Historiallinen romaani sijoittuu renessanssiajan Italiaan ja kuvaa Leonardo da Vincin elämää, taidetta sekä tieteellisiä keksintöjä. Teos on osa laajempaa trilogiaa, joka tarkastelee kristinuskon ja pakanallisuuden kohtaamista historian murroskohdissa.
Dmitri S. Merezhkovskijn 'Ylösnousseet jumalat II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1873. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
YLÖSNOUSSEET JUMALAT II
Leonardo Da Vinci
Kirj.
DMITRI S. MEREZHKOVSKIJ
Suomentanut
V. K. Trast
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.
Kymmenes kirja
HILJAISET AALLOT
I
Pieni, raudoitettu ovi Rocchettan luoteisessa tornissa johti maanalaiseen holviin, joka oli täynnä tammisia kirstuja – Moro herttuan rahastoon. Tuon oven päällä oli Leonardon keskentekoinen freskomaalaus – Mercurius jumala, uhkaavan enkelin kaltainen. Yöllä syyskuun ensimmäistä päivää vasten 1499 hovin rahastonhoitaja Ambrogio da Ferrari ja herttuan taloudenhoitaja Borgonzio Botto apulaisineen olivat ottamassa kirstuista rahaa ja jalohelmiä, joita he ammensivat kauhoilla kuin viljaa, sekä muita kalleuksia. He panivat ne nahkasäkkeihin, jotka lukittiin sinetillä. Palvelijat kantoivat säkkejä ulos puutarhaan ja sälyttivät niitä muulien selkään. Kaksisataa neljäkymmentä säkkiä oli täytettynä, kolmekymmentä muulia kuormitettuna – ja yhä vaan näkyi vuotavain kynttilänpätkäin valossa tukaattiläjiä kirstujen pohjalla.
Moro istui rahaston ovella pöydän ääressä, jolla oli suuret joukot tilikirjoja, ja tuijotti tylsän näköisenä kynttilän liekkiin kääntämättä huomiotaan rahastonhoitajani työhön.
Siitä päivin kun oli saapunut tieto, että hänen ylisotapäällikkönsä, signor Galeazzo Sanseverino oli paennut ja että ranskalaiset lähestyivät Milanoa, oli hänet vallannut omituinen lamautuminen.
Kun kaikki kalleudet oli viety pois holvista, kysyi rahastonhoitaja häneltä, oliko kulta- ja hopea-astiat otettava mukaan vai jätettävä. Moro katsahti häneen kulmiaan rypistäen, ikäänkuin olisi pinnistänyt ajatustaan käsittääkseen, mitä hänelle puhuttiin, mutta kääntyi sitten pois, huitaisi kädellään ja rupesi taas tuijottamaan kynttilän liekkiin. Kun messer Ambrogio toisti kysymyksensä, ei herttua ollenkaan enää kuullut sitä. Rahastonhoitajat poistuivat saamatta mitään vastausta. Moro jäi yksin.
Vanha kamariherra Mariolo Pusterlo tuli ilmoittamaan, että linnan uusi päällikkö, Bernardino da Corte, oli saapunut. Moro pyyhkäisi otsaansa kädellään, nousi ja sanoi:
"Niin, niin, tietysti, pyydä tulemaan!"
Morolla ei ollut luottamusta ylhäisiin sukuihin ja hänellä oli halu luoda uusia suuruuksia tyhjästä, tehdä ensimmäisiä viimeisiksi ja viimeisiä ensimmäisiksi. Hänen ylimystensä joukossa oli uuninlämmittäjäin, puutarhurien, kokkien ja muulinajajaan lapsia. Bernardino, jonka isä oli hovilakeija, sittemmin keittiön kirjanpitäjä, oli nuoruudessaan itse kantanut palvelijan pukua. Moro oli korottanut hänet valtion korkeimpiin virkoihin ja osoitti hänelle nyt mitä suurinta luottamusta uskoessaan hänen puolustettavalleen Milanon linnan, valtansa viimeisen tuen Lombardiassa.
Herttua vastaanotti armollisesti uuden päällikön, pyysi häntä istumaan, levitti hänen eteensä linnan pohjapiirroksen ja alkoi selitellä niitä salaisia merkkejä, joitten avulla linnaväki saattoi keskustella kaupungin asukasten kanssa: pikaisen avun tarvetta ilmaisi päivällä käyrä puutarhaveitsi, yöllä kolme palavaa tulisoihtua linnan päätornissa; sotamiesten kavallusta Bona Savoijalaisen torniin ripustettu valkoinen lakana; ruudin puutetta tuoli, joka köydessä laskettiin alas ampumaluukusta; viinin puutetta naistenhame; leivän puutetta mustat miestenhousut; lääkärin tarvetta savinen yöastia.
Moro oli itse keksinyt nämä merkit ja oli lapsellisen ihastunut niihin, ikäänkuin niissä olisi nyt ollut koko pelastuksen toivo.
"Muista, Bernardino", sanoi hän lopuksi, "että kaikki seikat on otettu huomioon, kaikkea on sinulla yltäkyllin: rahaa, ruutia, ruokavaroja, ampuma-aseita. Kolmelletuhannelle soturille on palkka etukäteen maksettu; sinun hallussasi on linnoitus, joka saattaa kestää piiritystä kolme vuotta, mutta minä en vaadi enempää kuin kolme kuukautta, ja ellen minä siksi palaja sinun avuksesi, niin saat menetellä mielesi mukaan. Ja nyt luullakseni on kaikki sanottu. Jää hyvästi. Jumala sinua varjelkoon, poikani!"
Hän syleili häntä.
Päällikön mentyä Moro käski hovipojan laittaa kenttävuoteensa, luki rukouksensa ja paneutui maata. Mutta hän ei saanut unta. Hän sytytti jälleen kynttilän, otti matkalaukusta paperitukun ja etsi siitä esille erään runon. Sen oli sepittänyt Bellincionin kilpailija, Antonio Camelli da Pistoia, joka oli pettänyt herttuan, hyväntekijänsä, ja paennut ranskalaisten luo. Tuossa runossa kuvattiin Moron sodankäyntiä Ranskaa vastaan – taistelua Sforzan siivekkään käärmeen ja Gallian vanhan kukon välillä:
Kukon ja Käärmeen taistelevan näen:
Ne kierii maassa yhteen iskeneinä.
Jo Kukko Käärmeen silmän puhkaisi,
Ja turhaan käärme maasta lentoon pyrkii!
Sen suuhun Kukko työnsi kyntensä,
Ja kivuissansa mato kiemurtelee.
On voitto Kukon – Käärme kuolee jo,
Ja sitä, joka mahtavuuttaan kehui,
Nyt halveksivat kaikki olennot. –
Sen raadosta ei edes korppi huoli.
Hän oli pelkuri. Vain kinasteluissamme
Hän näytti joskus muka miehekkäältä. –
Oi Moro! Maasi sortajille möit,
Anastit vallan, ryöstit omaisesi,
Ja siksi sua Herra rankaisi
Niin ettei mikään sua pelasta.
Kai vielä muistat onnenpäiviäsi?
Nyt sait sä, Lodovico, vihdoin tietää,
Mitenkä paljon tuskaa täytyy sietää
Sen, joka sanoo: "olin onnellinen!"Loukkaus herätti Moron sydämessä katkeran ja samalla melkein suloisen tunteen. Hänen mieleensä muistuivat ne orjamaisen matelevaiset ylistysvirret, jotka sama Antonio Camelli da Pistoia äskettäin oli hänelle omistanut:
Sun loistos, Moro, katsojan saa kivettymään.
Kuin näkisi hän kasvot Medusan.
Oi sodan, rauhan valtias!
Sun toinen jalkas tallaa taivasta
Ja toinen maata.
Kun sormeasi hiukan kohotat,
Niin koko mailma järkkyy.
Sä Luojan jälkeen ensimmäisnä ohjaat
Maailman peräsintä, Onnettaren pyörää.Oli jo yli puoliyön. Loppuun palavan kynttilän liekki leimahteli sammumistaan sammuen, mutta herttua käveli yhä vielä edestakaisin hämärässä Rahastotornissa. Hän ajatteli kärsimyksiään, kohtalon vääryyttä ja ihmisten kiittämättömyyttä.
"Mitä minä olen heille tehnyt? Mistä syystä he minua vihaavat? Sanovat konnaksi, murhaajaksi. – Mutta silloinhan on Romuluskin, joka tappoi veljensä, ja Caesar ja Aleksanteri ja kaikki muinaisajan sankarit pelkkiä murhaajia ja konnia! Minä tahdoin luoda heille uuden kultakauden, jollaista kansat eivät ole nähneet Augustuksen, Trajanuksen ja Antoniuksen ajoista saakka. Kun vielä vähän aikaa olisi kulunut, niin yhdistetyssä Italiassa olisivat minun valtikkani alla Apollon muinaiset laakerit ja Pallaan öljypuunoksat ruvenneet kukoistamaan, olisi tullut ikuisen rauhan, jumalallisten runotarten valtakunta. Ensimmäisenä ruhtinaista minä olen etsinyt suuruutta, en verisissä urotöissä, vaan kultaisen rauhan hedelmien kasvattamisessa – valistuksessa. Bramante, Paccioli, Caradosso, Leonardo ynnä monta, monta muuta! Kaukaisimmassa tulevaisuudessa, kun aseitten joutava kalske on vaiennut, on heidän nimensä kaikuva yhdessä Sforzan nimen kanssa. Ja mitä olisinkaan vielä aikaan saanut, mihin korkeuteen olisinkaan minä, uusi Perikles, kohottanut uuden Ateenani, elleivät olisi tulleet nuo pohjoisten raakalaisten villit laumat!... Minkä vuoksi, minkä vuoksi, Herra?"
Hänen päänsä painui rintaa vasten ja hän toisti runoilijan sanat:
Nyt sait sä, Lodovico, vihdoin tietää,
Mitenkä paljon tuskaa täytyy sietää
Sen, joka sanoo: "olin onnellinen!"Kynttilän liekki leimahti viimeisen kerran valaisten tornin holvit, oven päällä olevan Mercurius jumalan – ja sammui. Herttua vavahti, sillä kynttilän sammuminen oli paha enne. Ettei Ricciardetto heräisi, hän hiipi hapuilemalla vuoteensa luo, riisuutui ja paneutui maata. Tällä kertaa hän nukkui heti.
Hän näki unta, että hän oli polvillaan madonna Beatricen jalkain juuressa, joka vastikään saatuaan tietää miehensä rakkauskohtauksesta Lucrezian kanssa torui ja löi häntä poskille. Se tuntui kipeältä, mutta ei loukkaavalta; hän oli iloissaan siitä, että Beatrice oli taas elossa ja terveenä. Nöyrästi tarjoten kasvonsa lyötäväksi hän tavoitteli hänen tummia pikku kätösiään, suudellakseen niitä, ja itki rakkaudesta, säälistä häntä kohtaan. Mutta yhtäkkiä tapahtuu muutos – hänen edessään ei ole enää Beatrice, vaan Mercurius jumala, sama, joka on kuvattuna Leonardon freskossa rautaoven päällä, uhkaavan enkelin kaltainen. Jumala tarttuu hänen tukkaansa ja huutaa: "Tyhmä ihminen! Mihin sinä luotat? Luuletko viekastelusi sinua auttavan, sinua pelastavan jumalan rangaistuksesta, sinä murhaaja!"
Hänen herätessään näkyi jo aamun sarastus ikkunoissa. Ritarit, ylimykset, soturit, saksalaisia palkkasotureita, joitten piti seurata häntä Saksaan – kaikkiaan noin kolmetuhatta ratsumiestä – olivat odottamassa herttuaa puiston pääkäytävällä ja pohjoiseen, Alppeja kohti vievällä valtamaantiellä.
Moro nousi ratsun selkään ja läksi Delle Grazien luostariin viimeisen kerran rukoillakseen vaimonsa haudalla. Päivän noustessa synkkä kulkue lähti liikkeelle.
II
Syyssateitten takia olivat tiet epäkunnossa, ja matka kesti senvuoksi kolmatta viikkoa.
Syyskuun kahdeksantenatoista päivänä, myöhään illalla, kun muutama päivämatka oli enää jälellä, herttua, sairaana ja väsyneenä, päätti olla yötä vuoristossa eräässä luolassa, jota paimenet käyttivät turvapaikkanaan. Olisi ollut helppo löytää rauhallisempikin ja mukavampi lepopaikka, mutta hän valitsi tahallaan tuon kolkon paikan yhtymystä varten keisari Maksimilianin lähettilään kanssa.
Nuotion loimu valaisi vuotokivipatsaita luolan holveissa. Vartaassa tulen päällä oli fasaaneja paistumassa illalliseksi. Herttua istui kenttätuolillaan peittoihin kääriytyneenä, jalat kuumalla vedellä täytetyssä astiassa. Hänen vieressään seisoi madonna Lucrezia, valoisana ja hiljaisena kuten aina, kodikkaan emännän tavoin valmistellen omaa keksimäänsä hammasvettä viinistä, pippurista, neilikoista ynnä muista väkevistä höysteistä – herttualla oli hammassärkyä.
"Niinpä niin, messer Odoardo", sanoi Moro keisarin lähettiläälle jonkunlaisella salaisella ylpeydellä ajatellen kärsimystensä suuruutta, "te voitte kertoa keisarille, missä ja millaisissa olosuhteissa tapasitte Lombardian laillisen herttuan!"
Hänet oli vallannut äkillinen suulauden puuska, jollaisia hänellä nyt välistä oli pitkällisen vaitiolon ja välinpitämättömyyden jälkeen.
"Ketuilla on luolansa, linnuilla pesänsä, mutta minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni kallistaisin!"
"Corio", sanoi hän kääntyen hovikronikoitsijan puoleen, "kun kirjoitat kronikkaasi, niin voit mainita tästäkin yönvietosta paimenten luolassa – suurten Sforzain, troialaisen Anglus sankarin, Aeneaan asekumppanin jälkeläisen viimeisessä turvapaikassa!"
"Signore, teidän onnettomuutenne olisivat uuden Tacituksen kynän arvoiset!" huomautti Odoardo.
Lucrezia ojensi herttualle hammasveden. Moro loi häneen ihastuneen katseen. Tulen punertavan hohteen valaisemana Lucrezia seisoi siinä raikkaan kalpeana, musta, sileä tukka korville kammattuna, hohtokivikoriste otsalla, äidillisen hellä hymy huulillaan silmäillen häntä tarkkaavaisilla, ankaran vakavilla, viattomilla lapsen silmillään.
"Sinä herttainen! Sinä et kavalla etkä petä", ajatteli herttua ja huuhdottuaan suutansa virkkoi:
"Corio, kirjoita muistiin: suurten kärsimysten ahjossa koetellaan todellinen ystävyys kuin kulta tulessa."
Hovinarri Janacchi tuli herttuan luo.
"Kummi hyvä!" alkoi hän puhua istuutuen herttuan jalkojen juureen ja tuttavallisesti taputtaen häntä polvelle. "Mitä sinä noin murjotat, nenä nyrpällään? Heitä hiiteen kaikki huolet! Joka surulle on lääkkeensä, paitsi kuolemalle. Parempi on olla elävänä aasina kuin kuolleena keisarina, sanotaan. – Satuloita!" huudahti hän äkkiä, osoittaen nurkassa olevaa satulakasaa. "Katsoppa, kummiseni, aasinsatuloita!"
"Mikä sinua niin huvittaa?" kysyi herttua.
"Muuan vanha tarina, Moro! Eipä haittaisi, jos sinullekin sitä muistuttaisin. Tahdotko, niin kerron?"
"Olkoon menneeksi."
Kääpiö hypähti ylös, niin että kaikki hänen kulkusensa helähtivät, ja heilautti narrinsauvaansa, jonka päässä riippui kuivilla herneillä täytetty rakko.
"Olipa kerran muuan maalari, jonka nimi oli Giotto ja joka eli neapelilaisen kuninkaan Alfonson luona. Kerran käski kuningas hänen kuvata linnan seinälle Neapelin kuningaskunnan. Giotto maalasi aasin, jolla oli selässään valtakunnan vaakunalla koristettu satula ja joka nuuski toista, uutta, aivan samanlaisella vaakunalla koristettua satulaa. 'Mitä se merkitsee?' kysyi Alfonso. 'Se on teidän kansanne, herra, joka haluaisi joka päivä vaihtaa hallitsijaa', vastasi taiteilija. – Siinä on koko tarinani, kummi hyvä. Niin hölmö kuin olenkin, on minun sanani tosi: ranskalainen satula, jota milanolaiset nykyään nuuskivat, on pian heidän selkänsä vereslihalle kalvava. Antaa aasin vaan saada mielihalunsa tyydytetyksi, niin vanha on näyttävä taas uudelta ja uusi vanhalta."
"Stulti aliquando sapientes. Tyhmät ovat välistä viisaita", virkkoi herttua surullinen hymy huulillaan. "Corio, kirjoita..."
Mutta tällä kertaa ei hänen oltu sallittu lausua mitään ikimuistettavaa merkkilausetta. Luolan suulta kuului hevosen korskumista, kavioitten kopsetta ja tukahutettuja ääniä. Kamariherra Mariolo Pusterlo tuli sisään juosten säikähtyneen näköisenä ja kuiskasi jotakin ensimmäisen sihteerin Bartolomeo Calcon korvaan. "Mitä on tapahtunut?" kysyi Moro.
Kaikki vaikenivat.
"Teidän korkeutenne...", sanoi sihteeri, mutta hänen äänensä värähti, ja päättämättä lausettaan hän kääntyi pois.
"Signore", sanoi Luigi Marliani astuen Moron eteen. "Herra suojelkoon teidän korkeuttanne! Valmistautukaa kuulemaan pahinta: ikäviä sanomia..."
"Sanokaa pian, sanokaa pian!" huudahti Moro äkkiä kalveten.
Luolan suulla, sotamiesten ja hovilaisten keskellä hän näki miehen, jolla oli loan tahrimat pitkävartiset ratsusaappaat jalassa. Kaikki väistyivät äänettöminä syrjään. Herttua työnsi pois tieltään messer Luigin, syöksyi sanansaattajan luo ja kiskaisi hänen kädestään kirjeen. Hän repi sen auki, luki ja horjahti huudahtaen. Pusterlo ja Marliani ennättivät parhaiksi estää häntä kaatumasta.
Borgonzio Botto ilmoitti Morolle, että kavaltaja Bernardino da Corte syyskuun seitsemäntenätoista päivänä, pyhän Satyron päivänä, oli luovuttanut Milanon linnan Ranskan kuninkaan marsalkalle Jean Jacques Trivulcelle.
Herttua osasi mennä tainnoksiin ja mielellään teki niin, käyttäen sitä välistä diplomaattisena temppuna. Mutta tällä kertaa ei pyörtymys ollut teeskentelyä.
Pitkään aikaan ei häntä saatu tajuihinsa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä, huokasi, nousi, teki ristinmerkin ja sanoi:
"Aina Juudaksen päivistä saakka ei ole ollut suurempaa pettäjää kuin Bernardino da Corte!"
Eikä hän sinä päivänä sanaakaan enää puhunut.
Muutamia päiviä sen jälkeen oli herttua Innsbruckin kaupungissa, jossa keisari Maksimilian oli hänet armollisesti vastaanottanut. Myöskin yöllä, ollen kahdenkesken ensimmäisen sihteerinsä Bartolomeo Calcon kanssa eräässä keisarillisen palatsin suojassa, Moro käveli edestakaisin lattialla, sepitellen valtakirjoja kahdelle lähettiläälle, jotka hän aikoi salaisesti lähettää Konstantinopoliin, Turkin sulttaanin luo.
Vanhan sihteerin kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin tarkkaavaisuutta. Hänen kynänsä liukui tottelevaisesti pitkin paperia, tuskin ennättäen seurata herttuan nopeata sanelua.
"Pysyen alati uskollisina ja muuttumattomina hyvissä aikeissamme ja tunteissamme Teidän Majesteettianne kohtaan, ja erittäinkin nyt, kun valtakuntaamme takaisin voittaaksemme luotamme Ottomanilaisen hallitsijan jalomieliseen apuun, olemme me päättäneet lähettää kolme kuriiria kolmea eri tietä, että ainakin jonkun heistä onnistuisi päästä perille ja hän saisi asiamme toimitetuksi."
Sitten herttua moitiskeli sulttaanille paavi Aleksanteri VI:a.
"Paavi, ollen luonteeltaan kavala ja ilkeä..."
Sihteerin kynä pysähtyi. Hän kohotti kulmiansa, rypisti otsaansa ja kysyi, luullen kuulleensa väärin:
"Paavi?"
"Niin, niin. Kirjoita pian!"
Sihteeri painoi päänsä vielä lähemmä paperia, ja kynä alkoi taas ratista.
"Paavi, ollen, kuten Teidän Majesteettinne hyvin tietää, luonteeltaan kavala ja ilkeä, on yllyttänyt Ranskan kuninkaan hyökkäämään Lombardiaan."
Sitten seurasi kuvaus ranskalaisten voitoista.
"Kun saimme tiedon tästä, valtasi meidät pelko", tunnusti Moro, "ja katsoimme parhaaksi lähteä keisari Maksimilianin turviin odottaessamme apua Teidän Majesteetiltanne. Kaikki ovat kavaltaneet ja pettäneet meidät, mutta pahimmin kaikista Bernardino..."
Tätä nimeä lausuessa hänen äänensä värähti.
"... Bernardino da Corte, käärme, jota me olemme povellamme elättäneet, orja, jolle olemme tuhlaamalla tuhlanneet armoamme ja suosiotamme, joka on myynyt meidät kuin Juudas... Tai maltahan, Juudasta älä mainitse", pysäytti Moro, muistaessaan kirjoittavansa uskottomalle turkkilaiselle.
Kuvattuaan onnettomuutensa hän koetti taivuttaa sulttaania hyökkäämään Venezian kimppuun sekä meren että maan puolelta, vakuuttaen hänen varmasti voittavan ja kukistavan Ottomanilaisen valtakunnan ikivanhan vihollisen, San Marcon tasavallan.
"Ja saan tiedoksenne ilmoittaa, että niin hyvin tässä sodassa kuin kaikissa muissakin yrityksissä on kaikki, mitä me omistamme, Teidän Majesteettinne käytettävänä ja että Te koko Euroopassa tuskin löydätte voimakkaampaa ja uskollisempaa liittolaista."
Hän meni pöydän luo, aikoi lisätä jotakin, mutta sitten kohautti olkapäitään ja vaipui nojatuoliin.
Bartolomeo sirotti hiekkaa viimeiselle, vielä kuivumattomalle sivulle. Yhtäkkiä hän katsahti hallitsijaansa: herttua oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki. Selkä, olkapäät, pullea kaksinkertainen leuka, sinertävät, ajetut posket, sileä, peruukin tapainen tukka vavahtelivat avuttomasti nyyhkytyksistä.
"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Missä on sinun oikeutesi, Herra?"
Hän käänsi sihteerin puoleen rypistyneet kasvonsa, jotka tällä hetkellä muistuttivat vanhan, herkkäitkuisen akan kasvoja, ja sopersi:
"Bartolomeo, minä luotan sinuun – sano nyt omantuntosi mukaan, olenko minä oikeassa vai väärässä?"
"Teidän korkeutenne tarkoittaa lähetystöä Turkinmaalle?"
Moro nyökäytti päätään. Vanha poliitikko kohotti kulmiaan miettivän näköisenä, pullisti huuliaan ja rypisti otsanahkaansa.
"Tietysti on toiselta puolelta niinkin, että susien seurassa on susien lailla ulvominen, mutta toiselta puolen... rohkenen esittää teidän korkeudellenne, että eiköhän olisi parasta hieman odottaa..."
"Ei millään ehdolla!" huudahti Moro. "Kylliksi olen jo odottanut! Minä näytän heille, ettei Milanon herttuata heitetä pois pelistä kuin tarpeettomia tamminappuloita, sillä – näetkös, ystäväni – kun viatonta loukataan, niin ken uskaltaa tuomita häntä, vaikka hän etsisi apua sekä suurturkkilaiselta että itse paholaiselta?"
"Teidän korkeutenne", virkkoi sihteeri nöyrän varovasti, "eiköhän olisi pelättävä, että turkkilaisten hyökkäyksestä Eurooppaan saattaisi olla odottamattomia seurauksia... esimerkiksi kristitylle kirkolle?"
"Oi Bartolomeo, luuletko todellakin, etten ole sitä ottanut huomioon? Ennemmin olisin valmis tuhat kertaa kuolemaan kuin aiheuttaisin jotakin vahinkoa pyhälle äidillemme kirkolle. Jumala minua siitä varjelkoon!"
"Sinä et tiedä vielä kaikkia minun aikeitani", lisäsi hän, entinen viekas, petomainen hymy huulillaan. "Maltahan vaan, kyllä me keitämme sellaisen rokan, kiedomme vihollisemme sellaiseen verkkoon, etteivät he ikinä siitä selviä! Sen vaan sinulle sanon, että suurturkkilainen on ainoastaan ase minun kädessäni. Kun aika tulee, niin me kukistamme hänet, hävitämme Muhametin jumalattoman lahkon, vapautamme Herran haudan uskottomain ikeen alta..."
Bartolomeo vaikeni ja loi katseensa maahan.
"Jopa on mies päästään pyörällä", ajatteli hän. "Mitä politiikkaa tuo on!"
Palavalla uskolla ja lujasti luottaen suurturkkilaisen apuun herttua rukoili sinä yönä kauan enin suosimansa madonnankuvan edessä, jonka oli maalannut Leonardo da Vinci ja jossa Jumalan äiti oli kuvattuna Moron ihanan jalkavaimon, kreivitär Cecilia Bergaminin muotoiseksi.
III
Kymmenen päivää Milanon linnan antautumisen jälkeen marsalkka Trivulce marssi Milanoon kuin valloitettuun kaupunkiin kellojen soidessa ja kansan riemuhuutojen kaikuessa.
Kuninkaan tulo oli määrätty tapahtuvaksi lokakuun kuudentena päivänä. Porvarit valmistivat juhlallista vastaanottoa.
Kauppiaitten asiamiehet kaivoivat tuomiokirkon sakaristosta esiin kaksi enkeliä, jotka viisikymmentä vuotta sitten, ambrosialaisen tasavallan aikoina, olivat esittäneet kansallisen vapauden haltioita. Vanhat vieterit, jotka panivat liikkeeseen kullatut siivet, olivat joutuneet epäkuntoon. Asiamiehet lähettivät enkelit entiselle herttualliselle mekaanikolle Leonardo da Vincille korjattaviksi.
Leonardolla oli tähän aikaan tekeillä uusi lentokone. Eräänä aamuna varhain, kun oli vielä hämärä, hän istui piirustusten ja matemaattisten laskelmain ääressä. Kevyt, ruo'osta tehty, taftilla päällystetty siipien runko ei muistuttanut yölepakkoa, niinkuin entinen kone, vaan jättiläispääskyä. Toinen siivistä oli valmiina, ja hienona, terävänä, tavattoman sirona se kohosi lattiasta kattoon. Alhaalla, sen varjossa Astro puuhaili korjaillen Milanon kunnan puuenkelien vioittuneita vietereitä.
Tällä kertaa Leonardo oli päättänyt niin tarkkaan kuin mahdollista noudattaa lintujen ruumiin rakennetta, jossa itse luonto tarjoo ihmisille lentokoneen mallin. Hän toivoi yhä vielä voivansa mekaniikan laeilla selittää lentämisen ihmeen. Nähtävästi hän tiesi kaikki, mitä oli mahdollista tietää, mutta hän tunsi kuitenkin, että lentämisessä oli salaisuus, joka ei ollut selitettävissä pelkillä mekaniikan laeilla. Samoin kuin edellisissäkin yrityksissään oli hän nytkin tulemassa sille rajalle, joka eroittaa luonnon luoman ihmiskätten töistä, elävän ruumiin rakenteen kuolleesta koneesta, ja hänestä näytti, että hän tavoittelee mahdottomia.
"No, Jumalan kiitos, nyt se on valmis!" huudahti Astro ja veti vieterit vireeseen.
Enkelit alkoivat liehutella raskaita siipiään. Huoneessa syntyi veto, ja jättiläispääskyn hieno, kevyt siipi liikahti ja suhahti kuin se olisi ollut elävä. Seppä katsahti siihen sanomattoman hellästi.
"Kovin paljon meni aikaa hukkaan noitten tolvanain takia!" murisi hän osoittaen enkeleitä. "Mutta nyt, mestari, sanokaa mitä tahansa, minä en lähde täältä ennenkuin olen saanut siivet valmiiksi. Olkaa hyvä ja antakaa minulle pyrstön piirustus."
"Se ei ole vielä valmis, Astro. Odotahan, täytyy miettiä..."
"Kuinka, messere? Tehän lupasitte toissa päivänä..."
"Minkä sille mahtaa, ystäväni. Tiedäthän, että meidän lintumme pyrstö toimittaa peräsimen virkaa. Jos tässä sattuu pieninkin hairahdus, niin on kaikki pilalla."
"No, no, hyvä, te sen paraiten tiedätte. Minä odotan ja ryhdyn sillä aikaa toiseen siipeen..."
"Astro", sanoi mestari, "malttaisit vielä. Muuten pelkään, että taaskin tulee jotain muutettavaksi..."
Seppä ei vastannut mitään. Hän nosti varovasti ruokoisen rungon, johon oli pingoitettuna kokonainen verkko häränsuonia. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi Leonardon puoleen ja virkkoi kumealla, väräjävällä äänellä:
"Mestari, älkää suuttuko minuun, mutta jos te laskuissanne taas tulette siihen tulokseen, ettei tälläkään koneella voi lentää – niin minä sittenkin lähden lentämään, lähden uhallakin – sanokoon teidän mekaniikkanne mitä hyvänsä – niin, niin, minä en voi kauemmin odottaa, malttini on lopussa! Sillä minä tiedän, että jos tälläkin kertaa..."
Hän ei puhunut loppuun ja kääntyi pois. Leonardo katsahti tarkkaavaisesti hänen leveihin, karkeapiirteisiin, itsepäisiin kasvoihinsa, joissa oli liikkumattomana yksi ainoa, mieletön, kaikki nielevä ajatus.
"Messere", sanoi Astro lopuksi, "sanokaa nyt suoraan: tuleeko siitä lentämisestä mitään, vai eikö tule?"
Hänen sanansa ilmaisivat sellaista pelkoa ja toivoa, ettei Leonardo hennonut sanoa hänelle totuutta.
"Tietysti ei sitä voi sanoa, ennenkuin on tehty koe", vastasi hän silmät maahan luotuina, "mutta minä luulen, Astro, että tulee..."
"No, hyvä, hyvä!" huudahti seppä innostuneena huitoen käsillään. "Enempää en tahdo kuulla! Kun kerran tekin sanotte, että tulee – niin tietysti tulee!"
Hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä, mutta ei voinut, ja purskahti onnelliseen, lapselliseen nauruun.
"Mitä sinä?" kysyi Leonardo ihmeissään.
"Suokaa anteeksi, messere. Minä yhä vaan teitä häiritsen. Mutta tämä on viimeinen kerta... sitten en enää hiisku sanaakaan... Tiedättekö, että kun minä vaan ajattelen noita milanolaisia, ranskalaisia, Moro herttuata, kuningasta, niin oikein minua hytkähyttää – sekä naurattaa että säälittää. Puuhailevat, raukat, tappelevat ja kuvailevat vielä suuria asioita aikaan saavansa – nuo matelevat matoset, nuo siivettömät kuoriaiset! Eikä kukaan heistä aavista, millainen ihme on tekeillä. Kuvitelkaahan mielessänne, mestari, mitenkä he tulevat suu auki töllistelemään, kun saavat nähdä siivekkäitä, ilmassa lentäviä ihmisiä. Se on toista kuin puiset enkelit, jotka heiluttelevat siipiänsä rahvaan huviksi! Tuskin silmiään uskovat. Jumaliksi luulevat... No, minua tosin eivät taida jumalaksi luulla – pikemmin paholaiseksi, mutta te tulette siipinenne todellakin näyttämään jumalalta. Tai kenties sanovat teitä Antikristukseksi ja kauhistuvat, lankeavat polvilleen ja kumartavat teitä. Ja te teette heille mitä ikinä tahdotte. Minä puolestani luulen, mestari, että silloin ei enää tule olemaan sotia eikä lakeja, ei herroja eikä orjia – kaikki tulee muuttumaan, tulee olemaan uutta, jollaista emme nyt rohkene edes ajatellakaan. Kansat tulevat yhtymään ja, siipien varassa ladellen kuin enkelien parvet, yhteen ääneen laulamaan hosiannaa... Oi, messer Leonardo! Herra! Herra! Onko se tosiaankin totta?"
Hän puhui kuin hourien.
"Poloinen!" ajatteli Leonardo. "Kuinka hän uskoo! Ken ties menettää hän vielä järkensä. Ja mitä minä hänelle teen? Miten voin sanoa hänelle totuuden?"
Tällä hetkellä kuului kovaa kolkutusta talon ulko-ovelta, sitten ääniä, askeleita, ja vihdoin samanlaista kolkutusta ateljeen lukitulle ovelle.
"Kuka hitto sieltä tulee? Niistähän on pääsemättömissä!" murahti seppä vihaisesti. "Kuka siellä? Mestari ei ole tavattavissa. Hän on matkustanut pois."
"Minä se olen, Astro! Minä – Luca Paccioli. Jumalan tähden, avaa pian!" Seppä päästi sisään munkin.
"Mikä teidän on, fra Luca?" kysyi taiteilija tarkastellen Pacciolin säikähtyneitä kasvoja.
"Ei minulla mitään hätää ole, messer Leonardo... vaikka, tosin, on minullakin, mutta siitä sitten... Nyt... oi, messer Leonardo! Teidän Kolossinne!... gascognelaiset jousimiehet... minä tulen juuri Castellosta, omin silmin näin... ranskalaiset hävittävät teidän Hevostanne... Tulkaa, tulkaa pian!"
"Mitä varten?" vastasi Leonardo levollisesti, vaikka hänen kasvonsa hieman kalpenivat. "Mitä me voimme tehdä?"
"Kuinka mitä? Hyvänen aika! Ette suinkaan te aio istua tuossa kädet ristissä sillaikaa kuin teidän parasta teostanne hävitetään. Minä kyllä tiedän, miten pääsemme sire de la Trémoillen puheille. Täytyy pyytää..."
"Emme kuitenkaan ennätä", virkkoi taiteilija.
"Kyllä ennätämme! Menemme vaan oikotietä, kasvitarhain kautta, aidan yli. Mutta pian!"
Munkki veti häntä mukanaan, ja melkein juosten he läksivät Milanon linnalle päin.
Matkalla fra Luca kertoi hänelle omista ikävyyksistään. Eräänä yönä olivat huovit murtautuneet kaniikin kellariin San Simplicianossa, missä fra Luca asui, juoneet itsensä humalaan ja alkaneet hurjastella. Eräästä kammiosta he olivat löytäneet kristallisia geometrisia kappaleita ja luullen niitä jonkinlaisiksi mustan magian taikakaluiksi särkeneet ne.
"Mitä pahaa minun viattomat lasikappaleeni ovat heille tehneet?" valitteli Paccioli.
Tultuaan linnan torille he näkivät Battiponten laskusillalla, Torre del Filarstin tornin luona, nuoren ranskalaisen keikarin seurueen ympäröimänä.
"Ma tre Gilles!" huudahti fra Luca ja selitti Leonardolle, että tämä ma tre Gilles oli linnunpyydystäjä, n.s. "houkuttelija", jonka toimena oli opettaa hänen kristillisimmän majesteettinsa kanarialintuja, harakoita, papukaijoja ja rastaita laulamaan, puhumaan ja tekemään kaikenlaisia temppuja. Hän oli varsin merkitsevä henkilö hovissa, ja huhuiltiin, että ma tre Gilles sai muutkin kuin harakat tanssimaan oman pillinsä mukaan. Paccioli oli jo kauan sitten aikonut lahjoittaa hänelle teoksensa "Jumalallinen sopusuhtaisuus" ja "Aritmetiikan summa" korukansiin sidottuina.
"Älkää millään muotoa huolehtiko minusta, fra Luca", sanoi Leonardo. "Menkää ma tre Gilles'in luo, minä kyllä tulen toimeen yksinkin."
"Ei, hänen luokseen sitten", virkkoi Paccioli hämillään. "Tai, malttakaahan! Minä käväisen tuotapikaa ma tre Gilles'in luona – kysäisen vain, minne hän on menossa, ja sitten paikalla tulen teidän luoksenne. Te menkää sillaikaa suoraa päätä sire de la Trémoille'n luo."
Nostettuaan ylös ruskean kaapunsa liepeet vikkelä munkki läksi hypähdellen juoksemaan kuninkaallisen lintuinhoukuttelijan perässä.
Leonardo astui Battinponten portin kautta Marskentälle – linnan sisäpihaan.
IV
Aamu oli sumuinen. Nuotiot olivat sammumaisillaan. Tori ja sen läheisyydessä olevat rakennukset, jotka olivat ahdetut täyteen tykkejä, tykinkuulia, leiriin kuuluvia tavaroita, kaurasäkkejä, olkikupoja ja lantakasoja, olivat muuttuneet yhdeksi suureksi kasarmiksi, talliksi ja kapakaksi. Kojujen ja paistinvartaitten ympärillä, tynnyrien ääressä, joista toiset olivat täysiä ja toiset, tyhjät, oli käännetty alassuin pelipöydiksi, kuului huutoja, naurun honotusta, sadattelua, lunastusta eri kielillä, jumalanpilkkaa ja juopuneitten laulua. Väliin kaikki vaikenivat, kun joku päälliköistä kulki ohi. Rumpu pärisi, reiniläisten ja schwabilaisten huovien vaskiset torvet kajahtelivat, Urin ja Unterwaldenin vapaista kanttoneista saapuneitten palkkasoturien alppitorvista soi alakuloinen paimenlaulu.
Päästyään keskelle toria taiteilija näki, että hänen Kolossinsa oli miltei vioittumaton.
Lombardian valloittaja, suuriherttua Francesco Attendolo Sforza, jonka kalju pää muistutti roomalaisen keisarin päätä ja jonka ilmeessä kuvastui jalopeuran voima ja ketun viekkaus, istui kuten ennenkin hevosen selässä, joka oli kohonnut takajaloilleen ja tallasi kavioittensa alle kaatuneen soturin.
Schwabilaiset pyssymiehet, graubündiläiset tarkka-ampujat, picardielaiset linkoojat ja gascognelaiset jännepyssymiehet tunkeilivat kuvapatsaan ympärillä ja huusivat vaivoin ymmärtäen toisiaan. Ruumiinliikkeistä, joilla he koettivat tehdä sanojaan ymmärrettävämmiksi, Leonardo huomasi, että oli kysymys ampumakilpailusta, jonka oli määrä tapahtua erään saksalaisen ja ranskalaisen tarkka-ampujan kesken. Heidän piti ampua vuoroon viidenkymmenen askeleen välimatkalta juotuaan neljä tuoppia väkevää viinaa. Maalina oli pikkuinen luomi Kolossin poskessa.
Välimatka mitattiin ja heitettiin arpaa siitä, kuka ampuisi ensiksi. Kaupustelijatar täytti viinatuopin. Saksalainen tyhjensi henkeään vetämättä säädetyt neljä tuoppia, asettui paikalleen, tähtäsi ja laukaisi, mutta ei osunut maaliin. Nuoli raapaisi poskea, lohkaisi reunan vasemmasta korvasta, mutta ei hipaissutkaan luomea.
Ranskalainen oli jo kohottanut olkapäätään vasten jännepyssynsä, kun väkijoukossa syntyi liikettä. Sotamiehet hajaantuivat antaen tietä loistaville airuille, jotka saattoivat ritaria. Tämä ajoi ohi kiinnittämättä huomiota sotamiesten huvitteluun.
"Kuka tuo on?" kysyi Leonardo vieressään seisovalta linkoojalta.
"Sire de la Trémoille."
"Vielä ei ole myöhäistä!" ajatteli taiteilija. "Pitää juosta hänen jälkeensä, pyytää..."
Mutta hän seisoi hievahtamatta paikallaan ja tunsi sellaista kykenemättömyyttä toimintaan, sellaista voittamatonta jähmettymistä ja tahdon lamautumista, että jos tällä hetkellä olisi ollut kysymyksessä vaikkapa hänen henkensä pelastus, niin hän ei olisi liikahuttanut sormeansakaan. Pelko, häpeä ja inho valtasivat hänet, kun hän ajatteli, että pitäisi tunkeutua palvelijain ja tallirenkien joukon läpi ja Luca Pacciolin tavoin juosta ylimyksen jälestä.
Gascognelainen laukaisi. Nuoli vingahti ja tunkeutui luomeen.
"Bigorre! Bigorre! Montjoie Saint-Denis!" huusivat sotamiehet innoissaan. "Ranska voitti!"
Tarkka-ampujat kokoontuivat Kolossin ympärille ja jatkoivat kilpailua.
Leonardo tahtoi poistua, mutta ei voinut liikahtaa paikaltaan, vaan katseli nöyrästi, aivan kuin olisi nähnyt kamalaa ja typerää unta, kuinka nyt joutui tuhon omaksi hänen elämänsä parhaitten kuudentoista vuoden luoma – kenties etevin kuvanveistos Praxiteleen ja Feidiaan ajoista asti.
Luotien, nuolien ja kivien sadellessa karisi savi irti hienon hiekan tavoin tahi suurina lohkareina ja hajosi tuuleen kuin pöly. Sisäiset kannattimet tulivat näkyviin muistuttaen rautaisen luurangon luita.
Aurinko pilkisti esille pilvien takaa. Sen iloisessa loisteessa näyttivät Kolossin jäännökset sitäkin surkeammilta: sankari istui päättömänä raajarikon hevosen selässä, valtikan tynkä eheänä säilyneessä kädessä; jalustassa näkyi kirjoitus: Ecce Deus!
Samassa kulki kenttää pitkin Ranskan kuninkaan ylipäällikkö, vanha marsalkka Jean Jacques Trivulce. Hän katsahti Kolossiin, pysähtyi hämmästyneenä, katsahti vielä kerran suojellen kädellään silmiään auringolta ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen kysyen:
"Mitä tämä on?"
"Monseigneur", lausui eräs luutnanteista matelevasti, "kapteeni George Coqueburne antoi omalla vastuullaan sotamiehille luvan..."
"Sforzan muistopatsas", huudahti marsalkka, "Leonardo da Vincin teos – gascognelaisten tarkka-ampujain maalitauluna!..."
Hän astui sotamiesten luo, jotka olivat niin innostuneet ampumiseen, etteivät nähneet mitään, tarttui picardielaista linkoojaa niskaan, kaatoi hänet maahan ja alkoi purkaa suustaan raivoisia haukkumasanoja.
Vanhan marsalkan kasvot tulivat punaisiksi, niskasuonet pullistuivat.
"Monseigneur", soperteli sotamies polvillaan ja väristen, "monseigneur, me emme tietäneet... Kapteeni Coqueburne..."
"Odottakaahan, koiran sikiöt", huusi Trivulce, "kyllä minä näytän teille kapteeni Coqueburnen! Hirtän teidät jokaisen korvistanne!..."
Miekka välähti. Hän heilautti sitä ja olisi iskenyt, mutta Leonardo tarttui vasemmalla kädellään hänen käteensä ranteen kohdalta niin voimakkaasti, että vaskinen päällyshiha litistyi.
Turhaan ponnisteli marsalkka vapauttaakseen kätensä. Hän katsahti hämmästyneenä Leonardoon.
"Kuka tämä on?" kysyi hän.
"Leonardo da Vinci", vastasi taiteilija tyynesti.
"Kuinka sinä uskallat!...", alkoi ukko raivostuneena, mutta vaikeni nähdessään taiteilijan kirkkaan katseen.
"Sinä siis olet Leonardo", lausui hän katsellen taiteilijan kasvoja. "Päästähän käteni. Hihanpäällys on vääntynyt. Siinäpä vasta voima! Oletpa rohkea mies..."
"Monsignore, rukoilen teitä, älkää olko vihainen, antakaa heille anteeksi!" lausui taiteilija kunnioittavasti.
Marsalkka katsoi vielä tarkkaavaisemmin häntä kasvoihin, hymähti ja puisteli päätään:
"Omituinen mies! He ovat turmelleet sinun parhaan teoksesi ja sinä pyydät armahtamaan heitä."
"Teidän korkeutenne! Jos te hirtätätte heidät kaikki, niin mitä hyötyä siitä on minulle ja minun teokselleni? He eivät tiedä mitä tekevät."
Ukko vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen älykkäistä, pienistä silmistään välähti hyväntahtoisuus.
"Kuulehan, messer Leonardo, yhtä asiaa minä en ymmärrä. Kuinka saatoit tässä seisoa ja katsella? Miksi et ole ilmoittanut asiasta, valittanut minulle tahi sire de la Trémoillelle? Luullakseni hän ajoi juuri äsken tästä ohi."
Leonardo loi silmänsä alas ja lausui änkyttäen ja punastuen kuin syyllinen:
"En ennättänyt... Minä en tunne sire de la Trémoillea ulkonäöltä..."
"Se oli vahinko", sanoi ukko katsellen sirpaleita. "Olisin antanut sata parasta miestäni Kolossistasi!..."
Palatessaan kotiin ja kulkiessaan sillan yli Bramanten kauniin loggian ohi, jossa Moro ja Leonardo olivat viimeisen kerran tavanneet toisensa, taiteilija näki ranskalaisten hovipoikien ja tallirenkien huvittelevan ampumalla kesyjä joutsenia, Milanon herttuan lemmikkejä. Veitikat ampuivat jousilla. Ahtaassa vallihaudassa, jota joka puolelta korkeat muurit ympäröivät, syöksähtelivät linnut sinne tänne kauhun vallassa. Mustassa vedessä uiskenteli valkeita untuvia ja höyheniä ja niiden keskellä kellui verisiä ruumiita. Haavoittunut joutsen päästi läpitunkevan valitushuudon, ojensi pitkän kaulansa ja värisytti heikkeneviä siipiään aivan kuin lähteäkseen lentoon ennen kuolemaansa.
Leonardo kääntyi poispäin ja kulki nopeasti ohi. Hänestä tuntui, että hän itse oli tuon joutsenen kaltainen.
V
Sunnuntaina lokakuun 6 päivänä lähti Ranskan kuningas Ludvig XII Milanoon. Hänen seurueessaan oli Cesare Borgia, Valentinen herttua, paavin poika. Matkueen kulkiessa tuomiokirkon torilta linnaan heiluttelivat Milanon kommuunin enkelit moitteettomasti siipiään.
Siitä päivästä asti kuin Kolossi hävitettiin ei Leonardo enää ollut välittänyt lentokoneesta. Astro yksin viimeisteli sen laitelmia. Taiteilijalla ei ollut sydäntä sanoa hänelle, että nämäkin siivet olivat kelpaamattomat. Seppäkin näytti välttelevän mestaria eikä ottanut puheeksi tulevaa lentomatkaa, katseli vain silloin tällöin salaa ja nuhtelevaisesti häntä ainoalla silmällään, jossa paloi surullinen, mieletön tuli.
Eräänä aamuna lokakuun 20 päivän tienoilla juoksi Paccioli Leonardon luo ilmoittamaan, että kuningas kutsuu häntä linnaan. Taiteilija lähti sinne vastenmielisesti. Hän oli huolissaan siipien epäonnistumisesta ja pelkäsi Astron saavan päähänsä, että kaikin mokomin oli lähdettävä lentoon, sekä joutuvan siten onnettomuuden uhriksi.
Kun Leonardo astui linnan mainehikkaisiin saleihin, otti Ludvig XII parhaillaan vastaan Milanon neuvosmiehiä ja syndikuksia.
Taiteilija katsahti tulevaan käskijäänsä, Ranskan kuninkaaseen.
Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään kuninkaallista. Vartalo oli hintelä ja heikko, hartiat kapeat, rinta sisään painunut. Kasvot, joissa oli rumia ryppyjä, olivat kärsivän näköiset, mutta eivät kärsimyksen jalostamat – ne olivat litteät ja hyvin tavalliset, ja niissä kuvastui porvarillinen kunnollisuus.
Valtaistuimen ylimmällä portaalla seisoi nuori, noin kaksikymmenvuotias mies. Hänen yllään oli musta puku, jonka koristeina oli vain muutamia jalokiviä ja kultaiset vitjat, jotka oli tehty pyhän arkkienkeli Mikaelin ritarimerkin päällyksistä. Hänellä oli pitkät, vaaleat hiukset ja pieni, hiukan kahtaalle jakautuva, punertava parta. Kasvot olivat tasaisesti kalpeat, silmät tummansiniset, ystävälliset ja älykkäät.
"Sanokaa, fra Luca", kuiskasi taiteilija seuralaiselleen, "kuka on tuo ylimys?"
"Paavin poika", vastasi munkki, "Cesare Borgia, Valentinon herttua."
Leonardo oli kuullut Cesaren konnantöistä. Vaikka selviä todistuksia ei ollutkaan olemassa, niin kaikki kuitenkin olivat varmat siitä, että hän oli murhannut veljensä Giovanni Borgian, koska hän ei halunnut olla nuorin, vaan tahtoi heittää pois kardinaalin viitan ja periä kirkon sotapäällikön, gonfalonieerin arvonimen. Liikkuipa vielä uskomattomampiakin huhuja, nimittäin että tuo Kainin teko johtui siitä, etteivät veljekset kilpailleet ainoastaan isän suosiosta, vaan heitä kannusti myöskin lihallinen himo, jonka esineenä oli heidän oma sisarensa, madonna Lucrezia.
"Se on mahdotonta", ajatteli Leonardo katsellessaan hänen rauhallisia kasvojaan ja viattomia silmiään.
Luultavasti tuntien itseään tähysteltävän Cesare katsahti ympärilleen, kumartui sitten vieressään seisovan kaunismuotoisen ukon puoleen, joka oli puettu pitkään, mustaan nuttuun ja joka varmaankin oli hänen sihteerinsä kuiskasi hänelle jotakin osoittaen Leonardoa ja saatuaan ukolta vastauksen katsoi tarkkaavaisesti taiteilijaa. Hieno hymy kulki yli Valentinon huulien. Ja samalla Leonardon valtasi tunne:
"Niin, kenties, kaikki on mahdollista – vieläpä pahempikin kuin mitä hänestä puhutaan!"
Syndikusten vanhin lopetti yksitoikkoisella äänellä lukemansa esityksen, astui valtaistuimen luo, lankesi polvilleen ja antoi kuninkaalle anomuksen. Ludvig pudotti vahingossa pergamenttikäärön. Anoja kiiruhti nostamaan sitä. Mutta Cesare antoi hänelle merkin, nosti nopealla ja luontevalla liikkeellä käärön maasta ja antoi kumartaen sen kuninkaalle.
"Lurjus!" kuiskasi vihaisesti joku ranskalaisten ylimysten joukossa Leonardon selän takana. – "Ilostui ja hyppäsi esiin!"
"Olette oikeassa, messere", yhtyi joku toinen puheeseen. "Paavin poika toimittaa oivallisesti palvelijan virkaa. Jospa vain olisitte näkemässä, kuinka hän aamulla kuninkaan pukeutuessa tätä palvelee, lämmittää hänen paitaansa. Kyllä kai hän olisi valmis vaikka tallia puhdistamaan!"
Taiteilija oli huomannut Cesaren matelevaisen liikkeen, mutta hänestä se näytti pikemmin peloittavalta kuin innoittavalta. Se oli petoeläimen kavalaa ystävällisyyttä.
Tällä välin Paccioli puuhaili, hätäili, töykki seuralaistaan kylkeen. Mutta nähtyään, että Leonardo kainoudessaan luultavasti seisoisi koko päivän ihmisjoukossa osaamatta kiinnittää kuninkaan huomiota, hän ryhtyi ponteviin toimenpiteisiin, otti häntä kädestä kiinni ja syvään kumartaen esitti taiteilijan kuninkaalle sihisten peräkkäin arvonimiä: stupendissimo, prestantissimo, invicissimo.
Ludvig otti puheeksi Herran ehtoollisen. Hän kehui tapaa, jolla apostolit oli kuvattu, mutta enimmän ihastusta hänessä herätti laen perspektiivi.
Fra Luca odotti joka hetki, että hänen majesteettinsa pyytää Leonardoa palvelukseensa. Mutta sisälle astui hovipoika ja antoi kuninkaalle kirjeen, joka juuri oli saapunut Ranskasta.
Kuningas tunsi vaimonsa, rakkaan Annan käsialan. Kirje sisälsi tiedon, että kuningatar oli saanut perillisen.
Ylimykset alkoivat onnitella häntä. Väkijoukko työnsi Leonardon ja Pacciolin syrjään. Kuningas katsahti heihin, näytti muistavan ja tahtovan jotakin sanoa, mutta unohti taas samassa, pyysi ystävällisesti naisia heti kohta juomaan maljan äskensyntyneen kunniaksi ja meni toiseen saliin.
Paccioli otti seuralaistaan kädestä ja veti hänet mukanaan.
"Pian! Pian!"
"Ei, fra Luca", vastasi Leonardo rauhallisesti. "Kiitän teitä puuhistanne. Mutta minä en rupea muistuttelemaan itsestäni. Hänen majesteettinsa ei jouda nyt minua ajattelemaan."
Ja hän lähti pois linnasta.
Battiponten nostosillalla linnan eteläisellä portilla saavutti hänet Cesare Borgian sihteeri messer Agapito. Tämä tarjosi hänelle herttuan nimessä "ylirakentajan" tointa, samaa virkaa, mikä Leonardolla oli ollut Moron luona.
Taiteilija lupasi antaa vastauksen muutaman päivän kuluttua.
Lähestyessään kotiaan hän näki jo kaukaa kadulla väkijoukon ja kiiruhti kulkuaan. Giovanni, Marco, Salaino ja Cesare kantoivat, luultavasti paarien puutteessa, uuden lentokoneen suurella, rutistuneella ja särkyneellä siivellä, joka muistutti jättiläispääskyn siipeä, toveriansa seppä Astro da Peretolaa, jonka vaatteet olivat repeytyneet ja veriset ja kasvot kalmankalpeat.
Oli tapahtunut se, mitä mestari oli pelännyt. Seppä oli päättänyt koettaa siipiä, lähtenyt lentoon, heilauttanut niitä pari kertaa ja pudonnut alas. Hän olisi murskautunut kuoliaaksi, jos ei koneen toinen siipi olisi tarttunut puun oksaan.
Leonardo auttoi sairaan kantamista sisälle ja laittoi hänet varovasti vuoteeseen. Kun hän kumartui sairaan puoleen tutkimaan haavoja, niin Astro tuli tajuihinsa, katsahti äärettömän rukoilevasti Leonardoon ja kuiskasi:
"Antakaa anteeksi, mestari!"
VI
Marraskuun alkupäivinä, sen jälkeen kun oli pidetty suurenmoiset juhlat äskensyntyneen kunniaksi, otti Ludvig XII vastaan milanolaisten uskollisuudenvalan, nimitti Lombardian käskynhaltijaksi marsalkka Trivulcen ja lähti Ranskaan.
Tuomiokirkossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus Pyhälle Hengelle. Kaupunkiin oli palautettu rauha, mutta se oli vain näennäinen. Kansa vihasi Trivulcea hänen julmuutensa ja kavaluutensa takia. Moron puoluelaiset kiihoittivat rahvasta kapinaan ja levittivät salaisia kirjeitä. Ne, jotka aivan äskettäin olivat pilkkapuhein ja soimauksin saattaneet häntä maanpakoon, muistelivat häntä nyt parhaimpana hallitsijoistaan.
Tammikuun loppupäivinä hävitti väkijoukko Ticinon portilla ranskalaisten veronkantajain pöydät. Samana päivänä muuan ranskalainen sotamies koetti raiskata nuoren lombardialaisen maalaistytön. Tyttö löi puolustautuessaan väkivallan tekijää luudalla vasten kasvoja. Sotamies uhkasi häntä kirveellä. Tytön isä kuuli huudot ja juoksi apuun keppi kädessä. Ranskalainen surmasi ukon. Paikalle kokoontunut väkijoukko tappoi sotamiehen. Ranskalaiset hyökkäsivät lombardialaisten kimppuun, tappoivat paljon kansaa ja raastoivat kylän tyhjäksi. Milanossa teki tieto tästä saman vaikutukseni kuin kipinä, joka putoaa ruutiin. Väkijoukko tukkesi torit, kadut ja kauppahallit ja huusi raivoissaan:
"Alas kuningas! Alas käskynhaltija! Tappakaa, tappakaa ranskalaiset! Eläköön Moro!"
Trivulcella oli liian vähän väkeä puolustautuakseen kaupungin kolmeasataatuhatta asukasta vastaan. Hän antoi asettaa tykkejä torniin, jota väliaikaisesti oli käytetty tuomiokirkon kellotapulina, käänsi niiden suut väkijoukkoa kohti, käski ampumaan heti kun merkki annettiin ja astui ulos tehdäkseen viimeisen sovintoyrityksen kansanjoukon kanssa. Rahvas oli vähältä tappaa hänet ja ajoi hänet raatihuoneelle, jossa hänet olisi hukka perinyt, jos ei linnasta ajoissa olisi tullut avuksi joukko sveitsiläisiä palkkasotureita kapteeninsa johdolla.
Nyt seurasi murhapolttoja, murhia, ryöstöjä, kidutuksia sekä kapinoitsijain käsiin joutuneitten ranskalaisten ja ranskalaismielisiksi epäiltyjen omien kansalaisten teloituksia.
Yöllä helmikuun 1 päivää vasten poistui Trivulce salaa linnasta jättäen sen puolustuksen kapteeni d'Espin ja Codebecardin tehtäväksi. Samana yönä ottivat Comon kaupungin asukkaat ilomielin vastaan Moron, joka oli palannut Saksasta. Milanon asukkaat odottivat häntä pelastajanaan.
Leonardo oli viimeisinä kapinapäivinä peläten tykinkuulia, jotka olivat särkeneet muutamia lähitaloja, muuttanut asumaan kellariinsa ja taitavasti laittanut sinne tulisijoja, savujohtoja ja muutamia asuinhuoneita. Sinne vietiin aivan kuin pikku linnoitukseen kaikki arvokkaat kappaleet talosta: taulut, piirustukset, käsikirjoitukset, kirjat, tieteelliset apuneuvot.
Tähän aikaan hän lopullisesti päätti astua Cesare Borgian palvelukseen. Mutta ennen lähtöään Romagnaan, jonne hänen messer Agapiton kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli saavuttava viimeistään kesällä vuonna 1500, hän aikoi mennä vanhan ystävänsä Girolamo Melzin luo odottaakseen sodan ja kapinan vaarallisten aikojen ohimenoa tämän syrjäisessä huvilassa Vapriossa Milanon läheisyydessä.
Aamulla helmikuun 2 päivänä, kynttilänpäivänä, juoksi fra Luca Paccioli taiteilijan luo ja ilmoitti, että linnassa oli vedenpaisumus. Milanolainen Luigi da Porto, joka oli ollut ranskalaisten palveluksessa, oli paennut kapinoitsijain puolelle ja avannut yöllä kanavien sulut, niin että vallihaudat täyttyivät vedellä. Vesi rupesi tulvimaan, peitti puistossa olevan myllyn ja tunkeutui kellareihin, joissa säilytettiin ruutia, voita, leipää, viiniä ja muita varastoja, niin että jos ranskalaiset eivät olisi ennättäneet suurella vaivalla pelastaa vedestä osaa niistä, niin nälkä olisi pakoittanut heidät antautumaan, mitä messer Luigi oli toivonutkin. Lähellä linnaa Vercellan portin luona olevassa alavassa esikaupungissa oli vesi noussut yli kanavien äyräitten ja sen alle oli jäänyt se suolle rakennettu kaupunginosa, jossa Delle Grazien luostari sijaitsi. Fra Luca lausui taiteilijalle pelkäävänsä, että vesi ehkä oli vahingoittanut Herran ehtoollista, ja ehdotti, että he menisivät katsomaan, oliko kuva säilynyt vahingoittumattomana.
Tekeytyen välinpitämättömäksi Leonardo vastasi, ettei hänellä nyt ollut aikaa ja ettei hän pelännyt Herran ehtoollisen kohtaloa, sillä kuva oli muka niin korkealla, ettei kosteus voinut sitä vahingoittaa. Mutta heti Pacciolin mentyä Leonardo juoksi luostariin.
Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, niin hän näki tiililattialla likalätäköitä – vedenpaisumuksen jälkiä. Haisi kostealta. Eräs munkeista sanoi, että vesi oli noussut neljänneskyynärän verran.
Leonardo astui seinän luo, jossa Herran ehtoollinen oli.
Värit näyttivät säilyttäneen kirkkautensa.
Ne olivat kuulakat ja vienot – ei vesivärejä kuten tavallisissa seinämaalauksissa, vaan öljyvärejä, jotka hän itse oli keksinyt. Hän oli laittanut seinänkin erityisellä tavalla: pannut pohjaksi savikerroksen, johon oli sekoitettu katajavernissaa ja oliiviöljyä ja laittanut tämän pohjakerroksen päälle toisen kivikitistä, pihkasta ja kipsistä. Kokeneet mestarit ennustivat, että öljyvärit eivät ole kestäviä kostealla seinällä, joka on rakennettu alavalle suolle. Mutta Leonardo, jolla oli voittamaton halu kokeilla ja etsiä uusia uria taiteessa, jätti itsepintaisesti neuvot ja varoitukset huomioon ottamatta. Seinämaalauksesta vesiväreillä vieroitti häntä sekin, että äsken valmistuneella, kostealla kalkkikerroksella työskenteleminen vaatii nopeutta ja päättäväisyyttä, juuri niitä ominaisuuksia, jotka häneltä puuttuivat. "Taiteilija, joka ei epäile, ei pääse pitkälle", vakuutti hän. Nuo hänen mielestään välttämättömät epäilyt, epäröimiset, korjaukset, umpimähkäiset etsimiset ja ääretön hitaus työssä saattoivat tulla kysymykseen ainoastaan öljyväreillä maalatessa.
Hän kumartui seinää kohti ja katseli suurennuslasilla kuvan pintaa. Yhtäkkiä hän näki vasemmassa alanurkassa pöytäliinan alapuolella Bartolomeuksen jalkain juuressa pienen halkeaman ja sen vieressä hiukan vaalenneitten värien päällä sametinhienon, huurua muistuttavan, valkoisen hometäplän.
Hän kalpeni. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä ja jatkoi entistä tarkkaavaisemmin tarkasteluaan.
Alempi savinen pohjakerros oli kosteuden vaikutuksesta kouristunut ja irtautunut seinästä sekä kohottanut päällä olevaa kipsikerrosta ynnä sen pinnalla olevaa ohutta värikuorta sekä tehnyt siihen paljain silmin näkymättömiä halkeamia, joitten läpi vanhojen, honkaisten tiilikivien salpietarinsekainen kosteus tihkui esille.
Herran ehtoollisen kohtalo oli ratkaistu. Vaikkapa itse taiteilija ei saisikaan nähdä värien vaalistumista, sillä ne saattoivat säilyä vielä noin neljäkymmentä tahi viisikymmentä vuotta, niin kamala totuus kuitenkin oli, että hänen paras teoksensa oli tuhon oma.
Ennen lähtöään hän katsahti vielä kerran Kristuksen haamuun, ja yhtäkkiä, aivan kuin nyt vasta olisi nähnyt sen ensi kerran, hän ymmärsi, miten kallis tämä teos hänelle oli.
Herran ehtoollisen ja Kolossin turmeltuminen katkaisi viimeisetkin siteet, jotka yhdistivät häntä eläviin ihmisiin, – jos ei lähimäisiin, niin ainakin vieraampiin. Nyt hänen yksinäisyytensä tuli entistä toivottomammaksi. Kolossin savi hajoaa tomuna tuuleen. Seinällä, jossa oli Vapahtajan kuva, peittää home tummat aukot, joista maali on pois lohjennut. Kaikki, mikä häntä elähdytti, katoaa kuin varjo.
Hän palasi kotiinsa, meni kellarikerrokseensa ja pysähtyi läpikulkiessaan vähäksi aikaa huoneeseen, jossa Astro makasi. Beltraffio laittoi sairaalle kylmiä kääreitä.
"Onko taas kuumetta?" kysyi mestari.
"On, hän hourailee."
Leonardo kumartui tarkastamaan siteitä ja kuunteli sairaan nopeata, sekavaa lepertelyä.
"Korkeammalle, korkeammalle. Suoraan aurinkoon. Kunhan ei polttaisi siipiään. Pienikö? Mistä? Mikä sinun nimesi on? Mekaniikka? En ole koskaan kuullut, että perkelettä nimitetään Mekaniikaksi. Mitä siinä ikeniäsi irvistelet?... No, annahan jo olla. Olet jo tarpeeksi leikitellyt. Vetää, vetää... En voi, odota, annahan kun huokaan... Oh, kuolema tulee!..."
Kauhun kiljahdus kohosi hänen rinnastaan. Hänestä tuntui kuin hän syöksyisi syvyyteen.
Sitten hän taas alkoi nopeasti mutista:
"Ei, ei, älkää naurako hänelle. Syy on minun. Hän sanoi, että siivet eivät olleet valmiit. Se on lopussa... Häväissyt, häväissyt olen mestarin!... Kuuletteko! Mitä se on? Tiedän, se on siitä samasta, pienestä, kaikkein raskaimmasta perkeleestä – Mekaniikasta!..."
"Ja perkele vei hänet Jerusalemiin", jatkoi sairas laulavalla äänellä niinkuin kirkossa luetaan, "ja asetti hänet temppelin harjalle ja sanoi hänelle: jos olet Jumalan poika, niin heittäydy tästä alas. Sillä kirjoitettu on: hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, ja he kantavat sinua käsillään, niin ettet jalkaasi kiveen loukkaa... Mutta nytpä en muistakaan, mitä hän vastasi perkeleelle, Mekaniikalle. Etkö sinä Giovanni muista?"
Hän loi Beltraffioon melkein täydessä tajussa olevan katseen.
Giovanni oli vaiti luullen hänen yhä hourivan.
"Etkö muista?" kyseli Astro yhä.
Rauhoittaakseen häntä Giovanni lausui Luukkaan evankeliumin neljännen luvun kahdennentoista värssyn:
"Jeesus Kristus vastasi hänelle sanoen: sanottu on, älä kiusaa Herraa Jumalaasi!"
"Älä kiusaa Herraa Jumalaasi!" toisti sairas kuvaamattoman tuntehikkaasti, mutta alkoi samassa taas houria:
"Sinistä, sinistä, ei pilven hattaraakaan... Aurinkoa ei ole eikä tulekaan, yllä ja alla on vain sininen taivas. Eikä siipiäkään tarvita. Oi, jospa mestari tietäisi, kuinka hauskaa, kuinka pehmoista on pudota taivaaseen!..."
Leonardo katseli ja ajatteli:
"Minun takiani, minun takiani hänkin joutui tuhon omaksi! Olen vietellyt yhden noista pienimmistä, olen silmännyt hänet kuten Giovanninkin!..."
Hän pani kätensä Astron polttavalle otsalle. Sairas vaikeni vähitellen ja vaipui uneen.
Leonardo meni maanalaiseen koppiinsa, sytytti kynttilän ja syventyi laskuihinsa.
Välttääkseen uusia virheitä siipien rakentamisessa hän tutki tuulen mekaniikkaa, ilmavirtoja, tarkastamalla aaltojen mekaniikkaa, veden virtaamista.
"Jos sinä heität kaksi yhtä suurta kiveä tyyneen veteen jonkun matkan päähän toisistaan", kirjoitti hän päiväkirjaansa, "niin veden pinnalle ilmestyy kaksi ulospäin etenevää kehää. Kysytään: kun kehät yhä laajeten vihdoin kohtaavat toisensa, niin tunkeutuvatko ne toistensa sisälle leikaten toisiaan vai kimmoavatko aallot kosketuspisteissä takaisin muodostaen yhtä suuria kulmia?"
Yksinkertaisuus, jolla luonto ratkaisi tämän mekaniikan tehtävän, viehätti häntä niin suuresti, että hän kirjoitti reunustaan:
"Questo e bellissimo, questo e sottile! Siinä on mitä ihanin ja hienoin kysymys!"
"Vastaan kokemuksen perusteella", hän jatkoi. "Kehät leikkaavat toisiaan eivätkä sula yhteen eivätkä sekaannu toisiinsa, vaan pysyy niiden keskipisteinä kaiken aikaa ne kaksi paikkaa, joihin kivet heitettiin."
Laskujen avulla hän tuli vakuutetuksi, että matematiikka järjen sisällisen välttämättömyyden lakien mukaan vahvisti todeksi mekaniikan luonnollisen välttämättömyyden.
Tunti toisensa jälkeen kului huomaamatta. Tuli ilta.
Syötyään illallisen ja vietettyään lepohetken keskustelemalla oppilaittensa kanssa Leonardo ryhtyi uudelleen työhön.
Vanhastaan tuttu ajatusten terävyys ja selvyys antoi hänen aavistaa, että hän kohta oli keksivä jotakin tärkeätä.
"Katso, kuinka tuuli pellolla ajaa aaltoja ruislaihoa pitkin, kuinka ne väreilevät seuraten toisiaan, mutta varret eivät siirry paikoiltaan, vaikka taipuvat. Niin aallotkin juoksevat liikkumattoman veden pinnalla. Tuota veteen heitetyn kiven tahi tuulen synnyttämää karehtimista olisi pikemmin nimitettävä veden värisemiseksi kuin liikkeeksi. Tästä tulee vakuutetuksi, jos heittää oljenkorren etenevään aaltokehään ja tarkastaa, kuinka se siinä keinuu liikkumatta eteenpäin."
Oljenkorrella tehty koe muistutti hänelle mieleen toisen samantapaisen kokeen, jonka hän oli tehnyt tutkiessaan äänen etenemisen lakeja. Hän käänsi muutamia lehtiä ja luki päiväkirjastaan:
"Kellon kumahdukseen vastaa toinen, lähellä oleva kello heikolla värinällä ja kuminalla. Soiva luutun kieli panee lähellä olevassa luutussa saman äänen soimaan, ja jos sen päälle pannaan oljenkorsi, niin nähdään sen värisevän."
Sanomatonta liikutusta tuntien hän aavisti, että näiden kahden niin erilaisen ilmiön välillä oli yhteyttä, – että oli olemassa kokonainen tuntematon tiedon maailma värähtelevien oljenkorsien välillä, joista toinen keinui aalloilla, toinen soittimen kielellä.
Ja salaman tavoin välähti yhtäkkiä häikäisevä ajatus hänen päähänsä:
"Sama mekaniikan laki vallitsee kummassakin tapauksessa. Niinkuin veteen heitetyn kiven synnyttämät aallot veden pinnalla, samoin ääniaallotkin leviävät ilmassa kulkien toistensa yli, mutta sekaantumatta ja säilyttäen keskipisteenään paikan, jossa kukin ääni syntyi. – Entä valo? Kuten kaiku on äänen heijastus, samoin valon heijastus kuvastimesta on valon kaiku. Sama mekaniikan laki on kaikissa voiman ilmenemismuodoissa. Sinun tahtosi ja oikeamielisyytesi esiintyy siinä, sinä Ensimmäinen Liikkeellepanija: tulokulma on yhtä suuri kuin heijastuskulma!"
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä paloivat. Hän tunsi uudestaan ja tällä kertaa niin peloittavan läheltä, ettei sellaista ennen ollut tapahtunut, katselevansa pohjattomaan syvyyteen, jonne yksikään kuolevaisista ei ennen häntä ollut katsonut. Hän tiesi, että tämä keksintö, jos kokemus sen vahvistaa todeksi, on suurin mekaniikan alalla Arkimedeen ajoista asti.
Kaksi kuukautta sitten, kun Leonardo oli saanut messer Guido Berardilta kirjeen, jossa kerrottiin äsken Eurooppaan tullut tieto, että Vasco da Gama oli purjehtinut kahden valtameren yli, kiertänyt Afrikan eteläisen niemen ja löytänyt uuden tien Intiaan, hän oli tuntenut kateutta. Mutta nyt oli hänellä oikeus sanoa, että hän oli tehnyt suuremman löydön kuin Columbus ja Vasco da Gama ja nähnyt uuden taivaan ja uuden maan paljon salaperäisemmässä etäisyydessä.
Seinän takaa kuului sairaan voihke. Taiteilija kuunteli ja samassa hänen mieleensä johtuivat vastoinkäymisensä – Kolossin häviö, Herran ehtoollisen turmeltuminen, Astron typerä ja kamala putoaminen.
"Meneeköhän", ajatteli hän, "tämäkin keksintö hukkaan yhtä jäljettömästi ja kunniaa tuottamatta kuin kaikki muukin, mitä minä teen? Eikö kukaan koskaan kuule minun ääntäni ja jäänkö minä ainaiseksi yksin kuten nytkin – pimeään maanalaiseen komeroon aivankuin elävänä haudattu, – mielessä unelmat siipien luomisesta?"
Mutta nämä ajatukset eivät saaneet tukahdutetuksi hänen riemuaan.
"Mitäpä siitä, jos olen yksin. Mitäpä siitä, että peityn äänettömään unohdukseen. Mitäpä, vaikka kukaan ei koskaan saakaan tietää. Minä tiedän!"
Niin mahtava voiman ja voiton tunne täytti hänen sielunsa, kuin siivet, joita hän koko elämänsä ajan oli halunnut, jo olisivat luodut ja hän olisi kohoamassa korkeuteen.
Olo maan alla alkoi tuntua ahtaalta, hän kaipasi taivasta ja avaruutta.
Hän lähti ulos ja suuntasi kulkunsa tuomiokirkon toria kohti.
VII
Yö oli kirkas ja kuutamoinen. Talojen kattojen yläpuolella leimahteli tulipalojen savunsekainen, punainen kajastus. Kuta lähemmäksi saavuttiin kaupungin keskustaa, Broletto toria, sitä sankemmaksi tuli väkijoukko. Milloin kuun sinisessä valossa, milloin tulisoihtujen punaisessa hohteessa sukelsi näkyviin raivon vääristämiä kasvoja, vilahteli valkeita, punaisilla risteillä varustettuja Milanon kommuunin lippuja ja salkoja, joihin oli ripustettu lyhtyjä, musketteja, paimentorvia, nuijia, piikkejä, metsästyskeihäitä, viikatteita, hankoja, paaluja. Ihmiset hyörivät muurahaisten tavoin auttaen härkiä vetämään suurta, vanhanaikaista bombardia, joka oli tehty rautavanteilla yhdistetyistä tynnyrilaudoista. Hätäkello kaikui. Tykit jyrisivät. Linnoitukseen sulkeutuneet ranskalaiset palkkasoturit ampuivat Milanon katuja. He kehuivat, etteivät antaudu ennenkuin kaupunki on hävitetty maan tasalle. Kellojen soittoon ja tykkien jyrinään yhtyi kansan loppumaton kirkuna:
"Surma, surma ranskalaisille! Alas kuningas! Eläköön Moro!"
Kaikki, mitä Leonardo näki, oli kuin kamalaa ja mieletöntä unta. Brolettossa itäisen portin luona Kalatorilla hirtettiin parhaillaan vangiksi joutunutta picardielaista rumpalia kuudentoista ikäistä poikaa. Hän seisoi tikapuilla, jotka oli asetettu seinää vasten. Iloinen irvihammas, kullanompelija Mascarello toimitti teloittajan virkaa. Hän kiersi nuoran vangin kaulan ympärille, näpähytti häntä sormillaan päähän ja lausui veitikkamaisen juhlallisesti:
"Herran palvelija, ranskalainen jalkamies Jänö-jussi liikanimeltä Pupu, pikku poikanen, korotetaan hamppunauhan ritarikunnan jäseneksi. Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!"
"Aamen!" vastasi väkijoukko.
Rumpali ei nähtävästi oikein ymmärtänyt, mitä hänelle tapahtui, vilkutti nopeasti silmiään niinkuin lapset, jotka ovat rupeamaisillaan itkemään, painautui kokoon ja väänteli hoikkaa kaulaansa laitellen silmukkaa mukavammaksi. Viime hetkessä hän yhtäkkiä ikäänkuin selvisi ällistyksestään, käänsi väkijoukkoon päin hämmästyneet, kauniit kasvonsa, jotka yhtäkkiä olivat kalvenneet, ja koetti sanoa jotakin, pyytää jotakin. Mutta väkijoukko alkoi kiljua. Poika viittasi veltosti ja nöyrästi kädellään, otti poveltaan siniseen nauhaan kiinnitetyn pienen hopearistin – siskon tahi äidin lahjoittaman – suuteli sitä kiireesti ja teki ristinmerkin. Mascarello sysäsi hänet alas tikapuilta ja huudahti iloisesti:
"No, hamppunauhan ritarikunnan ritari, pistäpä nyt ranskalaiseksi tanssiksi!"
Kaikkien nauraessa pojan ruumis jäi riippumaan tulisoihdun kannattimen koukkuun ja värähteli kuolonkamppauksessa niinkuin olisi tosiaankin ruvennut tanssimaan.
Kuljettuaan muutamia askeleita eteenpäin Leonardo näki ryysyihin puetun eukon, joka seisoi kadulla vanhan talorähjän edessä, minkä tykinkuulat juuri olivat hajoittaneet. Hänen ympärillään oli suuri läjä keittiöastioita, talouskaluja, patjoja ja tyynyjä. Paljaita, luisevia käsiään ojennellen hän vaikerteli:
"Voi, voi, voi! Auttakaa!"
"Mikä sinua vaivaa, täti kulta?" kysyi suutari Corbolo.
"Poika, poika on musertunut! Hän makasi vuoteessa... Lattia sortui... Kenties hän on vielä hengissä... Voi, voi, voi! Auttakaa!..."
Valurautainen tykinkuula halkaisi vinkuen ja viheltäen ilmaa ja jysähti talon vinossa olevaan kattoon. Hirret rusahtivat. Pölypatsas kohosi korkealle ilmaan. Katto sortui ja nainen vaikeni.
Leonardo meni raatihuoneen luo. Rahanvaihtajien puotien läheisyydessä muuan opiskelevainen, luultavasti Pavian yliopiston ylioppilas, seisoi penkillä ja piti puhetta kansan mahdista, köyhien ja rikkaitten tasa-arvoisuudesta, tyrannien kukistuksesta. Väkijoukko kuunteli epäluuloisesti.
"Kansalaiset!" huusi puhuja heiluttaen veistä, jota hän tavallisissa oloissa käytti rauhallisiin tarkoituksiin – sulkakynien teroittamiseen, valkoisen aivomakkaran, cervellatan, leikkaamiseen ja nuolten lävistämien sydämien sekä ravintolan nymfien nimien piirtelemiseen jalavien kylkeen kaupungin ulkopuolella olevassa lehdossa – mutta jota hän nyt nimitti 'Nemesiksen tikariksi'. "Kansalaiset, kuolkaamme vapauden puolesta! Kostuttakaamme Nemesiksen tikari tyrannien veressä! Eläköön tasavalta!"
"Mitä se siinä lörpöttää?" kuului ääniä väkijoukosta. "Kyllä me tiedämme, millaista vapautta te ajattelette, petturit, ranskalaiset vakoojat! Hiiteen tasavalta! Eläköön herttua! Pieksäkää kavaltaja!"
Kun puhuja alkoi selittää ajatustaan klassillisilla vertauksilla sekä siteeraamalla Ciceroa, Tacitusta ja Liviusta, niin hänet vedettiin alas penkiltä, paiskattiin maahan ja piestiin huutaen:
"Tuosta saat vapaudesta, tuossa on sinulle tasavallasta! Kas niin, veikkoset, antakaa hänelle niskaan! Et sinä meitä pimitä! Saatpa nähdä, sopiiko yllyttää kansaa kapinaan laillista herttuata vastaan!"
Tultuaan Arengon torille Leonardo näki tuomiokirkon valkeat, vuotokiven näköiset huiput ja tornit kaksinkertaisessa valaistuksessa, kuun sinisessä ja tulipalojen ruskotuksen punaisessa valossa.
Arkkipiispan palatsin edustalla kuului vaikerrusta väkijoukosta, joka oli kuin yhteen litistetty ruumiskasa.
"Mitä se on?" kysyi taiteilija vanhalta käsityöläiseltä, jonka hyväntahtoiset ja surumieliset kasvot ilmaisivat! pelästystä.
"Kukapa niistä selvän saa? Tuskin tietänevät itsekään! Sanovat, että se on ranskalaisten lahjoma vakooja, kauppahallivikario, messer Jacopo Crotto. Kerrotaan hänen syöttäneen kansalle myrkytettyjä ruokatavaroita. Mutta saattaahan se olla joku muukin. Sitä piestään, joka ensimmäiseksi käsiin sattuu. Se on hirmuista. Voi, Herra Jeesus Kristus, armahda meitä syntisiä!"
Ruumisläjästä hypähti esille lasinpuhaltaja Gorgolio heiluttaen voitonmerkin tavoin pitkää seivästä, jonka nenään oli pistetty verinen pää.
Katupoika Farfanicchio juoksi hyppien hänen jälestään ja vikisi osoittaen päätä:
"Koiralle koiran kuolema! Surma kavaltajille!"
Ukko teki hurskaasti ristinmerkin ja lausui rukouksen sanat:
"A furore populi libera nos, Domine! Varjele meitä kansan raivolta, Herra!"
Linnasta päin alkoi kuulua torven törähdyksiä, rumpujen pärinää, ammuntaa ja ryntäävien sotamiesten huutoja. Samassa jyrähti linnan valleilta niin voimakas laukaus, että maa vapisi ja koko kaupunki näytti luhistuvan. Oli ammuttu laukaus kuuluisalla jättiläistykillä, vaskisella hirviöllä, jota ranskalaiset kutsuivat nimellä "Margot la Folle", saksalaiset "die tolle Grete", hullu Margareeta.
Kuula sattui Borgo Novon tuolla puolen palavaan taloon. Tulipatsas kohosi öistä taivasta kohti. Punainen valo valaisi toria ja kuun vieno hohde katosi.
Ihmiset syöksähtelivät ja juoksentelivat edestakaisin kuin mustat varjot kauhun valtaamina.
Leonardo katseli noita aaveitten kaltaisia ihmisiä.
Joka kerta kun hänen mieleensä johtui keksintönsä, hän oli näkevinään tulen välkkeessä, kansanjoukon huudoissa, hätäkellon kajahtelussa ja tykkien jyrinässä äänten ja valon hiljaiset aallot, jotka sulavasti keinuen niinkuin vesi, jonka siihen heitetty kivi on pannut karehtimaan, levisivät ilmassa risteillen, mutta sulamatta toisiinsa ja säilyttäen keskipisteenään sen kohdan, mistä saivat alkunsa. Ja suuri riemu täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että ihmiset eivät mitenkään koskaan voi tehdä loppua tuosta tarkoituksettomasta leikistä, tuosta loppumattomien ja näkymättömien aaltojen harmoniasta, eivätkä hävittää mekaniikan lakia, joka hallitsee kaikkea niinkuin Luojan yhtenäinen tahto, oikeudenmukaisuuden lakia: – tulokulma on yhtä suuri kuin heijastuskulma.
Sanat, jotka hän aikoinaan oli kirjoittanut päiväkirjaansa ja sitten niin monesti toistanut, kaikuivat taas hänen sielussaan:
"O mirabile giustizia di te, primo Motore! Oi ihmeteltävää oikeamielisyyttäsi, sinä liikkeen alkuunpanija! Et sinä muuta minkään voiman välttämättömien vaikutusten järjestystä ja laatua. Oi jumalallinen välttämättömyys, sinä pakoitat kaikki seuraukset johtumaan lyhyintä tietä niiden syistä."
Keskellä järkensä menettänyttä väkijoukkoa oli taiteilijan sydämessä mietiskelyn ikuinen rauha, joka oli kuin kuun vieno loiste tulipalojen ruskotuksen yllä.
Aamulla helmikuun 4 päivänä 1500 Moro tuli Milanoon Porta Novan kautta.
Edellisenä päivänä oli Leonardo lähtenyt Melzin huvilaan Vaprioon.
VIII
Girolamo Melzi palveli Sforzan hovissa. Kun hänen vaimonsa noin kymmenen vuotta takaperin oli kuollut oli hän jättänyt virkansa hovissa, asettunut syrjäiseen huvilaansa Alppien juurella, noin viiden tunnin matkan päähän koilliseen Milanosta, ja eli siellä filosofin elämää kaukana maailman melskeestä viljellen omin käsin puutarhaansa ja opiskellen salaisia tieteitä sekä musiikkia, jota hän innokkaasti harrasti. Kerrottiin messer Girolamon harjoittavan noituutta manatakseen haudantakaisesta maailmasta esille vaimovainajansa haamun.
Alkemisti Galeotto Sacrobosco ja fra Luca Paccioli olivat usein hänen vierainaan ja he viettivät yökausia väitellen salaperäisistä Platon aatteista ja Pytagoraan lukujen laeista, jotka musiikilla hallitsevat tähtitarhoja. Enimmän iloa tuottivat isännälle kuitenkin Leonardon käynnit.
Työskennellessään kanavanrakennushommissa oli taiteilija usein oleskellut näillä seuduin ja mieltynyt tuohon ihanaan huvilaan.
Vaprio sijaitsi Adda-joen jyrkällä vasemmalla rannalla. Kanava oli joen ja puutarhan välillä. Addan vuolas virta oli siinä vaimennettu portaitten avulla. Kuului veden yhtämittainen kohina, joka muistutti meren tyrskettä. Rajuina ja vapaina syöksyivät Addan kylmät, viheriäiset aallot murenevien hiekkatörmien välitse. Mutta aivan vieressä oli peilityyni, äänetön kanava, jossa oli samaa viheriäistä vuoriston vettä kuin Addassakin, vaikka se siinä liukui rauhoittuneena, nöyrtyneenä, uinailevana ja raskaana suorien rantojen välissä. Tässä vastakohdassa taiteilija näki paljon merkitsevän ajatuksen. Hän vertaili eikä voinut päättää, mikä oli ihanampi, ihmisjärjen ja tahdon luoma, hänen oma luomansa, tuo kanava, vaiko sen ylpeä, villi sisar Adda. Kumpikin virta oli yhtä rakas ja ymmärrettävä hänen sydämelleen.
Puutarhan ylimmältä penkereeltä avautui näköala yli Lombardian. Kesällä tuoksuivat äärettömät, tulvan kostuttamat niityt heinältä. Viljavilla pelloilla kohosi rajusti kasvava ruis ja vehnä hedelmäpuiden latvojen täylle, niin että tähkät suutelivat päärynöitä, omenia, luumuja – ja koko tasanko näytti äärettömältä puutarhalta.
Pohjoisessa häämöittivät Comon vuoret. Niiden yläpuolella kohosivat kaaressa Alppien ensimmäiset harjanteet, ja vielä ylempänä pilvissä välkkyi kullalle rusottavia lumipeitteisiä huippuja.
Lombardian hymyilevän tasangon, jossa joka nurkka oli ihmisten viljelemä, ja Alppien villien, autioiden röykkiöitten välillä Leonardo tunsi saman sopusointua täynnä olevan vastakohdan kuin tyynen kanavan ja hurjasti pauhaavan Addan välillä.
Samaan aikaan kun hän olivat huvilassa vieraina myöskin fra Luca Paccioli ja alkemisti Sacrobosco, jonka Vercellan portin luona olevan talon ranskalaiset olivat hävittäneet. Leonardo ei etsinyt heidän seuraansa, vaan tahtoi olla yksin. Sen sijaan hän tuli pian hyväksi ystäväksi isännän pikku pojan Francescon kanssa.
Poika, joka oli arka ja kaino kuin tyttönen, vierasti häntä jonkun aikaa. Mutta kun hän kerran tuli isän asialle taiteilijan huoneeseen, niin hän näki erivärisiä laseja, joiden avulla mestari tutki komplementtivärien lakeja. Leonardo antoi hänen katsella niiden läpi. Tämä huvitti poikaa. Tutut esineet tulivat satumaisen näköisiksi – joko synkiksi tahi iloisiksi, uhkaaviksi tahi hempeiksi – aina sen mukaan kuin hän niitä katsoi keltaisen, sinisen, punaisen, sinipunervan tahi viheriäisen lasin läpi.
Toinenkin Leonardon keksintö miellytti häntä, nimittäin taikalyhty. Kun valkealle paperiarkille ilmestyi selvä kuva, josta näki kuinka myllyn rattaat pyörivät naakkaparvi kiertelee kirkon yllä, puunhakkaaja Peppon harmaa aasi risukimppu selässä astelee likaista tietä pitkin ja poppelien latvat taipuvat tuulessa, niin Francesco ei voinut hillitä itseään, vaan taputti ihastuneena käsiään.
Mutta kaikkein enimmän häntä viehätti "sademittari", jonka muodosti pykäliin jaettu vaskirengas, vaakatankoa muistuttava riuku ja kaksi tähän ripustettua palloa, joista toinen oli päällystetty vahalla, toinen puuvillalla. Kun ilma muuttui kosteaksi, imi puuvilla kosteutta itseensä, sen sisällä oleva pallo tuli raskaammaksi ja painoi vaa'an vartta alaspäin, jolloin renkaaseen merkityistä mitoista näki täsmälleen ilman kosteusmäärän. Vahalla päällystettyyn palloon ei kosteus voinut tunkeutua, joten se säilytti entisen painonsa. Näin ilmoittivat vaakatangon liikkeet jo päivää ja paria aikaisemmin, millainen sää oli tulossa. Poika laittoi itselleen oman sademittarin ja iloitsi, kun sen ennustukset kotiväen ihmeeksi pitivät paikkansa.
Lähellä olevassa kyläkoulussa, jota piti vanha apotti dom Lorenzo, oli Francesco laiska oppilas. Latinan kielioppia hän pänttäsi päähänsä vastenmielisesti. Kun hän näki laskuopin viheriäisen, musteen tahriman selän, niin hänen kasvonsa tulivat nolon näköisiksi. Toista oli Leonardon luona oppiminen: se tuntui lapsesta hauskalta kuin satu. Mekaaniset, optilliset, akustiset ja hydrauliset koneet kiehtoivat häntä puoleensa kuin elävät taikakalut. Aamusta iltaan hän kuunteli väsymättä Leonardon kertomuksia. Aikuisten parissa taiteilija oli umpimielinen, sillä hän tiesi, että jokainen varomaton sana voi synnyttää häntä kohtaan epäluuloja tahi herättää naurua. Francescon kanssa hän puheli kaikesta luottavasti ja yksinkertaisesti. Hän ei ainoastaan opettanut poikaa, vaan oppi samassa tältä. Ja muistellessaan Herran sanoja: "totisesti, totisesti sanon minä teille, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, niin ette voi päästä taivaan valtakuntaan" – hän lisäsi: "ettekä voi päästä tiedon valtakuntaan".
Samaan aikaan hän kirjoitti kirjaa "Tähdistä".
Maaliskuun öinä, kun kevään ensi henkäys jo tuntui kylmässä ilmassa, hän seisoi Francescon kanssa huvilan katolla, tarkasti tähtien liikkeitä ja piirsi kuun täpliä nähdäkseen myöhemmin vertailemalla muuttavatko ne muotoaan. Kerran poika kysyi häneltä, onko se totta mitä Paccioli sanoo tähdistä, nimittäin että ne ovat kuin timantteja, jotka Jumala on asettanut taivaitten kristallisiin piireihin, ja että nämä ilmapiirit liikkuvat, kuljettavat niitä mukanaan ja synnyttävät musiikin. Mestari selitti, että friktsionin lain mukaisesti ilmapiirit, jotka niin monta tuhatta vuotta ovat liikkuneet uskomattoman nopeata vauhtia, olisivat jo hajonneet, niiden kristallireunat olisivat kuluneet pois, musiikki olisi lakannut ja "väsymättömät tanssijat" olisivat pysähtyneet liikkeessään.
Hän puhkaisi neulalla paperin ja antoi pojan katsoa reiän läpi. Francesco näki tähdet, joista ei lähtenyt säteitä ja jotka olivat kuin kirkkaita, pyöreitä, äärettömän pieniä pisteitä tahi palloja.
"Nämä pisteet", sanoi Leonardo, "ovat äärettömän isoja, monet niistä ovat satoja ja tuhansia kertoja suurempia maailmoita kuin meidän omamme, joka muuten ei ole yhtään huonompi eikä halveksittavampi kuin muutkaan taivaankappaleet. Mekaniikan lait, jotka vallitsevat maan päällä ja jotka ihmisjärki on saanut selville, hallitsevat myöskin maailmoja ja aurinkoja."
Näin hän kohotti uudestaan arvoon "meidän maailmamme jalouden".
"Samanlaiselta häviämättömältä tähdeltä", sanoi mestari, "samanlaiselta kirkkaalta hiutaleelta näyttää maakin muitten tähtien asukkaista kuin nuo maailmat näyttävät meistä."
Paljon oli hänen puheessaan sellaista, mitä Francesco ei ymmärtänyt. Mutta kun hän taivutti päätään taaksepäin ja katseli tähtitaivasta, niin hänet valtasi pelko.
"Mitä tuolla tähtien takana on?" kysyi hän.
"Toisia maailmoja, Francesco, toisia tähtiä, joita me emme näe."
"Ja niiden takana?"
"Yhä vain toisia."
"Entä lopussa, ihan loppujen lopussa?"
"Ei loppua olekaan."
"Eikö loppua olekaan?..." toisti poika. Ja Leonardo tunsi, että Francescon käsi vavahti hänen kädessään. Lamppu paloi pienellä pöydällä tähtitieteellisten koneitten keskellä, ja sen liikkumattoman liekin valossa hän näki, että lapsen kasvot yhtäkkiä kalpenivat.
"Entä missä", lausui hän hitaasti ja yhä enemmän hämmästyen, "missä sitten on taivas, messer Leonardo, missä enkelit, pyhimykset, madonna ja Isä Jumala, joka istuu valtaistuimella, ja Poika ja Pyhä Henki?"
Mestarin teki mieli vastata, että Jumala on kaikkialla, jokaisessa tomuhiukkasessakin samoin kuin auringoissa ja maailmoissa, mutta hän oli vaiti, ettei järkyttäisi lapsen uskoa.
IX
Kun lehti alkoi puhjeta puihin, niin Leonardo ja Francesco oleskelivat päiväkaudet huvilan puistikossa taikka läheisissä lehdoissa tarkastellen kasvikunnan elpymistä. Toisinaan taiteilija piirsi jonkun puun tahi kukan koetuen saada kuvassa tarkoin esille erikoisuuden, joka eroitti kuvattavan kasvin kaikista muista.
Hän selitti Francescolle, kuinka hakatun puun rungossa olevien kehien lukumäärästä nähdään puun ikä ja kunkin kehän paksuudesta, miten kostea vuosi kulloinkin on ollut, samoin kuin mihin suuntaan oksat ovat kasvaneet, sillä pohjoispuolella ovat kehät paksumpia ja puun sydän on aina lähempänä puun eteläistä, auringon lämmittämää sivua.
Hän kertoi, kuinka keväällä kasvin elinneste kerääntyy rungon sisäpuolisen, viheriäisen kuoren ja päällyskuoren väliin, tekee päällyskuoren tiiviimmäksi, pullistaa sen ja tekee sen ryppyiseksi muodostaen edellisen vuoden halkeamiin uusia ja syvempiä, joten kasvin ympärysmitta suurenee. Jos katkaistaan oksa tahi kiskotaan irti kuorta, niin elämän lääkitsevä voima vetää sairaaseen paikkaan enemmän ravitsevaa kosteutta kuin muihin paikkoihin, niin että loppujen lopuksi kuori parantuneen haavan kohdalla on entistä paksumpaa. Ja niin mahtava on tämä nesteitten pyrkimys, että ne päästyään haavan kohdalle eivät voi pysähtyä kulussaan, vaan kohoavat kipeän kohdan yläpuolelle ja tunkeutuvat näkyviin erilaisina pahkoina, solmun kaltaisina kasvannaisina, "niinkuin kuplat kiehuvassa vedessä".
Leonardo puhui luonnosta hillitysti, kylmällä ja kuivalla tavalla, koettaen etupäässä antaa puheelleen tieteellisen selvyyden leiman. Kasvin keväisen elämän vienot yksityisseikat hän määritteli kylmällä täsmällisyydellä aivan kuin olisi ollut puhe kuolleesta koneesta: "oksan ja rungon muodostama kulma on sitä terävämpi, kuta nuorempi ja hennompi oksa on". Hopeakuusten, mäntyjen ja kuusten neulasien säännöllistä, kartiontapaista järjestymistä koskevat lait hän yhdisti korkeampaan matematiikkaan.
Tämän kylmyyden ja kuivuuden alla Francesco kuitenkin näki piilevän rakkautta koko luomakuntaan, rakkautta pikku lehteen, joka oli surkeasti rypyssä aivan kuin äskensyntyneen lapsen kasvot ja jonka luonto oli sijoittanut vartavasten sillä tavoin, että valo lankesi siihen ja vartta pitkin valuva sadepisara tuli sen päälle, rakkautta myöskin vanhoihin, mahtaviin oksiin, jotka rukoilevien käsien tavoin ojentuvat varjosta aurinkoa kohti, sekä elinnesteitten voimaan, jotka kiehuvan, elävän veren tavoin rientävät haavoittuneen paikan avuksi.
Toisinaan hän pysähtyi metsän tiheikköön ja katseli kauan aikaa hymyhuulin, kuinka kuihtuneitten, menneenvuotisten lehtien alta nousee ilmoille viheriäinen ruohonkorsi tahi kuinka talviunesta heikontunut mehiläinen tunkeutuu suurella vaivalla kukkaan, joka ei vielä ole auennut. Ympärillä oli niin hiljaista, että Francesco kuuli sydämensä sykähdykset. Hän kohotti arasti katseensa mestariin. Aurinko valaisi puoleksi läpikuultavien oksien välistä Leonardon vaaleita hiuksia, pitkää partaa ja tuuheita, riippuvia kulmakarvoja ympäröiden hänen päänsä hohteella. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kauniit. Näinä hetkinä hän oli kuin muinaisaikojen Pan, joka kuuntelee ruohon kasvamista, maanalaisten lähteitten pulpahtelua ja elämän salaperäisten voimien heräämistä.
Kaikki eli hänen silmissään: koko maailma oli yksi suuri ruumis, samoin kuin ihmisruumiissa on maailma pienoiskoossa.
Kastepisarassa hän näki yhdenkaltaisuutta koko maailman käsittävän vesipiirin kanssa. Sulkulaitoksissa kanavan alkupäässä Trezzon luona lähellä Vapriota hän tutki koskia ja vesipyörteitä, joita hän vertasi naisten kutrien aaltoiluun.
"Huomaa", puhui hän, "kuinka hiukset seuraavat kahta virtausta; toinen niistä, tärkein, kulkee suoraan sinne päin, mihin niitä niiden oma paino vetää, toinen pyrkii taaksepäin ja muodostaa niistä kiehkuroita. Niin vedenkin liikkuessa osa pyrkii alaspäin, toinen taas synnyttää pyörteitä ja panee vesivirran mutkittelemaan hiussuortuvien tavoin."
Taiteilijaa viehättivät nuo salaperäiset yhtäläisyydet luonnon ilmiöissä, jotka olivat kuin toisiaan puhuttelevia ääniä eri maailmoista.
Tutkiessaan taivaankaaren syntyä hän huomasi, että samat väriyhtymät esiintyivät myöskin lintujen siivissä, seisovassa vedessä mätänevien juurien luona, jalokivissä, veden pinnalla kelluvassa rasvassa ja vanhassa, himmeässä lasissa. Huurussa puiden oksilla ja jäätyneissä ikkunoissa hän havaitsi yhtäläisyyttä elävien lehtien, kukkien ja ruohojen kanssa, aivan kuin luonto jääkristalleissa uneksisi keväisiä unelmia elävästä kasvikunnasta.
Toisinaan hän tunsi lähestyvänsä uutta, suurta tiedon maailmaa, joka avautuu kenties vasta tuleville vuosisadoille. Niinpä hän kirjoitti päiväkirjaansa magneetin ja veralla hangatun meripihkan voimasta: "Minä en huomaa, millä tavoin ihmisjärki voisi selittää tämän ilmiön. Luulen, että magneetin voima on yksi monista, ihmisille tuntemattomista voimista. Maailma on täynnä lukemattomia mahdollisuuksia, joita ei koskaan ole saatettu näkyvään muotoon."
Kerran heille tuli vieraisille Bergamossa lähellä Vapriota asuva runoilija Giudotto Prestinari. Hän oli suuttunut Leonardoon, koska tämä ei ollut kylliksi kehunut hänen runojaan, ja alkoi illallispöydässä väittelyn runouden etevämmyydestä maalaustaiteeseen verraten. Taiteilija ei puhunut mitään. Mutta viimein alkoi runoilijan kiivastelu häntä naurattaa. Hän rupesi puoleksi leikillään väittämään vastaan.
"Maalaustaide", sanoi hän muun muassa, "on korkeampaa kuin runous jo siitäkin syystä, että se kuvaa Jumalan töitä eikä inhimillisiä päähänpistoja, joihin runoilijat, ainakin nykyiset, tyytyvät; he eivät kuvaa, vaan kuvailevat lainaten toisilta kaikki, mitä heillä on, ja kaupaten siis vierasta tavaraa; he panevat vain kokoon ottaen vanhaa romua eri tieteitten aloilta; heitä voisi verrata varastetun tavaran kaupustelijoihin..."
Fra Luca, Melzi ja Galeotto rupesivat kiistämään vastaan. Leonardo innostui vähitellen ja puhui jo aivan vakavasti:
"Silmä antaa ihmiselle täydellisemmän tiedon luonnosta kuin korva. Nähty on luotettavampaa kuin kuultu. Senvuoksi on maalaustaide, mykkä runous, lähempänä matemaattisen täsmällistä tiedettä kuin runous, joka on sokeata maalaustaidetta. Sanoilla esitetyssä kuvauksessa on vain peräkkäin jono erillään olevia kuvia; maalatussa taulussa sen sijaan esiintyvät kaikki kuvat ja värit yhdessä ja sulavat yhteen niinkuin eri äänet soinnussa, minkä kautta maalaustaide samoin kuin musiikkikin voi saavuttaa suuremman sopusoinnun kuin runous. Mutta siinä, missä ei ole korkeinta sopusointua, ei ole myöskään korkeinta kauneutta. – Kysykää rakastuneelta, mikä hänelle on mieluisampi, lemmityn muotokuva vaiko kuvaus, olipa se vaikka kaikkein suurimman runoilijan sepittämä."
Kaikki hymähtivät tahtomattaan tälle todistuskappaleelle.
"Minulle sattui kerran seuraava tapaus", jatkoi Leonardo. "Muuan firenzeläinen nuorukainen mieltyi niin suuresti eräisiin naisen kasvoihin minun maalaamassani taulussa, että hän osti taulun ja tahtoi poistaa ne tunnusmerkit, jotka osoittivat kuvan uskonnollista luonnetta, voidakseen pelkäämättä suudella muotoa, johon hän oli rakastunut. Mutta omantunnon ääni voitti lemmen mielihalut. Hän toimitti kuvan pois talostaan, koska hän ei muuten saanut rauhaa. No niin, runosepät, koettakaapa kuvata naisen ihanuutta sillä tavoin, että herätätte miehessä noin voimakkaan intohimon. Niin, hyvät herrat, minä en puhu itsestäni, sillä tiedän, miten paljon minulta puuttuu, vaan tarkoitan sellaista taiteilijaa, joka on saavuttanut täydellisyyden. Totisesti hän on kuvausvoimansa puolesta enemmän kuin ihminen. Jos hän tahtoo nähdä taivaan ihanuudet taikka kamalia, hullunkurisia, surkeita taikka luonnottomia olentoja, niin hän vallitsee näitä kaikkia niinkuin Jumala!"
Fra Luca moitti mestaria siitä, että hän ei koonnut eikä julkaissut teoksiaan. Munkki tarjoutui hankkimaan kustantajan. Mutta Leonardo pani jyrkästi vastaan.
Hän pysyi loppuun asti uskollisena itselleen: ei yhtään riviä hänen teoksistaan painettu hänen eläessään. Kuitenkin hän kirjoitti huomautuksensa sellaiseen muotoon kuin olisi keskustellut lukijan kanssa. Erään päiväkirjan alussa hän pyysi anteeksi muistiinpanojensa epäjärjestystä ja usein sattuvia toistamisia: "Älä soimaa minua siitä, lukija, sillä asiat ovat lukemattomia eikä muistini voi niitä säilyttää niin että tietäisin, mistä edellisissä huomautuksissani on ollut puhetta ja mistä ei, etenkin kun kirjoitan pitkien väliaikojen perästä elämäni eri vuosina!"
Kerran hän tahtoi esittää ihmishengen kehitystä ja piirsi peräkkäin nappuloita, joista ensimmäinen kaatuu ja kaataa toisen, toinen kolmannen, kolmas neljännen ja niin edes päin loppumattomiin. Alla oli kirjoitus: "Toinen sysää toista." Ja vielä oli lisäys: "Nämä nappulat kuvaavat sukupolvia ja inhimillisiä tietoja."
Toinen piirros esitti auraa, joka tunkeutuu maahan. Sen yllä oli kirjoitus: "Itsepintainen kovuus."
Hän uskoi, että hänenkin vuoronsa kaatuvien nappulain rivissä vielä tulee, – että ihmisissä joskus herättää vastakaikua hänenkin kutsunsa.
Hän oli ihmisen kaltainen, joka on herännyt pimeässä liian aikaisin, toisten vielä nukkuessa. Yksinään lähimäistensä seassa hän kirjoitti päiväkirjojaan salakirjaimin kaukana olevaa veljeään varten, ja häntä varten meni erämaassa asuva kyntäjä ennen aamun sarastusta pellolle vetämään salaperäisiä vakoja aurallaan, "itsepintaisella kovuudella."
X
Maaliskuun loppupäivinä alkoi Melzin huvilaan saapua yhä huolestuttavampia sanomia. Ludvig XII:n sotajoukko oli sire de la Trémoi'llen johdolla tullut Alppien yli. Moro pelkäsi kavallusta sotamiestensä puolelta, vältti taistelua, kiusasi itseään taikauskoisilla aavistuksilla ja muuttui "pelokkaammaksi kuin nainen".
Huhut sodasta ja politiikasta saapuivat Vaprion huvilaan heikkona, tukahdutettuna humuna.
Leonardo ja Francesco eivät ajatelleet Ranskan kuningasta eivätkä herttuata, vaan kuljeskelivat läheisillä kunnailla, laaksoissa ja lehdoissa. Toisinaan he menivät joen vartta ylöspäin metsäisille vuorille. Täällä taiteilija palkkasi työmiehiä ja pani toimeen kaivaustöitä etsien vedenpaisumuksen takaisia simpukoita, kivettyneitä merieläimiä ja meriruohoja.
Kerran retkeilyltä palatessaan he istahtivat lepäämään vanhan lehmuksen alle Addan jyrkälle rannalle hiekkatörmän reunalle. Ääretön tasanko, jossa teitten varsilla kasvoi rivissä poppeleita ja jalavia, levisi heidän jalkojensa juuressa. Ilta-auringon valossa näkyivät Bergamon sievät, valkeat talot. Alppien lumipeitteiset röykkiöt näyttivät leijailevan ilmassa. Kaikki oli kirkasta. Kaukana, aivan taivaan reunalla vain näkyi savun kaltainen pilvenhattara.
"Mitä se on?" kysyi Francesco.
"En tiedä", vastasi Leonardo. "Kenties siellä on taistelu... Katso, tuolla välähtelee tulia. Ne ovat kuin tykin laukauksia. Eiköhän liene kahakka ranskalaisten ja meikäläisten välillä."
Viime päivinä oli tuollaisia tilapäisiä kahakoita tavan takaa ollut eri paikoissa Lombardian tasangolla.
Muutaman silmänräpäyksen he katselivat äänettöminä pilvenhattaraa. Sitten he sen unohtivat ja alkoivat tarkastella viimeisten kaivaustöiden saalista. Mestari otti käsiinsä suuren luun, joka oli terävä kuin neula ja vielä multakerroksen peitossa; luultavasti se oli jonkin vedenpaisumuksen takaisen kalan evästä.
"Kuinka monta kansaa", lausui hän mietteissään aivan kuin itsekseen, ja vieno hymy kirkasti hänen kasvojaan, "kuinka monta hallitsijaa onkaan aika kukistanut siitä asti kuin tämä ihmeellisen muotoinen kala uinahti sen luolan syviin lokeroihin, josta me sen tänään olemme löytäneet! Kuinka monta tuhatta vuotta onkaan vierinyt maailmassa, mitä mullistuksia siinä onkaan tapahtunut sillä aikaa kuin tämä kala on maannut kaikilta puolin suljetussa piilopaikassaan raskaitten multamöhkäleitten painaessa sen luurankoa, jonka väsymätön aika viimein on hävittänyt!"
Hän viittasi kädellään yli tasangon, joka levisi heidän edessään.
"Kaikki, mitä sinä tässä näet, Francesco, on aikoinaan ollut pohjaa valtameressä, joka on peittänyt suurimman osan Eurooppaa, Afrikkaa ja Aasiaa. Merieläimet, joita löydämme täkäläisistä vuorista, ovat todistuksena niistä ajoista, jolloin Apenninien huiput olivat saaria suuressa meressä ja Italian tasankojen yllä, missä nyt linnut liitelevät, ui kaloja..."
He katsahtivat uudelleen kaukana näkyvään savupilveen, jossa tykin laukaukset välähtelivät. Se näytti heistä nyt niin pieneltä äärettömässä etäisyydessä, niin rauhalliselta ja ruusunpunaiselta ilta-auringon valossa, että oli vaikea uskoa siellä käytävän taistelua ja ihmisten surmaavan toisiaan.
Lintuparvi lensi taivaan alla. Francesco seurasi sitä silmillään ja koetti kuvitella mielessään kaloja, jotka muinoin olivat uineet täällä suuren meren aalloissa, meren, joka oli yhtä syvä ja autio kuin taivas.
He olivat vaiti. Mutta tällä hetkellä oli heidät kummankin vallannut sama tunne: eikö ole samantekevää kumpi toisen voittaa, ranskalaisetko vai lombardialaiset, kuningas vaiko herttua, omat joukot vaiko muukalaiset? Eikö isänmaa, politiikka, kunnia, sota, valtakuntien kukistuminen, kansojen kapinat – kaikki, mitä ihmiset pitävät suurena ja peloittavana – eikö se kaikki ole kuin pieni, ilta-auringon valoon hupeneva pilvenhattara luonnon ikuisen kirkkauden keskellä?
XI
Vaprion huvilassa Leonardo sai valmiiksi kuvan, jota hän oli alkanut maalata monta vuotta sitten, jo Firenzessä ollessaan.
Luolassa kallioitten keskellä Jumalanäiti on kietonut oikean kätensä pienokaisen ympärille, joka on Johannes Kastaja, ja siunaa vasemmalla poikaansa aivan kuin tahtoen yhdistää molemmat – ihmisen ja Jumalan – samaan lemmensyleilyyn. Johannes on pannut kätenä hartaasti ristiin ja polvistunut Jeesuksen eteen, joka siunaa häntä kahdella sormella. Tavasta, jolla pikku Vapahtaja istuu alastomana paljaalla maalla pullea jalka toisen alla ja nojaten paksuun käteensä, jonka sormet ovat levällään, näkyy, että hän ei vielä osaa kävellä, vaan vasta ryömii. Mutta hänen kasvoissaan kuvastuu jo täydellinen viisaus, joka samalla on lapsellista yksinkertaisuutta. Polvistunut enkeli, joka toisella kädellään tukee Vapahtajaa ja toisella osoittaa Kastajaa, on kääntänyt katsojaan päin kasvonsa, joissa kuvastuu surullinen aavistus ja joita hellä ja omituinen hymy kaunistaa. Kaukaa kallioitten välistä loistaa himmeä aurinko sadekuuron läpi usvaisten, sinisten, terävien vuorten yllä, jotka ovat tavattoman muotoisia, aivan kuin toiseen maailmaan kuuluvia, vuotokiveä muistuttavia. Nämä kalliot, jotka ovat ikäänkuin suolaisen aallon kaivertamia ja hiomia, muistuttavat kuivuneen valtameren pohjaa. Ja luolassa vallitsee sankka hämäryys aivan kuin veden alla. Silmä tuskin eroittaa maanalaisen lähteen, vesikasvien pyöreät, räpylämäiset lehdet, kalpeitten iriskukkien heikot kuvut. Tuntuu siltä kuin kuulisi kosteudesta kertyneitten pisarain verkkaan putoilevan luolan kattoholvin mustista dolomiittikerrostumista sen jälkeen kun ne ovat sinne imeytyneet länkeilevien ruohojen, kortekasvien ja karhunsammaleen juurien lomitse. Ainoastaan madonnan puoleksi lapselliset, puoleksi neitseelliset kasvot loistavat pimeässä niinkuin hieno alabasteri, jonka sisällä on tulta. Taivaan valtiatar ilmestyy ihmisille ensimäisen kerran maanalaisen luolan salaperäisessä hämärässä, joka kenties on ollut muinaisaikojen Panin ja nymfien piilopaikkana, aivan luonnon sydämessä. Siinä on salaisuuksien salaisuus – jumal'ihmisen äiti maaemon uumenissa.
Tämä teos oli suuren taiteilijan ja suuren tiedemiehen työtä. Varjot ja valot, elämän kehitystä hallitsevat lait, ihmisruumiin muodostus, maan rakenne, poimujen mekaniikka, vesipyörteitten tavoin kiemurtelevien naisen suortuvien mekaniikka, jossa tulokulma on yhtä suuri kuin heijastuskulma, – kaikki, mitä tiedemies oli "itsepintaisella kovuudella" tutkinut, koetellut ja täsmällisesti mittaillut sekä paloitellut kuin kuolleen ruumiin, – oli taiteilija uudelleen yhdistänyt jumalalliseksi kokonaisuudeksi, muuttanut ilmieläväksi ihanuudeksi, äänettömäksi musiikiksi, salaperäiseksi hymniksi Pyhälle Neitsyelle, kaiken olevaisen äidille. Yhtäläisellä rakkaudella ja asiantuntemuksella hän oli kuvannut sekä hienot suonet iriskukan terälehdissä että kuopan pienokaisen pulleassa kyynärpäässä, tuhat vuotta vanhan syvennyksen dolomiittikalliossa, syvän veden värähtelyn maanalaisessa lähteessä ja syvän surun väreilyn enkelin hymyssä.
Hän tiesi kaikki ja rakasti kaikkea, sillä suuri rakkaus on suuren tiedon tytär.
XII
Alkemisti Galeotto Sacrobosco päätti tehdä kokeet "Merkuriuksen sauvalla". Niin nimitettiin myrtistä, mantelipuusta tahi jostakin muusta "astrologisesta" puusta tehtyä keppiä. Näiden puiden väitettiin olevan sukua metalleille ja sellaisten keppien avulla löydettiin vuorista vaski-, kulta- ja hopeasuonia.
Tässä tarkoituksessa hän lähti messer Girolamon kanssa Lecco järven itäiselle rannalle, jossa oli paljon metallikaivoksia. Leonardo liittyi heidän seuraansa, vaikka hän ei uskonutkaan Merkuriuksen sauvaan, vaan pilkkasi sitä kuten muitakin alkemistien houreita.
Lähellä Campione vuoren juurella sijaitsevaa Mandellon kylää oli rautakaivos. Ympäristön asukkaat kertoivat, että muutama vuosi sitten maanvieremä oli haudannut sinne joukon työmiehiä, että syvällä sen sisällä nousee kallion halkeamasta rikkihöyryjä ja että kivi, joka heitetään sinne, synnyttää kiitäessään loppumattoman, vähitellen heikkenevän kuminan, mutta ei saavuta pohjaa, sillä kuilu on pohjaton.
Nämä kertomukset herättivät taiteilijassa mielenkiintoa. Hän päätti tutkia hyljättyä kaivosta sillä aikaa kun hänen toverinsa kokeilivat Merkuriuksen sauvalla. Mutta seudun asukkaat, jotka luulivat pahanhengen siellä asustavan, kieltäytyivät häntä saattamasta. Viimein muuan vanha malminkaivaja suostui.
Jyrkkä, pimeä, kaivon tapainen maanalainen käytävä, jonka liukkaat portaat olivat puoleksi hajonneet, laskeutui järvelle päin ja vei kaivoksen suulle. Opas kulki edellä lyhty kädessä. Hänen jälessään kulki Leonardo kantaen käsillään Francescoa. Poika oli isänsä pyynnöistä ja mestarin vastustelemisesta huolimatta pyrkinyt mukaan.
Maanalainen käytävä tuli yhä kapeammaksi ja jyrkemmäksi. Kulkijat laskivat laskeutuneensa yli kaksisataa astuinta, mutta käytävää jatkui yhä eikä siitä näyttänyt loppua tulevankaan. Alhaalta päin löyhähti kostea, ummehtunut ilma. Leonardo koputteli kuokalla seiniä, kuunteli sen antamaa ääntä, tarkasti kiviä ja maakerrostumia sekä kissankultahiukkasia graniitissa.
"Peloittaako?" kysyi hän ystävällisesti hymyillen, kun tunsi Francescon painautuvan lähemmäksi.
"Ei, teidän seurassanne en pelkää."
Ja oltuaan vähän aikaa ääneti hän lisäsi hiljaa:
"Onko se totta, messer Leonardo, kun isä sanoo, että te kohta matkustatte pois?"
"On, Francesco."
"Minne?"
"Romagnaan, Cesaren, Valentinon herttuan palvelukseen."
"Romagnaan? Onko se kaukana?"
"Muutaman päivänmatkan päässä täältä."
"Muutaman päivänmatkan päässä!" toisti Francesco.
"Siis me emme enää tapaa toisiamme?"
"Kuinka niin? Minä tulen luoksenne silloin kun siihen on tilaisuutta."
Poika vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän yhtäkkiä hellyyden puuskan valtaamana kiersi molemmat kätensä Leonardon kaulan ympärille, painautui vielä lujemmin häntä vasten ja kuiskasi:
"Oi messer Leonardo, ottakaa, ottakaa minut mukaanne!"
"Mitä ajatteletkaan, poika? Kuinka se kävisi päinsä? Siellä on sota..."
