Punasolun äkkiloppu

PUNASOLUN ÄKKILOPPU

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

OLLI KARILA

Helsingissä,
Hakkapeliitta,
1935.

HENKILÖT:

PERTTU TORAS, kylänahkuri.
TIINA, hänen vaimonsa.
LEMPI-IRMELI PUSSINEN, hierojatar.
VEERTI VOUHKI, kommunistinen organisaattori.
RISTO TUOMI, poliisi.
MARKKU PAHKINEN, rajaloikkari.

NÄYTTÄMÖ:

Torpan tupa. Nurkassa iso leivinuuni. Ovi perällä ja toisella sivulla.
Vastaisella sivulla ikkuna. Penkit seinävierillä. Etualalla sivulla
pöytä. Orsilla nahkoja kuivamassa. Seinillä vaatteita, työkaluja y.m.
maalaistorpan tupaan kuuluvaa.

OHJEITA ESITTÄJILLE:

PERTTU: Ikä noin 40-45 vuotta, puettu tavalliseen arkiseen
maalaispukuun, yllään iso nahkaesiliina, silmillä metallisankaiset
silmälasit, n.s. pukinparta leuassa, vaikuttaa lapselliselta ja
narrattavalta, samalla myös itsetärkeältä.

TIINA: Ikä noin 40 vuotta, tavallisessa maalaispuvussa, aluksi
päällyshame vyötäisille kierrettynä, tekee asiallisen ja sisukkaan
vaikutuksen.

IRMELI: Ikä noin 30 vuotta, koettaa vaikuttaa nuoremmalta, hiukan
makeileva ja tunteileva, puvussa mautonta koreilua, ollen se sekoitus
kaupunkilaista ja maalaista.

VEERTI: Ikä noin 35 vuotta, käytös rentoa ja ylimielistä, luihua.
Aluksi yllään ränsistyneeltä näyttävä kavaijipuku, jalassa mustat
kiiltonahkasaappaat, sitten yllään leveä naisten hame, röijy tai pusero
sekä huivi.

TUOMI: Ikä noin 40 vuotta, tyyni ja asiallinen käytös, karskilta
vaikuttava puhetapa, yllään siisti maalaispuku ja virkalakki.

MARKKU: Ikä noin 25 vuotta, yllään aivan rikkinäinen räsypuku, jonka
repeämistä näkyy sanomalehtiä, takki köytetty nuoralla, jalassa
rohdinsäkit, jotka on nuoralla pauloitettu, päässä iänikuinen
huopahatturottelo.

Punasolun äkkiloppu.

TIINA (Lieden luona puhdistelee lypsinkiulua ja vuoroin hämmentelee
pataa, hyräilee kimakasti).

PERTTU (Tulee sivulta, touhuissaan, katsastelee vähin joka paikkaa,
etsii jotakin, noituu pehmeästi): Shamperi... shamperi... mihin
juuttahalle ne iteat ovat hukkuneet... ei sitten missään...
valtiopaperit... shamperi... (Kääntyy Tiinan puoleen, tiukasti.)
Oletkos sinä nähnyt niitä papereita, kirjoitettuja papereita?

TIINA: Mitä papereita?

PERTTU: Sellaisia kun minä olen kirjoittanut... vai keitä papereita...

TIINA: En minä... taikka joitakin räsypapereita minä otin ja käärin
munia niihin...

PERTTU (Kimmastuneena): Munia!

TIINA: Niin, kananmunia! Ei kai ne tärkeitä ole?

PERTTU: Vai ei tärkeitä, vaikka niissä on rokrammi maailman
vallankumousta varten... vai ei tärkeitä... tuo tänne ne paperit siinä
punaisessa minuutissa!

TIINA (Rauhallisesti): Saattaahan nuo tuodakin...

    (Poistuu sivulta.)

PERTTU (Yksinään): Shamperi... maailman vallankumous... ja kananmunat!

TIINA (Tulee takaisin, kädessään rypistyneitä paperiliuskoja): Nämäkö
ne olivat?

PERTTU (Ottaa kiihkeästi paperit): Nämä... nämä ne olivat... voi
shamperi sentään... jos ne olisi menneet munien mukana... Kuule, sinä
Tiina, sinä älä puutu papereihin... sinä!

TIINA (Hämmentelee pataa): No, ei niistä kai maailma pyllylleen putoa!

PERTTU (Järjestelee liuskoja, vakuuttavasti): Putoaa... putoaa... ja
jos ei nyt koko maailma... niin minä ainakin... on ne sellaisia
salapapereita.

TIINA: No, pidäkin ne sitten omassa säilyssäsi.

PERTTU: Kuules Tiina, jos minä pidänkin tässä nyt tämän puheen...
harjoittelen... sinä saat olla yleisönä...

TIINA: Mene nyt siitä kuomailemasta... ei ole aikaa... lypsämään on
mentävä...

PERTTU: Nämä nyt... yhdet lehmät... kun on maailman vallankumouksesta
puhe...

TIINA: No, ensin ne lehmät on lypsettävä... saa sitten se kumous
tulla... (Ottaa kiulun.) Ja katsokin, ettei puuro pala pohjaan...

PERTTU: Koetetaan katsoa.

TIINA (Karskisti): Se on katsottava, eikä koetettava.

PERTTU: No no, katsotaan... katsotaan.

TIINA: Ja pane siihen suolaa.

    (Poistuu perältä.)

PERTTU (Vilkuu ikkunasta, kurkistaa sivuovesta ulos, hämmentää pataa,
asettuu pöydän ääreen, sivuttain katsomoon, vasemmassa kädessään
paperiluiskat, oikeassa iso hierin, harjoittelee puhetta,
mahtipontisesti): Toverit ja toverittaret! Mä oon karvari elikkä
nahkuri ja jos mä sanon ensimmäisen synpoolin, niin me kommunistit
ollaan tämän maailman yhtyskunnan karvareita elikkä nahkureita. Sillä
oleellisessa perspektiivissä tämän maailman yhtyskunta on kuin iso
härännahka tai vasikannahka. Ja mitäs on tuoreille nahkoille tehtävä?
Joo, ne on parkittava ja sitten laitettava pohjanahkaa ja äärekkeitä ja
lapikasvarsia. Ja kukas muu sen laittaa kuin karvari elikkä nahkuri eli
siis me kommunistit. Ja jos mä sanon toisen synpoolin niin ne karvat
siinä härännahkassa ovat porvareita ja muita pösöjä. Ja siksi se
härännahka on aktiivisesti pistettävä parkkitiinuun ja pitettävä
siellä. Ja jos mä sanon... (Katsahtaa liedelle, hätkähtää ja juoksee
hämmentämään pataa. Takaisin paikalleen.) ... tuota... jos mä sanon
kolmannen synpoolin niin se parkkitiinu on se maailmanvallankumous,
jota me kommunistit on ootettu totellisella kärsimyksellä, mutta se on
myöhästynyt syistä kuin ei tähän kuulu. Mutta me ollaan loijjaalipoikia
eikä me paljon perusta. Myöhästyyhän se linja-autokin, mikä ettei
sitten solitaarinen vallankumous. Mutta kun sitten meille Marsin ja
Latimir Leninin ja Rotshin oppipojille tulee se maailman yhtyskunnan
yleinen täristys elikkä vallankumous, niin silloin me poijat pistetään
se härännahka siihen parkkitiinuun, jotta siitä karvat lähtevät.
(Juoksee jälleen lieden ääreen hämmentämään.) Pakanan Tiina, ei tässä
joutaisi puuroa hämmentämään, kun pitäisi iteoita eksisteerata.
(Paikalleen, kakaisee kurkkuaan, puolittain huutaen.) Pois
porvarikarvat ja kapitalistikarvat, pois mitalistikarvat ja
imperlistikarvat, pois vaskistikarvat ja manttaalipösökarvat... pois...
pois... kaikki karvat pois! Kynnet poikki ja mutina pois! Ja sitten
ruvetaan tätä yhtyskuntaa kaapimaan ja muokkaamaan ja kuivaamaan. Kyllä
me se tietetään, me. Katsokaa meitän suurta esimerkkiä elikkä Moskovaa.
Se on ollunna nyt parkkitiinussa yli puolentoistakymmentä vuotta ja
kyllä siellä on haivenet lähteneet. Niin on meitänkin tehtävä ja
hyppyytettävä tämä yhtyskunta suoraan parkkitiinuun. (Henkäisee,
entistä kovemmin.) Niin, ja sitten, toverit, meitän on huutettava
alas... jaa, mitäs me huutaisimme alas... jaa, meitän on huutettava
alas japanilaiset kuin rosvoavat kilttejä kiinalaisia ja ranskalaiset
pankkiherrat ja Yhtysvaltain resitentti ja Enklannin laivasto ja Saksan
vaskistit ja Siamin keisari ja tämän pitäjän vallesmanni. (Huutaa.)
Eläköön... tuota... alas... alas... alas... ja vieläkin alemmaksi... Ja
tiinuun, tiinuun tämän maailman yhtyskunta... tiinuun, tiiinuuun...!
(Lysähtää väsyneenä rahille ja pudottaa hierimen ja pyyhkii otsaansa.)
Ohhoh... ohhhohhoo...

TIINA (Juoksee perältä, hätäisesti): Mikä... mikä on? Tässä minä olen.

PERTTU (Katsahtaa häneen väsyneesti): En minä huutanut Tiina vaan
tiinuun. Siinä on elimellinen ero... siinä.

TIINA (Hypähtää lieden luo ja katsahtaa pataan, kiukkuisesti): Tiina
tai tiinu, mutta puuro on palanut. Senkin... senkin tiinu! (Sieppaa
lattialta hierimen, hotaisten sillä Perttua.) Siinä se on puuron vahti!

PERTTU (Nousten, ylväästi): Kun ma reenaan ropakantaa... silloin ei
puuro ole mitään... niksnaks... tämä nyt, yks porvarimaan puuro...!

TIINA (Sähähtäen): No, syökin sitten sitä ropakantaasi.

PERTTU (Nostaa kätensä, varoittavasti): Soso, soso... samaa aatetta
tässä ollaan... ja samaa solua ja kun minä olen solun päällikkö... niin
olen minä akkani komissaari!

TIINA (Rähähtää nauramaan): Saari! Yks karvari! Etkä sinä solulla elä,
puuroa sulle pitää olla, puuroa ja leipää ja voita.

PERTTU (Istahtaa, viittaa kädellään): Niistä nyt, maallisista, kun
tässä on aate, joka mullistaa.

IRMELI (Tulee perältä): Päivää!

TIINA (Katsahtaa yrmeästi, murahtaen): Päivää.

    (Häärii lieden luona.)

IRMELI (Menee istumaan): Hohhoh, väsyttääkin niin! Eilen olin siinä
valistusjuhlassa... myöhään meni... kyllä siellä puhetta piisasi... ja
niin tänä aamuna väsytti, ettei toki kauppiaaseenkaan ole jaksanut...
ohhoh... olisin kysäissyt, jotta tokko täältä joutaisi kupillinen niitä
kahvipapuja... maksanpahan kun olen puodissa käynyt... Olihan sitä
vähän muutakin ennen otettua...

