nkohteliaasti minulle tarjoatte. Tuhannet kiitokset\", hän sanoi, laskien\npistoolin hanan alas, \"tätä asetta en nykyään tarvitse.\"\n\n\"Mutta, paras don Torribio, kun kukaan ei voi aavistaa tulevaisuutta,\nniin toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että annatte tämän\nsitoumuksen kirjallisesti, vai kuinka?\"\n\n\"Ei suinkaan, mutta mistä saamme paperia?\"\n\n\"Luulen, että minulla matkalaukussani on tarpeelliset\nkirjoitusvehkeet.\"\n\n\"Olen jo sanonut, että te olette kallisarvoinen mies, jolta ei mikään\njää huomaamatta, hyvä herra.\"\n\nVastaamatta don Fernando meni etsimään matkalaukkujansa, eräänlaisia\nkaksoispusseja, jotka sijoitetaan satulan taakse ja joissa säilytetään\nmatkatavaroita ja joita Meksikossa sekä koko espanjalaisessa Amerikassa\nkäytetään kapsäkkeinä.\n\nDon Fernando nouti paperin, kynän ja mustetta ja asetti kaikki don\nTorribion eteen.\n\n\"Kirjoittakaa nyt\", hän sanoi, \"mitä minä sanelen.\"\n\n\"Sanelkaa vain, hyvä herra, minä kirjoitan\", tämä vastasi hymyillen.\n\n\"Minä allekirjoittanut\", don Fernando lausui edelleen, \"don Torribio\nQuiroga y Carvajal y Flores del Cerro tunnustan täysin rehellisellä\ntavalla hävinneeni henkeni don Fernando Carril'ille, tämän herran\nkanssa pelaamassani pelissä. Tunnustan, että henkeni tästä lähtien\nkuuluu don Fernando Carril'ille, joka saa sen kanssa menetellä mielensä\nmukaan, minun olematta oikeutettu missään tapauksessa väittämään\nvastaan tai tottelemasta hänen minulle antamiaan käskyjä, joko\nsurmaamaan itseni hänen nähtensä tai vaarallisessa yrityksessä panemaan\nalttiiksi henkeni, jonka olen hävinnyt ja jonka tunnustan edelleen\nomistavani ainoastaan hänen tahdostaan; tunnustan sitäpaitsi että\nkaikki vihan tunne sanottua Fernando Carril'ia kohtaan on sydämestäni\nsammunut ja etten milloinkaan yritä tehdä hänelle mitään vahinkoa, en\nvälittömästi enkä välillisesti. Tähän velvollisuuteen sitoudun\nkymmeneksi vuodeksi allamainitusta päivästä lukien, ollen nimenomaan\nminun puoleltani määrätty, että minä kymmenen vuoden kuluttua taas\npääsen nauttimaan täysiä oikeuksiani ja itse määräämään hengestäni, don\nFernando Carril'in olematta millään tavoin oikeutettu siitä tiliä\nvaatimaan. Minun kirjoittamani ja allekirjoittamani maaliskuun 17\npäivänä 18.. ja alemmaksi: todistanut señor don Estevan Diaz y\nMorelos.... Nyt\", lisäsi don Fernando, \"kirjoittakaa nyt alle nimenne\nja antakaa don Estevanin myös merkitä nimensä sekä jättäkää paperi\nminulle.\"\n\nDon Torribio liitti hyvin auliisti allekirjoituksensa, teki pitkän\nkiekuran nimensä perään ja ojensi kynän don Estevanille, joka merkitsi\nnimensä tekemättä pienintäkään huomautusta tämän omituisen sitoumuksen\njohdosta.\n\nTämän jälkeen don Torribio ripotti vähän hiekkaa paperille saadakseen\nmusteen kuivumaan, jonka tehtyään hän taittoi paperin huolellisesti\nneljään laskokseen ja ojensi sen don Fernandolle, joka huolellisesti\nluettuaan pisti sen povitaskuunsa.\n\n\"Kas niin, nyt se on tehty\", don Torribio sanoi. \"Ja nyt, hyvä herra,\nellei teillä ole muuta käskettävää, niin haluaisin vetäytyä pois.\"\n\n\"Minua säälittäisi pidättää teitä kauemmin, caballero. Menkää minne\nliiketoimenne teitä kutsuu, ja onnea matkalle.\"\n\n\"Kiitos siitä toivomuksesta, mutta minä pelkään ettei se toteudu. Jo\njonkun aikaa on minua vainonnut yleensä huono onni.\"\n\nVielä kerran tervehdittyään molempia miehiä hän asetti suitset\nhevosensa päähän, hyppäsi satulaan ja nelisti tiehensä.\n\n\"Aijotteko todellakin vaatia tämän sopimuksen täyttämistä?\" don Estevan\nkysyi jouduttuaan kahdenkesken don Fernandon kanssa.\n\n\"Epäilemättä\", tämä vastasi; \"te unohdatte, että tuo mies on\nveriviholliseni. Mutta minun täytyy jättää teidät, don Estevan. Minun\ntäytyy tänään olla las Norias de San-Antonion luona, ja alkaa jo tulla\nmyöhäinen.\"\n\n\"Aijotteko don Pedro de Lunas'in haciendaan?\"\n\n\"En aivan haciendaan, vaan sen läheisyyteen.\"\n\n\"Sitten teemme seuraa toisillemme, sillä minäkin menen sinnepäin.\"\n\n\"Te?\" don Fernando sanoi kysyvin katsein.\n\n\"Olen haciendan majordomo\", Estevan Diaz vastasi koruttomasti.\n\nMolemmat miehet läksivät luolasta ja nousivat hevostensa selkään.\n\nDon Fernando Carril ratsasti varsin mietteissään seuralaisensa\nrinnalla, jolle hän vastaili vain lyhyin sanoin.\n\n\n\n\nXI.\n\nRANCHO.\n\n\nTie, joka molempien matkustavien oli ratsastettava yhdessä, oli\njotenkin pitkä. Don Estevanilla ei olisi ollut mitään vastaan\nlyhentääkseen sitä puhelemalla don Fernandon kanssa, etenkin kun tapa,\njolla hän oli tehnyt hänen tuttavuuttaan ja muoto, jossa hän esiintyi,\noli suuressa määrässä kiihoittanut nuoren miehen uteliaisuutta.\nOnnettomuudeksi don Fernando Carril ei ollenkaan näyttänyt olevan\nhalukas ylläpitämään keskustelua, ja kaikista ponnistuksista huolimatta\nmajordomo huomasi olevansa pakotettu noudattamaan seuralaisensa\nmielialaa ja olemaan yhtä ääneti kuin hänkin.\n\nHe olivat jo aikoja sitten jättäneet kylän taakseen ja ratsastivat\nverkkaa nelistystä Rio Vermejon epätasaisia rantoja pitkin, kun he\naivan lähellä takanaan kuulivat kovasti nelistävän hevosen. Sanomme,\nettä he kuulivat sen, sillä kohta heidän lähdettyään luolasta aurinko,\njoka jo oli hyvin alhaalla, nyt oli kokonaan kadonnut näköpiirin taakse\nja synkkä pimeys oli melkein suorastaan seurannut kirkasta päivänvaloa.\n\nMeksikossa, jossa ei ole mitään poliisia, tai on vain nimeksi, on\njokainen pakotettu itse suojelemaan itseään. Kaksi miestä, jotka\nkohtaavat toisensa yöllä, eivät siis lähesty toisiaan ilman suurinta\nvarovaisuutta ja vasta sitten kun ovat tulleet vakuutetuiksi ettei\nheillä ole mitään pelättävää.\n\n\"Ratsasta tieltä pois!\" don Fernando huusi lähestyvälle henkilölle, kun\nluuli hänen tulleen kuulomatkan päähän.\n\n\"Miksikä niin? Tiedätte kai, ettei teidän tarvitse pelätä mitään minun\npuoleltani\", vastattiin samalla kuin hevosen nelistys lakkasi\nkuulumasta, joka osoitti että ratsastaja oli pysähtynyt.\n\n\"Tuo ääni on tuttu\", meksikolainen sanoi.\n\n\"Mies myöskin, señor don Fernando, sillä ei ole kauan siitä kun\ntapasitte hänet: minä olen el Zapote.\"\n\n\"Ah niin\", don Fernando sanoi nauraen, \"sinäkö siinä olet, Tonillo?\nTule tänne, poikaseni.\"\n\nToinen ratsasti heti paikalle.\n\n\"Mitä hittoa sinä kuljeskelet tähän aikaan yöstä?\"\n\n\"Minä tulen eräästä kohtauksesta ja olen matkalla kylään.\"\n\n\"Pelkään että tuossa kohtauksessa piilee jokin säädyttömyys.\"\n\n\"Teette minulle vääryyttä, don Fernando, minä olen rehellinen mies.\"\n\n\"En epäile sitä. Muuten ei minua koske ollenkaan mitä sinä hommaat enkä\nniinmuodoin tahdo sekaantua siihen. Hyvästi siis, Tonillo!\"\n\n\"Silmänräpäys, jos saan pyytää? Koska olen ollut kyllin onnellinen\ntavatessani teidät, niin lahjoittakaa minulle muutamia minuutteja,\netenkin kun juuri etsin teitä.\"\n\n\"Sinä! Tapahtuuko se vielä kerran samanlaisen asian takia kuin\näskettäinkin? Luulin sinun luopuneen sellaisesta keinottelusta, jossa,\nmikäli se minua koskee, sinulla on ollut vain keskinkertainen\nmenestys.\"\n\n\"Kas tässä pari sanaa siitä, mitenkä asian laita on, don Fernando: sen\njälkeen mitä äskettäin tapahtui olen alkanut ajatella, että minun on\nkiittäminen teitä hengestäni ja etten niinmuodoin ole vapaa\ntoimenpiteissäni teihin nähden. Mutta kuten tiedätte, señor, olen\ncaballero ja rehellisenä miehenä minun täytyy pitää sanani, niin\nsenvuoksi päätin etsiä sen miehen, joka oli ostanut minut tappamaan\nteidät, ja jättää hänelle rahat, jotka hän oli maksanut minulle. Oli\nvaikea luopua niin suuresta summasta, mutta minä en epäröinyt enää. On\naivan totta, kuten sanotaan, että hyvä työ aina palkitaan.\"\n\n\"Niin, se sinun pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun\", don\nFernando sanoi nauraen.\n\n\"Te nauratte? No niin, päättäkää. Etsin siis käsiini kysymyksessä\nolevan henkilön, jonka nimeä on tarpeeton mainita...\"\n\n\"Niin, etenkin kun tiedän sen.\"\n\n\"Ah, sitä parempi sitten! Tänä aamuna ilmoitti muuan ystäväni\ncaballero, että tuo henkilö tahtoi puhua kanssani, hänkin. No, sehän\nsopi mainiosti! Mutta kuvitelkaa hämmästystäni, kun juuri silloin kun\nvalmistauduin jättämään hänelle summan takaisin, tuo henkilö sanoi\nminulle, että koska rauha nyt oli solmittu teidän välillänne ja että te\nolitte hänen paras ystävänsä, niin voin pitää nuo sata piasteria\npienenä korvauksena siitä vaivasta, jonka hän oli minulle tuottanut.\"\n\n\"Senkö henkilön kanssa sinulla oli kohtaus tänä iltana?\"\n\n\"Niin, jätin hänet juuri äsken.\"\n\n\"Hyvä, jatka ystävä.\"\n\n\"Siis, caballero, kun tämä juttu nyt on päättynyt kunniakseni, niin\nolen esteetön seuraamaan taipumuksiani sekä kokonaan palveluksessanne\njos tahdotte käyttää minua.\"\n\n\"Minä en kieltäydy. Tulen luultavasti tarvitsemaan sinua muutaman\npäivän kuluttua.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse katua että käytätte minua, señor; te tapaatte minut\naina varmasti erään...\"\n\n\"Älä ole levoton sen takia\", don Fernando keskeytti vilkkaasti. \"Kun\nhetki on tullut löydän sinut kyllä.\"\n\n\"Kuten haluatte, señor. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi sekä teille\nettä tälle kunnioitettavalle caballerolle, ystävällenne.\"\n\n\"Näkemiin, Zapote, onnea matkalle!\"\n\nLepero jatkoi iloisena matkaansa.\n\n\"Señor\", don Estevan sanoi nyt, \"muutaman minuutin kuluttua olemme\nperillä ranchossa, jossa asun äitini kanssa. Olisin onnellinen\nvoidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta yöksi.\"\n\n\"Kiitän teitä tästä kohteliaisuudesta ja suostun siihen ilolla. Onko\ntämä rancho kaukana las Norias'ista?\"\n\n\"Vain vähän matkaa. Jos olisi valoisa, niin voisitte täältä nähdä\nhaciendan korkeat muurit. Sallikaa minun näyttää teille tietä\nasuntooni.\"\n\nRatsastajat kääntyivät nyt vasemmalle ja poikkesivat leveälle aloen\nreunustamalle polulle. Pian he huomasivat muutamien koirien\nhaukunnasta, joka kuului jotenkin läheltä, ja parista kolmesta tulesta,\njotka loistivat pimeässä, että he kohta olivat pitkän matkansa päässä.\n\nNoin kymmenen minuuttia ratsastettuaan he saapuivat pienehkön, mutta\nkodikkaan näköisen rakennuksen eteen, jonka portaikon edessä useita\nhenkilöitä soihdut kädessä näytti odottavan heidän tuloaan.\n\nHe pysähtyivät portaikon eteen, hyppäsivät hevosen selästä ja\nannettuaan hevosensa erään peonin haltuun, joka vei ne pois, he\nastuivat sisään, don Estevan vieraansa edellä toimiakseen isäntänä\ntalossaan.\n\nHe tulivat nyt avarahkoon saliin, jonka kalustona oli muutamia suuria\nnojatuoleja, equipaleja ja vahva pöytä, joka oli katettu useammalle\nhenkilölle. Salin valkaistuilla seinillä riippui kuusi tai kahdeksan\nkauhean huonoa värikuvaa, esittäen vuodenaikoja, viittä maanosaa j.n.e.\n\nIjäkkään puoleinen nainen, puettuna jotenkin huolellisesti, piirteet,\nvaikkakin vuosien runtelemat, vielä osoittaen suuren kauneuden jälkiä,\nseisoi keskellä huonetta.\n\n\"Äitini\", don Estevan sanoi, kumartaen kunnioittavasti hänelle, \"salli\nminun esitellä don Fernando Carril'in, kunnioitettavan caballeron, joka\non luvannut jäädä tänne yöksi.\"\n\n\"Hän on tervetullut\", doña Manuela vastasi miellyttävästi hymyillen,\n\"koko tämä talo ja kaikki mitä siihen kuuluu on hänen käytettävänään.\"\n\nDon Fernando kumarsi syvään nuoren miehen äidille ja vastasi:\n\n\"Señora, kiitän teitä äärettömästi tästä ystävällisestä vastaanotosta.\"\n\nDoña Manuela hätkähti nähdessään vieraan, ja hänen onnistui vain\nvaivoin pidättäytyä osoittamasta hämmästystään. Vieraan ääni oli myös\nkoskenut häneen kovasti, ja hän loi häneen tutkivan katseen, mutta\nhetken kuluttua hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi huomannut\nerehtyneensä, ja virkkoi sitten:\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa\", hän sanoi, osoittaen hänelle paikan pöydän\nääressä mitä sydämellisimmällä eleellä, \"aivan heti tarjotaan\nvirvokkeita, joiden kehnouden pitkä ratsastus ja kiihoittunut ruokakalu\ntekee vähemmän huomattavaksi.\"\n\nDoña Manuela istuutui pöytään, don Estevanin asettuessa hänen\nvasemmalle ja don Fernandon hänen oikealle puolelleen. Kolme tai neljä\npeonia astui nyt sisään ja asettui emännän viittauksesta vastakkaiseen\npäähän.\n\nAteria oli todellakin vaatimaton; siihen kuului punaisia papuja\nryytipippurin kera, kuivattua suolalihaa, kananlihaa riisin kera ja\nmaissi-munakakkua sekä lasi pulquea ja mezcalia.\n\nMolemmat nuoret miehet kunnioittivat edessään olevia ruokia ja söivät\nkuin nuorukaiset, jotka pysähtymättä ovat ratsastaneet pitkän matkan,\nvoivat tehdä.\n\nDoña Manuela näki ilokseen, että ruoat, joilla hän lakkaamatta täytti\nheidän lautasensa, katosivat, ja hän kehoitti heitä kaikin tavoin\ntyydyttämään ruokahaluaan.\n\nAterian jälkeen mentiin sisempään, vähän mukavammin kalustettuun\nhuoneeseen, jota käytettiin talon asukkaitten salonkina. Keskustelu,\njoka hyvin luonnollisesti oli jotenkin kankeaa päivällisen kestäessä,\nvilkastui vähitellen ja saavutti pian, doña Manuelan ponnistusten\nkautta, sellaisen tuttavallisuuden sävyn, joka hylkää kaiken pahan ja\ntekee kaksinverroin viehättäväksi tuttavallisen puhelun.\n\nDon Fernando näytti salaisella ilolla antautuvan tähän jaksottaiseen\nkeskusteluun, joka hyppäsi alituisesti aiheesta toiseen, hän kuunteli\nkohteliaasti doña Manuelan pitkiä kertomuksia ja vastasi nähtävän\niloisena niihin kysymyksiin, joita tämä toisinaan hänelle teki.\n\n\"Oletteko rannikkolainen vai sisämaan asukas, caballero?\" tuo hyvä\nnainen kysyi äkkiä vieraaltaan.\n\n\"Tosiaankin, señora\", tämä vastasi hymyillen, \"minun täytyy suoraan\ntunnustaa, että joutuisin hyvin ymmälle, jos minun pitäisi vastata.\"\n\n\"Miksi niin, señor?\"\n\n\"Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollenkaan tiedä missä olen\nsyntynyt.\"\n\n\"Olette kai joka tapauksessa meksikolainen?\"\n\n\"Kaikki antaa minulle aihetta uskomaan niin, señora; kuitenkaan ei voi\nsitä vannoa.\"\n\n\"No, sepä omituista! Perheenne ei siis asu tässä maassa?\"\n\nVarjo peitti don Fernandon otsan.\n\n\"Ei, señora\", hän vastasi jotenkin kuivasti.\n\nTalon emäntä huomasi koskettaneensa arkaan kohtaan, ja hän kiiruhti\nvaihtamaan puheenaihetta.\n\n\"Te tunnette kaiketi don Pedro de Lunas'in?\"\n\n\"Hyvin vähän, señora, sattuma on vienyt meidät kerran yhteen, vaikka\ntosin omituisissa olosuhteissa, niin että hän kai säilyttää sen\nmuistissaan, mutta on mahdollista, etten minä koskaan tule käymään\nhaciendassa.\"\n\n\"Siinä teette väärin, caballero. Don Pedro on cristiano viejo\n['vanha kristitty', nimitys, jota käytetään erottamaan uudet\ntulokkaat vanhoista valloittajista, joiden veri aina on pysynyt\nsekoittamattomana], joka ymmärtää osoittaa vieraanvaraisuutta vanhaan\ntapaan; hän on onnellinen voidessaan tehdä niin.\"\n\n\"Onnettomuudeksi tärkeät seikat vaativat ehdottomasti läsnäoloani\njotenkin kaukana täältä, ja pelkään, ettei minulla ole aikaa jäädä\nhaciendaan.\"\n\n\"Anteeksi, señor\", don Estevan puuttui nyt puheeseen, \"ettehän vain\naijo lähteä aavikolle?\"\n\n\"Miksi kysytte minulta sitä?\"\n\n\"Koska me täällä olemme äärimmäisellä intiaanirajalla, ja että siis,\nellette käänny takaisin, on olemassa vain erämaa, jonne voitte suunnata\nkulkunne.\"\n\n\"Oikeastaan aijonkin erämaahan.\"\n\nDon Estevan teki ihmettelevän eleen.\n\n\"Suokaa anteeksi, että olen itsepintainen\", hän sanoi, \"mutta te ette\nluultavasti tunne erämaata, johon aijotte tunkeutua?\"\n\n\"Anteeksi, señor, minä tunnen sen päinvastoin erittäin hyvin.\"\n\n\"Ja kuitenkin rohkenette tunkeutua sinne aivan yksin?\"\n\n\"Luulen osoittaneeni teille tänään, señor\", don Fernando vastasi,\nmonimielisesti hymyillen, \"että minä rohkenen paljon.\"\n\n\"Niin, niin, tiedän, että te ulotutatte rohkeuden aina suurimpaan\nhurjapäisyyteen asti, mutta se, mitä nyt aijotte yrittää, on enemmän\nkuin hurjapäisyyttä, se on hulluutta.\"\n\n\"Hulluutta, señor, ah, se on kai liian paljon sanottu! Lieneeköhän\npäättävällä, hyvin aseistetulla, hyvässä ratsuasussa olevalla miehellä\nmitään pelättävää intiaanien taholta?\"\n\n\"Jos teidän vain olisi tarvis puolustautua intiaaneja ja villipetoja\nvastaan, niin olisin pahimmassa tapauksessa samaa mieltä kuin tekin,\nseñor: päättävä valkoihoinen voi pitää puoliaan kahtakymmentä\npunaihoista vastaan. Mutta mitenkä tulette toimeen Tiikerikissan\nkanssa?\"\n\n\"Tiikerikissan? Suokaa anteeksi, caballero, en ymmärrä teitä\nhituistakaan.\"\n\n\"Minä selitän teille, señor: Tiikerikissa on valkoihoinen. Tämä mies on\ntuntemattomasta syystä mennyt apachien puolelle, tullut heidän\npäällikökseen ja ruvennut leppymättömästi vihaamaan omavärisiään\nihmisiä.\"\n\n\"Olen sivumennen kuullut puhuttavan siitä, mitä nyt sanotte, mutta\nkaiken kaikkiaan tuo mieshän on ainoa rotuansa intiaanien joukossa.\nNiin peloittava kuin hän lieneekin, niin hän ei kai ole haavoittumaton,\nluullakseni, ja urhoollisen miehen täytyy kai voida surmata hänet.\"\n\n\"Pahaksi onneksi te erehdytte. Tuo mies ei ole ainoa rotuansa\nintiaanien joukossa. Hänellä on mukanansa toisia samanveroisia\nrosvoja.\"\n\n\"Niin\", doña Manuela huudahti, \"muiden muassa hänen poikansa, jonka\nväitetään olevan yhtä veren- ja saaliinhimoisen kuin hänkin.\"\n\n\"Äiti kulta, se on vain arveluja. Oikeastaan ei voida väittää mitään\nvarmaa Kivisydämen suhteen.\"\n\n\"Kuka se on, jonka te nyt mainitsitte?\"\n\n\"Se on hänen poikansa, kuten väitetään, sillä kukaan ei voi sitä\nvarmaan sanoa.\"\n\n\"Ja te sanotte tuota miestä Kivisydämeksi?\"\n\n\"Niin, señor. Itse puolestani tunnen hänestä monta jalomielistä tekoa,\njotka päinvastoin osoittavat, että hänellä on sydän oikealla paikallaan\nja tulinen sielu, joka voi toimittaa suuriakin asioita.\"\n\nHetken puna peitti don Fernandon kasvot.\n\n\"Palatkaamme Tiikerikissaan\", hän sanoi; \"mitä minun on pelättävää\ntuolta mieheltä?\"\n\n\"Kaikkea. Väijyen aavikolla, kuten inhoittava korppikotka\nkallionkielekkeellä, tämä ryöväri hyökkää väkirikkaimpien karavaanien\nkimppuun, ryöstäen ne, ja hän murhaa kylmästi yksinäiset matkustajat,\njotka onnettomuudekseen joutuvat hänen tielleen. Hänen verkkonsa ovat\nviritetyt niin julman kätevästi, ettei kukaan pääse hänen käsistään.\nUskokaa minua, caballero, luopukaa tästä matkasta, muuten olette\nhukassa.\"\n\n\"Kiitän teitä näistä neuvoista, jotka osoittavat harrastustanne minua\nkohtaan. Kuitenkaan en voi niitä noudattaa. Mutta minä huomaan, että\ntulee jo myöhä, sallikaa minun vetäytyä syrjään. Huomasin\neteissuojamassa riippumaton, jossa varsin hyvin voin viettää yöni.\"\n\n\"Olen käskenyt panna kuntoon poikani huoneen teitä varten.\"\n\n\"En voi sallia häirittävän ketään minun tähteni, señora. Olen tottunut\nmatkustamaan. Sitäpaitsi menee yksi yö piankin. Vakuutan, ettette tee\nminulle palvelusta koettamalla taivuttaa minua ottamaan don Estevanin\nhuoneen.\"\n\n\"Tehkää kuten haluatte, caballero; vieras on Jumalan lähettämä, hänen\ntulee vallita talossa, jossa hän on koko sen ajan kuin hän kunnioittaa\nsitä läsnäolollaan. Suojelkoon Herra teitä levätessänne ja antakoon\nteille hyvän unen! Poikani näyttää teille missä on vaja, jonne\nhevosenne on viety, jos tahdotte poistua ennenkuin kukaan talossa on\nherännyt.\"\n\n\"Vielä kerran kiitos, señora. Toivon voivani esiintuoda kunnioitukseni\nteille ennen lähtöäni.\"\n\nVaihdettuaan vielä muutamia kohteliaisuuksia emäntänsä kanssa don\nFernando jätti huoneen Estevanin seuraamana.\n\nHänen lausumansa toivomus maata riippumatossa eteissuojamassa oli hyvin\ntavallinen ja aivan tavanmukainen maassa, jossa kauniit ja viileät yöt\nsäästävät asukkaita päivän painostavalta helteeltä.\n\nAmerikalaisissa ranchoissa on kaikissa kuistikko, jota kannattaa neljä\nja usein kuusi pylvästä, jotka ulkonevat rakennuksesta ja kannattavat\nparveketta. Tähän jotenkin avaraan, sisäänkäytävän molemmin puolin\nolevien pylväiden muodostamaan huoneeseen, joissa isäntä itse usein\nviettää yönsä, pitäen parempana nukkua vapaassa ilmassa kuin siinä\npaahtavan kuumassa lämmössä, joka sananmukaisesti muuttaa sisähuoneet\nsaunoiksi.\n\nDon Estevan vei vieraansa vajaan, selitti hänelle portin\navaamiskoneiston, jonka jälkeen hän, kysyttyään vieraaltaan oliko tällä\nvielä muuta toivomusta, lausui hänelle hyvää yötä ja palasi\nhuoneeseensa, jonka oven hän jätti auki jälkeensä, jotta don Fernando\nvoisi tulla sisälle, jos tarvis vaati.\n\nDoña Manuela vartoi poikaansa sisällä huoneessa.\n\nVanha rouva näytti levottomalta.\n\n\"No niin\", hän kysyi nuorelta mieheltä, heti kun tämä palasi, \"mitä\nsinä arvelet tuosta miehestä, Estevan?\"\n\n\"Minäkö, äiti?\" tämä vastasi ihmettelevin elein, \"mitä tahdotte minun\narvelevan hänestä? Olen nähnyt hänet tänään ensi kerran.\"\n\nVanha rouva pudisti kärsimättömästi päätään.\n\n\"Sinä olet ratsastanut hänen kanssaan useita tunteja. Tuon pitkän\nkahdenkesken olon olisi pitänyt riittää sinulle tutkistelemaan häntä ja\nmuodostamaan mielipiteesi hänestä.\"\n\n\"Tuo mies, rakas äiti, on sinä lyhyenä aikana, kun olen ollut hänen\nseurassaan, näyttänyt niin monia eri puoliaan, että minun on ollut\nmahdoton edes vilahdukseltakaan nähdä mitään valon pilkahdusta ohjeeksi\nhänen tutkimiseensa, vielä vähemmän muodostaakseni hänestä mitään\nmielipidettä. Minä luulen, että hän on voimakasluontoinen mies,\nkykenevä sekä hyvään että pahaan, aina sen mukaan kuin hän seuraa\nsydämensä kehoitusta tai itsekkäitä laskelmiaan. San-Lucarissa, jossa\nhänellä on pieni maatila, kaikki pelkäävät häntä vaistomaisesti, sillä\nmikään hänen käytöksessään ei oikeuta näköjään sitä vastenmielisyyttä,\njota hän herättää, ei kukaan tiedä varmaan, kuka hän on, hänen elämänsä\non läpipääsemätön salaisuus.\"\n\n\"Estevan\", vanha rouva vastasi, pannen vakavana kätensä poikansa\nkäsivarrelle ikäänkuin paremmin painostaakseen sanojaan, \"salainen\naavistus sanoo minulle, että tuon miehen läsnäolo tällä seudulla\nennustaa suuria onnettomuuksia. Miksi? En voi sitä selittää. Kun hän\ntuli sisään, niin hänen kasvonpiirteensä johtivat mieleeni sekavan\nmuiston tapahtumista monta herran vuotta sitten. Huomasin hänen\nkasvoissaan kummastuttavan yhdennäköisyyden erään nyt jo kuolleen\nhenkilön kanssa.\" Hän huokasi. \"Hänen puhuessaan hänen äänensä soi\nkipeästi korvissani, sillä tämä ääni täydensi sen yhdennäköisyyden,\njonka luulin huomanneeni hänen kasvoissaan. Olkoon tämä mies kuka\ntahansa, niin olen vakuutettu siitä, että hän on vaaranamme, kenties\nonnettomuutenamme. Minä olen vanha, poikani, minulla on kokemusta ja\nminun ijässäni ei erehdytä, näetkö. Aavistukset tulevat Jumalalta,\nniihin täytyy uskoa. Pidä tarkoin vaaria tämän miehen käytöksestä hänen\ntäällä ollessaan. Olisin toivonut, ettet olisi tuonut häntä kattomme\nalle.\"\n\n\"Mitäpä minä voin tehdä, äiti kulta? Vieraanvaraisuus on hyve, josta ei\nkukaan voi kieltäytyä.\"\n\n\"Minä en moiti sinua ollenkaan; sinä olet menetellyt omantuntosi\nmukaan.\"\n\n\"Jumala suokoon, että olette erehtynyt, äiti kulta! Mutta mitä\naikomuksia miehellä lieneekin, teemme joka tapauksessa hänen\nsuunnitelmansa mitättömiksi, jos hän, kuten näytätte pelkäävän,\ntahtoisi meille jotakin pahaa.\"\n\n\"Ei, lapseni, minä en oikeastaan pelkää itsemme vuoksi.\"\n\n\"Kenenkä takia sitten, äiti?\" poika huudahti vilkkaasti.\n\n\"Etkö todellakaan ymmärrä, Estevan?\" äiti sanoi surullisesti hymyillen.\n\n\"Kautta Jumalan, äiti, kavahtakoon hän! Mutta ei, se on mahdotonta.\nMuuten lähden auringon noustessa huomisaamuna varhain haciendaan, ja\npyydän don Pedroa ja hänen tytärtänsä olemaan varuillaan.\"\n\n\"Älä sano heille mitään, Estevan, mutta vartioi heitä kuin uskollinen\nystävä.\"\n\n\"Niin, olette oikeassa, äiti, niin on parempi\", nuori mies vastasi,\ntullen äkkiä miettiväksi. \"Minä ympäröin doña Hermosan salaisella,\nmutta niin valppaalla vaarinpidolla, ettei hänen tarvitse pelätä\nmitään, sen vannon, kautta Jumalan! Tahtoisin ennemmin tuhannesti\nkuolla julmimman kidutuksen alaisena kuin tietää hänen jälleen joutuvan\nalttiiksi samanlaisille vaaroille, kuin hän oli muutamia päiviä sitten.\nSiunatkaa nyt minua, äiti, ja sallikaa minun poistua.\"\n\n\"Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi\", vanha rouva sanoi.\n\nDon Estevan kumarsi kunnioittavasti äidilleen ja poistui, mutta\nennenkuin hän meni levolle, hän teki huolellisen kierroksen talossa\neikä sammuttanut tultaan ennenkuin oli vakuutettu siitä, että kaikki\noli täydessä järjestyksessä.\n\nSillävälin don Fernando oli, heti kun don Estevan oli jättänyt hänet,\npaneutunut riippumattoonsa ja nukkunut melkein samassa. Yö oli tyyni ja\nkirkas, tähdet loistivat taivaalla ikäänkuin lukematon joukko\ntimantteja, ja kuu valoi hopeasäteitään runsaasti seudun yli. Silloin\ntällöin sekoittui koirien pitkäveteinen haukunta sakaalien lyhyeen\nnalkutukseen, joiden viimemainittujen epämiellyttävät varjot näkyivät\netäällä, sillä ilma oli niin läpikuultava, että saattoi nähdä esineet\nhyvin pitkän matkan päästä.\n\nKaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan ranchossa.\n\nÄkkiä don Fernando kohotti hitaasti ja varovasti päänsä riippumaton\nreunan yli ja silmäili tutkivasti ympärilleen.\n\nNähtävästi rauhoittuneena talossa vallitsevasta hiljaisuudesta hän\nliukui ulos riippumatosta, ja hyvin varovasti, kuunneltuaan ja\ntähysteltyään joka taholle, hän otti satulan, jonka oli asettanut\neräälle parvekkeen penkille, ja läksi vajaan.\n\nAvattuaan sen portin äänettömästi, hän vihelsi hiljaa. Tämän merkin\nkuultuaan hevonen höristi korviaan, lakkasi syömästä ja juoksi herransa\nluo, joka odotti sitä, pitäen vajan porttia raollaan.\n\nDon Fernando tarttui hevosen harjaan, taputti ja hyväili sitä\nystävällisin sanoin, jonka jälkeen hän pani satulan selkään ja suitset\nsuuhun, niin kätevästi ja nopeasti, kuin matkoihin hyvin tottuneilla\nhenkilöillä on tapana.\n\nKun hevonen oli satuloitu, niin don Fernando kietoi huolellisesti sen\nkavioiden ympäri lampaan nahkaa, äänen tukahduttamiseksi. Tämän\nviimeisen varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan hän hyppäsi satulaan,\nja kumartuen jalon eläimen kaulan yli hän sanoi:\n\n\"Hyvä, Santiago! Nyt sinun täytyy näyttää mihin kelpaat.\"\n\nIkäänkuin hevonen olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se läksi huimaavaa\nvauhtia jokea kohti.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi edelleen ranchossa, jossa kukaan ei näyttänyt\nhuomanneen tätä äkkinäistä lähtöä.\n\n\n\n\nXII.\n\nPUNANAHAT.\n\n\nPalaamme nyt Far-Westiin.\n\nRio Grande del Norten rannalla, noin kymmenen penikulmaa [Ranskan\npenikulma = 4,444 mtr.] El presidio de San-Lucarista, sijaitsi El\npasado de los Venados'in atepelti eli kylä.\n\nTähän atepeltiin, -- joka oli yksinkertainen tilapäinen leiri, kuten\nuseimmat intiaanikylät, koska intiaanien kuljeksiva elämäntapa ei salli\nmitään kiinteätä asutusta, -- kuului satakunta callia eli majaa,\nsäännöttömästi ryhmitettyinä toistensa viereen.\n\nJokaiseen majaan kuuluu kymmenkunta maahan pistettyä, neljän tai viiden\njalan pituista paalua sivuilla ja kuuden tai seitsemän jalan pituista\nkeskellä, oviaukko itäänpäin, jotta perheenisä voi aamuisin heittää\nvettä nousevaa aurinkoa kohti, toimitus, jolla intiaanit rukoilevat\nWacondahia, ettei hän vahingoittaisi heidän perhettään alkavana\npäivänä.\n\nNämä majat olivat peitetyt kokoonommelluilla puhvelinnahoilla, aina\navonaisia keskeltä, jotta savu sisällä olevista tulista pääsi vapaasti\nulos; tulia oli yhtä monta kuin omistajalla oli vaimoja, sillä joka\nvaimolla piti olla oma tulensa.\n\nNe nahat, jotka muodostivat ulkoseinän, olivat huolellisesti\nvalmistetut ja maalatut eri värisiksi.\n\nNämä maalaukset kummallisine kuvioineen tekivät kylän kokonaisuudessaan\nvilkkaan näköiseksi.\n\nKunkin majan käytävän edessä olivat soturien keihäät pistettyinä maahan\npystyyn. Nämä kevyet keihäät, jotka olivat tehdyt kuudentoista tai\nkahdeksantoista jalan pituisista notkeista ruo'oista ja joiden päässä\noli pitkä uurteinen rautakärki, intiaanien itsensä takoma, olivat\napachien pelättävin ase.