[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSD5JcKC6Pt0tpWLnT2fdGRENT7oSKGCk19raT124jlU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1877,"Pannan peruutus ja muita historiallisia kertomuksia","Sabatini, Rafael",1875,1950,"1877-sabatini-rafael-pannan-peruutus-ja-muita-historiallisia-kertomuksia","1877__Sabatini_Rafael__Pannan_peruutus_ja_muita_historiallisia_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1917,1937,26233,179763,true,[],[],[],"Kokoelma historiallisia kertomuksia kuljettaa lukijan eri vuosisatojen merkittäviin tapahtumiin. Tarinoissa kohdataan muun muassa Portugalin ensimmäinen kuningas Alfonso Henrik, Venäjän sekasorron ajan valevaltiat sekä Ranskan kuningas Henrik IV. Teos yhdistää todelliset historianhenkilöt ja dramaattiset käänteet seikkailulliseen kerrontaan.","Rafael Sabatinin 'Pannan peruutus ja muita historiallisia kertomuksia'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1877. E-kirja on public domainissa\nkoko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","PANNAN PERUUTUS JA MUITA HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nRafael Sabatini\n\n\nEnglannista suomensi\n\nJussi Tervaskanto\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPannan peruutus.\n   Alfonso Henrik, Portugalin ensimmäinen kuningas.\n\nVale-Dmitri.\n   Boris Godunov ja Iivana Julman valepoika.\n\nHermosa Fembra.\n   Tapaus Sevillan inkvisition historiasta.\n\nMadrigalin piirakanpaistaja.\n   Portugalin Vale-Sebastianin tarina.\n\nKohtalokas rakastuminen.\n   Henrik IV:n murha.\n\n\n\n\nPANNAN PERUUTUS\n\nAlfonso Henrik, Portugalin ensimmäinen kuningas\n\n\nVuonna 1093, Almoravidien hallitsijasuvun aikana, maurit samosivat\nkalifi Jusufin johdolla vastustamattomalla voimalla etelästä päin\nIberian niemimaalle, anastaen uudelleen haltuunsa Lissabonin ja\nSantarimin sen länsiosassa ja levittäen valtansa aina Mondego-jokeen\nsaakka.\n\nTätä muhamettilaisvallan uudelleen elpymistä vastustamaan kutsui\nKastilian Alfonso VI kaikkia kristikunnan ritareita. Kutsua\nnoudattaneiden joukossa oli Burgundin kreivi Henrik (Burgundin\nensimmäisen herttuan Robertin pojanpoika), jolle Alfonso antoi\naviottoman tyttärensä Theresan puolisoksi sekä Oporton ja Coimbran\nkreivikunnat ynnä Portugalin kreivin arvonimen.\n\nSiinä Portugalin historian ensimmäinen luku.\n\nAnkarasti sai Henrik kreivi taistella puolustaakseen eteläisiä\nrajojaan maurien hyökkäyksiltä aina kuolemaansa saakka 1114. Sen\njälkeen hänen leskensä Theresa tuli Portugalin hallitsijaksi heidän\npoikansa Alfonso Henrikin alaikäisyyden ajaksi. Erittäin tarmokas,\nneuvokas ja kunnianhimoinen nainen kun oli, hän hyvällä menestyksellä\nkävi sotaa maureja vastaan ja muillakin tavoin laski ne perustukset,\njoille hänen poikansa sittemmin rakensi Portugalin kuningaskunnan.\nMutta hänen intohimoinen kiintymyksensä erääseen hovinsa ritariin --\ndon Fernando Peres de Travaan -- ja tälle tuhlaamansa ylenmääräiset\nkunnianosoitukset hankkivat hänelle vihamiehiä uudessa valtiossa ja\nvieroittivat hänet pojastaan.\n\nVuonna 1127 Kastilian Alfonso VII hyökkäsi Portugaliin, pakottaen\nTheresan tunnustamaan hänet ylilääninherrakseen. Mutta Alfonso Henrik,\njoka nyt oli seitsemäntoista ikäinen ja jonka pääkaupungin asukkaat\nolivat julistaneet täysi-ikäiseksi ja hallituskelpoiseksi, heti\npaikalla kieltäytyi tunnustamasta tätä äitinsä tekemää myönnytystä,\nja seuraavana vuonna hän kokosi sotajoukon karkoittaakseen äitinsä\nrakastajineen maasta. Sotaisa Theresa asettui vastarintaan, kunnes\njoutui tappiolle San Mameden taistelussa ja vangittiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin aikoihin Alfonso Henrik tuskin vielä oli muuta kuin\nlapsi, vaikkakin jo neljä vuotta oli kulunut siitä, kun hän vain\nneljätoistavuotiaana poikana oli valvonut kaiken yötä aseittensa\nääressä Zamoran tuomiokirkossa, valmistautuen ottamaan vastaan\nritariksilyöntiä serkkunsa Kastilian Alfonso VII:n kädestä. Mutta jo\nnyt häntä pidettiin oikeana kristityn ritarin perikuvana ja isänsä\narvoisena poikana, isän, joka oli pyhittänyt elämänsä taisteluun\nuskottomia vastaan, missä hyvänsä heitä tapasikaan. Hän oli pitkä,\nkookas ja ruumiinvoimiltaan niin väkevä, että se on näihin päiviin asti\nsäilynyt aivan sananpartena Portugalissa, jonka varsinainen perustaja\nja ensimmäinen kuningas hän oli. Hän oli tavallista taitavampi kaikissa\nritarillisissa ase- ja ratsastusharjoituksissa, ja tietoja -- vaikkakin\nsuureksi osaksi huonosti sulatettuja, kuten seuraava kertomus on omiaan\nmeille osoittamaan -- hänellä oli paljon enemmän, kuin kahdestoista\nvuosisata katsoi hyödylliseksi taikkapa edes sopivaksikaan ritarille.\nJa siinä suhteessa hän ainakin oli aikansa lapsi, että hänessä palava\nhurskaus yhtyi lihan heikkouteen ja kiihkeään ylpeyteen, mikä oli\nvähällä saattaa hänet suureen kirkonkiroukseen aivan hallituskautensa\nalussa.\n\nSattuipa niin, ettei hänen äitinsä vangitseminen ensinkään miellyttänyt\nRoomaa. Donna Theresalla oli mahtavia ystäviä, jotka käyttivät\nvaikutusvaltaansa Vatikaanissa hänen hyväkseen, niin että pyhä isä --\nilman muuta jättäen huomioonottamatta hänen herättämänsä suuttumuksen\nja häpeällisen, äidille sopimattoman käyttäytymisensä, mihin hän\noli tehnyt itsensä syypääksi -- katsoi Portugalin kruununperillisen\nkäytöksen äitiään kohtaan moitittavan epäpojalliseksi ja määräsi hänet\nheti päästämään donna Theresan vankeudesta.\n\nTämän paavillisen käskyn, jota seurasi kirkonkirouksen uhka, jos ei\nsitä toteltaisi, toi nuorelle prinssille Coimbran piispa, joka lukeutui\nhänen ystäviinsä.\n\nAina tulinen ja pikavihainen Alfonso Henrik sävähti tulipunaiseksi\nkuullessaan tämän tinkimättömän määräyksen. Leimuavin silmin hän\nkatseli vanhaa prelaattia.\n\n\"Teko tulette tänne vaatimaan minua taas päästämään irti Portugalin\nmaahan tuon riitojen lietsojan, uudelleen jättämään kansan Travan\nherran sorrettavaksi?\" hän kysyi. \"Ja tekö kerrotte minulle, että ellen\ntottele tätä käskyä ja kavalla maatani, te viskaatte silmilleni Rooman\nkirouksen? Tätäkö minulle kerrotte?\"\n\nSyvästi järkyttynyt piispa, jonka tunteita raateli ristiriita\npaavinistuimelle tulevan uskollisuuden ja hänen ruhtinastaan kohtaan\ntuntemansa kiintymyksen välillä, painoi päänsä alas ja väänteli\nkäsiään. \"Onko minulla valinnan varaa?\" hän kysyi ääni väristen.\n\n\"Minä kohotin teidät tomusta.\" Ukkosena jyrisi prinssin ääni. \"Minä\nitse panin piispan sormuksen teidän sormeenne.\"\n\n\"Voi herrani, herrani! Voisinko sen unohtaa? Kaikki, mitä minulla on,\non teidän -- paitsi sieluni, joka kuuluu Jumalalle, uskoni, joka kuuluu\nKristukselle, ja kuuliaisuuteni, joka kuuluu pyhälle isälle, Rooman\npaaville.\"\n\nÄänetönnä prinssi katseli häntä, hilliten kiihkeän rajun luontonsa.\n\"Menkää\", hän viimein murahti.\n\nPappi kumarsi uskaltamatta katsoa prinssiä silmiin.\n\n\"Jumala teitä suojelkoon, herra\", hän melkein nyyhkien lausui ja lähti\nulos.\n\nMutta vaikka kiintymys prinssiin, jolle hän oli niin suuressa\nkiitollisuuden velassa, häntä järkytti, vaikka hän sisimmässä\nsydämessään tiesi Alfonso Henrikin olevan oikeassa, ei Coimbran piispa\nhorjunut kuuliaisuudessaan Roomaa kohtaan, jonka vaatimus oli yhtä\nselvä kuin epämieluinenkin. Varhain seuraavana aamuna tuotiin Alfonso\nHenrikille Coimbran linnaan sana, että tuomiokirkon oveen oli naulattu\npergamentti, jossa kuninkaan pannajulistus oli luettavissa, ja että\npiispa -- joko pelosta taikka surusta -- oli poistunut pääkaupungista,\nmatkaten pohjoiseen, Oportoa kohden.\n\nAlfonso Henrikin tunne vaihtui epäuskoisuudesta nopeasti kiukuksi;\nsitten hän melkein yhtä nopeaan teki päätöksen, niin hullun ja\npäätäpahkaisen kuin odottaa saattoikin kahdeksantoistavuotiaalta\npojalta, jolla oli vallan ohjat käsissään. Ja kuitenkin, juuri tuon\nsuoraviivaisuutensa ja sen suurenmoisen piittaamattomuuden ansiosta,\njolla se sivuutti kaikki oikeudellista tai hengellistä laatua olevat\nesteet, siinä oli jonkinlaista hurjaa tervejärkisyyttä.\n\nTäysissä aseissa, valkoinen, yksinkertaisin kultakirjailuin\nreunustettu viitta olkapäälle sidottuna hän ratsasti tuomiokirkon luo\nvelipuolensa Pedro Alfonson ja kahden ritarinsa, Emigio Monizin ja\nSancho Nunesin, seuraamana. Siellä hän, kuten oli ilmoitettukin, näki\nsuuressa raudoitetussa ovessa roomalaisen pergamentin, jossa hänen\npannajulistuksensa oli luettavana sujuvin latinalaisin lausein ja\nsirolla pyöreällä kirjurin käsialalla.\n\nHän pyörähti alas ison hevosensa selästä ja kulki kolisten portaita\nylös toisten seuratessa. Tapausta näkemässä oli vain muutamia\njoutilaita, jotka prinssin nähdessään olivat pysähtyneet.\n\nPannajulistus ei toistaiseksi ollut herättänyt mitään huomiota, sillä\nkahdennellatoista vuosisadalla oli kirjoitustaito vielä salaisuus,\njonka vain harvat tunsivat.\n\nAlfonso Henrik repäisi lampaannahan nauloista irti ja rutisti sen\nkouraansa; sitten hän meni sisään tuomiokirkkoon ja sieltä suoraa päätä\nsen takana sijaitsevan luostarin pihalle. Ylhäällä tornissa alkoi kello\nkalahdella, kutsuen hänen määräyksestään tuomiokapitulia kokoontumaan.\n\nPerintöruhtinaan luo, joka seisoi siinä odottaen aurinkoisella pihalla,\nsaapuivatkin kohta kaniikit, ankarina, ylpeinä, majesteettisina,\nhitaana saattona edeten läpi kuluneitten luostarinkäytävien, liehuvin\npuvuin ja kädet kaapujensa väljiin hihoihin työnnettyinä. Puoliympyrään\nhe järjestyivät hänen eteensä ja odottivat tunteettoman näköisinä, mitä\nhän heistä tahtoi. Kellonsoitto tornissa oli tauonnut.\n\nAlfonso Henrik ei tuhlannut sanoja:\n\n\"Olen kutsunut teidät kokoon\", hän ilmoitti, \"ja käsken teitä heti\nryhtymään piispan vaaliin.\"\n\nKahina kulki läpi pappisjonon. Kaniikit vilkuilivat toisiinsa ja sitten\nprinssiin. Vihdoin heistä muuan puuttui puhumaan:\n\n\"Habemus episcopum\", hän painokkaasti lausui, ja useat muut yhtyivät\nheti kuoroon: \"Meillä on piispa.\"\n\nNuoren hallitsijan silmät leimusivat. \"Te erehdytte\", hän ilmoitti\nheille. \"Teillä oli piispa, mutta hän ei ole enää täällä. Hän on\njättänyt hiippakuntansa, julkaistuaan tämän häpeällisen kirjoituksen.\"\nSamalla hän kohotti rypistettyä pannajulistusta. \"Yhtä varmasti kuin\nolen jumalaapelkäävä kristitty ritari, en tahdo elää tuon kirouksen\nalaisena. Koska piispa, joka julisti minut pannaan, on mennyt, saatte\nheti paikalla valita hänen sijaansa uuden, joka päästää minut siitä.\"\n\nHe seisoivat hänen edessään ääneti ja liikkumattomina papillisessa\narvokkuudessaan, vakuuttuneina siitä, että laki oli heidän puolellaan.\n\n\"No niin\", ärähti poika heille.\n\n\"Habemus episcopum\", kuului taas muuan murahtava ääni.\n\n\"Amen\", kaikui kuorona kautta pylväspihan.\n\n\"Minä sanon teille, että piispanne on mennyt\", intti prinssi edelleen\nitsepintaisesti, ääni nyt suuttumuksesta väristen, \"ja minä sanon\nteille, ettei hän milloinkaan tule palaamaan, ettei hän milloinkaan\nenää tule jalallaan astumaan pääkaupunkiini Coimbraan. Ryhtykää siis\nvain viipymättä valitsemaan hänelle seuraajaa.\"\n\n\"Herra\", vastasi hänelle kylmästi muuan munkeista, \"sellainen vaali ei\nole mahdollinen eikä laillinen.\"\n\n\"Uskallatteko seisoa siinä silmieni edessä ja sanoa minulle tällaista\",\nprinssi karjui heidän kylmän vastarintansa raivostuttamana. Kiivaalla\nkädenliikkeellä hän viittasi heitä menemään. \"Pois näkyvistäni, te\nkopeat, ilkeät miehet! Takaisin koppeihinne odottamaan, mitä suvaitsen\nteille tehdä! Koska te ylimielisessä härkäpäisessä ylpeydessänne\nkieltäydytte noudattamasta tahtoani, saatte sellaisen piispan, kuin\nminä itse teille valitsen.\"\n\nNiin hirmuinen hän oli vihassaan, etteivät he tahtoneet hänelle sanoa,\nettei hänellä, niin prinssi kuin olikin, ollut minkäänlaista valtaa\nryhtyä sellaiseen vaaliin. He kumarsivat hänelle, yhä välinpitämättömän\nnäköisinä, ja kädet yhä kaapujensa hihoissa he kiirehtimättä,\nkuten olivat tulleetkin, nyt kääntyivät ja poistuivat kulkien\nperäkkäisrivissä hänen ohitsensa.\n\nHän katseli heitä kulmat rypyssä ja huulet tiukasti\nyhteenpuserrettuina, Monizin ja Nunesin seistessä takana. Äkkiä\nhänen tummat valppaat silmänsä kiintyivät viimeiseen olentoon tuossa\nyksitoikkoisessa saatossa -- pitkään, laihaan, nuoreen mieheen, jonka\nkuparinruskea iho ja haukkamaiset piirteet ilmaisivat hänen maurilaisen\nsyntyperänsä. Siinä tuokiossa prinssin poikamaiseen mieleen juolahti\nilkikurinen tuuma käyttää tuota miestä välikappaleena masentaakseen\nnoiden röyhkeiden pappien ylpeyden. Hän kohotti kätensä ja viittasi\npapin luokseen.\n\n\"Mikä on nimenne?\" hän kysyi.\n\n\"Suleimaniksi minua sanotaan, herra\", kuului vastaus, ja nimi vahvisti\nsen -- mikä ei itse asiassa mitään vahvistusta kaivannut --, että mies\noli maurilaista syntyperää.\n\nAlfonso Henrik nauroi. Olisipa mainio pila työntää noille ylpeille\npapeille, jotka kieltäytyivät itse valitsemasta itselleen piispaa,\nsellainen piispa, joka ei ollut paljoakaan murjaania parempi.\n\n\"Don Suleiman\", sanoi prinssi, \"minä nimitän teidät Coimbran piispaksi\nmaasta paenneen kapinoitsijan sijaan. Suvaitkaa valmistautua pitämään\njuhlamessu tänä aamuna ja julistamaan minut pannasta päästetyksi.\"\n\nKristitty mauri horjahti askeleen taaksepäin, ja hänen kasvojensa\nkuparinväri kalpeni sairaalloisen harmaaksi. Taempana poistuvan\npappissaattueen viimeiset jäsenet kääntyivät ympäri töllistelemään,\nsuuttuneina ja loukkaantuneina moisesta puheesta, mikä todella kuulosti\naivan uskomattomalta.\n\n\"Ah ei, armollinen herra! Ah ei!\" Don Suleiman soperteli. \"Se ei käy!\"\n\nAjatus kauhistutti häntä, ja kiihtymyksessään hän turvautui latinaan.\n\"Domine, non sum dignus -- herra, en ole sen arvoinen\", hän huusi\nlyöden rintoihinsa.\n\nMutta taipumaton Alfonso Henrik antoi hänelle latinaa latinasta.\n\n\"Dixi -- olen puhunut!\" hän ankarasti vastasi. \"Ja henkenne uhalla\nvarokaa olemasta tottelematon.\" Ja sen jälkeen hän taas mennä kolisteli\nulos seuralaisineen, hyvin tyytyväisenä aamuiseen työhönsä.\n\nJa niinkuin prinssi poikamaisessa, melkeinpä vastuuttomassa\npikaisuudessaan ja julkeasti kaikkia kanonisia lakeja rikkomalla\noli asiat järjestänyt, niin tapahtuikin. Don Suleiman, yllä piispan\nkaapu ja päässä piispan hiippa, messusi Kyrie eleisonin ennen kello\nkahtatoista samana päivänä Coimbran tuomiokirkossa ja julisti\nPortugalin perintöruhtinaan, joka niin nöyränä ja hartaana polvistui\nhänen edessään, kirkonkirouksesta vapaaksi.\n\nAlfonso Henrik oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hän löi koko asian\nleikiksi ja kutsui läheiset ystävänsä nauramaan kerallaan. Mutta\nnauruun eivät yhtyneetkään Emigio Moniz ja muut neuvoskunnan\nvanhemmat jäsenet. Kauhistuen he katselivat tekoa, joka niin läheltä\nhipoi kirkonhäväistystä, ja rukoilivat prinssiäkin heidän tavallaan\nvakavammin suhtautumaan tapahtuneeseen asiaan.\n\n\"Kautta pyhän Johanneksen luitten\", tämä huudahti. \"Prinssiä ei toki\npappi saane nolata!\"\n\nSellainen katsantokanta kahdennellatoista vuosisadalla oli\nmelkeinpä vallankumouksellinen. Coimbran tuomiokirkon kapitulilla\noli päinvastainen käsitys, nimittäin ettei prinssi saanut nolata\npappeja, ja he päättivät kohdaltansa antaa Alfonso Henrikin oikein\nkouraantuntuvasti tuta tämän. He lähettivät Roomaan selonteon hänen\nsuunnattomasta, omavaltaisesta, uskomattomasta pyhyydenloukkauksestaan\nja pyysivät Roomaa toimittamaan tälle kirkko-äidin eksyneelle lapselle\nansaitun hengellisen ruoskimisen. Kiireesti Rooma ryhtyi puolustamaan\narvovaltaansa ja lähetti lähettilään tuon julkean, niskoittelevan pojan\nluo, joka hallitsi Portugalia. Mutta kun välimatka oli melkoinen ja\nkulkuneuvot vaillinaiset ja hitaat, oli don Suleiman jo ennättänyt\nkaksi kokonaista kuukautta hoitaa Coimbran hiippakuntaa, ennen kuin\npaavin lähettiläs ilmestyi Alfonso Henrikin pääkaupunkiin.\n\nUljas kirkkoruhtinas oli tuo paavin valitsema lähettiläs, kardinaali\nCorrado, täysin varustettu kaikilla apostolisilla aseilla,\npalauttaakseen Portugalin kapinoivan perintöruhtinaan jälleen\nsoveliaaseen kuuliaisuuteen.\n\nHuhut kertoivat jo etukäteen hänen tulostaan. Mutta hämmentymättä\nAlfonso Henrik niitä kuunteli. Omatunto täysin rauhallisena\npannastapäästön takia, jonka hän oli omalla erikoistavallaan\nkirkko-äidiltä kiristänyt, hän oli kokonaan kiintynyt valmistelemaan\nmaurilaisia vastaan suunnittelemaansa sotaa, joka laajentaisi hänen\nalueitaan. Kun sitten vihdoin salama iski, se iski -- mitä prinssiin\ntulee -- täysin kirkkaalta taivaalta.\n\nKesäinen ilta hämärsi, kun paavin lähettiläs, kahden muulin väliin\nasetetussa kantotuolissa istuen, saapui Coimbraan. Seurassaan hänellä\noli kaksi veljenpoikaansa, Giannino ja Pierluigi da Corrado, molemmat\nroomalaisia patriiseja, sekä pieni joukko palvelijoita. Pyhän virkansa\nsuojelemana ei kardinaali kaivannut aseellista miesjoukkoa turvakseen\nmatkallaan läpi jumalaapelkäävien maitten.\n\nHänet kannettiin suoraan vanhaan maurilaiseen palatsiin, jossa\nperintöprinssi asusti, ja siellä hän tapasi tämän suuren seurueen\nympäröimänä isossa pylvässalissa. Huoneen paljaiden seinien\nkoristuksina oli kaikenlaisia sodassa saatuja voitonmerkkejä,\nlyijynkarvaisia aseita, erilaisia sotavarusteita ja kokonaisia\npanssaripukuja, sekä saraseenien että kristittyjen, ja tätä taustaa\nvasten liikuskeli koreapukuinen sievistelevä joukko aatelismiehiä\nnaisineen, kun suuri kardinaali, päästä jalkoihin asti punaiseen\npukeutuneena, edeltäpäin ilmoittamatta astui saliin.\n\nNauru vaikeni. Äänettömyys valtasi koko seurueen, joka nyt seisoi\nkatsoa tuijottaen mahtavaan ja kutsumattomaan vieraaseen. Hitaasti\nlähestyi kardinaali molempien roomalaisten nuorukaisten seuraamana, ja\nhänen tohveleihin pistettyjen jalkojensa pehmeä hipsunta ja silkkisen\npuvun kahina olivat aluksi ainoat äänet. Yhä lähemmäksi hän tuli\nsalin lattian poikki, kunnes vihdoin seisoi matalan korokkeen edessä,\njossa jykevällä, leikkauksin koristetulla tuolilla istui Portugalin\nperintöruhtinas, epäluuloisesti tarkastaen häntä. Alfonso Henrik\nvaistosi tässä vihamiehen, äitinsä liittolaisen, uusien vihollisuuksien\nilmoittajan. Sen tähden hän ehdoin tahdoin istui paikoillaan, aivan\nkuin tähdentääkseen sitä seikkaa, että täällä hän oli herra ja käskijä.