TIINA (Käännähtää): Olihan sitä... kahvia ja sokeria ja saippuaa ja
suolaa ja lamppuöljyä ja... ja... lankaa ja tärpättiä... ja
sianlihaa...

IRMELI (Hiukan hämillään, kääntyy Pertun puoleen): Niin, niin, kyllä
minä muistan. Mitenkäs se nyt mestarin terveys seisoo?

PERTTU (On tarkastellut papereita): Eihän se oikein... näin syksyllä.
Sitä on tällaisessa porvarimaassa niitä lentsuja ja reunatisteja ja
jihtejä ja kolotusta.

IRMELI (Innokkaasti): No, hierotaan, mestari, hierotaan!

PERTTU (Epäröiden): ... tiedä hänet, kun ei ole löylyäkään!

IRMELI: No, äkkiä sen saunan lämmittää.

TIINA (Lähtee ulos perältä): Katso nyt, ettei kahvi kiehu yli.

PERTTU: Katsotaan, katsotaan!

IRMELI (Tiinan mentyä): Voi yhden kerran niitä puheita eilen! Oli se
vahinko, kun ei mestari tullut!

PERTTU (Hiukan arasti): On sitä minullakin tässä puhe... kirjoittelin
sen.

IRMELI (Teeskennellen kiinnostusta): Ah, niinkö! (Ottaa paperit
Pertulta, silmäilee niitä hiukan.) Niin, niin, tämä on mojova puhe, on
se, tietäähän sen mestarin! Tuota... eikö se mestari voisi mulle vähän
sitä lammasta antaa... ei huolisi Tiinalle sanoa... kyllähän se sitten
tasattaisiin... tuota...

TIINA (Tulee kiireesti tupaan, salaperäisenä, juoksee ikkunaan
vilkuilemaan, sitten Pertun luo, kuiskaillen, hätäisenä): Nyt se... nyt
se tuli... nyt se tuli se saattori...

PERTTU (Nousee ylös, ymmällään): Saattori, mikä saattori?

TIINA (Koettaa muistutella): Se saattori... kanisaattori... se... se.

PERTTU (Painelee sormella nenäänsä): Kanisaattori... kanisaattori
(Pelästyy.) Ah, sekö se orkanisaattori?

TIINA: Se se.

PERTTU (Vapisee, pälyilee ympärilleen): Missä... missä se on?

TIINA: Navetan takana...

PERTTU: Ja mitäs se tahtoo?

TIINA: Se tulee sisään... Voi yhden kerran, kyllä se on kirkotettavassa
kunnossa... koko mies... märkä ja likainen... sanoo, että sitä on
jäljitetty... että on päässyt karkuun... ja nyt tulisi aateveljien
luo...

PERTTU (Epävarmana): Aatepa aate... aate hyvinkin... mutta... mutta
tässä on selkänahka vaarassa... oma selkänahka... se kun se poliisikin
asuu täälläpäin...

IRMELI (Pelästyneenä): Voi, voi, minun pitää lähteä!

PERTTU (Karjahtaa): Seis! Älä mene minnekään! Samaa solua tässä ollaan!
Vai kylille juttelemaan! Pysy paikalla vain!

TIINA: Mitäs tehdään?

PERTTU: Voi yhden kerran tätä roletäärin kiusausta! (Ryhdistäytyen.)
Mutta tuo se tänne! Ja suu kiinni! Ja katso, ettei kukaan näe!

TIINA (Poistuu kiireisesti): Voi voi...!

PERTTU (Puolittain itsekseen, puolittain Irmelille): Vai ovat
jälittäneet... kun vain eivät jälittäisi tänne asti! Siinäpä se, siinä.
Aatehan se vaatii... aatepa aate... ja kiusallaankin sitä toki
orkanisaattoria majottaisi... majottaisipa hyvinkin... kun eivät vain
saisi hajua... imperialistit... ja muut pösöt... Hyvähän... hyvähän se
olisi se maailman yhtyskunnan täristys, mutta... toistaiseksi... ja
siksi kunnes se tulee... niin, mukiinmenevä se on tämäkin asumus ja
tämä karvarinkin ammatti...

VEERTI (Tulee Tiinan seuraamana, matkalaukku kädessä, vilusta
hytisten): Päivää... terve teille, te uljaat vallankumouksen
esitaistelijat...!

PERTTU: Tst! Tst! Ei shamperissa niin kovaan!

VEERTI (Istuutuu): Eikös... eikös isännällä olisi jotakin troppia...
jotakin lämmikettä... vaikkapa viinaa...?

TIINA (Suihkaisten): Vieläkös sitä on?

PERTTU: Ainahan sitä nyt lääkkeeksi. (Naiset hääräilevät lieden luona,
Perttu pistäytyy hetkiseksi sivulle, palaa pullo kädessään.) Ainahan
sitä sen verran. Tässä vain kävi paha haaveri, kun tuo porvaripoliisi
haisti tehtaan ja ei muuta kuin kalut rikki ja sakko niskaan. (Naiset
tuovat kahvikuppeja pöytään, kaatavat kahvia ja Perttu tipauttaa
pullosta.) Niin, että varailla on oltava, varailla hyvinkin. Tässä sitä
nyt olisi.

    (Kaikki istuvat pöytään, miehet taakse, kasvot
    katsomoon päin, naiset sivuille. Maistetaan.)

VEERTI (Ottaa pois silmälasinsa): Hehheh, ette taitaneet tunteakaan!
Tämä se on lääkettä!

IRMELI (Tuijottaa Veertiin, kirkaisee): Sinäkö, Veerti! Ah, minun...
rakas sulhaseni! (Säntää Veertin kaulaan tämän koettaessa vastustella.)
Veerti, Veerti, niin olen sua uskollisesti oottanut kuin... kuin...

VEERTI (Irroittautuu): No, ootahan sitten vieläkin!

IRMELI (Palaa paikalleen): Voi Veerti kulta, kun minulla on ollut
ikävä!

PERTTU (On tarkastellut tuikeana Veertiä, pehmeästi): Vouhki ja
shamperi!

VEERTI (Naurahtaa rennosti): No, sama mies, sama mies, mestari Toras!
Sama mies! Muistaahan mestari, kun minulta ne nahkat paloivat...
paloivat siinä parkkitiinussa... kun olin mestarin sällinä...

PERTTU (Epäillen): Ja nytkö sitä ollaan se orkanisaattori?

VEERTI (Mahtavasti): Sepä se. Ja punaisista tsaareista seuraavia
miehiä! On maailmaa käyty ja arvossa yletty. Mutta eikös olisi talossa
kuivaa vaatetta?

PERTTU: Tiedä häntä, liekö noita... ei ne minunkaan käy...

IRMELI: Mutta minäpä tiedän... pane Veerti päällesi vaikka Tiinan
hameet... se olisi salapukukin sitten... Jos käy mitä kulkijoita...

PERTTU (Synkästi): Taikka se poliisi.

VEERTI (Mahtavasti): Siitäkös täällä on kiusa?

PERTTU: Siitäpä. Se kun kerran keksi sen pontikkatehtaan, niin nyt saa
aina olla varuillaan. Niin että annapa sinä Tiina niitä ryysyjä.

TIINA: Jos heitä katsoisi.

    (Poistuu Veertin kanssa sivulle.)

PERTTU: Vai Veerti Vouhki se tämä orkanisaattori olikin... minun...
entinen sällini... kanalja kyllä... poltti näet hyvät nahkat siinä
parkkitiinussa ja otti sitten käpälät alleen.

IRMELI: Mutta se on minun sulhaseni ja nyt on mahtava mies...

PERTTU (Katkerasti): Kyllä siitä mahtavuus karisee, jos se sen poliisin
kynsiin joutuu. Voi kakskertaa kuitenkin, tässä tarvitaan nyt
tiplomattia... ihan tiplomattia kerralla... Töitäkin kun olisi... ja
nyt se lykkäsi sen orkanisaattorin... töitä pitäisi paiskia ja pitäisi
sitä viraapelihommiksi kiirehtiä yhtyskunnan täristystäkin... sekoo
sitä, yks karvari... sekoo... ja jos, jos se poliisi osuu... se
tunteekin tämän Veertin... ja tuntevat sen kai monet muutkin poliisit,
se jos osuu, niin silloin sitä lähdettiin vettä ja leipää maistamaan...
tiplomattia tässä tarvittaisiin, mutta mistäs sen otat?

IRMELI: Kyllä se Veerti järjestää.

PERTTU: Huono se on ollut ennenkin järjestämään.

IRMELI: Mutta kun se nyt on se orkanisaattori.

PERTTU: Minä kun en siihen luota... se kun ne nahkatkin tärväsi.

VEERTI (Tulee naisen puvussa, huivi puolittain silmillä): No, tässä
sitä nyt ollaan... ei se poliisikaan keksi!

TIINA (Veertin jäljessä tullen): Tietääkös se tämä Veerti mitään siitä
meidän Marjatasta ja vävypojasta?

VEERTI (Sytyttää savuketta, säpsähtää ja kääntyy puolittain poispäin):
Niin, tuota... Marjatastako?

    (Istahtaa pöydän ääreen.)

PERTTU: Ja siitä meidän vävypojasta... Markku Pahkisesta?

VEERTI (Katsellen muualle, koettaen keksiä): Kyllähän tietysti...
tietysti minä Pahkisesta tiedän... eikös se ole mitään kirjoittanut?

TIINA (Tiukasti): Ei ole. Ei olla saatu.

VEERTI (Hymähtää ikäänkuin olisi keksinyt): No, ei sillä hätää ole,
sillä pojalla, ei se ainakaan siksi kirjoittamatta ole ollut. Siitä on
paisunut sellainen iso herra hyvällä palkalla. Se on laskumestarina.

PERTTU: Laskuko? Mestarinako? Ja sillä kun oli niin huono laskupää
koulussa.

VEERTI (Ylimielisesti): Näissä nyt, kapitalistikouluissa. Mutta kyllä
se vain laskumestarina nyt hääräilee.

TIINA: Mitäs se niin työkseen laskeskelee?

VEERTI: Mitäkö? Kultaa. Selvää kultaa.

PERTTU: Tarvitaankos siellä eri miehet ihan kullan laskemiseen?

VEERTI: Se nyt on selvä, paljonkin tarvitaan. Se laskee sitä kultaa,
mitä porvareilta takavarikoidaan ja poisotetaan. On se poika rikkauden
ääressä. Ei muuta kuin laskeskelee kultarahoja ja kultaharkkoja,
kultakruunuja ja rintaneuloja, sormuksia ja rannerenkaita, kultakelloja
ja kultalusikoita, paikallaan vain istuu komean pöydän ääressä ja
siihen työmiehet kantavat laskettavaa.

PERTTU (Hiukan epäillen): No, sepäs ammatti!

IRMELI: Voi miten siellä on kaikki hyvin!

TIINA: Kullan ääressä!