\n\nMitä vilkkain ilo näytti vallitsevan kylässä. Muutamissa majoissa\nnaiset istuivat värttinöineen ja kehräsivät kotieläintensä villoja.\nToisissa he istuivat alkuperäisten yksinkertaisten kangaspuiden ääressä\nja kutoivat noita hienoudestaan ja erinomaisesta tekotavastaan niin\ntunnettuja zarapeita.\n\nHeimon nuoret miehet, kokoontuneina avaralle avoimelle paikalle kylän\nkeskellä, pelasivat miltiä [tämä sana merkitsee nuolta apachien\nkielellä], erästä omituista peliä, josta punaihoiset paljon pitävät.\n\nPelaajat piirtävät maahan suuren piirin, jonka sisään he asettuvat\nkahteen riviin vastakkain. Kummankin rivin taistelijoilla on ilmalla\ntäytetty pallo, toisella rivillä oikeassa, toisella vasemmassa kädessä,\nja tämän pallon he viskaavat takaapäin vasemman säären alitse ja\nottavat sen kiinni kädellään etupuolella, minkä jälkeen se heitetään\nvastustajaa vasten, jota on osattava ruumiiseen uhalla, että muutoin\nmenettää yhden pisteen. Tästä johtuu, että vastapelaaja tekee tuhansia\nhullunkurisia käänteitä, välttääkseen ettei häneen osuttaisi, lyyhistyy\nmaahan, kohoaa, kumartuu milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, hyppää\nylös ja alas samalla kohtaa tai juoksee sivullepäin. Jos pallo menee\npiirin ulkopuolelle, niin ensimmäinen pelaaja menettää kaksi pistettä\nja hänen täytyy juosta noutamaan sitä. Jos taas vastustajaan sattuu,\ntäytyy tämän tarttua palloon ja heittää se takaisin vastustajaa kohti,\njohon hänen täytyy osata uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen.\nSeuraava pelaaja vastapuolella piiriä alkaa uudelleen pallonheiton ja\nniin edelleen, kunnes peli on lopussa.\n\nTästä näkyy, mitä yhtämittaisia naurunpuuskia täytyy aiheutua niistä\neriskummallisista asennoista, joita pelaajat joka hetki ovat pakotetut\ntekemään.\n\nMuut vanhemmat intiaanit pelasivat hyvin vakavina eräänlaista\nkorttipeliä nelikulmaisilla nahanpalasilla, joihin oli kömpelösti\nmaalattu jonkinlaisia eläinten kuvia.\n\nEräässä muita suuremmassa ja paremmin maalatussa kylän majassa, jossa\nasui sachmeni eli etevin päällikkö, jonka keihäät, alapäästään peitetyt\npunaisella nahanpalasella, olivat vallan merkkeinä, istui kolme miestä\nkyyryssään sammuvan tulen ääressä keskustellen, kiinnittämättä\nhuomiotaan ulkopuolelta kuuluvaan meluun.\n\nNämä kolme miestä olivat Tiikerikissa, Korppikotka ja amantzini eli\nheimon poppamies.\n\nKorppikotka oli mestitsi, joka aikoja sitten oli hakenut turvaa apachien\nluona ja jonka nämä olivat ottaneet joukkoonsa.\n\nTämä mies, jonka liikanimi sopi hänelle mainiosti, oli roisto, jonka\nkylmäverinen, halpamielinen julmuus kauhistutti intiaanejakin, jotka\neivät kuitenkaan olleet erittäin arkatuntoisia sellaisissa asioissa.\nTiikerikissa oli tehnyt tämän villipedon, joka oli hänelle täysin\nuskollinen, kostonsa toimeenpanijaksi ja tahtonsa nöyräksi\nvälikappaleeksi.\n\nNaimisissa noin vuoden ajan viimeisen vaimonsa kanssa, hän oli samana\naamuna tullut poikalapsen isäksi, joka seikka oli syynä intiaanien\njuhlamieleen, ja hän oli tullut saamaan Tiikerikissalta, heimon\nylipäälliköltä, määräyksiä sellaisissa tilaisuuksissa tavanmukaisista\njuhlamenoista.\n\nKorppikotka läksi majasta, jonne hän heti sen jälkeen palasi,\nvaimojensa ja kaikkien ystäviensä seuraamana, joista muuan piti lasta\nkäsivarsillaan.\n\nTiikerikissa asettui Korppikotkan ja poppamiehen väliin joukon\netunenään ja suuntasi kulkunsa Rio Grande del Nortelle.\n\nTultuaan joen rannalle joukko pysähtyi, jolloin poppamies otti käteensä\nvähän vettä, heittäen sen ilmaan ja rukoillen samalla ihmiselämän\nherraa, jonka jälkeen hän ryhtyi \"suureen lääkitsemiseen\", s.o.\nvastasyntynyt upotettiin, villaisiin kapaloriepuihinsa käärittynä,\nviisi kertaa joen veteen, poppamiehen sanoessa korkealla äänellä:\n\n\"Elämän herra, katso hyvin silmin tätä nuorta soturia; poista hänestä\nkaikki pahat vaikutukset; suojele häntä, Wacondah!\"\n\nKun tämä osa juhlallisuutta oli toimitettu, niin joukko palasi kylään\nja järjestäytyi piiriin Korppikotkan majan ympärille, jonka edustalla\nlihava tamma makasi maassa, kaikki neljä jalkaa sidottuna.\n\nUusi zarapée levitettiin eläimen vatsalle ja sukulaiset ja ystävät\nlaskivat siihen lahjansa lapselle: kannuksia, aseita, vaatteita.\n\nTiikerikissa oli ystävyydestä Korppikotkaan ruvennut äskensyntyneen\nkummiksi. Hän asetti lapsen kaikkien noiden erilaisten lahjojen\nkeskelle, joita zarapée oli täynnä.\n\nKorppikotka tarttui nyt nylkyveitseensä, aukaisi yhdellä ainoalla\nleikkauksella eläimen kyljen ja otti pois sydämen, ojentaen sen vielä\nlämpöisenä Tiikerikissalle, joka otti sen käteensä ja piirsi sillä\nristin lapsen otsaan, sanoen:\n\n\"Nuori soturi apachi-puhvelien heimoa, ole urhoollinen ja viekas; sinun\nnimesi olkoon Mixcoatzin, Pilven käärme.\"\n\nIsä otti nyt poikansa ja päällikkö, kohottaen verisen sydämen päänsä\nyli, huusi kovalla äänellä kolmasti; \"Eläköön hän! Eläköön hän! Eläköön\nhän!\" Tämän huudon kaikki läsnäolevat innostuneina toistivat. Poppamies\nuskoi nyt vastasyntyneen pahalle hengelle rukoillen tätä tekemään hänet\nurhoolliseksi, kaunopuheiseksi, viekkaaksi, ja hän lopetti näiden\ntoivomustensa luettelemisen seuraavin sanoin, jotka saavuttivat\nvastakaikua noiden hurjien miesten sydämissä:\n\n\"Älköön hän ennen kaikkea milloinkaan tulko kenenkään orjaksi!\"\n\nTähän loppuivat juhlamenot ja kaikki uskonnolliset toimet olivat\ntehdyt. Tamma parka, tuon tuhman taikauskon viaton uhri, paloiteltiin\nnyt. Tehtiin valtava tuli ja kaikki sukulaiset ja ystävät ottivat osaa\njuhla-ateriaan, jonka tuli jatkua, kunnes uhrattu tamma oli täydelleen\nsyöty.\n\nKorppikotkan piti juuri asettua syömään kuten vieraatkin, mutta\nTiikerikissan viittauksesta hän seurasi ylipäällikköä hänen majaansa,\njossa he asettuivat tulen ääreen. Poppamies liittyi heihin.\n\nTiikerikissan viitattua naiset poistuivat, jonka jälkeen hän hetken\nmietittyään lausui:\n\n\"Veljeni, te olette uskottujani\", hän sanoi, \"ja teidän edessänne\nsydämeni aukenee niinkuin chrimoya, hunajaomena, antaakseen teidän\nnähdä sisimmät ajatukseni. Minä olen ollut murheissani jo monta\npäivää.\"\n\n\"Isäni on levoton poikansa, Kivisydämen, takia\", poppamies sanoi.\n\n\"En. Mitä minä välitän siitä mitä hän tällä hetkellä tekee? Hänet\nlöydän kyllä kun häntä tarvitsen, mutta minulla on salainen tehtävä\nannettavana luotettavalle miehelle. Aamusta alkaen olen ollut kahden\nvaiheella, uskallanko olla täysin avomielinen teitä kohtaan.\"\n\n\"Puhukoon isäni, hänen poikansa kuuntelevat häntä\", poppamies sanoi.\n\n\"Enempi epäily olisi pyhien tarkoitusperien saattamista vaaraan. Sinä\nsaat nousta ratsaille, Korppikotka; minulla ei ole sinulle mitään\nsanottavaa, sinä tiedät, minne lähetän sinut.\"\n\nKorppikotka teki myöntävän liikkeen.\n\n\"Saata nuo miehet\", Tiikerikissa jatkoi, \"avustamaan meitä\nyrityksessämme, ja sinä teet minulle äärettömän palveluksen.\"\n\n\"Teen sen. Matkustanko heti?\"\n\n\"Kyllä, jos voit.\"\n\n\"Hyvä, kymmenen minuutin kuluttua olen kaukana kylästä.\"\n\nKumarrettuaan molemmille päälliköille Korppikotka meni ulos. Muutaman\nhetken kuluttua kuului ulkoa hevosen nelistystä, joka etääntyi.\nTiikerikissa huokaisi tyytyväisenä.\n\n\"Avatkoon veljeni poppamies korvansa\", Tiikerikissa lausui; \"minä\npoistun kylästä, mutta toivon tulevani takaisin vielä tänä yönä.\nKuitenkin voi olla mahdollista, että poissaoloani kestää kaksi tai\nkolme auringonkiertoa. Minä jätän veljeni poppamiehen sijaani, hänen on\noltava sotilaiden päällikkönä ja estettävä heitä poistumasta kylästä ja\nlähestymästä valkonaamojen rajaa. On tärkeätä etteivät nämä aavista,\nettä olemme niin lähellä heitä, sillä muutoin yrityksemme epäonnistuu.\nOnko veljeni ymmärtänyt minut täysin?\"\n\n\"Tiikerikissan kieli ei ole halkinainen. Ne sanat, jotka huokuvat hänen\nrinnastaan, ovat selviä. Hänen poikansa on täysin ymmärtänyt hänet.\"\n\n\"Hyvä. Silloin voin poistua aivan turvallisena, veljeni vartioitsee\nheimoa.\"\n\n\"Isäni käskyjä totellaan. Kuinka kauan hänen poissaolonsa kestääkin, ei\nhänellä tule olemaan mitään muistuttamista poikaansa vastaan.\"\n\n\"Ooah! Poikani poistaa näillä sanoillaan sydäntäni peittäneen nahan,\njoka teki sen levottomaksi. Kiitos! Suojelkoon häntä elämän herra! Minä\nmenen.\"\n\n\"Ooah! Isäni on viisas soturi. Wacondah suojelee häntä sillä matkalla,\njohon hän aikoo ryhtyä; hän onnistuu.\"\n\nMolemmat miehet kumarsivat toisilleen vielä kerran, jonka jälkeen\npoppamies asettui tulen ääreen ja Tiikerikissa lähti majasta.\n\nMutta jos vanha päällikkö olisi huomannut sen vihamielistä\nroistomaisuutta ilmaisevan ilmeen, joka eron hetkenä kuvastui\npoppamiehen kasvoilla, niin hän ei todennäköisesti olisi lähtenyt\nkylästä.\n\nJuuri kuin Tiikerikissa kevyesti, jota ei olisi luullut hänen\nikäiseltään mieheltä, hyppäsi satulaan, aurinko katosi apachialueen\nkorkeitten vuorien taakse ja yö levitti huntunsa aavikon yli.\n\nKiinnittämättä näköjään huomiotaan pimeän tuloon ukko koukisti\npolvensa, löysäsi ohjakset ja poistui täyttä neliä.\n\nRuumis kyyristyneenä ja pää etukumarassa poppamies kuunteli innokkaasti\npäällikön poisrientävän hevosen yhä heikkenevää kavionkapsetta. Kun\nkaikki jälleen oli hiljaa, hän nousi vilkkaasti, riemuitsevan hymyn\njonkun sekunnin leikkiessä hänen ohuilla, kalpeilla huulillaan, ja hän\nmutisi voitonriemuisella äänellä tuo ainoan sanan: vihdoinkin! johon\nepäilemättä sisältyi kaikki ajatukset, mitä hänen sydämensä syvyydessä\nliikkui.\n\nSitten hän nousi seisaalleen, meni ulos majasta, asettui muutamien\naskelten päähän siitä, pani kätensä ristiin rinnan yli ja lauloi\nmatalalla äänellä, surunvoittoisella ja yksitoikkoisella sävelellä\napachien valitusta, joka alkaa seuraavilla säkeillä, mitkä tässä\nesitetään näytteeksi noiden raakalaiskansojen kielestä:\n\n    El mebin ni tlacaelantey\n    Tuzapan Pilco payentzin\n    Anca maguida coaltzin\n    Ay guinchey ni pello menchey!\n\n[Olen kadottanut tlacaelantey'ni Pilcon maassa, oi, murhaavat kukkulat,\njotka ovat muuttaneet sen varjoksi ja kärpäsiksi.]\n\nSitä mukaa kuin poppamies jatkoi lauluaan, hänen äänensä tuli\nvahvemmaksi ja nopeammaksi. Kohta tuli useimmista intiaaniteltoista\nsotureita, jotka huolellisesti kääriytyneinä puhvelitakkeihinsa\nhiipivin askelin suuntasivat kulkunsa laulajaa kohti ja astuivat ääneti\nmajaan.\n\nLaulun loputtua poppamies nousi ja kun hän tähyiltyään ympärilleen oli\ntullut vakuutetuksi siitä, ettei ketään enää ollut tulossa häntä kohti\neikä kukaan viivyttelijä enää vastannut hänen merkkiinsä, hän\nvuorostaan astui majaan ja yhtyi niihin, jotka hän näin omituisella\ntavalla oli kutsunut koolle.\n\nNäitä miehiä oli luvultaan kaksikymmentä. He seisoivat hiljaa ja\nliikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat tulen ympärillä, jonka\nliekki, lehahtaen heidän tulonsa aiheuttamasta ilmanvedosta, loi synkän\nkajastuksen heidän tummille miettiville kasvoilleen. Poppamies asettui\nmajan keskelle ja sanoi ääntään koroittaen:\n\n\"Asettukoot veljeni neuvottelutulen ääreen!\"\n\nVastaamatta soturit kyyristyivät piiriin tulen ympärille.\n\nPoppamies otti nyt hachestonin eli julkisen kuuluttajan kädestä suuren\npiipun, jonka koppa oli punaista savea ja kuusi jalkaa pitkä varsi\naloepuuta, koristettuna sulilla ja kulkusilla. Hän täytti piipun\npestyllä tupakilla, nimeltä morrihé, jota käytetään vain juhlallisissa\ntilaisuuksissa, minkä jälkeen hän sytytti sen \"lääkekepillä\", ja\npoltettuaan minuutin tai kaksi, puhaltaen savun nenänsä kautta, ojensi\npiipun oikeanpuoliselle naapurilleen; tämä seurasi hänen esimerkkiään,\nja piippu kulki siten toiselta toiselle ympäri seurueen, kunnes se taas\npalasi poppamiehelle.\n\nTämä kopisti tuhkan tuleen, samalla mutisten matalalla äänellä joitakin\nsanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, minkä jälkeen hän antoi piipun\nhachestonille, joka poistui vahtimaan ulkopuolelle, ettei kukaan\nsivullinen voisi saada tietoonsa neuvottelun salaisuuksia.\n\nSyntyi jotenkin pitkä äänettömyys, kylässä vallitsi mitä täydellisin\nhiljaisuus, mikään ei häirinnyt sen rauhaa ja olisi voinut luulla\nolevansa sata penikulmaa jokaisesta ihmisasunnosta.\n\nVihdoin poppamies nousi, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja\nsilmäili rauhallisesti kokoontuneita.\n\n\"Avatkoot veljeni korvansa\", hän sanoi painavasti, \"elämän herran henki\non astunut ruumiiseeni, hän sanelee minun rinnastani nousevat sanat.\nApachipuhvelien päälliköt, teidän esi-isienne henki on lakannut\nelähdyttämästä teidän sielujanne. Te ette ole enää niitä peloittavia\nsotureita, jotka ovat julistaneet valkonaamoille, noille\nmetsästysalueittemme kurjille ja vihatuille anastajille leppymättömän\nsodan, olette nyt enää vain arkoja antilooppeja, jotka pakenevat\ngasellin jaloin valkonaamoja, kuullessaan eruhpan, kiväärin, kaukaisen\näänen. Te olette vain vanhoja lörpötteleviä akkoja, joille Yorrit,\nespanjalaiset, antavat hameet. Teidän verenne ei enää virtaa kirkkaana\nsuonissanne ja teidän sydämenne ympärille on kasvanut nahka, peittäen \nsen kokonaan. Te, jotka muinoin olitte niin urhoollisia ja peloittavia,\nte olette sallineet itsenne tehtävän valkonaamaisten koirain\npelkureiksi orjiksi, koirain, jotka kuljettavat teitä kuin arkoja\nkaniineja ja pitävät teidät vapisevina katseensa alaisena. Niin puhuu\nelämän herra. Mitä teillä on hänelle vastattavaa, te apachi-soturit?\"\n\nHän vaikeni nähtävästi odottaen, että joku päälliköistä vuorostaan\npuhuisi.\n\nTämän loukkaavan puheen aikana oli suuttumuksen väristys puistattanut\nintiaaneja, ja heidän oli vain vaikeasti onnistunut hallita\ntunteittensa purkautumista; mutta heti kun poppamies oli lopettanut\npuheensa, muuan päällikkö nousi.\n\n\"Onko puhveliapachien poppamies tullut hulluksi\", hän sanoi jylisevällä\näänellä, \"koska hän uskaltaa puhua sillä tavoin miehillensä? Laskekoon\nhän ne punaiset sudenhännät, jotka ovat kiinnitetyt kintereihimme, niin\nhän saa nähdä, olemmeko mitään vanhoja lörpötteleviä akkoja ja onko\nesi-isiemme rohkeus sammunut sydämistämme. Mitä merkitsee se, jos\nTiikerikissa on valkonaama, kunhan hänen sydämensä vain on apachin?\nTiikerikissa on viisas, hän on nähnyt monta talvea, aina ovat hänen\nantamansa neuvot olleet hyviä.\"\n\nPoppamies hymyili halveksivasti.\n\n\"Veljeni, Valkea Kotka, puhuu hyvin\", hän sanoi, \"minun asiani ei ole\nvastata hänelle.\"\n\nHän löi käsiään yhteen kolmasti. Muuan soturi tuli sisään.\n\n\"Tehköön veljeni\", poppamies sanoi hänelle, \"neuvostolle selvää siitä\ntoimesta, jonka Tiikerikissa oli viskonut hänelle.\"\n\nIntiaani astui muutamia askeleita piiriä kohti. Hän kumarsi sitten\nsyvään päälliköille, jotka kaikki suuntasivat katseensa häneen, ja\nalkoi puhua.\n\n\"Tiikerikissa\", hän sanoi matalalla ja surullisella äänellä, \"oli\nkäskenyt Mustan Kotkan kahdenkymmenen soturin kera asettua väijyksiin\nsen tien varrelle, jota niiden valkonaamojen täytyi kulkea, joita\nKivisydän oli opastavinaan kotiin heidän suuriin kivimajoihinsa. Musta\nKotka seurasi hyvin kauan valkonaamoja aavikolla; heidän jälkensä\nolivat näkyvät ja selvät, heillä ei ollut mitään aseita, eikä siis\nmikään näyttänyt helpommalta kuin heidän tavoittamisensa. Noin tuntia\nennen määrättyä hyökkäyshetkeä Kivisydän saapui yksinään apachisoturien\nleiriin. Musta Kotka otti hänet vastaan mitä ystävällisimmin ja\nonnitteli häntä siitä, että hän oli hylännyt Yorrit, mutta Kivisydän\nvastasi, ettei Tiikerikissa tahtonut hyökättävän valkonaamojen\nkimppuun, käyden samalla käsiksi Mustaan Kotkaan ja työntäen veitsen\nhänen sydämeensä, samalla kuin Yorrit, jotka kavalasti olivat\nlähestyneet leiriä, yllättivät soturit ja surmasivat heidät\neruhpoillaan, joita he olivat saaneet Tiikerikissalta, sillä tämä oli\nitse suunnitellut petoksen, päästäkseen päälliköstä, jonka\nvaikutusvaltaa hän pelkäsi. Kahdestakymmenestä soturista, jotka olivat\nsotaretkeltä mukana, on vain kuusi minun kanssani palannut kylään, muut\non Kivisydän armottomasti murhannut. Olen puhunut.\"\n\nTämän masentavan tiedonannon jälkeen syntyi synkkä hiljaisuus, jonka\naiheutti ihmettely ja viha. Se oli tyyntä myrskyn edellä; päälliköt\nvaihtoivat vihaisia silmäyksiä.\n\nPunaihoiset ovat ehkä miehiä, joiden tunteet nopeimmin vaihtuvat ja\njoita vihansa vallassa voi helpoimmin ohjata. Poppamies tiesi tämän.\nHän oli senvuoksi varma siitä, että pääsisi voitolle sen järkyttävän\nvaikutuksen jälkeen, jonka intiaanin kertomus oli aiheuttanut.\n\n\"No, mitä veljeni nyt ajattelevat Tiikerikissan neuvoista?\" hän sanoi.\n\"Luuleeko Valkoinen Kotka edelleenkin, että hänellä on apachien sydän?\nKuka kostaa Mustan Kotkan kuoleman?\"\n\nKaikki päälliköt nousivat yht'aikaa, heiluttaen nylkyveitsiään.\n\"Tiikerikissa on koira ja pelkuri!\" he huusivat. \"Apachisoturit\nkiinnittävät hänen päänahkansa suitsiinsa.\"\n\nVain pari kolme päällikköä yritti vastustaa. He tiesivät, että\npoppamies oli jo kauan piintyneesti vihannut Tiikerikissaa, he tunsivat\npoppamiehen kavalan luonnonlaadun ja epäilivät että kysymyksessä olevan\nasian oikea laita oli vääristelty ja muutettu, voidakseen palvella sen\nmiehen kostonpyyteitä, joka oli vannonut tällä tavoin tuhoavansa\nvihollisensa, kun ei uskaltanut avoimesti hyökätä hänen kimppuunsa.\n\nMutta näiden äänen tukahdutti helposti muiden intiaanien vimmattu\nrääkynä. Luopuen siis tällä kertaa hyödyttömästä sanasodasta he \npoistuivat piiristä ja asettuivat erilleen etäiseen majan nurkkaan,\npäättäen jäädä välinpitämättömiksi katselijoiksi, vaikkeikaan\nvälinpitämättömiksi niihin päätöksiin nähden, joita neuvosto tekisi.\n\nIntiaanit ovat suuria lapsia, jotka päihtyvät omista sanoistaan ja\njotka, kun intohimo heitä hallitsee, unohtavat kaiken varovaisuuden ja\nkaiken kohtuuden.\n\nMutta vaikka he nykyisissä olosuhteissa kiihkeästi halusivat kostaa\nTiikerikissalle, jota he tällä hetkellä vihasivat yhtä paljon kuin he\nennen olivat häntä rakastaneet ja kunnioittaneet, ja vaikka kaikkein\nväkivaltaisimpia keinoja häntä vastaan esitettiin, niin he kuitenkin\nryhtyivät jonkunverran epäillen vanhaa päällikköään vastaan. Syynä\nsiihen oli varsin yksinkertaisesti se, että nämä alkuperäiset ihmiset\ntuntevat vain yhdenlaisen etevämmyyden, eläimellisen voiman, ja\nkorkeasta ijästään huolimatta Tiikerikissa oli heidän keskensä liiankin\nhyvin tunnettu voimastaan ja rohkeudestaan, niin että he jonkunlaisella\nkauhulla odottivat aikomansa teon seurauksia.\n\nPoppamies koetti kaikilla käytettävänään olevilla keinoilla saada\nheidät vakuutetuksi, ettei mikään ollut helpompaa kuin ottaa\nTiikerikissa haltuunsa hänen palatessaan kylään. Poppamiehen\nsuunnitelma oli mainio; jos päälliköt olisivat rohjenneet hyväksyä sen,\nolisi tulos ollut selvä. Tämä suunnitelma oli seuraava: apachit\nteeskentelivät olevansa tietämättömiä Mustan Kotkan kuolemasta;\nTiikerikissan palatessa heimon luo, otettaisiin hänet vastaan\nilonilmauksin, jotta poistettaisiin epäluulot, jos hänellä sattumoisin\nsellaisia olisi; sitten odotettaisiin kunnes hän nukkuisi ja\nsiepattaisiin hänet kiinni, köytettäisiin varmasti ja sidottaisiin\nkidutuspaaluun. Kuten näkyy, tämä suunnitelma oli hyvin yksinkertainen,\nmutta apachit eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, siinä määrin\nhe pelkäsivät vastustajaansa.\n\nSuurimman osan yötä kestäneen neuvottelun jälkeen tehtiin vihdoin\nsellainen lopullinen päätös, että heimo purkaisi leirinsä ja\ntunkeutuisi erämaahan välittämättä enää entisestä päälliköstään.\n\nMutta nyt lähtivät eri mieltä olevat päälliköt, jotka tähän asti eivät\nolleet ottaneet osaa edelliseen toimintaan, teltin nurkasta, jonne he\nolivat vetäytyneet, ja muuan heistä, Tulisilmä nimeltään, puhui\ntoveriensa puolesta ja huomautti, että ne päälliköt, jotka tahtoivat\npoistua, saivat tehdä niin, mutta etteivät he voineet pakottaa muita\nnoudattamaan tahtoaan; ettei heimolla ollut ketään laillisesti valittua\npäällikköä; että kukin sai menetellä niinkuin hyväksi näki, mutta\netteivät he puolestaan aikoneet mustimmalla kiittämättömyydellä palkita\nniitä erinomaisia palveluksia, joita Tiikerikissa oli niin monena\nvuonna tehnyt heimolle, ja etteivät he lähtisi kylästä ennen hänen\ntakaisin tuloaan.\n\nTämä päätös huolestutti kovin poppamiestä, joka turhaan koetti\nvastustella sitä; päälliköt eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään\nvastaväitteistä, vaan pysyivät lujina tekemässään päätöksessä.\n\nPoppamiehen käskystä, joka jo käyttäytyi kuin hän olisi ollut vastainen\nheimon tunnustama päällikkö, hachestoni kutsui auringon noustessa\nsoturit koolle kylän torille, ja naiset saivat käskyn purkaa majat,\nvaljastaa ja kuormittaa koirat mahdollisimman pikaista lähtöä varten.\n\nTämä käsky suoritettiin nopeasti. Paalut temmattiin maasta, puhvelin\nnahat käärittiin kokoon, talouskalut pakattiin huolellisesti ja pantiin\nrekiin, joita koirat vetivät.\n\nMutta erimieltä olevat päälliköt eivät puolestaan olleet toimettomia.\nHeidän onnistui liittää joukkoonsa useita heimon kuuluisia sotureita,\njoka vaikutti, että vain kolme neljättäosaa heimosta valmistautui\nmuuttamaan, yhden neljännesosan pysyessä edessään tapahtuvien\nvalmistusten välinpitämättömänä katselijana.\n\nSillävälin hachestoni antoi poppamiehen viittauksesta lähtömerkin.\n\nNyt jätti pitkä rivi koirien vetämiä rekiä, lapsiaan kantavien naisten\nseuraamana, kylän lukuisan soturijoukon saattamana ja luikerteli pian\nsuunnattoman käärmeen tavoin ruohoaavikolla.\n\nVeljiensä kadottua erämaan syvyyteen kokoontuivat ne soturit, jotka\nolivat pysyneet Tiikerikissalle uskollisina, neuvotteluun, harkitakseen\nmihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ennen hänen palaamistaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\nYÖLLINEN KOHTAUS.\n\n\nSillävälin don Fernando Carril kiiti, hevosensa kaulalle kumartuneena,\neteenpäin pimeässä kuin haamu. Niiden varovaisuuskeinojen johdosta,\njoihin hän oli ryhtynyt käärimällä lampaannahkaa hevosensa kavioihin,\nhän ratsasti ääneti ja nopeasti kuin hurja ajojahti saksalaisissa\nballaadeissa, ja ajoi tiehensä kauheat hyeenalaumat lähetessään.\n\nHän lähestyi huomaamatta joen rantaa, jota pitkin hän pian ratsasti\nhiljentämättä hevosensa vauhtia, kehoittaen sitä yhä liikkeillään ja\näänellään, samalla tähyillen oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse\npäin. Tätä ratsastusta kenttien poikki kesti kolme tuntia, jona aikana\nmeksikolainen ei suonut puolivillille hevoselleen sekuntiakaan aikaa\nhengähtää ja lepuuttaa vapisevia jalkojaan.\n\nPäästyään viimein sille paikalle, missä jotenkin kapea joki vieritteli\nmutaisia laineitaan puuvillapensaiden reunustamien rantojen välissä,\nmeksikolainen pysähtyi, astui selästä keskellä tiheätä metsikköä, ja\ntultuaan vakuutetuksi olevansa aivan yksin hän tempasi maasta\nkourallisen ruohoa ja kuivasi sillä hevosensa niin huolellisesti ja\ninnokkaasti, kuin tämän luotettavan ja uskollisen toverin hoidossa\nvoivat tehdä vain miehet, joiden henki joka hetki voi riippua hevosen\nnopeudesta. Sitten hän otti suitset hevosen päästä, jotta tämä sitä\nhelpommin voisi syödä ympärillään olevaa pitkää ruohoa, minkä jälkeen\nhän levitti zarapéen maahan, kävi pitkäkseen sille ja sulki silmänsä.\n\nNoin kahden tunnin aikana ei kukaan häirinnyt erämaan hiljaisuutta, ei\nainoatakaan ääntä kuulunut yössä. Don Fernando makasi liikkumatta,\naivankuin kuollut, pää taaksepäin vasemman käden nojassa ja silmät\nkiinni.\n\nNukkuiko hän? Oliko hän valveilla? Ei kukaan voinut vastata näihin\nkysymyksiin.\n\nÄkkiä pöllön kirkaisu kiiti läpi avaruuden. Don Fernando nousi\naivankuin jousen ponnahuttamana, kumartui ja kuunteli silmät taivaaseen\npäin suunnattuina.\n\nYö oli pimeä, tähdet levittivät yhä himmeätä ja salaperäistä valoaan\nmaan yli; mikään ei osoittanut päivän lähestymistä.\n\nKello oli tuskin kaksi aamulla, pöllö on ensimmäinen lintu, joka\näänellään tervehtii auringon nousua mutta pöllö ei ilmoita päivän tuloa\nkolme tuntia aikaisemmin. Huolimatta kuulemansa äänen täydellisestä\nyhtäläisyydestä meksikolainen epäili. Pian kuului toinen ääni, ja sitä\nseurasi milt'ei heti kolmas, joka kokonaan haihdutti don Fernandon\nepäilyn. Hän nousi ja matki kolmasti kalalokin ääntä.\n\nSama ääni kuului muutamien minuuttien kuluttu joen vastakkaiselta\nrannalta.\n\nDon Fernando pani taas suitset hevosensa päähän; kääriytyi\nzarapéehensa, ja tarkastettuaan että aseensa olivat hyvässä kunnossa,\nhän hyppäsi satulaan jalustimiin koskematta sekä ratsasti jokeen.\n\nVähän matkan päässä hänen edessään oli poppelien ja puuvillapensasten\npeittämä saari. Tätä saarta kohti hän suuntasi matkansa, joka ei ollut\npitkä, se kesti vain muutamia minuutteja. Pääsy saarelle oli helppo.\nHevonen, täysin levänneenä herransa sille suoman kahden tunnin\npysähdyksen jälkeen, ui voimakkaasti ja kiipesi ylös loivaa rantaa\nmelkein suoraan vastapäätä lähtöpaikkaa.\n\nTuskin ratsastaja oli noussut maihin saarelle, kura toinen ratsastaja\ntuli pensaikosta ja pysähtyi hänestä noin kahdenkymmenen askeleen\npäähän, huutaen kovalla ja hyvin tyytymättömällä äänellä.\n\n\"Sinä viivyttelit kauan, ennenkuin vastasit merkinantooni! Minä aijoin\njo ratsastaa tieheni.\"\n\n\"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä\", don Fernando vastasi happamesti.\n\n\"Vai niin!\" toinen sanoi pilkallisella äänellä, \"sieltäkö tuuli\npuhaltaa?\"\n\n\"Minua liikuttaa varsin vähän mistä se puhaltaa, jollen seuraa sen\nminulle antamaa vaikutinta. Mutta nyt olen täällä. Mitä tahdotte\nminusta? Puhukaa ennen kaikkea lyhyesti, sillä minulla on vain hyvin\nvähän aikaa käytettävissä.\"\n\n\"Herra varjele! Sangen tärkeät edut kutsuvat siis varmaankin sinua\nsinne, mistä tulet, koska sinulla on niin kiire palata.\"\n\n\"Kuulkaahan, Tiikerikissa\", meksikolainen vastasi kuivasti ja suoraan,\n\"jos olette niin itsepintaisesti pyytäneet minua tänne lausuaksenne\nminulle vain pistopuheita ja ivasanoja, niin minun on tarpeetonta jäädä\ntänne kauemmaksi aikaa. Hyvästi siis!\"\n\nNäin sanoen don Fernando teki liikkeen, aivankuin olisi aikonut kääntyä\nja lähteä saarelta.\n\nTiikerikissa, sillä hänen puhuttelemansa oli juuri tuo omituinen\nhenkilö, tarttui äkkiä pistooliinsa ja viritti hanan.\n\n\"Tuli ja leimaus!\" hän sanoi, \"jos liikahdat, niin ajan luodin kallosi\nläpi!\"\n\n\"Kylläpä te lörpöttelette!\" toinen vastasi ilkkuen; \"ja mitä minä\ntekisin sillä aikaa? Lakatkaa uhkailemasta, muutoin tapan teidät kuin\nkoiran.\"\n\nYhtä nopealla liikkeellä kuin Tiikerikissakin hän oli virittänyt\npistoolinsa hanan ja suunnannut piipun vastustajaansa kohti.\n\nTiikerikissa pisti nauraen aseensa vyöhön takaisin.\n\n\"Uskaltaisitko sinä tehdä niin?\" hän sanoi.\n\n\"Ettekö tiedä, että minä uskallan mitä tahansa?\" meksikolainen vastasi.\n\n\"Olemme hukanneet kylliksi aikaa; jutelkaamme\", ukko sanoi hypäten\nhevosen selästä.\n\n\"Niin, tehkäämme niin. Mitä tahdotte minusta?\" don Fernando vastasi,\nhypäten hänkin hevosen selästä.\n\n\"Miksi olet pettänyt minut, ja miksi olet kääntynyt minua vastaan sen\nsijaan, että olisit auttanut minua, kuten velvollisuutesi olisi ollut.\"\n\n\"Minä en ole velvoittanut itseäni mihinkään teidän suhteenne,\npäinvastoin olen jyrkästi kieltäytynyt tuosta tehtävästä, jonka te\nvälttämättä tahdoitte uskoa minulle.\"\n\n\"Etkö olisi voinut jäädä puolueettomaksi ja antaa noiden ihmisten\njoutua valtaani?\"\n\n\"En, kunniani velvoitti minut puolustamaan heitä.\"\n\n\"Kunniasi?\" Tiikerikissa sanoi pilkallisesti hymyillen.\n\nMeksikolainen punehtui ja hän rypisti kulmakarvojaan, mutta hän\nhillitsi itsensä ja vastasi kylmästi:\n\n\"Vieraanvaraisuus on pyhä aavikolla, sen oikeudet eittämättömät;\nhenkilöt, joiden oppaana olin, olivat itse asettuneet suojelukseeni;\nhylätä heidät tai jättää puolustamatta heitä olisi ollut heidän\npettämistään; te olisitte itsekin menetellyt niin.