\n\n\"Herra kardinaali\", hän tervehti lähettilästä, \"olkaa tervetullut\nmaahani Portugaliin.\"\n\nKardinaali kumarsi jäykästi, moisesta vastaanotosta pahastuneena.\nHänen pitkällä matkallaan halki Espanjan olivat prinssit ja aateliset\njoukoittain rientäneet hänen luokseen suutelemaan hänen kättään ja\nnotkistamaan polvea hänen edessään, hänen siunaustaan pyytäen. Ja nyt\ntämä pojannulikka, parraton, lukuun ottamatta silkinhienoa untuvaa\nlujien nuorten poskiensa seutuvilla, jäi istumaan eikä tervehtinyt\nhäntä sen alistuvammin, kuin jos hän olisi ollut jonkun maallisen\nruhtinaan lähettiläs.\n\n\"Minä olen pyhän isän edustaja\", kardinaali ilmoitti jyrkän\npaheksuvalla äänellä. \"Tulin Roomasta näiden rakkaiden veljenpoikieni\nseurassa.\"\n\n\"Roomastako?\" sanoi Alfonso Henrik. Huolimatta rotevasta varrestaan\nja voimakkaista jäntereistään hän saattoi tarpeen tullen olla\npirullinenkin. Ja pirullinen hän nyt oli. \"Mitään hyvää ei kyllä tähän\nasti ole tullut minulle Roomasta, mutta te teette minut toiveikkaaksi.\nHänen pyhyytensä on luultavasti kuullut valmistuksistani uskottomia\nvastaan aloitettavaan sotaan, joka on pystyttävä ristin sinne,\nmissä nyt puolikuu hallitsee, ja lähettää ehkä minulle rahalahjan,\nauttaakseen minua tässä pyhässä työssäni.\"\n\nPuheen ivallisuus koski kipeästi lähettilääseen. Hänen kalpeat\naskeettiset kasvonsa punehtuivat.\n\n\"En minä kultaa teille tuo\", hän vastasi, \"vaan opetuksen uskonopissa,\njonka näytätte unohtaneen. Olen tullut muistuttamaan teitä kristityn\nvelvollisuuksista ja vaatimaan teitä viipymättä korjaamaan tekemänne\njumalattomat vääryydet. Pyhä isä käskee teitä heti paikalla asettamaan\nvirkaansa jälleen Coimbran piispan, jonka väkivaltaisin uhkauksin\nolette karkoittanut maastanne, ja panemaan viralta papin, jonka\nhäpeällisesti asetitte piispaksi hänen sijaansa.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" sanoi poika peloittavan rauhallisella äänellä.\n\n\"Ei.\" Tuntien olevansa oikeassa lähettiläs pelottomana ojentautui\nsuoremmaksi hänen edessään. \"Teitä vaaditaan edelleen viipymättä\nlaskemaan vapaaksi jalo rouva äitinne siitä aiheettomasta vankeudesta,\njossa pidätte häntä.\"\n\n\"Se vankeus ei ole aiheeton, kuten kaikki täällä olevat voivat\ntodistaa\", vastasi prinssi. \"Roomassa ehkä uskotaan niin olevan, koska\nvalheellisia tietoja on sinne viety. Donna Theresan koko elämä oli\nhäpeä, hänen hallituksensa vääryys kansaani kohtaan. Hän ja kunnoton\nTravan herra sytyttivät kansalaissodan soihdun näissä maakunnissa.\nSiinä totuus, jotta sen tiedätte, ja viekää se tieto Roomaankin, niin\nteette hyvän palveluksen.\"\n\nMutta hengenmies oli taipumaton ja ylpeä.\n\n\"Tuollaista vastausta ei pyhä isä odota.\"\n\n\"Sellaisen vastauksen juuri minä lähetän.\"\n\n\"Ajattelematon, uppiniskainen nuori mies, varokaa itseänne!\"\nKardinaalin viha leimahti, ja hänen äänensä paisui. \"Minä tulen\nhengellisin tuhoasein varustettuna. Teidän ei pidä liiaksi kiusata\nkirkko-äidin kärsivällisyyttä, taikka saatte tuntea sen vihan koko\npainon päällänne.\"\n\nJulmistuneena Alfonso Henrik ponnahti jaloilleen, kasvot kiukusta\ntuhkanharmaina, silmät tulta tuiskien.\n\n\"Ulos! Tiehenne!\" hän huusi. \"Menkää, hyvä herra, ja menkää sukkelaan,\ntaikka, niin totta kuin Jumala meidät näkee, teen kukaties tässä\npaikassa vielä uuden pyhyydenloukkauksen niiden lisäksi, joista\nsyytätte minua.\"\n\nPappi kietoi avaran viittansa ympärilleen. Kalpea hän kyllä oli,\nmutta täydellisesti tyyni jälleen. Jäykän arvokkaasti hän kumarsi\nkiukkuiselle nuorukaiselle ja lähti sitten, ulkonaisesti niin\nvälinpitämättömän näköisenä, että olisi ollut vaikea sanoa, kummalle\npuolen voitto oli jäänyt. Jos Alfonso Henrik sinä yönä kuvitteli\nvoittaneensa, oli aamu omiaan haihduttamaan tämän harhaluulon.\n\nVarhain seuraavana aamuna hänet herätti eräs kamaripalvelija, kun\nEmigio Moniz kiihkeästi pyysi viipymättä päästä prinssin puheille.\nAlfonso Henrik kohosi istualleen vuoteessaan ja käski laskea hänet\nsisään.\n\nRaskain askelin nyt tuo vanha ritari ja uskollinen neuvonantaja astui\nhuoneeseen. Synkät olivat hänen tummat kasvonsa ja harmaan parran alla\noleva suu tiukasti rypyissä.\n\n\"Jumala teitä suojelkoon, herra\", hän tervehti, ja ääni kuulosti niin\nkolkolta, kuin hän olisi lausunut hurskaan, mutta jotensakin turhan\ntoivomuksen.\n\n\"Ja teitä, Emigio\", vastasi perintöruhtinas. \"Tepä olette varhain\njalkeilla. Mistä on kysymys?\"\n\n\"Huonoja uutisia, herra.\" Hän meni huoneen poikki, aukaisi ikkunan ja\ntyönsi sen sepposen selälleen. \"Kuunnelkaa\", hän kehoitti prinssiä.\n\nHiljaiseen aamuilmaan kohosi jättiläismäisen mehiläispesän tapainen\nsurina tai kuin meren kohina vuoroveden alkaessa. Alfonso Henrik tunsi\nsen kansanjoukon muminaksi.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" hän kysyi, työntäen jäntevän jalan vuoteesta.\n\n\"Sitä, että paavin lähettiläs on tehnyt kaiken, mitä uhkasi,\njopa enemmänkin. Hän on julistanut pääkaupunkinne Coimbran\nkirkonkiroukseen, ja siihen saakka, kunnes se on peruutettu, ei ole\nsaatavissa ainoatakaan pappia kastamaan, vihkimään, ripittämään tai\ntoimittamaan mitään muutakaan pyhän kirkon sakramenttia. Kansa on\nkauhun vallassa, tietäessään olevansa teidän kanssanne kirouksessa.\nSuuria joukkoja on kokoontunut linnan porttien edustalle vaatien teitä\nnäyttäytymään, jotta he saisivat rukoilla teitä poistamaan heiltä tämän\nkirkonkirouksen kauhut.\"\n\nAlfonso Henrik oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi siinä tuijottaen\nvanhaan ritariin hämmentynein kasvoin, uljas sydän kauhun vallassa,\nkuullessaan, mitä näkymättömiä tuhoisia aseita häntä vastaan käytettiin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän voihki ja kysyi: \"Mitä minun pitää tehdä?\"\n\nMoniz oli hirvittävän vakava. \"Ennen kaikkea on tärkeää rauhoittaa\nkansa.\"\n\n\"Mutta miten?\"\n\n\"Vain yhdellä tavalla -- lupaamalla alistua pyhän isän tahtoon ja\npyytää katuvaisena pannasta päästöä itsellenne ja pääkaupungillenne.\"\n\nHehkuva puna lehahti nuorukaisen tähän saakka niin kalpeille poskille.\n\n\"Mitä?\" hän karjaisi. \"Päästääkö irti äitini, panna viralta Suleiman,\nkutsua takaisin tuo maasta paennut pelkuri, joka minut kirosi, ja\nnöyrtyä pyytämään anteeksi tuolta häpeämättömältä italialaiselta\npapilta? Mädätkööt luuni, kärvennettäköön minua ikuisesti helvetin\ntulessa, jos sellaiseksi raukaksi rupean! Ja tekö minulle tätä\nneuvotte, Emigio -- oikeinko totta tätä neuvotte?\" Hän oli vihan\nvimmoissa.\n\n\"Kuunnelkaa tuota ääntä\", Emigio vastasi hänelle, viitaten kädellään\navonaiseen ikkunaan. \"Millä muulla keinoin sitten saatte tuon\nvaikenemaan?\"\n\nAlfonso Henrik istahti vuoteen laidalle pää käsien välissä. Hän oli\nmenettänyt pelin -- ja kuitenkin...\n\nHän nousi ylös ja käsiään yhteen lyöden kutsui kamaripalvelijan ja\nhovipojat auttamaan itseään pukeutumaan ja aseistautumaan.\n\n\"Missä lähettiläs asustaa?\" hän tiedusteli Monizilta.\n\n\"Hän on mennyt\", vastasi ritari. \"Hän lähti kukonlaululta Mondego-joen\nvartta kulkevaa tietä pitkin Espanjaan päin -- niin minulle kertoi\njokiportin vartija.\"\n\n\"Mutta miten ne tulivat aukaisseeksi hänelle?\"\n\n\"Hänen virkansa, herra, on avain, joka aukaisee kaikki ovet mihin\naikaan hyvänsä päivällä tai yöllä: He eivät rohjenneet pidättää tai\nviivyttää häntä.\"\n\n\"Vai niin!\" murahti perintöprinssi. \"Sittenpä lähdemme hänen\nperässään.\" Kiireesti hän pukeutui valmiiksi. Suuren miekkansa hän\nkiinnitti kupeelleen, ja niin he lähtivät.\n\nLinnan pihalta hän otti mukaansa Sancho Nunesin ja puolentusinaa\naseistettuja miehiä, nousi hevosensa selkään ja Emigio Moniz\nrinnallaan, toisten seuratessa, ratsasti yli nostosillan aukeamalle,\njoka oli tungokseen asti täynnä rangaistun pääkaupungin voivottelevia\nasukkaita.\n\nHänen näyttäytyessään kajahti äänekäs huuto, voimakas vetoomus\nprinssiin, että tämä armahtaisi heitä ja vapauttaisi heidät\nkirouksesta. Sitten seurasi äänettömyys, äänettömyys, joka vaati häntä\nvastaamaan ja lohduttamaan.\n\nSuitsista vetäisten hän pysäytti ratsunsa ja puhutteli heitä seisten\njalustimissaan hyvin kookkaan ja miehekkään näköisenä.\n\n\"Coimbran kansa\", hän ilmoitti, \"minä menen hankkimaan tälle\nkaupungille päästöä kirouksesta, jonka alaisena se on. Ennen\nauringonlaskua minä palaan. Siihen saakka pysykää rauhassa.\"\n\nHuuto kohosi taas väkijoukosta, mutta tällä kertaa häntä tervehdittiin\nPortugalin kansan isänä ja suojelijana ja toivotettiin taivaan\nsiunausta komealle nuorukaiselle.\n\nRatsastaen Monizin ja Nunesin välissä, välkkyvien asemiesten\nseuratessa, hän kulki pääkaupungin läpi ja lähti matkaamaan jokivartta\nylöspäin, samaa tietä, jota lähettiläänkin tiedettiin kulkeneen. Koko\naamun he ratsastivat ripeää vauhtia eteenpäin, prinssi syömätönnä, niin\nkuin aamulla oli noussut, välittämättä ruoasta tai mistään muustakaan\npaitsi päämäärästä, joka hänen mieltään jäyti. Aivan ääneti hän\nratsasti, päättäväisin kasvoin, kulmat rypyssä, ja Moniz, joka häntä\najoittain salaa tarkasteli, ihmetteli, mitä ajatuksia tuossa nuoressa\ntulisessa päässä mahtoi liikkua, ja pelkäsi.\n\nNoin puolenpäivän aikaan he vihdoin tavoittivat lähettilään seurueen.\nHe huomasivat hänen muulinsa kantotuoleilleen erään pienen kylän\nmajatalon ovella, kymmenkunnan mailia Bussaco-harjanteen juurelta.\n\nTuimasti temmaten ohjaksista prinssi pysäytti hevosensa, käheä,\nraivokas huudahdus pääsi häneltä aivan kuin villieläimeltä saaliin\nhuomatessaan.\n\nMoniz tavoitteli hänen käsivarttaan.\n\n\"Voi, armollinen herra\", hän pelokkaasti huusi! \"Mikä on\ntarkoituksenne?\"\n\nPrinssi katseli häntä suoraan silmiin, ja hänen huulensa vääntyivät\nhymyyn, joka ei ollut kovinkaan miellyttävä.\n\n\"Menen pyytämään kardinaali Corradoa armahtamaan minua\", hän hienosti\nivaten vastasi, ja samassa hän hyppäsi alas hevosen selästä ja viskasi\nohjakset eräälle asemiehelle.\n\nKolisten hän meni majataloon sisään, Monizin ja Nunesin seuratessa\nkintereillä. Hän sysäsi syrjään isännän, joka tuntematta prinssiä olisi\nestänyt tämän, niin suurelta herralta kuin hän näyttikin, menemästä\nhäiritsemään pyhää vierasta, joka kunnioitti taloa läsnäolollaan. Hän\nharppasi vain eteenpäin suoraan siihen huoneeseen, missä kardinaali\nylhäisten veljenpoikiensa kanssa oli päivällisellä.\n\nHänet nähdessään Giannino ja Pierluigi paikalla hypähtivät\njaloilleen, käsi miekan kahvalla. Mutta kardinaali Corrado istui\nolematta millänsäkään. -- Hän katsahti ylös sanomattoman suopea hymy\naskeettisilla kasvoillaan.\n\n\"Olin toivonutkin teidän tulevan perässäni, poikani\", hän sanoi. \"Jos\nkatuvana tulette, on rukoukseni kuultu.\"\n\n\"Katuvana!\" huudahti Alfonso Henrik. Hän nauroi häijysti ja vetäisi\nlyhyen miekkansa huotrasta.\n\nSancho Nunes laski kauhuissaan ehkäisten kätensä prinssin käsivarrelle.\n\n\"Armollinen herra\", hän huusi vapisevin äänin. \"Te ette saa lyödä\nJumalan voideltua -- sehän olisi oma ikuinen tuhonne.\"\n\n\"Kirous\", sanoi Alfonso Henrik, \"katoaa lausujansa keralla.\" Keveästi\nhän osasi väitellä, kuten näkyy, tuo kuumaverinen, raju, nuori\ngordilaisten solmujen katkaisija. \"Ja nyt on kaikkea muuta tärkeämpää\nse, että kaupunkini Coimbra pääsee kirouksesta.\"\n\n\"Niin on tapahtuva, poikani, heti kuin osoitatte katumusta ja alistutte\npyhän isän tahtoon\", sanoi peloton kardinaali.\n\n\"Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä teidän suhteenne\", Alfonso\nHenrik vastasi hänelle. \"Kuulkaa minua nyt, herra kardinaali.\" Ja hän\nnojautui eteenpäin miekkansa varaan, upottaen sen kärjen joitakin\ntuumia honkaiseen pöytään. \"Että rankaisette minua uskonnon aseilla\npahoista teoista, joista minua syytätte, sen minä käsitän ja siedän.\nSiinä on kenties järkeä. Mutta sanokaa, mitä syytä teillä on rangaista\nkokonaista kaupunkia rikoksesta, joka, jos sellaista nyt ensinkään\non olemassa, on minun yksin? -- ja rangaista sitä niin hirveällä\nkirouksella, että kaikki uskonnon lohdutus on kielletty noilta\nuskollisilta kirkko-äidin lapsilta, ettei mitään papillista toimitusta\nsaa suorittaa, etteivät ihmiset saa lähestyä Korkeimman alttaria,\nettä heidän täytyy kuolla ripittämättöminä synteihinsä ja niin joutua\nikuiseen kadotukseen. Mikä syy tähän pakottaa?\"\n\nKardinaalin hyväntahtoinen hymy oli muuttunut viekkaaksi.\n\n\"Mikä, sen minä teille selvitän. Kansan kauhu saattaa sen kapinoimaan\nteitä vastaan, jollette päästä sitä pannasta. Siten minä, herra\nprinssi, pidän teidät kurissa. Te alistutte, taikka muuten teidät hukka\nperii.\"\n\nAlfonso Henrik katseli häntä hetken tutkien. \"Te tosin vastaatte\nminulle\", hän sanoi, ja sitten hänen äänensä paisui syyttäväksi.\n\"Mutta tämä tällainen on valtioviisautta, ei uskontoa. Ja kun ruhtinas\nei valtioviisaudessa vedä vastustajalleen vertoja, niin tiedättekö,\nmikä siitä seuraa? Hän turvautuu voimakeinoihin, herra kardinaali. Te\npakotatte minut siihen; syyttäkää itseänne seurauksista.\"\n\nLähettiläs hymyili melkein ivallisesti. \"Mikä on teidän vaivaisten\nsurma-aseittenne voima siihen hengelliseen valtaan verrattuna, mikä\nminulla on käytettävissäni? Uhkaatteko minua kuolemalla? Luuletteko\nminun sitä pelkäävän?\" Hän nousi seisomaan äkillisessä vihan puuskassa\nja tempasi auki punaisen viittansa. \"Iskekää tähän miekallanne,\nminulla ei ole ylläni rautapaitaa. Iskekää, jos uskallatte, ja sillä\njumalattomalla iskulla tuhotkaa itsenne ajassa ja iankaikkisuudessa.\"\n\nPerintöprinssi katseli häntä. Hitaasti hän pisti miekkansa tuppeen,\nhieman hymyillen. Sitten hän löi käsiään yhteen. Hänen asemiehensä\ntulivat sisään.\n\n\"Ottakaa kiinni nuo kaksi roomalaista penikkaa\", hän käski, Gianninoa\nja Pierluigia osoittaen. \"Ottakaa kiinni ja sitokaa köysiin. Käykää\nkäsiksi!\"\n\n\"Herra prinssi!\" huusi lähettiläs pelosta ja vihasta värisevin äänin.\n\nMutta äänen pelokas sävy vain yllytti Alfonso Henrikkiä. \"Käykää\nkäsiksi!\" huusi hän taas, vaikka suotta, sillä hänen asemiehensä olivat\njo kardinaalin veljenpoikien kimpussa. Tuossa tuokiossa oli potkiva,\npureva, sadatteleva veljespari voitettu, aseista riisuttu ja sidottu.\nMiehet katselivat prinssiin, odottaen lisäohjeita. Huoneen perältä\nMoniz ja Nunes seurasivat asiain kulkua huolestuneen näköisinä, samalla\nkuin kardinaali pöydän takaa, valkoisena huulia myöten, vaati tietää,\nmitä väkivaltaa heille aiottiin tehdä, rukoili prinssiä miettimään ja\nsamassa hengenvedossa lausui hänelle hirvittäviä uhkauksia tapahtuneen\nloukkauksen johdosta.\n\nAlfonso Henrik viittasi vain välinpitämättömän näköisenä ikkunasta ulos\nmajatalon edessä kasvavaan vankkaan tammeen.\n\n\"Viekää heidät tuonne ulos ja hirttäkää ripittämättä\", hän määräsi.\n\nKardinaali huojui ja oli kaatua suulleen. Hän piteli pöydästä kiinni,\nkauhusta sanatonna noiden poikien puolesta, jotka olivat aivan kuin\nhänen silmäteränsä, hän, joka niin pelkäämättä oli paljastanut oman\nrintansa teräkselle.\n\nNuo kaksi soreaa italialaista nuorukaista raastettiin ulos, ja he\nvääntelehtivät vangitsijainsa käsissä.\n\nVihdoin puolipyörtynyt kardinaali sai puhekykynsä takaisin. \"Herra\nprinssi... te ette saa tehdä tuota hirmutekoa! Te ette saa! Varoitan\nteitä... muuten... muuten.\" Uhkaus jäi yhä lisääntyvän kauhun\nkouristaessa lausumatta. \"Armoa! Armahtakaa, prinssi, kuten itsekin\ntoivotte armoa!\"\n\n\"Mitä armoa te itse osoitatte, te, joka saarnaatte maailmassa armon\nevankeliumia ja itse huudatte armoa nyt?\" kysyi prinssi häneltä.\n\n\"Mutta tämä on hirmuteko! Mitä pahaa nuo lapsiraukat ovat tehneet!\nMitä se heihin kuuluu, että pyhää virkaani toimittaessani olen teitä\nloukannut?\"\n\nTämän puheen paljastamaan arkaan kohtaan prinssi siekailematta\nsävähdytti tehoisan iskun, vastaten:\n\n\"Mitä pahaa ovat Coimbran asukkaat tehneet? Mitä se heihin kuuluu,\nettä olen teitä loukannut? Kuitenkin te minua lannistaaksenne\nepäröimättä iskitte heitä vallassanne olevilla hengellisillä aseilla.\nTeitä lannistaakseni minäkään en epäröi iskeä veljenpoikianne minun\nvallassani olevilla maallisilla aseilla. Kun näette heidät hirressä,\nkäsitätte asiat, joita todistelu ei voinut saada teille selväksi. Minun\ntekoni kataluudessa näette heijastuksen oman tekonne kataluudesta, ja\nehkäpä sydämenne liikuttuu, suunnaton ylpeytenne masentuu.\"\n\nUlkona puun alla liikuskelivat prinssin asemiehet. Rivakasti ja\nvälinpitämättöminä he ryhtyivät heille uskotun tehtävän valmisteluihin.\n\nKardinaali kiemurteli tuskissaan, hengitys melkein salpaantuneena.\n\"Herra prinssi, tämä ei saa tapahtua!\" Hän ojensi käsiään rukoillen.\n\"Herra prinssi, teidän on päästettävä veljenpoikani vapaiksi.\"\n\n\"Herra kardinaali, teidän on päästettävä kansani pannasta.\"\n\n\"Kunhan... kunhan te ensin alistutte. Velvollisuuteni... pyhää kirkkoa\nkohtaan... Hyvä Jumala! Eikö mikään voi teitä liikuttaa?\"\n\n\"Kun heidät on hirtetty, käsitätte asian, ja oma tuskanne opettaa\nteille sääliväisyyttä.\" Perintöruhtinaan ääni oli niin kylmä, hänen\nilmeensä niin päättäväinen, että lähettiläs heitti kaikki toiveet\ntarkoituksensa saavuttamisesta. Äkkiä hän antautui, juuri kuin silmukat\nsolahtivat noiden rakkaitten poikien kaulan ympäri.\n\n\"Seis!\" hän kirkaisi. \"Käskekää heidän seisahtua! Panna peruutetaan.\"\n\nAlfonso Henrik aukaisi ikkunan niin rauhallisen hitaasti, että\nlähettiläs tunsi olevansa kuin painajaisen puristuksessa.