VEERTI: Eikä sen siinäkään työssä tarvitse raataa aamusta iltaan. Neljä
tuntia vain, neljä tuntia, ei muuta ja välillä sille tarjotaan kahvit
ja ruuat, tupakat ja viinat, autolla tuodaan työpaikkaan ja autolla
kotiin viedään. Ja palkkaa maksetaan minkä ilkiää pyytää. Semmoinen
elämä sillä on. Se kun näet pääsi kerralla sille kultapuolelle.
Valtaahan sillä nyt ei ole niinkuin meillä, jotka tässä sotilaslinjalla
taistelemme, mutta onpa elämä muuten leveää, on.

TIINA: No, entäs Marjatta... se meidän tyttäremme... sen eukko!

VEERTI: Arvaahan sen, että mikäs sillä. Markku rakennutti sille uuden
talon... kokoa kuin Helsingin asemassa ja komeutta myös... ja siellä se
nyt elelee. Sillä on entinen prinsessa keittäjättärenä, entinen
kauppaneuvoksetar sisäkkönä, kenraali ovenvartijana ja entinen
rohvessyöri hoitelee komeaa kramohvoonia ja ratiota. Leveästi ja hyvästi
se tietysti elelee, mikäs siinä.

IRMELI (Intoutuen): Voi Veerti kulta, vie minutkin sinne!

VEERTI (Epämääräisesti): Kunhan tässä oikea aika tulee.

PERTTU (Arvokkaasti ja asiallisesti): Entäs miten on vallankumous
järjestänyt tämän karvariammatin? Onkos niinkuin tähän malliin kuin
täälläkin.

VEERTI (Nauraa): No, ei sinnepäinkään! Paremmin, paremmin...!

PERTTU: Mahtavatko maksaa parempia hintoja parkinnasta?

VEERTI: Voi veikkonen, se on ihan toiseen malliin. Niistä entisistä
karvareista, jotka ovat olleet oikealla puolella elikkä siis todellisia
vallankumouksellisia, niistä on tehty isojen tehtaitten johtajia. Ei
niiden tarvitse enää parkkitiinujen äärillä raataa, ei raappia eikä
muokata, ei muuta kuin istuvat komeissa konttoreissa ja passarit vievät
työmiehille käskyjä, jotta minkälaista nahkaa laitetaan ja kuinka
paljon pitää laittaa. Eri peliä se on se karvarinammattikin siellä!

PERTTU: Vai ihan johtajiksi? Kukas se sitten työt tekee?

VEERTI: No siihen on kulakkeja ja vastavallankumouksellisia ja
keinottelijoita ja puolueen vastustajia ja karkureita! Eikä ne lopu!

PERTTU: Eihän ne mahda loppua... isossa maassa!

TIINA (Tutkiskellen): Ja että niinkö ihan ne Marjatta ja Markku elävät
kuin tämä Veerti kertoo?

VEERTI (Lujasti): No tietysti. Nytkin tapasin tässä ennen lähtöä
Markun, niin istui sellaisen ruokapöydän ääressä, ettei sitä näillä
main nähdäkään, istui siinä ja poltteli sikaaria ja vierellä istui
Marjatta ja sellaisissa ketineissä, ettei niitäkään missään täällä
tapaa... Ja olisihan se Markku minun mukanani jonkun kilon pari
lähettänyt sitä kultaakin tänne... mutta enhän minä voinut ottaa...
niitä oli niitä papereita niin paljon ja pistooli ja muutakin, etteihän
voinut... ei jaksanutkaan! Terveisiä, terveisiä lähettivät .. ja
käymään pyysivät. Unhotin tässä hetkiseksi kaikki... ne kun illalla
jälittivät, mitkä lie olleet ja vilu ja märkä ja nälkäkin tuli.
Terveisiä, terveisiä lähettivät!

PERTTU: Shamperi! Kun olisikin tämä koko verstas myydä sukaista ja
sitten painua sinne! Ottaisi kai se Markku minut apumieheksi siihen
kullan laskuun?

VEERTI: No siinähän ei olisi mitään estettä! Taikka tehtäisiin
mestarista kerralla tehtaan johtaja.

PERTTU: Shamperi, shamperi!

TIINA (Nousee): Minun pitää lähteä navettaan! Eikös se olisi parasta,
että sinä Perttu menisit vähän ympärille katsastamaan, ettei se
poliisipeijooni pääsisi yllättämään?

PERTTU (Hätkähtää): Saatanpahan lähteä... pitääkin lähteä.

    (Molemmat poistuvat perältä.)

IRMELI (Lähenee Veertiä): Oletkos sinä Veerti ajatellut minua?

VEERTI: No ihan aina kun olen muulta joutanut.

IRMELI: Etkös sinä ole toisiin ihastunut... rakastunut?

VEERTI: No en minä ole.

IRMELI (Makeilevasti): Minä en ole koko aikana yhtään.... yhtään
ajatellut muita, en sitten ketään, vaikka se koneasiamies, muistathan
sinä, onkin minulle joskus koreita jutellut...

VEERTI (Muuttaa sävyään, asiallisesti): Kuules, Lempi-Irmeli, oletkos
sinä totinen kommunisti?

IRMELI: Jos sinä vain rakastat minua, niin olen minä.

VEERTI: No sitten se on selvä. Täällä pitäisi nyt saada aikaan
toimintaa. Ne minun päällikköni moittivat, että täällä toimitaan liian
vähän.

IRMELI: Minkäslaista toimintaa sitä pitäisi olla?...

VEERTI (Alentaa ääntään): Nämä Toraat, tämä nahkuri ja sen eukko, eikös
ne ole sellaisia velttoja ja arkoja?

IRMELI: On, on, kyllä ne on sellaisia... pelkäävät ne... poliisia
etenkin.

VEERTI (Mahdikkaasti): Kuules, vallankumous tarvitsee marttyyreja...
ymmärrätkös... uhreja... Ja nyt sinun pitää toimia niin, että nämä
Toraat, nahkuri ja eukko, joutuvat pian kiinni!

IRMELI: Kiinnikö?

VEERTI: Niin, niin, poliisin käsiin.

IRMELI: Mutta mitenkäs minä?

VEERTI: Kyllä minä neuvon. Katsos, minä annan nyt määräyksiä tälle
solulle, järjestän sille tehtäviä... ja sinä pidät huolta, että poliisi
saa siitä tietää... voit vaikka kirjoittaa... taikka jutella... ja
sitten joutuvat nämä kiinni ja istumaan... uhreiksi ja marttyyreiksi...
kapitalistivaltion uhreiksi... ja kyllä toiset toverit ne sitten
istuma-aikana koulitsevat entistä paremmiksi ja sisua lisäävät.

IRMELI: Voi, jos uskaltaisi!

VEERTI (Ylväästi): Jos olet oikea kommunisti ja vallankumouksellinen ja
minua rakastat!

IRMELI: Kyllä minä, mutta... Kuules, milloin viet minut mukaasi?

VEERTI: Seuraavalla matkalla.

IRMELI: Ja minkäslaiseksi se minun oloni järjestyy siellä?

VEERTI: No kerralla komeaksi! Palatsissa asut, marmoripöydillä syöt,
komissaarien ja kenraalien kanssa seurustelet ja omalla autolla ajelet!
Tietäähän sen, olen minä sellainen tekijä!

IRMELI: Mitäs minun pitäisi sitten tehdä? Jospa arvaavat, että minäkin
olen mukana? Jospa mestari ja Tiina suuttuvat?

VEERTI: Ei ne uskalla. Ei ne sano sinusta mitään. Taikka kosto on
uhkaamassa... Eikähän ne muut tiedä epäilläkään. Katsos, suihkaset
jollakin tavalla poliisille, että sellaista ja sellaista aiotaan...
vähän ennen tai samaan aikaan ja sillä hyvä... voit vaikka kirjeen
kirjoittaa ja panna alle jonkin väärän nimen... Ja sitten, katsos...
(Veerti ottaa matkalaukkunsa ja siitä pinkan papereita.) ... tässä
olisi julistuksia... niin, pistä ne pakettiin... ja sitten joskus
piiloita ne tähän taloon... jonnekin sisälle... ja sitten kun ne
löytyvät... on siinä asiaa aluksi... Sillä tavalla pitää kommunistien
sisua lisätä. No, onkos selvä?

IRMELI: No oletkos sinä myös sitten oikea sulhanen?

VEERTI (Vakaasti): No olen minä.

IRMELI (Arkaillen ja epäröiden): Kuules, kun ne täällä kertovat, että
siellä on niin helppo päästä eroon... naimisista eroon... entäpäs onko
niin?

VEERTI (Hämillään, kierrellen): Ne nyt ovat niitä porvarien valheita
ne. Jottako eroon... hm... niin no, tietysti sielläkin pääsee eroon,
mutta kyllä se vaikeaa on... enkä minä ota eroa, en toki... Kyllä
siellä eroonkin pääsee, mutta silloin pitääkin vaimolle jättää koko
omaisuus...

IRMELI: Niinkös se onkin! Vai niin, ja kun täällä puhutaan, että siellä
ehtii samalla viikolla seitsemän kertaa mennä naimisiin ja seitsemän
kertaa erota... Mutta kuules, kukas siellä vihkii?

VEERTI: Ne on sellaisia virkaherroja.

IRMELI: Eikös ne papit?

VEERTI: Papitko? Ei, ei toki... ei siellä niitä monta olekaan...

IRMELI (Jyrkähkösti): Niinkö?

VEERTI: Et suinkaan sinä siitä välitä?

IRMELI (Venytellen): Kyllä... ky-yllä minä välitän... Pappi se pitää
olla... vihkimisessä... ei siitä muuten pitävää tule...

VEERTI: Oletkos sinä kommunisti?

IRMELI: Ky-yllä, mutta pappi pitää olla vihkimässä.

VEERTI: Kyllä minä... kyllä minä... no niin, voidaanhan sitä vihkiytyä
täälläkin.

IRMELI: Eikös ne ota sinua kiinni?

VEERTI: Ottavat jos saavat.

IRMELI (Hätääntyneenä): No, eihän siitä sitten tule mitään... siellä ei
ole vihkijöitä ja täällä ei voi vihkiä...

VEERTI: Kyllä minä järjestän... järjestän minä... Pannaan nuo paperit
nyt pakettiin. (Käärii ne paperiin ja antaa Irmelille.) Kyllä asiat
järjestyvät, kun sinä vain hoidat oman osasi. Onko selvä?

IRMELI: Olkoon sitten, kun vain kaikki lujaksi tulee.

VEERTI: Siitä saat olla varma, kun minä kerran lupaan. (Katsahtaa
salavihkaa synkästi Irmeliin.) Sitten voin minä hoidella omat asiani,
kunhan vallankumouksen toiminta edistyy. Ja muista, ettei vihjaustakaan
nahkurille ja eukolle!

IRMELI: Minä kun en lörpöttelekään ja se Tiina on niin kitsaskin ja
mestari taas koppava, että kyllä minä ne marttyyreiksi järjestän.