\"\n\n\"Ei maksa ollenkaan vaivaa palata tähän kysymykseen; päättyneestä\nasiasta ei keskustella, siihen mukaannutaan. Miksi et palannut\nluokseni?\"\n\n\"Siksi että pidin parempana jäädä San-Lucariin.\"\n\n\"Niin, sivistyselämä viehättää sinua vastustamattomasti, se\nkaksinaisosa, jota sinä näyttelet omalla uhallasi ja vastuullasi,\nhurmaa sinua, käsitän sen. Don Fernando Carril otetaan avoimin sylin\nvastaan Meksikon korkeammissa seurapiireissä. Mutta, usko minua,\nlapseni, varo, ettei seikkailunhaluinen henkesi johda sinua johonkin\ntyhmyyteen, josta Kivisydämen koko uskaliaisuus ei voisi sinua\npelastaa.\"\n\n\"Minä en ole tullut tänne saamaan neuvoja.\"\n\n\"Se on totta, mutta minun velvollisuuteni on antaa sinulle neuvoja,\njoita et ole tullut hakemaan. Vaikka pysynkin erämaassa, en kadota\nhetkeksikään sinua näkyvistäni; tunnen kaikki liikkeesi, tiedän kaiken\nmikä sinua koskee.\"\n\n\"Mitä tuo vakoilu hyödyttää?\" don Fernando huomautti ylpeästi.\n\n\"Jotta saisin tietää, voinko yhä edelleenkin luottaa sinuun.\"\n\n\"No, mitä olette nyt saanut tietää minusta?\"\n\n\"En mitään muuta kuin hyvää; toivoisin vain, että sanoisit minulle\nsuoraan millä kannalla olemme tänään.\"\n\n\"Teidän vakoojannehan ilmoittavat teille minun pienimmätkin tekoni.\"\n\n\"Niinpä kyllä, nimittäin ne, mitkä koskevat sinua henkilökohtaisesti.\nSiten tiedän esimerkiksi, ettet ole vielä uskaltanut esitellä itseäsi\ndon Pedro de Lunalle\", Tiikerikissa sanoi ivallisella äänellä.\n\n\"Se on totta, mutta huomenna käyn hänen luonaan.\"\n\nTiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\n\"Puhukaamme vakavista asioista\", hän taas sanoi, \"millä kannalla\nolemme?\"\n\n\"Olen täsmälleen noudattanut ohjeitanne. Kaksi vuotta sitten\nesiinnyttyäni ensi kerran San-Lucarissa, en ole koko tänä aikana lyönyt\nlaimin mitään tilaisuutta solmia tuttavuuksia, jotka vast'edes tulevat\nolemaan teille hyödyllisiä. Vaikka hyvin harvoin näyttäydynkin kylässä\nja viivyn vain vähän aikaa, luulen kuitenkin saavuttaneeni päämäärän,\njota tarkoititte antaessanne minulle ohjeenne. Minua ympäröivä\nsalaperäinen verho on hyödyttänyt minua enemmän kuin olen uskaltanut\ntoivoakaan: minä olen voittanut puolelleni suurimman osan varuspaikan\nvaqueroja ja leperoja, melkein kaikki oikeita maantierosvoja, mutta\nvoin luottaa heihin jok'ainoaan, he ovat minulle uskollisia ja nuo\nihmiset tuntevat minut vain nimellä don Fernando Carril.\"\n\n\"Tiesin sen\", Tiikerikissa sanoi.\n\n\"Vai niin!\" meksikolainen vastasi, katsahtaen raivoisasti ukkoon.\n\n\"Olenhan sanonut sinulle, etten ole kadottanut sinua näkyvistäni.\"\n\n\"Niin, mitä minun yksityisiin asioihini tulee.\"\n\n\"Lyhyesti, aika on tullut niittää mitä olemme kylväneet noiden rosvojen\njoukossa, jotka paremmin kuin punanahat, joihin en uskalla täysin\nluottaa, palvelevat meitä maamiehiään vastaan, tuntemalla espanjalaiset\nmenettelytavat ja osaamalla kätevästi käyttää ampuma-asetta. Nyt sinun\nosasi noiden lurjusten kanssa on loppumassa ja minun alkaa; minun\ntäytyy asettua suoranaiseen yhteyteen heidän kanssaan.\"\n\n\"Kuten haluatte. Kiitän teitä, että vapautatte minut olemasta vastuussa\ntoimesta, jonka tarkoitusta ette milloinkaan ole pitänyt soveliaana\nuskoa minulle. Suurimmalla ilolla saatan teidät tilaisuuteen neuvotella\nsuoraan niiden heittiöidea kanssa, jotka olen ottanut palvelukseenne.\"\n\n\"Käsitän syyt, jotka vaikuttavat, että haluat saada takaisin vapautesi;\nja minä hyväksyn ne sitäkin mieluummin, kun itse juuri olen ensiksi\nherättänyt sinussa toivon tehdä lähempää tuttavuutta don Pedro de Lunan\nihastuttavan tyttären kanssa.\"\n\n\"Ei sanaakaan enää tästä!\" don Fernando huudahti kiivaasti. \"Vaikka\ntähän asti olenkin antanut teidän johdattaa minua ja sokeasti totellut\nkäskyjänne, niin on nyt tullut hetki, jolloin meidän on selvästi ja\ntarkasti määrättävä suhteemme, jotta kaikki väärinkäsitykset vast'edes\nolisivat mahdottomia. Yksin tämä asia on minulle ollut kyllin\nratkaiseva noudattaakseni tänä yönä kutsuanne.\"\n\nTiikerikissa silmäili nuorta miestä hyvin tutkivasti ja vastasi hetken\nkuluttua:\n\n\"Puhu sitten, mieletön, joka et näe jalkojesi edessä aukenevaa kuilua,\npuhu, minä kuuntelen.\"\n\nDon Fernando seisoi pää painuksissa ja silmät maahan luotuina muutamia\nsilmänräpäyksiä, hiljaa nojaten erään poppelin oksaiseen runkoon.\n\n\"Tiikerikissa\", hän viimein sanoi, \"minä en tiedä kuka te olette tai\nmistä syystä olette luopunut sivistyneestä elämästä vetäytyäksenne\nerämaahan ja omaksuaksenne intiaanien tavat, enkä tahdo sitä\ntietääkään. Kukin ihminen on itse vastuunalainen teoistansa ja on\nvelvollinen tekemään siitä tiliä vain omalletunnolleen. Mitä minuun\nitseeni tulee, ette milloinkaan sanallakaan ole minulle ilmoittanut\nsyntymäseutuani tai perhettä, johon kuulun. Vaikka te olette\nkasvattanut minut ja minä, niin pitkälle kuin muistini ulottuu, en voi\nmuistaa nähneeni ketään muuta miestä luonani kuin teidät, niin epäilen\nkuitenkin, että välillämme on mitään sukulaisuutta; jos olisin teidän\npoikanne tai vaikkapa vain kaukainen sukulaisenne, niin on minusta\nselvää, että minulle antamanne kasvatus olisi ollut aivan toisenlainen\nkuin se, jonka teidän nimenomaisen määräyksenne mukaan nyt olen\nsaanut.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, onneton? Mitä nuhteita aijot antaa minulle?\" ukko\nkeskeytti vihaisin elein.\n\n\"Älkää keskeyttäkö minua, Tiikerikissa, antakaa minun sanoa ajatukseni\nkokonaan\", meksikolainen vastasi surullisesti. \"Minä en nuhtele teitä\nollenkaan, mutta aina siitä saakka kun te pakotitte minut don Fernando\nCarrilin nimellisenä sekaantumaan sivistyksen pyörteisiin, olen vastoin\ntahtoani ja luultavasti vastoin teidänkin tahtoanne saanut tietää koko\njoukon asioita, silmäni ovat avautuneet; olen käsittänyt kahden sanan\nmerkityksen, joiden sisällöstä en tähän asti ole tiennyt mitään. Nämä\neivät ole muuttaneet luonnonlaatuani, vaan kyllä sitä valoa, missä\ntähän asti olen katsellut asioita ja oloja, sillä jossakin\ntarkoituksessa, jota en voi enkä tahdo aavistaa, te olette aina\nvarhaisimmasta lapsuudestani asti koettanut minussa kehittää kaikkia\npahoja, sydämessäni itäviä intohimoja ja huolellisesti tukahduttaa\nkaikki hyvät ominaisuudet, joita minulla, ellei tuota järjestelmää\nolisi käytetty, olisi kerran ollut. Sanalla sanoen, minä tunnen nyt\nhyvän ja pahan, tiedän, että kaikki teidän tähänastiset harrastuksenne\novat tarkoittaneet tehdä minusta villipedon. Oletteko onnistuneet? Sen\ntulevaisuus näyttää. Niistä tunteista päättäen, jotka kiehuvat\nsydämessäni, puhuessani kanssanne, pelkään, ettette ole saavuttaneet\ntavoittamaanne tarkoitusta. Joka tapauksessa en enää tahdo olla\norjananne, olen liian kauan ollut aseena kädessänne niiden tehtävien\nsuorittamiseksi, joiden merkitystä en ole käsittänyt. Itse olette yhä\nuudelleen vakuuttanut minulle, ettei mitään perhesiteitä ollut olemassa\nyhteiskuntien luonnollisessa tilassa, että ne olivat sivistyksen\nkeksimiä mielettömiä ennakkoluuloja, ettei kellään ihmisellä ollut\noikeutta pakottaa toista noudattamaan hänen tahtoaan, että voimakas\nmies oli se, joka kulki läpi elämänsä vapaana, ilman ystäviä ja\nsukulaisia ja tunnustamatta mitään muuta mahtia kuin oman tahtonsa. No\nniin, näitä oppeja, joita te niin kauan olette minuun istuttanut, minä\nalan tästä päivästä lähtien käytännössä toteuttaa, huolimatta siitä\nolenko minä nyt don Fernando Carril, meksikolainen maanviljelijä, tai\nKivisydän, mehiläismetsästäjä. Koroittaen, teidän oman ohjeenne mukaan,\nkiittämättömyyden hyveeksi, minä otan vapauteni ja itsenäisyyteni\ntakaisin teihin nähden enkä tunnusta enää teille oikeutta vaikuttaa\nollenkaan elämääni hyvässä tai pahassa. Minä vaadin tästä lähtien saada\nseurata omia mielijohteitani, viskatkoon ne minut mihin olosuhteisiin\ntahansa.\"\n\n\"Mene, lapsi\", Tiikerikissa vastasi ivallisesti hymyillen, \"tee kuten\ntahdot. Mutta kuinka tahansa menetteletkin, niin sinä kuulut kuitenkin\nminulle, tahdot tai et. Sen saat nähdä varsin pian. Mutta minä en ole\nvihainen sinulle siitä, että olet siten lausunut mielipiteesi. Et sinä\nole puhunut, vaan intohimosi. Minä olen vanha, Fernando, mutta en niin\nvanha, että olisin unohtanut nuoruuteni. Rakkaus on valloittanut\nsydämesi. Kun se on kokonaan sinut kärventänyt, niin sinä palaat taas\nerämaahan, sillä silloin sinä vasta oikein käsität minkälaista\ntodellisuudessa on se elämä, johon olet astunut, sinä taitamaton lapsi\nparka! Ettei mies ole siinä maailmassa muuta kuin höyhen, jota\nintohimojen tuuli heittelee joka taholle, ja että se, joka luulee\nolevansa väkevin, tulee rakkauden heikontavan tuulen puhaltaessa yhtä\nheikoksi kuin luomisen heikoin ja kurjin olento. Mutta riittää jo\nsiitä. Sinä tahdot olla vapaa, ole sitten; mutta ensiksi sinun on\ntehtävä minulle tarkka tili siitä tehtävästä, jonka olen sinulle\nantanut.\"\n\n\"Olen valmis tekemään sen. Menkää minun puolestani noiden vaquerojen\nluo. Tämä timantti\", hän lisäsi, vetäen sormuksen sormestaan, \"on oleva\npassina. He ovat varuillaan, kun näytätte tämän sormuksen, niin he\ntottelevat teitä kuin minua itseäni.\"\n\n\"Missä nuo miehet tavallisesti oleskelevat?\"\n\n\"Te tapaatte heidät parhaiten pienessä kapakassa uudessa San-Lucarin\nkylässä. Mutta aijotteko todellakin uskaltaa lähteä presidioon?\"\n\n\"Epäilemättä. Nyt vain sananen: voinko minä, huolimatta siitä mitä\näsken sanoit minulle, luottaa sinuun, kun toiminnan hetki on tullut?\"\n\n\"Kyllä, jos se, mitä aijotte tehdä, on oikein.\"\n\n\"Ahaa! Sinä alat jo asetella ehtojasi.\"\n\n\"Olenhan sanonut sen teille! Tahdotte kenties mieluummin, että pysyn\npuolueettomana?\"\n\n\"En, minä tarvitsen sinua. Sinä asut luultavasti siinä talossa, jonka\nolet ostanut itsellesi. Luotettava mies ilmoittaa sinulle joka päivä,\nmitä tapahtuu, ja kun hetki on tullut, olen vakuutettu siitä, että sinä\nolet luonani.\"\n\n\"Kenties. Joka tapauksessa teette, uskokaa minua, viisaimmin ettette\nluota siihen.\"\n\n\"Minä päinvastoin luotan siihen, ja teen niin seuraavista syistä: nyt\nsinä olet keskellä intohimojen tulta ja luonnollisesti tuntuu\nharkinnassasi niiden tunteiden vaikutus, jotka hallitsevat sinua, mutta\nkuukauden kuluessa tapahtuu välttämättä, että sinä joko onnistut, jossa\ntapauksessa kyllästyminen seuraa tyydytettyä rakkautta ja silloin tulet\niloiseksi saadessasi palata erämaahan, tai sinä et onnistu, ja silloin\nmustasukkaisuus ja loukattu ylpeys kehoittavat kostamaan, jossa\ntapauksessa sinä ilolla tartut tarjoamaani tilaisuuteen saada tehdä\nniin.\"\n\n\"Minä huomaan valitettavasti, ettemme me enää tule ymmärtämään toinen\ntoisiamme\", meksikolainen vastasi surullisesti hymyillen. \"Te puhelette\nyhä huonojen intohimojen kannalta, ihmisiä kohtaan tuntemanne\nsammumattoman vihan johdosta ja sen halveksumisen takia, jota tunnette\nkoko ihmiskuntaan nähden, jotavastoin minä vain tahdon kuunnella hyviä\ntunteitani ja antaa niiden johdattaa minua.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, lapsi kulta; minä annan sinulle kuukauden, saattaaksesi\npienen rakkausjuonesi loppuun. Tämän ajan kuluttua palaamme taas tähän\nkeskusteluun. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi! Menettekö nyt presidioon?\"\n\n\"En, minä palaan kylääni. Siellä on minulla myös pieni asia\nselvitettävänä, sillä, ellen varsin paljon erehdy, on siellä tapahtunut\npaljon minun poissa ollessani.\"\n\n\"Pelkäättekö jotakin kapinaa valtaanne vastaan?\"\n\n\"Minä en sitä pelkää, minä toivon sitä\", ukko vastasi salaperäisesti\nhymyillen.\n\nSanottuaan vielä kerran jäähyväiset nuorelle miehelle, ukko nousi taas\nhevosen selkään ja katosi metsään. Don Fernando viipyi jonkun hetken\nsyviin mietteisiin vaipuneena, kuunnellen koneellisesti kavioiden\nkapsetta, joka etääntyi ja tuli joka hetki yhä heikommaksi ja\nheikommaksi.\n\nKun kaikki vihdoin taas oli aivan hiljaa, niin nuori mies käänsi päänsä\nsiihen suuntaan saarta, jonne Tiikerikissa oli mennyt.\n\n\"Mene\", hän mutisi kolkolla äänellä, \"mene, villipeto, joka luulet,\netten ole arvannut suunnitelmiasi. Minä kaivan jalkaisi alle miinan,\njoka räjähtäissään nielee sinut! Minä petän sinun odotuksesi.\nTehdäkseni tyhjäksi sinun häpeälliset suunnitelmasi minä teen enemmän\nkuin ihminen voi tehdä!\"\n\nHän palasi hitaasti hevosensa luokse ja nousi jälleen satulaan.\n\n\"Kello on kolme\", hän sanoi tarkastaen taivasta, jossa tähdet alkoivat\nsammua. \"Minulla on hyvin aikaa.\"\n\nMentyään taas joen poikki hän suuntasi matkansa don Estevanin ranchoa\nkohti ja alkoi taas huimaavan matkansa erämaan halki.\n\nKyllikseen levännyt hevonen lensi eteenpäin. Päivä alkoi valjeta, kun\nhän taas oli ranchossa. Kaikki oli hiljaa talossa, jonka asukkaat\nnäyttivät olevan syvään uneen vaipuneet. Don Fernando henkäisi\ntyytyväisenä. Hänen yöllinen matkansa oli pysynyt salassa.\n\nHän otti satulan hevosensa selästä, pyyhki sen huolellisesti,\npoistaakseen kaikki matkan jäljet ja talutti hevosen vajaan. Ennenkuin\nhän päästi sen valloilleen hän poisti lampaannahat kavioista, jonka\njälkeen hän vei sen sisään, sulki huolellisesti portin ja meni\nparvekkeelle.\n\nJuuri kun hän valmistautui jälleen kapuamaan riippumattoonsa, hän\nhuomasi miehen, joka olkapäätään ovipieleen nojaten ja jalat ristissä\nhuolettomasti poltteli maissiolkisavukettaan.\n\nDon Fernando hätkähti ja peräytyi askeleen, tuntiessaan isäntänsä.\n\nMies oli todellakin don Estevan Diaz. Vähääkään kummastelematta tämä\notti savukkeen suustaan, puhalsi ilmaan valtavan savupilven ja virkkoi\nmetsästäjälle mitä kohteliaimmalla äänellä:\n\n\"Olette varmaankin väsynyt tänä yönä tekemänne pitkän matkan jälkeen.\nTahdotteko jotakin virvoketta?\"\n\nDon Fernando, hämmentyneenä siitä kylmäverisyydestä, millä tämä kysymys\nesitettiin, epäröi hetkisen.\n\n\"Minä en ymmärrä, caballero\", hän änkytti.\n\n\"Mitä sitten?\" toinen vastasi. \"Pyh, on turhaa näytellä tietämätöntä.\nEi maksa vaivaa koettaa johtaa minua harhaan, vakuutan teille; tiedän\nkaikki.\"\n\n\"Kuinka? Te tiedätte kaikki? Mitä tiedätte sitten?\" kysyi nuori mies,\njoka tahtoi tietää kuinka pitkälle don Estevanin tiedot ulottuivat.\n\n\"Tiedän\", majordomo vastasi, \"että nousitte makuultanne, satuloitte\nhevosenne ja lähditte erään ystävänne luo, joka vartoi teitä los\nPavos-saarella.\"\n\n\"Vai niin\", don Fernando vastasi kiukkuaan pidätellen, \"te olette siis\nseurannut minua?\"\n\n\"Herran tähden, totta kai! Minulla on tapana arvella, ettei henkilö,\njoka koko päivän on istunut hevosen selässä, huvikseen lähde matkalle,\njohon kuluu koko yö, etenkään sellaisessa seudussa kuin se, missä\nolemme, joka yleensä on jotenkin vaarallinen päivälläkin ja erittäin\nvaarallinen yön tullen. Siis, koska olen luonteeltani hyvin utelias...\"\n\n\"Niin olette ruvennut vakoojaksi!\" meksikolainen keskeytti kiivaasti.\n\n\"Hyi, caballero, millaisia sanontatapoja te käytättekään! Minäkö\nvakoojaksi? ah, niin en luule, mutta koska ainoa keino saada tietää\nmitä haluaa tietää, on kuunteleminen, minä kuuntelen niin usein kuin\nvoin; siinä kaikki.\"\n\n\"Niinmuodoin olette ollut läsnä keskustelussa, joka minulla oli los\nPavos-saarella?\"\n\n\"En tahdo salata sitä, caballero; vieläpä olin varsin lähelläkin\nteitä.\"\n\n\"Ja olette kaiketi kuullut joka sanan, kuin vaihdoimme keskenämme?\"\n\n\"Oh, niin, melkein\", don Estevan vastasi hymyillen yhä.\n\nDon Fernando liikahti, aivankuin heittäytyäkseen majordomon kimppuun,\nmutta tämä hillitsi häntä niin voimakkaalla otteella, ettei don\nFernando ollut sellaista kuvitellutkaan, ja lausui hänelle, yhä samalla\nrauhallisella tavalla, kuin tähänkin asti:\n\n\"Oh hoh! Kies'avita! Tehän olette minun vieraani. Hetkinen vain, tuhat\ntulimmaista! Tuohon ehdimme sitten kyllä, jos tarvitaan.\"\n\nTalttuen tahtomattaankin siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin,\nmeksikolainen peräytyi askeleen, pani käsivartensa rinnan yli ja katsoi\ndon Estevania suoraan silmiin.\n\n\"Minä odotan\", hän sanoi.\n\n\n\n\nXIV.\n\nDON ESTEVAN DIAZ.\n\n\nJonkun silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat siten vastakkain,\ntarkastaen toisiaan luihun sitkeästi, kuten kaksintaistelijat, jotka\nvaanivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.\n\nVaikka don Estevanin kasvot olivatkin liikkumattomat, niin hänen\nkatseessaan oli kuitenkin surumielisyyden leima, jota hän turhaan\nkoetti salata.\n\nKäsivarret ristissä, pää pystyssä, kulmakarvat rypyssä, huulet\nvääntyneinä vihasta, joka kihisi hänen sisässään ja jota hän koetti\npidätellä, don Fernando odotti nuoren miehen ensimmäisiä sanoja,\nsaadakseen selville, alkaisiko hän heti hyökkäyksensä vai olisiko\ntyytyvinään niihin anteeksipyyntöihin, joita toinen luultavasti\nvalmistautui hänelle tekemään.\n\nVähitellen oli tullut yhä valoisampi, taivas säteili komeana,\nsateenkaaren kaikissa väreissä, taivaanranta liekehti ja aurinko,\nvaikkei se vielä ollutkaan noussut, ilmoitti, että se pian kohoaisi ja\nvälkkyvillä valovirroillaan korvaisi sen himmeän valonhohteen, joka\nkaihomielisesti tuikki muutamista tähdistä, joita vielä näkyi\ntummansinisellä taivaalla.\n\nTuhansia väkeviä lemuja nousi maasta ja aamutuuli, joka kohisten kulki\ntuuheita puidenlatvoja pitkin, kokosi suunnattomiin pyörteisiin sumun,\njoka lepäsi joella.\n\nViimein don Estevan päätti katkaista äänettömyyden, joka alkoi tuntua\nyhtä tukalalta hänelle kuin toisellekin.\n\n\"Tahdon olla suora teitä kohtaan, caballero\", hän sanoi. \"Olen kuullut\njoka sanan keskustelustanne Tiikerikissan kanssa; huomaatte siis että\nminulla on nyt varsin hyvät tiedot ja että tiedän, että don Fernando\nCarril ja Kivisydän, mehiläismetsästäjä, on sama henkilö.\"\n\n\"Niin\", meksikolainen vastasi katkerana, \"huomaan, että te olette\nkokenut vakoilutaidossa, jonka ikävän toimen olette itsellenne\nvalinnut, caballero.\"\n\n\"Kuka tietää? Kenties olette, ennenkuin keskustelumme on lopussa,\nmuuttanut mielipidettänne, caballero.\"\n\n\"Epäilen sitä. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teillä on\neriskummallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta niitä vieraitanne\nkohtaan, joita Jumala teille lähettää.\"\n\n\"Sallikaa minun selittää ensin, ja sittenkuin olette kuullut, mitä\nminulla on sanottavaa, minä olen valmis, caballero, antamaan teille\nkaiken hyvityksen, minkä voitte vaatia minulta, jos silloin luulette\nvoivanne pysyä vaatimuksessanne.\"\n\n\"Puhukaa sitten, ja tehkäämme tavalla tai toisella loppu asiasta\", don\nFernando vastasi kärsimättömästi. \"Aurinko on ollut nousseena vähän\naikaa ja minä kuulen jo väen puhuvan ja liikkuvan ranchossanne, eikä\nviipyne kauan, ennenkuin he näyttäytyvät ja läsnäolollaan tekevät\nkaiken selvittelyn välillänne mahdottomaksi.\"\n\n\"Olette oikeassa, meidän täytyy päästä loppuun. Mutta koska minä,\nyhtähyvin kuin tekin, pidän tärkeänä, ettei meitä häiritä, niin tulkaa\nmukaani. Minulla on teille niin paljon puhuttavaa, ettei sitä voi\nkertoa täällä.\"\n\nDon Fernando seurasi mukana vähääkään vastaan väittämättä. He menivät\nvajaan ja satuloivat hevosensa.\n\n\"Nouskaamme nyt selkään ja ratsastakaamme ruohoaavikolle, jossa\nparhaiten voimme rauhassa keskustella\", don Estevan sanoi hypäten\nsatulaan.\n\nTämä nuoren miehen ehdotus miellytti meksikolaista sitäkin enemmän, kun\nse soi hänelle jälleen toimintavapauden ja antoi hänelle varman keinon\nkostaa loistavasti majordomolle, jos tällä, kuten hän arveli, oli\naikomus tehdä pilkkaa hänestä.\n\nVastaamatta hän nousi vuorostaan satulaan, ja molemmat poistuivat\nrinnakkain ranchosta, virkkamatta enää sanaakaan.\n\nAamu oli herttainen. Häikäisevä aurinko valoi lämpimän sädetulvan\nmaiseman yli ja pani piikivet tiellä välkkymään kuin timantit. Linnut\nlivertelivät iloisesti puiden latvoissa. Vaquerot ja peonit\nhajaantuivat joka taholle, vieden hevosia ja karjaa haciendasta\nlaidunmaille. Maisema elostui joka hetki ja tuli aivan toisen,\niloisemman näköiseksi kuin se oli ollut yöllä.\n\nJatkettuaan ratsastustaan noin tunnin ajan, molemmat miehet saapuivat\npuoleksi hävinneeseen ja asumattomaan ranchoon, joka sentään\nköynnöskasvien ympäröimänä ja melkein kokonaan kukkien ja ruohon\npeittämänä tarjosi miellyttävän suojapaikan kuumuutta vastaan, joka,\nvaikk'ei päivä ollutkaan vielä varsin pitkälle ehtinyt, kuitenkin jo\noli hyvin painostava.\n\n\"Pysähtykäämme tähän\", don Estevan sanoi, ensi kerran katkaisten\näänettömyyden heidän lähdettyään hänen asunnostaan, \"meidän olisi\nvaikea löytää miellyttävämpää levähdyspaikkaa.\"\n\n\"Niin, pysähtykäämme\", don Fernando vastasi välinpitämättömästi.\n\"Minusta on yhdentekevää missä paikassa viimeinkin aijotte antaa\nminulle pyytämäni selityksen, edellyttäen, että tuo selitys on lyhyt ja\nvilpitön.\"\n\n\"Vilpitön se tulee olemaan, sen vannon kunniani kautta; lyhyt, sitä en\nvoi taata, sillä minulla on teille kerrottavana pitkä ja surullinen\nkertomus.\"\n\n\"Minulle? Ja missä tarkoituksessa, jos sallitte kysyä? Mitä minun\ntarvitsee sitä tietää? Sanokaa minulle vain...\"\n\n\"Anteeksi\", don Estevan keskeytti, hypäten hevosen selästä, \"se, mitä\nminulla on teille kerrottavana, koskee teitä enemmän kuin luulettekaan.\nSaatte siitä heti todisteen.\"\n\nDon Fernando kohautti olkapäitään ja hyppäsi maahan.\n\n\"Te olette hölmö, Jumala paratkoon!\" hän sanoi. \"Koska niin hyvin\nkuulitte keskustelumme viime yönä, niin pitäisi teidän ainakin tietää,\nettä minä olen vieras täällä ja että kaiken mitä tällä seudulla\ntapahtuu, täytyy hyvin vähän liikuttaa minua.\"\n\n\"Kuka tietää?\" don Estevan vastasi miellyttävästi heittäytyen maahan ja\ntyytyväisesti huoahtaen.\n\nSamoin teki myös don Fernando, jonka uteliaisuus tahtomattaankin alkoi\nherätä.\n\nHeti kun molemmat miehet loikoivat pitkänään maassa don Estevan loi\nläpitunkevan katseen seuralaiseensa.\n\n\"Minä rupean puhumaan doña Hermosasta\", hän sanoi äkkiä.\n\nÄllistyneenä näistä odottamattomista sanoista meksikolainen tunsi\npunastuvansa, vaikka hän koettikin kaikin keinoin hillitä itseään.\n\n\"Vai niin\", hän sanoi murtuneella äänellä, \"doña Hermosasta, don Pedro\nde Lunan tyttärestä, eikö niin?\"\n\n\"Samasta; sanalla sanoen siitä nuoresta tytöstä, jonka hengen vain\nmuutamia päiviä sitten pelastitte.\"\n\n\"Mitä hyödyttää muistuttaa minua siitä tapahtumasta? Jokainen olisi\nminun sijassani menetellyt aivan samalla tavalla.\"\n\n\"Mahdollisesti; mutta minä luulen, tarvitsematta joutua epäilijän\nasemaan, että te erehdytte. Mutta teihin nähden ei olekaan kysymys\nsiitä. Te olette, sanon, muutamia päiviä sitten pelastanut doña\nHermosan hirvittävästä kuolemasta! Ensi hetkessä te, tahtomattanne\nnoudattaen salaista ylpeydentunnettanne, äkkiä erositte hänestä,\npäättäen palata takaisin erämaahan ja olla enää tapaamatta häntä, joka\noli niin paljon velkaa teille.\"\n\nIhmetellen ja samalla äkeissään siitä, että huomasi ajatuksensa niin\nhyvin paljastetuksi, don Fernando keskeytti äkkiä don Estevanin puheen.\n\n\"Olisi todellakin parempi, caballero\", hän sanoi lyhyesti, \"jos\ntahtoisitte olla hyvä ja päästä pyytämääni selitykseen, kuin antautua\narveluihin, tosin varsin nerokkaisiin, mutta joilla on se vika, että ne\novat aivan perusteettomia.\"\n\nDon Estevan hymyili hienosti ja teki lopullisen päätöksensä.\n\n\"Oh, paras don Fernando\", hän sanoi, \"ei teidän maksa vaivaa koettaa\npettää minua, kaikki kieltäminen on sen vuoksi hyödytöntä. Te olette\nnuori ja te olette kaunis. Viettäen elämäänne erämaalla te ette vielä\ntunne inhimillisten tunteiden alkeitakaan. Te ette ole voinut nähdä\ndoña Hermosaa rankaisematta. Hänet nähdessänne on sydämenne värähtänyt\nrinnassanne, uusia ajatuksia on herännyt mielessänne ja valloittaneet\naivonne, ja jättäen kaiken, välittämättä mistään muusta teillä on ollut\nvain yksi päämäärä, halu nähdä jälleen tuo nuori tyttö, joka ilmestyi\nteille kuin unessa ja teki tähänastisen rauhallisen elämänne\nlevottomaksi. Te olette tahtonut nähdä hänet taas, vaikkapa vain\nminuutin, sekunnin ajan.\"\n\n\"Se on totta\", don Fernando mumisi tahtomattaankin totuuden voiman\nvaltaamana. \"Niin, kaiken, mitä te nyt niin laajasti kuvailitte, minä\nmyönnän. Saadakseni vain vilaukseltakaan nähdä edes tuon nuoren tytön\nvaatteiden liepeet, antaisin ilolla henkeni. Mutta miksi minä olen\nsellainen? Sitä yritän turhaan käsittää.\"\n\n\"Ja ette luultavasti tule milloinkaan käsittämään, ellen minä auta\nteitä. Teidän kaltaisessanne miehessä, joka on kasvatettu\nyhteiskuntaolojen ulkopuolella, jonka elämä tähän asti on ollut vain\nalituista taistelua joka päivän välttämättömimmistä tarpeista ja joka\ntähän asti on käyttänyt ainoastaan ruumiillisia voimiaan, saamatta\nmilloinkaan aikaa ajatella muuta kuin metsästystä ja sotaa, koska\nteidän henkiset ominaisuutenne uinailivat teissä, niin ettette tietänyt\nniiden voimasta, sellaisessa miehessä rakkaus välttämättä aiheuttaa\nmuutoksen, jonka seuraukset tällä hetkellä ilmenevät teissä, toisin\nsanoen te rakastatte tai olette alkamaisillanne rakastaa doña\nHermosaa.\"\n\n\"Luuletteko niin?\" hän vastasi teeskentelemättä. \"Sitäkö siis sanotaan\nrakkaudeksi? Oh, siinä tapauksessa\", hän sanoi enemmän itsekseen kuin\nmajordomolle, \"aiheuttaa se sangen suurta tuskaa.\"\n\nDon Estevan katsoi hetkisen häneen surun sekaisella säälillä ja jatkoi:\n\n\"Seurasin teitä viime yönä, koska käytöksenne tuntui minusta\nepäilyttävältä ja salainen pelko aiheutti minut olemaan varuillaan\nteidän suhteenne. Piiloutuneena pensastoon vain kahden askeleen päässä\nsiitä paikasta, jossa keskustelitte Tiikerikissan kanssa, olen kuullut\njokaisen sananne. Ajatukseni teistä on muuttunut, olen huomannut,\nsallikaa minun sanoa se suoraan, että te olette mainettanne parempi ja\nettä olisi väärin pitää teitä rosvona, kuten tuota toista, jonka\nseurassa olitte. Se jyrkkä ratkaiseva tapa, jolla hylkäsitte hänen\nehdotuksensa, on osoittanut minulle, että teillä on sydän paikallaan.\nSilloin päätin asettua puolellenne ja auttaa teitä siinä taistelussa,\njohon valmistauduitte ryhtymään tuota miestä vastaan, joka aina tähän\npäivään asti on ollut pahana henkenänne ja jonka turmeleva vaikutus\nniin surullisen raskaasti on painanut nuoruuttanne. Siinä syy miksi\nolen puhunut teille tällä tavoin, sen vuoksi juuri olen kuljettanut\nteidät tänne voidakseni selittää teille kaiken. Kas tässä\", hän lisäsi,\n\"tässä on käteni, tahdotteko tarttua siihen? Se on ystävän, veljen\nkäsi.\"\n\nDon Fernando nousi ja tarttui vilkkaasti niin rehellisesti hänelle\nojennettuun käteen, pudistaen sitä monta kertaa.\n\n\"Kiitos!\" hän sanoi. \"Kiitos ja suokaa anteeksi! Mutta minä olen, kuten\nsanotte, villi ja epäilen kaikkea. Olen arvostellut väärin teidän jaloa\nluonnettanne.\"\n\n\"Älkäämme enää puhuko siitä asiasta. Kuulkaahan, en tiedä mistä tämä\najatus on johtunut mieleeni, mutta minä epäilen, että Tiikerikissa on\ndon Pedro de Lunan leppymätön vihollinen. Hän aikoi, siitä olen\nvakuutettu, tehdä teistä aseen johonkin julmaan suunnitelmaan\nhacienderon perhettä vastaan.\"\n\n\"Tuo ajatus on johtunut minunkin mieleeni\", huomautti metsästäjä.\n\"Tiikerikissan omituinen käytös sillä aikaa kuin don Pedro ja hänen\ntyttärensä olivat hänen luonaan, se ansa, jonka hän heille asetti ja\njohon he ilman minua olisivat joutuneet, on herättänyt epäluuloani. Te\nolette itse kuullut moitteen, jonka sain viime yönä. Ah, onpa parasta\nhänen olla varuillaan.\"\n\n\"Älkäämme hätiköikö!\" don Estevan huudahti. \"Olkaamme päinvastoin\nvarovaisia; antakaa Tiikerikissan suunnitelmien, olkoon ne minkälaisia\ntahansa ensin selvitä, jotta tietäisimme millä tavalla niitä olisi\nvastustettava.