[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8UTuLeqR7upF1QmuaUGIMXsmKXcFHEVdvD3fcBmg10Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1873,"Ylösnousseet jumalat II","Merežkovski, Dmitri S.",1865,1941,"1873-mere-kovski-dmitri-s-ylosnousseet-jumalat-ii","1873__Merežkovski_Dmitri_S.__Ylösnousseet_jumalat_II","Leonardo da Vinci","romaani",[],[],"fi",1900,1924,93732,635039,true,null,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu renessanssiajan Italiaan ja kuvaa Leonardo da Vincin elämää, taidetta sekä tieteellisiä keksintöjä. Teos on osa laajempaa trilogiaa, joka tarkastelee kristinuskon ja pakanallisuuden kohtaamista historian murroskohdissa.","Dmitri S. Merezhkovskijn 'Ylösnousseet jumalat II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1873. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YLÖSNOUSSEET JUMALAT II\n\nLeonardo Da Vinci\n\n\nKirj.\n\nDMITRI S. MEREZHKOVSKIJ\n\n\nSuomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nKymmenes kirja\n\nHILJAISET AALLOT\n\n\n\n\nI\n\n\nPieni, raudoitettu ovi Rocchettan luoteisessa tornissa johti\nmaanalaiseen holviin, joka oli täynnä tammisia kirstuja -- Moro\nherttuan rahastoon. Tuon oven päällä oli Leonardon keskentekoinen\nfreskomaalaus -- Mercurius jumala, uhkaavan enkelin kaltainen.\nYöllä syyskuun ensimmäistä päivää vasten 1499 hovin rahastonhoitaja\nAmbrogio da Ferrari ja herttuan taloudenhoitaja Borgonzio Botto\napulaisineen olivat ottamassa kirstuista rahaa ja jalohelmiä, joita he\nammensivat kauhoilla kuin viljaa, sekä muita kalleuksia. He panivat\nne nahkasäkkeihin, jotka lukittiin sinetillä. Palvelijat kantoivat\nsäkkejä ulos puutarhaan ja sälyttivät niitä muulien selkään. Kaksisataa\nneljäkymmentä säkkiä oli täytettynä, kolmekymmentä muulia kuormitettuna\n-- ja yhä vaan näkyi vuotavain kynttilänpätkäin valossa tukaattiläjiä\nkirstujen pohjalla.\n\nMoro istui rahaston ovella pöydän ääressä, jolla oli suuret joukot\ntilikirjoja, ja tuijotti tylsän näköisenä kynttilän liekkiin\nkääntämättä huomiotaan rahastonhoitajani työhön.\n\nSiitä päivin kun oli saapunut tieto, että hänen ylisotapäällikkönsä,\nsignor Galeazzo Sanseverino oli paennut ja että ranskalaiset\nlähestyivät Milanoa, oli hänet vallannut omituinen lamautuminen.\n\nKun kaikki kalleudet oli viety pois holvista, kysyi rahastonhoitaja\nhäneltä, oliko kulta- ja hopea-astiat otettava mukaan vai jätettävä.\nMoro katsahti häneen kulmiaan rypistäen, ikäänkuin olisi pinnistänyt\najatustaan käsittääkseen, mitä hänelle puhuttiin, mutta kääntyi\nsitten pois, huitaisi kädellään ja rupesi taas tuijottamaan kynttilän\nliekkiin. Kun messer Ambrogio toisti kysymyksensä, ei herttua ollenkaan\nenää kuullut sitä. Rahastonhoitajat poistuivat saamatta mitään\nvastausta. Moro jäi yksin.\n\nVanha kamariherra Mariolo Pusterlo tuli ilmoittamaan, että linnan uusi\npäällikkö, Bernardino da Corte, oli saapunut. Moro pyyhkäisi otsaansa\nkädellään, nousi ja sanoi:\n\n\"Niin, niin, tietysti, pyydä tulemaan!\"\n\nMorolla ei ollut luottamusta ylhäisiin sukuihin ja hänellä oli halu\nluoda uusia suuruuksia tyhjästä, tehdä ensimmäisiä viimeisiksi\nja viimeisiä ensimmäisiksi. Hänen ylimystensä joukossa oli\nuuninlämmittäjäin, puutarhurien, kokkien ja muulinajajaan lapsia.\nBernardino, jonka isä oli hovilakeija, sittemmin keittiön kirjanpitäjä,\noli nuoruudessaan itse kantanut palvelijan pukua. Moro oli korottanut\nhänet valtion korkeimpiin virkoihin ja osoitti hänelle nyt mitä\nsuurinta luottamusta uskoessaan hänen puolustettavalleen Milanon\nlinnan, valtansa viimeisen tuen Lombardiassa.\n\nHerttua vastaanotti armollisesti uuden päällikön, pyysi häntä\nistumaan, levitti hänen eteensä linnan pohjapiirroksen ja alkoi\nselitellä niitä salaisia merkkejä, joitten avulla linnaväki saattoi\nkeskustella kaupungin asukasten kanssa: pikaisen avun tarvetta ilmaisi\npäivällä käyrä puutarhaveitsi, yöllä kolme palavaa tulisoihtua linnan\npäätornissa; sotamiesten kavallusta Bona Savoijalaisen torniin\nripustettu valkoinen lakana; ruudin puutetta tuoli, joka köydessä\nlaskettiin alas ampumaluukusta; viinin puutetta naistenhame; leivän\npuutetta mustat miestenhousut; lääkärin tarvetta savinen yöastia.\n\nMoro oli itse keksinyt nämä merkit ja oli lapsellisen ihastunut niihin,\nikäänkuin niissä olisi nyt ollut koko pelastuksen toivo.\n\n\"Muista, Bernardino\", sanoi hän lopuksi, \"että kaikki seikat on otettu\nhuomioon, kaikkea on sinulla yltäkyllin: rahaa, ruutia, ruokavaroja,\nampuma-aseita. Kolmelletuhannelle soturille on palkka etukäteen\nmaksettu; sinun hallussasi on linnoitus, joka saattaa kestää piiritystä\nkolme vuotta, mutta minä en vaadi enempää kuin kolme kuukautta, ja\nellen minä siksi palaja sinun avuksesi, niin saat menetellä mielesi\nmukaan. Ja nyt luullakseni on kaikki sanottu. Jää hyvästi. Jumala sinua\nvarjelkoon, poikani!\"\n\nHän syleili häntä.\n\nPäällikön mentyä Moro käski hovipojan laittaa kenttävuoteensa, luki\nrukouksensa ja paneutui maata. Mutta hän ei saanut unta. Hän sytytti\njälleen kynttilän, otti matkalaukusta paperitukun ja etsi siitä esille\nerään runon. Sen oli sepittänyt Bellincionin kilpailija, Antonio\nCamelli da Pistoia, joka oli pettänyt herttuan, hyväntekijänsä, ja\npaennut ranskalaisten luo. Tuossa runossa kuvattiin Moron sodankäyntiä\nRanskaa vastaan -- taistelua Sforzan siivekkään käärmeen ja Gallian\nvanhan kukon välillä:\n\n    Kukon ja Käärmeen taistelevan näen:\n    Ne kierii maassa yhteen iskeneinä.\n    Jo Kukko Käärmeen silmän puhkaisi,\n    Ja turhaan käärme maasta lentoon pyrkii!\n    Sen suuhun Kukko työnsi kyntensä,\n    Ja kivuissansa mato kiemurtelee.\n    On voitto Kukon -- Käärme kuolee jo,\n    Ja sitä, joka mahtavuuttaan kehui,\n    Nyt halveksivat kaikki olennot. --\n    Sen raadosta ei edes korppi huoli.\n\n    Hän oli pelkuri. Vain kinasteluissamme\n    Hän näytti joskus muka miehekkäältä. --\n    Oi Moro! Maasi sortajille möit,\n    Anastit vallan, ryöstit omaisesi,\n    Ja siksi sua Herra rankaisi\n    Niin ettei mikään sua pelasta.\n    Kai vielä muistat onnenpäiviäsi?\n    Nyt sait sä, Lodovico, vihdoin tietää,\n    Mitenkä paljon tuskaa täytyy sietää\n    Sen, joka sanoo: \"olin onnellinen!\"\n\nLoukkaus herätti Moron sydämessä katkeran ja samalla melkein suloisen\ntunteen. Hänen mieleensä muistuivat ne orjamaisen matelevaiset\nylistysvirret, jotka sama Antonio Camelli da Pistoia äskettäin oli\nhänelle omistanut:\n\n    Sun loistos, Moro, katsojan saa kivettymään.\n    Kuin näkisi hän kasvot Medusan.\n    Oi sodan, rauhan valtias!\n    Sun toinen jalkas tallaa taivasta\n    Ja toinen maata.\n\n    Kun sormeasi hiukan kohotat,\n    Niin koko mailma järkkyy.\n    Sä Luojan jälkeen ensimmäisnä ohjaat\n    Maailman peräsintä, Onnettaren pyörää.\n\nOli jo yli puoliyön. Loppuun palavan kynttilän liekki leimahteli\nsammumistaan sammuen, mutta herttua käveli yhä vielä edestakaisin\nhämärässä Rahastotornissa. Hän ajatteli kärsimyksiään, kohtalon\nvääryyttä ja ihmisten kiittämättömyyttä.\n\n\"Mitä minä olen heille tehnyt? Mistä syystä he minua vihaavat?\nSanovat konnaksi, murhaajaksi. -- Mutta silloinhan on Romuluskin,\njoka tappoi veljensä, ja Caesar ja Aleksanteri ja kaikki muinaisajan\nsankarit pelkkiä murhaajia ja konnia! Minä tahdoin luoda heille\nuuden kultakauden, jollaista kansat eivät ole nähneet Augustuksen,\nTrajanuksen ja Antoniuksen ajoista saakka. Kun vielä vähän aikaa\nolisi kulunut, niin yhdistetyssä Italiassa olisivat minun valtikkani\nalla Apollon muinaiset laakerit ja Pallaan öljypuunoksat ruvenneet\nkukoistamaan, olisi tullut ikuisen rauhan, jumalallisten runotarten\nvaltakunta. Ensimmäisenä ruhtinaista minä olen etsinyt suuruutta, en\nverisissä urotöissä, vaan kultaisen rauhan hedelmien kasvattamisessa\n-- valistuksessa. Bramante, Paccioli, Caradosso, Leonardo ynnä monta,\nmonta muuta! Kaukaisimmassa tulevaisuudessa, kun aseitten joutava\nkalske on vaiennut, on heidän nimensä kaikuva yhdessä Sforzan nimen\nkanssa. Ja mitä olisinkaan vielä aikaan saanut, mihin korkeuteen\nolisinkaan minä, uusi Perikles, kohottanut uuden Ateenani, elleivät\nolisi tulleet nuo pohjoisten raakalaisten villit laumat!... Minkä\nvuoksi, minkä vuoksi, Herra?\"\n\nHänen päänsä painui rintaa vasten ja hän toisti runoilijan sanat:\n\n    Nyt sait sä, Lodovico, vihdoin tietää,\n    Mitenkä paljon tuskaa täytyy sietää\n    Sen, joka sanoo: \"olin onnellinen!\"\n\nKynttilän liekki leimahti viimeisen kerran valaisten tornin holvit,\noven päällä olevan Mercurius jumalan -- ja sammui. Herttua vavahti,\nsillä kynttilän sammuminen oli paha enne. Ettei Ricciardetto heräisi,\nhän hiipi hapuilemalla vuoteensa luo, riisuutui ja paneutui maata.\nTällä kertaa hän nukkui heti.\n\nHän näki unta, että hän oli polvillaan madonna Beatricen jalkain\njuuressa, joka vastikään saatuaan tietää miehensä rakkauskohtauksesta\nLucrezian kanssa torui ja löi häntä poskille. Se tuntui kipeältä,\nmutta ei loukkaavalta; hän oli iloissaan siitä, että Beatrice oli\ntaas elossa ja terveenä. Nöyrästi tarjoten kasvonsa lyötäväksi hän\ntavoitteli hänen tummia pikku kätösiään, suudellakseen niitä, ja itki\nrakkaudesta, säälistä häntä kohtaan. Mutta yhtäkkiä tapahtuu muutos\n-- hänen edessään ei ole enää Beatrice, vaan Mercurius jumala, sama,\njoka on kuvattuna Leonardon freskossa rautaoven päällä, uhkaavan\nenkelin kaltainen. Jumala tarttuu hänen tukkaansa ja huutaa: \"Tyhmä\nihminen! Mihin sinä luotat? Luuletko viekastelusi sinua auttavan, sinua\npelastavan jumalan rangaistuksesta, sinä murhaaja!\"\n\nHänen herätessään näkyi jo aamun sarastus ikkunoissa. Ritarit,\nylimykset, soturit, saksalaisia palkkasotureita, joitten piti seurata\nhäntä Saksaan -- kaikkiaan noin kolmetuhatta ratsumiestä -- olivat\nodottamassa herttuaa puiston pääkäytävällä ja pohjoiseen, Alppeja kohti\nvievällä valtamaantiellä.\n\nMoro nousi ratsun selkään ja läksi Delle Grazien luostariin viimeisen\nkerran rukoillakseen vaimonsa haudalla. Päivän noustessa synkkä kulkue\nlähti liikkeelle.\n\n\n\n\nII\n\n\nSyyssateitten takia olivat tiet epäkunnossa, ja matka kesti senvuoksi\nkolmatta viikkoa.\n\nSyyskuun kahdeksantenatoista päivänä, myöhään illalla, kun muutama\npäivämatka oli enää jälellä, herttua, sairaana ja väsyneenä, päätti\nolla yötä vuoristossa eräässä luolassa, jota paimenet käyttivät\nturvapaikkanaan. Olisi ollut helppo löytää rauhallisempikin ja\nmukavampi lepopaikka, mutta hän valitsi tahallaan tuon kolkon paikan\nyhtymystä varten keisari Maksimilianin lähettilään kanssa.\n\nNuotion loimu valaisi vuotokivipatsaita luolan holveissa. Vartaassa\ntulen päällä oli fasaaneja paistumassa illalliseksi. Herttua istui\nkenttätuolillaan peittoihin kääriytyneenä, jalat kuumalla vedellä\ntäytetyssä astiassa. Hänen vieressään seisoi madonna Lucrezia,\nvaloisana ja hiljaisena kuten aina, kodikkaan emännän tavoin\nvalmistellen omaa keksimäänsä hammasvettä viinistä, pippurista,\nneilikoista ynnä muista väkevistä höysteistä -- herttualla oli\nhammassärkyä.\n\n\"Niinpä niin, messer Odoardo\", sanoi Moro keisarin lähettiläälle\njonkunlaisella salaisella ylpeydellä ajatellen kärsimystensä suuruutta,\n\"te voitte kertoa keisarille, missä ja millaisissa olosuhteissa\ntapasitte Lombardian laillisen herttuan!\"\n\nHänet oli vallannut äkillinen suulauden puuska, jollaisia hänellä nyt\nvälistä oli pitkällisen vaitiolon ja välinpitämättömyyden jälkeen.\n\n\"Ketuilla on luolansa, linnuilla pesänsä, mutta minulla ei ole paikkaa,\nkuhun pääni kallistaisin!\"\n\n\"Corio\", sanoi hän kääntyen hovikronikoitsijan puoleen, \"kun kirjoitat\nkronikkaasi, niin voit mainita tästäkin yönvietosta paimenten luolassa\n-- suurten Sforzain, troialaisen Anglus sankarin, Aeneaan asekumppanin\njälkeläisen viimeisessä turvapaikassa!\"\n\n\"Signore, teidän onnettomuutenne olisivat uuden Tacituksen kynän\narvoiset!\" huomautti Odoardo.\n\nLucrezia ojensi herttualle hammasveden. Moro loi häneen ihastuneen\nkatseen. Tulen punertavan hohteen valaisemana Lucrezia seisoi\nsiinä raikkaan kalpeana, musta, sileä tukka korville kammattuna,\nhohtokivikoriste otsalla, äidillisen hellä hymy huulillaan silmäillen\nhäntä tarkkaavaisilla, ankaran vakavilla, viattomilla lapsen silmillään.\n\n\"Sinä herttainen! Sinä et kavalla etkä petä\", ajatteli herttua ja\nhuuhdottuaan suutansa virkkoi:\n\n\"Corio, kirjoita muistiin: suurten kärsimysten ahjossa koetellaan\ntodellinen ystävyys kuin kulta tulessa.\"\n\nHovinarri Janacchi tuli herttuan luo.\n\n\"Kummi hyvä!\" alkoi hän puhua istuutuen herttuan jalkojen juureen\nja tuttavallisesti taputtaen häntä polvelle. \"Mitä sinä noin\nmurjotat, nenä nyrpällään? Heitä hiiteen kaikki huolet! Joka surulle\non lääkkeensä, paitsi kuolemalle. Parempi on olla elävänä aasina\nkuin kuolleena keisarina, sanotaan. -- Satuloita!\" huudahti hän\näkkiä, osoittaen nurkassa olevaa satulakasaa. \"Katsoppa, kummiseni,\naasinsatuloita!\"\n\n\"Mikä sinua niin huvittaa?\" kysyi herttua.\n\n\"Muuan vanha tarina, Moro! Eipä haittaisi, jos sinullekin sitä\nmuistuttaisin. Tahdotko, niin kerron?\"\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\nKääpiö hypähti ylös, niin että kaikki hänen kulkusensa helähtivät, ja\nheilautti narrinsauvaansa, jonka päässä riippui kuivilla herneillä\ntäytetty rakko.\n\n\"Olipa kerran muuan maalari, jonka nimi oli Giotto ja joka eli\nneapelilaisen kuninkaan Alfonson luona. Kerran käski kuningas hänen\nkuvata linnan seinälle Neapelin kuningaskunnan. Giotto maalasi aasin,\njolla oli selässään valtakunnan vaakunalla koristettu satula ja joka\nnuuski toista, uutta, aivan samanlaisella vaakunalla koristettua\nsatulaa. 'Mitä se merkitsee?' kysyi Alfonso. 'Se on teidän kansanne,\nherra, joka haluaisi joka päivä vaihtaa hallitsijaa', vastasi\ntaiteilija. -- Siinä on koko tarinani, kummi hyvä. Niin hölmö kuin\nolenkin, on minun sanani tosi: ranskalainen satula, jota milanolaiset\nnykyään nuuskivat, on pian heidän selkänsä vereslihalle kalvava. Antaa\naasin vaan saada mielihalunsa tyydytetyksi, niin vanha on näyttävä taas\nuudelta ja uusi vanhalta.\"\n\n\"_Stulti aliquando sapientes_. Tyhmät ovat välistä viisaita\", virkkoi\nherttua surullinen hymy huulillaan. \"Corio, kirjoita...\"\n\nMutta tällä kertaa ei hänen oltu sallittu lausua mitään ikimuistettavaa\nmerkkilausetta. Luolan suulta kuului hevosen korskumista, kavioitten\nkopsetta ja tukahutettuja ääniä. Kamariherra Mariolo Pusterlo tuli\nsisään juosten säikähtyneen näköisenä ja kuiskasi jotakin ensimmäisen\nsihteerin Bartolomeo Calcon korvaan. \"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Moro.\n\nKaikki vaikenivat.\n\n\"Teidän korkeutenne...\", sanoi sihteeri, mutta hänen äänensä värähti,\nja päättämättä lausettaan hän kääntyi pois.\n\n\"Signore\", sanoi Luigi Marliani astuen Moron eteen. \"Herra suojelkoon\nteidän korkeuttanne! Valmistautukaa kuulemaan pahinta: ikäviä\nsanomia...\"\n\n\"Sanokaa pian, sanokaa pian!\" huudahti Moro äkkiä kalveten.\n\nLuolan suulla, sotamiesten ja hovilaisten keskellä hän näki miehen,\njolla oli loan tahrimat pitkävartiset ratsusaappaat jalassa. Kaikki\nväistyivät äänettöminä syrjään. Herttua työnsi pois tieltään messer\nLuigin, syöksyi sanansaattajan luo ja kiskaisi hänen kädestään kirjeen.\nHän repi sen auki, luki ja horjahti huudahtaen. Pusterlo ja Marliani\nennättivät parhaiksi estää häntä kaatumasta.\n\nBorgonzio Botto ilmoitti Morolle, että kavaltaja Bernardino da Corte\nsyyskuun seitsemäntenätoista päivänä, pyhän Satyron päivänä, oli\nluovuttanut Milanon linnan Ranskan kuninkaan marsalkalle Jean Jacques\nTrivulcelle.\n\nHerttua osasi mennä tainnoksiin ja mielellään teki niin, käyttäen sitä\nvälistä diplomaattisena temppuna. Mutta tällä kertaa ei pyörtymys ollut\nteeskentelyä.\n\nPitkään aikaan ei häntä saatu tajuihinsa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä,\nhuokasi, nousi, teki ristinmerkin ja sanoi:\n\n\"Aina Juudaksen päivistä saakka ei ole ollut suurempaa pettäjää kuin\nBernardino da Corte!\"\n\nEikä hän sinä päivänä sanaakaan enää puhunut.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen oli herttua Innsbruckin kaupungissa,\njossa keisari Maksimilian oli hänet armollisesti vastaanottanut.\nMyöskin yöllä, ollen kahdenkesken ensimmäisen sihteerinsä Bartolomeo\nCalcon kanssa eräässä keisarillisen palatsin suojassa, Moro käveli\nedestakaisin lattialla, sepitellen valtakirjoja kahdelle lähettiläälle,\njotka hän aikoi salaisesti lähettää Konstantinopoliin, Turkin\nsulttaanin luo.\n\nVanhan sihteerin kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin tarkkaavaisuutta.\nHänen kynänsä liukui tottelevaisesti pitkin paperia, tuskin ennättäen\nseurata herttuan nopeata sanelua.\n\n\"Pysyen alati uskollisina ja muuttumattomina hyvissä aikeissamme ja\ntunteissamme Teidän Majesteettianne kohtaan, ja erittäinkin nyt,\nkun valtakuntaamme takaisin voittaaksemme luotamme Ottomanilaisen\nhallitsijan jalomieliseen apuun, olemme me päättäneet lähettää kolme\nkuriiria kolmea eri tietä, että ainakin jonkun heistä onnistuisi päästä\nperille ja hän saisi asiamme toimitetuksi.\"\n\nSitten herttua moitiskeli sulttaanille paavi Aleksanteri VI:a.\n\n\"Paavi, ollen luonteeltaan kavala ja ilkeä...\"\n\nSihteerin kynä pysähtyi. Hän kohotti kulmiansa, rypisti otsaansa ja\nkysyi, luullen kuulleensa väärin:\n\n\"Paavi?\"\n\n\"Niin, niin. Kirjoita pian!\"\n\nSihteeri painoi päänsä vielä lähemmä paperia, ja kynä alkoi taas\nratista.\n\n\"Paavi, ollen, kuten Teidän Majesteettinne hyvin tietää, luonteeltaan\nkavala ja ilkeä, on yllyttänyt Ranskan kuninkaan hyökkäämään\nLombardiaan.\"\n\nSitten seurasi kuvaus ranskalaisten voitoista.\n\n\"Kun saimme tiedon tästä, valtasi meidät pelko\", tunnusti Moro, \"ja\nkatsoimme parhaaksi lähteä keisari Maksimilianin turviin odottaessamme\napua Teidän Majesteetiltanne. Kaikki ovat kavaltaneet ja pettäneet\nmeidät, mutta pahimmin kaikista Bernardino...\"\n\nTätä nimeä lausuessa hänen äänensä värähti.\n\n\"... Bernardino da Corte, käärme, jota me olemme povellamme elättäneet,\norja, jolle olemme tuhlaamalla tuhlanneet armoamme ja suosiotamme, joka\non myynyt meidät kuin Juudas... Tai maltahan, Juudasta älä mainitse\",\npysäytti Moro, muistaessaan kirjoittavansa uskottomalle turkkilaiselle.\n\nKuvattuaan onnettomuutensa hän koetti taivuttaa sulttaania hyökkäämään\nVenezian kimppuun sekä meren että maan puolelta, vakuuttaen hänen\nvarmasti voittavan ja kukistavan Ottomanilaisen valtakunnan ikivanhan\nvihollisen, San Marcon tasavallan.\n\n\"Ja saan tiedoksenne ilmoittaa, että niin hyvin tässä sodassa kuin\nkaikissa muissakin yrityksissä on kaikki, mitä me omistamme, Teidän\nMajesteettinne käytettävänä ja että Te koko Euroopassa tuskin löydätte\nvoimakkaampaa ja uskollisempaa liittolaista.\"\n\nHän meni pöydän luo, aikoi lisätä jotakin, mutta sitten kohautti\nolkapäitään ja vaipui nojatuoliin.\n\nBartolomeo sirotti hiekkaa viimeiselle, vielä kuivumattomalle sivulle.\nYhtäkkiä hän katsahti hallitsijaansa: herttua oli peittänyt kasvonsa\nkäsillään ja itki. Selkä, olkapäät, pullea kaksinkertainen leuka,\nsinertävät, ajetut posket, sileä, peruukin tapainen tukka vavahtelivat\navuttomasti nyyhkytyksistä.\n\n\"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Missä on sinun oikeutesi, Herra?\"\n\nHän käänsi sihteerin puoleen rypistyneet kasvonsa, jotka tällä hetkellä\nmuistuttivat vanhan, herkkäitkuisen akan kasvoja, ja sopersi:\n\n\"Bartolomeo, minä luotan sinuun -- sano nyt omantuntosi mukaan, olenko\nminä oikeassa vai väärässä?\"\n\n\"Teidän korkeutenne tarkoittaa lähetystöä Turkinmaalle?\"\n\nMoro nyökäytti päätään. Vanha poliitikko kohotti kulmiaan miettivän\nnäköisenä, pullisti huuliaan ja rypisti otsanahkaansa.\n\n\"Tietysti on toiselta puolelta niinkin, että susien seurassa on susien\nlailla ulvominen, mutta toiselta puolen... rohkenen esittää teidän\nkorkeudellenne, että eiköhän olisi parasta hieman odottaa...\"\n\n\"Ei millään ehdolla!\" huudahti Moro. \"Kylliksi olen jo odottanut!\nMinä näytän heille, ettei Milanon herttuata heitetä pois pelistä\nkuin tarpeettomia tamminappuloita, sillä -- näetkös, ystäväni -- kun\nviatonta loukataan, niin ken uskaltaa tuomita häntä, vaikka hän etsisi\napua sekä suurturkkilaiselta että itse paholaiselta?\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", virkkoi sihteeri nöyrän varovasti, \"eiköhän olisi\npelättävä, että turkkilaisten hyökkäyksestä Eurooppaan saattaisi olla\nodottamattomia seurauksia... esimerkiksi kristitylle kirkolle?\"\n\n\"Oi Bartolomeo, luuletko todellakin, etten ole sitä ottanut huomioon?\nEnnemmin olisin valmis tuhat kertaa kuolemaan kuin aiheuttaisin jotakin\nvahinkoa pyhälle äidillemme kirkolle. Jumala minua siitä varjelkoon!\"\n\n\"Sinä et tiedä vielä kaikkia minun aikeitani\", lisäsi hän, entinen\nviekas, petomainen hymy huulillaan. \"Maltahan vaan, kyllä me keitämme\nsellaisen rokan, kiedomme vihollisemme sellaiseen verkkoon, etteivät\nhe ikinä siitä selviä! Sen vaan sinulle sanon, että suurturkkilainen\non ainoastaan ase minun kädessäni. Kun aika tulee, niin me kukistamme\nhänet, hävitämme Muhametin jumalattoman lahkon, vapautamme Herran\nhaudan uskottomain ikeen alta...\"\n\nBartolomeo vaikeni ja loi katseensa maahan.\n\n\"Jopa on mies päästään pyörällä\", ajatteli hän. \"Mitä politiikkaa tuo\non!\"\n\nPalavalla uskolla ja lujasti luottaen suurturkkilaisen apuun herttua\nrukoili sinä yönä kauan enin suosimansa madonnankuvan edessä, jonka oli\nmaalannut Leonardo da Vinci ja jossa Jumalan äiti oli kuvattuna Moron\nihanan jalkavaimon, kreivitär Cecilia Bergaminin muotoiseksi.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKymmenen päivää Milanon linnan antautumisen jälkeen marsalkka Trivulce\nmarssi Milanoon kuin valloitettuun kaupunkiin kellojen soidessa ja\nkansan riemuhuutojen kaikuessa.\n\nKuninkaan tulo oli määrätty tapahtuvaksi lokakuun kuudentena päivänä.\nPorvarit valmistivat juhlallista vastaanottoa.\n\nKauppiaitten asiamiehet kaivoivat tuomiokirkon sakaristosta esiin kaksi\nenkeliä, jotka viisikymmentä vuotta sitten, ambrosialaisen tasavallan\naikoina, olivat esittäneet kansallisen vapauden haltioita. Vanhat\nvieterit, jotka panivat liikkeeseen kullatut siivet, olivat joutuneet\nepäkuntoon. Asiamiehet lähettivät enkelit entiselle herttualliselle\nmekaanikolle Leonardo da Vincille korjattaviksi.\n\nLeonardolla oli tähän aikaan tekeillä uusi lentokone. Eräänä aamuna\nvarhain, kun oli vielä hämärä, hän istui piirustusten ja matemaattisten\nlaskelmain ääressä. Kevyt, ruo'osta tehty, taftilla päällystetty\nsiipien runko ei muistuttanut yölepakkoa, niinkuin entinen kone, vaan\njättiläispääskyä. Toinen siivistä oli valmiina, ja hienona, terävänä,\ntavattoman sirona se kohosi lattiasta kattoon. Alhaalla, sen varjossa\nAstro puuhaili korjaillen Milanon kunnan puuenkelien vioittuneita\nvietereitä.\n\nTällä kertaa Leonardo oli päättänyt niin tarkkaan kuin mahdollista\nnoudattaa lintujen ruumiin rakennetta, jossa itse luonto tarjoo\nihmisille lentokoneen mallin. Hän toivoi yhä vielä voivansa mekaniikan\nlaeilla selittää lentämisen ihmeen. Nähtävästi hän tiesi kaikki, mitä\noli mahdollista tietää, mutta hän tunsi kuitenkin, että lentämisessä\noli salaisuus, joka ei ollut selitettävissä pelkillä mekaniikan\nlaeilla. Samoin kuin edellisissäkin yrityksissään oli hän nytkin\ntulemassa sille rajalle, joka eroittaa luonnon luoman ihmiskätten\ntöistä, elävän ruumiin rakenteen kuolleesta koneesta, ja hänestä\nnäytti, että hän tavoittelee mahdottomia.\n\n\"No, Jumalan kiitos, nyt se on valmis!\" huudahti Astro ja veti vieterit\nvireeseen.\n\nEnkelit alkoivat liehutella raskaita siipiään. Huoneessa syntyi veto,\nja jättiläispääskyn hieno, kevyt siipi liikahti ja suhahti kuin se\nolisi ollut elävä. Seppä katsahti siihen sanomattoman hellästi.\n\n\"Kovin paljon meni aikaa hukkaan noitten tolvanain takia!\" murisi hän\nosoittaen enkeleitä. \"Mutta nyt, mestari, sanokaa mitä tahansa, minä\nen lähde täältä ennenkuin olen saanut siivet valmiiksi. Olkaa hyvä ja\nantakaa minulle pyrstön piirustus.\"\n\n\"Se ei ole vielä valmis, Astro. Odotahan, täytyy miettiä...\"\n\n\"Kuinka, messere? Tehän lupasitte toissa päivänä...\"\n\n\"Minkä sille mahtaa, ystäväni. Tiedäthän, että meidän lintumme pyrstö\ntoimittaa peräsimen virkaa. Jos tässä sattuu pieninkin hairahdus, niin\non kaikki pilalla.\"\n\n\"No, no, hyvä, te sen paraiten tiedätte. Minä odotan ja ryhdyn sillä\naikaa toiseen siipeen...\"\n\n\"Astro\", sanoi mestari, \"malttaisit vielä. Muuten pelkään, että taaskin\ntulee jotain muutettavaksi...\"\n\nSeppä ei vastannut mitään. Hän nosti varovasti ruokoisen rungon, johon\noli pingoitettuna kokonainen verkko häränsuonia. Sitten hän yhtäkkiä\nkääntyi Leonardon puoleen ja virkkoi kumealla, väräjävällä äänellä:\n\n\"Mestari, älkää suuttuko minuun, mutta jos te laskuissanne taas\ntulette siihen tulokseen, ettei tälläkään koneella voi lentää -- niin\nminä sittenkin lähden lentämään, lähden uhallakin -- sanokoon teidän\nmekaniikkanne mitä hyvänsä -- niin, niin, minä en voi kauemmin odottaa,\nmalttini on lopussa! Sillä minä tiedän, että jos tälläkin kertaa...\"\n\nHän ei puhunut loppuun ja kääntyi pois. Leonardo katsahti\ntarkkaavaisesti hänen leveihin, karkeapiirteisiin, itsepäisiin\nkasvoihinsa, joissa oli liikkumattomana yksi ainoa, mieletön, kaikki\nnielevä ajatus.\n\n\"Messere\", sanoi Astro lopuksi, \"sanokaa nyt suoraan: tuleeko siitä\nlentämisestä mitään, vai eikö tule?\"\n\nHänen sanansa ilmaisivat sellaista pelkoa ja toivoa, ettei Leonardo\nhennonut sanoa hänelle totuutta.\n\n\"Tietysti ei sitä voi sanoa, ennenkuin on tehty koe\", vastasi hän\nsilmät maahan luotuina, \"mutta minä luulen, Astro, että tulee...\"\n\n\"No, hyvä, hyvä!\" huudahti seppä innostuneena huitoen käsillään.\n\"Enempää en tahdo kuulla! Kun kerran tekin sanotte, että tulee -- niin\ntietysti tulee!\"\n\nHän koetti nähtävästi hillitä itseänsä, mutta ei voinut, ja purskahti\nonnelliseen, lapselliseen nauruun.\n\n\"Mitä sinä?\" kysyi Leonardo ihmeissään.\n\n\"Suokaa anteeksi, messere. Minä yhä vaan teitä häiritsen. Mutta tämä\non viimeinen kerta... sitten en enää hiisku sanaakaan... Tiedättekö,\nettä kun minä vaan ajattelen noita milanolaisia, ranskalaisia, Moro\nherttuata, kuningasta, niin oikein minua hytkähyttää -- sekä naurattaa\nettä säälittää. Puuhailevat, raukat, tappelevat ja kuvailevat\nvielä suuria asioita aikaan saavansa -- nuo matelevat matoset, nuo\nsiivettömät kuoriaiset! Eikä kukaan heistä aavista, millainen ihme on\ntekeillä. Kuvitelkaahan mielessänne, mestari, mitenkä he tulevat suu\nauki töllistelemään, kun saavat nähdä siivekkäitä, ilmassa lentäviä\nihmisiä. Se on toista kuin puiset enkelit, jotka heiluttelevat\nsiipiänsä rahvaan huviksi! Tuskin silmiään uskovat. Jumaliksi\nluulevat... No, minua tosin eivät taida jumalaksi luulla -- pikemmin\npaholaiseksi, mutta te tulette siipinenne todellakin näyttämään\njumalalta. Tai kenties sanovat teitä Antikristukseksi ja kauhistuvat,\nlankeavat polvilleen ja kumartavat teitä. Ja te teette heille mitä\nikinä tahdotte. Minä puolestani luulen, mestari, että silloin ei enää\ntule olemaan sotia eikä lakeja, ei herroja eikä orjia -- kaikki tulee\nmuuttumaan, tulee olemaan uutta, jollaista emme nyt rohkene edes\najatellakaan. Kansat tulevat yhtymään ja, siipien varassa ladellen\nkuin enkelien parvet, yhteen ääneen laulamaan hosiannaa... Oi, messer\nLeonardo! Herra! Herra! Onko se tosiaankin totta?\"\n\nHän puhui kuin hourien.\n\n\"Poloinen!\" ajatteli Leonardo. \"Kuinka hän uskoo! Ken ties menettää hän\nvielä järkensä. Ja mitä minä hänelle teen? Miten voin sanoa hänelle\ntotuuden?\"\n\nTällä hetkellä kuului kovaa kolkutusta talon ulko-ovelta, sitten ääniä,\naskeleita, ja vihdoin samanlaista kolkutusta ateljeen lukitulle ovelle.\n\n\"Kuka hitto sieltä tulee? Niistähän on pääsemättömissä!\" murahti\nseppä vihaisesti. \"Kuka siellä? Mestari ei ole tavattavissa. Hän on\nmatkustanut pois.\"\n\n\"Minä se olen, Astro! Minä -- Luca Paccioli. Jumalan tähden, avaa\npian!\" Seppä päästi sisään munkin.\n\n\"Mikä teidän on, fra Luca?\" kysyi taiteilija tarkastellen Pacciolin\nsäikähtyneitä kasvoja.\n\n\"Ei minulla mitään hätää ole, messer Leonardo... vaikka, tosin,\non minullakin, mutta siitä sitten... Nyt... oi, messer Leonardo!\nTeidän Kolossinne!... gascognelaiset jousimiehet... minä tulen juuri\nCastellosta, omin silmin näin... ranskalaiset hävittävät teidän\nHevostanne... Tulkaa, tulkaa pian!\"\n\n\"Mitä varten?\" vastasi Leonardo levollisesti, vaikka hänen kasvonsa\nhieman kalpenivat. \"Mitä me voimme tehdä?\"\n\n\"Kuinka mitä? Hyvänen aika! Ette suinkaan te aio istua tuossa kädet\nristissä sillaikaa kuin teidän parasta teostanne hävitetään. Minä kyllä\ntiedän, miten pääsemme sire de la Trémoillen puheille. Täytyy pyytää...\"\n\n\"Emme kuitenkaan ennätä\", virkkoi taiteilija.\n\n\"Kyllä ennätämme! Menemme vaan oikotietä, kasvitarhain kautta, aidan\nyli. Mutta pian!\"\n\nMunkki veti häntä mukanaan, ja melkein juosten he läksivät Milanon\nlinnalle päin.\n\nMatkalla fra Luca kertoi hänelle omista ikävyyksistään. Eräänä yönä\nolivat huovit murtautuneet kaniikin kellariin San Simplicianossa,\nmissä fra Luca asui, juoneet itsensä humalaan ja alkaneet hurjastella.\nEräästä kammiosta he olivat löytäneet kristallisia geometrisia\nkappaleita ja luullen niitä jonkinlaisiksi mustan magian taikakaluiksi\nsärkeneet ne.\n\n\"Mitä pahaa minun viattomat lasikappaleeni ovat heille tehneet?\"\nvalitteli Paccioli.\n\nTultuaan linnan torille he näkivät Battiponten laskusillalla, Torre\ndel Filarstin tornin luona, nuoren ranskalaisen keikarin seurueen\nympäröimänä.\n\n\"Ma tre Gilles!\" huudahti fra Luca ja selitti Leonardolle, että tämä\nma tre Gilles oli linnunpyydystäjä, n.s. \"houkuttelija\", jonka toimena\noli opettaa hänen kristillisimmän majesteettinsa kanarialintuja,\nharakoita, papukaijoja ja rastaita laulamaan, puhumaan ja tekemään\nkaikenlaisia temppuja. Hän oli varsin merkitsevä henkilö hovissa, ja\nhuhuiltiin, että ma tre Gilles sai muutkin kuin harakat tanssimaan\noman pillinsä mukaan. Paccioli oli jo kauan sitten aikonut lahjoittaa\nhänelle teoksensa \"Jumalallinen sopusuhtaisuus\" ja \"Aritmetiikan summa\"\nkorukansiin sidottuina.\n\n\"Älkää millään muotoa huolehtiko minusta, fra Luca\", sanoi Leonardo.\n\"Menkää ma tre Gilles'in luo, minä kyllä tulen toimeen yksinkin.\"\n\n\"Ei, hänen luokseen sitten\", virkkoi Paccioli hämillään. \"Tai,\nmalttakaahan! Minä käväisen tuotapikaa ma tre Gilles'in luona --\nkysäisen vain, minne hän on menossa, ja sitten paikalla tulen teidän\nluoksenne. Te menkää sillaikaa suoraa päätä sire de la Trémoille'n luo.\"\n\nNostettuaan ylös ruskean kaapunsa liepeet vikkelä munkki läksi\nhypähdellen juoksemaan kuninkaallisen lintuinhoukuttelijan perässä.\n\nLeonardo astui Battinponten portin kautta Marskentälle -- linnan\nsisäpihaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nAamu oli sumuinen. Nuotiot olivat sammumaisillaan. Tori ja sen\nläheisyydessä olevat rakennukset, jotka olivat ahdetut täyteen tykkejä,\ntykinkuulia, leiriin kuuluvia tavaroita, kaurasäkkejä, olkikupoja ja\nlantakasoja, olivat muuttuneet yhdeksi suureksi kasarmiksi, talliksi\nja kapakaksi. Kojujen ja paistinvartaitten ympärillä, tynnyrien\nääressä, joista toiset olivat täysiä ja toiset, tyhjät, oli käännetty\nalassuin pelipöydiksi, kuului huutoja, naurun honotusta, sadattelua,\nlunastusta eri kielillä, jumalanpilkkaa ja juopuneitten laulua. Väliin\nkaikki vaikenivat, kun joku päälliköistä kulki ohi. Rumpu pärisi,\nreiniläisten ja schwabilaisten huovien vaskiset torvet kajahtelivat,\nUrin ja Unterwaldenin vapaista kanttoneista saapuneitten palkkasoturien\nalppitorvista soi alakuloinen paimenlaulu.\n\nPäästyään keskelle toria taiteilija näki, että hänen Kolossinsa oli\nmiltei vioittumaton.\n\nLombardian valloittaja, suuriherttua Francesco Attendolo Sforza,\njonka kalju pää muistutti roomalaisen keisarin päätä ja jonka\nilmeessä kuvastui jalopeuran voima ja ketun viekkaus, istui kuten\nennenkin hevosen selässä, joka oli kohonnut takajaloilleen ja tallasi\nkavioittensa alle kaatuneen soturin.\n\nSchwabilaiset pyssymiehet, graubündiläiset tarkka-ampujat,\npicardielaiset linkoojat ja gascognelaiset jännepyssymiehet\ntunkeilivat kuvapatsaan ympärillä ja huusivat vaivoin ymmärtäen\ntoisiaan. Ruumiinliikkeistä, joilla he koettivat tehdä sanojaan\nymmärrettävämmiksi, Leonardo huomasi, että oli kysymys\nampumakilpailusta, jonka oli määrä tapahtua erään saksalaisen ja\nranskalaisen tarkka-ampujan kesken. Heidän piti ampua vuoroon\nviidenkymmenen askeleen välimatkalta juotuaan neljä tuoppia väkevää\nviinaa. Maalina oli pikkuinen luomi Kolossin poskessa.\n\nVälimatka mitattiin ja heitettiin arpaa siitä, kuka ampuisi ensiksi.\nKaupustelijatar täytti viinatuopin. Saksalainen tyhjensi henkeään\nvetämättä säädetyt neljä tuoppia, asettui paikalleen, tähtäsi ja\nlaukaisi, mutta ei osunut maaliin. Nuoli raapaisi poskea, lohkaisi\nreunan vasemmasta korvasta, mutta ei hipaissutkaan luomea.\n\nRanskalainen oli jo kohottanut olkapäätään vasten jännepyssynsä,\nkun väkijoukossa syntyi liikettä. Sotamiehet hajaantuivat antaen\ntietä loistaville airuille, jotka saattoivat ritaria. Tämä ajoi ohi\nkiinnittämättä huomiota sotamiesten huvitteluun.\n\n\"Kuka tuo on?\" kysyi Leonardo vieressään seisovalta linkoojalta.\n\n\"Sire de la Trémoille.\"\n\n\"Vielä ei ole myöhäistä!\" ajatteli taiteilija. \"Pitää juosta hänen\njälkeensä, pyytää...\"\n\nMutta hän seisoi hievahtamatta paikallaan ja tunsi sellaista\nkykenemättömyyttä toimintaan, sellaista voittamatonta jähmettymistä ja\ntahdon lamautumista, että jos tällä hetkellä olisi ollut kysymyksessä\nvaikkapa hänen henkensä pelastus, niin hän ei olisi liikahuttanut\nsormeansakaan. Pelko, häpeä ja inho valtasivat hänet, kun hän ajatteli,\nettä pitäisi tunkeutua palvelijain ja tallirenkien joukon läpi ja Luca\nPacciolin tavoin juosta ylimyksen jälestä.\n\nGascognelainen laukaisi. Nuoli vingahti ja tunkeutui luomeen.\n\n\"Bigorre! Bigorre! Montjoie Saint-Denis!\" huusivat sotamiehet\ninnoissaan. \"Ranska voitti!\"\n\nTarkka-ampujat kokoontuivat Kolossin ympärille ja jatkoivat kilpailua.\n\nLeonardo tahtoi poistua, mutta ei voinut liikahtaa paikaltaan, vaan\nkatseli nöyrästi, aivan kuin olisi nähnyt kamalaa ja typerää unta,\nkuinka nyt joutui tuhon omaksi hänen elämänsä parhaitten kuudentoista\nvuoden luoma -- kenties etevin kuvanveistos Praxiteleen ja Feidiaan\najoista asti.\n\nLuotien, nuolien ja kivien sadellessa karisi savi irti hienon hiekan\ntavoin tahi suurina lohkareina ja hajosi tuuleen kuin pöly. Sisäiset\nkannattimet tulivat näkyviin muistuttaen rautaisen luurangon luita.\n\nAurinko pilkisti esille pilvien takaa. Sen iloisessa loisteessa\nnäyttivät Kolossin jäännökset sitäkin surkeammilta: sankari istui\npäättömänä raajarikon hevosen selässä, valtikan tynkä eheänä\nsäilyneessä kädessä; jalustassa näkyi kirjoitus: _Ecce Deus!_\n\nSamassa kulki kenttää pitkin Ranskan kuninkaan ylipäällikkö, vanha\nmarsalkka Jean Jacques Trivulce. Hän katsahti Kolossiin, pysähtyi\nhämmästyneenä, katsahti vielä kerran suojellen kädellään silmiään\nauringolta ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen kysyen:\n\n\"Mitä tämä on?\"\n\n\"Monseigneur\", lausui eräs luutnanteista matelevasti, \"kapteeni George\nCoqueburne antoi omalla vastuullaan sotamiehille luvan...\"\n\n\"Sforzan muistopatsas\", huudahti marsalkka, \"Leonardo da Vincin teos --\ngascognelaisten tarkka-ampujain maalitauluna!...\"\n\nHän astui sotamiesten luo, jotka olivat niin innostuneet ampumiseen,\netteivät nähneet mitään, tarttui picardielaista linkoojaa niskaan,\nkaatoi hänet maahan ja alkoi purkaa suustaan raivoisia haukkumasanoja.\n\nVanhan marsalkan kasvot tulivat punaisiksi, niskasuonet pullistuivat.\n\n\"Monseigneur\", soperteli sotamies polvillaan ja väristen, \"monseigneur,\nme emme tietäneet... Kapteeni Coqueburne...\"\n\n\"Odottakaahan, koiran sikiöt\", huusi Trivulce, \"kyllä minä näytän\nteille kapteeni Coqueburnen! Hirtän teidät jokaisen korvistanne!...\"\n\nMiekka välähti. Hän heilautti sitä ja olisi iskenyt, mutta Leonardo\ntarttui vasemmalla kädellään hänen käteensä ranteen kohdalta niin\nvoimakkaasti, että vaskinen päällyshiha litistyi.\n\nTurhaan ponnisteli marsalkka vapauttaakseen kätensä. Hän katsahti\nhämmästyneenä Leonardoon.\n\n\"Kuka tämä on?\" kysyi hän.\n\n\"Leonardo da Vinci\", vastasi taiteilija tyynesti.\n\n\"Kuinka sinä uskallat!...\", alkoi ukko raivostuneena, mutta vaikeni\nnähdessään taiteilijan kirkkaan katseen.\n\n\"Sinä siis olet Leonardo\", lausui hän katsellen taiteilijan kasvoja.\n\"Päästähän käteni. Hihanpäällys on vääntynyt. Siinäpä vasta voima!\nOletpa rohkea mies...\"\n\n\"Monsignore, rukoilen teitä, älkää olko vihainen, antakaa heille\nanteeksi!\" lausui taiteilija kunnioittavasti.\n\nMarsalkka katsoi vielä tarkkaavaisemmin häntä kasvoihin, hymähti ja\npuisteli päätään:\n\n\"Omituinen mies! He ovat turmelleet sinun parhaan teoksesi ja sinä\npyydät armahtamaan heitä.\"\n\n\"Teidän korkeutenne! Jos te hirtätätte heidät kaikki, niin mitä hyötyä\nsiitä on minulle ja minun teokselleni? He eivät tiedä mitä tekevät.\"\n\nUkko vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen\nälykkäistä, pienistä silmistään välähti hyväntahtoisuus.\n\n\"Kuulehan, messer Leonardo, yhtä asiaa minä en ymmärrä. Kuinka saatoit\ntässä seisoa ja katsella? Miksi et ole ilmoittanut asiasta, valittanut\nminulle tahi sire de la Trémoillelle? Luullakseni hän ajoi juuri äsken\ntästä ohi.\"\n\nLeonardo loi silmänsä alas ja lausui änkyttäen ja punastuen kuin\nsyyllinen:\n\n\"En ennättänyt... Minä en tunne sire de la Trémoillea ulkonäöltä...\"\n\n\"Se oli vahinko\", sanoi ukko katsellen sirpaleita. \"Olisin antanut sata\nparasta miestäni Kolossistasi!...\"\n\nPalatessaan kotiin ja kulkiessaan sillan yli Bramanten kauniin\nloggian ohi, jossa Moro ja Leonardo olivat viimeisen kerran tavanneet\ntoisensa, taiteilija näki ranskalaisten hovipoikien ja tallirenkien\nhuvittelevan ampumalla kesyjä joutsenia, Milanon herttuan lemmikkejä.\nVeitikat ampuivat jousilla. Ahtaassa vallihaudassa, jota joka puolelta\nkorkeat muurit ympäröivät, syöksähtelivät linnut sinne tänne kauhun\nvallassa. Mustassa vedessä uiskenteli valkeita untuvia ja höyheniä\nja niiden keskellä kellui verisiä ruumiita. Haavoittunut joutsen\npäästi läpitunkevan valitushuudon, ojensi pitkän kaulansa ja värisytti\nheikkeneviä siipiään aivan kuin lähteäkseen lentoon ennen kuolemaansa.\n\nLeonardo kääntyi poispäin ja kulki nopeasti ohi. Hänestä tuntui, että\nhän itse oli tuon joutsenen kaltainen.\n\n\n\n\nV\n\n\nSunnuntaina lokakuun 6 päivänä lähti Ranskan kuningas Ludvig XII\nMilanoon. Hänen seurueessaan oli Cesare Borgia, Valentinen herttua,\npaavin poika. Matkueen kulkiessa tuomiokirkon torilta linnaan\nheiluttelivat Milanon kommuunin enkelit moitteettomasti siipiään.\n\nSiitä päivästä asti kuin Kolossi hävitettiin ei Leonardo enää ollut\nvälittänyt lentokoneesta. Astro yksin viimeisteli sen laitelmia.\nTaiteilijalla ei ollut sydäntä sanoa hänelle, että nämäkin siivet\nolivat kelpaamattomat. Seppäkin näytti välttelevän mestaria eikä\nottanut puheeksi tulevaa lentomatkaa, katseli vain silloin tällöin\nsalaa ja nuhtelevaisesti häntä ainoalla silmällään, jossa paloi\nsurullinen, mieletön tuli.\n\nEräänä aamuna lokakuun 20 päivän tienoilla juoksi Paccioli Leonardon\nluo ilmoittamaan, että kuningas kutsuu häntä linnaan. Taiteilija lähti\nsinne vastenmielisesti. Hän oli huolissaan siipien epäonnistumisesta\nja pelkäsi Astron saavan päähänsä, että kaikin mokomin oli lähdettävä\nlentoon, sekä joutuvan siten onnettomuuden uhriksi.\n\nKun Leonardo astui linnan mainehikkaisiin saleihin, otti Ludvig XII\nparhaillaan vastaan Milanon neuvosmiehiä ja syndikuksia.\n\nTaiteilija katsahti tulevaan käskijäänsä, Ranskan kuninkaaseen.\n\nHänen ulkomuodossaan ei ollut mitään kuninkaallista. Vartalo oli\nhintelä ja heikko, hartiat kapeat, rinta sisään painunut. Kasvot,\njoissa oli rumia ryppyjä, olivat kärsivän näköiset, mutta eivät\nkärsimyksen jalostamat -- ne olivat litteät ja hyvin tavalliset, ja\nniissä kuvastui porvarillinen kunnollisuus.\n\nValtaistuimen ylimmällä portaalla seisoi nuori, noin kaksikymmenvuotias\nmies. Hänen yllään oli musta puku, jonka koristeina oli vain muutamia\njalokiviä ja kultaiset vitjat, jotka oli tehty pyhän arkkienkeli\nMikaelin ritarimerkin päällyksistä. Hänellä oli pitkät, vaaleat hiukset\nja pieni, hiukan kahtaalle jakautuva, punertava parta. Kasvot olivat\ntasaisesti kalpeat, silmät tummansiniset, ystävälliset ja älykkäät.\n\n\"Sanokaa, fra Luca\", kuiskasi taiteilija seuralaiselleen, \"kuka on tuo\nylimys?\"\n\n\"Paavin poika\", vastasi munkki, \"Cesare Borgia, Valentinon herttua.\"\n\nLeonardo oli kuullut Cesaren konnantöistä. Vaikka selviä todistuksia\nei ollutkaan olemassa, niin kaikki kuitenkin olivat varmat siitä, että\nhän oli murhannut veljensä Giovanni Borgian, koska hän ei halunnut\nolla nuorin, vaan tahtoi heittää pois kardinaalin viitan ja periä\nkirkon sotapäällikön, gonfalonieerin arvonimen. Liikkuipa vielä\nuskomattomampiakin huhuja, nimittäin että tuo Kainin teko johtui\nsiitä, etteivät veljekset kilpailleet ainoastaan isän suosiosta, vaan\nheitä kannusti myöskin lihallinen himo, jonka esineenä oli heidän oma\nsisarensa, madonna Lucrezia.\n\n\"Se on mahdotonta\", ajatteli Leonardo katsellessaan hänen rauhallisia\nkasvojaan ja viattomia silmiään.\n\nLuultavasti tuntien itseään tähysteltävän Cesare katsahti ympärilleen,\nkumartui sitten vieressään seisovan kaunismuotoisen ukon puoleen,\njoka oli puettu pitkään, mustaan nuttuun ja joka varmaankin oli hänen\nsihteerinsä kuiskasi hänelle jotakin osoittaen Leonardoa ja saatuaan\nukolta vastauksen katsoi tarkkaavaisesti taiteilijaa. Hieno hymy kulki\nyli Valentinon huulien. Ja samalla Leonardon valtasi tunne:\n\n\"Niin, kenties, kaikki on mahdollista -- vieläpä pahempikin kuin mitä\nhänestä puhutaan!\"\n\nSyndikusten vanhin lopetti yksitoikkoisella äänellä lukemansa\nesityksen, astui valtaistuimen luo, lankesi polvilleen ja antoi\nkuninkaalle anomuksen. Ludvig pudotti vahingossa pergamenttikäärön.\nAnoja kiiruhti nostamaan sitä. Mutta Cesare antoi hänelle merkin, nosti\nnopealla ja luontevalla liikkeellä käärön maasta ja antoi kumartaen sen\nkuninkaalle.\n\n\"Lurjus!\" kuiskasi vihaisesti joku ranskalaisten ylimysten joukossa\nLeonardon selän takana. -- \"Ilostui ja hyppäsi esiin!\"\n\n\"Olette oikeassa, messere\", yhtyi joku toinen puheeseen. \"Paavin\npoika toimittaa oivallisesti palvelijan virkaa. Jospa vain olisitte\nnäkemässä, kuinka hän aamulla kuninkaan pukeutuessa tätä palvelee,\nlämmittää hänen paitaansa. Kyllä kai hän olisi valmis vaikka tallia\npuhdistamaan!\"\n\nTaiteilija oli huomannut Cesaren matelevaisen liikkeen, mutta hänestä\nse näytti pikemmin peloittavalta kuin innoittavalta. Se oli petoeläimen\nkavalaa ystävällisyyttä.\n\nTällä välin Paccioli puuhaili, hätäili, töykki seuralaistaan kylkeen.\nMutta nähtyään, että Leonardo kainoudessaan luultavasti seisoisi koko\npäivän ihmisjoukossa osaamatta kiinnittää kuninkaan huomiota, hän\nryhtyi ponteviin toimenpiteisiin, otti häntä kädestä kiinni ja syvään\nkumartaen esitti taiteilijan kuninkaalle sihisten peräkkäin arvonimiä:\nstupendissimo, prestantissimo, invicissimo.\n\nLudvig otti puheeksi Herran ehtoollisen. Hän kehui tapaa, jolla\napostolit oli kuvattu, mutta enimmän ihastusta hänessä herätti laen\nperspektiivi.\n\nFra Luca odotti joka hetki, että hänen majesteettinsa pyytää Leonardoa\npalvelukseensa. Mutta sisälle astui hovipoika ja antoi kuninkaalle\nkirjeen, joka juuri oli saapunut Ranskasta.\n\nKuningas tunsi vaimonsa, rakkaan Annan käsialan. Kirje sisälsi tiedon,\nettä kuningatar oli saanut perillisen.\n\nYlimykset alkoivat onnitella häntä. Väkijoukko työnsi Leonardon ja\nPacciolin syrjään. Kuningas katsahti heihin, näytti muistavan ja\ntahtovan jotakin sanoa, mutta unohti taas samassa, pyysi ystävällisesti\nnaisia heti kohta juomaan maljan äskensyntyneen kunniaksi ja meni\ntoiseen saliin.\n\nPaccioli otti seuralaistaan kädestä ja veti hänet mukanaan.\n\n\"Pian! Pian!\"\n\n\"Ei, fra Luca\", vastasi Leonardo rauhallisesti. \"Kiitän teitä\npuuhistanne. Mutta minä en rupea muistuttelemaan itsestäni. Hänen\nmajesteettinsa ei jouda nyt minua ajattelemaan.\"\n\nJa hän lähti pois linnasta.\n\nBattiponten nostosillalla linnan eteläisellä portilla saavutti hänet\nCesare Borgian sihteeri messer Agapito. Tämä tarjosi hänelle herttuan\nnimessä \"ylirakentajan\" tointa, samaa virkaa, mikä Leonardolla oli\nollut Moron luona.\n\nTaiteilija lupasi antaa vastauksen muutaman päivän kuluttua.\n\nLähestyessään kotiaan hän näki jo kaukaa kadulla väkijoukon ja kiiruhti\nkulkuaan. Giovanni, Marco, Salaino ja Cesare kantoivat, luultavasti\npaarien puutteessa, uuden lentokoneen suurella, rutistuneella ja\nsärkyneellä siivellä, joka muistutti jättiläispääskyn siipeä,\ntoveriansa seppä Astro da Peretolaa, jonka vaatteet olivat repeytyneet\nja veriset ja kasvot kalmankalpeat.\n\nOli tapahtunut se, mitä mestari oli pelännyt. Seppä oli päättänyt\nkoettaa siipiä, lähtenyt lentoon, heilauttanut niitä pari kertaa ja\npudonnut alas. Hän olisi murskautunut kuoliaaksi, jos ei koneen toinen\nsiipi olisi tarttunut puun oksaan.\n\nLeonardo auttoi sairaan kantamista sisälle ja laittoi hänet varovasti\nvuoteeseen. Kun hän kumartui sairaan puoleen tutkimaan haavoja, niin\nAstro tuli tajuihinsa, katsahti äärettömän rukoilevasti Leonardoon ja\nkuiskasi:\n\n\"Antakaa anteeksi, mestari!\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nMarraskuun alkupäivinä, sen jälkeen kun oli pidetty suurenmoiset\njuhlat äskensyntyneen kunniaksi, otti Ludvig XII vastaan milanolaisten\nuskollisuudenvalan, nimitti Lombardian käskynhaltijaksi marsalkka\nTrivulcen ja lähti Ranskaan.\n\nTuomiokirkossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus Pyhälle Hengelle.\nKaupunkiin oli palautettu rauha, mutta se oli vain näennäinen. Kansa\nvihasi Trivulcea hänen julmuutensa ja kavaluutensa takia. Moron\npuoluelaiset kiihoittivat rahvasta kapinaan ja levittivät salaisia\nkirjeitä. Ne, jotka aivan äskettäin olivat pilkkapuhein ja soimauksin\nsaattaneet häntä maanpakoon, muistelivat häntä nyt parhaimpana\nhallitsijoistaan.\n\nTammikuun loppupäivinä hävitti väkijoukko Ticinon portilla\nranskalaisten veronkantajain pöydät. Samana päivänä muuan ranskalainen\nsotamies koetti raiskata nuoren lombardialaisen maalaistytön. Tyttö löi\npuolustautuessaan väkivallan tekijää luudalla vasten kasvoja. Sotamies\nuhkasi häntä kirveellä. Tytön isä kuuli huudot ja juoksi apuun keppi\nkädessä. Ranskalainen surmasi ukon. Paikalle kokoontunut väkijoukko\ntappoi sotamiehen. Ranskalaiset hyökkäsivät lombardialaisten kimppuun,\ntappoivat paljon kansaa ja raastoivat kylän tyhjäksi. Milanossa teki\ntieto tästä saman vaikutukseni kuin kipinä, joka putoaa ruutiin.\nVäkijoukko tukkesi torit, kadut ja kauppahallit ja huusi raivoissaan:\n\n\"Alas kuningas! Alas käskynhaltija! Tappakaa, tappakaa ranskalaiset!\nEläköön Moro!\"\n\nTrivulcella oli liian vähän väkeä puolustautuakseen kaupungin\nkolmeasataatuhatta asukasta vastaan. Hän antoi asettaa tykkejä torniin,\njota väliaikaisesti oli käytetty tuomiokirkon kellotapulina, käänsi\nniiden suut väkijoukkoa kohti, käski ampumaan heti kun merkki annettiin\nja astui ulos tehdäkseen viimeisen sovintoyrityksen kansanjoukon\nkanssa. Rahvas oli vähältä tappaa hänet ja ajoi hänet raatihuoneelle,\njossa hänet olisi hukka perinyt, jos ei linnasta ajoissa olisi tullut\navuksi joukko sveitsiläisiä palkkasotureita kapteeninsa johdolla.\n\nNyt seurasi murhapolttoja, murhia, ryöstöjä, kidutuksia\nsekä kapinoitsijain käsiin joutuneitten ranskalaisten ja\nranskalaismielisiksi epäiltyjen omien kansalaisten teloituksia.\n\nYöllä helmikuun 1 päivää vasten poistui Trivulce salaa linnasta jättäen\nsen puolustuksen kapteeni d'Espin ja Codebecardin tehtäväksi. Samana\nyönä ottivat Comon kaupungin asukkaat ilomielin vastaan Moron, joka oli\npalannut Saksasta. Milanon asukkaat odottivat häntä pelastajanaan.\n\nLeonardo oli viimeisinä kapinapäivinä peläten tykinkuulia, jotka\nolivat särkeneet muutamia lähitaloja, muuttanut asumaan kellariinsa\nja taitavasti laittanut sinne tulisijoja, savujohtoja ja muutamia\nasuinhuoneita. Sinne vietiin aivan kuin pikku linnoitukseen kaikki\narvokkaat kappaleet talosta: taulut, piirustukset, käsikirjoitukset,\nkirjat, tieteelliset apuneuvot.\n\nTähän aikaan hän lopullisesti päätti astua Cesare Borgian palvelukseen.\nMutta ennen lähtöään Romagnaan, jonne hänen messer Agapiton kanssa\ntehdyn sopimuksen mukaan oli saavuttava viimeistään kesällä vuonna\n1500, hän aikoi mennä vanhan ystävänsä Girolamo Melzin luo odottaakseen\nsodan ja kapinan vaarallisten aikojen ohimenoa tämän syrjäisessä\nhuvilassa Vapriossa Milanon läheisyydessä.\n\nAamulla helmikuun 2 päivänä, kynttilänpäivänä, juoksi fra Luca\nPaccioli taiteilijan luo ja ilmoitti, että linnassa oli vedenpaisumus.\nMilanolainen Luigi da Porto, joka oli ollut ranskalaisten\npalveluksessa, oli paennut kapinoitsijain puolelle ja avannut\nyöllä kanavien sulut, niin että vallihaudat täyttyivät vedellä.\nVesi rupesi tulvimaan, peitti puistossa olevan myllyn ja tunkeutui\nkellareihin, joissa säilytettiin ruutia, voita, leipää, viiniä ja\nmuita varastoja, niin että jos ranskalaiset eivät olisi ennättäneet\nsuurella vaivalla pelastaa vedestä osaa niistä, niin nälkä olisi\npakoittanut heidät antautumaan, mitä messer Luigi oli toivonutkin.\nLähellä linnaa Vercellan portin luona olevassa alavassa esikaupungissa\noli vesi noussut yli kanavien äyräitten ja sen alle oli jäänyt\nse suolle rakennettu kaupunginosa, jossa Delle Grazien luostari\nsijaitsi. Fra Luca lausui taiteilijalle pelkäävänsä, että vesi ehkä\noli vahingoittanut Herran ehtoollista, ja ehdotti, että he menisivät\nkatsomaan, oliko kuva säilynyt vahingoittumattomana.\n\nTekeytyen välinpitämättömäksi Leonardo vastasi, ettei hänellä nyt ollut\naikaa ja ettei hän pelännyt Herran ehtoollisen kohtaloa, sillä kuva\noli muka niin korkealla, ettei kosteus voinut sitä vahingoittaa. Mutta\nheti Pacciolin mentyä Leonardo juoksi luostariin.\n\nKun hän astui ruokailuhuoneeseen, niin hän näki tiililattialla\nlikalätäköitä -- vedenpaisumuksen jälkiä. Haisi kostealta. Eräs\nmunkeista sanoi, että vesi oli noussut neljänneskyynärän verran.\n\nLeonardo astui seinän luo, jossa Herran ehtoollinen oli.\n\nVärit näyttivät säilyttäneen kirkkautensa.\n\nNe olivat kuulakat ja vienot -- ei vesivärejä kuten tavallisissa\nseinämaalauksissa, vaan öljyvärejä, jotka hän itse oli keksinyt.\nHän oli laittanut seinänkin erityisellä tavalla: pannut pohjaksi\nsavikerroksen, johon oli sekoitettu katajavernissaa ja oliiviöljyä ja\nlaittanut tämän pohjakerroksen päälle toisen kivikitistä, pihkasta\nja kipsistä. Kokeneet mestarit ennustivat, että öljyvärit eivät ole\nkestäviä kostealla seinällä, joka on rakennettu alavalle suolle.\nMutta Leonardo, jolla oli voittamaton halu kokeilla ja etsiä uusia\nuria taiteessa, jätti itsepintaisesti neuvot ja varoitukset huomioon\nottamatta. Seinämaalauksesta vesiväreillä vieroitti häntä sekin, että\näsken valmistuneella, kostealla kalkkikerroksella työskenteleminen\nvaatii nopeutta ja päättäväisyyttä, juuri niitä ominaisuuksia, jotka\nhäneltä puuttuivat. \"Taiteilija, joka ei epäile, ei pääse pitkälle\",\nvakuutti hän. Nuo hänen mielestään välttämättömät epäilyt, epäröimiset,\nkorjaukset, umpimähkäiset etsimiset ja ääretön hitaus työssä saattoivat\ntulla kysymykseen ainoastaan öljyväreillä maalatessa.\n\nHän kumartui seinää kohti ja katseli suurennuslasilla kuvan pintaa.\nYhtäkkiä hän näki vasemmassa alanurkassa pöytäliinan alapuolella\nBartolomeuksen jalkain juuressa pienen halkeaman ja sen vieressä\nhiukan vaalenneitten värien päällä sametinhienon, huurua muistuttavan,\nvalkoisen hometäplän.\n\nHän kalpeni. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä ja jatkoi entistä\ntarkkaavaisemmin tarkasteluaan.\n\nAlempi savinen pohjakerros oli kosteuden vaikutuksesta kouristunut ja\nirtautunut seinästä sekä kohottanut päällä olevaa kipsikerrosta ynnä\nsen pinnalla olevaa ohutta värikuorta sekä tehnyt siihen paljain silmin\nnäkymättömiä halkeamia, joitten läpi vanhojen, honkaisten tiilikivien\nsalpietarinsekainen kosteus tihkui esille.\n\nHerran ehtoollisen kohtalo oli ratkaistu. Vaikkapa itse taiteilija\nei saisikaan nähdä värien vaalistumista, sillä ne saattoivat säilyä\nvielä noin neljäkymmentä tahi viisikymmentä vuotta, niin kamala totuus\nkuitenkin oli, että hänen paras teoksensa oli tuhon oma.\n\nEnnen lähtöään hän katsahti vielä kerran Kristuksen haamuun, ja\nyhtäkkiä, aivan kuin nyt vasta olisi nähnyt sen ensi kerran, hän\nymmärsi, miten kallis tämä teos hänelle oli.\n\nHerran ehtoollisen ja Kolossin turmeltuminen katkaisi viimeisetkin\nsiteet, jotka yhdistivät häntä eläviin ihmisiin, -- jos ei lähimäisiin,\nniin ainakin vieraampiin. Nyt hänen yksinäisyytensä tuli entistä\ntoivottomammaksi. Kolossin savi hajoaa tomuna tuuleen. Seinällä, jossa\noli Vapahtajan kuva, peittää home tummat aukot, joista maali on pois\nlohjennut. Kaikki, mikä häntä elähdytti, katoaa kuin varjo.\n\nHän palasi kotiinsa, meni kellarikerrokseensa ja pysähtyi\nläpikulkiessaan vähäksi aikaa huoneeseen, jossa Astro makasi.\nBeltraffio laittoi sairaalle kylmiä kääreitä.\n\n\"Onko taas kuumetta?\" kysyi mestari.\n\n\"On, hän hourailee.\"\n\nLeonardo kumartui tarkastamaan siteitä ja kuunteli sairaan nopeata,\nsekavaa lepertelyä.\n\n\"Korkeammalle, korkeammalle. Suoraan aurinkoon. Kunhan ei polttaisi\nsiipiään. Pienikö? Mistä? Mikä sinun nimesi on? Mekaniikka? En ole\nkoskaan kuullut, että perkelettä nimitetään Mekaniikaksi. Mitä siinä\nikeniäsi irvistelet?... No, annahan jo olla. Olet jo tarpeeksi\nleikitellyt. Vetää, vetää... En voi, odota, annahan kun huokaan... Oh,\nkuolema tulee!...\"\n\nKauhun kiljahdus kohosi hänen rinnastaan. Hänestä tuntui kuin hän\nsyöksyisi syvyyteen.\n\nSitten hän taas alkoi nopeasti mutista:\n\n\"Ei, ei, älkää naurako hänelle. Syy on minun. Hän sanoi, että siivet\neivät olleet valmiit. Se on lopussa... Häväissyt, häväissyt olen\nmestarin!... Kuuletteko! Mitä se on? Tiedän, se on siitä samasta,\npienestä, kaikkein raskaimmasta perkeleestä -- Mekaniikasta!...\"\n\n\"Ja perkele vei hänet Jerusalemiin\", jatkoi sairas laulavalla äänellä\nniinkuin kirkossa luetaan, \"ja asetti hänet temppelin harjalle ja sanoi\nhänelle: jos olet Jumalan poika, niin heittäydy tästä alas. Sillä\nkirjoitettu on: hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, ja he\nkantavat sinua käsillään, niin ettet jalkaasi kiveen loukkaa... Mutta\nnytpä en muistakaan, mitä hän vastasi perkeleelle, Mekaniikalle. Etkö\nsinä Giovanni muista?\"\n\nHän loi Beltraffioon melkein täydessä tajussa olevan katseen.\n\nGiovanni oli vaiti luullen hänen yhä hourivan.\n\n\"Etkö muista?\" kyseli Astro yhä.\n\nRauhoittaakseen häntä Giovanni lausui Luukkaan evankeliumin neljännen\nluvun kahdennentoista värssyn:\n\n\"Jeesus Kristus vastasi hänelle sanoen: sanottu on, älä kiusaa Herraa\nJumalaasi!\"\n\n\"Älä kiusaa Herraa Jumalaasi!\" toisti sairas kuvaamattoman\ntuntehikkaasti, mutta alkoi samassa taas houria:\n\n\"Sinistä, sinistä, ei pilven hattaraakaan... Aurinkoa ei ole eikä\ntulekaan, yllä ja alla on vain sininen taivas. Eikä siipiäkään tarvita.\nOi, jospa mestari tietäisi, kuinka hauskaa, kuinka pehmoista on pudota\ntaivaaseen!...\"\n\nLeonardo katseli ja ajatteli:\n\n\"Minun takiani, minun takiani hänkin joutui tuhon omaksi! Olen\nvietellyt yhden noista pienimmistä, olen silmännyt hänet kuten\nGiovanninkin!...\"\n\nHän pani kätensä Astron polttavalle otsalle. Sairas vaikeni vähitellen\nja vaipui uneen.\n\nLeonardo meni maanalaiseen koppiinsa, sytytti kynttilän ja syventyi\nlaskuihinsa.\n\nVälttääkseen uusia virheitä siipien rakentamisessa hän tutki tuulen\nmekaniikkaa, ilmavirtoja, tarkastamalla aaltojen mekaniikkaa, veden\nvirtaamista.\n\n\"Jos sinä heität kaksi yhtä suurta kiveä tyyneen veteen jonkun matkan\npäähän toisistaan\", kirjoitti hän päiväkirjaansa, \"niin veden pinnalle\nilmestyy kaksi ulospäin etenevää kehää. Kysytään: kun kehät yhä\nlaajeten vihdoin kohtaavat toisensa, niin tunkeutuvatko ne toistensa\nsisälle leikaten toisiaan vai kimmoavatko aallot kosketuspisteissä\ntakaisin muodostaen yhtä suuria kulmia?\"\n\nYksinkertaisuus, jolla luonto ratkaisi tämän mekaniikan tehtävän,\nviehätti häntä niin suuresti, että hän kirjoitti reunustaan:\n\n\"_Questo e bellissimo, questo e sottile!_ Siinä on mitä ihanin ja\nhienoin kysymys!\"\n\n\"Vastaan kokemuksen perusteella\", hän jatkoi. \"Kehät leikkaavat\ntoisiaan eivätkä sula yhteen eivätkä sekaannu toisiinsa, vaan pysyy\nniiden keskipisteinä kaiken aikaa ne kaksi paikkaa, joihin kivet\nheitettiin.\"\n\nLaskujen avulla hän tuli vakuutetuksi, että matematiikka järjen\nsisällisen välttämättömyyden lakien mukaan vahvisti todeksi mekaniikan\nluonnollisen välttämättömyyden.\n\nTunti toisensa jälkeen kului huomaamatta. Tuli ilta.\n\nSyötyään illallisen ja vietettyään lepohetken keskustelemalla\noppilaittensa kanssa Leonardo ryhtyi uudelleen työhön.\n\nVanhastaan tuttu ajatusten terävyys ja selvyys antoi hänen aavistaa,\nettä hän kohta oli keksivä jotakin tärkeätä.\n\n\"Katso, kuinka tuuli pellolla ajaa aaltoja ruislaihoa pitkin,\nkuinka ne väreilevät seuraten toisiaan, mutta varret eivät siirry\npaikoiltaan, vaikka taipuvat. Niin aallotkin juoksevat liikkumattoman\nveden pinnalla. Tuota veteen heitetyn kiven tahi tuulen synnyttämää\nkarehtimista olisi pikemmin nimitettävä veden värisemiseksi kuin\nliikkeeksi. Tästä tulee vakuutetuksi, jos heittää oljenkorren etenevään\naaltokehään ja tarkastaa, kuinka se siinä keinuu liikkumatta eteenpäin.\"\n\nOljenkorrella tehty koe muistutti hänelle mieleen toisen samantapaisen\nkokeen, jonka hän oli tehnyt tutkiessaan äänen etenemisen lakeja. Hän\nkäänsi muutamia lehtiä ja luki päiväkirjastaan:\n\n\"Kellon kumahdukseen vastaa toinen, lähellä oleva kello heikolla\nvärinällä ja kuminalla. Soiva luutun kieli panee lähellä olevassa\nluutussa saman äänen soimaan, ja jos sen päälle pannaan oljenkorsi,\nniin nähdään sen värisevän.\"\n\nSanomatonta liikutusta tuntien hän aavisti, että näiden kahden niin\nerilaisen ilmiön välillä oli yhteyttä, -- että oli olemassa kokonainen\ntuntematon tiedon maailma värähtelevien oljenkorsien välillä, joista\ntoinen keinui aalloilla, toinen soittimen kielellä.\n\nJa salaman tavoin välähti yhtäkkiä häikäisevä ajatus hänen päähänsä:\n\n\"Sama mekaniikan laki vallitsee kummassakin tapauksessa. Niinkuin\nveteen heitetyn kiven synnyttämät aallot veden pinnalla, samoin\nääniaallotkin leviävät ilmassa kulkien toistensa yli, mutta\nsekaantumatta ja säilyttäen keskipisteenään paikan, jossa kukin ääni\nsyntyi. -- Entä valo? Kuten kaiku on äänen heijastus, samoin valon\nheijastus kuvastimesta on valon kaiku. Sama mekaniikan laki on kaikissa\nvoiman ilmenemismuodoissa. Sinun tahtosi ja oikeamielisyytesi esiintyy\nsiinä, sinä Ensimmäinen Liikkeellepanija: tulokulma on yhtä suuri kuin\nheijastuskulma!\"\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä paloivat. Hän tunsi\nuudestaan ja tällä kertaa niin peloittavan läheltä, ettei sellaista\nennen ollut tapahtunut, katselevansa pohjattomaan syvyyteen, jonne\nyksikään kuolevaisista ei ennen häntä ollut katsonut. Hän tiesi, että\ntämä keksintö, jos kokemus sen vahvistaa todeksi, on suurin mekaniikan\nalalla Arkimedeen ajoista asti.\n\nKaksi kuukautta sitten, kun Leonardo oli saanut messer Guido Berardilta\nkirjeen, jossa kerrottiin äsken Eurooppaan tullut tieto, että Vasco da\nGama oli purjehtinut kahden valtameren yli, kiertänyt Afrikan eteläisen\nniemen ja löytänyt uuden tien Intiaan, hän oli tuntenut kateutta. Mutta\nnyt oli hänellä oikeus sanoa, että hän oli tehnyt suuremman löydön kuin\nColumbus ja Vasco da Gama ja nähnyt uuden taivaan ja uuden maan paljon\nsalaperäisemmässä etäisyydessä.\n\nSeinän takaa kuului sairaan voihke. Taiteilija kuunteli ja samassa\nhänen mieleensä johtuivat vastoinkäymisensä -- Kolossin häviö, Herran\nehtoollisen turmeltuminen, Astron typerä ja kamala putoaminen.\n\n\"Meneeköhän\", ajatteli hän, \"tämäkin keksintö hukkaan yhtä\njäljettömästi ja kunniaa tuottamatta kuin kaikki muukin, mitä minä\nteen? Eikö kukaan koskaan kuule minun ääntäni ja jäänkö minä ainaiseksi\nyksin kuten nytkin -- pimeään maanalaiseen komeroon aivankuin elävänä\nhaudattu, -- mielessä unelmat siipien luomisesta?\"\n\nMutta nämä ajatukset eivät saaneet tukahdutetuksi hänen riemuaan.\n\n\"Mitäpä siitä, jos olen yksin. Mitäpä siitä, että peityn äänettömään\nunohdukseen. Mitäpä, vaikka kukaan ei koskaan saakaan tietää. Minä\ntiedän!\"\n\nNiin mahtava voiman ja voiton tunne täytti hänen sielunsa, kuin siivet,\njoita hän koko elämänsä ajan oli halunnut, jo olisivat luodut ja hän\nolisi kohoamassa korkeuteen.\n\nOlo maan alla alkoi tuntua ahtaalta, hän kaipasi taivasta ja avaruutta.\n\nHän lähti ulos ja suuntasi kulkunsa tuomiokirkon toria kohti.\n\n\n\n\nVII\n\n\nYö oli kirkas ja kuutamoinen. Talojen kattojen yläpuolella leimahteli\ntulipalojen savunsekainen, punainen kajastus. Kuta lähemmäksi\nsaavuttiin kaupungin keskustaa, Broletto toria, sitä sankemmaksi tuli\nväkijoukko. Milloin kuun sinisessä valossa, milloin tulisoihtujen\npunaisessa hohteessa sukelsi näkyviin raivon vääristämiä kasvoja,\nvilahteli valkeita, punaisilla risteillä varustettuja Milanon kommuunin\nlippuja ja salkoja, joihin oli ripustettu lyhtyjä, musketteja,\npaimentorvia, nuijia, piikkejä, metsästyskeihäitä, viikatteita,\nhankoja, paaluja. Ihmiset hyörivät muurahaisten tavoin auttaen\nhärkiä vetämään suurta, vanhanaikaista bombardia, joka oli tehty\nrautavanteilla yhdistetyistä tynnyrilaudoista. Hätäkello kaikui. Tykit\njyrisivät. Linnoitukseen sulkeutuneet ranskalaiset palkkasoturit\nampuivat Milanon katuja. He kehuivat, etteivät antaudu ennenkuin\nkaupunki on hävitetty maan tasalle. Kellojen soittoon ja tykkien\njyrinään yhtyi kansan loppumaton kirkuna:\n\n\"Surma, surma ranskalaisille! Alas kuningas! Eläköön Moro!\"\n\nKaikki, mitä Leonardo näki, oli kuin kamalaa ja mieletöntä unta.\nBrolettossa itäisen portin luona Kalatorilla hirtettiin parhaillaan\nvangiksi joutunutta picardielaista rumpalia kuudentoista ikäistä\npoikaa. Hän seisoi tikapuilla, jotka oli asetettu seinää vasten.\nIloinen irvihammas, kullanompelija Mascarello toimitti teloittajan\nvirkaa. Hän kiersi nuoran vangin kaulan ympärille, näpähytti häntä\nsormillaan päähän ja lausui veitikkamaisen juhlallisesti:\n\n\"Herran palvelija, ranskalainen jalkamies Jänö-jussi liikanimeltä Pupu,\npikku poikanen, korotetaan hamppunauhan ritarikunnan jäseneksi. Nimeen\nIsän ja Pojan ja Pyhän Hengen!\"\n\n\"Aamen!\" vastasi väkijoukko.\n\nRumpali ei nähtävästi oikein ymmärtänyt, mitä hänelle tapahtui,\nvilkutti nopeasti silmiään niinkuin lapset, jotka ovat rupeamaisillaan\nitkemään, painautui kokoon ja väänteli hoikkaa kaulaansa laitellen\nsilmukkaa mukavammaksi. Viime hetkessä hän yhtäkkiä ikäänkuin selvisi\nällistyksestään, käänsi väkijoukkoon päin hämmästyneet, kauniit\nkasvonsa, jotka yhtäkkiä olivat kalvenneet, ja koetti sanoa jotakin,\npyytää jotakin. Mutta väkijoukko alkoi kiljua. Poika viittasi veltosti\nja nöyrästi kädellään, otti poveltaan siniseen nauhaan kiinnitetyn\npienen hopearistin -- siskon tahi äidin lahjoittaman -- suuteli sitä\nkiireesti ja teki ristinmerkin. Mascarello sysäsi hänet alas tikapuilta\nja huudahti iloisesti:\n\n\"No, hamppunauhan ritarikunnan ritari, pistäpä nyt ranskalaiseksi\ntanssiksi!\"\n\nKaikkien nauraessa pojan ruumis jäi riippumaan tulisoihdun kannattimen\nkoukkuun ja värähteli kuolonkamppauksessa niinkuin olisi tosiaankin\nruvennut tanssimaan.\n\nKuljettuaan muutamia askeleita eteenpäin Leonardo näki ryysyihin\npuetun eukon, joka seisoi kadulla vanhan talorähjän edessä, minkä\ntykinkuulat juuri olivat hajoittaneet. Hänen ympärillään oli suuri läjä\nkeittiöastioita, talouskaluja, patjoja ja tyynyjä. Paljaita, luisevia\nkäsiään ojennellen hän vaikerteli:\n\n\"Voi, voi, voi! Auttakaa!\"\n\n\"Mikä sinua vaivaa, täti kulta?\" kysyi suutari Corbolo.\n\n\"Poika, poika on musertunut! Hän makasi vuoteessa... Lattia sortui...\nKenties hän on vielä hengissä... Voi, voi, voi! Auttakaa!...\"\n\nValurautainen tykinkuula halkaisi vinkuen ja viheltäen ilmaa ja jysähti\ntalon vinossa olevaan kattoon. Hirret rusahtivat. Pölypatsas kohosi\nkorkealle ilmaan. Katto sortui ja nainen vaikeni.\n\nLeonardo meni raatihuoneen luo. Rahanvaihtajien puotien läheisyydessä\nmuuan opiskelevainen, luultavasti Pavian yliopiston ylioppilas, seisoi\npenkillä ja piti puhetta kansan mahdista, köyhien ja rikkaitten\ntasa-arvoisuudesta, tyrannien kukistuksesta. Väkijoukko kuunteli\nepäluuloisesti.\n\n\"Kansalaiset!\" huusi puhuja heiluttaen veistä, jota hän tavallisissa\noloissa käytti rauhallisiin tarkoituksiin -- sulkakynien\nteroittamiseen, valkoisen aivomakkaran, cervellatan, leikkaamiseen\nja nuolten lävistämien sydämien sekä ravintolan nymfien nimien\npiirtelemiseen jalavien kylkeen kaupungin ulkopuolella olevassa\nlehdossa -- mutta jota hän nyt nimitti 'Nemesiksen tikariksi'.\n\"Kansalaiset, kuolkaamme vapauden puolesta! Kostuttakaamme Nemesiksen\ntikari tyrannien veressä! Eläköön tasavalta!\"\n\n\"Mitä se siinä lörpöttää?\" kuului ääniä väkijoukosta. \"Kyllä me\ntiedämme, millaista vapautta te ajattelette, petturit, ranskalaiset\nvakoojat! Hiiteen tasavalta! Eläköön herttua! Pieksäkää kavaltaja!\"\n\nKun puhuja alkoi selittää ajatustaan klassillisilla vertauksilla sekä\nsiteeraamalla Ciceroa, Tacitusta ja Liviusta, niin hänet vedettiin alas\npenkiltä, paiskattiin maahan ja piestiin huutaen:\n\n\"Tuosta saat vapaudesta, tuossa on sinulle tasavallasta! Kas niin,\nveikkoset, antakaa hänelle niskaan! Et sinä meitä pimitä! Saatpa nähdä,\nsopiiko yllyttää kansaa kapinaan laillista herttuata vastaan!\"\n\nTultuaan Arengon torille Leonardo näki tuomiokirkon valkeat, vuotokiven\nnäköiset huiput ja tornit kaksinkertaisessa valaistuksessa, kuun\nsinisessä ja tulipalojen ruskotuksen punaisessa valossa.\n\nArkkipiispan palatsin edustalla kuului vaikerrusta väkijoukosta, joka\noli kuin yhteen litistetty ruumiskasa.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi taiteilija vanhalta käsityöläiseltä, jonka\nhyväntahtoiset ja surumieliset kasvot ilmaisivat! pelästystä.\n\n\"Kukapa niistä selvän saa? Tuskin tietänevät itsekään! Sanovat, että\nse on ranskalaisten lahjoma vakooja, kauppahallivikario, messer\nJacopo Crotto. Kerrotaan hänen syöttäneen kansalle myrkytettyjä\nruokatavaroita. Mutta saattaahan se olla joku muukin. Sitä piestään,\njoka ensimmäiseksi käsiin sattuu. Se on hirmuista. Voi, Herra Jeesus\nKristus, armahda meitä syntisiä!\"\n\nRuumisläjästä hypähti esille lasinpuhaltaja Gorgolio heiluttaen\nvoitonmerkin tavoin pitkää seivästä, jonka nenään oli pistetty verinen\npää.\n\nKatupoika Farfanicchio juoksi hyppien hänen jälestään ja vikisi\nosoittaen päätä:\n\n\"Koiralle koiran kuolema! Surma kavaltajille!\"\n\nUkko teki hurskaasti ristinmerkin ja lausui rukouksen sanat:\n\n\"_A furore populi libera nos, Domine!_ Varjele meitä kansan raivolta,\nHerra!\"\n\nLinnasta päin alkoi kuulua torven törähdyksiä, rumpujen pärinää,\nammuntaa ja ryntäävien sotamiesten huutoja. Samassa jyrähti linnan\nvalleilta niin voimakas laukaus, että maa vapisi ja koko kaupunki\nnäytti luhistuvan. Oli ammuttu laukaus kuuluisalla jättiläistykillä,\nvaskisella hirviöllä, jota ranskalaiset kutsuivat nimellä \"Margot la\nFolle\", saksalaiset \"die tolle Grete\", hullu Margareeta.\n\nKuula sattui Borgo Novon tuolla puolen palavaan taloon. Tulipatsas\nkohosi öistä taivasta kohti. Punainen valo valaisi toria ja kuun vieno\nhohde katosi.\n\nIhmiset syöksähtelivät ja juoksentelivat edestakaisin kuin mustat\nvarjot kauhun valtaamina.\n\nLeonardo katseli noita aaveitten kaltaisia ihmisiä.\n\nJoka kerta kun hänen mieleensä johtui keksintönsä, hän oli näkevinään\ntulen välkkeessä, kansanjoukon huudoissa, hätäkellon kajahtelussa\nja tykkien jyrinässä äänten ja valon hiljaiset aallot, jotka\nsulavasti keinuen niinkuin vesi, jonka siihen heitetty kivi on pannut\nkarehtimaan, levisivät ilmassa risteillen, mutta sulamatta toisiinsa\nja säilyttäen keskipisteenään sen kohdan, mistä saivat alkunsa. Ja\nsuuri riemu täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että ihmiset eivät\nmitenkään koskaan voi tehdä loppua tuosta tarkoituksettomasta leikistä,\ntuosta loppumattomien ja näkymättömien aaltojen harmoniasta, eivätkä\nhävittää mekaniikan lakia, joka hallitsee kaikkea niinkuin Luojan\nyhtenäinen tahto, oikeudenmukaisuuden lakia: -- tulokulma on yhtä suuri\nkuin heijastuskulma.\n\nSanat, jotka hän aikoinaan oli kirjoittanut päiväkirjaansa ja sitten\nniin monesti toistanut, kaikuivat taas hänen sielussaan:\n\n\"_O mirabile giustizia di te, primo Motore!_ Oi ihmeteltävää\noikeamielisyyttäsi, sinä liikkeen alkuunpanija! Et sinä muuta\nminkään voiman välttämättömien vaikutusten järjestystä ja laatua. Oi\njumalallinen välttämättömyys, sinä pakoitat kaikki seuraukset johtumaan\nlyhyintä tietä niiden syistä.\"\n\nKeskellä järkensä menettänyttä väkijoukkoa oli taiteilijan sydämessä\nmietiskelyn ikuinen rauha, joka oli kuin kuun vieno loiste tulipalojen\nruskotuksen yllä.\n\n* * *\n\nAamulla helmikuun 4 päivänä 1500 Moro tuli Milanoon Porta Novan kautta.\n\nEdellisenä päivänä oli Leonardo lähtenyt Melzin huvilaan Vaprioon.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nGirolamo Melzi palveli Sforzan hovissa. Kun hänen vaimonsa noin\nkymmenen vuotta takaperin oli kuollut oli hän jättänyt virkansa\nhovissa, asettunut syrjäiseen huvilaansa Alppien juurella, noin viiden\ntunnin matkan päähän koilliseen Milanosta, ja eli siellä filosofin\nelämää kaukana maailman melskeestä viljellen omin käsin puutarhaansa\nja opiskellen salaisia tieteitä sekä musiikkia, jota hän innokkaasti\nharrasti. Kerrottiin messer Girolamon harjoittavan noituutta\nmanatakseen haudantakaisesta maailmasta esille vaimovainajansa haamun.\n\nAlkemisti Galeotto Sacrobosco ja fra Luca Paccioli olivat usein hänen\nvierainaan ja he viettivät yökausia väitellen salaperäisistä Platon\naatteista ja Pytagoraan lukujen laeista, jotka musiikilla hallitsevat\ntähtitarhoja. Enimmän iloa tuottivat isännälle kuitenkin Leonardon\nkäynnit.\n\nTyöskennellessään kanavanrakennushommissa oli taiteilija usein\noleskellut näillä seuduin ja mieltynyt tuohon ihanaan huvilaan.\n\nVaprio sijaitsi Adda-joen jyrkällä vasemmalla rannalla. Kanava oli\njoen ja puutarhan välillä. Addan vuolas virta oli siinä vaimennettu\nportaitten avulla. Kuului veden yhtämittainen kohina, joka muistutti\nmeren tyrskettä. Rajuina ja vapaina syöksyivät Addan kylmät,\nviheriäiset aallot murenevien hiekkatörmien välitse. Mutta aivan\nvieressä oli peilityyni, äänetön kanava, jossa oli samaa viheriäistä\nvuoriston vettä kuin Addassakin, vaikka se siinä liukui rauhoittuneena,\nnöyrtyneenä, uinailevana ja raskaana suorien rantojen välissä. Tässä\nvastakohdassa taiteilija näki paljon merkitsevän ajatuksen. Hän\nvertaili eikä voinut päättää, mikä oli ihanampi, ihmisjärjen ja tahdon\nluoma, hänen oma luomansa, tuo kanava, vaiko sen ylpeä, villi sisar\nAdda. Kumpikin virta oli yhtä rakas ja ymmärrettävä hänen sydämelleen.\n\nPuutarhan ylimmältä penkereeltä avautui näköala yli Lombardian. Kesällä\ntuoksuivat äärettömät, tulvan kostuttamat niityt heinältä. Viljavilla\npelloilla kohosi rajusti kasvava ruis ja vehnä hedelmäpuiden latvojen\ntäylle, niin että tähkät suutelivat päärynöitä, omenia, luumuja -- ja\nkoko tasanko näytti äärettömältä puutarhalta.\n\nPohjoisessa häämöittivät Comon vuoret. Niiden yläpuolella kohosivat\nkaaressa Alppien ensimmäiset harjanteet, ja vielä ylempänä pilvissä\nvälkkyi kullalle rusottavia lumipeitteisiä huippuja.\n\nLombardian hymyilevän tasangon, jossa joka nurkka oli ihmisten\nviljelemä, ja Alppien villien, autioiden röykkiöitten välillä Leonardo\ntunsi saman sopusointua täynnä olevan vastakohdan kuin tyynen kanavan\nja hurjasti pauhaavan Addan välillä.\n\nSamaan aikaan kun hän olivat huvilassa vieraina myöskin fra Luca\nPaccioli ja alkemisti Sacrobosco, jonka Vercellan portin luona olevan\ntalon ranskalaiset olivat hävittäneet. Leonardo ei etsinyt heidän\nseuraansa, vaan tahtoi olla yksin. Sen sijaan hän tuli pian hyväksi\nystäväksi isännän pikku pojan Francescon kanssa.\n\nPoika, joka oli arka ja kaino kuin tyttönen, vierasti häntä jonkun\naikaa. Mutta kun hän kerran tuli isän asialle taiteilijan huoneeseen,\nniin hän näki erivärisiä laseja, joiden avulla mestari tutki\nkomplementtivärien lakeja. Leonardo antoi hänen katsella niiden läpi.\nTämä huvitti poikaa. Tutut esineet tulivat satumaisen näköisiksi --\njoko synkiksi tahi iloisiksi, uhkaaviksi tahi hempeiksi -- aina sen\nmukaan kuin hän niitä katsoi keltaisen, sinisen, punaisen, sinipunervan\ntahi viheriäisen lasin läpi.\n\nToinenkin Leonardon keksintö miellytti häntä, nimittäin taikalyhty.\nKun valkealle paperiarkille ilmestyi selvä kuva, josta näki kuinka\nmyllyn rattaat pyörivät naakkaparvi kiertelee kirkon yllä, puunhakkaaja\nPeppon harmaa aasi risukimppu selässä astelee likaista tietä pitkin ja\npoppelien latvat taipuvat tuulessa, niin Francesco ei voinut hillitä\nitseään, vaan taputti ihastuneena käsiään.\n\nMutta kaikkein enimmän häntä viehätti \"sademittari\", jonka muodosti\npykäliin jaettu vaskirengas, vaakatankoa muistuttava riuku ja kaksi\ntähän ripustettua palloa, joista toinen oli päällystetty vahalla,\ntoinen puuvillalla. Kun ilma muuttui kosteaksi, imi puuvilla kosteutta\nitseensä, sen sisällä oleva pallo tuli raskaammaksi ja painoi vaa'an\nvartta alaspäin, jolloin renkaaseen merkityistä mitoista näki\ntäsmälleen ilman kosteusmäärän. Vahalla päällystettyyn palloon ei\nkosteus voinut tunkeutua, joten se säilytti entisen painonsa. Näin\nilmoittivat vaakatangon liikkeet jo päivää ja paria aikaisemmin,\nmillainen sää oli tulossa. Poika laittoi itselleen oman sademittarin ja\niloitsi, kun sen ennustukset kotiväen ihmeeksi pitivät paikkansa.\n\nLähellä olevassa kyläkoulussa, jota piti vanha apotti dom Lorenzo, oli\nFrancesco laiska oppilas. Latinan kielioppia hän pänttäsi päähänsä\nvastenmielisesti. Kun hän näki laskuopin viheriäisen, musteen tahriman\nselän, niin hänen kasvonsa tulivat nolon näköisiksi. Toista oli\nLeonardon luona oppiminen: se tuntui lapsesta hauskalta kuin satu.\nMekaaniset, optilliset, akustiset ja hydrauliset koneet kiehtoivat\nhäntä puoleensa kuin elävät taikakalut. Aamusta iltaan hän kuunteli\nväsymättä Leonardon kertomuksia. Aikuisten parissa taiteilija oli\numpimielinen, sillä hän tiesi, että jokainen varomaton sana voi\nsynnyttää häntä kohtaan epäluuloja tahi herättää naurua. Francescon\nkanssa hän puheli kaikesta luottavasti ja yksinkertaisesti. Hän ei\nainoastaan opettanut poikaa, vaan oppi samassa tältä. Ja muistellessaan\nHerran sanoja: \"totisesti, totisesti sanon minä teille, ellette käänny\nja tule lasten kaltaisiksi, niin ette voi päästä taivaan valtakuntaan\"\n-- hän lisäsi: \"ettekä voi päästä tiedon valtakuntaan\".\n\nSamaan aikaan hän kirjoitti kirjaa \"Tähdistä\".\n\nMaaliskuun öinä, kun kevään ensi henkäys jo tuntui kylmässä ilmassa,\nhän seisoi Francescon kanssa huvilan katolla, tarkasti tähtien\nliikkeitä ja piirsi kuun täpliä nähdäkseen myöhemmin vertailemalla\nmuuttavatko ne muotoaan. Kerran poika kysyi häneltä, onko se totta\nmitä Paccioli sanoo tähdistä, nimittäin että ne ovat kuin timantteja,\njotka Jumala on asettanut taivaitten kristallisiin piireihin, ja että\nnämä ilmapiirit liikkuvat, kuljettavat niitä mukanaan ja synnyttävät\nmusiikin. Mestari selitti, että friktsionin lain mukaisesti ilmapiirit,\njotka niin monta tuhatta vuotta ovat liikkuneet uskomattoman nopeata\nvauhtia, olisivat jo hajonneet, niiden kristallireunat olisivat\nkuluneet pois, musiikki olisi lakannut ja \"väsymättömät tanssijat\"\nolisivat pysähtyneet liikkeessään.\n\nHän puhkaisi neulalla paperin ja antoi pojan katsoa reiän läpi.\nFrancesco näki tähdet, joista ei lähtenyt säteitä ja jotka olivat kuin\nkirkkaita, pyöreitä, äärettömän pieniä pisteitä tahi palloja.\n\n\"Nämä pisteet\", sanoi Leonardo, \"ovat äärettömän isoja, monet niistä\novat satoja ja tuhansia kertoja suurempia maailmoita kuin meidän\nomamme, joka muuten ei ole yhtään huonompi eikä halveksittavampi kuin\nmuutkaan taivaankappaleet. Mekaniikan lait, jotka vallitsevat maan\npäällä ja jotka ihmisjärki on saanut selville, hallitsevat myöskin\nmaailmoja ja aurinkoja.\"\n\nNäin hän kohotti uudestaan arvoon \"meidän maailmamme jalouden\".\n\n\"Samanlaiselta häviämättömältä tähdeltä\", sanoi mestari, \"samanlaiselta\nkirkkaalta hiutaleelta näyttää maakin muitten tähtien asukkaista kuin\nnuo maailmat näyttävät meistä.\"\n\nPaljon oli hänen puheessaan sellaista, mitä Francesco ei ymmärtänyt.\nMutta kun hän taivutti päätään taaksepäin ja katseli tähtitaivasta,\nniin hänet valtasi pelko.\n\n\"Mitä tuolla tähtien takana on?\" kysyi hän.\n\n\"Toisia maailmoja, Francesco, toisia tähtiä, joita me emme näe.\"\n\n\"Ja niiden takana?\"\n\n\"Yhä vain toisia.\"\n\n\"Entä lopussa, ihan loppujen lopussa?\"\n\n\"Ei loppua olekaan.\"\n\n\"Eikö loppua olekaan?...\" toisti poika. Ja Leonardo tunsi, että\nFrancescon käsi vavahti hänen kädessään. Lamppu paloi pienellä pöydällä\ntähtitieteellisten koneitten keskellä, ja sen liikkumattoman liekin\nvalossa hän näki, että lapsen kasvot yhtäkkiä kalpenivat.\n\n\"Entä missä\", lausui hän hitaasti ja yhä enemmän hämmästyen, \"missä\nsitten on taivas, messer Leonardo, missä enkelit, pyhimykset, madonna\nja Isä Jumala, joka istuu valtaistuimella, ja Poika ja Pyhä Henki?\"\n\nMestarin teki mieli vastata, että Jumala on kaikkialla, jokaisessa\ntomuhiukkasessakin samoin kuin auringoissa ja maailmoissa, mutta hän\noli vaiti, ettei järkyttäisi lapsen uskoa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKun lehti alkoi puhjeta puihin, niin Leonardo ja Francesco oleskelivat\npäiväkaudet huvilan puistikossa taikka läheisissä lehdoissa\ntarkastellen kasvikunnan elpymistä. Toisinaan taiteilija piirsi jonkun\npuun tahi kukan koetuen saada kuvassa tarkoin esille erikoisuuden, joka\neroitti kuvattavan kasvin kaikista muista.\n\nHän selitti Francescolle, kuinka hakatun puun rungossa olevien kehien\nlukumäärästä nähdään puun ikä ja kunkin kehän paksuudesta, miten kostea\nvuosi kulloinkin on ollut, samoin kuin mihin suuntaan oksat ovat\nkasvaneet, sillä pohjoispuolella ovat kehät paksumpia ja puun sydän on\naina lähempänä puun eteläistä, auringon lämmittämää sivua.\n\nHän kertoi, kuinka keväällä kasvin elinneste kerääntyy rungon\nsisäpuolisen, viheriäisen kuoren ja päällyskuoren väliin, tekee\npäällyskuoren tiiviimmäksi, pullistaa sen ja tekee sen ryppyiseksi\nmuodostaen edellisen vuoden halkeamiin uusia ja syvempiä, joten\nkasvin ympärysmitta suurenee. Jos katkaistaan oksa tahi kiskotaan\nirti kuorta, niin elämän lääkitsevä voima vetää sairaaseen paikkaan\nenemmän ravitsevaa kosteutta kuin muihin paikkoihin, niin että loppujen\nlopuksi kuori parantuneen haavan kohdalla on entistä paksumpaa. Ja niin\nmahtava on tämä nesteitten pyrkimys, että ne päästyään haavan kohdalle\neivät voi pysähtyä kulussaan, vaan kohoavat kipeän kohdan yläpuolelle\nja tunkeutuvat näkyviin erilaisina pahkoina, solmun kaltaisina\nkasvannaisina, \"niinkuin kuplat kiehuvassa vedessä\".\n\nLeonardo puhui luonnosta hillitysti, kylmällä ja kuivalla tavalla,\nkoettaen etupäässä antaa puheelleen tieteellisen selvyyden leiman.\nKasvin keväisen elämän vienot yksityisseikat hän määritteli kylmällä\ntäsmällisyydellä aivan kuin olisi ollut puhe kuolleesta koneesta:\n\"oksan ja rungon muodostama kulma on sitä terävämpi, kuta nuorempi\nja hennompi oksa on\". Hopeakuusten, mäntyjen ja kuusten neulasien\nsäännöllistä, kartiontapaista järjestymistä koskevat lait hän yhdisti\nkorkeampaan matematiikkaan.\n\nTämän kylmyyden ja kuivuuden alla Francesco kuitenkin näki piilevän\nrakkautta koko luomakuntaan, rakkautta pikku lehteen, joka oli\nsurkeasti rypyssä aivan kuin äskensyntyneen lapsen kasvot ja jonka\nluonto oli sijoittanut vartavasten sillä tavoin, että valo lankesi\nsiihen ja vartta pitkin valuva sadepisara tuli sen päälle, rakkautta\nmyöskin vanhoihin, mahtaviin oksiin, jotka rukoilevien käsien tavoin\nojentuvat varjosta aurinkoa kohti, sekä elinnesteitten voimaan, jotka\nkiehuvan, elävän veren tavoin rientävät haavoittuneen paikan avuksi.\n\nToisinaan hän pysähtyi metsän tiheikköön ja katseli kauan aikaa\nhymyhuulin, kuinka kuihtuneitten, menneenvuotisten lehtien alta nousee\nilmoille viheriäinen ruohonkorsi tahi kuinka talviunesta heikontunut\nmehiläinen tunkeutuu suurella vaivalla kukkaan, joka ei vielä ole\nauennut. Ympärillä oli niin hiljaista, että Francesco kuuli sydämensä\nsykähdykset. Hän kohotti arasti katseensa mestariin. Aurinko valaisi\npuoleksi läpikuultavien oksien välistä Leonardon vaaleita hiuksia,\npitkää partaa ja tuuheita, riippuvia kulmakarvoja ympäröiden hänen\npäänsä hohteella. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kauniit.\nNäinä hetkinä hän oli kuin muinaisaikojen Pan, joka kuuntelee ruohon\nkasvamista, maanalaisten lähteitten pulpahtelua ja elämän salaperäisten\nvoimien heräämistä.\n\nKaikki eli hänen silmissään: koko maailma oli yksi suuri ruumis, samoin\nkuin ihmisruumiissa on maailma pienoiskoossa.\n\nKastepisarassa hän näki yhdenkaltaisuutta koko maailman käsittävän\nvesipiirin kanssa. Sulkulaitoksissa kanavan alkupäässä Trezzon luona\nlähellä Vapriota hän tutki koskia ja vesipyörteitä, joita hän vertasi\nnaisten kutrien aaltoiluun.\n\n\"Huomaa\", puhui hän, \"kuinka hiukset seuraavat kahta virtausta; toinen\nniistä, tärkein, kulkee suoraan sinne päin, mihin niitä niiden oma\npaino vetää, toinen pyrkii taaksepäin ja muodostaa niistä kiehkuroita.\nNiin vedenkin liikkuessa osa pyrkii alaspäin, toinen taas synnyttää\npyörteitä ja panee vesivirran mutkittelemaan hiussuortuvien tavoin.\"\n\nTaiteilijaa viehättivät nuo salaperäiset yhtäläisyydet luonnon\nilmiöissä, jotka olivat kuin toisiaan puhuttelevia ääniä eri\nmaailmoista.\n\nTutkiessaan taivaankaaren syntyä hän huomasi, että samat väriyhtymät\nesiintyivät myöskin lintujen siivissä, seisovassa vedessä mätänevien\njuurien luona, jalokivissä, veden pinnalla kelluvassa rasvassa ja\nvanhassa, himmeässä lasissa. Huurussa puiden oksilla ja jäätyneissä\nikkunoissa hän havaitsi yhtäläisyyttä elävien lehtien, kukkien ja\nruohojen kanssa, aivan kuin luonto jääkristalleissa uneksisi keväisiä\nunelmia elävästä kasvikunnasta.\n\nToisinaan hän tunsi lähestyvänsä uutta, suurta tiedon maailmaa, joka\navautuu kenties vasta tuleville vuosisadoille. Niinpä hän kirjoitti\npäiväkirjaansa magneetin ja veralla hangatun meripihkan voimasta:\n\"Minä en huomaa, millä tavoin ihmisjärki voisi selittää tämän ilmiön.\nLuulen, että magneetin voima on yksi monista, ihmisille tuntemattomista\nvoimista. Maailma on täynnä lukemattomia mahdollisuuksia, joita ei\nkoskaan ole saatettu näkyvään muotoon.\"\n\nKerran heille tuli vieraisille Bergamossa lähellä Vapriota asuva\nrunoilija Giudotto Prestinari. Hän oli suuttunut Leonardoon, koska tämä\nei ollut kylliksi kehunut hänen runojaan, ja alkoi illallispöydässä\nväittelyn runouden etevämmyydestä maalaustaiteeseen verraten.\nTaiteilija ei puhunut mitään. Mutta viimein alkoi runoilijan kiivastelu\nhäntä naurattaa. Hän rupesi puoleksi leikillään väittämään vastaan.\n\n\"Maalaustaide\", sanoi hän muun muassa, \"on korkeampaa kuin runous\njo siitäkin syystä, että se kuvaa Jumalan töitä eikä inhimillisiä\npäähänpistoja, joihin runoilijat, ainakin nykyiset, tyytyvät; he eivät\nkuvaa, vaan kuvailevat lainaten toisilta kaikki, mitä heillä on, ja\nkaupaten siis vierasta tavaraa; he panevat vain kokoon ottaen vanhaa\nromua eri tieteitten aloilta; heitä voisi verrata varastetun tavaran\nkaupustelijoihin...\"\n\nFra Luca, Melzi ja Galeotto rupesivat kiistämään vastaan. Leonardo\ninnostui vähitellen ja puhui jo aivan vakavasti:\n\n\"Silmä antaa ihmiselle täydellisemmän tiedon luonnosta kuin korva.\nNähty on luotettavampaa kuin kuultu. Senvuoksi on maalaustaide, mykkä\nrunous, lähempänä matemaattisen täsmällistä tiedettä kuin runous, joka\non sokeata maalaustaidetta. Sanoilla esitetyssä kuvauksessa on vain\nperäkkäin jono erillään olevia kuvia; maalatussa taulussa sen sijaan\nesiintyvät kaikki kuvat ja värit yhdessä ja sulavat yhteen niinkuin eri\näänet soinnussa, minkä kautta maalaustaide samoin kuin musiikkikin voi\nsaavuttaa suuremman sopusoinnun kuin runous. Mutta siinä, missä ei ole\nkorkeinta sopusointua, ei ole myöskään korkeinta kauneutta. -- Kysykää\nrakastuneelta, mikä hänelle on mieluisampi, lemmityn muotokuva vaiko\nkuvaus, olipa se vaikka kaikkein suurimman runoilijan sepittämä.\"\n\nKaikki hymähtivät tahtomattaan tälle todistuskappaleelle.\n\n\"Minulle sattui kerran seuraava tapaus\", jatkoi Leonardo. \"Muuan\nfirenzeläinen nuorukainen mieltyi niin suuresti eräisiin naisen\nkasvoihin minun maalaamassani taulussa, että hän osti taulun ja\ntahtoi poistaa ne tunnusmerkit, jotka osoittivat kuvan uskonnollista\nluonnetta, voidakseen pelkäämättä suudella muotoa, johon hän oli\nrakastunut. Mutta omantunnon ääni voitti lemmen mielihalut. Hän\ntoimitti kuvan pois talostaan, koska hän ei muuten saanut rauhaa. No\nniin, runosepät, koettakaapa kuvata naisen ihanuutta sillä tavoin, että\nherätätte miehessä noin voimakkaan intohimon. Niin, hyvät herrat, minä\nen puhu itsestäni, sillä tiedän, miten paljon minulta puuttuu, vaan\ntarkoitan sellaista taiteilijaa, joka on saavuttanut täydellisyyden.\nTotisesti hän on kuvausvoimansa puolesta enemmän kuin ihminen. Jos hän\ntahtoo nähdä taivaan ihanuudet taikka kamalia, hullunkurisia, surkeita\ntaikka luonnottomia olentoja, niin hän vallitsee näitä kaikkia niinkuin\nJumala!\"\n\nFra Luca moitti mestaria siitä, että hän ei koonnut eikä julkaissut\nteoksiaan. Munkki tarjoutui hankkimaan kustantajan. Mutta Leonardo pani\njyrkästi vastaan.\n\nHän pysyi loppuun asti uskollisena itselleen: ei yhtään riviä hänen\nteoksistaan painettu hänen eläessään. Kuitenkin hän kirjoitti\nhuomautuksensa sellaiseen muotoon kuin olisi keskustellut lukijan\nkanssa. Erään päiväkirjan alussa hän pyysi anteeksi muistiinpanojensa\nepäjärjestystä ja usein sattuvia toistamisia: \"Älä soimaa minua siitä,\nlukija, sillä asiat ovat lukemattomia eikä muistini voi niitä säilyttää\nniin että tietäisin, mistä edellisissä huomautuksissani on ollut\npuhetta ja mistä ei, etenkin kun kirjoitan pitkien väliaikojen perästä\nelämäni eri vuosina!\"\n\nKerran hän tahtoi esittää ihmishengen kehitystä ja piirsi peräkkäin\nnappuloita, joista ensimmäinen kaatuu ja kaataa toisen, toinen\nkolmannen, kolmas neljännen ja niin edes päin loppumattomiin. Alla oli\nkirjoitus: \"Toinen sysää toista.\" Ja vielä oli lisäys: \"Nämä nappulat\nkuvaavat sukupolvia ja inhimillisiä tietoja.\"\n\nToinen piirros esitti auraa, joka tunkeutuu maahan. Sen yllä oli\nkirjoitus: \"Itsepintainen kovuus.\"\n\nHän uskoi, että hänenkin vuoronsa kaatuvien nappulain rivissä vielä\ntulee, -- että ihmisissä joskus herättää vastakaikua hänenkin kutsunsa.\n\nHän oli ihmisen kaltainen, joka on herännyt pimeässä liian aikaisin,\ntoisten vielä nukkuessa. Yksinään lähimäistensä seassa hän kirjoitti\npäiväkirjojaan salakirjaimin kaukana olevaa veljeään varten, ja häntä\nvarten meni erämaassa asuva kyntäjä ennen aamun sarastusta pellolle\nvetämään salaperäisiä vakoja aurallaan, \"itsepintaisella kovuudella.\"\n\n\n\n\nX\n\n\nMaaliskuun loppupäivinä alkoi Melzin huvilaan saapua yhä\nhuolestuttavampia sanomia. Ludvig XII:n sotajoukko oli sire de la\nTrémoi'llen johdolla tullut Alppien yli. Moro pelkäsi kavallusta\nsotamiestensä puolelta, vältti taistelua, kiusasi itseään\ntaikauskoisilla aavistuksilla ja muuttui \"pelokkaammaksi kuin nainen\".\n\nHuhut sodasta ja politiikasta saapuivat Vaprion huvilaan heikkona,\ntukahdutettuna humuna.\n\nLeonardo ja Francesco eivät ajatelleet Ranskan kuningasta eivätkä\nherttuata, vaan kuljeskelivat läheisillä kunnailla, laaksoissa ja\nlehdoissa. Toisinaan he menivät joen vartta ylöspäin metsäisille\nvuorille. Täällä taiteilija palkkasi työmiehiä ja pani toimeen\nkaivaustöitä etsien vedenpaisumuksen takaisia simpukoita, kivettyneitä\nmerieläimiä ja meriruohoja.\n\nKerran retkeilyltä palatessaan he istahtivat lepäämään vanhan lehmuksen\nalle Addan jyrkälle rannalle hiekkatörmän reunalle. Ääretön tasanko,\njossa teitten varsilla kasvoi rivissä poppeleita ja jalavia, levisi\nheidän jalkojensa juuressa. Ilta-auringon valossa näkyivät Bergamon\nsievät, valkeat talot. Alppien lumipeitteiset röykkiöt näyttivät\nleijailevan ilmassa. Kaikki oli kirkasta. Kaukana, aivan taivaan\nreunalla vain näkyi savun kaltainen pilvenhattara.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Francesco.\n\n\"En tiedä\", vastasi Leonardo. \"Kenties siellä on taistelu... Katso,\ntuolla välähtelee tulia. Ne ovat kuin tykin laukauksia. Eiköhän liene\nkahakka ranskalaisten ja meikäläisten välillä.\"\n\nViime päivinä oli tuollaisia tilapäisiä kahakoita tavan takaa ollut eri\npaikoissa Lombardian tasangolla.\n\nMuutaman silmänräpäyksen he katselivat äänettöminä pilvenhattaraa.\nSitten he sen unohtivat ja alkoivat tarkastella viimeisten\nkaivaustöiden saalista. Mestari otti käsiinsä suuren luun, joka oli\nterävä kuin neula ja vielä multakerroksen peitossa; luultavasti se oli\njonkin vedenpaisumuksen takaisen kalan evästä.\n\n\"Kuinka monta kansaa\", lausui hän mietteissään aivan kuin itsekseen,\nja vieno hymy kirkasti hänen kasvojaan, \"kuinka monta hallitsijaa\nonkaan aika kukistanut siitä asti kuin tämä ihmeellisen muotoinen\nkala uinahti sen luolan syviin lokeroihin, josta me sen tänään olemme\nlöytäneet! Kuinka monta tuhatta vuotta onkaan vierinyt maailmassa,\nmitä mullistuksia siinä onkaan tapahtunut sillä aikaa kuin tämä kala\non maannut kaikilta puolin suljetussa piilopaikassaan raskaitten\nmultamöhkäleitten painaessa sen luurankoa, jonka väsymätön aika viimein\non hävittänyt!\"\n\nHän viittasi kädellään yli tasangon, joka levisi heidän edessään.\n\n\"Kaikki, mitä sinä tässä näet, Francesco, on aikoinaan ollut pohjaa\nvaltameressä, joka on peittänyt suurimman osan Eurooppaa, Afrikkaa\nja Aasiaa. Merieläimet, joita löydämme täkäläisistä vuorista, ovat\ntodistuksena niistä ajoista, jolloin Apenninien huiput olivat saaria\nsuuressa meressä ja Italian tasankojen yllä, missä nyt linnut\nliitelevät, ui kaloja...\"\n\nHe katsahtivat uudelleen kaukana näkyvään savupilveen, jossa\ntykin laukaukset välähtelivät. Se näytti heistä nyt niin pieneltä\näärettömässä etäisyydessä, niin rauhalliselta ja ruusunpunaiselta\nilta-auringon valossa, että oli vaikea uskoa siellä käytävän taistelua\nja ihmisten surmaavan toisiaan.\n\nLintuparvi lensi taivaan alla. Francesco seurasi sitä silmillään ja\nkoetti kuvitella mielessään kaloja, jotka muinoin olivat uineet täällä\nsuuren meren aalloissa, meren, joka oli yhtä syvä ja autio kuin taivas.\n\nHe olivat vaiti. Mutta tällä hetkellä oli heidät kummankin vallannut\nsama tunne: eikö ole samantekevää kumpi toisen voittaa, ranskalaisetko\nvai lombardialaiset, kuningas vaiko herttua, omat joukot vaiko\nmuukalaiset? Eikö isänmaa, politiikka, kunnia, sota, valtakuntien\nkukistuminen, kansojen kapinat -- kaikki, mitä ihmiset pitävät suurena\nja peloittavana -- eikö se kaikki ole kuin pieni, ilta-auringon valoon\nhupeneva pilvenhattara luonnon ikuisen kirkkauden keskellä?\n\n\n\n\nXI\n\n\nVaprion huvilassa Leonardo sai valmiiksi kuvan, jota hän oli alkanut\nmaalata monta vuotta sitten, jo Firenzessä ollessaan.\n\nLuolassa kallioitten keskellä Jumalanäiti on kietonut oikean kätensä\npienokaisen ympärille, joka on Johannes Kastaja, ja siunaa vasemmalla\npoikaansa aivan kuin tahtoen yhdistää molemmat -- ihmisen ja Jumalan\n-- samaan lemmensyleilyyn. Johannes on pannut kätenä hartaasti ristiin\nja polvistunut Jeesuksen eteen, joka siunaa häntä kahdella sormella.\nTavasta, jolla pikku Vapahtaja istuu alastomana paljaalla maalla\npullea jalka toisen alla ja nojaten paksuun käteensä, jonka sormet\novat levällään, näkyy, että hän ei vielä osaa kävellä, vaan vasta\nryömii. Mutta hänen kasvoissaan kuvastuu jo täydellinen viisaus, joka\nsamalla on lapsellista yksinkertaisuutta. Polvistunut enkeli, joka\ntoisella kädellään tukee Vapahtajaa ja toisella osoittaa Kastajaa, on\nkääntänyt katsojaan päin kasvonsa, joissa kuvastuu surullinen aavistus\nja joita hellä ja omituinen hymy kaunistaa. Kaukaa kallioitten välistä\nloistaa himmeä aurinko sadekuuron läpi usvaisten, sinisten, terävien\nvuorten yllä, jotka ovat tavattoman muotoisia, aivan kuin toiseen\nmaailmaan kuuluvia, vuotokiveä muistuttavia. Nämä kalliot, jotka\novat ikäänkuin suolaisen aallon kaivertamia ja hiomia, muistuttavat\nkuivuneen valtameren pohjaa. Ja luolassa vallitsee sankka hämäryys\naivan kuin veden alla. Silmä tuskin eroittaa maanalaisen lähteen,\nvesikasvien pyöreät, räpylämäiset lehdet, kalpeitten iriskukkien heikot\nkuvut. Tuntuu siltä kuin kuulisi kosteudesta kertyneitten pisarain\nverkkaan putoilevan luolan kattoholvin mustista dolomiittikerrostumista\nsen jälkeen kun ne ovat sinne imeytyneet länkeilevien ruohojen,\nkortekasvien ja karhunsammaleen juurien lomitse. Ainoastaan madonnan\npuoleksi lapselliset, puoleksi neitseelliset kasvot loistavat pimeässä\nniinkuin hieno alabasteri, jonka sisällä on tulta. Taivaan valtiatar\nilmestyy ihmisille ensimäisen kerran maanalaisen luolan salaperäisessä\nhämärässä, joka kenties on ollut muinaisaikojen Panin ja nymfien\npiilopaikkana, aivan luonnon sydämessä. Siinä on salaisuuksien\nsalaisuus -- jumal'ihmisen äiti maaemon uumenissa.\n\nTämä teos oli suuren taiteilijan ja suuren tiedemiehen työtä. Varjot ja\nvalot, elämän kehitystä hallitsevat lait, ihmisruumiin muodostus, maan\nrakenne, poimujen mekaniikka, vesipyörteitten tavoin kiemurtelevien\nnaisen suortuvien mekaniikka, jossa tulokulma on yhtä suuri kuin\nheijastuskulma, -- kaikki, mitä tiedemies oli \"itsepintaisella\nkovuudella\" tutkinut, koetellut ja täsmällisesti mittaillut sekä\npaloitellut kuin kuolleen ruumiin, -- oli taiteilija uudelleen\nyhdistänyt jumalalliseksi kokonaisuudeksi, muuttanut ilmieläväksi\nihanuudeksi, äänettömäksi musiikiksi, salaperäiseksi hymniksi Pyhälle\nNeitsyelle, kaiken olevaisen äidille. Yhtäläisellä rakkaudella ja\nasiantuntemuksella hän oli kuvannut sekä hienot suonet iriskukan\nterälehdissä että kuopan pienokaisen pulleassa kyynärpäässä, tuhat\nvuotta vanhan syvennyksen dolomiittikalliossa, syvän veden värähtelyn\nmaanalaisessa lähteessä ja syvän surun väreilyn enkelin hymyssä.\n\nHän tiesi kaikki ja rakasti kaikkea, sillä suuri rakkaus on suuren\ntiedon tytär.\n\n\n\n\nXII\n\n\nAlkemisti Galeotto Sacrobosco päätti tehdä kokeet \"Merkuriuksen\nsauvalla\". Niin nimitettiin myrtistä, mantelipuusta tahi jostakin\nmuusta \"astrologisesta\" puusta tehtyä keppiä. Näiden puiden väitettiin\nolevan sukua metalleille ja sellaisten keppien avulla löydettiin\nvuorista vaski-, kulta- ja hopeasuonia.\n\nTässä tarkoituksessa hän lähti messer Girolamon kanssa Lecco järven\nitäiselle rannalle, jossa oli paljon metallikaivoksia. Leonardo liittyi\nheidän seuraansa, vaikka hän ei uskonutkaan Merkuriuksen sauvaan, vaan\npilkkasi sitä kuten muitakin alkemistien houreita.\n\nLähellä Campione vuoren juurella sijaitsevaa Mandellon kylää oli\nrautakaivos. Ympäristön asukkaat kertoivat, että muutama vuosi sitten\nmaanvieremä oli haudannut sinne joukon työmiehiä, että syvällä sen\nsisällä nousee kallion halkeamasta rikkihöyryjä ja että kivi, joka\nheitetään sinne, synnyttää kiitäessään loppumattoman, vähitellen\nheikkenevän kuminan, mutta ei saavuta pohjaa, sillä kuilu on pohjaton.\n\nNämä kertomukset herättivät taiteilijassa mielenkiintoa. Hän päätti\ntutkia hyljättyä kaivosta sillä aikaa kun hänen toverinsa kokeilivat\nMerkuriuksen sauvalla. Mutta seudun asukkaat, jotka luulivat\npahanhengen siellä asustavan, kieltäytyivät häntä saattamasta. Viimein\nmuuan vanha malminkaivaja suostui.\n\nJyrkkä, pimeä, kaivon tapainen maanalainen käytävä, jonka liukkaat\nportaat olivat puoleksi hajonneet, laskeutui järvelle päin ja vei\nkaivoksen suulle. Opas kulki edellä lyhty kädessä. Hänen jälessään\nkulki Leonardo kantaen käsillään Francescoa. Poika oli isänsä\npyynnöistä ja mestarin vastustelemisesta huolimatta pyrkinyt mukaan.\n\nMaanalainen käytävä tuli yhä kapeammaksi ja jyrkemmäksi. Kulkijat\nlaskivat laskeutuneensa yli kaksisataa astuinta, mutta käytävää\njatkui yhä eikä siitä näyttänyt loppua tulevankaan. Alhaalta päin\nlöyhähti kostea, ummehtunut ilma. Leonardo koputteli kuokalla seiniä,\nkuunteli sen antamaa ääntä, tarkasti kiviä ja maakerrostumia sekä\nkissankultahiukkasia graniitissa.\n\n\"Peloittaako?\" kysyi hän ystävällisesti hymyillen, kun tunsi Francescon\npainautuvan lähemmäksi.\n\n\"Ei, teidän seurassanne en pelkää.\"\n\nJa oltuaan vähän aikaa ääneti hän lisäsi hiljaa:\n\n\"Onko se totta, messer Leonardo, kun isä sanoo, että te kohta\nmatkustatte pois?\"\n\n\"On, Francesco.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Romagnaan, Cesaren, Valentinon herttuan palvelukseen.\"\n\n\"Romagnaan? Onko se kaukana?\"\n\n\"Muutaman päivänmatkan päässä täältä.\"\n\n\"Muutaman päivänmatkan päässä!\" toisti Francesco.\n\n\"Siis me emme enää tapaa toisiamme?\"\n\n\"Kuinka niin? Minä tulen luoksenne silloin kun siihen on tilaisuutta.