Pannan peruutus ja muita historiallisia kertomuksia
Rafael Sabatini (1875–1950)
Kokoelma historiallisia kertomuksia kuljettaa lukijan eri vuosisatojen merkittäviin tapahtumiin. Tarinoissa kohdataan muun muassa Portugalin ensimmäinen kuningas Alfonso Henrik, Venäjän sekasorron ajan valevaltiat sekä Ranskan kuningas Henrik IV. Teos yhdistää todelliset historianhenkilöt ja dramaattiset käänteet seikkailulliseen kerrontaan.
Rafael Sabatinin 'Pannan peruutus ja muita historiallisia kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1877. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
PANNAN PERUUTUS JA MUITA HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA
Kirj.
Rafael Sabatini
Englannista suomensi
Jussi Tervaskanto
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.
SISÄLLYS:
Pannan peruutus.
Alfonso Henrik, Portugalin ensimmäinen kuningas.
Vale-Dmitri.
Boris Godunov ja Iivana Julman valepoika.
Hermosa Fembra.
Tapaus Sevillan inkvisition historiasta.
Madrigalin piirakanpaistaja.
Portugalin Vale-Sebastianin tarina.
Kohtalokas rakastuminen.
Henrik IV:n murha.
PANNAN PERUUTUS
Alfonso Henrik, Portugalin ensimmäinen kuningas
Vuonna 1093, Almoravidien hallitsijasuvun aikana, maurit samosivat kalifi Jusufin johdolla vastustamattomalla voimalla etelästä päin Iberian niemimaalle, anastaen uudelleen haltuunsa Lissabonin ja Santarimin sen länsiosassa ja levittäen valtansa aina Mondego-jokeen saakka.
Tätä muhamettilaisvallan uudelleen elpymistä vastustamaan kutsui Kastilian Alfonso VI kaikkia kristikunnan ritareita. Kutsua noudattaneiden joukossa oli Burgundin kreivi Henrik (Burgundin ensimmäisen herttuan Robertin pojanpoika), jolle Alfonso antoi aviottoman tyttärensä Theresan puolisoksi sekä Oporton ja Coimbran kreivikunnat ynnä Portugalin kreivin arvonimen.
Siinä Portugalin historian ensimmäinen luku.
Ankarasti sai Henrik kreivi taistella puolustaakseen eteläisiä rajojaan maurien hyökkäyksiltä aina kuolemaansa saakka 1114. Sen jälkeen hänen leskensä Theresa tuli Portugalin hallitsijaksi heidän poikansa Alfonso Henrikin alaikäisyyden ajaksi. Erittäin tarmokas, neuvokas ja kunnianhimoinen nainen kun oli, hän hyvällä menestyksellä kävi sotaa maureja vastaan ja muillakin tavoin laski ne perustukset, joille hänen poikansa sittemmin rakensi Portugalin kuningaskunnan. Mutta hänen intohimoinen kiintymyksensä erääseen hovinsa ritariin – don Fernando Peres de Travaan – ja tälle tuhlaamansa ylenmääräiset kunnianosoitukset hankkivat hänelle vihamiehiä uudessa valtiossa ja vieroittivat hänet pojastaan.
Vuonna 1127 Kastilian Alfonso VII hyökkäsi Portugaliin, pakottaen Theresan tunnustamaan hänet ylilääninherrakseen. Mutta Alfonso Henrik, joka nyt oli seitsemäntoista ikäinen ja jonka pääkaupungin asukkaat olivat julistaneet täysi-ikäiseksi ja hallituskelpoiseksi, heti paikalla kieltäytyi tunnustamasta tätä äitinsä tekemää myönnytystä, ja seuraavana vuonna hän kokosi sotajoukon karkoittaakseen äitinsä rakastajineen maasta. Sotaisa Theresa asettui vastarintaan, kunnes joutui tappiolle San Mameden taistelussa ja vangittiin.
Näihin aikoihin Alfonso Henrik tuskin vielä oli muuta kuin lapsi, vaikkakin jo neljä vuotta oli kulunut siitä, kun hän vain neljätoistavuotiaana poikana oli valvonut kaiken yötä aseittensa ääressä Zamoran tuomiokirkossa, valmistautuen ottamaan vastaan ritariksilyöntiä serkkunsa Kastilian Alfonso VII:n kädestä. Mutta jo nyt häntä pidettiin oikeana kristityn ritarin perikuvana ja isänsä arvoisena poikana, isän, joka oli pyhittänyt elämänsä taisteluun uskottomia vastaan, missä hyvänsä heitä tapasikaan. Hän oli pitkä, kookas ja ruumiinvoimiltaan niin väkevä, että se on näihin päiviin asti säilynyt aivan sananpartena Portugalissa, jonka varsinainen perustaja ja ensimmäinen kuningas hän oli. Hän oli tavallista taitavampi kaikissa ritarillisissa ase- ja ratsastusharjoituksissa, ja tietoja – vaikkakin suureksi osaksi huonosti sulatettuja, kuten seuraava kertomus on omiaan meille osoittamaan – hänellä oli paljon enemmän, kuin kahdestoista vuosisata katsoi hyödylliseksi taikkapa edes sopivaksikaan ritarille. Ja siinä suhteessa hän ainakin oli aikansa lapsi, että hänessä palava hurskaus yhtyi lihan heikkouteen ja kiihkeään ylpeyteen, mikä oli vähällä saattaa hänet suureen kirkonkiroukseen aivan hallituskautensa alussa.
Sattuipa niin, ettei hänen äitinsä vangitseminen ensinkään miellyttänyt Roomaa. Donna Theresalla oli mahtavia ystäviä, jotka käyttivät vaikutusvaltaansa Vatikaanissa hänen hyväkseen, niin että pyhä isä – ilman muuta jättäen huomioonottamatta hänen herättämänsä suuttumuksen ja häpeällisen, äidille sopimattoman käyttäytymisensä, mihin hän oli tehnyt itsensä syypääksi – katsoi Portugalin kruununperillisen käytöksen äitiään kohtaan moitittavan epäpojalliseksi ja määräsi hänet heti päästämään donna Theresan vankeudesta.
Tämän paavillisen käskyn, jota seurasi kirkonkirouksen uhka, jos ei sitä toteltaisi, toi nuorelle prinssille Coimbran piispa, joka lukeutui hänen ystäviinsä.
Aina tulinen ja pikavihainen Alfonso Henrik sävähti tulipunaiseksi kuullessaan tämän tinkimättömän määräyksen. Leimuavin silmin hän katseli vanhaa prelaattia.
"Teko tulette tänne vaatimaan minua taas päästämään irti Portugalin maahan tuon riitojen lietsojan, uudelleen jättämään kansan Travan herran sorrettavaksi?" hän kysyi. "Ja tekö kerrotte minulle, että ellen tottele tätä käskyä ja kavalla maatani, te viskaatte silmilleni Rooman kirouksen? Tätäkö minulle kerrotte?"
Syvästi järkyttynyt piispa, jonka tunteita raateli ristiriita paavinistuimelle tulevan uskollisuuden ja hänen ruhtinastaan kohtaan tuntemansa kiintymyksen välillä, painoi päänsä alas ja väänteli käsiään. "Onko minulla valinnan varaa?" hän kysyi ääni väristen.
"Minä kohotin teidät tomusta." Ukkosena jyrisi prinssin ääni. "Minä itse panin piispan sormuksen teidän sormeenne."
"Voi herrani, herrani! Voisinko sen unohtaa? Kaikki, mitä minulla on, on teidän – paitsi sieluni, joka kuuluu Jumalalle, uskoni, joka kuuluu Kristukselle, ja kuuliaisuuteni, joka kuuluu pyhälle isälle, Rooman paaville."
Äänetönnä prinssi katseli häntä, hilliten kiihkeän rajun luontonsa. "Menkää", hän viimein murahti.
Pappi kumarsi uskaltamatta katsoa prinssiä silmiin.
"Jumala teitä suojelkoon, herra", hän melkein nyyhkien lausui ja lähti ulos.
Mutta vaikka kiintymys prinssiin, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa, häntä järkytti, vaikka hän sisimmässä sydämessään tiesi Alfonso Henrikin olevan oikeassa, ei Coimbran piispa horjunut kuuliaisuudessaan Roomaa kohtaan, jonka vaatimus oli yhtä selvä kuin epämieluinenkin. Varhain seuraavana aamuna tuotiin Alfonso Henrikille Coimbran linnaan sana, että tuomiokirkon oveen oli naulattu pergamentti, jossa kuninkaan pannajulistus oli luettavissa, ja että piispa – joko pelosta taikka surusta – oli poistunut pääkaupungista, matkaten pohjoiseen, Oportoa kohden.
Alfonso Henrikin tunne vaihtui epäuskoisuudesta nopeasti kiukuksi; sitten hän melkein yhtä nopeaan teki päätöksen, niin hullun ja päätäpahkaisen kuin odottaa saattoikin kahdeksantoistavuotiaalta pojalta, jolla oli vallan ohjat käsissään. Ja kuitenkin, juuri tuon suoraviivaisuutensa ja sen suurenmoisen piittaamattomuuden ansiosta, jolla se sivuutti kaikki oikeudellista tai hengellistä laatua olevat esteet, siinä oli jonkinlaista hurjaa tervejärkisyyttä.
Täysissä aseissa, valkoinen, yksinkertaisin kultakirjailuin reunustettu viitta olkapäälle sidottuna hän ratsasti tuomiokirkon luo velipuolensa Pedro Alfonson ja kahden ritarinsa, Emigio Monizin ja Sancho Nunesin, seuraamana. Siellä hän, kuten oli ilmoitettukin, näki suuressa raudoitetussa ovessa roomalaisen pergamentin, jossa hänen pannajulistuksensa oli luettavana sujuvin latinalaisin lausein ja sirolla pyöreällä kirjurin käsialalla.
Hän pyörähti alas ison hevosensa selästä ja kulki kolisten portaita ylös toisten seuratessa. Tapausta näkemässä oli vain muutamia joutilaita, jotka prinssin nähdessään olivat pysähtyneet.
Pannajulistus ei toistaiseksi ollut herättänyt mitään huomiota, sillä kahdennellatoista vuosisadalla oli kirjoitustaito vielä salaisuus, jonka vain harvat tunsivat.
Alfonso Henrik repäisi lampaannahan nauloista irti ja rutisti sen kouraansa; sitten hän meni sisään tuomiokirkkoon ja sieltä suoraa päätä sen takana sijaitsevan luostarin pihalle. Ylhäällä tornissa alkoi kello kalahdella, kutsuen hänen määräyksestään tuomiokapitulia kokoontumaan.
Perintöruhtinaan luo, joka seisoi siinä odottaen aurinkoisella pihalla, saapuivatkin kohta kaniikit, ankarina, ylpeinä, majesteettisina, hitaana saattona edeten läpi kuluneitten luostarinkäytävien, liehuvin puvuin ja kädet kaapujensa väljiin hihoihin työnnettyinä. Puoliympyrään he järjestyivät hänen eteensä ja odottivat tunteettoman näköisinä, mitä hän heistä tahtoi. Kellonsoitto tornissa oli tauonnut.
Alfonso Henrik ei tuhlannut sanoja:
"Olen kutsunut teidät kokoon", hän ilmoitti, "ja käsken teitä heti ryhtymään piispan vaaliin."
Kahina kulki läpi pappisjonon. Kaniikit vilkuilivat toisiinsa ja sitten prinssiin. Vihdoin heistä muuan puuttui puhumaan:
"Habemus episcopum", hän painokkaasti lausui, ja useat muut yhtyivät heti kuoroon: "Meillä on piispa."
Nuoren hallitsijan silmät leimusivat. "Te erehdytte", hän ilmoitti heille. "Teillä oli piispa, mutta hän ei ole enää täällä. Hän on jättänyt hiippakuntansa, julkaistuaan tämän häpeällisen kirjoituksen." Samalla hän kohotti rypistettyä pannajulistusta. "Yhtä varmasti kuin olen jumalaapelkäävä kristitty ritari, en tahdo elää tuon kirouksen alaisena. Koska piispa, joka julisti minut pannaan, on mennyt, saatte heti paikalla valita hänen sijaansa uuden, joka päästää minut siitä."
He seisoivat hänen edessään ääneti ja liikkumattomina papillisessa arvokkuudessaan, vakuuttuneina siitä, että laki oli heidän puolellaan.
"No niin", ärähti poika heille.
"Habemus episcopum", kuului taas muuan murahtava ääni.
"Amen", kaikui kuorona kautta pylväspihan.
"Minä sanon teille, että piispanne on mennyt", intti prinssi edelleen itsepintaisesti, ääni nyt suuttumuksesta väristen, "ja minä sanon teille, ettei hän milloinkaan tule palaamaan, ettei hän milloinkaan enää tule jalallaan astumaan pääkaupunkiini Coimbraan. Ryhtykää siis vain viipymättä valitsemaan hänelle seuraajaa."
"Herra", vastasi hänelle kylmästi muuan munkeista, "sellainen vaali ei ole mahdollinen eikä laillinen."
"Uskallatteko seisoa siinä silmieni edessä ja sanoa minulle tällaista", prinssi karjui heidän kylmän vastarintansa raivostuttamana. Kiivaalla kädenliikkeellä hän viittasi heitä menemään. "Pois näkyvistäni, te kopeat, ilkeät miehet! Takaisin koppeihinne odottamaan, mitä suvaitsen teille tehdä! Koska te ylimielisessä härkäpäisessä ylpeydessänne kieltäydytte noudattamasta tahtoani, saatte sellaisen piispan, kuin minä itse teille valitsen."
Niin hirmuinen hän oli vihassaan, etteivät he tahtoneet hänelle sanoa, ettei hänellä, niin prinssi kuin olikin, ollut minkäänlaista valtaa ryhtyä sellaiseen vaaliin. He kumarsivat hänelle, yhä välinpitämättömän näköisinä, ja kädet yhä kaapujensa hihoissa he kiirehtimättä, kuten olivat tulleetkin, nyt kääntyivät ja poistuivat kulkien peräkkäisrivissä hänen ohitsensa.
Hän katseli heitä kulmat rypyssä ja huulet tiukasti yhteenpuserrettuina, Monizin ja Nunesin seistessä takana. Äkkiä hänen tummat valppaat silmänsä kiintyivät viimeiseen olentoon tuossa yksitoikkoisessa saatossa – pitkään, laihaan, nuoreen mieheen, jonka kuparinruskea iho ja haukkamaiset piirteet ilmaisivat hänen maurilaisen syntyperänsä. Siinä tuokiossa prinssin poikamaiseen mieleen juolahti ilkikurinen tuuma käyttää tuota miestä välikappaleena masentaakseen noiden röyhkeiden pappien ylpeyden. Hän kohotti kätensä ja viittasi papin luokseen.
"Mikä on nimenne?" hän kysyi.
"Suleimaniksi minua sanotaan, herra", kuului vastaus, ja nimi vahvisti sen – mikä ei itse asiassa mitään vahvistusta kaivannut –, että mies oli maurilaista syntyperää.
Alfonso Henrik nauroi. Olisipa mainio pila työntää noille ylpeille papeille, jotka kieltäytyivät itse valitsemasta itselleen piispaa, sellainen piispa, joka ei ollut paljoakaan murjaania parempi.
"Don Suleiman", sanoi prinssi, "minä nimitän teidät Coimbran piispaksi maasta paenneen kapinoitsijan sijaan. Suvaitkaa valmistautua pitämään juhlamessu tänä aamuna ja julistamaan minut pannasta päästetyksi."
Kristitty mauri horjahti askeleen taaksepäin, ja hänen kasvojensa kuparinväri kalpeni sairaalloisen harmaaksi. Taempana poistuvan pappissaattueen viimeiset jäsenet kääntyivät ympäri töllistelemään, suuttuneina ja loukkaantuneina moisesta puheesta, mikä todella kuulosti aivan uskomattomalta.
"Ah ei, armollinen herra! Ah ei!" Don Suleiman soperteli. "Se ei käy!"
Ajatus kauhistutti häntä, ja kiihtymyksessään hän turvautui latinaan. "Domine, non sum dignus – herra, en ole sen arvoinen", hän huusi lyöden rintoihinsa.
Mutta taipumaton Alfonso Henrik antoi hänelle latinaa latinasta.
"Dixi – olen puhunut!" hän ankarasti vastasi. "Ja henkenne uhalla varokaa olemasta tottelematon." Ja sen jälkeen hän taas mennä kolisteli ulos seuralaisineen, hyvin tyytyväisenä aamuiseen työhönsä.
Ja niinkuin prinssi poikamaisessa, melkeinpä vastuuttomassa pikaisuudessaan ja julkeasti kaikkia kanonisia lakeja rikkomalla oli asiat järjestänyt, niin tapahtuikin. Don Suleiman, yllä piispan kaapu ja päässä piispan hiippa, messusi Kyrie eleisonin ennen kello kahtatoista samana päivänä Coimbran tuomiokirkossa ja julisti Portugalin perintöruhtinaan, joka niin nöyränä ja hartaana polvistui hänen edessään, kirkonkirouksesta vapaaksi.
Alfonso Henrik oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hän löi koko asian leikiksi ja kutsui läheiset ystävänsä nauramaan kerallaan. Mutta nauruun eivät yhtyneetkään Emigio Moniz ja muut neuvoskunnan vanhemmat jäsenet. Kauhistuen he katselivat tekoa, joka niin läheltä hipoi kirkonhäväistystä, ja rukoilivat prinssiäkin heidän tavallaan vakavammin suhtautumaan tapahtuneeseen asiaan.
"Kautta pyhän Johanneksen luitten", tämä huudahti. "Prinssiä ei toki pappi saane nolata!"
Sellainen katsantokanta kahdennellatoista vuosisadalla oli melkeinpä vallankumouksellinen. Coimbran tuomiokirkon kapitulilla oli päinvastainen käsitys, nimittäin ettei prinssi saanut nolata pappeja, ja he päättivät kohdaltansa antaa Alfonso Henrikin oikein kouraantuntuvasti tuta tämän. He lähettivät Roomaan selonteon hänen suunnattomasta, omavaltaisesta, uskomattomasta pyhyydenloukkauksestaan ja pyysivät Roomaa toimittamaan tälle kirkko-äidin eksyneelle lapselle ansaitun hengellisen ruoskimisen. Kiireesti Rooma ryhtyi puolustamaan arvovaltaansa ja lähetti lähettilään tuon julkean, niskoittelevan pojan luo, joka hallitsi Portugalia. Mutta kun välimatka oli melkoinen ja kulkuneuvot vaillinaiset ja hitaat, oli don Suleiman jo ennättänyt kaksi kokonaista kuukautta hoitaa Coimbran hiippakuntaa, ennen kuin paavin lähettiläs ilmestyi Alfonso Henrikin pääkaupunkiin.
Uljas kirkkoruhtinas oli tuo paavin valitsema lähettiläs, kardinaali Corrado, täysin varustettu kaikilla apostolisilla aseilla, palauttaakseen Portugalin kapinoivan perintöruhtinaan jälleen soveliaaseen kuuliaisuuteen.
Huhut kertoivat jo etukäteen hänen tulostaan. Mutta hämmentymättä Alfonso Henrik niitä kuunteli. Omatunto täysin rauhallisena pannastapäästön takia, jonka hän oli omalla erikoistavallaan kirkko-äidiltä kiristänyt, hän oli kokonaan kiintynyt valmistelemaan maurilaisia vastaan suunnittelemaansa sotaa, joka laajentaisi hänen alueitaan. Kun sitten vihdoin salama iski, se iski – mitä prinssiin tulee – täysin kirkkaalta taivaalta.
Kesäinen ilta hämärsi, kun paavin lähettiläs, kahden muulin väliin asetetussa kantotuolissa istuen, saapui Coimbraan. Seurassaan hänellä oli kaksi veljenpoikaansa, Giannino ja Pierluigi da Corrado, molemmat roomalaisia patriiseja, sekä pieni joukko palvelijoita. Pyhän virkansa suojelemana ei kardinaali kaivannut aseellista miesjoukkoa turvakseen matkallaan läpi jumalaapelkäävien maitten.
Hänet kannettiin suoraan vanhaan maurilaiseen palatsiin, jossa perintöprinssi asusti, ja siellä hän tapasi tämän suuren seurueen ympäröimänä isossa pylvässalissa. Huoneen paljaiden seinien koristuksina oli kaikenlaisia sodassa saatuja voitonmerkkejä, lyijynkarvaisia aseita, erilaisia sotavarusteita ja kokonaisia panssaripukuja, sekä saraseenien että kristittyjen, ja tätä taustaa vasten liikuskeli koreapukuinen sievistelevä joukko aatelismiehiä naisineen, kun suuri kardinaali, päästä jalkoihin asti punaiseen pukeutuneena, edeltäpäin ilmoittamatta astui saliin.
Nauru vaikeni. Äänettömyys valtasi koko seurueen, joka nyt seisoi katsoa tuijottaen mahtavaan ja kutsumattomaan vieraaseen. Hitaasti lähestyi kardinaali molempien roomalaisten nuorukaisten seuraamana, ja hänen tohveleihin pistettyjen jalkojensa pehmeä hipsunta ja silkkisen puvun kahina olivat aluksi ainoat äänet. Yhä lähemmäksi hän tuli salin lattian poikki, kunnes vihdoin seisoi matalan korokkeen edessä, jossa jykevällä, leikkauksin koristetulla tuolilla istui Portugalin perintöruhtinas, epäluuloisesti tarkastaen häntä. Alfonso Henrik vaistosi tässä vihamiehen, äitinsä liittolaisen, uusien vihollisuuksien ilmoittajan. Sen tähden hän ehdoin tahdoin istui paikoillaan, aivan kuin tähdentääkseen sitä seikkaa, että täällä hän oli herra ja käskijä.
"Herra kardinaali", hän tervehti lähettilästä, "olkaa tervetullut maahani Portugaliin."
Kardinaali kumarsi jäykästi, moisesta vastaanotosta pahastuneena. Hänen pitkällä matkallaan halki Espanjan olivat prinssit ja aateliset joukoittain rientäneet hänen luokseen suutelemaan hänen kättään ja notkistamaan polvea hänen edessään, hänen siunaustaan pyytäen. Ja nyt tämä pojannulikka, parraton, lukuun ottamatta silkinhienoa untuvaa lujien nuorten poskiensa seutuvilla, jäi istumaan eikä tervehtinyt häntä sen alistuvammin, kuin jos hän olisi ollut jonkun maallisen ruhtinaan lähettiläs.
"Minä olen pyhän isän edustaja", kardinaali ilmoitti jyrkän paheksuvalla äänellä. "Tulin Roomasta näiden rakkaiden veljenpoikieni seurassa."
"Roomastako?" sanoi Alfonso Henrik. Huolimatta rotevasta varrestaan ja voimakkaista jäntereistään hän saattoi tarpeen tullen olla pirullinenkin. Ja pirullinen hän nyt oli. "Mitään hyvää ei kyllä tähän asti ole tullut minulle Roomasta, mutta te teette minut toiveikkaaksi. Hänen pyhyytensä on luultavasti kuullut valmistuksistani uskottomia vastaan aloitettavaan sotaan, joka on pystyttävä ristin sinne, missä nyt puolikuu hallitsee, ja lähettää ehkä minulle rahalahjan, auttaakseen minua tässä pyhässä työssäni."
Puheen ivallisuus koski kipeästi lähettilääseen. Hänen kalpeat askeettiset kasvonsa punehtuivat.
"En minä kultaa teille tuo", hän vastasi, "vaan opetuksen uskonopissa, jonka näytätte unohtaneen. Olen tullut muistuttamaan teitä kristityn velvollisuuksista ja vaatimaan teitä viipymättä korjaamaan tekemänne jumalattomat vääryydet. Pyhä isä käskee teitä heti paikalla asettamaan virkaansa jälleen Coimbran piispan, jonka väkivaltaisin uhkauksin olette karkoittanut maastanne, ja panemaan viralta papin, jonka häpeällisesti asetitte piispaksi hänen sijaansa."
"Siinäkö kaikki?" sanoi poika peloittavan rauhallisella äänellä.
"Ei." Tuntien olevansa oikeassa lähettiläs pelottomana ojentautui suoremmaksi hänen edessään. "Teitä vaaditaan edelleen viipymättä laskemaan vapaaksi jalo rouva äitinne siitä aiheettomasta vankeudesta, jossa pidätte häntä."
"Se vankeus ei ole aiheeton, kuten kaikki täällä olevat voivat todistaa", vastasi prinssi. "Roomassa ehkä uskotaan niin olevan, koska valheellisia tietoja on sinne viety. Donna Theresan koko elämä oli häpeä, hänen hallituksensa vääryys kansaani kohtaan. Hän ja kunnoton Travan herra sytyttivät kansalaissodan soihdun näissä maakunnissa. Siinä totuus, jotta sen tiedätte, ja viekää se tieto Roomaankin, niin teette hyvän palveluksen."
Mutta hengenmies oli taipumaton ja ylpeä.
"Tuollaista vastausta ei pyhä isä odota."
"Sellaisen vastauksen juuri minä lähetän."
"Ajattelematon, uppiniskainen nuori mies, varokaa itseänne!" Kardinaalin viha leimahti, ja hänen äänensä paisui. "Minä tulen hengellisin tuhoasein varustettuna. Teidän ei pidä liiaksi kiusata kirkko-äidin kärsivällisyyttä, taikka saatte tuntea sen vihan koko painon päällänne."
Julmistuneena Alfonso Henrik ponnahti jaloilleen, kasvot kiukusta tuhkanharmaina, silmät tulta tuiskien.
"Ulos! Tiehenne!" hän huusi. "Menkää, hyvä herra, ja menkää sukkelaan, taikka, niin totta kuin Jumala meidät näkee, teen kukaties tässä paikassa vielä uuden pyhyydenloukkauksen niiden lisäksi, joista syytätte minua."
Pappi kietoi avaran viittansa ympärilleen. Kalpea hän kyllä oli, mutta täydellisesti tyyni jälleen. Jäykän arvokkaasti hän kumarsi kiukkuiselle nuorukaiselle ja lähti sitten, ulkonaisesti niin välinpitämättömän näköisenä, että olisi ollut vaikea sanoa, kummalle puolen voitto oli jäänyt. Jos Alfonso Henrik sinä yönä kuvitteli voittaneensa, oli aamu omiaan haihduttamaan tämän harhaluulon.
Varhain seuraavana aamuna hänet herätti eräs kamaripalvelija, kun Emigio Moniz kiihkeästi pyysi viipymättä päästä prinssin puheille. Alfonso Henrik kohosi istualleen vuoteessaan ja käski laskea hänet sisään.
Raskain askelin nyt tuo vanha ritari ja uskollinen neuvonantaja astui huoneeseen. Synkät olivat hänen tummat kasvonsa ja harmaan parran alla oleva suu tiukasti rypyissä.
"Jumala teitä suojelkoon, herra", hän tervehti, ja ääni kuulosti niin kolkolta, kuin hän olisi lausunut hurskaan, mutta jotensakin turhan toivomuksen.
"Ja teitä, Emigio", vastasi perintöruhtinas. "Tepä olette varhain jalkeilla. Mistä on kysymys?"
"Huonoja uutisia, herra." Hän meni huoneen poikki, aukaisi ikkunan ja työnsi sen sepposen selälleen. "Kuunnelkaa", hän kehoitti prinssiä.
Hiljaiseen aamuilmaan kohosi jättiläismäisen mehiläispesän tapainen surina tai kuin meren kohina vuoroveden alkaessa. Alfonso Henrik tunsi sen kansanjoukon muminaksi.
"Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi, työntäen jäntevän jalan vuoteesta.
"Sitä, että paavin lähettiläs on tehnyt kaiken, mitä uhkasi, jopa enemmänkin. Hän on julistanut pääkaupunkinne Coimbran kirkonkiroukseen, ja siihen saakka, kunnes se on peruutettu, ei ole saatavissa ainoatakaan pappia kastamaan, vihkimään, ripittämään tai toimittamaan mitään muutakaan pyhän kirkon sakramenttia. Kansa on kauhun vallassa, tietäessään olevansa teidän kanssanne kirouksessa. Suuria joukkoja on kokoontunut linnan porttien edustalle vaatien teitä näyttäytymään, jotta he saisivat rukoilla teitä poistamaan heiltä tämän kirkonkirouksen kauhut."
Alfonso Henrik oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi siinä tuijottaen vanhaan ritariin hämmentynein kasvoin, uljas sydän kauhun vallassa, kuullessaan, mitä näkymättömiä tuhoisia aseita häntä vastaan käytettiin.
"Hyvä Jumala!" hän voihki ja kysyi: "Mitä minun pitää tehdä?"
Moniz oli hirvittävän vakava. "Ennen kaikkea on tärkeää rauhoittaa kansa."
"Mutta miten?"
"Vain yhdellä tavalla – lupaamalla alistua pyhän isän tahtoon ja pyytää katuvaisena pannasta päästöä itsellenne ja pääkaupungillenne."
Hehkuva puna lehahti nuorukaisen tähän saakka niin kalpeille poskille.
"Mitä?" hän karjaisi. "Päästääkö irti äitini, panna viralta Suleiman, kutsua takaisin tuo maasta paennut pelkuri, joka minut kirosi, ja nöyrtyä pyytämään anteeksi tuolta häpeämättömältä italialaiselta papilta? Mädätkööt luuni, kärvennettäköön minua ikuisesti helvetin tulessa, jos sellaiseksi raukaksi rupean! Ja tekö minulle tätä neuvotte, Emigio – oikeinko totta tätä neuvotte?" Hän oli vihan vimmoissa.
"Kuunnelkaa tuota ääntä", Emigio vastasi hänelle, viitaten kädellään avonaiseen ikkunaan. "Millä muulla keinoin sitten saatte tuon vaikenemaan?"
Alfonso Henrik istahti vuoteen laidalle pää käsien välissä. Hän oli menettänyt pelin – ja kuitenkin...
Hän nousi ylös ja käsiään yhteen lyöden kutsui kamaripalvelijan ja hovipojat auttamaan itseään pukeutumaan ja aseistautumaan.
"Missä lähettiläs asustaa?" hän tiedusteli Monizilta.
"Hän on mennyt", vastasi ritari. "Hän lähti kukonlaululta Mondego-joen vartta kulkevaa tietä pitkin Espanjaan päin – niin minulle kertoi jokiportin vartija."
"Mutta miten ne tulivat aukaisseeksi hänelle?"
"Hänen virkansa, herra, on avain, joka aukaisee kaikki ovet mihin aikaan hyvänsä päivällä tai yöllä: He eivät rohjenneet pidättää tai viivyttää häntä."
"Vai niin!" murahti perintöprinssi. "Sittenpä lähdemme hänen perässään." Kiireesti hän pukeutui valmiiksi. Suuren miekkansa hän kiinnitti kupeelleen, ja niin he lähtivät.
Linnan pihalta hän otti mukaansa Sancho Nunesin ja puolentusinaa aseistettuja miehiä, nousi hevosensa selkään ja Emigio Moniz rinnallaan, toisten seuratessa, ratsasti yli nostosillan aukeamalle, joka oli tungokseen asti täynnä rangaistun pääkaupungin voivottelevia asukkaita.
Hänen näyttäytyessään kajahti äänekäs huuto, voimakas vetoomus prinssiin, että tämä armahtaisi heitä ja vapauttaisi heidät kirouksesta. Sitten seurasi äänettömyys, äänettömyys, joka vaati häntä vastaamaan ja lohduttamaan.
Suitsista vetäisten hän pysäytti ratsunsa ja puhutteli heitä seisten jalustimissaan hyvin kookkaan ja miehekkään näköisenä.
"Coimbran kansa", hän ilmoitti, "minä menen hankkimaan tälle kaupungille päästöä kirouksesta, jonka alaisena se on. Ennen auringonlaskua minä palaan. Siihen saakka pysykää rauhassa."
Huuto kohosi taas väkijoukosta, mutta tällä kertaa häntä tervehdittiin Portugalin kansan isänä ja suojelijana ja toivotettiin taivaan siunausta komealle nuorukaiselle.
Ratsastaen Monizin ja Nunesin välissä, välkkyvien asemiesten seuratessa, hän kulki pääkaupungin läpi ja lähti matkaamaan jokivartta ylöspäin, samaa tietä, jota lähettiläänkin tiedettiin kulkeneen. Koko aamun he ratsastivat ripeää vauhtia eteenpäin, prinssi syömätönnä, niin kuin aamulla oli noussut, välittämättä ruoasta tai mistään muustakaan paitsi päämäärästä, joka hänen mieltään jäyti. Aivan ääneti hän ratsasti, päättäväisin kasvoin, kulmat rypyssä, ja Moniz, joka häntä ajoittain salaa tarkasteli, ihmetteli, mitä ajatuksia tuossa nuoressa tulisessa päässä mahtoi liikkua, ja pelkäsi.
Noin puolenpäivän aikaan he vihdoin tavoittivat lähettilään seurueen. He huomasivat hänen muulinsa kantotuoleilleen erään pienen kylän majatalon ovella, kymmenkunnan mailia Bussaco-harjanteen juurelta.
Tuimasti temmaten ohjaksista prinssi pysäytti hevosensa, käheä, raivokas huudahdus pääsi häneltä aivan kuin villieläimeltä saaliin huomatessaan.
Moniz tavoitteli hänen käsivarttaan.
"Voi, armollinen herra", hän pelokkaasti huusi! "Mikä on tarkoituksenne?"
Prinssi katseli häntä suoraan silmiin, ja hänen huulensa vääntyivät hymyyn, joka ei ollut kovinkaan miellyttävä.
"Menen pyytämään kardinaali Corradoa armahtamaan minua", hän hienosti ivaten vastasi, ja samassa hän hyppäsi alas hevosen selästä ja viskasi ohjakset eräälle asemiehelle.