"Olkoon vaan! Minähän sanoin, että minä en pelkää mitään teidän seurassanne!... Näettehän, kuinka kamalaa täällä on, mutta minä en pelkää, vaikka tulisi vieläkin kamalampaa!... Minä rupean teidän palvelijaksenne, puhdistan vaatteenne, lakaisen huoneenne, syötän hevosia, sitäpaitsi osaan, kuten tiedätte, etsiä näkinkenkiä ja painaa hiilellä kasveja paperille. Sanoittehan itse äskettäin, että minä painan hyvin. Minä teen aivan kuin aikaihminen kaikki, kaikki, mitä käskette... Oi, ottakaa vaan minut mukaanne, messer Leonardo, älkää hyljätkö minua!..."
"Entä messer Girolamo? Vai luuletko, että hän päästää sinut mukaani?..."
"Päästää, päästää! Minä pyydän häneltä luvan. Hän on hyvä. Hän ei kiellä, jos minä rupean itkemään. Jos hän taas ei päästä, niin minä karkaan... Sanokaa vain, että saan tulla... Saanko?"
"Et, Francesco. Tiedänhän minä, että sinä vain puhut joutavia etkä karkaa isäsi luota. Hän on vanha, raukka ja sinun on häntä sääli..."
"Onpa kyllä sääli... Mutta teitä myöskin. Oi messer Leonardo, te ette tiedä, vaan luulette, että minä olen pieni. Mutta minäpä tiedän kaikki! Täti Bona sanoo, että te olette velho, ja koulunopettaja dom Lorenzo sanoo myöskin, että te olette ilkeä ja että minä voin teidän seurassanne turmella sieluni. Kun hän kerran puhui teistä pahaa, niin minä annoin hänelle sellaisen vastauksen, että hän oli vähällä antaa selkään minulle. Ja kaikki he pelkäävät teitä. Mutta minä en pelkää, sillä te olette paras kaikista ihmisistä, ja minä tahdon aina olla kanssanne!..."
Leonardo silitti ääneti hänen päätään ja jostakin syystä johtui yhtäkkiä hänen mieleensä, kuinka hän muutamia vuosia takaperin samalla tavalla oli kantanut sylissään pikku poikaa, joka oli esittänyt kultakautta Moron juhlassa.
Yhtäkkiä Francescon kirkkaat silmät sumenivat, huulten nurkat painuivat alaspäin, ja hän kuiskasi:
"No, miten on? Ja olkoon vaikka miten! Tiedänhän minä, miksi te ette tahdo ottaa minua mukaanne. Te ette pidä minusta... Mutta minä..."
Hän purskahti hillittömään itkuun.
"Lakkaa jo, poika. Etkö häpeä? Kuule mieluummin mitä minä sinulle sanon. Kun kasvat suureksi, niin minä otan sinut oppilaakseni ja me elämme yhdessä hupaisesti emmekä enää koskaan eroa."
Francesco kohotti häneen silmänsä, joiden pitkissä ripsissä kyyneleet vielä kiilsivät, ja loi häneen tutkivan, pitkän katseen.
"Otatteko todellakin? Kenties te puhutte niin vain lohduttaaksenne minua, ettekä sitten muistakaan?..."
"Minä lupaan sen, Francesco."
"Lupaatte? Kuinka monen vuoden kuluttua?"
"No, kahdeksan tahi yhdeksän, sitten kun täytät viisitoista..."
"Yhdeksän", laski poika sormillaan. "Ja sitten emme koskaan enää erkane?"
"Emme ennen kuin kuolema tulee."
"No, hyvä on, kunhan se vaan on varmaa. Siis kahdeksan vuoden kuluttua?"
"Niin, ole huoletta."
Francesco hymyili hänelle onnellista hymyä ja hyväili häntä erikoisella, omalla keksimällään tavalla, nimittäin hieromalla kissojen tavoin poskeaan hänen kasvojaan vasten.
"Tiedättekö, messer Leonardo, kuinka kummallisia tämä on! Minä näin kerran unta, että laskeuduin pimeässä alas pitkiä, pitkiä portaita, aivan samalla tavoin kuin nytkin, ja tuntui siltä kuin aina olisi ollut ja tulisi olemaan sellaista eikä niistä loppua tulisikaan. Ja joku kantoi minua käsillään. Hänen kasvojaan en nähnyt, mutta minä tiesin, että se oli äitini. Enhän minä häntä muista, olin hänen kuollessaan hyvin pieni. Ja nyt tämä uni on käynyt toteen. Äidin asemesta vaan olette siinä te. Mutta teidän kanssanne on minun yhtä hyvä olla kuin hänenkin. Eikä peloita..."
Leonardo katsahti häneen äärettömän hellästi.
Pimeässä loistivat lapsen silmät salaperäisen näköisinä. Poika kurotti häntä kohti huuliaan luottavasti aivan kuin äidilleen. Mestari suuteli niitä ja hänestä tuntui, että Francesco tällä suudelmalla antoi hänelle sielunsa.
Tuntien lapsen sydämen sykkivän omaa sydäntään vasten laskeutui Leonardo vakavin askelin, kalvavan tiedonhalun ajamana himmeän lyhdyn jälestä rautakaivoksen peloittavia portaita myöten yhä alemmaksi ja alemmaksi maanalaiseen pimeyteen.
XIII
Kotiin palattuaan saivat Vaprion asukkaat kuulla sen levottomuutta herättävän uutisen, että ranskalaiset sotajoukot lähestyivät.
Kostoksi kavalluksesta ja kapinasta jätti vihastunut kuningas Milanon palkkasoturiensa ryöstettäväksi. Ken voi pakeni vuoristoon. Teitä pitkin kulki huonekaluilla lastattuja kuormia, joita seurasi itkeviä lapsia ja naisia. Öisin näki huvilan ikkunoista tasangolla "punaisia kukkoja" – tulipalon kajastuksia. Joka päivä odotettiin Novaran muurien edustalla tapahtuvaa taistelua, jonka piti ratkaista Lombardian kohtalo.
Kerran palasi fra Luca Paccioli huvilaan kaupungista ja kertoi viimeisistä kauheista tapahtumista.
Taistelu määrättiin tapahtuvaksi huhtikuun 10 päivänä. Kun herttua aamulla tuli ulos Novarasta ja vihollisen nähden alkoi järjestää joukkojaan, niin hänen päävoimansa, sveitsiläiset palkkasoturit, jotka marsalkka Trivulce oli lahjonut, kieltäytyivät ryhtymästä taisteluun. Herttua rukoili kyynelsilmin, etteivät he syöksisi häntä turmioon, ja vannoi antavansa heille osan maistaan, jos voittaisi. Sotamiehet eivät taipuneet. Moro pukeutui munkiksi ja koetti paeta. Mutta eräs Luzernista kotoisin oleva sveitsiläinen nimeltä Schattenhalb osoitti hänet ranskalaisille. Herttua otettiin vangiksi ja vietiin marsalkan eteen, joka maksoi sveitsiläisille kolmekymmentätuhatta tukaattia – "Juudas Iskariotin kolmekymmentä hopearahaa".
Ludvig XII antoi sire de la Trémoillen toimeksi vangin tuomisen Ranskaan. Häntä, joka hovirunoilijain sanojen mukaan "ensimmäisenä Jumalan jälkeen oli ohjannut Onnettaren pyörää, koko maailman peräsintä", kuljetettiin nyt rattailla ristikkohäkissä niinkuin petoeläintä. Kerrottiin herttuan pyytäneen vanginvartioilta erityisenä armonosoituksena lupaa ottaa mukaansa Ranskaan Danten Jumalaisen komedian.
Oleskelu huvilassa kävi päivä päivältä vaarallisemmaksi. Ranskalaiset ryöstivät Lomellinan, huovit Sepnon, venezialaiset Martesanan alueen. Rosvojoukkueita kierteli Vaprion seuduilla. Messer Girolamo hankkiutui lähtemään Francescon ja Bona tädin kanssa Chiavennaan.
Leonardo vietti viimeisen yön Melzin huvilassa. Tapansa mukaan hän merkitsi päiväkirjaansa kaiken mieltä kiinnittävän, mitä oli nähnyt ja kuullut päivän kuluessa.
"Kun linnun pyrstö on pieni", kirjoitti hän sinä yönä, "ja siivet ovat leveät, niin se räpyttelee niitä voimakkaasti ja kääntyy aina niin, että tuuli pääsee tunkeutumaan suoraan sen siipien alle ja kohottaa sen ylös, niinkuin havaitsin tapahtuvan, kun haukan poika lensi Vaprion yli vasemmalta Bergamoon vievältä tieltä päin aamulla huhtikuun 14 päivänä 1500."
Ja viereen samalle sivulle hän kirjoitti:
"Moro on menettänyt valtakuntansa, omaisuutensa ja vapautensa, ja kaikki hänen toimensa ovat rauenneet tyhjiin."
Ei sanaakaan enempää – aivan kuin sen miehen tuho, jonka parissa hän oli viettänyt kuusitoista vuotta, Sforzan suuren suvun kukistuminen olisivat olleet hänestä vähemmän tärkeä ja mielenkiintoinen asia kuin petolinnun lento erämaassa.
Yhdestoista kirja
SIIVET
I
Toscanassa Pisan ja Firenzen välillä lähellä Empolin kaupunkia Monte Albanon läntisellä rinteellä oli Vincin kylä, Leonardon synnyinseutu.
Järjestettyään asiansa Firenzessä tahtoi Leonardo, ennenkuin lähti Romagnaan Cesare Borgian palvelukseen, käydä tuossa kylässä tervehtimässä vanhaa setäänsä Francesco da Vinciä, joka oli rikastunut silkin viljelyksellä. Hän oli ainoa koko perheestä, joka rakasti Leonardoa. Taiteilija tahtoi tavata häntä ja koettaa saada hänet ottamaan taloonsa asumaan mekaanikko Zoroastro da Peretolan, joka ei vielä ollut toipunut hirveän putoamisensa seurauksista ja joka oli vaarassa jäädä koko elämänsä ajaksi raajarikoksi. Mestari toivoi, että vuoristoilma sekä maaseudun rauha ja hiljaisuus auttavat sairasta paremmin kuin mitkään lääkkeet.
Leonardo lähti Firenzestä yksin muulilla ratsastaen ai Praton portin kautta ja kulki Arnon vartta. Empolin kaupungin luona hän poikkesi pois joenlaaksossa kulkevalta Pisan valtatieltä ja lähti kulkemaan kapeata kylätietä, joka kiemurteli matalien, yksitoikkoisten kukkulain välitse.
Päivä oli pilvinen ja vilpoinen. Vaalea, sumun läpi kumottava aurinko ennusti pohjatuulta.
Näköpiiri tien kahden puolen laajeni. Kukkulat kohoilivat huomaamatta ja sulavasti kuin aallot. Niiden takana saattoi aavistaa olevan vuoria. Nurmikoilla kasvoi harvaa ja kiillotonta ruohoa. Ja kaikki ympärillä oli kiillotonta, hiljaista, vihertävän harmaata, yksinkertaista ja miltei köyhää, muistuttaen pohjolaa – pellot vaaleine tähkineen, loppumattomat viinitarhat kivimuureineen ja nivelikkäät, lujarunkoiset öljypuut, jotka olivat yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan ja joista lankesi maahan hienoja, yhteen kietoutuneita, hämähäkkiä muistuttavia varjoja. Siellä täällä, yksinäisen kappelin läheisyydessä tahi aution, ulkopuolelle kaupunkia rakennetun talon edessä, jossa oli sileät, keltaiset seinät ja muutamia säännöttömästi sijoitettuja, rautaristikoilla varustettuja ikkunoita sekä tiilikattoiset suojat maanviljelyskaluja varten, samoin kuin kaukaa kajastavien harmaitten vuorten tasaisella rinteellä näkyi selvinä ja kauniina riveinä sysimustia, soikeita ja tylppäkärkisiä, värttinän näköisiä kypressejä, jotka olivat aivan samanlaisia kuin vanhojen firenzeläisten mestarien tauluissa.
Vuoret alkoivat vähitellen näyttää suuremmilta. Maa tuntui hitaasti mutta yhtämittaa kohoavan. Hengitys kävi helpommaksi. Matkamies kulki ohi Sant Ausanon, Calistrin, Lucardin, San Giovannin kappelin.
Alkoi tulla pimeä. Pilvet hajaantuivat. Tähdet alkoivat tuikkia. Tuuli muuttui viileämmäksi. Tämä ennusti jäätävän kylmän ja heleänkirkkaan pohjatuulen – tramontanon – tuloa.
Viimeisen jyrkän käänteen takaa ilmestyi yhtäkkiä näkyviin koko Vincin kylä. Siellä tuskin oli enää ainoatakaan tasaista paikkaa. Kukkulat olivat muuttuneet vuoriksi tasangot kukkuloiksi. Ja yhdelle noista kukkuloista, pienelle ja terävälle, oli kohonnut kivestä rakennettu, yhteen sullottu kylä. Synkkää taivasta kohti kohosi kevyenä ja hienona vanhan linnan musta torni. Talojen ikkunoista pilkoitti tuli.
Teiden risteyksessä vuoren juurella valaisi lamppu seinän komerossa Leonardolle lapsuuden ajoista tuttua savesta muovailtua jumalanäidin kuvaa, jota peitti valkea ja sininen lasikiille. Madonnan edessä oli polvillaan kumartuneena ja kasvot käsien peitossa yksinkertaiseen, tummaan pukuun puettu nainen, luultavasti maalaisvaimo.
"Katariina", kuiskasi Leonardo. Se oli hänen äitivainajansa, yksinkertaisen vinciläisen talonpoikaisvaimon nimi.
Ratsastettuaan vuolaan puron poikki vievän sillan yli hän käänsi kulkunsa oikeaan ja lähti kulkemaan ahdasta polkua, jonka molemmin puolin oli puutarhojen aitoja. Täällä oli jo aivan pimeätä. Ruusupensaan oksa, joka riippui aidan yli, hipaisi hiljaa hänen kasvojaan, aivan kuin olisi suudellut niitä pimeässä, ja kietoi ne raikkaaseen tuoksuunsa.
Erään vanhan, muurissa olevan puuportin edessä hän nousi pois muulinsa selästä, otti kiven ja löi sillä rautakiskoon. Tämän talon oli aikoinaan omistanut hänen isoisänsä Antonio da Vinci, ja nyt sen omisti hänen setänsä Francesco. Tässä talossa oli Leonardo viettänyt lapsuusvuotensa.
Ei kukaan vastannut. Hiljaisuudessa kuului Moline di Gatte putouksen kohina rotkon syvyydestä. Ylhäällä kylässä heräsivät koirat kolkutukseen ja alkoivat haukkua. Niiden haukuntaan vastasi pihalta käheä-ääninen, luultavasti hyvin vanha koira.
Viimein tuli ulos harmaapäinen, kumarainen ukko lyhty kädessä. Hän oli huonokuuloinen eikä pitkään aikaan päässyt selville siitä, kuka Leonardo oli. Mutta kun hän vihdoin tunsi tulijan, niin hän alkoi itkeä ilosta, oli vähältä pudottaa lyhtynsä, hyökkäsi suutelemaan herransa käsiä, jota hän yli neljäkymmentä vuotta sitten oli kantanut sylissään, ja lausui tavantakaa kyynelsilmin: "Oi! signore, signore, minun Leonardoni!" Pihakoira heilutti laiskasti alas riippuvaa häntäänsä, nähtävästi vain vanhan isäntänsä mielihyvikkeeksi.
Gian Battista – se oli vanhan puutarhurin nimi – ilmoitti, että ser Francesco oli mennyt Madonna dell' Ertan luona olevaan viinitarhaansa ja aikoi sieltä mennä Marcillianaan, jossa tuttu munkki paranteli hänen nivusvikaansa ihmeellisellä hauteella. Hänen oli määrä palata takaisin parin päivän kuluttua. Leonardo päätti odottaa, sitäkin suuremmalla syyllä kun Zoroastron ja Giovanni Beltraffion piti saapua seuraavana aamuna Firenzestä.
Ukko vei hänet sisälle taloon, jossa tällä kertaa ei ollut ketään – Francescon lapset asuivat Firenzessä – alkoi puuhata, kutsui kaunista, vaaleahipiäistä, kuudentoista ikäistä poikansa tytärtä ja käski valmistamaan illallista. Mutta Leonardo pyysi saada vain vinciläistä viiniä, leipää ja lähdevettä, josta hänen setänsä tilus oli kuuluisa. Varallisuudestaan huolimatta ser Francesco eli isänsä ja esi-isiensä tavoin niin yksinkertaista elämää, että suurten kaupunkien mukavuuksiin tottuneesta ihmisestä se saattoi näyttää köyhyydeltä.
Taiteilija astui hänelle niin tuttuun matalaan huoneeseen, joka samalla kertaa oli vastaanottohuoneena ja keittiönä. Siellä oli muutamia kömpelön näköisiä tuoleja, penkkejä ja arkkuja, jotka oli valmistettu sorvatusta, nyt jo tummentuneesta ja vanhuuden takia kiiltävän sileäksi kuluneesta puusta, ja hylly, jolla oli raskaita tina-astioita. Pitkin päin oli katossa mustuneita hirsiä, joista riippui kuivattuja lääkeruohokimppuja. Seinät olivat paljaat ja valkoiset, suuri liesi oli savusta mustunut ja permanto oli tehty tiilikivistä. Ainoana uutuutena olivat paksut, tummanviheriäiset ikkunaruudut, joiden puitteissa oli pienet, pyöreät lasit. Leonardo muisti, että hänen lapsuusvuosinaan ikkunoitten edessä oli ollut, kuten kaikissa toscanalaisissa maalaistaloissa, vahalla päällystetty kangas, niin että huoneet olivat päivälläkin hämärät. Yläkerroksen huoneissa taas, joita käytettiin makuuhuoneina, sulki ikkunoita vain puiset luukut, ja usein oli vesi aamuisin pesuastioissa jäätynyt talvipakkasten aikana, jotka näillä seuduin ovat ankarat.
Puutarhuri laittoi takkavalkean hyvältä tuoksuvista kanervista ja katajoista ja pani tulta pieneen, kamiinan sisällä vaskivitjoissa riippuvaan savilamppuun, jossa oli pitkä, kapea kaula ja kädensija samaan tapaan kuin etruskilaisista haudoista löydetyissä lampuissa. Sen kaunis ja hieno muoto näytti yksinkertaisessa, köyhässä huoneessa sitäkin somemmalta. Täällä puolivillissä Toscanan nurkassa oli kansan veressä, kielessä, talouskaluissa ja tavoissa vielä säilynyt jälkiä muinaisajasta – jälkiä etruskilaisesta heimosta.
Sillä aikaa kun nuori tyttö puuhaili tuoden pöytään Pyöreän, happamattoman leivän, joka oli litteän kakun iltainen, etikassa valmistettua salaattia, ruukun viiniä ja kuivattuja viikunoita, meni Leonardo narisevia portaita myöten yläkerroksen huoneisiin. Täälläkin oli kaikki ennallaan. Avaran, matalan huoneen keskellä oli niinkuin ennenkin tavattoman suuri nelikulmainen vuode, johon mahtui kokonainen perhe ja jossa hyvä isoäiti mona Lucia, Antonio da Vincin vaimo, muinoin oli maannut yhdessä pikku Leonardon kanssa. Nyt oli tuo pyhänä muistona säilytetty perhekalleus siirtynyt perintönä setä Francescolle. Ja vieläkin riippui pääpuolella seinällä ristiinnaulitun kuva ja madonnan kuva, näkinkenkä vihkivesisäiliönä, kimppu harmaata, kuivaa ruhoa, jota nimitettiin sumuksi – "nebbia", ja vanha, pieni lehti, johon oli piirretty latinankielinen rukous.
Hän tuli taas alas, istuutui tulen ääreen, joi viinillä sekoitettua vettä puisesta, pyöreästä kupista, – siitä leimahti raikas öljypuun tuoksu, joka osaltaan myöskin muistutti hänelle hänen varhaisinta lapsuuttaan, – ja kun Gian Battista pojantyttärineen oli mennyt nukkumaan ja hän jäi yksikseen, niin hän vaipui hiljaiseen kirkkaaseen mietiskelyyn.
II
Hän ajatteli isäänsä, Firenzen notariota ser Piero da Vinciä, jota hän äskettäin oli käynyt katsomassa tämän omassa talossa Firenzessä kuoppaisen Ghibellino kadun varrella, – seitsemänkymmenen vuoden ikäistä, vielä reipasta ukkoa, jolla oli punakat kasvot ja valkeat kiharat. Leonardo ei ollut koko elämänsä aikana tavannut ihmistä, joka olisi rakastanut elämää niin suuresti ja vilpittömästi kuin ser Piero. Muinoin oli notario tuntenut isällistä hellyyttä aviotonta esikoistaan kohtaan. Mutta kun hänen kaksi nuorempaa, laillisesta avioliitosta syntynyttä poikaansa, Antonio ja Giuliano, kasvoivat suuremmiksi, niin nämä alkoivat pelätä, että isä antaisi vanhimmalle pojalleen osan perinnöstä, ja koettivat saada Leonardon riitaantumaan isänsä kanssa. Viime käynnillään hän oli tuntenut olevansa vieras perheessä. Erityisen huolestumisensa niiden huhujen johdosta, joita näihin aikoihin oli levinnyt hänen jumalattomuudestaan, oli lausunut veli Lorenzo, joka vielä oli miltei poikanen iältään, mutta jo toimelias Savonarolan oppilas, siveä ja säästäväinen kauppapalvelua firenzeläisten villakauppiaitten liikkeessä. Usein hän isän läsnä ollessa puhui taiteilijalle kristinuskosta, katumuksen ja nöyryyden välttämättömyydestä ja muutamien nykyisten filosofien harhaoppisista mielipiteistä, ja erotessa hän lahjoitti Leonardolle oman tekemänsä hartauskirjan.
Nyt istuessaan kamiinan ääressä vanhassa kodissaan Leonardo otti esille tämän kirjan. Se oli kirjoitettu pienellä, huolellisella puotilaisen käsialalla.
"Rippikirja, jonka minä, firenzeläinen Lorenzo di Ser Piero da Vinci olen tehnyt ja omistanut kälylleni Nannalle, – sangen hyödyllinen kaikille, jotka tahtovat tunnustaa syntinsä. Ota kirja ja lue. Kun luettelossa näet oman syntisi, niin merkitse se muistiin, mutta jätä väliin se, mihin olet viaton; se on oleva hyödyksi toisille, sillä ole varma siitä, että tällaisesta aineesta eivät tuhannetkaan kielet saisi kaikkea kerrotuksi."
Sen jälkeen seurasi seikkaperäinen syntiluettelo, jonka nuori villakauppias oli laatinut liikemiehen tarkkuudella, ynnä kahdeksan hurskasta tutkielmaa, "jotka jousen kristityn tulee pitää mielessään ripille astuessaan".
Itsetietoisesti kuin jumaluusoppinut Lorenzo tutki kysymystä, onko vai eikö ole synti pitää kangasta ja muita villatavaroita, joista ei ole maksettu tullia. "Sieluun nähden", päätteli hän, "ei tuollaisesta ulkomaan kankaiden käyttämisestä voi olla mitään vahinkoa, jos tulli on väärä. Siksi älköön omatuntonne olko rauhaton, rakkaat veljeni ja sisareni, vaan olkaa hyvässä turvassa! Ja jos joku sanoo: Lorenzo, mihin sinä perustat väitteesi ulkomaan kankaista? – niin minä vastaan: viime vuonna, 1499, minä olin kauppamatkalla Pisan kaupungissa ja kuulin siellä San Michelen kirkossa saarnaavan erään dominikaanimunkin, veli Zanobin, joka ihmeteltävän ja miltei uskomattoman runsailla oppineiden todistuskappaleilla vahvisti oikeaksi sen käsityksen ulkomaan kankaista, jonka tässä olen esiin tuonut."
Lopuksi hän kertoi yhtä ikävästi, pitkäveteisesti ja monisanaisesti, kuinka perkele pitkän aikaa sai pidätetyksi hänet kirjoittamasta tätä hartauskirjaa, muun muassa sillä verukkeella, että hän, Lorenzo, muka ei ollut kyllin oppinut eikä kaunopuheinen ja että hänen kelpo villakauppiaana on sopivampaa pitää huolta liikkeensä asioista kuin hengellisten kirjojen kirjoittamisesta. Mutta hän oli voittanut perkeleen viettelykset ja tullut siihen johtopäätökseen, että tässä työssä ei niin paljon tarvittu opillisia tietoja ja kaunopuheisuutta kuin kristillistä hartautta ja hurskautta, ja niinpä olikin hän Jumalan ja pyhän Neitsyt Maarian avulla saanut valmiiksi "tämän kirjan, joka omistetaan käly Nannalle kuin myös kaikille veljille ja sisarille Kristuksessa."
Leonardon huomiota kiinnitti esitys neljän kristillisen hyveen kuvaamisesta, joihin nähden Lorenzo, kenties salaisesti ajatellen veljeään, kuuluisaa taiteilijaa, antoi maalareille sen neuvon, että nämä esittäisivät niitä seuraavalla kuvaannollisella tavalla: Viisaudella pitäisi olla kolmet kasvot sen merkiksi, että se näkee nykyisen, menneen ja tulevaisen; Oikeudella pitää olla miekka ja vaaka; Voima nojaa pylvästä vasten; Kohtuudella on toisessa kädessä harppi ja toisessa sakset, "joilla se eroittaa ja leikkaa pois kaiken liian."
Tuosta kirjasta huokui Leonardoa vastaan porvarillisen hurskauden tuttu henki, joka oli yhdistynyt hänen lapsuusvuosiinsa ja vallinnut perheessä siirtyen polvesta polveen.
Jo sata vuotta ennen hänen syntymäänsä olivat Vincin suvun esi-isät olleet samanlaisia rehellisiä, säästäväisiä ja hurskaita Firenzen kunnan virkamiehiä kuin hänen isänsäkin ser Piero. Vuonna 1339 mainitaan asiakirjoissa ensi kertaa eräs taiteilijan esi-isistä, Signorian notario, eräs ser Guido di ser Michele da Vinci.
Hän näki ilmielävänä edessään isoisänsä Antonion. Isoisän elämänviisaus oli alusta loppuun asti sama kuin pojanpojan Lorenzon. Hän varoitti lapsia pyrkimästä mihinkään korkealle, olipa se sitten kunniaan, arvoon, valtionvirkoihin, sotapäällikön toimiin, liialliseen rikkauteen tahi liialliseen oppiin.
"Keskitie on kaikessa varmin", oli hänellä tapana sanoa.
Leonardo muisti vanhuksen tyynen ja arvokkaan äänen, jolla hän lausui tuon neuvon, joka oli kulmakivenä elämälle: kohtuus kaikessa.
"Lapseni, ottakaa esimerkki muurahaisista, jotka jo tänään pitävät huolta huomispäivän tarpeista. Olkaa säästäväiset, olkaa kohtuulliset. Mihin vertaan minä hyvän isännän ja perheenisän? Minä vertaan häntä hämähäkkiin, joka istuu laajan verkon keskellä, mutta tuntee hienoimmankin langan huojumisen ja rientää sitä korjaamaan."
Hän vaati, että kaikkien perheen jäsenten tuli joka päivä iltakellon soidessa olla koolla. Itse hän teki kierroksen talossaan joka ilta, sulki portin, vei avaimet makuuhuoneeseen ja kätki ne tyynyn alle. Ei pieninkään seikka taloudessa jäänyt hänen valppaalta silmältään huomaamatta. Jos härät olivat saaneet liian vähän heiniä, jos palvelustyttö oli pistänyt sydämen liian syvälle lamppuun, niin että öljyä kului liiaksi, niin hän huomasi sen heti ja piti huolta kaikesta. Mutta itara hän ei ollut. Hän käytti itse ja kehoitti lapsiaankin valitsemaan puvuksi parasta kangasta eikä säälinyt rahoja, sillä parempi on lujempaa – sitä ei tarvitse usein vaihtaa, joten hyvästä kankaasta tehty puku on sekä säädyllisempi että halvempi.
Perheen tuli isoisän mielestä asua jakaantumatta saman katon alla, "sillä", oli hänellä tapana sanoa, "kun kaikki syövät samassa pöydässä, niin tarvitaan vain yksi pöytäliina ja yksi kynttilä, mutta kahteen pöytään tarvitaan kaksi pöytäliinaa ja kahdet tulet; kun kaikkia lämmittää yksi liesi, niin yksi sylys puita riittää, kun taas kahteen tarvitaan kaksi, – ja niin se on joka asiassa".
Naisia hän halveksi. "Heidän asianaan on pitää huolta keittiöstä ja lapsista eikä sekaantua miesten toimiin. Se on houkkio, joka uskoo naisella olevan järkeä."
Ser Antonion viisauteen sisältyi jonkun verran viekkauttakin.
"Lapseni", sanoi hän usein, "olkaa armeliaat, niinkuin pyhä äitimme kirkko vaatii; mutta pitäkää kuitenkin onnellisia ystäviä parempina kuin onnettomia, rikkaita parempina kuin köyhiä. Siinäpä juuri onkin suurin elämisen taito, että osaa pistää viekkaankin pussiin poikkeamatta kuitenkaan hyveen tieltä."
Hän opetti heitä istuttamaan hedelmäpuita oman ja naapurin pellon rajalle sillä tavoin, että niiden varjo lankesi naapurin vainiolle; hän opetti heitä ystävällisesti antamaan kieltävän vastauksen, jos joku pyysi lainaa.
"Siitä on kaksinkertainen etu", lisäsi hän. "Saatte pitää rahanne ja saatte huvin nauraa sille, joka tahtoi teitä pettää. Ja jos lainan pyytäjä on viisas mies, niin hän ymmärtää teitä ja alkaa entistä enemmän kunnioittaa teitä siitä, että olette osanneet kieltää sopivalla tavalla. Lurjus ottaa, hölmö antaa. Mutta sukulaisianne ja omaisianne auttakaa sekä rahalla että hiellä, verellä ja kunniallanne – kaikella, mitä teillä on, säästämättä henkeännekään, kun suvun onni on kysymyksessä, sillä muistakaa, rakkaani: on paljon suurempi kunnia ja etu ihmisille tehdä hyvää omaisilleen kuin vieraille."
Istuessaan nyt kolmentoista vuoden poissaolon jälkeen isänkodin katon alla, kuunnellessaan tuulen ulvontaa ja katsellessaan, kuinka hiillos liedessä sammui, taiteilija ajatteli, että koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista rikkomista tuota isoisän ikivanhaa viisaussääntöä vastaan, joka kehoitti säästeliäisyyteen ja otti esimerkkiä hämähäkistä ja muurahaisesta; – se oli ollut juuri sitä huimaa ylellisyyttä ja luvatonta yltäkylläisyyttä, josta veli Lorenzon käsityksen mukaan Kohtuuden jumalattaren olisi pitänyt leikata saksillaan liika pois.
III
Varhain seuraavana aamuna hän hiipi ulos talosta herättämättä puutarhuria, kulki läpi Vincin kylän, korkeitten ja kapeitten talojen välitse, jotka yhteen sullottuina kohosivat kukkulan rinteellä linnan ympärillä, ja alkoi nousta jyrkkää vuoripolkua naapurikylään Anchianoon.
Aurinko oli kuten edellisenä päivänäkin himmeä ja valkoinen aivan kuin talvella, taivas oli pilvetön ja kylmä, ja sen reunat olivat jo näin aikaiseen aamulla himmeän punasinervät. Tramontano oli yön aikana alkanut puhaltaa voimakkaammin, mutta se ei riuhtonut eikä tullut puuskina, kuten edellisenä päivänä, vaan puhalsi tasaisesti, suoraan pohjoisesta, aivan kuin taivaasta pudoten, ja vihelsi yksitoikkoisesti korvissa. Taaskin näkyi samanlaisia vaaleita ja hiljaisia vainioita, joissa törrötti harvassa tähkiä ja jotka täällä korkeudessa vielä enemmän muistuttivat pohjolaa. Laihat viinitarhat olivat kukkulain rinteillä puoliympyrän muotoisina kerroksina, ruoho oli harvaa ja kiillotonta, valmun lehdet varisivat maahan ja harmaitten öljypuitten lujat, mustat oksat vavahtelivat tuulessa aivan kuin kivusta.
Tultuaan Anchianon kylään Leonardo pysähtyi eikä ollut tuntea koko paikkaa. Hän muisti, että täällä olivat ennen muinoin olleet Adimarin linnan rauniot ja niiden yhdessä eheänä säilyneessä tornissa pieni kyläkapakka. Nyt oli tällä paikalla uusi, sileä- ja valkeaseinäinen talo viinitarhan ympäröimänä. Matalan kiviaidan takana kaivoi talonpoika kuoppia viiniköynnöksiä varten. Hän selitti taiteilijalle, että kapakan isäntä oli kuollut ja hänen perillisensä olivat myyneet maan rikkaalle orbigabolaiselle lammaskauppiaalle, joka oli antanut raivata kukkulan puhtaaksi ja istuttanut siihen viinitarhan ja öljypuulehdon.
Leonardo ei kysellyt aiheettomasti Anchianon ravintolan kohtaloa: hän oli syntynyt siinä.
Täällä, köyhän vuoristokylän alkupäässä valtamaantien varrella, joka vei Monte Albanon yli Pistoiaan, oli noin viisikymmentä vuotta takaperin synkän Adimarin ritarilinnan tornissa ollut iloinen kyläkapakka – osteria. Viinirypäleitten välistä, jotka näyttivät läpikuultavilta auringon paisteessa, pilkisti näkyviin ruostuneissa renkaissa riippuva kyltti, johon oli kirjoitettu "Bottigleria", avonainen ovi, josta näkyi rivi tynnyreitä, tinatuoppeja ja paksumahaisia savikannuja, kaksi puoleksi umpinaista, ruudutonta ja rautaristikoilla varustettua ikkunaa, joissa oli mustuneet luukut ja jotka näyttivät veitikkamaisesti vilkuttavilta silmiltä, sekä portaat, jotka olivat sileiksi kuluneet. Lähikylien asukkaat markkinamatkoillaan, vuorivuohien pyydystäjät, muulinajajat, firenzeläiset tullivartiat ja muut vaatimattomat ihmiset poikkesivat tänne lörpöttelemään, juomaan fiascon huokeata, väkevän makuista viiniä ja pelaamaan tamia, korttia tahi noppaa.
Palvelijattarena kapakassa oli kuudentoista ikäinen orpo tyttö, köyhä "contadina" – talonpoikaistyttö Vintistä, nimeltään Katariina.
Keväällä vuonna 1451 oli nuori firenzeläinen notario Piero di ser Antonio da Vinci tullut vierailemaan maalle isänsä luo Firenzestä, jossa virkatoimet häntä pidättivät suurimman osan vuotta. Eräänä päivänä häntä kutsuttiin Anchianoon laatimaan välikirjaa, joka koski öljynpuserruslaitoksen vuokraamista pitemmäksi ajaksi. Kun välikirja oli laillisesti tehty, kutsuivat talonpojat notarion ravintolaan juomaan lasin asian päälle. Ser Piero, joka oli vaatimaton mies ja kohteli ystävällisesti alempaakin kansaa, suostui mielellään kutsuun. Katariina palveli heitä. Nuori notario tunnusti myöhemmin, että hän silloin rakastui tyttöön ensi katsauksella. Ilmoittaen tahtovansa metsästää hän lykkäsi Firenzeen palaamisen syksyyn ja alkoi käydä joka päivä ravintolassa seurustelemassa Katariinan kanssa, jota oli paljon vaikeampi lähennellä kuin hän oli luullutkaan. Mutta eipä ser Pieroa suotta pidetty sydänten valloittajana. Hän oli neljänkolmatta vuoden ikäinen, aina hyvin puettu, kaunis, sukkela ja vahva ja osasi puhua itsetietoisen hellästi ja kauniisti, mikä aina hurmaa yksinkertaisia naisia. Katariina vastusteli kauan ja rukoili pyhältä Neitsyt Maarialta apua, mutta antautui viimein. Siihen aikaan kun toscanalaiset peltopyyt mehevien syksyisten rypäleiden lihoittamina lentävät pois Nievolen laaksosta, hän tuli raskaaksi.
Huhu ser Pieron suhteista köyhään orpoon, Anchianon ravintolan palvelustyttöön, tuli ser Antonio da Vincin korville. Hän uhkasi poikaansa isällisellä kirouksellaan, lähetti hänet heti Firenzeen ja "saadakseen pojan vakaantumaan", kuten hän sanoi, naitti hänet jo samana talvena madonna Albiera di ser Giovanni Amadorille, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta joka oli arvossa pidetystä perheestä ja sai hyvät myötäjäiset. Katariinan taas hän toimitti vaimoksi eräälle päiväpalkkalaiselleen, vinciläiselle talonpojalle Accattabriga di Piero del Vaccholle, joka oli jo vanhanpuoleinen mies sekä juro ja häijyluontoinen ja jonka kerrottiin ottaneen hengiltä ensimmäisen vaimonsa pieksämällä häntä juovuspäissään! Ihastuneena luvatuista kolmestakymmenestä floriinista ja pienestä maapalstasta Accattabriga suostui empimättä kunniallisella nimellään peittämään toisten syntiä. Katariina alistui nurkumatta. Mutta hän sairastui surusta ja oli vähältä kuolla lapsen synnyttyä. Hänen rinnoissaan ei ollut maitoa. Pientä Leonardoa – se annettiin lapselle nimeksi – ruokkimaan tuotiin Monte Albanolta vuohi.
Huolimatta ikävästään ja rakkaudestaan Katariinaan Pierokin alistui, mutta pyysi kuitenkin, että hänen isänsä ottaisi Leonardon omaan kotiinsa kasvatettavaksi. Niihin aikoihin ei aviottomia lapsia pidetty häpeänä, vaan kasvatettiin ne melkein aina yhdessä aviolasten kanssa, pidettiinpä niitä usein parempinakin. Isoisä suostui sitäkin suuremmalla syyllä, kun pojan ensimmäinen avioliitto jäi lapsettomaksi, ja antoi poikasen vaimonsa, hyvän, vanhan isoäidin mona Lucia di Piero Zozi da Bacaretton huostaan.
Näin joutui Leonardo, neljänkolmatta vuotiaan firenzeläisen notarion ja hänen viettelemänsä anchianolaisen ravintolanpalvelijattaren avioton poika, da Vincin kunnianarvoisaan ja hurskaaseen perheeseen.
Firenzen kaupungin valtioarkistossa on säilynyt luettelo – catasto – vuodelta 1457, johon isoisän, notario Antonio da Vincin käsialalla on merkitty:
"Leonardo, ylempänä mainitun Pieron poika, syntynyt ulkopuolella avioliiton hänestä ja Katariinasta, nykyisestä Accattabriga di Piero del Vaccho da Vincin vaimosta, viisivuotias."
Leonardo muisti äitiään niinkuin läpi unen. Varsinkin muisti hän äidin omituisen hymyn, joka oli hellä, käsittämätön, salaperäinen, hiukan veitikkamainen ja odottamaton noilla yksinkertaisilla, surullisilla, ankarapiirteisillä, kauniilla kasvoilla. Medicien puutarhojen museossa Firenzessä hän oli kerran nähnyt vanhasta Etrurian kaupungista Arezzosta löydetyn pienen, vaskisen Cybelen kuvan, ikivanhan maan jumalattaren, ja tällä oli samanlainen hymy huulillaan kuin nuorella vinciläisellä maalaistytöllä, hänen äidillään.
Katariinaa oli taiteilija ajatellut kirjoittaessaan "Kirjaansa maalaustaiteesta":
"Etkö ole huomannut, kuinka vuoriston naiset karkeissa ja köyhissä pukimissaan ovat kauniimmat kuin ne, jotka ovat laittautuneet koreiksi?"
Ne, jotka olivat tunteneet hänen äitinsä nuorena, väittivät, että Leonardo oli äitinsä näköinen. Varsinkin hänen hienot, pitkät kätensä, silkinhienot, kullankeltaiset hiuksensa ja hänen hymynsä muistuttivat Katariinaa. Isältään hän oli perinyt rotevan ruumiin, lujan terveyden ja elämänhalun, äidiltään naisellisen sulouden, joka täytti koko hänen olentonsa.
Mökki, jossa Katariina miehensä kanssa asui, oli lähellä ser Antonion huvilaa. Keskipäivän aikaan, kun isoisä nukkui ja Accattabriga meni juhtineen pellolle työhön, hiipi poika viinitarhan läpi, kiipesi aidan yli ja juoksi äitinsä luo. Tämä odotti häntä istuen portailla värttinää kädessä, jo kaukaa hän ojensi poikaa kohti käsiään. Poika riensi hänen luokseen, ja äiti suuteli hänen kasvojaan, silmiään, huuliaan, hiuksiaan.
Vielä hauskempia olivat heistä öiset kohtaukset. Pyhäiltoina vanha Accattabriga meni kapakkaan tahi ystäviensä luo noppaa pelaamaan. Yöllä Leonardo nousi hiljaa leveästä perhevuoteesta, jossa hän makasi isoäiti Lucian vieressä. Hän kokosi jonkun verran vaatteita ylleen, avasi hiljaa ikkunaluukun, laskeutui maahan tuuhean viikunapuun oksia myöten ja juoksi Katariinan asuntoon. Suloiselta tuntui hänestä kylmä kaste ruohikossa, ruisrääkän huuto yössä, nokkosten poltto, terävät kivet, jotka raatelivat hänen paljaita jalkojaan, tähtien tuike ja pelko, että isoäiti herää ja huomaa hänen poissaolonsa, suloisilta tuntuivat myöskin salaperäiset ja ikäänkuin rikolliset hyväilyt, kun hän oli kömpinyt Katariinan vuoteeseen ja pimeässä peiton alla painoi ruumiinsa häntä vasten.
Mona Lucia rakasti ja hemmotteli pojanpoikaansa. Leonardo muisti tummanruskean puvun, joka isoäidillä aina oli yllä, valkean huivin, joka ympäröi hänen tummia, ryppyisiä, hyväntahtoisia kasvojaan, hänen hiljaiset kehtolaulunsa ja herkullisen tuoksun, joka lähti hänen valmistamistaan, kermassa paistetuista leivoksista.
Mutta isoisän kanssa he eivät olleet hyvissä väleissä. Alussa ser Antonio itse opetti pojanpoikaansa. Pojasta olivat oppitunnit vastenmielisiä. Täytettyään seitsemän vuotta hän tuli oppilaaksi lähellä Vinciä olevaan Santa Petronillan kirkkokouluun. Mutta ei latinan lukukaan häneltä luistanut.
Usein hän ei aamulla mennytkään kouluun, vaan johonkin ruohoa kasvavaan notkoon, asettui selälleen ja tähysteli tuntikausia kadehtivin katsein ohi lentäviä kurkiparvia, taikka levitti varovasti kukkien lehtiä, ihmetteli niiden hienoa rakennetta, alaspäin kääntynyttä terää, meden kostuttamia heteitä ja emiä. Kun ser Antonio meni kaupunkiin asioilleen, niin pikku Nardo käytti hyväkseen isoäidin hyväntahtoisuutta ja vietti kokonaisia päiviä vuorilla ja jyrkänteillä, kiipesi tuntemattomia polkuja pitkin, joita vain vuorivuohet käyttivät, ylös Monte Albanon paljaille huipuille, josta näkyy äärettömiä niittyjä, lehtoja, viljavainioita, Fucecchion suojärvi, Pistoia, Prato, Firenze, lumipeitteiset Apuan alpit ja kirkkaalla säällä kapeana, utuisen sinisenä juovana Välimeri. Hän palasi kotiin naarmuisena, pölyisenä ja päivettyneenä, mutta niin iloisena, ettei mona Lucia hennonut torua häntä eikä kannella isoisälle.
Poika vietti yksinäistä elämää. Ystävällistä setä Francescoa ja isää, joka toi hänelle makeisia kaupungista – molemmat asuivat suurimman osan vuotta Firenzessä – hän näki harvoin, koulutoverien parissa hän ei ollenkaan viihtynyt. Näiden leikit eivät häntä huvittaneet. Kun toverit repivät perhoselta siivet ja katselivat huvikseen sen matamista, niin hänen kasvonsa vavahtivat ja vetäytyivät ryppyyn, hän kalpeni ja poistui. Kun hän kerran karjapihassa näki vanhan emännöitsijän teurastavan pyhiksi syötettyä porsasta, joka rimpuili ja surkeasti vikisi, niin hän ser Antonion harmiksi ei pitkään aikaan syönyt lihaa eikä selittänyt syytä siihen.
Kerran koulupojat erään Rosso nimisen rohkean, älykkään ja ilkeän veitikan johdolla ottivat kiinni myyrän ja nauttivat sen kärsimyksistä kiusaamalla sen puolikuoliaaksi, jonka jälkeen he sitoivat nuoran sen käpälään ja aikoivat antaa sen paimenkoirien raadeltavaksi. Leonardo hyökkäsi lapsiparveen, sysäsi kumoon kolme poikaa – hän oli voimakas ja ketterä – ja käyttäen hyväkseen koulupoikien ällistystä, jotka eivät olleet odottaneet tällaista hyökkäystä hiljaisen Nardon puolelta, hän sieppasi myyrän ja lähti juoksemaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään toverit lähtivät ajamaan häntä takaa huutaen, nauraen, viheltäen, haukkuen ja kiviä heitellen. Pitkä Rosso, joka oli viisi vuotta vanhempi Nardoa, tarttui hänen tukkaansa, ja tappelu alkoi. Jollei isoisän puutarhuri Gian Battista olisi rientänyt apuun, niin pojat olisivat pieksäneet Leonardon pahanpäiväiseksi. Mutta poika oli saavuttanut tarkoituksensa. Kahakan aikana oli myyrä päässyt pakoon ja pelastunut. Tappelun tuoksinassa oli Leonardo puolustautuessaan iskenyt mustelman hyökkäävän Rosson silmän alle. Tämän isä, eräässä läheisessä huvilassa asuvan ylimyksen kokki, valitti tästä isoisälle. Ser Antonio suuttui niin kovasti, että tahtoi antaa selkäsaunan pojanpojalleen. Isoäidin välitys pelasti Nardon tästä rangaistuksesta. Hänet suljettiin vain muutamaksi päiväksi portaitten alla olevaan komeroon.
Myöhemmin hän muistellessaan tätä vääryyttä, ensimmäistä siinä pitkässä vääryyksien sarjassa, joita hän sai kokea, kirjoitti päiväkirjaansa kysymyksen:
"Jos sinut jo lapsena suljettiin vankilaan, kun menettelit oikein, niin mitä tehdäänkään sinulle nyt aikuisena?"
Istuessaan pimeässä komerossaan poika katseli, kuinka hämähäkki imi kuoliaaksi kärpästä keskellä verkkoaan, joka välkkyi kuin taivaankaari, kun auringon säde siihen sattui. Uhri riuhtoili sen kynsissä, ja sen vieno surina heikkeni heikkenemistään. Nardo olisi voinut pelastaa sen, kuten hän äsken oli pelastanut myyrän. Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut voittaa, esti häntä siitä. Hän antoi hämähäkin rauhassa syödä saalistaan ja katseli tuon kamalannäköisen hyönteisen ahmailua yhtä tyynen ja viattoman uteliaisuuden valtaamana kuin kukkien salaperäisen hentoa rakennettakin.
IV
Lähellä Vinciä oli tekeillä suuri huvila signor Pandolfo Rucellaille firenzeläisen rakennusmestarin, suuren Albertin oppilaan Biaggio da Ravennan johdolla. Leonardo kävi usein rakennuspaikalla ja katseli, kuinka työmiehet rakensivat seiniä, tasoittivat muurausta kulmamittarilla ja nostivat kiviä ylös koneilla. Kerran ser Biaggio puheli pojan kanssa ja hämmästyi hänen selvää järkeään. Hän alkoi opettaa pojalle laskuopin, algebran, mittausopin ja mekaniikan alkeita, ensin vain sivumennen ja puoleksi leikillään, mutta vähitellen yhä innostuneemmin. Uskomattomalta, melkeinpä ihmeelliseltä näytti opettajasta helppous, jolla oppilas silmänräpäyksessä käsitti kaikki, aivan kuin olisi vain johtanut muistiinsa mitä jo entuudestaan tiesi.
Isoisä katseli karsaasti pojanpojan kummallisia hommia. Hänen mieltään pahoitti sekin, että poika oli vasenkätinen. Sitä pidettiin pahana merkkinä, sillä luultiin, että vasenkätisiksi syntyvät sellaiset ihmiset, jotka tekevät liiton paholaisen kanssa, noidat ja velhot. Ser Antonion vastenmielisyys poikaa kohtaan kasvoi vielä sen johdosta, että muuan kokenut tietäjävaimo vakuutti hänelle, että Monte Albanon syrjäisimmässä seudussa asuva eukko, jonka musta vuohi oli imettänyt Nardoa, oli noita. Olihan hyvin mahdollista, että tämä noita-akka paholaisen mieliksi oli noitunut Nardon vuoden maidon.
"Totuus pysyy aina totuutena", ajatteli isoisä. "Syötä sutta miten tahansa, aina se kuitenkin metsään haluaa. No, se näkyy olevan Herran tahto! Jokaisessa perheessä on mätämunansa."
Vanhus odotti kärsimättömästi, että hänen rakkain poikansa Piero ilahuttaisi häntä saamalla avioliitostaan pojan, josta tulisi hänelle arvokas perillinen, sillä Nardo oli ikäänkuin tilapäinen löytölapsi, todellinen äpärä tässä perheessä.
Monte Albanon asukkaat kertoivat eräästä omituisuudesta, jota ei tavata millään muilla paikkakunnilla kuin siellä, nimittäin että monet kasvit ja eläimet siellä olivat valkoisia. Se, joka ei ollut tätä nähnyt omin silmin, ei olisi uskonut näitä kertomuksia. Mutta matkamies, joka oli kuljeskellut albanolaisissa lehdoissa ja niityillä, tiesi varsin hyvin, että siellä todellakin usein saattoi nähdä valkoisia orvokkeja, valkoisia mansikoita ja valkoisia varpusia, olipa mustien rastaittenkin pesissä valkoisia poikasia. Juuri tästä syystä – niin vakuuttavat Vincin asukkaat – on koko vuorta jo ammoisista ajoista nimitetty "Valkoiseksi vuoreksi" – Monte Albano.
Pikku Nardo oli yksi Valkoisen vuoren ihmeitä, pesänpahikko firenzeläisten notarioiden hyväavuisessa ja porvarillisessa perheessä – valkoinen poikanen mustien rastaitten pesässä.
V
Kun poika täytti kolmetoista vuotta, otti isä hänet pois Vincistä ja vei omaan kotiinsa Firenzeen. Sen jälkeen oli Leonardo vain harvoin käynyt syntymäseudullaan.
Eräässä taiteilijan päiväkirjoista vuodelta 1494 – hän oli siihen aikaan Milanon herttuan palveluksessa – on säilynyt lyhyt ja, kuten tavallisesti, salaperäinen muistiinpano:
"Katariina tuli 16 p. heinäkuuta 1493."
Voisi luulla, että on kysymys palvelustytöstä, joka oli otettu taloon talousaskareita varten. Itse asiassa tässä oli kysymys Leonardon äidistä.
Miehensä kuoltua Katariina tunsi, ettei hän enää elä kauan, ja tahtoi ennen kuolemaansa nähdä poikansa.
Hän lyöttäytyi vaeltajien joukkoon, jotka lähtivät Toscanasta Lombardiaan kumartamaan Pyhän Ambrosiuksen jäännöksiä ja Herran ristin naulaa, ja saapui Milanoon. Leonardo otti hänet vastaan kunnioittavan hellästi.
Äidin seurassa taiteilija tunsi olevansa niinkuin ennenkin sama pikku Nardo, joka salaa yöllä paljain jaloin juoksi hänen luokseen, kiipesi hänen vuoteeseensa peitteen alle ja painautui häntä vasten.
Saatuaan tavata poikaansa tahtoi eukko palata kotikyläänsä. Mutta poika pidätti hänet luonaan ja vuokrasi sekä huolellisesti sisusti häntä varten rauhallisen kammion lähellä olevassa Santa Chiaran nunnaluostarissa. Äiti sairastui ja joutui vuoteen omaksi, mutta kieltäytyi itsepintaisesti muuttamasta pojan luo, ettei tuottaisi häiriötä. Leonardo toimitti hänet Milanon parhaaseen sairashuoneeseen, palatsimaiseen herttua Francesco Sforzan rakennuttamaan Ospedale Maggioreen, ja kävi joka päivä häntä katsomassa. Viimeiset päivät hän istui kokonaan hänen luonaan. Kuitenkaan ei kukaan hänen ystävistään eikä oppilaistaankaan tietänyt mitään Katariinan saapumisesta Milanoon. Päiväkirjoissaan Leonardo ei juuri ollenkaan puhunut äidistään. Ainoastaan kerran hän mainitsi hänet sattumalta. Samaan aikaan kun hänen äitinsä oli kuolemaisillaan, hän näki samassa sairashuoneessa hyvin sairaan nuoren tytön, jonka "sadunomaiset" kasvot herättivät hänen mielenkiintoaan, ja kirjoitti päiväkirjaansa:
"Giovannina – viso fantastico – sta, asca Chatarina, allospedate."
"Giovannina – sadunomaiset kasvot – kysy Katariinalta, sairashuoneessa."
Kun hän viimeisen kerran kosketti huulillaan äidin kylmenevää kättä, niin hänestä tuntui, että tuota köyhää vinciläistä maalaisnaista, hiljaista vuoriston asukasta, hänen oli kiittäminen kaikesta, mitä hänellä on. Hän toimitti äidilleen komeat hautajaiset, aivan kuin Katariina ei olisi ollutkaan vaatimaton palvelija Anchianon ravintolasta, vaan ylhäinen nainen. Samalla isältä perityllä tarkkuudella, jolla hänellä oli tapana aivan aiheettomasti kirjoittaa muistiin nappien, hopeanauhusten ja Andrea Salainon pukuun ostettujen silkkipalasten hinnat, hän myöskin merkitsi muistiin hautajaiskustannukset.
Kun hän kuusi vuotta myöhemmin, v. 1500, Moron kukistuttua Milanossa järjesteli tavaroitaan lähteäkseen Firenzeen, niin hän löysi eräästä kaapistaan huolellisesti kokoon sidotun pienen käärön. Siinä oli tuomisia, jotka Katariina oli hänelle tuonut Vincistä, – kaksi hänen omin käsin kutomastaan karkeasta, harmaasta palttinasta tehtyä paitaa ja kolme paria sukkia, jotka hän niinikään oli itse valmistanut vuohen villoista. Leonardo ei ollut käyttänyt niitä, koska hän oli tottunut pitämään hienoja alusvaatteita. Mutta kun hän nyt yhtäkkiä näki tuon mytyn, joka oli unohtunut tieteellisten teosten ja matemaattisten koneitten sekaan, niin hän tunsi säälin tunteen täyttävä sydämensä.
Kun hän myöhemmin vuosikausia yksinään ja ikävissään harhaili maasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, niin hän aina muisti ottaa mukaansa tarpeettoman, yksinkertaisen käärön, jossa sukat ja paidat olivat, ja joka kerta hän kätki sen huolellisesti ja kenellekään näyttämättä niiden tavarain joukkoon, jotka olivat hänelle erityisesti rakkaat.
VI
Nämä muistot heräsivät Leonardon sielussa, kun hän kohosi jyrkkää, lapsuudesta saakka tuttua polkua ylös Monte Albanolle.
Hän istuutui kivelle kallionkielekkeen suojaan, johon tuuli ei sopinut, ja näki ympärillään lyhyitä, käppyräisiä tammia, joissa törrötti viimevuotisia kuivettuneita lehtiä, tuoksuvia, pienikukkaisia, tummanvihreitä kanervia, joita sen seudun asukkaat nimittivät "luudiksi" – scope – ja valkeita villiorvokkeja. Kaiken yllä oli vieno, raikas tuoksu, joka oli yhdistys koiruohon, kevään ja eräiden outojen vuoristoruohojen tuoksusta. Näköpiiri laajeni aaltoilevana aleten Arnon laaksoon päin. Oikealla kohosi paljaita vuorenseiniä mutkaisine varjoineen, käärmeen tavoin kiemurtelevine halkeamineen ja harmaansinervine rotkoineen. Hänen jalkojensa juuressa hohti Anchiano auringon paisteessa. Syvemmällä laaksossa oli teräväkärkisellä kukkulalla pieni, ampiaispesää muistuttava Vincin kylä, jonka linnan torni oli yhtä terävä ja musta kuin Anchianon tien varrella olevat kaksi kypressiä.
Ei mikään ollut muuttunut entisestään. Hänestä tuntui kuin olisi hän eilen viimeksi kiipeillyt näitä polkuja. Aivan samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten täällä nytkin kasvoi runsaasti kanervaa ja vaaleita orvokkeja. Tammien kuivat, ryppyiset, tummanruskeat lehdet kahisivat. Monte Albano näytti synkältä ja sinertävältä, ja kaikki ympärillä oli kuten ennenkin yksinkertaista, hiljaista, karua ja kalpeata aivan kuin pohjolassa. Ja kuitenkin tuntui tuon hiljaisuuden ja kalpeuden läpi aika ajoin maailman jaloimman maan, muinaisen Etrurian, nykyisen Toscanan, uudestaan-elpymisen, alati keväisen maan vieno sulo, joka oli kuin omituinen ja lempeä hymy nuoren vinciläisen maalaisnaisen, Leonardon äidin, ankarilla ja vakavilla, mutta kauniilla kasvoilla. Hän nousi ja lähti kulkemaan eteenpäin polkua, joka jyrkästi kohosi vuorelle. Kuta ylemmäksi hän tuli, sitä kylmemmäksi ja purevammaksi kävi tuuli.
Taas joutui hän muistojen valtaan, – tällä kertaa ne olivat hänen ensimmäisiltä nuoruusvuosiltaan.
VII
Notario ser Piero da Vincin asiat menivät hyvin. Hän oli sukkela, iloinen ja hyväntahtoinen, yksi niitä, joilta kaikki elämässä luistaa kuin voideltu, niitä, jotka itse elävät ja antavat toistenkin elää, – ja hän osasi tulla toimeen kaikkien kanssa. Varsinkin hengellisen säädyn miehet suosivat häntä. Kun hän oli tullut rikkaan Annunciata luostarin sekä useitten muitten hyväntekeväisyyslaitosten taloudenhoitajaksi, niin hänelle alkoi karttua omaisuutta, hän hankki itselleen uusia maapalstoja, taloja ja viinitarhoja Vincin ympäristössä, mutta eli yhtä vaatimattomaan tapaan kuin ennenkin ser Antonion elämänohjeitten mukaisesti. Ainoastaan kirkkojen koristamiseen hän luovutti mielellään varoja ja pitääkseen yllä suvun kunniaa hankki hautapatsaan Vincin suvun perhehaudalle Firenzen Badiassa.
Kun hänen ensimmäinen vaimonsa Albiera Amadori kuoli, niin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen leskimies pian toipui surustaan ja meni naimisiin aivan nuoren, kauniin tytön, Francesca di ser Giovanni Lanfredinin kanssa. Tästäkään avioliitosta hän ei saanut lapsia. Leonardo asui näihin aikoihin isänsä luona Firenzessä. Ser Piero aikoi antaa aviottomalle esikoiselleen hyvän kasvatuksen pelkäämättä kuluja voidakseen ehkä myöhemmin, koska hänellä ei ollut aviolapsia, tehdä hänet perillisekseen, jolloin hänestä tietysti myöskin tulisi notario Firenzeen, kuten kaikista vanhimmista pojista Vincin suvussa.
Firenzessä asui tähän aikaan kuuluisa luonnontutkija, matemaatikko, fyysikko ja astronomi Paolo dal Pozzo Toscanelli. Tämä kirjoitti Kristoffer Columbukselle kirjeen, jossa hän laskujen nojalla todisti, että meritie Intiaan antipodien maan kautta ei ole niin pitkä kuin luullaan, kehoitti lähtemään matkaan ja ennusti menestystä. Ilman Toscanellin apua ja kannatusta ei Columbus olisi tehnyt löytöään. Tuo kuuluisa löytöretkeilijä oli vain kuuliainen ase ajattelijan käsissä, hän pani vain täytäntöön sen, mitä firenzeläinen tiedemies yksinäisessä kammiossaan oli ajatellut ja suunnitellut. Syrjässä Lorenzo Medicin loistavasta hovista, kaukana vanhaa aikaa jäljittelevistä hienostuneista ja hedelmättömistä neoplatonilaisista lörpöttelijöistä Toscanelli "eli kuin pyhimys", kuten aikalaiset sanoivat, – yksinäisyydessä, köyhyydessä ja paastoissa, syömättä koskaan lihaa ja siveellisesti puhtaana. Hänen kasvonsa olivat rumat, miltei vastenmieliset; vain kirkkaat, lempeät ja lapsellisen luottavaiset silmät olivat kauniit.
Kun eräänä yönä vuonna 1470 hänen asuntonsa ovelle lähellä palazzo Pittiä kolkutti nuori, miltei poikaiässä oleva muukalainen, niin Toscanelli otti hänet vastaan äreästi ja kylmästi luullen vieraan tulleen hänen luokseen vain tyhjästä uteliaisuudesta. Mutta ryhdyttyään puheisiin Leonardon kanssa hänkin kuten muinoin ser Biaggio da Ravenna hämmästyi nuorukaisen matemaattista neroa. Ser Paolo tuli hänen opettajakseen. Kirkkaina kesäöinä he nousivat eräälle Firenzen lähistöllä olevalle kukkulalle, Poggio al Pinolle, jossa kasvoi kanervaa, tuoksuvia katajia ja pihkaisia, mustia mäntyjä, ja jossa vanha, puoleksi hajonnut puinen vahtikoju oli suuren tähtientutkijan observatoriona. Hän kertoi oppilaalleen kaikki, mitä itse tiesi luonnonlaeista.
Nämä keskustelut synnyttivät Leonardossa uskon uuteen, ihmisille tuntemattomaan voimaan – tiedon voimaan.
Isä ei pannut hänelle esteitä, mutta neuvoi kuitenkin valitsemaan jonkin toimen, josta olisi hyvät tulot. Kun ser Piero näki hänen aina muovailevan ja piirustelevan kuvia, niin hän vei muutamia niistä vanhalle ystävälleen, kultasepälle, maalarille ja kuvanveistäjä Andrea del Verrocchiolle.
Kohta sen jälkeen Leonardo otettiin tämän työpajaan oppiin.
VIII
Verrocchio, köyhän tiilenpolttajan poika, oli seitsemäntoista vuotta vanhempi Leonardoa.
Kun ser Andrea silmälasit nenällä ja suurennuslasi kädessä istui tiskin ääressä puolipimeässä työpajassaan, "bottegassa", joka oli Ponte Vecchion läheisyydessä yhdessä niistä vanhanaikaisista, kallistuneista, lahonneitten tukien varassa olevista taloista, joiden seiniä Arnon tummanviheriäiset laineet huuhtelevat, niin hän oli enemmän tavallisen firenzeläisen kauppiaan kuin suuren taiteilijan näköinen. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, litteät, kalpeat, pyöreät ja turvonneet, ja hänellä oli kaksi leukaa. Ainoastaan ohuet, tiiviisti suljetut huulet ja pienten silmien katse, joka oli läpitunkeva ja terävä kuin neula, osoittivat kylmää, selvää järkeä ja pelotonta tiedonhalua.
Opettajanaan piti Andrea vanhaa mestaria Paolo Uccelloa. Kerrottiin Uccellon tutkineen korkeampaa matematiikkaa, jota hän sovellutti taiteeseen, sekä syventyneen perspektiiviopin ongelmiin. Kaikkien halveksimana ja hylkäämänä hän oli vajonnut köyhyyteen ja ollut vähällä menettää järkensä. Hän eli päiväkausia syömättä ja kokonaisia öitä nukkumatta. Toisinaan hän loikoi vuoteessa silmät auki pimeässä ja herätti vaimonsa huudahtamalla:
"Oi, miten ihana asia onkaan perspektiivi!"
Hän kuoli pilkattuna, eikä kukaan häntä ymmärtänyt.
Verrocchio piti kuten Uccellokin matematiikkaa taiteen ja tieteen yhteisenä perustana ja selitti, että geometria ollen osa matematiikasta, "kaikkien tieteitten äidistä", on samalla myöskin "piirustuksen – kaikkien taiteitten isän – äiti". Täydellinen tieto ja täydellinen kauneuden nautinto olivat hänestä sama asia. Kun hän näki harvinaisen rumat tahi kauniit kasvot tahi muun ruumiinosan, niin hän ei kääntynyt inhoten pois eikä vaipunut hempeään unelmoimiseen, kuten tekivät sellaiset taiteilijat kuin Sandro Botticelli, vaan teki tutkimuksia ja valmisti anatomisia kipsikuvia, jota ei yksikään mestari ennen häntä ollut tehnyt. Väsymättä ja kärsivällisesti hän vertaili, mittaili ja tutki, aavistaen matemaattisen välttämättömyyden esiintyvän kauneuden laeissa. Vielä innokkaammin kuin Sandro hän etsi uutta kauneutta, mutta hän ei etsinyt sitä ihmeestä, sadusta tahi kiehtovasta hämärästä, jossa Olympos ja Golgata sulavat yhteen, vaan hän tahtoi tunkeutua luonnon salaisuuksiin sillä tavoin, ettei moista siihen asti vielä kukaan ollut rohjennut, sillä ei ihme ollut Verrocchion mielestä totuus, vaan totuus oli ihme.
Sinä päivänä, jolloin ser Piero da Vinci toi hänen ateljeehensa kahdeksantoista vuotiaan poikansa, tuli molempien kohtalo ratkaistuksi. Andreasta ei tullut ainoastaan oppilaansa Leonardon opettaja, vaan myöskin tämän oppilas.
Kuvaan, jonka Vallombrosan munkit olivat Verrocchiolta tilanneet ja joka esitti Vapahtajan ristiinnaulitsemista, maalasi Leonardo polvistuvan enkelin. Kaiken sen, mitä Verrocchio oli hämärästi aavistanut ja etsinyt hapuillen aivan kuin sokea, on Leonardo nähnyt, löytänyt ja tuonut näkyvässä muodossa ilmi tässä kuvassa. Myöhemmin kerrottiin opettajan muka joutuneen epätoivoon sen johdosta, että poika oli voittanut hänet, ja lakanneen maalaamasta. Itse asiassa ei kuitenkaan mitään vihamielisyyttä ollut olemassa heidän välillään. He täydensivät toisiaan. Oppilaassa ilmeni se keveys, jota luonto ei ollut suonut Verrocchiolle, mestarissa taas tarmokas kestävyys, jota puuttui kovin monipuoliselta ja epävakaiselta Leonardolta. He eivät kadehtineet toisiaan eivätkä kilpailleet keskenään. Usein he eivät itsekään tietäneet, kumpi heistä oli toiselta lainannut.
Tähän aikaan valoi Verrocchio vaskeen Kristusta ja Tuomasta Or San Michelen kirkkoa varten.
Vastakohtana fra Beaton paratiisinäyille ja Botticellin satumaisille haaveiluille esiintyi Tuomaassa, joka pistää sormensa Vapahtajan haavoihin, ensi kertaa ihmisten katsottavaksi ihmisen rohkea uhma Jumalaa vastaan – tutkiva järki ihmettä vastaan.
IX
Leonardon ensimmäinen teos oli piirustus Flandriassa kudottuun, kullalla kirjailtuun silkkiverhoon, jonka Firenzen kansalaiset lahjoittivat Portugalin kuninkaalle. Piirustus esitti Aatamin ja Eevan syntiinlankeemusta, Erään paratiisissa kasvavan palmun nivelikäs runko oli maalattu niin taidokkaasti, että erään silminnäkijän sanojen mukaan "pää meni sekaisin ajatellessa, kuinka ihmisellä oli voinut olla niin paljon kärsivällisyyttä". Käärmeen haamuun kätkeytyneen perkeleen naisellisesta muodosta henki kiehtova sulo, ja oli aivan kuin olisi kuultu hänen sanansa:
"Ei, te ette kuole, mutta Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, teidän silmänne aukenevat ja te tulette jumalien tavoin tietämään hyvän ja pahan."
Ja vaimo ojensi kättään tiedonpuuta kohti, ja hänen hymyssään kuvastui sama uhmaava uteliaisuus, joka on vallannut epäuskoisen Tuomaan Verrocchion veistoksessa hänen pistäessään sormensa ristiinnaulitun haavoihin.
Kerran ser Piero erään vinciläisen naapurinsa kehoituksesta, jota hän käytti apunaan kalastus- ja metsästysretkillä, pyysi Leonardoa maalaamaan jotakin puiselle, pyöreälle kilvelle, "rotellalle". Tuollaisia kilpiä, joissa oli kuvannollisia piirroksia ja kirjoituksia, käytettiin talojen koristuksina.
Taiteilija päätti kuvata hirviön, joka Medusan pään tavoin herättäisi katsojassa kauhua.
Huoneeseen, jossa ei kukaan muu kuin hän käynyt, hän kokosi sisiliskoja, käärmeitä, sirkkoja, hämähäkkejä, tuhatjalkaisia, yöperhosia, skorpioneja, lepakoita ja joukon muita rumia eläimiä. Valikoiden, yhdistellen ja suurentaen näiden eri ruumiinosia hän muodosti hirviön, jollaista ei ole olemassa ja joka kuitenkin tuntui todelliselta. Hän johti askel askeleelta olemattoman olevaisesta yhtä selvästi kuin Euklides tahi Pytagoras johtivat väittämän toisesta.
Näkyi, kuinka eläin mataa esille kallion halkeamasta, ja saattoi miltei kuulla, kuinka sen nivelikäs, mustankiiltävä, liukas vatsa kahisee maassa. Ammottavasta kidasta löyhähtää saastainen hengitys, silmät liekehtivät, sieraimista kohoaa savua. Mutta kummallisinta kaikesta oli, että tuon hirviön kauheus hurmasi ja veti puoleensa niinkuin tekee kauneus.
Kokonaisia päiviä ja öitä Leonardo vietti lukitussa huoneessa, jossa kuolleista matelijoista lähti niin sietämätön löyhkä, että se saastutti ilman ja teki hengittämisen vaikeaksi. Mutta hän, joka muulloin oli melkein liiankin herkkä tuntemaan kaikenlaista pahaa hajua, ei nyt sitä huomannutkaan. Viimein hän ilmoitti isälleen, että kuva oli valmis ja saatavissa. Kun ser Piero saapui sitä noutamaan, niin Leonardo pyysi häntä odottamaan toisessa huoneessa, meni ateljeehen, asetti kuvan puiselle jalustalle, ympäröi sen mustalla kankaalla, sulki ikkunaluukut sillä tavoin, että vain yksi valonsäde sattui rotellaan, ja kutsui sitten sinne ser Pieron. Tämä astui sisälle, katsahti kuvaan, huudahti ja peräytyi pelästyneenä: hänestä tuntui kuin hän näkisi edessään elävän hirviön. Taiteilija katseli tarkkaavaisesti, kuinka pelästys hänen kasvoillaan muuttui ihmettelyksi, ja lausui hymyillen:
"Kuva täyttää tarkoituksensa: se tekee juuri sen vaikutuksen kuin tahdoinkin. Ottakaa se – se on valmis."
Vuonna 1481 tilasivat San Donato a Scopeton munkit Leonardolta alttaritaulun, jonka piti esittää Tietäjiä Itämailta.
Harjoitelmassa tätä taulua varten hän osoitti sellaista anatomian tuntemista ja kykyä ilmaista inhimillisiä tunteita ruumiin liikkeissä, ettei moista ennen häntä oltu nähty yhdelläkään mestarilla.
Taulun taustassa näkyy, ikäänkuin kuvauksena vanhojen helleenien elämästä, iloista leikintää, ratsumiesten kaksintaisteluja, kauniitten nuorukaisten alastomia ruumiita, temppelin raunioita, joiden kaaret ja portaat ovat puoleksi luhistuneet. Öljypuun varjossa istuu kivellä jumalan äiti pikku Jeesuksen kera ja hymyilee arasti ja lapsellisesti aivan kuin ihmetellen sitä, että kuninkaalliset tulokkaat vierailta mailta tuovat äsken syntyneen pienokaisen seimeen maailman arvokkaimpia aarteita – pyhää savua, mirhamia ja kultaa. Väsyneinä, tuhatvuotisen viisauden taakan käyristäminä he painavat alas päänsä varjostaen käsillään puoleksi soenneita silmiään ja katselevat ihmettä, joka on suurempi kaikkia muita ihmeitä, – Jumalan ilmestymistä ihmisessä, ja lankeavat maahan sen edessä, joka on sanova: "Totisesti, totisesti sanon minä teille, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, niin ette voi astua Jumalan valtakuntaan."
Näissä kahdessa ensimmäisessä luomassaan Leonardo ikäänkuin veti rajaviivat koko aatepiirilleen: Syntiinlankeemuksessa hän esitti käärmeen viisauden ja järjen uhmailun, Tietäjissä itäiseltä maalta kyyhkysen viattomuuden ja nöyrän uskon.
Tätä kuvaansa hän muuten ei maalannut valmiiksi asti, kuten hän yleensäkään myöhemmin ei suorittanut loppuun asti juuri yhtäkään teoksistaan. Hän tavoitteli saavuttamatonta täydellisyyttä ja laittoi siten tielleen vaikeuksia, jotka eivät olleet voitettavissa siveltimen avulla. "Toiveitten täyttymistä esti", kuten Petrarca lausui, "niiden liiallisuus."
Ser Pieron toinen vaimo, madonna Francesca, kuoli nuorena. Kolmannen kerran ser Piero meni naimisiin ser Francesco di Guglielmon tyttären Margheritan kanssa, jonka mukana hän sai myötäjäisiä 365 floriinia. Äitipuoli vihasi Leonardoa, varsinkin sen jälkeen kun hän oli synnyttänyt miehelleen kaksi poikaa, Antonion ja Giulianon.
Leonardo oli tuhlaavainen. Ser Piero auttoi häntä, vaikkakin niukanlaisesti. Mona Margherita ärhenteli alituiseen miehelleen siitä, että tämä riistää omaisuutta laillisilta perillisiltä ja "antaa tuolle lehtolapselle, noidan vuohen elätille", kuten hän Leonardoa nimitti.
Toverien keskuudessa Verrocchion bottegassa ja muissa ateljeissa hänellä myöskin oli paljon vihamiehiä. Harvinaisen harras ystävyys opettajan ja oppilaan välillä saattoi erään näistä vihamiehistä tekemään nimettömän ilmiannon, jossa hän syytti heitä sodomiasta. Tämä parjaus tuntui jonkun verran todennäköiseltä sen johdosta, että nuori Leonardo, joka oli kaunein nuorukainen Firenzessä, karttoi naisseuraa. "Koko hänen ulkomuodostaan", sanoi eräs hänen aikalaisensa, "säteili sellainen kauneus, että hänet nähdessään jokainen surullinen sielu tuli iloiseksi."
Samana vuonna hän jätti Verrocchion ateljeen ja asettui asumaan yksinään. Jo silloin huhuiltiin Leonardon "harhaoppisista mielipiteistä" ja "jumalattomuudesta". Firenzessä olo kävi hänelle yhä tukalammaksi.
Ser Piero hankki pojalleen edullisen tilauksen Lorenzo Mediciltä. Mutta Leonardo ei osannut suorittaa sitä tämän mieliksi. Läheisimmältä ympäristöltään Lorenzo vaati ennen kaikkea kylläkin hienostunutta ja ylevältä näyttävää, mutta sittenkin matelevaa nöyryyttä. Liian rohkeista ja vapaista ihmisistä hän ei pitänyt.
Työttömyys alkoi ikävystyttää Leonardoa. Hän meni niinkin pitkälle, että ryhtyi salaisiin keskusteluihin Syyrian diodarion kanssa, Firenzeen saapuneen Egyptin sulttaanin lähettilään välityksellä, päästäkseen diodarion yliarkkitehdiksi, vaikka hän tiesi, että hänen siinä tapauksessa pitäisi luopua kristinuskosta ja kääntyä Muhametin oppiin.
Hänestä oli samantekevää, mihin joutuisi, kunhan vain pääsisi pois Firenzestä. Hän tunsi sortuvansa, jos jäisi sinne.
Sattuma pelasti hänet. Hän keksi monikielisen hopealuutun, joka oli hevosen kallon muotoinen. Lorenzo il Magnifico, joka oli suuri musiikin ystävä, mieltyi tuon luutun omituiseen muotoon ja ääneen. Hän pyysi keksijää lähtemään Milanoon viemään sen lahjaksi Lombardian herttualle Lodovico Sforza Morolle.
Vuonna 1482, kolmenkymmenen ikäisenä, Leonardo muutti Firenzestä Milanoon, ei taiteilijana eikä tutkijana, vaan hovimusikanttina. Ennen lähtöään hän kirjoitti herttua Morolle:
"Tutkittuani ja tarkastettuani nykyaikana keksittyjä sotakoneita
olen havainnut, illustrissimo Signore, että ne eivät missään
suhteessa eroa tähän asti käytetyistä. Senvuoksi rohkenen kääntyä
Teidän Korkeutenne puoleen ja ilmaista keksintöjeni salaisuudet."
Sitten hän luetteli keksintönsä. Niitä olivat: sillat, jotka
olivat tavattoman keveät ja tulenkestävät; uusi tapa hävittää
ilman pommitusta mikä linnoitus tahi varustus tahansa, jos
vain sen perustus ei ollut kallioon hakattu; maanalaiset
käytävät ja kaivannot, jotka voitiin äänettömästi ja nopeasti
valmistaa vallihautojen ja jokien alle; katetut ajoneuvot,
jotka tunkeutuivat vihollisen rintaman sisälle niin ettei niitä
mikään voima voinut vastustaa; pommit, tykit, mörssärit ja
passavolantit uutta "peräti kaunista ja edullista rakennetta";
muurinmurtajat, jättiläiskokoiset heittokoneet ja muut kojeet,
"hämmästyttäviä vaikutukseltaan"; uudet koneet jokaista erityistä
tilaisuutta varten; kaikenlaiset puolustus- ja hyökkäysvälineet
meritaisteluja varten; laivat, joiden runko kestää pommitusta
kivi- ja malmikuulilla; ennen tuntemattomat räjähdysaineet.
"Rauhan aikana", lopetti hän, "toivon voivani hyödyttää Teidän
Korkeuttanne rakentamalla yksityisiä ja yleisiä rakennuksia,
kanavia ja vesijohtoja.
"Myöskin muovailemalla kuvia marmorista, pronssista ja savesta
samoin kuin maalaustaiteenkin alalla voin suorittaa mitä
tilauksia tahansa yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.
"Vielä voin ottaa valaakseni pronssista Hevosen, josta tulisi
ikuinen muistomerkki isällenne ja koko Sforzan mainehikkaalle
suvulle.
"Jos jotkut edellä mainituista keksinnöistä näyttävät
uskomattomilta, niin pyydän saada kokeilla linnanne puistossa
tahi missä muussa paikassa tahansa, minkä vain määrää Teidän
Korkeutenne, jonka armolliseen huomioon sulkeutuu
Teidän Korkeutenne nöyrin palvelija
Leonardo da Vinci."Kun hän näki Alppien lumipeitteisten huippujen kohoavan Lombardian viheriän tasangon yli, niin hän tunsi, että hänelle alkaa uusi elämä ja että tuosta vieraasta maasta tulee hänen isänmaansa.
X
Näin Leonardo kohotessaan Monte Albanolle muisteli koko entistä elämäänsä.
Hän oli jo lähellä Valkean vuoren korkeinta harjannetta. Polku kulki nyt suoraan ylöspäin mutkittelematta. Sen molemmin puolin oli kuivuneita pensaita ja pieniä, käyriä tammia, joissa oli viimevuotisia lehtiä. Vuoret, jotka olivat tummansinertäviä ja joiden yli tuulen henkäykset kulkivat, näyttivät kolkoilta, kaameilta ja autioilta, aivan kuin ne eivät olisi olleet maan päällä, vaan jollakin muulla taivaankappaleella. Tuuli pieksi Leonardon kasvoja, pisteli niitä jääkylmillä neuloilla, sokaisi silmät. Silloin tällöin irtautui kivi jalan alta ja vieri kumisten syvyyteen.
Hän kohosi yhä korkeammalle ja tunsi omituista, lapsuuden ajoilta tuttua riemua ponnistellessaan ylöspäin. Tuntui siltä kuin hän olisi saanut voiton synkistä, uhkaavista vuorista, joiden ympärille tuuli kietoutui, ja joka askeleella hänen silmänsä kantoi kauemmaksi ja näki yhä terävämmin, sillä joka askeleella näköpiiri yhä avartui.
Kevät ei ollut vielä tullut. Puissa ei ollut ainoatakaan silmua, ja ruohokin vasta alkoi viheriöidä. Ilman täytti kostean sammaleen tuoksu. Vielä korkeammalla, siellä, jonne hän oli menossa, näkyi vain kiviä ja valju taivas.
Laaksoa, jossa Firenze sijaitsi, ei näkynyt. Mutta koko ääretön, Empoliin asti ulottuva tasanko levisi silmien eteen. Alussa oli kylmiä, tummansinerviä vuoria leveine varjoineen, penkereineen ja harjanteineen; sitten seurasi loppumattomana aallokkona kukkuloita Livornosta San Gimignanoon asti. Ja joka puolella oli avaruutta, tyhjyyttä, vapaata ilmaa, aivan kuin kapea polku olisi kadonnut jalkojen alta ja hän olisi hitaasti ja sulavasti lentänyt jättiläissiivin yli noiden aaltoilevien, alas painuvien avaruuksien. Täällä tuntuivat siivet luonnollisilta ja tarpeellisilta, ja niiden puute herätti mielessä ihmetystä ja pelkoa, jollaista ihminen tuntee huomatessaan yhtäkkiä olevansa ilman jalkoja.
Hän muisti, kuinka hän lapsena oli katsellut kurkien lentoa ja kuullessaan niiden huudon, joka hänestä kaikui kuin kutsu: "lentäkäämme! lentäkäämme!", oli itkenyt kateudesta. Hän muisti myöskin, kuinka hän salaa oli päästänyt lentoon isoisän häkeistä kottaraisia ja västäräkkejä ja nauttinut vapauteen päässeitten vankien riemusta. Kerran oli munkki, joka oli hänen koulumestarinsa, kertonut hänelle Daedaluksen pojasta Ikaruksesta, joka lähti lentoon vahasta tehdyin siivin, putosi alas ja hukkui. Kun opettaja myöhemmin kysyi, kuka oli suurin vanhan ajan sankareista, niin Leonardo vastasi empimättä: "Ikarus, Daedaluksen poika!" Leonardo muisti myöskin, millainen hämmästys ja ilo hänet oli vallannut, kun hän ensi kertaa Maria del Fioren kirkon kellotapulissa Giotton kohokuvien joukossa, jotka esittivät kaikkia taiteita ja tieteitä, oli nähnyt hullunkurisen, kömpelön näköisen miehen, lentävän mekaanikko Daedaluksen, jonka koko ruumista päästä jalkoihin asti peitti höyhenet. Vielä oli hänellä yksi muisto aikaisimman lapsuuden ajoilta, yksi niitä muistoja, jotka muista tuntuvat mielettömiltä, mutta jotka siitä, joka niitä sielussaan säilyttää, ovat täynnä salaperäisyyttä aivan kuin profeetalliset unet.
"Luultavasti on minun tehtäväni kirjoittaa seikkaperäisesti korppikotkasta", lausui hän tästä muistosta eräässä päiväkirjoistaan. "Muistan kerran varhaisimmassa lapsuudessani nähneeni unta, että makasin kehdossa ja korppikotka lensi luokseni, avasi suuni ja siveli huuliani useita kertoja höyhenillään aivan kuin sen merkiksi, että minä koko elämäni ajan tulen puhumaan siivistä."
Ennustus kävi toteen: siivet ihmiselle – se oli päämäärä, johon hän pyrki koko elämänsä ajan.
Ja nyt taaskin kuten neljäkymmentä vuotta takaperin hänen ollessaan lapsena tällä samalla Monte Albanon rinteellä hänestä tuntui sietämättömän alentavalta ja mahdottomalta, että ihmisillä ei ole siipiä.
"Se, joka tietää kaikki, hän voi kaikki", ajatteli hän. "Kun vain olisi tietoa, niin siivet kyllä saataisiin!"
XI
Eräässä viimeisistä tienkäänteistä hän tunsi, että joku tarttui takaapäin häntä takin liepeeseen. Hän kääntyi ja näki oppilaansa Giovanni Beltraffion.
Silmiään siristellen, pää kallellaan ja pidellen kädellään hattuaan Giovanni taisteli tuulta vastaan. Nähtävästi hän oli jo pitkän aikaa huutanut ja kutsunut, mutta tuuli oli estänyt hänen ääntään kuulumasta. Kun mestari kääntyi, niin hänen kasvonsa näyttivät täällä autiossa korkeudessa niin oudoilta ja peloittavilta, että oppilas ei ollut tuntea häntä. Hänen pitkät hiuksensa olivat hajallaan, pitkän parran oli tuuli painanut olalle, hänen silmissään, otsan syvissä rypyissä ja ankarasti rypistyneissä kulmakarvoissa kuvastui järkähtämätön ja säälimättömältä näyttävä tahto ja ajatus. Leveät, tuulessa liehuvat tummanpunaisen viitan laskokset muistuttivat jättiläiskokoisen linnun siipiä.
"Tulin juuri Firenzestä!" huusi Giovanni, mutta tuulen humussa hänen huutonsa tuntui kuiskaukselta eikä siitä voinut eroittaa kuin yksityisiä sanoja: "kirje – tärkeä – käsketty antamaan – heti –"
Leonardo ymmärsi, että oli tullut kirje Cesare Borgialta.
Giovanni antoi sen mestarille. Taiteilija tunsi herttuan sihteerin messer Agapiton käsialan.
"Mene alas!" huudahti hän nähdessään, että Giovannin kasvot olivat siniset vilusta. "Minä tulen heti."
Beltraffio alkoi laskeutua jyrkännettä alas pidellen kiinni pensaitten oksista ja lipuen kiviä pitkin kumaraisena ja kokoon painautuneena. Hän näytti niin pieneltä, hennolta ja heikolta, että joka hetki saattoi pelätä myrskyn ottavan hänet ja lähtevän kuljettamaan kuin heinänkortta.
Leonardo katsoi hänen jälkeensä, ja oppilaan surkea ulkomuoto muistutti mestaria hänen omasta heikkoudestaan, kirotusta voimattomuudesta, joka painoi koko hänen elämäänsä, ja lukemattomien vastoinkäymisten sarjasta: Kolossin ja Herran ehtoollisen turmeltumisesta, mekaanikko Astron putoamisesta, niiden kaikkien onnettomuuksista, jotka häntä rakastivat, Cesaren vihasta, Giovannin sairaudesta, taikauskoisesta kauhusta Maian silmissä ja kamalasta, ainaisesta yksinäisyydestä.
"Siivet!" ajatteli hän. "Meneekö sekin hukkaan, kuten kaikki, mitä minä teen?..."
Ja hänen mieleensä johtuivat sanat, jotka sairas mekaanikko Astro oli kuiskannut houreissaan – Ihmisen Pojan vastaus sille, joka koetti vietellä häntä syvyyden kauhulla ja lentämisen hurmauksella: "Älä kiusaa Herraa Jumalaasi."
Hän kohotti päänsä pystyyn, puristi entistä ankarammin yhteen ohuet huulensa, rypisti kulmansa ja alkoi uudelleen nousta ylöspäin tuulen ja vuoren vastustuksesta huolimatta.
Polku hävisi. Hän kulki nyt paljaalla kalliolla, jossa ehkä ei kukaan ennen häntä ollut käynyt.
Vielä yksi voimanponnistus, vielä viimeinen askel – ja hän pysähtyi kuilun reunalle. Kauemmaksi ei enää voinut päästä muulla tavoin kuin lentämällä. Kallio katkesi yhtäkkiä, ja sen toisella puolen avautui syvyys, jota siihen asti ei ollut näkynyt. Se ammotti tummansinertävänä ja pimeänä, aivan kuin tuolla alhaalla ei olisi ollutkaan maata, vaan sama taivas ja rajaton avaruus kuin ylhäällä pään päälläkin.
Tuuli muuttui myrskyksi, joka möyrysi ja kumisi korvissa aivan kuin ukkosen jyrinä. Oli kuin näkymättömät, nopeat, ilkeät linnut olisivat lentäneet ohi, parvi toisensa jälkeen, värisevin ja viuhuvin jättiläissiivin.
Leonardo kumartui ja katsahti syvyyteen, ja yhtäkkiä hänet taas valtasi voimakkaammin kuin koskaan ennen lapsuudesta asti tuntemansa tunne, että oli luonnollista ja aivan välttämätöntä päästä lentoon.
"Siivet saadaan!" kuiskasi hän. "Ihminen tulee joka tapauksessa pääsemään lentoon. Jos en minä, niin joku muu. Henki ei ole puhunut valhetta. Ne, jotka saavuttavat tiedon, saavat siivet ja tulevat jumalien kaltaisiksi!"
Ja hän oli jo näkevinään ilmojen hallitsijan, joka ei tietänyt mistään rajoista eikä painoista, ihmisen pojan kunniassaan ja voimassaan, Suuren Joutsenen lentävän jättiläissiivin, jotka välkkyivät lumivalkeina sinitaivaalla. Ja hänen sielunsa täytti riemu, joka muistutti pelkoa.
XII
Kun hän laskeutui alas Monte Albanolta, oli aurinko jo laskemaisillaan. Sen tiheissä, keltaisissa säteissä näyttivät kypressit sysimustilta, kaukaa häämöittävät vuoret taas pehmeiltä ja kuultavilta kuin ametisti. Tuuli heikkeni.
Hän lähestyi Anchianoa. Yhtäkkiä avautui tienkäänteessä näkyviin alhaalla syvässä, kätkyttä muistuttavassa laaksossa pieni, tumma Vincin kylä – ampiaispesä, jossa linnan torni oli suippokärkinen kuin mustat kypressit.
Hän pysähtyi, otti esille muistikirjansa ja kirjoitti:
"Vuorelta, joka on saanut nimensä Voittajasta", – Vinci, vincere merkitsee voittaa, – "lähtee ensimmäisen kerran lentoon Suuri Lintu, ihminen Suuren Joutsenen selässä, täyttäen maailman hämmästyksellä ja kaikki kirjat kuolemattomalla nimellään. – Ikuinen kunnia pesälle, jossa hän on syntynyt!"
Katsahtaen syntymäkyläänsä Valkean vuoren juurella hän lausui uudestaan:
"Ikuinen kunnia pesälle, jossa on syntynyt Suuri Joutsen!"
Agapiton kirje vaati herttuan uutta mekaanikkoa heti saapumaan Cesaren leiriin laittamaan piirityskoneita, koska oli tekeillä hyökkäys Faenzaa vastaan.
Kaksi päivää sen jälkeen Leonardo lähti Firenzestä Romagnaan Cesare Borgian luo.
Kahdestoista kirja
JOKO CAESAR --TAHI EI MITÄÄN
I
"Me Cesare Borgia de Francia, Jumalan armosta Romagnan herttua,
Andrian ruhtinas, Piombinon hallitsija ynnä muuta, ynnä muuta,
Pyhän Roomalaisen kirkon lipunkantaja ja korkein capitano,
käskemme kaikkia käskynhaltijoitamme, linnanpäällikköjä,
sotajoukon johtajia, condottieereja, officialeja, sotamiehiä ja
alamaisiamme: ystävällisesti vastaanottamaan tämän omistajan,
arvoisan ja suositun yliarkkitehtimme ja insinöörimme Leonardo da
Vincin; päästämään hänet ja kaikki, jotka hänen kanssaan ovat,
vapaasti kaikkialle; sallimaan hänen mitata, tarkastella ja
tutkia linnoissamme ja varustuksissamme kaikkea, mitä hän haluaa,
sekä viivyttelemättä hankkimaan hänelle tarpeelliset apulaiset ja
kaikin puolin häntä innokkaasti auttamaan. Ja käskemme kaikkia
muita insinöörejämme kaikissa asioissa noudattamaan mainitun
Leonardon määräyksiä, jolle uskomme meidän alueillamme olevien
varustusten ja linnojen silmälläpidon.
Annettu Paviassa, elokuun 18 päivänä vuonna 1502 jälkeen
Kristuksen syntymän ja hallituksemme Romagnassa toisena vuotena.
Caesare, Romagnan herttua. Caesar Dux Romandiolae."Tällainen oli Leonardon valtakirja tulevaa linnoitusten tarkastusta varten.
Petosten ja ilkitöitten avulla, jotka oli tehty roomalaisen kirkon päämiehen ja Ranskan kaikkein kristillisimmän kuninkaan suojeluksen alla, oli Cesare Borgia näihin aikoihin anastanut valtaansa vanhan Kirkkovaltion, jonka paavit, kuten kerrottiin, olivat saaneet lahjaksi keisari Konstantinukselta. Hän riisti Faenzan kaupungin sen lailliselta hallitsijalta, kahdeksantoistavuotiaalta Astorre Manfredilta, ja Forlin kaupungin Caterina Sforzalta ja heitätti heidät kummankin, lapsen ja naisen, jotka olivat luottaneet hänen ritarilliseen kunniaansa, Roomassa olevaan San Angelon vankilaan. Urbinon herttuan kanssa hän teki liiton tehdäkseen hänet aseettomaksi ja hyökätäkseen sitten kavalasti maantierosvon tavoin hänen kimppuunsa ja ryöstääkseen hänet.
Syksyllä vuonna 1502 hän suunnitteli sotaretkeä Bolognan hallitsijaa Bentivogliota vastaan ja aikoi valloitettuaan tämän kaupungin tehdä sen uuden valtakuntansa pääkaupungiksi. Kauhu valtasi naapurihallitsijat, jotka ymmärsivät, että jokainen heistä vuorostaan ennemmin tahi myöhemmin joutuu Cesaren uhriksi ja että hänen unelmanaan oli kukistettuaan kilpailijansa julistaa itsensä Italian yksinvaltiaaksi hallitsijaksi.
Syyskuun 28 päivänä Cesaren vihamiehet Valentino, kardinaali Pagolo, herttua Gravina Orsini, Vittellozzo Vittelli, Oliverotto da Fermo, Perugian hallitsija Guian Paolo Baglioni ja Sienan hallitsijan lähettiläs Antonio Giordani da Venafro kokoontuivat Magionen kaupunkiin ja tekivät salaliiton Cesarea vastaan. Tässä kokouksessa muun muassa Vittellozzo Vittelli vannoi Hannibalin valan, että hän vuoden kuluessa surmaa, vangitsee taikka karkoittaa Italiasta yhteisen vihollisen.
Kun levisi tieto Magionen salaliitosta, niin siihen heti yhtyi suuri joukko hallitsijoita, joita Cesare oli loukannut. Urbinon herttuakunta teki kapinan ja luopui. Hänen omat sotajoukkonsa pettivät hänet. Ranskan kuningas vitkasteli, kun olisi pitänyt rientää apuun. Cesare oli joutumaisillaan tuhon omaksi. Mutta petettynä ja hyljättynä ja melkein aseettomanakin hän vielä herätti pelkoa. Pikkumaiset kinastelut ja epäröimiset estivät vihollisia käyttämästä hyväkseen aikaa, joka olisi ollut kaikkein otollisin hänen kukistamisekseen, ja he ryhtyivät hänen kanssaan keskusteluihin ja tekivät sovinnon, juonillaan, uhkauksillaan ja lupauksillaan hän vietteli heidät ansaan, sekoitti asiat ja kylvi eripuraisuutta. Hän turvautui hänelle ominaiseen, tavattomaan teeskentelytaitoon, hurmasi uudet ystävänsä rakastettavaisuudellaan ja kutsui heidät äskettäin antautuneeseen Sinigaglian kaupunkiin ikäänkuin osoittaakseen alttiuttaan ei vain sanoissa, vaan teossakin, yhteisellä sotaretkellä.
Leonardo oli yksi Cesare Borgian läheisimmistä seuralaisista.
Herttuan käskystä hän kaunisti valloitetut kaupungit uhkeilla rakennuksilla, palatseilla, kouluilla ja kirjastoilla, rakensi laajoja kasarmeja Cesaren sotajoukoille, kaivoi Porto Cesenaticon sataman, joka oli paras satama koko Adrian meren läntisellä rannikolla, ja yhdisti sen kanavalla Cesenaan; rakensi mahtavan linnoituksen Piombinoon; laittoi taistelussa käytettäviä koneita, laati sotakarttoja, seurasi herttuata kaikkialle ollen läsnä kaikissa paikoissa, missä Cesare teki verta vaativat urotyönsä – Urbinossa, Pesarossa, Imolassa, Faenzassa, Cesenassa, Forlissa – ja teki tapansa mukaan lyhyitä, tarkkoja muistiinpanoja. Mutta näissä muistiinpanoissaan hän ei sanaakaan maininnut Cesaresta, aivan kuin hän ei olisi nähnyt tahi ei olisi tahtonut nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän merkitsi muistiin kaikki pikkuseikatkin, jotka hän matkan varrella sattui näkemään: tavan, jolla Cesenan maanviljelijät yhdistävät riippaoksaisia hedelmäpuita, vipujen rakenteen, joiden avulla Sienan tuomiokirkon kellot pantiin liikkeelle, ja Riminin kaupungin suihkulähteen putoavien vesisäteitten synnyttämän vienon soinnun. Hän piirsi muistiin Urbinon linnan kyyhkyslakan ja tornin kiertoportaineen. Tästä linnasta, jonka Cesare ryösti, oli juuri ehtinyt paeta sen onneton haltija "aivan paitasillaan", kuten hänen aikalaisensa ovat kertoneet. Romagnassa Leonardo tarkasteli, kuinka paimenet Apenninien juurella koventavat torvensa ääntä asettamalla sen leveämmän pään syvien luolien ahtaalle suulle, jolloin ukkosen kaltainen jylinä kaiun toistelemana täyttää laakson ja kasvaa niin voimakkaaksi, että kaukaisimmillakin vuorilla kulkeva karja sen kuulee. Piombinossa hän yksin autiolla meren rannalla katseli päiväkausia, kuinka aalto törmää toista aaltoa vasten imien sisäänsä soraa, lastuja, kiviä ja meriruohoa. "Niin aallot taistelevat saaliista, joka joutuu voittajan omaksi", kirjoitti Leonardo. Ja samaan aikaan kun hänen ympärillään poljettiin kaikki inhimillisen oikeuden lait, hän tarkasteli tuomitsematta ja puolustelematta aaltojen liikettä, joka näyttää satunnaiselta ja oikulliselta, mutta joka itse asiassa on järkähtämättömän säännöllistä, ja näki siinä jumalallisen oikeuden horjumattomat lait, ensimmäisen liikkeellepanijan säätämän mekaniikan lait.
Kesäkuun 9 päivänä 1502 löydettiin Tiberistä lähellä Roomaa Faenzan nuoren hallitsijan Astorren ja hänen veljensä kuolleet ruumiit. Ne oli hukutettu sitomalla niiden kauloihin nuoralla kivet ja heittämällä ne jokeen San Angelon vankilasta. Näissä ruumiissa, jotka aikalaisten sanojen mukaan olivat niin kauniit, ettei "niiden vertaisia olisi löytynyt tuhansienkaan joukosta", oli luonnottoman väkivallan merkkejä. Huhut syyttivät Cesarea ilkityöstä.
Samaan aikaan kirjoitti Leonardo päiväkirjaansa:
"Romagnassa käytetään nelipyöräisiä ajoneuvoja. Etupyörät ovat pieniä, takapyörät isoja. Se on typerä järjestelmä, sillä fysiikan lakien mukaan – katso 'Alkuaineitteni' viidettä pykälää – koko paino lankeaa etupyörille."
Hän ei lausunut mitään suurimmistakaan rikoksista henkisen tasapainon lakeja vastaan, mutta oli pahoillaan siitä, että romagnalaisia rattaita laitettaessa ei noudatettu mekaniikan lakeja.
II
Joulukuun loppupuolella vuonna 1502 siirtyi herttua Valentino hovineen ja sotajoukkoineen Cesenasta Fanon kaupunkiin, joka on Adrian meren rannalla, parinkymmenen penikulman päässä Sinigagliasta, jossa entisten salaliittolaisten Oliverotto da Fermon, Orsinin ja Vittellin oli määrä kokoontua. Saman kuun lopulla lähti Leonardo Pesarosta Fanoon Cesaren luo.
Hän lähti liikkeelle aamulla ja luuli tulevansa perille ennen iltaa. Mutta tuli lumipyry. Vuoret peittyivät lumikinoksilla, joiden läpi oli mahdoton päästä. Muulit kompastelivat yhtä mittaa, sillä niiden kaviot luiskahtivat sattuessaan jäätyneisiin kiviin. Alhaalla, jyrkännettä pitkin kulkevan vuoripolun vasemmalla puolella kohisivat Adrian meren mustat aallot särkyen valkeata, lumista rantaa vasten. Oppaan kauhuksi hänen muulinsa pillastui, kun tunsi hirttäytyneen miehen ruumiin heiluvan läheisyydessä haavan oksassa.
Tuli pimeä. Ajettiin umpimähkään, suitset höllinä, luottaen viisaisiin eläimiin. Kaukaa alkoi pilkoittaa tuli. Opas tiesi, että se näkyi suuresta majatalosta Novilarion luona, joka oli pikkuinen kaupunki vuoristossa Fanon ja Pesaron puolivälissä.
Pitkän aikaa he saivat kolkuttaa isoa ovea, johon oli lyöty rautanauloja ja joka muistutti linnoituksen porttia. Viimein tuli uninen tallirenki näkyviin lyhty kädessä ja sitten myöskin majatalon isäntä. Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa yösijaa ja etteivät ainoastaan kaikki huoneet, vaan tallitkin olivat kaikki täpö täynnä ihmisiä, niin että jokaisessa vuoteessa sinä yönä nukkui kolme ja neljäkin henkeä ja kaikki ne olivat ylhäistä väkeä – herttuan seurueeseen kuuluvia sotilaita ja hoviherroja.
Kun Leonardo oli sanonut nimensä ja näyttänyt passinsa, jossa oli herttuan sinetti ja allekirjoitus, niin isäntä pyyteli lukemattomia kertoja anteeksi ja tarjosi käytettäväksi oman huoneensa, jossa toistaiseksi vielä ei ollut kuin kolme ranskalaista upseeria, jotka olivat juovuksissa ja nukkuivat kuin tukit; itse hän sanoi vaimonsa kanssa nukkuvansa pienessä kopissa pajan vieressä.
Leonardo astui huoneeseen, joka oli ruokasalina ja keittiönä ja joka oli aivan samanlainen kuin muissakin Romagnan majataloissa – savun mustaama, likainen, paljailla seinillä kosteudesta syntyneitä täpliä; huoneessa nukkui kanoja orsilla, porsaat vinkuivat niille aidatussa nurkassa, kullankeltaisia sipuleja, verimakkaroita ja liikkiöitä oli rivissä laen parruihin ripustettuina. Suuressa liedessä, jonka tiilistä muurattu savupiippu oli kallellaan, leimusi tuli, ja vartaassa sihisi teurastettu sika. Liekin punaisen kajastuksen valaisemina istui pitkien pöytien ääressä vieraita, jotka söivät, joivat, huusivat, pelasivat noppaa, tamia ja korttia. Leonardo istui tulen ääreen odottamaan tilaamaansa illallista.
Viereisessä pöydässä istuvista taiteilija tunsi herttuan keihäsmiesten vanhan kapteenin Baldasarre Scipionen, hovin ylirahastonhoitajan Alessandro Spanocchian ja Ferraran lähettilään Pandolfo Colenuccion. Kaikki kuuntelivat tuntematonta miestä, joka käsiään huitoen puhui tavattoman innokkaasti vienolla, piipittävällä äänellä:
"Minä voin todistaa sen matemaattisella täsmällisyydellä ottamalla esimerkkejä uuden ja vanhan ajan historiasta, signori! Muistelkaahan vain niitä valtakuntia, jotka ovat saavuttaneet sotaista mainetta – roomalaisia, lakedaimonilaisia, ateenalaisia, aetolialaisia ja monia muita kansanheimoja Alppien toisella puolen. Kaikki suuret valloittajat kokosivat sotajoukkonsa oman maansa kansalaisten joukosta: Ninus assyrialaisista, Kyros persialaisista, Aleksanteri makedonialaisista... Tosinhan Pyrrhus ja Hannibal saivat voittoja palkatulla sotaväellä, mutta sen vaikutti näitten sotapäällikköjen harvinainen taito, he kun osasivat herättää muukalaisissa sotamiehissä samanlaista rohkeutta ja uljuutta kuin kansallisessa sotaväessä. Älkää sitäpaitsi unohtako tärkeintä seikkaa, sotataidon kulmakiveä: jalkaväki, sanon minä, ja ainoastaan jalkaväki on sotajoukon ratkaiseva voima eikä suinkaan hevosväki eivätkä ampuma-aseet ja ruuti – tuo uusien aikojen typerä keksintö!..."
"Te menette innoissanne liian pitkälle, messer Niccolo", lausui keihäsmiesten kapteeni kohteliaasti hymyillen, "ampuma-aseet saavat päivä päivältä yhä suuremman merkityksen. Sanokaa mitä tahansa spartalaisista ja roomalaisista, niin uskallan kuitenkin väittää, että nykyjään on sotaväki paljon paremmin varustettu kuin ennen. Tahtomatta millään tavoin loukata teidän armoanne voin sanoa, että eskadroona ranskalaista ratsuväkeä tahi tykkiväkeä bombardeineen kaataisi vuorenkin eikä vain roomalaista jalkaväkiosastoa!"
"Viisastelua, viisastelua!" huusi messer Niccolo kiivaasti. "Teidän puheestanne, signore, ilmenee juuri se vaarallinen harhaluulo, joka saa aikamme etevimmät sotilaat väärentämään totuuden. Odottakaahan, joskus vielä pohjoismainen raakalaislauma avaa italialaisten silmät, niin että nämä saavat nähdä, miten surkean kelvottomia palkkasoturit ovat, ja tulevat vakuutetuiksi siitä, ettei ratsuväki ja tykistö ole minkään arvoisia lujan, järjestetyn jalkaväen rinnalla – mutta silloin se jo on myöhäistä... Kuinka ihmiset voivatkaan kiistellä aivan päivänselvästä asiasta? Ajatelkaahan esimerkiksi sitä, että Lukullus löi pikkuisella jalkaväkijoukolla Tigranen sataviisikymmentätuhatta ratsumiestä, joiden joukossa oli aivan samanlaisia ratsuväen osastoja kuin nykyiset ranskalaiset ritari-eskadroonat!..."
Leonardo katseli uteliaana miestä, joka puhui Lukulluksen voitoista aivan kuin olisi nähnyt ne omin silmin.
Tuntemattoman yllä oli pitkä, tummanpunaisesta kankaasta tehty viitta, joka oli hienoa kuosia ja jossa oli suorat poimut. Tällaista pukua käyttivät Firenzen tasavallan ylhäiset virkamiehet, muun muassa lähettiläitten sihteerit. Mutta puku näytti kuluneelta. Siellä täällä, tosin vähemmän silmäänpistävissä kohdissa, oli tahroja, ja hihat kiilsivät. Paidan reunasta päättäen, jota näkyi kapea kaistale kaulan kohdalta tarkoin suljetun takinkauluksen alta, eivät alusvaatteet olleet moitteettoman puhtaat, isot, kyhmyiset kädet olivat musteen tahrimat, ja keskisormessa oli känsä niinkuin niillä, jotka paljon kirjoittavat. Miehen kasvot eivät sanottavassa määrässä tehneet syvää vaikutusta eivätkä herättäneet ihmisissä kunnioitusta. Hän oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, laiha ja kapeahartiainen, ja hänen kasvonpiirteensä olivat hämmästyttävän vilkkaat, terävät, kulmikkaat ja tavattoman omituiset. Joskus hän keskustelun kestäessä nosti pystyyn litteän ja pitkän, ankan nokkaa muistuttavan nenänsä, taivutti pienen päänsä taaksepäin, siristi silmiään, työnsi miettivästi eteenpäin alahuulensa ja katsoi puhetoverinsa pään yli aivan kuin jonnekin kauas, ja silloin hän muistutti tarkkasilmäistä lintua, joka tähystää jotakin hyvin kaukaista esinettä pinnistäen kaiken tarkkaavaisuutensa ja kurottaen hoikkaa, pitkää kaulaansa. Levottomat liikkeet, kuumeen puna sisäänpainuneilla, sileäksi ajelluilla poskilla ja varsinkin suuret, harmaat, tuijottavat silmät saattoivat aavistamaan sisällistä tulta. Nuo silmät olivat olevinaan ilkeät, mutta joskus välähti niissä kylmän katkeruuden ja purevan pilkan lomasta jokin arka ja surkea ilme.
Messer Niccolo kehitti edelleen ajatustaan jalkaväen etevyydestä sodassa, ja Leonardo ihmetteli totuuden ja valheen sekoitusta, rajatonta rohkeutta ja orjamaista vanhan ajan jäljittelyä tuon miehen puheessa. Todistellessaan ampuma-aseitten hyödyttömyyttä hän muun muassa mainitsi, että suurilla tykeillä tähtääminen on hyvin vaikeata – niiden kuulat lentävät joko liian korkealle yli vihollisten päiden tahi liian alas, jolloin ne eivät tule perille asti. Leonardo ymmärsi tämän havainnon terävyyden ja sattuvaisuuden, sillä hän tunsi omasta kokemuksestaan silloisten bombardien epätäydellisyyden. Mutta kohta sen jälkeen Niccolo lausui mielipiteen, etteivät linnoitukset voi suojella valtakuntaa, ja vetosi roomalaisiin, jotka eivät rakentaneet linnoituksia, ja lakedaimonilaisiin, jotka eivät tahtoneet linnoittaa Spartaa, jotta sen suojana olisi vain kansalaisten miehuullisuus. Ja aivan kuin kaikki, mitä vanhan ajan ihmiset olivat tehneet ja ajatelleet, olisi ollut kiistämätön totuus, hän mainitsi kouluissa hyvin tunnetun spartalaisen lausunnon Ateenan muureista: "ne olisivat hyödylliset, jos kaupungissa asuisi vain naisia".
Väittelyn loppua ei Leonardo kuullut, sillä isäntä vei hänet ylös huoneeseen, johon hänelle oli valmistettu yösija.
III
Aamulla oli lumipyry pahimmillaan. Opas kieltäytyi lähtemästä matkaan sanoen, ettei hyvä mies aja koiraansakaan moiseen ilmaan. Taiteilijan oli pakko jäädä koko päiväksi majataloon.
Muun työn puutteessa hän ryhtyi laittamaan keittiön uuniin keksimäänsä itsestään kääntyvää paistinvarrasta. Se oli iso pyörä, jossa oli vinosti asetettuja lapoja. Lämminneen ilman paine savupiipussa pani sen liikkeelle, ja se puolestaan käänteli varrasta.
"Tällainen laite", selitteli Leonardo ihmetteleville katsojille, "vapauttaa keittäjän kaikesta huolesta, sillä paisti ei voi palaa, koska kuumuuden lisääntyessä varraskin alkaa liikkua nopeammin ja kuumuuden vähentyessä sen liikkeet hidastuvat."
Taiteilija laitteli paistinvarrasta yhtä suurella rakkaudella ja innostuksella kuin lentokonettakin.
Samassa huoneessa messer Niccolo selitti nuorille ranskalaisille tykkiväen kersanteille, jotka olivat intohimoisia pelureita, korkeamman matematiikan avulla keksimäänsä sääntöä, jonka mukaan voi varmasti voittaa noppapelissä – tehdä tyhjiksi "kevytmielisen onnettaren" oikut, kuten hän lausui. Älykkäästi ja kaunopuheliaasti hän tuota sääntöään selitti, mutta aina kun hän koetti osoittaa sen pätevyyttä käytännössä, hän hävisi suureksi ihmeekseen ja kuulijoittensa riemuksi. Hän lohdutti kuitenkin itseään sillä, että oli tehnyt virheen soveltaessaan oikeata sääntöä. Peli päättyi selvityksellä, joka ei ollut miellyttävä messer Niccololle: kun olisi pitänyt maksaa, niin huomattiinkin, että hänen kukkaronsa oli tyhjä ja että hän oli pelannut velaksi.
Myöhään illalla saapui, mukanaan suuri joukko myttyjä ja laatikoita, lukuisia palvelijoita, hovipoikia, tallirenkejä, narreja, neekerinaisia ja monenlaisia lystikkäitä eläimiä, mahtava venezialainen kurtisaani, "hurmaava hempukka" Lena Griffa, sama, joka aikoinaan Firenzessä oli ollut joutumaisillaan Girolamo Savonarolan inkvisiittorien "pyhän armeijan" hyökkäyksen esineeksi.
Pari vuotta sitten oli mona Lena monien ystävättärensä esimerkkiä noudattaen hyljännyt maailman, muuttunut katuvaksi Magdaleenaksi ja ruvennut nunnaksi saadakseen myöhemmin hintansa kohoamaan kuuluisassa "Ilotyttöjen hintataulukossa eli oppaassa ylhäiselle ulkomaalaiselle", jossa on mainittu Venezian kaikkien ilotyttöjen hinnat ja ominaisuudet ynnä heidän välittäjiensä nimet. Mustasta nunnakotelosta puhkesi loistava perhonen. Lena Griffa kohosi pian maineeseen. Kuten kaikki korkeammalle tähtäävät ilotytöt sepitti venezialainen katunainen, "mammola", itselleen komean sukutaulun, josta kävi selville, ettei hän ollut enempää eikä vähempää kuin Milanon herttuan veljen, kardinaali Ascanio Sforzan äpärätytär. Samaan aikaan Janesta tuli erään raihnaisen, puoleksi höperön ja upporikkaan vanhan kardinaalin rakastajatar. Tämän luo Lena Griffa nyt olikin matkalla Veneziasta Fanon kaupunkiin, jossa monsignore odotti häntä Cesare Borgian hovissa.
Isäntä oli pahassa pulassa. Hän ei uskaltanut kieltää yösijaa niin ylhäiseltä henkilöltä, "hänen pyhyydeltään" kardinaalin rakastajattarelta, mutta huoneita ei ollut vapaina. Viimein hän onnistui tekemään sopimuksen anconalaisten kauppiaitten kanssa, jotka saatuaan lupauksen, että heidän laskuaan pienennetään, luovuttivat makuukamarinsa ylhäisen naikkosen seurueelle ja siirtyivät yöksi pajaan. Itse Lenalle hän vaati huonetta messer Niccololta ja hänen ranskalaisilta huonetovereiltaan ja ehdotti, että hekin nukkuisivat pajassa yhdessä kauppiaitten kanssa.
Niccolo suuttui ja kysyi kiivastuneena isännältä, oliko tämä menettänyt järkensä ja tiesikö hän kenen kanssa oli tekemisissä, kun hän uskalsi noin röyhkeästi kohdella kunnon ihmisiä ensimmäisen luntun takia, jonka sattui kohtaamaan. Mutta nyt sekaantui asiaan emäntä, suulas ja taistelunhaluinen nainen, jolla oli "kieli vallassaan". Hän huomautti messer Niccololle ettei ollut syytä haukkua ja räyhätä ennenkuin oli maksanut laskun elannostaan sekä palvelijansa ja kolmen hevosensa ruuan ja myöskin suorittanut takaisin ne neljä tukaattia, jotka hänen miehensä hyväsydämisyydessään oli hänelle lainannut jo edellisenä perjantaina. Ja ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla äänellä, että kaikki läsnäolijat sen kuulivat, emäntä toivotti hiiden kattilaan kaikki rentut, jotka kuljeksivat maita mantereita ja ovat olevinaan hyvinkin suuria herroja, mutta elävät toisten kustannuksella ja vielä nyrpistelevät nokkaansa kunniallisten ihmisten edessä.
Luultavasti tuon naisen puheessa oli jonkun verran perää, koska Niccolo yhtäkkiä vaikeni, painoi silmänsä emännän nuhtelevien katseitten vaikutuksesta ja näytti miettivän, kuinka pääsisi kunnialla erilleen koko jutusta.
Palvelijat kantoivat jo ulos tavaroita hänen huoneestaan, ja innoittavan näköinen apina, madonna Lenan lemmikki, joka oli kohmettunut matkalla, irvisteli surkeasti ja hyppäsi pöydälle, jossa olivat messer Niccolon paperit, kynät ja kirjat, niiden joukossa Titus Liviuksen "Dekadit" ja Plutarkoksen "Kuuluisien miesten elämäkerrat".
"Messere", lausui Leonardo kääntyen hänen puoleensa ystävällisesti hymyillen, "jos suvaitsette olla yötä minun huoneessani, niin minä pitäisin suurena kunniana itselleni saada tehdä teidän armollenne tämän vähäpätöisen palveluksen."
Niccolo kääntyi ihmetellen häneen päin ja joutui vielä enemmän hämilleen, mutta voitti pian hämmästyksensä ja kiitti arvokkaasti.
He siirtyivät Leonardon huoneeseen, jossa taiteilija kiiruhti luovuttamaan uudelle asuintoverilleen parhaan paikan.
Kuta enemmän hän tarkasteli tuota omituista miestä, sitä enemmän tämä miellytti häntä ja herätti hänessä mielenkiintoa.
Tuntematon ilmoitti nimensä ja arvonsa: Niccolo Machiavelli, Firenzen tasavallan kymmenneuvoston sihteeri.
Noin kolme kuukautta sitten oli viekas ja varovainen Signoria lähettänyt Machiavellin neuvottelemaan Cesare Borgian kanssa, jonka hän toivoi saavansa petetyksi vastaamalla kaikkiin hänen ehdotuksiinsa puolustusliiton solmimisesta yhteisiä vihollisia Bentivogliota, Orsinia ja Vittelliä vastaan platonisilla ja kaksimielisillä ystävyyden vakuutuksilla. Itse asiassa tasavalta pelkäsi herttuata eikä tahtonut olla häneen missään suhteissa, ei ystävällisissä eikä vihamielisissä. Messer Niccolo Machiavelli ei ollut saanut mitään varsinaisia valtuuksia, ja hänen tehtävänään oli oikeastaan vain hankkia firenzeläisille kauppiaille vapaa pääsy Adrian meren rannalla olevien herttuan alueitten läpi – mikä muuten oli sangen tärkeä asia kaupankäynnille, "tuolle tasavallan elättäjälle" kuten Signorian antamassa matkapassissa sanottiin.
Leonardo ilmoitti myöskin nimensä ja toimensa Valentinen hovissa. He alkoivat keskustella luontevan helposti ja luottavasti, kuten on tavallista yksinäisten ja ajattelevien miesten kesken, jotka ovat toistensa vastakohtia.