\"\n\nPoika vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän yhtäkkiä hellyyden puuskan\nvaltaamana kiersi molemmat kätensä Leonardon kaulan ympärille,\npainautui vielä lujemmin häntä vasten ja kuiskasi:\n\n\"Oi messer Leonardo, ottakaa, ottakaa minut mukaanne!\"\n\n\"Mitä ajatteletkaan, poika? Kuinka se kävisi päinsä? Siellä on sota...\"\n\n\"Olkoon vaan! Minähän sanoin, että minä en pelkää mitään teidän\nseurassanne!... Näettehän, kuinka kamalaa täällä on, mutta minä en\npelkää, vaikka tulisi vieläkin kamalampaa!... Minä rupean teidän\npalvelijaksenne, puhdistan vaatteenne, lakaisen huoneenne, syötän\nhevosia, sitäpaitsi osaan, kuten tiedätte, etsiä näkinkenkiä ja painaa\nhiilellä kasveja paperille. Sanoittehan itse äskettäin, että minä\npainan hyvin. Minä teen aivan kuin aikaihminen kaikki, kaikki, mitä\nkäskette... Oi, ottakaa vaan minut mukaanne, messer Leonardo, älkää\nhyljätkö minua!...\"\n\n\"Entä messer Girolamo? Vai luuletko, että hän päästää sinut mukaani?...\"\n\n\"Päästää, päästää! Minä pyydän häneltä luvan. Hän on hyvä. Hän ei\nkiellä, jos minä rupean itkemään. Jos hän taas ei päästä, niin minä\nkarkaan... Sanokaa vain, että saan tulla... Saanko?\"\n\n\"Et, Francesco. Tiedänhän minä, että sinä vain puhut joutavia etkä\nkarkaa isäsi luota. Hän on vanha, raukka ja sinun on häntä sääli...\"\n\n\"Onpa kyllä sääli... Mutta teitä myöskin. Oi messer Leonardo, te\nette tiedä, vaan luulette, että minä olen pieni. Mutta minäpä tiedän\nkaikki! Täti Bona sanoo, että te olette velho, ja koulunopettaja dom\nLorenzo sanoo myöskin, että te olette ilkeä ja että minä voin teidän\nseurassanne turmella sieluni. Kun hän kerran puhui teistä pahaa, niin\nminä annoin hänelle sellaisen vastauksen, että hän oli vähällä antaa\nselkään minulle. Ja kaikki he pelkäävät teitä. Mutta minä en pelkää,\nsillä te olette paras kaikista ihmisistä, ja minä tahdon aina olla\nkanssanne!...\"\n\nLeonardo silitti ääneti hänen päätään ja jostakin syystä johtui\nyhtäkkiä hänen mieleensä, kuinka hän muutamia vuosia takaperin samalla\ntavalla oli kantanut sylissään pikku poikaa, joka oli esittänyt\nkultakautta Moron juhlassa.\n\nYhtäkkiä Francescon kirkkaat silmät sumenivat, huulten nurkat painuivat\nalaspäin, ja hän kuiskasi:\n\n\"No, miten on? Ja olkoon vaikka miten! Tiedänhän minä, miksi te ette\ntahdo ottaa minua mukaanne. Te ette pidä minusta... Mutta minä...\"\n\nHän purskahti hillittömään itkuun.\n\n\"Lakkaa jo, poika. Etkö häpeä? Kuule mieluummin mitä minä sinulle\nsanon. Kun kasvat suureksi, niin minä otan sinut oppilaakseni ja me\nelämme yhdessä hupaisesti emmekä enää koskaan eroa.\"\n\nFrancesco kohotti häneen silmänsä, joiden pitkissä ripsissä kyyneleet\nvielä kiilsivät, ja loi häneen tutkivan, pitkän katseen.\n\n\"Otatteko todellakin? Kenties te puhutte niin vain lohduttaaksenne\nminua, ettekä sitten muistakaan?...\"\n\n\"Minä lupaan sen, Francesco.\"\n\n\"Lupaatte? Kuinka monen vuoden kuluttua?\"\n\n\"No, kahdeksan tahi yhdeksän, sitten kun täytät viisitoista...\"\n\n\"Yhdeksän\", laski poika sormillaan. \"Ja sitten emme koskaan enää\nerkane?\"\n\n\"Emme ennen kuin kuolema tulee.\"\n\n\"No, hyvä on, kunhan se vaan on varmaa. Siis kahdeksan vuoden kuluttua?\"\n\n\"Niin, ole huoletta.\"\n\nFrancesco hymyili hänelle onnellista hymyä ja hyväili häntä\nerikoisella, omalla keksimällään tavalla, nimittäin hieromalla kissojen\ntavoin poskeaan hänen kasvojaan vasten.\n\n\"Tiedättekö, messer Leonardo, kuinka kummallisia tämä on! Minä näin\nkerran unta, että laskeuduin pimeässä alas pitkiä, pitkiä portaita,\naivan samalla tavoin kuin nytkin, ja tuntui siltä kuin aina olisi ollut\nja tulisi olemaan sellaista eikä niistä loppua tulisikaan. Ja joku\nkantoi minua käsillään. Hänen kasvojaan en nähnyt, mutta minä tiesin,\nettä se oli äitini. Enhän minä häntä muista, olin hänen kuollessaan\nhyvin pieni. Ja nyt tämä uni on käynyt toteen. Äidin asemesta vaan\nolette siinä te. Mutta teidän kanssanne on minun yhtä hyvä olla kuin\nhänenkin. Eikä peloita...\"\n\nLeonardo katsahti häneen äärettömän hellästi.\n\nPimeässä loistivat lapsen silmät salaperäisen näköisinä. Poika kurotti\nhäntä kohti huuliaan luottavasti aivan kuin äidilleen. Mestari suuteli\nniitä ja hänestä tuntui, että Francesco tällä suudelmalla antoi hänelle\nsielunsa.\n\nTuntien lapsen sydämen sykkivän omaa sydäntään vasten laskeutui\nLeonardo vakavin askelin, kalvavan tiedonhalun ajamana himmeän lyhdyn\njälestä rautakaivoksen peloittavia portaita myöten yhä alemmaksi ja\nalemmaksi maanalaiseen pimeyteen.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKotiin palattuaan saivat Vaprion asukkaat kuulla sen levottomuutta\nherättävän uutisen, että ranskalaiset sotajoukot lähestyivät.\n\nKostoksi kavalluksesta ja kapinasta jätti vihastunut kuningas Milanon\npalkkasoturiensa ryöstettäväksi. Ken voi pakeni vuoristoon. Teitä\npitkin kulki huonekaluilla lastattuja kuormia, joita seurasi itkeviä\nlapsia ja naisia. Öisin näki huvilan ikkunoista tasangolla \"punaisia\nkukkoja\" -- tulipalon kajastuksia. Joka päivä odotettiin Novaran\nmuurien edustalla tapahtuvaa taistelua, jonka piti ratkaista Lombardian\nkohtalo.\n\nKerran palasi fra Luca Paccioli huvilaan kaupungista ja kertoi\nviimeisistä kauheista tapahtumista.\n\nTaistelu määrättiin tapahtuvaksi huhtikuun 10 päivänä. Kun herttua\naamulla tuli ulos Novarasta ja vihollisen nähden alkoi järjestää\njoukkojaan, niin hänen päävoimansa, sveitsiläiset palkkasoturit, jotka\nmarsalkka Trivulce oli lahjonut, kieltäytyivät ryhtymästä taisteluun.\nHerttua rukoili kyynelsilmin, etteivät he syöksisi häntä turmioon,\nja vannoi antavansa heille osan maistaan, jos voittaisi. Sotamiehet\neivät taipuneet. Moro pukeutui munkiksi ja koetti paeta. Mutta eräs\nLuzernista kotoisin oleva sveitsiläinen nimeltä Schattenhalb osoitti\nhänet ranskalaisille. Herttua otettiin vangiksi ja vietiin marsalkan\neteen, joka maksoi sveitsiläisille kolmekymmentätuhatta tukaattia --\n\"Juudas Iskariotin kolmekymmentä hopearahaa\".\n\nLudvig XII antoi sire de la Trémoillen toimeksi vangin tuomisen\nRanskaan. Häntä, joka hovirunoilijain sanojen mukaan \"ensimmäisenä\nJumalan jälkeen oli ohjannut Onnettaren pyörää, koko maailman\nperäsintä\", kuljetettiin nyt rattailla ristikkohäkissä niinkuin\npetoeläintä. Kerrottiin herttuan pyytäneen vanginvartioilta erityisenä\narmonosoituksena lupaa ottaa mukaansa Ranskaan Danten Jumalaisen\nkomedian.\n\nOleskelu huvilassa kävi päivä päivältä vaarallisemmaksi. Ranskalaiset\nryöstivät Lomellinan, huovit Sepnon, venezialaiset Martesanan alueen.\nRosvojoukkueita kierteli Vaprion seuduilla. Messer Girolamo hankkiutui\nlähtemään Francescon ja Bona tädin kanssa Chiavennaan.\n\nLeonardo vietti viimeisen yön Melzin huvilassa. Tapansa mukaan hän\nmerkitsi päiväkirjaansa kaiken mieltä kiinnittävän, mitä oli nähnyt ja\nkuullut päivän kuluessa.\n\n\"Kun linnun pyrstö on pieni\", kirjoitti hän sinä yönä, \"ja siivet ovat\nleveät, niin se räpyttelee niitä voimakkaasti ja kääntyy aina niin,\nettä tuuli pääsee tunkeutumaan suoraan sen siipien alle ja kohottaa sen\nylös, niinkuin havaitsin tapahtuvan, kun haukan poika lensi Vaprion yli\nvasemmalta Bergamoon vievältä tieltä päin aamulla huhtikuun 14 päivänä\n1500.\"\n\nJa viereen samalle sivulle hän kirjoitti:\n\n\"Moro on menettänyt valtakuntansa, omaisuutensa ja vapautensa, ja\nkaikki hänen toimensa ovat rauenneet tyhjiin.\"\n\nEi sanaakaan enempää -- aivan kuin sen miehen tuho, jonka parissa hän\noli viettänyt kuusitoista vuotta, Sforzan suuren suvun kukistuminen\nolisivat olleet hänestä vähemmän tärkeä ja mielenkiintoinen asia kuin\npetolinnun lento erämaassa.\n\n\n\n\n\n\nYhdestoista kirja\n\nSIIVET\n\n\n\n\nI\n\n\nToscanassa Pisan ja Firenzen välillä lähellä Empolin kaupunkia Monte\nAlbanon läntisellä rinteellä oli Vincin kylä, Leonardon synnyinseutu.\n\nJärjestettyään asiansa Firenzessä tahtoi Leonardo, ennenkuin\nlähti Romagnaan Cesare Borgian palvelukseen, käydä tuossa kylässä\ntervehtimässä vanhaa setäänsä Francesco da Vinciä, joka oli rikastunut\nsilkin viljelyksellä. Hän oli ainoa koko perheestä, joka rakasti\nLeonardoa. Taiteilija tahtoi tavata häntä ja koettaa saada hänet\nottamaan taloonsa asumaan mekaanikko Zoroastro da Peretolan, joka ei\nvielä ollut toipunut hirveän putoamisensa seurauksista ja joka oli\nvaarassa jäädä koko elämänsä ajaksi raajarikoksi. Mestari toivoi, että\nvuoristoilma sekä maaseudun rauha ja hiljaisuus auttavat sairasta\nparemmin kuin mitkään lääkkeet.\n\nLeonardo lähti Firenzestä yksin muulilla ratsastaen ai Praton portin\nkautta ja kulki Arnon vartta. Empolin kaupungin luona hän poikkesi pois\njoenlaaksossa kulkevalta Pisan valtatieltä ja lähti kulkemaan kapeata\nkylätietä, joka kiemurteli matalien, yksitoikkoisten kukkulain välitse.\n\nPäivä oli pilvinen ja vilpoinen. Vaalea, sumun läpi kumottava aurinko\nennusti pohjatuulta.\n\nNäköpiiri tien kahden puolen laajeni. Kukkulat kohoilivat huomaamatta\nja sulavasti kuin aallot. Niiden takana saattoi aavistaa olevan vuoria.\nNurmikoilla kasvoi harvaa ja kiillotonta ruohoa. Ja kaikki ympärillä\noli kiillotonta, hiljaista, vihertävän harmaata, yksinkertaista ja\nmiltei köyhää, muistuttaen pohjolaa -- pellot vaaleine tähkineen,\nloppumattomat viinitarhat kivimuureineen ja nivelikkäät, lujarunkoiset\nöljypuut, jotka olivat yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan\nja joista lankesi maahan hienoja, yhteen kietoutuneita, hämähäkkiä\nmuistuttavia varjoja. Siellä täällä, yksinäisen kappelin läheisyydessä\ntahi aution, ulkopuolelle kaupunkia rakennetun talon edessä, jossa\noli sileät, keltaiset seinät ja muutamia säännöttömästi sijoitettuja,\nrautaristikoilla varustettuja ikkunoita sekä tiilikattoiset suojat\nmaanviljelyskaluja varten, samoin kuin kaukaa kajastavien harmaitten\nvuorten tasaisella rinteellä näkyi selvinä ja kauniina riveinä\nsysimustia, soikeita ja tylppäkärkisiä, värttinän näköisiä kypressejä,\njotka olivat aivan samanlaisia kuin vanhojen firenzeläisten mestarien\ntauluissa.\n\nVuoret alkoivat vähitellen näyttää suuremmilta. Maa tuntui hitaasti\nmutta yhtämittaa kohoavan. Hengitys kävi helpommaksi. Matkamies kulki\nohi Sant Ausanon, Calistrin, Lucardin, San Giovannin kappelin.\n\nAlkoi tulla pimeä. Pilvet hajaantuivat. Tähdet alkoivat tuikkia. Tuuli\nmuuttui viileämmäksi. Tämä ennusti jäätävän kylmän ja heleänkirkkaan\npohjatuulen -- tramontanon -- tuloa.\n\nViimeisen jyrkän käänteen takaa ilmestyi yhtäkkiä näkyviin koko Vincin\nkylä. Siellä tuskin oli enää ainoatakaan tasaista paikkaa. Kukkulat\nolivat muuttuneet vuoriksi tasangot kukkuloiksi. Ja yhdelle noista\nkukkuloista, pienelle ja terävälle, oli kohonnut kivestä rakennettu,\nyhteen sullottu kylä. Synkkää taivasta kohti kohosi kevyenä ja hienona\nvanhan linnan musta torni. Talojen ikkunoista pilkoitti tuli.\n\nTeiden risteyksessä vuoren juurella valaisi lamppu seinän komerossa\nLeonardolle lapsuuden ajoista tuttua savesta muovailtua jumalanäidin\nkuvaa, jota peitti valkea ja sininen lasikiille. Madonnan edessä oli\npolvillaan kumartuneena ja kasvot käsien peitossa yksinkertaiseen,\ntummaan pukuun puettu nainen, luultavasti maalaisvaimo.\n\n\"Katariina\", kuiskasi Leonardo. Se oli hänen äitivainajansa,\nyksinkertaisen vinciläisen talonpoikaisvaimon nimi.\n\nRatsastettuaan vuolaan puron poikki vievän sillan yli hän käänsi\nkulkunsa oikeaan ja lähti kulkemaan ahdasta polkua, jonka molemmin\npuolin oli puutarhojen aitoja. Täällä oli jo aivan pimeätä.\nRuusupensaan oksa, joka riippui aidan yli, hipaisi hiljaa hänen\nkasvojaan, aivan kuin olisi suudellut niitä pimeässä, ja kietoi ne\nraikkaaseen tuoksuunsa.\n\nErään vanhan, muurissa olevan puuportin edessä hän nousi pois\nmuulinsa selästä, otti kiven ja löi sillä rautakiskoon. Tämän talon\noli aikoinaan omistanut hänen isoisänsä Antonio da Vinci, ja nyt sen\nomisti hänen setänsä Francesco. Tässä talossa oli Leonardo viettänyt\nlapsuusvuotensa.\n\nEi kukaan vastannut. Hiljaisuudessa kuului Moline di Gatte putouksen\nkohina rotkon syvyydestä. Ylhäällä kylässä heräsivät koirat\nkolkutukseen ja alkoivat haukkua. Niiden haukuntaan vastasi pihalta\nkäheä-ääninen, luultavasti hyvin vanha koira.\n\nViimein tuli ulos harmaapäinen, kumarainen ukko lyhty kädessä. Hän\noli huonokuuloinen eikä pitkään aikaan päässyt selville siitä, kuka\nLeonardo oli. Mutta kun hän vihdoin tunsi tulijan, niin hän alkoi itkeä\nilosta, oli vähältä pudottaa lyhtynsä, hyökkäsi suutelemaan herransa\nkäsiä, jota hän yli neljäkymmentä vuotta sitten oli kantanut sylissään,\nja lausui tavantakaa kyynelsilmin: \"Oi! signore, signore, minun\nLeonardoni!\" Pihakoira heilutti laiskasti alas riippuvaa häntäänsä,\nnähtävästi vain vanhan isäntänsä mielihyvikkeeksi.\n\nGian Battista -- se oli vanhan puutarhurin nimi -- ilmoitti, että ser\nFrancesco oli mennyt Madonna dell' Ertan luona olevaan viinitarhaansa\nja aikoi sieltä mennä Marcillianaan, jossa tuttu munkki paranteli hänen\nnivusvikaansa ihmeellisellä hauteella. Hänen oli määrä palata takaisin\nparin päivän kuluttua. Leonardo päätti odottaa, sitäkin suuremmalla\nsyyllä kun Zoroastron ja Giovanni Beltraffion piti saapua seuraavana\naamuna Firenzestä.\n\nUkko vei hänet sisälle taloon, jossa tällä kertaa ei ollut ketään --\nFrancescon lapset asuivat Firenzessä -- alkoi puuhata, kutsui kaunista,\nvaaleahipiäistä, kuudentoista ikäistä poikansa tytärtä ja käski\nvalmistamaan illallista. Mutta Leonardo pyysi saada vain vinciläistä\nviiniä, leipää ja lähdevettä, josta hänen setänsä tilus oli kuuluisa.\nVarallisuudestaan huolimatta ser Francesco eli isänsä ja esi-isiensä\ntavoin niin yksinkertaista elämää, että suurten kaupunkien mukavuuksiin\ntottuneesta ihmisestä se saattoi näyttää köyhyydeltä.\n\nTaiteilija astui hänelle niin tuttuun matalaan huoneeseen, joka samalla\nkertaa oli vastaanottohuoneena ja keittiönä. Siellä oli muutamia\nkömpelön näköisiä tuoleja, penkkejä ja arkkuja, jotka oli valmistettu\nsorvatusta, nyt jo tummentuneesta ja vanhuuden takia kiiltävän sileäksi\nkuluneesta puusta, ja hylly, jolla oli raskaita tina-astioita.\nPitkin päin oli katossa mustuneita hirsiä, joista riippui kuivattuja\nlääkeruohokimppuja. Seinät olivat paljaat ja valkoiset, suuri liesi oli\nsavusta mustunut ja permanto oli tehty tiilikivistä. Ainoana uutuutena\nolivat paksut, tummanviheriäiset ikkunaruudut, joiden puitteissa oli\npienet, pyöreät lasit. Leonardo muisti, että hänen lapsuusvuosinaan\nikkunoitten edessä oli ollut, kuten kaikissa toscanalaisissa\nmaalaistaloissa, vahalla päällystetty kangas, niin että huoneet olivat\npäivälläkin hämärät. Yläkerroksen huoneissa taas, joita käytettiin\nmakuuhuoneina, sulki ikkunoita vain puiset luukut, ja usein oli vesi\naamuisin pesuastioissa jäätynyt talvipakkasten aikana, jotka näillä\nseuduin ovat ankarat.\n\nPuutarhuri laittoi takkavalkean hyvältä tuoksuvista kanervista ja\nkatajoista ja pani tulta pieneen, kamiinan sisällä vaskivitjoissa\nriippuvaan savilamppuun, jossa oli pitkä, kapea kaula ja kädensija\nsamaan tapaan kuin etruskilaisista haudoista löydetyissä lampuissa.\nSen kaunis ja hieno muoto näytti yksinkertaisessa, köyhässä huoneessa\nsitäkin somemmalta. Täällä puolivillissä Toscanan nurkassa oli kansan\nveressä, kielessä, talouskaluissa ja tavoissa vielä säilynyt jälkiä\nmuinaisajasta -- jälkiä etruskilaisesta heimosta.\n\nSillä aikaa kun nuori tyttö puuhaili tuoden pöytään Pyöreän,\nhappamattoman leivän, joka oli litteän kakun iltainen, etikassa\nvalmistettua salaattia, ruukun viiniä ja kuivattuja viikunoita, meni\nLeonardo narisevia portaita myöten yläkerroksen huoneisiin. Täälläkin\noli kaikki ennallaan. Avaran, matalan huoneen keskellä oli niinkuin\nennenkin tavattoman suuri nelikulmainen vuode, johon mahtui kokonainen\nperhe ja jossa hyvä isoäiti mona Lucia, Antonio da Vincin vaimo,\nmuinoin oli maannut yhdessä pikku Leonardon kanssa. Nyt oli tuo pyhänä\nmuistona säilytetty perhekalleus siirtynyt perintönä setä Francescolle.\nJa vieläkin riippui pääpuolella seinällä ristiinnaulitun kuva ja\nmadonnan kuva, näkinkenkä vihkivesisäiliönä, kimppu harmaata, kuivaa\nruhoa, jota nimitettiin sumuksi -- \"nebbia\", ja vanha, pieni lehti,\njohon oli piirretty latinankielinen rukous.\n\nHän tuli taas alas, istuutui tulen ääreen, joi viinillä sekoitettua\nvettä puisesta, pyöreästä kupista, -- siitä leimahti raikas öljypuun\ntuoksu, joka osaltaan myöskin muistutti hänelle hänen varhaisinta\nlapsuuttaan, -- ja kun Gian Battista pojantyttärineen oli mennyt\nnukkumaan ja hän jäi yksikseen, niin hän vaipui hiljaiseen kirkkaaseen\nmietiskelyyn.\n\n\n\n\nII\n\n\nHän ajatteli isäänsä, Firenzen notariota ser Piero da Vinciä, jota\nhän äskettäin oli käynyt katsomassa tämän omassa talossa Firenzessä\nkuoppaisen Ghibellino kadun varrella, -- seitsemänkymmenen vuoden\nikäistä, vielä reipasta ukkoa, jolla oli punakat kasvot ja valkeat\nkiharat. Leonardo ei ollut koko elämänsä aikana tavannut ihmistä,\njoka olisi rakastanut elämää niin suuresti ja vilpittömästi kuin ser\nPiero. Muinoin oli notario tuntenut isällistä hellyyttä aviotonta\nesikoistaan kohtaan. Mutta kun hänen kaksi nuorempaa, laillisesta\navioliitosta syntynyttä poikaansa, Antonio ja Giuliano, kasvoivat\nsuuremmiksi, niin nämä alkoivat pelätä, että isä antaisi vanhimmalle\npojalleen osan perinnöstä, ja koettivat saada Leonardon riitaantumaan\nisänsä kanssa. Viime käynnillään hän oli tuntenut olevansa vieras\nperheessä. Erityisen huolestumisensa niiden huhujen johdosta, joita\nnäihin aikoihin oli levinnyt hänen jumalattomuudestaan, oli lausunut\nveli Lorenzo, joka vielä oli miltei poikanen iältään, mutta jo\ntoimelias Savonarolan oppilas, siveä ja säästäväinen kauppapalvelua\nfirenzeläisten villakauppiaitten liikkeessä. Usein hän isän läsnä\nollessa puhui taiteilijalle kristinuskosta, katumuksen ja nöyryyden\nvälttämättömyydestä ja muutamien nykyisten filosofien harhaoppisista\nmielipiteistä, ja erotessa hän lahjoitti Leonardolle oman tekemänsä\nhartauskirjan.\n\nNyt istuessaan kamiinan ääressä vanhassa kodissaan Leonardo otti esille\ntämän kirjan. Se oli kirjoitettu pienellä, huolellisella puotilaisen\nkäsialalla.\n\n\"Rippikirja, jonka minä, firenzeläinen Lorenzo di Ser Piero da Vinci\nolen tehnyt ja omistanut kälylleni Nannalle, -- sangen hyödyllinen\nkaikille, jotka tahtovat tunnustaa syntinsä. Ota kirja ja lue. Kun\nluettelossa näet oman syntisi, niin merkitse se muistiin, mutta jätä\nväliin se, mihin olet viaton; se on oleva hyödyksi toisille, sillä ole\nvarma siitä, että tällaisesta aineesta eivät tuhannetkaan kielet saisi\nkaikkea kerrotuksi.\"\n\nSen jälkeen seurasi seikkaperäinen syntiluettelo, jonka nuori\nvillakauppias oli laatinut liikemiehen tarkkuudella, ynnä kahdeksan\nhurskasta tutkielmaa, \"jotka jousen kristityn tulee pitää mielessään\nripille astuessaan\".\n\nItsetietoisesti kuin jumaluusoppinut Lorenzo tutki kysymystä, onko\nvai eikö ole synti pitää kangasta ja muita villatavaroita, joista ei\nole maksettu tullia. \"Sieluun nähden\", päätteli hän, \"ei tuollaisesta\nulkomaan kankaiden käyttämisestä voi olla mitään vahinkoa, jos tulli\non väärä. Siksi älköön omatuntonne olko rauhaton, rakkaat veljeni ja\nsisareni, vaan olkaa hyvässä turvassa! Ja jos joku sanoo: Lorenzo,\nmihin sinä perustat väitteesi ulkomaan kankaista? -- niin minä vastaan:\nviime vuonna, 1499, minä olin kauppamatkalla Pisan kaupungissa ja\nkuulin siellä San Michelen kirkossa saarnaavan erään dominikaanimunkin,\nveli Zanobin, joka ihmeteltävän ja miltei uskomattoman runsailla\noppineiden todistuskappaleilla vahvisti oikeaksi sen käsityksen\nulkomaan kankaista, jonka tässä olen esiin tuonut.\"\n\nLopuksi hän kertoi yhtä ikävästi, pitkäveteisesti ja monisanaisesti,\nkuinka perkele pitkän aikaa sai pidätetyksi hänet kirjoittamasta tätä\nhartauskirjaa, muun muassa sillä verukkeella, että hän, Lorenzo,\nmuka ei ollut kyllin oppinut eikä kaunopuheinen ja että hänen kelpo\nvillakauppiaana on sopivampaa pitää huolta liikkeensä asioista kuin\nhengellisten kirjojen kirjoittamisesta. Mutta hän oli voittanut\nperkeleen viettelykset ja tullut siihen johtopäätökseen, että tässä\ntyössä ei niin paljon tarvittu opillisia tietoja ja kaunopuheisuutta\nkuin kristillistä hartautta ja hurskautta, ja niinpä olikin hän Jumalan\nja pyhän Neitsyt Maarian avulla saanut valmiiksi \"tämän kirjan, joka\nomistetaan käly Nannalle kuin myös kaikille veljille ja sisarille\nKristuksessa.\"\n\nLeonardon huomiota kiinnitti esitys neljän kristillisen hyveen\nkuvaamisesta, joihin nähden Lorenzo, kenties salaisesti ajatellen\nveljeään, kuuluisaa taiteilijaa, antoi maalareille sen neuvon,\nettä nämä esittäisivät niitä seuraavalla kuvaannollisella tavalla:\nViisaudella pitäisi olla kolmet kasvot sen merkiksi, että se näkee\nnykyisen, menneen ja tulevaisen; Oikeudella pitää olla miekka ja vaaka;\nVoima nojaa pylvästä vasten; Kohtuudella on toisessa kädessä harppi ja\ntoisessa sakset, \"joilla se eroittaa ja leikkaa pois kaiken liian.\"\n\nTuosta kirjasta huokui Leonardoa vastaan porvarillisen hurskauden\ntuttu henki, joka oli yhdistynyt hänen lapsuusvuosiinsa ja vallinnut\nperheessä siirtyen polvesta polveen.\n\nJo sata vuotta ennen hänen syntymäänsä olivat Vincin suvun esi-isät\nolleet samanlaisia rehellisiä, säästäväisiä ja hurskaita Firenzen\nkunnan virkamiehiä kuin hänen isänsäkin ser Piero. Vuonna 1339\nmainitaan asiakirjoissa ensi kertaa eräs taiteilijan esi-isistä,\nSignorian notario, eräs ser Guido di ser Michele da Vinci.\n\nHän näki ilmielävänä edessään isoisänsä Antonion. Isoisän elämänviisaus\noli alusta loppuun asti sama kuin pojanpojan Lorenzon. Hän varoitti\nlapsia pyrkimästä mihinkään korkealle, olipa se sitten kunniaan,\narvoon, valtionvirkoihin, sotapäällikön toimiin, liialliseen rikkauteen\ntahi liialliseen oppiin.\n\n\"Keskitie on kaikessa varmin\", oli hänellä tapana sanoa.\n\nLeonardo muisti vanhuksen tyynen ja arvokkaan äänen, jolla hän lausui\ntuon neuvon, joka oli kulmakivenä elämälle: _kohtuus kaikessa_.\n\n\"Lapseni, ottakaa esimerkki muurahaisista, jotka jo tänään pitävät\nhuolta huomispäivän tarpeista. Olkaa säästäväiset, olkaa kohtuulliset.\nMihin vertaan minä hyvän isännän ja perheenisän? Minä vertaan\nhäntä hämähäkkiin, joka istuu laajan verkon keskellä, mutta tuntee\nhienoimmankin langan huojumisen ja rientää sitä korjaamaan.\"\n\nHän vaati, että kaikkien perheen jäsenten tuli joka päivä iltakellon\nsoidessa olla koolla. Itse hän teki kierroksen talossaan joka ilta,\nsulki portin, vei avaimet makuuhuoneeseen ja kätki ne tyynyn alle.\nEi pieninkään seikka taloudessa jäänyt hänen valppaalta silmältään\nhuomaamatta. Jos härät olivat saaneet liian vähän heiniä, jos\npalvelustyttö oli pistänyt sydämen liian syvälle lamppuun, niin että\nöljyä kului liiaksi, niin hän huomasi sen heti ja piti huolta kaikesta.\nMutta itara hän ei ollut. Hän käytti itse ja kehoitti lapsiaankin\nvalitsemaan puvuksi parasta kangasta eikä säälinyt rahoja, sillä\nparempi on lujempaa -- sitä ei tarvitse usein vaihtaa, joten hyvästä\nkankaasta tehty puku on sekä säädyllisempi että halvempi.\n\nPerheen tuli isoisän mielestä asua jakaantumatta saman katon alla,\n\"sillä\", oli hänellä tapana sanoa, \"kun kaikki syövät samassa pöydässä,\nniin tarvitaan vain yksi pöytäliina ja yksi kynttilä, mutta kahteen\npöytään tarvitaan kaksi pöytäliinaa ja kahdet tulet; kun kaikkia\nlämmittää yksi liesi, niin yksi sylys puita riittää, kun taas kahteen\ntarvitaan kaksi, -- ja niin se on joka asiassa\".\n\nNaisia hän halveksi. \"Heidän asianaan on pitää huolta keittiöstä ja\nlapsista eikä sekaantua miesten toimiin. Se on houkkio, joka uskoo\nnaisella olevan järkeä.\"\n\nSer Antonion viisauteen sisältyi jonkun verran viekkauttakin.\n\n\"Lapseni\", sanoi hän usein, \"olkaa armeliaat, niinkuin pyhä äitimme\nkirkko vaatii; mutta pitäkää kuitenkin onnellisia ystäviä parempina\nkuin onnettomia, rikkaita parempina kuin köyhiä. Siinäpä juuri\nonkin suurin elämisen taito, että osaa pistää viekkaankin pussiin\npoikkeamatta kuitenkaan hyveen tieltä.\"\n\nHän opetti heitä istuttamaan hedelmäpuita oman ja naapurin pellon\nrajalle sillä tavoin, että niiden varjo lankesi naapurin vainiolle; hän\nopetti heitä ystävällisesti antamaan kieltävän vastauksen, jos joku\npyysi lainaa.\n\n\"Siitä on kaksinkertainen etu\", lisäsi hän. \"Saatte pitää rahanne ja\nsaatte huvin nauraa sille, joka tahtoi teitä pettää. Ja jos lainan\npyytäjä on viisas mies, niin hän ymmärtää teitä ja alkaa entistä\nenemmän kunnioittaa teitä siitä, että olette osanneet kieltää sopivalla\ntavalla. Lurjus ottaa, hölmö antaa. Mutta sukulaisianne ja omaisianne\nauttakaa sekä rahalla että hiellä, verellä ja kunniallanne --\nkaikella, mitä teillä on, säästämättä henkeännekään, kun suvun onni on\nkysymyksessä, sillä muistakaa, rakkaani: on paljon suurempi kunnia ja\netu ihmisille tehdä hyvää omaisilleen kuin vieraille.\"\n\nIstuessaan nyt kolmentoista vuoden poissaolon jälkeen isänkodin katon\nalla, kuunnellessaan tuulen ulvontaa ja katsellessaan, kuinka hiillos\nliedessä sammui, taiteilija ajatteli, että koko hänen elämänsä oli\nollut yhtämittaista rikkomista tuota isoisän ikivanhaa viisaussääntöä\nvastaan, joka kehoitti säästeliäisyyteen ja otti esimerkkiä hämähäkistä\nja muurahaisesta; -- se oli ollut juuri sitä huimaa ylellisyyttä ja\nluvatonta yltäkylläisyyttä, josta veli Lorenzon käsityksen mukaan\nKohtuuden jumalattaren olisi pitänyt leikata saksillaan liika pois.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVarhain seuraavana aamuna hän hiipi ulos talosta herättämättä\npuutarhuria, kulki läpi Vincin kylän, korkeitten ja kapeitten talojen\nvälitse, jotka yhteen sullottuina kohosivat kukkulan rinteellä linnan\nympärillä, ja alkoi nousta jyrkkää vuoripolkua naapurikylään Anchianoon.\n\nAurinko oli kuten edellisenä päivänäkin himmeä ja valkoinen aivan kuin\ntalvella, taivas oli pilvetön ja kylmä, ja sen reunat olivat jo näin\naikaiseen aamulla himmeän punasinervät. Tramontano oli yön aikana\nalkanut puhaltaa voimakkaammin, mutta se ei riuhtonut eikä tullut\npuuskina, kuten edellisenä päivänä, vaan puhalsi tasaisesti, suoraan\npohjoisesta, aivan kuin taivaasta pudoten, ja vihelsi yksitoikkoisesti\nkorvissa. Taaskin näkyi samanlaisia vaaleita ja hiljaisia vainioita,\njoissa törrötti harvassa tähkiä ja jotka täällä korkeudessa vielä\nenemmän muistuttivat pohjolaa. Laihat viinitarhat olivat kukkulain\nrinteillä puoliympyrän muotoisina kerroksina, ruoho oli harvaa ja\nkiillotonta, valmun lehdet varisivat maahan ja harmaitten öljypuitten\nlujat, mustat oksat vavahtelivat tuulessa aivan kuin kivusta.\n\nTultuaan Anchianon kylään Leonardo pysähtyi eikä ollut tuntea koko\npaikkaa. Hän muisti, että täällä olivat ennen muinoin olleet Adimarin\nlinnan rauniot ja niiden yhdessä eheänä säilyneessä tornissa pieni\nkyläkapakka. Nyt oli tällä paikalla uusi, sileä- ja valkeaseinäinen\ntalo viinitarhan ympäröimänä. Matalan kiviaidan takana kaivoi\ntalonpoika kuoppia viiniköynnöksiä varten. Hän selitti taiteilijalle,\nettä kapakan isäntä oli kuollut ja hänen perillisensä olivat myyneet\nmaan rikkaalle orbigabolaiselle lammaskauppiaalle, joka oli antanut\nraivata kukkulan puhtaaksi ja istuttanut siihen viinitarhan ja\nöljypuulehdon.\n\nLeonardo ei kysellyt aiheettomasti Anchianon ravintolan kohtaloa: hän\noli syntynyt siinä.\n\nTäällä, köyhän vuoristokylän alkupäässä valtamaantien varrella,\njoka vei Monte Albanon yli Pistoiaan, oli noin viisikymmentä vuotta\ntakaperin synkän Adimarin ritarilinnan tornissa ollut iloinen\nkyläkapakka -- osteria. Viinirypäleitten välistä, jotka näyttivät\nläpikuultavilta auringon paisteessa, pilkisti näkyviin ruostuneissa\nrenkaissa riippuva kyltti, johon oli kirjoitettu \"Bottigleria\",\navonainen ovi, josta näkyi rivi tynnyreitä, tinatuoppeja ja\npaksumahaisia savikannuja, kaksi puoleksi umpinaista, ruudutonta\nja rautaristikoilla varustettua ikkunaa, joissa oli mustuneet\nluukut ja jotka näyttivät veitikkamaisesti vilkuttavilta silmiltä,\nsekä portaat, jotka olivat sileiksi kuluneet. Lähikylien asukkaat\nmarkkinamatkoillaan, vuorivuohien pyydystäjät, muulinajajat,\nfirenzeläiset tullivartiat ja muut vaatimattomat ihmiset poikkesivat\ntänne lörpöttelemään, juomaan fiascon huokeata, väkevän makuista viiniä\nja pelaamaan tamia, korttia tahi noppaa.\n\nPalvelijattarena kapakassa oli kuudentoista ikäinen orpo tyttö, köyhä\n\"contadina\" -- talonpoikaistyttö Vintistä, nimeltään Katariina.\n\nKeväällä vuonna 1451 oli nuori firenzeläinen notario Piero di ser\nAntonio da Vinci tullut vierailemaan maalle isänsä luo Firenzestä,\njossa virkatoimet häntä pidättivät suurimman osan vuotta. Eräänä\npäivänä häntä kutsuttiin Anchianoon laatimaan välikirjaa, joka koski\nöljynpuserruslaitoksen vuokraamista pitemmäksi ajaksi. Kun välikirja\noli laillisesti tehty, kutsuivat talonpojat notarion ravintolaan\njuomaan lasin asian päälle. Ser Piero, joka oli vaatimaton mies ja\nkohteli ystävällisesti alempaakin kansaa, suostui mielellään kutsuun.\nKatariina palveli heitä. Nuori notario tunnusti myöhemmin, että hän\nsilloin rakastui tyttöön ensi katsauksella. Ilmoittaen tahtovansa\nmetsästää hän lykkäsi Firenzeen palaamisen syksyyn ja alkoi käydä joka\npäivä ravintolassa seurustelemassa Katariinan kanssa, jota oli paljon\nvaikeampi lähennellä kuin hän oli luullutkaan. Mutta eipä ser Pieroa\nsuotta pidetty sydänten valloittajana. Hän oli neljänkolmatta vuoden\nikäinen, aina hyvin puettu, kaunis, sukkela ja vahva ja osasi puhua\nitsetietoisen hellästi ja kauniisti, mikä aina hurmaa yksinkertaisia\nnaisia. Katariina vastusteli kauan ja rukoili pyhältä Neitsyt Maarialta\napua, mutta antautui viimein. Siihen aikaan kun toscanalaiset peltopyyt\nmehevien syksyisten rypäleiden lihoittamina lentävät pois Nievolen\nlaaksosta, hän tuli raskaaksi.\n\nHuhu ser Pieron suhteista köyhään orpoon, Anchianon ravintolan\npalvelustyttöön, tuli ser Antonio da Vincin korville. Hän uhkasi\npoikaansa isällisellä kirouksellaan, lähetti hänet heti Firenzeen ja\n\"saadakseen pojan vakaantumaan\", kuten hän sanoi, naitti hänet jo\nsamana talvena madonna Albiera di ser Giovanni Amadorille, joka ei\nollut nuori eikä kaunis, mutta joka oli arvossa pidetystä perheestä ja\nsai hyvät myötäjäiset. Katariinan taas hän toimitti vaimoksi eräälle\npäiväpalkkalaiselleen, vinciläiselle talonpojalle Accattabriga di\nPiero del Vaccholle, joka oli jo vanhanpuoleinen mies sekä juro ja\nhäijyluontoinen ja jonka kerrottiin ottaneen hengiltä ensimmäisen\nvaimonsa pieksämällä häntä juovuspäissään! Ihastuneena luvatuista\nkolmestakymmenestä floriinista ja pienestä maapalstasta Accattabriga\nsuostui empimättä kunniallisella nimellään peittämään toisten syntiä.\nKatariina alistui nurkumatta. Mutta hän sairastui surusta ja oli\nvähältä kuolla lapsen synnyttyä. Hänen rinnoissaan ei ollut maitoa.\nPientä Leonardoa -- se annettiin lapselle nimeksi -- ruokkimaan tuotiin\nMonte Albanolta vuohi.\n\nHuolimatta ikävästään ja rakkaudestaan Katariinaan Pierokin alistui,\nmutta pyysi kuitenkin, että hänen isänsä ottaisi Leonardon omaan\nkotiinsa kasvatettavaksi. Niihin aikoihin ei aviottomia lapsia\npidetty häpeänä, vaan kasvatettiin ne melkein aina yhdessä aviolasten\nkanssa, pidettiinpä niitä usein parempinakin. Isoisä suostui sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun pojan ensimmäinen avioliitto jäi lapsettomaksi,\nja antoi poikasen vaimonsa, hyvän, vanhan isoäidin mona Lucia di Piero\nZozi da Bacaretton huostaan.\n\nNäin joutui Leonardo, neljänkolmatta vuotiaan firenzeläisen notarion ja\nhänen viettelemänsä anchianolaisen ravintolanpalvelijattaren avioton\npoika, da Vincin kunnianarvoisaan ja hurskaaseen perheeseen.\n\nFirenzen kaupungin valtioarkistossa on säilynyt luettelo -- catasto --\nvuodelta 1457, johon isoisän, notario Antonio da Vincin käsialalla on\nmerkitty:\n\n\"Leonardo, ylempänä mainitun Pieron poika, syntynyt ulkopuolella\navioliiton hänestä ja Katariinasta, nykyisestä Accattabriga di Piero\ndel Vaccho da Vincin vaimosta, viisivuotias.\"\n\nLeonardo muisti äitiään niinkuin läpi unen. Varsinkin muisti hän äidin\nomituisen hymyn, joka oli hellä, käsittämätön, salaperäinen, hiukan\nveitikkamainen ja odottamaton noilla yksinkertaisilla, surullisilla,\nankarapiirteisillä, kauniilla kasvoilla. Medicien puutarhojen museossa\nFirenzessä hän oli kerran nähnyt vanhasta Etrurian kaupungista\nArezzosta löydetyn pienen, vaskisen Cybelen kuvan, ikivanhan maan\njumalattaren, ja tällä oli samanlainen hymy huulillaan kuin nuorella\nvinciläisellä maalaistytöllä, hänen äidillään.\n\nKatariinaa oli taiteilija ajatellut kirjoittaessaan \"Kirjaansa\nmaalaustaiteesta\":\n\n\"Etkö ole huomannut, kuinka vuoriston naiset karkeissa ja köyhissä\npukimissaan ovat kauniimmat kuin ne, jotka ovat laittautuneet koreiksi?\"\n\nNe, jotka olivat tunteneet hänen äitinsä nuorena, väittivät, että\nLeonardo oli äitinsä näköinen. Varsinkin hänen hienot, pitkät kätensä,\nsilkinhienot, kullankeltaiset hiuksensa ja hänen hymynsä muistuttivat\nKatariinaa. Isältään hän oli perinyt rotevan ruumiin, lujan terveyden\nja elämänhalun, äidiltään naisellisen sulouden, joka täytti koko hänen\nolentonsa.\n\nMökki, jossa Katariina miehensä kanssa asui, oli lähellä ser Antonion\nhuvilaa. Keskipäivän aikaan, kun isoisä nukkui ja Accattabriga meni\njuhtineen pellolle työhön, hiipi poika viinitarhan läpi, kiipesi aidan\nyli ja juoksi äitinsä luo. Tämä odotti häntä istuen portailla värttinää\nkädessä, jo kaukaa hän ojensi poikaa kohti käsiään. Poika riensi\nhänen luokseen, ja äiti suuteli hänen kasvojaan, silmiään, huuliaan,\nhiuksiaan.\n\nVielä hauskempia olivat heistä öiset kohtaukset. Pyhäiltoina vanha\nAccattabriga meni kapakkaan tahi ystäviensä luo noppaa pelaamaan. Yöllä\nLeonardo nousi hiljaa leveästä perhevuoteesta, jossa hän makasi isoäiti\nLucian vieressä. Hän kokosi jonkun verran vaatteita ylleen, avasi\nhiljaa ikkunaluukun, laskeutui maahan tuuhean viikunapuun oksia myöten\nja juoksi Katariinan asuntoon. Suloiselta tuntui hänestä kylmä kaste\nruohikossa, ruisrääkän huuto yössä, nokkosten poltto, terävät kivet,\njotka raatelivat hänen paljaita jalkojaan, tähtien tuike ja pelko,\nettä isoäiti herää ja huomaa hänen poissaolonsa, suloisilta tuntuivat\nmyöskin salaperäiset ja ikäänkuin rikolliset hyväilyt, kun hän oli\nkömpinyt Katariinan vuoteeseen ja pimeässä peiton alla painoi ruumiinsa\nhäntä vasten.\n\nMona Lucia rakasti ja hemmotteli pojanpoikaansa. Leonardo muisti\ntummanruskean puvun, joka isoäidillä aina oli yllä, valkean huivin,\njoka ympäröi hänen tummia, ryppyisiä, hyväntahtoisia kasvojaan, hänen\nhiljaiset kehtolaulunsa ja herkullisen tuoksun, joka lähti hänen\nvalmistamistaan, kermassa paistetuista leivoksista.\n\nMutta isoisän kanssa he eivät olleet hyvissä väleissä. Alussa ser\nAntonio itse opetti pojanpoikaansa. Pojasta olivat oppitunnit\nvastenmielisiä. Täytettyään seitsemän vuotta hän tuli oppilaaksi\nlähellä Vinciä olevaan Santa Petronillan kirkkokouluun. Mutta ei\nlatinan lukukaan häneltä luistanut.\n\nUsein hän ei aamulla mennytkään kouluun, vaan johonkin ruohoa kasvavaan\nnotkoon, asettui selälleen ja tähysteli tuntikausia kadehtivin\nkatsein ohi lentäviä kurkiparvia, taikka levitti varovasti kukkien\nlehtiä, ihmetteli niiden hienoa rakennetta, alaspäin kääntynyttä\nterää, meden kostuttamia heteitä ja emiä. Kun ser Antonio meni\nkaupunkiin asioilleen, niin pikku Nardo käytti hyväkseen isoäidin\nhyväntahtoisuutta ja vietti kokonaisia päiviä vuorilla ja jyrkänteillä,\nkiipesi tuntemattomia polkuja pitkin, joita vain vuorivuohet käyttivät,\nylös Monte Albanon paljaille huipuille, josta näkyy äärettömiä\nniittyjä, lehtoja, viljavainioita, Fucecchion suojärvi, Pistoia, Prato,\nFirenze, lumipeitteiset Apuan alpit ja kirkkaalla säällä kapeana,\nutuisen sinisenä juovana Välimeri. Hän palasi kotiin naarmuisena,\npölyisenä ja päivettyneenä, mutta niin iloisena, ettei mona Lucia\nhennonut torua häntä eikä kannella isoisälle.\n\nPoika vietti yksinäistä elämää. Ystävällistä setä Francescoa ja isää,\njoka toi hänelle makeisia kaupungista -- molemmat asuivat suurimman\nosan vuotta Firenzessä -- hän näki harvoin, koulutoverien parissa\nhän ei ollenkaan viihtynyt. Näiden leikit eivät häntä huvittaneet.\nKun toverit repivät perhoselta siivet ja katselivat huvikseen sen\nmatamista, niin hänen kasvonsa vavahtivat ja vetäytyivät ryppyyn,\nhän kalpeni ja poistui. Kun hän kerran karjapihassa näki vanhan\nemännöitsijän teurastavan pyhiksi syötettyä porsasta, joka rimpuili\nja surkeasti vikisi, niin hän ser Antonion harmiksi ei pitkään aikaan\nsyönyt lihaa eikä selittänyt syytä siihen.\n\nKerran koulupojat erään Rosso nimisen rohkean, älykkään ja ilkeän\nveitikan johdolla ottivat kiinni myyrän ja nauttivat sen kärsimyksistä\nkiusaamalla sen puolikuoliaaksi, jonka jälkeen he sitoivat nuoran\nsen käpälään ja aikoivat antaa sen paimenkoirien raadeltavaksi.\nLeonardo hyökkäsi lapsiparveen, sysäsi kumoon kolme poikaa -- hän oli\nvoimakas ja ketterä -- ja käyttäen hyväkseen koulupoikien ällistystä,\njotka eivät olleet odottaneet tällaista hyökkäystä hiljaisen Nardon\npuolelta, hän sieppasi myyrän ja lähti juoksemaan. Toinnuttuaan\nhämmästyksestään toverit lähtivät ajamaan häntä takaa huutaen, nauraen,\nviheltäen, haukkuen ja kiviä heitellen. Pitkä Rosso, joka oli viisi\nvuotta vanhempi Nardoa, tarttui hänen tukkaansa, ja tappelu alkoi.\nJollei isoisän puutarhuri Gian Battista olisi rientänyt apuun, niin\npojat olisivat pieksäneet Leonardon pahanpäiväiseksi. Mutta poika oli\nsaavuttanut tarkoituksensa. Kahakan aikana oli myyrä päässyt pakoon ja\npelastunut. Tappelun tuoksinassa oli Leonardo puolustautuessaan iskenyt\nmustelman hyökkäävän Rosson silmän alle. Tämän isä, eräässä läheisessä\nhuvilassa asuvan ylimyksen kokki, valitti tästä isoisälle. Ser Antonio\nsuuttui niin kovasti, että tahtoi antaa selkäsaunan pojanpojalleen.\nIsoäidin välitys pelasti Nardon tästä rangaistuksesta. Hänet suljettiin\nvain muutamaksi päiväksi portaitten alla olevaan komeroon.\n\nMyöhemmin hän muistellessaan tätä vääryyttä, ensimmäistä siinä pitkässä\nvääryyksien sarjassa, joita hän sai kokea, kirjoitti päiväkirjaansa\nkysymyksen:\n\n\"Jos sinut jo lapsena suljettiin vankilaan, kun menettelit oikein, niin\nmitä tehdäänkään sinulle nyt aikuisena?\"\n\nIstuessaan pimeässä komerossaan poika katseli, kuinka hämähäkki imi\nkuoliaaksi kärpästä keskellä verkkoaan, joka välkkyi kuin taivaankaari,\nkun auringon säde siihen sattui. Uhri riuhtoili sen kynsissä, ja sen\nvieno surina heikkeni heikkenemistään. Nardo olisi voinut pelastaa\nsen, kuten hän äsken oli pelastanut myyrän. Mutta epämääräinen tunne,\njota hän ei voinut voittaa, esti häntä siitä. Hän antoi hämähäkin\nrauhassa syödä saalistaan ja katseli tuon kamalannäköisen hyönteisen\nahmailua yhtä tyynen ja viattoman uteliaisuuden valtaamana kuin kukkien\nsalaperäisen hentoa rakennettakin.\n\n\n\n\nIV\n\n\nLähellä Vinciä oli tekeillä suuri huvila signor Pandolfo Rucellaille\nfirenzeläisen rakennusmestarin, suuren Albertin oppilaan Biaggio\nda Ravennan johdolla. Leonardo kävi usein rakennuspaikalla ja\nkatseli, kuinka työmiehet rakensivat seiniä, tasoittivat muurausta\nkulmamittarilla ja nostivat kiviä ylös koneilla. Kerran ser Biaggio\npuheli pojan kanssa ja hämmästyi hänen selvää järkeään. Hän alkoi\nopettaa pojalle laskuopin, algebran, mittausopin ja mekaniikan alkeita,\nensin vain sivumennen ja puoleksi leikillään, mutta vähitellen yhä\ninnostuneemmin. Uskomattomalta, melkeinpä ihmeelliseltä näytti\nopettajasta helppous, jolla oppilas silmänräpäyksessä käsitti kaikki,\naivan kuin olisi vain johtanut muistiinsa mitä jo entuudestaan tiesi.\n\nIsoisä katseli karsaasti pojanpojan kummallisia hommia. Hänen mieltään\npahoitti sekin, että poika oli vasenkätinen. Sitä pidettiin pahana\nmerkkinä, sillä luultiin, että vasenkätisiksi syntyvät sellaiset\nihmiset, jotka tekevät liiton paholaisen kanssa, noidat ja velhot. Ser\nAntonion vastenmielisyys poikaa kohtaan kasvoi vielä sen johdosta,\nettä muuan kokenut tietäjävaimo vakuutti hänelle, että Monte Albanon\nsyrjäisimmässä seudussa asuva eukko, jonka musta vuohi oli imettänyt\nNardoa, oli noita. Olihan hyvin mahdollista, että tämä noita-akka\npaholaisen mieliksi oli noitunut Nardon vuoden maidon.\n\n\"Totuus pysyy aina totuutena\", ajatteli isoisä. \"Syötä sutta miten\ntahansa, aina se kuitenkin metsään haluaa. No, se näkyy olevan Herran\ntahto! Jokaisessa perheessä on mätämunansa.\"\n\nVanhus odotti kärsimättömästi, että hänen rakkain poikansa Piero\nilahuttaisi häntä saamalla avioliitostaan pojan, josta tulisi hänelle\narvokas perillinen, sillä Nardo oli ikäänkuin tilapäinen löytölapsi,\ntodellinen äpärä tässä perheessä.\n\nMonte Albanon asukkaat kertoivat eräästä omituisuudesta, jota ei tavata\nmillään muilla paikkakunnilla kuin siellä, nimittäin että monet kasvit\nja eläimet siellä olivat valkoisia. Se, joka ei ollut tätä nähnyt omin\nsilmin, ei olisi uskonut näitä kertomuksia. Mutta matkamies, joka\noli kuljeskellut albanolaisissa lehdoissa ja niityillä, tiesi varsin\nhyvin, että siellä todellakin usein saattoi nähdä valkoisia orvokkeja,\nvalkoisia mansikoita ja valkoisia varpusia, olipa mustien rastaittenkin\npesissä valkoisia poikasia. Juuri tästä syystä -- niin vakuuttavat\nVincin asukkaat -- on koko vuorta jo ammoisista ajoista nimitetty\n\"Valkoiseksi vuoreksi\" -- Monte Albano.\n\nPikku Nardo oli yksi Valkoisen vuoren ihmeitä, pesänpahikko\nfirenzeläisten notarioiden hyväavuisessa ja porvarillisessa perheessä\n-- valkoinen poikanen mustien rastaitten pesässä.\n\n\n\n\nV\n\n\nKun poika täytti kolmetoista vuotta, otti isä hänet pois Vincistä ja\nvei omaan kotiinsa Firenzeen. Sen jälkeen oli Leonardo vain harvoin\nkäynyt syntymäseudullaan.\n\nEräässä taiteilijan päiväkirjoista vuodelta 1494 -- hän oli siihen\naikaan Milanon herttuan palveluksessa -- on säilynyt lyhyt ja, kuten\ntavallisesti, salaperäinen muistiinpano:\n\n\"Katariina tuli 16 p. heinäkuuta 1493.\"\n\nVoisi luulla, että on kysymys palvelustytöstä, joka oli otettu taloon\ntalousaskareita varten. Itse asiassa tässä oli kysymys Leonardon\näidistä.\n\nMiehensä kuoltua Katariina tunsi, ettei hän enää elä kauan, ja tahtoi\nennen kuolemaansa nähdä poikansa.\n\nHän lyöttäytyi vaeltajien joukkoon, jotka lähtivät Toscanasta\nLombardiaan kumartamaan Pyhän Ambrosiuksen jäännöksiä ja Herran ristin\nnaulaa, ja saapui Milanoon. Leonardo otti hänet vastaan kunnioittavan\nhellästi.\n\nÄidin seurassa taiteilija tunsi olevansa niinkuin ennenkin sama pikku\nNardo, joka salaa yöllä paljain jaloin juoksi hänen luokseen, kiipesi\nhänen vuoteeseensa peitteen alle ja painautui häntä vasten.\n\nSaatuaan tavata poikaansa tahtoi eukko palata kotikyläänsä. Mutta\npoika pidätti hänet luonaan ja vuokrasi sekä huolellisesti sisusti\nhäntä varten rauhallisen kammion lähellä olevassa Santa Chiaran\nnunnaluostarissa. Äiti sairastui ja joutui vuoteen omaksi, mutta\nkieltäytyi itsepintaisesti muuttamasta pojan luo, ettei tuottaisi\nhäiriötä. Leonardo toimitti hänet Milanon parhaaseen sairashuoneeseen,\npalatsimaiseen herttua Francesco Sforzan rakennuttamaan Ospedale\nMaggioreen, ja kävi joka päivä häntä katsomassa. Viimeiset päivät hän\nistui kokonaan hänen luonaan. Kuitenkaan ei kukaan hänen ystävistään\neikä oppilaistaankaan tietänyt mitään Katariinan saapumisesta Milanoon.\nPäiväkirjoissaan Leonardo ei juuri ollenkaan puhunut äidistään.\nAinoastaan kerran hän mainitsi hänet sattumalta. Samaan aikaan kun\nhänen äitinsä oli kuolemaisillaan, hän näki samassa sairashuoneessa\nhyvin sairaan nuoren tytön, jonka \"sadunomaiset\" kasvot herättivät\nhänen mielenkiintoaan, ja kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n_\"Giovannina -- viso fantastico -- sta, asca Chatarina, allospedate.\"_\n\n\"Giovannina -- sadunomaiset kasvot -- kysy Katariinalta,\nsairashuoneessa.\"\n\nKun hän viimeisen kerran kosketti huulillaan äidin kylmenevää kättä,\nniin hänestä tuntui, että tuota köyhää vinciläistä maalaisnaista,\nhiljaista vuoriston asukasta, hänen oli kiittäminen kaikesta,\nmitä hänellä on. Hän toimitti äidilleen komeat hautajaiset, aivan\nkuin Katariina ei olisi ollutkaan vaatimaton palvelija Anchianon\nravintolasta, vaan ylhäinen nainen. Samalla isältä perityllä\ntarkkuudella, jolla hänellä oli tapana aivan aiheettomasti kirjoittaa\nmuistiin nappien, hopeanauhusten ja Andrea Salainon pukuun\nostettujen silkkipalasten hinnat, hän myöskin merkitsi muistiin\nhautajaiskustannukset.\n\nKun hän kuusi vuotta myöhemmin, v. 1500, Moron kukistuttua Milanossa\njärjesteli tavaroitaan lähteäkseen Firenzeen, niin hän löysi eräästä\nkaapistaan huolellisesti kokoon sidotun pienen käärön. Siinä oli\ntuomisia, jotka Katariina oli hänelle tuonut Vincistä, -- kaksi hänen\nomin käsin kutomastaan karkeasta, harmaasta palttinasta tehtyä paitaa\nja kolme paria sukkia, jotka hän niinikään oli itse valmistanut vuohen\nvilloista. Leonardo ei ollut käyttänyt niitä, koska hän oli tottunut\npitämään hienoja alusvaatteita. Mutta kun hän nyt yhtäkkiä näki tuon\nmytyn, joka oli unohtunut tieteellisten teosten ja matemaattisten\nkoneitten sekaan, niin hän tunsi säälin tunteen täyttävä sydämensä.\n\nKun hän myöhemmin vuosikausia yksinään ja ikävissään harhaili maasta\ntoiseen, kaupungista kaupunkiin, niin hän aina muisti ottaa mukaansa\ntarpeettoman, yksinkertaisen käärön, jossa sukat ja paidat olivat,\nja joka kerta hän kätki sen huolellisesti ja kenellekään näyttämättä\nniiden tavarain joukkoon, jotka olivat hänelle erityisesti rakkaat.\n\n\n\n\nVI\n\n\nNämä muistot heräsivät Leonardon sielussa, kun hän kohosi jyrkkää,\nlapsuudesta saakka tuttua polkua ylös Monte Albanolle.\n\nHän istuutui kivelle kallionkielekkeen suojaan, johon tuuli ei sopinut,\nja näki ympärillään lyhyitä, käppyräisiä tammia, joissa törrötti\nviimevuotisia kuivettuneita lehtiä, tuoksuvia, pienikukkaisia,\ntummanvihreitä kanervia, joita sen seudun asukkaat nimittivät\n\"luudiksi\" -- scope -- ja valkeita villiorvokkeja. Kaiken yllä oli\nvieno, raikas tuoksu, joka oli yhdistys koiruohon, kevään ja eräiden\noutojen vuoristoruohojen tuoksusta. Näköpiiri laajeni aaltoilevana\naleten Arnon laaksoon päin. Oikealla kohosi paljaita vuorenseiniä\nmutkaisine varjoineen, käärmeen tavoin kiemurtelevine halkeamineen ja\nharmaansinervine rotkoineen. Hänen jalkojensa juuressa hohti Anchiano\nauringon paisteessa. Syvemmällä laaksossa oli teräväkärkisellä\nkukkulalla pieni, ampiaispesää muistuttava Vincin kylä, jonka linnan\ntorni oli yhtä terävä ja musta kuin Anchianon tien varrella olevat\nkaksi kypressiä.\n\nEi mikään ollut muuttunut entisestään. Hänestä tuntui kuin olisi\nhän eilen viimeksi kiipeillyt näitä polkuja. Aivan samoin kuin\nneljäkymmentä vuotta sitten täällä nytkin kasvoi runsaasti kanervaa ja\nvaaleita orvokkeja. Tammien kuivat, ryppyiset, tummanruskeat lehdet\nkahisivat. Monte Albano näytti synkältä ja sinertävältä, ja kaikki\nympärillä oli kuten ennenkin yksinkertaista, hiljaista, karua ja\nkalpeata aivan kuin pohjolassa. Ja kuitenkin tuntui tuon hiljaisuuden\nja kalpeuden läpi aika ajoin maailman jaloimman maan, muinaisen\nEtrurian, nykyisen Toscanan, uudestaan-elpymisen, alati keväisen maan\nvieno sulo, joka oli kuin omituinen ja lempeä hymy nuoren vinciläisen\nmaalaisnaisen, Leonardon äidin, ankarilla ja vakavilla, mutta kauniilla\nkasvoilla. Hän nousi ja lähti kulkemaan eteenpäin polkua, joka\njyrkästi kohosi vuorelle. Kuta ylemmäksi hän tuli, sitä kylmemmäksi ja\npurevammaksi kävi tuuli.\n\nTaas joutui hän muistojen valtaan, -- tällä kertaa ne olivat hänen\nensimmäisiltä nuoruusvuosiltaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nNotario ser Piero da Vincin asiat menivät hyvin. Hän oli sukkela,\niloinen ja hyväntahtoinen, yksi niitä, joilta kaikki elämässä luistaa\nkuin voideltu, niitä, jotka itse elävät ja antavat toistenkin\nelää, -- ja hän osasi tulla toimeen kaikkien kanssa. Varsinkin\nhengellisen säädyn miehet suosivat häntä. Kun hän oli tullut rikkaan\nAnnunciata luostarin sekä useitten muitten hyväntekeväisyyslaitosten\ntaloudenhoitajaksi, niin hänelle alkoi karttua omaisuutta, hän\nhankki itselleen uusia maapalstoja, taloja ja viinitarhoja Vincin\nympäristössä, mutta eli yhtä vaatimattomaan tapaan kuin ennenkin ser\nAntonion elämänohjeitten mukaisesti. Ainoastaan kirkkojen koristamiseen\nhän luovutti mielellään varoja ja pitääkseen yllä suvun kunniaa hankki\nhautapatsaan Vincin suvun perhehaudalle Firenzen Badiassa.\n\nKun hänen ensimmäinen vaimonsa Albiera Amadori kuoli, niin\nkolmenkymmenenkahdeksan ikäinen leskimies pian toipui surustaan ja\nmeni naimisiin aivan nuoren, kauniin tytön, Francesca di ser Giovanni\nLanfredinin kanssa. Tästäkään avioliitosta hän ei saanut lapsia.\nLeonardo asui näihin aikoihin isänsä luona Firenzessä. Ser Piero aikoi\nantaa aviottomalle esikoiselleen hyvän kasvatuksen pelkäämättä kuluja\nvoidakseen ehkä myöhemmin, koska hänellä ei ollut aviolapsia, tehdä\nhänet perillisekseen, jolloin hänestä tietysti myöskin tulisi notario\nFirenzeen, kuten kaikista vanhimmista pojista Vincin suvussa.\n\nFirenzessä asui tähän aikaan kuuluisa luonnontutkija, matemaatikko,\nfyysikko ja astronomi Paolo dal Pozzo Toscanelli. Tämä kirjoitti\nKristoffer Columbukselle kirjeen, jossa hän laskujen nojalla todisti,\nettä meritie Intiaan antipodien maan kautta ei ole niin pitkä kuin\nluullaan, kehoitti lähtemään matkaan ja ennusti menestystä. Ilman\nToscanellin apua ja kannatusta ei Columbus olisi tehnyt löytöään. Tuo\nkuuluisa löytöretkeilijä oli vain kuuliainen ase ajattelijan käsissä,\nhän pani vain täytäntöön sen, mitä firenzeläinen tiedemies yksinäisessä\nkammiossaan oli ajatellut ja suunnitellut. Syrjässä Lorenzo\nMedicin loistavasta hovista, kaukana vanhaa aikaa jäljittelevistä\nhienostuneista ja hedelmättömistä neoplatonilaisista lörpöttelijöistä\nToscanelli \"eli kuin pyhimys\", kuten aikalaiset sanoivat, --\nyksinäisyydessä, köyhyydessä ja paastoissa, syömättä koskaan lihaa\nja siveellisesti puhtaana. Hänen kasvonsa olivat rumat, miltei\nvastenmieliset; vain kirkkaat, lempeät ja lapsellisen luottavaiset\nsilmät olivat kauniit.\n\nKun eräänä yönä vuonna 1470 hänen asuntonsa ovelle lähellä palazzo\nPittiä kolkutti nuori, miltei poikaiässä oleva muukalainen, niin\nToscanelli otti hänet vastaan äreästi ja kylmästi luullen vieraan\ntulleen hänen luokseen vain tyhjästä uteliaisuudesta. Mutta ryhdyttyään\npuheisiin Leonardon kanssa hänkin kuten muinoin ser Biaggio da\nRavenna hämmästyi nuorukaisen matemaattista neroa. Ser Paolo tuli\nhänen opettajakseen. Kirkkaina kesäöinä he nousivat eräälle Firenzen\nlähistöllä olevalle kukkulalle, Poggio al Pinolle, jossa kasvoi\nkanervaa, tuoksuvia katajia ja pihkaisia, mustia mäntyjä, ja jossa\nvanha, puoleksi hajonnut puinen vahtikoju oli suuren tähtientutkijan\nobservatoriona. Hän kertoi oppilaalleen kaikki, mitä itse tiesi\nluonnonlaeista.\n\nNämä keskustelut synnyttivät Leonardossa uskon uuteen, ihmisille\ntuntemattomaan voimaan -- tiedon voimaan.\n\nIsä ei pannut hänelle esteitä, mutta neuvoi kuitenkin valitsemaan\njonkin toimen, josta olisi hyvät tulot. Kun ser Piero näki hänen aina\nmuovailevan ja piirustelevan kuvia, niin hän vei muutamia niistä\nvanhalle ystävälleen, kultasepälle, maalarille ja kuvanveistäjä Andrea\ndel Verrocchiolle.\n\nKohta sen jälkeen Leonardo otettiin tämän työpajaan oppiin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nVerrocchio, köyhän tiilenpolttajan poika, oli seitsemäntoista vuotta\nvanhempi Leonardoa.\n\nKun ser Andrea silmälasit nenällä ja suurennuslasi kädessä istui tiskin\nääressä puolipimeässä työpajassaan, \"bottegassa\", joka oli Ponte\nVecchion läheisyydessä yhdessä niistä vanhanaikaisista, kallistuneista,\nlahonneitten tukien varassa olevista taloista, joiden seiniä Arnon\ntummanviheriäiset laineet huuhtelevat, niin hän oli enemmän tavallisen\nfirenzeläisen kauppiaan kuin suuren taiteilijan näköinen. Hänen\nkasvonsa olivat ilmeettömät, litteät, kalpeat, pyöreät ja turvonneet,\nja hänellä oli kaksi leukaa. Ainoastaan ohuet, tiiviisti suljetut\nhuulet ja pienten silmien katse, joka oli läpitunkeva ja terävä kuin\nneula, osoittivat kylmää, selvää järkeä ja pelotonta tiedonhalua.\n\nOpettajanaan piti Andrea vanhaa mestaria Paolo Uccelloa. Kerrottiin\nUccellon tutkineen korkeampaa matematiikkaa, jota hän sovellutti\ntaiteeseen, sekä syventyneen perspektiiviopin ongelmiin. Kaikkien\nhalveksimana ja hylkäämänä hän oli vajonnut köyhyyteen ja ollut vähällä\nmenettää järkensä. Hän eli päiväkausia syömättä ja kokonaisia öitä\nnukkumatta. Toisinaan hän loikoi vuoteessa silmät auki pimeässä ja\nherätti vaimonsa huudahtamalla:\n\n\"Oi, miten ihana asia onkaan perspektiivi!\"\n\nHän kuoli pilkattuna, eikä kukaan häntä ymmärtänyt.\n\nVerrocchio piti kuten Uccellokin matematiikkaa taiteen ja\ntieteen yhteisenä perustana ja selitti, että geometria ollen osa\nmatematiikasta, \"kaikkien tieteitten äidistä\", on samalla myöskin\n\"piirustuksen -- kaikkien taiteitten isän -- äiti\". Täydellinen tieto\nja täydellinen kauneuden nautinto olivat hänestä sama asia. Kun hän\nnäki harvinaisen rumat tahi kauniit kasvot tahi muun ruumiinosan, niin\nhän ei kääntynyt inhoten pois eikä vaipunut hempeään unelmoimiseen,\nkuten tekivät sellaiset taiteilijat kuin Sandro Botticelli, vaan teki\ntutkimuksia ja valmisti anatomisia kipsikuvia, jota ei yksikään mestari\nennen häntä ollut tehnyt. Väsymättä ja kärsivällisesti hän vertaili,\nmittaili ja tutki, aavistaen matemaattisen välttämättömyyden esiintyvän\nkauneuden laeissa. Vielä innokkaammin kuin Sandro hän etsi uutta\nkauneutta, mutta hän ei etsinyt sitä ihmeestä, sadusta tahi kiehtovasta\nhämärästä, jossa Olympos ja Golgata sulavat yhteen, vaan hän tahtoi\ntunkeutua luonnon salaisuuksiin sillä tavoin, ettei moista siihen asti\nvielä kukaan ollut rohjennut, sillä ei ihme ollut Verrocchion mielestä\ntotuus, vaan totuus oli ihme.\n\nSinä päivänä, jolloin ser Piero da Vinci toi hänen ateljeehensa\nkahdeksantoista vuotiaan poikansa, tuli molempien kohtalo ratkaistuksi.\nAndreasta ei tullut ainoastaan oppilaansa Leonardon opettaja, vaan\nmyöskin tämän oppilas.\n\nKuvaan, jonka Vallombrosan munkit olivat Verrocchiolta tilanneet\nja joka esitti Vapahtajan ristiinnaulitsemista, maalasi Leonardo\npolvistuvan enkelin. Kaiken sen, mitä Verrocchio oli hämärästi\naavistanut ja etsinyt hapuillen aivan kuin sokea, on Leonardo nähnyt,\nlöytänyt ja tuonut näkyvässä muodossa ilmi tässä kuvassa. Myöhemmin\nkerrottiin opettajan muka joutuneen epätoivoon sen johdosta, että\npoika oli voittanut hänet, ja lakanneen maalaamasta. Itse asiassa ei\nkuitenkaan mitään vihamielisyyttä ollut olemassa heidän välillään. He\ntäydensivät toisiaan. Oppilaassa ilmeni se keveys, jota luonto ei ollut\nsuonut Verrocchiolle, mestarissa taas tarmokas kestävyys, jota puuttui\nkovin monipuoliselta ja epävakaiselta Leonardolta. He eivät kadehtineet\ntoisiaan eivätkä kilpailleet keskenään. Usein he eivät itsekään\ntietäneet, kumpi heistä oli toiselta lainannut.\n\nTähän aikaan valoi Verrocchio vaskeen Kristusta ja Tuomasta Or San\nMichelen kirkkoa varten.\n\nVastakohtana fra Beaton paratiisinäyille ja Botticellin satumaisille\nhaaveiluille esiintyi Tuomaassa, joka pistää sormensa Vapahtajan\nhaavoihin, ensi kertaa ihmisten katsottavaksi ihmisen rohkea uhma\nJumalaa vastaan -- tutkiva järki ihmettä vastaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nLeonardon ensimmäinen teos oli piirustus Flandriassa kudottuun,\nkullalla kirjailtuun silkkiverhoon, jonka Firenzen kansalaiset\nlahjoittivat Portugalin kuninkaalle. Piirustus esitti Aatamin ja Eevan\nsyntiinlankeemusta, Erään paratiisissa kasvavan palmun nivelikäs runko\noli maalattu niin taidokkaasti, että erään silminnäkijän sanojen mukaan\n\"pää meni sekaisin ajatellessa, kuinka ihmisellä oli voinut olla niin\npaljon kärsivällisyyttä\". Käärmeen haamuun kätkeytyneen perkeleen\nnaisellisesta muodosta henki kiehtova sulo, ja oli aivan kuin olisi\nkuultu hänen sanansa:\n\n\"Ei, te ette kuole, mutta Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te\nsiitä syötte, teidän silmänne aukenevat ja te tulette jumalien tavoin\ntietämään hyvän ja pahan.\"\n\nJa vaimo ojensi kättään tiedonpuuta kohti, ja hänen hymyssään kuvastui\nsama uhmaava uteliaisuus, joka on vallannut epäuskoisen Tuomaan\nVerrocchion veistoksessa hänen pistäessään sormensa ristiinnaulitun\nhaavoihin.\n\nKerran ser Piero erään vinciläisen naapurinsa kehoituksesta, jota\nhän käytti apunaan kalastus- ja metsästysretkillä, pyysi Leonardoa\nmaalaamaan jotakin puiselle, pyöreälle kilvelle, \"rotellalle\".\nTuollaisia kilpiä, joissa oli kuvannollisia piirroksia ja kirjoituksia,\nkäytettiin talojen koristuksina.\n\nTaiteilija päätti kuvata hirviön, joka Medusan pään tavoin herättäisi\nkatsojassa kauhua.\n\nHuoneeseen, jossa ei kukaan muu kuin hän käynyt, hän kokosi\nsisiliskoja, käärmeitä, sirkkoja, hämähäkkejä, tuhatjalkaisia,\nyöperhosia, skorpioneja, lepakoita ja joukon muita rumia eläimiä.\nValikoiden, yhdistellen ja suurentaen näiden eri ruumiinosia hän\nmuodosti hirviön, jollaista ei ole olemassa ja joka kuitenkin tuntui\ntodelliselta. Hän johti askel askeleelta olemattoman olevaisesta yhtä\nselvästi kuin Euklides tahi Pytagoras johtivat väittämän toisesta.\n\nNäkyi, kuinka eläin mataa esille kallion halkeamasta, ja saattoi miltei\nkuulla, kuinka sen nivelikäs, mustankiiltävä, liukas vatsa kahisee\nmaassa. Ammottavasta kidasta löyhähtää saastainen hengitys, silmät\nliekehtivät, sieraimista kohoaa savua. Mutta kummallisinta kaikesta\noli, että tuon hirviön kauheus hurmasi ja veti puoleensa niinkuin tekee\nkauneus.\n\nKokonaisia päiviä ja öitä Leonardo vietti lukitussa huoneessa, jossa\nkuolleista matelijoista lähti niin sietämätön löyhkä, että se saastutti\nilman ja teki hengittämisen vaikeaksi. Mutta hän, joka muulloin oli\nmelkein liiankin herkkä tuntemaan kaikenlaista pahaa hajua, ei nyt sitä\nhuomannutkaan. Viimein hän ilmoitti isälleen, että kuva oli valmis ja\nsaatavissa. Kun ser Piero saapui sitä noutamaan, niin Leonardo pyysi\nhäntä odottamaan toisessa huoneessa, meni ateljeehen, asetti kuvan\npuiselle jalustalle, ympäröi sen mustalla kankaalla, sulki ikkunaluukut\nsillä tavoin, että vain yksi valonsäde sattui rotellaan, ja kutsui\nsitten sinne ser Pieron. Tämä astui sisälle, katsahti kuvaan, huudahti\nja peräytyi pelästyneenä: hänestä tuntui kuin hän näkisi edessään\nelävän hirviön. Taiteilija katseli tarkkaavaisesti, kuinka pelästys\nhänen kasvoillaan muuttui ihmettelyksi, ja lausui hymyillen:\n\n\"Kuva täyttää tarkoituksensa: se tekee juuri sen vaikutuksen kuin\ntahdoinkin. Ottakaa se -- se on valmis.\"\n\nVuonna 1481 tilasivat San Donato a Scopeton munkit Leonardolta\nalttaritaulun, jonka piti esittää Tietäjiä Itämailta.\n\nHarjoitelmassa tätä taulua varten hän osoitti sellaista anatomian\ntuntemista ja kykyä ilmaista inhimillisiä tunteita ruumiin liikkeissä,\nettei moista ennen häntä oltu nähty yhdelläkään mestarilla.\n\nTaulun taustassa näkyy, ikäänkuin kuvauksena vanhojen helleenien\nelämästä, iloista leikintää, ratsumiesten kaksintaisteluja, kauniitten\nnuorukaisten alastomia ruumiita, temppelin raunioita, joiden kaaret\nja portaat ovat puoleksi luhistuneet. Öljypuun varjossa istuu kivellä\njumalan äiti pikku Jeesuksen kera ja hymyilee arasti ja lapsellisesti\naivan kuin ihmetellen sitä, että kuninkaalliset tulokkaat vierailta\nmailta tuovat äsken syntyneen pienokaisen seimeen maailman arvokkaimpia\naarteita -- pyhää savua, mirhamia ja kultaa. Väsyneinä, tuhatvuotisen\nviisauden taakan käyristäminä he painavat alas päänsä varjostaen\nkäsillään puoleksi soenneita silmiään ja katselevat ihmettä, joka on\nsuurempi kaikkia muita ihmeitä, -- Jumalan ilmestymistä ihmisessä, ja\nlankeavat maahan sen edessä, joka on sanova: \"Totisesti, totisesti\nsanon minä teille, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, niin ette\nvoi astua Jumalan valtakuntaan.\"\n\nNäissä kahdessa ensimmäisessä luomassaan Leonardo ikäänkuin veti\nrajaviivat koko aatepiirilleen: Syntiinlankeemuksessa hän esitti\nkäärmeen viisauden ja järjen uhmailun, Tietäjissä itäiseltä maalta\nkyyhkysen viattomuuden ja nöyrän uskon.\n\nTätä kuvaansa hän muuten ei maalannut valmiiksi asti, kuten hän\nyleensäkään myöhemmin ei suorittanut loppuun asti juuri yhtäkään\nteoksistaan. Hän tavoitteli saavuttamatonta täydellisyyttä ja laittoi\nsiten tielleen vaikeuksia, jotka eivät olleet voitettavissa siveltimen\navulla. \"Toiveitten täyttymistä esti\", kuten Petrarca lausui, \"niiden\nliiallisuus.\"\n\nSer Pieron toinen vaimo, madonna Francesca, kuoli nuorena. Kolmannen\nkerran ser Piero meni naimisiin ser Francesco di Guglielmon tyttären\nMargheritan kanssa, jonka mukana hän sai myötäjäisiä 365 floriinia.\nÄitipuoli vihasi Leonardoa, varsinkin sen jälkeen kun hän oli\nsynnyttänyt miehelleen kaksi poikaa, Antonion ja Giulianon.\n\nLeonardo oli tuhlaavainen. Ser Piero auttoi häntä, vaikkakin\nniukanlaisesti. Mona Margherita ärhenteli alituiseen miehelleen siitä,\nettä tämä riistää omaisuutta laillisilta perillisiltä ja \"antaa tuolle\nlehtolapselle, noidan vuohen elätille\", kuten hän Leonardoa nimitti.\n\nToverien keskuudessa Verrocchion bottegassa ja muissa ateljeissa\nhänellä myöskin oli paljon vihamiehiä. Harvinaisen harras ystävyys\nopettajan ja oppilaan välillä saattoi erään näistä vihamiehistä\ntekemään nimettömän ilmiannon, jossa hän syytti heitä sodomiasta. Tämä\nparjaus tuntui jonkun verran todennäköiseltä sen johdosta, että nuori\nLeonardo, joka oli kaunein nuorukainen Firenzessä, karttoi naisseuraa.\n\"Koko hänen ulkomuodostaan\", sanoi eräs hänen aikalaisensa, \"säteili\nsellainen kauneus, että hänet nähdessään jokainen surullinen sielu tuli\niloiseksi.\"\n\nSamana vuonna hän jätti Verrocchion ateljeen ja asettui asumaan\nyksinään. Jo silloin huhuiltiin Leonardon \"harhaoppisista\nmielipiteistä\" ja \"jumalattomuudesta\". Firenzessä olo kävi hänelle yhä\ntukalammaksi.\n\nSer Piero hankki pojalleen edullisen tilauksen Lorenzo Mediciltä.\nMutta Leonardo ei osannut suorittaa sitä tämän mieliksi. Läheisimmältä\nympäristöltään Lorenzo vaati ennen kaikkea kylläkin hienostunutta\nja ylevältä näyttävää, mutta sittenkin matelevaa nöyryyttä. Liian\nrohkeista ja vapaista ihmisistä hän ei pitänyt.\n\nTyöttömyys alkoi ikävystyttää Leonardoa. Hän meni niinkin pitkälle,\nettä ryhtyi salaisiin keskusteluihin Syyrian diodarion kanssa,\nFirenzeen saapuneen Egyptin sulttaanin lähettilään välityksellä,\npäästäkseen diodarion yliarkkitehdiksi, vaikka hän tiesi, että hänen\nsiinä tapauksessa pitäisi luopua kristinuskosta ja kääntyä Muhametin\noppiin.\n\nHänestä oli samantekevää, mihin joutuisi, kunhan vain pääsisi pois\nFirenzestä. Hän tunsi sortuvansa, jos jäisi sinne.\n\nSattuma pelasti hänet. Hän keksi monikielisen hopealuutun, joka oli\nhevosen kallon muotoinen. Lorenzo il Magnifico, joka oli suuri musiikin\nystävä, mieltyi tuon luutun omituiseen muotoon ja ääneen. Hän pyysi\nkeksijää lähtemään Milanoon viemään sen lahjaksi Lombardian herttualle\nLodovico Sforza Morolle.\n\nVuonna 1482, kolmenkymmenen ikäisenä, Leonardo muutti Firenzestä\nMilanoon, ei taiteilijana eikä tutkijana, vaan hovimusikanttina. Ennen\nlähtöään hän kirjoitti herttua Morolle:\n\n    \"Tutkittuani ja tarkastettuani nykyaikana keksittyjä sotakoneita\n    olen havainnut, illustrissimo Signore, että ne eivät missään\n    suhteessa eroa tähän asti käytetyistä. Senvuoksi rohkenen kääntyä\n    Teidän Korkeutenne puoleen ja ilmaista keksintöjeni salaisuudet.\"\n\n    Sitten hän luetteli keksintönsä. Niitä olivat: sillat, jotka\n    olivat tavattoman keveät ja tulenkestävät; uusi tapa hävittää\n    ilman pommitusta mikä linnoitus tahi varustus tahansa, jos\n    vain sen perustus ei ollut kallioon hakattu; maanalaiset\n    käytävät ja kaivannot, jotka voitiin äänettömästi ja nopeasti\n    valmistaa vallihautojen ja jokien alle; katetut ajoneuvot,\n    jotka tunkeutuivat vihollisen rintaman sisälle niin ettei niitä\n    mikään voima voinut vastustaa; pommit, tykit, mörssärit ja\n    passavolantit uutta \"peräti kaunista ja edullista rakennetta\";\n    muurinmurtajat, jättiläiskokoiset heittokoneet ja muut kojeet,\n    \"hämmästyttäviä vaikutukseltaan\"; uudet koneet jokaista erityistä\n    tilaisuutta varten; kaikenlaiset puolustus- ja hyökkäysvälineet\n    meritaisteluja varten; laivat, joiden runko kestää pommitusta\n    kivi- ja malmikuulilla; ennen tuntemattomat räjähdysaineet.\n\n    \"Rauhan aikana\", lopetti hän, \"toivon voivani hyödyttää Teidän\n    Korkeuttanne rakentamalla yksityisiä ja yleisiä rakennuksia,\n    kanavia ja vesijohtoja.\n\n    \"Myöskin muovailemalla kuvia marmorista, pronssista ja savesta\n    samoin kuin maalaustaiteenkin alalla voin suorittaa mitä\n    tilauksia tahansa yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.\n\n    \"Vielä voin ottaa valaakseni pronssista Hevosen, josta tulisi\n    ikuinen muistomerkki isällenne ja koko Sforzan mainehikkaalle\n    suvulle.\n\n    \"Jos jotkut edellä mainituista keksinnöistä näyttävät\n    uskomattomilta, niin pyydän saada kokeilla linnanne puistossa\n    tahi missä muussa paikassa tahansa, minkä vain määrää Teidän\n    Korkeutenne, jonka armolliseen huomioon sulkeutuu\n\n                             Teidän Korkeutenne nöyrin palvelija\n                                    _Leonardo da Vinci_.\"\n\nKun hän näki Alppien lumipeitteisten huippujen kohoavan Lombardian\nviheriän tasangon yli, niin hän tunsi, että hänelle alkaa uusi elämä ja\nettä tuosta vieraasta maasta tulee hänen isänmaansa.\n\n\n\n\nX\n\n\nNäin Leonardo kohotessaan Monte Albanolle muisteli koko entistä\nelämäänsä.\n\nHän oli jo lähellä Valkean vuoren korkeinta harjannetta. Polku\nkulki nyt suoraan ylöspäin mutkittelematta. Sen molemmin puolin oli\nkuivuneita pensaita ja pieniä, käyriä tammia, joissa oli viimevuotisia\nlehtiä. Vuoret, jotka olivat tummansinertäviä ja joiden yli tuulen\nhenkäykset kulkivat, näyttivät kolkoilta, kaameilta ja autioilta,\naivan kuin ne eivät olisi olleet maan päällä, vaan jollakin muulla\ntaivaankappaleella. Tuuli pieksi Leonardon kasvoja, pisteli niitä\njääkylmillä neuloilla, sokaisi silmät. Silloin tällöin irtautui kivi\njalan alta ja vieri kumisten syvyyteen.\n\nHän kohosi yhä korkeammalle ja tunsi omituista, lapsuuden ajoilta\ntuttua riemua ponnistellessaan ylöspäin. Tuntui siltä kuin hän olisi\nsaanut voiton synkistä, uhkaavista vuorista, joiden ympärille tuuli\nkietoutui, ja joka askeleella hänen silmänsä kantoi kauemmaksi ja näki\nyhä terävämmin, sillä joka askeleella näköpiiri yhä avartui.\n\nKevät ei ollut vielä tullut. Puissa ei ollut ainoatakaan silmua, ja\nruohokin vasta alkoi viheriöidä. Ilman täytti kostean sammaleen tuoksu.\nVielä korkeammalla, siellä, jonne hän oli menossa, näkyi vain kiviä ja\nvalju taivas.\n\nLaaksoa, jossa Firenze sijaitsi, ei näkynyt. Mutta koko ääretön,\nEmpoliin asti ulottuva tasanko levisi silmien eteen. Alussa oli\nkylmiä, tummansinerviä vuoria leveine varjoineen, penkereineen\nja harjanteineen; sitten seurasi loppumattomana aallokkona\nkukkuloita Livornosta San Gimignanoon asti. Ja joka puolella oli\navaruutta, tyhjyyttä, vapaata ilmaa, aivan kuin kapea polku olisi\nkadonnut jalkojen alta ja hän olisi hitaasti ja sulavasti lentänyt\njättiläissiivin yli noiden aaltoilevien, alas painuvien avaruuksien.\nTäällä tuntuivat siivet luonnollisilta ja tarpeellisilta, ja niiden\npuute herätti mielessä ihmetystä ja pelkoa, jollaista ihminen tuntee\nhuomatessaan yhtäkkiä olevansa ilman jalkoja.\n\nHän muisti, kuinka hän lapsena oli katsellut kurkien lentoa\nja kuullessaan niiden huudon, joka hänestä kaikui kuin kutsu:\n\"lentäkäämme! lentäkäämme!\", oli itkenyt kateudesta. Hän muisti\nmyöskin, kuinka hän salaa oli päästänyt lentoon isoisän häkeistä\nkottaraisia ja västäräkkejä ja nauttinut vapauteen päässeitten\nvankien riemusta. Kerran oli munkki, joka oli hänen koulumestarinsa,\nkertonut hänelle Daedaluksen pojasta Ikaruksesta, joka lähti lentoon\nvahasta tehdyin siivin, putosi alas ja hukkui. Kun opettaja myöhemmin\nkysyi, kuka oli suurin vanhan ajan sankareista, niin Leonardo vastasi\nempimättä: \"Ikarus, Daedaluksen poika!\" Leonardo muisti myöskin,\nmillainen hämmästys ja ilo hänet oli vallannut, kun hän ensi kertaa\nMaria del Fioren kirkon kellotapulissa Giotton kohokuvien joukossa,\njotka esittivät kaikkia taiteita ja tieteitä, oli nähnyt hullunkurisen,\nkömpelön näköisen miehen, lentävän mekaanikko Daedaluksen, jonka koko\nruumista päästä jalkoihin asti peitti höyhenet. Vielä oli hänellä\nyksi muisto aikaisimman lapsuuden ajoilta, yksi niitä muistoja, jotka\nmuista tuntuvat mielettömiltä, mutta jotka siitä, joka niitä sielussaan\nsäilyttää, ovat täynnä salaperäisyyttä aivan kuin profeetalliset unet.\n\n\"Luultavasti on minun tehtäväni kirjoittaa seikkaperäisesti\nkorppikotkasta\", lausui hän tästä muistosta eräässä päiväkirjoistaan.\n\"Muistan kerran varhaisimmassa lapsuudessani nähneeni unta, että\nmakasin kehdossa ja korppikotka lensi luokseni, avasi suuni ja siveli\nhuuliani useita kertoja höyhenillään aivan kuin sen merkiksi, että minä\nkoko elämäni ajan tulen puhumaan siivistä.\"\n\nEnnustus kävi toteen: siivet ihmiselle -- se oli päämäärä, johon hän\npyrki koko elämänsä ajan.\n\nJa nyt taaskin kuten neljäkymmentä vuotta takaperin hänen ollessaan\nlapsena tällä samalla Monte Albanon rinteellä hänestä tuntui\nsietämättömän alentavalta ja mahdottomalta, että ihmisillä ei ole\nsiipiä.\n\n\"Se, joka tietää kaikki, hän voi kaikki\", ajatteli hän. \"Kun vain olisi\ntietoa, niin siivet kyllä saataisiin!\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nEräässä viimeisistä tienkäänteistä hän tunsi, että joku tarttui\ntakaapäin häntä takin liepeeseen. Hän kääntyi ja näki oppilaansa\nGiovanni Beltraffion.\n\nSilmiään siristellen, pää kallellaan ja pidellen kädellään hattuaan\nGiovanni taisteli tuulta vastaan. Nähtävästi hän oli jo pitkän aikaa\nhuutanut ja kutsunut, mutta tuuli oli estänyt hänen ääntään kuulumasta.\nKun mestari kääntyi, niin hänen kasvonsa näyttivät täällä autiossa\nkorkeudessa niin oudoilta ja peloittavilta, että oppilas ei ollut\ntuntea häntä. Hänen pitkät hiuksensa olivat hajallaan, pitkän parran\noli tuuli painanut olalle, hänen silmissään, otsan syvissä rypyissä\nja ankarasti rypistyneissä kulmakarvoissa kuvastui järkähtämätön ja\nsäälimättömältä näyttävä tahto ja ajatus. Leveät, tuulessa liehuvat\ntummanpunaisen viitan laskokset muistuttivat jättiläiskokoisen linnun\nsiipiä.\n\n\"Tulin juuri Firenzestä!\" huusi Giovanni, mutta tuulen humussa\nhänen huutonsa tuntui kuiskaukselta eikä siitä voinut eroittaa kuin\nyksityisiä sanoja: \"kirje -- tärkeä -- käsketty antamaan -- heti --\"\n\nLeonardo ymmärsi, että oli tullut kirje Cesare Borgialta.\n\nGiovanni antoi sen mestarille. Taiteilija tunsi herttuan sihteerin\nmesser Agapiton käsialan.\n\n\"Mene alas!\" huudahti hän nähdessään, että Giovannin kasvot olivat\nsiniset vilusta. \"Minä tulen heti.\"\n\nBeltraffio alkoi laskeutua jyrkännettä alas pidellen kiinni pensaitten\noksista ja lipuen kiviä pitkin kumaraisena ja kokoon painautuneena. Hän\nnäytti niin pieneltä, hennolta ja heikolta, että joka hetki saattoi\npelätä myrskyn ottavan hänet ja lähtevän kuljettamaan kuin heinänkortta.\n\nLeonardo katsoi hänen jälkeensä, ja oppilaan surkea ulkomuoto muistutti\nmestaria hänen omasta heikkoudestaan, kirotusta voimattomuudesta,\njoka painoi koko hänen elämäänsä, ja lukemattomien vastoinkäymisten\nsarjasta: Kolossin ja Herran ehtoollisen turmeltumisesta, mekaanikko\nAstron putoamisesta, niiden kaikkien onnettomuuksista, jotka häntä\nrakastivat, Cesaren vihasta, Giovannin sairaudesta, taikauskoisesta\nkauhusta Maian silmissä ja kamalasta, ainaisesta yksinäisyydestä.\n\n\"Siivet!\" ajatteli hän. \"Meneekö sekin hukkaan, kuten kaikki, mitä minä\nteen?...\"\n\nJa hänen mieleensä johtuivat sanat, jotka sairas mekaanikko Astro oli\nkuiskannut houreissaan -- Ihmisen Pojan vastaus sille, joka koetti\nvietellä häntä syvyyden kauhulla ja lentämisen hurmauksella: \"Älä\nkiusaa Herraa Jumalaasi.\"\n\nHän kohotti päänsä pystyyn, puristi entistä ankarammin yhteen ohuet\nhuulensa, rypisti kulmansa ja alkoi uudelleen nousta ylöspäin tuulen ja\nvuoren vastustuksesta huolimatta.\n\nPolku hävisi. Hän kulki nyt paljaalla kalliolla, jossa ehkä ei kukaan\nennen häntä ollut käynyt.\n\nVielä yksi voimanponnistus, vielä viimeinen askel -- ja hän pysähtyi\nkuilun reunalle. Kauemmaksi ei enää voinut päästä muulla tavoin kuin\nlentämällä. Kallio katkesi yhtäkkiä, ja sen toisella puolen avautui\nsyvyys, jota siihen asti ei ollut näkynyt. Se ammotti tummansinertävänä\nja pimeänä, aivan kuin tuolla alhaalla ei olisi ollutkaan maata, vaan\nsama taivas ja rajaton avaruus kuin ylhäällä pään päälläkin.\n\nTuuli muuttui myrskyksi, joka möyrysi ja kumisi korvissa aivan\nkuin ukkosen jyrinä. Oli kuin näkymättömät, nopeat, ilkeät linnut\nolisivat lentäneet ohi, parvi toisensa jälkeen, värisevin ja viuhuvin\njättiläissiivin.\n\nLeonardo kumartui ja katsahti syvyyteen, ja yhtäkkiä hänet taas valtasi\nvoimakkaammin kuin koskaan ennen lapsuudesta asti tuntemansa tunne,\nettä oli luonnollista ja aivan välttämätöntä päästä lentoon.\n\n\"Siivet saadaan!\" kuiskasi hän. \"Ihminen tulee joka tapauksessa\npääsemään lentoon. Jos en minä, niin joku muu. Henki ei ole puhunut\nvalhetta. Ne, jotka saavuttavat tiedon, saavat siivet ja tulevat\njumalien kaltaisiksi!\"\n\nJa hän oli jo näkevinään ilmojen hallitsijan, joka ei tietänyt mistään\nrajoista eikä painoista, ihmisen pojan kunniassaan ja voimassaan,\nSuuren Joutsenen lentävän jättiläissiivin, jotka välkkyivät\nlumivalkeina sinitaivaalla. Ja hänen sielunsa täytti riemu, joka\nmuistutti pelkoa.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKun hän laskeutui alas Monte Albanolta, oli aurinko jo laskemaisillaan.\nSen tiheissä, keltaisissa säteissä näyttivät kypressit sysimustilta,\nkaukaa häämöittävät vuoret taas pehmeiltä ja kuultavilta kuin ametisti.\nTuuli heikkeni.\n\nHän lähestyi Anchianoa. Yhtäkkiä avautui tienkäänteessä näkyviin\nalhaalla syvässä, kätkyttä muistuttavassa laaksossa pieni, tumma Vincin\nkylä -- ampiaispesä, jossa linnan torni oli suippokärkinen kuin mustat\nkypressit.\n\nHän pysähtyi, otti esille muistikirjansa ja kirjoitti:\n\n\"Vuorelta, joka on saanut nimensä Voittajasta\", -- _Vinci, vincere_\nmerkitsee _voittaa_, -- \"lähtee ensimmäisen kerran lentoon Suuri Lintu,\nihminen Suuren Joutsenen selässä, täyttäen maailman hämmästyksellä ja\nkaikki kirjat kuolemattomalla nimellään. -- Ikuinen kunnia pesälle,\njossa hän on syntynyt!\"\n\nKatsahtaen syntymäkyläänsä Valkean vuoren juurella hän lausui uudestaan:\n\n\"Ikuinen kunnia pesälle, jossa on syntynyt Suuri Joutsen!\"\n\nAgapiton kirje vaati herttuan uutta mekaanikkoa heti saapumaan Cesaren\nleiriin laittamaan piirityskoneita, koska oli tekeillä hyökkäys Faenzaa\nvastaan.\n\nKaksi päivää sen jälkeen Leonardo lähti Firenzestä Romagnaan Cesare\nBorgian luo.\n\n\n\n\n\n\nKahdestoista kirja\n\nJOKO CAESAR --TAHI EI MITÄÄN\n\n\n\n\nI\n\n\n    \"Me Cesare Borgia de Francia, Jumalan armosta Romagnan herttua,\n    Andrian ruhtinas, Piombinon hallitsija ynnä muuta, ynnä muuta,\n    Pyhän Roomalaisen kirkon lipunkantaja ja korkein capitano,\n    käskemme kaikkia käskynhaltijoitamme, linnanpäällikköjä,\n    sotajoukon johtajia, condottieereja, officialeja, sotamiehiä ja\n    alamaisiamme: ystävällisesti vastaanottamaan tämän omistajan,\n    arvoisan ja suositun yliarkkitehtimme ja insinöörimme Leonardo da\n    Vincin; päästämään hänet ja kaikki, jotka hänen kanssaan ovat,\n    vapaasti kaikkialle; sallimaan hänen mitata, tarkastella ja\n    tutkia linnoissamme ja varustuksissamme kaikkea, mitä hän haluaa,\n    sekä viivyttelemättä hankkimaan hänelle tarpeelliset apulaiset ja\n    kaikin puolin häntä innokkaasti auttamaan. Ja käskemme kaikkia\n    muita insinöörejämme kaikissa asioissa noudattamaan mainitun\n    Leonardon määräyksiä, jolle uskomme meidän alueillamme olevien\n    varustusten ja linnojen silmälläpidon.\n\n    Annettu Paviassa, elokuun 18 päivänä vuonna 1502 jälkeen\n    Kristuksen syntymän ja hallituksemme Romagnassa toisena vuotena.\n    Caesare, Romagnan herttua. _Caesar Dux Romandiolae_.\"\n\nTällainen oli Leonardon valtakirja tulevaa linnoitusten tarkastusta\nvarten.\n\nPetosten ja ilkitöitten avulla, jotka oli tehty roomalaisen kirkon\npäämiehen ja Ranskan kaikkein kristillisimmän kuninkaan suojeluksen\nalla, oli Cesare Borgia näihin aikoihin anastanut valtaansa vanhan\nKirkkovaltion, jonka paavit, kuten kerrottiin, olivat saaneet lahjaksi\nkeisari Konstantinukselta. Hän riisti Faenzan kaupungin sen lailliselta\nhallitsijalta, kahdeksantoistavuotiaalta Astorre Manfredilta, ja Forlin\nkaupungin Caterina Sforzalta ja heitätti heidät kummankin, lapsen\nja naisen, jotka olivat luottaneet hänen ritarilliseen kunniaansa,\nRoomassa olevaan San Angelon vankilaan. Urbinon herttuan kanssa hän\nteki liiton tehdäkseen hänet aseettomaksi ja hyökätäkseen sitten\nkavalasti maantierosvon tavoin hänen kimppuunsa ja ryöstääkseen hänet.\n\nSyksyllä vuonna 1502 hän suunnitteli sotaretkeä Bolognan hallitsijaa\nBentivogliota vastaan ja aikoi valloitettuaan tämän kaupungin tehdä sen\nuuden valtakuntansa pääkaupungiksi. Kauhu valtasi naapurihallitsijat,\njotka ymmärsivät, että jokainen heistä vuorostaan ennemmin tahi\nmyöhemmin joutuu Cesaren uhriksi ja että hänen unelmanaan oli\nkukistettuaan kilpailijansa julistaa itsensä Italian yksinvaltiaaksi\nhallitsijaksi.\n\nSyyskuun 28 päivänä Cesaren vihamiehet Valentino, kardinaali Pagolo,\nherttua Gravina Orsini, Vittellozzo Vittelli, Oliverotto da Fermo,\nPerugian hallitsija Guian Paolo Baglioni ja Sienan hallitsijan\nlähettiläs Antonio Giordani da Venafro kokoontuivat Magionen kaupunkiin\nja tekivät salaliiton Cesarea vastaan. Tässä kokouksessa muun muassa\nVittellozzo Vittelli vannoi Hannibalin valan, että hän vuoden kuluessa\nsurmaa, vangitsee taikka karkoittaa Italiasta yhteisen vihollisen.\n\nKun levisi tieto Magionen salaliitosta, niin siihen heti yhtyi suuri\njoukko hallitsijoita, joita Cesare oli loukannut. Urbinon herttuakunta\nteki kapinan ja luopui. Hänen omat sotajoukkonsa pettivät hänet.\nRanskan kuningas vitkasteli, kun olisi pitänyt rientää apuun. Cesare\noli joutumaisillaan tuhon omaksi. Mutta petettynä ja hyljättynä\nja melkein aseettomanakin hän vielä herätti pelkoa. Pikkumaiset\nkinastelut ja epäröimiset estivät vihollisia käyttämästä hyväkseen\naikaa, joka olisi ollut kaikkein otollisin hänen kukistamisekseen,\nja he ryhtyivät hänen kanssaan keskusteluihin ja tekivät sovinnon,\njuonillaan, uhkauksillaan ja lupauksillaan hän vietteli heidät\nansaan, sekoitti asiat ja kylvi eripuraisuutta. Hän turvautui hänelle\nominaiseen, tavattomaan teeskentelytaitoon, hurmasi uudet ystävänsä\nrakastettavaisuudellaan ja kutsui heidät äskettäin antautuneeseen\nSinigaglian kaupunkiin ikäänkuin osoittaakseen alttiuttaan ei vain\nsanoissa, vaan teossakin, yhteisellä sotaretkellä.\n\nLeonardo oli yksi Cesare Borgian läheisimmistä seuralaisista.\n\nHerttuan käskystä hän kaunisti valloitetut kaupungit uhkeilla\nrakennuksilla, palatseilla, kouluilla ja kirjastoilla, rakensi laajoja\nkasarmeja Cesaren sotajoukoille, kaivoi Porto Cesenaticon sataman, joka\noli paras satama koko Adrian meren läntisellä rannikolla, ja yhdisti\nsen kanavalla Cesenaan; rakensi mahtavan linnoituksen Piombinoon;\nlaittoi taistelussa käytettäviä koneita, laati sotakarttoja, seurasi\nherttuata kaikkialle ollen läsnä kaikissa paikoissa, missä Cesare\nteki verta vaativat urotyönsä -- Urbinossa, Pesarossa, Imolassa,\nFaenzassa, Cesenassa, Forlissa -- ja teki tapansa mukaan lyhyitä,\ntarkkoja muistiinpanoja. Mutta näissä muistiinpanoissaan hän ei\nsanaakaan maininnut Cesaresta, aivan kuin hän ei olisi nähnyt tahi ei\nolisi tahtonut nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän merkitsi\nmuistiin kaikki pikkuseikatkin, jotka hän matkan varrella sattui\nnäkemään: tavan, jolla Cesenan maanviljelijät yhdistävät riippaoksaisia\nhedelmäpuita, vipujen rakenteen, joiden avulla Sienan tuomiokirkon\nkellot pantiin liikkeelle, ja Riminin kaupungin suihkulähteen putoavien\nvesisäteitten synnyttämän vienon soinnun. Hän piirsi muistiin Urbinon\nlinnan kyyhkyslakan ja tornin kiertoportaineen. Tästä linnasta, jonka\nCesare ryösti, oli juuri ehtinyt paeta sen onneton haltija \"aivan\npaitasillaan\", kuten hänen aikalaisensa ovat kertoneet. Romagnassa\nLeonardo tarkasteli, kuinka paimenet Apenninien juurella koventavat\ntorvensa ääntä asettamalla sen leveämmän pään syvien luolien ahtaalle\nsuulle, jolloin ukkosen kaltainen jylinä kaiun toistelemana täyttää\nlaakson ja kasvaa niin voimakkaaksi, että kaukaisimmillakin vuorilla\nkulkeva karja sen kuulee. Piombinossa hän yksin autiolla meren rannalla\nkatseli päiväkausia, kuinka aalto törmää toista aaltoa vasten imien\nsisäänsä soraa, lastuja, kiviä ja meriruohoa. \"Niin aallot taistelevat\nsaaliista, joka joutuu voittajan omaksi\", kirjoitti Leonardo. Ja\nsamaan aikaan kun hänen ympärillään poljettiin kaikki inhimillisen\noikeuden lait, hän tarkasteli tuomitsematta ja puolustelematta aaltojen\nliikettä, joka näyttää satunnaiselta ja oikulliselta, mutta joka itse\nasiassa on järkähtämättömän säännöllistä, ja näki siinä jumalallisen\noikeuden horjumattomat lait, ensimmäisen liikkeellepanijan säätämän\nmekaniikan lait.\n\nKesäkuun 9 päivänä 1502 löydettiin Tiberistä lähellä Roomaa Faenzan\nnuoren hallitsijan Astorren ja hänen veljensä kuolleet ruumiit. Ne oli\nhukutettu sitomalla niiden kauloihin nuoralla kivet ja heittämällä ne\njokeen San Angelon vankilasta. Näissä ruumiissa, jotka aikalaisten\nsanojen mukaan olivat niin kauniit, ettei \"niiden vertaisia olisi\nlöytynyt tuhansienkaan joukosta\", oli luonnottoman väkivallan merkkejä.\nHuhut syyttivät Cesarea ilkityöstä.\n\nSamaan aikaan kirjoitti Leonardo päiväkirjaansa:\n\n\"Romagnassa käytetään nelipyöräisiä ajoneuvoja. Etupyörät ovat pieniä,\ntakapyörät isoja. Se on typerä järjestelmä, sillä fysiikan lakien\nmukaan -- katso 'Alkuaineitteni' viidettä pykälää -- koko paino lankeaa\netupyörille.\"\n\nHän ei lausunut mitään suurimmistakaan rikoksista henkisen tasapainon\nlakeja vastaan, mutta oli pahoillaan siitä, että romagnalaisia rattaita\nlaitettaessa ei noudatettu mekaniikan lakeja.\n\n\n\n\nII\n\n\nJoulukuun loppupuolella vuonna 1502 siirtyi herttua Valentino hovineen\nja sotajoukkoineen Cesenasta Fanon kaupunkiin, joka on Adrian meren\nrannalla, parinkymmenen penikulman päässä Sinigagliasta, jossa entisten\nsalaliittolaisten Oliverotto da Fermon, Orsinin ja Vittellin oli määrä\nkokoontua. Saman kuun lopulla lähti Leonardo Pesarosta Fanoon Cesaren\nluo.\n\nHän lähti liikkeelle aamulla ja luuli tulevansa perille ennen iltaa.\nMutta tuli lumipyry. Vuoret peittyivät lumikinoksilla, joiden läpi oli\nmahdoton päästä. Muulit kompastelivat yhtä mittaa, sillä niiden kaviot\nluiskahtivat sattuessaan jäätyneisiin kiviin. Alhaalla, jyrkännettä\npitkin kulkevan vuoripolun vasemmalla puolella kohisivat Adrian meren\nmustat aallot särkyen valkeata, lumista rantaa vasten. Oppaan kauhuksi\nhänen muulinsa pillastui, kun tunsi hirttäytyneen miehen ruumiin\nheiluvan läheisyydessä haavan oksassa.\n\nTuli pimeä. Ajettiin umpimähkään, suitset höllinä, luottaen viisaisiin\neläimiin. Kaukaa alkoi pilkoittaa tuli. Opas tiesi, että se näkyi\nsuuresta majatalosta Novilarion luona, joka oli pikkuinen kaupunki\nvuoristossa Fanon ja Pesaron puolivälissä.\n\nPitkän aikaa he saivat kolkuttaa isoa ovea, johon oli lyöty\nrautanauloja ja joka muistutti linnoituksen porttia. Viimein tuli\nuninen tallirenki näkyviin lyhty kädessä ja sitten myöskin majatalon\nisäntä. Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa yösijaa ja etteivät\nainoastaan kaikki huoneet, vaan tallitkin olivat kaikki täpö täynnä\nihmisiä, niin että jokaisessa vuoteessa sinä yönä nukkui kolme ja\nneljäkin henkeä ja kaikki ne olivat ylhäistä väkeä -- herttuan\nseurueeseen kuuluvia sotilaita ja hoviherroja.\n\nKun Leonardo oli sanonut nimensä ja näyttänyt passinsa, jossa oli\nherttuan sinetti ja allekirjoitus, niin isäntä pyyteli lukemattomia\nkertoja anteeksi ja tarjosi käytettäväksi oman huoneensa, jossa\ntoistaiseksi vielä ei ollut kuin kolme ranskalaista upseeria, jotka\nolivat juovuksissa ja nukkuivat kuin tukit; itse hän sanoi vaimonsa\nkanssa nukkuvansa pienessä kopissa pajan vieressä.\n\nLeonardo astui huoneeseen, joka oli ruokasalina ja keittiönä ja joka\noli aivan samanlainen kuin muissakin Romagnan majataloissa -- savun\nmustaama, likainen, paljailla seinillä kosteudesta syntyneitä täpliä;\nhuoneessa nukkui kanoja orsilla, porsaat vinkuivat niille aidatussa\nnurkassa, kullankeltaisia sipuleja, verimakkaroita ja liikkiöitä oli\nrivissä laen parruihin ripustettuina. Suuressa liedessä, jonka tiilistä\nmuurattu savupiippu oli kallellaan, leimusi tuli, ja vartaassa sihisi\nteurastettu sika. Liekin punaisen kajastuksen valaisemina istui pitkien\npöytien ääressä vieraita, jotka söivät, joivat, huusivat, pelasivat\nnoppaa, tamia ja korttia. Leonardo istui tulen ääreen odottamaan\ntilaamaansa illallista.\n\nViereisessä pöydässä istuvista taiteilija tunsi herttuan keihäsmiesten\nvanhan kapteenin Baldasarre Scipionen, hovin ylirahastonhoitajan\nAlessandro Spanocchian ja Ferraran lähettilään Pandolfo Colenuccion.\nKaikki kuuntelivat tuntematonta miestä, joka käsiään huitoen puhui\ntavattoman innokkaasti vienolla, piipittävällä äänellä:\n\n\"Minä voin todistaa sen matemaattisella täsmällisyydellä ottamalla\nesimerkkejä uuden ja vanhan ajan historiasta, signori! Muistelkaahan\nvain niitä valtakuntia, jotka ovat saavuttaneet sotaista mainetta --\nroomalaisia, lakedaimonilaisia, ateenalaisia, aetolialaisia ja monia\nmuita kansanheimoja Alppien toisella puolen. Kaikki suuret valloittajat\nkokosivat sotajoukkonsa oman maansa kansalaisten joukosta: Ninus\nassyrialaisista, Kyros persialaisista, Aleksanteri makedonialaisista...\nTosinhan Pyrrhus ja Hannibal saivat voittoja palkatulla sotaväellä,\nmutta sen vaikutti näitten sotapäällikköjen harvinainen taito, he kun\nosasivat herättää muukalaisissa sotamiehissä samanlaista rohkeutta\nja uljuutta kuin kansallisessa sotaväessä. Älkää sitäpaitsi unohtako\ntärkeintä seikkaa, sotataidon kulmakiveä: jalkaväki, sanon minä, ja\nainoastaan jalkaväki on sotajoukon ratkaiseva voima eikä suinkaan\nhevosväki eivätkä ampuma-aseet ja ruuti -- tuo uusien aikojen typerä\nkeksintö!...\"\n\n\"Te menette innoissanne liian pitkälle, messer Niccolo\", lausui\nkeihäsmiesten kapteeni kohteliaasti hymyillen, \"ampuma-aseet saavat\npäivä päivältä yhä suuremman merkityksen. Sanokaa mitä tahansa\nspartalaisista ja roomalaisista, niin uskallan kuitenkin väittää, että\nnykyjään on sotaväki paljon paremmin varustettu kuin ennen. Tahtomatta\nmillään tavoin loukata teidän armoanne voin sanoa, että eskadroona\nranskalaista ratsuväkeä tahi tykkiväkeä bombardeineen kaataisi\nvuorenkin eikä vain roomalaista jalkaväkiosastoa!\"\n\n\"Viisastelua, viisastelua!\" huusi messer Niccolo kiivaasti. \"Teidän\npuheestanne, signore, ilmenee juuri se vaarallinen harhaluulo, joka\nsaa aikamme etevimmät sotilaat väärentämään totuuden. Odottakaahan,\njoskus vielä pohjoismainen raakalaislauma avaa italialaisten silmät,\nniin että nämä saavat nähdä, miten surkean kelvottomia palkkasoturit\novat, ja tulevat vakuutetuiksi siitä, ettei ratsuväki ja tykistö\nole minkään arvoisia lujan, järjestetyn jalkaväen rinnalla -- mutta\nsilloin se jo on myöhäistä... Kuinka ihmiset voivatkaan kiistellä aivan\npäivänselvästä asiasta? Ajatelkaahan esimerkiksi sitä, että Lukullus\nlöi pikkuisella jalkaväkijoukolla Tigranen sataviisikymmentätuhatta\nratsumiestä, joiden joukossa oli aivan samanlaisia ratsuväen osastoja\nkuin nykyiset ranskalaiset ritari-eskadroonat!...\"\n\nLeonardo katseli uteliaana miestä, joka puhui Lukulluksen voitoista\naivan kuin olisi nähnyt ne omin silmin.\n\nTuntemattoman yllä oli pitkä, tummanpunaisesta kankaasta tehty viitta,\njoka oli hienoa kuosia ja jossa oli suorat poimut. Tällaista pukua\nkäyttivät Firenzen tasavallan ylhäiset virkamiehet, muun muassa\nlähettiläitten sihteerit. Mutta puku näytti kuluneelta. Siellä täällä,\ntosin vähemmän silmäänpistävissä kohdissa, oli tahroja, ja hihat\nkiilsivät. Paidan reunasta päättäen, jota näkyi kapea kaistale kaulan\nkohdalta tarkoin suljetun takinkauluksen alta, eivät alusvaatteet\nolleet moitteettoman puhtaat, isot, kyhmyiset kädet olivat musteen\ntahrimat, ja keskisormessa oli känsä niinkuin niillä, jotka paljon\nkirjoittavat. Miehen kasvot eivät sanottavassa määrässä tehneet syvää\nvaikutusta eivätkä herättäneet ihmisissä kunnioitusta. Hän oli noin\nneljänkymmenen vuoden ikäinen, laiha ja kapeahartiainen, ja hänen\nkasvonpiirteensä olivat hämmästyttävän vilkkaat, terävät, kulmikkaat ja\ntavattoman omituiset. Joskus hän keskustelun kestäessä nosti pystyyn\nlitteän ja pitkän, ankan nokkaa muistuttavan nenänsä, taivutti pienen\npäänsä taaksepäin, siristi silmiään, työnsi miettivästi eteenpäin\nalahuulensa ja katsoi puhetoverinsa pään yli aivan kuin jonnekin kauas,\nja silloin hän muistutti tarkkasilmäistä lintua, joka tähystää jotakin\nhyvin kaukaista esinettä pinnistäen kaiken tarkkaavaisuutensa ja\nkurottaen hoikkaa, pitkää kaulaansa. Levottomat liikkeet, kuumeen puna\nsisäänpainuneilla, sileäksi ajelluilla poskilla ja varsinkin suuret,\nharmaat, tuijottavat silmät saattoivat aavistamaan sisällistä tulta.\nNuo silmät olivat olevinaan ilkeät, mutta joskus välähti niissä kylmän\nkatkeruuden ja purevan pilkan lomasta jokin arka ja surkea ilme.\n\nMesser Niccolo kehitti edelleen ajatustaan jalkaväen etevyydestä\nsodassa, ja Leonardo ihmetteli totuuden ja valheen sekoitusta,\nrajatonta rohkeutta ja orjamaista vanhan ajan jäljittelyä tuon miehen\npuheessa. Todistellessaan ampuma-aseitten hyödyttömyyttä hän muun\nmuassa mainitsi, että suurilla tykeillä tähtääminen on hyvin vaikeata\n-- niiden kuulat lentävät joko liian korkealle yli vihollisten päiden\ntahi liian alas, jolloin ne eivät tule perille asti. Leonardo ymmärsi\ntämän havainnon terävyyden ja sattuvaisuuden, sillä hän tunsi omasta\nkokemuksestaan silloisten bombardien epätäydellisyyden. Mutta kohta\nsen jälkeen Niccolo lausui mielipiteen, etteivät linnoitukset voi\nsuojella valtakuntaa, ja vetosi roomalaisiin, jotka eivät rakentaneet\nlinnoituksia, ja lakedaimonilaisiin, jotka eivät tahtoneet linnoittaa\nSpartaa, jotta sen suojana olisi vain kansalaisten miehuullisuus.\nJa aivan kuin kaikki, mitä vanhan ajan ihmiset olivat tehneet ja\najatelleet, olisi ollut kiistämätön totuus, hän mainitsi kouluissa\nhyvin tunnetun spartalaisen lausunnon Ateenan muureista: \"ne olisivat\nhyödylliset, jos kaupungissa asuisi vain naisia\".\n\nVäittelyn loppua ei Leonardo kuullut, sillä isäntä vei hänet ylös\nhuoneeseen, johon hänelle oli valmistettu yösija.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAamulla oli lumipyry pahimmillaan. Opas kieltäytyi lähtemästä matkaan\nsanoen, ettei hyvä mies aja koiraansakaan moiseen ilmaan. Taiteilijan\noli pakko jäädä koko päiväksi majataloon.\n\nMuun työn puutteessa hän ryhtyi laittamaan keittiön uuniin keksimäänsä\nitsestään kääntyvää paistinvarrasta. Se oli iso pyörä, jossa oli\nvinosti asetettuja lapoja. Lämminneen ilman paine savupiipussa pani sen\nliikkeelle, ja se puolestaan käänteli varrasta.\n\n\"Tällainen laite\", selitteli Leonardo ihmetteleville katsojille,\n\"vapauttaa keittäjän kaikesta huolesta, sillä paisti ei voi palaa,\nkoska kuumuuden lisääntyessä varraskin alkaa liikkua nopeammin ja\nkuumuuden vähentyessä sen liikkeet hidastuvat.\"\n\nTaiteilija laitteli paistinvarrasta yhtä suurella rakkaudella ja\ninnostuksella kuin lentokonettakin.\n\nSamassa huoneessa messer Niccolo selitti nuorille ranskalaisille\ntykkiväen kersanteille, jotka olivat intohimoisia pelureita, korkeamman\nmatematiikan avulla keksimäänsä sääntöä, jonka mukaan voi varmasti\nvoittaa noppapelissä -- tehdä tyhjiksi \"kevytmielisen onnettaren\"\noikut, kuten hän lausui. Älykkäästi ja kaunopuheliaasti hän tuota\nsääntöään selitti, mutta aina kun hän koetti osoittaa sen pätevyyttä\nkäytännössä, hän hävisi suureksi ihmeekseen ja kuulijoittensa riemuksi.\nHän lohdutti kuitenkin itseään sillä, että oli tehnyt virheen\nsoveltaessaan oikeata sääntöä. Peli päättyi selvityksellä, joka ei\nollut miellyttävä messer Niccololle: kun olisi pitänyt maksaa, niin\nhuomattiinkin, että hänen kukkaronsa oli tyhjä ja että hän oli pelannut\nvelaksi.\n\nMyöhään illalla saapui, mukanaan suuri joukko myttyjä ja laatikoita,\nlukuisia palvelijoita, hovipoikia, tallirenkejä, narreja, neekerinaisia\nja monenlaisia lystikkäitä eläimiä, mahtava venezialainen kurtisaani,\n\"hurmaava hempukka\" Lena Griffa, sama, joka aikoinaan Firenzessä oli\nollut joutumaisillaan Girolamo Savonarolan inkvisiittorien \"pyhän\narmeijan\" hyökkäyksen esineeksi.\n\nPari vuotta sitten oli mona Lena monien ystävättärensä esimerkkiä\nnoudattaen hyljännyt maailman, muuttunut katuvaksi Magdaleenaksi ja\nruvennut nunnaksi saadakseen myöhemmin hintansa kohoamaan kuuluisassa\n\"Ilotyttöjen hintataulukossa eli oppaassa ylhäiselle ulkomaalaiselle\",\njossa on mainittu Venezian kaikkien ilotyttöjen hinnat ja ominaisuudet\nynnä heidän välittäjiensä nimet. Mustasta nunnakotelosta puhkesi\nloistava perhonen. Lena Griffa kohosi pian maineeseen. Kuten kaikki\nkorkeammalle tähtäävät ilotytöt sepitti venezialainen katunainen,\n\"mammola\", itselleen komean sukutaulun, josta kävi selville, ettei\nhän ollut enempää eikä vähempää kuin Milanon herttuan veljen,\nkardinaali Ascanio Sforzan äpärätytär. Samaan aikaan Janesta tuli\nerään raihnaisen, puoleksi höperön ja upporikkaan vanhan kardinaalin\nrakastajatar. Tämän luo Lena Griffa nyt olikin matkalla Veneziasta\nFanon kaupunkiin, jossa monsignore odotti häntä Cesare Borgian hovissa.\n\nIsäntä oli pahassa pulassa. Hän ei uskaltanut kieltää yösijaa\nniin ylhäiseltä henkilöltä, \"hänen pyhyydeltään\" kardinaalin\nrakastajattarelta, mutta huoneita ei ollut vapaina. Viimein hän\nonnistui tekemään sopimuksen anconalaisten kauppiaitten kanssa, jotka\nsaatuaan lupauksen, että heidän laskuaan pienennetään, luovuttivat\nmakuukamarinsa ylhäisen naikkosen seurueelle ja siirtyivät yöksi\npajaan. Itse Lenalle hän vaati huonetta messer Niccololta ja hänen\nranskalaisilta huonetovereiltaan ja ehdotti, että hekin nukkuisivat\npajassa yhdessä kauppiaitten kanssa.\n\nNiccolo suuttui ja kysyi kiivastuneena isännältä, oliko tämä menettänyt\njärkensä ja tiesikö hän kenen kanssa oli tekemisissä, kun hän uskalsi\nnoin röyhkeästi kohdella kunnon ihmisiä ensimmäisen luntun takia,\njonka sattui kohtaamaan. Mutta nyt sekaantui asiaan emäntä, suulas ja\ntaistelunhaluinen nainen, jolla oli \"kieli vallassaan\". Hän huomautti\nmesser Niccololle ettei ollut syytä haukkua ja räyhätä ennenkuin oli\nmaksanut laskun elannostaan sekä palvelijansa ja kolmen hevosensa\nruuan ja myöskin suorittanut takaisin ne neljä tukaattia, jotka hänen\nmiehensä hyväsydämisyydessään oli hänelle lainannut jo edellisenä\nperjantaina. Ja ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla\näänellä, että kaikki läsnäolijat sen kuulivat, emäntä toivotti hiiden\nkattilaan kaikki rentut, jotka kuljeksivat maita mantereita ja ovat\nolevinaan hyvinkin suuria herroja, mutta elävät toisten kustannuksella\nja vielä nyrpistelevät nokkaansa kunniallisten ihmisten edessä.\n\nLuultavasti tuon naisen puheessa oli jonkun verran perää, koska Niccolo\nyhtäkkiä vaikeni, painoi silmänsä emännän nuhtelevien katseitten\nvaikutuksesta ja näytti miettivän, kuinka pääsisi kunnialla erilleen\nkoko jutusta.\n\nPalvelijat kantoivat jo ulos tavaroita hänen huoneestaan, ja\ninnoittavan näköinen apina, madonna Lenan lemmikki, joka oli\nkohmettunut matkalla, irvisteli surkeasti ja hyppäsi pöydälle, jossa\nolivat messer Niccolon paperit, kynät ja kirjat, niiden joukossa Titus\nLiviuksen \"Dekadit\" ja Plutarkoksen \"Kuuluisien miesten elämäkerrat\".\n\n\"Messere\", lausui Leonardo kääntyen hänen puoleensa ystävällisesti\nhymyillen, \"jos suvaitsette olla yötä minun huoneessani, niin minä\npitäisin suurena kunniana itselleni saada tehdä teidän armollenne tämän\nvähäpätöisen palveluksen.\"\n\nNiccolo kääntyi ihmetellen häneen päin ja joutui vielä enemmän\nhämilleen, mutta voitti pian hämmästyksensä ja kiitti arvokkaasti.\n\nHe siirtyivät Leonardon huoneeseen, jossa taiteilija kiiruhti\nluovuttamaan uudelle asuintoverilleen parhaan paikan.\n\nKuta enemmän hän tarkasteli tuota omituista miestä, sitä enemmän tämä\nmiellytti häntä ja herätti hänessä mielenkiintoa.\n\nTuntematon ilmoitti nimensä ja arvonsa: Niccolo Machiavelli, Firenzen\ntasavallan kymmenneuvoston sihteeri.\n\nNoin kolme kuukautta sitten oli viekas ja varovainen Signoria\nlähettänyt Machiavellin neuvottelemaan Cesare Borgian kanssa, jonka\nhän toivoi saavansa petetyksi vastaamalla kaikkiin hänen ehdotuksiinsa\npuolustusliiton solmimisesta yhteisiä vihollisia Bentivogliota,\nOrsinia ja Vittelliä vastaan platonisilla ja kaksimielisillä\nystävyyden vakuutuksilla. Itse asiassa tasavalta pelkäsi herttuata\neikä tahtonut olla häneen missään suhteissa, ei ystävällisissä eikä\nvihamielisissä. Messer Niccolo Machiavelli ei ollut saanut mitään\nvarsinaisia valtuuksia, ja hänen tehtävänään oli oikeastaan vain\nhankkia firenzeläisille kauppiaille vapaa pääsy Adrian meren rannalla\nolevien herttuan alueitten läpi -- mikä muuten oli sangen tärkeä asia\nkaupankäynnille, \"tuolle tasavallan elättäjälle\" kuten Signorian\nantamassa matkapassissa sanottiin.