\n\n\"Odottakaa hetkinen\", huusi prinssi ulkopuolella hääriville miehilleen,\njoiden ympärille nyt oli kokoontunut joukko kauhun valtaamia\nkyläläisiä. Sitten hän taas kääntyi kardinaali Corradoon päin, joka\naivan lopen uupuneena oli lysähtänyt tuolilleen ja istui siinä nyt\nkyynärpäät pöydällä, pää käsien välissä. \"Seuraavilla ehdoilla\",\nlausui prinssi, \"säästän heidän henkensä: Täydellinen pannastapäästö\nja apostolinen siunaus sekä itselleni että kansalleni tänä päivänä\nvielä, ja minä puolestani suostun alistumaan pyhän isän tahtoon\nsikäli, että päästän vankeudesta äitini, sillä ehdolla, että hän heti\npoistuu Portugalista, milloinkaan enää palaamatta. Mitä karkoitettuun\npiispaan ja hänen seuraajaansa tulee, on asioitten jäätävä ennalleen;\nvoitte kuitenkin tässäkin suhteessa rauhoittaa omaatuntoanne itse\nvahvistamalla don Suleimanin vaalin. Kas niin, arvoisa herra, olenhan\nvarsin jalomielinen, ymmärtääkseni. Vapauttamalla äitini suon teille\nkeinon tyydyttää Roomaa. Ja muissa suhteissa pitäisi omantuntonne\nsuoda teille tyydytystä, jos nimittäin tästä tämän päiväisestä olette\nläksynne oppinut.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi kardinaali käheästi. \"Palaan seurassanne\nCoimbraan ja teen tahtonne mukaan.\"\n\nJa merkiksi siitä, että riita heidän välillään nyt oli täysin sovittu,\nAlfonso Henrik polvistui kardinaalin eteen täydellisesti vilpittömänä,\nilman pilkan häivettäkään, kuten ainakin pyhän kirkon nöyrä ja\nuskollinen poika, jona hän itseään piti, anoakseen hänen kättensä\nsiunausta.\n\n\n\n\nVALE-DMITRI\n\nBoris Godunov ja Iivana Julman valepoika\n\n\nEnsimmäiset uutiset siitä saapuivat hänelle hänen istuessaan\nillastamassa palatsinsa suuressa salissa Kremlissä. Ne saapuivat\naikana, jolloin hänellä jo ennestäänkin oli kyllin huolia; sillä\nvaikka pöytä hänen edessään oli katettu ja varustettu keisarin arvon\nmukaisesti, hiipi nälän laiha kummitus ulkona Moskovan kaduilla, ja\nmiehet ja naiset olivat niin lopen nälkiintyneet, että väitettiin\nkannibalismin olevan puhkeamaisillaan heidän keskuudessaan.\n\nYksin istui, palvelevia hovipoikia lukuunottamatta, Boris Godunov\nrautalamppujen alla, jotka tekivät valkoisin liinoin sekä kulta- ja\nhopea-astioin katetusta pöydästä valoisan saaren tuon avaran huoneen\nhämäryyteen. Ilma oli täynnään palavan petäjän tuoksua, sillä vaikka\njo oli toukokuu käsissä, olivat yöt kylmät, ja iso takkavalkea loimusi\netäisellä liedellä. Hänen luokseen hänen siinä istuessaan saapui hänen\nuskottunsa Basmanov niitä uutisia tuomaan, jotka ensin hätkähdyttivät\nhäntä, sillä näytti siltä, että vihdoinkin Koston miekka oli heilumassa\nhänen rikollisen päänsä päällä.\n\nBasmanovin kalpeissa kasvoissa hohtivat ulkonevat poskipäät punaisina,\nja pitkänomaisissa silmissä oli kiihtynyt ilme, kun hän ensi töikseen\nkomensi hovipojat kuulumattomiin ja sitten eteenpäin kumartuen nopeasti\nsopotti uutisensa.\n\nJo ensi sanoista kilahti tsaarin veitsi hänen kultaiselle lautaselleen,\nja hänen lyhyet, voimakkaat kätensä kouristivat ison kullatun tuolin\nkäsinojia. Pian hän kuitenkin malttoi mielensä ja muuttui sitten\nedelleen kuunnellessaan ylenkatseelliseksi, hymyntapaisen alkaessa\npilkistää hänen harmahtavan partansa alta.\n\nPuolassa oli ilmestynyt mies -- sellainen oli Basmanovin kertomuksen\nydin -- tullut mistä lie, joka väitti olevansa Dmitri, Iivana\nVasiljevitshin poika ja Venäjän laillinen tsaari -- Dmitri, jonka\nluultiin kuolleen Uglitshissa kymmenen vuotta sitten ja jonka maalliset\njäännökset olivat haudatut Moskovaan Pyhän Mikaelin kirkkoon. Tämä\nmies oli saanut turvapaikan Liettuasta ruhtinas Wisniowieckin talosta,\nja sinne Puolan aateliset nyt kokoontuivat häntä kunnioittamaan,\ntunnustaen hänet Iivana Julman pojaksi. Hänen sanottiin olevan\ntsaarivainajan ilmetty kuva, paitsi että hän oli tummaverinen ja\nmustatukkainen, kuten leskitsaaritar, ja hänen kasvoissaan oli\nkaksi syylää, jollaiset, kuten muistettiin, olivat rumentaneet\nDmitri-pojankin ulkonäköä.\n\nNäin kertoi Basmanov, lisäten vielä, että hän oli lähettänyt lähetin\nPuolaan ottamaan tarkempaa selkoa jutusta. Tämä lähetti -- jonka\nvalinnan olivat määränneet eräät muut seikat, joita Basmanovin tietoon\noli tullut -- oli Smirnoi Otrepiev.\n\nTsaari Boris istui taaksepäin nojaten tuolissaan, katsellen jalokivin\nkoristeltua pikaria, jonka jalkaa hän konemaisesti sormillaan\npyöritteli. Hymyn hiventäkään ei enää ollut hänen pyöreillä, kalpeilla\nkasvoillaan. Ne olivat käyneet vakavan ja miettivän näköisiksi.\n\n\"Etsi käsiisi ruhtinas Shuiski\", hän äkkiä virkkoi, \"ja lähetä hänet\ntänne luokseni.\"\n\nJuttuun, jonka pajari oli hänelle kertonut, ei hän nyt ensinkään\npuuttunut.\n\n\"Puhutaan tästä toiste, Basmanov\", oli kaikki, mitä hän sanoi\nkuulemansa johdosta ja poistumisen merkiksi.\n\nMutta pajarin mentyä kohosi Boris Godunov seisoalleen ja asteli lattian\npoikki tulen ääreen, iso pää mahtavien hartioiden väliin painuneena.\nHän oli lyhyt, tanakka, koukkusäärinen mies, lihavuuteen taipuvainen.\nHän asetti kärpännahalla sisustettuun punaiseen nahkakenkään\nverhotun jalkansa uunin rautajalustalle ja nojaten kyynärpäätään\nsen koristeltuun reunustaan painoi otsansa kättään vastaan. Silmät\ntuijottivat suoraan tuleen, aivan kuin siellä olisivat nähneet sen\nmenneisyyden näytelmän, joka nyt hänen mielessään väikkyi.\n\nYhdeksäntoista vuotta oli vierinyt siitä, kun Iivana Julma oli mennyt\nmanalle, jättäen kaksi poikaa, Feodor Ivanovitshin, josta oli tullut\nhänen seuraajansa, ja Dmitrin, joka oli vielä pieni lapsi. Heikko,\nmiltei vähämielinen Feodor oli nainut Boris Godunovin tyttären, josta\noli kuin itsestään seurannut, että Godunovista tuli Venäjän varsinainen\nhallitsija, valtaistuimen takainen toimiva voima. Mutta hänen pohjaton\nkunnianhimonsa vaati vielä enemmän. Hänen oli kannettava kruunua,\nkuten valtikkaakin piteli, eikä se käynyt päinsä, ennen kuin Rurikin\nhallitsijasuku, joka oli hallinnut Venäjää lähes seitsemänsataa vuotta,\nolisi sukupuuttoon hävitetty. Hänen ja kruunun välissä oli hänen\ntyttärensä puoliso ja heidän lapsensa sekä Dmitri-poika, joka äitinsä\nleskitsaarittaren seurassa oli lähetetty Uglitshiin. Nuo kolme oli\nsaatava pois tieltä.\n\nBoris aloitti viimeksimainitusta ja koetti ensin syrjäyttää hänet\nkruununperimyksestä ilman verenvuodatusta. Hän yritti saada hänet\njulistetuksi äpäräksi sillä perusteella, että hän oli Iivanan\nseitsemännen puolison poika (oikeaoppinen kirkko ei näet tunnusta\nlaillisiksi kolmatta vaimoa myöhempää). Mutta siinä hän epäonnistui.\nJulman tsaarin muisto, häneen kohdistunut pelko elivät vielä\nvereksinä taikauskoisessa Venäjänmaassa, eikä kukaan uskaltanut\nhänen poikaansa häväistä. Boriksen oli siis ryhdyttävä toisiin ja\nvarmempiin keinoihin. Hän lähetti kätyreitään Uglitshiin ja pian\nsieltä saapuikin sellainen uutinen, että poika leikkiessään veitsellä\noli saanut kaatumatautikohtauksen ja langetessaan iskenyt veitsen\nterän kurkkuunsa. Mutta juttu ei suinkaan ollut omiaan vakuuttamaan\nmoskovalaisia, semminkin kun samalla saapui tieto, että Uglitshin\nkaupunki oli noussut kapinaan tsaarin lähettejä vastaan syyttäen heitä\npojan murhasta ja surmaten heidät muitta mutkitta.\n\nHirmuinen oli ollut Boriksen kosto. Kaupungin onnettomista asukkaista\noli kaksisataa tuomittu kuolemaan hänen käskystään ja loput karkoitettu\nSiperiaan Ural-vuorten taa, kun taas leskitsaaritar Maria, Dmitrin\näiti, joka oli väittänyt poikaansa Boriksen toimesta murhatuksi, oli\nviety luostariin, jossa hän siitä lähtien oli oleskellut tarkoin\neristettynä.\n\nTämä oli tapahtunut vuonna 1591. Seuraava samaa tietä menevä oli\nFeodorin poika ja perillinen, ja vihdoin -- vuonna 1598 -- Feodor itse,\njoka sortui salaperäiseen tautiin, jättäen Borikselle tien selväksi\nvaltaistuimelle. Mutta hän nousi sille tyttärensä kiroamana. Feodorin\nleski oli rohkeasti katsonut isäänsä silmästä silmään, rohkeasti\nsyyttänyt häntä puolisonsa myrkyttämisestä määrättömän kunnianhimonsa\ntyydyttämiseksi, ja lausuttuaan kiihkeän toivomuksen, että Jumala\nantaisi Borikselle itselleen tapahtua samoin kuin hän oli muille\ntehnyt, hän oli mennyt luostariin, vannoen ettei enää milloinkaan\nhalunnut nähdä isäänsä.\n\nTytärtään hän nyt ajatteli siinä seisoessaan ja tuijottaessaan keskelle\ntulta; ja ehkäpä juuri tyttären kirouksen muisto muutti hänen ylpeän\nsydämensä heikoksi ja saattoi hänet pelkäämään silloinkin, kun ei\nnähtävästi mitään pelon syytä ollut. Viisi vuotta oli hän nyt ollut\nVenäjän tsaarina ja näinä viitenä vuotena olihan saanut siksi lujan\nvallan otteen, ettei sen olisi luullut hevillä heltiävän.\n\nKauan hän siinä seisoi, ja siitä hänet tapasi uljas ruhtinas Shuiski,\njonka hän oli pyytänyt Basmanovin kutsumaan.\n\n\"Tehän lähditte Uglitshiin perintöruhtinas Dmitrin saatua\nsurmansa\", sanoi Boris. Hänen äänensä oli kylmä ja luonnollinen,\nkuten ilmeensäkin. \"Tehän näitte itse ruumiin. Eikö ole mitenkään\nmahdollista, että olisitte erehtynyt?\"\n\n\"Erehtynytkö?\" Pajari aivan hämmästyi tällaista kysymystä. Hän\noli kookas mies, huomattavasti nuorempi kuin Boris, joka oli\nviisissäkymmenissä. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja jotakin synkkää\noli hänen tummissa silmissään, jotka olivat lähellä toisiaan paksun\nyhtenäisen kulmakarvaviivan alla.\n\nBoris selitti kysymyksensä syyn, kertoen mitä oli kuullut Basmanovilta.\nVasili Shuiski nauroi. Juttu oli aivan mieletön. Dmitri oli kuollut.\nHän itse oli pitänyt ruumista sylissään, eikä minkäänlainen erehdys\nvoinut olla kysymyksessä.\n\nVastoin tahtoakin pääsi helpotuksen huokaus Boriksen huulilta. Shuiski\noli oikeassa. Mieletön juttu tietysti, tuo tuommoinen. Mitään pelon\nsyytä ei ollut. Hän oli ollut hullu hetkeäkään vapistessaan.\n\nMutta siitä huolimatta hän seuraavina viikkoina yhä enemmän mielessään\nhautoi kaikkea, mitä Basmanov oli sanonut. Se seikka, että Puolan\nylimystö kokoontui Wisniowieckin taloon kunnioittamaan tätä Iivana\nJulman valepoikaa, pääasiassa Borista huoletti. Moskovassa oli nälkä,\neivätkä tyhjät vatsat liioin edistä uskollisuutta. Lisäksi ei Moskovan\nylhäisö häntä rakastanut. Hän oli hallinnut liian ankarasti, pitänyt\nheitä kovassa kurissa. Maassa oli Vasili Shuiskin kaltaisia miehiä,\njotka tiesivät liian paljon -- ahnaita, kunnianhimoisia miehiä, jotka\nsaattoivat käyttää tietojaan hänen turmiokseen. Hetki saattoi olla\nsuotuisa vallantavoittelijalle, olkoot hänen vaatimuksensa perusteet\nvaikka kuinkakin väärät. Sen tähden Boris lähetti miehen Wisniowieckin\nluo tarjoamaan suuria lahjuksia, jos hän luovuttaisi tuon väärän\nDmitrin.\n\nMutta lähetti palasi tyhjin toimin. Hän oli saapunut Braginiin liian\nmyöhään. Vallantavoittelija oli jo lähtenyt viimeksimainitusta\npaikasta ja oleskeli hyvässä turvassa Georg Mniszekin, Sandomirin\nvojevodin linnassa, jonka tyttären Marynan kanssa hän oli kihlautunut.\nJos tässäkin jo oli huonoja uutisia Borikselle, oli vielä huonompia\ntulossa. Jonkin kuukauden kuluttua hän sai Sandomiristä kuulla, että\nDmitri oli siirtynyt Krakovaan ja että Puolan kuningas Sigismund\nIII siellä oli julkisesti tunnustanut hänet Iivana Vasiljevitshin\npojaksi, Venäjän kruunun lailliseksi perilliseksi. Lisäksi kuuli\nhän kertomuksen, mihin tämä usko perustui. Dmitri selitti, että\nmuuan kätyreistä, jotka Boris Godunov oli palkannut murhaamaan hänet\nUglitshissa, oli lahjonut hänen lääkärinsä Simonin suorittamaan murhan.\nSimon oli teeskennellyt suostuvansa, koska se oli ainoa keino pelastaa\npoika. Hän oli pukenut erään maaorjan pojan, joka vähän muistutti\nDmitriä, samanlaisiin vaatteisiin, joita nuori prinssi oli pitänyt,\nja sen jälkeen katkaissut poikasen kurkun, jättäen ruumiin löytäjät\nluulemaan sitä prinssiksi. Dmitrin itsensä oli lääkäri sillä välin\npiilottanut ja pian sen jälkeen vienyt pois Uglitshista, sijoittaen\nhänet turvaan erääseen luostariin, jossa hänet oli kasvatettu.\n\nSellainen oli lyhyesti se kertomus, jolla Dmitri sai Puolan hovin\nvakuutetuksi, ja useat, jotka olivat nähneet pojan Uglitshissa,\nsaapuivat nyt vartavasten katsomaan, tuntisivatko he hänet mieheksi\nvarttuneena. Helposti nämä muka hänet tunsivatkin Dmitriksi, varsinkin\nkun hän kasvoiltaan suuresti muistutti Iivana Julmaa. Boriksen nyt\nkuuleman kertomuksen tiesi kohta koko Venäjä, ja Boris käsitti, että\njotakin oli tehtävä sen kumoamiseksi.\n\nMutta muutakin kuin vakuutuksia -- hänen omia vakuutuksiaan --\ntarvittiin, jotta moskovalaiset häntä uskoisivat. Ja niin Boris\nvihdoin tuli ajatelleeksi tsaaritar Mariaa, murhatun pojan äitiä.\nHän tuotti hänet Moskovaan luostaristaan ja kertoi hänelle tästä\nvallantavoittelijasta, joka esitti vaatimuksensa Venäjän kruunuun\nPuolan kuninkaan kannattamana.\n\nTsaaritar kuunteli kertomusta välinpitämättömän näköisenä, seisoen\nhänen edessään mustassa puvussaan ja luostaripäähineessään, joihin\nBoriksen hirmuvalta oli pakottanut hänet pukeutumaan. Kun tsaari oli\nsanottavansa sanonut, ilmestyi vieno hymy naisen kasvoille, jotka\nolivat käyneet niin koviksi noina viimeisinä kahtenatoista vuotena,\nmitkä olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hänen poikansa oli\nsurmattu melkein hänen silmäinsä edessä.\n\n\"Se on seikkaperäinen kertomus\", hän sanoi. \"Ehkä se on tosi.\nLuultavasti se on totta.\"\n\n\"Totta!\" Boris hypähti istuimeltaan. \"Tottako? Mitä sanotte? Näittehän\nitse pojan kuolleena.\"\n\n\"Näin. Ja tiedän, kuka hänet surmasi.\"\n\n\"Mutta te näitte hänet. Te tunsitte hänet omaksenne, koska yllytitte\nkansan tappamaan ne, joiden uskoitte surmanneen hänet.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", tsaaritar vastasi. Ja kysyi sitten: \"Mitä te nyt\nminusta tahdotte?\"\n\n\"Mitäkö tahdon?\" Tällainen kysymys hämmästytti tsaaria, aivan\nraivostutti. Oliko luostarivankeus pannut hänen päänsä sekaisin?\n\"Tietenkin todistustanne. Tahdon teidän julkisesti julistavan hänet\nsiksi petturiksi, mikä hän onkin. Kansa on uskova teitä.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" Tsaaritar Marian mielenkiinto näytti heräävän.\n\n\"Mitä he muutakaan voisivat? Ettekö ole Dmitrin äiti ja eikö äiti\ntuntisi omaa poikaansa?\"\n\n\"Unohdatte. Hän oli kymmenvuotias silloin -- lapsi. Nyt hän on aikuinen\nkolmekolmattavuotias mies. Miten voisin olla varma? Miten voisin olla\nvarma mistään?\"\n\nTsaari kirosi hänelle karkeasti. \"Koska näitte hänet kuolleena.\"\n\n\"Mutta olenhan voinut erehtyä. Luulin tuntevani teidän lähettämänne\nkätyrit, jotka surmasivat hänet. Mutta te panitte minut vannomaan\n-- veljieni hengen hintana --, että olin erehtynyt. Ehkä olin\nerehtynyt enemmän kuin luulimmekaan. Ehkä pikku Dmitriäni ei ensinkään\nsurmattukaan. Ehkä tuon miehen kertomus on totta.\"\n\n\"Ehkä...\" Boris keskeytti puheensa jääden tuijottamaan häneen epäillen,\ntutkivasti. \"Mitä tarkoitatte?\" hän tuimasti kysyi.\n\nTaasen tuo kalpea hymy häivähti noille koville, teräväpiirteisille\nkasvoille, jotka kerran olivat olleet niin viehättävät. \"Tarkoitan,\nettä vaikka itse paholainen tulisi helvetistä ja sanoisi itseään minun\npojakseni, tunnustaisin minä hänet saattaakseni teidät häviöön.\"\n\nSiten vuosien kasaama, sydämeen patoutunut viha ja katkeruus\npurkaantuivat esiin. Mies hämmästyi ja kadotti rohkeutensa. Hänen\nleukansa loksahti älyttömän näköisesti alaspäin, ja hän tuijotti\nnaiseen, silmät suurina, värähtämättä.\n\n\"Kansa uskoo minua, sanotte -- he uskovat, että äidin pitäisi poikansa\ntuntea. Silloin ovat teidän anastamanne vallan päivät luetut.\"\n\nVaikka tämä kohtaus aluksi pelästytti tsaaria, niin loppujen lopuksi,\netukäteen varoitettu on etukäteen aseistettu. Tsaarittaren oli typerää\nilmaista miehelle ase, jolla olisi saattanut hänet tuhota. Seurauksena\noli vain, että hän sai palata luostariinsa tarkasti vartioituna ja että\nhäntä sen jälkeen pidettiin entistä ankarammassa vankeudessa.\n\nEpätoivoisena Boris kuuli, miten usko Dmitriin voitti alaa Venäjän\nkansan keskuudessa. Ylimyksillä saattoi yhä olla epäilyksensä, mutta\nBoris tiesi, ettei voinut luottaa heihin, koska heillä ei ollut mitään\nsyytä rakastaa häntä. Hän ehkä alkoi käsittää, ettei ole hyvä hallita\npelon avulla.\n\nJa sitten vihdoin palasi Smirnoi Otrepiev Krakovasta, jonne Basmanov\noli lähettänyt hänet omin silmin ottamaan selvää kuulemastaan huhusta,\njoka koski tuon vallantavoittelijan henkilöllisyyttä.\n\nHuhu, hän selitti, oli oikea. Vale-Dmitri ei ollut kukaan muu kuin\nhänen oma veljenpoikansa Grishka Otrepiev, joka oli ennen ollut\nmunkkina, mutta viralta pantuna kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon ja\nruvennut irstaasti elämään. Ymmärrettävä siis on, miksi Basmanov oli\nvalinnut juuri Smirnoi Otrepievin tähän erikoiseen tehtävään.\n\nTästä uutisesta Boris sai uutta rohkeutta. Vihdoin hän saattoi syyttää\nvallantavoittelijaa oikeilla perusteilla, ja niinpä hän syyttikin.\nHän lähetti lähettilään Sigismund III:n luo ilmoittamaan miehen\noikean henkilöllisyyden ja vaatimaan hänen karkoittamistaan Puolan\nkuningaskunnasta; ja hänen syytöstään seurasi Moskovan patriarkan\nantama juhlallinen pannajulistus virastaan erotetulle munkille Grishka\nOtrepieville, joka väärin nimitti itseään Dmitri Ivanovitshiksi.\n\nMutta tämä syytös ei herättänytkään Boriksen odottamaa vakaumusta.\nKerrottiin tsarevitshin olevan hieno sivistynyt mies, joka puhui puolaa\nja latinaa yhtä hyvin kuin venäjääkin, ja oli taitava ratsastaja\nja aseidenkäyttäjä, ja ihmeteltiin, miten virastaan erotettu\nmunkki oli tällaisia taitoja hankkinut. Ja lisäksi, vaikka Boris\nedeltäpäin varoitettuna oli estänyt tsaaritar Marian avustamasta\nvallantavoittelijaa kostosyistä, oli hän unohtanut hänen kaksi\nveljeänsä; hän ei ollut aavistanut, että he samoista vaikuttimista\nvoisivat tehdä saman, mitä hän oli estänyt Marian tekemästä. Niin juuri\nkävikin. Nagoi-veljekset lähtivät Krakovaan julkisesti tunnustaakseen\nDmitrin sisarensa pojaksi ja asettuakseen hänen lippujensa alle.\n\nBoris käsitti, että pelkät sanat olivat hyödyttömiä tällaista vastaan.\nKostonmiekka oli todella kohotettu. Hänen syntinsä olivat tulleet hänen\npäänsä päälle. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin tarttua aseisiin ja\nkäydä kohtaamaan vallantavoittelijaa, joka lähestyi Moskovaa suuren\npuolalais- ja kasakkajoukon kera.\n\nNagoi-veljesten avunannon syyn hän kyllä arvasi kohdalleen. Hekin\nolivat olleet Uglitshissa ja nähneet poikavainajan, nähneetpä\nmiltei hänen surmansakin. Borikselle kostaminen oli heidän ainoa\nvaikuttimensa. Mutta oliko mahdollista, että Puolan Sigismundia todella\noli petetty, samoin kuin Sandomirin vojevodia, jonka tytär oli kihlattu\nseikkailijalle, ruhtinas Adam Wisniowieckiä, jonka talossa väärä Dmitri\nensin oli esiintynyt, sekä kaikkia noita Puolan ylimyksiä, jotka\nkeräytyivät hänen lippunsa ympärille? Vai oliko heilläkin jokin muu\nsyy, jota hän ei voinut käsittää?\n\nSe oli arvoitus, joka Boriksen ajatuksia vaivasi siihen aikaan --\ntalvella 1604 -- jolloin hän lähetti sotajoukkonsa hyökkääjää vastaan.\nHän lähetti joukkonsa koska hänen, pahan luuvalon rampauttama kun\nparaikaa oli, oli luovuttava nautinnosta itse johtaa heitä. Hänen oli\npakko pysyä kotona Kremlin synkissä suojissa, huolten jäytämänä, huonon\nmenneisyytensä peikot seuranaan ja vakuuttamassa hänelle, että tuomion\nhetki oli käsillä.\n\nYhä kasvavalla raivolla hän kuuli, miten kaupunki toisensa jälkeen\nantautui seikkailijalle, ja epäillen Basmanovia, joka oli johtamassa,\nhän lähetti Shuiskin hänen sijaansa. Tammikuussa 1605 kohtasivat\narmeijat toisensa Dobrinitshin luona, ja Dmitri kärsi musertavan\ntappion, joka pakotti hänet peräytymään Putioliin. Hän menetti\nkoko jalkaväkensä, ja jokainen venäläinen, joka tavattiin aseissa\nvallantavoittelijan puolella, hirtettiin armotta Boriksen käskystä.\n\nToivo alkoi uudelleen viritä Boriksen sydämessä, mutta kun kuukaudet\nkuluivat eikä mitään ratkaisua tapahtunut, häipyivät nuo toiveet\njälleen, ja menneisyyden syöpä jäyti hänen elimistöään ja kulutti hänen\nvoimiaan. Ja lisäksi oli ainaisena painajaisena vallantavoittelijan\nhenkilöllisyyden arvoitus. Vihdoin, eräänä huhtikuun iltana, hän\nhaetti luokseen Smirnoi Otrepievin uudelleen kyselläkseen häneltä\ntuosta veljenpojasta. Otrepiev tuli tällä kertaa peloissaan. Eipä ole\nhyvä olla sellaisen miehen setä, joka tuottaa niin paljon ikävyyksiä\nmahtavalle ruhtinaalle.\n\nBoris katseli häntä läpitunkevasti verestävillä silmillään. Pyöreät\nvalkoiset kasvot olivat kuihtuneet, posket sisäänpainuneet, ja hänen\nlihakas ruumiinsa oli menettänyt kaiken entisen lujan tarmokkuutensa.\n\n\"Olen haettanut sinut taas\", hän sanoi, \"tuon irstaan veljenpoikasi\nGrishka Otrepievin, tuon erotetun munkin takia, joka väittää olevansa\nMoskovan tsaari. Oletko varma, mies, ettet ole erehtynyt -- oletko\nvarma?\"\n\nOtrepieviä vapisutti tsaarin käytös, hänen julma ilmeensä. Mutta hän\nvastasi: \"Voi, teidän korkeutenne! Minä en ole voinut erehtyä. Olen\naivan varma.\"\n\nBoris murisi ja liikahteli ärtyisästi tuolillaan. Hänen hirvittävät\nsilmänsä tähystelivät Otrepieviä epäluuloisesti. Hän oli henkisesti\njoutunut sille asteelle, että epäili kaikkea ja kaikkia.\n\n\"Valehtelet, koira\", hän julmasti murahti.\n\n\"Teidän korkeutenne, vannon...\"\n\n\"Valehtelet!\" Karjuen Boris vaiensi hänet. \"Sen voin todistaa. Olisiko\nPuolan Sigismund tunnustanut hänet, jos hän olisi ollut se, miksi\nväität? Kun syytin häntä viraltapannuksi munkiksi Grishka Otrepieviksi,\neikö Sigismund olisi antanut sille väitteelle arvoa, jos se olisi ollut\ntosi?\"\n\n\"Nagoi veljekset, Dimitri-vainajan enot...\" Otrepiev yritti aloittaa,\nkun Boris taas keskeytti hänet.\n\n\"Heidän tunnustuksensa tuli Sigismundin tunnustuksen jälkeen,\nmyöhemmin -- paljon myöhemmin -- kuin minun syytökseni.\" Hän rupesi\nsadattelemaan. \"Sinä valehtelet, sanon minä. Tohditko seisoa siinä\nilveilemässä minulle, mies? Vai odotatko, että sinulta piinapenkissä\njäsen toisensa jälkeen revitään irti, ennen kuin puhut totta?\"\n\n\"Teidän korkeutenne!\" huusi Otrepiev. \"Olen palvellut teitä\nuskollisesti monet vuodet.\"\n\n\"Totuus, mies, jos tahdot elää!\" jyrisi tsaari. \"Koko totuus tuosta\nkelvottomasta veljenpojastasi, jos hän sitten veljesi poika lienee.\"\n\nJa Otrepiev ilmaisi vihdoinkin koko totuuden suuressa pelossaan. \"Hän\nei olekaan veljenpoikani!\"\n\n\"Eikö?\" tsaari raivoissaan kiljui. \"Sinäkö uskalsit valehdella minulle?\"\n\nOtrepievin polvet herpautuivat kauhusta, ja hän lankesi vihastuneen\ntsaarin jalkoihin.\n\n\"Minä en valehdellut -- kokonaan. Kerroin teille puolet totuutta,\nteidän korkeutenne. Hänen nimensä on Grishka Otrepiev; sillä nimellä\nhänet on aina tunnettu ja hän on erotettu munkki, aivan kuten olen\nsanonutkin, ja veljeni vaimon poika.\"\n\n\"Sitten... sitten...\" Boris joutui ymmälle. Äkkiä hän käsitti. \"Entä\nhänen isänsä?\"\n\n\"Oli Stefan Bathory, Puolan kuningas. Grishka Otrepiev on kuningas\nStefanin äpäräpoika.\"\n\nBorikselta näytti hetkeksi henki salpautuvan.\n\n\"Onko se totta?\" hän kysyi ja vastasi itse kysymykseensä. \"Tietenkin se\non totta. Vihdoinkin valoa pimeyteen... vihdoinkin. Saat mennä.\"\n\nOtrepiev kompuroi ulos, kiitollisena ja ihmeissään päästessään niin\nvähällä. Eipä hän voinut aavistaa, miten vähäarvoinen Borikselle oli\nhänen vilpillisyytensä siihen totuuteen verrattuna, jonka hän nyt oli\npaljastanut, totuuteen, joka loi peloittavan, hämmästyttävän valon\nväärän Dmitrin pimeään salaisuuteen. Ongelma, joka niin kauan oli\naskarruttanut tsaaria, oli vihdoinkin ratkaistu.\n\nTuo luuloteltu Dmitri, tuo virastaan erotettu munkki oli Stefan\nBathoryn äpäräpoika ja roomalaiskatolinen, Puolan Sigismundin\nja Sandomirin vojevodin kaltaiset miehet eivät olleet tulleet\nharhaanjohdetuiksi hänen henkilöllisyytensä suhteen. He ja\nepäilemättä muutkin Puolan ylimystön johtohenkilöt tiesivät, kuka\nmies oikeastaan oli, ja sen vuoksi juuri kannattivat häntä, käyttäen\ntuota tekaistua Dmitri Ivanovitsh-juttua kansanjoukkojen syöttinä,\nhelpottaakseen vallantavoittelijan pääsyä Venäjän valtaistuimelle. Ja\ntarkoituksena oli saada Moskovaan hallitsija, joka olisi puolalainen\nja roomalaiskatolinen. Boris tunsi Sigismundin uskonkiihkon,\nmiehen, joka jo oli uhrannut yhden kruunun -- Ruotsin -- hurskaalle\nomalletunnolleen, ja nyt hän näki selvästi tuon salajuonen ytimeen\nasti. Eikö hän ollutkin kuullut erään paavin lähettilään käyneen\nKrakovassa ja tuon lähettilään olleen vallantavoittelijan vaatimusten\ninnokas kannattaja? Mitä paavia liikutti Moskovan vallanperimys? Miksi\nroomalainen pappi kannatti jonkun prinssin kruununperimysvaatimuksia\nmaassa, joka kuului kreikkalaiskatoliseen uskoon?\n\nVihdoinkin oli kaikki tosiaankin selvänä Borikselle. Rooma oli\ntuon jutun pohjana, ja tarkoituksena oli Venäjän saattaminen\nroomalaiskatolisuuteen; ja Sigismund oli Roomalle asian esittänyt,\nhoukutellut sen siihen puuttumaan. Mahdollisesti oli Sigismund, itsekin\nkun oli vain Puolan vaalikuningas, nähnyt tuossa Stefan Bathoryn\nkunnianhimoisessa pojassa henkilön, joka saattoi häneltä anastaa\nPuolan kruunun. Kääntääkseen hänen kunnianhimonsa uusille urille hän\noli tukenut -- ellei nyt suorastaan keksinytkin -- tuota tarua, että\nvallantavoittelija oli muka kuollut Dmitri.\n\nKunhan tuo Smirnoi Otrepiev houkka vain olisi alun pitäen ollut hänelle\nsuora, olisivat monet tuskan kuukaudet häneltä säästyneet; miten helppo\nolisi ollut särkeä tuo petoksen kupla. Mutta parempi myöhään kuin ei\nmilloinkaan. Huomenna hän julkaisisi totuuden asiasta, ja maailma\nsaisi sen tietää; ja sellainen totuus varmaankin pysähdyttäisi nuo\nvallantavoittelijaa suosivat taikauskoiset hölmöt täällä Venäjällä,\njoka oli niin kiintynyt kreikkalaiskatoliseen kirkkoonsa. He näkisivät\nheille viritetyn ansan.\n\nKremlissä oli samana iltana kemut eräille ulkomaiden lähettiläille, ja\nBoris saapui pöytään paremmalla tuulella kuin mitä oli ollut pitkään\naikaan. Hänen mieltänsä elähdytti se, että hän nytkin tiesi, mitä oli\ntehtävä, samoin kuin vakaumus siitä, että hänellä oli nyt Vale-Dmitri\nvallassaan. Tänä iltana hän ilmoittaisi noille lähettiläille sen, minkä\nhuomenna ilmoittaisi koko Venäjälle -- kertoisi heille ilmisaamastaan\nasianlaidasta, paljastaisi alamaisillensa vaaran, missä olivat. Pitojen\nloppupuolella hän nousi puhumaan vieraillensa, lausuen, että hänellä\noli mitä tärkein tiedonanto heille ilmoitettavana. Vaieten kaikki\nodottivat hänen puhuvan. Ja sitten, aivan äkkiä, ennen kuin vielä oli\nehtinyt sanaakaan lausua, hän vaipui takaisin tuolillensa, haukkoen\nilmaa, huitoen käsillään, käyden kasvoiltaan tummanpuhuvaksi, kunnes\näkkiä verivirta purskahti suusta ja sieraimista.\n\nSen verran elonhetkiä hänelle oli vielä suotu, että hän ennätti riisua\njuhlapukunsa ja verhoutua munkin kaapuun, maallisesta turhuudesta\nluopumisen vertauskuvaksi, ja sitten hän veti viimeisen henkäyksensä.\n\nSellaisiakin arveluja on joskus lausuttu, että hänet olisi myrkytetty.\nEpäilemättä hänen kuolemansa oli onnenpotkaus Dmitrille. Mutta\nkuolintapa ei mitenkään oikeuta muuta käsitystä, kuin että hänen\nelämänsä lopetti aivohalvaus.\n\nHänen kuolemansa toi tuon kehnon onnenonkijan Shuiskin takaisin\nMoskovaan asettamaan Boriksen poikaa valtaistuimelle. Lyhyeksi kävi\nkuitenkin tuon kuusitoistavuotiaan pojan hallituskausi. Basmanov, joka\noli palannut armeijaan ja joka nyt kadehti ja pelkäsi vallanhimoista\nShuiskia, meni heti vallantavoittelijan puolelle ja julisti hänet\nVenäjän tsaariksi. Sen jälkeen tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan.\nBasmanov riensi Moskovaan joukkoineen, marssi juhlallisesti kaupunkiin\nsekä julisti taas Dmitrin tsaariksi, minkä jälkeen kansa nousi kapinaan\nvallananastajan Boriksen poikaa vastaan, tunkeutui väkirynnäköllä\nKremliin ja kuristi pojan äiteineen.\n\nSama olisi ollut Vasili Shuiskinkin kohtalo, ellei hän olisi petoksella\nostanut henkeänsä. Julkisesti hän selitti moskovalaisille, ettei poika,\njonka ruumiin hän oli nähnyt Uglitshissa, ollutkaan Dmitri, vaan erään\norjan poika, joka oli murhattu hänen sijastaan.\n\nTämä tunnustus poisti viimeisenkin esteen vallantavoittelijan tieltä,\nja nyt hän oli tulossa ottaakseen kruunun haltuunsa. Mutta sitä ennen\nhän jo ehti näyttää, mitkä periaatteet häntä kannustivat, osoittaa,\nmiten oikea Boriksen päätelmä oli ollut. Patriarkan, joka oli häntä\nsyyttänyt ja hänet pannaan julistanut, hän määräsi vangittavaksi ja\nvirassaan alennettavaksi, ja hänen sijalleen hän asetti Ignatiuksen,\nRjazanin piispan, miehen, jonka epäiltiin kuuluvan Rooman kirkkoon.\n\nKesäkuun 30 päivänä samana vuonna 1605 Dmitri juhlallisesti marssi\nMoskovaan. Hän kävi polvistumassa Iivana Julman haudalla ja sitten\nvierailulla tsaaritar Marian luona, joka lyhyen yksityisen neuvottelun\njälkeen julkisesti esiintyi tunnustaen hänet pojakseen.\n\nAivan kuten Shuiski oli ostanut henkensä valheen hinnalla, niin\npääsi Mariakin valheella vapaaksi luostarista, jossa oli niin kauan\nollut vankina, ja takaisin hänelle kuuluvaan asemaan. Ja hänellä oli\ntosiaankin syytä olla kiitollinen Dmitrille, joka paitsi näitä asioita\noli kostanut hänen puolestaan vihatulle Boris Godunoville.\n\nDmitrin kruunaus tapahtui aikanaan sekin, ja vihdoin tuo merkillinen\nseikkailija huomasi istuvansa lujasti Venäjän valtaistuimella, Basmanov\noikealla kädellään auttamassa ja opastamassa. Aluksi kaikki kävi hyvin\nja nuori tsaari saavutti jossakin määrin kansansuosionkin. Vaikka hänen\ntummat kasvonsa olivatkin karkeapiirteiset, oli hänen käytöksensä niin\nkohtelias ja sulava, että hän nopeasti löysi tien kansansa sydämeen.\nSitä paitsi hän oli kookas- ja sorjavartaloinen, mainio ratsastaja ja\ntaitava kuin ritari aseiden käytössä.\n\nMutta pian hän huomasi olevansa mahdottomassa asemassa, kahta herraa\nkun olisi pitänyt palvella. Toisaalla oli Venäjä ja oikeauskoiset\nvenäläiset, joiden tsaari hän oli, ja toisaalla puolalaiset, jotka\nolivat hänet tsaariksi tehneet määrättyä palkkaa vastaan ja jotka nyt\nvaativat maksua. Koska hän näki tuon palkanmaksun vaikeaksi ja perin\nvaaralliseksi itselleen, hän olisi -- päämääränsä saavuttaneiden\nruhtinaiden tavalliseen tapaan -- kernaasti kieltäytynyt tunnustamasta\nkoko velkaa. Ja niinpä hän yritti jättää huomioonottamatta tai ainakin\nväistellä paavin lähettilään alituisia muistutuksia, jolle oli luvannut\nsaattaa roomalaiskatolisen uskon Venäjällä voimaan.\n\nMutta ennen pitkää saapui Sigismundilta eri sävyyn laadittu kirjelmä.\nPuolan kuningas kirjoitti Dmitrille saaneensa kuulla, että Boris\nGodunov oli yhä hengissä ja että hän oli paennut Englantiin, lisäten\nehkä joutuvansa kiusaukseen auttaa pakolaista takaisin Moskovan\nvaltaistuimelle.\n\nTuo purevan ivallisessa verhossa esitetty uhkaus herätti Dmitrin\nhuomaamaan velvollisuudet, joihin oli sitoutunut ja jotka olivat\ntarkalleen sellaiset kuin Boris Godunov oli otaksunutkin. Aluksi\nhän antoi jesuiitoille luvan rakentaa kirkon Kremlin pyhien muurien\nsisäpuolelle, mikä teko aiheutti suuren pahennuksen. Pian seurasi\nmuitakin merkkejä siitä, ettei hän ollut oikeaoppisen kirkon\nuskollinen poika; hän herätti karsasta mieltä laiminlyömällä julkista\njumalanpalvelusta, halveksimalla venäläisiä tapoja ja ympäröimällä\nitsensä roomalaiskatolisilla puolalaisilla, joille jakeli korkeita\nvirkoja ja arvoja.\n\nJa aina oli miehiä käsillä valmiina kiihottamaan yleistä mielialaa\nhäntä vastaan, äkäpäisiä pajareita, jotka olivat herkkiä epäilemään,\nettä heitä ehkä oli petkutettu. Heidän etunenässään oli tuo vilpillinen\ntuuliviiri Shuiski, joka ei väärästä valastaan ollut saavuttanut\nkaikkia toivomiaan etuja, joka ennen kaikkea oli loukkaantunut\nnähdessään Basmanovin -- ainaisen kilpailijansa -- varustettuna tsaarin\njälkeen lähinnä suurimmalla vallalla. Shuiski, salajuoniin tottuneena,\nalkoi työskennellä maanalaisella luihulla tavallaan. Hän yllytti\npapistoa, ja papisto yllytti rahvasta, ja ennen pitkää kaikki oli\nkuohuvaa tyytymättömyyttä ulkonaisesti tyynen pinnan alla.\n\nPurkaus tapahtui seuraavassa toukokuussa, jolloin Maryna, Sandomirin\nvojevodin tytär, nuoren tsaarin kihlattu morsian, suurella komeudella\nsaapui Moskovaan. Loistava kulkue ja myöhemmät juhlallisuudet eivät\nensinkään miellyttäneet moskovalaisia, jotka nyt näkivät pääkaupunkinsa\nparveilevan täynnään vääräoppisia puolalaisia.\n\nHäät vietettiin juhlallisesti toukokuun 18 päivänä 1606. Ja nyt Shuiski\npani sytyttimen niin taidokkaasti virittämäänsä sytytyslankaan.\nDmitri oli rakennuttanut hirsilinnoituksen Moskovan muurien\nedustalle erästä sotanäytelmää varten, jonka hän oli suunnitellut\nmorsiamensa huviksi. Shuiski pani liikkeelle huhun, että linnoitus\noli aiottu hävityskoneeksi, että sotainen näytelmä oli vain tekosyy,\noikea tarkoitus taas, että puolalaiset linnoituksesta heittäisivät\ntulipalonsytyttäjiä pääkaupunkiin, ryhtyäkseen sen jälkeen asukkaita\nteurastamaan.\n\nEnempää ei tarvittu saattamaan ennestään kiihtynyttä rahvasta\nraivoihinsa. He tarttuivat aseisiin, ja yöllä toukokuun 29 päivää\nvasten he hyökkäsivät Kremliin, pääkavaltajan Shuiskin itsensä\njohdolla, huutaen: \"Kuolema kerettiläiselle! Kuolema petturille!\"\n\nHe murtautuivat palatsiin ja syöksyivät parvina portaita ylös tsaarin\nmakuuhuoneeseen, surmaten uskollisen Basmanovin, joka seisoi miekka\nkädessä sulkeakseen tien ja hankkiakseen herralleen aikaa paeta. Tsaari\nhyppäsi kolmenkymmenen jalan korkeudella olevalta parvekkeelta maahan,\ntaittoi jalkansa ja makasi siinä avuttomana, vihollistensa teuraana,\njotka heti keksivätkin hänet.\n\nHän kuoli lujana ja pelottomasti, väittäen olevansa Dmitri Ivanovitsh.\nSiitä huolimatta hän oli Grishka Otrepiev, viraltapantu munkki.\n\nHänestä on sanottu, että hän oli pelkkä pappisviekkauden välikappale,\njoka sai tuomionsa, koska näytteli osansa huonosti. Mutta niin\nvähäarvoinen ei hänen tehtävänsä ollut. Välikappale hän kylläkin oli,\nmutta ei pappisviekkauden, vaan kohtalon, jonka tuomion hän täytti\nosoittaen Borikselle hänen sieluaan tahraavat hirveät rikokset ja\nkostaen hänen uhriensa puolesta esiintymällä yhtenä heistä. Näin\ntoisena esiintyessään hän oli ahdistanut Borista yhtä tehokkaasti kuin\njos olisi todella ollut Uglitshissa murhatun pojan haamu, ahdistanut\nja kiduttanut, kunnes vihdoin hänen voimansa murtaen syöksi hänet\nkuolemaan.\n\nSen osan oli kohtalo hänelle määrännyt inhimillisten vaiheiden\nsalaperäisessä suunnitelmassa. Kun osa oli näytelty, ei loppu merkinnyt\nsuuria. Ja ottaen huomioon hänen henkilöllisyytensä ja hänen asemansa\nluonteen ei ollut mahdollistakaan, että hänen petoksensa olisi voinut\ntulla pitkäikäiseksi.\n\n\n\n\nHERMOSA FEMBRA\n\nTapaus Sevillan inkvisition historiasta\n\n\nKuin ukkospilvi häilyi pelko Sevillan kaupungin yllä vuoden 1481\nalkupäivinä. Se oli kasvanut kasvamistaan edellisestä lokakuusta\nalkaen, jolloin Espanjan kardinaali ja Frey Tomas de Torquemada --\ntoimien yhteisesti molempien hallitsijoiden, Ferdinandin ja Isabellan,\nkäskystä -- olivat nimittäneet ensimmäiset inkvisiittorit Kastiliaan,\nmääräten nämä perustamaan uskontuomioistuimen Sevillaan, tutkimaan\nuskonluopioita, joita sanottiin olevan runsaasti uuskristittyjen eli\nkastettujen juutalaisten joukossa, jotka muodostivat huomattavan suuren\nosan kaupungin väestöstä.\n\nMonien Israelin lapsia sortavien säädösten joukossa oli Espanjassa muun\nmuassa määrätty, että heillä kaikilla piti erikoisena tuntomerkkinä\nolla pieni punaisesta kankaasta tehty ympyrä päällysviittansa olalla,\nettä heidän oli asuttava muurien ympäröimissä ghettoissaan eikä\nmilloinkaan yön tultua poistuttava niistä ja etteivät he saaneet toimia\nlääkäreinä, haavureina, apteekkareina tai majatalon pitäjinä. Toivo\nvapautua näistä ja muistakin heidän ja kristittyjen kanssakäymistä\nrajoittavista määräyksistä sekä siitä yleisestä, sietämättömästä\norjuutuksen ja häpeän tilasta, johon heidät oli syösty, oli saattanut\nmonen ottamaan kasteen ja kääntymään kristinuskoon. Mutta sellaisetkin\nvastakääntyneet, jotka olivat uskontunnustuksensa vilpittömässä\nmielessä lausuneet, eivät tästä kasteesta löytäneet etsimäänsä rauhaa.