"Messere", tunnusti Niccolo kohta, ja tämä avomielisyys miellytti taiteilijaa, "minä olen tietysti kuullut, että te olette suuri mestari. Mutta minun täytyy jo etukäteen teille sanoa, etten minä ollenkaan ymmärrä maalaustaidetta enkä pidäkään siitä, vaikka luulenkin, että tämä taiteenhaara voisi vastata minulle samoin kuin Dante aikoinaan vastasi eräälle irvihampaalle, joka kadulla osoitti häntä halveksivasti sormellaan: yhtä omistani en anna sinulle, vaikka saisin sinulta sata. Mutta minä olen myöskin kuullut, että Valentinon herttua pitää teitä etevänä sotatieteen tuntijana, ja siitäpä aineesta tahtoisin joskus keskustella teidän kanssanne. Aina olen ollut sitä mieltä, että tämä aine ansaitsee sitäkin suurempaa arvoa ja huomiota, kun kansojen valtiollinen suuruus nojautuu sotavoimaan, sen varsinaisen sotajoukon suuruuteen ja laatuun, kuten olen osoittava kirjassani yksinvalloista ja tasavalloista, jossa minä tulen määrittelemään luonnonlait, jotka johtavat kaikkien valtioiden elämää, kasvamista, rappeutumista ja kuolemaa, yhtä tarkasti kuin matematiikan tutkija määrittelee lukuja koskevat lait ja luonnontieteilijä fysiikan ja mekaniikan säännöt. Sillä katsokaahan, kaikki, jotka tähän asti ovat kirjoittaneet valtiosta..."
Mutta äkkiä hän keskeytti puheensa ja lausui ystävällisesti hymyillen:
"Anteeksi, messere! Luultavasti käytän väärin teidän hyväntahtoisuuttanne. Kenties ei politiikka huvita teitä sen enempää kuin maalaustaide minua?..."
"Ei, ei, päinvastoin", lausui taiteilija, "taikka oikeastaan, puhuakseni yhtä suoraan kuin te, messer Niccolo, minä todellakaan en pidä ihmisten tavallisista puheista, jotka koskevat sotaa ja valtioasioita, sillä nuo keskustelut ovat kieroja ja jonninjoutavia. Mutta teidän mielipiteenne eroavat niin suuresti useimpien muiden mielipiteistä ja ovat niin uusia ja harvinaisia, että minä todellakin kuuntelen teitä hyvin mielelläni."
"Oi, olkaa varovainen, messer Leonardo!" lausui Niccolo hymyillen vielä hyväntahtoisemmin. "Kunhan vain ette katuisi. Te ette vielä tunne minua. Tämä on minun keppihevoseni, ja kun minä käyn sen selkään, niin enpä siitä luovukaan ennen kuin te itse käskette minua vaikenemaan. Leivästä minä en välitä, kunhan vain saan puhella järkevän ihmisen kanssa politiikasta. Mutta siinäpä juuri pula, ettei järkeviä ihmisiä tahdo mistään löytää. Meidän mahtavat signoremme eivät välitä muusta kuin villan ja silkin hinnoista markkinoilla, mutta minä" – lisäsi hän ylpeästi ja katkerasti hymyillen – "olen nähtävästi kohtalon määräyksestä syntynyt sellaiseksi, etten osaa keskustella tappioista enkä voitoista, en villa- enkä silkkiteollisuudesta, vaan on minun valittava jompikumpi kahdesta: joko oltava vaiti taikka puhuttava valtioasioista."
Taiteilija rauhoitti häntä uudestaan ja lausui saadakseen taas elpymään keskustelun, joka hänestä todellakin oli mieltäkiinnittävä:
"Te sanoitte äsken, messere, että politiikan on oltava tosiperäistä tietoa, samanlaista kuin luonnontieteet, jotka perustuvat matematiikkaan ja ammentavat luotettavaisuutensa kokemuksesta ja luonnon tarkastelusta. Olenko ymmärtänyt teidät oikein?"
"Olette, olette!" lausui Machiavelli, rypisti kulmiaan, siristi silmiään ja katseli Leonardon pään ylitse pinnistäen tarkkaavaisuuttaan ja muistuttaen petolintua, joka pitkää kaulaansa kurottaen katselee jotakin hyvin kaukaista esinettä.
"Kenties en kykene sitä tekemään", jatkoi hän, "mutta minä tahdon sanoa ihmisille sen, mitä ei kukaan vielä ole inhimillisistä oloista sanonut. Platolta hänen 'Tasavallassaan', Aristoteleelta 'Politiikassa', pyhältä Augustinukselta 'Herran kaupungissa' – kaikilta, jotka ovat kirjoittaneet valtiosta, – on jäänyt huomaamatta pääasia, nimittäin luonnonlait, jotka johtavat kaikkien kansojen elämää ja jotka ovat ulkopuolella ihmisen tahtoa, ulkopuolella pahaa ja hyvää. Kaikki ovat puhuneet siitä, mikä näyttää hyvältä ja pahalta, jalolta ja halpamaiselta, ja kaikki ovat kuvitelleet mielessään hallituksia, jollaisia pitäisi olla, mutta joita ei ole eikä voi olla todellisuudessa. Mutta minä en tahdo sitä, mitä pitäisi olla, enkä sitä, mikä näyttää olevan, vaan ainoastaan sitä, mitä todellakin on. Minä tahdon tutkia niiden suurten kappaleiden luontoa, joita nimitetään tasavalloiksi ja yksinvalloiksi, – ilman rakkautta ja vihaa, kiittämättä ja moittimatta, aivan niin kuin matemaatikko tutkii lukujen luontoa, anatomi ruumiin rakennetta. Minä tiedän, että se on vaikeata ja vaarallista, sillä ihmiset eivät millään alalla niin suuresti pelkää totuutta ja kosta sitä kuin politiikassa, mutta minä sanon sittenkin heille totuuden, vaikka he sitten polttaisivatkin minut roviolla kuten veli Girolamon!"
Tahtomattansa hymyillen Leonardo tarkasti Machiavellin kasvoja, joissa oli profeetallisen, mutta samalla kevytmielisen, aivan kuin koulupoikamaisen rohkeuden ilme, ja hänen silmiään, joissa oli omituinen, miltei mieletön loiste, – ja hän ajatteli:
"Kuinka kiihkeästi hän puhuukaan tyyneydestä, miten intohimoisesti – puolueettomuudesta!"
"Messer Niccolo", lausui taiteilija, "jos te onnistutte toteuttamaan tuumanne, niin teidän keksinnöillänne tulee olemaan yhtä suuri merkitys kuin Euklideen mittausopilla ja Arkimedeen tutkimuksilla mekaniikan alalla."
Leonardoa todellakin ihmetytti messer Niccolon lausumien ajatusten uutuus. Hän muisti, kuinka hän kolmetoista vuotta takaperin saatuaan valmiiksi kirjan, jossa oli ihmisruumiin sisuselimiä esittäviä kuvia, oli kirjoittanut sen reunukseen:
"Auttakoon Korkein minua oppimaan tuntemaan ihmisten luontoa, heidän tottumuksiaan ja tapojaan yhtä tarkoin kuin olen tullut tuntemaan ihmisruumiin sisällisen rakenteen."
IV
He keskustelivat kauan. Leonardo kysyi häneltä muun muassa, kuinka hän oli eilen keskustellessaan keihäsmiesten päällikön kanssa voinut kieltää kaiken merkityksen linnoituksilta, ruudilta ja ampuma-aseilta. Eikö se ollut vain pilaa?
"Muinaisilla spartalaisilla ja roomalaisilla", lausui Niccolo, "noilla sotataidon erehtymättömillä opettajilla, ei ollut mitään käsitystä ruudista."
"Mutta eikö kokemus ja luonnon tunteminen", huudahti taiteilija, "ole saattaneet ja joka päivä saata meitä keksimään yhä uusia asioita, joita vanhan ajan ihmiset eivät uskaltaneet ajatellakaan?"
Machiavelli piti itsepintaisesti kiinni omasta väitteestään.
"Minä luulen", vakuutti hän, "että sota- ja valtio-asioissa uudet kansat tekevät erehdyksiä, kun lakkaavat pitämästä vanhoja esikuvinaan."
"Onko sellaisten esikuvien seuraaminen mahdollista, messer Niccolo?"
"Miksikä ei? Ovatko ihmiset ja alkuaineet, taivas ja aurinko muuttaneet liikettään, järjestystään ja voimiaan ja tulleet toisenlaisiksi kuin vanhaan aikaan?"
Eivätkä minkäänlaiset johtopäätökset voineet saada häntä järkiinsä. Leonardo huomasi, että tuo mies, joka kaikessa muussa oli miltei hurjan rohkea, muuttui yhtäkkiä taikauskoiseksi ja araksi, aivan kuin turhantarkka kirjatoukka, kun vaan tuli puhe vanhasta ajasta.
"Hänellä on suuret tuumat, mutta kuinkahan hän ne toteuttanee?" – ajatteli taiteilija muistaessaan noppapeliä, jonka kestäessä Machiavelli niin älykkäästi oli selitellyt abstraktisia sääntöjä, mutta hävinnyt joka kerta, kun koetti todistaa niitä käytännössä.
"Tiedättekö mitä, messere?" huudahti Niccolo kesken väittelyn, ja hillitön ilo välähti hänen silmissään. "Mitä enemmän teitä kuuntelen, sitä suurempi ihmettely minut valtaa, enkä tahdo uskoa korviani!... Ajatelkaahan vain, mikä harvinainen tähtien yhtymä on tuonut meidät yhteen! Inhimillinen järki, sanon minä on kolmea lajia. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ne ihmiset, jotka itse näkevät ja ymmärtävät kaiken; toiset näkevät, kun heille näytetään; kolmannet eivät itse näe eivätkä ymmärrä sitä, mitä muut heille osoittavat. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset ovat parhaimpia ja harvinaisimpia; toisen ryhmän ihmiset ovat hyviä ja keskinkertaisia; viimeksi mainitut ovat tavallisia ja aivan kelvottomia. Teidän armonne... no, ja itseni myöskin, ettei minua epäiltäisi liiallisesta vaatimattomuudesta, minä lasken ensiksi mainittuihin ihmisiin kuuluvaksi. Miksi te nauratte? Eikö se ole totta? Tehkää niinkuin tahdotte, ajatelkaa mitä haluatte, mutta minä puolestani uskon, että tämä ei ole sattumaa ja että tämä on tapahtunut korkeampien kohtaloitten tahdosta, enkä minä taas kohtakaan elämässä saa nauttia sellaisesta kohtauksesta kuin meidän tämänpäiväinen, sillä minä tiedän, miten vähän järkeviä ihmisiä maailmassa on. Arvokkaalla tavalla päättääksemme keskustelumme sallikaa minun lukea eräs mitä ihanin paikka Liviuksesta ja kuunnelkaa selitystäni."
Hän otti pöydältä kirjan, siirsi lähemmäksi valuvan talikynttilänpätkän, pani nenälleen rautasankaiset, särkyneet ja rihmalla huolellisesti kokoon sidotut silmälasit, joissa oli pyöreät lasit, ja antoi kasvoilleen ankaran ja hartaan ilmeen, aivan kuin rukouksen tahi jumalanpalveluksen aikana.
Mutta juuri kun hän oli kohottanut ylös kulmansa ja nostanut etusormensa etsiäkseen sitä lukua, josta käy selville, että voitot ja valloitukset vievät huonosti järjestetyn valtion pikemmin turmioon kuin suuruuteen, ja lausunut ensimmäiset vaskelta soinnahtavat sanat juhlallisesta Liviuksesta, niin ovi avautui hiljaa ja huoneeseen hiipi pieni, kumarainen ja ryppyinen eukko.
"Hyvät herrat", sopersi hän syvään kumartaen, "suokaa anteeksi, että häiritsen. Emännältäni, jalolta madonna Lena Griffalta on karannut hänen lempi-elukkansa – kaniini, jolla oli vaaleansininen nauha kaulassa. Olemme sitä jo kauan etsineet, koko talon tutkineet, niin että olemme aivan uuvuksissa, mutta emme saa selville, missä se piileskelee..."
"Ei täällä ole mitään kaniinia", keskeytti messer Niccolo vihaisesti, "menkää tiehenne!"
Hän nousi saattaakseen eukon ulos, mutta katsahti äkkiä tarkemmin häneen silmälasiensa läpi, laski sitten silmälasinsa alas nenän päähän, katsoi uudelleen lasien yli ja huudahti lyöden käsiään yhteen:
"Mona Alvigia! Sinäkö se olet, vanha rahjus? Minä kun luulin, että paholaiset ovat jo aikoja sitten hangoillaan raahanneet raatosi alimpaan helvettiin!..."
Eukko siristi likinäköisiä, viekkaita silmiään ja vastasi ystävällisiin haukkumasanoihin vetämällä hampaattoman suunsa hymyyn, joka teki hänet vielä rumemmaksi:
"Messer Niccolo! Onpa siitä aikaa, kun tavattiin! Enpä osannut arvata enkä aavistaa, että Jumala vielä toisi meidät yhteen..."
Machiavelli pyysi anteeksi taiteilijalta ja kutsui mona Alvigiaa keittiöön rupattelemaan ja entisiä aikoja muistelemaan. Mutta Leonardo vakuutti hänelle, etteivät he häirinneet häntä, otti kirjan ja istuutui syrjään. Niccolo kutsui palvelijan ja pyysi viiniä niin mahtavan näköisenä, kuin olisi ollut arvokkain vieras koko talossa.
"Sanohan, hyvä mies, tuolle isännän lurjukselle, että hän varokoon antamasta meille sitä hapanvettä, jota hän minulle äskettäin antoi, sillä me mona Alvigian kanssa emme pidä huonosta viinistä yhtä vähän kuin pappi Arlottokaan, josta kerrotaan, ettei hän millään ehdolla suostunut polvistumaan pyhän sakramentin edessä, jos siinä oli huonoa viiniä, sillä hän väitti, että sellainen voi muuttua Herran vereksi!..."
Mona Alvigia unhoitti kaniinin ja messer Niccolo Titus Liviuksen ja he alkoivat puhella viinikannun ääressä kuin vanhat ystävät.
Heidän keskustelustaan Leonardo ymmärsi, että eukko oli muinoin itse ollut ilotyttönä, sen jälkeen porttolan omistajana Firenzessä ja parittajana Veneziassa ja oli nyt madonna Lena Griffan pääemännöitsijänä, joka piti huolta hänen vaatevarastostaan. Machiavelli puheli hänen kanssaan heidän yhteisistä tutuistaan, viisitoista vuotiaasta sinisilmäisestä Atalantasta, joka kerran lemmensynnistä puhuessaan oli huudahtanut viattomasti hymyillen; "Onko se pilkka Pyhää Henkeä vastaan? Saarnatkoot munkit ja papit mitä tahansa, minä en koskaan usko, että olisi kuolemansynti tuottaa ihmisparoille nautintoa!" – ihanasta madonna Ricciasta, jonka mies, kun hänelle kerrottiin vaimonsa uskottomuudesta, huomautti filosofin tyyneydellä: vaimo kodissa on kuin tuli liedessä – ei se kulu, vaikka sitä miten paljon lainaisi naapureille. He muistelivat myöskin paksua, punatukkaista Marmiliaa, joka aina suostuessaan ihailijoittensa pyyntöihin veti hartain mielin verhon jumalanäidin kuvan eteen, "ettei Madonna näkisi".
Niccolo näytti juoruja ja säädyttömyyksiä kuunnellessaan olevan kuin kotonaan. Leonardo ihmetteli nähdessään valtiomiehen, Firenzen tasavallan sihteerin, hiljaisen ja viisaan keskustelutoverinsa muuttuneen siveettömäksi retustelijaksi, paheen pesissä elostelijaksi. Todellista iloa ei Machiavellissa kuitenkaan ollut, ja taiteilija tunsi salaista katkeruutta piilevän hänen kyynillisen naurunsa alla.
"Niinpä niin, herrani! Nuori kasvaa, vanha yhä vanhenee", lopetti Alvigia heltyen tunteittensa valtaan ja heiluttaen päätään. "Ajat ovat nyt toiset kuin ennen..."
"Valehtelet, vanha noita, hiiden narssu!" lausui Niccolo iskien viekkaasti silmää. "Älä puhele joutavia, kuomaseni. Teikäläisillä jos kenellä on nykyään hyvät päivät. Nykyjään ei kauniilla naisilla ensinkään ole mustasukkaisia ja köyhiä aviomiehiä, ja kun he pääsevät sellaisten mestarien ystävyyteen kuin sinä, niin heillä on sangen hauskat päivät. Ylpeimmätkin Signorat antautuvat mielellään rahasta – koko Italiassa on vallalla kevytmielisyys ja irstailu. Epäsiveellisen naisen voi eroittaa kunniallisesta ainoastaan keltaisesta merkistä..."
Mainittu keltainen merkki oli erityinen, sahramin värinen päänauha, jota portot olivat velvolliset pitämään, jottei heitä ja kunniallisia naisia väentungoksessa sekoitettaisi toisiinsa.
"Oi, älkää puhuko niin, messere!" huoahti eukko murtuneena. "Kuinka voi nykyaikaa verratakaan entiseen! Mainittakoon esimerkkinä vaikkapa vain se, että joku aika takaperin ei Italiassa vielä kukaan ollut kuullut puhuttavankaan ranskantaudista – me elimme kuin Jumalan turvissa. Taikka mitä taas tulee tuohon keltaiseen nauhaan – sehän on ihan kauheata! Uskotteko, viime-karnevaalin aikana olivat vähältä viedä vankilaan minun emäntäni. No, arvostelkaa itse, onko sopivaa, että madonna Lenan pitää kantaa keltaista merkkiä?"
"Miksi hän ei voisi sitä kantaa?"
"Kuinka Herran nimessä te voitte puhua tuollaista! Onko jalo madonna mikään katunainen niinkuin ne, jotka vetelehtivät kaikkien roikaleitten kanssa? Tietääkö teidän armonne, että hänen vuoteensa peite on komeampi kuin paavin viitta pääsiäispyhänä? Järkeen ja oppiin nähden taasen hän luullakseni voi kilpailla Bolognan yliopiston tohtorienkin kanssa ja pistää heidät pussiin. Kunhan kerrankaan kuulisitte, kuinka hän puhuu Petrarcasta, Laurasta, taivaallisen lemmen äärettömyydestä!..."
"Totta kai", hymähti Niccolo, "kukapa tuntisikaan lemmen äärettömyyden paremmin kuin hän!..."
"Naurakaa vaan, messere, mutta vannon sen niin totta kuin tässä olen: kun hän äskettäin luki eräälle köyhälle nuorukaiselle kirjoittamansa runon, jossa hän kehoittaa tätä antautumaan hyveitten harjoittamiseen, niin silmiini nousivat kyyneleet, – se koski sydämeen aivan niinkuin veli Girolamon saarnat muinoin Santa Maria del Fioressa. Hän on tosiaankin uusi Tullius Cicero! Ilmanko ylhäisimmät herrat maksavatkin hänellä yhdestä ainoasta platonisen rakkauden salaisuuksia käsittelevästä keskustelusta vain pari, kolme tukaattia vähemmän kuin toisille koko yöstä. Mutta te puhutte – keltaisesta merkistä!"
Lopuksi mona Alvigia kertoi omasta nuoruudestaan. Hänkin oli ollut kaunis, häntäkin oli mielistelty. Kaikki hänen päähänpistonsa täytettiin, ja hän teki jos jotakin. Kerran hän Paduan kaupungissa otti tuomiokirkon sakaristossa hiipan piispan päästä ja pani sen orjattarensa päähän. Mutta vuosien kuluessa kauneus katosi, ihailijat tippuivat pois ja hänen täytyi elää antamalla vuokralle huoneita ja pesemällä liinavaatteita. Kaiken lisäksi hän sairastui ja vaipui sellaiseen kurjuuteen, että tahtoi kerjätä kirkon ovella almuja voidakseen ostaa myrkkyä ja surmata itsensä. Ainoastaan pyhä neitsyt hänet pelasti kuolemasta. Erään vanhan apotin kautta, joka oli rakastunut hänen naapuriinsa, sepän vaimoon, oli mona Alvigia joutunut lavealle tielle ja antautunut harjoittamaan tuottavampaa ammattia kuin liinavaatteitten pesu.
Kertomus Jumalan äidin, hänen erityisen suojelijattarensa, ihmeellisestä avusta keskeytyi, kun madonna Lenan palvelustyttö juoksi sanomaan, että emäntä tahtoo voidetta apinaa varten, joka oli palelluttanut käpälänsä, ja Boccaccion Decameronen, jota ylhäinen ilotyttö luki ennen nukkumistaan ja säilytti tyynynsä alla yhdessä rukouskirjan kanssa.
Eukon poistuttua otti Niccolo esille paperia, teroitti kynänsä ja alkoi kirjoittaa virallista ilmoitusta Firenzen jaloille signoreille Valentinon herttuan aikeista ja toimista, – kirjoitusta, joka kevyestä, puoleksi leikillisestä esitystavasta huolimatta oli täynnä valtioviisautta.
"Messere", lausui hän yht'äkkiä nostaen silmänsä työstään ja katsellen taiteilijaan, "sanokaahan, ettekö hämmästynyt, kun minä niin odottamatta siirryin keskustelusta, joka koski kaikkein korkeimpia ja tärkeimpiä asioita, muinaisten spartalaisten ja roomalaisten hyveitä, lörpöttelemään tytöistä parittaja-akan kanssa? Mutta älkää tuomitko minua liian ankarasti, vaan muistakaa, hyvä herra, että tällaiseen vaihtelevaisuuteen meitä opettaa itse luontokin ikuisine vastakohtineen ja muutoksineen. Ja pääasiahan on seurata pelkäämättä luontoa kaikessa! Mitäpä teeskentely toimittaisikaan? Kaikkihan me olemme ihmisiä. Tunnettehan vanhan tarinan siitä, kuinka filosofi Aristoteles oppilaansa Aleksanteri Suuren nähden erään siveettömän naisen mieliksi, johon hän oli hurjasti rakastunut, kävi kontalleen ja otti hänet selkäänsä, ja tuo häpeämätön nainen ratsasti alastomana viisaan miehen selässä niinkuin muulilla? Tietysti tämä on vain keksitty juttu, mutta siinä on syvä ajatus. Jos kerran itse Aristoteles teki moisen tyhmyyden sievän tyttösen takia, niin kuinka voisimme me tavalliset syntiset pysyä lujina?..."
Oli myöhäinen hetki. Kaikki olivat jo kauan sitten menneet nukkumaan. Oli hiljaista. Kuului vain sirkan ääni nurkasta, ja viereisessä huoneessa puisen väliseinän takana mona Alvigia jokelteli ja mutisi jotakin hieroessaan parantavalla voiteella apinan paleltunutta käpälää.
Leonardo kävi makaamaan, mutta ei pitkään aikaan saanut unta, vaan katseli Machiavellia, joka oli kumartunut työnsä yli ja piti kädessään järsittyä sulkakynää. Kynttilänpätkän liekki synnytti paljaalle, valkoiselle seinälle ison varjokuvan hänen päästään kulmikkaine, terävine piirteineen ja esiintyöntyvine alahuulilleen, suhteettoman pitkästä, hoikasta kaulasta ja pitkästä, linnun nokan kaltaisesta nenästä. Saatuaan valmiiksi ilmoituksensa Cesaren politiikasta, suljettuaan kääreen sinettilakalla ja kirjoitettuaan siihen kiireellisissä lähetyksissä tavallisen päällekirjoituksen – cito, citissime, celerrime! – kiireellinen, hyvin kiireellinen, mitä kiireellisin! – hän avasi Titus Liviuksen teoksen ja syventyi mielityöhönsä jota hän oli tehnyt jo monta vuotta – varustamaan Dekadeja selittävillä muistutuksilla.
"Junius Brutus", kirjoitti hän, "on tekeytymällä narriksi saavuttanut enemmän kunniaa kuin kaikkein älykkäimmät ihmiset. Tarkastaessani koko hänen elämäänsä tulen siihen johtopäätökseen, että hän menetteli sillä tavoin välttääkseen epäluuloa ja sitä helpommin kukistaakseen tyrannin, mikä on kylläkin seurattava esimerkki kaikille kuninkaanmurhaajille. Jos he voivat esiintyä avoimesti, niin se on tietysti jalompaa. Mutta kun ei riitä voimia avoimeen taisteluun, niin on toimittava salaisesti, sukellettava itsevaltiaan suosioon eikä kammoksuttava mitään keinoja sen saavuttamiseksi, omaksuttava kaikki itsevaltiaan viat ja oltava hänen toverinaan paheitten harjoittamisessa, sillä tällainen lähentyminen ensiksikin pelastaa kapinoitsijan hengen ja toiseksi se tekee hänelle mahdolliseksi sopivassa tilaisuudessa surmata kuninkaan. Siis on, sanon minä, Junius Brutuksen tavoin tekeydyttävä typeräksi, – ylistettävä, moitittava ja vakuutettava aivan toista kuin mielessään ajattelee, jotta voisi syöstä tyrannin turmioon ja vapauttaa isänmaan."
Leonardo seurasi silmillään, kuinka sammuvan kynttilän valossa varjo tanssi valkoisella seinällä ja irvisteli hirmuisesti, kun taas Firenzen tasavallan sihteerin kasvot pysyivät juhlallisina ja tyyninä, aivan kuin niissä olisi kajastellut vanhan Rooman suuruus. Ainoastaan syvällä silmissä ja väärien huulten nurkissa näkyi väliin kaksimielinen, viekas ja katkeran ivallinen ilme, joka oli melkein yhtä kyynillinen kuin sekin, joka oli ollut huomattavissa hänen keskustellessaan tytöistä parittajaeukon kanssa.
V
Seuraavana aamuna oli lumipyry tauonnut. Aurinko säkenöi majatalon pikkuisten ikkunain huurteisissa, vihertävissä ruuduissa aivan kuin se olisi heijastunut vaaleasta smaragdista. Lumikentät ja vuoret kimaltelivat untuvan pehmoisina ja häikäisevän valkeina sinisen taivaan alla.
Kun Leonardo heräsi, ei hänen asuintoverinsa enää ollut huoneessa. Taiteilija meni alas keittiöön. Siellä leimusi liedessä iso tuli ja uudessa, itsestään pyörivässä vartaassa sihisi paisti. Isäntä oli ihastuksissaan katsellessaan Leonardon keksintöä, mutta vanha, raihnainen eukko, joka oli tullut syrjäisestä vuoristokylästä, katseli silmät selällään ja taikauskoisen kauhun valtaamana pässiä, joka itse käristi itseään ja ilmi elävän tavoin käänteli vuoroin kumpaakin kylkeään, ettei palaisi.
Leonardo käski oppaan satuloimaan muulit ja istuutui pöytään syömään ennen lähtöään. Viereisessä pöydässä keskusteli messer Niccolo tavattoman kiihtyneenä kahden uuden tulokkaan kanssa. Toinen näistä oli Firenzestä saapunut pikalähetti, toinen taas moitteettoman maailmanmiehen näköinen nuori mies, jonka kasvot eivät olleet tyhmät eivätkä älykkäät, ei ilkeät eikä hyväntahtoiset, vaan aivan tavalliset, sellaiset, jotka eivät painu mieleen. Hän oli, kuten Leonardo sittemmin sai tietää, eräs messer Lucio, sukua Francesco Vettorille, kuuluisalle miehelle, joka oli läheisissä ja ystävällisissä suhteissa Machiavelliin ja itse gonfalonieerin Piero Soderinin läheinen sukulainen. Lucio oli yksityisten asiain vuoksi matkalla Anconaan ja hän oli ottanut tehtäväkseen etsiä käsiinsä Niccolon Romagnassa ja antaa hänelle firenzeläisten ystävien lähettämät kirjeet. Hän oli tullut yhdessä lähetin kanssa.
"Suotta te olette huolissanne, messer Niccolo", puhui Lucio. "Setä Francesco vakuuttaa, että rahat kohta lähetetään. Jo viime torstaina olivat signoret luvanneet hänelle..."
"Minulla, hyvä herra", keskeytti Machiavelli kiukkuisesti, "on kaksi palvelijaa ja kolme hevosta, jotka eivät tule kylläisiksi jalojen Signorien lupauksista! Imolassa minä sain 60 tukaattia ja maksoin velkoja 70 tukaattia. Jolleivät hyvät ihmiset olisi armahtaneet, niin Firenzen tasavallan sihteeri olisi kuollut nälkään. Kylläpä signoret todellakin pitävät hyvää huolta kaupungin kunniasta, kun pakottavat vieraassa hovissa olevan asiamiehensä rukoilemaan kolmea, neljää tukaattia henkensä elatukseksi!..."
Hän tiesi, että valitukset olivat hyödyttömät. Mutta se oli hänestä samantekevää, kunhan hän vain sai purkaa katkeraa mieltään. Keittiössä ei ollut juuri ketään, joten se saattoivat puhella vapaasti.
"Kansalaisemme, messer Leonardo da Vinci, jonka gonfalonieeri aivan varmaan tuntee", jatkoi Machiavelli osoittaen taiteilijaa, jolle Lucio kohteliaasti kumarsi, – "messer Leonardo näki eilen, miten loukkaavasti minua kohdellaan..."
"Minä vaadin, kuuletteko, en pyydä, vaan vaadin eroa virastani!" lopetti hän yhä enemmän kiivastuen ja puhuen nuorelle firenzeläiselle aivan kuin hänen edessään olisi ollut koko arvoisa Signoria. "Minä olen köyhä mies. Asiani ovat huonot. Olen sen lisäksi sairas, jos tällaista vielä jatkuu, niin minut tuodaan ruumisvaunuissa kotiin! Sitäpaitsi olen tehnyt täällä jo kaikki, mitä minun valtuuksillani on tehtävissä. Ei minua haluta venyttää keskusteluja, kieppua sinne ja tänne, edes ja takaisin, lähennellä eikä kuitenkaan tarttua asiaan! Minä pidän herttuata liian viisaana noin lapsellisella politiikalla petettäväksi. Olen muuten kirjoittanut sedällenne..."
"Setäni", lausui Lucio, "tekee tietysti teidän hyväksenne messere, kaikki mitä voi, mutta pula on siinä, että kymmenneuvosto pitää teidän virallisia tiedonantojanne niin välttämättöminä tasavallan menestykselle ja niin suuresti täkäläisiä oloja valaisevina, ettei kukaan tahdo kuulla puhuttavankaan teidän erostanne. Mielellämmehän me sen myöntäisimme, mutta meillä ei ole miestä hänen sijalleen, sanovat he. Hän on ainoa mies ja korvaamaton, tasavaltamme korva ja silmä. Voin vakuuttaa teille, messer Niccolo, että kirjeenne herättävät Firenzessä niin suurta huomiota, ettette voisi itsekään parempaa toivoa. Kaikki ovat ihastuksissaan tyylinne somuudesta ja keveydestä. Setäni kertoi, että kun äskettäin neuvossalissa luettiin eräs teidän leikillinen kirjeenne, niin signoret kiemurtelivat naurusta..."
"Ahaa, siinä se siis onkin!" huudahti Machiavelli, ja hänen kasvonsa vääntyivät yhtäkkiä. "No, nyt ymmärrän kaikki. Signoreita miellyttävät kirjeeni. Jumalan kiitos, että messer Niccolo kelpaa edes johonkin! Nähkääs, he kiemurtelevat siellä naurusta ja arvostelevat minun tyylini somuutta sillä välin kun minä elän täällä kuin koira, palelen, näen nälkää, värisen kuumeen kynsissä, kärsin loukkauksia ja yritän aivan mahdottomia, tehden tämän kaiken tasavallan hyväksi, jonka hitto vieköön yhdessä gonfalonieerin, tuon vetistelevän, vanhan akan kanssa! Vieköön piru teidät kaikki suolinenne, sorkkinenne..."
Hän alkoi syytää raakoja haukkumasanoja. Usein esiintyvä voimaton viha täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli kansan johtajia, joita hän halveksi ja joiden palveluksessa hän oli.
Muuttaakseen puheenainetta Lucio antoi Niccololle kirjeen hänen nuorelta vaimoltaan mona Mariettalta.
Machiavelli luki kiireesti muutamia rivejä, jotka oli piirretty isolla, lapsellisella käsialalla harmaalle paperille.
"Olen kuullut", kirjoitti Marietta muun muassa, "että niillä mailla, missä te olette, raivoaa kuumetauteja ja muita tauteja. Voitte arvata, millä mielellä olen. En saa päivin enkä öisin rauhaa, vaan ajattelen teitä. – Poika on terve, Jumalan kiitos. Hänestä tulee ihmeteltävästä teidän näköisenne. Kasvot ovat lumivalkoiset ja pää on tiheitten, aivan mustien hiusten peittämä aivan niinkuin teidän armollannekin. Hän näyttää minusta kauniilta, koska hän on teidän näköisenne. Ja niin vilkas ja iloinenkin hän on, kuin olisi jo vuoden vanha. Tiedättekö, heti synnyttyään hän aukaisi silmänsä ja huusi niin että koko talo kaikui. – Älkää unhoittako meitä ja tulkaa pian kotiin, sitä pyydän hartaasti, sillä en jaksa enkä tahdo kauempaa odottaa. Tulkaa Herran tähden. Ja suojelkoon teitä Jumala, autuas neitsyt Maaria ja suurivaltainen messer Antonio, jolta alati rukoilen terveyttä teidän armollenne."
Leonardo huomasi, että tätä kirjettä lukiessa Machiavellin kasvoja valaisi herttainen hymy, jollaista ei olisi odottanut hänen teräväpiirteisillä, kulmikkailla kasvoillaan. Oli kuin hänen kasvojensa takaa olisivat kurkistaneet toisen ihmisen kasvot. Mutta kohta tuo hymy hävisi. Hän kohautti halveksivasti olkapäitään, rutisti kirjeen kokoon, pisti taskuunsa ja mutisi vihaisesti:
"Kenen on pitänytkin juoruta sairaudestani?"
"Sitä on mahdoton pitää salassa", lausui Lucio. "Joka päivä tulee mona Marietta jonkun ystävänne taikka kymmenneuvoston jäsenen luo, kyselee ja tiedustelee olinpaikkaanne ja vointianne..."
"Kyllä minä sen tiedän, älkää puhuko, – minä olen pääsemättömissä hänestä!"
Hän viittasi kärsimättömästi kädellään ja lisäsi:
"Valtioasiat pitää jättää naimattomien miesten hoidettaviksi. On valittava jompikumpi, joko vaimo tahi politiikka!"
Ja kääntyen hieman poispäin hän jatkoi terävällä, kimeällä äänellä:
"Ettekö aio mennä naimisiin, nuori mies?"
"En vielä, messer Niccolo", vastasi Lucio.
"Älkääkä koskaan, kuuletteko, älkää koskaan tehkö sitä tyhmyyttä! Jumala teitä siitä varjelkoon. Naimisissa olo, hyvä herra, on aivan kuin ankeriaan tavoittaneista pussista, jossa on käärmeitä. Avioelämä olisi raskas taakka Atlas jättiläisenkin hartioille, saatikka sitten tavalliselle kuolevaiselle. Eikö niin, messer Leonardo?"
Leonardo katsoi häneen ja arvasi, että Machiavelli rakasti syvästi ja hellästi mona Mariettaa, mutta kainosteli tätä rakkautta ja koetti peittää sitä hävyttömyyden naamarilla.
Majatalo tyhjeni. Matkustajat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät tiehensä. Leonardokin teki lähtöä. Hän pyysi Machiavellia mukaansa, mutta tämä puisteli surullisesti päätään ja vastasi, että hänen täytyi odottaa rahoja Firenzestä suorittaakseen laskunsa isännälle ja vuokratakseen hevoset. Äskeisestä luontevasta ujostelemattomuudesta ei hänessä nyt ollut jälkeäkään. Hän oli yhtäkkiä köyristynyt ja painunut kokoon ja näytti nyt onnettomalta ja sairaalta. Liikkumattomuus, liian kauan kestävä oleskelu samassa paikassa synnytti hänessä kuolettavan ikävän. Syystäpä kymmenneuvoston jäsenet eräässä kirjeessään häntä moittivatkin siitä, että hän liian usein ja aiheettomasti vaihtaa olinpaikkaa, josta johtuu selkkauksia asioiden hoidossa: "näetkö Niccolo, mihin meidät johtaa levoton henkesi, joka on niin kärkäs muuttamaan paikasta toiseen."
Leonardo tarttui hänen käteensä, vei hänet syrjään ja tarjosi rahaa lainaksi, Niccolo ei suostunut ottamaan.
"Älkää pahoittako mieltäni, ystäväni", lausui taiteilija. "Muistakaa, mitä itse eilen sanoitte: onpa todellakin täytynyt olla harvinainen tähtien yhtymä, joka on johtanut yhteen sellaiset miehet kuin me. Miksi riistätte minulta ja itseltänne tuon onnen, jonka kohtalo tarjoaa. Ja ettekö te tunne mielessänne, että yhtä hyvin te olisitte voinut tarjota minulle ystävän palvelusta?..."
Taiteilijan kasvot ja ääni ilmaisivat niin suurta hyvyyttä, ettei Niccolo hennonut pahoittaa hänen mieltään, vaan otti kolmekymmentä tukaattia luvaten lähettää ne takaisin heti kun saa rahat Firenzestä. Hän maksoi heti laskunsa majataloon runsain mitoin kuin ylimys.
VI
He lähtivät matkaan. Aamu oli tyyni ja lempeä, ilma keväisen lämmin. Auringon paisteessa oli suojailma, varjossa raikkaan viileätä. Paksu lumikerros, jossa väikkyi sinisiä varjoja, narisi kavioitten alla. Vaikeitten kukkuloiden lomasta välähteli vaaleanvihertävä talvinen meri, ja siellä täällä sen pinnalla vilahteli keltaisia, vinoja purjeita muistuttaen kullalta hohtavien perhosten siipiä.
Niccolo lörpötteli, laski leikkiä ja nauroi. Jokainen pikkuseikka herätti hänessä odottamattoman hauskoja tahi surullisia ajatuksia.
Kulkiessaan meren rannalla sijaitsevan köyhän kalastajakylän läpi matkamiehet näkivät pienellä torilla kirkon edessä lihavia, iloisia munkkeja ja näiden ympärillä nuoria maalaisnaisia, jotka ostelivat heiltä ristejä, rukousnauhoja, pyhäinjäännösten palasia, kiviä Lorettossa olevasta jumalanäidin talosta ja höyheniä arkkienkeli Mikaelin siivistä.
"Mitä te töllistelette?" huudahti Niccolo maalaisnaisten miehille ja veljille, jotka myöskin seisoivat torilla. "Älkää laskeko munkkeja naisten luo! Ettekö tiedä, miten helposti rasva syttyy tuleen ja kuinka mielellään pyhät isät tahtovat, etteivät kaunottaret vaan nimittäisi, vaan myöskin tekisivät heidät isiksi?"
Hän alkoi keskustella matkatoverinsa kanssa roomalaisesta kirkosta ja todisteli, että se oli vienyt Italian turmioon.
"Vannon Bacchuksen kautta", huudahti hän ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta, "että minä rakastaisin kuin itseäni sitä, joka pakoittaisi kaikki nuo lurjukset – papit ja munkit – luopumaan joko vallasta tahi siveettömästä elämästä!"
Leonardo kysyi häneltä, mitä hän ajatteli Savonarolasta. Niccolo myönsi yhteen aikaan olleensa hänen innokas kannattajansa ja toivoneensa, että hän pelastaa Italian, mutta pian hän oli tullut ymmärtämään profeetan voimattomuuden.
"Olen niin kyllästynyt tuohon tekopyhään joukkoon, että ihan inhoittaa. En tahdo ajatellakaan sitä. Hitto heidät vieköön!" lopetti hän halveksivasti.
VII
Keskipäivän aikaan he ajoivat Fanon kaupungin portista sisään. Kaikki talot olivat täynnä sotamiehiä, upseereja ja Cesaren seuralaisia. Leonardo, joka oli hoviarkkitehti, sai käytettäväkseen kaksi kamaria torin varrella palatsin läheisyydessä. Toisen niistä hän tarjosi matkatoverilleen, koska oli vaikeata saada muuta asuntoa.
Machiavelli lähti hoviin ja kertoi sieltä palattuaan tärkeän uutisen: herttuan ylin käskynhaltija don Ramiro di Lorqua oli teloitettu. Joulupäivän aamuna löysi kansa piazettalla linnan ja Rocca Cesenan väliltä päättömän ruumiin, joka virui verilätäkössä. Sen vieressä oli kirves, ja keihään nenässä, joka oli pistetty maahan, oli Ramiron pää.
"Ei kukaan tiedä, mikä on ollut syynä mestaukseen", lopetti Niccolo kertomuksensa. "Mutta koko kaupunki puhuu nyt vain tästä asiasta. Lausutaan mitä merkillisimpiä mielipiteitä. Minä tulin vartavasten teitä hakemaan. Menkäämme torille kuuntelemaan. Olisipa synti jättää käyttämättä näin hyvää tilaisuutta politiikan luonnonlakien tutkimiseen käytännössä!"
Vanhan Santo Fortunaton tuomiokirkon edustalla väkijoukko odotti herttuan tuloa. Hänen oli määrä lähteä leiripaikalle tarkastamaan sotajoukkoja. Keskusteltiin käskynhaltijan mestauksesta. Leonardo ja Machiavelli sekaantuivat väkijoukkoon.
"Kuinka on asia, veljet? Minä en pääse siitä perille", kyseli nuori hyväntahtoisen ja tyhmänpuoleisen näköinen käsityöläinen, "kun kerrottiin, että hän rakasti ja suosi käskynhaltijaa enemmän kuin muita korkeita herroja?"
"Siksipä hän rankaisikin, kun rakasti", selitti hauskan ja kunnianarvoisen näköinen, oravannahkaturkkiin puettu seppä. "Don Ramiro petti herttuata. Herttuan nimessä hän sorti kansaa, kidutti ja näännytti sitä vankiloissa ja nylki kaikin tavoin. Mutta hallitsijan edessä hän tekeytyi lauhkeaksi lampaaksi. Luuli saaneensa kaikki hyvin salatuksi. Mutta eipä niinkään! Kun aika oli tullut, kun hallitsijan kärsivällisyyttä oli liiaksi koeteltu, niin hän uhrasi korkea-arvoisimman ylimyksensä kansan hyväksi, ei odottanut tuomiota, vaan antoi katkaista kaulan mestauspölkyllä niinkuin pahimmalta konnalta, ettei toisten tekisi mieli samoin menetellä. Kylläpä nyt kaikilla niillä, jotka höyhenpatjoilla lepäävät, on häntä koipien välissä, kun ovat saaneet nähdä, että hän on hirmuinen vihassaan, oikeamielinen tuomioissaan. Hän armahtaa nöyriä, mutta kukistaa ylpeät!"
"Regeas eos virga ferrea", lausui munkki ilmestyskirjan sanoin, "sinä olet paimentava heitä rautaisella sauvalla."!
"Niin, niin, rautaisella sauvalla heitä kaikkia pitäisi pehmittää, senkin roistoja, kansan kiusaajia!"
"Hän osaa rangaista ja osaa armahtaa!"
"Sen parempaa hallitsijaa ei voi olla!"
"Aivan niin!" lausui eräs talonpoika. "Jumala näyttää armahtaneen Romagnaa. Ennen nylkivät nahan elävältä ja kuolleelta, näännyttivät veroilla. Vaikka ei ollut syötävääkään enää, niin veivät verorästeistä viimeisen härkäparin. Valentinon herttuan aikana toki olemme saaneet vapaammin huoahtaa – Jumala häntä siunatkoon!"
"Ja tuomioistuimet sitten", jatkoi kauppias. "Ennen venyteltiin asioita niin että oli hukka periä, mutta nyt tulevat tuomiot niin pian, ettei paremmasta apua!"
"Orpoja hän on suojellut, leskiä lohduttanut", lisäsi munkki.
"Kansaa hän säälii, se on selvä!"
"Ei tee kenellekään vääryyttä!"
"Voi hyvä Jumala!" leperteli ilosta nyyhkyttäen raihnainen kerjäläiseukko. "Oi isämme, hyväntekijämme, huoltajamme, suojelkoon sinua taivaallinen Jumalan äiti, sinä meidän armas aurinkomme!..."
"Kuuletteko, kuuletteko?" kuiskasi Machiavelli seuralaisensa korvaan. "Kansan ääni, Jumalan ääni! Minä olen aina sanonut: täytyy mennä laaksoon, jos tahtoo nähdä vuoria, täytyy olla kansan parissa tullakseen tuntemaan hallitsijan. Tänne minä tahtoisin tuoda ne, jotka pitävät herttuata julmurina! Hän on salannut sen viisailta ja ilmoittanut yksinkertaisille."
Alkoi kuulua sotilassoittoa. Väkijoukossa syntyi vilkasta liikettä.
"Hän... Hän... Tulee... Katsokaa..."
Ihmiset nousivat varpailleen ja kurottivat kaulojaan. Ikkunoista pisti ulos uteliaita päitä. Nuoret tytöt ja naiset juoksivat lemmestä loistavin silmin parvekkeelle nähdäkseen sankarin – "valkoverisen ja kauniin Cesaren" – Cesare biondo e bello. Tämä oli harvinainen onni, sillä herttua ei juuri koskaan näyttäytynyt kansalle.
Edellä kulkivat soittajat päristäen kovasti vaskirumpuja, jonka mukaan sotamiehet raskaasti marssivat. Näiden jälessä astui herttuan romagnalainen kaarti – valiojoukko nuoria, kauniita miehiä, joilla oli kolmikyynäräiset tapparakeihäät, rautaiset kypärit ja haarniskat ja kaksivärinen puku – oikea puoli keltainen, vasen puoli punainen. Niccolo ei voinut kyllikseen ihailla tuon Cesaren luoman joukon tosiroomalaista ryhtiä. Kaartin jälessä tulivat hovipojat ja tallimiehet kuulumattoman komeissa puvuissa: heidän liivinsä olivat kullalla kirjaillut, viitat punaista samettia, johon oli kudottu kullasta sananjalan lehtiä; miekkojen tupet ja kantimet olivat käärmeen nahasta, ja niiden soljet kuvasivat kyykäärmeen seitsemää päätä, jotka puhaltavat taivasta kohti myrkkyään – se oli Borgia suvun merkki. Rinnan kohdalle oli kudottu hopealla mustalle silkkipohjalle: Caesar. Sitten seurasivat herttuan henkivartiat, albanialaiset stradiootit, viheriäiset turkkilaiset turbaanit Päässä, käyrillä sapeleilla varustettuina. Maestro del campo – sotaväen päällikkö Bartolomeo Capranica kantoi korkealle kohotettua, paljasta roomalaisen kirkon lipunkantajan miekkaa. Hänen jälessään mustan berberiläisen hevosen selässä ratsasti itse Romagnan valtias, Cesare Borgia, Valentinon herttua. Hänen yllään oli vaaleansininen viitta, johon oli kirjailtu valkeista helmistä Ranskan liljoja, vaskipanssari, joka oli sileä kuin kuvastin ja johon oli kuvattu avoin jalopeuran kita, päässä kypärä, joka kuvasi merihirviötä taikka lohikäärmettä piikkisine höyhenineen, siipineen ja uimaräpylöineen, jotka olivat valmistetut taotusta, hienosta, värisevästä ja helähtelevästä vaskesta.
Valentinon kasvot – hän oli kuusikolmattavuotias – olivat laihtuneet ja surkastuneet sen jälkeen kun Leonardo oli ensi kerran nähnyt hänet Ludvig XII:n hovissa Milanossa. Piirteet olivat tulleet terävämmiksi. Silmät, joissa oli mustansininen välke niinkuin kiillotetussa teräksessä, olivat tulleet kovemmiksi ja läpitunkemattomiksi. Pitkä nenä muistutti petolinnun nokkaa. Täydellinen kirkkaus vallitsi kuten ennenkin noilla tyynillä kasvoilla. Mutta nyt niissä oli vielä rajumman rohkeuden ja peloittavan terävyyden ilme aivan kuin paljaassa, teroitetussa miekan terässä.
Herttuan jälessä seurasi tykistö, paras koko Italiassa. Härkien vetäminä tykit vierivät kovasti jyristen ja kolisten, ja niiden synnyttämä melu yhtyi torvien ja rumpujen ääneen. Laskevan auringon punertavassa valossa tykit, panssarit, kypärät ja keihäät välähtelivät salamoiden tavoin, ja näytti siltä kuin Cesare olisi ajanut riemuvoittajana talvi-illan kuninkaalliseen purppuraan kietoutuneena suoraan tuota suurta, alhaalla olevaa, veripunaista aurinkoa kohti.
Väkijoukko katseli sankaria ääneti ja henkeään pidättäen. Se olisi tahtonut, mutta ei uskaltanut tervehtiä häntä riemuhuudoin ja seisoi kauhun kaltaisen hartauden valtaamana. Kyyneleet vuotivat vanhan kerjäläiseukon poskia pitkin.
"Taivaan pyhimykset!... Jumalan äiti!" leperteli hän tehden ristinmerkkejä. "Antoipa Herra siis nähdä sinun kirkkaat kasvosi, sinä meidän armas aurinkomme!..."
Ja välkkyvä miekka, jonka paavi oli antanut Cesarelle pyhän kirkon puolustukseksi, näytti hänestä itse arkkienkeli Mikaelin tuliselta säilältä.
Leonardo ei voinut olla hymyilemättä, kun hän näki Niccolon ja puolihöperön kerjäläiseukon kasvoilla samanlaisen lapsellista innostusta osoittavan ilmeen.
VIII
Palattuaan asuntoonsa taiteilija löysi herttuan ylisihteerin Agapiton allekirjoittaman määräyksen saapua seuraavana päivänä hänen korkeutensa luo.
Lucio, joka matkallaan Anconaan oli pysähtynyt lepäämään Fanon kaupunkiin ja aikoi seuraavana aamuna lähteä jatkamaan matkaa, tuli heille sanomaan jäähyväisiä. Niccolo otti puheeksi Ramiro di Lorquan mestauksen. Lucio kysyi häneltä, mitä hän ajatteli tuon teloituksen todellisista syistä.
"Syitä sellaisen hallitsijan tekoihin kuin Cesaren on vaikeata, melkeinpä mahdotonta arvata", lausui Machiavelli. – "Mutta jos tahdotte tietää, mitä minä ajattelen, niin minä sanon sen teille. Kuten tiedätte, oli Romagna, ennenkuin herttua sen valloitti, monien eri pikkutyrannien ikeen alla ja kaikkialla tapahtui väkivallan töitä ja ryöstöjä. Tehdäkseen sellaisista kokonaan lopun Cesare nimitti ylimmäksi käskynhaltijakseen älykkään ja uskollisen palvelijansa don Ramiro di Lorquan. Ankarilla rangaistuksilla, jotka herättivät kansassa terveellistä lain pelkoa, hän teki pian lopun epäjärjestyksestä ja palautti maahan täydellisen rauhan. Kun hallitsija näki, että tarkoitus oli saavutettu, niin hän päätti hävittää julmuutensa välikappaleen. Hän otatti kiinni käskynhaltijansa syyttäen tätä kansan nylkemisestä, mestautti hänet ja antoi asettaa hänen ruumiinsa näytteille torille. Tämä kamala näky sekä tyydytti että huumasi kansaa. Herttua taas saavutti kolme etua tällä teolla, joka oli täynnä syvää ja esimerkiksi kelpaavaa viisautta. Ensiksikin hän repäisi juurineen pois ne eripuraisuuden rikkaruohot, joita entiset heikot tyrannit olivat Romagnaan kylväneet. Toiseksi hän sai kansan siihen uskoon, että julmaa ankaruutta oli harjoitettu hallitsijan tietämättä, pesi kätensä ja vieritti kaiken vastuunalaisuuden käskynhaltijan päälle, joten hän pääsi nauttimaan toisen ankaruuden tuottamia hyviä hedelmiä. Kolmanneksi häh uhraamalla kansan hyväksi rakkaimman palvelijansa osoitti ylevää ja lahjomatonta oikeudentuntoa."
Hän puhui rauhallisella, hiljaisella äänellä säilyttäen kasvonsa tyyninä ja liikkumattomina aivan kuin olisi selitellyt korkeammasta matematiikasta johtuvia johtopäätöksiä. Ainoastaan syvällä silmissä väikkyi väliin sammuen ja väliin leimahdellen veitikkamaisen, rohkean, melkeinpä koulupoikamaisen kiihkeän ilon kipinä. "Onpa se oivaa oikeudentuntoa!" huudahti Lucio. "Teidän sanoistannehan, messer Niccolo, seuraa, että tuo luuloteltu oikeamielisyys on mitä suurinta riettautta!"
Firenzen valtion sihteeri loi silmänsä alas koettaen saada niiden iloisen liekin sammumaan.
"Kenties", lausui hän kylmästi. "Onhan se hyvin mahdollista. Mutta mitä siitä sitten?"
"Mitäkö siitä? Pidättekö te todellakin iljettävää tekoa esimerkiksi kelpaavana ja valtioviisautena?"
Machiavelli kohautti olkapäitään.
"Nuori mies, kun saavutatte jonkun verran kokemusta politiikassa, niin tulette itse huomaamaan, että sen välillä, kuinka ihmiset menettelevät, ja sen välillä, kuinka olisi meneteltävä, on niin suuri eroitus, että unhoittamalla tuon eroituksen syöksisi itsensä varmasti turmioon, sillä kaikki ihmiset ovat luonnostaan ilkeitä ja paheellisia, jollei oma etu taikka pelko pakoita heitä hyveen tielle. Siksi juuri on, sanon minä, hallitsijan tuhonsa välttämiseksi ennen kaikkea opittava tekemään hyveellisen miehen vaikutus, jota hän voi muuten olla tahi olla olematta aina sen mukaan kuin tarve vaatii, eikä hänen pidä pelätä omantuntonsa soimauksia niitten salaisten huonojen ominaisuuksiensa tähden, joita ilman on mahdoton pitää valtaa käsissään, sillä tutkimalla tarkoin pahan ja hyvän luontoa täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että moni uljaalta näyttävä asia tekee lopun hallitsijain vallasta ja moni pahalta näyttävä seikka sitä lisää."
"Hyvänen aika, messer Niccolo!" lausui Lucio hämmästyneenä. "Jos ajatellaan tuolla tavoin, niin silloinhan on kaikki luvallista eikä ole olemassa sellaista konnantyötä, jota ei voisi puolustaa..."
"Niin, kaikki on luvallista", sanoi Niccolo vielä kylmemmällä ja matalammalla äänellä, ja aivan kuin antaakseen näille sanoille vielä syvemmän merkityksen hän kohotti kätensä ja toisti: "kaikki on luvallista sille, joka tahtoo ja osaa hallita!"
"Siis", jatkoi hän, "palatakseni siihen, mistä me aloimme, minä päättelen, että herttua Valentino, joka on yhdistänyt Romagnan don Ramiron avulla ja tehnyt siinä lopun rosvouksista ja väkivaltaisuuksista, on paljon viisaampi ja kaikessa ankaruudessaan lempeämpikin kuin esimerkiksi firenzeläiset, jotka sallivat yhtämittaa uudistuvia kapinoita ja meteleitä valtansa alla olevissa maissa, sillä parempi on julmuus, joka kohtaa muutamia, kuin lempeys, joka saa kansat hukkumaan mellakoihin."
"Sallikaahan toki..." puuttui puheeseen nähtävästi pelästyneenä ja hämmästyneenä Lucio. "Kuinka te noin puhutte? Eikö ole ollut suuria hallitsijoita, joissa ei ollenkaan ole ollut julmuutta? Esimerkiksi keisari Antonius tahi Marcus Aurelius – ja mainitaanhan paljon muitakin vanhojen ja uusien kansojen aikakirjoissa..."
"Älkää unhoittako, messere", lausui Niccolo, "että minä en oikeastaan tarkoittanut perinnöllisiä, vaan valloittamalla perustettuja yksinvaltoja, en niin paljon vallan säilyttämistä kuin sen hankkimista. Keisarit Antonius ja Marcus Aurelius saattoivat tietysti olla lempeitä vahingoittamatta sanottavasti valtiota, koska edellisinä vuosisatoina oli tehty riittävästi julmia ja verisiä tekoja. Muistakaahan vain, että kun Rooma perustettiin, niin toinen naarassuden elättämistä veljeksistä surmasi toisen. Se oli kauhea teko, mutta toiselta puolen, jos ei tuota veljenmurhaa olisi tapahtunut, joka oli välttämätön yksinvaltiuden perustamiseksi, niin kenpä tietää, olisiko Roomaa ollut olemassakaan ja eikö se olisi sortunut niihin kiistoihin, jotka kaksinvalta ehdottomasti olisi tuonut mukanaan? Ja kukapa uskaltaa ratkaista, kumpi vaakakuppi on painavampi, jos toiseen pannaan veljenmurha ja toiseen ikuisen kaupungin kaikki hyveet ja viisaus? Tietysti mitä kovinkin kohtalo on pidettävä parempana kuin kuningasvalta, joka perustuu tällaisiin rikoksiin. Mutta sen, joka kerran on poikennut hyveen tieltä, täytyy ehdottomasti kulkea yhä eteenpäin tuota onnetonta uraa loppuun asti, jos hän tahtoo pysyä pystyssä, sillä ihmiset kostavat vain pieniä ja keskinkertaisia loukkauksia, kun taas suuret loukkaukset tekevät heidät kykenemättömiksi kostamaan. Senpä vuoksi hallitsija voi tehdä alamaisilleen vain suurta vääryyttä ollen pakoitettu pidättymään pienestä ja keskinkertaisesta. Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset valitsevat keskitien hyvän ja pahan välillä, mikä on kaikkein turmiollisin, eivätkä uskalla olla loppuun asti hyviä taikka pahoja. Kun rikos vaatii sielun suuruutta, niin he peräytyvät ja suorittavat luontevan helposti vain tavallisia alhaisia tekoja."
"Teidän puheenne saa hiukset nousemaan pystyyn, messer Niccolo!" huudahti Lucio kauhistuneena, ja koska maailmanmiehen vaisto sanoi hänelle, että sopivinta oli lyödä asia leikiksi, niin hän lisäsi koettaen hymyillä: "Sanokaa muuten mitä tahansa, niin minä vaan en voi käsittää, että te todellakin ajattelette noin. Minusta näyttää uskomattomalta..."
"Täydellinen totuus näyttää melkein aina uskomattomalta", keskeytti Machiavelli kuivasti.
Leonardo, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti, oli jo pitkän aikaa huomannut, että Niccolo koetti näyttää tyyneltä, mutta loi salaa puhetoveriinsa tutkivia katseita aivan kuin ottaakseen selville, millaisen vaikutuksen hänen ajatuksensa tekevät, – synnyttääkö niiden uutuus ja tavattomuus ihmettelyä ja pelkoa. Noissa epävarmoissa syrjäsilmäyksissä ilmeni turhamielisyyttä. Taiteilija tunsi, ettei Machiavelli ollut varma itsestään ja ettei hänen järjellään, niin terävä ja hieno kuin se olikin, ollut rauhallista, vaikuttavaa voimaa. Hän ei tahtonut ajatella samoin kuin muut, hän vihasi kaikkia yleisiä käsitystapoja, ja siitä hän johtui päinvastaiseen äärimmäisyyteen – liioitteluun, harvinaisten ja puolinaisten, mutta joka tapauksessa hämmästyttävien totuuksien tavoitteluun. Hän leikitteli omituisilla vastakohtia ilmaisevien sanojen yhtymillä – esimerkiksi sanoilla hyve ja julmuus – niinkuin silmänkääntäjä leikkii paljailla miekoilla taitavasti ja pelkäämättä. Hänellä oli kokonainen varasto näitä teräviä, loistavia, viekoittelevia ja kauheita puolitotuuksia, joita hän myrkyllisten nuolten tavoin sinkahutteli messer Lucion kaltaisia vihollisiaan vastaan – porvarillisen siveellisiä ja tervejärkisiä, tavallisia ihmisiä vastaan. Hän kosti heille heidän typeryytensä vuoksi, joka vallitsi kaikkialla, sekä oman etevämmyytensä takia, jota ei ymmärretty. Hän puri ja pisteli, mutta ei surmannut eikä edes haavoittanutkaan.
Taiteilijalle muistui yhtäkkiä mieleen hirviö, jonka hän itse aikoinaan oli maalannut puiseen kilpeen – rotellaan – ser Piero da Vincin tilauksesta ja jonka hän oli pannut kokoon iljettävien matelijain eri osista. Eikö messer Niccolo ollut samoin muodostanut jumalallista julmuriaan, olematonta ja mahdotonta hallitsijaa, luonnotonta ja puoleensa kiehtovaa hirviötä, Medusan päätä – rahvaan peloitukseksi?
Mutta tuon huolettoman oikukkaan ja leikkivän mielikuvituksen takana, taiteilijan puolueettomuuden alla Leonardo samalla havaitsi hänessä todellista, suurta kärsimystä – oli aivan kuin silmänkääntäjä leikkiessään miekoilla olisi tahallaan leikannut itsensä verille. Toisten julmuuden ylistämisessä oli julmuutta häntä itseään kohtaan.
"Eiköhän vaan hän liene niitä onnettomia sairaita, jotka etsivät lievitystä kivuilleen repimällä auki omia haavojaan?" ajatteli Leonardo.
Eikä hän kuitenkaan vielä tuntenut tuon synkän, monimutkaisen, niin läheisen ja samalla niin vieraan sydämen syvintä salaisuutta.
Leonardon katsellessa Machiavellia syvällä mielenkiinnolla taisteli messer Lucio avuttomana, aivan kuin kamalassa unessa, Medusan kauheata päätä vastaan.
"No niin! En tahdo väittää vastaan", lausui hän peräytyen terveen järjen viimeiseen varustukseen. "Saattaa olla jonkun verran totta siinä, mitä te sanotte hallitsijain välttämättömästä julmuudesta, jos se sovitetaan menneitten vuosisatojen suuriin miehiin. Heille voi antaa paljon anteeksi, sillä heidän hyveensä ja urotyönsä ovat olleet verrattomat. Mutta, hyvänen aika, messer Niccolo, mitä Romagnan herttua tähän kuuluu? Quod licet Iovi, non licet bovi. Onko se, mikä on ollut luvallista Aleksanteri Suurelle ja Julius Caesarille, myöskin luvallista Aleksanteri Virile ja Cesare Borgialle, josta ei vielä edes tiedetä, mikä hän on – Caesar vaiko ei mikään? Minä ainakin luulen, ja kaikki ovat samaa mieltä kanssani..."
"Oi, tietysti kaikki ovat samaa mieltä kanssanne!" keskeytti Niccolo ilmeisesti menettäen malttinsa. "Mutta se ei vielä ole mikään todistus, messer Lucio. Totuus ei asusta valtateillä, joita kaikki kulkevat. Mutta lopettaakseni kiistan sanon teille nyt viimeisen sanani: tarkastaessani Cesaren toimia olen havainnut ne täydellisiksi ja olen sitä mieltä, että niille, jotka aseilla ja onnella hankkivat itselleen valtaa, voi asettaa hänet parhaimmaksi esikuvaksi. Hänessä on yhtyneenä julmuus ja hyveellisyys, hän osaa niin pitää hyvinä ja musertaa ihmisiä, niin lujat perustukset on hän lyhyessä ajassa laskenut vallalleen, että hän jo nyt on ainoa itsevaltias Italiassa, ehkäpä koko Euroopassakin, ja vaikeata on kuvitellakaan mielessään, millainen tulevaisuus häntä odottaa..."
Hänen äänensä värisi. Punaiset pilkut ilmestyivät sisäänpainuneille poskille. Silmät paloivat kuin kuumeessa. Hän muistutti henkiennäkijää. Kyynikon ivallisen naamarin takaa näkyivät Savonarolan entisen oppilaan kasvot.
Mutta heti kun Lucio väsyneenä väittelyyn ehdotti, että he sovinnon merkiksi tyhjentäisivät pari kolme pulloa läheisessä ravintolassa, katosi henkiennäkijän ilme.
"Tiedättekö mitä"? lausui Niccolo. "Menkäämme mieluummin toiseen paikkaan. Minulla on tällaisissa asioissa koiran vainu! Luulenpa, että täällä on nykyään sangen sieviä tyttösiä..."
"Mitä ihmeen tyttöjä tuollaisessa viheliäisessä kaupunkirähjässä olisi?" epäili Lucio.
"Kuulkaa, nuori mies!" sanoi Firenzen sihteeri arvokkaasti. "Älkää koskaan halveksiko kaupunkirähjiä. Jumala teitä varjelkoon! Juuri noissa kaikkein likaisimmissa esikaupungeissa ja pilkkopimeillä syrjäkaduilla voi toisinaan tehdä sellaisia löytöjä, että vesi herahtaa kielelle!..."
Lucio taputti tuttavallisesti olalle Machiavellia ja nimitti häntä vekkuliksi.
"On pimeä", vastusteli hän, "ja ilmakin on kylmä, palellumme..."
"Me otamme lyhdyt", intti Niccolo, "panemme yllemme turkit ja vedämme huppukauluksen silmille. Ei meitä silloin kukaan tunnekaan. Tällaiset retket ovat sitä miellyttävämpiä, mitä salaperäisempiä ne ovat. Lähdettehän mukaamme, messer Leonardo?"
Taiteilija kieltäytyi.
Hän ei pitänyt miesten tavallisista, raaoista puheista, jotka koskivat naisia; vastustamaton häveliäisyyden tunne pakoitti häntä karttamaan niitä. Tuo viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka pelottomasti tutki luonnon salaisuuksia ja joka seurasi kuolemaantuomittuja teloituspaikalle tutkiakseen kauhun ilmettä kuolevan kasvoissa, joutui joskus hämilleen kuullessaan kevytmielisen pilapuheen, ei tietänyt mihin katsoisi ja punastui kuin poikanen.
Niccolo vei messer Lucion mukanaan.
IX
Aikaisin seuraavana aamuna tuli hovista cameriere ottamaan selkoa, oliko herttuan yliarkkitehti tyytyväinen asuntoonsa vai kärsikö hän mahdollisesti jotakin puutetta kaupungissa, joka oli täpö täynnä ulkomaalaisia, sekä toi herttualta terveisiä ja antoi samalla lahjan, johon sen ajan vieraanvaraisen tavan mukaisesti kuului taloustarpeita – jauhosäkki, viinitynnyrit, teurastettu lammas, kahdeksan paria lintuja, kaksi suurta tulisoihtua, kolme nippua vahakynttilöitä ja kaksi laatikkoa konvehtia. Kun Niccolo näki huomaavaisuuden, jota Cesare osoitti Leonardolle, niin hän pyysi tätä puhumaan hänen puolestaan herttualle ja toimittamaan hänelle pääsyn herttuan puheille.
Kello yksitoista illalla, joka oli Cesaren tavallinen vastaanottoaika, he lähtivät hoviin.
Herttuan elämäntavat olivat omituiset. Kun Ferraran lähettiläät kerran valittivat paaville, että heidän ei mitenkään onnistunut päästä Cesaren puheille, niin hänen pyhyytensä vastasi heille olevansa itsekin tyytymätön poikansa käytökseen, tämä kun muutti yön päiväksi ja lykkäsi tärkeitä vastaanottoja kaksi ja kolme kuukautta eteenpäin.
Hän jakoi aikansa seuraavalla tavalla: sekä kesällä että talvella hän pani maata kello neljän tahi viiden aikaan aamulla, kello kolme päivällä oli hänellä aamuruskon aika, kello neljä nousi aurinko, kello viisi illalla hän pukeutui ja söi heti päivällisen, joskus vuoteessa maaten. Päivällisen aikana ja sen jälkeen hän hoiti hallitusasioita. Koko elämänsä hän verhosi syvään salaperäisyyteen ei ainoastaan synnynnäisen umpimielisyytensä vuoksi, vaan myöskin tarkoituksella. Hän poistui harvoin linnasta ja oli silloin melkein aina naamioituna. Kansalle hän näyttäytyi suurina juhlapäivinä, sotajoukolle taistelussa suurimman vaaran hetkellä. Mutta niinpä tekikin hänen ilmestymisensä joka kerta valtavan vaikutuksen, aivan kuin hän olisi ollut puolijumala. Hän tahtoi mielellään hämmästyttää ja osasi sen tehdä.
Hänen anteliaisuudestaan kierteli ihmeellisiä huhuja. Se kultamäärä, joka lakkaamatta virtasi Pyhän Pietarin rahastoon koko kristitystä maailmasta, ei riittänyt kirkon ylikapteenin ylläpitoon. Lähettiläät vakuuttivat hallitsijoilleen, että hän tuhlasi kokonaista tuhatkahdeksansataa tukaattia päivässä. Kun Cesare ajeli kaupunkien kaduilla, niin väkijoukko juoksi hänen jälessään, sillä se tiesi, että hän antoi panna hevostensa jalkoihin erityisiä, helposti irroittuvia hopeakenkiä, jotta ne matkan varrella putoilisivat ja kansa saisi ne lahjaksi.
Ihmeitä kerrottiin myöskin hänen ruumiillisista voimistaan. Kerrottiin Cesaren nuorempana ollessaan, jolloin hän oli Valenzan kardinaali, kerran Roomassa eräässä härkätaistelussa yhdellä miekan iskulla halaisseen härän pään. Viime vuosina oli ranskantauti järkyttänyt, mutta ei kuitenkaan murtanut hänen terveyttään. Kauniin, naisellisen hennon kätensä sormilla hän väänsi hevosenkenkiä, kiersi kokoon rautatankoja, katkoi laivantouveja. Hänet, jonka puheille hänen omien ylhäisten seuralaistensa ja suurten valtojen lähettiläiden oli vaikea päästä, saattoi nähdä Cesenan lähistössä olevilla kukkuloilla katsomassa Romagnan puolivillien vuoristolaispaimenten nyrkkitaisteluja. Joskus hän itsekin otti osaa näiden leikkeihin.
Samalla hän oli täydellinen kavaljeeri ja suuren maailman muotien määrääjä. Eräänä yönä, sisarensa madonna Lucrezian hääjuhlan aikaan, jätti hän kesken erään linnoituksen piirityksen ja ratsasti sotaleiristä suoraan sulhasen, Ferraran herttuan Alfonzo d'Esten linnaan. Hän oli mustassa samettipuvussa ja hänen silmillään oli musta naamari, niin ettei kukaan häntä tuntenut. Kumarrellen hän kulki joukon läpi, ja kun kaikki vetäytyivät syrjään hänen edestään, niin hän alkoi musiikin soidessa yksin tanssia ja pyöri muutamia kertoja salin ympäri niin kauniisti, että kaikki heti tunsivat hänet. "Cesare! Cesare! Cesare verraton!" – kuului ihastunut mumina ihmisjoukosta. Kiinnittämättä huomiota vieraisiin ja isäntään hän vei morsiamen syrjään, kumartui hänen puoleensa ja puhui kuiskaten jotakin hänen korvaansa. Lucrezia loi silmänsä alas, punastui ensin ja tuli sitten kalpeaksi kuin palttina. Hän oli entistään kauniimpi, hellyyttä täynnä, kalpea, kenties viaton, mutta heikko, veljensä kauhean tahdon alle alistuva, taipuen – kuten vakuutettiin – yksinpä sukurutsaukseenkin.
Vain yhdestä seikasta hän piti huolta: siitä, ettei olisi olemassa selviä todistuksia. Kenties huhu liioitteli herttuan konnuuksista kertoessaan, mutta mahdollistahan myöskin oli, että todellisuus oli vielä kauheampi kuin huhu. Joka tapauksessa hän osasi hyvin peittää jälkensä.
X
Hänen korkeutensa palatsina oli Fanon vanha goottilaistyylinen raatihuone.
Kuljettuaan ison, ikävän ja kylmän salin läpi, joka oli alempiarvoisten puheillepyrkijäin yhteisenä vastaanottohuoneena, Leonardo ja Machiavelli astuivat pieneen sisähuoneeseen, joka luultavasti aikoinaan oli ollut rukoushuoneena, sillä sen teräväkärkisissä ikkunoissa oli värilliset ruudut ja siellä oli korkeita kuorituoleja, joiden hienot tammileikkaukset esittivät kahtatoista apostolia ja kirkon opettajia kristikunnan alkuajoilta. Kuluneessa kattomaalauksessa leijaili pilvien ja enkelien keskellä Pyhän Hengen kyyhky. Täällä olivat Cesaren lähimmät henkilöt. Kaikki puhuivat puoliääneen: hallitsijan läheisyys tuntui läpi seinien.
Kaljupää ukko, Riminin huono-onninen lähettiläs, joka jo kolmatta kuukautta odotti pääsyä herttuan puheille, torkkui eräässä kuorituolissa nähtävästi väsyneenä monien öitten valvonnasta.
Väliin ovi avautui ja sihteeri Agapito huolestuneen näköisenä, silmälasit nenällä ja kynä korvan takana, pisti päänsä esiin ja kutsui jotakuta läsnäolijoista hänen korkeutensa luo.
Joka kerran kun hän ilmestyi näkyviin, hätkähti Riminin lähettiläs hermostuneesti, mutta nähdessään, ettei ollutkaan hänen vuoronsa, hän raskaasti huoahti ja alkoi taas torkkua apteekin petkeleen yksitoikkoisen äänen kalahdellessa.
Muitten sopivien huoneitten puutteessa oli rukoushuone muutettu apteekiksi. Ikkunan edessä, jossa oli ollut alttari, oli pöytä täpö täynnä lääkärin laboratorioon kuuluvia pulloja, tislausastioita ja purkkeja, ja Santa Giusten piispa Gaspare Torelia, paavin ja Cesaren henkilääkäri, valmisti sen ääressä äskettäin käytäntöön tullutta lääkettä ranskantautia – syfilistä – vastaan, liuosta, jota saatiin niin sanotusta "pyhästä puusta", guaiacosta. Tätä puuta tuotiin Columbuksen löytämistä etelämaan saarista. Piispa hienonsi käsissään väkevähajuista, sahraminkeltaista guaiacon sydäntä, josta muodostui rasvaisia kokkareita, ja selitteli ystävällisesti hymyillen tuon parantavan puun luontoa ja ominaisuuksia.
Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Monet läsnäolevista tunsivat omasta kokemuksestaan tuon kamalan taudin.
"Mistä se lienee tullutkin?" lausui kardinaali Santa Balbina puistellen surumielisesti päätään.
"Espanjan juutalaisten ja maurilaisten sanotaan tuoneen sen", lausui Elnan piispa. "Nyt, kun on julkaistu lakeja jumalanpilkkaajia vastaan, on se toki, Jumalan kiitos, laimentunut. Mutta noin viisi kuusi vuotta takaperin eivät ainoastaan ihmiset sairastuneet, vaan eläimetkin, hevoset, siat, koirat, vieläpä puutkin ja vilja pelloilla."
Lääkäri ei ottanut uskoakseen, että vehnä ja kaurakin saattoivat sairastua ranskantautiin.
"Se on Jumalan rangaistus", huokasi Tranin piispa katuvaisena. "Syntiemme tähden Herra meitä kurittaa vihansa ruoskalla!"
Keskustelu vaikeni. Kuului vain petkeleen tahdikas kalina. Näytti siltä kuin olisivat kuorin seiniin kuvatut vanhat kirkkoisät ihmeissään kuunnelleet noita kristityn kirkon uusien sielunpaimenten omituisia keskusteluja. Apteekin tuikuttavan lampun valaisemassa rukoushuoneessa, jossa parantavan puun tukahduttava kamfertinhaju sekaantui entisistä ajoista säilyneeseen vienoon suitsutuksen tuoksuun, teki tuo roomalaisten prelaattien joukko sen vaikutuksen, kuin olisi se suorittanut jotakin salaperäistä, pyhää toimitusta.
"Monsignore", kysyi lääkäriltä herttuan hoviastrologi Valguglio, "onko totta, että tuo tauti leviää ilman kautta?"
Lääkäri kohautti epäillen olkapäitään.
"Tietysti se leviää ilman kautta", vakuutti Machiavelli viekkaasti hymyillen. "Kuinkapa se muuten olisi levinnyt ei ainoastaan munkki-, vaan myöskin nunnaluostareihin?"
Kaikki naurahtivat.
Eräs hovirunoilijoista, Battisto Orfino, luki juhlallisesti, aivan rukouksen tapaan, piispa Torellan ranskantautia käsittelevän teoksen alussa olevan omistuksen herttualle. Siinä tämä muun muassa vakuutti, että Cesare oli hyveillään saattanut varjoon vanhan ajan suuret miehet, Brutuksen oikeamielisyydellään, Deciuksen lujuudellaan, Scipion kohtuullisuudellaan, Marcus Regulan uskollisuudellaan ja Paulus Emiliuksen jalomielisyydellään, sekä ylisti Rooman kirkon lipunkantajaa siitä, että tämä oli pannut alkuun elohopeaparannuksen.
Tämän keskustelun aikana Firenzen sihteeri vei syrjään milloin kenenkin hoviherroista ja kyseli heiltä taitavasti asioita, jotka saattoivat valaista Cesaren vastaista politiikkaa, tutki, kuulusteli ja haisteli ilmaa kuin vainukoira. Hän astui myöskin Leonardon luo, painoi päänsä rinnalle, asetti etusormen huulilleen, katseli häntä kulmiensa alta ja lausui muutamia kertoja mietteissään:
"Minä syön latvusherneen... syön latvusherneen..."
"Minkä latvusherneen?" kysyi taiteilija ihmeissään.
"Siitäpä juuri onkin kysymys: minkä latvusherneen?... Joku aika sitten antoi herttua Ferraran lähettiläälle Pandolfo Colenucciolle arvattavaksi arvoituksen: minä syön latvusherneen, sanoi hän, lehden toisensa jälkeen. Kenties tuo tarkoittaa hänen vihollistensa liittoa, jotka hän hajoittaa ja kukistaa, mutta se saattaa myöskin merkitä jotakin aivan toista. Olen jo kokonaisen tunnin vaivannut päätäni!"
Ja kumartuen lähelle Leonardon korvaa hän kuiskasi:
"Täällä on kaikkialla arvoituksia ja ansoja! Kaikenlaista joutavaa lörpötellään, mutta kun vaan rupean puhumaan oikeata asiaa, niin kaikki mykistyivät kuin kalat tahi kuin munkit ruokapöydässä. No, eivät he minua vedä nenästä! Minä aavistan, että jotakin on tekeillä. Mutta mitä? Mitä se lienee? Uskokaa minua, messere, – antaisin sieluni paholaiselle, kun vaan saisin tietää, mitä se on!"
Hänen silmänsä alkoivat kiilua niinkuin hurjalla pelaajalla.
Ovi avautui ja Agapiton pää pisti näkyviin. Hän viittasi taiteilijalle.
Pitkän, hämärän käytävän läpi, jossa seisoi henkivartioita – albanialaisia stradiootteja – Leonardo saapui herttuan makuuhuoneeseen, mukavaan kamariin, jonka silkkisiin seinämattoihin oli kuvattu yksisarviaisen pyydystys ja jonka katossa oleva kaavaus esitti kuningatar Pasifaen rakastumista härkään. Tämä härkä, Borgia suvun vaakunakuva, esiintyi kaikissa huoneen koristuksissa yhdessä paavillisen tiaran ja Pyhän Pietarin avainten kanssa.
Huone oli hyvin lämpimäksi lämmitetty; lääkärit neuvoivat sairaita elohopeahieronnan jälkeen varomaan vetoa ja lämmittelemään auringon paisteessa taikka tulen ääressä. Marmorisessa liedessä loimotti hyvänhajuisia katajapuita, ja lampuissa palavaan öljyyn oli sekoitettu orvokilta tuoksuvia hajuvesiä, sillä Cesare piti hyvästä tuoksusta.
Herttua loikoi tapansa mukaan täysissä pukimissa matalalla vuoteella, jossa ei ollut uutimia ja joka seisoi keskellä huonetta. Vain kaksi asentoa oli hänelle luonnollista: vuoteessa loikominen ja hevosen selässä istuminen. Liikkumatta ja tyynesti hän kyynärpäitään tyynyihin nojaten katseli, kuinka kaksi hoviherraa vuoteen luona olevalla jaspis-kivillä koristetulla pöydällä pelasi shakkia, samalla kun hän kuunteli sihteerin esittelyä: Cesarella oli kyky jakaa huomionsa useampaan asiaan yhtaikaa. Ajatuksiinsa vaipuneena hän hitain, yksitoikkoisin liikkein vieritti kädestään toiseen hyvänhajuisilla aineilla täytettyä kultapalloa, joka oli aina hänen mukanaan samoin kuin damaskotikarinsakin.
XI
Hän otti vastaan Leonardon hänelle ominaisella huomaavalla rakastettavaisuudella. Antamatta taiteilijan notkistaa polveaan hän tuttavallisesti puristi tämän kättä ja istutti hänet nojatuoliin.
Herttua oli kutsunut hänet luokseen neuvotellakseen Bramanten suunnitelmasta uuden luostarin, niin sanotun Valentinan rakentamiseksi Omolan kaupunkiin, johon luostariin tulisi kuulumaan myöskin komea kappeli, sairashuone ja vieraskoti. Nämä hyväntekeväisyyslaitokset Cesare tahtoi jättää muistomerkiksi kristillisestä armeliaisuudestaan.
Bramanten piirustusten jälkeen Cesare näytti taiteilijalle Fanossa asuvan Ieronimo Soncinon äsken leikkaamia kirjasinmalleja. Herttua suosi tätä miestä, sillä hän piti tarkoin huolta taiteitten ja tieteitten kukoistuksesta Romagnassa.
Agapito esitti hallitsijalle kokoelman ylistyshymnejä, jotka oli sepittänyt hovirunoilija Francesco Uberti. Hänen korkeutensa otti ne suosiollisesti vastaan ja käski runsaasti palkitsemaan runoilijaa.
Koska hän vaati, ettei hänelle esitettäisi ainoastaan ylistäviä hymnejä, vaan myöskin satiirit, niin sihteeri antoi hänelle myöskin äskettäin Roomassa vangitun ja San Angelon vankilaan teljetyn napolilaisen runoilijan Mancionin kirjoittaman epigrammin. Se oli ankaria haukkumasanoja täynnä. Cesarea nimitettiin siinä aasiksi, porton ja paavin sikiöksi, joka oli noussut istuimelle, millä ennen hallitsi Kristus, mutta millä nyt hallitsee saatana, turkkilaiseksi, kuohilaaksi, virasta potkaistuksi kardinaaliksi, sukurutsaksi, veljenmurhaajaksi ja jumalankieltäjäksi.
"Mitä sinä odotat, oi pitkämielinen jumala?" huudahti runoilija. "Vai etkö näe, että hän on muuttanut pyhän kirkon muuliaasien talliksi ja porttolaksi?"
"Mitä käskette tekemään tuolle heittiölle, teidän korkeutenne?" kysyi Agapito.
"Jätetään se siksi, kunnes palaan takaisin", lausui herttua hiljaa. "Minä järjestän itse tämän asian."
Sitten hän lisäsi vielä hiljemmin:
"Kyllä minä osaan opettaa kirjailijoille kohteliaisuutta."
Tapa, jolla Cesare "opetti kirjailijoille kohteliaisuutta", oli yleisesti tunnettu: pienimmistä rikoksista hän antoi hakata heiltä pois kädet ja pistää heidän kielensä läpi tulikuuman raudan.
Lopetettuaan esittelynsä sihteeri poistui.
Cesaren luo saapui nyt hovin yliastrologi Valguglio ja esitti uuden horoskoopin. Herttua kuunteli häntä tarkkaavasta, melkeinpä hartaasti, sillä hän uskoi kohtaloon ja tähtien voimaan. Muun muassa Valguglio selitti, että herttuan viimeinen ranskantauti-kohtaus johtui kuivan Marstähden epäedullisesta vaikutuksesta, kun se joutui kostean Skorpionin merkkiin; mutta heti kun Mars yhtyy Venukseen Härän noustua, niin tauti häviää itsestään. Sen jälkeen hän antoi sen neuvon, että jos hänen korkeutensa aikoi ryhtyä johonkin tärkeään toimeen, niin hänen olisi valittava sitä varten joulukuun 31 päivä ja sen iltapuoli, koska tähtien yhtymä sinä päivänä ennusti Cesarelle onnea. Hän kohotti ylös etusormensa, kumartui lähelle herttuan korvaa ja lausui kolme kertaa salaperäisesti kuiskaten:
"Tee niin! Tee niin! Tee niin!"
Cesare loi katseensa alas eikä vastannut mitään. Mutta taiteilija oli näkevinään varjon vilahtavan hänen kasvoillaan.
Hän viittasi kädellään tähtientutkijalle merkiksi, että tämä sai poistua, ja kääntyi sitten uudestaan hoviarkkitehdin puoleen.
Leonardo levitti hänen eteensä sotakarttoja ja piirroksia. Ne eivät olleet ainoastaan tiedemiehen tutkimuksia, joissa oli selitettynä maaperän laatu, veden virtaaminen, vuorijonojen muodostamat muurit ja jokilaaksot, vaan ne olivat samalla suuren taiteilijan tuotteita – maisemakuvia ylhäältä päin katsottuna. Meri oli merkitty tummansinisellä värillä, vuoret ruskealla, joet vaaleansinisellä, kaupungit tummanpunaisella ja ruohokentät vaaleanviheriällä. Kaikki yksityiskohdat – kaupunkien torit, kadut ja tornit – oli kuvattu erittäin huolellisesti, niin että ne saattoi heti tuntea lukematta sivulle kirjoitettuja nimiä. Katsojasta tuntui kuin hän olisi lentänyt maan yläpuolella ja huimaavasta korkeudesta nähnyt jalkojensa alla äärettömän avaran alan. Erikoisella mielenkiinnolla Cesare katseli sen maa-alueen karttaa, jota etelässä rajoitti Bolsena järvi, pohjoisessa Arnoon päättyvä Val d'Eman jokilaakso, lännessä Arezzo ja Perugia, idässä Siena ja meren ranta. Se oli Italian sydän, Leonardon synnyinmaa Firenze, jonka herttua jo kauan sitten oli huomannut mitä parhaimmaksi makupalaksi ja aikoi anastaa.
Cesare oli vaipunut katselemiseen ja nautti tuosta ilmassa lentämisestä. Hän ei olisi osannut sanoin selittää tunteitaan, mutta hänestä näytti siltä, että hän ja Leonardo ymmärtävät toisiaan ja että he ovat liittolaisia. Hän aavisti hämärästi, miten suuren vallan tiede vielä voi antaa ihmisten yli, ja tahtoi itselleen tuon uuden vallan, nuo siivet, joilla voisi voitokkaasti lentää. Viimein hän kehotti katseensa taiteilijaan ja puristi hänen kättään kiehtovan ystävällinen hymy huulillaan:
"Minä kiitän sinua, rakas Leonardo! Palvele minua niinkuin tähänkin asti, niin minä kyllä osaan sinua palkita."
"Onko sinun hyvä olla?" lisäsi hän huolehtien. "Oletko tyytyväinen palkkaasi? Kenties sinulla on jokin toivomus? Tiedäthän, että minä mielelläni täytän kaikki pyyntösi."
Leonardo käytti tilaisuutta hyväkseen ja lausui muutaman sanan messer Niccolosta pyytäen herttuata ottamaan hänet vastaan.
Cesare kohautti olkapäitään hyväntahtoisesti hymyillen.
"Omituinen mies tuo messer Niccolo! Hän pyrkii alituisesti puheilleni, mutta kun minä otan hänet vastaan, niin ei meillä ole mitään sanomista toisillemme. Mitähän varten tuo kummallinen mies lieneekään lähetetty tänne?"
Hän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten, mitä Leonardo ajatteli Machiavellista.
"Minä luulen, teidän korkeutenne, että hän on älykkäimpiä miehiä, mitä koskaan elämässäni olen tavannut."
"Niin, älykäs hän on", myönsi herttua, "ja ehkäpähän jonkun verran ymmärtää asioitakin. Mutta sittenkin... häneen ei voi luottaa. Hän on haaveilija ja tuulihattu. Hän ei koskaan osaa pysyä kohtuuden rajoissa. Olen muuten aina suonut hänelle hyvää ja nyt teen sen sitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän, että hän on sinun ystäväsi. Hänhän on hyvä mies! Ei hänessä ole mitään kavaluutta, vaikka hän luuleekin olevansa maailman viekkain ihminen ja koettaa pettää minua ikäänkuin minä olisin teidän tasavaltanne vihollinen. En minä sitä pane pahakseni. Minä ymmärrän, että hän tekee sen siksi, että rakastaa isänmaataan enemmän kuin omaa henkeään. – No, tulkoon hän vaan puheilleni, jos hänen mielensä tekee... Sano hänelle, että minä otan hänet mielelläni vastaan. – Mutta nytpä muistankin äskettäin kuulleeni joltakulta, että messer Niccolo on aikonut kirjoittaa kirjan politiikasta tahi sotataidosta tahi jotakin sen tapaista."
Cesare naurahti taas hiljaisella tavallaan, aivan kuin jotakin hauskaa yhtäkkiä olisi johtunut hänen mieleensä.
"Onko hän puhunut sinulle makedonialaisesta falangistaan? Eikö? Kuulehan siis. Kerran Niccolo tuon samaisen sotataitoa käsittelevän kirjansa mukaan selitteli sotaleirini päällikölle Bartolomeo Capranicalle ja muille kapteeneille sotajoukon järjestämistä vanhan makedonialaisen falangin tapaan ja esitti tämän niin kaunopuheisesti, että kaikki tahtoivat nähdä nämä säännöt käytäntöön sovitettuina. He lähtivät leirin edessä olevalle kentälle ja Niccolo alkoi komentaa. Hän puuhasi uutterasti kahdentuhannen sotamiehen kanssa, piti heitä kolmisen tuntia kylmässä tuulessa ja sateessa, mutta ei saanut syntymään kuuluisaa falangia. Viimein Bartolomeon kärsivällisyys loppui, hän astui sotajoukon luo, ja vaikka hän ei ikinään ole lukenut yhtään kirjaa sotataidosta, niin hän silmänräpäyksessä tamburiinin helistessä järjesti jalkaväen oivalliseen sotarintamaan. Ja silloin taas nähtiin, kuinka suuri eroitus on toiminnan ja sanojen välillä. – Mutta varo, Leonardo, puhumasta hänelle tästä: Niccolo ei pidä siitä, että hänelle muistutetaan makedonialaisesta falangista."
Oli jo myöhä. Kello oli noin kolme aamulla. Herttualle tuotiin kevyt illallinen: vihanneksia, forellia ja vähän valkoista viiniä. Kuten tosi espanjalainen ainakin hän oli kohtuullinen ruuassa.
Taiteilija sanoi jäähyväiset. Cesare kiitti häntä vielä kerran ystävällisellä tavallaan sotakartoista ja lähetti kunnianosoitukseksi kolme hovipoikaa tulisoihdut kädessä häntä saattamaan.
Leonardo kertoi Machiavellille käynnistään herttuan luona.
Kuultuaan hänen valmistaneen Cesarelle karttoja Firenzen ympäristöistä Niccolo kauhistui.
"Kuinka? Te... Firenzen kansalainen... isänmaan vaarallisimmalle viholliselle?..."
"Minä luulin", vastasi taiteilija, "että Cesarea pidetään meidän liittolaisenamme..."
"Pidetään!" huudahti Firenzen sihteeri ja hänen silmänsä leimahtivat vihasta. "Tiedättekö te, messere, että jos vaan tämä tulee arvoisain signorein tietoon, niin teidät voidaan asettaa syytteeseen valtiopetoksesta?..."
"Todellakin?" ihmetteli Leonardo viattomasti. "Älkää suinkaan luulko, messer Niccolo... minä en todellakaan ymmärrä mitään politiikasta... Olen siinä kuin sokea..."
He katsoivat äänettöminä toisiaan silmiin ja yhtäkkiä he kumpikin tunsivat, että he tässä suhteessa olivat sydänjuuria myöten erilaiset ja vieraat toisilleen eivätkä koskaan voi yhtyä. Toisella heistä ei oikeastaan ollut mitään isänmaata, toinen rakasti sitä, kuten Cesare oli sanonut, "enemmän kuin omaa henkeään".
XII
Samana yönä Niccolo matkusti pois sanomatta mihin ja minkä tähden.
Hän palasi takaisin seuraavana päivänä iltapäivällä väsyneenä ja paleltuneena, tuli Leonardon huoneeseen, lukitsi huolellisesti oven, ilmoitti jo kauan halunneensa puhua hänen kanssaan asiasta, joka oli pidettävä tarkoin salassa, ja alkoi puhua kiertäen kaartaen.
Kerran kolme vuotta takaperin olivat muutamat aseistetut ja naamioidut ratsumiehet hämärässä eräällä autiolla paikalla Romagnassa, Cervian ja Porto Cesenaticon kaupunkien välillä, hyökänneet ratsujoukon kimppuun, joka saattoi Urbinosta Veneziaan madonna Doroteaa Venezian tasavallan jalkaväen kapteenin Battisto Caracciolon vaimoa. Ahdistajat olivat ottaneet kiinni hänet ja hänen seurassaan matkustavan Urbinon naisluostarin viisitoistavuotiaan luostarisisaren Marian, joka oli hänen serkkunsa, panneet heidät hevosten selkään ja ratsastaneet tiehensä. Sen jälkeen ei Doroteasta ja Mariasta oltu saatu mitään varmoja tietoja.
Venezian neuvosto ja senaatti katsoivat tasavallan tulleen loukatuksi kapteeninsa persoonassa ja valittivat asiasta Ludvig XII:lle, Espanjan kuninkaalle ja paaville syyttäen Romagnan herttuata Dorotean ryöstämisestä. Mutta syytöstä ei voitu todistaa, ja Cesare vastasi pilkallisesti, ettei hänellä ollut puutetta naisista eikä hänellä niin ollen ollut syytä ryöstää niitä maanteillä.
Huhuttiin madonna Dorotean sangen pian lakanneen suremasta miestään ja seuranneen herttuata kaikilla sotaretkillä.
Marialla oli veli, messer Dionigio, nuori kapteeni, joka palveli Firenzen sotaväessä Pisan leirillä. Kun Firenzen signorein kaikki pyynnöt olivat osoittautuneet yhtä tehottomiksi kuin mainehikkaan tasavallankin valitukset, niin Dionigio päätti itse koettaa onneaan, saapui Romagnaan väärällä nimellä, astui herttuan palvelukseen, voitti hänen luottamuksensa, tunkeutui Cesenan linnan torniin ja pakeni Marian kanssa, joka oli pukeutunut pojaksi. Perugian rajalla kuitenkin takaa-ajajat saivat heidät kiinni. Veli surmattiin, Maria vietiin takaisin linnaan.
Machiavelli oli Firenzen tasavallan sihteerinä ottanut osaa tähän juttuun. Messer Dionigio oli tullut hänen ystäväkseen, uskonut hänelle salaisen, rohkean suunnitelmansa ja kertonut hänelle kaikki, mitä oli sisarestaan kuullut vanginvartioilta, jotka pitivät häntä pyhänä ja vakuuttivat hänen parantavan sairaita ja ennustavan tulevia tapahtumia sekä kertoivat, että hänellä oli käsissään ja jaloissaan samanlaiset verihaavat, stigmata, kuin Sienan pyhällä Katariinalla.
Kyllästyttyään Doroteaan Cesare kiinnitti huomionsa Mariaan. Tuo kuuluisa naisten hurmaaja tiesi, etteivät puhtaimmatkaan naiset voineet vastustaa hänen lumousvoimaansa, ja oli senvuoksi varma siitä, että ennemmin tai myöhemmin Mariakin taipuu kuten kaikki muut. Mutta hän erehtyi. Hänen tahtonsa kohtasi tuon lapsen puolelta jäykkää vastarintaa. Huhu kertoi herttuan viime aikoina usein olleen hänen vankikopissaan pitkät ajat kahdenkesken hänen kanssaan, mutta ei kukaan tietänyt, mitä siellä silloin tehtiin.
Lopuksi Niccolo ilmoitti aikovansa vapauttaa Marian.
"Jos te, messer Leonardo", lisäsi hän, "suostuisitte auttamaan minua, niin minä järjestäisin tämän asian niin, ettei kukaan saisi tietää teidän olleen siinä osallisena. Olin muuten aikonut vain pyytää teiltä muutamia tietoja San Michelen linnan sisärakenteesta, jossa Mariaa säilytetään. Teidän on hoviarkkitehtina helpompi päästä sinne ja ottaa selvä kaikesta."
Leonardo katseli häntä äänettömänä ja ihmetellen. Huomatessaan tämän tutkivan katseen Niccolo purskahti yhtäkkiä luonnottomaan, terävään, miltei ilkeään nauruun.
"Uskallan toivoa", huudahti hän, "ettette epäile minua liian suuresta tunteellisuudesta ja ritarillisesta jalomielisyydestä! Minusta on tietysti samantekevää, saako herttua tuon tytön vietellyksi vai eikö. Miksi minä siis puuhaaja, kysynette? Muun muassa osoittaakseni jaloille signoreille, että kelpaan muuhunkin kuin narriksi. Mutta pääasia on saada edes jotakin huvia. Ihmiselämä on sellaista, että on pakko joskus tehdä tyhmyyksiä, ettei menehtyisi ikävään. Olen kyllästynyt lörpöttelemään, noppaa pelaamaan, käymään ilopaikoissa ja kirjoittamaan tarpeettomia kirjelmiä Firenzen villakauppiaille! Niinpä tulin keksineeksi tämän asian – onhan se kuitenkin asiaa, eikä vain sanoja!... Olisi vahinko olla käyttämättä tilaisuutta. Koko suunnitelma on valmis, ja se on ihmeellisen ovela!..."
Hän puhui nopeasti aivan kuin puolustellen itseään. Mutta Leonardo oli jo huomannut, että Niccolo häpesi hyvyyttään ja koetti tapansa mukaan peittää sen kyynillisyyden naamarin alle.
"Messere", keskeytti taiteilija hänet, "voitte tässä asiassa luottaa minuun aivan kuin itseenne, kuitenkin yhdellä ehdolla, nimittäin että suunnitelman epäonnistuessa minä vastaan siitä samoin kuin tekin."
Niccolo vastasi liikutetun näköisenä hänen kädenpuristukseensa ja selitti hänelle heti suunnitelmansa.
Leonardo ei tehnyt vastaväitteitä, vaikka hän sydämessään ei uskonutkaan, että tuo suunnitelma olisi yhtä helppo toteuttaa käytännössä kuin miltä se näytti puheissa. Siinä oli jotakin liian hienoa ja sukkelaa, jollaista ei esiinny todellisuudessa.
Marian vapauttamispäiväksi määrättiin joulukuun 30 päivä, jolloin herttuan oli määrä lähteä Fanosta.
Pari päivää sitä ennen juoksi myöhään illalla heidän luokseen eräs heidän lahjomistaan vanginvartioista ja ilmoitti, että heitä uhkasi ilmianto. Niccolo ei ollut kotona. Leonardo lähti etsimään häntä kaupungilta.
Pitkien etsimisten jälkeen hän löysi Firenzen sihteerin eräästä pelipaikasta, jossa muuan lurjusjoukkue, johon etupäässä kuului Cesaren sotaväessä palvelevia espanjalaisia, nylki taitamattomia pelaajia.
Nuorten juomarien ja irstailijain keskellä Machiavelli selitteli Petrarcan kuuluisaa sonettia
Ferito in mezzo di core di Laura –
Laura haavoitti häntä suoraan sydämeen –löytäen joka sanassa hävyttömän merkityksen ja todistellen, että Laura oli tartuttanut Petrarcaan ranskantaudin. Kuulijat vääntelehtivät naurusta.
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua miesten huutoja, naisten kirkunaa, kaatuvien pöytien romahduksia, miekkojen kalsketta ja särkyvien pullojen sekä lattiaan putoilevien rahojen kilinää. Joku oli saatu kiinni väärin pelaamisesta. Niccolon kuulijat kiiruhtivat sinne. Leonardo kuiskasi hänelle, että hänellä oli ilmoitettavana tärkeä uutinen, joka koski Mariaa. He lähtivät ulos.
Oli tyyni yö ja taivas oli tähdessä. Neitseellisen puhdas, äsken satanut lumi narisi jalkojen alla. Pelipaikan ummehtuneesta ilmasta päästyään Leonardo nautti raikastuoksuisen, kylmän ilman hengittämisestä.
Kuultuaan ilmiannosta Niccolo päätteli odottamattoman huolettomasti, ettei vielä ollut syytä levottomuuteen.
"Hämmästyittekö, kun löysitte minut tuosta luolasta?" kysyi hän sitten seuralaiseltaan. "Firenzen tasavallan sihteeri näyttelemässä narrin osaa noitten roikaleitten joukossa! Vaan minkäpä sille voi? Ei hätä lakia lue. Vaikka he ovatkin konnia, niin he ovat anteliaampia kuin meidän jalot signoremme!..."
Nuo Niccolon sanat ilmaisivat niin suurta itsensähalveksumista, ettei Leonardo voinut olla keskeyttämättä häntä:
"Se ei ole totta! Miksi te puhutte tuolla tavoin itsestänne, Niccolo? Tiedättehän, että minä olen ystävänne enkä arvostele asioita niinkuin toiset..."
Machiavelli kääntyi poispäin, oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten hiljaisella, muuttuneella äänellä:
"Tiedän... Älkää olko minulle vihainen, Leonardo! Toisinaan, kun sydän tuntuu kovin raskaalta, minä lasken leikkiä ja nauran sen sijaan että itkisin..."
Hänen äänensä petti, ja painaen päänsä alas hän lausui vielä hiljempaa:
"Sellainen on kohtaloni! Minä olen syntynyt onnettoman tähden alla. Muut minun ikäiseni miehet, jotka ovat aivan kykenemätöntä väkeä, menestyvät kaikessa, elävät tyytyväisinä, saavat kunniaa, rahaa ja valtaa, kun taas minä yksin jään jälkeen kaikista antaen tyhmyrien sysätä itseni syrjään. He pitävät minua kevytmielisenä ihmisenä. Kenties he ovat oikeassa. Niin, minä en pelkää raskasta työtä, puutetta, vaaroja. Mutta kärsiä koko elämäni ajan pikkumaisia ja halpamielisiä loukkauksia, olla tarkka ja pitää kiinni joka pennistä – sitä minä todellakaan en osaa. Vaan eihän siitä maksa puhua!..."
Hän viittasi epätoivoisesti kädellään, ja ääni oli itkunsekainen.
"Kirottua elämää! Jos ei Jumala minua armahda, niin jätän kohta kaikki – valtioasiat, mona Mariatten, pojan. Minähän olen heille vain taakkana. Luulkoot minun kuolleen – minä pakenen maailman ääreen, piiloudun johonkin koloon, jossa minua ei kukaan tunne, rupean kyläkirjuriksi tahi ryhdyn opettamaan maalaislapsia lukemaan, etten kuolisi nälkään, kunnes tylsistyn kokonaan. Sillä kauheinta kaikesta, ystäväni, on tietää, että on voimia ja että voi tehdä jotakin, mutta ettei koskaan saa mitään tehneeksi, vaan sortuu ilman mitään tarkoitusta!..."
XIII
Aika kului, ja kuta lähemmäksi Marian vapauttamispäivä lähestyi, sitä selvemmin Leonardo alkoi huomata, että Niccolo itseluottamuksestaan huolimatta kävi heikommaksi, kadotti kylmäverisyytensä, vitkasteli väliin varomattomasti ja hätiköi toisinaan tarpeettomasti. Oman kokemuksensa nojalla taiteilija arvasi, mitä Machiavellin mielessä liikkui. Se ei ollut pelkuruutta, vaan sitä käsittämätöntä heikkoutta ja horjuvaisuutta, joka valtaa ihmiset, joita ei ole luotu toimintaan, sitä äkillistä tahdon herpautumista viime hetkellä, kun olisi ryhdyttävä asiaan epäröimättä ja horjumatta, jotka Leonardo itse niin hyvin tunsi.
Ratkaisevan päivän aattona Niccolo lähti San Michelen linnan läheisyydessä olevaan pikkukaupunkiin valmistamaan kaikkea lopullisesti Marian pakoa varten. Leonardon oli määrä saapua sinne seuraavana aamuna.
Yksikseen jäätyään hän odotti joka hetki surkeita tietoja, sillä hän oli nyt vakuutettu, että asia päättyy typerästi ja onnettomasti aivan kuin koulupoikien kujeet.
Talviaamun hämärä sarastus näkyi ikkunoista. Ovelle kolkutettiin. Taiteilija avasi. Niccolo astui sisälle kalpeana ja hätääntyneenä.
"Kaikki on lopussa!" lausui hän vaipuen uupuneena tuolille.
"Minä arvasin sen", sanoi Leonardo vähääkään hämmästymättä. "Sanoinhan teille, Niccolo, että me joudumme kiinni."
Machiavelli katsahti hajamielisesti häneen.
"Ei, ei sitä ole", hän sanoi. "Emme me ole joutuneet kiinni, vaan lintu on lentänyt ulos häkistä. Olemme myöhästyneet..."
"Kuinka on lintu lentänyt häkistä?"
"Onpahan vaan. Tänä aamuna varhain löydettiin Maria vankilan lattialta kaula katkaistuna."
"Kuka on murhaaja?" kysyi taiteilija.
"Sitä ei tiedetä, mutta haavoista päättäen se tuskin lienee herttua. Siinä jos missään ovat Cesare ja hänen pyövelinsä mestareita, – he olisivat paremmin leikanneet lapselta kaulan. Hänen kerrotaan säilyttäneen neitsyytensä. Luulen, että hän itse..."
"Se on mahdotonta! Sellainen ihminen kuin Maria – häntähän pidettiin pyhänä!..."
"Kaikki on mahdollista", vastasi Niccolo. "Te ette tunne heitä! Tuo hirviö..."
Hän vaikeni ja kalpeni, mutta lopetti sitten raivoisasti:
"Tuo hirviö voi tehdä mitä tahansa! Luultavasti he ovat saaneet pyhimyksenkin tekemään lopun itsestään!..."
"Entisinä aikoina", jatkoi hän, "jolloin häntä ei vielä niin tarkoin vartioitu, minä näin hänet kaksi kertaa. Hän oli laiha ja hoikka kuin heinänkorsi. Lapselliset kasvot. Harva tukka ja valkea kuin pellava ja samanlainen kuin Filippino Lippin madonnalla, joka ilmestyy pyhälle Bernhardille. Eikä hän ollut erikoisen kauniskaan. En ymmärrä, mihin herttua oikeastaan hurmaantui... Voi, messer Leonardo, kunpa tietäisitte, kuinka turvaton ja herttainen lapsi se oli!..."
Niccolo kääntyi poispäin, ja taiteilijasta näytti, että hänen silmäripsissään kiilsi kyyneleitä.
Mutta kohta hän hillitsi itsensä ja jatkoi terävällä, kirkuvalla äänellä:
"Olen aina sanonut, että rehellinen mies hovissa on kuin kala paistinpannussa. Nyt olen saanut kyllikseni! Minua ei ole luotu tyrannien palvelijaksi. Minä toimitan niin, että Signoria määrää minut lähettilääksi muualle – samantekevää minne, kunhan se vaan on kaukana täältä!"
Leonardon oli sääli Mariaa ja hänestä tuntui, että hän olisi ollut valmis uhraamaan mitä tahansa pelastaakseen hänet. Mutta samalla hän tunsi sydämensä syvyydessä helpoituksen ja vapautuksen tunteen, kun hän ajatteli, ettei hänen enää tarvinnut mihinkään ryhtyä. Ja hän arvasi, että Niccololla oli sama tunne.
XIV
Aamun sarastaessa joulukuun 30 päivänä Valentinon pääjoukko, noin kymmenentuhatta miestä jalkaväkeä ja kaksituhatta ratsumiestä, lähti Famon kaupungista ja leiriytyi Sinigagliaan vievän tien varrelle pienen Metaura joen rannalle odottamaan herttuata, jonka oli määrä lähteä liikkeelle seuraavana, astrologi Valguglion määräämänä päivänä.
Tehtyään sovinnon Cesaren kanssa olivat Magionen salaliittolaiset hänen kanssaan tekemänsä sopimuksen mukaisesti yhdessä hyökänneet Sinigagliaa vastaan. Kaupunki antautui, mutta linnan päällikkö ilmoitti, ettei hän avaa portteja kenellekään muulle kuin herttualle. Hänen entiset vihollisensa, jotka nyt olivat hänen liittolaisiaan, aavistivat pahaa ja tahtoivat viime hetkessä vetäytyä pois, päästäkseen tapaamasta häntä. Mutta Cesare petti heidät vielä kerran ja sai heidät rauhoittumaan "hurmaten heidät ystävällisyydellään niinkuin basiliski, joka houkuttelee uhrin luokseen suloisella laululla", kuten Machiavelli myöhemmin lausui.
Uteliaisuus ei antanut Niccolalle rauhaa. Hän ei jäänyt odottamaan Leonardoa, vaan lähti heti herttuan jälestä.
Muutamia tunteja myöhemmin taiteilija lähti yksin matkaan.
Tie kulki etelään aivan meren rantaa pitkin kuten Pesarostakin. Ensin oli vuoria. Niiden juuret olivat muutamin paikoin niin lähellä rantaa, että jäi vain kapea kaistale tieksi.
Oli harmaa, tyyni päivä. Meri oli yhtä harmaa ja tasainen kuin taivaskin. Liikkumaton ilma oli kuin uinailuun vaipuneena. Varisten vaakkuminen ennusti suoja-ilman tuloa. Sateli vuoroin vettä vuoroin lumiräntää, ja hämärä tuli aikaisin.
Sinigaglian tummanpunaiset tiilitornit tulivat näkyviin.
Kaupunki, joka todellisen loukun tavoin oli puserrettu vuorien ja veden väliin, oli noin penikulman päässä matalasta merenrannasta ja muutaman kivenheiton päässä Apenninien juurelta. Pienen Misa joen kohdalla tie kääntyi äkkiä vasempaan. Siinä oli silta, joka oli rakennettu vinosti joen yli, ja vastapäätä sitä kaupungin portti. Portin edessä oli pieni tori, jota ympäröivät matalat rakennukset – suurimmaksi osaksi venezialaisten kauppiaitten varastohuoneita.
Siihen aikaan oli Sinigaglia suuri, puoleksi aasialainen markkinapaikka, jossa Italian kauppiaat vaihtoivat tavaroita turkkilaisten, armeenialaisten, kreikkalaisten, persialaisten sekä Montenegron ja Albanian slaavilaisten kanssa. Mutta nyt olivat kaikkein vilkasliikkeisimmätkin kadut tyhjinä. Leonardo ei kohdannut muita kuin sotamiehiä. Muutamin paikoin loppumattoman pitkissä, holvikattoisissa kauppahalleissa, jotka kulkivat pitkin katujen molempia puolia, hän näki ryöstön jälkiä – rikottuja ikkunaruutuja, irti reväistyjä lukkoja ja salpoja, särjettyjä ovia ja hajalleen heitettyjä tavaramyttyjä. Tuntui palaneen hajua. Puoleksi palaneet talot savusivat vielä, ja vanhojen, tiilistä rakennettujen palatsien nurkissa, rautaisten tulisoihdunsijojen paksuissa renkaissa riippui hirtettyjen ruumiita.
Oli jo pimeä, kun Leonardo näki Cesaren tulisoihtujen valossa sotajoukkonsa keskellä kaupungin päätorilla palazzo Ducalen ja Sinigaglian pyöreän, matalan, uhkaavilla sakaroilla varustetun linnan välissä.
Hän mestautti sotamiehiä, jotka olivat syypäitä ryöstöön. Messer Agapito tuki tuomion.
Cesaren viittauksesta tuomitut vietiin hirsipuun luo.
Etsiessään silmillään väkijoukosta hoviherroja, joilta olisi voinut kysellä, mitä täällä oli tapahtunut, hän näki Firenzen sihteerin.
"Tiedättekö? Oletteko kuullut?" kysyi Niccolo häneltä.
"En, minä en tiedä mitään ja olen iloinen, että tapasin teidät. Kertokaa!"
Machiavelli vei hänet toiselle kadulle ja sitten muutamien lumikinosten täyttämien ahtaitten ja pimeitten syrjäkatujen kautta meren rannalla olevaan kolkkoon laitakaupunginosaan lähelle laivatelakkaa, jossa hän sinä aamuna kauan etsittyään oli yksinäisessä, kallistuneessa talorähjässä laivanrakentajamestarin lesken luona onnistunut löytämään ainoan asunnon, mikä kaupungissa oli vapaana – kaksi pientä huonetta, toisen itselleen ja toisen Leonardolle.
Niccolo pani äänettömänä ja kiireesti tulta kynttilään, otti esille pullon viiniä, kohensi kekäleitä uunissa ja istuutui vastapäätä toveriaan luoden häneen tulisen katseen.
"Ettekö siis vielä tiedä?" kysyi hän juhlallisesti. "Kuulkaahan. Se on harvinainen ja muistettava tapaus! Cesare on kostanut vihollisilleen. Salaliittolaiset on vangittu. Oliverotto, Orsini ja Vittelli odottavat kuolemaansa."
Hän nojautui tuolin selustaa vastaan ja katseli äänettömänä Leonardoon nauttien hänen hämmästyksestään. Sitten hän tekeytyi rauhallisen ja kylmän näköiseksi ja alkoi niinkuin historioitsija, joka esittää menneitten aikojen tapahtumia, tahi niinkuin tiedemies, joka kuvailee luonnonilmiötä, kertoa kuuluisasta "Sinigaglian salajuonesta".
Tultuaan aikaisin aamulla Metaura joen varrella olevaan leiriinsä oli Cesare lähettänyt edeltäpäin matkaan kaksisataa ratsumiestä, komentanut jalkaväen liikkeelle ja lähtenyt sen jälessä itsekin, mukanaan muu osa ratsuväkeä. Hän tiesi, että liittolaiset tulevat häntä vastaan ja että näiden päävoima on kauempana naapurilinnoissa jättääkseen tilaa uusille sotajoukoille.
Tultuaan lähelle Sinigaglian porttia siihen paikkaan, jossa tie kääntyy vasempaan ja kulkee pitkin Misan rantaa, hän käski ratsuväen pysähtymään ja järjesti sen kahteen riviin, toisen rivin selin jokeen ja toisen selin kenttään päin, jättäen näiden väliin kulkutien jalkaväelle, joka kulki pysähtymättä sillan yli ja astui sisälle Sinigaglian portista.
Liittolaiset – Vittellozzo Vittelli, Gravina ja Paolo Orsini – tulivat ulos häntä vastaan ratsastaen muuleilla lukuisien ratsumiesten seuraamina.
Aivan kuin surmaansa aavistaen oli Vittellozzo niin surullisen näköinen, että sitä ihmettelivät kaikki, jotka tunsivat hänen entisen hyvän onnensa ja urhoollisuutensa. Myöhemmin kerrottiin hänen Sinigagliaan lähtiessään hyvästelleen omaisiaan, kuin olisi aavistanut menevänsä kohti kuolemaansa.
Liittolaiset laskeutuivat alas satulasta, paljastivat päänsä ja tervehtivät herttuata. Hän nousi myöskin pois hevosen selästä, antoi ensin jokaiselle vuorostaan kättä ja sitten syleili ja suuteli heitä nimittäen heitä rakkaiksi veljikseen.
Tällä välin olivat Cesaren sotapäälliköt, kuten aikaisemmin oli sovittu, ympäröineet Orsinin ja Vittellin niin, että kumpikin heistä joutui herttuan kahden uskotun väliin. Kun herttua huomasi, ettei Oliverotto ollut saapuvilla, niin hän antoi merkin kapteenilleen don Miguel Corelalle. Tämä lähti ratsastamaan edellä ja löysi hänet Borgosta. Oliverotto yhtyi joukkoon, ja kaikki lähtivät yhdessä ystävällisesti keskustellen sota-asioista linnan luona olevaan palatsiin.
Eteisessä liittolaiset aikoivat sanoa jäähyväiset, mutta herttua pidätti heidät esiintyen kaiken aikaa herttaisen ystävällisesti ja pyysi heitä astumaan sisälle palatsiin.
Heti kun he olivat astuneet sisälle vastaanottohuoneeseen, suljettiin ovet, kahdeksan aseistettua miestä hyökkäsi neljän kimppuun, kaksi aina yhtä vastaan, otti heidät kiinni, riisti heiltä aseet ja sitoi heidät. Onnettomat olivat niin hämmästyksissään, etteivät juuri ollenkaan tehneet vastarintaa.
Huhuttiin herttuan aikovan samana yönä tehdä lopun vihollisistaan kuristuttamalla heidät jossakin palatsin salakomerossa.
"Oi, messer Leonardo", lopetti Machiavelli kertomuksensa, "kunpa olisitte nähnyt, kuinka hän syleili ja suuteli heitä! Yksi ainoa väärä katse tahi liike olisi tehnyt hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta niin vilpittömät olivat hänen kasvonsa ja äänensä, että – uskotteko? – minä en viime hetkeen asti mitään epäillyt, vaan olisin antanut pääni pantiksi, että hän ei teeskennellyt. Luulen, että kaikista petoksista, joita maailmassa on tehty siitä asti kuin politiikkaa on ollut olemassa, on tämä oivallisin!"
Leonardo hymyili.
"Tietysti", hän lausui, "ei voi kieltää, että herttua on uskalias ja viekas, mutta kuitenkin minun täytyy tunnustaa teille, Niccolo, olevani niin vähän perillä politiikasta, etten ymmärrä, mitä te oikeastaan niin suuresti ihailette tässä petoksessa."
"Petoksessa?" keskeytti hänet Machiavelli. "Messere, kun on kysymys isänmaan pelastuksesta, niin ei voi puhua petoksesta eikä uskollisuudesta, ei pahasta eikä hyvästä, ei armeliaisuudesta eikä julmuudesta, vaan kaikki keinot ovat samanarvoisia, kunhan päämäärä vaan saavutetaan."
"Missä tässä on isänmaan pelastus, Niccolo? Minusta näyttää herttua ajatelleen vain omaa etuaan..."
