← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 1874
Punasolun äkkiloppu
Olli Karila
Olli Karilan 'Punasolun äkkiloppu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1874. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
PUNASOLUN ÄKKILOPPU
Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
OLLI KARILA
Helsingissä, Hakkapeliitta, 1935.
HENKILÖT:
PERTTU TORAS, kylänahkuri. TIINA, hänen vaimonsa. LEMPI-IRMELI PUSSINEN, hierojatar. VEERTI VOUHKI, kommunistinen organisaattori. RISTO TUOMI, poliisi. MARKKU PAHKINEN, rajaloikkari.
NÄYTTÄMÖ:
Torpan tupa. Nurkassa iso leivinuuni. Ovi perällä ja toisella sivulla. Vastaisella sivulla ikkuna. Penkit seinävierillä. Etualalla sivulla pöytä. Orsilla nahkoja kuivamassa. Seinillä vaatteita, työkaluja y.m. maalaistorpan tupaan kuuluvaa.
OHJEITA ESITTÄJILLE:
PERTTU: Ikä noin 40-45 vuotta, puettu tavalliseen arkiseen maalaispukuun, yllään iso nahkaesiliina, silmillä metallisankaiset silmälasit, n.s. pukinparta leuassa, vaikuttaa lapselliselta ja narrattavalta, samalla myös itsetärkeältä.
TIINA: Ikä noin 40 vuotta, tavallisessa maalaispuvussa, aluksi päällyshame vyötäisille kierrettynä, tekee asiallisen ja sisukkaan vaikutuksen.
IRMELI: Ikä noin 30 vuotta, koettaa vaikuttaa nuoremmalta, hiukan makeileva ja tunteileva, puvussa mautonta koreilua, ollen se sekoitus kaupunkilaista ja maalaista.
VEERTI: Ikä noin 35 vuotta, käytös rentoa ja ylimielistä, luihua. Aluksi yllään ränsistyneeltä näyttävä kavaijipuku, jalassa mustat kiiltonahkasaappaat, sitten yllään leveä naisten hame, röijy tai pusero sekä huivi.
TUOMI: Ikä noin 40 vuotta, tyyni ja asiallinen käytös, karskilta vaikuttava puhetapa, yllään siisti maalaispuku ja virkalakki.
MARKKU: Ikä noin 25 vuotta, yllään aivan rikkinäinen räsypuku, jonka repeämistä näkyy sanomalehtiä, takki köytetty nuoralla, jalassa rohdinsäkit, jotka on nuoralla pauloitettu, päässä iänikuinen huopahatturottelo.
Punasolun äkkiloppu.
TIINA (Lieden luona puhdistelee lypsinkiulua ja vuoroin hämmentelee pataa, hyräilee kimakasti).
PERTTU (Tulee sivulta, touhuissaan, katsastelee vähin joka paikkaa, etsii jotakin, noituu pehmeästi): Shamperi... shamperi... mihin juuttahalle ne iteat ovat hukkuneet... ei sitten missään... valtiopaperit... shamperi... (Kääntyy Tiinan puoleen, tiukasti.) Oletkos sinä nähnyt niitä papereita, kirjoitettuja papereita?
TIINA: Mitä papereita?
PERTTU: Sellaisia kun minä olen kirjoittanut... vai keitä papereita...
TIINA: En minä... taikka joitakin räsypapereita minä otin ja käärin munia niihin...
PERTTU (Kimmastuneena): Munia!
TIINA: Niin, kananmunia! Ei kai ne tärkeitä ole?
PERTTU: Vai ei tärkeitä, vaikka niissä on rokrammi maailman vallankumousta varten... vai ei tärkeitä... tuo tänne ne paperit siinä punaisessa minuutissa!
TIINA (Rauhallisesti): Saattaahan nuo tuodakin...
(Poistuu sivulta.)
PERTTU (Yksinään): Shamperi... maailman vallankumous... ja kananmunat!
TIINA (Tulee takaisin, kädessään rypistyneitä paperiliuskoja): Nämäkö ne olivat?
PERTTU (Ottaa kiihkeästi paperit): Nämä... nämä ne olivat... voi shamperi sentään... jos ne olisi menneet munien mukana... Kuule, sinä Tiina, sinä älä puutu papereihin... sinä!
TIINA (Hämmentelee pataa): No, ei niistä kai maailma pyllylleen putoa!
PERTTU (Järjestelee liuskoja, vakuuttavasti): Putoaa... putoaa... ja jos ei nyt koko maailma... niin minä ainakin... on ne sellaisia salapapereita.
TIINA: No, pidäkin ne sitten omassa säilyssäsi.
PERTTU: Kuules Tiina, jos minä pidänkin tässä nyt tämän puheen... harjoittelen... sinä saat olla yleisönä...
TIINA: Mene nyt siitä kuomailemasta... ei ole aikaa... lypsämään on mentävä...
PERTTU: Nämä nyt... yhdet lehmät... kun on maailman vallankumouksesta puhe...
TIINA: No, ensin ne lehmät on lypsettävä... saa sitten se kumous tulla... (Ottaa kiulun.) Ja katsokin, ettei puuro pala pohjaan...
PERTTU: Koetetaan katsoa.
TIINA (Karskisti): Se on katsottava, eikä koetettava.
PERTTU: No no, katsotaan... katsotaan.
TIINA: Ja pane siihen suolaa.
(Poistuu perältä.)
PERTTU (Vilkuu ikkunasta, kurkistaa sivuovesta ulos, hämmentää pataa, asettuu pöydän ääreen, sivuttain katsomoon, vasemmassa kädessään paperiluiskat, oikeassa iso hierin, harjoittelee puhetta, mahtipontisesti): Toverit ja toverittaret! Mä oon karvari elikkä nahkuri ja jos mä sanon ensimmäisen synpoolin, niin me kommunistit ollaan tämän maailman yhtyskunnan karvareita elikkä nahkureita. Sillä oleellisessa perspektiivissä tämän maailman yhtyskunta on kuin iso härännahka tai vasikannahka. Ja mitäs on tuoreille nahkoille tehtävä? Joo, ne on parkittava ja sitten laitettava pohjanahkaa ja äärekkeitä ja lapikasvarsia. Ja kukas muu sen laittaa kuin karvari elikkä nahkuri eli siis me kommunistit. Ja jos mä sanon toisen synpoolin niin ne karvat siinä härännahkassa ovat porvareita ja muita pösöjä. Ja siksi se härännahka on aktiivisesti pistettävä parkkitiinuun ja pitettävä siellä. Ja jos mä sanon... (Katsahtaa liedelle, hätkähtää ja juoksee hämmentämään pataa. Takaisin paikalleen.) ... tuota... jos mä sanon kolmannen synpoolin niin se parkkitiinu on se maailmanvallankumous, jota me kommunistit on ootettu totellisella kärsimyksellä, mutta se on myöhästynyt syistä kuin ei tähän kuulu. Mutta me ollaan loijjaalipoikia eikä me paljon perusta. Myöhästyyhän se linja-autokin, mikä ettei sitten solitaarinen vallankumous. Mutta kun sitten meille Marsin ja Latimir Leninin ja Rotshin oppipojille tulee se maailman yhtyskunnan yleinen täristys elikkä vallankumous, niin silloin me poijat pistetään se härännahka siihen parkkitiinuun, jotta siitä karvat lähtevät. (Juoksee jälleen lieden ääreen hämmentämään.) Pakanan Tiina, ei tässä joutaisi puuroa hämmentämään, kun pitäisi iteoita eksisteerata. (Paikalleen, kakaisee kurkkuaan, puolittain huutaen.) Pois porvarikarvat ja kapitalistikarvat, pois mitalistikarvat ja imperlistikarvat, pois vaskistikarvat ja manttaalipösökarvat... pois... pois... kaikki karvat pois! Kynnet poikki ja mutina pois! Ja sitten ruvetaan tätä yhtyskuntaa kaapimaan ja muokkaamaan ja kuivaamaan. Kyllä me se tietetään, me. Katsokaa meitän suurta esimerkkiä elikkä Moskovaa. Se on ollunna nyt parkkitiinussa yli puolentoistakymmentä vuotta ja kyllä siellä on haivenet lähteneet. Niin on meitänkin tehtävä ja hyppyytettävä tämä yhtyskunta suoraan parkkitiinuun. (Henkäisee, entistä kovemmin.) Niin, ja sitten, toverit, meitän on huutettava alas... jaa, mitäs me huutaisimme alas... jaa, meitän on huutettava alas japanilaiset kuin rosvoavat kilttejä kiinalaisia ja ranskalaiset pankkiherrat ja Yhtysvaltain resitentti ja Enklannin laivasto ja Saksan vaskistit ja Siamin keisari ja tämän pitäjän vallesmanni. (Huutaa.) Eläköön... tuota... alas... alas... alas... ja vieläkin alemmaksi... Ja tiinuun, tiinuun tämän maailman yhtyskunta... tiinuun, tiiinuuun...! (Lysähtää väsyneenä rahille ja pudottaa hierimen ja pyyhkii otsaansa.) Ohhoh... ohhhohhoo...
TIINA (Juoksee perältä, hätäisesti): Mikä... mikä on? Tässä minä olen.
PERTTU (Katsahtaa häneen väsyneesti): En minä huutanut Tiina vaan tiinuun. Siinä on elimellinen ero... siinä.
TIINA (Hypähtää lieden luo ja katsahtaa pataan, kiukkuisesti): Tiina tai tiinu, mutta puuro on palanut. Senkin... senkin tiinu! (Sieppaa lattialta hierimen, hotaisten sillä Perttua.) Siinä se on puuron vahti!
PERTTU (Nousten, ylväästi): Kun ma reenaan ropakantaa... silloin ei puuro ole mitään... niksnaks... tämä nyt, yks porvarimaan puuro...!
TIINA (Sähähtäen): No, syökin sitten sitä ropakantaasi.
PERTTU (Nostaa kätensä, varoittavasti): Soso, soso... samaa aatetta tässä ollaan... ja samaa solua ja kun minä olen solun päällikkö... niin olen minä akkani komissaari!
TIINA (Rähähtää nauramaan): Saari! Yks karvari! Etkä sinä solulla elä, puuroa sulle pitää olla, puuroa ja leipää ja voita.
PERTTU (Istahtaa, viittaa kädellään): Niistä nyt, maallisista, kun tässä on aate, joka mullistaa.
IRMELI (Tulee perältä): Päivää!
TIINA (Katsahtaa yrmeästi, murahtaen): Päivää.
(Häärii lieden luona.)
IRMELI (Menee istumaan): Hohhoh, väsyttääkin niin! Eilen olin siinä valistusjuhlassa... myöhään meni... kyllä siellä puhetta piisasi... ja niin tänä aamuna väsytti, ettei toki kauppiaaseenkaan ole jaksanut... ohhoh... olisin kysäissyt, jotta tokko täältä joutaisi kupillinen niitä kahvipapuja... maksanpahan kun olen puodissa käynyt... Olihan sitä vähän muutakin ennen otettua...