\nKatkeraa rotuvihaa saattoi heidän kääntymisensä vain joskus lieventää,\nmutta ei milloinkaan sammuttaa.\n\nSiitä siis johtui kauhu, jolla he katselivat synkkää, hautajaismaista,\nonnettomuutta ennustavaa kulkuetta -- valkopukuisia inkvisiittoreja\nmustine viittoineen ja päähineineen seurassaan palvelijoita ja\npaljasjalkamunkkeja, valkoista ristiä kantava dominikaanimunkki\nkulkueen etupäässä --, joka saapui Sevillan kaupunkiin eräänä päivänä\njoulukuun loppupuolella ja suuntasi kulkunsa Pyhän Paavalin luostariin,\njärjestääkseen sinne pyhän inkvisition istuimen. Uuskristittyjen pelko,\nettä he joutuisivat tuon hirveän tuomioistuimen huomion kohteeksi, oli\nriittänyt karkoittamaan heistä muutamia tuhansia kaupungista, etsimään\nturvaa sellaisten lääniherrain kuin Medina-Sidonian ruhtinaan, Cadizin\nmarkiisin ja Arcosin kreivin luota.\n\nTämä pako oli saanut vasta nimitetyt inkvisiittorit antamaan tammikuun\n2 päivän julistuksen, jossa he ilmoittavat, että koska heidän tietoonsa\noli tullut, että monet henkilöt olivat poistuneet Sevillasta, peläten\nsyytteeseen joutumista kerettiläisen turmeluksen johdosta, niin he\nantavat Kastilian kuningaskunnan aatelisille käskyn, että heidän on\nkahden viikon kuluessa tehtävä tarkka ilmoitus kaikista henkilöistä\nkumpaakin sukupuolta, jotka olivat etsineet turvaa heidän alueiltaan\ntai tuomiokunnistaan; että heidän on vangittava nämä kaikki ja\npantava heidät Sevillan inkvisitiovankilaan, takavarikoitava heidän\nomaisuutensa ja pidettävä se inkvisiittorien käytettävissä, ja ettei\nkukaan saa suojata ketään pakolaista ankaramman pannan ja muiden\nrangaistusten uhalla, joita laki määrää harhaoppisten yllyttäjille.\n\nSe katkera vääryys, että ihmisiä määrättiin vangittaviksi vain sen\nvuoksi, että olivat poistuneet Sevillasta, ennen kuin poistuminen\nmitenkään oli kiellettykään, paljasti ankaruuden, jolla inkvisiittorit\naikoivat käydä asioihin käsiksi. Se sai kaupunkiin jääneet uuskristityt\ntäydellisen hämmennyksen valtaan, ja heidän lukumääränsä suuruuden voi\npäättää siitä, että heitä yksin Sevillan piirissä oli satatuhatta,\nmonet heistä uutteruutensa ja rotunsa kyvykkyyden ansiosta hyvin\narvokkaissa asemissa.\n\nSe saattoi levottomaksi nuoren suositun don Rodrigo de Cardonankin,\njoka ei vielä koko turhan, tyhjän, hemmotellun, melkeinpä irstaan\nelämänsä aikana milloinkaan ollut tuntenut hämmennystä. Ei siksi,\nettä hän olisi ollut uuskristitty. Hän oli sukua, joka polveutui\nlänsigooteista, puhtaimman punaista, kastilialaista verta, ilman\ntippaakaan tuota tummaa, saastaista nestettä, jonka väitettiin\nvirtaavan heprealaisten suonissa. Mutta hän sattui olemaan rakastunut\nmiljoonamies Diego de Susanin tyttäreen, neitoon, joka oli niin\nerinomaisen kaunis, että hänet tunnettiin kautta koko Sevillan ja\npenikulmia laajalti sen ympäristössäkin nimellä _Hermosa Fembra;_\nja hän tiesi, että pyhät isät paheksuivat sellaista seurustelua,\nsekä luvallista että luvatonta. Hänen suhteensa tyttöön oli pakosta\nollut salainen, sillä jos pyhät isät sitä paheksuivat, niin paheksui\nsitä ainakin yhtä syvästi Diego de Susankin. Oli ollut kyllin\nkiusallista jo sekin, ettei hän siitä syystä ollut voinut julkisesti\nkerskailla kauniin ja äveriään Isabella de Susanin suosiosta; sitä\nsuututtavammalta hänestä tuntui nähdä taas ilmestyvän uuden syyn, joka\nyhä vaativammin pakotti jatkamaan tuota ikävää salassapitoa.\n\nTuskin milloinkaan on rakastaja murheellisemmalla mielellä rientänyt\nrakastettunsa luo kuin don Rodrigo, kun hän tiukasti mustaan viittaan\nverhoutuneena asteli Calle de Ataud-katua pitkin mainittuna tammikuun\niltana.\n\nMutta heti, kun hän puutarhaportin kautta ja erästä helposti\nkiivettävää parveketta pitkin oli päässyt Isabellan luo, poisti\nmielitietyn näkemisestä johtuva ilo kaikki muut mietteet. Tytön isä\nei ollut kotona, kuten tämä ihailijalleen lähettämässään kirjeessä\noli ilmoittanutkin. Hän oli poissa Palaciolla joissakin liikeasioissa\neikä palaisi ennen kuin aamulla. Kaikki palvelijat olivat nukkumassa.\nDon Rodrigo saattoi siis riisua päällystakkinsa ja hattunsa ja asettua\nmukavasti matalalle maurilaiselle leposohvalle, jolla aikaa tyttö\nojensi hänelle saraseeniläisen pikarin täynnä makeaa malagaviiniä.\nHuone, jossa hän otti hänet vastaan, oli neidon oma yksityishuone,\nhänen vierashuoneensa, pitkä matalakattoinen kamari, ylellisesti\nja aistikkaasti sisustettu. Seiniä peittivät gobeliinit, lattialle\noli levitetty kalliita itämaisia mattoja; mosaiikkikoristeisella\nmaurilaisella pöydällä paloi kolmikärkinen, aromaattisella öljyllä\ntäytetty lamppu, levittäen huoneeseen valoa ja hyvää tuoksua.\n\nDon Rodrigo maisteli viiniään, tummien, nälkäisten silmien seuratessa\ntyttöä, joka liikuskeli hänen läheisyydessään hekumallisen kiehtovalla,\nmelkeinpä kissamaisella siroudella. Viini, lampun raskas tuoksu ja\nneidon kauneus saattoivat hänen mielensä myllerryksiin, niin että\nhän hetkeksi unohti kastilialaisen sukuperänsä ja puhtaan kristityn\nverensä, unohti, että tyttö polveutui kirotusta ristiinnaulaajien\nrodusta. Hän ei muuta muistanut, kuin että tämä oli Sevillan suloisin\nnainen, sen rikkaimman miehen tytär, ja tänä heikkouden hetkenä hän\npäätti muuttaa todellisuudeksi sen, mikä siihen saakka oli ollut vain\nhäpeällistä teeskentelyä. Hän päätti rehellisesti täyttää ne väärät,\npetolliset lupaukset, joita oli antanut. Hän päätti ottaa tytön\nvaimokseen. Tämän kauneus ja rikkaus olisivat kyllä tuon uhrauksen\narvoiset. Sen mielijohteen vallassa hän nyt äkkiä virkkoi:\n\n\"Isabella, milloin tulet vaimokseni?\"\n\nTyttö seisoi hänen edessään, katsellen hänen miellyttäviin kasvoihinsa,\nsormet hänen sormiensa lomassa. Hän vain hymyili. Kysymys ei\nsuurestikaan häntä liikuttanut. Tietämättä, millainen lurjus mies oli\nja arvaamatta mitään hänen tunteittensa hetkellisestä hämmennystilasta\nhän piti hyvin luonnollisena, että tämä pyytäisi häntä määräämään\npäivän.\n\n\"Sitä saat kysyä isältäni\", hän vastasi.\n\n\"Sen teenkin\", sanoi nuori mies, \"huomenna, hänen palattuaan.\" Ja hän\nveti neidon viereensä istumaan.\n\nMutta isä olikin lähempänä kuin kumpikaan heistä aavisti. Juuri samassa\nhetkessä kaikui ulko-oven sulkemisesta johtuva pehmeä kumahdus kautta\ntalon. Se saattoi tytön ponnahtamaan nopeasti jaloilleen ja irtautumaan\nmiehen käsivarsien syleilystä, kiivaasti hengittäen ja kalvennein\nkasvoin. Hetken hän seisoi siinä jännittyneenä, riensi sitten huoneen\novelle, raotti sitä ja kuunteli.\n\nPortaista kuului lähestyvien askelten kopinaa ja äänten mutinaa. Hänen\nisänsä sieltä tuli ja muita hänen seurassaan.\n\nPelon yhä kasvaessa tyttö kääntyi don Rodrigoon ja huohottaen kysyi:\n\"Mitä, jos he tulevat tänne?\"\n\nKastilialainen oli noussut ja jäänyt seisomaan leposohvan viereen,\nkasvot tavallista aristokraattista kalpeuttaankin kalpeampina, silmät\nheijastaen samaa pelkoa, mikä välkkyi tytönkin silmissä. Hänellä ei\nollut mitään harhakuvitelmia siitä, miten Diego de Susan menettelisi\nhänet keksiessään. Nuo juutalaiskoirat olivat hyvin nopeasti kiihkoon\nleimahtavia ja yhtä arkoja naisväkensä kunniasta kuin paremmatkin\nihmiset. Jo näki don Rodrigo mielikuvituksessaan puhtaan kristityn\nverensä tahraavan tuon heprealaisen lattiaa, sillä hänellä ei ollut\nmitään asetta, lukuunottamatta raskasta toledolaista miekkaa, eikä\nDiego de Susan ollut yksin.\n\nHän tunsi olevansa naurettavassa asemassa, joka ei sopinut\nespanjalaiselle hidalgolle. Mutta hänen arvokkuutensa oli saava kärsiä\nvielä kovemman kolahduksen. Tuossa tuokiossa oli tyttö sullonut hänet\nhuoneen perällä gobeliiniverhon takana olevaan alkoviin, ahtaaseen\nkomeroon, joka oli tehty liinavaatteiden säilytyspaikaksi. Hän oli\ntoiminut niin nopeaan ja täsmällisesti, että se joskus toiste olisi\nherättänyt miehessä ihailua, siepannut hänen takkinsa ja hattunsa ja\nmuut esineet, jotka todistivat hänen läsnäoloaan, sammuttanut lampun\nja vetänyt hänet mainittuun ahtaaseen piilopaikkaan, jonne itsekin jäi\nhänen kanssaan.\n\nKohta kuului viereisestä huoneesta liikettä ja hänen isänsä ääni:\n\n\"Täällä saamme varmimmin olla häiritsemättä. Tämä on tyttäreni huone.\nJos sallitte, menen jälleen alas laskemaan sisään muut ystävämme.\"\n\nNuo muut ystävät saapuivat don Rodrigon arvion mukaan vähitellen\nseuraavan puolen tunnin kuluessa, kunnes heitä lopulta oli kokoontunut\nhuoneeseen arviolta noin parisenkymmentä. Äänten sorina oli lakkaamatta\nlisääntynyt, mutta niin sekavana, että piilossa olevien korvat eivät\nerottaneet kuin yksityisiä sanoja, jotka eivät antaneet mitään selvää\ntämän kokouksen syistä.\n\nJa sitten, yht'äkkiä tuli hiljaisuus, ja tuon hiljaisuuden läpi kajahti\nDiego de Susanin terävä, selkeä ääni, joka puhui heille:\n\n\"Ystävät\", hän sanoi, \"olen kutsunut teidät tänne neuvottelemaan, millä\nkeinoin voimme puolustaa itseämme ja kaikkia Sevillan uuskristittyjä\nmeitä uhkaavaa uutta vaaraa vastaan. Inkvisiittorien julistuksesta\nkäy ilmi, miten paljon meillä on pelon aihetta. Siitä voitte päättää,\nettä heidän pyhä neuvostonsa tuskin tulee noudattamaan oikeutta ja\nettä viattominkin voi minä hetkenä hyvänsä joutua alttiiksi heidän\njulmuudelleen. Siitä syystä on meidän nyt mietittävä keinoja itsemme ja\nomaisuutemme puolustamiseksi tuon tuomioistuimen häikäilemättömyyttä\nvastaan. Te olette Sevillan etevimpiä uuskristittyjä kansalaisia;\nte olette rikkaita, ette ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin kansan\nsuosion puolesta, kansan, joka luottaa teihin ja kunnioittaa teitä\nJa on valmis tarpeen tullen teitä seuraamaan. Ellei mikään muu auta,\non meidän turvauduttava aseisiin; ja jos olemme päättäväiset ja\nyksimieliset, ystäväni, pidämme puolemme inkvisiittoreja vastaan.\"\n\nKomerossa don Rodrigo tunsi ihokarvansa nousevan kauhusta pystyyn\nkuullessaan tätä puhetta, joka uhkui kapinallisuutta, ei ainoastaan\nhallitsijoita, vaan itse kirkkoakin vastaan. Ja tähän kauhuun oli\nsekaantunut aimo annos pelkoa. Sillä jos hänen asemansa oli ollut\nvaarallinen jo ennen, oli se kymmenen kertaa vaarallisempi nyt.\nIlmitulo, sen jälkeen kun hän oli ollut tuon kavallushankkeen\nkuulijana, tuottaisi hänelle varman kuoleman. Ja Isabella, jonka\ntajunnan tämä sama vaaranuhka täytti niin, ettei hänen mieleensä muulle\nsijaa jäänytkään, tarttui hänen käsivarteensa ja painautui häntä vasten\npimeässä.\n\nViejä pahempaa oli tulossa. Susanin puhe otettiin vastaan\nhyväksymismuminalla, ja sitten puhuivat toiset, ja useita mainittiin\nnimeltäänkin, joten heidän läsnäolonsa kävi ilmi. Siellä oli\nvaikutusvaltainen Manuel Sauli, Susanin jälkeen Sevillan rikkain mies;\nTorralba, Trianan kuvernööri; Juan Abolafio, valtion tulliverojen\nvuokraaja, ja hänen veljensä Fernandez, lääkäri; ja muitakin siellä\noli -- kaikki huomattavia miehiä, jopa muutamat valtion virkamiehiä.\nAinoakaan ei ollut missään suhteessa Susanin kanssa eri mieltä;\npäinvastoin tuntui itsekukin antavan osaltaan lisäkannustusta\nyhteiselle päätökselle. Lopulta sovittiin, että kukin läsnäolevista\nsitoutuisi hankkimaan jonkin määrän miehiä, aseita ja rahaa, joita\nheidän yritykseensä tarvittaisiin. Ja siihen kokous lopetettiin, ja\nhe poistuivat. Susan itse lähti heidän mukaansa. Hänellä oli jotakin\ntoimittamista heidän yhteisen asiansa hyväksi, hän ilmoitti, ja hän\ntoimittaisi sen nyt samana yönä, jolloin hänen otaksuttiin olevan\npoissa Palaciolla.\n\nVihdoin, kun kaikki olivat menneet ja talossa taas oli hiljaista,\nIsabella ja hänen rakastajansa hiipivät esiin piilopaikastaan, ja\nlampun valossa, jonka Susan oli jättänyt palamaan, he tuijottivat\ntoistensa valkoisiin, hämmästyneisiin kasvoihin. Niin kauhun vallassa\noli don Rodrigo kuulemansa johdosta ja ilmitulemisen pelosta, että hän\ntuskin sai estetyksi hampaitansa kalisemasta.\n\n\"Taivas meitä varjelkoon!\" hän huohotti. \"Mitä juutalaisuuteen\npalaamista tämä oli?\"\n\n\"Juutalaisuuteen palaamista?\" toisti tyttö. Uuskristittyjen palaaminen\ntakaisin juutalaisuuteen oli polttoroviolla sovitettava rikos. \"Eihän\ntässä mistään juutalaisuuteen palaamisesta ollut kysymys. Oletko hullu,\nRodrigo? Ethän kuullut ainoatakaan sanaa, mikä olisi ollut rikos uskoa\nvastaan.\"\n\n\"Enkö kuullut? Kuulinhan kavallusta kyllin...\"\n\n\"Et, etkä kavallusta myöskään. Sinä kuulit kunnioitettavien,\nrehellisten miesten pohtivan puolustuskeinoja vääryyttä, sortoa ja\nuskonnon valepukuun verhoutunutta ilkeää anastushalua vastaan.\"\n\nMies tuijotti häntä karsaasti hetken aikaa, sitten hänen täyteläiset\nhuulensa vääntyivät irvistykseen. \"Tietystikin sinä koetat heitä\npuolustaa\", hän sanoi. \"Olethan samaa katalaa rotua itsekin. Mutta älä\nluulekaan voivasi puijata minua, joka olen puhdasta vanhakristittyä\nverta ja kirkko-äidin uskollinen poika. Nämä miehet vehkeilevät pyhää\ninkvisitiota vastaan. Eikö se ole juutalaisuuteen palaamista, kun\njuutalaiset niin tekevät?\"\n\nTyttö oli kalmankalpea, ja uusi kauhu heijastui hänen suurista tummista\nsilmistään; hänen suloinen povensa kohoili rajusti. Vielä hän kuitenkin\nkoetti puhua miehelle järkeä.\n\n\"He eivät ole juutalaisuuden kannattajia -- ei ainoakaan. Kuuluuhan\nPerezkid itse hengelliseen säätyyn. Kaikki he ovat kristittyjä, ja...\"\n\n\"Äskenkastettuja!\" keskeytti mies ilkeästi virnistellen. \"Pyhän kasteen\nsakramentin häpäisijöitä maallisten etujen saavuttamiseksi. Se käy\nselvästi ilmi siitä, mitä täällä vasta juuri tapahtui. Juutalaisiksi\nhe syntyivät, juutalaisten lapsia he ovat ja juutalaisina he pysyvät\nkristillisyytensä valevaipan allakin, tullakseen vihdoin juutalaisina\ntuomituiksi.\" Hän puhkui kiihkeää närkästystä; pyhän innon vallassa\noli nyt tuo kehno viettelijä. \"Jumala suokoon minulle anteeksi, että\nmilloinkaan tähän taloon astuin. Mutta uskon, että Hänen tahtonsa\njuuri johdatti minut tänne kuulemaan mitä vehkeillään. Pois minun on\nlähdettävä täältä.\"\n\nTehden kiihkeän, inhoa osoittavan eleen hän pyörähti ovelle. Tyttö\ntarrautui hänen käsivarteensa, pysäyttäen hänet.\n\n\"Minne sinä menet?\" hän tiukasti kysyi. Mies katsoi nyt hänen\nsilmiinsä, ja kaikesta niissä piilevästä hän huomasi vain pelon; hän ei\nensinkään nähnyt vihaa, joksi hän oli saanut tytön rakkauden muuttumaan\ntuona hetkenä tyttöä itseään, hänen heimoaan ja kotiaan kohtaan\nsäälimättä sinkoamillaan solvauksilla sekä aikeellaan, jonka tyttö\nselvästi vaistosi.\n\n\"Minnekö?\" hän toisti ja yritti pudistaa tytön irti. \"Sinne, minne\nvelvollisuuteni kristittynä minua vaatii.\"\n\nTyttö oli kuullut kyllin. Ennen kuin mies ennätti estää tai edes arvasi\nhänen aikomuksensa, hän oli siepannut raskaan toledolaisen miekan hänen\nvyöltään ja niin varustettuna hän asettui oven ja hänen välilleen.\n\n\"Hetkinen, don Rodrigo. Älä yritä lähestyä, sillä silloin minä, kautta\ntaivaan, isken, ja ehkä vielä surmaan sinut. Meidän on hetkinen\nkeskusteltava, ennen kuin menet.\"\n\nHämmästyneenä, puoliksi halvaantuneena, leuka lonksallaan mies seisoi\nhänen edessään, hänen jalon uskonintonsa oli heikon naisen kädessä\nolevan teräaseen pelko pyyhkäissyt olemattomiin. Nopeasti tyttö\ntänä yönä tuli tuntemaan oikeassa karvassaan tuon kastilialaisen\nherrasmiehen, jonka hän ylpeillen oli ottanut rakastajakseen. Ja tuo\ntuntemus oli pian täyttävä hänet itseinholla ja itsensä halveksumalla.\nMutta tällä hetkellä hänen ainoa ajatuksensa oli se, että hänen oman\nkevytmielisyytensä suoranaisena seurauksena oli hänen isänsä kuoleman\nvaarassa. Jos tuho kohtaisi hänet tuon elukan syytöksen johdosta,\npitäisi hän itseään isänsä murhaajana.\n\n\"Et ole ottanut huomioon, että aikomasi syytös saattaa turmioon isäni\",\nhän rauhallisesti sanoi.\n\n\"Minun on ajateltava velvollisuuttani kristittynä\", toinen vastasi,\nmutta ei nyt niin rohkeasti.\n\n\"Ehkäpä. Mutta sinun on toisaalta otettava huomioon muutakin. Eikö\nsinulla ole velvollisuuksia rakastajana -- velvollisuuksia minua\nkohtaan?\"\n\n\"Maallinen velvollisuus ei saa merkitä mitään hengellisen\nvelvollisuuden rinnalla...\"\n\n\"Oi, odota! Ole kärsivällinen. Sinä et ole oikein harkinnut asiaa, se\non selvä. Salaa tullessasi tänne olet tehnyt vääryyttä isälleni. Turha\nyrittääkään kieltää sitä. Yhdessä rikoimme häntä vastaan, sinä ja\nminä. Tahdotko sitten käyttää hyväksesi sellaisia tietoja, joita olet\nsaanut täällä varkaan tavoin piillessäsi tekosi seurauksia, ja siten\njatkuvasti rikkoa häntä vastaan?\"\n\n\"Onko minun rikottava omaatuntoani vastaan?\" kysyi mies jurosti.\n\n\"Pelkäänpä tosiaankin, että on.\"\n\n\"Turmeltava kuolematon sieluni?\" Mies melkein nauroi. \"Turhaan sinä\npuhut.\"\n\n\"On minulla sinulle sanoja tehokkaampaakin.\" Vasemmalla kädellään\ntyttö veti kaulassaan olevaa hienoa kultaketjua ja näkyviin tuli pieni\njalokivin koristettu risti. Vetäen ketjun päänsä yli hän ojensi sitä\nmiehelle.\n\n\"Ota tämä\", hän käski. \"Kuuletko, ota se. Nyt on sinun, tuo pyhä\nvertauskuva kädessäsi, vannottava juhlallinen vala, ettet ilmaise\nsanaakaan siitä, mitä täällä olet tänä yönä kuullut, tai sitten\ntyydyttävä ripittämättä kuolemaan. Sillä joko sinä vannot tuon\nvalan tai minä hälytän palvelijat ja annan tehdä sinulle niinkuin\ntehdään sellaiselle, joka kutsumatta on tunkeutunut tänne pahassa\ntarkoituksessa.\" Näin puhuessaan hän peräytyi ja aukaisi oven sepposen\nselälleen. Sitten hän kynnyksellä kääntyi jälleen mieheen päin ja\ntoisti vaatimuksensa, ääni kuiskaukseksi hillittynä. \"No, äkkiä nyt.\nTee päätöksesi. Tahdotko kuolla täällä kaikkine synteinesi ja niin\ntuhota ikuisiksi ajoiksi kuolemattoman sielusi, joka sinua tähän\npetokseen vaatii, vai tahdotko vannoa vaatimani valan?\"\n\nMies aloitti vastaanväittelyn, mikä muistutti uskon saarnaa. Mutta\ntyttö keskeytti hänet. \"Viimeisen kerran\", sanoi hän käskevästi,\n\"tahdotko valita?