Kolisten hän meni majataloon sisään, Monizin ja Nunesin seuratessa kintereillä. Hän sysäsi syrjään isännän, joka tuntematta prinssiä olisi estänyt tämän, niin suurelta herralta kuin hän näyttikin, menemästä häiritsemään pyhää vierasta, joka kunnioitti taloa läsnäolollaan. Hän harppasi vain eteenpäin suoraan siihen huoneeseen, missä kardinaali ylhäisten veljenpoikiensa kanssa oli päivällisellä.
Hänet nähdessään Giannino ja Pierluigi paikalla hypähtivät jaloilleen, käsi miekan kahvalla. Mutta kardinaali Corrado istui olematta millänsäkään. – Hän katsahti ylös sanomattoman suopea hymy askeettisilla kasvoillaan.
"Olin toivonutkin teidän tulevan perässäni, poikani", hän sanoi. "Jos katuvana tulette, on rukoukseni kuultu."
"Katuvana!" huudahti Alfonso Henrik. Hän nauroi häijysti ja vetäisi lyhyen miekkansa huotrasta.
Sancho Nunes laski kauhuissaan ehkäisten kätensä prinssin käsivarrelle.
"Armollinen herra", hän huusi vapisevin äänin. "Te ette saa lyödä Jumalan voideltua – sehän olisi oma ikuinen tuhonne."
"Kirous", sanoi Alfonso Henrik, "katoaa lausujansa keralla." Keveästi hän osasi väitellä, kuten näkyy, tuo kuumaverinen, raju, nuori gordilaisten solmujen katkaisija. "Ja nyt on kaikkea muuta tärkeämpää se, että kaupunkini Coimbra pääsee kirouksesta."
"Niin on tapahtuva, poikani, heti kuin osoitatte katumusta ja alistutte pyhän isän tahtoon", sanoi peloton kardinaali.
"Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä teidän suhteenne", Alfonso Henrik vastasi hänelle. "Kuulkaa minua nyt, herra kardinaali." Ja hän nojautui eteenpäin miekkansa varaan, upottaen sen kärjen joitakin tuumia honkaiseen pöytään. "Että rankaisette minua uskonnon aseilla pahoista teoista, joista minua syytätte, sen minä käsitän ja siedän. Siinä on kenties järkeä. Mutta sanokaa, mitä syytä teillä on rangaista kokonaista kaupunkia rikoksesta, joka, jos sellaista nyt ensinkään on olemassa, on minun yksin? – ja rangaista sitä niin hirveällä kirouksella, että kaikki uskonnon lohdutus on kielletty noilta uskollisilta kirkko-äidin lapsilta, ettei mitään papillista toimitusta saa suorittaa, etteivät ihmiset saa lähestyä Korkeimman alttaria, että heidän täytyy kuolla ripittämättöminä synteihinsä ja niin joutua ikuiseen kadotukseen. Mikä syy tähän pakottaa?"
Kardinaalin hyväntahtoinen hymy oli muuttunut viekkaaksi.
"Mikä, sen minä teille selvitän. Kansan kauhu saattaa sen kapinoimaan teitä vastaan, jollette päästä sitä pannasta. Siten minä, herra prinssi, pidän teidät kurissa. Te alistutte, taikka muuten teidät hukka perii."
Alfonso Henrik katseli häntä hetken tutkien. "Te tosin vastaatte minulle", hän sanoi, ja sitten hänen äänensä paisui syyttäväksi. "Mutta tämä tällainen on valtioviisautta, ei uskontoa. Ja kun ruhtinas ei valtioviisaudessa vedä vastustajalleen vertoja, niin tiedättekö, mikä siitä seuraa? Hän turvautuu voimakeinoihin, herra kardinaali. Te pakotatte minut siihen; syyttäkää itseänne seurauksista."
Lähettiläs hymyili melkein ivallisesti. "Mikä on teidän vaivaisten surma-aseittenne voima siihen hengelliseen valtaan verrattuna, mikä minulla on käytettävissäni? Uhkaatteko minua kuolemalla? Luuletteko minun sitä pelkäävän?" Hän nousi seisomaan äkillisessä vihan puuskassa ja tempasi auki punaisen viittansa. "Iskekää tähän miekallanne, minulla ei ole ylläni rautapaitaa. Iskekää, jos uskallatte, ja sillä jumalattomalla iskulla tuhotkaa itsenne ajassa ja iankaikkisuudessa."
Perintöprinssi katseli häntä. Hitaasti hän pisti miekkansa tuppeen, hieman hymyillen. Sitten hän löi käsiään yhteen. Hänen asemiehensä tulivat sisään.
"Ottakaa kiinni nuo kaksi roomalaista penikkaa", hän käski, Gianninoa ja Pierluigia osoittaen. "Ottakaa kiinni ja sitokaa köysiin. Käykää käsiksi!"
"Herra prinssi!" huusi lähettiläs pelosta ja vihasta värisevin äänin.
Mutta äänen pelokas sävy vain yllytti Alfonso Henrikkiä. "Käykää käsiksi!" huusi hän taas, vaikka suotta, sillä hänen asemiehensä olivat jo kardinaalin veljenpoikien kimpussa. Tuossa tuokiossa oli potkiva, pureva, sadatteleva veljespari voitettu, aseista riisuttu ja sidottu. Miehet katselivat prinssiin, odottaen lisäohjeita. Huoneen perältä Moniz ja Nunes seurasivat asiain kulkua huolestuneen näköisinä, samalla kuin kardinaali pöydän takaa, valkoisena huulia myöten, vaati tietää, mitä väkivaltaa heille aiottiin tehdä, rukoili prinssiä miettimään ja samassa hengenvedossa lausui hänelle hirvittäviä uhkauksia tapahtuneen loukkauksen johdosta.
Alfonso Henrik viittasi vain välinpitämättömän näköisenä ikkunasta ulos majatalon edessä kasvavaan vankkaan tammeen.
"Viekää heidät tuonne ulos ja hirttäkää ripittämättä", hän määräsi.
Kardinaali huojui ja oli kaatua suulleen. Hän piteli pöydästä kiinni, kauhusta sanatonna noiden poikien puolesta, jotka olivat aivan kuin hänen silmäteränsä, hän, joka niin pelkäämättä oli paljastanut oman rintansa teräkselle.
Nuo kaksi soreaa italialaista nuorukaista raastettiin ulos, ja he vääntelehtivät vangitsijainsa käsissä.
Vihdoin puolipyörtynyt kardinaali sai puhekykynsä takaisin. "Herra prinssi... te ette saa tehdä tuota hirmutekoa! Te ette saa! Varoitan teitä... muuten... muuten." Uhkaus jäi yhä lisääntyvän kauhun kouristaessa lausumatta. "Armoa! Armahtakaa, prinssi, kuten itsekin toivotte armoa!"
"Mitä armoa te itse osoitatte, te, joka saarnaatte maailmassa armon evankeliumia ja itse huudatte armoa nyt?" kysyi prinssi häneltä.
"Mutta tämä on hirmuteko! Mitä pahaa nuo lapsiraukat ovat tehneet! Mitä se heihin kuuluu, että pyhää virkaani toimittaessani olen teitä loukannut?"
Tämän puheen paljastamaan arkaan kohtaan prinssi siekailematta sävähdytti tehoisan iskun, vastaten:
"Mitä pahaa ovat Coimbran asukkaat tehneet? Mitä se heihin kuuluu, että olen teitä loukannut? Kuitenkin te minua lannistaaksenne epäröimättä iskitte heitä vallassanne olevilla hengellisillä aseilla. Teitä lannistaakseni minäkään en epäröi iskeä veljenpoikianne minun vallassani olevilla maallisilla aseilla. Kun näette heidät hirressä, käsitätte asiat, joita todistelu ei voinut saada teille selväksi. Minun tekoni kataluudessa näette heijastuksen oman tekonne kataluudesta, ja ehkäpä sydämenne liikuttuu, suunnaton ylpeytenne masentuu."
Ulkona puun alla liikuskelivat prinssin asemiehet. Rivakasti ja välinpitämättöminä he ryhtyivät heille uskotun tehtävän valmisteluihin.
Kardinaali kiemurteli tuskissaan, hengitys melkein salpaantuneena. "Herra prinssi, tämä ei saa tapahtua!" Hän ojensi käsiään rukoillen. "Herra prinssi, teidän on päästettävä veljenpoikani vapaiksi."
"Herra kardinaali, teidän on päästettävä kansani pannasta."
"Kunhan... kunhan te ensin alistutte. Velvollisuuteni... pyhää kirkkoa kohtaan... Hyvä Jumala! Eikö mikään voi teitä liikuttaa?"
"Kun heidät on hirtetty, käsitätte asian, ja oma tuskanne opettaa teille sääliväisyyttä." Perintöruhtinaan ääni oli niin kylmä, hänen ilmeensä niin päättäväinen, että lähettiläs heitti kaikki toiveet tarkoituksensa saavuttamisesta. Äkkiä hän antautui, juuri kuin silmukat solahtivat noiden rakkaitten poikien kaulan ympäri.
"Seis!" hän kirkaisi. "Käskekää heidän seisahtua! Panna peruutetaan."
Alfonso Henrik aukaisi ikkunan niin rauhallisen hitaasti, että lähettiläs tunsi olevansa kuin painajaisen puristuksessa.
"Odottakaa hetkinen", huusi prinssi ulkopuolella hääriville miehilleen, joiden ympärille nyt oli kokoontunut joukko kauhun valtaamia kyläläisiä. Sitten hän taas kääntyi kardinaali Corradoon päin, joka aivan lopen uupuneena oli lysähtänyt tuolilleen ja istui siinä nyt kyynärpäät pöydällä, pää käsien välissä. "Seuraavilla ehdoilla", lausui prinssi, "säästän heidän henkensä: Täydellinen pannastapäästö ja apostolinen siunaus sekä itselleni että kansalleni tänä päivänä vielä, ja minä puolestani suostun alistumaan pyhän isän tahtoon sikäli, että päästän vankeudesta äitini, sillä ehdolla, että hän heti poistuu Portugalista, milloinkaan enää palaamatta. Mitä karkoitettuun piispaan ja hänen seuraajaansa tulee, on asioitten jäätävä ennalleen; voitte kuitenkin tässäkin suhteessa rauhoittaa omaatuntoanne itse vahvistamalla don Suleimanin vaalin. Kas niin, arvoisa herra, olenhan varsin jalomielinen, ymmärtääkseni. Vapauttamalla äitini suon teille keinon tyydyttää Roomaa. Ja muissa suhteissa pitäisi omantuntonne suoda teille tyydytystä, jos nimittäin tästä tämän päiväisestä olette läksynne oppinut."
"Olkoon niin", vastasi kardinaali käheästi. "Palaan seurassanne Coimbraan ja teen tahtonne mukaan."
Ja merkiksi siitä, että riita heidän välillään nyt oli täysin sovittu, Alfonso Henrik polvistui kardinaalin eteen täydellisesti vilpittömänä, ilman pilkan häivettäkään, kuten ainakin pyhän kirkon nöyrä ja uskollinen poika, jona hän itseään piti, anoakseen hänen kättensä siunausta.
VALE-DMITRI
Boris Godunov ja Iivana Julman valepoika
Ensimmäiset uutiset siitä saapuivat hänelle hänen istuessaan illastamassa palatsinsa suuressa salissa Kremlissä. Ne saapuivat aikana, jolloin hänellä jo ennestäänkin oli kyllin huolia; sillä vaikka pöytä hänen edessään oli katettu ja varustettu keisarin arvon mukaisesti, hiipi nälän laiha kummitus ulkona Moskovan kaduilla, ja miehet ja naiset olivat niin lopen nälkiintyneet, että väitettiin kannibalismin olevan puhkeamaisillaan heidän keskuudessaan.
Yksin istui, palvelevia hovipoikia lukuunottamatta, Boris Godunov rautalamppujen alla, jotka tekivät valkoisin liinoin sekä kulta- ja hopea-astioin katetusta pöydästä valoisan saaren tuon avaran huoneen hämäryyteen. Ilma oli täynnään palavan petäjän tuoksua, sillä vaikka jo oli toukokuu käsissä, olivat yöt kylmät, ja iso takkavalkea loimusi etäisellä liedellä. Hänen luokseen hänen siinä istuessaan saapui hänen uskottunsa Basmanov niitä uutisia tuomaan, jotka ensin hätkähdyttivät häntä, sillä näytti siltä, että vihdoinkin Koston miekka oli heilumassa hänen rikollisen päänsä päällä.
Basmanovin kalpeissa kasvoissa hohtivat ulkonevat poskipäät punaisina, ja pitkänomaisissa silmissä oli kiihtynyt ilme, kun hän ensi töikseen komensi hovipojat kuulumattomiin ja sitten eteenpäin kumartuen nopeasti sopotti uutisensa.
Jo ensi sanoista kilahti tsaarin veitsi hänen kultaiselle lautaselleen, ja hänen lyhyet, voimakkaat kätensä kouristivat ison kullatun tuolin käsinojia. Pian hän kuitenkin malttoi mielensä ja muuttui sitten edelleen kuunnellessaan ylenkatseelliseksi, hymyntapaisen alkaessa pilkistää hänen harmahtavan partansa alta.
Puolassa oli ilmestynyt mies – sellainen oli Basmanovin kertomuksen ydin – tullut mistä lie, joka väitti olevansa Dmitri, Iivana Vasiljevitshin poika ja Venäjän laillinen tsaari – Dmitri, jonka luultiin kuolleen Uglitshissa kymmenen vuotta sitten ja jonka maalliset jäännökset olivat haudatut Moskovaan Pyhän Mikaelin kirkkoon. Tämä mies oli saanut turvapaikan Liettuasta ruhtinas Wisniowieckin talosta, ja sinne Puolan aateliset nyt kokoontuivat häntä kunnioittamaan, tunnustaen hänet Iivana Julman pojaksi. Hänen sanottiin olevan tsaarivainajan ilmetty kuva, paitsi että hän oli tummaverinen ja mustatukkainen, kuten leskitsaaritar, ja hänen kasvoissaan oli kaksi syylää, jollaiset, kuten muistettiin, olivat rumentaneet Dmitri-pojankin ulkonäköä.
Näin kertoi Basmanov, lisäten vielä, että hän oli lähettänyt lähetin Puolaan ottamaan tarkempaa selkoa jutusta. Tämä lähetti – jonka valinnan olivat määränneet eräät muut seikat, joita Basmanovin tietoon oli tullut – oli Smirnoi Otrepiev.
Tsaari Boris istui taaksepäin nojaten tuolissaan, katsellen jalokivin koristeltua pikaria, jonka jalkaa hän konemaisesti sormillaan pyöritteli. Hymyn hiventäkään ei enää ollut hänen pyöreillä, kalpeilla kasvoillaan. Ne olivat käyneet vakavan ja miettivän näköisiksi.
"Etsi käsiisi ruhtinas Shuiski", hän äkkiä virkkoi, "ja lähetä hänet tänne luokseni."
Juttuun, jonka pajari oli hänelle kertonut, ei hän nyt ensinkään puuttunut.
"Puhutaan tästä toiste, Basmanov", oli kaikki, mitä hän sanoi kuulemansa johdosta ja poistumisen merkiksi.
Mutta pajarin mentyä kohosi Boris Godunov seisoalleen ja asteli lattian poikki tulen ääreen, iso pää mahtavien hartioiden väliin painuneena. Hän oli lyhyt, tanakka, koukkusäärinen mies, lihavuuteen taipuvainen. Hän asetti kärpännahalla sisustettuun punaiseen nahkakenkään verhotun jalkansa uunin rautajalustalle ja nojaten kyynärpäätään sen koristeltuun reunustaan painoi otsansa kättään vastaan. Silmät tuijottivat suoraan tuleen, aivan kuin siellä olisivat nähneet sen menneisyyden näytelmän, joka nyt hänen mielessään väikkyi.
Yhdeksäntoista vuotta oli vierinyt siitä, kun Iivana Julma oli mennyt manalle, jättäen kaksi poikaa, Feodor Ivanovitshin, josta oli tullut hänen seuraajansa, ja Dmitrin, joka oli vielä pieni lapsi. Heikko, miltei vähämielinen Feodor oli nainut Boris Godunovin tyttären, josta oli kuin itsestään seurannut, että Godunovista tuli Venäjän varsinainen hallitsija, valtaistuimen takainen toimiva voima. Mutta hänen pohjaton kunnianhimonsa vaati vielä enemmän. Hänen oli kannettava kruunua, kuten valtikkaakin piteli, eikä se käynyt päinsä, ennen kuin Rurikin hallitsijasuku, joka oli hallinnut Venäjää lähes seitsemänsataa vuotta, olisi sukupuuttoon hävitetty. Hänen ja kruunun välissä oli hänen tyttärensä puoliso ja heidän lapsensa sekä Dmitri-poika, joka äitinsä leskitsaarittaren seurassa oli lähetetty Uglitshiin. Nuo kolme oli saatava pois tieltä.
Boris aloitti viimeksimainitusta ja koetti ensin syrjäyttää hänet kruununperimyksestä ilman verenvuodatusta. Hän yritti saada hänet julistetuksi äpäräksi sillä perusteella, että hän oli Iivanan seitsemännen puolison poika (oikeaoppinen kirkko ei näet tunnusta laillisiksi kolmatta vaimoa myöhempää). Mutta siinä hän epäonnistui. Julman tsaarin muisto, häneen kohdistunut pelko elivät vielä vereksinä taikauskoisessa Venäjänmaassa, eikä kukaan uskaltanut hänen poikaansa häväistä. Boriksen oli siis ryhdyttävä toisiin ja varmempiin keinoihin. Hän lähetti kätyreitään Uglitshiin ja pian sieltä saapuikin sellainen uutinen, että poika leikkiessään veitsellä oli saanut kaatumatautikohtauksen ja langetessaan iskenyt veitsen terän kurkkuunsa. Mutta juttu ei suinkaan ollut omiaan vakuuttamaan moskovalaisia, semminkin kun samalla saapui tieto, että Uglitshin kaupunki oli noussut kapinaan tsaarin lähettejä vastaan syyttäen heitä pojan murhasta ja surmaten heidät muitta mutkitta.
Hirmuinen oli ollut Boriksen kosto. Kaupungin onnettomista asukkaista oli kaksisataa tuomittu kuolemaan hänen käskystään ja loput karkoitettu Siperiaan Ural-vuorten taa, kun taas leskitsaaritar Maria, Dmitrin äiti, joka oli väittänyt poikaansa Boriksen toimesta murhatuksi, oli viety luostariin, jossa hän siitä lähtien oli oleskellut tarkoin eristettynä.
Tämä oli tapahtunut vuonna 1591. Seuraava samaa tietä menevä oli Feodorin poika ja perillinen, ja vihdoin – vuonna 1598 – Feodor itse, joka sortui salaperäiseen tautiin, jättäen Borikselle tien selväksi valtaistuimelle. Mutta hän nousi sille tyttärensä kiroamana. Feodorin leski oli rohkeasti katsonut isäänsä silmästä silmään, rohkeasti syyttänyt häntä puolisonsa myrkyttämisestä määrättömän kunnianhimonsa tyydyttämiseksi, ja lausuttuaan kiihkeän toivomuksen, että Jumala antaisi Borikselle itselleen tapahtua samoin kuin hän oli muille tehnyt, hän oli mennyt luostariin, vannoen ettei enää milloinkaan halunnut nähdä isäänsä.
Tytärtään hän nyt ajatteli siinä seisoessaan ja tuijottaessaan keskelle tulta; ja ehkäpä juuri tyttären kirouksen muisto muutti hänen ylpeän sydämensä heikoksi ja saattoi hänet pelkäämään silloinkin, kun ei nähtävästi mitään pelon syytä ollut. Viisi vuotta oli hän nyt ollut Venäjän tsaarina ja näinä viitenä vuotena olihan saanut siksi lujan vallan otteen, ettei sen olisi luullut hevillä heltiävän.
Kauan hän siinä seisoi, ja siitä hänet tapasi uljas ruhtinas Shuiski, jonka hän oli pyytänyt Basmanovin kutsumaan.
"Tehän lähditte Uglitshiin perintöruhtinas Dmitrin saatua surmansa", sanoi Boris. Hänen äänensä oli kylmä ja luonnollinen, kuten ilmeensäkin. "Tehän näitte itse ruumiin. Eikö ole mitenkään mahdollista, että olisitte erehtynyt?"
"Erehtynytkö?" Pajari aivan hämmästyi tällaista kysymystä. Hän oli kookas mies, huomattavasti nuorempi kuin Boris, joka oli viisissäkymmenissä. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja jotakin synkkää oli hänen tummissa silmissään, jotka olivat lähellä toisiaan paksun yhtenäisen kulmakarvaviivan alla.
Boris selitti kysymyksensä syyn, kertoen mitä oli kuullut Basmanovilta. Vasili Shuiski nauroi. Juttu oli aivan mieletön. Dmitri oli kuollut. Hän itse oli pitänyt ruumista sylissään, eikä minkäänlainen erehdys voinut olla kysymyksessä.
Vastoin tahtoakin pääsi helpotuksen huokaus Boriksen huulilta. Shuiski oli oikeassa. Mieletön juttu tietysti, tuo tuommoinen. Mitään pelon syytä ei ollut. Hän oli ollut hullu hetkeäkään vapistessaan.
Mutta siitä huolimatta hän seuraavina viikkoina yhä enemmän mielessään hautoi kaikkea, mitä Basmanov oli sanonut. Se seikka, että Puolan ylimystö kokoontui Wisniowieckin taloon kunnioittamaan tätä Iivana Julman valepoikaa, pääasiassa Borista huoletti. Moskovassa oli nälkä, eivätkä tyhjät vatsat liioin edistä uskollisuutta. Lisäksi ei Moskovan ylhäisö häntä rakastanut. Hän oli hallinnut liian ankarasti, pitänyt heitä kovassa kurissa. Maassa oli Vasili Shuiskin kaltaisia miehiä, jotka tiesivät liian paljon – ahnaita, kunnianhimoisia miehiä, jotka saattoivat käyttää tietojaan hänen turmiokseen. Hetki saattoi olla suotuisa vallantavoittelijalle, olkoot hänen vaatimuksensa perusteet vaikka kuinkakin väärät. Sen tähden Boris lähetti miehen Wisniowieckin luo tarjoamaan suuria lahjuksia, jos hän luovuttaisi tuon väärän Dmitrin.
Mutta lähetti palasi tyhjin toimin. Hän oli saapunut Braginiin liian myöhään. Vallantavoittelija oli jo lähtenyt viimeksimainitusta paikasta ja oleskeli hyvässä turvassa Georg Mniszekin, Sandomirin vojevodin linnassa, jonka tyttären Marynan kanssa hän oli kihlautunut. Jos tässäkin jo oli huonoja uutisia Borikselle, oli vielä huonompia tulossa. Jonkin kuukauden kuluttua hän sai Sandomiristä kuulla, että Dmitri oli siirtynyt Krakovaan ja että Puolan kuningas Sigismund III siellä oli julkisesti tunnustanut hänet Iivana Vasiljevitshin pojaksi, Venäjän kruunun lailliseksi perilliseksi. Lisäksi kuuli hän kertomuksen, mihin tämä usko perustui. Dmitri selitti, että muuan kätyreistä, jotka Boris Godunov oli palkannut murhaamaan hänet Uglitshissa, oli lahjonut hänen lääkärinsä Simonin suorittamaan murhan. Simon oli teeskennellyt suostuvansa, koska se oli ainoa keino pelastaa poika. Hän oli pukenut erään maaorjan pojan, joka vähän muistutti Dmitriä, samanlaisiin vaatteisiin, joita nuori prinssi oli pitänyt, ja sen jälkeen katkaissut poikasen kurkun, jättäen ruumiin löytäjät luulemaan sitä prinssiksi. Dmitrin itsensä oli lääkäri sillä välin piilottanut ja pian sen jälkeen vienyt pois Uglitshista, sijoittaen hänet turvaan erääseen luostariin, jossa hänet oli kasvatettu.
Sellainen oli lyhyesti se kertomus, jolla Dmitri sai Puolan hovin vakuutetuksi, ja useat, jotka olivat nähneet pojan Uglitshissa, saapuivat nyt vartavasten katsomaan, tuntisivatko he hänet mieheksi varttuneena. Helposti nämä muka hänet tunsivatkin Dmitriksi, varsinkin kun hän kasvoiltaan suuresti muistutti Iivana Julmaa. Boriksen nyt kuuleman kertomuksen tiesi kohta koko Venäjä, ja Boris käsitti, että jotakin oli tehtävä sen kumoamiseksi.
Mutta muutakin kuin vakuutuksia – hänen omia vakuutuksiaan – tarvittiin, jotta moskovalaiset häntä uskoisivat. Ja niin Boris vihdoin tuli ajatelleeksi tsaaritar Mariaa, murhatun pojan äitiä. Hän tuotti hänet Moskovaan luostaristaan ja kertoi hänelle tästä vallantavoittelijasta, joka esitti vaatimuksensa Venäjän kruunuun Puolan kuninkaan kannattamana.
Tsaaritar kuunteli kertomusta välinpitämättömän näköisenä, seisoen hänen edessään mustassa puvussaan ja luostaripäähineessään, joihin Boriksen hirmuvalta oli pakottanut hänet pukeutumaan. Kun tsaari oli sanottavansa sanonut, ilmestyi vieno hymy naisen kasvoille, jotka olivat käyneet niin koviksi noina viimeisinä kahtenatoista vuotena, mitkä olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hänen poikansa oli surmattu melkein hänen silmäinsä edessä.
"Se on seikkaperäinen kertomus", hän sanoi. "Ehkä se on tosi. Luultavasti se on totta."
"Totta!" Boris hypähti istuimeltaan. "Tottako? Mitä sanotte? Näittehän itse pojan kuolleena."
"Näin. Ja tiedän, kuka hänet surmasi."
"Mutta te näitte hänet. Te tunsitte hänet omaksenne, koska yllytitte kansan tappamaan ne, joiden uskoitte surmanneen hänet."
"Niinpä kyllä", tsaaritar vastasi. Ja kysyi sitten: "Mitä te nyt minusta tahdotte?"
"Mitäkö tahdon?" Tällainen kysymys hämmästytti tsaaria, aivan raivostutti. Oliko luostarivankeus pannut hänen päänsä sekaisin? "Tietenkin todistustanne. Tahdon teidän julkisesti julistavan hänet siksi petturiksi, mikä hän onkin. Kansa on uskova teitä."
"Niinkö luulette?" Tsaaritar Marian mielenkiinto näytti heräävän.
"Mitä he muutakaan voisivat? Ettekö ole Dmitrin äiti ja eikö äiti tuntisi omaa poikaansa?"
"Unohdatte. Hän oli kymmenvuotias silloin – lapsi. Nyt hän on aikuinen kolmekolmattavuotias mies. Miten voisin olla varma? Miten voisin olla varma mistään?"
Tsaari kirosi hänelle karkeasti. "Koska näitte hänet kuolleena."
"Mutta olenhan voinut erehtyä. Luulin tuntevani teidän lähettämänne kätyrit, jotka surmasivat hänet. Mutta te panitte minut vannomaan – veljieni hengen hintana –, että olin erehtynyt. Ehkä olin erehtynyt enemmän kuin luulimmekaan. Ehkä pikku Dmitriäni ei ensinkään surmattukaan. Ehkä tuon miehen kertomus on totta."
"Ehkä..." Boris keskeytti puheensa jääden tuijottamaan häneen epäillen, tutkivasti. "Mitä tarkoitatte?" hän tuimasti kysyi.
Taasen tuo kalpea hymy häivähti noille koville, teräväpiirteisille kasvoille, jotka kerran olivat olleet niin viehättävät. "Tarkoitan, että vaikka itse paholainen tulisi helvetistä ja sanoisi itseään minun pojakseni, tunnustaisin minä hänet saattaakseni teidät häviöön."
Siten vuosien kasaama, sydämeen patoutunut viha ja katkeruus purkaantuivat esiin. Mies hämmästyi ja kadotti rohkeutensa. Hänen leukansa loksahti älyttömän näköisesti alaspäin, ja hän tuijotti naiseen, silmät suurina, värähtämättä.
"Kansa uskoo minua, sanotte – he uskovat, että äidin pitäisi poikansa tuntea. Silloin ovat teidän anastamanne vallan päivät luetut."
Vaikka tämä kohtaus aluksi pelästytti tsaaria, niin loppujen lopuksi, etukäteen varoitettu on etukäteen aseistettu. Tsaarittaren oli typerää ilmaista miehelle ase, jolla olisi saattanut hänet tuhota. Seurauksena oli vain, että hän sai palata luostariinsa tarkasti vartioituna ja että häntä sen jälkeen pidettiin entistä ankarammassa vankeudessa.
Epätoivoisena Boris kuuli, miten usko Dmitriin voitti alaa Venäjän kansan keskuudessa. Ylimyksillä saattoi yhä olla epäilyksensä, mutta Boris tiesi, ettei voinut luottaa heihin, koska heillä ei ollut mitään syytä rakastaa häntä. Hän ehkä alkoi käsittää, ettei ole hyvä hallita pelon avulla.
Ja sitten vihdoin palasi Smirnoi Otrepiev Krakovasta, jonne Basmanov oli lähettänyt hänet omin silmin ottamaan selvää kuulemastaan huhusta, joka koski tuon vallantavoittelijan henkilöllisyyttä.
Huhu, hän selitti, oli oikea. Vale-Dmitri ei ollut kukaan muu kuin hänen oma veljenpoikansa Grishka Otrepiev, joka oli ennen ollut munkkina, mutta viralta pantuna kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon ja ruvennut irstaasti elämään. Ymmärrettävä siis on, miksi Basmanov oli valinnut juuri Smirnoi Otrepievin tähän erikoiseen tehtävään.
Tästä uutisesta Boris sai uutta rohkeutta. Vihdoin hän saattoi syyttää vallantavoittelijaa oikeilla perusteilla, ja niinpä hän syyttikin. Hän lähetti lähettilään Sigismund III:n luo ilmoittamaan miehen oikean henkilöllisyyden ja vaatimaan hänen karkoittamistaan Puolan kuningaskunnasta; ja hänen syytöstään seurasi Moskovan patriarkan antama juhlallinen pannajulistus virastaan erotetulle munkille Grishka Otrepieville, joka väärin nimitti itseään Dmitri Ivanovitshiksi.
Mutta tämä syytös ei herättänytkään Boriksen odottamaa vakaumusta. Kerrottiin tsarevitshin olevan hieno sivistynyt mies, joka puhui puolaa ja latinaa yhtä hyvin kuin venäjääkin, ja oli taitava ratsastaja ja aseidenkäyttäjä, ja ihmeteltiin, miten virastaan erotettu munkki oli tällaisia taitoja hankkinut. Ja lisäksi, vaikka Boris edeltäpäin varoitettuna oli estänyt tsaaritar Marian avustamasta vallantavoittelijaa kostosyistä, oli hän unohtanut hänen kaksi veljeänsä; hän ei ollut aavistanut, että he samoista vaikuttimista voisivat tehdä saman, mitä hän oli estänyt Marian tekemästä. Niin juuri kävikin. Nagoi-veljekset lähtivät Krakovaan julkisesti tunnustaakseen Dmitrin sisarensa pojaksi ja asettuakseen hänen lippujensa alle.
Boris käsitti, että pelkät sanat olivat hyödyttömiä tällaista vastaan. Kostonmiekka oli todella kohotettu. Hänen syntinsä olivat tulleet hänen päänsä päälle. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin tarttua aseisiin ja käydä kohtaamaan vallantavoittelijaa, joka lähestyi Moskovaa suuren puolalais- ja kasakkajoukon kera.
Nagoi-veljesten avunannon syyn hän kyllä arvasi kohdalleen. Hekin olivat olleet Uglitshissa ja nähneet poikavainajan, nähneetpä miltei hänen surmansakin. Borikselle kostaminen oli heidän ainoa vaikuttimensa. Mutta oliko mahdollista, että Puolan Sigismundia todella oli petetty, samoin kuin Sandomirin vojevodia, jonka tytär oli kihlattu seikkailijalle, ruhtinas Adam Wisniowieckiä, jonka talossa väärä Dmitri ensin oli esiintynyt, sekä kaikkia noita Puolan ylimyksiä, jotka keräytyivät hänen lippunsa ympärille? Vai oliko heilläkin jokin muu syy, jota hän ei voinut käsittää?
Se oli arvoitus, joka Boriksen ajatuksia vaivasi siihen aikaan – talvella 1604 – jolloin hän lähetti sotajoukkonsa hyökkääjää vastaan. Hän lähetti joukkonsa koska hänen, pahan luuvalon rampauttama kun paraikaa oli, oli luovuttava nautinnosta itse johtaa heitä. Hänen oli pakko pysyä kotona Kremlin synkissä suojissa, huolten jäytämänä, huonon menneisyytensä peikot seuranaan ja vakuuttamassa hänelle, että tuomion hetki oli käsillä.
Yhä kasvavalla raivolla hän kuuli, miten kaupunki toisensa jälkeen antautui seikkailijalle, ja epäillen Basmanovia, joka oli johtamassa, hän lähetti Shuiskin hänen sijaansa. Tammikuussa 1605 kohtasivat armeijat toisensa Dobrinitshin luona, ja Dmitri kärsi musertavan tappion, joka pakotti hänet peräytymään Putioliin. Hän menetti koko jalkaväkensä, ja jokainen venäläinen, joka tavattiin aseissa vallantavoittelijan puolella, hirtettiin armotta Boriksen käskystä.