TIINA (Käännähtää): Olihan sitä... kahvia ja sokeria ja saippuaa ja suolaa ja lamppuöljyä ja... ja... lankaa ja tärpättiä... ja sianlihaa...
IRMELI (Hiukan hämillään, kääntyy Pertun puoleen): Niin, niin, kyllä minä muistan. Mitenkäs se nyt mestarin terveys seisoo?
PERTTU (On tarkastellut papereita): Eihän se oikein... näin syksyllä. Sitä on tällaisessa porvarimaassa niitä lentsuja ja reunatisteja ja jihtejä ja kolotusta.
IRMELI (Innokkaasti): No, hierotaan, mestari, hierotaan!
PERTTU (Epäröiden): ... tiedä hänet, kun ei ole löylyäkään!
IRMELI: No, äkkiä sen saunan lämmittää.
TIINA (Lähtee ulos perältä): Katso nyt, ettei kahvi kiehu yli.
PERTTU: Katsotaan, katsotaan!
IRMELI (Tiinan mentyä): Voi yhden kerran niitä puheita eilen! Oli se vahinko, kun ei mestari tullut!
PERTTU (Hiukan arasti): On sitä minullakin tässä puhe... kirjoittelin sen.
IRMELI (Teeskennellen kiinnostusta): Ah, niinkö! (Ottaa paperit Pertulta, silmäilee niitä hiukan.) Niin, niin, tämä on mojova puhe, on se, tietäähän sen mestarin! Tuota... eikö se mestari voisi mulle vähän sitä lammasta antaa... ei huolisi Tiinalle sanoa... kyllähän se sitten tasattaisiin... tuota...
TIINA (Tulee kiireesti tupaan, salaperäisenä, juoksee ikkunaan vilkuilemaan, sitten Pertun luo, kuiskaillen, hätäisenä): Nyt se... nyt se tuli... nyt se tuli se saattori...
PERTTU (Nousee ylös, ymmällään): Saattori, mikä saattori?
TIINA (Koettaa muistutella): Se saattori... kanisaattori... se... se.
PERTTU (Painelee sormella nenäänsä): Kanisaattori... kanisaattori (Pelästyy.) Ah, sekö se orkanisaattori?
TIINA: Se se.
PERTTU (Vapisee, pälyilee ympärilleen): Missä... missä se on?
TIINA: Navetan takana...
PERTTU: Ja mitäs se tahtoo?
TIINA: Se tulee sisään... Voi yhden kerran, kyllä se on kirkotettavassa kunnossa... koko mies... märkä ja likainen... sanoo, että sitä on jäljitetty... että on päässyt karkuun... ja nyt tulisi aateveljien luo...
PERTTU (Epävarmana): Aatepa aate... aate hyvinkin... mutta... mutta tässä on selkänahka vaarassa... oma selkänahka... se kun se poliisikin asuu täälläpäin...
IRMELI (Pelästyneenä): Voi, voi, minun pitää lähteä!
PERTTU (Karjahtaa): Seis! Älä mene minnekään! Samaa solua tässä ollaan! Vai kylille juttelemaan! Pysy paikalla vain!
TIINA: Mitäs tehdään?
PERTTU: Voi yhden kerran tätä roletäärin kiusausta! (Ryhdistäytyen.) Mutta tuo se tänne! Ja suu kiinni! Ja katso, ettei kukaan näe!
TIINA (Poistuu kiireisesti): Voi voi...!
PERTTU (Puolittain itsekseen, puolittain Irmelille): Vai ovat jälittäneet... kun vain eivät jälittäisi tänne asti! Siinäpä se, siinä. Aatehan se vaatii... aatepa aate... ja kiusallaankin sitä toki orkanisaattoria majottaisi... majottaisipa hyvinkin... kun eivät vain saisi hajua... imperialistit... ja muut pösöt... Hyvähän... hyvähän se olisi se maailman yhtyskunnan täristys, mutta... toistaiseksi... ja siksi kunnes se tulee... niin, mukiinmenevä se on tämäkin asumus ja tämä karvarinkin ammatti...
VEERTI (Tulee Tiinan seuraamana, matkalaukku kädessä, vilusta hytisten): Päivää... terve teille, te uljaat vallankumouksen esitaistelijat...!
PERTTU: Tst! Tst! Ei shamperissa niin kovaan!
VEERTI (Istuutuu): Eikös... eikös isännällä olisi jotakin troppia... jotakin lämmikettä... vaikkapa viinaa...?
TIINA (Suihkaisten): Vieläkös sitä on?
PERTTU: Ainahan sitä nyt lääkkeeksi. (Naiset hääräilevät lieden luona, Perttu pistäytyy hetkiseksi sivulle, palaa pullo kädessään.) Ainahan sitä sen verran. Tässä vain kävi paha haaveri, kun tuo porvaripoliisi haisti tehtaan ja ei muuta kuin kalut rikki ja sakko niskaan. (Naiset tuovat kahvikuppeja pöytään, kaatavat kahvia ja Perttu tipauttaa pullosta.) Niin, että varailla on oltava, varailla hyvinkin. Tässä sitä nyt olisi.
(Kaikki istuvat pöytään, miehet taakse, kasvot
katsomoon päin, naiset sivuille. Maistetaan.)VEERTI (Ottaa pois silmälasinsa): Hehheh, ette taitaneet tunteakaan! Tämä se on lääkettä!
IRMELI (Tuijottaa Veertiin, kirkaisee): Sinäkö, Veerti! Ah, minun... rakas sulhaseni! (Säntää Veertin kaulaan tämän koettaessa vastustella.) Veerti, Veerti, niin olen sua uskollisesti oottanut kuin... kuin...
VEERTI (Irroittautuu): No, ootahan sitten vieläkin!
IRMELI (Palaa paikalleen): Voi Veerti kulta, kun minulla on ollut ikävä!
PERTTU (On tarkastellut tuikeana Veertiä, pehmeästi): Vouhki ja shamperi!
VEERTI (Naurahtaa rennosti): No, sama mies, sama mies, mestari Toras! Sama mies! Muistaahan mestari, kun minulta ne nahkat paloivat... paloivat siinä parkkitiinussa... kun olin mestarin sällinä...
PERTTU (Epäillen): Ja nytkö sitä ollaan se orkanisaattori?
VEERTI (Mahtavasti): Sepä se. Ja punaisista tsaareista seuraavia miehiä! On maailmaa käyty ja arvossa yletty. Mutta eikös olisi talossa kuivaa vaatetta?
PERTTU: Tiedä häntä, liekö noita... ei ne minunkaan käy...
IRMELI: Mutta minäpä tiedän... pane Veerti päällesi vaikka Tiinan hameet... se olisi salapukukin sitten... Jos käy mitä kulkijoita...
PERTTU (Synkästi): Taikka se poliisi.
VEERTI (Mahtavasti): Siitäkös täällä on kiusa?
PERTTU: Siitäpä. Se kun kerran keksi sen pontikkatehtaan, niin nyt saa aina olla varuillaan. Niin että annapa sinä Tiina niitä ryysyjä.
TIINA: Jos heitä katsoisi.
(Poistuu Veertin kanssa sivulle.)
PERTTU: Vai Veerti Vouhki se tämä orkanisaattori olikin... minun... entinen sällini... kanalja kyllä... poltti näet hyvät nahkat siinä parkkitiinussa ja otti sitten käpälät alleen.
IRMELI: Mutta se on minun sulhaseni ja nyt on mahtava mies...
PERTTU (Katkerasti): Kyllä siitä mahtavuus karisee, jos se sen poliisin kynsiin joutuu. Voi kakskertaa kuitenkin, tässä tarvitaan nyt tiplomattia... ihan tiplomattia kerralla... Töitäkin kun olisi... ja nyt se lykkäsi sen orkanisaattorin... töitä pitäisi paiskia ja pitäisi sitä viraapelihommiksi kiirehtiä yhtyskunnan täristystäkin... sekoo sitä, yks karvari... sekoo... ja jos, jos se poliisi osuu... se tunteekin tämän Veertin... ja tuntevat sen kai monet muutkin poliisit, se jos osuu, niin silloin sitä lähdettiin vettä ja leipää maistamaan... tiplomattia tässä tarvittaisiin, mutta mistäs sen otat?
IRMELI: Kyllä se Veerti järjestää.
PERTTU: Huono se on ollut ennenkin järjestämään.
IRMELI: Mutta kun se nyt on se orkanisaattori.
PERTTU: Minä kun en siihen luota... se kun ne nahkatkin tärväsi.
VEERTI (Tulee naisen puvussa, huivi puolittain silmillä): No, tässä sitä nyt ollaan... ei se poliisikaan keksi!
TIINA (Veertin jäljessä tullen): Tietääkös se tämä Veerti mitään siitä meidän Marjatasta ja vävypojasta?
VEERTI (Sytyttää savuketta, säpsähtää ja kääntyy puolittain poispäin): Niin, tuota... Marjatastako?
(Istahtaa pöydän ääreen.)
PERTTU: Ja siitä meidän vävypojasta... Markku Pahkisesta?
VEERTI (Katsellen muualle, koettaen keksiä): Kyllähän tietysti... tietysti minä Pahkisesta tiedän... eikös se ole mitään kirjoittanut?
TIINA (Tiukasti): Ei ole. Ei olla saatu.
VEERTI (Hymähtää ikäänkuin olisi keksinyt): No, ei sillä hätää ole, sillä pojalla, ei se ainakaan siksi kirjoittamatta ole ollut. Siitä on paisunut sellainen iso herra hyvällä palkalla. Se on laskumestarina.
PERTTU: Laskuko? Mestarinako? Ja sillä kun oli niin huono laskupää koulussa.
VEERTI (Ylimielisesti): Näissä nyt, kapitalistikouluissa. Mutta kyllä se vain laskumestarina nyt hääräilee.
TIINA: Mitäs se niin työkseen laskeskelee?
VEERTI: Mitäkö? Kultaa. Selvää kultaa.
PERTTU: Tarvitaankos siellä eri miehet ihan kullan laskemiseen?
VEERTI: Se nyt on selvä, paljonkin tarvitaan. Se laskee sitä kultaa, mitä porvareilta takavarikoidaan ja poisotetaan. On se poika rikkauden ääressä. Ei muuta kuin laskeskelee kultarahoja ja kultaharkkoja, kultakruunuja ja rintaneuloja, sormuksia ja rannerenkaita, kultakelloja ja kultalusikoita, paikallaan vain istuu komean pöydän ääressä ja siihen työmiehet kantavat laskettavaa.
PERTTU (Hiukan epäillen): No, sepäs ammatti!