\"\n\nMies valitsi tietysti pelkurin osan ja teki väkivaltaa jalolle\nomalletunnolleen. Risti kädessään hän saneli tytön perässä tämän\nmääräämän hirveän valan, valan, jonka rikkominen veisi hänen\nkuolemattoman sielunsa kadotukseen. Sen vuoksi, että tyttö kuvitteli\narvioineensa oikein miehen uskon voiman, hän antoi hänelle takaisin\nhänen miekkansa ja laski hänet vihdoinkin menemään. Hän kuvitteli\nsitoneensa hänet ehdottoman katkeamattomin sitein.\n\nJa vielä aamulla, kun hänen isänsä ja kaikki ne, jotka olivat olleet\nläsnä tuossa Susanin talossa pidetyssä kokouksessa, vangittiin pyhän\ninkvisition käskystä, hän yhä pysytteli tuossa uskossaan. Mutta\nvähitellen epäily hiipi hänen mieleensä, epäily, johon hänen oli\nkaikin mokomin saatava selvyys. Siksipä hän hetken kuluttua noudatti\nkantotuolinsa ja antoi viedä itsensä pyhän Paavalin luostariin, jossa\npyysi tavata Frey Alonso de Ojedaa, Sevillan dominikaanien esimiestä.\n\nHänet jätettiin odottamaan neliönmuotoiseen, synkkään, himmeästi\nvalaistuun, homeelta tuoksahtavaan huoneeseen, jonka ainoana kalustona\noli pari tuolia ja rukousjakkara, ja ainoana koristuksena iso laiha\nristiinnaulitun kuva valkeaksi kalkitulla seinällä.\n\nKohta sinne saapui kaksi dominikaanimunkkia. Toinen heistä oli\nkarkeapiirteinen mies, keskikokoinen ja vanttera, tinkimätön intoilija\nOjeda. Toinen oli pitkä ja laiha, hiukan kumarahartiainen, kasvoiltaan\nkuihtunut ja kalpea, silmät syvällä päässä, kirkkaat ja tummat, suu\nherkkäpiirteinen, miettiväinen. Tämä oli kuningattaren rippi-isä Frey\nTomas de Torquemada, Kastilian suur-inkvisiittori. Hän lähestyi tyttöä,\njättäen Ojedan huoneen perälle, ja seisoi hetkisen häntä tarkastellen\näärettömän ystävällisin ja säälivin silmin.\n\n\"Te olette tuon harhaan johdetun miehen, Diego de Susanin tytär\", hän\nlausui lempeällä äänellä. \"Jumala teitä auttakoon ja vahvistakoon,\nlapseni, koettelemuksissa, jotka ehkä teitä odottavat. Mitä te etsitte\nmeidän köyhistä käsistämme?\"\n\n\"Isä\", tyttö sopersi, \"tulen anomaan teiltä sääliä.\"\n\n\"Sitä ei ole tarvis anella, lapsi. Miten minä sääliä kieltäisin, joka\nitsekin olen säälin tarpeessa, syntinen kun olen -- kuten me kaikki.\"\n\n\"Isälleni minä tulen pyytämään teiltä armoa.\"\n\n\"Niin otaksuinkin.\" Varjo lehahti ystävällisille miettiville kasvoille.\nSilmien lempeä surumielisyys syveni niiden katsellessa tyttöä. \"Jos\nisänne on viaton siihen, mistä häntä syytetään, on pyhän inkvisition\nlaupias tuomioistuin saattava hänen viattomuutensa päivänvaloon ja\niloitseva siitä; jos hän on hairahtunut -- kuten me kaikki voimme\nhairahtua, ellei taivaan armo meitä vahvista -- tullaan hänelle\nsuomaan keinoja erehdyksensä sovittamiseksi, jotta hänen iankaikkinen\npelastuksensa tulisi hänelle turvatuksi.\"\n\nTyttöä puistatti tätä kuunnellessaan. Hän tiesi, minkälaista armoa\ninkvisiittorit harjoittivat, armoa, joka oli niin henkistä laatua,\nettei lukenut miksikään tuon pelastuksen turvaamiseen liittyviä\nmaallisia kärsimyksiä.\n\n\"Isäni ei ole syypää mihinkään uskon rikokseen\", hän sanoi.\n\n\"Oletteko niin varma?\" murisi Ojedan tyly ääni puheeseen puuttuen.\n\"Miettikää tarkoin. Muistakaa, että velvollisuutenne kristittynä on\ntyttären velvollisuuksia suurempi.\"\n\nTyttö oli vähällä suoraan kysyä isänsä syyttäjän nimeä,\npäästäkseen siten käyntinsä tarkoituksen perille. Ajoissa hän\nkuitenkin hillitsi harkitsemattoman mielijohteensa, käsittäen\nettä tässä vaadittiin viekkautta, että suora kysymys sulkisi\nkaikki tiedonsaantimahdollisuudet. Hän valitsi siis taitavasti\nhyökkäyssuuntansa.\n\n\"Olen varma, että hän on innokkaampi ja hurskaampi kristitty -- niin\nuuskristitty kuin onkin -- kuin hänen syyttäjänsä.\"\n\nTorquemadan silmistä katosi miettivä ilme. Ne kävivät teräviksi, kuten\nainakin inkvisiittorin silmät, kuten vainukoiran silmät sen saadessa\nvihiä jäljistä. Mutta hän pudisti päätään.\n\nOjeda astui lähemmäksi. \"Sitä en voi uskoa\", hän sanoi. \"Ilmianto\ntehtiin niin puhtaasta velvollisuuden tunnosta, ettei ilmiantaja itse\nepäröinyt tunnustaa itse tekemäänsä syntiä, jonka avulla hän oli\nkeksinyt don Diegon ja hänen liittolaistensa petoksen.\"\n\nTyttö olisi voinut huutaa tuskasta, saadessaan täten vastauksen\nlausumattomaan kysymykseensä. Mutta hän hillitsi itsensä, ja jotta\nepäilyksen hiventäkään ei jäisi, hän kävi rohkeasti suoraan asiaan.\n\n\"Hänkö tunnusti sen?\" hän huudahti, näköjään äärimmäisen hämmästyneenä.\nMunkki nyökäytti hitaasti. \"Don Rodrigoko tunnusti?\" tyttö yhä toisti\nkuin epäuskoisena.\n\nNopeasti munkki nyökäytti taas; ja yhtä nopeasti pysähtyi, malttaen\nmielensä:\n\n\"Don Rodrigoko?\" hän toisti ja kysyi: \"Kuka don Rodrigosta puhui?\"\n\nMutta se oli myöhäistä. Hänen myöntävä nyökkäyksensä oli ilmaissut\ntotuuden, vahvistanut tytön pahimman pelon. Tyttö horjui hiukan; huone\npyöri hänen silmissään, ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään. Sitten\nsilmitön viha tuota valapattoa petturia kohtaan kuohahti hänessä,\nvirkistäen hänet. Jos hänen heikkoutensa ja tottelemattomuutensa vuoksi\nhänen isänsä oli joutunut turmion omaksi, olisi hän kyllin voimakas\nkostamaan hänen puolestaan, vaikkapa niin tehdessään itse menehtyisi ja\nsortuisi.\n\n\"Ja hänkö tunnusti oman rikoksensa?\" hän hitaasti toisti, edelleen\nsamassa kummeksivassa, epäuskoisessa äänensävyssä. \"Hänkö rohkeni\ntunnustautua juutalaisuuden kannattajaksi?\"\n\n\"Juutalaisuuden kannattajaksi!\" Sulaa kauhua kuvastivat nyt munkin\ntylyt kasvot. \"Juutalaismieliseksi! Don Rodrigo? Mahdotonta!\"\n\n\"Mutta luulin, että sanoitte hänen tunnustaneen.\"\n\n\"Niin kylläkin, mutta... mutta ei sellaista.\"\n\nTytön kalpeat huulet vetäytyivät surullisen halveksivaan hymyyn. \"Minä\nymmärrän. Hän oli kyllin viisas rajoittaakseen tunnustuksensa. Hän\njätti mainitsematta omat juutalaismalliset tekonsa. Hän ei kertonut\nteille esimerkiksi, että koko ilmianto oli kostotoimenpide minua\nkohtaan, koska kieltäydyin tulemasta hänen vaimokseen, päästyäni hänen\nuskottomuutensa perille ja pelätessäni sen seurauksia tässä maailmassa\nja tulevassa.\"\n\nOjeda tuijotti häneen pelkkänä epäuskoisena kummastuksena.\n\nJa sitten Torquemada puhui: \"Sanoitteko, että don Rodrigo de Cardonas\non juutalaisuuden kannattaja? Aivan uskomatonta.\"\n\n\"Mutta minä voisin antaa teille todistuksen, joka voisi vakuuttaa\nteille asian.\"\n\n\"Silloin teidän on se annettava. Se on pyhä velvollisuutenne, ellette\nitse tahdo tulla kerettiläisyyteen yllyttäjäksi ja korkeimman\nrangaistuksen alaiseksi.\"\n\nSuunnilleen puolen tunnin kuluttua tyttö lähti Pyhän Paavalin\nluostarista palatakseen kotiin, helvetti sydämessään, tuntematta\nelämässään enää muuta päämäärää kuin kostaa isänsä puolesta, jonka\nhänen mielettömyytensä oli tuhonnut. Kun häntä kannettiin linnan ohi,\nhän huomasi torin toisella puolen kookkaan, hoikan, mustiinpukeutuneen\nolennon, jonka hän tunsi rakastajakseen, ja suoraa päätä hän lähetti\nkantotuolin vieressä kävelevän palvelijapoikansa kutsumaan häntä\nluokseen. Kutsu ihmetytti Rodrigoa kaiken sen jälkeen, mitä heidän\nvälillään oli tapahtunut; lisäksi oli hänelle, ottaen huomioon tytön\nisän nykyisen tilan, vastenmielistä tulla nähdyksi kauniin ja rikkaan\nIsabella de Susanin seurassa. Siitä huolimatta hän uteliaisuutensa\nkannustamana meni.\n\nTytön tervehdys lisäsi vielä hänen hämmästystään.\n\n\"Olen suuressa tuskassa, Rodrigo, kuten voit arvatakin\", hän\nsurullisena kertoi. \"Olet kai kuullut, mitä on tapahtunut isälleni?\"\n\nMies katsoi häneen tutkivasti, mutta ei nähnyt muuta kuin suloutta,\njonka suru teki yhä puoleensavetävämmäksi. Selvästikään tyttö ei\nepäillyt häntä kavaltajaksi; ei käsittänyt, ettei pakkovalaa -- kaiken\nlisäksi valaa, joka vaati rikkomaan pyhät velvollisuudet -- voitu\nkatsoa sitovaksi.\n\n\"Olen kyllä... kuulin siitä tunti sitten\", hän valehteli hieman\nepävarmasti. \"Säälin sinua syvästi.\"\n\n\"Sääliä minua sietääkin\", tyttö vastasi, \"kuten isäraukkaanikin ja\nnoita muita. Selvästikin oli niiden joukossa, joihin hän luotti, joku\npetturi, vakoilija, joka meni suoraan kokouksesta ilmiantamaan heidät.\nKunhan minulla vain olisi vangittujen luettelo, olisi helppo keksiä\nkavaltaja. Tarvitsisi vain ottaa selville, kuka on ainoa läsnäolleista,\njoka on jätetty vangitsematta.\" Hänen suloiset silmänsä katsoivat\nsuoraan mieheen. \"Miten minun nyt käy, kun olen yksin maailmassa?\" hän\nkysyi. \"Isäni oli ainoa ystäväni.\"\n\nTytön viekas vetoaminen tehosikin nopeasti. Sitä paitsi mies näki tässä\nmainion tilaisuuden, jonka vuoksi kannatti jonkin verran vaarantaakin\nasemaansa.\n\n\"Ainoako ystäväsi?\" hän sopertaen kysyi. \"Eikö ollut olemassa ketään\nmuuta? Eikö ole ketään muuta, Isabella?\"\n\n\"Oli kylläkin\", tyttö sanoi ja huokasi raskaasti. \"Mutta viime yön\ntapahtumien jälkeen... Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Olin niin\nhämmentynyt silloin, hulluna pelosta isäraukkani puolesta, etten edes\nkyennyt arvostelemaan hänen rikostaan sen täydessä kammottavuudessa\nenkä käsittämään, miten oikeamielinen olit aikoessasi antaa hänet ilmi.\nMutta olen kiitollinen, ettei häntä otettu kiinni sinun syytöksesi\nnojalla. Se ajatus on tänään ainoa lohdutukseni.\"\n\nHe olivat saapuneet Isabellan asunnolle. Don Rodrigo ojensi kätensä\nauttaakseen häntä kantotuolista ja pyysi lupaa saattaa hänet sisään.\nMutta tyttö kielsi.\n\n\"Ei nyt -- vaikka olenkin kiitollinen sinulle, Rodrigo. Toiste\nsitten, jos haluat tulla minua lohduttamaan. Lähetän sinulle sanan,\nkun paremmin kykenen sinut vastaanottamaan -- se on, jos olen saanut\nanteeksi...\"\n\n\"Ei sanaakaan siitä enää\", toinen pyyteli. \"Kunnioitan sinua sen\njohdosta, mitä teit. Minunhan tulisi pyytää anteeksi sinulta.\"\n\n\"Sinä olet hyvin jalo ja ylevämielinen, don Rodrigo. Jumalan haltuun!\"\nJa niin hän jätti hänet.\n\nKun Isabella tapasi Rodrigon, oli tämä -- vaikk'ei Isabella sitä\ntiennyt -- hyvin kurjassa ja masentuneessa mielentilassa, laskien\nitsekseen, mitä kaikkea nyt oli menettänyt. Kavaltaessaan Susanin hän\noli toiminut päähänpistosta, joka johtui osittain kiukusta, osittain\nuskonnollisesta velvollisuudentunnosta. Laskiessaan myöhemmin, mitä\nse hänelle itselleen maksoi, hän sadatteli kiukkunsa mielettömyyttä\nja alkoi tuumia, kannattiko miehen, jonka oli maailmassa päästävä\neteenpäin, todella niin tarkoin noudattaa uskonnollista velvollisuutta.\nLyhyesti sanoen, hän oli katumuksen tuskissa. Mutta nyt, kun tyttö\nei epäillyt mitään, hänen toiveensa elpyivät. Isabellan ei tarvinnut\nmilloinkaan saada tietää mitään. Pyhä inkvisitio noudatti ehdotonta\nvaiteliaisuutta ilmiantoihin nähden -- koska muunlainen menettely olisi\nvoinut peloittaa pois ilmiantajat -- eikä minkäänlaista syyttäjän ja\nsyytetyn ristikuulustelua ollut, kuten maallisissa tuomioistuimissa.\nDon Rodrigo lähti Calle de Ataudilta paljon tyytyväisempänä tähän\nmaailmaan kuin mitä oli ollut aamusta lähtien.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti julkiselle vierailulle Isabellan luo.\nMutta häntä ei otettu vastaan, palvelija ilmoitti vain, että neiti\noli huonovointinen. Tämä kiukutti häntä, vähensi hänen toiveitaan ja\nsamalla kiihdytti hänen kaipaustaan. Mutta seuraavana päivänä hän sai\nIsabellalta kirjeen, joka antoi mitä runsaimman hyvityksen:\n\n    \"Rodrigo. -- On eräs asia, josta haluaisin pian päästä Sinun\n    kanssasi yksimielisyyteen. Jos isäraukkaani syytetään ja\n    hänet tuomitaan kerettiläisyydestä, seuraa siitä, että hänen\n    omaisuutensa takavarikoidaan, koska minä tuomitun kerettiläisen\n    tyttärenä en voi periä. Itse puolestani siitä vähät välitän;\n    mutta Sinun puolestasi, Rodrigo, olen huolissani, koska toivoni\n    on, että jos Sinä kaikesta tapahtuneesta huolimatta kuitenkin\n    vielä haluaisit ottaa minut puolisoksesi, kuten maanantaina\n    selitit, voisin tulla Sinulle muassani runsaat myötäjäiset. No\n    niin -- perintöä, jonka inkvisitio takavarikoisi kerettiläisen\n    tyttäreltä, ei se kai takavarikoi kastilialaisen aatelismiehen\n    puolisolta. Enempää en sano. Mieti asiaa tarkoin ja tee, niinkuin\n    sydämesi käskee. Otan Sinut vastaan huomenna, jos tulet luokseni.\n\n                                                  Isabella.\"\n\nIsabella pyysi häntä miettimään asiaa. Mutta siinä ei liioin ollut\nmiettimistä. Diego de Susan joutuisi varmasti polttoroviolle. Hänen\nomaisuutensa arveltiin nousevan kymmeneen miljoonaan maravediin.\nTuon omaisuuden näytti Rodrigo nyt voivan saada omaksensa naimalla\nkauniin Isabellan heti, ennen kuin hänen isänsä tuomio oli langetettu.\nInkvisitio ehkä määräisi sakkoja, mutta ei menisi pitemmälle, kun oli\nkysymyksessä puhdasverisen kastilialaisen aatelismiehen perintö. Hän\nvuoroin ihaili tytön viekkautta, vuoroin ihmetteli omaa hyvää onneaan.\nTurhamaisuutensakin hän tunsi suunnattomasti imarrelluksi.\n\nHän lähetti tytölle lyhyen kirjelippusen vakuuttaen kuolematonta\nrakkauttaan ja päätöstään naida hänet huomispäivänä ja lähti seuraavana\npäivänä henkilökohtaisesti, kuten tyttö oli pyytänyt, panemaan\npäätöstään toimeen.\n\nIsabella otti hänet vastaan talon parhaassa suojassa, komeassa\nhuoneessa, joka oli niin upeasti sisustettu, ettei ainoakaan muu\ntalo Sevillassa olisi voinut sellaisesta kerskua. Hän oli pukeutunut\ntapaamista varten melkein ylenpalttisella taidokkuudella, tahtoen siten\nvielä kohottaa luonnollisten sulojensa vaikutusta. Korkeavyötäröinen,\navarakaulainen, tiukasti ruumiinmukainen puku oli kultakangasta,\nhelmus, hihat ja kaula oravannahalla reunustetut. Valkoisella povella\nriippui arvaamattoman kallis, säihkyvä timanttikaulaketju, ja\npronssinruskeihin palmikkoihin oli pujoteltu hohtava helminauha.\n\nMilloinkaan ei hän ollut näyttänyt Rodrigosta enemmän tavoittelemisen\narvoiselta; milloinkaan ei tämä ollut tuntenut itseään niin varmaksi\nja iloiseksi tytön omistuksesta. Kiihtyvän veren punatessa hänen\noliivinvärisiä kasvojaan hän sulki tytön hoikan vartalon syliinsä,\nsuudellen hänen poskiaan, hänen huuliaan, hänen kaulaansa.\n\n\"Helmeni, ihanaiseni, vaimoni\", hän haltioissaan kuiski. Sitten hän\nkärsimättömästi kysäisi: \"Missä on pappi, joka liittää meidät yhteen?\"\n\nSyvinä, tutkimattomina kohosivat tytön silmät, kohdaten miehen\npolttavan katseen. Raukeasti hän nojautui hänen rintaansa vasten, ja\nhänen punaiset huulensa raoittuivat hymyilyyn, joka huumasi miehen.\n\n\"Rakastatko minua, Rodrigo -- kaikesta huolimatta?\"\n\n\"Rakastanko sinua!\" Vastaus tuli väräjävänä, tukahdutettuna\nhuudahduksena, melkein sanattomana purkauksena. \"Enemmän kuin elämää --\nenemmän kuin autuutta.\"\n\nTytön rinnasta kohosi aivan kuin syvän tyytyväisyyden huokaisu, ja\nhän painautui lähemmäksi. \"Oi, olen iloinen -- niin iloinen, että\nrakkautesi minuun on tosi vahva. Tulen ehkä kohta panemaan sen\nkoetukselle.\"\n\nMies puristi häntä hyvin lähelleen. \"Mistä koetuksesta on kysymys,\nrakkaani?\"\n\n\"Haluan vain tämän avioliiton solmun niin lujaan solmituksi, ettei sitä\npysty katkaisemaan muu kuin kuolema.\"\n\n\"Sitähän minäkin haluan\", sanoi mies, jolla oli niin paljon\nsaavutettavissa.\n\n\"Ja sen tähden, koska minulla, vaikka tunnustankin kristinuskoa,\nkuitenkin on juutalaista verta suonissani, haluaisin avioliittoa, joka\ntyydyttäisi isäänikin, kun hän saa takaisin vapautensa, niinkuin uskon\nhänen saavan -- sillä eihän häntä lopultakaan ole syytetty mistään\nuskonrikoksesta.\"\n\nHän pysähtyi, ja mies tunsi jo varoittavan enteellisen jäähtymisen\nkiihkossaan.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" hän kysyi, ja hänen äänensä: kuulosti\nväkinäiseltä.\n\n\"Tarkoitan -- ethän suutu minulle -- tarkoitan, etten haluaisi\nainoastaan kristityn papin vihkivän meitä avioliittoon kristittyjen\ntapaan, vaan myöskin ja ennen kaikkea rabbiinin juutalaisten\nvihkimämenojen mukaan.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan tyttö tunsi miehen syleilevien käsivarsien\notteen höltyvän ja irtaantuvan, mutta silloin hän puristautui yhä\nlujemmin kiinni mieheen.\n\n\"Rodrigo! Rodrigo! Jos sinä todella rakastat minua, jos todella haluat\nminua, et kiellä minulta tätä ehtoa, sillä vannon sinulle, ettei sinun,\nkun kerran olen vaimosi, ole tarvis enää koskaan kuulla mitään, mikä\nmuistuttaa sinulle, että olen juutalaista verta.\"\n\nMiehen kasvot kävivät aavemaisen kalpeiksi, hänen huulensa vääntyivät\nja nytkähtelivät ja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän voihkaisi. \"Mitä sinä minulta pyydät? Minä -- en\nvoi. Se olisi pyhyydenrikos, häväistys.\"\n\nTyttö sysäsi hänet kiivaasti luotaan. \"Niinkö sinä asiaa arvostelet?\nVäität rakastavasi, ja samassa hetkessä, jolloin minä tarjoudun\nuhraamaan kaikki sinulle, et sinä tahdo tehdä tätä pientä uhrausta\nminun tähteni, herjaatpa vielä uskontoa, joka oli esi-isieni, vaikk'ei\nolekaan täysin minun. Arvostelin sinua väärin, muuten en olisi kutsunut\nsinua tänne tänään. Luullakseni on parempi, että lähdet täältä.\"\n\nVapisevana, kauhusta kalpeana, sanomattoman mielenliikutuksen vallassa\nmies yritti selitellä, puolustella kantaansa, saada tytön muuttamaan\nmieltään. Virtana tulvivat sanat hänen suustaan, mutta turhaan. Tyttö\nseisoi yhtä kylmänä ja etäisenä kuin sitä ennen oli ollut lämmin ja\nlähentyvä. Mies oli osoittanut rakkautensa rajan. Hän saattoi mennä\nmatkoihinsa.\n\nTytön esittämä asia oli, kuten mies aivan oikein oli sanonut, pyhyyden\nloukkaus, häväistys. Mutta kun on uneksinut olevansa kymmenen miljoonan\nmaravedin ja verrattoman naisen omistaja, ei sellaisesta unelmasta ole\nhelppo luopua. Hän oli luonnostaan siksi ahne, hänen varallisuutensa\nsiksi vajava, että hän tuon unelman toteuttamiseksi tunsi olevansa\nhalukas kärsimään tytön vaatimien inhottavien vihkimämenojen saastan.\nMutta pelko oli vielä jäljellä, vaikka hänen epäilyksensä kristittynä\njo olivat puoleksi haihtuneet.