\n\nLeonardo ilmoitti myöskin nimensä ja toimensa Valentinen hovissa.\nHe alkoivat keskustella luontevan helposti ja luottavasti, kuten on\ntavallista yksinäisten ja ajattelevien miesten kesken, jotka ovat\ntoistensa vastakohtia.\n\n\"Messere\", tunnusti Niccolo kohta, ja tämä avomielisyys miellytti\ntaiteilijaa, \"minä olen tietysti kuullut, että te olette suuri mestari.\nMutta minun täytyy jo etukäteen teille sanoa, etten minä ollenkaan\nymmärrä maalaustaidetta enkä pidäkään siitä, vaikka luulenkin, että\ntämä taiteenhaara voisi vastata minulle samoin kuin Dante aikoinaan\nvastasi eräälle irvihampaalle, joka kadulla osoitti häntä halveksivasti\nsormellaan: yhtä omistani en anna sinulle, vaikka saisin sinulta sata.\nMutta minä olen myöskin kuullut, että Valentinon herttua pitää teitä\netevänä sotatieteen tuntijana, ja siitäpä aineesta tahtoisin joskus\nkeskustella teidän kanssanne. Aina olen ollut sitä mieltä, että tämä\naine ansaitsee sitäkin suurempaa arvoa ja huomiota, kun kansojen\nvaltiollinen suuruus nojautuu sotavoimaan, sen varsinaisen sotajoukon\nsuuruuteen ja laatuun, kuten olen osoittava kirjassani yksinvalloista\nja tasavalloista, jossa minä tulen määrittelemään luonnonlait, jotka\njohtavat kaikkien valtioiden elämää, kasvamista, rappeutumista ja\nkuolemaa, yhtä tarkasti kuin matematiikan tutkija määrittelee lukuja\nkoskevat lait ja luonnontieteilijä fysiikan ja mekaniikan säännöt.\nSillä katsokaahan, kaikki, jotka tähän asti ovat kirjoittaneet\nvaltiosta...\"\n\nMutta äkkiä hän keskeytti puheensa ja lausui ystävällisesti hymyillen:\n\n\"Anteeksi, messere! Luultavasti käytän väärin teidän\nhyväntahtoisuuttanne. Kenties ei politiikka huvita teitä sen enempää\nkuin maalaustaide minua?...\"\n\n\"Ei, ei, päinvastoin\", lausui taiteilija, \"taikka oikeastaan,\npuhuakseni yhtä suoraan kuin te, messer Niccolo, minä todellakaan\nen pidä ihmisten tavallisista puheista, jotka koskevat sotaa ja\nvaltioasioita, sillä nuo keskustelut ovat kieroja ja jonninjoutavia.\nMutta teidän mielipiteenne eroavat niin suuresti useimpien muiden\nmielipiteistä ja ovat niin uusia ja harvinaisia, että minä todellakin\nkuuntelen teitä hyvin mielelläni.\"\n\n\"Oi, olkaa varovainen, messer Leonardo!\" lausui Niccolo hymyillen vielä\nhyväntahtoisemmin. \"Kunhan vain ette katuisi. Te ette vielä tunne\nminua. Tämä on minun keppihevoseni, ja kun minä käyn sen selkään, niin\nenpä siitä luovukaan ennen kuin te itse käskette minua vaikenemaan.\nLeivästä minä en välitä, kunhan vain saan puhella järkevän ihmisen\nkanssa politiikasta. Mutta siinäpä juuri pula, ettei järkeviä ihmisiä\ntahdo mistään löytää. Meidän mahtavat signoremme eivät välitä muusta\nkuin villan ja silkin hinnoista markkinoilla, mutta minä\" -- lisäsi\nhän ylpeästi ja katkerasti hymyillen -- \"olen nähtävästi kohtalon\nmääräyksestä syntynyt sellaiseksi, etten osaa keskustella tappioista\nenkä voitoista, en villa- enkä silkkiteollisuudesta, vaan on minun\nvalittava jompikumpi kahdesta: joko oltava vaiti taikka puhuttava\nvaltioasioista.\"\n\nTaiteilija rauhoitti häntä uudestaan ja lausui saadakseen taas elpymään\nkeskustelun, joka hänestä todellakin oli mieltäkiinnittävä:\n\n\"Te sanoitte äsken, messere, että politiikan on oltava tosiperäistä\ntietoa, samanlaista kuin luonnontieteet, jotka perustuvat\nmatematiikkaan ja ammentavat luotettavaisuutensa kokemuksesta ja\nluonnon tarkastelusta. Olenko ymmärtänyt teidät oikein?\"\n\n\"Olette, olette!\" lausui Machiavelli, rypisti kulmiaan, siristi\nsilmiään ja katseli Leonardon pään ylitse pinnistäen tarkkaavaisuuttaan\nja muistuttaen petolintua, joka pitkää kaulaansa kurottaen katselee\njotakin hyvin kaukaista esinettä.\n\n\"Kenties en kykene sitä tekemään\", jatkoi hän, \"mutta minä tahdon\nsanoa ihmisille sen, mitä ei kukaan vielä ole inhimillisistä\noloista sanonut. Platolta hänen 'Tasavallassaan', Aristoteleelta\n'Politiikassa', pyhältä Augustinukselta 'Herran kaupungissa' --\nkaikilta, jotka ovat kirjoittaneet valtiosta, -- on jäänyt huomaamatta\npääasia, nimittäin luonnonlait, jotka johtavat kaikkien kansojen\nelämää ja jotka ovat ulkopuolella ihmisen tahtoa, ulkopuolella pahaa\nja hyvää. Kaikki ovat puhuneet siitä, mikä näyttää hyvältä ja pahalta,\njalolta ja halpamaiselta, ja kaikki ovat kuvitelleet mielessään\nhallituksia, jollaisia pitäisi olla, mutta joita ei ole eikä voi olla\ntodellisuudessa. Mutta minä en tahdo sitä, mitä pitäisi olla, enkä\nsitä, mikä näyttää olevan, vaan ainoastaan sitä, mitä todellakin on.\nMinä tahdon tutkia niiden suurten kappaleiden luontoa, joita nimitetään\ntasavalloiksi ja yksinvalloiksi, -- ilman rakkautta ja vihaa,\nkiittämättä ja moittimatta, aivan niin kuin matemaatikko tutkii lukujen\nluontoa, anatomi ruumiin rakennetta. Minä tiedän, että se on vaikeata\nja vaarallista, sillä ihmiset eivät millään alalla niin suuresti pelkää\ntotuutta ja kosta sitä kuin politiikassa, mutta minä sanon sittenkin\nheille totuuden, vaikka he sitten polttaisivatkin minut roviolla kuten\nveli Girolamon!\"\n\nTahtomattansa hymyillen Leonardo tarkasti Machiavellin kasvoja,\njoissa oli profeetallisen, mutta samalla kevytmielisen, aivan kuin\nkoulupoikamaisen rohkeuden ilme, ja hänen silmiään, joissa oli\nomituinen, miltei mieletön loiste, -- ja hän ajatteli:\n\n\"Kuinka kiihkeästi hän puhuukaan tyyneydestä, miten intohimoisesti --\npuolueettomuudesta!\"\n\n\"Messer Niccolo\", lausui taiteilija, \"jos te onnistutte toteuttamaan\ntuumanne, niin teidän keksinnöillänne tulee olemaan yhtä suuri merkitys\nkuin Euklideen mittausopilla ja Arkimedeen tutkimuksilla mekaniikan\nalalla.\"\n\nLeonardoa todellakin ihmetytti messer Niccolon lausumien ajatusten\nuutuus. Hän muisti, kuinka hän kolmetoista vuotta takaperin saatuaan\nvalmiiksi kirjan, jossa oli ihmisruumiin sisuselimiä esittäviä kuvia,\noli kirjoittanut sen reunukseen:\n\n\"Auttakoon Korkein minua oppimaan tuntemaan ihmisten luontoa, heidän\ntottumuksiaan ja tapojaan yhtä tarkoin kuin olen tullut tuntemaan\nihmisruumiin sisällisen rakenteen.\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nHe keskustelivat kauan. Leonardo kysyi häneltä muun muassa, kuinka\nhän oli eilen keskustellessaan keihäsmiesten päällikön kanssa voinut\nkieltää kaiken merkityksen linnoituksilta, ruudilta ja ampuma-aseilta.\nEikö se ollut vain pilaa?\n\n\"Muinaisilla spartalaisilla ja roomalaisilla\", lausui Niccolo, \"noilla\nsotataidon erehtymättömillä opettajilla, ei ollut mitään käsitystä\nruudista.\"\n\n\"Mutta eikö kokemus ja luonnon tunteminen\", huudahti taiteilija, \"ole\nsaattaneet ja joka päivä saata meitä keksimään yhä uusia asioita, joita\nvanhan ajan ihmiset eivät uskaltaneet ajatellakaan?\"\n\nMachiavelli piti itsepintaisesti kiinni omasta väitteestään.\n\n\"Minä luulen\", vakuutti hän, \"että sota- ja valtio-asioissa uudet\nkansat tekevät erehdyksiä, kun lakkaavat pitämästä vanhoja esikuvinaan.\"\n\n\"Onko sellaisten esikuvien seuraaminen mahdollista, messer Niccolo?\"\n\n\"Miksikä ei? Ovatko ihmiset ja alkuaineet, taivas ja aurinko muuttaneet\nliikettään, järjestystään ja voimiaan ja tulleet toisenlaisiksi kuin\nvanhaan aikaan?\"\n\nEivätkä minkäänlaiset johtopäätökset voineet saada häntä järkiinsä.\nLeonardo huomasi, että tuo mies, joka kaikessa muussa oli miltei\nhurjan rohkea, muuttui yhtäkkiä taikauskoiseksi ja araksi, aivan kuin\nturhantarkka kirjatoukka, kun vaan tuli puhe vanhasta ajasta.\n\n\"Hänellä on suuret tuumat, mutta kuinkahan hän ne toteuttanee?\"\n-- ajatteli taiteilija muistaessaan noppapeliä, jonka kestäessä\nMachiavelli niin älykkäästi oli selitellyt abstraktisia sääntöjä, mutta\nhävinnyt joka kerta, kun koetti todistaa niitä käytännössä.\n\n\"Tiedättekö mitä, messere?\" huudahti Niccolo kesken väittelyn, ja\nhillitön ilo välähti hänen silmissään. \"Mitä enemmän teitä kuuntelen,\nsitä suurempi ihmettely minut valtaa, enkä tahdo uskoa korviani!...\nAjatelkaahan vain, mikä harvinainen tähtien yhtymä on tuonut meidät\nyhteen! Inhimillinen järki, sanon minä on kolmea lajia. Ensimmäiseen\nryhmään kuuluvat ne ihmiset, jotka itse näkevät ja ymmärtävät\nkaiken; toiset näkevät, kun heille näytetään; kolmannet eivät itse\nnäe eivätkä ymmärrä sitä, mitä muut heille osoittavat. Ensimmäiseen\nryhmään kuuluvat ihmiset ovat parhaimpia ja harvinaisimpia; toisen\nryhmän ihmiset ovat hyviä ja keskinkertaisia; viimeksi mainitut ovat\ntavallisia ja aivan kelvottomia. Teidän armonne... no, ja itseni\nmyöskin, ettei minua epäiltäisi liiallisesta vaatimattomuudesta,\nminä lasken ensiksi mainittuihin ihmisiin kuuluvaksi. Miksi te\nnauratte? Eikö se ole totta? Tehkää niinkuin tahdotte, ajatelkaa mitä\nhaluatte, mutta minä puolestani uskon, että tämä ei ole sattumaa\nja että tämä on tapahtunut korkeampien kohtaloitten tahdosta, enkä\nminä taas kohtakaan elämässä saa nauttia sellaisesta kohtauksesta\nkuin meidän tämänpäiväinen, sillä minä tiedän, miten vähän järkeviä\nihmisiä maailmassa on. Arvokkaalla tavalla päättääksemme keskustelumme\nsallikaa minun lukea eräs mitä ihanin paikka Liviuksesta ja kuunnelkaa\nselitystäni.\"\n\nHän otti pöydältä kirjan, siirsi lähemmäksi valuvan\ntalikynttilänpätkän, pani nenälleen rautasankaiset, särkyneet ja\nrihmalla huolellisesti kokoon sidotut silmälasit, joissa oli pyöreät\nlasit, ja antoi kasvoilleen ankaran ja hartaan ilmeen, aivan kuin\nrukouksen tahi jumalanpalveluksen aikana.\n\nMutta juuri kun hän oli kohottanut ylös kulmansa ja nostanut\netusormensa etsiäkseen sitä lukua, josta käy selville, että voitot ja\nvalloitukset vievät huonosti järjestetyn valtion pikemmin turmioon\nkuin suuruuteen, ja lausunut ensimmäiset vaskelta soinnahtavat sanat\njuhlallisesta Liviuksesta, niin ovi avautui hiljaa ja huoneeseen hiipi\npieni, kumarainen ja ryppyinen eukko.\n\n\"Hyvät herrat\", sopersi hän syvään kumartaen, \"suokaa anteeksi, että\nhäiritsen. Emännältäni, jalolta madonna Lena Griffalta on karannut\nhänen lempi-elukkansa -- kaniini, jolla oli vaaleansininen nauha\nkaulassa. Olemme sitä jo kauan etsineet, koko talon tutkineet, niin\nettä olemme aivan uuvuksissa, mutta emme saa selville, missä se\npiileskelee...\"\n\n\"Ei täällä ole mitään kaniinia\", keskeytti messer Niccolo vihaisesti,\n\"menkää tiehenne!\"\n\nHän nousi saattaakseen eukon ulos, mutta katsahti äkkiä tarkemmin\nhäneen silmälasiensa läpi, laski sitten silmälasinsa alas nenän päähän,\nkatsoi uudelleen lasien yli ja huudahti lyöden käsiään yhteen:\n\n\"Mona Alvigia! Sinäkö se olet, vanha rahjus? Minä kun luulin, että\npaholaiset ovat jo aikoja sitten hangoillaan raahanneet raatosi\nalimpaan helvettiin!...\"\n\nEukko siristi likinäköisiä, viekkaita silmiään ja vastasi ystävällisiin\nhaukkumasanoihin vetämällä hampaattoman suunsa hymyyn, joka teki hänet\nvielä rumemmaksi:\n\n\"Messer Niccolo! Onpa siitä aikaa, kun tavattiin! Enpä osannut arvata\nenkä aavistaa, että Jumala vielä toisi meidät yhteen...\"\n\nMachiavelli pyysi anteeksi taiteilijalta ja kutsui mona Alvigiaa\nkeittiöön rupattelemaan ja entisiä aikoja muistelemaan. Mutta Leonardo\nvakuutti hänelle, etteivät he häirinneet häntä, otti kirjan ja istuutui\nsyrjään. Niccolo kutsui palvelijan ja pyysi viiniä niin mahtavan\nnäköisenä, kuin olisi ollut arvokkain vieras koko talossa.\n\n\"Sanohan, hyvä mies, tuolle isännän lurjukselle, että hän varokoon\nantamasta meille sitä hapanvettä, jota hän minulle äskettäin antoi,\nsillä me mona Alvigian kanssa emme pidä huonosta viinistä yhtä vähän\nkuin pappi Arlottokaan, josta kerrotaan, ettei hän millään ehdolla\nsuostunut polvistumaan pyhän sakramentin edessä, jos siinä oli huonoa\nviiniä, sillä hän väitti, että sellainen voi muuttua Herran vereksi!...\"\n\nMona Alvigia unhoitti kaniinin ja messer Niccolo Titus Liviuksen ja he\nalkoivat puhella viinikannun ääressä kuin vanhat ystävät.\n\nHeidän keskustelustaan Leonardo ymmärsi, että eukko oli muinoin\nitse ollut ilotyttönä, sen jälkeen porttolan omistajana Firenzessä\nja parittajana Veneziassa ja oli nyt madonna Lena Griffan\npääemännöitsijänä, joka piti huolta hänen vaatevarastostaan.\nMachiavelli puheli hänen kanssaan heidän yhteisistä tutuistaan,\nviisitoista vuotiaasta sinisilmäisestä Atalantasta, joka kerran\nlemmensynnistä puhuessaan oli huudahtanut viattomasti hymyillen;\n\"Onko se pilkka Pyhää Henkeä vastaan? Saarnatkoot munkit ja papit\nmitä tahansa, minä en koskaan usko, että olisi kuolemansynti tuottaa\nihmisparoille nautintoa!\" -- ihanasta madonna Ricciasta, jonka mies,\nkun hänelle kerrottiin vaimonsa uskottomuudesta, huomautti filosofin\ntyyneydellä: vaimo kodissa on kuin tuli liedessä -- ei se kulu, vaikka\nsitä miten paljon lainaisi naapureille. He muistelivat myöskin paksua,\npunatukkaista Marmiliaa, joka aina suostuessaan ihailijoittensa\npyyntöihin veti hartain mielin verhon jumalanäidin kuvan eteen, \"ettei\nMadonna näkisi\".\n\nNiccolo näytti juoruja ja säädyttömyyksiä kuunnellessaan olevan\nkuin kotonaan. Leonardo ihmetteli nähdessään valtiomiehen, Firenzen\ntasavallan sihteerin, hiljaisen ja viisaan keskustelutoverinsa\nmuuttuneen siveettömäksi retustelijaksi, paheen pesissä elostelijaksi.\nTodellista iloa ei Machiavellissa kuitenkaan ollut, ja taiteilija tunsi\nsalaista katkeruutta piilevän hänen kyynillisen naurunsa alla.\n\n\"Niinpä niin, herrani! Nuori kasvaa, vanha yhä vanhenee\", lopetti\nAlvigia heltyen tunteittensa valtaan ja heiluttaen päätään. \"Ajat ovat\nnyt toiset kuin ennen...\"\n\n\"Valehtelet, vanha noita, hiiden narssu!\" lausui Niccolo iskien\nviekkaasti silmää. \"Älä puhele joutavia, kuomaseni. Teikäläisillä\njos kenellä on nykyään hyvät päivät. Nykyjään ei kauniilla naisilla\nensinkään ole mustasukkaisia ja köyhiä aviomiehiä, ja kun he pääsevät\nsellaisten mestarien ystävyyteen kuin sinä, niin heillä on sangen\nhauskat päivät. Ylpeimmätkin Signorat antautuvat mielellään rahasta --\nkoko Italiassa on vallalla kevytmielisyys ja irstailu. Epäsiveellisen\nnaisen voi eroittaa kunniallisesta ainoastaan keltaisesta merkistä...\"\n\nMainittu keltainen merkki oli erityinen, sahramin värinen päänauha,\njota portot olivat velvolliset pitämään, jottei heitä ja kunniallisia\nnaisia väentungoksessa sekoitettaisi toisiinsa.\n\n\"Oi, älkää puhuko niin, messere!\" huoahti eukko murtuneena. \"Kuinka voi\nnykyaikaa verratakaan entiseen! Mainittakoon esimerkkinä vaikkapa vain\nse, että joku aika takaperin ei Italiassa vielä kukaan ollut kuullut\npuhuttavankaan ranskantaudista -- me elimme kuin Jumalan turvissa.\nTaikka mitä taas tulee tuohon keltaiseen nauhaan -- sehän on ihan\nkauheata! Uskotteko, viime-karnevaalin aikana olivat vähältä viedä\nvankilaan minun emäntäni. No, arvostelkaa itse, onko sopivaa, että\nmadonna Lenan pitää kantaa keltaista merkkiä?\"\n\n\"Miksi hän ei voisi sitä kantaa?\"\n\n\"Kuinka Herran nimessä te voitte puhua tuollaista! Onko jalo madonna\nmikään katunainen niinkuin ne, jotka vetelehtivät kaikkien roikaleitten\nkanssa? Tietääkö teidän armonne, että hänen vuoteensa peite on komeampi\nkuin paavin viitta pääsiäispyhänä? Järkeen ja oppiin nähden taasen hän\nluullakseni voi kilpailla Bolognan yliopiston tohtorienkin kanssa ja\npistää heidät pussiin. Kunhan kerrankaan kuulisitte, kuinka hän puhuu\nPetrarcasta, Laurasta, taivaallisen lemmen äärettömyydestä!...\"\n\n\"Totta kai\", hymähti Niccolo, \"kukapa tuntisikaan lemmen äärettömyyden\nparemmin kuin hän!...\"\n\n\"Naurakaa vaan, messere, mutta vannon sen niin totta kuin tässä olen:\nkun hän äskettäin luki eräälle köyhälle nuorukaiselle kirjoittamansa\nrunon, jossa hän kehoittaa tätä antautumaan hyveitten harjoittamiseen,\nniin silmiini nousivat kyyneleet, -- se koski sydämeen aivan\nniinkuin veli Girolamon saarnat muinoin Santa Maria del Fioressa.\nHän on tosiaankin uusi Tullius Cicero! Ilmanko ylhäisimmät herrat\nmaksavatkin hänellä yhdestä ainoasta platonisen rakkauden salaisuuksia\nkäsittelevästä keskustelusta vain pari, kolme tukaattia vähemmän kuin\ntoisille koko yöstä. Mutta te puhutte -- keltaisesta merkistä!\"\n\nLopuksi mona Alvigia kertoi omasta nuoruudestaan. Hänkin oli ollut\nkaunis, häntäkin oli mielistelty. Kaikki hänen päähänpistonsa\ntäytettiin, ja hän teki jos jotakin. Kerran hän Paduan kaupungissa\notti tuomiokirkon sakaristossa hiipan piispan päästä ja pani sen\norjattarensa päähän. Mutta vuosien kuluessa kauneus katosi, ihailijat\ntippuivat pois ja hänen täytyi elää antamalla vuokralle huoneita ja\npesemällä liinavaatteita. Kaiken lisäksi hän sairastui ja vaipui\nsellaiseen kurjuuteen, että tahtoi kerjätä kirkon ovella almuja\nvoidakseen ostaa myrkkyä ja surmata itsensä. Ainoastaan pyhä neitsyt\nhänet pelasti kuolemasta. Erään vanhan apotin kautta, joka oli\nrakastunut hänen naapuriinsa, sepän vaimoon, oli mona Alvigia joutunut\nlavealle tielle ja antautunut harjoittamaan tuottavampaa ammattia kuin\nliinavaatteitten pesu.\n\nKertomus Jumalan äidin, hänen erityisen suojelijattarensa,\nihmeellisestä avusta keskeytyi, kun madonna Lenan palvelustyttö\njuoksi sanomaan, että emäntä tahtoo voidetta apinaa varten, joka oli\npalelluttanut käpälänsä, ja Boccaccion Decameronen, jota ylhäinen\nilotyttö luki ennen nukkumistaan ja säilytti tyynynsä alla yhdessä\nrukouskirjan kanssa.\n\nEukon poistuttua otti Niccolo esille paperia, teroitti kynänsä ja\nalkoi kirjoittaa virallista ilmoitusta Firenzen jaloille signoreille\nValentinon herttuan aikeista ja toimista, -- kirjoitusta, joka\nkevyestä, puoleksi leikillisestä esitystavasta huolimatta oli täynnä\nvaltioviisautta.\n\n\"Messere\", lausui hän yht'äkkiä nostaen silmänsä työstään ja katsellen\ntaiteilijaan, \"sanokaahan, ettekö hämmästynyt, kun minä niin\nodottamatta siirryin keskustelusta, joka koski kaikkein korkeimpia ja\ntärkeimpiä asioita, muinaisten spartalaisten ja roomalaisten hyveitä,\nlörpöttelemään tytöistä parittaja-akan kanssa? Mutta älkää tuomitko\nminua liian ankarasti, vaan muistakaa, hyvä herra, että tällaiseen\nvaihtelevaisuuteen meitä opettaa itse luontokin ikuisine vastakohtineen\nja muutoksineen. Ja pääasiahan on seurata pelkäämättä luontoa\nkaikessa! Mitäpä teeskentely toimittaisikaan? Kaikkihan me olemme\nihmisiä. Tunnettehan vanhan tarinan siitä, kuinka filosofi Aristoteles\noppilaansa Aleksanteri Suuren nähden erään siveettömän naisen mieliksi,\njohon hän oli hurjasti rakastunut, kävi kontalleen ja otti hänet\nselkäänsä, ja tuo häpeämätön nainen ratsasti alastomana viisaan miehen\nselässä niinkuin muulilla? Tietysti tämä on vain keksitty juttu, mutta\nsiinä on syvä ajatus. Jos kerran itse Aristoteles teki moisen tyhmyyden\nsievän tyttösen takia, niin kuinka voisimme me tavalliset syntiset\npysyä lujina?...\"\n\nOli myöhäinen hetki. Kaikki olivat jo kauan sitten menneet nukkumaan.\nOli hiljaista. Kuului vain sirkan ääni nurkasta, ja viereisessä\nhuoneessa puisen väliseinän takana mona Alvigia jokelteli ja mutisi\njotakin hieroessaan parantavalla voiteella apinan paleltunutta käpälää.\n\nLeonardo kävi makaamaan, mutta ei pitkään aikaan saanut unta,\nvaan katseli Machiavellia, joka oli kumartunut työnsä yli ja piti\nkädessään järsittyä sulkakynää. Kynttilänpätkän liekki synnytti\npaljaalle, valkoiselle seinälle ison varjokuvan hänen päästään\nkulmikkaine, terävine piirteineen ja esiintyöntyvine alahuulilleen,\nsuhteettoman pitkästä, hoikasta kaulasta ja pitkästä, linnun nokan\nkaltaisesta nenästä. Saatuaan valmiiksi ilmoituksensa Cesaren\npolitiikasta, suljettuaan kääreen sinettilakalla ja kirjoitettuaan\nsiihen kiireellisissä lähetyksissä tavallisen päällekirjoituksen --\n_cito, citissime, celerrime!_ -- kiireellinen, hyvin kiireellinen,\nmitä kiireellisin! -- hän avasi Titus Liviuksen teoksen ja syventyi\nmielityöhönsä jota hän oli tehnyt jo monta vuotta -- varustamaan\nDekadeja selittävillä muistutuksilla.\n\n\"Junius Brutus\", kirjoitti hän, \"on tekeytymällä narriksi saavuttanut\nenemmän kunniaa kuin kaikkein älykkäimmät ihmiset. Tarkastaessani koko\nhänen elämäänsä tulen siihen johtopäätökseen, että hän menetteli sillä\ntavoin välttääkseen epäluuloa ja sitä helpommin kukistaakseen tyrannin,\nmikä on kylläkin seurattava esimerkki kaikille kuninkaanmurhaajille.\nJos he voivat esiintyä avoimesti, niin se on tietysti jalompaa. Mutta\nkun ei riitä voimia avoimeen taisteluun, niin on toimittava salaisesti,\nsukellettava itsevaltiaan suosioon eikä kammoksuttava mitään keinoja\nsen saavuttamiseksi, omaksuttava kaikki itsevaltiaan viat ja oltava\nhänen toverinaan paheitten harjoittamisessa, sillä tällainen\nlähentyminen ensiksikin pelastaa kapinoitsijan hengen ja toiseksi se\ntekee hänelle mahdolliseksi sopivassa tilaisuudessa surmata kuninkaan.\nSiis on, sanon minä, Junius Brutuksen tavoin tekeydyttävä typeräksi, --\nylistettävä, moitittava ja vakuutettava aivan toista kuin mielessään\najattelee, jotta voisi syöstä tyrannin turmioon ja vapauttaa isänmaan.\"\n\nLeonardo seurasi silmillään, kuinka sammuvan kynttilän valossa varjo\ntanssi valkoisella seinällä ja irvisteli hirmuisesti, kun taas Firenzen\ntasavallan sihteerin kasvot pysyivät juhlallisina ja tyyninä, aivan\nkuin niissä olisi kajastellut vanhan Rooman suuruus. Ainoastaan syvällä\nsilmissä ja väärien huulten nurkissa näkyi väliin kaksimielinen, viekas\nja katkeran ivallinen ilme, joka oli melkein yhtä kyynillinen kuin\nsekin, joka oli ollut huomattavissa hänen keskustellessaan tytöistä\nparittajaeukon kanssa.\n\n\n\n\nV\n\n\nSeuraavana aamuna oli lumipyry tauonnut. Aurinko säkenöi majatalon\npikkuisten ikkunain huurteisissa, vihertävissä ruuduissa aivan kuin\nse olisi heijastunut vaaleasta smaragdista. Lumikentät ja vuoret\nkimaltelivat untuvan pehmoisina ja häikäisevän valkeina sinisen taivaan\nalla.\n\nKun Leonardo heräsi, ei hänen asuintoverinsa enää ollut huoneessa.\nTaiteilija meni alas keittiöön. Siellä leimusi liedessä iso tuli\nja uudessa, itsestään pyörivässä vartaassa sihisi paisti. Isäntä\noli ihastuksissaan katsellessaan Leonardon keksintöä, mutta vanha,\nraihnainen eukko, joka oli tullut syrjäisestä vuoristokylästä, katseli\nsilmät selällään ja taikauskoisen kauhun valtaamana pässiä, joka itse\nkäristi itseään ja ilmi elävän tavoin käänteli vuoroin kumpaakin\nkylkeään, ettei palaisi.\n\nLeonardo käski oppaan satuloimaan muulit ja istuutui pöytään syömään\nennen lähtöään. Viereisessä pöydässä keskusteli messer Niccolo\ntavattoman kiihtyneenä kahden uuden tulokkaan kanssa. Toinen näistä\noli Firenzestä saapunut pikalähetti, toinen taas moitteettoman\nmaailmanmiehen näköinen nuori mies, jonka kasvot eivät olleet tyhmät\neivätkä älykkäät, ei ilkeät eikä hyväntahtoiset, vaan aivan tavalliset,\nsellaiset, jotka eivät painu mieleen. Hän oli, kuten Leonardo sittemmin\nsai tietää, eräs messer Lucio, sukua Francesco Vettorille, kuuluisalle\nmiehelle, joka oli läheisissä ja ystävällisissä suhteissa Machiavelliin\nja itse gonfalonieerin Piero Soderinin läheinen sukulainen. Lucio\noli yksityisten asiain vuoksi matkalla Anconaan ja hän oli ottanut\ntehtäväkseen etsiä käsiinsä Niccolon Romagnassa ja antaa hänelle\nfirenzeläisten ystävien lähettämät kirjeet. Hän oli tullut yhdessä\nlähetin kanssa.\n\n\"Suotta te olette huolissanne, messer Niccolo\", puhui Lucio. \"Setä\nFrancesco vakuuttaa, että rahat kohta lähetetään. Jo viime torstaina\nolivat signoret luvanneet hänelle...\"\n\n\"Minulla, hyvä herra\", keskeytti Machiavelli kiukkuisesti, \"on kaksi\npalvelijaa ja kolme hevosta, jotka eivät tule kylläisiksi jalojen\nSignorien lupauksista! Imolassa minä sain 60 tukaattia ja maksoin\nvelkoja 70 tukaattia. Jolleivät hyvät ihmiset olisi armahtaneet, niin\nFirenzen tasavallan sihteeri olisi kuollut nälkään. Kylläpä signoret\ntodellakin pitävät hyvää huolta kaupungin kunniasta, kun pakottavat\nvieraassa hovissa olevan asiamiehensä rukoilemaan kolmea, neljää\ntukaattia henkensä elatukseksi!...\"\n\nHän tiesi, että valitukset olivat hyödyttömät. Mutta se oli hänestä\nsamantekevää, kunhan hän vain sai purkaa katkeraa mieltään. Keittiössä\nei ollut juuri ketään, joten se saattoivat puhella vapaasti.\n\n\"Kansalaisemme, messer Leonardo da Vinci, jonka gonfalonieeri aivan\nvarmaan tuntee\", jatkoi Machiavelli osoittaen taiteilijaa, jolle\nLucio kohteliaasti kumarsi, -- \"messer Leonardo näki eilen, miten\nloukkaavasti minua kohdellaan...\"\n\n\"Minä vaadin, kuuletteko, en pyydä, vaan vaadin eroa virastani!\"\nlopetti hän yhä enemmän kiivastuen ja puhuen nuorelle firenzeläiselle\naivan kuin hänen edessään olisi ollut koko arvoisa Signoria. \"Minä olen\nköyhä mies. Asiani ovat huonot. Olen sen lisäksi sairas, jos tällaista\nvielä jatkuu, niin minut tuodaan ruumisvaunuissa kotiin! Sitäpaitsi\nolen tehnyt täällä jo kaikki, mitä minun valtuuksillani on tehtävissä.\nEi minua haluta venyttää keskusteluja, kieppua sinne ja tänne, edes\nja takaisin, lähennellä eikä kuitenkaan tarttua asiaan! Minä pidän\nherttuata liian viisaana noin lapsellisella politiikalla petettäväksi.\nOlen muuten kirjoittanut sedällenne...\"\n\n\"Setäni\", lausui Lucio, \"tekee tietysti teidän hyväksenne messere,\nkaikki mitä voi, mutta pula on siinä, että kymmenneuvosto pitää\nteidän virallisia tiedonantojanne niin välttämättöminä tasavallan\nmenestykselle ja niin suuresti täkäläisiä oloja valaisevina, ettei\nkukaan tahdo kuulla puhuttavankaan teidän erostanne. Mielellämmehän me\nsen myöntäisimme, mutta meillä ei ole miestä hänen sijalleen, sanovat\nhe. Hän on ainoa mies ja korvaamaton, tasavaltamme korva ja silmä. Voin\nvakuuttaa teille, messer Niccolo, että kirjeenne herättävät Firenzessä\nniin suurta huomiota, ettette voisi itsekään parempaa toivoa. Kaikki\novat ihastuksissaan tyylinne somuudesta ja keveydestä. Setäni kertoi,\nettä kun äskettäin neuvossalissa luettiin eräs teidän leikillinen\nkirjeenne, niin signoret kiemurtelivat naurusta...\"\n\n\"Ahaa, siinä se siis onkin!\" huudahti Machiavelli, ja hänen kasvonsa\nvääntyivät yhtäkkiä. \"No, nyt ymmärrän kaikki. Signoreita miellyttävät\nkirjeeni. Jumalan kiitos, että messer Niccolo kelpaa edes johonkin!\nNähkääs, he kiemurtelevat siellä naurusta ja arvostelevat minun tyylini\nsomuutta sillä välin kun minä elän täällä kuin koira, palelen, näen\nnälkää, värisen kuumeen kynsissä, kärsin loukkauksia ja yritän aivan\nmahdottomia, tehden tämän kaiken tasavallan hyväksi, jonka hitto\nvieköön yhdessä gonfalonieerin, tuon vetistelevän, vanhan akan kanssa!\nVieköön piru teidät kaikki suolinenne, sorkkinenne...\"\n\nHän alkoi syytää raakoja haukkumasanoja. Usein esiintyvä voimaton viha\ntäytti hänen mielensä, kun hän ajatteli kansan johtajia, joita hän\nhalveksi ja joiden palveluksessa hän oli.\n\nMuuttaakseen puheenainetta Lucio antoi Niccololle kirjeen hänen\nnuorelta vaimoltaan mona Mariettalta.\n\nMachiavelli luki kiireesti muutamia rivejä, jotka oli piirretty isolla,\nlapsellisella käsialalla harmaalle paperille.\n\n\"Olen kuullut\", kirjoitti Marietta muun muassa, \"että niillä mailla,\nmissä te olette, raivoaa kuumetauteja ja muita tauteja. Voitte arvata,\nmillä mielellä olen. En saa päivin enkä öisin rauhaa, vaan ajattelen\nteitä. -- Poika on terve, Jumalan kiitos. Hänestä tulee ihmeteltävästä\nteidän näköisenne. Kasvot ovat lumivalkoiset ja pää on tiheitten,\naivan mustien hiusten peittämä aivan niinkuin teidän armollannekin.\nHän näyttää minusta kauniilta, koska hän on teidän näköisenne.\nJa niin vilkas ja iloinenkin hän on, kuin olisi jo vuoden vanha.\nTiedättekö, heti synnyttyään hän aukaisi silmänsä ja huusi niin että\nkoko talo kaikui. -- Älkää unhoittako meitä ja tulkaa pian kotiin, sitä\npyydän hartaasti, sillä en jaksa enkä tahdo kauempaa odottaa. Tulkaa\nHerran tähden. Ja suojelkoon teitä Jumala, autuas neitsyt Maaria ja\nsuurivaltainen messer Antonio, jolta alati rukoilen terveyttä teidän\narmollenne.\"\n\nLeonardo huomasi, että tätä kirjettä lukiessa Machiavellin kasvoja\nvalaisi herttainen hymy, jollaista ei olisi odottanut hänen\nteräväpiirteisillä, kulmikkailla kasvoillaan. Oli kuin hänen kasvojensa\ntakaa olisivat kurkistaneet toisen ihmisen kasvot. Mutta kohta tuo hymy\nhävisi. Hän kohautti halveksivasti olkapäitään, rutisti kirjeen kokoon,\npisti taskuunsa ja mutisi vihaisesti:\n\n\"Kenen on pitänytkin juoruta sairaudestani?\"\n\n\"Sitä on mahdoton pitää salassa\", lausui Lucio. \"Joka päivä tulee mona\nMarietta jonkun ystävänne taikka kymmenneuvoston jäsenen luo, kyselee\nja tiedustelee olinpaikkaanne ja vointianne...\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän, älkää puhuko, -- minä olen pääsemättömissä\nhänestä!\"\n\nHän viittasi kärsimättömästi kädellään ja lisäsi:\n\n\"Valtioasiat pitää jättää naimattomien miesten hoidettaviksi. On\nvalittava jompikumpi, joko vaimo tahi politiikka!\"\n\nJa kääntyen hieman poispäin hän jatkoi terävällä, kimeällä äänellä:\n\n\"Ettekö aio mennä naimisiin, nuori mies?\"\n\n\"En vielä, messer Niccolo\", vastasi Lucio.\n\n\"Älkääkä koskaan, kuuletteko, älkää koskaan tehkö sitä tyhmyyttä!\nJumala teitä siitä varjelkoon. Naimisissa olo, hyvä herra, on aivan\nkuin ankeriaan tavoittaneista pussista, jossa on käärmeitä. Avioelämä\nolisi raskas taakka Atlas jättiläisenkin hartioille, saatikka sitten\ntavalliselle kuolevaiselle. Eikö niin, messer Leonardo?\"\n\nLeonardo katsoi häneen ja arvasi, että Machiavelli rakasti syvästi ja\nhellästi mona Mariettaa, mutta kainosteli tätä rakkautta ja koetti\npeittää sitä hävyttömyyden naamarilla.\n\nMajatalo tyhjeni. Matkustajat nousivat toinen toisensa jälkeen ja\nlähtivät tiehensä. Leonardokin teki lähtöä. Hän pyysi Machiavellia\nmukaansa, mutta tämä puisteli surullisesti päätään ja vastasi, että\nhänen täytyi odottaa rahoja Firenzestä suorittaakseen laskunsa\nisännälle ja vuokratakseen hevoset. Äskeisestä luontevasta\nujostelemattomuudesta ei hänessä nyt ollut jälkeäkään. Hän oli yhtäkkiä\nköyristynyt ja painunut kokoon ja näytti nyt onnettomalta ja sairaalta.\nLiikkumattomuus, liian kauan kestävä oleskelu samassa paikassa\nsynnytti hänessä kuolettavan ikävän. Syystäpä kymmenneuvoston jäsenet\neräässä kirjeessään häntä moittivatkin siitä, että hän liian usein ja\naiheettomasti vaihtaa olinpaikkaa, josta johtuu selkkauksia asioiden\nhoidossa: \"näetkö Niccolo, mihin meidät johtaa levoton henkesi, joka on\nniin kärkäs muuttamaan paikasta toiseen.\"\n\nLeonardo tarttui hänen käteensä, vei hänet syrjään ja tarjosi rahaa\nlainaksi, Niccolo ei suostunut ottamaan.\n\n\"Älkää pahoittako mieltäni, ystäväni\", lausui taiteilija. \"Muistakaa,\nmitä itse eilen sanoitte: onpa todellakin täytynyt olla harvinainen\ntähtien yhtymä, joka on johtanut yhteen sellaiset miehet kuin me. Miksi\nriistätte minulta ja itseltänne tuon onnen, jonka kohtalo tarjoaa. Ja\nettekö te tunne mielessänne, että yhtä hyvin te olisitte voinut tarjota\nminulle ystävän palvelusta?...\"\n\nTaiteilijan kasvot ja ääni ilmaisivat niin suurta hyvyyttä, ettei\nNiccolo hennonut pahoittaa hänen mieltään, vaan otti kolmekymmentä\ntukaattia luvaten lähettää ne takaisin heti kun saa rahat Firenzestä.\nHän maksoi heti laskunsa majataloon runsain mitoin kuin ylimys.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHe lähtivät matkaan. Aamu oli tyyni ja lempeä, ilma keväisen lämmin.\nAuringon paisteessa oli suojailma, varjossa raikkaan viileätä. Paksu\nlumikerros, jossa väikkyi sinisiä varjoja, narisi kavioitten alla.\nVaikeitten kukkuloiden lomasta välähteli vaaleanvihertävä talvinen\nmeri, ja siellä täällä sen pinnalla vilahteli keltaisia, vinoja\npurjeita muistuttaen kullalta hohtavien perhosten siipiä.\n\nNiccolo lörpötteli, laski leikkiä ja nauroi. Jokainen pikkuseikka\nherätti hänessä odottamattoman hauskoja tahi surullisia ajatuksia.\n\nKulkiessaan meren rannalla sijaitsevan köyhän kalastajakylän läpi\nmatkamiehet näkivät pienellä torilla kirkon edessä lihavia, iloisia\nmunkkeja ja näiden ympärillä nuoria maalaisnaisia, jotka ostelivat\nheiltä ristejä, rukousnauhoja, pyhäinjäännösten palasia, kiviä\nLorettossa olevasta jumalanäidin talosta ja höyheniä arkkienkeli\nMikaelin siivistä.\n\n\"Mitä te töllistelette?\" huudahti Niccolo maalaisnaisten miehille ja\nveljille, jotka myöskin seisoivat torilla. \"Älkää laskeko munkkeja\nnaisten luo! Ettekö tiedä, miten helposti rasva syttyy tuleen ja kuinka\nmielellään pyhät isät tahtovat, etteivät kaunottaret vaan nimittäisi,\nvaan myöskin tekisivät heidät isiksi?\"\n\nHän alkoi keskustella matkatoverinsa kanssa roomalaisesta kirkosta ja\ntodisteli, että se oli vienyt Italian turmioon.\n\n\"Vannon Bacchuksen kautta\", huudahti hän ja hänen silmänsä säkenöivät\nvihasta, \"että minä rakastaisin kuin itseäni sitä, joka pakoittaisi\nkaikki nuo lurjukset -- papit ja munkit -- luopumaan joko vallasta tahi\nsiveettömästä elämästä!\"\n\nLeonardo kysyi häneltä, mitä hän ajatteli Savonarolasta. Niccolo myönsi\nyhteen aikaan olleensa hänen innokas kannattajansa ja toivoneensa, että\nhän pelastaa Italian, mutta pian hän oli tullut ymmärtämään profeetan\nvoimattomuuden.\n\n\"Olen niin kyllästynyt tuohon tekopyhään joukkoon, että ihan inhoittaa.\nEn tahdo ajatellakaan sitä. Hitto heidät vieköön!\" lopetti hän\nhalveksivasti.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKeskipäivän aikaan he ajoivat Fanon kaupungin portista sisään. Kaikki\ntalot olivat täynnä sotamiehiä, upseereja ja Cesaren seuralaisia.\nLeonardo, joka oli hoviarkkitehti, sai käytettäväkseen kaksi kamaria\ntorin varrella palatsin läheisyydessä. Toisen niistä hän tarjosi\nmatkatoverilleen, koska oli vaikeata saada muuta asuntoa.\n\nMachiavelli lähti hoviin ja kertoi sieltä palattuaan tärkeän uutisen:\nherttuan ylin käskynhaltija don Ramiro di Lorqua oli teloitettu.\nJoulupäivän aamuna löysi kansa piazettalla linnan ja Rocca Cesenan\nväliltä päättömän ruumiin, joka virui verilätäkössä. Sen vieressä oli\nkirves, ja keihään nenässä, joka oli pistetty maahan, oli Ramiron pää.\n\n\"Ei kukaan tiedä, mikä on ollut syynä mestaukseen\", lopetti Niccolo\nkertomuksensa. \"Mutta koko kaupunki puhuu nyt vain tästä asiasta.\nLausutaan mitä merkillisimpiä mielipiteitä. Minä tulin vartavasten\nteitä hakemaan. Menkäämme torille kuuntelemaan. Olisipa synti jättää\nkäyttämättä näin hyvää tilaisuutta politiikan luonnonlakien tutkimiseen\nkäytännössä!\"\n\nVanhan Santo Fortunaton tuomiokirkon edustalla väkijoukko odotti\nherttuan tuloa. Hänen oli määrä lähteä leiripaikalle tarkastamaan\nsotajoukkoja. Keskusteltiin käskynhaltijan mestauksesta. Leonardo ja\nMachiavelli sekaantuivat väkijoukkoon.\n\n\"Kuinka on asia, veljet? Minä en pääse siitä perille\", kyseli nuori\nhyväntahtoisen ja tyhmänpuoleisen näköinen käsityöläinen, \"kun\nkerrottiin, että hän rakasti ja suosi käskynhaltijaa enemmän kuin muita\nkorkeita herroja?\"\n\n\"Siksipä hän rankaisikin, kun rakasti\", selitti hauskan ja\nkunnianarvoisen näköinen, oravannahkaturkkiin puettu seppä. \"Don\nRamiro petti herttuata. Herttuan nimessä hän sorti kansaa, kidutti ja\nnäännytti sitä vankiloissa ja nylki kaikin tavoin. Mutta hallitsijan\nedessä hän tekeytyi lauhkeaksi lampaaksi. Luuli saaneensa kaikki\nhyvin salatuksi. Mutta eipä niinkään! Kun aika oli tullut, kun\nhallitsijan kärsivällisyyttä oli liiaksi koeteltu, niin hän uhrasi\nkorkea-arvoisimman ylimyksensä kansan hyväksi, ei odottanut tuomiota,\nvaan antoi katkaista kaulan mestauspölkyllä niinkuin pahimmalta\nkonnalta, ettei toisten tekisi mieli samoin menetellä. Kylläpä nyt\nkaikilla niillä, jotka höyhenpatjoilla lepäävät, on häntä koipien\nvälissä, kun ovat saaneet nähdä, että hän on hirmuinen vihassaan,\noikeamielinen tuomioissaan. Hän armahtaa nöyriä, mutta kukistaa ylpeät!\"\n\n\"_Regeas eos virga ferrea_\", lausui munkki ilmestyskirjan sanoin, \"sinä\nolet paimentava heitä rautaisella sauvalla.\"!\n\n\"Niin, niin, rautaisella sauvalla heitä kaikkia pitäisi pehmittää,\nsenkin roistoja, kansan kiusaajia!\"\n\n\"Hän osaa rangaista ja osaa armahtaa!\"\n\n\"Sen parempaa hallitsijaa ei voi olla!\"\n\n\"Aivan niin!\" lausui eräs talonpoika. \"Jumala näyttää armahtaneen\nRomagnaa. Ennen nylkivät nahan elävältä ja kuolleelta, näännyttivät\nveroilla. Vaikka ei ollut syötävääkään enää, niin veivät verorästeistä\nviimeisen härkäparin. Valentinon herttuan aikana toki olemme saaneet\nvapaammin huoahtaa -- Jumala häntä siunatkoon!\"\n\n\"Ja tuomioistuimet sitten\", jatkoi kauppias. \"Ennen venyteltiin asioita\nniin että oli hukka periä, mutta nyt tulevat tuomiot niin pian, ettei\nparemmasta apua!\"\n\n\"Orpoja hän on suojellut, leskiä lohduttanut\", lisäsi munkki.\n\n\"Kansaa hän säälii, se on selvä!\"\n\n\"Ei tee kenellekään vääryyttä!\"\n\n\"Voi hyvä Jumala!\" leperteli ilosta nyyhkyttäen raihnainen\nkerjäläiseukko. \"Oi isämme, hyväntekijämme, huoltajamme, suojelkoon\nsinua taivaallinen Jumalan äiti, sinä meidän armas aurinkomme!...\"\n\n\"Kuuletteko, kuuletteko?\" kuiskasi Machiavelli seuralaisensa korvaan.\n\"Kansan ääni, Jumalan ääni! Minä olen aina sanonut: täytyy mennä\nlaaksoon, jos tahtoo nähdä vuoria, täytyy olla kansan parissa\ntullakseen tuntemaan hallitsijan. Tänne minä tahtoisin tuoda ne,\njotka pitävät herttuata julmurina! Hän on salannut sen viisailta ja\nilmoittanut yksinkertaisille.\"\n\nAlkoi kuulua sotilassoittoa. Väkijoukossa syntyi vilkasta liikettä.\n\n\"Hän... Hän... Tulee... Katsokaa...\"\n\nIhmiset nousivat varpailleen ja kurottivat kaulojaan. Ikkunoista\npisti ulos uteliaita päitä. Nuoret tytöt ja naiset juoksivat lemmestä\nloistavin silmin parvekkeelle nähdäkseen sankarin -- \"valkoverisen ja\nkauniin Cesaren\" -- _Cesare biondo e bello_. Tämä oli harvinainen onni,\nsillä herttua ei juuri koskaan näyttäytynyt kansalle.\n\nEdellä kulkivat soittajat päristäen kovasti vaskirumpuja, jonka\nmukaan sotamiehet raskaasti marssivat. Näiden jälessä astui herttuan\nromagnalainen kaarti -- valiojoukko nuoria, kauniita miehiä,\njoilla oli kolmikyynäräiset tapparakeihäät, rautaiset kypärit ja\nhaarniskat ja kaksivärinen puku -- oikea puoli keltainen, vasen puoli\npunainen. Niccolo ei voinut kyllikseen ihailla tuon Cesaren luoman\njoukon tosiroomalaista ryhtiä. Kaartin jälessä tulivat hovipojat ja\ntallimiehet kuulumattoman komeissa puvuissa: heidän liivinsä olivat\nkullalla kirjaillut, viitat punaista samettia, johon oli kudottu\nkullasta sananjalan lehtiä; miekkojen tupet ja kantimet olivat käärmeen\nnahasta, ja niiden soljet kuvasivat kyykäärmeen seitsemää päätä, jotka\npuhaltavat taivasta kohti myrkkyään -- se oli Borgia suvun merkki.\nRinnan kohdalle oli kudottu hopealla mustalle silkkipohjalle: _Caesar_.\nSitten seurasivat herttuan henkivartiat, albanialaiset stradiootit,\nviheriäiset turkkilaiset turbaanit Päässä, käyrillä sapeleilla\nvarustettuina. _Maestro del campo_ -- sotaväen päällikkö Bartolomeo\nCapranica kantoi korkealle kohotettua, paljasta roomalaisen kirkon\nlipunkantajan miekkaa. Hänen jälessään mustan berberiläisen hevosen\nselässä ratsasti itse Romagnan valtias, Cesare Borgia, Valentinon\nherttua. Hänen yllään oli vaaleansininen viitta, johon oli kirjailtu\nvalkeista helmistä Ranskan liljoja, vaskipanssari, joka oli sileä kuin\nkuvastin ja johon oli kuvattu avoin jalopeuran kita, päässä kypärä,\njoka kuvasi merihirviötä taikka lohikäärmettä piikkisine höyhenineen,\nsiipineen ja uimaräpylöineen, jotka olivat valmistetut taotusta,\nhienosta, värisevästä ja helähtelevästä vaskesta.\n\nValentinon kasvot -- hän oli kuusikolmattavuotias -- olivat laihtuneet\nja surkastuneet sen jälkeen kun Leonardo oli ensi kerran nähnyt hänet\nLudvig XII:n hovissa Milanossa. Piirteet olivat tulleet terävämmiksi.\nSilmät, joissa oli mustansininen välke niinkuin kiillotetussa\nteräksessä, olivat tulleet kovemmiksi ja läpitunkemattomiksi. Pitkä\nnenä muistutti petolinnun nokkaa. Täydellinen kirkkaus vallitsi\nkuten ennenkin noilla tyynillä kasvoilla. Mutta nyt niissä oli vielä\nrajumman rohkeuden ja peloittavan terävyyden ilme aivan kuin paljaassa,\nteroitetussa miekan terässä.\n\nHerttuan jälessä seurasi tykistö, paras koko Italiassa. Härkien\nvetäminä tykit vierivät kovasti jyristen ja kolisten, ja niiden\nsynnyttämä melu yhtyi torvien ja rumpujen ääneen. Laskevan auringon\npunertavassa valossa tykit, panssarit, kypärät ja keihäät välähtelivät\nsalamoiden tavoin, ja näytti siltä kuin Cesare olisi ajanut\nriemuvoittajana talvi-illan kuninkaalliseen purppuraan kietoutuneena\nsuoraan tuota suurta, alhaalla olevaa, veripunaista aurinkoa kohti.\n\nVäkijoukko katseli sankaria ääneti ja henkeään pidättäen. Se olisi\ntahtonut, mutta ei uskaltanut tervehtiä häntä riemuhuudoin ja seisoi\nkauhun kaltaisen hartauden valtaamana. Kyyneleet vuotivat vanhan\nkerjäläiseukon poskia pitkin.\n\n\"Taivaan pyhimykset!... Jumalan äiti!\" leperteli hän tehden\nristinmerkkejä. \"Antoipa Herra siis nähdä sinun kirkkaat kasvosi, sinä\nmeidän armas aurinkomme!...\"\n\nJa välkkyvä miekka, jonka paavi oli antanut Cesarelle pyhän kirkon\npuolustukseksi, näytti hänestä itse arkkienkeli Mikaelin tuliselta\nsäilältä.\n\nLeonardo ei voinut olla hymyilemättä, kun hän näki Niccolon ja\npuolihöperön kerjäläiseukon kasvoilla samanlaisen lapsellista\ninnostusta osoittavan ilmeen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPalattuaan asuntoonsa taiteilija löysi herttuan ylisihteerin Agapiton\nallekirjoittaman määräyksen saapua seuraavana päivänä hänen korkeutensa\nluo.\n\nLucio, joka matkallaan Anconaan oli pysähtynyt lepäämään Fanon\nkaupunkiin ja aikoi seuraavana aamuna lähteä jatkamaan matkaa, tuli\nheille sanomaan jäähyväisiä. Niccolo otti puheeksi Ramiro di Lorquan\nmestauksen. Lucio kysyi häneltä, mitä hän ajatteli tuon teloituksen\ntodellisista syistä.\n\n\"Syitä sellaisen hallitsijan tekoihin kuin Cesaren on vaikeata,\nmelkeinpä mahdotonta arvata\", lausui Machiavelli. -- \"Mutta jos\ntahdotte tietää, mitä minä ajattelen, niin minä sanon sen teille.\nKuten tiedätte, oli Romagna, ennenkuin herttua sen valloitti, monien\neri pikkutyrannien ikeen alla ja kaikkialla tapahtui väkivallan töitä\nja ryöstöjä. Tehdäkseen sellaisista kokonaan lopun Cesare nimitti\nylimmäksi käskynhaltijakseen älykkään ja uskollisen palvelijansa don\nRamiro di Lorquan. Ankarilla rangaistuksilla, jotka herättivät kansassa\nterveellistä lain pelkoa, hän teki pian lopun epäjärjestyksestä\nja palautti maahan täydellisen rauhan. Kun hallitsija näki, että\ntarkoitus oli saavutettu, niin hän päätti hävittää julmuutensa\nvälikappaleen. Hän otatti kiinni käskynhaltijansa syyttäen tätä\nkansan nylkemisestä, mestautti hänet ja antoi asettaa hänen ruumiinsa\nnäytteille torille. Tämä kamala näky sekä tyydytti että huumasi kansaa.\nHerttua taas saavutti kolme etua tällä teolla, joka oli täynnä syvää\nja esimerkiksi kelpaavaa viisautta. Ensiksikin hän repäisi juurineen\npois ne eripuraisuuden rikkaruohot, joita entiset heikot tyrannit\nolivat Romagnaan kylväneet. Toiseksi hän sai kansan siihen uskoon,\nettä julmaa ankaruutta oli harjoitettu hallitsijan tietämättä, pesi\nkätensä ja vieritti kaiken vastuunalaisuuden käskynhaltijan päälle,\njoten hän pääsi nauttimaan toisen ankaruuden tuottamia hyviä hedelmiä.\nKolmanneksi häh uhraamalla kansan hyväksi rakkaimman palvelijansa\nosoitti ylevää ja lahjomatonta oikeudentuntoa.\"\n\nHän puhui rauhallisella, hiljaisella äänellä säilyttäen kasvonsa\ntyyninä ja liikkumattomina aivan kuin olisi selitellyt korkeammasta\nmatematiikasta johtuvia johtopäätöksiä. Ainoastaan syvällä silmissä\nväikkyi väliin sammuen ja väliin leimahdellen veitikkamaisen, rohkean,\nmelkeinpä koulupoikamaisen kiihkeän ilon kipinä. \"Onpa se oivaa\noikeudentuntoa!\" huudahti Lucio. \"Teidän sanoistannehan, messer\nNiccolo, seuraa, että tuo luuloteltu oikeamielisyys on mitä suurinta\nriettautta!\"\n\nFirenzen valtion sihteeri loi silmänsä alas koettaen saada niiden\niloisen liekin sammumaan.\n\n\"Kenties\", lausui hän kylmästi. \"Onhan se hyvin mahdollista. Mutta mitä\nsiitä sitten?\"\n\n\"Mitäkö siitä? Pidättekö te todellakin iljettävää tekoa esimerkiksi\nkelpaavana ja valtioviisautena?\"\n\nMachiavelli kohautti olkapäitään.\n\n\"Nuori mies, kun saavutatte jonkun verran kokemusta politiikassa,\nniin tulette itse huomaamaan, että sen välillä, kuinka ihmiset\nmenettelevät, ja sen välillä, kuinka olisi meneteltävä, on niin\nsuuri eroitus, että unhoittamalla tuon eroituksen syöksisi itsensä\nvarmasti turmioon, sillä kaikki ihmiset ovat luonnostaan ilkeitä ja\npaheellisia, jollei oma etu taikka pelko pakoita heitä hyveen tielle.\nSiksi juuri on, sanon minä, hallitsijan tuhonsa välttämiseksi ennen\nkaikkea opittava tekemään hyveellisen miehen vaikutus, jota hän voi\nmuuten olla tahi olla olematta aina sen mukaan kuin tarve vaatii,\neikä hänen pidä pelätä omantuntonsa soimauksia niitten salaisten\nhuonojen ominaisuuksiensa tähden, joita ilman on mahdoton pitää valtaa\nkäsissään, sillä tutkimalla tarkoin pahan ja hyvän luontoa täytyy tulla\nsiihen johtopäätökseen, että moni uljaalta näyttävä asia tekee lopun\nhallitsijain vallasta ja moni pahalta näyttävä seikka sitä lisää.\"\n\n\"Hyvänen aika, messer Niccolo!\" lausui Lucio hämmästyneenä. \"Jos\najatellaan tuolla tavoin, niin silloinhan on kaikki luvallista eikä ole\nolemassa sellaista konnantyötä, jota ei voisi puolustaa...\"\n\n\"Niin, kaikki on luvallista\", sanoi Niccolo vielä kylmemmällä ja\nmatalammalla äänellä, ja aivan kuin antaakseen näille sanoille vielä\nsyvemmän merkityksen hän kohotti kätensä ja toisti: \"kaikki on\nluvallista sille, joka tahtoo ja osaa hallita!\"\n\n\"Siis\", jatkoi hän, \"palatakseni siihen, mistä me aloimme, minä\npäättelen, että herttua Valentino, joka on yhdistänyt Romagnan\ndon Ramiron avulla ja tehnyt siinä lopun rosvouksista ja\nväkivaltaisuuksista, on paljon viisaampi ja kaikessa ankaruudessaan\nlempeämpikin kuin esimerkiksi firenzeläiset, jotka sallivat yhtämittaa\nuudistuvia kapinoita ja meteleitä valtansa alla olevissa maissa, sillä\nparempi on julmuus, joka kohtaa muutamia, kuin lempeys, joka saa kansat\nhukkumaan mellakoihin.\"\n\n\"Sallikaahan toki...\" puuttui puheeseen nähtävästi pelästyneenä ja\nhämmästyneenä Lucio. \"Kuinka te noin puhutte? Eikö ole ollut suuria\nhallitsijoita, joissa ei ollenkaan ole ollut julmuutta? Esimerkiksi\nkeisari Antonius tahi Marcus Aurelius -- ja mainitaanhan paljon\nmuitakin vanhojen ja uusien kansojen aikakirjoissa...\"\n\n\"Älkää unhoittako, messere\", lausui Niccolo, \"että minä en oikeastaan\ntarkoittanut perinnöllisiä, vaan valloittamalla perustettuja\nyksinvaltoja, en niin paljon vallan säilyttämistä kuin sen hankkimista.\nKeisarit Antonius ja Marcus Aurelius saattoivat tietysti olla lempeitä\nvahingoittamatta sanottavasti valtiota, koska edellisinä vuosisatoina\noli tehty riittävästi julmia ja verisiä tekoja. Muistakaahan vain, että\nkun Rooma perustettiin, niin toinen naarassuden elättämistä veljeksistä\nsurmasi toisen. Se oli kauhea teko, mutta toiselta puolen, jos ei tuota\nveljenmurhaa olisi tapahtunut, joka oli välttämätön yksinvaltiuden\nperustamiseksi, niin kenpä tietää, olisiko Roomaa ollut olemassakaan\nja eikö se olisi sortunut niihin kiistoihin, jotka kaksinvalta\nehdottomasti olisi tuonut mukanaan? Ja kukapa uskaltaa ratkaista, kumpi\nvaakakuppi on painavampi, jos toiseen pannaan veljenmurha ja toiseen\nikuisen kaupungin kaikki hyveet ja viisaus? Tietysti mitä kovinkin\nkohtalo on pidettävä parempana kuin kuningasvalta, joka perustuu\ntällaisiin rikoksiin. Mutta sen, joka kerran on poikennut hyveen\ntieltä, täytyy ehdottomasti kulkea yhä eteenpäin tuota onnetonta uraa\nloppuun asti, jos hän tahtoo pysyä pystyssä, sillä ihmiset kostavat\nvain pieniä ja keskinkertaisia loukkauksia, kun taas suuret loukkaukset\ntekevät heidät kykenemättömiksi kostamaan. Senpä vuoksi hallitsija\nvoi tehdä alamaisilleen vain suurta vääryyttä ollen pakoitettu\npidättymään pienestä ja keskinkertaisesta. Mutta suurimmaksi osaksi\nihmiset valitsevat keskitien hyvän ja pahan välillä, mikä on kaikkein\nturmiollisin, eivätkä uskalla olla loppuun asti hyviä taikka pahoja.\nKun rikos vaatii sielun suuruutta, niin he peräytyvät ja suorittavat\nluontevan helposti vain tavallisia alhaisia tekoja.\"\n\n\"Teidän puheenne saa hiukset nousemaan pystyyn, messer Niccolo!\"\nhuudahti Lucio kauhistuneena, ja koska maailmanmiehen vaisto sanoi\nhänelle, että sopivinta oli lyödä asia leikiksi, niin hän lisäsi\nkoettaen hymyillä: \"Sanokaa muuten mitä tahansa, niin minä vaan en\nvoi käsittää, että te todellakin ajattelette noin. Minusta näyttää\nuskomattomalta...\"\n\n\"Täydellinen totuus näyttää melkein aina uskomattomalta\", keskeytti\nMachiavelli kuivasti.\n\nLeonardo, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti, oli jo pitkän aikaa\nhuomannut, että Niccolo koetti näyttää tyyneltä, mutta loi salaa\npuhetoveriinsa tutkivia katseita aivan kuin ottaakseen selville,\nmillaisen vaikutuksen hänen ajatuksensa tekevät, -- synnyttääkö niiden\nuutuus ja tavattomuus ihmettelyä ja pelkoa. Noissa epävarmoissa\nsyrjäsilmäyksissä ilmeni turhamielisyyttä. Taiteilija tunsi, ettei\nMachiavelli ollut varma itsestään ja ettei hänen järjellään, niin\nterävä ja hieno kuin se olikin, ollut rauhallista, vaikuttavaa voimaa.\nHän ei tahtonut ajatella samoin kuin muut, hän vihasi kaikkia yleisiä\nkäsitystapoja, ja siitä hän johtui päinvastaiseen äärimmäisyyteen --\nliioitteluun, harvinaisten ja puolinaisten, mutta joka tapauksessa\nhämmästyttävien totuuksien tavoitteluun. Hän leikitteli omituisilla\nvastakohtia ilmaisevien sanojen yhtymillä -- esimerkiksi sanoilla hyve\nja julmuus -- niinkuin silmänkääntäjä leikkii paljailla miekoilla\ntaitavasti ja pelkäämättä. Hänellä oli kokonainen varasto näitä\nteräviä, loistavia, viekoittelevia ja kauheita puolitotuuksia, joita\nhän myrkyllisten nuolten tavoin sinkahutteli messer Lucion kaltaisia\nvihollisiaan vastaan -- porvarillisen siveellisiä ja tervejärkisiä,\ntavallisia ihmisiä vastaan. Hän kosti heille heidän typeryytensä\nvuoksi, joka vallitsi kaikkialla, sekä oman etevämmyytensä takia,\njota ei ymmärretty. Hän puri ja pisteli, mutta ei surmannut eikä edes\nhaavoittanutkaan.\n\nTaiteilijalle muistui yhtäkkiä mieleen hirviö, jonka hän itse aikoinaan\noli maalannut puiseen kilpeen -- rotellaan -- ser Piero da Vincin\ntilauksesta ja jonka hän oli pannut kokoon iljettävien matelijain eri\nosista. Eikö messer Niccolo ollut samoin muodostanut jumalallista\njulmuriaan, olematonta ja mahdotonta hallitsijaa, luonnotonta ja\npuoleensa kiehtovaa hirviötä, Medusan päätä -- rahvaan peloitukseksi?\n\nMutta tuon huolettoman oikukkaan ja leikkivän mielikuvituksen takana,\ntaiteilijan puolueettomuuden alla Leonardo samalla havaitsi hänessä\ntodellista, suurta kärsimystä -- oli aivan kuin silmänkääntäjä\nleikkiessään miekoilla olisi tahallaan leikannut itsensä verille.\nToisten julmuuden ylistämisessä oli julmuutta häntä itseään kohtaan.\n\n\"Eiköhän vaan hän liene niitä onnettomia sairaita, jotka etsivät\nlievitystä kivuilleen repimällä auki omia haavojaan?\" ajatteli Leonardo.\n\nEikä hän kuitenkaan vielä tuntenut tuon synkän, monimutkaisen, niin\nläheisen ja samalla niin vieraan sydämen syvintä salaisuutta.\n\nLeonardon katsellessa Machiavellia syvällä mielenkiinnolla taisteli\nmesser Lucio avuttomana, aivan kuin kamalassa unessa, Medusan kauheata\npäätä vastaan.\n\n\"No niin! En tahdo väittää vastaan\", lausui hän peräytyen terveen\njärjen viimeiseen varustukseen. \"Saattaa olla jonkun verran totta\nsiinä, mitä te sanotte hallitsijain välttämättömästä julmuudesta, jos\nse sovitetaan menneitten vuosisatojen suuriin miehiin. Heille voi\nantaa paljon anteeksi, sillä heidän hyveensä ja urotyönsä ovat olleet\nverrattomat. Mutta, hyvänen aika, messer Niccolo, mitä Romagnan herttua\ntähän kuuluu? _Quod licet Iovi, non licet bovi_. Onko se, mikä on\nollut luvallista Aleksanteri Suurelle ja Julius Caesarille, myöskin\nluvallista Aleksanteri Virile ja Cesare Borgialle, josta ei vielä edes\ntiedetä, mikä hän on -- Caesar vaiko ei mikään? Minä ainakin luulen, ja\nkaikki ovat samaa mieltä kanssani...\"\n\n\"Oi, tietysti kaikki ovat samaa mieltä kanssanne!\" keskeytti Niccolo\nilmeisesti menettäen malttinsa. \"Mutta se ei vielä ole mikään todistus,\nmesser Lucio. Totuus ei asusta valtateillä, joita kaikki kulkevat.\nMutta lopettaakseni kiistan sanon teille nyt viimeisen sanani:\ntarkastaessani Cesaren toimia olen havainnut ne täydellisiksi ja olen\nsitä mieltä, että niille, jotka aseilla ja onnella hankkivat itselleen\nvaltaa, voi asettaa hänet parhaimmaksi esikuvaksi. Hänessä on yhtyneenä\njulmuus ja hyveellisyys, hän osaa niin pitää hyvinä ja musertaa\nihmisiä, niin lujat perustukset on hän lyhyessä ajassa laskenut\nvallalleen, että hän jo nyt on ainoa itsevaltias Italiassa, ehkäpä\nkoko Euroopassakin, ja vaikeata on kuvitellakaan mielessään, millainen\ntulevaisuus häntä odottaa...\"\n\nHänen äänensä värisi. Punaiset pilkut ilmestyivät sisäänpainuneille\nposkille. Silmät paloivat kuin kuumeessa. Hän muistutti henkiennäkijää.\nKyynikon ivallisen naamarin takaa näkyivät Savonarolan entisen oppilaan\nkasvot.\n\nMutta heti kun Lucio väsyneenä väittelyyn ehdotti, että he sovinnon\nmerkiksi tyhjentäisivät pari kolme pulloa läheisessä ravintolassa,\nkatosi henkiennäkijän ilme.\n\n\"Tiedättekö mitä\"? lausui Niccolo. \"Menkäämme mieluummin toiseen\npaikkaan. Minulla on tällaisissa asioissa koiran vainu! Luulenpa, että\ntäällä on nykyään sangen sieviä tyttösiä...\"\n\n\"Mitä ihmeen tyttöjä tuollaisessa viheliäisessä kaupunkirähjässä\nolisi?\" epäili Lucio.\n\n\"Kuulkaa, nuori mies!\" sanoi Firenzen sihteeri arvokkaasti. \"Älkää\nkoskaan halveksiko kaupunkirähjiä. Jumala teitä varjelkoon! Juuri\nnoissa kaikkein likaisimmissa esikaupungeissa ja pilkkopimeillä\nsyrjäkaduilla voi toisinaan tehdä sellaisia löytöjä, että vesi herahtaa\nkielelle!...\"\n\nLucio taputti tuttavallisesti olalle Machiavellia ja nimitti häntä\nvekkuliksi.\n\n\"On pimeä\", vastusteli hän, \"ja ilmakin on kylmä, palellumme...\"\n\n\"Me otamme lyhdyt\", intti Niccolo, \"panemme yllemme turkit ja vedämme\nhuppukauluksen silmille. Ei meitä silloin kukaan tunnekaan. Tällaiset\nretket ovat sitä miellyttävämpiä, mitä salaperäisempiä ne ovat.\nLähdettehän mukaamme, messer Leonardo?\"\n\nTaiteilija kieltäytyi.\n\nHän ei pitänyt miesten tavallisista, raaoista puheista, jotka koskivat\nnaisia; vastustamaton häveliäisyyden tunne pakoitti häntä karttamaan\nniitä. Tuo viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka pelottomasti\ntutki luonnon salaisuuksia ja joka seurasi kuolemaantuomittuja\nteloituspaikalle tutkiakseen kauhun ilmettä kuolevan kasvoissa, joutui\njoskus hämilleen kuullessaan kevytmielisen pilapuheen, ei tietänyt\nmihin katsoisi ja punastui kuin poikanen.\n\nNiccolo vei messer Lucion mukanaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nAikaisin seuraavana aamuna tuli hovista cameriere ottamaan selkoa,\noliko herttuan yliarkkitehti tyytyväinen asuntoonsa vai kärsikö hän\nmahdollisesti jotakin puutetta kaupungissa, joka oli täpö täynnä\nulkomaalaisia, sekä toi herttualta terveisiä ja antoi samalla lahjan,\njohon sen ajan vieraanvaraisen tavan mukaisesti kuului taloustarpeita\n-- jauhosäkki, viinitynnyrit, teurastettu lammas, kahdeksan paria\nlintuja, kaksi suurta tulisoihtua, kolme nippua vahakynttilöitä ja\nkaksi laatikkoa konvehtia. Kun Niccolo näki huomaavaisuuden, jota\nCesare osoitti Leonardolle, niin hän pyysi tätä puhumaan hänen\npuolestaan herttualle ja toimittamaan hänelle pääsyn herttuan puheille.\n\nKello yksitoista illalla, joka oli Cesaren tavallinen vastaanottoaika,\nhe lähtivät hoviin.\n\nHerttuan elämäntavat olivat omituiset. Kun Ferraran lähettiläät kerran\nvalittivat paaville, että heidän ei mitenkään onnistunut päästä Cesaren\npuheille, niin hänen pyhyytensä vastasi heille olevansa itsekin\ntyytymätön poikansa käytökseen, tämä kun muutti yön päiväksi ja lykkäsi\ntärkeitä vastaanottoja kaksi ja kolme kuukautta eteenpäin.\n\nHän jakoi aikansa seuraavalla tavalla: sekä kesällä että talvella\nhän pani maata kello neljän tahi viiden aikaan aamulla, kello kolme\npäivällä oli hänellä aamuruskon aika, kello neljä nousi aurinko, kello\nviisi illalla hän pukeutui ja söi heti päivällisen, joskus vuoteessa\nmaaten. Päivällisen aikana ja sen jälkeen hän hoiti hallitusasioita.\nKoko elämänsä hän verhosi syvään salaperäisyyteen ei ainoastaan\nsynnynnäisen umpimielisyytensä vuoksi, vaan myöskin tarkoituksella.\nHän poistui harvoin linnasta ja oli silloin melkein aina naamioituna.\nKansalle hän näyttäytyi suurina juhlapäivinä, sotajoukolle taistelussa\nsuurimman vaaran hetkellä. Mutta niinpä tekikin hänen ilmestymisensä\njoka kerta valtavan vaikutuksen, aivan kuin hän olisi ollut\npuolijumala. Hän tahtoi mielellään hämmästyttää ja osasi sen tehdä.\n\nHänen anteliaisuudestaan kierteli ihmeellisiä huhuja. Se kultamäärä,\njoka lakkaamatta virtasi Pyhän Pietarin rahastoon koko kristitystä\nmaailmasta, ei riittänyt kirkon ylikapteenin ylläpitoon. Lähettiläät\nvakuuttivat hallitsijoilleen, että hän tuhlasi kokonaista\ntuhatkahdeksansataa tukaattia päivässä. Kun Cesare ajeli kaupunkien\nkaduilla, niin väkijoukko juoksi hänen jälessään, sillä se tiesi, että\nhän antoi panna hevostensa jalkoihin erityisiä, helposti irroittuvia\nhopeakenkiä, jotta ne matkan varrella putoilisivat ja kansa saisi ne\nlahjaksi.\n\nIhmeitä kerrottiin myöskin hänen ruumiillisista voimistaan. Kerrottiin\nCesaren nuorempana ollessaan, jolloin hän oli Valenzan kardinaali,\nkerran Roomassa eräässä härkätaistelussa yhdellä miekan iskulla\nhalaisseen härän pään. Viime vuosina oli ranskantauti järkyttänyt,\nmutta ei kuitenkaan murtanut hänen terveyttään. Kauniin, naisellisen\nhennon kätensä sormilla hän väänsi hevosenkenkiä, kiersi kokoon\nrautatankoja, katkoi laivantouveja. Hänet, jonka puheille hänen\nomien ylhäisten seuralaistensa ja suurten valtojen lähettiläiden\noli vaikea päästä, saattoi nähdä Cesenan lähistössä olevilla\nkukkuloilla katsomassa Romagnan puolivillien vuoristolaispaimenten\nnyrkkitaisteluja. Joskus hän itsekin otti osaa näiden leikkeihin.\n\nSamalla hän oli täydellinen kavaljeeri ja suuren maailman muotien\nmäärääjä. Eräänä yönä, sisarensa madonna Lucrezian hääjuhlan\naikaan, jätti hän kesken erään linnoituksen piirityksen ja ratsasti\nsotaleiristä suoraan sulhasen, Ferraran herttuan Alfonzo d'Esten\nlinnaan. Hän oli mustassa samettipuvussa ja hänen silmillään oli musta\nnaamari, niin ettei kukaan häntä tuntenut. Kumarrellen hän kulki\njoukon läpi, ja kun kaikki vetäytyivät syrjään hänen edestään, niin\nhän alkoi musiikin soidessa yksin tanssia ja pyöri muutamia kertoja\nsalin ympäri niin kauniisti, että kaikki heti tunsivat hänet. \"Cesare!\nCesare! Cesare verraton!\" -- kuului ihastunut mumina ihmisjoukosta.\nKiinnittämättä huomiota vieraisiin ja isäntään hän vei morsiamen\nsyrjään, kumartui hänen puoleensa ja puhui kuiskaten jotakin hänen\nkorvaansa. Lucrezia loi silmänsä alas, punastui ensin ja tuli sitten\nkalpeaksi kuin palttina. Hän oli entistään kauniimpi, hellyyttä täynnä,\nkalpea, kenties viaton, mutta heikko, veljensä kauhean tahdon alle\nalistuva, taipuen -- kuten vakuutettiin -- yksinpä sukurutsaukseenkin.\n\nVain yhdestä seikasta hän piti huolta: siitä, ettei olisi olemassa\nselviä todistuksia. Kenties huhu liioitteli herttuan konnuuksista\nkertoessaan, mutta mahdollistahan myöskin oli, että todellisuus oli\nvielä kauheampi kuin huhu. Joka tapauksessa hän osasi hyvin peittää\njälkensä.\n\n\n\n\nX\n\n\nHänen korkeutensa palatsina oli Fanon vanha goottilaistyylinen\nraatihuone.\n\nKuljettuaan ison, ikävän ja kylmän salin läpi, joka oli alempiarvoisten\npuheillepyrkijäin yhteisenä vastaanottohuoneena, Leonardo ja\nMachiavelli astuivat pieneen sisähuoneeseen, joka luultavasti aikoinaan\noli ollut rukoushuoneena, sillä sen teräväkärkisissä ikkunoissa oli\nvärilliset ruudut ja siellä oli korkeita kuorituoleja, joiden hienot\ntammileikkaukset esittivät kahtatoista apostolia ja kirkon opettajia\nkristikunnan alkuajoilta. Kuluneessa kattomaalauksessa leijaili pilvien\nja enkelien keskellä Pyhän Hengen kyyhky. Täällä olivat Cesaren\nlähimmät henkilöt. Kaikki puhuivat puoliääneen: hallitsijan läheisyys\ntuntui läpi seinien.\n\nKaljupää ukko, Riminin huono-onninen lähettiläs, joka jo kolmatta\nkuukautta odotti pääsyä herttuan puheille, torkkui eräässä\nkuorituolissa nähtävästi väsyneenä monien öitten valvonnasta.\n\nVäliin ovi avautui ja sihteeri Agapito huolestuneen näköisenä,\nsilmälasit nenällä ja kynä korvan takana, pisti päänsä esiin ja kutsui\njotakuta läsnäolijoista hänen korkeutensa luo.\n\nJoka kerran kun hän ilmestyi näkyviin, hätkähti Riminin lähettiläs\nhermostuneesti, mutta nähdessään, ettei ollutkaan hänen vuoronsa,\nhän raskaasti huoahti ja alkoi taas torkkua apteekin petkeleen\nyksitoikkoisen äänen kalahdellessa.\n\nMuitten sopivien huoneitten puutteessa oli rukoushuone muutettu\napteekiksi. Ikkunan edessä, jossa oli ollut alttari, oli pöytä täpö\ntäynnä lääkärin laboratorioon kuuluvia pulloja, tislausastioita ja\npurkkeja, ja Santa Giusten piispa Gaspare Torelia, paavin ja Cesaren\nhenkilääkäri, valmisti sen ääressä äskettäin käytäntöön tullutta\nlääkettä ranskantautia -- syfilistä -- vastaan, liuosta, jota saatiin\nniin sanotusta \"pyhästä puusta\", guaiacosta. Tätä puuta tuotiin\nColumbuksen löytämistä etelämaan saarista. Piispa hienonsi käsissään\nväkevähajuista, sahraminkeltaista guaiacon sydäntä, josta muodostui\nrasvaisia kokkareita, ja selitteli ystävällisesti hymyillen tuon\nparantavan puun luontoa ja ominaisuuksia.\n\nKaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Monet läsnäolevista tunsivat omasta\nkokemuksestaan tuon kamalan taudin.\n\n\"Mistä se lienee tullutkin?\" lausui kardinaali Santa Balbina puistellen\nsurumielisesti päätään.\n\n\"Espanjan juutalaisten ja maurilaisten sanotaan tuoneen sen\", lausui\nElnan piispa. \"Nyt, kun on julkaistu lakeja jumalanpilkkaajia vastaan,\non se toki, Jumalan kiitos, laimentunut. Mutta noin viisi kuusi vuotta\ntakaperin eivät ainoastaan ihmiset sairastuneet, vaan eläimetkin,\nhevoset, siat, koirat, vieläpä puutkin ja vilja pelloilla.\"\n\nLääkäri ei ottanut uskoakseen, että vehnä ja kaurakin saattoivat\nsairastua ranskantautiin.\n\n\"Se on Jumalan rangaistus\", huokasi Tranin piispa katuvaisena.\n\"Syntiemme tähden Herra meitä kurittaa vihansa ruoskalla!\"\n\nKeskustelu vaikeni. Kuului vain petkeleen tahdikas kalina. Näytti\nsiltä kuin olisivat kuorin seiniin kuvatut vanhat kirkkoisät\nihmeissään kuunnelleet noita kristityn kirkon uusien sielunpaimenten\nomituisia keskusteluja. Apteekin tuikuttavan lampun valaisemassa\nrukoushuoneessa, jossa parantavan puun tukahduttava kamfertinhaju\nsekaantui entisistä ajoista säilyneeseen vienoon suitsutuksen tuoksuun,\nteki tuo roomalaisten prelaattien joukko sen vaikutuksen, kuin olisi se\nsuorittanut jotakin salaperäistä, pyhää toimitusta.\n\n\"Monsignore\", kysyi lääkäriltä herttuan hoviastrologi Valguglio, \"onko\ntotta, että tuo tauti leviää ilman kautta?\"\n\nLääkäri kohautti epäillen olkapäitään.\n\n\"Tietysti se leviää ilman kautta\", vakuutti Machiavelli viekkaasti\nhymyillen. \"Kuinkapa se muuten olisi levinnyt ei ainoastaan munkki-,\nvaan myöskin nunnaluostareihin?\"\n\nKaikki naurahtivat.\n\nEräs hovirunoilijoista, Battisto Orfino, luki juhlallisesti, aivan\nrukouksen tapaan, piispa Torellan ranskantautia käsittelevän teoksen\nalussa olevan omistuksen herttualle. Siinä tämä muun muassa vakuutti,\nettä Cesare oli hyveillään saattanut varjoon vanhan ajan suuret miehet,\nBrutuksen oikeamielisyydellään, Deciuksen lujuudellaan, Scipion\nkohtuullisuudellaan, Marcus Regulan uskollisuudellaan ja Paulus\nEmiliuksen jalomielisyydellään, sekä ylisti Rooman kirkon lipunkantajaa\nsiitä, että tämä oli pannut alkuun elohopeaparannuksen.\n\nTämän keskustelun aikana Firenzen sihteeri vei syrjään milloin kenenkin\nhoviherroista ja kyseli heiltä taitavasti asioita, jotka saattoivat\nvalaista Cesaren vastaista politiikkaa, tutki, kuulusteli ja haisteli\nilmaa kuin vainukoira. Hän astui myöskin Leonardon luo, painoi päänsä\nrinnalle, asetti etusormen huulilleen, katseli häntä kulmiensa alta ja\nlausui muutamia kertoja mietteissään:\n\n\"Minä syön latvusherneen... syön latvusherneen...\"\n\n\"Minkä latvusherneen?\" kysyi taiteilija ihmeissään.\n\n\"Siitäpä juuri onkin kysymys: minkä latvusherneen?... Joku aika\nsitten antoi herttua Ferraran lähettiläälle Pandolfo Colenucciolle\narvattavaksi arvoituksen: minä syön latvusherneen, sanoi hän, lehden\ntoisensa jälkeen. Kenties tuo tarkoittaa hänen vihollistensa liittoa,\njotka hän hajoittaa ja kukistaa, mutta se saattaa myöskin merkitä\njotakin aivan toista. Olen jo kokonaisen tunnin vaivannut päätäni!\"\n\nJa kumartuen lähelle Leonardon korvaa hän kuiskasi:\n\n\"Täällä on kaikkialla arvoituksia ja ansoja! Kaikenlaista joutavaa\nlörpötellään, mutta kun vaan rupean puhumaan oikeata asiaa, niin kaikki\nmykistyivät kuin kalat tahi kuin munkit ruokapöydässä. No, eivät he\nminua vedä nenästä! Minä aavistan, että jotakin on tekeillä. Mutta\nmitä? Mitä se lienee? Uskokaa minua, messere, -- antaisin sieluni\npaholaiselle, kun vaan saisin tietää, mitä se on!\"\n\nHänen silmänsä alkoivat kiilua niinkuin hurjalla pelaajalla.\n\nOvi avautui ja Agapiton pää pisti näkyviin. Hän viittasi taiteilijalle.\n\nPitkän, hämärän käytävän läpi, jossa seisoi henkivartioita\n-- albanialaisia stradiootteja -- Leonardo saapui herttuan\nmakuuhuoneeseen, mukavaan kamariin, jonka silkkisiin seinämattoihin\noli kuvattu yksisarviaisen pyydystys ja jonka katossa oleva kaavaus\nesitti kuningatar Pasifaen rakastumista härkään. Tämä härkä, Borgia\nsuvun vaakunakuva, esiintyi kaikissa huoneen koristuksissa yhdessä\npaavillisen tiaran ja Pyhän Pietarin avainten kanssa.\n\nHuone oli hyvin lämpimäksi lämmitetty; lääkärit neuvoivat sairaita\nelohopeahieronnan jälkeen varomaan vetoa ja lämmittelemään auringon\npaisteessa taikka tulen ääressä. Marmorisessa liedessä loimotti\nhyvänhajuisia katajapuita, ja lampuissa palavaan öljyyn oli sekoitettu\norvokilta tuoksuvia hajuvesiä, sillä Cesare piti hyvästä tuoksusta.\n\nHerttua loikoi tapansa mukaan täysissä pukimissa matalalla vuoteella,\njossa ei ollut uutimia ja joka seisoi keskellä huonetta. Vain kaksi\nasentoa oli hänelle luonnollista: vuoteessa loikominen ja hevosen\nselässä istuminen. Liikkumatta ja tyynesti hän kyynärpäitään tyynyihin\nnojaten katseli, kuinka kaksi hoviherraa vuoteen luona olevalla\njaspis-kivillä koristetulla pöydällä pelasi shakkia, samalla kun hän\nkuunteli sihteerin esittelyä: Cesarella oli kyky jakaa huomionsa\nuseampaan asiaan yhtaikaa. Ajatuksiinsa vaipuneena hän hitain,\nyksitoikkoisin liikkein vieritti kädestään toiseen hyvänhajuisilla\naineilla täytettyä kultapalloa, joka oli aina hänen mukanaan samoin\nkuin damaskotikarinsakin.\n\n\n\n\nXI\n\n\nHän otti vastaan Leonardon hänelle ominaisella huomaavalla\nrakastettavaisuudella. Antamatta taiteilijan notkistaa polveaan hän\ntuttavallisesti puristi tämän kättä ja istutti hänet nojatuoliin.\n\nHerttua oli kutsunut hänet luokseen neuvotellakseen Bramanten\nsuunnitelmasta uuden luostarin, niin sanotun _Valentinan_\nrakentamiseksi Omolan kaupunkiin, johon luostariin tulisi\nkuulumaan myöskin komea kappeli, sairashuone ja vieraskoti. Nämä\nhyväntekeväisyyslaitokset Cesare tahtoi jättää muistomerkiksi\nkristillisestä armeliaisuudestaan.\n\nBramanten piirustusten jälkeen Cesare näytti taiteilijalle Fanossa\nasuvan Ieronimo Soncinon äsken leikkaamia kirjasinmalleja. Herttua\nsuosi tätä miestä, sillä hän piti tarkoin huolta taiteitten ja\ntieteitten kukoistuksesta Romagnassa.\n\nAgapito esitti hallitsijalle kokoelman ylistyshymnejä, jotka oli\nsepittänyt hovirunoilija Francesco Uberti. Hänen korkeutensa otti ne\nsuosiollisesti vastaan ja käski runsaasti palkitsemaan runoilijaa.\n\nKoska hän vaati, ettei hänelle esitettäisi ainoastaan ylistäviä\nhymnejä, vaan myöskin satiirit, niin sihteeri antoi hänelle myöskin\näskettäin Roomassa vangitun ja San Angelon vankilaan teljetyn\nnapolilaisen runoilijan Mancionin kirjoittaman epigrammin. Se oli\nankaria haukkumasanoja täynnä. Cesarea nimitettiin siinä aasiksi,\nporton ja paavin sikiöksi, joka oli noussut istuimelle, millä ennen\nhallitsi Kristus, mutta millä nyt hallitsee saatana, turkkilaiseksi,\nkuohilaaksi, virasta potkaistuksi kardinaaliksi, sukurutsaksi,\nveljenmurhaajaksi ja jumalankieltäjäksi.\n\n\"Mitä sinä odotat, oi pitkämielinen jumala?\" huudahti runoilija. \"Vai\netkö näe, että hän on muuttanut pyhän kirkon muuliaasien talliksi ja\nporttolaksi?\"\n\n\"Mitä käskette tekemään tuolle heittiölle, teidän korkeutenne?\" kysyi\nAgapito.\n\n\"Jätetään se siksi, kunnes palaan takaisin\", lausui herttua hiljaa.\n\"Minä järjestän itse tämän asian.\"\n\nSitten hän lisäsi vielä hiljemmin:\n\n\"Kyllä minä osaan opettaa kirjailijoille kohteliaisuutta.\"\n\nTapa, jolla Cesare \"opetti kirjailijoille kohteliaisuutta\", oli\nyleisesti tunnettu: pienimmistä rikoksista hän antoi hakata heiltä pois\nkädet ja pistää heidän kielensä läpi tulikuuman raudan.\n\nLopetettuaan esittelynsä sihteeri poistui.\n\nCesaren luo saapui nyt hovin yliastrologi Valguglio ja esitti uuden\nhoroskoopin. Herttua kuunteli häntä tarkkaavasta, melkeinpä hartaasti,\nsillä hän uskoi kohtaloon ja tähtien voimaan. Muun muassa Valguglio\nselitti, että herttuan viimeinen ranskantauti-kohtaus johtui kuivan\nMarstähden epäedullisesta vaikutuksesta, kun se joutui kostean\nSkorpionin merkkiin; mutta heti kun Mars yhtyy Venukseen Härän noustua,\nniin tauti häviää itsestään. Sen jälkeen hän antoi sen neuvon, että jos\nhänen korkeutensa aikoi ryhtyä johonkin tärkeään toimeen, niin hänen\nolisi valittava sitä varten joulukuun 31 päivä ja sen iltapuoli, koska\ntähtien yhtymä sinä päivänä ennusti Cesarelle onnea. Hän kohotti ylös\netusormensa, kumartui lähelle herttuan korvaa ja lausui kolme kertaa\nsalaperäisesti kuiskaten:\n\n\"Tee niin! Tee niin! Tee niin!\"\n\nCesare loi katseensa alas eikä vastannut mitään. Mutta taiteilija oli\nnäkevinään varjon vilahtavan hänen kasvoillaan.\n\nHän viittasi kädellään tähtientutkijalle merkiksi, että tämä sai\npoistua, ja kääntyi sitten uudestaan hoviarkkitehdin puoleen.\n\nLeonardo levitti hänen eteensä sotakarttoja ja piirroksia. Ne eivät\nolleet ainoastaan tiedemiehen tutkimuksia, joissa oli selitettynä\nmaaperän laatu, veden virtaaminen, vuorijonojen muodostamat muurit\nja jokilaaksot, vaan ne olivat samalla suuren taiteilijan tuotteita\n-- maisemakuvia ylhäältä päin katsottuna. Meri oli merkitty\ntummansinisellä värillä, vuoret ruskealla, joet vaaleansinisellä,\nkaupungit tummanpunaisella ja ruohokentät vaaleanviheriällä. Kaikki\nyksityiskohdat -- kaupunkien torit, kadut ja tornit -- oli kuvattu\nerittäin huolellisesti, niin että ne saattoi heti tuntea lukematta\nsivulle kirjoitettuja nimiä. Katsojasta tuntui kuin hän olisi lentänyt\nmaan yläpuolella ja huimaavasta korkeudesta nähnyt jalkojensa alla\näärettömän avaran alan. Erikoisella mielenkiinnolla Cesare katseli sen\nmaa-alueen karttaa, jota etelässä rajoitti Bolsena järvi, pohjoisessa\nArnoon päättyvä Val d'Eman jokilaakso, lännessä Arezzo ja Perugia,\nidässä Siena ja meren ranta. Se oli Italian sydän, Leonardon synnyinmaa\nFirenze, jonka herttua jo kauan sitten oli huomannut mitä parhaimmaksi\nmakupalaksi ja aikoi anastaa.\n\nCesare oli vaipunut katselemiseen ja nautti tuosta ilmassa\nlentämisestä. Hän ei olisi osannut sanoin selittää tunteitaan, mutta\nhänestä näytti siltä, että hän ja Leonardo ymmärtävät toisiaan ja että\nhe ovat liittolaisia. Hän aavisti hämärästi, miten suuren vallan tiede\nvielä voi antaa ihmisten yli, ja tahtoi itselleen tuon uuden vallan,\nnuo siivet, joilla voisi voitokkaasti lentää. Viimein hän kehotti\nkatseensa taiteilijaan ja puristi hänen kättään kiehtovan ystävällinen\nhymy huulillaan:\n\n\"Minä kiitän sinua, rakas Leonardo! Palvele minua niinkuin tähänkin\nasti, niin minä kyllä osaan sinua palkita.\"\n\n\"Onko sinun hyvä olla?\" lisäsi hän huolehtien. \"Oletko tyytyväinen\npalkkaasi? Kenties sinulla on jokin toivomus? Tiedäthän, että minä\nmielelläni täytän kaikki pyyntösi.\"\n\nLeonardo käytti tilaisuutta hyväkseen ja lausui muutaman sanan messer\nNiccolosta pyytäen herttuata ottamaan hänet vastaan.\n\nCesare kohautti olkapäitään hyväntahtoisesti hymyillen.\n\n\"Omituinen mies tuo messer Niccolo! Hän pyrkii alituisesti puheilleni,\nmutta kun minä otan hänet vastaan, niin ei meillä ole mitään sanomista\ntoisillemme. Mitähän varten tuo kummallinen mies lieneekään lähetetty\ntänne?\"\n\nHän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten, mitä Leonardo ajatteli\nMachiavellista.\n\n\"Minä luulen, teidän korkeutenne, että hän on älykkäimpiä miehiä, mitä\nkoskaan elämässäni olen tavannut.\"\n\n\"Niin, älykäs hän on\", myönsi herttua, \"ja ehkäpähän jonkun verran\nymmärtää asioitakin. Mutta sittenkin... häneen ei voi luottaa. Hän\non haaveilija ja tuulihattu. Hän ei koskaan osaa pysyä kohtuuden\nrajoissa. Olen muuten aina suonut hänelle hyvää ja nyt teen sen\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän, että hän on sinun ystäväsi.\nHänhän on hyvä mies! Ei hänessä ole mitään kavaluutta, vaikka hän\nluuleekin olevansa maailman viekkain ihminen ja koettaa pettää\nminua ikäänkuin minä olisin teidän tasavaltanne vihollinen. En minä\nsitä pane pahakseni. Minä ymmärrän, että hän tekee sen siksi, että\nrakastaa isänmaataan enemmän kuin omaa henkeään. -- No, tulkoon hän\nvaan puheilleni, jos hänen mielensä tekee... Sano hänelle, että minä\notan hänet mielelläni vastaan. -- Mutta nytpä muistankin äskettäin\nkuulleeni joltakulta, että messer Niccolo on aikonut kirjoittaa kirjan\npolitiikasta tahi sotataidosta tahi jotakin sen tapaista.\"\n\nCesare naurahti taas hiljaisella tavallaan, aivan kuin jotakin hauskaa\nyhtäkkiä olisi johtunut hänen mieleensä.\n\n\"Onko hän puhunut sinulle makedonialaisesta falangistaan? Eikö?\nKuulehan siis. Kerran Niccolo tuon samaisen sotataitoa käsittelevän\nkirjansa mukaan selitteli sotaleirini päällikölle Bartolomeo\nCapranicalle ja muille kapteeneille sotajoukon järjestämistä vanhan\nmakedonialaisen falangin tapaan ja esitti tämän niin kaunopuheisesti,\nettä kaikki tahtoivat nähdä nämä säännöt käytäntöön sovitettuina. He\nlähtivät leirin edessä olevalle kentälle ja Niccolo alkoi komentaa.\nHän puuhasi uutterasti kahdentuhannen sotamiehen kanssa, piti heitä\nkolmisen tuntia kylmässä tuulessa ja sateessa, mutta ei saanut\nsyntymään kuuluisaa falangia. Viimein Bartolomeon kärsivällisyys\nloppui, hän astui sotajoukon luo, ja vaikka hän ei ikinään ole lukenut\nyhtään kirjaa sotataidosta, niin hän silmänräpäyksessä tamburiinin\nhelistessä järjesti jalkaväen oivalliseen sotarintamaan. Ja silloin\ntaas nähtiin, kuinka suuri eroitus on toiminnan ja sanojen välillä. --\nMutta varo, Leonardo, puhumasta hänelle tästä: Niccolo ei pidä siitä,\nettä hänelle muistutetaan makedonialaisesta falangista.\"\n\nOli jo myöhä. Kello oli noin kolme aamulla. Herttualle tuotiin kevyt\nillallinen: vihanneksia, forellia ja vähän valkoista viiniä. Kuten tosi\nespanjalainen ainakin hän oli kohtuullinen ruuassa.\n\nTaiteilija sanoi jäähyväiset. Cesare kiitti häntä vielä kerran\nystävällisellä tavallaan sotakartoista ja lähetti kunnianosoitukseksi\nkolme hovipoikaa tulisoihdut kädessä häntä saattamaan.\n\nLeonardo kertoi Machiavellille käynnistään herttuan luona.\n\nKuultuaan hänen valmistaneen Cesarelle karttoja Firenzen ympäristöistä\nNiccolo kauhistui.\n\n\"Kuinka? Te... Firenzen kansalainen... isänmaan vaarallisimmalle\nviholliselle?...\"\n\n\"Minä luulin\", vastasi taiteilija, \"että Cesarea pidetään meidän\nliittolaisenamme...\"\n\n\"Pidetään!\" huudahti Firenzen sihteeri ja hänen silmänsä leimahtivat\nvihasta. \"Tiedättekö te, messere, että jos vaan tämä tulee arvoisain\nsignorein tietoon, niin teidät voidaan asettaa syytteeseen\nvaltiopetoksesta?...\"\n\n\"Todellakin?\" ihmetteli Leonardo viattomasti. \"Älkää suinkaan luulko,\nmesser Niccolo... minä en todellakaan ymmärrä mitään politiikasta...\nOlen siinä kuin sokea...\"\n\nHe katsoivat äänettöminä toisiaan silmiin ja yhtäkkiä he kumpikin\ntunsivat, että he tässä suhteessa olivat sydänjuuria myöten erilaiset\nja vieraat toisilleen eivätkä koskaan voi yhtyä. Toisella heistä ei\noikeastaan ollut mitään isänmaata, toinen rakasti sitä, kuten Cesare\noli sanonut, \"enemmän kuin omaa henkeään\".\n\n\n\n\nXII\n\n\nSamana yönä Niccolo matkusti pois sanomatta mihin ja minkä tähden.\n\nHän palasi takaisin seuraavana päivänä iltapäivällä väsyneenä ja\npaleltuneena, tuli Leonardon huoneeseen, lukitsi huolellisesti oven,\nilmoitti jo kauan halunneensa puhua hänen kanssaan asiasta, joka oli\npidettävä tarkoin salassa, ja alkoi puhua kiertäen kaartaen.\n\nKerran kolme vuotta takaperin olivat muutamat aseistetut ja naamioidut\nratsumiehet hämärässä eräällä autiolla paikalla Romagnassa, Cervian\nja Porto Cesenaticon kaupunkien välillä, hyökänneet ratsujoukon\nkimppuun, joka saattoi Urbinosta Veneziaan madonna Doroteaa Venezian\ntasavallan jalkaväen kapteenin Battisto Caracciolon vaimoa. Ahdistajat\nolivat ottaneet kiinni hänet ja hänen seurassaan matkustavan Urbinon\nnaisluostarin viisitoistavuotiaan luostarisisaren Marian, joka oli\nhänen serkkunsa, panneet heidät hevosten selkään ja ratsastaneet\ntiehensä. Sen jälkeen ei Doroteasta ja Mariasta oltu saatu mitään\nvarmoja tietoja.\n\nVenezian neuvosto ja senaatti katsoivat tasavallan tulleen loukatuksi\nkapteeninsa persoonassa ja valittivat asiasta Ludvig XII:lle,\nEspanjan kuninkaalle ja paaville syyttäen Romagnan herttuata Dorotean\nryöstämisestä. Mutta syytöstä ei voitu todistaa, ja Cesare vastasi\npilkallisesti, ettei hänellä ollut puutetta naisista eikä hänellä niin\nollen ollut syytä ryöstää niitä maanteillä.\n\nHuhuttiin madonna Dorotean sangen pian lakanneen suremasta miestään ja\nseuranneen herttuata kaikilla sotaretkillä.\n\nMarialla oli veli, messer Dionigio, nuori kapteeni, joka palveli\nFirenzen sotaväessä Pisan leirillä. Kun Firenzen signorein kaikki\npyynnöt olivat osoittautuneet yhtä tehottomiksi kuin mainehikkaan\ntasavallankin valitukset, niin Dionigio päätti itse koettaa onneaan,\nsaapui Romagnaan väärällä nimellä, astui herttuan palvelukseen, voitti\nhänen luottamuksensa, tunkeutui Cesenan linnan torniin ja pakeni\nMarian kanssa, joka oli pukeutunut pojaksi. Perugian rajalla kuitenkin\ntakaa-ajajat saivat heidät kiinni. Veli surmattiin, Maria vietiin\ntakaisin linnaan.\n\nMachiavelli oli Firenzen tasavallan sihteerinä ottanut osaa tähän\njuttuun. Messer Dionigio oli tullut hänen ystäväkseen, uskonut hänelle\nsalaisen, rohkean suunnitelmansa ja kertonut hänelle kaikki, mitä oli\nsisarestaan kuullut vanginvartioilta, jotka pitivät häntä pyhänä ja\nvakuuttivat hänen parantavan sairaita ja ennustavan tulevia tapahtumia\nsekä kertoivat, että hänellä oli käsissään ja jaloissaan samanlaiset\nverihaavat, _stigmata_, kuin Sienan pyhällä Katariinalla.\n\nKyllästyttyään Doroteaan Cesare kiinnitti huomionsa Mariaan. Tuo\nkuuluisa naisten hurmaaja tiesi, etteivät puhtaimmatkaan naiset\nvoineet vastustaa hänen lumousvoimaansa, ja oli senvuoksi varma siitä,\nettä ennemmin tai myöhemmin Mariakin taipuu kuten kaikki muut. Mutta\nhän erehtyi. Hänen tahtonsa kohtasi tuon lapsen puolelta jäykkää\nvastarintaa. Huhu kertoi herttuan viime aikoina usein olleen hänen\nvankikopissaan pitkät ajat kahdenkesken hänen kanssaan, mutta ei kukaan\ntietänyt, mitä siellä silloin tehtiin.\n\nLopuksi Niccolo ilmoitti aikovansa vapauttaa Marian.\n\n\"Jos te, messer Leonardo\", lisäsi hän, \"suostuisitte auttamaan minua,\nniin minä järjestäisin tämän asian niin, ettei kukaan saisi tietää\nteidän olleen siinä osallisena. Olin muuten aikonut vain pyytää teiltä\nmuutamia tietoja San Michelen linnan sisärakenteesta, jossa Mariaa\nsäilytetään. Teidän on hoviarkkitehtina helpompi päästä sinne ja ottaa\nselvä kaikesta.\"\n\nLeonardo katseli häntä äänettömänä ja ihmetellen. Huomatessaan tämän\ntutkivan katseen Niccolo purskahti yhtäkkiä luonnottomaan, terävään,\nmiltei ilkeään nauruun.\n\n\"Uskallan toivoa\", huudahti hän, \"ettette epäile minua liian suuresta\ntunteellisuudesta ja ritarillisesta jalomielisyydestä! Minusta on\ntietysti samantekevää, saako herttua tuon tytön vietellyksi vai\neikö. Miksi minä siis puuhaaja, kysynette? Muun muassa osoittaakseni\njaloille signoreille, että kelpaan muuhunkin kuin narriksi. Mutta\npääasia on saada edes jotakin huvia. Ihmiselämä on sellaista, että\non pakko joskus tehdä tyhmyyksiä, ettei menehtyisi ikävään. Olen\nkyllästynyt lörpöttelemään, noppaa pelaamaan, käymään ilopaikoissa ja\nkirjoittamaan tarpeettomia kirjelmiä Firenzen villakauppiaille! Niinpä\ntulin keksineeksi tämän asian -- onhan se kuitenkin asiaa, eikä vain\nsanoja!... Olisi vahinko olla käyttämättä tilaisuutta. Koko suunnitelma\non valmis, ja se on ihmeellisen ovela!...\"\n\nHän puhui nopeasti aivan kuin puolustellen itseään. Mutta Leonardo oli\njo huomannut, että Niccolo häpesi hyvyyttään ja koetti tapansa mukaan\npeittää sen kyynillisyyden naamarin alle.\n\n\"Messere\", keskeytti taiteilija hänet, \"voitte tässä asiassa luottaa\nminuun aivan kuin itseenne, kuitenkin yhdellä ehdolla, nimittäin että\nsuunnitelman epäonnistuessa minä vastaan siitä samoin kuin tekin.\"\n\nNiccolo vastasi liikutetun näköisenä hänen kädenpuristukseensa ja\nselitti hänelle heti suunnitelmansa.\n\nLeonardo ei tehnyt vastaväitteitä, vaikka hän sydämessään ei\nuskonutkaan, että tuo suunnitelma olisi yhtä helppo toteuttaa\nkäytännössä kuin miltä se näytti puheissa. Siinä oli jotakin liian\nhienoa ja sukkelaa, jollaista ei esiinny todellisuudessa.\n\nMarian vapauttamispäiväksi määrättiin joulukuun 30 päivä, jolloin\nherttuan oli määrä lähteä Fanosta.\n\nPari päivää sitä ennen juoksi myöhään illalla heidän luokseen eräs\nheidän lahjomistaan vanginvartioista ja ilmoitti, että heitä uhkasi\nilmianto. Niccolo ei ollut kotona. Leonardo lähti etsimään häntä\nkaupungilta.\n\nPitkien etsimisten jälkeen hän löysi Firenzen sihteerin eräästä\npelipaikasta, jossa muuan lurjusjoukkue, johon etupäässä kuului Cesaren\nsotaväessä palvelevia espanjalaisia, nylki taitamattomia pelaajia.\n\nNuorten juomarien ja irstailijain keskellä Machiavelli selitteli\nPetrarcan kuuluisaa sonettia\n\n    _Ferito in mezzo di core di Laura_ --\n\n    Laura haavoitti häntä suoraan sydämeen --\n\nlöytäen joka sanassa hävyttömän merkityksen ja todistellen, että Laura\noli tartuttanut Petrarcaan ranskantaudin. Kuulijat vääntelehtivät\nnaurusta.\n\nViereisestä huoneesta alkoi kuulua miesten huutoja, naisten kirkunaa,\nkaatuvien pöytien romahduksia, miekkojen kalsketta ja särkyvien\npullojen sekä lattiaan putoilevien rahojen kilinää. Joku oli saatu\nkiinni väärin pelaamisesta. Niccolon kuulijat kiiruhtivat sinne.\nLeonardo kuiskasi hänelle, että hänellä oli ilmoitettavana tärkeä\nuutinen, joka koski Mariaa. He lähtivät ulos.\n\nOli tyyni yö ja taivas oli tähdessä. Neitseellisen puhdas, äsken\nsatanut lumi narisi jalkojen alla. Pelipaikan ummehtuneesta\nilmasta päästyään Leonardo nautti raikastuoksuisen, kylmän ilman\nhengittämisestä.\n\nKuultuaan ilmiannosta Niccolo päätteli odottamattoman huolettomasti,\nettei vielä ollut syytä levottomuuteen.\n\n\"Hämmästyittekö, kun löysitte minut tuosta luolasta?\" kysyi hän sitten\nseuralaiseltaan. \"Firenzen tasavallan sihteeri näyttelemässä narrin\nosaa noitten roikaleitten joukossa! Vaan minkäpä sille voi? Ei hätä\nlakia lue. Vaikka he ovatkin konnia, niin he ovat anteliaampia kuin\nmeidän jalot signoremme!...\"\n\nNuo Niccolon sanat ilmaisivat niin suurta itsensähalveksumista, ettei\nLeonardo voinut olla keskeyttämättä häntä:\n\n\"Se ei ole totta! Miksi te puhutte tuolla tavoin itsestänne, Niccolo?\nTiedättehän, että minä olen ystävänne enkä arvostele asioita niinkuin\ntoiset...\"\n\nMachiavelli kääntyi poispäin, oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten\nhiljaisella, muuttuneella äänellä:\n\n\"Tiedän... Älkää olko minulle vihainen, Leonardo! Toisinaan, kun sydän\ntuntuu kovin raskaalta, minä lasken leikkiä ja nauran sen sijaan että\nitkisin...\"\n\nHänen äänensä petti, ja painaen päänsä alas hän lausui vielä hiljempaa:\n\n\"Sellainen on kohtaloni! Minä olen syntynyt onnettoman tähden alla.\nMuut minun ikäiseni miehet, jotka ovat aivan kykenemätöntä väkeä,\nmenestyvät kaikessa, elävät tyytyväisinä, saavat kunniaa, rahaa ja\nvaltaa, kun taas minä yksin jään jälkeen kaikista antaen tyhmyrien\nsysätä itseni syrjään. He pitävät minua kevytmielisenä ihmisenä.\nKenties he ovat oikeassa. Niin, minä en pelkää raskasta työtä,\npuutetta, vaaroja. Mutta kärsiä koko elämäni ajan pikkumaisia ja\nhalpamielisiä loukkauksia, olla tarkka ja pitää kiinni joka pennistä --\nsitä minä todellakaan en osaa. Vaan eihän siitä maksa puhua!...\"\n\nHän viittasi epätoivoisesti kädellään, ja ääni oli itkunsekainen.\n\n\"Kirottua elämää! Jos ei Jumala minua armahda, niin jätän kohta\nkaikki -- valtioasiat, mona Mariatten, pojan. Minähän olen heille\nvain taakkana. Luulkoot minun kuolleen -- minä pakenen maailman\nääreen, piiloudun johonkin koloon, jossa minua ei kukaan tunne, rupean\nkyläkirjuriksi tahi ryhdyn opettamaan maalaislapsia lukemaan, etten\nkuolisi nälkään, kunnes tylsistyn kokonaan. Sillä kauheinta kaikesta,\nystäväni, on tietää, että on voimia ja että voi tehdä jotakin,\nmutta ettei koskaan saa mitään tehneeksi, vaan sortuu ilman mitään\ntarkoitusta!...\"\n\n\n\n\nXIII\n\n\nAika kului, ja kuta lähemmäksi Marian vapauttamispäivä lähestyi, sitä\nselvemmin Leonardo alkoi huomata, että Niccolo itseluottamuksestaan\nhuolimatta kävi heikommaksi, kadotti kylmäverisyytensä, vitkasteli\nväliin varomattomasti ja hätiköi toisinaan tarpeettomasti. Oman\nkokemuksensa nojalla taiteilija arvasi, mitä Machiavellin mielessä\nliikkui. Se ei ollut pelkuruutta, vaan sitä käsittämätöntä heikkoutta\nja horjuvaisuutta, joka valtaa ihmiset, joita ei ole luotu toimintaan,\nsitä äkillistä tahdon herpautumista viime hetkellä, kun olisi\nryhdyttävä asiaan epäröimättä ja horjumatta, jotka Leonardo itse niin\nhyvin tunsi.\n\nRatkaisevan päivän aattona Niccolo lähti San Michelen linnan\nläheisyydessä olevaan pikkukaupunkiin valmistamaan kaikkea lopullisesti\nMarian pakoa varten. Leonardon oli määrä saapua sinne seuraavana aamuna.\n\nYksikseen jäätyään hän odotti joka hetki surkeita tietoja, sillä hän\noli nyt vakuutettu, että asia päättyy typerästi ja onnettomasti aivan\nkuin koulupoikien kujeet.\n\nTalviaamun hämärä sarastus näkyi ikkunoista. Ovelle kolkutettiin.\nTaiteilija avasi. Niccolo astui sisälle kalpeana ja hätääntyneenä.\n\n\"Kaikki on lopussa!\" lausui hän vaipuen uupuneena tuolille.\n\n\"Minä arvasin sen\", sanoi Leonardo vähääkään hämmästymättä. \"Sanoinhan\nteille, Niccolo, että me joudumme kiinni.\"\n\nMachiavelli katsahti hajamielisesti häneen.\n\n\"Ei, ei sitä ole\", hän sanoi. \"Emme me ole joutuneet kiinni, vaan lintu\non lentänyt ulos häkistä. Olemme myöhästyneet...\"\n\n\"Kuinka on lintu lentänyt häkistä?\"\n\n\"Onpahan vaan. Tänä aamuna varhain löydettiin Maria vankilan lattialta\nkaula katkaistuna.\"\n\n\"Kuka on murhaaja?\" kysyi taiteilija.\n\n\"Sitä ei tiedetä, mutta haavoista päättäen se tuskin lienee herttua.\nSiinä jos missään ovat Cesare ja hänen pyövelinsä mestareita, --\nhe olisivat paremmin leikanneet lapselta kaulan. Hänen kerrotaan\nsäilyttäneen neitsyytensä. Luulen, että hän itse...\"\n\n\"Se on mahdotonta! Sellainen ihminen kuin Maria -- häntähän pidettiin\npyhänä!...\"\n\n\"Kaikki on mahdollista\", vastasi Niccolo. \"Te ette tunne heitä! Tuo\nhirviö...\"\n\nHän vaikeni ja kalpeni, mutta lopetti sitten raivoisasti:\n\n\"Tuo hirviö voi tehdä mitä tahansa! Luultavasti he ovat saaneet\npyhimyksenkin tekemään lopun itsestään!...\"\n\n\"Entisinä aikoina\", jatkoi hän, \"jolloin häntä ei vielä niin tarkoin\nvartioitu, minä näin hänet kaksi kertaa. Hän oli laiha ja hoikka\nkuin heinänkorsi. Lapselliset kasvot. Harva tukka ja valkea kuin\npellava ja samanlainen kuin Filippino Lippin madonnalla, joka ilmestyy\npyhälle Bernhardille. Eikä hän ollut erikoisen kauniskaan. En ymmärrä,\nmihin herttua oikeastaan hurmaantui... Voi, messer Leonardo, kunpa\ntietäisitte, kuinka turvaton ja herttainen lapsi se oli!...\"\n\nNiccolo kääntyi poispäin, ja taiteilijasta näytti, että hänen\nsilmäripsissään kiilsi kyyneleitä.\n\nMutta kohta hän hillitsi itsensä ja jatkoi terävällä, kirkuvalla\näänellä:\n\n\"Olen aina sanonut, että rehellinen mies hovissa on kuin kala\npaistinpannussa. Nyt olen saanut kyllikseni! Minua ei ole luotu\ntyrannien palvelijaksi. Minä toimitan niin, että Signoria määrää minut\nlähettilääksi muualle -- samantekevää minne, kunhan se vaan on kaukana\ntäältä!\"\n\nLeonardon oli sääli Mariaa ja hänestä tuntui, että hän olisi ollut\nvalmis uhraamaan mitä tahansa pelastaakseen hänet. Mutta samalla hän\ntunsi sydämensä syvyydessä helpoituksen ja vapautuksen tunteen, kun hän\najatteli, ettei hänen enää tarvinnut mihinkään ryhtyä. Ja hän arvasi,\nettä Niccololla oli sama tunne.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nAamun sarastaessa joulukuun 30 päivänä Valentinon pääjoukko, noin\nkymmenentuhatta miestä jalkaväkeä ja kaksituhatta ratsumiestä, lähti\nFamon kaupungista ja leiriytyi Sinigagliaan vievän tien varrelle pienen\nMetaura joen rannalle odottamaan herttuata, jonka oli määrä lähteä\nliikkeelle seuraavana, astrologi Valguglion määräämänä päivänä.\n\nTehtyään sovinnon Cesaren kanssa olivat Magionen salaliittolaiset\nhänen kanssaan tekemänsä sopimuksen mukaisesti yhdessä hyökänneet\nSinigagliaa vastaan. Kaupunki antautui, mutta linnan päällikkö\nilmoitti, ettei hän avaa portteja kenellekään muulle kuin herttualle.\nHänen entiset vihollisensa, jotka nyt olivat hänen liittolaisiaan,\naavistivat pahaa ja tahtoivat viime hetkessä vetäytyä pois, päästäkseen\ntapaamasta häntä. Mutta Cesare petti heidät vielä kerran ja sai heidät\nrauhoittumaan \"hurmaten heidät ystävällisyydellään niinkuin basiliski,\njoka houkuttelee uhrin luokseen suloisella laululla\", kuten Machiavelli\nmyöhemmin lausui.\n\nUteliaisuus ei antanut Niccolalle rauhaa. Hän ei jäänyt odottamaan\nLeonardoa, vaan lähti heti herttuan jälestä.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin taiteilija lähti yksin matkaan.\n\nTie kulki etelään aivan meren rantaa pitkin kuten Pesarostakin. Ensin\noli vuoria. Niiden juuret olivat muutamin paikoin niin lähellä rantaa,\nettä jäi vain kapea kaistale tieksi.\n\nOli harmaa, tyyni päivä. Meri oli yhtä harmaa ja tasainen kuin\ntaivaskin. Liikkumaton ilma oli kuin uinailuun vaipuneena. Varisten\nvaakkuminen ennusti suoja-ilman tuloa. Sateli vuoroin vettä vuoroin\nlumiräntää, ja hämärä tuli aikaisin.\n\nSinigaglian tummanpunaiset tiilitornit tulivat näkyviin.\n\nKaupunki, joka todellisen loukun tavoin oli puserrettu vuorien ja veden\nväliin, oli noin penikulman päässä matalasta merenrannasta ja muutaman\nkivenheiton päässä Apenninien juurelta. Pienen Misa joen kohdalla tie\nkääntyi äkkiä vasempaan. Siinä oli silta, joka oli rakennettu vinosti\njoen yli, ja vastapäätä sitä kaupungin portti. Portin edessä oli\npieni tori, jota ympäröivät matalat rakennukset -- suurimmaksi osaksi\nvenezialaisten kauppiaitten varastohuoneita.\n\nSiihen aikaan oli Sinigaglia suuri, puoleksi aasialainen\nmarkkinapaikka, jossa Italian kauppiaat vaihtoivat tavaroita\nturkkilaisten, armeenialaisten, kreikkalaisten, persialaisten sekä\nMontenegron ja Albanian slaavilaisten kanssa. Mutta nyt olivat kaikkein\nvilkasliikkeisimmätkin kadut tyhjinä. Leonardo ei kohdannut muita kuin\nsotamiehiä. Muutamin paikoin loppumattoman pitkissä, holvikattoisissa\nkauppahalleissa, jotka kulkivat pitkin katujen molempia puolia, hän\nnäki ryöstön jälkiä -- rikottuja ikkunaruutuja, irti reväistyjä lukkoja\nja salpoja, särjettyjä ovia ja hajalleen heitettyjä tavaramyttyjä.\nTuntui palaneen hajua. Puoleksi palaneet talot savusivat vielä, ja\nvanhojen, tiilistä rakennettujen palatsien nurkissa, rautaisten\ntulisoihdunsijojen paksuissa renkaissa riippui hirtettyjen ruumiita.\n\nOli jo pimeä, kun Leonardo näki Cesaren tulisoihtujen valossa\nsotajoukkonsa keskellä kaupungin päätorilla palazzo Ducalen ja\nSinigaglian pyöreän, matalan, uhkaavilla sakaroilla varustetun linnan\nvälissä.\n\nHän mestautti sotamiehiä, jotka olivat syypäitä ryöstöön. Messer\nAgapito tuki tuomion.\n\nCesaren viittauksesta tuomitut vietiin hirsipuun luo.\n\nEtsiessään silmillään väkijoukosta hoviherroja, joilta olisi voinut\nkysellä, mitä täällä oli tapahtunut, hän näki Firenzen sihteerin.\n\n\"Tiedättekö? Oletteko kuullut?\" kysyi Niccolo häneltä.\n\n\"En, minä en tiedä mitään ja olen iloinen, että tapasin teidät.\nKertokaa!\"\n\nMachiavelli vei hänet toiselle kadulle ja sitten muutamien lumikinosten\ntäyttämien ahtaitten ja pimeitten syrjäkatujen kautta meren rannalla\nolevaan kolkkoon laitakaupunginosaan lähelle laivatelakkaa, jossa\nhän sinä aamuna kauan etsittyään oli yksinäisessä, kallistuneessa\ntalorähjässä laivanrakentajamestarin lesken luona onnistunut löytämään\nainoan asunnon, mikä kaupungissa oli vapaana -- kaksi pientä huonetta,\ntoisen itselleen ja toisen Leonardolle.\n\nNiccolo pani äänettömänä ja kiireesti tulta kynttilään, otti esille\npullon viiniä, kohensi kekäleitä uunissa ja istuutui vastapäätä\ntoveriaan luoden häneen tulisen katseen.\n\n\"Ettekö siis vielä tiedä?\" kysyi hän juhlallisesti. \"Kuulkaahan. Se on\nharvinainen ja muistettava tapaus! Cesare on kostanut vihollisilleen.\nSalaliittolaiset on vangittu. Oliverotto, Orsini ja Vittelli odottavat\nkuolemaansa.\"\n\nHän nojautui tuolin selustaa vastaan ja katseli äänettömänä Leonardoon\nnauttien hänen hämmästyksestään. Sitten hän tekeytyi rauhallisen ja\nkylmän näköiseksi ja alkoi niinkuin historioitsija, joka esittää\nmenneitten aikojen tapahtumia, tahi niinkuin tiedemies, joka kuvailee\nluonnonilmiötä, kertoa kuuluisasta \"Sinigaglian salajuonesta\".\n\nTultuaan aikaisin aamulla Metaura joen varrella olevaan leiriinsä oli\nCesare lähettänyt edeltäpäin matkaan kaksisataa ratsumiestä, komentanut\njalkaväen liikkeelle ja lähtenyt sen jälessä itsekin, mukanaan muu osa\nratsuväkeä. Hän tiesi, että liittolaiset tulevat häntä vastaan ja että\nnäiden päävoima on kauempana naapurilinnoissa jättääkseen tilaa uusille\nsotajoukoille.\n\nTultuaan lähelle Sinigaglian porttia siihen paikkaan, jossa tie\nkääntyy vasempaan ja kulkee pitkin Misan rantaa, hän käski ratsuväen\npysähtymään ja järjesti sen kahteen riviin, toisen rivin selin jokeen\nja toisen selin kenttään päin, jättäen näiden väliin kulkutien\njalkaväelle, joka kulki pysähtymättä sillan yli ja astui sisälle\nSinigaglian portista.\n\nLiittolaiset -- Vittellozzo Vittelli, Gravina ja Paolo Orsini --\ntulivat ulos häntä vastaan ratsastaen muuleilla lukuisien ratsumiesten\nseuraamina.\n\nAivan kuin surmaansa aavistaen oli Vittellozzo niin surullisen\nnäköinen, että sitä ihmettelivät kaikki, jotka tunsivat hänen entisen\nhyvän onnensa ja urhoollisuutensa. Myöhemmin kerrottiin hänen\nSinigagliaan lähtiessään hyvästelleen omaisiaan, kuin olisi aavistanut\nmenevänsä kohti kuolemaansa.\n\nLiittolaiset laskeutuivat alas satulasta, paljastivat päänsä ja\ntervehtivät herttuata. Hän nousi myöskin pois hevosen selästä, antoi\nensin jokaiselle vuorostaan kättä ja sitten syleili ja suuteli heitä\nnimittäen heitä rakkaiksi veljikseen.\n\nTällä välin olivat Cesaren sotapäälliköt, kuten aikaisemmin oli\nsovittu, ympäröineet Orsinin ja Vittellin niin, että kumpikin heistä\njoutui herttuan kahden uskotun väliin. Kun herttua huomasi, ettei\nOliverotto ollut saapuvilla, niin hän antoi merkin kapteenilleen\ndon Miguel Corelalle. Tämä lähti ratsastamaan edellä ja löysi hänet\nBorgosta. Oliverotto yhtyi joukkoon, ja kaikki lähtivät yhdessä\nystävällisesti keskustellen sota-asioista linnan luona olevaan\npalatsiin.\n\nEteisessä liittolaiset aikoivat sanoa jäähyväiset, mutta herttua\npidätti heidät esiintyen kaiken aikaa herttaisen ystävällisesti ja\npyysi heitä astumaan sisälle palatsiin.\n\nHeti kun he olivat astuneet sisälle vastaanottohuoneeseen, suljettiin\novet, kahdeksan aseistettua miestä hyökkäsi neljän kimppuun, kaksi aina\nyhtä vastaan, otti heidät kiinni, riisti heiltä aseet ja sitoi heidät.\nOnnettomat olivat niin hämmästyksissään, etteivät juuri ollenkaan\ntehneet vastarintaa.\n\nHuhuttiin herttuan aikovan samana yönä tehdä lopun vihollisistaan\nkuristuttamalla heidät jossakin palatsin salakomerossa.\n\n\"Oi, messer Leonardo\", lopetti Machiavelli kertomuksensa, \"kunpa\nolisitte nähnyt, kuinka hän syleili ja suuteli heitä! Yksi ainoa väärä\nkatse tahi liike olisi tehnyt hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta niin\nvilpittömät olivat hänen kasvonsa ja äänensä, että -- uskotteko? --\nminä en viime hetkeen asti mitään epäillyt, vaan olisin antanut pääni\npantiksi, että hän ei teeskennellyt. Luulen, että kaikista petoksista,\njoita maailmassa on tehty siitä asti kuin politiikkaa on ollut\nolemassa, on tämä oivallisin!\"\n\nLeonardo hymyili.\n\n\"Tietysti\", hän lausui, \"ei voi kieltää, että herttua on uskalias ja\nviekas, mutta kuitenkin minun täytyy tunnustaa teille, Niccolo, olevani\nniin vähän perillä politiikasta, etten ymmärrä, mitä te oikeastaan niin\nsuuresti ihailette tässä petoksessa.\"\n\n\"Petoksessa?\" keskeytti hänet Machiavelli. \"Messere, kun on\nkysymys isänmaan pelastuksesta, niin ei voi puhua petoksesta eikä\nuskollisuudesta, ei pahasta eikä hyvästä, ei armeliaisuudesta eikä\njulmuudesta, vaan kaikki keinot ovat samanarvoisia, kunhan päämäärä\nvaan saavutetaan.