Toivo alkoi uudelleen viritä Boriksen sydämessä, mutta kun kuukaudet kuluivat eikä mitään ratkaisua tapahtunut, häipyivät nuo toiveet jälleen, ja menneisyyden syöpä jäyti hänen elimistöään ja kulutti hänen voimiaan. Ja lisäksi oli ainaisena painajaisena vallantavoittelijan henkilöllisyyden arvoitus. Vihdoin, eräänä huhtikuun iltana, hän haetti luokseen Smirnoi Otrepievin uudelleen kyselläkseen häneltä tuosta veljenpojasta. Otrepiev tuli tällä kertaa peloissaan. Eipä ole hyvä olla sellaisen miehen setä, joka tuottaa niin paljon ikävyyksiä mahtavalle ruhtinaalle.
Boris katseli häntä läpitunkevasti verestävillä silmillään. Pyöreät valkoiset kasvot olivat kuihtuneet, posket sisäänpainuneet, ja hänen lihakas ruumiinsa oli menettänyt kaiken entisen lujan tarmokkuutensa.
"Olen haettanut sinut taas", hän sanoi, "tuon irstaan veljenpoikasi Grishka Otrepievin, tuon erotetun munkin takia, joka väittää olevansa Moskovan tsaari. Oletko varma, mies, ettet ole erehtynyt – oletko varma?"
Otrepieviä vapisutti tsaarin käytös, hänen julma ilmeensä. Mutta hän vastasi: "Voi, teidän korkeutenne! Minä en ole voinut erehtyä. Olen aivan varma."
Boris murisi ja liikahteli ärtyisästi tuolillaan. Hänen hirvittävät silmänsä tähystelivät Otrepieviä epäluuloisesti. Hän oli henkisesti joutunut sille asteelle, että epäili kaikkea ja kaikkia.
"Valehtelet, koira", hän julmasti murahti.
"Teidän korkeutenne, vannon..."
"Valehtelet!" Karjuen Boris vaiensi hänet. "Sen voin todistaa. Olisiko Puolan Sigismund tunnustanut hänet, jos hän olisi ollut se, miksi väität? Kun syytin häntä viraltapannuksi munkiksi Grishka Otrepieviksi, eikö Sigismund olisi antanut sille väitteelle arvoa, jos se olisi ollut tosi?"
"Nagoi veljekset, Dimitri-vainajan enot..." Otrepiev yritti aloittaa, kun Boris taas keskeytti hänet.
"Heidän tunnustuksensa tuli Sigismundin tunnustuksen jälkeen, myöhemmin – paljon myöhemmin – kuin minun syytökseni." Hän rupesi sadattelemaan. "Sinä valehtelet, sanon minä. Tohditko seisoa siinä ilveilemässä minulle, mies? Vai odotatko, että sinulta piinapenkissä jäsen toisensa jälkeen revitään irti, ennen kuin puhut totta?"
"Teidän korkeutenne!" huusi Otrepiev. "Olen palvellut teitä uskollisesti monet vuodet."
"Totuus, mies, jos tahdot elää!" jyrisi tsaari. "Koko totuus tuosta kelvottomasta veljenpojastasi, jos hän sitten veljesi poika lienee."
Ja Otrepiev ilmaisi vihdoinkin koko totuuden suuressa pelossaan. "Hän ei olekaan veljenpoikani!"
"Eikö?" tsaari raivoissaan kiljui. "Sinäkö uskalsit valehdella minulle?"
Otrepievin polvet herpautuivat kauhusta, ja hän lankesi vihastuneen tsaarin jalkoihin.
"Minä en valehdellut – kokonaan. Kerroin teille puolet totuutta, teidän korkeutenne. Hänen nimensä on Grishka Otrepiev; sillä nimellä hänet on aina tunnettu ja hän on erotettu munkki, aivan kuten olen sanonutkin, ja veljeni vaimon poika."
"Sitten... sitten..." Boris joutui ymmälle. Äkkiä hän käsitti. "Entä hänen isänsä?"
"Oli Stefan Bathory, Puolan kuningas. Grishka Otrepiev on kuningas Stefanin äpäräpoika."
Borikselta näytti hetkeksi henki salpautuvan.
"Onko se totta?" hän kysyi ja vastasi itse kysymykseensä. "Tietenkin se on totta. Vihdoinkin valoa pimeyteen... vihdoinkin. Saat mennä."
Otrepiev kompuroi ulos, kiitollisena ja ihmeissään päästessään niin vähällä. Eipä hän voinut aavistaa, miten vähäarvoinen Borikselle oli hänen vilpillisyytensä siihen totuuteen verrattuna, jonka hän nyt oli paljastanut, totuuteen, joka loi peloittavan, hämmästyttävän valon väärän Dmitrin pimeään salaisuuteen. Ongelma, joka niin kauan oli askarruttanut tsaaria, oli vihdoinkin ratkaistu.
Tuo luuloteltu Dmitri, tuo virastaan erotettu munkki oli Stefan Bathoryn äpäräpoika ja roomalaiskatolinen, Puolan Sigismundin ja Sandomirin vojevodin kaltaiset miehet eivät olleet tulleet harhaanjohdetuiksi hänen henkilöllisyytensä suhteen. He ja epäilemättä muutkin Puolan ylimystön johtohenkilöt tiesivät, kuka mies oikeastaan oli, ja sen vuoksi juuri kannattivat häntä, käyttäen tuota tekaistua Dmitri Ivanovitsh-juttua kansanjoukkojen syöttinä, helpottaakseen vallantavoittelijan pääsyä Venäjän valtaistuimelle. Ja tarkoituksena oli saada Moskovaan hallitsija, joka olisi puolalainen ja roomalaiskatolinen. Boris tunsi Sigismundin uskonkiihkon, miehen, joka jo oli uhrannut yhden kruunun – Ruotsin – hurskaalle omalletunnolleen, ja nyt hän näki selvästi tuon salajuonen ytimeen asti. Eikö hän ollutkin kuullut erään paavin lähettilään käyneen Krakovassa ja tuon lähettilään olleen vallantavoittelijan vaatimusten innokas kannattaja? Mitä paavia liikutti Moskovan vallanperimys? Miksi roomalainen pappi kannatti jonkun prinssin kruununperimysvaatimuksia maassa, joka kuului kreikkalaiskatoliseen uskoon?
Vihdoinkin oli kaikki tosiaankin selvänä Borikselle. Rooma oli tuon jutun pohjana, ja tarkoituksena oli Venäjän saattaminen roomalaiskatolisuuteen; ja Sigismund oli Roomalle asian esittänyt, houkutellut sen siihen puuttumaan. Mahdollisesti oli Sigismund, itsekin kun oli vain Puolan vaalikuningas, nähnyt tuossa Stefan Bathoryn kunnianhimoisessa pojassa henkilön, joka saattoi häneltä anastaa Puolan kruunun. Kääntääkseen hänen kunnianhimonsa uusille urille hän oli tukenut – ellei nyt suorastaan keksinytkin – tuota tarua, että vallantavoittelija oli muka kuollut Dmitri.
Kunhan tuo Smirnoi Otrepiev houkka vain olisi alun pitäen ollut hänelle suora, olisivat monet tuskan kuukaudet häneltä säästyneet; miten helppo olisi ollut särkeä tuo petoksen kupla. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Huomenna hän julkaisisi totuuden asiasta, ja maailma saisi sen tietää; ja sellainen totuus varmaankin pysähdyttäisi nuo vallantavoittelijaa suosivat taikauskoiset hölmöt täällä Venäjällä, joka oli niin kiintynyt kreikkalaiskatoliseen kirkkoonsa. He näkisivät heille viritetyn ansan.
Kremlissä oli samana iltana kemut eräille ulkomaiden lähettiläille, ja Boris saapui pöytään paremmalla tuulella kuin mitä oli ollut pitkään aikaan. Hänen mieltänsä elähdytti se, että hän nytkin tiesi, mitä oli tehtävä, samoin kuin vakaumus siitä, että hänellä oli nyt Vale-Dmitri vallassaan. Tänä iltana hän ilmoittaisi noille lähettiläille sen, minkä huomenna ilmoittaisi koko Venäjälle – kertoisi heille ilmisaamastaan asianlaidasta, paljastaisi alamaisillensa vaaran, missä olivat. Pitojen loppupuolella hän nousi puhumaan vieraillensa, lausuen, että hänellä oli mitä tärkein tiedonanto heille ilmoitettavana. Vaieten kaikki odottivat hänen puhuvan. Ja sitten, aivan äkkiä, ennen kuin vielä oli ehtinyt sanaakaan lausua, hän vaipui takaisin tuolillensa, haukkoen ilmaa, huitoen käsillään, käyden kasvoiltaan tummanpuhuvaksi, kunnes äkkiä verivirta purskahti suusta ja sieraimista.
Sen verran elonhetkiä hänelle oli vielä suotu, että hän ennätti riisua juhlapukunsa ja verhoutua munkin kaapuun, maallisesta turhuudesta luopumisen vertauskuvaksi, ja sitten hän veti viimeisen henkäyksensä.
Sellaisiakin arveluja on joskus lausuttu, että hänet olisi myrkytetty. Epäilemättä hänen kuolemansa oli onnenpotkaus Dmitrille. Mutta kuolintapa ei mitenkään oikeuta muuta käsitystä, kuin että hänen elämänsä lopetti aivohalvaus.
Hänen kuolemansa toi tuon kehnon onnenonkijan Shuiskin takaisin Moskovaan asettamaan Boriksen poikaa valtaistuimelle. Lyhyeksi kävi kuitenkin tuon kuusitoistavuotiaan pojan hallituskausi. Basmanov, joka oli palannut armeijaan ja joka nyt kadehti ja pelkäsi vallanhimoista Shuiskia, meni heti vallantavoittelijan puolelle ja julisti hänet Venäjän tsaariksi. Sen jälkeen tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Basmanov riensi Moskovaan joukkoineen, marssi juhlallisesti kaupunkiin sekä julisti taas Dmitrin tsaariksi, minkä jälkeen kansa nousi kapinaan vallananastajan Boriksen poikaa vastaan, tunkeutui väkirynnäköllä Kremliin ja kuristi pojan äiteineen.
Sama olisi ollut Vasili Shuiskinkin kohtalo, ellei hän olisi petoksella ostanut henkeänsä. Julkisesti hän selitti moskovalaisille, ettei poika, jonka ruumiin hän oli nähnyt Uglitshissa, ollutkaan Dmitri, vaan erään orjan poika, joka oli murhattu hänen sijastaan.
Tämä tunnustus poisti viimeisenkin esteen vallantavoittelijan tieltä, ja nyt hän oli tulossa ottaakseen kruunun haltuunsa. Mutta sitä ennen hän jo ehti näyttää, mitkä periaatteet häntä kannustivat, osoittaa, miten oikea Boriksen päätelmä oli ollut. Patriarkan, joka oli häntä syyttänyt ja hänet pannaan julistanut, hän määräsi vangittavaksi ja virassaan alennettavaksi, ja hänen sijalleen hän asetti Ignatiuksen, Rjazanin piispan, miehen, jonka epäiltiin kuuluvan Rooman kirkkoon.
Kesäkuun 30 päivänä samana vuonna 1605 Dmitri juhlallisesti marssi Moskovaan. Hän kävi polvistumassa Iivana Julman haudalla ja sitten vierailulla tsaaritar Marian luona, joka lyhyen yksityisen neuvottelun jälkeen julkisesti esiintyi tunnustaen hänet pojakseen.
Aivan kuten Shuiski oli ostanut henkensä valheen hinnalla, niin pääsi Mariakin valheella vapaaksi luostarista, jossa oli niin kauan ollut vankina, ja takaisin hänelle kuuluvaan asemaan. Ja hänellä oli tosiaankin syytä olla kiitollinen Dmitrille, joka paitsi näitä asioita oli kostanut hänen puolestaan vihatulle Boris Godunoville.
Dmitrin kruunaus tapahtui aikanaan sekin, ja vihdoin tuo merkillinen seikkailija huomasi istuvansa lujasti Venäjän valtaistuimella, Basmanov oikealla kädellään auttamassa ja opastamassa. Aluksi kaikki kävi hyvin ja nuori tsaari saavutti jossakin määrin kansansuosionkin. Vaikka hänen tummat kasvonsa olivatkin karkeapiirteiset, oli hänen käytöksensä niin kohtelias ja sulava, että hän nopeasti löysi tien kansansa sydämeen. Sitä paitsi hän oli kookas- ja sorjavartaloinen, mainio ratsastaja ja taitava kuin ritari aseiden käytössä.
Mutta pian hän huomasi olevansa mahdottomassa asemassa, kahta herraa kun olisi pitänyt palvella. Toisaalla oli Venäjä ja oikeauskoiset venäläiset, joiden tsaari hän oli, ja toisaalla puolalaiset, jotka olivat hänet tsaariksi tehneet määrättyä palkkaa vastaan ja jotka nyt vaativat maksua. Koska hän näki tuon palkanmaksun vaikeaksi ja perin vaaralliseksi itselleen, hän olisi – päämääränsä saavuttaneiden ruhtinaiden tavalliseen tapaan – kernaasti kieltäytynyt tunnustamasta koko velkaa. Ja niinpä hän yritti jättää huomioonottamatta tai ainakin väistellä paavin lähettilään alituisia muistutuksia, jolle oli luvannut saattaa roomalaiskatolisen uskon Venäjällä voimaan.
Mutta ennen pitkää saapui Sigismundilta eri sävyyn laadittu kirjelmä. Puolan kuningas kirjoitti Dmitrille saaneensa kuulla, että Boris Godunov oli yhä hengissä ja että hän oli paennut Englantiin, lisäten ehkä joutuvansa kiusaukseen auttaa pakolaista takaisin Moskovan valtaistuimelle.
Tuo purevan ivallisessa verhossa esitetty uhkaus herätti Dmitrin huomaamaan velvollisuudet, joihin oli sitoutunut ja jotka olivat tarkalleen sellaiset kuin Boris Godunov oli otaksunutkin. Aluksi hän antoi jesuiitoille luvan rakentaa kirkon Kremlin pyhien muurien sisäpuolelle, mikä teko aiheutti suuren pahennuksen. Pian seurasi muitakin merkkejä siitä, ettei hän ollut oikeaoppisen kirkon uskollinen poika; hän herätti karsasta mieltä laiminlyömällä julkista jumalanpalvelusta, halveksimalla venäläisiä tapoja ja ympäröimällä itsensä roomalaiskatolisilla puolalaisilla, joille jakeli korkeita virkoja ja arvoja.
Ja aina oli miehiä käsillä valmiina kiihottamaan yleistä mielialaa häntä vastaan, äkäpäisiä pajareita, jotka olivat herkkiä epäilemään, että heitä ehkä oli petkutettu. Heidän etunenässään oli tuo vilpillinen tuuliviiri Shuiski, joka ei väärästä valastaan ollut saavuttanut kaikkia toivomiaan etuja, joka ennen kaikkea oli loukkaantunut nähdessään Basmanovin – ainaisen kilpailijansa – varustettuna tsaarin jälkeen lähinnä suurimmalla vallalla. Shuiski, salajuoniin tottuneena, alkoi työskennellä maanalaisella luihulla tavallaan. Hän yllytti papistoa, ja papisto yllytti rahvasta, ja ennen pitkää kaikki oli kuohuvaa tyytymättömyyttä ulkonaisesti tyynen pinnan alla.
Purkaus tapahtui seuraavassa toukokuussa, jolloin Maryna, Sandomirin vojevodin tytär, nuoren tsaarin kihlattu morsian, suurella komeudella saapui Moskovaan. Loistava kulkue ja myöhemmät juhlallisuudet eivät ensinkään miellyttäneet moskovalaisia, jotka nyt näkivät pääkaupunkinsa parveilevan täynnään vääräoppisia puolalaisia.
Häät vietettiin juhlallisesti toukokuun 18 päivänä 1606. Ja nyt Shuiski pani sytyttimen niin taidokkaasti virittämäänsä sytytyslankaan. Dmitri oli rakennuttanut hirsilinnoituksen Moskovan muurien edustalle erästä sotanäytelmää varten, jonka hän oli suunnitellut morsiamensa huviksi. Shuiski pani liikkeelle huhun, että linnoitus oli aiottu hävityskoneeksi, että sotainen näytelmä oli vain tekosyy, oikea tarkoitus taas, että puolalaiset linnoituksesta heittäisivät tulipalonsytyttäjiä pääkaupunkiin, ryhtyäkseen sen jälkeen asukkaita teurastamaan.
Enempää ei tarvittu saattamaan ennestään kiihtynyttä rahvasta raivoihinsa. He tarttuivat aseisiin, ja yöllä toukokuun 29 päivää vasten he hyökkäsivät Kremliin, pääkavaltajan Shuiskin itsensä johdolla, huutaen: "Kuolema kerettiläiselle! Kuolema petturille!"
He murtautuivat palatsiin ja syöksyivät parvina portaita ylös tsaarin makuuhuoneeseen, surmaten uskollisen Basmanovin, joka seisoi miekka kädessä sulkeakseen tien ja hankkiakseen herralleen aikaa paeta. Tsaari hyppäsi kolmenkymmenen jalan korkeudella olevalta parvekkeelta maahan, taittoi jalkansa ja makasi siinä avuttomana, vihollistensa teuraana, jotka heti keksivätkin hänet.
Hän kuoli lujana ja pelottomasti, väittäen olevansa Dmitri Ivanovitsh. Siitä huolimatta hän oli Grishka Otrepiev, viraltapantu munkki.
Hänestä on sanottu, että hän oli pelkkä pappisviekkauden välikappale, joka sai tuomionsa, koska näytteli osansa huonosti. Mutta niin vähäarvoinen ei hänen tehtävänsä ollut. Välikappale hän kylläkin oli, mutta ei pappisviekkauden, vaan kohtalon, jonka tuomion hän täytti osoittaen Borikselle hänen sieluaan tahraavat hirveät rikokset ja kostaen hänen uhriensa puolesta esiintymällä yhtenä heistä. Näin toisena esiintyessään hän oli ahdistanut Borista yhtä tehokkaasti kuin jos olisi todella ollut Uglitshissa murhatun pojan haamu, ahdistanut ja kiduttanut, kunnes vihdoin hänen voimansa murtaen syöksi hänet kuolemaan.
Sen osan oli kohtalo hänelle määrännyt inhimillisten vaiheiden salaperäisessä suunnitelmassa. Kun osa oli näytelty, ei loppu merkinnyt suuria. Ja ottaen huomioon hänen henkilöllisyytensä ja hänen asemansa luonteen ei ollut mahdollistakaan, että hänen petoksensa olisi voinut tulla pitkäikäiseksi.
HERMOSA FEMBRA
Tapaus Sevillan inkvisition historiasta
Kuin ukkospilvi häilyi pelko Sevillan kaupungin yllä vuoden 1481 alkupäivinä. Se oli kasvanut kasvamistaan edellisestä lokakuusta alkaen, jolloin Espanjan kardinaali ja Frey Tomas de Torquemada – toimien yhteisesti molempien hallitsijoiden, Ferdinandin ja Isabellan, käskystä – olivat nimittäneet ensimmäiset inkvisiittorit Kastiliaan, määräten nämä perustamaan uskontuomioistuimen Sevillaan, tutkimaan uskonluopioita, joita sanottiin olevan runsaasti uuskristittyjen eli kastettujen juutalaisten joukossa, jotka muodostivat huomattavan suuren osan kaupungin väestöstä.
Monien Israelin lapsia sortavien säädösten joukossa oli Espanjassa muun muassa määrätty, että heillä kaikilla piti erikoisena tuntomerkkinä olla pieni punaisesta kankaasta tehty ympyrä päällysviittansa olalla, että heidän oli asuttava muurien ympäröimissä ghettoissaan eikä milloinkaan yön tultua poistuttava niistä ja etteivät he saaneet toimia lääkäreinä, haavureina, apteekkareina tai majatalon pitäjinä. Toivo vapautua näistä ja muistakin heidän ja kristittyjen kanssakäymistä rajoittavista määräyksistä sekä siitä yleisestä, sietämättömästä orjuutuksen ja häpeän tilasta, johon heidät oli syösty, oli saattanut monen ottamaan kasteen ja kääntymään kristinuskoon. Mutta sellaisetkin vastakääntyneet, jotka olivat uskontunnustuksensa vilpittömässä mielessä lausuneet, eivät tästä kasteesta löytäneet etsimäänsä rauhaa. Katkeraa rotuvihaa saattoi heidän kääntymisensä vain joskus lieventää, mutta ei milloinkaan sammuttaa.
Siitä siis johtui kauhu, jolla he katselivat synkkää, hautajaismaista, onnettomuutta ennustavaa kulkuetta – valkopukuisia inkvisiittoreja mustine viittoineen ja päähineineen seurassaan palvelijoita ja paljasjalkamunkkeja, valkoista ristiä kantava dominikaanimunkki kulkueen etupäässä –, joka saapui Sevillan kaupunkiin eräänä päivänä joulukuun loppupuolella ja suuntasi kulkunsa Pyhän Paavalin luostariin, järjestääkseen sinne pyhän inkvisition istuimen. Uuskristittyjen pelko, että he joutuisivat tuon hirveän tuomioistuimen huomion kohteeksi, oli riittänyt karkoittamaan heistä muutamia tuhansia kaupungista, etsimään turvaa sellaisten lääniherrain kuin Medina-Sidonian ruhtinaan, Cadizin markiisin ja Arcosin kreivin luota.
Tämä pako oli saanut vasta nimitetyt inkvisiittorit antamaan tammikuun 2 päivän julistuksen, jossa he ilmoittavat, että koska heidän tietoonsa oli tullut, että monet henkilöt olivat poistuneet Sevillasta, peläten syytteeseen joutumista kerettiläisen turmeluksen johdosta, niin he antavat Kastilian kuningaskunnan aatelisille käskyn, että heidän on kahden viikon kuluessa tehtävä tarkka ilmoitus kaikista henkilöistä kumpaakin sukupuolta, jotka olivat etsineet turvaa heidän alueiltaan tai tuomiokunnistaan; että heidän on vangittava nämä kaikki ja pantava heidät Sevillan inkvisitiovankilaan, takavarikoitava heidän omaisuutensa ja pidettävä se inkvisiittorien käytettävissä, ja ettei kukaan saa suojata ketään pakolaista ankaramman pannan ja muiden rangaistusten uhalla, joita laki määrää harhaoppisten yllyttäjille.
Se katkera vääryys, että ihmisiä määrättiin vangittaviksi vain sen vuoksi, että olivat poistuneet Sevillasta, ennen kuin poistuminen mitenkään oli kiellettykään, paljasti ankaruuden, jolla inkvisiittorit aikoivat käydä asioihin käsiksi. Se sai kaupunkiin jääneet uuskristityt täydellisen hämmennyksen valtaan, ja heidän lukumääränsä suuruuden voi päättää siitä, että heitä yksin Sevillan piirissä oli satatuhatta, monet heistä uutteruutensa ja rotunsa kyvykkyyden ansiosta hyvin arvokkaissa asemissa.
Se saattoi levottomaksi nuoren suositun don Rodrigo de Cardonankin, joka ei vielä koko turhan, tyhjän, hemmotellun, melkeinpä irstaan elämänsä aikana milloinkaan ollut tuntenut hämmennystä. Ei siksi, että hän olisi ollut uuskristitty. Hän oli sukua, joka polveutui länsigooteista, puhtaimman punaista, kastilialaista verta, ilman tippaakaan tuota tummaa, saastaista nestettä, jonka väitettiin virtaavan heprealaisten suonissa. Mutta hän sattui olemaan rakastunut miljoonamies Diego de Susanin tyttäreen, neitoon, joka oli niin erinomaisen kaunis, että hänet tunnettiin kautta koko Sevillan ja penikulmia laajalti sen ympäristössäkin nimellä Hermosa Fembra; ja hän tiesi, että pyhät isät paheksuivat sellaista seurustelua, sekä luvallista että luvatonta. Hänen suhteensa tyttöön oli pakosta ollut salainen, sillä jos pyhät isät sitä paheksuivat, niin paheksui sitä ainakin yhtä syvästi Diego de Susankin. Oli ollut kyllin kiusallista jo sekin, ettei hän siitä syystä ollut voinut julkisesti kerskailla kauniin ja äveriään Isabella de Susanin suosiosta; sitä suututtavammalta hänestä tuntui nähdä taas ilmestyvän uuden syyn, joka yhä vaativammin pakotti jatkamaan tuota ikävää salassapitoa.
Tuskin milloinkaan on rakastaja murheellisemmalla mielellä rientänyt rakastettunsa luo kuin don Rodrigo, kun hän tiukasti mustaan viittaan verhoutuneena asteli Calle de Ataud-katua pitkin mainittuna tammikuun iltana.
Mutta heti, kun hän puutarhaportin kautta ja erästä helposti kiivettävää parveketta pitkin oli päässyt Isabellan luo, poisti mielitietyn näkemisestä johtuva ilo kaikki muut mietteet. Tytön isä ei ollut kotona, kuten tämä ihailijalleen lähettämässään kirjeessä oli ilmoittanutkin. Hän oli poissa Palaciolla joissakin liikeasioissa eikä palaisi ennen kuin aamulla. Kaikki palvelijat olivat nukkumassa. Don Rodrigo saattoi siis riisua päällystakkinsa ja hattunsa ja asettua mukavasti matalalle maurilaiselle leposohvalle, jolla aikaa tyttö ojensi hänelle saraseeniläisen pikarin täynnä makeaa malagaviiniä. Huone, jossa hän otti hänet vastaan, oli neidon oma yksityishuone, hänen vierashuoneensa, pitkä matalakattoinen kamari, ylellisesti ja aistikkaasti sisustettu. Seiniä peittivät gobeliinit, lattialle oli levitetty kalliita itämaisia mattoja; mosaiikkikoristeisella maurilaisella pöydällä paloi kolmikärkinen, aromaattisella öljyllä täytetty lamppu, levittäen huoneeseen valoa ja hyvää tuoksua.
Don Rodrigo maisteli viiniään, tummien, nälkäisten silmien seuratessa tyttöä, joka liikuskeli hänen läheisyydessään hekumallisen kiehtovalla, melkeinpä kissamaisella siroudella. Viini, lampun raskas tuoksu ja neidon kauneus saattoivat hänen mielensä myllerryksiin, niin että hän hetkeksi unohti kastilialaisen sukuperänsä ja puhtaan kristityn verensä, unohti, että tyttö polveutui kirotusta ristiinnaulaajien rodusta. Hän ei muuta muistanut, kuin että tämä oli Sevillan suloisin nainen, sen rikkaimman miehen tytär, ja tänä heikkouden hetkenä hän päätti muuttaa todellisuudeksi sen, mikä siihen saakka oli ollut vain häpeällistä teeskentelyä. Hän päätti rehellisesti täyttää ne väärät, petolliset lupaukset, joita oli antanut. Hän päätti ottaa tytön vaimokseen. Tämän kauneus ja rikkaus olisivat kyllä tuon uhrauksen arvoiset. Sen mielijohteen vallassa hän nyt äkkiä virkkoi:
"Isabella, milloin tulet vaimokseni?"
Tyttö seisoi hänen edessään, katsellen hänen miellyttäviin kasvoihinsa, sormet hänen sormiensa lomassa. Hän vain hymyili. Kysymys ei suurestikaan häntä liikuttanut. Tietämättä, millainen lurjus mies oli ja arvaamatta mitään hänen tunteittensa hetkellisestä hämmennystilasta hän piti hyvin luonnollisena, että tämä pyytäisi häntä määräämään päivän.
"Sitä saat kysyä isältäni", hän vastasi.
"Sen teenkin", sanoi nuori mies, "huomenna, hänen palattuaan." Ja hän veti neidon viereensä istumaan.
Mutta isä olikin lähempänä kuin kumpikaan heistä aavisti. Juuri samassa hetkessä kaikui ulko-oven sulkemisesta johtuva pehmeä kumahdus kautta talon. Se saattoi tytön ponnahtamaan nopeasti jaloilleen ja irtautumaan miehen käsivarsien syleilystä, kiivaasti hengittäen ja kalvennein kasvoin. Hetken hän seisoi siinä jännittyneenä, riensi sitten huoneen ovelle, raotti sitä ja kuunteli.
Portaista kuului lähestyvien askelten kopinaa ja äänten mutinaa. Hänen isänsä sieltä tuli ja muita hänen seurassaan.
Pelon yhä kasvaessa tyttö kääntyi don Rodrigoon ja huohottaen kysyi: "Mitä, jos he tulevat tänne?"
Kastilialainen oli noussut ja jäänyt seisomaan leposohvan viereen, kasvot tavallista aristokraattista kalpeuttaankin kalpeampina, silmät heijastaen samaa pelkoa, mikä välkkyi tytönkin silmissä. Hänellä ei ollut mitään harhakuvitelmia siitä, miten Diego de Susan menettelisi hänet keksiessään. Nuo juutalaiskoirat olivat hyvin nopeasti kiihkoon leimahtavia ja yhtä arkoja naisväkensä kunniasta kuin paremmatkin ihmiset. Jo näki don Rodrigo mielikuvituksessaan puhtaan kristityn verensä tahraavan tuon heprealaisen lattiaa, sillä hänellä ei ollut mitään asetta, lukuunottamatta raskasta toledolaista miekkaa, eikä Diego de Susan ollut yksin.
Hän tunsi olevansa naurettavassa asemassa, joka ei sopinut espanjalaiselle hidalgolle. Mutta hänen arvokkuutensa oli saava kärsiä vielä kovemman kolahduksen. Tuossa tuokiossa oli tyttö sullonut hänet huoneen perällä gobeliiniverhon takana olevaan alkoviin, ahtaaseen komeroon, joka oli tehty liinavaatteiden säilytyspaikaksi. Hän oli toiminut niin nopeaan ja täsmällisesti, että se joskus toiste olisi herättänyt miehessä ihailua, siepannut hänen takkinsa ja hattunsa ja muut esineet, jotka todistivat hänen läsnäoloaan, sammuttanut lampun ja vetänyt hänet mainittuun ahtaaseen piilopaikkaan, jonne itsekin jäi hänen kanssaan.
Kohta kuului viereisestä huoneesta liikettä ja hänen isänsä ääni:
"Täällä saamme varmimmin olla häiritsemättä. Tämä on tyttäreni huone. Jos sallitte, menen jälleen alas laskemaan sisään muut ystävämme."
Nuo muut ystävät saapuivat don Rodrigon arvion mukaan vähitellen seuraavan puolen tunnin kuluessa, kunnes heitä lopulta oli kokoontunut huoneeseen arviolta noin parisenkymmentä. Äänten sorina oli lakkaamatta lisääntynyt, mutta niin sekavana, että piilossa olevien korvat eivät erottaneet kuin yksityisiä sanoja, jotka eivät antaneet mitään selvää tämän kokouksen syistä.
Ja sitten, yht'äkkiä tuli hiljaisuus, ja tuon hiljaisuuden läpi kajahti Diego de Susanin terävä, selkeä ääni, joka puhui heille:
"Ystävät", hän sanoi, "olen kutsunut teidät tänne neuvottelemaan, millä keinoin voimme puolustaa itseämme ja kaikkia Sevillan uuskristittyjä meitä uhkaavaa uutta vaaraa vastaan. Inkvisiittorien julistuksesta käy ilmi, miten paljon meillä on pelon aihetta. Siitä voitte päättää, että heidän pyhä neuvostonsa tuskin tulee noudattamaan oikeutta ja että viattominkin voi minä hetkenä hyvänsä joutua alttiiksi heidän julmuudelleen. Siitä syystä on meidän nyt mietittävä keinoja itsemme ja omaisuutemme puolustamiseksi tuon tuomioistuimen häikäilemättömyyttä vastaan. Te olette Sevillan etevimpiä uuskristittyjä kansalaisia; te olette rikkaita, ette ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin kansan suosion puolesta, kansan, joka luottaa teihin ja kunnioittaa teitä Ja on valmis tarpeen tullen teitä seuraamaan. Ellei mikään muu auta, on meidän turvauduttava aseisiin; ja jos olemme päättäväiset ja yksimieliset, ystäväni, pidämme puolemme inkvisiittoreja vastaan."
Komerossa don Rodrigo tunsi ihokarvansa nousevan kauhusta pystyyn kuullessaan tätä puhetta, joka uhkui kapinallisuutta, ei ainoastaan hallitsijoita, vaan itse kirkkoakin vastaan. Ja tähän kauhuun oli sekaantunut aimo annos pelkoa. Sillä jos hänen asemansa oli ollut vaarallinen jo ennen, oli se kymmenen kertaa vaarallisempi nyt. Ilmitulo, sen jälkeen kun hän oli ollut tuon kavallushankkeen kuulijana, tuottaisi hänelle varman kuoleman. Ja Isabella, jonka tajunnan tämä sama vaaranuhka täytti niin, ettei hänen mieleensä muulle sijaa jäänytkään, tarttui hänen käsivarteensa ja painautui häntä vasten pimeässä.
Viejä pahempaa oli tulossa. Susanin puhe otettiin vastaan hyväksymismuminalla, ja sitten puhuivat toiset, ja useita mainittiin nimeltäänkin, joten heidän läsnäolonsa kävi ilmi. Siellä oli vaikutusvaltainen Manuel Sauli, Susanin jälkeen Sevillan rikkain mies; Torralba, Trianan kuvernööri; Juan Abolafio, valtion tulliverojen vuokraaja, ja hänen veljensä Fernandez, lääkäri; ja muitakin siellä oli – kaikki huomattavia miehiä, jopa muutamat valtion virkamiehiä. Ainoakaan ei ollut missään suhteessa Susanin kanssa eri mieltä; päinvastoin tuntui itsekukin antavan osaltaan lisäkannustusta yhteiselle päätökselle. Lopulta sovittiin, että kukin läsnäolevista sitoutuisi hankkimaan jonkin määrän miehiä, aseita ja rahaa, joita heidän yritykseensä tarvittaisiin. Ja siihen kokous lopetettiin, ja he poistuivat. Susan itse lähti heidän mukaansa. Hänellä oli jotakin toimittamista heidän yhteisen asiansa hyväksi, hän ilmoitti, ja hän toimittaisi sen nyt samana yönä, jolloin hänen otaksuttiin olevan poissa Palaciolla.