"Kuinka? Ettekö edes tekään sitä ymmärrä? Mutta sehän on päivän selvää! Cesare on Italian tuleva yhdistäjä ja itsevaltias. Ettekö te näe?... Ei koskaan vielä aika ole ollut niin sopiva sankarin ilmestymiselle kuin nyt. Kuten Israelin täytyi nääntyä Egyptin orjuudessa, jotta Mooses ilmestyisi, kuten persialaisten täytyi elää Median ikeen alla, jotta Kyyros kohoaisi suuruuteen, kuten ateenalaisten täytyi sortua keskinäiseen eripuraisuuteen, jotta Theseus nousisi maineeseen, samoin on meidänkin aikoinamme Italian täytynyt vaipua sellaiseen häpeään, jossa se nyt on, kokea pahempaa orjuutta kuin juutalaiset, kantaa raskaampaa iestä kuin persialaiset, kestää suurempia kiistoja kuin ateenalaiset – ilman päämiestä, ilman johtajaa, ilman hallitusta, raakalaisten hävittämänä ja polkemana, kaikki onnettomuuksia kokien, mitä kansa suinkin jaksaa kestää – jotta ilmestyisi uusi sankari, isänmaan pelastaja! Ja vaikka sille menneinä aikoina on näkynytkin toivon välähdyksiä miehissä, jotka näyttivät Jumalan valituilta, niin kuitenkin joka kerta olimme pettyneet juuri silloin kun heidän suuruutensa oli korkeimmillaan ja juuri silloin kun urotyö olisi ollut suoritettava. Ja puolikuolleena, tuskin hengittäen enää, se yhä odottaa sitä, joka parantaa sen haavat – tekee lopun väkivallasta Lombardiassa, ryöstöistä ja lahjusten otosta Toscanassa ja Neapelissa, lääkitsee haisevat mätähaavat. Yöt päivät Italia huutaa Jumalalleen, rukoilee vapauttajaa..."
Hänen äänensä helisi kuin liian kireälle pingoitettu kieli – ja katkesi. Hän oli kalpea, koko hänen ruumiinsa vapisi, silmät paloivat. Mutta samalla tuossa äkillisessä puuskassa oli jotakin suonenvedontapaista ja voimatonta, mikä muistutti taudinkohtausta.
Leonardo muisti, kuinka Niccolo muutamia päiviä sitten Marian kuoleman johdosta oli nimittänyt Cesarea "hirviöksi".
Taiteilija ei huomauttanut hänelle tästä ristiriitaisuudesta, sillä hän tiesi, että Machiavelli nyt piti Mariaa kohtaan tuntemaansa sääliä heikkoutena, jota häpesi.
"Joka elää, se näkee, Niccolo", lausui Leonardo. "Yhtä asiaa vain tahtoisin teiltä kysyä: miksi te juuri tänä päivänä olette ikäänkuin lopullisesti tullut vakuutetuksi Cesaren jumalallisesta kutsumuksesta? Vai onko Sinigaglian kepponen selvemmin kuin hänen muut tekonsa saanut teidät näkemään, että hän on sankari?"
"On", vastasi Niccolo, joka jo oli saanut hillityksi itsensä ja taas tekeytyi tyyneksi. "Tämän petoksen täydellisyys osoittaa paremmin kuin herttuan muut teot, että hänessä ovat yhtyneet suuret ja vastakkaiset ominaisuudet tavalla, joka on harvinainen ihmisissä. Huomatkaa, että minä en kehu enkä moiti – minä vain tutkin. Minä ajattelen näin: jokaisen päämäärän saavuttamiseksi on olemassa kaksi menettelytapaa – laillinen ja väkivaltainen. Edellinen on inhimillinen, jälkimäinen eläimellinen. Sillä, joka tahtoo hallita, täytyy olla molemmat ominaisuudet – hänen pitää osata asianhaarojen mukaan olla sekä ihminen että peto. Tämä on sisimpänä ajatuksena vanhassa sadussa siitä, että kuningas Akillesta ja muita sankareita imetti kentauri Khiron, joka oli puoleksi jumala, puoleksi eläin. Hallitsijoissa, kentaurin kasvateissa, on samoin kuin siinäkin yhtyneinä kaksi luontoa – eläimellinen ja jumalallinen. Tavalliset ihmiset eivät kykene kestämään vapautta, vaan pelkäävät sitä enemmän kuin kuolemaa, ja tehtyään rikoksen he sortuvat raskaan katumuksen alle. Ainoastaan sankari, kohtalon valittu, on kyllin voimakas vapautta nauttimaan. Hän rikkoo lakia pelkäämättä ja ilman omantunnon vaivoja ja on pahaa tehdessään viaton kuin pedot ja jumalat. Tänään niinä ensi kerran näin Cesaressa tuota jälkimäisen laatuista vapautta – merkin, joka osoittaa, että hän on valittu!"
"Niin, nyt minä ymmärrän teidät, Niccolo", lausui taiteilija mietteissään. "Mutta minusta näyttää, ettei se ole vapaa, joka Cesaren tavoin uskaltaa mitä tahansa sentähden, ettei hän mitään tiedä eikä mitään rakasta, vaan se on vapaa, joka uskaltaa sentähden, että tietää ja rakastaa. Vain tällaisen vapauden kautta ihmiset voittavat pahan ja hyvän, sen mikä on yläpuolella ja sen mikä on alapuolella, kaikki maalliset esteet ja rajat ja kaikki taakat, tulevat jumalien kaltaisiksi ja voivat lentää..."
"Lentää?" ihmetteli Machiavelli.
"Kun heillä", selitti Leonardo, "on täydellinen tieto, niin he luovat itselleen siivet, keksivät koneen, jolla voi lentää. Olen paljon sitä ajatellut. Kenties ei mietiskelyni johda mihinkään tuloksiin, mutta vähätpä siitä, – jos en minä onnistu, niin onnistuu joku muu – joka tapauksessa ihminen saa siivet."
"No, onnea vaan!" sanoi Niccolo nauraen. "Jopa jouduimme siivekkäisiin ihmisiin asti. Oivallinenpa minun hallitsijastani tuleekin – puoleksi jumala, puoleksi eläin, jolla on linnun siivet. Todellinen hourekuva!"
Hän kuuli kellon lyövän läheisessä tornissa ja hypähti kiireesti ylös. Hänen täytyi kiiruhtaa linnaan ottamaan selville, mikä rangaistus salaliittolaisia odotti.
XV
Italian hallitsijat onnittelivat Cesarea "mitä etevimmän petoksen" johdosta. Kun Ludvig XII sai kuulla Sinigaglian kaappauksesta, niin hän nimitti sitä urotyöksi, joka oli muinaisen roomalaisen arvoinen, Mantuan markiisitar Isabella Gonzaga lähetti Cesarelle lahjaksi tulevaa karnevaalia varten sata eriväristä silkkinaamaria.
"Kuuluisin Signora, arvoisa kummimme ja sisaremme", vastasi herttua hänelle, "Teidän Korkeutenne minulle lahjaksi lähettämät sata naamaria olemme saaneet ja ne ovat meille erittäin mieluisat harvinaisen kauneutensa ja vaihtelevaisuutensa takia, mutta varsinkin sen vuoksi, että ne saapuivat mitä sopivimpaan aikaan ja paikkaan – aivan kuin Teidän Signoranne olisi edeltäpäin arvannut tekojemme merkityksen ja järjestyksen, sillä Jumalan avulla me olemme yhdessä päivässä saaneet valtaamme Sinigaglian kaupungin ja alueen kaikkine linnoituksineen, saattaneet ansaitun rangaistuksen alaisiksi kavalat petturit ja vihamiehemme sekä vapauttaneet Castellon, Fermon, Cisternan, Montonen ja Perugian tyrannien ikeestä ja palauttaneet ne kuuliaisuuteen pyhälle isälle, Kristuksen sijaiselle. Mutta etupäässä ovat nuo naamarit sydämellemme mieluisat vilpittömänä todistuksena Teidän Korkeutenne sisarellisesta suosiosta meitä kohtaan."
Niccolo vakuutti nauraen, että oli mahdotonta antaa kaiken kavaluuden ja teeskentelyn mestarille, kettu Borgialle, parempaa lahjaa kettu Gonzagan puolelta kuin nuo sata naamaria.
XVI
Maaliskuun alussa vuonna 1503 Cesare palasi Roomaan.
Paavi ehdotti kardinaaleille, että sankari palkittaisiin parhaimmalla kunniamerkillä, minkä kirkko saattoi puolustajilleen antaa – "kultaisella ruusulla." Kardinaalit suostuivat, ja kaksi päivää myöhemmin oli juhlallinen toimitus.
Vatikaanin ensimmäisessä kerroksessa, ylimmäisten pappien huoneessa, jonka ikkunat olivat Belvedere pihalle päin, kokoontuivat Rooman kuuria ja suurvaltojen lähettiläät.
Kallisarvoisista kivistä välkkyvässä pluviaalissa ja päässään kolmiosainen tiara astui valtaistuimen astuimia ylös riikinkukon höyhenistä tehtyjen viuhkojen löyhytellessä häntä kohti lihava, reipas, seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ukko, jolla oli kaunismuotoiset, hyväntahtoiset ja majesteetilliset kasvot – paavi Aleksanteri VI.
Airuet puhalsivat torviin, ja ylimmän juhlamenojen ohjaajan, saksalaisen Johann Burchardin, annettua merkin tulivat saliin herttuan aseenkantajat, hovipojat, pikajuoksijat ja henkivartiat sekä leirinpäällikkö Bartolomeo Capranica, joka kantoi kärki pystyssä paljastettua roomalaisen kirkon lipunkantajan miekkaa.
Alimpana oleva kolmas osa miekasta oli kullattu ja siihen oli kaiverrettu hienoja piirroksia – uskollisuuden jumalatar istuen valta-istuimellaan ynnä kirjoitus: uskollisuus on voimakkaampi kuin aseet; Julius Caesar triumfivaunuissaan ynnä kirjoitus: Joko Caesar tahi ei mitään; kulku Rubiconin yli ja sanat: Arpa on heitetty, ja lopuksi uhri Borgia suvun haralle eli apikselle, jossa kuvassa alastomat, nuoret uhripapittaret polttavat suitsutusuhria juuri kuoliaaksi pistetyn ihmisen ruumiin ääressä; alttarissa oli kirjoitus: Deo Optimo Maximo Hostia – Uhri hyvälle kaikkivaltiaalle Jumalalle – ja alempana: In nomine Caesaris omen – Cesaren nimessä on hänen ennusmerkkinsä! Ihmisuhri jumal'eläimelle sai sitäkin kamalamman merkityksen, kun nuo piirrokset ja kirjoitukset oli tilattu samaan aikaan, jolloin Cesare hautoi mielessään veljensä Giovanni Borgian murhaa periäkseen tältä roomalaisen kirkon kapteenin ja lipunkantajan miekan.
Miekan jälessä kulki itse sankari. Hänen päässään oli korkea herttuallinen baretti, jota koristi jalokivistä tehty Pyhän Hengen kyyhky.
Hän astui paavin luo, otti baretin päästään, laskeutui polvilleen ja suuteli pyhän isän tohvelin rubiiniristiä.
Kardinaali Monreale ojensi hänen pyhyydelleen kultaisen ruusun, ihmeteltävän taitavasti tehdyn esineen, jonka keskukseen kultaisten lehtien sisälle oli sovitettu pikkuinen astia, josta pirahteli esiin mirhamia levittäen ympärilleen aivan kuin tuhansien ruusujen tuoksua.
Paavi nousi seisomaan ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Ota vastaan, rakas lapseni, tämä ruusu, joka on esikuvana maallisen ja taivaallisen Jerusalemin, taistelevan ja voitosta riemuitsevan kirkon ilosta sekä vanhurskasten autuudesta ja kuihtumattomien seppelten kauneudesta, jotta sinunkin hyveesi kukoistaisi Kristuksessa niinkuin tämä ruusu, joka kasvaa monien vetten rannalla. Amen."
Cesare otti paavin kädestä salaperäisen ruusun. Paavi ei jaksanut hillitä itseään – "liha sai hänessä voiton", kertoo eräs silminnäkijä. Burchardin suureksi harmiksi hän rikkoi juhlamenojen järjestyksen, kumartui poikansa puoleen ojentaen hänelle vapisevat kätensä, ja hänen kasvonsa vääristyivät, koko tukeva ruumis alkoi hytkähdellä. Hän työnsi eteenpäin paksut huulensa, oli menehtymäisillään ja sopersi:
"Lapseni... Cesare... Cesare!"
Herttuan täytyi antaa ruusu vieressään seisovalle San Clementen kardinaalille. Paavi syleili rajusti poikaansa ja painoi häntä rintaansa vasten nauraen ja itkien.
Taas raikuivat airueitten torvet, Pietarinkirkon kello alkoi soida, siihen vastasivat Rooman kaikkien kirkkojen kellot, ja San Angelon linnoituksessa jyrähtelivät tykit.
"Eläköön Cesare!" huusi romagnalainen kaarti Belvederen pihassa.
Herttua näyttäytyi parvekkeella sotaväelle.
Sinisen taivaan alla aamuauringon hohteessa, kuninkaallisessa puvussaan, joka välkkyi purppuralle ja kullalle jalokivistä tehty Pyhän Hengen kyyhky päänsä päällä ja kädessään salaperäinen ruusu – taivaallisen ja maallisen Jerusalemin ilo – hän ei väkijoukosta näyttänyt ihmiseltä, vaan jumalalta.
XVII
Yöllä järjestettiin suurenmoinen naamiokulkue, joka Valentinon miekassa olevan piirroksen mukaan esitti Julius Caesarin triumfikulkua.
Vaunuissa, joiden yllä oli kirjoitus Jumalallinen Caesar, istui Romagnan herttua palmunoksa kädessään, pää laakereilla seppelöitynä. Vaunuja ympäröivät sotamiehet, jotka oli puettu muinaisroomalaisiksi legioonasotilaiksi rautakotkineen ja keihäsnippuineen. Kaikki oli suoritettu yksityiskohtia myöten kirjojen, muistopatsaitten, kohokuvien ja mitalien mukaan.
Vaunujen edessä kulki mies, joka oli puettu egyptiläisen hierofantin pitkään, valkoiseen pukuun pitäen käsissään lippua, johon oli punaisella kullalla kirjailtu Borgia suvun tulipunainen härkä, Apis, paavi Aleksanteri VI:n suojelusjumala. Hopeaisiin viittoihin puetut nuorukaiset lauloivat patarumpujen säestyksellä:
Vive diu Bos! Vive diu Bos! Borgia vive!
Eläköön härkä! Eläköön härkä! Eläköön Borgia!Ja korkealla väkijoukon yläpuolella tähtitaivasta vasten, jonka tulisoihtujen kajastus valaisi, heilahteli eläimen kuva tulipunaisena kuin nouseva aurinko.
Väkijoukossa oli Leonardon oppilas Giovanni Beltraffio, joka aivan äsken oli saapunut mestarin luo Roomaan Firenzestä. Hän katseli tulipunaista petoa ja muisti Ilmestyskirjan sanat:
"Ja he kumarsivat petoa sanoen: kuka on tämän pedon kaltainen? Ja kuka voi taistella sitä vastaan?
"Ja minä näin vaimon istuvan tulipunaisen pedon selässä, joka oli täynnä Jumalaa pilkkaavia nimiä, ja jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea.
"Ja sen otsaan oli kirjoitettu nimi: Salaisuus, suuri Babylon, porttojen ja kaiken saastaisuuden äiti maan päällä."
Ja niinkuin se, joka aikoinaan oli kirjoittanut nämä sanat, niin Giovannikin katsellessaan petoa "ihmetteli suuresti".
Kolmastoista kirja
TULIPUNAINEN PETO
I
Leonardolla oli viinitarha Firenzen lähistöllä, Fiesolen rinteellä. Hänen naapurinsa tahtoi anastaa häneltä kappaleen maata ja alkoi käräjöidä hänen kanssaan. Kun taiteilija itse oli Romagnassa, niin hän jätti tämän asian Giovanni Beltraffion hoidettavaksi. Maaliskuun lopulla vuonna 1593 hän kutsui Giovannin luokseen Roomaan.
Matkalla Giovanni poikkesi Orvietoon katsellakseen sen tuomiokirkossa olevia kuuluisia, äsken valmistuneita Luca Signorellin seinämaalauksia. Yksi näistä freskoista esitti Antikristuksen tulemista.
Antikristuksen kasvot saivat Giovannin hämmästymään. Alussa ne näyttivät ilkeiltä, mutta tarkemmin katsoen huomasi, etteivät ne olleet ilkeät, vaan ainoastaan äärettömän kärsivät. Kirkkaissa silmissä, joiden katse oli raskasmielinen ja lempeä, kuvastui Jumalasta luopuneen viisauden rajaton epätoivo. Huolimatta rumista, suippokärkisistä satyyrin korvista ja koukistuneista, pedon kynsiä muistuttavista sormistaan hän oli kaunis. Ja aivan kuin muinoin kuumehoureissa niin nytkin Giovannin silmissä noista kasvoista eroittautuivat toiset, tavattomasti samannäköiset jumalalliset kasvot, joita hän ei uskaltanut tuntea, vaikka olisi tahtonut.
Saman taulun vasempaan laitaan oli kuvattu Antikristuksen kukistus. Herran vihollisen, joka oli lentänyt taivaita kohti näkymättömin siivin todistaakseen ihmisille olevansa Ihmisen Poika, joka oli tuleva pilvistä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, syöksi enkeli alas syvyyteen. Tämä onnistumaton lentoyritys ja nuo ihmisen siivet johtivat Giovannin mieleen tuttuja, peloittavia ajatuksia, jotka koskivat Leonardoa.
Samaan aikaan kuin Beltraffio, katselivat seinämaalauksia myöskin lihava, hyvinvoipa munkki, joka oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja tämän seuralainen, solakka, nälistyneen ja iloisen näköinen mies, jonka ikää oli vaikea määrätä ja joka puvusta päättäen oli kuljeskeleva pappi, henkilö, jollaisia vanhaan aikaan nimitettiin vaeltaviksi skolaareiksi, vaganteiksi ja goliardeiksi.
He tekivät tuttavuutta Giovannin kanssa ja jatkoivat matkaa hänen seurassaan. Munkki oli saksalainen Nürnbergistä, augustinolaisluostarin oppinut kirjastonhoitaja, nimeltään Thomas Schweinitz. Hän oli matkalla Roomaan hankkimaan selvyyttä muutamiin riidanalaisiin eläke- ja palkkatiloja koskeviin asioihin. Hänen matkatoverinsa, joka myöskin oli saksalainen ja nimeltään Hans Plater, Salzburgin kaupungista, oli osaksi hänen sihteerinään, osaksi matkaseurana ja tallirenkinä.
Matkan kestäessä he puhelivat kirkollisista asioista.
Tyynesti ja selvästi kuin tiedemies Schweinitz todisteli, että dogmi paavin erehtymättömyydestä oli aivan järjetön, ja vakuutti, ettei kulu kahtakymmentä vuottakaan ennenkuin koko Saksa nousee ja heittää päältään roomalaisen kirkon ikeen.
"Tuo mies ei kuole uskonsa tähden", ajatteli Giovanni katsellen nürnbergiläisen munkin hyvinvoipia, pyöreitä kasvoja, "hän ei mene tuleen niinkuin Savonarola. Mutta kukapa tietää – kenties hän on sitäkin vaarallisempi kirkolle."
Eräänä iltana kohta Roomaan tulonsa jälkeen Giovanni kohtasi San Pietron torilla Hans Platerin. Tämä vei hänet lähellä olevalle Sinibaldin syrjäkadulle, jossa oli useita saksalaisia majataloja ulkomaalaisia pyhiinvaeltajia varten, pieneen, "Hopeainen Siili" nimiseen viinikellariin, jonka isäntä, böömiläinen hussiitti Rampa-Jan, mielellään otti vastaan ja kestitsi oivallisilla viineillä aatetovereitaan – paavin salaisia vihollisia ja vapaa-ajattelijoita, joiden luku lisääntyi päivä päivältä ja jotka odottivat suurta uudistusta kirkossa tapahtuvaksi.
Yhteisen ravintolahuoneen takana oli Janilla toinen, johon vain valitut pääsivät. Sinne oli kokoontunut suuri seura. Thomas Schweinitz istui pöydän yläpäässä kunniapaikalla nojaten selkäänsä tynnyriä vastaan paksut kädet ristissä paksun vatsan päällä. Hänen pulleat kasvonsa kaksine leukoineen olivat liikkumattomat; pienet, himmeät silmät pyrkivät painumaan kiinni – hän oli luultavasti nauttinut liikaa. Silloin tällöin hän kohotti lasinsa kynttilän liekin tasalle ihaillen reiniläisen viinin kullankeltaista kimallusta kristallin särmissä.
Pannaan julistettu munkki fra Martino pyrki yksitoikkoisiin valituksiin vihaansa paavinistuimen nylkemisjärjestelmää vastaan:
"No, ottakoot kerran ja kahdesti, mutta täytyyhän silläkin olla rajansa, sanon minä, sillä mitä siitä, Jumala paratkoon, muuten tulee! Parempi on joutua rosvojen käsiin kuin täkäläisten prelaattien kynsiin. He ryöstävät keskellä päivää! Pitää antaa penitentiariolle ja protonotariolle ja kubikulariolle ja ostiariolle ja tallirengille ja kokille ja hänen pyhyytensä kardinaalin jalkavaimon likavesien kantajalle, Jumala armahtakoon! Aivan niinkuin laulussa sanotaan:
"Niinkuin uusi Juudas taas
Kristuksen he myövät."Hans Plater nousi seisomaan tekeytyen juhlallisen näköiseksi, ja kun kaikki vaikenivat luoden katseensa häneen, niin hän puhui ääntään venyttäen ja aivan kuin messua lukien:
"Paavin luokse tulivat hänen opetuslapsensa, kardinaalit, ja kysyivät: mitä meidän on tehtävä, että me pelastuisimme? Ja sanoi Aleksanteri: mitä te minulta kysytte? Laissa on kirjoitettu ja minä sanon teille: rakasta kultaa ja hopeata kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja rakasta rikasta niinkuin itseäsi. Näin tehkää ja te saatte elää. Ja paavi istuutui valtaistuimelleen ja sanoi: autuaat ovat äveriäät, sillä he saavat nähdä minun kasvoni, autuaat ovat lahjojen tuojat, sillä heitä pitää minun pojikseni kutsuttaman, autuaat ovat ne, jotka tulevat kullan ja hopean nimeen, sillä niiden on paavin kuuria. Voi köyhiä, jotka tulevat tyhjin käsin. Parempi olisi heille, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin mereen. Kardinaalit vastasivat: sen me teemme. Ja sanoi paavi: lapset, minä olen oleva teille esikuvana, että niinkuin minä ryöstän, niin tekin ryöstäkää eläviltä ja kuolleilta."
Kaikki alkoivat nauraa. Urkujentekijä Otto Marburg, harmaapäinen kaunismuotoinen ukko, jonka huulilla oli lapsellinen hymy ja joka tähän saakka oli istunut ääneti nurkassa, otti taskustaan huolellisesti kokoon käännettyjä paperilehtiä ja pyysi saada lukea Aleksanteri VI:a vastaan tähdätyn satiirin, joka äskettäin oli saatu Roomaan ja kulki kädestä käteen lukuisina jäljennöksinä. Se oli laadittu nimettömän kirjeen muotoon eräälle ylimykselle, Paolo Savellille, joka oli paennut paavin vainoamana keisari Maksimilianin turviin. Siinä oli pitkä luettelo konnantöitä ja riettauksia, jotka oli tehty paavin hovissa, simoniasta alkaen aina Cesaren toimeenpanemaan veljenmurhaan ja paavin sukurutsaukseen oman tyttärensä Luzcreian kanssa. Kirje päättyi kehoituksella, että Euroopan kaikki hallitsijat yhtyisivät kukistaakseen "nuo hirviöt, pedot ihmishaamussa."
"Antikristus on tullut, sillä totisesti ei uskolla ja kirkolla vielä koskaan ole ollut sellaisia vihollisia kuin paavi Aleksanteri VI ja hänen poikansa Cesare."
Kun lukeminen päättyi, alkoivat kaikki keskustella siitä, oliko paavi todellakin Antikristus.
Asiasta oli eri mieliä. Urkujentekijä Otto Marburg tunnusti, että nuo ajatukset ovat jo kauan häirinneet hänen rauhaansa ja että hän arvelee, ettei paavi ole varsinainen Antikristus, vaan se on hänen poikansa Cesare, jonka monet luulevat isänsä kuoleman jälkeen tulevan paaviksi. Fra Martino todisti nojautuen erääseen paikkaan kirjassa "Jeesuksen ylentäminen", että Antikristus, vaikka hänellä onkin ihmisen muoto, ei todellisuudessa kuitenkaan tule olemaan ihminen, vaan ainoastaan ruumiiton haamu, sillä Kyrillus Aleksandrialainen sanoo: "Turmion poika, joka tulee pimeässä ja on nimeltänsä Antikristus, ei ole kukaan muu kuin itse Saatana, suuri Käärme, enkeli Belial, tämän maailman ruhtinas, joka tulee maailmaan."
Thomas Schweinitz pudisti päätään:
"Te erehdytte, fra Martino. Johannes Krysostomus sanoo suoraan: 'Kuka hän on? Saatanako? – Ei suinkaan. Vaan ihminen, joka on saanut kaiken hänen voimansa, sillä hänessä on kaksi luontoa, perkeleellinen ja inhimillinen'. Muuten ei paavi eikä Cesare voi olla Antikristus: neitseen poika hänen pitää oleman..."
Ja Schweinitz siteerasi kohdan Hippolytuksen kirjasta "Maailman loppu" sekä Efraim Sirinin sanat: "Perkele on pimittävä neitsyen Danin suvusta ja hänen kohtuunsa menee sisälle himokas käärme ja hän tulee raskaaksi ja synnyttää."
Kaikki kokoontuivat Schweinitzin ympärille ja kyselivät tarkemmin. Nojautuen Hieronymukseen, Kyprianukseen, Ireneukseen ja moniin muihin kirkko-isiin kertoi munkki heille Antikristuksen tulosta.
"Toiset väittävät, että hän syntyy Galileassa kuten Kristuskin, toiset taas, että hän syntyy suuressa kaupungissa, jota kuvannollisesti nimitetään Babyloniksi taikka Sodomaksi ja Gomorraksi. Hänen kasvonsa ovat kuin ihmissuden, ja monesta ne tulevat näyttämään Kristuksen kasvoilta. Ja hän on tekevä suuria ihmeitä. Hän käskee meren tyyntymään ja auringon pimenemään; ja vuoret siirtyvät ja kivet muuttuvat leiviksi ja hän ravitsee nälkäiset ja parantaa sairaat, mykät, sokeat ja hervottomat. En tiedä herättääkö hän kuolleita, sillä kolmannessa Sibyllan kirjassa sanotaan, että hän herättää, mutta pyhät isät epäilevät sitä. 'Henkien yli', sanoo Efraim, 'hänellä ei ole valtaa, – non habet potestatem in spiritus'. Ja hänen luokseen rientävät kaikki kansat ja sukukunnat kaikilta neljältä ilmansuunnalta – Gog ja Magog, niin että maa peittyy teltoilla ja meri purjeilla. Ja hän kokoaa heidät ja asettuu Jerusalemiin Jumalan kaikkivaltiaan temppeliin ja sanoo: minä olen se, joka on ikuisesti oleva, minä olen Poika ja Isä."
"Senkin kirottu koira!" huudahti fra Martino voimatta hillitä itseään ja iski nyrkkinsä pöytään. "Mutta kuka häntä uskoo? Luulenpa, Thomas, ettei hän saa ymmärtämättömiä lapsiakaan petetyksi."
Schweinitz pudisti taaskin päätään:
"Monet uskovat, fra Martino, ja antavat hänen teeskennellyn pyhyytensä johtaa itsensä harhaan, sillä hän kuolettaa lihansa, noudattaa puhtautta, ei saastuta itseään sekaantumalla naisiin, eikä maista lihaa ja rakastaa sekä ihmisiä että jokaista luontokappaletta, jossa henki on. Niinkuin metsäkana, joka houkuttelee luokseen vieraan poikueen, hän sanoo petollisella äänellä: 'Tulkaa minun tyköni kaikki te, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä virvoitan teidät'..."
"Jos asian laita on niin", lausui Giovanni, "niin kuka hänet sitten tuntee ja paljastaa?" Munkki loi häneen syvän, läpitunkevan katseen ja vastasi:
"Ihminen ei sitä voi tehdä, vaan yksin Jumala. Vanhurskaimmatkaan eivät häntä tunne, sillä heidän järkensä pimenee ja ajatuksensa menevät sekaisin, niin että he eivät eroita, missä on valkeus ja missä pimeys. Ja maan kansojen seassa on vallitseva murhe ja hämminki, jollaista ei ole ollut maailman alusta asti. Ja ihmiset sanovat vuorille: langetkaa meidän päällemme ja peittäkää meidät! Ja he kuolevat kauhusta odottaessaan onnettomuuksia, jotka ovat maailmaan tulossa, sillä taivaat järkähtävät sijoiltaan. Ja silloin sanoo hän, joka istuu valtaistuimella kaikkivaltiaan Jumalan temppelissä: 'Mitä te pelkäätte ja mitä tahdotte? Eivätkö lampaat tunne paimenen ääntä? Voi teitä, te uskoton ja viekas suku! Te pyydätte ihmettä ja te saatte nähdä ihmeen. Te saatte nähdä Ihmisen Pojan tulevan pilvissä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.' Ja hän ottaa suuret siivet, jotka ovat perkeleellisellä taidolla valmistetut, ja kohoaa taivaaseen ukkosessa ja salamoissa opetuslastensa ympäröidessä häntä enkelien haamussa – ja hän lentää..."
Giovanni kuunteli kalpeana, ja hänen liikkumattomissa silmissään kuvastui kauhu. Hän muisti Antikristuksen puvun leveät poimut Luca Signorellin taulussa, jossa enkeli syöksee hänet syvyyteen. Aivan samalla tavoin, jättiläislinnun siipiä muistuttaen, olivat myöskin Leonardo da Vincin viitan poimut liehuneet tuulessa, kun hän seisoi kuilun partaalla Monte Albanon jylhällä huipulla.
Hans Plater oli tällä välin pujahtanut viereiseen yleiseen saliin, sillä hän ei pitänyt kovin pitkistä oppineista keskusteluista. Sieltä alkoi nyt kuulua huutoja, nuoren naisen naurua, juoksua, kaatuilevien tuolien kolinaa ja särkyvän lasin helinää. Päihtynyt Hans siellä telmi ravintolan kauniin palvelustytön kanssa.
Yhtäkkiä kaikki vaikeni – hän oli varmaankin saanut tytön kiinni, suudellut häntä ja istuttanut polvelleen.
Rämisevän soiton säestämänä kajahti vanha laulu:
Niinkuin ruusu suloinen
On tuo tyttö tuossa.
Ave, ave, – laulelen, –
Virgo gloriosa!
Isäntä on veijari,
Viekas kielilirkko.
Kapakka on kuitenkin
Hauskempi kuin kirkko.
Lemmen nuolet lentelee,
Amor kiehtoo mieltä.
Kaavut, hiipat, hyttyrät
Väistykööt sen tieltä.
Pääni annan, jos vaan saan
Suukon huuliltasi!
Täytä, armas tyttönen,
Munkkikullan lasi!
Piispoja en pelästy,
Tunnen kyllä tavat.
Paavi tyytyy, kunhan vaan
Rahat kilajavat.
Rosvoluola, hornan tie
On tuo Rooma ylväs.
Paavi kirkon pylväs on –
Kirkon kaakinpylväs!
Suikkaa suuta, tyttöni!
Dum vinum potamus –
Bacchukselle veisatkaa:
Te Deum laudamus!Thomas Schweinitz kuuntelija hänen lihava naamansa vetäytyi autuaaseen hymyyn. Hän kohotti lasinsa, jossa kullankeltainen reiniläinen viini kimalteli, ja vienolla, vipisevällä äänellä hän yhtyi vanhaan lauluun, jonka muinoin olivat sepittäneet kuljeskelevat skolaarit, vaggantit ja goliardit, nuo ensimmäiset roomalaista kirkkoa vastaan nousseet kapinoitsijat:
Bacchukselle veisatkaa:
Te Deum laudamus!II
Leonardo teki anatomisia tutkimuksia San Spiriton sairaalassa. Beltraffio auttoi häntä.
Mestari, joka oli huomannut, että Giovanni aina oli murheellinen, tahtoi kerran ilahduttaa häntä ja pyysi häntä tulemaan mukanaan paavin palatsiin.
Tähän aikaan olivat espanjalaiset ja portugalilaiset kääntyneet Aleksanteri VI:n puoleen pyytäen häntä ratkaisemaan riitakysymykset, jotka koskivat Kristofer Columbuksen äskettäin löytämien uusien maiden ja saarten omistusta. Paavin piti nyt lopullisesti julistaa pyhäksi rajaviiva, jonka hän oli piirtänyt maapalloa jakamaan jo kymmenen vuotta sitten, jolloin ensimmäinen tieto Amerikan löydöstä oli saapunut. Leonardo oli kutsuttu hoviin yhdessä toisten oppilaitten kanssa, joiden neuvoa paavi tahtoi kysyä.
Aluksi Giovanni kieltäytyi lähtemästä, mutta sitten sai uteliaisuus voiton. Hän tahtoi nähdä sen, josta hän oli niin paljon kuullut puhuttavan.
Seuraavana aamuna he lähtivät Vatikaaniin. Kuljettuaan läpi paavin ison salin, saman, jossa Aleksanteri VI oli antanut Cesarelle kultaisen ruusun, he astuivat sisähuoneisiin – vastaanottohuoneeseen, jota nimitettiin Kristuksen ja Jumalanäidin huoneeksi, ja sen jälkeen paavin työhuoneeseen. Holvit ja puoliympyränmuotoiset syvennykset seinissä holvikaarien välissä olivat koristetut Pinturicchion maalauksilla, jotka esittivät kohtauksia Uudesta Testamentista ja pyhimysten elämästä.
Näitten kuvien viereen samoihin holveihin oli taiteilija kuvannut pakanallisia mysterioita. Jupiterin poika, auringon jumala Osiris astuu alas taivaasta ja kihlaa maan jumalattaren Isiksen. Hän opettaa ihmisiä viljelemään maata, kokoamaan hedelmiä ja istuttamaan viiniköynnöksiä. Ihmiset surmaavat hänet. Mutta hän herää kuolleista, nousee maan alta ja ilmestyy uudelleen elämään valkean, saastuttamattoman Apis härän muodossa.
Niin omituista kuin olikin, että täällä, Rooman paavin huoneissa, oli vierekkäin kuvia Uudesta Testamentista ja Borgia suvun kultainen härkä jumalaksi kuvattuna Apis härän muodossa, niin kuitenkin nämä molemmat mysteriot, Jehovan pojan ja Jupiterin pojan, sovitti keskenään yksi yhteinen piirre – rajaton elämänilo. Hoikat, nuoret kypressit huojuivat tuulessa somien kukkuloiden välissä, jotka muistuttivat aution Umbrian kukkuloita, ja taivaalla liitelivät linnut keväisissä lemmenkisoissa. Pyhän Elisabetin vieressä, joka syleili Jumalanäitiä tervehtien häntä sanoilla: "siunattu olkoon kohtusi hedelmä", opetti pikkuinen hovipoika koiranpentua seisomaan takajaloillaan, ja Osiriksen ja Isiksen kihlausta esittävässä kuvassa samanlainen veitikka ratsasti alastomana uhrihanhen selässä. Kaikki uhkui iloa. Kaikissa koristuksissa, kukkaköynnösten välissä, ristiä ja suitsutusastiaa kantavien enkelien sekä pukinjalkaisten, tanssivien faunien keskellä, joilla oli käsissä tyrsussauvat ja hedelmäkorit – kaikkialla esiintyi salaperäinen härkä, tulipunainen peto, ja hänestä juuri näytti virtaavan kaikki tuo ilo aivan kuin valo virtaa auringosta.
"Mitä tämä on?" ajatteli Giovanni. "Pyhyyden pilkkaamista vaiko lapsellista viattomuutta? Eikö sama pyhä liikutus kuvastu Elisabetin muodossa ja Osiris jumalan raadeltujen jäsenten ääressä itkevän Osiksen kasvoissa? Eikö sama hurskas innostus esiinny Aleksanteri VI:n kasvoissa, kun hän lankeaa polvilleen Herran edessä, joka nousee haudasta, ja egyptiläisten uhripappien kasvoissa, kun he tervehtivät auringon jumalaa, jonka ihmiset olivat tappaneet, mutta joka oli noussut kuolleista Apis härän muodossa?"
Ja tuo jumala, jonka edessä ihmiset lankeavat maahan, laulavat ylistysvirsiä ja suitsuttavat uhrisavua, – Borgia suvun vaakunan härkä, kultainen vasikka – ei ollut kukaan muu kuin itse Rooman paavi, jota runoilijat ylistävät:
Caesare magna fuit, nunc Roma est maxima: Sextus
Regnat Alexander, ille vir, iste Deus.
Rooma oli suuri Caesarin aikana, nyt se on suurin:
siinä hallitsee Aleksanteri VI.
Edellinen oli ihminen, jälkimäinen on Jumala.Ja kauheampaa kuin kaikki ristiriidat oli Giovannista tuo jumalan ja elukan häikäilemätön sekoittaminen.
Katsellessaan maalauksia hän kuunteli niiden arvohenkilöitten ja prelaattien keskusteluja, jotka täyttivät salin ja odottivat paavia.
"Mistä te tulette, Beltrando?" kysyi kardinaali Arborea Ferraran lähettiläältä.
"Tuomiokirkosta, monsignore."
"No, kuinka on hänen pyhyytensä laita? Eikö hän väsynyt"?
"Ei ollenkaan. Hän messusi niin, ettei parempaa saata toivoakaan. Mikä ylevyys, pyhyys, enkelimäinen ihanuus! Minusta tuntui siltä, kuin en olisi maan päällä, vaan taivaassa, pyhien joukossa. En minä yksin, vaan monet muutkin itkivät, kun paavi kohotti rippileipäastian..."
"Mihin tautiin kardinaali Michiele kuoli?" uteli äsken saapunut Ranskan lähettiläs.
"Hän oli syönyt tahi juonut jotakin, joka oli myrkkyä hänen vatsalleen", vastasi puoliääneen datario don Juan Lope, espanjalainen syntyjään, kuten useimmat Aleksanteri VI:n lähemmistä seuralaisista.
"Kerrotaan", lausui Beltrando, "että perjantaina, Michielen kuoleman jälkeisenä päivänä, hänen pyhyytensä ei ottanut vastaan Espanjan lähettilästä, jota hän niin kärsimättömästi oli odottanut, vaan viittasi siihen suruun ja huoleen, jotka kardinaalin kuolema oli hänessä synnyttänyt."
Tämä keskustelu oli kaiken aikaa kaksimielistä. Niinpä se homma ja huoli, jonka kardinaali Michielen kuolema oli tuottanut paaville, ei ollut muuta kuin että hän koko päivän oli laskenut vainajan rahoja. Ruoka, joka oli ollut vahingollista kardinaalin vatsalle, oli Borgian kuuluisaa myrkkyä – imelätä, valkoista pulveria, joka tappoi hitaasti tuottaen kuoleman jonkin edeltäpäin määrätyn ajan kuluttua, taikka liuosta, joka oli valmistettu kuivatuista, seulalla hienonnetuista espanjankärpäsistä. Paavi oli keksinyt tuon sukkelan ja helpon rahojen hankkimistavan. Hän piti tarkoin silmällä kaikkien kardinaalien tuloja, ja jokaisen, joka hänen mielestään oli tarpeeksi rikastunut, hän toimitti toiseen maailmaan sekä julisti samalla itsensä hänen perillisekseen. Sanottiin hänen elättävän heitä niinkuin sikoja elätetään teurastettavaksi. Juhlamenojen ohjaaja, saksalainen Johann Burchard, merkitsi tavantakaa päiväkirjaansa keskelle kirkollisien juhlien kuvauksia milloin minkin prelaatin kuoleman aina yhtä lyhyesti:
"Hän joi kalkin. Biberat calicem."
"Onko totta, monsignori", kysyi kamariherra Pedro Caranza, myöskin espanjalainen syntyjään, "onko totta, että kardinaali Monreale on sairastunut viime yönä?"
"Todellakin?" huudahti Arborea. "Mikä hänelle tuli?"
"En tiedä varmaan. Kuuluu tunteneen pahoinvointia ja antaneen ylen..."
"Voi hyvä Jumala!" huokasi Arborea ja alkoi laskea sormillaan: "kardinaalit Orsini, Ferrari, Michiele, Monreale..."
"Kenties ilma täällä tahi ehkä Tiberin vesi ovat niin vahingollisia teidän hengellisten herrojenne terveydelle?" huomautti Beltrando viekkaasti.
"Toinen toisensa jälkeen! Toinen toisensa jälkeen!" kuiskasi Arborea kalveten. "Tänään ihminen vielä on hengissä ja huomenna..."
Kaikki vaikenivat.
Uusi joukko korkeita herroja, ritareita, henkivartioita paavin serkun pojan don Rodriguez Borgian johtamina, kamariherroja, kubikularioita, datarioita ja muita paavin hovin korkeita virkamiehiä tulvi huoneisiin viereisistä avaroista Papagallo saleista.
"Pyhä isä, pyhä isä!" kuului kunnioittava kuiskailu, joka kohta kuitenkin vaikeni.
Väkijoukko liikahti ja jakaantui, ovi aukeni – ja vastaanottohuoneeseen astui paavi Aleksanteri VI Borgia.
III
Nuorena hän oli ollut kaunis. Vakuutettiin, että hän yhdellä ainoalla katseella voi sytyttää naisessa intohimoisen rakkauden ja että hänen silmissään oli voima, joka veti puoleensa naista niinkuin magneetti vetää rautaa. Hänen piirteensä olivat vieläkin liiallisesta lihavuudesta huolimatta hienot ja kauniit. Kasvot olivat tummaveriset, päälaki paljas, niskassa jäännöksiä harmaista hiuksista, hänellä oli iso kotkannenä, riippuva leuka, pienet, tavattoman vilkkaasti liikkuvat silmät ja paksut, pehmeät, eteenpäin ojentuvat huulet, joiden ilme oli aistillinen ja viekas, mutta samalla lapsellisen avomielinen.
Turhaan Giovanni etsi tämän miehen ulkomuodosta julmuutta taikka kovuutta ilmaisevia piirteitä. Aleksanteri Borgia oli täydellinen maailmanmies, – hänessä oli synnynnäistä hienoutta. Kaikki, mitä hän sanoi ja teki, synnytti sellaisen vaikutuksen, että juuri niin eikä toisin olikin sanottava ja tehtävä.
"Paavi on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen", kirjoitti eräs lähettiläs "mutta hän nuortuu päivä päivältä. Raskaimmatkaan murheet eivät paina häntä kauemmin kuin yhden vuorokauden. Hän on luonnostaan iloinen. Kaikki, mihin hän ryhtyy, koituu hänelle eduksi, eikä hän muuten ajattelekaan muuta kuin lastensa mainetta ja onnea."
Borgiat polveutuivat kastilialaisista maureista, jotka olivat tulleet Afrikasta, ja tummasta ihon väristä, paksuista huulista ja tulisesta katseesta päättäen virtaili Aleksanteri VI:n suonissa todellakin afrikkalaista verta.
"Eipä voi ajatella", tuumi Giovanni, "parempaa taustaa hänelle kuin nuo Pinturicchion seinämaalaukset, jotka ylistävät vanhaa Apista, auringon synnyttämää härkää."
Itse vanha Borgia, joka seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta oli terve ja voimakas kuin härkä, näytti polveutuvan vaakunassaan olevasta pedosta, kullanpunaisesta härästä, auringon, ilon, hekuman ja hedelmällisyyden jumalasta.
Aleksanteri VI puheli saliin astuessaan juutalaisen kultasepän Salomone da Sesson kanssa, saman, joka oli kuvannut Valentinon miekkaan Julius Caesarin riemukulkueen. Hän oli saavuttanut pyhän isän erityisen suosion kaivertamalla isoon, litteään smaragdiin vanhan ajan kivien malliin Venus Kallipygoksen. Tämä Venus miellytti paavia niin suuresti, että hän antoi kiinnittää tuon kiven ristiin, jolla hän siunasi kansaa juhlallisissa jumalanpalveluksissa Pietarinkirkossa. Suudellessaan ristiinnaulitun kuvaa hän täten oikeastaan suuteli ihanaa jumalatarta.
Hän ei muuten ollut mikään jumalaton ihminen: hän täytti kaikki ulkonaiset kirkon määräykset ja oli sisimmältä sydämeltäänkin uskonnollinen. Varsinkin hän piti suuressa arvossa pyhää Neitsyt Maariaa pitäen häntä parhaana puolustajanaan, joka alati palavasti rukoili hänen puolestaan Jumalaa.
Lamppu, jonka hän nyt tilasi Salomonelta, oli lahja, jonka hän oli luvannut Maria del Popololle kiitollisuuden osoitukseksi madonna Lucrezian tervehtymisestä.
Paavi istuutui ikkunan ääreen ja ryhtyi tarkastamaan lamppuun tulevia kalliita kiviä. Hän rakasti niitä intohimoisesti. Kauniin kätensä pitkillä hienoilla sormilla hän niitä kosketteli ja valikoi huuliansa venyttäen, ahne ja himokas ilme kasvoillaan.
Enimmän häntä miellytti iso krysopraasi, joka oli tummempi kuin smaragdi ja joka välähteli kullalle ja purppuralle.
Hän käski tuomaan omasta aarrekammiostaan lippaan, jossa oli jalokiviä.
Joka kerta kun hän sen avasi, muistui hänen mieleensä rakas tyttärensä Lucrezia, joka oli kuin vaalea helmi. Hän etsi silmillään ylimysten joukosta vävynsä Ferraran herttuan Alfonso d'Esten lähettilästä ja kutsui hänet luokseen.
"Muista vaan, Beltrando, viedä tuomiset madonna Lucrezialle. Ei ole sinun hyvä palata sedän luota tyhjin käsin."
Hän nimitti itseään "sedäksi", koska asiapapereissa ei madonna Lucreziaa nimitetty hänen pyhyytensä tyttäreksi, vaan veljentyttäreksi: Rooman paavilla ei voinut olla laillisia lapsia.
Hän työnsi kätensä lippaaseen, veti esille tavattoman ison, noin pähkinän kokoisen, soikean, ruusunpunaisen intialaisen helmen, joka oli äärettömän arvokas, kohotti sen valoa kohti ja katseli sitä ihaillen. Hän oli näkevinään sen madonna Lucrezian valkoisella rinnalla, hänen mustan pukunsa syvän aukon kohdalla, ja hän alkoi epäröidä, kummalle hän sen antaisi – Ferraran herttuattarelle vaiko Neitsyt Maarialle. Mutta samassa hän ajatteli, että oli synti ottaa pyhältä neitsyeltä pois hänelle luvattu lahja, ja antoi helmen juutalaiselle käskien sijoittamaan sen lamppuun näkyvimmälle paikalle, krysopraasin ja sulttaanin lahjoittaman karbunkkelin väliin.
"Beltrando", sanoi hän kääntyen uudelleen lähettilään puoleen, "Kun tapaat herttuattaren, niin sano hänelle minun terveiseni, että toivon hänen olevan terveenä ja ahkerasti rukoilevan Jumalan äitiä. Me itse olemme, kuten näet, Jumalan ja pyhän neitsyen, ainaisen puolustajamme, armosta täydessä terveydessä ja lähetämme hänelle apostolisen siunauksen. Tuomiset lähetämme asuntoosi jo tänä iltana."
Espanjan lähettiläs astui lippaan luo ja huudahti kunnioittavasti:
"En ikinäni ole nähnyt noin suurta määrää jalokiviä! Niitä on vähintään seitsemän vakallista."
"Kahdeksan ja puoli", oikaisi paavi ylpeänä. "Niin, ei voi kieltää, kokoelma on oivallinen! Kaksikymmentä vuotta olen sitä koonnut. Tyttäreni pitää hyvin paljon helmistä..."
Ja siristäen vasenta silmäänsä hän puhkesi hiljaiseen, omituiseen nauruun.
"Se veitikka tietää, mikä hänelle sopii. Minä tahdon" lisäsi hän juhlallisesti, "että kuoltuani Lucrezialla olisi parhaat helmet koko Italiassa!"
Hän työnsi molemmat kätensä jalokivien sekaan, nosti niitä ylös täydet kourat ja antoi niiden valua sormiensa lomitse ihaillen himmeitä, hienoja helmiä, jotka rapisivat ja välähtelivät.
"Kaikki, kaikki hänelle, rakkaalle tyttärellemme!" toisteli hän aivan kuin olisi tukehtumaisillaan.
Ja yhtäkkiä hänen tulisissa silmissään välähti jotakin, joka sai Giovannin sydämen kauhusta jähmettymään. Giovanni muisti huhut vanhan Borgian luonnottomasta himosta omaan tyttäreensä.
IV
Pyhälle isälle ilmoitettiin Cesaren tulo.
Paavi oli kutsunut hänet luokseen tärkeässä asiassa. Ranskan kuningas oli Vatikaanissa olevan lähettiläänsä kautta lausunut tyytymättömyytensä Valentinen herttuan vihamielisten suunnitelmien johdosta Firenzen tasavaltaa kohtaan, joka oli Ranskan suojeluksen alainen, ja samalla syyttänyt Aleksanteri VI:a siitä, että hän kannatti noita poikansa tuumia.
Kun pojan tulo ilmoitettiin, katsahti paavi salaa Ranskan lähettilääseen, astui hänen luokseen, otti kiinni käsipuolesta ja kuiskutti hänelle jotakin korvaan kulettaen hänet samalla aivan kuin sattumalta sen huoneen oven luo, jossa Cesare odotti. Sen jälkeen hän astui mainittuun huoneeseen ja jätti kaiketi hajamielisyydessään sen oven auki, niin että oven luona seisovat, niiden joukossa myöskin Ranskan lähettiläs, saattoivat kuulla, mitä viereisessä huoneessa puhuttiin.
Kohta alkoi sieltä kuulua paavin raivostuneita huudahduksia.
Cesare alkoi väittää vastaan tyynesti ja kunnioittavasti. Mutta ukko polki hänelle jalkaa ja huusi vihan vimmassa:
"Pois silmistäni! Hiisi vieköön sinut, senkin koira, porton sikiö!..."
"Voi hyvä Jumala! Kuuletteko?" kuiskasi Ranskan lähettiläs vierustoverilleen, venezialaiselle oratorelle Antonio Giustinianille. "Ne hyökkäävät kiinni toisiinsa, hän pieksää hänet!"
Giustianiani kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että jos tuli kysymys pieksämisestä, niin pikemmin silloin poika kuritti isäänsä kuin isä poikaa. Cesaren veljen, Gandian herttuan murhasta saakka paavi pelkäsi Cesarea, vaikka tunsikin häntä kohtaan entistä hellempää rakkautta, jossa taikauskoinen kauhu yhtyi ylpeyteen. Kaikki muistivat, kuinka nuori cameriere Perotto pakeni vihastunutta herttuata paavin viitan alle ja kuinka Cesare pisti hänet siinä kuoliaaksi, niin että veri räiskähti paavin kasvoille.
Giustiniani arvasi myöskin, että tämä heidän riitansa oli petosta, jonka tarkoituksena oli panna Ranskan lähettilään pää aivan pyörälle ja todistaa hänelle, että jos herttua ehkä suunnittelikin jotakin tasavaltaa vastaan, niin paavi ei ottanut semmoiseen osaa. Giustinianilla oli tapana sanoa, että he auttavat aina toisiaan: isä ei koskaan tee sitä, mitä sanoo; poika ei koskaan sano sitä, mitä tekee.
Herttuan poistuessa paavi vielä uhkasi häntä isällisellä kirouksellaan ja kirkosta eroittamisella. Sitten hän palasi vastaanottohuoneeseen vavisten suuttumuksesta, läähättäen ja pyyhkien hikeä punastuneilta kasvoiltaan. Syvällä silmissä vain välähteli ilon kipinä.
Hän astui Ranskan lähettilään luo ja vei hänet taas syrjään, tällä kertaa sen oven aukkoon, joka johti Belvederen pihaan.
"Teidän pyhyytenne", alkoi kohtelias ranskalainen puhua, "minä en tahtoisi aiheuttaa vihastusta..."
"Vai niin, kuulitteko te?" ihmetteli paavi avomielisesti, ja antamatta lähettiläälle aikaa toipua hämmingistään hän tarttui isällisen lempeästi kahdella sormella hänen leukaansa – se oli erityisen huomaavaisuuden osoitus – ja alkoi nopeasti, sujuvasti ja innostuneesti puhua ystävyydestään kuningasta kohtaan ja herttuan aikeitten puhtaudesta.
Lähettiläs kuunteli aivan ymmällä ja hämmästyneenä, ja vaikka hänellä oli melkein epäämättömiä todistuksia petoksesta, niin hän oli valmis enemmän uskomaan paavin katseita, kasvojen ilmettä ja ääntä kuin omia silmiään.
Vanha Borgia valehteli luontevasti. Hän ei milloinkaan edeltäpäin suunnitellut valhetta, vaan se muodostui hänen huulilleen itsestään, yhtä viattomalla tavalla, melkeinpä itsetiedottomasti, kuin rakastavalla naisella. Koko elämänsä ajan hän oli harjoittanut ja kehittänyt tätä kykyään ja lopulta saavuttanut siinä sellaisen täydellisyyden, että vaikka kaikki tiesivät hänen valehtelevan ja myöskin tiesivät että, kuten Machiavelli lausui, "kuta vähemmän paavilla oli halua jotakin täyttää, sitä enemmän hän vannoi", niin kaikki kuitenkin uskoivat häntä, sillä tämän valheen salaisuus oli siinä, että hän itsekin uskoi puhettaan ja viehättyi siihen niinkuin taiteilija mielikuvitelmaansa.
V
Lopetettuaan keskustelun lähettilään kanssa Aleksanteri VI kääntyi ylisihteerinsä Francesco Remolino da Ilerdan, Perugian kardinaalin, puoleen, joka aikoinaan oli ollut läsnä, kun veli Girolamo Savonarola tuomittiin ja mestattiin. Hän odotti mukanaan valmis, allekirjoitusta vailla oleva bulla hengellisen sensuurin perustamisesta. Paavi itse oli sen suunnitellut ja pannut kokoon.
"Tunnustaen", sanottiin siinä muun muassa, "kirjapainotaidon hyödyn, tuon keksinnön, joka ikuistuttaa totuuden ja tekee sen kaikkien omaisuudeksi, mutta haluten estää sitä pahaa, jota kirkolle voivat tuottaa jumalattomat ja viettelevät teokset, me täten kiellämme painattamasta mitään kirjoja ilman hengellisen esimiehen – piirin vikarion taikka piispan – lupaa."
Kun bulla oli luettu, katsahti paavi kardinaaleihin ja teki tavanmukaisen kysymyksen: "Quod videtur? Mitä arvelette?"
"Eiköhän paitsi painettuja kirjoja", lausui Arborea, "olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin myöskin sellaisia käsikirjoituksia vastaan kuin Paolo Savellille osoitettu nimetön kirje?"
"Minä tunnen sen", keskeytti paavi, "Ilerda on näyttänyt minulle sen."
"Jos teidän pyhyytenne jo tuntee..."
Paavi katsoi kardinaalia suoraan silmiin. Tämä joutui hämilleen.
"Sinä tahdot sanoa: kuinka minä niin ollen en ole ryhtynyt tutkimaan asiaa ja koettanut saada syyllistä rangaistuksi? Oi poikani, miksi minä alkaisin vainota syyttäjääni, kun hänen sanansa ovat sulaa totuutta?"
"Pyhä isä!" huudahti Arborea kauhistuneena.
"Niin", jatkoi Aleksanteri VI juhlallisella äänellä, "syyttäjäni on oikeassa! Suurin syntisistä olen minä – varas ja koronkiskuri, huorintekijä ja murhaaja! Minä vapisen enkä tiedä, minne kätkisin kasvoni inhimillisen oikeuden edessä – mitä sitten tuleekaan Kristuksen kauhealla tuomiolla, jota vanhurskaskin töin tuskin saattaa kestää!... Mutta Jumala elää, minun sieluni elää! Minun kirotun tähden hän kantoi orjantappurakruunua, minun tähteni häntä on lyöty poskelle, minun tähteni on minun Jumalani ristiinnaulittu ja kuollut ristillä! Hänen yksi veripisaransa riittää tekemään lumivalkeaksi sellaisenkin kuin minä. Kuka, kuka teistä, veljeni ja syyttäjäni, on niin tutkinut Jumalan armon syvyyttä, että voi sanoa syntisestä: hän on tuomittu. Puhdistakoot vanhurskaat itsensä Jumalan tuomioistuimen edessä, me syntiset etsimme armahdusta ainoastaan nöyryyden ja katumuksen kautta, sillä me tiedämme, ettei ilman syntiä ole katumusta eikä ilman katumusta ole pelastusta. Minä teen syntiä ja kadun, teen yhä uudestaan syntiä ja itken uudestaan syntejäni niinkuin publikaani ja syntinen vaimo. Oi Herra, niinkuin ryöväri ristillä minä tunnustan Sinun nimesi! Ja joskin sekä ihmiset, jotka kenties ovat yhtä syntiset kuin minäkin, että myöskin enkelit, luonnonvoimat ja kaikki taivaan vallat tuomitsevat ja hylkäävät minut, niin minä en vaikene enkä lakkaa huutamasta puolustajaani, Pyhää Neitsyttä, – ja minä tiedän, että hän armahtaa, armahtaa minua!..."
Nyyhkytys pani koko hänen lihavan ruumiinsa vapisemaan, ja hän ojensi kätensä Pinturicchion maalaamaa salin oven päällä olevaa jumalanäidin kuvaa kohti. Monet arvelivat, että tässä maalauksessa taiteilija oli paavin toivomuksen mukaan tehnyt madonnan saman näköiseksi kuin kaunis roomalainen nainen Giulia Farnese, pyhän isän jalkavaimo, Cesaren ja Lucrezian äiti.
Giovanni oli hämmästyksissään siitä, mitä näki ja kuuli. Mitä tämä oli – narripeliä vaiko uskoa? Ehkäpä kumpaakin samalla kertaa?
"Yhden asian tahdon vielä sanoa, ystäväni", jatkoi paavi, "en omaksi puolustuksekseni, vaan Jumalan kunniaksi. Henkilö, joka on kirjoittanut kirjeen Paolo Savellille nimittää minua vääräoppiseksi. Otan elävän Jumalan todistajakseni, etten ole sellaiseen vikapää! Sanokaa itse... vaan ei, te ette sano minulle suoraan totuutta, – mutta sinä, Ilerda, josta minä tiedän, että sinä yksin rakastat minua ja näet sydämen etkä ole imartelija, – sano sinä, Francesco, minulle aivan kuin olisit Jumalan kasvojen edessä: olenko eksynyt vääräoppisuuteen?"
"Pyhä isä", lausui kardinaali syvästi liikutettuna, "minäkö asettuisin sinun tuomariksesi! Pahimpien vihollistesikin, jos he ovat lukeneet paavi Aleksanteri VI:n teoksen 'Pyhän roomalaisen kirkon kilpi', täytyy myöntää, ettet sinä ole tehnyt itseäsi syypääksi harhaoppisuuteen."
"Kuuletteko, kuuletteko?" huudahti paavi osoittaen Ilerdaa ja riemuiten kuin lapsi. "Kun hän julistaa minut syyttömäksi, niin silloinpa Jumalakin tekee samoin. Mihin muuhun lienenkin syypää, niin en ainakaan vapaauskoisuuteen, nykyajan kapinahenkiseen järkeilyyn ja harhaoppisuuteen! En ole tahrannut sieluani ainoallakaan jumalattomalla ajatuksella enkä epäilyksellä. Puhdas ja järkähtämätön on uskomme. – Olkoon tämä bulla hengellisestä sensuurista uutena lujana kilpenä Herran kirkolle!"
Hän otti kynän ja kirjoitti isolla, lapsellisen kömpelöllä, mutta mahtavalla käsialalla pergamentille:
"Fiat. Alexander Sextus episcopus servus servorum Dei, Olkoon niin. Aleksanteri Kuudes, piispa, Jumalan omien orja."
Kaksi apostoliseen "painajain" kollegioon kuuluvaa sisteriläismunkkia pujotti bullaan pergamenttiin tehtyjen aukkojen läpi silkkinauhan, kiinnitti siihen lyijykuulan ja muodosti tästä rautapihdeillä litteän sinetin, jossa oli paavin nimi ja risti.
"Nyt Sinä annat orjallesi anteeksi!" mutisi Ilerda kohottaen taivasta kohti syvälle painuneet silmänsä, joissa loisti mielettömän, kiihkon tuli.
Hän uskoi todellakin, että jos toiseen vaakakuppiin pantaisiin kaikki Borgian konnantyöt ja toiseen tämä bulla hengellisestä sensuurista, niin jälkimäinen painaisi enemmän.
VI
Eräs kubikulario astui paavin luo ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Borgia meni huolestuneen näköisenä viereiseen huoneeseen ja sieltä pienen, matoilla verhotun oven läpi kapeaan, holvikattoiseen käytävään, jota katossa riippuva lyhty valaisi. Siellä häntä odotti myrkytetyn kardinaali Monrealen kokki. Aleksanteri VI oli kuullut huhuttavan, että myrkkymäärä oli osoittautunut riittämättömäksi ja että potilas oli toipumaan päin.
Kyseltyään kokilta tarkoin kaikkia seikkoja paavi tuli vakuutetuksi, että sairas, vaikka hänen tilansa joksikin aikaa paranikin, kuitenkin kuolee parin, kolmen kuukauden kuluttua. Tämä oli vieläkin edullisempaa, koska se hälvensi epäluulot.
"Onpa kuitenkin sääli ukkoa!" ajatteli hän. "Hän oli iloinen ja ystävällinen mies ja kirkon uskollinen poika." Hän huokasi murheellisesti, painoi päänsä alas ja ojensi lempeästi eteenpäin paksut, pehmeät huulensa.
Paavi ei valehdellut. Hän sääli todellakin kardinaalia ja olisi ollut onnellinen, jos tältä olisi voitu riistää rahat vahingoittamatta häntä muuten.
Palatessaan vastaanottohuoneeseen hän näki "Vapaitten taiteitten salissa", jota aikoinaan oli käytetty pienemmän, tuttavallisen piirin ruokailuhuoneena, katetun pöydän ja tunsi olevansa nälkäinen.
Maapallon jakaminen siirrettiin myöhemmäksi. Hänen pyhyytensä kutsui vieraat ruokasaliin.
Pöytä oli koristettu elävillä, valkeilla liljoilla, jotka olivat kristallimaljakoissa. Nuo Pyhän Neitsyen kukat olivat paavin lempikukkasia, sillä niiden neitseellinen sulo muistutti hänelle Lucreziaa.
Ateria ei ollut ylellinen, sillä Aleksanteri VI noudatti kohtuutta ruuassa ja juomassa.
Giovanni seisoi camerierein joukossa ja kuunteli ruokailevien keskustelua.
Datario don Juan Lope johti puheen pyhän isän tämänpäiväiseen riitaan Cesaren kanssa ja aivan kuin ei aavistaisikaan sen olleen teeskentelyä hän alkoi innokkaasti puolustaa herttuata.
Kaikki yhtyivät häneen ja ylistivät Cesaren hyveitä.
"Voi, älkää ollenkaan puhuko sellaista!" murisi paavi hellästi ja puisteli päätään. "Ystäväni, te ette tiedä, millainen mies hän on. Joka päivä minä odotan jotakin uutta kepposta. Muistakaa minun sanani: hän saattaa meidät kaikki turmioon ja taittaa omankin niskansa..."
Hänen silmissään välähti isän ylpeys.
"Ja keneenkä hän lieneekin tullut? Tehän tunnette minut: minä olen yksinkertainen, suora mies. Mikä on mielessä, se on kielelläkin. Mutta Cesare, Jumala paratkoon, ei koskaan puhu mitään, salaa aina jotakin. Uskotteko, messeri, minä huudan ja riitelen toisinaan hänelle, mutta samalla pelkään häntä, niin, niin, pelkään omaa poikaani, sillä vaikka hän on kohtelias, liiankin kohtelias, niin hän saattaa katsoa niin terävästi, että se tunkee kuin veitsi sydämeen..."
Vieraat alkoivat vielä innokkaammin puolustaa herttuata.
"No, tiedänhän minä sen", lausui paavi viekkaasti hymyillen, "te rakastatte häntä kuin omaistanne ettekä tahdo, että me häntä moittisimme..."
Kaikki vaikenivat ja tuumivat ihmetellen, millaisia ylistyksiä hän vielä mahtoi tahtoa.
"Te kaikki sanotte: hän on sellainen ja sellainen", jatkoi ukko, ja hänen silmänsä loistivat hillittömästä innostuksesta, "mutta minä sanon teille suoraan, ettei kukaan teistä ole voinut uneksiakaan, millainen Cesare oikeastaan on! Oi lapseni, kuulkaa – minä paljastan teille sydänsalaisuuteni. Enhän minä kehu itseäni, vaan jotakin korkeampaa kaitselmusta, kun minä häntä ylistän. – On ollut kaksi Roomaa. Ensimmäinen kokosi maan kansat ja sukukunnat miekan vallan alle. Mutta joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja Rooma sortui. Maailmassa ei enää ollut yhtenäistä valtaa, ja kansat hajosivat niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Mutta maailma ei tule toimeen ilman Roomaa. Ja uusi Rooma tahtoi koota kansat hengen vallan alle, mutta he eivät kuulleet sen kutsua, sillä sanottu on: sinä olet kaitseva heitä rautaisella valtikalla. Vaan hengen valtikka yksin ei voi maailmaa vallita. Minä olen ensimmäisenä paaveista antanut Herran kirkolle tämän miekan, tämän rautaisen valtikan, jolla kansoja paimennetaan ja ne kootaan yhdeksi laumaksi. Cesare on minun miekkani. Ja nuo molemmat Roomat, molemmat miekat yhtyvät, ja paavi on oleva keisari ja keisari on oleva paavi, hengen valta ja miekan valta yhdistyvät viimeisessä, ikuisessa Roomassa!"
Vanhus vaikeni ja kohotti katseensa lakeen, jossa tulipunainen peto loisti kultaisin sätein niinkuin aurinko.
"Aamen! Aamen! Niin tapahtukoon!" toistivat Rooman kirkon kardinaalit ja arvohenkilöt.
Ilma salissa kävi tukahuttavaksi. Paavin päätä huimasi hieman, ei niin paljon viini kuin huumaavat unelmat pojan tulevasta suuruudesta.
He menivät ulkoparvekkeelle, ringhieralle, joka oli Belvederen pihan puolella.
Alhaalla taluttivat paavin tallirengit tammoja ja oriita ulos talleista.
"No, Alonzo, päästähän ne!" huudahti paavi ylitallirengille.
Tämä ymmärsi ja antoi käskyn: oriitten ja tammojen parittelun katseleminen oli yksi pyhän isän mielihuvituksia.
Tallien ovet avattiin selälleen. Piiskat läimähtelivät. Alkoi kuulua iloista hirnuntaa, ja koko hevoslauma hajaantui pihalle. Oriit juoksivat tammojen jälessä ja nousivat niiden selkään.
Kirkon kardinaalien ja ylimpien virkamiesten ympäröimänä paavi ihaili kauan tätä näytelmää.
Mutta vähitellen hänen kasvonsa synkistyivät. Hänen mieleensä muistui, kuinka hän muutama vuosi sitten oli katsellut samanlaista näkyä yhdessä madonna Lucrezian kanssa. Hän näki tyttärensä nyt ilmi elävänä edessään: tämä oli valeahipiäinen ja sinisilmäinen, huulet olivat kuten isälläkin paksunpuoleiset ja aistilliset; hän oli raikas ja suloinen kuin helmi, rajattoman alistuvainen ja hiljainen; keskellä pahuutta hän ei pahasta mitään tietänyt, kaikkein kauneimman synnin loassa hän oli viaton ja intohimoja vailla. Paavi tunsi myöskin katkeruutta ja vihaa muistaessaan tyttärensä nykyistä miestä, Ferraran herttuata Alfonso d'Esteä. Miksi hän olikaan suostunut tuohon avioliittoon ja antanut tyttärensä tuolle miehelle?
Raskaasti huoaten ja painaen päänsä alas aivan kuin yhtäkkiä olisi tuntenut hartioillaan vanhuuden painon paavi palasi vastaanottohuoneeseen.
VII
Siellä oli jo valmiina kehiä, karttoja, ympyröitä ja kompasseja suuren meridiaanin piirtämistä varten, jonka piti kulkea kolmensadan seitsemänkymmenen portugalilaisen leguan päässä Azorein saarten ja Cap Verden länsipuolelta. Tämä kohta oli valittu nimenomaan sen vuoksi, että siinä Columbuksen vakuutusten mukaan oli "maan napa", näppylä päärynän muotoisella maapallolla, – vuori, jonka huippu ulottui kuun piiriin asti ja jonka olemassaolosta hän oli tullut vakuutetuksi kompassin magneettineulan harhaannäytösten johdosta ensimmäisellä matkallaan.
Portugalin läntisimmästä kohdasta laskien ja toiselta puolen taas Brasilian rannikosta lähtien eroitettiin yhtä pitkät etäisyydet meridiaaniin. Myöhemmin oli merenkulkijain ja astronomien tarkemmin määrättävä nämä etäisyydet käyttämällä mittana päivämatkaa merellä. Paavi luki rukouksen, siunasi maapallon samalla ristillä, johon kiinnitettyyn smagardiin Venus Kallipygos oli kuvattu, kasteli hienon siveltimen punaisessa musteessa ja veti yli Atlantin valtameren pohjoisnavalta etelänapaan asti pitkän viivan, joka oli tekevä lopun riitaisuuksista: kaikki saaret ja maat, jotka oli löydetty tahi vastedes löydettäisiin tämän viivan itäpuolelta, kuuluivat Espanjalle, länsipuolella olevat taas Portugalille.
Näin hän yhdellä kädenliikkeellä eroitti maapallon kahtia aivan kuin omenan ja jakoi sen kristityille kansoille.
Tällä hetkellä näytti Giovannin mielestä Aleksanteri VI mahtavuudessaan ja juhlallisuudessaan sekä itsetietoisuudessaan siltä maailmaa hallitsevalta keisari-paavilta, jonka ilmestymistä hän itse oli ennustanut, siltä, joka yhdisti maallisen ja taivaallisen valtakunnan – sen, mikä oli tästä maailmasta, ja sen, mikä ei ollut tästä maailmasta.
Samana iltana toimeenpani Cesare omissa huoneissaan Vatikaanissa paavin ja kardinaalien kunniaksi kemut, joissa oli läsnä Rooman viisikymmentä kauneinta "kunniallista porttoa" – meretrices honestae.
Illallisen päätyttyä ikkunaluukut suljettiin, ovet lukittiin, pöydiltä otettiin pois jykevät hopeaiset kynttilänjalat ja ne pantiin lattialle. Cesare, paavi ja vieraat heittelivät portoille paistettuja kastanjoita ja nämä kokosivat niitä ryömien nelinkontin lattialla, aivan alastomina lukemattomien vahakynttiläin keskellä; he tappelivat, nauroivat, kirkuivat, kaatuivat; ennen pitkää liikkui valkeita ja ruusunpunaisia ihmisruumiita lyhyeksi palaneiden kynttiläin kirkkaassa valossa, joka tuli alhaalta päin.
Seitsemänkymmenen vuoden ikäinen paavi iloitsi kuin lapsi, heitteli kastanjoita täysin kourin ja taputti käsiään nimittäen ilotyttöjä "pikku västäräkeikseen".
Mutta vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi samanlainen synkkä varjo kuin aikaisemmin Belvederen ringhieralla. Hänen mieleensä muistui, kuinka hän vuonna 1501 pyhäinmiestenpäivän aatto-iltana oli yhdessä rakkaan tyttärensä madonna Lucrezian kanssa katsellut samanlaista kastanjaleikkiä.
Juhlan päättäjäisiksi vieraat menivät alas pyhän isän omiin huoneisiin, Herran ja Jumalanäidin saleihin. Täällä pantiin toimeen lemmenkisoja ilotyttöjen ja herttuan vahvimpien romagnalaisten henkivartiain kesken. Voittajille jaettiin palkintoja.
Niin juhlittiin Vatikaanissa sitä Rooman kirkon merkkipäivää, jolloin kaksi suurta tapahtumaa oli sattunut – maapallo jaettu ja hengellinen sensuuri pantu toimeen.
Leonardo oli läsnä illallisilla ja näki kaikki. Kutsua tällaisiin juhliin pidettiin mitä suurimpana suosionosoituksena, josta ei käynyt kieltäytyminen.
Samana yönä hän kotiin tultuaan kirjoitti päiväkirjaansa:
"Seneca on oikeassa: joka ihmisessä on jumala ja peto yhteen kytkettynä."
Ja alemmaksi anatomisen piirroksen viereen:
"Minusta näyttää, että ihmiset, joiden sielut ovat alhaisia ja intohimot halveksittavia, eivät ansaitsisi niin ihanaa ja monimutkaista ruumiinrakennetta kuin ne ihmiset, joiden järki on kehittynyt ja joilla on suuria aatteita: heille riittäisi säkki, jossa olisi kaksi aukkoa, toinen ruuan vastaanottamista ja toinen sen ulosheittämistä varten, sillä totisesti he eivät ole muuta kuin ruuansulatuslaitteita ja lokaviemärien täyttäjiä. Vain heidän kasvonsa ja äänensä muistuttavat ihmisiä, mutta kaikissa muissa suhteissa he ovat alempana elukkaa."
Aamulla Giovanni tapasi mestarin ateljeessa valmistamassa pyhää Hieronymusta.
Luolassa, joka muistuttaa jalopeuran pesää, on erakko polvillaan. Hän katsoo ristiinnaulitun kuvaa ja lyö kivellä rintaansa niin kovasti, että kesy jalopeura, joka loikoo hänen jalkojensa juuressa, katsoo hänen silmiinsä ja avaa kitansa kaiketi päästääkseen pitkän, valittavan karjunnan, aivan kuin pedon olisi sääli ihmistä.
Beltraffio muisti Leonardon toisen taulun – valkean Ledan valkeine joutsenineen, aistillisuuden jumalattaren, jota Savonarolan rovion liekit nuoleskelevat. Ja kuten monesti ennenkin Giovanni taas kysyi itseltään: kumpi näistä kahdesta vastakkaisesta äärettömyydestä on lähempänä mestarin sydäntä – tahi ovatko ne kumpikin hänelle yhtä läheisiä?
VIII
Tuli kesä. Kaupungissa raivosi malaria. Heinäkuun lopulla ja elokuun alussa ei kulunut päivääkään, jona ei joku paavin läheisimmistä seuralaisista olisi kuollut.
Viime päivinä oli paavi näyttänyt levottomalta ja surulliselta. Hän ei pelännyt kuolemaa, vaan aivan toinen, vanha huoli painoi häntä – hän ikävöi madonna Lucreziaa. Hänellä oli ennenkin ollut tuollaisia puuskia: jolloin sokeat ja typerät, mielettömyyteen vivahtavat hurjat halut saivat hänessä vallan, ja hän pelkäsi noita kohtauksia: hän luuli, että nuo mieliteot tukahduttavat hänet, jos hän ei niitä heti tyydytä.
Hän kirjoitti tyttärelleen ja rukoili tätä tulemaan luokseen vaikkapa vain muutamaksi päiväksi toivoen sitten voivansa pidättää hänet väkisin luonaan. Lucrezia vastasi, ettei hänen miehensä häntä päästänyt. Vanha Borgia olisi ollut valmis tekemään minkä konnantyön tahansa raivatakseen pois tuon viimeisen, kaikkein vastenmielisimmän vävynsä niinkuin hän oli raivannut tieltään Lucrezian kaikki muutkin miehet. Mutta Ferraran herttuan kanssa ei käynyt leikkiminen: hänellä oli paras tykistö koko Italiassa.
Elokuun 5 päivänä paavi lähti kardinaali Adrianon huvilaan kaupungin ulkopuolelle. Illalliseksi hän lääkärien varoituksista huolimatta söi väkeviksi maustettuja mieliruokiaan ja joi niiden kanssa raskasta sisilialaista viiniä sekä nautti kauan Rooman ilta-ilman vaarallisesta raikkaudesta.
Seuraavana aamuna hän tunsi voivansa pahoin. Myöhemmin kertoiltiin, että paavi muka astuttuaan avoimen ikkunan luo oli nähnyt samalla kertaa kaksi hautajaissaattoa – erään kamariherransa ja messer Guglielmo Raimondon saatot. Kumpikin vainaja oli ollut lihava.
"Vaarallinen vuodenaika meille lihaville", kerrottiin paavin lausuneen.
Tuskin hän oli ehtinyt tämän sanoa, kun kyyhkynen lensi sisälle ikkunasta, törmäsi päin seinään ja putosi tainnuksissa pyhän isän jalkoihin.
"Huono enne! Huono enne!" kuiskasi hän kalveten ja vetäytyi heti makuuhuoneeseensa.
Yöllä hän alkoi tuntea ankaraa pahoinvointia ja antaa ylen.
Lääkärit olivat eri mieltä taudista. Yksi nimitti sitä terzianaksi, joka kolmas päivä ilmaantuvaksi kuumeeksi toinen sapen puhkeamaksi, kolmas "halvaukseksi veressä". Kaupungissa huhuttiin, että paavi oli myrkytetty.
Hän heikontui heikontumistaan. Elokuun 16 päivän päätettiin turvautua viimeiseen keinoon – antaa sairaalle lääkettä, joka oli valmistettu hienoksi jauhetuista jalokivistä. Tästä sairaan tila kävi yhä huonommaksi.
Eräänä yönä hän tointui horrostilastaan ja alkoi kopeloida jotakin rinnaltaan paidan alta. Aleksanteri VI oli monta vuotta pitänyt ihoaan vasten pientä, pallon muotoista, kultaista rippileipälipasta, jossa oli hiukan Kristuksen verta ja ruumista. Astrologit olivat hänelle ennustaneet, ettei hän kuole niin kauan kuin se on hänen kaulassaan. Selville ei saatu, oliko hän itse sen kadottanut vai oliko joku hänen läheisyydessään olleista sen varastanut, jotta hän kuolisi. Kuultuaan ettei sitä mistään voitu löytää hän sulki nöyrästi ja toivottomana silmänsä ja lausui:
"Siis minä kuolen. Kaikki on lopussa!"
Aamulla elokuun 17 päivänä hän tunsi kuoleman heikkoutta, käski kaikkia poistumaan ja kutsui luokseen lääkärin, jota hän enimmän suosi, Vanosan piispan. Tälle hän muistutti eräästä parannuskeinosta, jonka muuan juutalainen, Innocentius VIII:n lääkäri oli keksinyt. Tuo juutalainen lääkäri oli vuodattanut kuolevan paavin suoniin kolmen pikku lapsen verta.
"Teidän pyhyytenne", huomautti piispa, "te kai tiedätte, kuinka koe päättyi?"
"Tiedän kyllä", mutisi paavi. "Mutta ehkäpä se ei onnistunut sen tähden, että lapset olivat noin seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä. Niiden pitää, kuulemma, olla aivan pieniä, imeväisiä..."
Piispa ei vastannut mitään. Sairaan silmät sumentuivat. Hän horjui jo:
"Niin, niin, aivan pieniä... valkoisia... Niiden veri on puhdasta, heleän punaista... Minä rakastan lapsia. Sinite parvulos ad me venire. Sallikaa lasten tulla minun tyköni..."
Nuo kuolevan Kristuksensijaisen houreet saivat pelottoman, kaikkeen tottuneen piispankin kauhistumaan. Kömpelöillä, suonenvedontapaisilla liikkeillä paavi hukkuvan tavoin yhä vielä kopeloi ja tunnusteli etsien rinnaltaan kadonnutta rippileipäastiaa, jossa oli Herran verta ja ruumista.
Sairautensa aikana hän ei kertaakaan muistellut lapsiaan. Kun hänelle kerrottiin, että myöskin Cesare oli kuoleman kielissä, niin se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Kun kysyttiin, tahtoiko hän että hänen viimeinen tahtonsa saatettaisiin hänen poikansa ja tyttärensä tietoon, niin hän kääntyi ääneti poispäin, aivan kuin ei olisi välittänyt vähääkään niistä, joita hän koko elämänsä ajan oli niin tulisesti rakastanut.
Perjantai-aamuna elokuun 18 päivänä hän ripitti itsensä rippi-isälleen Carinolan piispalle Piero Gamboalle ja nautti ehtoollista.
Illemmalla alettiin lukea kuolinrukousta. Muutamia kertoja kuoleva koetti sanoa jotakin tahi antaa merkkejä kädellään. Kardinaali Ilerda kumartui hänen puoleensa ja ymmärsi, että ne heikot äänet, joita paavin huulilta lähti, olivat:
"Pian... pian...lue Pyhälle Neitsyelle rukous..."
Vaikka kirkon sääntöjen mukaan kuoleville ei luettu tätä rukousta, niin Ilerda kuitenkin täytti ystävänsä viimeisen toivomuksen ja alkoi lukea: Stabat Mater Dolorosa.
Murehella haikealla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon poika naulitaan.
Sydän sykki surkeasti,
Kyyneleitä katkerasti
Silmä vuoti tulvanaan.
Tuskaansa voi verratonta
Vaivattaissa viatonta
Ainokaista poikaansa!
Voipa määrää huokausten,
Kun hän seisoi rinnatusten
Ristin kanssa rakkaansa!
Mua ällös eroittako
Luotasi pois luovuttako
Pyhä, puhdas impyinen.
Tahdon laulaa murhevirttä,
Syleillä mä tahdon hirttä,
Joll' on poikas ainoinen.
Mua hänen haavoissansa
Pese sekä vaivallansa
Vapauta synnistä.
Häntä suo mun haluin kuulla,
Taivaan taloon anna tulla
Viimeisenä päivänä!
Tukenani risti olkoon,
Kuolostansa mulle tulkoon
Turva vahva Tuonelaan,
Että Luoja armahtaisi,
Sielu kurja onnen saisi
Käydessäni kuolemaan!Selittämätön loiste välähti Aleksanteri Vl:n silmissä. Oli aivan kuin hän näkisi jo edessään puolustajansa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän ojensi kätensä, kohottautui vavahdellen ylös ja toisti sammaltaen:
– "Mua ällös eroittako..."
Sitten hän vaipui tyynyille ja heitti henkensä.
IX
Samaan aikaan häilyi myöskin Cesare elämän ja kuoleman välillä.
Hänen lääkärinsä, piispa Gaspare Torella, ryhtyi harvinaiseen parannuskeinoon. Hän antoi leikata auki muulin vatsan ja pistää sairaan, jolla oli vilunpuistatuksia, eläimen veristen höyryävien sisusten keskelle, jonka jälkeen hänet pistettiin jääkylmään veteen. Cesare parani, mutta siitä hänen oli kiittäminen enemmän ääretöntä tahdonvoimaansa kuin tuota parannuskeinoa.
Noina kauheina päivinä hän pysyi aivan tyynenä, seurasi kaikkia tapahtumia, esittelytti itselleen asioita, saneli kirjeitä ja antoi määräyksiä. Kun sanoma paavin kuolemasta saapui, niin hän antoi kantaa itsensä salakäytävän kautta Vatikaanista San Angelon linnoitukseen.
Kaupungille levisi mitä ihmeellisimpiä juttuja Aleksanteri VI:n kuolemasta. Venezian lähettiläs Marino Sanuto ilmoitti tasavallalle, että paavi kuollessaan oli nähnyt apinan, joka hyppi huoneessa kiusoitellen häntä, mutta kun eräs kardinaaleista ehdotti, että se otettaisiin kiinni, niin kuoleva oli kauhistuneena huudahtanut: "antakaa sen olla – se on perkele!" Toiset kertoivat hänen hokeneen, "minä tulen, minä tulen, odota vain vähän aikaa vielä!" ja selittivät nämä sanat niin, että Rodrigo Borgia, tuleva Aleksanteri VI, oli paavinvaalissa Innocentius VIII:n kuoleman jälkeen tehnyt sopimuksen perkeleen kanssa ja myynyt tälle sielunsa siitä, että saisi olla kaksitoista vuotta paavina. Kerrottiin niinkin, että heti kun hän oli kuollut, hänen pääpuolelleen oli ilmestynyt seitsemän paholaista, ja että heti hänen kuoltuaan hänen ruumiinsa oli alkanut mädätä ja kiehua aivan kuin kattila tulella, niin että vaahto kuohui suusta, että se oli tullut kahta vertaa paksummaksi ja paisunut vuoren kaltaiseksi sekä menettänyt inhimillisen muotonsa ja mustunut niin mustaksi "kuin hiili tahi aivan musta verka ja kasvotkin olivat kuin neekerin kasvot".
Kuten ennenkin Rooman paavin kuoltua olisi ensin pitänyt yhdeksänä päivänä peräkkäin lukea sielumessuja Pietarin kirkossa. Mutta paavin maalliset jäännökset herättivät niin suurta kauhua, ettei kukaan tahtonut ottaa lukeakseen messuja. Ruumiin ympärillä ei ollut kynttilöitä eikä suitsutusta, ei lukijoita, ei vartioita eikä rukoilevia. Pitkään aikaan ei saatu ruumisarkun valmistajaa. Viimein löydettiin kuusi retkaletta, jotka olivat valmiit tekemään mitä tahansa, kun saivat lasin viinaa. Näitten valmistama arkku havaittiin liian pieneksi. Silloin paavin päästä otettiin pois tiara, hänen peitteekseen heitettiin repaleinen matto ja potkimalla saatiin ruumis jotenkuten sullotuksi liian lyhkäiseen ja kapeaan arkkuun. Jotkut väittivät, ettei edes hankittu arkkua, vaan sidottiin hänen jalkoihinsa nuora ja hänet laskettiin sen avulla kuoppaan aivan kuin eläimen raato tahi ruttoon kuolleen ruumis.
Mutta senkään jälkeen kuin hänen ruumiinsa oli kuopattu, hän ei saanut rauhaa. Taikauskoinen kauhu kansan keskuudessa kasvoi yhä. Oli aivan kuin Rooman ilmassakin olisi malarian kuolettavan henkäyksen lisäksi ollut havaittavissa vielä uusi, entistä inhoittavampi ja turmiollisempi löyhkä. Pietarin kirkkoon alkoi ilmaantua musta koira, joka juoksi tavattoman nopeasti säännöllisissä kehissä. Borgon asukkaat eivät uskaltaneet poistua asunnoistaan hämärän tultua. Monet olivat vahvasti vakuutettuja siitä, ettei Aleksanteri VI ollut kuollut oikeata kuolemaa, vaan että hän herää kuolleista, istuutuu taas valtaistuimelleen – ja silloin alkaa Antikristuksen valta.
Kaikista näistä tapahtumista ja huhuista sai Giovanni seikkaperäisiä tietoja tshekkiläisen hussiitin Rampa-Janin viinikellareissa Sinibaldikadun varrella.
X
Näihin aikoihin työskenteli Leonardo kaikessa rauhassa syrjässä maailman menosta valmistaen kuvaa, jonka Firenzessä olevan San Maria dell' Annunziatan luostarin munkit olivat tilanneet kirkkoonsa. Hän oli alkanut maalata sitä jo kauan sitten ja jatkanut työtään tavallisella hitaudellaan Cesare Borgian palvelukseen astuttuaan. Kuva esitti pyhää Annaa ja Neitsyt Maariaa.
Autiolla laitumella vuoriseudussa, josta näkyy kaukaisten vuorten sinisiä huippuja ja tyyniä järviä, istuu Neitsyt Maaria tapansa mukaan äitinsä polvilla ja pitelee kiinni Jeesuslasta, joka on tarttunut karitsan korviin, painanut sen maata vasten ja veitikkamaisesti kohottanut jalkansa noustakseen ratsastamaan sen selkään. Pyhä Anna muistuttaa ikuisesti nuorekasta sibyllaa. Hymy, joka vilahtelee alas luoduissa silmissä ja hienoilla, kaareilevilla huulilla, on täynnä salaperäisyyttä ja viehkeyttä niinkuin kirkas, kuulakka vesi. Tuo hymy, jossa oli käärmeen viisautta, muistutti Giovannista Leonardon omaa hymyä. Hänen rinnallaan henkivät Maarian lapsellisen kirkkaat kasvot kyyhkymäistä viattomuutta. Maaria on täydellinen rakkaus, Anna täydellinen tieto. Maaria tietää sentähden että hän rakastaa, Anna rakastaa sentähden että tietää. Ja Giovannista tuntui, että hän katsellessaan tätä kuvaa ymmärsi ensi kerran mestarin sanat: suuri rakkaus on suuren tiedon tytär.
Samaan aikaan Leonardo valmisteli piirustuksia monenlaisiin koneisiin, jättiläiskokoisiin nostovipuihin, vesipumppuihin, rautalangan suoristuslaitteisiin, sahoihin, joilla voitiin leikata kovintakin kiveä, poriin rautatankojen valmistamista varten, kangaspuihin, verankeritsemiskoneisiin, köydenpunomislaitteisiin, savenvalulaitoksiin.
Ja Giovanni ihmetteli sitä, että mestari teki yhtaikaa näitä erilaisia töitä – suunnitteli koneita ja maalasi pyhää Annaa. Mutta tämä yhdistys ei ollut satunnaista.
"Minä väitän", kirjoitti hän 'Mekaniikan alkeissa', "että voima on jotakin henkistä, näkymätöntä; – henkistä, koska siinä on ruumiiton elämä; – näkymätöntä, koska kappale, jossa voima syntyy, ei muutu painoltaan eikä muodoltaan."
Ja yhtä suurella halulla kuin hän katseli miten voima kulkee ja siirtyy taitavasti rakennettujen koneiden osia pitkin, hän myöskin tarkasteli rakkautta, hengen voimaa, joka panee maailmat liikkeelle, tulvailee taivaasta maan päälle, siirtyy äidistä tyttäreen, tyttärestä tämän poikaan, Jumalan karitsaan, jatkaakseen ikuista kiertokulkuaan takaisin alkulähteeseensä.
Cesaren kohtalo ratkaisi Leonardonkin kohtalon, vaikka Cesare osoitti mielentyyneyttä ja rohkeutta, niin hän, jota Macchiavelli oli nimittänyt "suureksi kohtaloiden tuntijaksi", kuitenkin tunsi, että onni oli hänet jättänyt. Saatuaan tiedon paavin kuolemasta ja herttuan sairaudesta hänen vihamiehensä yhtyivät ja anastivat roomalaisen campagnan. Prospero Colonna lähestyi kaupungin porttia; Vittelli marssi Citta di Castelloa vastaan; Gian Paolo Baglioni eteni Perugiaa kohti; Urbino nousi kapinaan; Camerino, Cagli ja Piombini luopuivat toinen toisensa jälkeen. Konklaavi, joka oli kokoontunut valitsemaan uutta paavia, vaati herttuata poistumaan Roomasta. Kaikki petti, kaikki hajosi.
Ne, jotka äsken vielä olivat vavisseet hänen edessään, pilkkasivat nyt häntä ja riemuitsivat hänen kukistuksestaan – kuolevaa leijonaa potkittiin aasin kavioin. Runoilijat sepittelivät epigrammeja:
"Caesar tahi ei mitään!" – Tai ehkäpä kumpaistakin?
Caesar jo ollut oot, kohta et mitään oo!"Kun Leonardo kerran Vatikaanissa keskusteli Venezian lähettilään Antonio Giustianinin kanssa, saman, joka herttuan mahtavuuden päivinä oli ennustanut, että hän "palaa ja sammuu kuin olki", niin hän johti puheen messer Niccolo Machiavelliin.
"Onko hän puhunut teille kirjastaan, joka käsittelee valtio-oppia?"
"Onpa kyllä, olemme useamman kerran keskustelleet siitä. Messer Niccolo tietysti näkee hyväksi laskea leikkiä. Hän ei milloinkaan päästä julkisuuteen tuota kirjaa. Eihän sellaisista asioista kirjoiteta! Antaa neuvoja hallitsijoille, paljastaa kansalle vallan salaisuudet, todistaa, että kaikki valtiot ovat ainoastaan väkivaltaa, jota peitetään oikeuden naamarilla – sehän on samaa kuin jos opettaisi kanoille ketun viekkauden ja antaisi lampaitten suuhun suden hampaat. Jumala meitä varjelkoon sellaiselta politiikalta."
"Olette siis sitä mieltä, että messer Niccolo on väärässä ja on muuttava mielipidettään?"
"En ollenkaan. Olen aivan samaa mieltä kuin hänkin. Pitää tehdä niinkuin hän sanoo, mutta ei pidä puhua niin. Ja vaikkapa hän päästäisikin julkisuuteen tuon kirjan, niin ei kukaan muu tulisi siitä kärsimään kuin hän itse. Jumala on armollinen, lampaat ja kanat tulevat kuten ennenkin uskomaan laillisia hallitsijoitaan susia ja kettuja, ja nämä tulevat syyttämään kirjan tekijää perkeleellisestä politiikasta – ketun kavaluudesta ja suden julmuudesta. Ja kaikki jää entiselleen – ainakin meidän aikamme se kestää!"
XI
Syksyllä vuonna 1503 kutsui Firenzen tasavallan elämän-ajaksi valittu gonfalonieeri Piero Soderini Leonardon palvelukseensa. Hän tahtoi lähettää hänet insinöörimekaanikkona Pisan leiriin laittamaan piirityskoneita.
Taiteilijalla oli enää vain muutamia päiviä aikaa oleskella Roomassa.
Eräänä iltana hän käyskenteli Palatinuskukkulalla. Täällä, missä aikoinaan Augustuksen, Caligulan ja Septimus Severuksen palatsit olivat kohonneet, humisi nyt vain tuuli rakennusten raunioissa ja harmaitten oliivien välistä kuului lampaitten määkinää ja sirkkojen tirskutusta. Kaikkialla näkyi valkeita marmorikappaleita, josta saattoi päättää, että ihania kuvapatsaita, jotka esittivät sanomattoman kaunismuotoisia jumalia, oli maahan hautautuneina ja makasi siellä vainajien tavoin odotellen ylösnousemusta.
Oli kirkas sää. Kaarikatot ja tiiliseinät loistivat laskevan auringon valossa tulipunaisina tummansinistä taivasta vasten. Ja majesteetillisempana kuin purppura ja kulta, jotka aikoinaan olivat koristaneet Rooman keisarien asuntoja, välkkyi nyt syyslehtien purppuran ja kullan hohde.
Kukkulan pohjoisella rinteellä Leonardo laskeutui polvilleen, työnsi syrjään ruohoa ja katseli tarkkaavaisesti vanhaa marmorikappaletta, jossa oli hienoja piirroksia.
Pensaikosta ilmestyi näkyviin kapeata polkua myöten eräs mies. Leonardo katsahti häneen, nousi seisomaan, katsahti vielä kerran ja astui hänen luokseen huudahtaen:
"Tekö siinä, messer Niccolo?" Ja vastausta odottamatta hän syleili ja suuteli tulijaa aivan kuin veljeään.
Firenzen sihteerin puku näytti vielä kuluneemmalta ja yksinkertaisemmalta kuin Romagnassa. Tasavallan hallitus ei nähtävästi nytkään pitänyt häntä kovin hyvillä päivillä. Hän oli laihtunut; parta oli ajeltu pois ja posket kuopalla; pitkä, hoikka kaula näytti venyneen; litteä ankannenä pisti esiin entistä huomattavammin, ja entistä kirkkaampi, kuumeentapainen loiste oli hänen silmissään.
Leonardo alkoi kysellä häneltä, kauanko hän aikoi olla Roomassa ja mitä tehtäviä hänellä oli. Kun taiteilija mainitsi Cesaren, niin Niccolo kääntyi poispäin välttäen hänen katsettaan ja vastasi olkapäitään kohauttaen kylmästi sekä välinpitämättömyyttä teeskennellen:
"Kohtalon määräyksestä minä olen joutunut elämäni aikana näkemään sellaisia tapauksia, ettei minua pitkiin aikoihin enää mikään ole ihmetyttänyt..."
Ja ilmeisesti johtaakseen keskustelun toisiin asioihin hän kysyi vuorostaan Leonardolta tämän hommia. Kuultuaan taiteilijan astuneen Firenzen tasavallan palvelukseen Machiavelli vain viittasi kädellään:
"Ei teille siitä tule olemaan iloa! Jumala tietäköön, mikä on parempi – Cesaren kaltaisen sankarin konnantyötkö vaiko meidän tasavaltamme kaltaisessa muurahaispesässä vallitsevat hyveet. Toinen saattaa muuten olla yhtä hyvä kuin toinenkin. Kysykää vain minulta: tiedänhän minä yhtä ja toista kansanvallan ihanuudesta!" lisäsi hän katkerasti hymyillen.
Leonardo kertoi hänelle Antonio Giustinianin sanat, että muka hän, Machiavelli, tahtoi opettaa kanoille ketun viekkautta ja asettaa lammasten suihin suden hampaat.
"Sehän on aivan totta!" lausui Niccolo hyväntahtoisesti naurahtaen. "Minä saan hanhet vimmastumaan – näen nyt jo, kuinka rehelliset ihmiset ovat valmiit polttamaan minut roviolla, senvuoksi, että olen ensimmäisenä ruvennut puhumaan siitä, mitä kaikki tekevät. Tyrannit julistavat minut kansan yllyttäjäksi, kansa taas tyrannien kätyriksi, hurskaat jumalankieltäjäksi, hyvät ilkiöksi ja ilkiöt taas tulevat vihaamaan minua kaikkein enimmän, koska minä näytän heistä ilkeämmältä kuin he itse."
Ja vienon surumielisesti hän lisäsi:
"Muistatteko keskustelujamme Romagnassa, messer Leonardo? Minä usein ajattelen niitä ja minusta tuntuu toisinaan siltä, että meidän kummankin kohtalo on samanlainen. Uusien totuuksien keksiminen on aina ollut ja tulee olemaan yhtä vaarallista kuin uusien maiden löytö. Tyrannit ja rahvas, pienet ja suuret – kaikki tulevat kohtelemaan meitä outoina, tarpeettomina, kodittomina kulkureina, ikuisina maanpakolaisina. Se, joka ei ole kaikkien muiden kaltainen, se saa yksin taistella kaikkia vastaan, sillä maailma on luotu roskaväkeä varten eikä siinä ole mitään muuta kuin roskaväkeä. – Niinpä niin, ystäväni", jatkoi hän vielä hiljemmin ja miettiväisemmin, "ikävä on elää maailmassa, sanon minä, ja ehkäpä kurjinta elämässä eivät ole huolet, sairaus ja köyhyys eikä surukaan – vaan ikävä..."
Äänettöminä he laskeutuivat alas Palatinuksen läntistä rinnettä ja erästä kapeata, likaista katua pitkin saapuivat Capitoliumin juurelle Saturnuksen temppelin raunioiden luo – paikalle, jossa muinoin oli ollut Rooman Forum.
XII
Molemmin puolin muinaista pyhää katua, Via sacra, Septimus Severuksen riemuportilta Flaviusten amfiteatteriin asti oli jono kurjia, vanhoja talorähjiä. Kerrottiin, että monen tällaisen hökkelin kivijalka oli tehty kallisarvoisten veistokuvien kappaleista, Olympon jumalien jäsenistä, sillä vuosisatojen kuluessa oli Forumia käytetty kivilouhoksena. Pakanallisten temppelien raunioiden sekaan oli aivan kuin turvaa etsien lymynnyt alakuloisen ja aran näköisiä kristittyjen kirkkoja. Roskapöly- ja lantakerros oli kohottanut maanpinnan yli kymmenen kyynärää ylemmäksi. Mutta siellä täällä kohosi vielä ikivanhoja pylväitä ja niiden varassa arkitraavien jäännöksiä, jotka olivat sortumaisillaan.
Niccolo näytti kumppanilleen paikan, jossa oli ollut Rooman senaatti, Curia, kansan kokouspaikka, ja jota nyt nimitettiin karjakedoksi. Siinä oli nyt karjan myyntipaikka. Valkeita, käyräsarvisia härkiä ja mustia puhveleita loikoi parittain maassa, siat röhkivät rapakoissa, porsaat vikisivät. Sortuneita marmoripylväitä ja kivilohkareita, joissa oli puoleksi kuluneita kirjoituksia, makasi eläinten lannan peitossa mustaan liejuun hautautuneina. Titus Vespasianuksen riemuporttia vastaan oli painautunut vanha ritarilinnan torni, Frangipani nimisten paronien vanha rosvopesä. Aivan lähellä tätä oli ravintola maalaisia varten, jotka saapuivat eläinmarkkinoille. Ikkunoiden läpi kuului naisten torailua ja levisi vanhentuneen öljyn ja paistetun kalan käryä. Nuoralle oli pantu repaleisia vaatteita kuivamaan. Vanha kerjäläinen, jonka kasvot kuume oli riuduttanut, istui kivellä ja kääri rääsyihin kipeätä, turvonnutta jalkaansa.
Riemuportin molemmilla sisäseinillä oli kaksi kohokuvaa. Toinen esitti keisari Titus Vespasianusta, Jerusalemin valloittajaa, riemusaatossa, neljän hevosen vetämissä vaunuissa. Toiseen oli kuvattu kahlehdittuja juutalaisia vankeja, jotka kantoivat valloittajan voitonmerkkejä – Jehovan uhrialttaria, näkyleipiä ja Salomonin temppelin seitsenhaaraisia kynttiläjalkoja. Ylempänä, kaaren keskiosassa, oli mahtava kotka, joka leveillä siivillään kantoi ylös Olympon jumalaksi muuttunutta keisaria. Portin otsikossa saattoi Niccolo vielä lukea selvästi näkyvän kirjoituksen: Senatus populusque Romanus divo Tito divi Vespasiani filio Vespasiano Augusto.
Auringon säteet tunkeutuivat riemuportin läpi Capitoliumin puolelta ja valaisivat keisarin riemusaaton viimeisellä, purppurahohteisella valollaan läpi sinertävien, suitsutusta muistuttavien, pahanhajuisten savupilvien, joita kohosi ravintolan keittiöstä.
Ja Niccolo tunsi sydäntänsä kipeästi kouristavan, kun hän viimeisen kerran katsahti Forumiin ja näki illan ruusunpunaisen kajastuksen kolmella yksinäisellä, valkoisella marmoripylväällä Maria Liberatricen kirkon edustalla. Iltakellojen alakuloinen, värähtelevä kaiku oli hänestä kuin kuolinsoitto Rooman Forumille.
He astuivat sisälle Colosseumiin.
"Niin", lausui Niccolo katsellen äärettömän suuria kivimöhkäleitä anfiteatterin seinissä, "ne, jotka ovat kyenneet rakentamaan tällaisia rakennuksia, ovat olleet toista maata kuin me. Vasta täällä Roomassa tuntee, miten suuri eroitus on meidän ja entisajan ihmisten välillä. Emme me kykene heidän kanssaan kilpailemaan! Emme voi mielessämmekään kuvitella, millaisia ihmisiä ne olivat..."
"Minusta näyttää", lausui Leonardo hitaasti, aivan kuin hänen olisi ollut pakko ponnistella vapautuakseen mietteistään, "minusta näyttää siltä, Niccolo, kuin olisitte väärässä. Nykyajan ihmisilläkin on voima, joka ei ole vähäisempi kuin entisajan ihmisten, vaikka se on toisenlainen..."
"Ettehän vain tarkoittane kristillistä nöyryyttä?"
"Niin, muun muassa nöyryyskin..."
"Saattaa olla", lausui Machiavelli kylmästi.
He istahtivat lepäämään amfiteatterin alimmalle, puoleksi särkyneelle portaalle.
"Minun mielestäni", jatkoi Niccolo äkkiä kiivastuen, "minun mielestäni ihmisten pitäisi joko omaksua tahi kieltää Kristus. Mutta me emme ole tehneet kumpaakaan. Me emme ole kristittyjä emmekä pakanoita. Toisesta olemme luopuneet, mutta toiseenkaan emme ole liittyneet. Meillä ei ole voimaa olla hyviä, ja me emme uskalla olla pahoja. Me emme ole mustia emmekä valkoisia – harmaita vain; emme kylmiä emmekä tulisia – ainoastaan haaleita. Olemme vain vaipuneet valheeseen ja muuttuneet niin halpamaisiksi horjuessamme ja huojuessamme Kristuksen ja Belialin välillä, ettemme enää näy itsekään tietävän, mitä tahdomme ja mihin menemme. Vanhan ajan ihmiset toki tiesivät sen ja tekivät kaikki sen mukaan. He eivät teeskennelleet eivätkä kääntäneet oikeata poskeaan sille, joka löi heitä vasemmalle. Mutta siitä asti kuin ihmiset ovat alkaneet uskoa, että heidän saavuttaakseen autuuden taivaassa on kärsittävä kaikenlaista vääryyttä maan päällä, on lurjusten toiminnalle avautunut laaja ja turvallinen ala. Ja mikä muu oikeastaan, jollei tuo uusi oppi, on lamauttanut maailman ja tehnyt siitä roistojen uhrin?..."
Hänen äänensä vapisi, silmissä paloi mieletön viha, ja kasvot olivat kuin sietämättömän tuskan vääristämät.
Leonardo oli vaiti. Hänen mielessään liikkui niin kirkkaita, lapsellisia ja yksinkertaisia ajatuksia, ettei hän olisi kyennyt niitä sanoin ilmaisemaan. Hän katseli sinistä taivasta, joka loisti Colosseumin seinien raoista, ja ajatteli, ettei taivaan sini missään näytä niin nuortealta ja iloisalta kuin puoleksi hajonneitten rakennusten halkeamista katsottuna.
Pohjoismaalaiset barbaarit, jotka eivät osanneet ottaa malmia maasta, olivat aikoinaan valloitettuaan Rooman irroittaneet Colosseumin seinistä raudat, jotka yhdistivät kivimöhkäleitä toisiinsa, ja takoneet tästä vanhasta roomalaisesta raudasta uusia miekkoja. Aukkoihin, jotka olivat syntyneet rautojen pois kiskomisesta, olivat linnut tehneet pesiään. Leonardo katseli, kuinka mustat naakat iloisesti kirkuen lensivät yöksi pesiinsä, ja hän ajatteli, etteivät maailmanvaltiaat, keisarit, jotka olivat rakentaneet nämä rakennukset, eivätkä barbaarit, jotka olivat ne hajoittaneet, olleet aavistaneet tekevänsä työtä niiden hyväksi, joista on sanottu: "he eivät kylvä eivätkä niitä eivätkä kokoa aittoihin, mutta heidän taivaallinen isänsä ruokkii heitä."
Hän ei väittänyt Machiavellia vastaan, koska aavisti, ettei tämä ymmärtäisi häntä. Sillä kaikki se, mistä hän, Leonardo, riemuitsi, olisi tuottanut tuskaa Niccololle. Hänen hunajansa olisi Niccolosta ollut sappea. Suuri viha oli tuossa miehessä suuren tiedon tytär.
"Tiedättekö mitä, messer Leonardo?" lausui Machiavelli lopettaakseen keskustelun tapansa mukaan leikkipuheella. "Nyt vasta minä näen, miten väärässä ne ovat, jotka pitävät teitä harhaoppisena ja jumalankieltäjänä. Muistakaa sanani: viimeisellä tuomiolla, jolloin meidät jaetaan lampaisiin ja vuohiin, te joudutte Kristuksen lempeitten karitsojen joukkoon ja astutte paratiisiin pyhimysten seuraan!"
"Ja teidänkin seuraanne, messer Niccolo!" lausui taiteilija nauraen. "Jos minä joudun paratiisiin, niin tekin joudutte sinne."
"Eipä niinkään, kiitos vaan kunniasta! Luovutan etukäteen paikkani haluaville. Minulle riittää jo tämä ikävä maallinen vaellus..."
Yhtäkkiä hänen kasvojaan kirkasti iloinen hymy.
"Kuulkaahan, ystäväni, millaisen profeetallisen unen kerran näin. Olin joutuvinani seuraan, johon kuului nälkäisiä ja likaisia retkaleita, munkkeja, porttoja, orjia, raajarikkoja ja heikkomielisiä, ja minulle ilmoitettiin, että nämä olivat juuri niitä, joista on sanottu: 'autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta.' Sitten minut vietiin toiseen paikkaan, jossa näin joukon ylevän näköisiä miehiä. Tuo joukko muistutti entisaikojen senaattia, ja siihen kuului sotapäällikköjä, keisareita, paaveja, lainsäätäjiä, filosofeja – Homeros, Aleksanteri Suuri, Plato, Marcus Aurelius. He keskustelivat tieteestä, taiteesta ja valtioasioista. Ja minulle sanottiin, että tämä oli helvetti ja että nämä olivat sellaisten syntisten sieluja, jotka Jumala oli hyljännyt, koska he olivat rakastaneet tämän maailman viisautta, joka on hulluus Herran edessä. Ja minulta kysyttiin, mihin mieleni teki, helvettiinkö vai taivaaseen? 'Helvettiin', – huudahdin minä, – 'tietysti helvettiin viisaitten ja sankarien pariin!'
"Niin, jos todellisuus on samanlainen kuin teidän unenne", lausui Leonardo, "niin enpä minäkään panisi vastaan..."
"Ei, ei! Se on myöhäistä! Nyt ette enää voi pujahtaa pakoon. Teidät viedään väkisin. Kristillisistä hyveistänne saatte palkaksi kristittyjen taivaan."
Kun he lähtivät Colosseumista, oli jo pimeä. Kuu nousi suurena ja keltaisena Konstantinuksen basilikan mustien kaarikattojen takaa halkaisten pilvet, jotka hohtivat kuin simpukankuori. Kevyen, sinertävän pimeyden läpi, joka levisi Titus Vespasianuksen riemuportilta Capitoliumiin asti, häämöitti kolme yksinäistä, vaaleata pylvästä Maria Liberatricen kirkon edustalla aaveitten tapaisina näyttäen kuun valossa entistään kauniimmilta. Ja entistä alakuloisemmin kajahteli kirkonkellojen värähtelevä Angelus aivan kuin kuolon itku yli Rooman Forumin.
Neljästoista kirja
MONA LISA GIOCONDA
I
Leonardo kirjoitti "Kirjassa maalaustaiteesta":
"Muotokuvamaalausta varten olkoon sinulla erityinen ateljee – suunnikkaan muotoinen piha, kymmenen kyynärää leveä ja kaksikymmentä kyynärää pitkä, jonka seinät ovat mustiksi maalatut, ja niiden päällä ulkoneva katonräystäs sekä kankaasta tehty katos, joka on laitettu niin, että se tarpeen mukaan kokoon käärittynä taikka levitettynä suojelee auringolta. Kun kangas ei ole levitettynä, niin maalaa ainoastaan ennen hämärän tuloa taikka pilvisellä ja sumuisella säällä. Se on täydellisin valaistus."
Tällaisen pihan muotokuvamaalausta varten hän oli laitattanut taloon, jossa hän asui ja jonka omisti Firenzen kansalainen, Signorian komissario ser Piero di Barto Martelli, matematiikan harrastaja ja älykäs mies, joka oli ystävällisissä väleissä Leonardon kanssa, – se oli toinen talo vasemmalla puolella Martelli-katua, kun tullaan San Giovanni torilta palazzo Medioille päin.
Oli kerran tyyni, lämmin ja sumuinen päivä kevään lopulla vuonna 1505. Aurinko loisti kostean pilviverhon läpi luoden himmeätä, aivan kuin vedenalaista valoa ja synnyttäen vienoja, savun tavoin haihtuvia varjoja. Se oli Leonardon mielivalaistus, joka hänen väitteittensä mukaan antaa naisen kasvoille erityisen viehätyksen.
"Eikö hän todellakaan tule?" Leonardon ajatukset kohdistuivat häneen, jonka kuvaa hän oli maalannut jo lähes kolme vuotta väsymättä ja uutterasti, mikä oli harvinaista hänessä.
Hän järjesteli ateljeetansa hänen vastaanottamisekseen. Giovanni Beltraffio tarkasti häntä salaa ja ihmetteli tuota odotuksen levottomuutta, miltei kärsimättömyyttä, joka ei ollut ominaista aina rauhalliselle mestarille.
Leonardo asetti järjestykseen hyllyllä olevat erilaiset siveltimet, paletit ja maalikupit, joissa kiiltävä liimakuori jään tavoin peitti hyytyneen maalin pintaa, otti pois vaateverhon muotokuvalta, joka seisoi siirrettävällä, kolmijalkaisella jalustimella – leggiolla, avasi keskellä pihaa olevan suihkulähteen, joka oli rakennettu hänen ilokseen ja jonka vesisateet pudotessaan sattuivat lasisiin pallonpuoliskoihin, panivat ne pyörimään ja synnyttivät omituisen, vienon musiikin. Suihkulähteen ympärillä kasvoi hänen lempikukkiaan, iriskukkia, jotka Leonardo oli omin käsin istuttanut ja vaalinut. Hän toi korillisen leipäpaloja kesyä hirveä varten, joka käyskenteli pihalla ja jota hän syötti omin käsin; korjasi pehmeätä mattoa nojatuolin edessä, joka oli tehty sileästä, tummasta tammesta ja jossa oli ristikkoselustin ja käsinojat. Tällä matolla, tavallisella paikallaan, loikoi jo kokoon kääriytyneenä ja kehräten harvinaista rotua oleva valkea kissa, joka oli tuotu Aasiasta ja ostettu myöskin hänen huvikseen, ja jolla oli eriväriset silmät, oikea keltainen kuin topaasi, vasen sininen kuin safiiri.
Andrea Salaino toi nuotit ja alkoi virittää viuluaan. Saapui toinenkin soittaja, Atalante. Leonardo oli tullut tuntemaan hänet jo Milanossa, herttua Moron hovissa. Hän soitti erittäin hyvin taiteilijan keksimää hopeaista luuttua, joka muodoltaan muistutti hevoseni pääkalloa.
Parhaita soittajia, laulajia, sadunkertojia, runoilijoita, kaikkein sukkelimpia puhetovereita kutsui Leonardo ateljeehensa, jotta nämä huvittaisivat häntä ja karkoittaisivat ikävystymisen, joka tavallisesti kuvastuu niiden kasvoilla, joiden muotokuvia maalataan. Hän tutki hänen kasvoissaan niiden ajatusten ja tunteitten leikkiä, joita keskustelut, kertomukset ja soitanto herättivät.
Myöhemmin näitä kokouksia alkoi olla harvemmin. Hän tiesi, ettei niitä enää tarvittu ja ettei hän ikävystyisi, vaikka niitä ei olisikaan. Vain musiikkia ei lakkautettu; se auttoi molempia työssä, sillä hänkin otti osaa muotokuvansa valmistamiseen.
Kaikki oli valmiina, mutta häntä ei vaan kuulunut.
"Eikö hän todellakaan tule?" ajatteli Leonardo. "Valo ja varjot ovat tänään aivan kuin vartavasten häntä varten tehtyjä. Lähettäisinköhän kutsumaan? Mutta tietäähän hän, kuinka minä odotan. Hänen täytyy tulla."
Ja Giovanni näki, kuinka hänen kärsimättömyytensä ja levottomuutensa yhä lisääntyi.
Yhtäkkiä sai vieno tuulen henkäys suihkulähteen säteen painumaan syrjään; lasi helähti, valkoisten iriskukkien terälehdet värähtivät vesihiukkasten alla. Tarkkavainuinen hirvi kurotti kaulaansa ja höristi korviaan. Leonardo kuunteli. Ja Giovanni, vaikka hän ei itse vielä mitään kuullutkaan, ymmärsi hänen kasvojensa ilmeestä, että se oli – hän.
Ensiksi astui sisään nöyrästi tervehtien sisar Camilla, konvertiittinunna, joka asui hänen talossaan ja joka kerta seurasi hänen mukanaan taiteilijan ateljeehen. Tällä naisella oli kyky hävitä ja tulla näkymättömäksi, kun hän kainosti istuutui nurkkaan rukouskirja kädessä nostamatta silmiään ja lausumatta sanaakaan, niin että Leonardo niinä kolmena vuonna, joina he olivat käyneet hänen luonaan, tuskin ollenkaan oli kuullut hänen ääntään.
Camillan jälessä astui sisään se, jota täällä kaikki odottivat – noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka oli yksinkertaisessa, tummassa puvussa, läpinäkyvä, tumma silkkiharso vedettynä puoliväliin otsaa – mona Lisa Gioconda.
Beltraffio tiesi, että hän oli vanhaa neapelilaista sukua, erään aikoinaan rikkaan, mutta ranskalaisten hyökkäyksen aikana vuonna 1495 köyhtyneen ylimyksen Antonio Gerardinin tytär, Firenzen kansalaisen Francesco del Giocondan vaimo. Vuonna 1481 tämä oli nainut Mariano Bucellan tyttären. Kahden vuoden kuluttua vaimo kuoli. Hän nai Tommasa Villanin ja tämän kuoltua hän meni kolmannen kerran naimisiin – mona Lisan kanssa. Kun Leonardo maalasi mona Lisan muotokuvaa, oli taiteilija lähes viidenkymmenen vuoden ikäinen ja mona Lisan mies, messer Gioconda, neljänkymmenenviiden. Messer Gioconda oli valittu yhdeksi kahdestatoista buonuominista ja hänestä piti kohdakkoin tulla prior. Hän oli tavallinen mies, jollaisia on paljon aina ja kaikkialla, – ei kovin ruma eikä kovin kaunis, toimelias, säästäväinen, kokonaan toimeensa ja maanviljelykseen antautunut. Kaunista naista hän piti talon parhaana koristuksena. Mutta paremmin kuin mona Lisan suloa hän ymmärsi uuden sisilialaisen härkärodun hyviä puolia taikka niitä etuja, joita parkitsemattomien lampaannahkojen tulli tuotti. Kerrottiin, ettei mona Lisa ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan yksinomaan isänsä tahdosta, ja että hänen ensimmäinen sulhasensa oli vapaaehtoisesti etsinyt kuolemaa taistelutantereella. Huhuiltiin myöskin, että hänellä oli muitakin innostuneita, uskollisia, mutta toivottomia ihailijoita, mutta mahdollistahan oli, että tämä oli vain juorupuhetta. Muuten pahat kielet – eikä niitä ollut Firenzessä vähän – eivät voineet sanoa mitään pahaa Giocondasta. Hän oli hiljainen, vaatimaton ja hurskas, noudatti tarkoin kirkollisia menoja, oli armelias köyhille ja hyvä emäntä talossaan, uskollinen vaimo eikä ainoastaan emäntänä, vaan hellä äiti kaksitoistavuotiaalle tytärpuolelleen Dianoralle.
Tämä oli kaikki, mitä Giovanni hänestä tiesi. Mutta se mona Lisa, joka kävi Leonardon ateljeessa, näytti hänestä aivan toiselta naiselta.