PERTTU (Tulee tupaan): No ei siellä näy eikä kuulu mitään.

VEERTI: Kyllä ne illalla jäljiltä eksyivät... varmastikin.

PERTTU: Kunpa olisivatkin.

TIINA (Tulee perältä): Minä vein ne Veertin vaatteet saunaan... siellä
on vielä eilisestä lämmintä... ettei joku kulkija niitä tuvassa
äkkäisi...

VEERTI: Kiitos, emäntä, kiitos! Mutta nyt, hyvät aatetoverit ja
vallankumouksen esitaistelijat, nyt olisi aika syventyä aktiiviseen
toimintaamme, perehtyä uusiin direktiiveihin, kehittää työ
ekspansiiviselle pohjalle ja harkita uusia illegaalisia keinoja.
Käydäänpä tähän kaikki istumaan pöydän ääreen! Ovi olisi hyvä sulkea!

TIINA (Sulkee oven, katsahtaa ikkunasta ja istahtaa entiselle
paikalleen, samoin muutkin.): Mitäs sitä nyt?

VEERTI (Nousee seisomaan, kakaisee kurkkuaan, onton juhlallisesti):
Vallankumous jatkuu, uljaat aatetoverit, oivat taistelukumppanit!
Vallankumous jatkuu ja syvenee ja laajentuu! Kaikkien kansojen syvät ja
syvimmät massat liikehtivät ja toimivat, odottaen sitä ihanaa päivää,
jolloin koko maailman vallankumous puhkeaa ja kaikki riistäjät ja
kapitalistit ja imperialistit ja militaristit ja porvarit ja porvarien
kätyrit ja sortajat ja...

PERTTU: Ja poliisit.

VEERTI (Häiriytymättä): ja verenimijät ja hiestyttäjät ja sosialismin
luopiot ja vaskistit ja kurjat hallitukset kukistetaan ja hävitetään ja
todellinen kansa eli me kommunistit otetaan valta ja voima ja rikkaus
omiin känsäisiin kouriimme ja me perustetaan rauhan valtakunta, jossa
vallitsee ikuinen sota kaikkia kansakunnan vihollisia ja velttoja
kansalaisia ja saboteeraajia ja kulakkeja ja keinottelijoita ja
vastavallankumouksellisia ja puolueluopioita vastaan, jolloin armeijat
hajoitetaan ja aseet otetaan pois ja ne annetaan punaisille kaarteille,
jotka säälimättömästi ja rohkeasti pitävät rauhaa yllä.

IRMELI: Hyvä!

VEERTI: Mutta se päivä ei saavu eikä lähestykään, jos me uljaat
kommunistit istumme ristissä käsin ja odotamme, että se tulee, emmekä
tee mitään sen hyväksi ja taistele sen puolesta ja hanki
vallankumouksen uhreja ja marttyyreja ja sankareita ja todellisia
tovereita, jotka ei ajattele eikä vunteeraile, vaan jotka tekevät mitä
käsketään, vaikka löisivät päänsä seinään. Toimintaa, toimintaa, sitä
meiltä vaativat punaiset päälliköt ja sitä vaadin minä teiltä, minä,
teidän orkanisaattorinne, toimintaa!

PERTTU: Juuri sitä me ollaan kannatettu, toimintaa sittenkin ja suoraa
toimintaa! Sitä kannatetaan!

TIINA (Vaatimattomasti): Toimitaan vain!

IRMELI: Toimintaa!

VEERTI (Arvokkaasti): Juuri niin, kiitän tätä solua, tätä toimintamme
pientä ja syrjäistä keskusta, joka on sittenkin niin tärkeä. Siis
lyhyesti: toimintaa. Täällä ei ole toimittu paljonkaan.

PERTTU: Ei täällä ole toimittu vähääkään, kun ei ole sitä tiplomattia
eikä niitä tirrektiä... mitäs ne sitten lienee!

VEERTI: No minä annan nyt ohjeita.

PERTTU: No se, no se.

VEERTI (Ottaa repustaan paperin): Tietääkö solu jotakin aatteen
innostuttamaa sotilasta, joka palvelee porvarien kurjassa armeijassa,
tai jotakin asevelvollista, joka kohta joutuu siihen orjuuteen?

PERTTU, TIINA ja IRMELI (Katselevat toisiaan epäröiden.)

VEERTI: Niin, sellaista miestä, joka vallankumouksen edesauttamiseksi
antaisi tietoja armeijasta ja vastaisi niihin kysymyksiin, joita on
tässä paperissa?

PERTTU: Onhan se täältä se Hiiparin Oskari... aatteen miehiä se oli...
mutta nyt kun se on ollut lomalla niin on kehunut, jotta vähän siellä
on armeijassa raavaalle miehelle työtä ja paljon ruokaa... Niin, ettei
se mahtaisi... sanoo jäävänsä armeijaan kokonaan, jos vain huolivat.

VEERTI (Äkäisesti): Pimittäneet ovat sen.

PERTTU: Mutta kyllä se vain lihonut on armeijassa. Hm... olisihan se
kyllä se Rantamaan poika, mutta kun ne tekivät siitä ruununraakin... se
on huonokuuloinen... ja sille pitäisi kaikki asiat huutaa... Ei täällä
mahda muita olla...

VEERTI (Kyllästyen): No eihän niistä semmoisista. Mutta eikös se
mestari itse tiedä jotakin tämän pitäjän suojeluskunnasta?

PERTTU: Mitäpäs minä, enhän minä jaksa niiden kanssa metsiä laukota ja
kun ne kerran tuossa metsänlaiteella sitä kuularuiskua papattivat, niin
hirvakalta tuntui. Enkähän minä muutenkaan... niitä sotilasasioita
ymmärrä... Ikinä ei ole pyssyäkään ollut... Mutta kyllä täällä
suojeluskunta on ja kova sakki kuuluu olevankin, niin että kyllä se
yhtyskunnan täristys olisi alettava joltakin toiselta kohtaa, jos saan
neuvoa ratekiaa. Ei se täällä onnistu.

VEERTI: Ja perhanoita kans teidän kanssanne! Eikös täältä sitten saa
ketään, joka vähän ymmärtäisi niitä asioita ja niistä tietoja antaisi?
Kyllä niistä maksettaisiin.

PERTTU (Pudistelee päätään): Ei taida olla. Ne, jotka ymmärtävät, eivät
anna; ja jos kuka taas antaisi, niin ne ei ymmärrä. Ja eikös se
semmoinen ole maankavallusta?

VEERTI: Entäpä sitten? Pelkääkös kommunisti maankavallusta?

PERTTU: En mä tiedä miten muut, mutta kyllä ne täkäläiset kommunistit
pelkäävät. Ja pelkään minäkin. Ja kun sanotaan sellaisiksi
ryssänkätyreiksikin!

VEERTI (Tiukasti): Mitäs sitten? Eivätkös ryssät ole meidän rakkaita
aateveljiä?

PERTTU (Sylkäisee): Jos lie veljiä, mutta ei ne rakkaita ole, hyi
sentään! Ryssä ja perhana!

TIINA: Minä en niitä siedä.

VEERTI: No tämähän on ihan mätä solu. (Sulloo paperin reppuunsa, ottaa
toisia esille.) No olkoon tämä sotilasasia. Kun ei osata, niin ei
osata. Mutta tässä olisi näitä julistuksia ja lentolehtisiä! Ne pitää
jakaa, julistukset naulata ja liimata julkisille paikoille, ja lehtiset
salaa jakaa kyläläisille! Uskaltaakos solu tämän tehdä?

PERTTU: No, tätä voidaan harkita... sitäpä harkitaan! Mihinkäs ne
julistukset pitää naulata?

VEERTI: No isoin osa sinne kirkonkylälle, aitoihin ja patsaihin ja
seiniin. Ja loput sitten pitkin pitäjää patsaisiin... Kävelee vain
hissukseen ja pimeällä varsinkin ja napsii niitä pylväisiin muina
miehinä. Näkevät porvarit, että vielä meitä kommunisteja on siemeneksi
tässä maassa, ja saavat tietää, että entinen meininkikin meillä on, ja
aateveljet innostuvat, kun näkevät toimintaa ja lukevat mitä kaikkea
noissa julistuksissa luvataan.

PERTTU: Entäpä ne lentolehtiset?

VEERTI: No sehän on helppoa. Kun kävelee kylillä... vieraisilla ja
asioilla... niin jättää niitä huomaamatta taloihin ja torppiin ja
mökkeihin... Irmelikin käy hieromassa, silloin sopii pistellä niitä...
Ja emäntä kun käy voinkaupalla tai nahkoja viemässä, niin sama juttu.
Ja mestari myös.

PERTTU: Hyvää toimintaahan se sellainen kyllä on, hyvää... mutta on
siinä ehkä vaaraakin. Kustantaakos se vallankumous ne naulat, jolla ne
julistukset naulataan, vaan pitääkös meidän köyhien kommunistien
pulittaa niitten hinta omasta pussista?

VEERTI: Kymppi annetaan nauloihin... tai liimaan!

PERTTU: Parempia ovat naulat... Vaikea sitä on liikuskella sen
liimapöntön kanssa... vaikeaa ja vaarallistakin...

VEERTI (Ottaa repusta punaista kangasta, nousee arvokkaasti): Ja sitten
vielä tämä.

TIINA ja IRMELI: Voi kuinka koreaa!

VEERTI (Mahtipontisesti): Tämä on vallankumouksen lippu...

PERTTU: Niin, niin, synpooli!

VEERTI: Tämä on vallankumouksen lippu, tämä on vallankumouksen
vertauskuva... punainen lippu... se ennustaa tulta ja verta...!

TIINA: Hui!'

VEERTI: Se ennustaa sotaa ja taistelua... se merkitsee verisiä aikoja
ja veristä voittoa... se kauhistaa porvareita...

TIINA: Lehmät pelkäävät myös.

VEERTI: Ja se innostaa meitä, meitä vallankumouksen esitaistelijoita.
Ja nyt... nyt se on nostettava ylös hulmuamaan tässäkin pitäjässä,
porvarien peloksi ja meidän omiemme innoksi ja rohkaisuksi!

PERTTU, TIINA ja IRMELI (Yht'aikaa, innokkaasti): Hyvä... hyvä... niin
juuri... sillä lailla...!

VEERTI: Se on salaisesti nostettava ja asetettava jonnekin, missä
mahdollisimman monet sen näkevät, missä se useimpia porvareita
kiukuttaa ja missä se kaikkia meikäläisiä innostuttaa ja rohkaisee!
Tämä punainen lippu sinne! Nouskoon se ylös maailman vallankumouksen
merkiksi!

PERTTU: Hei, hei, hei! Ja yhtyskunnan täristyksen synpooliksi! Hei!

IRMELI: Pannaan se vallesmannin portinpieleen!

TIINA: Taikka sen kauppiaan huvilan tankoon!

PERTTU: Taikka kunnantalon katolle! Sieltä se näkyy eikä sitä sieltä
heti poiskaan saa, jos vetäisee tikapuut maahan! Hiphei! Sillä tavalla
vallankumous edistyy... se on kerralla oivallinen tuuma!