IRMELI: Voi miten siellä on kaikki hyvin!
TIINA: Kullan ääressä!
VEERTI: Eikä sen siinäkään työssä tarvitse raataa aamusta iltaan. Neljä tuntia vain, neljä tuntia, ei muuta ja välillä sille tarjotaan kahvit ja ruuat, tupakat ja viinat, autolla tuodaan työpaikkaan ja autolla kotiin viedään. Ja palkkaa maksetaan minkä ilkiää pyytää. Semmoinen elämä sillä on. Se kun näet pääsi kerralla sille kultapuolelle. Valtaahan sillä nyt ei ole niinkuin meillä, jotka tässä sotilaslinjalla taistelemme, mutta onpa elämä muuten leveää, on.
TIINA: No, entäs Marjatta... se meidän tyttäremme... sen eukko!
VEERTI: Arvaahan sen, että mikäs sillä. Markku rakennutti sille uuden talon... kokoa kuin Helsingin asemassa ja komeutta myös... ja siellä se nyt elelee. Sillä on entinen prinsessa keittäjättärenä, entinen kauppaneuvoksetar sisäkkönä, kenraali ovenvartijana ja entinen rohvessyöri hoitelee komeaa kramohvoonia ja ratiota. Leveästi ja hyvästi se tietysti elelee, mikäs siinä.
IRMELI (Intoutuen): Voi Veerti kulta, vie minutkin sinne!
VEERTI (Epämääräisesti): Kunhan tässä oikea aika tulee.
PERTTU (Arvokkaasti ja asiallisesti): Entäs miten on vallankumous järjestänyt tämän karvariammatin? Onkos niinkuin tähän malliin kuin täälläkin.
VEERTI (Nauraa): No, ei sinnepäinkään! Paremmin, paremmin...!
PERTTU: Mahtavatko maksaa parempia hintoja parkinnasta?
VEERTI: Voi veikkonen, se on ihan toiseen malliin. Niistä entisistä karvareista, jotka ovat olleet oikealla puolella elikkä siis todellisia vallankumouksellisia, niistä on tehty isojen tehtaitten johtajia. Ei niiden tarvitse enää parkkitiinujen äärillä raataa, ei raappia eikä muokata, ei muuta kuin istuvat komeissa konttoreissa ja passarit vievät työmiehille käskyjä, jotta minkälaista nahkaa laitetaan ja kuinka paljon pitää laittaa. Eri peliä se on se karvarinammattikin siellä!
PERTTU: Vai ihan johtajiksi? Kukas se sitten työt tekee?
VEERTI: No siihen on kulakkeja ja vastavallankumouksellisia ja keinottelijoita ja puolueen vastustajia ja karkureita! Eikä ne lopu!
PERTTU: Eihän ne mahda loppua... isossa maassa!
TIINA (Tutkiskellen): Ja että niinkö ihan ne Marjatta ja Markku elävät kuin tämä Veerti kertoo?
VEERTI (Lujasti): No tietysti. Nytkin tapasin tässä ennen lähtöä Markun, niin istui sellaisen ruokapöydän ääressä, ettei sitä näillä main nähdäkään, istui siinä ja poltteli sikaaria ja vierellä istui Marjatta ja sellaisissa ketineissä, ettei niitäkään missään täällä tapaa... Ja olisihan se Markku minun mukanani jonkun kilon pari lähettänyt sitä kultaakin tänne... mutta enhän minä voinut ottaa... niitä oli niitä papereita niin paljon ja pistooli ja muutakin, etteihän voinut... ei jaksanutkaan! Terveisiä, terveisiä lähettivät .. ja käymään pyysivät. Unhotin tässä hetkiseksi kaikki... ne kun illalla jälittivät, mitkä lie olleet ja vilu ja märkä ja nälkäkin tuli. Terveisiä, terveisiä lähettivät!
PERTTU: Shamperi! Kun olisikin tämä koko verstas myydä sukaista ja sitten painua sinne! Ottaisi kai se Markku minut apumieheksi siihen kullan laskuun?
VEERTI: No siinähän ei olisi mitään estettä! Taikka tehtäisiin mestarista kerralla tehtaan johtaja.
PERTTU: Shamperi, shamperi!
TIINA (Nousee): Minun pitää lähteä navettaan! Eikös se olisi parasta, että sinä Perttu menisit vähän ympärille katsastamaan, ettei se poliisipeijooni pääsisi yllättämään?
PERTTU (Hätkähtää): Saatanpahan lähteä... pitääkin lähteä.
(Molemmat poistuvat perältä.)
IRMELI (Lähenee Veertiä): Oletkos sinä Veerti ajatellut minua?
VEERTI: No ihan aina kun olen muulta joutanut.
IRMELI: Etkös sinä ole toisiin ihastunut... rakastunut?
VEERTI: No en minä ole.
IRMELI (Makeilevasti): Minä en ole koko aikana yhtään.... yhtään ajatellut muita, en sitten ketään, vaikka se koneasiamies, muistathan sinä, onkin minulle joskus koreita jutellut...
VEERTI (Muuttaa sävyään, asiallisesti): Kuules, Lempi-Irmeli, oletkos sinä totinen kommunisti?
IRMELI: Jos sinä vain rakastat minua, niin olen minä.
VEERTI: No sitten se on selvä. Täällä pitäisi nyt saada aikaan toimintaa. Ne minun päällikköni moittivat, että täällä toimitaan liian vähän.
IRMELI: Minkäslaista toimintaa sitä pitäisi olla?...
VEERTI (Alentaa ääntään): Nämä Toraat, tämä nahkuri ja sen eukko, eikös ne ole sellaisia velttoja ja arkoja?
IRMELI: On, on, kyllä ne on sellaisia... pelkäävät ne... poliisia etenkin.
VEERTI (Mahdikkaasti): Kuules, vallankumous tarvitsee marttyyreja... ymmärrätkös... uhreja... Ja nyt sinun pitää toimia niin, että nämä Toraat, nahkuri ja eukko, joutuvat pian kiinni!
IRMELI: Kiinnikö?
VEERTI: Niin, niin, poliisin käsiin.
IRMELI: Mutta mitenkäs minä?
VEERTI: Kyllä minä neuvon. Katsos, minä annan nyt määräyksiä tälle solulle, järjestän sille tehtäviä... ja sinä pidät huolta, että poliisi saa siitä tietää... voit vaikka kirjoittaa... taikka jutella... ja sitten joutuvat nämä kiinni ja istumaan... uhreiksi ja marttyyreiksi... kapitalistivaltion uhreiksi... ja kyllä toiset toverit ne sitten istuma-aikana koulitsevat entistä paremmiksi ja sisua lisäävät.
IRMELI: Voi, jos uskaltaisi!
VEERTI (Ylväästi): Jos olet oikea kommunisti ja vallankumouksellinen ja minua rakastat!
IRMELI: Kyllä minä, mutta... Kuules, milloin viet minut mukaasi?
VEERTI: Seuraavalla matkalla.
IRMELI: Ja minkäslaiseksi se minun oloni järjestyy siellä?
VEERTI: No kerralla komeaksi! Palatsissa asut, marmoripöydillä syöt, komissaarien ja kenraalien kanssa seurustelet ja omalla autolla ajelet! Tietäähän sen, olen minä sellainen tekijä!
IRMELI: Mitäs minun pitäisi sitten tehdä? Jospa arvaavat, että minäkin olen mukana? Jospa mestari ja Tiina suuttuvat?
VEERTI: Ei ne uskalla. Ei ne sano sinusta mitään. Taikka kosto on uhkaamassa... Eikähän ne muut tiedä epäilläkään. Katsos, suihkaset jollakin tavalla poliisille, että sellaista ja sellaista aiotaan... vähän ennen tai samaan aikaan ja sillä hyvä... voit vaikka kirjeen kirjoittaa ja panna alle jonkin väärän nimen... Ja sitten, katsos... (Veerti ottaa matkalaukkunsa ja siitä pinkan papereita.) ... tässä olisi julistuksia... niin, pistä ne pakettiin... ja sitten joskus piiloita ne tähän taloon... jonnekin sisälle... ja sitten kun ne löytyvät... on siinä asiaa aluksi... Sillä tavalla pitää kommunistien sisua lisätä. No, onkos selvä?
IRMELI: No oletkos sinä myös sitten oikea sulhanen?
VEERTI (Vakaasti): No olen minä.
IRMELI (Arkaillen ja epäröiden): Kuules, kun ne täällä kertovat, että siellä on niin helppo päästä eroon... naimisista eroon... entäpäs onko niin?
VEERTI (Hämillään, kierrellen): Ne nyt ovat niitä porvarien valheita ne. Jottako eroon... hm... niin no, tietysti sielläkin pääsee eroon, mutta kyllä se vaikeaa on... enkä minä ota eroa, en toki... Kyllä siellä eroonkin pääsee, mutta silloin pitääkin vaimolle jättää koko omaisuus...
IRMELI: Niinkös se onkin! Vai niin, ja kun täällä puhutaan, että siellä ehtii samalla viikolla seitsemän kertaa mennä naimisiin ja seitsemän kertaa erota... Mutta kuules, kukas siellä vihkii?
VEERTI: Ne on sellaisia virkaherroja.
IRMELI: Eikös ne papit?
VEERTI: Papitko? Ei, ei toki... ei siellä niitä monta olekaan...
IRMELI (Jyrkähkösti): Niinkö?
VEERTI: Et suinkaan sinä siitä välitä?
IRMELI (Venytellen): Kyllä... ky-yllä minä välitän... Pappi se pitää olla... vihkimisessä... ei siitä muuten pitävää tule...
VEERTI: Oletkos sinä kommunisti?
IRMELI: Ky-yllä, mutta pappi pitää olla vihkimässä.
VEERTI: Kyllä minä... kyllä minä... no niin, voidaanhan sitä vihkiytyä täälläkin.
IRMELI: Eikös ne ota sinua kiinni?
VEERTI: Ottavat jos saavat.
IRMELI (Hätääntyneenä): No, eihän siitä sitten tule mitään... siellä ei ole vihkijöitä ja täällä ei voi vihkiä...
VEERTI: Kyllä minä järjestän... järjestän minä... Pannaan nuo paperit nyt pakettiin. (Käärii ne paperiin ja antaa Irmelille.) Kyllä asiat järjestyvät, kun sinä vain hoidat oman osasi. Onko selvä?
IRMELI: Olkoon sitten, kun vain kaikki lujaksi tulee.
VEERTI: Siitä saat olla varma, kun minä kerran lupaan. (Katsahtaa salavihkaa synkästi Irmeliin.) Sitten voin minä hoidella omat asiani, kunhan vallankumouksen toiminta edistyy. Ja muista, ettei vihjaustakaan nahkurille ja eukolle!
IRMELI: Minä kun en lörpöttelekään ja se Tiina on niin kitsaskin ja mestari taas koppava, että kyllä minä ne marttyyreiksi järjestän.