\"\n\n\"Missä tässä on isänmaan pelastus, Niccolo? Minusta näyttää herttua\najatelleen vain omaa etuaan...\"\n\n\"Kuinka? Ettekö edes tekään sitä ymmärrä? Mutta sehän on päivän selvää!\nCesare on Italian tuleva yhdistäjä ja itsevaltias. Ettekö te näe?...\nEi koskaan vielä aika ole ollut niin sopiva sankarin ilmestymiselle\nkuin nyt. Kuten Israelin täytyi nääntyä Egyptin orjuudessa, jotta\nMooses ilmestyisi, kuten persialaisten täytyi elää Median ikeen alla,\njotta Kyyros kohoaisi suuruuteen, kuten ateenalaisten täytyi sortua\nkeskinäiseen eripuraisuuteen, jotta Theseus nousisi maineeseen, samoin\non meidänkin aikoinamme Italian täytynyt vaipua sellaiseen häpeään,\njossa se nyt on, kokea pahempaa orjuutta kuin juutalaiset, kantaa\nraskaampaa iestä kuin persialaiset, kestää suurempia kiistoja kuin\nateenalaiset -- ilman päämiestä, ilman johtajaa, ilman hallitusta,\nraakalaisten hävittämänä ja polkemana, kaikki onnettomuuksia kokien,\nmitä kansa suinkin jaksaa kestää -- jotta ilmestyisi uusi sankari,\nisänmaan pelastaja! Ja vaikka sille menneinä aikoina on näkynytkin\ntoivon välähdyksiä miehissä, jotka näyttivät Jumalan valituilta,\nniin kuitenkin joka kerta olimme pettyneet juuri silloin kun heidän\nsuuruutensa oli korkeimmillaan ja juuri silloin kun urotyö olisi\nollut suoritettava. Ja puolikuolleena, tuskin hengittäen enää, se yhä\nodottaa sitä, joka parantaa sen haavat -- tekee lopun väkivallasta\nLombardiassa, ryöstöistä ja lahjusten otosta Toscanassa ja Neapelissa,\nlääkitsee haisevat mätähaavat. Yöt päivät Italia huutaa Jumalalleen,\nrukoilee vapauttajaa...\"\n\nHänen äänensä helisi kuin liian kireälle pingoitettu kieli --\nja katkesi. Hän oli kalpea, koko hänen ruumiinsa vapisi, silmät\npaloivat. Mutta samalla tuossa äkillisessä puuskassa oli jotakin\nsuonenvedontapaista ja voimatonta, mikä muistutti taudinkohtausta.\n\nLeonardo muisti, kuinka Niccolo muutamia päiviä sitten Marian kuoleman\njohdosta oli nimittänyt Cesarea \"hirviöksi\".\n\nTaiteilija ei huomauttanut hänelle tästä ristiriitaisuudesta, sillä\nhän tiesi, että Machiavelli nyt piti Mariaa kohtaan tuntemaansa sääliä\nheikkoutena, jota häpesi.\n\n\"Joka elää, se näkee, Niccolo\", lausui Leonardo. \"Yhtä asiaa vain\ntahtoisin teiltä kysyä: miksi te juuri tänä päivänä olette ikäänkuin\nlopullisesti tullut vakuutetuksi Cesaren jumalallisesta kutsumuksesta?\nVai onko Sinigaglian kepponen selvemmin kuin hänen muut tekonsa saanut\nteidät näkemään, että hän on sankari?\"\n\n\"On\", vastasi Niccolo, joka jo oli saanut hillityksi itsensä ja taas\ntekeytyi tyyneksi. \"Tämän petoksen täydellisyys osoittaa paremmin kuin\nherttuan muut teot, että hänessä ovat yhtyneet suuret ja vastakkaiset\nominaisuudet tavalla, joka on harvinainen ihmisissä. Huomatkaa, että\nminä en kehu enkä moiti -- minä vain tutkin. Minä ajattelen näin:\njokaisen päämäärän saavuttamiseksi on olemassa kaksi menettelytapaa\n-- laillinen ja väkivaltainen. Edellinen on inhimillinen, jälkimäinen\neläimellinen. Sillä, joka tahtoo hallita, täytyy olla molemmat\nominaisuudet -- hänen pitää osata asianhaarojen mukaan olla sekä\nihminen että peto. Tämä on sisimpänä ajatuksena vanhassa sadussa siitä,\nettä kuningas Akillesta ja muita sankareita imetti kentauri Khiron,\njoka oli puoleksi jumala, puoleksi eläin. Hallitsijoissa, kentaurin\nkasvateissa, on samoin kuin siinäkin yhtyneinä kaksi luontoa --\neläimellinen ja jumalallinen. Tavalliset ihmiset eivät kykene kestämään\nvapautta, vaan pelkäävät sitä enemmän kuin kuolemaa, ja tehtyään\nrikoksen he sortuvat raskaan katumuksen alle. Ainoastaan sankari,\nkohtalon valittu, on kyllin voimakas vapautta nauttimaan. Hän rikkoo\nlakia pelkäämättä ja ilman omantunnon vaivoja ja on pahaa tehdessään\nviaton kuin pedot ja jumalat. Tänään niinä ensi kerran näin Cesaressa\ntuota jälkimäisen laatuista vapautta -- merkin, joka osoittaa, että hän\non valittu!\"\n\n\"Niin, nyt minä ymmärrän teidät, Niccolo\", lausui taiteilija\nmietteissään. \"Mutta minusta näyttää, ettei se ole vapaa, joka Cesaren\ntavoin uskaltaa mitä tahansa sentähden, ettei hän mitään tiedä eikä\nmitään rakasta, vaan se on vapaa, joka uskaltaa sentähden, että\ntietää ja rakastaa. Vain tällaisen vapauden kautta ihmiset voittavat\npahan ja hyvän, sen mikä on yläpuolella ja sen mikä on alapuolella,\nkaikki maalliset esteet ja rajat ja kaikki taakat, tulevat jumalien\nkaltaisiksi ja voivat lentää...\"\n\n\"Lentää?\" ihmetteli Machiavelli.\n\n\"Kun heillä\", selitti Leonardo, \"on täydellinen tieto, niin he luovat\nitselleen siivet, keksivät koneen, jolla voi lentää. Olen paljon sitä\najatellut. Kenties ei mietiskelyni johda mihinkään tuloksiin, mutta\nvähätpä siitä, -- jos en minä onnistu, niin onnistuu joku muu -- joka\ntapauksessa ihminen saa siivet.\"\n\n\"No, onnea vaan!\" sanoi Niccolo nauraen. \"Jopa jouduimme siivekkäisiin\nihmisiin asti. Oivallinenpa minun hallitsijastani tuleekin -- puoleksi\njumala, puoleksi eläin, jolla on linnun siivet. Todellinen hourekuva!\"\n\nHän kuuli kellon lyövän läheisessä tornissa ja hypähti kiireesti ylös.\nHänen täytyi kiiruhtaa linnaan ottamaan selville, mikä rangaistus\nsalaliittolaisia odotti.\n\n\n\n\nXV\n\n\nItalian hallitsijat onnittelivat Cesarea \"mitä etevimmän petoksen\"\njohdosta. Kun Ludvig XII sai kuulla Sinigaglian kaappauksesta, niin\nhän nimitti sitä urotyöksi, joka oli muinaisen roomalaisen arvoinen,\nMantuan markiisitar Isabella Gonzaga lähetti Cesarelle lahjaksi tulevaa\nkarnevaalia varten sata eriväristä silkkinaamaria.\n\n\"Kuuluisin Signora, arvoisa kummimme ja sisaremme\", vastasi herttua\nhänelle, \"Teidän Korkeutenne minulle lahjaksi lähettämät sata naamaria\nolemme saaneet ja ne ovat meille erittäin mieluisat harvinaisen\nkauneutensa ja vaihtelevaisuutensa takia, mutta varsinkin sen vuoksi,\nettä ne saapuivat mitä sopivimpaan aikaan ja paikkaan -- aivan kuin\nTeidän Signoranne olisi edeltäpäin arvannut tekojemme merkityksen ja\njärjestyksen, sillä Jumalan avulla me olemme yhdessä päivässä saaneet\nvaltaamme Sinigaglian kaupungin ja alueen kaikkine linnoituksineen,\nsaattaneet ansaitun rangaistuksen alaisiksi kavalat petturit ja\nvihamiehemme sekä vapauttaneet Castellon, Fermon, Cisternan, Montonen\nja Perugian tyrannien ikeestä ja palauttaneet ne kuuliaisuuteen pyhälle\nisälle, Kristuksen sijaiselle. Mutta etupäässä ovat nuo naamarit\nsydämellemme mieluisat vilpittömänä todistuksena Teidän Korkeutenne\nsisarellisesta suosiosta meitä kohtaan.\"\n\nNiccolo vakuutti nauraen, että oli mahdotonta antaa kaiken kavaluuden\nja teeskentelyn mestarille, kettu Borgialle, parempaa lahjaa kettu\nGonzagan puolelta kuin nuo sata naamaria.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nMaaliskuun alussa vuonna 1503 Cesare palasi Roomaan.\n\nPaavi ehdotti kardinaaleille, että sankari palkittaisiin parhaimmalla\nkunniamerkillä, minkä kirkko saattoi puolustajilleen antaa --\n\"kultaisella ruusulla.\" Kardinaalit suostuivat, ja kaksi päivää\nmyöhemmin oli juhlallinen toimitus.\n\nVatikaanin ensimmäisessä kerroksessa, ylimmäisten pappien huoneessa,\njonka ikkunat olivat Belvedere pihalle päin, kokoontuivat Rooman kuuria\nja suurvaltojen lähettiläät.\n\nKallisarvoisista kivistä välkkyvässä pluviaalissa ja päässään\nkolmiosainen tiara astui valtaistuimen astuimia ylös riikinkukon\nhöyhenistä tehtyjen viuhkojen löyhytellessä häntä kohti lihava, reipas,\nseitsemänkymmenen vuoden ikäinen ukko, jolla oli kaunismuotoiset,\nhyväntahtoiset ja majesteetilliset kasvot -- paavi Aleksanteri VI.\n\nAiruet puhalsivat torviin, ja ylimmän juhlamenojen ohjaajan,\nsaksalaisen Johann Burchardin, annettua merkin tulivat saliin\nherttuan aseenkantajat, hovipojat, pikajuoksijat ja henkivartiat sekä\nleirinpäällikkö Bartolomeo Capranica, joka kantoi kärki pystyssä\npaljastettua roomalaisen kirkon lipunkantajan miekkaa.\n\nAlimpana oleva kolmas osa miekasta oli kullattu ja siihen oli\nkaiverrettu hienoja piirroksia -- uskollisuuden jumalatar istuen\nvalta-istuimellaan ynnä kirjoitus: _uskollisuus on voimakkaampi kuin\naseet_; Julius Caesar triumfivaunuissaan ynnä kirjoitus: _Joko Caesar\ntahi ei mitään_; kulku Rubiconin yli ja sanat: _Arpa on heitetty_,\nja lopuksi uhri Borgia suvun haralle eli apikselle, jossa kuvassa\nalastomat, nuoret uhripapittaret polttavat suitsutusuhria juuri\nkuoliaaksi pistetyn ihmisen ruumiin ääressä; alttarissa oli kirjoitus:\n_Deo Optimo Maximo Hostia -- Uhri hyvälle kaikkivaltiaalle Jumalalle_\n-- ja alempana: _In nomine Caesaris omen -- Cesaren nimessä on hänen\nennusmerkkinsä!_ Ihmisuhri jumal'eläimelle sai sitäkin kamalamman\nmerkityksen, kun nuo piirrokset ja kirjoitukset oli tilattu samaan\naikaan, jolloin Cesare hautoi mielessään veljensä Giovanni Borgian\nmurhaa periäkseen tältä roomalaisen kirkon kapteenin ja lipunkantajan\nmiekan.\n\nMiekan jälessä kulki itse sankari. Hänen päässään oli korkea\nherttuallinen baretti, jota koristi jalokivistä tehty Pyhän Hengen\nkyyhky.\n\nHän astui paavin luo, otti baretin päästään, laskeutui polvilleen ja\nsuuteli pyhän isän tohvelin rubiiniristiä.\n\nKardinaali Monreale ojensi hänen pyhyydelleen kultaisen ruusun,\nihmeteltävän taitavasti tehdyn esineen, jonka keskukseen kultaisten\nlehtien sisälle oli sovitettu pikkuinen astia, josta pirahteli esiin\nmirhamia levittäen ympärilleen aivan kuin tuhansien ruusujen tuoksua.\n\nPaavi nousi seisomaan ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n\"Ota vastaan, rakas lapseni, tämä ruusu, joka on esikuvana maallisen ja\ntaivaallisen Jerusalemin, taistelevan ja voitosta riemuitsevan kirkon\nilosta sekä vanhurskasten autuudesta ja kuihtumattomien seppelten\nkauneudesta, jotta sinunkin hyveesi kukoistaisi Kristuksessa niinkuin\ntämä ruusu, joka kasvaa monien vetten rannalla. Amen.\"\n\nCesare otti paavin kädestä salaperäisen ruusun. Paavi ei jaksanut\nhillitä itseään -- \"liha sai hänessä voiton\", kertoo eräs silminnäkijä.\nBurchardin suureksi harmiksi hän rikkoi juhlamenojen järjestyksen,\nkumartui poikansa puoleen ojentaen hänelle vapisevat kätensä, ja hänen\nkasvonsa vääristyivät, koko tukeva ruumis alkoi hytkähdellä. Hän työnsi\neteenpäin paksut huulensa, oli menehtymäisillään ja sopersi:\n\n\"Lapseni... Cesare... Cesare!\"\n\nHerttuan täytyi antaa ruusu vieressään seisovalle San Clementen\nkardinaalille. Paavi syleili rajusti poikaansa ja painoi häntä\nrintaansa vasten nauraen ja itkien.\n\nTaas raikuivat airueitten torvet, Pietarinkirkon kello alkoi soida,\nsiihen vastasivat Rooman kaikkien kirkkojen kellot, ja San Angelon\nlinnoituksessa jyrähtelivät tykit.\n\n\"Eläköön Cesare!\" huusi romagnalainen kaarti Belvederen pihassa.\n\nHerttua näyttäytyi parvekkeella sotaväelle.\n\nSinisen taivaan alla aamuauringon hohteessa, kuninkaallisessa\npuvussaan, joka välkkyi purppuralle ja kullalle jalokivistä tehty\nPyhän Hengen kyyhky päänsä päällä ja kädessään salaperäinen ruusu\n-- taivaallisen ja maallisen Jerusalemin ilo -- hän ei väkijoukosta\nnäyttänyt ihmiseltä, vaan jumalalta.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nYöllä järjestettiin suurenmoinen naamiokulkue, joka Valentinon miekassa\nolevan piirroksen mukaan esitti Julius Caesarin triumfikulkua.\n\nVaunuissa, joiden yllä oli kirjoitus _Jumalallinen Caesar_, istui\nRomagnan herttua palmunoksa kädessään, pää laakereilla seppelöitynä.\nVaunuja ympäröivät sotamiehet, jotka oli puettu muinaisroomalaisiksi\nlegioonasotilaiksi rautakotkineen ja keihäsnippuineen. Kaikki oli\nsuoritettu yksityiskohtia myöten kirjojen, muistopatsaitten, kohokuvien\nja mitalien mukaan.\n\nVaunujen edessä kulki mies, joka oli puettu egyptiläisen hierofantin\npitkään, valkoiseen pukuun pitäen käsissään lippua, johon oli\npunaisella kullalla kirjailtu Borgia suvun tulipunainen härkä, Apis,\npaavi Aleksanteri VI:n suojelusjumala. Hopeaisiin viittoihin puetut\nnuorukaiset lauloivat patarumpujen säestyksellä:\n\n    _Vive diu Bos! Vive diu Bos! Borgia vive!_\n\n    Eläköön härkä! Eläköön härkä! Eläköön Borgia!\n\nJa korkealla väkijoukon yläpuolella tähtitaivasta vasten, jonka\ntulisoihtujen kajastus valaisi, heilahteli eläimen kuva tulipunaisena\nkuin nouseva aurinko.\n\nVäkijoukossa oli Leonardon oppilas Giovanni Beltraffio, joka aivan\näsken oli saapunut mestarin luo Roomaan Firenzestä. Hän katseli\ntulipunaista petoa ja muisti Ilmestyskirjan sanat:\n\n\"Ja he kumarsivat petoa sanoen: kuka on tämän pedon kaltainen? Ja kuka\nvoi taistella sitä vastaan?\n\n\"Ja minä näin vaimon istuvan tulipunaisen pedon selässä, joka oli\ntäynnä Jumalaa pilkkaavia nimiä, ja jolla oli seitsemän päätä ja\nkymmenen sarvea.\n\n\"Ja sen otsaan oli kirjoitettu nimi: Salaisuus, suuri Babylon,\nporttojen ja kaiken saastaisuuden äiti maan päällä.\"\n\nJa niinkuin se, joka aikoinaan oli kirjoittanut nämä sanat, niin\nGiovannikin katsellessaan petoa \"ihmetteli suuresti\".\n\n\n\n\n\n\nKolmastoista kirja\n\nTULIPUNAINEN PETO\n\n\n\n\nI\n\n\nLeonardolla oli viinitarha Firenzen lähistöllä, Fiesolen rinteellä.\nHänen naapurinsa tahtoi anastaa häneltä kappaleen maata ja alkoi\nkäräjöidä hänen kanssaan. Kun taiteilija itse oli Romagnassa, niin\nhän jätti tämän asian Giovanni Beltraffion hoidettavaksi. Maaliskuun\nlopulla vuonna 1593 hän kutsui Giovannin luokseen Roomaan.\n\nMatkalla Giovanni poikkesi Orvietoon katsellakseen sen tuomiokirkossa\nolevia kuuluisia, äsken valmistuneita Luca Signorellin seinämaalauksia.\nYksi näistä freskoista esitti Antikristuksen tulemista.\n\nAntikristuksen kasvot saivat Giovannin hämmästymään. Alussa ne\nnäyttivät ilkeiltä, mutta tarkemmin katsoen huomasi, etteivät ne olleet\nilkeät, vaan ainoastaan äärettömän kärsivät. Kirkkaissa silmissä,\njoiden katse oli raskasmielinen ja lempeä, kuvastui Jumalasta luopuneen\nviisauden rajaton epätoivo. Huolimatta rumista, suippokärkisistä\nsatyyrin korvista ja koukistuneista, pedon kynsiä muistuttavista\nsormistaan hän oli kaunis. Ja aivan kuin muinoin kuumehoureissa niin\nnytkin Giovannin silmissä noista kasvoista eroittautuivat toiset,\ntavattomasti samannäköiset jumalalliset kasvot, joita hän ei uskaltanut\ntuntea, vaikka olisi tahtonut.\n\nSaman taulun vasempaan laitaan oli kuvattu Antikristuksen kukistus.\nHerran vihollisen, joka oli lentänyt taivaita kohti näkymättömin\nsiivin todistaakseen ihmisille olevansa Ihmisen Poika, joka oli\ntuleva pilvistä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, syöksi enkeli alas\nsyvyyteen. Tämä onnistumaton lentoyritys ja nuo ihmisen siivet johtivat\nGiovannin mieleen tuttuja, peloittavia ajatuksia, jotka koskivat\nLeonardoa.\n\nSamaan aikaan kuin Beltraffio, katselivat seinämaalauksia myöskin\nlihava, hyvinvoipa munkki, joka oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen,\nja tämän seuralainen, solakka, nälistyneen ja iloisen näköinen mies,\njonka ikää oli vaikea määrätä ja joka puvusta päättäen oli kuljeskeleva\npappi, henkilö, jollaisia vanhaan aikaan nimitettiin vaeltaviksi\nskolaareiksi, vaganteiksi ja goliardeiksi.\n\nHe tekivät tuttavuutta Giovannin kanssa ja jatkoivat matkaa hänen\nseurassaan. Munkki oli saksalainen Nürnbergistä, augustinolaisluostarin\noppinut kirjastonhoitaja, nimeltään Thomas Schweinitz. Hän oli\nmatkalla Roomaan hankkimaan selvyyttä muutamiin riidanalaisiin eläke-\nja palkkatiloja koskeviin asioihin. Hänen matkatoverinsa, joka myöskin\noli saksalainen ja nimeltään Hans Plater, Salzburgin kaupungista, oli\nosaksi hänen sihteerinään, osaksi matkaseurana ja tallirenkinä.\n\nMatkan kestäessä he puhelivat kirkollisista asioista.\n\nTyynesti ja selvästi kuin tiedemies Schweinitz todisteli, että dogmi\npaavin erehtymättömyydestä oli aivan järjetön, ja vakuutti, ettei\nkulu kahtakymmentä vuottakaan ennenkuin koko Saksa nousee ja heittää\npäältään roomalaisen kirkon ikeen.\n\n\"Tuo mies ei kuole uskonsa tähden\", ajatteli Giovanni katsellen\nnürnbergiläisen munkin hyvinvoipia, pyöreitä kasvoja, \"hän ei mene\ntuleen niinkuin Savonarola. Mutta kukapa tietää -- kenties hän on\nsitäkin vaarallisempi kirkolle.\"\n\nEräänä iltana kohta Roomaan tulonsa jälkeen Giovanni kohtasi San\nPietron torilla Hans Platerin. Tämä vei hänet lähellä olevalle\nSinibaldin syrjäkadulle, jossa oli useita saksalaisia majataloja\nulkomaalaisia pyhiinvaeltajia varten, pieneen, \"Hopeainen Siili\"\nnimiseen viinikellariin, jonka isäntä, böömiläinen hussiitti\nRampa-Jan, mielellään otti vastaan ja kestitsi oivallisilla viineillä\naatetovereitaan -- paavin salaisia vihollisia ja vapaa-ajattelijoita,\njoiden luku lisääntyi päivä päivältä ja jotka odottivat suurta\nuudistusta kirkossa tapahtuvaksi.\n\nYhteisen ravintolahuoneen takana oli Janilla toinen, johon vain valitut\npääsivät. Sinne oli kokoontunut suuri seura. Thomas Schweinitz istui\npöydän yläpäässä kunniapaikalla nojaten selkäänsä tynnyriä vastaan\npaksut kädet ristissä paksun vatsan päällä. Hänen pulleat kasvonsa\nkaksine leukoineen olivat liikkumattomat; pienet, himmeät silmät\npyrkivät painumaan kiinni -- hän oli luultavasti nauttinut liikaa.\nSilloin tällöin hän kohotti lasinsa kynttilän liekin tasalle ihaillen\nreiniläisen viinin kullankeltaista kimallusta kristallin särmissä.\n\nPannaan julistettu munkki fra Martino pyrki yksitoikkoisiin valituksiin\nvihaansa paavinistuimen nylkemisjärjestelmää vastaan:\n\n\"No, ottakoot kerran ja kahdesti, mutta täytyyhän silläkin olla\nrajansa, sanon minä, sillä mitä siitä, Jumala paratkoon, muuten\ntulee! Parempi on joutua rosvojen käsiin kuin täkäläisten prelaattien\nkynsiin. He ryöstävät keskellä päivää! Pitää antaa penitentiariolle\nja protonotariolle ja kubikulariolle ja ostiariolle ja tallirengille\nja kokille ja hänen pyhyytensä kardinaalin jalkavaimon likavesien\nkantajalle, Jumala armahtakoon! Aivan niinkuin laulussa sanotaan:\n\n    \"Niinkuin uusi Juudas taas\n    Kristuksen he myövät.\"\n\nHans Plater nousi seisomaan tekeytyen juhlallisen näköiseksi, ja kun\nkaikki vaikenivat luoden katseensa häneen, niin hän puhui ääntään\nvenyttäen ja aivan kuin messua lukien:\n\n\"Paavin luokse tulivat hänen opetuslapsensa, kardinaalit, ja kysyivät:\nmitä meidän on tehtävä, että me pelastuisimme? Ja sanoi Aleksanteri:\nmitä te minulta kysytte? Laissa on kirjoitettu ja minä sanon teille:\nrakasta kultaa ja hopeata kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi\nja rakasta rikasta niinkuin itseäsi. Näin tehkää ja te saatte elää. Ja\npaavi istuutui valtaistuimelleen ja sanoi: autuaat ovat äveriäät, sillä\nhe saavat nähdä minun kasvoni, autuaat ovat lahjojen tuojat, sillä\nheitä pitää minun pojikseni kutsuttaman, autuaat ovat ne, jotka tulevat\nkullan ja hopean nimeen, sillä niiden on paavin kuuria. Voi köyhiä,\njotka tulevat tyhjin käsin. Parempi olisi heille, että myllynkivi\nripustettaisiin heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin mereen.\nKardinaalit vastasivat: sen me teemme. Ja sanoi paavi: lapset, minä\nolen oleva teille esikuvana, että niinkuin minä ryöstän, niin tekin\nryöstäkää eläviltä ja kuolleilta.\"\n\nKaikki alkoivat nauraa. Urkujentekijä Otto Marburg, harmaapäinen\nkaunismuotoinen ukko, jonka huulilla oli lapsellinen hymy ja joka tähän\nsaakka oli istunut ääneti nurkassa, otti taskustaan huolellisesti\nkokoon käännettyjä paperilehtiä ja pyysi saada lukea Aleksanteri VI:a\nvastaan tähdätyn satiirin, joka äskettäin oli saatu Roomaan ja kulki\nkädestä käteen lukuisina jäljennöksinä. Se oli laadittu nimettömän\nkirjeen muotoon eräälle ylimykselle, Paolo Savellille, joka oli\npaennut paavin vainoamana keisari Maksimilianin turviin. Siinä oli\npitkä luettelo konnantöitä ja riettauksia, jotka oli tehty paavin\nhovissa, simoniasta alkaen aina Cesaren toimeenpanemaan veljenmurhaan\nja paavin sukurutsaukseen oman tyttärensä Luzcreian kanssa. Kirje\npäättyi kehoituksella, että Euroopan kaikki hallitsijat yhtyisivät\nkukistaakseen \"nuo hirviöt, pedot ihmishaamussa.\"\n\n\"Antikristus on tullut, sillä totisesti ei uskolla ja kirkolla vielä\nkoskaan ole ollut sellaisia vihollisia kuin paavi Aleksanteri VI ja\nhänen poikansa Cesare.\"\n\nKun lukeminen päättyi, alkoivat kaikki keskustella siitä, oliko paavi\ntodellakin Antikristus.\n\nAsiasta oli eri mieliä. Urkujentekijä Otto Marburg tunnusti, että nuo\najatukset ovat jo kauan häirinneet hänen rauhaansa ja että hän arvelee,\nettei paavi ole varsinainen Antikristus, vaan se on hänen poikansa\nCesare, jonka monet luulevat isänsä kuoleman jälkeen tulevan paaviksi.\nFra Martino todisti nojautuen erääseen paikkaan kirjassa \"Jeesuksen\nylentäminen\", että Antikristus, vaikka hänellä onkin ihmisen muoto,\nei todellisuudessa kuitenkaan tule olemaan ihminen, vaan ainoastaan\nruumiiton haamu, sillä Kyrillus Aleksandrialainen sanoo: \"Turmion\npoika, joka tulee pimeässä ja on nimeltänsä Antikristus, ei ole kukaan\nmuu kuin itse Saatana, suuri Käärme, enkeli Belial, tämän maailman\nruhtinas, joka tulee maailmaan.\"\n\nThomas Schweinitz pudisti päätään:\n\n\"Te erehdytte, fra Martino. Johannes Krysostomus sanoo suoraan: 'Kuka\nhän on? Saatanako? -- Ei suinkaan. Vaan _ihminen_, joka on saanut\nkaiken hänen voimansa, sillä hänessä on kaksi luontoa, perkeleellinen\nja inhimillinen'. Muuten ei paavi eikä Cesare voi olla Antikristus:\nneitseen poika hänen pitää oleman...\"\n\nJa Schweinitz siteerasi kohdan Hippolytuksen kirjasta \"Maailman loppu\"\nsekä Efraim Sirinin sanat: \"Perkele on pimittävä neitsyen Danin suvusta\nja hänen kohtuunsa menee sisälle himokas käärme ja hän tulee raskaaksi\nja synnyttää.\"\n\nKaikki kokoontuivat Schweinitzin ympärille ja kyselivät tarkemmin.\nNojautuen Hieronymukseen, Kyprianukseen, Ireneukseen ja moniin muihin\nkirkko-isiin kertoi munkki heille Antikristuksen tulosta.\n\n\"Toiset väittävät, että hän syntyy Galileassa kuten Kristuskin, toiset\ntaas, että hän syntyy suuressa kaupungissa, jota kuvannollisesti\nnimitetään Babyloniksi taikka Sodomaksi ja Gomorraksi. Hänen kasvonsa\novat kuin ihmissuden, ja monesta ne tulevat näyttämään Kristuksen\nkasvoilta. Ja hän on tekevä suuria ihmeitä. Hän käskee meren tyyntymään\nja auringon pimenemään; ja vuoret siirtyvät ja kivet muuttuvat\nleiviksi ja hän ravitsee nälkäiset ja parantaa sairaat, mykät, sokeat\nja hervottomat. En tiedä herättääkö hän kuolleita, sillä kolmannessa\nSibyllan kirjassa sanotaan, että hän herättää, mutta pyhät isät\nepäilevät sitä. 'Henkien yli', sanoo Efraim, 'hänellä ei ole valtaa, --\n_non habet potestatem in spiritus'_. Ja hänen luokseen rientävät kaikki\nkansat ja sukukunnat kaikilta neljältä ilmansuunnalta -- Gog ja Magog,\nniin että maa peittyy teltoilla ja meri purjeilla. Ja hän kokoaa heidät\nja asettuu Jerusalemiin Jumalan kaikkivaltiaan temppeliin ja sanoo:\nminä olen se, joka on ikuisesti oleva, minä olen Poika ja Isä.\"\n\n\"Senkin kirottu koira!\" huudahti fra Martino voimatta hillitä itseään\nja iski nyrkkinsä pöytään. \"Mutta kuka häntä uskoo? Luulenpa, Thomas,\nettei hän saa ymmärtämättömiä lapsiakaan petetyksi.\"\n\nSchweinitz pudisti taaskin päätään:\n\n\"Monet uskovat, fra Martino, ja antavat hänen teeskennellyn pyhyytensä\njohtaa itsensä harhaan, sillä hän kuolettaa lihansa, noudattaa\npuhtautta, ei saastuta itseään sekaantumalla naisiin, eikä maista lihaa\nja rakastaa sekä ihmisiä että jokaista luontokappaletta, jossa henki\non. Niinkuin metsäkana, joka houkuttelee luokseen vieraan poikueen, hän\nsanoo petollisella äänellä: 'Tulkaa minun tyköni kaikki te, jotka työtä\nteette ja olette raskautetut, minä virvoitan teidät'...\"\n\n\"Jos asian laita on niin\", lausui Giovanni, \"niin kuka hänet sitten\ntuntee ja paljastaa?\" Munkki loi häneen syvän, läpitunkevan katseen ja\nvastasi:\n\n\"Ihminen ei sitä voi tehdä, vaan yksin Jumala. Vanhurskaimmatkaan eivät\nhäntä tunne, sillä heidän järkensä pimenee ja ajatuksensa menevät\nsekaisin, niin että he eivät eroita, missä on valkeus ja missä pimeys.\nJa maan kansojen seassa on vallitseva murhe ja hämminki, jollaista\nei ole ollut maailman alusta asti. Ja ihmiset sanovat vuorille:\nlangetkaa meidän päällemme ja peittäkää meidät! Ja he kuolevat kauhusta\nodottaessaan onnettomuuksia, jotka ovat maailmaan tulossa, sillä\ntaivaat järkähtävät sijoiltaan. Ja silloin sanoo hän, joka istuu\nvaltaistuimella kaikkivaltiaan Jumalan temppelissä: 'Mitä te pelkäätte\nja mitä tahdotte? Eivätkö lampaat tunne paimenen ääntä? Voi teitä, te\nuskoton ja viekas suku! Te pyydätte ihmettä ja te saatte nähdä ihmeen.\nTe saatte nähdä Ihmisen Pojan tulevan pilvissä tuomitsemaan eläviä ja\nkuolleita.' Ja hän ottaa suuret siivet, jotka ovat perkeleellisellä\ntaidolla valmistetut, ja kohoaa taivaaseen ukkosessa ja salamoissa\nopetuslastensa ympäröidessä häntä enkelien haamussa -- ja hän lentää...\"\n\nGiovanni kuunteli kalpeana, ja hänen liikkumattomissa silmissään\nkuvastui kauhu. Hän muisti Antikristuksen puvun leveät poimut Luca\nSignorellin taulussa, jossa enkeli syöksee hänet syvyyteen. Aivan\nsamalla tavoin, jättiläislinnun siipiä muistuttaen, olivat myöskin\nLeonardo da Vincin viitan poimut liehuneet tuulessa, kun hän seisoi\nkuilun partaalla Monte Albanon jylhällä huipulla.\n\nHans Plater oli tällä välin pujahtanut viereiseen yleiseen saliin,\nsillä hän ei pitänyt kovin pitkistä oppineista keskusteluista. Sieltä\nalkoi nyt kuulua huutoja, nuoren naisen naurua, juoksua, kaatuilevien\ntuolien kolinaa ja särkyvän lasin helinää. Päihtynyt Hans siellä telmi\nravintolan kauniin palvelustytön kanssa.\n\nYhtäkkiä kaikki vaikeni -- hän oli varmaankin saanut tytön kiinni,\nsuudellut häntä ja istuttanut polvelleen.\n\nRämisevän soiton säestämänä kajahti vanha laulu:\n\n    Niinkuin ruusu suloinen\n      On tuo tyttö tuossa.\n    Ave, ave, -- laulelen, --\n      Virgo gloriosa!\n    Isäntä on veijari,\n      Viekas kielilirkko.\n    Kapakka on kuitenkin\n      Hauskempi kuin kirkko.\n    Lemmen nuolet lentelee,\n      Amor kiehtoo mieltä.\n    Kaavut, hiipat, hyttyrät\n      Väistykööt sen tieltä.\n    Pääni annan, jos vaan saan\n      Suukon huuliltasi!\n    Täytä, armas tyttönen,\n      Munkkikullan lasi!\n    Piispoja en pelästy,\n      Tunnen kyllä tavat.\n    Paavi tyytyy, kunhan vaan\n      Rahat kilajavat.\n    Rosvoluola, hornan tie\n      On tuo Rooma ylväs.\n    Paavi kirkon pylväs on --\n      Kirkon kaakinpylväs!\n    Suikkaa suuta, tyttöni!\n      Dum vinum potamus --\n    Bacchukselle veisatkaa:\n      Te Deum laudamus!\n\nThomas Schweinitz kuuntelija hänen lihava naamansa vetäytyi autuaaseen\nhymyyn. Hän kohotti lasinsa, jossa kullankeltainen reiniläinen viini\nkimalteli, ja vienolla, vipisevällä äänellä hän yhtyi vanhaan lauluun,\njonka muinoin olivat sepittäneet kuljeskelevat skolaarit, vaggantit\nja goliardit, nuo ensimmäiset roomalaista kirkkoa vastaan nousseet\nkapinoitsijat:\n\n    Bacchukselle veisatkaa:\n      Te Deum laudamus!\n\n\n\n\nII\n\n\nLeonardo teki anatomisia tutkimuksia San Spiriton sairaalassa.\nBeltraffio auttoi häntä.\n\nMestari, joka oli huomannut, että Giovanni aina oli murheellinen,\ntahtoi kerran ilahduttaa häntä ja pyysi häntä tulemaan mukanaan paavin\npalatsiin.\n\nTähän aikaan olivat espanjalaiset ja portugalilaiset kääntyneet\nAleksanteri VI:n puoleen pyytäen häntä ratkaisemaan riitakysymykset,\njotka koskivat Kristofer Columbuksen äskettäin löytämien uusien\nmaiden ja saarten omistusta. Paavin piti nyt lopullisesti julistaa\npyhäksi rajaviiva, jonka hän oli piirtänyt maapalloa jakamaan jo\nkymmenen vuotta sitten, jolloin ensimmäinen tieto Amerikan löydöstä\noli saapunut. Leonardo oli kutsuttu hoviin yhdessä toisten oppilaitten\nkanssa, joiden neuvoa paavi tahtoi kysyä.\n\nAluksi Giovanni kieltäytyi lähtemästä, mutta sitten sai uteliaisuus\nvoiton. Hän tahtoi nähdä sen, josta hän oli niin paljon kuullut\npuhuttavan.\n\nSeuraavana aamuna he lähtivät Vatikaaniin. Kuljettuaan läpi paavin ison\nsalin, saman, jossa Aleksanteri VI oli antanut Cesarelle kultaisen\nruusun, he astuivat sisähuoneisiin -- vastaanottohuoneeseen, jota\nnimitettiin Kristuksen ja Jumalanäidin huoneeksi, ja sen jälkeen paavin\ntyöhuoneeseen. Holvit ja puoliympyränmuotoiset syvennykset seinissä\nholvikaarien välissä olivat koristetut Pinturicchion maalauksilla,\njotka esittivät kohtauksia Uudesta Testamentista ja pyhimysten elämästä.\n\nNäitten kuvien viereen samoihin holveihin oli taiteilija kuvannut\npakanallisia mysterioita. Jupiterin poika, auringon jumala Osiris astuu\nalas taivaasta ja kihlaa maan jumalattaren Isiksen. Hän opettaa ihmisiä\nviljelemään maata, kokoamaan hedelmiä ja istuttamaan viiniköynnöksiä.\nIhmiset surmaavat hänet. Mutta hän herää kuolleista, nousee maan alta\nja ilmestyy uudelleen elämään valkean, saastuttamattoman Apis härän\nmuodossa.\n\nNiin omituista kuin olikin, että täällä, Rooman paavin huoneissa,\noli vierekkäin kuvia Uudesta Testamentista ja Borgia suvun kultainen\nhärkä jumalaksi kuvattuna Apis härän muodossa, niin kuitenkin nämä\nmolemmat mysteriot, Jehovan pojan ja Jupiterin pojan, sovitti keskenään\nyksi yhteinen piirre -- rajaton elämänilo. Hoikat, nuoret kypressit\nhuojuivat tuulessa somien kukkuloiden välissä, jotka muistuttivat\naution Umbrian kukkuloita, ja taivaalla liitelivät linnut keväisissä\nlemmenkisoissa. Pyhän Elisabetin vieressä, joka syleili Jumalanäitiä\ntervehtien häntä sanoilla: \"siunattu olkoon kohtusi hedelmä\", opetti\npikkuinen hovipoika koiranpentua seisomaan takajaloillaan, ja Osiriksen\nja Isiksen kihlausta esittävässä kuvassa samanlainen veitikka\nratsasti alastomana uhrihanhen selässä. Kaikki uhkui iloa. Kaikissa\nkoristuksissa, kukkaköynnösten välissä, ristiä ja suitsutusastiaa\nkantavien enkelien sekä pukinjalkaisten, tanssivien faunien keskellä,\njoilla oli käsissä tyrsussauvat ja hedelmäkorit -- kaikkialla esiintyi\nsalaperäinen härkä, tulipunainen peto, ja hänestä juuri näytti\nvirtaavan kaikki tuo ilo aivan kuin valo virtaa auringosta.\n\n\"Mitä tämä on?\" ajatteli Giovanni. \"Pyhyyden pilkkaamista vaiko\nlapsellista viattomuutta? Eikö sama pyhä liikutus kuvastu Elisabetin\nmuodossa ja Osiris jumalan raadeltujen jäsenten ääressä itkevän\nOsiksen kasvoissa? Eikö sama hurskas innostus esiinny Aleksanteri\nVI:n kasvoissa, kun hän lankeaa polvilleen Herran edessä, joka nousee\nhaudasta, ja egyptiläisten uhripappien kasvoissa, kun he tervehtivät\nauringon jumalaa, jonka ihmiset olivat tappaneet, mutta joka oli\nnoussut kuolleista Apis härän muodossa?\"\n\nJa tuo jumala, jonka edessä ihmiset lankeavat maahan, laulavat\nylistysvirsiä ja suitsuttavat uhrisavua, -- Borgia suvun vaakunan\nhärkä, kultainen vasikka -- ei ollut kukaan muu kuin itse Rooman paavi,\njota runoilijat ylistävät:\n\n    _Caesare magna fuit, nunc Roma est maxima: Sextus\n    Regnat Alexander, ille vir, iste Deus._\n\n    Rooma oli suuri Caesarin aikana, nyt se on suurin:\n    siinä hallitsee Aleksanteri VI.\n    Edellinen oli ihminen, jälkimäinen on Jumala.\n\nJa kauheampaa kuin kaikki ristiriidat oli Giovannista tuo jumalan ja\nelukan häikäilemätön sekoittaminen.\n\nKatsellessaan maalauksia hän kuunteli niiden arvohenkilöitten ja\nprelaattien keskusteluja, jotka täyttivät salin ja odottivat paavia.\n\n\"Mistä te tulette, Beltrando?\" kysyi kardinaali Arborea Ferraran\nlähettiläältä.\n\n\"Tuomiokirkosta, monsignore.\"\n\n\"No, kuinka on hänen pyhyytensä laita? Eikö hän väsynyt\"?\n\n\"Ei ollenkaan. Hän messusi niin, ettei parempaa saata toivoakaan. Mikä\nylevyys, pyhyys, enkelimäinen ihanuus! Minusta tuntui siltä, kuin en\nolisi maan päällä, vaan taivaassa, pyhien joukossa. En minä yksin, vaan\nmonet muutkin itkivät, kun paavi kohotti rippileipäastian...\"\n\n\"Mihin tautiin kardinaali Michiele kuoli?\" uteli äsken saapunut Ranskan\nlähettiläs.\n\n\"Hän oli syönyt tahi juonut jotakin, joka oli myrkkyä hänen\nvatsalleen\", vastasi puoliääneen datario don Juan Lope, espanjalainen\nsyntyjään, kuten useimmat Aleksanteri VI:n lähemmistä seuralaisista.\n\n\"Kerrotaan\", lausui Beltrando, \"että perjantaina, Michielen kuoleman\njälkeisenä päivänä, hänen pyhyytensä ei ottanut vastaan Espanjan\nlähettilästä, jota hän niin kärsimättömästi oli odottanut, vaan\nviittasi siihen suruun ja huoleen, jotka kardinaalin kuolema oli\nhänessä synnyttänyt.\"\n\nTämä keskustelu oli kaiken aikaa kaksimielistä. Niinpä se homma ja\nhuoli, jonka kardinaali Michielen kuolema oli tuottanut paaville, ei\nollut muuta kuin että hän koko päivän oli laskenut vainajan rahoja.\nRuoka, joka oli ollut vahingollista kardinaalin vatsalle, oli Borgian\nkuuluisaa myrkkyä -- imelätä, valkoista pulveria, joka tappoi hitaasti\ntuottaen kuoleman jonkin edeltäpäin määrätyn ajan kuluttua, taikka\nliuosta, joka oli valmistettu kuivatuista, seulalla hienonnetuista\nespanjankärpäsistä. Paavi oli keksinyt tuon sukkelan ja helpon rahojen\nhankkimistavan. Hän piti tarkoin silmällä kaikkien kardinaalien\ntuloja, ja jokaisen, joka hänen mielestään oli tarpeeksi rikastunut,\nhän toimitti toiseen maailmaan sekä julisti samalla itsensä hänen\nperillisekseen. Sanottiin hänen elättävän heitä niinkuin sikoja\nelätetään teurastettavaksi. Juhlamenojen ohjaaja, saksalainen Johann\nBurchard, merkitsi tavantakaa päiväkirjaansa keskelle kirkollisien\njuhlien kuvauksia milloin minkin prelaatin kuoleman aina yhtä lyhyesti:\n\n\"Hän joi kalkin. _Biberat calicem_.\"\n\n\"Onko totta, monsignori\", kysyi kamariherra Pedro Caranza, myöskin\nespanjalainen syntyjään, \"onko totta, että kardinaali Monreale on\nsairastunut viime yönä?\"\n\n\"Todellakin?\" huudahti Arborea. \"Mikä hänelle tuli?\"\n\n\"En tiedä varmaan. Kuuluu tunteneen pahoinvointia ja antaneen ylen...\"\n\n\"Voi hyvä Jumala!\" huokasi Arborea ja alkoi laskea sormillaan:\n\"kardinaalit Orsini, Ferrari, Michiele, Monreale...\"\n\n\"Kenties ilma täällä tahi ehkä Tiberin vesi ovat niin vahingollisia\nteidän hengellisten herrojenne terveydelle?\" huomautti Beltrando\nviekkaasti.\n\n\"Toinen toisensa jälkeen! Toinen toisensa jälkeen!\" kuiskasi Arborea\nkalveten. \"Tänään ihminen vielä on hengissä ja huomenna...\"\n\nKaikki vaikenivat.\n\nUusi joukko korkeita herroja, ritareita, henkivartioita paavin serkun\npojan don Rodriguez Borgian johtamina, kamariherroja, kubikularioita,\ndatarioita ja muita paavin hovin korkeita virkamiehiä tulvi huoneisiin\nviereisistä avaroista Papagallo saleista.\n\n\"Pyhä isä, pyhä isä!\" kuului kunnioittava kuiskailu, joka kohta\nkuitenkin vaikeni.\n\nVäkijoukko liikahti ja jakaantui, ovi aukeni -- ja\nvastaanottohuoneeseen astui paavi Aleksanteri VI Borgia.\n\n\n\n\nIII\n\n\nNuorena hän oli ollut kaunis. Vakuutettiin, että hän yhdellä ainoalla\nkatseella voi sytyttää naisessa intohimoisen rakkauden ja että\nhänen silmissään oli voima, joka veti puoleensa naista niinkuin\nmagneetti vetää rautaa. Hänen piirteensä olivat vieläkin liiallisesta\nlihavuudesta huolimatta hienot ja kauniit. Kasvot olivat tummaveriset,\npäälaki paljas, niskassa jäännöksiä harmaista hiuksista, hänellä oli\niso kotkannenä, riippuva leuka, pienet, tavattoman vilkkaasti liikkuvat\nsilmät ja paksut, pehmeät, eteenpäin ojentuvat huulet, joiden ilme oli\naistillinen ja viekas, mutta samalla lapsellisen avomielinen.\n\nTurhaan Giovanni etsi tämän miehen ulkomuodosta julmuutta taikka\nkovuutta ilmaisevia piirteitä. Aleksanteri Borgia oli täydellinen\nmaailmanmies, -- hänessä oli synnynnäistä hienoutta. Kaikki, mitä hän\nsanoi ja teki, synnytti sellaisen vaikutuksen, että juuri niin eikä\ntoisin olikin sanottava ja tehtävä.\n\n\"Paavi on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen\", kirjoitti eräs lähettiläs\n\"mutta hän nuortuu päivä päivältä. Raskaimmatkaan murheet eivät paina\nhäntä kauemmin kuin yhden vuorokauden. Hän on luonnostaan iloinen.\nKaikki, mihin hän ryhtyy, koituu hänelle eduksi, eikä hän muuten\najattelekaan muuta kuin lastensa mainetta ja onnea.\"\n\nBorgiat polveutuivat kastilialaisista maureista, jotka olivat tulleet\nAfrikasta, ja tummasta ihon väristä, paksuista huulista ja tulisesta\nkatseesta päättäen virtaili Aleksanteri VI:n suonissa todellakin\nafrikkalaista verta.\n\n\"Eipä voi ajatella\", tuumi Giovanni, \"parempaa taustaa hänelle kuin nuo\nPinturicchion seinämaalaukset, jotka ylistävät vanhaa Apista, auringon\nsynnyttämää härkää.\"\n\nItse vanha Borgia, joka seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta\noli terve ja voimakas kuin härkä, näytti polveutuvan vaakunassaan\nolevasta pedosta, kullanpunaisesta härästä, auringon, ilon, hekuman ja\nhedelmällisyyden jumalasta.\n\nAleksanteri VI puheli saliin astuessaan juutalaisen kultasepän Salomone\nda Sesson kanssa, saman, joka oli kuvannut Valentinon miekkaan Julius\nCaesarin riemukulkueen. Hän oli saavuttanut pyhän isän erityisen\nsuosion kaivertamalla isoon, litteään smaragdiin vanhan ajan kivien\nmalliin Venus Kallipygoksen. Tämä Venus miellytti paavia niin suuresti,\nettä hän antoi kiinnittää tuon kiven ristiin, jolla hän siunasi kansaa\njuhlallisissa jumalanpalveluksissa Pietarinkirkossa. Suudellessaan\nristiinnaulitun kuvaa hän täten oikeastaan suuteli ihanaa jumalatarta.\n\nHän ei muuten ollut mikään jumalaton ihminen: hän täytti kaikki\nulkonaiset kirkon määräykset ja oli sisimmältä sydämeltäänkin\nuskonnollinen. Varsinkin hän piti suuressa arvossa pyhää Neitsyt\nMaariaa pitäen häntä parhaana puolustajanaan, joka alati palavasti\nrukoili hänen puolestaan Jumalaa.\n\nLamppu, jonka hän nyt tilasi Salomonelta, oli lahja, jonka hän oli\nluvannut Maria del Popololle kiitollisuuden osoitukseksi madonna\nLucrezian tervehtymisestä.\n\nPaavi istuutui ikkunan ääreen ja ryhtyi tarkastamaan lamppuun tulevia\nkalliita kiviä. Hän rakasti niitä intohimoisesti. Kauniin kätensä\npitkillä hienoilla sormilla hän niitä kosketteli ja valikoi huuliansa\nvenyttäen, ahne ja himokas ilme kasvoillaan.\n\nEnimmän häntä miellytti iso krysopraasi, joka oli tummempi kuin\nsmaragdi ja joka välähteli kullalle ja purppuralle.\n\nHän käski tuomaan omasta aarrekammiostaan lippaan, jossa oli jalokiviä.\n\nJoka kerta kun hän sen avasi, muistui hänen mieleensä rakas tyttärensä\nLucrezia, joka oli kuin vaalea helmi. Hän etsi silmillään ylimysten\njoukosta vävynsä Ferraran herttuan Alfonso d'Esten lähettilästä ja\nkutsui hänet luokseen.\n\n\"Muista vaan, Beltrando, viedä tuomiset madonna Lucrezialle. Ei ole\nsinun hyvä palata sedän luota tyhjin käsin.\"\n\nHän nimitti itseään \"sedäksi\", koska asiapapereissa ei madonna\nLucreziaa nimitetty hänen pyhyytensä tyttäreksi, vaan veljentyttäreksi:\nRooman paavilla ei voinut olla laillisia lapsia.\n\nHän työnsi kätensä lippaaseen, veti esille tavattoman ison, noin\npähkinän kokoisen, soikean, ruusunpunaisen intialaisen helmen, joka oli\näärettömän arvokas, kohotti sen valoa kohti ja katseli sitä ihaillen.\nHän oli näkevinään sen madonna Lucrezian valkoisella rinnalla, hänen\nmustan pukunsa syvän aukon kohdalla, ja hän alkoi epäröidä, kummalle\nhän sen antaisi -- Ferraran herttuattarelle vaiko Neitsyt Maarialle.\nMutta samassa hän ajatteli, että oli synti ottaa pyhältä neitsyeltä\npois hänelle luvattu lahja, ja antoi helmen juutalaiselle käskien\nsijoittamaan sen lamppuun näkyvimmälle paikalle, krysopraasin ja\nsulttaanin lahjoittaman karbunkkelin väliin.\n\n\"Beltrando\", sanoi hän kääntyen uudelleen lähettilään puoleen, \"Kun\ntapaat herttuattaren, niin sano hänelle minun terveiseni, että toivon\nhänen olevan terveenä ja ahkerasti rukoilevan Jumalan äitiä. Me itse\nolemme, kuten näet, Jumalan ja pyhän neitsyen, ainaisen puolustajamme,\narmosta täydessä terveydessä ja lähetämme hänelle apostolisen\nsiunauksen. Tuomiset lähetämme asuntoosi jo tänä iltana.\"\n\nEspanjan lähettiläs astui lippaan luo ja huudahti kunnioittavasti:\n\n\"En ikinäni ole nähnyt noin suurta määrää jalokiviä! Niitä on vähintään\nseitsemän vakallista.\"\n\n\"Kahdeksan ja puoli\", oikaisi paavi ylpeänä. \"Niin, ei voi kieltää,\nkokoelma on oivallinen! Kaksikymmentä vuotta olen sitä koonnut.\nTyttäreni pitää hyvin paljon helmistä...\"\n\nJa siristäen vasenta silmäänsä hän puhkesi hiljaiseen, omituiseen\nnauruun.\n\n\"Se veitikka tietää, mikä hänelle sopii. Minä tahdon\" lisäsi hän\njuhlallisesti, \"että kuoltuani Lucrezialla olisi parhaat helmet koko\nItaliassa!\"\n\nHän työnsi molemmat kätensä jalokivien sekaan, nosti niitä ylös täydet\nkourat ja antoi niiden valua sormiensa lomitse ihaillen himmeitä,\nhienoja helmiä, jotka rapisivat ja välähtelivät.\n\n\"Kaikki, kaikki hänelle, rakkaalle tyttärellemme!\" toisteli hän aivan\nkuin olisi tukehtumaisillaan.\n\nJa yhtäkkiä hänen tulisissa silmissään välähti jotakin, joka sai\nGiovannin sydämen kauhusta jähmettymään. Giovanni muisti huhut vanhan\nBorgian luonnottomasta himosta omaan tyttäreensä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPyhälle isälle ilmoitettiin Cesaren tulo.\n\nPaavi oli kutsunut hänet luokseen tärkeässä asiassa. Ranskan\nkuningas oli Vatikaanissa olevan lähettiläänsä kautta lausunut\ntyytymättömyytensä Valentinen herttuan vihamielisten suunnitelmien\njohdosta Firenzen tasavaltaa kohtaan, joka oli Ranskan suojeluksen\nalainen, ja samalla syyttänyt Aleksanteri VI:a siitä, että hän kannatti\nnoita poikansa tuumia.\n\nKun pojan tulo ilmoitettiin, katsahti paavi salaa Ranskan\nlähettilääseen, astui hänen luokseen, otti kiinni käsipuolesta ja\nkuiskutti hänelle jotakin korvaan kulettaen hänet samalla aivan kuin\nsattumalta sen huoneen oven luo, jossa Cesare odotti. Sen jälkeen hän\nastui mainittuun huoneeseen ja jätti kaiketi hajamielisyydessään sen\noven auki, niin että oven luona seisovat, niiden joukossa myöskin\nRanskan lähettiläs, saattoivat kuulla, mitä viereisessä huoneessa\npuhuttiin.\n\nKohta alkoi sieltä kuulua paavin raivostuneita huudahduksia.\n\nCesare alkoi väittää vastaan tyynesti ja kunnioittavasti. Mutta ukko\npolki hänelle jalkaa ja huusi vihan vimmassa:\n\n\"Pois silmistäni! Hiisi vieköön sinut, senkin koira, porton sikiö!...\"\n\n\"Voi hyvä Jumala! Kuuletteko?\" kuiskasi Ranskan lähettiläs\nvierustoverilleen, venezialaiselle oratorelle Antonio Giustinianille.\n\"Ne hyökkäävät kiinni toisiinsa, hän pieksää hänet!\"\n\nGiustianiani kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että jos tuli kysymys\npieksämisestä, niin pikemmin silloin poika kuritti isäänsä kuin isä\npoikaa. Cesaren veljen, Gandian herttuan murhasta saakka paavi pelkäsi\nCesarea, vaikka tunsikin häntä kohtaan entistä hellempää rakkautta,\njossa taikauskoinen kauhu yhtyi ylpeyteen. Kaikki muistivat, kuinka\nnuori cameriere Perotto pakeni vihastunutta herttuata paavin viitan\nalle ja kuinka Cesare pisti hänet siinä kuoliaaksi, niin että veri\nräiskähti paavin kasvoille.\n\nGiustiniani arvasi myöskin, että tämä heidän riitansa oli petosta,\njonka tarkoituksena oli panna Ranskan lähettilään pää aivan\npyörälle ja todistaa hänelle, että jos herttua ehkä suunnittelikin\njotakin tasavaltaa vastaan, niin paavi ei ottanut semmoiseen osaa.\nGiustinianilla oli tapana sanoa, että he auttavat aina toisiaan: isä ei\nkoskaan tee sitä, mitä sanoo; poika ei koskaan sano sitä, mitä tekee.\n\nHerttuan poistuessa paavi vielä uhkasi häntä isällisellä kirouksellaan\nja kirkosta eroittamisella. Sitten hän palasi vastaanottohuoneeseen\nvavisten suuttumuksesta, läähättäen ja pyyhkien hikeä punastuneilta\nkasvoiltaan. Syvällä silmissä vain välähteli ilon kipinä.\n\nHän astui Ranskan lähettilään luo ja vei hänet taas syrjään, tällä\nkertaa sen oven aukkoon, joka johti Belvederen pihaan.\n\n\"Teidän pyhyytenne\", alkoi kohtelias ranskalainen puhua, \"minä en\ntahtoisi aiheuttaa vihastusta...\"\n\n\"Vai niin, kuulitteko te?\" ihmetteli paavi avomielisesti, ja\nantamatta lähettiläälle aikaa toipua hämmingistään hän tarttui\nisällisen lempeästi kahdella sormella hänen leukaansa -- se oli\nerityisen huomaavaisuuden osoitus -- ja alkoi nopeasti, sujuvasti ja\ninnostuneesti puhua ystävyydestään kuningasta kohtaan ja herttuan\naikeitten puhtaudesta.\n\nLähettiläs kuunteli aivan ymmällä ja hämmästyneenä, ja vaikka hänellä\noli melkein epäämättömiä todistuksia petoksesta, niin hän oli valmis\nenemmän uskomaan paavin katseita, kasvojen ilmettä ja ääntä kuin omia\nsilmiään.\n\nVanha Borgia valehteli luontevasti. Hän ei milloinkaan edeltäpäin\nsuunnitellut valhetta, vaan se muodostui hänen huulilleen itsestään,\nyhtä viattomalla tavalla, melkeinpä itsetiedottomasti, kuin\nrakastavalla naisella. Koko elämänsä ajan hän oli harjoittanut ja\nkehittänyt tätä kykyään ja lopulta saavuttanut siinä sellaisen\ntäydellisyyden, että vaikka kaikki tiesivät hänen valehtelevan ja\nmyöskin tiesivät että, kuten Machiavelli lausui, \"kuta vähemmän\npaavilla oli halua jotakin täyttää, sitä enemmän hän vannoi\", niin\nkaikki kuitenkin uskoivat häntä, sillä tämän valheen salaisuus oli\nsiinä, että hän itsekin uskoi puhettaan ja viehättyi siihen niinkuin\ntaiteilija mielikuvitelmaansa.\n\n\n\n\nV\n\n\nLopetettuaan keskustelun lähettilään kanssa Aleksanteri VI kääntyi\nylisihteerinsä Francesco Remolino da Ilerdan, Perugian kardinaalin,\npuoleen, joka aikoinaan oli ollut läsnä, kun veli Girolamo Savonarola\ntuomittiin ja mestattiin. Hän odotti mukanaan valmis, allekirjoitusta\nvailla oleva bulla hengellisen sensuurin perustamisesta. Paavi itse oli\nsen suunnitellut ja pannut kokoon.\n\n\"Tunnustaen\", sanottiin siinä muun muassa, \"kirjapainotaidon hyödyn,\ntuon keksinnön, joka ikuistuttaa totuuden ja tekee sen kaikkien\nomaisuudeksi, mutta haluten estää sitä pahaa, jota kirkolle voivat\ntuottaa jumalattomat ja viettelevät teokset, me täten kiellämme\npainattamasta mitään kirjoja ilman hengellisen esimiehen -- piirin\nvikarion taikka piispan -- lupaa.\"\n\nKun bulla oli luettu, katsahti paavi kardinaaleihin ja teki\ntavanmukaisen kysymyksen: \"_Quod videtur?_ Mitä arvelette?\"\n\n\"Eiköhän paitsi painettuja kirjoja\", lausui Arborea, \"olisi ryhdyttävä\ntoimenpiteisiin myöskin sellaisia käsikirjoituksia vastaan kuin Paolo\nSavellille osoitettu nimetön kirje?\"\n\n\"Minä tunnen sen\", keskeytti paavi, \"Ilerda on näyttänyt minulle sen.\"\n\n\"Jos teidän pyhyytenne jo tuntee...\"\n\nPaavi katsoi kardinaalia suoraan silmiin. Tämä joutui hämilleen.\n\n\"Sinä tahdot sanoa: kuinka minä niin ollen en ole ryhtynyt tutkimaan\nasiaa ja koettanut saada syyllistä rangaistuksi? Oi poikani, miksi minä\nalkaisin vainota syyttäjääni, kun hänen sanansa ovat sulaa totuutta?\"\n\n\"Pyhä isä!\" huudahti Arborea kauhistuneena.\n\n\"Niin\", jatkoi Aleksanteri VI juhlallisella äänellä, \"syyttäjäni on\noikeassa! Suurin syntisistä olen minä -- varas ja koronkiskuri,\nhuorintekijä ja murhaaja! Minä vapisen enkä tiedä, minne kätkisin\nkasvoni inhimillisen oikeuden edessä -- mitä sitten tuleekaan\nKristuksen kauhealla tuomiolla, jota vanhurskaskin töin tuskin saattaa\nkestää!... Mutta Jumala elää, minun sieluni elää! Minun kirotun tähden\nhän kantoi orjantappurakruunua, minun tähteni häntä on lyöty poskelle,\nminun tähteni on minun Jumalani ristiinnaulittu ja kuollut ristillä!\nHänen yksi veripisaransa riittää tekemään lumivalkeaksi sellaisenkin\nkuin minä. Kuka, kuka teistä, veljeni ja syyttäjäni, on niin tutkinut\nJumalan armon syvyyttä, että voi sanoa syntisestä: hän on tuomittu.\nPuhdistakoot vanhurskaat itsensä Jumalan tuomioistuimen edessä,\nme syntiset etsimme armahdusta ainoastaan nöyryyden ja katumuksen\nkautta, sillä me tiedämme, ettei ilman syntiä ole katumusta eikä\nilman katumusta ole pelastusta. Minä teen syntiä ja kadun, teen yhä\nuudestaan syntiä ja itken uudestaan syntejäni niinkuin publikaani ja\nsyntinen vaimo. Oi Herra, niinkuin ryöväri ristillä minä tunnustan\nSinun nimesi! Ja joskin sekä ihmiset, jotka kenties ovat yhtä syntiset\nkuin minäkin, että myöskin enkelit, luonnonvoimat ja kaikki taivaan\nvallat tuomitsevat ja hylkäävät minut, niin minä en vaikene enkä lakkaa\nhuutamasta puolustajaani, Pyhää Neitsyttä, -- ja minä tiedän, että hän\narmahtaa, armahtaa minua!...\"\n\nNyyhkytys pani koko hänen lihavan ruumiinsa vapisemaan, ja hän ojensi\nkätensä Pinturicchion maalaamaa salin oven päällä olevaa jumalanäidin\nkuvaa kohti. Monet arvelivat, että tässä maalauksessa taiteilija oli\npaavin toivomuksen mukaan tehnyt madonnan saman näköiseksi kuin kaunis\nroomalainen nainen Giulia Farnese, pyhän isän jalkavaimo, Cesaren ja\nLucrezian äiti.\n\nGiovanni oli hämmästyksissään siitä, mitä näki ja kuuli. Mitä tämä oli\n-- narripeliä vaiko uskoa? Ehkäpä kumpaakin samalla kertaa?\n\n\"Yhden asian tahdon vielä sanoa, ystäväni\", jatkoi paavi, \"en omaksi\npuolustuksekseni, vaan Jumalan kunniaksi. Henkilö, joka on kirjoittanut\nkirjeen Paolo Savellille nimittää minua vääräoppiseksi. Otan elävän\nJumalan todistajakseni, etten ole sellaiseen vikapää! Sanokaa itse...\nvaan ei, te ette sano minulle suoraan totuutta, -- mutta sinä, Ilerda,\njosta minä tiedän, että sinä yksin rakastat minua ja näet sydämen etkä\nole imartelija, -- sano sinä, Francesco, minulle aivan kuin olisit\nJumalan kasvojen edessä: olenko eksynyt vääräoppisuuteen?\"\n\n\"Pyhä isä\", lausui kardinaali syvästi liikutettuna, \"minäkö asettuisin\nsinun tuomariksesi! Pahimpien vihollistesikin, jos he ovat lukeneet\npaavi Aleksanteri VI:n teoksen 'Pyhän roomalaisen kirkon kilpi', täytyy\nmyöntää, ettet sinä ole tehnyt itseäsi syypääksi harhaoppisuuteen.\"\n\n\"Kuuletteko, kuuletteko?\" huudahti paavi osoittaen Ilerdaa ja riemuiten\nkuin lapsi. \"Kun hän julistaa minut syyttömäksi, niin silloinpa\nJumalakin tekee samoin. Mihin muuhun lienenkin syypää, niin en\nainakaan vapaauskoisuuteen, nykyajan kapinahenkiseen järkeilyyn ja\nharhaoppisuuteen! En ole tahrannut sieluani ainoallakaan jumalattomalla\najatuksella enkä epäilyksellä. Puhdas ja järkähtämätön on uskomme.\n-- Olkoon tämä bulla hengellisestä sensuurista uutena lujana kilpenä\nHerran kirkolle!\"\n\nHän otti kynän ja kirjoitti isolla, lapsellisen kömpelöllä, mutta\nmahtavalla käsialalla pergamentille:\n\n\"_Fiat. Alexander Sextus episcopus servus servorum Dei_, Olkoon niin.\nAleksanteri Kuudes, piispa, Jumalan omien orja.\"\n\nKaksi apostoliseen \"painajain\" kollegioon kuuluvaa sisteriläismunkkia\npujotti bullaan pergamenttiin tehtyjen aukkojen läpi silkkinauhan,\nkiinnitti siihen lyijykuulan ja muodosti tästä rautapihdeillä litteän\nsinetin, jossa oli paavin nimi ja risti.\n\n\"Nyt Sinä annat orjallesi anteeksi!\" mutisi Ilerda kohottaen taivasta\nkohti syvälle painuneet silmänsä, joissa loisti mielettömän, kiihkon\ntuli.\n\nHän uskoi todellakin, että jos toiseen vaakakuppiin pantaisiin kaikki\nBorgian konnantyöt ja toiseen tämä bulla hengellisestä sensuurista,\nniin jälkimäinen painaisi enemmän.\n\n\n\n\nVI\n\n\nEräs kubikulario astui paavin luo ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan.\nBorgia meni huolestuneen näköisenä viereiseen huoneeseen ja sieltä\npienen, matoilla verhotun oven läpi kapeaan, holvikattoiseen käytävään,\njota katossa riippuva lyhty valaisi. Siellä häntä odotti myrkytetyn\nkardinaali Monrealen kokki. Aleksanteri VI oli kuullut huhuttavan, että\nmyrkkymäärä oli osoittautunut riittämättömäksi ja että potilas oli\ntoipumaan päin.\n\nKyseltyään kokilta tarkoin kaikkia seikkoja paavi tuli vakuutetuksi,\nettä sairas, vaikka hänen tilansa joksikin aikaa paranikin,\nkuitenkin kuolee parin, kolmen kuukauden kuluttua. Tämä oli vieläkin\nedullisempaa, koska se hälvensi epäluulot.\n\n\"Onpa kuitenkin sääli ukkoa!\" ajatteli hän. \"Hän oli iloinen\nja ystävällinen mies ja kirkon uskollinen poika.\" Hän huokasi\nmurheellisesti, painoi päänsä alas ja ojensi lempeästi eteenpäin\npaksut, pehmeät huulensa.\n\nPaavi ei valehdellut. Hän sääli todellakin kardinaalia ja olisi ollut\nonnellinen, jos tältä olisi voitu riistää rahat vahingoittamatta häntä\nmuuten.\n\nPalatessaan vastaanottohuoneeseen hän näki \"Vapaitten taiteitten\nsalissa\", jota aikoinaan oli käytetty pienemmän, tuttavallisen piirin\nruokailuhuoneena, katetun pöydän ja tunsi olevansa nälkäinen.\n\nMaapallon jakaminen siirrettiin myöhemmäksi. Hänen pyhyytensä kutsui\nvieraat ruokasaliin.\n\nPöytä oli koristettu elävillä, valkeilla liljoilla, jotka olivat\nkristallimaljakoissa. Nuo Pyhän Neitsyen kukat olivat paavin\nlempikukkasia, sillä niiden neitseellinen sulo muistutti hänelle\nLucreziaa.\n\nAteria ei ollut ylellinen, sillä Aleksanteri VI noudatti kohtuutta\nruuassa ja juomassa.\n\nGiovanni seisoi camerierein joukossa ja kuunteli ruokailevien\nkeskustelua.\n\nDatario don Juan Lope johti puheen pyhän isän tämänpäiväiseen riitaan\nCesaren kanssa ja aivan kuin ei aavistaisikaan sen olleen teeskentelyä\nhän alkoi innokkaasti puolustaa herttuata.\n\nKaikki yhtyivät häneen ja ylistivät Cesaren hyveitä.\n\n\"Voi, älkää ollenkaan puhuko sellaista!\" murisi paavi hellästi ja\npuisteli päätään. \"Ystäväni, te ette tiedä, millainen mies hän on. Joka\npäivä minä odotan jotakin uutta kepposta. Muistakaa minun sanani: hän\nsaattaa meidät kaikki turmioon ja taittaa omankin niskansa...\"\n\nHänen silmissään välähti isän ylpeys.\n\n\"Ja keneenkä hän lieneekin tullut? Tehän tunnette minut: minä olen\nyksinkertainen, suora mies. Mikä on mielessä, se on kielelläkin. Mutta\nCesare, Jumala paratkoon, ei koskaan puhu mitään, salaa aina jotakin.\nUskotteko, messeri, minä huudan ja riitelen toisinaan hänelle, mutta\nsamalla pelkään häntä, niin, niin, pelkään omaa poikaani, sillä vaikka\nhän on kohtelias, liiankin kohtelias, niin hän saattaa katsoa niin\nterävästi, että se tunkee kuin veitsi sydämeen...\"\n\nVieraat alkoivat vielä innokkaammin puolustaa herttuata.\n\n\"No, tiedänhän minä sen\", lausui paavi viekkaasti hymyillen, \"te\nrakastatte häntä kuin omaistanne ettekä tahdo, että me häntä\nmoittisimme...\"\n\nKaikki vaikenivat ja tuumivat ihmetellen, millaisia ylistyksiä hän\nvielä mahtoi tahtoa.\n\n\"Te kaikki sanotte: hän on sellainen ja sellainen\", jatkoi ukko, ja\nhänen silmänsä loistivat hillittömästä innostuksesta, \"mutta minä sanon\nteille suoraan, ettei kukaan teistä ole voinut uneksiakaan, millainen\nCesare oikeastaan on! Oi lapseni, kuulkaa -- minä paljastan teille\nsydänsalaisuuteni. Enhän minä kehu itseäni, vaan jotakin korkeampaa\nkaitselmusta, kun minä häntä ylistän. -- On ollut kaksi Roomaa.\nEnsimmäinen kokosi maan kansat ja sukukunnat miekan vallan alle. Mutta\njoka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja Rooma sortui. Maailmassa\nei enää ollut yhtenäistä valtaa, ja kansat hajosivat niinkuin lampaat,\njoilla ei ole paimenta. Mutta maailma ei tule toimeen ilman Roomaa.\nJa uusi Rooma tahtoi koota kansat hengen vallan alle, mutta he eivät\nkuulleet sen kutsua, sillä sanottu on: sinä olet kaitseva heitä\nrautaisella valtikalla. Vaan hengen valtikka yksin ei voi maailmaa\nvallita. Minä olen ensimmäisenä paaveista antanut Herran kirkolle tämän\nmiekan, tämän rautaisen valtikan, jolla kansoja paimennetaan ja ne\nkootaan yhdeksi laumaksi. Cesare on minun miekkani. Ja nuo molemmat\nRoomat, molemmat miekat yhtyvät, ja paavi on oleva keisari ja keisari\non oleva paavi, hengen valta ja miekan valta yhdistyvät viimeisessä,\nikuisessa Roomassa!\"\n\nVanhus vaikeni ja kohotti katseensa lakeen, jossa tulipunainen peto\nloisti kultaisin sätein niinkuin aurinko.\n\n\"Aamen! Aamen! Niin tapahtukoon!\" toistivat Rooman kirkon kardinaalit\nja arvohenkilöt.\n\nIlma salissa kävi tukahuttavaksi. Paavin päätä huimasi hieman, ei niin\npaljon viini kuin huumaavat unelmat pojan tulevasta suuruudesta.\n\nHe menivät ulkoparvekkeelle, _ringhieralle_, joka oli Belvederen pihan\npuolella.\n\nAlhaalla taluttivat paavin tallirengit tammoja ja oriita ulos talleista.\n\n\"No, Alonzo, päästähän ne!\" huudahti paavi ylitallirengille.\n\nTämä ymmärsi ja antoi käskyn: oriitten ja tammojen parittelun\nkatseleminen oli yksi pyhän isän mielihuvituksia.\n\nTallien ovet avattiin selälleen. Piiskat läimähtelivät. Alkoi kuulua\niloista hirnuntaa, ja koko hevoslauma hajaantui pihalle. Oriit\njuoksivat tammojen jälessä ja nousivat niiden selkään.\n\nKirkon kardinaalien ja ylimpien virkamiesten ympäröimänä paavi ihaili\nkauan tätä näytelmää.\n\nMutta vähitellen hänen kasvonsa synkistyivät. Hänen mieleensä muistui,\nkuinka hän muutama vuosi sitten oli katsellut samanlaista näkyä\nyhdessä madonna Lucrezian kanssa. Hän näki tyttärensä nyt ilmi elävänä\nedessään: tämä oli valeahipiäinen ja sinisilmäinen, huulet olivat kuten\nisälläkin paksunpuoleiset ja aistilliset; hän oli raikas ja suloinen\nkuin helmi, rajattoman alistuvainen ja hiljainen; keskellä pahuutta hän\nei pahasta mitään tietänyt, kaikkein kauneimman synnin loassa hän oli\nviaton ja intohimoja vailla. Paavi tunsi myöskin katkeruutta ja vihaa\nmuistaessaan tyttärensä nykyistä miestä, Ferraran herttuata Alfonso\nd'Esteä. Miksi hän olikaan suostunut tuohon avioliittoon ja antanut\ntyttärensä tuolle miehelle?\n\nRaskaasti huoaten ja painaen päänsä alas aivan kuin yhtäkkiä\nolisi tuntenut hartioillaan vanhuuden painon paavi palasi\nvastaanottohuoneeseen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSiellä oli jo valmiina kehiä, karttoja, ympyröitä ja kompasseja\nsuuren meridiaanin piirtämistä varten, jonka piti kulkea kolmensadan\nseitsemänkymmenen portugalilaisen leguan päässä Azorein saarten ja Cap\nVerden länsipuolelta. Tämä kohta oli valittu nimenomaan sen vuoksi,\nettä siinä Columbuksen vakuutusten mukaan oli \"maan napa\", näppylä\npäärynän muotoisella maapallolla, -- vuori, jonka huippu ulottui kuun\npiiriin asti ja jonka olemassaolosta hän oli tullut vakuutetuksi\nkompassin magneettineulan harhaannäytösten johdosta ensimmäisellä\nmatkallaan.\n\nPortugalin läntisimmästä kohdasta laskien ja toiselta puolen taas\nBrasilian rannikosta lähtien eroitettiin yhtä pitkät etäisyydet\nmeridiaaniin. Myöhemmin oli merenkulkijain ja astronomien tarkemmin\nmäärättävä nämä etäisyydet käyttämällä mittana päivämatkaa merellä.\nPaavi luki rukouksen, siunasi maapallon samalla ristillä, johon\nkiinnitettyyn smagardiin Venus Kallipygos oli kuvattu, kasteli hienon\nsiveltimen punaisessa musteessa ja veti yli Atlantin valtameren\npohjoisnavalta etelänapaan asti pitkän viivan, joka oli tekevä lopun\nriitaisuuksista: kaikki saaret ja maat, jotka oli löydetty tahi\nvastedes löydettäisiin tämän viivan itäpuolelta, kuuluivat Espanjalle,\nlänsipuolella olevat taas Portugalille.\n\nNäin hän yhdellä kädenliikkeellä eroitti maapallon kahtia aivan kuin\nomenan ja jakoi sen kristityille kansoille.\n\nTällä hetkellä näytti Giovannin mielestä Aleksanteri VI mahtavuudessaan\nja juhlallisuudessaan sekä itsetietoisuudessaan siltä maailmaa\nhallitsevalta keisari-paavilta, jonka ilmestymistä hän itse oli\nennustanut, siltä, joka yhdisti maallisen ja taivaallisen valtakunnan\n-- sen, mikä oli tästä maailmasta, ja sen, mikä ei ollut tästä\nmaailmasta.\n\nSamana iltana toimeenpani Cesare omissa huoneissaan Vatikaanissa paavin\nja kardinaalien kunniaksi kemut, joissa oli läsnä Rooman viisikymmentä\nkauneinta \"kunniallista porttoa\" -- _meretrices honestae_.\n\nIllallisen päätyttyä ikkunaluukut suljettiin, ovet lukittiin, pöydiltä\notettiin pois jykevät hopeaiset kynttilänjalat ja ne pantiin lattialle.\nCesare, paavi ja vieraat heittelivät portoille paistettuja kastanjoita\nja nämä kokosivat niitä ryömien nelinkontin lattialla, aivan alastomina\nlukemattomien vahakynttiläin keskellä; he tappelivat, nauroivat,\nkirkuivat, kaatuivat; ennen pitkää liikkui valkeita ja ruusunpunaisia\nihmisruumiita lyhyeksi palaneiden kynttiläin kirkkaassa valossa, joka\ntuli alhaalta päin.\n\nSeitsemänkymmenen vuoden ikäinen paavi iloitsi kuin lapsi, heitteli\nkastanjoita täysin kourin ja taputti käsiään nimittäen ilotyttöjä\n\"pikku västäräkeikseen\".\n\nMutta vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi samanlainen synkkä varjo\nkuin aikaisemmin Belvederen ringhieralla. Hänen mieleensä muistui,\nkuinka hän vuonna 1501 pyhäinmiestenpäivän aatto-iltana oli yhdessä\nrakkaan tyttärensä madonna Lucrezian kanssa katsellut samanlaista\nkastanjaleikkiä.\n\nJuhlan päättäjäisiksi vieraat menivät alas pyhän isän omiin huoneisiin,\nHerran ja Jumalanäidin saleihin. Täällä pantiin toimeen lemmenkisoja\nilotyttöjen ja herttuan vahvimpien romagnalaisten henkivartiain kesken.\nVoittajille jaettiin palkintoja.\n\nNiin juhlittiin Vatikaanissa sitä Rooman kirkon merkkipäivää, jolloin\nkaksi suurta tapahtumaa oli sattunut -- maapallo jaettu ja hengellinen\nsensuuri pantu toimeen.\n\nLeonardo oli läsnä illallisilla ja näki kaikki. Kutsua tällaisiin\njuhliin pidettiin mitä suurimpana suosionosoituksena, josta ei käynyt\nkieltäytyminen.\n\nSamana yönä hän kotiin tultuaan kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n\"Seneca on oikeassa: joka ihmisessä on jumala ja peto yhteen\nkytkettynä.\"\n\nJa alemmaksi anatomisen piirroksen viereen:\n\n\"Minusta näyttää, että ihmiset, joiden sielut ovat alhaisia ja\nintohimot halveksittavia, eivät ansaitsisi niin ihanaa ja monimutkaista\nruumiinrakennetta kuin ne ihmiset, joiden järki on kehittynyt ja joilla\non suuria aatteita: heille riittäisi säkki, jossa olisi kaksi aukkoa,\ntoinen ruuan vastaanottamista ja toinen sen ulosheittämistä varten,\nsillä totisesti he eivät ole muuta kuin ruuansulatuslaitteita ja\nlokaviemärien täyttäjiä. Vain heidän kasvonsa ja äänensä muistuttavat\nihmisiä, mutta kaikissa muissa suhteissa he ovat alempana elukkaa.\"\n\nAamulla Giovanni tapasi mestarin ateljeessa valmistamassa pyhää\nHieronymusta.\n\nLuolassa, joka muistuttaa jalopeuran pesää, on erakko polvillaan. Hän\nkatsoo ristiinnaulitun kuvaa ja lyö kivellä rintaansa niin kovasti,\nettä kesy jalopeura, joka loikoo hänen jalkojensa juuressa, katsoo\nhänen silmiinsä ja avaa kitansa kaiketi päästääkseen pitkän, valittavan\nkarjunnan, aivan kuin pedon olisi sääli ihmistä.\n\nBeltraffio muisti Leonardon toisen taulun -- valkean Ledan valkeine\njoutsenineen, aistillisuuden jumalattaren, jota Savonarolan rovion\nliekit nuoleskelevat. Ja kuten monesti ennenkin Giovanni taas kysyi\nitseltään: kumpi näistä kahdesta vastakkaisesta äärettömyydestä on\nlähempänä mestarin sydäntä -- tahi ovatko ne kumpikin hänelle yhtä\nläheisiä?\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTuli kesä. Kaupungissa raivosi malaria. Heinäkuun lopulla ja elokuun\nalussa ei kulunut päivääkään, jona ei joku paavin läheisimmistä\nseuralaisista olisi kuollut.\n\nViime päivinä oli paavi näyttänyt levottomalta ja surulliselta. Hän\nei pelännyt kuolemaa, vaan aivan toinen, vanha huoli painoi häntä --\nhän ikävöi madonna Lucreziaa. Hänellä oli ennenkin ollut tuollaisia\npuuskia: jolloin sokeat ja typerät, mielettömyyteen vivahtavat hurjat\nhalut saivat hänessä vallan, ja hän pelkäsi noita kohtauksia: hän\nluuli, että nuo mieliteot tukahduttavat hänet, jos hän ei niitä heti\ntyydytä.\n\nHän kirjoitti tyttärelleen ja rukoili tätä tulemaan luokseen vaikkapa\nvain muutamaksi päiväksi toivoen sitten voivansa pidättää hänet väkisin\nluonaan. Lucrezia vastasi, ettei hänen miehensä häntä päästänyt.\nVanha Borgia olisi ollut valmis tekemään minkä konnantyön tahansa\nraivatakseen pois tuon viimeisen, kaikkein vastenmielisimmän vävynsä\nniinkuin hän oli raivannut tieltään Lucrezian kaikki muutkin miehet.\nMutta Ferraran herttuan kanssa ei käynyt leikkiminen: hänellä oli paras\ntykistö koko Italiassa.\n\nElokuun 5 päivänä paavi lähti kardinaali Adrianon huvilaan kaupungin\nulkopuolelle. Illalliseksi hän lääkärien varoituksista huolimatta söi\nväkeviksi maustettuja mieliruokiaan ja joi niiden kanssa raskasta\nsisilialaista viiniä sekä nautti kauan Rooman ilta-ilman vaarallisesta\nraikkaudesta.\n\nSeuraavana aamuna hän tunsi voivansa pahoin. Myöhemmin kertoiltiin,\nettä paavi muka astuttuaan avoimen ikkunan luo oli nähnyt samalla\nkertaa kaksi hautajaissaattoa -- erään kamariherransa ja messer\nGuglielmo Raimondon saatot. Kumpikin vainaja oli ollut lihava.\n\n\"Vaarallinen vuodenaika meille lihaville\", kerrottiin paavin lausuneen.\n\nTuskin hän oli ehtinyt tämän sanoa, kun kyyhkynen lensi sisälle\nikkunasta, törmäsi päin seinään ja putosi tainnuksissa pyhän isän\njalkoihin.\n\n\"Huono enne! Huono enne!\" kuiskasi hän kalveten ja vetäytyi heti\nmakuuhuoneeseensa.\n\nYöllä hän alkoi tuntea ankaraa pahoinvointia ja antaa ylen.\n\nLääkärit olivat eri mieltä taudista. Yksi nimitti sitä terzianaksi,\njoka kolmas päivä ilmaantuvaksi kuumeeksi toinen sapen puhkeamaksi,\nkolmas \"halvaukseksi veressä\". Kaupungissa huhuttiin, että paavi oli\nmyrkytetty.\n\nHän heikontui heikontumistaan. Elokuun 16 päivän päätettiin turvautua\nviimeiseen keinoon -- antaa sairaalle lääkettä, joka oli valmistettu\nhienoksi jauhetuista jalokivistä. Tästä sairaan tila kävi yhä\nhuonommaksi.\n\nEräänä yönä hän tointui horrostilastaan ja alkoi kopeloida jotakin\nrinnaltaan paidan alta. Aleksanteri VI oli monta vuotta pitänyt ihoaan\nvasten pientä, pallon muotoista, kultaista rippileipälipasta, jossa\noli hiukan Kristuksen verta ja ruumista. Astrologit olivat hänelle\nennustaneet, ettei hän kuole niin kauan kuin se on hänen kaulassaan.\nSelville ei saatu, oliko hän itse sen kadottanut vai oliko joku hänen\nläheisyydessään olleista sen varastanut, jotta hän kuolisi. Kuultuaan\nettei sitä mistään voitu löytää hän sulki nöyrästi ja toivottomana\nsilmänsä ja lausui:\n\n\"Siis minä kuolen. Kaikki on lopussa!\"\n\nAamulla elokuun 17 päivänä hän tunsi kuoleman heikkoutta, käski kaikkia\npoistumaan ja kutsui luokseen lääkärin, jota hän enimmän suosi, Vanosan\npiispan. Tälle hän muistutti eräästä parannuskeinosta, jonka muuan\njuutalainen, Innocentius VIII:n lääkäri oli keksinyt. Tuo juutalainen\nlääkäri oli vuodattanut kuolevan paavin suoniin kolmen pikku lapsen\nverta.\n\n\"Teidän pyhyytenne\", huomautti piispa, \"te kai tiedätte, kuinka koe\npäättyi?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", mutisi paavi. \"Mutta ehkäpä se ei onnistunut sen\ntähden, että lapset olivat noin seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä.\nNiiden pitää, kuulemma, olla aivan pieniä, imeväisiä...\"\n\nPiispa ei vastannut mitään. Sairaan silmät sumentuivat. Hän horjui jo:\n\n\"Niin, niin, aivan pieniä... valkoisia... Niiden veri on puhdasta,\nheleän punaista... Minä rakastan lapsia. _Sinite parvulos ad me\nvenire_. Sallikaa lasten tulla minun tyköni...\"\n\nNuo kuolevan Kristuksensijaisen houreet saivat pelottoman, kaikkeen\ntottuneen piispankin kauhistumaan. Kömpelöillä, suonenvedontapaisilla\nliikkeillä paavi hukkuvan tavoin yhä vielä kopeloi ja tunnusteli etsien\nrinnaltaan kadonnutta rippileipäastiaa, jossa oli Herran verta ja\nruumista.\n\nSairautensa aikana hän ei kertaakaan muistellut lapsiaan. Kun hänelle\nkerrottiin, että myöskin Cesare oli kuoleman kielissä, niin se ei\ntehnyt häneen mitään vaikutusta. Kun kysyttiin, tahtoiko hän että hänen\nviimeinen tahtonsa saatettaisiin hänen poikansa ja tyttärensä tietoon,\nniin hän kääntyi ääneti poispäin, aivan kuin ei olisi välittänyt\nvähääkään niistä, joita hän koko elämänsä ajan oli niin tulisesti\nrakastanut.\n\nPerjantai-aamuna elokuun 18 päivänä hän ripitti itsensä rippi-isälleen\nCarinolan piispalle Piero Gamboalle ja nautti ehtoollista.\n\nIllemmalla alettiin lukea kuolinrukousta. Muutamia kertoja kuoleva\nkoetti sanoa jotakin tahi antaa merkkejä kädellään. Kardinaali Ilerda\nkumartui hänen puoleensa ja ymmärsi, että ne heikot äänet, joita paavin\nhuulilta lähti, olivat:\n\n\"Pian... pian...lue Pyhälle Neitsyelle rukous...\"\n\nVaikka kirkon sääntöjen mukaan kuoleville ei luettu tätä rukousta, niin\nIlerda kuitenkin täytti ystävänsä viimeisen toivomuksen ja alkoi lukea:\nStabat Mater Dolorosa.\n\n    Murehella haikealla\n    Seisoi äiti ristin alla,\n    Johon poika naulitaan.\n    Sydän sykki surkeasti,\n    Kyyneleitä katkerasti\n    Silmä vuoti tulvanaan.\n    Tuskaansa voi verratonta\n    Vaivattaissa viatonta\n    Ainokaista poikaansa!\n    Voipa määrää huokausten,\n    Kun hän seisoi rinnatusten\n    Ristin kanssa rakkaansa!\n\n    Mua ällös eroittako\n    Luotasi pois luovuttako\n    Pyhä, puhdas impyinen.\n    Tahdon laulaa murhevirttä,\n    Syleillä mä tahdon hirttä,\n    Joll' on poikas ainoinen.\n    Mua hänen haavoissansa\n    Pese sekä vaivallansa\n    Vapauta synnistä.\n    Häntä suo mun haluin kuulla,\n    Taivaan taloon anna tulla\n    Viimeisenä päivänä!\n    Tukenani risti olkoon,\n    Kuolostansa mulle tulkoon\n    Turva vahva Tuonelaan,\n    Että Luoja armahtaisi,\n    Sielu kurja onnen saisi\n    Käydessäni kuolemaan!\n\nSelittämätön loiste välähti Aleksanteri Vl:n silmissä. Oli aivan kuin\nhän näkisi jo edessään puolustajansa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän\nojensi kätensä, kohottautui vavahdellen ylös ja toisti sammaltaen:\n\n    -- \"Mua ällös eroittako...\"\n\nSitten hän vaipui tyynyille ja heitti henkensä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSamaan aikaan häilyi myöskin Cesare elämän ja kuoleman välillä.\n\nHänen lääkärinsä, piispa Gaspare Torella, ryhtyi harvinaiseen\nparannuskeinoon. Hän antoi leikata auki muulin vatsan ja pistää\nsairaan, jolla oli vilunpuistatuksia, eläimen veristen höyryävien\nsisusten keskelle, jonka jälkeen hänet pistettiin jääkylmään veteen.\nCesare parani, mutta siitä hänen oli kiittäminen enemmän ääretöntä\ntahdonvoimaansa kuin tuota parannuskeinoa.\n\nNoina kauheina päivinä hän pysyi aivan tyynenä, seurasi kaikkia\ntapahtumia, esittelytti itselleen asioita, saneli kirjeitä ja antoi\nmääräyksiä. Kun sanoma paavin kuolemasta saapui, niin hän antoi kantaa\nitsensä salakäytävän kautta Vatikaanista San Angelon linnoitukseen.\n\nKaupungille levisi mitä ihmeellisimpiä juttuja Aleksanteri VI:n\nkuolemasta. Venezian lähettiläs Marino Sanuto ilmoitti tasavallalle,\nettä paavi kuollessaan oli nähnyt apinan, joka hyppi huoneessa\nkiusoitellen häntä, mutta kun eräs kardinaaleista ehdotti, että se\notettaisiin kiinni, niin kuoleva oli kauhistuneena huudahtanut:\n\"antakaa sen olla -- se on perkele!\" Toiset kertoivat hänen hokeneen,\n\"minä tulen, minä tulen, odota vain vähän aikaa vielä!\" ja selittivät\nnämä sanat niin, että Rodrigo Borgia, tuleva Aleksanteri VI, oli\npaavinvaalissa Innocentius VIII:n kuoleman jälkeen tehnyt sopimuksen\nperkeleen kanssa ja myynyt tälle sielunsa siitä, että saisi olla\nkaksitoista vuotta paavina. Kerrottiin niinkin, että heti kun hän oli\nkuollut, hänen pääpuolelleen oli ilmestynyt seitsemän paholaista, ja\nettä heti hänen kuoltuaan hänen ruumiinsa oli alkanut mädätä ja kiehua\naivan kuin kattila tulella, niin että vaahto kuohui suusta, että se oli\ntullut kahta vertaa paksummaksi ja paisunut vuoren kaltaiseksi sekä\nmenettänyt inhimillisen muotonsa ja mustunut niin mustaksi \"kuin hiili\ntahi aivan musta verka ja kasvotkin olivat kuin neekerin kasvot\".\n\nKuten ennenkin Rooman paavin kuoltua olisi ensin pitänyt yhdeksänä\npäivänä peräkkäin lukea sielumessuja Pietarin kirkossa. Mutta\npaavin maalliset jäännökset herättivät niin suurta kauhua, ettei\nkukaan tahtonut ottaa lukeakseen messuja. Ruumiin ympärillä ei\nollut kynttilöitä eikä suitsutusta, ei lukijoita, ei vartioita eikä\nrukoilevia. Pitkään aikaan ei saatu ruumisarkun valmistajaa. Viimein\nlöydettiin kuusi retkaletta, jotka olivat valmiit tekemään mitä\ntahansa, kun saivat lasin viinaa. Näitten valmistama arkku havaittiin\nliian pieneksi. Silloin paavin päästä otettiin pois tiara, hänen\npeitteekseen heitettiin repaleinen matto ja potkimalla saatiin ruumis\njotenkuten sullotuksi liian lyhkäiseen ja kapeaan arkkuun. Jotkut\nväittivät, ettei edes hankittu arkkua, vaan sidottiin hänen jalkoihinsa\nnuora ja hänet laskettiin sen avulla kuoppaan aivan kuin eläimen raato\ntahi ruttoon kuolleen ruumis.\n\nMutta senkään jälkeen kuin hänen ruumiinsa oli kuopattu, hän ei\nsaanut rauhaa. Taikauskoinen kauhu kansan keskuudessa kasvoi yhä. Oli\naivan kuin Rooman ilmassakin olisi malarian kuolettavan henkäyksen\nlisäksi ollut havaittavissa vielä uusi, entistä inhoittavampi ja\nturmiollisempi löyhkä. Pietarin kirkkoon alkoi ilmaantua musta koira,\njoka juoksi tavattoman nopeasti säännöllisissä kehissä. Borgon asukkaat\neivät uskaltaneet poistua asunnoistaan hämärän tultua. Monet olivat\nvahvasti vakuutettuja siitä, ettei Aleksanteri VI ollut kuollut\noikeata kuolemaa, vaan että hän herää kuolleista, istuutuu taas\nvaltaistuimelleen -- ja silloin alkaa Antikristuksen valta.\n\nKaikista näistä tapahtumista ja huhuista sai Giovanni seikkaperäisiä\ntietoja tshekkiläisen hussiitin Rampa-Janin viinikellareissa\nSinibaldikadun varrella.\n\n\n\n\nX\n\n\nNäihin aikoihin työskenteli Leonardo kaikessa rauhassa syrjässä\nmaailman menosta valmistaen kuvaa, jonka Firenzessä olevan San Maria\ndell' Annunziatan luostarin munkit olivat tilanneet kirkkoonsa. Hän oli\nalkanut maalata sitä jo kauan sitten ja jatkanut työtään tavallisella\nhitaudellaan Cesare Borgian palvelukseen astuttuaan. Kuva esitti pyhää\nAnnaa ja Neitsyt Maariaa.\n\nAutiolla laitumella vuoriseudussa, josta näkyy kaukaisten vuorten\nsinisiä huippuja ja tyyniä järviä, istuu Neitsyt Maaria tapansa mukaan\näitinsä polvilla ja pitelee kiinni Jeesuslasta, joka on tarttunut\nkaritsan korviin, painanut sen maata vasten ja veitikkamaisesti\nkohottanut jalkansa noustakseen ratsastamaan sen selkään. Pyhä Anna\nmuistuttaa ikuisesti nuorekasta sibyllaa. Hymy, joka vilahtelee alas\nluoduissa silmissä ja hienoilla, kaareilevilla huulilla, on täynnä\nsalaperäisyyttä ja viehkeyttä niinkuin kirkas, kuulakka vesi. Tuo\nhymy, jossa oli käärmeen viisautta, muistutti Giovannista Leonardon\nomaa hymyä. Hänen rinnallaan henkivät Maarian lapsellisen kirkkaat\nkasvot kyyhkymäistä viattomuutta. Maaria on täydellinen rakkaus,\nAnna täydellinen tieto. Maaria tietää sentähden että hän rakastaa,\nAnna rakastaa sentähden että tietää. Ja Giovannista tuntui, että hän\nkatsellessaan tätä kuvaa ymmärsi ensi kerran mestarin sanat: suuri\nrakkaus on suuren tiedon tytär.\n\nSamaan aikaan Leonardo valmisteli piirustuksia monenlaisiin koneisiin,\njättiläiskokoisiin nostovipuihin, vesipumppuihin, rautalangan\nsuoristuslaitteisiin, sahoihin, joilla voitiin leikata kovintakin\nkiveä, poriin rautatankojen valmistamista varten, kangaspuihin,\nverankeritsemiskoneisiin, köydenpunomislaitteisiin, savenvalulaitoksiin.\n\nJa Giovanni ihmetteli sitä, että mestari teki yhtaikaa näitä erilaisia\ntöitä -- suunnitteli koneita ja maalasi pyhää Annaa. Mutta tämä\nyhdistys ei ollut satunnaista.\n\n\"Minä väitän\", kirjoitti hän 'Mekaniikan alkeissa', \"että voima on\njotakin henkistä, näkymätöntä; -- henkistä, koska siinä on ruumiiton\nelämä; -- näkymätöntä, koska kappale, jossa voima syntyy, ei muutu\npainoltaan eikä muodoltaan.\"\n\nJa yhtä suurella halulla kuin hän katseli miten voima kulkee ja siirtyy\ntaitavasti rakennettujen koneiden osia pitkin, hän myöskin tarkasteli\nrakkautta, hengen voimaa, joka panee maailmat liikkeelle, tulvailee\ntaivaasta maan päälle, siirtyy äidistä tyttäreen, tyttärestä tämän\npoikaan, Jumalan karitsaan, jatkaakseen ikuista kiertokulkuaan takaisin\nalkulähteeseensä.\n\nCesaren kohtalo ratkaisi Leonardonkin kohtalon, vaikka Cesare osoitti\nmielentyyneyttä ja rohkeutta, niin hän, jota Macchiavelli oli\nnimittänyt \"suureksi kohtaloiden tuntijaksi\", kuitenkin tunsi, että\nonni oli hänet jättänyt. Saatuaan tiedon paavin kuolemasta ja herttuan\nsairaudesta hänen vihamiehensä yhtyivät ja anastivat roomalaisen\ncampagnan. Prospero Colonna lähestyi kaupungin porttia; Vittelli marssi\nCitta di Castelloa vastaan; Gian Paolo Baglioni eteni Perugiaa kohti;\nUrbino nousi kapinaan; Camerino, Cagli ja Piombini luopuivat toinen\ntoisensa jälkeen. Konklaavi, joka oli kokoontunut valitsemaan uutta\npaavia, vaati herttuata poistumaan Roomasta. Kaikki petti, kaikki\nhajosi.\n\nNe, jotka äsken vielä olivat vavisseet hänen edessään, pilkkasivat\nnyt häntä ja riemuitsivat hänen kukistuksestaan -- kuolevaa leijonaa\npotkittiin aasin kavioin. Runoilijat sepittelivät epigrammeja:\n\n    \"Caesar tahi ei mitään!\" -- Tai ehkäpä kumpaistakin?\n    Caesar jo ollut oot, kohta et mitään oo!\"\n\nKun Leonardo kerran Vatikaanissa keskusteli Venezian lähettilään\nAntonio Giustianinin kanssa, saman, joka herttuan mahtavuuden päivinä\noli ennustanut, että hän \"palaa ja sammuu kuin olki\", niin hän johti\npuheen messer Niccolo Machiavelliin.\n\n\"Onko hän puhunut teille kirjastaan, joka käsittelee valtio-oppia?\"\n\n\"Onpa kyllä, olemme useamman kerran keskustelleet siitä. Messer Niccolo\ntietysti näkee hyväksi laskea leikkiä. Hän ei milloinkaan päästä\njulkisuuteen tuota kirjaa. Eihän sellaisista asioista kirjoiteta!\nAntaa neuvoja hallitsijoille, paljastaa kansalle vallan salaisuudet,\ntodistaa, että kaikki valtiot ovat ainoastaan väkivaltaa, jota\npeitetään oikeuden naamarilla -- sehän on samaa kuin jos opettaisi\nkanoille ketun viekkauden ja antaisi lampaitten suuhun suden hampaat.\nJumala meitä varjelkoon sellaiselta politiikalta.\"\n\n\"Olette siis sitä mieltä, että messer Niccolo on väärässä ja on\nmuuttava mielipidettään?\"\n\n\"En ollenkaan. Olen aivan samaa mieltä kuin hänkin. Pitää tehdä\nniinkuin hän sanoo, mutta ei pidä puhua niin. Ja vaikkapa hän\npäästäisikin julkisuuteen tuon kirjan, niin ei kukaan muu tulisi siitä\nkärsimään kuin hän itse. Jumala on armollinen, lampaat ja kanat tulevat\nkuten ennenkin uskomaan laillisia hallitsijoitaan susia ja kettuja, ja\nnämä tulevat syyttämään kirjan tekijää perkeleellisestä politiikasta --\nketun kavaluudesta ja suden julmuudesta. Ja kaikki jää entiselleen --\nainakin meidän aikamme se kestää!\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nSyksyllä vuonna 1503 kutsui Firenzen tasavallan elämän-ajaksi\nvalittu gonfalonieeri Piero Soderini Leonardon palvelukseensa. Hän\ntahtoi lähettää hänet insinöörimekaanikkona Pisan leiriin laittamaan\npiirityskoneita.\n\nTaiteilijalla oli enää vain muutamia päiviä aikaa oleskella Roomassa.\n\nEräänä iltana hän käyskenteli Palatinuskukkulalla. Täällä, missä\naikoinaan Augustuksen, Caligulan ja Septimus Severuksen palatsit olivat\nkohonneet, humisi nyt vain tuuli rakennusten raunioissa ja harmaitten\noliivien välistä kuului lampaitten määkinää ja sirkkojen tirskutusta.\nKaikkialla näkyi valkeita marmorikappaleita, josta saattoi päättää,\nettä ihania kuvapatsaita, jotka esittivät sanomattoman kaunismuotoisia\njumalia, oli maahan hautautuneina ja makasi siellä vainajien tavoin\nodotellen ylösnousemusta.\n\nOli kirkas sää. Kaarikatot ja tiiliseinät loistivat laskevan\nauringon valossa tulipunaisina tummansinistä taivasta vasten. Ja\nmajesteetillisempana kuin purppura ja kulta, jotka aikoinaan olivat\nkoristaneet Rooman keisarien asuntoja, välkkyi nyt syyslehtien\npurppuran ja kullan hohde.\n\nKukkulan pohjoisella rinteellä Leonardo laskeutui polvilleen, työnsi\nsyrjään ruohoa ja katseli tarkkaavaisesti vanhaa marmorikappaletta,\njossa oli hienoja piirroksia.\n\nPensaikosta ilmestyi näkyviin kapeata polkua myöten eräs mies. Leonardo\nkatsahti häneen, nousi seisomaan, katsahti vielä kerran ja astui hänen\nluokseen huudahtaen:\n\n\"Tekö siinä, messer Niccolo?\" Ja vastausta odottamatta hän syleili ja\nsuuteli tulijaa aivan kuin veljeään.\n\nFirenzen sihteerin puku näytti vielä kuluneemmalta ja\nyksinkertaisemmalta kuin Romagnassa. Tasavallan hallitus ei nähtävästi\nnytkään pitänyt häntä kovin hyvillä päivillä. Hän oli laihtunut;\nparta oli ajeltu pois ja posket kuopalla; pitkä, hoikka kaula näytti\nvenyneen; litteä ankannenä pisti esiin entistä huomattavammin, ja\nentistä kirkkaampi, kuumeentapainen loiste oli hänen silmissään.\n\nLeonardo alkoi kysellä häneltä, kauanko hän aikoi olla Roomassa ja mitä\ntehtäviä hänellä oli. Kun taiteilija mainitsi Cesaren, niin Niccolo\nkääntyi poispäin välttäen hänen katsettaan ja vastasi olkapäitään\nkohauttaen kylmästi sekä välinpitämättömyyttä teeskennellen:\n\n\"Kohtalon määräyksestä minä olen joutunut elämäni aikana näkemään\nsellaisia tapauksia, ettei minua pitkiin aikoihin enää mikään ole\nihmetyttänyt...\"\n\nJa ilmeisesti johtaakseen keskustelun toisiin asioihin hän kysyi\nvuorostaan Leonardolta tämän hommia. Kuultuaan taiteilijan astuneen\nFirenzen tasavallan palvelukseen Machiavelli vain viittasi kädellään:\n\n\"Ei teille siitä tule olemaan iloa! Jumala tietäköön, mikä on parempi\n-- Cesaren kaltaisen sankarin konnantyötkö vaiko meidän tasavaltamme\nkaltaisessa muurahaispesässä vallitsevat hyveet. Toinen saattaa\nmuuten olla yhtä hyvä kuin toinenkin. Kysykää vain minulta: tiedänhän\nminä yhtä ja toista kansanvallan ihanuudesta!\" lisäsi hän katkerasti\nhymyillen.\n\nLeonardo kertoi hänelle Antonio Giustinianin sanat, että muka hän,\nMachiavelli, tahtoi opettaa kanoille ketun viekkautta ja asettaa\nlammasten suihin suden hampaat.\n\n\"Sehän on aivan totta!\" lausui Niccolo hyväntahtoisesti naurahtaen.\n\"Minä saan hanhet vimmastumaan -- näen nyt jo, kuinka rehelliset\nihmiset ovat valmiit polttamaan minut roviolla, senvuoksi, että olen\nensimmäisenä ruvennut puhumaan siitä, mitä kaikki tekevät. Tyrannit\njulistavat minut kansan yllyttäjäksi, kansa taas tyrannien kätyriksi,\nhurskaat jumalankieltäjäksi, hyvät ilkiöksi ja ilkiöt taas tulevat\nvihaamaan minua kaikkein enimmän, koska minä näytän heistä ilkeämmältä\nkuin he itse.\"\n\nJa vienon surumielisesti hän lisäsi:\n\n\"Muistatteko keskustelujamme Romagnassa, messer Leonardo? Minä usein\najattelen niitä ja minusta tuntuu toisinaan siltä, että meidän\nkummankin kohtalo on samanlainen. Uusien totuuksien keksiminen on aina\nollut ja tulee olemaan yhtä vaarallista kuin uusien maiden löytö.\nTyrannit ja rahvas, pienet ja suuret -- kaikki tulevat kohtelemaan\nmeitä outoina, tarpeettomina, kodittomina kulkureina, ikuisina\nmaanpakolaisina. Se, joka ei ole kaikkien muiden kaltainen, se saa\nyksin taistella kaikkia vastaan, sillä maailma on luotu roskaväkeä\nvarten eikä siinä ole mitään muuta kuin roskaväkeä. -- Niinpä niin,\nystäväni\", jatkoi hän vielä hiljemmin ja miettiväisemmin, \"ikävä on\nelää maailmassa, sanon minä, ja ehkäpä kurjinta elämässä eivät ole\nhuolet, sairaus ja köyhyys eikä surukaan -- vaan ikävä...\"\n\nÄänettöminä he laskeutuivat alas Palatinuksen läntistä rinnettä ja\nerästä kapeata, likaista katua pitkin saapuivat Capitoliumin juurelle\nSaturnuksen temppelin raunioiden luo -- paikalle, jossa muinoin oli\nollut Rooman Forum.\n\n\n\n\nXII\n\n\nMolemmin puolin muinaista pyhää katua, _Via sacra_, Septimus\nSeveruksen riemuportilta Flaviusten amfiteatteriin asti oli jono\nkurjia, vanhoja talorähjiä. Kerrottiin, että monen tällaisen hökkelin\nkivijalka oli tehty kallisarvoisten veistokuvien kappaleista, Olympon\njumalien jäsenistä, sillä vuosisatojen kuluessa oli Forumia käytetty\nkivilouhoksena. Pakanallisten temppelien raunioiden sekaan oli aivan\nkuin turvaa etsien lymynnyt alakuloisen ja aran näköisiä kristittyjen\nkirkkoja. Roskapöly- ja lantakerros oli kohottanut maanpinnan yli\nkymmenen kyynärää ylemmäksi. Mutta siellä täällä kohosi vielä\nikivanhoja pylväitä ja niiden varassa arkitraavien jäännöksiä, jotka\nolivat sortumaisillaan.\n\nNiccolo näytti kumppanilleen paikan, jossa oli ollut Rooman senaatti,\nCuria, kansan kokouspaikka, ja jota nyt nimitettiin karjakedoksi.\nSiinä oli nyt karjan myyntipaikka. Valkeita, käyräsarvisia härkiä ja\nmustia puhveleita loikoi parittain maassa, siat röhkivät rapakoissa,\nporsaat vikisivät. Sortuneita marmoripylväitä ja kivilohkareita, joissa\noli puoleksi kuluneita kirjoituksia, makasi eläinten lannan peitossa\nmustaan liejuun hautautuneina. Titus Vespasianuksen riemuporttia\nvastaan oli painautunut vanha ritarilinnan torni, Frangipani nimisten\nparonien vanha rosvopesä. Aivan lähellä tätä oli ravintola maalaisia\nvarten, jotka saapuivat eläinmarkkinoille. Ikkunoiden läpi kuului\nnaisten torailua ja levisi vanhentuneen öljyn ja paistetun kalan käryä.\nNuoralle oli pantu repaleisia vaatteita kuivamaan. Vanha kerjäläinen,\njonka kasvot kuume oli riuduttanut, istui kivellä ja kääri rääsyihin\nkipeätä, turvonnutta jalkaansa.\n\nRiemuportin molemmilla sisäseinillä oli kaksi kohokuvaa. Toinen esitti\nkeisari Titus Vespasianusta, Jerusalemin valloittajaa, riemusaatossa,\nneljän hevosen vetämissä vaunuissa. Toiseen oli kuvattu kahlehdittuja\njuutalaisia vankeja, jotka kantoivat valloittajan voitonmerkkejä\n-- Jehovan uhrialttaria, näkyleipiä ja Salomonin temppelin\nseitsenhaaraisia kynttiläjalkoja. Ylempänä, kaaren keskiosassa, oli\nmahtava kotka, joka leveillä siivillään kantoi ylös Olympon jumalaksi\nmuuttunutta keisaria. Portin otsikossa saattoi Niccolo vielä lukea\nselvästi näkyvän kirjoituksen: _Senatus populusque Romanus divo Tito\ndivi Vespasiani filio Vespasiano Augusto_.\n\nAuringon säteet tunkeutuivat riemuportin läpi Capitoliumin puolelta\nja valaisivat keisarin riemusaaton viimeisellä, purppurahohteisella\nvalollaan läpi sinertävien, suitsutusta muistuttavien, pahanhajuisten\nsavupilvien, joita kohosi ravintolan keittiöstä.\n\nJa Niccolo tunsi sydäntänsä kipeästi kouristavan, kun hän viimeisen\nkerran katsahti Forumiin ja näki illan ruusunpunaisen kajastuksen\nkolmella yksinäisellä, valkoisella marmoripylväällä Maria Liberatricen\nkirkon edustalla. Iltakellojen alakuloinen, värähtelevä kaiku oli\nhänestä kuin kuolinsoitto Rooman Forumille.\n\nHe astuivat sisälle Colosseumiin.\n\n\"Niin\", lausui Niccolo katsellen äärettömän suuria kivimöhkäleitä\nanfiteatterin seinissä, \"ne, jotka ovat kyenneet rakentamaan tällaisia\nrakennuksia, ovat olleet toista maata kuin me. Vasta täällä Roomassa\ntuntee, miten suuri eroitus on meidän ja entisajan ihmisten välillä.\nEmme me kykene heidän kanssaan kilpailemaan! Emme voi mielessämmekään\nkuvitella, millaisia ihmisiä ne olivat...\"\n\n\"Minusta näyttää\", lausui Leonardo hitaasti, aivan kuin hänen olisi\nollut pakko ponnistella vapautuakseen mietteistään, \"minusta näyttää\nsiltä, Niccolo, kuin olisitte väärässä. Nykyajan ihmisilläkin on\nvoima, joka ei ole vähäisempi kuin entisajan ihmisten, vaikka se on\ntoisenlainen...\"\n\n\"Ettehän vain tarkoittane kristillistä nöyryyttä?\"\n\n\"Niin, muun muassa nöyryyskin...\"\n\n\"Saattaa olla\", lausui Machiavelli kylmästi.\n\nHe istahtivat lepäämään amfiteatterin alimmalle, puoleksi särkyneelle\nportaalle.\n\n\"Minun mielestäni\", jatkoi Niccolo äkkiä kiivastuen, \"minun mielestäni\nihmisten pitäisi joko omaksua tahi kieltää Kristus. Mutta me emme ole\ntehneet kumpaakaan. Me emme ole kristittyjä emmekä pakanoita. Toisesta\nolemme luopuneet, mutta toiseenkaan emme ole liittyneet. Meillä ei\nole voimaa olla hyviä, ja me emme uskalla olla pahoja. Me emme ole\nmustia emmekä valkoisia -- harmaita vain; emme kylmiä emmekä tulisia\n-- ainoastaan haaleita. Olemme vain vaipuneet valheeseen ja muuttuneet\nniin halpamaisiksi horjuessamme ja huojuessamme Kristuksen ja Belialin\nvälillä, ettemme enää näy itsekään tietävän, mitä tahdomme ja mihin\nmenemme. Vanhan ajan ihmiset toki tiesivät sen ja tekivät kaikki sen\nmukaan. He eivät teeskennelleet eivätkä kääntäneet oikeata poskeaan\nsille, joka löi heitä vasemmalle. Mutta siitä asti kuin ihmiset ovat\nalkaneet uskoa, että heidän saavuttaakseen autuuden taivaassa on\nkärsittävä kaikenlaista vääryyttä maan päällä, on lurjusten toiminnalle\navautunut laaja ja turvallinen ala. Ja mikä muu oikeastaan, jollei tuo\nuusi oppi, on lamauttanut maailman ja tehnyt siitä roistojen uhrin?...\"\n\nHänen äänensä vapisi, silmissä paloi mieletön viha, ja kasvot olivat\nkuin sietämättömän tuskan vääristämät.\n\nLeonardo oli vaiti. Hänen mielessään liikkui niin kirkkaita,\nlapsellisia ja yksinkertaisia ajatuksia, ettei hän olisi kyennyt\nniitä sanoin ilmaisemaan. Hän katseli sinistä taivasta, joka loisti\nColosseumin seinien raoista, ja ajatteli, ettei taivaan sini missään\nnäytä niin nuortealta ja iloisalta kuin puoleksi hajonneitten\nrakennusten halkeamista katsottuna.\n\nPohjoismaalaiset barbaarit, jotka eivät osanneet ottaa malmia maasta,\nolivat aikoinaan valloitettuaan Rooman irroittaneet Colosseumin\nseinistä raudat, jotka yhdistivät kivimöhkäleitä toisiinsa, ja takoneet\ntästä vanhasta roomalaisesta raudasta uusia miekkoja. Aukkoihin, jotka\nolivat syntyneet rautojen pois kiskomisesta, olivat linnut tehneet\npesiään. Leonardo katseli, kuinka mustat naakat iloisesti kirkuen\nlensivät yöksi pesiinsä, ja hän ajatteli, etteivät maailmanvaltiaat,\nkeisarit, jotka olivat rakentaneet nämä rakennukset, eivätkä barbaarit,\njotka olivat ne hajoittaneet, olleet aavistaneet tekevänsä työtä niiden\nhyväksi, joista on sanottu: \"he eivät kylvä eivätkä niitä eivätkä kokoa\naittoihin, mutta heidän taivaallinen isänsä ruokkii heitä.\"\n\nHän ei väittänyt Machiavellia vastaan, koska aavisti, ettei tämä\nymmärtäisi häntä. Sillä kaikki se, mistä hän, Leonardo, riemuitsi,\nolisi tuottanut tuskaa Niccololle. Hänen hunajansa olisi Niccolosta\nollut sappea. Suuri viha oli tuossa miehessä suuren tiedon tytär.\n\n\"Tiedättekö mitä, messer Leonardo?\" lausui Machiavelli lopettaakseen\nkeskustelun tapansa mukaan leikkipuheella. \"Nyt vasta minä näen,\nmiten väärässä ne ovat, jotka pitävät teitä harhaoppisena ja\njumalankieltäjänä. Muistakaa sanani: viimeisellä tuomiolla, jolloin\nmeidät jaetaan lampaisiin ja vuohiin, te joudutte Kristuksen lempeitten\nkaritsojen joukkoon ja astutte paratiisiin pyhimysten seuraan!\"\n\n\"Ja teidänkin seuraanne, messer Niccolo!\" lausui taiteilija nauraen.\n\"Jos minä joudun paratiisiin, niin tekin joudutte sinne.\"\n\n\"Eipä niinkään, kiitos vaan kunniasta! Luovutan etukäteen paikkani\nhaluaville. Minulle riittää jo tämä ikävä maallinen vaellus...\"\n\nYhtäkkiä hänen kasvojaan kirkasti iloinen hymy.\n\n\"Kuulkaahan, ystäväni, millaisen profeetallisen unen kerran näin. Olin\njoutuvinani seuraan, johon kuului nälkäisiä ja likaisia retkaleita,\nmunkkeja, porttoja, orjia, raajarikkoja ja heikkomielisiä, ja minulle\nilmoitettiin, että nämä olivat juuri niitä, joista on sanottu: 'autuaat\novat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta.'\nSitten minut vietiin toiseen paikkaan, jossa näin joukon ylevän\nnäköisiä miehiä. Tuo joukko muistutti entisaikojen senaattia, ja siihen\nkuului sotapäällikköjä, keisareita, paaveja, lainsäätäjiä, filosofeja\n-- Homeros, Aleksanteri Suuri, Plato, Marcus Aurelius. He keskustelivat\ntieteestä, taiteesta ja valtioasioista. Ja minulle sanottiin, että\ntämä oli helvetti ja että nämä olivat sellaisten syntisten sieluja,\njotka Jumala oli hyljännyt, koska he olivat rakastaneet tämän maailman\nviisautta, joka on hulluus Herran edessä. Ja minulta kysyttiin, mihin\nmieleni teki, helvettiinkö vai taivaaseen? 'Helvettiin', -- huudahdin\nminä, -- 'tietysti helvettiin viisaitten ja sankarien pariin!'\n\n\"Niin, jos todellisuus on samanlainen kuin teidän unenne\", lausui\nLeonardo, \"niin enpä minäkään panisi vastaan...\"\n\n\"Ei, ei! Se on myöhäistä! Nyt ette enää voi pujahtaa pakoon.\nTeidät viedään väkisin. Kristillisistä hyveistänne saatte palkaksi\nkristittyjen taivaan.\"\n\nKun he lähtivät Colosseumista, oli jo pimeä. Kuu nousi suurena\nja keltaisena Konstantinuksen basilikan mustien kaarikattojen\ntakaa halkaisten pilvet, jotka hohtivat kuin simpukankuori.\nKevyen, sinertävän pimeyden läpi, joka levisi Titus Vespasianuksen\nriemuportilta Capitoliumiin asti, häämöitti kolme yksinäistä, vaaleata\npylvästä Maria Liberatricen kirkon edustalla aaveitten tapaisina\nnäyttäen kuun valossa entistään kauniimmilta. Ja entistä alakuloisemmin\nkajahteli kirkonkellojen värähtelevä _Angelus_ aivan kuin kuolon itku\nyli Rooman Forumin.\n\n\n\n\n\n\nNeljästoista kirja\n\nMONA LISA GIOCONDA\n\n\n\n\nI\n\n\nLeonardo kirjoitti \"Kirjassa maalaustaiteesta\":\n\n\"Muotokuvamaalausta varten olkoon sinulla erityinen ateljee --\nsuunnikkaan muotoinen piha, kymmenen kyynärää leveä ja kaksikymmentä\nkyynärää pitkä, jonka seinät ovat mustiksi maalatut, ja niiden päällä\nulkoneva katonräystäs sekä kankaasta tehty katos, joka on laitettu\nniin, että se tarpeen mukaan kokoon käärittynä taikka levitettynä\nsuojelee auringolta. Kun kangas ei ole levitettynä, niin maalaa\nainoastaan ennen hämärän tuloa taikka pilvisellä ja sumuisella säällä.\nSe on täydellisin valaistus.\"\n\nTällaisen pihan muotokuvamaalausta varten hän oli laitattanut taloon,\njossa hän asui ja jonka omisti Firenzen kansalainen, Signorian\nkomissario ser Piero di Barto Martelli, matematiikan harrastaja ja\nälykäs mies, joka oli ystävällisissä väleissä Leonardon kanssa, -- se\noli toinen talo vasemmalla puolella Martelli-katua, kun tullaan San\nGiovanni torilta palazzo Medioille päin.\n\nOli kerran tyyni, lämmin ja sumuinen päivä kevään lopulla vuonna\n1505. Aurinko loisti kostean pilviverhon läpi luoden himmeätä, aivan\nkuin vedenalaista valoa ja synnyttäen vienoja, savun tavoin haihtuvia\nvarjoja. Se oli Leonardon mielivalaistus, joka hänen väitteittensä\nmukaan antaa naisen kasvoille erityisen viehätyksen.\n\n\"Eikö hän todellakaan tule?\" Leonardon ajatukset kohdistuivat häneen,\njonka kuvaa hän oli maalannut jo lähes kolme vuotta väsymättä ja\nuutterasti, mikä oli harvinaista hänessä.\n\nHän järjesteli ateljeetansa hänen vastaanottamisekseen. Giovanni\nBeltraffio tarkasti häntä salaa ja ihmetteli tuota odotuksen\nlevottomuutta, miltei kärsimättömyyttä, joka ei ollut ominaista aina\nrauhalliselle mestarille.\n\nLeonardo asetti järjestykseen hyllyllä olevat erilaiset siveltimet,\npaletit ja maalikupit, joissa kiiltävä liimakuori jään tavoin peitti\nhyytyneen maalin pintaa, otti pois vaateverhon muotokuvalta, joka\nseisoi siirrettävällä, kolmijalkaisella jalustimella -- leggiolla,\navasi keskellä pihaa olevan suihkulähteen, joka oli rakennettu\n_hänen_ ilokseen ja jonka vesisateet pudotessaan sattuivat lasisiin\npallonpuoliskoihin, panivat ne pyörimään ja synnyttivät omituisen,\nvienon musiikin. Suihkulähteen ympärillä kasvoi _hänen_ lempikukkiaan,\niriskukkia, jotka Leonardo oli omin käsin istuttanut ja vaalinut.\nHän toi korillisen leipäpaloja kesyä hirveä varten, joka käyskenteli\npihalla ja jota hän syötti omin käsin; korjasi pehmeätä mattoa\nnojatuolin edessä, joka oli tehty sileästä, tummasta tammesta ja\njossa oli ristikkoselustin ja käsinojat. Tällä matolla, tavallisella\npaikallaan, loikoi jo kokoon kääriytyneenä ja kehräten harvinaista\nrotua oleva valkea kissa, joka oli tuotu Aasiasta ja ostettu myöskin\n_hänen_ huvikseen, ja jolla oli eriväriset silmät, oikea keltainen kuin\ntopaasi, vasen sininen kuin safiiri.\n\nAndrea Salaino toi nuotit ja alkoi virittää viuluaan. Saapui toinenkin\nsoittaja, Atalante. Leonardo oli tullut tuntemaan hänet jo Milanossa,\nherttua Moron hovissa. Hän soitti erittäin hyvin taiteilijan keksimää\nhopeaista luuttua, joka muodoltaan muistutti hevoseni pääkalloa.\n\nParhaita soittajia, laulajia, sadunkertojia, runoilijoita, kaikkein\nsukkelimpia puhetovereita kutsui Leonardo ateljeehensa, jotta\nnämä huvittaisivat _häntä_ ja karkoittaisivat ikävystymisen, joka\ntavallisesti kuvastuu niiden kasvoilla, joiden muotokuvia maalataan.\nHän tutki hänen kasvoissaan niiden ajatusten ja tunteitten leikkiä,\njoita keskustelut, kertomukset ja soitanto herättivät.\n\nMyöhemmin näitä kokouksia alkoi olla harvemmin. Hän tiesi, ettei niitä\nenää tarvittu ja ettei _hän_ ikävystyisi, vaikka niitä ei olisikaan.\nVain musiikkia ei lakkautettu; se auttoi molempia työssä, sillä\n_hänkin_ otti osaa muotokuvansa valmistamiseen.\n\nKaikki oli valmiina, mutta häntä ei vaan kuulunut.\n\n\"Eikö hän todellakaan tule?\" ajatteli Leonardo. \"Valo ja varjot ovat\ntänään aivan kuin vartavasten häntä varten tehtyjä. Lähettäisinköhän\nkutsumaan? Mutta tietäähän hän, kuinka minä odotan. Hänen täytyy tulla.\"\n\nJa Giovanni näki, kuinka hänen kärsimättömyytensä ja levottomuutensa\nyhä lisääntyi.\n\nYhtäkkiä sai vieno tuulen henkäys suihkulähteen säteen painumaan\nsyrjään; lasi helähti, valkoisten iriskukkien terälehdet värähtivät\nvesihiukkasten alla. Tarkkavainuinen hirvi kurotti kaulaansa ja höristi\nkorviaan. Leonardo kuunteli. Ja Giovanni, vaikka hän ei itse vielä\nmitään kuullutkaan, ymmärsi hänen kasvojensa ilmeestä, että se oli --\n_hän_.\n\nEnsiksi astui sisään nöyrästi tervehtien sisar Camilla,\nkonvertiittinunna, joka asui hänen talossaan ja joka kerta seurasi\nhänen mukanaan taiteilijan ateljeehen. Tällä naisella oli kyky hävitä\nja tulla näkymättömäksi, kun hän kainosti istuutui nurkkaan rukouskirja\nkädessä nostamatta silmiään ja lausumatta sanaakaan, niin että Leonardo\nniinä kolmena vuonna, joina he olivat käyneet hänen luonaan, tuskin\nollenkaan oli kuullut hänen ääntään.\n\nCamillan jälessä astui sisään se, jota täällä kaikki odottivat --\nnoin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka oli yksinkertaisessa,\ntummassa puvussa, läpinäkyvä, tumma silkkiharso vedettynä puoliväliin\notsaa -- mona Lisa Gioconda.\n\nBeltraffio tiesi, että hän oli vanhaa neapelilaista sukua, erään\naikoinaan rikkaan, mutta ranskalaisten hyökkäyksen aikana vuonna 1495\nköyhtyneen ylimyksen Antonio Gerardinin tytär, Firenzen kansalaisen\nFrancesco del Giocondan vaimo. Vuonna 1481 tämä oli nainut Mariano\nBucellan tyttären. Kahden vuoden kuluttua vaimo kuoli. Hän nai Tommasa\nVillanin ja tämän kuoltua hän meni kolmannen kerran naimisiin --\nmona Lisan kanssa. Kun Leonardo maalasi mona Lisan muotokuvaa, oli\ntaiteilija lähes viidenkymmenen vuoden ikäinen ja mona Lisan mies,\nmesser Gioconda, neljänkymmenenviiden. Messer Gioconda oli valittu\nyhdeksi kahdestatoista buonuominista ja hänestä piti kohdakkoin tulla\nprior. Hän oli tavallinen mies, jollaisia on paljon aina ja kaikkialla,\n-- ei kovin ruma eikä kovin kaunis, toimelias, säästäväinen, kokonaan\ntoimeensa ja maanviljelykseen antautunut. Kaunista naista hän piti\ntalon parhaana koristuksena. Mutta paremmin kuin mona Lisan suloa hän\nymmärsi uuden sisilialaisen härkärodun hyviä puolia taikka niitä etuja,\njoita parkitsemattomien lampaannahkojen tulli tuotti. Kerrottiin, ettei\nmona Lisa ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan yksinomaan isänsä\ntahdosta, ja että hänen ensimmäinen sulhasensa oli vapaaehtoisesti\netsinyt kuolemaa taistelutantereella. Huhuiltiin myöskin, että hänellä\noli muitakin innostuneita, uskollisia, mutta toivottomia ihailijoita,\nmutta mahdollistahan oli, että tämä oli vain juorupuhetta. Muuten pahat\nkielet -- eikä niitä ollut Firenzessä vähän -- eivät voineet sanoa\nmitään pahaa Giocondasta. Hän oli hiljainen, vaatimaton ja hurskas,\nnoudatti tarkoin kirkollisia menoja, oli armelias köyhille ja hyvä\nemäntä talossaan, uskollinen vaimo eikä ainoastaan emäntänä, vaan hellä\näiti kaksitoistavuotiaalle tytärpuolelleen Dianoralle.