Kolmen vuoden aikana – eikä aika heikentänyt, vaan teki yhä syvemmäksi tuon omituisen tunteen – hän oli joka kerta nähdessään mona Lisan tuntenut pelon tapaista ihmettelyä aivan kuin olisi nähnyt aaveen. Toisinaan hän selitti tämän tunteen siten, että hän oli niin tottunut näkemään nuo kasvot muotokuvassa ja mestarin taide oli niin mahtava, että elävä mona Lisa näytti hänestä vähemmän todelliselta kuin se, joka oli kuvattu kankaalle. Mutta tässä oli vielä jotakin muutakin, salaperäisempää.
Hän tiesi, ettei Leonardolla ollut tilaisuutta nähdä mona Lisaa muulloin kuin työskennellessään, jolloin muita oli läsnä, joko paljon kutsuttuja henkilöitä tahi ainoastaan sisar Camilla, joka ei hänestä koskaan eronnut, – ei koskaan kahdenkesken. Ja kuitenkin Giovanni tunsi, että heillä oli yhteinen salaisuus, joka heitä lähentää ja yhdistää toisiinsa. Hän tiesi myöskin, ettei se ollut lemmen salaisuus, ei ainakaan sellaisen lemmen, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi.
Hän oli kuullut Leonardolta, että kaikilla taiteilijoilla on taipumus kuvaamissaan ruumiissa ja kasvoissa jäljitellä omaa ruumistaan ja kasvojaan. Mestarin mielestä tämä johtui siitä, että ihmishenki, joka on ruumiinsa luoja, pyrkii joka kerta, kun sen on keksittävä uusi ruumis, siinäkin toistamaan sen, mitä se ennen on luonut, – ja niin voimakas on tuo taipumus, että toisinaan muotokuvissakin läpi ulkonaisen yhtäläisyyden kuvattavan henkilön kanssa kuultaa jollei taiteilijan omat kasvot niin ainakin hänen sielunsa.
Se, mitä nyt tapahtui Giovannin silmien edessä, oli vielä ihmeellisempää: hänestä näytti, ettei ainoastaan muotokuvassa esitetty, vaan myöskin itse elävä mona Lisa muuttui yhä enemmän ja enemmän Leonardon näköiseksi, kuten toisinaan tapahtuu ihmisissä, jotka vuosikausia yhtämittaa elävät yhdessä. Muuten yhä lisääntyvä yhtäläisyys ei niin paljon esiintynyt itse piirteissä – vaikka se niissäkin viime aikoina toisinaan oli hämmästyttänyt häntä – kuin silmien ilmeessä ja hymyssä. Tuntien selittämätöntä ihmettelyä hän muisti nähneensä saman hymyn Verrocchion veistoksessa Epäuskoinen Tuomas, jossa Tuomas pistää kätenä Vapahtajan haavoihin ja jonka teoksen mallina oli ollut Leonardo nuorena, sekä myöskin esiäiti Eevalla tiedonpuun edessä mestarin ensimmäisessä taulussa, samoin enkelillä taulussa Neitsyt kallioitten keskellä ja Ledalla joutsenen kera sekä monissa muissa naiskasvoissa, jo mestari oli maalannut, piirtänyt ja muovaillut tuntematta vielä mona Lisaa, – aivan kuin hän koko elämänsä ajan kaikissa luomissaan olisi etsinyt oman ihanuutensa heijastusta ja viimein löytänyt sen Giocondan kasvoissa.
Toisinaan, kun Giovanni oli kauan katsellut tätä heidän yhteistä hymyään, hänestä tuntui oudolta ja miltei peloittavalta, aivan kuin olisi nähnyt ihmeen: todellisuus näytti unelta ja uni todellisuudelta, ikäänkuin mona Lisa ei olisikaan ollut elävä ihminen eikä Firenzen kansalaisen, messer Giocondan, mitä tavallisimman ihmisen puoliso, vaan aavemainen olento, jonka mestarin tahto oli manannut esille, ihmissusi, itsensä Leonardon kaksoisolento naisen haamussa.
Gioconda silitti lemmikkiään, valkoista kissaa, joka oli hypännyt hänen polvilleen, ja näkymättömät kipinät lentelivät pitkin sen turkkia tuskin kuuluvasti rätisten hänen pehmeitten, hienojen sormiensa alla.
Leonardo ryhtyi työhön. Mutta äkkiä hän laski siveltimensä ja katseli tarkkaavasti mona Lisan kasvoihin. Hänen silmänsä huomasivat pienimmänkin varjon taikka muutoksen noissa kasvoissa.
"Madonna", lausui hän, "huolestuttaako jokin asia teitä tänään?"
Giovannikin tunsi, ettei hän ollut siinä määrin muotokuvansa näköinen kuin tavallisesti.
Lisa kohotti Leonardoon rauhallisen katseen.
"Kyllä, hiukan", vastasi hän. "Dianora ei ole aivan terve. Minä en ole nukkunut koko yönä."
"Kenties olette väsynyt ettekä nyt välitä muotokuvastani? Eikö olisi parempi lykätä toiseen kertaan?..."
"Ei, ei se tee mitään. Eikö teistä ole sääli olla käyttämättä tällaista päivää? Katsokaahan, kuinka pehmeät varjot, kuinka kostea aurinko: ihan minun päiväni!"
"Minä tiesin", lisäsi hän hetken vaiti oltuaan, "että te odotatte minua. Olisin tullut aikaisemmin, mutta minua pidätettiin, – madonna Sofonisba..."
"Kuka se on? Ah, niin minä tiedän... Ääni kuin torimuijalla ja tuoksuaa kuin hajuvesikauppa..." Gioconda naurahti.
"Madonna Sofonisban", jatkoi hän, "täytyi välttämättömästä saada kertoa minulle eilisestä juhlasta palazzo Vecchiossa arvoisan signora Argentinan, gonfalonieerin puolison luona – mitä tarjottiin illalliseksi, millaisissa puvuissa oltiin ja kuka ketäkin hienosteli..."
"Siinäpä se! Ei Dianoran sairaus, vaan tuon suupaltin lörpötys on häirinnyt mielenrauhanne. Kuinka kummallista! Oletteko huomannut, madonna, että toisinaan jokin jonkinjoutava asia, jonka kuulemme syrjäisiltä henkilöiltä ja joka ei ollenkaan kuulu meihin, – aivan tavallinen inhimillinen tyhmyys taikka halpamaisuus, – äkkiä synkistyttää mielemme ja vaikuttaa pahemmin kuin suuri suru?"
Gioconda painoi alas päänsä ja oli vaiti. Näkyi, että he jo kauan sitten olivat tottuneet ymmärtämään toisiaan miltei sanaa sanomatta, pelkistä viittauksista.
Leonardo koetti uudelleen alkaa työtään.
"Kertokaa jotakin", lausui mona Lisa.
"Mitä?"
254
Hieman ajateltuaan hän sanoi:
"Venuksen valtakunnasta."
Leonardolla oli muutamia kertomuksia, joista mona Lisa paljon piti, suurimmaksi osaksi hänen taikka muitten muistelmia, matkoja, huomioita luonnosta, taulujen aiheita. Hän kertoi ne melkein aina samoilla sanoilla, yksinkertaisilla, puoleksi lapsellisilla, hiljaisen musiikin soidessa.
Leonardo antoi merkin, ja kun Andrea Salaino viululla ja Atalante hevosen pääkallon muotoisella hopeaisella luutulla alkoivat soittaa aikaisemmin valittua säveltä, joka aina säesti kertomusta Venuksen valtakunnasta, niin hän alkoi hienolla, naisellisella äänellään kuin vanhaa satua tahi kehtolaulua:
"Laivurit, jotka asuvat Kilikian rannoilla, vakuuttavat, että ne, joiden on sallittu saada surmansa aalloissa, toisinaan mitä hirveimpien myrskyjen aikana saavat nähdä Kypron saaren, rakkauden jumalattaren valtakunnan. Ympärillä raivoavat aallot, tuulispäät ja vesipatsaat, ja moni merimies on saaren ihanuuden houkuttelemana särkenyt laivansa kallioihin, joita vesipyörteet ympäröivät. Oi, kuinka paljon niitä onkaan särkynyt, kuinka paljon uponnut! Rannalla näkyvät vielä niiden surkeat rungot puoleksi hiekan peitossa meriruohoihin kietoutuneina; muutamista pistää näkyviin keula, toisista perä, muutamista ammottavien kylkien hirret, jotka ovat kuin puoleksi mädänneitten ruumiitten kylkiluut, toisista peräsimen sirpaleet. Ja niin paljon on niitä, että tämä näyttää ylösnousemuksen päivältä, jolloin meri antaa takaisin kaikki siihen hukkuneet laivat. Mutta itse saaren yllä on ikuisesti sininen taivas, aurinko loistaa kukkien peittämillä kunnailla, ja ilmassa vallitsee sellainen hiljaisuus, että temppelien portailla olevien suitsutusastioitten pitkä liekki kohoaa taivasta kohti yhtä suorana ja liikkumattomana kuin valkoiset pylväät ja mustat kypressit, jotka kuvastuvat järven peilikirkkaaseen pintaan. Ainoastaan suihkulähteitten vesisäteet lirisivät suloisesti valuen yli äyräitten porfyyrimaljakosta toiseen. Ja ne, jotka mereen hukkuvat, näkevät tuon lähellä olevan tyynen järven, tuuli tuo heille myrttilehtojen tuoksua, ja kuta kauheampi myrsky on, sitä syvempi on hiljaisuus Kypriksen valtakunnassa."
Hän vaikeni. Luutun ja viulun sävelet kuolivat, ja syntyi hiljaisuus, joka on kauniimpi kaikkia ääniä – hiljaisuus musiikin jälkeen. Ainoastaan suihkulähteen vesisateet lirisivät sattuen lasisiin pallonpuoliskoihin.
Ja aivan kuin soitannon tuudittamana ja niinkuin hiljaisuus muurin tavoin eroittaisi hänet todellisesta elämästä, kirkkaana, vieraana kaikelle paitsi taiteilijan tahdolle, katsoi mona Lisa häntä suoraan silmiin huulilla hymy, joka oli täynnä salaperäisyyttä kuten tyyni vesi, joka on aivan läpikuultava, mutta niin syvä, ettei katse, tunkeutuipa se miten syvälle tahansa, tutkipa se kuinka tahansa, näe pohjaa, – Leonardon oma hymy.
Ja Giovannista näytti, että Leonardo ja mona Lisa nyt olivat kuin kaksi kuvastinta, jotka heijastaen toisiaan syventyvät äärettömiin asti.
Il
Seuraavana aamuna työskenteli taiteilija Palazzo Vecchiossa valmistaen Anghiarin taistelua.
Kun hän vuonna 1503 oli saapunut Roomasta Firenzeen, hän sai tilauksen elinkautiselta gonfalonieerilta, tasavallan silloiselta ylimmältä hallitusmieheltä Piero Soderinilta, kuvata jokin muistettava taistelu neuvoston uuden salin seinälle Signorian linnassa Palazzo Vecchiossa. Taiteilija valitsi firenzeläisten kuuluisan voiton Anghiarin luona vuonna 1440 Niccolo Picininosta, Lombardian herttuan Filippo Maria Viscontin sotapäälliköstä.
Neuvoston salin seinällä oli jo osa kuvaa; neljä ratsumiestä on iskenyt yhteen ja taistelee sotalipusta; pitkän kepin nenässä liehuu vaateriekale; lipputanko on katkennut. Viisi kättä on tarttunut siihen ja kiskoo sitä kiivaasti eri tahoille. Miekkoja on ristissä ilmassa. Tavasta, jolla suut ammottavat auki, näkyy, että niistä kaikuu raivoisa huuto. Ihmisten vääntyneet kasvot ovat yhtä kamalia kuin vaskisiin haarniskoihin kuvatut satumaisten hirviöitten eläimelliset naamat. Ihmisten raivo on tarttunut hevosiinkin: ne ovat kohonneet takajaloilleen, takertuneet toisiinsa etujaloillaan ja pureskelevat toisiaan korvat luimussa, hurja välke silmissään ja irvistäen kuin villipedot. Niiden kavioitten alla verisessä likalätäkössä on eräs mies tarttunut toista tukkaan ja tappaa hänet murskaten hänen päänsä maata vasten eikä huomaa, että he kohta musertuvat molemmat.
Siinä on sota kaikessa kauheudessaan, järjetön teurastus, "petomaisin kaikista tyhmyyksistä", "pazzia bestialissima", Leonardon sanojen mukaan, joka "ei jätä maan päälle ainoatakaan tasaista paikkaa, missä ei olisi verellä täytettyjä jälkiä."
Tuskin hän oli alkanut työnsä, kun tyhjän salin kajahtelevalla tiililattialla kuului askeleita. Hän tunsi ne ja rypisti kulmiaan kääntymättä ympäri.
Tulija oli Piero Soderini, yksi niitä ihmisiä, joista Niccolo Machiavelli oli sanonut, etteivät he ole kylmiä eikä kuumia, vaan haaleita, ei mustia eikä valkeita, vaan harmaita. Firenzen kansalaiset, rikastuneitten rihkamakauppiasten jälkeläiset, jotka olivat kohonneet ylhäisöksi, olivat valinneet hänet tasavallan johtajaksi, koska hän ei ollut ketään muita ylhäisempi ja oli täydellisen keskinkertaisuuden perikuva, josta ei kenenkään tarvinnut välittää ja joka ei ollut kenellekään vaarallinen. He olivat toivoneet saavansa hänestä kuuliaisen välikappaleen. Mutta he erehtyivät. Soderini osoittautuikin köyhien ystäväksi, kansan puolustajaksi. Tätä ei muuten kukaan pitänyt sen suurempana asiana. Hän oli joka tapauksessa liian vähäpätöinen henkilö. Hänellä ei ollut valtiomiehen lahjoja, vaan virkamiehen uutteruutta, ei terävää älyä, vaan tervettä järkeä, ei hyveitä, vaan hyväntahtoisuutta. Kaikki tiesivät, että hänen puolisonsa, kopea ja ylpeä madonna Argentina, ei salannut halveksumista, jota hän tunsi miestään kohtaan, eikä nimittänyt häntä muuksi kuin "rotakseen". Ja messer Piero muistutti todellakin vanhaa, kunnianarvoisaa kansliarottaa. Hänellä ei edes ollut sitä oveluutta ja synnynnäistä konnamaisuutta, jotka ovat yhtä välttämättömiä hallitusmiehelle kuin rasva koneen pyörille. Tasavaltalaisessa rehellisyydessään hän oli kuiva, luja, suora ja pölkkymäinen, – niin lahjomaton ja puhdas, että hän Machiavellin sanojen mukaan "haisi saippualta niinkuin äsken pesty vaate". Hän tahtoi rakentaa sovintoa kaikkien välille ja ärsytti sillä tavoin kaikkia. Rikkaille hän ei ollut mieleen, mutta köyhiä hän ei saanut auttaneeksi. Hän istuutui aina kahden tuolin väliin, oli aina kahden tulen välissä. Hän oli kultaisen keskitien marttyyri. Kerran Machiavelli, jota Soderini suosi, sepitti hänestä epigrammin hautakirjoituksen muotoon:
Kun kuoloon vaipui Piero Soderini,
Niin sielu aikoi mennä helvettiin.
"Ei sinne, hölmö!" – huusi silloin Pluto.
– "Saat mennä pikku lasten osastoon!"Kun Leonardo otti vastaan tilauksen, niin hänen täytyi allekirjoittaa hyvin ankara välipuhe, jossa määrättiin sakkoja pienimmästäkin viivytyksestä yli määräajan. Jalot signorit pitivät kiinni eduistaan pikkukauppiasten tavoin. Soderini, joka oli suuri virkakirjeitten ihailija, ikävystytti häntä vaatimalla tiliä jokaisesta rovosta, joka oli annettu valtion rahastosta telineitten rakentamiseen sekä vernissan, soodan, kalkin, värien, liinaöljyn ja muiden pikkutarpeiden ostamiseen. Ei koskaan ollut Leonardo "tyrannien" palveluksessa ollessaan, kuten gonfalonieerin oli tapana halveksivasti sanoa, Moron ja Cesaren hovissa tuntenut olevansa sellaisessa orjuudessa kuin palvellessaan kansaa vapaassa tasavallassa, jossa vallitsi tasa-arvoisuus kansalaisten kesken. Ja pahinta kaikesta oli se, että messer Pierolla, kuten useimmilla sellaisilla ihmisillä, joilta puuttuu sekä kykyä että tietoja taiteen ymmärtämiseen, oli suuri halu antaa neuvoja taiteilijoille.
Soderini kysyi Leonardolta rahoja, joilla oli määrä ostaa kolmekymmentäviisi naulaa aleksandrialaista valkoväriä ja joita ei ollut laskussa. Taiteilija tunnusti, ettei hän ollut ostanut valkoväriä eikä muistanut, mihin oli käyttänyt rahat, ja tarjoutui maksamaan ne takaisin valtion rahastoon.
"Eihän toki, hyvänen aika, messer Leonardo! Minähän mainitsin niistä muuten vain, järjestyksen ja säntillisyyden vuoksi. Älkää olko ankara meitä kohtaan. Näettehän itse, että me olemme vähäväkisiä, ahtaissa oloissa eläviä ihmisiä. Kenties meidän säästäväisyytemme näyttää teistä saituudelta niin mahtavien herrain kuin Sforzan ja Borgian anteliaisuuden rinnalla. Mutta minkäpä sille voi? Täytyy panna suu säkkiä myöten. Emmehän me ole itsevaltiaita, vaan ainoastaan kansan palvelijoita, ja olemme velvolliset tekemään sille tilin joka soldosta, sillä kuten itse tiedätte, valtion rahasto on pyhä, siinä on lesken ropo ja rehellisen työmiehen hiki ja sotamiehen veri. Ruhtinas on yksi, meitä sitävastoin on monta, ja me olemme kaikki saman arvoisia lain edessä. Niin se on, messer Leonardo! Tyrannit maksoivat teille kullassa, me sen sijaan vaskessa. Mutta eikö vapauden vaski ole parempi kuin orjuuden kulta, ja eikö rauhallinen omatunto ole parempi kuin mikään rahapalkinto?..."
Taiteilija kuunteli ääneti ja sen näköisenä kuin olisi samaa mieltä. Hän odotti Soderinin puheen loppumista surumielisen alistuvaisena, kuten vaeltaja maantiellä, kun tuuli kietoo hänet pölypilveen, odottaa pää alas painettuna ja silmiään siristellen pölyn laskeutumista. Noissa tavallisten ihmisten tavallisissa ajatuksissa tunsi Leonardo sokean, kuuron, järkähtämättömän voiman, vastustamattoman kuin luonnon voimat, ja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät sangen typeriltä, niin hänet kuitenkin, kunhan ajatteli niitä syvemmin, valtasi tunne, kuin hän olisi katsonut kamalaan tyhjyyteen, päätä pyörryttävään kuiluun.
Soderini viehättyi puhumaan. Hän tahtoi saada vastustajan väittelemään kanssaan. Satuttaakseen häntä arimpaan kohtaan hän rupesi puhumaan maalaustaiteesta.
Hän pani silmilleen hopeasankaiset pyöreät silmälasit ja alkoi arvokkaan näköisenä kuten asiantuntija tarkastella kuvan valmista osaa.
"Erinomaista! Ihmeteltävää! Mikä oivallinen lihasten muodostelu, mikä perspektiivin ymmärtäminen! Ja hevoset, hevoset – ne ovat ilmi eläviä!"
Sen jälkeen hän katsahti taiteilijaan silmälasien yli hyvänsuovasti ja ankarasti kuten opettaja lahjakkaaseen, mutta ei tarpeeksi ahkeraan oppilaaseen:
"Mutta sittenkin messer Leonardo, minä sanon nytkin sen, minkä jo monesti olen sanonut: jos te lopetatte niinkuin olette alkanut, niin kuva tulee tekemään liian raskaan ja painostavan vaikutuksen. Älkää suuttuko minuun, arvoisa ystäväni, avomielisyyteni tähden, minähän aina sanon ihmisille totuuden suoraan, – toista me olimme toivoneet..."
"Mitä te sitten olitte toivoneet?" kysyi taiteilija aran uteliaasti.
"Sitä, että te ikuistaisitte tulevien polvien nähtäväksi tasavallan sotamaineen, kuvaisitte sankariemme ikimuistettavat urotyöt – jotakin sellaista, ymmärrättehän, joka kohottaa ihmisten mieliä ja näyttää heille jalon esimerkin isänmaanrakkaudesta ja kansalaishyveistä. Olkoonpa että sota todellisuudessa on sellainen, jollaiseksi te sen olette kuvannut. Mutta minä kysyn teiltä, messer Leonardo, miksi ei voisi tehdä jalommiksi ja kauniimmiksi taikka ainakin lieventää muutamia äärimmäisyyksiä, sillä kohtuushan on tarpeen kaikessa. Kenties minä erehdyn, mutta minusta näyttää taiteilijan todellinen tehtävä olevan juuri siinä, että hän opettamalla ja johtamalla tuottaa hyötyä kansalle..."
Päästyään puhumaan kansan hyödystä hän ei enää voinut pysähtyä. Terveen järjen innostus hehkui hänen silmissään. Sanojen yksitoikkoinen kaiku muistutti pisaraa, joka itsepintaisesti putoilemalla kovertaa kiven.
Taiteilija kuunteli ääneti, tyrmistyneenä. Ja kun hän toinnuttuaan koetti ymmärtää, mitä tuo nuhteeton mies oikeastaan ajattelee taiteesta, niin hän tunsi ahdistusta, aivan kuin hän olisi astunut ahtaaseen, pimeään huoneeseen, joka oli täpö täynnä ihmisiä ja jossa oli niin ummehtunut ilma, ettei siinä voinut olla hetkeäkään tukehtumatta.
"Taide, josta ei ole hyötyä kansalle", puhui messer Piero, "on tyhjäntoimittajien huvitus, rikasten kunnianhimoisten oikkujen tyydytys taikka tyrannien ylellisyystavara. Eikö niin, arvoisa ystäväni?"
"Niinpä kyllä", myönsi Leonardo ja lisäsi tuskin huomattava nauru silmissään:
"Tiedättekö mitä, Signore? Saadaksemme vanhan kiistamme päättymään meidän olisi tehtävä seuraavalla tavalla: annettakoon tässä samaisessa neuvoston istuntosalissa Firenzen kansalaisten ratkaista yleisessä kansankokouksessa valkeilla ja mustilla palloilla ja äänten enemmistöllä, voiko kuvani tuottaa kansalle hyötyä vai eikö. Tästä on kaksi etua: ensiksikin matemaattinen varmuus, kun ei tarvitse tehdä muuta kuin laskea äänet saadakseen tietää totuuden. Toiseksi voi jokainen kokenut ja viisas mies erehtyä, jos hän on yksin, kun taas kymmenen tahi kaksikymmentä tuhatta tietämätöntä ja tyhmää ihmistä, jotka ovat kokoontuneet yhteen, eivät voi erehtyä, sillä kansan ääni on Jumalan ääni."
Soderini ei heti ymmärtänyt. Hän tunsi niin suurta kunnioitusta valkeitten ja mustien pallojen pyhyyttä kohtaan, ettei hänelle johtunut mieleenkään, että kukaan saattaisi tehdä pilaa niiden pyhästä salaperäisyydestä. Mutta kun hän viimein ymmärsi, niin hän loi taiteilijaan tylsää ihmettelyä ilmaisevan, miltei pelästyneen katseen, ja hänen pienet, likinäköiset, pyöreät silmänsä alkoivat pyöriä ja vilkuilla kuin rotalla, joka tuntee kissan lähestyvän.
Hän tointui kuitenkin pian hämmästyksestään. Gonfalonieerilla oli syntyperäinen taipumus pitää yleensä kaikkia taiteilijoita ihmisinä, joilla ei ole tervettä järkeä, eikä hän senvuoksi loukkaantunut Leonardon pilasta.
Mutta messer Piero tunsi mielensä murheelliseksi. Hän piti itseään tämän miehen hyväntekijänä, koska hän huolimatta siitä, että huhuttiin Leonardon olevan valtionkavaltajan ja valmistaneen isänmaan viholliselle Cesare Borgialle sotakarttoja Firenzen ympäristöistä, oli jalomielisesti ottanut hänet tasavallan palvelukseen toivoen voivansa vaikuttaa taiteilijaan hyvää ja saavansa hänet katumaan.
Muuttaen keskustelun aihetta ilmoitti messer Piero, asiallisen näköisenä ja esiintyen esimiehen tavoin, muun muassa sen, että Michelangelo Buonarroti oli saanut tehtäväkseen maalata sotakuvan saman neuvossalin vastakkaiselle seinälle, sanoi kuivasti jäähyväiset ja poistui.
Taiteilija katsoi hänen jälkeensä: tuo harmaa, vääräsääri, köyryselkäinen mies muistutti kaukaa vielä enemmän rottaa.
III
Tultuaan ulos Palazzo Vecchiosta Leonardo pysähtyi torille Michelangelon Davidin eteen.
Täällä, Firenzen raatihuoneen portilla, seisoi ikäänkuin vahdissa tuo valkeasta marmorista valmistettu jättiläinen, jonka piirteet eroittautuivat vakavan ja kaunismuotoisen tornin tummasta kivestä.
Paljas, keskenkasvuinen ruumis on laiha. Oikea käsi, jossa on linko, riippuu alaspäin, niin että suonet ovat pullistuneet; vasemmassa, joka on kohotettu rinnan kohdalle, on kivi. Kulmakarvat ovat yhteen vedetyt ja katse suunnattu etäisyyteen kuten ihmisellä, joka tähtää. Matalan otsan yläpuolella ovat kiharat seppeleen tavoin kietoutuneet toisiinsa.
Ja Leonardo muisti ensimmäisen Samuelin Kirjan sanat:
"David sanoi Saulille: palvelijasi kaitsi isänsä lampaita, ja kun tuli jalopeura tai karhu ja vei lampaan laumasta, niin minä juoksin sen perässä ja löin sen ja tempasin sen siltä kidasta ulos. Ja kun se karkasi minua vastaan, tartuin minä sen partaan ja löin sen kuoliaaksi. Näin on palvelijasi lyönyt sekä jalopeuran että karhun: niin on tämä ympärileikkaamaton filistealainen oleva kuin yksi niistä. – Ja hän otti sauvansa käteensä ja valitsi ojasta viisi sileää kiveä, pani ne paimenkukkaroon säkkiin, joka hänellä oli ja linko hänen kädessänsä: ja kävi filistealaista vastaan. Filistealainen sanoi Davidille: olenko minä koira, että tulet minua vastaan sauvoilla? Ja David sanoi: et, vaan huonompi kuin koira. Tänä päivänä antaa Herra sinut minun käsiini, että minä lyön sinut ja otan pääsi sinulta pois ja annan ruumiisi ja filistealaisten ruumiit taivaan linnuille ja kedon pedoille; että kaikki maan asuvaiset saavat tietää Israelilla olevan Jumalan."
Torilla, jossa Savonarola oli poltettu, näytti Michelangelon David siltä profeetalta, jota Girolamo turhaan oli kutsunut, siltä sankarilta, jota Machiavelli odotti.
Tässä kilpailijansa teoksessa Leonardo tunsi sielun, joka kenties oli hänen henkensä veroinen, mutta ikuisesti sen vastakohta, niinkuin toiminta on mietiskelyn, intohimo himottomuuden, myrsky tyvenen vastakohta. Ja tuo outo voima veti häntä puoleensa, herätti hänessä uteliaisuutta ja halua päästä lähemmäksi sitä oppiakseen tuntemaan sen perin pohjin.
Maria del Fiore kirkon rakennusainevarastoissa Firenzessä oli äärettömän suuri möhkäle valkoista marmoria, jonka taitamaton kuvanveistäjä oli pilannut. Parhaat mestaritkaan eivät siitä huolineet, arvellen ettei se enää kelvannut mihinkään.
Kun Leonardo tuli Roomasta, tarjottiin sitä hänelle. Mutta sillä välin kun hän tavallisella hitaudellaan tuumi, mittaili, puhdisteli ja epäröi, otti toinen taiteilija, häntä kaksikymmentäkolme vuotta nuorempi Michelangelo Buonarroti, vastaan tilauksen ja sai uskomattoman nopeasti, työskentelemällä öisinkin tulen valossa, jättiläisensä valmiiksi kahdessakymmenessäviidessä kuukaudessa. Kuusitoista vuotta oli Leonardo valmistanut Sforzan muistopatsasta, savikolossia, eikä hän uskaltanut edes ajatellakaan, kuinka paljon aikaa hän olisi tarvinnut Davidin kokoisen marmorimöhkäleen muovailemiseen.
Firenzeläiset julistivat Michelangelon kuvanveistotaiteessa Leonardon kilpailijaksi. Ja Buonarroti oli empimättä ottanut vastaan taisteluhaasteen.
Ryhtymällä nyt valmistamaan sotakuvaa neuvossalin seinälle, vaikka hän tähän saakka tuskin oli pitänyt sivellintä kädessään, uhkarohkeudella, joka saattoi näyttää mielettömältä, hän nyt alkoi kilpailun Leonardon kanssa maalaustaiteessakin.
Kuta suurempaa lempeyttä ja hyväntahtoisuutta kilpailija osoitti, sitä säälimättömämmäksi kävi Buonarrotin viha. Leonardon rauhallisuus näytti hänestä halveksumiselta. Sairaloisen epäluuloisesti hän kuunteli juoruja, etsi riidan aiheita ja käytti jokaista tilaisuutta haavoittaakseen vihollistaan.
Kun David oli valmistunut, niin signoret kutsuivat Firenzen parhaat maalarit ja kuvanveistäjät neuvottelemaan siitä, minne se olisi asetettava. Leonardo yhtyi arkkitehti Giuliano da San Gallon mielipiteeseen, että jättiläinen oli pystytettävä Signorian torille Loggia Orcagnan keskimäisen holvikaaren alle. Saatuaan tämän tietää Michelangelo selitti Leonardon tahtovan kateudesta piiloittaa Davidin kaikkein pimeimpään nurkkaan, ettei aurinko koskaan valaisisi marmoria eikä kukaan saisi sitä nähdä.
Leonardon ateljeessa, mustaseinäisessä pihassa, jossa hän maalasi Giocondan muotokuvaa, tuli kerran tavanmukaisessa kokouksessa, jossa oli läsnä monta mestaria, muun muassa veljekset Pollajuolo, ukko Sandro Botticelli, Filippino Lippi ja Peruginon oppilas Lorenzo di Credi, puheeksi kysymys, mikä taidelaji on korkeampi, kuvanveisto vaiko maalaus – mieluinen väittelyn aihe sen ajan taiteilijain kesken.
Leonardo kuunteli ääneti. Mutta kun hänen mielipidettään kysyttiin, niin hän sanoi:
"Minun mielestäni on taide sitä täydellisempää, kuta enemmän se eroaa käsityöstä."
Ja kaksimielinen, hiipivä hymy huulillaan, niin että oli vaikea päättää, puhuiko hän tosissaan vai leikillään, hän lisäsi:
"Pääeroitus näiden kahden taidelajin välillä on siinä, että maalaaminen vaatii suurempia henkisiä ponnistuksia, kuvanveisto ruumiillisia. Kuvanveistäjä vapauttaa vähitellen kuvan, joka hedelmän sydämen tavoin on suljettu karkeaan ja kovaan kiveen, hakaten sen esille marmorista taltan ja vasaran iskuilla, ponnistaen kaikki ruumiinvoimansa, uupuen kuin päiväpalkkalainen ja märkänä hiestä, joka sekaantuu pölyyn ja muuttuu liaksi. Hänen kasvonsa ovat likaiset ja valkean marmorijauhon peitossa aivan kuin leipurilla, vaatteita peittävät lumen tavoin marmorihiukkaset, koko talo on täynnä kiviä ja pölyä. Maalari taas istuu kaikessa rauhassa ateljeessaan kauniissa puvussa ja sivelee kevyellä siveltimellä miellyttäviä värejä. Hänen talonsa on valoisa, puhdas, täynnä ihania kuvia. Siellä vallitsee aina hiljaisuus, ja hänen työtään sulostuttaa soitanto, keskustelu taikka lukeminen, joita ei estä kuulemasta vasarain kalske eivätkä muut epämiellyttävät äänet."
Leonardon sanat kerrottiin Michelangelolle, joka otti ne itseensä, mutta tukahutti suuttumuksensa, kohautti vain olkapäitään ja lausui myrkyllisesti naurahtaen:
"Koettakoon vaan messer da Vinci, ravintolan palvelijattaren äpäräpoika, tekeytyä hienoksi ja herrasmaiseksi. Minä, vanhan suvun jälkeläinen, en häpeä työtäni, ja kuten päivätyöläinen minä en halveksi hikeä enkä likaa. Mitä taasen tulee kuvanveiston tahi maalaustaiteen etevämmyyteen, niin on mieletöntä kiistellä siitä: kaikki taiteet ovat yhdenarvoisia, sillä ne pulppuavat samasta lähteestä ja pyrkivät samaan päämäärään. Ja jos se, joka väittää, että maalaustaide muka on jalompaa kuin kuvanveisto, tuntee yhtä hyvin muitakin asioita, joita hän ottaa arvostellakseen, niin tokkopahan hän ymmärtänee niitä sen enempää kuin minun kyökkipiikani."
Kuumeentapaisella kiireellä ryhtyi Michelangelo valmistamaan kuvaa neuvossalin seinälle haluten saavuttaa kilpailijansa, mikä muuten ei ollutkaan vaikeata.
Hän valitsi kohtauksen sodasta pisalaisia vastaan. Firenzeläiset sotamiehet uivat kuumana kesäpäivänä Arnossa. Äkkiä hälyytetään – viholliset ovat ilmestyneet näkyviin. Sotamiehet kiiruhtavat rannalle, nousevat vedestä, ja uskollisina velvollisuudelleen vetävät ylleen hikiset, pölyiset vaatteet ja pukeutuvat vaskisiin, auringon kuumentamiin haarniskoihin ja panssareihin.
Näin Michelangelo vastakohdaksi Leonardon taululle ei esittänyt sotaa järjettömänä teurastuksena, "petomaisimpana kaikista typeryyksistä", vaan miehuullisena urotyönä, ikuisen velvollisuuden täyttämisenä, sankarien taisteluna synnyinmaan kunnian ja suuruuden puolesta.
Tätä Leonardon ja Michelangelon kaksintaistelua seurasivat firenzeläiset yhtä uteliaina kuin väkijoukko katselee kiihoittavia näytelmiä. Ja kun kaikki, mihin ei ollut sekoitettu politiikkaa, tuntui heistä yhtä mauttomalta kuin ruoka ilman suolaa ja pippuria, niin he kiiruhtivat selittämään, että Michelangelo puolusti tasavaltaa Medicejä vastaan. Ja kiista, joka nyt oli tullut kaikkien tajuttavaksi, puhkesi uuteen voimaan, siirtyi kodeista kaduille ja toreille, ja siihen ottivat osaa ne, joilla ei ollut mitään tekemistä taiteen kanssa. Leonardon ja Michelangelon teokset tulivat kahden toisilleen vihamielisen leirin sotalipuiksi.
Asiat menivät niin pitkälle, että tuntemattomat ihmiset alkoivat öiseen aikaan heitellä kiviä Davidia vastaan. Ylhäiset kansalaiset syyttivät tästä kansaa, kansan johtajat ylhäisöä, taiteilijat Peruginon oppilaita, joka äskettäin oli avannut ateljeen Firenzessä, ja Buonarroti taas julisti gonfalonieerin läsnä ollessa, että Leonardo oli palkannut ne roistot, jotka olivat viskelleet kivillä Davidia.
Ja monet uskoivat tätä taikka olivat ainakin uskovinaan.
Kerran maalatessaan Giocondan muotokuvaa – ateljeessa ei silloin ollut muita kuin Giovanni ja Salaino – sanoi Leonardo mona Lisalle, kun tuli puhe Michelangelosta:
"Minusta tuntuu toisinaan siltä, että jos puhuisin hänen kanssaan katsoen silmästä silmään, niin kaikki selviäisi itsestään eikä tästä tyhmästä riidasta jäisi jälkiäkään: hän ymmärtäisi, etten minä ole hänen vihollisensa ja ettei kukaan ihminen voisi häntä rakastaa niinkuin minä..."
Mona Lisa pudisti päätään:
"Onkohan todellakin niin, messer Leonardo? Ymmärtäisiköhän hän?"
"Ymmärtäisi", huudahti taiteilija, "sellainen mies ei voi olla ymmärtämättä! Koko onnettomuus on siinä, että hän on liian arka eikä luota itseensä. Hän kärsii, kadehtii ja pelkää sentähden, ettei hän vielä tunne itseään. Se on sulaa mielettömyyttä! Minä sanoisin hänelle kaikki, ja hän rauhoittuisi. Tarvitseeko hänen pelätä minua? Tiedättekö, madonna, – kun äskettäin näin hänen piirustuksensa uiviin sotamiehiin, niin en uskonut silmiäni. Ei kukaan osaa aavistaakaan, mikä hän on ja mikä hänestä tulee. Minä tiedän, että hän jo nyt on minun veroiseni ja voimakkaampikin, niin, niin, minä tunnen sen, voimakkaampi minua!..."
Mona Lisa loi häneen katseen, joka Giovannista näytti kuvastunen tavoin heijastavan Leonardon katseen, ja hymyili hiljaista ja omituista hymyä.
"Messere", lausui hän, "muistatteko sen paikan raamatussa, jossa Jumala puhuu profeetta Eliaalle, joka oli paennut jumalatonta kuningas Ahabia Horebin vuorelle: 'Mene ulos ja asetu vuorelle Herran kasvojen eteen. Ja Herra on kulkeva ohi, ja suuri ja väkevä tuuli, joka halkaisee vuoret ja murskaa kalliot, käy Herran edellä; mutta Herra ei ole tuulessa. Tuulen jälkeen tulee maanjäristys, mutta ei Herra ole maanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen seuraa tuli, mutta Herra ei ole tulessa. Tulen jälkeen tulee vieno tuulen hyminä – ja siinä on Herra.' Kenties messer Buonarroti on voimakas kuin myrskytuuli, joka halkaisee vuoret ja murskaa kalliot Herran edessä. Mutta hänessä ei ole hiljaisuutta, jossa on Herra. Ja hän tietää sen ja vihaa teitä sentähden, että te olette voimakkaampi häntä – niinkuin tyven on voimakkaampi myrskyä."
Brancacci kappelissa vanhassa toisella puolen jokea olevassa Maria del Carmine kirkossa, jossa Tommaso Masaccion kuuluisat freskot olivat, – tuossa Italian kaikkien suurten mestarien koulussa, jossa Leonardokin aikoinaan oli opiskellut – näki Leonardo kerran tuntemattoman nuorukaisen, melkein pojan vielä, joka tutki ja jäljensi noita freskoja. Hänen yllään oli värien tahraama, vanha, musta liivi, ja hänen alusvaatteensa olivat puhtaat, mutta karkeat ja arvattavasti kotikutoiset. Hän oli korkeakasvuinen ja notkea; hoikka kaula oli tavattoman valkea, hieno ja pitkä niinkuin vähäverisillä tytöillä; kasvot, jotka olivat soikeat kuin muna ja läpikuultavat, olivat kauniit, mutta niissä oli jonkun verran kiemailua ja imelyyttä; suurissa, mustissa silmissä, jotka olivat kuin Umbrian talonpoikaisnaisilla, joita Perugino oli käyttänyt madonniensa malleina, ei kuvastunut ajatusta, ne olivat syvät ja tyhjät kuin taivas.
Jonkun ajan kuluttua Leonardo kohtasi uudestaan tämän nuorukaisen Maria Novella luostarissa, Paavin salissa, jossa oli näytteillä Anghiarin taistelun kartongi. Nuorukainen tutki ja piirusti sitä yhtä hartaasti kuin Masaccion freskoja. Luultavasti hän nyt jo tunsi Leonardon ulkomuodolta ja kiinnitti häneen katseensa nähtävästi haluten puhutella häntä, mutta uskaltamatta sitä tehdä.
Leonardo tämän huomattuaan meni itse hänen luokseen. Hätäillen, hämillään ja punastuen, mielistelevin sanoin, jotka tuntuivat hiukan tunkeilevilta, mutta olivat lapsellisen viattomia, nuorukainen selitti hänelle pitävänsä häntä opettajanaan, suurimpana Italian mestareista, ja ettei Michelangelo ole kelvollinen päästämään auki kengännauhojakaan Herran ehtoollisen luojalta.
Vielä muutamia kertoja kohtasi Leonardo tuon nuorukaisen, keskusteli kauan hänen kanssaan, tarkasteli hänen piirustuksiaan, ja kuta enemmän hän oppi häntä, tuntemaan, sitä varmemmin hän tuli vakuutetuksi siitä että tästä nuoresta miehestä oli tuleva suuri mestari.
Hän oli herkkä ja altis vaikutuksille kuin nainen, ja kaikki äänet herättivät hänessä vastakaikua; hän jäljitteli sekä Peruginoa että Pinturicchiota, jonka kanssa hän äskettäin oli työskennellyt Sienan kirjastossa, mutta erittäinkin Leonardoa. Mutta tuon kypsymättömyyden alla aavisti mestari hänessä piilevän tunteen tuoreuden, jollaista hän ei vielä ollut kenessäkään tavannut. Enimmän häntä kuitenkin ihmetytti se, että tämä poika tunkeutui taiteen ja elämän syvimpiin salaisuuksiin aivan kuin sattumalta ja tahtomattakaan sitä ja voitti helposti, aivan kuin leikkien, suurimmatkin vaikeudet. Kaikki hän sai ilmaiseksi, aivan kuin taiteessa ei häntä varten olisikaan olemassa niitä loppumattomia etsimisiä, vaivoja, ponnistuksia, horjumisia ja epäilyksiä, jotka olivat Leonardon koko elämän kiusana ja kirouksena. Ja kun opettaja puhui hänelle hitaasti edistyvän ja kärsivällisyyttä kysyvän luonnontutkimisen välttämättömyydestä sekä maalaustaiteen matemattisen täsmällisistä säännöistä sekä maalaustaiteen matemaattisen täsmällisistä säännöistä ja laeista, niin nuorukainen katsoi hänen silmiinsä suurilla, hämmästyneillä, ajatuksettomilla silmillään ilmeisesti ikävystyneenä ja kuunnellen tarkkaavaisesti vain kunnioituksesta mestaria kohtaan.
Kerran hänen suustaan pääsi sana, joka hämmästytti, melkeinpä pelästytti Leonardoa syvämietteisyydellään:
"Olen huomannut, ettei maalatessa tarvitse ajatella: silloin se onnistuu parhaiten."
Oli kuin tuo poika olisi koko olennollaan puhunut hänelle, että sitä yhteyttä, sitä täydellistä tunteen ja järjen, rakkauden ja tiedon sopusointua, joita hän oli etsinyt, – ei ensinkään ole eikä voi olla olemassa.
Ja nähdessään hänen lempeän, rauhallisen, ajatuksettoman selvyytensä Leonardo tunsi suurempia epäilyjä ja suurempaa pelkoa taiteen tulevista kohtaloista ja koko elämäntyönsä puolesta, kuin mitä hänessä herätti Buonarrotin suuttumus ja viha.
"Mistä sinä olet kotoisin, poikani?" kysyi hän häneltä, kun he taas kerran tapasivat toisensa. "Kuka on isäsi ja mikä on nimesi?
"Olen kotoisin Urbinosta", vastasi nuorukainen ystävällinen, hiukan typerä hymy huulillaan. "Isäni on maalari Giovanni Sanzio. Nimeni on Rafael."
IV
Näihin aikoihin oli Leonardon pakko erään tärkeän asian vuoksi poistua Firenzestä.
Muinaisista ajoista kävi tasavalta sotaa naapurikaupunkia Pisaa vastaan – loppumatonta, ankaraa sotaa, joka näännytti kumpaakin kaupunkia.
Kerran keskustellessaan Machiavellin kanssa kertoi taiteilija hänelle eräästä sotasuunnitelmastaan: olisi suunnattava Arnon vedet vanhasta uomastaan uuteen ja johdettava ne kanavien avulla Pisan luota Livornon soihin ja sillä tavoin saatava tämä piiritetty kaupunki antautumaan katkaisemalla sen yhteys meren kanssa ja estämällä muonan kuletus sinne. Niccolo, jota kaikki, mikä oli tavatonta, aina innostutti, mielistyi tähän tuumaan ja esitti sen gonfalonieerille, sai osaksi kaunopuheliaisuudellaan hänet vakuutetuksi ja innostutti hänet asiaan taitavasti kutkuttamalla messer Pieron itserakkautta, varsinkin kun viime aikoina monet olivat alkaneet Pisan sodan onnettomuuksista syyttää hänen vähälahjaisuuttaan, – osaksi hän taas petti hänet salaamalla suunnitelman todellisen kalleuden ja vaikeudet. Kun gonfalonieeri esitti tämän suunnitelman Kymmenen miehen neuvostolle, niin hän oli vähältä joutua naurun alaiseksi. Soderini loukkaantui, päätti näyttää, että hänellä on yhtä paljon tervettä järkeä kuin kenellä muulla tahansa, ja alkoi toimia niin tarmokkaasti, että saavutti tarkoituksensa vihamiestensä innokkaalla avustuksella, sillä nämä äänestivät ehdotuksen puolesta, joka heistä näytti mitä suurimmalta mielettömyydeltä, kukistaakseen messer Pieron. Leonardolta Machiavelli toistaiseksi salasi viekkautensa toivoen vastedes, kun hän lopullisesti oli saanut gonfalonieerin sotkeutumaan tähän asiaan, voivansa johtaa häntä mihin tahansa ja saavansa kaikki, mitä he tarvitsivat.
Alkupuuhat näyttivät lupaavilta. Veden pinta joessa aleni. Mutta pian ilmeni vaikeuksia, jotka vaativat yhä suurempia kuluja, ja säästäväiset signoret tinkivät joka kolikosta.
Kesällä 1505 kohosi joki suuren ukkossateen jälkeen yli äyräittensä ja särki osan padosta. Leonardo kutsuttiin työpaikalle.
Päivää ennen lähtöään palasi taiteilija kotiinsa Arnon toiselta puolen Machiavellin luota, jonka kanssa hän oli keskustellut tästä asiasta ja joka oli kauhistuttanut häntä tunnustuksillaan. Hän kulki Santa Trinità sillan yli Tornabuoni katua kohti.
Oli myöhä. Kulkijoita oli vähän. Hiljaisuutta häiritsi vain veden kohina myllyn sulussa Ponte alla Carrajan luona. Päivä oli ollut kuuma, mutta illan suussa oli satanut ja ilma oli muuttunut vilpoiseksi. Sillalla oli lämpimän kesäisen veden haju. Mustan San Miniato kukkulan takaa kohosi kuu. Oikealla, Ponte Vecchion rannalla, kuvastuivat pienet, vanhat talot, joiden epätasaisia, ulkonevia osia kannattivat väärät tukipylväät, tummanvihertävään veteen, jonka pato oli saanut pysähtymään hiljaa paikoilleen. Vasemmalla Monte Albanon sinipunervien ja pehmeitten etumaisten kukkulain yläpuolella värisi yksinäinen tähti.
Firenzen hahmopiirteet kuvastuivat puhdasta taivasta vasten muistuttaen vanhanaikaisten kirjojen himmeälle kultapohjalle painettuja kansikuvia, – se oli kuva, joka oli ainoa laatuaan koko maailmassa ja tuttu kuin elävät ihmiskasvot: ensiksikin pohjoisessa vanha Santa Crocen kellotapuli, sitten suora, kaunis ja ankarapiirteinen Palazzo Vecchion torni, valkea, marmorinen Campanilla Giotto ja Maria del Fioren punertava, tiilinen kupukatto, joka oli kuin jättiläiskokoinen, vielä aukeamaton punainen liljankukka vanhoissa vaakunoissa. Koko Firenze iltaruskon ja kuutamon valossa oli kuin äärettömän iso, tumma, hopealle hohtava kukka.
Leonardo oli huomannut, että joka kaupungilla samoin kuin jokaisella ihmiselläkin on oma tuoksunsa. Firenze tuoksahti kostealle pölylle, aivan kuin iriskukat, ja tähän tuoksuun sekaantui tuskin huomattava, raitis, hyvin vanhojen taulujen vernissan ja värien haju.
Hän ajatteli Giocondaa.
Hän tunsi melkein yhtä vähän hänen elämäänsä kuin Giovannikin. Häntä ei loukannut, vaan ihmetytti ajatus, että Giocondalla on mies, messer Francesco, laiha, pitkä mies, jolla on syylä vasemmassa poskessa ja tuuheat kulmakarvat, asiallinen mies, joka mielellään keskustelee sisilialaisen härkärodun hyvistä ominaisuuksista ja uudesta lammasnahkojen verosta. Oli hetkiä, jolloin Leonardo iloitsi Giocondan haaveellisesta ihanuudesta, joka oli vieras, kaukainen, olematon ja kuitenkin todellisempi kuin mikään muu; mutta oli toisiakin hetkiä, jolloin hän tunsi Giocondan elävän kauneuden.
Mona Lisa ei ollut niitä naisia, joita siihen aikaan nimitettiin "oppineiksi sankarittariksi". Hän ei koskaan tuonut esille kirjatietojaan. Sattumalta vain oli Leonardo saanut tietää, että hän luki latinaa ja kreikkaa. Hän käyttäytyi ja puhui niin yksinkertaisesti, että monet pitivät häntä vähemmän älykkäänä. Hänellä näytti todellakin Leonardon mielestä olevan sitä, mikä on syvempää kuin järkevyys, varsinkin naisen, nimittäin tietäjän viisautta. Hän löysi sanoja, jotka äkkiä tekivät hänet aivan kuin Leonardon omaiseksi, läheiseksi henkilöksi, läheisemmäksi kuin kukaan niistä, joita hän tunsi, ainoaksi, ikuiseksi ystäväksi ja sisareksi. Tällaisina hetkinä teki Leonardon mieli astua yli sen noidutun kehän, joka eroittaa mietiskelyn elämästä. Mutta hän tukahutti heti tämän halunsa, ja joka kerta kun hän ummisti silmänsä mona Lisan elävältä kauneudelta, tuli hänen aavekuvansa, jonka hän oli loihtinut kankaalle, yhä elävämmäksi, yhä todellisemmaksi.
Ja hänestä näytti kuin mona Lisa tietäisi sen ja alistuisi sekä auttaisi häntä – uhraisi itsensä omalle aavekuvalleen, antaisi hänelle sielunsa ja iloitsisi siitä.
Oliko se, mikä heitä yhdisti, rakkautta?
Vain ikävystymistä tahi naurua synnyttivät hänessä senaikuiset platoniset haaveet, taivaallisten rakastajain raukeat huokailut, imelät sonetit Petrarcan tyyliin. Yhtä vierasta oli hänelle sekin, mitä useimmat ihmiset nimittivät rakkaudeksi. Aivan samoin kuin hän ei syönyt lihaa, ei senvuoksi, että hän piti sitä kiellettynä, vaan siksi, että se oli hänestä vastenmielistä, hän pidättäytyi naisistakin, koska kaikki ruumiillinen omistaminen – niin hyvin avioliitto kuin salavuoteuskin – näytti hänestä ei synnilliseltä, vaan törkeältä. "Sukupuoliyhteys", kirjoitti hän anatomisissa huomautuksissaan, "ja sitä palvelevat ruumiinosat ovat niin rumia, että jos ei olisi kasvojen kauneutta, koristelua ja hekuman voimaa, niin ihmissuku kuolisi sukupuuttoon." Ja hän pysytteli kaukana tuosta "rumuudesta", urosten ja naarasten intohimoisesta taistelusta, samoin kuin ahdistavien ja ahdistettujen välisestä verisestä teurastuksesta, kiihottumatta, tuomitsematta ja puolustamatta. Hän tunnusti luonnollisen välttämättömyyden lain lemmen ja nälän taistelussa, mutta ei halunnut ottaa itse osaa tähän taisteluun, hän alistui toisen lain – rakkauden ja siveyden lain – alle.
Mutta jos hän olisi häntä rakastanutkin, niin olisiko hän voinut toivoa täydellisempää yhdistymistä rakastettuunsa kuin mitä oli noissa syvissä ja salaperäisissä hyväilyissä – kuolemattoman kuvan, uuden olennon luomisessa, joka sai alkunsa ja syntyi heistä, kuten lapsi syntyy isästä ja äidistä, ja oli yhtä kuin he molemmat yhdessä?
Ja kuitenkin hän tunsi, että tässäkin näin viattomassa liitossa piili vaara, ehkäpä suurempi kuin tavallisessa lihallisessa rakkaudessa. He kumpikin kulkivat pitkin kuilun reunaa siellä, missä ei kukaan vielä koskaan ollut kulkenut, ja he voittivat syvyyden houkutuksen ja vetovoiman. Heidän välillään oli liukkaita, läpikuultavia sanoja, joiden läpi kuulsi salaisuus niinkuin aurinko hohtaa kostean sumun läpi. Ja toisinaan hän ajatteli: mitä, jos sumu hälvenee ja pääsee loistamaan häikäisevä aurinko, jonka valossa salaisuudet ja valhekuvat katoavat? Mitä, jos jompikumpi heistä ei jaksa kestää, vaan astuu rajaviivan yli, ja mietiskely muuttuu elämäksi? Onko hänellä oikeus tutkia elävää sielua, ikuisen ystävättärensä ja sisarensa sielua, joka yksin on hänelle läheinen, yhtä intohimottomalla mielenkiinnolla kuin mekaniikan tahi matematiikan lakeja, myrkytetyn kasvin elämää tahi paloitellun ruumiin rakennetta? Eikö Gioconda suutu ja työnnä häntä luotaan vihan ja halveksumisen valtaamana, niinkuin tekisi jokainen muu nainen?
Ja hänestä tuntui toisinaan siltä kuin hän kuolettaisi Giocondan kamalalla ja hitaalla tavalla, ja hän kauhistui tämän alistuvaisuutta, joka oli yhtä rajaton kuin hänen oma hellä ja säälimätön tiedonhalunsa.
Vasta viime aikoina hän oli huomannut rajan, ymmärtänyt, että ennemmin tahi myöhemmin hänen on ratkaistava, mitä mona Lisa hänelle oli, elävä ihminenkö vaiko ainoastaan haavekuva, oman sielun heijastus naisellisen sulouden kuvastimessa. Hän toivoi vielä, että ero siirtää päätöksen teon jonkun verran tuonnemmaksi, ja hän melkein iloitsi siitä, että lähtee Firenzestä. Mutta nyt, kun ero oli käsissä, hän ymmärsi erehtyneensä, ymmärsi ettei se siirrä ratkaisua tuonnemmaksi, vaan jouduttaa sitä.
Näihin ajatuksiin vaipuneena hän huomaamattaan tuli autiolle syrjäkadulle, ja kun hän katsahti ympärilleen, niin hän ei heti tuntenut paikkaa, johon oli joutunut. Siitä päättäen, että talojen kattojen yli näkyi Giotton marmorinen kellotorni, hän ei ollut kaukana tuomiokirkosta. Kapean, pitkän kadun toinen puoli oli kokonaan mustan, läpinäkymättömän varjon peitossa, toinen puoli taas kirkkaan, melkein valkoisen kuutamon valaisema. Kaukaa hohti tulen liekki. Kulmaparvekkeen edessä, jonka yllä oli loiva tiilikatto ja jonka puolipyöreitä holvikaaria kaunismuotoiset patsaat kannattivat, lauloivat luutun säestyksellä serenaadia miehet, joiden kasvot olivat mustien naamarien peitossa ja jotka olivat puetut viittoihin. Leonardo kuunteli.
Se oli vanha Lorenzo il Magnificon sepittämä lemmenlaulu, jota ennen aikaan oli laulettu Bacchus-jumalan ja Ariadnen karvevaalikulkueessa, – äärettömän riemuitseva ja kuitenkin surumielinen lemmenlaulu, josta Leonardo piti, koska oli usein kuullut sen nuoruudessaan:
Quant'è bella giovenezza,
Che si fugge tuttavia.
Chi vuol esser lieto, sia –
Di doman non c'è certezza.
Nuoruus, riemun aika haihtuu.
Siispä laula, nauti siitä!
Laulut lakkaa, onni vaihtuu,
Huomiseen ei riemut riitä.Viimeinen säe synnytti hänen sydämessään epäselvää aavistusta.
Eikö kohtalo ollut lähettänyt hänelle juuri nyt, vanhuuden kynnyksellä, hänen maanalaiseen pimeyteensä ja yksinäisyyteensä läheisen, elävän sielun? Työntäisikö hän Giocondan luotaan, kieltäytyisikö taaskin kuten niin monta kertaa ennen elämästä mietiskelyn takia, uhraisiko uudestaan läheisen kaukaiselle, todellisen olemattomalle ja yksinomaan kauniille? Kumman hän valitsee – elävän vaiko kuolemattoman Giocondan? Hän tiesi, että valitsemalla näistä toisen hän menettää toisen, ja kumpikin oli hänelle yhtä kallis; hän tiesi myöskin, että täytyy valita, ettei enää voi viivytellä ja pidentää tätä rangaistusta. Mutta hänen tahtonsa oli voimaton. Eikä hän tahtonut eikä voinut päättää, mikä on parempi: kuolettaa elävä kuolemattoman takia vaiko kuolematon elävän tähden – se, joka on olemassa, vaiko se, joka tulee, aina olemaan taulun kankaalla?
Kuljettuaan vielä kaksi katua hän saapui talonisäntänsä Martellin talon luo.
Ovet olivat kiinni, tulet sammutetut. Hän nosti vasaran, joka riippui vitjoissa, ja iski rautakiskoon. Portinvartija ei vastannut – luultavasti hän nukkui tahi oli poissa. Iskujen ääni, jonka kiviportaitten kaikuvat holvit toistivat, haipui pois. Syntyi hiljaisuus. Kuun valo näytti tekevän sen vielä syvemmäksi.
Äkkiä kajahti raskaita, hitaita ja tasaisia, vaskelta helähtäviä ääniä – lähellä olevan tornin kello löi. Sen ääni puhui ajan äänettömästä ja uhkaavasta kulumisesta, pimeästä, yksinäisestä vanhuudesta, menneisyydestä, jota ei voi saada takaisin.
Ja kauan vielä värähteli ja häilyi äänettömässä kuutamossa viimeinen lyönti, milloin heikontuen milloin koventuen, ja tuntui kuin olisivat hajaantuvat ääniaallot toistelleet:
Di doman non c'è certezza.
V
Seuraavana päivänä saapui mona Lisa hänen ateljeehensa tavalliseen aikaan, mutta ensi kerran yksin ilman ainaista seuralaistaan sisar Camillaa. Gioconda tiesi, että tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa.
Oli aurinkoinen, häikäisevän kirkas päivä. Leonardo levitti kangaskatoksen, ja mustaseinäisen pihan täytti lempeä, hämärtävä valo – varjo, läpikuultava kuin vesi, – joka sai Giocondan kasvot esiintymään mitä kauneimpina.
He olivat yksin.
Leonardo teki työtään ääneti ja siihen kokonaan vaipuneena aivan rauhallisena ja muistamatta eilisiä ajatuksia kohta tapahtuvasta erosta sekä välttämättömästä vaalista, aivan kuin hänellä ei olisi ollut olemassakaan entisyyttä eikä tulevaisuutta ja niin kuin ajan kulku olisi pysähtynyt – aivan kuin Gioconda olisi aina istunut tuolla tavoin ja tulisi istumaankin hänen edessään hiljaa ja omituisesti hymyillen. Ja hän teki ajatuksissaan sen, mitä ei voinut tehdä elämässä: sulatti kaksi kuvaa yhdeksi, yhdisti todellisuuden ja heijastuksen – elävän ja kuolemattoman. Ja tämä tuotti hänelle suurta vapautuksen iloa. Hän ei nyt tuntenut sääliä Giocondaa kohtaan eikä pelännyt häntä. Hän tiesi, että Gioconda on alistuva loppuun asti – ottaa vastaan kaikki, kärsii kaikki, kuolee nurkumatta. Ja väliin hän katsoi Giocondaa yhtä uteliaana kuin niitä kuolemaantuomittuja, joita hän oli seurannut teloituspaikalle tutkiakseen viimeisiä tuskan värähdyksiä heidän kasvoissaan.
Äkkiä hänestä tuntui kuin olisi outo varjo elävästä ajatuksesta, jota hän ei ollut herättänyt ja jota hän ei tarvinnut, vilahtanut Giocondan kasvoilla niinkuin hengityksen sumuinen jälki kuvastimen pinnalla. Turvatakseen hänet tällaisilta, vetääkseen hänet uudelleen taikapiiriinsä ja karkoittaakseen tuon elävän varjon hän alkoi kertoa Giocondalle laulavalla ja käskevällä äänellä, jollaisella tietäjä lukee loitsujansa, yhtä niistä salaperäisistä, arvoituksen tapaisista kertomuksista, joita hän toisinaan kirjoitti muistiin päiväkirjoihinsa.
"Jaksamatta vastustaa haluani nähdä uusia, ihmisille tuntemattomia kuvia, joita luonto on luonut, ja pitkän aikaa vaellettuani paljaitten, synkkien kallioitten keskellä saavuin viimein Luolan luo ja pysähdyin epäröiden sen suulle. Mutta viimein tein päätökseni, kumarsin alas pääni, köyristin selkäni, asetin vasemman kämmeneni oikean jalan polvea vasten, varjostin oikealla kädellä silmiäni tottuakseni pimeyteen ja astuin sisälle sekä kuljin muutaman askeleen eteenpäin. Kulmat rypyssä ja silmiäni siristellen paremmin nähdäkseni minä monesti muutin suuntaa ja harhailin haparoiden pimeässä milloin sinne milloin tänne ja koetin jotakin nähdä. Mutta pimeys oli liian synkkä. Ja kun olin jonkun aikaa ollut siellä, niin minussa heräsi ja alkoi taistella kaksi tunnetta – pelko ja uteliaisuus; pelkäsin ryhtyä tutkimaan pimeätä Luolaa, mutta kysyin samalla uteliaana, eikö siinä mahdollisesti piile jokin ihmeellinen salaisuus?"
Hän vaikeni. Giocondan kasvoilta ei outo varjo ollut vieläkään kadonnut.
"Kumpi näistä kahdesta tunteesta sitten sai voiton?" kysyi hän.
"Uteliaisuus."
"Ja te saitte tietää Luolan salaisuuden?"
"Sain tietää sen, mitä voi tietoonsa saada."
"Ja kerrotte sen ihmisille?"
"Kaikkea ei voi kertoa enkä minä sitä osaakaan. Mutta minä tahtoisin istuttaa heihin niin voimakkaan tiedonhalun, että se aina voittaisi heidän pelkonsa."
"Entäpä jos tiedonhalu yksinään ei riitä, messer Leonardo", lausui Gioconda, ja hänen silmänsä välähtivät yhtäkkiä. "Mitä, jos tarvitaan jotakin muuta, suurempaa, ennenkuin voi päästä Luolan viimeisten ja ehkäpä ihmeellisimpien salaisuuksien perille?"
Ja hän katsoi Leonardoa silmiin hymyillen hymyä, jollaista tämä ei milloinkaan ollut nähnyt hänen huulillaan.
"Mitä sitten vielä tarvitaan?" kysyi Leonardo.
Gioconda oli vaiti.
Samassa tunkeutui hieno, terävä ja häikäisevä auringon säde kangaskatoksen kahden kaistaleen välisestä raosta. Vedenalainen hämärä kirkastui. Ja Giocondan kasvoilta hävisi lumous, jonka synnyttivät lempeät, kaukaisen soitannon kaltaiset kirkkaat varjot ja valohämy.
"Matkustatteko huomenna?" kysyi Gioconda.
"En, vaan tänä iltana."
"Minäkin matkustan kohta pois", sanoi Gioconda.
Leonardo katsahti häneen terävästi, tahtoi lisätä jotakin, mutta oli vaiti. Hän arvasi, että Gioconda matkustaa pois, jotta hänen ei tarvitsisi jäädä Firenzeen hänen poissa ollessaan.
"Messer Francesco", jatkoi mona Lisa, "matkustaa asioilleen Kalabriaan noin kolmeksi kuukaudeksi, syksyyn asti. Minä olen pyytänyt häntä ottamaan minut mukaansa."
Leonardo kääntyi ja katsahti harmistuneena, kulmakarvat rypyssä auringon terävää, ilkeätä ja rehellistä sädettä. Suihkulähteen vesisateet, jotka tähän saakka olivat olleet yksiväriset, elottoman ja haaveellisen valkoiset, loistivat nyt tämän elävän säteen niihin taittuessa mitä erilaisimmin taivaankaaren värein – elämän värein.
Ja äkkiä Leonardo tunsi palaavansa takaisin elämään – arkana, heikkona, surkuteltavana ja sääliväisenä.
"Ei se tee mitään", lausui mona Lisa, "vetäkää verho kiinni. Vielä ei ole myöhäistä. Minä en ole väsynyt."
"Ei, se on samantekevää. Riittää jo", sanoi Leonardo ja heitti pois siveltimen.
"Ettekö koskaan lopeta muotokuvaa?"
"Miksi niin?" lausui Leonardo kiireesti, aivan kuin pelästyneenä. "Ettekö te sitten enää takaisin palattuanne tule luokseni?"
"Tulen. Mutta kenties minä kolmen kuukauden kuluttua olen jo aivan toisenlainen ettekä te enää tunne minua. Itsehän te sanoitte, että ihmisten kasvot, naisten varsinkin, nopeasti muuttuvat..."
"Tahtoisin sen saada valmiiksi," lausui Leonardo hitaasti, aivan kuin itsekseen. "Mutta en tiedä. Minusta tuntuu toisinaan, ettei sitä, mitä tahdon, voi tehdä..."
"Ei voi?" ihmetteli Gioconda. "Muuten olen kuullut, että te ette koskaan tee mitään valmiiksi, koska tavoittelette mahdottomia..."
Näissä Giocondan sanoissa Leonardo kuuli, taikka ehkäpä vain luuli kuulevansa äärettömän lempeätä, valittavaa moitetta.
"Siinäpä se", ajatteli hän, ja häntä alkoi peloittaa.
Gioconda nousi ja lausui yksinkertaisesti kuten aina:
"No niin, on aika lähteä. Jääkää hyvästi, messer Leonardo. Onnea matkalle."
Leonardo kohotti silmänsä häneen – ja taaskin hän oli näkevinään Giocondan kasvoissa viimeisen toivottoman moitteen ja rukouksen.
Hän tiesi, että tämä hetki oli heille kummallekin ratkaiseva ja peruuttamaton kuin kuolema. Hän tiesi, ettei saa vaieta. Mutta kuta enemmän hän pinnisti tahtoaan löytääkseen ratkaisun ja sanan, sitä selvemmin hän tunsi voimattomuutensa ja ylipääsemättömän kuilun heidän välillään, joka yhä syveni. Ja mona Lisa hymyili hänelle entistä hiljaista ja kirkasta hymyään. Mutta nyt hänestä näytti tuo hiljaisuus ja kirkkaus muistuttavan kuolleitten hymyilyä.
Hänen sydäntään kouristi ääretön, sietämätön säälin tunne, joka teki hänet vielä voimattomammaksi.
Mona Lisa ojensi hänelle kätensä, ja hän suuteli ääneti tätä kättä – ensimmäisen kerran koko heidän tuttavuutensa aikana. Samalla hetkellä hän tunsi, että Gioconda nopeasti kumartui ja kosketti huulillaan hänen hiuksiaan.
"Jumala suojelkoon teitä!" sanoi mona Lisa yhtä yksinkertaisesti kuin ennenkin.
Kun Leonardo heräsi ajatuksistaan, oli Gioconda jo poissa. Ympärillä oli kesäisen keskipäivän kuolonhiljaisuus, joka on uhkaavampi synkimmänkin sydänyön äänettömyyttä.
Ja aivan samoin kuin yölläkin, mutta vielä uhkaavampina ja juhlallisempina kajahtivat hitaat ja säännölliset, vaskelta helisevät äänet – kellon lyönnit läheisessä tornissa. Ne puhuivat ajan äänettömästä ja peloittavasta rientämisestä, synkästä, yksinäisestä vanhuudesta, menneisyydestä, jota ei saa takaisin.
Pitkän aikaa vielä värähteli yhä heiketen viimeinen ääni ja näytti toistelevan:
Di doman non c'è certezza.
VI
Suostuessaan ottamaan osaa töihin, joiden tarkoituksena oli johtaa Arno pois Pisan luota, oli Leonardo melkein vakuutettu siitä, että tämä sotatoimi ennemmin tahi myöhemmin tuo mukanaan toisen, rauhallisemman ja arvokkaamman.
Jo nuoruudessaan hän oli unelmoinut kanavan rakentamisesta, joka tekisi Arnon haaksikululle sopivaksi Firenzestä Pisan mereen asti ja kastelemalla peltoja hedelmöittävällä vesisuoniverkolla sekä kohottamalla maan hedelmällisyyttä muuttaisi Toscanan yhdeksi ainoaksi kukoistavaksi puutarhaksi. "Prato, Pistoia, Pisa, Lucca", kirjoitti hän muistiinpanoissaan, "voisivat ottamalla osaa tähän yritykseen, kohottaa vuotuisen tavaraliikkeensä 200,000 tukaatilla. Se, joka osaa johtaa Arnon vesiä pohjalla ja pinnalla, saa jokaisesta neliösylestä maata aarteen."
Leonardosta näytti, että nyt vanhuuden lähestyessä kohtalo antaa hänelle kenties viimeisen tilaisuuden panna kansan palveluksessa toimeen sen mikä ei hänelle onnistunut ruhtinasten palveluksessa – näyttää ihmisille tieteen vallan luonnon yli.
Kun Machiavelli oli tunnustanut hänelle pettäneensä Soderinin, salanneensa suunnitelman todelliset vaikeudet ja saaneensa hänet vakuutetuksi, että kolmekymmentä tahi neljäkymmentä tuhatta työpäivää riittäisi, niin Leonardo, joka ei tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen, päätti ilmoittaa gonfalonieerille asian oikean laidan ja esitti laskelman, jossa hän osoitti, että kahden kanavan rakentamiseen, jotka johtaisivat veden Livornon suohon asti ja olisivat 7 jalkaa syvät sekä 20 ja 30 jalkaa leveät edustaen 800,000 neliökyynärän laajuista aluetta, tarvitaan vähintään 200,000 työpäivää ja kenties enemmänkin riippuen maaperän laadusta. Signoret kauhistuivat. Kaikilta puolin sateli syytöksiä Soderinia vastaan; ei voitu käsittää, kuinka moinen mielettömyys oli voinut tulla hänen päähänsä.
Mutta Niccolo yhä toivoi, puuhasi, viekasteli, petti ja kirjoitteli kaunopuheisia kirjeitä vakuutellen, että aletut työt ehdottomasti menestyvät. Vaan äärettömistä, päivä päivältä kasvavista menoista huolimatta asia edistyi yhä huonommin ja huonommin.
Oli kuin jokin kirous olisi seurannut messer Niccoloa: kaikki mihin hän kosketti, se petti, luhistui kokoon, suli hänen käsissään ja muuttui sanoiksi, abstraktisiksi ajatuksiksi, ilkeäksi pilaksi, joka kaikkein enimmän vahingoitti häntä itseään. Ja tahtomattaan taiteilija muisti hänen alituiset tappionsa pelissä, kun hän selitti sääntöjä, joita noudattamalla varmasti voittaa, epäonnistuneen yrityksen Marian vapauttamiseksi, onnettoman makedonialaisen falangin.
Tässä omituisessa miehessä, jossa asui sammumaton toiminnan halu ja joka oli toimintaan aivan kykenemätön, miehessä, joka oli voimakas ajatuksiltaan, mutta voimaton elämässä niinkuin joutsen kuivalla maalla, – näki Leonardo oman kuvansa.
Esityksessään gonfalonierille ja signoreille hän kehoitti joko heti luopumaan yrityksestä tahi saattamaan sen loppuun pelkäämättä minkäänlaisia menoja. Mutta tasavallan hallitusmiehet pitivät tapansa mukaan parhaana kulkea keskitietä. Päätettiin käyttää jo kaivettuja kanavia vallihautoina, jotka estäisivät pisalaisten sotajoukkoja etenemästä, ja kun Leonardon kovin rohkeat suunnitelmat eivät herättäneet kenessäkään luottamusta, niin kutsuttiin Ferrarasta toisia vesirakennus- ja kaivaustöiden johtajia. Mutta sillä välin kuin Firenzessä riideltiin, syytettiin toisiaan ja pohdittiin asiaa kaikissa mahdollisissa virastoissa, kokouksissa ja neuvostoissa äänestämällä valkeilla ja mustilla palloilla, eivät viholliset vitkastelleet, vaan hävittivät tykkeineen mitä oli saatu valmiiksi.
Koko tämä yritys tympäisi lopulta taiteilijaa siinä määrin, ettei hän voinut kuulla siitä puhuttavankaan tuntematta inhoa. Asiat olisivat jo kauan sitten sallineet hänen palata Firenzeen. Mutta saatuaan sattumalta kuulla, että messer Gioconda palaa Kalabriasta lokakuun alkupäivinä, Leonardo päätti saapua sinne kymmenen päivää myöhemmin tavatakseen varmasti mona Lisan Firenzessä.
Hän laski päiviä. Kun hän nyt ajatteli, että ero voi venyä pitemmäksi, kouristi hänen sydäntään niin taikauskoinen pelko ja ikävä, että hän päätti olla sitä ajattelematta, ei puhunut kenenkään kanssa eikä kysellyt, koska pelkäsi saavansa ehkä kuulla, ettei mona Lisa palaakaan määrättyyn aikaan.
Hän saapui Firenzeen aikaiseen aamulla.
Syksyinen, sumuinen, kostea kaupunki tuntui hänestä erittäin rakkaalta ja omalta ja muistutti mieleen Giocondan. Päiväkin oli kuin Giocondan – utuinen, tyyni, kostean ja himmeän, aivan kuin vedenalaisen auringon valaisema, jolloin naisten kasvot näyttävät tavattoman ihanilta.
Hän ei enää kysellyt itseltään, millä tavoin he kohtaavat toisensa, mitä hän sanoo Giocondalle ja mitä hän tekee, ettei heidän enää koskaan tarvitsisi erota toisistaan, vaan että messer Giocondan puoliso olisi hänen ainoa ja ikuinen ystävänsä. Hän tiesi, että kaikki järjestyy itsestään – vaikea käy helpoksi, mahdoton mahdolliseksi – kunhan he vain saavat nähdä toisensa.
"Pääasia on olla ajattelematta, silloin syntyy parasta", toisteli hän Rafaelin sanoja. "Minä kysyn häneltä ja nyt hän sanoo minulle sen, mitä hän silloin ei ehtinyt sanoa: niitä vielä tarvitaan, paitsi tiedonhalua, jotta pääsisi Luolan perimmäisten, ehkäpä kaikkein ihmeellisimpien salaisuuksien perille."
Ja sellainen riemu täytti hänen sielunsa, kuin hän ei olisikaan ollut viidenkymmenenneljän, vaan kuudentoista vuoden ikäinen, ja hänellä olisi ollut koko elämä edessään. Ainoastaan sydämen syvimmässä sopukassa jonne ei yksikään tietoisuuden säde tunkeutunut, piili tämän riemun alla synkkä aavistus.
Hän lähti Niccolon luo antaakseen tälle asiapapereita ja kaivaustöiden piirustuksia. Messer Giocondan luona hän aikoi pistäytyä seuraavana aamuna, mutta ei jaksanutkaan odottaa niin kauan, vaan päätti samana iltana palatessaan Machiavellin luota ja kulkiessaan heidän talonsa ohi, joka oli Lungarno delle Grazien varrella, kysyä tallirengiltä, joka toimitti myöskin palvelijan ja portinvartijan virkaa, oliko hänen isäntäväkensä palannut ja oliko heillä kaikki hyvin.
Leonardo kulki alas Tornabuoni katua Santa Trinità sillalle päin, – samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin viimeisenä yönä ennen lähtöään.
Illan suussa ilma yhtäkkiä muuttui, niinkuin Firenzessä usein syksyllä tapahtuu. Mugnonen rotkosta alkoi puhaltaa läpitunkeva pohjatuuli, ja Mugellon kukkulat muuttuivat yhtäkkiä valkeiksi härmästä, aivan kuin olisivat vanhuuttaan harmaantuneet. Alkoi vihmoa vettä. Yhtäkkiä pilkisti aurinko esiin pilviverhon alta, joka oli kuin halki leikattu ja jätti taivaanrannalle näkyviin kapean kaistaleen kirkasta taivasta. Se valaisi likaiset, märät kadut, talojen kiiltävät katot ja ihmisten kasvot kuparinkeltaisella, kylmällä ja karkealla valolla. Sade näytti vaskipölyltä. Ja siellä täällä välähtelivät ikkunanruudut kuin hehkuvat hiilet.
Vastapäätä Santa Trinità kirkkoa, sillan luona, Rantakadun ja Tornabuoni kadun kulmassa kohosi äärettömän suuri, karkeasta, ruskeanharmaasta kivestä rakennettu palazzo Spini ristikkoikkunoineen ja muurinsakaroineen muistuttaen keskiaikaista linnaa. Alhaalla oli pitkin seinän vierustaa, kuten monissa vanhoissa linnoissa Firenzessä, leveitä kivipenkkejä, joilla istui kaiken ikäisiä ja säätyisiä kansalaisia pelaten noppaa tahi tamia, kuunnellen uutisia ja keskustellen asioista, talvella lämmitellen päiväpaisteessa, kesällä lepäillen siimeksessä. Linnan Arnon puoleiselle sivulle oli penkin yläpuolelle rakennettu tiilikatos, jota pylväät kannattivat.
Kulkiessaan katoksen ohi Leonardo näki ryhmän puoleksi tuttuja ihmisiä. Toiset näistä istuivat, toiset seisoivat. He keskustelivat niin innokkaasti, etteivät huomanneet purevan tuulen puuskia ja sadetta.
"Messere, messer Leonardo!" huudettiin hänelle. "Tulkaahan tänne ja ratkaiskaa riitamme."
Hän pysähtyi.
Kiista koski muutamia salaperäisiä säkeitä Jumalaisen Komedian Helvetti-osan neljännessäneljättä laulussa, jossa runoilija kertoo Dite jättiläisestä, joka on vaipunut jäähän puoliväliin rintaa aivan Helvetinkuilun pohjalla. Hän on kukistettujen enkelijoukkojen pääjohtaja, "Murheen valtakunnan kuningas". Hänen kolmet kasvonsa – mustat, punaiset ja keltaiset – ovat ikäänkuin perkeleellinen kajastus jumaluuden kolmesta persoonasta. Ja jokaisessa kolmessa kidassa on syntinen, jota hän ikuisesti nielee, mustassa Juudas petturi, punaisessa Brutus ja keltaisessa Cassius. Väiteltiin siitä, miksi Alighieri rankaisee sitä, joka nousi ihmisjumalaa vastaan ja murhasi Julius Caesarin, sekä suurinta pettureista, sitä, joka asettui jumal'ihmistä vastaan, melkein samanlaisella rangaistuksella, – sillä eroitus on vain siinä, että Brutuksella ovat jalat Diten kidassa ja pää ulkona, kun taas Juudaksella jalat ovat ulkona ja pää sisällä. Toiset selittivät tämän siten, että Dante, joka oli kiivas ghibellini ja puolusti keisarivaltaa paavien maallista valtaa vastaan, piti Rooman valtakuntaa yhtä tahi melkein yhtä pyhänä ja tärkeänä maailman pelastukselle kuin roomalaista kirkkoa. Toiset väittivät tällaisen selityksen sisältävän harhaoppia ja olevan ristiriidassa kaikkein jumalisimman runoilijan kristillisen mielen kanssa. Kuta enemmän väiteltiin, sitä käsittämättömämmäksi kävi runoilijan salaisuus.
Sillä aikaa kuin vanha, rikas viljakauppias selitteli tarkasti taiteilijalle riitakysymystä, katsoi Leonardo, hiukan siristäen silmiään tuulen tähden, kauas siihen suuntaan, josta Lungarno Acciajolin rantakatua pitkin saapui raskain ja kömpelöin, aivan kuin karhumaisin askelin huolimattomasti ja huonosti puettu mies, kumarainen, luiseva, isopäinen, hiukset mustat, karkeat ja kähärät, pukinparta harva ja takkuinen, korvat ulkonevat, kasvot leveät ja litteät. Se oli Michelangelo Buonarroti. Erittäin rumiksi, miltei inhoittaviksi teki hänen kasvonsa nenä, jonka jo nuoruudessa oli katkaissut ja litistänyt nyrkin isku, kun hän tappeli erään kilpailijansa, kuvanveistäjän kanssa, jonka hän ilkeillä pistopuheillaan oli saanut raivostumaan. Pienten, keltaisenruskeitten silmien terät saivat väliin omituisen purppuraisen loisteen. Silmäluomet olivat tulehtuneet, melkein ripsettömät ja punaiset, koska hän tyytymättä työskentelemään vain päivällä teki työtä yölläkin kiinnittäen otsaansa pyöreän lyhdyn, mikä teki hänet kykloopin näköiseksi, jolla on tulinen silmä keskellä otsaa ja joka puuhailee pimeässä maan alla sekä hurjasti taistelee kiveä vastaan möristen kuin karhu ja takoen rautavasaralla.
"Mitä sanotte, messere?" kysyivät kiistelijät kääntyen Leonardon puoleen.
Leonardo oli aina toivonut, että hänen ja Buonarrotin välinen riita vielä päättyy sovintoon. Hän ei ollut paljon ajatellut tätä riitaa ollessaan poissa Firenzestä ja oli melkein unhoittanut sen.
Sellainen rauha ja kirkkaus oli tällä hetkellä hänen sydämessään, ja hän oli valmis puhuttelemaan kilpailijaansa niin ystävällisin sanoin, että Michelangelo hänen mielestään ei voinut olla ymmärtämättä.
"Messer Buonarroti, suuri Alighierin tuntija", lausui Leonardo kohteliaasti, tyyni hymy huulillaan ja osoittaen Michelangeloa. "Hän selittää teille tuon paikan paremmin kuin minä."
Michelangelo kulki tapansa mukaan pää alas painettuna ja sivuilleen katsomatta eikä huomannut tulleensa lähelle ihmisjoukkoa. Kuullessaan Leonardon lausuvan nimeään hän pysähtyi ja nosti silmänsä.
Hän oli ujo ja arka äärimmäisiin asti, ja ihmisten katseet rasittivat häntä, sillä hän muisti aina rumuutensa ja häpesi sitä suuresti; hän luuli, että kaikki nauroivat hänelle.
Tultuaan nyt äkkiä yllätetyksi hän ensin hämmästyi, katseli epäluuloisesti kaikkia kulmiensa alta pienillä keltaisenruskeilla silmillään ja räpytteli neuvottomana tulehtuneita silmäluomiaan siristäen silmiään auringon ja ihmiskatseitten vaikutuksesta.
Mutta kun hän näki kilpailijan kirkkaan hymyn ja läpitunkevan katseen, joka oli luotu ylhäältä alaspäin, koska Leonardo oli pitempi kuin Michelangelo, niin arkuus, niinkuin hänessä usein tapahtui, muuttui silmänräpäyksessä raivostukseksi. Pitkään aikaan hän ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kasvonsa vuoroin kalpenivat, vuoroin peittyivät erikokoisilla punaisilla täplillä. Viimein hän sai vaivoin lausutuksi soinnuttomalla, tukahutetulla äänellä:
"Selitä itse, sinä kirjanoppinut ja viisain ihmisistä, joka rupesit kuohittujen lombardialaisten palvelukseen, hikoilit kuusitoista vuotta savikolossia valmistaen etkä osannut valaa sitä pronssiin, – täytyi jättää kaikki häpeällisesti kesken!..."
Hän tunsi puhuvansa aivan toista kuin hänen piti puhua, etsi eikä löytänyt kyllin loukkaavia sanoja kilpailijan halventamiseksi.
Kaikki vaikenivat ja käänsivät heihin uteliaat katseensa.
Leonardo oli vaiti. Muutamia silmänräpäyksiä katseli kumpikin ääneti toistaan – toinen huulillaan entinen lempeä hymy, joka nyt oli muuttunut ihmetteleväksi ja surulliseksi, toinen hymyillen halveksivasti, mikä hänelle kuitenkaan ei onnistunut, vaan väänsi kasvot suonenvedon tavoin tehden ne vielä rumemmiksi.
Buonarrotin raivoisan voiman rinnalla näytti Leonardon tyyni, naisellinen kauneus äärettömältä heikkoudelta.
Leonardolla oli piirros, joka kuvasi taistelua kahden hirviön, lohikäärmeen ja jalopeuran välillä. Siivekäs käärme, ilman hallitsija, voitti siivettömän maan kuninkaan.
Se, mitä nyt heidän tietämättään ja tahtomattaan tapahtui heidän välillään, muistutti tuota taistelua.
Ja Leonardo tunsi, että mona Lisa oli oikeassa; kilpailija ei ikinä anna anteeksi hänelle "tyyneyttä, joka on voimakkaampi kuin myrsky".
Michelangelo tahtoi lisätä jotakin, mutta viittasikin vain kädellään, kääntyi nopeasti ympäri ja lähti eteenpäin astellen kömpelösti kuin karhu ja mutisten jotakin käheästi ja epäselvästi, pää alas painettuna, selkä köyryssä, aivan kuin ääretön taakka olisi painanut hänen hartioitaan. Kohta hän katosi aivan kuin olisi haihtunut sateen ja auringon muodostamaan sakeaan, vaskenkarvaiseen pölypilveen. Leonardo jatkoi myöskin matkaansa.
Sillalla hänet saavutti eräs niistä, jotka olivat olleet kokoontuneina palazzo Spinin luo, – vilkasliikkeinen ja epämiellyttävä mies, juutalaisen näköinen, vaikkakin puhdasverinen firenzeläinen. Taiteilija ei muistanut, mikä tämä mies oli ja mikä oli hänen nimensä; hän tiesi vain, että mies oli ilkeä juorukello.
Tuuli sillalla yltyi, vihelsi korvissa, pisteli kasvoja jääneuloilla. Joen aallot, jotka kaukana yhtyivät alhaalla olevaan aurinkoon matalan ja tumman, aivan kuin kivisen taivaan alla, olivat kuin sula, maanalainen vaskivirta.
Leonardo kulki kapeata, kuivaa kaistaletta pitkin välittämättä, seuralaisesta, joka kiiruhti hänen jälkeensä hyppien loassa, juosten edelle kuin koiranpentu, katsellen häntä silmiin ja puhuen Michelangelosta. Hän tahtoi nähtävästi saada jonkin sanan Leonardon suusta voidakseen sen heti saattaa kilpailijan tietoon ja kertoa koko kaupungille. Mutta Leonardo oli vaiti.
"Sanokaa, messere", puheli edelleen tuo tunkeileva mies, "ettehän te vielä ole lopettanut Giocondan kuvaa?"
"En ole", vastasi taiteilija rypistäen kulmiaan. "Mitä te siitä?"
"En mitään, muuten vaan. Tulin vain ajatelleeksi, että te olette kolme vuotta maalannut yhtä kuvaa eikä se vieläkään ole valmis. Mutta meistä, jotka emme ole asioitten perillä, se näyttää jo nyt niin täydelliseltä, ettemme osaa kuvitellakaan mitään parempaa!..."
Hän hymyili matelevaisen näköisenä. Leonardo katsoi häneen inhoten. Tämä epämiellyttävä henkilö tuntui hänestä niin vastenmieliseltä, että hän varmaankin, jollei olisi hillinnyt itseään, olisi tarttunut hänen niskaansa ja paiskannut hänet jokeen.
"Mutta kuinka nyt käy muotokuvan?" jatkoi väsymätön seuralainen. "Tahi kenties ette vielä ole kuullut, messer Leonardo?..."
Hän venytti puhettaan nähtävästi tahallaan. Hänellä oli jotakin mielessä.
Ja yhtäkkiä taiteilija inhosta alkoi tuntea ruumiillista kauhua seuralaistaan kohtaan, aivan kuin tämän ruumis olisi ollut limainen ja liikkuvanivelinen niinkuin hyönteisen ruumis. Luultavasti tämäkin aavisteli jo jotakin. Hän muuttui vielä enemmän juutalaisen näköiseksi; hänen kätensä alkoivat vavista ja katse harhailla.
"Ah, Herra Jumala, tehän olette todellakin vasta tänä aamuna saapunut ettekä vielä tiedä sitä. Ajatelkaahan, mikä onnettomuus! Messer Gioconda parka on kolmannen kerran jäänyt leskeksi! Jo kuukausi sitten madonna Lisa Jumalan tahdosta astui..."
Maailma musteni Leonardon silmissä. Hän luuli kaatuvansa. Mies iski häneen pienet, terävät silmänsä.
Mutta taiteilija hillitsi itsensä äärettömällä ponnistuksella – eikä hänen kasvoistaan, jotka vain hiukan kalpenivat, voinut nähdä mitään. Ainakaan ei seuralainen mitään huomannut.
Huomattuaan viimeinkin puuhansa turhiksi ja vajottuaan nilkkaa myöten lokaan Frescobaldi torilla jätti Leonardon rauhaan.
Kun Leonardo tointui huumauksestaan, niin hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että juorujen levittäjä oli valehdellut ja omasta päästään keksinyt tämän uutisen nähdäkseen, minkä vaikutuksen se häneen tekee, ja kertoakseen sitten kaikkialla uudella innolla jo kauan liikkeellä ollutta huhua Leonardon ja Giocondan lemmensuhteesta.
Kuoleman totuus tuntui uskomattomalta, niinkuin se tavallisesti ensi hetkellä tuntuu.
Mutta jo samana iltana hän sai tietää kaikki. Paluumatkalla Kalabriasta, jossa messer Francesco oli edullisesti järjestellyt asiansa, muun muassa parkitsemattomien lammasnahkojen hankinnan Firenzeen, – oli mona Lisa kuollut pienessä, yksinäisessä Lagoneron kaupungissa, toisten kertomusten mukaan malariaan, toisten mukaan tarttuvaan kaulatautiin.
VII
Kanavapuuhat Arnon johtamiseksi pois Pisan luota saivat surkean lopun.
Syystulvien aikana hävitti tulvavesi aletut työt ja muutti kukoistavan alangon haisevaksi suoksi, jossa työmiehet kuolivat ruttoon. Ääretön työ, rahat, ihmishenget – kaikki oli mennyt hukkaan.
Ferraralaiset vesirakennusinsinöörit syyttivät kaikesta Soderinia, Machiavellia ja Leonardoa. Tutut katsoivat muualle vastaantullessa eivätkä tervehtineet. Niccolo sairastui häpeästä ja harmista.
Pari vuotta sitten oli Leonardon isä kuollut. "Heinäkuun 9 päivänä 1504, keskiviikkona, kello kuuden jälkeen aamulla", oli hän merkinnyt muistiinpanoihinsa tavalliseen lyhyeen tapaansa, "kuoli isäni, ser Piero da Vinci, notario Podestàn linnassa. Hän oli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen ja jätti jälkeensä kymmenen miespuolista ja kaksi naispuolista perillistä."
Ser Piero oli monta kertaa todistajain kuullen lausunut aikovansa antaa aviottomalle esikoiselleen Leonardolle yhtä suuren osan omaisuudestaan kuin muillekin lapsilleen. Lieneekö hän sitten itse ennen kuolemaansa luopunut tästä aikeesta tahi eivätkö pojat tahtoneet täyttää vainajan tahtoa – he ilmoittivat vain, ettei Leonardo aviottomana poikana pääse osalliseksi perinnön jakoon. Silloin eräs koronkiskoja, ovela juutalainen, jolta taiteilija oli lainannut rahoja odotettua perintöä vastaan, tarjoutui ostamaan hänen oikeutensa oikeusjutussa veljiä vastaan. Vaikka Leonardosta perhekinat ja oikeusjutut olivat peräti vastenmielisiä, niin olivat hänen raha-asiansa tähän aikaan niin sekavat, että hän suostui kauppaan. Alkoi oikeudenkäynti 300 floriinista ja jatkui kuusi vuotta. Veljet käyttivät hyväkseen Leonardoa vastaan vallitsevaa yleistä suuttumusta ja kaatoivat öljyä tuleen, syyttivät häntä jumalattomuudesta, valtiopetoksesta hänen ollessaan Cesare Borgian palveluksessa, noituudesta ja kristittyjen hautojen ryöstämisestä, joista hän oli kaivanut ylös ruumiita anatomisia leikkelyjä varten, herättivät eloon jo viisikolmatta vuotta sitten haudatun juorun hänen luonnottomista paheistaan ja häpäisivät hänen äitivainajansa muistoa.
Kaikkien näiden ikävyyksien lisäksi kohtasi kova onni hänen kuvaansa neuvossalin seinällä.
Niin syvälle oli Leonardoon juurtunut tottumus hidasteluun, joka kävi päinsä seinämaalauksia valmistettaessa öljyväreillä, ja niin vastenmielistä oli hänestä kiiruhtaminen, jota vesiväreillä maalaaminen vaati, että hän huolimatta Herran ehtoollisesta saamastaan opetuksesta päätti maalata Anghiarin taistelunkin öljyväreillä, vaikkakin toisenlaisilla, joita hän piti täydellisempinä. Kun työ oli puoleksi tehty, niin hän viritti suuren tulen rautaisiin hiillospannuihin kuvan eteen jouduttaakseen tällä uudella, omalla keksimällään tavalla värien imeytymistä kalkkiin. Mutta pian hän tuli vakuutetuksi, että kuumuus vaikutti vain kuvan alaosaan, kun taas yläosassa, joka oli kauempana kuumuudesta, vernissa ja värit eivät kuivuneet.
Monien turhien ponnistusten jälkeen hän viimein ymmärsi, että hänen toinen yrityksensä valmistaa seinämaalauksia öljyvärillä epäonnistuu samoin kuin ensimäinenkin: Anghiarin taistelu menee piloille niinkuin Herran ehtoollinenkin, – ja taaskin oli hänen pakko, kuten Buonarroti lausui, "häpeällisesti jättää kaikki".
Kuva neuvossalin seinällä tympäisi häntä vielä enemmän kuin Pisan kanavajuttu ja oikeudenkäynti veljiä vastaan.
Soderini kiusasi häntä vaatien virastomaista täsmällisyyttä tilauksen suorittamisessa, kiirehti työn valmistumista määräajan kuluessa, uhkasi sakoilla ja alkoi, nähdessään ettei mikään auttanut, julkisesti syyttää taiteilijaa epärehellisyydestä ja valtion varojen anastuksesta. Mutta kun Leonardo lainasi ystäviltään ja tahtoi maksaa hänelle takaisin kaikki, mitä oli valtion rahastosta saanut, niin messer Piero ei ottanut vastaan. Samaan aikaan kulki kädestä käteen Buonarrotin ystävien levittämänä gonfalonierin kirje Firenzen Milanossa olevalle asiamiehelle, joka puuhasi taiteilijalle lupaa siirtyä Ranskan kuninkaan Lombardiassa olevan käskynhaltijan Charles d'Amboisen luo.
"Leonardon toimet näyttävät epäilyttäviltä", sanottiin muun muassa tuossa kirjeessä. "Otettuaan paljon rahaa etukäteen hän jätti työn kesken, ennenkuin se oli kunnollisesti alettukaan, ja on esiintynyt tässä asiassa petturina tasavaltaa kohtaan."
Eräänä talviyönä istui Leonardo yksinään työhuoneessaan.
Tuuli vinkui lieden savupiipussa. Talon seinät värähtelivät sen puuskista. Kynttilän liekki heilahteli. Täytetty lintu, joka oli ripustettu puutelineeseen lentoasennon tutkimista varten ja jonka siivet olivat koin syömät, heilahteli aivan kuin olisi ollut lentoon lähtemässä, ja nurkissa hyllyn yläpuolella, jossa oli luonnontutkija Pliniuksen teoksia, juoksenteli tuttu hämähäkki kiireesti edestakaisin verkossaan. Sadepisarat tahi sulaneet lumihiutaleet rapisivat ikkunaruutuja vasten aivan kuin hiljaa kolkuttaen.
Päivän jälkeen, joka oli kulunut elämän huolissa, tunsi Leonardo itsensä väsyneeksi ja rikkinäiseksi aivan kuin kuumehoureissa vietetyn yön perästä. Hän koetti ryhtyä jo kauan tekeillä olleeseen työhön – tutkimukseen kaltevaa pintaa pitkin vierivien kappaleitten liikunnon laeista; sitten hän kävi käsiksi pilakuvaan, joka esitti eukkoa, jolla oli pieni, syylää muistuttava pystynenä, siansilmät ja hirmuisen iso, omituisesti alas päin venähtänyt ylähuuli; koetti lukea; – mutta ei mikään sujunut. Eikä nukuttanutkaan, ja koko yö oli edessä.
Hän katsahti vanhoihin, pölyisiin kirjakasoihin, tislauspannuihin, retortteihin, spriipurkkeihin, joissa oli kalpeita epäsikiöitä, vaskisiin kvadrantteihin maapalloihin, mekaanisiin, tähtitieteellisiin, fysikaalisiin, hydraulisiin, optillisiin, anatomisiin koneisiin – ja selittämätön inho täytti hänen sielunsa.
Eikö hän itse ollut samanlainen kuin tuo vanha hämähäkki pimeässä nurkassa homeelta haisevien kirjojen, ihmisluiden ja kuolleitten koneitten elottomien nivelten päällä? Mikä häntä odotti elämässä, mikä eroitti kuolemasta – paitsi muutamia paperiarkkeja, jotka hän täyttää kirjaimilla, joita ei kukaan ymmärrä?
Ja hän muisti, kuinka hän lapsena Monte Albanolla kuunteli kurkiparvien huutoja, hengitti pihkaisten yrttien tuoksua, katseli Firenzeä, joka loisti läpikuultavana ja sinipunervana auringon valossa ja joka oli niin pieni, että mahtui kokonaan kahden kukkivan, kullankeltaisen oksan väliin viidakossa, joka keväisin peittää näiden vuorten rinteitä, – ja oli onnellinen tietämättä mitään, ajattelematta mitään.
Oliko todellakin koko hänen elämäntyönsä pelkkä harhakuva, ja eikö hänen suuri rakkautensa ollutkaan suuren tiedon tytär?
Hän kuunteli myrskyn ulvontaa, vinkumista ja jyrinää. Ja hänen mieleensä muistuivat Machiavellin sanat: "kauheinta elämässä eivät ole huolet, köyhyys, suru, sairaus eikä kuolemakaan, vaan ikävä."
Yötuulen oudot äänet puhuivat siitä, mitä ihmissydän ymmärtää, mikä sille on läheistä ja välttämätöntä, – äärimmäisestä yksinäisyydestä kauheassa, läpinäkymättömässä pimeydessä, kaiken olevaisen alun, ikivanhan kaaoksen helmassa, – rajattomasta maailman ikävyydestä.
Hän nousi, otti kynttilän, avasi viereiseen huoneeseen johtavan oven, astui sinne sisälle, lähestyi kolmijalkaisella telineellä seisovaa kuvaa, jota peitti raskaissa laskoksissa oleva, käärinliinaa muistuttava kangas, – ja veti kankaan pois päältä. Se oli mona Lisa Giocondan muotokuva. Hän ei ollut avannut sen peitettä sen jälkeen kuin viimeksi oli sitä maalannut heidän viimeksi kohdatessaan. Nyt hänestä tuntui kuin hän näkisi sen ensi kerran. Ja niin elävän voiman tunsi hän lähtevän noista kasvoista, että häntä alkoi pelottaa oma teoksensa. Hän muisti taikauskoiset kertomukset lumotuista muotokuvista, jotka tuottavat kuoleman niissä kuvatuille henkilöille, jos ne puhkaistaan neulalla. Tässä – niin hän ajatteli – oli päinvastoin: hän oli riistänyt elävältä hengen antaakseen sen kuolleelle.
Kaikki siinä oli selvää ja tarkasti esitettyä – yksinpä jokainen vaatteitten poimu ja pisteet hienossa, kauniissa koruompeluksessa, joka reunusti tumman puvun leikkausta valkealla rinnalla. Tuntui kuin tarkemmin katsoen voisi nähdä rinnan kohoilevan, veren liikkuvan kaulan alla olevassa kuopassa, kasvojen ilmeen vaihtelevan.
Ja samalla hän kuitenkin oli aavemainen, kaukainen, vieras, vanhempi kuolemattomassa nuoruudessaan kuin kuvan perällä näkyvät ikivanhat basalttikalliot – nuo stalaktiittia muistuttavat vuoret, siniset kuin ilma, jotka olivat kuin toisesta, ammoin sammuneesta maailmasta. Kallioitten välissä mutkittelevat virrat muistuttivat hänen ikuisesti hymyilevien huultensa kaareutumaa. Ja aaltoilevat hiukset valuivat tumman, läpinäkyvän hunnun alta samojen jumalallisten luonnonlakien mukaan kuin veden aallot.
Nyt vasta – aivan kuin kuolema olisi avannut hänen silmänsä – hän ymmärsi, että mona Lisan kauneus oli juuri se, mitä hän niin väsymättömällä innolla oli etsinyt luonnosta, – ymmärsi, että mona Lisan salaisuus oli maailman salaisuus.
Nyt ei hän enää tutkinut mona Lisaa, vaan tämä häntä. Mitä merkitsi noiden silmien katse, joissa heijastui hänen oma sielunsa ja joissa se syveni äärettömiin asti niinkuin kuvastimessa?
Toistiko hän sitä, mitä ei ollut ehtinyt sanoa loppuun heidän viime kohtauksessaan: tarvitaan enemmän kuin tiedonhalua, jos mieli päästä Luolan syvimpien ja kenties ihmeellisimpien salaisuuksien perille?
Tahi oliko se kaikkitietäväisyyden välinpitämätön hymy, joka on kuolleitten kasvoilla, kun he katsovat eläviä?
Hän tiesi, ettei Giocondan kuolema ollut mikään sattuma: hän olisi voinut pelastaa hänet, jos olisi tahtonut. Ei milloinkaan vielä – niin hänestä tuntui – hän ollut katsonut kuolemaa niin suoraan ja läheltä kasvoihin. Nähdessään Giocondan kylmän ja ystävällisen katseen hän tunsi sietämättömän kauhun jäätävän sieluaan.
Ja ensi kertaa elämässään hän vetäytyi etemmäksi kuilun partaalta uskaltamatta katsahtaa siihen – tahtomatta tietää.
Hätäisellä liikkeellä, kiiruhtaen kuin varas hän veti kuvan eteen raskaspoimuisen, käärinliinaa muistuttavan verhon.
Keväällä sai Leonardo ranskalaisen käskynhaltijan Charles d'Amboisen pyynnöstä virkavapautta Firenzestä kolmeksi kuukaudeksi ja lähti Milanoon.
Saadessaan jättää synnyinmaansa hän oli yhtä iloinen kuin viisikolmatta vuotta sitten, ja kodittomana maanpakolaisena kuin silloinkin hän nytkin näki lumipeitteiset Alpit Lombardian viheriän tasangon yllä.
Viidestoista kirja
PYHÄ INKVISITSIONI
I
Ensimmäisen oleskelunsa aikana Milanossa, jolloin hän oli Moron palveluksessa, Leonardo tutki anatomiaa yhdessä erään vielä sangen nuoren, vasta kahdeksantoistavuotiaan, mutta jo kuuluisan tiedemiehen Marc-Antonion kanssa, joka polveutui vanhasta veronalaisesta Della Torren ylimyssuvusta. Tässä suvussa kulki rakkaus tieteeseen perintönä. Marc-Antonion isä oli lääketieteen professorina Paduassa ja hänen veljensä olivat niinikään tiedemiehiä. Itse oli hän jo poikavuosinaan omistautunut tieteen palvelukseen samoin kuin kuuluisien sukujen jälkeläiset ennen aikaan pyhittivät elämänsä lemmittynsä ja Jumalan ritarilliselle palvelukselle. Eivät lapsuuden leikit eivätkä nuoruuden intohimot vieroittaneet häntä tästä ankarasta palveluksesta. Hän rakastui tyttöön, mutta tuli siihen päätökseen, ettei voi palvella kahta valtiatarta – rakkautta ja tiedettä, – hylkäsi morsiamensa ja luopui lopullisesti maailmasta. Jo lapsuudessaan hän oli turmellut terveytensä liialla työllä. Hänen laihat, kalpeat, mutta vielä kauniit kasvonsa muistuttivat Rafaelin kasvoja, vaikka niissä oli ajattelevampi ja kaihomielisempi ilme.
Hän oli vielä poikaiässä, kun kaksi pohjois-Italian kuuluisaa yliopistoa, Paduan ja Pavian, kilpailivat hänestä. Leonardon palatessa Milanoon pidettiin kahdenkymmenen vuoden ikäistä Marc-Antoniota yhtenä Euroopan etevimmistä tiedemiehistä.
Molempien heidän tieteelliset pyrkimyksensä näyttivät olevan samanlaiset. Kumpikin asetti keskiaikaisten arabialaisten skolastisen anatomian sijalle kokeilun, luonnontutkimuksen ja elävän ruumiin rakenteen tarkastelun. Mutta ulkonaisen yhtäläisyyden alla piili syvä eroavaisuuskin.
Tiedon äärimäisillä rajoilla tunsi taiteilija salaisuuden, joka kaikkien maailman ilmiöitten läpi veti häntä puoleensa kuten magneetti kankaankin läpi vetää puoleensa rautaa. Kuvatessaan olkalihaksia hän lausui: "Nämä lihakset ovat hienojen rihmojen päillä kiinnitetyt vain kannattimiensa ulkopäihin: Suuri Mestari on järjestänyt ne niin, jotta ne voisivat vapaasti laajeta ja kutistua, pidetä ja lyhentyä tarpeen mukaan." Lannelihaskimppuja esittävään kuvaan kirjoittamissaan muistutuksissa hän lausui: "Tarkastele noita kauniita lihaksia – a, b, c, d, ja e, – ja jos sinusta näyttää niitä olevan liikaa, niin koeta vähentää, jos niitä taas on liian vähän, niin lisää, mutta jos niitä on sopiva määrä, niin ylistä sitä, joka ensiksi on näin ihmeellisen koneen rakentanut." Kaiken tiedon viimeisenä määränä hänen mielestään siis oli suureen ihmettelyyn vaipuminen Tuntemattoman edessä, Jumalallisen Välttämättömyyden edessä, jonka tahto oli ensimmäinen liikkeellepanija mekaniikassa, ensimmäinen rakentaja anatomiassa.
Marc-Antonio tunsi myöskin salaisuuden piilevän luonnon ilmiössä, mutta ei nöyrtynyt sen edessä, ja kun hän ei voinut sitä kieltää eikä voittaa, niin hän taisteli sitä vastaan ja pelkäsi sitä. Leonardon tiede etsi Jumalaa, Marc-Antonion tiede oli Jumalaa vastaan, ja kadotetun uskon sijalle hän tahtoi panna uuden uskon – uskon ihmisjärkeen.
Hän oli armelias. Usein hän jätti rikkaat ja meni köyhien luo, paransi heitä ilmaiseksi, auttoi rahalla ja oli valmis antamaan heille kaikki, mitä hänellä oli. Hänessä oli sitä hyvyyttä, joka on ominaista ihmisille, jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan elävät mietiskelyssä. Mutta kun tuli puhe tieteen vihollisten, munkkien ja kirkonmiesten raakuudesta, niin hänen kasvonsa vääntyivät, silmissä välähteli raju viha, ja Leonardo tunsi, että tämä lempeä mies, jos hän olisi saanut vallan, olisi lähettänyt ihmisiä polttoroviolle järjen nimessä aivan samoin kuin hänen vihamiehensä, munkit ja papit, polttivat heitä Jumalan nimessä.
Leonardo oli tieteen alalla yhtä yksin kuin taiteessakin; Marc-Antonion ympärille sen sijaan kokoontui oppilaita. Hän innostutti joukkoja, sytytti sydämiä kuin profeetta, teki ihmeitä, elvytti sairaita enemmän uskon kautta kuin lääkkeillä. Ja nuoret kuulijat kehittivät, kuten oppilaat tavallisesti tekevät, äärimmäisyyksiin asti opettajan ajatuksia. He eivät enää taistelleet, vaan kielsivät häikäilemättä maailman salaisuuden ja luulivat, että jos ei tänään niin huomenna tiede voittaa kaikki, ratkaisee kaikki eikä jätä kiveä kiven päälle vanhasta uskon rakentamasta rakennuksesta. He ylpeilivät epäuskostaan niinkuin lapset uudesta puvusta, olivat hurjia kuin koulupojat – ja heidän voitonvarma iloisuutensa muistutti vinhahtelevien koiranpentujen ilonpitoa.
Taiteilijasta oli niiden kiihkoilu, jotka luulivat palvelevansa tietoa, yhtä vastenmielinen kuin niidenkin, jotka luulivat palvelevansa Jumalaa.
"Kun tiede voittaa", ajatteli hän surumielin, "ja rahvas astuu sen pyhäkköön, niin eikö se tunnustuksellaan halvenna tiedettäkin niinkuin se on saastuttanut kirkon, ja eikö väkijoukon tieto tule olemaan yhtä halveksittavaa kuin sen uskokin?"
Siihen aikaan oli hyvin vaikea ja vaarallinen tehtävä hankkia ruumiita anatomisia leikkelyjä varten, jotka paavi Bonifacius VIII oli kieltänyt bullallaan Extravagantes. Mundini dei Luzzi oli ensimmäinen tiedemies, joka kaksisataa vuotta sitten oli rohjennut Bolognan yliopistossa anatomisia tarkoituksia varten paloitella kaksi ruumista. Hän valitsi naisia, "koska ne ovat luonnostaan lähempänä eläimiä". Kuitenkin vaivasi omatunto häntä hänen oman tunnustuksensa mukaan niin suuresti, ettei hän ollenkaan uskaltanut tutkia päätä, "hengen ja järjen asuntoa".
Ajat olivat muuttuneet. Marc-Antonion kuulijat eivät olleet niin arkoja. He hankkivat vereksiä ihmisruumiita kammoksumatta mitään vaaroja, vieläpä rikoksiakaan: ostivat niitä kalliista hinnasta teloittajilta ja sairashuoneitten haudankaivajilta, mutta ottivat myöskin väkisin, varastivat hirsipuista, kaivoivat ylös haudoista ja olisivat, jos opettaja olisi sen sallinut, tappaneet kulkijoita yöllä syrjäisissä kaupungeissa.
Ruumisten runsaus teki työskentelyn Della Torren kanssa erittäin tärkeäksi ja suuriarvoiseksi taiteilijalle.
Hän valmisti koko joukon anatomisia piirustuksia musteella ja punaliidulla ja kirjoitti niiden reunustoihin selityksiä ja huomautuksia. Enemmän vielä kuin muualla pisti tässä tutkimustavassa silmiin tutkijain erilaisuus.
Toinen oli vain tiedemies, toinen taas samalla kertaa sekä tutkija että taiteilija. Marc-Antoniolla oli tietoa. Leonardolla oli tietoa ja rakkautta – ja rakkaus syvensi tietoja. Hänen piirustuksensa olivat niin tarkat ja samalla niin kauniit, että oli vaikeata päättää, missä taide loppuu ja alkaa tiede: toinen sisältyi toiseen ja molemmat sulivat yhteen eroittamattomaksi kokonaisuudeksi.
"Sille, joka minulle väittää", kirjoitti hän noissa reunamuistutuksissaan, "että on parempi opiskella anatomiaa tutkimalla ruumiita kuin minun kuviani, minä vastaan: asianlaita olisi niin, jos sinä voisit yhdessä leikkauksessa nähdä kaiken sen, mitä piirros osoittaa; mutta olkoonpa tarkkanäköisyytesi miten suuri tahansa, niin sinä opit tuntemaan vain muutamia verisuonia. Mutta minä olen päästäkseni täydelliseen tietoon leikellyt yli kymmenen eri ikäisen ihmisen ruumista, paloitellut kaikki jäsenet, ottaen aivan tarkoin erilleen kaiken lihan, joka ympäröi verisuonia, vuodattamatta verta sen enempää kuin muutamia tuskin huomattavia pisaroita hiussuonista. Ja kun yksi ruumis ei riittänyt, se kun mätäni tutkimisen aikana, niin minä leikkelin niin monta ruumista kuin oli tarpeen, ennenkuin opin täydellisesti tuntemaan tutkimukseni esineen, ja aloitin kahdesti saman tutkimuksen nähdäkseni eroavaisuudet. Valmistamalla useampia piirroksia minä annan jokaisesta jäsenestä ja elimestä sellaisen kuvan, kuin olisi se sinun käsissäsi ja sinä kääntelisit sitä ja katselisit kaikilta puolin, sisältä ja ulkoa, ylhäältä ja alhaalta."
Taiteilijan tarkkanäköisyys antoi tiedemiehen silmälle ja kädelle matemaattisen koneen tarkkuuden. Tähän saakka tuntemattomat suonihaarautumat, jotka olivat kudosten ja limakalvojen peitossa, hienoimmatkin hiussuonet ja hermot, jotka olivat haaraantuneet jäntereisiin ja lihaksiin, tutki lansetilla ja paljasti hänen vasen kätensä – niin voimakas, että se mursi hevosenkenkiä, niin tuntehikas, että se saattoi kuvata naisellisen sulon salaisuuden Giocondan hymyssä.
Ja Marc-Antonio, joka ei tahtonut uskoa mihinkään muuhun kuin järkeen, tunsi toisinaan ahdistusta, melkeinpä pelkoa tuon kaikkinäkevän tiedon edessä, joka vaikutti ihmeen tavoin.
Toisinaan sanoi taiteilija itsekseen: "noin on oleva, noin on hyvä". Ja kun hän tutkimalla tuli vakuutetuksi, että niin todellakin oli, niin oli kuin olisi Luojan tahto vastannut ajattelijan tahtoon: kauneus oli totuutta, totuus kauneutta.
Marc-Antonio tunsi, että Leonardo oli antautunut tieteen tutkimiseen, kuten kaikkeen, vain väliaikaisesti, ikäänkuin leikkien, ja pidättää itselleen vapauden mielistyä uusiin harrastuksiin. Mutta samalla hän näki mitä ääretöntä kärsivällisyyttä, mitä "itsepintaista ankaruutta" vaatii työ, joka taiteilijalle näytti olevan leikkiä ja huvitusta.
"Ja jos sinussa on rakkautta tieteeseen", lausui Leonardo huomautuksissaan lukijalle, "niin eikö sinua häiritse inhon tunne? Ja jos sinä voitat inhon, niin etkö yön aikana kauhistu raadeltuja ja verisiä vainajia? Ja jos tukahutat pelon tunteen, niin onko sinulla täysin selvä perussuunnitelma, joka on välttämätön tällaisessa ihmisruumiin kuvaamisessa? Ja jos sinulla on suunnitelma, niin onko sinulla riittävästi tietoja perspektiivistä? Ja jos sinulla on niitä, niin kykenetkö sinä esittämään mittausopillisia todistuksia ja onko sinulla tarvittavat tiedot mekaniikassa mitataksesi lihasten voimaa ja jännitystä? Ja lopuksi, riittääkö sinulla kaikkein tärkeintä – kärsivällisyyttä ja tarkkuutta? Minkä verran minussa on kaikkia näitä ominaisuuksia, sen osoittavat laatimani Anatomian satakaksikymmentä kirjaa. Ja syynä siihen, etten ole suorittanut työtäni loppuun, niinkuin olin toivonut, ei ole voitonhimo eikä välinpitämättömyys, vaan yksinomaan ajan puute."
"Aivan samoin kuin Ptolemaios ennen minua on kuvannut maailmaa Kosmografiassaan, kuvailen minä ihmisruumista – tuota pikku maailmaa, maailmaa maailmassa."
Hän aavisti, että jos ihmiset tuntisivat ja ymmärtäisivät hänen teoksiaan, niin ne saisivat aikaan mitä suurenmoisimman käänteen tieteessä. Hän odotti "seuraajia" ja "jälkeläisiä", jotka osaisivat antaa oikean arvon hänen piirustuksissaan "hyvälle työlle, jonka hän on tehnyt ihmiskunnalle".
"Tutki ensin kirjaa mekaniikan alkeista", kirjoitti hän, "ennenkuin ryhdyt tutkimaan ihmisen ja muitten eläinten liikkeitten ja voimien lakeja, jotta voisit mekaniikkaan nojautuen todistaa mittausopillisella selvyydellä jokaisen anatomian opinkappaleen."
Hän piti ihmisten ja eläinten jäseniä elävinä vipuina. Kaiken tiedon juuret olivat hänen käsityksensä mukaan mekaniikassa, joka oli "ensimmäisen liikkeellepanijan ihmeteltävän oikeamielisyyden" ilmenemismuoto. Ja ensimmäisen rakentajan pyhä tahto sai alkunsa ensimmäisen liikkeellepanijan oikeamielisestä tahdosta – kaikkien salaisuuksien salaisuudesta.
Matemaattisen täsmällisyyden ohessa Leonardolla oli arveluja, aavistuksia, ennustuksia, jotka peloittivat Marc-Antoniota rohkeudellaan ja näyttivät hänestä uskomattomilta aivan kuin ihmisestä, joka ensi kerran näkee vuoria, kaukaiset huiput näyttävät ilmassa riippuvilta pilviltä ja hänen on vaikeata uskoa, että noilla hirviöillä on maan sydämeen tunkeutuvat graniittijuuret.
Tutkiessaan raskaitten naisten ruumiissa sikiön eri kehitysasteita Leonardo hämmästyi ihmisten ja eläinten ruumiinrakennuksen yhtäläisyyttä, ei ainoastaan nisäkkäiden, vaan kalojen ja lintujenkin.
"Vertaa ihmistä", kirjoitti hän, "apinaan ja moniin muihin melkein samanlaisiin eläimiin. Vertaa ihmisen sisuselimiä apinan, leijonan, härän, kalojen ja lintujen sisuselimiin. Vertaa ihmiskäden sormia karhunkäpälän varpaisiin, kalan eviin, linnun ja yölepakon siipiin."
"Sen, joka täydellisesti tuntee ihmisruumiin rakenteen, on helppo käsittää kaikki, sillä kaikkien eläinten jäsenet ovat toistensa kaltaiset."
Ruumiinrakennusten monimuotoisuudessa hän havaitsi yhtenäisen kehityksen lain, yhtenäisen johtavan aatteen luonnossa.