PERTTU (Tulee tupaan): No ei siellä näy eikä kuulu mitään.
VEERTI: Kyllä ne illalla jäljiltä eksyivät... varmastikin.
PERTTU: Kunpa olisivatkin.
TIINA (Tulee perältä): Minä vein ne Veertin vaatteet saunaan... siellä on vielä eilisestä lämmintä... ettei joku kulkija niitä tuvassa äkkäisi...
VEERTI: Kiitos, emäntä, kiitos! Mutta nyt, hyvät aatetoverit ja vallankumouksen esitaistelijat, nyt olisi aika syventyä aktiiviseen toimintaamme, perehtyä uusiin direktiiveihin, kehittää työ ekspansiiviselle pohjalle ja harkita uusia illegaalisia keinoja. Käydäänpä tähän kaikki istumaan pöydän ääreen! Ovi olisi hyvä sulkea!
TIINA (Sulkee oven, katsahtaa ikkunasta ja istahtaa entiselle paikalleen, samoin muutkin.): Mitäs sitä nyt?
VEERTI (Nousee seisomaan, kakaisee kurkkuaan, onton juhlallisesti): Vallankumous jatkuu, uljaat aatetoverit, oivat taistelukumppanit! Vallankumous jatkuu ja syvenee ja laajentuu! Kaikkien kansojen syvät ja syvimmät massat liikehtivät ja toimivat, odottaen sitä ihanaa päivää, jolloin koko maailman vallankumous puhkeaa ja kaikki riistäjät ja kapitalistit ja imperialistit ja militaristit ja porvarit ja porvarien kätyrit ja sortajat ja...
PERTTU: Ja poliisit.
VEERTI (Häiriytymättä): ja verenimijät ja hiestyttäjät ja sosialismin luopiot ja vaskistit ja kurjat hallitukset kukistetaan ja hävitetään ja todellinen kansa eli me kommunistit otetaan valta ja voima ja rikkaus omiin känsäisiin kouriimme ja me perustetaan rauhan valtakunta, jossa vallitsee ikuinen sota kaikkia kansakunnan vihollisia ja velttoja kansalaisia ja saboteeraajia ja kulakkeja ja keinottelijoita ja vastavallankumouksellisia ja puolueluopioita vastaan, jolloin armeijat hajoitetaan ja aseet otetaan pois ja ne annetaan punaisille kaarteille, jotka säälimättömästi ja rohkeasti pitävät rauhaa yllä.
IRMELI: Hyvä!
VEERTI: Mutta se päivä ei saavu eikä lähestykään, jos me uljaat kommunistit istumme ristissä käsin ja odotamme, että se tulee, emmekä tee mitään sen hyväksi ja taistele sen puolesta ja hanki vallankumouksen uhreja ja marttyyreja ja sankareita ja todellisia tovereita, jotka ei ajattele eikä vunteeraile, vaan jotka tekevät mitä käsketään, vaikka löisivät päänsä seinään. Toimintaa, toimintaa, sitä meiltä vaativat punaiset päälliköt ja sitä vaadin minä teiltä, minä, teidän orkanisaattorinne, toimintaa!
PERTTU: Juuri sitä me ollaan kannatettu, toimintaa sittenkin ja suoraa toimintaa! Sitä kannatetaan!
TIINA (Vaatimattomasti): Toimitaan vain!
IRMELI: Toimintaa!
VEERTI (Arvokkaasti): Juuri niin, kiitän tätä solua, tätä toimintamme pientä ja syrjäistä keskusta, joka on sittenkin niin tärkeä. Siis lyhyesti: toimintaa. Täällä ei ole toimittu paljonkaan.
PERTTU: Ei täällä ole toimittu vähääkään, kun ei ole sitä tiplomattia eikä niitä tirrektiä... mitäs ne sitten lienee!
VEERTI: No minä annan nyt ohjeita.
PERTTU: No se, no se.
VEERTI (Ottaa repustaan paperin): Tietääkö solu jotakin aatteen innostuttamaa sotilasta, joka palvelee porvarien kurjassa armeijassa, tai jotakin asevelvollista, joka kohta joutuu siihen orjuuteen?
PERTTU, TIINA ja IRMELI (Katselevat toisiaan epäröiden.)
VEERTI: Niin, sellaista miestä, joka vallankumouksen edesauttamiseksi antaisi tietoja armeijasta ja vastaisi niihin kysymyksiin, joita on tässä paperissa?
PERTTU: Onhan se täältä se Hiiparin Oskari... aatteen miehiä se oli... mutta nyt kun se on ollut lomalla niin on kehunut, jotta vähän siellä on armeijassa raavaalle miehelle työtä ja paljon ruokaa... Niin, ettei se mahtaisi... sanoo jäävänsä armeijaan kokonaan, jos vain huolivat.
VEERTI (Äkäisesti): Pimittäneet ovat sen.
PERTTU: Mutta kyllä se vain lihonut on armeijassa. Hm... olisihan se kyllä se Rantamaan poika, mutta kun ne tekivät siitä ruununraakin... se on huonokuuloinen... ja sille pitäisi kaikki asiat huutaa... Ei täällä mahda muita olla...
VEERTI (Kyllästyen): No eihän niistä semmoisista. Mutta eikös se mestari itse tiedä jotakin tämän pitäjän suojeluskunnasta?
PERTTU: Mitäpäs minä, enhän minä jaksa niiden kanssa metsiä laukota ja kun ne kerran tuossa metsänlaiteella sitä kuularuiskua papattivat, niin hirvakalta tuntui. Enkähän minä muutenkaan... niitä sotilasasioita ymmärrä... Ikinä ei ole pyssyäkään ollut... Mutta kyllä täällä suojeluskunta on ja kova sakki kuuluu olevankin, niin että kyllä se yhtyskunnan täristys olisi alettava joltakin toiselta kohtaa, jos saan neuvoa ratekiaa. Ei se täällä onnistu.
VEERTI: Ja perhanoita kans teidän kanssanne! Eikös täältä sitten saa ketään, joka vähän ymmärtäisi niitä asioita ja niistä tietoja antaisi? Kyllä niistä maksettaisiin.
PERTTU (Pudistelee päätään): Ei taida olla. Ne, jotka ymmärtävät, eivät anna; ja jos kuka taas antaisi, niin ne ei ymmärrä. Ja eikös se semmoinen ole maankavallusta?
VEERTI: Entäpä sitten? Pelkääkös kommunisti maankavallusta?
PERTTU: En mä tiedä miten muut, mutta kyllä ne täkäläiset kommunistit pelkäävät. Ja pelkään minäkin. Ja kun sanotaan sellaisiksi ryssänkätyreiksikin!
VEERTI (Tiukasti): Mitäs sitten? Eivätkös ryssät ole meidän rakkaita aateveljiä?
PERTTU (Sylkäisee): Jos lie veljiä, mutta ei ne rakkaita ole, hyi sentään! Ryssä ja perhana!
TIINA: Minä en niitä siedä.
VEERTI: No tämähän on ihan mätä solu. (Sulloo paperin reppuunsa, ottaa toisia esille.) No olkoon tämä sotilasasia. Kun ei osata, niin ei osata. Mutta tässä olisi näitä julistuksia ja lentolehtisiä! Ne pitää jakaa, julistukset naulata ja liimata julkisille paikoille, ja lehtiset salaa jakaa kyläläisille! Uskaltaakos solu tämän tehdä?
PERTTU: No, tätä voidaan harkita... sitäpä harkitaan! Mihinkäs ne julistukset pitää naulata?
VEERTI: No isoin osa sinne kirkonkylälle, aitoihin ja patsaihin ja seiniin. Ja loput sitten pitkin pitäjää patsaisiin... Kävelee vain hissukseen ja pimeällä varsinkin ja napsii niitä pylväisiin muina miehinä. Näkevät porvarit, että vielä meitä kommunisteja on siemeneksi tässä maassa, ja saavat tietää, että entinen meininkikin meillä on, ja aateveljet innostuvat, kun näkevät toimintaa ja lukevat mitä kaikkea noissa julistuksissa luvataan.
PERTTU: Entäpä ne lentolehtiset?
VEERTI: No sehän on helppoa. Kun kävelee kylillä... vieraisilla ja asioilla... niin jättää niitä huomaamatta taloihin ja torppiin ja mökkeihin... Irmelikin käy hieromassa, silloin sopii pistellä niitä... Ja emäntä kun käy voinkaupalla tai nahkoja viemässä, niin sama juttu. Ja mestari myös.
PERTTU: Hyvää toimintaahan se sellainen kyllä on, hyvää... mutta on siinä ehkä vaaraakin. Kustantaakos se vallankumous ne naulat, jolla ne julistukset naulataan, vaan pitääkös meidän köyhien kommunistien pulittaa niitten hinta omasta pussista?
VEERTI: Kymppi annetaan nauloihin... tai liimaan!
PERTTU: Parempia ovat naulat... Vaikea sitä on liikuskella sen liimapöntön kanssa... vaikeaa ja vaarallistakin...
VEERTI (Ottaa repusta punaista kangasta, nousee arvokkaasti): Ja sitten vielä tämä.
TIINA ja IRMELI: Voi kuinka koreaa!
VEERTI (Mahtipontisesti): Tämä on vallankumouksen lippu...
PERTTU: Niin, niin, synpooli!
VEERTI: Tämä on vallankumouksen lippu, tämä on vallankumouksen vertauskuva... punainen lippu... se ennustaa tulta ja verta...!
TIINA: Hui!'
VEERTI: Se ennustaa sotaa ja taistelua... se merkitsee verisiä aikoja ja veristä voittoa... se kauhistaa porvareita...
TIINA: Lehmät pelkäävät myös.
VEERTI: Ja se innostaa meitä, meitä vallankumouksen esitaistelijoita. Ja nyt... nyt se on nostettava ylös hulmuamaan tässäkin pitäjässä, porvarien peloksi ja meidän omiemme innoksi ja rohkaisuksi!
PERTTU, TIINA ja IRMELI (Yht'aikaa, innokkaasti): Hyvä... hyvä... niin juuri... sillä lailla...!
VEERTI: Se on salaisesti nostettava ja asetettava jonnekin, missä mahdollisimman monet sen näkevät, missä se useimpia porvareita kiukuttaa ja missä se kaikkia meikäläisiä innostuttaa ja rohkaisee! Tämä punainen lippu sinne! Nouskoon se ylös maailman vallankumouksen merkiksi!
PERTTU: Hei, hei, hei! Ja yhtyskunnan täristyksen synpooliksi! Hei!
IRMELI: Pannaan se vallesmannin portinpieleen!
TIINA: Taikka sen kauppiaan huvilan tankoon!