\"\n\n\"Niin, olette oikeassa, niin on parempi. Pian hän tulee presidio de\nSan-Lucariin, silloin minun on helppo valvoa kaikkia hänen liikkeitään\nja asettaa hänen ehdotuksilleen vastamiinoja. Vaikka tuo mies onkin\nhyvin tarkka ja erinomaisen viekas, niin vannon kautta Jumalan\nnäyttäväni hänelle, että minä olen häntä viekkaampi.\"\n\n\"Sitäkin paremmin kuin minä olen teitä turvaamassa ja tulen avuksenne,\njos tarvitaan.\"\n\n\"Ennen kaikkea täytyy suojella doña Hermosaa. Ah, minua onnellisempana\nte, don Estevan, voitte alituisesti vartioida häntä vuorokauden joka\nhetki.\"\n\n\"Erehdytte, ystäväni, minä aijon muutaman tunnin kuluttua esitellä\nhänet teille.\"\n\n\"Teettekö niin todellakin?\" hän huudahti iloissaan.\n\n\"Kyllä, teen varmaan niin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska\njohtaaksemme helpommin Tiikerikissan harhaan teidän täytyy olla\ntuttavallisissa väleissä haciendassa. Ettekö muista kaikkia hänen\npistopuheitaan ja salaviittauksiaan sen rakkauden johdosta, jota hän\nluulee teidän tuntevan hacienderon ihanaa tytärtä kohtaan, jonka\nrakkauden hän kehuu aiheuttaneensa teissä, asettamalla tytön teidän\ntiellenne tahtomattanne ja aavistamattanne.\"\n\n\"Se on totta. Tuo mies varmaankin hautoo jotakin iljettävää\nsuunnitelmaa.\"\n\n\"Epäilemättä, mutta Jumalan avulla panemme sen myttyyn. Nyt pari\nsanaa.\"\n\n\"Puhukaa, ystäväni, mitä tahdotte tietää?\"\n\n\"Luuletteko, että tuo rosvo on isänne? Suokaa anteeksi, että teen\nteille tämän kysymyksen, jonka merkityksen ymmärtänette.\"\n\nDon Fernando alkoi miettiä ja hänen otsansa kävi syviin ryppyihin hänen\nhartaasti tuumiessaan. Syntyi muutaman minuutin kestävä hiljaisuus. Hän\najatteli vakavasti, kohottaen viimein päänsä.\n\n\"Sen kysymyksen, jonka nyt teette minulle\", hän sanoi, \"olen monesti\ntehnyt itselleni, mutta en ole milloinkaan onnistunut saamaan täyttä\nselvyyttä asiasta. Kuitenkin luulen olevani varma siitä, ettei hän ole\nisäni, ja kaikki viittaa siihen olettamukseen, etten minä voi olla\nhänen poikansa. Hänen käytöksensä minua kohtaan, se julma huolenpito,\nmillä hän aina on koettanut istuttaa minuun huonoja ajatuksia ja\nkehittää minussa vahingollisia vaistoja, joiden oraan luonto on\nsydämeeni pannut, osoittavat minulle, että jos välillämme on joitakin\nsukulaisuussiteitä, niiden täytyy olla hyvin kaukaisia. Ei ole\nkernaasti otaksuttavissa, että isä, olkoonpa hän miten villiintynyt\ntahansa, tuntee iloa siitä, että niin ilman muuta tärvelee poikansa;\ntämä olisi siinä määrin kauhistavaa ja luonnonvastaista, ettei sitä\nvoida otaksua. Toisaalta olen aina tuota miestä kohtaan tuntenut\nsalaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä, melkeinpä vihaa. Iän\nlisääntyessä tuo vastenmielisyys ei suinkaan ole vähentynyt, vaan\nkasvanut. Väliemme rikkoontuminen kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi\nja tarvittiin vain tekosyy sen ilmi puhkeamiseen. Tuon tekosyyn on\nTiikerikissa itse aavistamattaan aiheuttanut, ja minun on tunnustaminen\nteille, että nyt tunnen jonkunlaista sydämellistä iloa ajatellessani,\nettä vihdoinkin olen vapaa, oma herrani ja irti siitä raskaasta\nikeestä, joka niin kauan on painanut minua.\"\n\n\"Olen täydelleen samaa mieltä, tuo mies ei voi olla isänne. Tulevaisuus\nnäyttää epäilemättä meidän olevan oikeassa. Meidän molempien\nsiveellinen vakaumuksemme antaa meille vapauden toimia miten parhaaksi\nnäemme, vastustaaksemme häntä ja tehdäksemme tyhjäksi hänen\nsuunnitelmansa.\"\n\n\"Millä tavoin aijotte esitellä minut doña Hermosalle?\"\n\n\"Sanon sen teille heti, mutta ensiksi minun täytyy kertoa teille\nsurullinen ja pitkä kertomus, jonka teidän välttämättä täytyy tuntea\nyksityiskohdittain, jottette seurustellessanne don Pedro de Lunan\nkanssa tietämättänne pane sormeanne yhä vuotavalle haavalle hänen\nsydämessään. Tuo synkkä ja salaperäinen tapahtuma on sattunut monta\nHerran vuotta sitten. Olin tuskin vielä syntynyt silloin, mutta äitini\non niin monesti kertonut sen minulle, että sen yksityiskohdat ovat niin\nhyvin juurtuneet mieleeni, kuin olisin itse ollut mukana näyttelemässä\ntuossa kauheassa murhenäytelmässä. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti,\nystäväni. Ehkäpä Jumala, joka on antanut minulle ajatuksen kertoa\nteille tämän kertomuksen, on suonut teidän selvittää sen\nsalaperäisyydet!\"\n\n\"Onko tällä kertomuksella siis jotakin yhteyttä doña Hermosan kanssa?\"\n\n\"Välillisesti. Doña Hermosa ei vielä ollut syntynyt siihen aikaan eikä\nhänen isänsä asunut tässä haciendassa, jonka hän osti vasta myöhemmin.\nKoko perhe asui silloin vaatimattomasti eräässä kaupungissa itäisellä\nrannikolla, sillä minun on ennen kaikkea mainittava teille, ettei don\nPedro de Luna ole meksikolainen ja ettei tuo nimi, jolla te hänet\ntunnette, ole hänen, tai se kuuluu hänelle ainakin vain sijaisnimenä,\nkoska tuo nimi kuului sille suvun haaralle, joka oli kotoisin\nMeksikosta. Hän otti sen vasta kun hän, niiden tapausten johdosta,\njoita käyn kertomaan, asettui tänne ostettuaan las Norias de San Pedron\nsukulaisiltaan, jotka asuen jo pitkät ajat Meksikossa, ainoastaan\nsilloin tällöin ja pitkin väliajoin matkustivat muutamaksi päiväksi\ntälle etäiselle maatilalle. Presidio de San Lucarin ja muut asukkaat\nvaltiossa, jotka tunsivat don Pedro de Lunan vain nimeltään, eivät\nepäilleet että se oli hän, joka nyt vetäytyi maatilalleen. Isäntäni ei\ntaas tänne tullessaan ajatellut oikaista heidän erehdystään, etenkin\nkun hän syistä, jotka kohta saatte tietää, oli ostaessaan haciendan\nasettanut tinkimättömäksi ehdoksi saada käyttää heidän nimeään omansa\nasemasta. Nämä eivät pitäneet tätä luonnollisesti minään haittana, ja\nsiitä on nyt jo kulunut kolmattakymmentä vuotta ja kun don Pedro\nsukulaistensa, toinen toisensa jälkeen, kuoltua on tullut perheen\npäämieheksi, on tuo aikoinaan lainattu nimi täysin oikeutetusti\nsiirtynyt hänelle, eikä kukaan ajattelekaan kieltää häneltä oikeutta\nkantaa sitä.\"\n\n\"Te ärsytätte suuresti uteliaisuuttani; odotan kärsimättömästi, että\nsuvaitsette jatkaa.\"\n\nMolemmat miehet asettuivat nyt niin mukavasti kuin mahdollista\nranchoon, ja don Estevan Diaz alkoi keskeyttämättä tuon niin kauan\nodotetun kertomuksensa. Nuori mies puhui koko päivän, ja auringon\nlaskiessakin hän puhui vielä.\n\nSilmät ahneesti häneen kiinnitettyinä, rinta läähättäen ja kulmakarvat\nrypyssä don Fernando seurasi hartaimmalla mielenkiinnolla tätä\nkertomusta, jonka synkät vaiheet, vähitellen kehittyen, saivat hänen\njäsenensä värisemään vihasta ja kauhusta.\n\nToistamme lukijalle tämän don Estevanin surullisen kertomuksen.\n\n\n\n\nXV.\n\nDON GUSMAN DE RIBEYRA.\n\n\nVuonna 1515 Juan Diaz de Solis löysi Rio de la Platan, ja tämä löytö\nmaksoi hänelle hengen.\n\nHerreran mukaan tämä joki, jolle Solis antoi nimensä, sai sittemmin\nnimen Rio de la Plata [Hopeajoki], koska ensimmäinen Amerikasta viety\nhopea lastattiin täällä Espanjaan lähetettäväksi.\n\nVuonna 1535 don Pedro de Mendoza, jonka keisari Kaarle V nimitti\nkaikkien Rio de la Platan ja Magallanes'in salmen välisten maiden\nkenraalikuvernööriksi, perusti joen oikealle rannalle vastapäätä\nUruguayn suuta, kaupungin, jonka nimenä ensin oli Nuestra Señora de\nBuenos Ayres, sitten Trinidad de Buenos Ayres ja viimein vain Buenos\nAyres, jonka nimen se sitten on saanut pitää. Tämän kaupungin historia\nolisi omituinen ja erittäin opettavainen kertomus, kaupungin, joka aina\nolemassaolonsa ensi päivistä saakka näytti olevan leimattu\nvastoinkäymisten sinetillä.\n\nTarvitsee vain lukea erään Buenos Ayresin perustajan saksalaisen\nseikkailijan Ulrik Schmidelin kaunistelematon kertomus, käsittääkseen\nmiten kurjassa tilassa nuo seikkailijaparat olivat, kun nälkä pakotti\nheidät syömään onnettomien toveriensa ruumiita, jotka carendi-intiaanit\nolivat surmanneet, jouduttuaan epätoivoon heidän kiskomisiensa ja\njulmuuksiensa vuoksi ja vakuutettuina siitä, että nuo valkoiset miehet,\njotka niin ihmeellisellä tavalla olivat nousseet maihin heidän\nrannoilleen, olivat pahoja henkiä, jotka olivat vannoneet hävittävänsä\nheidät.\n\nHuolimatta omituisesta kohtalostaan, johon tämä kaupunki oli tuomittu,\nsaaden alituisesti taistella joko ulkonaisia vihollisia tai vielä\nvaarallisempia vastaan omien muuriensa sisällä, se on kuitenkin nykyään\nespanjalaisen Amerikan kauniimpia, rikkaimpia ja kukoistavimpia\nkaupungeita.\n\nKuten kaikki kastilialaisten seikkailijain Uuteen maailmaan perustamat\nkaupungit, Buenos Ayres on rakennettu ihanalle paikalle. Sen kadut\novat leveät ja viivasuorat, sen talot hyvin rakennettuja ja\nuseimmiten puutarhan ympäröimät, joka näyttää kuvan kauniilta.\nSiellä on lukuisasti suuremmoisia rakennuksia, joista mainittakoon\nRecoba-myymälä. Siellä täällä on suuria avonaisia paikkoja, joiden\nvarsilla on runsaasti puoteja, mitkä tekevät kaupungin eloisan ja\nhyvinvoivan näköiseksi, seikka, jollaista, paha kyllä, vain hyvin\nharvoin tapaa noissa onnettomissa sisällissotien mullistamissa maissa.\n\nTeemme nyt äärettömän harppauksen ajassa taaksepäin ja viemme lukijamme\nBuenos Ayresiin noin kaksikymmentä vuotta ennen kertomuksemme alkua.\nKello on noin kymmenen aamulla syyskuun viimeisinä 1 päivinä 1839,\ntoisin sanoen siihen aikaan, jolloin sen omituisen miehen hirmuvalta,\njoka kaksikymmentä vuotta saattoi argentinilaiset maakunnat huokaamaan\nikeensä alla, oli saavuttanut huippunsa.\n\nEi kukaan meidän päivinämme voisi kuvata sitä tyranniutta, jolla\nRosas'in hallitus rasitti näitä ihania maita, ja sitä hirveätä\nhirmuvaltaa, joka oli pantu voimaan kautta maan.\n\nVaikka, kuten sanottu, kello oli tuskin kymmentäkään illalla, vallitsi\nkuolon hiljaisuus kaupungissa. Kaikki puodit olivat suljetut, kaikki\nkadut pimeät ja tyhjät ja niillä liikkui vain silloin tällöin vahvoja\nkulkuvartiostoja, joiden raskaat askeleet kaikuivat kumeasti katukiviä\nvasten, tai joitakuita yksinäisiä yövartioita, jotka vavisten\nrohkenivat olla toimessaan.\n\nAsukkaat, jotka olivat vetäytyneet asuntoihinsa, olivat huolestuneina\nsammuttaneet tulet, jotteivät herättäisi turhanaran poliisin epäluuloa,\nja hakivat unesta tilapäistä unhotusta päivän kauhuille.\n\nKyseenalaisena iltana Buenos Ayres näytti vielä tavallistakin\nsynkemmältä. Tuuli on koko päivän nostattanut ukkospilviä\nruohoaavikolta ja tehnyt ilmakehän jääkylmäksi. Suuria, lyijynharmaita,\nsähköisiä pilviä vyöryi raskaina ilmassa, ja kaukaisen ukkosen kumea\njyrinä, joka kuitenkin yhä läheni, ennusti, että kauhea rajuilma\npianmiten puhkeaisi kaupungin kohdalla.\n\nMelkein keskellä Santa Trinidadia, kaupungin komeinta katua, joka\nkulkee koko kaupungin halki, näkyi erään rikkaan näköisen talon\nedustalla olevien tuuheiden puiden lomitse heikko valo, aivankuin tähti\ntummalla taivaalla, loistavan valkoisten ikkunaverhojen takaa\nalakerrasta.\n\nTämä näytti herättävän huomiota yleiseen vallitsevassa pimeydessä,\njonka vuoksi myös jokainen ohikulkeva vartia ja jokainen yövartia, joka\nsattumoisin tuli sille taholle, pysähtyi ja katseli sitä, joko\nvihoissaan tai peloissaan, jatkaen sitten matkaansa, muristen sotilaat\npahaa ennustavalla, tyytymättömällä äänellä:\n\n\"Tuolla hän istuu vielä, kavaltaja Gusman de Ribeyra, ja hautoo jotakin\nsalaliittoa hänen ylhäisyyttään diktaattoria vastaan.\"\n\nYövartiat lausuivat säälien:\n\n\"Don Gusman ei hillitse itseään, ennenkuin hän jonakin päivänä\nvangitaan.\"\n\nTähän taloon ja juuri siihen huoneeseen, josta tuli loistaa, tahdomme\npyytää lukijan kanssamme astumaan. Kun tultiin puutarhan kautta\nportaikkoon, oli oikealla paksu mahonkinen ovi, kiinni ainoastaan\nsäpillä, jonka vain tarvitsi nostaa, päästäkseen suureen, kolmen\nkadulle päin olevan ikkunan valaisemaan saliin. Tämän huoneen kalusto\noli hyvin yksinkertainen. Valkeaksi maalatuilla seinillä oli muutamia\nnoita inhoittavia värikuvia, joita Pariisista lähetetään kaikkiin\nmaailmanosiin ja jotka kuvaavat Poniatovskyn kuolemaa, vuodenaikoja\nj.n.e. Välttämätön Soufleto-piano, joka kaikissa amerikkalaisissa\ntaloissa nähdään prameilevan huomattavimmalla paikalla, mutta jota nyt\njo edullisesti aletaan korvata Aleksandres'in harmoonilla, lisäksi\ntusina tuoleja, pyöreä vihreällä liinalla peitetty pöytä, pari\nnojatuolia ja alabasteri-pöytäkello jalkoineen asetettuna hyllylle,\ntäydensivät tätä milt'ei kehnoa kalustusta.\n\nTässä salissa käveli edestakaisin noin neljänkymmenen vuotias mies\nmatkapukuun puettuna, silmäten joka kerta, tultuaan hyllyn luo,\nlevottomasti ja kärsimättömästi kelloon.\n\nToisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön\npimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian\npimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli\ntarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä\ntuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta\npian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja\nkasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.\n\nTämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin\nja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä.\nDon Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa\nammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut\nSan-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa\netupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.\n\nAina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen\nmilloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla\npalvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille\neduille.\n\nTämä oli vaikea tehtävä alituisissa myllerryksissä, joita monien\nvallasta kiistelevien vähäarvoisten henkilöiden kunnianhimo aiheutti.\nTaitavuutensa ja etenkin rehellisyytensä kautta don Gusmanin oli\nkuitenkin onnistunut pysyä niistä erossa. Siitä huolimatta hän, koska\nRosas, joka ei pitänyt hänen todella vapaamielisistä periaatteistaan,\nepäili häntä, oli kaksi vuotta sitten jättänyt erohakemuksensa ja\nvetäytynyt yksityiselämään. Don Gusmania, joka oli todellinen\nkunnioitettava sotilas ja vaikka hän ei näköjään ottanutkaan osaa\npolitiikkaan, diktaattori äärettömästi pelkäsi sen vaikutuksen takia,\njoka hänellä hänen suoran ja päättävän luonteensa vuoksi oli\nmaanmiehiinsä, jotka häntä kohtaan tunsivat niin syvää kunnioitusta ja\nniin täydellistä luottamusta, että kenraali Rosas monesti oli\npidättynyt, vaikkei hän juuri häikäillyt mitään, maanpakoon ajamalla\ntai muulla tavoin vapaantumasta tästä miehestä, jonka vaiteliaisuus ja\njalo ylpeys näyttivät hänestä aivankuin julkisesti moittivan hänen\ntekojaan.\n\nSillä hetkellä, jolloin johdamme hänet näyttämölle, don Gusman läheni\nneljääkymmentä, mutta kestämistään lukemattomista vaivoista huolimatta\neivät vuodet näyttäneet vaikuttaneen mitään tuohon voimakkaasen\nmieheen.\n\nHänen kookas ja jäntevä vartalonsa oli yhäkin suora, hänen kasvojensa\nilme aina yhtä älykäs ja luja, silmät yhtä loistavat. Muutamat siellä\ntäällä hiuksissa häämöttävät hopeasuortuvat, sekä pari kolme syvää\nryppyä otsalla, enemmän ajatustyön kuin vuosien aiheuttamia, olivat\nainoat merkit siitä, että hän oli saavuttanut elämän puolipäivän.\n\nKello oli jo muutamia minuutteja sitten lyönyt yksitoista, kun muutamat\nkovat lyönnit porttiin saivat don Gusmanin säpsähtämään.\n\nHän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.\n\nJotenkin vilkasta sananvaihtoa kuului portaikosta. Ollen\nonnettomuudeksi liian etäällä huoneessaan don Gusman ei voinut erottaa\nmuuta kuin kovaäänistä sekavaa puheen sorinaa, käsittämättä mistä\nkysymys oli.\n\nViimein hetken kuluttua hälinä lakkasi, salin ovi aukeni ja muuan\npalvelija astui sisään.\n\nTällä miehellä näkyi olevan luottamustoimi, ainakin saattoi niin\notaksua siitä tavasta, jolla hänen isäntänsä häntä puhutteli.\n\n\"No, mistä on kysymys, Diego?\" hän kysyi; \"mitä merkitsee tuo hälinä\ntäällä tähän vuorokauden aikaan?\"\n\nPalvelija astui isäntänsä luokse, ennenkuin vastasi, ja kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n\"Don Bernardo Pedrosa!\"\n\n\"Vai niin!\" hän sanoi, rypistäen kulmakarvojaan; \"onko hän yksin?\"\n\n\"Näköjään hänellä on vain kolme tai neljä sotamiestä mukanaan.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" ylimys jatkoi yhä synkempänä.\n\n\"Että hän on voinut piiloittaa parikymmentä muuta läheisyyteen.\"\n\n\"Mitä tuo mies minusta tahtoo? Aika ei ole juuri hyvin valittu\nvierailua varten. Don Bernardo ei ole niin läheinen ystäväni\", hän\nsanoi katkerasti hymyillen, \"että hän ilman pakottavaa syytä rohkenisi\nmenetellä sillä tavoin minun suhteeni.\"\n\n\"Minulla on jo ollut kunnia huomauttaa siitä hänelle, teidän\nylhäisyytenne.\"\n\n\"Ja hän on pysynyt vaatimuksessaan?\"\n\n\"Niin, teidän armonne. Hän sanoo, että hänellä on erittäin tärkeä\nilmoitus tehtävänä teille.\"\n\nDon Gusman astui muutamia askeleita mietteissään, jonka jälkeen hän\npysähtyi palvelijan eteen ja lausui:\n\n\"Kuuleppas, Diego, toimita niin, että palvelijani aseistautuvat ilman\nmelua ja ovat valmiina ensi merkin saatuaan. Mutta toimi varovasti ja\nvaro, ett'et herätä mitään epäluuloa.\"\n\n\"Luottakaa minuun, teidän armonne\", vanha palvelija vastasi hymyillen\nsalaa ymmärtävästi.\n\nDiego oli ollut jo kolmekymmentä vuotta Ribeyran perheen palveluksessa.\nMonta kertaa hän oli selvästi osoittanut rajatonta uskollisuuttaan\nisäntäänsä kohtaan.\n\n\"Hyvä, hyvä\", don Gusman vastasi iloisella äänellä, \"tiedän kyllä mihin\nkelpaat.\"\n\n\"Entä hevoset?\" palvelija kysyi.\n\n\"Olkoot siellä missä ovat.\"\n\n\"Me matkustamme siis joka tapauksessa?\" hän sanoi ihmetellen.\n\n\"Me matkustamme sitäkin suuremmalla syyllä\", ylimys vastasi kumartuen\nhänen puoleensa, \"koska on pelättävissä, että sytyttimestä on saatu\nvihiä, jonka vuoksi se täytyy viedä piiloon.\"\n\nDiego teki myöntävän liikkeen.\n\n\"Entä don Bernardo?\" hän sanoi.\n\n\"Laske hänet sisään; pidän parempana saada heti tietää, miten minun on\nmeneteltävä.\"\n\n\"Onko oikein viisasta, teidän armonne, jäädä yksin sen miehen kanssa?\"\n\n\"Älä ole huolissasi minun tähteni, Diego, hän ei ole niin vaarallinen,\nkuin luulet. Onhan minulla pistoolini viittani alla.\"\n\nLuultavasti näiden sanojen rauhoittamana vanha palvelija poistui\nvastaamatta, mutta hetkisen kuluttua hän palasi taas, jäljessään noin\nkolmenkymmenen vuotias mies, joka oli puettuna argentinalaisen sotaväen\nkorkeamman upseerin pukuun.\n\nNähdessään vieraan don Gusman hymyili ja astuen muutamia askeleita\nhäntä kohti hän sanoi, viitaten Diegoa poistumaan.\n\n\"Terve tultua, eversti Pedrosa! Vaikka aika onkin hyvin myöhäinen\nvierailulle, olen yhtä kaikki ihastunut nähdessäni teidät. Olkaa hyvä\nja istukaa.\"\n\nJa hän työnsi esiin nojatuolin.\n\n\"Teidän armonne suonee minulle anteeksi niiden syiden takia, jotka\ntuovat minut tänne\", eversti vastasi erittäin kohteliaasti.\n\nDiego totteli vihdoinkin, vaikka vastahakoisesti isäntänsä uudistettuja\nviittauksia ja poistui hiljaa.\n\nNuo molemmat miehet istuivat vastakkain erittäin tarkkaavaisina,\ntarkastellen toisiaan aivankuin kaksintaistelijat valmiina hyökkäämään.\n\nDon Bernardo Pedrosa oli korkeintaan kahdenkymmenen kahdeksan vuotias.\nHän oli kaunis, nuori mies, hoikka ja sopusuhtainen kasvultaan, ja\nhänen liikkeensä olivat ylhäisen ja moitteettoman sirot.\n\nHänen soikeita kasvojaan valaisi pari suurta mustaa, vilkasta silmää,\njotka hänen innostuessaan näyttivät syöksevän tulta ja niistä läksi\nniin mahtava sähkövirta, ettei kukaan voinut vastustaa niiden leimuavaa\nloistoa. Nenä oli suora ruusunvärisine, avoimine ja liikkuvine\nsieraimineen, suu hienopiirteisen ivallinen, hohtavan valkoisine\nhampaineen, ja sitä varjostivat mustat hyvin vahatut viikset. Leveä\notsa ja jonkun verran päivettynyt iho tekivät hänen kasvonsa, joita\nympäröi pitkät mustat, silkinhienot hiussuortuvat, huolimatta hänen\npiirteittensä eittämättömästä kauneudesta, ylpeän ja vallanhimoisen\nnäköiseksi, ja niiden jääkylmä jäntevyys herätti vaistomaisesti\nvastenmielisyyttä.\n\nHänen hansikoidut kätensä ja kiiltonahkasaappaisiin verhotut jalkansa\nolivat huomattavan pienet, sanalla sanoen, kaikki hänessä osoitti\nylhäistä syntyperää.\n\nSellainen oli ulkonäöltään henkilö, joka kello yhdentoista aikaan\nillalla oli tullut don Gusman de Ribeyran luokse ja vaatinut\nsisäänpääsyä sillä tekosyyllä, että hän halusi tehdä hänelle tärkeitä\nilmoituksia.\n\nMitä hänen moraaliinsa tulee, niin tämän kertomuksen jatko antaa meille\nriittävän käsityksen siitä, niin että voimme nyt jättää sen tarkemman\nkäsittelyn sikseen.\n\nVaitiolo uhkasi kuitenkin jatkua loppumattomiin noiden molempien\nhenkilöiden kesken. Don Gusman katsoi kuitenkin isäntänä täytyvänsä\nlopettaa tilanteen, joka alkoi käydä tukalaksi molemmille, ja hän alkoi\nsiis:\n\n\"Odotan, caballero\", hän sanoi kohteliaasti kumartaen, \"että\nsuvaitsette antaa selityksenne; alkaa tulla myöhä.\"\n\n\"Ja teillä on kiire päästä minusta\", eversti keskeytti väkinäisesti\nhymyillen; \"tämän kai tahdoitte saada minut ymmärtämään, caballero?\"\n\n\"Minä koetan aina saada sanani niin selviksi, caballero, että on\ntarpeetonta tulkita niitä muulla tavoin kuin mitä ne merkitsevät.\"\n\nDon Bernardon piirteet, jotka olivat synkistyneet, kirkastuivat nyt ja\nhän sanoi iloisella äänellä:\n\n\"Kuulkaahan, don Gusman\", hän sanoi, \"jättäkäämme sikseen kaikki\närsyttävät puheet, minä aijon palvella teitä.\"\n\n\"Minua?\" don Gusman sanoi tehden ivallista ihmettelyä ilmaisevan\nliikkeen; \"oletteko oikein varma siitä, don Bernardo?\"\n\n\"Jos me jatkamme tällä tavoin, caballero, niin me vain myrkytämme\nkeskustelun, onnistumatta ymmärtää toisiamme.\"\n\n\"Ah, eversti, me elämme ihmeellistä aikaa, sen te tiedätte paremmin\nkuin kukaan, kun viattomimmatkin teot herättävät sellaista\npaheksumista, ettei kukaan uskalla astua askeltakaan tai sanoa\nsanaakaan pelkäämättä herättävänsä epäluuloa epäluuloisessa\nesivallassa. Mitenkä te luulette, että minä voisin uskoa, mitä te tällä\nhetkellä sanotte minulle, kun kaikki teidän tähänastiset toimenne ovat\nolleet kuin katkeran vihollisen?\"\n\n\"Sallikaa minun tällä hetkellä päästä keskustelemasta kysymyksestä,\nolenko toiminut teidän etujenne mukaisesti vai niitä vastaan,\ncaballero. Toivoakseni tulee aika, jolloin arvostelette minua ansioni\nmukaan. Nyt toivon ainoastaan, ett'ette erehtyisi sen toimenpiteen\nsuhteen, johon ryhdyn teihin nähden.\"\n\n\"No, jos asian laita on siten, niin olkaa hyvä ja selittäkää\nmielipiteenne tarkemmin, jotta tietäisin varmasti, mitenkä minun tulee\nsuhtautua aikomukseenne.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, caballero, minä tulen Palermosta.\"\n\n\"Palermosta! Oh, vai niin!\" don Gusman sanoi vavisten salaa.\n\n\"Niin, ja tiedättekö mitä Palermossa tehtiin tänä iltana?\"\n\n\"En, sitä en todellakaan tiedä, minun täytyy myöntää, että minä hyvin\nvähän seuraan diktaattorin toimia, etenkin, kun hän on poistunut\nmaatilalleen. Luullakseni siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa.\"\n\n\"Niin siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa todellakin, don Gusman.\"\n\n\"Tosiaankin\", tämä vastasi todellisen tai teeskennellyn hilpeästi,\n\"enpä luullut olevani niin taitava ennustaja.\"\n\n\"Te olette oikeastaan arvannut vain osan siitä mitä tehtiin, mutta ette\nkaikkea.\"\n\n\"Hitto vieköön, te teette minut uteliaaksi\", don Gusman sanoi\nivallisella äänellä; \"minä en voi oikein kuvitella mitä hänen\nylhäisyytensä kenraali saattoi tehdä, ellei hän tanssinut tai\nallekirjoittanut epäiltyjen vangitsemismääräyksiä; hänen\nylhäisyydellään kenraalilla on aina niin suuri työinto!\"\n\n\"Tällä kertaa olette arvannut aivan oikein\", eversti vastasi, olematta\nhuomaavinaan toisen ivallista äänen sävyä.\n\n\"Ja noiden vangitsemismääräysten joukossa oli luultavasti sellainenkin,\njoka koski minua henkilökohtaisesti?\"...\n\n\"Aivan oikein\", don Bernardo vastasi suloisesti hymyillen.\n\n\"Hyvä\", don Gusman jatkoi; \"jatko on hyvin yksinkertainen: te olette\nsaanut toimeksi panna sen täytäntöön?\"\n\n\"Juuri niin, caballero\", eversti vastasi kylmästi.\n\n\"Siitä olisin lyönyt vetoa. Ja tämä määräys velvoittaa teitä?\"\n\n\"Vangitsemaan teidät.\"\n\nTuskin oli eversti ihastuttavan välinpitämättömästi lausunut nämä\nsanat, kun don Gusman äkkiä astui hänen eteensä pistooli kummassakin\nkädessään.\n\n\"Ohoo!\" hän sanoi päättävästi, \"sellainen määräys on helpompi antaa\nkuin panna toimeen, kun on kysymyksessä vangita don Gusman de Ribeyra.\"\n\nEversti ei liikahtanutkaan. Hän istui puolittain taaksepäin\nnojautuneena nojatuolissa, sellaisessa asennossa kuin olisi hän ollut\nvieraisilla käyvä ystävä. Hän viittasi ylimystä asettumaan paikoilleen.\n\n\"Te ette käsitä minua\", hän sanoi välinpitämättömästi; \"jos aikomukseni\ntodellakin olisi ollut panna täytäntöön saamani määräys, niin ei mikään\nolisi ollut minulle helpompaa, sitäkin paremmin kun te itse olisitte\nantanut minulle siihen tilaisuuden.\"\n\n\"Minä!\" ylimys huudahti hermostuneesti nauraen.\n\n\"Niin, te juuri. Te olette päättäväinen, olisitte tehnyt vastarintaa,\nkuten juuri olette minulle osoittanut. No niin. Mitähän olisi\ntapahtunut? Olisin surmannut teidät ja niin se asia olisi ollut\nlopussa. Vaikka herätättekin suuressa määrin kenraali Rosas'in\nmielenkiintoa, niin ei hän ehdottomasti tahdo saada teitä elävänä\nkäsiinsä.\"\n\nTämä puhetapa oli raakaa, mutta ehdottomasti johdonmukaista. Don Gusman\npainoi päänsä alas alistuvasti. Hän huomasi olevansa tämän miehen\nvallassa.\n\n\"Te olette kuitenkin viholliseni\", hän sanoi.\n\n\"Kuka tietää, caballero? Tällaisena aikana, kun nyt elämme, ei kukaan\nvoi vastata ystävistään eikä vihollisistaan.\"\n\n\"Mutta mitä te minusta oikeastaan tahdotte?\" don Gusman huudahti,\näärettömän hermostuneena, etenkin kun hänen täytyi pidättää sydämessään\nkiehuvaa vihaa.\n\n\"Sanon sen teille kohta, mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua\nenää, sillä olemme jo hukanneet liiankin paljon aikaa, jonka arvon te\ntuntenette paremmin kuin minä.\"\n\nDon Gusman katsahti häneen tutkivasti. Eversti jatkoi, ollen olevinaan\nsitä huomaamatta:\n\n\"Samassa kuin minä, kuten luulitte, tulin niin sopimattomaan aikaan, te\nannoitte viimeiset määräyksenne Diegolle, uskotulle palvelijallenne,\npitää hevoset valmiina.\"\n\n\"Ah!\" don Gusman sanoi vain.\n\n\"Niin, tämä on siinä määrässä totta, että te lähteäksenne odotitte vain\nerästä karjapaimenta, joka olisi oppaananne ruohoaavikolla.\"\n\n\"Te tiedätte senkin?\"\n\n\"Minä tiedän kaiken. Muuten saatte itse päättää: teidän veljenne, don\nLeoncio de Ribeyran, joka jo useita vuosia on ollut maanpaossa Chilessä\nkoko perheineen, odotetaan saapuvan tänä yönä Buenos Ayresin lähelle;\nte olette kahdeksan päivää sitten saanut tiedon hänen tulostaan. Te\naijotte lähteä hacienda del Picoon, jossa hän odottaa teitä, tullakseen\nsitten tuntemattomana kaupunkiin, missä te olette hankkinut hänelle\nvarman turvapaikan, ainakin omasta mielestänne. Eikö asian laita ole\nniin? Olenko kenties unhottanut jonkun pikkuseikan?\"\n\nMasentuneena nyt kuulemastaan don Gusman oli painanut päänsä käsiinsä.\n\nKauhea kuilu aukeni hänen eteensä: jos Rosas tunsi hänen salaisuutensa\n-- ja everstin seikkaperäisen kertomuksen jälkeen ei siitä ollut\nepäilyäkään -- niin tuo villi diktaattori oli jo päättänyt hänen ja\nhänen veljensä kuoleman. Toivon kipinänkin säilyttäminen olisi ollut\nhulluutta.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän huudahti tuskissaan, \"veljeni, veli raukkani!\"\n\nEversti näytti hetkisen nauttivan sanojensa vaikutuksesta, jonka\njälkeen hän jatkoi sävyisällä ja liehakoivalla äänellä:\n\n\"Rauhoittukaa, don Gusman, kaikki ei vielä ole menetetty;\nne asiat, jotka niin seikkaperäisesti kerroin salaisuudestanne, minkä\nluulitte niin hyvin säilyttäneenne, tunnen vain minä yksin;\nvangitsemismääräyksenne pannaan toimeen vasta auringon noustessa\nhuomenna; tällä hetkellä ottamani askel on omansa osoittamaan, ettei\naikomukseni ole käyttää väärin sitä etua, jonka sattuma on käsiini\nantanut.