\n\nTämä oli kaikki, mitä Giovanni hänestä tiesi. Mutta se mona Lisa, joka\nkävi Leonardon ateljeessa, näytti hänestä aivan toiselta naiselta.\n\nKolmen vuoden aikana -- eikä aika heikentänyt, vaan teki yhä syvemmäksi\ntuon omituisen tunteen -- hän oli joka kerta nähdessään mona Lisan\ntuntenut pelon tapaista ihmettelyä aivan kuin olisi nähnyt aaveen.\nToisinaan hän selitti tämän tunteen siten, että hän oli niin tottunut\nnäkemään nuo kasvot muotokuvassa ja mestarin taide oli niin mahtava,\nettä elävä mona Lisa näytti hänestä vähemmän todelliselta kuin se,\njoka oli kuvattu kankaalle. Mutta tässä oli vielä jotakin muutakin,\nsalaperäisempää.\n\nHän tiesi, ettei Leonardolla ollut tilaisuutta nähdä mona Lisaa\nmuulloin kuin työskennellessään, jolloin muita oli läsnä, joko paljon\nkutsuttuja henkilöitä tahi ainoastaan sisar Camilla, joka ei hänestä\nkoskaan eronnut, -- ei koskaan kahdenkesken. Ja kuitenkin Giovanni\ntunsi, että heillä oli yhteinen salaisuus, joka heitä lähentää ja\nyhdistää toisiinsa. Hän tiesi myöskin, ettei se ollut lemmen salaisuus,\nei ainakaan sellaisen lemmen, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi.\n\nHän oli kuullut Leonardolta, että kaikilla taiteilijoilla on taipumus\nkuvaamissaan ruumiissa ja kasvoissa jäljitellä omaa ruumistaan ja\nkasvojaan. Mestarin mielestä tämä johtui siitä, että ihmishenki,\njoka on ruumiinsa luoja, pyrkii joka kerta, kun sen on keksittävä\nuusi ruumis, siinäkin toistamaan sen, mitä se ennen on luonut, -- ja\nniin voimakas on tuo taipumus, että toisinaan muotokuvissakin läpi\nulkonaisen yhtäläisyyden kuvattavan henkilön kanssa kuultaa jollei\ntaiteilijan omat kasvot niin ainakin hänen sielunsa.\n\nSe, mitä nyt tapahtui Giovannin silmien edessä, oli vielä\nihmeellisempää: hänestä näytti, ettei ainoastaan muotokuvassa\nesitetty, vaan myöskin itse elävä mona Lisa muuttui yhä enemmän ja\nenemmän Leonardon näköiseksi, kuten toisinaan tapahtuu ihmisissä,\njotka vuosikausia yhtämittaa elävät yhdessä. Muuten yhä lisääntyvä\nyhtäläisyys ei niin paljon esiintynyt itse piirteissä -- vaikka se\nniissäkin viime aikoina toisinaan oli hämmästyttänyt häntä -- kuin\nsilmien ilmeessä ja hymyssä. Tuntien selittämätöntä ihmettelyä hän\nmuisti nähneensä saman hymyn Verrocchion veistoksessa Epäuskoinen\nTuomas, jossa Tuomas pistää kätenä Vapahtajan haavoihin ja jonka\nteoksen mallina oli ollut Leonardo nuorena, sekä myöskin esiäiti\nEevalla tiedonpuun edessä mestarin ensimmäisessä taulussa, samoin\nenkelillä taulussa Neitsyt kallioitten keskellä ja Ledalla joutsenen\nkera sekä monissa muissa naiskasvoissa, jo mestari oli maalannut,\npiirtänyt ja muovaillut tuntematta vielä mona Lisaa, -- aivan kuin hän\nkoko elämänsä ajan kaikissa luomissaan olisi etsinyt oman ihanuutensa\nheijastusta ja viimein löytänyt sen Giocondan kasvoissa.\n\nToisinaan, kun Giovanni oli kauan katsellut tätä heidän yhteistä\nhymyään, hänestä tuntui oudolta ja miltei peloittavalta, aivan kuin\nolisi nähnyt ihmeen: todellisuus näytti unelta ja uni todellisuudelta,\nikäänkuin mona Lisa ei olisikaan ollut elävä ihminen eikä Firenzen\nkansalaisen, messer Giocondan, mitä tavallisimman ihmisen puoliso, vaan\naavemainen olento, jonka mestarin tahto oli manannut esille, ihmissusi,\nitsensä Leonardon kaksoisolento naisen haamussa.\n\nGioconda silitti lemmikkiään, valkoista kissaa, joka oli hypännyt hänen\npolvilleen, ja näkymättömät kipinät lentelivät pitkin sen turkkia\ntuskin kuuluvasti rätisten hänen pehmeitten, hienojen sormiensa alla.\n\nLeonardo ryhtyi työhön. Mutta äkkiä hän laski siveltimensä ja\nkatseli tarkkaavasti mona Lisan kasvoihin. Hänen silmänsä huomasivat\npienimmänkin varjon taikka muutoksen noissa kasvoissa.\n\n\"Madonna\", lausui hän, \"huolestuttaako jokin asia teitä tänään?\"\n\nGiovannikin tunsi, ettei hän ollut siinä määrin muotokuvansa näköinen\nkuin tavallisesti.\n\nLisa kohotti Leonardoon rauhallisen katseen.\n\n\"Kyllä, hiukan\", vastasi hän. \"Dianora ei ole aivan terve. Minä en ole\nnukkunut koko yönä.\"\n\n\"Kenties olette väsynyt ettekä nyt välitä muotokuvastani? Eikö olisi\nparempi lykätä toiseen kertaan?...\"\n\n\"Ei, ei se tee mitään. Eikö teistä ole sääli olla käyttämättä tällaista\npäivää? Katsokaahan, kuinka pehmeät varjot, kuinka kostea aurinko: ihan\nminun päiväni!\"\n\n\"Minä tiesin\", lisäsi hän hetken vaiti oltuaan, \"että te odotatte\nminua. Olisin tullut aikaisemmin, mutta minua pidätettiin, -- madonna\nSofonisba...\"\n\n\"Kuka se on? Ah, niin minä tiedän... Ääni kuin torimuijalla ja tuoksuaa\nkuin hajuvesikauppa...\" Gioconda naurahti.\n\n\"Madonna Sofonisban\", jatkoi hän, \"täytyi välttämättömästä saada\nkertoa minulle eilisestä juhlasta palazzo Vecchiossa arvoisan\nsignora Argentinan, gonfalonieerin puolison luona -- mitä tarjottiin\nillalliseksi, millaisissa puvuissa oltiin ja kuka ketäkin hienosteli...\"\n\n\"Siinäpä se! Ei Dianoran sairaus, vaan tuon suupaltin lörpötys on\nhäirinnyt mielenrauhanne. Kuinka kummallista! Oletteko huomannut,\nmadonna, että toisinaan jokin jonkinjoutava asia, jonka kuulemme\nsyrjäisiltä henkilöiltä ja joka ei ollenkaan kuulu meihin, -- aivan\ntavallinen inhimillinen tyhmyys taikka halpamaisuus, -- äkkiä\nsynkistyttää mielemme ja vaikuttaa pahemmin kuin suuri suru?\"\n\nGioconda painoi alas päänsä ja oli vaiti. Näkyi, että he jo kauan\nsitten olivat tottuneet ymmärtämään toisiaan miltei sanaa sanomatta,\npelkistä viittauksista.\n\nLeonardo koetti uudelleen alkaa työtään.\n\n\"Kertokaa jotakin\", lausui mona Lisa.\n\n\"Mitä?\"\n\n254\n\nHieman ajateltuaan hän sanoi:\n\n\"Venuksen valtakunnasta.\"\n\nLeonardolla oli muutamia kertomuksia, joista mona Lisa paljon piti,\nsuurimmaksi osaksi hänen taikka muitten muistelmia, matkoja, huomioita\nluonnosta, taulujen aiheita. Hän kertoi ne melkein aina samoilla\nsanoilla, yksinkertaisilla, puoleksi lapsellisilla, hiljaisen musiikin\nsoidessa.\n\nLeonardo antoi merkin, ja kun Andrea Salaino viululla ja Atalante\nhevosen pääkallon muotoisella hopeaisella luutulla alkoivat soittaa\naikaisemmin valittua säveltä, joka aina säesti kertomusta _Venuksen\nvaltakunnasta_, niin hän alkoi hienolla, naisellisella äänellään kuin\nvanhaa satua tahi kehtolaulua:\n\n\"Laivurit, jotka asuvat Kilikian rannoilla, vakuuttavat, että ne,\njoiden on sallittu saada surmansa aalloissa, toisinaan mitä hirveimpien\nmyrskyjen aikana saavat nähdä Kypron saaren, rakkauden jumalattaren\nvaltakunnan. Ympärillä raivoavat aallot, tuulispäät ja vesipatsaat,\nja moni merimies on saaren ihanuuden houkuttelemana särkenyt laivansa\nkallioihin, joita vesipyörteet ympäröivät. Oi, kuinka paljon niitä\nonkaan särkynyt, kuinka paljon uponnut! Rannalla näkyvät vielä niiden\nsurkeat rungot puoleksi hiekan peitossa meriruohoihin kietoutuneina;\nmuutamista pistää näkyviin keula, toisista perä, muutamista ammottavien\nkylkien hirret, jotka ovat kuin puoleksi mädänneitten ruumiitten\nkylkiluut, toisista peräsimen sirpaleet. Ja niin paljon on niitä, että\ntämä näyttää ylösnousemuksen päivältä, jolloin meri antaa takaisin\nkaikki siihen hukkuneet laivat. Mutta itse saaren yllä on ikuisesti\nsininen taivas, aurinko loistaa kukkien peittämillä kunnailla, ja\nilmassa vallitsee sellainen hiljaisuus, että temppelien portailla\nolevien suitsutusastioitten pitkä liekki kohoaa taivasta kohti\nyhtä suorana ja liikkumattomana kuin valkoiset pylväät ja mustat\nkypressit, jotka kuvastuvat järven peilikirkkaaseen pintaan. Ainoastaan\nsuihkulähteitten vesisäteet lirisivät suloisesti valuen yli äyräitten\nporfyyrimaljakosta toiseen. Ja ne, jotka mereen hukkuvat, näkevät tuon\nlähellä olevan tyynen järven, tuuli tuo heille myrttilehtojen tuoksua,\nja kuta kauheampi myrsky on, sitä syvempi on hiljaisuus Kypriksen\nvaltakunnassa.\"\n\nHän vaikeni. Luutun ja viulun sävelet kuolivat, ja syntyi hiljaisuus,\njoka on kauniimpi kaikkia ääniä -- hiljaisuus musiikin jälkeen.\nAinoastaan suihkulähteen vesisateet lirisivät sattuen lasisiin\npallonpuoliskoihin.\n\nJa aivan kuin soitannon tuudittamana ja niinkuin hiljaisuus muurin\ntavoin eroittaisi hänet todellisesta elämästä, kirkkaana, vieraana\nkaikelle paitsi taiteilijan tahdolle, katsoi mona Lisa häntä suoraan\nsilmiin huulilla hymy, joka oli täynnä salaperäisyyttä kuten tyyni\nvesi, joka on aivan läpikuultava, mutta niin syvä, ettei katse,\ntunkeutuipa se miten syvälle tahansa, tutkipa se kuinka tahansa, näe\npohjaa, -- Leonardon oma hymy.\n\nJa Giovannista näytti, että Leonardo ja mona Lisa nyt olivat kuin kaksi\nkuvastinta, jotka heijastaen toisiaan syventyvät äärettömiin asti.\n\n\n\n\nIl\n\n\nSeuraavana aamuna työskenteli taiteilija Palazzo Vecchiossa valmistaen\n_Anghiarin taistelua_.\n\nKun hän vuonna 1503 oli saapunut Roomasta Firenzeen, hän sai tilauksen\nelinkautiselta gonfalonieerilta, tasavallan silloiselta ylimmältä\nhallitusmieheltä Piero Soderinilta, kuvata jokin muistettava taistelu\nneuvoston uuden salin seinälle Signorian linnassa Palazzo Vecchiossa.\nTaiteilija valitsi firenzeläisten kuuluisan voiton Anghiarin luona\nvuonna 1440 Niccolo Picininosta, Lombardian herttuan Filippo Maria\nViscontin sotapäälliköstä.\n\nNeuvoston salin seinällä oli jo osa kuvaa; neljä ratsumiestä on\niskenyt yhteen ja taistelee sotalipusta; pitkän kepin nenässä liehuu\nvaateriekale; lipputanko on katkennut. Viisi kättä on tarttunut\nsiihen ja kiskoo sitä kiivaasti eri tahoille. Miekkoja on ristissä\nilmassa. Tavasta, jolla suut ammottavat auki, näkyy, että niistä kaikuu\nraivoisa huuto. Ihmisten vääntyneet kasvot ovat yhtä kamalia kuin\nvaskisiin haarniskoihin kuvatut satumaisten hirviöitten eläimelliset\nnaamat. Ihmisten raivo on tarttunut hevosiinkin: ne ovat kohonneet\ntakajaloilleen, takertuneet toisiinsa etujaloillaan ja pureskelevat\ntoisiaan korvat luimussa, hurja välke silmissään ja irvistäen kuin\nvillipedot. Niiden kavioitten alla verisessä likalätäkössä on eräs mies\ntarttunut toista tukkaan ja tappaa hänet murskaten hänen päänsä maata\nvasten eikä huomaa, että he kohta musertuvat molemmat.\n\nSiinä on sota kaikessa kauheudessaan, järjetön teurastus, \"petomaisin\nkaikista tyhmyyksistä\", \"_pazzia bestialissima_\", Leonardon sanojen\nmukaan, joka \"ei jätä maan päälle ainoatakaan tasaista paikkaa, missä\nei olisi verellä täytettyjä jälkiä.\"\n\nTuskin hän oli alkanut työnsä, kun tyhjän salin kajahtelevalla\ntiililattialla kuului askeleita. Hän tunsi ne ja rypisti kulmiaan\nkääntymättä ympäri.\n\nTulija oli Piero Soderini, yksi niitä ihmisiä, joista Niccolo\nMachiavelli oli sanonut, etteivät he ole kylmiä eikä kuumia, vaan\nhaaleita, ei mustia eikä valkeita, vaan harmaita. Firenzen kansalaiset,\nrikastuneitten rihkamakauppiasten jälkeläiset, jotka olivat kohonneet\nylhäisöksi, olivat valinneet hänet tasavallan johtajaksi, koska hän ei\nollut ketään muita ylhäisempi ja oli täydellisen keskinkertaisuuden\nperikuva, josta ei kenenkään tarvinnut välittää ja joka ei ollut\nkenellekään vaarallinen. He olivat toivoneet saavansa hänestä\nkuuliaisen välikappaleen. Mutta he erehtyivät. Soderini osoittautuikin\nköyhien ystäväksi, kansan puolustajaksi. Tätä ei muuten kukaan pitänyt\nsen suurempana asiana. Hän oli joka tapauksessa liian vähäpätöinen\nhenkilö. Hänellä ei ollut valtiomiehen lahjoja, vaan virkamiehen\nuutteruutta, ei terävää älyä, vaan tervettä järkeä, ei hyveitä, vaan\nhyväntahtoisuutta. Kaikki tiesivät, että hänen puolisonsa, kopea ja\nylpeä madonna Argentina, ei salannut halveksumista, jota hän tunsi\nmiestään kohtaan, eikä nimittänyt häntä muuksi kuin \"rotakseen\".\nJa messer Piero muistutti todellakin vanhaa, kunnianarvoisaa\nkansliarottaa. Hänellä ei edes ollut sitä oveluutta ja synnynnäistä\nkonnamaisuutta, jotka ovat yhtä välttämättömiä hallitusmiehelle kuin\nrasva koneen pyörille. Tasavaltalaisessa rehellisyydessään hän oli\nkuiva, luja, suora ja pölkkymäinen, -- niin lahjomaton ja puhdas,\nettä hän Machiavellin sanojen mukaan \"haisi saippualta niinkuin äsken\npesty vaate\". Hän tahtoi rakentaa sovintoa kaikkien välille ja ärsytti\nsillä tavoin kaikkia. Rikkaille hän ei ollut mieleen, mutta köyhiä\nhän ei saanut auttaneeksi. Hän istuutui aina kahden tuolin väliin,\noli aina kahden tulen välissä. Hän oli kultaisen keskitien marttyyri.\nKerran Machiavelli, jota Soderini suosi, sepitti hänestä epigrammin\nhautakirjoituksen muotoon:\n\n    Kun kuoloon vaipui Piero Soderini,\n    Niin sielu aikoi mennä helvettiin.\n    \"Ei sinne, hölmö!\" -- huusi silloin Pluto.\n    -- \"Saat mennä pikku lasten osastoon!\"\n\nKun Leonardo otti vastaan tilauksen, niin hänen täytyi allekirjoittaa\nhyvin ankara välipuhe, jossa määrättiin sakkoja pienimmästäkin\nviivytyksestä yli määräajan. Jalot signorit pitivät kiinni eduistaan\npikkukauppiasten tavoin. Soderini, joka oli suuri virkakirjeitten\nihailija, ikävystytti häntä vaatimalla tiliä jokaisesta rovosta,\njoka oli annettu valtion rahastosta telineitten rakentamiseen sekä\nvernissan, soodan, kalkin, värien, liinaöljyn ja muiden pikkutarpeiden\nostamiseen. Ei koskaan ollut Leonardo \"tyrannien\" palveluksessa\nollessaan, kuten gonfalonieerin oli tapana halveksivasti sanoa,\nMoron ja Cesaren hovissa tuntenut olevansa sellaisessa orjuudessa\nkuin palvellessaan kansaa vapaassa tasavallassa, jossa vallitsi\ntasa-arvoisuus kansalaisten kesken. Ja pahinta kaikesta oli se, että\nmesser Pierolla, kuten useimmilla sellaisilla ihmisillä, joilta puuttuu\nsekä kykyä että tietoja taiteen ymmärtämiseen, oli suuri halu antaa\nneuvoja taiteilijoille.\n\nSoderini kysyi Leonardolta rahoja, joilla oli määrä ostaa\nkolmekymmentäviisi naulaa aleksandrialaista valkoväriä ja joita ei\nollut laskussa. Taiteilija tunnusti, ettei hän ollut ostanut valkoväriä\neikä muistanut, mihin oli käyttänyt rahat, ja tarjoutui maksamaan ne\ntakaisin valtion rahastoon.\n\n\"Eihän toki, hyvänen aika, messer Leonardo! Minähän mainitsin niistä\nmuuten vain, järjestyksen ja säntillisyyden vuoksi. Älkää olko ankara\nmeitä kohtaan. Näettehän itse, että me olemme vähäväkisiä, ahtaissa\noloissa eläviä ihmisiä. Kenties meidän säästäväisyytemme näyttää\nteistä saituudelta niin mahtavien herrain kuin Sforzan ja Borgian\nanteliaisuuden rinnalla. Mutta minkäpä sille voi? Täytyy panna suu\nsäkkiä myöten. Emmehän me ole itsevaltiaita, vaan ainoastaan kansan\npalvelijoita, ja olemme velvolliset tekemään sille tilin joka soldosta,\nsillä kuten itse tiedätte, valtion rahasto on pyhä, siinä on lesken\nropo ja rehellisen työmiehen hiki ja sotamiehen veri. Ruhtinas on\nyksi, meitä sitävastoin on monta, ja me olemme kaikki saman arvoisia\nlain edessä. Niin se on, messer Leonardo! Tyrannit maksoivat teille\nkullassa, me sen sijaan vaskessa. Mutta eikö vapauden vaski ole parempi\nkuin orjuuden kulta, ja eikö rauhallinen omatunto ole parempi kuin\nmikään rahapalkinto?...\"\n\nTaiteilija kuunteli ääneti ja sen näköisenä kuin olisi samaa mieltä.\nHän odotti Soderinin puheen loppumista surumielisen alistuvaisena,\nkuten vaeltaja maantiellä, kun tuuli kietoo hänet pölypilveen, odottaa\npää alas painettuna ja silmiään siristellen pölyn laskeutumista. Noissa\ntavallisten ihmisten tavallisissa ajatuksissa tunsi Leonardo sokean,\nkuuron, järkähtämättömän voiman, vastustamattoman kuin luonnon voimat,\nja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät sangen typeriltä, niin hänet\nkuitenkin, kunhan ajatteli niitä syvemmin, valtasi tunne, kuin hän\nolisi katsonut kamalaan tyhjyyteen, päätä pyörryttävään kuiluun.\n\nSoderini viehättyi puhumaan. Hän tahtoi saada vastustajan väittelemään\nkanssaan. Satuttaakseen häntä arimpaan kohtaan hän rupesi puhumaan\nmaalaustaiteesta.\n\nHän pani silmilleen hopeasankaiset pyöreät silmälasit ja alkoi\narvokkaan näköisenä kuten asiantuntija tarkastella kuvan valmista osaa.\n\n\"Erinomaista! Ihmeteltävää! Mikä oivallinen lihasten muodostelu, mikä\nperspektiivin ymmärtäminen! Ja hevoset, hevoset -- ne ovat ilmi eläviä!\"\n\nSen jälkeen hän katsahti taiteilijaan silmälasien yli hyvänsuovasti ja\nankarasti kuten opettaja lahjakkaaseen, mutta ei tarpeeksi ahkeraan\noppilaaseen:\n\n\"Mutta sittenkin messer Leonardo, minä sanon nytkin sen, minkä jo\nmonesti olen sanonut: jos te lopetatte niinkuin olette alkanut, niin\nkuva tulee tekemään liian raskaan ja painostavan vaikutuksen. Älkää\nsuuttuko minuun, arvoisa ystäväni, avomielisyyteni tähden, minähän aina\nsanon ihmisille totuuden suoraan, -- toista me olimme toivoneet...\"\n\n\"Mitä te sitten olitte toivoneet?\" kysyi taiteilija aran uteliaasti.\n\n\"Sitä, että te ikuistaisitte tulevien polvien nähtäväksi tasavallan\nsotamaineen, kuvaisitte sankariemme ikimuistettavat urotyöt -- jotakin\nsellaista, ymmärrättehän, joka kohottaa ihmisten mieliä ja näyttää\nheille jalon esimerkin isänmaanrakkaudesta ja kansalaishyveistä.\nOlkoonpa että sota todellisuudessa on sellainen, jollaiseksi te sen\nolette kuvannut. Mutta minä kysyn teiltä, messer Leonardo, miksi\nei voisi tehdä jalommiksi ja kauniimmiksi taikka ainakin lieventää\nmuutamia äärimmäisyyksiä, sillä kohtuushan on tarpeen kaikessa. Kenties\nminä erehdyn, mutta minusta näyttää taiteilijan todellinen tehtävä\nolevan juuri siinä, että hän opettamalla ja johtamalla tuottaa hyötyä\nkansalle...\"\n\nPäästyään puhumaan kansan hyödystä hän ei enää voinut pysähtyä. Terveen\njärjen innostus hehkui hänen silmissään. Sanojen yksitoikkoinen kaiku\nmuistutti pisaraa, joka itsepintaisesti putoilemalla kovertaa kiven.\n\nTaiteilija kuunteli ääneti, tyrmistyneenä. Ja kun hän toinnuttuaan\nkoetti ymmärtää, mitä tuo nuhteeton mies oikeastaan ajattelee\ntaiteesta, niin hän tunsi ahdistusta, aivan kuin hän olisi astunut\nahtaaseen, pimeään huoneeseen, joka oli täpö täynnä ihmisiä ja\njossa oli niin ummehtunut ilma, ettei siinä voinut olla hetkeäkään\ntukehtumatta.\n\n\"Taide, josta ei ole hyötyä kansalle\", puhui messer Piero, \"on\ntyhjäntoimittajien huvitus, rikasten kunnianhimoisten oikkujen tyydytys\ntaikka tyrannien ylellisyystavara. Eikö niin, arvoisa ystäväni?\"\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi Leonardo ja lisäsi tuskin huomattava nauru\nsilmissään:\n\n\"Tiedättekö mitä, Signore? Saadaksemme vanhan kiistamme päättymään\nmeidän olisi tehtävä seuraavalla tavalla: annettakoon tässä\nsamaisessa neuvoston istuntosalissa Firenzen kansalaisten ratkaista\nyleisessä kansankokouksessa valkeilla ja mustilla palloilla ja äänten\nenemmistöllä, voiko kuvani tuottaa kansalle hyötyä vai eikö. Tästä on\nkaksi etua: ensiksikin matemaattinen varmuus, kun ei tarvitse tehdä\nmuuta kuin laskea äänet saadakseen tietää totuuden. Toiseksi voi\njokainen kokenut ja viisas mies erehtyä, jos hän on yksin, kun taas\nkymmenen tahi kaksikymmentä tuhatta tietämätöntä ja tyhmää ihmistä,\njotka ovat kokoontuneet yhteen, eivät voi erehtyä, sillä kansan ääni on\nJumalan ääni.\"\n\nSoderini ei heti ymmärtänyt. Hän tunsi niin suurta kunnioitusta\nvalkeitten ja mustien pallojen pyhyyttä kohtaan, ettei hänelle\njohtunut mieleenkään, että kukaan saattaisi tehdä pilaa niiden pyhästä\nsalaperäisyydestä. Mutta kun hän viimein ymmärsi, niin hän loi\ntaiteilijaan tylsää ihmettelyä ilmaisevan, miltei pelästyneen katseen,\nja hänen pienet, likinäköiset, pyöreät silmänsä alkoivat pyöriä ja\nvilkuilla kuin rotalla, joka tuntee kissan lähestyvän.\n\nHän tointui kuitenkin pian hämmästyksestään. Gonfalonieerilla oli\nsyntyperäinen taipumus pitää yleensä kaikkia taiteilijoita ihmisinä,\njoilla ei ole tervettä järkeä, eikä hän senvuoksi loukkaantunut\nLeonardon pilasta.\n\nMutta messer Piero tunsi mielensä murheelliseksi. Hän piti itseään\ntämän miehen hyväntekijänä, koska hän huolimatta siitä, että\nhuhuttiin Leonardon olevan valtionkavaltajan ja valmistaneen isänmaan\nviholliselle Cesare Borgialle sotakarttoja Firenzen ympäristöistä, oli\njalomielisesti ottanut hänet tasavallan palvelukseen toivoen voivansa\nvaikuttaa taiteilijaan hyvää ja saavansa hänet katumaan.\n\nMuuttaen keskustelun aihetta ilmoitti messer Piero, asiallisen\nnäköisenä ja esiintyen esimiehen tavoin, muun muassa sen, että\nMichelangelo Buonarroti oli saanut tehtäväkseen maalata sotakuvan saman\nneuvossalin vastakkaiselle seinälle, sanoi kuivasti jäähyväiset ja\npoistui.\n\nTaiteilija katsoi hänen jälkeensä: tuo harmaa, vääräsääri,\nköyryselkäinen mies muistutti kaukaa vielä enemmän rottaa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTultuaan ulos Palazzo Vecchiosta Leonardo pysähtyi torille\nMichelangelon Davidin eteen.\n\nTäällä, Firenzen raatihuoneen portilla, seisoi ikäänkuin vahdissa\ntuo valkeasta marmorista valmistettu jättiläinen, jonka piirteet\neroittautuivat vakavan ja kaunismuotoisen tornin tummasta kivestä.\n\nPaljas, keskenkasvuinen ruumis on laiha. Oikea käsi, jossa on linko,\nriippuu alaspäin, niin että suonet ovat pullistuneet; vasemmassa, joka\non kohotettu rinnan kohdalle, on kivi. Kulmakarvat ovat yhteen vedetyt\nja katse suunnattu etäisyyteen kuten ihmisellä, joka tähtää. Matalan\notsan yläpuolella ovat kiharat seppeleen tavoin kietoutuneet toisiinsa.\n\nJa Leonardo muisti ensimmäisen Samuelin Kirjan sanat:\n\n\"David sanoi Saulille: palvelijasi kaitsi isänsä lampaita, ja kun\ntuli jalopeura tai karhu ja vei lampaan laumasta, niin minä juoksin\nsen perässä ja löin sen ja tempasin sen siltä kidasta ulos. Ja kun se\nkarkasi minua vastaan, tartuin minä sen partaan ja löin sen kuoliaaksi.\nNäin on palvelijasi lyönyt sekä jalopeuran että karhun: niin on tämä\nympärileikkaamaton filistealainen oleva kuin yksi niistä. -- Ja hän\notti sauvansa käteensä ja valitsi ojasta viisi sileää kiveä, pani ne\npaimenkukkaroon säkkiin, joka hänellä oli ja linko hänen kädessänsä:\nja kävi filistealaista vastaan. Filistealainen sanoi Davidille: olenko\nminä koira, että tulet minua vastaan sauvoilla? Ja David sanoi: et,\nvaan huonompi kuin koira. Tänä päivänä antaa Herra sinut minun käsiini,\nettä minä lyön sinut ja otan pääsi sinulta pois ja annan ruumiisi ja\nfilistealaisten ruumiit taivaan linnuille ja kedon pedoille; että\nkaikki maan asuvaiset saavat tietää Israelilla olevan Jumalan.\"\n\nTorilla, jossa Savonarola oli poltettu, näytti Michelangelon David\nsiltä profeetalta, jota Girolamo turhaan oli kutsunut, siltä\nsankarilta, jota Machiavelli odotti.\n\nTässä kilpailijansa teoksessa Leonardo tunsi sielun, joka kenties oli\nhänen henkensä veroinen, mutta ikuisesti sen vastakohta, niinkuin\ntoiminta on mietiskelyn, intohimo himottomuuden, myrsky tyvenen\nvastakohta. Ja tuo outo voima veti häntä puoleensa, herätti hänessä\nuteliaisuutta ja halua päästä lähemmäksi sitä oppiakseen tuntemaan sen\nperin pohjin.\n\nMaria del Fiore kirkon rakennusainevarastoissa Firenzessä oli\näärettömän suuri möhkäle valkoista marmoria, jonka taitamaton\nkuvanveistäjä oli pilannut. Parhaat mestaritkaan eivät siitä huolineet,\narvellen ettei se enää kelvannut mihinkään.\n\nKun Leonardo tuli Roomasta, tarjottiin sitä hänelle. Mutta sillä\nvälin kun hän tavallisella hitaudellaan tuumi, mittaili, puhdisteli\nja epäröi, otti toinen taiteilija, häntä kaksikymmentäkolme vuotta\nnuorempi Michelangelo Buonarroti, vastaan tilauksen ja sai uskomattoman\nnopeasti, työskentelemällä öisinkin tulen valossa, jättiläisensä\nvalmiiksi kahdessakymmenessäviidessä kuukaudessa. Kuusitoista vuotta\noli Leonardo valmistanut Sforzan muistopatsasta, savikolossia, eikä hän\nuskaltanut edes ajatellakaan, kuinka paljon aikaa hän olisi tarvinnut\nDavidin kokoisen marmorimöhkäleen muovailemiseen.\n\nFirenzeläiset julistivat Michelangelon kuvanveistotaiteessa\nLeonardon kilpailijaksi. Ja Buonarroti oli empimättä ottanut vastaan\ntaisteluhaasteen.\n\nRyhtymällä nyt valmistamaan sotakuvaa neuvossalin seinälle, vaikka hän\ntähän saakka tuskin oli pitänyt sivellintä kädessään, uhkarohkeudella,\njoka saattoi näyttää mielettömältä, hän nyt alkoi kilpailun Leonardon\nkanssa maalaustaiteessakin.\n\nKuta suurempaa lempeyttä ja hyväntahtoisuutta kilpailija osoitti,\nsitä säälimättömämmäksi kävi Buonarrotin viha. Leonardon rauhallisuus\nnäytti hänestä halveksumiselta. Sairaloisen epäluuloisesti hän\nkuunteli juoruja, etsi riidan aiheita ja käytti jokaista tilaisuutta\nhaavoittaakseen vihollistaan.\n\nKun David oli valmistunut, niin signoret kutsuivat Firenzen parhaat\nmaalarit ja kuvanveistäjät neuvottelemaan siitä, minne se olisi\nasetettava. Leonardo yhtyi arkkitehti Giuliano da San Gallon\nmielipiteeseen, että jättiläinen oli pystytettävä Signorian torille\nLoggia Orcagnan keskimäisen holvikaaren alle. Saatuaan tämän tietää\nMichelangelo selitti Leonardon tahtovan kateudesta piiloittaa Davidin\nkaikkein pimeimpään nurkkaan, ettei aurinko koskaan valaisisi marmoria\neikä kukaan saisi sitä nähdä.\n\nLeonardon ateljeessa, mustaseinäisessä pihassa, jossa hän maalasi\nGiocondan muotokuvaa, tuli kerran tavanmukaisessa kokouksessa, jossa\noli läsnä monta mestaria, muun muassa veljekset Pollajuolo, ukko Sandro\nBotticelli, Filippino Lippi ja Peruginon oppilas Lorenzo di Credi,\npuheeksi kysymys, mikä taidelaji on korkeampi, kuvanveisto vaiko\nmaalaus -- mieluinen väittelyn aihe sen ajan taiteilijain kesken.\n\nLeonardo kuunteli ääneti. Mutta kun hänen mielipidettään kysyttiin,\nniin hän sanoi:\n\n\"Minun mielestäni on taide sitä täydellisempää, kuta enemmän se eroaa\nkäsityöstä.\"\n\nJa kaksimielinen, hiipivä hymy huulillaan, niin että oli vaikea\npäättää, puhuiko hän tosissaan vai leikillään, hän lisäsi:\n\n\"Pääeroitus näiden kahden taidelajin välillä on siinä, että maalaaminen\nvaatii suurempia henkisiä ponnistuksia, kuvanveisto ruumiillisia.\nKuvanveistäjä vapauttaa vähitellen kuvan, joka hedelmän sydämen tavoin\non suljettu karkeaan ja kovaan kiveen, hakaten sen esille marmorista\ntaltan ja vasaran iskuilla, ponnistaen kaikki ruumiinvoimansa, uupuen\nkuin päiväpalkkalainen ja märkänä hiestä, joka sekaantuu pölyyn ja\nmuuttuu liaksi. Hänen kasvonsa ovat likaiset ja valkean marmorijauhon\npeitossa aivan kuin leipurilla, vaatteita peittävät lumen tavoin\nmarmorihiukkaset, koko talo on täynnä kiviä ja pölyä. Maalari taas\nistuu kaikessa rauhassa ateljeessaan kauniissa puvussa ja sivelee\nkevyellä siveltimellä miellyttäviä värejä. Hänen talonsa on valoisa,\npuhdas, täynnä ihania kuvia. Siellä vallitsee aina hiljaisuus, ja hänen\ntyötään sulostuttaa soitanto, keskustelu taikka lukeminen, joita ei\nestä kuulemasta vasarain kalske eivätkä muut epämiellyttävät äänet.\"\n\nLeonardon sanat kerrottiin Michelangelolle, joka otti ne itseensä,\nmutta tukahutti suuttumuksensa, kohautti vain olkapäitään ja lausui\nmyrkyllisesti naurahtaen:\n\n\"Koettakoon vaan messer da Vinci, ravintolan palvelijattaren\näpäräpoika, tekeytyä hienoksi ja herrasmaiseksi. Minä, vanhan suvun\njälkeläinen, en häpeä työtäni, ja kuten päivätyöläinen minä en halveksi\nhikeä enkä likaa. Mitä taasen tulee kuvanveiston tahi maalaustaiteen\netevämmyyteen, niin on mieletöntä kiistellä siitä: kaikki taiteet ovat\nyhdenarvoisia, sillä ne pulppuavat samasta lähteestä ja pyrkivät samaan\npäämäärään. Ja jos se, joka väittää, että maalaustaide muka on jalompaa\nkuin kuvanveisto, tuntee yhtä hyvin muitakin asioita, joita hän ottaa\narvostellakseen, niin tokkopahan hän ymmärtänee niitä sen enempää kuin\nminun kyökkipiikani.\"\n\nKuumeentapaisella kiireellä ryhtyi Michelangelo valmistamaan kuvaa\nneuvossalin seinälle haluten saavuttaa kilpailijansa, mikä muuten ei\nollutkaan vaikeata.\n\nHän valitsi kohtauksen sodasta pisalaisia vastaan. Firenzeläiset\nsotamiehet uivat kuumana kesäpäivänä Arnossa. Äkkiä hälyytetään\n-- viholliset ovat ilmestyneet näkyviin. Sotamiehet kiiruhtavat\nrannalle, nousevat vedestä, ja uskollisina velvollisuudelleen vetävät\nylleen hikiset, pölyiset vaatteet ja pukeutuvat vaskisiin, auringon\nkuumentamiin haarniskoihin ja panssareihin.\n\nNäin Michelangelo vastakohdaksi Leonardon taululle ei esittänyt sotaa\njärjettömänä teurastuksena, \"petomaisimpana kaikista typeryyksistä\",\nvaan miehuullisena urotyönä, ikuisen velvollisuuden täyttämisenä,\nsankarien taisteluna synnyinmaan kunnian ja suuruuden puolesta.\n\nTätä Leonardon ja Michelangelon kaksintaistelua seurasivat\nfirenzeläiset yhtä uteliaina kuin väkijoukko katselee kiihoittavia\nnäytelmiä. Ja kun kaikki, mihin ei ollut sekoitettu politiikkaa,\ntuntui heistä yhtä mauttomalta kuin ruoka ilman suolaa ja pippuria,\nniin he kiiruhtivat selittämään, että Michelangelo puolusti tasavaltaa\nMedicejä vastaan. Ja kiista, joka nyt oli tullut kaikkien tajuttavaksi,\npuhkesi uuteen voimaan, siirtyi kodeista kaduille ja toreille, ja\nsiihen ottivat osaa ne, joilla ei ollut mitään tekemistä taiteen\nkanssa. Leonardon ja Michelangelon teokset tulivat kahden toisilleen\nvihamielisen leirin sotalipuiksi.\n\nAsiat menivät niin pitkälle, että tuntemattomat ihmiset alkoivat\nöiseen aikaan heitellä kiviä Davidia vastaan. Ylhäiset kansalaiset\nsyyttivät tästä kansaa, kansan johtajat ylhäisöä, taiteilijat Peruginon\noppilaita, joka äskettäin oli avannut ateljeen Firenzessä, ja\nBuonarroti taas julisti gonfalonieerin läsnä ollessa, että Leonardo oli\npalkannut ne roistot, jotka olivat viskelleet kivillä Davidia.\n\nJa monet uskoivat tätä taikka olivat ainakin uskovinaan.\n\nKerran maalatessaan Giocondan muotokuvaa -- ateljeessa ei silloin ollut\nmuita kuin Giovanni ja Salaino -- sanoi Leonardo mona Lisalle, kun tuli\npuhe Michelangelosta:\n\n\"Minusta tuntuu toisinaan siltä, että jos puhuisin hänen kanssaan\nkatsoen silmästä silmään, niin kaikki selviäisi itsestään eikä tästä\ntyhmästä riidasta jäisi jälkiäkään: hän ymmärtäisi, etten minä ole\nhänen vihollisensa ja ettei kukaan ihminen voisi häntä rakastaa\nniinkuin minä...\"\n\nMona Lisa pudisti päätään:\n\n\"Onkohan todellakin niin, messer Leonardo? Ymmärtäisiköhän hän?\"\n\n\"Ymmärtäisi\", huudahti taiteilija, \"sellainen mies ei voi olla\nymmärtämättä! Koko onnettomuus on siinä, että hän on liian arka eikä\nluota itseensä. Hän kärsii, kadehtii ja pelkää sentähden, ettei\nhän vielä tunne itseään. Se on sulaa mielettömyyttä! Minä sanoisin\nhänelle kaikki, ja hän rauhoittuisi. Tarvitseeko hänen pelätä minua?\nTiedättekö, madonna, -- kun äskettäin näin hänen piirustuksensa uiviin\nsotamiehiin, niin en uskonut silmiäni. Ei kukaan osaa aavistaakaan,\nmikä hän on ja mikä hänestä tulee. Minä tiedän, että hän jo nyt on\nminun veroiseni ja voimakkaampikin, niin, niin, minä tunnen sen,\nvoimakkaampi minua!...\"\n\nMona Lisa loi häneen katseen, joka Giovannista näytti kuvastunen tavoin\nheijastavan Leonardon katseen, ja hymyili hiljaista ja omituista hymyä.\n\n\"Messere\", lausui hän, \"muistatteko sen paikan raamatussa, jossa\nJumala puhuu profeetta Eliaalle, joka oli paennut jumalatonta kuningas\nAhabia Horebin vuorelle: 'Mene ulos ja asetu vuorelle Herran kasvojen\neteen. Ja Herra on kulkeva ohi, ja suuri ja väkevä tuuli, joka\nhalkaisee vuoret ja murskaa kalliot, käy Herran edellä; mutta Herra ei\nole tuulessa. Tuulen jälkeen tulee maanjäristys, mutta ei Herra ole\nmaanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen seuraa tuli, mutta Herra\nei ole tulessa. Tulen jälkeen tulee vieno tuulen hyminä -- ja siinä\non Herra.' Kenties messer Buonarroti on voimakas kuin myrskytuuli,\njoka halkaisee vuoret ja murskaa kalliot Herran edessä. Mutta hänessä\nei ole hiljaisuutta, jossa on Herra. Ja hän tietää sen ja vihaa teitä\nsentähden, että te olette voimakkaampi häntä -- niinkuin tyven on\nvoimakkaampi myrskyä.\"\n\nBrancacci kappelissa vanhassa toisella puolen jokea olevassa Maria\ndel Carmine kirkossa, jossa Tommaso Masaccion kuuluisat freskot\nolivat, -- tuossa Italian kaikkien suurten mestarien koulussa,\njossa Leonardokin aikoinaan oli opiskellut -- näki Leonardo kerran\ntuntemattoman nuorukaisen, melkein pojan vielä, joka tutki ja\njäljensi noita freskoja. Hänen yllään oli värien tahraama, vanha,\nmusta liivi, ja hänen alusvaatteensa olivat puhtaat, mutta karkeat ja\narvattavasti kotikutoiset. Hän oli korkeakasvuinen ja notkea; hoikka\nkaula oli tavattoman valkea, hieno ja pitkä niinkuin vähäverisillä\ntytöillä; kasvot, jotka olivat soikeat kuin muna ja läpikuultavat,\nolivat kauniit, mutta niissä oli jonkun verran kiemailua ja\nimelyyttä; suurissa, mustissa silmissä, jotka olivat kuin Umbrian\ntalonpoikaisnaisilla, joita Perugino oli käyttänyt madonniensa\nmalleina, ei kuvastunut ajatusta, ne olivat syvät ja tyhjät kuin taivas.\n\nJonkun ajan kuluttua Leonardo kohtasi uudestaan tämän nuorukaisen Maria\nNovella luostarissa, Paavin salissa, jossa oli näytteillä _Anghiarin\ntaistelun_ kartongi. Nuorukainen tutki ja piirusti sitä yhtä hartaasti\nkuin Masaccion freskoja. Luultavasti hän nyt jo tunsi Leonardon\nulkomuodolta ja kiinnitti häneen katseensa nähtävästi haluten puhutella\nhäntä, mutta uskaltamatta sitä tehdä.\n\nLeonardo tämän huomattuaan meni itse hänen luokseen. Hätäillen,\nhämillään ja punastuen, mielistelevin sanoin, jotka tuntuivat hiukan\ntunkeilevilta, mutta olivat lapsellisen viattomia, nuorukainen selitti\nhänelle pitävänsä häntä opettajanaan, suurimpana Italian mestareista,\nja ettei Michelangelo ole kelvollinen päästämään auki kengännauhojakaan\n_Herran ehtoollisen_ luojalta.\n\nVielä muutamia kertoja kohtasi Leonardo tuon nuorukaisen, keskusteli\nkauan hänen kanssaan, tarkasteli hänen piirustuksiaan, ja kuta enemmän\nhän oppi häntä, tuntemaan, sitä varmemmin hän tuli vakuutetuksi siitä\nettä tästä nuoresta miehestä oli tuleva suuri mestari.\n\nHän oli herkkä ja altis vaikutuksille kuin nainen, ja kaikki äänet\nherättivät hänessä vastakaikua; hän jäljitteli sekä Peruginoa että\nPinturicchiota, jonka kanssa hän äskettäin oli työskennellyt Sienan\nkirjastossa, mutta erittäinkin Leonardoa. Mutta tuon kypsymättömyyden\nalla aavisti mestari hänessä piilevän tunteen tuoreuden, jollaista\nhän ei vielä ollut kenessäkään tavannut. Enimmän häntä kuitenkin\nihmetytti se, että tämä poika tunkeutui taiteen ja elämän syvimpiin\nsalaisuuksiin aivan kuin sattumalta ja tahtomattakaan sitä ja voitti\nhelposti, aivan kuin leikkien, suurimmatkin vaikeudet. Kaikki hän sai\nilmaiseksi, aivan kuin taiteessa ei häntä varten olisikaan olemassa\nniitä loppumattomia etsimisiä, vaivoja, ponnistuksia, horjumisia ja\nepäilyksiä, jotka olivat Leonardon koko elämän kiusana ja kirouksena.\nJa kun opettaja puhui hänelle hitaasti edistyvän ja kärsivällisyyttä\nkysyvän luonnontutkimisen välttämättömyydestä sekä maalaustaiteen\nmatemattisen täsmällisistä säännöistä sekä maalaustaiteen matemaattisen\ntäsmällisistä säännöistä ja laeista, niin nuorukainen katsoi hänen\nsilmiinsä suurilla, hämmästyneillä, ajatuksettomilla silmillään\nilmeisesti ikävystyneenä ja kuunnellen tarkkaavaisesti vain\nkunnioituksesta mestaria kohtaan.\n\nKerran hänen suustaan pääsi sana, joka hämmästytti, melkeinpä\npelästytti Leonardoa syvämietteisyydellään:\n\n\"Olen huomannut, ettei maalatessa tarvitse ajatella: silloin se\nonnistuu parhaiten.\"\n\nOli kuin tuo poika olisi koko olennollaan puhunut hänelle, että sitä\nyhteyttä, sitä täydellistä tunteen ja järjen, rakkauden ja tiedon\nsopusointua, joita hän oli etsinyt, -- ei ensinkään ole eikä voi olla\nolemassa.\n\nJa nähdessään hänen lempeän, rauhallisen, ajatuksettoman selvyytensä\nLeonardo tunsi suurempia epäilyjä ja suurempaa pelkoa taiteen tulevista\nkohtaloista ja koko elämäntyönsä puolesta, kuin mitä hänessä herätti\nBuonarrotin suuttumus ja viha.\n\n\"Mistä sinä olet kotoisin, poikani?\" kysyi hän häneltä, kun he taas\nkerran tapasivat toisensa. \"Kuka on isäsi ja mikä on nimesi?\n\n\"Olen kotoisin Urbinosta\", vastasi nuorukainen ystävällinen, hiukan\ntyperä hymy huulillaan. \"Isäni on maalari Giovanni Sanzio. Nimeni on\nRafael.\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nNäihin aikoihin oli Leonardon pakko erään tärkeän asian vuoksi poistua\nFirenzestä.\n\nMuinaisista ajoista kävi tasavalta sotaa naapurikaupunkia Pisaa vastaan\n-- loppumatonta, ankaraa sotaa, joka näännytti kumpaakin kaupunkia.\n\nKerran keskustellessaan Machiavellin kanssa kertoi taiteilija hänelle\neräästä sotasuunnitelmastaan: olisi suunnattava Arnon vedet vanhasta\nuomastaan uuteen ja johdettava ne kanavien avulla Pisan luota Livornon\nsoihin ja sillä tavoin saatava tämä piiritetty kaupunki antautumaan\nkatkaisemalla sen yhteys meren kanssa ja estämällä muonan kuletus\nsinne. Niccolo, jota kaikki, mikä oli tavatonta, aina innostutti,\nmielistyi tähän tuumaan ja esitti sen gonfalonieerille, sai osaksi\nkaunopuheliaisuudellaan hänet vakuutetuksi ja innostutti hänet asiaan\ntaitavasti kutkuttamalla messer Pieron itserakkautta, varsinkin kun\nviime aikoina monet olivat alkaneet Pisan sodan onnettomuuksista\nsyyttää hänen vähälahjaisuuttaan, -- osaksi hän taas petti hänet\nsalaamalla suunnitelman todellisen kalleuden ja vaikeudet. Kun\ngonfalonieeri esitti tämän suunnitelman Kymmenen miehen neuvostolle,\nniin hän oli vähältä joutua naurun alaiseksi. Soderini loukkaantui,\npäätti näyttää, että hänellä on yhtä paljon tervettä järkeä kuin\nkenellä muulla tahansa, ja alkoi toimia niin tarmokkaasti, että\nsaavutti tarkoituksensa vihamiestensä innokkaalla avustuksella,\nsillä nämä äänestivät ehdotuksen puolesta, joka heistä näytti mitä\nsuurimmalta mielettömyydeltä, kukistaakseen messer Pieron. Leonardolta\nMachiavelli toistaiseksi salasi viekkautensa toivoen vastedes, kun\nhän lopullisesti oli saanut gonfalonieerin sotkeutumaan tähän asiaan,\nvoivansa johtaa häntä mihin tahansa ja saavansa kaikki, mitä he\ntarvitsivat.\n\nAlkupuuhat näyttivät lupaavilta. Veden pinta joessa aleni. Mutta pian\nilmeni vaikeuksia, jotka vaativat yhä suurempia kuluja, ja säästäväiset\nsignoret tinkivät joka kolikosta.\n\nKesällä 1505 kohosi joki suuren ukkossateen jälkeen yli äyräittensä ja\nsärki osan padosta. Leonardo kutsuttiin työpaikalle.\n\nPäivää ennen lähtöään palasi taiteilija kotiinsa Arnon toiselta puolen\nMachiavellin luota, jonka kanssa hän oli keskustellut tästä asiasta ja\njoka oli kauhistuttanut häntä tunnustuksillaan. Hän kulki Santa Trinità\nsillan yli Tornabuoni katua kohti.\n\nOli myöhä. Kulkijoita oli vähän. Hiljaisuutta häiritsi vain veden\nkohina myllyn sulussa Ponte alla Carrajan luona. Päivä oli ollut kuuma,\nmutta illan suussa oli satanut ja ilma oli muuttunut vilpoiseksi.\nSillalla oli lämpimän kesäisen veden haju. Mustan San Miniato kukkulan\ntakaa kohosi kuu. Oikealla, Ponte Vecchion rannalla, kuvastuivat\npienet, vanhat talot, joiden epätasaisia, ulkonevia osia kannattivat\nväärät tukipylväät, tummanvihertävään veteen, jonka pato oli saanut\npysähtymään hiljaa paikoilleen. Vasemmalla Monte Albanon sinipunervien\nja pehmeitten etumaisten kukkulain yläpuolella värisi yksinäinen tähti.\n\nFirenzen hahmopiirteet kuvastuivat puhdasta taivasta vasten muistuttaen\nvanhanaikaisten kirjojen himmeälle kultapohjalle painettuja kansikuvia,\n-- se oli kuva, joka oli ainoa laatuaan koko maailmassa ja tuttu\nkuin elävät ihmiskasvot: ensiksikin pohjoisessa vanha Santa Crocen\nkellotapuli, sitten suora, kaunis ja ankarapiirteinen Palazzo Vecchion\ntorni, valkea, marmorinen Campanilla Giotto ja Maria del Fioren\npunertava, tiilinen kupukatto, joka oli kuin jättiläiskokoinen, vielä\naukeamaton punainen liljankukka vanhoissa vaakunoissa. Koko Firenze\niltaruskon ja kuutamon valossa oli kuin äärettömän iso, tumma, hopealle\nhohtava kukka.\n\nLeonardo oli huomannut, että joka kaupungilla samoin kuin jokaisella\nihmiselläkin on oma tuoksunsa. Firenze tuoksahti kostealle pölylle,\naivan kuin iriskukat, ja tähän tuoksuun sekaantui tuskin huomattava,\nraitis, hyvin vanhojen taulujen vernissan ja värien haju.\n\nHän ajatteli Giocondaa.\n\nHän tunsi melkein yhtä vähän hänen elämäänsä kuin Giovannikin. Häntä\nei loukannut, vaan ihmetytti ajatus, että Giocondalla on mies,\nmesser Francesco, laiha, pitkä mies, jolla on syylä vasemmassa\nposkessa ja tuuheat kulmakarvat, asiallinen mies, joka mielellään\nkeskustelee sisilialaisen härkärodun hyvistä ominaisuuksista ja uudesta\nlammasnahkojen verosta. Oli hetkiä, jolloin Leonardo iloitsi Giocondan\nhaaveellisesta ihanuudesta, joka oli vieras, kaukainen, olematon ja\nkuitenkin todellisempi kuin mikään muu; mutta oli toisiakin hetkiä,\njolloin hän tunsi Giocondan elävän kauneuden.\n\nMona Lisa ei ollut niitä naisia, joita siihen aikaan nimitettiin\n\"oppineiksi sankarittariksi\". Hän ei koskaan tuonut esille\nkirjatietojaan. Sattumalta vain oli Leonardo saanut tietää,\nettä hän luki latinaa ja kreikkaa. Hän käyttäytyi ja puhui niin\nyksinkertaisesti, että monet pitivät häntä vähemmän älykkäänä. Hänellä\nnäytti todellakin Leonardon mielestä olevan sitä, mikä on syvempää\nkuin järkevyys, varsinkin naisen, nimittäin tietäjän viisautta. Hän\nlöysi sanoja, jotka äkkiä tekivät hänet aivan kuin Leonardon omaiseksi,\nläheiseksi henkilöksi, läheisemmäksi kuin kukaan niistä, joita hän\ntunsi, ainoaksi, ikuiseksi ystäväksi ja sisareksi. Tällaisina hetkinä\nteki Leonardon mieli astua yli sen noidutun kehän, joka eroittaa\nmietiskelyn elämästä. Mutta hän tukahutti heti tämän halunsa, ja joka\nkerta kun hän ummisti silmänsä mona Lisan elävältä kauneudelta, tuli\nhänen aavekuvansa, jonka hän oli loihtinut kankaalle, yhä elävämmäksi,\nyhä todellisemmaksi.\n\nJa hänestä näytti kuin mona Lisa tietäisi sen ja alistuisi sekä\nauttaisi häntä -- uhraisi itsensä omalle aavekuvalleen, antaisi hänelle\nsielunsa ja iloitsisi siitä.\n\nOliko se, mikä heitä yhdisti, rakkautta?\n\nVain ikävystymistä tahi naurua synnyttivät hänessä senaikuiset\nplatoniset haaveet, taivaallisten rakastajain raukeat huokailut,\nimelät sonetit Petrarcan tyyliin. Yhtä vierasta oli hänelle sekin,\nmitä useimmat ihmiset nimittivät rakkaudeksi. Aivan samoin kuin hän\nei syönyt lihaa, ei senvuoksi, että hän piti sitä kiellettynä, vaan\nsiksi, että se oli hänestä vastenmielistä, hän pidättäytyi naisistakin,\nkoska kaikki ruumiillinen omistaminen -- niin hyvin avioliitto kuin\nsalavuoteuskin -- näytti hänestä ei synnilliseltä, vaan törkeältä.\n\"Sukupuoliyhteys\", kirjoitti hän anatomisissa huomautuksissaan, \"ja\nsitä palvelevat ruumiinosat ovat niin rumia, että jos ei olisi kasvojen\nkauneutta, koristelua ja hekuman voimaa, niin ihmissuku kuolisi\nsukupuuttoon.\" Ja hän pysytteli kaukana tuosta \"rumuudesta\", urosten\nja naarasten intohimoisesta taistelusta, samoin kuin ahdistavien ja\nahdistettujen välisestä verisestä teurastuksesta, kiihottumatta,\ntuomitsematta ja puolustamatta. Hän tunnusti luonnollisen\nvälttämättömyyden lain lemmen ja nälän taistelussa, mutta ei halunnut\nottaa itse osaa tähän taisteluun, hän alistui toisen lain -- rakkauden\nja siveyden lain -- alle.\n\nMutta jos hän olisi häntä rakastanutkin, niin olisiko hän voinut toivoa\ntäydellisempää yhdistymistä rakastettuunsa kuin mitä oli noissa syvissä\nja salaperäisissä hyväilyissä -- kuolemattoman kuvan, uuden olennon\nluomisessa, joka sai alkunsa ja syntyi heistä, kuten lapsi syntyy\nisästä ja äidistä, ja oli yhtä kuin he molemmat yhdessä?\n\nJa kuitenkin hän tunsi, että tässäkin näin viattomassa liitossa piili\nvaara, ehkäpä suurempi kuin tavallisessa lihallisessa rakkaudessa.\nHe kumpikin kulkivat pitkin kuilun reunaa siellä, missä ei kukaan\nvielä koskaan ollut kulkenut, ja he voittivat syvyyden houkutuksen\nja vetovoiman. Heidän välillään oli liukkaita, läpikuultavia sanoja,\njoiden läpi kuulsi salaisuus niinkuin aurinko hohtaa kostean sumun\nläpi. Ja toisinaan hän ajatteli: mitä, jos sumu hälvenee ja pääsee\nloistamaan häikäisevä aurinko, jonka valossa salaisuudet ja valhekuvat\nkatoavat? Mitä, jos jompikumpi heistä ei jaksa kestää, vaan astuu\nrajaviivan yli, ja mietiskely muuttuu elämäksi? Onko hänellä oikeus\ntutkia elävää sielua, ikuisen ystävättärensä ja sisarensa sielua, joka\nyksin on hänelle läheinen, yhtä intohimottomalla mielenkiinnolla kuin\nmekaniikan tahi matematiikan lakeja, myrkytetyn kasvin elämää tahi\npaloitellun ruumiin rakennetta? Eikö Gioconda suutu ja työnnä häntä\nluotaan vihan ja halveksumisen valtaamana, niinkuin tekisi jokainen muu\nnainen?\n\nJa hänestä tuntui toisinaan siltä kuin hän kuolettaisi Giocondan\nkamalalla ja hitaalla tavalla, ja hän kauhistui tämän alistuvaisuutta,\njoka oli yhtä rajaton kuin hänen oma hellä ja säälimätön tiedonhalunsa.\n\nVasta viime aikoina hän oli huomannut rajan, ymmärtänyt, että ennemmin\ntahi myöhemmin hänen on ratkaistava, mitä mona Lisa hänelle oli, elävä\nihminenkö vaiko ainoastaan haavekuva, oman sielun heijastus naisellisen\nsulouden kuvastimessa. Hän toivoi vielä, että ero siirtää päätöksen\nteon jonkun verran tuonnemmaksi, ja hän melkein iloitsi siitä, että\nlähtee Firenzestä. Mutta nyt, kun ero oli käsissä, hän ymmärsi\nerehtyneensä, ymmärsi ettei se siirrä ratkaisua tuonnemmaksi, vaan\njouduttaa sitä.\n\nNäihin ajatuksiin vaipuneena hän huomaamattaan tuli autiolle\nsyrjäkadulle, ja kun hän katsahti ympärilleen, niin hän ei heti\ntuntenut paikkaa, johon oli joutunut. Siitä päättäen, että talojen\nkattojen yli näkyi Giotton marmorinen kellotorni, hän ei ollut\nkaukana tuomiokirkosta. Kapean, pitkän kadun toinen puoli oli\nkokonaan mustan, läpinäkymättömän varjon peitossa, toinen puoli taas\nkirkkaan, melkein valkoisen kuutamon valaisema. Kaukaa hohti tulen\nliekki. Kulmaparvekkeen edessä, jonka yllä oli loiva tiilikatto ja\njonka puolipyöreitä holvikaaria kaunismuotoiset patsaat kannattivat,\nlauloivat luutun säestyksellä serenaadia miehet, joiden kasvot olivat\nmustien naamarien peitossa ja jotka olivat puetut viittoihin. Leonardo\nkuunteli.\n\nSe oli vanha Lorenzo il Magnificon sepittämä lemmenlaulu, jota ennen\naikaan oli laulettu Bacchus-jumalan ja Ariadnen karvevaalikulkueessa,\n-- äärettömän riemuitseva ja kuitenkin surumielinen lemmenlaulu, josta\nLeonardo piti, koska oli usein kuullut sen nuoruudessaan:\n\n    _Quant'è bella giovenezza,\n    Che si fugge tuttavia.\n    Chi vuol esser lieto, sia --\n    Di doman non c'è certezza._\n\n    Nuoruus, riemun aika haihtuu.\n    Siispä laula, nauti siitä!\n    Laulut lakkaa, onni vaihtuu,\n    Huomiseen ei riemut riitä.\n\nViimeinen säe synnytti hänen sydämessään epäselvää aavistusta.\n\nEikö kohtalo ollut lähettänyt hänelle juuri nyt, vanhuuden kynnyksellä,\nhänen maanalaiseen pimeyteensä ja yksinäisyyteensä läheisen, elävän\nsielun? Työntäisikö hän Giocondan luotaan, kieltäytyisikö taaskin kuten\nniin monta kertaa ennen elämästä mietiskelyn takia, uhraisiko uudestaan\nläheisen kaukaiselle, todellisen olemattomalle ja yksinomaan kauniille?\nKumman hän valitsee -- elävän vaiko kuolemattoman Giocondan? Hän tiesi,\nettä valitsemalla näistä toisen hän menettää toisen, ja kumpikin oli\nhänelle yhtä kallis; hän tiesi myöskin, että täytyy valita, ettei enää\nvoi viivytellä ja pidentää tätä rangaistusta. Mutta hänen tahtonsa\noli voimaton. Eikä hän tahtonut eikä voinut päättää, mikä on parempi:\nkuolettaa elävä kuolemattoman takia vaiko kuolematon elävän tähden\n-- se, joka on olemassa, vaiko se, joka tulee, aina olemaan taulun\nkankaalla?\n\nKuljettuaan vielä kaksi katua hän saapui talonisäntänsä Martellin talon\nluo.\n\nOvet olivat kiinni, tulet sammutetut. Hän nosti vasaran, joka\nriippui vitjoissa, ja iski rautakiskoon. Portinvartija ei vastannut\n-- luultavasti hän nukkui tahi oli poissa. Iskujen ääni, jonka\nkiviportaitten kaikuvat holvit toistivat, haipui pois. Syntyi\nhiljaisuus. Kuun valo näytti tekevän sen vielä syvemmäksi.\n\nÄkkiä kajahti raskaita, hitaita ja tasaisia, vaskelta helähtäviä ääniä\n-- lähellä olevan tornin kello löi. Sen ääni puhui ajan äänettömästä\nja uhkaavasta kulumisesta, pimeästä, yksinäisestä vanhuudesta,\nmenneisyydestä, jota ei voi saada takaisin.\n\nJa kauan vielä värähteli ja häilyi äänettömässä kuutamossa viimeinen\nlyönti, milloin heikontuen milloin koventuen, ja tuntui kuin olisivat\nhajaantuvat ääniaallot toistelleet:\n\n    Di doman non c'è certezza.\n\n\n\n\nV\n\n\nSeuraavana päivänä saapui mona Lisa hänen ateljeehensa tavalliseen\naikaan, mutta ensi kerran yksin ilman ainaista seuralaistaan sisar\nCamillaa. Gioconda tiesi, että tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa.\n\nOli aurinkoinen, häikäisevän kirkas päivä. Leonardo levitti\nkangaskatoksen, ja mustaseinäisen pihan täytti lempeä, hämärtävä\nvalo -- varjo, läpikuultava kuin vesi, -- joka sai Giocondan kasvot\nesiintymään mitä kauneimpina.\n\nHe olivat yksin.\n\nLeonardo teki työtään ääneti ja siihen kokonaan vaipuneena aivan\nrauhallisena ja muistamatta eilisiä ajatuksia kohta tapahtuvasta erosta\nsekä välttämättömästä vaalista, aivan kuin hänellä ei olisi ollut\nolemassakaan entisyyttä eikä tulevaisuutta ja niin kuin ajan kulku\nolisi pysähtynyt -- aivan kuin Gioconda olisi aina istunut tuolla\ntavoin ja tulisi istumaankin hänen edessään hiljaa ja omituisesti\nhymyillen. Ja hän teki ajatuksissaan sen, mitä ei voinut tehdä\nelämässä: sulatti kaksi kuvaa yhdeksi, yhdisti todellisuuden ja\nheijastuksen -- elävän ja kuolemattoman. Ja tämä tuotti hänelle suurta\nvapautuksen iloa. Hän ei nyt tuntenut sääliä Giocondaa kohtaan eikä\npelännyt häntä. Hän tiesi, että Gioconda on alistuva loppuun asti --\nottaa vastaan kaikki, kärsii kaikki, kuolee nurkumatta. Ja väliin\nhän katsoi Giocondaa yhtä uteliaana kuin niitä kuolemaantuomittuja,\njoita hän oli seurannut teloituspaikalle tutkiakseen viimeisiä tuskan\nvärähdyksiä heidän kasvoissaan.\n\nÄkkiä hänestä tuntui kuin olisi outo varjo elävästä ajatuksesta,\njota hän ei ollut herättänyt ja jota hän ei tarvinnut, vilahtanut\nGiocondan kasvoilla niinkuin hengityksen sumuinen jälki kuvastimen\npinnalla. Turvatakseen hänet tällaisilta, vetääkseen hänet uudelleen\ntaikapiiriinsä ja karkoittaakseen tuon elävän varjon hän alkoi kertoa\nGiocondalle laulavalla ja käskevällä äänellä, jollaisella tietäjä\nlukee loitsujansa, yhtä niistä salaperäisistä, arvoituksen tapaisista\nkertomuksista, joita hän toisinaan kirjoitti muistiin päiväkirjoihinsa.\n\n\"Jaksamatta vastustaa haluani nähdä uusia, ihmisille tuntemattomia\nkuvia, joita luonto on luonut, ja pitkän aikaa vaellettuani paljaitten,\nsynkkien kallioitten keskellä saavuin viimein Luolan luo ja pysähdyin\nepäröiden sen suulle. Mutta viimein tein päätökseni, kumarsin alas\npääni, köyristin selkäni, asetin vasemman kämmeneni oikean jalan polvea\nvasten, varjostin oikealla kädellä silmiäni tottuakseni pimeyteen ja\nastuin sisälle sekä kuljin muutaman askeleen eteenpäin. Kulmat rypyssä\nja silmiäni siristellen paremmin nähdäkseni minä monesti muutin suuntaa\nja harhailin haparoiden pimeässä milloin sinne milloin tänne ja koetin\njotakin nähdä. Mutta pimeys oli liian synkkä. Ja kun olin jonkun aikaa\nollut siellä, niin minussa heräsi ja alkoi taistella kaksi tunnetta\n-- pelko ja uteliaisuus; pelkäsin ryhtyä tutkimaan pimeätä Luolaa,\nmutta kysyin samalla uteliaana, eikö siinä mahdollisesti piile jokin\nihmeellinen salaisuus?\"\n\nHän vaikeni. Giocondan kasvoilta ei outo varjo ollut vieläkään kadonnut.\n\n\"Kumpi näistä kahdesta tunteesta sitten sai voiton?\" kysyi hän.\n\n\"Uteliaisuus.\"\n\n\"Ja te saitte tietää Luolan salaisuuden?\"\n\n\"Sain tietää sen, mitä voi tietoonsa saada.\"\n\n\"Ja kerrotte sen ihmisille?\"\n\n\"Kaikkea ei voi kertoa enkä minä sitä osaakaan. Mutta minä tahtoisin\nistuttaa heihin niin voimakkaan tiedonhalun, että se aina voittaisi\nheidän pelkonsa.\"\n\n\"Entäpä jos tiedonhalu yksinään ei riitä, messer Leonardo\", lausui\nGioconda, ja hänen silmänsä välähtivät yhtäkkiä. \"Mitä, jos tarvitaan\njotakin muuta, suurempaa, ennenkuin voi päästä Luolan viimeisten ja\nehkäpä ihmeellisimpien salaisuuksien perille?\"\n\nJa hän katsoi Leonardoa silmiin hymyillen hymyä, jollaista tämä ei\nmilloinkaan ollut nähnyt hänen huulillaan.\n\n\"Mitä sitten vielä tarvitaan?\" kysyi Leonardo.\n\nGioconda oli vaiti.\n\nSamassa tunkeutui hieno, terävä ja häikäisevä auringon säde\nkangaskatoksen kahden kaistaleen välisestä raosta. Vedenalainen hämärä\nkirkastui. Ja Giocondan kasvoilta hävisi lumous, jonka synnyttivät\nlempeät, kaukaisen soitannon kaltaiset kirkkaat varjot ja valohämy.\n\n\"Matkustatteko huomenna?\" kysyi Gioconda.\n\n\"En, vaan tänä iltana.\"\n\n\"Minäkin matkustan kohta pois\", sanoi Gioconda.\n\nLeonardo katsahti häneen terävästi, tahtoi lisätä jotakin, mutta\noli vaiti. Hän arvasi, että Gioconda matkustaa pois, jotta hänen ei\ntarvitsisi jäädä Firenzeen hänen poissa ollessaan.\n\n\"Messer Francesco\", jatkoi mona Lisa, \"matkustaa asioilleen Kalabriaan\nnoin kolmeksi kuukaudeksi, syksyyn asti. Minä olen pyytänyt häntä\nottamaan minut mukaansa.\"\n\nLeonardo kääntyi ja katsahti harmistuneena, kulmakarvat rypyssä\nauringon terävää, ilkeätä ja rehellistä sädettä. Suihkulähteen\nvesisateet, jotka tähän saakka olivat olleet yksiväriset, elottoman\nja haaveellisen valkoiset, loistivat nyt tämän elävän säteen niihin\ntaittuessa mitä erilaisimmin taivaankaaren värein -- elämän värein.\n\nJa äkkiä Leonardo tunsi palaavansa takaisin elämään -- arkana,\nheikkona, surkuteltavana ja sääliväisenä.\n\n\"Ei se tee mitään\", lausui mona Lisa, \"vetäkää verho kiinni. Vielä ei\nole myöhäistä. Minä en ole väsynyt.\"\n\n\"Ei, se on samantekevää. Riittää jo\", sanoi Leonardo ja heitti pois\nsiveltimen.\n\n\"Ettekö koskaan lopeta muotokuvaa?\"\n\n\"Miksi niin?\" lausui Leonardo kiireesti, aivan kuin pelästyneenä.\n\"Ettekö te sitten enää takaisin palattuanne tule luokseni?\"\n\n\"Tulen. Mutta kenties minä kolmen kuukauden kuluttua olen jo aivan\ntoisenlainen ettekä te enää tunne minua. Itsehän te sanoitte, että\nihmisten kasvot, naisten varsinkin, nopeasti muuttuvat...\"\n\n\"Tahtoisin sen saada valmiiksi,\" lausui Leonardo hitaasti, aivan kuin\nitsekseen. \"Mutta en tiedä. Minusta tuntuu toisinaan, ettei sitä, mitä\ntahdon, voi tehdä...\"\n\n\"Ei voi?\" ihmetteli Gioconda. \"Muuten olen kuullut, että te ette koskaan\ntee mitään valmiiksi, koska tavoittelette mahdottomia...\"\n\nNäissä Giocondan sanoissa Leonardo kuuli, taikka ehkäpä vain luuli\nkuulevansa äärettömän lempeätä, valittavaa moitetta.\n\n\"Siinäpä se\", ajatteli hän, ja häntä alkoi peloittaa.\n\nGioconda nousi ja lausui yksinkertaisesti kuten aina:\n\n\"No niin, on aika lähteä. Jääkää hyvästi, messer Leonardo. Onnea\nmatkalle.\"\n\nLeonardo kohotti silmänsä häneen -- ja taaskin hän oli näkevinään\nGiocondan kasvoissa viimeisen toivottoman moitteen ja rukouksen.\n\nHän tiesi, että tämä hetki oli heille kummallekin ratkaiseva ja\nperuuttamaton kuin kuolema. Hän tiesi, ettei saa vaieta. Mutta kuta\nenemmän hän pinnisti tahtoaan löytääkseen ratkaisun ja sanan, sitä\nselvemmin hän tunsi voimattomuutensa ja ylipääsemättömän kuilun heidän\nvälillään, joka yhä syveni. Ja mona Lisa hymyili hänelle entistä\nhiljaista ja kirkasta hymyään. Mutta nyt hänestä näytti tuo hiljaisuus\nja kirkkaus muistuttavan kuolleitten hymyilyä.\n\nHänen sydäntään kouristi ääretön, sietämätön säälin tunne, joka teki\nhänet vielä voimattomammaksi.\n\nMona Lisa ojensi hänelle kätensä, ja hän suuteli ääneti tätä kättä --\nensimmäisen kerran koko heidän tuttavuutensa aikana. Samalla hetkellä\nhän tunsi, että Gioconda nopeasti kumartui ja kosketti huulillaan hänen\nhiuksiaan.\n\n\"Jumala suojelkoon teitä!\" sanoi mona Lisa yhtä yksinkertaisesti kuin\nennenkin.\n\nKun Leonardo heräsi ajatuksistaan, oli Gioconda jo poissa. Ympärillä\noli kesäisen keskipäivän kuolonhiljaisuus, joka on uhkaavampi\nsynkimmänkin sydänyön äänettömyyttä.\n\nJa aivan samoin kuin yölläkin, mutta vielä uhkaavampina ja\njuhlallisempina kajahtivat hitaat ja säännölliset, vaskelta helisevät\näänet -- kellon lyönnit läheisessä tornissa. Ne puhuivat ajan\näänettömästä ja peloittavasta rientämisestä, synkästä, yksinäisestä\nvanhuudesta, menneisyydestä, jota ei saa takaisin.\n\nPitkän aikaa vielä värähteli yhä heiketen viimeinen ääni ja näytti\ntoistelevan:\n\n    Di doman non c'è certezza.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSuostuessaan ottamaan osaa töihin, joiden tarkoituksena oli johtaa Arno\npois Pisan luota, oli Leonardo melkein vakuutettu siitä, että tämä\nsotatoimi ennemmin tahi myöhemmin tuo mukanaan toisen, rauhallisemman\nja arvokkaamman.\n\nJo nuoruudessaan hän oli unelmoinut kanavan rakentamisesta, joka\ntekisi Arnon haaksikululle sopivaksi Firenzestä Pisan mereen asti\nja kastelemalla peltoja hedelmöittävällä vesisuoniverkolla sekä\nkohottamalla maan hedelmällisyyttä muuttaisi Toscanan yhdeksi ainoaksi\nkukoistavaksi puutarhaksi. \"Prato, Pistoia, Pisa, Lucca\", kirjoitti hän\nmuistiinpanoissaan, \"voisivat ottamalla osaa tähän yritykseen, kohottaa\nvuotuisen tavaraliikkeensä 200,000 tukaatilla. Se, joka osaa johtaa\nArnon vesiä pohjalla ja pinnalla, saa jokaisesta neliösylestä maata\naarteen.\"\n\nLeonardosta näytti, että nyt vanhuuden lähestyessä kohtalo antaa\nhänelle kenties viimeisen tilaisuuden panna kansan palveluksessa\ntoimeen sen mikä ei hänelle onnistunut ruhtinasten palveluksessa --\nnäyttää ihmisille tieteen vallan luonnon yli.\n\nKun Machiavelli oli tunnustanut hänelle pettäneensä Soderinin,\nsalanneensa suunnitelman todelliset vaikeudet ja saaneensa hänet\nvakuutetuksi, että kolmekymmentä tahi neljäkymmentä tuhatta työpäivää\nriittäisi, niin Leonardo, joka ei tahtonut ottaa edesvastuuta\nniskoilleen, päätti ilmoittaa gonfalonieerille asian oikean laidan ja\nesitti laskelman, jossa hän osoitti, että kahden kanavan rakentamiseen,\njotka johtaisivat veden Livornon suohon asti ja olisivat 7 jalkaa syvät\nsekä 20 ja 30 jalkaa leveät edustaen 800,000 neliökyynärän laajuista\naluetta, tarvitaan vähintään 200,000 työpäivää ja kenties enemmänkin\nriippuen maaperän laadusta. Signoret kauhistuivat. Kaikilta puolin\nsateli syytöksiä Soderinia vastaan; ei voitu käsittää, kuinka moinen\nmielettömyys oli voinut tulla hänen päähänsä.\n\nMutta Niccolo yhä toivoi, puuhasi, viekasteli, petti ja kirjoitteli\nkaunopuheisia kirjeitä vakuutellen, että aletut työt ehdottomasti\nmenestyvät. Vaan äärettömistä, päivä päivältä kasvavista menoista\nhuolimatta asia edistyi yhä huonommin ja huonommin.\n\nOli kuin jokin kirous olisi seurannut messer Niccoloa: kaikki mihin\nhän kosketti, se petti, luhistui kokoon, suli hänen käsissään ja\nmuuttui sanoiksi, abstraktisiksi ajatuksiksi, ilkeäksi pilaksi, joka\nkaikkein enimmän vahingoitti häntä itseään. Ja tahtomattaan taiteilija\nmuisti hänen alituiset tappionsa pelissä, kun hän selitti sääntöjä,\njoita noudattamalla varmasti voittaa, epäonnistuneen yrityksen Marian\nvapauttamiseksi, onnettoman makedonialaisen falangin.\n\nTässä omituisessa miehessä, jossa asui sammumaton toiminnan halu ja\njoka oli toimintaan aivan kykenemätön, miehessä, joka oli voimakas\najatuksiltaan, mutta voimaton elämässä niinkuin joutsen kuivalla\nmaalla, -- näki Leonardo oman kuvansa.\n\nEsityksessään gonfalonierille ja signoreille hän kehoitti joko\nheti luopumaan yrityksestä tahi saattamaan sen loppuun pelkäämättä\nminkäänlaisia menoja. Mutta tasavallan hallitusmiehet pitivät tapansa\nmukaan parhaana kulkea keskitietä. Päätettiin käyttää jo kaivettuja\nkanavia vallihautoina, jotka estäisivät pisalaisten sotajoukkoja\netenemästä, ja kun Leonardon kovin rohkeat suunnitelmat eivät\nherättäneet kenessäkään luottamusta, niin kutsuttiin Ferrarasta toisia\nvesirakennus- ja kaivaustöiden johtajia. Mutta sillä välin kuin\nFirenzessä riideltiin, syytettiin toisiaan ja pohdittiin asiaa kaikissa\nmahdollisissa virastoissa, kokouksissa ja neuvostoissa äänestämällä\nvalkeilla ja mustilla palloilla, eivät viholliset vitkastelleet, vaan\nhävittivät tykkeineen mitä oli saatu valmiiksi.\n\nKoko tämä yritys tympäisi lopulta taiteilijaa siinä määrin, ettei hän\nvoinut kuulla siitä puhuttavankaan tuntematta inhoa. Asiat olisivat\njo kauan sitten sallineet hänen palata Firenzeen. Mutta saatuaan\nsattumalta kuulla, että messer Gioconda palaa Kalabriasta lokakuun\nalkupäivinä, Leonardo päätti saapua sinne kymmenen päivää myöhemmin\ntavatakseen varmasti mona Lisan Firenzessä.\n\nHän laski päiviä. Kun hän nyt ajatteli, että ero voi venyä pitemmäksi,\nkouristi hänen sydäntään niin taikauskoinen pelko ja ikävä, että hän\npäätti olla sitä ajattelematta, ei puhunut kenenkään kanssa eikä\nkysellyt, koska pelkäsi saavansa ehkä kuulla, ettei mona Lisa palaakaan\nmäärättyyn aikaan.\n\nHän saapui Firenzeen aikaiseen aamulla.\n\nSyksyinen, sumuinen, kostea kaupunki tuntui hänestä erittäin rakkaalta\nja omalta ja muistutti mieleen Giocondan. Päiväkin oli kuin Giocondan\n-- utuinen, tyyni, kostean ja himmeän, aivan kuin vedenalaisen auringon\nvalaisema, jolloin naisten kasvot näyttävät tavattoman ihanilta.\n\nHän ei enää kysellyt itseltään, millä tavoin he kohtaavat toisensa,\nmitä hän sanoo Giocondalle ja mitä hän tekee, ettei heidän enää koskaan\ntarvitsisi erota toisistaan, vaan että messer Giocondan puoliso olisi\nhänen ainoa ja ikuinen ystävänsä. Hän tiesi, että kaikki järjestyy\nitsestään -- vaikea käy helpoksi, mahdoton mahdolliseksi -- kunhan he\nvain saavat nähdä toisensa.\n\n\"Pääasia on olla ajattelematta, silloin syntyy parasta\", toisteli\nhän Rafaelin sanoja. \"Minä kysyn häneltä ja nyt hän sanoo minulle\nsen, mitä hän silloin ei ehtinyt sanoa: niitä vielä tarvitaan, paitsi\ntiedonhalua, jotta pääsisi Luolan perimmäisten, ehkäpä kaikkein\nihmeellisimpien salaisuuksien perille.\"\n\nJa sellainen riemu täytti hänen sielunsa, kuin hän ei olisikaan ollut\nviidenkymmenenneljän, vaan kuudentoista vuoden ikäinen, ja hänellä\nolisi ollut koko elämä edessään. Ainoastaan sydämen syvimmässä\nsopukassa jonne ei yksikään tietoisuuden säde tunkeutunut, piili tämän\nriemun alla synkkä aavistus.\n\nHän lähti Niccolon luo antaakseen tälle asiapapereita ja kaivaustöiden\npiirustuksia. Messer Giocondan luona hän aikoi pistäytyä seuraavana\naamuna, mutta ei jaksanutkaan odottaa niin kauan, vaan päätti samana\niltana palatessaan Machiavellin luota ja kulkiessaan heidän talonsa\nohi, joka oli Lungarno delle Grazien varrella, kysyä tallirengiltä,\njoka toimitti myöskin palvelijan ja portinvartijan virkaa, oliko hänen\nisäntäväkensä palannut ja oliko heillä kaikki hyvin.\n\nLeonardo kulki alas Tornabuoni katua Santa Trinità sillalle päin, --\nsamaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin viimeisenä yönä ennen\nlähtöään.\n\nIllan suussa ilma yhtäkkiä muuttui, niinkuin Firenzessä usein syksyllä\ntapahtuu. Mugnonen rotkosta alkoi puhaltaa läpitunkeva pohjatuuli,\nja Mugellon kukkulat muuttuivat yhtäkkiä valkeiksi härmästä, aivan\nkuin olisivat vanhuuttaan harmaantuneet. Alkoi vihmoa vettä. Yhtäkkiä\npilkisti aurinko esiin pilviverhon alta, joka oli kuin halki leikattu\nja jätti taivaanrannalle näkyviin kapean kaistaleen kirkasta taivasta.\nSe valaisi likaiset, märät kadut, talojen kiiltävät katot ja ihmisten\nkasvot kuparinkeltaisella, kylmällä ja karkealla valolla. Sade näytti\nvaskipölyltä. Ja siellä täällä välähtelivät ikkunanruudut kuin hehkuvat\nhiilet.\n\nVastapäätä Santa Trinità kirkkoa, sillan luona, Rantakadun ja\nTornabuoni kadun kulmassa kohosi äärettömän suuri, karkeasta,\nruskeanharmaasta kivestä rakennettu palazzo Spini ristikkoikkunoineen\nja muurinsakaroineen muistuttaen keskiaikaista linnaa. Alhaalla\noli pitkin seinän vierustaa, kuten monissa vanhoissa linnoissa\nFirenzessä, leveitä kivipenkkejä, joilla istui kaiken ikäisiä ja\nsäätyisiä kansalaisia pelaten noppaa tahi tamia, kuunnellen uutisia ja\nkeskustellen asioista, talvella lämmitellen päiväpaisteessa, kesällä\nlepäillen siimeksessä. Linnan Arnon puoleiselle sivulle oli penkin\nyläpuolelle rakennettu tiilikatos, jota pylväät kannattivat.\n\nKulkiessaan katoksen ohi Leonardo näki ryhmän puoleksi tuttuja ihmisiä.\nToiset näistä istuivat, toiset seisoivat. He keskustelivat niin\ninnokkaasti, etteivät huomanneet purevan tuulen puuskia ja sadetta.\n\n\"Messere, messer Leonardo!\" huudettiin hänelle. \"Tulkaahan tänne ja\nratkaiskaa riitamme.\"\n\nHän pysähtyi.\n\nKiista koski muutamia salaperäisiä säkeitä Jumalaisen Komedian\nHelvetti-osan neljännessäneljättä laulussa, jossa runoilija kertoo\nDite jättiläisestä, joka on vaipunut jäähän puoliväliin rintaa\naivan Helvetinkuilun pohjalla. Hän on kukistettujen enkelijoukkojen\npääjohtaja, \"Murheen valtakunnan kuningas\". Hänen kolmet kasvonsa\n-- mustat, punaiset ja keltaiset -- ovat ikäänkuin perkeleellinen\nkajastus jumaluuden kolmesta persoonasta. Ja jokaisessa kolmessa\nkidassa on syntinen, jota hän ikuisesti nielee, mustassa Juudas\npetturi, punaisessa Brutus ja keltaisessa Cassius. Väiteltiin siitä,\nmiksi Alighieri rankaisee sitä, joka nousi ihmisjumalaa vastaan ja\nmurhasi Julius Caesarin, sekä suurinta pettureista, sitä, joka asettui\njumal'ihmistä vastaan, melkein samanlaisella rangaistuksella, -- sillä\neroitus on vain siinä, että Brutuksella ovat jalat Diten kidassa ja\npää ulkona, kun taas Juudaksella jalat ovat ulkona ja pää sisällä.\nToiset selittivät tämän siten, että Dante, joka oli kiivas ghibellini\nja puolusti keisarivaltaa paavien maallista valtaa vastaan, piti\nRooman valtakuntaa yhtä tahi melkein yhtä pyhänä ja tärkeänä maailman\npelastukselle kuin roomalaista kirkkoa. Toiset väittivät tällaisen\nselityksen sisältävän harhaoppia ja olevan ristiriidassa kaikkein\njumalisimman runoilijan kristillisen mielen kanssa. Kuta enemmän\nväiteltiin, sitä käsittämättömämmäksi kävi runoilijan salaisuus.\n\nSillä aikaa kuin vanha, rikas viljakauppias selitteli tarkasti\ntaiteilijalle riitakysymystä, katsoi Leonardo, hiukan siristäen\nsilmiään tuulen tähden, kauas siihen suuntaan, josta Lungarno\nAcciajolin rantakatua pitkin saapui raskain ja kömpelöin, aivan\nkuin karhumaisin askelin huolimattomasti ja huonosti puettu\nmies, kumarainen, luiseva, isopäinen, hiukset mustat, karkeat ja\nkähärät, pukinparta harva ja takkuinen, korvat ulkonevat, kasvot\nleveät ja litteät. Se oli Michelangelo Buonarroti. Erittäin\nrumiksi, miltei inhoittaviksi teki hänen kasvonsa nenä, jonka jo\nnuoruudessa oli katkaissut ja litistänyt nyrkin isku, kun hän tappeli\nerään kilpailijansa, kuvanveistäjän kanssa, jonka hän ilkeillä\npistopuheillaan oli saanut raivostumaan. Pienten, keltaisenruskeitten\nsilmien terät saivat väliin omituisen purppuraisen loisteen.\nSilmäluomet olivat tulehtuneet, melkein ripsettömät ja punaiset, koska\nhän tyytymättä työskentelemään vain päivällä teki työtä yölläkin\nkiinnittäen otsaansa pyöreän lyhdyn, mikä teki hänet kykloopin\nnäköiseksi, jolla on tulinen silmä keskellä otsaa ja joka puuhailee\npimeässä maan alla sekä hurjasti taistelee kiveä vastaan möristen kuin\nkarhu ja takoen rautavasaralla.\n\n\"Mitä sanotte, messere?\" kysyivät kiistelijät kääntyen Leonardon\npuoleen.\n\nLeonardo oli aina toivonut, että hänen ja Buonarrotin välinen riita\nvielä päättyy sovintoon. Hän ei ollut paljon ajatellut tätä riitaa\nollessaan poissa Firenzestä ja oli melkein unhoittanut sen.\n\nSellainen rauha ja kirkkaus oli tällä hetkellä hänen sydämessään, ja\nhän oli valmis puhuttelemaan kilpailijaansa niin ystävällisin sanoin,\nettä Michelangelo hänen mielestään ei voinut olla ymmärtämättä.\n\n\"Messer Buonarroti, suuri Alighierin tuntija\", lausui Leonardo\nkohteliaasti, tyyni hymy huulillaan ja osoittaen Michelangeloa. \"Hän\nselittää teille tuon paikan paremmin kuin minä.\"\n\nMichelangelo kulki tapansa mukaan pää alas painettuna ja sivuilleen\nkatsomatta eikä huomannut tulleensa lähelle ihmisjoukkoa. Kuullessaan\nLeonardon lausuvan nimeään hän pysähtyi ja nosti silmänsä.\n\nHän oli ujo ja arka äärimmäisiin asti, ja ihmisten katseet rasittivat\nhäntä, sillä hän muisti aina rumuutensa ja häpesi sitä suuresti; hän\nluuli, että kaikki nauroivat hänelle.\n\nTultuaan nyt äkkiä yllätetyksi hän ensin hämmästyi, katseli\nepäluuloisesti kaikkia kulmiensa alta pienillä keltaisenruskeilla\nsilmillään ja räpytteli neuvottomana tulehtuneita silmäluomiaan\nsiristäen silmiään auringon ja ihmiskatseitten vaikutuksesta.\n\nMutta kun hän näki kilpailijan kirkkaan hymyn ja läpitunkevan katseen,\njoka oli luotu ylhäältä alaspäin, koska Leonardo oli pitempi kuin\nMichelangelo, niin arkuus, niinkuin hänessä usein tapahtui, muuttui\nsilmänräpäyksessä raivostukseksi. Pitkään aikaan hän ei saanut\nsanaakaan suustaan. Hänen kasvonsa vuoroin kalpenivat, vuoroin\npeittyivät erikokoisilla punaisilla täplillä. Viimein hän sai vaivoin\nlausutuksi soinnuttomalla, tukahutetulla äänellä:\n\n\"Selitä itse, sinä kirjanoppinut ja viisain ihmisistä, joka rupesit\nkuohittujen lombardialaisten palvelukseen, hikoilit kuusitoista vuotta\nsavikolossia valmistaen etkä osannut valaa sitä pronssiin, -- täytyi\njättää kaikki häpeällisesti kesken!...\"\n\nHän tunsi puhuvansa aivan toista kuin hänen piti puhua, etsi eikä\nlöytänyt kyllin loukkaavia sanoja kilpailijan halventamiseksi.\n\nKaikki vaikenivat ja käänsivät heihin uteliaat katseensa.\n\nLeonardo oli vaiti. Muutamia silmänräpäyksiä katseli kumpikin\nääneti toistaan -- toinen huulillaan entinen lempeä hymy, joka nyt\noli muuttunut ihmetteleväksi ja surulliseksi, toinen hymyillen\nhalveksivasti, mikä hänelle kuitenkaan ei onnistunut, vaan väänsi\nkasvot suonenvedon tavoin tehden ne vielä rumemmiksi.\n\nBuonarrotin raivoisan voiman rinnalla näytti Leonardon tyyni,\nnaisellinen kauneus äärettömältä heikkoudelta.\n\nLeonardolla oli piirros, joka kuvasi taistelua kahden hirviön,\nlohikäärmeen ja jalopeuran välillä. Siivekäs käärme, ilman hallitsija,\nvoitti siivettömän maan kuninkaan.\n\nSe, mitä nyt heidän tietämättään ja tahtomattaan tapahtui heidän\nvälillään, muistutti tuota taistelua.\n\nJa Leonardo tunsi, että mona Lisa oli oikeassa; kilpailija ei ikinä\nanna anteeksi hänelle \"tyyneyttä, joka on voimakkaampi kuin myrsky\".\n\nMichelangelo tahtoi lisätä jotakin, mutta viittasikin vain kädellään,\nkääntyi nopeasti ympäri ja lähti eteenpäin astellen kömpelösti kuin\nkarhu ja mutisten jotakin käheästi ja epäselvästi, pää alas painettuna,\nselkä köyryssä, aivan kuin ääretön taakka olisi painanut hänen\nhartioitaan. Kohta hän katosi aivan kuin olisi haihtunut sateen ja\nauringon muodostamaan sakeaan, vaskenkarvaiseen pölypilveen. Leonardo\njatkoi myöskin matkaansa.\n\nSillalla hänet saavutti eräs niistä, jotka olivat olleet kokoontuneina\npalazzo Spinin luo, -- vilkasliikkeinen ja epämiellyttävä mies,\njuutalaisen näköinen, vaikkakin puhdasverinen firenzeläinen. Taiteilija\nei muistanut, mikä tämä mies oli ja mikä oli hänen nimensä; hän tiesi\nvain, että mies oli ilkeä juorukello.\n\nTuuli sillalla yltyi, vihelsi korvissa, pisteli kasvoja jääneuloilla.\nJoen aallot, jotka kaukana yhtyivät alhaalla olevaan aurinkoon\nmatalan ja tumman, aivan kuin kivisen taivaan alla, olivat kuin sula,\nmaanalainen vaskivirta.\n\nLeonardo kulki kapeata, kuivaa kaistaletta pitkin välittämättä,\nseuralaisesta, joka kiiruhti hänen jälkeensä hyppien loassa,\njuosten edelle kuin koiranpentu, katsellen häntä silmiin ja puhuen\nMichelangelosta. Hän tahtoi nähtävästi saada jonkin sanan Leonardon\nsuusta voidakseen sen heti saattaa kilpailijan tietoon ja kertoa koko\nkaupungille. Mutta Leonardo oli vaiti.\n\n\"Sanokaa, messere\", puheli edelleen tuo tunkeileva mies, \"ettehän te\nvielä ole lopettanut Giocondan kuvaa?\"\n\n\"En ole\", vastasi taiteilija rypistäen kulmiaan. \"Mitä te siitä?\"\n\n\"En mitään, muuten vaan. Tulin vain ajatelleeksi, että te olette kolme\nvuotta maalannut yhtä kuvaa eikä se vieläkään ole valmis. Mutta meistä,\njotka emme ole asioitten perillä, se näyttää jo nyt niin täydelliseltä,\nettemme osaa kuvitellakaan mitään parempaa!...\"\n\nHän hymyili matelevaisen näköisenä. Leonardo katsoi häneen inhoten.\nTämä epämiellyttävä henkilö tuntui hänestä niin vastenmieliseltä, että\nhän varmaankin, jollei olisi hillinnyt itseään, olisi tarttunut hänen\nniskaansa ja paiskannut hänet jokeen.\n\n\"Mutta kuinka nyt käy muotokuvan?\" jatkoi väsymätön seuralainen. \"Tahi\nkenties ette vielä ole kuullut, messer Leonardo?...\"\n\nHän venytti puhettaan nähtävästi tahallaan. Hänellä oli jotakin\nmielessä.\n\nJa yhtäkkiä taiteilija inhosta alkoi tuntea ruumiillista kauhua\nseuralaistaan kohtaan, aivan kuin tämän ruumis olisi ollut limainen\nja liikkuvanivelinen niinkuin hyönteisen ruumis. Luultavasti tämäkin\naavisteli jo jotakin. Hän muuttui vielä enemmän juutalaisen näköiseksi;\nhänen kätensä alkoivat vavista ja katse harhailla.\n\n\"Ah, Herra Jumala, tehän olette todellakin vasta tänä aamuna saapunut\nettekä vielä tiedä sitä. Ajatelkaahan, mikä onnettomuus! Messer\nGioconda parka on kolmannen kerran jäänyt leskeksi! Jo kuukausi sitten\nmadonna Lisa Jumalan tahdosta astui...\"\n\nMaailma musteni Leonardon silmissä. Hän luuli kaatuvansa. Mies iski\nhäneen pienet, terävät silmänsä.\n\nMutta taiteilija hillitsi itsensä äärettömällä ponnistuksella -- eikä\nhänen kasvoistaan, jotka vain hiukan kalpenivat, voinut nähdä mitään.\nAinakaan ei seuralainen mitään huomannut.\n\nHuomattuaan viimeinkin puuhansa turhiksi ja vajottuaan nilkkaa myöten\nlokaan Frescobaldi torilla jätti Leonardon rauhaan.\n\nKun Leonardo tointui huumauksestaan, niin hänen ensimmäisenä\najatuksenaan oli, että juorujen levittäjä oli valehdellut ja omasta\npäästään keksinyt tämän uutisen nähdäkseen, minkä vaikutuksen se häneen\ntekee, ja kertoakseen sitten kaikkialla uudella innolla jo kauan\nliikkeellä ollutta huhua Leonardon ja Giocondan lemmensuhteesta.\n\nKuoleman totuus tuntui uskomattomalta, niinkuin se tavallisesti ensi\nhetkellä tuntuu.\n\nMutta jo samana iltana hän sai tietää kaikki. Paluumatkalla\nKalabriasta, jossa messer Francesco oli edullisesti järjestellyt\nasiansa, muun muassa parkitsemattomien lammasnahkojen hankinnan\nFirenzeen, -- oli mona Lisa kuollut pienessä, yksinäisessä Lagoneron\nkaupungissa, toisten kertomusten mukaan malariaan, toisten mukaan\ntarttuvaan kaulatautiin.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKanavapuuhat Arnon johtamiseksi pois Pisan luota saivat surkean lopun.\n\nSyystulvien aikana hävitti tulvavesi aletut työt ja muutti kukoistavan\nalangon haisevaksi suoksi, jossa työmiehet kuolivat ruttoon. Ääretön\ntyö, rahat, ihmishenget -- kaikki oli mennyt hukkaan.\n\nFerraralaiset vesirakennusinsinöörit syyttivät kaikesta Soderinia,\nMachiavellia ja Leonardoa. Tutut katsoivat muualle vastaantullessa\neivätkä tervehtineet. Niccolo sairastui häpeästä ja harmista.\n\nPari vuotta sitten oli Leonardon isä kuollut. \"Heinäkuun 9 päivänä\n1504, keskiviikkona, kello kuuden jälkeen aamulla\", oli hän merkinnyt\nmuistiinpanoihinsa tavalliseen lyhyeen tapaansa, \"kuoli isäni, ser\nPiero da Vinci, notario Podestàn linnassa. Hän oli kahdeksankymmenen\nvuoden ikäinen ja jätti jälkeensä kymmenen miespuolista ja kaksi\nnaispuolista perillistä.\"\n\nSer Piero oli monta kertaa todistajain kuullen lausunut aikovansa antaa\naviottomalle esikoiselleen Leonardolle yhtä suuren osan omaisuudestaan\nkuin muillekin lapsilleen. Lieneekö hän sitten itse ennen kuolemaansa\nluopunut tästä aikeesta tahi eivätkö pojat tahtoneet täyttää vainajan\ntahtoa -- he ilmoittivat vain, ettei Leonardo aviottomana poikana\npääse osalliseksi perinnön jakoon. Silloin eräs koronkiskoja,\novela juutalainen, jolta taiteilija oli lainannut rahoja odotettua\nperintöä vastaan, tarjoutui ostamaan hänen oikeutensa oikeusjutussa\nveljiä vastaan. Vaikka Leonardosta perhekinat ja oikeusjutut olivat\nperäti vastenmielisiä, niin olivat hänen raha-asiansa tähän aikaan\nniin sekavat, että hän suostui kauppaan. Alkoi oikeudenkäynti 300\nfloriinista ja jatkui kuusi vuotta. Veljet käyttivät hyväkseen\nLeonardoa vastaan vallitsevaa yleistä suuttumusta ja kaatoivat öljyä\ntuleen, syyttivät häntä jumalattomuudesta, valtiopetoksesta hänen\nollessaan Cesare Borgian palveluksessa, noituudesta ja kristittyjen\nhautojen ryöstämisestä, joista hän oli kaivanut ylös ruumiita\nanatomisia leikkelyjä varten, herättivät eloon jo viisikolmatta vuotta\nsitten haudatun juorun hänen luonnottomista paheistaan ja häpäisivät\nhänen äitivainajansa muistoa.\n\nKaikkien näiden ikävyyksien lisäksi kohtasi kova onni hänen kuvaansa\nneuvossalin seinällä.\n\nNiin syvälle oli Leonardoon juurtunut tottumus hidasteluun, joka\nkävi päinsä seinämaalauksia valmistettaessa öljyväreillä, ja niin\nvastenmielistä oli hänestä kiiruhtaminen, jota vesiväreillä maalaaminen\nvaati, että hän huolimatta Herran ehtoollisesta saamastaan opetuksesta\npäätti maalata Anghiarin taistelunkin öljyväreillä, vaikkakin\ntoisenlaisilla, joita hän piti täydellisempinä. Kun työ oli puoleksi\ntehty, niin hän viritti suuren tulen rautaisiin hiillospannuihin kuvan\neteen jouduttaakseen tällä uudella, omalla keksimällään tavalla värien\nimeytymistä kalkkiin. Mutta pian hän tuli vakuutetuksi, että kuumuus\nvaikutti vain kuvan alaosaan, kun taas yläosassa, joka oli kauempana\nkuumuudesta, vernissa ja värit eivät kuivuneet.\n\nMonien turhien ponnistusten jälkeen hän viimein ymmärsi, että hänen\ntoinen yrityksensä valmistaa seinämaalauksia öljyvärillä epäonnistuu\nsamoin kuin ensimäinenkin: Anghiarin taistelu menee piloille niinkuin\nHerran ehtoollinenkin, -- ja taaskin oli hänen pakko, kuten Buonarroti\nlausui, \"häpeällisesti jättää kaikki\".\n\nKuva neuvossalin seinällä tympäisi häntä vielä enemmän kuin Pisan\nkanavajuttu ja oikeudenkäynti veljiä vastaan.\n\nSoderini kiusasi häntä vaatien virastomaista täsmällisyyttä tilauksen\nsuorittamisessa, kiirehti työn valmistumista määräajan kuluessa,\nuhkasi sakoilla ja alkoi, nähdessään ettei mikään auttanut, julkisesti\nsyyttää taiteilijaa epärehellisyydestä ja valtion varojen anastuksesta.\nMutta kun Leonardo lainasi ystäviltään ja tahtoi maksaa hänelle\ntakaisin kaikki, mitä oli valtion rahastosta saanut, niin messer Piero\nei ottanut vastaan. Samaan aikaan kulki kädestä käteen Buonarrotin\nystävien levittämänä gonfalonierin kirje Firenzen Milanossa olevalle\nasiamiehelle, joka puuhasi taiteilijalle lupaa siirtyä Ranskan\nkuninkaan Lombardiassa olevan käskynhaltijan Charles d'Amboisen luo.\n\n\"Leonardon toimet näyttävät epäilyttäviltä\", sanottiin muun muassa\ntuossa kirjeessä. \"Otettuaan paljon rahaa etukäteen hän jätti työn\nkesken, ennenkuin se oli kunnollisesti alettukaan, ja on esiintynyt\ntässä asiassa petturina tasavaltaa kohtaan.\"\n\nEräänä talviyönä istui Leonardo yksinään työhuoneessaan.\n\nTuuli vinkui lieden savupiipussa. Talon seinät värähtelivät sen\npuuskista. Kynttilän liekki heilahteli. Täytetty lintu, joka oli\nripustettu puutelineeseen lentoasennon tutkimista varten ja jonka\nsiivet olivat koin syömät, heilahteli aivan kuin olisi ollut lentoon\nlähtemässä, ja nurkissa hyllyn yläpuolella, jossa oli luonnontutkija\nPliniuksen teoksia, juoksenteli tuttu hämähäkki kiireesti edestakaisin\nverkossaan. Sadepisarat tahi sulaneet lumihiutaleet rapisivat\nikkunaruutuja vasten aivan kuin hiljaa kolkuttaen.\n\nPäivän jälkeen, joka oli kulunut elämän huolissa, tunsi Leonardo\nitsensä väsyneeksi ja rikkinäiseksi aivan kuin kuumehoureissa vietetyn\nyön perästä. Hän koetti ryhtyä jo kauan tekeillä olleeseen työhön --\ntutkimukseen kaltevaa pintaa pitkin vierivien kappaleitten liikunnon\nlaeista; sitten hän kävi käsiksi pilakuvaan, joka esitti eukkoa, jolla\noli pieni, syylää muistuttava pystynenä, siansilmät ja hirmuisen iso,\nomituisesti alas päin venähtänyt ylähuuli; koetti lukea; -- mutta ei\nmikään sujunut. Eikä nukuttanutkaan, ja koko yö oli edessä.\n\nHän katsahti vanhoihin, pölyisiin kirjakasoihin, tislauspannuihin,\nretortteihin, spriipurkkeihin, joissa oli kalpeita epäsikiöitä,\nvaskisiin kvadrantteihin maapalloihin, mekaanisiin, tähtitieteellisiin,\nfysikaalisiin, hydraulisiin, optillisiin, anatomisiin koneisiin -- ja\nselittämätön inho täytti hänen sielunsa.\n\nEikö hän itse ollut samanlainen kuin tuo vanha hämähäkki pimeässä\nnurkassa homeelta haisevien kirjojen, ihmisluiden ja kuolleitten\nkoneitten elottomien nivelten päällä? Mikä häntä odotti elämässä, mikä\neroitti kuolemasta -- paitsi muutamia paperiarkkeja, jotka hän täyttää\nkirjaimilla, joita ei kukaan ymmärrä?\n\nJa hän muisti, kuinka hän lapsena Monte Albanolla kuunteli kurkiparvien\nhuutoja, hengitti pihkaisten yrttien tuoksua, katseli Firenzeä, joka\nloisti läpikuultavana ja sinipunervana auringon valossa ja joka oli\nniin pieni, että mahtui kokonaan kahden kukkivan, kullankeltaisen oksan\nväliin viidakossa, joka keväisin peittää näiden vuorten rinteitä, -- ja\noli onnellinen tietämättä mitään, ajattelematta mitään.\n\nOliko todellakin koko hänen elämäntyönsä pelkkä harhakuva, ja eikö\nhänen suuri rakkautensa ollutkaan suuren tiedon tytär?\n\nHän kuunteli myrskyn ulvontaa, vinkumista ja jyrinää. Ja hänen\nmieleensä muistuivat Machiavellin sanat: \"kauheinta elämässä eivät ole\nhuolet, köyhyys, suru, sairaus eikä kuolemakaan, vaan ikävä.\"\n\nYötuulen oudot äänet puhuivat siitä, mitä ihmissydän ymmärtää, mikä\nsille on läheistä ja välttämätöntä, -- äärimmäisestä yksinäisyydestä\nkauheassa, läpinäkymättömässä pimeydessä, kaiken olevaisen alun,\nikivanhan kaaoksen helmassa, -- rajattomasta maailman ikävyydestä.\n\nHän nousi, otti kynttilän, avasi viereiseen huoneeseen johtavan\noven, astui sinne sisälle, lähestyi kolmijalkaisella telineellä\nseisovaa kuvaa, jota peitti raskaissa laskoksissa oleva, käärinliinaa\nmuistuttava kangas, -- ja veti kankaan pois päältä. Se oli mona Lisa\nGiocondan muotokuva. Hän ei ollut avannut sen peitettä sen jälkeen kuin\nviimeksi oli sitä maalannut heidän viimeksi kohdatessaan. Nyt hänestä\ntuntui kuin hän näkisi sen ensi kerran. Ja niin elävän voiman tunsi hän\nlähtevän noista kasvoista, että häntä alkoi pelottaa oma teoksensa.\nHän muisti taikauskoiset kertomukset lumotuista muotokuvista, jotka\ntuottavat kuoleman niissä kuvatuille henkilöille, jos ne puhkaistaan\nneulalla. Tässä -- niin hän ajatteli -- oli päinvastoin: hän oli\nriistänyt elävältä hengen antaakseen sen kuolleelle.\n\nKaikki siinä oli selvää ja tarkasti esitettyä -- yksinpä jokainen\nvaatteitten poimu ja pisteet hienossa, kauniissa koruompeluksessa,\njoka reunusti tumman puvun leikkausta valkealla rinnalla. Tuntui kuin\ntarkemmin katsoen voisi nähdä rinnan kohoilevan, veren liikkuvan kaulan\nalla olevassa kuopassa, kasvojen ilmeen vaihtelevan.\n\nJa samalla hän kuitenkin oli aavemainen, kaukainen, vieras, vanhempi\nkuolemattomassa nuoruudessaan kuin kuvan perällä näkyvät ikivanhat\nbasalttikalliot -- nuo stalaktiittia muistuttavat vuoret, siniset\nkuin ilma, jotka olivat kuin toisesta, ammoin sammuneesta maailmasta.\nKallioitten välissä mutkittelevat virrat muistuttivat hänen ikuisesti\nhymyilevien huultensa kaareutumaa. Ja aaltoilevat hiukset valuivat\ntumman, läpinäkyvän hunnun alta samojen jumalallisten luonnonlakien\nmukaan kuin veden aallot.\n\nNyt vasta -- aivan kuin kuolema olisi avannut hänen silmänsä --\nhän ymmärsi, että mona Lisan kauneus oli juuri se, mitä hän niin\nväsymättömällä innolla oli etsinyt luonnosta, -- ymmärsi, että mona\nLisan salaisuus oli maailman salaisuus.\n\nNyt ei hän enää tutkinut mona Lisaa, vaan tämä häntä. Mitä merkitsi\nnoiden silmien katse, joissa heijastui hänen oma sielunsa ja joissa se\nsyveni äärettömiin asti niinkuin kuvastimessa?\n\nToistiko hän sitä, mitä ei ollut ehtinyt sanoa loppuun heidän viime\nkohtauksessaan: tarvitaan enemmän kuin tiedonhalua, jos mieli päästä\nLuolan syvimpien ja kenties ihmeellisimpien salaisuuksien perille?\n\nTahi oliko se kaikkitietäväisyyden välinpitämätön hymy, joka on\nkuolleitten kasvoilla, kun he katsovat eläviä?\n\nHän tiesi, ettei Giocondan kuolema ollut mikään sattuma: hän olisi\nvoinut pelastaa hänet, jos olisi tahtonut. Ei milloinkaan vielä -- niin\nhänestä tuntui -- hän ollut katsonut kuolemaa niin suoraan ja läheltä\nkasvoihin. Nähdessään Giocondan kylmän ja ystävällisen katseen hän\ntunsi sietämättömän kauhun jäätävän sieluaan.\n\nJa ensi kertaa elämässään hän vetäytyi etemmäksi kuilun partaalta\nuskaltamatta katsahtaa siihen -- tahtomatta tietää.\n\nHätäisellä liikkeellä, kiiruhtaen kuin varas hän veti kuvan eteen\nraskaspoimuisen, käärinliinaa muistuttavan verhon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä sai Leonardo ranskalaisen käskynhaltijan Charles d'Amboisen\npyynnöstä virkavapautta Firenzestä kolmeksi kuukaudeksi ja lähti\nMilanoon.\n\nSaadessaan jättää synnyinmaansa hän oli yhtä iloinen kuin viisikolmatta\nvuotta sitten, ja kodittomana maanpakolaisena kuin silloinkin hän\nnytkin näki lumipeitteiset Alpit Lombardian viheriän tasangon yllä.\n\n\n\n\n\n\nViidestoista kirja\n\nPYHÄ INKVISITSIONI\n\n\n\n\nI\n\n\nEnsimmäisen oleskelunsa aikana Milanossa, jolloin hän oli Moron\npalveluksessa, Leonardo tutki anatomiaa yhdessä erään vielä sangen\nnuoren, vasta kahdeksantoistavuotiaan, mutta jo kuuluisan tiedemiehen\nMarc-Antonion kanssa, joka polveutui vanhasta veronalaisesta Della\nTorren ylimyssuvusta. Tässä suvussa kulki rakkaus tieteeseen perintönä.\nMarc-Antonion isä oli lääketieteen professorina Paduassa ja hänen\nveljensä olivat niinikään tiedemiehiä. Itse oli hän jo poikavuosinaan\nomistautunut tieteen palvelukseen samoin kuin kuuluisien sukujen\njälkeläiset ennen aikaan pyhittivät elämänsä lemmittynsä ja Jumalan\nritarilliselle palvelukselle. Eivät lapsuuden leikit eivätkä nuoruuden\nintohimot vieroittaneet häntä tästä ankarasta palveluksesta. Hän\nrakastui tyttöön, mutta tuli siihen päätökseen, ettei voi palvella\nkahta valtiatarta -- rakkautta ja tiedettä, -- hylkäsi morsiamensa ja\nluopui lopullisesti maailmasta. Jo lapsuudessaan hän oli turmellut\nterveytensä liialla työllä. Hänen laihat, kalpeat, mutta vielä kauniit\nkasvonsa muistuttivat Rafaelin kasvoja, vaikka niissä oli ajattelevampi\nja kaihomielisempi ilme.\n\nHän oli vielä poikaiässä, kun kaksi pohjois-Italian kuuluisaa\nyliopistoa, Paduan ja Pavian, kilpailivat hänestä. Leonardon palatessa\nMilanoon pidettiin kahdenkymmenen vuoden ikäistä Marc-Antoniota yhtenä\nEuroopan etevimmistä tiedemiehistä.\n\nMolempien heidän tieteelliset pyrkimyksensä näyttivät olevan\nsamanlaiset. Kumpikin asetti keskiaikaisten arabialaisten skolastisen\nanatomian sijalle kokeilun, luonnontutkimuksen ja elävän ruumiin\nrakenteen tarkastelun. Mutta ulkonaisen yhtäläisyyden alla piili syvä\neroavaisuuskin.\n\nTiedon äärimäisillä rajoilla tunsi taiteilija salaisuuden, joka\nkaikkien maailman ilmiöitten läpi veti häntä puoleensa kuten magneetti\nkankaankin läpi vetää puoleensa rautaa. Kuvatessaan olkalihaksia hän\nlausui: \"Nämä lihakset ovat hienojen rihmojen päillä kiinnitetyt vain\nkannattimiensa ulkopäihin: Suuri Mestari on järjestänyt ne niin,\njotta ne voisivat vapaasti laajeta ja kutistua, pidetä ja lyhentyä\ntarpeen mukaan.\" Lannelihaskimppuja esittävään kuvaan kirjoittamissaan\nmuistutuksissa hän lausui: \"Tarkastele noita kauniita lihaksia -- a, b,\nc, d, ja e, -- ja jos sinusta näyttää niitä olevan liikaa, niin koeta\nvähentää, jos niitä taas on liian vähän, niin lisää, mutta jos niitä on\nsopiva määrä, niin ylistä sitä, joka ensiksi on näin ihmeellisen koneen\nrakentanut.\" Kaiken tiedon viimeisenä määränä hänen mielestään siis\noli suureen ihmettelyyn vaipuminen Tuntemattoman edessä, Jumalallisen\nVälttämättömyyden edessä, jonka tahto oli ensimmäinen liikkeellepanija\nmekaniikassa, ensimmäinen rakentaja anatomiassa.\n\nMarc-Antonio tunsi myöskin salaisuuden piilevän luonnon ilmiössä,\nmutta ei nöyrtynyt sen edessä, ja kun hän ei voinut sitä kieltää eikä\nvoittaa, niin hän taisteli sitä vastaan ja pelkäsi sitä. Leonardon\ntiede etsi Jumalaa, Marc-Antonion tiede oli Jumalaa vastaan, ja\nkadotetun uskon sijalle hän tahtoi panna uuden uskon -- uskon\nihmisjärkeen.\n\nHän oli armelias. Usein hän jätti rikkaat ja meni köyhien luo, paransi\nheitä ilmaiseksi, auttoi rahalla ja oli valmis antamaan heille kaikki,\nmitä hänellä oli. Hänessä oli sitä hyvyyttä, joka on ominaista\nihmisille, jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan elävät mietiskelyssä.\nMutta kun tuli puhe tieteen vihollisten, munkkien ja kirkonmiesten\nraakuudesta, niin hänen kasvonsa vääntyivät, silmissä välähteli raju\nviha, ja Leonardo tunsi, että tämä lempeä mies, jos hän olisi saanut\nvallan, olisi lähettänyt ihmisiä polttoroviolle järjen nimessä aivan\nsamoin kuin hänen vihamiehensä, munkit ja papit, polttivat heitä\nJumalan nimessä.\n\nLeonardo oli tieteen alalla yhtä yksin kuin taiteessakin; Marc-Antonion\nympärille sen sijaan kokoontui oppilaita. Hän innostutti joukkoja,\nsytytti sydämiä kuin profeetta, teki ihmeitä, elvytti sairaita\nenemmän uskon kautta kuin lääkkeillä. Ja nuoret kuulijat kehittivät,\nkuten oppilaat tavallisesti tekevät, äärimmäisyyksiin asti opettajan\najatuksia. He eivät enää taistelleet, vaan kielsivät häikäilemättä\nmaailman salaisuuden ja luulivat, että jos ei tänään niin huomenna\ntiede voittaa kaikki, ratkaisee kaikki eikä jätä kiveä kiven päälle\nvanhasta uskon rakentamasta rakennuksesta. He ylpeilivät epäuskostaan\nniinkuin lapset uudesta puvusta, olivat hurjia kuin koulupojat -- ja\nheidän voitonvarma iloisuutensa muistutti vinhahtelevien koiranpentujen\nilonpitoa.\n\nTaiteilijasta oli niiden kiihkoilu, jotka luulivat palvelevansa tietoa,\nyhtä vastenmielinen kuin niidenkin, jotka luulivat palvelevansa Jumalaa.\n\n\"Kun tiede voittaa\", ajatteli hän surumielin, \"ja rahvas astuu sen\npyhäkköön, niin eikö se tunnustuksellaan halvenna tiedettäkin niinkuin\nse on saastuttanut kirkon, ja eikö väkijoukon tieto tule olemaan yhtä\nhalveksittavaa kuin sen uskokin?\"\n\nSiihen aikaan oli hyvin vaikea ja vaarallinen tehtävä hankkia ruumiita\nanatomisia leikkelyjä varten, jotka paavi Bonifacius VIII oli kieltänyt\nbullallaan Extravagantes. Mundini dei Luzzi oli ensimmäinen tiedemies,\njoka kaksisataa vuotta sitten oli rohjennut Bolognan yliopistossa\nanatomisia tarkoituksia varten paloitella kaksi ruumista. Hän valitsi\nnaisia, \"koska ne ovat luonnostaan lähempänä eläimiä\". Kuitenkin\nvaivasi omatunto häntä hänen oman tunnustuksensa mukaan niin suuresti,\nettei hän ollenkaan uskaltanut tutkia päätä, \"hengen ja järjen asuntoa\".\n\nAjat olivat muuttuneet. Marc-Antonion kuulijat eivät olleet niin\narkoja. He hankkivat vereksiä ihmisruumiita kammoksumatta mitään\nvaaroja, vieläpä rikoksiakaan: ostivat niitä kalliista hinnasta\nteloittajilta ja sairashuoneitten haudankaivajilta, mutta ottivat\nmyöskin väkisin, varastivat hirsipuista, kaivoivat ylös haudoista ja\nolisivat, jos opettaja olisi sen sallinut, tappaneet kulkijoita yöllä\nsyrjäisissä kaupungeissa.\n\nRuumisten runsaus teki työskentelyn Della Torren kanssa erittäin\ntärkeäksi ja suuriarvoiseksi taiteilijalle.\n\nHän valmisti koko joukon anatomisia piirustuksia musteella ja\npunaliidulla ja kirjoitti niiden reunustoihin selityksiä ja\nhuomautuksia. Enemmän vielä kuin muualla pisti tässä tutkimustavassa\nsilmiin tutkijain erilaisuus.\n\nToinen oli vain tiedemies, toinen taas samalla kertaa sekä tutkija\nettä taiteilija. Marc-Antoniolla oli tietoa. Leonardolla oli tietoa ja\nrakkautta -- ja rakkaus syvensi tietoja. Hänen piirustuksensa olivat\nniin tarkat ja samalla niin kauniit, että oli vaikeata päättää, missä\ntaide loppuu ja alkaa tiede: toinen sisältyi toiseen ja molemmat\nsulivat yhteen eroittamattomaksi kokonaisuudeksi.\n\n\"Sille, joka minulle väittää\", kirjoitti hän noissa\nreunamuistutuksissaan, \"että on parempi opiskella anatomiaa tutkimalla\nruumiita kuin minun kuviani, minä vastaan: asianlaita olisi niin,\njos sinä voisit yhdessä leikkauksessa nähdä kaiken sen, mitä piirros\nosoittaa; mutta olkoonpa tarkkanäköisyytesi miten suuri tahansa,\nniin sinä opit tuntemaan vain muutamia verisuonia. Mutta minä olen\npäästäkseni täydelliseen tietoon leikellyt yli kymmenen eri ikäisen\nihmisen ruumista, paloitellut kaikki jäsenet, ottaen aivan tarkoin\nerilleen kaiken lihan, joka ympäröi verisuonia, vuodattamatta verta\nsen enempää kuin muutamia tuskin huomattavia pisaroita hiussuonista.\nJa kun yksi ruumis ei riittänyt, se kun mätäni tutkimisen aikana, niin\nminä leikkelin niin monta ruumista kuin oli tarpeen, ennenkuin opin\ntäydellisesti tuntemaan tutkimukseni esineen, ja aloitin kahdesti saman\ntutkimuksen nähdäkseni eroavaisuudet. Valmistamalla useampia piirroksia\nminä annan jokaisesta jäsenestä ja elimestä sellaisen kuvan, kuin olisi\nse sinun käsissäsi ja sinä kääntelisit sitä ja katselisit kaikilta\npuolin, sisältä ja ulkoa, ylhäältä ja alhaalta.\"\n\nTaiteilijan tarkkanäköisyys antoi tiedemiehen silmälle ja kädelle\nmatemaattisen koneen tarkkuuden. Tähän saakka tuntemattomat\nsuonihaarautumat, jotka olivat kudosten ja limakalvojen peitossa,\nhienoimmatkin hiussuonet ja hermot, jotka olivat haaraantuneet\njäntereisiin ja lihaksiin, tutki lansetilla ja paljasti hänen vasen\nkätensä -- niin voimakas, että se mursi hevosenkenkiä, niin tuntehikas,\nettä se saattoi kuvata naisellisen sulon salaisuuden Giocondan hymyssä.\n\nJa Marc-Antonio, joka ei tahtonut uskoa mihinkään muuhun kuin järkeen,\ntunsi toisinaan ahdistusta, melkeinpä pelkoa tuon kaikkinäkevän tiedon\nedessä, joka vaikutti ihmeen tavoin.\n\nToisinaan sanoi taiteilija itsekseen: \"noin on oleva, noin on hyvä\". Ja\nkun hän tutkimalla tuli vakuutetuksi, että niin todellakin oli, niin\noli kuin olisi Luojan tahto vastannut ajattelijan tahtoon: kauneus oli\ntotuutta, totuus kauneutta.\n\nMarc-Antonio tunsi, että Leonardo oli antautunut tieteen tutkimiseen,\nkuten kaikkeen, vain väliaikaisesti, ikäänkuin leikkien, ja pidättää\nitselleen vapauden mielistyä uusiin harrastuksiin. Mutta samalla hän\nnäki mitä ääretöntä kärsivällisyyttä, mitä \"itsepintaista ankaruutta\"\nvaatii työ, joka taiteilijalle näytti olevan leikkiä ja huvitusta.\n\n\"Ja jos sinussa on rakkautta tieteeseen\", lausui Leonardo\nhuomautuksissaan lukijalle, \"niin eikö sinua häiritse inhon tunne? Ja\njos sinä voitat inhon, niin etkö yön aikana kauhistu raadeltuja ja\nverisiä vainajia? Ja jos tukahutat pelon tunteen, niin onko sinulla\ntäysin selvä perussuunnitelma, joka on välttämätön tällaisessa\nihmisruumiin kuvaamisessa? Ja jos sinulla on suunnitelma, niin onko\nsinulla riittävästi tietoja perspektiivistä? Ja jos sinulla on niitä,\nniin kykenetkö sinä esittämään mittausopillisia todistuksia ja onko\nsinulla tarvittavat tiedot mekaniikassa mitataksesi lihasten voimaa\nja jännitystä? Ja lopuksi, riittääkö sinulla kaikkein tärkeintä --\nkärsivällisyyttä ja tarkkuutta? Minkä verran minussa on kaikkia näitä\nominaisuuksia, sen osoittavat laatimani Anatomian satakaksikymmentä\nkirjaa. Ja syynä siihen, etten ole suorittanut työtäni loppuun,\nniinkuin olin toivonut, ei ole voitonhimo eikä välinpitämättömyys, vaan\nyksinomaan ajan puute.\"\n\n\"Aivan samoin kuin Ptolemaios ennen minua on kuvannut maailmaa\nKosmografiassaan, kuvailen minä ihmisruumista -- tuota pikku maailmaa,\nmaailmaa maailmassa.\"\n\nHän aavisti, että jos ihmiset tuntisivat ja ymmärtäisivät hänen\nteoksiaan, niin ne saisivat aikaan mitä suurenmoisimman käänteen\ntieteessä. Hän odotti \"seuraajia\" ja \"jälkeläisiä\", jotka osaisivat\nantaa oikean arvon hänen piirustuksissaan \"hyvälle työlle, jonka hän on\ntehnyt ihmiskunnalle\".\n\n\"Tutki ensin kirjaa mekaniikan alkeista\", kirjoitti hän, \"ennenkuin\nryhdyt tutkimaan ihmisen ja muitten eläinten liikkeitten ja voimien\nlakeja, jotta voisit mekaniikkaan nojautuen todistaa mittausopillisella\nselvyydellä jokaisen anatomian opinkappaleen.\"\n\nHän piti ihmisten ja eläinten jäseniä elävinä vipuina. Kaiken\ntiedon juuret olivat hänen käsityksensä mukaan mekaniikassa, joka\noli \"ensimmäisen liikkeellepanijan ihmeteltävän oikeamielisyyden\"\nilmenemismuoto. Ja ensimmäisen rakentajan pyhä tahto sai alkunsa\nensimmäisen liikkeellepanijan oikeamielisestä tahdosta -- kaikkien\nsalaisuuksien salaisuudesta.\n\nMatemaattisen täsmällisyyden ohessa Leonardolla oli arveluja,\naavistuksia, ennustuksia, jotka peloittivat Marc-Antoniota\nrohkeudellaan ja näyttivät hänestä uskomattomilta aivan kuin ihmisestä,\njoka ensi kerran näkee vuoria, kaukaiset huiput näyttävät ilmassa\nriippuvilta pilviltä ja hänen on vaikeata uskoa, että noilla hirviöillä\non maan sydämeen tunkeutuvat graniittijuuret.\n\nTutkiessaan raskaitten naisten ruumiissa sikiön eri kehitysasteita\nLeonardo hämmästyi ihmisten ja eläinten ruumiinrakennuksen\nyhtäläisyyttä, ei ainoastaan nisäkkäiden, vaan kalojen ja lintujenkin.\n\n\"Vertaa ihmistä\", kirjoitti hän, \"apinaan ja moniin muihin melkein\nsamanlaisiin eläimiin. Vertaa ihmisen sisuselimiä apinan, leijonan,\nhärän, kalojen ja lintujen sisuselimiin. Vertaa ihmiskäden sormia\nkarhunkäpälän varpaisiin, kalan eviin, linnun ja yölepakon siipiin.\"\n\n\"Sen, joka täydellisesti tuntee ihmisruumiin rakenteen, on helppo\nkäsittää kaikki, sillä kaikkien eläinten jäsenet ovat toistensa\nkaltaiset.\"\n\nRuumiinrakennusten monimuotoisuudessa hän havaitsi yhtenäisen\nkehityksen lain, yhtenäisen johtavan aatteen luonnossa.