PERTTU: Taikka kunnantalon katolle! Sieltä se näkyy eikä sitä sieltä heti poiskaan saa, jos vetäisee tikapuut maahan! Hiphei! Sillä tavalla vallankumous edistyy... se on kerralla oivallinen tuuma!
IRMELI: Voi, kyllä se mahtaa vallesmanni suuttua!
TIINA: Ja poliisi!
PERTTU: Ja kaikki porvarit... voi yhden kerran, kyllä siitä tulee vallankumousta, siitä tulee... sanokaa minun sanoneen, että siitä se vasta melu ja mökä nousee...! Hiphei! Se on oiva konsti, se! Punainen lippu kunnantalon katolle! Taikka jos sen vetäisi ihan porvariseurojen lipputankoon?
VEERTI: No sehän sopii, minne vain, missä se porvareita kiukuttaa!
PERTTU: No se nyt niitä kiukuttaa missä vain... Mutta mistä se kauimmaksi näkyy, sinne... sinne! Milloinkas sinä Veerti sen sinne viet?
VEERTI (Ähmistyen): Minäkö?
PERTTU: Ka tietysti sinä.
TIINA: Nyi se olisi tänä iltana hyvä viedä, jos Veerti vielä jaksaa... Nyt tulee pimeä ilta...!
IRMELI: Kyllä siitä lystiä tulee! Voi yhden kerran, hiphei...!
(Perttu, Tiina ja Irmeli hyppelevät hetkisen meluten ja hihkuen.)
VEERTI: Kuulkaapas, kuulkaapas...!
PERTTU: No?
VEERTI: En minä tätä lippua rupea minnekään nostamaan, se tehtävä kuuluu tämän pitäjän solulle... se on uusi ja nuori solu ja tämä olisi nyt sen ensimmäinen tehtävä.
PERTTU (Istahtaa, jäähtyneenä): Niin ettäkö solu? Siis me?
VEERTI: Aivan niin. Itsehän sanotte, että se on hyvä keino.
TIINA ja IRMELI (Istuutuvat odottaen, ihmettelevinä.)
PERTTU (Puuskuttaa hengästyneenä, harvakseltaan): Niin keino... keinopa on... ja hyväkin on... on, on, ei siitä mitään, mutta jottako... jottako me itse sitä nostamaan?
VEERTI (Kiusaantuneena): No tietysti, tietysti, sitä vartenhan solu on perustettu, että se toimisi.
PERTTU: Ka niin, tavallaan, mutta minä kun olen oikeastaan luullut, että se toiminta olisi ikäänkuin synpooli, jotta me puhuttaisiin pahaa porvarista, kun ei kukaan kuule ja haukuttaisiin tätä yhtyskuntaa ja yhtessä ootettaisiin sitä yhtyskunnan täristystä... Tämä, tämä tällainen toiminta pakkaa hirvittämään... jottako lähteä nostamaan tuota lippua itse kunnantalon katolle tai seuratalon tankoon?
VEERTI (Astuu Pertun eteen, tiukasti): Eikös mestari uskalla?
PERTTU (Pörhistäytyen): Uskalla! Kyllä minä uskallan vaikka mitä, mutta kun ei ole aikaa...
VEERTI: Aikaa? Eikö ole aikaa käydä tuota lippua tankoon vetäisemässä?
PERTTU (Hitaasti ja arvokkaasti): Eihän se sillä ole hyvä. Siihen ei nyt paljon aikaa tärväytyisi. Mutta se litviiki veisi enemmän...
VEERTI: Mikä hiivatin litviiki?
PERTTU: No se litviiki, kun nimismies sitten saisi kiinni. Ja kiinnihän se tietysti saisi, kun se kerran haistoi aitasta sen viinatehtaankin. Ja nyt ei sakoilla pääsisikään, ei pääsisi. Ja nyt kun on... liikeaika, tärkeä liikeaika, eikä se yhtyskunnan täristyskään voi vaatia, että liikeaika hukattaisiin. Voi kai se vielä sen verran odotella, kun se on muutenkin jo odotellut.
VEERTI: Minä kun en nyt mestarin puheesta ymmärrä mitään. Mikä liikeaika se nyt on erikoisesti?
PERTTU: Ka, kun ei entinen karvarinsälli älyä! Nyt on syksy ja pianpa alkaa tässä teurastusaika. Pian tässäkin pitäjässä ketetään ja kuoraistaan toinenkin nahka ja ellen minä ole verstasta hoitelemassa, niin muuallehan ne nahkat viedään. Niin ettei ole aikaa tässä nyt joutua yhtyskunnan täristyksen uhriksi, ei sitten mitenkään, vaan pitänee vallankumouksen ootella vieläkin...
VEERTI (Polkaisee jalkaa): Pelkuri! Raukka!
PERTTU (Nousee ylös): Pelkuri en ole enkä raukkakaan, mutta minä tahdon hoidella vinanssit, sillä vinanssien varassa tässä on elettävä, ennenkuin se täristys tulee vai rupeaako se vallankumous meitä esitaistelijoita elättelemään?
VEERTI: Voi miehen kuvatus! (Kääntyy naisten puoleen.) Mestari ei uskalla! Ei hänessä ole mitään oikeaa vallankumousverta! Näyttäkää te, naiset, näyttäkää te, miten ollaan uljaita ja vallankumousta edistetään! Olettehan te rohkeita naisia!
TIINA (Epäröiden): No ei minulta oikeastaan ole milloinkaan rohkeutta puuttunut... eikä sisua ainakaan... niin että sen puolesta minä voisin tuon lipun vetää vaikka porvarin nenälle, mutta niin on minullakin kuin mestarilla... Pertulla, tuota... ei ole minullakaan aikaa...
VEERTI (Pilkallisesti): Liikeaikako se on Tiinallakin?
TIINA: Eikä ole, mutta lehmien poikima-aika on. Toinen lehmä poikii kohtapuoleen ja siinä on vahtimista kyllälti. Kyllähän se vallankumous on kannatettava asia ja aina minäkin olen sitä kannattanut, mutta ei voi jättää Mansikkia retuperälle, ei voi, se kun on hyvä lehmä, paljon parempi vielä kuin se meidän Onnikki.
VEERTI: No, onko vallankumouksen tässä sitten odoteltava lehmiäkin?
TIINA: Muusta en tiedä, mutta kyllä meidän Mansikkia on vahdattava.
VEERTI: Voi kiusauksen kiusaus!
TIINA: Ja siksi toiseksi... minun pääni ei kestä katolle nousemista... ei sitten vähääkään eikä se kestä Pertullakaan... molemmat sellaisia heikkopäisiä.
VEERTI: Puupäitä!
TIINA: Mutta kuuluuhan se tämä Pussiskakin soluun ja se, yksi yksinäinen naisihminen, jolla ei ole karjaakaan, sehän tuo hyvinkin joutaa ja sen pää kyllä kestää, kun kerran kestää tanssatakin yökaudet...
IRMELI (Kipakasti): Vai niin, vai niin, vai minut! Kun nämä pösöt eivät uskalla, niin minut sitten...! Kaikkea sitä kuuleekin! Mestari on mies eikä uskalla... Ja sitten minun pitäisi! Vaatiikos se vallankumous, että naiset ensiksi käpälälautaan pannaan, vaatiiko, häh? Ja ettäkö minulla aikaa, minulla... Liikeaika se on minullakin, on toki... Nyt se alkaa syksy ja sen mukana kaikki jihtit ja hiskiakset ja muut taudit ja minulla on tilauksia ja kiirettä vaikka kuinka. Ei ole minullakaan aikaa, ei ole ja minusta nähden saa tuosta punaisesta vaatteesta laittaa vaikka Tiinalle pöksyt!
TIINA: Pidä suusi, en minä sellaisia...
VEERTI: No on tämä solu, no ovat nämä maailmanvallankumouksen esitaistelijoita! Mätä solu!
PERTTU: Kun se vallankumous vaatii sopimattomalla ajalla, peräti sopimattomalla ajalla! Ja siksi toisekseen minä olen ajatellut, että kun sitä tekemään ruvetaan, niin sitten ruvetaankin sakilla ja voimalla, Hirvakkaa se on näin yksinään, kun on ne virkaherratkin ja muut poliisit sitten tutkiskelemassa. Mutta eikös sitä keksisi mitä keinoa tuon lipun nostamiseksi?
IRMELI: Eikös tuo välttäne, jos sen vetää johonkin maantievarren petäjään?
VEERTI: Eikös metsään kerralla, korpeen, missä sitä kukaan ei näe.
TIINA: Minäpä tiedän: Makon poika!
PERTTU (Innostuen): Joo, joo. Katsos, Veerti, siellä Makossa on sellainen höpelö poika, aikamiespoika. Se kukkuu sikaarintumpista ja syö perunanvarsia markasta. Sille kun veisi tuon lipun ja panisi kirjeen viereen ja siihen ne tirrektit kirjoittaisi ja antaisi vähän rahaa, niin kyllä se poika kapuaisi vaikka mihin katolle ja sen lipun tankoon vetäisi. Ja sillä olisi hyvää aikaa sitä litviikiäkin istuskella, olisi... kerralla hyvää aikaa!
TIINA: Ei kai ne sellaista höpelöä rankaisisikaan!
VEERTI: Ei tässä ole siitä kysymys... se lippu on oikeitten kommunistien nostettava... ja vastattava... jos nyt mitään vastuuta tulee, kun on varovainen.
PERTTU: Minä en.
TIINA: Ja vielä vähemmän minä.
IRMELI: Ei tule kysymykseenkään.
VEERTI: Voi tätä mitätöntä solua, ei tällä tee mitään... perhana, kun otan ja teen oikein temput...!
TIINA (On katsahtanut ikkunasta): Voi jee, voi jee! Perttu! Sika, sika! Sika on taas turnusten kimpussa!
(Juoksee ulos perältä.)
PERTTU: Shamperi!
(Juoksee ulos.)
VEERTI (Kävelee raivoissaan edestakaisin, kiristelee hampaita ja pui nyrkkiä): Näitä viheliäisiä! Voi kirottua! Toimintaa! Mitään ei uskalleta, mitään ei tehdä! Voi yhden kerran kun saisi nämä rajan taa, niin sielläpä sitten nähtäisiin. (Pysähtyy Irmelin luo, häijysti ja salamyhkäisesti.) Nyt, Irmeli, nyt on tuo karvari ja sen akka toimitettava kiinni, on, ja sinun se on tehtävä ja heti kohta, huomispäivänä! Saavat sitten katsoa liikeaikojaan! Ei muuta kuin kätket ne paperit ja tämän lipunkin! (Asettaa paperipaketin ja lipun Irmelin eteen pöydälle.) Ja sitten toimitat jotenkin sanan poliisille taikka – nimismiehelle. Panet väärän nimen vaikka kirjeen alle, muistatko! Ei ne ehkä huomaakaan sitä ja kun tulevat ja löytävät, niin sitten on kaikki selvää! Vai ruvetaan tässä pullikoimaan organisaattorin käskyjä vastaan! No, Irmeli!