\"\n\n\"Mutta mitä te minusta tahdotte? Kuka te olette, taivaan nimessä?\"\n\n\"Kukako olen? Te olette itse sanonut sen: teidän vihollisenne. Mitäkö\ntahdon? Pelastaa teidät.\"\n\nDon Gusman ei vastannut. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, hänen\nruumiinsa näytti vapisevan hermoväristyksestä.\n\nEversti kohautti kärsimättömästi olkapäitään.\n\n\"Ymmärtäkää minua oikein\", hän sanoi, \"sitä karjapaimenta, johon\nluotitte, odotatte turhaan, sillä hän on kuollut...\"\n\n\"Kuollut!\" ylimys keskeytti ihmeissään.\n\n\"Tuo mies\", don Bernardo jatkoi, \"oli petturi. Tuskin päästyään Buenos\nAyresiin hän koetti enimmän tarjoavalle myydä salaisuuden, jonka\nveljenne oli hänelle uskonut. Sattuma teki, että hän ensin kääntyi\nminun puoleeni, sen vuoksi, että minä näköjään olen perheenne\nvihamies.\"\n\n\"Näköjään olette?\" Ribeyra toisti katkerasti.\n\n\"Niin, näköjään olen\", eversti sanoi, tahallaan painostaen näitä\nsanoja. \"Lyhyesti, kun tuo mies oli ilmoittanut minulle kaiken, maksoin\nhänelle auliisti ja annoin hänen mennä.\"\n\n\"Ah, kuinka varomatonta!\" don Gusman ei voinut olla mumisematta,\nkuullessaan tämän mielenkiintoisen kertomuksen.\n\n\"Niin, eikö totta?\" eversti sanoi keveästi. \"Mutta mitäpä taisin tehdä?\nEnsin olin niin hämmästynyt kuulemastani, etten ajatellut ottaa tuota\nmiestä huostaani. Aijoin juuri etsiä hänet käsiini, kun äkkiä kiivas\nmelu syntyi kadulla. Otin selville mitä se oli, ja minun täytyy\nmyöntää, että ihastuin äärettömästi siitä, mitä sain tietää: näytti\nsiltä että tuo lurjus, heti kadulle päästyään, oli joutunut\nriitaan toisen kaltaisensa heittiön kanssa ja että tämä hetken\nmalttamattomuudessaan oli iskenyt häntä puukolla miehustaan sillä\nmeille onnellisella seurauksella, että mies kaatui maahan aivan\nkuolleena. Tämähän on ihan ihmeellistä, vai kuinka?\"\n\nEversti oli ladellut tämän eriskummallisen jutun hänelle ominaisella\nhuolettomuudella ja miellyttävän vapaasti.\n\nDon Gusman silmäili häntä tutkivasti, mutta eversti kesti hänen\nkatseensa millään tavoin hämmentymättä. Viimein näytti kaikki\nepäröiminen haihtuneen ylimyksen mielestä; hän kohotti päänsä ja\nkumartaen kohteliaasti everstille hän sanoi liikutetulla äänellä:\n\n\"Anteeksi, eversti, anteeksi, että olen epäillyt teitä, mutta tähän\nasti näyttää kaikki oikeuttaneen käytökseni teitä kohtaan. Mutta,\ntaivaan nimessä, jos te todellakin olette vihamieheni, jos teillä on\njokin viha sammutettavananne, niin kostakaa minulle, yksin minulle, ja\nsäästäkää veljeäni, jota vastaan teillä ei kaiketi voi olla mitään\nvastenmielisyyden tunnetta.\"\n\nDon Bernardo rypisti kulmakarvojaan, mutta saavutti taas\nmielenmalttinsa.\n\n\"Caballero\", hän sanoi, \"sanokaa palvelijallenne, että hän tuo esille\nhevoset, minä itse vien teidät ulos kaupungista, josta te ette ilman\nminun suojelustani voi päästä pois, sillä jokaista askeltanne\nvartioidaan. Teidän ei tarvitse pelätä mitään niiden miesten taholta,\njotka seuraavat minua, ne ovat minulle uskollisia ja luotettavia, olen\nerikoisesti valinnut ne. Muuten me jätämme heidät vähän matkan päähän\ntäältä.\"\n\nDon Gusman epäili hetkisen. Eversti tarkkasi häntä levottomasti,\nviimein ylimys näytti tehneen lopullisen päätöksensä, ja ojentautuen\nhän katsoi everstiä suoraan kasvoihin sekä lausui päättävästi:\n\n\"Ei, tapahtukoon mitä tahansa, niin minä en seuraa neuvoanne, eversti.\"\n\nTämä hillitsi kiivaan tyytymättömyyden tunteensa.\n\n\"Te olette hullu\", hän huudahti, \"ajatelkaa\"...\n\n\"Päätökseni on tehty\", don Gusman keskeytti kuivasti, \"minä en astu\naskeltakaan tästä huoneesta teidän seurassanne, ennenkuin tiedän syyn\nomituiseen käytökseenne. Kaikista vastaanponnistuksistani huolimatta\nsalainen tunne sanoo minulle, että te yhä olette vihamieheni ja että\njos te tällä hetkellä olette palvelevinanne minua, eversti, niin\ntapahtuu se enemmän aikomuksessa panna toimeen joku kavala suunnitelma\nkuin tarkoituksessa todella hyödyttää minua tai omaisiani.\"\n\n\"Olkaa varuillanne, caballero! Tullessani tänne aikomukseni olivat\nhyvät; älkää pakottako minua mielettömällä itsepäisyydellänne\nkeskeyttämään tätä keskustelua, jota emme enää voi uudistaa. Minulla on\nvain yksi asia sanottavana teille, ja se on, että olkoon syy\nmenettelyyni tällä hetkellä mikä tahansa, niin aikomukseni on pelastaa\nteidät ja omaisenne. Kas siinä ainoa selitys, minkä luulen tarvitsevani\nteille antaa.\"\n\n\"Siinä ei ole mielestäni tarpeeksi, caballero.\"\n\n\"Miksikä ei, jos suvaitsette?\" eversti vastasi ylpeästi.\n\n\"Koska teidän ja erään minun perheeni jäsenen välillä on tapahtunut\nasioita, jotka saattavat minut teidän taholtanne pelkäämään aikomuksia,\njoita minun on oikeus epäillä vihamielisiksi.\"\n\nEversti hätkähti ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.\n\n\"Vai niini\" hän sanoi kumealla äänellä, \"te tiedätte sen, señor don\nGusman?\"\n\n\"Voin vastata teille samoin kuin te vastasitte minulle hetki sitten:\nminä tiedän kaiken.\"\n\nDon Bernardo painoi päänsä alas ja puristi kätensä nyrkkiin äärettömän\nraivoissaan.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\nTällä hetkellä kulki muuan yövartia ohitse kadulla, pysähtyi hetkiseksi\ntalon ulkopuolelle ja julisti rämisevällä juopuneen äänellä keskiyön\nhetken olevan käsillä seuraavasti:\n\n\"Ave Maria purissima! Las doce han dado y sereno!\"\n\nSitten hänen raskaat askeleensa kuuluivat vähitellen etääntyvän ja\nviimein häipyvän etäisyyteen.\n\nMolemmat miehet hätkähtivät, aivankuin heidät olisi kiivaasti herätetty\najatuksistaan.\n\n\"Jo puoliyö!\" don Ribeyra mumisi tyytymättömällä, levottomalla äänellä.\n\n\"Lopettakaamme tämä!\" don Bernardo huudahti päättävästi. \"Koska mikään\nei voi saada teitä vakuutetuksi aikeitteni vilpittömyydestä ja te\nvaaditte minun ilmaisemaan teille katkeria salaisuuksia, jotka koskevat\nvain minua...\"\n\n\"Ja erästä toista henkilöä!\" don Gusman pisti väliin tahallaan.\n\n\"No niin!\" eversti jatkoi kärsimättömästi, \"ja erästä toista henkilöä!\nNo niin, minä tyydytän teidät: juuri sen vuoksi, koska tiedän\nkohtaavani tuon toisen henkilön hacienda del Picossa, seuraan teitä\nsinne! Ymmärrättekö nyt minua?\"\n\n\"Kyllä, ymmärrän teidät täydellisesti.\"\n\n\"Siinä tapauksessa toivon, ettei teillä enää ole mitään\nhuomautettavaa?\"\n\n\"Te erehdytte, caballero\", ylimys vastasi suoraan.\n\n\"Oh, mutta nyt vannon, ettette enää saa tietää mitään muuta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa matkustan yksinäni, siinä koko juttu.\"\n\n\"Olkaa varuillanne!\" eversti huudahti kiivastuneena, \"kärsivällisyyteni\non lopussa.\"\n\n\"Entä minun sitten, herra eversti? Muuten, toistan sen vielä kerran, en\nollenkaan välitä uhkauksistanne. Tehkää mitä haluatte, caballero,\nJumala auttaa minua, siitä olen vakuutettu.\"\n\nTällöin nuoren miehen kalpeat huulet vääntyivät halveksivaan hymyyn.\nHän nousi ja astui ylimyksen eteen, joka seisoi liikkumatta keskellä\nlattiaa.\n\n\"Onko tämä teidän viimeinen sananne, señor?\" hän sanoi.\n\n\"On kyllä\", ylimys vastasi jyrkästi.\n\n\"Tulkoon teidän verenne sitten teidän itsenne päälle! Te olette itse\nniin tahtonut!\" eversti huudahti, heittäen vastustajaansa vimmastuneen\nkatseen.\n\nJa sanomatta muita jäähyväisiä viholliselleen, joka näköjään yhä oli\nyhtä rauhallinen, hän kääntyi mennäkseen rajun mielenliikutuksen\nvaltaamana.\n\nDon Gusman käytti ajatuksen nopealla liikkeellä hyväkseen tätä\ntilaisuutta ja riisui viittansa, heittäen sen everstin pään yli sekä\nkietoen hänet tuohon pitkään, raskaaseen vaatteeseen niin hyvin, että\nhän huomasi olevansa sidottu ja suukapuloitu, ennenkuin hän edes oli\nkäsittänyt mistä kysymys oli, vielä vähemmän ehtinyt ajatella\npuolustautumista.\n\n\"Joka kuoppaa toiselle kaivaa, lankeaa itse siihen!\" don Ribeyra sanoi\npilkallisesti. \"Koska niin välttämättä tahdotte seurata minua, niin\nsaatte sen tehdä, mutta aivan toisella tavalla kuin luultavasti olette\najatellut.\"\n\nVastauksen asemasta eversti teki rajun, vaikka turhan ponnistuksen\npäästä vapaaksi.\n\n\"Nyt toisten kimppuun!\" don Gusman huudahti katsahtaen riemuiten\nviholliseensa, joka kiemurteli lattialla voimattoman raivon vallassa.\n\nViiden minuutin kuluttua palvelijat olivat riisuneet aseista ne\nmuutamat sotilaat, jotka olivat jääneet portaikkoon ja sitoneet heidät\nköysillä, jotka he itse olivat tuoneet mukanaan epäilemättä aivan\ntoisessa tarkoituksessa, ja kantaneet lähellä olevan tuomiokirkon\nrappusille; sinne heidät jätettiin oman onnensa nojaan. Mitä everstiin\ntulee, niin ei vanha sotilas, joka oli osoittanut niin suurta\nmielenmalttia, ollut halukas jättämään häntä, kuten hän jo oli\nsanonutkin; hänellä oli päinvastoin tärkeitä syitä pitää hänet mukanaan\nsillä uskaliaalla retkellä, jota hän aikoi yrittää. Heti päästyään\nhevosen selkään, hän siis heitti vankinsa poikittain satulaan eteensä,\njonka jälkeen hän läksi talostaan, luotettavien palvelijainsa\nseuraamana, kaikki ratsastaen erinomaisilla hevosilla ja aseistettuina \nhampaisiin saakka.\n\n\"Eteenpäin täyttä laukkaa!\" hän huudahti heti kun portti oli suljettu.\n\"Kuka tietää, eikö tämä petturi jo ole myynyt meitä?\"\n\nTuo pieni joukko kiiti myrskyn nopeudella halki kaupungin, joka tähän\naikaan yöstä oli aivan autio.\n\nMutta kun ratsastajat saapuivat esikaupunkiin, hiljensivät he\nvähitellen vauhtiaan, ja don Gusmanin antamasta merkistä he pian\npysähtyivät kokonaan.\n\nDon Gusman ei ollut tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, joka kuitenkin\noli erittäin tärkeä, nimittäin että Buenos Ayres siihen aikaan kun\nRosas'in hallitus sitä painoi, oli piiritetty kaupunki, ja että\nmäärätyn hetken jälkeen oli mahdoton päästä sieltä pois tuntematta\ntunnussanaa, jota vaihdettiin joka päivä ja jonka diktaattori itse\njakoi. Asema oli tukala. Don Gusman katseli kahden vaiheella vankia\nedessään. Hetkeksi juolahti hänen mieleensä vapauttaa tämä suukapulasta\nja kysyä häneltä tunnussanaa, joka hänen piti tuntea. Mutta muutaman\nsekunnin mietittyään hän hylkäsi ajatuksen uskoa itsensä sen miehen\nvaltaan, jota hän hetki sitten oli kuolettavasti loukannut ja joka\nvarmaan käyttäisi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta kostaakseen. Hän\npäätti sen vuoksi käyttää rohkeutta ja menetellä olosuhteiden mukaan.\n\nKehoitettuaan siis seuralaisiaan pitämään aseensa valmiina\nkäytettäväksi ensi merkin saatuaan, hän antoi määräyksen jatkaa\nratsastusta.\n\nHe olivat ratsastaneet tuskin kuuttasataa askelta, kun he kuulivat\nkiväärinhanaa viritettävän, ja voimakkaasti jyräytetty 'wer da!' kuului\nheidän korviinsa.\n\nOnneksi oli yö niin pimeä, että kymmenen jalan päästä oli mahdoton\nerottaa mitään.\n\nTällä hetkellä täytyi olla rohkea. Don Gusman korotti äänensä ja\nvastasi lujasti ja terävästi:\n\n\"Eversti Pedrosa!... ronde mas horca!\"\n\n\"Mihin aijotte?\" vahtisotamies jatkoi.\n\n\"Palermoon\", don Ribeyra vastasi edelleen, \"korkeasti kunnioitetun\nkenraali Rosas'in käskystä.\"\n\n\"Menkää!\"\n\nTuo pieni joukko sukelsi lumivyöryn tavoin kaupungin portista ja katosi\npian pimeään.\n\nRohkeutensa avulla don Gusman oli välttänyt suuren vaaran.\n\nYövartijat huusivat kello puoli yhtä samalla hetkellä kun ratsastajat\njättivät Buenos Ayresin viimeiset talot taakseen.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKARAVAANIMAJALA PAMPAKSELLA.\n\n\nPampakset ovat Etelä-Amerikan aroja, kuitenkin sillä erotuksella, että\nnämä äärettömät tasangot, jotka ulottuvat Buenos Ayresista aina San\nLouis de Mendozaan Kordillien juurelle, ovat paksun vihreän ruohomaton\npeittämiä, joka aaltoilee vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, ja siellä\ntäällä lukuisten, valtavien vesistöjen halkomia, jotka kyntävät niitä\nkaikkiin suuntiin.\n\nPampas on äärettömän yksitoikkoisen ja synkän näköinen: ei mitään\npuita, ei mitään vuoria, ei edes kohokohtaa maassa, joka keskeyttäisi\nseudun väsyttävän säännöllisyyden ja muodostaisi hiekka- ja\nkraniittikosteikon keskelle tätä ruohomerta.\n\nVain kaksi tietä kulkee pampaksen läpi, yhdistäen Atlantin ja Tyynen\nmeren.\n\nToinen menee Chileen Mendozan ohi, toinen johtaa Peruun Tucumanin ja\nSaltan kautta.\n\nNäissä avaroissa erämaissa kuljeksii kaksi ihmisrotua, jotka käyvät\nalituista sotaa toisiaan vastaan, nimittäin sotaiset intiaanit ja\nkarjapaimenet.\n\nKarjapaimenet muodostavat Argentinassa erityisen kansanluokan, jota\nturhaan saa etsiä muualta.\n\nToimenaan vartioida villejä sarvikarja- ja hevoslaumoja, jotka käyvät\nlaitumella missä sattuu näillä avaroilla tasangoilla, nämä miehet,\njotka suurimmaksi osaksi ovat valkoista alkuperää, mutta aikoja sitten\nsekoittuneet maan alkuasukkaihin, ovat aikojen kuluessa muuttuneet yhtä\nvilleiksi kuin itse intiaanit, joiden viekkauden ja julmuuden he ovat\noppineet. He asuvat hevosen selässä, nukkuvat paljaalla maalla, elävät\nlaumojensa lihasta, kun metsästys ei onnistu, ja tulevat harvoin\nisäntiensä haciendoille saakka, tai kaupunkeihin, paitsi vaihtamaan\neläinten nahkoja, kamelikurjen höyheniä tai turkiksia viinaan,\nhopeakannuksiin, ruutiin, puukkoihin ja kirkkaan värisiin kankaisiin,\njoilla he mielellään koristelevat itseään.\n\nNämä Uuden maailman kentaurit, yhtä nopealiikkeiset kuin\ntatarilaisratsastajat Siperian aroilla, muuttavat ihmeellisen nopeasti\ntoisesta päästä maata toiseen, tunnustamatta mitään muuta lakia, kuin\nomat päähänpistonsa, tai mitään muuta herraa kuin oman tahtonsa, sillä\nuseimmiten he eivät tunne niitä tilanomistajia, jotka heitä käyttävät\nja joita he näkevät vain harvoin.\n\nMatkustajat pelkäävät karjapaimenia melkein yhtä paljon kuin\nintiaaneja, eivätkä uskalla pampakselle muuten kuin suurin joukoin,\nauttaakseen toisiaan niitä hyökkäyksiä vastaan, jotka heitä uhkaavat\nintiaanien, karjapaimenien ja villipetojen taholta.\n\nNäihin karavaaneihin kuuluu tavallisesti viidestätoista\nkahteenkymmeneen matkavaunuun, joita vetää kuusi tai kahdeksan härkää,\njoita ajajat, vaunujen nahkapeitteellä maaten, pistävät pitkillä\npiikeillä, jotka riippuvat tasapainossa heidän päänsä päällä ja joilla\nhe helposti ulottuvat etäisimpäänkin härkään valjakossa.\n\nJoku capatazi tai majordomo, päättäväinen mies, joka tarkemmin\ntuntee pampaksen, johtaa karavaania ja hänen komennettavanaan on\nkolmisenkymmentä hyvin aseistettua peonia, jotka, samoinkuin hänkin\nratsain, nelistävät saattojoukon ympäri, vartioivat vaihdettaviksi\ntarkoitettuja juhtia, tarkastelevat tietä ja hyökkäyksen tapahtuessa\npuolustavat niitä kaiken ikäisiä matkustajia, joita he kuljettavat\nmukanaan.\n\nEi mikään ole samalla kertaa sen kuvankauniimpaa ja surullisemman\nnäköistä, kuin nuo karavaanit, jotka luikertelevat pampaksen yli, kuten\nkäärme, edeten hitain, tasaisin askelin teillä, täynnään syviä kuoppia,\njoissa nuo suunnattomat matkavaunut hyppivät ylös ja alas kitisevine,\njykevine pyörineen, viippuen kuvaamattomin keikauksin ja töytäyksin\nraiteissa, joista härät, mylvien ja painaen höyryävät turpansa aina\nmaahan asti, vain vaivoin voivat vetää ne ylös.\n\nUsein nämä karavaanit kohtaavat arrieroja eli muulinajajia, joiden\nkuormitetut juhdat ravaavat hauskasti, pienen hopeakulkusen kilistessä\nensimmäisen muulin kaulassa ja miesten alituiseen huudellessa:\n\n\"Hei, muulit!\" Tämän huudon toistaa kaikissa äänilajeissa yli-arriero\nja hänen peoninsa, jotka ratsastavat muulien ympärillä estääkseen niitä\nhajaantumasta millekään taholle.\n\nIllan tullen saavat muulinajajat ja härkien ohjaajat kehnon suojan\npostiasemilla, eräänlaisissa karavaanimajaloissa, joita on rakennettu\nsinne tänne pampakselle.\n\nMatkavaunut riisutaan ja asetetaan samaan riviin, muulien taakat\nladotaan piiriin, jonka jälkeen, jos majala on täysi ja siellä on\npaljon matkustajia, eläimet ja ihmiset asettuvat samaan leiriin ja\nviettävät yönsä paljaan taivaan alla, joka sellaisessa maassa, missä\npakkanen on melkein tuntematon, ei ole ollenkaan vastenmielistä.\n\nNyt alkavat nuotiotulten haaveellisessa valossa pitkät kertomukset\npampakselta, sekaisin iloisen naurun, laulun, tanssin ja\nrakkauskuiskuttelujen kanssa.\n\nKuitenkin on harvinaista, että yö kuluu ilman riidan syntyä härkien\nohjaajien ja muulinajajien välillä, jotka luonnostaan ovat vihollisia\nja kateellisia toisilleen, ja tavallisesti vuotaa tällöin verta\npuukonpistoista, sillä veitsi näyttelee aina joskus liiankin tehoisaa\nosaa noiden ihmisten riidoissa, joiden hehkuvia intohimoja mitkään\nsiteet eivät hillitse.\n\nSen päivän illalla, jolloin kertomuksemme alkaa, oli viimeinen\nkaravaanimaja Portillo-tiellä, pampakselta Buenos Ayresiin päin,\ntäpötäynnä matkustajia.\n\nKaksi melkoista muulikuormuetta, jotka kuukausi sitten olivat kulkeneet\nAlto de Cumbren yli ja asettuneet leiriin Rio de la Cuevan varrelle,\nlähelle Inka-siltaa, muuatta tämän seudun ihmeellisimmistä\nmerkillisyyksistä, oli sytyttänyt tulensa majan edustalle, kolmen tai\nneljän karavaanisaattueen viereen, joiden härät makasivat hiljaa ja\nrauhallisesti ajopelien muodostaman aitauksen sisällä.\n\nTämä majatalo oli jotenkin suuri polttamattomista tiilistä tehty\nrakennus, jonka sisäänkäytävän edessä oli suojus, jonkunlainen neljän,\nmaahan istutetun pilarimaisen puun kannattama parveke, kyllin suuri\ntarjoamaan päivällä suojaa auringon polttavia säteitä vastaan.\n\nTämän telttakatoksen sisältä kuului häränohjaajien ja muulinajajien\nlaulua ja naurua, johon sekoittui kitaran soittoa, jota vimmatusti\nhangattiin käden selällä, ja majatalon isännöitsijän terävä ja kirkuva\nääni, hänen koettaessaan, vaikka turhaan, nalkuttavalla äänellä tulla\nkuulluksi melun keskellä ja saada hälinää vaimennetuksi.\n\nTällöin kuului useain hevosten nopeaa nelistystä, ja kaksi\nratsujoukkoa, jotka sukeltautuivat esiin kahdelta aivan vastakkaiselta\ntaholta, pysähtyi aivankuin yhteisestä sopimuksesta talon\neteissuojuksen edustalle, sivuutettuaan erittäin taitavasti nuo\nmolemmat leirit; jotka oli järjestetty majatalon eteen ja sulkivat tien\nsinne.\n\nNäistä joukoista ensimmäinen, johon kuului vain kuusi ratsastajaa, tuli\nMendozan taholta; toinen sitävastoin tuli pampaksen keskustasta päin,\nja siinä oli ainakin kolmisenkymmentä ratsumiestä.\n\nNäiden molempien joukkojen odottamaton tulo keskeytti aivan kuin\ntaikaiskusta melun, jota isäntä ei tähän asti ollut voinut tukahuttaa,\nja kuolonhiljaisuus valtasi melkein silmänräpäyksessä tuon joukkueen,\njoka hetkinen sitten oli ollut niin iloinen ja huoleton.\n\nHärkien ohjaajat ja muulinajajat hiipivät varjojen tavoin huoneesta\nasianomaisille leiripaikoilleen, vaihtaen keskenään levottomia\nsilmäyksiä, niin että sali tyhjeni kädenkäänteessä ja isäntä saattoi\nkeveällä mielellä mennä saamiaan odottamattomia vieraita vastaan. Mutta\ntuskin hän oli ehtinyt ovensa kynnykselle ja silmännyt ulos, kun hänen\nkasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi ja kouristuksen tapainen puistatus\nvärisytti hänen ruumistaan. Melkein kuulumattomalla äänellä hänen\nonnistui änkyttää Etelä-Amerikassa tavanmukainen tuliaistervehdys:\n\n\"Ave Maria purissima!\"\n\n\"Sin peccado concibida\", vastasi karkealla äänellä ankarapiirteinen ja\nvillikatseinen, kookas ratsastaja, joka näytti olevan lukuisamman\njoukon päällikkö.\n\nHuomautettakoon, että toinen joukko näytti tavallaan ottavan osaa\nsiihen hämmästykseen, joka valtasi majatalon asukkaat, ja se oli\nhuomannut edellisen joukon ennenkuin tämä toisen läsnäoloa aavistikaan;\nratsastajat olivat varovasti hiljentäneet hevostensa vauhtia ja niin\npaljon kuin suinkin pysyttäytyneet varjossa, ollen kaiken \ntodennäköisyyden mukaan varsin haluttomia antaakseen noiden\nvaarallisten matkatoveriensa, jotka sattuma tai huono onni oli niin\nepämiellyttävästi työntänyt heidän tielleen, yllättää itseään.\n\nMutta keitä olivat nuo miehet, joiden paljas näkeminenkin aiheutti\nyleistä kauhua ja pelästytti kuin lapset tai arat naiset nuo rohkeat\nerämaanvaeltajat, joiden elämä oli alituista taistelua intiaanien ja\nvillipetojen kanssa, ja jotka usein olivat katsoneet kuolemaa silmiin\nkalpenematta, niin että he melkein olivat tulleet siihen luuloon, ettei\nse koskaan heitä saavuttaisi?\n\nSelitämme asian parilla sanalla. Siihen aikaan kun tämä kertomus\ntapahtui, oli tuon sekasikiön, tuon Neron, jossa ei ollut mitään muuta\nihmismäistä kuin ulkonäkö, tuon oppimattoman ja petomaisen\nkarjapaimenen, tuon tiikerin ihmishaamussa, sanalla sanoen Juan Manuel\nde Rosas'in vihattu ja verenhimoinen hirmuvalta, joka niin kauan oli\nrasittanut Argentinan maakuntia, vielä kaikkivaltias; ja nämä miehet\nolivat federalisteja, punaisia, tuon kylmäverisen kurkunkatkaisijan\npalkkaamia salamurhaajia, jonka nimi tämän jälkeen on herättänyt\nyleistä inhoa, he olivat, toisin sanoen, tuon kamalan\nrestauradoraseuran jäseniä, joka seura monena vuonna täytti Buenos\nAyresin surulla ja on paremmin tunnettu nimellä Mashorca [Mas horca\nmerkitsee enemmän hirsipuita].\n\nYleisen paheksumisen pakottamana diktaattori sittemmin oli\nhajoittavinaan tuon seuran, mutta siitä ei tullutkaan mitään, ja aina\ntuon kauhean hirmuvaltiaan kukistumiseen asti se todella oli olemassa\nja jatkoi herransa viittauksesta murhia, raiskauksia ja murhapolttoja\nkautta koko liittovaltion.\n\nHuomaamme nyt, mitä kauhua nuo huolettomat ja rauhalliset matkustajat,\njotka olivat kokoontuneet suojukseen, ehdottomasti tunsivat, kun heidän\nkeskuuteensa äkkiä ilmestyivät noiden säälintunnetta vailla olevien\npalkattujen pyövelien synkät univormut.\n\nTuollaisen milloinkaan pettämättömän, vaistomaisen aavistuksen\nvaltaamina he huomasivat, että vaara uhkasi heitä. He poistuivat siis\nallapäin, ja piiloutuen tavarapakkojensa taakse he alkoivat vavista\nniiden varjossa, hetkeäkään ajattelematta hyödytöntä puolustautumista.\nSillä välin punaiset olivat hypänneet hevostensa selästä ja tulleet\ntaloon, kulkien varpaisillaan tavattoman suurien kannuskehriensä\nvuoksi, ja laahaten sapeleitaan, joiden raskaat terästupet, koskiessaan\npihakivitykseen, rämisivät onnettomuutta ennustavasti heidän joka\naskeleellaan.\n\n\"Hohoi!\" päällikkö huudahti käheällä äänellä. \"Tuli ja leimaus! Mitä\ntämä merkitsee, caballerot? Olisiko tänne tulomme ehkä karkoittanut\nilon tästä talosta?\"\n\nIsäntä puhkesi tervehdyksiin ja kieritteli muodotonta hattuaan\nsormiensa välissä saamatta sanaa suustaan, siihen määrään pelästys\nkiinnitti hänen kielensä kitalakeen. Sydämensä pohjasta tuo kunnon\nmies, joka tunsi epämiellyttävien vieraittensa rivakat tavat, pelkäsi\nkovin tulevansa hirtetyksi, joka seikka ei suinkaan auttanut häntä\nsaavuttamaan asianhaarojen vaatimaa kylmäverisyyttä ja mielenmalttia.\n\nSuurta salia valaisi vain savuava talikynttilä, joka levitti ainoastaan\nhimmeää ja epämääräistä valoa. Päällikkö, joka tuli ulkoa ja jonka\nsilmiä vielä verhosi pampaksen synkkä pimeys, ei ollut ensi\nsilmänräpäyksessä voinut erottaa mitään, mutta sitä mukaa kuin hän\ntottui itseään ympäröivään puolihämärään ja huomasi, että, isäntää\nlukuunottamatta, sali oli aivan tyhjä, hän rypisti kulmakarvojaan ja\nhuudahti, polkien kiivaasti jalkaansa ja silmäillen raivokkaasti\nedessään seisovaan pelosta mielettömään isäntärukkaan:\n\n\"Tuhat tulimmaista! Olisinko tietämättäni joutunut käärmeiden pesään?\nKäytettäisiinkö tätä likaista hökkeliä unitaristi-roistojen\npiilopaikkana? Vastaa, lurjus, ellet tahdo valheellista kieltäsi\nkiskottavan suustasi ja heitettävän koirille!\"\n\nMajatalon isäntä muuttui kasvoiltaan vihreäksi pelosta, kuullessaan\ntämän uhkauksen, jonka hän tiesi näiden miesten voivan panna toimeen,\nja etenkin kuullessaan nimityksen unitaristi-roistot, jota käytettiin\nRosas'in vihollisista ja joka yhä oli aiheena verilöylyihin.\n\n\"Señor kenraali\", isäntä huudahti, tehden sankarillisen ponnistuksen\nsanoakseen joitakin sanoja.\n\n\"Minä en ole mikään kenraali, hölmö\", päällikkö keskeytti lempeämmällä\näänellä, ollen turhamaisuudessaan mielissään tästä helähtelevästä\narvonimestä, jonka isäntä niin auliisti antoi hänelle. \"Minä en ole\nmikään kenraali, vaikka toivon siksi kerran pääseväni; minä olen vielä\nvain luutnantti, joka sekin on jo varsin kaunis arvo. Älkää siis\nnimittäkö minua muulla nimellä nykyisin; jatkakaa nyt.\"\n\n\"Señor luutnantti\", isäntä jatkoi vähän rauhoittuneena, \"täällä ei ole\nketään muita kuin ansiokkaan kenraali Rosas'in ystäviä, me olemme\nkaikki federalisteja.\"\n\n\"Hm!\" tuo kauhea luutnantti lausui epäluuloisin ilmein, \"minä epäilen\nsitä. Te olette liian lähellä Montevideoa, ollaksenne todella\nrosasilaisia.\"\n\nOn huomattava, että kaikista argentinalaisista maakunnista vain yksi\nkaupunki oli kyllin sankarillinen vastustaakseen hurjan diktaattorin\nverenhimoista hirmuvaltaa. Tämä kaupunki, jonka uskollisuus vapauden\njaloa asiaa kohtaan on tehnyt sen kuuluisaksi, niin hyvin uudessa\nkuin vanhassakin maailmassa, oli Montevideo. Päättäneenä tarpeen\ntullen kaatua kannattamansa pyhän asian puolesta kaupunki kesti\nsankarillisesti yhdeksän vuotta Rosas'in joukkojen piiritystä, joiden\nturhat yritykset aina murtuivat sen muurien juurella.\n\n\"Señor luutnantti\", isäntä uudisti erittäin kursailevasti, \"ne\nhenkilöt, joita täällä tapaa, ovat kaikki ajomiehiä, jotka vain\nkulkevat ohi eivätkä suinkaan puutu politiikkaan.\"\n\nTämä huomautus, niin viekkaaksi kuin isäntä sitä luulikin, ei\nkuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta upseeriin.\n\n\"Kunniani kautta!\" hän sanoi kopealla äänellä, \"saammehan nähdä, ja voi\nsitä, jonka huomaan kavaltajaksi! Luco\", hän jatkoi kääntyen\nkorpraalinsa puoleen, \"ota muutamia miehiä mukaasi ja herätä nuo elukat\nsekä tuo ne samalla tänne; jos jotkut nukkuvat liian sikeästi, niin älä\npelkää kutittaa heitä sapelin kärjellä, se piristää heitä ja yllyttää\nnopeammin tottelemaan.\"\n\nKorpraali hymyili viekkaasti ja meni heti ulos panemaan toimeen\nsaamaansa määräystä.\n\nSittenkuin luutnantti oli isännälle tehnyt vielä muutamia\nvähäpätöisempiä kysymyksiä, hän päätti viimein asettua salin ympäri\nkulkevalle parvekkeelle, ja kärsivällisesti odottaessaan\nalipäällikkönsä paluuta hän alkoi nautiskella niitä juomatavaroita ja\nmuita virvokkeita, joita talon isäntä oli rientänyt asettamaan esille\nkiroillen hiljaa sitä, että oli pakotettu ilmaiseksi sammuttamaan niin\nsuuren joukon janon, sillä hän tiesi varsin hyvin, että vaikka nämä\npunaiset nauttivatkin runsaasti, niin hän ei saisi nähdä vilaustakaan\nheidän rahoistaan, saisipa olla vielä iloinen päästessään niin vähällä.\nSotamiehet olivat, viittä tai kuutta lukuunottamatta, jotka olivat\njääneet ulos vartioimaan hevosia, asettuneet päällikkönsä viereen ja\nseuranneet hänen esimerkkiään, juoden kuin sienet.\n\nKorpraalin tehtävä oli paljon helpompi kuin hän ehkä luulikaan, sillä\najomiesraukat olivat kuulleet päällikön jyrkän määräyksen.\nHuomatessaan, että kaikki vastarinta ei olisi ainoastaan hyödytöntä,\nvaan päinvastoin pahentaisi heidän asemaansa, he päättivät alistua ja\ntotella upseerin omavaltaista kehoitusta, jonka vuoksi he kiireesti\npalasivat saliin, salaten tuntemansa pelon väkinäiseen hymyilyyn niin\nhyvin kuin taisivat.\n\n\"Oh hoh!\" luutnantti huudahti veitikkamaisen näköisenä, \"tiesinhän\nminä, että tässä tapahtui joku väärinkäsitys, vai miten, hyvät miehet?\"\n\nMiehet pyysivät nöyrän vakuuttavasti anteeksi, upseerin kuunnellessa\nmitä välinpitämättömimmin ilmein, samalla kun hän pienin kulauksin\ntyhjensi tavattoman suurta pikaria, joka oli täpösen täynnä refino de\nCatalunaa, maailman väkevintä paloviinaa.\n\n\"Kas niin, toverit\", hän äkkiä lausui, keskeyttäen juontinsa ja\nrämistäen sapelin tuppea parvekkeeseen, \"tehkäämme hieman tuttavuutta,\nja kenen puoluelaisia te ensiksikin olette, hitto vieköön?