Marc-Antonio väitti vastaan, suuttui, nimitti hänen arveluitaan houreiksi, jotka eivät sovi tiedemiehelle ja ovat ristiriidassa tarkan tiedon kanssa. Mutta väliin hän tunsi joutuneensa tappiolle ja olevansa kuin lumouksen vallassa; silloin hän vaikeni ja kuunteli. Näinä hetkinä olivat hänen lapsellisen vienot ja munkkimaisen ankarat kasvonsa kauniit. Ja katsellessaan hänen syviin, alati surullisiin silmiinsä Leonardo tunsi, ettei tämä tieteen erakko ole ainoastaan tieteen uhripappi, vaan myöskin sen uhri: hänelle oli suuri murhe "suuren tiedon tytär".
II
Käskynhaltija Charles d'Amboisen ja Ranskan kuninkaan pyynnöstä sai taiteilija Firenzen Signorialta virkavapautta määräämättömäksi ajaksi, ja seuraavana vuonna, 1507, hän siirtyi lopullisesti Ludvig XII:n palvelukseen, asettui asumaan Milanoon ja kävi vain aniharvoin asioillaan Firenzessä.
Kului neljä vuotta.
Vuoden 1511 lopulla työskenteli Giovanni Beltraffio, jota siihen aikaan jo pidettiin taitavana mestarina, seinämaalausta valmistellen uudessa San Maurizio kirkossa, jonka omisti vanha, muinaisen roomalaisen sirkuksen ja Jupiterin temppelin raunioille rakennettu Maggioren nunnaluostari. Sen vieressä korkean aidan takana oli hoitamatta jätetty puutarha ja Carmagnolan hallitsijasuvun linna, joka aikanaan upea rakennus nyt jo pitkän aikaa oli ollut hyljättynä ja ränsistyneessä tilassa.
Nunnat olivat vuokranneet tämän maan ja talon alkemisti Galeotto Sacroboscolle ja hänen veljensä, kuuluisan muinaisesineitten kokoojan messer Luigin tyttärelle, mona Cassandralle, jotka äskettäin olivat palanneet Milanoon.
He olivat lähteneet Lombardiasta heti ranskalaisten ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen, jolloin viholliset olivat ryöstäneet Porta Vercellinan luona olevan kätilö mona Sidonian pikku talon, ja yhdeksän vuotta he olivat kuljeksineet itämailla – Kreikassa, Arkipelagin saarilla, Vähässä Aasiassa, Palestiinassa ja Syyriassa. Heistä kerrottiin kummallisia juttuja: jotkut vakuuttivat alkemistin löytäneen viisasten kiven, joka muuttaa tinan kullaksi, toiset kertoivat hänen saaneen houkutelluksi Syyrian diodarilta äärettömän suuren rahasumman kokeiluja varten, anastaneen sen ja paenneen; kolmannet huhusivat, että mona Cassandra oli liitossa perkeleen kanssa ja oli isänsä muistiinpanojen johdolla löytänyt vanhan aarteen maan sisästä siltä paikalta, jossa foinikialainen Astarten temppeli oli ollut; neljännet taas kertoivat, että hän oli ryöstänyt Konstantinopolissa vanhan, upporikkaan smyrnalaisen kauppiaan, jonka hän oli noitunut ja huumannut taikayrteillään. Oli miten oli, joka tapauksessa he olivat lähteneet Milanosta rutiköyhinä ja palasivat takaisin rikkaina.
Entinen noita, Demetrius Chalcondylan oppilas ja vanhan noita-akan Sidonian kasvatti Cassandra oli muuttunut taikka ainakin tekeytynyt kirkon hurskaaksi tyttäreksi, noudatti tarkoin kaikkia menoja ja paastoja, kävi jumalanpalveluksissa ja ansaitsi runsailla lahjoituksillaan Maggioren luostarin sisarten erityisen suojeluksen, niin että he ottivat hänet asumaan maalleen, ja myöskin itse Milanon korkea-arvoisen arkkipiispan suosion. Pahat kielet väittivät muuten (kenties vain ihmisille ominaisen kateuden johdosta äkillisesti rikastuneita kohtaan), että hän oli palannut pitkiltä harhailuretkiltään vieläkin suurempana pakanana, että noidan ja alkemistin oli täytynyt paeta Roomasta pyhän inkvisitsionin kynsistä ja että he ennemmin tahi myöhemmin joutuvat roviolle.
Leonardoa messer Galeotto kunnioitti yhtä suuresti kuin ennenkin ja piti häntä opettajanaan, joka tunsi "kolminkertaisesti suuren Hermeen salaisen viisauden".
Alkemisti oli tuonut matkoiltaan mukanaan joukon harvinaisia kirjoja, suurimmaksi osaksi Ptolemaiosten aikuisten aleksandrialaisten oppineitten matemaattisia teoksia. Taiteilija lainasi häneltä näitä kirjoja ja lähetti tavallisesti niitä hakemaan Giovannin, joka työskenteli lähellä olevassa San Maurizion kirkossa. Jonkun ajan kuluttua alkoi Beltraffio vanhan tavan mukaan pistäytyä heidän luonaan yhä useammin ja useammin milloin milläkin tekosyyllä, mutta itse asiassa vain saadakseen nähdä Cassandran.
Ensimmäisten kohtausten aikana oli tyttö hänen suhteensa varuillaan, teeskenteli katuvaa syntistä ja puhui halustaan mennä luostariin, mutta vähitellen hän, nähtyään ettei ollut syytä pelätä mitään, tuli avomielisemmäksi.
He muistelivat kymmenen vuotta sitten tapahtuneita keskustelujansa autiolla kukkulalla Cataranan padon luona pyhän Redegondan luostarin muurien läheisyydessä, jolloin he vielä olivat melkein lapsia; muistelivat iltaa, jolloin valkeat salamat välähtelivät, kanavan vedestä nousi raskas kesäinen tuoksu ja ukkonen jyrisi kumeasti, aivan kuin maan alta, ja kuinka Cassandra oli ennustanut hänelle Olympon jumalien ylösnousemusta ja kutsunut häntä noita-akkojen juhlaan.
Nyt Cassandra eli erakkoelämää. Hän oli sairas taikka näytti siltä ja vietti melkein kaiken ajan, mikä jäi yli jumalanpalveluksilta, yksinäisessä huoneessa, johon hän ei antanut kenenkään tulla ja joka oli yksi vanhan linnan harvoista kunnossa olevista huoneista – synkkä sali, jonka suippokaariset ikkunat kohosivat äänettömänä muurina ja heleävärinen, kostea sammal peitti koloisten jalavien runkoja. Tämän huoneen sisustus muistutti museota ja kirjastoa. Täällä oli muinaisesineitä, joita hän oli tuonut itämailta – helleeniläisten kuvapatsaitten palasia, sileästä, mustasta graniitista valmistettuja egyptiläisiä jumalia, joilla oli koiran pää, piirroksilla varustettuja gnostikkojen kiviä, joissa oli taikasana "Abraxas" kuvaten kolmeasataa kuuttakymmentäviittä ylhäistä taivasta, bysanttilaisia pergamentteja, jotka olivat kovia kuin norsunluu ja joissa oli ainaiseksi hukkaan joutuneitten kreikkalaisten runoteosten katkelmia, savisia pääkalloja assyrialaisine kiilakirjoituksineen, rautakiskoilla varustettuja persialaisten taikurien kirjoja ja memfiläisiä papyruskääröjä, jotka olivat ohuita ja läpikuultavia kuin kukanlehdet.
Hän kertoili Giovannille vaelluksistaan, näkemistään ihmeistä, valkoisesta marmorista rakennettujen temppelien juhlallisuudesta mustilla, meren uurtelemilla kallioilla, keskellä Jonian meren siniaaltoja, jotka tuoksahtivat suolalta aivan kuin vaahdosta syntyneen jumalattaren raitis, alaston ruumis, – uskomattomista vaivoistaan, onnettomuuksista, vaaroista. Ja kerran, kun Giovanni kysyi, mitä hän oli etsinyt noilla harharetkillään, miksi hän kokoili noita muinaiskaluja kärsien niin paljon vaivoja, hän vastasi isänsä Luigi Sacroboscon sanoilla:
"Herättääkseni kuolleita!"
Ja hänen silmissään paloi tuli, josta Giovanni tunsi entisen noita Cassandran.
Hän ei ollut paljon muuttunut. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin ennenkin; niissä ei kuvastunut surua eikä iloa, ja ne olivat liikkumattomat kuin vanhan ajan kuvapatsaitten kasvot, – leveä, matala otsa, suorat, hienot kulmakarvat, ankarasti yhteen puristetut huulet, joita ei voinut kuvitella hymyilevinä, silmät läpikuultavat ja keltaiset kuin meripihka. Mutta nyt taudin taikka yhden ainoan ylenmäärin jännittävän ajatuksen vaikutuksesta nämä kasvot, varsinkin niiden alaosa, joka oli liian kapea ja pieni ja jossa alahuuli hiukan pisti esiin, kuvastivat entistä selvemmin ankaraa levollisuutta ja samalla lapsellista avuttomuutta. Kuivat, kevyet hiukset, jotka olivat elävämmät kuin hänen kasvonsa ja näyttivät elävän omaa elämäänsä niinkuin Medusan käärmeet, ympäröivät kalpeita kasvoja mustana sädekehänä, mikä teki kasvot vielä kalpeammiksi ja jäykemmiksi, rusottavat huulet vielä punaisemmiksi, keltaiset silmät kuulakammiksi. Ja vielä valtavammin kuin kymmenen vuotta sitten veti Giovannia puoleensa tämän tytön sulo, joka herätti hänessä uteliaisuutta, pelkoa ja sääliä.
Kreikassa matkustaessaan oli Cassandra käynyt äitinsä kotipaikalla, ikävässä, pienessä Mistran kaupungissa lähellä Spartan raunioita, Peloponneson autioitten, palaneitten kukkulain keskellä, jossa puoli sataa vuotta sitten oli kuollut viimeinen helleeniläisen viisauden opettaja Gemistos Plethon. Hän oli koonnut tämän julkaisemattomat teosten katkelmat, kirjeet ja hänen oppilaittensa hartaat muistelmat, jotka oppilaat uskoivat, että Platon sielu oli uudelleen astunut alas Olymposta ja ottanut asuntonsa Plethoniin. Kertoessaan Giovannille tästä käynnistään Cassandra toisti ennustuksen, jonka hän oli lausunut jo muinoin erään heidän keskustelunsa aikana Cataranan padon luona ja joka sittemmin usein oli muistunut Giovannin mieleen, – Plethonin sanat, jotka tämä satavuotias filosofivanhus muka oli lausunut kolme vuotta ennen kuolemaansa:
"Muutaman vuoden kuluttua kuolemastani valaisee maan kaikkia kansoja ja sukukuntia sama totuus ja kaikki kääntyvät samaan uskoon." Ja kun häneltä oli kysytty, mikä usko se oli, Kristuksen vaiko Muhametin, niin hän vastasi: "Ei kumpikaan näistä, vaan uusi usko, joka ei eroa vanhasta pakanallisesta."
"Yli puoli vuosisataa on jo kulunut Plethonin kuolemasta", huomautti Giovanni, "eikä ennustus ole käynyt toteen. Uskotteko todellakin vielä siihen, mona Cassandra?..."
"Täydellistä totuutta" lausui Cassandra tyynesti, "ei Plethon tuntenut. Hän erehtyi monessa asiassa, sillä oli paljon, mitä hän ei tietänyt."
"Mitä?" kysyi Giovanni, mutta samalla hän kohdatessaan Cassandran syvän, kiinteän katseen tunsi sydäntään ahdistavan.
Vastauksen asemasta Cassandra otti hyllyltä vanhan pergamentin – se oli Aiskyloksen murhenäytelmä "Kahlehdittu Prometeus" – ja luki hänelle muutamia säkeitä. Giovanni ymmärsi jonkun verran kreikkaa, ja Cassandra selitti hänelle ne kohdat, joita hän ei ymmärtänyt.
Lueteltuaan ihmisille antamansa lahjat – kuoleman unhoituksen, toivon ja taivaasta varastetun tulen, jotka ennemmin tahi myöhemmin tekevät heidät jumalien vertaisiksi – Titaani ennusti Zeun kukistumista:
Käy toteen tuona kauhun päivänä
Se kirous, jonka singahutti Kronos,
Kun poika syöksi hänet taivaasta.
Ja pelastusta tuosta turmiosta
Ei kukaan muu kuin minä tuoda voi.
Mä tunnen salaisuuden.Olympolaisten lähettiläs Hermes julisti Prometeukselle:
Ei ennen lopu sulta kärsimykset
Kuin päällensä ne muuan toinen ottaa:
Jumala-marttyyri, ja synkkään Tartaroon
Luo surullisten vainajien astuu."Mitä luulet, Giovanni", lausui Cassandra sulkien kirjan, "kuka on tuo 'kärsivä jumala, joka astuu alas Tartaroon?'"
Giovanni ei vastannut mitään. Hänestä näytti siltä kuin hänen eteensä, aivan kuin äkkiä välähtäneen salaman valossa, avautuisi kuilu.
Mutta mona Cassandra katsoi kuten ennenkin suoraan hänen kasvoihinsa kirkkailla, läpikuultavilla silmillään. Tällä hetkellä hän oli todellakin Agamemnonin tuhoatuottavan vangin, tietäjänaisen Cassandran näköinen.
"Giovanni", lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan, "oletko kuullut miehestä, joka yli kymmenen vuosisataa sitten aivan samoin kuin filosofi Plethon unelmoi kuolleitten jumalien herättämisestä, – keisari Flavius Claudius Julianuksesta?"
"Julianus Luopiosta?"
"Niin, siitä, jota hänen vihollisensa galilealaiset pitivät luopiona ja joka itsekin valitettavasti luuli sitä olevansa, mutta ei uskaltanut sitä olla, sillä hän kaatoi uusiin leileihin vanhaa viiniä: helleenit olisivat voineet yhtä suurella syyllä kuin kristitytkin nimittää häntä Luopioksi..." Giovanni kertoi hänelle nähneensä kerran Firenzessä Lorenzo Medicin sepittämän mysterion, joka kuvasi San Giovannin ja Paolon marttyyrikuolemaa, kahden nuorukaisen, jotka Julianus Luopio mestautti heidän uskonsa tähden Kristukseen. Hän muisti tästä mysteriosta vielä muutamia sakeitakin, jotka erityisesti olivat häntä hämmästyttäneet – muun muassa Julianuksen kuolinhuudon, kun pyhän Merkuriuksen miekka hänet lävisti:
"O Christo Galileo, tu hai pur vinto.
Sinä voitit, Galilealainen!""Kuule, Giovanni", jatkoi Cassandra, "tuon miehen omituisessa ja surullisessa kohtalossa on suuri salaisuus. Kumpikin he, sanon minä, sekä keisari Julianus että filosofi Plethon olivat yhtä paljon väärässä, koska he tunsivat vain puolet totuudesta, joka ilman toista puolta on valhe: molemmat unhoittivat Titaanin ennustuksen, että silloin vasta jumalat heräävät eloon, kun valoisat yhtyvät pimeisiin, ylhäällä oleva taivas alhaalla olevaan, ja kun se, mikä on ollut kahtena, tulee yhdeksi. Tätä he eivät ymmärtäneet, ja turhaan he uhrasivat sielunsa Olympon jumalien tähden..."
Hän pysähtyi aivan kuin epäröiden, puhuisiko loppuun, ja lisäsi sitten hiljaa:
"Kun sinä tietäisit, Giovanni, kun voisin sanoa sinulle kaikki!... Mutta ei, se on vielä liian aikaista. Toistaiseksi sanon vain yhden asian: Olympon jumalien joukossa on yksi jumala, joka on lähempänä kuin kukaan muu maanalaisia veljiään, jumala, joka on valoisa ja pimeä kuin aamuhämärä, säälimätön kuin kuolema; hän on astunut alas maan päälle ja antanut kuolevaisille kuoleman unhoituksen – uuden tulen Prometeuksen tulesta – omassa veressään, viinirypäleitten huumaavassa mehussa. Ja kuka ihmisistä, veljeni, kuka ymmärtää ja sanoo maailmalle, kuinka Rypäleillä Seppelöidyn viisaus on samankaltainen kuin Orjantappuroilla Kruunatun – sen, joka sanoi: 'Minä olen oikea viinipuu', – ja samoin kuin Dionysos jumala juovuttaa maailman verellään? – Oletko ymmärtänyt, mistä minä puhun, Giovanni? – Jos et ole ymmärtänyt, niin ole vaiti, älä kysele, sillä tässä on salaisuus, josta ei vielä saa puhua..."
Viime aikoina oli Giovanniin ilmaantunut uusi, siihen asti tuntematon ajatuksen rohkeus. Hän ei pelännyt mitään, koska hänellä ei ollut mitään menetettävänä. Hän tunsi; ettei fra Benedetton usko eikä Leonardon tieto sammuta hänen tuskaansa eikä selvitä ristiriitoja, jotka kuolettivat hänen sieluaan. Ainoastaan Cassandran hämärissä ennustuksissa hän tunsi kenties kaikista kauneimman, mutta ainoan tien sovintoon, ja tätä tietä hän kulki hänen jälestään epätoivon rohkeudella.
He lähestyivät yhä enemmän toisiaan.
Kerran Giovanni kysyi Cassandralta, miksi tämä teeskentelee ja salaa ihmisiltä sen, mitä pitää totuutena.
"Kaikki ei ole kaikkia varten", lausui Cassandra. "Marttyyrien tunnustukset samoin kuin ihmeet ja ennusmerkit ovat tarpeen rahvaalle, sillä vain ne, jotka eivät usko loppuun asti, kuolevat uskonsa tähden todistaakseen sen toisille ja itselleen. Mutta täydellinen usko on täydellistä tietoa. Luuletko sinä, että Pytagoraan kuolema olisi vahvistanut hänen keksimänsä mittausopilliset totuudet? Täydellinen usko on äänetön ja sen salaisuus on yläpuolella tunnustuksen, niinkuin mestari on sanonut: 'Tuntekaa te kaikki, mutta teitä älköön kukaan tunteko'."
"Mikä mestari?" kysyi Giovanni ja ajatteli; "Näin olisi voinut sanoa Leonardo: hänkin tuntee kaikki eikä häntä tunne kukaan."
"Egyptiläinen gnostikko Basilides", vastasi Cassandra ja selitti, että "gnostikoiksi", "tietäviksi", nimittävät itseään ne suuret opettajat kristinopin ensimmäisinä vuosisatoina, joille täydellinen usko ja täydellinen tieto olivat sama asia.
Ja hän kertoi Giovannille heidän omituisia tarinoitaan, jotka toisinaan olivat ihmeellisiä kuin kuumehoureet.
Varsinkin yksi niistä teki Giovanniin syvän vaikutuksen – aleksandrialaisten ofitien, käärmeenpalvelijain, oppi maailman ja ihmisten luomisesta.
"Kaikkien taivasten yläpuolella on nimetön, liikkumaton, syntymätön Pimeys, joka on ihanampi kaikkea valoa, Tuntematon Isä, Pater cgnosos, – Pohjattomuus ja Äänettömyys. Hänen ainosyntyinen tyttärensä, Jumalallinen Viisaus, erosi Isästä, oppi tuntemaan olemassaolon ja synkistyi sekä tuli murheelliseksi. Ja hänen murheensa poika oli Jaldavaoth, luova Jumala. Tämä tahtoi olla yksin, luopui äidistään ja vaipui vielä syvemmälle kuin äitinsä olemassaoloon ja loi lihan maailman, joka on henkisen maailman irvikuva, ja siihen ihmisen, jonka piti heijastaa Luojan suuruutta ja todistaa hänen mahtavuuttaan. Mutta Jaldavaothin apulaiset, alkuaineen henget, eivät osanneet muodostaa tomusta muuta kuin hengettömän lihamöhkäleen, joka ryömi kuin mato alkuliejuun. Ja kun se tuotiin hallisijansa Jaldavaothin eteen, jotta tämä puhaltaisi siihen elämän, niin Jumalallinen Viisaus sääli ihmistä ja kosti vapautensa ja murheensa pojalle siitä, että tämä oli hänestä luopunut, ja puhalsi ihmiseen, samalla kuin siihen puhallettiin lihallinen elämä, myöskin jumalallisen viisauden kipinän, jonka hän oli saanut Tuntemattomalta Isältä. Ja surkea olento – tomu tomusta ja tuhka tuhasta, jossa Luoja tahtoi näyttää kaikkivoipaisuuttaan, kohosi yhtäkkiä äärettömän paljon korkeammalle Luojaansa, muuttui ei Jaldavaothin, vaan totisen Jumalan, Tuntemattoman Isän kuvaksi ja hänen kaltaiseksensa. Ja ihminen nosti tomusta kasvonsa. Ja Luoja nähdessään luomansa olennon vapautuneen hänen valtansa alta joutui vihan ja kauhun valtaan. Ja hän loi kalvavasta kateudesta liekehtivät silmänsä aineen syvimpiin syvyyksiin, mustaan alkuliejuun – ja siihen kuvastuivat niinkuin kuvastimeen niiden synkät liekit ja koko hänen raivostuneet kasvonsa, ja tästä kuvasta tuli Pimeyden Enkeli, Käärmeenmuotoinen, Ofiomorfos, mateleva ja kavala Saatana – Kirottu Viisaus. Ja hänen avullaan loi Jaldavaoth kaikki kolme luonnon valtakuntaa ja heitti syvälle niiden sisään aivan kuin haisevaan vankilaan ihmisen ja sääti hänelle lain: tee sitä ja sitä, älä tee sitä ja sitä, ja jos sinä rikot lain, niin sinä kuolemalla kuolet. Sillä hän toivoi vielä voivansa orjuuttaa luomansa olennon lain ikeellä, pahan ja kuoleman pelolla. Mutta Jumalallinen Viisaus, Vapauttaja, ei hylännyt ihmistä, jota hän oli rakastanut, vaan rakasti loppuun asti ja lähetti hänelle Lohduttajan, Tiedon Hengen, käärmeenmuotoisen, siivekkään, aamutähden kaltaisen Aamuruskon Enkelin, sen, josta on sanottu: 'olkaa viisaat kuin käärmeet', Ja hän astui alas ihmisten luo ja sanoi: 'Maistakaa, niin te tulette tietämään ja silmänne aukeavat ja te tulette jumalien kaltaisiksi.'"
"Ihmisten suuri joukko, tämän maailman lapset", lopetti Cassandra, "ovat Jaldavaothin ja kavalan Käärmeen orjia ja elävät kuoleman pelon valtaamina, ryömivät lain ikeen alla. Mutta valon lapset, tietäväiset, gnostikot, Sofian valitut, jotka ovat osallisia Viisauden salaisuudesta, tallaavat jalkoihinsa kaikki lait, astuvat kaikkien rajojen yli kiinni joutumatta kuin henget, vapaina kuin jumalat, siivekkäinä, jalostumatta hyvän vaikutuksesta ja pysyen puhtaina pahan keskellä niinkuin kulta loassa. Ja Aamuruskon Enkeli, joka on kuin aamuhämärässä välähtelevä aamutähti, johtaa heitä läpi elämän ja kuoleman, läpi pahan ja hyvän, läpi Jaldavaothin maailman kaikkien kirousten ja kauhujen heidän äitinsä Sofian, Viisauden luo, ja hänen kauttaan kaikkia taivaita ja syvyyksiä hallitsevan nimettömän, liikkumattoman, syntymättömän Pimeyden helmaan, joka on kauniimpi kaikkea valoa, Tuntemattoman Isän helmaan."
Kuullessaan tätä ofitien tarua Giovanni vertasi Jaldavaothia Kronioniin, Sofian jumalallista kipinää Prometeuksen tuleen, pyhää Käärmettä, valontuojaa Enkeliä – Luciferia – kahlehdittuun titaaniin.
Kaikkina vuosisatoina ja kaikilla kansoilla – Aiskyloksen murhenäytelmässä, gnostikkojen taruissa, keisari Julianus Luopion elämässä, filosofi Plethonin opissa – hän täten huomasi kaukaisia, tuttuja kajahduksia siitä suuresta ristiriidasta ja taistelusta, joka täytti hänen oman sydämensä. Hänen murhettaan syvensi ja lievensi tieto, että jo tuhat vuotta sitten ihmiset kärsivät ja kamppailivat samojen "kahtaalle menevien ajatusten" kanssa, sortuivat samojen ristiriitojen ja viettelysten alle kuin hänkin.
Oli hetkiä, jolloin hän heräsi näistä ajatuksista aivan kuin raskaasta päihtymyksestä tahi kuumehoureista. Ja silloin hänestä näytti, että mona Cassandra on olevinaan voimakas ja viisas ja tuntevinaan salaisuuden, mutta itse asiassa aivan samoin kuin hänkin ei tiedä mitään, ja on yhtä eksyksissä; he kumpikin ovat vielä säälittävämpiä, kadotetumpia ja avuttomampia lapsia kuin kaksitoista vuotta takaperin, ja tämä puoleksi jumalallisen, puoleksi saatanallisen viisauden uusi sabatti on vielä järjettömämpi kuin noita-akkojen juhla, johon Cassandra muinoin oli häntä kutsunut ja jota hän itsekin nyt halveksi pitäen sitä alhaison huvituksena. Giovannin valtasi kauhu, hänen teki mieli paeta. Mutta se oli myöhäistä. Uteliaisuus vietteli ja veti voimakkaasti häntä Cassandran puoleen, ja hän tunsi, ettei hän poistu, ennenkuin on saanut tietää kaikki perin pohjin ja että hän pelastuu tahi hukkuu yhdessä Cassandran kera.
Näihin aikoihin saapui Milanoon kuuluisa jumaluusopin tohtori, inkvisiittori fra Giorgio da Casale. Paavi Julius II, jota huhut taikuuden tavattomasta levenemisestä Lombardiassa huolestuttivat, oli lähettänyt hänet ankarilla bullilla varustettuna. Maggioren luostarin sisaret ja ne suojelijat, joita mona Cassadralla oli arkkipiispan hovissa, varoittivat häntä vaarasta. Fra Giorgio oli sama inkvisitsionin jäsen, jota mona Cassandra ja messer Galeotto töin tuskin olivat päässeet pakoon Roomasta. He tiesivät, ettei kenenkään suojelus voisi heitä vapauttaa, jos he vielä kerran joutuisivat hänen käsiinsä, ja he päättivät piiloutua Ranskaan ja tarpeen vaatiessa paeta sieltä Englantiin ja Skotlantiin.
Eräänä aamuna, kaksi päivää ennen lähtöä, keskusteli Giovanni mona Cassandran kanssa kuten tavallisesti hänen työhuoneessaan, Carmagnolan linnan autiossa salissa.
Auringon valo, joka tunkeutui ikkunaan kypressien tuuheitten, mustien oksien läpi, näytti kalpealta kuin kuutamo. Tytön kasvot näyttivät tavattoman kauniilta ja liikkumattomilta. Vasta nyt, eron hetkellä, Giovanni ymmärsi, kuinka läheinen Cassandra hänelle oli.
Hän kysyi, kohtaavatko he vielä kerran toisensa ja ilmaiseeko mona Cassandra hänelle sen viimeisen salaisuuden, josta usein oli puhunut.
Cassandra katsahti häneen ja otti mitään sanomatta lippaasta litteän, nelikulmaisen, läpikuultavan, viheriäisen kiven. Se oli kuuluisa Tabula Smaragdina – smaragditaulu, joka muka oli löydetty eräästä Memfiin kaupungin läheisyydessä olevasta luolasta erään uhripapin muumion käsistä, jonka ruumiiseen, kuten kerrottiin, Hermes Trimegistos oli ottanut asuntonsa – egyptiläisten Or, rajapyykin jumala, joka johdatti kuolleita varjojen valtakuntaan. Smaragdin toiselle puolelle oli kaiverrettu koptilaisilla, toiselle puolelle vanhoilla helleeniläisillä kirjaimilla neljä säettä:
Taivas yllä, taivas alla,
Tähdet yllä, tähdet alla.
Mikä yllä, se myös alla –
Hyvä on, jos ymmärrät."Mitä tämä merkitsee?" sanoi Giovanni.
"Tule luokseni ensi yönä", lausui Cassandra hiljaa ja juhlallisesti. "Minä sanon sinulle kaikki, mitä itse tiedän, kuuletko, aivan kaikki! – Ja nyt juokaamme tavan mukaan ennen eroamista viimeinen veljellinen malja."
Hän otti esille pienen, pyöreän, vahasinetillä suljetun saviastian, jollaisia käytetään kaukana itämailla, kaatoi viiniä, joka oli sakeata kuin öljy ja kellertävän ruusunkarvaista ja tuoksui omituiselta, vanhanaikaiseen krysoliittipikariin, jonka reunassa olevat kuvat esittivät Dionysos-jumalaa ja hänen papittariaan. Sitten hän astui ikkunan luo ja kohotti maljan aivan kuin uhratakseen. Kalpean auringon valossa näytti viini lämpimän veren tavoin maljan läpikuultavilla reunoilla elvyttävän papittarien alastomat ruumiit, jotka tanssivat viinirypäleillä seppelöidyn jumalan kunniaksi.
"Oli aika, Giovanni", lausui hän vielä hiljempaa ja juhlallisemmin, "jolloin luulin opettajasi Leonardon tuntevan viimeisen salaisuuden, sillä hänen kasvonsa ovat niin kauniit, kuin olisi hänessä yhdistynyt Olympon jumala ja maanalainen titaani. Mutta nyt minä näen, että hän vain pyrkii eikä saavuta, etsii eikä löydä, tietää, mutta ei tajua. Hän on sen edelläkävijä, joka tulee hänen jälkeensä ja on suurempi kuin hän. – Tyhjentäkäämme nyt yhdessä, veljeni, tämä jäähyväismalja Tuntemattoman kunniaksi, jota me kumpikin etsimme, viimeisen Sovittajan kunniaksi!"
Ja hartaana aivan kuin suorittaisi suurta salaisuutta hän joi maljasta puolet ja antoi sen Giovannille.
"Älä pelkää", lausui hän, "tässä ei ole kiellettyjä taikoja. Tämä viini on puhdas ja pyhä; se on Natsaretin kunnailla kasvavista rypäleistä. Se on Dionysos-Galilealaisen puhtainta verta."
Kun Giovanni oli juonut, niin Cassandra pani hänen olkapäilleen luottavaisesti ja ystävällisesti molemmat kätensä ja kuiskasi nopeasti ja mielistelevästi:
"Tule siis, jos tahdot tietää kaikki, tule, minä sanon sinulle salaisuuden, jota en koskaan ole kenellekään sanonut – ilmoitan suurimman tuskan ja riemun, joka yhdistää meidät ikuisiksi ajoiksi niinkuin veljen ja sisaren, niinkuin sulhon ja morsiamen!"
Ja aivan samoin kuin unhoittumattomana ukkosyönä Cataranan padon luona vaikeitten salamain valossa hän nytkin kypressien tuuheitten oksien läpi tunkeutuvassa auringon paisteessa, joka oli kalpea kuin kuutamo, siirsi lähelle Giovannin kasvoja liikkumattomat, peloittavat kasvonsa, jotka olivat valkeat kuin kuvapatsaitten marmori, joita sädekehänä ympäröivät mustat, tuuheat hiukset, yhtä elävät kuin Medusan käärmeet, ja joiden huulet olivat veripunaiset ja silmät keltaiset kuin meripihka.
Beltraffion sydäntä jääti tuttu kauhistus, ja hän ajatteli:
"Valkea perkele!"
III
Sovitulla hetkellä hän seisoi pikkuportin luona autiolla Della Vignan syrjäkadulla Carmagnolan linnaa ympäröivän muurin edustalla.
Ovi oli kiinni. Hän kolkutti kauan, mutta ei kukaan avannut. Hän lähestyi silloin toiselta puolen vieressä olevan Maggioren luostarin porttia ja sai portinvartiattarelta tietää kauhean uutisen: paavi Julius II:n inkvisiittori fra Giorgio da Casale oli äkkiä ilmestynyt Milanoon ja käskenyt heti ottaa kiinni alkemisti Galeotto Sacroboscon ja hänen veljentyttärensä mona Cassandran, koska näitä suuresti epäiltiin noituuden harjoittamisesta.
Galeotto ehti paeta. Mona Cassandra oli pyhäin inkvisitsionin kidutuskammioissa.
Saatuaan tietää tämän Leonardo kääntyi rukouksineen ja anomuksineen onnettoman pelastamiseksi suosijaansa Ludvig XII:n ylirahastonhoitajan Florimond Robertet'n ja Ranskan kuninkaan Milanossa olevan käskynhaltijan Charles d'Amboisen puoleen.
Giovannikin puuhaili, juoksenteli, kuljetti opettajansa kirjeitä, ja kävi tietoja hankkimassa inkvisitsionin tuomiopaikassa, joka sijaitsi lähellä tuomiokirkkoa arkkipiispan linnassa.
Siellä hän tutustui fra Giorgion ylisihteeriin, teologian maisteriin fra Michele da Valverdaan, joka oli kirjoittanut teoksen mustasta taikuudesta "Uusin noitavasara", jossa muun muassa todistettiin, että niinsanottu Yöpukki – Hyrcus Nocturnus, – noitajuhlan esimies, on läheistä sukua sille pukille, jonka helleenit muinoin uhrasivat Dionysos-jumalalle toimeenpannen samalla hekumallisia tansseja ja kuoroja, joista sittemmin murhenäytelmä on kehittynyt. – Fra Michele osoitti Beltaffiolle liehakoivaa ystävällisyyttä. Hän otti tahi oli ainakin ottavinaan elävästi osaa Cassandran kohtaloon, oli uskovinaan tämän viattomaksi, ja samalla tekeytyen Leonardon ihailijaksi, "suurimman kristillisistä mestareista", kuten hänellä oli tapana sanoa, hän tiedusteli tämän oppilaalta opettajan elämää, tapoja, toimia ja ajatuksia. Mutta aina, kun tuli puhe Leonardosta, oli Giovanni varuillaan ja olisi ennemmin kuollut kuin ainoallakaan sanalla antanut ilmi opettajansa. Nähtyään viekkauden hyödyttömäksi fra Michele kerran ilmoitti, että hän lyhyen tuttavuuden aikana oli ehtinyt mieltyä Giovanniin kuin veljeen ja piti velvollisuutenaan varoittaa tätä vaarasta, joka häntä uhkasi messer da Vincin puolelta, sillä da Vinciä epäiltiin noituudesta ja taikatempuista.
"Valhetta!" huudahti Giovanni. "Hän ei koskaan ole harjoittanut taikuutta eikä edes..."
Beltraffio ei lopettanut lausetta. Inkvisiittori katsoi häneen pitkään.
"Mitä te tahdoitte sanoa, messer Giovanni?"
"En mitään."
"Te ette tahdo olla avomielinen minua kohtaan, ystäväni. Kyllähän minä tiedän, mitä te tahdoitte sanoa: messer Leonardo ei edes usko taikuutta olevan olemassakaan."
"Minä en tahtonut sanoa sitä", viekasteli Giovanni. "Muuten, jos hän ei uskoisikaan, niin onko se todistus syyllisyydestä?"
"Perkele", lausui munkki hiljaa hymyillen, "on oivallinen loogikko. Toisinaan hän panee pussiin taitavimmatkin vihollisensa. Erään noita-akan kautta olemme äskettäin saaneet tietää hänen noitajuhlassa pitämänsä puheen sisällön. 'Lapseni', – lausui hän, – 'iloitkaa ja riemuitkaa, sillä uusien liittolaistemme, tiedemiesten, avulla, jotka kieltävät perkeleen voiman ja sillä tavoin juuri tylsyttävät pyhän inkvisitsionin miekan, me piakkoin saamme täydellisen voiton ja laajennamme valtakuntamme yli koko maailman.'"
Tyynesti ja asiastaan vakuutettuna fra Michele puhui Pahanhengen mitä ihmeellisimmistä töistä, esimerkiksi merkeistä, joiden nojalla voi eroittaa piruista ja noidista syntyneet pikku lapset, jotka olivat ihmissusia: ne pysyvät aina hyvin pieninä, mutta ovat paljon raskaammat kuin tavalliset rintalapset, painavat 80 jopa 100 naulaa, huutavat alituisesti ja imevät kaiken maidon viidestä, kuudesta imettäjästä. Hän tunsi täsmälleen helvetin pääruhtinasten lukumäärän – 572, ja näiden alamaisten, eri nimisten pahojenhenkien luvun – 7,405,926.
Mutta enimmän hämmästytti Giovannia oppi inkubeista ja sukkubeista, kaksisukuisista demoneista, jotka mielin määrin ottivat milloin miehen milloin naisen muodon vietelläkseen ihmisiä kanssaan lihalliseen yhteyteen. Munkki selitti hänelle, kuinka pahathenget väliin ruumiillistamalla ilmaa, väliin anastaen hirtettyjä hirsipuista, hankkivat ruumiita haureuden harjoittamista varten, jotka ruumiit muuten tulisimmissakin lemmensyleilyissä pysyvät kylminä kuin kuolleet. Hän siteerasi Pyhän Augustinuksen sanoja, joka kielsi antipodien olemassaolon, koska sellainen oppi muka oli Jumalan pilkkaa ja harhaluuloa, mutta uskoi inkubien ja sukkubien olemassaolon, joita muka pakanat aikoinaan kunnioittivat nimittäen niitä fauneiksi, satyyreiksi, nymfeiksi, hamadryadeiksi ja muiksi jumalallisiksi olennoiksi, jotka asuivat puissa, vedessä ja ilmassa.
"Kuten vanhaan aikaan", lisäsi fra Michele omasta päästään, "saastaiset jumalat ja jumalattaret astuivat alas ihmisten luo harjoittaakseen haureutta heidän kanssaan, niin nykyäänkin sekä nuoremmat että vanhemmatkin, kaikkein mahtavimmat demonit, kuten esimerkiksi Apollo ja Bacchus, voivat esiintyä inkubeina, Diana ja Venus sukkubeina."
Näistä sanoista Giovanni saattoi päättää, että valkea perkele, joka häntä oli vainonnut koko hänen elämänsä ajan, oli sukkubi Afrodite.
Toisinaan fra Michele kutsui hänet oikeuspaikalle juttujen käsittelyn aikana. Luultavasti hän yhä vielä toivoi saavansa Giovannista ennemmin tahi myöhemmin apulaisen ja ilmiantajan, sillä hän tiesi kokemuksesta, millainen vetovoima inkvisitsionin kauhuilla on. Giovanni voitti pelkonsa ja inhonsa ja oli läsnä kuulusteluissa ja kidutuksissa, koska hän vuorostaan toivoi voivansa, jollei helpoittaa Cassandran kohtaloa, niin ainakin saada tietää jotakin hänestä.
Osaksi itse oikeudessa osaksi inkvisiittorin kertomuksista sai Giovanni tutustua miltei uskomattomiin tapauksiin, joissa naurettava oli sekoittunut kauheaan.
Muuan noita, vielä aivan nuori tyttö, joka oli katunut ja palannut kirkon helmaan, siunasi kiduttajiaan sen tähden, että nämä olivat pelastaneet hänet saatanan kynsistä, kesti kaikki kärsimykset äärettömän kärsivällisesti ja nöyrästi ja astui iloisesti ja hiljaisesti kuolemaan uskoen, että ajallinen liekki pelastaa hänet iankaikkisesta. Hän rukoili vain tuomareita, että nämä ennen hänen kuolemaansa leikkaisivat pois hänen kädestään perkeleen, joka oli tunkeutunut sinne teräväkärkisen palikan muodossa. Pyhät isät kutsuivat taitavan kirurgin, mutta suuresta palkkiosta huolimatta, jota hänelle tarjottiin, lääkäri ei ottanut leikatakseen pois perkelettä, sillä hän pelkäsi, että paholainen leikkauksen kestäessä vääntää hänen niskansa nurin.
Toista noitaa, leipurin leskeä, joka oli terve ja kaunis nainen, syytettiin siitä, että hän oli ollut kahdeksantoista vuotta yhteydessä perkeleen kanssa ja synnyttänyt tässä liitossa muutamia ihmissusia. Kauheitten kidutusten aikaan tämä onneton vuoroin rukoili, vuoroin haukkui kuin koira, väliin taas kangistui kivusta, mykistyi ja tuli tunnottomaksi, niin että oli pakko väkisin avata hänen suunsa erityisellä puisella laitteella, jotta saataisiin hänet puhumaan. Viimein hän riistäytyi teloittajien käsistä, hyökkäsi tuomarien kimppuun raivoisasti parahtaen: "Minä olen antanut sieluni perkeleelle ja olen ikuisesti hänen omansa!" – ja kaatui kuolleena maahan.
Ennenmainittu Cassandran täti mona Sidonia, joka myöskin oli otettu kiinni, oli pitkällisten kärsimysten jälkeen eräänä yönä kidutusta välttääkseen sytyttänyt vankilassa olkivuoteensa ja tukehtunut savuun.
Erästä höperöä lumpunkerääjäeukkoa syytettiin siitä, että hän joka yö ratsastaa noitajuhlaan omalla raajarikolla tyttärellään, jota muka pahathenget kengittivät. Eukko vilkutti ystävällisesti ja viekkaasti silmää tuomareille, aivan kuin nämä olisivat aikaisemmin sopineet hänen kanssaan yhteisestä pilasta, ja tunnusti mielellään oikeiksi kaikki syytökset, joita häntä vastaan tehtiin.
Hän oli hyvin vilunarka ihminen. "Tulta, tulta!" – leperteli hän iloisesti ollen pakahtumaisillaan naurusta aivan kuin pikku lapset ja hieroen käsiään, kun hänet vietiin roihuavan rovion luo poltettavaksi. – "Jumala siunatkoon teitä, armaani; nytpä viimeinkin saan lämmitellä!"
Eräs kymmenvuotias tyttö kertoi häpeilemättä ja pelkäämättä tuomareille, kuinka eräänä iltana karjapihassa hänen emäntänsä, karjakko, antoi hänelle palan voileipää, jonka päälle oli siroteltu jotakin happamen imelää, hyvänmakuista ainetta. Siinä oli perkele. Kun hän oli syönyt leivän, juoksi hänen luokseen musta kissa, jonka silmät paloivat kuin hiilet, ja alkoi mielistellä häntä kehräten ja koukistellen selkäänsä. Tyttö meni kissan kanssa riiheen ja antautui siellä oljilla sille ja salli usean kerran leikillään ja ajattelematta, että se oli paha, sen tehdä, mitä se vaan tahtoi. Karjakko sanoi hänelle: "Katsos, millainen sulhanen sinulla on!" – Ja sitten hänelle syntyi iso, rintalapsen kokoinen valkea mato, jolla oli musta pää. Hän kaivoi sen lantakasaan. Mutta kissa saapui hänen luokseen, raapi häntä ja käski ihmisen äänellä ruokkimaan lasta, tuota ahnetta matoa, rieskamaidolla. – Kaiken tämän tyttö kertoi niin tarkoin ja yksityiskohtaisesti ja katseli inkvisiittoreja niin viattomin silmin, että oli vaikeata päättää, puhuiko hän omituisia valheita ilman mitään tarkoitusta, kuten lapset toisinaan tekevät, vai hourailiko hän.
Mutta aivan erityisen, unhoittumattoman kauhun herätti Giovannissa kuusitoistavuotias, tavattoman kaunis noita, joka itsepintaisesti vastasi tuomarien kaikkiin kysymyksiin ja varoituksiin yhä samalla järkähtämättömällä ja rukoilevalla huudolla: "Polttakaa, polttakaa minut!" Hän vakuutti, että perkele "käyskentelee hänen ruumiissaan aivan kuin omassa talossaan", ja kun "se juoksee, niin hänen selkänsä sisällä kiertelee aivan kuin rotta liikkuisi lattian alla", ja hänen sydämensä valtaa sellainen ahdistus ja nääntymys, että hän, jollei häntä silloin pideltäisi kiinni käsistä ja sidottaisi nuoriin, murskaisi päänsä seinää vasten. Katumuksesta ja anteeksiannosta hän ei tahtonut kuullakaan, sillä hän luuli olevansa raskas saatanasta ja auttamattomasti hukassa, olevansa jo eläissään ikuisen tuomarin tuomitsema, hän rukoili, että hänet poltettaisiin ennenkuin hän synnyttäisi hirviön. Hän oli orpo ja hyvin rikas. Hänen äärettömän suuri omaisuutensa oli siirtyvä hänen kuoltuaan erään hänen kaukaisen sukulaisensa, itaran ukon käsiin. Pyhät isät tiesivät, että jos onneton jää eloon, niin hän lahjoittaa rikkautensa inkvisitsionin edistämiseksi, ja senvuoksi häntä koetettiin pelastaa, mutta turhaan. Viimein lähetettiin hänen luokseen pappi, joka oli kuuluisa taidostaan pehmittää paatuneitten syntisten sydämiä. Kun tämä alkoi vakuuttaa, ettei ole eikä voi olla olemassa sellaista syntiä, jota Herra ei olisi sovittanut verellään, ja että Hän antaa kaikki anteeksi, niin tyttö vastasi päästämällä kauhean huutonsa: "Ei anna, ei anna anteeksi, minä tiedän sen. Polttakaa minut, taikka minä teen itse lopun itsestäni!" Michelen sanojen mukaan tämän tytön sielu "himoitsi pyhää tulta niinkuin haavoitettu peura vesilähdettä."
Yli-inkvisiittori fra Giorgio da Casale oli kumarainen ukko, jonka laihat, kalpeat kasvot olivat hyväntahtoiset, hiljaiset ja vaatimattomat, muistuttaen pyhän Franciscuksen kasvoja. Henkilöitten sanojen mukaan, jotka hyvin tunsivat hänet, hän oli "lempein ihminen maan päällä", omaa voittoa pyytämätön, paastoja noudattava, siveä ja vaitelias. Toisinaan näytti Giovannista, kun hän katseli noita kasvoja, ettei tuossa miehessä todellakaan ollut ilkeyttä eikä kavaluutta, että hän kärsii enemmän kuin hänen uhrinsa ja että hän kiusaa ja polttaa niitä säälistä, koska uskoo, ettei heitä muuten voi pelastaa ikuisesta tulesta.
Mutta toisinaan, varsinkin kaikkein julmimpien kidutusten ja ihmeellisimpien tunnustusten aikana, välähteli fra Giorgion silmissä yhtäkkiä sellainen ilme, että Giovannin oli mahdoton päättää, kutka olivat kauheammat ja mielettömämmät – tuomarit vaiko syytetyt.
Kerran eräs vanha noita-akka, ammatiltaan kätilö, kertoi inkvisiittoreille, kuinka hän peukalollaan painoi äskensyntyneitten lasten päälaen sisään ja tällä tavoin oli tappanut yli kaksisataa pienokaista ilman mitään tarkoitusta, siksi vain, että häntä huvitti kuulla lasten hienojen kallojen ritisevän kuin munankuori. Tätä huvitustaan kuvaillessaan hän nauroi sellaista naurua, että se sai vilun väreet kulkemaan pitkin Giovannin selkää. – Ja yhtäkkiä hänestä alkoi näyttää siltä, että vanhan inkvisiittorin silmissä paloi samanlainen intohimoinen tuli kuin noita-akankin. Ja vaikka hän seuraavassa silmänräpäyksessä ajatteli, että se oli ollut vain kuvittelua, niin hänen sydämeensä kuitenkin jäi epämääräinen kauhun tunne.
Erään toisen kerran tunnusti fra Giorgio nöyrästi katuen, että hänen omatuntonsa soimasi häntä kaikkein enimmän siitä synnistä, että hän monta vuotta sitten "rikoksellisesta armeliaisuudesta, johon perkele oli hänet saattanut", ei ollut polttanut seitsenvuotisia lapsia, joita epäiltiin haureellisesta sekaantumisesta inkubeihin ja sukkubeihin, vaan oli käskenyt ainoastaan ruoskia heitä torilla rovioitten edessä, joilla heidän isänsä ja äitinsä paloivat.
Mielettömyys, joka vallitsi inkvisitsionin kidutuskammioissa uhrien ja pyövelien kesken, levisi kaupungille. Järkevät ihmiset uskoivat sitä, mille tavallisissa oloissa nauroivat kuin tyhmille saduille. Ilmiannot lisääntyivät. Palvelijat todistivat isäntäväkeään vastaan, vaimot miehiään, lapset vanhempiaan vastaan. Muuan eukko poltettiin vain siitä syystä, että hän oli sanonut: "Auttakoon minua piru, jos ei Jumala sitä tee!" Eräs toinen nainen julistettiin noidaksi sentähden, että hänen lehmänsä naapurieukkojen mielestä antoi kolme kertaa enemmän maitoa kuin olisi pitänyt.
Santa Maria della Scalan nunnaluostariin ilmestyi perkele melkein joka päivä Ave Marian jälkeen koiran haamussa ja raiskasi kaikki nunnat vuoron perään kuusitoistavuotiaasta luostarisisaresta raihnaiseen abbedissaan asti, ei ainoastaan kammioissa, vaan kirkossakin jumalanpalveluksen aikana. Santa Marian sisaret olivat niin tottuneet paholaiseen, etteivät enää pelänneet eivätkä hävenneet sitä. Ja tätä jatkui kahdeksan vuotta.
Vuoristokylistä Bergamon läheisyydestä löydettiin neljäkymmentäyksi ihmissyöjää noita-akkaa, jotka imivät kastamattomien lasten verta ja söivät niiden lihaa. Itse Milanossa tavattiin kolmekymmentä pappia, jotka "eivät kastaneet lapsia Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, vaan perkeleen nimeen"; naisia, jotka määräsivät lapsensa saatanalle; noin kuuden, vieläpä kolmen vuoden ikäisiä tyttöjä ja poikia, jotka perkeleen vietteleminä olivat antautuneet hänen kanssaan mitä kauheimpaan haureudenharjoittamiseen. Kokeneet inkvisiittorit tunsivat nämä lapset erityisestä silmien loisteesta, raukeasta hymystä ja kosteista, hyvin punaisista huulista. Heitä ei voinut pelastaa millään muulla kuin tulella.
Ja kaikista kamalinta oli, että sikäli kuin pyhien inkvisiittorien into kasvoi, sikäli perkeleetkin, sen sijaan että olisivat lakanneet juonistaan, yhä lisäsivät kepposiaan, aivan kuin olisivat mieltyneet siihen ja harjoittaneet sitä huvikseen.
Messer Galeotto Sacroboscon hyljätystä laboratoriosta löydettiin tavattoman paksu, pörröinen paholainen, toisten kertomusten mukaan elävänä, toisten mukaan äsken kuolleena, mutta hyvin säilyneenä kristallilinssin sisällä, ja vaikka tarkemmin tutkittua huomattiinkin, ettei se ollut piru, vaan kirppu, jota alkemisti oli tarkastellut suurennuslasin läpi, niin monet kuitenkin pysyivät vakaumuksessaan, että se alkujaan oli ollut paholainen, mutta muuttunut kirpuksi inkvisiittorien käsissä pitääkseen heitä pilkkanaan.
Kaikki näytti mahdolliselta: todellisuuden ja hourekuvien välinen raja katosi. Huhuttiin fra Giorgion saaneen Lombardiassa ilmi 12,000 noita-akan ja noidan liiton, jotka olivat vannoneet toimeenpanevansa kolmen; vuoden aikana sellaisia katovuosia Italiassa, että ihmisten täytyisi petojen tavoin syödä toisiaan.
Itse yli-inkvisiittorikin, Kristuksen sotajoukon kokenut johtaja, joka oli tutkinut vanhan vihollisen juonia, joutui ymmälle, melkeinpä pelon valtaan nähdessään tuon saatanan joukkojen tavattoman, yhä voimistuvan rynnäkön.
"Minä en tiedä, kuinka tämä päättyy", sanoi kerran fra Michele avomielisesti keskustellessaan Giovannin kanssa. "Kuta enemmän me heitä poltamme, sitä enemmän uusia syntyy tuhasta."
Tavalliset kidutuskeinot – espanjalaiset saappaat, rautapuntit, joita yhä enemmän puristettiin yhteen ruuveilla, niin että uhrin luut rutisivat, kynsien kiskominen valkeaksi kuumennetuilla pihdeillä – olivat kuin leikkiä verrattuina uusiin, äärimmäisiin asti kehitettyihin kidutuksiin, jotka oli keksinyt "lempein ihmisistä", fra Giorgio. Näitä oli esimerkiksi unettomuuden kidutus – tormentum insomniae – jolloin syytettyjen ei annettu nukkua, vaan muutamia päiviä ja öitä ajeltiin vankilan käytävissä, niin että heidän jalkansa tulivat täyteen haavoja ja onnettomat tulivat mielipuoliksi. – Mutta näillekin kidutuksille vihollinen nauroi, sillä hän oli yhtä paljon voimakkaampi nälkää, unta, janoa, rautaa ja tulta, kuin henki on voimakkaampi lihaa.
Turhaan tuomarit turvautuivat viekkauteenkin: toivat noita-akkoja kidutuskammioon takaperin, ettei heidän katseensa lumoaisi tuomaria ja synnyttäisi hänessä rikoksellista sääliä; riisuivat naiset ja tytöt ennen kidutusta alastomiksi ja ajelivat tarkoin kaikki heidän karvansa voidakseen paremmin löytää "perkeleen sinetin" – stigma diabolicum – joka piili nahan alla taikka hiuksissa ja teki noidan tunnottomaksi; heidän annettiin juoda vihkivettä ja heitä pirskoiteltiin sillä; kidutuskoneet savustettiin pyhällä savulla ja siunattiin pyhäinjäännöksillä; syytetyt vyötettiin liinanauhoilla, jotka olivat Kristuksen ruumiin pituisia ja heidän ruumiilleen ripustettiin paperipaloja, joihin oli piirretty Vapahtajan ristillä lausumat sanat.
Ei mikään auttanut: vihollinen voitti kaikki pyhät keinot.
Nunnat, jotka katuivat siveetöntä yhteyttään perkeleen kanssa, vakuuttivat hänen menevän heidän sisälleen kahden Ave Marian välillä, ja silloinkin kun heillä oli pyhä sakramentti suussaan, he tunsivat, kuinka tuo kirottu rakastelija saastutti heitä mitä häpeämättömimmillä hyväilyillä. Ääneensä itkien nämä onnettomat tunnustivat, että "heidän sekä ruumiinsa että sielunsa kuuluivat hänelle".
Noitien suun kautta Pahahenki oikeudessa pilkkasi inkvisiittoreja, heitteli niin kamalia herjauksia, että rohkeimmiltakin nousi tukka pystyyn ja saattoi jumaluusopin tohtorit ja maisterit hämilleen kavalilla viisasteluilla ja mitä hienoimmilla jumaluusopillisilla ongelmilla taikka ahdisti heitä niin perinpohjaista ihmissydänten tuntemusta todistavilla kysymyksillä, että tuomarit muuttuivat syytetyiksi, syytetyt syyttäjiksi.
Kansalaisten mielenahdistus kohosi korkeammilleen, kun levisi huhu, että paavi oli saanut ilmiantokirjeen, jossa eittämättömästi todistettiin, että sellainen susi lammasten vaatteissa, joka oli päässyt pujahtamaan paimenen tarhaan, perkeleen palvelija, joka oli olevinaan hänen ahdistajansa saadakseen siten varmemmin tuhotuksi Kristuksen lauman, saatanan sotajoukkojen päällikkö on juuri Julius II:n suuri inkvisiittori – itse fra Giorgio da Casale.
Tuomarien puheista ja toimista Beltraffio saattoi päättää, että nämä pitivät perkelettä Jumalan veroisena voimassa ja ettei vielä ollenkaan voitu tietää, kumpi tässä kaksintaistelussa voittaa. Hän ihmetteli sitä, kuinka nuo kaksi oppia – inkvisiittori fra Giorgion ja noita Cassandran – äärimmäisyyksissään kävivät yhteen, sillä kummastakin oli ylhäällä oleva taivas samanlainen kuin alhaalla oleva, ihmiselämän tarkoitus oli kahden pohjattoman syvyyden taistelu ihmisen sydämessä – ero oli vain siinä, että noitavaimo yhä etsi sovitusta, joka kenties ei ollut saavutettavissa, kun taas inkvisiittori viritti tuon vihan liekkiä ja teki toivottomuuden yhä syvemmäksi.
Ja perkeleen haahmossa, jota vastaan fra Giorgio niin avuttomana taisteli, matelevan, kavalan Käärmeenkaltaisen kuvassa Giovanni tunsi aivan kuin himmeän ja vääristävän peilin heijastaman pimennetyn kuvan pyhästä käärmeestä, siivekkäästä, ofiomorfoksesta, korkeimman vapauttavan viisauden pojasta, aamutähden kaltaisesta valontuojasta Luciferista taikka titaani Prometeuksesta. Hänen vihollistensa, kurjien Jaldavaothin palvelijain, voimaton viha oli kuin uusi ylistyslaulu voitokkaalle Voittamattomalle.
Näihin aikoihin fra Giorgio ilmoitti kansalle tiedoksi suuremmoisen juhlan, joka oli määrätty vietettäväksi muutaman päivän kuluttua peloitukseksi Kristuksen kirkon vihollisille, iloksi sen Uskollisille lapsille – sadan kolmenkymmenen yhdeksän noidan polttamisen Broletto torilla.
Kuultuaan tämän fra Micheleltä sanoi Giovanni kalveten:
"Entä mona Cassandra?"
Vaikka munkki oli teeskennellyt avomielisyyttä, niin Giovanni ei tähän asti vielä ollut kuullut mitään mona Cassandrasta.
"Mona Cassandra", vastasi dominikaani, "on tuomittu yhdessä toisten kanssa, vaikka hän ansaitsisi ankaramman rangaistuksen. Fra Giorgio on sitä mieltä, että tämä on voimakkain kaikista noidista, mitä hän milloinkaan on nähnyt. Niin tehokas on hänessä taika, joka tekee hänet tunnottomaksi kidutusten aikana, ettemme ole saaneet häntä lausumaan sanaakaan eikä päästämään ainoatakaan valitusta – tunnustamisesta ja katumuksesta puhumattakaan – emmekä edes ole kuulleet hänen ääntään."
Ja tämän sanottuaan hän loi Giovannin silmiin syvän katseen aivan kuin odottaen jotakin. Beltraffion mielessä välähti ajatus tehdä kerrassaan loppu kaikesta – antaa ilmi itsensä, tunnustaa olevansa mona Cassandran rikostoveri ja kuolla hänen kanssaan. Hän ei jättänyt tätä tekemättä pelon tähden, vaan välinpitämättömyydestä, omituisesta jähmetyksestä, joka viime päivinä yhä enemmän oli alkanut saada hänet valtaansa ja muistutti "tunnottomuuden taikaa", joka suojeli noitavaimoa kidutusten aikana. Hän oli rauhallinen niinkuin kuolleet ovat rauhallisia.
Myöhään sen päivän edellisenä iltana, jolloin noidat oli määrä polttaa, Beltraffio istui mestarin työhuoneessa. Leonardo viimeisteli piirrosta, joka esitti käsivarren yläosan ja olan suonia ja lihaksia; nämä herättivät sitäkin enemmän hänessä mielenkiintoa, kun niillä piti panna liikkeeseen lentokoneen vipusimet. Hänen kasvonsa näyttivät Giovannista tänä iltana tavattoman kauniilta. Huolimatta ensimmäisistä rypyistä, jotka äskettäin mona Lisan kuoleman jälkeen olivat entisestään syventyneet, hänen piirteensä olivat aivan tyynet ja kirkkaat.
Nostaen silloin tällöin katseensa työstään hän katsoi oppilaaseen. Molemmat olivat vaiti. Giovanni ei pitkiin aikoihin enää ollut mitään odottanut mestarilta eikä mitään toivonut.
Hän oli aivan varma siitä, että Leonardo tietää inkvisitsionin kauhut, mona Cassandraa ja muita onnettomia odottavan mestauksen sekä hänen, Giovannin, tuhon. Usein hän kysyi itseltään, mitä opettaja tästä kaikesta ajattelee.
Saatuaan piirustuksensa valmiiksi Leonardo kirjoitti saman arkin reunaan jäntereitten ja lihasten kuvan yläpuolelle:
"Jos sinä, ihminen, joka tarkastelet näissä piirroksissa luonnon ihmeellisiä töitä, pidät rikoksena työni hävittämisen, niin ajattele, kuinka paljon suurempi rikos on ottaa ihmiseltä henki, ja ajattele myöskin, että ruumiillinen rakennus, joka sinusta näyttää niin täydelliseltä, ei ole mitään verrattuna tässä rakennuksessa asuvaan sieluun, sillä se, olipa se millainen tahansa, on joka tapauksessa jotakin jumalallista. Ja siitä päättäen, että se niin vastenmielisesti eroaa ruumiista, sen itku ja murhe eivät ole aiheettomat. Älä siis estä sitä asumasta luomassaan ruumiissa niin kauan, kuin se itse haluaa, älköönkä viekkautesi eikä vihasi hävittäkö tätä elämää, joka on niin ihana, että totisesti se, joka ei sitä pidä arvossa, ei ole sen arvoinen."
Opettajan kirjoittaessa katsoi oppilas hänen tyyniin kasvoihinsa tuntien samaa toivotonta huojennusta, joka valtaa erämaahan eksyneen, helteeseen ja janoon kuolevan matkamiehen, kun hän katsoo lumipeitteisiä vuoria.
IV
Seuraavana päivänä Beltraffio ei poistunut huoneestaan. Hän oli aamusta asti sairas, hänen päätään kivisti. Iltaan asti hän makasi vuoteessa puolihorroksissa ja mitään ajattelematta.
Illan pimetessä kuului kaupungilla tavatonta kirkonkellojen soittoa, joka ei muistuttanut kuolinkelloja eikä pyhäsoittoa, ja ilmaan levisi heikko, mutta yhtämittainen ja epämiellyttävä palaneen haju. Tämä haju lisäsi hänen päänkivistystään ja häntä alkoi ylenannattaa.
Hän meni kadulle.
Oli tukahuttava päivä, ilma oli kostea ja lämmin kuin saunassa. Tällaisia päiviä on Lombardiassa sirokkotuulen aikana myöhään kesällä ja syksyn alussa. Ei satanut, mutta katoilta ja puista tippui vettä. Katutiilet kiilsivät. Ja ulkoilmassa, hämärän keltaisessa, tahmeassa sumussa tuntui vielä selvemmin iljettävä palaneen haju.
Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaduilla paljon väkeä liikkeellä. Kaikki tulivat samalta suunnalta – Broletto torilta. Kun hän katseli heidän kasvojaan, niin hänestä näytti kuin olisivat vastaantulijat olleet puolihorroksissa niinkuin hänkin – olisivat tahtoneet herätä, mutta eivät voineet.
Väkijoukosta kuului kumeata, hiljaista mutinaa. Sattumalta saapui yhtäkkiä hänen korviinsa asti katkonaisia sanoja äsken poltetuista sadasta kolmestakymmenestä yhdeksästä noidasta sekä mona Cassandrasta, ja hän ymmärsi, mistä johtui kamala haju, joka häntä kiusasi: se oli palaneitten ihmisruumiiden katkua.
Hän joudutti askeleitaan lähtien melkein juoksemaan tietämättä itsekään minne, törmäten ihmisiin, hoippuen kuin juopunut, väristen kuumeesta ja tuntien, kuinka pahanhajuinen käry hämärän keltaisessa tahmeassa sumussa seurasi häntä, kietoutuen hänen ympärilleen, tukahutti, tunkeutui keuhkoihin ja painoi ohimoja synnyttäen kolotusta ja pahoinvointia.
Hän ei muistanut, kuinka hän oli tullut San Francescon luostariin ja astunut sisälle fra Benedetton kammioon. Munkit päästivät hänet kulkemaan, mutta fra Benedettoa ei siellä ollut – hän oli matkustanut Bergamoon. Giovanni sulki oven, sytytti kynttilän ja vaipui uupuneena vuoteelle.
Tässä rauhallisessa asumuksessa, jonka hän niin hyvin tunsi, huokui kaikki kuten ennenkin hiljaisuutta ja pyhyyttä. Hän hengähti vapaammin: täällä ei tuntunut kamalaa katkua, vaan erityinen luostarin haju, jonka synnytti paastoöljy, pyhä savu, vaha, vanhat nahkakirjat, tuore vernissa sekä ne kevyet, vienot värit, joilla fra Benedetto sydämensä yksinkertaisuudessa välittämättä mitään joutavista perspektiivin ja anatomian laeista maalasi madonniaan, joilla oli lapsen kasvot, pyhimyksiä, joita taivaallinen sädekehä kirkasti, enkeleitä, joilla oli taivaankaaren väriset siivet, kullankeltaiset kiharat ja taivaansiniset vaipat. Vuoteen päänaluksen yläpuolella riippui sileällä, valkoisella seinällä musta ristiinnaulitun kuva ja sen yläpuolella Giovannin lahjoittama, jo kuihtunut seppele punaisista unikoista ja tummista orvokeista, jotka oli poimittu muistettavana aamuna kypressilehdosta Fiesolen kukkuloilta Savonarolan jalkojen juuresta San Marcon veljien laulaessa, soittaessa viuluja ja tanssiessa opettajan ympärillä niinkuin pikku lapset tahi enkelit.
Hän kohotti katseensa ristiinnaulittuun. Niinkuin ennenkin Vapahtaja ojensi kiinni naulittuja käsiään ikään kuin kutsuen maailmaa syliinsä: "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut". – Eikö tämä ole ainoa ja täydellinen totuus? ajatteli Giovanni. – Eikö pitäisi langeta hänen jalkoihinsa ja huudahtaa: "Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani!"
Mutta rukous kuoli hänen huulilleen. Ja hän tunsi, että vaikka ikuinen kadotus häntä uhkaisi, niin hän ei voisi valehdella eikä olla tietämättä sitä, mitä tiesi – ei kieltää eikä saattaa sopusointuun kahta totuutta, jotka riitelivät hänen sydämessään.
Entisen hiljaisen epätoivon valtaamana hän kääntyi pois ristiinnaulitun kuvasta – ja samassa hänestä tuntui, että pahalta löyhkäävä sumu, kamala palaneen haju tunkeutui tännekin, viimeiseen turvapaikkaan.
Hän peitti kasvonsa käsillään.
Ja hän ei voinut sanoa, oliko se tapahtunut unessa vaiko valveilla ollessa: kidutuskammion perällä punaisen liekin kajastuksessa kidutuskoneitten ja pyövelien sekä veristen ihmisruumisten keskellä oli Cassandran paljas ruumis pyhän käärmeen, vapauttajan, taikojen suojelemana, tunnottomana kidutuskoneille, raudalle, tulelle ja kiduttajien katseille, vahingoittumattomana ja haavoittumattomana kuin kuvapatsasten neitseellisen puhdas ja luja marmori.
Toinnuttuaan hän huomasi melkein loppuun palaneesta kynttilästä ja luostarin tornikellon lyöntien lukumäärästä, että hän oli ollut muutamia tunteja horroksissa ja että sydänyö oli jo ohi.
Oli hiljaista. Sumu oli luultavasti hälvennyt. Käryn hajua ei tuntunut, mutta ilma oli tullut vielä kuumemmaksi. Ikkunassa välähtelivät vaaleansiniset ruissalamat ja kuului kumeata aivan kuin maanalaista ukkosen jyrinää kuten muistettavana ukkosyönä Cataranan padon luona.
Hänen päätään pyörrytti, suu tuntui kuivalta ja jano vaivasi. Hän muisti, että nurkassa oli vesiastia, nousi ylös, hoippui sinne nojaten kädellään seinään, joi muutamia kulauksia, huuhteli päätänsä ja aikoi jo palata vuoteelle, kun hän äkkiä tunsi, että joku oli kammiossa, kääntyi ympäri ja näki, että mustan ristiinnaulitun kuvan alla fra Benedetton vuoteella istui jokin olento maahan asti ulottuvassa, tummassa, munkin kaapua muistuttavassa puvussa, jossa oli kasvoja peittävä, teräväkärkinen huppu niinkuin "battuti" veljeksillä. Giovanni hämmästyi, sillä hän tiesi oven olevan lukossa, mutta hän ei pelästynyt. Pikemminkin hän tunsi helpoitusta, aivan kuin hän vasta nyt pitkällisten ponnistusten jälkeen olisi herännyt. Hänen päänkivistyksensä lakkasi kerrassaan.
Hän astui istuvan luo ja alkoi sitä tarkastella. Tämä nousi seisomaan. Huppu putosi alas ja Giovanni näki kasvot, jotka olivat liikkumattomat ja valkeat kuin kuvapatsasten marmori, veripunaiset huulet, silmät, jotka olivat keltaiset kuin meripihka, ja kasvojen ympärillä sädekehän tavoin mustat hiukset, jotka olivat elävämmät itse kasvoja ja näyttivät elävän omaa elämäänsä niinkuin Medusan käärmeet.
Hitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin loihtien kohotti Cassandra – se oli hän – kätensä ylös. Kuului lähestyvän ukkosen jyrähdyksiä, ja Giovannista tuntui ukkosen ääni toistavan Cassandran sanoja:
Taivas yllä, taivas alla,
Tähdet yllä, tähdet alla,
Mikä yllä, se myös alla –
Hyvä on, jos ymmärrät.Musta puku putosi kierrellen Cassandran jalkoihin, ja Giovanni näki häikäisevän valkoisen ruumiin, nuhteettoman kuin tuhatvuotisesta haudastaan nousseella Afroditella, – niinkuin Sandro Botticellin vaahdosta syntyneellä jumalattarella, jolla on neitsyt Maarian kasvot ja yli-inhimillisen murheellinen ilme silmissä, – niinkuin intohimoisella Ledalla Savonarolan liekehtivällä roviolla.
Viimeisen kerran katsahti Giovanni ristiinnaulitun kuvaa, viimeinen kauhea ajatus välähti hänen mielessään: "Valkea perkele!" – sitten tuntui siltä kuin elämän verho olisi haljennut hänen edessään ja paljastanut hänelle viimeisen yhdistymisen syvimmän salaisuuden.
Cassandra lähestyi häntä, otti hänet käsivarsiensa väliin ja puristi syliinsä. Häikäisevä salama yhdisti maan ja taivaan.
He laskeutuivat munkin yksinkertaiselle vuoteelle.
Ja koko ruumiillaan Giovanni tunsi hänen ruumiinsa neitseellisen kylmyyden, joka oli hänestä suloinen ja kamala kuin kuolema.
V
Zoroastro de Peretola ei kuollut, mutta ei parantunutkaan viimeisessä onnettomassa lentoyrityksessä sattuneen putoamisen seurauksista: hän jäi koko elämänsä ajaksi raajarikoksi. Hän menetti puhekykynsä ja mutisi vain käsittämättömiä sanoja, joita ei kukaan muu kuin mestari ymmärtänyt. Väliin hän kuljeskeli talossa kainalosauvoineen löytämättä itselleen sijaa, jylhännäköisenä, kömpelönä ja pörröisenä kuin iso lintu; väliin hän kuunteli ihmisten puheita aivan kuin koettaisi jotakin ymmärtää; väliin hän taas istuen nurkassa jalat allaan ja kiinnittämättä keneenkään huomiota nopeasti keri pitkää liinanauhaa pyöreän palikan ympärille – tämän työn oli Leonardo keksinyt häntä varten, koska koneen rakentajan kädet olivat yhtä näppärät ja vaativat yhtä paljon liikuntoa kuin ennenkin: – veisteli puupuikkoja, sahaili ja leikkeli; taikka hyräili itsekseen tuntikausia jonkinmoisessa horrostilassa, järjetön hymy huulillaan, heilutellen ruumistaan ja huitoen käsillään aivan kuin siivillä, – yhä samaa laulua:
Tii, tii!
Kurkia, kotkia,
Utupilvessä käy,
Jossa maata ei näy.
Kurkia, kurkia,
Tii, tii!Sitten hän katsoi mestaria ainoalla silmällään ja alkoi yhtäkkiä hiljaa itkeä.
Tällaisina hetkinä hän oli niin surkean näköinen, että Leonardo mahdollisimman pian kääntyi poispäin taikka poistui. Mutta hänellä ei ollut sydäntä toimittaa sairasta kokonaan pois. Monilukuisten kiertomatkojensa aikana ei hän koskaan hyljännyt tätä, piti hänestä huolta, lähetti hänelle rahoja ja otti hänet taloonsa heti, kun asettui johonkin asumaan.
Näin kului vuosia, ja tuo raajarikko oli ikäänkuin elävänä nuhteena, ikuisena pilkkana Leonardon koko elämän pyrinnöille – siipien luomisesta ihmiselle.
Yhtä sääli hänen oli toistakin oppilastaan, joka kenties oli kaikkein rakkain hänen sydämelleen – Cesare da Sestoa.
Tyytymättä jäljittelemään Cesare tahtoi olla oma itsensä. Mutta mestari teki hänet mitättömäksi, nieli hänet, teki kaltaiseksensa. Cesare, joka ei ollut kyllin heikko alistuakseen eikä kyllin voimakas voittaakseen, kärsi vain alituisia tuskia, puuskui vihaa eikä voinut kokonaan pelastua eikä kokonaan sortua. Samoin kuin Giovanni ja Astro, niin hänkin oli raajarikko, joka ei ollut elävä eikä kuollut, vaan yksi niistä, jotka Leonardo oli "silmännyt", "pahentanut".
Andrea Salaino ilmaisi Leonardolle Cesaren salaisen kirjeenvaihdon Rafael Sanzion oppilaitten kanssa, joka mestari työskenteli Roomassa valmistellen paavi Julius II:n tilauksesta seinämaalauksia Vatikaanin huoneisiin. Monet ennustivat, että Leonardon maine tulisi himmenemään tämän uuden tähden rinnalla. Toisinaan mestarista näytti siltä kuin Cesare miettisi petosta.
Mutta miltei pahempi vihollisten petosta oli ystävien uskollisuus.
Leonardon Akatemian nimellä muodostui Milanossa nuorten lombardialaisten maalarien koulu osaksi hänen entisistä oppilaistaan, osaksi lukemattomista uusista tulokkaista, jotka yhä taajenevin parvin tunkeilivat hänen ympärillään kuvitellen mielessään ja uskotellen toisille seuraavansa hänen jälkiään. Hän seurasi kaukaa noiden viattomien petturien touhua, jotka eivät itse tietäneet, mitä tekivät. Ja toisinaan hänessä heräsi inhon tunne, kun hän näki, kuinka kaikki, mikä hänen elämässään oli pyhää ja suurta, joutui rahvaan omaisuudeksi: Vapahtajan ruumis Herran ehtoollisesta siirtyi tulevan polven käsiin kopioina, jotka vetivät sen alas kirkollisen halpamaisuuden tasalle; Giocondan hymy muutettiin häpeämättömällä tavalla hekumalliseksi taikka yhdistettiin platonisen rakkauden houreisiin, jolloin se muuttui hyväntahtoiseksi ja tyhmäksi.
Talvella vuonna 1512 kuoli pienessä Riva di Trenton kaupungissa Lago di Gardan rannalla Marc-Antonio della Torre kolmenkymmenen vuoden ikäisenä mätäkuumeeseen saatuaan tartunnan köyhiltä raukoilta, joita hän paranteli.
Leonardo menetti hänessä viimeisen niistä, jotka olivat olleet hänelle, jollei läheisiä, niin ainakin vähemmän vieraita kuin muut, sillä sikäli kuin hänen elämänsä yli laskeutui vanhuuden varjoja, sikäli katkeilivat lanka langalta siteet, jotka yhdistivät häntä elävien maailmaan, ja yhä suurempi tyhjyys ja äänettömyys ympäröi häntä, niin että hänestä toisinaan tuntui, kuin hän laskeutuisi maanalaiseen pimeyteen kapeita, pimeitä portaita myöten raivaten itselleen tietä rautakuokalla kivilohkareitten välistä "itsepintaisen vakavasti" ja sen kenties mielettömän toivon vallassa, että sieltä, maan alta, pääsee ulos toiseen taivaaseen.
Eräänä talviyönä hän istui yksin huoneessaan kuunnellen myrskyn ulvontaa aivan samoin kuin sen päivän edellisenä yönä, jolloin hän oli saanut tiedon Giocondan kuolemasta. Yötuulen omituiset äänet puhuivat ihmissydämelle ymmärrettävää kieltä sille läheisestä ja välttämättömästä asiasta – äärimmäisestä yksinäisyydestä kamalassa, läpinäkymättömässä pimeydessä, kaiken olevaisen Isän, ikivanhan Kaaoksen helmassa – maailman rajattomasta ikävästä.
Hän ajatteli kuolemaa, ja tämä ajatus, joka nyt yhä useammin tuli hänen mieleensä, suli yhteen Giocondan muiston kanssa.
Äkkiä koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.
Huoneeseen astui tuntematon nuorukainen, jolla oli iloiset ja hyväntahtoiset silmät, pakkasen puna raittiilla kasvoillaan ja sulavia lumitähtiä ruskeilla kiharoillaan.
"Messer Leonardo!" huudahti nuorukainen. "Ettekö tunne minua?"
Leonardo katsoi tarkemmin ja tunsi pikku ystävänsä, kahdeksanvuotiaan pojan, jonka kanssa hän oli käyskennellyt Vaprion keväisissä lehdoissa – Francesco Melzin. Hän syleili nuorukaista isällisen hellästi. Francesco kertoi tulevansa Bolognasta, jonne hänen isänsä oli muuttanut kohta ranskalaisten hyökkäyksen jälkeen vuonna 1500, koska hän ei tahtonut nähdä isänmaan häpeää ja onnettomuuksia, ja missä hän oli sairastunut ankaraan, monia vuosia kestäneeseen tautiin. Hän oli äskettäin kuollut ja Melzi oli Leonardon lupausta muistaen kiiruhtanut tämän luo.
"Mitä lupausta?" kysyi opettaja.
"Kuinka? Oletteko sen unhoittanut? Ja minä, tyhmä, kun toivoin!... Ettekö todellakaan muista?... Se tapahtui viimeisinä päivinä ennen eroamme, Mandellon kylässä Lecco järven rannalla Campione vuoren juurella. Me laskeuduimme hyljättyyn kaivokseen ja te kannoitte minua käsillänne, etten putoaisi, ja kun te sanoitte lähtevänne Romagnaan Cesare Borgian palvelukseen, niin minä rupesin itkemään ja tahdoin paeta kanssanne isäni luota, mutta te ette suostunut siihen ja lupasitte, että kymmenen vuoden kuluttua, kun olen kasvanut suureksi..."
"Muistan, muistan!" keskeytti mestari iloisesti.
"No, siinäpä se! – Minä tiedän, messer Leonardo, etten ole teille tarpeen. Mutta enhän minä häiritsekään. Älkää ajako minua pois. Muuten en minä mene, vaikka koettaisitte ajaakin pois... Tehkää minulle mitä tahdotte, mestari, minä en koskaan hylkää teitä..."
"Rakas poikaseni!..." lausui Leonardo ja hänen äänensä värähti.
Hän syleili uudestaan poikaa ja suuteli hänen päätään, ja Francesco painautui hänen rintaansa vasten yhtä hellästi ja luottavasti kuin pikku poika, jota Leonardo oli kantanut käsillään rautakaivoksessa laskeutuessaan yhä syvemmälle maanalaiseen pimeyteen liukkaita, peloittavia portaita myöten.
VI
Siitä asti kun taiteilija vuonna 1507 oli lähtenyt Firenzestä, oli hän hovimaalarina Ranskan kuninkaan Ludvig XII:n palveluksessa. Mutta kun hän ei saanut palkkaa, niin hänen täytyi aina odottaa suosionosoituksia. Usein hänet unhoitettiin kokonaan, eikä hän osannut muistuttaa itsestään teoksillaan, koska hän vuosi vuodelta työskenteli yhä vähemmän ja hitaammin. Samoin kuin ennenkin hän oli aina rahapulassa ja hänen asiansa sotkeutuivat yhä enemmän. Hän lainasi kaikilta, joilta sai lainaksi, omilta oppilailtaankin, ja teki uutta velkaa, ennenkuin oli maksanut entisiä. Hän kirjoitteli ranskalaiselle käskynhaltijalle Charles d'Amboiselle ja valtion rahastonhoitajalle Florimond Robertet'lle yhtä kainoja, kömpelöitä ja nöyriä kirjeitä kuin muinoin herttua Mörölle.
"Tahtomatta enempää vaivata teidän armoanne uskallan kysyä, tulenko saamaan palkkaa. Olen useampia kertoja kirjoittanut tästä teidän Signoriallenne, mutta en tähän saakka vielä ole saanut vastausta."
Ylimysten vastaanottohuoneissa hän toisten anojain seassa odotti nöyrästi vuoroaan, vaikka vanhuuden lähestyessä vieraat portaat alkoivat tuntua yhä jyrkemmiltä, vieras leipä yhä karvaammalta. Hän tunsi ruhtinaitten palveluksessa itsensä yhtä tarpeettomaksi kuin kansankin palveluksessa – muukalaiseksi aina ja kaikkialla.
Sillä välin kuin Rafael paavin anteliaisuuden johdosta rikastui oltuaan ennen puolikerjäläinen ja tuli roomalaiseksi patriisiksi, sillä välin kuin Michelangelo kokosi rahoja pahan päivän varalta – pysyi Leonardo kuten ennenkin kodittomana kulkurina eikä tietänyt, mihin kuollessaan päänsä kallistaisi.
Sodat, voitot, omien kansalaisten ja vierasten tappiot, lakien ja hallitusten vaihtumiset, kansojen sortuminen, tyrannien kukistus – kaikki, mitä ihmiset pitävät tärkeänä ja ikuisena – kulki hänen ohitseen kuin pölypilvi vaeltajan ohi maantiellä. Järkähtämättömän välinpitämättömänä politiikalle hän vahvisti Milanon linnaa Ranskan kuninkaan laskuun lombardialaisia vastaan, aivan samoin kuin muinoin oli sitä linnoittanut Lombardian herttuan tilauksesta ranskalaisia vastaan. Hän rakensi Ludvig XII:n venezialaisista saavuttaman voiton kunniaksi Agnadellon luona riemuportin, jota koristivat samat puuenkelit, jotka aikaisemmin olivat kullattuja siipiään heiluttaen tervehtineet ambrosialaista tasavaltaa, Francesco Sforzaa ja Lodovico Moroa.
Kolme vuotta myöhemmin paavi, keisari ja Espanjan kuningas Ferdinand Katolilainen tekivät pyhä liiga nimisen liiton Ludvig XII:a vastaan, karkoittivat ranskalaiset Lombardiasta ja asettivat sveitsiläisten avulla valtaistuimelle Massimiliano Moretton, "pikku Moron", Lodovico Sforzan pojan, yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen, joka oli kasvanut maanpaossa, keisarin hovissa.
Hänellekin Leonardo rakensi riemuportin.
Moretton hallitus ei kestänyt kauan. Sveitsiläiset palkkasoturit eivät vähääkään välittäneet hänestä ja kohtelivat häntä kuin nukkea, jolla ei ollut mitään merkitystä. Pyhän liigan jäsenet taasen pitivät hänestä liian tarkkaa huolta ja vaalivat häntä kuin lapsenhoitajattaret. Pikku herttualla ei ollut aikaa ajatella maalaustaidetta. Siitä huolimatta hän otti kuitenkin Leonardon palvelukseensa, tilasi häneltä muotokuvansa ja määräsi palkan, jota kuitenkaan ei maksanut.
Toscanassa tapahtui samaan aikaan aivan samanlainen kumous kuin Lombardiassakin. Kansan tahto on Jumalan tahto, ja Ferdinand Katolilaisen tykit karkoittivat onnettoman Piero Soderinin. Hän lakkasi kokonaan uskomasta kansalaistensa tasavaltalaisiin hyveisiin ja pakeni Ragusaan. Entiset tyrannit, Medici veljekset, Lorenzo il Magnificon pojat, palasivat Firenzeen. Yksi näistä, Giuliano, omituinen haaveilija, joka ei välittänyt vallasta eikä kunniasta, vaan harrasti innokkaasti alkemiaa, oli kuullut Galeotto Sacroboscolta, joka oli asettunut hänen turviinsa Milanosta paettuaan, kaikenlaisia ihmeitä Leonardon salaisista tiedoista ja kutsui tämän palvelukseensa ei niin paljon taiteilijana kuin alkemistina.
Vuoden 1513 alussa ryhtyi marsalkka Jean Jacques Trivulce keskusteluihin sveitsiläisten kanssa pikku Moron luovuttamisesta. Häntä uhkasi sama kohtalo kuin isäänsäkin. Leonardo aavisti tapahtuvan uusia mullistuksia Lombardiassa.
Viimevuosina hän oli alkanut tuntea väsyvänsä noihin politiikan yksitoikkoisiin ja satunnaisiin vaihteluihin ja alituiseen kuokkavieraana oloon toisten pidoissa: häntä kyllästytti riemuporttien rakentaminen ja rapistuneitten enkelien siipien korjaileminen, ja yhä useammin hänestä alkoi tuntua, että olisi jo aika niin noiden enkelien kuin hänenkin päästä lepoon.
Hän päätti lähteä Milanosta ja siirtyä Medicin palvelukseen.
Paavi Julius II kuoli. Hänen seuraajakseen valittiin Giovanni Medici nimellä Leo X. Uusi paavi nimitti veljensä Giulianon roomalaisen kirkon ylikapteeniksi ja lipunkantajaksi, virkaan, jossa aikoinaan oli ollut Cesare Borgia. Giuliano lähti Roomaan. Leonardon piti tulla sinne hänen jälestään syksyllä.
Muutamia päiviä ennen hänen lähtöään Milanosta, aamun sarastaessa sinä yönä, jolloin sata kolmekymmentä yhdeksän noitaa oli poltettu Broletto torilla, löysivät San Francesco luostarin munkit fra Benedetton kammiosta Leonardon oppilaan Giovanni Beltraffion makaamassa lattialla tiedottomana.
Nähtävästi tämä oli sama taudinkohtaus kuin viisitoista vuotta sitten, kun fra Pogolo oli kertonut Savonarolan kuolemasta. Mutta tällä kertaa Giovanni parani. Silloin tällöin vain hänen välinpitämättömissä silmissään ja; omituisen liikkumattomissa, aivan kuin kuolleissa kasvoissaan välähti ilme, joka synnytti Leonardossa suurempaa pelkoa hänen puolestaan kuin entinen ankara sairaus.
Leonardo toivoi yhä vielä voivansa pelastaa hänet toimittamalla hänet kauemmaksi luotaan ja "pahan silmänsä" näkyvistä ja kehoitti häntä senvuoksi jäämään Milanoon fra Benedetton luo siihen asti, kunnes hän tulisi aivan terveeksi. Mutta Giovanni rukoili niin hartaasti ja itsepintaisesti ja niin epätoivoissaan, ettei mestari hylkäisi häntä, vaan ottaisi hänet mukanaan Roomaan, ettei Leonardolla ollut sydäntä kieltää.
Ranskalaiset sotajoukot lähestyivät Milanoa. Rahvas oli kuohuksissaan. Pikku Moro syöksi itsensä turmioon lapsellisella ajattelemattomuudellaan ja itsepäisyydellään. Ei kannattanut enää viivytellä.
Kuten muinoin Lorenzo Medicin luota Moron luo, Moron luota Cesaren luo, Cesaren luota Soderinin luo, Soderinin luota Ludvig XII:n luo, niin Leonardo nyt lähti uuden suojelijansa Giuliano Medicin luo – surumielisenä ja nöyränä, jatkaen kuten ikuinen kulkuri ainakin toivotonta vaellustaan.
"Syyskuun 23 päivänä 1513", kirjoitti hän päiväkirjaansa lyhyellä tavallaan, "lähdin Milanosta Roomaan Francesco Melzin, Salainon, Cesaren, Astron ja Giovannin kanssa."
Kuudestoista kirja
LEONARDO, MICHELANGELO JA RAFAEL
I
Uskollisena Medici suvun traditsioneille osasi paavi Leo X esiintyä suurena taiteitten ja tieteitten suojelijana. Saatuaan tiedon vaalistaan hän sanoi veljelleen Giuliano Medicille:
"Nauttikaamme paavin vallasta, koska Jumala on sen meille lahjoittanut!"
Ja hänen suosikkinarrinsa, munkki fra Mariano, lisäsi syvämietteisen arvokkaasti:
"Eläkäämme, pyhä isä, iloisesti, sillä kaikki muu on roskaa!"
Ja paavi kokosi ympärilleen runoilijoita, soittoniekkoja, taiteilijoita ja tiedemiehiä, jokainen, joka osasi sepittää suuret määrät sujuvia, vaikkapa keskinkertaisiakin runoja, saattoi toivoa itselleen runsaita tuloja ja lämpimän nurkan hänen pyhyytensä luona. Alkoi kultainen aika kaikille jäljittelijöille kirjallisuuden alalla, joilla oli yksi järkähtämätön usko – usko Ciceron proosan ja Vergiliuksen runojen saavuttamattomaan täydellisyyteen.
"Se ajatus", sanoivat he, "että uudet runoilijat voivat olla etevämpiä kuin vanhat, on kaiken jumalattomuuden juuri."
Kristilliset sielunpaimenet välttivät saarnoissaan mainitsemasta Kristusta nimeltä, koska sitä sanaa ei ole Ciceron puheissa, nimittivät nunnia vestaaleiksi, pyhää henkeä taivaallisen Jupiterin henkäykseksi ja pyysivät paavilta lupaa saada lukea Platon pyhien joukkoon.
Tuleva kardinaali Pietro Bembo, joka sepitti "Gli Asolani" nimisen dialogin platonisesta rakkaudesta ja uskomattoman kyynillisen runoelman "Priapus", tunnusti, ettei hän lue apostoli Paavalin lähetyskirjeitä, ettei "turmelisi tyyliään".
Kun Frans I saatuaan voiton paavista vaati häneltä lahjaksi äsken löydettyä Laokoonia, niin Leo X ilmoitti, että hän mieluummin luovuttaisi apostolin pään, jonka jäännöksiä säilytettiin Roomassa, kuin Laokoonin.
Paavi rakasti tiedemiehiään ja taiteilijoitaan, mutta miltei vielä enemmän narrejaan. Kuuluisan runojensepustajan, syömärin, ja juomarin Quernon, joka oli saanut "arkkirunoilijan" arvonimen, hän seppelöi suurin juhlallisuuksin laakereista ja kaalinlehdistä tehdyllä seppeleellä ja antoi hänelle yhtä runsaita lahjoja kuin Rafael Sanziolle. Hän tuhlasi äärettömiä varoja komeisiin pitoihin tiedemiehille, mutta oli itse erittäin kohtuullinen, sillä hänen pyhyytensä ruuansulatus ei ollut hyvä. Tällä nautiskelijalla oli parantumaton tauti, muuan mätäajos. Ja samoin kuin ruumista jäyti hänen sieluaankin salainen sairaus – ikävä. Hän tilasi eläintarhaansa harvinaisia eläimiä kaukaisista maista, narrijoukkueeseensa lystikkäitä raajarikkoja, epäsikiöitä ja mielipuolia sairashuoneista. Mutta eivät ihmiset eivätkä eläimet voineet häntä huvittaa. Ei juhlissa eikä keinuissa iloisimmankaan pilan keskellä kadonnut hänen kasvoiltaan ikävän ja inhon ilme.
Vain politiikassa hän näytti oikean luontonsa: oli yhtä kylmä, julma ja valapattoinen kuin Borgia.
Kun Leo X kaikkien hylkäämänä oli kuolemaisillaan, niin hänen suosikkinarrinsa, munkki fra Mariano, joka yksin kaikista hänen ystävistään oli pysynyt uskollisena loppuun asti, hyvä ja hurskas mies, rukoili häntä kyyneleet silmissä nähdessään hänen kuolevan kuin pakanan: "Muistakaa Jumalaa, pyhä isä, muistakaa Jumalaa!" – Tämä oli tahtomatta lausuttu, mutta mitä ilkein pilkkapuhe ikuiselle pilkkaajalle.
Muutamia päiviä Roomaan tulonsa jälkeen odotti Leonardo vuoroaan paavin odotushuoneessa Vatikaanin palatsissa. Tämä ei ollut ensimäinen kerta, sillä hänen pyhyytensä puheille oli hyvin vaikeata päästä niidenkin, joita hän itse oli lausunut haluavansa nähdä.
Leonardo kuunteli hovilaisten keskustelua hankkeissa olevasta riemukulkueesta paavin lemmikin, epämuotoisen kääpiön Baraballon kunniaksi, jota piti kuljetettaman katuja pitkin äskettäin Intiasta lähetetyn norsun selässä. Kerrottiin myöskin fra Marianon uusista urotöistä, miten hän äskettäin illallispöydässä paavin läsnäollessa hyppäsi pöydälle, alkoi kaikkien nauraa hohottaessa juosta sitä pitkin lyöden kardinaaleja ja piispoja päähän ja heitellen pöydän toisesta päästä toiseen heitä vastaan paistettuja kukkoja, niin että kastike valui virtanaan pyhien isien vaatteita ja kasvoja pitkin.
Leonardon kuunnellessa tätä kertomusta alkoi odotushuoneen ovien takaa kuulua soittoa ja laulua. Odotukseen väsyneillä kasvoilla kuvastui entistä suurempi alakuloisuus.
Paavi oli huono, mutta innostunut musiikkimies. Konsertit, joihin hän aina itse otti osaa, jatkuivat loppumattomiin, niin että ne, jotka tulivat hänen luokseen asialle, joutuivat epätoivoon kuullessaan soiton säveleitä.
"Tiedättekö, messere", kuiskasi Leonardon korvaan hänen vieressään istuva tuntematon runoilija, jolla oli nälkäisen näköiset kasvot ja joka kaksi kuukautta oli turhaan odottanut vuoroaan, – tiedättekö, millä keinoin voi päästä hänen pyhyytensä puheille? – Ilmoittautumalla narriksi. Vanha ystäväni, kuuluisa oppinut Marco Masuro huomasi, ettei tässä oppi mitään auttanut, ja käski paavin kamariherran ilmoittamaan hänet uutena Baraballona – ja hänet otettiin heti vastaan ja hän sai kaikki, mitä tahtoi.
Leonardo ei seurannut hyvää neuvoa, ei ilmoittautunut narrina ja meni taaskin tiehensä jaksamatta odottaa.
Viime aikoina hän oli tuntenut omituisia aavistuksia, jotka hänestä tuntuivat aiheettomilta. Huolet toimeentulosta ja Leo X:n sekä Giuliano Medicin hoveissa kohdanneet vastoinkäymiset eivät tehneet häntä levottomaksi: niihin hän oli jo ammoin tottunut. Mutta kuitenkin pahaa ennustava levottomuus yhä kasvoi. Ja varsinkin tänä säteilevänä syysiltana, kun hän palasi kotiin hovista, hänen sydäntään ahdisti aivan kuin jokin onnettomuus olisi tulossa.
Hän asui nyt toistamiseen oleskellessansa Roomassa samassa paikassa kuin ensimmäiselläkin kerralla, Aleksanteri VI:n aikana – muutaman askeleen päässä Vatikaanista, Pietarin kirkon takana, kapean syrjäkadun varrella eräässä paavin rahapajan pienistä erillään olevista rakennuksista. Rakennus oli vanha ja synkkä. Leonardon lähdettyä Firenzeen se oli jäänyt muutamaksi vuodeksi asumattomaksi, tullut kosteaksi ja entistä synkemmän näköiseksi.
Hän astui avaraan, holvattuun huoneeseen, jonka lohjenneissa seinissä oli hämähäkin muotoisia halkeamia ja jonka ikkunat olivat kallistuneet viereisen talon seinää vasten, niin että täällä jo oli pimeätä, vaikka vasta oli kirkas alku-ilta.
Nurkassa istui jalat allaan sairas mekaanikko Astro, veisteli joitakin puikkoja ja heilutellen tapansa mukaan ruumistaan hyräili nenäänsä alakuloista laulua:
"Tii, tii!
Kurkia, kotkia,
Utupilvessä käy,
Jossa maata ei näy,
Kurkia, kurkia,
Tii, tii!"Leonardon sydäntä alkoi vieläkin enemmän kouristaa pahaa ennustava ahdistus.
"Mitä nyt, Astro?" kysyi hän ystävällisesti laskien kätensä hänen päälaellensa.
"Ei mitään", vastasi tämä ja katsoi opettajaan pitkään, melkein järkevin vieläpä viekkainkin katsein. – "En minä mitään. Mutta Giovanni... No, parempihan on hänelle itselleenkin niin. Hän on lentänyt..."
"Mitä sinä puhut, Astro? Missä on Giovanni?" lausui Leonardo ja ymmärsi yhtäkkiä, että pahaa ennustava ahdistus, joka kouristi hänen sydäntään, koski Giovannia.
Sairas alkoi uudelleen veistellä kiinnittämättä enää huomiota mestariin.
"Astro", lausui Leonardo astuen hänen luokseen ja ottaen häntä kädestä, "pyydän sinua, ystäväni, muista, mitä sinä tahdoit sanoa. Missä on Giovanni? Kuuletko, Astro, minun täytyy välttämättömästi tavata hänet nyt heti!... Missä hän on? Mitä hänelle on tapahtunut?"
"Ettekö sitten vielä tiedä sitä?" lausui sairas. "Hän on tuolla, ylhäällä. Hän on... on..."
Hän nähtävästi etsi, mutta ei löytänyt tarvittavaa sanaa, joka oli kadonnut hänen muististaan. Tällaista tapahtui hänelle usein. Hän sekoitti eri äänet ja kokonaisia sanojakin käyttäen niitä toistensa asemasta.
"Ettekö tiedä?" lisäsi hän tyynesti. "No, mennään. Minä näytän. Mutta älkää pelätkö. Näin on parempi..."
Hän nousi ja kömpelösti huojuen kainalosauvojensa varassa vei Leonardon ylös narisevia ullakon portaita.
He astuivat ullakolle.
Täällä teki auringon kuumentama tiilikatto ilman tukahuttavaksi. Haisi linnunlannalle ja oljille. Ikkuna-aukosta tunkeutui sisään vino, pölyinen, punainen auringon säde. Heidän sisään astuessaan pyrähti pelästynyt kyyhkysparvi siipiään räpytellen lentoon.
"Tuossa", lausui Astro yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja osoitti ullakon perälle, jossa oli pimeä.
Ja Leonardo näki paksun poikkihirren alla Giovannin seisovan suorana, liikkumattomana, omituisesti ojentautuneena ja aivan kuin katsoen hänen ohitseen silmät levällään.
"Giovanni!" huudahti opettaja äkkiä kalveten, ja hänen äänensä takertui kurkkuun.
Hän syöksähti Giovannin luo, näki kauheasti vääntyneet kasvot, kosketti hänen kättään – se oli kylmä. Ruumis heilahti: se riippui lujassa silkkiköydessä, jollaisia mestari käytti lentokoneisiinsa, köysi oli kiinnitetty uuteen rautakoukkuun, joka nähtävästi aivan äsken oli kierretty parruun. Lähellä oli saippuapala, jolla itsemurhaaja luultavasti oli saippuoinut silmukan.
Astro, joka taasen oli vaipunut tylsään tilaansa, astui akkuna-aukon luo ja katsoi siitä ulos.
Talo oli mäellä. Siitä avautui näköala yli Rooman tiilikattojen, tornien ja kellotapulien Campagnan tummanviheriälle, meren tavoin aaltoilevalle tasangolle laskevan auringon valossa, jonka poikki roomalaiset vesijohdot kulkivat pitkinä, mustina, paikoittain katkeavina rihmoina, sekä Albano, Frascati, Rocca da Papa vuorten yli. Kirkkaalla taivaalla liiteli pääskysiä.
Astro katseli näköalaa silmät puoleksi ummessa ja onnellinen hymy huulillaan ja heilutteli ruumistaan huitoen käsillään kuin siivillä ja hyräillen:
"Tii, tii!
Kurkia, kotkia..."Leonardo tahtoi paeta, huutaa apua, mutta ei voinut liikahtaakaan ja seisoi kauhusta jähmettyneenä kahden oppilaansa – kuolleen ja mielipuolen – välillä...
Muutamia päiviä myöhemmin mestari tutkiessaan vainajan papereita löysi niiden joukosta päiväkirjan. Hän luki sen tarkkaavaisesti.
Ristiriitoja, joiden uhrina Giovanni oli sortunut, Leonardo ei ymmärtänyt, mutta hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että hän oli ollut onnettomuuden syynä – oli "silmännyt" ja "turmellut" Giovannin myrkyttäen hänet tiedonpuun hedelmillä.
Varsinkin hämmästyttivät häntä päiväkirjan viimeiset rivit, jotka musteen ja käsialan erilaisuudesta päättäen oli kirjoitettu monivuotisen keskeytyksen jälkeen:
"Näinä päivinä näytti fra Benedetton luostarissa muuan Ateenasta tullut munkki minulle vanhan pergamenttikäärön, jossa oli värillinen kuva siivekkäästä Johannes Kastajasta. Sellaisia kuvia ei ole Italiassa. Se on otettu kreikkalaisista pyhimyskuvista. – Jäsenet ovat hoikat ja pitkät. Kasvot ovat omituiset ja kamalat. Ruumis, jota peittää kamelinkarvainen puku, näyttää höyhenpeitteiseltä kuin linnun ruumis. – 'Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni on tien valmistava; ja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot.' Profeetta Malakias, III, I. – Mutta tämä ei ole enkeli eikä henki, vaan ihminen, jolla on jättiläiskokoiset siivet.
"Vuonna 1503, tulipunaisen pedon, paavi Aleksanteri VI:n Borgian viimeisenä hallituksen vuonna, puhui augustinolaismunkki Thomas Schweinitz Roomassa Antikristuksen lennosta:
– "Ja silloin hän, joka istuu valtaistuimella kaikkivaltiaan Jumalan Siionintemppelissä, peto, joka anasti tulen taivaasta, sanoo ihmisille: 'Miksi tunnette ahdistusta ja mitä tahdotte? Oi, uskoton ja kavala suku, te tahdotte ennusmerkkiä – ja te saatte ennusmerkin: katso, te saatte nähdä Ihmisen pojan tulevan pilvissä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.' Niin sanoo Hän ja ottaa suuret, tuliset siivet, jotka pirullinen viisaus on rakentanut, ja kohoaa ylös ukkosen jyrinän ja salamain keskellä oppilaittensa ympäröidessä häntä enkelien haamussa – ja lähtee lentoon."
Tämän jälkeen seurasi katkonaisia sanoja, jotka nähtävästi oli kirjoitettu vapisevalla kädellä ja monissa kohdin pyyhitty:
"Kristuksen ja Antikristuksen samankaltaisuus – täydellinen samankaltaisuus. Antikristuksen kasvot Kristuksen kasvoissa, Kristuksen kasvot Antikristuksen kasvoissa. Kuka voi ne eroittaa? Kuka voi olla pettymättä? Suurin salaisuus on pohjattomin murhe, jollaista ei ole ollut maailmassa."
"Orvieton tuomiokirkossa Luca Signorellin taulussa – tuuli levittelee hornaan lentävän antikristuksen vaatteitten poimuja. Aivan samanlaiset, jättiläislinnun siipiä muistuttavat poimut oli Leonardon hartioissa, kun hän seisoi kuilun partaalla Monte Albanon huipulla Vincin kylän yläpuolella."
Viimeisellä sivulla aivan alhaalla oli taas toisenlaisella käsialalla, luultavasti pitkän väliajan jälkeen, kirjoitettu:
"Valkea perkele on aina, kaikkialla. Olkoon hän kirottu! Suurin salaisuus: kaksi on yksi. Kristus ja Antikristus ovat yhtä. Taivas yllä ja taivas alla. – Ei, se ei saa, ei saa tapahtua! Ennemmin kuolema. Annan henkeni sinun käsiisi, jumalani! Tuomitse minut."
Päiväkirja päättyi näihin sanoihin. Ja Leonardo ymmärsi, että ne oli kirjoitettu päivää ennen taikka samana päivänä kuin itsemurha tapahtui.
II
Eräässä Vatikaanin vastaanottohuoneessa, n.s. Stanza della Segnaturassa, äskettäin valmistuneen Rafaelin maalaaman freskon alla, johon oli kuvattu Apollo runotarten keskellä Parnassolla, istui paavi Leo X Rooman kirkon ylimpien virkamiesten, oppineitten, runoilijain, tempuntekijäin, kääpiöitten ja narrien ympäröimänä.
Hänen iso ruumiinsa, joka oli valkea ja tursistunut kuin vesitautia potevilla vanhoilla naisilla, ja hänen paksut, pyöreät kasvonsa, joiden vaaleat sammakonsilmät olivat pullollaan, näyttivät hyvin rumilta. Toisella silmällä hän ei nähnyt juuri ollenkaan, toisella hän näki huonosti, ja kun hänen oli tarkemmin katseltava jotakin, niin hän käytti suurennuslasin asemesta hiottua beryllikappaletta, "occhiale". Näkevästä silmästä loisti kylmä, selvä järki ja toivoton ikävystyminen. Paavin ylpeytenä olivat hänen kätensä, jotka todella olivat kauniit. Jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän asetti ne näkyviin ja kehui niitä samoin kuin miellyttävää ääntäänkin.
Virallisen vastaanoton jälkeen pyhä isä lepäsi keskustellen seurueensa kanssa kahdesta uudesta runoelmasta.
Kumpikin niistä oli kirjoitettu moitteettoman kauniiseen latinalaiseen runomuotoon jäljittelemällä Vergiliuksen Aeneidiä. Toinen, jonka nimenä oli "Christiada", oli evankeliumin mukailu, jossa oli sekaisin, kuten niihin aikoihin oli muodissa, kristillisiä ja pakanallisia kuvia. Niinpä Herran ehtoollista nimitettiin "jumalalliseksi ravinnoksi, joka on kätketty ihmisten heikolta näöltä Cereksen ja Bacchuksen", s.o. leivän ja viinin, "muodon alle"; Diana, Thetis, Eolus tekivät palveluksia Jumalan äidille; kun arkkienkeli Gabriel julisti sanaa Natsaretissa, niin Merkurius kuunteli ovella ja ilmoitti tämän sanoman kokoontuneille Olympon jumalille neuvoen ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Toinen runoelma, jonka nimi oli "Siphilis" ja joka oli omistettu tulevalle kardinaalille Pietro Bembolle, samalle miehelle, joka ei lukenut apostoli Paavalin lähetyskirjeitä, ettei turmelisi tyyliään, kertoi yhtä moitteettomissa säkeissä Vergiliuksen tapaan ranskantaudista ja sen parantamisesta rikkikylvyillä ja elohopeavoiteella. Taudin synty muun muassa selitettiin siten, että kerran muinaisina aikoina eräs Siphilus niminen paimen pilkkapuheillaan suututti auringon jumalan ja tämä rankaisi häntä taudilla, joka ei parantunut millään, ennenkuin nymfi America ilmoitti hänelle salaisuutensa ja vei hänet lehtoon, jossa oli terveeksi tekeviä puita, sekä rikkilähteelle ja elohopeajärvelle. Myöhemmin espanjalaiset retkeilijät purjehdittuaan valtameren yli ja löydettyään uusia maita, joissa nymfi America asui, loukkasivat niinikään auringon jumalaa ampumalla metsästysretkellä tälle pyhitettyjä lintuja, joista yksi ennusti ihmisen äänellä, että Apollo tämän pyhyydenloukkauksen johdosta lähettää heihin ranskantaudin.
Paavi luki ulkoa muutamia katkelmia kummastakin runoelmasta. Erittäinkin innostuneesti hän esitti Merkuriuksen puheen Olympon jumalille arkkienkelin julistamasta sanomasta ja Siphilis paimenen lemmenvaikerruksen nymfi Americalle.
Kun hän oli lopettanut innostuneitten, ylistystä ilmaisevien kuiskausten kuuluessa ja kunnioittavasti hillittyjen, aivan kuin vahingossa päässeitten kättentaputusten kajahdettua, niin hänelle ilmoitettiin Michelangelo, joka äskettäin oli tullut Firenzestä.
Paavi rypisti hiukan kulmakarvojaan, mutta käski kuitenkin heti kutsumaan hänet sisälle.
Synkkä Buonarroti herätti Leo X:ssä pelon tapaista tunnetta. Hän piti enemmän iloisesta, kaikkeen valmiista myöntyväisestä "kiltistä pojasta" Rafaelista.
Paavi otti Michelangelon vastaan muuttumattomalla, ikävystymistä osoittavalla herttaisuudellaan. Mutta kun taiteilija alkoi puhua asiasta, jossa hän mielestään oli kärsinyt kauhean loukkauksen, nimittäin hänelle annetusta ja äkkiä taas pois otetusta tilauksesta uuden marmorifasadin valmistamisesta San Lorenzon kirkkoon Firenzessä, niin pyhä isä muutti puheenainetta ja asettaen tavallisella liikkeellään hiotun beryllin näkevälle silmälleen hän loi taiteilijaan hyväntahtoisen katseen, jonka alla piili pilkallista viekkautta, ja lausui:
"Messer Michelangelo, meillä on eräs asia, josta tahtoisimme tietää sinun mielipiteesi. Veljemme, herttua Giuliano, neuvoo meitä käyttämään johonkin työhön maanmiestäsi, firenzeläistä Leonardo da Vinciä. Sano, ole hyvä, mitä ajattelet hänestä ja mitä työtä olisi sopivin antaa tuolle taiteilijalle?"
Michelangelo loi jurosti katseensa alas ja niinkuin ennenkin häntä kiusasi uteliaitten katseitten häntä tähystäessä voittamaton ujous ja tietoisuus rumuudestaan. Hän oli vaiti. Mutta paavi katsoi häneen silmiään pois kääntämättä beryllikappaleen läpi ja odotti vastausta.
"Teidän pyhyydellenne", lausui Buonarroti viimein, "ei kenties ole tunnettua, että monet pitävät minua messer da Vincin vihollisena. Olipa tämä totta tahi ei, niin luulen, että minun kaikkein vähimmin on sopivaa esiintyä tuomarina tässä asiassa ja lausua mitään mielipidettä, moittivaa tai hyväksyvää."
"Vannon Bacchuksen kautta", huudahti paavi vilkastuen ja miettien nähtävästi jotakin hauskaa, "että jos asia todella olisi niinkin, niin sitä suuremmalla syyllä tahtoisimme kuulla mielipiteesi messer Leonardosta, sillä ketä muuta tahansa, mutta ei sinua, voimme pitää puolueellisena ja olemme varmat siitä, että sinä osaat olla yhtä jalomielinen vihollista kuin ystävääkin arvostellessasi. Mutta muuten minä en koskaan ole uskonut enkä usko sitä, että todellakin olisitte vihamiehiä. Mitä joutavia! Sellaiset taiteilijat kuin sinä ja hän ovat aivan varmaan yläpuolella kaiken kunnianhimon. Ja mitä jakamista teillä on, mistä te voisitte kilpailla? ja jos välillänne on jotakin ollutkin, niin miksi sitä tarvitsee muistella? Eikö ole parempi elää rauhassa? Sanotaan, että sopu saa vähätkin varat kasvamaan, eripuraisuus hävittää suuretkin. Ja hylkäisitkö sinä, poikani, todellakin jos minä, sinun isäsi, tahtoisin yhdistää teidän kätenne, hylkäisitkö sinä pyyntöni etkä ojentaisi hänelle kättäsi?"
Buonarrotin silmät välähtivät. Ujous, kuten hänelle usein tapahtui, muuttui yhtäkkiä raivoksi.
"Minä en ojenna kättäni kavaltajille!" lausui hän käheällä äänellä ja katkonaisesti töin tuskin hilliten itseään.
"Kavaltajille?" puuttui paavi puheeseen yhä enemmän vilkastuen. "Se on raskas syytös, Michelangelo, raskas syytös, ja me olemme vakuutetut siitä, että sinä et olisi uskaltanut lausua, sitä, jos et voisi sitä todistaa..."
"Minä en voi sitä millään tavoin todistaa eikä se ole tarpeenkaan! Minä puhun sitä, minkä kaikki tietävät. Viisitoista vuotta hän hännysteli herttua Moroa, joka ensimmäiseksi kutsui Italian kimppuun barbaarit, ja jätti isänmaan heidän haltuunsa. Kun sitten Herra rankaisi tyrannia ansion mukaan ja hän sortui, niin Leonardo siirtyi vielä suuremman heittiön – Cesare Borgian palvelukseen ja Firenzen kansalaisena valmisti sotakarttoja Toscanasta helpoittaakseen oman isänmaansa joutumista vihollisten valtaan."
"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", lausui paavi hienosti hymyillen. "Sinä unhoitat, ystäväni, ettei messer Leonardo ole sotilas eikä valtiomies, vaan yksinomaan taiteilija. Eikö vapaitten taiteiden palvelijoilla ole suurempia vapauksia kuin muilla kuolevaisilla? Mitä koskee teihin politiikka, kansojen ja hallitsijain vihollisuudet – teihin taiteilijoihin, korkeimmilla aloilla asuviin, missä ei ole orjia eikä vapaita, ei juutalaista eikä helleeniä, ei barbaaria eikä skyyttiläistä, vaan Apollo, joka on kaikki kaikessa? Ettekö tekin voisi entisajan filosofien tavoin nimittää itseänne maailman kansalaisiksi, joiden isänmaa on siellä, missä on hyvä olla?"
"Suokaa anteeksi, teidän pyhyytenne", keskeytti Michelangelo miltei töykeästi. "Minä olen yksinkertainen mies, en ole kirjallisesti sivistynyt enkä ymmärrä filosofisia hienouksia. Olen tottunut nimittämään valkoista valkoiseksi ja mustaa mustaksi. Ja halveksittavimpana kaikista heittiöistä pidän sitä, joka ei kunnioita omaa äitiään, kieltään isänmaansa. Minä tiedän, että messer Leonardo katsoo olevansa kaikkien inhimillisten lakien yläpuolella. Mutta millä oikeudella? Hän yhä lupailee ja aikoo hämmästyttää maailmaa ihmeillä. Eikö olisi jo aika tehdäkin jotakin? Missä ne ovat, nuo hänen ihmeensä ja tunnustähtensä? Kaiketi niitä ovat nuo narrinsiivet, joilla yksi hänen oppilaistaan yritti lentää ja taittoi tyhmyydessään niskansa? Kuinka kauan meidän pitää uskoa hänen sanaansa? Eiköhän meilläkin, tavallisilla kuolevaisilla, ole oikeus epäillä ja tiedustaa, mitä hänen kaikkien arvoitustensa ja salaisuuksiensa takana loppujen lopuksi piilee?... Vaan mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Ennen aikaan kulkureita nimitettiin kulkureiksi ja heittiöitä heittiöiksi, mutta nykyään niitä sanotaan filosofeiksi ja maailman kansalaisiksi eikä kohta kaiketi ole olemassa ainoatakaan veijaria eikä tyhjäntoimittajaa, joka ei usko olevansa jumala Hermes Trismegistos tahi titaani Prometeus!..."
Paavi piti kirkkaat sammakonsilmänsä luotuina Michelangeloon ja tarkasteli häntä tyynesti ja kylmästi, ajatteli kaiken maallisen tyhjyyttä ja turhuutta sekä ylpeän nöyryytystä ja mahtavan mitättömyyttä. Hän tuumi jo, kuinka veisi molemmat kilpailijat yhteen, ärsyttäisi heidän toistensa kimppuun ja järjestäisi harvinaisen näytelmän, joka olisi kuin kukkotaistelu suurenmoisessa mittakaavassa, filosofisen huvinumeron, josta hän, kaiken harvinaisen ja luonnottoman ihailija, tuntisi samanlaista epikuurolaista, tympästyksen ja ikävystymisen sekä uteliaisuuden sekaista nautintoa, kuin narriensa, raajarikkojensa, hassuttelijoittensa, apinainsa ja kääpiöittensä tappelusta.
"Poikani", lausui hän viimein hiljaa ja surullisesta huoaten, "minä näen nyt, että vihollisuus, jota tähän asti emme ole tahtoneet uskoa olevan olemassa, todellakin vallitsee välillänne, ja minä ihmettelen, minä tunnustan sen, ihmettelen ja olen pahoillani arvostelun johdosta, jonka lausuit messer Leonardosta. Kuinka voit puhua noin, Michelangelo, hyvänen aika! Me olemme kuulleet hänestä niin paljon hyvää – puhumattakaan hänen suuresta taiteestaan ja opistaan. Sanotaan hänellä olevan niin hyvän sydämen, ettei hän sääli ainoastaan ihmisiä, vaan mykkiä eläimiä ja kasvejakin eikä salli ihmisten tehdä niille mitään vahinkoa, – aivan kuin intialaiset viisaat, joita nimitetään gymnosofisteiksi ja joista matkustajat kertovat meille niin paljon ihmeellisiä asioita..."
Michelangelo kääntyi poispäin ja oli vaiti. Vihastuksen puistatus väänsi väliin hänen kasvojaan. Hän tunsi, että paavi pitää häntä pilanaan. Pietro Bembo, joka seisoi paavin vieressä ja oli tarkkaavaisesti seurannut keskustelua, ymmärsi, että pila voi päättyä huonosti, sillä Buonarroti ei anna leikkiä kanssaan sillä tavoin kuin paaville nyt oli pistänyt päähän. Ovela hoviherra sekaantui asiaan sitäkin mieluummin, kun hän itsekään ei pitänyt Leonardosta senvuoksi että – kuten huhuttiin – tämä oli pilkannut kirjallisuuden harrastajia, "vanhan ajan matkijoita", "variksia, joilla oli vieraat höyhenet".
"Teidän pyhyytenne", lausui hän, "kenties messer Michelangelon puheessa on jonkun verran totta. Ainakin liikkuu Leonardosta niin ristiriitaisia huhuja, että todellakin väliin on vaikea tietää, mitä uskoisi. Kerrotaan, että hän rakastaa luontokappaleita eikä maista liharuokaa; mutta samalla hän kuitenkin keksii surma-aseita ihmiskunnan hävittämiseksi ja mielellään käy saattamassa rikoksentekijöitä mestauspaikalle nähdäkseen heidän kasvoillaan viimeisen kauhun ilmeen. Olen myöskin kuullut, etteivät hänen ja Marc-Antonion oppilaat ainoastaan sairashuoneista ole varastaneet ruumiita anatomisia leikkelyjä varten, vaan ovat kaivaneet niitä maasta kristittyjen hautuumailta. – Näyttää muuten siltä, kuin kuuluisilla oppineilla kaikkina aikoina olisi ollut omat tavattomat omituisuutensa. Niinpä vanhat ihmiset kertovat kuuluisista aleksandrialaisista luonnontutkijoista Erasistratuksesta ja Herofyluksesta, että nämä muka anatomisesti leikkelivät eläviä ihmisiä, kuolemaantuomittuja pahantekijöitä, puolustaen ihmisiä kohtaan osoittamaansa julmuutta rakkaudella tieteeseen – kuten Celcus todistaa: 'Herophylus homines odit ut nosset.' Herofylus vihasi ihmisiä saadakseen tietoa..."