IRMELI: Niin, niin, mutta milloinkas me sitten mennään yhteen?
VEERTI (Teeskentelee hellyyttä): No ihan heti kun minä vain joudan, rakas Irmeli, heti kun joudan... ja tulen tänne takaisin! Näitä pitää rangaista... ja kyllä se niitten sisu sitten nousee, kun ne rapsut saavat...
IRMELI: Kun en vain minäkin saisi.
VEERTI: Siitä ei ole pelkoa... kiellä vain, jos kysymään tulevat.
TIINA (Tulee Pertun seuraamana kiireesti tupaan, ääntään mataloittaen): Poliisi, poliisi!
PERTTU: Shamperi, shamperi!
VEERTI (Hätkähtää ja sieppaa repusta pistoolin): Vai poliisi!
PERTTU (Hyökkää äkkiä Veertin päälle): Pois paukut, ei tässä sotimaan ruveta... ei ruveta... ei meillä ole aikaa loppuikää linnassa istuskella.
(Saa aseen pois ja työntää sen uunin päälle.)
TIINA: Voi yhden kerran, tuolta se metsänlaidasta tulee ja Tuomi se on... ihan Risto Tuomi, se poliisi... Mitäs tehdä?
VEERTI: Minä lähden karkuun.
PERTTU: Ei, ei, se näkee, ei täältä näkemättä pääse!
IRMELI: Ja tuossa puvussa, voi... voi... mitäs nyt, mitäs nyt?
TIINA: Äkkiä nyt... Veerti käy istumaan tuonne uuninnurkkaan... sido huivi puoleksi silmille ja leuan yli... sanotaan, että tämä on tuttu tuolta naapuripitäjästä... että hammasta pakottaa... Ja pois tästä paperit ja pullot... ja ollaan niinkuin ei mitään olisi... no, nopeasti, nopeasti...!
(Hetken kiireistä hälinää, Veerti vetäytyy uuninnurkkaan ja
peittää huivilla kasvonsa melkein kokonaan, muut kantavat
pois sivuovesta pullon, repun y.m. Sitten koppaisee Perttu
sanomalehden ja istuutuu pöydän ääreen, Irmeli ja Tiina
hääräävät lieden luona koettaen hyräillä jotakin laulua,
kimakasti ja epäsointuisesti.)TIINA (Kurkistaa ikkunasta): No nyt se tulee... (Kääntyy Veertin puoleen.) Älä sinä puhu äläkä pukahda... Niin, niin... se sika taas oli turnusmaassa... ja minä kun olen sanonut...
TUOMI (Tulee perältä, karmeasti): Hyvää iltapäivää!
TIINA ja PERTTU: Hyvää päivää, hyvää päivää!
TUOMI (Ottaa virkalakin päästään ja tervehtää kädestä pitäen Tiinaa, Perttua ja Irmeliä, jotka kaikki koettavat näyttää ystävällisiltä ja iloisilta. Katsahtaa uunin vieressä kyhjöttävään Veertiin, mutta ei kättele tätä. Istuutuu sitten pöydän päähän tuolille ja asettaa lakkinsa pöydälle.) Se on nyt märkä ilma.
TIINA (Hyvin nopeasti, kimakasti): Niin on, niin on, kuin konstaapeli sanoo... kovin on märkä ilma... minäkin ihan kastuin... hameet kaikki kastuivat kun piti metsästä lehmiä käydä ja kun eivät nuo sen Pihkaran tekemät lapikkaatkaan pidä vettä yhtään... ei sitten yhtään... siinä se on nyt sitten vasta kehno suutari... minä jo sanoinkin tälle meidän Pertulle, jotta ei enää ikinä viedä sille... ja herra konstaapeli se vain on kulun päällä... ja asioillakin liikkuu?
TUOMI (Jyrkästi): Asioilla. (Jymähyttäen) Virka-asioilla.
(Tiina, Perttu ja Irmeli hätkähtävät, naisten polvet leksahtavat.)
PERTTU: Tuota... niin ettäkö virkakokoasioillakoko...
TUOMI: Virka.
TIINA: Ei suinkaan konstaapelilla meille vain ole virka-asiaa?
TUOMI: On kuin onkin.
(Kuulijat säpsähtävät ja jäävät jäykistyneinä odottamaan.)
PERTTU (Ääni vavisten, vakuuttavasti): Mutta kyllä mi.. minä voin va.. vakuuttaa, että sen erehdyksen jälkeen... sen viinajutun jälkeen on tässä talossa koetettu astua lain ja asetusten polkuja... olla kuuliaisia esivallalle ja... ja...
TUOMI (Kaivaa takkinsa taskusta paperia): Höm... höm... saattaahan niin olla... Höm, tuota... tämähän se on se emäntä?
(Kääntyy Tiinan puoleen.)
TIINA (Yrittää niiata): Minähän se olen ollut...
TUOMI (Silmäilee paperia): Siis Kristiina Toras, omaa sukua Kristiina Matintytär Ilatti?
TIINA (Järkytettynä): Niin, niin on oma suku... niin on.
TUOMI (Jäyhästi): Nimismiehellä on teille asiaa.
TIINA (Säikähtäneenä): Siunatkoon! En minä ole mitään tehnyt nimismiehelle, en kuinkaan vähää... en... en.
TUOMI (Jatkaen järkkymättä): Nimismies on saanut maaherran kautta ilmoituksen ulkoasiainministeriöstä...
TIINA (Levittää kätensä avuttomasti, parkaisten): Maaherra... kun en koko herraa tunnekaan... ja ministeeri... ministeeri... ikinä en ole elävää ministeeriä nähnytkään...
TUOMI: Teillähän on ollut sisar Eveliina?
TIINA: On, onhan se ollut Liina.
TUOMI: Hän on nyt kuollut...
TIINA (Peittää silmänsä kädellään): Voi, voi, riidassa me erosimme, kolmeenkymmeneen vuoteen en ole kuullutkaan hänestä ja nyt hän kuoli siis... voi voi!
TUOMI: Niin, hän on ollut Ameriikassa. Hän oli naimisissa...
TIINA: Vai sai se miehen Ameriikassakin!
TUOMI: Hänen miehensä kuoli ennen häntä...
TIINA: Voi miesparkaa!
TUOMI: Ja nyt, kun he molemmat ovat kuolleet, olette heidän perillisensä...
TIINA (Hypähtää, ällistyy, lyö kätensä yhteen, kirkaisee): Perillinen? No oliko niillä jotakin perittävää sitten?
TUOMI (Silmäilee paperia): Nimismies arveli, että perintö voi Suomen rahassa laskettuna nousta noin kuuteenkymmeneentuhanteen markkaan...
TIINA (Tuijottaa konstaapelia puhumatta mitään.)
IRMELI (Jäykistyy paikalleen.)
PERTTU (Nousee hitaasti ylös.)
VEERTI (Liikahtaa ja ähkäisee nurkassaan.)
TIINA (Tointuen): Kuusikymmentä...?
PERTTU: Tuhatta?
TUOMI: Niin arveli nimismies. Ja siksi hän pyytää, että emäntä tulisi käymään hänen luonaan, niin selvitettäisiin paperit...
TIINA (Huumaannuksissaan): Voi kultainen konstaapeli... voi, voi, nyt toki konstaapeli juo kahvia... (Alkaa toimekkaasti liehua, tuo pöytään kupin, kaataa kahvia ja lennättää kermaa ja sokeria.) Tokihan herra Tuomi nyt juo... mitäs me entisistä... sitä sattuu erehdyksiä...! Olkaa hyvä, herra konstaapeli, olkaa niin hyvä! Vai että perintöjä! No kyllä se Liina olikin hyvä ihminen ja tarkka myös... tarkka se oli... ja jätäppäs nyt sellainen summa... Niin ettäkö kuusikymmentätuhatta?
TUOMI: Niin nimismies arveli. (Katsahtaa Veertiin.) Teillä taitaa olla vieraita?
TIINA (Lipevästi): Mikä lie ämmäraiska tuolta naapuripitäjästä... se on vähän sellainen nöyräpäinen... Hatjuskaksi sitä haukkuvat ja nyt sillä hammasta pakottaa, siksi se siinä uuninnurkalla kyhjöttää... se on sellainen kulkija... takaisin sinne kotipuolelleen on menossa. No konstaapeli panee nyt kermaa ja sokeria... ja voi voi kun ei sitä sattunut nyt vehnästäkään olemaan... tässä nyt tällaisessa karvarin talossa... mutta kyllä sitä konstaapelille vielä vehnäskahvitkin tarjotaan... vieraisiin toki on tultava ja rouva myös... nämä nyt tällaiset hyvien uutisten tuojat... niin että olkaa hyvä nyt konstaapeli ja ottakaa pois vain...!
TUOMI (Juo kuppinsa tyhjäksi ja asettaa sen paikoilleen): Kiitos, nyt riittää. Muuten... hm... onkos täällä nyt eilen tai tänään näkynyt jotakin muuta vierasta kulkijaa... miestä?
(Kaikki hätkähtävät.)
PERTTU (Varovasti, pälyillen): Minkälaista miestä?
TUOMI: Tässä pitäjässä on joku kulkija liikuskellut. Arveltu on sitä ehkä rajaloikkariksi taikka pahemmaksikin... Niitä on aina väliin sellaisia näinkin lähellä rajaseutuja...
PERTTU: Ei, ei olla nähty... ja me kun onkin pysytelty kotosalla, niin että nähty ei olla...
TUOMI: Hm. Niin, niin. Vai Hatjuskaksi tätä kulkijaa sanotaan. Mitäs Hatjusia te olette?
VEERTI (Hiljaa ja vaivaloisesti): Anna Hatjunen minä olen... sen suutari Hatjusen leski...
TUOMI (Naurahtaa): Ja minä kun en tunne kumpaakaan. No niin, asia on siis selvä. Emäntä käy nimismiehen luona. Ja hyvästi nyt!
TIINA (Hypähtää Tuomen luo): No mutta kun konstaapeli on niuha... kun ei kuin yksi kupillinen... voi kiitosta nyt, kiitosta oikein paljon... ja tervetuloa vieraaksi sitten... kunhan tässä on ne perinnöt saatu... Kiitosta nyt ja näkemiin, näkemiin, näkemiin!
(Kättelee Tuomea ja sitten myös Perttu ja Irmeli kättelevät.)
TUOMI: Hyvästi.
(Poistuu.)
VEERTI (Kohottautuu varovasti): Perhana!
(Tiina ja Perttu katselevat toisiaan, äkkiä tarttuu
Tiina Pertun käteen ja alkaen rallattaa vetää Pertun
mukanaan tanssimaan.)VEERTI (Halveksivasti): Mokomiakin porvareita!