Vihdoin, kun kaikki olivat menneet ja talossa taas oli hiljaista, Isabella ja hänen rakastajansa hiipivät esiin piilopaikastaan, ja lampun valossa, jonka Susan oli jättänyt palamaan, he tuijottivat toistensa valkoisiin, hämmästyneisiin kasvoihin. Niin kauhun vallassa oli don Rodrigo kuulemansa johdosta ja ilmitulemisen pelosta, että hän tuskin sai estetyksi hampaitansa kalisemasta.
"Taivas meitä varjelkoon!" hän huohotti. "Mitä juutalaisuuteen palaamista tämä oli?"
"Juutalaisuuteen palaamista?" toisti tyttö. Uuskristittyjen palaaminen takaisin juutalaisuuteen oli polttoroviolla sovitettava rikos. "Eihän tässä mistään juutalaisuuteen palaamisesta ollut kysymys. Oletko hullu, Rodrigo? Ethän kuullut ainoatakaan sanaa, mikä olisi ollut rikos uskoa vastaan."
"Enkö kuullut? Kuulinhan kavallusta kyllin..."
"Et, etkä kavallusta myöskään. Sinä kuulit kunnioitettavien, rehellisten miesten pohtivan puolustuskeinoja vääryyttä, sortoa ja uskonnon valepukuun verhoutunutta ilkeää anastushalua vastaan."
Mies tuijotti häntä karsaasti hetken aikaa, sitten hänen täyteläiset huulensa vääntyivät irvistykseen. "Tietystikin sinä koetat heitä puolustaa", hän sanoi. "Olethan samaa katalaa rotua itsekin. Mutta älä luulekaan voivasi puijata minua, joka olen puhdasta vanhakristittyä verta ja kirkko-äidin uskollinen poika. Nämä miehet vehkeilevät pyhää inkvisitiota vastaan. Eikö se ole juutalaisuuteen palaamista, kun juutalaiset niin tekevät?"
Tyttö oli kalmankalpea, ja uusi kauhu heijastui hänen suurista tummista silmistään; hänen suloinen povensa kohoili rajusti. Vielä hän kuitenkin koetti puhua miehelle järkeä.
"He eivät ole juutalaisuuden kannattajia – ei ainoakaan. Kuuluuhan Perezkid itse hengelliseen säätyyn. Kaikki he ovat kristittyjä, ja..."
"Äskenkastettuja!" keskeytti mies ilkeästi virnistellen. "Pyhän kasteen sakramentin häpäisijöitä maallisten etujen saavuttamiseksi. Se käy selvästi ilmi siitä, mitä täällä vasta juuri tapahtui. Juutalaisiksi he syntyivät, juutalaisten lapsia he ovat ja juutalaisina he pysyvät kristillisyytensä valevaipan allakin, tullakseen vihdoin juutalaisina tuomituiksi." Hän puhkui kiihkeää närkästystä; pyhän innon vallassa oli nyt tuo kehno viettelijä. "Jumala suokoon minulle anteeksi, että milloinkaan tähän taloon astuin. Mutta uskon, että Hänen tahtonsa juuri johdatti minut tänne kuulemaan mitä vehkeillään. Pois minun on lähdettävä täältä."
Tehden kiihkeän, inhoa osoittavan eleen hän pyörähti ovelle. Tyttö tarrautui hänen käsivarteensa, pysäyttäen hänet.
"Minne sinä menet?" hän tiukasti kysyi. Mies katsoi nyt hänen silmiinsä, ja kaikesta niissä piilevästä hän huomasi vain pelon; hän ei ensinkään nähnyt vihaa, joksi hän oli saanut tytön rakkauden muuttumaan tuona hetkenä tyttöä itseään, hänen heimoaan ja kotiaan kohtaan säälimättä sinkoamillaan solvauksilla sekä aikeellaan, jonka tyttö selvästi vaistosi.
"Minnekö?" hän toisti ja yritti pudistaa tytön irti. "Sinne, minne velvollisuuteni kristittynä minua vaatii."
Tyttö oli kuullut kyllin. Ennen kuin mies ennätti estää tai edes arvasi hänen aikomuksensa, hän oli siepannut raskaan toledolaisen miekan hänen vyöltään ja niin varustettuna hän asettui oven ja hänen välilleen.
"Hetkinen, don Rodrigo. Älä yritä lähestyä, sillä silloin minä, kautta taivaan, isken, ja ehkä vielä surmaan sinut. Meidän on hetkinen keskusteltava, ennen kuin menet."
Hämmästyneenä, puoliksi halvaantuneena, leuka lonksallaan mies seisoi hänen edessään, hänen jalon uskonintonsa oli heikon naisen kädessä olevan teräaseen pelko pyyhkäissyt olemattomiin. Nopeasti tyttö tänä yönä tuli tuntemaan oikeassa karvassaan tuon kastilialaisen herrasmiehen, jonka hän ylpeillen oli ottanut rakastajakseen. Ja tuo tuntemus oli pian täyttävä hänet itseinholla ja itsensä halveksumalla. Mutta tällä hetkellä hänen ainoa ajatuksensa oli se, että hänen oman kevytmielisyytensä suoranaisena seurauksena oli hänen isänsä kuoleman vaarassa. Jos tuho kohtaisi hänet tuon elukan syytöksen johdosta, pitäisi hän itseään isänsä murhaajana.
"Et ole ottanut huomioon, että aikomasi syytös saattaa turmioon isäni", hän rauhallisesti sanoi.
"Minun on ajateltava velvollisuuttani kristittynä", toinen vastasi, mutta ei nyt niin rohkeasti.
"Ehkäpä. Mutta sinun on toisaalta otettava huomioon muutakin. Eikö sinulla ole velvollisuuksia rakastajana – velvollisuuksia minua kohtaan?"
"Maallinen velvollisuus ei saa merkitä mitään hengellisen velvollisuuden rinnalla..."
"Oi, odota! Ole kärsivällinen. Sinä et ole oikein harkinnut asiaa, se on selvä. Salaa tullessasi tänne olet tehnyt vääryyttä isälleni. Turha yrittääkään kieltää sitä. Yhdessä rikoimme häntä vastaan, sinä ja minä. Tahdotko sitten käyttää hyväksesi sellaisia tietoja, joita olet saanut täällä varkaan tavoin piillessäsi tekosi seurauksia, ja siten jatkuvasti rikkoa häntä vastaan?"
"Onko minun rikottava omaatuntoani vastaan?" kysyi mies jurosti.
"Pelkäänpä tosiaankin, että on."
"Turmeltava kuolematon sieluni?" Mies melkein nauroi. "Turhaan sinä puhut."
"On minulla sinulle sanoja tehokkaampaakin." Vasemmalla kädellään tyttö veti kaulassaan olevaa hienoa kultaketjua ja näkyviin tuli pieni jalokivin koristettu risti. Vetäen ketjun päänsä yli hän ojensi sitä miehelle.
"Ota tämä", hän käski. "Kuuletko, ota se. Nyt on sinun, tuo pyhä vertauskuva kädessäsi, vannottava juhlallinen vala, ettet ilmaise sanaakaan siitä, mitä täällä olet tänä yönä kuullut, tai sitten tyydyttävä ripittämättä kuolemaan. Sillä joko sinä vannot tuon valan tai minä hälytän palvelijat ja annan tehdä sinulle niinkuin tehdään sellaiselle, joka kutsumatta on tunkeutunut tänne pahassa tarkoituksessa." Näin puhuessaan hän peräytyi ja aukaisi oven sepposen selälleen. Sitten hän kynnyksellä kääntyi jälleen mieheen päin ja toisti vaatimuksensa, ääni kuiskaukseksi hillittynä. "No, äkkiä nyt. Tee päätöksesi. Tahdotko kuolla täällä kaikkine synteinesi ja niin tuhota ikuisiksi ajoiksi kuolemattoman sielusi, joka sinua tähän petokseen vaatii, vai tahdotko vannoa vaatimani valan?"
Mies aloitti vastaanväittelyn, mikä muistutti uskon saarnaa. Mutta tyttö keskeytti hänet. "Viimeisen kerran", sanoi hän käskevästi, "tahdotko valita?"
Mies valitsi tietysti pelkurin osan ja teki väkivaltaa jalolle omalletunnolleen. Risti kädessään hän saneli tytön perässä tämän määräämän hirveän valan, valan, jonka rikkominen veisi hänen kuolemattoman sielunsa kadotukseen. Sen vuoksi, että tyttö kuvitteli arvioineensa oikein miehen uskon voiman, hän antoi hänelle takaisin hänen miekkansa ja laski hänet vihdoinkin menemään. Hän kuvitteli sitoneensa hänet ehdottoman katkeamattomin sitein.
Ja vielä aamulla, kun hänen isänsä ja kaikki ne, jotka olivat olleet läsnä tuossa Susanin talossa pidetyssä kokouksessa, vangittiin pyhän inkvisition käskystä, hän yhä pysytteli tuossa uskossaan. Mutta vähitellen epäily hiipi hänen mieleensä, epäily, johon hänen oli kaikin mokomin saatava selvyys. Siksipä hän hetken kuluttua noudatti kantotuolinsa ja antoi viedä itsensä pyhän Paavalin luostariin, jossa pyysi tavata Frey Alonso de Ojedaa, Sevillan dominikaanien esimiestä.
Hänet jätettiin odottamaan neliönmuotoiseen, synkkään, himmeästi valaistuun, homeelta tuoksahtavaan huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli pari tuolia ja rukousjakkara, ja ainoana koristuksena iso laiha ristiinnaulitun kuva valkeaksi kalkitulla seinällä.
Kohta sinne saapui kaksi dominikaanimunkkia. Toinen heistä oli karkeapiirteinen mies, keskikokoinen ja vanttera, tinkimätön intoilija Ojeda. Toinen oli pitkä ja laiha, hiukan kumarahartiainen, kasvoiltaan kuihtunut ja kalpea, silmät syvällä päässä, kirkkaat ja tummat, suu herkkäpiirteinen, miettiväinen. Tämä oli kuningattaren rippi-isä Frey Tomas de Torquemada, Kastilian suur-inkvisiittori. Hän lähestyi tyttöä, jättäen Ojedan huoneen perälle, ja seisoi hetkisen häntä tarkastellen äärettömän ystävällisin ja säälivin silmin.
"Te olette tuon harhaan johdetun miehen, Diego de Susanin tytär", hän lausui lempeällä äänellä. "Jumala teitä auttakoon ja vahvistakoon, lapseni, koettelemuksissa, jotka ehkä teitä odottavat. Mitä te etsitte meidän köyhistä käsistämme?"
"Isä", tyttö sopersi, "tulen anomaan teiltä sääliä."
"Sitä ei ole tarvis anella, lapsi. Miten minä sääliä kieltäisin, joka itsekin olen säälin tarpeessa, syntinen kun olen – kuten me kaikki."
"Isälleni minä tulen pyytämään teiltä armoa."
"Niin otaksuinkin." Varjo lehahti ystävällisille miettiville kasvoille. Silmien lempeä surumielisyys syveni niiden katsellessa tyttöä. "Jos isänne on viaton siihen, mistä häntä syytetään, on pyhän inkvisition laupias tuomioistuin saattava hänen viattomuutensa päivänvaloon ja iloitseva siitä; jos hän on hairahtunut – kuten me kaikki voimme hairahtua, ellei taivaan armo meitä vahvista – tullaan hänelle suomaan keinoja erehdyksensä sovittamiseksi, jotta hänen iankaikkinen pelastuksensa tulisi hänelle turvatuksi."
Tyttöä puistatti tätä kuunnellessaan. Hän tiesi, minkälaista armoa inkvisiittorit harjoittivat, armoa, joka oli niin henkistä laatua, ettei lukenut miksikään tuon pelastuksen turvaamiseen liittyviä maallisia kärsimyksiä.
"Isäni ei ole syypää mihinkään uskon rikokseen", hän sanoi.
"Oletteko niin varma?" murisi Ojedan tyly ääni puheeseen puuttuen. "Miettikää tarkoin. Muistakaa, että velvollisuutenne kristittynä on tyttären velvollisuuksia suurempi."
Tyttö oli vähällä suoraan kysyä isänsä syyttäjän nimeä, päästäkseen siten käyntinsä tarkoituksen perille. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi harkitsemattoman mielijohteensa, käsittäen että tässä vaadittiin viekkautta, että suora kysymys sulkisi kaikki tiedonsaantimahdollisuudet. Hän valitsi siis taitavasti hyökkäyssuuntansa.
"Olen varma, että hän on innokkaampi ja hurskaampi kristitty – niin uuskristitty kuin onkin – kuin hänen syyttäjänsä."
Torquemadan silmistä katosi miettivä ilme. Ne kävivät teräviksi, kuten ainakin inkvisiittorin silmät, kuten vainukoiran silmät sen saadessa vihiä jäljistä. Mutta hän pudisti päätään.
Ojeda astui lähemmäksi. "Sitä en voi uskoa", hän sanoi. "Ilmianto tehtiin niin puhtaasta velvollisuuden tunnosta, ettei ilmiantaja itse epäröinyt tunnustaa itse tekemäänsä syntiä, jonka avulla hän oli keksinyt don Diegon ja hänen liittolaistensa petoksen."
Tyttö olisi voinut huutaa tuskasta, saadessaan täten vastauksen lausumattomaan kysymykseensä. Mutta hän hillitsi itsensä, ja jotta epäilyksen hiventäkään ei jäisi, hän kävi rohkeasti suoraan asiaan.
"Hänkö tunnusti sen?" hän huudahti, näköjään äärimmäisen hämmästyneenä. Munkki nyökäytti hitaasti. "Don Rodrigoko tunnusti?" tyttö yhä toisti kuin epäuskoisena.
Nopeasti munkki nyökäytti taas; ja yhtä nopeasti pysähtyi, malttaen mielensä:
"Don Rodrigoko?" hän toisti ja kysyi: "Kuka don Rodrigosta puhui?"
Mutta se oli myöhäistä. Hänen myöntävä nyökkäyksensä oli ilmaissut totuuden, vahvistanut tytön pahimman pelon. Tyttö horjui hiukan; huone pyöri hänen silmissään, ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään. Sitten silmitön viha tuota valapattoa petturia kohtaan kuohahti hänessä, virkistäen hänet. Jos hänen heikkoutensa ja tottelemattomuutensa vuoksi hänen isänsä oli joutunut turmion omaksi, olisi hän kyllin voimakas kostamaan hänen puolestaan, vaikkapa niin tehdessään itse menehtyisi ja sortuisi.
"Ja hänkö tunnusti oman rikoksensa?" hän hitaasti toisti, edelleen samassa kummeksivassa, epäuskoisessa äänensävyssä. "Hänkö rohkeni tunnustautua juutalaisuuden kannattajaksi?"
"Juutalaisuuden kannattajaksi!" Sulaa kauhua kuvastivat nyt munkin tylyt kasvot. "Juutalaismieliseksi! Don Rodrigo? Mahdotonta!"
"Mutta luulin, että sanoitte hänen tunnustaneen."
"Niin kylläkin, mutta... mutta ei sellaista."
Tytön kalpeat huulet vetäytyivät surullisen halveksivaan hymyyn. "Minä ymmärrän. Hän oli kyllin viisas rajoittaakseen tunnustuksensa. Hän jätti mainitsematta omat juutalaismalliset tekonsa. Hän ei kertonut teille esimerkiksi, että koko ilmianto oli kostotoimenpide minua kohtaan, koska kieltäydyin tulemasta hänen vaimokseen, päästyäni hänen uskottomuutensa perille ja pelätessäni sen seurauksia tässä maailmassa ja tulevassa."
Ojeda tuijotti häneen pelkkänä epäuskoisena kummastuksena.
Ja sitten Torquemada puhui: "Sanoitteko, että don Rodrigo de Cardonas on juutalaisuuden kannattaja? Aivan uskomatonta."
"Mutta minä voisin antaa teille todistuksen, joka voisi vakuuttaa teille asian."
"Silloin teidän on se annettava. Se on pyhä velvollisuutenne, ellette itse tahdo tulla kerettiläisyyteen yllyttäjäksi ja korkeimman rangaistuksen alaiseksi."
Suunnilleen puolen tunnin kuluttua tyttö lähti Pyhän Paavalin luostarista palatakseen kotiin, helvetti sydämessään, tuntematta elämässään enää muuta päämäärää kuin kostaa isänsä puolesta, jonka hänen mielettömyytensä oli tuhonnut. Kun häntä kannettiin linnan ohi, hän huomasi torin toisella puolen kookkaan, hoikan, mustiinpukeutuneen olennon, jonka hän tunsi rakastajakseen, ja suoraa päätä hän lähetti kantotuolin vieressä kävelevän palvelijapoikansa kutsumaan häntä luokseen. Kutsu ihmetytti Rodrigoa kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään oli tapahtunut; lisäksi oli hänelle, ottaen huomioon tytön isän nykyisen tilan, vastenmielistä tulla nähdyksi kauniin ja rikkaan Isabella de Susanin seurassa. Siitä huolimatta hän uteliaisuutensa kannustamana meni.
Tytön tervehdys lisäsi vielä hänen hämmästystään.
"Olen suuressa tuskassa, Rodrigo, kuten voit arvatakin", hän surullisena kertoi. "Olet kai kuullut, mitä on tapahtunut isälleni?"
Mies katsoi häneen tutkivasti, mutta ei nähnyt muuta kuin suloutta, jonka suru teki yhä puoleensavetävämmäksi. Selvästikään tyttö ei epäillyt häntä kavaltajaksi; ei käsittänyt, ettei pakkovalaa – kaiken lisäksi valaa, joka vaati rikkomaan pyhät velvollisuudet – voitu katsoa sitovaksi.
"Olen kyllä... kuulin siitä tunti sitten", hän valehteli hieman epävarmasti. "Säälin sinua syvästi."
"Sääliä minua sietääkin", tyttö vastasi, "kuten isäraukkaanikin ja noita muita. Selvästikin oli niiden joukossa, joihin hän luotti, joku petturi, vakoilija, joka meni suoraan kokouksesta ilmiantamaan heidät. Kunhan minulla vain olisi vangittujen luettelo, olisi helppo keksiä kavaltaja. Tarvitsisi vain ottaa selville, kuka on ainoa läsnäolleista, joka on jätetty vangitsematta." Hänen suloiset silmänsä katsoivat suoraan mieheen. "Miten minun nyt käy, kun olen yksin maailmassa?" hän kysyi. "Isäni oli ainoa ystäväni."
Tytön viekas vetoaminen tehosikin nopeasti. Sitä paitsi mies näki tässä mainion tilaisuuden, jonka vuoksi kannatti jonkin verran vaarantaakin asemaansa.
"Ainoako ystäväsi?" hän sopertaen kysyi. "Eikö ollut olemassa ketään muuta? Eikö ole ketään muuta, Isabella?"
"Oli kylläkin", tyttö sanoi ja huokasi raskaasti. "Mutta viime yön tapahtumien jälkeen... Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Olin niin hämmentynyt silloin, hulluna pelosta isäraukkani puolesta, etten edes kyennyt arvostelemaan hänen rikostaan sen täydessä kammottavuudessa enkä käsittämään, miten oikeamielinen olit aikoessasi antaa hänet ilmi. Mutta olen kiitollinen, ettei häntä otettu kiinni sinun syytöksesi nojalla. Se ajatus on tänään ainoa lohdutukseni."
He olivat saapuneet Isabellan asunnolle. Don Rodrigo ojensi kätensä auttaakseen häntä kantotuolista ja pyysi lupaa saattaa hänet sisään. Mutta tyttö kielsi.
"Ei nyt – vaikka olenkin kiitollinen sinulle, Rodrigo. Toiste sitten, jos haluat tulla minua lohduttamaan. Lähetän sinulle sanan, kun paremmin kykenen sinut vastaanottamaan – se on, jos olen saanut anteeksi..."
"Ei sanaakaan siitä enää", toinen pyyteli. "Kunnioitan sinua sen johdosta, mitä teit. Minunhan tulisi pyytää anteeksi sinulta."
"Sinä olet hyvin jalo ja ylevämielinen, don Rodrigo. Jumalan haltuun!" Ja niin hän jätti hänet.
Kun Isabella tapasi Rodrigon, oli tämä – vaikk'ei Isabella sitä tiennyt – hyvin kurjassa ja masentuneessa mielentilassa, laskien itsekseen, mitä kaikkea nyt oli menettänyt. Kavaltaessaan Susanin hän oli toiminut päähänpistosta, joka johtui osittain kiukusta, osittain uskonnollisesta velvollisuudentunnosta. Laskiessaan myöhemmin, mitä se hänelle itselleen maksoi, hän sadatteli kiukkunsa mielettömyyttä ja alkoi tuumia, kannattiko miehen, jonka oli maailmassa päästävä eteenpäin, todella niin tarkoin noudattaa uskonnollista velvollisuutta. Lyhyesti sanoen, hän oli katumuksen tuskissa. Mutta nyt, kun tyttö ei epäillyt mitään, hänen toiveensa elpyivät. Isabellan ei tarvinnut milloinkaan saada tietää mitään. Pyhä inkvisitio noudatti ehdotonta vaiteliaisuutta ilmiantoihin nähden – koska muunlainen menettely olisi voinut peloittaa pois ilmiantajat – eikä minkäänlaista syyttäjän ja syytetyn ristikuulustelua ollut, kuten maallisissa tuomioistuimissa. Don Rodrigo lähti Calle de Ataudilta paljon tyytyväisempänä tähän maailmaan kuin mitä oli ollut aamusta lähtien.
Seuraavana päivänä hän lähti julkiselle vierailulle Isabellan luo. Mutta häntä ei otettu vastaan, palvelija ilmoitti vain, että neiti oli huonovointinen. Tämä kiukutti häntä, vähensi hänen toiveitaan ja samalla kiihdytti hänen kaipaustaan. Mutta seuraavana päivänä hän sai Isabellalta kirjeen, joka antoi mitä runsaimman hyvityksen:
"Rodrigo. – On eräs asia, josta haluaisin pian päästä Sinun
kanssasi yksimielisyyteen. Jos isäraukkaani syytetään ja
hänet tuomitaan kerettiläisyydestä, seuraa siitä, että hänen
omaisuutensa takavarikoidaan, koska minä tuomitun kerettiläisen
tyttärenä en voi periä. Itse puolestani siitä vähät välitän;
mutta Sinun puolestasi, Rodrigo, olen huolissani, koska toivoni
on, että jos Sinä kaikesta tapahtuneesta huolimatta kuitenkin
vielä haluaisit ottaa minut puolisoksesi, kuten maanantaina
selitit, voisin tulla Sinulle muassani runsaat myötäjäiset. No
niin – perintöä, jonka inkvisitio takavarikoisi kerettiläisen
tyttäreltä, ei se kai takavarikoi kastilialaisen aatelismiehen
puolisolta. Enempää en sano. Mieti asiaa tarkoin ja tee, niinkuin
sydämesi käskee. Otan Sinut vastaan huomenna, jos tulet luokseni.
Isabella."Isabella pyysi häntä miettimään asiaa. Mutta siinä ei liioin ollut miettimistä. Diego de Susan joutuisi varmasti polttoroviolle. Hänen omaisuutensa arveltiin nousevan kymmeneen miljoonaan maravediin. Tuon omaisuuden näytti Rodrigo nyt voivan saada omaksensa naimalla kauniin Isabellan heti, ennen kuin hänen isänsä tuomio oli langetettu. Inkvisitio ehkä määräisi sakkoja, mutta ei menisi pitemmälle, kun oli kysymyksessä puhdasverisen kastilialaisen aatelismiehen perintö. Hän vuoroin ihaili tytön viekkautta, vuoroin ihmetteli omaa hyvää onneaan. Turhamaisuutensakin hän tunsi suunnattomasti imarrelluksi.
Hän lähetti tytölle lyhyen kirjelippusen vakuuttaen kuolematonta rakkauttaan ja päätöstään naida hänet huomispäivänä ja lähti seuraavana päivänä henkilökohtaisesti, kuten tyttö oli pyytänyt, panemaan päätöstään toimeen.
Isabella otti hänet vastaan talon parhaassa suojassa, komeassa huoneessa, joka oli niin upeasti sisustettu, ettei ainoakaan muu talo Sevillassa olisi voinut sellaisesta kerskua. Hän oli pukeutunut tapaamista varten melkein ylenpalttisella taidokkuudella, tahtoen siten vielä kohottaa luonnollisten sulojensa vaikutusta. Korkeavyötäröinen, avarakaulainen, tiukasti ruumiinmukainen puku oli kultakangasta, helmus, hihat ja kaula oravannahalla reunustetut. Valkoisella povella riippui arvaamattoman kallis, säihkyvä timanttikaulaketju, ja pronssinruskeihin palmikkoihin oli pujoteltu hohtava helminauha.
Milloinkaan ei hän ollut näyttänyt Rodrigosta enemmän tavoittelemisen arvoiselta; milloinkaan ei tämä ollut tuntenut itseään niin varmaksi ja iloiseksi tytön omistuksesta. Kiihtyvän veren punatessa hänen oliivinvärisiä kasvojaan hän sulki tytön hoikan vartalon syliinsä, suudellen hänen poskiaan, hänen huuliaan, hänen kaulaansa.
"Helmeni, ihanaiseni, vaimoni", hän haltioissaan kuiski. Sitten hän kärsimättömästi kysäisi: "Missä on pappi, joka liittää meidät yhteen?"
Syvinä, tutkimattomina kohosivat tytön silmät, kohdaten miehen polttavan katseen. Raukeasti hän nojautui hänen rintaansa vasten, ja hänen punaiset huulensa raoittuivat hymyilyyn, joka huumasi miehen.
"Rakastatko minua, Rodrigo – kaikesta huolimatta?"
"Rakastanko sinua!" Vastaus tuli väräjävänä, tukahdutettuna huudahduksena, melkein sanattomana purkauksena. "Enemmän kuin elämää – enemmän kuin autuutta."
Tytön rinnasta kohosi aivan kuin syvän tyytyväisyyden huokaisu, ja hän painautui lähemmäksi. "Oi, olen iloinen – niin iloinen, että rakkautesi minuun on tosi vahva. Tulen ehkä kohta panemaan sen koetukselle."
Mies puristi häntä hyvin lähelleen. "Mistä koetuksesta on kysymys, rakkaani?"
"Haluan vain tämän avioliiton solmun niin lujaan solmituksi, ettei sitä pysty katkaisemaan muu kuin kuolema."
"Sitähän minäkin haluan", sanoi mies, jolla oli niin paljon saavutettavissa.
"Ja sen tähden, koska minulla, vaikka tunnustankin kristinuskoa, kuitenkin on juutalaista verta suonissani, haluaisin avioliittoa, joka tyydyttäisi isäänikin, kun hän saa takaisin vapautensa, niinkuin uskon hänen saavan – sillä eihän häntä lopultakaan ole syytetty mistään uskonrikoksesta."
Hän pysähtyi, ja mies tunsi jo varoittavan enteellisen jäähtymisen kiihkossaan.
"Mitä sinä tarkoitat?" hän kysyi, ja hänen äänensä: kuulosti väkinäiseltä.
"Tarkoitan – ethän suutu minulle – tarkoitan, etten haluaisi ainoastaan kristityn papin vihkivän meitä avioliittoon kristittyjen tapaan, vaan myöskin ja ennen kaikkea rabbiinin juutalaisten vihkimämenojen mukaan."
Nämä sanat lausuttuaan tyttö tunsi miehen syleilevien käsivarsien otteen höltyvän ja irtaantuvan, mutta silloin hän puristautui yhä lujemmin kiinni mieheen.
"Rodrigo! Rodrigo! Jos sinä todella rakastat minua, jos todella haluat minua, et kiellä minulta tätä ehtoa, sillä vannon sinulle, ettei sinun, kun kerran olen vaimosi, ole tarvis enää koskaan kuulla mitään, mikä muistuttaa sinulle, että olen juutalaista verta."
Miehen kasvot kävivät aavemaisen kalpeiksi, hänen huulensa vääntyivät ja nytkähtelivät ja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen.
"Hyvä Jumala!" hän voihkaisi. "Mitä sinä minulta pyydät? Minä – en voi. Se olisi pyhyydenrikos, häväistys."
Tyttö sysäsi hänet kiivaasti luotaan. "Niinkö sinä asiaa arvostelet? Väität rakastavasi, ja samassa hetkessä, jolloin minä tarjoudun uhraamaan kaikki sinulle, et sinä tahdo tehdä tätä pientä uhrausta minun tähteni, herjaatpa vielä uskontoa, joka oli esi-isieni, vaikk'ei olekaan täysin minun. Arvostelin sinua väärin, muuten en olisi kutsunut sinua tänne tänään. Luullakseni on parempi, että lähdet täältä."
Vapisevana, kauhusta kalpeana, sanomattoman mielenliikutuksen vallassa mies yritti selitellä, puolustella kantaansa, saada tytön muuttamaan mieltään. Virtana tulvivat sanat hänen suustaan, mutta turhaan. Tyttö seisoi yhtä kylmänä ja etäisenä kuin sitä ennen oli ollut lämmin ja lähentyvä. Mies oli osoittanut rakkautensa rajan. Hän saattoi mennä matkoihinsa.
Tytön esittämä asia oli, kuten mies aivan oikein oli sanonut, pyhyyden loukkaus, häväistys. Mutta kun on uneksinut olevansa kymmenen miljoonan maravedin ja verrattoman naisen omistaja, ei sellaisesta unelmasta ole helppo luopua. Hän oli luonnostaan siksi ahne, hänen varallisuutensa siksi vajava, että hän tuon unelman toteuttamiseksi tunsi olevansa halukas kärsimään tytön vaatimien inhottavien vihkimämenojen saastan. Mutta pelko oli vielä jäljellä, vaikka hänen epäilyksensä kristittynä jo olivat puoleksi haihtuneet.
"Sinä et käsitä", hän huusi. "Jos tulisi tiedoksi, että minä edes olen sellaista miettinytkään, pitäisi inkvisitio sitä selvänä kerettiläisyyden todistuksena ja lähettäisi minut roviolle."
"Jos tuo olisi ainoa esteesi, olisi se helposti voitettu", tyttö kylmästi ilmoitti. "Sillä kuka milloinkaan syyttäisi sinua? Tuo yläkerroksessa odottava rabbiini ei oman henkensä takia uskalla kavaltaa meitä, ja kuka muu tulisi asiasta milloinkaan tietämäänkään?"
"Oletko aivan varma siitä?"
Hän oli voitettu. Mutta tyttö leikki vielä jonkin aikaa hänen kanssaan pakottaen hänet vuorostaan turvautumaan suostutteluun sen vastahakoisuuden voittamiseksi, minkä hänen aikaisempi epäröimisensä oli tytössä synnyttänyt, kunnes lopulta mies itse kiihkeästi vaati samaa juutalaista avioliittoa, jota vastaan alussa oli tuntenut sellaista vastenmielisyyttä.
Ja niin tyttö vihdoin taipui ja johdatti hänet ylös tuohon omaan kammioonsa, jossa salaliittolaiset olivat kokoontuneet.
"Missä rabbiini on?" kysyi mies kärsimättömästi, katsellen ympärilleen tyhjään huoneeseen.
"Kutsun hänet, jos ehdottomasti haluat häntä."
"Haluanhan minä. Enkö ole sitä jo kylliksi vakuuttanut? Vieläkö voit epäillä minua?"
"Enpä kylläkään", tyttö sanoi. Hän seisoi syrjässä, tähystellen miestä tiukasti. "Mutta en haluaisi mitenkään otaksuttavan, että sinua olisi millään tavoin tähän pakotettu." Ne olivat outoja sanoja, mutta mies ei niiden outoutta huomannut. Hän oli melkein pyörällä päästään, joka ei itsessään muutenkaan ollut selvimpiä. "Pyydän sinua vakuuttamaan, että itse haluat tämän avioliiton solmittavan juutalaisten menojen ja Mooseksen lain mukaisesti."
Ja mies, kärsimättömyyden kiusaamana ja haluten vain saada asian pikaiseen päätökseen, antoi kiireesti vastauksensa:
"No, luonnollisesti minä vakuutan itse haluavani, että meidät vihittäisiin siten – juutalaisten menojen ja Mooseksen lain mukaisesti. Ja missä nyt sitten on rabbiini?" Hän kuuli ääntä ja huomasi alkoovia peittävän verhon värähtävän. "Ahaa! Hän on täällä, arvaanma..."
Hän pysähtyi äkkiä ja kimmahti taaksepäin kuin iskun saaneena, heittäen kätensä ylös kouristuksentapaisin elein. Verho oli vedetty syrjään, ja esiin astui, ei hänen odottamansa rabbiini, vaan kookas laiha mies, vähän kumarahartiainen, pukeutuneena pyhän Dominikuksen munkkikunnan valkeaan pukuun ja mustaan päällysviittaan, kasvot mustan päähineen varjossa. Hänen takanaan seisoi kaksi järjestön maallikkoveljeä, kaksi pyhän inkvisition aseistettua palvelijaa, valkea risti loistaen mustassa ihokkaassa.
Säikähtyneenä tuosta ilmestyksestä, jonka näyttivät mananneen esiin hänen vasta lausumansa hirveän raskauttavat sanat, don Rodrigo seisoi hetken aikaa typertyneenä tuijottaen, edes yrittämättä käsittää, miten tämä kamala asia oli voinut tapahtua.