IRMELI: Voi, kyllä se mahtaa vallesmanni suuttua!

TIINA: Ja poliisi!

PERTTU: Ja kaikki porvarit... voi yhden kerran, kyllä siitä tulee
vallankumousta, siitä tulee... sanokaa minun sanoneen, että siitä se
vasta melu ja mökä nousee...! Hiphei! Se on oiva konsti, se! Punainen
lippu kunnantalon katolle! Taikka jos sen vetäisi ihan porvariseurojen
lipputankoon?

VEERTI: No sehän sopii, minne vain, missä se porvareita kiukuttaa!

PERTTU: No se nyt niitä kiukuttaa missä vain... Mutta mistä se
kauimmaksi näkyy, sinne... sinne! Milloinkas sinä Veerti sen sinne
viet?

VEERTI (Ähmistyen): Minäkö?

PERTTU: Ka tietysti sinä.

TIINA: Nyi se olisi tänä iltana hyvä viedä, jos Veerti vielä jaksaa...
Nyt tulee pimeä ilta...!

IRMELI: Kyllä siitä lystiä tulee! Voi yhden kerran, hiphei...!

    (Perttu, Tiina ja Irmeli hyppelevät hetkisen meluten ja hihkuen.)

VEERTI: Kuulkaapas, kuulkaapas...!

PERTTU: No?

VEERTI: En minä tätä lippua rupea minnekään nostamaan, se tehtävä
kuuluu tämän pitäjän solulle... se on uusi ja nuori solu ja tämä olisi
nyt sen ensimmäinen tehtävä.

PERTTU (Istahtaa, jäähtyneenä): Niin ettäkö solu? Siis me?

VEERTI: Aivan niin. Itsehän sanotte, että se on hyvä keino.

TIINA ja IRMELI (Istuutuvat odottaen, ihmettelevinä.)

PERTTU (Puuskuttaa hengästyneenä, harvakseltaan): Niin keino... keinopa
on... ja hyväkin on... on, on, ei siitä mitään, mutta jottako...
jottako me itse sitä nostamaan?

VEERTI (Kiusaantuneena): No tietysti, tietysti, sitä vartenhan solu on
perustettu, että se toimisi.

PERTTU: Ka niin, tavallaan, mutta minä kun olen oikeastaan luullut,
että se toiminta olisi ikäänkuin synpooli, jotta me puhuttaisiin pahaa
porvarista, kun ei kukaan kuule ja haukuttaisiin tätä yhtyskuntaa ja
yhtessä ootettaisiin sitä yhtyskunnan täristystä... Tämä, tämä
tällainen toiminta pakkaa hirvittämään... jottako lähteä nostamaan
tuota lippua itse kunnantalon katolle tai seuratalon tankoon?

VEERTI (Astuu Pertun eteen, tiukasti): Eikös mestari uskalla?

PERTTU (Pörhistäytyen): Uskalla! Kyllä minä uskallan vaikka mitä, mutta
kun ei ole aikaa...

VEERTI: Aikaa? Eikö ole aikaa käydä tuota lippua tankoon vetäisemässä?

PERTTU (Hitaasti ja arvokkaasti): Eihän se sillä ole hyvä. Siihen ei
nyt paljon aikaa tärväytyisi. Mutta se litviiki veisi enemmän...

VEERTI: Mikä hiivatin litviiki?

PERTTU: No se litviiki, kun nimismies sitten saisi kiinni. Ja kiinnihän
se tietysti saisi, kun se kerran haistoi aitasta sen viinatehtaankin.
Ja nyt ei sakoilla pääsisikään, ei pääsisi. Ja nyt kun on... liikeaika,
tärkeä liikeaika, eikä se yhtyskunnan täristyskään voi vaatia, että
liikeaika hukattaisiin. Voi kai se vielä sen verran odotella, kun se on
muutenkin jo odotellut.

VEERTI: Minä kun en nyt mestarin puheesta ymmärrä mitään. Mikä
liikeaika se nyt on erikoisesti?

PERTTU: Ka, kun ei entinen karvarinsälli älyä! Nyt on syksy ja pianpa
alkaa tässä teurastusaika. Pian tässäkin pitäjässä ketetään ja
kuoraistaan toinenkin nahka ja ellen minä ole verstasta hoitelemassa,
niin muuallehan ne nahkat viedään. Niin ettei ole aikaa tässä nyt
joutua yhtyskunnan täristyksen uhriksi, ei sitten mitenkään, vaan
pitänee vallankumouksen ootella vieläkin...

VEERTI (Polkaisee jalkaa): Pelkuri! Raukka!

PERTTU (Nousee ylös): Pelkuri en ole enkä raukkakaan, mutta minä tahdon
hoidella vinanssit, sillä vinanssien varassa tässä on elettävä,
ennenkuin se täristys tulee vai rupeaako se vallankumous meitä
esitaistelijoita elättelemään?

VEERTI: Voi miehen kuvatus! (Kääntyy naisten puoleen.) Mestari ei
uskalla! Ei hänessä ole mitään oikeaa vallankumousverta! Näyttäkää te,
naiset, näyttäkää te, miten ollaan uljaita ja vallankumousta
edistetään! Olettehan te rohkeita naisia!

TIINA (Epäröiden): No ei minulta oikeastaan ole milloinkaan rohkeutta
puuttunut... eikä sisua ainakaan... niin että sen puolesta minä voisin
tuon lipun vetää vaikka porvarin nenälle, mutta niin on minullakin kuin
mestarilla... Pertulla, tuota... ei ole minullakaan aikaa...

VEERTI (Pilkallisesti): Liikeaikako se on Tiinallakin?

TIINA: Eikä ole, mutta lehmien poikima-aika on. Toinen lehmä poikii
kohtapuoleen ja siinä on vahtimista kyllälti. Kyllähän se vallankumous
on kannatettava asia ja aina minäkin olen sitä kannattanut, mutta ei
voi jättää Mansikkia retuperälle, ei voi, se kun on hyvä lehmä, paljon
parempi vielä kuin se meidän Onnikki.

VEERTI: No, onko vallankumouksen tässä sitten odoteltava lehmiäkin?

TIINA: Muusta en tiedä, mutta kyllä meidän Mansikkia on vahdattava.

VEERTI: Voi kiusauksen kiusaus!

TIINA: Ja siksi toiseksi... minun pääni ei kestä katolle nousemista...
ei sitten vähääkään eikä se kestä Pertullakaan... molemmat sellaisia
heikkopäisiä.

VEERTI: Puupäitä!

TIINA: Mutta kuuluuhan se tämä Pussiskakin soluun ja se, yksi
yksinäinen naisihminen, jolla ei ole karjaakaan, sehän tuo hyvinkin
joutaa ja sen pää kyllä kestää, kun kerran kestää tanssatakin
yökaudet...

IRMELI (Kipakasti): Vai niin, vai niin, vai minut! Kun nämä pösöt eivät
uskalla, niin minut sitten...! Kaikkea sitä kuuleekin! Mestari on mies
eikä uskalla... Ja sitten minun pitäisi! Vaatiikos se vallankumous,
että naiset ensiksi käpälälautaan pannaan, vaatiiko, häh? Ja ettäkö
minulla aikaa, minulla... Liikeaika se on minullakin, on toki... Nyt se
alkaa syksy ja sen mukana kaikki jihtit ja hiskiakset ja muut taudit ja
minulla on tilauksia ja kiirettä vaikka kuinka. Ei ole minullakaan
aikaa, ei ole ja minusta nähden saa tuosta punaisesta vaatteesta
laittaa vaikka Tiinalle pöksyt!

TIINA: Pidä suusi, en minä sellaisia...

VEERTI: No on tämä solu, no ovat nämä maailmanvallankumouksen
esitaistelijoita! Mätä solu!

PERTTU: Kun se vallankumous vaatii sopimattomalla ajalla, peräti
sopimattomalla ajalla! Ja siksi toisekseen minä olen ajatellut, että
kun sitä tekemään ruvetaan, niin sitten ruvetaankin sakilla ja
voimalla, Hirvakkaa se on näin yksinään, kun on ne virkaherratkin ja
muut poliisit sitten tutkiskelemassa. Mutta eikös sitä keksisi mitä
keinoa tuon lipun nostamiseksi?

IRMELI: Eikös tuo välttäne, jos sen vetää johonkin maantievarren
petäjään?

VEERTI: Eikös metsään kerralla, korpeen, missä sitä kukaan ei näe.

TIINA: Minäpä tiedän: Makon poika!

PERTTU (Innostuen): Joo, joo. Katsos, Veerti, siellä Makossa on
sellainen höpelö poika, aikamiespoika. Se kukkuu sikaarintumpista ja
syö perunanvarsia markasta. Sille kun veisi tuon lipun ja panisi
kirjeen viereen ja siihen ne tirrektit kirjoittaisi ja antaisi vähän
rahaa, niin kyllä se poika kapuaisi vaikka mihin katolle ja sen lipun
tankoon vetäisi. Ja sillä olisi hyvää aikaa sitä litviikiäkin
istuskella, olisi... kerralla hyvää aikaa!

TIINA: Ei kai ne sellaista höpelöä rankaisisikaan!

VEERTI: Ei tässä ole siitä kysymys... se lippu on oikeitten
kommunistien nostettava... ja vastattava... jos nyt mitään vastuuta
tulee, kun on varovainen.

PERTTU: Minä en.

TIINA: Ja vielä vähemmän minä.

IRMELI: Ei tule kysymykseenkään.

VEERTI: Voi tätä mitätöntä solua, ei tällä tee mitään... perhana, kun
otan ja teen oikein temput...!

TIINA (On katsahtanut ikkunasta): Voi jee, voi jee! Perttu! Sika, sika!
Sika on taas turnusten kimpussa!

    (Juoksee ulos perältä.)

PERTTU: Shamperi!

    (Juoksee ulos.)

VEERTI (Kävelee raivoissaan edestakaisin, kiristelee hampaita ja pui
nyrkkiä): Näitä viheliäisiä! Voi kirottua! Toimintaa! Mitään ei
uskalleta, mitään ei tehdä! Voi yhden kerran kun saisi nämä rajan taa,
niin sielläpä sitten nähtäisiin. (Pysähtyy Irmelin luo, häijysti ja
salamyhkäisesti.) Nyt, Irmeli, nyt on tuo karvari ja sen akka
toimitettava kiinni, on, ja sinun se on tehtävä ja heti kohta,
huomispäivänä! Saavat sitten katsoa liikeaikojaan! Ei muuta kuin kätket
ne paperit ja tämän lipunkin! (Asettaa paperipaketin ja lipun Irmelin
eteen pöydälle.) Ja sitten toimitat jotenkin sanan poliisille taikka –
nimismiehelle. Panet väärän nimen vaikka kirjeen alle, muistatko! Ei ne
ehkä huomaakaan sitä ja kun tulevat ja löytävät, niin sitten on kaikki
selvää! Vai ruvetaan tässä pullikoimaan organisaattorin käskyjä
vastaan! No, Irmeli!