\"\n\nKauhuissaan tästä uhkaavasta mielenosoituksesta matkamiehet vastasivat\nheille tehtyyn kysymykseen, rientäen täyttä kurkkua ja yht'aikaa\nkirkumaan meluavalla ihastuksella, joka ei suinkaan ollut syvällistä:\n\n\"Eläköön ansiokas kenraali Rosas! Eläköön vapauttaja! Eläköön\nfederalistit! Surma unitaristi-roistoille! Hakatkaa ne maahan! Hakatkaa\nne maahan!\"\n\nNämä federalistien tunnetut huudot, jotka olivat heillä tunnuslauseena\nheidän verisillä retkillään, haihduttivat upseerin epäluulon. Hän\nsuvaitsi hymyillä, mutta tiikerin tavoin näyttämällä valkoisia teräviä\nhampaitaan, valmiina puremaan.\n\n\"Hyvä! Hyvä!\" hän huudahti; \"no, olihan hauskaa tavata oikeita\nrosasilaisia. Kas niin, isäntä ystäväni, siemaus paloviinaa noille\nkelpo miehille; minä tahdon kestitä heitä.\"\n\nIsäntä olisi mielellään välttänyt tätä upseerin niin sanottua\nanteliaisuutta, jonka hän, kuten hän varsin hyvin tiesi, sai itse\nkustantaa. Hän totteli kuitenkin käskyä, kätkien tuntemansa kiukun mitä\nkohteliaimpaan hymyilyyn.\n\nFederalistiset huudot ja vakuuttelut alkoivat taas uudella innolla.\nViina kulki miehestä mieheen ja ilo oli ylimmillään.\n\nLuutnantti sai nyt käsiinsä kitaran, joka oli unohtunut hänen\nviereensä.\n\n\"Kas niin, pojat!\" hän sanoi. \"Tuli ja leimaus! Zambacuecaa\ntanssimaan!\"\n\nEi maksanut vaivaa kieltäytyä. Luutnantin tuttavallinen kehoitus\nlausuttiin niin jyrkällä tavalla, että läsnäolijoiden, vaikka suurin\nosa heistä olisi miettinyt muuten mitä tahansa, oli pakko mukautua ja\nnäytellä osansa loppuun miten parhaiten taisi.\n\nVarminta oli alistua. He olivat tiikerikissan käpälissä, ja tämä\nsaattoi minä hetkenä tahansa raapaista heitä, jos häntä halutti.\n\nSalin keskelle tehtiin tilaa, jonka jälkeen miehet ja naiset asettuivat\npaikoilleen, katse upseeriin suunnattuna, alkaakseen tanssin ensin\nmerkin saatuaan.\n\nMerkkiä ei tarvittukaan vartoa. Heti kun luutnantti näki uhriensa\nolevan valmiita, hotkaisi hän aina siemauksen viinaa, jonka tehtyään\nhän tarttuen kitaraan alkoi näppäillä sitä kätensä selkäpuolella ja\nrupesi väräjävällä äänellä laulamaan Argentinassa hyvin tunnettua\nzambacuecaa, joka alkaa seuraavilla ihanilla säkeillä:\n\n    Para que vas y vienes\n    Vienes y vas,\n    Si otros con andar menos,\n    Consiguen mas.\n\n[Merkitsee suunnilleen: Miksi menet ja tulet, tulet ja menet, jos muut\nkäymällä vähemmän saavat enemmän aikaan.]\n\nTäydellä syyllä on väitetty, että espanjalaiset ovat hullaantuneita\ntanssiin, mutta tässä, kuten monessa muussakin, amerikkalaiset ovat\njättäneet heidät kauaksi jälkeensä; he ovat kehittäneet tämän intohimon\nniin pitkälle, että se heillä lähenee hulluuden rajaa. Nyt kuvailemamme\ntapaus todistaa tämän väitteen todenperäisyyden.\n\nNuo miehet, jotka vain niin sanoaksemme puukko kurkulla ja tavattoman \npelon vallassa olivat suostuneet tanssimaan, nuo miehet olivat vain\nmuutamia minuutteja kuulleet korvissaan kaikuvan kitaran kirkuvat\nsoinnut ja tahtia osoittavan laulun, kun he heti unohtivat koko\nasemansa vaikeuden ja ainoastaan ajattelivat hurjalla raivolla antautua\nmielihuvitukseensa.\n\nNe, jotka ensi hetkenä olivat pysyneet syrjässä, tuntemansa\nlevottomuuden takia, joutuivat piankin tanssivien hyppäysten lumoihin\nja seurasivat virran mukana, hyppien toisten tavoin, ulvoen ja polkien\njalkojaan kuten nämäkin.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua olikin kaikki pakko kadonnut, melu oli\nkäynyt yhtä huumaavaksi ja rähinä yhtä suureksi kuin punaisten\ntullessa.\n\nKorpraali oli sillävälin tarkkaan suorittanut esimieheltään saamansa\nmääräyksen, mutta, kuten jo on huomautettu, ajomiehet, jotka\nsattumoisin olivat pysähtyneet majan edustalle, olivat tehneet hänen\ntehtävänsä helpoksi palaamalla vapaaehtoisesti saliin. Tuo arvoisa\naliupseeri oli kuitenkin, nähtävästi tahtoen hyvin täyttää\nvelvollisuutensa, seurassaan puoli tusinaa sotamiehiä kuljeskellut\nleiripaikan ristiin rastiin, pistellen sapelinsa kärjellä\ntavarapakkojen väliin, silmäillyt vankkureihin, sanalla sanoen\nnuuskinut kaikkialta vanhan, nokkelan vainukoiran tavoin, jota ei voida\njohtaa harhaan.\n\nKun hän erittäin tarkoin tutkittuaan kuitenkin oli tullut vakuutetuksi\nsiitä, että kaikki hänen etsimänsä niinmuodoin olivat palanneet majaan,\naikoi hän tehdä samoin. Mutta koska sisältä kuuluva melu osoitti, että\nkaikki kävi hyvin, ainakin sillä erää, hän muutti mieltään ja laski\njonkun tekosyyn nojalla sotamiehensä menemään, jota tilaisuutta nämä\nkäyttivät heti hyväkseen, saadakseen ottaa osaa iloon. Itse hän jäi\nulos. Heti kun korpraali oli yksikseen, hänen käytöksensä muuttui\nnopeasti. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan sivullinen\ntarkannut hänen liikkeitään, hän pyöräytti sormiensa välissä savukkeen,\nsytytti sen ja kävellen edestakaisin, välinpitämättömän näköisenä kuin\nraitista ilmaa nauttimassa oleva kuljeksija, hän poistui vähitellen\nsisäänkäytävän edustalta, jossa hän tähän asti oli ollut.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua tästä tempusta, joka oli kuin\nvastatuuleen satamasta pyrkivän laivan manööveri, hän pääsi ajomiesten\nleiripaikan taakse ja tarpeeksi etäälle rakennuksesta, niin ettei häntä\nvallitsevan pimeyden vuoksi millään tavoin voitu huomata lyhyenkään\nmatkan päästä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili tarkkaan ja tutkivasti\nympärilleen, heittäen palavan savukkeensa ilmaan.\n\nTuo kevyt olkisavuke teki loistavan kaaren ilmassa, pudoten sitten\nmaahan, jossa korpraali sen sammutti panemalla jalkansa sen päälle.\n\nSamassa välähti tuliviiru pimeässä lähellä sotilasta.\n\n\"Hyvä!\" hän murisi itsekseen, \"nyt on oltava varuillaan.\"\n\nHän tarkasti ympäristöä vielä kerran, jonka tehtyään hän ympärillään\nvallitsevan pimeyden rauhoittamana alkoi päättävästi hyräillä\npuoliääneen seuraavaa kolmea säettä eräästä pampaksella hyvin\ntunnetusta laulusta:\n\n    O, Libertad preciosa!\n    No comparada al oro\n    Ni al bien mayor de la espaciosa tierra!\n\n[Oi kallis vapaus! Sinua ei voi verrata kultaan eikä suurimpaan maan\navaruudessa.]\n\nSamassa heikko ääni, kuin tuulen henkäys, jatkoi laulaen seuraavat pari\nsäettä:\n\n    Mas rica y mas gozosa\n    Que el mas precioso tesoro...\n\n[Rikkaampi ja arvokkaampi kuin kalliin aarre.]\n\nKuullessaan tämän vastauksen, jota hän epäilemättä odotti, korpraali\nvaikeni äkkiä. Painaen sapelinsa kärjen maata vasten hän nojautui sen\nkahvaan ja sanoi jotenkin äänekkäästi, vaikka hän näytti puhuvan\nitsekseen:\n\n\"Ihmettelenpä, miksi nuo nandukset [eräänlaisia pampaksella eläviä\nkamelikurkia] ovat niin äkkiä vetäytyneet pampaksen sisäosiin.\"\n\n\"Siksi\", vastasi sama ääni, joka oli jatkanut laulua, \"että ne ovat\ntunteneet ruumiinhajua.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", korpraali vastasi, näköjään ollenkaan\nihmettelemättä tätä omituista vastausta; \"mutta siinä tapauksessa\npitäisi kondoorien laskeutua alas Kordilleilta.\"\n\n\"Jo yksikolmatta päivää sitten he ovat sivuuttaneet korkean Cumbren.\"\n\n\"Aurinko oli eilen laskiessaan punainen.\"\n\n\"Sen säteet kuvastivat luultavasti niiden palavien kylien leimua, jotka\nMas Horca oli sytyttänyt\", ääni sanoi edelleen.\n\nKorpraali ei epäillyt enää.\n\n\"Tulkaa esiin, don Leoncio\", hän mutisi, \"te ja seuralaisenne.\"\n\n\"Tässä olemme, Luco.\"\n\nKuusi hampaisiin asti asestettua henkilöä ympäröi silmänräpäyksessä\nsotilaan.\n\nOn tarpeetonta mainita, että nämä henkilöt olivat niitä ratsastajia,\njotka tuntia aikaisemmin olivat majatalon luona törmänneet yhteen\npunaisten kanssa ja jotka, viisaasti kyllä, olivat pysyneet piilossa.\n\nMajatalossa jatkui yhä tanssi ja melu. Ilonpito kohosi lopulta\näärettömäksi hurjistetuksi.\n\nVieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi\nvaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana\nsuojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota\nvastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti\ntalosta.\n\nKäyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin\nkuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska\nhe olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä\nsuupielestä.\n\nOlemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi\npeoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut\nsamettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän\nkallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa\nalta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he\nliittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat\noikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.\n\nNämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös\nystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja\nkauheissa vaaroissa.\n\nKaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden\nvuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.\n\nHeidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi\nvain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.\n\nEnsimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli\nylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus\nja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja\nmieltymystä.\n\nHänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.\n\nHänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään\nerittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta.\nHänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine\nkatseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina\naaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään,\nhänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion\nvähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat\notaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän\ntaivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa\nylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan\nlapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta\nTupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset\nniin raukkamaisesti murhasivat.\n\nHänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme\nlukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.\n\nDon Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään\nhuolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes\nliikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen\nkäsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset\nhermot.\n\nMitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe\ntoisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa\npoimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt\nkasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta\nmustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka\nvartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat,\nkiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi,\nellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.\n\nSillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme\nhenkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä,\nkiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi\nkursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan\noli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja\niloinen hymyily.\n\nDon Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset,\njoihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka\nvihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.\n\n\"Kas niin, Luco\", hän lausui, \"rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen,\nminä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole\nsovelias mielenpurkauksille.\"\n\n\"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen,\nnähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua.\" Ja hän pyyhki kuumia\nkyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.\n\nDon Leoncio tunsi olevansa liikutettu vanhan palvelijan hellyydestä.\n\n\"Kiitos, Luco\", hän sanoi, ojentaen tälle kätensä. \"Sinä olet hyvä ja\nuskollinen sielu.\"\n\n\"Ja kuitenkin, huolimatta onnesta, jonka näkemisenne tuottaa, olisin\ntoivonut, ettette olisi tullut niin odottamatta, herrani; ajat ovat\nhuonot, hirmuvaltias on mahtavampi kuin milloinkaan Buenos Ayresissa.\"\n\n\"Tiedän sen. Paha kyllä en kuitenkaan ole voinut siirtää matkaani\ntuonnemmaksi, huolimatta vaaroista, joihin tiesin antautuvani.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, armollinen herra, me vietämme kamalaa elämää.\"\n\n\"Niin, mitäpä tehdä, poikaseni? Meidän täytyy mukautua siihen, mitä\nemme voi välttää. Oletko toimittanut kaikki mitä olen käskenyt?\"\n\n\"Olen, kaikkityyni, herrani. Veljellenne on ilmoitettu. Paha kyllä en\nole itse voinut varoittaa häntä; minun on täytynyt lähettää muuan\nkarjapaimen, jonka tunsin vain vähän, mutta olkaa huoletta, armollinen\nherra, veljenne ei jää saapumatta tähän kohtaukseen; hän on täällä\nmuutaman päivän kuluttua.\"\n\n\"Hyvä; mutta sinä olet tullut tänne mielestäni sangen lukuisassa\nseurassa.\"\n\n\"Ah! En ole voinut tehdä toisin. Minua vartioidaan ankarasti, kuten\ntiedätte, herrani. Minun on täytynyt käyttää mitä erinomaisimpia\nkeinoja saadakseni luutnantin tulemaan aina tänne asti.\"\n\n\"Oli hiuskarvan varassa, ettemme lyöneet neniämme vastakkain.\"\n\n\"Niin, ja minä olin hyvin pelästyksissäni tällöin, sillä olin\ntuntenut teidät jo, armollinen herra. Jumala tietää mitä siinä\nyhteentörmäyksessä olisi tapahtunut!\"\n\n\"Olet oikeassa. Tuo luutnantti, onko hän hyvä mies?\"\n\nLuco pudisti surullisena päätään.\n\n\"Varokaa häntä, herrani, hän on verenhimoisimpia mas-horcalaisia, mitä\ntuolla kiukkuisella Rosas-koiralla on.\"\n\n\"Istu ja pala!\" don Leoncio sanoi huolestunein ilmein; \"pelkään pahaa,\nLuco, että sinun suuri itseluottamuksesi on saanut meidät syöksymään\nampiaispesään, josta meidän on vaikea pelastua ehjin nahoin.\"\n\n\"Asema on kieltämättä vaikea. Meidän on oltava erittäin varovaisia,\nniin ettei hän saa teistä vihiä. Etupäässä täytyy voittaa aikaa.\"\n\n\"Niin\", don Leoncio sanoi hyvin miettivänä.\n\n\"Kuinka monta teitä on?\" don Diego kysyi, yhtyen keskusteluun.\n\n\"Kolmekymmentäviisi, luutnantti mukaan luettuna, armollinen herra;\nmutta, kuten sanoin, hän on itse piru ja vastaa yksinään neljää.\"\n\n\"Hoh!\" don Diego vastasi halveksivasti, sivellen miellyttävästi\nviiksiään, \"meitä on seitsemän, jos laskemme mukaan sinutkin,\npoikaseni.\"\n\n\"Kuka tuo luutnantti on?\"\n\n\"Se on don Torribio, entinen karjapaimen.\"\n\n\"Ah!\" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, \"Torribio\nkaulankatkaisia.\"\n\n\"Tuli ja leimaus!\" don Diego jatkoi, \"haluaisinpa kerran painaa polveni\nsen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?\"\n\n\"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego\", don Leoncio sanoi\nvilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä\nvieressä.\n\n\"Se on totta!\" nuori mies huudahti, \"minä olen mieletön. Suo anteeksi,\nystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia.\"\n\n\"Onneksi\", Luco huomautti, \"ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa.\nRakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden\npariin olemme vaarassa joutua.\"\n\nÄkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului\nkauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä\nmiestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten\nvihlovasti kirkuen joka taholle.\n\n\"Piiloutukaa!\" Luco huudahti hätäisesti. \"Hyvä Jumala, mitä tämä on?\nTulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne.\nMenkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy\nmennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä.\"\n\nJa jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen\nlevottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu\nkasvoi joka hetki.\n\n\n\n\nXVII.\n\nPUNAISTA LEMMENLEIKKIÄ.\n\n\nRiennämme hetkistä ennen korpraalia selittämään lukijalle, mitä\nmajatalossa oli tapahtunut.\n\nAlussa kävi kaikki hyvin, sittenkuin ensi hetken epäilys ja pelko oli\nhaihtunut. Muulien ja härkien ajajat, joihin heidän mielihuvinsa\nvaistomaisesti vaikutti, olivat täydelleen unhottaneet pelkonsa ja\nvilpittömästi alkaneet veljeillä sotilasten kanssa.\n\nPaloviina kiersi lakkaamatta miehestä mieheen, toisesta päästä salin\ntoiseen, ilo kasvoi juomisen mukana, joka perinpohjaisuutensa takia\nalkoi kuumentaa aivoja ja siellä täällä aiheuttaa ensimmäisiä\njuopumisen merkkejä.\n\nSillävälin luutnantti, don Torribio, jatkoi lauluaan kiiluvin silmin ja\nhehkuvin poskin, näppäili kitaraansa ja ennen kaikkea joi, miettimättä\nmitään pahaa, ja kenties kaikki olisi mennyt hyvin, ellei olisi\nsattunut muuatta tapausta, joka äkkiä muutti tilanteen ja teki\niloisesta näytelmästä kauhistuttavan kohtauksen.\n\nParhaimpia ja komeimpia zambacueca-tanssijoita oli muuan neljän- tai\nviidenkolmattaikäinen nuori muulinajaja, jolla oli hienot, älykkäät\nkasvonpiirteet, kaunis vartalo ja miellyttävä käytös ja joka oli\nmainion notkea sekä tanssi verrattoman sievästi. Erittäinkin naiset\ntungeksivat hänen ympärillään, heittäen häneen murhaavia silmäyksiä ja\ntaputtaen käsiään aivan mielettömän vimmatusti, hänen huvitellessaan\ntekemällä yltiöpäisiä temppuja.\n\nNäiden naisten joukossa oli kaksi nuorta tuskin kuusitoistavuotiasta\ntyttöä, niin kaunista kuin ainoastaan amerikattaret voivat olla. Heidän\nmustat, pitkien sametinpehmeiden silmäripsien varjostamat silmänsä,\nheidän huulensa, punaiset kuin sokeriomenat, heidän kuuman ilmanalan\nauringon paahtamat kasvonsa, joita varjostivat sinertävän mustat\nhiuspalmikot, heidän hoikka, notkea ja soma vartalonsa, joka esiintyi\ntäydessä loistossaan käärmemäisten, voittamattoman suloisten liikkeiden\nyhteydessä, kaikki nämä sulot yhteensä täydensivät toisiaan, ja tekivät\nheidät niin hurmaavan ja viekoittelevan kauniiksi, ettei sitä voi\nkuvailla, mutta jonka sähköisen vaikutuksen ja lumoavan sulouden alle\nkylmäverisimmänkin miehen täytyy alistua.\n\nNämä molemmat naiset kunnostautuivat ennen muita ylenpalttisesti\nkehumalla valittuansa. Tämä näytti kuitenkin, sanoaksemme totuuden,\nvarsin vähän kiinnittävän huomiotaan aiheuttamaansa ihastukseen. Hän\noli hyvä nuorukainen, jonka sydän, joskaan ei pää, oli täysin kylmä, ja\njoka tanssi tanssiakseen, koska se huvitti häntä ja hänellä, viettäen\nankaraa elintapaa, hyvin harvoin oli tilaisuus antautua tähän\nhuvitteluun, ja häntä muuten ei ollenkaan haluttanut aiheuttaa mitään\nintohimoa kummassakaan ihailijassaan.\n\nVaikkakin nämä, naisen luontaisella vaistolla, huomasivat muulinajajan\nvälinpitämättömyyden ja sen johdosta olivat loukkaantuneita, niin he\nsiitä huolimatta yhä tuhlasivat intohimoisia lausuntojaan hänelle,\nmikäli Espanjan kielellä voivat, vakuuttaakseen hänelle ihailuansa.\n\nNämä mielenosoitukset tulivat viimein niin vilkkaiksi ja välittömiksi,\nettä suurin osa läsnäolijoista, joista kukin itsekohdastaan olisi\ntahtonut antaa paljonkin päästäkseen noiden ihastuttavien olentojen\nsuosioon, alkoi, kuten sellaisissa tapauksissa aina on asian laita,\ntuntea suuttumusta karjapaimenta kohtaan, tämän osoittaman\nvälinpitämättömyyden johdosta, ja nuhdella häntä hänen suuren\nepäkohteliaisuutensa ja anteeksiantamattoman seurustelutaidon\npuutteensa takia, kun hän ei osoittanut kiitollisuuttaan, ollessaan\nniin intohimoisten mielenpurkausten esineenä.\n\nNuori mies, ollen jotenkin hämillään jouduttuaan sellaiseen\nasemaan, ajatellessaan vain vilpittömästi huvitella, ja\ntoveriensa paheksumismuminan pakottamana korjaamaan entiselleen\nkohteliaisuusmaineensa, joka oli kärsimäisillään vakavan vaurion,\npäätti kaikin mokomin kunnialla pelastautua tästä tukalasta asemasta ja\npyytää kummankin tytön perätysten tanssiin.\n\nNiin pian kun siis luutnantti, joka hetkiseksi oli keskeyttänyt\nsointuvan musiikkinsa hotkaistakseen tavattoman suuren lasillisen\npaloviinaa, taas alkoi näppäillä kitaraa uutta zambacuecaa varten,\nkarjapaimen läheni tässä hyvässä tarkoituksessa hymyhuulin molempia\ntyttöjä ja kumarsi kohteliaasti.\n\n\"Señorita\", hän sanoi lähempänä olevalle, \"olisinko kyllin onnellinen\nsaadakseni tanssia tämän zambacuecan teidän kanssanne?\"\n\nNuori tyttö punehtui ilosta, pitäen pyyntöä kunnianosoituksena kauniin\nkavaljeerin taholta, ojensi pienen kätensä ja valmistautui vastaamaan,\nkun äkkiä hänen toverinsa, joka kalveten oli kuullut karjapaimenen\npyynnön, hypähti kuin pantteri ja asettui vapisevin huulin ja\nsäkenöivin silmin molempien nuorten väliin.\n\n\"Te ette tanssi!\" hän huudahti uhkaavalla äänellä.\n\nTämän omituisen, aavistamattoman kohtauksen näkijät peräytyivät\nhämmästyneinä. He eivät käsittäneet mitään tästä äkillisestä\nvihanpurkauksesta.\n\nMolemmat tanssimaan aikovat vaihtoivat hämmästystä osoittavan katseen.\n\nTilanne alkoi kuitenkin käydä sietämättömäksi. Karjapaimen päätti tehdä\nsiitä lopun.\n\nNuori tyttö seisoi yhä supisuorana hänen edessään, ruumis takakenossa,\npää pystyssä, kasvot hehkuvina, sieramet levällään, kuten villipedolla,\nja käsi ojossa, ylpeän ja uhkaavan näköisenä.\n\nKarjapaimen astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kohteliaasti nuorelle\ntytölle sanoen:\n\n\"Señorita, sallikaa minun huomauttaa...\"\n\n\"Suu kiinni, Don Pablo!\" tämä huudahti kiivaasti, keskeyttäen hänet\nkesken lausetta, \"minä en ole vihoissani teille, vaan tuolle\nhävyttömälle letukalle, joka, tietäessään että te olette kaunein\nkavaljeeri täällä, on kyllin häpeämätön ottaakseen teidät itselleen.\"\n\nKun toinen tyttö kuuli tämän solvauksen, jonka hänen toverinsa niin\njyrkästi lausui hänelle vasten naamaa, työnsi hän nopeasti Pablon\nsyrjään ja asettui vihollistaan vastapäätä.\n\n\"Nyt valehtelit, Manongita\", hän huudahti, \"mustasukkaisuus panee sinut\npuhumaan noin, sinä olet raivoissasi sen johdosta, että tämä caballero\non asettanut minut etusijaan.\"\n\n\"Minäkö?\" toinen vastasi halveksivalla äänellä. \"Sinä olet hölmö,\nClarita, minä en välitä tuosta caballerosta enempää kuin happamesta\nappelsiinista.\"\n\n\"Todellakin?\" Clarita jatkoi ivallisesti. \"Mistä sitten tämä äkillinen\nkiukku ilman näkyvää aihetta?\"\n\n\"Koska\", Manongita huudahti, \"tunnen sinut entuudestaan ja tiedän, että\ntarvitset läksytyksen, jonka aijon nyt antaa sinulle.\"\n\n\"Sinäkö? Mitä vielä!\" toinen sanoi, kohauttaen olkapäitään. \"Ole\nvaruillasi, ettet itse ennemmin saa sellaista.\"\n\n\"Herra varjele, jos sanot sanankaan vielä, niin ratkon sinut auki!\"\n\n\"Pyh! Ethän sinä osaa puukkoa pitääkään.\"\n\n\"Sepä nähdään!\" Manongita huudahti kiukkuisesti, ja hypähtäen taapäin\nhän tempasi veitsen povestaan, kietaisi huivinsa vasemman käsivartensa\nympäri ja asettui taisteluasentoon.\n\n\"Sepä nähdään!\" oli Clarita huudahtanut samalla kertaa, ja yhtä\nnopealla liikkeellä kuin vihollisensakin hän asettui samaan asentoon.\n\nMolempien naisten välillä oli taistelu tulossa.\n\nDon Pablo, tämän uudenaikaisen kaksintaistelun viaton aiheuttaja, oli\nmonta kertaa turhaan yrittänyt sovittaa noita nuoria tyttöjä, mutta\nkumpikaan heistä ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen\nhuomautuksistaan. Nähtyään asian lopullisen käänteen hän tahtoi vielä\ntehdä viimeisen yrityksen, mutta tällöin hänen välityksensä hylättiin\nentistäkin pontevammin, sillä läsnäolijat, joita tämä riita huvitti ja\njoita kaksintaistelu puukoilla kahden naisen kesken kovin miellytti,\nkääntyivät hänen puoleensa ja kehoittivat päättävästi häntä pysymään\nlevollisena ja antamaan tyttösten ratkaista riitansa miten parhaiten\nhalusivat.\n\nKarjapaimen, täysin vakuutettuna olevansa syytön siihen, mitä\ntapahtuisi, ja että vain hänen hyvä sydämensä oli saattanut hänet\nkoettamaan estää riidan puhkeamista, jätti asian silleen, huomattuaan,\nettä hänen sekaantumisensa herätti paheksumista, ja pannen käsivartensa\nristiin rinnalleen hän valmistautui olemaan, ellei juuri\nvälinpitämättömänä, niin kuitenkin täysin puolueettomana alkavan\ntaistelun katselijana.\n\nMuuten tämä oli omituinen ja vaikuttava näytelmä, jonka tuossa melkein\npimeässä salissa, omituisiin pukuihin puetun kansanjoukon keskellä, nuo\nmolemmat naiset esittivät, ylpeinä ja päättävinä asettuen parin\naskeleen päähän toisistaan valmiina ryhtymään taisteluun, musiikin ja\ntanssin jatkuessa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, paloviinan\nvaluessa virtoinaan ja mitä iloisimpien ja vallattomimpien\nyhteislaulujen kajahdellessa heidän korvissaan.\n\n\"Baya pues!\" Clarita huudahti, \"kuinka monta tuumaa tahdot, rakkaani?\"\n\n\"Koko terän, sydänkäpyseni\", Manongita vastasi pilkallisesti. \"Minä\naijon piirtää nimikirjoitukseni naamaasi.\"\n\n\"Niin aijon minäkin. Varo siis näköäsi.\"\n\n\"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?\"\n\n\"Milloin tahdot, enkelini!\"\n\nOli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis\netukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen\nmalttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa\nkimppuun.\n\nMolemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät\nolevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon\ntuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät\nrohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä\ntäytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät\nsyöksivät tulta.\n\nHetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja\nManongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi\njonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja\nmolemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.\n\nMutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen\nolivat yhtä vilkkaita.\n\nMolemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.\n\nMutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti,\nkummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.\n\nEi kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa\nantama merkki.\n\nLäsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat\nkäsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan\nnähneet kauniimpia puukonpistoja.\n\nHengäistyään hetkisen, naiset taas valmistautuivat taisteluun, mutta\ntällä kertaa varmasti päättäneinä saada se ratkaistuksi, kun äkkiä\nkatsojain yhteentungeutuneet rivit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle;\nmuuan mies asettui päättävästi molempien vastustajien väliin ja katseli\nheitä vuoronperään ivallisesti hymyillen.\n\n\"Mitä nyt, raivottaret?\" hän huudahti lyhyesti ja kuvaamattoman\npilkallisella äänellä.\n\nMolemmat tytöt laskivat veitsensä alas ja seisoivat liikkumatta ja\nsilmät maahan luotuina, pää pystyssä ja kulmakarvat rypyssä, ollen\ntällöin, kuten viholliset ainakin, valmiina repimään toisensa\npalasiksi, ja vain vaivoin totellen käskyä, jota he eivät uskalla olla\ntottelematta, vaikka he sitä itsekseen sadattelevatkin.\n\nHuolimatta kitarillaan aikaansaamastaan räminästä punaisen luutnantin\noli kuitenkin viimein täytynyt panna merkille, mitä salissa tapahtui.\nEnsiksi hän oli vikkelästi tarttunut vyössään riippuviin\npistooleihinsa, mutta hetkisen mietittyään hänen vihansa, vaikkei se\ntalttunutkaan, oli kuitenkin muuttunut, rauhoittunut, käyden kylmäksi\nja keskitetyksi. Don Torribio oli noussut, lähtenyt parvekkeelta, jossa\nhän oli rehennellyt ja askel askeleelta lähestynyt taistelevia näiden\nhuomaamatta sekä tarkkaavasti seurannut taistelun eri vaiheita, ja\nhuomattuaan hetken sopivaksi hän oli äkkiä esiintynyt ja asettunut\nmolempien taistelijain välille.\n\nLuutnantin jäljestä olivat sotilaat hiipineet esiin kissamaisin\naskelin. He seisoivat nyt parin askeleen päässä hänen takanaan, aseet\nkäsissä, valmiina toimimaan ensi merkin saatuansa, sillä he aavistivat,\nettä Torribion väliintulo tässä riidassa aiheuttaisi varmasti pian\nheidänkin sekaantumisensa.\n\nAjomiesten muodostama piiri oli vaistomaisesti laajennut ja suuri ala\noli jäänyt tyhjäksi keskelle lattiaa. Tämän piirin keskellä olivat nuo\nmolemmat naiset veitsi kädessä, ja luutnantti käsivarret ristissä\nrinnallaan katseli heitä sekä kyynillisesti että ilkkuvasti.