Munkki työnsi taaksepäin päähineensä lähestyessään, paljastaen Frey Tomas de Torquemadan lempeät, säälivät, äärettömän kaihomieliset kasvonpiirteet. Yhtä lempeänä ja kaihomielisenä kaikui äänikin tuon tuiki vilpittömän ja hurskaan miehen suusta.
"Poikani, minulle kerrottiin tätä teistä – että olisitte juutalaisuuden kannattaja –, mutta ennen kuin saatoin uskoa teidänsukuisesta miehestä semmoista uskomatonta asiaa, vaadin aistimieni omakohtaista todistusta. Oi lapsiraukkani, millä katalilla neuvoilla on teidät niin kauas harhaan johdettu?" Inkvisiittorin suloisissa, lempeissä silmissä oli vuodattamattomien kyynelien kiilto. Sureva sääli sai hänen lempeän äänensä värähtelemään.
Ja silloin don Rodrigon kauhu muuttui vihaksi, joka purkautui esiin. Hän ojensi kätensä Isabellaa kohden kiihkeän syyttävästi.
"Tuo nainen se oli, joka minut lumosi ja vietteli ja houkutteli tähän. Se oli ansa, jonka hän viritti turmiokseni."
"Niinpä kylläkin. Minun luvallani hän teki niin, koetellakseen uskoa, jota teiltä sanottiin puuttuvan. Jos sydämenne olisi ollut vapaa kerettiläisestä turmeluksesta, ette olisi lainkaan langennut ansaan; jos uskonne olisi ollut vahva, poikani, ei teitä olisi voitu vietellä uskottomuuteen Lunastajaanne kohtaan."
"Isä! Kuulkaa minua, rukoilen teitä!" Hän heittäytyi maahan polvilleen, ojentaen vapisevat kätensä rukoilevasti koholle.
"Teitä kuullaan, poikani. Pyhä inkvisitio ei tuomitse ketään kuulematta. Mutta mitä luulette voivanne esittää vastaselitykseksi? Minulle oli kerrottu, että vietitte epäsäännöllistä ja huikentelevaista elämää, ja minä olin siitä pahoillani, vapisin puolestanne kuullessani, miten sepiselälleen aukaisitte sielunne portit pahalle. Muistaen kuitenkin, että iän ja järjen kasvaessa varhaisen elämän mielettömyydet usein hyvinkin katuen korvataan, toivoin ja rukoilin puolestanne. Mutta että kannattaisitte juutalaisuutta – että teidät solmittaisiin avioliittoon saastaisin juutalaisin sitein – oi!" Surumielinen ääni katkesi nyyhkytykseen, ja Torquemada kätki kalpeat kasvonsa käsiinsä – pitkiin, valkoisiin, kuihtuneisiin, melkein läpinäkyviin käsiinsä. "Rukoilkaa nyt, lapseni, armoa ja voimaa", hän kehoitti. "Uhratkaa teitä ehkä vielä odottava pieni ajallinen kärsimys erehdyksenne sovitukseksi, ja kunhan vain sydämenne on tosi nöyrä ja katuvainen, tulette saamaan iankaikkisen pelastuksen siltä taivaalliselta armolta, joka on ääretön. Tulen rukoilemaan puolestanne, poikani. Enempää en voi tehdä. Viekää hänet pois."
Helmikuun kuudentena päivänä samana vuonna 1481 Sevillan kaupunki sai nähdä ensimmäisen autodafean, jonka uhriksi joutuivat Diego de Susan, hänen salaliittokumppaninsa ja don Rodrigo de Cardona. Toimitus tarjosi vain vähässä määrin sitä kaameaa komeutta, mikä ennen pitkää tuli leimaamaan näitä toimituksia. Mutta olennaiset kohdat esiintyivät jo nyt.
Kulkueessa, jonka etupäässä asteli dominikaanimunkki kantaen korkealla inkvisition suruharsoon verhottua vihreää ristiä, jäljessään kaksittain kulkien Pietari Marttyyrin veljeskunnan jäsenet, inkvisition palvelijat, tulivat tuomitut, kynttilät kädessään, paljain jaloin, yllään häpeällinen keltainen katumussäkki. Pertuskamiesten kahta puolta vartioimina heitä kuljetettiin kansan katseltavina pitkin katuja tuomiokirkkoon, jossa messu luettiin ja ankara Ojeda saarnasi heille uskon saarnan. Sen jälkeen heidät vietiin kaupungin ulkopuolelle, Tabladan niityille, missä paalu ja polttorovio heitä odottivat.
Siten valapattoinen syyttäjä kuoli samalla roviolla kuin hänen uhrinsakin. Siten Isabella de Susan, joka tunnettiin nimeltä la Hermosa Fembra, kosti petoksella kelvottomalle rakastajalleen, joka petoksellaan oli tehnyt hänestä isänsä tuhon välikappaleen.
Mitä Isabellaan itseensä tulee, niin hän, kun kaikki oli ohi, etsi turvapaikkaa luostarista. Mutta sieltä hän lähti pois luostarivalaa tekemättä. Menneisyys ei antanut hänelle rauhaa, ja hän palasi maailmaan, etsiäkseen sen riemuista unhoa, jonka luostari häneltä kielsi ja jonka vain kuolema voi antaa. Testamentissaan hän määräsi, että hänen pääkallonsa asetettaisiin Calle de Ataud-kadun varrella olevan talon sisäänkäytävän yläpuolelle, kuoleman jälkeisenä syntien sovitustoimenpiteenä. Ja siinä tuon kerran niin suloisen pään lihaton, irvistelevä kallo pysyi liki kolmesataa vuotta. Se oli siinä näkyvissä vielä silloin, kun Bonaparten legioonat hävittivät pyhän inkvisition tuomioistuimen.
MADRIGALIN PIIRAKANPAISTAJA
Portugalin vale-Sebastianin tarina
Tuskinpa lienee koko tuossa inhimillisten, erehdysten katkeran tragikoomillisessa muistoluettelossa, jota nimitämme historiaksi, surullisempaa tarinaa kuin prinsessa Annan, loistavan don Juan d'Austrian aviottoman tyttären. d'Austria puolestaan oli keisari Kaarle V:n avioton poika ja siten Espanjan tunnottoman kuninkaan Filip II:n velipuoli. Milloinkaan ei ole kuninkaalliseen tai puolikuninkaalliseen säätyyn syntynyt naista, joka niin äärimmäisyyteen asti olisi ollut syntyperästään johtuvien olosuhteiden uhrina.
Ruhtinaiden aviottomista pojista saattoi vielä jotakin tulla, kuten Annan oman isän loistava elämänura osoittaa, mutta aviottomilla tyttärillä – ja varsinkin Annan kaltaisilla, kahdessa polvessa aviottomilla – oli varsin vähän mahdollisuuksia tai toiveita. Heidän kuninkaallinen verensä sijoitti heidät aivan erikoiseen luokkaan; heidän äpäryytensä epäsi heiltä tästä korkeasta säädystä johtuvat maalliset edut. Heidän kuninkaallinen verensä määräsi heidät ruhtinaiden puolisoiksi; heidän äpäryytensä pani tälle asialle esteitä. Koska siis heillä ei maailmassa näyttänyt olevan mitään sopivaa sijaa, oli edullista eristää heidät maailmasta, ennen kuin sen turhuudet olivat kietoneet heidät lumoihinsa, ja sulkea heidät luostarin muurien taakse, missä he saattoivat luottavaisina odottaa hedelmätöntä abbedissan arvoa.
Niin kävi Annankin. Jo kuuden vuoden vanhana oli hänet lähetetty
Burgosin benediktiläisluostariin ja sieltä neitoiässä siirretty
Santa Maria la Realin luostariin Madrigaliin, jossa hänen oli määrä
ottaa huntu. Vastahakoisesti hän meni. Hän oli nuori, ja hänellä oli
nuoruuden elämänhalu, eivätkä edes painostavat olosuhteet, joissa hänet
oli kasvatettu, olleet kyenneet tukahduttamaan hänen iloluontoisuuttaan
eikä salaamaan häneltä tietoisuutta omasta kauneudestaan. Tuon
luostarin kynnyksellä, josta hänen korkean setänsä tahdosta oli tuleva
hänen elävä hautakammionsa, jonka porttien kamanassa hänen henkensä
lienee nähnyt Danten "Infernon" otsikkokirjoituksen: "Lasciate
ogni speranza, voi ch' entrate!" [Ken tästä käy, saa kaiken toivon
heittää.] hän pani vastalauseensa, kutsui saattamassa olevan piispan
todistamaan, ettei hän mennyt sinne omasta vapaasta tahdostaan.Mutta hänen tahtonsa ei merkinnyt mitään. Filip kuninkaan tahto oli Jumalaa alempana ainoa tahto Espanjassa. Hänen katolinen majesteettinsa myönsi kuitenkin Annalle, vähemmän ehkä sen uhrauksen lieventämiseksi, johon tämä oli pakotettu, kuin syystä että katsoi sen velvollisuudekseen veriheimolaistaan kohtaan, muutamia hengellisten järjestöjen jäsenille harvinaisia etuoikeuksia: hän myönsi hänelle pienen siviililistan – kaksi hovinaista ja kaksi palvelijaa – ja soi hänelle arvonimen "hänen ylhäisyytensä", mikä hänelle jäi senkin jälkeen, kun hän vain vuoden kestäneen hät'hätäisen noviisiajan loputtua oli pukeutunut nunnanhuntuun. Hän alistui siinä, missä vastaanrimpuileminen olisi ollut turha vaiva; mutta hänen alistumisensa oli vain ruumiillista laatua, ja tuo lannistettu ruumis suoritti konemaisesti ne tehtävät ja nautti konemaisesti niistä virkistyksistä, jotka muodostavat luostarielämän harmaan yksitoikkoisuuden, missä jokainen päivä on toisensa kaltainen, missä vuodenajat menettävät merkityksensä, missä ajalla ei ole muuta tarkoitusta kuin jakaantua jaksoihin nukkumista ja valvomista, syömistä ja paastoamista, rukoilemista ja mietiskelemistä varten, kunnes elämä menettää kaiken tarkoituksensa ja päämääränsä, jähmettyen pelkäksi kuolemaan valmistukseksi.
Hänen ruumistaan he saattoivat käskeä ja pakottaa, mutta hänen kapinoivaa henkeänsä he eivät voineet kahlehtia. Kerran hänkin ehkä vaipuisi luostarin tylsyyteen, aikaa myöten ja vähitellen paikan harmaa henki voisi muuttaa hänetkin kaltaisekseen. Mutta se aika ei ollut vielä koittanut. Tällä hetkellä hänen oli ravittava häkkiin suljettua, nälkää näkevää sieluaan muistojen murusilla, joita oli saanut ohimennen siepatuksi luostarin ulkopuolella olevasta valoisasta, vilkkaasta, levottomasta maailmasta; ja missä muisti pysähtyi, siinä oli hänellä nyt kumppani rinnallaan kestitsemässä häntä kertomuksilla suurista seikkailuista ja romanttisista tapahtumista ja ritarillisista urotöistä, jotka olivat omansa vain kiihottamaan ja paisuttamaan hänen kaipuutaan.
Tämä kumppani oli Frey Miguel de Souza, pyhän Augustinuksen munkkikuntaan kuuluva portugalilainen munkki, oppinut, hienokäytöksinen mies, joka oli liikkunut suuressa maailmassa ja puhui asioista silminnäkijän pätevyydellä. Innokkain hän oli kertomaan Portugalin viimeisestä romanttisesta kuninkaasta, jonka läheinen ystävä hän oli ollut, tuosta uljaasta, itsepäisestä, ritarillisesta, vaaleatukkaisesta Sebastian-nuorukaisesta, joka neljänkolmatta vanhana oli lähtenyt meren yli sotimaan uskottomia vastaan, johtaen onnetonta Afrikan-retkikuntaa, joka perin pohjin tuhoutui Alcacer-el-Kebirin luona noin viisitoista vuotta sitten.
Värikkäästi oli hänellä tapana kuvailla nuorelle prinsessalle näkemäänsä satumaisen loistavaa ritarijoukkoa, kun tuon retkikunnan jäsenet, intomielisinä kuin ristiretkeläiset ainakin, olivat astumassa laivoihin Lissabonin satamassa, – portugalilaisten ritarien ja sotilaiden pitkiä kulkueita, saksalaisten ja italialaisten palkkasoturien rivistöjä, nuorta kuningasta välkkyvine haarniskoineen, paljain päin – pyhän Mikaelin ilmettyä kuvaa – astumassa riemukkaana kukkien keskitse, suosionhuutojen kaikuessa laivaan, Afrikkaan lähteäkseen. Ja tytön oli tapana kuunnella häntä puoliavoimin huulin, silmät loistaen, hento ruumis kiihkeästi eteenpäin kumartuneena, jottei ainoakaan sana tästä suurenmoisesta sankaritarinasta menisi häneltä hukkaan. Aina kun munkki kertomuksessaan tuli Alcacer-el-Kebirin onnettomaan päivään, täyttyivät tytön tummat, tuliset silmät kyynelillä. Kertomus ei muuten ollut läheskään totuudenmukainen. Munkki jätti sanomatta, että sotilaallinen kyvyttömyys ja pöyhkeä turhamielisyys, joka ei kenenkään neuvoja ottanut kuuleviin korviinsa, olivat olleet syynä mainittuun tappioon, joka oli tuhonnut Portugalin ritariston ja lopulta itse kuningaskunnankin. Hän esitti häviön syyksi uskottomien suunnattoman ylivoiman ja kuvaili hyvin laajasti ja seikkaperäisesti päivän loppukohtausta, miten Sebastian kiivaasti oli kieltäytynyt pakenemasta, kun kaikki oli menetetty, miten nuori kuningas taisteltuaan jalopeuran rohkeudella ei ollut tahtonut elää tappiotaan kauemmin, vaan oli kääntynyt ympäri ja ratsastanut yksinään takaisin saraseenien vihollisjoukkoon, taistellakseen viimeisen taistelunsa ja kuollakseen ritarin kuoleman. Sen koommin ei häntä enää nähty.
Tätä tarinaa ei tyttö milloinkaan kyllästynyt kuulemaan, päinvastoin se joka kuulemalta häntä yhä syvemmin liikutti. Hänen oli tapana lakkaamatta kysellä munkilta tuosta Sebastianista, joka oli ollut hänen serkkunsa, miten hän oli elänyt, minkälainen hän poikana oli ollut, mitä tehnyt noustuaan Portugalin valtaistuimelle. Ja kaikki, mitä Frey Miguel de Souza kertoi hänelle, oli vain omiaan painamaan tuon ritarillisen kuninkaan jumaloidun kuvan yhä syvemmälle hänen neitseelliseen sydämeensä. Tämä oli aina päivisin kuumaverisen tytön ajatuksissa, ja siitä johtui, että hän nyt täyteen sotisopaan pukeutuneena kummitteli hänen unissaan niin todellisena ja elävänä, että hän vielä valveilla ollessaankin hellien muisteli tuota unikuvaa, aivan kuin jotakin todella tapaamaansa olentoa; samoin hän säilytti muistissaan sanoja, jotka tämä unikuningas oli hänelle lausunut, sanoja, jotka nähtävästi hänen kaipaava ja tyhjä sydämensä oli synnyttänyt, sanoja, jotka eivät suinkaan tuudittaneet rauhaan luostarivalan tehneen nunnan sydäntä. Hän oli rakastunut, syvästi, kiihkeästi ja tulisesti rakastunut taruolentoon, sellaisen miehen ajatuskuvaan, joka oli ollut kuolleena jo viisitoista vuotta. Hän suri tätä miestä, niinkuin suree rakastava leski; rukoili yöt ja päivät hänen sielullensa rauhaa, ja odotti nyt haltioituneena melkein kärsimättömästi, että kuolema saapuisi yhdistämään heidät. Iloiten siitä ajatuksesta, että saisi mennä hänen tykönsä impenä, hän viimein lakkasi pahoittelemasta pakollista impeyttänsä.
Eräänä päivänä hänen mieleensä yht'äkkiä juolahtanut hurja ajatus herätti hänessä outoa kiihkoa.
"Onko aivan varma, että hän on kuollut?" hän kysyi. "Loppujen lopuksi ei kukaan oikeastaan ole nähnyt hänen kuolevan, ja Mulai-Ahmed-ben-Mahometin luovuttama ruumis oli tuntemattomaksi ruhjottu, niinkuin kerroitte. Eikö ole mahdollista, että hän on jäänyt henkiin?"
Frey Miguelin laihat tummat kasvot kävivät miettivän näköisiksi. Hän ei kärsimättömänä pilkannut tällaista otaksumaa, kuten Anna oli puolittain pelännyt.
"Portugalissa", munkki vastasi hitaasti, "uskotaan lujasti, että hän elää ja että hän kerran vielä uutena Vapahtajana on tuleva pelastamaan maansa Espanjan orjuudesta."
"Silloin... silloin..."
Munkki hymyili surumielisesti. "Kansa uskoo aina sitä, mitä se toivoo."
"Entä te itse?" tiukkasi Anna.
Frey Miguel ei vastannut heti. Hänen askeettisille kasvoilleen ilmestyi miettivä ilme. Hän kääntyi puolittain pois Annasta – he seisoivat kuluneen pylväskäytävän varjossa – ja hänen vakavat silmänsä harhailivat sen avaran nelikulmion yli, joka oli yht'aikaa sekä luostaripihana että hautausmaana. Ulompana tuolla päivänpaisteessa, keskellä näkymättömän, mutta ylt'ympärinsä sykkivän elämän hyörinää, kolme nuorta ja voimakasta nunnaa, käsivarret kyynärpäihin asti paljaina, mustan kaavun helmat kohotettuina köysisiteen avulla, niin että jalat karkeine puukenkineen olivat näkyvissä, uurastivat lapioin ja kuokin, kaivaen omaa hautaansa in memento mori. Pihaa reunaavan pylväskäytävän varjostossa, näkyvissä, mutta kuulomatkan ulkopuolella, oleskelivat doña Maria de Grado ja dona Luiza Nieto, ne kaksi jalosukuista nunnaa, jotka Filip-kuningas oli määrännyt toimeen, joka muistutti hovinaisen tointa, sikäli kuin se luostarisääntöjen rajoissa oli mahdollista.
Frey Miguel näytti vihdoin pääsevän päätökseen.
"Koska sitä minulta kysytte, niin miksikäs minä en voisi vastata? Kun olin matkalla pitämään ruumissaarnaa Lissabonin katedraalissa, minä kun olin ollut Sebastianin sielunpaimenena, niin eräs ylhäinen henkilö varoitti minua harkitsemaan, mitä puhuin don Sebastianista, sillä hän ei vain ollut elossa, vaan tulisipa olemaan salaisesti läsnä sielumessua luettaessa."
Hän huomasi Annan silmien laajenevan ja hänen huultensa avautuvan.
"Mutta se tapahtui", jatkoi hän, "viisitoista vuotta sitten, ja sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Pidin asiaa ensin mahdollisena... kerrottiin juttua, joka olisi ehkä voinut olla tosi... Mutta viisitoista vuotta!" Hän huokasi ja pudisti päätään.
"Mitä... mitä juttua?" Tyttö vapisi kiireestä kantapäähän.
"Taistelun jälkeisenä yönä Arzillan linnoitetun rantakaupungin portille saapui ratsastaen kolme miestä. Kun arka vartija kieltäytyi porttia avaamasta, niin he ilmoittivat, että heistä yksi oli Sebastian-kuningas, jolloin heidät päästettiin sisään. Yksi heistä oli kääriytynyt viittaan, verhotuin kasvoin, ja hänen kahden kumppaninsa huomattiin osoittavan hänelle kuninkaallista kunnioitusta."
"No mutta silloinhan..." yritti Anna sanoa.
"Niin, mutta perästäpäin", keskeytti hänet Frey Miguel, "perästäpäin, kun tämä juttu oli saattanut koko Portugalin kuohuksiin, julistettiin perättömäksi, että Sebastian-kuningas olisi ollut ratsumiesten joukossa. Selitettiin sen olleen vain miesten keksimä kepponen päästäkseen kaupungin turviin."
Anna kuulusteli häntä ristiin rastiin, koettaen saada hänet myöntämään mahdolliseksi, että tämä perättömäksi julistaminen ja selittäminen ehkä johtui piileilevän ruhtinaan toivomuksesta.
"Niin, sehän on mahdollista", myönsi Frey Miguel viimein, "ja moni uskookin niin todella olevan. Don Sebastian oli yhtä herkkätunteinen kuin ylpeäluonteinenkin. Hänen tappionsa tuottama häpeä ehkä vaivasi häntä niin suuresti, että hän mieluummin pysytteli salassa ja piti parempana luopua kruunusta, jota kantamaan nyt tunsi itsensä arvottomaksi. Puoli Portugalia uskoo asian niin olevan ja elää toivossa ja odotuksessa."
Kun Frey Miguel sinä päivänä erosi Annasta, oli hänellä se varma vakaumus, ettei koko Portugalissa ollut sielua, joka tätä hartaammin toivoi don Sebastianin elävän tai joka olisi ollut kiihkeämpi osoittamaan hänelle suosiotaan, jos hän olisi ilmestynyt. Ja se oli paljon, sillä Portugal toivoi häntä, niinkuin orja toivoo vapauttaan.
Sebastianin äiti oli Filip-kuninkaan sisar, ja sen nojalla Filip-kuningas oli vaatinut ja ottanut itselleen Portugalin valtaistuimen. Portugal vääntelihen tuon vieraan sortohallituksen kynsissä, ja itse Frey Miguel de Souza, syvästi ja kiihkeästi isänmaallinen mies, oli ollut ensimmäisiä niiden joukossa, jotka yrittivät vapauttaa isänmaansa. Kun don Antonio, Craton entinen priori, Sebastianin serkku, rohkea, kunnianhimoinen ja aloitekykyinen mies, oli nostanut kapinan, oli Frey Miguel ollut hänen toimeliain kannattajansa. Siihen aikana Frey Miguelilla, joka oli munkkikuntansa osapiirin päämies, opistaan ja asiantuntemuksestaan kuuluisa ja joka oli ollut don Sebastianin sielunpaimen ja don Antonion rippi-isä, oli suuri vaikutusvalta Portugalissa. Tätä vaikutusvaltaansa hän käytti tinkimättä vallantavoittelijan hyväksi, johon hän oli kovin kiintynyt. Sitten kun Alban herttua oli tuhonnut don Antonion maajoukon ja Santa Cruzin markiisi oli hajoittanut hänen laivastonsa Azorien luona vuonna 1582, tunsi Frey Miguel asemansa hyvin vaaralliseksi aktiivisen osanottonsa vuoksi kapinaan. Hänet vangittiin ja hän virui kauan vankeudessa Espanjassa. Lopulta, koska hän ilmoitti katuvansa tekoaan ja koska Filip II, joka tunsi miehen kyvykkyyden ja ansiokkuuden, halusi kiinnittää hänet itseensä kiitollisuudella, hänet laskettiin vapaaksi ja määrättiin kappalaiseksi Santa Maria la Realin luostariin, missä hänestä nyt oli tullut Itävallan Anna-prinsessan rippi-isä, neuvonantaja ja uskottu.
Mutta hänen kiitollisuutensa Filip-kuningasta kohtaan ei ollut niin syvä, että se olisi muuttanut koko hänen mielenlaatunsa, että se olisi sammuttanut hänen uskollisuuttaan vallantavoittelijaa, don Antoniota kohtaan – joka väsymättömän kunnianhimoisena ulkomailla lakkaamatta vehkeili Filipiä vastaan – tai laimentanut hänen palavaa isänmaanrakkauttaan. Hän uneksi alituiseen Portugalin vapautumista, kotimainen ruhtinas valtaistuimella. Ja koska Anna kiihkeästi toivoi, mikä toivo päivä päivältä kasvoi melkein varmuudeksi, että Sebastian yhä oli elossa ja kerran saapuisi vaatimaan kuningaskuntaansa, niin nuo kaksi Madrigalissa, tuossa suuren elämänvirran rauhallisessa poukamassa, kiintyivät yhä enemmän toisiinsa.
Mutta kun vuodet kuluivat ja Annan rukoukset yhä pysyivät kuulematta eikä vapauttajaa kuulunut, niin alkoi hänen toiveensa taas heiketä. Vähitellen hän taas palasi entiseen mielentilaansa, missä ainoa toivo oli päästä tulevassa elämässä yhtymään tuntemattomaan rakastettuun.
Eräänä iltana keväällä 1594 – neljä vuotta sen jälkeen kun Sebastianin nimi ensi kerran oli mainittu papin ja prinsessan välisessä keskustelussa – Frey Miguel käveli pääkatua pitkin Madrigalissa, tuossa pienessä kylässä, jonka kaikki asukkaat hän tunsi, kun hän yht'äkkiä kohtasi muukalaisen. Muukalainen olisi joka tapauksessa herättänyt hänen huomiotaan, mutta mies näytti munkin silmiin jotenkin tutulta, hänessä oli jotakin, mikä herätti epämääräisiä muistoja ammoisista ajoista. Hänellä oli päällään kulunut kaupunkilaisporvarin puku, mutta hänen olemuksessaan ja katseessaan, hänen sotilaallisessa ryhdissään ja partaisen leukansa asennossa oli jotakin, mikä ilmaisi hänet muuksi kuin mitä vaatteet osoittivat. Hänen olemuksessaan ilmeni pelottomuus ja varmuus. Molemmat pysähtyivät, kumpikin tuijotti toiseensa, muukalainen – joka hämärtyvässä valossa näytti voivan iältään olla missä hyvänsä kolmenkymmenen ja viidenkymmenen välillä – heikosti hymyillen, munkki ymmällä otsaansa rypistäen. Sitten mies otti päästään leveälierisen hattunsa.
"Jumala varjelkoon teidän isällisyyttänne", sanoi hän tervehtien.
"Jumala varjelkoon teitä, poikani", vastasi Frey Miguel, yhä miettiväisenä. "Minusta tuntuu siltä kuin olisimme tavanneet ennen toisemme. Olemmeko?"
Vieras nauroi. "Vaikka kaikki maailma unohtaisi, niin pitäisi ainakin teidän isällisyytenne muistaa minut." Ja silloin Frey Miguel vetäisi äkkiä henkeään. "Taivas varjelkoon!" hän huudahti, laskien kätensä miehen olkapäälle ja katsoen syvälle rohkeihin, harmaisiin silmiin. "Mitä te täällä teette?"
"Olen piirakanpaistaja."
"Piirakanpaistaja? Tekö?"
"Onhan pakko elää, ja se on kunniallisempi ammatti kuin moni muu. Olin Valladolidissa, kun sain kuulla, että teidän isällisyytenne oli kappalaisena täkäläisessä luostarissa, ja silloin minä entisiä aikoja – onnellisempia aikoja – muistellen ajattelin, että ehkä teidän isällisyytenne soisi minulle kannatustaan." Hän puhui huolettoman ylimielisellä äänellä, jossa oli puoleksi ilkamoiva sävy.
"Varmasti..." aloitti pappi, mutta jätti sanansa kesken. "Missä on liikkeenne?"
"Aivan tämän kadun varrella. Suoko teidän isällisyytenne minulle kunnian?"
Frey Miguel kumarsi, ja he lähtivät yhdessä astelemaan katua pitkin.
Kolmena seuraavana päivänä luostarilaiset näkivät munkin vain messun toimituksessa. Mutta neljännen päivän aamuna hän meni suoraa päätä sakaristosta vastaanottohuoneeseen, ja huolimatta siitä, että vielä oli kovin varhainen, pyysi saada tavata prinsessaa.
"Teidän ylhäisyytenne", hän sanoi, "tuon suuria uutisia; uutisia, jotka tulevat ilahduttamaan sydäntänne". Prinsessa katsoi häneen ja näki hänen kuopalle vajonneissa silmissään kuumeisen välkkeen, sairaalloisen punan, häivän hänen ulkonevilla poskipäillään. "Don Sebastian elää. Olen nähnyt hänet."
Hetken aikaa prinsessa tuijotti häneen aivan kuin ei olisi käsittänyt. Sitten hän kalpeni niin, että hänen kasvonsa tulivat yhtä valkeiksi kuin hänen otsallaan oleva nunnan päähine; hänen hengityksensä kulki heikkona vikinänä, hän jäykistyi ja hoiperteli ja estääkseen itseään kaatumasta tarttui kiinni rukoustuolin selkänojaan. Frey Miguel huomasi olleensa varomaton, kun niin äkkiä ilmoitti asian, ja ettei hän ollut arvannutkaan, miten hartaasti prinsessa oli kiintynyt piileskelevään ruhtinaaseen, ja hetken aikaa häntä peloitti, että prinsessa pyörtyisi.
"Mitä sanottekaan? Voi, mitä sanottekaan?" valitti prinsessa, silmät puoliummessa.
Pappi toisti uutisensa hillitymmin, varovaisin sanoin, ponnistaen kaiken ajatusvoimansa vahvistaakseen hänen hermojaan. Vähitellen prinsessa sai kiintymyksensä asettumaan.
"Ja sanotteko te nähneennekin hänet? Voi!" Väri palasi taas hänen kasvoilleen, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän kysyi riemukkain ilmein: "Missä hän on?"
"Täällä. Täällä Madrigalissa."
"Madrigalissa?" Anna oli aivan hämmästynyt. "Mutta mitä varten Madrigalissa?"
"Hän on ollut Valladolidissa ja siellä kuullut, että minä – hänen entinen sielunpaimenensa ja neuvonantajansa – olen pappina täällä Santa Maria la Realissa. Hän tuli minua tapaamaan. Hän tuli valepukuisena, Gabriel de Espinosa-nimisenä, ja asettui tänne piirakanpaistajaksi, kunnes hänen katumusaikansa on ohi ja hän on vapaa ilmestymään kärsimättömänä odottavalle kansalleen."
Tämä oli Annalle järkyttävä ja huumaava uutinen. Se saattoi hänen mielensä myllerryksiin, se teki hänen sielustaan hurjan toivon ja kammottavan pelon temmellyskentän. Unelmien prinssi, joka neljän vuoden aikana oli alituiseen askarruttanut hänen ajatuksiaan, jota hänen haltioitunut, kiihkeä, haaveileva, kaipaava sydämensä oli oppinut kalvavan tulisesti rakastamaan, oli todellinen, elävä ja lähettyvillä oleva olento, jonka hän oikein ruumiinsa silmillä saattoi nähdä. Tämä tällainen ajatus sai hänet niin peloittavan innostuksen valtaan, ettei hän uskaltanut pyytää Frey Miguelia tuomaan don Sebastiania luokseen. Hän sen sijaan teki munkille joukon kysymyksiä ja sai siten selville hyvin seikkaperäisen kertomuksen.
Sebastian oli tappionsa ja pakoonpääsynsä jälkeen Pyhän haudan nimessä vannonut luopuvansa kuninkaallisesta arvostaan, jota kantamaan hän nyt piti itseään arvottomana, ja sovittavansa sen ylpeyden, joka oli hänet kaatanut, kuljeskelemalla ympäri halvassa asussa ja ansaitsemalla palkkalaisen tavoin leipänsä kättensä työllä ja otsansa hiellä, kunnes oli sovittanut rikkomuksensa ja tullut taas mahdolliseksi ottamaan takaisin sen arvoaseman, mihin oli syntynyt.
Tämä kertomus sai Annan aivan säälistä itkemään. Se sai hänen sankarinsa kohoamaan vieläkin ylemmäs kuin missä hän jo tähän asti oli ollut Annan hempeissä, unelmissa, varsinkin kun tähän yleispiirteiseen kuvaukseen seuraavina päivinä lisättiin yksityiskohtaiset kertomukset piileskelevän ruhtinaan kuljeskeluista ja kärsimyksistä. Vihdoin, muutamia viikkoja sen jälkeen kuin hän oli saanut kuulla tuon hämmästyttävän uutisen ruhtinaan ilmestymisestä, elokuun alkupäivinä vuonna 1594, Frey Miguel ehdotti hänelle asiaa, jota hän kaikkein hartaimmin toivoi, vaikka ei uskaltanut pyytää.!
"Olen kertonut hänen majesteetilleen, miten kiintynyt te olette ollut hänen muistoonsa kaikkina niinä vuosina, joina me olemme uskoneet hänet kuolleeksi, ja hän on syvästi liikuttunut. Hän toivoo saavansa teiltä luvan tulla polvistumaan teidän jalkainne juureen."
Anna punastui leuasta hiusmartoon asti ja kalpeni sitten uudestaan; hänen povensa kohoili rajusti. Halun ja pelon vaiheilla hän lausui hiljaisen myöntymyksensä.
Seuraavana päivänä Sebastian Frey Miguelin mukana saapui luostarin vastaanottohuoneeseen, missä hänen ylhäisyytensä oli häntä odottamassa, hänen kaksi palvelevaa nunnaansa hienotunteisesti huoneen toisessa päässä. Hänen malttamattomat arat silmänsä näkivät sekä katsannoltaan että ryhdiltään arvokkaan, keskikokoisen miehen, joka oli pukeutunut äärimmäisen yksinkertaisesti, vaikk'ei kuitenkaan niin kuluneisiin vaatteisiin kuin missä hän Frey Miguelin kohdatessaan oli ollut.
Hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat – väri, joksi noin viisitoista vuotta sitten Afrikkaan purjehtineen pojan kultakutrit hyvinkin olivat voineet haalistua –, hänen partansa kastanjanruskea ja silmät harmaat. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta paitsi silmien väriä ja nenän kaarevuutta ei niissä ollut havaittavissa ainoaakaan Itävallan hallitsijasuvulle ominaista tunnusomaista ja rumentavaa piirrettä, vaikka don Sebastian äitinsä puolelta polveutui siitä suvusta.
Hattu kädessä hän lähestyi prinsessaa ja lankesi toiselle polvelleen hänen eteensä.
"Olen tullut kuulemaan teidän ylhäisyytenne määräyksiä", hän sanoi.