TIINA (Pyörii ja rallattaa): Tuhatta... tuhatta... kuusikymmentä tuhatta... hiphei ja hiphei... niin sitä käy kun on rikkaita sukulaisia... niinpä niin... ja tuhatta, tuhatta... ja kuusikymmentä tuhatta...
(Istahtavat molemmat.)
VEERTI: Entäs se punainen lippu?
TIINA (Kuin heräten): Lippu, lippu... mikä lippu?
VEERTI: Se punainen lippu.
TIINA (Katsahtaa häneen kuin poissaolevaan): Voi miesparka, mitä sinä hourit? Mitä tässä on punaisella lipulla tekemistä? Älä höpise.
VEERTI (Pilkallisesti): Taisi aate kuolla, kun sai hiukan porvarirahaa?
TIINA (Kipakasti): Ja se onkin vähän parempaa rahaa!
PERTTU (Hitaasti, arvokkaasti): Tuota noin... elimellisesti siinä on ero, jotta ollako kommunisti vai eikö olla kommunisti... Tuota... minä olen tässä ajatellut, jotta jos se tulee se yhtyskunnan täristys tai muu maailman kumous, niin sitä mahdetaan ottaa kansalle se tämäkin tönö ja jakaa nämä muutamat hehtaarit ja lehmät yhtyskunnalle? Vai mitä Veerti?
VEERTI: Ne saat kyllä pitää.
PERTTU: Hm, saanenko...! Mutta entäpä ne meidän Tiinan kuusikymmentätuhatta? Ne jaetaan kai? Tasanhan se kaikki pitää olla. Ja nyt minä olen ajatellut, ettei koko maailmassa ole niin paljon rahaa, että siitä riittäisi kuusikymmentätuhatta nokkaa päälle, vai mitä Veerti?
VEERTI: En ole tuota niin tarkkaan laskeskellut.
PERTTU (Opettavasti): Mutta laskettava se on, jotta kannattaako se maailman yhtyskunnan kumous vai eikö kannata, tarkkaankin on laskettava ja niin se tuntuu tämän talon kohdalta, etteihän se mitä kannata. Ja jos ne Tiinan rahat jaetaan yhtyskunnalle, niin eihän niistä saa tupakkalootan hintaakaan kukaan. Joo, niin se on. Ja jos minä en sattuisikaan pääsemään sen karvaritehtaan johtajaksi, niin taitaisi olla köpelöt oltavat?
VEERTI: Mutta aate?
PERTTU: Sepä onkin se kommuuna-aate sellainen reijjaalinen aate, joka ei muuta lupaakaan kuin rahaa ja muuta törkyä ja jos se ei kerran sitäkään anna, niin mitäpäs tehdään koko aatteella, kun se ei ole mikään sellainen kaunoaate ja muu. Sehän on vain kauppaa. Ja jos ne kommuunakauppiaat myyvät huonoa tavaraa ja vähän, niin hupsuhan minä olisin jos ostaisin. Eikä minua ole hupsuksi moitittu, ainakaan isommaksi hupsuksi, paitsi nyt Tiina toisinaan. Niin että taitaa olla parasta, jos me Tiinan kanssa otetaan erokirjat siitä koko kommuuna-aatteesta ja sinä hyvä mies saat mennä matkaasi ja narrata vielä tuhmempia.
VEERTI: Vai niin, vai niin! (Uhkaavasti.) Ei sitä meistä niin vain erota. Kiinni toimitan kaikki, kostankin niin että tuntuu! Samassa liemessä ollaan.
PERTTU (Lauhkeasti, mutta lujasti): Jos ollaankin, niin me ollaan vielä sen sopan pinnalla, mutta sinä olet jo umpisukkulissa. Ja jos tässä ruvetaan asioita peräämään, niin taitaisipa nimismies kysellä sulta siitä ykskertaisesta kortinlyönnistä ja siitä, kukas se silloin sitä suutari-Jaskaa löi, niin että tämä hengestään pääsi. Häh?
VEERTI: Se on vale.
PERTTU: Sehän sitten nähtäisiin. Niin että alapas hyvä mies nyt katsella kamppeitasi ja painua niiden kentraalien pariin ja muihin palatsiloihin.
IRMELI (On Tuomen lähdöstä alkaen seurannut vaihtelevin ilmein tapausten kehitystä istuessaan sivupenkillä): Voi Veerti, heitä sinäkin jo kaikki ja jää tänne!
VEERTI: Jaa jottako minä jäisin näitten porvarien pariin! Ei tipu se.
TIINA (Tulee hänen eteensä, sypäkästi ja myrkyllisesti): Ja alakin laputtaa... sinne missä kultaa lasketaan... ja kiireesti sittenkin. Ei täällä sellaisia kanisaattoreita tarvita! Ja alakin laputtaa, muista se minun sanoneen! Ja pois ne minun hynttyyni yltäsi... pane omasi... ei sitä märkään kuole...! Alakin kiskoa kaaveita yltäsi! Ja nopeasti, ei tässä aikaa ole... kiitäs, kun ei poliisille sanota! Ja Perttu, nyt ne paperit ja muut julistukset ja se lippu... kaikki uuniin, kaikki uuniin, ei me olla mitään sellaisia!
(On puhuessaan työnnellyt Veertiä sivuovea kohti, painaa hänet
ulos ja menee yhdessä Pertun kanssa niinikään ulos palaten pian
kummallakin papereita ja Tiinalla punainen vaate, jotka he
sullovat uuniin.)VEERTI (Palaa, edelleen naisenpuvussa): Mutta pistooli tänne!
PERTTU (Hypähtää väliin): Et, et ota sitä, mies, et ota! Vai tässä pistooleja! Vai vielä paukuttelemaan! Ties sinusta vaikka meitä ampumaan rupeaisit!
VEERTI: Mutta minä tarvitsen sen matkalla!
PERTTU: Olen minäkin matkalla ollut ja pistooleitta siitä selviytynyt tässä maassa! Et ota, sanon minä!
TUOMI (Huutaa peräoven takaa): Avatkaa hyvät ihmiset, avatkaa!
PERTTU: Poliisi!
TIINA: Taivas!
IRMELI: No nyt tulee kamalia!
VEERTI (Sujahtaa entiseen nurkkaansa ja kyyristäytyy pieneksi): Jos vain sanotte, niin...
TIINA (Menee ovelle ja tyrkkää sen auki): Voi taivas!
TUOMI (Astuu hitaasti sisään, kannatellen molemmin käsin melkein hervotonta Markkua): Puuttuipas muuan kulkija... en vain tiedä, hulluko se on vai humalassa vai kuolemaisillaan... Auttakaahan vähän! (Taluttaa Pertun ja Tiinan avulla Markun pöydän ääreen istumaan.) Tuollainen kuvatus! Se on varmasti rajan takaa! Jo sen hajustakin tuntee!
MARKKU (Maaten pöytää vasten nojallaan, valittelee, heikosti): Ruokaa... ruokaa... antakaa hyvät ihmiset ruokaa...
TIINA (Hädissään, kiireisenä): Nälkään se on kuolemassa... nälkään... voi kumma kuitenkin... nälkään! Sehän on vain luuta ja nahkaa ja säkinrotteloita jalassa...! (Rientää vasemmalle ulos palaten mukanaan leipää ja voita.) Tässä olisi... ota, hyvä mies, ota ja syö...!
MARKKU (Kohottautuu vaivaloisesti istualleen ja tarttuu kaksin käsin leipään, katselee sitä hetkisen ja parahtaa): Leipää!
(Toiset, Veertiä lukuunottamatta, ovat ryhmittyneet hänen
taakseen ja sivuilleen seuraten hänen toimiaan.)TIINA: Niin, niin, leipää se on, selvää rukiista leipää! Ja tässä on voita! Miesparka, mistä sitä tullaan?
MARKKU (Järsäisee leipäkannikkaa): Hornasta!
TIINA: No sen olet näköinenkin!
TUOMI: Kyllä se on niitä maallisen paratiisin matkaajia... rajan takaa se tulee...
MARKKU (Syödä järsii leipää, puhelee lomaan): Leipää tämä on... selvää leipää... voi, mikä maku ja tuoksu... leipää, ihan tavallista leipää... ja koko kannikka...!
TIINA: Syö, syö, jos loppuu niin lisää tuodaan... on meillä toki leipää... ja pistele voita ja piimää tuodaan... syö nyt, jos et liene ennen syönyt...!
MARKKU: Voi minua hullua! Voi minua narria! Tässä on leipää... (Pitää kannikkaa edessään ja katselee siihen.) On... on siitä aikoja vierinyt, kun viimeksi olen tällaista kannikkaa kädessäni pitänyt. (Panee leivän pöydälle, peittää kädellä silmiään, puolittain nyyhkyttäen.) Voi minua hullua! Voi minua narria! Suomalaista leipää... suomalaista ruista! Ja siinä on se makea riihen tuoksu... savuriihen haju siinä on... Se on suomalaisen rinnepellon kasvattia... lainehtinut on sekin laiho... ja sitten se on kultaisena leikattu... kirkkaana elokuun päivänä on se kuhilaille koottu ja sitten riiheen viety, tuoksuavaan riiheen...! Sateisena syysaamuna on riihi lämminnyt... ja siellä on puitu... varstat ovat kolkkaneet... jyskäneet... jyvää on elosta puitu... ja sitten tämä leipä... se on suomalaista leipää, suomalaista ruista...
TIINA: No hyvä mies, syö... kyllä se rukiinen nälän pitää! Etkös ole leipää saanut?
MARKKU (Hillitsee nyyhkytyksensä, tylysti): Leipää... vähän on sitä nähty eikä se leipää ollut sekään, mitä siksi sanottiin... sotkua se oli... haisevaa ja lusikalla syötävää... ja vähän, vähän sitä oli... Voi minua hullua, joka läksin suomalaisen leivän, suomalaisen rukiin äärestä vierasta kultaa kahmimaan, vieraita ihanuuksia etsimään... Mitään en saanut, entinen meni... ja niin olen tässä nyt viime hetket kulkenut, etten enää tiedä, missä olenkaan... Oliko se poliisi, joka minut löysi... virkaherralta näytti... vaikka näkö sumeni, niin etten oikein tiedä.
(Katselee hapuillen ympärilleen.)
TUOMI (Hilliten karmeuttaan): Kyllä minä olen poliisi.
MARKKU: Kiitos olkoon, sittenpähän olen turvassa... Mi... minulla onkin asiaa poliisille, sillä minä olen rajaloikkari... sen ihannevaltakunnan karannut matkustaja... Niin että viekää minut ja tehkää tili selväksi. Ei kai tästä pää mene sentään... tässä maassa!
TUOMI: Ei mene pää eikä paljon muutakaan, mikäli ei kontollasi muuta ole. Mikäs on nimesi?