\n\n\"Hohoi, tipuseni\", hän sanoi, \"miksi pöyhistätte höyheniänne niin\npaljon yhden kukon takia? Eikö orrella sitten ole muita kuin hän, lempo\nsoikoon? Mitä erinomaisia Andreaksen ristejä olettekaan piirrelleet\ntoistenne kasvoihin, hitto vie! Te rakastatte häntä siis kovin, tuota\nlurjusta?\"\n\nTytöt olivat vaiti.\n\nLuutnantti jatkoi hetken kuluttua samanlaisella kevyellä ja ilkkuvalla\näänellä:\n\n\"Mutta missä hän on sitten, tuo urhokas sankari, joka sallii\nnaisten tapella puolestaan. Saattaako hänen kainoutensa hänet\npiiloittautumaan?\"\n\nDon Pablo astui askeleen eteenpäin ja sanoi säyseällä mutta lujalla\näänellä, katsoen luutnanttia suoraa silmiin:\n\n\"Tässä minä olen.\"\n\n\"Ah!\" don Torribio sanoi katsahtaen häneen tutkivasti. Sitten hän\nlisäsi: \"niinpä todellakin, toveri, sinä olet kaunis poika, minä en\nenää ollenkaan ihmettele, että sinä herätät rajuja intohimoja.\"\n\nNuori mies pysyi tunteettomana tälle kiitokselle, jonka pilkallisen\ntarkoituksen hän aavisti.\n\n\"Nyt, tytöt\", luutnantti jatkoi, kääntyen nuorten tyttöjen puoleen,\n\"kumpaa teistä tuo sydämenvaras pitää parempana? Tuhat tulimmaista!\nÄlkää pelätkö puhua.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\n\"Vai niin, onko asian laita siten\", don Torribio jatkoi, \"että\npelkäätte erehtyvänne? No, puhukaa te sitten, nuori mies, ja sanokaa\nminulle kumpaa noista molemmista tytöistä pidätte parempana?\"\n\n\"Minä en pidä toista sen parempana kuin toistakaan\", karjapaimen\nvastasi kylmästi.\n\n\"Peijakas!\" luutnantti huudahti teeskennellen ihmettelyä. \"Minkälainen\nmaku! Niinmuodoin, jos ymmärrän teidät oikein, te pidätte yhtä paljon\nmolemmista?\"\n\n\"Ei, te erehdytte, señor, minä en pidä kummastakaan.\"\n\n\"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella\ntähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian\nlaita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja\nläksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien\nsilmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!\"\n\nTämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet\nnauroivat ja ilvehtivät keskenään.\n\nLuutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja\nojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa\nja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta\nmolemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he\nheittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.\n\nManongita kaatui rinta lävistettynä.\n\n\"Vai niin\", hän huudahti, \"sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen\npuolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi.\"\n\nDon Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli\nhäneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.\n\nTämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton,\ntarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.\n\nClarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia\nliikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus\nnäyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.\n\nLäsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä\naiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja\nkaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan,\nauttaakseen toveriaan.\n\nSillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa\ntaistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon\nkeskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan\nniin pelätyn huudon:\n\n\"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!\"\n\nNyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.\n\nMuulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat\nheitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa\nkuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa\npäästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä\nsäilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten,\ntallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla,\nraivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän\npakonsa.\n\nPelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen,\nkun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on\nihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki\nsiteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on\nkuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten\nraivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.\n\nVeri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai\nmurhattavien ajattelematta puolustaa itseään.\n\nVihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan\neteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain\npelastumistaan teurastuksesta.\n\nTällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi\nhäntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja\nkoristen verilätäköissä.\n\nMutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don\nTorribioon.\n\nLuutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don\nPablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.\n\nUpseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja\nlantioon, ja veri valui vaatteiden alta.\n\n\"Kas noin\", hän sanoi tyytyväisellä äänellä, sidottuaan tyttöraukan\npalmikon kiinni karjapaimenen tukkaan, \"koska tyttö rakastaa häntä niin\nkovin, niin voi hän ihailla häntä rauhassa toinnuttuaan, nyt kuuluu\nmies hänelle täydelleen, nyt ei kukaan voi heitä erottaa.\"\n\nSitten hän katseli hetkisen kalpeata tyttöä kuvaamattomin ilmein.\n\n\"Pyh\", hän sanoi, kohauttaen olkapäitään, \"mitäpä se hyödyttää?\nVartokaamme kunnes hän avaa silmänsä. Minulla on kyllä aikaa puhua\nrakkaudesta hänelle. Pidän parempana nauttia hänen hämmästyksestään,\nkun hän herää.\"\n\nSen enempää piittaamatta uhreistaan hän ryhtyi auttamaan sotamiehiä\nverilöylyn päättämiseksi.\n\nAstuttuaan ensimmäisen askeleen hän joutui vastakkain Lucon kanssa.\n\n\"Häh!\" hän sanoi. \"Mitä sinä hommaat sillä aikaa kun me teurastamme\nnoita villejä unitaristeja? Herra varjele! Sinä seisot siinä tyynenä\nkuin viilipytty, sapeli tupessa eikä pisaraakaan verta vaatteissa. Mitä\ntämä käytöksesi merkitsee, toveri? Olisitko sinä sattumoisin kavaltaja,\nsinäkin?\"\n\nTämän syytöksen kuullessaan korpraali oli hirveästi suuttuvinaan ja\nvastasi, rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen sapelinsa, jota hän\nheilutti uhkaavasti:\n\n\"Mitä te sillä tarkoitatte, luutnantti? Minulleko syydätte sellaisen\nloukkauksen? Minuako, ansiokkaan kenraalimme uskollisinta kannattajaa,\nte kohtelette kuin kavaltajaa? Kunniani kautta!\"\n\n\"Kas niin, rauhoitu!\" vastasi luutnantti, joka kaltaistensa tavoin oli\nyhtä arka kuin julmakin, \"minä tiedän, että sinä olet uskollinen.\"\n\n\"No, sanokaa se sitten!\" Luco jatkoi, \"sillä minä en aijo\nkärsivällisesti kuulla moitteita.\"\n\n\"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin\", muuan sotamies puuttui\npuheeseen, \"lempo soikoon, minulla on eräs tuuma.\"\n\n\"Mikä sitten?\" don Torribio kysyi; \"selitä tai mene hiiteen, Eusebio.\"\n\nRoisto hymyili tyytyväisenä.\n\n\"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä\ntuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa\nroskaväkeä.\"\n\n\"Kunniani kautta!\" don Torribio huudahti iloissaan, \"sepä oli\nerinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan\ntyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet\nnoin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi\nteistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me\nnousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä\nainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua\nrangaistustaan.\"\n\nLuutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.\n\n\"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä\nsisällä, voi tulla ulos\", Luco sanoi.\n\n\"Se on oikein, poikani\", don Torribio vastasi. \"Ah\", hän jatkoi,\nkääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä\nmakasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen\npalmikoistaan, \"älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon\nkauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa\nepätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa.\"\n\nJa hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.\n\nTuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta\nkohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.\n\nOnneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.\n\nToinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään\nliikettä.\n\n\"Hm!\" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, \"kaunis isku,\nLuco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian.\"\n\nKorpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen\nulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime\nhengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.\n\n\"Ei, Munjos\", hän vastasi, \"tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt\nkuului merkki.\"\n\nPannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän\nvihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten\nseisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi\nonnettomuus heitä taas uhkasi.\n\n\"Kristuksen piina!\" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten\nmuulinajajain puoleen, \"aijotteko edelleenkin sallia, että teitä\nteurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää\nniihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!\"\n\nNuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli\nvienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään\nvastarintaan.\n\nUlkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa\ntoisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin\njoka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta\nhe muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.\n\nDon Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen,\nantoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui\ntunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi\nratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi\ntaistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.\n\nLuutnantti hämmästyi, nähdessään heidät, ja lähestyen hiljalleen\nhevostaan, ikäänkuin olisi aikonut hypätä satulaan, hän kysyi\nuhkaavalla äänellä:\n\n\"Ketä te olette, caballerot, ja kuinka uskallatte näin asettua minun\ntielleni?\"\n\n\"Sen te kyllä pian huomaatte, don Torribio, kaulankatkaisija\", vastasi\nkarkea ääni, jonka ilkkuva sävy sai luutnantin kalpenemaan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPETOS.\n\n\nOn usein todettu seikka, että ihmiset, jotka näyttävät nauttivan\nveressä viereksimisestä ja jotka ollenkaan epäröimättä voivat tehdä\nkuulumattomimpia julmuuksia, yleensä ovat pelkureita ja että heidän\nkoko voimansa on heidän aiheuttamassaan kauhussa, niin että he, kun he\njoskus kohtaavat jonkun todellisen vastustajan, vaipuvat kuvaamattomaan\nraukkamaisuuteen.\n\nSakaalit ja hyenat ovat pelkureita ja raivokkaita.\n\nNuo ihmiset ovat sakaaleja ja hyeenoja ihmishaamussa, siinä koko\nerotus.\n\nSen ylpeän vastauksen kuultuaan, minkä tuntemattomien johtaja antoi,\nmashorkalaiset tunsivat tahtomattaankin kauhun väristyksen kulkevan\nkautta ruumiinsa.\n\nHe olivat huomanneet olevansa päättäväisten vihollisten edessä, jotka\neivät väistyisi tuumaakaan.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys.\n\nSotamiehet kasaantuivat kiinni toisiinsa ja katselivat kauhuissaan\nnoita kuutta miestä, jotka rauhallisina ja järkähtämättöminä näyttivät\nhaastavan heitä otteluun.\n\nDon Torribio oli ainoa, joka ei pelännyt. Tämä mies oli villipeto, joka\njuopui veren hajusta ja voi hengittää kevyesti vain ruumiinhajun\nsaastuttamaa ilmaa.\n\nPannen käsivartensa ristiin rinnoilleen ja kohottaen päänsä uhkaavin\nkatsein, hän vastasi pitkällä halveksivalla ivanaurulla tuntemattoman\nsanoihin ja lausui pilkallisella äänellä kauhistuneille sotamiehille:\n\n\"Pelkäättekö te kuutta miestä? Kas niin, lapseni, eteenpäin, kunniani\nkautta! Nuo roistot eivät uskalla vastustaa meitä!\"\n\nHeränneinä tämän äänen sävystä, jota he niin kauan olivat tottuneet\ntottelemaan, ja häveten epäröimistään sotamiehet järjestäytyivät\nriveihin, niin hyvin kuin voivat, ja asettuivat taisteluasentoon\nmajatalon edustalle. Luutnantti painoi kannukset hevosensa kylkiin,\nniin että se kohosi takajaloilleen, ja asettui päättävästi pienen\njoukkonsa etupäähän.\n\nHuolimatta vähälukuisuudestaan tuntemattomat eivät kuitenkaan epäilleet\nsapelit kohona ja pistoolit kädessä hyökätä punaisten kimppuun.\n\nDon Torribio vastusti heitä urhoollisesti ja väistymättä tuumaakaan.\n\nKun pistoolit oli laukaistu, hyökättiin toisiaan vastaan teräasein.\nKädenkäänteessä syntyi kamala verilöyly. Huolimatta ihmeteltävästä\nurhoollisuudestaan, ja tavattomista voimannäytteistään, vieraat\nkuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta olisivat joutuneet\ntappiolle ellei korpraali Luco, joka tähän asti oli pysytellyt jonkun\nverran syrjässä, neljän, viiden toverinsa kanssa, katsellen taistelua,\näkkiä olisi pannut hevostansa loikkaamaan eteenpäin ja sen sijaan, että\nolisi liittynyt punaisiin, hyökännytkin voimakkaasti näiden kimppuun\nsivulta päin ja asettunut tovereineen don Leoncion puolelle.\n\nTämä äkkinäinen, hänen omien sotilaittensa hyökkäys saattoi luutnantin\nraivon kohoamaan äärimmilleen, sitäkin enemmän kun mashorkalaiset,\ntietämättä syytä korpraalin omituiseen menettelyyn ja aavistaen\npetosta, alkoivat menettää rohkeuttansa ja tehdä vain heikkoa\nvastarintaa hyökkääjien yhä voimakkaampia iskuja vastaan, sillä nämä,\nhuomaten vastustajainsa veltostuvan, ponnistivat voimiaan\nkaksinkertaisesti, päästäkseen voitolle.\n\nMuulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi\nhämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen\nsen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in\npalkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet,\nasestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen\nvoittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää\ntanassa hurjia vihollisiaan vastaan.\n\nHuolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei\nhän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä\nsilmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.\n\nAinoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa\nnähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis\nympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa\nluottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään\nvihollisrivien tiheimpään kohtaan.\n\nMutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä\nratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi\ntäyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja\nvasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon\nkokonaan.\n\nNämä ratsastajat, jotka tulivat niin sopivaan aikaan hyökkääjille ja\nniin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen\npeoninsa.\n\nKun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista,\nolisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka\noli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen\nhaciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän\nmatkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä\ntavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja\nliukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen\nheittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes\nhuomattiin.\n\nDon Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan\nvoimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta\nsitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen\nponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin\npeonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas\nlähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon\nseurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin,\notaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä\nloukkauksen.\n\nKun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä\ntulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja\nkertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä\nmerkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don\nGusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista\nauttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa\nkäsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen\ntyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut\nhevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat\npunaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.\n\nLuutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta,\ntaistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä\nmajataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa\nperäytymistä.\n\nDon Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi\narvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse\nollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan\nnäyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen\nkymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei\nmikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella\nviimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin\nsuinkin.\n\nJohtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta\näärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet\nsulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen\ntaistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan\njälkeen.\n\nOvet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä,\nja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat\ntanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän\nvihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.\n\nVastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän\nvastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille\nkäsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona\ntapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen\nkulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.\n\nIhminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka\nhän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän\non valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee\nja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan,\nheikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei\nkuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman\nedellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara,\njoka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se\ntulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän \npystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.\n\nMashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan\nkeinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko\nhiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys,\npakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi,\nheidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka\noli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun\ntarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen\nviimeinen taistelunsa alkaisi.\n\nKas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä\nhyökkäyksen keskeyttämiseen.\n\nHeti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra\noli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne\nolivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren\npalveluksen.\n\nHänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don\nLeoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.\n\nMolemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin,\nolivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja\nhetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat\nunohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.\n\nEnsi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet\nsyrjään.\n\n\"No niin?\" hän sanoi hymyillen, turhaan koettaen näyttää iloiselta.\n\n\"Hän on täällä\", don Leoncio vastasi, tukahduttaen huokauksensa.\n\n\"Onko hän suostunut tulemaan?\"\n\n\"Hän on itse tahtonut niin.\"\n\n\"Oh!\" don Gusman sanoi, \"se ihmetyttää minua.\"\n\n\"Kuinka niin? Doña Antonia on noita erinomaisia luonteita, jotka eivät\njätä täyttämättä velvollisuuttaan, olkoon se kuinka vaikea tahansa, kun\nhän luulee kunniansa niin vaativan.\"\n\n\"Se on totta; no, olkoon niin, kenties on parasta, että hän on\nseurannut sinua.\"\n\n\"Oletko unhottanut, hyvä veli, mitä täsmälleen vuosi sitten auringon\nnoustessa tapahtui välillämme, kun minä mielettömänä hetkenäni sinulle\ntunnustin järjettömän rakkauteni doña Antonia de Solis'iin?\"\n\n\"Mitä hyödyttää muistella sitä, veli hyvä? Nyt olemme taas, Jumalan\nkiitos, yhdessä, ja toivoakseni ei mikään enää meitä erota.\"\n\n\"Älä toivo, veli hyvä\", don Leoncio vastasi surullisena.\n\n\"Mitä tarkoitat, hyvä veli, vaimoni...\"\n\n\"Vaimosi ei ole lakannut olemasta arvoisesi, saat heti nähdä hänet.\"\n\nDon Gusman epäröi.\n\n\"Ei\", hän vastasi viimein, \"tehkäämme ensin loppu noista rosvoista,\nsitten ajattelen vain onneani.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", don Leoncio sanoi iloisesti.\n\nTällöin ilmaantui paikalle kaksi henkilöä; nämä olivat don Diego de\nSolis ja doña Antonia, hänen sisarensa ja don Gusmanin puoliso.\n\nNähdessään vaimonsa, joka hänen oli täytynyt lähettää pois Buenos\nAyresista, pelastaakseen hänet eversti don Bernardo de Pedrosan\nvainoamisilta, don Gusman ei voinut, huolimatta päätöksestään olla\nilmoittautumatta hänelle, vastustaa onnea saada painaa hänet sydäntään\nvasten.\n\nNuori vaimo huudahti ilosta, tuntiessaan miehensä puristavan hänet\nrintaansa vasten.\n\nDon Leoncio näytti muutamia kuukausia veljelleen tekemänsä tunnustuksen\njälkeen vähitellen unhottaneen rakkautensa tämän vaimoon, ja neljä\nkuukautta ennen sitä päivää, jonka tapahtumista nyt kerromme, hän oli\nmennyt naimisiin don Diego de Solisin toisen sisaren kanssa.\n\nSen vuoksi don Gusman, kun hänen joku aika sitten oli täytynyt erota\nvaimostaan, ei ollut epäillyt uskoa häntä veljensä huostaan,\nvakuutettuna siitä, että tämän rakkaus doña Antoniaan oli muuttunut\nvilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.\n\n\"Miksi olet tullut takaisin?\" don Gusman sanoi suudellessaan vaimoaan.\n\n\"Se oli välttämätöntä\", tämä vastasi kuiskaten, tukahduttaen vaivoin\npelon tunteensa, \"sisareni on itse kehoittanut minua siihen.\"\n\n\"Olet ollut hyvin varomaton, enkelini.\"\n\n\"Oh, sinun luonasi en pelkää mitään, etkö tahdo syleillä poikaasi?\" hän\nlisäsi.\n\n\"Oletko ottanut hänetkin mukaan?\"\n\n\"Minä en tahdo lähteä luotasi enää, tapahtukoon mitä tahansa.\" Ja\nkumartuen miehensä puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa: \"veljesi\nrakastaa minua enemmän kuin milloinkaan ennen, hänen vaimonsa on\nhuomannut tämän; hän ja don Diego juuri ovatkin neuvoneet minua\npalaamaan, asemani alkoi käydä sietämättömäksi.\"\n\nDon Gusmanin silmät salamoivat.\n\n\"He ovat tehneet oikein\", hän sanoi, \"mutta vaiti, veljeni tarkkaa\nmeitä.\"\n\nLevottomana tästä kahdenkeskisestä puhelusta ja rikollisen vaistolla\narvaten, että hänestä puhuttiin, don Leoncio todellakin osoitti\nlevottomuuden merkkejä, joita hän ei, yrityksistään huolimatta,\nonnistunut peittämään.\n\nViimein hän ei voinut pidättäytyä kauemmin, vaan meni veljensä luo ja\nkysyi kiivaasti'.\n\n\"Mitä me teemme?\"\n\n\"Mitä vain tahdot\", vastasi don Gusman, johon tämä ääni\nvastenmielisesti koski kaiken sen jälkeen mitä hänen vaimonsa oli\nhänelle ilmoittanut.\n\nDon Leoncio, huomatessaan veljensä vastenmielisyyden itseään kohtaan,\nrypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi vihansa ja sanoi:\n\n\"Sinä saat määrätä, koskapa olet pelastanut meidät.\"\n\n\"Minä kuulun sinulle, veliseni. Don Diego\", hän lisäsi, kääntyen nuoren\nmiehen puoleen, \"minä uskon sisarenne teidän huostaanne, taistelu alkaa\nvarmaankin pian uudelleen, eikä käy päinsä, että hän lapsineen joutuu\nvähimpäänkään vaaraan.\"\n\n\"Olkaa rauhassa, minä vastaan hänestä\", don Diego sanoi, puristaen don\nGusmanin kättä.\n\nEnnenkuin doña Antonia poistui, hän heittäytyi vielä kerran miehensä\nsyliin.\n\n\"Ole varuillasi!\" hän kuiskasi hänen korvaansa. \"Don Leoncio hautoo\njotakin petosta meitä kohtaan.\"\n\n\"Hän ei uskalla!\" don Gusman vastasi lujasti, \"mene rauhassa.\"\n\nPuoleksi rauhoitettuna nuori nainen seurasi veljeään enempää\nvastustelematta. Pian he katosivat kuormavaunujen joukkoon.\n\nVeljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän\nvälillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman\nseisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\nDon Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen\nja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.\n\nVihdoin don Gusman kohotti päätään.\n\n\"Tehkäämme loppu tästä\", hän sanoi, \"tätä on jo kestänyt liiankin\nkauan.\"\n\nDon Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta\nveli jatkoi:\n\n\"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä\nantautumaan.\"\n\n\"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?\" don Leoncio huudahti, \"nuo miehethän\novat mashorkalaisia.\"\n\n\"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole\nrosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he\nkokonaan halveksivat.\"\n\n\"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että\nvain hukkaamme kallista aikaa.\"\n\nDon Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja,\njotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan\nsapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.\n\nKun don Torribio näki soihtujen valon, niin hän ymmärsi, että\npiirittäjillä oli jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän irroitti\nerään ikkunan ja valmistautui vastaamaan.\n\nMuutamia askeleita ovesta don Leoncio pysähtyi.\n\n\"Rauhanhieroja!\" hän huudahti.\n\nIkkuna avautui ja luutnantin tummat ivalliset kasvot näkyivät.\n\n\"Mitä haluatte?\" hän lausui, nojautuen huolettomasti ikkunalautaan.\n\n\"Pyydän teitä antautumaan\", don Leoncio vastasi.\n\n\"Kas vain!\" upseeri sanoi ivallisesti; \"ja miksi te sitä pyydätte.\"\n\n\"Koska kaikki vastarinta on mahdotonta.\"\n\n\"Niinkö luulette? Koettakaapas karkoittaa meidät täältä, niin saatte\nnähdä, mitä se teille maksaa\", luutnantti vastasi yhä pilkallisella\näänellä.\n\n\"Vähemmän kuin luulettekaan.\"\n\n\"Pyh! Olen utelias sitä näkemään.\"\n\n\"Sanalla sanoen, tahdotteko antautua vai ei, myöntävä tai kieltävä\nvastaus.\"\n\n\"Kylläpäs te lörpöttelette! Luulisi, hitto vieköön, ettette tiedä kenen\nkanssa olette tekemisessä. Tokkohan me milloinkaan pyydämme armoa? Jos\nte saatte meidät käsiimme, niin te tapatte meidät, siinä koko juttu;\nonko mitään muuta?\"\n\n\"Te pysytte siis päätöksessänne, ettette tahdo kuunnella mitään\nehdotusta?\"\n\n\"Niin, tottakai, se on liian ikävää, kunniani kautta.\"\n\n\"Ja te olette päättäneet puolustaa itseänne viimeiseen saakka?\"\n\n\"Lempo soikoon, toveri, niinpä kyllä, käsin ja jaloin. Emme ole vielä\nvallassanne, hitto vie.\"\n\n\"Se on totta, mutta pian saamme teidät.\"\n\n\"Koettakaa, toveri, koettakaa; mutta koska teidän keskustelunne ei\nminua erikoisesti miellytä, niin teidän luvallanne lopetan sen nyt.\nOnnea yrityksellenne!\"\n\nNäin sanoen hän äkkiä sulki ikkunan.\n\nDon Leoncio kääntyi veljeensä, joka oli tullut paikalle.\n\n\"Sitähän minä sanoin\", hän lausui kohauttaen olkapäitään; \"enkö ollut\noikeassa?\"\n\n\"Kyllä, myönnän sen. Kun nyt kunnia on pelastettu, niin voimme toimia\nkaikessa rauhassa.\"\n\nDon Gusman kumartui nyt veljensä puoleen ja kuiskasi muutamia sanoja\nhänen korvaansa; tämä hymyili ja poistui.\n\nPeonit sekä muulien ja härkien ajajat asetettiin kuormavaunujen taakse,\nollakseen suojassa piiritettyjen luodeilta, ja vartoakseen siellä\nhyökkäysmerkkiä.\n\nDon Leoncio kasasi sillaikaa talon ympärille heiniä ja kuivia puita.