"Vaiti, vaiti, Piero! Herra meitä armahtakoon!" keskeytti paavi hänet todellisesti hämmentyneenä. – "Leikellä eläviä ihmisiä – sepä on tosiaankin oiva tiede!... Et saa koskaan puhua meille noista kauheuksista, ja jos me vaan saamme tietää, että Leonardo..."
Hän ei lopettanut lausettaan ja teki hurskaana ristinmerkin. Koko hänen paksu, pullea ruumiinsa tutisi.
Vaikka Leo X oli epäilijä, niin hän samalla kuitenkin oli taikauskoinen kuin vanha eukko. Varsinkin hän pelkäsi noituutta. Hän palkitsi toisella kädellään sellaisten runoelmien sepittäjiä kuin "Siphilis" ja "Priapus", ja samalla vahvisti toisella kädellään valtuuksia suurinkvisiittori fra Giorgio da Casalelle taistelussa velhoja ja noita-akkoja vastaan.
Kuullessaan ruumiitten varastamisesta haudoista hän muisti äsken saamansa ilmiannon, johon hän ensin ei ollut kiinnittänyt huomiota. Eräs Giuliano Medicin palveluksessa oleva saksalainen lasimestari Johann, joka asui samassa talossa kuin Leonardo, syytti mestaria siitä, että tämä muka anatomisessa tarkoituksessa, mutta itse asiassa noituuden harjoittamiseksi, leikkaa irti sikiöitä raskaitten naisten ruumiista.
Paavin kauhistus ei muuten kestänyt kauan. Michelangelon mentyä pantiin toimeen konsertti, jossa hänen pyhyytensä erittäin onnistuneesti esitti vaikean aarian, mikä aina saattoi hänet hyvälle tuulelle. Sen jälkeen hän väliaterian aikana määräsi narrien neuvottelukokouksessa järjestyksen, jota oli noudatettava, kun kääpiö Baraballoa kuljetettaisiin riemukulussa norsun selässä, ja tämä huvitti häntä niin, että hän kokonaan unhoitti Leonardon.
Mutta seuraavana päivänä sai San Spirito luostarin esimies, jonka luostarin sairaalassa taiteilija tutki anatomiaa, mitä ankarimman määräyksen olla antamatta hänelle ruumiita ja olla päästämättä häntä sairashuoneisiin; samalla muistutettiin paavi Bonifacius VIII:n bullasta "De sepultris", jossa kirkosta eroittamisen uhalla kielletään ihmisruumiiden avaus ilman apostolisen kuurian lupaa.
III
Giovannin kuoleman jälkeen alkoi Roomassa olo rasittaa Leonardoa.
Epätietoisuus, odotus ja pakollinen toimettomuus uuvuttivat häntä. Hänen tavalliset toimensa – kirjat, koneet, kokeilut, maalaaminen – tympäisivät häntä.
Kun pitkinä syysiltoina olo talossa, joka nyt oli entistä synkempi, kahdenkesken mielettömän Astron sekä Giovannin varjon kanssa kävi liian tukalaksi, niin hän meni käymään Firenzen lähettilään messer Francesco Vettorin luo, joka oli kirjeenvaihdossa Niccolo Machiavellin kanssa, kertoili hänestä ja antoi taiteilijan lukea hänen kirjeitään.
Kohtalo vainosi edelleen Niccoloa. Hänen elämänsä unelma – hänen luomansa kansallinen nostoväki, jonka hän toivoi pelastavan Italian, osoittautui aivan kelvottomaksi. Praton piirityksessä vuonna 1512 se hajosi espanjalaisten ensimmäisten tykinlaukausten kajahtaessa hänen silmiensä alla aivan kuin lammaslauma. Medicien palattua Machiavelli eroitettiin virasta, "alennettiin, sysättiin syrjään ja häneltä riistettiin pois kaikki". Kohta sen jälkeen saatiin ilmi tasavallan toimeenpanemista ja tyrannien kukistamista tarkoittava salaliitto. Niccolo oli osallinen siihen. Hänet vangittiin, asetettiin oikeuden eteen ja kidutettiin. Hän kesti kidutukset niin miehuullisesti, ettei hän, omien sanojensa mukaan, "itsekään ollut sitä odottanut". Viimein hänet päästettiin vapaaksi takausta vastaan, pantiin silmälläpidon alaiseksi ja kiellettiin yhden vuoden aikana poistumasta Toscanan rajan ulkopuolelle. Hän joutui niin suureen köyhyyteen, että hänen oli pakko lähteä Firenzestä ja asettua asumaan pienelle perinnöksi saamalleen maatilkulle eräässä vuoristokylässä noin kymmenen penikulman päässä kaupungista Roomaan vievän tien varrella. Mutta täälläkään kaikkien kokemiensa onnettomuuksien jälkeen hän ei saanut rauhaa. Hän, joka ennen oli ollut tulinen tasavaltalainen, muuttui yhtäkkiä yhtä kiihkeäksi tyrannien ystäväksi, ja tämä tapahtui aivan vilpittömästi, kuten kaikki hänen odottamattomat käänteensä ja siirtymisensä toisesta äärimmäisyydestä toiseen, jo vankilassa istuessaan hän lähetti Mediceille katuvia ja ylisteleviä runomuotoisia kirjeitä. Kirjassaan "Ruhtinas", joka oli omistettu Lorenzo il Magnificolle, Giulianon veljenpojalle, hän esitti valtioviisauden ylimpänä esikuvana Cesare Borgian, joka silloin oli jo kuollut maanpaossa ja jonka hän itse aikoinaan niin julmasti oli syössyt valtaistuimelta, mutta jonka hän nyt ympäröi miltei yli-inhimillisen suuruuden kunniahohteella ja kohotti kuolemattomien sankarien joukkoon. Sisimmässään Machiavelli tunsi pettävänsä itseään. Medicien porvarillinen itsevaltius oli hänestä yhtä vastenmielinen kuin Soderinin porvarillinen tasavalta. Mutta hän ei jaksanut enää irtautua tuosta viimeisestä unelmastaan, vaan tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Sairaana, yksinäisenä, käsissä ja jaloissa parantumattomat arvet nuorista, joilla häntä oli venytetty piinapenkissä, hän rukoili Vettoria puhumaan hänen puolestaan paaville ja Giulianolle ja hankkimaan hänelle millaisen pikku paikan tahansa, sillä toimettomuus on minusta kamalampi kuolemaakin.
Jos minut vain otetaan taas palvelukseen, niin olen valmis mihin työhön tahansa, vaikkapa kiviä vääntämään."
Ettei kyllästyttäisi suojelijaansa alituisilla pyynnöillä ja valituksilla, Niccolo koetti toisinaan huvittaa häntä sukkeluuksilla ja kertomuksilla lemmenseikkailuistaan. Viidenkymmenen ikäinen nälkää näkevän perheen isä oli tahi oli olevinaan rakastunut aivan kuin koulupoika. "Olen jättänyt syrjään kaikki järkevät ja tärkeät ajatukset. Eivät kertomukset menneitten aikojen urotöistä, eivätkä keskustelut nykyajan politiikasta kiinnitä mieltäni: minä rakastan!"
Lukiessaan näitä leikillisiä kirjeitä Leonardo usein muisti Niccolon sanat, jotka tämä kerran oli lausunut Romagnassa, kun he poistuivat salaisesta pelipaikasta, jossa Niccolo oli esiintynyt narrin tavoin espanjalaisten lurjusten edessä: "ei hätä lakia lue". Väliin näissäkin kirjeissä kuului epikuurolaisten ohjeitten, lemmenpurkausten ja häikäilemättömän kyynillisen itse-ivan lomasta epätoivon huuto:
"Eikö tosiaankaan yksikään elävä sielu muista minua? Jos te vielä rakastatte minua, messer Francesco, niinkuin muinoin rakastitte, niin te ette voisi olla harmistumatta nähdessänne, miten kunniatonta elämää niinä nyt elän."
Toisessa kirjeessä hän kuvasi elämäänsä seuraavalla tavalla:
"Rastaitten pyydystäminen on tähän asti ollut päähuvinani. Nousin ennen päivän koittoa, asetin omin käsin paulat ja läksin kotoa häkeillä kuormitettuna. Tavallisesti sain vähintäin kaksi, korkeintaan kuusi rastasta. Näin meni syyskuu. Sitten loppui tämäkin huvi, ja niin mitätön kuin se oli ollutkin, niin minä kaipasin sitä.
"Nyt nousen ylös hiukan myöhemmin, lähden lehtooni, jota hakataan, olen siellä pari tuntia tarkastellen edellisen päivän työtä ja puhellen puunhakkaajien kanssa. Sitten menen kaivolle ja sieltä metsään, jossa ennen metsästin. Minulla on aina mukanani joku kirja – Dante, Petrarca, Tibullus tahi Ovidius. Lukiessani heidän intohimoisia vaikerruksiaan ajattelen omia lemmenasioitani ja nämä unelmat tuottavat minulle lyhytaikaista, mutta suloista unhoitusta. Sen jälkeen menen valtatien varrella olevaan ravintolaan, keskustelen matkustavaisten kanssa, kuuntelen uutisia, tarkastelen ihmisten makua, tapoja ja mielitekoja. Päivällisaikaan palaan kotiin, istuudun pöytään kotiväkeni kanssa ja sammutan nälkäni niillä vaatimattomilla ruokalajeilla, joita niukoilla tuloillani tilastani voin hankkia. Päivällisen jälkeen kulkea laahustan taas ravintolaan. Siellä on jo koossa koko seurue: isäntä, mylläri, teurastaja ja kaksi leipuria. Koko loppuosan päivästä vietän heidän seurassaan pelaten tamia, noppaa tahi korttia. Me kiistelemme, suutumme, riitelemme, enimmäkseen aivan mitättömästä rahasta ja pidämme sellaista melua, että se kuuluu San Cascianoon asti."
"Tällaiseen liejuun minä uppoan huolehtien vain siitä, etten aivan kokonaan homehtuisi tahi menettäisi järkeäni ikävästä, ja antaen muuten kohtalon tallata minua jalkoihinsa ja tehdä minulle mitä ikinä tahtoo, nähdäkseni lopultakin, onko sen hävyttömyydellä ollenkaan rajoja."
"Illalla menen kotiin. Mutta ennen kuin sulkeudun huoneeseeni, riisun yltäni likaisen arkipuvun, pukeudun hovimiehen tahi senaattorin vaatteisiin ja astun tässä sopivassa asussa entisajan hoveihin, joissa kuuluisat oppineet ja sankarit ottavat minut suopeasti vastaan, jossa saan sitä ravintoa, jota nauttimaan olen luotu – hämilleni joutumatta keskustelen heidän kanssaan, kyselen ja saan kuulla syitä heidän toimiinsa, ja he vastaavat minulle hyvyydessään aivan kuin vertaiselleen. Muutaman tunnin ajan ei ole ikävä, en pelkää köyhyyttä enkä kuolemaa, unhoitan kaikki kärsimykseni ja elän menneisyydessä. Sitten kirjoitan muistiin kaikki, mitä olen saanut heiltä tietää ja valmistelen tällä tavoin 'Ruhtinas' kirjaani."
IV
Näitä kirjeitä lukiessaan Leonardo tunsi, kuinka läheinen Niccolo kaikesta heidän erilaisuudestaan huolimatta hänelle oli. Hän muisti Niccolon ennustuksen, että heidän kohtalonsa on sama: he kumpikin jäävät koko elämänsä ajaksi kodittomiksi kulkureiksi tässä maailmassa, jossa "ei ole muuta kuin roskaväkeä". Leonardon elämä Roomassa oli todellakin yhtä kurjaa kuin Machiavellin elämä syrjäisessä San Cascianossa – sama ikävä, sama yksinäisyys ja pakollinen toimettomuus, joka on kauheampi kuin mitkään kidutukset, sama voimansa tunteminen ja tietoisuus siitä, että se oli ihmisille tarpeeton. Hän antoi samoin kuin Niccolokin kohtalon tallata itsensä jalkoihinsa ja tehdä itselleen kaikkea, mitä se halusi, – hän oli vain vieläkin nöyrempi eikä halunnut edes tietää, oliko sen hävyttömyydellä rajoja, sillä hän oli jo aikoja sitten tullut vakuutetuksi, ettei sellaista rajaa ole olemassa.
Leo X, jonka huomio oli kiintynyt narri Baraballon riemukulkueen järjestämiseen, ei vieläkään ollut ehtinyt ottaa vastaan Leonardoa ja oli hänestä päästäkseen antanut taiteilijalle tehtäväksi keksiä parannuksia paavin rahapajan leimauskoneeseen. Taiteilija, joka ei koskaan halveksinut mitään työtä, vähäpätöisintäkään, suoritti tilauksen täydelleen. Hän keksi koneen, josta rahat eivät tulleet kuten ennen epätasaisina ja rosoreunaisina, vaan moitteettoman pyöreinä.
Tähän aikaan olivat hänen raha-asiansa vanhojen velkojen takia niin surkeat, että suurin osa hänen palkastaan meni korkojen maksuun. Ilman Francesco Melzin apua, joka oli perinyt isänsä, olisi Leonardo kärsinyt mitä suurinta puutetta.
Kesällä 1514 hän sairastui roomalaiseen malariaan. Tämä oli ensimmäinen kova tauti koko hänen elämänsä aikana. Lääkkeitä hän ei nauttinut eikä päästänyt lääkäreitä luokseen. Francesco yksin hoiteli häntä, ja päivä päivältä Leonardo kiintyi häneen yhä enemmän, oppi pitämään arvossa hänen teeskentelemätöntä rakkauttaan, ja toisinaan mestarista näytti, että Jumala oli lähettänyt Francescon hänelle viimeiseksi ystäväksi, suojelusenkeliksi hänen kodittoman vanhuutensa ajaksi.
Taiteilija tunsi, että hänet unohdetaan, ja teki toisinaan turhia yrityksiä muistuttaakseen itsestään. Sairaana ollessaan hän kirjoitti suojelijalleen Giuliano Medicille kirjeitä koettaen, vaikkakin huonolla menestyksellä, käyttää kohteliasta hovimiehen puhetapaa, joka siihen aikaan oli käytännössä:
"Kun sain kuulla teidän suuresti toivotusta tervehtymisestänne, jalo herrani, niin iloni oli niin suuri, että se teki minutkin terveeksi ja aivan kuin ihmeen kautta herätti kuolleista."
Syksyyn mennessä malaria parani, mutta voimat eivät vain ottaneet palatakseen. Muutamassa kuukaudessa Giovannin kuoleman jälkeen Leonardo oli vanhentunut monta vuotta.
Omituinen arkuus ja kuoleman väsymyksen kaltainen surumielisyys valtasivat hänet yhä useammin.
Toisinaan hän näytti innostuneena ryhtyvän johonkin entiseen mielityöhönsä – matematiikkaan, anatomiaan, maalaamiseen, lentokoneen rakentamiseen, – mutta heitti sen kohta sikseen; alkoi toista ja jätti senkin kyllästyneenä.
Synkimpinä päivinään hän yhtäkkiä viehättyi huvittelemaan mitä lapsellisimmilla tavoilla.
Hän otti huolellisesti pestyjä ja puhdistettuja lampaan suolia, niin pehmeitä ja hienoja, että ne olisivat mahtuneet kouraan, ja yhdisti ne seinän läpi viereisessä huoneessa oleviin palkeisiin; kun ne pullistuivat jättiläiskokoisiksi rakoiksi, jotka saivat katsojan pelästymään ja painautumaan nurkkaan, niin hän vertasi niitä hyveeseen, joka myöskin alussa näyttää pieneltä ja halveksitulta, mutta vähitellen kasvaa ja täyttää maailman.
Tavattoman ison sisiliskon, joka oli löydetty Belvederen puistosta, hän päällysti kauniilla kalan ja käärmeen suomuksilla, valmisti sille sarvet, parran, silmät, siivet, jotka olivat täytetyt elohopealla ja vipisivät eläimen joka liikahduksesta, pani sen laatikkoon ja näytteli vieraille, jotka luulivat tätä kummitusta perkeleeksi ja peräytyivät kauhun valtaamina.
Taikka hän muodosteli vahasta pieniä, yliluonnollisia, siivekkäitä eläimiä, ja täytti ne lämpimällä ilmalla, joka teki ne niin keveiksi, että ne riidellen kohosivat ilmaan. Silloin Leonardo riemuitsi nauttien katsojain ihmettelystä tahi taikauskoisesta pelosta, ja hänen ankarista, ryppyisistä kasvoistaan ja himmeistä, surullisista silmistään loisti vilpitön, lapsellinen ilo, joka kuitenkin näytti niin surkealta noilla vanhoilla, väsyneillä kasvoilla, että Francescon sydän vuoti verta.
Kerran hän sattumalta kuuli Cesare ja Seston sanovan vierailleen mestarin poistuttua huoneesta:
"Niinpä niin, messeri. Tällaisilla leikkikaluilla me nykyään kulutamme aikaamme. Mitäpä siitä salaisi? Ukko on menettänyt älynsä ja tullut taas lapseksi, raukka. Hän alkoi valmistamalla ihmisille siipiä ja lopetti lentävillä vahanukeilla. Vuori synnytti hiiren!"
Ja hän lisäsi nauraen ilkeästi ja väkinäisesti, kuten hänellä oli tapana:
"Minä ihmettelen paavia. Narreja ja hassahtaviahan hän ymmärtää, jos ketään. Messer Leonardo on todellinen aarre hänelle. He ovat aivan kuin luodut toisiaan varten. Hommatkaapa, signori, todellakin niin, että pyhä isä ottaa mestarin palvelukseensa. Olkaa huoletta, hän tulee olemaan tyytyväinen. Ukkomme osaa huvittaa häntä paremmin kuin itse fra Mariano, vieläpä paremmin kuin kääpiö Baraballokin!"
Tässä pilapuheessa oli enemmän totuutta kuin olisi voinut luullakaan. Kun huhut Leonardon konsteista, lampaan suolista, joita pullistettiin palkeitten avulla, siivekkäästä sisiliskosta ja lentelevistä vahakuvista tulivat Leo X:n korville, niin hän sai niin suuren halun nähdä niitä, että oli valmis unhoittamaan pelonkin, jota Leonardon noituus ja jumalattomuus hänessä herättivät. Ovelat hoviherrat antoivat taiteilijan ymmärtää, että nyt oli tullut toiminnan aika: kohtalo oli antanut hänelle tilaisuuden päästä kilpailemaan sekä Rafaelin että itse Baraballonkin kanssa hänen pyhyytensä suosiosta. Mutta taaskin Leonardo, kuten niin usein ennenkin, jätti huomioon ottamatta elämänviisauden ohjeet – ei osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tarttua oikeaan aikaan Onnettaren pyörään.
Aavistaen että Cesare on Leonardon vihamies Francesco varoitti mestaria, mutta tämä ei uskonut häntä.
"Jätä hänet rauhaan, anna olla" lausui hän puolustaen Cesarea. "Sinä et tiedä, kuinka hän minua rakastaa, vaikka tahtoisikin vihata. Hän on yhtä onneton, vieläpä onnettomampikin kuin..."
Leonardo ei lopettanut lausetta, mutta Melzi ymmärsi, että hän oli tahtonut sanoa: onnettomampi kuin Giovanni Beltraffio.
"Ja minunko asiani olisi häntä tuomita?" jatkoi mestari. "Minä olen kenties itse syypää hänen edessään..."
"Te Cesaren edessä?" kummasteli Francesco.
"Niin ystäväni. Sinä et sitä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu toisinaan, että minä olen silmännyt, turmellut hänet, sillä, näetkö, poikaseni, minulla on luultavasti todellakin paha silmä..."
Ja hiukan mietittyään hän lisäsi hiljaa ja hyväntahtoisesti hymyillen:
"Anna hänen olla, Francesco, äläkä pelkää! Hän ei tee minulle pahaa, ei lähde mihinkään luotani eikä koskaan petä. Jos hän on kuohuissaan ja taistelee minua vastaan, niin sen hän tekee sielunsa tähden, vapautensa puolesta, sillä hän etsii itseään, tahtoo olla oma itsensä. Tehköön niin! Jumala auttakoon häntä, – sillä minä tiedän, että hän voitettuaan palaa luokseni, antaa minulle anteeksi, oppii ymmärtämään, kuinka minä häntä rakastan, ja silloin minä annan hänelle kaikki, mitä minulla on, ilmaisen kaikki taiteen ja tiedon salaisuudet, jotta hän kuoltuani julistaisi niitä ihmisille. Sillä jos ei hän sitä tee, niin kuka sitten?..."
Jo kesällä Leonardon sairauden aikana oli Cesare viikkomääriksi kadonnut talosta. Syksyllä hän katosi lopullisesti eikä enää palannut.
Huomattuaan hänen olevan poissa Leonardo kysyi häntä Francescolta. Tämä loi hämillään silmänsä alas ja vastasi, että Cesare oli matkustanut Sienaan suorittamaan kiireellistä tilausta.
Francesco pelkäsi, että Leonardo rupeaa tarkemmin kyselemään, miksi hän oli lähtenyt sanomatta jäähyväisiä. Mutta opettaja joko uskoi tahi oli uskovinaan kömpelön valheen ja alkoi puhua muista asioista. Ainoastaan hänen huultensa nurkat vavahtivat ja painuivat alaspäin ilmaisten sitä katkeraa inhoa, joka viime aikoina oli yhä useammin alkanut kuvastua hänen kasvoillaan.
V
Syksy oli sateinen. Mutta marraskuun lopulla alkoivat auringonpaisteiset päivät, säteilevät ja tyynet, jotka eivät missään ole niin kauniit kuin Roomassa: syksyn lakastuva rehevyys on sukua ikuisen kaupungin autiolle komeudelle.
Leonardo oli jo pitkän aikaa tehnyt lähtöä Sikstiniläiseen kappeliin katsomaan Michelangelon freskoja, mutta aina lykännyt sen aivan kuin olisi pelännyt. Viimein eräänä aamuna hän lähti talostaan yhdessä Francescon kanssa kappelia kohti.
Se oli kapea, pitkä, hyvin korkea rakennus, jossa oli paljaat seinät ja suippopäiset ikkunat. Laessa ja holveissa olivat Michelangelon äsken valmistuneet freskot. Leonardo katsahti niihin ja tyrmistyi. Vaikka hän olikin suuresti pelännyt, niin hän ei kuitenkaan ollut odottanut sitä, mitä hän nyt näki.
Nähdessään jättiläiskokoiset kuvat, jotka olivat kuin hourenäkyjä – nähdessään Herra Zebaotin, joka eroitti pimeyden valkeudesta kaaoksen helmassa, siunasi vedet ja kasvit ja loi Aatamin tomusta sekä Eevan Aatamin kylkiluusta; nähdessään syntiinlankeemuksen, Aabelin ja Kainin uhrin, vedenpaisumuksen; Semin ja Hamin pilkkaamassa nukkuvan isänsä alastomuutta; nähdessään alastomat, kauniit nuorukaiset, alkuaineen demonit, jotka ikuisella leikillään ja tanssillaan säestivät maailman tragediaa, ihmisen ja Jumalan välistä taistelua; nähdessään sibyllat ja profeetat, peloittavat gigantit, joita yli-inhimillinen murhe ja viisaus näytti painavan: nähdessään Jeesuksen esi-isät, joukon hämäriä sukupolvia, jotka jättivät toisilleen perinnöksi elämän tarkoituksettoman taakan ja kärsivät syntymisen, elatuksen ja kuoleman tuskia tuntemattoman lunastajan tuloa odotellen – nähdessään kaikki nämä kilpailijansa luomat Leonardo ei arvostellut, ei mittaillut eikä vertaillut, vaan tunsi ainoastaan tulleensa kukistetuksi. Hän kävi ajatuksissaan läpi omat teoksensa. Häviämistilassa oleva Herran ehtoollinen, piloille mennyt Kolossi, Anghiarin taistelu, lukematon joukko muita keskeneräisiä töitä – siinä koko liuta turhia ponnistuksia, naurettavia yrityksiä, häpeällisiä tappioita. Koko elämänsä ajan hän oli vain aloitellut, aikonut, valmistautunut, eikä tähän saakka mitään tehnyt, ja – miksipä pettäisi itseään? – nyt oli jo myöhäistä, nyt hän ei enää saa mitään tehdyksi. Eikö hän uskomattoman vaivalloisesta elämäntyöstään huolimatta ollut sen viekkaan orjan kaltainen, joka oli kaivanut leiviskänsä maahan?
Samalla hän kuitenkin tunsi pyrkineensä suurempaan, korkeampaan kuin Buonarroti, – siihen yhdistykseen, siihen korkeimpaan sopusointuun, jota tämä ei tuntenut eikä tahtonut tuntea äärettömässä ristiriitaisuudessaan, kapinallisuudessaan, rajuudessaan ja kaaoksessaan Leonardo muisti mona Lisan sanat Michelangelosta, – siitä, että tämän voima on myrskytuulen kaltainen, joka repii irti vuoret ja murskaa kalliot Herran edessä, ja että hän, Leonardo, on voimakkaampi kuin Michelangelo, niinkuin tyven on myrskyä voimakkaampi, koska Herra on tyvenessä eikä myrskyssä. – Nyt hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen, että asia oli niin, mona Lisa oli oikeassa, ennemmin tahi myöhemmin ihmishenki palaa sille tielle, jonka Leonardo oli osoittanut, kaaoksesta sopusointuun, kaksinaisuudesta yhtenäisyyteen, myrskystä tyveneen. Mutta kuitenkin – kukapa tietää, miten pitkän aikaa Buonarroti on voitolla, miten monta sukupolvea hän tempaa mukaansa?
Ja tietoisuus siitä, että hänen mietteensä olivat oikeat, teki vielä kiusallisemmaksi oman voimattomuuden tunnon, kun oli kysymys käytännöstä.
He astuivat ääneti ulos kappelista.
Francesco arvasi, mitä mestarin sydämessä tapahtui, eikä uskaltanut kysellä. Mutta kun hän katsahti mestarin kasvoihin, niin hänestä näytti, kuin olisi Leonardo vieläkin enemmän masentunut ja aivan kuin yhtäkkiä vanhentunut ja raihnastunut monta vuotta sen hetken aikana, jonka he olivat olleet Sikstiniläisessä kappelissa.
He kulkivat San Pietro torin poikki ja suuntasivat kulkunsa Borgo Nuovo katua pitkin San Angelo sillalle.
Nyt mestari ajatteli toista kilpailijaansa, joka kenties oli yhtä vaarallinen hänelle kuin Buonarroti – Rafael Sanziota.
Leonardo oli nähnyt Rafaelin äsken valmistuneet freskot Vatikaanin yläkerroksen vastaanottohuoneissa, niinsanotuissa stanzeissa, eikä voinut päättää, mitä niissä on enemmän, – suorituksen suuruuttako vaiko aiheen mitättömyyttä, saavuttamatonta täydellisyyttä, joka muistutti vanhan ajan mestarien kaikkein keveimpiä ja valoisimpia tuotteita, vaiko orjamaista tämän maailman mahtavien mielistelyä? Paavi Julius II oli uneksinut ranskalaisten karkottamisesta Italiasta: Rafael oli esittänyt hänet katsomassa, kuinka taivaan voimat karkoittivat pyhäkön herjaajan, syyrialaisen sotapäällikön Heliodoruksen Jumalan Kaikkivaltiaan temppelistä; paavi Leo X piti itseään suurena puhujana: Rafael oli ikuistuttanut hänet Leo I Suuren muodossa, joka kehoitti barbaari Attilaa vetäytymään pois Roomasta; Ravennan taistelussa oli Leo X joutunut ranskalaisten vangiksi ja onnellisesti pelastunut: Rafael oli ikuistuttanut tämän tapahtuman kuvaamalla apostoli Pietarin ihmeellisen pelastumisen vankilasta.
Näin hän teki taiteesta välttämättömän osan paavin hovista, äitelän ja imartelevan suitsutusuhrin paavin vallalle.
Tämä urbinolainen tulokas, haaveksiva nuorukainen, jolla oli puhtaan madonnan kasvot ja joka näytti maan päälle laskeutuneelta enkeliltä, järjesti mitä parhaiten maalliset asiansa. Hän koristeli roomalaisen pankkiirin Agostono Quiggin tallit, valmisti piirustuksia kultaisia vateja ja lautasia varten, jotka pankkiiri kestitettyään paavia heitti Tiberiin, ettei kukaan niitä enää käyttäisi. "Onnen poika" – fortunato garzon – niinkuin Francia häntä nimitti, saavutti aivan kuin leikkien kunniaa, rikkautta ja suosionosoituksia. Pahimmiltakin vihamiehiltään ja kadehtijoiltaan hän riisti aseet herttaisuudellaan. Hän ei teeskennellyt, vaan oli todellakin kaikkien ystävä. Ja kaikki hänelle onnistui, onnettaren antimet näyttivät itsestään tulevan hänen käsiinsä. Hän sai arkkitehti Bramanten kuoltua edullisen toimen uudella tuomiokirkkorakennuksella; hänen tulonsa kasvoivat päivä päivältä; kardinaali Bibbiena tahtoi naittaa hänelle veljentyttärensä, mutta hän ei pitänyt kiirettä, koska hänelle itselleen oli luvattu kardinaalin arvo. Hän rakensi itselleen kauniin palatsin Borgoon ja eleli siinä komeasti kuin ruhtinas. Aamusta iltaan parveili hänen eteisessään korkeita virkamiehiä, ulkomaalaisten hallitsijain lähettiläitä, jotka tahtoivat teettää muotokuvansa taikka saada ainakin jonkinlaisen maalauksen tahi piirroksen muistoksi. Hänellä oli yllin kyllin työtä, ja hän antoi kieltävän vastauksen kaikille. Mutta anojat eivät lannistuneet, vaan ahdistivat häntä edelleen. Pitkiin aikoihin ei hänellä enää ollut ollut aikaa lopettaa teoksiaan; hän vain aloitti kuvan ja antoi sen sitten oppilailleen, jotka kilvan ottivat ja tuota pikaa valmistivat ne. Rafaelin ateljee muuttui suureksi tehtaaksi, jossa taitavat tekijät, kuten Giulio Romano, muuttivat kankaan ja värit heliseväksi rahaksi uskomattomalla nopeudella ja kauppamiehen häikäilemättömyydellä. Itsekään hän ei enää tavoitellut täydellisyyttä, vaan tyytyi keskinkertaiseen. Hän palveli rahvasta ja se palveli häntä, otti hänet innostuneesti vastaan omana valittunaan, lempilapsenaan, joka oli liha sen lihasta, luu sen luusta, sen oman hengen synnyttämä. Maine julisti hänet kaikkien aikojen ja kansain suurimmaksi taiteilijaksi. Rafaelista tuli maalaustaiteen jumala.
Ja pahinta kaikesta oli se, että hän vielä lankeemuksessaankin oli suuri ja houkuttelevan kaunis, ei ainoastaan väkijoukon vaan valittujenkin silmissä. Hän otti onnettaren käsistä loistavia leikkikaluja teeskentelemättömän huolettomasti ja pysyi puhtaana ja viattomana kuin lapsi. "Onnen poika" ei itse tietänyt mitä teki.
Ja vielä turmiollisempaa kuin Michelangelon ristiriitaisuus ja kaaos oli taiteen tulevaisuudelle tuo Sanzion kevyt harmonia, hänen kuollut, akateeminen, valheellinen sopusointunsa.
Leonardo aavisti, ettei näiden kahden huipun, Michelangelon ja Rafaelin, takana ole tietä, joka veisi tulevaisuuteen, – siellä on vain syvänteitä ja tyhjyyttä. Ja samalla hän tunsi, miten paljon he olivat saaneet häneltä: häneltä he olivat ottaneet säännöt varjosta ja valosta, anatomian, perspektiivin, luonnon ja ihmisen tuntemisen, – ja hänet, joka oli heidän lähtökohtanaan, he tekivät mitättömäksi.
Näihin ajatuksiin vaipuneena hän kulki kuten ennenkin hajamielisenä, silmät maahan luotuina ja pää alas painettuna.
Francesco koetti alkaa keskustelua hänen kanssaan, mutta sanat takertuivat kurkkuun joka kerta, kun hän katsahti mestarin kasvoihin ja näki tämän kalpeilla, vanhoilla huulilla hiljaisen, rajattoman kyllästymisen ilmeen.
Tultuaan lähelle San Angelo siltaa heidän täytyi väistyä syrjään erään seurueen tieltä, johon kuului noin kuusikymmentä komeissa puvuissa olevaa jalka- ja ratsumiestä ja joka kulki pitkin kapeata Borgo Nuovo katua.
Leonardo katsahti siihen ensin hajamielisesti luullen jonkun roomalaisen ylimyksen, kardinaalin tahi lähettilään olevan liikkeessä. Mutta häntä hämmästyttivät erään nuoren miehen kasvot, joka oli puettu komeammin kuin muut ja joka ratsasti valkean arapialaisen hevosen selässä kullatussa, jalokivillä koristetussa satulassa. Hänestä tuntui, että hän oli aikaisemmin jossakin nähnyt nuo kasvot. Äkkiä hänen mieleensä muistui kivulloinen, kalpea, poika, jolla oli yllään musta, värien tahrima ja kyynärpäiden kohdalta kulunut mekko ja joka kahdeksan vuotta takaperin oli Firenzessä sanonut hänelle ujon ihastuksen valtaamana: "Michelangelo ei ole kelvollinen päästämään auki teidän kengänrihmojanne, messer Leonardo!" – Se oli hän, Leonardon ja Michelangelon nykyinen kilpailija, "maalaustaiteen jumala" – Rafael Sanzio.
Hänen kasvonsa, vaikka ne olivat yhtä lapselliset, viattomat ja ilmeettömät kuin ennenkin, eivät kuitenkaan enää siinä määrin kuin ennen olleet kerubin kasvojen kaltaiset – ne olivat hiukan lihoneet, tulleet raskaammiksi ja turvonneet.
Hän oli matkalla Borgossa olevasta palatsistaan paavia tervehtimään Vatikaaniin, ja häntä saattoi, kuten aina, joukko ystäviä, oppilaita ja ihailijoita. Hänellä oli tavallisesti joka kerta, kun hän lähti kotoaan, ympärillään noin viisikymmenhenkinen seurue, niin että jokainen hänen matkoistaan muistutti riemukulkuetta.
Rafael tunsi Leonardon, punastui hieman ja tervehti paljastaen nopeasti ja hyvin kunnioittavasti päänsä. Muutamat hänen oppilaistaan, jotka eivät tunteneet ulkonäöltä Leonardoa, katsoivat ihmetellen tuota vaatimattomassa, miltei köyhässä puvussa olevaa ukkoa, joka oli painautunut seinää vasten antaakseen heille tietä ja jolle "jumalallinen" niin syvään kumarsi.
Kiinnittämättä keneenkään huomiota Leonardo loi silmänsä Rafaelin vieressä hänen lähempien oppilaittensa joukossa kulkevaan mieheen ja katseli tätä hämmästyneenä, aivan kuin ei uskoisi silmiään: se oli Cesare da Sesto.
Ja yhtäkkiä hän ymmärsi kaikki – Cesaren katoamisen, pahaa ennustavan levottomuutensa, Francescon kömpelön valheen: hänen viimeinen oppilaansa oli hänet pettänyt.
Cesare kesti Leonardon katseen ja katsoi häntä silmiin huulillaan röyhkeä ja samalla surkea hymy, joka väänsi hänen kasvonsa ja teki ne peloittaviksi kuin mielipuolen kasvot.
Ei hän, vaan Leonardo loi katseensa alas sanomattoman ahdistuksen vallassa, aivan kuin olisi tehnyt pahan teon.
Kulkue meni ohi. He jatkoivat matkaansa. Leonardo nojautui seuralaisensa käsivarteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rauhalliset.
Kuljettuaan San Angelo sillan yli he saapuivat del Coronari katua pitkin Navone torille, jossa myytiin lintuja.
Leonardo osti suuren joukon lintuja – harakoita, keltasirkkuja, västäräkkejä, kyyhkysiä, ajohaukan ja nuoren, villin joutsenen. Hän menetti kaikki rahansa, vieläpä lainasi Francescolta.
Nämä kaksi miestä, vanhus ja nuorukainen, jotka olivat päästä jalkoihin asti kuormitetut häkeillä, joissa linnut visertelivät, vetivät puoleensa huomiota. Ohikulkijat katselivat uteliaina taakseen. Katupojat juoksivat heidän jälessään.
He kulkivat läpi koko Rooman Panteonin ja Trajanuksen forumin ohi, saapuivat Esquilinus kukkulalle ja menivät Maggiore portin kautta ulos kaupungista vanhaa roomalaista tietä Via Labicanaa pitkin. Sitten he kääntyivät kulkemaan kapeata, yksinäistä polkua pitkin kentälle.
Heidän edessään levisi ääretön, hiljainen ja valju Campagna.
Puoleksi sortuneen, sammalpeitteisen vesijohtolaitoksen aukkojen läpi, jonka keisarit Claudius, Titus ja Vespasianus olivat rakennuttaneet, näkyi kukkuloita, samanmuotoisia ja harmaan vihertäviä kuin meren aallot illalla; siellä täällä kohosi yksinäinen musta torni, rosvoilevien ritarien hävitetty pesä; kauempana taivaan rannalla näkyi kuultavan sinisiä vuoria, jotka ympäröivät tasankoa niinkuin jättiläiskokoisen amfiteatterin portaat. Pyöreitten, valkeitten pilvien takaa lankesivat laskeutuvan auringon säteet Rooman yli pitkinä, leveinä kimppuina. Käyräsarviset härät, joilla oli kiiltävän valkoinen karva ja viisaat, lempeät silmät, käänsivät laiskasti päätään, kun kuulivat askelia, märehtivät rauhallisesti ja kuola valui niiden mustista, kosteista turvista tomuisen orjantappurapensaan piikkisille lehdille. Sirkkojen tirskutus kovassa, päivän polttamassa heinikossa, tuulen humina marunan kuolleissa rungoissa raunioitten välissä ja kaukaa Roomasta kuuluva kirkonkellojen kumina tuntuivat vielä syventävän hiljaisuutta. Täällä, tällä tasangolla, sen juhlallisessa ja ihastuttavassa autiudessa näytti jo toteutuneen enkelin ennustus, joka "oli vannonut ikuisesti eläville, ettei aikaa enää tule olemaan".
He valitsivat itselleen paikan eräällä kummulla, laskivat maahan häkit, ja Leonardo alkoi päästää lintuja vapauteen.
Tämä oli lapsuudesta asti ollut hänen mielihuvinsa. Hän seurasi lempein katsein lintuja, jotka lensivät pois ilosta väristen ja siivillään suhisten. Hänen kasvojaan kirkasti hiljainen hymy. Tällä hetkellä hän näytti unhoittaneen kaikki surunsa ja oli onnellinen kuin lapsi.
Häkkeihin jäi vain ajohaukka ja villi joutsen. Mestari säästi ne viimeiseksi.
Hän istahti lepäämään ja otti matkalaukustaan käärön, jossa oli vaatimaton illallinen – leipää, paistettuja kastanjoita, kuivattuja viinimarjoja, olkikudokseen suljettu pullo punaista orvietoviiniä ja kahta lajia juustoa: kutunjuustoa häntä itseään varten ja kermajuustoa hänen seuralaiselleen. Hän tiesi, ettei Francesco pitänyt kutunjuustosta ja oli vartavasten ottanut hänen varaltaan mukaansa kermajuustoa.
Mestari pyysi oppilasta aterioimaan kanssaan ja alkoi syödä katsellen hyvillä mielin häkeissä olevia lintuja, jotka vapautta aavistaen räpyttivät siipiään. Tällaisin pikku juhlin luonnon helmassa paljaan taivaan alla hän mielellään kunnioitti siivekästen vankien vapautusta.
He söivät ääneti. Francesco katsahti silloin tällöin salaa häneen. Ensi kertaa Leonardon sairauden jälkeen hän näki tämän kasvot kirkkaassa päivänvalossa raittiissa ulkoilmassa, eivätkä ne vielä koskaan olleet näyttäneet hänestä niin väsyneiltä ja vanhoilta. Harmahtavat hiukset, joissa harmaan keskellä oli keltainen värivivahdus ja jotka olivat päälaelta harvenneet, jättivät paljaaksi jyrkän, ison, syvien ja ankarien ryppyjen uurteleman otsan; alempana ne olivat edelleenkin tiheät ja uhkeat ja yhtyivät pitkään, keskivälille rintaa ulottuvaan, niinikään harmahtavaan ja aaltoilevaan partaan, joka alkoi jo poskipäistä. Vaaleansiniset silmät katselivat syvistä, tummista kuopistaan tuuheitten, riippuvien kulmakarvojen alta yhtä tarkasti, pelkäämättömästi ja kysyvästi kuin ennenkin. Mutta vastakohtana tälle aivan kuin yli-inhimillisen ajatuksen voiman ja tahdonlujuuden ilmeelle oli inhimillisen heikkouden ja kuolemaa ennustavan väsymyksen ilme, jonka hänen kasvoilleen antoivat sisään painuneiden poskien sairaalloiset poimut, silmien alla olevat, vanhuutta osoittavat pussit, hiukan etenevä alahuuli ja hienon suun nurkat, jotka olivat painuneet alaspäin ilmaisten halveksumista ja surua sekä selittämätöntä kyllästymistä. Ne olivat alistuneen, vanhan, miltei raihnaan titaanin Prometeuksen kasvot.
Francesco katseli häntä, ja tuttu säälin tunne valtasi hänet.
Hän oli huomannut, että toisinaan aivan mitätön pikkuseikka riitti yhtäkkiä muuttamaan ihmisen kasvojen ilmeen ja paljastamaan ennen tuntemattomia syvyyksiä. Niinpä kun matkoilla hänelle tuntemattomat matkalaiset, joista hän ei sen enempää välittänyt, olivat ottaneet esille eväsmyttynsä tahi käärönsä ja asettuneet syrjään syömään hiukan poispäin kääntyneinä ja häpeillen, kuten ihmisten on tapana, kun he syövät oudossa paikassa tuntemattomien ihmisten joukossa, niin hän yht'äkkiä aivan aiheettomasti alkoi tuntea selittämätöntä sääliä heitä kohtaan: he näyttivät hänestä yksinäisiltä ja onnettomilta. Näin oli tapahtunut usein varsinkin lapsuudessa, mutta myöskin myöhemmin. Hän ei olisi millään tavoin osannut selittää tuota säälin tunnetta, jonka juuret olivat syvällä tietoisuuden ulkopuolella. Hän oli miltei lakannut ajattelemasta koko asiaa, mutta kun tuo tunne palasi, niin hän heti tunsi sen eikä voinut sitä vastustaa.
Niin nytkin. Kun hän näki, kuinka mestari istuen ruohikossa tyhjien häkkien keskellä ja katsellen jälellä olevia lintuja leikkasi vanhalla kääntöpäällä veitsellä, jonka luinen varsi oli rikki, leipää ja hienoja juustoviipaleita, pisteli niitä suuhunsa ja pureskeli huolellisesti sekä vaivalloisesti, kuten vanhukset pureskelevat heikontuneilla ikenillään, niin että nahka poskipäissä liikkuu, – niin hän tunsi yhtäkkiä, että hänen sydämessään heräsi tuttu, kirvelevä säälin tunne. Ja se oli sitäkin sietämättömämpi, kun siihen yhtyi harrasta kunnioitusta. Hänen teki mieli langeta Leonardon jalkoihin, syleillä niitä ja itkien sanoa hänelle, että joskin ihmiset ovat hänet hyljänneet ja halveksivat häntä, niin tuo hyljeksittynä oleminen kuitenkin oli kunniakkaampaa kuin Rafaelin ja Michelangelon voitonriemu.
Mutta hän ei tehnyt sitä – hän ei uskaltanut sitä tehdä, vaan katseli yhä opettajaansa äänettömänä, pidätellen kyyneleitään, jotka häntä tukahuttivat, ja vaivoin nieleskellen juusto- ja leipäpaloja.
Lopetettuaan illallisensa Leonardo nousi seisomaan ja päästi lentoon haukan sekä avasi sen jälkeen viimeisen, kaikkein suurimman häkin, jossa oli joutsen.
Suuri, valkoinen lintu pyrähti ulos, levitti iloisesti siipensä, jotka laskevan auringon valossa saivat punertavan hohteen, ja lähti lentämään suoraan aurinkoa kohti.
Leonardo seurasi sitä pitkän aikaa katseillaan, jotka olivat täynnä ääretöntä surumielisyyttä ja kateutta.
Francesco ymmärsi, että tuo mestarin surullinen katse johtui hänen koko elämänsä unelmasta, siipien luomisesta ihmiselle, "Suuresta Linnusta", josta hän muinoin oli ennustanut päiväkirjassaan:
"Ihminen tekee ensimmäisen lentokokeensa suuren joutsenen selässä."
VI
Paavi myöntyi veljensä Giuliano Medicin pyyntöihin ja tilasi Leonardolta pienen taulun.
Tapansa mukaan taiteilija ei pitänyt kiirettä, lykkäsi työhön ryhtymistä päivästä päivään ja teki valmistavia kokeita, paranteli värejä ja valmisti uudenlaatuista vernissaa tulevaa taulua varten.
Kun Leo X sai kuulla tästä, niin hän huudahti ollen olevinaan epätoivoissaan:
"Tuo kummallinen mies ei koskaan saa mitään tehdyksi, sillä hän ajattelee loppua, ennenkuin on alkanutkaan!"
Hovilaiset panivat mieleensä tämän pilapuheen ja levittivät sen kaupungille. Leonardon kohtalo oli ratkaistu. Leo X, suurin taiteen tuntija ja ystävä, oli lausunut hänestä tuomionsa. Tämän jälkeen saattoivat Pietro Bembo ja Rafael, kääpiö Baraballo ja Michelangelo rauhassa levätä laakereillaan: heidän kilpailijansa oli muserrettu.
Ja aivan kuin yksistä tuumin kaikki yhtäkkiä jättivät hänet. Hänet unhoitettiin niinkuin on tapana unhoittaa kuolleet. Paavin lausunto hänelle kuitenkin kerrottiin. Leonardo kuunteli sitä niin välinpitämättömästi kuin olisi jo ammoin sitä aavistanut eikä muuta odottanutkaan.
Samana yönä hän yksin jäätyään kirjoitti päiväkirjaansa:
"Loukatulle on kärsivällisyys samaa kuin puku on paleltuvalle. Pukeudu sitä lämpimämmin, kuta enemmän kylmyys yltyy, niin et tunne kylmää. Lisää niinikään kärsivällisyyttä suurten loukkausten kohdatessa, niin loukkaus ei hipaisekaan sieluasi."
Tammikuun 1 päivänä 1515 kuoli Ranskan kuningas Ludvig XII. Koska hänellä ei ollut poikia, niin hänen seuraajakseen tuli hänen lähin sukulaisensa, Francois de Valois, joka hallitukseen astuttuaan otti nimen Frans I.
Heti valtaistuimelle noustuaan nuori kuningas lähti sotaretkelle valloittaakseen takaisin Lombardian. Uskomattoman nopeasti hän meni yli Alppien, ilmestyi yhtäkkiä Italiaan, sai voiton Marignanon luona, kukisti Moretton ja astui voittajana Milanoon.
Näihin aikoihin Giuliano Medici lähti Savoijiin.
Kun Leonardo näki, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Roomassa, niin hän päätti etsiä onnea uuden hallitsijan luona ja lähti syksyllä samana vuonna Paviaan Frans I:n hoviin.
Täällä toimeenpanivat voitetut juhlia voittajien kunniaksi. Näitä järjestämään pyydettiin Leonardokin, joka jo vanhastaan Moron ajoista asti oli Lombardiassa tunnettu taitavana mekaanikkona.
Hän rakensi itsestään liikkuvan jalopeuran. Eräässä juhlassa tämä jalopeura kulki läpi koko salin, pysähtyi kuninkaan eteen, nousi takakäpälilleen ja avasi rintansa, josta hänen korkeutensa jalkoihin putosi Ranskan valkeita liljoja.
Tämä leikkikalu tuotti Leonardolle enemmän kunniaa kuin kaikki hänen muut teoksensa, laitelmansa ja keksintönsä.
Frans I kutsui palvelukseensa italialaisia oppineita ja taiteilijoita. Rafaelia ja Michelangeloa paavi ei päästänyt. Kuningas kutsui palvelukseensa Leonardon tarjoten hänelle seitsemänsadan écun vuosipalkan ja pienen du Cloux linnan Tourainessa Amboisen kaupungin läheisyydessä Toursin ja Bloisin välillä.
Taiteilija suostui tarjoukseen, ja alussa vuotta 1516, neljännellä seitsemättä ikävuodellaan ollessaan, tuo ikuinen maanpakolainen jätti mitään toivomatta ja mitään kaipaamatta kotimaansa sekä matkusti Milanosta Ranskaan mukanaan vanha palvelijansa Villanis, palvelustyttö Maturina, Francesco Melzi ja Zoroastro da Peretola.
VII
Matka oli varsinkin tähän vuodenaikaan vaivalloinen. Oli kuljettava Piemontin kautta Turiniin, Doria Riparian jokilaakson läpi ja sen jälkeen Mont Thaborin ja Mont Cenisin välisen vuorensolan kautta.
Matkamiehet lähtivät pienestä Bardonecchia kaupungista varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, ehtiäkseen ennen yön tuloa vuoren harjalle.
Muulit, jotka kuljettivat kuormia ja ihmisiä, kiipesivät kavioitaan kopisuttaen ja tiukujaan helistellen ylöspäin ahdasta polkua pitkin aivan kuilun partaalla.
Alhaalla laaksoissa, jotka olivat etelää kohti, oli jo kevään tuoksu, mutta kukkuloilla oli vielä talvi. Kylmä ei kuitenkaan paljoa tuntunut kuivassa ja harvassa ilmassa, jossa ei tuuli käynyt. Aamu hiukan sarasti. Rotkot, joissa jäätyneet vesiputoukset oudosti häämöittivät ja kuusten mustat latvat törröttivät jyrkänteiden sivuilla lumen alta, olivat yön varjojen peitossa. Mutta ylhäällä valkealla taivaalla hohtivat Alppien äärettömät lumijoukot aivan kuin sisältäpäin valaistuina.
Eräässä tienkäänteessä Leonardo kiiruhti kulkuaan: hän tahtoi nähdä lähempää vuoret. Kuultuaan oppailta, että sivulla oleva jalkapolku, joka oli vieläkin kapeampi ja vaivalloisempi, johti samaan paikkaan kuin muulien kulkutie, hän lähti yhdessä Francescon kanssa kiipeämään läheiselle kukkulalle, josta näki vuorten yli.
Kulkusten vaiettua syntyi hiljaisuus, jollainen vallitsee vain kaikkein korkeimmilla vuorilla. Matkamiehet kuulivat oman sydämensä sykähdykset ja silloin tällöin lumivyöryn jyrinän, joka muistutti ukkosta ja jonka äänen moninkertainen kaiku toisti.
He kiipesivät yhä lähemmäksi ja ylemmäksi.
Leonardo nojautui Francescon käsivarteen. Ja oppilaan mieleen muistui, kuinka he monta vuotta sitten Mandellon kylässä Campione vuoren juurella olivat kahdenkesken laskeutuneet rautakaivokseen kulkien liukkaita, peloittavia portaita myöten syvälle maan sisään. Silloin oli Leonardo kantanut häntä käsillään, nyt tuki Francesco opettajaansa. Ja siellä, maan alla, oli ollut yhtä hiljaista kuin täällä korkeudessakin.
"Katsokaa, katsokaa, messer Leonardo", huudahti Francesco, osoittaen syvyyteen, joka yhtäkkiä avautui heidän jalkojensa alla "tuossa on taas Doria Riparian laakso! Varmaankin näemme sen nyt viimeisen kerran. Kohta olemme vuoren harjanteen tuolla puolen emmekä enää näe sitä."
"Tuolla on Lombardia, Italia", lisäsi hän hiljaa.
Hänen silmissään välähti iloa ja alakuloisuutta.
Hän toisti vielä hiljempaa:
"Viimeisen kerran..."
Mestari katsahti Francescon osoittamaan suuntaan, jossa oli isänmaa, mutta hänen kasvojensa ilme pysyi välinpitämättömänä. Hän kääntyi äänettömänä poispäin ja lähti taas kulkemaan eteenpäin sinne, mistä hohtivat Mont Thaborin, Mont Cenisin ja Roccia Melonen ikuiset lumikentät ja jäätiköt.
Hän ei tuntenut väsymystä ja astui nyt niin nopeasti, että Francesco, joka oli viivähtänyt alempana jyrkänteen reunalla sanoakseen jäähyväiset Italialle, jäi hänestä jälkeen.
"Minne te menette, minne te menette, mestari?" huusi hän takaapäin. "Ettekö näe, että polku on lopussa. Korkeammalle ei pääse. Siellä on kuilu. Olkaa varuillanne!"
Mutta Leonardo ei kuullut, vaan nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle lujin, nuorekkaan kevein askelin, aivan kuin siipien kohottamana huimaavien rotkojen yläpuolelle.
Ja jääröykkiöt hohtivat vaaleata taivasta vasten kohoten korkeuksiin aivan kuin jättiläiskokoinen seinä, jonka Jumala oli pystyttänyt kahden maailman välille. Ne houkuttelivat ja vetivät puoleensa häntä, aivan kuin niiden takana olisi ollut äärimmäinen salaisuus, ainoa, joka saattoi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Ne olivat kotoisia ja ikävöityjä, ja vaikka ylipääsemättömät kuilut eroittivat hänet niistä, niin ne näyttivät olevan kuitenkin niin lähellä, että niihin olisi voinut koskettaa kädellä, ja ne katsoivat häneen niinkuin kuolleet katsovat elävää – alati hymyillen samanlaista hymyä kuin Gioconda.
Niiden vaalea kajastus valaisi Leonardon kalpeita kasvoja. Hän hymyili kuten nekin. Ja katsellessaan näitä kirkkaita jääröykkiöitä jääkylmällä ja kirkkaalla taivaalla hän ajatteli Giocondaa ja kuolemaa, jotka hänen ajatuksissaan sulivat yhteen samaksi asiaksi.
Seitsemästoista kirja
KUOLEMA -- SIIVEKÄS KASTAJA
I
Ranskan sydämessä Loire joen rannalla oli kuninkaallinen linna Amboise. Iltaisin ruskon sammuessa, kun vaaleanviheriä, aivan kuin vedenalainen kajastus valaisi kellertävän valkoista kiveä, josta linna oli rakennettu, näytti koko rakennus erämaan jokeen kuvastuessaan haaveellisen kevyeltä, pilven tapaiselta.
Kulmatornista näkyi kahden puolen Loire jokea, linnaan kuuluva metsä sekä niittyjä ja peltoja, joilla keväisin hohti tulipunaisia unikkoja ja taivaansinisiä pellavankukkia. Tuo tasanko, joka oli kuin kostean silkkiharson peittämä, muistutti tummine poppeliriveineen ja hopealta hohtavine pajuineen Lombardian tasankoja samoin kuin Loiren vihertävä vesi muistutti Adigea, vaikka viimeksimainittu olikin vuolas ja nuorekas vuoristojoki, kun taas Loire matalikkoineen oli hidas ja hiljainen, aivan kuin se olisi jo väsynyt ja vanha.
Linnan juurella olivat tiheässä vierekkäin Amboisen kaupungin terävät katot, jotka olivat päällystetyt mustilla, sileillä, päivänpaisteessa kiiltelevillä liuskakivillä ja joissa oli korkeat, tiiliset savupiiput. Mutkikkailla kaduilla, jotka olivat ahtaat ja pimeät, huokui kaikki keskiaikaa. Räystäitten ja vesirännien alla, ikkunoitten nurkissa ja ovien pielissä oli pikku ukkoja, jotka oli veistetty samasta valkeasta kivestä kuin linnakin. Ne esittivät nauravia, paksuja munkkeja, joilla oli pulloja ja rukousnauhoja käsissään ja puukengät ristiin asetetuissa jaloissaan, pappeja, arvokkaita jumaluusopin tohtoreita viitoissaan, huolestuneita ja itaroita porvareja, jotka painoivat rintaansa vasten täyteen ahdettuja rahakukkaroja. Kaupungin kaduilla vilahteli aivan samanlaisia kasvoja kuin noissa veistokuvissa. Kaikki täällä oli poroporvarillista – hyvinvoipaa, siistiä, säästeliästä, kylmää ja jumalista.
Kun kuningas saapui Amboiseen metsästämään, niin kaupunki vilkastui. Kadut kajahtelivat koirien haukunnasta, hevosten töminästä ja torvien äänistä. Hovilaisten kirjavat puvut loistivat. Öisin kuului linnasta soittoa ja linnan valkeita, aivan kuin utuisia seiniä valaisi tulisoihtujen punainen kajastus.
Mutta kuningas lähti pois – ja kaupunki vaipui taas äänettömyyteen. Sunnuntaisin vain porvarisnaiset menivät jumalanpalvelukseen, päässä valkeat pitsimyssyt. Arkipäivinä sitävastoin koko kaupunki oli aivan kuin kuollut: ei kuulunut ihmisen askelta eikä muuta ääntä kuin linnan valkeitten tornien välillä liitelevien pääskysten huutoja taikka sorvipenkin pyörän hyrinää hämärästä verstaasta. Kevätiltoina, jolloin kaupungin laidassa olevien puistojen poppelit levittävät ilmaan raikasta tuoksua, kokoontuivat pojat ja tytöt leikkimään ja esiintyivät sievästi kuin aikaihmiset, asettuivat piiriin, ottivat toisiaan käsistä, tanssivat ja lauloivat vanhanaikuista laulua Saint Denisistä, Ranskan suojeluspyhimyksestä. Ja omenapuut siroittivat illan hämärtäessä kivimuurien takaa vaaleanpunertavia kukanlehtiä lasten päitten päälle. Mutta laulun vaiettua syntyi taas niin syvä hiljaisuus, että koko kaupungissa ei kuulunut muuta kuin kellon tasaiset, vaskelta helähtelevät lyönnit Tour de l'Horlogesta ja villien joutsenien huudot Loire joelta, joka peilikirkkaana kuvasteli vaaleanviheriää taivasta.
Noin kymmenen minuutin matkan päässä kaakkoon päin linnasta oli toinen pieni linna, du Cloux, jonka aikoinaan omisti kuningas Ludvig XI:n hovimestari ja aseenkantaja.
Tätä paikkaa ympäröi toiselta puolen korkea muuri, toiselta puolen taas pieni Loiren syrjäjoki. Aivan talon edessä oli kostea niitty, joka ulottui jokeen asti, oikealla puolen kohosi kyyhkyslakka. Pajujen ja pähkinäpuitten oksat punoutuivat toisiinsa, ja niiden varjossa oleva vesi, vaikka se virtasikin vuolaasti, näytti liikkumattomalta kuin kaivossa tahi lammessa. Tummanviheriäisten kastanjain ja jalavain välistä häämöittivät linnan vaaleanpunaiset tiiliseinät ja niiden valkoinen, tourainelaisesta kivestä tehty hammaslaitainen päällysreuna, joka ympäröi muurien nurkkauksia sekä suippopäisiä ikkunoita ja ovia. Tuo pieni rakennus, jossa oli suippokärkinen liuskakivikatto, pikkuinen kappeli pääportista oikealle ja kahdeksansärmäinen torni, jonka sisällä kulkivat puiset kiertoportaat yhdistäen kahdeksan alikerroksen huonetta yhtä moneen ylikerroksen huoneeseen, muistutti huvilaa tahi kaupungin ulkopuolella olevaa taloa. Se oli korjattu noin neljäkymmentä vuotta sitten ja teki ulkoapäin vielä uuden, iloisen ja miellyttävän vaikutuksen.
Tämän linnan oli Frans I antanut asunnoksi Leonardo da Vincille.
II
Kuningas otti taiteilijan ystävällisesti vastaan, keskusteli kauan hänen kanssaan hänen entisistä ja vastaisista töistään ja nimitti häntä kunnioittavasti "isäkseen" ja "opettajakseen".
Leonardo ehdoitti, että Amboisen linna rakennettaisiin uuteen muotoon ja että kaivettaisiin mahtava kanava, joka muuttaisi lähellä olevan hedelmättömän ja tauteja synnyttävän Solognen suon kukoistavaksi puutarhaksi. Tämä kanava yhdistäisi Loiren ja Saônen, kulkisi Lyonin seudun läpi ja yhdistäisi Ranskan sydämen Tourainen Italiaan, joten syntyisi uusi kulkutie pohjois-Euroopasta Välimeren rannoille. Näin unelmoi Leonardo voivansa tehdä vieraan maan onnelliseksi niillä tiedon aarteilla, joita hänen isänmaansa ei ollut tahtonut käyttää hyväkseen.
Kuningas antoi suostumuksensa kanavan rakentamiseen ja miltei heti Amboiseen saavuttuaan taiteilija lähti tutkimaan seutua. Sillä aikaa kuin Frans metsästeli, tutki Leonardo maaperän laatua Solognessa sekä Loiren ja Cherin syrjäjokien juoksua, mittaili vedenpinnan korkeutta, valmisteli piirustuksia ja karttoja.
Näillä seuduin liikuskellessaan hän kerran saapui pikkuiseen Loches kaupunkiin, joka on etelään päin Amboisesta Indres joen rannalla rehevien niittyjen ja metsien keskellä. Täällä oli vanha kuninkaallinen linna vankilatorneineen, jossa Lombardian herttua Lodovico Moro oli kahdeksan vuotta kitunut vankeudessa ja kuollut.
Vanha vanginvartia kertoi Leonardolle, kuinka Moro oli koettanut paeta piiloittautumalla rattaisiin olkikuorman alle, mutta eksynyt metsään, kun ei tuntenut teitä. Seuraavana aamuna saivat takaa-ajajat hänet kiinni, sen jälkeen kun ajokoirat olivat löytäneet hänet pensaikosta.
Viimeiset vuotensa oli Milanon herttua viettänyt hurskaissa mietiskelyissä, rukouksissa ja lueskelemalla Dantea, ainoata kirjaa, joka hänen oli sallittu ottaa mukaansa Italiasta. Viidenkymmenen ikäisenä hän näytti raihnaiselta vanhukselta. Vain aniharvoin, kun hänen korviinsa saapui huhuja politiikan vaihteluista, hänen silmissään välähteli entinen tuli. Toukokuun 17 päivänä 1508 hän lyhyen sairauden jälkeen rauhallisesti kuoli.
Vanginvartian kertomusten mukaan oli Moro muutamia kuukausia ennen kuolemaansa keksinyt omituisen ajanvietteen: hän oli pyytänyt siveltimiä ja värejä ja alkanut koristella vankilan seiniä ja holveja.
Kosteudesta lohjenneilla kalkkiseinillä näki Leonardo siellä täällä jälkiä noista maalauksista – mutkikkaita kuvioita, viiruja, keppejä, ristejä ja tähtiä, punaisia valkoisella ja keltaisia sinisellä pohjalla, ja niiden keskellä ison, kypäriä kantavan roomalaisen soturin pään, joka luultavasti oli esittävinään itse herttuata, huonosti onnistunut muotokuva ja jonka ylle oli murteellisella ranskankielellä kirjoitettu:
"Tunnuslauseeni vankeudessa ja kärsimyksissä: minun aseeni on kärsivällisyys."
Toinen, vielä virheellisempi kirjoitus ulottui yli koko laen. Ensin oli isoilla, kolmen kyynärän korkuisilla, keltaisilla vanhanaikuisilla kirjaimilla:
"Celui qui –"
Sen jälkeen seurasi, koska tilaa ei enää riittänyt, pienillä, yhteen ahdetuilla kirjaimilla:
"n'est pas contan."
"Se, joka on onneton."
Lukiessaan näitä vaikeroivia kirjoituksia ja katsellessaan kömpelöitä piirustuksia, jotka muistuttivat koulupoikien töherryksiä, taiteilija muisti, kuinka Moro monta vuotta sitten hyväntahtoisesti hymyillen oli ihaillut Milanon linnoituksen vallihaudassa uiskentelevia joutsenia. "Kukapa tietää", ajatteli Leonardo, "eikö tuon miehen sydämessä ollut kauneuden kaipuuta, joka puhdistaa hänet korkeimman tuomarin edessä?"
Ajatellessaan onnettoman herttuan kohtaloa hän muisti senkin, mitä hän kerran oli kuullut eräältä Espanjasta saapuneelta matkamieheltä toisen suojelijansa, Cesare Borgian, tuhosta.
Aleksanteri VI:n seuraaja paavi Julius II petti Cesaren jättäen hänet vihollisten käsiin. Hänet vietiin Castiliaan ja suljettiin Medina del Campon linnantorniin.
Hän pakeni osoittaen tavatonta oveluutta ja rohkeutta: hän laskeutui nuoraa myöten alas vankilan ikkunasta, joka oli huimaavan korkealla. Vanginvartiat riensivät leikkaamaan nuoran poikki. Hän putosi ja loukkautui, mutta hänellä oli kuitenkin niin paljon neuvokkuutta jälellä, että hän toinnuttuaan ryömi hevosten luo, joita hänen auttajansa olivat varanneet, ja pakeni niillä. Hän saapui Pampelunaan lankonsa, Navarran kuninkaan, hoviin ja astui tämän palvelukseen condottieerina. Kun levisi tieto Cesaren paosta, niin kauhu valtasi koko Italian. Paavi vapisi. Herttuan päästä määrättiin kymmenen tuhannen tukaatin palkinto.
Eräänä talvi-iltana vuonna 1507 joutui Cesare kahakassa de Baumontin ranskalaisten palkkasoturien kanssa vihollisten keskelle erilleen omista miehistään. Hänet tungettiin kuivuneen joen uomasta muodostuneeseen hautaan ja siellä hän puolustautui viimeiseen asti epätoivon rohkeudella niinkuin saarrettu peto, kunnes viimein kaatui yli kahdenkymmenen iskun lävistämänä. Baumontin palkkasoturit riistivät surmatulta tämän komeat varustukset ja vaatteet ja jättivät paljaan ruumiin rotkon pohjalle. Tultuaan yöllä ulos linnoituksesta navarralaiset löysivät sen eivätkä pitkään aikaan sitä tunteneet. Viimein pikkuinen hovipoika Juanito tunsi herransa ja heittäytyi itkien syleilemään kuollutta ruumista, sillä hän oli pitänyt Cesaresta.
Kuolleen taivasta kohti käännetyt kasvot olivat kauniit. Hän näytti kuolleen niinkuin oli elänytkin – pelotta ja katumuksetta.
Ferraran herttuatar, madonna Lucrezia Borgia, suri koko elämänsä ajan veljensä kuolemaa. Kun hän kuoli, niin hänellä oli ihoaan vasten jouhipaita.
Valentinon nuori leski, ranskalainen prinsessa Charlotte d'Albert, jonka sydämessä oli niinä muutamina päivinä, jotka hän oli viettänyt Cesaren parissa, herännyt kuolemaan saakka kestävä rakkaus, sulkeutui saatuaan tiedon miehensä kuolemasta koko iäkseen La Motte Feuillyn linnaan, joka sijaitsi synkän puiston keskellä, missä tuuli kahisutti kuivia lehtiä. Hän tuli ulos mustalla sametilla verhotuista huoneistaan vain jaellakseen almuja lähikylissä pyytäen tällöin köyhiä rukoilemaan Cesaren sielun puolesta.
Herttuan alamaiset Romagnassa, Apenninien rotkoissa asuvat puolivillit paimenet ja maanviljelijät, säilyttivät niinikään hänet kiitollisessa muistossa. He eivät pitkiin aikoihin ottaneet uskoakseen, että hän oli kuollut, vaan odottivat häntä kuin pelastajaa, kuin Jumalaa, ja toivoivat, että hän ennemmin tahi myöhemmin palaa heidän luokseen, saattaa taas oikeuden voimaan, kukistaa tyrannit ja puolustaa kansaa. Kerjäläislaulajat laulelivat kaupungeissa ja kylissä "surullista valituslaulua herttua Valentinosta", jossa oli säe:
Fe cose extreme, ma senza misura.
"Hänen tekonsa olivat rikokselliset, mutta verrattoman suuret."
Verratessaan omaa elämäänsä näiden kahden miehen, Moron ja Cesaren, kohtaloihin, joiden elämä oli ollut täynnä suurtöitä ja kuitenkin kadonnut jäljettömiin kuin varjo, Leonardo ei enää pitänyt omaa, mietiskelylle pyhitettyä elämäänsä niin hedelmättömänä eikä nureksinut kohtaloaan.
III
Amboisen linnan uudestaan-rakentaminen ja kanavan kaivaminen Solognessa päättyivät niinkuin melkein kaikki hänen yrityksensä – johtamatta mihinkään tuloksiin.
Järkevät neuvonantajat saivat kuninkaan vakuutetuksi, että Leonardon kovin rohkeat suunnitelmat eivät olleet toteutettavissa, ja hän tuli vähitellen kylmäkiskoiseksi koko asialle, ei uskonut sitä mahdolliseksi ja unohti sen viimein kokonaan. Taiteilija ymmärsi, ettei Fransilta kaikesta hänen ystävällisyydestään huolimatta voinut odottaa sen enempää kuin Moroltakaan, Cesarelta, Soderinilta, Mediciltä ja Leo X:ltä. Hänen viimeinenkin toiveensa tulla ymmärretyksi ja antaa ihmisille edes pieni osa siitä, mitä hän oli heitä varten koonnut koko elämänsä ajan, raukesi nyt, ja hän päätti ainaiseksi vetäytyä yksinäisyyteensä – luopua kaikesta toiminnasta.
Keväällä 1517 hän palasi Cloux'in linnaan sairaana, Solognen soilta saadun kuumetaudin jäytämänä. Kesän mennessä hän tuli terveemmäksi, mutta täydelleen hän ei enää koskaan parantunut.
Amboisen rauhoitettu metsä alkoi melkein Cloux'in muurien luota.
Joka päivä aterioituaan Leonardo tuli ulos talosta nojautuen Francesco Melzin käsivarteen, koska hän yhä vielä oli heikko, kulki yksinäistä polkua syvälle metsän sisään ja istuutui kivelle. Oppilas kävi loikomaan ruohikolle hänen jalkojensa juureen ja luki hänelle Dantea, raamattua taikka jonkun vanhan filosofin teoksia.
Ympärillä oli pimeätä. Siellä vain, missä auringon säde tunkeutui varjon läpi kaukana metsän aukeamassa, välähti äkkiä näkyviin upea kukkanen aivan kuin sinipunerva taikka punainen kynttilän liekki, ja sammal tuulen kaataman, puoleksi lahonneen puun kolossa hohti kuin smaragdi.
Kesä oli tukahuttavan helteinen. Pilviä kulki taivaalla, mutta ne eivät sataneet.
Kun Francesco keskeytti lukemisensa ja vaikeni, niin metsässä syntyi hiljaisuus aivan kuin olisi ollut synkin sydänyö. Yksi lintunen vain, luultavasti emo jolta poikanen oli kadonnut, päästeli alakuloisia, valittavia ääniä aivan kuin olisi itkenyt. Mutta lopulta sekin vaikeni. Äänettömyys tuli vielä syvemmäksi. Oli paahtavan kuuma. Hautuneista lehdistä ja sienistä sekä kosteudesta ja mätänevistä aineksista oli ilma käynyt tukahuttavaksi. Kaukaa, aivan kuin maan alta kuului heikkoa ukkosen jyrinää.
Oppilas nosti silmänsä mestariin. Tämä istui liikkumatta, aivan kuin jähmettyneenä, tarkkasi äänettömyyttä ja katseli taivasta, lehtiä, kiviä, ruohoa ja sammalta, aivan kuin heittäisi niille jäähyväisiä viimeisen kerran ennen ikuista eroa.
Vähitellen äänettömyyden lumousvoima valtasi Francesconkin. Hän näki aivan kuin unen läpi mestarin kasvot, ja hänestä ne näyttivät poistuvan yhä kauemmaksi ja vaipuvan yhä syvemmälle hiljaisuuteen aivan kuin tummaan veteen. Hän tahtoi herätä valveille, mutta ei voinut. Hänen olonsa kävi tukalaksi aivan kuin olisi ollut tulossa jokin onnettomuus, joka ei ollut vältettävissä, ja aivan kuin tässä hiljaisuudessa kohta kajahtaisi Pan jumalan korvia särkevä huuto, joka saa kaikki elävät olennot pakenemaan yliluonnollisen kauhun valtaamina. Kun hän viimein ponnistamalla tahtoaan pääsi huumauksestaan, niin surullinen aavistus ja käsittämätön sääli mestaria kohtaan ahdistivat hänen sydäntään. Arasti ja ääneti hän painoi huulensa tämän kättä vasten.
Ja Leonardo katsoi häneen ja silitti hänen päätään, kuten tehdään pelästyneelle lapselle. Hän teki sen niin surullisesti ja hellästi, että entistä toivottomampi ahdistus kouristi Francescon sydäntä.
Näinä aikoina ryhtyi taiteilija maalaamaan omituista taulua.
Ulkonevien kallionkielekkeiden alla kukoistavassa ruohikossa keskipäivän hiljaisuuden vallitessa, joka on paljon salaperäisempi kuin synkin sydänyö, istui viinirypäleillä seppelöity, pitkähiuksinen, naista muistuttava jumala, jolla oli kalpeat ja väsähtäneet kasvot, täplikäs hirvennahka vyötäreillä ja tyrsus käsissä. Hän oli heittänyt jalkansa ristiin ja näytti kuuntelevan jotakin pää kallellaan. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää uteliaisuutta ja odotusta, ja selittämätön hymy huulillaan hän osoitti sormellaan siihen suuntaan, josta ääni kuului – lieneekö se sitten ollut menadien laulua, kaukaisen ukkosen jyrinää taikka suuren Panin korvia särkevä huuto, jota kaikki elävät olennot pakenevat yliluonnollisen kauhun valtaamina.
Beltraffio vainajan lippaasta Leonardo löysi kaiverruksilla koristetun ametistin, jossa oli Bacchuksen kuva ja joka kaiketi oli mona Cassandran lahjoittama.
Samassa lippaassa oli irtonaisia lehtiä, joissa oli kreikasta käännettyjä säkeitä Euripideen "Bacchuksen papittarista", Giovannin käsialalla jäljennettyinä. Leonardo luki nämä katkelmat muutamia kertoja.
Bacchus, nuorin Olympon jumalista, salamoiden singahuttajan ja Semelen poika, ilmestyy mainitussa tragediassa ihmisille naista muistuttavan, ihastuttavan kauniin poikasen muodossa, joka on tullut Intiasta. Teeban kuningas Pentheus käskee ottamaan hänet kiinni ja mestaamaan, koska hän on opettavinaan ihmisille uutta, dionysolaista viisautta, mutta saarnaakin barbaarisia mysterioita sekä mielettömiä intohimoja ja verisiä uhreja.
"Oi, muukalainen", sanoo Pentheus pilkaten jumalalle, jota hän ei tunne, "sinä olet kaunis ja sinulla on kaikki, mitä tarvitaan naisten viettelemiseksi. Pitkät hiuksesi valuvat pehmeinä poskillesi. Sinä vältät auringon paahdetta niinkuin tyttö ja kasvosi sinä säilytät varjossa valkeina hurmataksesi Afroditeen."
Bacchuksen papittarien kuoro sitävastoin välittämättä jumalattomasta kuninkaasta ylistää Bacchusta – "peloittavinta ja laupeinta jumalista, joka antaa kuolevaisille päihtymyksessä täydellisen ilon".
Samoilla lehdillä oli Euripideen säkeiden vieressä Giovanni Betraffion käsialalla kirjoitettuja otteita raamatusta.
Korkeasta veisusta. "Juokaa ja juopukaamme, rakkaani."
Evankeliumista:
"Minä en enää juo viinipuun hedelmästä siihen päivään asti, kuin juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa."
"Minä olen totinen viinipuu ja minun isäni on viinitarhan hoitaja."
"Minun vereni on totinen kalkki."
"Se, joka juo minun vereni, hän on elävä iankaikkisesti."
"Se, joka janoo, tulkoon minun tyköni ja juokoon."
Leonardo jätti kesken Bacchuksen ja alkoi maalata uutta, vielä omituisempaa kuvaa – Johannes Kastajaa.
Hän työskenteli niin harvinaisella sitkeydellä ja niin nopeasti, kuin olisi aavistanut, että hänen päivänsä ovat luetut ja voimat päivä päivältä yhä vähenemässä. Tässä viimeisessä luomassaan hän kiiruhti ilmaisemaan syvimmän salaisuutensa, – sen, josta hän ei koko elämänsä aikana ollut puhunut ihmisille eikä edes itselleenkään.
Muutaman kuukauden kuluttua oli työ edistynyt niin pitkälle, että taiteilijan ajatus siinä selvästi ilmeni.
Taulun tausta muistutti sitä pelkoa ja uteliaisuutta herättävää pimeätä luolaa, josta hän muinoin oli kertonut mona Lisa Giocondalle. Mutta tuo luolan pimeys, joka alussa näytti läpitunkemattomalta, muuttui katseen siihen syventyessä läpikuultavaksi, niin että kaikkein mustimmat varjot, samalla kuin ne pysyivät yhtä salaperäisinä kuin ennenkin, sulivat yhteen kaikkein vaikeimman valon kanssa, lipuivat ja haihtuivat siihen niinkuin savu tahi kaukaisen soiton sävelet. Ja varjojen, valon takana oli sitä, mikä ei ole valoa eikä varjoa, vaan ikäänkuin "valoisa varjo" taikka "tumma valo", kuten Leonardo sanoi. Ja ihmeen tavoin, mutta kaikkea olevaista todellisempana, aaveen tapaisena, mutta elävämpänä kuin itse elämä ilmestyi tuon valoisan pimeyden keskeltä näkyviin huumaavan kauniin, naista muistuttavan nuorukaisen kasvot ja paljas ruumis johtaen mieleen Pentheuksen sanat:
"Pitkät hiuksesi valuvat lempeästi poskillesi. Sinä vältät auringon paahdetta niinkuin tyttö ja säilytät varjossa kasvosi valkeina hurmataksesi Afroditeen."
Mutta jos tuo oli Bacchus, niin miksi hänen vyötäisillään oli täplikkään hirvennahan asemasta kamelinkarvainen vaate? Miksi hän piti kädessään Bacchuksen juominkien tyrsuksen asemasta erämaan ruo'osta tehtyä ristiä, Golgatan ristin esikuvaa, ja pää alas painettuna, aivan kuin kuuntelisi jotakin kokonaan odotuksen ja uteliaisuuden valtaamana, osoitti toisella kädellään ristiä hymyillen hymyä, joka; ei ollut oikeastaan surullinen eikä pilkallinen, toisella kädellään itseään aivan kuin olisi sanonut:
"Minun jälkeeni on tuleva väkevämpi minua, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen avaamaan."
IV
Keväällä 1517 juhlittiin Amboisessa sen johdosta, että Frans I oli saanut pojan. Paavi oli kutsuttu kummiksi. Hän lähetti edustajakseen veljensä pojan, Giulianon veljen, Urbinon herttuan Lorenzo Medicin, joka oli kihloissa ranskalaisen prinsessan Madeleinen, Bourbonin herttuan tyttären, kanssa.
Euroopan eri valtakuntien lähettiläitten joukossa odotettiin näihin juhliin saapuvaksi myöskin Venäjän lähettilästä – Nikita Karatshjarowia Roomasta, jossa hän oleskeli paavin hovissa.
Leo X oli jo aikoja sitten asettunut yhteyteen Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitshin kanssa toivoen saavansa hänestä mahtavan liittolaisen Euroopan valtojen liigaan sulttaani Selimiä vastaan, joka oli voimistunut valloitettuaan Egyptin ja uhkasi hyökätä Eurooppaan. Paavilla oli toinenkin harras toivo – hän luuli voivansa uudelleen yhdistää eronneet kirkot, ja vaikka suuriruhtinas ei millään tavoin ollut antanut aihetta tällaisiin toiveisiin, niin Leo X lähetti Moskovaan kaksi viekasta dominikaanimunkkia, Schomberg veljekset. Roomalaisen kirkon pää vannoi, ettei hän hävitä itämaisen kirkon menoja eikä opinkappaleita, kunhan Moskova vain suostuu tunnustamaan Rooman yliherruuden hengellisissä asioissa. Hän lupasi vahvistaa Venäjän patriarkan riippumattomuuden, kruunata suuriruhtinaan kuninkaallisella kruunulla ja luovuttaa tälle Konstantinopolin siinä tapauksessa että tämä kaupunki saataisiin valloitetuksi. Suuriruhtinas huomasi paavin lähentelemisen itselleen edulliseksi ja lähetti hänen luokseen kaksi lähettilästä, Dmitri Gerasimowin ja Nikita Karatshjarowin – saman, joka kaksikymmentä vuotta takaperin yhdessä Danila Mamyrowin kanssa oli läpimatkallaan Milanossa ollut läsnä kultaisen aikakauden juhlassa ja keskustellut Leonardon kanssa Moskovasta.
Roomaan lähetetyn venäläisen lähetystön päätehtävä oli määrätty suuriruhtinaan käskykirjeessä: "toimittaa Moskovaan vuorimestareita, rakennustaitureita, sekä myöskin taitava mestari, joka osaa johtaa kaupunkien piiritystä, ynnä toinen mestari, joka osaa ampua tykeillä, taitava kivenhakkaaja, joka osaa rakentaa palatseja, ja hopeaseppä, joka osaa valmistaa isoja astioita sekä kaivertaa ja koristella niitä; hankkia niinikään lääkäri ja urkujen soittaja".
Ensimäisenä sihteerinä Karatshjarowilla oli lähetystön sihteeri Ilja Potapitsh Kopyla, noin kuusikymmenvuotias ukko. Tällä oli apulaisinaan kaksi nuorempaa kirjuria: Jevtihij Paisiejevitsh Gagara ja Ilja Potapitshin sukulainen Fedor Ignatjevitsh Rudometow, jota kutsuttiin Fedjkaksi.
Kaikkia näitä kolmea yhdisti rakkaus pyhienkuvain maalaukseen. Fedor ja Jevtihij olivat itse taitavia mestareita, Ilja Potapitsh taas oli hienoaistinen taiteen tuntija ja arvostelija.
Jevtihij oli köyhän lesken, Maarian ilmestyskirkon ehtoollisleipien leipojan poika Uglitshista. Kun hän äidin kuoltua jäi orvoksi, niin saman kirkon diakoni otti hänet kasvatikseen ja pani hänet jo poikasena "pyhäinkuvan maalaukseen oppiin" erään Prohor nimisen vanhuksen luo Gorodsiin. Sieltä hän siirtyi oppiin munkki Danila Tshornyjn luo, joka oli vanhan Venäjän suurimman mestarin Andrei Rubljovin oppilas. Käytyään läpi kaikki opin asteet ja kohottuaan yksinkertaisesta vedenkantajasta ja värien hienontajasta piirustajaksi asti oli Jevtihij luontaisten lahjojensa kautta saavuttanut sellaisen taituruuden, että hänet kutsuttiin Moskovaan koristamaan patriarkan palatsia.
Täällä hän tuli hyväksi ystäväksi Fedor Ignatjevitsh Rudometowin kanssa, joka niinikään oli nuori pyhäinkuvien maalari ja koristeli saman palatsin seiniä.
Rudometow vei toverinsa bojaari Fedor Karpowin taloon. Tämän bojaarin asunnossa Fedjka maalasi ruokailuhuoneen lakeen taivaan tähtisikermiä, kaksitoista kuuta ja tähtien radat, erilaisia vertauskuvia sekä maisemia vastoin vanhojen mestarien opetuksia, jotka kielsivät pyhäinkuvien maalareita kuvaamasta mitään muita kuin pyhiä esineitä ja kasvoja.
Fedor Karpow oli ystävyyssuhteissa saksalaiseen Bulewiin suuriruhtinas Vasili Ivanovitshin suosiossa olevaan lääkäriin. Tämä Bulew, "pilkkaaja ja latinantutkija", kuten Maksim Grek lausui, "väärensi kirjoituksissaan oikeauskoista oppia" saarnaten molempien kirkkojen yhtymistä. Hurskaat moskovalaiset vakuuttivat, että muukalaisen Bulewin vaikutuksesta bojaari Fedorkin oli "latinalaistunut", alkanut "harrastaa tähtien tutkimista, maanmittausta" – mittausoppia – "taikuutta ja kaikenlaisia helleeniläisiä valhejuttuja", lukea harhaoppisia, kirkon kieltämiä kirjoja ja "noudattaa kaikenlaisia muita perkeleellisiä temppuja ja viisauksia, jotka eroittavat ihmisen Jumalasta".
Häntä syytettiin myöskin juutalaisuudesta.
Bojaari Fedor mieltyi talossaan työskenteleviin nuoriin pyhäinkuvien maalaajiin Fedjka Rudometowiin ja Tisha Gagaraan. Arvellen että kuljeskelu vieraissa maissa suuresti kehittäisi heidän taitoaan hän hankki heille kummallekin nuoremman kirjurin viran lähettiläsvirastossa.
Jo Moskovassa, Karpowin talossa, merentakaisten ihmeitten, kiellettyjen kirjojen ja vapaamielisten keskustelujen vaikutuksesta alkoi Fedjkan usko horjua. Mutta vieraalla maalla, Italian senaikuisten kaupunkien – Venezian, Milanon, Rooman, Firenzen – monenlaisten ihmeitten keskellä hänen päänsä meni kokonaan pyörälle ja hän oli alituisesti ymmällä, "hölmistyneenä", kuten Ilja Potapitshilla oli tapana sanoa. Hän kävi peliluolissa, kirjastoissa, vanhoissa tuomiokirkoissa ja paheen pesissä, kaikissa yhtä suurella hartaudella. Lapsen uteliaisuudella, barbaarin innolla hän kävi käsiksi kaikkeen. Hän opiskeli latinan kieltä ja alkoi pukeutua eurooppalaiseen tapaan, vieläpä ajattaa viiksensä ja partansa, mitä pidettiin kuolemansyntinä. "Jos joku ajattaa partansa ja sellaisena kuolee", varoitteli Ilja Potapitsh veljenpoikaansa, "niin ei hänen puolestaan maksa pitää sielumessuja eikä esirukouksia eikä tuoda hänen takiaan siunattuja leipiä eikä kynttilöitä kirkkoon. Menköön hän kadotukseen, joka raiskaa miehen muodon ja tekee itsensä haureellisten naisten kaltaiseksi taikka kissojen ja koirien kaltaiseksi, joilla on pitkät viikset, mutta ei partaa."
Puheessaan alkoi Fedjka tarpeettomasti käyttää vieraskielisiä sanoja. Hän kehuskeli tiedoillaan, "järkeili", puhui alkemiasta – "kuinka kultaa tehdään", – dialektiikasta – "joka on selittelyä, minkä kautta etsitään totuutta" – ja sofistiikasta, "joka tekee ihmisen osalliseksi sellaisesta, mikä on miltei saavuttamatonta ihmisen olemukselle".
"Moskovassa ei ole ihmisiä", valitteli hän Jevtihille, "kaikki ovat tyhmää väkeä, joiden kanssa ei voi elää."
Iloisella päällä ollessaan hän mielellään "tutkisteli uskon asioita ja epäselviä kysymyksiä".
"Minä olen oppinut filosofeeraamaan ja ylpeys pyrkii täyttämään mieleni", tunnusti hän. "Minä tiedän kaikki, mitä missäkin tapahtuu!"
Hän meni niin pitkälle vapaa-ajattelussa näitä uskon asioita tutkiskellessaan, ettei hän tyytynyt yksistään muukalaiseen sofistiikkaan, vaan saarnasi venäläisten filosofien, juutalaisen harhaopin kannattajien, mielipiteitä, jotka menivät vielä kauemmaksi äärimmäisyyksiin. Niinpä nämä todistelivat, ettei Jeesus Kristus ollut syntynyt maailmaan, ja kun hän syntyy, niin häntä nimitetään Jumalan pojaksi "ei olemuksensa laadun vuoksi, vaan armosta. Se, jota kristityt nimittävät Jumalaksi Jeesukseksi Kristukseksi, on vain tavallinen ihminen, joka on kuollut ja mädännyt haudassaan". Ei pyhäinkuvia, ei ristiä eikä kalkkia pidä kumartaa; "niitä voi kunnioittaa, mutta kumartaa ei pidä muita kuin ainoastaan Jumalaa", eikä myöskään ole alistuttava minkään maallisen vallan alle. Fedjka mainitsi myöskin sielun kuolemattomuudesta ja haudantakaisesta elämästä sanoja, joita pidettiin juutalaiseen harhaoppiin langenneen Moskovan metropoliitan Sosimin lausumina:
"Mitä on taivaan valtakunta? Mitä on Herran toinen tuleminen? Mitä on kuolleitten ylösnousemus? Ei mitään sellaista ole olemassa. Ken on kuollut, se on kuollut – ja siinä kaikki."
Huolimatta koulupoikamaisesta kiihkoilustaan Fedjka kuitenkin suuresti pelkäsi setäänsä Ilja Potapitshia, joka ei opettanut veljenpoikaansa ainoastaan sanoilla, vaan kepilläkin.
Ilja Potapitsh Kopyla oli täydellinen vanhan kansan mies. Ulkomaalaisten ihmeelliset taidot ja tieteet eivät häntä viehättäneet. "Kaikki ne ovat enteitä Antikristuksen tulosta", oli hänellä tapana sanoa. – "Älkää villitkö meitä, Kristuksen lampaita, sofistiikallanne. Ei meillä ole aikaa kuunnella filosofiaanne – maailman loppu jo lähestyy ja Herran tuomiopäivä on ovella. Niinkuin valo ei voi liittyä pimeyteen eikä Kristus yhtyä Belialiin, niin ei latinalainen pakanuuskaan voi yhtyä oikeauskoiseen kristillisyyteemme."
"Euroopassa, maan kolmannessa osassa, joka kuuluu Noan pojalle Jafetille", puhui Kopyla, "asuu ihmisiä, jotka ovat korskeita, ylpeitä, petollisia ja urhoollisia sanasodassa, mutta heikkoja ruumiillisiin nautintoihin ja vietteihin nähden. Kaikki käy heidän tahtonsa mukaan. He harrastavat oppia ja tutkivat huolellisesti kaikkia tieteitä ja taitoja. Mutta jumalisuudesta he ovat eksyneet pois ja hajaantuneet perkeleen yllyttämänä monenlaisiin harhaoppeihin, niin että nykyjään Venäjän maa on koko maailmassa ainoa, joka järkähtämättä on pysynyt jumalanpelossa, ja joskaan se ei liioin harrasta kirjallisia tieteitä eikä koeta harjaantua taitavasti korkeaoppisissa saivarteluissa, niin se sen sijaan säilyttää turmeltumattomana oikean uskon. Siellä asuu jaloja ihmisiä, jotka pitävät partaa ja ovat soveliaasti puetut. Herran temppeleissä kaikuvat pyhät laulut, eikä tämän maan kaltaista ja parempaa kuin se ole koko Euroopassa."
Jevtihij Paisiejevitsh Gagarassa herättivät vieraat maat yhtä suurta mielenkiintoa kuin Fedjkassakin. Toverinsa vapaa-ajattelussa Jevtihij tunsi olevan enemmän kerskailua ja uhmailua kuin todellista jumalattomuutta eikä kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Mutta hän ei myöskään hyväksynyt Ilja Potapitshin tyyntä kaiken muukalaisen halveksimista. Sen jälkeen mitä hän oli nähnyt ja kuullut vieraissa maissa häntä eivät tyydyttäneet venäläiset hengelliset kirjat joissa koko inhimillinen tietopiiri sisältyi seuraavan tapaisiin kysymyksiin ja vastauksiin: "Arvaa, filosofi, onko kana syntynyt munasta, vaiko muna kanasta? – Kuka partasuu syntyi ennen Aatamia? – Pukki. – Pukki. – Mikä on ensimmäinen käsityöammatti? – Räätälin ammatti, sillä Aatami ja Eeva ompelivat itselleen puvun puitten lehdistä. – Neljä kotkaa muni yhden munan: mitä se on? – Neljä evankelistaa on kirjoittanut pyhän evankeliumin. – Mikä kannattaa maata? – Syvä vesi. – Mikä kannattaa vettä? – Iso kivi. – Mikä kannattaa kiveä? – Kahdeksan suurta kultaista valasta ja kolmekymmentäkolme pienempää Tiberian meressä."
Jevtihij ei myöskään uskonut Fedjkan oppia, että maa muka "ei ole nelikulmainen eikä kolmikulmainen eikä pyöreä rakennus, vaan munan kaltainen. Sisäpuolella on keltuainen, ulkopuolella valkuainen ja kuori. Niin on maakin: maa on munan keskellä oleva keltuainen, ilma on valkuainen ja samoin kuin kuori ympäröi munan sisustaa, niin taivaskin sulkee sisälleen maan ja ilman." Mutta vaikka hän ei uskonut tätäkään houkuttelevaa oppia, niin hän kuitenkin tunsi, että nuo liikkumattomat valaskalat, jotka kannattivat maata, olivat hänen ajatuksissaan liikahtaneet ja siirtyneet paikoiltaan, ja ettei mikään voima enää kykene niitä pysähdyttämään.
Hän tunsi hämärästi, että Fedjkan taikauskoisessa ulkomaalaisten taitojen kunnioittamisessa kaikesta huolimatta piilee jokin totuus, jota ei pilkka, eivät uhkaukset eikä edes setä Kopylan ryhmysauva voi kumota.
"Ei ole häpeä oppia hyvää syrjästäkin, vieraitten maitten esimerkistä. Laskuoppi ja muut taiteet ovat hyödyllisiä asioita, suloisempia kuin hunaja ja Jumalalle otollisia", – oli Fedjkalla tapana puhua suurella hartaudella. Ja nuo puheet saivat vastakaikua Jevtihijn sydämessä.
Hän rukoili Jumalalta voimaa ja ymmärrystä, ettei hän horjahtaisi isien uskossa, "latinalaistuisi" kuten Fedjka, eikä myöskään tarkemmin tutkimatta hylkäisi kaikkea muukalaista, kuten Ilja Potapitsh, vaan oppisi eroittamaan jyvät akanoista, hyvän pahasta ja löytämään "oikean tien ja todellisen viisauden". Ja vaikka tämä asia näyttikin hänestä vaikealta, vieläpä peloittavaltakin, niin salainen ääni sanoi hänelle, että se on pyhä ja ett'ei Herra jätä häntä auttamatta.
Toinen Roomassa olevista Venäjän lähettiläistä, Nikita Karatshjarow, lähti Amboiseen ollakseen läsnä Urbinon herttuan häissä ja äsken syntyneen dauphinin ristiäisissä. Hänen tehtävänään oli antaa kuninkaalle Moskovan suuriruhtinaan lahjat – purppuralla ja kullalla kirjailtu kärpännahkainen turkki, toinen majavan vatsanahoista tehty ja kolmas näädännahkainen turkki; neljäkymmentä tukkua sopulinnahkoja sekä mustia ja harmahtavia ketunnahkoja, kullatut kannukset ja metsästyslintuja.
Muitten lähetystön kirjurien ja sihteerien muassa otti Nikita mukaansa Ranskaan Ilja Potapitsh Kopylan Fedjkan ja Jevtihij Gagaran.
V
Varhain eräänä aamuna huhtikuun lopulla 1517 näki kuninkaan metsänvartia Amboisen metsän läpi johtavalla maantiellä ratsastajia, jotka olivat niin omituisissa puvuissa ja puhuivat niin kummallista kieltä, että hän pysähtyi ja seurasi heitä pitkän aikaa silmillään miettien hämmästyksissään, olivatko ne turkkilaisia, Suuren Mogulin lähettejä vaiko itsensä presbyteeri Johanneksen lähettiläitä, joka asuu maailman reunassa, siellä missä taivas yhtyy maahan.
Nämä eivät kuitenkaan olleet turkkilaisia eivätkä Suuren Mogulin eikä presbyteeri Johanneksen lähettiläitä, vaan "eläimelliseen heimoon" kuuluvia miehiä, tulokkaita maasta, jota pidettiin yhtä raakalaismaisena kuin satujen Gogia ja Magogia – venäläisiä, jotka kuuluivat Nikita Karatshjarowin lähetystöön.
Raskas kuormasto, jonka mukana kulki lähetystön palvelusväki ja jossa olivat kuninkaalle annettavat lahjat, oli lähetetty edeltäkäsin. Nikita matkusti Urbinon herttuan seurueen mukana. Ratsumiehet, jotka metsänvartia kohtasi, kuljettivat mukanaan persialaisia haukkoja ja kotkia lahjaksi Frans I:lle. Näitä kallisarvoisia lintuja kuljetettiin erittäin varovasti erityisissä tärisemättömissä vaunuissa pärekoreissa, jotka oli sisustettu lampaannahoilla.
Lintuvaunun vierellä ratsasti täplikkään harmaalla, virmalla tammalla Fedjka.
Hän oli niin suurikasvuinen, että kulkijat ulkomaiden kaupunkien kaduilla kääntyivät ihmetellen häntä katsomaan. Hänen kasvonsa olivat leveät, litteät ja hyvin tummat, hiukset pikimustat, silmät vaaleansiniset, velton näköiset, mutta samalla perin uteliaat; niissä oli tuo ristiriitainen, vaihteleva ja epävakava ilme, joka on ominainen venäläisille kasvoille ja jossa kuvastuu samalla kertaa sekä arkuutta että julkeutta, hyväntahtoisuutta ja viekkautta, surumielisyyttä ja uljuutta.
Fedjka kuunteli kahden toverinsa, Martin Ushakin ja Ivashka Trufanjetsin puhetta. Nämä kuuluivat niinikään lähetystön palvelijakuntaan ja ymmärsivät ajohaukkojen avulla metsästämistä, jonka vuoksi Nikita oli antanut heidän tehtäväkseen lintujen kuljettamisen Amboiseen. Ivashka kertoi metsästysretkestä, jonka muuan ranskalainen ylimys oli pannut toimeen Chatillonin metsissä Urbinon herttuan kunniaksi.
"No, mitenkä oli, lensikö Hamajun hyvin?"
"Voi veikkonen!" huudahti Ivashka. "Niin määrättömän hyvin, ettei sitä voi sanoin selittää. Kun lauantaiaamuna menimme haukkoinemme metsään huvittelemaan, niin Hamajun sai eräässä nurkassa kynsiinsä kaksi pesäkuntaa piikkisorsia ja puolenkolmatta pesuuskuntaa valkeasiipisiä sorsia, ja kun eräs piikkisorsa oli livahtamaisillaan pakoon uljaalta Hamajunilta, niin tämäpä mäikäytti sitä niskaan niin, että sorsa teki kymmenisen kuperkeikkaa ilmassa ja meni kiireesti takaisin veteen. Aioimme ampua sitä, koska arvelimme sen tulleen pahoin runnelluksi, ja kovasti sitä olikin kolhaistu, niin että suolet olivat tulleet ulos, – se ui vähän matkaa ja kiiruhti sitten rantaan, jossa Hamajun syöksyi sen selkään istumaan."
Kuvaavilla liikkeillä, jotka saivat hevosen hänen allaan huojumaan, Ivashka näytti, kuinka haukka "mäikäytti" ja "kolhaisi" sorsaa.
"Niin", lausui arvokkaasti Ushak, joka mielellään käytti kirjoista opittua kaunopuheista kieltä, "totisesti tuo harjoitus lohduttaa murheellisia sydämiä; mieluisa ja ylistettävä on ajohaukan saalis, ihana ja sydäntä ilahduttava on korkealla liitelevän haukan lento!"
Edellä jonkun matkan päässä lintuvaunusta ratsastivat Ilja Kopyla ja Jevtihij Gagara.
Ilja Potapystshin kasvot olivat tummat ja ankarat, parta ja hiukset aivan valkoiset. Koko hänen olentonsa huokui miellyttävää vakavuutta. Pienistä, vihertävistä, vetisistä silmistä loisti kuitenkin veikeä oveluus ja juonikkuus.
Jevtihij oli noin kolmenkymmenen ikäinen mies ja niin hinterä, että hän näytti kaukaa katsoen poikaselta. Hänellä oli terävä, ohut suippoparta ja ilmeettömät kasvot, sellaiset, joita on vaikea muistaa. Vain aniharvoin hän vilkastui, ja silloin loisti hänen harmaista silmistään syvä tunne.
Fedjkaa kyllästyttivät puheet haukoista ja sorsista. Vaikka oli vielä varhainen aamuhetki, niin hän oli jo ehtinyt useamman kerran maistaa matkalekkeristään ja hänen kieltänsä kutkutti nyt halu väitellä "korkeista asioista".
Katkonaisista sanoista, jotka lensivät hänen korviinsa, hän ymmärsi, että Gagara ja Kopyla keskustelivat pyhimystenkuvien maalaamisesta. Hän kannusti hevostaan, ratsasti heidän luokseen ja kuunteli.
"Nykyjään", puhui Ilja Potapytsh, "painetaan pyhimyskuvia paperilehdille, ja noita lehtiä asettavat ihmiset huolimattomasti kirkkojen seinille ei hartauden herättämiseksi, vaan koristukseksi ja ilman Jumalan pelkoa. Saksalaiset ja muut vääräuskoiset leikkaavat puuhun ja painavat näitä kuvia oman kirotun päänsä mukaan, väärennettyinä ja pilattuina, kuvaten kasvot oman maansa mallien mukaan ja kaikki ulkomaalaisissa puvuissa eikä vanhoissa alkuperäisissä oikeauskoisissa asuissa. Yksin pyhän Jumalanäidinkin he maalaavat latinalaisten kuvien mukaan paljain päin hiukset hajallaan..."
"Kuulehan setä", lausui Fedjka teeskennellyn kunnioittavasti, mutta samalla saadakseen syntymään väittelyn, "väitätkö tosiaankin, että vain venäläisillä on lupa maalata pyhimysten kuvia? Miksi emme hyväksyisi muukalaistakin taidetta, jos sen tuotteet ovat pyhiä ja somia?"
"Etpä sinä, Fedjka, liikoja ymmärrä pyhäinkuvista", keskeytti Kopyla rypistäen kulmiaan. "Puheesi on narrimaista ja väärää!"
"Miksi se on narrimaista, setä?" kysyi Fedjka koettaen näyttää loukkaantuneelta.
"Sentähden, ettei sovi siirtää ikuisia rajoja. Ken mieltyy vieraaseen uskoon ja sitä ylistää, se pilkkaa omaansa."
"Enhän minä puhu uskosta, Potapytsh. Minä sanon vain: perspektiivi on hyödyllinen asia ja makeampi hunajaa..."
"Mitä sinä minulle taas perspektiiviäsi tyrkytät? Senkin vatkuttaja... Sanottu on: noudata sitä, mitä pyhät isät ovat opettaneet. Kuuletko? Ei pidä mennä mitään omin päin muuttelemaan, olipa kysymys perspektiivistä tahi muusta. Kaikki uusi on kieroa."
"Olet oikeassa, setä", lausui Fedjka ollen myöntyvinään. "Sitähän minä sanonkin: pyhien kuvia maalataan nykyjään paljon aivan ajattelematta ja järjettömästi, vaikka olisi maalattava niin, että saataisiin tämä kysymys selvitetyksi. On sanottu, että on otettava selville, kuinka vanhat mestarit alkuaan maalasivat. Mutta siinäpä pula onkin. Vanhoja mestareita on paljon, – novgorodilaisia, korsusilaisia, moskovalaisia, – ja jokainen maalaa omalla tavallaan. Ja erilaiset ovat alkuperäiset mallitkin. Toisissa on kuvattuna yhtä, toisissa toista. Toisissa näyttää vanha uudelta, toisissa uusi vanhalta. Ota sitten selvä, mikä on vanhaa ja mikä uutta! Ei, Potapytsh, sano mitä tahdot, mutta ilman omaa ajattelua ja ilman järkeä ei voi tulla hyväksi mestariksi!"
Vanhus ällistyi hetkiseksi odottamattomasta käänteestä.
"Ja sitten", jatkoi Fedjka yhä rohkeammin käyttäen hyväkseen hänen hämmennystään, "mistä on saatu se ohje, että pyhäinkuvat muka ovat maalattavat yhden näköisiksi, tummiksi ja mustanpuhuviksi? Onko koko ihmissuku luotu saman näköiseksi? Ovatko kaikki pyhät olleet surullisia ja laihoja? Kukapa ei nauraisi sellaiselle hassutukselle, että muka pimeyttä on kunnioitettava enemmän kuin valkeutta? Ainoastaan perkeleen on Jumala tuominnut pimeyteen, mutta pojilleen, niin hyvin vanhurskaille kuin syntisillekin, hän on luvannut valkeuden: 'minä puhdistan teidät lumivalkoisiksi ja valkaisen niin valkeiksi kuin villat.' Ja toisen kerran taas: 'Minä olen totinen valkeus; joka minua seuraa, ei sen tarvitse pimeydessä vaeltaa.' Ja profeetta sanoo: 'Herra on noussut valtaistuimelle ja pukeutunut ihanuuteen'."
Fedjka puhui jossakin määrin kirjoista opituilla kaunopuheisilla lausetavoilla, mutta samalla sydämestään.
Jevtihij oli vaiti. Hänen silmiensä liekehtimisestä näkyi, että hän kuunteli halukkaasti.
"Sen mukaan, mitä pyhät isät ovat opettaneet", alkoi Ilja Potapytsh taas arvokkaasti, "on se, mikä on Jumalan edessä pyhää, myöskin kaunista..."
"Ja se, mikä on kaunista, on myöskin pyhää", pisti Fedjka väliin. "Se on sama asia, hyvä setä."
"Ei, se ei ole sama asia", sanoi ukko kiivastuen. "On olemassa kauneutta, joka on perkeleestä!"
Hän kääntyi veljenpoikaansa päin ja katsoi tätä suoraan silmiin aivan kuin miettien, eikö olisi parasta turvautua tavalliseen todistuskappaleeseen, – ryhmysauvaan. Mutta Fedjka kesti hänen katseensa luomatta silmiään alas.
Silloin Kopyla kohotti ylös oikean kätensä ja aivan kuin manaten itse pahaa henkeä hän huudahti juhlallisesti:
"Ole kadotuksen oma, sinä kirottu, kaikkine juoninesi! Kristus on vapahtajani ja valkeuteni, iloni ja vahva muurini!"
Ratsastajat olivat saapuneet Amboisen metsän reunaan. He jättivät vasemmalle puolelleen Clouxin linnan aidan ja ajoivat sisään kaupungin portista.
VI
Venäläiselle lähetystölle järjestettiin asunto kuninkaallisen notarion matre Guillaume Borreaun taloon Horloge tornin läheisyydessä. Se oli ainoa vielä vapaana oleva talo matkustajia tulvillaan olevassa kaupungissa.
Jevtihij tovereineen täytyi sijoittua asumaan pieneen huoneeseen ullakolla aivan katon rajassa. Tänne ikkunan komeroon hän järjesti pienen työpajan: kiinnitti seinään hyllyjä ja asetti niille pieniä, sileitä tammi- ja lehmuslautoja pyhäinkuvien maalaamista varten, ruukkuja, joissa oli oliiviöljyä ja läpikuultavaa liimaa, sekä savisia koppia ja simpukan kuoria kultausaineineen ja munankeltuaisineen. Huovalla päällystetyn puulaatikkonsa hän asetti itselleen vuoteeksi ja ripusti sen yläpuolelle uglitshilaisen jumalanäidin kuvan, jonka hänelle oli lahjoittanut munkki Danila Tshornyj.
Nurkassa oli ahdasta, mutta hiljaista, valoisaa ja kodikasta. Ikkunasta näkyi kattojen ja savupiippujen välistä viheriäinen Loire ja etempänä niittyjä ja sinertäviä metsän latvoja. Väliin kohosi alhaalta pikkupuutarhasta avoimeen akkunaan – oli kuuma ilma – tuomien tuoksua muistuttaen Jevtihijn mieleen kotiseudun – tutun puutarhan Uglitshin ulkoreunassa tilli-, humala- ja viinimarjapensaineen ja puoleksi lahonneine säleaitoineen diakonin vanhan talon edessä.
Eräänä iltana muutama päivä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Amboiseen, hän istui yksin ateljeessaan. Hänen toverinsa olivat menneet linnaan katsomaan Urbinon herttuan kunniaksi toimeen pantuja turnajaisia.
Syvä hiljaisuus vallitsi. Ikkunan alta vain kuului kyyhkysten kuherrusta, niiden siipien silkinhieno kahina ja aika ajoin kellon lyönnit lähellä olevasta tornista.
Hän luki mielikirjaansa "Pyhäinkuvain maalauksen käsikirjaa", johon oli koottu ja kuukausien ja päivien mukaan järjestetty lyhyitä neuvoja pyhäinkuvien maalaamisessa. Vaikka Jevtihij melkein osasi ulkoa tuon kirjan, niin hän kuitenkin sitä lukiessaan tunsi aina uutta mielenkiintoa ja uutta iloa.
Mutta viime päivinä oli Ilja Potapytshin ja Fedjkan väittely, jonka hän oli kuullut metsässä matkalla Amboiseen, herättänyt hänessä jo kauan uinuneita huolestuttavia ajatuksia, jotka olivat saaneet alkunsa kaikesta siitä, mitä hän oli nähnyt vieraissa maissa. Ja hän etsi niille ratkaisua "Käsikirjasta", ainoasta oikeasta lähteestä "totisten ja kauniitten pyhäinkuvien tuntemiseen."
"Millainen oli Jumalan äiti ruumiinmuodoltaan?" luki hän kirjasta eräästä mielipaikastaan. – "Keskikokoinen, kasvot nisunjyvän kaltaiset; hiukset keltaiset; silmät terävät ja niiden terät kuin öljypuun hedelmä; kulmakarvat kaarevat ja verrattain mustat; nenä ei lyhyt; huulet kuin ruusun kukka ja täynnä suloisuutta; kasvot ei pyöreät eikä terävät, vaan hiukan pitkulaiset; hänen jumalaa pidelleitten käsiensä sormet olivat sangen hienot. Hän oli hyvin vaatimaton, ei millään lailla pehmeä, mutta hänen olemuksessaan ilmeni täydellinen nöyryys. Pukunsa oli tumma."
Hän luki myöskin suuresta marttyyrista Katariinasta, jota helleenit hänen kasvojensa kauneuden ja kirkkauden takia nimittivät "kuun sisareksi", ja laupiaasta Filaretista, joka "kuoli yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä; mutta niinikään korkeassa iässä eivät hänen kasvonsa olleen muuttuneet, vaan olivat ihanat ja kauniit kuin punainen omena".
Ja Jevtihijstä näytti Fedjka olevan oikeassa: pyhimysten kasvojen on oltava kirkkaat ja iloiset, sillä Herra itse "pukeutui kauneuteen" ja kaikki, mikä on kaunista, – se on Jumalasta.
Mutta käännettyään muutamia lehtiä hän luki samasta kirjasta:
"Marraskuun 9 päivää vietetään pyhän Theokristia Lesvianinin muistoksi. Eräs metsästäjä näki hänet erämaassa ja antoi hänelle yltään viitan alastoman ruumiin peitteeksi. Ja hän seisoi metsästäjän edessä kamalan näköisenä, tuskin ihmisen muotoisena. Elävää lihaa ei hänen ruumiissaan näkynyt – paastoamisesta oli jäänyt jälelle vain luut ja nahka. Hiukset olivat valkeat kuin lampaan villat ja kasvot mustat, silmät syvällä päässä ja koko haahmo niinkuin kuolleella, joka jo kauan on maannut haudassa. Hän tuskin hengitti ja saattoi puhua vain hiljaisella äänellä. Eikä hänessä ollut jälkeäkään inhimillisestä kauneudesta."
"Siis", ajatteli Jevtihij, "ei kaikki pyhä ole kaunista. Täydellisen rumuuden allakin, eläimellisessä haamussakin voi suurilla sankareilla piillä enkelin sielu."
Ja hänen mieleensä johtui pyhä Kristofor, jota venäläiset pyhäinkuvat usein esittivät ja josta "Käsikirjassa" sanottiin toukokuun 9 päivän kohdalla: "Tästä ihanasta marttyyrista kerrotaan eräs ihmeellinen seikka, nimittäin että hänellä muka on ollut koiran pää."
Pyhimys, jolla oli koiran pää, täytti pyhäinkuvien maalaajan sydämen vielä suuremmalla ahdistuksella. Yhä hämärämpiä ja pelottavampia ajatuksia alkoi tulla hänen päähänsä.
Hän pani käsikirjan syrjään ja otti toisen kirjan, vanhan psalttarin, joka oli valmistettu Uglitshissa vuonna 1485. Siitä hän oli oppinut lukutaidon ja jo silloin ihaillut koruttomia kuvia, joita oli pistelty väliin psalmien selitykseksi.
Siitä asti kuin oli lähdetty matkaan Moskovasta, ei tämä kirja ollut sattunut hänen silmiinsä. Nyt, kun hän oli nähnyt Venezian, Rooman ja Firenzen linnoissa ja museoissa joukon vanhoja veistokuvia, nuo lapsuuden ajoilta asti tutut kuvat saivat äkkiä hänen silmissään uuden merkityksen: hän ymmärsi, että sininen mies, joka kallisti pikarista vettä – psalttarin säkeitten kohdalla: "niinkuin peura halajaa vesilähteelle, niin halajaa sieluni sinun luoksesi, Jumala" – oli joen haltia; nainen, joka makasi maassa ruohikossa, oli Ceresi viljan jumalatar; kuninkaan kruunua kantava nuorukainen punaisten hevosten vetämissä vaunuissa oli Apollo; parrakas ukko ja alaston nainen viheriäisen hirviön selässä olivat Neptunus ja eräs nereidi.
Minkä ihmeen, minkä harhailujen ja vaiheiden kautta olivat Olymposta kartoitetut jumalat vanhan venäläisen mestarin kautta vielä vanhemmasta bysanttilaisesta alkuteoksesta joutuneet Uglitshin kaupunkiin?
Barbaarisen taiteilijan käden rumentamina ne näyttivät kömpelöiltä ja aroilta ja ikäänkuin häpesivät alastomuuttaan ankarien profeettojen ja lihansakiduttajien keskellä; ne näyttivät puoleksi paleltuneilta, aivan kuin niiden paljaat ruumiit olisivat jähmettyneet pohjolan kylmässä yössä. Mutta siellä täällä, kyynärpään taitteessa, kaulan kaaressa, lantion pyöristymässä vilahteli kuitenkin viimeinen kajastus ikuisesta kauneudesta.
Ja Jevtihij tunsi kauhua ja ihmettelyä, kun hän noissa lapsuudesta asti tutuissa uglitshilaisen psalttarin kuvissa, joita hän oli rakastanut ja pitänyt pyhinä, tunsi turmiollisen helleeniläisen saastutuksen.
Hänen mieleensä johtui muitakin syntisiä kuvia ja kertomuksia vanhoista venäläisistä kirjoista – kalpeita varjoja pakanallisesta muinaisuudesta: "Gorgonea neito, jolla oli ihmisen kasvot, rinnat ja kädet, mutta hevosen jalat ja häntä ja päässä käärmeitä hiusten asemasta"; yksisilmäiset gigantit, jotka asuivat Sisiliassa Etna vuoren juurella; kuningas Kitovras eli Kentauros, joka on "pään puolelta ihmisen, jalkapuolelta aasin muotoinen"; Isataarit eli Satyrit, jotka asuvat metsissä petojen parissa, "ovat nopeita käynniltään, niin ettei kukaan heitä tavoita, mutta kulkevat alastomina, ja heidän ruumistaan peittävät karvat aivan kuin kuusen kuori, eivätkä he osaa puhua, vaan mäkättävät kuin vuohet".
Jevtihij vavahti, heräsi ajatuksistaan, teki hurskaasti ristinmerkin ja supisi muutamia venäläisten kirjanoppineitten rauhoittavia lauselmia, jotka oli kuullut Ilja Potapytshilta:
"Kaikki on valhetta! Ei Kitovrasia eikä Gorgonea neitoa eikä karvoittuneita ihmisiä ole ollut olemassa, vaan ne ovat helleeniläisten filosofien keksintöä. Apostolien ja pyhien isien säännöissä ovat nämä ihanuudet kielletyt ja kirotut."
Mutta samassa hän ajatteli:
"Onko se todellakin niin? Onko kaikki valhetta, kaikki kirottua? Onhan vanhoissa venäläisissä kirkoissa pyhien marttyyrien vieressä kuvia pakanallisista viisaista, runoilijoista ja sibylloista, jotka jossakin määrin ovat ennustaneet Kristuksen syntymää, ja vaikka he ovatkin olleet uskottomia – sanotaan 'Käsikirjassa' – niin he ovat puhtaan elämänsä takia päässeet osallisiksi pyhästä Hengestä."
Nuo sanat pakanallisten profeettain miltei kristillisestä pyhyydestä synnyttivät Jevtihijssä suurta riemastusta.
Hän nousi seisomaan ja otti hyllyltä puulevyn, johon hän oli alkanut piirtää omaa sepittämäänsä pientä kuvaa – "Kaikki, joissa henki on, kiittäkööt Herraa." – Siinä oli paljon henkilöitä ja se oli niin pientä tekoa, että kuvan yksityiskohdat saattoi eroittaa vain suurennuslasilla.
Taivaassa istuu valta-istuimella Kaikkivaltias; hänen jalkojensa juuressa ovat taivaan seitsemässä kerroksessa aurinko, kuu ja tähdet ynnä kirjoitus: "kiittäkää Herraa, te taivasten taivaat, kiittäkää häntä aurinko ja kuu ja kaikki loistavat tähdet"; alempana oli lentäviä lintuja; sitten myrskytuuli, rakeita, lunta, puita, vuoria, maasta nousevia tulenliekkejä; kaikenlaisia eläimiä ja matelijoita; luolan muotoinen kuilu, jonka päällä oli kirjoitus: "kiittäkää Herraa kaikki hedelmäpuut ja seetripuut, kaikki eläimet ja kukkulat". Molemmin puolin oli enkelien kasvoja, pyhimyksiä, kuninkaita, tuomareita ja ihmisjoukkoja: "kiittäkää häntä kaikki enkelit, kiittäkää häntä Israelin pojat, kaikki maan heimot ja kansakunnat!"
Jevtihij ryhtyi työhön, ja kun hän ei osannut muulla tavoin ilmaista tunnetta, joka täytti hänen sielunsa, niin hän lisäsi noiden tavallisten kuvien joukkoon marttyyri Kristoforin, jolla oli koiran pää, ja puolijumala Kentauroksen.
Hän tiesi rikkovansa "Käsikirjan" määräyksiä, mutta hänen sielussaan ei ollut mitään epäilystä: näkymätön käsi tuntui johtavan hänen kättään.