\n\n\"Sinä et käsitä\", hän huusi. \"Jos tulisi tiedoksi, että minä edes\nolen sellaista miettinytkään, pitäisi inkvisitio sitä selvänä\nkerettiläisyyden todistuksena ja lähettäisi minut roviolle.\"\n\n\"Jos tuo olisi ainoa esteesi, olisi se helposti voitettu\", tyttö\nkylmästi ilmoitti. \"Sillä kuka milloinkaan syyttäisi sinua? Tuo\nyläkerroksessa odottava rabbiini ei oman henkensä takia uskalla\nkavaltaa meitä, ja kuka muu tulisi asiasta milloinkaan tietämäänkään?\"\n\n\"Oletko aivan varma siitä?\"\n\nHän oli voitettu. Mutta tyttö leikki vielä jonkin aikaa hänen\nkanssaan pakottaen hänet vuorostaan turvautumaan suostutteluun sen\nvastahakoisuuden voittamiseksi, minkä hänen aikaisempi epäröimisensä\noli tytössä synnyttänyt, kunnes lopulta mies itse kiihkeästi vaati\nsamaa juutalaista avioliittoa, jota vastaan alussa oli tuntenut\nsellaista vastenmielisyyttä.\n\nJa niin tyttö vihdoin taipui ja johdatti hänet ylös tuohon omaan\nkammioonsa, jossa salaliittolaiset olivat kokoontuneet.\n\n\"Missä rabbiini on?\" kysyi mies kärsimättömästi, katsellen ympärilleen\ntyhjään huoneeseen.\n\n\"Kutsun hänet, jos ehdottomasti haluat häntä.\"\n\n\"Haluanhan minä. Enkö ole sitä jo kylliksi vakuuttanut? Vieläkö voit\nepäillä minua?\"\n\n\"Enpä kylläkään\", tyttö sanoi. Hän seisoi syrjässä, tähystellen miestä\ntiukasti. \"Mutta en haluaisi mitenkään otaksuttavan, että sinua olisi\nmillään tavoin tähän pakotettu.\" Ne olivat outoja sanoja, mutta mies\nei niiden outoutta huomannut. Hän oli melkein pyörällä päästään, joka\nei itsessään muutenkaan ollut selvimpiä. \"Pyydän sinua vakuuttamaan,\nettä itse haluat tämän avioliiton solmittavan juutalaisten menojen ja\nMooseksen lain mukaisesti.\"\n\nJa mies, kärsimättömyyden kiusaamana ja haluten vain saada asian\npikaiseen päätökseen, antoi kiireesti vastauksensa:\n\n\"No, luonnollisesti minä vakuutan itse haluavani, että meidät\nvihittäisiin siten -- juutalaisten menojen ja Mooseksen lain\nmukaisesti. Ja missä nyt sitten on rabbiini?\" Hän kuuli ääntä ja\nhuomasi alkoovia peittävän verhon värähtävän. \"Ahaa! Hän on täällä,\narvaanma...\"\n\nHän pysähtyi äkkiä ja kimmahti taaksepäin kuin iskun saaneena, heittäen\nkätensä ylös kouristuksentapaisin elein. Verho oli vedetty syrjään, ja\nesiin astui, ei hänen odottamansa rabbiini, vaan kookas laiha mies,\nvähän kumarahartiainen, pukeutuneena pyhän Dominikuksen munkkikunnan\nvalkeaan pukuun ja mustaan päällysviittaan, kasvot mustan päähineen\nvarjossa. Hänen takanaan seisoi kaksi järjestön maallikkoveljeä,\nkaksi pyhän inkvisition aseistettua palvelijaa, valkea risti loistaen\nmustassa ihokkaassa.\n\nSäikähtyneenä tuosta ilmestyksestä, jonka näyttivät mananneen esiin\nhänen vasta lausumansa hirveän raskauttavat sanat, don Rodrigo seisoi\nhetken aikaa typertyneenä tuijottaen, edes yrittämättä käsittää, miten\ntämä kamala asia oli voinut tapahtua.\n\nMunkki työnsi taaksepäin päähineensä lähestyessään, paljastaen Frey\nTomas de Torquemadan lempeät, säälivät, äärettömän kaihomieliset\nkasvonpiirteet. Yhtä lempeänä ja kaihomielisenä kaikui äänikin tuon\ntuiki vilpittömän ja hurskaan miehen suusta.\n\n\"Poikani, minulle kerrottiin tätä teistä -- että olisitte\njuutalaisuuden kannattaja --, mutta ennen kuin saatoin uskoa\nteidänsukuisesta miehestä semmoista uskomatonta asiaa, vaadin\naistimieni omakohtaista todistusta. Oi lapsiraukkani, millä katalilla\nneuvoilla on teidät niin kauas harhaan johdettu?\" Inkvisiittorin\nsuloisissa, lempeissä silmissä oli vuodattamattomien kyynelien kiilto.\nSureva sääli sai hänen lempeän äänensä värähtelemään.\n\nJa silloin don Rodrigon kauhu muuttui vihaksi, joka purkautui esiin.\nHän ojensi kätensä Isabellaa kohden kiihkeän syyttävästi.\n\n\"Tuo nainen se oli, joka minut lumosi ja vietteli ja houkutteli tähän.\nSe oli ansa, jonka hän viritti turmiokseni.\"\n\n\"Niinpä kylläkin. Minun luvallani hän teki niin, koetellakseen uskoa,\njota teiltä sanottiin puuttuvan. Jos sydämenne olisi ollut vapaa\nkerettiläisestä turmeluksesta, ette olisi lainkaan langennut ansaan;\njos uskonne olisi ollut vahva, poikani, ei teitä olisi voitu vietellä\nuskottomuuteen Lunastajaanne kohtaan.\"\n\n\"Isä! Kuulkaa minua, rukoilen teitä!\" Hän heittäytyi maahan polvilleen,\nojentaen vapisevat kätensä rukoilevasti koholle.\n\n\"Teitä kuullaan, poikani. Pyhä inkvisitio ei tuomitse ketään\nkuulematta. Mutta mitä luulette voivanne esittää vastaselitykseksi?\nMinulle oli kerrottu, että vietitte epäsäännöllistä ja huikentelevaista\nelämää, ja minä olin siitä pahoillani, vapisin puolestanne kuullessani,\nmiten sepiselälleen aukaisitte sielunne portit pahalle. Muistaen\nkuitenkin, että iän ja järjen kasvaessa varhaisen elämän mielettömyydet\nusein hyvinkin katuen korvataan, toivoin ja rukoilin puolestanne.\nMutta että kannattaisitte juutalaisuutta -- että teidät solmittaisiin\navioliittoon saastaisin juutalaisin sitein -- oi!\" Surumielinen ääni\nkatkesi nyyhkytykseen, ja Torquemada kätki kalpeat kasvonsa käsiinsä\n-- pitkiin, valkoisiin, kuihtuneisiin, melkein läpinäkyviin käsiinsä.\n\"Rukoilkaa nyt, lapseni, armoa ja voimaa\", hän kehoitti. \"Uhratkaa\nteitä ehkä vielä odottava pieni ajallinen kärsimys erehdyksenne\nsovitukseksi, ja kunhan vain sydämenne on tosi nöyrä ja katuvainen,\ntulette saamaan iankaikkisen pelastuksen siltä taivaalliselta armolta,\njoka on ääretön. Tulen rukoilemaan puolestanne, poikani. Enempää en voi\ntehdä. Viekää hänet pois.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuun kuudentena päivänä samana vuonna 1481 Sevillan kaupunki sai\nnähdä ensimmäisen autodafean, jonka uhriksi joutuivat Diego de Susan,\nhänen salaliittokumppaninsa ja don Rodrigo de Cardona. Toimitus tarjosi\nvain vähässä määrin sitä kaameaa komeutta, mikä ennen pitkää tuli\nleimaamaan näitä toimituksia. Mutta olennaiset kohdat esiintyivät jo\nnyt.\n\nKulkueessa, jonka etupäässä asteli dominikaanimunkki kantaen korkealla\ninkvisition suruharsoon verhottua vihreää ristiä, jäljessään kaksittain\nkulkien Pietari Marttyyrin veljeskunnan jäsenet, inkvisition\npalvelijat, tulivat tuomitut, kynttilät kädessään, paljain jaloin,\nyllään häpeällinen keltainen katumussäkki. Pertuskamiesten kahta puolta\nvartioimina heitä kuljetettiin kansan katseltavina pitkin katuja\ntuomiokirkkoon, jossa messu luettiin ja ankara Ojeda saarnasi heille\nuskon saarnan. Sen jälkeen heidät vietiin kaupungin ulkopuolelle,\nTabladan niityille, missä paalu ja polttorovio heitä odottivat.\n\nSiten valapattoinen syyttäjä kuoli samalla roviolla kuin hänen\nuhrinsakin. Siten Isabella de Susan, joka tunnettiin nimeltä _la\nHermosa Fembra_, kosti petoksella kelvottomalle rakastajalleen, joka\npetoksellaan oli tehnyt hänestä isänsä tuhon välikappaleen.\n\nMitä Isabellaan itseensä tulee, niin hän, kun kaikki oli ohi, etsi\nturvapaikkaa luostarista. Mutta sieltä hän lähti pois luostarivalaa\ntekemättä. Menneisyys ei antanut hänelle rauhaa, ja hän palasi\nmaailmaan, etsiäkseen sen riemuista unhoa, jonka luostari häneltä\nkielsi ja jonka vain kuolema voi antaa. Testamentissaan hän määräsi,\nettä hänen pääkallonsa asetettaisiin Calle de Ataud-kadun varrella\nolevan talon sisäänkäytävän yläpuolelle, kuoleman jälkeisenä syntien\nsovitustoimenpiteenä. Ja siinä tuon kerran niin suloisen pään lihaton,\nirvistelevä kallo pysyi liki kolmesataa vuotta. Se oli siinä näkyvissä\nvielä silloin, kun Bonaparten legioonat hävittivät pyhän inkvisition\ntuomioistuimen.\n\n\n\n\nMADRIGALIN PIIRAKANPAISTAJA\n\nPortugalin vale-Sebastianin tarina\n\n\nTuskinpa lienee koko tuossa inhimillisten, erehdysten katkeran\ntragikoomillisessa muistoluettelossa, jota nimitämme historiaksi,\nsurullisempaa tarinaa kuin prinsessa Annan, loistavan don Juan\nd'Austrian aviottoman tyttären. d'Austria puolestaan oli keisari Kaarle\nV:n avioton poika ja siten Espanjan tunnottoman kuninkaan Filip II:n\nvelipuoli. Milloinkaan ei ole kuninkaalliseen tai puolikuninkaalliseen\nsäätyyn syntynyt naista, joka niin äärimmäisyyteen asti olisi ollut\nsyntyperästään johtuvien olosuhteiden uhrina.\n\nRuhtinaiden aviottomista pojista saattoi vielä jotakin tulla, kuten\nAnnan oman isän loistava elämänura osoittaa, mutta aviottomilla\ntyttärillä -- ja varsinkin Annan kaltaisilla, kahdessa polvessa\naviottomilla -- oli varsin vähän mahdollisuuksia tai toiveita.\nHeidän kuninkaallinen verensä sijoitti heidät aivan erikoiseen\nluokkaan; heidän äpäryytensä epäsi heiltä tästä korkeasta säädystä\njohtuvat maalliset edut. Heidän kuninkaallinen verensä määräsi heidät\nruhtinaiden puolisoiksi; heidän äpäryytensä pani tälle asialle esteitä.\nKoska siis heillä ei maailmassa näyttänyt olevan mitään sopivaa sijaa,\noli edullista eristää heidät maailmasta, ennen kuin sen turhuudet\nolivat kietoneet heidät lumoihinsa, ja sulkea heidät luostarin muurien\ntaakse, missä he saattoivat luottavaisina odottaa hedelmätöntä\nabbedissan arvoa.\n\nNiin kävi Annankin. Jo kuuden vuoden vanhana oli hänet lähetetty\nBurgosin benediktiläisluostariin ja sieltä neitoiässä siirretty\nSanta Maria la Realin luostariin Madrigaliin, jossa hänen oli määrä\nottaa huntu. Vastahakoisesti hän meni. Hän oli nuori, ja hänellä oli\nnuoruuden elämänhalu, eivätkä edes painostavat olosuhteet, joissa hänet\noli kasvatettu, olleet kyenneet tukahduttamaan hänen iloluontoisuuttaan\neikä salaamaan häneltä tietoisuutta omasta kauneudestaan. Tuon\nluostarin kynnyksellä, josta hänen korkean setänsä tahdosta oli tuleva\nhänen elävä hautakammionsa, jonka porttien kamanassa hänen henkensä\nlienee nähnyt Danten \"Infernon\" otsikkokirjoituksen: \"_Lasciate\nogni speranza, voi ch' entrate!_\" [Ken tästä käy, saa kaiken toivon\nheittää.] hän pani vastalauseensa, kutsui saattamassa olevan piispan\ntodistamaan, ettei hän mennyt sinne omasta vapaasta tahdostaan.\n\nMutta hänen tahtonsa ei merkinnyt mitään. Filip kuninkaan tahto\noli Jumalaa alempana ainoa tahto Espanjassa. Hänen katolinen\nmajesteettinsa myönsi kuitenkin Annalle, vähemmän ehkä sen uhrauksen\nlieventämiseksi, johon tämä oli pakotettu, kuin syystä että katsoi sen\nvelvollisuudekseen veriheimolaistaan kohtaan, muutamia hengellisten\njärjestöjen jäsenille harvinaisia etuoikeuksia: hän myönsi hänelle\npienen siviililistan -- kaksi hovinaista ja kaksi palvelijaa -- ja\nsoi hänelle arvonimen \"hänen ylhäisyytensä\", mikä hänelle jäi senkin\njälkeen, kun hän vain vuoden kestäneen hät'hätäisen noviisiajan\nloputtua oli pukeutunut nunnanhuntuun. Hän alistui siinä, missä\nvastaanrimpuileminen olisi ollut turha vaiva; mutta hänen alistumisensa\noli vain ruumiillista laatua, ja tuo lannistettu ruumis suoritti\nkonemaisesti ne tehtävät ja nautti konemaisesti niistä virkistyksistä,\njotka muodostavat luostarielämän harmaan yksitoikkoisuuden, missä\njokainen päivä on toisensa kaltainen, missä vuodenajat menettävät\nmerkityksensä, missä ajalla ei ole muuta tarkoitusta kuin jakaantua\njaksoihin nukkumista ja valvomista, syömistä ja paastoamista,\nrukoilemista ja mietiskelemistä varten, kunnes elämä menettää\nkaiken tarkoituksensa ja päämääränsä, jähmettyen pelkäksi kuolemaan\nvalmistukseksi.\n\nHänen ruumistaan he saattoivat käskeä ja pakottaa, mutta hänen\nkapinoivaa henkeänsä he eivät voineet kahlehtia. Kerran hänkin ehkä\nvaipuisi luostarin tylsyyteen, aikaa myöten ja vähitellen paikan\nharmaa henki voisi muuttaa hänetkin kaltaisekseen. Mutta se aika ei\nollut vielä koittanut. Tällä hetkellä hänen oli ravittava häkkiin\nsuljettua, nälkää näkevää sieluaan muistojen murusilla, joita oli\nsaanut ohimennen siepatuksi luostarin ulkopuolella olevasta valoisasta,\nvilkkaasta, levottomasta maailmasta; ja missä muisti pysähtyi, siinä\noli hänellä nyt kumppani rinnallaan kestitsemässä häntä kertomuksilla\nsuurista seikkailuista ja romanttisista tapahtumista ja ritarillisista\nurotöistä, jotka olivat omansa vain kiihottamaan ja paisuttamaan hänen\nkaipuutaan.\n\nTämä kumppani oli Frey Miguel de Souza, pyhän Augustinuksen\nmunkkikuntaan kuuluva portugalilainen munkki, oppinut, hienokäytöksinen\nmies, joka oli liikkunut suuressa maailmassa ja puhui asioista\nsilminnäkijän pätevyydellä. Innokkain hän oli kertomaan Portugalin\nviimeisestä romanttisesta kuninkaasta, jonka läheinen ystävä hän oli\nollut, tuosta uljaasta, itsepäisestä, ritarillisesta, vaaleatukkaisesta\nSebastian-nuorukaisesta, joka neljänkolmatta vanhana oli lähtenyt meren\nyli sotimaan uskottomia vastaan, johtaen onnetonta Afrikan-retkikuntaa,\njoka perin pohjin tuhoutui Alcacer-el-Kebirin luona noin viisitoista\nvuotta sitten.\n\nVärikkäästi oli hänellä tapana kuvailla nuorelle prinsessalle\nnäkemäänsä satumaisen loistavaa ritarijoukkoa, kun tuon retkikunnan\njäsenet, intomielisinä kuin ristiretkeläiset ainakin, olivat astumassa\nlaivoihin Lissabonin satamassa, -- portugalilaisten ritarien\nja sotilaiden pitkiä kulkueita, saksalaisten ja italialaisten\npalkkasoturien rivistöjä, nuorta kuningasta välkkyvine haarniskoineen,\npaljain päin -- pyhän Mikaelin ilmettyä kuvaa -- astumassa riemukkaana\nkukkien keskitse, suosionhuutojen kaikuessa laivaan, Afrikkaan\nlähteäkseen. Ja tytön oli tapana kuunnella häntä puoliavoimin huulin,\nsilmät loistaen, hento ruumis kiihkeästi eteenpäin kumartuneena, jottei\nainoakaan sana tästä suurenmoisesta sankaritarinasta menisi häneltä\nhukkaan. Aina kun munkki kertomuksessaan tuli Alcacer-el-Kebirin\nonnettomaan päivään, täyttyivät tytön tummat, tuliset silmät\nkyynelillä. Kertomus ei muuten ollut läheskään totuudenmukainen.\nMunkki jätti sanomatta, että sotilaallinen kyvyttömyys ja pöyhkeä\nturhamielisyys, joka ei kenenkään neuvoja ottanut kuuleviin korviinsa,\nolivat olleet syynä mainittuun tappioon, joka oli tuhonnut Portugalin\nritariston ja lopulta itse kuningaskunnankin. Hän esitti häviön\nsyyksi uskottomien suunnattoman ylivoiman ja kuvaili hyvin laajasti\nja seikkaperäisesti päivän loppukohtausta, miten Sebastian kiivaasti\noli kieltäytynyt pakenemasta, kun kaikki oli menetetty, miten nuori\nkuningas taisteltuaan jalopeuran rohkeudella ei ollut tahtonut elää\ntappiotaan kauemmin, vaan oli kääntynyt ympäri ja ratsastanut yksinään\ntakaisin saraseenien vihollisjoukkoon, taistellakseen viimeisen\ntaistelunsa ja kuollakseen ritarin kuoleman. Sen koommin ei häntä enää\nnähty.\n\nTätä tarinaa ei tyttö milloinkaan kyllästynyt kuulemaan, päinvastoin\nse joka kuulemalta häntä yhä syvemmin liikutti. Hänen oli tapana\nlakkaamatta kysellä munkilta tuosta Sebastianista, joka oli ollut\nhänen serkkunsa, miten hän oli elänyt, minkälainen hän poikana oli\nollut, mitä tehnyt noustuaan Portugalin valtaistuimelle. Ja kaikki,\nmitä Frey Miguel de Souza kertoi hänelle, oli vain omiaan painamaan\ntuon ritarillisen kuninkaan jumaloidun kuvan yhä syvemmälle hänen\nneitseelliseen sydämeensä. Tämä oli aina päivisin kuumaverisen\ntytön ajatuksissa, ja siitä johtui, että hän nyt täyteen sotisopaan\npukeutuneena kummitteli hänen unissaan niin todellisena ja elävänä,\nettä hän vielä valveilla ollessaankin hellien muisteli tuota\nunikuvaa, aivan kuin jotakin todella tapaamaansa olentoa; samoin\nhän säilytti muistissaan sanoja, jotka tämä unikuningas oli hänelle\nlausunut, sanoja, jotka nähtävästi hänen kaipaava ja tyhjä sydämensä\noli synnyttänyt, sanoja, jotka eivät suinkaan tuudittaneet rauhaan\nluostarivalan tehneen nunnan sydäntä. Hän oli rakastunut, syvästi,\nkiihkeästi ja tulisesti rakastunut taruolentoon, sellaisen miehen\najatuskuvaan, joka oli ollut kuolleena jo viisitoista vuotta. Hän\nsuri tätä miestä, niinkuin suree rakastava leski; rukoili yöt ja\npäivät hänen sielullensa rauhaa, ja odotti nyt haltioituneena melkein\nkärsimättömästi, että kuolema saapuisi yhdistämään heidät. Iloiten\nsiitä ajatuksesta, että saisi mennä hänen tykönsä impenä, hän viimein\nlakkasi pahoittelemasta pakollista impeyttänsä.\n\nEräänä päivänä hänen mieleensä yht'äkkiä juolahtanut hurja ajatus\nherätti hänessä outoa kiihkoa.\n\n\"Onko aivan varma, että hän on kuollut?\" hän kysyi. \"Loppujen\nlopuksi ei kukaan oikeastaan ole nähnyt hänen kuolevan, ja\nMulai-Ahmed-ben-Mahometin luovuttama ruumis oli tuntemattomaksi\nruhjottu, niinkuin kerroitte. Eikö ole mahdollista, että hän on jäänyt\nhenkiin?\"\n\nFrey Miguelin laihat tummat kasvot kävivät miettivän näköisiksi. Hän ei\nkärsimättömänä pilkannut tällaista otaksumaa, kuten Anna oli puolittain\npelännyt.\n\n\"Portugalissa\", munkki vastasi hitaasti, \"uskotaan lujasti, että hän\nelää ja että hän kerran vielä uutena Vapahtajana on tuleva pelastamaan\nmaansa Espanjan orjuudesta.\"\n\n\"Silloin... silloin...\"\n\nMunkki hymyili surumielisesti. \"Kansa uskoo aina sitä, mitä se toivoo.\"\n\n\"Entä te itse?\" tiukkasi Anna.\n\nFrey Miguel ei vastannut heti. Hänen askeettisille kasvoilleen\nilmestyi miettivä ilme. Hän kääntyi puolittain pois Annasta -- he\nseisoivat kuluneen pylväskäytävän varjossa -- ja hänen vakavat silmänsä\nharhailivat sen avaran nelikulmion yli, joka oli yht'aikaa sekä\nluostaripihana että hautausmaana. Ulompana tuolla päivänpaisteessa,\nkeskellä näkymättömän, mutta ylt'ympärinsä sykkivän elämän hyörinää,\nkolme nuorta ja voimakasta nunnaa, käsivarret kyynärpäihin asti\npaljaina, mustan kaavun helmat kohotettuina köysisiteen avulla, niin\nettä jalat karkeine puukenkineen olivat näkyvissä, uurastivat lapioin\nja kuokin, kaivaen omaa hautaansa _in memento mori_. Pihaa reunaavan\npylväskäytävän varjostossa, näkyvissä, mutta kuulomatkan ulkopuolella,\noleskelivat doña Maria de Grado ja dona Luiza Nieto, ne kaksi\njalosukuista nunnaa, jotka Filip-kuningas oli määrännyt toimeen, joka\nmuistutti hovinaisen tointa, sikäli kuin se luostarisääntöjen rajoissa\noli mahdollista.\n\nFrey Miguel näytti vihdoin pääsevän päätökseen.\n\n\"Koska sitä minulta kysytte, niin miksikäs minä en voisi vastata?\nKun olin matkalla pitämään ruumissaarnaa Lissabonin katedraalissa,\nminä kun olin ollut Sebastianin sielunpaimenena, niin eräs ylhäinen\nhenkilö varoitti minua harkitsemaan, mitä puhuin don Sebastianista,\nsillä hän ei vain ollut elossa, vaan tulisipa olemaan salaisesti läsnä\nsielumessua luettaessa.