IRMELI: Niin, niin, mutta milloinkas me sitten mennään yhteen?

VEERTI (Teeskentelee hellyyttä): No ihan heti kun minä vain joudan,
rakas Irmeli, heti kun joudan... ja tulen tänne takaisin! Näitä pitää
rangaista... ja kyllä se niitten sisu sitten nousee, kun ne rapsut
saavat...

IRMELI: Kun en vain minäkin saisi.

VEERTI: Siitä ei ole pelkoa... kiellä vain, jos kysymään tulevat.

TIINA (Tulee Pertun seuraamana kiireesti tupaan, ääntään mataloittaen):
Poliisi, poliisi!

PERTTU: Shamperi, shamperi!

VEERTI (Hätkähtää ja sieppaa repusta pistoolin): Vai poliisi!

PERTTU (Hyökkää äkkiä Veertin päälle): Pois paukut, ei tässä sotimaan
ruveta... ei ruveta... ei meillä ole aikaa loppuikää linnassa
istuskella.

    (Saa aseen pois ja työntää sen uunin päälle.)

TIINA: Voi yhden kerran, tuolta se metsänlaidasta tulee ja Tuomi se
on... ihan Risto Tuomi, se poliisi... Mitäs tehdä?

VEERTI: Minä lähden karkuun.

PERTTU: Ei, ei, se näkee, ei täältä näkemättä pääse!

IRMELI: Ja tuossa puvussa, voi... voi... mitäs nyt, mitäs nyt?

TIINA: Äkkiä nyt... Veerti käy istumaan tuonne uuninnurkkaan... sido
huivi puoleksi silmille ja leuan yli... sanotaan, että tämä on tuttu
tuolta naapuripitäjästä... että hammasta pakottaa... Ja pois tästä
paperit ja pullot... ja ollaan niinkuin ei mitään olisi... no,
nopeasti, nopeasti...!

    (Hetken kiireistä hälinää, Veerti vetäytyy uuninnurkkaan ja
    peittää huivilla kasvonsa melkein kokonaan, muut kantavat
    pois sivuovesta pullon, repun y.m. Sitten koppaisee Perttu
    sanomalehden ja istuutuu pöydän ääreen, Irmeli ja Tiina
    hääräävät lieden luona koettaen hyräillä jotakin laulua,
    kimakasti ja epäsointuisesti.)

TIINA (Kurkistaa ikkunasta): No nyt se tulee... (Kääntyy Veertin
puoleen.) Älä sinä puhu äläkä pukahda... Niin, niin... se sika taas oli
turnusmaassa... ja minä kun olen sanonut...

TUOMI (Tulee perältä, karmeasti): Hyvää iltapäivää!

TIINA ja PERTTU: Hyvää päivää, hyvää päivää!

TUOMI (Ottaa virkalakin päästään ja tervehtää kädestä pitäen Tiinaa,
Perttua ja Irmeliä, jotka kaikki koettavat näyttää ystävällisiltä ja
iloisilta. Katsahtaa uunin vieressä kyhjöttävään Veertiin, mutta ei
kättele tätä. Istuutuu sitten pöydän päähän tuolille ja asettaa
lakkinsa pöydälle.) Se on nyt märkä ilma.

TIINA (Hyvin nopeasti, kimakasti): Niin on, niin on, kuin konstaapeli
sanoo... kovin on märkä ilma... minäkin ihan kastuin... hameet kaikki
kastuivat kun piti metsästä lehmiä käydä ja kun eivät nuo sen Pihkaran
tekemät lapikkaatkaan pidä vettä yhtään... ei sitten yhtään... siinä se
on nyt sitten vasta kehno suutari... minä jo sanoinkin tälle meidän
Pertulle, jotta ei enää ikinä viedä sille... ja herra konstaapeli se
vain on kulun päällä... ja asioillakin liikkuu?

TUOMI (Jyrkästi): Asioilla. (Jymähyttäen) Virka-asioilla.

    (Tiina, Perttu ja Irmeli hätkähtävät, naisten polvet leksahtavat.)

PERTTU: Tuota... niin ettäkö virkakokoasioillakoko...

TUOMI: Virka.

TIINA: Ei suinkaan konstaapelilla meille vain ole virka-asiaa?

TUOMI: On kuin onkin.

    (Kuulijat säpsähtävät ja jäävät jäykistyneinä odottamaan.)

PERTTU (Ääni vavisten, vakuuttavasti): Mutta kyllä mi.. minä voin va..
vakuuttaa, että sen erehdyksen jälkeen... sen viinajutun jälkeen on
tässä talossa koetettu astua lain ja asetusten polkuja... olla
kuuliaisia esivallalle ja... ja...

TUOMI (Kaivaa takkinsa taskusta paperia): Höm... höm... saattaahan niin
olla... Höm, tuota... tämähän se on se emäntä?

    (Kääntyy Tiinan puoleen.)

TIINA (Yrittää niiata): Minähän se olen ollut...

TUOMI (Silmäilee paperia): Siis Kristiina Toras, omaa sukua Kristiina
Matintytär Ilatti?

TIINA (Järkytettynä): Niin, niin on oma suku... niin on.

TUOMI (Jäyhästi): Nimismiehellä on teille asiaa.

TIINA (Säikähtäneenä): Siunatkoon! En minä ole mitään tehnyt
nimismiehelle, en kuinkaan vähää... en... en.

TUOMI (Jatkaen järkkymättä): Nimismies on saanut maaherran kautta
ilmoituksen ulkoasiainministeriöstä...

TIINA (Levittää kätensä avuttomasti, parkaisten): Maaherra... kun en
koko herraa tunnekaan... ja ministeeri... ministeeri... ikinä en ole
elävää ministeeriä nähnytkään...

TUOMI: Teillähän on ollut sisar Eveliina?

TIINA: On, onhan se ollut Liina.

TUOMI: Hän on nyt kuollut...

TIINA (Peittää silmänsä kädellään): Voi, voi, riidassa me erosimme,
kolmeenkymmeneen vuoteen en ole kuullutkaan hänestä ja nyt hän kuoli
siis... voi voi!

TUOMI: Niin, hän on ollut Ameriikassa. Hän oli naimisissa...

TIINA: Vai sai se miehen Ameriikassakin!

TUOMI: Hänen miehensä kuoli ennen häntä...

TIINA: Voi miesparkaa!

TUOMI: Ja nyt, kun he molemmat ovat kuolleet, olette heidän
perillisensä...

TIINA (Hypähtää, ällistyy, lyö kätensä yhteen, kirkaisee): Perillinen?
No oliko niillä jotakin perittävää sitten?

TUOMI (Silmäilee paperia): Nimismies arveli, että perintö voi Suomen
rahassa laskettuna nousta noin kuuteenkymmeneentuhanteen markkaan...

TIINA (Tuijottaa konstaapelia puhumatta mitään.)

IRMELI (Jäykistyy paikalleen.)

PERTTU (Nousee hitaasti ylös.)

VEERTI (Liikahtaa ja ähkäisee nurkassaan.)

TIINA (Tointuen): Kuusikymmentä...?

PERTTU: Tuhatta?

TUOMI: Niin arveli nimismies. Ja siksi hän pyytää, että emäntä tulisi
käymään hänen luonaan, niin selvitettäisiin paperit...

TIINA (Huumaannuksissaan): Voi kultainen konstaapeli... voi, voi, nyt
toki konstaapeli juo kahvia... (Alkaa toimekkaasti liehua, tuo pöytään
kupin, kaataa kahvia ja lennättää kermaa ja sokeria.) Tokihan herra
Tuomi nyt juo... mitäs me entisistä... sitä sattuu erehdyksiä...! Olkaa
hyvä, herra konstaapeli, olkaa niin hyvä! Vai että perintöjä! No kyllä
se Liina olikin hyvä ihminen ja tarkka myös... tarkka se oli... ja
jätäppäs nyt sellainen summa... Niin ettäkö kuusikymmentätuhatta?

TUOMI: Niin nimismies arveli. (Katsahtaa Veertiin.) Teillä taitaa olla
vieraita?

TIINA (Lipevästi): Mikä lie ämmäraiska tuolta naapuripitäjästä... se on
vähän sellainen nöyräpäinen... Hatjuskaksi sitä haukkuvat ja nyt sillä
hammasta pakottaa, siksi se siinä uuninnurkalla kyhjöttää... se on
sellainen kulkija... takaisin sinne kotipuolelleen on menossa. No
konstaapeli panee nyt kermaa ja sokeria... ja voi voi kun ei sitä
sattunut nyt vehnästäkään olemaan... tässä nyt tällaisessa karvarin
talossa... mutta kyllä sitä konstaapelille vielä vehnäskahvitkin
tarjotaan... vieraisiin toki on tultava ja rouva myös... nämä nyt
tällaiset hyvien uutisten tuojat... niin että olkaa hyvä nyt
konstaapeli ja ottakaa pois vain...!

TUOMI (Juo kuppinsa tyhjäksi ja asettaa sen paikoilleen): Kiitos, nyt
riittää. Muuten... hm... onkos täällä nyt eilen tai tänään näkynyt
jotakin muuta vierasta kulkijaa... miestä?

    (Kaikki hätkähtävät.)

PERTTU (Varovasti, pälyillen): Minkälaista miestä?

TUOMI: Tässä pitäjässä on joku kulkija liikuskellut. Arveltu on sitä
ehkä rajaloikkariksi taikka pahemmaksikin... Niitä on aina väliin
sellaisia näinkin lähellä rajaseutuja...

PERTTU: Ei, ei olla nähty... ja me kun onkin pysytelty kotosalla, niin
että nähty ei olla...

TUOMI: Hm. Niin, niin. Vai Hatjuskaksi tätä kulkijaa sanotaan. Mitäs
Hatjusia te olette?

VEERTI (Hiljaa ja vaivaloisesti): Anna Hatjunen minä olen... sen
suutari Hatjusen leski...

TUOMI (Naurahtaa): Ja minä kun en tunne kumpaakaan. No niin, asia on
siis selvä. Emäntä käy nimismiehen luona. Ja hyvästi nyt!

TIINA (Hypähtää Tuomen luo): No mutta kun konstaapeli on niuha... kun
ei kuin yksi kupillinen... voi kiitosta nyt, kiitosta oikein paljon...
ja tervetuloa vieraaksi sitten... kunhan tässä on ne perinnöt saatu...
Kiitosta nyt ja näkemiin, näkemiin, näkemiin!

    (Kättelee Tuomea ja sitten myös Perttu ja Irmeli kättelevät.)

TUOMI: Hyvästi.

    (Poistuu.)

VEERTI (Kohottautuu varovasti): Perhana!

    (Tiina ja Perttu katselevat toisiaan, äkkiä tarttuu
    Tiina Pertun käteen ja alkaen rallattaa vetää Pertun
    mukanaan tanssimaan.)

VEERTI (Halveksivasti): Mokomiakin porvareita!