Anna koetti pysyttää tutisevia polviaan ja vapisevia huuliaan vakavina.
"Tekö olette Gabriel de Espinosa, joka olette tullut Madrigaliin asettuaksenne tänne piirakanpaistajaksi?" kysyi hän mieheltä.
"Teidän ylhäisyytenne palvelukseksi."
"Olkaa sitten tervetullut, vaikka uskon, että kaikista ammateista vähimmän ymmärrätte piirakanpaistajan tointa."
Polvistunut mies kumarsi kaunista päätään ja huokasi syvään.
"Jos aikaisemmin elämässäni olisin ollut pystyvämpi erääseen toiseen ammattiin, ei minun nyt olisi pakko tätä harjoittaa."
Prinsessa kehoitti häntä sitten nousemaan, jonka jälkeen heidän keskinen seurustelunsa tällä ensi kerralla oli hyvin lyhyt. Piirakanpaistaja poistui luvaten tulla pian uudestaan, ja prinsessa sitoutui toimittamaan hänen liikkeensä luostarin suojelukseen ja suosioon.
Tästä puolin mies tavallisesti kävi aamumessussa, jonka Frey Miguel toimitti luostarin kappelissa – mikä oli yleisölle avoinna – ja meni sitten sakaristoon munkkia tapaamaan, josta he yhdessä menivät vastaanottohuoneeseen, missä prinsessa odotti jommankumman palvelevan nunnansa kanssa. Nämä päivittäiset kohtaukset olivat alussa lyhyitä, mutta vähitellen ne pitenivät, niin että kestivät aivan päivällisaikaan asti, eikä enää kohta sekään riittänyt, vaan Sebastianin oli tultava iltapäivällä uudestaan.
Ja samalla kuin nämä keskustelutilaisuudet lisääntyivät ja pitenivät, kävivät ne myöskin yhä tuttavallisemmiksi näiden kuninkaallisten henkilöiden kesken, ja Sebastianin tulevaisuudensuunnitelmat tulivat vähitellen keskustelun aiheeksi. Prinsessa kehoitti häntä ilmaisemaan itsensä. Hänen katumusaikansahan oli ollut jo liiankin pitkä, kun kysymyksessä ei oikeastaan ollut mikään rikkomus ollenkaan, koska taivas ei katso niinkään paljon itse tekoa kuin tekijän mielentilaa, ja hänen mielensähän oli ollut puhdas ja hänen tarkoituksensa, lähtiessään taistelemaan pakanoita vastaan, ylevän hurskas. Hän myönsi vaatimattomasti, että asia ehkä oli niin, mutta sekä hän että Frey Miguel pitivät järkevämpänä odottaa Filip II:n kuolemaa, mikä hänen ikäänsä ja sairaalloisuuteensa nähden ei voinut olla enää kaukainen asia. Filip-kuningashan saattaisi vallastaan arkana vastustaa Sebastianin oikeutettua vaatimusta.
Mutta nämä Espinosan jokapäiväiset käynnit ja se pitkä aika, minkä hän aina viipyi Annan seurassa, antoivat tietenkin aihetta häväistysjuttuihin sekä itse luostarissa että sen ulkopuolella. Annahan oli luostarivalan tehnyt nunna, jolla ei ollut lupaa kohdata muita miehiä kuin rippi-isänsä muuten kuin vastaanottohuoneen ristikon takana, eikä sittenkään noin kauan ja alinomaa. Heidän välilleen muodostunut tuttavallisuus – jota Frey Miguel oli edistänyt ja jouduttanut –, oli muutamassa viikossa kehittynyt sille asteelle, että Annalla oli täysi syy uskoa miehestä koituvan hänen pelastajansa tästä elävästä haudasta, johon hänet oli tuomittu; hän toivoi tämän palauttavan hänet elämään ja vapauteen, johon hän kaiken aikaa oli ikävöinyt, ottamalla hänet kuningattarekseen, kun koittaisi aika, jolloin ruhtinas vaatisi haltuunsa sen, mikä hänelle kuului. Mitäpä haittaisi luostarivala? Senhän hän oli vannonut vastoin tahtoaan, oltuaan sitä ennen alokkaana vain yhden vuoden, eivätkä vieläkään asetusten määräämät viisi koevuotta olleet kuluneet loppuun. Siksipä hänen mielestään hänen valansa olivat vielä mahdolliset peruuttaa.
Mutta tätä ei yleinen näkökanta ottanut lukuun eikä tiennytkään ottaa, ja siksipä häväistys yhä vain kasvoi. Luostarin väestä ei kukaan, Annan kuninkaallisen säädyn huomioon ottaen, ollut kyllin rohkea uskaltaakseen häntä nuhdella tai neuvoa, ja varsinkin ottaen vielä huomioon sen, että Frey Miguel, luostarin hengellinen neuvonantaja, sen hyväksyi. Mutta ulkopuolelta, Pyhän Augustinuksen munkkikunnan osapiirin päämieheltä, saapui vihdoin Annalle kirje, jossa kunnioittavan vakavin sanoin huomautettiin, että hänen ja piirakanpaistajan lukuisat kohtaamiset aiheuttivat ikäviä puheita, jonka vuoksi olisi paras koettaa lopettaa ne. Tämä kehoitus loukkasi Annan ylpeää ja herkkätunteista sielua. Hän lähetti palvelijansa Roderosin heti paikalla hakemaan Frey Miguelia ja antoi hänelle kirjeen luettavaksi.
Munkin tummat silmät lukivat sen ja kävivät huolestuneen näköisiksi.
"Sehän oli pelättävissä", sanoi hän huoahtaen. "On olemassa vain yksi keino, jos mieli säästyä pahemmilta seurauksilta ja välttää turmelemasta koko asiaa. Don Sebastianin on lähdettävä Madrigalista pois – minne hyvänsä – ja heti paikalla; huomenna viimeistään." Ja sitten, nähdessään kauhun ilmeen Annan kasvoilla, hän lisäsi kärsimättömästi: "Mitäpä muuta, mitäpä muuta? Tuo juonikko, osapiirin päämies voi olla jo parhaillaan häiriötä puuhaamassa."
Prinsessa pakotti itsensä rauhalliseksi. "Saanhan... saanhan tavata häntä, ennen kuin hän lähtee?" hän pyysi.
"Enpä tiedä. Se ei ehkä ole viisasta. Minä mietin asiaa." Frey Miguel riensi pois hyvin huolissaan, jättäen Annan niille miettein kuin olisi elämä luopumassa hänestä.
Samana syyskuun iltana myöhään, kun nunna masentuneena istui huoneessaan toivoen toivottomuudessaankin, että saisi vielä edes vilahdukselta nähdä don Sebastianin, tuli dona Maria de Grado kertomaan hänelle, että Espinosa oli parhaillaan luostarissa Frey Miguelin kammiossa. Peläten, että Espinosa toimitettaisiin pois salaa hänen saamatta nähdä tätä, ja myöhäisestä ajasta välittämättä – kello oli kahdeksan ja ilta alkoi pimetä – hän heti paikalla lähetti Roderosin munkin luo pyytämään, että tämä toisi Espinosan hänen luokseen vastaanottohuoneeseen.
Munkki totteli, ja rakastavaiset – sillä sellaisia he nyt jo olivat – kohtasivat toisensa surun vallassa.
"Armollinen herra", huusi prinsessa välittämättä ollenkaan olla varovainen, "mitä on päätetty?"
"Että minä lähden huomisaamuna", vastasi Espinosa.
"Minne lähdette?" Anna oli hämmentynyt.
"Minnekö?" Espinosa kohautti olkapäitään. "Valladolidiin ensin ja sitten... minne Jumala suo."
"Entä milloin saan taas nähdä teidät?"
"Kun... kun Jumala suo."
"Voi, minua niin peloittaa... jos menetän teidät... jos en enää milloinkaan saa nähdä teitä!" Prinsessan sydän sykki rajusti, hän oli poissa suunniltaan.
"Ei toki, kunnianarvoisa neiti, eihän toki!" vastasi Espinosa. "Tulen noutamaan teidät, kun aika on täytetty. Palaan pyhäinmiesten seuduissa tai viimeistään jouluna ja tuon mukanani henkilön, joka voi todistaa minun henkilöllisyyteni."
"Mitäpä todistuksia minä kaipaisin?" vastasi Anna melkein rajusti. "Mehän kuulumme toisillemme, te ja minä. Mutta te olette vapaa menemään, minne haluatte, mutta minä olen vankina ja avuton..."
"Niinpä kyllä, vaan pian minä teidät vapautan, ja sitten lähdemme yhdessä täältä. Katsokaahan." Hän astui pöydän ääreen. Siinä oli mustepullo, kuivaushietarasia, muutamia sulkakyniä ja paperilehti. Hän otti kynän käteensä ja kirjoitti – vaivalloisesti, sillä kuten tunnettua ruhtinaat ovat kehnoja kynämiehiä:
"Minä, don Sebastian, Jumalan armosta Portugalin kuningas, otan puolisokseni hänen ruhtinaallisen korkeutensa dona Anna Itävaltalaisen, hänen ruhtinaallisen korkeutensa don Juan Itävaltalaisen tyttären, kahden piispan minulle antaman erikoisoikeuden perusteella."
Ja allekirjoitukseksi hän piirsi – Portugalin kuninkaiden ikimuistoisen tavan mukaan – "El Rey" – kuningas.
"Tyydyttääkö tämä teitä, armollinen neiti?" hän kysyi, ojentaen paperin hänelle.
"Miten minua tällainen kyhäys tyydyttäisi?"
"Se on sitoumus, minkä lunastan niin pian kuin taivas suo."
Sitten Anna purskahti itkemään, ja don Sebastian koetti tyynnyttää häntä, kunnes Frey Miguel hoputti häntä lähtemään, koska oli jo myöhäinen. Silloin Anna unohti oman surunsa ja alkoi huolehtia vain Espinosan vuoksi, eikä hän ennemmin tyytynyt kuin sai tyhjentää hänen käteensä pienen kalleusvarastonsa – sata tukaattia ja omistamansa jalokivet, joita oli timattikoristeinen kultakello ja sormus, jossa oli Filip-kuninkaan kamea-muotokuva, sekä kaiken lisäksi oman, pelikortinkokoisen muotokuvansa.
Kellon lyödessä kymmenen Espinosa vihdoin hoputtamalla riistettiin lähtemään. Frey Miguel oli polvistunut hänen eteensä, suudellut hänen kättään ja pyytänyt hartaasti, että hän ei enää viivyttelisi; ja sitten Sebastian oli tehnyt saman prinsessalle, jolloin he kumpikin itkivät. Vihdoin hän lähti, ja dona Maria de Gradon käsivarteen nojaten onneton Anna hoiperteli takaisin kammioonsa itkemään ja rukoilemaan.
Sitä seuraavina päivinä hän liikkui kalpeana ja hajamielisenä, menetyksen- ja lohduttomuudentunteensa masentamana, jota mielenmasennustaan hän lopulta koetti lieventää kirjoittamalla don Sebastianille Valladolidiin, jonne tämä oli mennyt. Näistä kirjeistä on jälkimaailmalle säilynyt vain kaksi.
"Herrani ja kuninkaani", hän toisessa niistä kirjoitti, "voi, miten hirveätä on tämä erilläänolo! Minua se niin vaivaa, että jollen lieventäisi sitä kirjoittamalla teidän majesteetillenne, jolloin saan viettää muutamia hetkiä teidän seurassanne, minä en sitä ollenkaan kestäisi. Samaa, mitä tunnen tänään, tunnen joka päivä muistellessani niitä onnellisia hetkiä, jotka yhdessä vietimme ja joita ei enää ole. Tämä kieltäymys on minulle niin ankara taivaan rangaistus, että tekisipä mieleni nimittää sitä epäoikeutetuksi, sillä ilman omaa syytäni minulta on riistetty se onni, jota niin monta vuotta olen saanut olla paitsi ja jonka kärsimysten ja kyynelten hinnalla olin itselleni ostanut. Voi, herrani, miten mielelläni kuitenkin haluaisin kärsiä uudestaan kaikki onnettomuudet, jotka ovat minua kiduttaneet, jos sillä keinoin vähimmässäkään määrässä voisin säästää teidän majesteettianne kärsimyksiltä. Kuulkoon Hän, joka maailmaa hallitsee, rukoukseni ja pankoon rajan näin suurelle onnettomuudelle ja sille sietämättömälle tuskalle, jota kärsin, kun minun on pakko olla erillään teidän majesteetistanne. Olisi mahdoton elää, jos pitkään pitäisi tällaista tuskaa kestää.
"Kuulun teille, herrani; te sen jo tiedättekin. Sen uskollisuudenvalan, jonka teille vannoin, olen pitävä elämässä ja kuolemassa, sillä ei itse kuolemakaan voisi sitä sielustani riistää, ja kuolematon sieluni on säilyttävä sen kautta ikuisuuden..."
Tällaista ja paljon muuta samantapaista Espanjan Filip-kuninkaan veljentytär kirjoitti Gabriel Espinosalle, Valladolidiin poistuneelle piirakanpaistajalle. Ei ole muuta tietoa siitä, miten tämä Espinosa aikaansa kulutti, kuin että hän ainakin liikuskeli vapaasti ulkona. Sillä mainitun kaupungin kadulla tuo ihmisten asioihin sekaantuva kohtalo toimitti hänet tapaamaan Gregorio Gonzalesin, jonka alaisena hän kerran oli ollut keittiöpoikana kreivi Nyeban palveluksessa.
Gregorio huusi hänelle ja tuijotti häneen silmät pyöreinä; sillä vaikka Espinosan puku ei ollutkaan aivan uuden uutukainen, ei se kuitenkaan ollut alhaison puku.
"Onko lupa kysyä, kenen palveluksessa sinä nyt olet?" kysyi yllättynyt Gregorio, heti kun he olivat saaneet tervehtineeksi toisiaan.
Espinosa ravisti päältään hetkellisen hämmennyksensä ja kätteli entistä toveriaan. "Ajat ovat muuttuneet, Gregorio-ystäväni. En ole nykyään kenenkään palveluksessa, vaan tarvitsen pikemminkin itse palvelijoita."
"No, mutta minkälainen toimi sinulla sitten on?"
Ylhäisesti Espinosa sivuutti hänen kysymyksensä. "Sehän on yhdentekevä", hän vastasi, koettaen arvokkaalla esiintymisellään estää toisen enempää utelemasta. Hän kääri viittansa kiinni ja aikoi jatkaa matkaa. "Jos voin tehdä jotakin puolestasi, olen entisen ystävyytemme vuoksi iloinen saadessani tilaisuuden siihen."
Mutta Gregoriolla ei ollut vähintäkään halua erota hänestä. Emmehän me yleensä mielellämme eroa vanhasta ystävästä, jonka odottamatta huomaamme tulleen varakkaaksi. Hän tahtoi Espinosaa välttämättä tulemaan hänen kotiinsa. Hän sanoi, että vaimonsa ihastuisi kovin saadessaan uudistaa tuttavuutensa ja saadessaan kuulla hänen omasta suustaan, miten hänen asemansa oli parantunut. Hän ei ottanut suostuakseen mihinkään kieltäytymisiin, ja lopulta Espinosa, jaksamatta vastustaa hänen hellittämätöntä vaatimustaan, lähti hänen seurassaan siihen kurjaan kaupunginosaan, missä Gregorio asui.
Likaisessa huoneessa, epäsiistin honkalautaisen pöydän ääressä istuivat nuo kolme – Espinosa, Gregorio ja Gregorion vaimo; mutta viimeksimainittu ei tuntunut olevan ollenkaan ihastunut Espinosan rikastumisesta, niinkuin Gregorio oli uskonut. Ehkä Espinosa älysi vaimon pahansisuisen kateuden, ja ehkäpä tätä kateutta vielä lisätäkseen – mikä onkin paras keino kateuden rankaisemiseksi – hän tarjosi Gregoriolle tuottavan toimen.
"Rupea minun palvelukseeni", hän sanoi, "niin maksan sinulle viisikymmentä tukaattia heti ja neljä tukaattia kuukaudessa."
Nähtävästi he eivät luottaneet hänen rikkauteensa. Saadakseen heidät uskomaan hän näytteli heille ylpeillen kultakelloa – harvinainen omaisuus –, joka oli timanteilla koristettu, arvokasta sormusta ynnä muita kallisarvoisia jalokiviä. Aviopari töllisteli nyt silmät selkosillaan.
"Mutta etkö sinä sanonut minulle, kun olimme yhdessä Madridissa, että olit ollut piirakanpaistajana Ocañessa?" pääsi Gregoriolta.
Espinosa hymyili. "Kuinka monen kuninkaan ja ruhtinaan onkaan ollut pakko valepukuisena piileskellä", sanoi hän kaksimielisesti. Ja nähdessään heidän hämmästyvän hän vielä pitkitti kerskailuaan. Mikään ei näyttänyt olevan hänelle liiaksi pyhää – ei edes Madrigalin luostarissa elävän ihanan, lohduttoman ruhtinaallisen naisen muotokuva. Hän veti senkin taskustaan ja työnsi sen heille viini- ja öljytahraisen pöydän yli.
"Katsokaa tätä kaunista naista, ihaninta koko Espanjassa", sanoi hän heille. "Ruhtinaallakaan ei voisi olla suloisempaa morsianta."
"Mutta hänhän on nunnan pukimissa", huomautti vaimo. "Miten hän sitten voi naimisiin mennä?"
"Eivät lait kuninkaita koske", tokaisi Espinosa päättävästi.
Viimein hän poistui, mutta kehoitti vielä lähtiessään Gregoriota harkitsemaan hänen tarjoustaan. Hän sanoi palaavansa kuulemaan kokin vastausta ja ilmoitti heille myöskin, missä nykyään asui.
He päättelivät hänet mielenvikaiseksi. Mutta vaimon kateellinen pelko, että Espinosan kertomus itsestään sittenkin voisi olla totta, sai hänen epäuskonsa kääntymään ilkeämielisyydeksi. Tämä ilkeämielisyys ajoi hänet heti toimimaan, ja hän ilmoitti asiasta don Rodrigo de Santillanille, Valladolidin alcaldelle.
Myöhään samana iltana Espinosan herättivät unesta alguazilit, alcalden poliisit, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa. Hänet vangittiin ja raahattiin don Rodrigon eteen tekemään selvää toimistaan ja muutamista arvoesineistä, jotka oli tavattu hänen hallussaan – varsinkin eräästä sormuksesta, jonka kameaan oli kaiverrettu Filip-kuninkaan muotokuva.
"Minä olen Gabriel de Espinosa, madrigalilainen piirakanpaistaja", vastasi hän kysyttäessä varmalla äänellä.
"No, miten teillä sitten on hallussanne tällaisia jalokiviä?"
"Ne minulle antoi dona Anna Itävaltalainen, jotta myisin ne hänen laskuunsa. Siksi olen saapunut tänne Valladolidiin."
"Onko tämä dona Annan muotokuva?"
"On."
"Entä tämä hiuskutri? Onko sekin dona Annan? Ja väitättekö siis, että nekin on annettu teille myytäväksi?"
"Miksi muuten ne olisi minulle annettu?"
Don Rodrigo oli ihmeissään. Nämä esineethän olivat arvottomia varastettaviksi, ja mistä ihmeestä mies saisi ostajan hiuskutrille? Alcalde tutki miestä tiukemmin ja huomasi hänessä silloin sellaisen arvokkaan ryhdin ja vakuuttavan rauhallisen käyttäytymisen, mikä tavallisesti johtuu syntyperästä ja arvosta. Hän lähetti miehen vankeuteen siksi aikaa, kun itse lähti Madrigaliin hänen asuntoaan tarkastamaan.
Don Rodrigo toimi nopeasti, mutta siitä huolimatta hänen vankinsa jollakin salaperäisellä tavalla sai lähetetyksi varoituksen, mikä teki Frey Miguelille mahdolliseksi ennättää ennen alcaldea. Ennen kuin don Rodrigo saapui, oli munkki ehtinyt viedä Espinosan asunnosta pois papereita sisältävän lippaan, minkä hän heitti tuleen. Valitettavasti Espinosa oli ollut huolimaton. Alguazilit löysivät neljä kirjettä, joita Espinosa ei ollut pannut lippaaseen. Kaksi niistä oli Annan kirjoittamia – toisesta on peräisin ennen esittämäni ote –, toiset kaksi oli Frey Miguel itse kirjoittanut.
Nämä kirjeet saivat don Rodrigo de Santillanin säpsähtämään. Hän oli älykäs mies ja asioista perillä. Hän tiesi, että portugalilaisen vallantavoittelijan don Antonion, entisen Craton priorin, alituiset vehkeilyt antoivat paljon päänvaivaa Kastilian oikeuslaitokselle. Hän tunsi Frey Miguelin menneisyyden, tiesi hänet uhrautuvaksi isänmaanystäväksi ja don Antonion innokkaaksi ja uskolliseksi kannattajaksi, muisti vankinsa varman ja arvokkaan esiintymisen ja teki sen johdosta hyvin ymmärrettävän johtopäätöksen. Mies, joka hänellä oli hallussaan – mies, jota prinsessa Anna lähestyi niin hehkuvin sanoin majesteetiksi puhutellen – oli Craton priori. Hän käsitti, että hänen tielleen oli osunut vakava ja vaarallinen asia. Hän määräsi Frey Miguelin vangittavaksi ja lähti sitten luostariin dona Annaa puhuttelemaan. Hänen menettelytapansa oli viekas ja perustui yllätykseen. Hän aloitti haastattelunsa näyttämällä hänelle yhtä löytämistään kirjeistä ja kysymällä,tunnustiko Anna sen omakseen.
Prinsessa tuijotti hetken aikaa hurjan pelästyksen vallassa; sieppasi sitten kirjeen alcalden käsistä, repäisi sen poikki ja olisi jatkanut repimistään, jollei alcalde olisi rautaisin ottein tarttunut hänen ranteisiinsa estäen häntä siitä, vähät välittäen tällä hetkellä Annan suonissa virtaavasta kuninkaallisesta verestä. Filip-kuningas oli ankara herra, hutiluksille säälimätön, ja don Rodrigo tiesi, ettei hän olisi saanut milloinkaan anteeksi, jos olisi sallinut hävittää tuon arvokkaan kirjeen.
Sekä ruumiillisesti että sielullisesti lannistettuna Anna luovutti palaset don Rodrigolle ja tunnusti kirjoittaneensa kirjeen.
"Mikä on tuon miehen oikea nimi, joka sanoo olevansa piirakanpaistaja ja jota te kirjeessänne noin juhlallisesti puhuttelette?" kysyi tuomari.
"Hän on don Sebastian, Portugalin kuningas." Ja tämän julistuksensa jatkoksi Anna lyhyesti kertoi, miten mainittu henkilö oli päässyt pakenemaan Alcacer-el-Kebiristä ja hänen katumusvaelluksestaan.
Don Rodrigo poistui tietämättä, mitä oikein ajatella tai uskoa, mutta siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen olisi esitettävä koko asia Filip-kuninkaalle.
Hänen katolinen majesteettinsa hämmästyi ja huolestui. Hän lähetti heti paikalla don Juan de Llanon, inkvisitio-oikeuden apostolisen edustajan, Madrigaliin asiaa tutkimaan ja määräsi, että Anna oli suljettava yksin kammioonsa ja hänen palvelevat nunnansa ja muut palvelijansa pidettävä vangittuina.
Espinosa lähetettiin paremmaksi varmuudeksi Valladolidista Medina del Campon vankilaan. Hänet kuljetettiin sinne vaunuissa, joita pyssymiehet saattoivat.
"Miksi kuljetatte köyhää piirakanpaistajaa niin juhlallisesti?" kysyi hän puoli-ivallisesti vartijoiltaan.
Vaunuissa istui hänen kanssaan Cervatos-niminen sotamies, joka oli paljon matkustellut. Tämä lyöttäytyi puheisiin Espinosan kanssa ja huomasi, että hän puhui sujuvasti ranskaa ja saksaa. Mutta kun Cervatos puhutteli häntä portugalinkielellä, vanki näytti hämmentyvän ja vastasi, että vaikka hän oli ollut Portugalissa, ei hän sitä kieltä osannut puhua.
Kautta talven sitten tutkittiin kolmea päävankia – Espinosaa, Frey Migueliä ja prinsessa Annaa – vuoron perään kutakin. Apostolinen edustaja tutki prinsessaa ja Frey Miguelia; don Rodrigo johti Espinosan kuulustelua. Mutta ei ilmennyt mitään sellaista, joka olisi vienyt asiaa eteenpäin tai kohottanut salaperäisyyden verhoa.
Prinsessan vastaukset uhkuivat vilpittömyyttä, mihin hellittämättömien, jopa toisinaan loukkaavien kuulustelujen kestäessä liittyi yhä lisääntyvä närkästyksen sävy. Hän intti kiivaasti, että vanki oli don Sebastian, ja kirjoitti hehkuvia kirjeitä Espinosalle rukoillen, että tämä hänen maineensa tähden ilmoittaisi, kuka hän oikein oli, vakuuttaen, että oli koittanut aika hänen luopua valepuvustaan.
Näistä hartaista pyynnöistä huolimatta vanki jyrkästi pysyi väitteessään, että hän oli Gabriel de Espinosa, piirakanpaistaja. Mutta miehen käytöstapa ja se salaperäisyys, mikä häntä verhosi, näyttivät olevan ristiriidassa hänen väitteensä kanssa. Ettei hän voinut olla Craton priori, siitä don Rodrigo oli vihdoin päässyt varmuuteen. Hän puolustautui taitavasti kuulusteluissa, väistäen aina tutkijaviranomaisen kokeneen kyselyn ponsikohtia, kun tämä koetti saada hänet loukkuun, ja hän osasi myöskin huolellisesti välttää sanomasta mitään, mikä olisi syyttänyt kumpaakaan muuta vankia. Hän kielsi milloinkaan väittäneensä olevansa don Sebastian, vaikka myönsikin, että Frey Miguel ja prinsessa olivat uskoneet, että hän oli kadonnut ruhtinas.
Kun häneltä kysyttiin, kutka hänen vanhempansa olivat, hän väitti, ettei ollut heitä tuntenut – mikä vastaus olisi sopinut don Sebastianiinkin, joka oli syntynyt isänsä kuoltua ja jonka äiti hylkäsi lapsen ollessa vielä nuori.
Mitä Frey Migueliin tulee, niin hän kuulusteltaessa ilmaisi varmasti uskovansa, että don Sebastian ei ollut kuollut Afrikan-retkellä ja että Espinosa hyvinkin saattaisi olla tuo kadonnut ruhtinas. Hän väitti kaiken aikaa toimineensa hyvässä uskossa ja aikomatta hetkeäkään olla Espanjan kuninkaalle uskoton.
Eräänä iltana myöhään, kun Espinosa oli tullut olleeksi vankeudessa jo kolme kuukautta, saapui alcalde odottamatta hänen koppiinsa ja herätti hänet unestaan. Espinosa nousi ja aikoi oitis ruveta pukeutumaan.
"Ei", sanoi don Rodrigo kieltäen, "ei se ole tällä kertaa tarpeellista."
Se oli pahaenteinen lause, minkä vanki, joka istui vuoteessaan hiukset pörröisinä ja siristäen silmiään soihtujen valossa, heti käsitti kidutusuhkaukseksi. Hänen kasvonsa valahtivat valkeiksi.
"Se on mahdotonta", vastusti hän. "Kuningas ei ole voinut määrätä sellaista, mihin teidän sananne viittaavat. Hänen majesteettinsa ottaa huomioon, että minä olen kunniallista säätyä. Hän voi vaatia henkeni, mutta kunniallisella tavalla eikä kidutuspenkillä. Ja jos on tarkoitus pakottaa sillä tavoin minua puhumaan, niin on se turhaa vaivaa, sillä minulla ei ole mitään lisättävää siihen, mitä jo olen sanonut."
Alcalden tylyille tummille kasvoille levisi kolkko hymy.
"Pyydän saada huomauttaa teille, että te puhutte ristiriitaisesti. Väliin selitätte olevanne alhaista syntyperää ja vähin taas kunnianarvoisaa säätyä. Kun tällä hetkellä kuulee teidän puhuvan, niin aivan saa sen käsityksen, että kidutuksen käyttäminen olisi teidän arvoanne alentavaa. Miten sitten..."
Don Rodrigo keskeytti äkkiä lauseensa jääden tuijottamaan. Sitten hän sieppasi soihdun alguazilin kädestä ja piti sitä aivan lähellä vangin kasvoja. Espinosa kyyristyi kokoon, sillä hän arvasi varsin hyvin, mitä alcalde oli huomannut. Tuossa voimakkaassa valaistuksessa don Rodrigo näki, että vangin hiukset ja parta olivat muuttuneet juuresta harmaiksi, ja hän tuli siten lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että kysymyksessä oli aivan alhainen petturi. Mies oli värjännyt hiuksensa ja partansa, mutta vangiksi jouduttuaan ei ollut enää saanut käsiinsä värjäysaineita. Don Rodrigo poistui tyytyväisenä käyntiinsä.
Hänen mentyään Espinosa heti paikalla ajoi pois partansa. Mutta se oli jo myöhäistä, ja sitä paitsi hänen hiuksensa olivat muutamassa viikossa haalistuneet luonnolliseen harmauteensa, ja hän näytti noin kuusikymmenvuotiaalta ukolta – kuten hän todella olikin.
Siitä huolimatta ei hänestä kidutuspenkillä, jolle hänet pian tämän jälkeen raahattiin, saatu mitään uusia tietoja, jotka olisivat selittäneet kaiken sen, mikä vielä oli hämärän peitossa. Vasta Frey Miguelilta saatiin kiduttamalla monen verukehtimisen ja koukkuilemisen jälkeen tietää koko totuus – minkä muuten hän yksin tunsi.
Hän tunnusti, että hän isänmaanrakkauden innoittamana ja kiihkeästi haluten vapauttaa Portugalin Espanjan ikeen alta ei ollut milloinkaan hylännyt toivoaan asian onnistumisesta ja don Antonion, Craton priorin, kohottamisesta esi-isiensä valtaistuimelle. Hän oli keksinyt suunnitelman, mihin oli alkuaiheen antanut prinsessa Annan kiihkeä luonto ja hänen kyllästymisensä luostarielämään. Juuri miettiessään, mistä saisi tärkeimmän apulaisen suunnitelmansa toteuttamiseen, hän sattumalta kohtasi Espinosan Madrigalin kadulla. Espinosa oli ollut soturi ja oli paljon matkustanut. Espanjan ja Portugalin välisen sodan aikana hän oli palvellut Filip-kuninkaan armeijassa, oli tutustunut Frey Migueliin silloin, kun sotaväki oli ollut aikeissa tunkeutua tämän luostariin, ja oli pelastanut hänet tästä vaarasta. Se oli saattanut heidät ystäviksi, ja Frey Miguel oli saanut näytteen miehen neuvokkuudesta ja rohkeudesta. Sitä paitsi hän oli don Sebastianin pituinen ja vartaloltaan sen muotoinen, miksi kuningas kuluneiden vuosien aikana olisi saattanut kehittyä, ja muutenkin monessa suhteessa entisen kuninkaan näköinen. Hiusten ja parran värin saattoi korjata; ja hänen saattaisi antaa esittää tuon piileilevän ruhtinaan osaa, jonka paluuta Portugal niin kiihkeästi ja tuottavasti odotti. Oli aikaisemmin esiintynyt muita pettureita, mutta heiltä oli puuttunut Espinosan lahjakkuus, ja oli helppo saada selville heidän alkuperänsä. Paitsi että Espinosalla oli tällaiset luonnolliset avut, oli vielä tarkoitus, että Frey Miguel todistaisi hänet oikeaksi henkilöksi – eikä siihen toimeen olisikaan kukaan ollut sen pätevämpi –, samoin Filip-kuninkaan veljentytär, jonka Espinosa ratkaisevan hetken tullen naisi. Suunnitelmaan kuului vielä, että kaikki kolme, heti kun asiat olisi saatu järjestetyksi, matkustaisivat Pariisiin, missä don Antonion maanpaossa asuvat ystävät hankkisivat hänelle luottamusta – sillä Craton priori kuului myöskin salaliittoon. Ranskasta käsin Frey Miguel sitten kätyriensä välityksellä olisi hoitanut Portugalin asioita ja olisi sitten pian itse lähtenyt sinne panemaan toimeen kansallisen nousun niin suurta luottamusta saavuttaneen vallantavoittajan hyväksi. Tällä tavoin hän varmasti uskoi voivansa vapauttaa Portugalin. Kun sitten tämä olisi tehty, ilmestyisi don Antonio Lissaboniin, paljastaisi petollisen vallananastajan ja panisi omaan päähänsä kuninkaan kruunun, joka siten olisi tullut tehokkaalla ja ratkaisevalla tavalla Espanjalta anastetuksi.
Tällaisen suorasukaisen suunnitelman oli hengenmies laatinut, suunnitelman, joka ei välittänyt toisarvoisista seikoista, joka ei vähintäkään epäröinyt uhrata prinsessaa ja salahankkeen tärkeintä apumiestä. Mitäpä merkitsi kuningaskunnan vapautumisen ja kokonaisen kansan orjuudesta pelastumisen ja onnellisuuden rinnalla don Juan d'Austrian aviottoman tyttären ja piirakanpaistajaksi ruvenneen palkkasoturin kohtalo? Ei mitään ainakaan Frey Miguelin mielestä, ja hänen juonensa olisikin ehkä onnistunut, jollei Espinosa olisi ollut luonteeltaan niin epäjalo ja turhamaisen pöyhkeilevä, että oli yltynyt koettamaan Valladolidissa häikäistä Gonzaleseja. Tämä hänen turhamaisuutensa tuki häntä loppuun asti, mikä tapahtui lokakuussa 1595, kokonainen vuosi sen jälkeen kun hänet oli vangittu. Viime hetkeensä asti hän varoi myöntämästä mitään, mikä olisi valaissut hänen hämäräperäistä henkilöllisyyttään ja syntyperäänsä.