Yhdessä taivaan ja manalan, tulen ja myrskytuulen, kukkuloiden ja puiden, eläinten ja ihmisten ja muodottomien voimien kanssa, yhdessä koiranpäisen Kristoforin ja Kristukseen päin kääntyneen kentaurin kanssa lauloi hänen sielunsa samaa laulua:
"Kaikki, joissa henki on, kiittäkööt Herraa."
VII
Frans I oli suuri naisten ihailija. Kaikilla sotaretkillä seurasi kuningasta yhdessä korkeimpien virkamiesten, narrien, kääpiöiden, astrologien, keittäjien, neekerien, koirain hoitajien ja pappien kanssa myöskin "ilotyttöjä" "kunnianarvoisan rouvan" Jehanne Linièren johdolla. He ottivat osaa kaikkiin juhliin ja pitoihin, vieläpä kirkollisiin juhlakulkueisiinkin. Hovi ja tämä kiertävä porttola olivat niin yhteen sulaneet, että oli vaikea päättää, missä toinen niistä päättyi ja toinen alkoi. "Ilotytöt" olivat puoleksi hovinaisia, hovinaiset hankkivat siveettömyydellään miehilleen pyhän arkkienkeli Mikaelin kultaisen kaulakäädyn.
Kuningas tuhlasi äärettömästi naisiin. Verot ja maksut kasvoivat päivä päivältä, mutta rahasta oli yhä puute. Kun kansa oli riistetty puhtaaksi, niin Frans alkoi ottaa ylimyksiltään pois heidän kallisarvoisia pöytäastioitaan ja kerran hän lyötti rahaksi hopeaisen aitauksen Ranskan suuren pyhimyksen Martin Toursilaisen haudan ympäriltä. Tämä ei tapahtunut jumalattomuudesta, vaan pakosta, sillä hän piti itseään roomalaisen kirkon uskollisena poikana ja vainosi kaikkea vääräuskoisuutta ja jumalattomuutta, aivan kuin se olisi ollut loukkaus hänen omaa majesteettiaan kohtaan.
Ludvig Pyhän ajoista asti oli kansan keskuudessa säilynyt kertomus, että Valois suvun kuninkaista lähti tauteja parantava voima: koskettamalla kädellään he paransivat rohtumia ja risatautia. Pääsiäisen, joulun, helluntain ja muiden pyhien aikoihin saapui suuret joukot parannusta etsiviä ei ainoastaan Ranskan kaikilta ääriltä, vaan myöskin Espanjasta, Italiasta ja Savojista.
Juhlien aikana, joita vietettiin Lorenzo Medicin häiden ja dauphinin ristiäisten johdosta, kokoontui Amboiseen paljon sairaita. Määrättynä päivänä heidät laskettiin kuninkaallisen linnan pihaan. Ennen muinoin, jolloin usko oli vahvempi, kulki hänen majesteettinsa ympäri sairaitten seassa, teki jokaisen kohdalla ristinmerkin ja lausui koskettaen kutakin sormellaan: "Kuningas kosketti, Jumala parantaa." Usko oli aikojen kuluessa heikontunut, parantumistapaukset olivat käyneet harvinaisemmiksi, ja nyt lausuttiin toimituksessa käytettävät sanat vain toivomuksena: "Parantakoon sinut Jumala – kuningas on koskettanut."
Toimituksen päätyttyä tuotiin pesuastia ja kolme pyyheliinaa, jotka oli kostutettu etikassa, puhtaassa vedessä ja appelsiinista valmistetussa hajuvedessä. Kuningas peseytyi ja pyyhki kätensä ja kasvonsa ja kaulansa.
Nähtyään inhimillistä kurjuutta, rujoutta ja sairautta hän tunsi tarvetta virkistää sieluaan ja lepuuttaa silmiään katselemalla jotakin kaunista. Hän muisti jo kauan aikoneensa mennä Leonardon ateljeehen ja lähti nyt muutamien läheisimpiensä seurassa Cloux'in linnaan.
Voimattomuudestaan ja sairaudestaan huolimatta oli taiteilija koko päivän maalannut Johannes Kastajaa.
Laskevan auringon vinot säteet tunkeutuivat sisään ateljeen ikkunoista isoon, kylmään huoneeseen, jossa oli tiilipermanto ja laki tammiparruista. Taiteilija kiiruhti käyttämään hyväkseen viimeisiä valoisia hetkiä saadakseen valmiiksi Kastajan oikean käden, joka oli kohotettu ylös ja osoitti ristiä.
Ikkunoiden alta kuului askeleita ja ääniä.
"Älä laske ketään sisälle, kuuletko, ei ketään", lausui mestari Francesco Melzille. "Sano, että minä olen sairas tahi etten ole kotona."
Oppilas meni eteiseen pysähdyttääkseen kutsumattomat vieraat, mutta nähtyään kuninkaan hän kumarsi kunnioittavasti ja avasi oven.
Leonardo ehti töin tuskin peittää Giocondan muotokuvan, joka seisoi Johanneksen vieressä. Hänellä oli tapana aina tehdä niin, sillä hän ei tahtonut, että vieraat näkisivät sen.
Kuningas astui sisälle ateljeehen.
Hän oli puettu ylellisen komeaan pukuun, joka todisti jossakin määrin harhaan joutunutta makua. Vaatteet olivat liian kirjavat ja heleäväriset, ja kultaa, koruompeluksia ja jalokiviä oli ylenpalttisesti. Hänellä oli mustat, tiukat silkkihousut ja lyhyt liivi mustasta sametista ja kultakankaasta, jossa oli poikittaisia juovia, sekä tavattoman suuret pussihihat, joissa oli suuri joukko reikiä – "ikkunoita"; musta, matala lakki ja siinä kamelikurjen sulka; nelikulmainen aukko rinnalla paljasti näkyviin kauniin, valkean kaulan, joka oli kuin norsunluusta veistetty. Hän käytti liian paljon hajuvesiä.
Hän oli neljänkolmatta vuoden ikäinen. Fransin ihailijat vakuuttivat hänen ulkomuodossaan ilmenevän sellaisen ylevyyden, että sekin, joka ei tuntenut häntä, heti ensi katsauksesta aavisti, että hänen edessään oli kuningas. Hän oli todellakin ryhdikäs, pitkä, notkea ja tavattoman väkevä ja osasi olla viehättävä ja rakastettava. Mutta hänen kapeissa, pitkissä, tavattoman valkeissa kasvoissaan, joita reunusti pikimusta, kähärä parta ja joissa otsa oli matala, nenä tavattoman pitkä, hoikka ja terävä kuin alaspäin koukistuva naskali, silmät pienet, viekkaat, kylmät ja kiiltävät niinkuin äsken leikattu tina ja huulet hienot, hyvin punaiset ja kosteat, oli epämiellyttävä ilme, liian selvä, miltei eläimellinen himokkuuden piirre, joka osaksi muistutti apinaa, osaksi pukkia. Hän oli faunin näköinen.
Leonardo aikoi kuten hovitavat vaativat polvistua Fransin eteen, mutta tämä esti sen, kumartui itse alaspäin ja syleili häntä kunnioittavasti.
"Emme ole pitkiin aikoihin tavanneet toisiamme, maitre Leonard", lausui hän ystävällisesti. "Kuinka voit? Maalaatko paljon? Eikö ole uusia kuvia?"
"Sairastelen edelleenkin, teidän majesteettinne", vastasi taiteilija ja otti Giocondan muotokuvan pannakseen sen syrjään.
"Mikä se on?" kysyi kuningas osoittaen kuvaa.
"Vanha muotokuva, sire. Olette jo ennen nähnyt sen..."
"Näytähän kuitenkin. Sinun taulusi ovat sellaisia, että ne miellyttävät sitä enemmän, kuta enemmän niitä katsoo."
Nähdessään taiteilijan epäröivän eräs hoviherroista astui kuvan luo ja veti pois verhon Giocondan edestä.
Leonardo rypisti kulmiaan. Kuningas vaipui nojatuoliin ja katseli pitkän aikaa ääneti kuvaa.
"Ihmeteltävää!" lausui hän viimein aivan kuin havahtuen mietteistään. "Tämä on ihanin nainen, mitä koskaan olen nähnyt! Kuka se on?"
"Madonna Lisa, Firenzen kansalaisen Giocondan puoliso", vastasi Leonardo.
"Joko siitä on kauan, kun olet maalannut tämän?"
"Kymmenen vuotta."
"Onko hän vieläkin yhtä kaunis?"
"Hän on kuollut, teidän majesteettinne."
"Maitre Leonard de Vinci", lausui hovirunoilija Saint Gelais ääntäen taiteilijan nimen ranskalaiseen tapaan, "maalasi tätä kuvaa viisi vuotta ja jätti sen kesken, niin hän ainakin itse vakuuttaa."
"Jätti kesken?" ihmetteli kuningas. "Mitä Herran nimessä siitä vielä puuttuu? Sehän on ilmi-elävä; odottaisi sen vain puhuvan..."
"No, minun täytyy sanoa", lausui hän kääntyen taas taiteilijan puoleen, "että sinua voi todellakin kadehtia, maitre Leonard. Viisi vuotta tuollaisen naisen kanssa! Et voi moittia kohtaloasi: sinä olet ollut onnellinen, vanhus. Ja mitä teki sitten hänen miehensä? Jos nainen ei olisi kuollut, niin kuva luultavasti nytkin vielä olisi keskeneräinen!"
Hän rupesi nauramaan siristäen kiiluvia silmiään. Näin hän oli vielä enemmän faunin näköinen. Hän ei voinut ajatellakaan, että mona Lisa olisi voinut pysyä uskollisena miehelleen.
"Niin, ystäväni", lisäsi hän naurahtaen, "sinä olet naisten tuntija. Millaiset hartiat, millainen rinta! Ja se, mitä ei näy, on tietysti vielä kauniimpaa..."
Hän katseli kuvaa semmoisin julkein miehen katsein, joka riisuu naisen alastomaksi ja ottaa hänet kainostelematta hyväilyynsä.
Leonardo kalpeni hiukan ja loi katseensa alas, mutta oli vaiti.
"Jos mieli maalata tuollaisen muotokuvan", jatkoi kuningas, "niin ei riitä, että on suuri taiteilija, täytyy myöskin osata tunkeutua naissydämen kaikkiin salaisuuksiin, tuohon Daedaluksen labyrinttiin, vyyhteen, jota ei itse hiisikään osaa selvittää! Tuo tuossa näyttää niin hiljaiselta, kainolta, lempeältä, kädet ovat ristissä kuin nunnalla, hän ei tee kenellekään pienintäkään pahaa, mutta meneppä ja luota häneen, koetappa arvata, mitä hänellä on mielessä!
"Souvent femme varie,
Bien fol est qui s'y fie –"lausui hän siteeraten pari säettä sepittämästään laulusta, jonka hän kerran ajatellessaan naisten petollisuutta oli kaivertanut timantin särmällä Chambordin linnan ikkunaruutuun.
Leonardo astui syrjään ikäänkuin siirtääkseen erästä toista kuvaa kannattavan telineen lähemmäksi valoa.
"En tiedä, onko se totta, teidän majesteettinne." kuiskasi Saint Gelais kumartuen kuninkaan korvaa kohti, ettei Leonardo kuulisi, "mutta minulle on vakuutettu, ettei tuo omituinen mies ole koko elämänsä aikana rakastanut mona Lisaa eikä ketään muutakaan naista ja että hän on säilyttänyt viattomuutensa..."
Ja vielä hiljempaa hän veitikkamainen hymy huulillaan lisäsi jotakin, varmaankin hyvin kainostelematonta, sokraattisesta rakkaudesta, muutamien Leonardon oppilaiden tavattomasta kauneudesta ja firenzeläisten mestarien vapaista tavoista.
Frans oli ihmeissään, mutta kohautti olkapäitään ja hymyili suopeasti niinkuin älykäs ja ennakkoluuloton maailmanmies, joka elää ja antaa muidenkin elää hyvin ymmärtäen, että itsekullakin on tämäntapaisissa asioissa oma makunsa.
Giocondasta hänen huomionsa siirtyi vieressä seisovaan keskentekoiseen kuvaan.
"Entä mikä tämä on?"
"Viiniköynnöksistä ja tyrsuksesta päättäen se on Bacchus", arveli runoilija.
"Ja tämä?" kysyi kuningas osoittaen vieressä olevaa kuvaa.
"Kaiketi myöskin Bacchus?" lausui Saint Gelais epäröiden.
"Omituista!" ihmetteli Frans. "Hiukset, rinta ja kasvot ovat aivan kuin tytöllä. Se on Lisa Giocondan näköinen: hymy on sama."
"Kenties se on androgyni?" huomautti runoilija, "ja kun kuningas, joka ei ollut erikoisen oppinut, kysyi, mitä tuo sana merkitsi, niin Saint Gelais johdatti hänen mieleensä Platon vanhan tarinan kaksisukuisista ihmisistä, mies-naisista, jotka olivat täydellisempää ja kauniimpia kuin ihmiset, – Auringon ja Maan lapsista, joissa yhtyi miehinen ja naisellinen olemus ja jotka olivat niin voimakkaita ja ylpeitä, että he titaanien tavoin nousivat kapinaan jumalia vastaan karkoittaakseen nämä Olymposta. Zeus kukisti kapinan, mutta ei tahtonut kokonaan tuhota kapinoitsijoita, ettei jäisi vaille näiden rukouksia ja uhreja. Hän halkaisi heidät kahtia salamallaan, 'niinkuin maalaisnaiset', sanoo Plato, 'halkaisevat rihmalla tahi hiuksilla munia suolattaviksi.' Ja siitä asti kumpikin puoli, miehet ja naiset, pyrkivät kaihomielin toistensa luo sammumattoman halun valtaamina, joka on rakkaus ja joka muistuttaa ihmisille sukupuolien alkuperäistä yhteyttä."
"Kenties", lopetti runoilija, "maitre Leonard on tässä haaveellisessa teoksessa koettanut herättää eloon sellaista, mitä ei luonnossa enää ole olemassa: tahtonut yhdistää kaksi jumalien eroittamaa perusaatetta, miehen ja naisen."
Kuunnellessaan tätä selitystä Frans tarkasteli toistakin kuvaa samanlaisin julkein, häpeämättömästi tutkivin katsein kuin äsken mona Lisaa.
"Tee loppu epätietoisuudestamme, mestari", lausui hän kääntyen Leonardon puoleen. "Mikä tämä on, Bacchus vaiko androgyni?"
"Ei kumpaakaan, teidän majesteettinne", lausui Leonardo punastuen aivan kuin olisi joutunut kiinni pahasta teosta. "Se on Johannes Kastaja."
"Johannes Kastaja? Eihän toki! Mitä ihmettä sinä puhutkaan?..."
Mutta tarkemmin katsellessaan hän näki taulun tummassa taustassa hienon ruo'oista tehdyn ristin. Hän pudisti ihmeissään päätään.
Tämä pyhän ja synnillisen sekoitus tuntui hänestä pyhyyden pilkkaamiselta, mutta samalla se miellytti häntä. Hän tuli kuitenkin pian ajatelleeksi, ettei asia ansainnut sen suurempaa huomiota: saavathan taiteilijat päähänsä jos jotakin.
"Maitre Leonard, minä ostan molemmat taulut: Bacchuksen – ei, kuin Johanneksen, ja Lisa Giocondan. Paljonko tahdot niistä?"
"Teidän majesteettinne", alkoi taiteilija arasti, "ne ovat vielä keskentekoiset. Minä olin ajatellut..."
"Mitä joutavia!" keskeytti Frans. "Tahi laita valmiiksi Johannes, sama se, minä odotan. Mutta Giocondaa älä nykäisekään. Paremmaksi sitä et kuitenkaan enää saa. Minä tahdon sen itselleni, heti kuuletko? Sano vain hinta, älä pelkää, en minä kitsastele."
Leonardo tunsi, että hänen täytyy keksiä jokin syy kieltoon. Mutta mitä saattoi hän sanoa tuolle miehelle, jonka kosketuksesta kaikki muuttui iljettäväksi ja säädyttömäksi? Kuinka hän saisi selitetyksi, minkä arvoinen Giocondan kuva hänelle oli ja mistä syystä hän ei mistään hinnasta voinut sitä luovuttaa?
Frans luuli Leonardon vaikenevan pelosta, että tulee määränneeksi liian huokean hinnan.
"No, eihän sille mitä voi, jos sinä et itse tahdo määrätä hintaa, niin minä määrään sen."
Hän vilkaisi mona Lisaan ja sanoi:
"Kolme tuhatta écu'tä? Eikö se riitä? Kolme ja puoli?"
"Sire", alkoi taiteilija taas vapisevalla äänellä, "voin vakuuttaa..."
Hän keskeytti puheensa. Hänen kasvonsa kalpenivat uudelleen.
"No, hyvä on, neljä tuhatta, maitre Leonard. Kai se riittää?"
Hämmästyksen kuiske kulki läpi hovimiesten joukon – ei koskaan kukaan taiteitten suosija, ei edes itse Lorenzo Medici, ollut määrännyt niin korkeita hintoja kuvatauluista.
Leonardo kohotti silmänsä Fransiin sanomattoman hämmennyksen valtaamana. Hän oli valmis heittäytymään kuninkaan jalkoihin ja rukoilemaan niinkuin rukoillaan henkensä edestä, ettei tämä riistäisi häneltä Giocondaa. Frans luuli tuota hämmennystä kiitollisuuden tunteeksi, nousi lähteäkseen pois ja syleili häntä uudelleen jäähyväisiksi.
"Asia on siis sovittu? Neljä tuhatta. Rahat saat milloin tahansa. Huomenna lähetän hakemaan Giocondan. Ole huoletta, minä valitsen sille sellaisen paikan, että tulet olemaan tyytyväinen. Minä ymmärrän sen arvon ja osaan säilyttää sen tuleville polville."
Kuninkaan mentyä Leonardo vaipui nojatuoliin. Hän katseli Giocondaa hämmentynein katsein uskomatta vieläkään todeksi sitä, mikä oli tapahtunut. Mielettömiä ja lapsellisia suunnitelmia syntyi hänen päässään. Hän piiloittaa kuvan niin, ettei sitä löydetä, eikä anna sitä, vaikka häntä uhattaisiin kuolemanrangaistuksella; taikka lähettää Francesco Melzin viemään sen Italiaan; tahi pakenee itse ja vie sen muassaan.
Alkoi hämärtää. Francesco pilkisti muutamia kertoja ateljeehen, mutta ei uskaltanut sanoa mitään mestarille. Leonardo istui yhä Giocondan edessä. Hänen kasvonsa näyttivät pimeässä kalpeilta ja liikkumattomilta niinkuin kuolleella.
Yöllä hän astui Francescon huoneeseen. Tämä oli jo käynyt makaamaan, mutta ei saanut unta.
"Nouse. Mennään linnaan. Minun täytyy tavata kuningas."
"Nyt on myöhäistä, mestari. Te olette tänään väsynyt. Voitte taas sairastua. Ettehän nytkään ole terve. Eikö olisi parempi huomenna?..."
"Ei, nyt heti. Sytytä lyhty ja saata minua. Muuten ei tarvitse, jos et tahdo, minä menen yksin."
Enempää vastustelematta Francesco nousi ja pukeutui ja he lähtivät linnaan.
VIII
Linnaan oli noin kymmenen minuutin matka, mutta tie oli jyrkkä ja huonosti kivetty. Leonardo kulki hitaasti nojaten Francescon käsivarteen.
Yö oli tähdetön, tukahuttava ja pimeä. Silloin tällöin tuntui tuulen puuskia. Puitten oksat heilahtelivat pelästyneen ja sairaan näköisinä. Ylhäällä oksien välissä kuumottivat linnan valaistut ikkunat. Sieltä kuului soittoa.
Kuningas söi illallista pienessä valitussa seurassa ja nautti huvista, joka häntä erityisesti miellytti: hän pakoitti nuoria hovinaisia ja tyttöjä kaikkien nähden juomaan suuresta hopeapikarista, jonka reunaan ja jalustaan oli kaiverrettu siveettömiä kuvia, ja katseli itse, kuinka toiset naisista nauroivat, toiset punastuivat ja itkivät häpeästä, jotkut suuttuivat, jotkut sulkivat silmänsä ja jotkut taas eivät olleet ymmärtävinään mitä näkivät.
Naisten joukossa oli myöskin kuninkaan sisar, prinsessa Margareeta, "helmien helmi", kuten häntä nimitettiin. Miellyttämisen taito oli hänen "jokapäiväistä leipäänsä". Hän hurmasi kaikki, mutta ei välittänyt kenestäkään. Ainoastaan veljeään kohtaan hän tunsi omituista, liiallisuuksiin menevää rakkautta. Veljen heikkouksia hän piti täydellisyyden huippuna, hänen paheitaan hyveinä, hänen faunimaisia kasvojaan Apollon kasvoina. Hän oli, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, veljensä takia valmis joka hetki "ei ainoastaan hajoittamaan tuuleen ruumiinsa tomua, vaan myöskin antamaan kuolemattoman sielunsa". Huhuiltiin hänen rakastavan veljeään enemmän kuin sisaren on lupa. Joka tapauksessa Frans käytti väärin tuota rakkautta. Hän ei käyttänyt sisarensa apua hyväkseen vain työssä, sairauden aikana ja vaarojen uhatessa, vaan myöskin lemmenseikkailuissaan.
Sinä iltana oli uuden vieraan juotava tuosta riettaasta pikarista. Se oli aivan nuori tyttö, melkein lapsi vielä, vanhan suvun jälkeläinen, jonka Margareeta oli löytänyt jostakin Bretagnen syrjäsopukasta ja tuonut hoviin ja joka jo oli alkanut miellyttää hänen majesteettiaan. Tytön ei tarvinnut teeskennellä, sillä hän ei todellakaan ymmärtänyt siveettömiä kuvia. Hän vain punehtui hieman uteliaitten ja veitikkamaisten katseitten johdosta, jotka kohdistettiin häneen. Kuningas oli hyvin iloisella päällä.
Ilmoitettiin Leonardon tulo. Frans käski kutsumaan hänet sisälle ja lähti yhdessä Margareetan kanssa häntä vastaan.
Kun taiteilija hämillään ja katse alas luotuna kulki läpi valaistujen salien hovinaisten ja hoviherrain ohitse, niin häntä seurattiin puoleksi ihmettelevin, puoleksi pilkallisin katsein. Tuo korkeavartaloinen vanhus, jolla oli pitkä, harmaa tukka, jurot kasvot ja arkaileva, miltei villi katse, vaikutti huolettomimpiinkin ja kevytmielisimpiinkin kuin tuulahdus toisesta, vieraasta maailmasta, aivan kuin pakkasesta tullut ihminen johtaa ympärilleen kylmää.
"Kas, maitre Leonard!" tervehti kuningas häntä syleillen kunnioittavasti. "Harvinainen vieras! Mitä saan tarjota? Minä tiedän, ettet sinä syö lihaa, – saako olla vihanneksia tahi hedelmiä?"
"Kiitoksia, teidän majesteettinne... Antakaa anteeksi, tahtoisin puhua kanssanne pari sanaa..."
Kuningas katsoi häneen terävästi.
"Mikä sinun on, ystäväni? Ethän liene sairas?"
Hän vei taiteilijan syrjään ja kysyi osoittaen sisartaan:
"Häiritseeköhän hän?"
"Oi ei!" lausui taiteilija kumartaen Margareetalle, "uskallan toivoa, että hänen korkeutensakin on rukoileva puolestani..."
"Puhu. Sinä tiedät, että olen aina valmis noudattamaan tahtoasi."
"Minä tahtoisin vielä puhua samasta asiasta, sire, – taulusta, jonka tahdoitte ostaa, mona Lisan muotokuvasta..."
"Mitä? Taaskin? Miksi et sanonut minulle heti? Ihmeellinen mies. Minä luulin, että olimme sopineet hinnasta."
"En minä rahoista, teidän majesteettinne..."
"Mistä sitten?"
Ja Leonardo tunsi taaskin Fransin katsoessa häneen tyynesti ja ystävällisesti, että hänen oli mahdotonta puhua Giocondasta.
"Hallitsija", lausui hän viimein ponnistellen, "hallitsija, olkaa armollinen, älkää ottako minulta pois tuota kuvaa! Se on teidän enkä minä tahdo rahoja. Antakaa vain sen toistaiseksi jäädä minun haltuuni – kuolemaani asti..."
Hän hämmentyi, ei lopettanut lausetta ja loi epätoivoisen, rukoilevan katseen Margareetaan.
Kuningas kohautti olkapäitään ja rypisti kulmiaan.
"Sire", lausui hänen sisarensa, "täyttäkää maitre Leonardin pyyntö. Hän on ansainnut sen – olkaa armollinen!"
"Tekin puhutte hänen puolestaan, tekin? Tämähän on oikea salaliitto!"
Sisar laski kätensä veljen olalle ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Ettekö todellakaan näe? Hän rakastaa vieläkin häntä..."
"Sehän on kuollut!"
"Mitäpä siitä? Eikö kuolleitakin rakasteta? Tehän sanoitte itse, että hän on ilmi elävä muotokuvassa. Olkaa hyvänsuopa, rakas veljeni, antakaa hänen pitää viimeinen muisto entisiltä ajoilta, älkää pahoittako ukon mieltä..."
Fransin mielessä liikahti jotakin jo puoleksi unohduksiin jäänyttä, jokin muisto kouluajoilta, kirjasta opittu, – jotakin sielujen ikuisesta yhteydestä, taivaallisesta rakkaudesta, ritarillisesta uskollisuudesta. Hän tahtoi olla jalomielinen.
"Sama se, maitre Leonard", lausui hän hymyillen hieman ivallisesti, "nähtävästi sinun täytyy saada pitää pääsi. Kylläpä osasitkin valita itsellesi puolustajan. Ole rauhassa, minä täytän toivomuksesi. Mutta muista: kuva on minun ja maksun siitä saat etukäteen."
Hän taputti taiteilijaa olalle.
"Älä pelkää, ystäväni. Takaan sinulle, ettei kukaan eroita sinua Lisastasi!"
Kyyneleet nousivat Margareetan silmiin. Vienosti hymyillen hän ojensi kätensä taiteilijalle, joka suuteli sitä ääneti.
Soitto kajahti. Tanssiaiset alkoivat. Parit pyörähtelivät.
Ei kukaan enää muistanut omituista, outoa vierasta, joka varjon tavoin hiipi heidän ohitseen ja katosi taas pilkkopimeään, tähdettömään yöhön.
IX
Saadakseen haltuunsa erään kaukaisen sukulaisensa jättämän pienen perinnön Francesco Melzin täytyi saada paperit Amboisen kaupungin kuninkaalliselta notariolta maitre Guillaume Borreaulta. Tämä oli ystävällinen mies ja Leonardon suosija.
Kerran keskustellessaan Francescon kanssa Leonardon viimeisistä teoksista hän huomautti leikillään, että hänen talossaankin oli ihmeellinen maalari pohjan periltä. Kun Francesco rupesi tarkemmin kyselemään, niin hän vei hänet ullakolle ja näytti täällä isossa, matalassa kyyhkyslakan vieressä olevan huoneen ikkunakomerossa Jevtihij Paisiejevitsh Gagaran pikkuruikkuisen ateljeen.
Ilahuttaakseen opettajaansa, joka viime päivinä oli ollut kovin ajatuksiinsa vaipuneena, Francesco kertoi hänelle mieltäkiinnittävänä merkillisyytenä barbaarisen taiteilijan ateljeesta ja kehoitti tilaisuuden sattuessa pistäytymään sitä katsomassa. Leonardo muisti keskustelunsa Milanossa, Moron hovissa, Venäjän lähettilään Nikita Karatshjarovin kanssa kaukaisesta Moskovasta. Hänen mielensä teki nähdä taiteilijaa, joka oli tuosta satumaisesta maasta.
Eräänä iltana kohta sen jälkeen, kun Frans oli ostanut Giocondan muotokuvan he lähtivät maitre Guillaumen luo. Jevtihijn toverit olivat sinä iltana menneet linnaan naamiaisiin ja tanssiaisiin. Jevtihij oli myöskin aikonut mennä sinne, mutta Ilja Potapytsh, jonka itsensä täytyi olla juhlassa läsnä, oli kehoittanut häntä olemaan tulematta sinne:
"Kun täkäläisten pakanallisten tapojen mukaan miehet ja naiset kokoontuvat juominkeihin inhoittavissa puvuissa ja naamareissa, niin sinne tulee myöskin kaikenlaisia jumalanpilkkaajia mukanaan kanteleet ja viulut, huilut ja rummut, ja hyppivät ja teiskuvat laulaen rumia lauluja; ja jokainen mies tarjoaa toisen vaimolle juotavaa ja suutelee häntä ja siinä syntyy hyväilyjä ja kaikenlaisia takapuheita ja perkeleellistä yhteyttä..."
Jevtihij ei kuitenkaan ollut jäänyt yksinään kotiin niin paljon viettelyksien pelosta kuin sen vuoksi, että hän tahtoi rauhassa valmistaa uutta kuvaa "Kaikki, joissa henki on, kiittäkööt Herraa". Hän istuutui tavalliselle paikalleen ikkunan luo ja ryhtyi työhön.
Kaikki käytännölliset pikku seikat olivat hänelle yhtä pyhiä ja kalliita kuin taiteen pääsäännötkin. Hän tahtoi, ettei kuva olisi ainoastaan kaunis, vaan myöskin kestävä – hän tahtoi valmistaa pyhäinkuvia, jotka pysyivät vuosisatoja turmeltumattomina.
Hän valitsi aina tasaisesti valkeata puuta, tavallisimmin lehmusta tahi vaahteraa, joka oli kasvanut korkealla, kuivalla paikalla eikä senvuoksi helposti lahonnut; teki liitteet huolellisesti, voiteli laudan kestävällä kalaliimalla, päällysti sen pehmeällä, hyvällä silkillä, siveli kerroksittain sen päälle sakeata pohjamaalia – ei ollenkaan liituväriä, jota käyttävät maalarit, jotka pitävät tärkeämpänä saada tuotteensa huokeiksi kuin kestäviksi, vaan kaikkein kalleinta, lujaa, pehmeätä, alabasterin väristä pohjamaalia; antoi sen kuivua ja hieroi kangaskortteella tasaiseksi; sitten hän "haahmoitti", – piirsi hienolla tussisiveltimellä kuvan vanhasta mallista, "siirsi" sen, jonka jälkeen hän "viivoitti" koko luonnoksen, piirsi naulan kärellä siihen hienoja uurteita, ettei erehtyisi myöhemmin kuvaa värittäessään; lopuksi hän valmisti värit: liuotti ne munan keltuaiseen, hämmensi niitä savipurkeissa ja raakunkuorissa, mutta kaikkein arimmat niistä hän hienonsi omien kynsiensä välissä, jotka olivat hänen palettinaan. Sen jälkeen hän alkoi maalata, ensin kaikkea muuta paitsi ihmisten kasvoja; vuoria, jotka saivat pyöreitten, matalien hattujen muodon, puita, joista tuli tatin muotoisia, ruohoja, jotka muistuttivat haituvilla varustettua, mustanpunertavaa meriruohoa ja joissa oli sinisiä täpliä aivan kuin lemmenkukassa, pilviä – säännöttömiä, valkeita pyörylöitä; puvut hän maalasi ensin tummanruskealla värillä, valmisti sitten poimukohdat ja maalasi korkeammat paikat valkeiksi; kultahohteen enkelien ja pyhimysten sädekehissä samoin kuin kasvien hienoimmat kähertymät ja haituvat hän kultasi oikealla kullalla.
Tämä tällainen työ oli jo suoritettu. Sinä iltana hän alkoi valmistaa viimeistä, kaikkein tärkeintä ja vaikeinta osaa – maalata ihmiskasvoja. Nekin hän maalasi ensin, samoin kuin sädekehät, tummalla värillä ja alkoi sitten vähitellen niitä "elvyttää" kolmella kasvovärillä, joista jokainen seuraava oli vaaleampi kuin edellinen, ja ryhtyi lopuksi "punaamaan poskia ja suuta, partaa ja huulia".
Hän ei tyytynyt vanhan novgorodilaisen maalaustavan teräviin, valkeisiin "nykäyksiin", vaan pyrki uuteen, täydellisempään, muinaisbysanttilaista muistuttavaan maalaustapaan, sulavaan, utuiseen, kuten vanhojen mestarien oli tapana sitä nimittää, sellaiseen, jossa ruusunpunainen väri yhtyi hienoon, kuultavaan varjoon. Erityistä huolta hän pani miesten kauneuteen – heidän partaansa, joka väliin oli lyhyt ja kähärä, väliin niin pitkä, että ulottui maahan asti, väliin leveä ja olkapäille käännetty, toisinaan taas "tupsupäinen haaraparta", taikka "alta hieman vaaleampi" tai "alta harmahtava"; samoin hän pani suurta huolta kasvojen ilmeeseen, joka oli joko juhlallisen ankara tahi kärsivä taikka lempeä.
Hän oli kokonaan syventynyt työhönsä, kun ikkunan takaa yhtäkkiä alkoi kuulua kyyhkysten siipien suhinaa ja räpistelyä. Jevtihij tiesi, että hänen naapurinsa, vanhan leipurin nuori vaimo, oli taas syöttämässä lintuja. Hän oli usein salaa katsellut häntä. Aidan toisella puolen syreenipensaan oksien keskellä tummassa neliössä, jonka muodosti avoin ikkuna, seisoi nuori nainen. Hän oli avokauloin, puvun kaarre jätti näkyviin rintojen välisen syvennyksen pehmeine varjoineen, valkealla iholla oli tuskin huomattavia kesakoita, ja hänen punertavat hiuksensa loistivat auringonpaisteessa kuin kulta.
Jevtihij muisti Ilja Potapytshin sanat:
"Lapsi, älä katso naisen kauneutta, sillä se kauneus on ensin suloinen kuin hunajaviini, mutta sen jälkeen se on katkerampi kuin koiruoho ja sappi. Älä luo häneen silmiäsi, ettet joutuisi turmioon. Lapsi, pakene naisen kauneutta niinkuin Noak pakeni vedenpaisumusta, niinkuin Lot pakeni Sodomasta ja Gomorrasta. Sillä mitä on vaimo? Perkeleen virittämä ansa, joka houkuttelee sulollaan, – ilkimielinen pyhien pilkkaaja, saatanan juhla, käärmeen pesä, perkeleen kukka, parantumaton tauti, raivopäinen vuohi, pohjatuuli, myrskyinen sadepäivä, juutalaiskapakka. Parempi on maata kuumetaudissa kuin olla vaimon vallassa: kuume puistelee aikansa ja menee ohi, mutta vaimo imee viimeisenkin veripisaran. Vaimo on niinkuin syyhelmä: joka puolelta kivistää ja syyhyää. Jos hänelle on lempeä, niin hän pöyhistyy, jos häntä lyö, niin hän raivostuu. Pahin kaikesta pahasta on ilkeä vaimo."
Jevtihij katseli yhä naapuriaan, vieläpä tahtomattaan hymyilikin vastaukseksi tämän hymylle. Sitten hän palasi työnsä ääreen ja maalasi tauluunsa naismarttyyrin, jolla oli samanlainen kullanpunainen tukka kuin kauniilla leipurin vaimolla.
Portailta alkoi kuulua ääniä. Huoneeseen astui sisälle lähetystön vanha tulkki Vlasij ja hänen jälestään talon isäntä Guillaume Borreau, Francesco Melzi ja Leonardo.
Kun Vlasij ilmoitti Jevtihijlle, että vieraat tahtovat nähdä hänen ateljeetansa, niin hän joutui hämilleen, melkeinpä pelästyi ja seisoi toisten katsellessa koko ajan ääneti, tietämättä minne katsoisi, ja vilkaisi vain silloin tällöin Leonardoon. Tämän kasvot saivat Jevtihijn hämmästymään – Leonardo oli hänen mielestään profeetta Eliaan näköinen, sellaisena kuin tämä oli kuvattu "Pyhäinkuvain maalauksen käsikirjassa".
Katseltuaan tuossa pienessä ateljeessa olevia esineitä – outoja siveltimiä, pikku sahoja, laudan kappaleita, raakunkuoria munankeltuaisineen, ruukkuja, joissa oli liimaa ja oliiviöljyä – Leonardo kiinnitti huomionsa kuvaan "Kaikki, joissa henki on, kiittäkööt Herraa". Vaikka Vlasij enemmän sotki kuin selitti eikä osannut tulkita kuvassa olevien kirjoitusten merkitystä, niin taiteilija kuitenkin ymmärsi kuvan perusajatuksen ja ihmetteli, että tuo barbaari, "eläimellisen heimon" jäsen, kuten italialaiset matkustavaiset nimittivät venäläisiä, oli koskettanut kaiken inhimillisen viisauden äärimmäistä rajaa. Eikö hän, joka istui valtaistuimella seitsemän tähtipiirin yläpuolella ja jota luonnon kaikki äänet ylistivät – taivas ja manala, tuli ja myrskyn henki, kasvit ja eläimet – eikö hän ollut jumalallisen koneiston "ensimmäinen liikkeellepanija" – itsensä Leonardon Primo Motore?
Mestari tarkasteli myöskin tarkoin ja suurella mielenkiinnolla koreakantista "Pyhäinkuvien maalauksen käsikirjaa", isoa vihkoa, johon oli piirretty hiilellä ja punaisella musteella pyhäinkuvien luonnoksia. Tässä hän näki erilaisia venäläisiä jumalanäidin kuvia, kuten "Huojenna huoleni", "Kaikkien murehtivien ilo", "Sydämen särkymys" ja "Elämän lähde", jossa Pyhä Neitsyt seisoo suihkulähteen yläpuolella, mistä kaikki luontokappaleet sammuttavat janonsa, sekä "Neitsyt Jeesuslapsen kera", jossa lapsi aivan kuin pelästyneenä kääntyy poispäin rististä, jota murheellinen arkkienkeli hänelle tarjoaa. Siinä oli myöskin Vapahtajan kuva – "märkäparta", jossa hiukset olivat suorat eivätkä aaltoilleet ja jota kuvaa ei oltu käsin tehty, vaan se oli painautunut liinaan, jolla Vapahtaja pyyhki hikisiä kasvojaan kulkiessaan Golgatalle; niinikään Vapahtajan kuva "Pyhä vaikeneminen", jossa kädet olivat ristissä rinnalla.
Leonardo tunsi, ettei tämä ollut maalaustaidetta, taikka ei ainakaan sitä, mitä hän piti maalaustaiteena. Mutta huolimatta piirustuksen, valon ja varjon sekä perspektiivin ja anatomian puutteellisuuksista oli tässä kuten vanhoissa bysanttilaisissa mosaiikeissa (Leonardo oli nähnyt niitä Ravennassa) uskon voima, joka oli paljon vanhempi ja samalla paljon nuorekkaampi kuin italialaisten mestarien Cimabuen ja Giotton kaikkein aikaisimmissa tuotteissa. Siinä oli epäselvää aavistusta uudesta, verrattomasta kauneudesta – aivan kuin salaperäistä hämärää, jossa helleeniläisen kauneuden viimeinen säde suli yhteen uuden, vielä tuntemattoman aamun ensimmäisen säteen kanssa. Nämä kuvat, jotka toisinaan olivat kömpelöitä, barbaarisia, omituisia, melkeinpä raakoja, ja samalla henkeviä, läpikuultavia ja väikkyviä kuin lapsen unikuvat, tekivät saman vaikutuksen kuin musiikki. Juuri rikkomalla luonnonlakeja ne ulottuivat yliluonnolliseen maailmaan asti.
Erittäinkin hämmästytti taiteilijaa kaksi siivekkään Johannes Kastajan kuvaa. Toisella oli vasemmassa kädessään kultainen maljakko, jossa oli Jeesuslapsi, ja tätä hän osoitti oikealla kädellään: "Katso Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit." Toisella, "kaulanleikkauskuvalla", oli vastoin luonnon lakeja kaksi päätä: toinen, elävä, hartioilla, ja toinen, hengetön, astiassa, jota hän piti käsissään aivan kuin sen merkiksi, että ihminen voi ainoastaan kuolettamalla itsestään kaiken inhimillisen saada yli-inhimilliset siivet. Kasvot olivat kummassakin kuvassa omituiset ja peloittavat. Selällään olevien silmien katse muistutti kotkan katsetta, kun se tuijottaa aurinkoon; parta ja hiukset heiluivat niinkuin kovassa tuulessa; takkuinen kamelinkarvainen viitta muistutti linnun höyhenpeitettä; laihojen, suhteettoman pitkien, hienojen käsien ja jalkojen luut, joita tuskin nahka peitti, näyttivät kevyiltä, lentimiksi muodostuneilta ja aivan kuin ontoilta, niinkuin lintujen siipisulat ja luut; hartioissa oli kaksi suurta siipeä, jotka olivat niinkuin joutsenen siivet taikka sen Suuren Linnun siivet, josta Leonardo koko elämänsä ajan oli unelmoinut.
Ja taiteilijan mieleen muistuivat profeetta Malakiaan sanat, jotka Giovanni Beltraffio oli kirjoittanut päiväkirjaansa:
"Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni on tien valmistava; ja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaoth."
X
Heti kuninkaan lähdettyä muuttui Amboise taas hiljaiseksi ja autioksi, kuten tavallisesti. Kuului vain kellon tasaiset, vaskelta kajahtavat lyönnit Horloge tornista ja iltaisin villien joutsenien kirkunaa hiekkamatalikoilta keskellä Loirea, joka sileänä ja peilikirkkaana kuvasteli vaaleanvihertävää taivasta. Leonardo valmisteli kuten ennenkin Johannes Kastajaa. Mutta sikäli kuin työ edistyi, sikäli se kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Francescosta tuntui toisinaan, että opettaja tavoittelee mahdottomia. Yhtä uhkarohkeasti kuin hän aikaisemmin oli koettanut tunkeutua elämän salaisuuden perille mona Lisassa nyt hän tuossa Johanneksessa, joka viittasi Golgatan ristiin, tutki sitä, missä elämä ja kuolema sulavat yhteen vielä suuremmaksi salaisuudeksi.
Toisinaan hämärän tullen Leonardo otti pois verhon Giocondan edestä ja katseli pitkän aikaa sitä sekä sen vieressä olevaa Johannesta aivan kuin vertaillen niitä toisiinsa. Ja silloin oppilaasta näytti, kenties epävakavan valon ja varjon vaihtelujen johdosta, että kumpaisenkin, poikasen ja naisen, kasvojen ilme muuttui, että ne aaveitten tavoin irtautuivat kankaasta taiteilijan niitä kiinteästi katsellessa ja saivat yliluonnollisen elon ja että Johannes muuttui mona Lisan näköiseksi ja sen näköiseksi kuin Leonardo itse oli nuorena, aivan niinkuin poika on isänsä ja äitinsä näköinen.
Mestarin terveys heikontui yhä. Turhaan rukoili Melzi häntä levähtämään ja jättämään työn sikseen – Leonardo ei tahtonut kuulla puhuttavankaan levosta.
Kerran syksyllä 1518 hän oli tavallista huonompi. Sairaudesta ja väsymyksestä huolimatta hän työskenteli koko päivän. Hän lopetti kuitenkin aikaisemmin kuin tavallisesti ja pyysi, että Francesco saattaisi hänet ylös makuuhuoneeseen. Puiset kiertoportaat olivat jyrkät. Hänen päätään pyörrytti usein, eikä hän senvuoksi ollut viime päivinä uskaltanut nousta portaita ilman toisten apua.
Tälläkin kertaa Francesco tuki mestaria. Leonardo kulki hitaasti ja ponnistellen ja pysähtyi aina pari, kolme porrasta noustuaan hengähtämään.
Yhtäkkiä hän horjahti ja nojautui oppilasta vastaan koko ruumiinsa painolla. Tämä ymmärsi, että Leonardo tunsi pahoinvointia, ja koska hän pelkäsi, ettei hän yksin jaksaisi kannattaa opettajaansa, niin hän huusi vanhaa palvelijaa Battista Villanista. He tarttuivat yhdessä Leonardoon, joka vaipui heidän käsiinsä, ja alkoivat kutsua apua. Kun vielä kaksi palvelijaa oli tullut paikalle, niin sairas vietiin makuuhuoneeseen.
Hän kieltäytyi tapansa mukaan ryhtymästä mihinkään parannuskeinoihin ja makasi kuusi viikkoa vuoteessa. Oikeata puolta ruumiista oli kohdannut halvaus, oikea käsi oli hervoton.
Talven alussa oli hänen tilansa parempi, mutta parantuminen oli vaikeata ja hidasta.
Koko elämänsä ajan oli Leonardo kyennyt käyttämään molempia käsiään, sekä vasenta että oikeata yhtä hyvin ja kumpaakin hän tarvitsi työssään. Vasemmalla kädellään hän piirusti, oikealla maalasi. Sitä työtä, minkä toinen käsi teki, ei toinen voinut suorittaa. Tämä kahden vastakkaisen voiman yhtyminen tekikin hänet, niin hän vakuutti, etevämmäksi muita taiteilijoita. Mutta nyt, kun halvaus oli kangistuttanut oikean käden sormet, niin ettei sitä kättä juuri ollenkaan voinut käyttää, Leonardo pelkäsi, että hänen on mahdotonta enää maalata.
Joulukuun alkupäivinä hän nousi vuoteesta ja alkoi liikkua ensin yläkerroksen huoneissa sekä laskeutui sittemmin alas ateljeehen. Mutta työhön hän ei ryhtynyt.
Kerran päivän hiljaisimpana hetkenä, kun kaikki talossa nukkuivat päivällisuntaan, tahtoi Francesco kysyä jotakin mestarilta, ja kun hän ei löytänyt tätä yläkerroksesta, niin hän meni alas ateljeehen, avasi varovasti oven ja katsoi sisälle. Viime aikoina oli Leonardo ollut jurompi ja ihmisiä kammoksuvampi kuin koskaan ennen ja oli mielellään pitkät ajat yksin eikä sallinut kenenkään tulla luokseen luvatta, aivan kuin olisi pelännyt, että häntä pidetään silmällä.
Avoimesta ovesta Francesco näki, että hän seisoi Johanneksen edessä ja koetti maalata kipeällä kädellään. Hänen kasvonsa olivat suonenvedon tapaisesti vääristyneet epätoivoisesta ponnistuksesta. Lujasti yhteen puserrettujen huulten nurkat olivat kääntyneet alaspäin. Kulmakarvat olivat rypyssä ja harmaat hiussuortuvat olivat tarttuneet hikiseen otsaan. Kangistuneet sormet eivät ottaneet totellakseen, sivellin vapisi suuren mestarin kädessä aivan kuin sitä olisi pidellyt taitamaton oppilas.
Kauhistuneena, uskaltamatta liikahtaa ja henkeään pidättäen katseli Francesco tätä elävän hengen viimeistä taistelua kuolevaa lihaa vastaan.
XI
Sinä vuonna oli ankara talvi. Jäät särkivät Loiren siltoja. Ihmiset paleltuivat teillä kulkiessaan. Sudet lähestyivät kaupungin laidoille asti. Vanha puutarhuri vakuutti nähneensä niitä puutarhassa Cloux'in linnan ikkunoitten alla. Yöllä ei uskallettu mennä ulos ilman asetta Muuttolinnut putoilivat kuolleina maahan. Eräänä aamuna Francesco löysi oven edestä lumelta puoleksi kohmettuneen pääskysen ja toi sen mestarille. Tämä virvoitti sen hengityksellään ja valmisti sille pesän lämpimään paikkaan lieden luo päästääkseen sen keväällä vapaaksi.
Leonardo ei koettanutkaan enää tehdä työtä. Keskentekoisen Johanneksen ja muut kuvat, piirrokset, siveltimet sekä värit hän kätki ateljeen syrjäisimpään sopukkaan. Päivät kuluivat joutilaisuudessa. Toisinaan kävi heitä tervehtimässä notario maitre Guillaume. Hän keskusteli odotettavasta sadosta, suolan hintojen kohoamisesta, siitä, että languedocilaisilla lampailla on pitempi villa, kun taas berryläisten ja limouseniläisten lampaitten liha on parempaa, taikka neuvoi keittäjätärtä Maturinaa, kuinka nuoren jäniksen voi eroittaa vanhasta etukäpälissä olevasta, hiukan liikkuvasta luusta. Heidän luonaan kävi myöskin fransiskaanimunkki fra Guglielmo, Francesco Melzin rippi-isä, syntyjään italialainen, mutta asunut jo pitkät ajat Amboisessa. Hän oli teeskentelemätön, iloinen ja ystävällinen ukko, joka osasi erittäin taitavasti kertoa vanhanaikuisia novelleja Firenzeläisistä veitikoista ja veijareista. Kuunnellessaan hänen kertomuksiaan Leonardo nauroi yhtä hyväntahtoisesti kuin hänkin. Pitkinä talvi-iltoina he pelasivat tamia, oljenkorsipeliä tahi korttia.
Hämärä tuli; lyijynharmaa valo tunkeutui sisälle ikkunasta. Vieraat poistuivat. Silloin Leonardo käveli tuntimääriä edestakaisin huoneessa katsahtaen silloin tällöin mekaanikko Zoroastro da Peretolaan. Nyt tämä raajarikko oli enemmän kuin koskaan elävänä moitteena ja pilkkana mestarin koko elämän pyrinnöistä – siipien luomisesta ihmiselle. Astro istui tapansa mukaan jalat allaan nurkassa ja keri liinaista nauhaa pyöreän kapulan ympärille, vuoli ja veisteli taikka heilutti käsiään aivan kuin siipiä ja hyräili puolihorroksissa silmiään siristellen sekä hiljalleen ruumistaan heilutellen yhä samaa laulua:
"Tii, tii!
Kurkia, kotkia,
Utupilvessä käy,
Jossa maata ei näy.
Kurkia, kurkia..."Ja tämä alakuloinen laulu teki olon vielä ikävämmäksi, kylmä hämärä tuntui vieläkin toivottomammalta.
Lopulta tuli aivan pimeä. Talossa vallitsi hiljaisuus. Mutta ikkunoitten takana ulvoi myrsky ja humisivat vanhojen puitten paljaat oksat, ja tuo ääni oli kuin ilkeitten jättiläisten keskustelua. Tuulen ulvontaan yhtyi toinen, vielä valittavampi ulvonta, luultavasti susien ääntely metsän reunassa. Francesco kohensi tulta liedessä, ja Leonardo istuutui sen ääreen.
Melzi soitti hyvästi luuttua ja hänellä oli miellyttävä ääni. Hän koetti toisinaan haihduttaa mestarin synkkiä ajatuksia soitolla. Kerran hän lauloi hänelle vanhan, Lorenzo Medicin sepittämän laulun, jolla säestettiin n.s. triomfoa – Bacchuksen ja Ariadnen juhlakulkuetta. Se oli äärettömän iloinen ja äärettömän kaihomielinen lemmenlaulu, josta Leonardo piti, koska oli usein kuullut sen nuoruudessaan:
"Nuoruus, riemun aika, haihtuu,
Siispä laula, nauti siitä!
Laulut lakkaa, onni vaihtuu,
Huomiseen ei riemut riitä."Mestari kuunteli pää alas painettuna. Hänen mieleensä muistui kesäyö, sysimustat varjot, heleä, melkein valkoinen kuutamo tyhjällä kadulla, luutun sävelet marmorisen loggian edessä, tämä sama lemmenlaulu – ja ajatukset, jotka kohdistuivat Giocondaan.
Viimeinen sävel värisi ja haihtui yhtyen tuulen ulvontaan ja jyrinään. Francesco, joka istui mestarin jalkojen juuressa, kohotti silmänsä häntä kohti ja näki kyynelten valuvan vanhuksen kasvoja pitkin.
Toisinaan lueskellessaan päiväkirjojaan Leonardo kirjoitti muistiin uusia ajatuksia siitä, mikä nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen mieltään – kuolemasta.
"Nyt näet, että toivosi ja halusi palata kotimaahan ja alkuperäisiin oloihin on niinkuin perhosen pyrkimys tuleen, ja että ihminen, joka alituisten toiveitten ja iloisen kärsimättömyyden valtaamana aina odottaa uutta kevättä, uutta kesää, uusia kuukausia ja uusia vuosia, luullen että se, mitä hän odottaa, on lopultakin tuleva, ei huomaakaan, että hän toivoo omaa häviötään ja loppuaan. Mutta tuo toivo on luonnon olemus, luonnonvoimien sielu, joka tuntien olevansa kytketty ihmissieluun ikuisesti haluaa palata ruumiista sen luo, joka on hänet lähettänyt.
"Luonnossa ei ole mitään muuta kuin liikettä ja voimaa. Voima taas on onnen halu, maailman ikuinen pyrkimys äärimmäiseen tasapainoon, ensimmäisen liikkeellepanijan luo.
"Kun toivottu yhtyy toivojaan, niin syntyy toiveen täyttyminen ja ilo. Rakastava rauhoittuu yhdyttyään rakastettuun, paino saa rauhan, kun se on pudonnut.
"Osa pyrkii aina yhtymään kokonaiseen välttääkseen epätäydellisyyttä: sielu tahtoo aina olla ruumiissa, koska se ei voi toimia eikä tuntea ilman ruumiin elimiä. Mutta ruumiin hävitessä sielu ei häviä; se esiintyy ruumiissa niinkuin tuuli urkujen pilleissä: jos jokin pilleistä on epäkunnossa, niin tuuli ei synnytä oikeata ääntä.
"Kuten hyvin käytetty päivä antaa suloisen unen, niin myös hyvin elettyä elämää seuraa rauhallinen kuolema.
"Jokainen hyvin eletty elämä on pitkä elämä.
"Kaikki paha jättää katkeruutta mieleen paitsi suurin kaikista pahoista – kuolema, joka hävittää muistin ja elämän samalla kertaa.
"Kun luulin oppivani elämistä, opinkin vain kuolemaan.
"Luonnon ulkonainen välttämättömyys vastaa järjen sisällistä välttämättömyyttä: kaikki on järkevää, kaikki on hyvää, sillä kaikki on välttämätöntä.
"Tapahtukoon sinun tahtosi, isä, niin maassa kuin taivaassa."
Näin hän järjellään huomasi kuolemassa jumalallisen välttämättömyyden – ensimmäisen liikkeellepanijan tahdon. Mutta sydämen syvyydessä oli kuitenkin jokin levottomuus, jokin, joka ei voinut eikä tahtonut alistua järjen alle.
Kerran hän näki unta, että hän tuli tajuihinsa haudassa, johon hänet oli elävänä peitetty ja ponnisti käsillään epätoivon voimalla ja läähättäen ruumisarkun kantta vasten. – Aamulla herättyään hän muistutti Francescoa toivomuksestaan, ettei häntä haudattaisi ennen kuin alkaa näkyä mätänemisen merkkejä.
Talviöinä myrskytuulen ulvoessa hän katseli tuhalla peittynyttä hiillosta liedessä ja muisteli lapsuusvuosiaan Vincin kylässä. Hän muisti kurkien äärettömän kaukaisen, aivan kuin uhmailevan huudon: "lentäkäämme, lentäkäämme!" – kanervan pihkaisen, vuoristoa muistuttavan tuoksun, päiväpaisteisessa laaksossa näkyvän Firenzen, joka oli kuulakan sinertävä kuin ametisti ja niin pieni, että se mahtui kokonaisuudessaan Albanon rinteellä kasvavan pensaan kahden kullankeltaisen oksan väliin. – Ja silloin hän tunsi yhä vielä rakastavansa elämää, vielä puolikuolleenakin tarttuvansa siihen kiinni ja pelkäävänsä kuolemaa niinkuin mustaa kuoppaa, johon hän ennemmin tahi myöhemmin putoaa viimeinen kauhun kiljahdus huulillaan. Ja sellainen murhe kouristi hänen sydäntään, että teki mieli itkeä kuin pieni lapsi. Kaikki järjen lohdutukset, kaikki puheet jumalallisesta välttämättömyydestä ja ensimmäisen liikkeellepanijan tahdosta tuntuivat valheelta ja hajosivat kuin savu tämän järjettömän kauhun tieltä. Pimeän ikuisuuden, ylimaailmallisen elämän salaisuudet hän olisi vaihtanut yhteen ainoaan päivänsäteeseen, yhteen kevättuulen henkäykseen, joka on täynnä puhkeavien lehtien tuoksua, yhteen Albanon rinteen pensaan kullankeltaisia kukkia kantavaan oksaan.
Yöllä, kun he olivat kaksin eikä uni tullut – viime aikoina oli Leonardoa vaivannut unettomuus – luki Francesco hänelle evankeliumia.
Ei koskaan tämä kirja ollut näyttänyt hänestä niin uudelta, ihmeelliseltä ja väärin käsitetyltä. Muutamat sanat syventyivät aivan pohjattomiksi, sikäli kuin hän niitä ajatteli. Muuan tuollaisista sanoista oli Luukkaan evankeliumin neljännessä luvussa. Kun Jeesus oli voittanut kaksi ensimmäistä kiusausta – leivän ja vallan kiusaukset – niin perkele kiusaa häntä siivillä:
"Ja hän vei hänet Jerusalemiin ja asetti hänet temppelin harjalle ja sanoi hänelle: jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas. Sillä kirjoitettu on: Hän ansaa enkeleilleen käskyn sinusta, että he varjelevat sinua, ja: He kantavat sinua käsillään, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi. – Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: On sanottu: 'Älä kiusaa Herraa sinun Jumalaasi'."
Nämä sanat näyttivät Leonardosta nyt vastaukselta koko hänen elämänsä kysymykseen: saavatko ihmiset siivet?"
"Ja kun oli kaiken kiusattavansa kiusannut poistui perkele hänen luotaan joksikin aikaa."
"Joksikin aikaa? Mitä se merkitsee?" – ajatteli Leonardo. "Milloinka perkele sitten uudestaan tulee hänen luokseen?"
Sanat, joiden olisi luullut näyttävän hänestä olevan täynnä mitä suurinta pahennusta sekä mitä räikeimmässä ristiriidassa kokemuksen ja luonnollisen välttämättömyyden lakien tuntemisen kanssa, eivät ollenkaan häirinneet häntä:
"Jos teillä on uskoa sinapin siemenen verran ja te sanotte tälle vuorelle: siirry tuonne, niin se siirtyy."
Hänestä oli aina näyttänyt siltä, että äärimmäinen tieto, joka kenties ei ole ihmisten saavutettavissa, ja äärimmäinen usko, joka kenties on yhtä saavuttamaton, johtaisivat eri teitä samaan tulokseen – ulkonaisen ja sisällisen välttämättömyyden, ihmisen tahdon ja jumalan tahdon yhteen-sulautumiseen. Se, joka totisesti uskoen sanoo vuorelle: nouse ja vierähdä mereen, – se tietää samalla, että täytyy käydä niinkuin hän sanoo; hänelle on jo yliluonnollinen muuttunut luonnolliseksi. Mutta eiköhän näitten sanojen pistävä kärki ollutkin siinä, että on vaikeampi omistaa edes sinapin siemenen verran uskoa kuin sanoa vuorelle: kohoa ja vierähdä mereen?
Turhaan hän koetti päästä perille toisestakin, vielä ongelmallisemmasta mestarin sanasta:
"Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen yksinkertaisille; sillä niin olet Sinä tahtonut."
Jos Jumalalla on salaisuus, jonka hän ilmoittaa yksinkertaisille, jos täydellinen sydämen yksinkertaisuus ei ole täydellinen viisaus, niin miksi sitten sanotaan samassa kirjassa:
"Olkaa kavalat kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset."
Näiden kahden sanan väliin avautui taas pohjaton kuilu.
Ja vielä on sanottu: "Katsokaa kedon kukkasia, kuinka ne kasvavat? – Älkää siis huolehtiko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme, tahi millä vaatetamme itsemme? Sillä tätä kaikkea etsivät pakanat, mutta teidän taivaallinen isänne tietää, mitä te kaikesta tästä tarvitsette. – Tämä kaikki tulee teille itsestään."
Leonardo muisti keksintönsä, koneensa, joiden piti antaa ihmisille valta luonnon yli, – ja ajatteli: "Onko todellakin tuo kaikki vain huolenpitoa ruumiista, – mitä syödä? mitä juoda? mihin pukeutua? Onko se ollut vain mammonan palvelusta? Eikö ihmisen työssä ole mitään muuta tarkoitusta kuin hyödyn tavoittelu? Ja jos rakkaus on Maria, joka on valinnut parhaan osan ja istuu mestarin jalkojen juuressa kuunnellen hänen sanojaan, niin onko viisaus sitten vain Martta, joka huolehtii monista asioista, kun ainoastaan yksi on tarpeellinen?"
Hän tiesi muuten omasta kokemuksestaan, että syvimmässä viisaudessa on samoin kuin kuilun liukkaalla reunalla mitä kauheinta, voittamatonta houkutusta. Hän muisti näitä pienimpiä omia oppilaitaan, jotka hän kenties oli vietellyt ja saattanut turmioon – Cesarea, Astroa, Giovannia – kun hän kuuli seuraavat sanat:
"Jos joku pahentaa yhden näistä pienemmistä, niin parempi olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. – Voi maailmaa pahennuksen tähden. Sillä pahennuksen täytyy tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee."
Ja kuitenkinhan samassa kirjassa sanottiin:
"Autuas on se, joka ei pahene minusta. – Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle. En ole tullut rauhaa tuomaan, vaan hajaannusta."
Enimmän häntä kuitenkin kauhistutti Mateuksen ja Markuksen kertomus Jeesuksen kuolemasta:
"Kuudennella hetkellä peitti pimeys koko maan ja jatkui yhdeksänteen hetkeen asti. Mutta yhdeksännen hetken aikoihin Jeesus huusi korkealla äänellä: Eli, Eli, lama sabaktani? Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? – Ja uudelleen huudettuaan hän heitti henkensä."
"Miksi minut hylkäsit?" – ajatteli Leonardo. – "Ainoastaanko hänen vihollisistaan, hänen, joka on sanonut: 'Minä ja Isä olemme yhtä', on tämä kuolevan Pojan huuto Isälle tuntunut äärimmäisen epätoivon huudahdukselta? Ja jos koko Hänen oppinsa pantaisiin toiseen vaakakuppiin ja toiseen nämä neljä sanaa, niin kumpi puoli olisi painavampi?" Ja tätä ajatellessaan hän oli jo näkevinään silmiensä edessä kamalan, mustan kuopan, jonne hän ennemmin tahi myöhemmin kupertuu huulillaan viimeinen kauhun huudahdus: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
XII
Toisinaan hän aamulla noustessaan katsoi jäätyneitten ikkunaruutujen läpi lumikinoksia, harmaata taivasta ja kuuraisia puita ja hänestä tuntui, ettei talvi koskaan lopu.
Mutta helmikuun alussa alkoi tuntua lämpimiä tuulahduksia. Kirkkaita pisaroita alkoi tippua talojen päivänpuoleisilta räystäiltä; varpuset alkoivat pitää ääntä; sulava lumi muodosti tummia kehiä puitten runkojen ympärille; kasvien silmikot pullistuivat, ja pilvien harvenevan huurun läpi alkoi hohtaa vaaleansininen taivas.
Kun auringon vinot säteet aamuisin tunkeutuivat ateljeehen, niin Francesco asetti mestarin tuoliin niiden kohdalle ja tuntikausia vanhus istui liikkumatta itseään lämmitellen, pää alas painettuna ja laihat kädet polvilla. Sekä noissa käsissä että kasvoissa puoleksi suljettuine silmäluomineen oli äärettömän väsymyksen ilme.
Pääskynen, joka oli asunut talven työhuoneessa ja jonka Leonardo oli kesyttänyt, lenteli nyt ympäri huonetta, istahti hänen kädelleen tahi olalleen, antoi ottaa itsensä kiinni ja suudella päätään; sitten se taas pyrähti lentoon ja liiteli kärsimättömästi kirkuen aivan kuin olisi tuntenut kevään lähestyvän. Leonardo seurasi tarkasti katsellessaan sen pikku ruumiin jokaista käännettä ja siipien jokaista liikettä – ja ajatus ihmisen siivistä syntyi uudelleen hänen päässään.
Kerran hän avasi ison arkun, joka seisoi ateljeen nurkassa, ja alkoi penkoa paperikasoja, vihkoja ja lukemattomia irtonaisia lehtiä, joissa oli koneitten piirustuksia ja hajanaisia muistiinpanoja hänen laatimistaan kahdestasadasta Kirjasta luonnosta.
Koko elämänsä ajan hän oli aikonut järjestää tuon sekamelskan, yhdistää katkelmat johtavalla ajatuksella sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, yhdeksi suureksi "Kirjaksi maailmasta", mutta yhä jättänyt sen toistaiseksi. Hän tiesi, että tässä oli uusia löytöjä, jotka olisivat sadoilla vuosilla lyhentäneet tutkimustyön vaivoja, muuttaneet ihmiskunnan kohtaloita ja vieneet sen uusille urille. Ja samalla hän tiesi, ettei niin käy. Nyt se oli jo myöhäistä, kaikki häviää yhtä hedelmättömästi ja tarkoituksettomasti kuin Herran ehtoollinen, Sforzan muistopatsas ja Anghiarin taistelu, sillä tieteessäkin hänellä oli ollut vain siivettömiä toiveita, hän oli vain alotellut ja jättänyt kesken, ei tehnyt eikä enää tee mitään – oli aivan kuin kohtalo olisi ivaten rangaissut häntä hänen rajattomiin menevistä toiveistaan tekemällä hänen toimintansa mitättömäksi. Hän aavisti, että ihmiset tulevat etsimään sitä, minkä hän jo oli löytänyt, keksimään sellaista, mitä hän jo oli keksinyt – tulevat kulkemaan hänen tietään, hänen jälkiään, mutta hänen ohitseen ja unhoittamaan hänet, niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Hän etsi käsiinsä pienen, vanhuuttaan kellastuneen vihon, jonka kanteen oli kirjoitettu "Linnut", ja pani sen syrjään.
Viime vuosina hän ei juuri ollenkaan ollut työskennellyt lentokoneen rakentamiseksi, mutta se oli aina hänen mielessään. Tarkastellessaan kesyn pääskysen lentoa hän tunsi, että uusi ajatus oli lopullisesti kypsynyt hänen mielessään, ja hän päätti ryhtyä viimeiseen kokeeseen kenties sen mielettömän toivon elähyttämänä, että siipien keksiminen ihmiselle pelastaa ja tekee oikeutetuksi koko hänen elämäntyönsä.
Hän ryhtyi tähän uuteen työhön yhtä itsepintaisesti ja samanlaisella kuumeentapaisella kiireellä kuin Johannes Kastajankin valmistamiseen. Kuolemaa ajattelematta, unohtaen sairautensa ja heikkoutensa ja muistamatta unta sekä ruokaa hän istui kaiket päivät ja yökaudet piirustusten ja laskujen ääressä. Francescosta näytti toisinaan siltä, ettei tuo enää ollut työtä, vaan mielipuolen houreita. Tuska ja pelko yltyivät yhä oppilaan mielessä, kun hän katseli mestarin kasvoja, joita vääristi epätoivoinen, aivan kuin raivoisa tahdon ponnistus – halu saada aikaan mahdotonta, sellaista, mitä ihmisten ei ole suotu rankaisematta toivoa.
Kului viikko. Melzi ei poistunut hänen luotaan eikä nukkunut öisin. Kerran, kun Francesco oli valvonut kolme yötä, hänet valtasi väsymys. Hän vaipui nojatuoliin sammuneen lieden ääreen ja nukahti.
Aamun harmaa hämärä näkyi ikkunoista. Pääskynen oli herännyt ja piipitti. Leonardo istui pienen työpöydän ääressä kynä kädessä, kyyristyneenä ja pää painuneena paperin yli, joka oli täynnä numeroita.
Yhtäkkiä hän vavahti hiljaa ja kummallisesti. Kynä putosi hänen sormiensa välistä. Pää alkoi painua yhä alemmaksi ja alemmaksi. Hän yritti nousta seisomaan ja alkoi kutsua Francescoa, mutta heikko huudahdus kuoli hänen huulilleen. Hän kaatui raskaasti koko ruumiinsa painolla pöytää vasten ja kaatoi sen kumoon. Kynttilä putosi lattialle. Melzi heräsi kolinasta ja hypähti pystyyn. Aamun hämärässä hän näki mestarin makaavan lattialla, vieressään kumoon kaatunut pöytä, sammunut kynttilä ja hajalleen lentäneitä paperilehtiä. Pääskynen kierteli pelästyneenä ympäri huonetta lyöden räpyttävillä siivillä lakea ja seiniä.
Francesco ymmärsi, että halvauskohtaus oli uusiutunut.
Sairas makasi muutamia päiviä tajuttomana jatkaen houreissaan matemaattisia laskelmiaan. Tultuaan tuntoihinsa hän pyysi heti lentokoneen piirustuksia.
"Eihän toki, mestari!" huudahti Francesco. "Mieluummin kuolen kuin annan teidän ryhtyä työhön, ennenkuin olette aivan terve..."
"Mihin olet ne pannut?" kysyi sairas harmistuneena.
"Paninpa minne tahansa, niin voitte olla huoletta, – eivät ne hukkaan joudu. Minä annan kaikki takaisin, kun nousette..."
"Mihin olet pannut ne?" – lausui Leonardo uudelleen.
"Vein ullakolle ja panin lukon taakse."
"Missä on avain?"
"Minulla."
"Anna tänne."
"Mutta hyvänen aika, messere, mitä te sillä?"
"Anna, anna pian!"
Francesco vitkasteli. Sairaan silmistä välähti vihastus. Melzi antoi avaimen, ettei suututtaisi häntä. Leonardo pisti sen tyynyn alle ja rauhoittui.
Hän alkoi parantua nopeammin kuin Francesco oli luullutkaan.
Kerran huhtikuun alkupäivinä hän oli ollut koko päivän rauhallinen ja pelannut tamia fra Guglielmon kanssa. Illalla Francesco väsyneenä monista valvotuista öistä nukahti istuvaan asentoon penkille mestarin jalkojen juureen nojaten päätään vuodetta vasten. Äkkiä hän heräsi aivan kuin joku olisi häntä nykäissyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut nukkuvan hengitystä. Yölamppu oli sammunut. Hän sytytti sen ja näki, että vuode oli tyhjä. Tutkittuaan kaikki yläkerroksen huoneet hän herätti Battista Villanisin. Ei tämäkään ollut nähnyt Leonardoa.
Francesco aikoi jo laskeutua alas ateljeehen, mutta muisti paperit, jotka oli piiloitettu ullakolle. Hän juoksi sinne, aukaisi oven, joka ei ollut lukossa, ja näki Leonardon puoleksi pukeutuneena istuvan lattialla kumoon kaadetun vanhan laatikon ääressä, joka hänellä oli pöytänä. Hän kirjoitti talikynttilän valossa – luultavasti hän toimitti joitakin konelaskuja – ja mutisi jotakin itsekseen hiljaa ja nopeasti aivan kuin houreissa. Tuo mutina ja silmien palaminen, harmaat, takkuiset hiukset, harjasmaiset kulmakarvat, jotka olivat rypyssä aivan kuin ajatus olisi ollut yli-inhimillisessä pingoituksessa, sisään painuneen suun nurkat, jotka olivat taipuneet alaspäin ilmaisten vanhuuden voimattomuutta, koko kasvot, jotka näyttivät oudoilta ja vierailta – kaikki tämä oli niin kamalan näköistä, että Francesco pysähtyi ovelle uskaltamatta astua sisälle.
Yhtäkkiä Leonardo otti lyijykynän ja veti sillä viivan yli sivun, joka oli kirjoitettu täyteen numeroita, niin että lyijykynän kärki taittui. Sitten hän katsahti taakseen, näki oppilaan ja nousi seisomaan kalpeana ja huojuen.
Francesco riensi hänen luokseen tukeakseen häntä.
"Olenhan sanonut sinulle", lausui mestari hiljaa ja omituisesti hymyillen, "olenhan sanonut, Francesco, että kohta lopetan. No, nyt olen lopettanut kaikki. Älä nyt pelkää, en minä enää. Jo riittää! Olen tullut vanhaksi ja tyhmäksi, tyhmemmäksi kuin Astro. Minä en tiedä mitään. Olen unhoittanut senkin, mitä olen tietänyt. Mitäpä minä enää siivistä... Hiiteen kaikki!..."
Hän tempasi pöydältä paperiarkit, rutisti ne kiivaasti kokoon ja repi kappaleiksi.
Sen päivän jälkeen hänen terveytensä taas huonontui. Melzi aavisti, ettei hän tällä kertaa enää nousisi vuoteesta. Toisinaan sairas vaipui päiväkausiksi pyörtymyksen kaltaiseen horrostilaan.
Francesco oli jumalinen. Hän uskoi vilpittömästi kaikkeen, mitä kirkko opetti. Hän oli ainoa, johon eivät vaikuttaneet turmiolliset taiat, Leonardon "paha silmä", jonka vaikutuksen olivat kokeneet melkein kaikki muut tultuaan hänen läheisyyteensä. Vaikka Francesco tiesi, ettei mestari noudattanut kirkollisia menoja, niin rakkauden vaisto sanoi kuitenkin hänelle, ettei Leonardo ollut jumalankieltäjä. Eikä hän ruvennut asiaa sen syvemmältä tutkimaan eikä tahtonut sen enempää tietää.
Mutta nyt hän kauhistui ajatellessaan, että mestari saattaa kuolla katumatta syntejään. Hän olisi antanut vaikka henkensä pelastaakseen opettajansa. Mutta hän ei uskaltanut ruveta puhumaan tälle asiasta.
Eräänä iltana hän istui sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä yhä tuo kamala ajatus mielessään.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Leonardo.
"Pra Guglielmo pistäytyi täällä tänä aamuna", vastasi Francesco hieman hämillään. "Hän olisi tahtonut nähdä teitä. Minä sanoin, ettei se käy päinsä..."
Mestari katsoi häntä suoraan silmiin, joissa kuvastui rukousta, pelkoa ja toivoa.
"Et sinä sitä ajatellut, Francesco. Miksi et tahdo sanoa minulle?"
Oppilas oli vaiti silmät alas luotuina.
Ja Leonardo ymmärsi kaikki. Hän kääntyi poispäin ja rypisti kulmiaan. Hän oli aina tahtonut kuolla, niinkuin oli elänytkin – vapaana ja totuudessa. Mutta Francesco säälitti häntä. Järkyttäisikö hän nytkin viime hetkinään ennen kuolemaa nöyrää uskoa, pahentaisi yhden näistä pienimmistä?
Hän katsahti taas oppilaaseen, laski laihtuneen kätensä hänen käteensä ja lausui hiljaa hymyillen:
"Poikani, lähetä sana fra Guglielmolle ja pyydä häntä tulemaan huomenna. Minä tahdon tunnustaa syntini ja nauttia Herran ehtoollista. Kutsu myöskin maitre Guillaume."
Francesco ei vastannut mitään, vaan suuteli Leonardon kättä rajattoman kiitollisuuden valtaamana.
XIII
Kun notario maitre Guillaume saapui seuraavana aamuna, huhtikuun 23 päivänä, joka oli piinaviikon lauantai, niin Leonardo ilmoitti hänelle viimeisen tahtonsa. Neljäsataa floriinia, jotka hän oli antanut säilytettäviksi Firenzessä olevan Santa Maria Nuova kirkon rahastonhoitajalle, hän testamenttasi täydellisen sovinnon merkiksi veljilleen, joiden kanssa hän oli käynyt oikeutta. Oppilaalleen Melzille hän määräsi kirjansa, tieteelliset kalunsa, koneensa, käsikirjoituksensa ja jäännökset palkasta, jonka hän oli saapa kuninkaallisesta rahastosta: palvelijalleen Battista Villanisille Cloux'in linnan talouskalut ja puolet viinitarhastaan, joka oli Milanon kaupungin muurin ulkopuolella Porta Vercellinan luona; toisen puolen siitä oli saapa hänen oppilaansa Andrea Salaino.
Hautajaisia ynnä muuta koskevissa asioissa hän pyysi notariota kääntymään Melzin puoleen, jonka hän määräsi testamenttinsa toimeenpanijaksi.
Francesco ja maitre Guillaime koettivat järjestää hautajaiset sellaisiksi, että niistäkin selvästi näkisi Leonardon vastoin yleistä huhua kuolleen katolisen kirkon uskollisena poikana.
Sairas hyväksyi kaikki ja osoittaakseen ottavansa osaa Francescon huolenpitoon hautajaisten komeudesta hän määräsi ehdotettujen kahdeksan naulan asemasta kymmenen naulaa kynttilöitä poltettavaksi sielumessujen aikana ja viidenkymmenen asemasta seitsemänkymmentä tourainelaista sousta jaettavaksi köyhille.
Kun testamentti oli valmis eikä siitä enää puuttunut muuta kuin todistajien allekirjoitukset, niin Leonardo muisti vanhan palvelijattarensa, keittäjätär Maturinan. Maitre Guillaumen täytyi lisätä testamenttiin uusi säädös, jonka mukaan Maturina sai monivuotisesta, uskollisesta palveluksesta hyvän mustan verkapuvun, turkiksilla päällystetyn, niinikään verkaisen päähineen ja kaksi tukaattia rahaa. Tämä kuolevan huomaavaisuus köyhää palvelijatarta kohtaan täytti Francescon sydämen entisestään tutulla sietämättömän säälin tunteella.
Huoneeseen astui fra Guglielmo kantaen pyhiä sakramentteja, ja kaikki poistuivat.
Tultuaan ulos sairaan huoneesta munkki rauhoitti Francescoa ilmoittaen hänelle, että Leonardo oli täyttänyt kirkon määräykset nöyrästi ja Jumalan tahtoon alistuen.
"Sanokoot ihmiset hänestä mitä tahansa, poikani", lausui fra Guglielmo lopuksi, "niin hänelle kuitenkin käy niin kuin Herra on sanonut: 'Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan'."
Yöllä sai sairas tukahtumiskohtauksia. Melzi pelkäsi mestarin kuolevan käsiinsä.
Aamulla – se oli huhtikuun 24 päivänä, pääsiäissunnuntaina – hänen vointinsa oli parempi. Mutta kun häntä edelleen tuntui tukahuttavan ja huoneessa oli kuuma, niin Francesco avasi ikkunan. Sinisellä taivaalla liiteli valkeita kyyhkysiä, ja niiden siipien havinaan yhtyi pääsiäiskellojen kaiku. Mutta kuoleva ei enää nähnyt eikä kuullut mitään.
Hänestä tuntui siltä kuin äärettömän raskaat painot, aivan kuin kivimöhkäleet, vierisivät, putoilisivat ja litistäisivät häntä. Hän koettaa nousta ja siirtää ne pois päältään, mutta ei voi – mutta vihdoin, kun hän tekee viimeisen ponnistuksen, hän vapautuu niiden alta ja lentää suurin siivin ylös; mutta kivet vierivät uudestaan hänen päälleen, kasaantuvat röykkiöksi ja painavat häntä; hän taistelee uudestaan niitä vastaan, voittaa, lentää korkeuteen – ja tätä jatkuu loppumattomiin. Ja joka kerralla muuttuu paino yhä kauemmaksi, ponnistukset yhä tavattomammiksi. Viimein hän tuntee, ettei jaksa enää taistella, ja alistuu päästäen viimeisen epätoivoisen huudon: "Jumalani, Jumalani! Miksi minut hylkäsit?" Ja heti alistuttuaan hän ymmärsi, että kivet ja siivet, raskas paino ja lentäminen, alaspäin ja ylöspäin on aivan sama asia: on samantekevää, lentääkö vai putoaako. Ja hän kohoaa ylös ja vaipuu alas tietämättä enää itsekään, keinuttavatko häntä loppumattoman liikunnon hiljaiset aallot vai äitikö tuutien häntä käsivarsillaan heiluttelee.
Muutamia päiviä hätien ruumiinsa vielä näytti hänen ympärilleen kokoontuneista elävältä, mutta hän ei enää tullut tajuihinsa. Viimein eräänä aamuna – se tapahtui toukokuun 2 päivänä – Francesco ja fra Guglielmo huomasivat, että hänen hengityksensä alkoi heiketä. Munkki alkoi lukea kuolinrukousta.
Kun oppilas jonkun ajan kuluttua pani kätensä opettajan sydämelle, niin hän tunsi, ettei se sykkinyt. Hän sulki kuolleen silmät.
Vainajan kasvot eivät olleet paljon muuttuneet. Niissä oli syvän ja hiljaisen tarkkaavaisuuden ilme, joka niissä usein oli ollut hänen eläessään.
Sillä aikaa kuin Francesco ynnä Battista Villanis ja vanha palvelijatar Maturina pesivät ruumista, olivat ikkunat ja ovet avattuina selälleen.
Tällä välin oli kesy pääskynen, jonka kaikki viime päivinä olivat unhoittaneet, vapautta aavistellen lentänyt ateljeesta portaitten ja yläkerroksen huoneitten kautta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli. Se kierteli ruumiin yläpuolella kuolinkynttilöiden keskellä, jotka paloivat himmeästi aamuauringon paisteessa, ja laskeutui, varmaankin vanhan tavan mukaan, Leonardon ristissä oleville käsille. Sitten se yhtäkkiä alkoi räpyttää siipiään, kohosi lentoon ja liiteli avoimen ikkunan kautta ylös taivasta kohti iloisesti visertäen. Ja Francesco ajatteli, että mestari nyt teki viimeisen kerran sen, mistä hän niin paljon piti – päästi vapaaksi siivekkään vangin.
Vainajan toivomuksen mukaisesti sai hänen ruumiinsa maata kolme päivää koskematta, ei kuitenkaan ruumishuoneessa, sillä Francesco ei sallinut sitä, vaan samassa huoneessa, jossa hän oli kuollutkin.
Hautajaisissa noudatettiin tarkoin kaikkia testamentin määräyksiä. Kappalaiset, kaniikit, vikariot ja munkit saattoivat ruumista; kuusikymmentä kerjäläistä kulki kantaen kukin kynttilää; Amboisen neljässä kirkossa pidettiin kolme suurta ja kolmekymmentä pientä jumalanpalvelusta, joissa paloi kymmenen naulaa paksuja vahakynttilöitä; kaupungille kuuluvassa Saint Lazaren sairaalassa jaettiin köyhille seitsemänkymmentä tourainelaista sousta. Näistä merkeistä saattoivat jumaliset ihmiset huomata, että haudattiin pyhän katolisen kirkon uskollista poikaa.
Hänet haudattiin Saint Florentinin luostariin. Mutta kun hauta kohta unhoitettiin ja tasoitettiin maan tasalle ja hänen muistonsa kuoli Amboisessa jäljettömiin, niin tulevat sukupolvet eivät saaneet tietää, missä Leonardon tomu lepäsi.
Ilmoittaessaan mestarin kuolemasta hänen Firenzessä oleville veljilleen Francesco kirjoitti:
"En kykene ilmi lausumaan surua, jonka minussa on synnyttänyt sen ihmisen kuolema, joka oli minulle enemmän kuin isä. Mutta niin kauan kuin elän, olen murehtiva häntä, sillä hän rakasti minua suurella ja hellällä rakkaudella. Ja luulen, että jokaisen täytyy surra semmoisen miehen menettämistä, jonka veroista luonto ei voi luoda toista. – Kaikkivaltias Jumala, anna hänelle nyt iankaikkinen rauha!"
XIV
Leonardon kuolinpäivänä oli Frans I metsästämässä Saint Germainin metsässä. Saatuaan tiedon taiteilijan kuolemasta hän käski sulkemaan sinetillä tämän ateljeen, kunnes hän saapuisi Amboiseen, sillä hän tahtoi valita itselleen parhaat kuvataulut.
Fransilla oli muuten tähän aikaan paljon tärkeämpiä huolia kuin taidekysymykset. Viisi kuukautta sitten, tammikuun 12 päivänä 1519, oli kuollut keisari Maksimilian I. Kolme kuningasta – Englannin, Espanjan ja Ranskan – kiisteli pyhän keisarikunnan kruunusta turvautuen tässä taistelussa petokseen ja salajuoniin. Frans unelmoi jo siitä, että hän yhdistäisi käsiinsä Ranskan kuningasten ja Rooman keisarien valtikat ja perustaisi yksinvallan, jollaista Euroopassa ei vielä oltu nähty. Hän aikoi käyttää lahjomiseen kolme miljoonaa; koetti saada toimeen liitin paavin kanssa ja lupasi tälle toimeenpanna ristiretken turkkilaisia vastaan pyhän haudan valloittamiseksi; vannoi, että hän kolmen vuoden kuluttua valituksi tulemisestaan astuu voittajana Konstantinopoliin ja pystyttää ristin pyhän Sofian harjalle. Enemmän kuin muita kilpailijoitaan hän vihasi nuorta Kaarlea, Espanjan kuningasta, ja vakuutti ennemmin suostuvansa vähäpätöisen Brandenburgin vaaliruhtinaan vieläpä Puolan kuninkaan Sigismundinkin, kuin Kaarlen vaaliin.
Leo X tapansa mukaan viekasteli ja luikerteli kummankin kilpailijan edessä antamatta mitään suoraa vastausta. Samaan aikaan hän jatkoi dominikaanimunkki Dietrich Schomburgin välityksellä keskusteluja Moskovan suuriruhtinaan Vasili Joannovitshin kanssa. Hän koetti saada tämän yhtymään pyhään liigaan turkkilaisia vastaan ja tarjoutui puolestaan välittämään rauhan solmimista kuningas Sigismundin kanssa.
Toinen Italiassa olleista Venäjän lähettiläistä, Dmitri Gerasimov, oli näihin aikoihin jo palannut Moskovaan; toinen, Nikita Karatshjarov, oli jäänyt Roomaan. Kun Nikita sai kuulla tulevasta keisarinvaalista ja niistä keskusteluista, joissa Frans tämän johdosta oli hänen hallitsijansa pahimman vihollisen Sigismundin kanssa, niin hän lähti yhdessä paavin lähettilään kanssa Ranskaan saadakseen tarkempia ja luotettavampia tietoja asiasta ja otti kuten ensimmäisellä matkallaankin mukaansa vanhan sihteerinsä Ilja Potapytsh Kopylan, tulkki Vlasijn ja kaksi nuorempaa kirjuria, Fedor Ignatjevitsh Rudometovin ja Jevtihij Paisieijevitsh Gagaran.
Jevtihij kuten monet muutkin senaikuiset venäläiset matkustajat kirjoitti lyhyesti muistiin kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut matkoillaan sellaista, joka erityisesti kiinnitti hänen mieltään. Tässä matkapäiväkirjassaan hän muun muassa kuvaili Firenzeä seuraavaan tapaan:
"Kaupunki, jota nimitetään Firenzeksi, on hyvin suuri, emmekä me ole sellaista tavanneet ennen kuvattujen joukossa. Se on ihanin ja paras Italian kaupungeista, jotka olen nähnyt. Kirkot ovat erinomaisen kauniit, palatsit valkeasta kivestä ja hyvin korkeat ja taitavasti rakennetut. Tässä kaupungissa on suuri kirkko, valkoisesta ja mustasta marmorista rakennettu. Sen kirkon vieressä on pylvään muotoinen kellotorni, niinikään valkoisesta marmorista. Ja sen rakennetta tuskin järkemme jaksaa käsittää. Me kävimme ylhäällä tuon pylvään päässä ja laskimme astuinten lukumäärän: neljäsataa ja viisikymmentä. – Mitä vähäisellä ymmärryksellämme olemme jaksaneet omistaa, sen olemme myöskin kirjoittaneet, niinkuin olemme nähneet; monia muita asioita ei voi kuvata, sillä ne ovat perin ihmeellisiä ja käsittämättömiä", – niin hän lopetti kertomuksensa. Eikä hän todellakaan osannut sanoin lausua sitä, mikä häntä oli kaikkein enimmän hämmästyttänyt: Giotton muovailemien kuusisärmäisten kohokuvien keskellä, joilla jättiläiskokoisen "kellotornin" – Santa Maria del Fioren tuomiokirkon kellotapulin – pohjakerros on koristettu ja jotka kuvaavat toisiaan seuraavia ihmiskunnan kehitysasteita – karjanhoitoa, maanviljelystä, hevosen kesytystä, laivanrakennuksen keksimistä, kangaspuiden keksintöä, metalliesineiden valmistusta, maalaustaidetta, musiikkia, tähtitiedettä – hän oli huomannut taitavan mekaanikon Daedaluksen, joka koettelee keksimiään äärettömän suuria vahasiipiä. Hänen ruumistaan peittävät linnun höyhenet; siivet ovat hihnoilla kiinnitetyt ruumiiseen; hän on molemmin käsin tarttunut sisäpuolella oleviin puolapuihin ja koettaa päästä lentoon panemalla niiden avulla siivet liikkeeseen.
Tämä sama kohokuva oli aikoinaan herättänyt nuoressa Leonardossa, joka juuri oli saapunut Firenzeen kotikylästään Vincistä, ensimmäisen ajatuksen lentokoneesta – Suuresta Linnusta.
Siivekkään miehen salaperäinen olento hämmästytti Jevtihia sitäkin enemmän, kun hän niinä päivinä oli valmistanut Siivekkään Kastajan kuvaa. Epäselvä ja levottomuutta synnyttävä aavistus sai hänet tuntemaan, mikä vastakohta oli Daedaluksen aineellisten, ehkäpä saatanan avulla rakennettujen siipien ja "lihaksi tulleen enkelin", Johannes Kastajan henkisten siipien välillä, jotka "kuvasivat puhdassydämisten kohoamista Jumalan luo."
Saint Germainista Frans I siirtyi metsästyslinnaansa Fontainebleauhon ja sen jälkeen Amboiseen. Tänne saapui kesäkuun alkupäivinä v. 1519 Venäjän lähettiläs Nikita Karatshjarov ja asettui asumaan kuten edellisellä matkallaankin notarion, maitre Guillaume Borreaun taloon kaupungin valtakadun varrella lähellä Kellotornia.
Heti tultuaan kuningas tarkasti Leonardon ateljeen. Saman päivän iltana lähtivät myöskin prinsessa Margareeta ja Brandenburgin vaaliruhtinaan lähettiläs ynnä muut ulkomaalaiset ylimykset, niiden joukossa myöskin Nikita Karatshjarov, Cloux'in linnaan.
Saatuaan tiedon tästä Fedjka kehoitti myöskin setäänsä Ilja Potapytsh Kopylaa ja Jevtihij Gagaraa lähtemään Cloux'iin. Hän vakuutti heille, että saavat nähdä paljon mieltäkiinnittävää "oivallisen mestarin Leonarduksen talossa – tuon tavattoman älykkään, jaloaatteisen miehen, joka oli erittäin perehtynyt kirjaoppiin ja luonnontieteisiin ja sangen sukkelajärkinen".
Ilja Potapytsh ja Jevtihij seurasivat häntä Cloix'iin ottaen mukaansa tulkki Vlasijn.
Heidän saapuessaan olivat Margareeta ja muut vieraat jo lopettaneet tarkastuksen ja olivat pois lähdössä. Siitä huolimatta Francesco otti uudet vieraat vastaan yhtä ystävällisesti, kuin hänellä oli tapana vastaan ottaa kaikki mestarin kotiin saapuvat muukalaiset, kysymättä heidän nimeään ja arvoaan. Hän vei heidät ateljeehen ja alkoi näytellä kaikkea, mitä siinä oli.
Arasti ja ihmetellen he katselivat outoja koneita, tähtitieteellisiä laitteita, maapalloja, kvadrantteja, lasisia tislausastioita, tavattoman suurta ihmisen silmää, joka oli valmistettu kristallista valon lakien tutkimista varten, soittokoneita äänilakien tutkimiseksi, pientä sukelluskellon mallia, teräväkärkisiä, veneenmuotoisia suksia, joilla voitiin kulkea vettä pitkin aivan kuin maalla, anatomisia kuvia ja kamalien sota-aseitten piirustuksia. Fedjka oli ihastuksissaan kaikesta tästä, ja se oli hänen mielestään "astrologista viisautta ja korkeinta alkemiaa." Ilja Potapytsh sitävastoin tavantakaa rypisti kulmiaan, kääntyi poispäin ja teki hurskaana ristinmerkkejä. Jevtihiä hämmästytti kaikkein enimmän vanha, särkynyt siipiluu, joka muistutti jättiläiskokoisen pääskysen siipeä. Kun Melzi jotenkuten tulkki Vlasijn avulla oli saanut selitetyksi hänelle, että se oli osa lentokoneesta, jota mestari oli valmistellut koko elämänsä ajan, niin Jevtihij muisti siivekkään miehen Daedaluksen marmorisessa kellotornissa Firenzessä ja omituiset, ahdistavat ajatukset heräsivät hänessä entistään voimakkaampina.
Kuvia tarkastellessaan hän joutui ymmälle nähdessään Johannes Kastajan. Hän luuli sitä ensin naiseksi eikä ottanut uskoakseen, kun Vlasij Francescon selityksen mukaan sanoi, että se oli Kastaja. Mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi ruokoisen ristin – "ristipäisen sauvan" – aivan samanlaisen, jollainen esiintyi venäläistenkin pyhäinkuvien maalaajien Johannes Kastajalla, ja huomasi myöskin kamelinkarvaiset vaatteet. – Hänet valtasi ahdistus. Vaikka tämä siivetön Johannes oli täydellinen vastakohta sille siivekkäälle, johon Jevtihij oli tottunut, niin tuon naisellisen nuorukaisen outo sulo ja salaperäinen hymy, joka väikkyi hänen huulillaan hänen osoittaessaan Golgatan ristiä, hurmasivat häntä yhä enemmän, kuta kauemmin hän niitä katseli. Hän seisoi kuin lumottuna kuvan edessä eikä ajatellut mitään, tunsi vain sydämensä sykkivän yhä kovemmin ja kovemmin selittämättömästä liikutuksesta.
Ilja Potapytsh ei jaksanut enää sietää, vaan sylkäisi kiivastuneena ja huudahti:
"Perkeleen juonia! Kauhistuttavaa raakuutta! Tämä irstas olentoko, joka on alaston kuin portto ja jolla ei ole partaa eikä viiksiä – tämäkö olisi – Kastaja? Antikristuksen edelläkävijä se lienee eikä Kristuksen... Lähtekäämme pois, Jevtihij, lähtekäämme pian, lapseni, älä saastuta silmiäsi! Meidän oikeauskoisten ei sovi katsella tuollaisia villittyjä, perkeleellisiä kuvia – olkoot ne kirotut!"
Hän tarttui Jevtihijn käteen ja veti hänet melkein väkisin pois kuvan luota. Vielä Leonardon talosta ulos tultuaankaan hän ei voinut pitkään aikaan rauhoittua.
"Näettekö nyt", varoitteli hän seuralaisiaan, "miten iljettävä on Jumalan edessä jokainen, joka rakastaa 'giomitriaa', taikatemppuja, alkemiaa, tähtien selitystä ja muuta senkaltaista? Sillä se, joka uskoo järkeen, lankeaa helposti monenlaisiin viettelyksiin. Rakastakaa siis, lapseni, enemmän yksinkertaisuutta kuin viisautta. Älkää pyytäkö ymmärtää korkeinta älkääkä koettako tunkeutua kaikkein syvimpään, vaan pitäkää turmeltumattomana se oppi, jonka olette valmiina saaneet Jumalalta. Ja jos joku kysyy sinulta: tunnetko kaiken filosofian? – niin vastaa hänelle nöyrästi: 'Minä olen oppinut lukemaan, mutta helleeniläisiä viisauksia en ole tutkinut, astronomien teoksia en ole lukenut, filosofiaa eivät silmäni ollenkaan ole nähneet – minä luen autuudenoppia esittäviä kirjoja pelastaakseni syntisen sieluni'..."
Jevtihij kuunteli, mutta ei ymmärtänyt. Hän ajatteli muuta, – "perkeleellistä kuvaa", jonka hän tahtoi unhoittaa, mutta ei voinut. Naisellisen, siivettömän Johanneksen salaperäinen hahmo väikkyi peloittavana ja hurmaavana hänen edessään.
XV
Koska nyt Karatshjarovin toista kertaa käydessä ulkomaalaisten tulva Amboiseen oli pienempi, niin isäntä järjesti Venäjän lähetystölle asunnon talon alakerroksen huoneisiin, jotka olivat tilavammat ja mukavammat. Mutta Jevtihij halusi yksinäisyyttä ja asettui asumaan samaan huoneeseen, jossa hän oli asunut kaksi vuotta aikaisemmin – aivan katon rajaan kyyhkyslakan viereen – sekä järjesti kuten ennenkin pikkuruikkuisen ateljeensa ikkunan komeroon.
Palattuaan kotiin Cloux'in linnasta hän tahtoi karkoittaa kiusauksen ja ryhtyi viimeistelemään uutta, jo melkein valmista kuvaa: Siivekäs Kastaja seisoi sinisessä avaruudessa keltaisella hiekkavuorella, joka oli aivan kuin päivän polttama ja jota ympäröi tummansininen, melkein musta valtameri. Hänellä oli kaksi päätä – toinen elävä, hartioilla, ja toinen, kuollut, maljakossa, jota hän piti kädessään aivan kuin sen merkiksi, että ihminen vain kuolettamalla itsessään kaiken inhimillisen kohoaa yli-inhimilliseen lentoon. Hänen kasvonsa olivat omituiset ja peloittavat, selällään olevien silmien katse muistutti aurinkoon tuijottavan kotkan katsetta, pörhöinen, kamelinkarvainen viitta muistutti linnun höyhenpeitettä. Parta ja hiukset häilyivät aivan kuin kova tuuli olisi niitä liehuttanut lentäessä. Hoikkien, laihojen käsien ja suhteettoman pitkien, kurjen koipia muistuttavien jalkojen luut, joita nahka tuskin peitti, näyttivät luonnottoman keveiltä, aivan kuin ne olisivat olleet ontot sisältä kuten linnun sulat. Hartioista lähti kaksi jättiläiskokoista siipeä, jotka olivat levällään sinistä taivasta vasten ulottuen yli keltaisen maan ja mustan valtameren. Ne olivat ulkopuolelta lumivalkoiset, sisäpuolelta kullanhohtoiset kuin tulenliekki, ja muistuttivat jättiläiskokoisen joutsenen siipiä.
Jevtihijn oli suoritettava loppuun kultaus siipien sisäpuolella.
Hän otti muutamia kultalevyjä, jotka olivat ohuet kuin paperi, rutisti ne käsissään ja survoi ne hienoksi sormellaan raakunkuoressa, jossa oli tuoretta gummia. Sitten hän kaatoi sen päälle lämmintä vettä, ja kun kulta oli painunut pohjalle ja vesi selvinnyt, niin hän kaatoi veden pois ja alkoi terävällä hillerinkarvoista tehdyllä siveltimellä maalata höyheniä Kastajan siipiin. Hän maalasi huolellisesti joka viivan, jokaisen höyhenen toisensa jälkeen ja jokaisen haituvan erikseen höyhenen reunoissa. Hän kiinnitti kullan munanvalkuaisella, silitti sitä jäniksen käpälällä ja kiilloitti karhun hampaalla. Siivet muuttuivat yhä elävämmiksi, yhä hohtavammiksi.
Mutta työ ei tuottanut hänelle yhtä suurta iloa kuin tavallisesti. Kastajan siivet muistuttivat milloin mekaanikko Daedaluksen siipiä, milloin Leonardon lentokoneen siipeä. Ja salaperäisen, neitseellisen nuorukaisen kasvot, siivettömän Kastajan kasvot väikkyivät hänen edessään houkuttelevina, peloittavina ja ahdistavina ja peittivät näkyvistä siivekkään Kastajan.
Jevtihijn sydäntä painoi raskas ja ahdistava tunne. Sivellin putosi hänen kädestään. Hän tunsi, ettei hän jaksanut enää työskennellä, ja lähti ulos. Pitkän aikaa hän käveli ensin pitkin kaupungin katuja ja sitten Loiren autiolla rannalla.
Aurinko laski. Vaaleanvihertävä taivas ehtootähtineen kuvastui joen tyyneen pintaan. Mutta taivaanrannalta lähestyi pilvi. Kalevantulet värisivät siinä kuin kiihkeästi räpyttelevät, suuret, tuliset siivet. Oli tukahuttavaa ja hiljaista. Ja tässä hiljaisuudessa Jevtihijn sydäntä kouristi yhä suurempi ja ahdistavampi tuska.
Hän palasi takaisin kotiinsa, sytytti lampun uglitshilaisen jumalanäidinkuvan eteen ja luki luostarisääntöjä noudattaen kaikki säädetyt rukoukset. Sitten hän levitti huopapeitteen kapealle puuarkulle, joka oli hänen vuoteenaan, riisuutui ja kävi makuulle, mutta ei mitenkään saanut unta.
Tunti kului toisensa jälkeen. Vuoroin hän hikoili, vuoroin värisi vilusta. Hän loikoi silmät auki pimeydessä, jota tavantakaa kalpeat salamanvälähdykset valaisivat, ja kuunteli hiljaisuutta, jossa hän oli kuulevinaan omituista kahinaa, rapinaa ja pahaa ennustavia ääniä, ennusmerkkejä, joista vanhat venäläiset kirjat puhuvat: "korvain sointia, seinän rusahtelua, hiiren vikinää". Sekavia, hourekuvien tapaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Hän muisti kertomuksia kaikenlaisista satumaisista ihmeolennoista ja tapahtumista: kauheasta Indrik pedosta, joka "kulkee maan alla niinkuin aurinko taivaalla ja puhkoo jokia ja lähteitä"; kummallisesta Stratima linnusta, joka "elää valtameren reunassa, panee meren lainehtimaan ja upottaa laivoja"; kuningas Salomon veljestä Kitovrasista, joka päivällä hallitsee ihmisiä, mutta yöllä muuttuu karjuvaksi pedoksi; ihmisistä, jotka leijailevat syvyyden päällä ikuisesti palavan tulen yläpuolella ja jotka eivät syö eivätkä juo ja ovat niin pitkiä ja hoikkia, että hämähäkinverkon tavoin heilahtelevat sinne, mihin tuuli sattuu puhaltamaan – mutta ovat kuolemattomia. Ja hänestä tuntui, että hän itse leijaili niinkuin nuo hämähäkinverkon kaltaiset ihmiset ikuisen tuulenpuuskan heittelemänä syvyyden päällä.
Kukko lauloi toisen kerran. Hänen mieleensä tuli vanha tarina siitä, kuinka enkelit keskellä yötä ottavat Jumalan valtaistuimen luota auringon ja vievät sen itään, kuinka kerubit leyhyttelevät siipiään, kaikki linnut maan päällä värisevät ilosta ja kukko herää, nostaa päänsä ja räpyttää siipiään ennustaen valon tuloa maan päälle.
Yhä uudelleen ja uudelleen sekavat, houreiden kaltaiset ajatukset nousivat hänen mieleensä, katkeilivat kuin pilaantuneet langat ja sotkeutuivat toisiinsa.
Turhaan hän rukoili pidättäen henkeään, niinkuin Nikolai Sorskij käskee tekemään. Ei mikään auttanut – näyt tulivat yhä selvemmiksi ja itsepintaisemmiksi.
Yhtäkkiä pimeydestä sukelsi esiin ja asettui hänen eteensä ilmi-elävänä, perkeleellistä suloa uhkuvana naisen kaltaisen, neitseellisen nuorukaisen haamu, joka viittasi Golgatan ristiin ja katsoi Jevtihiä suoraan silmiin vieno ja veitikkamainen hymy huulillaan sekä niin terävin, ystävällisin katsein, että hänen sydämensä jähmettyi kauhusta ja kylmä hiki kohosi otsalle.
Hän sytytti kynttilän päättäen valvoa loppuosan yöstä, otti hyllyltä kirjan ja alkoi lukea. Se oli ikivanha venäläinen kertomus "Babylonian valtakunnasta".
Kuningas Nebukadnezarin ja hänen seuraajiensa aikana Babylonin kaupunki jäi autioksi ja lukemattomat käärmeet saivat siitä turvapaikan. Monen vuosisadan kuluttua lähetti bysanttilainen keisari Leo, joka pyhässä kasteessa oli saanut nimen Vasilij, kolme miestä hakemaan Babylonista kuningas Nebukadnezarin kruunua ja purppuraviittaa. Nämä kulkivat kauan aikaa, sillä tie oli ahdas ja vaivalloinen. Vihdoin he saapuivat Babylonin kaupungin luo, mutta eivät nähneet mitään – ei muureja eikä taloja, sillä laajalti aution kaupungin ympäri oli kasvanut aroheinää, "joka oli kelvotonta, ohdakkeen kaltaista ruohoa; ja tässä ruohikossa oli lukematon joukko matelijoita, käärmeitä ja jättiläissammakoita heinärukojen tavoin kokoon kääriytyneenä; ne kohottivat päitään, vihelsivät ja sihisivät ja niistä huokui jäätävä kylmyys". Kolmantena päivänä lähetit tulivat Ison Käärmeen luo, joka makasi Babylonin ympärillä, niin että sen pyrstö oli kiertynyt saman portin luo, jossa pää oli. Kypressipuusta tehdyt tikapuut oli asetettu kaupungin muuria vasten. Näitä tikapuita myöten he astuivat kaupunkiin ja löysivät eräästä kuninkaallisesta linnasta Nebukadnezarin kruunun sekä karneolilaatikon, jossa oli purppuraviitta ja valtikka. Kun lähetit palasivat keisarin luo tuoden mukanaan löytämänsä kuninkaalliset esineet, niin Konstantinopolin patriarkka pani Sofian – Jumalan kaikkiviisauden – kirkossa oikeauskoisen keisari Vasilijn päälle Babylonin ja koko maailman hallitsijan Nebukadnezarin viitan ja kruunun. – Myöhemmin keisari Konstantinus Monomachus lähetti tämän saman kruunun suuriruhtinas Vladimir Vsjevolodovitshille merkiksi maailmanvaltiudesta, jonka Jumala on Venäjälle valmistanut.
Jevtihij pani pois kertomuksen "Babylonian valtakunnasta" ja otti toisen kirjan – jutelman "Valkoisesta hiipasta", jonka muutama vuosi sitten oli lähettänyt Novgorodin arkkipiispalle Roomasta Dmitrij Gerasimov, Mitja Tolmatsh, sama, joka seurasi Nikita Karatshjarovia ja jota Jevtihij oli palvellut.
Kun keisari Konstantinus "apostolien veroinen", – niin kerrottiin tuossa kertomuksessa – muinoin oli kääntynyt kristinuskoon ja saanut synninpäästön paavi Sylvesteriltä, niin hän tahtoi palkita paavia antamalla tälle kuningaskruunun. Mutta enkeli käski häntä antamaan maallisen vallanmerkin asemasta taivaallisen maailmanvallan merkin – "valkoisen hiipan", joka oli tehty munkkien päähineen malliin ja kuvasi "Kristuksen pyhää ylösnousemusta kolmantena päivänä". Oikeauskoiset paavit pitivät kauan kunniassa valkoista hiippaa, kunnes keisari Kaarle ja paavi Formosus lankesivat latinalaiseen harhaoppiin ja vaativat taivaallisen kaikkivallan ohessa tunnustusta kirkon maallisellekin vallalle. Silloin enkeli ilmestyi uudelleen eräälle paaveista ja käski lähettämään hiipan Bysantiumiin patriarkka Filotheukselle. Tämä otti pyhän hiipan vastaan suurin kunnianosoituksin ja tahtoi pitää sen, mutta keisari Konstantinus ja paavi Sylvester, jotka ilmestyivät hänelle unessa, käskivät lähettämään hiipan vielä etemmäksi – aina Venäjänmaalle asti, Suureen Novgorodiin. "Sillä vanha Rooma" – niin sanoi paavi Sylvester patriarkalle – "on luopunut Kristuksen puhtaasta opista ylpeytensä kautta ja tahallaan omaksunut latinalaisen harhaopin, ja uudessa Roomassa, Konstantinopolissa, on usko niinikään joutuva häviöön jumalattomien muhamettilaisten kautta. Mutta kolmannessa Roomassa, Venäjän maalla, on Pyhän Hengen armo kohoava loistoon. Ja tiedä, Filotheus, että kaikki kristityt maat lopulta yhtyvät yhteen Venäjän valtakuntaan oikeauskoisuuden tähden. Sillä vanhaan aikaan maallinen hallitsija keisari Konstantinus Monomachus antoi Nebukadnezarin kruunun Venäjän tsaarille, ja nyt annetaan tämä valkoinen hiippa taivaan valtiaan Kristuksen tahdosta Suuren Novgorodin arkkipiispalle. Ja tämä on paljon arvokkaampi. Jumala on tekevä Venäjänmaan pyhäksi ja Hän on kohottava Venäjän tsaarin monien kansojen hallitsijaksi, ja Jumalan tahdosta on tämän maan nimi oleva Pyhä Venäjä ja tämä kolmannen Rooman pyhä yhteinen apostolinen kirkko on oikeauskoisessa kristillisyydessään loistava yli kaiken maailman kirkkaammin kuin aurinko."
Niin kävikin. Novgorodin arkkipiispa otti vastaan valkoisen hiipan ja pani sen pyhän Sofian kirkkoon – Jumalan kaikkiviisauden kirkkoon. Ja Herran Jeesuksen Kristuksen armosta se on siitä asti ollut ja on ikuisiin aikoihin oleva Venäjän piispojen päähineenä.
Kertomus "Babylonian valtakunnasta" ennusti Venäjän maallista, kertomus "Valkoisesta hiipasta" sen taivaallista suuruutta.
Joka kerta kun Jevtihij luki näitä kertomuksia, täytti hänen mielensä sekava tunne, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Hänet valtasi ikäänkuin rajaton toivo, joka sai sydämen sykähtelemään ja synnytti ahdistusta, aivan kuin hän olisi ollut kuilun partaalla.
Niin köyhältä ja kurjalta kuin hänen isänmaansa näyttikin vieraisiin maihin verrattuna, niin hän kuitenkin uskoi noita ennustuksia kolmannen Rooman tulevasta suuruudesta, "alkuperäisestä Jerusalemin kaupungista", auringosta, joka on loistava venäläisen Sofiankirkon – Jumalan kaikkiviisauden kirkon – seitsemänkymmenen kultaisen kupukaton yllä.
Syvällä hänen sydämessään kuitenkin kyti epäilys, tunne siitä, että tässä oli olemassa selittämätön ristiriita. Eikö ole sanottu, – hän ajatteli, – että Nebukadnezar oli jumalaton kuningas, – pahin koko maan päällä, ja että hän tahtoi saada kaikki ihmiset palvelemaan yksinomaan häntä ja kaikki kansakunnat kunnioittamaan häntä Jumalana ja julisti senvuoksi kuuluttajien kautta: langetkaa maahan ja kumartakaa kuningas Nebukadnezarin kultaista kuvaa. Mutta totinen Jumala rankaisi häntä: otti häneltä pois ihmisen sydämen ja antoi hänelle eläimen sydämen, ja hänet eroitettiin pois ihmisten seurasta, ja hän söi ruohoa niinkuin härkä, ja taivaan kaste kasteli hänen ruumistaan, niin että hänen hiuksensa kasvoivat samanlaisiksi kuin leijonalla on ja hänen kyntensä samanlaisiksi kuin linnun kynnet. – Ja eikö Ilmestyskirjassa ole sanottu: "Kukistunut, kukistunut on Babylon, tuo suuri portto, joka on juovuttanut kaikki kansat haureutensa huumaavalla viinillä. – Voi sinua, sinä suuri kaupunki, joka olet puettu liinaan ja purppuraan!" – Mutta jos on niin, – kysyi Jevtihij itseltään, – niin kuinka saattaa kolmannessa Roomassa, Venäjän valtakunnassa, valkea hiippa yhdistyä Jumalan kiroaman kuningas Nebukadnezarin iljettävään kruunuun – Kristuksen kruunu Antikristuksen kruunuun?
Hän tunsi, että siinä oli suuri salaisuus ja että, jos hän siihen syventyy, niin häntä alkavat taas ahdistaa paljon kamalammat näyt kuin ne, jotka olivat haihtuneet.
Hän koetti olla ajattelematta, sammutti kynttilän ja asettui vuoteeseen.
XVI
Ja hän näki unen: nainen, jolla oli tuliset kasvot, tuliset siivet ja yllä tulinen vaippa, seisoi sirpinmuotoisen kuun päällä pilvien keskellä seitsenpilarisen tabernaakelin alla, jossa oli kirjoitus: "Viisaus luo itselleen talon." Profeetat, piispat, kirkkoisät, enkelit, arkkienkelit, voimat, valtaistuimet, valtakunnat ja valtiaat ympäröivät häntä; ja profeettain joukossa, aivan Kaikkiviisauden jalkojen juuressa, oli Johannes Kastaja, jolla oli yhtä hoikat, kurjen koipien kaltaiset kädet ja jalat ja samanlaiset valkoiset, äärettömän suuret siivet kuin kuvassakin, mutta toisenlaiset kasvot: paljaasta, ryppyisestä otsasta, törröttävistä kulmakarvoista, pitkästä, harmaasta parrasta ja harmaista hiuksista Jevtihij tunsi muistiinsa painuneen, profeetta Eliaan näköisen ukon kasvonpiirteet, joka kaksi vuotta sitten oli käynyt hänen työkammiossaan – Leonardo da Vincin ihmissiipien keksijän kasvot. – Pilvien alapuolella, joiden päällä nainen seisoi, loistivat kirkkojen kultaiset kupukatot ja tornien huiput kuin tuli sinisellä taivaalla. Näkyi mustia, äsken kynnettyjä peltoja, sinisiä lehtoja, kimaltelevia jokia ja rajaton kaukaisuus, jonka Jevtihij tunsi Venäjänmaaksi.
Kirkonkellot alkoivat juhlallisesti kaikua. Monisilmäiset alkoivat laulaa voitonlaulua: "halleluja!" Kuusisiipiset peittivät kauhistuneina kasvonsa savillaan ja huusivat: "Vaietkoon kaikki inhimillinen liha ja seisokoon pelossa ja vavistuksessa." Seitsemän arkkienkeliä liikahuttivat siipiään ja seitsemän ukkosen ääni puhui. Ja tulelta hohtavan naisen, pyhän Sofian, Jumalan Kaikkiviisauden, yläpuolella aukeni taivas ja siihen ilmestyi jotakin valkoista, auringon kaltaista, kauheata. Ja Jevtihij ymmärsi, että se oli valkoinen hiippa, Kristuksen kruunu Venäjänmaan yllä.
Paperikäärö, joka siivekkäällä Kastajalla oli kädessään, aukesi, ja Jevtihij luki:
"Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni on tien valmistava; ja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te tahdotte. Katso hän tulee jo."
Ukkosen jyrähtely, enkelien siipien suhina, voittolaulu, halleluja ja kellojen ääni suli yhteen ylistyslauluksi pyhälle Sofialle, Jumalan kaikkiviisaudelle.
Ja pellot ja lehdot, joet ja vuoret ja koko rajaton Venäjänmaa vastasi tähän lauluun.
Jevtihij heräsi.
Oli aikainen, harmaa aamu. Hän nousi ja avasi akkunan. Raitis tuoksu tulvahti häntä vastaan sateen huuhtomista puista ja ruohoista – yöllä oli ollut ukonilma. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta taivaanrannalla, tumman metsän takana joen toisella puolen, josta sen piti nousta, hohtivat yhteen kasaantuneet pilvet purppuran ja kullan värisinä. Kaupungin kadut olivat hämärän peitossa; ainoastaan Pyhän Hubertuksen hoikkaa, valkeata kellotornia valaisi vaaleanviheriäinen, aivan kuin veden alta tuleva valo. Täydellinen hiljaisuus vallitsi, juhlallista odotusta täynnä. Aution Loiren hiekkamatalikoilta vain kuului villien joutsenten kirkunaa.
Pyhimyskuvien maalari istuutui akkunan luo pikku pöydän ääreen, jossa oli kalteva lauta maalaamista varten ja sivulta kiinnitetty, sarvesta tehty musteastia sekä ulosvedettävä laatikko kyniä varten. Hän teroitti sulkakynän ja avasi ison vihon. Se oli teos, jota hän oli valmistellut monta vuotta ja jonka hän oli saanut perinnöksi opettajaltaan, hiljaiselta ukko Prohorilta, – uusi, parannettu "Pyhäinkuvien maalauksen käsikirja".
"Mistä ovat pyhäinkuvat saaneet alkunsa? Ei ihmisistä, vaan itse Isä Jumala on ensiksi synnyttänyt Pojan, Sanan, oman elävän kuvansa", – nämä olivat viimeiset sanat, jotka Jevtihij oli kirjoittanut. Hän kasteli kynän musteessa ja jatkoi kirjoitusta:
"Minä syntinen, joka huonoudessani olen saanut Jumalalta lahjakkuutta, en ole tahtonut sitä kaivaa maahan enkä siitä moitetta päälleni vetää, vaan olen koettanut esittää pyhäinkuvien maalauksen alkeet esimerkiksi ja hyödyksi kaikille tämän jalon taiteen harjoittajille. – Teitä kaikkia, veljet, joiden takia olen tämän työn suorittanut, pyydän hartaasti rukoilemaan Herraa, että minä, joka olen kuvannut Hänet ja hänen pyhät palvelijansa maan päällä, saisin nähdä Hänen itsensä ja kaikkien Hänen valittujensa jumalalliset kasvot taivaan valtakunnassa, jossa kaikki henget laulavat Hänelle kunniaa ja ylistystä nyt ja aina ja iankaikkisesti. Aamen."
Hänen kirjoittaessaan oli tumman metsän takaa tullut näkyviin auringon reuna, joka hohti kuin hehkuva hiili, ja tuntui kuin soiton hyminä olisi kuulunut yli maan ja taivaan.
Valkoiset kyyhkyset pyrähtivät lentoon räystään alta.
Auringon säde tunkeutui akkunan läpi Jevtihijn työhuoneeseen ja sattui Johannes Kastajan kuvaan. Kullatut siivet, jotka olivat sisäpuolelta kullanhohteiset kuin tulenliekki ja ulkopuolelta lumivalkoiset ja levällään sinistä taivasta vasten, niin että ne ulottuivat yli keltaisen maan ja mustan valtameren muistuttaen jättiläiskokoisen joutsenen siipiä, alkoivat yhtäkkiä kimallella ja säkenöidä auringon valossa aivan kuin olisivat saaneet yliluonnollisen elämän.
Jevtihij muisti unensa, otti siveltimen, kostutti sen punaisessa värissä ja kirjoitti siivekkään Kastajan paperikääröön:
"Katso Minä lähetän Enkelini, joka Minun eteeni on tien valmistava, ja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja Liiton Enkeli, jota te tahdotte. Katso, Hän tulee jo."