TIINA (Pyörii ja rallattaa): Tuhatta... tuhatta... kuusikymmentä
tuhatta... hiphei ja hiphei... niin sitä käy kun on rikkaita
sukulaisia... niinpä niin... ja tuhatta, tuhatta... ja kuusikymmentä
tuhatta...

    (Istahtavat molemmat.)

VEERTI: Entäs se punainen lippu?

TIINA (Kuin heräten): Lippu, lippu... mikä lippu?

VEERTI: Se punainen lippu.

TIINA (Katsahtaa häneen kuin poissaolevaan): Voi miesparka, mitä sinä
hourit? Mitä tässä on punaisella lipulla tekemistä? Älä höpise.

VEERTI (Pilkallisesti): Taisi aate kuolla, kun sai hiukan porvarirahaa?

TIINA (Kipakasti): Ja se onkin vähän parempaa rahaa!

PERTTU (Hitaasti, arvokkaasti): Tuota noin... elimellisesti siinä on
ero, jotta ollako kommunisti vai eikö olla kommunisti... Tuota... minä
olen tässä ajatellut, jotta jos se tulee se yhtyskunnan täristys tai
muu maailman kumous, niin sitä mahdetaan ottaa kansalle se tämäkin tönö
ja jakaa nämä muutamat hehtaarit ja lehmät yhtyskunnalle? Vai mitä
Veerti?

VEERTI: Ne saat kyllä pitää.

PERTTU: Hm, saanenko...! Mutta entäpä ne meidän Tiinan
kuusikymmentätuhatta? Ne jaetaan kai? Tasanhan se kaikki pitää olla. Ja
nyt minä olen ajatellut, ettei koko maailmassa ole niin paljon rahaa,
että siitä riittäisi kuusikymmentätuhatta nokkaa päälle, vai mitä
Veerti?

VEERTI: En ole tuota niin tarkkaan laskeskellut.

PERTTU (Opettavasti): Mutta laskettava se on, jotta kannattaako se
maailman yhtyskunnan kumous vai eikö kannata, tarkkaankin on laskettava
ja niin se tuntuu tämän talon kohdalta, etteihän se mitä kannata. Ja
jos ne Tiinan rahat jaetaan yhtyskunnalle, niin eihän niistä saa
tupakkalootan hintaakaan kukaan. Joo, niin se on. Ja jos minä en
sattuisikaan pääsemään sen karvaritehtaan johtajaksi, niin taitaisi
olla köpelöt oltavat?

VEERTI: Mutta aate?

PERTTU: Sepä onkin se kommuuna-aate sellainen reijjaalinen aate, joka
ei muuta lupaakaan kuin rahaa ja muuta törkyä ja jos se ei kerran
sitäkään anna, niin mitäpäs tehdään koko aatteella, kun se ei ole
mikään sellainen kaunoaate ja muu. Sehän on vain kauppaa. Ja jos ne
kommuunakauppiaat myyvät huonoa tavaraa ja vähän, niin hupsuhan minä
olisin jos ostaisin. Eikä minua ole hupsuksi moitittu, ainakaan
isommaksi hupsuksi, paitsi nyt Tiina toisinaan. Niin että taitaa
olla parasta, jos me Tiinan kanssa otetaan erokirjat siitä koko
kommuuna-aatteesta ja sinä hyvä mies saat mennä matkaasi ja narrata
vielä tuhmempia.

VEERTI: Vai niin, vai niin! (Uhkaavasti.) Ei sitä meistä niin vain
erota. Kiinni toimitan kaikki, kostankin niin että tuntuu! Samassa
liemessä ollaan.

PERTTU (Lauhkeasti, mutta lujasti): Jos ollaankin, niin me ollaan vielä
sen sopan pinnalla, mutta sinä olet jo umpisukkulissa. Ja jos tässä
ruvetaan asioita peräämään, niin taitaisipa nimismies kysellä sulta
siitä ykskertaisesta kortinlyönnistä ja siitä, kukas se silloin sitä
suutari-Jaskaa löi, niin että tämä hengestään pääsi. Häh?

VEERTI: Se on vale.

PERTTU: Sehän sitten nähtäisiin. Niin että alapas hyvä mies nyt
katsella kamppeitasi ja painua niiden kentraalien pariin ja muihin
palatsiloihin.

IRMELI (On Tuomen lähdöstä alkaen seurannut vaihtelevin ilmein
tapausten kehitystä istuessaan sivupenkillä): Voi Veerti, heitä sinäkin
jo kaikki ja jää tänne!

VEERTI: Jaa jottako minä jäisin näitten porvarien pariin! Ei tipu se.

TIINA (Tulee hänen eteensä, sypäkästi ja myrkyllisesti): Ja alakin
laputtaa... sinne missä kultaa lasketaan... ja kiireesti sittenkin. Ei
täällä sellaisia kanisaattoreita tarvita! Ja alakin laputtaa, muista se
minun sanoneen! Ja pois ne minun hynttyyni yltäsi... pane omasi... ei
sitä märkään kuole...! Alakin kiskoa kaaveita yltäsi! Ja nopeasti, ei
tässä aikaa ole... kiitäs, kun ei poliisille sanota! Ja Perttu, nyt ne
paperit ja muut julistukset ja se lippu... kaikki uuniin, kaikki
uuniin, ei me olla mitään sellaisia!

    (On puhuessaan työnnellyt Veertiä sivuovea kohti, painaa hänet
    ulos ja menee yhdessä Pertun kanssa niinikään ulos palaten pian
    kummallakin papereita ja Tiinalla punainen vaate, jotka he
    sullovat uuniin.)

VEERTI (Palaa, edelleen naisenpuvussa): Mutta pistooli tänne!

PERTTU (Hypähtää väliin): Et, et ota sitä, mies, et ota! Vai tässä
pistooleja! Vai vielä paukuttelemaan! Ties sinusta vaikka meitä
ampumaan rupeaisit!

VEERTI: Mutta minä tarvitsen sen matkalla!

PERTTU: Olen minäkin matkalla ollut ja pistooleitta siitä selviytynyt
tässä maassa! Et ota, sanon minä!

TUOMI (Huutaa peräoven takaa): Avatkaa hyvät ihmiset, avatkaa!

PERTTU: Poliisi!

TIINA: Taivas!

IRMELI: No nyt tulee kamalia!

VEERTI (Sujahtaa entiseen nurkkaansa ja kyyristäytyy pieneksi): Jos
vain sanotte, niin...

TIINA (Menee ovelle ja tyrkkää sen auki): Voi taivas!

TUOMI (Astuu hitaasti sisään, kannatellen molemmin käsin melkein
hervotonta Markkua): Puuttuipas muuan kulkija... en vain tiedä, hulluko
se on vai humalassa vai kuolemaisillaan... Auttakaahan vähän! (Taluttaa
Pertun ja Tiinan avulla Markun pöydän ääreen istumaan.) Tuollainen
kuvatus! Se on varmasti rajan takaa! Jo sen hajustakin tuntee!

MARKKU (Maaten pöytää vasten nojallaan, valittelee, heikosti):
Ruokaa... ruokaa... antakaa hyvät ihmiset ruokaa...

TIINA (Hädissään, kiireisenä): Nälkään se on kuolemassa... nälkään...
voi kumma kuitenkin... nälkään! Sehän on vain luuta ja nahkaa ja
säkinrotteloita jalassa...! (Rientää vasemmalle ulos palaten mukanaan
leipää ja voita.) Tässä olisi... ota, hyvä mies, ota ja syö...!

MARKKU (Kohottautuu vaivaloisesti istualleen ja tarttuu kaksin käsin
leipään, katselee sitä hetkisen ja parahtaa): Leipää!

    (Toiset, Veertiä lukuunottamatta, ovat ryhmittyneet hänen
    taakseen ja sivuilleen seuraten hänen toimiaan.)

TIINA: Niin, niin, leipää se on, selvää rukiista leipää! Ja tässä on
voita! Miesparka, mistä sitä tullaan?

MARKKU (Järsäisee leipäkannikkaa): Hornasta!

TIINA: No sen olet näköinenkin!

TUOMI: Kyllä se on niitä maallisen paratiisin matkaajia... rajan takaa
se tulee...

MARKKU (Syödä järsii leipää, puhelee lomaan): Leipää tämä on... selvää
leipää... voi, mikä maku ja tuoksu... leipää, ihan tavallista leipää...
ja koko kannikka...!

TIINA: Syö, syö, jos loppuu niin lisää tuodaan... on meillä toki
leipää... ja pistele voita ja piimää tuodaan... syö nyt, jos et liene
ennen syönyt...!

MARKKU: Voi minua hullua! Voi minua narria! Tässä on leipää... (Pitää
kannikkaa edessään ja katselee siihen.) On... on siitä aikoja vierinyt,
kun viimeksi olen tällaista kannikkaa kädessäni pitänyt. (Panee leivän
pöydälle, peittää kädellä silmiään, puolittain nyyhkyttäen.) Voi minua
hullua! Voi minua narria! Suomalaista leipää... suomalaista ruista! Ja
siinä on se makea riihen tuoksu... savuriihen haju siinä on... Se on
suomalaisen rinnepellon kasvattia... lainehtinut on sekin laiho... ja
sitten se on kultaisena leikattu... kirkkaana elokuun päivänä on se
kuhilaille koottu ja sitten riiheen viety, tuoksuavaan riiheen...!
Sateisena syysaamuna on riihi lämminnyt... ja siellä on puitu...
varstat ovat kolkkaneet... jyskäneet... jyvää on elosta puitu... ja
sitten tämä leipä... se on suomalaista leipää, suomalaista ruista...

TIINA: No hyvä mies, syö... kyllä se rukiinen nälän pitää! Etkös ole
leipää saanut?

MARKKU (Hillitsee nyyhkytyksensä, tylysti): Leipää... vähän on sitä
nähty eikä se leipää ollut sekään, mitä siksi sanottiin... sotkua se
oli... haisevaa ja lusikalla syötävää... ja vähän, vähän sitä oli...
Voi minua hullua, joka läksin suomalaisen leivän, suomalaisen rukiin
äärestä vierasta kultaa kahmimaan, vieraita ihanuuksia etsimään...
Mitään en saanut, entinen meni... ja niin olen tässä nyt viime hetket
kulkenut, etten enää tiedä, missä olenkaan... Oliko se poliisi, joka
minut löysi... virkaherralta näytti... vaikka näkö sumeni, niin etten
oikein tiedä.

    (Katselee hapuillen ympärilleen.)

TUOMI (Hilliten karmeuttaan): Kyllä minä olen poliisi.

MARKKU: Kiitos olkoon, sittenpähän olen turvassa... Mi... minulla onkin
asiaa poliisille, sillä minä olen rajaloikkari... sen ihannevaltakunnan
karannut matkustaja... Niin että viekää minut ja tehkää tili selväksi.
Ei kai tästä pää mene sentään... tässä maassa!

TUOMI: Ei mene pää eikä paljon muutakaan, mikäli ei kontollasi muuta
ole. Mikäs on nimesi?