"Jos tulisi tietoon, kuka minä olen..." hän usein sanoi, mutta keskeytti siihen lauseensa.
Hänet hirtettiin, teilattiin ja hakattiin kappaleiksi, ja hän kesti kohtalonsa rauhallisen rohkeana. Sama kuolema tuli Frey Miguelin osaksi, ja yhtä arvokkaasti hänkin sen kesti, sitten kun häneltä ensin oli riistetty hänen papillinen arvonsa.
Mitä onnettomaan Anna-prinsessaan tulee, joka oli häpeän ja nöyryytyksen murtama, oli hän saanut aloittaa rangaistuksensa kärsimisen jo edellisessä heinäkuussa. Apostolinen edustaja ilmoitti hänelle Filip-kuninkaan vahvistaman tuomion. Hänet oli siirrettävä toiseen luostariin kärsiäkseen siellä neljä vuotta eristettyä vankeutta omassa kammiossaan, ja hänen oli paastottava vedellä ja leivällä joka perjantai. Hänet julistettiin iäkseen kelpaamattomaksi mihinkään virkaan, ja vankeusajan umpeenmentyä häntä oli kohdeltava tavallisena nunnana, palveluskunta lakkautettiin, kunnianimi "hänen ylhäisyytensä" peruutettiin samoinkuin kaikki muutkin Filip-kuninkaan hänelle suomat etuoikeudet.
Ne säälittävät armonanomuskirjeet, mitkä hän kirjoitti sedälleen, Filip-kuninkaalle, ovat vielä tallella. Mutta ne eivät liikuttaneet tylyä, leppymätöntä Espanjan Filipiä. Annan ainoa synti oli, että hän nääntyvän sydämensä kaipausta kuunnellen ja suuttuneena siihen ilottomaan elämään, johon hänet vastoin omaa tahtoaan oli pakotettu, oli viehättynyt toivosta saada suojella henkilöä, jonka uskoi onnettomaksi, romanttiseksi ruhtinaaksi, ja toivosta saada vaihtaa luostari valtaistuimeen.
Tuon naisraukan rangaistusaikaa kesti liki neljäkymmentä vuotta, mutta sen pahin puoli ei ollut se, mikä sisältyi Filip-kuninkaan määräyksiin, vaan se, mikä kohosi omasta murtuneesta ja nöyryytetystä sielusta. Loistava toivo oli hänet hetkeksi korkeuksiin kohottanut syöstäkseen hänet taas takaisin synkimpään epätoivoon, jota vielä lisäsivät sanomaton häpeä ja loukattu ylpeys.
Kuten jo sanottu, ei koko historiassa ole olemassa surullisempaa tarinaa kuin hänen tarinansa.
KOHTALOKAS RAKASTUMINEN
Henrik IV:n murha
Vuonna 1609 kuoli viimeinen Cleven herttua, ja Ranskan ja Navarran kuningas Henrik IV rakastui Charlotte de Montmorencyyn.
Toistensa yhteydessä nämä kaksi asiaa tulivat vaikuttamaan Euroopan kohtaloon. Itsessään ne tosin olivat vähäpätöiset, koska vanhan herrasmiehen kuoleminen tietenkin oli yhtä jokapäiväinen asia kuin Henrik Bearnilaisen rakastuminen. Rakkaus oli ollut hänen muuten uutteran elämänsä virkistystä, eikä hänen korkea ikänsä – hän oli tähän aikaan kuudenkuudetta ikäinen – eivätkä hänen pitkämielisen firenzeläisen puolisonsa Maria di Medicin syytökset riittäneet tätä hänen haluansa hillitsemään.
Olisi kai aviomies saattanut olla uskottomampikin; mutta kukaan tuskin oli. Hänen rakastelunsa oli vallan tavatonta, hänen mieltymyksensä naisiin aivan rajaton, ja hänen aviottomat jälkeläisensä olivat lukuisammat kuin Englannin sulttaanin Kaarle II:n. Tästä viimeksimainitusta hän kuitenkin eroaa siinä suhteessa, että hän ei ollut tavoiltaan yhtä itämainen itseään hemmotellessaan. Häneen verrattuna Kaarle oli yksinkertainen hölmö, joka muutti Whitehallin haaremiksi. Henrik oli enemmän innostunut romanttiseen rakasteluun, rohkeihin seikkailuihin ja osasi naisharrastuksissaankin esiintyä uljaana ritarina.
Charlotte de Montmorency-jutussa tämä hänen uljuutensa ei ehkä esiinny edukseen. Ensinnäkin hän oli, kuten jo olemme maininneet, kuudenkuudetta ikäinen, siis sellaisessa iässä, jolloin on vaikea, naurunalaiseksi joutumatta, ilmaista rakkauttaan kaksikymmenvuotiaalle tytölle. Henrikin onnettomuudeksi Charlotte ei näytä käsittäneen asiaa sellaiseksi. Päinvastoin hänen suloinen, turhamainen päänsä meni siinä määrässä pyörälle kuninkaan mairittelevain huomionosoitusten johdosta, että hän tuli vastanneeksi herättämäänsä rakkauteen.
Hänen omaisensa olivat aikoneet hänet puolisoksi iloiselle ja älykkäälle sotamarski de Bassompierrelle; ja vaikka tämä ei ollutkaan rakastunut Charlotteen, piti hän tätä liittoa kuitenkin hyvin edullisena ja oli erittäin suostuvainen asiaan siihen asti, kunnes kuningas ilmaisi aikomuksensa. Henrik teki sen häpeämättömän suorasukaisesti.
"Bassompierre, kuulkaa, puhun teille ystävänä", hän sanoi. "Olen rakastunut, vieläpä hurjasti rakastunut, mademoiselle de Montmorencyyn. Jos te naisitte hänet, niin vihaisin teitä. Jos hän rakastaisi minua, niin te vihaisitte minua. Meidän riitaantumisemme surettaisi minua kovin, sillä rakastan teitä vilpittömästi."
Se riitti Bassompierrelle. Hän ei halunnut ehdointahdoin antautua sovinnaiseen avioliittoon, josta tulisi olemaan seurauksena, että hänen nähtävästi pitäisi valita toinen kahdesta pahasta: joko tyytyä näyttelemään naurettavaa mukautuvan aviomiehen osaa tai joutua riitaan kuninkaansa kanssa. Hän lausui tämän julki ja kiitti kuningasta hänen avomielisyydestään, jonka jälkeen Henrik, mieltyen häneen vielä entistäkin enemmän hänen järkevyytensä tähden, avasi hänelle vieläkin sydämensä:
"Aion naittaa hänet serkkunipojalle, Condélle. Siten saan tytön sukuuni ilahduttamaan minua vanhoilla päivilläni, jotka ovat tulossa. Condéhan ei ajattele muuta kuin metsästystä, hänelle annan satatuhatta livreä vuodessa huvittelua varten."
Bassompierre käsitti varsin hyvin, minkälaista kaupantekoa Henrik tarkoitti. Condén prinssi sen sijaan näyttää olleen vähemmän älykäs, hänen näköänsä kun ilmeisesti hämärrytti sadantuhannen livren vuositulojen toivo. Hän oli niin toivottoman köyhä, että hän puolestakin määrästä olisi nainut vaikka Luciferin oman tyttären, ryhtymättä ollenkaan seurauksia miettimään.
Häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa Chantillyssä helmikuussa 1609. Pian seurasivatkin huolet. Eikä juttu rajoittunut siihen, että Condé vihdoin tarkalleen tajusi, mitä häneltä vaadittiin, ja ryhtyi suuttuneena kapinoimaan sitä vastaan, vaan asia saatettiin vielä kuningattarenkin tietoon. Sen tekivät kunnianhimoiset seikkailijat Concino Concini ja hänen vaimonsa Leonora Galigai, jotka olivat saapuneet Firenzestä kuningattaren seurueessa ja jotka älysivät voivansa käyttää hyväkseen kuninkaan heikkoutta.
Seurasi kauhea häväistysjuttu. Henrikin ja hänen kuningattarensa välit eivät olleet vielä milloinkaan olleet niin äärimmilleen jännittyneet. Ja silloin, kun Henrikin itse itselleen aiheuttamat huolet alkoivat paisua hänelle aivan ylivoimaisiksi, sai hän Madridissa olevalta lähettiläältään Vaucelasilta kirjeen, missä tämä ilmaisi hänelle asioita, jotka saivat hänen huolensa muuttumaan peloksi.
Kun Cleven viimeinen herttua oli kuollut muutamia kuukausia aikaisemmin, "jättäen koko maailman perillisekseen" – kuten Henrik lausui – oli keisari sekaantunut asiaan ja antanut läänityksen omalle sisarenpojalleen, arkkiherttua Leopoldille. Tällainen asiain järjestys ei kuitenkaan ollut lainkaan Henrikin politiikan mukaista, ja kun Henrik siihen aikaan – koska oli järkevästi käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisuuksia – oli Euroopan mahtavin ruhtinas, ei hän tietenkään suostunut mukisematta alistumaan sellaisiin järjestelyihin, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän käski sen tähden Vaucelasin pitää vireillä erimielisyyttä Cleven asiassa Ranskan ja Itävallan hallitsijasuvun välillä. Koko Eurooppa tiesi, että Henrik halusi naittaa dauphinin Lothringenin perijättärelle, jotta tämä valtio kerran tulisi Ranskaan yhdistetyksi; ja osittain juuri tämän vaatimuksensa tukemiseksi hän nyt halusi houkutella saksalaisia ruhtinaita kannattamaan hänen etujaan.
Mainitussa kirjeessä Vaucelas kertoi hänelle, että muutamat Espanjan hovissa olevat kätyrit, niiden joukossa huomattavimpana Firenzen lähettiläs, jotka toimivat muutamien Ranskan kuningattaren huonekunnan jäsenten ja eräiden muiden, joiden nimiä Vaucelas ei sanonut uskaltavansa mainita, ohjeiden mukaan, koettivat vehkeillä tehdäkseen tyhjäksi Henrikin suunnitelmat Itävallan hallitsijasukua vastaan ja saattaakseen hänet, tahtoen tai tahtomattaan, tekemään liiton Espanjan kanssa. Nämä kätyrit olivat menneet niin pitkälle Henrikin omien aikeitten halveksimisessa, että olivat esittäneet Madridin neuvostolle, että tämä aiottu liitto vahvistettaisiin naittamalla keskenään dauphin ja infanta.
Tämä kirje sai Henrikin rientämään varhain eräänä aamuna Arsenaaliin, missä hänen valtioministerinsä Sully asui. Maximilien de Béthune, Sullyn herttua, ei ollut vain kuninkaan palvelija, hän oli myöskin hänen paras ystävänsä; eikä kuningas turvautunut häneen eikä kysynyt hänen neuvoaan vain valtiollisissa asioissa, vaan vieläpä kaikkein arkaluontoisimmissa ja kotoisissa asioissakin. Useinkin Sully jo oli joutunut sovittelemaan erimielisyyksiä, jotka aiheutuivat aviopuolisoiden välille Henrikin ainaisen uskottomuuden takia.
Kuningas, joka saapui tuulispäänä taloon, ajoi pois joka sorkan herttuan työkammiosta, missä tämä – vasta nousseena – otti hänet vastaan yöpuvussaan ja yömyssy päässään. Jäätyään kahden kesken ministerinsä kanssa Henrik rupesi oikopäätä puhumaan asiasta.
"Oletteko kuullut, mitä minusta puhutaan?" hän tokaisi. Hän seisoi selkä ikkunaan päin, tämä tanakkavartaloinen, suoraselkäinen, sotilasryhtinen mies, joka oli vähäsen keskipituutta kookkaampi, pukeutuneena palkkaväen kapteenin tavoin ihokkaaseen ja harmaisiin pitkävartisiin saappaisiin, päässä harmaa hattu, jota koristi viininpunainen kamelikurjen sulka. Kasvot olivat puvun mukaiset. Silmät olivat terävät, otsa leveä, nenä korkeakyömyinen ja alas riippuva, huulet punaiset, leuassa oli tupsuparta ja viikset harmaat ja kankeaharjaiset, joten hän muistutti puoleksi sankaria, puoleksi satyyria; puoleksi sotapäällikköä, puoleksi ilveilijää.
Sully, pitkä ja roteva, yöpuvustaan ja tohveleistaan ja korkeaa kaljua päälakeaan peittävästä yömyssystään huolimatta arvokkuuden ja kunnioitettavuuden ruumiillistuma, ei yrittänytkään teeskennellä, ettei hän muka käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Tarkoitatte teistä ja Condén ruhtinattaresta, sire?" sanoi hän ja pudisti vakavasti päätään. "Se asia on minua suuresti huolettanut, sillä arvaanpa siitä koituvan harmia enemmän kuin mistään edellisestä mieltymyksestänne."
"Vai on teidätkin saatu niin uskomaan, suurmestari!" Henrikin äänensävy oli melkein surullinen. "Kuitenkin vannon teille, että asia on kovin liioiteltu. Sen on tehnyt tuo Concini-koira. Ventre St. Gris! Jospa hän ei minua kursailisikaan, niin pitäisi hänen ainakin käsittää loukkaavansa ylen suloista, älykästä ja kaunista lasta, jalosyntyistä ja hienosukuista."
Hänen äänessään oli vaarallinen mielenliikutuksen sävy, mikä ei suinkaan jäänyt Sullyn teräviltä korvilta huomaamatta. Henrik tuli pois ikkunan luota ja viskausi tuoliin istumaan.
"Concini koettaa saada kuningattaren raivostumaan minuun ja ryhtymään rajuihin toimenpiteisiin, jotta he sitten saisivat jonkinlaista aiheenvarjoa turmanhankkeilleen."
"Sire!" huudahti Sully torjuvasti.
Henrik naurahti synkästi ministerinsä epäuskolle ja veti esille Vaucelasin kirjeen.
"Lukekaa tämä."
Sully luki ja kirjeen sisällöstä hämmästyneenä huudahti: "Hullujako he ovat?"
"Eivät toki", sanoi kuningas. "Eivät he hulluja ole. He ovat jumalattoman tervejärkisiä, ja siksi juuri heidän hankkeensa saavat minut arvelemaan. Minkä johtopäätöksen teette, suurmestari, sellaisesta harkitusta juonittelusta järkähtämätöntä päätöstäni vastaan, josta, kuten he hyvin tietävät, mikään ei minua käännä tässä elämässä?"
"Mitäpä minä osaisin siitä ajatella?" virkkoi Sully säikähtyneenä.
"Kun he noin tekevät – kun he uskaltavat noin tehdä", selitti kuningas, "niin he toimivat aivan kuin tietäisivät, etten minä enää elä kauan."
"Sire!"
"No millä muulla tavalla sen voisi selittää? Hehän suunnittelevat asioita, jotka eivät ole mahdollisia niin kauan kuin minä elän."
Sully tuijotti pitkän ajan herraansa, äänetönnä ja tyrmistyneenä, sillä hänen uskollinen hugenotti-sielunsa ei sallinut hänen koettaa imartelemalla kieltää sitä, minkä tajusi todeksi.
"Sire", sanoi hän vihdoin, kumartaen jaloa päätään, "teidän täytyy ryhtyä asianmukaisiin varovaisuuskeinoihin."
"Niinpä kylläkin, mutta ketä vastaan? Keitä ovat ne henkilöt, joiden nimiä Vaucelas ei sano uskaltavansa mainita? Keksittekö muita kuin..." Hän keskeytti lauseensa, kauhistuen lausumasta julki ajatustaan. Sitten hän äkkiä huitaisten jatkoi: "... kuin itsensä kuningattaren?"
Sully asetti rauhallisesti kirjeen pöydälle ja istahti tuolille. Hän nojasi leukaansa käsiinsä ja katsoi Henrikiä suoraan silmiin.
"Sire, te olette itse saattanut itsenne tähän pulmaan. Olette saattanut hänen majesteettinsa aivan epätoivoiseksi; olette pakottanut hänet epätoivoissaan kuuntelemaan tuon Concini-roiston neuvoja. Kaikki teidän mieltymyksenne ovat tuottaneet ikävyyttä kuningattarelle, mutta ei mikään ole tuottanut niin paljon harmia, kuin minkä minä olen arvannut koituvan mieltymyksestänne Condén ruhtinattareen. Sire, eikö teidän sopisi harkita asemaanne?"
"Ne ovat valheita, kuuletteko", huusi Henrik. Mutta lahjomaton Sully pudisti vakavana päätään. "Ainakin ne ovat törkeitä liioitteluja", korjasi Henrik. "Voi, tunnustan teille, ystäväni, että olen aivan sanomattomasti rakastunut häneen. Päivät ja yöt näen alituiseen hänen hempeän kuvansa silmissäni. Minä huokaan ja riudun ja raivoan kuin mikähän kokematon kaksikymmenvuotias nuorukainen. Kärsin aivan helvetin tuskia. Ja kuitenkin... ja kuitenkin, vannon teille Sully, että hillitsen tämän rakkauteni, vaikka se veisi henkeni. Minä tukahdutan nämä liekit, vaikka ne kuluttaisivat sieluni tuhkaksi. En tee hänelle mitään pahaa. En ole vielä tehnyt. Vannon sen. Liikkeellä olevat huhut on Concini keksinyt yllyttääkseen puolisoani minua vastaan. Tiedättekö, miten pitkälle hän ja vaimonsa ovat uskaltaneet mennä? He ovat saaneet kuningattaren yllytetyksi siihen, että hän ei syö mitään sellaista ruokaa, joka ei ole valmistettu siinä keittiössä, minkä he omaan huoneistoonsa ovat häntä varten järjestäneet. Mitäpä siitä voisi muuta päättää, kuin että he koettavat saada kuningattaren uskomaan, että minä haluan myrkyttää hänet?"
"Miksi siedätte sitä, sire?" kysyi Sully vakavana. "Ajakaa tuo pariskunta takaisin Firenzeen, niin pääsette heistä."
Henrik nousi kiihtyneenä seisomaan. "Niin olen aikonutkin. Ventre St. Gris! Niin juuri olen aikonut. Niin, muuta keinoa ei ole. Tehän voitte sen toimittaa, Sully. Koettakaa saada kuningatar heittämään nuo epäilyksensä Condén ruhtinattaresta; koettakaa saada hänet leppymään minuun; vakuuttakaa hänelle aikomusteni vilpittömyyttä, vakaata päätöstäni heittää kaikki rakastelu, jotta hän sitten puolestaan suostuisi minun tähteni karkoittamaan Concinit. Teettehän sen, ystäväni?"
Juuri tätä oli Sully entisen kokemuksensa perusteella arvannut odottaakin, ja olihan hän jo ennestään tällaiseen toimitukseen hyvin perehtynyt; mutta tilanne ei ollut vielä milloinkaan aikaisemmin ollut näin vaikea. Hän nousi seisomaan.
"No niin, tietenkin minä koetan, sire", sanoi hän. "Mutta hänen majesteettinsa tulee puolestaan mahdollisesti vaatimaan jotakin enempää uhrauksensa korvaukseksi. Hän saattaa ehkä virittää uudelleen kysymyksen kruunaamisestaan, joka on – hänen mielestään kohtuuttomasti – lykkääntynyt näin pitkälle."
Henrikin kasvot synkkenivät, hänen otsansa rypistyi. "Se on vaistomaisesti aina tuntunut minusta vastenmieliseltä, kuten tiedätte, suurmestari", sanoi hän, "ja tuon kirjeen sisältö on tätä vaistoani vielä vahvistanut. Jos kuningatar nyt jo uskaltaa noin paljon, vaikka hänellä on niin vähän todellista valtaa, niin mitä hän voikaan tehdä, jos..." Hän katkaisi lauseensa kesken ja vaipui mietteisiinsä. "Jos hän sitä vaatii, niin meidän nähtävästi on pakko suostua", sanoi hän hetken kuluttua. "Mutta tehkää hänelle selväksi, että jos minä huomaan hänen vielä vehkeilevän Espanjan kanssa, niin suutun häneen aivan leppymättömästi. Ja Madridin vehkeilyjen vastapainoksi saattakaa julkiseen tietoon minun aikomukseni kannattaa Saksan ruhtinaiden vaatimuksia Cleven asiassa, ja levittäkää kaiken maailman tiettäväksi, että me varustaudumme sitä tarkoitusta varten."
Hän uskoi ehkä – kuten on myöhemmin väitetty –, että pelkkä uhkaus oli riittävä, sillä ei ollut siihen aikaan Euroopassa valtaa, joka olisi pystynyt vastustamaan häntä sotatantereella.
Sitten he erosivat, ja Sully varoitti vielä lopuksi, ettei Henrik saisi käydä enää tapaamassa Condén ruhtinatarta.
"Vannon teille, suurmestari, että koetan hillitä itseäni ja kunnioittaa sitä pyhää liittoa, jonka olen solminut Charlotten ja serkkunipojan välille vain siinä tarkoituksessa, että saattaisin tukahduttaa oman intohimoni."
Ja tästä asiasta kirjoittaessaan tuo hyväluontoinen Sully huomauttaa: "Olisin luottanut varmasti näihin hänen vakuutuksiinsa, jos en olisi tiennyt, miten helposti hellä ja intohimoinen sydän, jonkalainen hänellä on, pettää itsensä" – mikä oli mahdollisimman rakastettava muoto sanoa, ettei hän vähintäkään luottanut kuninkaan lupaukseen.
Siitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan sovintoa kuninkaallisten aviopuolisoiden kesken kaikella sillä taidolla ja hienotunteisuudella, minkä kokemus oli hänelle opettanut; ja hän olisi ehkä saavuttanutkin hyvän tuloksen isännälleen, ellei tämä hänen isäntänsä itse olisi niin heikosti häntä tässä toimessa kannattanut. Maria di Medici ei halunnut kuulla puhuttavankaan Concinien karkoittamisesta, joihin hän oli niin syvästi kiintynyt. Hän väitti täydellä syyllä, että hän oli julmasti loukattu nainen, eikä suostunut ottamaan puheeksikaan sovinnontekoa muulla ehdolla, kuin että heti ryhdyttäisiin valmistuksiin hänen kruunaamisekseen Ranskan kuningattareksi – niin kuin kohtuullista olikin – ja että kuningas sitoutuisi olemaan tekemättä itseään naurettavaksi tavoittelemalla Condén ruhtinatarta. Vaucelasin kirjeessä olleista asioista hän ei sanonut tietävänsä mitään eikä sietänyt, että asiaa sen enempää tutkittiin.
Henrikin kannalta katsoen tulos oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Mutta hän alistui. Paha omatunto teki hänestä pelkurin. Hän oli niin suuresti loukannut kuningatarta yhtäällä, että hänen täytyi toisaalla tehdä vastaavia myönnytyksiä. Tämä heikkous johtui hänen sielullisesta asenteestaan kuningatarta kohtaan, mikä alinomaa heilahteli luottamuksen ja epäluulon, kunnioituksen ja välinpitämättömyyden, rakkauden ja kylmäkiskoisuuden vaiheilla; välistä hän oli taipuvainen karkoittamaan hänet kokonaan luotaan; toisinaan hänen mielestään ei koko neuvostossa ollut ketään niin hallitusasioihin pystyvää henkilöä kuin kuningatar. Vieläpä hän siinä suuttumuksessaankin, minkä hänen hallussaan olevat todistukset kuningattaren uskottomasta vehkeilystä herättivät, oli liiaksi oikeudentuntoinen ollakseen myöntämättä, että oli itse antanut siihen ärsykettä. Hän siis suostui sovinnontekoon kuningattaren itsensä asettamilla ehdoilla ja sitoutui luopumaan Charlottesta. Siitä, mikä sitten seurasi, meillä ei ole oikeutta ajatella, ettei hänen aikomuksensa olisi ollut vilpitön.
Toukokuuhun mennessä tapaukset osoittivat, miten oikein Sully oli arvostellut kuninkaan lupaukset. Hovi oli Fontainebleaussa, kun Henrikin järkevän päätöksen viimeisen suojamuurin särki tuon hempeän hupakon Charlotten turhamaisuus. Hän ei voinut olla rohkaisematta kuninkaallista rakastajaansa uudistamaan mairittelevaa palvomistaan. Mutta kumpikaan ei näy ottaneen lukuun ruhtinattaren aviomiestä.
Henrik lahjoitti Charlottelle kahdeksantoistatuhannen livren arvosta jalokiviä, jotka hän oli ostanut Messier'ltä, Pont au Changen varrella olevalta jalokivikauppiaalta; ja helppo on käsittää, mitä hovin hyväntekeväisyysnaiset sellaisesta arvelivat. Tästä häväistysjutusta kuultuaan monsieur de Condé kiivastui melko lailla ja lausui sanoja, jotka vaivasivat ja loukkasivat kuningasta kovasti. Henrik oli aikanaan koonnut suuren ja monipuolisen varaston kokemusta mustasukkaisista aviomiehistä; mutta varsin niin sietämätöntä kuin oli tämä hänen serkkunsa poika, hän ei vielä ollut tavannut. Hän valitti sitä Sullylle kirjoittamassaan kirjeessä:
"Hyvä ystävä, – ruhtinas Condé on täällä, mutta hän käyttäytyy
aivan kuin mielipuoli. Te suututte ja häpeätte kuullessanne,
mitä hän minusta sanoo. En jaksa ajan pitkään hillitä itseäni
häneen nähden. Toistaiseksi minun on pakko puhua vakavasti hänen
kanssaan."Mutta puheitakin vakavampi oli Henrikin Sullylle antama määräys olla maksamatta ruhtinaalle viimeisen neljänneksen avustusta ja kieltäytyä suorittamasta hänen luotonantajiensa ja hovihankkijoidensa velkomuksia. Tällä tavoin hän nähtävästi koetti saada Condén käsittämään, ettei hänelle sadantuhannen livren vuotuista eläkettä tyhjästä maksettu.
"Jos ei tämä häntä taltuta", lausui Henrik lopuksi, "niin on meidän pakko koettaa keksiä muita keinoja, sillä hän puhuu mitä loukkaavimpia asioita minusta."
Niin vähän se ruhtinasta taltutti – Henrikin kannalta katsoen –, että hän sitä päätä kokosi tavaransa ja lähti vaimoineen maakartanoonsa. Turhaan Henrik hänelle kirjoitti, selittäen että hänen käyttäytymisensä oli häpeäksi heille kummallekin ja että syntyperäisen ruhtinaan ainoa oikea oleskelupaikka oli hänen hallitsijansa hovi.
Seurauksena kaikesta oli, että tuo mistään piittaamaton ja haaveellinen Henrik muuttui yökulkijaksi Condén linnan alueelle. Hänen majesteettinsa, Ranskan ja Navarran hallitsijan, jonka tahto oli lakina Euroopassa, saattoi nähdä värjöttelemässä kosteitten pensasaitojen takana, kahlaten nilkkoja myöten märässä ruohossa, kulutellen pitkiä tunteja katselemalla onnettomana ja haltioituneena ruhtinattaren valaistuja ikkunoita, hyötymättä kaikesta tästä – tietääksemme – muuta kuin sen, että erinäiset reumaattiset vaivat lisääntyivät, josta hänen olisi pitänyt käsittää, ettei hänen ikänsä enää ollut yöjuoksuun sopiva.
Mutta jospa hänen kankeat nivelensä pettivätkin, niin onnistui sen sijaan kuningatar. Henrikiä oli tietenkin vakoiltu, kuten häntä aina vakoiltiin, milloin hän poikkesi avioelämän kunniallisilta poluilta. Concinit pitivät siitä huolen. Ja kun he arvelivat ajan tulleen, saattoivat he asian kuningattaren tietoon. Tämä kiihtyi siinä määrin uudesta uskollisuuden rikkomuksesta, että kuninkaallisen avioparin kesken taas puhkesi sota, ja Sully kykeni kaikella älykkyydellään ja kaikilla ponnistuksillaan saamaan aikaan korkeintaan jonkinlaisen aselevon.
Ja silloin vihdoin seuraavassa marraskuussa Condén ruhtinas ryhtyi epätoivoiseen tekoon. Hän lähti puolisoineen Ranskasta, välittämättä – kuten hänen velvollisuutensa olisi ollut – hankkia siihen kuninkaan suostumusta. Mainitun kuun viimeisenä iltana, Henrikin parhaillaan pelatessa korttia Louvressa, toi eräs hoviherra hänelle uutisen ruhtinaan paosta.
"En vielä eläessäni", sanoo Bassompierre, joka oli saapuvilla, "ole nähnyt kenenkään ihmisen joutuvan niin pois suunniltaan ja kuohuksiin".
Hän heitti kortit pöytään ja nousi seisomaan, työntäen tuolin ryskyen pois altaan. "Olen hukassa!" hän huusi. "Hukassa! Tuo mielipuoli on vienyt vaimonsa pois maasta – ehkä tappaakseen hänet." Kalpeana ja vapisten hän sitten kääntyi Bassompierreen. "Ottakaa minun rahani huostaanne", sanoi hän, "ja jatkakaa peliä."
Hän poistui horjuen huoneesta ja lähetti palveluspojan hakemaan de Sullya. Sully noudatti käskyä ja saapui heti paikalla, mutta ylen pahantuulisena, sillä oli jo kovin myöhäinen ja hänellä oli tavattoman paljon työtä.
Hän tapasi kuninkaan kuningattaren huoneesta edestakaisin kävelemässä, pää rinnalle vaipuneena, kädet selän takana nyrkkiin puristettuina. Kuningatar, lyhyenvanttera leveäkasvoinen nainen, istui syrjässä, seuranaan muutamia hovinaisia ja pari hänen seurueeseensa kuuluvaa herrasmiestä. Hän näytti päättävältä ja tutkimattomalta, ja hänen jurottavat silmänsä seurasivat kuningasta.
"Hoo, suurmestari!" tervehti Henrik käreällä, tuikealla äänellä. "Mitä tästä sanotte? Mitä nyt on tehtävä?"
"Ei mitään, sire", sanoi Sully, yhtä levollisena kuin isäntänsä oli kiihtynyt.
"Ei mitään! Mikä neuvo se sellainen on?"
"Paras neuvo, mitä teidän sopii noudattaa, sire. Tästä asiasta olisi puhuttava niin vähän kuin mahdollista, eikähän sen luulisi ollenkaan koskevan teitä eikä voivan teitä vähääkään huolettaa."
Kuningatar rykäisi kurkkunsa selväksi. "Hyvä neuvo, herra herttua", sanoi hän hyväksyvästi. "Hän tekee viisaasti, jos noudattaa sitä." Hänen äänensä oli tiukka, melkeinpä uhkaava. "Mutta luulenpa, että tässä asiassa hän ja viisaus ovat aikoja sitten vieraantuneet toisistaan."
Tästä kuningas joutui aivan vihan vimmaan, ja vihapäissään hän lähti kuningattaren luota, ryhtyen mielettömimpään tekoon, mitä ikinä oli tehnyt. Sananviejäksi puettuna ja vielä laastaritilkku toisen silmän päällä valeasun täydentäjänä hän lähti ajamaan pakolaisia takaa. Hän oli kuullut, että he olivat lähteneet Landrecyn tietä, ja se riitti hänelle. Hän seurasi heitä muuttopaikasta toiseen Flanderiin asti, ottaen matkan varrella selvää heidän kulkureitistään, ja riensi niin pysähtymättä rajalle asti saavuttamatta heitä.
Kaikki tämä oli perin romanttista, ja kun ruhtinatar sai tämän tietää, itki hän sekä ilosta että raivosta ja kirjoitti kuninkaalle hehkuvia kirjeitä, joissa nimitti häntä ritarikseen ja rukoili häntä rakkautensa nimessä tulemaan vapauttamaan hänet tuon inhottavan hirmuvaltiaan kynsistä, joka piti häntä vankinaan. Nämä kiihkeät avunhuudot jouduttivat kuninkaan tuhoa, saattoivat hänet aivan mielettömäksi ja tekivät sokeaksi kaikelle – muun muassa sille tosiasialle, että hänen oma puolisonsakin vuodatti kyyneleitä ja että ne olivat raivon kyyneleitä, joita eivät mitkään hellemmät tunteet miedontaneet.
Kuningas lähetti ensin Praslinin pyytämään, että arkkiherttua karkoittaisi alueeltaan Condén ruhtinaan. Ja kun arkkiherttua arvokkaasti kieltäytyi niin törkeästi loukkaamasta kansainvälistä oikeutta, niin Henrik lähetti salaisesti Coeuvresin Brysseliin noutamaan ruhtinatarta sieltä pois. Mutta Maria di Medici oli varuillaan ja teki tyhjäksi tämän hankkeen lähettämällä varoittamaan markiisi Spinolaa siitä, mitä oli tekeillä, ja seurauksena oli, että ruhtinas de Condé ja hänen vaimonsa sijoitettiin varmuuden vuoksi arkkiherttuan omaan linnaan.
Kaikilta puolin näin masennettuna ja voitettuna, mutta yhä noiden kirjeiden yllyttämänä, joita tuo ruhtinattarista hupakkomaisin hänelle yhä lähetti, teki Henrik hurjan päätöksen marssittaa armeijansa Alankomaihin. Tämä oli oleva ensimmäinen askel sen Espanjaa vastaan käytävän sotasuunnitelman täytäntöönpanossa, joka tähän asti oli ollut vain pelkkä uhkaus. Cleven herttuakuntaa koskeva asia oli sopiva tekosyy. Saadakseen itselleen haluamansa naisen hän oli valmis syöksemään koko Euroopan sodan liekkeihin.