\n\nMarc-Antonio väitti vastaan, suuttui, nimitti hänen arveluitaan\nhoureiksi, jotka eivät sovi tiedemiehelle ja ovat ristiriidassa tarkan\ntiedon kanssa. Mutta väliin hän tunsi joutuneensa tappiolle ja olevansa\nkuin lumouksen vallassa; silloin hän vaikeni ja kuunteli. Näinä hetkinä\nolivat hänen lapsellisen vienot ja munkkimaisen ankarat kasvonsa\nkauniit. Ja katsellessaan hänen syviin, alati surullisiin silmiinsä\nLeonardo tunsi, ettei tämä tieteen erakko ole ainoastaan tieteen\nuhripappi, vaan myöskin sen uhri: hänelle oli suuri murhe \"suuren\ntiedon tytär\".\n\n\n\n\nII\n\n\nKäskynhaltija Charles d'Amboisen ja Ranskan kuninkaan pyynnöstä\nsai taiteilija Firenzen Signorialta virkavapautta määräämättömäksi\najaksi, ja seuraavana vuonna, 1507, hän siirtyi lopullisesti Ludvig\nXII:n palvelukseen, asettui asumaan Milanoon ja kävi vain aniharvoin\nasioillaan Firenzessä.\n\nKului neljä vuotta.\n\nVuoden 1511 lopulla työskenteli Giovanni Beltraffio, jota siihen aikaan\njo pidettiin taitavana mestarina, seinämaalausta valmistellen uudessa\nSan Maurizio kirkossa, jonka omisti vanha, muinaisen roomalaisen\nsirkuksen ja Jupiterin temppelin raunioille rakennettu Maggioren\nnunnaluostari. Sen vieressä korkean aidan takana oli hoitamatta jätetty\npuutarha ja Carmagnolan hallitsijasuvun linna, joka aikanaan upea\nrakennus nyt jo pitkän aikaa oli ollut hyljättynä ja ränsistyneessä\ntilassa.\n\nNunnat olivat vuokranneet tämän maan ja talon alkemisti Galeotto\nSacroboscolle ja hänen veljensä, kuuluisan muinaisesineitten kokoojan\nmesser Luigin tyttärelle, mona Cassandralle, jotka äskettäin olivat\npalanneet Milanoon.\n\nHe olivat lähteneet Lombardiasta heti ranskalaisten ensimmäisen\nhyökkäyksen jälkeen, jolloin viholliset olivat ryöstäneet Porta\nVercellinan luona olevan kätilö mona Sidonian pikku talon, ja yhdeksän\nvuotta he olivat kuljeksineet itämailla -- Kreikassa, Arkipelagin\nsaarilla, Vähässä Aasiassa, Palestiinassa ja Syyriassa. Heistä\nkerrottiin kummallisia juttuja: jotkut vakuuttivat alkemistin löytäneen\nviisasten kiven, joka muuttaa tinan kullaksi, toiset kertoivat hänen\nsaaneen houkutelluksi Syyrian diodarilta äärettömän suuren rahasumman\nkokeiluja varten, anastaneen sen ja paenneen; kolmannet huhusivat,\nettä mona Cassandra oli liitossa perkeleen kanssa ja oli isänsä\nmuistiinpanojen johdolla löytänyt vanhan aarteen maan sisästä siltä\npaikalta, jossa foinikialainen Astarten temppeli oli ollut; neljännet\ntaas kertoivat, että hän oli ryöstänyt Konstantinopolissa vanhan,\nupporikkaan smyrnalaisen kauppiaan, jonka hän oli noitunut ja huumannut\ntaikayrteillään. Oli miten oli, joka tapauksessa he olivat lähteneet\nMilanosta rutiköyhinä ja palasivat takaisin rikkaina.\n\nEntinen noita, Demetrius Chalcondylan oppilas ja vanhan noita-akan\nSidonian kasvatti Cassandra oli muuttunut taikka ainakin tekeytynyt\nkirkon hurskaaksi tyttäreksi, noudatti tarkoin kaikkia menoja\nja paastoja, kävi jumalanpalveluksissa ja ansaitsi runsailla\nlahjoituksillaan Maggioren luostarin sisarten erityisen suojeluksen,\nniin että he ottivat hänet asumaan maalleen, ja myöskin itse Milanon\nkorkea-arvoisen arkkipiispan suosion. Pahat kielet väittivät\nmuuten (kenties vain ihmisille ominaisen kateuden johdosta\näkillisesti rikastuneita kohtaan), että hän oli palannut pitkiltä\nharhailuretkiltään vieläkin suurempana pakanana, että noidan ja\nalkemistin oli täytynyt paeta Roomasta pyhän inkvisitsionin kynsistä ja\nettä he ennemmin tahi myöhemmin joutuvat roviolle.\n\nLeonardoa messer Galeotto kunnioitti yhtä suuresti kuin ennenkin ja\npiti häntä opettajanaan, joka tunsi \"kolminkertaisesti suuren Hermeen\nsalaisen viisauden\".\n\nAlkemisti oli tuonut matkoiltaan mukanaan joukon harvinaisia kirjoja,\nsuurimmaksi osaksi Ptolemaiosten aikuisten aleksandrialaisten\noppineitten matemaattisia teoksia. Taiteilija lainasi häneltä näitä\nkirjoja ja lähetti tavallisesti niitä hakemaan Giovannin, joka\ntyöskenteli lähellä olevassa San Maurizion kirkossa. Jonkun ajan\nkuluttua alkoi Beltraffio vanhan tavan mukaan pistäytyä heidän luonaan\nyhä useammin ja useammin milloin milläkin tekosyyllä, mutta itse\nasiassa vain saadakseen nähdä Cassandran.\n\nEnsimmäisten kohtausten aikana oli tyttö hänen suhteensa varuillaan,\nteeskenteli katuvaa syntistä ja puhui halustaan mennä luostariin,\nmutta vähitellen hän, nähtyään ettei ollut syytä pelätä mitään, tuli\navomielisemmäksi.\n\nHe muistelivat kymmenen vuotta sitten tapahtuneita keskustelujansa\nautiolla kukkulalla Cataranan padon luona pyhän Redegondan luostarin\nmuurien läheisyydessä, jolloin he vielä olivat melkein lapsia;\nmuistelivat iltaa, jolloin valkeat salamat välähtelivät, kanavan\nvedestä nousi raskas kesäinen tuoksu ja ukkonen jyrisi kumeasti, aivan\nkuin maan alta, ja kuinka Cassandra oli ennustanut hänelle Olympon\njumalien ylösnousemusta ja kutsunut häntä noita-akkojen juhlaan.\n\nNyt Cassandra eli erakkoelämää. Hän oli sairas taikka näytti siltä\nja vietti melkein kaiken ajan, mikä jäi yli jumalanpalveluksilta,\nyksinäisessä huoneessa, johon hän ei antanut kenenkään tulla ja joka\noli yksi vanhan linnan harvoista kunnossa olevista huoneista -- synkkä\nsali, jonka suippokaariset ikkunat kohosivat äänettömänä muurina\nja heleävärinen, kostea sammal peitti koloisten jalavien runkoja.\nTämän huoneen sisustus muistutti museota ja kirjastoa. Täällä oli\nmuinaisesineitä, joita hän oli tuonut itämailta -- helleeniläisten\nkuvapatsaitten palasia, sileästä, mustasta graniitista valmistettuja\negyptiläisiä jumalia, joilla oli koiran pää, piirroksilla varustettuja\ngnostikkojen kiviä, joissa oli taikasana \"Abraxas\" kuvaten kolmeasataa\nkuuttakymmentäviittä ylhäistä taivasta, bysanttilaisia pergamentteja,\njotka olivat kovia kuin norsunluu ja joissa oli ainaiseksi hukkaan\njoutuneitten kreikkalaisten runoteosten katkelmia, savisia pääkalloja\nassyrialaisine kiilakirjoituksineen, rautakiskoilla varustettuja\npersialaisten taikurien kirjoja ja memfiläisiä papyruskääröjä, jotka\nolivat ohuita ja läpikuultavia kuin kukanlehdet.\n\nHän kertoili Giovannille vaelluksistaan, näkemistään ihmeistä,\nvalkoisesta marmorista rakennettujen temppelien juhlallisuudesta\nmustilla, meren uurtelemilla kallioilla, keskellä Jonian meren\nsiniaaltoja, jotka tuoksahtivat suolalta aivan kuin vaahdosta syntyneen\njumalattaren raitis, alaston ruumis, -- uskomattomista vaivoistaan,\nonnettomuuksista, vaaroista. Ja kerran, kun Giovanni kysyi, mitä\nhän oli etsinyt noilla harharetkillään, miksi hän kokoili noita\nmuinaiskaluja kärsien niin paljon vaivoja, hän vastasi isänsä Luigi\nSacroboscon sanoilla:\n\n\"Herättääkseni kuolleita!\"\n\nJa hänen silmissään paloi tuli, josta Giovanni tunsi entisen noita\nCassandran.\n\nHän ei ollut paljon muuttunut. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset\nkuin ennenkin; niissä ei kuvastunut surua eikä iloa, ja ne olivat\nliikkumattomat kuin vanhan ajan kuvapatsaitten kasvot, -- leveä,\nmatala otsa, suorat, hienot kulmakarvat, ankarasti yhteen puristetut\nhuulet, joita ei voinut kuvitella hymyilevinä, silmät läpikuultavat\nja keltaiset kuin meripihka. Mutta nyt taudin taikka yhden ainoan\nylenmäärin jännittävän ajatuksen vaikutuksesta nämä kasvot, varsinkin\nniiden alaosa, joka oli liian kapea ja pieni ja jossa alahuuli hiukan\npisti esiin, kuvastivat entistä selvemmin ankaraa levollisuutta ja\nsamalla lapsellista avuttomuutta. Kuivat, kevyet hiukset, jotka olivat\nelävämmät kuin hänen kasvonsa ja näyttivät elävän omaa elämäänsä\nniinkuin Medusan käärmeet, ympäröivät kalpeita kasvoja mustana\nsädekehänä, mikä teki kasvot vielä kalpeammiksi ja jäykemmiksi,\nrusottavat huulet vielä punaisemmiksi, keltaiset silmät kuulakammiksi.\nJa vielä valtavammin kuin kymmenen vuotta sitten veti Giovannia\npuoleensa tämän tytön sulo, joka herätti hänessä uteliaisuutta, pelkoa\nja sääliä.\n\nKreikassa matkustaessaan oli Cassandra käynyt äitinsä kotipaikalla,\nikävässä, pienessä Mistran kaupungissa lähellä Spartan raunioita,\nPeloponneson autioitten, palaneitten kukkulain keskellä, jossa puoli\nsataa vuotta sitten oli kuollut viimeinen helleeniläisen viisauden\nopettaja Gemistos Plethon. Hän oli koonnut tämän julkaisemattomat\nteosten katkelmat, kirjeet ja hänen oppilaittensa hartaat muistelmat,\njotka oppilaat uskoivat, että Platon sielu oli uudelleen astunut alas\nOlymposta ja ottanut asuntonsa Plethoniin. Kertoessaan Giovannille\ntästä käynnistään Cassandra toisti ennustuksen, jonka hän oli lausunut\njo muinoin erään heidän keskustelunsa aikana Cataranan padon luona ja\njoka sittemmin usein oli muistunut Giovannin mieleen, -- Plethonin\nsanat, jotka tämä satavuotias filosofivanhus muka oli lausunut kolme\nvuotta ennen kuolemaansa:\n\n\"Muutaman vuoden kuluttua kuolemastani valaisee maan kaikkia kansoja\nja sukukuntia sama totuus ja kaikki kääntyvät samaan uskoon.\" Ja kun\nhäneltä oli kysytty, mikä usko se oli, Kristuksen vaiko Muhametin,\nniin hän vastasi: \"Ei kumpikaan näistä, vaan uusi usko, joka ei eroa\nvanhasta pakanallisesta.\"\n\n\"Yli puoli vuosisataa on jo kulunut Plethonin kuolemasta\", huomautti\nGiovanni, \"eikä ennustus ole käynyt toteen. Uskotteko todellakin vielä\nsiihen, mona Cassandra?...\"\n\n\"Täydellistä totuutta\" lausui Cassandra tyynesti, \"ei Plethon tuntenut.\nHän erehtyi monessa asiassa, sillä oli paljon, mitä hän ei tietänyt.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Giovanni, mutta samalla hän kohdatessaan Cassandran\nsyvän, kiinteän katseen tunsi sydäntään ahdistavan.\n\nVastauksen asemasta Cassandra otti hyllyltä vanhan pergamentin --\nse oli Aiskyloksen murhenäytelmä \"Kahlehdittu Prometeus\" -- ja luki\nhänelle muutamia säkeitä. Giovanni ymmärsi jonkun verran kreikkaa, ja\nCassandra selitti hänelle ne kohdat, joita hän ei ymmärtänyt.\n\nLueteltuaan ihmisille antamansa lahjat -- kuoleman unhoituksen, toivon\nja taivaasta varastetun tulen, jotka ennemmin tahi myöhemmin tekevät\nheidät jumalien vertaisiksi -- Titaani ennusti Zeun kukistumista:\n\n    Käy toteen tuona kauhun päivänä\n    Se kirous, jonka singahutti Kronos,\n    Kun poika syöksi hänet taivaasta.\n    Ja pelastusta tuosta turmiosta\n    Ei kukaan muu kuin minä tuoda voi.\n    Mä tunnen salaisuuden.\n\nOlympolaisten lähettiläs Hermes julisti Prometeukselle:\n\n    Ei ennen lopu sulta kärsimykset\n    Kuin päällensä ne muuan toinen ottaa:\n    Jumala-marttyyri, ja synkkään Tartaroon\n    Luo surullisten vainajien astuu.\n\n\"Mitä luulet, Giovanni\", lausui Cassandra sulkien kirjan, \"kuka on tuo\n'kärsivä jumala, joka astuu alas Tartaroon?'\"\n\nGiovanni ei vastannut mitään. Hänestä näytti siltä kuin hänen eteensä,\naivan kuin äkkiä välähtäneen salaman valossa, avautuisi kuilu.\n\nMutta mona Cassandra katsoi kuten ennenkin suoraan hänen kasvoihinsa\nkirkkailla, läpikuultavilla silmillään. Tällä hetkellä hän oli\ntodellakin Agamemnonin tuhoatuottavan vangin, tietäjänaisen Cassandran\nnäköinen.\n\n\"Giovanni\", lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan, \"oletko kuullut\nmiehestä, joka yli kymmenen vuosisataa sitten aivan samoin kuin\nfilosofi Plethon unelmoi kuolleitten jumalien herättämisestä, --\nkeisari Flavius Claudius Julianuksesta?\"\n\n\"Julianus Luopiosta?\"\n\n\"Niin, siitä, jota hänen vihollisensa galilealaiset pitivät luopiona ja\njoka itsekin valitettavasti luuli sitä olevansa, mutta ei uskaltanut\nsitä olla, sillä hän kaatoi uusiin leileihin vanhaa viiniä: helleenit\nolisivat voineet yhtä suurella syyllä kuin kristitytkin nimittää häntä\nLuopioksi...\" Giovanni kertoi hänelle nähneensä kerran Firenzessä\nLorenzo Medicin sepittämän mysterion, joka kuvasi San Giovannin\nja Paolon marttyyrikuolemaa, kahden nuorukaisen, jotka Julianus\nLuopio mestautti heidän uskonsa tähden Kristukseen. Hän muisti tästä\nmysteriosta vielä muutamia sakeitakin, jotka erityisesti olivat häntä\nhämmästyttäneet -- muun muassa Julianuksen kuolinhuudon, kun pyhän\nMerkuriuksen miekka hänet lävisti:\n\n    \"O Christo Galileo, tu hai pur vinto.\n    Sinä voitit, Galilealainen!\"\n\n\"Kuule, Giovanni\", jatkoi Cassandra, \"tuon miehen omituisessa ja\nsurullisessa kohtalossa on suuri salaisuus. Kumpikin he, sanon minä,\nsekä keisari Julianus että filosofi Plethon olivat yhtä paljon\nväärässä, koska he tunsivat vain puolet totuudesta, joka ilman toista\npuolta on valhe: molemmat unhoittivat Titaanin ennustuksen, että\nsilloin vasta jumalat heräävät eloon, kun valoisat yhtyvät pimeisiin,\nylhäällä oleva taivas alhaalla olevaan, ja kun se, mikä on ollut\nkahtena, tulee yhdeksi. Tätä he eivät ymmärtäneet, ja turhaan he\nuhrasivat sielunsa Olympon jumalien tähden...\"\n\nHän pysähtyi aivan kuin epäröiden, puhuisiko loppuun, ja lisäsi sitten\nhiljaa:\n\n\"Kun sinä tietäisit, Giovanni, kun voisin sanoa sinulle kaikki!...\nMutta ei, se on vielä liian aikaista. Toistaiseksi sanon vain yhden\nasian: Olympon jumalien joukossa on yksi jumala, joka on lähempänä kuin\nkukaan muu maanalaisia veljiään, jumala, joka on valoisa ja pimeä kuin\naamuhämärä, säälimätön kuin kuolema; hän on astunut alas maan päälle ja\nantanut kuolevaisille kuoleman unhoituksen -- uuden tulen Prometeuksen\ntulesta -- omassa veressään, viinirypäleitten huumaavassa mehussa. Ja\nkuka ihmisistä, veljeni, kuka ymmärtää ja sanoo maailmalle, kuinka\nRypäleillä Seppelöidyn viisaus on samankaltainen kuin Orjantappuroilla\nKruunatun -- sen, joka sanoi: 'Minä olen oikea viinipuu', -- ja\nsamoin kuin Dionysos jumala juovuttaa maailman verellään? -- Oletko\nymmärtänyt, mistä minä puhun, Giovanni? -- Jos et ole ymmärtänyt, niin\nole vaiti, älä kysele, sillä tässä on salaisuus, josta ei vielä saa\npuhua...\"\n\nViime aikoina oli Giovanniin ilmaantunut uusi, siihen asti tuntematon\najatuksen rohkeus. Hän ei pelännyt mitään, koska hänellä ei ollut\nmitään menetettävänä. Hän tunsi; ettei fra Benedetton usko eikä\nLeonardon tieto sammuta hänen tuskaansa eikä selvitä ristiriitoja,\njotka kuolettivat hänen sieluaan. Ainoastaan Cassandran hämärissä\nennustuksissa hän tunsi kenties kaikista kauneimman, mutta ainoan\ntien sovintoon, ja tätä tietä hän kulki hänen jälestään epätoivon\nrohkeudella.\n\nHe lähestyivät yhä enemmän toisiaan.\n\nKerran Giovanni kysyi Cassandralta, miksi tämä teeskentelee ja salaa\nihmisiltä sen, mitä pitää totuutena.\n\n\"Kaikki ei ole kaikkia varten\", lausui Cassandra. \"Marttyyrien\ntunnustukset samoin kuin ihmeet ja ennusmerkit ovat tarpeen rahvaalle,\nsillä vain ne, jotka eivät usko loppuun asti, kuolevat uskonsa tähden\ntodistaakseen sen toisille ja itselleen. Mutta täydellinen usko on\ntäydellistä tietoa. Luuletko sinä, että Pytagoraan kuolema olisi\nvahvistanut hänen keksimänsä mittausopilliset totuudet? Täydellinen\nusko on äänetön ja sen salaisuus on yläpuolella tunnustuksen, niinkuin\nmestari on sanonut: 'Tuntekaa te kaikki, mutta teitä älköön kukaan\ntunteko'.\"\n\n\"Mikä mestari?\" kysyi Giovanni ja ajatteli; \"Näin olisi voinut sanoa\nLeonardo: hänkin tuntee kaikki eikä häntä tunne kukaan.\"\n\n\"Egyptiläinen gnostikko Basilides\", vastasi Cassandra ja selitti, että\n\"gnostikoiksi\", \"tietäviksi\", nimittävät itseään ne suuret opettajat\nkristinopin ensimmäisinä vuosisatoina, joille täydellinen usko ja\ntäydellinen tieto olivat sama asia.\n\nJa hän kertoi Giovannille heidän omituisia tarinoitaan, jotka toisinaan\nolivat ihmeellisiä kuin kuumehoureet.\n\nVarsinkin yksi niistä teki Giovanniin syvän vaikutuksen --\naleksandrialaisten ofitien, käärmeenpalvelijain, oppi maailman ja\nihmisten luomisesta.\n\n\"Kaikkien taivasten yläpuolella on nimetön, liikkumaton, syntymätön\nPimeys, joka on ihanampi kaikkea valoa, Tuntematon Isä, _Pater\ncgnosos_, -- Pohjattomuus ja Äänettömyys. Hänen ainosyntyinen\ntyttärensä, Jumalallinen Viisaus, erosi Isästä, oppi tuntemaan\nolemassaolon ja synkistyi sekä tuli murheelliseksi. Ja hänen murheensa\npoika oli Jaldavaoth, luova Jumala. Tämä tahtoi olla yksin, luopui\näidistään ja vaipui vielä syvemmälle kuin äitinsä olemassaoloon ja loi\nlihan maailman, joka on henkisen maailman irvikuva, ja siihen ihmisen,\njonka piti heijastaa Luojan suuruutta ja todistaa hänen mahtavuuttaan.\nMutta Jaldavaothin apulaiset, alkuaineen henget, eivät osanneet\nmuodostaa tomusta muuta kuin hengettömän lihamöhkäleen, joka ryömi kuin\nmato alkuliejuun. Ja kun se tuotiin hallisijansa Jaldavaothin eteen,\njotta tämä puhaltaisi siihen elämän, niin Jumalallinen Viisaus sääli\nihmistä ja kosti vapautensa ja murheensa pojalle siitä, että tämä oli\nhänestä luopunut, ja puhalsi ihmiseen, samalla kuin siihen puhallettiin\nlihallinen elämä, myöskin jumalallisen viisauden kipinän, jonka hän\noli saanut Tuntemattomalta Isältä. Ja surkea olento -- tomu tomusta\nja tuhka tuhasta, jossa Luoja tahtoi näyttää kaikkivoipaisuuttaan,\nkohosi yhtäkkiä äärettömän paljon korkeammalle Luojaansa, muuttui ei\nJaldavaothin, vaan totisen Jumalan, Tuntemattoman Isän kuvaksi ja hänen\nkaltaiseksensa. Ja ihminen nosti tomusta kasvonsa. Ja Luoja nähdessään\nluomansa olennon vapautuneen hänen valtansa alta joutui vihan ja kauhun\nvaltaan. Ja hän loi kalvavasta kateudesta liekehtivät silmänsä aineen\nsyvimpiin syvyyksiin, mustaan alkuliejuun -- ja siihen kuvastuivat\nniinkuin kuvastimeen niiden synkät liekit ja koko hänen raivostuneet\nkasvonsa, ja tästä kuvasta tuli Pimeyden Enkeli, Käärmeenmuotoinen,\nOfiomorfos, mateleva ja kavala Saatana -- Kirottu Viisaus. Ja hänen\navullaan loi Jaldavaoth kaikki kolme luonnon valtakuntaa ja heitti\nsyvälle niiden sisään aivan kuin haisevaan vankilaan ihmisen ja\nsääti hänelle lain: tee sitä ja sitä, älä tee sitä ja sitä, ja jos\nsinä rikot lain, niin sinä kuolemalla kuolet. Sillä hän toivoi vielä\nvoivansa orjuuttaa luomansa olennon lain ikeellä, pahan ja kuoleman\npelolla. Mutta Jumalallinen Viisaus, Vapauttaja, ei hylännyt ihmistä,\njota hän oli rakastanut, vaan rakasti loppuun asti ja lähetti hänelle\nLohduttajan, Tiedon Hengen, käärmeenmuotoisen, siivekkään, aamutähden\nkaltaisen Aamuruskon Enkelin, sen, josta on sanottu: 'olkaa viisaat\nkuin käärmeet', Ja hän astui alas ihmisten luo ja sanoi: 'Maistakaa,\nniin te tulette tietämään ja silmänne aukeavat ja te tulette jumalien\nkaltaisiksi.'\"\n\n\"Ihmisten suuri joukko, tämän maailman lapset\", lopetti Cassandra,\n\"ovat Jaldavaothin ja kavalan Käärmeen orjia ja elävät kuoleman\npelon valtaamina, ryömivät lain ikeen alla. Mutta valon lapset,\ntietäväiset, gnostikot, Sofian valitut, jotka ovat osallisia Viisauden\nsalaisuudesta, tallaavat jalkoihinsa kaikki lait, astuvat kaikkien\nrajojen yli kiinni joutumatta kuin henget, vapaina kuin jumalat,\nsiivekkäinä, jalostumatta hyvän vaikutuksesta ja pysyen puhtaina\npahan keskellä niinkuin kulta loassa. Ja Aamuruskon Enkeli, joka on\nkuin aamuhämärässä välähtelevä aamutähti, johtaa heitä läpi elämän ja\nkuoleman, läpi pahan ja hyvän, läpi Jaldavaothin maailman kaikkien\nkirousten ja kauhujen heidän äitinsä Sofian, Viisauden luo, ja hänen\nkauttaan kaikkia taivaita ja syvyyksiä hallitsevan nimettömän,\nliikkumattoman, syntymättömän Pimeyden helmaan, joka on kauniimpi\nkaikkea valoa, Tuntemattoman Isän helmaan.\"\n\nKuullessaan tätä ofitien tarua Giovanni vertasi Jaldavaothia\nKronioniin, Sofian jumalallista kipinää Prometeuksen tuleen, pyhää\nKäärmettä, valontuojaa Enkeliä -- Luciferia -- kahlehdittuun titaaniin.\n\nKaikkina vuosisatoina ja kaikilla kansoilla -- Aiskyloksen\nmurhenäytelmässä, gnostikkojen taruissa, keisari Julianus Luopion\nelämässä, filosofi Plethonin opissa -- hän täten huomasi kaukaisia,\ntuttuja kajahduksia siitä suuresta ristiriidasta ja taistelusta, joka\ntäytti hänen oman sydämensä. Hänen murhettaan syvensi ja lievensi\ntieto, että jo tuhat vuotta sitten ihmiset kärsivät ja kamppailivat\nsamojen \"kahtaalle menevien ajatusten\" kanssa, sortuivat samojen\nristiriitojen ja viettelysten alle kuin hänkin.\n\nOli hetkiä, jolloin hän heräsi näistä ajatuksista aivan kuin raskaasta\npäihtymyksestä tahi kuumehoureista. Ja silloin hänestä näytti,\nettä mona Cassandra on olevinaan voimakas ja viisas ja tuntevinaan\nsalaisuuden, mutta itse asiassa aivan samoin kuin hänkin ei tiedä\nmitään, ja on yhtä eksyksissä; he kumpikin ovat vielä säälittävämpiä,\nkadotetumpia ja avuttomampia lapsia kuin kaksitoista vuotta takaperin,\nja tämä puoleksi jumalallisen, puoleksi saatanallisen viisauden\nuusi sabatti on vielä järjettömämpi kuin noita-akkojen juhla, johon\nCassandra muinoin oli häntä kutsunut ja jota hän itsekin nyt halveksi\npitäen sitä alhaison huvituksena. Giovannin valtasi kauhu, hänen teki\nmieli paeta. Mutta se oli myöhäistä. Uteliaisuus vietteli ja veti\nvoimakkaasti häntä Cassandran puoleen, ja hän tunsi, ettei hän poistu,\nennenkuin on saanut tietää kaikki perin pohjin ja että hän pelastuu\ntahi hukkuu yhdessä Cassandran kera.\n\nNäihin aikoihin saapui Milanoon kuuluisa jumaluusopin tohtori,\ninkvisiittori fra Giorgio da Casale. Paavi Julius II, jota huhut\ntaikuuden tavattomasta levenemisestä Lombardiassa huolestuttivat,\noli lähettänyt hänet ankarilla bullilla varustettuna. Maggioren\nluostarin sisaret ja ne suojelijat, joita mona Cassadralla oli\narkkipiispan hovissa, varoittivat häntä vaarasta. Fra Giorgio oli sama\ninkvisitsionin jäsen, jota mona Cassandra ja messer Galeotto töin\ntuskin olivat päässeet pakoon Roomasta. He tiesivät, ettei kenenkään\nsuojelus voisi heitä vapauttaa, jos he vielä kerran joutuisivat hänen\nkäsiinsä, ja he päättivät piiloutua Ranskaan ja tarpeen vaatiessa paeta\nsieltä Englantiin ja Skotlantiin.\n\nEräänä aamuna, kaksi päivää ennen lähtöä, keskusteli Giovanni mona\nCassandran kanssa kuten tavallisesti hänen työhuoneessaan, Carmagnolan\nlinnan autiossa salissa.\n\nAuringon valo, joka tunkeutui ikkunaan kypressien tuuheitten, mustien\noksien läpi, näytti kalpealta kuin kuutamo. Tytön kasvot näyttivät\ntavattoman kauniilta ja liikkumattomilta. Vasta nyt, eron hetkellä,\nGiovanni ymmärsi, kuinka läheinen Cassandra hänelle oli.\n\nHän kysyi, kohtaavatko he vielä kerran toisensa ja ilmaiseeko mona\nCassandra hänelle sen viimeisen salaisuuden, josta usein oli puhunut.\n\nCassandra katsahti häneen ja otti mitään sanomatta lippaasta litteän,\nnelikulmaisen, läpikuultavan, viheriäisen kiven. Se oli kuuluisa\n_Tabula Smaragdina_ -- smaragditaulu, joka muka oli löydetty eräästä\nMemfiin kaupungin läheisyydessä olevasta luolasta erään uhripapin\nmuumion käsistä, jonka ruumiiseen, kuten kerrottiin, Hermes Trimegistos\noli ottanut asuntonsa -- egyptiläisten Or, rajapyykin jumala,\njoka johdatti kuolleita varjojen valtakuntaan. Smaragdin toiselle\npuolelle oli kaiverrettu koptilaisilla, toiselle puolelle vanhoilla\nhelleeniläisillä kirjaimilla neljä säettä:\n\n    Taivas yllä, taivas alla,\n    Tähdet yllä, tähdet alla.\n    Mikä yllä, se myös alla --\n    Hyvä on, jos ymmärrät.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi Giovanni.\n\n\"Tule luokseni ensi yönä\", lausui Cassandra hiljaa ja juhlallisesti.\n\"Minä sanon sinulle kaikki, mitä itse tiedän, kuuletko, aivan kaikki!\n-- Ja nyt juokaamme tavan mukaan ennen eroamista viimeinen veljellinen\nmalja.\"\n\nHän otti esille pienen, pyöreän, vahasinetillä suljetun saviastian,\njollaisia käytetään kaukana itämailla, kaatoi viiniä, joka oli sakeata\nkuin öljy ja kellertävän ruusunkarvaista ja tuoksui omituiselta,\nvanhanaikaiseen krysoliittipikariin, jonka reunassa olevat kuvat\nesittivät Dionysos-jumalaa ja hänen papittariaan. Sitten hän astui\nikkunan luo ja kohotti maljan aivan kuin uhratakseen. Kalpean auringon\nvalossa näytti viini lämpimän veren tavoin maljan läpikuultavilla\nreunoilla elvyttävän papittarien alastomat ruumiit, jotka tanssivat\nviinirypäleillä seppelöidyn jumalan kunniaksi.\n\n\"Oli aika, Giovanni\", lausui hän vielä hiljempaa ja juhlallisemmin,\n\"jolloin luulin opettajasi Leonardon tuntevan viimeisen salaisuuden,\nsillä hänen kasvonsa ovat niin kauniit, kuin olisi hänessä yhdistynyt\nOlympon jumala ja maanalainen titaani. Mutta nyt minä näen, että hän\nvain pyrkii eikä saavuta, etsii eikä löydä, tietää, mutta ei tajua.\nHän on sen edelläkävijä, joka tulee hänen jälkeensä ja on suurempi\nkuin hän. -- Tyhjentäkäämme nyt yhdessä, veljeni, tämä jäähyväismalja\nTuntemattoman kunniaksi, jota me kumpikin etsimme, viimeisen Sovittajan\nkunniaksi!\"\n\nJa hartaana aivan kuin suorittaisi suurta salaisuutta hän joi maljasta\npuolet ja antoi sen Giovannille.\n\n\"Älä pelkää\", lausui hän, \"tässä ei ole kiellettyjä taikoja. Tämä viini\non puhdas ja pyhä; se on Natsaretin kunnailla kasvavista rypäleistä. Se\non Dionysos-Galilealaisen puhtainta verta.\"\n\nKun Giovanni oli juonut, niin Cassandra pani hänen olkapäilleen\nluottavaisesti ja ystävällisesti molemmat kätensä ja kuiskasi nopeasti\nja mielistelevästi:\n\n\"Tule siis, jos tahdot tietää kaikki, tule, minä sanon sinulle\nsalaisuuden, jota en koskaan ole kenellekään sanonut -- ilmoitan\nsuurimman tuskan ja riemun, joka yhdistää meidät ikuisiksi ajoiksi\nniinkuin veljen ja sisaren, niinkuin sulhon ja morsiamen!\"\n\nJa aivan samoin kuin unhoittumattomana ukkosyönä Cataranan padon luona\nvaikeitten salamain valossa hän nytkin kypressien tuuheitten oksien\nläpi tunkeutuvassa auringon paisteessa, joka oli kalpea kuin kuutamo,\nsiirsi lähelle Giovannin kasvoja liikkumattomat, peloittavat kasvonsa,\njotka olivat valkeat kuin kuvapatsaitten marmori, joita sädekehänä\nympäröivät mustat, tuuheat hiukset, yhtä elävät kuin Medusan käärmeet,\nja joiden huulet olivat veripunaiset ja silmät keltaiset kuin meripihka.\n\nBeltraffion sydäntä jääti tuttu kauhistus, ja hän ajatteli:\n\n\"Valkea perkele!\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nSovitulla hetkellä hän seisoi pikkuportin luona autiolla Della Vignan\nsyrjäkadulla Carmagnolan linnaa ympäröivän muurin edustalla.\n\nOvi oli kiinni. Hän kolkutti kauan, mutta ei kukaan avannut. Hän\nlähestyi silloin toiselta puolen vieressä olevan Maggioren luostarin\nporttia ja sai portinvartiattarelta tietää kauhean uutisen: paavi\nJulius II:n inkvisiittori fra Giorgio da Casale oli äkkiä ilmestynyt\nMilanoon ja käskenyt heti ottaa kiinni alkemisti Galeotto Sacroboscon\nja hänen veljentyttärensä mona Cassandran, koska näitä suuresti\nepäiltiin noituuden harjoittamisesta.\n\nGaleotto ehti paeta. Mona Cassandra oli pyhäin inkvisitsionin\nkidutuskammioissa.\n\nSaatuaan tietää tämän Leonardo kääntyi rukouksineen ja anomuksineen\nonnettoman pelastamiseksi suosijaansa Ludvig XII:n ylirahastonhoitajan\nFlorimond Robertet'n ja Ranskan kuninkaan Milanossa olevan\nkäskynhaltijan Charles d'Amboisen puoleen.\n\nGiovannikin puuhaili, juoksenteli, kuljetti opettajansa kirjeitä, ja\nkävi tietoja hankkimassa inkvisitsionin tuomiopaikassa, joka sijaitsi\nlähellä tuomiokirkkoa arkkipiispan linnassa.\n\nSiellä hän tutustui fra Giorgion ylisihteeriin, teologian maisteriin\nfra Michele da Valverdaan, joka oli kirjoittanut teoksen mustasta\ntaikuudesta \"Uusin noitavasara\", jossa muun muassa todistettiin, että\nniinsanottu _Yöpukki_ -- Hyrcus Nocturnus, -- noitajuhlan esimies,\non läheistä sukua sille pukille, jonka helleenit muinoin uhrasivat\nDionysos-jumalalle toimeenpannen samalla hekumallisia tansseja ja\nkuoroja, joista sittemmin murhenäytelmä on kehittynyt. -- Fra Michele\nosoitti Beltaffiolle liehakoivaa ystävällisyyttä. Hän otti tahi oli\nainakin ottavinaan elävästi osaa Cassandran kohtaloon, oli uskovinaan\ntämän viattomaksi, ja samalla tekeytyen Leonardon ihailijaksi,\n\"suurimman kristillisistä mestareista\", kuten hänellä oli tapana sanoa,\nhän tiedusteli tämän oppilaalta opettajan elämää, tapoja, toimia\nja ajatuksia. Mutta aina, kun tuli puhe Leonardosta, oli Giovanni\nvaruillaan ja olisi ennemmin kuollut kuin ainoallakaan sanalla antanut\nilmi opettajansa. Nähtyään viekkauden hyödyttömäksi fra Michele kerran\nilmoitti, että hän lyhyen tuttavuuden aikana oli ehtinyt mieltyä\nGiovanniin kuin veljeen ja piti velvollisuutenaan varoittaa tätä\nvaarasta, joka häntä uhkasi messer da Vincin puolelta, sillä da Vinciä\nepäiltiin noituudesta ja taikatempuista.\n\n\"Valhetta!\" huudahti Giovanni. \"Hän ei koskaan ole harjoittanut\ntaikuutta eikä edes...\"\n\nBeltraffio ei lopettanut lausetta. Inkvisiittori katsoi häneen pitkään.\n\n\"Mitä te tahdoitte sanoa, messer Giovanni?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Te ette tahdo olla avomielinen minua kohtaan, ystäväni. Kyllähän minä\ntiedän, mitä te tahdoitte sanoa: messer Leonardo ei edes usko taikuutta\nolevan olemassakaan.\"\n\n\"Minä en tahtonut sanoa sitä\", viekasteli Giovanni. \"Muuten, jos hän ei\nuskoisikaan, niin onko se todistus syyllisyydestä?\"\n\n\"Perkele\", lausui munkki hiljaa hymyillen, \"on oivallinen loogikko.\nToisinaan hän panee pussiin taitavimmatkin vihollisensa. Erään\nnoita-akan kautta olemme äskettäin saaneet tietää hänen noitajuhlassa\npitämänsä puheen sisällön. 'Lapseni', -- lausui hän, -- 'iloitkaa\nja riemuitkaa, sillä uusien liittolaistemme, tiedemiesten, avulla,\njotka kieltävät perkeleen voiman ja sillä tavoin juuri tylsyttävät\npyhän inkvisitsionin miekan, me piakkoin saamme täydellisen voiton ja\nlaajennamme valtakuntamme yli koko maailman.'\"\n\nTyynesti ja asiastaan vakuutettuna fra Michele puhui Pahanhengen mitä\nihmeellisimmistä töistä, esimerkiksi merkeistä, joiden nojalla voi\neroittaa piruista ja noidista syntyneet pikku lapset, jotka olivat\nihmissusia: ne pysyvät aina hyvin pieninä, mutta ovat paljon raskaammat\nkuin tavalliset rintalapset, painavat 80 jopa 100 naulaa, huutavat\nalituisesti ja imevät kaiken maidon viidestä, kuudesta imettäjästä. Hän\ntunsi täsmälleen helvetin pääruhtinasten lukumäärän -- 572, ja näiden\nalamaisten, eri nimisten pahojenhenkien luvun -- 7,405,926.\n\nMutta enimmän hämmästytti Giovannia oppi inkubeista ja sukkubeista,\nkaksisukuisista demoneista, jotka mielin määrin ottivat milloin miehen\nmilloin naisen muodon vietelläkseen ihmisiä kanssaan lihalliseen\nyhteyteen. Munkki selitti hänelle, kuinka pahathenget väliin\nruumiillistamalla ilmaa, väliin anastaen hirtettyjä hirsipuista,\nhankkivat ruumiita haureuden harjoittamista varten, jotka ruumiit\nmuuten tulisimmissakin lemmensyleilyissä pysyvät kylminä kuin kuolleet.\nHän siteerasi Pyhän Augustinuksen sanoja, joka kielsi antipodien\nolemassaolon, koska sellainen oppi muka oli Jumalan pilkkaa ja\nharhaluuloa, mutta uskoi inkubien ja sukkubien olemassaolon, joita muka\npakanat aikoinaan kunnioittivat nimittäen niitä fauneiksi, satyyreiksi,\nnymfeiksi, hamadryadeiksi ja muiksi jumalallisiksi olennoiksi, jotka\nasuivat puissa, vedessä ja ilmassa.\n\n\"Kuten vanhaan aikaan\", lisäsi fra Michele omasta päästään, \"saastaiset\njumalat ja jumalattaret astuivat alas ihmisten luo harjoittaakseen\nhaureutta heidän kanssaan, niin nykyäänkin sekä nuoremmat että\nvanhemmatkin, kaikkein mahtavimmat demonit, kuten esimerkiksi Apollo ja\nBacchus, voivat esiintyä inkubeina, Diana ja Venus sukkubeina.\"\n\nNäistä sanoista Giovanni saattoi päättää, että valkea perkele, joka\nhäntä oli vainonnut koko hänen elämänsä ajan, oli sukkubi Afrodite.\n\nToisinaan fra Michele kutsui hänet oikeuspaikalle juttujen käsittelyn\naikana. Luultavasti hän yhä vielä toivoi saavansa Giovannista ennemmin\ntahi myöhemmin apulaisen ja ilmiantajan, sillä hän tiesi kokemuksesta,\nmillainen vetovoima inkvisitsionin kauhuilla on. Giovanni voitti\npelkonsa ja inhonsa ja oli läsnä kuulusteluissa ja kidutuksissa, koska\nhän vuorostaan toivoi voivansa, jollei helpoittaa Cassandran kohtaloa,\nniin ainakin saada tietää jotakin hänestä.\n\nOsaksi itse oikeudessa osaksi inkvisiittorin kertomuksista sai Giovanni\ntutustua miltei uskomattomiin tapauksiin, joissa naurettava oli\nsekoittunut kauheaan.\n\nMuuan noita, vielä aivan nuori tyttö, joka oli katunut ja palannut\nkirkon helmaan, siunasi kiduttajiaan sen tähden, että nämä olivat\npelastaneet hänet saatanan kynsistä, kesti kaikki kärsimykset\näärettömän kärsivällisesti ja nöyrästi ja astui iloisesti ja\nhiljaisesti kuolemaan uskoen, että ajallinen liekki pelastaa hänet\niankaikkisesta. Hän rukoili vain tuomareita, että nämä ennen hänen\nkuolemaansa leikkaisivat pois hänen kädestään perkeleen, joka oli\ntunkeutunut sinne teräväkärkisen palikan muodossa. Pyhät isät kutsuivat\ntaitavan kirurgin, mutta suuresta palkkiosta huolimatta, jota hänelle\ntarjottiin, lääkäri ei ottanut leikatakseen pois perkelettä, sillä hän\npelkäsi, että paholainen leikkauksen kestäessä vääntää hänen niskansa\nnurin.\n\nToista noitaa, leipurin leskeä, joka oli terve ja kaunis nainen,\nsyytettiin siitä, että hän oli ollut kahdeksantoista vuotta yhteydessä\nperkeleen kanssa ja synnyttänyt tässä liitossa muutamia ihmissusia.\nKauheitten kidutusten aikaan tämä onneton vuoroin rukoili, vuoroin\nhaukkui kuin koira, väliin taas kangistui kivusta, mykistyi ja\ntuli tunnottomaksi, niin että oli pakko väkisin avata hänen suunsa\nerityisellä puisella laitteella, jotta saataisiin hänet puhumaan.\nViimein hän riistäytyi teloittajien käsistä, hyökkäsi tuomarien\nkimppuun raivoisasti parahtaen: \"Minä olen antanut sieluni perkeleelle\nja olen ikuisesti hänen omansa!\" -- ja kaatui kuolleena maahan.\n\nEnnenmainittu Cassandran täti mona Sidonia, joka myöskin oli otettu\nkiinni, oli pitkällisten kärsimysten jälkeen eräänä yönä kidutusta\nvälttääkseen sytyttänyt vankilassa olkivuoteensa ja tukehtunut savuun.\n\nErästä höperöä lumpunkerääjäeukkoa syytettiin siitä, että hän joka yö\nratsastaa noitajuhlaan omalla raajarikolla tyttärellään, jota muka\npahathenget kengittivät. Eukko vilkutti ystävällisesti ja viekkaasti\nsilmää tuomareille, aivan kuin nämä olisivat aikaisemmin sopineet hänen\nkanssaan yhteisestä pilasta, ja tunnusti mielellään oikeiksi kaikki\nsyytökset, joita häntä vastaan tehtiin.\n\nHän oli hyvin vilunarka ihminen. \"Tulta, tulta!\" -- leperteli hän\niloisesti ollen pakahtumaisillaan naurusta aivan kuin pikku lapset ja\nhieroen käsiään, kun hänet vietiin roihuavan rovion luo poltettavaksi.\n-- \"Jumala siunatkoon teitä, armaani; nytpä viimeinkin saan lämmitellä!\"\n\nEräs kymmenvuotias tyttö kertoi häpeilemättä ja pelkäämättä\ntuomareille, kuinka eräänä iltana karjapihassa hänen emäntänsä,\nkarjakko, antoi hänelle palan voileipää, jonka päälle oli siroteltu\njotakin happamen imelää, hyvänmakuista ainetta. Siinä oli perkele.\nKun hän oli syönyt leivän, juoksi hänen luokseen musta kissa, jonka\nsilmät paloivat kuin hiilet, ja alkoi mielistellä häntä kehräten ja\nkoukistellen selkäänsä. Tyttö meni kissan kanssa riiheen ja antautui\nsiellä oljilla sille ja salli usean kerran leikillään ja ajattelematta,\nettä se oli paha, sen tehdä, mitä se vaan tahtoi. Karjakko sanoi\nhänelle: \"Katsos, millainen sulhanen sinulla on!\" -- Ja sitten\nhänelle syntyi iso, rintalapsen kokoinen valkea mato, jolla oli musta\npää. Hän kaivoi sen lantakasaan. Mutta kissa saapui hänen luokseen,\nraapi häntä ja käski ihmisen äänellä ruokkimaan lasta, tuota ahnetta\nmatoa, rieskamaidolla. -- Kaiken tämän tyttö kertoi niin tarkoin ja\nyksityiskohtaisesti ja katseli inkvisiittoreja niin viattomin silmin,\nettä oli vaikeata päättää, puhuiko hän omituisia valheita ilman mitään\ntarkoitusta, kuten lapset toisinaan tekevät, vai hourailiko hän.\n\nMutta aivan erityisen, unhoittumattoman kauhun herätti Giovannissa\nkuusitoistavuotias, tavattoman kaunis noita, joka itsepintaisesti\nvastasi tuomarien kaikkiin kysymyksiin ja varoituksiin yhä samalla\njärkähtämättömällä ja rukoilevalla huudolla: \"Polttakaa, polttakaa\nminut!\" Hän vakuutti, että perkele \"käyskentelee hänen ruumiissaan\naivan kuin omassa talossaan\", ja kun \"se juoksee, niin hänen selkänsä\nsisällä kiertelee aivan kuin rotta liikkuisi lattian alla\", ja hänen\nsydämensä valtaa sellainen ahdistus ja nääntymys, että hän, jollei\nhäntä silloin pideltäisi kiinni käsistä ja sidottaisi nuoriin,\nmurskaisi päänsä seinää vasten. Katumuksesta ja anteeksiannosta hän\nei tahtonut kuullakaan, sillä hän luuli olevansa raskas saatanasta\nja auttamattomasti hukassa, olevansa jo eläissään ikuisen tuomarin\ntuomitsema, hän rukoili, että hänet poltettaisiin ennenkuin hän\nsynnyttäisi hirviön. Hän oli orpo ja hyvin rikas. Hänen äärettömän\nsuuri omaisuutensa oli siirtyvä hänen kuoltuaan erään hänen kaukaisen\nsukulaisensa, itaran ukon käsiin. Pyhät isät tiesivät, että jos\nonneton jää eloon, niin hän lahjoittaa rikkautensa inkvisitsionin\nedistämiseksi, ja senvuoksi häntä koetettiin pelastaa, mutta turhaan.\nViimein lähetettiin hänen luokseen pappi, joka oli kuuluisa taidostaan\npehmittää paatuneitten syntisten sydämiä. Kun tämä alkoi vakuuttaa,\nettei ole eikä voi olla olemassa sellaista syntiä, jota Herra ei olisi\nsovittanut verellään, ja että Hän antaa kaikki anteeksi, niin tyttö\nvastasi päästämällä kauhean huutonsa: \"Ei anna, ei anna anteeksi, minä\ntiedän sen. Polttakaa minut, taikka minä teen itse lopun itsestäni!\"\nMichelen sanojen mukaan tämän tytön sielu \"himoitsi pyhää tulta\nniinkuin haavoitettu peura vesilähdettä.\"\n\nYli-inkvisiittori fra Giorgio da Casale oli kumarainen ukko,\njonka laihat, kalpeat kasvot olivat hyväntahtoiset, hiljaiset ja\nvaatimattomat, muistuttaen pyhän Franciscuksen kasvoja. Henkilöitten\nsanojen mukaan, jotka hyvin tunsivat hänet, hän oli \"lempein ihminen\nmaan päällä\", omaa voittoa pyytämätön, paastoja noudattava, siveä ja\nvaitelias. Toisinaan näytti Giovannista, kun hän katseli noita kasvoja,\nettei tuossa miehessä todellakaan ollut ilkeyttä eikä kavaluutta, että\nhän kärsii enemmän kuin hänen uhrinsa ja että hän kiusaa ja polttaa\nniitä säälistä, koska uskoo, ettei heitä muuten voi pelastaa ikuisesta\ntulesta.\n\nMutta toisinaan, varsinkin kaikkein julmimpien kidutusten ja\nihmeellisimpien tunnustusten aikana, välähteli fra Giorgion silmissä\nyhtäkkiä sellainen ilme, että Giovannin oli mahdoton päättää, kutka\nolivat kauheammat ja mielettömämmät -- tuomarit vaiko syytetyt.\n\nKerran eräs vanha noita-akka, ammatiltaan kätilö, kertoi\ninkvisiittoreille, kuinka hän peukalollaan painoi äskensyntyneitten\nlasten päälaen sisään ja tällä tavoin oli tappanut yli kaksisataa\npienokaista ilman mitään tarkoitusta, siksi vain, että häntä huvitti\nkuulla lasten hienojen kallojen ritisevän kuin munankuori. Tätä\nhuvitustaan kuvaillessaan hän nauroi sellaista naurua, että se sai\nvilun väreet kulkemaan pitkin Giovannin selkää. -- Ja yhtäkkiä\nhänestä alkoi näyttää siltä, että vanhan inkvisiittorin silmissä\npaloi samanlainen intohimoinen tuli kuin noita-akankin. Ja vaikka\nhän seuraavassa silmänräpäyksessä ajatteli, että se oli ollut vain\nkuvittelua, niin hänen sydämeensä kuitenkin jäi epämääräinen kauhun\ntunne.\n\nErään toisen kerran tunnusti fra Giorgio nöyrästi katuen, että hänen\nomatuntonsa soimasi häntä kaikkein enimmän siitä synnistä, että hän\nmonta vuotta sitten \"rikoksellisesta armeliaisuudesta, johon perkele\noli hänet saattanut\", ei ollut polttanut seitsenvuotisia lapsia, joita\nepäiltiin haureellisesta sekaantumisesta inkubeihin ja sukkubeihin,\nvaan oli käskenyt ainoastaan ruoskia heitä torilla rovioitten edessä,\njoilla heidän isänsä ja äitinsä paloivat.\n\nMielettömyys, joka vallitsi inkvisitsionin kidutuskammioissa uhrien ja\npyövelien kesken, levisi kaupungille. Järkevät ihmiset uskoivat sitä,\nmille tavallisissa oloissa nauroivat kuin tyhmille saduille. Ilmiannot\nlisääntyivät. Palvelijat todistivat isäntäväkeään vastaan, vaimot\nmiehiään, lapset vanhempiaan vastaan. Muuan eukko poltettiin vain siitä\nsyystä, että hän oli sanonut: \"Auttakoon minua piru, jos ei Jumala sitä\ntee!\" Eräs toinen nainen julistettiin noidaksi sentähden, että hänen\nlehmänsä naapurieukkojen mielestä antoi kolme kertaa enemmän maitoa\nkuin olisi pitänyt.\n\nSanta Maria della Scalan nunnaluostariin ilmestyi perkele melkein joka\npäivä Ave Marian jälkeen koiran haamussa ja raiskasi kaikki nunnat\nvuoron perään kuusitoistavuotiaasta luostarisisaresta raihnaiseen\nabbedissaan asti, ei ainoastaan kammioissa, vaan kirkossakin\njumalanpalveluksen aikana. Santa Marian sisaret olivat niin tottuneet\npaholaiseen, etteivät enää pelänneet eivätkä hävenneet sitä. Ja tätä\njatkui kahdeksan vuotta.\n\nVuoristokylistä Bergamon läheisyydestä löydettiin neljäkymmentäyksi\nihmissyöjää noita-akkaa, jotka imivät kastamattomien lasten verta ja\nsöivät niiden lihaa. Itse Milanossa tavattiin kolmekymmentä pappia,\njotka \"eivät kastaneet lapsia Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, vaan\nperkeleen nimeen\"; naisia, jotka määräsivät lapsensa saatanalle;\nnoin kuuden, vieläpä kolmen vuoden ikäisiä tyttöjä ja poikia, jotka\nperkeleen vietteleminä olivat antautuneet hänen kanssaan mitä\nkauheimpaan haureudenharjoittamiseen. Kokeneet inkvisiittorit tunsivat\nnämä lapset erityisestä silmien loisteesta, raukeasta hymystä ja\nkosteista, hyvin punaisista huulista. Heitä ei voinut pelastaa millään\nmuulla kuin tulella.\n\nJa kaikista kamalinta oli, että sikäli kuin pyhien inkvisiittorien\ninto kasvoi, sikäli perkeleetkin, sen sijaan että olisivat lakanneet\njuonistaan, yhä lisäsivät kepposiaan, aivan kuin olisivat mieltyneet\nsiihen ja harjoittaneet sitä huvikseen.\n\nMesser Galeotto Sacroboscon hyljätystä laboratoriosta löydettiin\ntavattoman paksu, pörröinen paholainen, toisten kertomusten mukaan\nelävänä, toisten mukaan äsken kuolleena, mutta hyvin säilyneenä\nkristallilinssin sisällä, ja vaikka tarkemmin tutkittua huomattiinkin,\nettei se ollut piru, vaan kirppu, jota alkemisti oli tarkastellut\nsuurennuslasin läpi, niin monet kuitenkin pysyivät vakaumuksessaan,\nettä se alkujaan oli ollut paholainen, mutta muuttunut kirpuksi\ninkvisiittorien käsissä pitääkseen heitä pilkkanaan.\n\nKaikki näytti mahdolliselta: todellisuuden ja hourekuvien välinen\nraja katosi. Huhuttiin fra Giorgion saaneen Lombardiassa ilmi 12,000\nnoita-akan ja noidan liiton, jotka olivat vannoneet toimeenpanevansa\nkolmen; vuoden aikana sellaisia katovuosia Italiassa, että ihmisten\ntäytyisi petojen tavoin syödä toisiaan.\n\nItse yli-inkvisiittorikin, Kristuksen sotajoukon kokenut johtaja, joka\noli _tutkinut_ vanhan vihollisen juonia, joutui ymmälle, melkeinpä\npelon valtaan nähdessään tuon saatanan joukkojen tavattoman, yhä\nvoimistuvan rynnäkön.\n\n\"Minä en tiedä, kuinka tämä päättyy\", sanoi kerran fra Michele\navomielisesti keskustellessaan Giovannin kanssa. \"Kuta enemmän me heitä\npoltamme, sitä enemmän uusia syntyy tuhasta.\"\n\nTavalliset kidutuskeinot -- espanjalaiset saappaat, rautapuntit,\njoita yhä enemmän puristettiin yhteen ruuveilla, niin että uhrin luut\nrutisivat, kynsien kiskominen valkeaksi kuumennetuilla pihdeillä --\nolivat kuin leikkiä verrattuina uusiin, äärimmäisiin asti kehitettyihin\nkidutuksiin, jotka oli keksinyt \"lempein ihmisistä\", fra Giorgio.\nNäitä oli esimerkiksi unettomuuden kidutus -- _tormentum insomniae_\n-- jolloin syytettyjen ei annettu nukkua, vaan muutamia päiviä ja\nöitä ajeltiin vankilan käytävissä, niin että heidän jalkansa tulivat\ntäyteen haavoja ja onnettomat tulivat mielipuoliksi. -- Mutta näillekin\nkidutuksille vihollinen nauroi, sillä hän oli yhtä paljon voimakkaampi\nnälkää, unta, janoa, rautaa ja tulta, kuin henki on voimakkaampi lihaa.\n\nTurhaan tuomarit turvautuivat viekkauteenkin: toivat noita-akkoja\nkidutuskammioon takaperin, ettei heidän katseensa lumoaisi tuomaria ja\nsynnyttäisi hänessä rikoksellista sääliä; riisuivat naiset ja tytöt\nennen kidutusta alastomiksi ja ajelivat tarkoin kaikki heidän karvansa\nvoidakseen paremmin löytää \"perkeleen sinetin\" -- _stigma diabolicum_\n-- joka piili nahan alla taikka hiuksissa ja teki noidan tunnottomaksi;\nheidän annettiin juoda vihkivettä ja heitä pirskoiteltiin\nsillä; kidutuskoneet savustettiin pyhällä savulla ja siunattiin\npyhäinjäännöksillä; syytetyt vyötettiin liinanauhoilla, jotka olivat\nKristuksen ruumiin pituisia ja heidän ruumiilleen ripustettiin\npaperipaloja, joihin oli piirretty Vapahtajan ristillä lausumat sanat.\n\nEi mikään auttanut: vihollinen voitti kaikki pyhät keinot.\n\nNunnat, jotka katuivat siveetöntä yhteyttään perkeleen kanssa,\nvakuuttivat hänen menevän heidän sisälleen kahden Ave Marian välillä,\nja silloinkin kun heillä oli pyhä sakramentti suussaan, he tunsivat,\nkuinka tuo kirottu rakastelija saastutti heitä mitä häpeämättömimmillä\nhyväilyillä. Ääneensä itkien nämä onnettomat tunnustivat, että \"heidän\nsekä ruumiinsa että sielunsa kuuluivat hänelle\".\n\nNoitien suun kautta Pahahenki oikeudessa pilkkasi inkvisiittoreja,\nheitteli niin kamalia herjauksia, että rohkeimmiltakin nousi tukka\npystyyn ja saattoi jumaluusopin tohtorit ja maisterit hämilleen\nkavalilla viisasteluilla ja mitä hienoimmilla jumaluusopillisilla\nongelmilla taikka ahdisti heitä niin perinpohjaista ihmissydänten\ntuntemusta todistavilla kysymyksillä, että tuomarit muuttuivat\nsyytetyiksi, syytetyt syyttäjiksi.\n\nKansalaisten mielenahdistus kohosi korkeammilleen, kun levisi\nhuhu, että paavi oli saanut ilmiantokirjeen, jossa eittämättömästi\ntodistettiin, että sellainen susi lammasten vaatteissa, joka oli\npäässyt pujahtamaan paimenen tarhaan, perkeleen palvelija, joka oli\nolevinaan hänen ahdistajansa saadakseen siten varmemmin tuhotuksi\nKristuksen lauman, saatanan sotajoukkojen päällikkö on juuri Julius\nII:n suuri inkvisiittori -- itse fra Giorgio da Casale.\n\nTuomarien puheista ja toimista Beltraffio saattoi päättää, että nämä\npitivät perkelettä Jumalan veroisena voimassa ja ettei vielä ollenkaan\nvoitu tietää, kumpi tässä kaksintaistelussa voittaa. Hän ihmetteli\nsitä, kuinka nuo kaksi oppia -- inkvisiittori fra Giorgion ja noita\nCassandran -- äärimmäisyyksissään kävivät yhteen, sillä kummastakin\noli ylhäällä oleva taivas samanlainen kuin alhaalla oleva, ihmiselämän\ntarkoitus oli kahden pohjattoman syvyyden taistelu ihmisen sydämessä --\nero oli vain siinä, että noitavaimo yhä etsi sovitusta, joka kenties\nei ollut saavutettavissa, kun taas inkvisiittori viritti tuon vihan\nliekkiä ja teki toivottomuuden yhä syvemmäksi.\n\nJa perkeleen haahmossa, jota vastaan fra Giorgio niin avuttomana\ntaisteli, matelevan, kavalan Käärmeenkaltaisen kuvassa Giovanni tunsi\naivan kuin himmeän ja vääristävän peilin heijastaman pimennetyn\nkuvan pyhästä käärmeestä, siivekkäästä, ofiomorfoksesta, korkeimman\nvapauttavan viisauden pojasta, aamutähden kaltaisesta valontuojasta\nLuciferista taikka titaani Prometeuksesta. Hänen vihollistensa, kurjien\nJaldavaothin palvelijain, voimaton viha oli kuin uusi ylistyslaulu\nvoitokkaalle Voittamattomalle.\n\nNäihin aikoihin fra Giorgio ilmoitti kansalle tiedoksi suuremmoisen\njuhlan, joka oli määrätty vietettäväksi muutaman päivän kuluttua\npeloitukseksi Kristuksen kirkon vihollisille, iloksi sen Uskollisille\nlapsille -- sadan kolmenkymmenen yhdeksän noidan polttamisen Broletto\ntorilla.\n\nKuultuaan tämän fra Micheleltä sanoi Giovanni kalveten:\n\n\"Entä mona Cassandra?\"\n\nVaikka munkki oli teeskennellyt avomielisyyttä, niin Giovanni ei tähän\nasti vielä ollut kuullut mitään mona Cassandrasta.\n\n\"Mona Cassandra\", vastasi dominikaani, \"on tuomittu yhdessä toisten\nkanssa, vaikka hän ansaitsisi ankaramman rangaistuksen. Fra Giorgio\non sitä mieltä, että tämä on voimakkain kaikista noidista, mitä hän\nmilloinkaan on nähnyt. Niin tehokas on hänessä taika, joka tekee hänet\ntunnottomaksi kidutusten aikana, ettemme ole saaneet häntä lausumaan\nsanaakaan eikä päästämään ainoatakaan valitusta -- tunnustamisesta ja\nkatumuksesta puhumattakaan -- emmekä edes ole kuulleet hänen ääntään.\"\n\nJa tämän sanottuaan hän loi Giovannin silmiin syvän katseen aivan\nkuin odottaen jotakin. Beltraffion mielessä välähti ajatus tehdä\nkerrassaan loppu kaikesta -- antaa ilmi itsensä, tunnustaa olevansa\nmona Cassandran rikostoveri ja kuolla hänen kanssaan. Hän ei jättänyt\ntätä tekemättä pelon tähden, vaan välinpitämättömyydestä, omituisesta\njähmetyksestä, joka viime päivinä yhä enemmän oli alkanut saada\nhänet valtaansa ja muistutti \"tunnottomuuden taikaa\", joka suojeli\nnoitavaimoa kidutusten aikana. Hän oli rauhallinen niinkuin kuolleet\novat rauhallisia.\n\nMyöhään sen päivän edellisenä iltana, jolloin noidat oli määrä polttaa,\nBeltraffio istui mestarin työhuoneessa. Leonardo viimeisteli piirrosta,\njoka esitti käsivarren yläosan ja olan suonia ja lihaksia; nämä\nherättivät sitäkin enemmän hänessä mielenkiintoa, kun niillä piti panna\nliikkeeseen lentokoneen vipusimet. Hänen kasvonsa näyttivät Giovannista\ntänä iltana tavattoman kauniilta. Huolimatta ensimmäisistä rypyistä,\njotka äskettäin mona Lisan kuoleman jälkeen olivat entisestään\nsyventyneet, hänen piirteensä olivat aivan tyynet ja kirkkaat.\n\nNostaen silloin tällöin katseensa työstään hän katsoi oppilaaseen.\nMolemmat olivat vaiti. Giovanni ei pitkiin aikoihin enää ollut mitään\nodottanut mestarilta eikä mitään toivonut.\n\nHän oli aivan varma siitä, että Leonardo tietää inkvisitsionin kauhut,\nmona Cassandraa ja muita onnettomia odottavan mestauksen sekä hänen,\nGiovannin, tuhon. Usein hän kysyi itseltään, mitä opettaja tästä\nkaikesta ajattelee.\n\nSaatuaan piirustuksensa valmiiksi Leonardo kirjoitti saman arkin\nreunaan jäntereitten ja lihasten kuvan yläpuolelle:\n\n\"Jos sinä, ihminen, joka tarkastelet näissä piirroksissa luonnon\nihmeellisiä töitä, pidät rikoksena työni hävittämisen, niin ajattele,\nkuinka paljon suurempi rikos on ottaa ihmiseltä henki, ja ajattele\nmyöskin, että ruumiillinen rakennus, joka sinusta näyttää niin\ntäydelliseltä, ei ole mitään verrattuna tässä rakennuksessa asuvaan\nsieluun, sillä se, olipa se millainen tahansa, on joka tapauksessa\njotakin jumalallista. Ja siitä päättäen, että se niin vastenmielisesti\neroaa ruumiista, sen itku ja murhe eivät ole aiheettomat. Älä siis\nestä sitä asumasta luomassaan ruumiissa niin kauan, kuin se itse\nhaluaa, älköönkä viekkautesi eikä vihasi hävittäkö tätä elämää, joka on\nniin ihana, että totisesti se, joka ei sitä pidä arvossa, ei ole sen\narvoinen.\"\n\nOpettajan kirjoittaessa katsoi oppilas hänen tyyniin kasvoihinsa\ntuntien samaa toivotonta huojennusta, joka valtaa erämaahan\neksyneen, helteeseen ja janoon kuolevan matkamiehen, kun hän katsoo\nlumipeitteisiä vuoria.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSeuraavana päivänä Beltraffio ei poistunut huoneestaan. Hän oli aamusta\nasti sairas, hänen päätään kivisti. Iltaan asti hän makasi vuoteessa\npuolihorroksissa ja mitään ajattelematta.\n\nIllan pimetessä kuului kaupungilla tavatonta kirkonkellojen soittoa,\njoka ei muistuttanut kuolinkelloja eikä pyhäsoittoa, ja ilmaan levisi\nheikko, mutta yhtämittainen ja epämiellyttävä palaneen haju. Tämä haju\nlisäsi hänen päänkivistystään ja häntä alkoi ylenannattaa.\n\nHän meni kadulle.\n\nOli tukahuttava päivä, ilma oli kostea ja lämmin kuin saunassa.\nTällaisia päiviä on Lombardiassa sirokkotuulen aikana myöhään kesällä\nja syksyn alussa. Ei satanut, mutta katoilta ja puista tippui vettä.\nKatutiilet kiilsivät. Ja ulkoilmassa, hämärän keltaisessa, tahmeassa\nsumussa tuntui vielä selvemmin iljettävä palaneen haju.\n\nMyöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaduilla paljon väkeä liikkeellä.\nKaikki tulivat samalta suunnalta -- Broletto torilta. Kun hän katseli\nheidän kasvojaan, niin hänestä näytti kuin olisivat vastaantulijat\nolleet puolihorroksissa niinkuin hänkin -- olisivat tahtoneet herätä,\nmutta eivät voineet.\n\nVäkijoukosta kuului kumeata, hiljaista mutinaa. Sattumalta saapui\nyhtäkkiä hänen korviinsa asti katkonaisia sanoja äsken poltetuista\nsadasta kolmestakymmenestä yhdeksästä noidasta sekä mona Cassandrasta,\nja hän ymmärsi, mistä johtui kamala haju, joka häntä kiusasi: se oli\npalaneitten ihmisruumiiden katkua.\n\nHän joudutti askeleitaan lähtien melkein juoksemaan tietämättä itsekään\nminne, törmäten ihmisiin, hoippuen kuin juopunut, väristen kuumeesta\nja tuntien, kuinka pahanhajuinen käry hämärän keltaisessa tahmeassa\nsumussa seurasi häntä, kietoutuen hänen ympärilleen, tukahutti,\ntunkeutui keuhkoihin ja painoi ohimoja synnyttäen kolotusta ja\npahoinvointia.\n\nHän ei muistanut, kuinka hän oli tullut San Francescon luostariin\nja astunut sisälle fra Benedetton kammioon. Munkit päästivät hänet\nkulkemaan, mutta fra Benedettoa ei siellä ollut -- hän oli matkustanut\nBergamoon. Giovanni sulki oven, sytytti kynttilän ja vaipui uupuneena\nvuoteelle.\n\nTässä rauhallisessa asumuksessa, jonka hän niin hyvin tunsi, huokui\nkaikki kuten ennenkin hiljaisuutta ja pyhyyttä. Hän hengähti vapaammin:\ntäällä ei tuntunut kamalaa katkua, vaan erityinen luostarin haju,\njonka synnytti paastoöljy, pyhä savu, vaha, vanhat nahkakirjat, tuore\nvernissa sekä ne kevyet, vienot värit, joilla fra Benedetto sydämensä\nyksinkertaisuudessa välittämättä mitään joutavista perspektiivin\nja anatomian laeista maalasi madonniaan, joilla oli lapsen kasvot,\npyhimyksiä, joita taivaallinen sädekehä kirkasti, enkeleitä, joilla oli\ntaivaankaaren väriset siivet, kullankeltaiset kiharat ja taivaansiniset\nvaipat. Vuoteen päänaluksen yläpuolella riippui sileällä, valkoisella\nseinällä musta ristiinnaulitun kuva ja sen yläpuolella Giovannin\nlahjoittama, jo kuihtunut seppele punaisista unikoista ja tummista\norvokeista, jotka oli poimittu muistettavana aamuna kypressilehdosta\nFiesolen kukkuloilta Savonarolan jalkojen juuresta San Marcon veljien\nlaulaessa, soittaessa viuluja ja tanssiessa opettajan ympärillä\nniinkuin pikku lapset tahi enkelit.\n\nHän kohotti katseensa ristiinnaulittuun. Niinkuin ennenkin Vapahtaja\nojensi kiinni naulittuja käsiään ikään kuin kutsuen maailmaa syliinsä:\n\"Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut\".\n-- Eikö tämä ole ainoa ja täydellinen totuus? ajatteli Giovanni. --\nEikö pitäisi langeta hänen jalkoihinsa ja huudahtaa: \"Herra, minä\nuskon, auta minun epäuskoani!\"\n\nMutta rukous kuoli hänen huulilleen. Ja hän tunsi, että vaikka\nikuinen kadotus häntä uhkaisi, niin hän ei voisi valehdella eikä olla\ntietämättä sitä, mitä tiesi -- ei kieltää eikä saattaa sopusointuun\nkahta totuutta, jotka riitelivät hänen sydämessään.\n\nEntisen hiljaisen epätoivon valtaamana hän kääntyi pois ristiinnaulitun\nkuvasta -- ja samassa hänestä tuntui, että pahalta löyhkäävä sumu,\nkamala palaneen haju tunkeutui tännekin, viimeiseen turvapaikkaan.\n\nHän peitti kasvonsa käsillään.\n\nJa hän ei voinut sanoa, oliko se tapahtunut unessa vaiko valveilla\nollessa: kidutuskammion perällä punaisen liekin kajastuksessa\nkidutuskoneitten ja pyövelien sekä veristen ihmisruumisten keskellä\noli Cassandran paljas ruumis pyhän käärmeen, vapauttajan, taikojen\nsuojelemana, tunnottomana kidutuskoneille, raudalle, tulelle ja\nkiduttajien katseille, vahingoittumattomana ja haavoittumattomana kuin\nkuvapatsasten neitseellisen puhdas ja luja marmori.\n\nToinnuttuaan hän huomasi melkein loppuun palaneesta kynttilästä ja\nluostarin tornikellon lyöntien lukumäärästä, että hän oli ollut\nmuutamia tunteja horroksissa ja että sydänyö oli jo ohi.\n\nOli hiljaista. Sumu oli luultavasti hälvennyt. Käryn hajua ei tuntunut,\nmutta ilma oli tullut vielä kuumemmaksi. Ikkunassa välähtelivät\nvaaleansiniset ruissalamat ja kuului kumeata aivan kuin maanalaista\nukkosen jyrinää kuten muistettavana ukkosyönä Cataranan padon luona.\n\nHänen päätään pyörrytti, suu tuntui kuivalta ja jano vaivasi. Hän\nmuisti, että nurkassa oli vesiastia, nousi ylös, hoippui sinne nojaten\nkädellään seinään, joi muutamia kulauksia, huuhteli päätänsä ja aikoi\njo palata vuoteelle, kun hän äkkiä tunsi, että joku oli kammiossa,\nkääntyi ympäri ja näki, että mustan ristiinnaulitun kuvan alla fra\nBenedetton vuoteella istui jokin olento maahan asti ulottuvassa,\ntummassa, munkin kaapua muistuttavassa puvussa, jossa oli kasvoja\npeittävä, teräväkärkinen huppu niinkuin \"battuti\" veljeksillä.\nGiovanni hämmästyi, sillä hän tiesi oven olevan lukossa, mutta hän\nei pelästynyt. Pikemminkin hän tunsi helpoitusta, aivan kuin hän\nvasta nyt pitkällisten ponnistusten jälkeen olisi herännyt. Hänen\npäänkivistyksensä lakkasi kerrassaan.\n\nHän astui istuvan luo ja alkoi sitä tarkastella. Tämä nousi seisomaan.\nHuppu putosi alas ja Giovanni näki kasvot, jotka olivat liikkumattomat\nja valkeat kuin kuvapatsasten marmori, veripunaiset huulet, silmät,\njotka olivat keltaiset kuin meripihka, ja kasvojen ympärillä sädekehän\ntavoin mustat hiukset, jotka olivat elävämmät itse kasvoja ja näyttivät\nelävän omaa elämäänsä niinkuin Medusan käärmeet.\n\nHitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin loihtien kohotti Cassandra -- se\noli hän -- kätensä ylös. Kuului lähestyvän ukkosen jyrähdyksiä, ja\nGiovannista tuntui ukkosen ääni toistavan Cassandran sanoja:\n\n    Taivas yllä, taivas alla,\n    Tähdet yllä, tähdet alla,\n    Mikä yllä, se myös alla --\n    Hyvä on, jos ymmärrät.\n\nMusta puku putosi kierrellen Cassandran jalkoihin, ja Giovanni näki\nhäikäisevän valkoisen ruumiin, nuhteettoman kuin tuhatvuotisesta\nhaudastaan nousseella Afroditella, -- niinkuin Sandro Botticellin\nvaahdosta syntyneellä jumalattarella, jolla on neitsyt Maarian\nkasvot ja yli-inhimillisen murheellinen ilme silmissä, -- niinkuin\nintohimoisella Ledalla Savonarolan liekehtivällä roviolla.\n\nViimeisen kerran katsahti Giovanni ristiinnaulitun kuvaa, viimeinen\nkauhea ajatus välähti hänen mielessään: \"Valkea perkele!\" -- sitten\ntuntui siltä kuin elämän verho olisi haljennut hänen edessään ja\npaljastanut hänelle viimeisen yhdistymisen syvimmän salaisuuden.\n\nCassandra lähestyi häntä, otti hänet käsivarsiensa väliin ja puristi\nsyliinsä. Häikäisevä salama yhdisti maan ja taivaan.\n\nHe laskeutuivat munkin yksinkertaiselle vuoteelle.\n\nJa koko ruumiillaan Giovanni tunsi hänen ruumiinsa neitseellisen\nkylmyyden, joka oli hänestä suloinen ja kamala kuin kuolema.\n\n\n\n\nV\n\n\nZoroastro de Peretola ei kuollut, mutta ei parantunutkaan viimeisessä\nonnettomassa lentoyrityksessä sattuneen putoamisen seurauksista: hän\njäi koko elämänsä ajaksi raajarikoksi. Hän menetti puhekykynsä ja\nmutisi vain käsittämättömiä sanoja, joita ei kukaan muu kuin mestari\nymmärtänyt. Väliin hän kuljeskeli talossa kainalosauvoineen löytämättä\nitselleen sijaa, jylhännäköisenä, kömpelönä ja pörröisenä kuin iso\nlintu; väliin hän kuunteli ihmisten puheita aivan kuin koettaisi\njotakin ymmärtää; väliin hän taas istuen nurkassa jalat allaan ja\nkiinnittämättä keneenkään huomiota nopeasti keri pitkää liinanauhaa\npyöreän palikan ympärille -- tämän työn oli Leonardo keksinyt häntä\nvarten, koska koneen rakentajan kädet olivat yhtä näppärät ja vaativat\nyhtä paljon liikuntoa kuin ennenkin: -- veisteli puupuikkoja, sahaili\nja leikkeli; taikka hyräili itsekseen tuntikausia jonkinmoisessa\nhorrostilassa, järjetön hymy huulillaan, heilutellen ruumistaan ja\nhuitoen käsillään aivan kuin siivillä, -- yhä samaa laulua:\n\n    Tii, tii!\n    Kurkia, kotkia,\n    Utupilvessä käy,\n    Jossa maata ei näy.\n    Kurkia, kurkia,\n    Tii, tii!\n\nSitten hän katsoi mestaria ainoalla silmällään ja alkoi yhtäkkiä hiljaa\nitkeä.\n\nTällaisina hetkinä hän oli niin surkean näköinen, että Leonardo\nmahdollisimman pian kääntyi poispäin taikka poistui. Mutta hänellä\nei ollut sydäntä toimittaa sairasta kokonaan pois. Monilukuisten\nkiertomatkojensa aikana ei hän koskaan hyljännyt tätä, piti hänestä\nhuolta, lähetti hänelle rahoja ja otti hänet taloonsa heti, kun asettui\njohonkin asumaan.\n\nNäin kului vuosia, ja tuo raajarikko oli ikäänkuin elävänä nuhteena,\nikuisena pilkkana Leonardon koko elämän pyrinnöille -- siipien\nluomisesta ihmiselle.\n\nYhtä sääli hänen oli toistakin oppilastaan, joka kenties oli kaikkein\nrakkain hänen sydämelleen -- Cesare da Sestoa.\n\nTyytymättä jäljittelemään Cesare tahtoi olla oma itsensä. Mutta\nmestari teki hänet mitättömäksi, nieli hänet, teki kaltaiseksensa.\nCesare, joka ei ollut kyllin heikko alistuakseen eikä kyllin voimakas\nvoittaakseen, kärsi vain alituisia tuskia, puuskui vihaa eikä voinut\nkokonaan pelastua eikä kokonaan sortua. Samoin kuin Giovanni ja Astro,\nniin hänkin oli raajarikko, joka ei ollut elävä eikä kuollut, vaan yksi\nniistä, jotka Leonardo oli \"silmännyt\", \"pahentanut\".\n\nAndrea Salaino ilmaisi Leonardolle Cesaren salaisen kirjeenvaihdon\nRafael Sanzion oppilaitten kanssa, joka mestari työskenteli Roomassa\nvalmistellen paavi Julius II:n tilauksesta seinämaalauksia Vatikaanin\nhuoneisiin. Monet ennustivat, että Leonardon maine tulisi himmenemään\ntämän uuden tähden rinnalla. Toisinaan mestarista näytti siltä kuin\nCesare miettisi petosta.\n\nMutta miltei pahempi vihollisten petosta oli ystävien uskollisuus.\n\nLeonardon Akatemian nimellä muodostui Milanossa nuorten\nlombardialaisten maalarien koulu osaksi hänen entisistä oppilaistaan,\nosaksi lukemattomista uusista tulokkaista, jotka yhä taajenevin parvin\ntunkeilivat hänen ympärillään kuvitellen mielessään ja uskotellen\ntoisille seuraavansa hänen jälkiään. Hän seurasi kaukaa noiden\nviattomien petturien touhua, jotka eivät itse tietäneet, mitä tekivät.\nJa toisinaan hänessä heräsi inhon tunne, kun hän näki, kuinka kaikki,\nmikä hänen elämässään oli pyhää ja suurta, joutui rahvaan omaisuudeksi:\nVapahtajan ruumis Herran ehtoollisesta siirtyi tulevan polven käsiin\nkopioina, jotka vetivät sen alas kirkollisen halpamaisuuden tasalle;\nGiocondan hymy muutettiin häpeämättömällä tavalla hekumalliseksi taikka\nyhdistettiin platonisen rakkauden houreisiin, jolloin se muuttui\nhyväntahtoiseksi ja tyhmäksi.\n\nTalvella vuonna 1512 kuoli pienessä Riva di Trenton kaupungissa Lago\ndi Gardan rannalla Marc-Antonio della Torre kolmenkymmenen vuoden\nikäisenä mätäkuumeeseen saatuaan tartunnan köyhiltä raukoilta, joita\nhän paranteli.\n\nLeonardo menetti hänessä viimeisen niistä, jotka olivat olleet hänelle,\njollei läheisiä, niin ainakin vähemmän vieraita kuin muut, sillä sikäli\nkuin hänen elämänsä yli laskeutui vanhuuden varjoja, sikäli katkeilivat\nlanka langalta siteet, jotka yhdistivät häntä elävien maailmaan, ja\nyhä suurempi tyhjyys ja äänettömyys ympäröi häntä, niin että hänestä\ntoisinaan tuntui, kuin hän laskeutuisi maanalaiseen pimeyteen kapeita,\npimeitä portaita myöten raivaten itselleen tietä rautakuokalla\nkivilohkareitten välistä \"itsepintaisen vakavasti\" ja sen kenties\nmielettömän toivon vallassa, että sieltä, maan alta, pääsee ulos\ntoiseen taivaaseen.\n\nEräänä talviyönä hän istui yksin huoneessaan kuunnellen myrskyn\nulvontaa aivan samoin kuin sen päivän edellisenä yönä, jolloin hän\noli saanut tiedon Giocondan kuolemasta. Yötuulen omituiset äänet\npuhuivat ihmissydämelle ymmärrettävää kieltä sille läheisestä ja\nvälttämättömästä asiasta -- äärimmäisestä yksinäisyydestä kamalassa,\nläpinäkymättömässä pimeydessä, kaiken olevaisen Isän, ikivanhan\nKaaoksen helmassa -- maailman rajattomasta ikävästä.\n\nHän ajatteli kuolemaa, ja tämä ajatus, joka nyt yhä useammin tuli hänen\nmieleensä, suli yhteen Giocondan muiston kanssa.\n\nÄkkiä koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.\n\nHuoneeseen astui tuntematon nuorukainen, jolla oli iloiset ja\nhyväntahtoiset silmät, pakkasen puna raittiilla kasvoillaan ja sulavia\nlumitähtiä ruskeilla kiharoillaan.\n\n\"Messer Leonardo!\" huudahti nuorukainen. \"Ettekö tunne minua?\"\n\nLeonardo katsoi tarkemmin ja tunsi pikku ystävänsä, kahdeksanvuotiaan\npojan, jonka kanssa hän oli käyskennellyt Vaprion keväisissä lehdoissa\n-- Francesco Melzin. Hän syleili nuorukaista isällisen hellästi.\nFrancesco kertoi tulevansa Bolognasta, jonne hänen isänsä oli muuttanut\nkohta ranskalaisten hyökkäyksen jälkeen vuonna 1500, koska hän ei\ntahtonut nähdä isänmaan häpeää ja onnettomuuksia, ja missä hän oli\nsairastunut ankaraan, monia vuosia kestäneeseen tautiin. Hän oli\näskettäin kuollut ja Melzi oli Leonardon lupausta muistaen kiiruhtanut\ntämän luo.\n\n\"Mitä lupausta?\" kysyi opettaja.\n\n\"Kuinka? Oletteko sen unhoittanut? Ja minä, tyhmä, kun toivoin!...\nEttekö todellakaan muista?... Se tapahtui viimeisinä päivinä ennen\neroamme, Mandellon kylässä Lecco järven rannalla Campione vuoren\njuurella. Me laskeuduimme hyljättyyn kaivokseen ja te kannoitte minua\nkäsillänne, etten putoaisi, ja kun te sanoitte lähtevänne Romagnaan\nCesare Borgian palvelukseen, niin minä rupesin itkemään ja tahdoin\npaeta kanssanne isäni luota, mutta te ette suostunut siihen ja\nlupasitte, että kymmenen vuoden kuluttua, kun olen kasvanut suureksi...\"\n\n\"Muistan, muistan!\" keskeytti mestari iloisesti.\n\n\"No, siinäpä se! -- Minä tiedän, messer Leonardo, etten ole teille\ntarpeen. Mutta enhän minä häiritsekään. Älkää ajako minua pois. Muuten\nen minä mene, vaikka koettaisitte ajaakin pois... Tehkää minulle mitä\ntahdotte, mestari, minä en koskaan hylkää teitä...\"\n\n\"Rakas poikaseni!...\" lausui Leonardo ja hänen äänensä värähti.\n\nHän syleili uudestaan poikaa ja suuteli hänen päätään, ja Francesco\npainautui hänen rintaansa vasten yhtä hellästi ja luottavasti kuin\npikku poika, jota Leonardo oli kantanut käsillään rautakaivoksessa\nlaskeutuessaan yhä syvemmälle maanalaiseen pimeyteen liukkaita,\npeloittavia portaita myöten.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSiitä asti kun taiteilija vuonna 1507 oli lähtenyt Firenzestä, oli\nhän hovimaalarina Ranskan kuninkaan Ludvig XII:n palveluksessa.\nMutta kun hän ei saanut palkkaa, niin hänen täytyi aina odottaa\nsuosionosoituksia. Usein hänet unhoitettiin kokonaan, eikä hän\nosannut muistuttaa itsestään teoksillaan, koska hän vuosi vuodelta\ntyöskenteli yhä vähemmän ja hitaammin. Samoin kuin ennenkin hän oli\naina rahapulassa ja hänen asiansa sotkeutuivat yhä enemmän. Hän lainasi\nkaikilta, joilta sai lainaksi, omilta oppilailtaankin, ja teki uutta\nvelkaa, ennenkuin oli maksanut entisiä. Hän kirjoitteli ranskalaiselle\nkäskynhaltijalle Charles d'Amboiselle ja valtion rahastonhoitajalle\nFlorimond Robertet'lle yhtä kainoja, kömpelöitä ja nöyriä kirjeitä kuin\nmuinoin herttua Mörölle.\n\n\"Tahtomatta enempää vaivata teidän armoanne uskallan kysyä, tulenko\nsaamaan palkkaa. Olen useampia kertoja kirjoittanut tästä teidän\nSignoriallenne, mutta en tähän saakka vielä ole saanut vastausta.\"\n\nYlimysten vastaanottohuoneissa hän toisten anojain seassa odotti\nnöyrästi vuoroaan, vaikka vanhuuden lähestyessä vieraat portaat\nalkoivat tuntua yhä jyrkemmiltä, vieras leipä yhä karvaammalta. Hän\ntunsi ruhtinaitten palveluksessa itsensä yhtä tarpeettomaksi kuin\nkansankin palveluksessa -- muukalaiseksi aina ja kaikkialla.\n\nSillä välin kuin Rafael paavin anteliaisuuden johdosta rikastui oltuaan\nennen puolikerjäläinen ja tuli roomalaiseksi patriisiksi, sillä välin\nkuin Michelangelo kokosi rahoja pahan päivän varalta -- pysyi Leonardo\nkuten ennenkin kodittomana kulkurina eikä tietänyt, mihin kuollessaan\npäänsä kallistaisi.\n\nSodat, voitot, omien kansalaisten ja vierasten tappiot, lakien ja\nhallitusten vaihtumiset, kansojen sortuminen, tyrannien kukistus --\nkaikki, mitä ihmiset pitävät tärkeänä ja ikuisena -- kulki hänen\nohitseen kuin pölypilvi vaeltajan ohi maantiellä. Järkähtämättömän\nvälinpitämättömänä politiikalle hän vahvisti Milanon linnaa Ranskan\nkuninkaan laskuun lombardialaisia vastaan, aivan samoin kuin muinoin\noli sitä linnoittanut Lombardian herttuan tilauksesta ranskalaisia\nvastaan. Hän rakensi Ludvig XII:n venezialaisista saavuttaman voiton\nkunniaksi Agnadellon luona riemuportin, jota koristivat samat\npuuenkelit, jotka aikaisemmin olivat kullattuja siipiään heiluttaen\ntervehtineet ambrosialaista tasavaltaa, Francesco Sforzaa ja Lodovico\nMoroa.\n\nKolme vuotta myöhemmin paavi, keisari ja Espanjan kuningas Ferdinand\nKatolilainen tekivät pyhä liiga nimisen liiton Ludvig XII:a vastaan,\nkarkoittivat ranskalaiset Lombardiasta ja asettivat sveitsiläisten\navulla valtaistuimelle Massimiliano Moretton, \"pikku Moron\", Lodovico\nSforzan pojan, yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen, joka oli kasvanut\nmaanpaossa, keisarin hovissa.\n\nHänellekin Leonardo rakensi riemuportin.\n\nMoretton hallitus ei kestänyt kauan. Sveitsiläiset palkkasoturit eivät\nvähääkään välittäneet hänestä ja kohtelivat häntä kuin nukkea, jolla ei\nollut mitään merkitystä. Pyhän liigan jäsenet taasen pitivät hänestä\nliian tarkkaa huolta ja vaalivat häntä kuin lapsenhoitajattaret.\nPikku herttualla ei ollut aikaa ajatella maalaustaidetta. Siitä\nhuolimatta hän otti kuitenkin Leonardon palvelukseensa, tilasi häneltä\nmuotokuvansa ja määräsi palkan, jota kuitenkaan ei maksanut.\n\nToscanassa tapahtui samaan aikaan aivan samanlainen kumous kuin\nLombardiassakin. Kansan tahto on Jumalan tahto, ja Ferdinand\nKatolilaisen tykit karkoittivat onnettoman Piero Soderinin. Hän\nlakkasi kokonaan uskomasta kansalaistensa tasavaltalaisiin hyveisiin\nja pakeni Ragusaan. Entiset tyrannit, Medici veljekset, Lorenzo il\nMagnificon pojat, palasivat Firenzeen. Yksi näistä, Giuliano, omituinen\nhaaveilija, joka ei välittänyt vallasta eikä kunniasta, vaan harrasti\ninnokkaasti alkemiaa, oli kuullut Galeotto Sacroboscolta, joka oli\nasettunut hänen turviinsa Milanosta paettuaan, kaikenlaisia ihmeitä\nLeonardon salaisista tiedoista ja kutsui tämän palvelukseensa ei niin\npaljon taiteilijana kuin alkemistina.\n\nVuoden 1513 alussa ryhtyi marsalkka Jean Jacques Trivulce\nkeskusteluihin sveitsiläisten kanssa pikku Moron luovuttamisesta. Häntä\nuhkasi sama kohtalo kuin isäänsäkin. Leonardo aavisti tapahtuvan uusia\nmullistuksia Lombardiassa.\n\nViimevuosina hän oli alkanut tuntea väsyvänsä noihin politiikan\nyksitoikkoisiin ja satunnaisiin vaihteluihin ja alituiseen\nkuokkavieraana oloon toisten pidoissa: häntä kyllästytti riemuporttien\nrakentaminen ja rapistuneitten enkelien siipien korjaileminen, ja yhä\nuseammin hänestä alkoi tuntua, että olisi jo aika niin noiden enkelien\nkuin hänenkin päästä lepoon.\n\nHän päätti lähteä Milanosta ja siirtyä Medicin palvelukseen.\n\nPaavi Julius II kuoli. Hänen seuraajakseen valittiin Giovanni Medici\nnimellä Leo X. Uusi paavi nimitti veljensä Giulianon roomalaisen kirkon\nylikapteeniksi ja lipunkantajaksi, virkaan, jossa aikoinaan oli ollut\nCesare Borgia. Giuliano lähti Roomaan. Leonardon piti tulla sinne hänen\njälestään syksyllä.\n\nMuutamia päiviä ennen hänen lähtöään Milanosta, aamun sarastaessa sinä\nyönä, jolloin sata kolmekymmentä yhdeksän noitaa oli poltettu Broletto\ntorilla, löysivät San Francesco luostarin munkit fra Benedetton\nkammiosta Leonardon oppilaan Giovanni Beltraffion makaamassa lattialla\ntiedottomana.\n\nNähtävästi tämä oli sama taudinkohtaus kuin viisitoista vuotta sitten,\nkun fra Pogolo oli kertonut Savonarolan kuolemasta. Mutta tällä kertaa\nGiovanni parani. Silloin tällöin vain hänen välinpitämättömissä\nsilmissään ja; omituisen liikkumattomissa, aivan kuin kuolleissa\nkasvoissaan välähti ilme, joka synnytti Leonardossa suurempaa pelkoa\nhänen puolestaan kuin entinen ankara sairaus.\n\nLeonardo toivoi yhä vielä voivansa pelastaa hänet toimittamalla hänet\nkauemmaksi luotaan ja \"pahan silmänsä\" näkyvistä ja kehoitti häntä\nsenvuoksi jäämään Milanoon fra Benedetton luo siihen asti, kunnes\nhän tulisi aivan terveeksi. Mutta Giovanni rukoili niin hartaasti ja\nitsepintaisesti ja niin epätoivoissaan, ettei mestari hylkäisi häntä,\nvaan ottaisi hänet mukanaan Roomaan, ettei Leonardolla ollut sydäntä\nkieltää.\n\nRanskalaiset sotajoukot lähestyivät Milanoa. Rahvas oli\nkuohuksissaan. Pikku Moro syöksi itsensä turmioon lapsellisella\najattelemattomuudellaan ja itsepäisyydellään. Ei kannattanut enää\nviivytellä.\n\nKuten muinoin Lorenzo Medicin luota Moron luo, Moron luota Cesaren\nluo, Cesaren luota Soderinin luo, Soderinin luota Ludvig XII:n luo,\nniin Leonardo nyt lähti uuden suojelijansa Giuliano Medicin luo --\nsurumielisenä ja nöyränä, jatkaen kuten ikuinen kulkuri ainakin\ntoivotonta vaellustaan.\n\n\"Syyskuun 23 päivänä 1513\", kirjoitti hän päiväkirjaansa lyhyellä\ntavallaan, \"lähdin Milanosta Roomaan Francesco Melzin, Salainon,\nCesaren, Astron ja Giovannin kanssa.\"\n\n\n\n\n\n\nKuudestoista kirja\n\nLEONARDO, MICHELANGELO JA RAFAEL\n\n\n\n\nI\n\n\nUskollisena Medici suvun traditsioneille osasi paavi Leo X esiintyä\nsuurena taiteitten ja tieteitten suojelijana. Saatuaan tiedon\nvaalistaan hän sanoi veljelleen Giuliano Medicille:\n\n\"Nauttikaamme paavin vallasta, koska Jumala on sen meille lahjoittanut!\"\n\nJa hänen suosikkinarrinsa, munkki fra Mariano, lisäsi syvämietteisen\narvokkaasti:\n\n\"Eläkäämme, pyhä isä, iloisesti, sillä kaikki muu on roskaa!\"\n\nJa paavi kokosi ympärilleen runoilijoita, soittoniekkoja, taiteilijoita\nja tiedemiehiä, jokainen, joka osasi sepittää suuret määrät sujuvia,\nvaikkapa keskinkertaisiakin runoja, saattoi toivoa itselleen runsaita\ntuloja ja lämpimän nurkan hänen pyhyytensä luona. Alkoi kultainen\naika kaikille jäljittelijöille kirjallisuuden alalla, joilla oli yksi\njärkähtämätön usko -- usko Ciceron proosan ja Vergiliuksen runojen\nsaavuttamattomaan täydellisyyteen.\n\n\"Se ajatus\", sanoivat he, \"että uudet runoilijat voivat olla etevämpiä\nkuin vanhat, on kaiken jumalattomuuden juuri.\"\n\nKristilliset sielunpaimenet välttivät saarnoissaan mainitsemasta\nKristusta nimeltä, koska sitä sanaa ei ole Ciceron puheissa, nimittivät\nnunnia vestaaleiksi, pyhää henkeä taivaallisen Jupiterin henkäykseksi\nja pyysivät paavilta lupaa saada lukea Platon pyhien joukkoon.\n\nTuleva kardinaali Pietro Bembo, joka sepitti \"Gli Asolani\" nimisen\ndialogin platonisesta rakkaudesta ja uskomattoman kyynillisen runoelman\n\"Priapus\", tunnusti, ettei hän lue apostoli Paavalin lähetyskirjeitä,\nettei \"turmelisi tyyliään\".\n\nKun Frans I saatuaan voiton paavista vaati häneltä lahjaksi äsken\nlöydettyä Laokoonia, niin Leo X ilmoitti, että hän mieluummin\nluovuttaisi apostolin pään, jonka jäännöksiä säilytettiin Roomassa,\nkuin Laokoonin.\n\nPaavi rakasti tiedemiehiään ja taiteilijoitaan, mutta miltei\nvielä enemmän narrejaan. Kuuluisan runojensepustajan, syömärin,\nja juomarin Quernon, joka oli saanut \"arkkirunoilijan\" arvonimen,\nhän seppelöi suurin juhlallisuuksin laakereista ja kaalinlehdistä\ntehdyllä seppeleellä ja antoi hänelle yhtä runsaita lahjoja kuin\nRafael Sanziolle. Hän tuhlasi äärettömiä varoja komeisiin pitoihin\ntiedemiehille, mutta oli itse erittäin kohtuullinen, sillä hänen\npyhyytensä ruuansulatus ei ollut hyvä. Tällä nautiskelijalla oli\nparantumaton tauti, muuan mätäajos. Ja samoin kuin ruumista jäyti\nhänen sieluaankin salainen sairaus -- ikävä. Hän tilasi eläintarhaansa\nharvinaisia eläimiä kaukaisista maista, narrijoukkueeseensa lystikkäitä\nraajarikkoja, epäsikiöitä ja mielipuolia sairashuoneista. Mutta eivät\nihmiset eivätkä eläimet voineet häntä huvittaa. Ei juhlissa eikä\nkeinuissa iloisimmankaan pilan keskellä kadonnut hänen kasvoiltaan\nikävän ja inhon ilme.\n\nVain politiikassa hän näytti oikean luontonsa: oli yhtä kylmä, julma ja\nvalapattoinen kuin Borgia.\n\nKun Leo X kaikkien hylkäämänä oli kuolemaisillaan, niin hänen\nsuosikkinarrinsa, munkki fra Mariano, joka yksin kaikista hänen\nystävistään oli pysynyt uskollisena loppuun asti, hyvä ja hurskas\nmies, rukoili häntä kyyneleet silmissä nähdessään hänen kuolevan\nkuin pakanan: \"Muistakaa Jumalaa, pyhä isä, muistakaa Jumalaa!\" --\nTämä oli tahtomatta lausuttu, mutta mitä ilkein pilkkapuhe ikuiselle\npilkkaajalle.\n\nMuutamia päiviä Roomaan tulonsa jälkeen odotti Leonardo vuoroaan paavin\nodotushuoneessa Vatikaanin palatsissa. Tämä ei ollut ensimäinen kerta,\nsillä hänen pyhyytensä puheille oli hyvin vaikeata päästä niidenkin,\njoita hän itse oli lausunut haluavansa nähdä.\n\nLeonardo kuunteli hovilaisten keskustelua hankkeissa olevasta\nriemukulkueesta paavin lemmikin, epämuotoisen kääpiön Baraballon\nkunniaksi, jota piti kuljetettaman katuja pitkin äskettäin Intiasta\nlähetetyn norsun selässä. Kerrottiin myöskin fra Marianon uusista\nurotöistä, miten hän äskettäin illallispöydässä paavin läsnäollessa\nhyppäsi pöydälle, alkoi kaikkien nauraa hohottaessa juosta sitä pitkin\nlyöden kardinaaleja ja piispoja päähän ja heitellen pöydän toisesta\npäästä toiseen heitä vastaan paistettuja kukkoja, niin että kastike\nvalui virtanaan pyhien isien vaatteita ja kasvoja pitkin.\n\nLeonardon kuunnellessa tätä kertomusta alkoi odotushuoneen ovien takaa\nkuulua soittoa ja laulua. Odotukseen väsyneillä kasvoilla kuvastui\nentistä suurempi alakuloisuus.\n\nPaavi oli huono, mutta innostunut musiikkimies. Konsertit, joihin hän\naina itse otti osaa, jatkuivat loppumattomiin, niin että ne, jotka\ntulivat hänen luokseen asialle, joutuivat epätoivoon kuullessaan soiton\nsäveleitä.\n\n\"Tiedättekö, messere\", kuiskasi Leonardon korvaan hänen vieressään\nistuva tuntematon runoilija, jolla oli nälkäisen näköiset kasvot ja\njoka kaksi kuukautta oli turhaan odottanut vuoroaan, -- tiedättekö,\nmillä keinoin voi päästä hänen pyhyytensä puheille? -- Ilmoittautumalla\nnarriksi. Vanha ystäväni, kuuluisa oppinut Marco Masuro huomasi, ettei\ntässä oppi mitään auttanut, ja käski paavin kamariherran ilmoittamaan\nhänet uutena Baraballona -- ja hänet otettiin heti vastaan ja hän sai\nkaikki, mitä tahtoi.\n\nLeonardo ei seurannut hyvää neuvoa, ei ilmoittautunut narrina ja meni\ntaaskin tiehensä jaksamatta odottaa.\n\nViime aikoina hän oli tuntenut omituisia aavistuksia, jotka hänestä\ntuntuivat aiheettomilta. Huolet toimeentulosta ja Leo X:n sekä\nGiuliano Medicin hoveissa kohdanneet vastoinkäymiset eivät tehneet\nhäntä levottomaksi: niihin hän oli jo ammoin tottunut. Mutta kuitenkin\npahaa ennustava levottomuus yhä kasvoi. Ja varsinkin tänä säteilevänä\nsyysiltana, kun hän palasi kotiin hovista, hänen sydäntään ahdisti\naivan kuin jokin onnettomuus olisi tulossa.\n\nHän asui nyt toistamiseen oleskellessansa Roomassa samassa paikassa\nkuin ensimmäiselläkin kerralla, Aleksanteri VI:n aikana -- muutaman\naskeleen päässä Vatikaanista, Pietarin kirkon takana, kapean syrjäkadun\nvarrella eräässä paavin rahapajan pienistä erillään olevista\nrakennuksista. Rakennus oli vanha ja synkkä. Leonardon lähdettyä\nFirenzeen se oli jäänyt muutamaksi vuodeksi asumattomaksi, tullut\nkosteaksi ja entistä synkemmän näköiseksi.\n\nHän astui avaraan, holvattuun huoneeseen, jonka lohjenneissa seinissä\noli hämähäkin muotoisia halkeamia ja jonka ikkunat olivat kallistuneet\nviereisen talon seinää vasten, niin että täällä jo oli pimeätä, vaikka\nvasta oli kirkas alku-ilta.\n\nNurkassa istui jalat allaan sairas mekaanikko Astro, veisteli joitakin\npuikkoja ja heilutellen tapansa mukaan ruumistaan hyräili nenäänsä\nalakuloista laulua:\n\n    \"Tii, tii!\n    Kurkia, kotkia,\n    Utupilvessä käy,\n    Jossa maata ei näy,\n    Kurkia, kurkia,\n    Tii, tii!\"\n\nLeonardon sydäntä alkoi vieläkin enemmän kouristaa pahaa ennustava\nahdistus.\n\n\"Mitä nyt, Astro?\" kysyi hän ystävällisesti laskien kätensä hänen\npäälaellensa.\n\n\"Ei mitään\", vastasi tämä ja katsoi opettajaan pitkään, melkein\njärkevin vieläpä viekkainkin katsein. -- \"En minä mitään. Mutta\nGiovanni... No, parempihan on hänelle itselleenkin niin. Hän on\nlentänyt...\"\n\n\"Mitä sinä puhut, Astro? Missä on Giovanni?\" lausui Leonardo ja ymmärsi\nyhtäkkiä, että pahaa ennustava ahdistus, joka kouristi hänen sydäntään,\nkoski Giovannia.\n\nSairas alkoi uudelleen veistellä kiinnittämättä enää huomiota mestariin.\n\n\"Astro\", lausui Leonardo astuen hänen luokseen ja ottaen häntä kädestä,\n\"pyydän sinua, ystäväni, muista, mitä sinä tahdoit sanoa. Missä on\nGiovanni? Kuuletko, Astro, minun täytyy välttämättömästi tavata hänet\nnyt heti!... Missä hän on? Mitä hänelle on tapahtunut?\"\n\n\"Ettekö sitten vielä tiedä sitä?\" lausui sairas. \"Hän on tuolla,\nylhäällä. Hän on... on...\"\n\nHän nähtävästi etsi, mutta ei löytänyt tarvittavaa sanaa, joka oli\nkadonnut hänen muististaan. Tällaista tapahtui hänelle usein. Hän\nsekoitti eri äänet ja kokonaisia sanojakin käyttäen niitä toistensa\nasemasta.\n\n\"Ettekö tiedä?\" lisäsi hän tyynesti. \"No, mennään. Minä näytän. Mutta\nälkää pelätkö. Näin on parempi...\"\n\nHän nousi ja kömpelösti huojuen kainalosauvojensa varassa vei Leonardon\nylös narisevia ullakon portaita.\n\nHe astuivat ullakolle.\n\nTäällä teki auringon kuumentama tiilikatto ilman tukahuttavaksi. Haisi\nlinnunlannalle ja oljille. Ikkuna-aukosta tunkeutui sisään vino,\npölyinen, punainen auringon säde. Heidän sisään astuessaan pyrähti\npelästynyt kyyhkysparvi siipiään räpytellen lentoon.\n\n\"Tuossa\", lausui Astro yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja osoitti\nullakon perälle, jossa oli pimeä.\n\nJa Leonardo näki paksun poikkihirren alla Giovannin seisovan suorana,\nliikkumattomana, omituisesti ojentautuneena ja aivan kuin katsoen hänen\nohitseen silmät levällään.\n\n\"Giovanni!\" huudahti opettaja äkkiä kalveten, ja hänen äänensä takertui\nkurkkuun.\n\nHän syöksähti Giovannin luo, näki kauheasti vääntyneet kasvot, kosketti\nhänen kättään -- se oli kylmä. Ruumis heilahti: se riippui lujassa\nsilkkiköydessä, jollaisia mestari käytti lentokoneisiinsa, köysi\noli kiinnitetty uuteen rautakoukkuun, joka nähtävästi aivan äsken\noli kierretty parruun. Lähellä oli saippuapala, jolla itsemurhaaja\nluultavasti oli saippuoinut silmukan.\n\nAstro, joka taasen oli vaipunut tylsään tilaansa, astui akkuna-aukon\nluo ja katsoi siitä ulos.\n\nTalo oli mäellä. Siitä avautui näköala yli Rooman tiilikattojen,\ntornien ja kellotapulien Campagnan tummanviheriälle, meren tavoin\naaltoilevalle tasangolle laskevan auringon valossa, jonka poikki\nroomalaiset vesijohdot kulkivat pitkinä, mustina, paikoittain\nkatkeavina rihmoina, sekä Albano, Frascati, Rocca da Papa vuorten yli.\nKirkkaalla taivaalla liiteli pääskysiä.\n\nAstro katseli näköalaa silmät puoleksi ummessa ja onnellinen hymy\nhuulillaan ja heilutteli ruumistaan huitoen käsillään kuin siivillä ja\nhyräillen:\n\n    \"Tii, tii!\n    Kurkia, kotkia...\"\n\nLeonardo tahtoi paeta, huutaa apua, mutta ei voinut liikahtaakaan\nja seisoi kauhusta jähmettyneenä kahden oppilaansa -- kuolleen ja\nmielipuolen -- välillä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin mestari tutkiessaan vainajan papereita löysi\nniiden joukosta päiväkirjan. Hän luki sen tarkkaavaisesti.\n\nRistiriitoja, joiden uhrina Giovanni oli sortunut, Leonardo ei\nymmärtänyt, mutta hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että hän oli\nollut onnettomuuden syynä -- oli \"silmännyt\" ja \"turmellut\" Giovannin\nmyrkyttäen hänet tiedonpuun hedelmillä.\n\nVarsinkin hämmästyttivät häntä päiväkirjan viimeiset rivit, jotka\nmusteen ja käsialan erilaisuudesta päättäen oli kirjoitettu\nmonivuotisen keskeytyksen jälkeen:\n\n\"Näinä päivinä näytti fra Benedetton luostarissa muuan Ateenasta tullut\nmunkki minulle vanhan pergamenttikäärön, jossa oli värillinen kuva\nsiivekkäästä Johannes Kastajasta. Sellaisia kuvia ei ole Italiassa.\nSe on otettu kreikkalaisista pyhimyskuvista. -- Jäsenet ovat hoikat\nja pitkät. Kasvot ovat omituiset ja kamalat. Ruumis, jota peittää\nkamelinkarvainen puku, näyttää höyhenpeitteiseltä kuin linnun ruumis.\n-- 'Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni on tien\nvalmistava; ja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja\nliiton enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot.'\nProfeetta Malakias, III, I. -- Mutta tämä ei ole enkeli eikä henki,\nvaan ihminen, jolla on jättiläiskokoiset siivet.\n\n\"Vuonna 1503, tulipunaisen pedon, paavi Aleksanteri VI:n Borgian\nviimeisenä hallituksen vuonna, puhui augustinolaismunkki Thomas\nSchweinitz Roomassa Antikristuksen lennosta:\n\n-- \"Ja silloin hän, joka istuu valtaistuimella kaikkivaltiaan Jumalan\nSiionintemppelissä, peto, joka anasti tulen taivaasta, sanoo ihmisille:\n'Miksi tunnette ahdistusta ja mitä tahdotte? Oi, uskoton ja kavala\nsuku, te tahdotte ennusmerkkiä -- ja te saatte ennusmerkin: katso,\nte saatte nähdä Ihmisen pojan tulevan pilvissä tuomitsemaan eläviä\nja kuolleita.' Niin sanoo Hän ja ottaa suuret, tuliset siivet, jotka\npirullinen viisaus on rakentanut, ja kohoaa ylös ukkosen jyrinän ja\nsalamain keskellä oppilaittensa ympäröidessä häntä enkelien haamussa --\nja lähtee lentoon.\"\n\nTämän jälkeen seurasi katkonaisia sanoja, jotka nähtävästi oli\nkirjoitettu vapisevalla kädellä ja monissa kohdin pyyhitty:\n\n\"Kristuksen ja Antikristuksen samankaltaisuus -- täydellinen\nsamankaltaisuus. Antikristuksen kasvot Kristuksen kasvoissa, Kristuksen\nkasvot Antikristuksen kasvoissa. Kuka voi ne eroittaa? Kuka voi olla\npettymättä? Suurin salaisuus on pohjattomin murhe, jollaista ei ole\nollut maailmassa.\"\n\n\"Orvieton tuomiokirkossa Luca Signorellin taulussa -- tuuli levittelee\nhornaan lentävän antikristuksen vaatteitten poimuja. Aivan samanlaiset,\njättiläislinnun siipiä muistuttavat poimut oli Leonardon hartioissa,\nkun hän seisoi kuilun partaalla Monte Albanon huipulla Vincin kylän\nyläpuolella.\"\n\nViimeisellä sivulla aivan alhaalla oli taas toisenlaisella käsialalla,\nluultavasti pitkän väliajan jälkeen, kirjoitettu:\n\n\"Valkea perkele on aina, kaikkialla. Olkoon hän kirottu! Suurin\nsalaisuus: kaksi on yksi. Kristus ja Antikristus ovat yhtä. Taivas yllä\nja taivas alla. -- Ei, se ei saa, ei saa tapahtua! Ennemmin kuolema.\nAnnan henkeni sinun käsiisi, jumalani! Tuomitse minut.\"\n\nPäiväkirja päättyi näihin sanoihin. Ja Leonardo ymmärsi, että ne oli\nkirjoitettu päivää ennen taikka samana päivänä kuin itsemurha tapahtui.\n\n\n\n\nII\n\n\nEräässä Vatikaanin vastaanottohuoneessa, n.s. Stanza della\nSegnaturassa, äskettäin valmistuneen Rafaelin maalaaman freskon alla,\njohon oli kuvattu Apollo runotarten keskellä Parnassolla, istui paavi\nLeo X Rooman kirkon ylimpien virkamiesten, oppineitten, runoilijain,\ntempuntekijäin, kääpiöitten ja narrien ympäröimänä.\n\nHänen iso ruumiinsa, joka oli valkea ja tursistunut kuin vesitautia\npotevilla vanhoilla naisilla, ja hänen paksut, pyöreät kasvonsa, joiden\nvaaleat sammakonsilmät olivat pullollaan, näyttivät hyvin rumilta.\nToisella silmällä hän ei nähnyt juuri ollenkaan, toisella hän näki\nhuonosti, ja kun hänen oli tarkemmin katseltava jotakin, niin hän\nkäytti suurennuslasin asemesta hiottua beryllikappaletta, \"occhiale\".\nNäkevästä silmästä loisti kylmä, selvä järki ja toivoton ikävystyminen.\nPaavin ylpeytenä olivat hänen kätensä, jotka todella olivat kauniit.\nJokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän asetti ne näkyviin ja kehui\nniitä samoin kuin miellyttävää ääntäänkin.\n\nVirallisen vastaanoton jälkeen pyhä isä lepäsi keskustellen seurueensa\nkanssa kahdesta uudesta runoelmasta.\n\nKumpikin niistä oli kirjoitettu moitteettoman kauniiseen latinalaiseen\nrunomuotoon jäljittelemällä Vergiliuksen Aeneidiä. Toinen, jonka nimenä\noli \"Christiada\", oli evankeliumin mukailu, jossa oli sekaisin, kuten\nniihin aikoihin oli muodissa, kristillisiä ja pakanallisia kuvia.\nNiinpä Herran ehtoollista nimitettiin \"jumalalliseksi ravinnoksi,\njoka on kätketty ihmisten heikolta näöltä Cereksen ja Bacchuksen\",\ns.o. leivän ja viinin, \"muodon alle\"; Diana, Thetis, Eolus tekivät\npalveluksia Jumalan äidille; kun arkkienkeli Gabriel julisti sanaa\nNatsaretissa, niin Merkurius kuunteli ovella ja ilmoitti tämän sanoman\nkokoontuneille Olympon jumalille neuvoen ryhtymään ratkaiseviin\ntoimenpiteisiin.\n\nToinen runoelma, jonka nimi oli \"Siphilis\" ja joka oli omistettu\ntulevalle kardinaalille Pietro Bembolle, samalle miehelle, joka\nei lukenut apostoli Paavalin lähetyskirjeitä, ettei turmelisi\ntyyliään, kertoi yhtä moitteettomissa säkeissä Vergiliuksen\ntapaan ranskantaudista ja sen parantamisesta rikkikylvyillä ja\nelohopeavoiteella. Taudin synty muun muassa selitettiin siten, että\nkerran muinaisina aikoina eräs Siphilus niminen paimen pilkkapuheillaan\nsuututti auringon jumalan ja tämä rankaisi häntä taudilla, joka\nei parantunut millään, ennenkuin nymfi America ilmoitti hänelle\nsalaisuutensa ja vei hänet lehtoon, jossa oli terveeksi tekeviä puita,\nsekä rikkilähteelle ja elohopeajärvelle. Myöhemmin espanjalaiset\nretkeilijät purjehdittuaan valtameren yli ja löydettyään uusia maita,\njoissa nymfi America asui, loukkasivat niinikään auringon jumalaa\nampumalla metsästysretkellä tälle pyhitettyjä lintuja, joista yksi\nennusti ihmisen äänellä, että Apollo tämän pyhyydenloukkauksen johdosta\nlähettää heihin ranskantaudin.\n\nPaavi luki ulkoa muutamia katkelmia kummastakin runoelmasta.\nErittäinkin innostuneesti hän esitti Merkuriuksen puheen Olympon\njumalille arkkienkelin julistamasta sanomasta ja Siphilis paimenen\nlemmenvaikerruksen nymfi Americalle.\n\nKun hän oli lopettanut innostuneitten, ylistystä ilmaisevien\nkuiskausten kuuluessa ja kunnioittavasti hillittyjen, aivan kuin\nvahingossa päässeitten kättentaputusten kajahdettua, niin hänelle\nilmoitettiin Michelangelo, joka äskettäin oli tullut Firenzestä.\n\nPaavi rypisti hiukan kulmakarvojaan, mutta käski kuitenkin heti\nkutsumaan hänet sisälle.\n\nSynkkä Buonarroti herätti Leo X:ssä pelon tapaista tunnetta. Hän piti\nenemmän iloisesta, kaikkeen valmiista myöntyväisestä \"kiltistä pojasta\"\nRafaelista.\n\nPaavi otti Michelangelon vastaan muuttumattomalla, ikävystymistä\nosoittavalla herttaisuudellaan. Mutta kun taiteilija alkoi puhua\nasiasta, jossa hän mielestään oli kärsinyt kauhean loukkauksen,\nnimittäin hänelle annetusta ja äkkiä taas pois otetusta tilauksesta\nuuden marmorifasadin valmistamisesta San Lorenzon kirkkoon Firenzessä,\nniin pyhä isä muutti puheenainetta ja asettaen tavallisella\nliikkeellään hiotun beryllin näkevälle silmälleen hän loi taiteilijaan\nhyväntahtoisen katseen, jonka alla piili pilkallista viekkautta, ja\nlausui:\n\n\"Messer Michelangelo, meillä on eräs asia, josta tahtoisimme tietää\nsinun mielipiteesi. Veljemme, herttua Giuliano, neuvoo meitä käyttämään\njohonkin työhön maanmiestäsi, firenzeläistä Leonardo da Vinciä. Sano,\nole hyvä, mitä ajattelet hänestä ja mitä työtä olisi sopivin antaa\ntuolle taiteilijalle?\"\n\nMichelangelo loi jurosti katseensa alas ja niinkuin ennenkin häntä\nkiusasi uteliaitten katseitten häntä tähystäessä voittamaton ujous\nja tietoisuus rumuudestaan. Hän oli vaiti. Mutta paavi katsoi häneen\nsilmiään pois kääntämättä beryllikappaleen läpi ja odotti vastausta.\n\n\"Teidän pyhyydellenne\", lausui Buonarroti viimein, \"ei kenties ole\ntunnettua, että monet pitävät minua messer da Vincin vihollisena.\nOlipa tämä totta tahi ei, niin luulen, että minun kaikkein vähimmin on\nsopivaa esiintyä tuomarina tässä asiassa ja lausua mitään mielipidettä,\nmoittivaa tai hyväksyvää.\"\n\n\"Vannon Bacchuksen kautta\", huudahti paavi vilkastuen ja miettien\nnähtävästi jotakin hauskaa, \"että jos asia todella olisi niinkin,\nniin sitä suuremmalla syyllä tahtoisimme kuulla mielipiteesi messer\nLeonardosta, sillä ketä muuta tahansa, mutta ei sinua, voimme pitää\npuolueellisena ja olemme varmat siitä, että sinä osaat olla yhtä\njalomielinen vihollista kuin ystävääkin arvostellessasi. Mutta muuten\nminä en koskaan ole uskonut enkä usko sitä, että todellakin olisitte\nvihamiehiä. Mitä joutavia! Sellaiset taiteilijat kuin sinä ja hän ovat\naivan varmaan yläpuolella kaiken kunnianhimon. Ja mitä jakamista teillä\non, mistä te voisitte kilpailla? ja jos välillänne on jotakin ollutkin,\nniin miksi sitä tarvitsee muistella? Eikö ole parempi elää rauhassa?\nSanotaan, että sopu saa vähätkin varat kasvamaan, eripuraisuus hävittää\nsuuretkin. Ja hylkäisitkö sinä, poikani, todellakin jos minä, sinun\nisäsi, tahtoisin yhdistää teidän kätenne, hylkäisitkö sinä pyyntöni\netkä ojentaisi hänelle kättäsi?\"\n\nBuonarrotin silmät välähtivät. Ujous, kuten hänelle usein tapahtui,\nmuuttui yhtäkkiä raivoksi.\n\n\"Minä en ojenna kättäni kavaltajille!\" lausui hän käheällä äänellä ja\nkatkonaisesti töin tuskin hilliten itseään.\n\n\"Kavaltajille?\" puuttui paavi puheeseen yhä enemmän vilkastuen. \"Se on\nraskas syytös, Michelangelo, raskas syytös, ja me olemme vakuutetut\nsiitä, että sinä et olisi uskaltanut lausua, sitä, jos et voisi sitä\ntodistaa...\"\n\n\"Minä en voi sitä millään tavoin todistaa eikä se ole tarpeenkaan! Minä\npuhun sitä, minkä kaikki tietävät. Viisitoista vuotta hän hännysteli\nherttua Moroa, joka ensimmäiseksi kutsui Italian kimppuun barbaarit,\nja jätti isänmaan heidän haltuunsa. Kun sitten Herra rankaisi tyrannia\nansion mukaan ja hän sortui, niin Leonardo siirtyi vielä suuremman\nheittiön -- Cesare Borgian palvelukseen ja Firenzen kansalaisena\nvalmisti sotakarttoja Toscanasta helpoittaakseen oman isänmaansa\njoutumista vihollisten valtaan.\"\n\n\"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi\", lausui paavi hienosti\nhymyillen. \"Sinä unhoitat, ystäväni, ettei messer Leonardo ole sotilas\neikä valtiomies, vaan yksinomaan taiteilija. Eikö vapaitten taiteiden\npalvelijoilla ole suurempia vapauksia kuin muilla kuolevaisilla? Mitä\nkoskee teihin politiikka, kansojen ja hallitsijain vihollisuudet --\nteihin taiteilijoihin, korkeimmilla aloilla asuviin, missä ei ole\norjia eikä vapaita, ei juutalaista eikä helleeniä, ei barbaaria eikä\nskyyttiläistä, vaan Apollo, joka on kaikki kaikessa? Ettekö tekin voisi\nentisajan filosofien tavoin nimittää itseänne maailman kansalaisiksi,\njoiden isänmaa on siellä, missä on hyvä olla?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän pyhyytenne\", keskeytti Michelangelo miltei\ntöykeästi. \"Minä olen yksinkertainen mies, en ole kirjallisesti\nsivistynyt enkä ymmärrä filosofisia hienouksia. Olen tottunut\nnimittämään valkoista valkoiseksi ja mustaa mustaksi. Ja\nhalveksittavimpana kaikista heittiöistä pidän sitä, joka ei kunnioita\nomaa äitiään, kieltään isänmaansa. Minä tiedän, että messer Leonardo\nkatsoo olevansa kaikkien inhimillisten lakien yläpuolella. Mutta millä\noikeudella? Hän yhä lupailee ja aikoo hämmästyttää maailmaa ihmeillä.\nEikö olisi jo aika tehdäkin jotakin? Missä ne ovat, nuo hänen ihmeensä\nja tunnustähtensä? Kaiketi niitä ovat nuo narrinsiivet, joilla yksi\nhänen oppilaistaan yritti lentää ja taittoi tyhmyydessään niskansa?\nKuinka kauan meidän pitää uskoa hänen sanaansa? Eiköhän meilläkin,\ntavallisilla kuolevaisilla, ole oikeus epäillä ja tiedustaa, mitä hänen\nkaikkien arvoitustensa ja salaisuuksiensa takana loppujen lopuksi\npiilee?... Vaan mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Ennen aikaan kulkureita\nnimitettiin kulkureiksi ja heittiöitä heittiöiksi, mutta nykyään niitä\nsanotaan filosofeiksi ja maailman kansalaisiksi eikä kohta kaiketi ole\nolemassa ainoatakaan veijaria eikä tyhjäntoimittajaa, joka ei usko\nolevansa jumala Hermes Trismegistos tahi titaani Prometeus!...\"\n\nPaavi piti kirkkaat sammakonsilmänsä luotuina Michelangeloon ja\ntarkasteli häntä tyynesti ja kylmästi, ajatteli kaiken maallisen\ntyhjyyttä ja turhuutta sekä ylpeän nöyryytystä ja mahtavan\nmitättömyyttä. Hän tuumi jo, kuinka veisi molemmat kilpailijat yhteen,\närsyttäisi heidän toistensa kimppuun ja järjestäisi harvinaisen\nnäytelmän, joka olisi kuin kukkotaistelu suurenmoisessa mittakaavassa,\nfilosofisen huvinumeron, josta hän, kaiken harvinaisen ja luonnottoman\nihailija, tuntisi samanlaista epikuurolaista, tympästyksen ja\nikävystymisen sekä uteliaisuuden sekaista nautintoa, kuin narriensa,\nraajarikkojensa, hassuttelijoittensa, apinainsa ja kääpiöittensä\ntappelusta.\n\n\"Poikani\", lausui hän viimein hiljaa ja surullisesta huoaten, \"minä\nnäen nyt, että vihollisuus, jota tähän asti emme ole tahtoneet uskoa\nolevan olemassa, todellakin vallitsee välillänne, ja minä ihmettelen,\nminä tunnustan sen, ihmettelen ja olen pahoillani arvostelun\njohdosta, jonka lausuit messer Leonardosta. Kuinka voit puhua noin,\nMichelangelo, hyvänen aika! Me olemme kuulleet hänestä niin paljon\nhyvää -- puhumattakaan hänen suuresta taiteestaan ja opistaan. Sanotaan\nhänellä olevan niin hyvän sydämen, ettei hän sääli ainoastaan ihmisiä,\nvaan mykkiä eläimiä ja kasvejakin eikä salli ihmisten tehdä niille\nmitään vahinkoa, -- aivan kuin intialaiset viisaat, joita nimitetään\ngymnosofisteiksi ja joista matkustajat kertovat meille niin paljon\nihmeellisiä asioita...\"\n\nMichelangelo kääntyi poispäin ja oli vaiti. Vihastuksen puistatus\nväänsi väliin hänen kasvojaan. Hän tunsi, että paavi pitää häntä\npilanaan. Pietro Bembo, joka seisoi paavin vieressä ja oli\ntarkkaavaisesti seurannut keskustelua, ymmärsi, että pila voi päättyä\nhuonosti, sillä Buonarroti ei anna leikkiä kanssaan sillä tavoin\nkuin paaville nyt oli pistänyt päähän. Ovela hoviherra sekaantui\nasiaan sitäkin mieluummin, kun hän itsekään ei pitänyt Leonardosta\nsenvuoksi että -- kuten huhuttiin -- tämä oli pilkannut kirjallisuuden\nharrastajia, \"vanhan ajan matkijoita\", \"variksia, joilla oli vieraat\nhöyhenet\".\n\n\"Teidän pyhyytenne\", lausui hän, \"kenties messer Michelangelon\npuheessa on jonkun verran totta. Ainakin liikkuu Leonardosta niin\nristiriitaisia huhuja, että todellakin väliin on vaikea tietää, mitä\nuskoisi. Kerrotaan, että hän rakastaa luontokappaleita eikä maista\nliharuokaa; mutta samalla hän kuitenkin keksii surma-aseita ihmiskunnan\nhävittämiseksi ja mielellään käy saattamassa rikoksentekijöitä\nmestauspaikalle nähdäkseen heidän kasvoillaan viimeisen kauhun ilmeen.\nOlen myöskin kuullut, etteivät hänen ja Marc-Antonion oppilaat\nainoastaan sairashuoneista ole varastaneet ruumiita anatomisia\nleikkelyjä varten, vaan ovat kaivaneet niitä maasta kristittyjen\nhautuumailta. -- Näyttää muuten siltä, kuin kuuluisilla oppineilla\nkaikkina aikoina olisi ollut omat tavattomat omituisuutensa.\nNiinpä vanhat ihmiset kertovat kuuluisista aleksandrialaisista\nluonnontutkijoista Erasistratuksesta ja Herofyluksesta, että nämä\nmuka anatomisesti leikkelivät eläviä ihmisiä, kuolemaantuomittuja\npahantekijöitä, puolustaen ihmisiä kohtaan osoittamaansa julmuutta\nrakkaudella tieteeseen -- kuten Celcus todistaa: '_Herophylus homines\nodit ut nosset_.' Herofylus vihasi ihmisiä saadakseen tietoa...