\nNähtyään, että niitä oli riittävästi, hän sytytti ne tuleen, samalla\nkun hänen mukanaan olevat miehet heittelivät rakennuksen katolle\npalavia tulisoihtuja.\n\nTuulen kiihoittamana tuli levisi nopeasti, ja pian oli rakennus\npaksujen liekkien ympäröimänä.\n\nPiiritetyt päästivät kauhun kirkaisun, johon piirittäjät vastasivat\nriemuhuudolla.\n\nMuuten ei mashorkalaisilla ollut syytä ollenkaan valittaa: heille\nvalmistettiin sama kohtalo, minkä he itse olivat aikoneet valmistaa\nmuille. Heitä kohtasi koston laki.\n\nSillä välin alkoi piiritettyjen tila käydä sietämättömäksi. Savun\nsokaisemina ja tulen polttamina, liekkien kamalasti nuoleksiessa\nseiniä, heidän täytyi ehdottomasti hyökätä ulos tai palaa elävältä.\n\nLuutnantti käski poistaa sulun ovelta, jonka hän aukaisi kiivaasti ja\nsyöksyi sotamiehiensä seuraamana vihollisrivien tiheimpään ryhmään.\n\nNämä avautuivat ottaakseen heidät vastaan, jonka jälkeen ne taas\nsulkeutuivat ja rutistivat hyökkääjät keskelleen ikäänkuin\nruuvipihteihin.\n\nJuuri kun viimeinen seinä mahtavassa tuliloimussa luhistui, kaatui\nviimeinen mashorkalainenkin, pää aina korviin asti halkaistuna. Kaikki\nolivat kaatuneet don Torribion ympärille, joka aina viime hetkeen asti\noli taistellut sellaisella epätoivoisella raivolla, joka tekee ihmisen\nmelkein voittamattomaksi.\n\nAurinko alkoi kohota majesteetillisesti taivaanrannalla ja valaista\npampaksen tummaa syvyyttä.\n\nAjomiehet ja muulinajajat riensivät, yötyöstään kauhuissaan ja peläten\nsen seurauksia, valjastamaan juhtiaan raskaitten kuormavaunujensa eteen\nja kuormittamaan muulejaan, päästäkseen mahdollisimman pian pois\npaikalta, ja pian he olivatkin hävinneet kaikkiin suuntiin.\n\nDon Gusman ja hänen peoninsa olivat aseman herroina.\n\nEnsi hetkenä taistelun jälkeen don Gusman ihmetteli sitä, ettei nähnyt\nveljeään luonansa, mutta hän kiinnitti vain vähän huomiotaan tähän\nseikkaan, kun paljon vakavampi ajatus tällöin valtasi hänet. Nyt, kun\ntaistelu oli lopussa, hän paloi halusta nähdä vaimonsa. Hän ihmetteli,\nettei don Diego ollut tuonut tätä hänen luokseen, nähtyään ettei mikään\nvaara enää uhannut.\n\nHän ei kuitenkaan ollut levoton. Don Diego ei nähtävästi ollut tahtonut\npanna tätä nuorta naista kulkemaan tuollaisen ruumiskentän yli ja\nkastamaan jalkojaan maata peittävään vereen. Hän hyväksyi tämän\nhienotunteisuuden ja odotti hetkisen, jolla aikaa hän kiiruhti\nsiistimään vaatteitaan ja poistamaan niistä taistelun jäljet. Viimein\nhän kuitenkin päätti etsiä vaimonsa, jonka pitkällinen poissaolo alkoi\nvakavasti huolestuttaa häntä.\n\nKorpraali Luco, yhtä tuskissaan kuin hänkin, tarjoutui opastamaan\nhäntä. Korpraali muisti hämärästi nähneensä don Diegon, doña Antonian,\nimettäjän ja parin muun henkilön seuraamana menneen vähän matkan päässä\nolevaan notkoon.\n\nÄkkiä molemmat miehet huudahtivat säikähtyneinä ja peräytyivät\nkauhuissaan sitä kamalaa näkyä, joka esiintyi heidän silmäinsä eteen.\n\nDon Diego makasi pitkänään maassa, rinta puhkaistuna. Hän oli kuollut.\nHänen vieressään makasivat doña Antonia ja imettäjä pyörtyneinä.\n\nImettäjä oli korpraali Lucon vaimo.\n\nDon Gusman polvistui vaimonsa viereen. Hän huomasi silloin paperin,\njota hänen vaimonsa kouristuksen tapaisesti piti oikeassa kädessään.\n\nOnnettoman miehen onnistui vain vaivoin saada käsiinsä tämä paperi,\njohon muutamia sanoja oli kirjoitettu.\n\nSilmäiltyään sitä don Gusman vaipui maahan, päästäen sydäntä särkevän\nepätoivon huudon.\n\n    \"Veli, sinä olet anastanut minulta sen naisen, jota minä\n    rakastin; minä vien sinulta poikasi, meidän välimme on selvä.\n\n                                      Don Leoncio de Ribeyra.\"\n\nLuettuaan tämän lipun hän ei voinut enää epäilläkään; don Leoncio oli\ntodellakin tehnyt tämän inhoittavan lapsenryöstön. Kun hänen veljensä\nluottavaisena tuli häntä tapaamaan, hautoi toinen mielessään tätä\nkuulumattoman viekasta ilkeyttä, nauttiakseen täysin määrin kostostaan\ntekemällä katalan petoksen, jonka toimeenpanon hän oli lykännyt vain\ntehdäkseen sen sitäkin musertavammaksi.\n\nDon Gusman makasi kauan kyyryssään pampaksella, pitäen käsissään\ntainnoksissa olevaa vaimoaan, jota hän turhaan koetti virvoittaa. Hän\nei nähnyt mitään eikä kuullut mitään; vaipuneena tuskaansa hän pelkäsi\nlapsensa kadottamisen jälkeen saavansa itkeä sen äidin kuolemaa.\n\nJotenkin kova lyönti olkapäälle havahdutti hänet äkkiä todellisuuteen.\nHän kohotti päätänsä: hänen edessään seisoi mies hymyssä huulin.\n\n\"Don Gusman de Ribeyra\", tämä sanoi ivallisella äänellä, \"te olette\nvankini.\"\n\nTämä mies oli eversti don Bernardo Pedrosa; häntä seurasi lukuisa\nsotamiesosasto.\n\n\n\n\nXIX.\n\nKERTOMUKSEN LOPPU.\n\n\nTällä kohdalla kertomusta don Estevan vaikeni.\n\n\"Oh, tuo kaikki on kauheaa!\" don Fernando huudahti vihaisella,\nsurkuttelevalla äänellä.\n\n\"Siinä ei vielä ole kaikki\", don Estevan vastasi.\n\n\"Mutta mitä yhteyttä tällä tärisyttävällä kertomuksella on don Pedro de\nLunan kanssa?\"\n\n\"Olenhan jo alunpitäin huomauttanut, että se on hänen oma historiansa.\"\n\n\"Se on totta, suokaa anteeksi, mutta tämän kamalan kertomuksen hirveäin\ntapausten valtaamana olen unhottanut kaiken, seuratakseni sen\nhenkilöiden toimintaa. Kaikki tyyni on mennyt niin sekaisin päässäni,\nettä luulin olevani mukana niissä kuvaamattomissa kohtauksissa, jotka\nhuimaavaa vauhtia kulkivat ohitseni, muistamatta että eräs\npäähenkilöistä on aivan lähellämme. Mutta kuinka voitte näin hyvin\ntietää tämän murhenäytelmän kaikki yksityiskohdat?\"\n\nSurullinen hymyily väreili nuoren miehen huulilla.\n\n\"Niin\", hän vastasi, \"minä olen usein lapsuudessani, vieläpä\ntäysi-ikäisenäkin kuullut sen kerrottavan. Minun isäni oli tuo\nkorpraali Luco, jonka olette nähnyt olleen niin uskollisen Ribeyran\nperheelle. Minun äiti raukkani oli don Gusmanin pojan imettäjä; tämä\npoika oli minun rintaveljeni, sillä me olimme syntyneet melkein samaan\naikaan, ja minun äitini, joka oli kasvatettu perheessä, oli tahtonut\nimettää meitä molempia, väittäen, että kun minä imin samaa maitoa kuin\nminun nuori herranikin, tulisin häntä kohtaan uskollisemmaksi. Jumala\non, ikävä kyllä, päättänyt toisin, hän on nyt kuollut.\"\n\n\"Kuka tietää?\" don Fernando sanoi hellän osanottavasti, \"kenties hän\njonakin päivänä palaa.\"\n\n\"Ah, emme voi enää toivoa sitä. Yli kaksikymmentä vuotta on jo kulunut\ntuosta kauheasta onnettomuudesta eikä milloinkaan, innokkaimmista\netsiskelyistä huolimatta, ole pieninkään valonpilkahdus nostanut sen\nsalaperäisen verhon reunaa, joka peittää lapsiraukan kohtaloa.\"\n\n\"Kuinka tuon äitiraukan onkaan täytynyt kärsiä!\"\n\n\"Hän tuli mielipuoleksi. Mutta aurinko vajoaa nopeasti taivaan rantaan,\nvajaan kahden tunnin kuluttua se on kadonnut ja tulee täysi yö.\nSallikaa minun lopettaa tämä kertomukseni, mainitsemalla mitä tapahtui\ndon Gusmanin vangitsemisen jälkeen.\"\n\n\"Puhukaa, ystäväni, minä odotan saadakseni kuulla tämän kertomuksen\nlopun.\"\n\nDon Estevan kokosi hetken ajatuksiaan ja jatkoi sitten:\n\nDon Gusman vastasi hymyilemällä ylenkatseellisesti eversti Pedrosan\npuhutteluun. Hän otti vaimonsa syliinsä, nousi ja valmistautui\nseuraamaan vihollistaan. Huolimatta vihastaan don Gusmania kohtaan don\nBernardo oli maailmanmies. Hänen vainoamaansa kohdannut onnettomuus\nliikutti häntä, hänen sydämensä tunsi sääliä, ja hän veikin vankinsa\nBuenos Ayresiin mitä säästävimmin ja noudattaen kaikkea mahdollista\nhienotuntoisuutta tässä kauheassa asemassa.\n\nDiktaattori oli raivoissaan käskyläistensä surmaamisesta. Iloissaan\nsiitä, että oli vihdoinkin saanut otollisen syyn vapautuakseen\nmiehestä, jota hän tähän asti oli pelännyt, uskaltamatta hyökätä hänen\nkimppuunsa hänen nauttimansa suuren suosion ja sen tavattoman\nvaikutusvallan takia, joka hänellä oli maan korkeammissa piireissä,\nRosas päätti rangaista häntä kauheasti, varoitukseksi muille.\n\nVanki erotettiin vaimostaan väkivalloin ja kytkettiin erääseen noista\nkamalista vankilaluolista, missä tyrannin uhrit hiljalleen kituivat\nkuoliaaksi, odottaessaan kidutusta, jonka rinnalla kuolema oli\nvapahdus.\n\nKuitenkaan ei diktaattorin kosto ollut niin täydellinen kuin hän oli\ntoivonut. Ranskan ja Englannin konsulit, säälien doña Antonian\nonnetonta tilaa, tekivät pontevia esityksiä tyrannille ja vieläpä\nkävivät useita kertoja Palermossa tapaamassa villipetoa pesässään.\nSanalla sanoen, he saivat rukouksillaan ja uhkauksillaan aikaan sen,\nettä naisraukka vapautettiin ja lähetettiin omaistensa luo, johon Rosas\nmyöntyi hampaitaan kiristellen ja raivosta kiehuen. Mutta hän ei\nuskaltanut uhmailla konsuleita suorastaan eikä tuntenut itseään kyllin\nvoimakkaaksi ryhtyäkseen taisteluun heitä vastaan. Tämän hyväntahtoisen\nvälityksen kautta ja heidän mahtavassa turvassaan doña Antonia ainakin\nvältti sen kidutuksen, jota Rosas valmisteli hänen kärsittäväkseen.\n\nMitä don Gusmaniin tulee, niin kaikki hänen hyväkseen tehdyt yritykset\nraukesivat tyhjään. Rosas kieltäytyi jyrkästi ei ainoastaan laskemasta\nhäntä vapaaksi, vaan vieläpä lieventämästä sitä kauheaa kohtelua, jonka\nhän oli hänelle vankilassa määrännyt.\n\nOnnettomuudeksi don Gusman de Ribeyra oli rikollinen lain silmissä.\nKonsulien toimenpiteet voivat olla vain virallisia; he eivät katsoneet\nvoivansa vaatimalla vaatia, peläten saattavansa tiikerin vimmastumaan\nja vahingoittamaan sitä, jonka etua he valvoivat, jos he olisivat\nenemmän osoittaneet harrastustaan häntä kohtaan.\n\nKuusi kuukautta oli kulunut don Gusmanin vangitsemisesta pampaksella.\nDoña Antonia oli, hänen osakseen tulleen huolenpidon kautta, vähitellen\nsaanut ymmärryksensä takaisin. Mutta nyt hänen tilansa huononi, sillä\nkamala todellisuus selvisi hänelle koko laajuudessaan. Hän käsitti koko\nonnettomuutensa suuruuden ja hänen epätoivonsa teki hänet niin\näärettömän heikoksi, että pelättiin hänen kuolevan.\n\nSamaan aikaan levisi huhu, että don Gusman de Ribeyra, joka näytti\nunohtuneen vankiluolaansa, viipymättä asetettaisiin sotaoikeuden\ntuomittavaksi.\n\nRosas käytti innokkaasti tilaisuutta tehdäkseen valtiopetostuomion niin\njulkiseksi kuin mahdollista, toivoen tämän eittämättömästi lainmukaisen\nteon kautta saavansa kansan unohtamaan kaikki murhat, joita hänen\nnimessään joka päivä pantiin toimeen.\n\nPian oli tieto tästä julkaistu, vieläpä päiväkin, jolloin don Gusman\nastuisi tuomariensa eteen, oli määrätty.\n\nEmme ole hetkeen aikaan puhuneet eräästä henkilöstä, johon meidän nyt\ntaas täytyy palata. Tämä henkilö on korpraali Luco.\n\nKun kunnon korpraali näki muulien ja härkien ajajien lähtevän tiehensä\nja don Leoncion jättäneen veljensä, vieden suurimman osan peoneja\nmukanaan, ei hän kuvitellut asemaansa ollenkaan edulliseksi.\nKavaltajana ja luopiona hänet vähintään teloitettaisiin. Kun hän\nnousevan auringon ensi valossa saattoi nähdä jonkun matkan pampakselle\npäin, niin hän huomasi ensiksi tomupilven, joka nopeasti läheni; ja hän\nymmärsi, että tämän tomupilven suojassa oli sotamiehiä ja että nämä\ntulivat kostamaan tovereitansa, joiden tappamiseen hän, Luco, niin\niloisesti oli ottanut osaa, sekä että nuo sotamiehet hetken kuluttua\nolisivat perillä ja ampuisivat hänet, jos ne saisivat hänet käsiinsä.\nTämä edellytys ei ollut mikään houkutteleva korpraalille. Mutta\ntoisaalta hän rakasti isäntäänsä eikä voinut niin vain jättää häntä.\nHän oli siis vaikeassa asemassa, tietämättä mitä päättäisi, vaikka aika\nolikin täpärällä. Onneksi hänen vaimonsa ilman muuta ratkaisi asian\nselittämällä hänelle, että kaikki yritykset saada don Gusman pakenemaan\nnykyisessä mielentilassaan, olisivat turhia, ja että olisi parempi\nsäilyttää vapautensa käyttääkseen sitä tuonempana herransa\nvapauttamiseen, ja vihdoin, että hänkin, Luco, oli isä ja että hänen\npitäisi säästää itseään poikaansa varten. Kaikki nämä syyt olivat\nkorpraalin mielestä järkeviä eikä hän enää epäröinyt. Hän nousi taasen\nratsulleen ja asetti vaimonsa toisen hevosen selkään, jonka jälkeen\nmolemmat katosivat vastakkaiselle suunnalle, mistä eversti\nseuralaisineen tuli.\n\nPäästyään Buenos Ayresiin korpraali keksi oivan keinon. Paitsi Munjozia\nja paria muuta sotilasta, jotka hänen rikostovereinaan olivat hänen\nrinnallaan taistelleet entisiä tovereitaan vastaan, olivat\nmashorkalaiset kaikki armotta saaneet surmansa. Kukaan ei siis tuntenut\nkavallusta, johon korpraali oli tehnyt itsensä syypääksi. Munjoz, jonka\nhän tapasi rehentelemässä Buenos Ayresin porteilla, odottamassa häntä,\nhaihdutti kaikki hänen arvelunsa.\n\nVaihtaen heti osaa tuo arvon korpraali meni, rikostoveriensa\nseuraamana, suoraa päätä everstinsä luo, jolle hän omalla tavallaan\nkertoi, mitä majatalossa oli tapahtunut, sadatellen ja uhaten don\nGusmania sekä tekeytyen hänen leppymättömäksi vihamiehekseen.\n\nHänen viekkautensa onnistui paremmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan.\nIhastuneena hänen kauniista käytöksestään ja uskoen hänen\nvakuutuksiinsa, eversti nimitti hänet kersantiksi ja Munjoz'en\nkorpraaliksi.\n\nNuo urhoolliset soturit kiittivät äärettömästi, vakuuttaen\nurhoollisuuttaan Rosasia kohtaan, ja poistuivat hymyillen salaa.\n\nLuco luovi niin hyvin niinä kuutena kuukautena, jotka kuluivat\nennenkuin don Gusman asetettiin sotaoikeuden tuomittavaksi, ja osoitti\nniin epäilemätöntä harrastusta diktaattorin asialle, että tämä, hänkin\nvuorostaan pettyneenä, vaikkakin epäluulo oli hänen, kuten kaikkien\ntyrannien, pääominaisuuksia, luotti kersanttiin erittäin suuresti; ja\nkun tämä pyysi päästä sen vartioston päälliköksi, jonka tuli vartioida\nvankia oikeudenkäynnin aikana, hänelle myönnettiin tuo suosionosoitus\nilman mitään estelyä.\n\nSiihen juuri kersantti pyrkikin. Kaikki hänen puuhansa noiden kuuden\nkuukauden aikana tarkoittivat tätä. Kun siis oikeudenkäyntipäivä oli\nmäärätty, hän laittoi varustuksensa kuntoon ja oli valmiina toimimaan\nhetken tultua.\n\nLuco oli vannonut pelastavansa isäntänsä, ja mitä kersantti kerran oli\npäättänyt, sen hän tekikin, oli seuraus minkälainen tahansa.\n\nOnnettomuudeksi suurimmat vaikeudet, mitä kersantilla oli\nvoitettavanaan, tässä tapauksessa aiheutuivat don Gusmanin itsensä\ntaholta, sillä hän tahtoi kuolla. Pitkän aikaa kersantti turhaan mietti\nkeksiäkseen keinon tämän näköjään järkähtämättömän päätöksen\nmuuttamiseksi. Kaikkiin hänen esittämiinsä perusteluihin don Gusman\nvain vastasi, että mitta oli täysi, että elämä oli hänelle taakka ja\nettä kuolema oli ainoa, mitä hän tästäpuolin toivoi.\n\nKersantti pudisti surullisesti päätään ja poistui, vähimmälläkään\ntavalla vakuutettuna näiden syiden pätevyydestä. Vihdoin hän eräänä\npäivänä tuli vankilaan, johon hän milloin tahansa pääsi, niin iloisen\nnäköisenä, ettei hänen isäntänsä voinut olla sitä huomaamatta, ja tämä\nkysyikin, miksi hän oli niin iloissaan.\n\n\"Oh\", kersantti vastasi, \"tällä kertaa olen vihdoinkin löytänyt keinon\nsaadakseni teidät vakuutetuksi, herrani.\"\n\n\"Sinä siis yhäkin itsepintaisesti tahdot pelastaa minut?\" don Gusman\nsanoi, hymyillen surullisesti.\n\n\"Enemmän kuin milloinkaan ennen, tuhat tulimmaista! Tällä kertaa ette\nsaa enää epäröidä, kahden päivän kuluessa teidät tuomitaan.\"\n\n\"Sitä parempi! Sitä pikemminhän sitten tulee loppu\" don Gusman mumisi,\nhuo'ahtaen helpotuksesta.\n\n\"Hyvä! Eivät asiat ole sinnepäinkään kuin te ajattelette, teillä on\nhyviä ystäviä, señor, Englannin ja Ranskan konsuleissa. Ulkosatamassa\non pieni, kaunis ranskalainen kuunari, joka vain vartoo teitä,\nlähteäkseen merelle.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on pelättävissä, ettei se milloinkaan pääse\nlähtemään Buenos Ayresista.\"\n\n\"No, no, no! Niin en luule, päinvastoin olen vakuutettu vastakohdasta.\nOlenpa sopinutkin siitä Ranskan konsulin kanssa. Ylihuomenna kuunari\nnostaa purjeensa, lähettää veneen teitä noutamaan ja risteilee\nsillävälin sataman suulla. Kun kerran olette Ranskan lipun suojassa,\nniin ei kukaan rohkene teitä hätyyttää.\"\n\n\"Viimeisen kerran pyydän sinua tarkoin kuulemaan mitä sanon, Luco\", don\nGusman lausui lujalla äänellä. \"Minä en tahdo, kuuletko, en tahdo\npelastua, vaan pidän parempana, että tyranni, joka meitä hallitsee, saa\nkärsiä häpeän minun kuolemastani. Kiitän sinua uskollisuudestasi, vanha\nuskottu palvelijani, mutta minä vaadin, että lakkaat panemasta itseäsi\nvaaraan minun tähteni. Syleile minua ja älkäämme enää puhuko tästä\nasiasta.\"\n\n\"Hm!\" kersantti sanoi; \"te siis olette jyrkästi päättänyt niin,\nherrani? Eikö mikään voi järkyttää päätöstänne?\"\n\n\"Ah, yksi ainoa henkilö voisi kenties vaikuttaa minuun niin, mutta tämä\nhenkilö ei tiedä mitä tapahtuu itselleenkään; onneksi hän on menettänyt\njärkensä ja järjen mukana muistinsa, tuon sortuneitten sydämien\nparantumattoman syövän.\"\n\nKersantti hymyili, ja aukaisten univormunsa hän otti esiin kirjeen,\njonka hän ojensi isännälleen, sanaakaan sanomatta.\n\n\"Mitä tämä on, Luco?\" don Gusman kysyi, epäröiden ottaen vastaan\nkirjeen.\n\n\"Lukekaa, lukekaa, herrani\", vanha palvelija vastasi. \"Aijoin\nhämmästyttää teitä heti vapaaksi päästyänne, mutta te olette\nitsepäinen, että pakotatte minut ryhtymään viimeiseen keinoon.\"\n\nDon Gusman aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja lukaisi sen nopeasti.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala!\" hän huudahti liikutettuna. \"Olisiko\nmahdollista, että Antonia on saanut järkensä takaisin! Hän käskee minun\nelää!\"\n\n\"Totteletteko tällä kertaa, herrani?\" kersantti kysyi.\n\n\"Tee miten tahdot, Luco, minä tottelen sinua kaikessa. Oh, nyt tahdon\nelää!\"\n\n\"Kies'avita! Te saatte elää, herrani, minä vannon sen.\"\n\nTämän lohduttavan lupauksen lausuttuaan Luco läksi vankikopista ja\npoistui vankilasta.\n\nViimein tuli se päivä, jolloin don Gusman de Ribeyra saisi tuomionsa.\nDiktaattori, tuntien vangin nauttiman syvän myötätuntoisuuden, oli\npitänyt tarpeellisena toimittaa tähän tilaisuuteen suuren sotavoiman.\nKaupunki oli todella täpötäynnä sotilaita. Tämä sotilasjoukko oli\nenemmän tarkoitettu peloittamaan vangin ystäviä kuin asetettu\nkarkaamisen pelosta, sillä sitä pidettiin mahdottomana.\n\nRanskalainen kuunari oli, kuten kersantti oli sanonut, lähettänyt\nveneen maihin, tehden syyksi laivanvarustajan laskujen maksamisen,\njonka jälkeen se oli nostanut ankkurinsa ja luovi sataman suulla\nodottaen venettään.\n\nKadut, joita myöten vangin täytyi kulkea mennäkseen vankilasta\noikeuteen, olivat täynnä uteliaita, joita sotamiesten, asetettuina\npitkään riviin kahden puolen, oli vaikea pitää kurissa.\n\nVankia vartioiva osasto oli lukuisa ja siihen kuului pelkästään\npunaisia, Rosas'in luotettavimpia sotilaita. Sen päällikkönä oli\neversti don Bernardo Pedrosa, ja sitä plutoonaa, joka lähinnä vartioi\nvankia, komensivat kersantti Luco ja korpraali Munjoz.\n\nKaksikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin vanki oli määrätty\nvietäväksi oikeuteen, Luco oli tullut isäntänsä vankikoppiin ja oli\nkeskustellut hänen kanssaan viimeisen kerran sekä antanut hänelle pari\npistoolia ja tikarin. Sitten hän läksi sanoen:\n\n\"Muistakaa, herrani, ettette tee mitään, ennenkuin kuulette minun\nsanovan jollekin, kenelle hyvänsä: 'hiiteen aurinko, se sokaisee\nsilmät'; se on merkki.\"\n\n\"Ole huoletta, en unohda sitä; mutta muista sinä puolestasi lupauksesi\nennemmin surmata minut, kuin antaa minut jälleen joutua tyrannin\nkäsiin.\"\n\n\"Se on sovittu, herrani; rukoilkaa Jumalaa auttamaan meitä, me\ntarvitsemme niin suuresti hänen apuaan.\"\n\nMolemmat miehet erosivat nyt, tavatakseen toisensa vasta viime\nhetkessä.\n\nKersantti tuli kuitenkin yhä levottomammaksi, mitä enemmän hetki\nläheni. Diktaattorin kauheat valmistelut peloittivat häntä. Vaikkei hän\nmitään ilmaissut, jottei masentaisi liittolaisiaan, ja vaikka hän\npäinvastoin oli olevinaan täysin varma, niin hän salaa aina murisi:\n\n\"Asia käy joka tapauksessa vaikeaksi, tämä on arpapeliä.\"\n\nKello löi kohta kymmenen. Rummun pärinä kutsui sotamiehet aseisiin;\nuteliaat, jotka seisoskelivat hajallaan kadulla, kurkottelivat\nlevottomasti ja huudahtelivat tyytyväisinä. Kaikkien katseet olivat\nsuunnattuna vankilaa kohti.\n\nHeidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Vain muutaman minuutin kuluttua\naukaistiin vankilan portti ja vanki näyttäytyi.\n\nHänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat, mutta järkähtämättömän\npäättävät. Hän käveli hiljalleen kymmenmiehisen ratsuplutoonan\nkeskellä, jota kersantti Luco komensi. Ikäänkuin olisi tahtonut\nlähemmin vartioida vankiaan hän pysyttelihe visusti hänen oikealla\npuolellaan, korpraali Munjozin ratsastaessa vasemmalla, kumpikin aivan\nrinnakkain don Gusmanin kanssa.\n\nTämän plutoonan edellä ratsasti vahva osasto punaisia, joiden etupäässä\neversti don Bernardo Pedrosa pyörähteli oivallisen, sysimustan oriin\nselässä. Vangin takana kulki toinen yhtä vahva osasto kuin\nensimmäinenkin.\n\nKulkue eteni hitaasti synkän ja äänettömän kansanjoukon välitse, jota\nmolemmin puolin sijoitetut sotilasrivit vaivoin pidättivät loitommalla.\n\nOli muuan noita ihania kevätaamuja, joita tapaa vain Etelä-Amerikassa.\nVahva, hyvänhajuinen tuuli pampakselta päin suhisi puiden latvoissa ja\nvilvoitti hehkuvan auringon paahtamaa ilmakehää.\n\nKulkue eteni yhä. Huolimatta vaarasta ilmaista suosiotaan vankia\nkohtaan äänetön kansanjoukko paljasti kunnioittavasti päänsä\nkaikkialla. Rauhallisena ja arvokkaana, samoin kuin vankilasta\nlähtiessäänkin, vanki tervehti surullisesti hymyillen, oikealle ja\nvasemmalle niitä, jotka eivät pelänneet osoittaa hänelle myötätuntoaan.\n\nKolme neljännestä matkasta oli jo kuljettu. Vielä muutamia minuutteja\nja vanki oli saapunut oikeuspaikkaan. Silloin calle de la\nFederacionilla muutamat katselijat, nähtävästi sotilaiden\nväkivaltaisesti työntäessä heitä takaisin, vastustivat heitä kohtaan\nharjoitettua painostusta, ajoivat sotilaat takaisin ja melkein\npuhkaisivat hetkeksi ketjun, jonka jälkeen, sikäli kuin kulkue lähestyi\nsitä paikkaa, melu kasvoi yhä, kirkunan, syytösten ja uhkausten\nvaihdellessa etelämaalaisille ominaisella vilkkaudella ja\npikaisuudella, vieläpä siihen määrään, että alussa vähäpätöiseltä\nnäyttävä tora silmänräpäyksessä muodostui oikeaksi mellakaksi.\n\nDon Bernardo, levottomana kuulemastaan melusta, jätti paikkansa\nvartioston etupäässä ja palasi katsomaan, mitä oli tekeillä ja\ntukahduttamaan epäjärjestyksen.\n\nOnnettomuudeksi oli kansanliike kohonnut niin nopeasti, että sotilaat,\njoita tuupittiin ja kaadettiin, olivat monin paikoin tulleet\nerotetuiksi toisistaan, ja kenenkään tietämättä, miten se kävi, heiltä\nriisuttiin aseet kuvaamattoman nopeasti. Sanalla sanoen, kulkue oli\njaettu kahtia.\n\nDon Bernardo oli ensi silmäyksellä käsittänyt aseman ja huomasi sen\nvakavuuden. Raivaten suurella vaivalla tiensä väkijoukon lävitse hän\ntunkeutui kersantin luo, joka yhä pysyttelihe rauhallisena ja\njärkähtämättömänä vangin vieressä.\n\n\"Ah\", eversti sanoi, huoahtaen helpotuksesta, nähdessään hänet,\n\"vartioikaa hyvin vankia, pitäkää hänet visusti vieressänne; pelkään,\nettä meidän täytyy avata itsellemme tie väkivalloin.\"\n\n\"Me aukaisemme sen itsellemme, olkaa vakuutettu siitä\", Luco vastasi,\nkavalasti hymyillen. \"Mutta hiiteen aurinko, se sokaisee meidät.\"\n\nKersantin juuri lausuttua nämä sanat muuan sotamies, joka seisoi parin\naskeleen päässä kivääriinsä nojaten, tarttui everstin jalkaan, tempasi\nhänet satulasta ja heitti hänet nurin maahan. Sillä välin Luco tarttui\nhänen hevosensa ohjiin, samalla kuin don Gusman salaman nopeasti\nheittäytyi satulaan everstin sijaan.\n\nTämä kaikki tapahtui niin odottamatta ja niin nopeasti, että don\nBernardo täydelleen yllätettynä tuli naulituksi maahan pistimellä,\nennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui; onpa mahdollista, että hän\nheitti henkensä, ennenkuin aavistikaan.\n\nSillävälin plutoonan kaksitoista ratsumiestä olivat ympäröineet entisen\nvankinsa ja ajoivat täyttä laukkaa tiheimpään kansanjoukkoon.\n\nNyt tapahtui jotakin merkillistä. Uteliaat, jotka hetkistä aikaisemmin\nolivat seisoneet yhdessä kasassa ja murtaneet sotilasketjun,\nhajaantuivat itsestään molemmin puolin pakenijain edestä, eläköötä\nhuutaen, jonka jälkeen he muodostivat läpipääsemättömän ihmissulun,\njälkijoukon yrittäessä turhaan rynnistää sen läpi.\n\nAseellisia miehiä näytti äkkiä nousevan maasta, antaen sotilaille iskun\niskusta, ja tehden niin ankaraa vastarintaa, että pakenijoilla oli\naikaa päästä turvaan.\n\nSitten tämä uhkaava väkijoukko, joka niin kiivaasti oli tehnyt\nvastarintaa sotilaille, taas aivan äkkiä katosi, aivankuin se olisi\nnoitaiskusta vajonnut maan sisään niin nopeasti, että kun sotamiehet\nolivat tointuneet hämmästyksestään ja aikoivat pontevasti ryhtyä\nvastarintaan, niin he eivät nähneet enää ketään ihmistä edessään.\nKapinoitsijat olivat kadonneet jäljettömiin. Tuo uhkarohkea teko näytti\nmelkein kuin unelmalta, ellei toisaalta vankia olisi niin rohkeasti\nviety pois ja toisaalta eversti Pedrosan ja viiden kuuden sotamiehen\nmaassa verissään makaavat ruumiit olisi osoittaneet tämän rohkean\ntempun, joka oli suoritettu erittäin taitavasti ja onnellisesti,\ntodellakin tapahtuneen. Don Gusman seuralaisineen oli päässyt\nodottavaan veneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin he nousivat\nranskalaiseen laivaan, ja kun aijottiin lähteä heitä takaa-ajamaan,\nniin kuunari näkyi taivaanrannalla vain kuin tuulen tuudittama\njäälinnun siipi.\n\nKuunarilla don Gusman oli tavannut jälleen vaimonsa. Kuunari suuntasi\nkulkunsa Vera Cruziin. Näin oli don Gusman tehnyt päätöksensä ja pannut\nsen tällä tavoin toimeen.\n\nVoidakseen menestyksellä etsiskellä poikaansa ja saadakseen olla\nrauhassa, don Gusman oli, heti Meksikoon päästyään, muuttanut entisen\nnimensä don Pedro de Lunaksi, johon hän muuten oli oikeutettukin ja\njolla me edelleen häntä nimitämme. Hän toivoi siten pelastuvansa don\nLeonciolta, jonka viha oli paremmin hetkeksi tukahtunut kuin kokonaan\ntyydytetty veljensä pojan ryöstön kautta, ja joka epäilemättä yrittäisi\nsaada uhrinsa käsiinsä.\n\nDon Gusmanin laskelmat olivat oikeat tai ainakin näyttivät siltä. Hän\nei koskaan Buenos Ayresista lähdettyään ollut kuullut puhuttavan don\nLeonciosta, kukaan ei tietänyt mihin tämä oli joutunut, eipä edes oliko\nhän kuollut vai hengissä.\n\nViisi vuotta hacienda de las Norias de San Pedroon tulonsa jälkeen oli\nuusi onnettomuus kohdannut maanpakolaisraukkaa. Doña Antonia, joka ei\nmilloinkaan ollut täysin tointunut siitä kolauksesta, jonka hänen\njärkensä oli kärsinyt hirveässä kohtauksessa pampaksella, ja ollut\nterveydeltään heikko aina siitä asti, oli kuollut hänen syliinsä,\nsynnytettyään tyttären.\n\nTämä tytär oli tuo suloinen lapsi, jonka olemme esittäneet\nlukijoillemme doña Hermosan nimisenä.\n\nOnnettomuuden murtamana don Pedro keskitti nyt kaikki hellyytensä\ntuohon suloiseen olentoon, ainoaan siteeseen, mikä tästäpuolin\nkiinnitti häntä elämään, jonka olisi pitänyt olla niin onnellinen,\nmutta joka vastoinkäymisen kylmän siiven peittämänä äkkiä oli muuttunut\nniin onnettomaksi.\n\nKaikista niistä miehistä, jotka olivat seuranneet häntä maanpakoon, hän\nyksin oli elossa. Kaikki muut olivat kuolleet, hän oli nähnyt heidät\ntoinen toisensa jälkeen kaatuvan rinnallaan.\n\nManuelalle, Lucon vaimolle, joka tunsi kaikki isäntänsä surut,\nuskottiin nuoren tytön kasvatus, ja hän kasvattikin hänet mitä\nkiitettävimmällä huolella ja hellyydellä.\n\nSiihen aikaan, jolloin tämä kertomus, johon edellinen on vain\njohdantona, alkaa, doña Hermosa oli vasta kuudentoista vuotias.\nViimeksi kertomamme tapaukset olivat siis tapahtuneet jo\nkolmattakymmentä vuotta sitten.\n\nNe lukijoistamme, joita tämä kertomus on huvittanut, saavat tietää sen\nratkaisun tämän jälkeen ilmestyvästä \"Tiikerikissa\"-nimisestä\nkertomuksesta.\n\n\n\n"]