MARKKU (Koettaa katsella ja tunnustella): Minä olen Markus Pahkinen...
tästä pitäjästä kotoisin...

TIINA (Huutaa): Markku!

PERTTU: Vävypoika! Ja niinkuin kävelevä linnunpelätin!

VEERTI (Liikahtaa nurkassaan, aikoo ikäänkuin rynnätä pakoon, mutta
kyyristäytyy sitten entistä pienemmäksi.)

IRMELI: Markku!

TIINA: Entäs Marjatta?

MARKKU (Raskaasti): Marjatta! Kas, anoppi ja appi! Tännekös minut
tuotiinkin, minne matkallani olin...? Uupumus tuli, näkö ikäänkuin
meni...

PERTTU: Entä Marjatta?

MARKKU (Synkästi): Marjatta! En minä tarkalleen tiedä... jäi minusta...
ei jaksanut enää... jäädä piti... minä lähdin eteenpäin!

TIINA ja PERTTU: Metsäänkö jätit kuolemaan...?

MARKKU: En, en... johonkin mökkiin jäi... metsämökkiin... autio se
oli... missä lie ollut väki... eikä oltu varmoja, ollaanko rajan tällä
vai tuolla puolella... ei se sitten kovin kaukana ole... eikä se enää
nyt kuole... kun kerran niin on... kiitos olkoon... vaikka en minä
luojan nimeä lausua uskalla... en uskalla, kun olen niin pitkään nähnyt
ja kuullut sitä rienattavan... siellä on Marjatta... päästiin pois,
molemmat päästiin...! Kiitos olkoon!

TIINA (Nyyhkyttäen): Kiitos olkoon siitäkin!

PERTTU: Mitäs sinä siellä teit? Ja kuinka siellä oli, kun tulet noin...
sanomalehtiä... sanomalehtiä sillä on päällään...!

MARKKU: Siinäpä onkin ainoa hyöty, mikä niistä on... noista
kommunistipapereista...! Teinkö? Nautin ilmaa... ilmaa... ja se on
ainoa, mitä saakin luvatta... niin kauan kuin saa... se ei ole vielä
kortilla... ilma... eikä kylmä vesi... Ja muuten minä tein vapaita
pakkotöitä... pistimien välissä... Söin sillivettä... vapaasti... ja
joskus kaalihaudetta kuin lehmä... määrän perästä ja pistimien
välissä... nukuin talvet parakissa, jonne pakkanen pääsi vapaasti kuin
vanhaan latoon... ja pistimet olivat ovilla... yleensä rakensin
vapaasti sitä ihanuuden yhdyskuntaa... vapaasti pistimien välissä...!

TIINA: Entäpä Marjatta?

MARKKU: Marjapa mar ja... yrittivät ne kommuunaherrat viedä niin marjat
kuin ropeetkin... yrittivät Marjatan kansallistuttaa... tasan
jakaa... mutta siitäpä nousi tappelu ja silloin me päästiin molemmat
pakkotöihin... ja päästiinkin jo toisena päivänä...

IRMELI: Voi, voi!

PERTTU: Shamperi! Ja kun täällä kerrottiin... kukas se kertoikaan...
niin on tässä jo sekaisin... kerrottiin, ettet sinä muka muuta kuin
istut ja kultakasoja laskeskelet, palatsissa asut ja autossa ajelet, ja
että Marjatta on suurena rouvana ja passareitten ympäröimänä...

MARKKU (Nauraa kaameasti): Kultaa! Laskenut kultaa! Hohhohhoo! Kultaa!
Joo... joo... laskin minä sitä tavallaan... kolme kuukautta muuatta
kommuunapeltoa lannoitettiin ja olihan siinä sitä kultaa... oli...
mutta ei sitä istuen laskettu, ei varsinkaan istuen... Orjuudessa olen
ollut, nälässä ja janossa, kylmässä ja tuulessa... hornassa,
kertakaikkiaan... joka sanoo kommuuna sanoo horna... ja joka sanoo
kommunisti sanoo elävä paholainen...

PERTTU (Ikäänkuin muistaa, säpsähtää, katsahtaa salavihkaa Veertiin ja
yskäisee): Tuota... niinkö... niinkö siinä yhteiskunnassa eletään...

MARKKU (Käheästi): Ei, ei siellä oikeastaan eletä... jokainen vain
koettaa jotenkuten lykätä kuolemaa päivällä taikka parilla... kuolemaa
lykätä koetetaan... ei eletä...

PERTTU: Taitaakin olla vikapisto koko se yhtyskunnan kumous.

MARKKU (Nauraa kolkosti): Vikako? Se on mieletön rikos! Voi, jospa
saisin tavata vielä kerran sen miehen, sen kutaleen, joka minulle
puheli siitä kumouksesta, joka houkuttelemalla houkutteli minut rajan
taa, näppi minulta kaikki rahat ja kaikki tavarat ja joka oli vähällä
saattaa Marjatan iankaikkiseen turmioon... jospa minä tapaisin sen
miehen... sen appiukon entisen sällin... sen kurjan Veerti Vouhkin,
niin minä... Kuka... mitä?

VEERTI (On nimensä kuultuaan ponnahtanut pystyyn ja yrittää rynnätä
perältä ulos): Kirous!

PERTTU: Siinä on Vouhki! Apuun, poliisi... apuun... tässä on se pahan
lähetti... se orkanisaattori...

    (Heittäytyy Veertin kimppuun, samoin Tuomi ja raahaavat
    tämän ilman suurempaa vastarintaa etualalle.)

TUOMI (Vetäisee huivin pois Veertiltä): Ahaa, vanha tuttu! Nyt puutuit
ja pysyt!

PERTTU (Läähättäen ponnistuksesta, rientää uunille ja hakee sen päältä
pistoolin): Tässä on... tässä on... ottaa poliisi sen... (Tuomi ottaa
aseen) en minä osaa ampua... se on sen roiston oma... itse otin sen
pois... (Huokaa syvästi.) Ja nythän se sittenkin tulee litviiki...

    (Istahtaa väsyneenä pöydän taa.)

IRMELI (On loitonnut Veertistä, katsahtaa häneen ja siirtyy arkana
taka-alalle pälyillen ovea uskaltamatta kuitenkaan poistua.)

TUOMI (osoittaa pistoolilla Veertin istumaan pöydän päähän jääden itse
seisomaan taaemmaksi keskelle näyttämöä): Kas niin! Minä ammun, jos
liikut... epäröimättä! Sinua epäillään murhasta... ja syytetään paljon
muustakin! (Kääntyy Perttuun.) Tätä miestä majoitettiin täällä?

PERTTU (Surkeana): Olihan... olihan se täällä tänään vähän aikaa. Me
kun ollaan samoissa loijjaaleissa oltu sen kanssa... mutta siitä tuli
jo loppu tätä ennen... me kun ei ruvettu niitä tirrektiä tottelemaan...
ei luvattu lehtiä naulata eikä lippua vetää... punaista lippua...
poltettiin kaikki... ei sittenkään, vaikka se lupasi minusta tehdä
karvaritehtaan johtajan...!

MARKKU (On hitaasti, käsiinsä nojaten kohonnut pystyyn pöydän varassa
ja tuijottanut Veertiin): Sinä olet katala petturi!

VEERTI (Uhmaavasti, pilkallisesti): Luuletkos anteeksi saavasi, kun
toverisi ilmiannat!

MARKKU: Kehno olkoon toverisi, en minä! Eikä sinussa ole mitään
ilmiantamista... tunnetaan sinut jo... kaikki tuntevat. Toveri! Oletko
sinä niiden satojen ja tuhansien toveri, jotka olet turmioon
houkutellut, jotka olet kavaltanut vieraaseen orjuuteen taikka täällä
lakia rikkomaan ja siitä rangaistuksen saamaan! Toveri? Oletko sinä
niiden toveri? Sinun ja sinunlaistesi ansiota on, että sadat ja
tuhannet nyt nääntyvät vieraassa sorrossa, että sadat miettivät
mielettömyyksiään, joista rangaistustaan kärsivät! Ja sinä kurja, sinä
yritit kadottaa Marjatan, sinä, jolla itselläsi on jo vaimoja ollut
monia...

IRMELI (Kipsahtaa äkkiä, syöksyy etualalle): Niinkö Veerti, niinkö?
Onko sinulla jo vaimoja? Kyllä... kyllä minä huomaan, että totta
sinusta puhutaan...! Vai niin, vai niin! No, sittenpä puhun minäkin.
(Kääntyy Tuomen puoleen.) Konstaapeli, tämä mies, tämä Veerti Vouhki,
hän esitti minulle, hän vaati minulta, että minä toimittaisin tämän
nahkurin ja sen eukon kiinni... jotta heistä tulisi marttyyreita... kun
ne eivät toimineet... minun piti piiloittaa papereita, jotka sitten
olisi löydetty ja niiden takia nahkuri ja hänen eukkonsa tuomittu...

TUOMI: Jaha, provokatiota! No, sehän on tavallista. Mutta toisekseen,
tästä taitaa tullakin iso juttu... ja parasta lienee lähteä nimismiehen
pakeille...

TIINA (Tulee Veertin eteen): Vai sellainen lurjus sinä!. No, puutuitpa!

VEERTI (Teeskennellyn rohkeasti): Odotetaanhan, kunhan se kumous tulee!

TIINA: Voi veikkonen, siihen mennessä kai korppikin valkenee, ei sitä
ennen tule!

PERTTU (Hitaasti, rauhallisesti): Tuota, nythän sen tietää, että se
litviiki tulee... mutta ei kai siitä kovin isoa meidän kohdalle tule...
niin että parasta sitä on lähteä poliisin kanssa. Mutta se Marjatta?

TUOMI: Minä järjestän hakijat. Ne tuovat tyttärenne saamaan hoitoa. Ja
meidän on kaikkien lähdettävä.

MARKKU: Minne vain ja milloin hyvänsä. Jo minäkin jaksan taas kävellä.
Mielelläni rangaistuksen kärsin... tiedänpähän sitten olevani vapaa
mies vapaassa maassa eikä niin ovelaa enää tule, joka saisi minut
vieraita ihanuuksia havittelemaan.

TIINA (Tulee lähemmäksi Tuomea): Tuota noin... konstaapeli... mitenkäs
se käy sen perinnön kanssa... jotta antavatko ne sitä meille, kun
ollaan tässä oltu sitä yhtyskunnan kumousta toimittamassa?

TUOMI (Naurahtaa): No ei se minne juokse... eihän täällä sillä tavalla
rangaista. Kyllä se tulee... kyllä se tulee... Mutta aletaanpa tehdä
lähtöä! Ja muista, Veerti, että minä ammun, jos mitä yrität!

PERTTU (Etsiskelee lakkiaan, puhellen puolittain itsekseen): Niin,
niin, litviiki siitä tuli sittenkin... tiesihän sen, kun tuollaisen
sällin kanssa yhdessä puuhailee... Joka ei osaa taidolla parkita
härännahkaa, eihän se sellainen osaa tämän yhtyskunnankaan karvoja
kaapia!

Väliverho