MARKKU (Koettaa katsella ja tunnustella): Minä olen Markus Pahkinen... tästä pitäjästä kotoisin...
TIINA (Huutaa): Markku!
PERTTU: Vävypoika! Ja niinkuin kävelevä linnunpelätin!
VEERTI (Liikahtaa nurkassaan, aikoo ikäänkuin rynnätä pakoon, mutta kyyristäytyy sitten entistä pienemmäksi.)
IRMELI: Markku!
TIINA: Entäs Marjatta?
MARKKU (Raskaasti): Marjatta! Kas, anoppi ja appi! Tännekös minut tuotiinkin, minne matkallani olin...? Uupumus tuli, näkö ikäänkuin meni...
PERTTU: Entä Marjatta?
MARKKU (Synkästi): Marjatta! En minä tarkalleen tiedä... jäi minusta... ei jaksanut enää... jäädä piti... minä lähdin eteenpäin!
TIINA ja PERTTU: Metsäänkö jätit kuolemaan...?
MARKKU: En, en... johonkin mökkiin jäi... metsämökkiin... autio se oli... missä lie ollut väki... eikä oltu varmoja, ollaanko rajan tällä vai tuolla puolella... ei se sitten kovin kaukana ole... eikä se enää nyt kuole... kun kerran niin on... kiitos olkoon... vaikka en minä luojan nimeä lausua uskalla... en uskalla, kun olen niin pitkään nähnyt ja kuullut sitä rienattavan... siellä on Marjatta... päästiin pois, molemmat päästiin...! Kiitos olkoon!
TIINA (Nyyhkyttäen): Kiitos olkoon siitäkin!
PERTTU: Mitäs sinä siellä teit? Ja kuinka siellä oli, kun tulet noin... sanomalehtiä... sanomalehtiä sillä on päällään...!
MARKKU: Siinäpä onkin ainoa hyöty, mikä niistä on... noista kommunistipapereista...! Teinkö? Nautin ilmaa... ilmaa... ja se on ainoa, mitä saakin luvatta... niin kauan kuin saa... se ei ole vielä kortilla... ilma... eikä kylmä vesi... Ja muuten minä tein vapaita pakkotöitä... pistimien välissä... Söin sillivettä... vapaasti... ja joskus kaalihaudetta kuin lehmä... määrän perästä ja pistimien välissä... nukuin talvet parakissa, jonne pakkanen pääsi vapaasti kuin vanhaan latoon... ja pistimet olivat ovilla... yleensä rakensin vapaasti sitä ihanuuden yhdyskuntaa... vapaasti pistimien välissä...!
TIINA: Entäpä Marjatta?
MARKKU: Marjapa mar ja... yrittivät ne kommuunaherrat viedä niin marjat kuin ropeetkin... yrittivät Marjatan kansallistuttaa... tasan jakaa... mutta siitäpä nousi tappelu ja silloin me päästiin molemmat pakkotöihin... ja päästiinkin jo toisena päivänä...
IRMELI: Voi, voi!
PERTTU: Shamperi! Ja kun täällä kerrottiin... kukas se kertoikaan... niin on tässä jo sekaisin... kerrottiin, ettet sinä muka muuta kuin istut ja kultakasoja laskeskelet, palatsissa asut ja autossa ajelet, ja että Marjatta on suurena rouvana ja passareitten ympäröimänä...
MARKKU (Nauraa kaameasti): Kultaa! Laskenut kultaa! Hohhohhoo! Kultaa! Joo... joo... laskin minä sitä tavallaan... kolme kuukautta muuatta kommuunapeltoa lannoitettiin ja olihan siinä sitä kultaa... oli... mutta ei sitä istuen laskettu, ei varsinkaan istuen... Orjuudessa olen ollut, nälässä ja janossa, kylmässä ja tuulessa... hornassa, kertakaikkiaan... joka sanoo kommuuna sanoo horna... ja joka sanoo kommunisti sanoo elävä paholainen...
PERTTU (Ikäänkuin muistaa, säpsähtää, katsahtaa salavihkaa Veertiin ja yskäisee): Tuota... niinkö... niinkö siinä yhteiskunnassa eletään...
MARKKU (Käheästi): Ei, ei siellä oikeastaan eletä... jokainen vain koettaa jotenkuten lykätä kuolemaa päivällä taikka parilla... kuolemaa lykätä koetetaan... ei eletä...
PERTTU: Taitaakin olla vikapisto koko se yhtyskunnan kumous.
MARKKU (Nauraa kolkosti): Vikako? Se on mieletön rikos! Voi, jospa saisin tavata vielä kerran sen miehen, sen kutaleen, joka minulle puheli siitä kumouksesta, joka houkuttelemalla houkutteli minut rajan taa, näppi minulta kaikki rahat ja kaikki tavarat ja joka oli vähällä saattaa Marjatan iankaikkiseen turmioon... jospa minä tapaisin sen miehen... sen appiukon entisen sällin... sen kurjan Veerti Vouhkin, niin minä... Kuka... mitä?
VEERTI (On nimensä kuultuaan ponnahtanut pystyyn ja yrittää rynnätä perältä ulos): Kirous!
PERTTU: Siinä on Vouhki! Apuun, poliisi... apuun... tässä on se pahan lähetti... se orkanisaattori...
(Heittäytyy Veertin kimppuun, samoin Tuomi ja raahaavat
tämän ilman suurempaa vastarintaa etualalle.)TUOMI (Vetäisee huivin pois Veertiltä): Ahaa, vanha tuttu! Nyt puutuit ja pysyt!
PERTTU (Läähättäen ponnistuksesta, rientää uunille ja hakee sen päältä pistoolin): Tässä on... tässä on... ottaa poliisi sen... (Tuomi ottaa aseen) en minä osaa ampua... se on sen roiston oma... itse otin sen pois... (Huokaa syvästi.) Ja nythän se sittenkin tulee litviiki...
(Istahtaa väsyneenä pöydän taa.)
IRMELI (On loitonnut Veertistä, katsahtaa häneen ja siirtyy arkana taka-alalle pälyillen ovea uskaltamatta kuitenkaan poistua.)
TUOMI (osoittaa pistoolilla Veertin istumaan pöydän päähän jääden itse seisomaan taaemmaksi keskelle näyttämöä): Kas niin! Minä ammun, jos liikut... epäröimättä! Sinua epäillään murhasta... ja syytetään paljon muustakin! (Kääntyy Perttuun.) Tätä miestä majoitettiin täällä?
PERTTU (Surkeana): Olihan... olihan se täällä tänään vähän aikaa. Me kun ollaan samoissa loijjaaleissa oltu sen kanssa... mutta siitä tuli jo loppu tätä ennen... me kun ei ruvettu niitä tirrektiä tottelemaan... ei luvattu lehtiä naulata eikä lippua vetää... punaista lippua... poltettiin kaikki... ei sittenkään, vaikka se lupasi minusta tehdä karvaritehtaan johtajan...!
MARKKU (On hitaasti, käsiinsä nojaten kohonnut pystyyn pöydän varassa ja tuijottanut Veertiin): Sinä olet katala petturi!
VEERTI (Uhmaavasti, pilkallisesti): Luuletkos anteeksi saavasi, kun toverisi ilmiannat!
MARKKU: Kehno olkoon toverisi, en minä! Eikä sinussa ole mitään ilmiantamista... tunnetaan sinut jo... kaikki tuntevat. Toveri! Oletko sinä niiden satojen ja tuhansien toveri, jotka olet turmioon houkutellut, jotka olet kavaltanut vieraaseen orjuuteen taikka täällä lakia rikkomaan ja siitä rangaistuksen saamaan! Toveri? Oletko sinä niiden toveri? Sinun ja sinunlaistesi ansiota on, että sadat ja tuhannet nyt nääntyvät vieraassa sorrossa, että sadat miettivät mielettömyyksiään, joista rangaistustaan kärsivät! Ja sinä kurja, sinä yritit kadottaa Marjatan, sinä, jolla itselläsi on jo vaimoja ollut monia...
IRMELI (Kipsahtaa äkkiä, syöksyy etualalle): Niinkö Veerti, niinkö? Onko sinulla jo vaimoja? Kyllä... kyllä minä huomaan, että totta sinusta puhutaan...! Vai niin, vai niin! No, sittenpä puhun minäkin. (Kääntyy Tuomen puoleen.) Konstaapeli, tämä mies, tämä Veerti Vouhki, hän esitti minulle, hän vaati minulta, että minä toimittaisin tämän nahkurin ja sen eukon kiinni... jotta heistä tulisi marttyyreita... kun ne eivät toimineet... minun piti piiloittaa papereita, jotka sitten olisi löydetty ja niiden takia nahkuri ja hänen eukkonsa tuomittu...
TUOMI: Jaha, provokatiota! No, sehän on tavallista. Mutta toisekseen, tästä taitaa tullakin iso juttu... ja parasta lienee lähteä nimismiehen pakeille...
TIINA (Tulee Veertin eteen): Vai sellainen lurjus sinä!. No, puutuitpa!
VEERTI (Teeskennellyn rohkeasti): Odotetaanhan, kunhan se kumous tulee!
TIINA: Voi veikkonen, siihen mennessä kai korppikin valkenee, ei sitä ennen tule!
PERTTU (Hitaasti, rauhallisesti): Tuota, nythän sen tietää, että se litviiki tulee... mutta ei kai siitä kovin isoa meidän kohdalle tule... niin että parasta sitä on lähteä poliisin kanssa. Mutta se Marjatta?
TUOMI: Minä järjestän hakijat. Ne tuovat tyttärenne saamaan hoitoa. Ja meidän on kaikkien lähdettävä.
MARKKU: Minne vain ja milloin hyvänsä. Jo minäkin jaksan taas kävellä. Mielelläni rangaistuksen kärsin... tiedänpähän sitten olevani vapaa mies vapaassa maassa eikä niin ovelaa enää tule, joka saisi minut vieraita ihanuuksia havittelemaan.
TIINA (Tulee lähemmäksi Tuomea): Tuota noin... konstaapeli... mitenkäs se käy sen perinnön kanssa... jotta antavatko ne sitä meille, kun ollaan tässä oltu sitä yhtyskunnan kumousta toimittamassa?
TUOMI (Naurahtaa): No ei se minne juokse... eihän täällä sillä tavalla rangaista. Kyllä se tulee... kyllä se tulee... Mutta aletaanpa tehdä lähtöä! Ja muista, Veerti, että minä ammun, jos mitä yrität!
PERTTU (Etsiskelee lakkiaan, puhellen puolittain itsekseen): Niin, niin, litviiki siitä tuli sittenkin... tiesihän sen, kun tuollaisen sällin kanssa yhdessä puuhailee... Joka ei osaa taidolla parkita härännahkaa, eihän se sellainen osaa tämän yhtyskunnankaan karvoja kaapia!
Väliverho