\"\n\n\"Vaiti, vaiti, Piero! Herra meitä armahtakoon!\" keskeytti paavi\nhänet todellisesti hämmentyneenä. -- \"Leikellä eläviä ihmisiä --\nsepä on tosiaankin oiva tiede!... Et saa koskaan puhua meille noista\nkauheuksista, ja jos me vaan saamme tietää, että Leonardo...\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan ja teki hurskaana ristinmerkin. Koko hänen\npaksu, pullea ruumiinsa tutisi.\n\nVaikka Leo X oli epäilijä, niin hän samalla kuitenkin oli taikauskoinen\nkuin vanha eukko. Varsinkin hän pelkäsi noituutta. Hän palkitsi\ntoisella kädellään sellaisten runoelmien sepittäjiä kuin \"Siphilis\"\nja \"Priapus\", ja samalla vahvisti toisella kädellään valtuuksia\nsuurinkvisiittori fra Giorgio da Casalelle taistelussa velhoja ja\nnoita-akkoja vastaan.\n\nKuullessaan ruumiitten varastamisesta haudoista hän muisti äsken\nsaamansa ilmiannon, johon hän ensin ei ollut kiinnittänyt huomiota.\nEräs Giuliano Medicin palveluksessa oleva saksalainen lasimestari\nJohann, joka asui samassa talossa kuin Leonardo, syytti mestaria\nsiitä, että tämä muka anatomisessa tarkoituksessa, mutta itse asiassa\nnoituuden harjoittamiseksi, leikkaa irti sikiöitä raskaitten naisten\nruumiista.\n\nPaavin kauhistus ei muuten kestänyt kauan. Michelangelon mentyä pantiin\ntoimeen konsertti, jossa hänen pyhyytensä erittäin onnistuneesti\nesitti vaikean aarian, mikä aina saattoi hänet hyvälle tuulelle. Sen\njälkeen hän väliaterian aikana määräsi narrien neuvottelukokouksessa\njärjestyksen, jota oli noudatettava, kun kääpiö Baraballoa\nkuljetettaisiin riemukulussa norsun selässä, ja tämä huvitti häntä\nniin, että hän kokonaan unhoitti Leonardon.\n\nMutta seuraavana päivänä sai San Spirito luostarin esimies, jonka\nluostarin sairaalassa taiteilija tutki anatomiaa, mitä ankarimman\nmääräyksen olla antamatta hänelle ruumiita ja olla päästämättä häntä\nsairashuoneisiin; samalla muistutettiin paavi Bonifacius VIII:n\nbullasta \"De sepultris\", jossa kirkosta eroittamisen uhalla kielletään\nihmisruumiiden avaus ilman apostolisen kuurian lupaa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nGiovannin kuoleman jälkeen alkoi Roomassa olo rasittaa Leonardoa.\n\nEpätietoisuus, odotus ja pakollinen toimettomuus uuvuttivat häntä.\nHänen tavalliset toimensa -- kirjat, koneet, kokeilut, maalaaminen --\ntympäisivät häntä.\n\nKun pitkinä syysiltoina olo talossa, joka nyt oli entistä synkempi,\nkahdenkesken mielettömän Astron sekä Giovannin varjon kanssa kävi liian\ntukalaksi, niin hän meni käymään Firenzen lähettilään messer Francesco\nVettorin luo, joka oli kirjeenvaihdossa Niccolo Machiavellin kanssa,\nkertoili hänestä ja antoi taiteilijan lukea hänen kirjeitään.\n\nKohtalo vainosi edelleen Niccoloa. Hänen elämänsä unelma -- hänen\nluomansa kansallinen nostoväki, jonka hän toivoi pelastavan Italian,\nosoittautui aivan kelvottomaksi. Praton piirityksessä vuonna 1512 se\nhajosi espanjalaisten ensimmäisten tykinlaukausten kajahtaessa hänen\nsilmiensä alla aivan kuin lammaslauma. Medicien palattua Machiavelli\neroitettiin virasta, \"alennettiin, sysättiin syrjään ja häneltä\nriistettiin pois kaikki\". Kohta sen jälkeen saatiin ilmi tasavallan\ntoimeenpanemista ja tyrannien kukistamista tarkoittava salaliitto.\nNiccolo oli osallinen siihen. Hänet vangittiin, asetettiin oikeuden\neteen ja kidutettiin. Hän kesti kidutukset niin miehuullisesti, ettei\nhän, omien sanojensa mukaan, \"itsekään ollut sitä odottanut\". Viimein\nhänet päästettiin vapaaksi takausta vastaan, pantiin silmälläpidon\nalaiseksi ja kiellettiin yhden vuoden aikana poistumasta Toscanan\nrajan ulkopuolelle. Hän joutui niin suureen köyhyyteen, että hänen\noli pakko lähteä Firenzestä ja asettua asumaan pienelle perinnöksi\nsaamalleen maatilkulle eräässä vuoristokylässä noin kymmenen penikulman\npäässä kaupungista Roomaan vievän tien varrella. Mutta täälläkään\nkaikkien kokemiensa onnettomuuksien jälkeen hän ei saanut rauhaa. Hän,\njoka ennen oli ollut tulinen tasavaltalainen, muuttui yhtäkkiä yhtä\nkiihkeäksi tyrannien ystäväksi, ja tämä tapahtui aivan vilpittömästi,\nkuten kaikki hänen odottamattomat käänteensä ja siirtymisensä toisesta\näärimmäisyydestä toiseen, jo vankilassa istuessaan hän lähetti\nMediceille katuvia ja ylisteleviä runomuotoisia kirjeitä. Kirjassaan\n\"Ruhtinas\", joka oli omistettu Lorenzo il Magnificolle, Giulianon\nveljenpojalle, hän esitti valtioviisauden ylimpänä esikuvana Cesare\nBorgian, joka silloin oli jo kuollut maanpaossa ja jonka hän itse\naikoinaan niin julmasti oli syössyt valtaistuimelta, mutta jonka hän\nnyt ympäröi miltei yli-inhimillisen suuruuden kunniahohteella ja\nkohotti kuolemattomien sankarien joukkoon. Sisimmässään Machiavelli\ntunsi pettävänsä itseään. Medicien porvarillinen itsevaltius oli\nhänestä yhtä vastenmielinen kuin Soderinin porvarillinen tasavalta.\nMutta hän ei jaksanut enää irtautua tuosta viimeisestä unelmastaan,\nvaan tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Sairaana, yksinäisenä,\nkäsissä ja jaloissa parantumattomat arvet nuorista, joilla häntä oli\nvenytetty piinapenkissä, hän rukoili Vettoria puhumaan hänen puolestaan\npaaville ja Giulianolle ja hankkimaan hänelle millaisen pikku paikan\ntahansa, sillä toimettomuus on minusta kamalampi kuolemaakin.\n\nJos minut vain otetaan taas palvelukseen, niin olen valmis mihin työhön\ntahansa, vaikkapa kiviä vääntämään.\"\n\nEttei kyllästyttäisi suojelijaansa alituisilla pyynnöillä ja\nvalituksilla, Niccolo koetti toisinaan huvittaa häntä sukkeluuksilla\nja kertomuksilla lemmenseikkailuistaan. Viidenkymmenen ikäinen\nnälkää näkevän perheen isä oli tahi oli olevinaan rakastunut aivan\nkuin koulupoika. \"Olen jättänyt syrjään kaikki järkevät ja tärkeät\najatukset. Eivät kertomukset menneitten aikojen urotöistä, eivätkä\nkeskustelut nykyajan politiikasta kiinnitä mieltäni: minä rakastan!\"\n\nLukiessaan näitä leikillisiä kirjeitä Leonardo usein muisti Niccolon\nsanat, jotka tämä kerran oli lausunut Romagnassa, kun he poistuivat\nsalaisesta pelipaikasta, jossa Niccolo oli esiintynyt narrin tavoin\nespanjalaisten lurjusten edessä: \"ei hätä lakia lue\". Väliin näissäkin\nkirjeissä kuului epikuurolaisten ohjeitten, lemmenpurkausten ja\nhäikäilemättömän kyynillisen itse-ivan lomasta epätoivon huuto:\n\n\"Eikö tosiaankaan yksikään elävä sielu muista minua? Jos te vielä\nrakastatte minua, messer Francesco, niinkuin muinoin rakastitte, niin\nte ette voisi olla harmistumatta nähdessänne, miten kunniatonta elämää\nniinä nyt elän.\"\n\nToisessa kirjeessä hän kuvasi elämäänsä seuraavalla tavalla:\n\n\"Rastaitten pyydystäminen on tähän asti ollut päähuvinani. Nousin ennen\npäivän koittoa, asetin omin käsin paulat ja läksin kotoa häkeillä\nkuormitettuna. Tavallisesti sain vähintäin kaksi, korkeintaan kuusi\nrastasta. Näin meni syyskuu. Sitten loppui tämäkin huvi, ja niin\nmitätön kuin se oli ollutkin, niin minä kaipasin sitä.\n\n\"Nyt nousen ylös hiukan myöhemmin, lähden lehtooni, jota hakataan, olen\nsiellä pari tuntia tarkastellen edellisen päivän työtä ja puhellen\npuunhakkaajien kanssa. Sitten menen kaivolle ja sieltä metsään,\njossa ennen metsästin. Minulla on aina mukanani joku kirja -- Dante,\nPetrarca, Tibullus tahi Ovidius. Lukiessani heidän intohimoisia\nvaikerruksiaan ajattelen omia lemmenasioitani ja nämä unelmat tuottavat\nminulle lyhytaikaista, mutta suloista unhoitusta. Sen jälkeen menen\nvaltatien varrella olevaan ravintolaan, keskustelen matkustavaisten\nkanssa, kuuntelen uutisia, tarkastelen ihmisten makua, tapoja ja\nmielitekoja. Päivällisaikaan palaan kotiin, istuudun pöytään kotiväkeni\nkanssa ja sammutan nälkäni niillä vaatimattomilla ruokalajeilla, joita\nniukoilla tuloillani tilastani voin hankkia. Päivällisen jälkeen kulkea\nlaahustan taas ravintolaan. Siellä on jo koossa koko seurue: isäntä,\nmylläri, teurastaja ja kaksi leipuria. Koko loppuosan päivästä vietän\nheidän seurassaan pelaten tamia, noppaa tahi korttia. Me kiistelemme,\nsuutumme, riitelemme, enimmäkseen aivan mitättömästä rahasta ja pidämme\nsellaista melua, että se kuuluu San Cascianoon asti.\"\n\n\"Tällaiseen liejuun minä uppoan huolehtien vain siitä, etten aivan\nkokonaan homehtuisi tahi menettäisi järkeäni ikävästä, ja antaen muuten\nkohtalon tallata minua jalkoihinsa ja tehdä minulle mitä ikinä tahtoo,\nnähdäkseni lopultakin, onko sen hävyttömyydellä ollenkaan rajoja.\"\n\n\"Illalla menen kotiin. Mutta ennen kuin sulkeudun huoneeseeni, riisun\nyltäni likaisen arkipuvun, pukeudun hovimiehen tahi senaattorin\nvaatteisiin ja astun tässä sopivassa asussa entisajan hoveihin, joissa\nkuuluisat oppineet ja sankarit ottavat minut suopeasti vastaan,\njossa saan sitä ravintoa, jota nauttimaan olen luotu -- hämilleni\njoutumatta keskustelen heidän kanssaan, kyselen ja saan kuulla syitä\nheidän toimiinsa, ja he vastaavat minulle hyvyydessään aivan kuin\nvertaiselleen. Muutaman tunnin ajan ei ole ikävä, en pelkää köyhyyttä\nenkä kuolemaa, unhoitan kaikki kärsimykseni ja elän menneisyydessä.\nSitten kirjoitan muistiin kaikki, mitä olen saanut heiltä tietää ja\nvalmistelen tällä tavoin 'Ruhtinas' kirjaani.\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nNäitä kirjeitä lukiessaan Leonardo tunsi, kuinka läheinen Niccolo\nkaikesta heidän erilaisuudestaan huolimatta hänelle oli. Hän muisti\nNiccolon ennustuksen, että heidän kohtalonsa on sama: he kumpikin\njäävät koko elämänsä ajaksi kodittomiksi kulkureiksi tässä maailmassa,\njossa \"ei ole muuta kuin roskaväkeä\". Leonardon elämä Roomassa oli\ntodellakin yhtä kurjaa kuin Machiavellin elämä syrjäisessä San\nCascianossa -- sama ikävä, sama yksinäisyys ja pakollinen toimettomuus,\njoka on kauheampi kuin mitkään kidutukset, sama voimansa tunteminen\nja tietoisuus siitä, että se oli ihmisille tarpeeton. Hän antoi\nsamoin kuin Niccolokin kohtalon tallata itsensä jalkoihinsa ja tehdä\nitselleen kaikkea, mitä se halusi, -- hän oli vain vieläkin nöyrempi\neikä halunnut edes tietää, oliko sen hävyttömyydellä rajoja, sillä hän\noli jo aikoja sitten tullut vakuutetuksi, ettei sellaista rajaa ole\nolemassa.\n\nLeo X, jonka huomio oli kiintynyt narri Baraballon riemukulkueen\njärjestämiseen, ei vieläkään ollut ehtinyt ottaa vastaan Leonardoa\nja oli hänestä päästäkseen antanut taiteilijalle tehtäväksi keksiä\nparannuksia paavin rahapajan leimauskoneeseen. Taiteilija, joka\nei koskaan halveksinut mitään työtä, vähäpätöisintäkään, suoritti\ntilauksen täydelleen. Hän keksi koneen, josta rahat eivät tulleet kuten\nennen epätasaisina ja rosoreunaisina, vaan moitteettoman pyöreinä.\n\nTähän aikaan olivat hänen raha-asiansa vanhojen velkojen takia niin\nsurkeat, että suurin osa hänen palkastaan meni korkojen maksuun. Ilman\nFrancesco Melzin apua, joka oli perinyt isänsä, olisi Leonardo kärsinyt\nmitä suurinta puutetta.\n\nKesällä 1514 hän sairastui roomalaiseen malariaan. Tämä oli ensimmäinen\nkova tauti koko hänen elämänsä aikana. Lääkkeitä hän ei nauttinut eikä\npäästänyt lääkäreitä luokseen. Francesco yksin hoiteli häntä, ja päivä\npäivältä Leonardo kiintyi häneen yhä enemmän, oppi pitämään arvossa\nhänen teeskentelemätöntä rakkauttaan, ja toisinaan mestarista näytti,\nettä Jumala oli lähettänyt Francescon hänelle viimeiseksi ystäväksi,\nsuojelusenkeliksi hänen kodittoman vanhuutensa ajaksi.\n\nTaiteilija tunsi, että hänet unohdetaan, ja teki toisinaan turhia\nyrityksiä muistuttaakseen itsestään. Sairaana ollessaan hän kirjoitti\nsuojelijalleen Giuliano Medicille kirjeitä koettaen, vaikkakin huonolla\nmenestyksellä, käyttää kohteliasta hovimiehen puhetapaa, joka siihen\naikaan oli käytännössä:\n\n\"Kun sain kuulla teidän suuresti toivotusta tervehtymisestänne, jalo\nherrani, niin iloni oli niin suuri, että se teki minutkin terveeksi ja\naivan kuin ihmeen kautta herätti kuolleista.\"\n\nSyksyyn mennessä malaria parani, mutta voimat eivät vain ottaneet\npalatakseen. Muutamassa kuukaudessa Giovannin kuoleman jälkeen Leonardo\noli vanhentunut monta vuotta.\n\nOmituinen arkuus ja kuoleman väsymyksen kaltainen surumielisyys\nvaltasivat hänet yhä useammin.\n\nToisinaan hän näytti innostuneena ryhtyvän johonkin entiseen\nmielityöhönsä -- matematiikkaan, anatomiaan, maalaamiseen, lentokoneen\nrakentamiseen, -- mutta heitti sen kohta sikseen; alkoi toista ja jätti\nsenkin kyllästyneenä.\n\nSynkimpinä päivinään hän yhtäkkiä viehättyi huvittelemaan mitä\nlapsellisimmilla tavoilla.\n\nHän otti huolellisesti pestyjä ja puhdistettuja lampaan suolia, niin\npehmeitä ja hienoja, että ne olisivat mahtuneet kouraan, ja yhdisti\nne seinän läpi viereisessä huoneessa oleviin palkeisiin; kun ne\npullistuivat jättiläiskokoisiksi rakoiksi, jotka saivat katsojan\npelästymään ja painautumaan nurkkaan, niin hän vertasi niitä hyveeseen,\njoka myöskin alussa näyttää pieneltä ja halveksitulta, mutta vähitellen\nkasvaa ja täyttää maailman.\n\nTavattoman ison sisiliskon, joka oli löydetty Belvederen puistosta,\nhän päällysti kauniilla kalan ja käärmeen suomuksilla, valmisti sille\nsarvet, parran, silmät, siivet, jotka olivat täytetyt elohopealla ja\nvipisivät eläimen joka liikahduksesta, pani sen laatikkoon ja näytteli\nvieraille, jotka luulivat tätä kummitusta perkeleeksi ja peräytyivät\nkauhun valtaamina.\n\nTaikka hän muodosteli vahasta pieniä, yliluonnollisia, siivekkäitä\neläimiä, ja täytti ne lämpimällä ilmalla, joka teki ne niin keveiksi,\nettä ne riidellen kohosivat ilmaan. Silloin Leonardo riemuitsi\nnauttien katsojain ihmettelystä tahi taikauskoisesta pelosta, ja\nhänen ankarista, ryppyisistä kasvoistaan ja himmeistä, surullisista\nsilmistään loisti vilpitön, lapsellinen ilo, joka kuitenkin näytti niin\nsurkealta noilla vanhoilla, väsyneillä kasvoilla, että Francescon sydän\nvuoti verta.\n\nKerran hän sattumalta kuuli Cesare ja Seston sanovan vierailleen\nmestarin poistuttua huoneesta:\n\n\"Niinpä niin, messeri. Tällaisilla leikkikaluilla me nykyään kulutamme\naikaamme. Mitäpä siitä salaisi? Ukko on menettänyt älynsä ja tullut\ntaas lapseksi, raukka. Hän alkoi valmistamalla ihmisille siipiä ja\nlopetti lentävillä vahanukeilla. Vuori synnytti hiiren!\"\n\nJa hän lisäsi nauraen ilkeästi ja väkinäisesti, kuten hänellä oli\ntapana:\n\n\"Minä ihmettelen paavia. Narreja ja hassahtaviahan hän ymmärtää, jos\nketään. Messer Leonardo on todellinen aarre hänelle. He ovat aivan\nkuin luodut toisiaan varten. Hommatkaapa, signori, todellakin niin,\nettä pyhä isä ottaa mestarin palvelukseensa. Olkaa huoletta, hän tulee\nolemaan tyytyväinen. Ukkomme osaa huvittaa häntä paremmin kuin itse fra\nMariano, vieläpä paremmin kuin kääpiö Baraballokin!\"\n\nTässä pilapuheessa oli enemmän totuutta kuin olisi voinut luullakaan.\nKun huhut Leonardon konsteista, lampaan suolista, joita pullistettiin\npalkeitten avulla, siivekkäästä sisiliskosta ja lentelevistä\nvahakuvista tulivat Leo X:n korville, niin hän sai niin suuren halun\nnähdä niitä, että oli valmis unhoittamaan pelonkin, jota Leonardon\nnoituus ja jumalattomuus hänessä herättivät. Ovelat hoviherrat antoivat\ntaiteilijan ymmärtää, että nyt oli tullut toiminnan aika: kohtalo\noli antanut hänelle tilaisuuden päästä kilpailemaan sekä Rafaelin\nettä itse Baraballonkin kanssa hänen pyhyytensä suosiosta. Mutta\ntaaskin Leonardo, kuten niin usein ennenkin, jätti huomioon ottamatta\nelämänviisauden ohjeet -- ei osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja\ntarttua oikeaan aikaan Onnettaren pyörään.\n\nAavistaen että Cesare on Leonardon vihamies Francesco varoitti\nmestaria, mutta tämä ei uskonut häntä.\n\n\"Jätä hänet rauhaan, anna olla\" lausui hän puolustaen Cesarea. \"Sinä\net tiedä, kuinka hän minua rakastaa, vaikka tahtoisikin vihata. Hän on\nyhtä onneton, vieläpä onnettomampikin kuin...\"\n\nLeonardo ei lopettanut lausetta, mutta Melzi ymmärsi, että hän oli\ntahtonut sanoa: onnettomampi kuin Giovanni Beltraffio.\n\n\"Ja minunko asiani olisi häntä tuomita?\" jatkoi mestari. \"Minä olen\nkenties itse syypää hänen edessään...\"\n\n\"Te Cesaren edessä?\" kummasteli Francesco.\n\n\"Niin ystäväni. Sinä et sitä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu toisinaan,\nettä minä olen silmännyt, turmellut hänet, sillä, näetkö, poikaseni,\nminulla on luultavasti todellakin paha silmä...\"\n\nJa hiukan mietittyään hän lisäsi hiljaa ja hyväntahtoisesti hymyillen:\n\n\"Anna hänen olla, Francesco, äläkä pelkää! Hän ei tee minulle pahaa,\nei lähde mihinkään luotani eikä koskaan petä. Jos hän on kuohuissaan\nja taistelee minua vastaan, niin sen hän tekee sielunsa tähden,\nvapautensa puolesta, sillä hän etsii itseään, tahtoo olla oma itsensä.\nTehköön niin! Jumala auttakoon häntä, -- sillä minä tiedän, että hän\nvoitettuaan palaa luokseni, antaa minulle anteeksi, oppii ymmärtämään,\nkuinka minä häntä rakastan, ja silloin minä annan hänelle kaikki, mitä\nminulla on, ilmaisen kaikki taiteen ja tiedon salaisuudet, jotta hän\nkuoltuani julistaisi niitä ihmisille. Sillä jos ei hän sitä tee, niin\nkuka sitten?...\"\n\nJo kesällä Leonardon sairauden aikana oli Cesare viikkomääriksi\nkadonnut talosta. Syksyllä hän katosi lopullisesti eikä enää palannut.\n\nHuomattuaan hänen olevan poissa Leonardo kysyi häntä Francescolta. Tämä\nloi hämillään silmänsä alas ja vastasi, että Cesare oli matkustanut\nSienaan suorittamaan kiireellistä tilausta.\n\nFrancesco pelkäsi, että Leonardo rupeaa tarkemmin kyselemään, miksi hän\noli lähtenyt sanomatta jäähyväisiä. Mutta opettaja joko uskoi tahi oli\nuskovinaan kömpelön valheen ja alkoi puhua muista asioista. Ainoastaan\nhänen huultensa nurkat vavahtivat ja painuivat alaspäin ilmaisten sitä\nkatkeraa inhoa, joka viime aikoina oli yhä useammin alkanut kuvastua\nhänen kasvoillaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nSyksy oli sateinen. Mutta marraskuun lopulla alkoivat\nauringonpaisteiset päivät, säteilevät ja tyynet, jotka eivät missään\nole niin kauniit kuin Roomassa: syksyn lakastuva rehevyys on sukua\nikuisen kaupungin autiolle komeudelle.\n\nLeonardo oli jo pitkän aikaa tehnyt lähtöä Sikstiniläiseen kappeliin\nkatsomaan Michelangelon freskoja, mutta aina lykännyt sen aivan kuin\nolisi pelännyt. Viimein eräänä aamuna hän lähti talostaan yhdessä\nFrancescon kanssa kappelia kohti.\n\nSe oli kapea, pitkä, hyvin korkea rakennus, jossa oli paljaat seinät ja\nsuippopäiset ikkunat. Laessa ja holveissa olivat Michelangelon äsken\nvalmistuneet freskot. Leonardo katsahti niihin ja tyrmistyi. Vaikka hän\nolikin suuresti pelännyt, niin hän ei kuitenkaan ollut odottanut sitä,\nmitä hän nyt näki.\n\nNähdessään jättiläiskokoiset kuvat, jotka olivat kuin hourenäkyjä --\nnähdessään Herra Zebaotin, joka eroitti pimeyden valkeudesta kaaoksen\nhelmassa, siunasi vedet ja kasvit ja loi Aatamin tomusta sekä Eevan\nAatamin kylkiluusta; nähdessään syntiinlankeemuksen, Aabelin ja Kainin\nuhrin, vedenpaisumuksen; Semin ja Hamin pilkkaamassa nukkuvan isänsä\nalastomuutta; nähdessään alastomat, kauniit nuorukaiset, alkuaineen\ndemonit, jotka ikuisella leikillään ja tanssillaan säestivät maailman\ntragediaa, ihmisen ja Jumalan välistä taistelua; nähdessään sibyllat\nja profeetat, peloittavat gigantit, joita yli-inhimillinen murhe\nja viisaus näytti painavan: nähdessään Jeesuksen esi-isät, joukon\nhämäriä sukupolvia, jotka jättivät toisilleen perinnöksi elämän\ntarkoituksettoman taakan ja kärsivät syntymisen, elatuksen ja kuoleman\ntuskia tuntemattoman lunastajan tuloa odotellen -- nähdessään kaikki\nnämä kilpailijansa luomat Leonardo ei arvostellut, ei mittaillut\neikä vertaillut, vaan tunsi ainoastaan tulleensa kukistetuksi.\nHän kävi ajatuksissaan läpi omat teoksensa. Häviämistilassa oleva\nHerran ehtoollinen, piloille mennyt Kolossi, Anghiarin taistelu,\nlukematon joukko muita keskeneräisiä töitä -- siinä koko liuta\nturhia ponnistuksia, naurettavia yrityksiä, häpeällisiä tappioita.\nKoko elämänsä ajan hän oli vain aloitellut, aikonut, valmistautunut,\neikä tähän saakka mitään tehnyt, ja -- miksipä pettäisi itseään?\n-- nyt oli jo myöhäistä, nyt hän ei enää saa mitään tehdyksi. Eikö\nhän uskomattoman vaivalloisesta elämäntyöstään huolimatta ollut sen\nviekkaan orjan kaltainen, joka oli kaivanut leiviskänsä maahan?\n\nSamalla hän kuitenkin tunsi pyrkineensä suurempaan, korkeampaan\nkuin Buonarroti, -- siihen yhdistykseen, siihen korkeimpaan\nsopusointuun, jota tämä ei tuntenut eikä tahtonut tuntea äärettömässä\nristiriitaisuudessaan, kapinallisuudessaan, rajuudessaan ja\nkaaoksessaan Leonardo muisti mona Lisan sanat Michelangelosta, --\nsiitä, että tämän voima on myrskytuulen kaltainen, joka repii irti\nvuoret ja murskaa kalliot Herran edessä, ja että hän, Leonardo, on\nvoimakkaampi kuin Michelangelo, niinkuin tyven on myrskyä voimakkaampi,\nkoska Herra on tyvenessä eikä myrskyssä. -- Nyt hän ymmärsi selvemmin\nkuin koskaan ennen, että asia oli niin, mona Lisa oli oikeassa,\nennemmin tahi myöhemmin ihmishenki palaa sille tielle, jonka\nLeonardo oli osoittanut, kaaoksesta sopusointuun, kaksinaisuudesta\nyhtenäisyyteen, myrskystä tyveneen. Mutta kuitenkin -- kukapa tietää,\nmiten pitkän aikaa Buonarroti on voitolla, miten monta sukupolvea hän\ntempaa mukaansa?\n\nJa tietoisuus siitä, että hänen mietteensä olivat oikeat, teki\nvielä kiusallisemmaksi oman voimattomuuden tunnon, kun oli kysymys\nkäytännöstä.\n\nHe astuivat ääneti ulos kappelista.\n\nFrancesco arvasi, mitä mestarin sydämessä tapahtui, eikä uskaltanut\nkysellä. Mutta kun hän katsahti mestarin kasvoihin, niin hänestä\nnäytti, kuin olisi Leonardo vieläkin enemmän masentunut ja aivan kuin\nyhtäkkiä vanhentunut ja raihnastunut monta vuotta sen hetken aikana,\njonka he olivat olleet Sikstiniläisessä kappelissa.\n\nHe kulkivat San Pietro torin poikki ja suuntasivat kulkunsa Borgo Nuovo\nkatua pitkin San Angelo sillalle.\n\nNyt mestari ajatteli toista kilpailijaansa, joka kenties oli yhtä\nvaarallinen hänelle kuin Buonarroti -- Rafael Sanziota.\n\nLeonardo oli nähnyt Rafaelin äsken valmistuneet freskot Vatikaanin\nyläkerroksen vastaanottohuoneissa, niinsanotuissa stanzeissa, eikä\nvoinut päättää, mitä niissä on enemmän, -- suorituksen suuruuttako\nvaiko aiheen mitättömyyttä, saavuttamatonta täydellisyyttä, joka\nmuistutti vanhan ajan mestarien kaikkein keveimpiä ja valoisimpia\ntuotteita, vaiko orjamaista tämän maailman mahtavien mielistelyä? Paavi\nJulius II oli uneksinut ranskalaisten karkottamisesta Italiasta: Rafael\noli esittänyt hänet katsomassa, kuinka taivaan voimat karkoittivat\npyhäkön herjaajan, syyrialaisen sotapäällikön Heliodoruksen Jumalan\nKaikkivaltiaan temppelistä; paavi Leo X piti itseään suurena puhujana:\nRafael oli ikuistuttanut hänet Leo I Suuren muodossa, joka kehoitti\nbarbaari Attilaa vetäytymään pois Roomasta; Ravennan taistelussa oli\nLeo X joutunut ranskalaisten vangiksi ja onnellisesti pelastunut:\nRafael oli ikuistuttanut tämän tapahtuman kuvaamalla apostoli Pietarin\nihmeellisen pelastumisen vankilasta.\n\nNäin hän teki taiteesta välttämättömän osan paavin hovista, äitelän ja\nimartelevan suitsutusuhrin paavin vallalle.\n\nTämä urbinolainen tulokas, haaveksiva nuorukainen, jolla oli puhtaan\nmadonnan kasvot ja joka näytti maan päälle laskeutuneelta enkeliltä,\njärjesti mitä parhaiten maalliset asiansa. Hän koristeli roomalaisen\npankkiirin Agostono Quiggin tallit, valmisti piirustuksia kultaisia\nvateja ja lautasia varten, jotka pankkiiri kestitettyään paavia\nheitti Tiberiin, ettei kukaan niitä enää käyttäisi. \"Onnen poika\" --\n_fortunato garzon_ -- niinkuin Francia häntä nimitti, saavutti aivan\nkuin leikkien kunniaa, rikkautta ja suosionosoituksia. Pahimmiltakin\nvihamiehiltään ja kadehtijoiltaan hän riisti aseet herttaisuudellaan.\nHän ei teeskennellyt, vaan oli todellakin kaikkien ystävä. Ja kaikki\nhänelle onnistui, onnettaren antimet näyttivät itsestään tulevan hänen\nkäsiinsä. Hän sai arkkitehti Bramanten kuoltua edullisen toimen uudella\ntuomiokirkkorakennuksella; hänen tulonsa kasvoivat päivä päivältä;\nkardinaali Bibbiena tahtoi naittaa hänelle veljentyttärensä, mutta hän\nei pitänyt kiirettä, koska hänelle itselleen oli luvattu kardinaalin\narvo. Hän rakensi itselleen kauniin palatsin Borgoon ja eleli siinä\nkomeasti kuin ruhtinas. Aamusta iltaan parveili hänen eteisessään\nkorkeita virkamiehiä, ulkomaalaisten hallitsijain lähettiläitä, jotka\ntahtoivat teettää muotokuvansa taikka saada ainakin jonkinlaisen\nmaalauksen tahi piirroksen muistoksi. Hänellä oli yllin kyllin työtä,\nja hän antoi kieltävän vastauksen kaikille. Mutta anojat eivät\nlannistuneet, vaan ahdistivat häntä edelleen. Pitkiin aikoihin ei\nhänellä enää ollut ollut aikaa lopettaa teoksiaan; hän vain aloitti\nkuvan ja antoi sen sitten oppilailleen, jotka kilvan ottivat ja tuota\npikaa valmistivat ne. Rafaelin ateljee muuttui suureksi tehtaaksi,\njossa taitavat tekijät, kuten Giulio Romano, muuttivat kankaan ja\nvärit heliseväksi rahaksi uskomattomalla nopeudella ja kauppamiehen\nhäikäilemättömyydellä. Itsekään hän ei enää tavoitellut täydellisyyttä,\nvaan tyytyi keskinkertaiseen. Hän palveli rahvasta ja se palveli häntä,\notti hänet innostuneesti vastaan omana valittunaan, lempilapsenaan,\njoka oli liha sen lihasta, luu sen luusta, sen oman hengen synnyttämä.\nMaine julisti hänet kaikkien aikojen ja kansain suurimmaksi\ntaiteilijaksi. Rafaelista tuli maalaustaiteen jumala.\n\nJa pahinta kaikesta oli se, että hän vielä lankeemuksessaankin\noli suuri ja houkuttelevan kaunis, ei ainoastaan väkijoukon vaan\nvalittujenkin silmissä. Hän otti onnettaren käsistä loistavia\nleikkikaluja teeskentelemättömän huolettomasti ja pysyi puhtaana ja\nviattomana kuin lapsi. \"Onnen poika\" ei itse tietänyt mitä teki.\n\nJa vielä turmiollisempaa kuin Michelangelon ristiriitaisuus ja kaaos\noli taiteen tulevaisuudelle tuo Sanzion kevyt harmonia, hänen kuollut,\nakateeminen, valheellinen sopusointunsa.\n\nLeonardo aavisti, ettei näiden kahden huipun, Michelangelon ja\nRafaelin, takana ole tietä, joka veisi tulevaisuuteen, -- siellä on\nvain syvänteitä ja tyhjyyttä. Ja samalla hän tunsi, miten paljon he\nolivat saaneet häneltä: häneltä he olivat ottaneet säännöt varjosta ja\nvalosta, anatomian, perspektiivin, luonnon ja ihmisen tuntemisen, -- ja\nhänet, joka oli heidän lähtökohtanaan, he tekivät mitättömäksi.\n\nNäihin ajatuksiin vaipuneena hän kulki kuten ennenkin hajamielisenä,\nsilmät maahan luotuina ja pää alas painettuna.\n\nFrancesco koetti alkaa keskustelua hänen kanssaan, mutta sanat\ntakertuivat kurkkuun joka kerta, kun hän katsahti mestarin kasvoihin\nja näki tämän kalpeilla, vanhoilla huulilla hiljaisen, rajattoman\nkyllästymisen ilmeen.\n\nTultuaan lähelle San Angelo siltaa heidän täytyi väistyä syrjään erään\nseurueen tieltä, johon kuului noin kuusikymmentä komeissa puvuissa\nolevaa jalka- ja ratsumiestä ja joka kulki pitkin kapeata Borgo Nuovo\nkatua.\n\nLeonardo katsahti siihen ensin hajamielisesti luullen jonkun\nroomalaisen ylimyksen, kardinaalin tahi lähettilään olevan liikkeessä.\nMutta häntä hämmästyttivät erään nuoren miehen kasvot, joka oli puettu\nkomeammin kuin muut ja joka ratsasti valkean arapialaisen hevosen\nselässä kullatussa, jalokivillä koristetussa satulassa. Hänestä\ntuntui, että hän oli aikaisemmin jossakin nähnyt nuo kasvot. Äkkiä\nhänen mieleensä muistui kivulloinen, kalpea, poika, jolla oli yllään\nmusta, värien tahrima ja kyynärpäiden kohdalta kulunut mekko ja\njoka kahdeksan vuotta takaperin oli Firenzessä sanonut hänelle ujon\nihastuksen valtaamana: \"Michelangelo ei ole kelvollinen päästämään auki\nteidän kengänrihmojanne, messer Leonardo!\" -- Se oli hän, Leonardon ja\nMichelangelon nykyinen kilpailija, \"maalaustaiteen jumala\" -- Rafael\nSanzio.\n\nHänen kasvonsa, vaikka ne olivat yhtä lapselliset, viattomat ja\nilmeettömät kuin ennenkin, eivät kuitenkaan enää siinä määrin kuin\nennen olleet kerubin kasvojen kaltaiset -- ne olivat hiukan lihoneet,\ntulleet raskaammiksi ja turvonneet.\n\nHän oli matkalla Borgossa olevasta palatsistaan paavia tervehtimään\nVatikaaniin, ja häntä saattoi, kuten aina, joukko ystäviä, oppilaita\nja ihailijoita. Hänellä oli tavallisesti joka kerta, kun hän lähti\nkotoaan, ympärillään noin viisikymmenhenkinen seurue, niin että\njokainen hänen matkoistaan muistutti riemukulkuetta.\n\nRafael tunsi Leonardon, punastui hieman ja tervehti paljastaen\nnopeasti ja hyvin kunnioittavasti päänsä. Muutamat hänen oppilaistaan,\njotka eivät tunteneet ulkonäöltä Leonardoa, katsoivat ihmetellen\ntuota vaatimattomassa, miltei köyhässä puvussa olevaa ukkoa, joka\noli painautunut seinää vasten antaakseen heille tietä ja jolle\n\"jumalallinen\" niin syvään kumarsi.\n\nKiinnittämättä keneenkään huomiota Leonardo loi silmänsä Rafaelin\nvieressä hänen lähempien oppilaittensa joukossa kulkevaan mieheen ja\nkatseli tätä hämmästyneenä, aivan kuin ei uskoisi silmiään: se oli\nCesare da Sesto.\n\nJa yhtäkkiä hän ymmärsi kaikki -- Cesaren katoamisen, pahaa ennustavan\nlevottomuutensa, Francescon kömpelön valheen: hänen viimeinen\noppilaansa oli hänet pettänyt.\n\nCesare kesti Leonardon katseen ja katsoi häntä silmiin huulillaan\nröyhkeä ja samalla surkea hymy, joka väänsi hänen kasvonsa ja teki ne\npeloittaviksi kuin mielipuolen kasvot.\n\nEi hän, vaan Leonardo loi katseensa alas sanomattoman ahdistuksen\nvallassa, aivan kuin olisi tehnyt pahan teon.\n\nKulkue meni ohi. He jatkoivat matkaansa. Leonardo nojautui\nseuralaisensa käsivarteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rauhalliset.\n\nKuljettuaan San Angelo sillan yli he saapuivat del Coronari katua\npitkin Navone torille, jossa myytiin lintuja.\n\nLeonardo osti suuren joukon lintuja -- harakoita, keltasirkkuja,\nvästäräkkejä, kyyhkysiä, ajohaukan ja nuoren, villin joutsenen. Hän\nmenetti kaikki rahansa, vieläpä lainasi Francescolta.\n\nNämä kaksi miestä, vanhus ja nuorukainen, jotka olivat päästä\njalkoihin asti kuormitetut häkeillä, joissa linnut visertelivät,\nvetivät puoleensa huomiota. Ohikulkijat katselivat uteliaina taakseen.\nKatupojat juoksivat heidän jälessään.\n\nHe kulkivat läpi koko Rooman Panteonin ja Trajanuksen forumin ohi,\nsaapuivat Esquilinus kukkulalle ja menivät Maggiore portin kautta ulos\nkaupungista vanhaa roomalaista tietä Via Labicanaa pitkin. Sitten he\nkääntyivät kulkemaan kapeata, yksinäistä polkua pitkin kentälle.\n\nHeidän edessään levisi ääretön, hiljainen ja valju Campagna.\n\nPuoleksi sortuneen, sammalpeitteisen vesijohtolaitoksen aukkojen läpi,\njonka keisarit Claudius, Titus ja Vespasianus olivat rakennuttaneet,\nnäkyi kukkuloita, samanmuotoisia ja harmaan vihertäviä kuin meren\naallot illalla; siellä täällä kohosi yksinäinen musta torni,\nrosvoilevien ritarien hävitetty pesä; kauempana taivaan rannalla\nnäkyi kuultavan sinisiä vuoria, jotka ympäröivät tasankoa niinkuin\njättiläiskokoisen amfiteatterin portaat. Pyöreitten, valkeitten pilvien\ntakaa lankesivat laskeutuvan auringon säteet Rooman yli pitkinä,\nleveinä kimppuina. Käyräsarviset härät, joilla oli kiiltävän valkoinen\nkarva ja viisaat, lempeät silmät, käänsivät laiskasti päätään, kun\nkuulivat askelia, märehtivät rauhallisesti ja kuola valui niiden\nmustista, kosteista turvista tomuisen orjantappurapensaan piikkisille\nlehdille. Sirkkojen tirskutus kovassa, päivän polttamassa heinikossa,\ntuulen humina marunan kuolleissa rungoissa raunioitten välissä\nja kaukaa Roomasta kuuluva kirkonkellojen kumina tuntuivat vielä\nsyventävän hiljaisuutta. Täällä, tällä tasangolla, sen juhlallisessa ja\nihastuttavassa autiudessa näytti jo toteutuneen enkelin ennustus, joka\n\"oli vannonut ikuisesti eläville, ettei aikaa enää tule olemaan\".\n\nHe valitsivat itselleen paikan eräällä kummulla, laskivat maahan häkit,\nja Leonardo alkoi päästää lintuja vapauteen.\n\nTämä oli lapsuudesta asti ollut hänen mielihuvinsa. Hän seurasi lempein\nkatsein lintuja, jotka lensivät pois ilosta väristen ja siivillään\nsuhisten. Hänen kasvojaan kirkasti hiljainen hymy. Tällä hetkellä hän\nnäytti unhoittaneen kaikki surunsa ja oli onnellinen kuin lapsi.\n\nHäkkeihin jäi vain ajohaukka ja villi joutsen. Mestari säästi ne\nviimeiseksi.\n\nHän istahti lepäämään ja otti matkalaukustaan käärön, jossa oli\nvaatimaton illallinen -- leipää, paistettuja kastanjoita, kuivattuja\nviinimarjoja, olkikudokseen suljettu pullo punaista orvietoviiniä\nja kahta lajia juustoa: kutunjuustoa häntä itseään varten ja\nkermajuustoa hänen seuralaiselleen. Hän tiesi, ettei Francesco pitänyt\nkutunjuustosta ja oli vartavasten ottanut hänen varaltaan mukaansa\nkermajuustoa.\n\nMestari pyysi oppilasta aterioimaan kanssaan ja alkoi syödä katsellen\nhyvillä mielin häkeissä olevia lintuja, jotka vapautta aavistaen\nräpyttivät siipiään. Tällaisin pikku juhlin luonnon helmassa paljaan\ntaivaan alla hän mielellään kunnioitti siivekästen vankien vapautusta.\n\nHe söivät ääneti. Francesco katsahti silloin tällöin salaa häneen. Ensi\nkertaa Leonardon sairauden jälkeen hän näki tämän kasvot kirkkaassa\npäivänvalossa raittiissa ulkoilmassa, eivätkä ne vielä koskaan\nolleet näyttäneet hänestä niin väsyneiltä ja vanhoilta. Harmahtavat\nhiukset, joissa harmaan keskellä oli keltainen värivivahdus ja\njotka olivat päälaelta harvenneet, jättivät paljaaksi jyrkän, ison,\nsyvien ja ankarien ryppyjen uurteleman otsan; alempana ne olivat\nedelleenkin tiheät ja uhkeat ja yhtyivät pitkään, keskivälille rintaa\nulottuvaan, niinikään harmahtavaan ja aaltoilevaan partaan, joka alkoi\njo poskipäistä. Vaaleansiniset silmät katselivat syvistä, tummista\nkuopistaan tuuheitten, riippuvien kulmakarvojen alta yhtä tarkasti,\npelkäämättömästi ja kysyvästi kuin ennenkin. Mutta vastakohtana\ntälle aivan kuin yli-inhimillisen ajatuksen voiman ja tahdonlujuuden\nilmeelle oli inhimillisen heikkouden ja kuolemaa ennustavan väsymyksen\nilme, jonka hänen kasvoilleen antoivat sisään painuneiden poskien\nsairaalloiset poimut, silmien alla olevat, vanhuutta osoittavat\npussit, hiukan etenevä alahuuli ja hienon suun nurkat, jotka olivat\npainuneet alaspäin ilmaisten halveksumista ja surua sekä selittämätöntä\nkyllästymistä. Ne olivat alistuneen, vanhan, miltei raihnaan titaanin\nPrometeuksen kasvot.\n\nFrancesco katseli häntä, ja tuttu säälin tunne valtasi hänet.\n\nHän oli huomannut, että toisinaan aivan mitätön pikkuseikka riitti\nyhtäkkiä muuttamaan ihmisen kasvojen ilmeen ja paljastamaan ennen\ntuntemattomia syvyyksiä. Niinpä kun matkoilla hänelle tuntemattomat\nmatkalaiset, joista hän ei sen enempää välittänyt, olivat ottaneet\nesille eväsmyttynsä tahi käärönsä ja asettuneet syrjään syömään hiukan\npoispäin kääntyneinä ja häpeillen, kuten ihmisten on tapana, kun he\nsyövät oudossa paikassa tuntemattomien ihmisten joukossa, niin hän\nyht'äkkiä aivan aiheettomasti alkoi tuntea selittämätöntä sääliä heitä\nkohtaan: he näyttivät hänestä yksinäisiltä ja onnettomilta. Näin oli\ntapahtunut usein varsinkin lapsuudessa, mutta myöskin myöhemmin.\nHän ei olisi millään tavoin osannut selittää tuota säälin tunnetta,\njonka juuret olivat syvällä tietoisuuden ulkopuolella. Hän oli miltei\nlakannut ajattelemasta koko asiaa, mutta kun tuo tunne palasi, niin hän\nheti tunsi sen eikä voinut sitä vastustaa.\n\nNiin nytkin. Kun hän näki, kuinka mestari istuen ruohikossa tyhjien\nhäkkien keskellä ja katsellen jälellä olevia lintuja leikkasi vanhalla\nkääntöpäällä veitsellä, jonka luinen varsi oli rikki, leipää ja hienoja\njuustoviipaleita, pisteli niitä suuhunsa ja pureskeli huolellisesti\nsekä vaivalloisesti, kuten vanhukset pureskelevat heikontuneilla\nikenillään, niin että nahka poskipäissä liikkuu, -- niin hän tunsi\nyhtäkkiä, että hänen sydämessään heräsi tuttu, kirvelevä säälin\ntunne. Ja se oli sitäkin sietämättömämpi, kun siihen yhtyi harrasta\nkunnioitusta. Hänen teki mieli langeta Leonardon jalkoihin, syleillä\nniitä ja itkien sanoa hänelle, että joskin ihmiset ovat hänet\nhyljänneet ja halveksivat häntä, niin tuo hyljeksittynä oleminen\nkuitenkin oli kunniakkaampaa kuin Rafaelin ja Michelangelon voitonriemu.\n\nMutta hän ei tehnyt sitä -- hän ei uskaltanut sitä tehdä, vaan katseli\nyhä opettajaansa äänettömänä, pidätellen kyyneleitään, jotka häntä\ntukahuttivat, ja vaivoin nieleskellen juusto- ja leipäpaloja.\n\nLopetettuaan illallisensa Leonardo nousi seisomaan ja päästi lentoon\nhaukan sekä avasi sen jälkeen viimeisen, kaikkein suurimman häkin,\njossa oli joutsen.\n\nSuuri, valkoinen lintu pyrähti ulos, levitti iloisesti siipensä, jotka\nlaskevan auringon valossa saivat punertavan hohteen, ja lähti lentämään\nsuoraan aurinkoa kohti.\n\nLeonardo seurasi sitä pitkän aikaa katseillaan, jotka olivat täynnä\nääretöntä surumielisyyttä ja kateutta.\n\nFrancesco ymmärsi, että tuo mestarin surullinen katse johtui hänen koko\nelämänsä unelmasta, siipien luomisesta ihmiselle, \"Suuresta Linnusta\",\njosta hän muinoin oli ennustanut päiväkirjassaan:\n\n\"Ihminen tekee ensimmäisen lentokokeensa suuren joutsenen selässä.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nPaavi myöntyi veljensä Giuliano Medicin pyyntöihin ja tilasi\nLeonardolta pienen taulun.\n\nTapansa mukaan taiteilija ei pitänyt kiirettä, lykkäsi työhön\nryhtymistä päivästä päivään ja teki valmistavia kokeita, paranteli\nvärejä ja valmisti uudenlaatuista vernissaa tulevaa taulua varten.\n\nKun Leo X sai kuulla tästä, niin hän huudahti ollen olevinaan\nepätoivoissaan:\n\n\"Tuo kummallinen mies ei koskaan saa mitään tehdyksi, sillä hän\najattelee loppua, ennenkuin on alkanutkaan!\"\n\nHovilaiset panivat mieleensä tämän pilapuheen ja levittivät sen\nkaupungille. Leonardon kohtalo oli ratkaistu. Leo X, suurin taiteen\ntuntija ja ystävä, oli lausunut hänestä tuomionsa. Tämän jälkeen\nsaattoivat Pietro Bembo ja Rafael, kääpiö Baraballo ja Michelangelo\nrauhassa levätä laakereillaan: heidän kilpailijansa oli muserrettu.\n\nJa aivan kuin yksistä tuumin kaikki yhtäkkiä jättivät hänet.\nHänet unhoitettiin niinkuin on tapana unhoittaa kuolleet. Paavin\nlausunto hänelle kuitenkin kerrottiin. Leonardo kuunteli sitä niin\nvälinpitämättömästi kuin olisi jo ammoin sitä aavistanut eikä muuta\nodottanutkaan.\n\nSamana yönä hän yksin jäätyään kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n\"Loukatulle on kärsivällisyys samaa kuin puku on paleltuvalle. Pukeudu\nsitä lämpimämmin, kuta enemmän kylmyys yltyy, niin et tunne kylmää.\nLisää niinikään kärsivällisyyttä suurten loukkausten kohdatessa, niin\nloukkaus ei hipaisekaan sieluasi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun 1 päivänä 1515 kuoli Ranskan kuningas Ludvig XII. Koska\nhänellä ei ollut poikia, niin hänen seuraajakseen tuli hänen lähin\nsukulaisensa, Francois de Valois, joka hallitukseen astuttuaan otti\nnimen Frans I.\n\nHeti valtaistuimelle noustuaan nuori kuningas lähti sotaretkelle\nvalloittaakseen takaisin Lombardian. Uskomattoman nopeasti hän meni\nyli Alppien, ilmestyi yhtäkkiä Italiaan, sai voiton Marignanon luona,\nkukisti Moretton ja astui voittajana Milanoon.\n\nNäihin aikoihin Giuliano Medici lähti Savoijiin.\n\nKun Leonardo näki, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Roomassa, niin\nhän päätti etsiä onnea uuden hallitsijan luona ja lähti syksyllä samana\nvuonna Paviaan Frans I:n hoviin.\n\nTäällä toimeenpanivat voitetut juhlia voittajien kunniaksi. Näitä\njärjestämään pyydettiin Leonardokin, joka jo vanhastaan Moron ajoista\nasti oli Lombardiassa tunnettu taitavana mekaanikkona.\n\nHän rakensi itsestään liikkuvan jalopeuran. Eräässä juhlassa tämä\njalopeura kulki läpi koko salin, pysähtyi kuninkaan eteen, nousi\ntakakäpälilleen ja avasi rintansa, josta hänen korkeutensa jalkoihin\nputosi Ranskan valkeita liljoja.\n\nTämä leikkikalu tuotti Leonardolle enemmän kunniaa kuin kaikki hänen\nmuut teoksensa, laitelmansa ja keksintönsä.\n\nFrans I kutsui palvelukseensa italialaisia oppineita ja taiteilijoita.\nRafaelia ja Michelangeloa paavi ei päästänyt. Kuningas kutsui\npalvelukseensa Leonardon tarjoten hänelle seitsemänsadan écun\nvuosipalkan ja pienen du Cloux linnan Tourainessa Amboisen kaupungin\nläheisyydessä Toursin ja Bloisin välillä.\n\nTaiteilija suostui tarjoukseen, ja alussa vuotta 1516, neljännellä\nseitsemättä ikävuodellaan ollessaan, tuo ikuinen maanpakolainen jätti\nmitään toivomatta ja mitään kaipaamatta kotimaansa sekä matkusti\nMilanosta Ranskaan mukanaan vanha palvelijansa Villanis, palvelustyttö\nMaturina, Francesco Melzi ja Zoroastro da Peretola.\n\n\n\n\nVII\n\n\nMatka oli varsinkin tähän vuodenaikaan vaivalloinen. Oli kuljettava\nPiemontin kautta Turiniin, Doria Riparian jokilaakson läpi ja sen\njälkeen Mont Thaborin ja Mont Cenisin välisen vuorensolan kautta.\n\nMatkamiehet lähtivät pienestä Bardonecchia kaupungista varhain aamulla,\nkun vielä oli pimeä, ehtiäkseen ennen yön tuloa vuoren harjalle.\n\nMuulit, jotka kuljettivat kuormia ja ihmisiä, kiipesivät kavioitaan\nkopisuttaen ja tiukujaan helistellen ylöspäin ahdasta polkua pitkin\naivan kuilun partaalla.\n\nAlhaalla laaksoissa, jotka olivat etelää kohti, oli jo kevään tuoksu,\nmutta kukkuloilla oli vielä talvi. Kylmä ei kuitenkaan paljoa tuntunut\nkuivassa ja harvassa ilmassa, jossa ei tuuli käynyt. Aamu hiukan\nsarasti. Rotkot, joissa jäätyneet vesiputoukset oudosti häämöittivät\nja kuusten mustat latvat törröttivät jyrkänteiden sivuilla lumen alta,\nolivat yön varjojen peitossa. Mutta ylhäällä valkealla taivaalla\nhohtivat Alppien äärettömät lumijoukot aivan kuin sisältäpäin\nvalaistuina.\n\nEräässä tienkäänteessä Leonardo kiiruhti kulkuaan: hän tahtoi nähdä\nlähempää vuoret. Kuultuaan oppailta, että sivulla oleva jalkapolku,\njoka oli vieläkin kapeampi ja vaivalloisempi, johti samaan paikkaan\nkuin muulien kulkutie, hän lähti yhdessä Francescon kanssa kiipeämään\nläheiselle kukkulalle, josta näki vuorten yli.\n\nKulkusten vaiettua syntyi hiljaisuus, jollainen vallitsee vain kaikkein\nkorkeimmilla vuorilla. Matkamiehet kuulivat oman sydämensä sykähdykset\nja silloin tällöin lumivyöryn jyrinän, joka muistutti ukkosta ja jonka\näänen moninkertainen kaiku toisti.\n\nHe kiipesivät yhä lähemmäksi ja ylemmäksi.\n\nLeonardo nojautui Francescon käsivarteen. Ja oppilaan mieleen muistui,\nkuinka he monta vuotta sitten Mandellon kylässä Campione vuoren\njuurella olivat kahdenkesken laskeutuneet rautakaivokseen kulkien\nliukkaita, peloittavia portaita myöten syvälle maan sisään. Silloin oli\nLeonardo kantanut häntä käsillään, nyt tuki Francesco opettajaansa. Ja\nsiellä, maan alla, oli ollut yhtä hiljaista kuin täällä korkeudessakin.\n\n\"Katsokaa, katsokaa, messer Leonardo\", huudahti Francesco, osoittaen\nsyvyyteen, joka yhtäkkiä avautui heidän jalkojensa alla \"tuossa on taas\nDoria Riparian laakso! Varmaankin näemme sen nyt viimeisen kerran.\nKohta olemme vuoren harjanteen tuolla puolen emmekä enää näe sitä.\"\n\n\"Tuolla on Lombardia, Italia\", lisäsi hän hiljaa.\n\nHänen silmissään välähti iloa ja alakuloisuutta.\n\nHän toisti vielä hiljempaa:\n\n\"Viimeisen kerran...\"\n\nMestari katsahti Francescon osoittamaan suuntaan, jossa oli isänmaa,\nmutta hänen kasvojensa ilme pysyi välinpitämättömänä. Hän kääntyi\näänettömänä poispäin ja lähti taas kulkemaan eteenpäin sinne, mistä\nhohtivat Mont Thaborin, Mont Cenisin ja Roccia Melonen ikuiset\nlumikentät ja jäätiköt.\n\nHän ei tuntenut väsymystä ja astui nyt niin nopeasti, että Francesco,\njoka oli viivähtänyt alempana jyrkänteen reunalla sanoakseen\njäähyväiset Italialle, jäi hänestä jälkeen.\n\n\"Minne te menette, minne te menette, mestari?\" huusi hän takaapäin.\n\"Ettekö näe, että polku on lopussa. Korkeammalle ei pääse. Siellä on\nkuilu. Olkaa varuillanne!\"\n\nMutta Leonardo ei kuullut, vaan nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle\nlujin, nuorekkaan kevein askelin, aivan kuin siipien kohottamana\nhuimaavien rotkojen yläpuolelle.\n\nJa jääröykkiöt hohtivat vaaleata taivasta vasten kohoten korkeuksiin\naivan kuin jättiläiskokoinen seinä, jonka Jumala oli pystyttänyt\nkahden maailman välille. Ne houkuttelivat ja vetivät puoleensa häntä,\naivan kuin niiden takana olisi ollut äärimmäinen salaisuus, ainoa,\njoka saattoi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Ne olivat kotoisia ja\nikävöityjä, ja vaikka ylipääsemättömät kuilut eroittivat hänet niistä,\nniin ne näyttivät olevan kuitenkin niin lähellä, että niihin olisi\nvoinut koskettaa kädellä, ja ne katsoivat häneen niinkuin kuolleet\nkatsovat elävää -- alati hymyillen samanlaista hymyä kuin Gioconda.\n\nNiiden vaalea kajastus valaisi Leonardon kalpeita kasvoja. Hän hymyili\nkuten nekin. Ja katsellessaan näitä kirkkaita jääröykkiöitä jääkylmällä\nja kirkkaalla taivaalla hän ajatteli Giocondaa ja kuolemaa, jotka hänen\najatuksissaan sulivat yhteen samaksi asiaksi.\n\n\n\n\n\n\nSeitsemästoista kirja\n\nKUOLEMA -- SIIVEKÄS KASTAJA\n\n\n\n\nI\n\n\nRanskan sydämessä Loire joen rannalla oli kuninkaallinen linna\nAmboise. Iltaisin ruskon sammuessa, kun vaaleanviheriä, aivan kuin\nvedenalainen kajastus valaisi kellertävän valkoista kiveä, josta linna\noli rakennettu, näytti koko rakennus erämaan jokeen kuvastuessaan\nhaaveellisen kevyeltä, pilven tapaiselta.\n\nKulmatornista näkyi kahden puolen Loire jokea, linnaan kuuluva metsä\nsekä niittyjä ja peltoja, joilla keväisin hohti tulipunaisia unikkoja\nja taivaansinisiä pellavankukkia. Tuo tasanko, joka oli kuin kostean\nsilkkiharson peittämä, muistutti tummine poppeliriveineen ja hopealta\nhohtavine pajuineen Lombardian tasankoja samoin kuin Loiren vihertävä\nvesi muistutti Adigea, vaikka viimeksimainittu olikin vuolas ja\nnuorekas vuoristojoki, kun taas Loire matalikkoineen oli hidas ja\nhiljainen, aivan kuin se olisi jo väsynyt ja vanha.\n\nLinnan juurella olivat tiheässä vierekkäin Amboisen kaupungin terävät\nkatot, jotka olivat päällystetyt mustilla, sileillä, päivänpaisteessa\nkiiltelevillä liuskakivillä ja joissa oli korkeat, tiiliset savupiiput.\nMutkikkailla kaduilla, jotka olivat ahtaat ja pimeät, huokui kaikki\nkeskiaikaa. Räystäitten ja vesirännien alla, ikkunoitten nurkissa ja\novien pielissä oli pikku ukkoja, jotka oli veistetty samasta valkeasta\nkivestä kuin linnakin. Ne esittivät nauravia, paksuja munkkeja, joilla\noli pulloja ja rukousnauhoja käsissään ja puukengät ristiin asetetuissa\njaloissaan, pappeja, arvokkaita jumaluusopin tohtoreita viitoissaan,\nhuolestuneita ja itaroita porvareja, jotka painoivat rintaansa vasten\ntäyteen ahdettuja rahakukkaroja. Kaupungin kaduilla vilahteli aivan\nsamanlaisia kasvoja kuin noissa veistokuvissa. Kaikki täällä oli\nporoporvarillista -- hyvinvoipaa, siistiä, säästeliästä, kylmää ja\njumalista.\n\nKun kuningas saapui Amboiseen metsästämään, niin kaupunki vilkastui.\nKadut kajahtelivat koirien haukunnasta, hevosten töminästä ja torvien\näänistä. Hovilaisten kirjavat puvut loistivat. Öisin kuului linnasta\nsoittoa ja linnan valkeita, aivan kuin utuisia seiniä valaisi\ntulisoihtujen punainen kajastus.\n\nMutta kuningas lähti pois -- ja kaupunki vaipui taas äänettömyyteen.\nSunnuntaisin vain porvarisnaiset menivät jumalanpalvelukseen, päässä\nvalkeat pitsimyssyt. Arkipäivinä sitävastoin koko kaupunki oli aivan\nkuin kuollut: ei kuulunut ihmisen askelta eikä muuta ääntä kuin\nlinnan valkeitten tornien välillä liitelevien pääskysten huutoja\ntaikka sorvipenkin pyörän hyrinää hämärästä verstaasta. Kevätiltoina,\njolloin kaupungin laidassa olevien puistojen poppelit levittävät\nilmaan raikasta tuoksua, kokoontuivat pojat ja tytöt leikkimään ja\nesiintyivät sievästi kuin aikaihmiset, asettuivat piiriin, ottivat\ntoisiaan käsistä, tanssivat ja lauloivat vanhanaikuista laulua Saint\nDenisistä, Ranskan suojeluspyhimyksestä. Ja omenapuut siroittivat illan\nhämärtäessä kivimuurien takaa vaaleanpunertavia kukanlehtiä lasten\npäitten päälle. Mutta laulun vaiettua syntyi taas niin syvä hiljaisuus,\nettä koko kaupungissa ei kuulunut muuta kuin kellon tasaiset, vaskelta\nhelähtelevät lyönnit Tour de l'Horlogesta ja villien joutsenien huudot\nLoire joelta, joka peilikirkkaana kuvasteli vaaleanviheriää taivasta.\n\nNoin kymmenen minuutin matkan päässä kaakkoon päin linnasta oli toinen\npieni linna, du Cloux, jonka aikoinaan omisti kuningas Ludvig XI:n\nhovimestari ja aseenkantaja.\n\nTätä paikkaa ympäröi toiselta puolen korkea muuri, toiselta puolen taas\npieni Loiren syrjäjoki. Aivan talon edessä oli kostea niitty, joka\nulottui jokeen asti, oikealla puolen kohosi kyyhkyslakka. Pajujen ja\npähkinäpuitten oksat punoutuivat toisiinsa, ja niiden varjossa oleva\nvesi, vaikka se virtasikin vuolaasti, näytti liikkumattomalta kuin\nkaivossa tahi lammessa. Tummanviheriäisten kastanjain ja jalavain\nvälistä häämöittivät linnan vaaleanpunaiset tiiliseinät ja niiden\nvalkoinen, tourainelaisesta kivestä tehty hammaslaitainen päällysreuna,\njoka ympäröi muurien nurkkauksia sekä suippopäisiä ikkunoita ja ovia.\nTuo pieni rakennus, jossa oli suippokärkinen liuskakivikatto, pikkuinen\nkappeli pääportista oikealle ja kahdeksansärmäinen torni, jonka\nsisällä kulkivat puiset kiertoportaat yhdistäen kahdeksan alikerroksen\nhuonetta yhtä moneen ylikerroksen huoneeseen, muistutti huvilaa tahi\nkaupungin ulkopuolella olevaa taloa. Se oli korjattu noin neljäkymmentä\nvuotta sitten ja teki ulkoapäin vielä uuden, iloisen ja miellyttävän\nvaikutuksen.\n\nTämän linnan oli Frans I antanut asunnoksi Leonardo da Vincille.\n\n\n\n\nII\n\n\nKuningas otti taiteilijan ystävällisesti vastaan, keskusteli kauan\nhänen kanssaan hänen entisistä ja vastaisista töistään ja nimitti häntä\nkunnioittavasti \"isäkseen\" ja \"opettajakseen\".\n\nLeonardo ehdoitti, että Amboisen linna rakennettaisiin uuteen muotoon\nja että kaivettaisiin mahtava kanava, joka muuttaisi lähellä olevan\nhedelmättömän ja tauteja synnyttävän Solognen suon kukoistavaksi\npuutarhaksi. Tämä kanava yhdistäisi Loiren ja Saônen, kulkisi Lyonin\nseudun läpi ja yhdistäisi Ranskan sydämen Tourainen Italiaan, joten\nsyntyisi uusi kulkutie pohjois-Euroopasta Välimeren rannoille. Näin\nunelmoi Leonardo voivansa tehdä vieraan maan onnelliseksi niillä tiedon\naarteilla, joita hänen isänmaansa ei ollut tahtonut käyttää hyväkseen.\n\nKuningas antoi suostumuksensa kanavan rakentamiseen ja miltei heti\nAmboiseen saavuttuaan taiteilija lähti tutkimaan seutua. Sillä aikaa\nkuin Frans metsästeli, tutki Leonardo maaperän laatua Solognessa sekä\nLoiren ja Cherin syrjäjokien juoksua, mittaili vedenpinnan korkeutta,\nvalmisteli piirustuksia ja karttoja.\n\nNäillä seuduin liikuskellessaan hän kerran saapui pikkuiseen Loches\nkaupunkiin, joka on etelään päin Amboisesta Indres joen rannalla\nrehevien niittyjen ja metsien keskellä. Täällä oli vanha kuninkaallinen\nlinna vankilatorneineen, jossa Lombardian herttua Lodovico Moro oli\nkahdeksan vuotta kitunut vankeudessa ja kuollut.\n\nVanha vanginvartia kertoi Leonardolle, kuinka Moro oli koettanut paeta\npiiloittautumalla rattaisiin olkikuorman alle, mutta eksynyt metsään,\nkun ei tuntenut teitä. Seuraavana aamuna saivat takaa-ajajat hänet\nkiinni, sen jälkeen kun ajokoirat olivat löytäneet hänet pensaikosta.\n\nViimeiset vuotensa oli Milanon herttua viettänyt hurskaissa\nmietiskelyissä, rukouksissa ja lueskelemalla Dantea, ainoata kirjaa,\njoka hänen oli sallittu ottaa mukaansa Italiasta. Viidenkymmenen\nikäisenä hän näytti raihnaiselta vanhukselta. Vain aniharvoin, kun\nhänen korviinsa saapui huhuja politiikan vaihteluista, hänen silmissään\nvälähteli entinen tuli. Toukokuun 17 päivänä 1508 hän lyhyen sairauden\njälkeen rauhallisesti kuoli.\n\nVanginvartian kertomusten mukaan oli Moro muutamia kuukausia ennen\nkuolemaansa keksinyt omituisen ajanvietteen: hän oli pyytänyt\nsiveltimiä ja värejä ja alkanut koristella vankilan seiniä ja holveja.\n\nKosteudesta lohjenneilla kalkkiseinillä näki Leonardo siellä täällä\njälkiä noista maalauksista -- mutkikkaita kuvioita, viiruja, keppejä,\nristejä ja tähtiä, punaisia valkoisella ja keltaisia sinisellä\npohjalla, ja niiden keskellä ison, kypäriä kantavan roomalaisen soturin\npään, joka luultavasti oli esittävinään itse herttuata, huonosti\nonnistunut muotokuva ja jonka ylle oli murteellisella ranskankielellä\nkirjoitettu:\n\n\"Tunnuslauseeni vankeudessa ja kärsimyksissä: minun aseeni on\nkärsivällisyys.\"\n\nToinen, vielä virheellisempi kirjoitus ulottui yli koko laen. Ensin\noli isoilla, kolmen kyynärän korkuisilla, keltaisilla vanhanaikuisilla\nkirjaimilla:\n\n\"_Celui qui_ --\"\n\nSen jälkeen seurasi, koska tilaa ei enää riittänyt, pienillä, yhteen\nahdetuilla kirjaimilla:\n\n\"_n'est pas contan_.\"\n\n\"Se, joka on onneton.\"\n\nLukiessaan näitä vaikeroivia kirjoituksia ja katsellessaan kömpelöitä\npiirustuksia, jotka muistuttivat koulupoikien töherryksiä, taiteilija\nmuisti, kuinka Moro monta vuotta sitten hyväntahtoisesti hymyillen oli\nihaillut Milanon linnoituksen vallihaudassa uiskentelevia joutsenia.\n\"Kukapa tietää\", ajatteli Leonardo, \"eikö tuon miehen sydämessä ollut\nkauneuden kaipuuta, joka puhdistaa hänet korkeimman tuomarin edessä?\"\n\nAjatellessaan onnettoman herttuan kohtaloa hän muisti senkin, mitä hän\nkerran oli kuullut eräältä Espanjasta saapuneelta matkamieheltä toisen\nsuojelijansa, Cesare Borgian, tuhosta.\n\nAleksanteri VI:n seuraaja paavi Julius II petti Cesaren jättäen hänet\nvihollisten käsiin. Hänet vietiin Castiliaan ja suljettiin Medina del\nCampon linnantorniin.\n\nHän pakeni osoittaen tavatonta oveluutta ja rohkeutta: hän laskeutui\nnuoraa myöten alas vankilan ikkunasta, joka oli huimaavan korkealla.\nVanginvartiat riensivät leikkaamaan nuoran poikki. Hän putosi ja\nloukkautui, mutta hänellä oli kuitenkin niin paljon neuvokkuutta\njälellä, että hän toinnuttuaan ryömi hevosten luo, joita hänen\nauttajansa olivat varanneet, ja pakeni niillä. Hän saapui Pampelunaan\nlankonsa, Navarran kuninkaan, hoviin ja astui tämän palvelukseen\ncondottieerina. Kun levisi tieto Cesaren paosta, niin kauhu valtasi\nkoko Italian. Paavi vapisi. Herttuan päästä määrättiin kymmenen\ntuhannen tukaatin palkinto.\n\nEräänä talvi-iltana vuonna 1507 joutui Cesare kahakassa de\nBaumontin ranskalaisten palkkasoturien kanssa vihollisten keskelle\nerilleen omista miehistään. Hänet tungettiin kuivuneen joen uomasta\nmuodostuneeseen hautaan ja siellä hän puolustautui viimeiseen asti\nepätoivon rohkeudella niinkuin saarrettu peto, kunnes viimein kaatui\nyli kahdenkymmenen iskun lävistämänä. Baumontin palkkasoturit\nriistivät surmatulta tämän komeat varustukset ja vaatteet ja jättivät\npaljaan ruumiin rotkon pohjalle. Tultuaan yöllä ulos linnoituksesta\nnavarralaiset löysivät sen eivätkä pitkään aikaan sitä tunteneet.\nViimein pikkuinen hovipoika Juanito tunsi herransa ja heittäytyi itkien\nsyleilemään kuollutta ruumista, sillä hän oli pitänyt Cesaresta.\n\nKuolleen taivasta kohti käännetyt kasvot olivat kauniit. Hän näytti\nkuolleen niinkuin oli elänytkin -- pelotta ja katumuksetta.\n\nFerraran herttuatar, madonna Lucrezia Borgia, suri koko elämänsä ajan\nveljensä kuolemaa. Kun hän kuoli, niin hänellä oli ihoaan vasten\njouhipaita.\n\nValentinon nuori leski, ranskalainen prinsessa Charlotte d'Albert,\njonka sydämessä oli niinä muutamina päivinä, jotka hän oli viettänyt\nCesaren parissa, herännyt kuolemaan saakka kestävä rakkaus, sulkeutui\nsaatuaan tiedon miehensä kuolemasta koko iäkseen La Motte Feuillyn\nlinnaan, joka sijaitsi synkän puiston keskellä, missä tuuli kahisutti\nkuivia lehtiä. Hän tuli ulos mustalla sametilla verhotuista huoneistaan\nvain jaellakseen almuja lähikylissä pyytäen tällöin köyhiä rukoilemaan\nCesaren sielun puolesta.\n\nHerttuan alamaiset Romagnassa, Apenninien rotkoissa asuvat puolivillit\npaimenet ja maanviljelijät, säilyttivät niinikään hänet kiitollisessa\nmuistossa. He eivät pitkiin aikoihin ottaneet uskoakseen, että hän\noli kuollut, vaan odottivat häntä kuin pelastajaa, kuin Jumalaa, ja\ntoivoivat, että hän ennemmin tahi myöhemmin palaa heidän luokseen,\nsaattaa taas oikeuden voimaan, kukistaa tyrannit ja puolustaa kansaa.\nKerjäläislaulajat laulelivat kaupungeissa ja kylissä \"surullista\nvalituslaulua herttua Valentinosta\", jossa oli säe:\n\n_Fe cose extreme, ma senza misura._\n\n\"Hänen tekonsa olivat rikokselliset, mutta verrattoman suuret.\"\n\nVerratessaan omaa elämäänsä näiden kahden miehen, Moron ja Cesaren,\nkohtaloihin, joiden elämä oli ollut täynnä suurtöitä ja kuitenkin\nkadonnut jäljettömiin kuin varjo, Leonardo ei enää pitänyt omaa,\nmietiskelylle pyhitettyä elämäänsä niin hedelmättömänä eikä nureksinut\nkohtaloaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAmboisen linnan uudestaan-rakentaminen ja kanavan kaivaminen Solognessa\npäättyivät niinkuin melkein kaikki hänen yrityksensä -- johtamatta\nmihinkään tuloksiin.\n\nJärkevät neuvonantajat saivat kuninkaan vakuutetuksi, että Leonardon\nkovin rohkeat suunnitelmat eivät olleet toteutettavissa, ja hän tuli\nvähitellen kylmäkiskoiseksi koko asialle, ei uskonut sitä mahdolliseksi\nja unohti sen viimein kokonaan. Taiteilija ymmärsi, ettei Fransilta\nkaikesta hänen ystävällisyydestään huolimatta voinut odottaa sen\nenempää kuin Moroltakaan, Cesarelta, Soderinilta, Mediciltä ja Leo\nX:ltä. Hänen viimeinenkin toiveensa tulla ymmärretyksi ja antaa\nihmisille edes pieni osa siitä, mitä hän oli heitä varten koonnut\nkoko elämänsä ajan, raukesi nyt, ja hän päätti ainaiseksi vetäytyä\nyksinäisyyteensä -- luopua kaikesta toiminnasta.\n\nKeväällä 1517 hän palasi Cloux'in linnaan sairaana, Solognen soilta\nsaadun kuumetaudin jäytämänä. Kesän mennessä hän tuli terveemmäksi,\nmutta täydelleen hän ei enää koskaan parantunut.\n\nAmboisen rauhoitettu metsä alkoi melkein Cloux'in muurien luota.\n\nJoka päivä aterioituaan Leonardo tuli ulos talosta nojautuen Francesco\nMelzin käsivarteen, koska hän yhä vielä oli heikko, kulki yksinäistä\npolkua syvälle metsän sisään ja istuutui kivelle. Oppilas kävi\nloikomaan ruohikolle hänen jalkojensa juureen ja luki hänelle Dantea,\nraamattua taikka jonkun vanhan filosofin teoksia.\n\nYmpärillä oli pimeätä. Siellä vain, missä auringon säde tunkeutui\nvarjon läpi kaukana metsän aukeamassa, välähti äkkiä näkyviin upea\nkukkanen aivan kuin sinipunerva taikka punainen kynttilän liekki, ja\nsammal tuulen kaataman, puoleksi lahonneen puun kolossa hohti kuin\nsmaragdi.\n\nKesä oli tukahuttavan helteinen. Pilviä kulki taivaalla, mutta ne eivät\nsataneet.\n\nKun Francesco keskeytti lukemisensa ja vaikeni, niin metsässä syntyi\nhiljaisuus aivan kuin olisi ollut synkin sydänyö. Yksi lintunen vain,\nluultavasti emo jolta poikanen oli kadonnut, päästeli alakuloisia,\nvalittavia ääniä aivan kuin olisi itkenyt. Mutta lopulta sekin vaikeni.\nÄänettömyys tuli vielä syvemmäksi. Oli paahtavan kuuma. Hautuneista\nlehdistä ja sienistä sekä kosteudesta ja mätänevistä aineksista oli\nilma käynyt tukahuttavaksi. Kaukaa, aivan kuin maan alta kuului heikkoa\nukkosen jyrinää.\n\nOppilas nosti silmänsä mestariin. Tämä istui liikkumatta, aivan kuin\njähmettyneenä, tarkkasi äänettömyyttä ja katseli taivasta, lehtiä,\nkiviä, ruohoa ja sammalta, aivan kuin heittäisi niille jäähyväisiä\nviimeisen kerran ennen ikuista eroa.\n\nVähitellen äänettömyyden lumousvoima valtasi Francesconkin. Hän näki\naivan kuin unen läpi mestarin kasvot, ja hänestä ne näyttivät poistuvan\nyhä kauemmaksi ja vaipuvan yhä syvemmälle hiljaisuuteen aivan kuin\ntummaan veteen. Hän tahtoi herätä valveille, mutta ei voinut. Hänen\nolonsa kävi tukalaksi aivan kuin olisi ollut tulossa jokin onnettomuus,\njoka ei ollut vältettävissä, ja aivan kuin tässä hiljaisuudessa kohta\nkajahtaisi Pan jumalan korvia särkevä huuto, joka saa kaikki elävät\nolennot pakenemaan yliluonnollisen kauhun valtaamina. Kun hän viimein\nponnistamalla tahtoaan pääsi huumauksestaan, niin surullinen aavistus\nja käsittämätön sääli mestaria kohtaan ahdistivat hänen sydäntään.\nArasti ja ääneti hän painoi huulensa tämän kättä vasten.\n\nJa Leonardo katsoi häneen ja silitti hänen päätään, kuten tehdään\npelästyneelle lapselle. Hän teki sen niin surullisesti ja hellästi,\nettä entistä toivottomampi ahdistus kouristi Francescon sydäntä.\n\nNäinä aikoina ryhtyi taiteilija maalaamaan omituista taulua.\n\nUlkonevien kallionkielekkeiden alla kukoistavassa ruohikossa\nkeskipäivän hiljaisuuden vallitessa, joka on paljon salaperäisempi\nkuin synkin sydänyö, istui viinirypäleillä seppelöity, pitkähiuksinen,\nnaista muistuttava jumala, jolla oli kalpeat ja väsähtäneet kasvot,\ntäplikäs hirvennahka vyötäreillä ja tyrsus käsissä. Hän oli heittänyt\njalkansa ristiin ja näytti kuuntelevan jotakin pää kallellaan.\nKoko hänen olemuksensa oli pelkkää uteliaisuutta ja odotusta, ja\nselittämätön hymy huulillaan hän osoitti sormellaan siihen suuntaan,\njosta ääni kuului -- lieneekö se sitten ollut menadien laulua,\nkaukaisen ukkosen jyrinää taikka suuren Panin korvia särkevä huuto,\njota kaikki elävät olennot pakenevat yliluonnollisen kauhun valtaamina.\n\nBeltraffio vainajan lippaasta Leonardo löysi kaiverruksilla koristetun\nametistin, jossa oli Bacchuksen kuva ja joka kaiketi oli mona\nCassandran lahjoittama.\n\nSamassa lippaassa oli irtonaisia lehtiä, joissa oli kreikasta\nkäännettyjä säkeitä Euripideen \"Bacchuksen papittarista\", Giovannin\nkäsialalla jäljennettyinä. Leonardo luki nämä katkelmat muutamia\nkertoja.\n\nBacchus, nuorin Olympon jumalista, salamoiden singahuttajan ja Semelen\npoika, ilmestyy mainitussa tragediassa ihmisille naista muistuttavan,\nihastuttavan kauniin poikasen muodossa, joka on tullut Intiasta. Teeban\nkuningas Pentheus käskee ottamaan hänet kiinni ja mestaamaan, koska\nhän on opettavinaan ihmisille uutta, dionysolaista viisautta, mutta\nsaarnaakin barbaarisia mysterioita sekä mielettömiä intohimoja ja\nverisiä uhreja.\n\n\"Oi, muukalainen\", sanoo Pentheus pilkaten jumalalle, jota hän ei\ntunne, \"sinä olet kaunis ja sinulla on kaikki, mitä tarvitaan naisten\nviettelemiseksi. Pitkät hiuksesi valuvat pehmeinä poskillesi. Sinä\nvältät auringon paahdetta niinkuin tyttö ja kasvosi sinä säilytät\nvarjossa valkeina hurmataksesi Afroditeen.\"\n\nBacchuksen papittarien kuoro sitävastoin välittämättä jumalattomasta\nkuninkaasta ylistää Bacchusta -- \"peloittavinta ja laupeinta jumalista,\njoka antaa kuolevaisille päihtymyksessä täydellisen ilon\".\n\nSamoilla lehdillä oli Euripideen säkeiden vieressä Giovanni Betraffion\nkäsialalla kirjoitettuja otteita raamatusta.\n\nKorkeasta veisusta. \"Juokaa ja juopukaamme, rakkaani.\"\n\nEvankeliumista:\n\n\"Minä en enää juo viinipuun hedelmästä siihen päivään asti, kuin juon\nuutta viiniä Jumalan valtakunnassa.\"\n\n\"Minä olen totinen viinipuu ja minun isäni on viinitarhan hoitaja.\"\n\n\"Minun vereni on totinen kalkki.\"\n\n\"Se, joka juo minun vereni, hän on elävä iankaikkisesti.\"\n\n\"Se, joka janoo, tulkoon minun tyköni ja juokoon.\"\n\nLeonardo jätti kesken Bacchuksen ja alkoi maalata uutta, vielä\nomituisempaa kuvaa -- Johannes Kastajaa.\n\nHän työskenteli niin harvinaisella sitkeydellä ja niin nopeasti, kuin\nolisi aavistanut, että hänen päivänsä ovat luetut ja voimat päivä\npäivältä yhä vähenemässä. Tässä viimeisessä luomassaan hän kiiruhti\nilmaisemaan syvimmän salaisuutensa, -- sen, josta hän ei koko elämänsä\naikana ollut puhunut ihmisille eikä edes itselleenkään.\n\nMuutaman kuukauden kuluttua oli työ edistynyt niin pitkälle, että\ntaiteilijan ajatus siinä selvästi ilmeni.\n\nTaulun tausta muistutti sitä pelkoa ja uteliaisuutta herättävää pimeätä\nluolaa, josta hän muinoin oli kertonut mona Lisa Giocondalle. Mutta tuo\nluolan pimeys, joka alussa näytti läpitunkemattomalta, muuttui katseen\nsiihen syventyessä läpikuultavaksi, niin että kaikkein mustimmat\nvarjot, samalla kuin ne pysyivät yhtä salaperäisinä kuin ennenkin,\nsulivat yhteen kaikkein vaikeimman valon kanssa, lipuivat ja haihtuivat\nsiihen niinkuin savu tahi kaukaisen soiton sävelet. Ja varjojen,\nvalon takana oli sitä, mikä ei ole valoa eikä varjoa, vaan ikäänkuin\n\"valoisa varjo\" taikka \"tumma valo\", kuten Leonardo sanoi. Ja ihmeen\ntavoin, mutta kaikkea olevaista todellisempana, aaveen tapaisena, mutta\nelävämpänä kuin itse elämä ilmestyi tuon valoisan pimeyden keskeltä\nnäkyviin huumaavan kauniin, naista muistuttavan nuorukaisen kasvot ja\npaljas ruumis johtaen mieleen Pentheuksen sanat:\n\n\"Pitkät hiuksesi valuvat lempeästi poskillesi. Sinä vältät auringon\npaahdetta niinkuin tyttö ja säilytät varjossa kasvosi valkeina\nhurmataksesi Afroditeen.\"\n\nMutta jos tuo oli Bacchus, niin miksi hänen vyötäisillään oli\ntäplikkään hirvennahan asemasta kamelinkarvainen vaate? Miksi hän piti\nkädessään Bacchuksen juominkien tyrsuksen asemasta erämaan ruo'osta\ntehtyä ristiä, Golgatan ristin esikuvaa, ja pää alas painettuna, aivan\nkuin kuuntelisi jotakin kokonaan odotuksen ja uteliaisuuden valtaamana,\nosoitti toisella kädellään ristiä hymyillen hymyä, joka; ei ollut\noikeastaan surullinen eikä pilkallinen, toisella kädellään itseään\naivan kuin olisi sanonut:\n\n\"Minun jälkeeni on tuleva väkevämpi minua, jonka kengännauhoja minä en\nole kelvollinen avaamaan.\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nKeväällä 1517 juhlittiin Amboisessa sen johdosta, että Frans I oli\nsaanut pojan. Paavi oli kutsuttu kummiksi. Hän lähetti edustajakseen\nveljensä pojan, Giulianon veljen, Urbinon herttuan Lorenzo Medicin,\njoka oli kihloissa ranskalaisen prinsessan Madeleinen, Bourbonin\nherttuan tyttären, kanssa.\n\nEuroopan eri valtakuntien lähettiläitten joukossa odotettiin\nnäihin juhliin saapuvaksi myöskin Venäjän lähettilästä -- Nikita\nKaratshjarowia Roomasta, jossa hän oleskeli paavin hovissa.\n\nLeo X oli jo aikoja sitten asettunut yhteyteen Moskovan suuriruhtinaan\nVasili Ivanovitshin kanssa toivoen saavansa hänestä mahtavan\nliittolaisen Euroopan valtojen liigaan sulttaani Selimiä vastaan, joka\noli voimistunut valloitettuaan Egyptin ja uhkasi hyökätä Eurooppaan.\nPaavilla oli toinenkin harras toivo -- hän luuli voivansa uudelleen\nyhdistää eronneet kirkot, ja vaikka suuriruhtinas ei millään tavoin\nollut antanut aihetta tällaisiin toiveisiin, niin Leo X lähetti\nMoskovaan kaksi viekasta dominikaanimunkkia, Schomberg veljekset.\nRoomalaisen kirkon pää vannoi, ettei hän hävitä itämaisen kirkon menoja\neikä opinkappaleita, kunhan Moskova vain suostuu tunnustamaan Rooman\nyliherruuden hengellisissä asioissa. Hän lupasi vahvistaa Venäjän\npatriarkan riippumattomuuden, kruunata suuriruhtinaan kuninkaallisella\nkruunulla ja luovuttaa tälle Konstantinopolin siinä tapauksessa että\ntämä kaupunki saataisiin valloitetuksi. Suuriruhtinas huomasi paavin\nlähentelemisen itselleen edulliseksi ja lähetti hänen luokseen kaksi\nlähettilästä, Dmitri Gerasimowin ja Nikita Karatshjarowin -- saman,\njoka kaksikymmentä vuotta takaperin yhdessä Danila Mamyrowin kanssa oli\nläpimatkallaan Milanossa ollut läsnä kultaisen aikakauden juhlassa ja\nkeskustellut Leonardon kanssa Moskovasta.\n\nRoomaan lähetetyn venäläisen lähetystön päätehtävä oli määrätty\nsuuriruhtinaan käskykirjeessä: \"toimittaa Moskovaan vuorimestareita,\nrakennustaitureita, sekä myöskin taitava mestari, joka osaa johtaa\nkaupunkien piiritystä, ynnä toinen mestari, joka osaa ampua tykeillä,\ntaitava kivenhakkaaja, joka osaa rakentaa palatseja, ja hopeaseppä,\njoka osaa valmistaa isoja astioita sekä kaivertaa ja koristella niitä;\nhankkia niinikään lääkäri ja urkujen soittaja\".\n\nEnsimäisenä sihteerinä Karatshjarowilla oli lähetystön sihteeri Ilja\nPotapitsh Kopyla, noin kuusikymmenvuotias ukko. Tällä oli apulaisinaan\nkaksi nuorempaa kirjuria: Jevtihij Paisiejevitsh Gagara ja Ilja\nPotapitshin sukulainen Fedor Ignatjevitsh Rudometow, jota kutsuttiin\nFedjkaksi.\n\nKaikkia näitä kolmea yhdisti rakkaus pyhienkuvain maalaukseen. Fedor\nja Jevtihij olivat itse taitavia mestareita, Ilja Potapitsh taas oli\nhienoaistinen taiteen tuntija ja arvostelija.\n\nJevtihij oli köyhän lesken, Maarian ilmestyskirkon ehtoollisleipien\nleipojan poika Uglitshista. Kun hän äidin kuoltua jäi orvoksi, niin\nsaman kirkon diakoni otti hänet kasvatikseen ja pani hänet jo poikasena\n\"pyhäinkuvan maalaukseen oppiin\" erään Prohor nimisen vanhuksen luo\nGorodsiin. Sieltä hän siirtyi oppiin munkki Danila Tshornyjn luo,\njoka oli vanhan Venäjän suurimman mestarin Andrei Rubljovin oppilas.\nKäytyään läpi kaikki opin asteet ja kohottuaan yksinkertaisesta\nvedenkantajasta ja värien hienontajasta piirustajaksi asti oli Jevtihij\nluontaisten lahjojensa kautta saavuttanut sellaisen taituruuden, että\nhänet kutsuttiin Moskovaan koristamaan patriarkan palatsia.\n\nTäällä hän tuli hyväksi ystäväksi Fedor Ignatjevitsh Rudometowin\nkanssa, joka niinikään oli nuori pyhäinkuvien maalari ja koristeli\nsaman palatsin seiniä.\n\nRudometow vei toverinsa bojaari Fedor Karpowin taloon. Tämän bojaarin\nasunnossa Fedjka maalasi ruokailuhuoneen lakeen taivaan tähtisikermiä,\nkaksitoista kuuta ja tähtien radat, erilaisia vertauskuvia sekä\nmaisemia vastoin vanhojen mestarien opetuksia, jotka kielsivät\npyhäinkuvien maalareita kuvaamasta mitään muita kuin pyhiä esineitä ja\nkasvoja.\n\nFedor Karpow oli ystävyyssuhteissa saksalaiseen Bulewiin suuriruhtinas\nVasili Ivanovitshin suosiossa olevaan lääkäriin. Tämä Bulew,\n\"pilkkaaja ja latinantutkija\", kuten Maksim Grek lausui, \"väärensi\nkirjoituksissaan oikeauskoista oppia\" saarnaten molempien kirkkojen\nyhtymistä. Hurskaat moskovalaiset vakuuttivat, että muukalaisen\nBulewin vaikutuksesta bojaari Fedorkin oli \"latinalaistunut\", alkanut\n\"harrastaa tähtien tutkimista, maanmittausta\" -- mittausoppia --\n\"taikuutta ja kaikenlaisia helleeniläisiä valhejuttuja\", lukea\nharhaoppisia, kirkon kieltämiä kirjoja ja \"noudattaa kaikenlaisia\nmuita perkeleellisiä temppuja ja viisauksia, jotka eroittavat ihmisen\nJumalasta\".\n\nHäntä syytettiin myöskin juutalaisuudesta.\n\nBojaari Fedor mieltyi talossaan työskenteleviin nuoriin pyhäinkuvien\nmaalaajiin Fedjka Rudometowiin ja Tisha Gagaraan. Arvellen että\nkuljeskelu vieraissa maissa suuresti kehittäisi heidän taitoaan hän\nhankki heille kummallekin nuoremman kirjurin viran lähettiläsvirastossa.\n\nJo Moskovassa, Karpowin talossa, merentakaisten ihmeitten, kiellettyjen\nkirjojen ja vapaamielisten keskustelujen vaikutuksesta alkoi Fedjkan\nusko horjua. Mutta vieraalla maalla, Italian senaikuisten kaupunkien --\nVenezian, Milanon, Rooman, Firenzen -- monenlaisten ihmeitten keskellä\nhänen päänsä meni kokonaan pyörälle ja hän oli alituisesti ymmällä,\n\"hölmistyneenä\", kuten Ilja Potapitshilla oli tapana sanoa. Hän kävi\npeliluolissa, kirjastoissa, vanhoissa tuomiokirkoissa ja paheen\npesissä, kaikissa yhtä suurella hartaudella. Lapsen uteliaisuudella,\nbarbaarin innolla hän kävi käsiksi kaikkeen. Hän opiskeli latinan\nkieltä ja alkoi pukeutua eurooppalaiseen tapaan, vieläpä ajattaa\nviiksensä ja partansa, mitä pidettiin kuolemansyntinä. \"Jos joku\najattaa partansa ja sellaisena kuolee\", varoitteli Ilja Potapitsh\nveljenpoikaansa, \"niin ei hänen puolestaan maksa pitää sielumessuja\neikä esirukouksia eikä tuoda hänen takiaan siunattuja leipiä eikä\nkynttilöitä kirkkoon. Menköön hän kadotukseen, joka raiskaa miehen\nmuodon ja tekee itsensä haureellisten naisten kaltaiseksi taikka\nkissojen ja koirien kaltaiseksi, joilla on pitkät viikset, mutta ei\npartaa.\"\n\nPuheessaan alkoi Fedjka tarpeettomasti käyttää vieraskielisiä sanoja.\nHän kehuskeli tiedoillaan, \"järkeili\", puhui alkemiasta -- \"kuinka\nkultaa tehdään\", -- dialektiikasta -- \"joka on selittelyä, minkä kautta\netsitään totuutta\" -- ja sofistiikasta, \"joka tekee ihmisen osalliseksi\nsellaisesta, mikä on miltei saavuttamatonta ihmisen olemukselle\".\n\n\"Moskovassa ei ole ihmisiä\", valitteli hän Jevtihille, \"kaikki ovat\ntyhmää väkeä, joiden kanssa ei voi elää.\"\n\nIloisella päällä ollessaan hän mielellään \"tutkisteli uskon asioita ja\nepäselviä kysymyksiä\".\n\n\"Minä olen oppinut filosofeeraamaan ja ylpeys pyrkii täyttämään\nmieleni\", tunnusti hän. \"Minä tiedän kaikki, mitä missäkin tapahtuu!\"\n\nHän meni niin pitkälle vapaa-ajattelussa näitä uskon asioita\ntutkiskellessaan, ettei hän tyytynyt yksistään muukalaiseen\nsofistiikkaan, vaan saarnasi venäläisten filosofien, juutalaisen\nharhaopin kannattajien, mielipiteitä, jotka menivät vielä kauemmaksi\näärimmäisyyksiin. Niinpä nämä todistelivat, ettei Jeesus Kristus ollut\nsyntynyt maailmaan, ja kun hän syntyy, niin häntä nimitetään Jumalan\npojaksi \"ei olemuksensa laadun vuoksi, vaan armosta. Se, jota kristityt\nnimittävät Jumalaksi Jeesukseksi Kristukseksi, on vain tavallinen\nihminen, joka on kuollut ja mädännyt haudassaan\". Ei pyhäinkuvia,\nei ristiä eikä kalkkia pidä kumartaa; \"niitä voi kunnioittaa, mutta\nkumartaa ei pidä muita kuin ainoastaan Jumalaa\", eikä myöskään ole\nalistuttava minkään maallisen vallan alle. Fedjka mainitsi myöskin\nsielun kuolemattomuudesta ja haudantakaisesta elämästä sanoja, joita\npidettiin juutalaiseen harhaoppiin langenneen Moskovan metropoliitan\nSosimin lausumina:\n\n\"Mitä on taivaan valtakunta? Mitä on Herran toinen tuleminen? Mitä on\nkuolleitten ylösnousemus? Ei mitään sellaista ole olemassa. Ken on\nkuollut, se on kuollut -- ja siinä kaikki.\"\n\nHuolimatta koulupoikamaisesta kiihkoilustaan Fedjka kuitenkin suuresti\npelkäsi setäänsä Ilja Potapitshia, joka ei opettanut veljenpoikaansa\nainoastaan sanoilla, vaan kepilläkin.\n\nIlja Potapitsh Kopyla oli täydellinen vanhan kansan mies.\nUlkomaalaisten ihmeelliset taidot ja tieteet eivät häntä viehättäneet.\n\"Kaikki ne ovat enteitä Antikristuksen tulosta\", oli hänellä tapana\nsanoa. -- \"Älkää villitkö meitä, Kristuksen lampaita, sofistiikallanne.\nEi meillä ole aikaa kuunnella filosofiaanne -- maailman loppu jo\nlähestyy ja Herran tuomiopäivä on ovella. Niinkuin valo ei voi\nliittyä pimeyteen eikä Kristus yhtyä Belialiin, niin ei latinalainen\npakanuuskaan voi yhtyä oikeauskoiseen kristillisyyteemme.\"\n\n\"Euroopassa, maan kolmannessa osassa, joka kuuluu Noan pojalle\nJafetille\", puhui Kopyla, \"asuu ihmisiä, jotka ovat korskeita, ylpeitä,\npetollisia ja urhoollisia sanasodassa, mutta heikkoja ruumiillisiin\nnautintoihin ja vietteihin nähden. Kaikki käy heidän tahtonsa mukaan.\nHe harrastavat oppia ja tutkivat huolellisesti kaikkia tieteitä ja\ntaitoja. Mutta jumalisuudesta he ovat eksyneet pois ja hajaantuneet\nperkeleen yllyttämänä monenlaisiin harhaoppeihin, niin että nykyjään\nVenäjän maa on koko maailmassa ainoa, joka järkähtämättä on pysynyt\njumalanpelossa, ja joskaan se ei liioin harrasta kirjallisia tieteitä\neikä koeta harjaantua taitavasti korkeaoppisissa saivarteluissa, niin\nse sen sijaan säilyttää turmeltumattomana oikean uskon. Siellä asuu\njaloja ihmisiä, jotka pitävät partaa ja ovat soveliaasti puetut. Herran\ntemppeleissä kaikuvat pyhät laulut, eikä tämän maan kaltaista ja\nparempaa kuin se ole koko Euroopassa.\"\n\nJevtihij Paisiejevitsh Gagarassa herättivät vieraat maat yhtä\nsuurta mielenkiintoa kuin Fedjkassakin. Toverinsa vapaa-ajattelussa\nJevtihij tunsi olevan enemmän kerskailua ja uhmailua kuin todellista\njumalattomuutta eikä kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Mutta\nhän ei myöskään hyväksynyt Ilja Potapitshin tyyntä kaiken muukalaisen\nhalveksimista. Sen jälkeen mitä hän oli nähnyt ja kuullut vieraissa\nmaissa häntä eivät tyydyttäneet venäläiset hengelliset kirjat joissa\nkoko inhimillinen tietopiiri sisältyi seuraavan tapaisiin kysymyksiin\nja vastauksiin: \"Arvaa, filosofi, onko kana syntynyt munasta, vaiko\nmuna kanasta? -- Kuka partasuu syntyi ennen Aatamia? -- Pukki. --\nPukki. -- Mikä on ensimmäinen käsityöammatti? -- Räätälin ammatti,\nsillä Aatami ja Eeva ompelivat itselleen puvun puitten lehdistä. --\nNeljä kotkaa muni yhden munan: mitä se on? -- Neljä evankelistaa on\nkirjoittanut pyhän evankeliumin. -- Mikä kannattaa maata? -- Syvä\nvesi. -- Mikä kannattaa vettä? -- Iso kivi. -- Mikä kannattaa kiveä?\n-- Kahdeksan suurta kultaista valasta ja kolmekymmentäkolme pienempää\nTiberian meressä.\"\n\nJevtihij ei myöskään uskonut Fedjkan oppia, että maa muka \"ei ole\nnelikulmainen eikä kolmikulmainen eikä pyöreä rakennus, vaan munan\nkaltainen. Sisäpuolella on keltuainen, ulkopuolella valkuainen ja\nkuori. Niin on maakin: maa on munan keskellä oleva keltuainen, ilma on\nvalkuainen ja samoin kuin kuori ympäröi munan sisustaa, niin taivaskin\nsulkee sisälleen maan ja ilman.\" Mutta vaikka hän ei uskonut tätäkään\nhoukuttelevaa oppia, niin hän kuitenkin tunsi, että nuo liikkumattomat\nvalaskalat, jotka kannattivat maata, olivat hänen ajatuksissaan\nliikahtaneet ja siirtyneet paikoiltaan, ja ettei mikään voima enää\nkykene niitä pysähdyttämään.\n\nHän tunsi hämärästi, että Fedjkan taikauskoisessa ulkomaalaisten\ntaitojen kunnioittamisessa kaikesta huolimatta piilee jokin totuus,\njota ei pilkka, eivät uhkaukset eikä edes setä Kopylan ryhmysauva voi\nkumota.\n\n\"Ei ole häpeä oppia hyvää syrjästäkin, vieraitten maitten esimerkistä.\nLaskuoppi ja muut taiteet ovat hyödyllisiä asioita, suloisempia kuin\nhunaja ja Jumalalle otollisia\", -- oli Fedjkalla tapana puhua suurella\nhartaudella. Ja nuo puheet saivat vastakaikua Jevtihijn sydämessä.\n\nHän rukoili Jumalalta voimaa ja ymmärrystä, ettei hän horjahtaisi\nisien uskossa, \"latinalaistuisi\" kuten Fedjka, eikä myöskään tarkemmin\ntutkimatta hylkäisi kaikkea muukalaista, kuten Ilja Potapitsh, vaan\noppisi eroittamaan jyvät akanoista, hyvän pahasta ja löytämään \"oikean\ntien ja todellisen viisauden\". Ja vaikka tämä asia näyttikin hänestä\nvaikealta, vieläpä peloittavaltakin, niin salainen ääni sanoi hänelle,\nettä se on pyhä ja ett'ei Herra jätä häntä auttamatta.\n\nToinen Roomassa olevista Venäjän lähettiläistä, Nikita Karatshjarow,\nlähti Amboiseen ollakseen läsnä Urbinon herttuan häissä ja äsken\nsyntyneen dauphinin ristiäisissä. Hänen tehtävänään oli antaa\nkuninkaalle Moskovan suuriruhtinaan lahjat -- purppuralla ja kullalla\nkirjailtu kärpännahkainen turkki, toinen majavan vatsanahoista tehty\nja kolmas näädännahkainen turkki; neljäkymmentä tukkua sopulinnahkoja\nsekä mustia ja harmahtavia ketunnahkoja, kullatut kannukset ja\nmetsästyslintuja.\n\nMuitten lähetystön kirjurien ja sihteerien muassa otti Nikita mukaansa\nRanskaan Ilja Potapitsh Kopylan Fedjkan ja Jevtihij Gagaran.\n\n\n\n\nV\n\n\nVarhain eräänä aamuna huhtikuun lopulla 1517 näki kuninkaan\nmetsänvartia Amboisen metsän läpi johtavalla maantiellä ratsastajia,\njotka olivat niin omituisissa puvuissa ja puhuivat niin kummallista\nkieltä, että hän pysähtyi ja seurasi heitä pitkän aikaa silmillään\nmiettien hämmästyksissään, olivatko ne turkkilaisia, Suuren Mogulin\nlähettejä vaiko itsensä presbyteeri Johanneksen lähettiläitä, joka asuu\nmaailman reunassa, siellä missä taivas yhtyy maahan.\n\nNämä eivät kuitenkaan olleet turkkilaisia eivätkä Suuren Mogulin\neikä presbyteeri Johanneksen lähettiläitä, vaan \"eläimelliseen\nheimoon\" kuuluvia miehiä, tulokkaita maasta, jota pidettiin yhtä\nraakalaismaisena kuin satujen Gogia ja Magogia -- venäläisiä, jotka\nkuuluivat Nikita Karatshjarowin lähetystöön.\n\nRaskas kuormasto, jonka mukana kulki lähetystön palvelusväki ja jossa\nolivat kuninkaalle annettavat lahjat, oli lähetetty edeltäkäsin.\nNikita matkusti Urbinon herttuan seurueen mukana. Ratsumiehet, jotka\nmetsänvartia kohtasi, kuljettivat mukanaan persialaisia haukkoja ja\nkotkia lahjaksi Frans I:lle. Näitä kallisarvoisia lintuja kuljetettiin\nerittäin varovasti erityisissä tärisemättömissä vaunuissa pärekoreissa,\njotka oli sisustettu lampaannahoilla.\n\nLintuvaunun vierellä ratsasti täplikkään harmaalla, virmalla tammalla\nFedjka.\n\nHän oli niin suurikasvuinen, että kulkijat ulkomaiden kaupunkien\nkaduilla kääntyivät ihmetellen häntä katsomaan. Hänen kasvonsa\nolivat leveät, litteät ja hyvin tummat, hiukset pikimustat, silmät\nvaaleansiniset, velton näköiset, mutta samalla perin uteliaat; niissä\noli tuo ristiriitainen, vaihteleva ja epävakava ilme, joka on ominainen\nvenäläisille kasvoille ja jossa kuvastuu samalla kertaa sekä arkuutta\nettä julkeutta, hyväntahtoisuutta ja viekkautta, surumielisyyttä ja\nuljuutta.\n\nFedjka kuunteli kahden toverinsa, Martin Ushakin ja Ivashka\nTrufanjetsin puhetta. Nämä kuuluivat niinikään lähetystön\npalvelijakuntaan ja ymmärsivät ajohaukkojen avulla metsästämistä, jonka\nvuoksi Nikita oli antanut heidän tehtäväkseen lintujen kuljettamisen\nAmboiseen. Ivashka kertoi metsästysretkestä, jonka muuan ranskalainen\nylimys oli pannut toimeen Chatillonin metsissä Urbinon herttuan\nkunniaksi.\n\n\"No, mitenkä oli, lensikö Hamajun hyvin?\"\n\n\"Voi veikkonen!\" huudahti Ivashka. \"Niin määrättömän hyvin, ettei sitä\nvoi sanoin selittää. Kun lauantaiaamuna menimme haukkoinemme metsään\nhuvittelemaan, niin Hamajun sai eräässä nurkassa kynsiinsä kaksi\npesäkuntaa piikkisorsia ja puolenkolmatta pesuuskuntaa valkeasiipisiä\nsorsia, ja kun eräs piikkisorsa oli livahtamaisillaan pakoon uljaalta\nHamajunilta, niin tämäpä mäikäytti sitä niskaan niin, että sorsa teki\nkymmenisen kuperkeikkaa ilmassa ja meni kiireesti takaisin veteen.\nAioimme ampua sitä, koska arvelimme sen tulleen pahoin runnelluksi, ja\nkovasti sitä olikin kolhaistu, niin että suolet olivat tulleet ulos, --\nse ui vähän matkaa ja kiiruhti sitten rantaan, jossa Hamajun syöksyi\nsen selkään istumaan.\"\n\nKuvaavilla liikkeillä, jotka saivat hevosen hänen allaan huojumaan,\nIvashka näytti, kuinka haukka \"mäikäytti\" ja \"kolhaisi\" sorsaa.\n\n\"Niin\", lausui arvokkaasti Ushak, joka mielellään käytti kirjoista\nopittua kaunopuheista kieltä, \"totisesti tuo harjoitus lohduttaa\nmurheellisia sydämiä; mieluisa ja ylistettävä on ajohaukan saalis,\nihana ja sydäntä ilahduttava on korkealla liitelevän haukan lento!\"\n\nEdellä jonkun matkan päässä lintuvaunusta ratsastivat Ilja Kopyla ja\nJevtihij Gagara.\n\nIlja Potapystshin kasvot olivat tummat ja ankarat, parta ja hiukset\naivan valkoiset. Koko hänen olentonsa huokui miellyttävää vakavuutta.\nPienistä, vihertävistä, vetisistä silmistä loisti kuitenkin veikeä\noveluus ja juonikkuus.\n\nJevtihij oli noin kolmenkymmenen ikäinen mies ja niin hinterä, että hän\nnäytti kaukaa katsoen poikaselta. Hänellä oli terävä, ohut suippoparta\nja ilmeettömät kasvot, sellaiset, joita on vaikea muistaa. Vain\naniharvoin hän vilkastui, ja silloin loisti hänen harmaista silmistään\nsyvä tunne.\n\nFedjkaa kyllästyttivät puheet haukoista ja sorsista. Vaikka oli vielä\nvarhainen aamuhetki, niin hän oli jo ehtinyt useamman kerran maistaa\nmatkalekkeristään ja hänen kieltänsä kutkutti nyt halu väitellä\n\"korkeista asioista\".\n\nKatkonaisista sanoista, jotka lensivät hänen korviinsa, hän ymmärsi,\nettä Gagara ja Kopyla keskustelivat pyhimystenkuvien maalaamisesta. Hän\nkannusti hevostaan, ratsasti heidän luokseen ja kuunteli.\n\n\"Nykyjään\", puhui Ilja Potapytsh, \"painetaan pyhimyskuvia\npaperilehdille, ja noita lehtiä asettavat ihmiset huolimattomasti\nkirkkojen seinille ei hartauden herättämiseksi, vaan koristukseksi ja\nilman Jumalan pelkoa. Saksalaiset ja muut vääräuskoiset leikkaavat\npuuhun ja painavat näitä kuvia oman kirotun päänsä mukaan,\nväärennettyinä ja pilattuina, kuvaten kasvot oman maansa mallien mukaan\nja kaikki ulkomaalaisissa puvuissa eikä vanhoissa alkuperäisissä\noikeauskoisissa asuissa. Yksin pyhän Jumalanäidinkin he maalaavat\nlatinalaisten kuvien mukaan paljain päin hiukset hajallaan...\"\n\n\"Kuulehan setä\", lausui Fedjka teeskennellyn kunnioittavasti, mutta\nsamalla saadakseen syntymään väittelyn, \"väitätkö tosiaankin, että vain\nvenäläisillä on lupa maalata pyhimysten kuvia? Miksi emme hyväksyisi\nmuukalaistakin taidetta, jos sen tuotteet ovat pyhiä ja somia?\"\n\n\"Etpä sinä, Fedjka, liikoja ymmärrä pyhäinkuvista\", keskeytti Kopyla\nrypistäen kulmiaan. \"Puheesi on narrimaista ja väärää!\"\n\n\"Miksi se on narrimaista, setä?\" kysyi Fedjka koettaen näyttää\nloukkaantuneelta.\n\n\"Sentähden, ettei sovi siirtää ikuisia rajoja. Ken mieltyy vieraaseen\nuskoon ja sitä ylistää, se pilkkaa omaansa.\"\n\n\"Enhän minä puhu uskosta, Potapytsh. Minä sanon vain: perspektiivi on\nhyödyllinen asia ja makeampi hunajaa...\"\n\n\"Mitä sinä minulle taas perspektiiviäsi tyrkytät? Senkin vatkuttaja...\nSanottu on: noudata sitä, mitä pyhät isät ovat opettaneet. Kuuletko? Ei\npidä mennä mitään omin päin muuttelemaan, olipa kysymys perspektiivistä\ntahi muusta. Kaikki uusi on kieroa.\"\n\n\"Olet oikeassa, setä\", lausui Fedjka ollen myöntyvinään. \"Sitähän minä\nsanonkin: pyhien kuvia maalataan nykyjään paljon aivan ajattelematta\nja järjettömästi, vaikka olisi maalattava niin, että saataisiin tämä\nkysymys selvitetyksi. On sanottu, että on otettava selville, kuinka\nvanhat mestarit alkuaan maalasivat. Mutta siinäpä pula onkin. Vanhoja\nmestareita on paljon, -- novgorodilaisia, korsusilaisia, moskovalaisia,\n-- ja jokainen maalaa omalla tavallaan. Ja erilaiset ovat alkuperäiset\nmallitkin. Toisissa on kuvattuna yhtä, toisissa toista. Toisissa\nnäyttää vanha uudelta, toisissa uusi vanhalta. Ota sitten selvä, mikä\non vanhaa ja mikä uutta! Ei, Potapytsh, sano mitä tahdot, mutta ilman\nomaa ajattelua ja ilman järkeä ei voi tulla hyväksi mestariksi!\"\n\nVanhus ällistyi hetkiseksi odottamattomasta käänteestä.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi Fedjka yhä rohkeammin käyttäen hyväkseen hänen\nhämmennystään, \"mistä on saatu se ohje, että pyhäinkuvat muka ovat\nmaalattavat yhden näköisiksi, tummiksi ja mustanpuhuviksi? Onko\nkoko ihmissuku luotu saman näköiseksi? Ovatko kaikki pyhät olleet\nsurullisia ja laihoja? Kukapa ei nauraisi sellaiselle hassutukselle,\nettä muka pimeyttä on kunnioitettava enemmän kuin valkeutta? Ainoastaan\nperkeleen on Jumala tuominnut pimeyteen, mutta pojilleen, niin hyvin\nvanhurskaille kuin syntisillekin, hän on luvannut valkeuden: 'minä\npuhdistan teidät lumivalkoisiksi ja valkaisen niin valkeiksi kuin\nvillat.' Ja toisen kerran taas: 'Minä olen totinen valkeus; joka minua\nseuraa, ei sen tarvitse pimeydessä vaeltaa.' Ja profeetta sanoo: 'Herra\non noussut valtaistuimelle ja pukeutunut ihanuuteen'.\"\n\nFedjka puhui jossakin määrin kirjoista opituilla kaunopuheisilla\nlausetavoilla, mutta samalla sydämestään.\n\nJevtihij oli vaiti. Hänen silmiensä liekehtimisestä näkyi, että hän\nkuunteli halukkaasti.\n\n\"Sen mukaan, mitä pyhät isät ovat opettaneet\", alkoi Ilja Potapytsh\ntaas arvokkaasti, \"on se, mikä on Jumalan edessä pyhää, myöskin\nkaunista...\"\n\n\"Ja se, mikä on kaunista, on myöskin pyhää\", pisti Fedjka väliin. \"Se\non sama asia, hyvä setä.\"\n\n\"Ei, se ei ole sama asia\", sanoi ukko kiivastuen. \"On olemassa\nkauneutta, joka on perkeleestä!\"\n\nHän kääntyi veljenpoikaansa päin ja katsoi tätä suoraan silmiin\naivan kuin miettien, eikö olisi parasta turvautua tavalliseen\ntodistuskappaleeseen, -- ryhmysauvaan. Mutta Fedjka kesti hänen\nkatseensa luomatta silmiään alas.\n\nSilloin Kopyla kohotti ylös oikean kätensä ja aivan kuin manaten itse\npahaa henkeä hän huudahti juhlallisesti:\n\n\"Ole kadotuksen oma, sinä kirottu, kaikkine juoninesi! Kristus on\nvapahtajani ja valkeuteni, iloni ja vahva muurini!\"\n\nRatsastajat olivat saapuneet Amboisen metsän reunaan. He jättivät\nvasemmalle puolelleen Clouxin linnan aidan ja ajoivat sisään kaupungin\nportista.\n\n\n\n\nVI\n\n\nVenäläiselle lähetystölle järjestettiin asunto kuninkaallisen notarion\nmatre Guillaume Borreaun taloon Horloge tornin läheisyydessä. Se\noli ainoa vielä vapaana oleva talo matkustajia tulvillaan olevassa\nkaupungissa.\n\nJevtihij tovereineen täytyi sijoittua asumaan pieneen huoneeseen\nullakolla aivan katon rajassa. Tänne ikkunan komeroon hän järjesti\npienen työpajan: kiinnitti seinään hyllyjä ja asetti niille pieniä,\nsileitä tammi- ja lehmuslautoja pyhäinkuvien maalaamista varten,\nruukkuja, joissa oli oliiviöljyä ja läpikuultavaa liimaa, sekä savisia\nkoppia ja simpukan kuoria kultausaineineen ja munankeltuaisineen.\nHuovalla päällystetyn puulaatikkonsa hän asetti itselleen vuoteeksi\nja ripusti sen yläpuolelle uglitshilaisen jumalanäidin kuvan, jonka\nhänelle oli lahjoittanut munkki Danila Tshornyj.\n\nNurkassa oli ahdasta, mutta hiljaista, valoisaa ja kodikasta.\nIkkunasta näkyi kattojen ja savupiippujen välistä viheriäinen Loire ja\netempänä niittyjä ja sinertäviä metsän latvoja. Väliin kohosi alhaalta\npikkupuutarhasta avoimeen akkunaan -- oli kuuma ilma -- tuomien tuoksua\nmuistuttaen Jevtihijn mieleen kotiseudun -- tutun puutarhan Uglitshin\nulkoreunassa tilli-, humala- ja viinimarjapensaineen ja puoleksi\nlahonneine säleaitoineen diakonin vanhan talon edessä.\n\nEräänä iltana muutama päivä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet\nAmboiseen, hän istui yksin ateljeessaan. Hänen toverinsa olivat\nmenneet linnaan katsomaan Urbinon herttuan kunniaksi toimeen pantuja\nturnajaisia.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi. Ikkunan alta vain kuului kyyhkysten\nkuherrusta, niiden siipien silkinhieno kahina ja aika ajoin kellon\nlyönnit lähellä olevasta tornista.\n\nHän luki mielikirjaansa \"Pyhäinkuvain maalauksen käsikirjaa\", johon\noli koottu ja kuukausien ja päivien mukaan järjestetty lyhyitä neuvoja\npyhäinkuvien maalaamisessa. Vaikka Jevtihij melkein osasi ulkoa\ntuon kirjan, niin hän kuitenkin sitä lukiessaan tunsi aina uutta\nmielenkiintoa ja uutta iloa.\n\nMutta viime päivinä oli Ilja Potapytshin ja Fedjkan väittely, jonka\nhän oli kuullut metsässä matkalla Amboiseen, herättänyt hänessä jo\nkauan uinuneita huolestuttavia ajatuksia, jotka olivat saaneet alkunsa\nkaikesta siitä, mitä hän oli nähnyt vieraissa maissa. Ja hän etsi\nniille ratkaisua \"Käsikirjasta\", ainoasta oikeasta lähteestä \"totisten\nja kauniitten pyhäinkuvien tuntemiseen.\"\n\n\"Millainen oli Jumalan äiti ruumiinmuodoltaan?\" luki hän kirjasta\neräästä mielipaikastaan. -- \"Keskikokoinen, kasvot nisunjyvän\nkaltaiset; hiukset keltaiset; silmät terävät ja niiden terät kuin\nöljypuun hedelmä; kulmakarvat kaarevat ja verrattain mustat; nenä\nei lyhyt; huulet kuin ruusun kukka ja täynnä suloisuutta; kasvot\nei pyöreät eikä terävät, vaan hiukan pitkulaiset; hänen jumalaa\npidelleitten käsiensä sormet olivat sangen hienot. Hän oli hyvin\nvaatimaton, ei millään lailla pehmeä, mutta hänen olemuksessaan ilmeni\ntäydellinen nöyryys. Pukunsa oli tumma.\"\n\nHän luki myöskin suuresta marttyyrista Katariinasta, jota helleenit\nhänen kasvojensa kauneuden ja kirkkauden takia nimittivät \"kuun\nsisareksi\", ja laupiaasta Filaretista, joka \"kuoli yhdeksänkymmenen\nvuoden ikäisenä; mutta niinikään korkeassa iässä eivät hänen kasvonsa\nolleen muuttuneet, vaan olivat ihanat ja kauniit kuin punainen omena\".\n\nJa Jevtihijstä näytti Fedjka olevan oikeassa: pyhimysten kasvojen on\noltava kirkkaat ja iloiset, sillä Herra itse \"pukeutui kauneuteen\" ja\nkaikki, mikä on kaunista, -- se on Jumalasta.\n\nMutta käännettyään muutamia lehtiä hän luki samasta kirjasta:\n\n\"Marraskuun 9 päivää vietetään pyhän Theokristia Lesvianinin muistoksi.\nEräs metsästäjä näki hänet erämaassa ja antoi hänelle yltään viitan\nalastoman ruumiin peitteeksi. Ja hän seisoi metsästäjän edessä kamalan\nnäköisenä, tuskin ihmisen muotoisena. Elävää lihaa ei hänen ruumiissaan\nnäkynyt -- paastoamisesta oli jäänyt jälelle vain luut ja nahka.\nHiukset olivat valkeat kuin lampaan villat ja kasvot mustat, silmät\nsyvällä päässä ja koko haahmo niinkuin kuolleella, joka jo kauan on\nmaannut haudassa. Hän tuskin hengitti ja saattoi puhua vain hiljaisella\näänellä. Eikä hänessä ollut jälkeäkään inhimillisestä kauneudesta.\"\n\n\"Siis\", ajatteli Jevtihij, \"ei kaikki pyhä ole kaunista. Täydellisen\nrumuuden allakin, eläimellisessä haamussakin voi suurilla sankareilla\npiillä enkelin sielu.\"\n\nJa hänen mieleensä johtui pyhä Kristofor, jota venäläiset pyhäinkuvat\nusein esittivät ja josta \"Käsikirjassa\" sanottiin toukokuun 9 päivän\nkohdalla: \"Tästä ihanasta marttyyrista kerrotaan eräs ihmeellinen\nseikka, nimittäin että hänellä muka on ollut koiran pää.\"\n\nPyhimys, jolla oli koiran pää, täytti pyhäinkuvien maalaajan sydämen\nvielä suuremmalla ahdistuksella. Yhä hämärämpiä ja pelottavampia\najatuksia alkoi tulla hänen päähänsä.\n\nHän pani käsikirjan syrjään ja otti toisen kirjan, vanhan psalttarin,\njoka oli valmistettu Uglitshissa vuonna 1485. Siitä hän oli oppinut\nlukutaidon ja jo silloin ihaillut koruttomia kuvia, joita oli pistelty\nväliin psalmien selitykseksi.\n\nSiitä asti kuin oli lähdetty matkaan Moskovasta, ei tämä kirja ollut\nsattunut hänen silmiinsä. Nyt, kun hän oli nähnyt Venezian, Rooman\nja Firenzen linnoissa ja museoissa joukon vanhoja veistokuvia, nuo\nlapsuuden ajoilta asti tutut kuvat saivat äkkiä hänen silmissään uuden\nmerkityksen: hän ymmärsi, että sininen mies, joka kallisti pikarista\nvettä -- psalttarin säkeitten kohdalla: \"niinkuin peura halajaa\nvesilähteelle, niin halajaa sieluni sinun luoksesi, Jumala\" -- oli\njoen haltia; nainen, joka makasi maassa ruohikossa, oli Ceresi viljan\njumalatar; kuninkaan kruunua kantava nuorukainen punaisten hevosten\nvetämissä vaunuissa oli Apollo; parrakas ukko ja alaston nainen\nviheriäisen hirviön selässä olivat Neptunus ja eräs nereidi.\n\nMinkä ihmeen, minkä harhailujen ja vaiheiden kautta olivat Olymposta\nkartoitetut jumalat vanhan venäläisen mestarin kautta vielä vanhemmasta\nbysanttilaisesta alkuteoksesta joutuneet Uglitshin kaupunkiin?\n\nBarbaarisen taiteilijan käden rumentamina ne näyttivät kömpelöiltä ja\naroilta ja ikäänkuin häpesivät alastomuuttaan ankarien profeettojen ja\nlihansakiduttajien keskellä; ne näyttivät puoleksi paleltuneilta, aivan\nkuin niiden paljaat ruumiit olisivat jähmettyneet pohjolan kylmässä\nyössä. Mutta siellä täällä, kyynärpään taitteessa, kaulan kaaressa,\nlantion pyöristymässä vilahteli kuitenkin viimeinen kajastus ikuisesta\nkauneudesta.\n\nJa Jevtihij tunsi kauhua ja ihmettelyä, kun hän noissa lapsuudesta asti\ntutuissa uglitshilaisen psalttarin kuvissa, joita hän oli rakastanut ja\npitänyt pyhinä, tunsi turmiollisen helleeniläisen saastutuksen.\n\nHänen mieleensä johtui muitakin syntisiä kuvia ja kertomuksia\nvanhoista venäläisistä kirjoista -- kalpeita varjoja pakanallisesta\nmuinaisuudesta: \"Gorgonea neito, jolla oli ihmisen kasvot, rinnat\nja kädet, mutta hevosen jalat ja häntä ja päässä käärmeitä hiusten\nasemasta\"; yksisilmäiset gigantit, jotka asuivat Sisiliassa Etna vuoren\njuurella; kuningas Kitovras eli Kentauros, joka on \"pään puolelta\nihmisen, jalkapuolelta aasin muotoinen\"; Isataarit eli Satyrit, jotka\nasuvat metsissä petojen parissa, \"ovat nopeita käynniltään, niin ettei\nkukaan heitä tavoita, mutta kulkevat alastomina, ja heidän ruumistaan\npeittävät karvat aivan kuin kuusen kuori, eivätkä he osaa puhua, vaan\nmäkättävät kuin vuohet\".\n\nJevtihij vavahti, heräsi ajatuksistaan, teki hurskaasti ristinmerkin ja\nsupisi muutamia venäläisten kirjanoppineitten rauhoittavia lauselmia,\njotka oli kuullut Ilja Potapytshilta:\n\n\"Kaikki on valhetta! Ei Kitovrasia eikä Gorgonea neitoa eikä\nkarvoittuneita ihmisiä ole ollut olemassa, vaan ne ovat helleeniläisten\nfilosofien keksintöä. Apostolien ja pyhien isien säännöissä ovat nämä\nihanuudet kielletyt ja kirotut.\"\n\nMutta samassa hän ajatteli:\n\n\"Onko se todellakin niin? Onko kaikki valhetta, kaikki kirottua? Onhan\nvanhoissa venäläisissä kirkoissa pyhien marttyyrien vieressä kuvia\npakanallisista viisaista, runoilijoista ja sibylloista, jotka jossakin\nmäärin ovat ennustaneet Kristuksen syntymää, ja vaikka he ovatkin\nolleet uskottomia -- sanotaan 'Käsikirjassa' -- niin he ovat puhtaan\nelämänsä takia päässeet osallisiksi pyhästä Hengestä.\"\n\nNuo sanat pakanallisten profeettain miltei kristillisestä pyhyydestä\nsynnyttivät Jevtihijssä suurta riemastusta.\n\nHän nousi seisomaan ja otti hyllyltä puulevyn, johon hän oli alkanut\npiirtää omaa sepittämäänsä pientä kuvaa -- \"Kaikki, joissa henki\non, kiittäkööt Herraa.\" -- Siinä oli paljon henkilöitä ja se oli\nniin pientä tekoa, että kuvan yksityiskohdat saattoi eroittaa vain\nsuurennuslasilla.\n\nTaivaassa istuu valta-istuimella Kaikkivaltias; hänen jalkojensa\njuuressa ovat taivaan seitsemässä kerroksessa aurinko, kuu ja tähdet\nynnä kirjoitus: \"kiittäkää Herraa, te taivasten taivaat, kiittäkää\nhäntä aurinko ja kuu ja kaikki loistavat tähdet\"; alempana oli lentäviä\nlintuja; sitten myrskytuuli, rakeita, lunta, puita, vuoria, maasta\nnousevia tulenliekkejä; kaikenlaisia eläimiä ja matelijoita; luolan\nmuotoinen kuilu, jonka päällä oli kirjoitus: \"kiittäkää Herraa kaikki\nhedelmäpuut ja seetripuut, kaikki eläimet ja kukkulat\". Molemmin\npuolin oli enkelien kasvoja, pyhimyksiä, kuninkaita, tuomareita ja\nihmisjoukkoja: \"kiittäkää häntä kaikki enkelit, kiittäkää häntä\nIsraelin pojat, kaikki maan heimot ja kansakunnat!\"\n\nJevtihij ryhtyi työhön, ja kun hän ei osannut muulla tavoin ilmaista\ntunnetta, joka täytti hänen sielunsa, niin hän lisäsi noiden\ntavallisten kuvien joukkoon marttyyri Kristoforin, jolla oli koiran\npää, ja puolijumala Kentauroksen.\n\nHän tiesi rikkovansa \"Käsikirjan\" määräyksiä, mutta hänen sielussaan ei\nollut mitään epäilystä: näkymätön käsi tuntui johtavan hänen kättään.\n\nYhdessä taivaan ja manalan, tulen ja myrskytuulen, kukkuloiden ja\npuiden, eläinten ja ihmisten ja muodottomien voimien kanssa, yhdessä\nkoiranpäisen Kristoforin ja Kristukseen päin kääntyneen kentaurin\nkanssa lauloi hänen sielunsa samaa laulua:\n\n\"Kaikki, joissa henki on, kiittäkööt Herraa.