Tämän hirmuisen päätöksensä hän teki aivan uuden vuoden alussa, ja seuraavina kuukausina koko Ranska kajahteli sodanvalmistuksista. Ranskassa kajahteli muutakin, minkä olisi pitänyt saada hänet epäröimään. Siellä kajahteli saarnaajien ääniä, jotka lausuivat julki sen yleisen mielipiteen, ettei Cleven asia ollut sodan arvoinen, että tämä sota oli jumalaton sota – sota, jota katolinen Ranska aikoi käydä puolustaakseen protestanttisten etuja itse Euroopan katolisuuden esitaistelijoita vastaan. Ja pian alkoi Ranskassa kajahdella myöskin kuninkaan lähestyvän lopun ennustuksia.
Näitä ennustuksia sateli hänelle joka suunnalta. Thomassin ja astrologi La Brosse ilmoittivat tähdistä saamansa sanoman perusteella, että toukokuu tulisi olemaan hänelle ylen vaarallinen. Roomasta – itse paavilta – saapui tieto, että Henrikiä vastaan oli olemassa salaliitto, johon kuuluivat Ranskan kaikkein ylhäisimmät. Embrunista, Bayonnesta ja Douaista saapui samansuuntaisia tiedoituksia, ja eräänä aamuna toukokuun alussa tavattiin Montargisin kirkon alttarilta kirjelippu, missä oli ilmoitus kuninkaan lähestyvästä kuolemasta.
Mutta olemme rientäneet tapausten edelle. Henrik oli sillä välin varoituksista ja ennustuksista piittaamatta jatkanut varustelujaan. Hänen henkeään vastaan oli jo aikaisemmin tehty niin monta salaliittoa, että hän oli käynyt huolettomaksi ja välinpitämättömäksi sellaisiin nähden. Mutta varmastikaan ei ollut milloinkaan ennen salaliittoa niin runsaasti joka suunnalta hänelle tiedoitettu eikä mikään edellinen salaliitto ollut syntynyt niin suotuisissa olosuhteissa kuin niissä, mitkä hän nyt oli luonut. Sisimmässään hän ei kuitenkaan ollut levollinen, ja syynä hänen levottomuuteensa oli kuningattaren kruunaus, jota parhaillaan valmisteltiin.
Varmaankin hän käsitti, että salamurhavaara, mikäli se häntä joltakin taholta uhkasi, oli pahimmin pelättävissä niiden puolelta, joiden vaikutusvalta kuningattareen saattoi tämän melkeinpä heidän määräysvaltansa alaiseksi – nimittäin Concinien ja heidän, joskaan ei julkisesti myönnetyn, niin kuitenkin ilmeisen liittolaisensa, Epernonin herttuan puolelta. Jos hän, Henrik, olisi kuollut ja kuningatar saavuttanut sellaisen aseman, että hänestä voisi tulla valtionhoitaja dauphinin alaikäisyyden aikana, niin saattaisi noista seikkailijoista hänen välityksellään tulla Ranskan varsinaiset hallitsijat, jossa asemassa heillä olisi tilaisuus hankkia itselleen rikkauksia ja täysin tyydyttää kunnianhimoisia pyyteitään. Hän ymmärsi selvästi, että hänen turvallisuutensa riippui tuon kruunauksen vastustamisesta – ja se oli asia, jota Maria di Medici niin välttämättä vaati suoritettavaksi ennen kuin kuningas lähtisi sotaretkelle. Tämä asia vaivasi niin kovin kuninkaan mieltä, että hän vihdoin eräänä päivänä Arsenaalissa purki huolensa Sullylle.
"Voi, ystävä hyvä", huudahti hän, "tämä kruunaus ei minua miellytä. Tunnen sisimmässäni, että sillä on onnettomat seuraukset."
Hän istahti, ottaen käteensä silmälasikotelonsa, Sullyn kykenemättä muuta kuin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Näin hän istui hetken aikaa syviin mietteisiin vaipuneena. Sitten hän hätkähti pystyyn jälleen.
"Tuhat tulimmaista!" hän huudahti. "Minut aiotaan surmata tässä kaupungissa. Muuta keinoa heillä ei ole. Käsitän sen nyt selvästi. Tuo kirottu kruunaus tulee aiheuttamaan minun kuolemani."
"Mikä merkillinen päähänpisto, sire!"
"Luuletteko ehkä, että olen lueskellut kalenteria tai kallistanut korvani profeettain ennustuksille, mitä? Mutta kuulkaapa nyt, suurmestari, kun selitän." Ja hänen rohkeitten, läpitunkevien silmiensä ympärillä vaot syvenivät. "On kulunut jo neljä kuukautta, vieläpä enemmänkin siitä, kuin julistimme aikovamme aloittaa sodan, ja Ranska on kajahdellut sodanvalmistustamme. Emme ole yrittäneetkään pitää asiaa salassa. Mutta siitä huolimatta ei Espanjassa ole pantu rikkaa ristiin meidän vastustamiseksemme eikä ainoatakaan miekkaa teroitettu. Mihin Espanja oikein luottaa? Mistä aiheutuu sellainen luja luottamus, että minun varmasta päätöksestäni ja runsaasta varustelustani huolimatta, siitä huolimatta, että olen ilmoittanut lähteväni liikkeelle toukokuun 17 päivänä, huolimatta siitä, että joukkoni jo ovat Champagnessa, mukanaan niin mahtava tykistö, ettei Ranska milloinkaan vielä ole sellaista nähnyt ja tuskin tulee vastakaan näkemään – mistä aiheutuu sellainen luottamus, ettei kaikista näistä valmisteluista huolimatta siellä pidetä tarpeellisena ryhtyä mihinkään vastavalmistuksiin? Mihin he oikein turvaavat, kun uskovat, sillä ilmeisesti he uskovat, ettei sodasta tule mitään? Ratkaiskaapa se kysymys, suurmestari."
Mutta Sully oli niin hämmästynyt, ettei osannut muuta kuin tuijottaa ja ihmetellä.
"Ettekö ollut tätä ajatellut? Mutta asiahan on selvä. Espanja luottaa minun kuolemaani. Ja kutka ovat Espanjan ystäviä täällä Ranskassa? Kutka vehkeilivät Espanjan kanssa sillä tavalla ja sellaisessa tarkoituksessa, ettei se olisi mitenkään voinut johtaa perille minun eläessäni? Kas siinä! Nyt käsitätte."
"En saata, sire. Se on liian kamalaa. Se on mahdotonta!" huusi tuo uskollinen ja rehellinen ylimys. "Ja kuitenkin, jos olette varma asiastanne, niin teidän olisi keskeytettävä koko kruunaushommat, matkanne ja sotanne. Jos tahdotte, voidaan asiat helposti järjestää."
"Niin, se on tehtävä." Hän nousi seisomaan ja tarttui voimakkaalla, jäntevällä kädellään herttuata olkapäähän. "Keskeyttäkää kruunausvalmistukset, älkääkä enää milloinkaan minulle niistä mainitko. Se riittää. Silloin pääsen näistä mielenvaivoista ja voin lähteä Pariisista tarvitsematta pelätä mitään."
"Hyvä on. Lähetän oitis sanan Notre Dameen ja St. Denis'hin, että keskeyttävät valmistukset ja päästävät miehet töistä."
"Voi, vartokaahan." Hänen silmänsä, joissa äsken vielä säihkyi uutta toivoa, olivat käyneet taas tylsiksi; otsa kävi taas kurttuun. "Voi, miten vaikea on päättää! Miten vaikea on päättää! Niin kylläkin haluaisin tehtäväksi, ystäväni. Mutta mitä ajattelee vaimoni?"
"Antakaa hänen ajatella, mitä haluaa. En usko, että hän pysyy tiukkana vaatimuksissaan, kun kuulee, minkälaisia onnettomia asioita te haudotte mielessänne."
"Ehkäpä ei, ehkäpä ei", vastasi kuningas. Mutta hänen äänensä ei ollut luottavainen. "Koettakaa käännyttää hänen päätänsä, Sully. Ilman hänen myöntymystään en voi sitä tehdä. Mutta tehän osaatte häntä suostutella. Menkää hänen luokseen."
Sully keskeytti kruunausvalmistelut ja lähti kuningattaren puheille. Kolme päivää, kuten hän itse kertoo, hän koetti rukoilemalla, pyytelemällä ja todistelemalla saada kuningattaren muuttamaan mieltänsä, mutta turha vaiva. Maria di Medicin pää ei ollut käännettävissä. Sullyn kaikkiin perusteluihin hän esitti vastaperusteen, jota ei käynyt kumoaminen.
Jollei häntä kruunattaisi Ranskan kuningattareksi, mihin hän oli ehdottomasti oikeutettu, tulisi hän kuninkaan poissaolon aikana olemaan aivan mitätön henkilö ja hallitusneuvosten vallan alainen, jonkalainen asema oli arvoton hänelle, dauphinin äidille.
Ja niinpä siis Henrikin oli myönnyttävä. Hänen omat rikkomuksensa sitoivat hänen kätensä ja varsinkin se muita suurempi rikos, minkä hän tähän sotaan ryhtymällä teki kuningatarta kohtaan, kuten hän itse oli avoimesti tunnustanut. Hän oli nimittäin sattunut eräänä päivänä kysymään paavin lähettiläältä, mitä Roomassa tästä sodasta ajateltiin.
"Ne, jotka parhaiten tuntevat asian", vastasi lähettiläs rohkeasti, "arvelevat, että sodan pääsyynä on Condén ruhtinatar, jonka teidän majesteettinne haluaa tuoda Ranskaan takaisin".
Tästä papin hävyttömyydestä suuttuneena Henrik häpeämättä ja uhmaten myönsi väitteen todeksi.
"Niin, Jumal'avita!" huudahti hän. "Niin – aivan varmasti minä tahdon hänet takaisin, ja minä tuonkin hänet takaisin; kukaan ei pysty minua siitä estämään, ei edes Jumalan viransijainen maan päällä."
Lausuttuaan nämä sanat, jotka hän tiesi vietävän kuningattaren kuuluville ja joiden hän käsitti loukanneen tätä ehkä syvemmin kuin minkään muun tämän asian yhteydessä sattuneen tapauksen, hän tunsi pelostaan huolimatta olevan mahdotonta vastustaa kuningatarta enää senkään vertaa, että olisi karkoittanut nuo hänen tuhoa tuottavat henkiystävänsä, joiden vehkeilystä hänellä oli melkein varmat todistukset.
Ja niinpä kruunaus lopultakin pantiin kaikessa loistossaan ja komeudessaan toimeen St. Denis'ssä, torstaina toukokuun 13. päivänä. Oli sovittu niin, että juhlallisuudet kestävät neljä päivää ja päättyvät sunnuntaina kuningattaren juhlallisella Pariisiin saapumisella. Maanantaina kuninkaan oli tarkoitus lähteä ottamaan haltuunsa rintamalle jo liikehtimässä olevien sotajoukkojen ylin johto.
Näin Henrik oli suunnitellut, mutta kuningatar – joka kuninkaan oman tunnustuksen perustuksella nyt varmasti tiesi, mikä oli sodan varsinainen tarkoitus ja päämäärä, jonka törkeästi loukattu ylpeytensä oli saattanut vihaamaan miestä, joka häntä niin häpeällisesti kohteli, ja joka sen tähden oli päättänyt, että sota oli estettävä hinnalla millä hyvänsä – oli kallistanut korvansa Concinien suunnitelmalle kostaa hänen puolestaan ja oli nyt valmis maksamaan uskottomuuden uskottomuudella. Concini ja hänen liittolaisensa olivat niin varmat asiansa onnistumisesta, että viikkoa ennen kruunausta oli Liègeen ilmestynyt sanansaattaja, joka kertoi olevansa matkalla Saksaan, viedäkseen sikäläisille ruhtinaille tiedon Henrikin murhasta, ja samoihin aikoihin ilmoitettiin julkisesti jo kuninkaan kuolema Ranskassa ja Italiassa.
Samaan aikaan Henrik, mitä pahoja aavistuksia hän sisimmässään lienee hautonutkin, esiintyi ainakin ulkonaisesti rauhallisena ja hyväntuulisena puolisonsa kruunajaisissa ja käytti hänestä juhlallisuuksien päätyttyä onnitellessaan arvonimeä "hallitsija-puoliso".
Tämä mitätön seikka ehkä liikutti kuningattaren mieltä kolkuttaen hänen omaatuntoaan, sillä seuraavana yönä hän häiritsi kuninkaan unta äkkihuudahduksin, ja kun kuningas säikähtäen ja huolestuneena hyppäsi pystyyn, kertoi kuningatar soperrellen hänelle unen, jossa oli nähnyt kuninkaan murhatuksi, ja alkoi rukoilla häntä viime aikoina hänelle peräti vieraalla hellyydellä olemaan nyt seuraavina päivinä hyvin varovainen. Aamulla hän vielä uudisti pyyntönsä, vaatien häntä olemaan sinä päivänä poistumatta Louvresta, selittäen aavistavansa, että tämä päivä tulisi olemaan kohtalokas kuninkaalle.
Vastaukseksi kuningas naurahti. "Te olette kuullut noista La Brossen ennustuksista", sanoi hän. "Pyh! Ei sellaisia jaarituksia saa kuunnella."
Kohta saapui myöskin Vendômen herttua, hänen ja markiisitar de Verneuil'n avioton poika, lausuen samanlaisen varoituksen ja samoin häntä rukoillen, mutta hänkin sai saman vastauksen.
Koska Henrik edellisen yön huonon nukkumisen vuoksi oli uninen ja haluton, meni hän päivällisen syötyään lepäämään. Mutta kun ei saanut unta, nousi hän taas, raskasmielisenä ja jurona, ja lähti ilman päämäärää pihalle kävelemään. Siellä vartiopäällikkö, jolta hän ohimennessään kysyi aikaa, huomatessaan kuninkaan kalpeuden ja haluttomuuden, otti vapauden esittää hänen majesteetilleen, että tuulotteleminen ehkä reipastuttaisi häntä.
Tämä satunnainen huomautus ratkaisi Henrikin kohtalon. Hänen silmänsä välähtivät innokkaasti. "Sepä hyvä neuvo", sanoi hän. "Käskekää ajaa vaununi esille. Lähden Arsenaliin katsomaan Sullyn herttuaa, joka on huonoissa voimissa."
Portin ulkopuolella olevilla kivillä, missä palvelijain oli tapana odottaa isäntiään, istui noin kolmikymmenvuotias laiha, likaiseen kirkolliseen pukuun pukeutunut mies, niin ilkeän näköinen, että hänet kerran oli vangittu pelkästään siitä syystä, ettei arveltu miehen, jolla oli sellaiset kasvot, voivan olla muuta kuin roisto.
Sillä aikaa kun hevosia valjastettiin, palasi Henrik Louvre'iin ja säikähdytti kuningattaren ilmoittamalla aikomuksensa. Kiihkeästi rukoillen kuningatar vaati häntä peruuttamaan määräyksensä ja olemaan poistumatta linnasta.
"Käyn siellä vain edestakaisin", hän sanoi, nauraen kuningattaren pelolle. "Olen takaisin kotona, ennen kuin te oikein arvaatte minun lähteneenkään." Niin sanottuaan hän lähti eikä enää milloinkaan palannut.
Hän istui vaunujen takaistuimella, ja koska ilma oli kaunis, oli kaikki verhot avattu, jotta hän saattaisi katsella sunnuntaista kuningattaren juhlasaattoa varten kaupungissa tehtäviä koristelutöitä. Epernonin herttua istui hänen oikealla puolellaan, Montbazonin herttua ja markiisi de la Force hänen vasemmalla puolellaan. Oikeanpuolisessa vaununnurkassa olivat Lavordin ja Roquelaure ja vasemmanpuoleisen vaununurkan lähellä, kuningasta vastapäätä, istuivat Mirabeau ja du Plessis Liancourt. Vartiostona seurasi vain muutamia ratsastavia herrasmiehiä sekä joitakin lakeijoita.
Vaunut kääntyivät St. Honoré-kadulta kapealle Ferronnerie-kadulle, ja siellä ne häätyivät pysähtymään tungoksen takia, jonka aiheuttivat kahdet vastakkain tulevat kuormarattaat, joista toisessa oli kuormana heiniä, toisessa viiniä. Lakeijoista kulkivat edellä muut, paitsi kaksi. Näistä toinen lähti avaamaan tietä kuninkaallisille ajoneuvoille, toisen taas käyttäessä tilaisuutta korjatakseen sukkanauhaansa.
Tänä hetkenä tuli vaunujen ja myymäläin välitse varjona liukuen sama renttumaisen, ilkeän näköinen mies, joka tunti sitten oli istunut kivellä Louvren ulkopuolella. Hän nousi seisomaan paikalleen olevan pyörän puolapuulle, kumartui Epernonin herttuan yli ja temmattuaan hihastaan pitkän, vankan puukon, iski sillä kuningasta rintaan. Kuningas, joka parhaillaan luki kirjettä, huudahti ja kohotti käsivartensa aivan kuin vaistomaisesti iskua torjuakseen, mutta paljasti samalla sydämensä. Salamurhaaja iski uudestaan, ja tällä kertaa puukko tunkeutui syvälle.
Tukehtuneesti yskähtäen Henrik vaipui kokoon, ja veri syöksähti hänen suustaan.
Ennustukset olivat menneet täytäntöön; Liègen kautta viikko sitten ratsastaneen sananviejän puheet kävivät toteen, samoin kuin ne kertomukset Henrikin kuolemasta, mitkä tällä hetkellä jo kiertelivät Antverpenissä, Malinesissa, Brysselissä ynnä muualla.
Murhaaja yritti iskeä vielä kolmannenkin kerran, mutta tämän iskun Epernon vihdoinkin torjui, jolloin mies peräytyi vaunuista ja jäi seisomaan paikoilleen, yrittämättäkään lähteä pakoon tai edes viskata luotaan puukkoa. St. Michel, eräs kuninkaan vartiostoon kuuluva ylimys, joka oli vaunuja seurannut, veti miekan tupestaan ja olisi paikalla surmannut miehen, jollei Epernon olisi häntä estänyt. Lakeijat sieppasivat kiinni roiston ja jättivät hänet vartioston päällikölle. Hänet tunnettiin Angoulêmesta kotoisin olevaksi koulunopettajaksi – samalta seudulta oli Epernonkin kotoisin. Miehen nimi oli Ravaillac.
Vaunujen verhot suljettiin, vaunut käännettiin ja ajettiin takaisin Louvreen ja epäjärjestyksen välttämiseksi ilmoitettiin, että kuningas oli vain haavoittunut.
Mutta St. Michel lähti Arsenaliin vieden muassaan puukon, jolla hänen herransa oli lävistetty, ilmoittamaan tämän onnettomuuden sanomaa Henrikin uskolliselle ystävälle. Sully oli kylliksi perillä asioista ymmärtääkseen, mistä isku oli lähtöisin. Suuttumus ja murhe sydämessään hän, niin sairaana kuin oli, nousi hevosen selkään ja kutsuttuaan kokoon väkensä lähti ratsastamaan Louvrea kohden, seurassaan sata miestä, mikä luku pian kasvoi kahdenkertaiseksi, kun siihen matkalla liittyi paljon kuninkaan uskollisia ystäviä. Pourpointière-kadulla eräs mies ohimennessään pisti hänelle paperipalan käteen.
Siihen oli töherretty tämä lyhyt kirjoitus: "Monsieur, mihin olette menossa? Kaikki on valmista. Olen nähnyt hänet kuolleena. Jos menette Louvreen, niin ette sieltä enää palaa enemmän kuin hänkään."
St. Innocentia lähestyttäessä tämän varoituksen uudisti eräs du Jon-niminen herrasmies, joka pysähtyi kuiskuttamaan:
"Herra herttua, asiaa ei voi auttaa. Varokaa itseänne, sillä tällä tavattomalla iskulla tulee olemaan peloittavat seuraukset."
St. Honoré-kadulla hänelle taas heitettiin uusi kirjelippu, joka oli samansisältöinen kuin ensimmäinenkin. Pahat aavistukset mielessään hän kuitenkin ratsasti edelleen kiireesti Louvrea kohti, ja hänen saattojoukkonsa suuruus oli lisääntynyt jo kolmeensataan hevosmieheen. Mutta kadun päähän päästyään hänet pysähdytti de Vitry, joka seisahdutti hevosensa, kun he tulivat kohdakkain.
"Voi, monsieur", tervehti Vitry häntä, "mihin olette menossa joukkoinenne? Teitä ei ikinä lasketa Louvreen sisälle mukananne enemmän kuin kaksi tai kolme seuralaista, ja siksi en kehoittaisi teitä sinne menemään. Sillä ei tämä vehkeily tähän pääty. Olen tavannut muutamia henkilöitä, jotka ovat niin vähän surreet menetystä, etteivät edes pysty teeskentelemään surua, jota heidän pitäisi tuntea. Palatkaa takaisin, monsieur. On teillä muutakin tekemistä tarpeeksi kuin mennä Louvreen."
Vitryn juhlallinen totisuus sai Sullyn vakuutetuksi, ja kun hän sisimmässäänkin tunsi asian todeksi, käänsi hän hevosensa ja lähti palaamaan samaa tietä takaisin. Mutta pian hänet saavutti kuningattaren sanansaattaja, joka pyysi häntä saapumaan heti Louvreen mukanaan niin vähän seuralaisia kuin suinkin. "Tällainen esitys", hän kirjoittaa, "että minun pitäisi mennä yksin ja jättää itseni vihollisteni haltuun, jotka täyttivät Louvren, ei ollut omiaan heikontamaan epäilyksiäni".
Vielä lisäksi tuotiin hänelle samassa tieto, että eräs vartiopäällikkö jalkaväkijoukkoineen jo oli Arsenalin portilla, että toisia oli lähetetty Templeen, missä ruutivarastoa säilytettiin, ja vielä toisia valtiovarainhoitajan luo pidättämään kaikki rahat siellä.
"Viekää alamaisimmat terveiseni kuningattarelle", sanoi hän sanantuojalle, "ja vakuuttakaa hänelle, että siihen asti, kun hän ilmoittaa minulle määräyksensä, minä tulen kaikella tarmolla hoitamaan tehtäviäni." Ja sen sanottuaan hän poistui ja sulkeutui Bastiljiin, jonne häntä heti seurasi jono hänen majesteettinsa lähettiläitä, jotka kaikki vaativat häntä saapumaan Louvreen. Mutta Sully, sairas kun oli ja nyt kaikesta kärsimästään kovin masentuneena, asettui makuulle ja kieltäytyi sairautensa perusteella käskyä noudattamasta.
Mutta seuraavana aamuna hän lopulta noudatti kehoitusta lähteä Louvreen, saatuaan varmoja vakuutuksia siitä, ettei hänellä ollut syytä minkäänlaiseen pelkoon. Lisäksi hän tällöin jo ehkä tunsi jonkinlaiseksi turvallisuuden takeeksi sen, että pariisilaiset niin suuresti kunnioittivat häntä. Jos hänet Louvressa olisi yritetty surmata, olisi se todistanut, että se isku, mikä tappoi hänen herransa, ei ollutkaan itsenäisen uskonkiihkolaisen työtä, kuten asia koetettiin esittää; ja kosto olisi piankin kohdannut niitä, jotka siten olisivat ilmaisseet käyttäneensä tuon miesparan uskonkiihkoa välikappaleena pahojen aikeittensa toteuttamiseksi.
Tässä vakaumuksessa hän lähti, ja hän on kertonut jälkimaailmalle, millaista raivoisaa suuttumusta hänessä herättivät ne tyydytyksen, mielihyvän, jopa ilon merkit, mitkä hän huomasi tuossa kuoleman talossa. Itse kuningatar kuitenkin, tapauksen johdosta ylen masentuneena ja ehkä omantunnon vaivoissa tuon murhenäytelmän johdosta, jonka hän yhdentenätoista hetkenä oli yrittänyt estää, purskahti itkemään Sullyn nähdessään ja haki sisälle dauphinin, joka kavahti herttuan kaulaan.
"Poikani", sanoi kuningatar hänelle, "tämä on monsieur de Sully. Sinun tulee aina rakastaa häntä, sillä hän oli kuninkaallisen isäsi paras ja uskollisin ystävä, ja minä pyydän häntä palvelemaan sinua edelleen samalla tavalla."
Niin kauniit sanat olisivat ehkä saaneet vähemmän älykkään miehen uskomaan, että kaikki hänen epäilyksensä olivat olleet turhat. Mutta vaikkapa hän olisi uskonutkin, niin olisivat kyllä myöhemmät tapahtumat pian ilmaisseet hänelle asian oikean laidan. Sillä hyvin pian sen jälkeen Concinit ja heidän kätyrinsä kukistivat hänet, jotta ei olisi ollut jäljellä mitään esteitä heidän alhaisen kunnianhimonsa tiellä.
Kohta hän myöskin sai nähdä kuningasvainajan politiikan kumotuksi; entiset ystävyyssuhteet peruutettiin, ja Ranskan ja Espanjan hallitukset solmivat liiton keskenään; rauhanedistämistoimenpiteistä luovuttiin; protestantit tuhottiin; Henrikin kokoamat valtionvarat hävitettiin; ne, jotka eivät suostuneet alistumaan uusien suosikkien ikeen alle, joutuivat epäsuosioon. Kaiken tämän Sully sai nähdä vanhoilla päivillään ja samoin hän sai nähdä tuon firenzeläisen seikkailijan, Concino Concinin – häntä sanottiin nyt marski d'Ancreksi – joka oli niin taitavasti osannut käyttää omaksi edukseen kuningattaren mustasukkaisuutta ja kuninkaan varomattomuuksia, nopeasti kohoavan korkeimpaan valtaan ja arvoon valtakunnassa.
Mitä Ravaillac-hylkiöön tulee, on koetettu uskotella, että hän kidutuksista huolimatta viimeiseen hengenvetoonsa asti olisi väittänyt, ettei hänellä ollut ketään rikostovereita, että hän oli tehnyt tekonsa estääkseen jumalattoman sodan syttymästä katolisuutta ja paavia vastaan – jolla valheellisella selityksellä tietenkin ne, joiden kätyrinä hän oli, olivat kiihdyttäneet hänen uskonkiihkoaan ja yllyttäneet hänet ryhtymään heidän palvelukseensa. Sanoin "koetettu uskotella", sillä ei ole olemassa täydellisiä muistiinpanoja hänen tutkimisestaan, päinvastoin kerrotaan, että kun hän loppunsa lähestyessä näki itsensä niiden hylkäämäksi, joihin ehkä oli luottanut, hän olisi ilmaissut haluavansa tunnustaa, ja että hän todella oli tunnustanut; mutta notario Voisin, joka pani paperille hänen valallisen tunnustuksensa in articulo mortis, kirjoitti sen niin huolimattomalla käsialalla, ettei sitä ole kyetty lukemaan.
On epätietoista, onko tämä totta vai ei. Mutta ainakin tiedetään luotettavien lähteiden perusteella, että kun oikeuden puheenjohtaja du Harlay koetti ottaa selvää muutaman d'Escoman-nimisen naisen viittailuista, jotka sisälsivät syytteen Epernonin herttuaa vastaan, niin hän sai kuninkaallisen määräyksen luopua tutkimuksistaan.
Tällainen on kertomus Henrik IV:n murhasta, esitettynä eräiden muistiinpanojen valossa, joita mielestäni ei ole tarpeeksi otettu huomioon. Niiden mieleen nostattama ajatussarja veisi johtopäätöksiin, joita, niin ilmeisiä kuin ovatkin, en uskalla täsmällisessä muodossa esittää.
"Jos kysytään", sanoo Perefixe, "keitä olivat ne Ravaillacin ystävät, jotka yllyttivät hänet tähän tuomittavaan tekoon, niin historia vastaa, ettei sitä tiedetä ja että näin laajakantoisen teon ollessa kysymyksessä ei epäluuloja ja arveluja ole lupa esittää varmoina totuuksina. Itse ne tuomaritkaan, jotka tutkivat häntä, eivät uskaltaneet suutansa avata, ja asiaa mainitessaankin olivat aivan kauhun ja hämmästyksen vallassa."
TEKIJÄN JÄLKIHUOMAUTUKSIA.
Näissä historiallisissa kertomuksissa on korkeana päämääränäni ollut nojata kaikessa ehdottomasti asiallisiin, muistiin kirjoitettuihin tosiseikkoihin. Pidän sentähden velvollisuutenani ilmoittaa, missä määrin en ole kyennyt tätä asettamaani päämäärää saavuttamaan.
Ainoa kokonaisuudessaan epävarmoihin lähteisiin perustuva tähän osaan sisältyvä kertomus on ensimmäinen, "Pannan peruutus". Se on senluonteisia kertomuksia, joita ei, vaikk'eivät perustukaan kyllin päteviin lähteisiin voidakseen vaatia todeksi tunnustamista, kuitenkaan voida lopullisesti osoittaa vääriksikään, koska ne ainakin perimmältään pohjautuvat tosiasioihin. Kertomus esiintyy Acenheiron portugalilaisissa aikakirjoissa, joiden luotettavuutta suuresti epäillään, ja sisältyy suunnilleen sellaisena, kuin se tässä on esitetty, Duarte Galvãon "Alfonso Henriquesin aikakirjaan", josta sen portugalilainen historioitsija, Alexandre Herculano, on lainannut teokseensa "Lendas e Narrativas". Vaikka sitä siis ei voitaisikaan hyväksyä täysipainoiseksi historialliseksi esitykseksi, niin uskon ainakin sen tarjoavan meille arvokkaan häivähdyksen sen ajan luonnollisen vilpittömästä hengestä, johon se kuuluu, ja tämä seikka mielestäni oikeuttaa sen liittämisen tähän kokoelmaan.
Seuraava kertomus, joka kaipaa puolustelua, on "Hänen röyhkeytensä Buckingham", mutta vain timanttinauhaa koskevilta kohdiltaan. Kertomuksen muu osa, Buckinghamin luonne, hänen Pariisin-matkansa yksityiskohdat ja Itävallan Annan rohkea kosiskeleminen perustuvat kaikki kumoamattomiin todistuksiin. Olisinkin jättänyt pois koko tuon ylen epäiltävän timanttinauhajutun, jollen olisi katsonut sillä olevan erikoista mielenkiintoa sen takia, että se osoittaa, mistä eräs kaikkien aikojen kuuluisimpia historiallisia romaaneja – "Kolme Muskettisoturia" – on saanut johtavan aiheensa. Esitän kertomuksen samanlaisena, kuin La Rochefoucauld sen tarjoaa "Muistiinpanoissaan", josta Alexandre Dumas sen otti muovaillakseen siitä tuon mainion romaanitarinan. La Rochefoucauldin kertomuksessa maalari Gerbier esittää paljon vähemmän sankarillisesti sitä osaa, jonka Dumas on sovittanut d'Artagnanille, ja kreivitär Carlisle suorittaa sen valtiollisen varkauden, jonka Dumas on antanut Miladyn tehtäväksi. Muuten en kehoita ketään liiaksi luottamaan tähän kertomukseen, mikä ei kuitenkaan merkitse, että pitäisin sitä kokonaan perättömänä.
Mitä "Hermosa Fembra"-kertomukseen tulee, tunnustan sommitelleeni yhdeksi kaksi eri historiallista tapausta, jotka sekä ajan että paikan puolesta ovat läheisessä yhteydessä keskenään. Susanin tytär oli todellisuudessa itse isänsä ilmiantaja, ja tätä luonnotonta tekoaan katuen hän halusi pääkallonsa julkinaulattavaksi, niin kuin minä olen asian kertonut. Susanin tyttären tarinaan olen punonut toisen uuskristityn tytön tarinan, jolla, samoin kuin Hermosa Fembralla, oli kastilialainen sulhanen – eräs Guzman-sukuun kuuluva nuorukainen. Tämä joutui piiloutumaan suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa kuin minä tässä kertomuksessa olen kuvaillut. Piilopaikastaan hän kuuli useiden sinne kokoontuneiden uuskristittyjen juutalaisuutta suosivaa keskustelua ja meni heti kertomaan siitä Ojedalle. Näiden kahden tapahtuman väliä oli todellisuudessa kolme vuotta, ja edellinen tarjosi Ojedalle erinomaisen aiheen inkvisitiolaitoksen perustamiseksi Sevillaan. Näillä kahdella tapauksella on paljon samanlaisia piirteitä, ja ne täydentävät toisiaan niin, että niistä yhdessä muodostuu kiintoisa kertomus, jonka taustana on inkvisitiolaitoksen perustaminen Kastiliaan. Minun juonelle antamani loppuratkaisu on kokonaan mielikuvituksen luoma, ja Torquemadan näyttämölle tuominen on aivan mielivaltaista. Inkvisiittorina toimi kummassakin tapauksessa Ojeda. Mutta vaikka tässä kohden olenkin poikennut mielikuvituksen alalle, niin väitän ainakin piirtäneeni totuudenmukaisen kuvan suurinkvisiittorista, sellaisena kuin tunnen hänet niiden perinpohjaisten tutkimusten perusteella, joita olen suorittanut hänen elämäänsä ja aikakauteensa perehtyäkseni.
Vale-Dmitrin tarina on tässä teoksessa esitetty sen selitysotaksuman mukaisesti, minkä itse olen laatinut tälle yleensä historiallisena mysteeriona pidetylle asialle. Salaperäisyys tietenkin koskee miehen henkilöllisyyttä. Toiset arvelevat, että mies oli virasta erotettu munkki, Grishka Otrepiev, toiset, että hän oli Puolan kuninkaan, Stefan Bathoryn, poika. Tietääkseni ei ole milloinkaan esitetty sitä teoriaa, että hän oli kumpikin samalla kertaa, ja vaikka myönnänkin, että se on keinotekoinen, niin väitän toisaalta, ettei mikään muu näytä niin hyvin sopeutuvan kaikkiin hänen elämänuransa tunnettuihin seikkoihin tai valaisevan sen salaperäisyyttä.