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nFrans I oli suuri naisten ihailija. Kaikilla sotaretkillä seurasi\nkuningasta yhdessä korkeimpien virkamiesten, narrien, kääpiöiden,\nastrologien, keittäjien, neekerien, koirain hoitajien ja pappien\nkanssa myöskin \"ilotyttöjä\" \"kunnianarvoisan rouvan\" Jehanne Linièren\njohdolla. He ottivat osaa kaikkiin juhliin ja pitoihin, vieläpä\nkirkollisiin juhlakulkueisiinkin. Hovi ja tämä kiertävä porttola\nolivat niin yhteen sulaneet, että oli vaikea päättää, missä toinen\nniistä päättyi ja toinen alkoi. \"Ilotytöt\" olivat puoleksi hovinaisia,\nhovinaiset hankkivat siveettömyydellään miehilleen pyhän arkkienkeli\nMikaelin kultaisen kaulakäädyn.\n\nKuningas tuhlasi äärettömästi naisiin. Verot ja maksut kasvoivat\npäivä päivältä, mutta rahasta oli yhä puute. Kun kansa oli riistetty\npuhtaaksi, niin Frans alkoi ottaa ylimyksiltään pois heidän\nkallisarvoisia pöytäastioitaan ja kerran hän lyötti rahaksi hopeaisen\naitauksen Ranskan suuren pyhimyksen Martin Toursilaisen haudan\nympäriltä. Tämä ei tapahtunut jumalattomuudesta, vaan pakosta, sillä\nhän piti itseään roomalaisen kirkon uskollisena poikana ja vainosi\nkaikkea vääräuskoisuutta ja jumalattomuutta, aivan kuin se olisi ollut\nloukkaus hänen omaa majesteettiaan kohtaan.\n\nLudvig Pyhän ajoista asti oli kansan keskuudessa säilynyt kertomus,\nettä Valois suvun kuninkaista lähti tauteja parantava voima:\nkoskettamalla kädellään he paransivat rohtumia ja risatautia.\nPääsiäisen, joulun, helluntain ja muiden pyhien aikoihin saapui suuret\njoukot parannusta etsiviä ei ainoastaan Ranskan kaikilta ääriltä, vaan\nmyöskin Espanjasta, Italiasta ja Savojista.\n\nJuhlien aikana, joita vietettiin Lorenzo Medicin häiden ja dauphinin\nristiäisten johdosta, kokoontui Amboiseen paljon sairaita. Määrättynä\npäivänä heidät laskettiin kuninkaallisen linnan pihaan. Ennen\nmuinoin, jolloin usko oli vahvempi, kulki hänen majesteettinsa ympäri\nsairaitten seassa, teki jokaisen kohdalla ristinmerkin ja lausui\nkoskettaen kutakin sormellaan: \"Kuningas kosketti, Jumala parantaa.\"\nUsko oli aikojen kuluessa heikontunut, parantumistapaukset olivat\nkäyneet harvinaisemmiksi, ja nyt lausuttiin toimituksessa käytettävät\nsanat vain toivomuksena: \"Parantakoon sinut Jumala -- kuningas on\nkoskettanut.\"\n\nToimituksen päätyttyä tuotiin pesuastia ja kolme pyyheliinaa, jotka oli\nkostutettu etikassa, puhtaassa vedessä ja appelsiinista valmistetussa\nhajuvedessä. Kuningas peseytyi ja pyyhki kätensä ja kasvonsa ja\nkaulansa.\n\nNähtyään inhimillistä kurjuutta, rujoutta ja sairautta hän tunsi\ntarvetta virkistää sieluaan ja lepuuttaa silmiään katselemalla jotakin\nkaunista. Hän muisti jo kauan aikoneensa mennä Leonardon ateljeehen ja\nlähti nyt muutamien läheisimpiensä seurassa Cloux'in linnaan.\n\nVoimattomuudestaan ja sairaudestaan huolimatta oli taiteilija koko\npäivän maalannut Johannes Kastajaa.\n\nLaskevan auringon vinot säteet tunkeutuivat sisään ateljeen\nikkunoista isoon, kylmään huoneeseen, jossa oli tiilipermanto ja laki\ntammiparruista. Taiteilija kiiruhti käyttämään hyväkseen viimeisiä\nvaloisia hetkiä saadakseen valmiiksi Kastajan oikean käden, joka oli\nkohotettu ylös ja osoitti ristiä.\n\nIkkunoiden alta kuului askeleita ja ääniä.\n\n\"Älä laske ketään sisälle, kuuletko, ei ketään\", lausui mestari\nFrancesco Melzille. \"Sano, että minä olen sairas tahi etten ole kotona.\"\n\nOppilas meni eteiseen pysähdyttääkseen kutsumattomat vieraat, mutta\nnähtyään kuninkaan hän kumarsi kunnioittavasti ja avasi oven.\n\nLeonardo ehti töin tuskin peittää Giocondan muotokuvan, joka seisoi\nJohanneksen vieressä. Hänellä oli tapana aina tehdä niin, sillä hän ei\ntahtonut, että vieraat näkisivät sen.\n\nKuningas astui sisälle ateljeehen.\n\nHän oli puettu ylellisen komeaan pukuun, joka todisti jossakin\nmäärin harhaan joutunutta makua. Vaatteet olivat liian kirjavat\nja heleäväriset, ja kultaa, koruompeluksia ja jalokiviä oli\nylenpalttisesti. Hänellä oli mustat, tiukat silkkihousut ja lyhyt\nliivi mustasta sametista ja kultakankaasta, jossa oli poikittaisia\njuovia, sekä tavattoman suuret pussihihat, joissa oli suuri joukko\nreikiä -- \"ikkunoita\"; musta, matala lakki ja siinä kamelikurjen sulka;\nnelikulmainen aukko rinnalla paljasti näkyviin kauniin, valkean kaulan,\njoka oli kuin norsunluusta veistetty. Hän käytti liian paljon hajuvesiä.\n\nHän oli neljänkolmatta vuoden ikäinen. Fransin ihailijat vakuuttivat\nhänen ulkomuodossaan ilmenevän sellaisen ylevyyden, että sekin, joka\nei tuntenut häntä, heti ensi katsauksesta aavisti, että hänen edessään\noli kuningas. Hän oli todellakin ryhdikäs, pitkä, notkea ja tavattoman\nväkevä ja osasi olla viehättävä ja rakastettava. Mutta hänen kapeissa,\npitkissä, tavattoman valkeissa kasvoissaan, joita reunusti pikimusta,\nkähärä parta ja joissa otsa oli matala, nenä tavattoman pitkä, hoikka\nja terävä kuin alaspäin koukistuva naskali, silmät pienet, viekkaat,\nkylmät ja kiiltävät niinkuin äsken leikattu tina ja huulet hienot,\nhyvin punaiset ja kosteat, oli epämiellyttävä ilme, liian selvä, miltei\neläimellinen himokkuuden piirre, joka osaksi muistutti apinaa, osaksi\npukkia. Hän oli faunin näköinen.\n\nLeonardo aikoi kuten hovitavat vaativat polvistua Fransin eteen, mutta\ntämä esti sen, kumartui itse alaspäin ja syleili häntä kunnioittavasti.\n\n\"Emme ole pitkiin aikoihin tavanneet toisiamme, maitre Leonard\", lausui\nhän ystävällisesti. \"Kuinka voit? Maalaatko paljon? Eikö ole uusia\nkuvia?\"\n\n\"Sairastelen edelleenkin, teidän majesteettinne\", vastasi taiteilija ja\notti Giocondan muotokuvan pannakseen sen syrjään.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi kuningas osoittaen kuvaa.\n\n\"Vanha muotokuva, sire. Olette jo ennen nähnyt sen...\"\n\n\"Näytähän kuitenkin. Sinun taulusi ovat sellaisia, että ne miellyttävät\nsitä enemmän, kuta enemmän niitä katsoo.\"\n\nNähdessään taiteilijan epäröivän eräs hoviherroista astui kuvan luo ja\nveti pois verhon Giocondan edestä.\n\nLeonardo rypisti kulmiaan. Kuningas vaipui nojatuoliin ja katseli\npitkän aikaa ääneti kuvaa.\n\n\"Ihmeteltävää!\" lausui hän viimein aivan kuin havahtuen mietteistään.\n\"Tämä on ihanin nainen, mitä koskaan olen nähnyt! Kuka se on?\"\n\n\"Madonna Lisa, Firenzen kansalaisen Giocondan puoliso\", vastasi\nLeonardo.\n\n\"Joko siitä on kauan, kun olet maalannut tämän?\"\n\n\"Kymmenen vuotta.\"\n\n\"Onko hän vieläkin yhtä kaunis?\"\n\n\"Hän on kuollut, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Maitre Leonard de Vinci\", lausui hovirunoilija Saint Gelais ääntäen\ntaiteilijan nimen ranskalaiseen tapaan, \"maalasi tätä kuvaa viisi\nvuotta ja jätti sen kesken, niin hän ainakin itse vakuuttaa.\"\n\n\"Jätti kesken?\" ihmetteli kuningas. \"Mitä Herran nimessä siitä vielä\npuuttuu? Sehän on ilmi-elävä; odottaisi sen vain puhuvan...\"\n\n\"No, minun täytyy sanoa\", lausui hän kääntyen taas taiteilijan puoleen,\n\"että sinua voi todellakin kadehtia, maitre Leonard. Viisi vuotta\ntuollaisen naisen kanssa! Et voi moittia kohtaloasi: sinä olet ollut\nonnellinen, vanhus. Ja mitä teki sitten hänen miehensä? Jos nainen ei\nolisi kuollut, niin kuva luultavasti nytkin vielä olisi keskeneräinen!\"\n\nHän rupesi nauramaan siristäen kiiluvia silmiään. Näin hän oli vielä\nenemmän faunin näköinen. Hän ei voinut ajatellakaan, että mona Lisa\nolisi voinut pysyä uskollisena miehelleen.\n\n\"Niin, ystäväni\", lisäsi hän naurahtaen, \"sinä olet naisten tuntija.\nMillaiset hartiat, millainen rinta! Ja se, mitä ei näy, on tietysti\nvielä kauniimpaa...\"\n\nHän katseli kuvaa semmoisin julkein miehen katsein, joka riisuu naisen\nalastomaksi ja ottaa hänet kainostelematta hyväilyynsä.\n\nLeonardo kalpeni hiukan ja loi katseensa alas, mutta oli vaiti.\n\n\"Jos mieli maalata tuollaisen muotokuvan\", jatkoi kuningas, \"niin\nei riitä, että on suuri taiteilija, täytyy myöskin osata tunkeutua\nnaissydämen kaikkiin salaisuuksiin, tuohon Daedaluksen labyrinttiin,\nvyyhteen, jota ei itse hiisikään osaa selvittää! Tuo tuossa näyttää\nniin hiljaiselta, kainolta, lempeältä, kädet ovat ristissä kuin\nnunnalla, hän ei tee kenellekään pienintäkään pahaa, mutta meneppä ja\nluota häneen, koetappa arvata, mitä hänellä on mielessä!\n\n    \"Souvent femme varie,\n    Bien fol est qui s'y fie --\"\n\nlausui hän siteeraten pari säettä sepittämästään laulusta, jonka hän\nkerran ajatellessaan naisten petollisuutta oli kaivertanut timantin\nsärmällä Chambordin linnan ikkunaruutuun.\n\nLeonardo astui syrjään ikäänkuin siirtääkseen erästä toista kuvaa\nkannattavan telineen lähemmäksi valoa.\n\n\"En tiedä, onko se totta, teidän majesteettinne.\" kuiskasi Saint Gelais\nkumartuen kuninkaan korvaa kohti, ettei Leonardo kuulisi, \"mutta\nminulle on vakuutettu, ettei tuo omituinen mies ole koko elämänsä\naikana rakastanut mona Lisaa eikä ketään muutakaan naista ja että hän\non säilyttänyt viattomuutensa...\"\n\nJa vielä hiljempaa hän veitikkamainen hymy huulillaan lisäsi jotakin,\nvarmaankin hyvin kainostelematonta, sokraattisesta rakkaudesta,\nmuutamien Leonardon oppilaiden tavattomasta kauneudesta ja\nfirenzeläisten mestarien vapaista tavoista.\n\nFrans oli ihmeissään, mutta kohautti olkapäitään ja hymyili suopeasti\nniinkuin älykäs ja ennakkoluuloton maailmanmies, joka elää ja antaa\nmuidenkin elää hyvin ymmärtäen, että itsekullakin on tämäntapaisissa\nasioissa oma makunsa.\n\nGiocondasta hänen huomionsa siirtyi vieressä seisovaan keskentekoiseen\nkuvaan.\n\n\"Entä mikä tämä on?\"\n\n\"Viiniköynnöksistä ja tyrsuksesta päättäen se on Bacchus\", arveli\nrunoilija.\n\n\"Ja tämä?\" kysyi kuningas osoittaen vieressä olevaa kuvaa.\n\n\"Kaiketi myöskin Bacchus?\" lausui Saint Gelais epäröiden.\n\n\"Omituista!\" ihmetteli Frans. \"Hiukset, rinta ja kasvot ovat aivan kuin\ntytöllä. Se on Lisa Giocondan näköinen: hymy on sama.\"\n\n\"Kenties se on androgyni?\" huomautti runoilija, \"ja kun kuningas, joka\nei ollut erikoisen oppinut, kysyi, mitä tuo sana merkitsi, niin Saint\nGelais johdatti hänen mieleensä Platon vanhan tarinan kaksisukuisista\nihmisistä, mies-naisista, jotka olivat täydellisempää ja kauniimpia\nkuin ihmiset, -- Auringon ja Maan lapsista, joissa yhtyi miehinen ja\nnaisellinen olemus ja jotka olivat niin voimakkaita ja ylpeitä, että\nhe titaanien tavoin nousivat kapinaan jumalia vastaan karkoittaakseen\nnämä Olymposta. Zeus kukisti kapinan, mutta ei tahtonut kokonaan tuhota\nkapinoitsijoita, ettei jäisi vaille näiden rukouksia ja uhreja. Hän\nhalkaisi heidät kahtia salamallaan, 'niinkuin maalaisnaiset', sanoo\nPlato, 'halkaisevat rihmalla tahi hiuksilla munia suolattaviksi.' Ja\nsiitä asti kumpikin puoli, miehet ja naiset, pyrkivät kaihomielin\ntoistensa luo sammumattoman halun valtaamina, joka on rakkaus ja joka\nmuistuttaa ihmisille sukupuolien alkuperäistä yhteyttä.\"\n\n\"Kenties\", lopetti runoilija, \"maitre Leonard on tässä haaveellisessa\nteoksessa koettanut herättää eloon sellaista, mitä ei luonnossa enää\nole olemassa: tahtonut yhdistää kaksi jumalien eroittamaa perusaatetta,\nmiehen ja naisen.\"\n\nKuunnellessaan tätä selitystä Frans tarkasteli toistakin kuvaa\nsamanlaisin julkein, häpeämättömästi tutkivin katsein kuin äsken mona\nLisaa.\n\n\"Tee loppu epätietoisuudestamme, mestari\", lausui hän kääntyen\nLeonardon puoleen. \"Mikä tämä on, Bacchus vaiko androgyni?\"\n\n\"Ei kumpaakaan, teidän majesteettinne\", lausui Leonardo punastuen aivan\nkuin olisi joutunut kiinni pahasta teosta. \"Se on Johannes Kastaja.\"\n\n\"Johannes Kastaja? Eihän toki! Mitä ihmettä sinä puhutkaan?...\"\n\nMutta tarkemmin katsellessaan hän näki taulun tummassa taustassa hienon\nruo'oista tehdyn ristin. Hän pudisti ihmeissään päätään.\n\nTämä pyhän ja synnillisen sekoitus tuntui hänestä pyhyyden\npilkkaamiselta, mutta samalla se miellytti häntä. Hän tuli kuitenkin\npian ajatelleeksi, ettei asia ansainnut sen suurempaa huomiota:\nsaavathan taiteilijat päähänsä jos jotakin.\n\n\"Maitre Leonard, minä ostan molemmat taulut: Bacchuksen -- ei, kuin\nJohanneksen, ja Lisa Giocondan. Paljonko tahdot niistä?\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", alkoi taiteilija arasti, \"ne ovat vielä\nkeskentekoiset. Minä olin ajatellut...\"\n\n\"Mitä joutavia!\" keskeytti Frans. \"Tahi laita valmiiksi Johannes, sama\nse, minä odotan. Mutta Giocondaa älä nykäisekään. Paremmaksi sitä et\nkuitenkaan enää saa. Minä tahdon sen itselleni, heti kuuletko? Sano\nvain hinta, älä pelkää, en minä kitsastele.\"\n\nLeonardo tunsi, että hänen täytyy keksiä jokin syy kieltoon. Mutta mitä\nsaattoi hän sanoa tuolle miehelle, jonka kosketuksesta kaikki muuttui\niljettäväksi ja säädyttömäksi? Kuinka hän saisi selitetyksi, minkä\narvoinen Giocondan kuva hänelle oli ja mistä syystä hän ei mistään\nhinnasta voinut sitä luovuttaa?\n\nFrans luuli Leonardon vaikenevan pelosta, että tulee määränneeksi liian\nhuokean hinnan.\n\n\"No, eihän sille mitä voi, jos sinä et itse tahdo määrätä hintaa, niin\nminä määrään sen.\"\n\nHän vilkaisi mona Lisaan ja sanoi:\n\n\"Kolme tuhatta écu'tä? Eikö se riitä? Kolme ja puoli?\"\n\n\"Sire\", alkoi taiteilija taas vapisevalla äänellä, \"voin vakuuttaa...\"\n\nHän keskeytti puheensa. Hänen kasvonsa kalpenivat uudelleen.\n\n\"No, hyvä on, neljä tuhatta, maitre Leonard. Kai se riittää?\"\n\nHämmästyksen kuiske kulki läpi hovimiesten joukon -- ei koskaan kukaan\ntaiteitten suosija, ei edes itse Lorenzo Medici, ollut määrännyt niin\nkorkeita hintoja kuvatauluista.\n\nLeonardo kohotti silmänsä Fransiin sanomattoman hämmennyksen\nvaltaamana. Hän oli valmis heittäytymään kuninkaan jalkoihin ja\nrukoilemaan niinkuin rukoillaan henkensä edestä, ettei tämä riistäisi\nhäneltä Giocondaa. Frans luuli tuota hämmennystä kiitollisuuden\ntunteeksi, nousi lähteäkseen pois ja syleili häntä uudelleen\njäähyväisiksi.\n\n\"Asia on siis sovittu? Neljä tuhatta. Rahat saat milloin tahansa.\nHuomenna lähetän hakemaan Giocondan. Ole huoletta, minä valitsen sille\nsellaisen paikan, että tulet olemaan tyytyväinen. Minä ymmärrän sen\narvon ja osaan säilyttää sen tuleville polville.\"\n\nKuninkaan mentyä Leonardo vaipui nojatuoliin. Hän katseli Giocondaa\nhämmentynein katsein uskomatta vieläkään todeksi sitä, mikä oli\ntapahtunut. Mielettömiä ja lapsellisia suunnitelmia syntyi hänen\npäässään. Hän piiloittaa kuvan niin, ettei sitä löydetä, eikä anna\nsitä, vaikka häntä uhattaisiin kuolemanrangaistuksella; taikka lähettää\nFrancesco Melzin viemään sen Italiaan; tahi pakenee itse ja vie sen\nmuassaan.\n\nAlkoi hämärtää. Francesco pilkisti muutamia kertoja ateljeehen, mutta\nei uskaltanut sanoa mitään mestarille. Leonardo istui yhä Giocondan\nedessä. Hänen kasvonsa näyttivät pimeässä kalpeilta ja liikkumattomilta\nniinkuin kuolleella.\n\nYöllä hän astui Francescon huoneeseen. Tämä oli jo käynyt makaamaan,\nmutta ei saanut unta.\n\n\"Nouse. Mennään linnaan. Minun täytyy tavata kuningas.\"\n\n\"Nyt on myöhäistä, mestari. Te olette tänään väsynyt. Voitte taas\nsairastua. Ettehän nytkään ole terve. Eikö olisi parempi huomenna?...\"\n\n\"Ei, nyt heti. Sytytä lyhty ja saata minua. Muuten ei tarvitse, jos et\ntahdo, minä menen yksin.\"\n\nEnempää vastustelematta Francesco nousi ja pukeutui ja he lähtivät\nlinnaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nLinnaan oli noin kymmenen minuutin matka, mutta tie oli jyrkkä\nja huonosti kivetty. Leonardo kulki hitaasti nojaten Francescon\nkäsivarteen.\n\nYö oli tähdetön, tukahuttava ja pimeä. Silloin tällöin tuntui tuulen\npuuskia. Puitten oksat heilahtelivat pelästyneen ja sairaan näköisinä.\nYlhäällä oksien välissä kuumottivat linnan valaistut ikkunat. Sieltä\nkuului soittoa.\n\nKuningas söi illallista pienessä valitussa seurassa ja nautti huvista,\njoka häntä erityisesti miellytti: hän pakoitti nuoria hovinaisia ja\ntyttöjä kaikkien nähden juomaan suuresta hopeapikarista, jonka reunaan\nja jalustaan oli kaiverrettu siveettömiä kuvia, ja katseli itse, kuinka\ntoiset naisista nauroivat, toiset punastuivat ja itkivät häpeästä,\njotkut suuttuivat, jotkut sulkivat silmänsä ja jotkut taas eivät olleet\nymmärtävinään mitä näkivät.\n\nNaisten joukossa oli myöskin kuninkaan sisar, prinsessa Margareeta,\n\"helmien helmi\", kuten häntä nimitettiin. Miellyttämisen taito\noli hänen \"jokapäiväistä leipäänsä\". Hän hurmasi kaikki, mutta\nei välittänyt kenestäkään. Ainoastaan veljeään kohtaan hän tunsi\nomituista, liiallisuuksiin menevää rakkautta. Veljen heikkouksia\nhän piti täydellisyyden huippuna, hänen paheitaan hyveinä, hänen\nfaunimaisia kasvojaan Apollon kasvoina. Hän oli, kuten hänellä\nitsellään oli tapana sanoa, veljensä takia valmis joka hetki \"ei\nainoastaan hajoittamaan tuuleen ruumiinsa tomua, vaan myöskin\nantamaan kuolemattoman sielunsa\". Huhuiltiin hänen rakastavan\nveljeään enemmän kuin sisaren on lupa. Joka tapauksessa Frans käytti\nväärin tuota rakkautta. Hän ei käyttänyt sisarensa apua hyväkseen\nvain työssä, sairauden aikana ja vaarojen uhatessa, vaan myöskin\nlemmenseikkailuissaan.\n\nSinä iltana oli uuden vieraan juotava tuosta riettaasta pikarista. Se\noli aivan nuori tyttö, melkein lapsi vielä, vanhan suvun jälkeläinen,\njonka Margareeta oli löytänyt jostakin Bretagnen syrjäsopukasta ja\ntuonut hoviin ja joka jo oli alkanut miellyttää hänen majesteettiaan.\nTytön ei tarvinnut teeskennellä, sillä hän ei todellakaan ymmärtänyt\nsiveettömiä kuvia. Hän vain punehtui hieman uteliaitten ja\nveitikkamaisten katseitten johdosta, jotka kohdistettiin häneen.\nKuningas oli hyvin iloisella päällä.\n\nIlmoitettiin Leonardon tulo. Frans käski kutsumaan hänet sisälle ja\nlähti yhdessä Margareetan kanssa häntä vastaan.\n\nKun taiteilija hämillään ja katse alas luotuna kulki läpi\nvalaistujen salien hovinaisten ja hoviherrain ohitse, niin häntä\nseurattiin puoleksi ihmettelevin, puoleksi pilkallisin katsein. Tuo\nkorkeavartaloinen vanhus, jolla oli pitkä, harmaa tukka, jurot kasvot\nja arkaileva, miltei villi katse, vaikutti huolettomimpiinkin ja\nkevytmielisimpiinkin kuin tuulahdus toisesta, vieraasta maailmasta,\naivan kuin pakkasesta tullut ihminen johtaa ympärilleen kylmää.\n\n\"Kas, maitre Leonard!\" tervehti kuningas häntä syleillen\nkunnioittavasti. \"Harvinainen vieras! Mitä saan tarjota? Minä tiedän,\nettet sinä syö lihaa, -- saako olla vihanneksia tahi hedelmiä?\"\n\n\"Kiitoksia, teidän majesteettinne... Antakaa anteeksi, tahtoisin puhua\nkanssanne pari sanaa...\"\n\nKuningas katsoi häneen terävästi.\n\n\"Mikä sinun on, ystäväni? Ethän liene sairas?\"\n\nHän vei taiteilijan syrjään ja kysyi osoittaen sisartaan:\n\n\"Häiritseeköhän hän?\"\n\n\"Oi ei!\" lausui taiteilija kumartaen Margareetalle, \"uskallan toivoa,\nettä hänen korkeutensakin on rukoileva puolestani...\"\n\n\"Puhu. Sinä tiedät, että olen aina valmis noudattamaan tahtoasi.\"\n\n\"Minä tahtoisin vielä puhua samasta asiasta, sire, -- taulusta, jonka\ntahdoitte ostaa, mona Lisan muotokuvasta...\"\n\n\"Mitä? Taaskin? Miksi et sanonut minulle heti? Ihmeellinen mies. Minä\nluulin, että olimme sopineet hinnasta.\"\n\n\"En minä rahoista, teidän majesteettinne...\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\nJa Leonardo tunsi taaskin Fransin katsoessa häneen tyynesti ja\nystävällisesti, että hänen oli mahdotonta puhua Giocondasta.\n\n\"Hallitsija\", lausui hän viimein ponnistellen, \"hallitsija, olkaa\narmollinen, älkää ottako minulta pois tuota kuvaa! Se on teidän enkä\nminä tahdo rahoja. Antakaa vain sen toistaiseksi jäädä minun haltuuni\n-- kuolemaani asti...\"\n\nHän hämmentyi, ei lopettanut lausetta ja loi epätoivoisen, rukoilevan\nkatseen Margareetaan.\n\nKuningas kohautti olkapäitään ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Sire\", lausui hänen sisarensa, \"täyttäkää maitre Leonardin pyyntö. Hän\non ansainnut sen -- olkaa armollinen!\"\n\n\"Tekin puhutte hänen puolestaan, tekin? Tämähän on oikea salaliitto!\"\n\nSisar laski kätensä veljen olalle ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Ettekö todellakaan näe? Hän rakastaa vieläkin häntä...\"\n\n\"Sehän on kuollut!\"\n\n\"Mitäpä siitä? Eikö kuolleitakin rakasteta? Tehän sanoitte itse, että\nhän on ilmi elävä muotokuvassa. Olkaa hyvänsuopa, rakas veljeni,\nantakaa hänen pitää viimeinen muisto entisiltä ajoilta, älkää\npahoittako ukon mieltä...\"\n\nFransin mielessä liikahti jotakin jo puoleksi unohduksiin jäänyttä,\njokin muisto kouluajoilta, kirjasta opittu, -- jotakin sielujen\nikuisesta yhteydestä, taivaallisesta rakkaudesta, ritarillisesta\nuskollisuudesta. Hän tahtoi olla jalomielinen.\n\n\"Sama se, maitre Leonard\", lausui hän hymyillen hieman ivallisesti,\n\"nähtävästi sinun täytyy saada pitää pääsi. Kylläpä osasitkin valita\nitsellesi puolustajan. Ole rauhassa, minä täytän toivomuksesi. Mutta\nmuista: kuva on minun ja maksun siitä saat etukäteen.\"\n\nHän taputti taiteilijaa olalle.\n\n\"Älä pelkää, ystäväni. Takaan sinulle, ettei kukaan eroita sinua\nLisastasi!\"\n\nKyyneleet nousivat Margareetan silmiin. Vienosti hymyillen hän ojensi\nkätensä taiteilijalle, joka suuteli sitä ääneti.\n\nSoitto kajahti. Tanssiaiset alkoivat. Parit pyörähtelivät.\n\nEi kukaan enää muistanut omituista, outoa vierasta, joka varjon tavoin\nhiipi heidän ohitseen ja katosi taas pilkkopimeään, tähdettömään yöhön.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSaadakseen haltuunsa erään kaukaisen sukulaisensa jättämän pienen\nperinnön Francesco Melzin täytyi saada paperit Amboisen kaupungin\nkuninkaalliselta notariolta maitre Guillaume Borreaulta. Tämä oli\nystävällinen mies ja Leonardon suosija.\n\nKerran keskustellessaan Francescon kanssa Leonardon viimeisistä\nteoksista hän huomautti leikillään, että hänen talossaankin oli\nihmeellinen maalari pohjan periltä. Kun Francesco rupesi tarkemmin\nkyselemään, niin hän vei hänet ullakolle ja näytti täällä isossa,\nmatalassa kyyhkyslakan vieressä olevan huoneen ikkunakomerossa Jevtihij\nPaisiejevitsh Gagaran pikkuruikkuisen ateljeen.\n\nIlahuttaakseen opettajaansa, joka viime päivinä oli ollut kovin\najatuksiinsa vaipuneena, Francesco kertoi hänelle mieltäkiinnittävänä\nmerkillisyytenä barbaarisen taiteilijan ateljeesta ja kehoitti\ntilaisuuden sattuessa pistäytymään sitä katsomassa. Leonardo muisti\nkeskustelunsa Milanossa, Moron hovissa, Venäjän lähettilään Nikita\nKaratshjarovin kanssa kaukaisesta Moskovasta. Hänen mielensä teki nähdä\ntaiteilijaa, joka oli tuosta satumaisesta maasta.\n\nEräänä iltana kohta sen jälkeen, kun Frans oli ostanut Giocondan\nmuotokuvan he lähtivät maitre Guillaumen luo. Jevtihijn toverit olivat\nsinä iltana menneet linnaan naamiaisiin ja tanssiaisiin. Jevtihij oli\nmyöskin aikonut mennä sinne, mutta Ilja Potapytsh, jonka itsensä täytyi\nolla juhlassa läsnä, oli kehoittanut häntä olemaan tulematta sinne:\n\n\"Kun täkäläisten pakanallisten tapojen mukaan miehet ja naiset\nkokoontuvat juominkeihin inhoittavissa puvuissa ja naamareissa, niin\nsinne tulee myöskin kaikenlaisia jumalanpilkkaajia mukanaan kanteleet\nja viulut, huilut ja rummut, ja hyppivät ja teiskuvat laulaen rumia\nlauluja; ja jokainen mies tarjoaa toisen vaimolle juotavaa ja suutelee\nhäntä ja siinä syntyy hyväilyjä ja kaikenlaisia takapuheita ja\nperkeleellistä yhteyttä...\"\n\nJevtihij ei kuitenkaan ollut jäänyt yksinään kotiin niin paljon\nviettelyksien pelosta kuin sen vuoksi, että hän tahtoi rauhassa\nvalmistaa uutta kuvaa \"Kaikki, joissa henki on, kiittäkööt Herraa\". Hän\nistuutui tavalliselle paikalleen ikkunan luo ja ryhtyi työhön.\n\nKaikki käytännölliset pikku seikat olivat hänelle yhtä pyhiä ja\nkalliita kuin taiteen pääsäännötkin. Hän tahtoi, ettei kuva olisi\nainoastaan kaunis, vaan myöskin kestävä -- hän tahtoi valmistaa\npyhäinkuvia, jotka pysyivät vuosisatoja turmeltumattomina.\n\nHän valitsi aina tasaisesti valkeata puuta, tavallisimmin lehmusta\ntahi vaahteraa, joka oli kasvanut korkealla, kuivalla paikalla eikä\nsenvuoksi helposti lahonnut; teki liitteet huolellisesti, voiteli\nlaudan kestävällä kalaliimalla, päällysti sen pehmeällä, hyvällä\nsilkillä, siveli kerroksittain sen päälle sakeata pohjamaalia --\nei ollenkaan liituväriä, jota käyttävät maalarit, jotka pitävät\ntärkeämpänä saada tuotteensa huokeiksi kuin kestäviksi, vaan kaikkein\nkalleinta, lujaa, pehmeätä, alabasterin väristä pohjamaalia; antoi sen\nkuivua ja hieroi kangaskortteella tasaiseksi; sitten hän \"haahmoitti\",\n-- piirsi hienolla tussisiveltimellä kuvan vanhasta mallista,\n\"siirsi\" sen, jonka jälkeen hän \"viivoitti\" koko luonnoksen, piirsi\nnaulan kärellä siihen hienoja uurteita, ettei erehtyisi myöhemmin\nkuvaa värittäessään; lopuksi hän valmisti värit: liuotti ne munan\nkeltuaiseen, hämmensi niitä savipurkeissa ja raakunkuorissa, mutta\nkaikkein arimmat niistä hän hienonsi omien kynsiensä välissä, jotka\nolivat hänen palettinaan. Sen jälkeen hän alkoi maalata, ensin kaikkea\nmuuta paitsi ihmisten kasvoja; vuoria, jotka saivat pyöreitten,\nmatalien hattujen muodon, puita, joista tuli tatin muotoisia,\nruohoja, jotka muistuttivat haituvilla varustettua, mustanpunertavaa\nmeriruohoa ja joissa oli sinisiä täpliä aivan kuin lemmenkukassa,\npilviä -- säännöttömiä, valkeita pyörylöitä; puvut hän maalasi ensin\ntummanruskealla värillä, valmisti sitten poimukohdat ja maalasi\nkorkeammat paikat valkeiksi; kultahohteen enkelien ja pyhimysten\nsädekehissä samoin kuin kasvien hienoimmat kähertymät ja haituvat hän\nkultasi oikealla kullalla.\n\nTämä tällainen työ oli jo suoritettu. Sinä iltana hän alkoi\nvalmistaa viimeistä, kaikkein tärkeintä ja vaikeinta osaa -- maalata\nihmiskasvoja. Nekin hän maalasi ensin, samoin kuin sädekehät,\ntummalla värillä ja alkoi sitten vähitellen niitä \"elvyttää\" kolmella\nkasvovärillä, joista jokainen seuraava oli vaaleampi kuin edellinen, ja\nryhtyi lopuksi \"punaamaan poskia ja suuta, partaa ja huulia\".\n\nHän ei tyytynyt vanhan novgorodilaisen maalaustavan teräviin,\nvalkeisiin \"nykäyksiin\", vaan pyrki uuteen, täydellisempään,\nmuinaisbysanttilaista muistuttavaan maalaustapaan, _sulavaan,\nutuiseen_, kuten vanhojen mestarien oli tapana sitä nimittää,\nsellaiseen, jossa ruusunpunainen väri yhtyi hienoon, kuultavaan\nvarjoon. Erityistä huolta hän pani miesten kauneuteen -- heidän\npartaansa, joka väliin oli lyhyt ja kähärä, väliin niin pitkä, että\nulottui maahan asti, väliin leveä ja olkapäille käännetty, toisinaan\ntaas \"tupsupäinen haaraparta\", taikka \"alta hieman vaaleampi\" tai \"alta\nharmahtava\"; samoin hän pani suurta huolta kasvojen ilmeeseen, joka oli\njoko juhlallisen ankara tahi kärsivä taikka lempeä.\n\nHän oli kokonaan syventynyt työhönsä, kun ikkunan takaa yhtäkkiä alkoi\nkuulua kyyhkysten siipien suhinaa ja räpistelyä. Jevtihij tiesi, että\nhänen naapurinsa, vanhan leipurin nuori vaimo, oli taas syöttämässä\nlintuja. Hän oli usein salaa katsellut häntä. Aidan toisella puolen\nsyreenipensaan oksien keskellä tummassa neliössä, jonka muodosti avoin\nikkuna, seisoi nuori nainen. Hän oli avokauloin, puvun kaarre jätti\nnäkyviin rintojen välisen syvennyksen pehmeine varjoineen, valkealla\niholla oli tuskin huomattavia kesakoita, ja hänen punertavat hiuksensa\nloistivat auringonpaisteessa kuin kulta.\n\nJevtihij muisti Ilja Potapytshin sanat:\n\n\"Lapsi, älä katso naisen kauneutta, sillä se kauneus on ensin\nsuloinen kuin hunajaviini, mutta sen jälkeen se on katkerampi kuin\nkoiruoho ja sappi. Älä luo häneen silmiäsi, ettet joutuisi turmioon.\nLapsi, pakene naisen kauneutta niinkuin Noak pakeni vedenpaisumusta,\nniinkuin Lot pakeni Sodomasta ja Gomorrasta. Sillä mitä on vaimo?\nPerkeleen virittämä ansa, joka houkuttelee sulollaan, -- ilkimielinen\npyhien pilkkaaja, saatanan juhla, käärmeen pesä, perkeleen kukka,\nparantumaton tauti, raivopäinen vuohi, pohjatuuli, myrskyinen\nsadepäivä, juutalaiskapakka. Parempi on maata kuumetaudissa kuin olla\nvaimon vallassa: kuume puistelee aikansa ja menee ohi, mutta vaimo imee\nviimeisenkin veripisaran. Vaimo on niinkuin syyhelmä: joka puolelta\nkivistää ja syyhyää. Jos hänelle on lempeä, niin hän pöyhistyy, jos\nhäntä lyö, niin hän raivostuu. Pahin kaikesta pahasta on ilkeä vaimo.\"\n\nJevtihij katseli yhä naapuriaan, vieläpä tahtomattaan hymyilikin\nvastaukseksi tämän hymylle. Sitten hän palasi työnsä ääreen ja maalasi\ntauluunsa naismarttyyrin, jolla oli samanlainen kullanpunainen tukka\nkuin kauniilla leipurin vaimolla.\n\nPortailta alkoi kuulua ääniä. Huoneeseen astui sisälle lähetystön\nvanha tulkki Vlasij ja hänen jälestään talon isäntä Guillaume Borreau,\nFrancesco Melzi ja Leonardo.\n\nKun Vlasij ilmoitti Jevtihijlle, että vieraat tahtovat nähdä hänen\nateljeetansa, niin hän joutui hämilleen, melkeinpä pelästyi ja seisoi\ntoisten katsellessa koko ajan ääneti, tietämättä minne katsoisi, ja\nvilkaisi vain silloin tällöin Leonardoon. Tämän kasvot saivat Jevtihijn\nhämmästymään -- Leonardo oli hänen mielestään profeetta Eliaan\nnäköinen, sellaisena kuin tämä oli kuvattu \"Pyhäinkuvain maalauksen\nkäsikirjassa\".\n\nKatseltuaan tuossa pienessä ateljeessa olevia esineitä -- outoja\nsiveltimiä, pikku sahoja, laudan kappaleita, raakunkuoria\nmunankeltuaisineen, ruukkuja, joissa oli liimaa ja oliiviöljyä\n-- Leonardo kiinnitti huomionsa kuvaan \"Kaikki, joissa henki on,\nkiittäkööt Herraa\". Vaikka Vlasij enemmän sotki kuin selitti eikä\nosannut tulkita kuvassa olevien kirjoitusten merkitystä, niin\ntaiteilija kuitenkin ymmärsi kuvan perusajatuksen ja ihmetteli,\nettä tuo barbaari, \"eläimellisen heimon\" jäsen, kuten italialaiset\nmatkustavaiset nimittivät venäläisiä, oli koskettanut kaiken\ninhimillisen viisauden äärimmäistä rajaa. Eikö hän, joka istui\nvaltaistuimella seitsemän tähtipiirin yläpuolella ja jota luonnon\nkaikki äänet ylistivät -- taivas ja manala, tuli ja myrskyn henki,\nkasvit ja eläimet -- eikö hän ollut jumalallisen koneiston \"ensimmäinen\nliikkeellepanija\" -- itsensä Leonardon Primo Motore?\n\nMestari tarkasteli myöskin tarkoin ja suurella mielenkiinnolla\nkoreakantista \"Pyhäinkuvien maalauksen käsikirjaa\", isoa vihkoa, johon\noli piirretty hiilellä ja punaisella musteella pyhäinkuvien luonnoksia.\nTässä hän näki erilaisia venäläisiä jumalanäidin kuvia, kuten \"Huojenna\nhuoleni\", \"Kaikkien murehtivien ilo\", \"Sydämen särkymys\" ja \"Elämän\nlähde\", jossa Pyhä Neitsyt seisoo suihkulähteen yläpuolella, mistä\nkaikki luontokappaleet sammuttavat janonsa, sekä \"Neitsyt Jeesuslapsen\nkera\", jossa lapsi aivan kuin pelästyneenä kääntyy poispäin rististä,\njota murheellinen arkkienkeli hänelle tarjoaa. Siinä oli myöskin\nVapahtajan kuva -- \"märkäparta\", jossa hiukset olivat suorat eivätkä\naaltoilleet ja jota kuvaa ei oltu käsin tehty, vaan se oli painautunut\nliinaan, jolla Vapahtaja pyyhki hikisiä kasvojaan kulkiessaan\nGolgatalle; niinikään Vapahtajan kuva \"Pyhä vaikeneminen\", jossa kädet\nolivat ristissä rinnalla.\n\nLeonardo tunsi, ettei tämä ollut maalaustaidetta, taikka ei ainakaan\nsitä, mitä hän piti maalaustaiteena. Mutta huolimatta piirustuksen,\nvalon ja varjon sekä perspektiivin ja anatomian puutteellisuuksista\noli tässä kuten vanhoissa bysanttilaisissa mosaiikeissa (Leonardo\noli nähnyt niitä Ravennassa) uskon voima, joka oli paljon vanhempi\nja samalla paljon nuorekkaampi kuin italialaisten mestarien Cimabuen\nja Giotton kaikkein aikaisimmissa tuotteissa. Siinä oli epäselvää\naavistusta uudesta, verrattomasta kauneudesta -- aivan kuin\nsalaperäistä hämärää, jossa helleeniläisen kauneuden viimeinen säde\nsuli yhteen uuden, vielä tuntemattoman aamun ensimmäisen säteen kanssa.\nNämä kuvat, jotka toisinaan olivat kömpelöitä, barbaarisia, omituisia,\nmelkeinpä raakoja, ja samalla henkeviä, läpikuultavia ja väikkyviä\nkuin lapsen unikuvat, tekivät saman vaikutuksen kuin musiikki. Juuri\nrikkomalla luonnonlakeja ne ulottuivat yliluonnolliseen maailmaan asti.\n\nErittäinkin hämmästytti taiteilijaa kaksi siivekkään Johannes\nKastajan kuvaa. Toisella oli vasemmassa kädessään kultainen maljakko,\njossa oli Jeesuslapsi, ja tätä hän osoitti oikealla kädellään:\n\"Katso Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit.\" Toisella,\n\"kaulanleikkauskuvalla\", oli vastoin luonnon lakeja kaksi päätä:\ntoinen, elävä, hartioilla, ja toinen, hengetön, astiassa, jota hän\npiti käsissään aivan kuin sen merkiksi, että ihminen voi ainoastaan\nkuolettamalla itsestään kaiken inhimillisen saada yli-inhimilliset\nsiivet. Kasvot olivat kummassakin kuvassa omituiset ja peloittavat.\nSelällään olevien silmien katse muistutti kotkan katsetta, kun se\ntuijottaa aurinkoon; parta ja hiukset heiluivat niinkuin kovassa\ntuulessa; takkuinen kamelinkarvainen viitta muistutti linnun\nhöyhenpeitettä; laihojen, suhteettoman pitkien, hienojen käsien\nja jalkojen luut, joita tuskin nahka peitti, näyttivät kevyiltä,\nlentimiksi muodostuneilta ja aivan kuin ontoilta, niinkuin lintujen\nsiipisulat ja luut; hartioissa oli kaksi suurta siipeä, jotka olivat\nniinkuin joutsenen siivet taikka sen Suuren Linnun siivet, josta\nLeonardo koko elämänsä ajan oli unelmoinut.\n\nJa taiteilijan mieleen muistuivat profeetta Malakiaan sanat, jotka\nGiovanni Beltraffio oli kirjoittanut päiväkirjaansa:\n\n\"Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni on tien\nvalmistava; ja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja\nliiton enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaoth.\"\n\n\n\n\nX\n\n\nHeti kuninkaan lähdettyä muuttui Amboise taas hiljaiseksi ja autioksi,\nkuten tavallisesti. Kuului vain kellon tasaiset, vaskelta kajahtavat\nlyönnit Horloge tornista ja iltaisin villien joutsenien kirkunaa\nhiekkamatalikoilta keskellä Loirea, joka sileänä ja peilikirkkaana\nkuvasteli vaaleanvihertävää taivasta. Leonardo valmisteli kuten\nennenkin Johannes Kastajaa. Mutta sikäli kuin työ edistyi, sikäli se\nkävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Francescosta tuntui toisinaan,\nettä opettaja tavoittelee mahdottomia. Yhtä uhkarohkeasti kuin hän\naikaisemmin oli koettanut tunkeutua elämän salaisuuden perille mona\nLisassa nyt hän tuossa Johanneksessa, joka viittasi Golgatan ristiin,\ntutki sitä, missä elämä ja kuolema sulavat yhteen vielä suuremmaksi\nsalaisuudeksi.\n\nToisinaan hämärän tullen Leonardo otti pois verhon Giocondan edestä ja\nkatseli pitkän aikaa sitä sekä sen vieressä olevaa Johannesta aivan\nkuin vertaillen niitä toisiinsa. Ja silloin oppilaasta näytti, kenties\nepävakavan valon ja varjon vaihtelujen johdosta, että kumpaisenkin,\npoikasen ja naisen, kasvojen ilme muuttui, että ne aaveitten tavoin\nirtautuivat kankaasta taiteilijan niitä kiinteästi katsellessa ja\nsaivat yliluonnollisen elon ja että Johannes muuttui mona Lisan\nnäköiseksi ja sen näköiseksi kuin Leonardo itse oli nuorena, aivan\nniinkuin poika on isänsä ja äitinsä näköinen.\n\nMestarin terveys heikontui yhä. Turhaan rukoili Melzi häntä levähtämään\nja jättämään työn sikseen -- Leonardo ei tahtonut kuulla puhuttavankaan\nlevosta.\n\nKerran syksyllä 1518 hän oli tavallista huonompi. Sairaudesta ja\nväsymyksestä huolimatta hän työskenteli koko päivän. Hän lopetti\nkuitenkin aikaisemmin kuin tavallisesti ja pyysi, että Francesco\nsaattaisi hänet ylös makuuhuoneeseen. Puiset kiertoportaat olivat\njyrkät. Hänen päätään pyörrytti usein, eikä hän senvuoksi ollut viime\npäivinä uskaltanut nousta portaita ilman toisten apua.\n\nTälläkin kertaa Francesco tuki mestaria. Leonardo kulki hitaasti\nja ponnistellen ja pysähtyi aina pari, kolme porrasta noustuaan\nhengähtämään.\n\nYhtäkkiä hän horjahti ja nojautui oppilasta vastaan koko ruumiinsa\npainolla. Tämä ymmärsi, että Leonardo tunsi pahoinvointia, ja koska\nhän pelkäsi, ettei hän yksin jaksaisi kannattaa opettajaansa, niin hän\nhuusi vanhaa palvelijaa Battista Villanista. He tarttuivat yhdessä\nLeonardoon, joka vaipui heidän käsiinsä, ja alkoivat kutsua apua.\nKun vielä kaksi palvelijaa oli tullut paikalle, niin sairas vietiin\nmakuuhuoneeseen.\n\nHän kieltäytyi tapansa mukaan ryhtymästä mihinkään parannuskeinoihin ja\nmakasi kuusi viikkoa vuoteessa. Oikeata puolta ruumiista oli kohdannut\nhalvaus, oikea käsi oli hervoton.\n\nTalven alussa oli hänen tilansa parempi, mutta parantuminen oli\nvaikeata ja hidasta.\n\nKoko elämänsä ajan oli Leonardo kyennyt käyttämään molempia käsiään,\nsekä vasenta että oikeata yhtä hyvin ja kumpaakin hän tarvitsi\ntyössään. Vasemmalla kädellään hän piirusti, oikealla maalasi.\nSitä työtä, minkä toinen käsi teki, ei toinen voinut suorittaa.\nTämä kahden vastakkaisen voiman yhtyminen tekikin hänet, niin hän\nvakuutti, etevämmäksi muita taiteilijoita. Mutta nyt, kun halvaus\noli kangistuttanut oikean käden sormet, niin ettei sitä kättä juuri\nollenkaan voinut käyttää, Leonardo pelkäsi, että hänen on mahdotonta\nenää maalata.\n\nJoulukuun alkupäivinä hän nousi vuoteesta ja alkoi liikkua ensin\nyläkerroksen huoneissa sekä laskeutui sittemmin alas ateljeehen. Mutta\ntyöhön hän ei ryhtynyt.\n\nKerran päivän hiljaisimpana hetkenä, kun kaikki talossa nukkuivat\npäivällisuntaan, tahtoi Francesco kysyä jotakin mestarilta, ja kun hän\nei löytänyt tätä yläkerroksesta, niin hän meni alas ateljeehen, avasi\nvarovasti oven ja katsoi sisälle. Viime aikoina oli Leonardo ollut\njurompi ja ihmisiä kammoksuvampi kuin koskaan ennen ja oli mielellään\npitkät ajat yksin eikä sallinut kenenkään tulla luokseen luvatta, aivan\nkuin olisi pelännyt, että häntä pidetään silmällä.\n\nAvoimesta ovesta Francesco näki, että hän seisoi Johanneksen edessä ja\nkoetti maalata kipeällä kädellään. Hänen kasvonsa olivat suonenvedon\ntapaisesti vääristyneet epätoivoisesta ponnistuksesta. Lujasti yhteen\npuserrettujen huulten nurkat olivat kääntyneet alaspäin. Kulmakarvat\nolivat rypyssä ja harmaat hiussuortuvat olivat tarttuneet hikiseen\notsaan. Kangistuneet sormet eivät ottaneet totellakseen, sivellin\nvapisi suuren mestarin kädessä aivan kuin sitä olisi pidellyt\ntaitamaton oppilas.\n\nKauhistuneena, uskaltamatta liikahtaa ja henkeään pidättäen katseli\nFrancesco tätä elävän hengen viimeistä taistelua kuolevaa lihaa vastaan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSinä vuonna oli ankara talvi. Jäät särkivät Loiren siltoja. Ihmiset\npaleltuivat teillä kulkiessaan. Sudet lähestyivät kaupungin laidoille\nasti. Vanha puutarhuri vakuutti nähneensä niitä puutarhassa Cloux'in\nlinnan ikkunoitten alla. Yöllä ei uskallettu mennä ulos ilman asetta\nMuuttolinnut putoilivat kuolleina maahan. Eräänä aamuna Francesco\nlöysi oven edestä lumelta puoleksi kohmettuneen pääskysen ja toi sen\nmestarille. Tämä virvoitti sen hengityksellään ja valmisti sille pesän\nlämpimään paikkaan lieden luo päästääkseen sen keväällä vapaaksi.\n\nLeonardo ei koettanutkaan enää tehdä työtä. Keskentekoisen Johanneksen\nja muut kuvat, piirrokset, siveltimet sekä värit hän kätki ateljeen\nsyrjäisimpään sopukkaan. Päivät kuluivat joutilaisuudessa. Toisinaan\nkävi heitä tervehtimässä notario maitre Guillaume. Hän keskusteli\nodotettavasta sadosta, suolan hintojen kohoamisesta, siitä, että\nlanguedocilaisilla lampailla on pitempi villa, kun taas berryläisten\nja limouseniläisten lampaitten liha on parempaa, taikka neuvoi\nkeittäjätärtä Maturinaa, kuinka nuoren jäniksen voi eroittaa vanhasta\netukäpälissä olevasta, hiukan liikkuvasta luusta. Heidän luonaan kävi\nmyöskin fransiskaanimunkki fra Guglielmo, Francesco Melzin rippi-isä,\nsyntyjään italialainen, mutta asunut jo pitkät ajat Amboisessa. Hän oli\nteeskentelemätön, iloinen ja ystävällinen ukko, joka osasi erittäin\ntaitavasti kertoa vanhanaikuisia novelleja Firenzeläisistä veitikoista\nja veijareista. Kuunnellessaan hänen kertomuksiaan Leonardo nauroi yhtä\nhyväntahtoisesti kuin hänkin. Pitkinä talvi-iltoina he pelasivat tamia,\noljenkorsipeliä tahi korttia.\n\nHämärä tuli; lyijynharmaa valo tunkeutui sisälle ikkunasta. Vieraat\npoistuivat. Silloin Leonardo käveli tuntimääriä edestakaisin huoneessa\nkatsahtaen silloin tällöin mekaanikko Zoroastro da Peretolaan. Nyt\ntämä raajarikko oli enemmän kuin koskaan elävänä moitteena ja pilkkana\nmestarin koko elämän pyrinnöistä -- siipien luomisesta ihmiselle. Astro\nistui tapansa mukaan jalat allaan nurkassa ja keri liinaista nauhaa\npyöreän kapulan ympärille, vuoli ja veisteli taikka heilutti käsiään\naivan kuin siipiä ja hyräili puolihorroksissa silmiään siristellen sekä\nhiljalleen ruumistaan heilutellen yhä samaa laulua:\n\n    \"Tii, tii!\n    Kurkia, kotkia,\n    Utupilvessä käy,\n    Jossa maata ei näy.\n    Kurkia, kurkia...\"\n\nJa tämä alakuloinen laulu teki olon vielä ikävämmäksi, kylmä hämärä\ntuntui vieläkin toivottomammalta.\n\nLopulta tuli aivan pimeä. Talossa vallitsi hiljaisuus. Mutta\nikkunoitten takana ulvoi myrsky ja humisivat vanhojen puitten paljaat\noksat, ja tuo ääni oli kuin ilkeitten jättiläisten keskustelua. Tuulen\nulvontaan yhtyi toinen, vielä valittavampi ulvonta, luultavasti susien\nääntely metsän reunassa. Francesco kohensi tulta liedessä, ja Leonardo\nistuutui sen ääreen.\n\nMelzi soitti hyvästi luuttua ja hänellä oli miellyttävä ääni. Hän\nkoetti toisinaan haihduttaa mestarin synkkiä ajatuksia soitolla. Kerran\nhän lauloi hänelle vanhan, Lorenzo Medicin sepittämän laulun, jolla\nsäestettiin n.s. triomfoa -- Bacchuksen ja Ariadnen juhlakulkuetta. Se\noli äärettömän iloinen ja äärettömän kaihomielinen lemmenlaulu, josta\nLeonardo piti, koska oli usein kuullut sen nuoruudessaan:\n\n    \"Nuoruus, riemun aika, haihtuu,\n    Siispä laula, nauti siitä!\n    Laulut lakkaa, onni vaihtuu,\n    Huomiseen ei riemut riitä.\"\n\nMestari kuunteli pää alas painettuna. Hänen mieleensä muistui kesäyö,\nsysimustat varjot, heleä, melkein valkoinen kuutamo tyhjällä kadulla,\nluutun sävelet marmorisen loggian edessä, tämä sama lemmenlaulu -- ja\najatukset, jotka kohdistuivat Giocondaan.\n\nViimeinen sävel värisi ja haihtui yhtyen tuulen ulvontaan ja jyrinään.\nFrancesco, joka istui mestarin jalkojen juuressa, kohotti silmänsä\nhäntä kohti ja näki kyynelten valuvan vanhuksen kasvoja pitkin.\n\nToisinaan lueskellessaan päiväkirjojaan Leonardo kirjoitti muistiin\nuusia ajatuksia siitä, mikä nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen\nmieltään -- kuolemasta.\n\n\"Nyt näet, että toivosi ja halusi palata kotimaahan ja alkuperäisiin\noloihin on niinkuin perhosen pyrkimys tuleen, ja että ihminen, joka\nalituisten toiveitten ja iloisen kärsimättömyyden valtaamana aina\nodottaa uutta kevättä, uutta kesää, uusia kuukausia ja uusia vuosia,\nluullen että se, mitä hän odottaa, on lopultakin tuleva, ei huomaakaan,\nettä hän toivoo omaa häviötään ja loppuaan. Mutta tuo toivo on\nluonnon olemus, luonnonvoimien sielu, joka tuntien olevansa kytketty\nihmissieluun ikuisesti haluaa palata ruumiista sen luo, joka on hänet\nlähettänyt.\n\n\"Luonnossa ei ole mitään muuta kuin liikettä ja voimaa. Voima taas\non onnen halu, maailman ikuinen pyrkimys äärimmäiseen tasapainoon,\nensimmäisen liikkeellepanijan luo.\n\n\"Kun toivottu yhtyy toivojaan, niin syntyy toiveen täyttyminen ja ilo.\nRakastava rauhoittuu yhdyttyään rakastettuun, paino saa rauhan, kun se\non pudonnut.\n\n\"Osa pyrkii aina yhtymään kokonaiseen välttääkseen epätäydellisyyttä:\nsielu tahtoo aina olla ruumiissa, koska se ei voi toimia eikä tuntea\nilman ruumiin elimiä. Mutta ruumiin hävitessä sielu ei häviä; se\nesiintyy ruumiissa niinkuin tuuli urkujen pilleissä: jos jokin\npilleistä on epäkunnossa, niin tuuli ei synnytä oikeata ääntä.\n\n\"Kuten hyvin käytetty päivä antaa suloisen unen, niin myös hyvin\nelettyä elämää seuraa rauhallinen kuolema.\n\n\"Jokainen hyvin eletty elämä on pitkä elämä.\n\n\"Kaikki paha jättää katkeruutta mieleen paitsi suurin kaikista pahoista\n-- kuolema, joka hävittää muistin ja elämän samalla kertaa.\n\n\"Kun luulin oppivani elämistä, opinkin vain kuolemaan.\n\n\"Luonnon ulkonainen välttämättömyys vastaa järjen sisällistä\nvälttämättömyyttä: kaikki on järkevää, kaikki on hyvää, sillä kaikki on\nvälttämätöntä.\n\n\"Tapahtukoon sinun tahtosi, isä, niin maassa kuin taivaassa.\"\n\nNäin hän järjellään huomasi kuolemassa jumalallisen välttämättömyyden\n-- ensimmäisen liikkeellepanijan tahdon. Mutta sydämen syvyydessä\noli kuitenkin jokin levottomuus, jokin, joka ei voinut eikä tahtonut\nalistua järjen alle.\n\nKerran hän näki unta, että hän tuli tajuihinsa haudassa, johon hänet\noli elävänä peitetty ja ponnisti käsillään epätoivon voimalla ja\nläähättäen ruumisarkun kantta vasten. -- Aamulla herättyään hän\nmuistutti Francescoa toivomuksestaan, ettei häntä haudattaisi ennen\nkuin alkaa näkyä mätänemisen merkkejä.\n\nTalviöinä myrskytuulen ulvoessa hän katseli tuhalla peittynyttä\nhiillosta liedessä ja muisteli lapsuusvuosiaan Vincin kylässä. Hän\nmuisti kurkien äärettömän kaukaisen, aivan kuin uhmailevan huudon:\n\"lentäkäämme, lentäkäämme!\" -- kanervan pihkaisen, vuoristoa\nmuistuttavan tuoksun, päiväpaisteisessa laaksossa näkyvän Firenzen,\njoka oli kuulakan sinertävä kuin ametisti ja niin pieni, että se\nmahtui kokonaisuudessaan Albanon rinteellä kasvavan pensaan kahden\nkullankeltaisen oksan väliin. -- Ja silloin hän tunsi yhä vielä\nrakastavansa elämää, vielä puolikuolleenakin tarttuvansa siihen kiinni\nja pelkäävänsä kuolemaa niinkuin mustaa kuoppaa, johon hän ennemmin\ntahi myöhemmin putoaa viimeinen kauhun kiljahdus huulillaan. Ja\nsellainen murhe kouristi hänen sydäntään, että teki mieli itkeä kuin\npieni lapsi. Kaikki järjen lohdutukset, kaikki puheet jumalallisesta\nvälttämättömyydestä ja ensimmäisen liikkeellepanijan tahdosta\ntuntuivat valheelta ja hajosivat kuin savu tämän järjettömän kauhun\ntieltä. Pimeän ikuisuuden, ylimaailmallisen elämän salaisuudet hän\nolisi vaihtanut yhteen ainoaan päivänsäteeseen, yhteen kevättuulen\nhenkäykseen, joka on täynnä puhkeavien lehtien tuoksua, yhteen Albanon\nrinteen pensaan kullankeltaisia kukkia kantavaan oksaan.\n\nYöllä, kun he olivat kaksin eikä uni tullut -- viime aikoina oli\nLeonardoa vaivannut unettomuus -- luki Francesco hänelle evankeliumia.\n\nEi koskaan tämä kirja ollut näyttänyt hänestä niin uudelta,\nihmeelliseltä ja väärin käsitetyltä. Muutamat sanat syventyivät aivan\npohjattomiksi, sikäli kuin hän niitä ajatteli. Muuan tuollaisista\nsanoista oli Luukkaan evankeliumin neljännessä luvussa. Kun Jeesus oli\nvoittanut kaksi ensimmäistä kiusausta -- leivän ja vallan kiusaukset --\nniin perkele kiusaa häntä siivillä:\n\n\"Ja hän vei hänet Jerusalemiin ja asetti hänet temppelin harjalle ja\nsanoi hänelle: jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas.\nSillä kirjoitettu on: Hän ansaa enkeleilleen käskyn sinusta, että he\nvarjelevat sinua, ja: He kantavat sinua käsillään, ettet jalkaasi\nkiveen loukkaisi. -- Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: On sanottu: 'Älä\nkiusaa Herraa sinun Jumalaasi'.\"\n\nNämä sanat näyttivät Leonardosta nyt vastaukselta koko hänen elämänsä\nkysymykseen: saavatko ihmiset siivet?\"\n\n\"Ja kun oli kaiken kiusattavansa kiusannut poistui perkele hänen\nluotaan joksikin aikaa.\"\n\n\"Joksikin aikaa? Mitä se merkitsee?\" -- ajatteli Leonardo. \"Milloinka\nperkele sitten uudestaan tulee hänen luokseen?\"\n\nSanat, joiden olisi luullut näyttävän hänestä olevan täynnä mitä\nsuurinta pahennusta sekä mitä räikeimmässä ristiriidassa kokemuksen\nja luonnollisen välttämättömyyden lakien tuntemisen kanssa, eivät\nollenkaan häirinneet häntä:\n\n\"Jos teillä on uskoa sinapin siemenen verran ja te sanotte tälle\nvuorelle: siirry tuonne, niin se siirtyy.\"\n\nHänestä oli aina näyttänyt siltä, että äärimmäinen tieto, joka\nkenties ei ole ihmisten saavutettavissa, ja äärimmäinen usko, joka\nkenties on yhtä saavuttamaton, johtaisivat eri teitä samaan tulokseen\n-- ulkonaisen ja sisällisen välttämättömyyden, ihmisen tahdon ja\njumalan tahdon yhteen-sulautumiseen. Se, joka totisesti uskoen sanoo\nvuorelle: nouse ja vierähdä mereen, -- se tietää samalla, että täytyy\nkäydä niinkuin hän sanoo; hänelle on jo yliluonnollinen muuttunut\nluonnolliseksi. Mutta eiköhän näitten sanojen pistävä kärki ollutkin\nsiinä, että on vaikeampi omistaa edes sinapin siemenen verran uskoa\nkuin sanoa vuorelle: kohoa ja vierähdä mereen?\n\nTurhaan hän koetti päästä perille toisestakin, vielä ongelmallisemmasta\nmestarin sanasta:\n\n\"Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan herra, että olet salannut\ntämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen yksinkertaisille;\nsillä niin olet Sinä tahtonut.\"\n\nJos Jumalalla on salaisuus, jonka hän ilmoittaa yksinkertaisille, jos\ntäydellinen sydämen yksinkertaisuus ei ole täydellinen viisaus, niin\nmiksi sitten sanotaan samassa kirjassa:\n\n\"Olkaa kavalat kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset.\"\n\nNäiden kahden sanan väliin avautui taas pohjaton kuilu.\n\nJa vielä on sanottu: \"Katsokaa kedon kukkasia, kuinka ne kasvavat? --\nÄlkää siis huolehtiko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme,\ntahi millä vaatetamme itsemme? Sillä tätä kaikkea etsivät pakanat,\nmutta teidän taivaallinen isänne tietää, mitä te kaikesta tästä\ntarvitsette. -- Tämä kaikki tulee teille itsestään.\"\n\nLeonardo muisti keksintönsä, koneensa, joiden piti antaa ihmisille\nvalta luonnon yli, -- ja ajatteli: \"Onko todellakin tuo kaikki vain\nhuolenpitoa ruumiista, -- mitä syödä? mitä juoda? mihin pukeutua? Onko\nse ollut vain mammonan palvelusta? Eikö ihmisen työssä ole mitään muuta\ntarkoitusta kuin hyödyn tavoittelu? Ja jos rakkaus on Maria, joka on\nvalinnut parhaan osan ja istuu mestarin jalkojen juuressa kuunnellen\nhänen sanojaan, niin onko viisaus sitten vain Martta, joka huolehtii\nmonista asioista, kun ainoastaan yksi on tarpeellinen?\"\n\nHän tiesi muuten omasta kokemuksestaan, että syvimmässä viisaudessa on\nsamoin kuin kuilun liukkaalla reunalla mitä kauheinta, voittamatonta\nhoukutusta. Hän muisti näitä pienimpiä omia oppilaitaan, jotka hän\nkenties oli vietellyt ja saattanut turmioon -- Cesarea, Astroa,\nGiovannia -- kun hän kuuli seuraavat sanat:\n\n\"Jos joku pahentaa yhden näistä pienemmistä, niin parempi olisi, että\nmyllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren\nsyvyyteen. -- Voi maailmaa pahennuksen tähden. Sillä pahennuksen täytyy\ntulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee.\"\n\nJa kuitenkinhan samassa kirjassa sanottiin:\n\n\"_Autuas on se, joka ei pahene minusta_. -- Älkää luulko, että minä\nolen tullut tuomaan rauhaa maan päälle. En ole tullut rauhaa tuomaan,\nvaan hajaannusta.\"\n\nEnimmän häntä kuitenkin kauhistutti Mateuksen ja Markuksen kertomus\nJeesuksen kuolemasta:\n\n\"Kuudennella hetkellä peitti pimeys koko maan ja jatkui yhdeksänteen\nhetkeen asti. Mutta yhdeksännen hetken aikoihin Jeesus huusi korkealla\näänellä: Eli, Eli, lama sabaktani? Minun Jumalani, minun Jumalani,\nmiksi minut hylkäsit? -- Ja uudelleen huudettuaan hän heitti henkensä.\"\n\n\"_Miksi minut hylkäsit?_\" -- ajatteli Leonardo. -- \"Ainoastaanko\nhänen vihollisistaan, hänen, joka on sanonut: 'Minä ja Isä olemme\nyhtä', on tämä kuolevan Pojan huuto Isälle tuntunut äärimmäisen\nepätoivon huudahdukselta? Ja jos koko Hänen oppinsa pantaisiin toiseen\nvaakakuppiin ja toiseen nämä neljä sanaa, niin kumpi puoli olisi\npainavampi?\" Ja tätä ajatellessaan hän oli jo näkevinään silmiensä\nedessä kamalan, mustan kuopan, jonne hän ennemmin tahi myöhemmin\nkupertuu huulillaan viimeinen kauhun huudahdus: Jumalani, Jumalani,\nmiksi minut hylkäsit?\n\n\n\n\nXII\n\n\nToisinaan hän aamulla noustessaan katsoi jäätyneitten ikkunaruutujen\nläpi lumikinoksia, harmaata taivasta ja kuuraisia puita ja hänestä\ntuntui, ettei talvi koskaan lopu.\n\nMutta helmikuun alussa alkoi tuntua lämpimiä tuulahduksia. Kirkkaita\npisaroita alkoi tippua talojen päivänpuoleisilta räystäiltä; varpuset\nalkoivat pitää ääntä; sulava lumi muodosti tummia kehiä puitten\nrunkojen ympärille; kasvien silmikot pullistuivat, ja pilvien\nharvenevan huurun läpi alkoi hohtaa vaaleansininen taivas.\n\nKun auringon vinot säteet aamuisin tunkeutuivat ateljeehen, niin\nFrancesco asetti mestarin tuoliin niiden kohdalle ja tuntikausia vanhus\nistui liikkumatta itseään lämmitellen, pää alas painettuna ja laihat\nkädet polvilla. Sekä noissa käsissä että kasvoissa puoleksi suljettuine\nsilmäluomineen oli äärettömän väsymyksen ilme.\n\nPääskynen, joka oli asunut talven työhuoneessa ja jonka Leonardo oli\nkesyttänyt, lenteli nyt ympäri huonetta, istahti hänen kädelleen tahi\nolalleen, antoi ottaa itsensä kiinni ja suudella päätään; sitten\nse taas pyrähti lentoon ja liiteli kärsimättömästi kirkuen aivan\nkuin olisi tuntenut kevään lähestyvän. Leonardo seurasi tarkasti\nkatsellessaan sen pikku ruumiin jokaista käännettä ja siipien jokaista\nliikettä -- ja ajatus ihmisen siivistä syntyi uudelleen hänen päässään.\n\nKerran hän avasi ison arkun, joka seisoi ateljeen nurkassa, ja alkoi\npenkoa paperikasoja, vihkoja ja lukemattomia irtonaisia lehtiä,\njoissa oli koneitten piirustuksia ja hajanaisia muistiinpanoja hänen\nlaatimistaan kahdestasadasta _Kirjasta luonnosta_.\n\nKoko elämänsä ajan hän oli aikonut järjestää tuon sekamelskan, yhdistää\nkatkelmat johtavalla ajatuksella sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi,\nyhdeksi suureksi \"Kirjaksi maailmasta\", mutta yhä jättänyt sen\ntoistaiseksi. Hän tiesi, että tässä oli uusia löytöjä, jotka olisivat\nsadoilla vuosilla lyhentäneet tutkimustyön vaivoja, muuttaneet\nihmiskunnan kohtaloita ja vieneet sen uusille urille. Ja samalla hän\ntiesi, ettei niin käy. Nyt se oli jo myöhäistä, kaikki häviää yhtä\nhedelmättömästi ja tarkoituksettomasti kuin Herran ehtoollinen, Sforzan\nmuistopatsas ja Anghiarin taistelu, sillä tieteessäkin hänellä oli\nollut vain siivettömiä toiveita, hän oli vain alotellut ja jättänyt\nkesken, ei tehnyt eikä enää tee mitään -- oli aivan kuin kohtalo\nolisi ivaten rangaissut häntä hänen rajattomiin menevistä toiveistaan\ntekemällä hänen toimintansa mitättömäksi. Hän aavisti, että ihmiset\ntulevat etsimään sitä, minkä hän jo oli löytänyt, keksimään sellaista,\nmitä hän jo oli keksinyt -- tulevat kulkemaan hänen tietään, hänen\njälkiään, mutta hänen ohitseen ja unhoittamaan hänet, niinkuin häntä ei\nolisi ollut olemassakaan.\n\nHän etsi käsiinsä pienen, vanhuuttaan kellastuneen vihon, jonka kanteen\noli kirjoitettu \"Linnut\", ja pani sen syrjään.\n\nViime vuosina hän ei juuri ollenkaan ollut työskennellyt lentokoneen\nrakentamiseksi, mutta se oli aina hänen mielessään. Tarkastellessaan\nkesyn pääskysen lentoa hän tunsi, että uusi ajatus oli lopullisesti\nkypsynyt hänen mielessään, ja hän päätti ryhtyä viimeiseen kokeeseen\nkenties sen mielettömän toivon elähyttämänä, että siipien keksiminen\nihmiselle pelastaa ja tekee oikeutetuksi koko hänen elämäntyönsä.\n\nHän ryhtyi tähän uuteen työhön yhtä itsepintaisesti ja samanlaisella\nkuumeentapaisella kiireellä kuin Johannes Kastajankin valmistamiseen.\nKuolemaa ajattelematta, unohtaen sairautensa ja heikkoutensa ja\nmuistamatta unta sekä ruokaa hän istui kaiket päivät ja yökaudet\npiirustusten ja laskujen ääressä. Francescosta näytti toisinaan siltä,\nettei tuo enää ollut työtä, vaan mielipuolen houreita. Tuska ja pelko\nyltyivät yhä oppilaan mielessä, kun hän katseli mestarin kasvoja,\njoita vääristi epätoivoinen, aivan kuin raivoisa tahdon ponnistus --\nhalu saada aikaan mahdotonta, sellaista, mitä ihmisten ei ole suotu\nrankaisematta toivoa.\n\nKului viikko. Melzi ei poistunut hänen luotaan eikä nukkunut öisin.\nKerran, kun Francesco oli valvonut kolme yötä, hänet valtasi väsymys.\nHän vaipui nojatuoliin sammuneen lieden ääreen ja nukahti.\n\nAamun harmaa hämärä näkyi ikkunoista. Pääskynen oli herännyt ja\npiipitti. Leonardo istui pienen työpöydän ääressä kynä kädessä,\nkyyristyneenä ja pää painuneena paperin yli, joka oli täynnä numeroita.\n\nYhtäkkiä hän vavahti hiljaa ja kummallisesti. Kynä putosi hänen\nsormiensa välistä. Pää alkoi painua yhä alemmaksi ja alemmaksi. Hän\nyritti nousta seisomaan ja alkoi kutsua Francescoa, mutta heikko\nhuudahdus kuoli hänen huulilleen. Hän kaatui raskaasti koko ruumiinsa\npainolla pöytää vasten ja kaatoi sen kumoon. Kynttilä putosi lattialle.\nMelzi heräsi kolinasta ja hypähti pystyyn. Aamun hämärässä hän näki\nmestarin makaavan lattialla, vieressään kumoon kaatunut pöytä, sammunut\nkynttilä ja hajalleen lentäneitä paperilehtiä. Pääskynen kierteli\npelästyneenä ympäri huonetta lyöden räpyttävillä siivillä lakea ja\nseiniä.\n\nFrancesco ymmärsi, että halvauskohtaus oli uusiutunut.\n\nSairas makasi muutamia päiviä tajuttomana jatkaen houreissaan\nmatemaattisia laskelmiaan. Tultuaan tuntoihinsa hän pyysi heti\nlentokoneen piirustuksia.\n\n\"Eihän toki, mestari!\" huudahti Francesco. \"Mieluummin kuolen kuin\nannan teidän ryhtyä työhön, ennenkuin olette aivan terve...\"\n\n\"Mihin olet ne pannut?\" kysyi sairas harmistuneena.\n\n\"Paninpa minne tahansa, niin voitte olla huoletta, -- eivät ne hukkaan\njoudu. Minä annan kaikki takaisin, kun nousette...\"\n\n\"Mihin olet pannut ne?\" -- lausui Leonardo uudelleen.\n\n\"Vein ullakolle ja panin lukon taakse.\"\n\n\"Missä on avain?\"\n\n\"Minulla.\"\n\n\"Anna tänne.\"\n\n\"Mutta hyvänen aika, messere, mitä te sillä?\"\n\n\"Anna, anna pian!\"\n\nFrancesco vitkasteli. Sairaan silmistä välähti vihastus. Melzi antoi\navaimen, ettei suututtaisi häntä. Leonardo pisti sen tyynyn alle ja\nrauhoittui.\n\nHän alkoi parantua nopeammin kuin Francesco oli luullutkaan.\n\nKerran huhtikuun alkupäivinä hän oli ollut koko päivän rauhallinen\nja pelannut tamia fra Guglielmon kanssa. Illalla Francesco väsyneenä\nmonista valvotuista öistä nukahti istuvaan asentoon penkille mestarin\njalkojen juureen nojaten päätään vuodetta vasten. Äkkiä hän heräsi\naivan kuin joku olisi häntä nykäissyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut\nnukkuvan hengitystä. Yölamppu oli sammunut. Hän sytytti sen ja näki,\nettä vuode oli tyhjä. Tutkittuaan kaikki yläkerroksen huoneet hän\nherätti Battista Villanisin. Ei tämäkään ollut nähnyt Leonardoa.\n\nFrancesco aikoi jo laskeutua alas ateljeehen, mutta muisti paperit,\njotka oli piiloitettu ullakolle. Hän juoksi sinne, aukaisi oven, joka\nei ollut lukossa, ja näki Leonardon puoleksi pukeutuneena istuvan\nlattialla kumoon kaadetun vanhan laatikon ääressä, joka hänellä\noli pöytänä. Hän kirjoitti talikynttilän valossa -- luultavasti\nhän toimitti joitakin konelaskuja -- ja mutisi jotakin itsekseen\nhiljaa ja nopeasti aivan kuin houreissa. Tuo mutina ja silmien\npalaminen, harmaat, takkuiset hiukset, harjasmaiset kulmakarvat,\njotka olivat rypyssä aivan kuin ajatus olisi ollut yli-inhimillisessä\npingoituksessa, sisään painuneen suun nurkat, jotka olivat taipuneet\nalaspäin ilmaisten vanhuuden voimattomuutta, koko kasvot, jotka\nnäyttivät oudoilta ja vierailta -- kaikki tämä oli niin kamalan\nnäköistä, että Francesco pysähtyi ovelle uskaltamatta astua sisälle.\n\nYhtäkkiä Leonardo otti lyijykynän ja veti sillä viivan yli sivun, joka\noli kirjoitettu täyteen numeroita, niin että lyijykynän kärki taittui.\nSitten hän katsahti taakseen, näki oppilaan ja nousi seisomaan kalpeana\nja huojuen.\n\nFrancesco riensi hänen luokseen tukeakseen häntä.\n\n\"Olenhan sanonut sinulle\", lausui mestari hiljaa ja omituisesti\nhymyillen, \"olenhan sanonut, Francesco, että kohta lopetan. No, nyt\nolen lopettanut kaikki. Älä nyt pelkää, en minä enää. Jo riittää! Olen\ntullut vanhaksi ja tyhmäksi, tyhmemmäksi kuin Astro. Minä en tiedä\nmitään. Olen unhoittanut senkin, mitä olen tietänyt. Mitäpä minä enää\nsiivistä... Hiiteen kaikki!...\"\n\nHän tempasi pöydältä paperiarkit, rutisti ne kiivaasti kokoon ja repi\nkappaleiksi.\n\nSen päivän jälkeen hänen terveytensä taas huonontui. Melzi aavisti,\nettei hän tällä kertaa enää nousisi vuoteesta. Toisinaan sairas vaipui\npäiväkausiksi pyörtymyksen kaltaiseen horrostilaan.\n\nFrancesco oli jumalinen. Hän uskoi vilpittömästi kaikkeen, mitä kirkko\nopetti. Hän oli ainoa, johon eivät vaikuttaneet turmiolliset taiat,\nLeonardon \"paha silmä\", jonka vaikutuksen olivat kokeneet melkein\nkaikki muut tultuaan hänen läheisyyteensä. Vaikka Francesco tiesi,\nettei mestari noudattanut kirkollisia menoja, niin rakkauden vaisto\nsanoi kuitenkin hänelle, ettei Leonardo ollut jumalankieltäjä. Eikä\nhän ruvennut asiaa sen syvemmältä tutkimaan eikä tahtonut sen enempää\ntietää.\n\nMutta nyt hän kauhistui ajatellessaan, että mestari saattaa kuolla\nkatumatta syntejään. Hän olisi antanut vaikka henkensä pelastaakseen\nopettajansa. Mutta hän ei uskaltanut ruveta puhumaan tälle asiasta.\n\nEräänä iltana hän istui sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä yhä\ntuo kamala ajatus mielessään.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Pra Guglielmo pistäytyi täällä tänä aamuna\", vastasi Francesco hieman\nhämillään. \"Hän olisi tahtonut nähdä teitä. Minä sanoin, ettei se käy\npäinsä...\"\n\nMestari katsoi häntä suoraan silmiin, joissa kuvastui rukousta, pelkoa\nja toivoa.\n\n\"Et sinä sitä ajatellut, Francesco. Miksi et tahdo sanoa minulle?\"\n\nOppilas oli vaiti silmät alas luotuina.\n\nJa Leonardo ymmärsi kaikki. Hän kääntyi poispäin ja rypisti kulmiaan.\nHän oli aina tahtonut kuolla, niinkuin oli elänytkin -- vapaana ja\ntotuudessa. Mutta Francesco säälitti häntä. Järkyttäisikö hän nytkin\nviime hetkinään ennen kuolemaa nöyrää uskoa, pahentaisi yhden näistä\npienimmistä?\n\nHän katsahti taas oppilaaseen, laski laihtuneen kätensä hänen käteensä\nja lausui hiljaa hymyillen:\n\n\"Poikani, lähetä sana fra Guglielmolle ja pyydä häntä tulemaan\nhuomenna. Minä tahdon tunnustaa syntini ja nauttia Herran ehtoollista.\nKutsu myöskin maitre Guillaume.\"\n\nFrancesco ei vastannut mitään, vaan suuteli Leonardon kättä rajattoman\nkiitollisuuden valtaamana.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKun notario maitre Guillaume saapui seuraavana aamuna, huhtikuun\n23 päivänä, joka oli piinaviikon lauantai, niin Leonardo ilmoitti\nhänelle viimeisen tahtonsa. Neljäsataa floriinia, jotka hän oli\nantanut säilytettäviksi Firenzessä olevan Santa Maria Nuova kirkon\nrahastonhoitajalle, hän testamenttasi täydellisen sovinnon merkiksi\nveljilleen, joiden kanssa hän oli käynyt oikeutta. Oppilaalleen\nMelzille hän määräsi kirjansa, tieteelliset kalunsa, koneensa,\nkäsikirjoituksensa ja jäännökset palkasta, jonka hän oli saapa\nkuninkaallisesta rahastosta: palvelijalleen Battista Villanisille\nCloux'in linnan talouskalut ja puolet viinitarhastaan, joka oli Milanon\nkaupungin muurin ulkopuolella Porta Vercellinan luona; toisen puolen\nsiitä oli saapa hänen oppilaansa Andrea Salaino.\n\nHautajaisia ynnä muuta koskevissa asioissa hän pyysi notariota\nkääntymään Melzin puoleen, jonka hän määräsi testamenttinsa\ntoimeenpanijaksi.\n\nFrancesco ja maitre Guillaime koettivat järjestää hautajaiset\nsellaisiksi, että niistäkin selvästi näkisi Leonardon vastoin yleistä\nhuhua kuolleen katolisen kirkon uskollisena poikana.\n\nSairas hyväksyi kaikki ja osoittaakseen ottavansa osaa Francescon\nhuolenpitoon hautajaisten komeudesta hän määräsi ehdotettujen kahdeksan\nnaulan asemasta kymmenen naulaa kynttilöitä poltettavaksi sielumessujen\naikana ja viidenkymmenen asemasta seitsemänkymmentä tourainelaista\nsousta jaettavaksi köyhille.\n\nKun testamentti oli valmis eikä siitä enää puuttunut muuta\nkuin todistajien allekirjoitukset, niin Leonardo muisti vanhan\npalvelijattarensa, keittäjätär Maturinan. Maitre Guillaumen täytyi\nlisätä testamenttiin uusi säädös, jonka mukaan Maturina sai\nmonivuotisesta, uskollisesta palveluksesta hyvän mustan verkapuvun,\nturkiksilla päällystetyn, niinikään verkaisen päähineen ja kaksi\ntukaattia rahaa. Tämä kuolevan huomaavaisuus köyhää palvelijatarta\nkohtaan täytti Francescon sydämen entisestään tutulla sietämättömän\nsäälin tunteella.\n\nHuoneeseen astui fra Guglielmo kantaen pyhiä sakramentteja, ja kaikki\npoistuivat.\n\nTultuaan ulos sairaan huoneesta munkki rauhoitti Francescoa ilmoittaen\nhänelle, että Leonardo oli täyttänyt kirkon määräykset nöyrästi ja\nJumalan tahtoon alistuen.\n\n\"Sanokoot ihmiset hänestä mitä tahansa, poikani\", lausui fra Guglielmo\nlopuksi, \"niin hänelle kuitenkin käy niin kuin Herra on sanonut:\n'Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan'.\"\n\nYöllä sai sairas tukahtumiskohtauksia. Melzi pelkäsi mestarin kuolevan\nkäsiinsä.\n\nAamulla -- se oli huhtikuun 24 päivänä, pääsiäissunnuntaina -- hänen\nvointinsa oli parempi. Mutta kun häntä edelleen tuntui tukahuttavan\nja huoneessa oli kuuma, niin Francesco avasi ikkunan. Sinisellä\ntaivaalla liiteli valkeita kyyhkysiä, ja niiden siipien havinaan yhtyi\npääsiäiskellojen kaiku. Mutta kuoleva ei enää nähnyt eikä kuullut\nmitään.\n\nHänestä tuntui siltä kuin äärettömän raskaat painot, aivan kuin\nkivimöhkäleet, vierisivät, putoilisivat ja litistäisivät häntä. Hän\nkoettaa nousta ja siirtää ne pois päältään, mutta ei voi -- mutta\nvihdoin, kun hän tekee viimeisen ponnistuksen, hän vapautuu niiden alta\nja lentää suurin siivin ylös; mutta kivet vierivät uudestaan hänen\npäälleen, kasaantuvat röykkiöksi ja painavat häntä; hän taistelee\nuudestaan niitä vastaan, voittaa, lentää korkeuteen -- ja tätä jatkuu\nloppumattomiin. Ja joka kerralla muuttuu paino yhä kauemmaksi,\nponnistukset yhä tavattomammiksi. Viimein hän tuntee, ettei jaksa\nenää taistella, ja alistuu päästäen viimeisen epätoivoisen huudon:\n\"Jumalani, Jumalani! Miksi minut hylkäsit?\" Ja heti alistuttuaan hän\nymmärsi, että kivet ja siivet, raskas paino ja lentäminen, alaspäin ja\nylöspäin on aivan sama asia: on samantekevää, lentääkö vai putoaako. Ja\nhän kohoaa ylös ja vaipuu alas tietämättä enää itsekään, keinuttavatko\nhäntä loppumattoman liikunnon hiljaiset aallot vai äitikö tuutien häntä\nkäsivarsillaan heiluttelee.\n\nMuutamia päiviä hätien ruumiinsa vielä näytti hänen ympärilleen\nkokoontuneista elävältä, mutta hän ei enää tullut tajuihinsa. Viimein\neräänä aamuna -- se tapahtui toukokuun 2 päivänä -- Francesco ja fra\nGuglielmo huomasivat, että hänen hengityksensä alkoi heiketä. Munkki\nalkoi lukea kuolinrukousta.\n\nKun oppilas jonkun ajan kuluttua pani kätensä opettajan sydämelle, niin\nhän tunsi, ettei se sykkinyt. Hän sulki kuolleen silmät.\n\nVainajan kasvot eivät olleet paljon muuttuneet. Niissä oli syvän ja\nhiljaisen tarkkaavaisuuden ilme, joka niissä usein oli ollut hänen\neläessään.\n\nSillä aikaa kuin Francesco ynnä Battista Villanis ja vanha palvelijatar\nMaturina pesivät ruumista, olivat ikkunat ja ovet avattuina selälleen.\n\nTällä välin oli kesy pääskynen, jonka kaikki viime päivinä olivat\nunhoittaneet, vapautta aavistellen lentänyt ateljeesta portaitten ja\nyläkerroksen huoneitten kautta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli.\nSe kierteli ruumiin yläpuolella kuolinkynttilöiden keskellä, jotka\npaloivat himmeästi aamuauringon paisteessa, ja laskeutui, varmaankin\nvanhan tavan mukaan, Leonardon ristissä oleville käsille. Sitten se\nyhtäkkiä alkoi räpyttää siipiään, kohosi lentoon ja liiteli avoimen\nikkunan kautta ylös taivasta kohti iloisesti visertäen. Ja Francesco\najatteli, että mestari nyt teki viimeisen kerran sen, mistä hän niin\npaljon piti -- päästi vapaaksi siivekkään vangin.\n\nVainajan toivomuksen mukaisesti sai hänen ruumiinsa maata kolme päivää\nkoskematta, ei kuitenkaan ruumishuoneessa, sillä Francesco ei sallinut\nsitä, vaan samassa huoneessa, jossa hän oli kuollutkin.\n\nHautajaisissa noudatettiin tarkoin kaikkia testamentin määräyksiä.\nKappalaiset, kaniikit, vikariot ja munkit saattoivat ruumista;\nkuusikymmentä kerjäläistä kulki kantaen kukin kynttilää; Amboisen\nneljässä kirkossa pidettiin kolme suurta ja kolmekymmentä\npientä jumalanpalvelusta, joissa paloi kymmenen naulaa paksuja\nvahakynttilöitä; kaupungille kuuluvassa Saint Lazaren sairaalassa\njaettiin köyhille seitsemänkymmentä tourainelaista sousta. Näistä\nmerkeistä saattoivat jumaliset ihmiset huomata, että haudattiin pyhän\nkatolisen kirkon uskollista poikaa.\n\nHänet haudattiin Saint Florentinin luostariin. Mutta kun hauta kohta\nunhoitettiin ja tasoitettiin maan tasalle ja hänen muistonsa kuoli\nAmboisessa jäljettömiin, niin tulevat sukupolvet eivät saaneet tietää,\nmissä Leonardon tomu lepäsi.\n\nIlmoittaessaan mestarin kuolemasta hänen Firenzessä oleville veljilleen\nFrancesco kirjoitti:\n\n\"En kykene ilmi lausumaan surua, jonka minussa on synnyttänyt sen\nihmisen kuolema, joka oli minulle enemmän kuin isä. Mutta niin kauan\nkuin elän, olen murehtiva häntä, sillä hän rakasti minua suurella ja\nhellällä rakkaudella. Ja luulen, että jokaisen täytyy surra semmoisen\nmiehen menettämistä, jonka veroista luonto ei voi luoda toista. --\nKaikkivaltias Jumala, anna hänelle nyt iankaikkinen rauha!\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nLeonardon kuolinpäivänä oli Frans I metsästämässä Saint Germainin\nmetsässä. Saatuaan tiedon taiteilijan kuolemasta hän käski sulkemaan\nsinetillä tämän ateljeen, kunnes hän saapuisi Amboiseen, sillä hän\ntahtoi valita itselleen parhaat kuvataulut.\n\nFransilla oli muuten tähän aikaan paljon tärkeämpiä huolia kuin\ntaidekysymykset. Viisi kuukautta sitten, tammikuun 12 päivänä 1519, oli\nkuollut keisari Maksimilian I. Kolme kuningasta -- Englannin, Espanjan\nja Ranskan -- kiisteli pyhän keisarikunnan kruunusta turvautuen tässä\ntaistelussa petokseen ja salajuoniin. Frans unelmoi jo siitä, että hän\nyhdistäisi käsiinsä Ranskan kuningasten ja Rooman keisarien valtikat ja\nperustaisi yksinvallan, jollaista Euroopassa ei vielä oltu nähty. Hän\naikoi käyttää lahjomiseen kolme miljoonaa; koetti saada toimeen liitin\npaavin kanssa ja lupasi tälle toimeenpanna ristiretken turkkilaisia\nvastaan pyhän haudan valloittamiseksi; vannoi, että hän kolmen vuoden\nkuluttua valituksi tulemisestaan astuu voittajana Konstantinopoliin\nja pystyttää ristin pyhän Sofian harjalle. Enemmän kuin muita\nkilpailijoitaan hän vihasi nuorta Kaarlea, Espanjan kuningasta, ja\nvakuutti ennemmin suostuvansa vähäpätöisen Brandenburgin vaaliruhtinaan\nvieläpä Puolan kuninkaan Sigismundinkin, kuin Kaarlen vaaliin.\n\nLeo X tapansa mukaan viekasteli ja luikerteli kummankin kilpailijan\nedessä antamatta mitään suoraa vastausta. Samaan aikaan hän jatkoi\ndominikaanimunkki Dietrich Schomburgin välityksellä keskusteluja\nMoskovan suuriruhtinaan Vasili Joannovitshin kanssa. Hän koetti saada\ntämän yhtymään pyhään liigaan turkkilaisia vastaan ja tarjoutui\npuolestaan välittämään rauhan solmimista kuningas Sigismundin kanssa.\n\nToinen Italiassa olleista Venäjän lähettiläistä, Dmitri Gerasimov, oli\nnäihin aikoihin jo palannut Moskovaan; toinen, Nikita Karatshjarov,\noli jäänyt Roomaan. Kun Nikita sai kuulla tulevasta keisarinvaalista\nja niistä keskusteluista, joissa Frans tämän johdosta oli hänen\nhallitsijansa pahimman vihollisen Sigismundin kanssa, niin hän lähti\nyhdessä paavin lähettilään kanssa Ranskaan saadakseen tarkempia\nja luotettavampia tietoja asiasta ja otti kuten ensimmäisellä\nmatkallaankin mukaansa vanhan sihteerinsä Ilja Potapytsh Kopylan,\ntulkki Vlasijn ja kaksi nuorempaa kirjuria, Fedor Ignatjevitsh\nRudometovin ja Jevtihij Paisieijevitsh Gagaran.\n\nJevtihij kuten monet muutkin senaikuiset venäläiset matkustajat\nkirjoitti lyhyesti muistiin kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut\nmatkoillaan sellaista, joka erityisesti kiinnitti hänen mieltään. Tässä\nmatkapäiväkirjassaan hän muun muassa kuvaili Firenzeä seuraavaan tapaan:\n\n\"Kaupunki, jota nimitetään Firenzeksi, on hyvin suuri, emmekä me ole\nsellaista tavanneet ennen kuvattujen joukossa. Se on ihanin ja paras\nItalian kaupungeista, jotka olen nähnyt. Kirkot ovat erinomaisen\nkauniit, palatsit valkeasta kivestä ja hyvin korkeat ja taitavasti\nrakennetut. Tässä kaupungissa on suuri kirkko, valkoisesta ja mustasta\nmarmorista rakennettu. Sen kirkon vieressä on pylvään muotoinen\nkellotorni, niinikään valkoisesta marmorista. Ja sen rakennetta tuskin\njärkemme jaksaa käsittää. Me kävimme ylhäällä tuon pylvään päässä ja\nlaskimme astuinten lukumäärän: neljäsataa ja viisikymmentä. -- Mitä\nvähäisellä ymmärryksellämme olemme jaksaneet omistaa, sen olemme\nmyöskin kirjoittaneet, niinkuin olemme nähneet; monia muita asioita\nei voi kuvata, sillä ne ovat perin ihmeellisiä ja käsittämättömiä\",\n-- niin hän lopetti kertomuksensa. Eikä hän todellakaan osannut\nsanoin lausua sitä, mikä häntä oli kaikkein enimmän hämmästyttänyt:\nGiotton muovailemien kuusisärmäisten kohokuvien keskellä, joilla\njättiläiskokoisen \"kellotornin\" -- Santa Maria del Fioren tuomiokirkon\nkellotapulin -- pohjakerros on koristettu ja jotka kuvaavat toisiaan\nseuraavia ihmiskunnan kehitysasteita -- karjanhoitoa, maanviljelystä,\nhevosen kesytystä, laivanrakennuksen keksimistä, kangaspuiden\nkeksintöä, metalliesineiden valmistusta, maalaustaidetta, musiikkia,\ntähtitiedettä -- hän oli huomannut taitavan mekaanikon Daedaluksen,\njoka koettelee keksimiään äärettömän suuria vahasiipiä. Hänen\nruumistaan peittävät linnun höyhenet; siivet ovat hihnoilla kiinnitetyt\nruumiiseen; hän on molemmin käsin tarttunut sisäpuolella oleviin\npuolapuihin ja koettaa päästä lentoon panemalla niiden avulla siivet\nliikkeeseen.\n\nTämä sama kohokuva oli aikoinaan herättänyt nuoressa Leonardossa,\njoka juuri oli saapunut Firenzeen kotikylästään Vincistä, ensimmäisen\najatuksen lentokoneesta -- Suuresta Linnusta.\n\nSiivekkään miehen salaperäinen olento hämmästytti Jevtihia sitäkin\nenemmän, kun hän niinä päivinä oli valmistanut Siivekkään Kastajan\nkuvaa. Epäselvä ja levottomuutta synnyttävä aavistus sai hänet\ntuntemaan, mikä vastakohta oli Daedaluksen aineellisten, ehkäpä\nsaatanan avulla rakennettujen siipien ja \"lihaksi tulleen enkelin\",\nJohannes Kastajan henkisten siipien välillä, jotka \"kuvasivat\npuhdassydämisten kohoamista Jumalan luo.\"\n\nSaint Germainista Frans I siirtyi metsästyslinnaansa Fontainebleauhon\nja sen jälkeen Amboiseen. Tänne saapui kesäkuun alkupäivinä v. 1519\nVenäjän lähettiläs Nikita Karatshjarov ja asettui asumaan kuten\nedellisellä matkallaankin notarion, maitre Guillaume Borreaun taloon\nkaupungin valtakadun varrella lähellä Kellotornia.\n\nHeti tultuaan kuningas tarkasti Leonardon ateljeen. Saman päivän iltana\nlähtivät myöskin prinsessa Margareeta ja Brandenburgin vaaliruhtinaan\nlähettiläs ynnä muut ulkomaalaiset ylimykset, niiden joukossa myöskin\nNikita Karatshjarov, Cloux'in linnaan.\n\nSaatuaan tiedon tästä Fedjka kehoitti myöskin setäänsä Ilja Potapytsh\nKopylaa ja Jevtihij Gagaraa lähtemään Cloux'iin. Hän vakuutti heille,\nettä saavat nähdä paljon mieltäkiinnittävää \"oivallisen mestarin\nLeonarduksen talossa -- tuon tavattoman älykkään, jaloaatteisen miehen,\njoka oli erittäin perehtynyt kirjaoppiin ja luonnontieteisiin ja sangen\nsukkelajärkinen\".\n\nIlja Potapytsh ja Jevtihij seurasivat häntä Cloix'iin ottaen mukaansa\ntulkki Vlasijn.\n\nHeidän saapuessaan olivat Margareeta ja muut vieraat jo lopettaneet\ntarkastuksen ja olivat pois lähdössä. Siitä huolimatta Francesco otti\nuudet vieraat vastaan yhtä ystävällisesti, kuin hänellä oli tapana\nvastaan ottaa kaikki mestarin kotiin saapuvat muukalaiset, kysymättä\nheidän nimeään ja arvoaan. Hän vei heidät ateljeehen ja alkoi näytellä\nkaikkea, mitä siinä oli.\n\nArasti ja ihmetellen he katselivat outoja koneita, tähtitieteellisiä\nlaitteita, maapalloja, kvadrantteja, lasisia tislausastioita,\ntavattoman suurta ihmisen silmää, joka oli valmistettu kristallista\nvalon lakien tutkimista varten, soittokoneita äänilakien tutkimiseksi,\npientä sukelluskellon mallia, teräväkärkisiä, veneenmuotoisia suksia,\njoilla voitiin kulkea vettä pitkin aivan kuin maalla, anatomisia kuvia\nja kamalien sota-aseitten piirustuksia. Fedjka oli ihastuksissaan\nkaikesta tästä, ja se oli hänen mielestään \"astrologista viisautta ja\nkorkeinta alkemiaa.\" Ilja Potapytsh sitävastoin tavantakaa rypisti\nkulmiaan, kääntyi poispäin ja teki hurskaana ristinmerkkejä. Jevtihiä\nhämmästytti kaikkein enimmän vanha, särkynyt siipiluu, joka muistutti\njättiläiskokoisen pääskysen siipeä. Kun Melzi jotenkuten tulkki Vlasijn\navulla oli saanut selitetyksi hänelle, että se oli osa lentokoneesta,\njota mestari oli valmistellut koko elämänsä ajan, niin Jevtihij muisti\nsiivekkään miehen Daedaluksen marmorisessa kellotornissa Firenzessä\nja omituiset, ahdistavat ajatukset heräsivät hänessä entistään\nvoimakkaampina.\n\nKuvia tarkastellessaan hän joutui ymmälle nähdessään Johannes\nKastajan. Hän luuli sitä ensin naiseksi eikä ottanut uskoakseen, kun\nVlasij Francescon selityksen mukaan sanoi, että se oli Kastaja. Mutta\ntarkemmin katsottuaan hän huomasi ruokoisen ristin -- \"ristipäisen\nsauvan\" -- aivan samanlaisen, jollainen esiintyi venäläistenkin\npyhäinkuvien maalaajien Johannes Kastajalla, ja huomasi myöskin\nkamelinkarvaiset vaatteet. -- Hänet valtasi ahdistus. Vaikka tämä\nsiivetön Johannes oli täydellinen vastakohta sille siivekkäälle, johon\nJevtihij oli tottunut, niin tuon naisellisen nuorukaisen outo sulo ja\nsalaperäinen hymy, joka väikkyi hänen huulillaan hänen osoittaessaan\nGolgatan ristiä, hurmasivat häntä yhä enemmän, kuta kauemmin hän\nniitä katseli. Hän seisoi kuin lumottuna kuvan edessä eikä ajatellut\nmitään, tunsi vain sydämensä sykkivän yhä kovemmin ja kovemmin\nselittämättömästä liikutuksesta.\n\nIlja Potapytsh ei jaksanut enää sietää, vaan sylkäisi kiivastuneena ja\nhuudahti:\n\n\"Perkeleen juonia! Kauhistuttavaa raakuutta! Tämä irstas olentoko,\njoka on alaston kuin portto ja jolla ei ole partaa eikä viiksiä --\ntämäkö olisi -- Kastaja? Antikristuksen edelläkävijä se lienee eikä\nKristuksen... Lähtekäämme pois, Jevtihij, lähtekäämme pian, lapseni,\nälä saastuta silmiäsi! Meidän oikeauskoisten ei sovi katsella\ntuollaisia villittyjä, perkeleellisiä kuvia -- olkoot ne kirotut!\"\n\nHän tarttui Jevtihijn käteen ja veti hänet melkein väkisin pois kuvan\nluota. Vielä Leonardon talosta ulos tultuaankaan hän ei voinut pitkään\naikaan rauhoittua.\n\n\"Näettekö nyt\", varoitteli hän seuralaisiaan, \"miten iljettävä on\nJumalan edessä jokainen, joka rakastaa 'giomitriaa', taikatemppuja,\nalkemiaa, tähtien selitystä ja muuta senkaltaista? Sillä se, joka\nuskoo järkeen, lankeaa helposti monenlaisiin viettelyksiin. Rakastakaa\nsiis, lapseni, enemmän yksinkertaisuutta kuin viisautta. Älkää pyytäkö\nymmärtää korkeinta älkääkä koettako tunkeutua kaikkein syvimpään,\nvaan pitäkää turmeltumattomana se oppi, jonka olette valmiina saaneet\nJumalalta. Ja jos joku kysyy sinulta: tunnetko kaiken filosofian?\n-- niin vastaa hänelle nöyrästi: 'Minä olen oppinut lukemaan, mutta\nhelleeniläisiä viisauksia en ole tutkinut, astronomien teoksia en ole\nlukenut, filosofiaa eivät silmäni ollenkaan ole nähneet -- minä luen\nautuudenoppia esittäviä kirjoja pelastaakseni syntisen sieluni'...\"\n\nJevtihij kuunteli, mutta ei ymmärtänyt. Hän ajatteli muuta, --\n\"perkeleellistä kuvaa\", jonka hän tahtoi unhoittaa, mutta ei voinut.\nNaisellisen, siivettömän Johanneksen salaperäinen hahmo väikkyi\npeloittavana ja hurmaavana hänen edessään.\n\n\n\n\nXV\n\n\nKoska nyt Karatshjarovin toista kertaa käydessä ulkomaalaisten tulva\nAmboiseen oli pienempi, niin isäntä järjesti Venäjän lähetystölle\nasunnon talon alakerroksen huoneisiin, jotka olivat tilavammat ja\nmukavammat. Mutta Jevtihij halusi yksinäisyyttä ja asettui asumaan\nsamaan huoneeseen, jossa hän oli asunut kaksi vuotta aikaisemmin --\naivan katon rajaan kyyhkyslakan viereen -- sekä järjesti kuten ennenkin\npikkuruikkuisen ateljeensa ikkunan komeroon.\n\nPalattuaan kotiin Cloux'in linnasta hän tahtoi karkoittaa kiusauksen\nja ryhtyi viimeistelemään uutta, jo melkein valmista kuvaa: Siivekäs\nKastaja seisoi sinisessä avaruudessa keltaisella hiekkavuorella, joka\noli aivan kuin päivän polttama ja jota ympäröi tummansininen, melkein\nmusta valtameri. Hänellä oli kaksi päätä -- toinen elävä, hartioilla,\nja toinen, kuollut, maljakossa, jota hän piti kädessään aivan kuin sen\nmerkiksi, että ihminen vain kuolettamalla itsessään kaiken inhimillisen\nkohoaa yli-inhimilliseen lentoon. Hänen kasvonsa olivat omituiset\nja peloittavat, selällään olevien silmien katse muistutti aurinkoon\ntuijottavan kotkan katsetta, pörhöinen, kamelinkarvainen viitta\nmuistutti linnun höyhenpeitettä. Parta ja hiukset häilyivät aivan\nkuin kova tuuli olisi niitä liehuttanut lentäessä. Hoikkien, laihojen\nkäsien ja suhteettoman pitkien, kurjen koipia muistuttavien jalkojen\nluut, joita nahka tuskin peitti, näyttivät luonnottoman keveiltä, aivan\nkuin ne olisivat olleet ontot sisältä kuten linnun sulat. Hartioista\nlähti kaksi jättiläiskokoista siipeä, jotka olivat levällään sinistä\ntaivasta vasten ulottuen yli keltaisen maan ja mustan valtameren. Ne\nolivat ulkopuolelta lumivalkoiset, sisäpuolelta kullanhohtoiset kuin\ntulenliekki, ja muistuttivat jättiläiskokoisen joutsenen siipiä.\n\nJevtihijn oli suoritettava loppuun kultaus siipien sisäpuolella.\n\nHän otti muutamia kultalevyjä, jotka olivat ohuet kuin paperi, rutisti\nne käsissään ja survoi ne hienoksi sormellaan raakunkuoressa, jossa\noli tuoretta gummia. Sitten hän kaatoi sen päälle lämmintä vettä, ja\nkun kulta oli painunut pohjalle ja vesi selvinnyt, niin hän kaatoi\nveden pois ja alkoi terävällä hillerinkarvoista tehdyllä siveltimellä\nmaalata höyheniä Kastajan siipiin. Hän maalasi huolellisesti joka\nviivan, jokaisen höyhenen toisensa jälkeen ja jokaisen haituvan\nerikseen höyhenen reunoissa. Hän kiinnitti kullan munanvalkuaisella,\nsilitti sitä jäniksen käpälällä ja kiilloitti karhun hampaalla. Siivet\nmuuttuivat yhä elävämmiksi, yhä hohtavammiksi.\n\nMutta työ ei tuottanut hänelle yhtä suurta iloa kuin tavallisesti.\nKastajan siivet muistuttivat milloin mekaanikko Daedaluksen siipiä,\nmilloin Leonardon lentokoneen siipeä. Ja salaperäisen, neitseellisen\nnuorukaisen kasvot, siivettömän Kastajan kasvot väikkyivät hänen\nedessään houkuttelevina, peloittavina ja ahdistavina ja peittivät\nnäkyvistä siivekkään Kastajan.\n\nJevtihijn sydäntä painoi raskas ja ahdistava tunne. Sivellin putosi\nhänen kädestään. Hän tunsi, ettei hän jaksanut enää työskennellä, ja\nlähti ulos. Pitkän aikaa hän käveli ensin pitkin kaupungin katuja ja\nsitten Loiren autiolla rannalla.\n\nAurinko laski. Vaaleanvihertävä taivas ehtootähtineen kuvastui joen\ntyyneen pintaan. Mutta taivaanrannalta lähestyi pilvi. Kalevantulet\nvärisivät siinä kuin kiihkeästi räpyttelevät, suuret, tuliset siivet.\nOli tukahuttavaa ja hiljaista. Ja tässä hiljaisuudessa Jevtihijn\nsydäntä kouristi yhä suurempi ja ahdistavampi tuska.\n\nHän palasi takaisin kotiinsa, sytytti lampun uglitshilaisen\njumalanäidinkuvan eteen ja luki luostarisääntöjä noudattaen kaikki\nsäädetyt rukoukset. Sitten hän levitti huopapeitteen kapealle\npuuarkulle, joka oli hänen vuoteenaan, riisuutui ja kävi makuulle,\nmutta ei mitenkään saanut unta.\n\nTunti kului toisensa jälkeen. Vuoroin hän hikoili, vuoroin värisi\nvilusta. Hän loikoi silmät auki pimeydessä, jota tavantakaa kalpeat\nsalamanvälähdykset valaisivat, ja kuunteli hiljaisuutta, jossa hän\noli kuulevinaan omituista kahinaa, rapinaa ja pahaa ennustavia ääniä,\nennusmerkkejä, joista vanhat venäläiset kirjat puhuvat: \"korvain\nsointia, seinän rusahtelua, hiiren vikinää\". Sekavia, hourekuvien\ntapaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Hän muisti kertomuksia\nkaikenlaisista satumaisista ihmeolennoista ja tapahtumista: kauheasta\nIndrik pedosta, joka \"kulkee maan alla niinkuin aurinko taivaalla ja\npuhkoo jokia ja lähteitä\"; kummallisesta Stratima linnusta, joka \"elää\nvaltameren reunassa, panee meren lainehtimaan ja upottaa laivoja\";\nkuningas Salomon veljestä Kitovrasista, joka päivällä hallitsee\nihmisiä, mutta yöllä muuttuu karjuvaksi pedoksi; ihmisistä, jotka\nleijailevat syvyyden päällä ikuisesti palavan tulen yläpuolella ja\njotka eivät syö eivätkä juo ja ovat niin pitkiä ja hoikkia, että\nhämähäkinverkon tavoin heilahtelevat sinne, mihin tuuli sattuu\npuhaltamaan -- mutta ovat kuolemattomia. Ja hänestä tuntui, että hän\nitse leijaili niinkuin nuo hämähäkinverkon kaltaiset ihmiset ikuisen\ntuulenpuuskan heittelemänä syvyyden päällä.\n\nKukko lauloi toisen kerran. Hänen mieleensä tuli vanha tarina siitä,\nkuinka enkelit keskellä yötä ottavat Jumalan valtaistuimen luota\nauringon ja vievät sen itään, kuinka kerubit leyhyttelevät siipiään,\nkaikki linnut maan päällä värisevät ilosta ja kukko herää, nostaa\npäänsä ja räpyttää siipiään ennustaen valon tuloa maan päälle.\n\nYhä uudelleen ja uudelleen sekavat, houreiden kaltaiset ajatukset\nnousivat hänen mieleensä, katkeilivat kuin pilaantuneet langat ja\nsotkeutuivat toisiinsa.\n\nTurhaan hän rukoili pidättäen henkeään, niinkuin Nikolai Sorskij\nkäskee tekemään. Ei mikään auttanut -- näyt tulivat yhä selvemmiksi ja\nitsepintaisemmiksi.\n\nYhtäkkiä pimeydestä sukelsi esiin ja asettui hänen eteensä\nilmi-elävänä, perkeleellistä suloa uhkuvana naisen kaltaisen,\nneitseellisen nuorukaisen haamu, joka viittasi Golgatan ristiin ja\nkatsoi Jevtihiä suoraan silmiin vieno ja veitikkamainen hymy huulillaan\nsekä niin terävin, ystävällisin katsein, että hänen sydämensä jähmettyi\nkauhusta ja kylmä hiki kohosi otsalle.\n\nHän sytytti kynttilän päättäen valvoa loppuosan yöstä, otti hyllyltä\nkirjan ja alkoi lukea. Se oli ikivanha venäläinen kertomus \"Babylonian\nvaltakunnasta\".\n\nKuningas Nebukadnezarin ja hänen seuraajiensa aikana Babylonin kaupunki\njäi autioksi ja lukemattomat käärmeet saivat siitä turvapaikan.\nMonen vuosisadan kuluttua lähetti bysanttilainen keisari Leo, joka\npyhässä kasteessa oli saanut nimen Vasilij, kolme miestä hakemaan\nBabylonista kuningas Nebukadnezarin kruunua ja purppuraviittaa. Nämä\nkulkivat kauan aikaa, sillä tie oli ahdas ja vaivalloinen. Vihdoin\nhe saapuivat Babylonin kaupungin luo, mutta eivät nähneet mitään --\nei muureja eikä taloja, sillä laajalti aution kaupungin ympäri oli\nkasvanut aroheinää, \"joka oli kelvotonta, ohdakkeen kaltaista ruohoa;\nja tässä ruohikossa oli lukematon joukko matelijoita, käärmeitä ja\njättiläissammakoita heinärukojen tavoin kokoon kääriytyneenä; ne\nkohottivat päitään, vihelsivät ja sihisivät ja niistä huokui jäätävä\nkylmyys\". Kolmantena päivänä lähetit tulivat Ison Käärmeen luo,\njoka makasi Babylonin ympärillä, niin että sen pyrstö oli kiertynyt\nsaman portin luo, jossa pää oli. Kypressipuusta tehdyt tikapuut oli\nasetettu kaupungin muuria vasten. Näitä tikapuita myöten he astuivat\nkaupunkiin ja löysivät eräästä kuninkaallisesta linnasta Nebukadnezarin\nkruunun sekä karneolilaatikon, jossa oli purppuraviitta ja valtikka.\nKun lähetit palasivat keisarin luo tuoden mukanaan löytämänsä\nkuninkaalliset esineet, niin Konstantinopolin patriarkka pani Sofian\n-- Jumalan kaikkiviisauden -- kirkossa oikeauskoisen keisari Vasilijn\npäälle Babylonin ja koko maailman hallitsijan Nebukadnezarin viitan ja\nkruunun. -- Myöhemmin keisari Konstantinus Monomachus lähetti tämän\nsaman kruunun suuriruhtinas Vladimir Vsjevolodovitshille merkiksi\nmaailmanvaltiudesta, jonka Jumala on Venäjälle valmistanut.\n\nJevtihij pani pois kertomuksen \"Babylonian valtakunnasta\" ja otti\ntoisen kirjan -- jutelman \"Valkoisesta hiipasta\", jonka muutama vuosi\nsitten oli lähettänyt Novgorodin arkkipiispalle Roomasta Dmitrij\nGerasimov, Mitja Tolmatsh, sama, joka seurasi Nikita Karatshjarovia ja\njota Jevtihij oli palvellut.\n\nKun keisari Konstantinus \"apostolien veroinen\", -- niin kerrottiin\ntuossa kertomuksessa -- muinoin oli kääntynyt kristinuskoon ja saanut\nsynninpäästön paavi Sylvesteriltä, niin hän tahtoi palkita paavia\nantamalla tälle kuningaskruunun. Mutta enkeli käski häntä antamaan\nmaallisen vallanmerkin asemasta taivaallisen maailmanvallan merkin --\n\"valkoisen hiipan\", joka oli tehty munkkien päähineen malliin ja kuvasi\n\"Kristuksen pyhää ylösnousemusta kolmantena päivänä\". Oikeauskoiset\npaavit pitivät kauan kunniassa valkoista hiippaa, kunnes keisari Kaarle\nja paavi Formosus lankesivat latinalaiseen harhaoppiin ja vaativat\ntaivaallisen kaikkivallan ohessa tunnustusta kirkon maallisellekin\nvallalle. Silloin enkeli ilmestyi uudelleen eräälle paaveista ja\nkäski lähettämään hiipan Bysantiumiin patriarkka Filotheukselle. Tämä\notti pyhän hiipan vastaan suurin kunnianosoituksin ja tahtoi pitää\nsen, mutta keisari Konstantinus ja paavi Sylvester, jotka ilmestyivät\nhänelle unessa, käskivät lähettämään hiipan vielä etemmäksi -- aina\nVenäjänmaalle asti, Suureen Novgorodiin. \"Sillä vanha Rooma\" --\nniin sanoi paavi Sylvester patriarkalle -- \"on luopunut Kristuksen\npuhtaasta opista ylpeytensä kautta ja tahallaan omaksunut latinalaisen\nharhaopin, ja uudessa Roomassa, Konstantinopolissa, on usko niinikään\njoutuva häviöön jumalattomien muhamettilaisten kautta. Mutta\nkolmannessa Roomassa, Venäjän maalla, on Pyhän Hengen armo kohoava\nloistoon. Ja tiedä, Filotheus, että kaikki kristityt maat lopulta\nyhtyvät yhteen Venäjän valtakuntaan oikeauskoisuuden tähden. Sillä\nvanhaan aikaan maallinen hallitsija keisari Konstantinus Monomachus\nantoi Nebukadnezarin kruunun Venäjän tsaarille, ja nyt annetaan\ntämä valkoinen hiippa taivaan valtiaan Kristuksen tahdosta Suuren\nNovgorodin arkkipiispalle. Ja tämä on paljon arvokkaampi. Jumala on\ntekevä Venäjänmaan pyhäksi ja Hän on kohottava Venäjän tsaarin monien\nkansojen hallitsijaksi, ja Jumalan tahdosta on tämän maan nimi oleva\nPyhä Venäjä ja tämä kolmannen Rooman pyhä yhteinen apostolinen kirkko\non oikeauskoisessa kristillisyydessään loistava yli kaiken maailman\nkirkkaammin kuin aurinko.\"\n\nNiin kävikin. Novgorodin arkkipiispa otti vastaan valkoisen hiipan ja\npani sen pyhän Sofian kirkkoon -- Jumalan kaikkiviisauden kirkkoon.\nJa Herran Jeesuksen Kristuksen armosta se on siitä asti ollut ja on\nikuisiin aikoihin oleva Venäjän piispojen päähineenä.\n\nKertomus \"Babylonian valtakunnasta\" ennusti Venäjän maallista, kertomus\n\"Valkoisesta hiipasta\" sen taivaallista suuruutta.\n\nJoka kerta kun Jevtihij luki näitä kertomuksia, täytti hänen mielensä\nsekava tunne, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Hänet valtasi ikäänkuin\nrajaton toivo, joka sai sydämen sykähtelemään ja synnytti ahdistusta,\naivan kuin hän olisi ollut kuilun partaalla.\n\nNiin köyhältä ja kurjalta kuin hänen isänmaansa näyttikin vieraisiin\nmaihin verrattuna, niin hän kuitenkin uskoi noita ennustuksia kolmannen\nRooman tulevasta suuruudesta, \"alkuperäisestä Jerusalemin kaupungista\",\nauringosta, joka on loistava venäläisen Sofiankirkon -- Jumalan\nkaikkiviisauden kirkon -- seitsemänkymmenen kultaisen kupukaton yllä.\n\nSyvällä hänen sydämessään kuitenkin kyti epäilys, tunne siitä, että\ntässä oli olemassa selittämätön ristiriita. Eikö ole sanottu, -- hän\najatteli, -- että Nebukadnezar oli jumalaton kuningas, -- pahin koko\nmaan päällä, ja että hän tahtoi saada kaikki ihmiset palvelemaan\nyksinomaan häntä ja kaikki kansakunnat kunnioittamaan häntä Jumalana ja\njulisti senvuoksi kuuluttajien kautta: langetkaa maahan ja kumartakaa\nkuningas Nebukadnezarin kultaista kuvaa. Mutta totinen Jumala rankaisi\nhäntä: otti häneltä pois ihmisen sydämen ja antoi hänelle eläimen\nsydämen, ja hänet eroitettiin pois ihmisten seurasta, ja hän söi ruohoa\nniinkuin härkä, ja taivaan kaste kasteli hänen ruumistaan, niin että\nhänen hiuksensa kasvoivat samanlaisiksi kuin leijonalla on ja hänen\nkyntensä samanlaisiksi kuin linnun kynnet. -- Ja eikö Ilmestyskirjassa\nole sanottu: \"Kukistunut, kukistunut on Babylon, tuo suuri portto, joka\non juovuttanut kaikki kansat haureutensa huumaavalla viinillä. -- Voi\nsinua, sinä suuri kaupunki, joka olet puettu liinaan ja purppuraan!\" --\nMutta jos on niin, -- kysyi Jevtihij itseltään, -- niin kuinka saattaa\nkolmannessa Roomassa, Venäjän valtakunnassa, valkea hiippa yhdistyä\nJumalan kiroaman kuningas Nebukadnezarin iljettävään kruunuun --\nKristuksen kruunu Antikristuksen kruunuun?\n\nHän tunsi, että siinä oli suuri salaisuus ja että, jos hän siihen\nsyventyy, niin häntä alkavat taas ahdistaa paljon kamalammat näyt kuin\nne, jotka olivat haihtuneet.\n\nHän koetti olla ajattelematta, sammutti kynttilän ja asettui vuoteeseen.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nJa hän näki unen: nainen, jolla oli tuliset kasvot, tuliset siivet\nja yllä tulinen vaippa, seisoi sirpinmuotoisen kuun päällä pilvien\nkeskellä seitsenpilarisen tabernaakelin alla, jossa oli kirjoitus:\n\"Viisaus luo itselleen talon.\" Profeetat, piispat, kirkkoisät,\nenkelit, arkkienkelit, voimat, valtaistuimet, valtakunnat ja valtiaat\nympäröivät häntä; ja profeettain joukossa, aivan Kaikkiviisauden\njalkojen juuressa, oli Johannes Kastaja, jolla oli yhtä hoikat, kurjen\nkoipien kaltaiset kädet ja jalat ja samanlaiset valkoiset, äärettömän\nsuuret siivet kuin kuvassakin, mutta toisenlaiset kasvot: paljaasta,\nryppyisestä otsasta, törröttävistä kulmakarvoista, pitkästä, harmaasta\nparrasta ja harmaista hiuksista Jevtihij tunsi muistiinsa painuneen,\nprofeetta Eliaan näköisen ukon kasvonpiirteet, joka kaksi vuotta sitten\noli käynyt hänen työkammiossaan -- Leonardo da Vincin ihmissiipien\nkeksijän kasvot. -- Pilvien alapuolella, joiden päällä nainen seisoi,\nloistivat kirkkojen kultaiset kupukatot ja tornien huiput kuin tuli\nsinisellä taivaalla. Näkyi mustia, äsken kynnettyjä peltoja, sinisiä\nlehtoja, kimaltelevia jokia ja rajaton kaukaisuus, jonka Jevtihij tunsi\nVenäjänmaaksi.\n\nKirkonkellot alkoivat juhlallisesti kaikua. Monisilmäiset alkoivat\nlaulaa voitonlaulua: \"halleluja!\" Kuusisiipiset peittivät kauhistuneina\nkasvonsa savillaan ja huusivat: \"Vaietkoon kaikki inhimillinen liha\nja seisokoon pelossa ja vavistuksessa.\" Seitsemän arkkienkeliä\nliikahuttivat siipiään ja seitsemän ukkosen ääni puhui. Ja tulelta\nhohtavan naisen, pyhän Sofian, Jumalan Kaikkiviisauden, yläpuolella\naukeni taivas ja siihen ilmestyi jotakin valkoista, auringon kaltaista,\nkauheata. Ja Jevtihij ymmärsi, että se oli valkoinen hiippa, Kristuksen\nkruunu Venäjänmaan yllä.\n\nPaperikäärö, joka siivekkäällä Kastajalla oli kädessään, aukesi, ja\nJevtihij luki:\n\n\"Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni on tien\nvalmistava; ja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja\nliiton enkeli, jota te tahdotte. Katso hän tulee jo.\"\n\nUkkosen jyrähtely, enkelien siipien suhina, voittolaulu, halleluja ja\nkellojen ääni suli yhteen ylistyslauluksi pyhälle Sofialle, Jumalan\nkaikkiviisaudelle.\n\nJa pellot ja lehdot, joet ja vuoret ja koko rajaton Venäjänmaa vastasi\ntähän lauluun.\n\nJevtihij heräsi.\n\nOli aikainen, harmaa aamu. Hän nousi ja avasi akkunan. Raitis tuoksu\ntulvahti häntä vastaan sateen huuhtomista puista ja ruohoista --\nyöllä oli ollut ukonilma. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta\ntaivaanrannalla, tumman metsän takana joen toisella puolen, josta sen\npiti nousta, hohtivat yhteen kasaantuneet pilvet purppuran ja kullan\nvärisinä. Kaupungin kadut olivat hämärän peitossa; ainoastaan Pyhän\nHubertuksen hoikkaa, valkeata kellotornia valaisi vaaleanviheriäinen,\naivan kuin veden alta tuleva valo. Täydellinen hiljaisuus vallitsi,\njuhlallista odotusta täynnä. Aution Loiren hiekkamatalikoilta vain\nkuului villien joutsenten kirkunaa.\n\nPyhimyskuvien maalari istuutui akkunan luo pikku pöydän ääreen, jossa\noli kalteva lauta maalaamista varten ja sivulta kiinnitetty, sarvesta\ntehty musteastia sekä ulosvedettävä laatikko kyniä varten. Hän teroitti\nsulkakynän ja avasi ison vihon. Se oli teos, jota hän oli valmistellut\nmonta vuotta ja jonka hän oli saanut perinnöksi opettajaltaan,\nhiljaiselta ukko Prohorilta, -- uusi, parannettu \"Pyhäinkuvien\nmaalauksen käsikirja\".\n\n\"Mistä ovat pyhäinkuvat saaneet alkunsa? Ei ihmisistä, vaan itse Isä\nJumala on ensiksi synnyttänyt Pojan, Sanan, oman elävän kuvansa\", --\nnämä olivat viimeiset sanat, jotka Jevtihij oli kirjoittanut. Hän\nkasteli kynän musteessa ja jatkoi kirjoitusta:\n\n\"Minä syntinen, joka huonoudessani olen saanut Jumalalta lahjakkuutta,\nen ole tahtonut sitä kaivaa maahan enkä siitä moitetta päälleni vetää,\nvaan olen koettanut esittää pyhäinkuvien maalauksen alkeet esimerkiksi\nja hyödyksi kaikille tämän jalon taiteen harjoittajille. -- Teitä\nkaikkia, veljet, joiden takia olen tämän työn suorittanut, pyydän\nhartaasti rukoilemaan Herraa, että minä, joka olen kuvannut Hänet ja\nhänen pyhät palvelijansa maan päällä, saisin nähdä Hänen itsensä ja\nkaikkien Hänen valittujensa jumalalliset kasvot taivaan valtakunnassa,\njossa kaikki henget laulavat Hänelle kunniaa ja ylistystä nyt ja aina\nja iankaikkisesti. Aamen.\"\n\nHänen kirjoittaessaan oli tumman metsän takaa tullut näkyviin auringon\nreuna, joka hohti kuin hehkuva hiili, ja tuntui kuin soiton hyminä\nolisi kuulunut yli maan ja taivaan.\n\nValkoiset kyyhkyset pyrähtivät lentoon räystään alta.\n\nAuringon säde tunkeutui akkunan läpi Jevtihijn työhuoneeseen ja sattui\nJohannes Kastajan kuvaan. Kullatut siivet, jotka olivat sisäpuolelta\nkullanhohteiset kuin tulenliekki ja ulkopuolelta lumivalkoiset ja\nlevällään sinistä taivasta vasten, niin että ne ulottuivat yli\nkeltaisen maan ja mustan valtameren muistuttaen jättiläiskokoisen\njoutsenen siipiä, alkoivat yhtäkkiä kimallella ja säkenöidä auringon\nvalossa aivan kuin olisivat saaneet yliluonnollisen elämän.\n\nJevtihij muisti unensa, otti siveltimen, kostutti sen punaisessa\nvärissä ja kirjoitti siivekkään Kastajan paperikääröön:\n\n_\"Katso Minä lähetän Enkelini, joka Minun eteeni on tien valmistava,\nja kohta tulee templiinsä se Herra, jota te etsitte, ja Liiton Enkeli,\njota te tahdotte. Katso, Hän tulee jo.\"_\n\n\n\n"]