\"\n\nHän huomasi Annan silmien laajenevan ja hänen huultensa avautuvan.\n\n\"Mutta se tapahtui\", jatkoi hän, \"viisitoista vuotta sitten, ja\nsen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Pidin asiaa ensin\nmahdollisena... kerrottiin juttua, joka olisi ehkä voinut olla tosi...\nMutta viisitoista vuotta!\" Hän huokasi ja pudisti päätään.\n\n\"Mitä... mitä juttua?\" Tyttö vapisi kiireestä kantapäähän.\n\n\"Taistelun jälkeisenä yönä Arzillan linnoitetun rantakaupungin\nportille saapui ratsastaen kolme miestä. Kun arka vartija kieltäytyi\nporttia avaamasta, niin he ilmoittivat, että heistä yksi oli\nSebastian-kuningas, jolloin heidät päästettiin sisään. Yksi heistä oli\nkääriytynyt viittaan, verhotuin kasvoin, ja hänen kahden kumppaninsa\nhuomattiin osoittavan hänelle kuninkaallista kunnioitusta.\"\n\n\"No mutta silloinhan...\" yritti Anna sanoa.\n\n\"Niin, mutta perästäpäin\", keskeytti hänet Frey Miguel, \"perästäpäin,\nkun tämä juttu oli saattanut koko Portugalin kuohuksiin, julistettiin\nperättömäksi, että Sebastian-kuningas olisi ollut ratsumiesten\njoukossa. Selitettiin sen olleen vain miesten keksimä kepponen\npäästäkseen kaupungin turviin.\"\n\nAnna kuulusteli häntä ristiin rastiin, koettaen saada hänet myöntämään\nmahdolliseksi, että tämä perättömäksi julistaminen ja selittäminen ehkä\njohtui piileilevän ruhtinaan toivomuksesta.\n\n\"Niin, sehän on mahdollista\", myönsi Frey Miguel viimein, \"ja moni\nuskookin niin todella olevan. Don Sebastian oli yhtä herkkätunteinen\nkuin ylpeäluonteinenkin. Hänen tappionsa tuottama häpeä ehkä vaivasi\nhäntä niin suuresti, että hän mieluummin pysytteli salassa ja\npiti parempana luopua kruunusta, jota kantamaan nyt tunsi itsensä\narvottomaksi. Puoli Portugalia uskoo asian niin olevan ja elää toivossa\nja odotuksessa.\"\n\nKun Frey Miguel sinä päivänä erosi Annasta, oli hänellä se varma\nvakaumus, ettei koko Portugalissa ollut sielua, joka tätä hartaammin\ntoivoi don Sebastianin elävän tai joka olisi ollut kiihkeämpi\nosoittamaan hänelle suosiotaan, jos hän olisi ilmestynyt. Ja se oli\npaljon, sillä Portugal toivoi häntä, niinkuin orja toivoo vapauttaan.\n\nSebastianin äiti oli Filip-kuninkaan sisar, ja sen nojalla\nFilip-kuningas oli vaatinut ja ottanut itselleen Portugalin\nvaltaistuimen. Portugal vääntelihen tuon vieraan sortohallituksen\nkynsissä, ja itse Frey Miguel de Souza, syvästi ja kiihkeästi\nisänmaallinen mies, oli ollut ensimmäisiä niiden joukossa, jotka\nyrittivät vapauttaa isänmaansa. Kun don Antonio, Craton entinen\npriori, Sebastianin serkku, rohkea, kunnianhimoinen ja aloitekykyinen\nmies, oli nostanut kapinan, oli Frey Miguel ollut hänen toimeliain\nkannattajansa. Siihen aikana Frey Miguelilla, joka oli munkkikuntansa\nosapiirin päämies, opistaan ja asiantuntemuksestaan kuuluisa ja joka\noli ollut don Sebastianin sielunpaimen ja don Antonion rippi-isä, oli\nsuuri vaikutusvalta Portugalissa. Tätä vaikutusvaltaansa hän käytti\ntinkimättä vallantavoittelijan hyväksi, johon hän oli kovin kiintynyt.\nSitten kun Alban herttua oli tuhonnut don Antonion maajoukon ja Santa\nCruzin markiisi oli hajoittanut hänen laivastonsa Azorien luona vuonna\n1582, tunsi Frey Miguel asemansa hyvin vaaralliseksi aktiivisen\nosanottonsa vuoksi kapinaan. Hänet vangittiin ja hän virui kauan\nvankeudessa Espanjassa. Lopulta, koska hän ilmoitti katuvansa tekoaan\nja koska Filip II, joka tunsi miehen kyvykkyyden ja ansiokkuuden,\nhalusi kiinnittää hänet itseensä kiitollisuudella, hänet laskettiin\nvapaaksi ja määrättiin kappalaiseksi Santa Maria la Realin luostariin,\nmissä hänestä nyt oli tullut Itävallan Anna-prinsessan rippi-isä,\nneuvonantaja ja uskottu.\n\nMutta hänen kiitollisuutensa Filip-kuningasta kohtaan ei ollut niin\nsyvä, että se olisi muuttanut koko hänen mielenlaatunsa, että se\nolisi sammuttanut hänen uskollisuuttaan vallantavoittelijaa, don\nAntoniota kohtaan -- joka väsymättömän kunnianhimoisena ulkomailla\nlakkaamatta vehkeili Filipiä vastaan -- tai laimentanut hänen palavaa\nisänmaanrakkauttaan. Hän uneksi alituiseen Portugalin vapautumista,\nkotimainen ruhtinas valtaistuimella. Ja koska Anna kiihkeästi toivoi,\nmikä toivo päivä päivältä kasvoi melkein varmuudeksi, että Sebastian\nyhä oli elossa ja kerran saapuisi vaatimaan kuningaskuntaansa, niin\nnuo kaksi Madrigalissa, tuossa suuren elämänvirran rauhallisessa\npoukamassa, kiintyivät yhä enemmän toisiinsa.\n\nMutta kun vuodet kuluivat ja Annan rukoukset yhä pysyivät kuulematta\neikä vapauttajaa kuulunut, niin alkoi hänen toiveensa taas heiketä.\nVähitellen hän taas palasi entiseen mielentilaansa, missä ainoa toivo\noli päästä tulevassa elämässä yhtymään tuntemattomaan rakastettuun.\n\nEräänä iltana keväällä 1594 -- neljä vuotta sen jälkeen kun Sebastianin\nnimi ensi kerran oli mainittu papin ja prinsessan välisessä\nkeskustelussa -- Frey Miguel käveli pääkatua pitkin Madrigalissa,\ntuossa pienessä kylässä, jonka kaikki asukkaat hän tunsi, kun hän\nyht'äkkiä kohtasi muukalaisen. Muukalainen olisi joka tapauksessa\nherättänyt hänen huomiotaan, mutta mies näytti munkin silmiin jotenkin\ntutulta, hänessä oli jotakin, mikä herätti epämääräisiä muistoja\nammoisista ajoista. Hänellä oli päällään kulunut kaupunkilaisporvarin\npuku, mutta hänen olemuksessaan ja katseessaan, hänen sotilaallisessa\nryhdissään ja partaisen leukansa asennossa oli jotakin, mikä ilmaisi\nhänet muuksi kuin mitä vaatteet osoittivat. Hänen olemuksessaan ilmeni\npelottomuus ja varmuus. Molemmat pysähtyivät, kumpikin tuijotti\ntoiseensa, muukalainen -- joka hämärtyvässä valossa näytti voivan\niältään olla missä hyvänsä kolmenkymmenen ja viidenkymmenen välillä --\nheikosti hymyillen, munkki ymmällä otsaansa rypistäen. Sitten mies otti\npäästään leveälierisen hattunsa.\n\n\"Jumala varjelkoon teidän isällisyyttänne\", sanoi hän tervehtien.\n\n\"Jumala varjelkoon teitä, poikani\", vastasi Frey Miguel, yhä\nmiettiväisenä. \"Minusta tuntuu siltä kuin olisimme tavanneet ennen\ntoisemme. Olemmeko?\"\n\nVieras nauroi. \"Vaikka kaikki maailma unohtaisi, niin pitäisi ainakin\nteidän isällisyytenne muistaa minut.\" Ja silloin Frey Miguel vetäisi\näkkiä henkeään. \"Taivas varjelkoon!\" hän huudahti, laskien kätensä\nmiehen olkapäälle ja katsoen syvälle rohkeihin, harmaisiin silmiin.\n\"Mitä te täällä teette?\"\n\n\"Olen piirakanpaistaja.\"\n\n\"Piirakanpaistaja? Tekö?\"\n\n\"Onhan pakko elää, ja se on kunniallisempi ammatti kuin moni muu.\nOlin Valladolidissa, kun sain kuulla, että teidän isällisyytenne oli\nkappalaisena täkäläisessä luostarissa, ja silloin minä entisiä aikoja\n-- onnellisempia aikoja -- muistellen ajattelin, että ehkä teidän\nisällisyytenne soisi minulle kannatustaan.\" Hän puhui huolettoman\nylimielisellä äänellä, jossa oli puoleksi ilkamoiva sävy.\n\n\"Varmasti...\" aloitti pappi, mutta jätti sanansa kesken. \"Missä on\nliikkeenne?\"\n\n\"Aivan tämän kadun varrella. Suoko teidän isällisyytenne minulle\nkunnian?\"\n\nFrey Miguel kumarsi, ja he lähtivät yhdessä astelemaan katua pitkin.\n\nKolmena seuraavana päivänä luostarilaiset näkivät munkin vain messun\ntoimituksessa. Mutta neljännen päivän aamuna hän meni suoraa päätä\nsakaristosta vastaanottohuoneeseen, ja huolimatta siitä, että vielä oli\nkovin varhainen, pyysi saada tavata prinsessaa.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", hän sanoi, \"tuon suuria uutisia; uutisia, jotka\ntulevat ilahduttamaan sydäntänne\". Prinsessa katsoi häneen ja näki\nhänen kuopalle vajonneissa silmissään kuumeisen välkkeen, sairaalloisen\npunan, häivän hänen ulkonevilla poskipäillään. \"Don Sebastian elää.\nOlen nähnyt hänet.\"\n\nHetken aikaa prinsessa tuijotti häneen aivan kuin ei olisi käsittänyt.\nSitten hän kalpeni niin, että hänen kasvonsa tulivat yhtä valkeiksi\nkuin hänen otsallaan oleva nunnan päähine; hänen hengityksensä kulki\nheikkona vikinänä, hän jäykistyi ja hoiperteli ja estääkseen itseään\nkaatumasta tarttui kiinni rukoustuolin selkänojaan. Frey Miguel huomasi\nolleensa varomaton, kun niin äkkiä ilmoitti asian, ja ettei hän ollut\narvannutkaan, miten hartaasti prinsessa oli kiintynyt piileskelevään\nruhtinaaseen, ja hetken aikaa häntä peloitti, että prinsessa pyörtyisi.\n\n\"Mitä sanottekaan? Voi, mitä sanottekaan?\" valitti prinsessa, silmät\npuoliummessa.\n\nPappi toisti uutisensa hillitymmin, varovaisin sanoin, ponnistaen\nkaiken ajatusvoimansa vahvistaakseen hänen hermojaan. Vähitellen\nprinsessa sai kiintymyksensä asettumaan.\n\n\"Ja sanotteko te nähneennekin hänet? Voi!\" Väri palasi taas hänen\nkasvoilleen, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän kysyi riemukkain ilmein:\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Täällä. Täällä Madrigalissa.\"\n\n\"Madrigalissa?\" Anna oli aivan hämmästynyt. \"Mutta mitä varten\nMadrigalissa?\"\n\n\"Hän on ollut Valladolidissa ja siellä kuullut, että minä --\nhänen entinen sielunpaimenensa ja neuvonantajansa -- olen pappina\ntäällä Santa Maria la Realissa. Hän tuli minua tapaamaan. Hän tuli\nvalepukuisena, Gabriel de Espinosa-nimisenä, ja asettui tänne\npiirakanpaistajaksi, kunnes hänen katumusaikansa on ohi ja hän on vapaa\nilmestymään kärsimättömänä odottavalle kansalleen.\"\n\nTämä oli Annalle järkyttävä ja huumaava uutinen. Se saattoi hänen\nmielensä myllerryksiin, se teki hänen sielustaan hurjan toivon ja\nkammottavan pelon temmellyskentän. Unelmien prinssi, joka neljän vuoden\naikana oli alituiseen askarruttanut hänen ajatuksiaan, jota hänen\nhaltioitunut, kiihkeä, haaveileva, kaipaava sydämensä oli oppinut\nkalvavan tulisesti rakastamaan, oli todellinen, elävä ja lähettyvillä\noleva olento, jonka hän oikein ruumiinsa silmillä saattoi nähdä. Tämä\ntällainen ajatus sai hänet niin peloittavan innostuksen valtaan, ettei\nhän uskaltanut pyytää Frey Miguelia tuomaan don Sebastiania luokseen.\nHän sen sijaan teki munkille joukon kysymyksiä ja sai siten selville\nhyvin seikkaperäisen kertomuksen.\n\nSebastian oli tappionsa ja pakoonpääsynsä jälkeen Pyhän haudan nimessä\nvannonut luopuvansa kuninkaallisesta arvostaan, jota kantamaan hän\nnyt piti itseään arvottomana, ja sovittavansa sen ylpeyden, joka oli\nhänet kaatanut, kuljeskelemalla ympäri halvassa asussa ja ansaitsemalla\npalkkalaisen tavoin leipänsä kättensä työllä ja otsansa hiellä, kunnes\noli sovittanut rikkomuksensa ja tullut taas mahdolliseksi ottamaan\ntakaisin sen arvoaseman, mihin oli syntynyt.\n\nTämä kertomus sai Annan aivan säälistä itkemään. Se sai hänen\nsankarinsa kohoamaan vieläkin ylemmäs kuin missä hän jo tähän asti oli\nollut Annan hempeissä, unelmissa, varsinkin kun tähän yleispiirteiseen\nkuvaukseen seuraavina päivinä lisättiin yksityiskohtaiset kertomukset\npiileskelevän ruhtinaan kuljeskeluista ja kärsimyksistä. Vihdoin,\nmuutamia viikkoja sen jälkeen kuin hän oli saanut kuulla tuon\nhämmästyttävän uutisen ruhtinaan ilmestymisestä, elokuun alkupäivinä\nvuonna 1594, Frey Miguel ehdotti hänelle asiaa, jota hän kaikkein\nhartaimmin toivoi, vaikka ei uskaltanut pyytää.!\n\n\"Olen kertonut hänen majesteetilleen, miten kiintynyt te olette ollut\nhänen muistoonsa kaikkina niinä vuosina, joina me olemme uskoneet hänet\nkuolleeksi, ja hän on syvästi liikuttunut. Hän toivoo saavansa teiltä\nluvan tulla polvistumaan teidän jalkainne juureen.\"\n\nAnna punastui leuasta hiusmartoon asti ja kalpeni sitten uudestaan;\nhänen povensa kohoili rajusti. Halun ja pelon vaiheilla hän lausui\nhiljaisen myöntymyksensä.\n\nSeuraavana päivänä Sebastian Frey Miguelin mukana saapui luostarin\nvastaanottohuoneeseen, missä hänen ylhäisyytensä oli häntä odottamassa,\nhänen kaksi palvelevaa nunnaansa hienotunteisesti huoneen toisessa\npäässä. Hänen malttamattomat arat silmänsä näkivät sekä katsannoltaan\nettä ryhdiltään arvokkaan, keskikokoisen miehen, joka oli pukeutunut\näärimmäisen yksinkertaisesti, vaikk'ei kuitenkaan niin kuluneisiin\nvaatteisiin kuin missä hän Frey Miguelin kohdatessaan oli ollut.\n\nHänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat -- väri, joksi noin viisitoista\nvuotta sitten Afrikkaan purjehtineen pojan kultakutrit hyvinkin\nolivat voineet haalistua --, hänen partansa kastanjanruskea ja silmät\nharmaat. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta paitsi silmien väriä ja\nnenän kaarevuutta ei niissä ollut havaittavissa ainoaakaan Itävallan\nhallitsijasuvulle ominaista tunnusomaista ja rumentavaa piirrettä,\nvaikka don Sebastian äitinsä puolelta polveutui siitä suvusta.\n\nHattu kädessä hän lähestyi prinsessaa ja lankesi toiselle polvelleen\nhänen eteensä.\n\n\"Olen tullut kuulemaan teidän ylhäisyytenne määräyksiä\", hän sanoi.\n\nAnna koetti pysyttää tutisevia polviaan ja vapisevia huuliaan vakavina.\n\n\"Tekö olette Gabriel de Espinosa, joka olette tullut Madrigaliin\nasettuaksenne tänne piirakanpaistajaksi?\" kysyi hän mieheltä.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.\"\n\n\"Olkaa sitten tervetullut, vaikka uskon, että kaikista ammateista\nvähimmän ymmärrätte piirakanpaistajan tointa.\"\n\nPolvistunut mies kumarsi kaunista päätään ja huokasi syvään.\n\n\"Jos aikaisemmin elämässäni olisin ollut pystyvämpi erääseen toiseen\nammattiin, ei minun nyt olisi pakko tätä harjoittaa.\"\n\nPrinsessa kehoitti häntä sitten nousemaan, jonka jälkeen heidän\nkeskinen seurustelunsa tällä ensi kerralla oli hyvin lyhyt.\nPiirakanpaistaja poistui luvaten tulla pian uudestaan, ja prinsessa\nsitoutui toimittamaan hänen liikkeensä luostarin suojelukseen ja\nsuosioon.\n\nTästä puolin mies tavallisesti kävi aamumessussa, jonka Frey Miguel\ntoimitti luostarin kappelissa -- mikä oli yleisölle avoinna -- ja\nmeni sitten sakaristoon munkkia tapaamaan, josta he yhdessä menivät\nvastaanottohuoneeseen, missä prinsessa odotti jommankumman palvelevan\nnunnansa kanssa. Nämä päivittäiset kohtaukset olivat alussa lyhyitä,\nmutta vähitellen ne pitenivät, niin että kestivät aivan päivällisaikaan\nasti, eikä enää kohta sekään riittänyt, vaan Sebastianin oli tultava\niltapäivällä uudestaan.\n\nJa samalla kuin nämä keskustelutilaisuudet lisääntyivät ja pitenivät,\nkävivät ne myöskin yhä tuttavallisemmiksi näiden kuninkaallisten\nhenkilöiden kesken, ja Sebastianin tulevaisuudensuunnitelmat tulivat\nvähitellen keskustelun aiheeksi. Prinsessa kehoitti häntä ilmaisemaan\nitsensä. Hänen katumusaikansahan oli ollut jo liiankin pitkä, kun\nkysymyksessä ei oikeastaan ollut mikään rikkomus ollenkaan, koska\ntaivas ei katso niinkään paljon itse tekoa kuin tekijän mielentilaa,\nja hänen mielensähän oli ollut puhdas ja hänen tarkoituksensa,\nlähtiessään taistelemaan pakanoita vastaan, ylevän hurskas. Hän myönsi\nvaatimattomasti, että asia ehkä oli niin, mutta sekä hän että Frey\nMiguel pitivät järkevämpänä odottaa Filip II:n kuolemaa, mikä hänen\nikäänsä ja sairaalloisuuteensa nähden ei voinut olla enää kaukainen\nasia. Filip-kuningashan saattaisi vallastaan arkana vastustaa\nSebastianin oikeutettua vaatimusta.\n\nMutta nämä Espinosan jokapäiväiset käynnit ja se pitkä aika,\nminkä hän aina viipyi Annan seurassa, antoivat tietenkin aihetta\nhäväistysjuttuihin sekä itse luostarissa että sen ulkopuolella. Annahan\noli luostarivalan tehnyt nunna, jolla ei ollut lupaa kohdata muita\nmiehiä kuin rippi-isänsä muuten kuin vastaanottohuoneen ristikon\ntakana, eikä sittenkään noin kauan ja alinomaa. Heidän välilleen\nmuodostunut tuttavallisuus -- jota Frey Miguel oli edistänyt ja\njouduttanut --, oli muutamassa viikossa kehittynyt sille asteelle,\nettä Annalla oli täysi syy uskoa miehestä koituvan hänen pelastajansa\ntästä elävästä haudasta, johon hänet oli tuomittu; hän toivoi tämän\npalauttavan hänet elämään ja vapauteen, johon hän kaiken aikaa oli\nikävöinyt, ottamalla hänet kuningattarekseen, kun koittaisi aika,\njolloin ruhtinas vaatisi haltuunsa sen, mikä hänelle kuului. Mitäpä\nhaittaisi luostarivala? Senhän hän oli vannonut vastoin tahtoaan,\noltuaan sitä ennen alokkaana vain yhden vuoden, eivätkä vieläkään\nasetusten määräämät viisi koevuotta olleet kuluneet loppuun. Siksipä\nhänen mielestään hänen valansa olivat vielä mahdolliset peruuttaa.\n\nMutta tätä ei yleinen näkökanta ottanut lukuun eikä tiennytkään\nottaa, ja siksipä häväistys yhä vain kasvoi. Luostarin väestä ei\nkukaan, Annan kuninkaallisen säädyn huomioon ottaen, ollut kyllin\nrohkea uskaltaakseen häntä nuhdella tai neuvoa, ja varsinkin\nottaen vielä huomioon sen, että Frey Miguel, luostarin hengellinen\nneuvonantaja, sen hyväksyi. Mutta ulkopuolelta, Pyhän Augustinuksen\nmunkkikunnan osapiirin päämieheltä, saapui vihdoin Annalle kirje,\njossa kunnioittavan vakavin sanoin huomautettiin, että hänen ja\npiirakanpaistajan lukuisat kohtaamiset aiheuttivat ikäviä puheita,\njonka vuoksi olisi paras koettaa lopettaa ne. Tämä kehoitus loukkasi\nAnnan ylpeää ja herkkätunteista sielua. Hän lähetti palvelijansa\nRoderosin heti paikalla hakemaan Frey Miguelia ja antoi hänelle kirjeen\nluettavaksi.\n\nMunkin tummat silmät lukivat sen ja kävivät huolestuneen näköisiksi.\n\n\"Sehän oli pelättävissä\", sanoi hän huoahtaen. \"On olemassa vain\nyksi keino, jos mieli säästyä pahemmilta seurauksilta ja välttää\nturmelemasta koko asiaa. Don Sebastianin on lähdettävä Madrigalista\npois -- minne hyvänsä -- ja heti paikalla; huomenna viimeistään.\"\nJa sitten, nähdessään kauhun ilmeen Annan kasvoilla, hän lisäsi\nkärsimättömästi: \"Mitäpä muuta, mitäpä muuta? Tuo juonikko, osapiirin\npäämies voi olla jo parhaillaan häiriötä puuhaamassa.\"\n\nPrinsessa pakotti itsensä rauhalliseksi. \"Saanhan... saanhan tavata\nhäntä, ennen kuin hän lähtee?\" hän pyysi.\n\n\"Enpä tiedä. Se ei ehkä ole viisasta. Minä mietin asiaa.\" Frey Miguel\nriensi pois hyvin huolissaan, jättäen Annan niille miettein kuin olisi\nelämä luopumassa hänestä.\n\nSamana syyskuun iltana myöhään, kun nunna masentuneena istui\nhuoneessaan toivoen toivottomuudessaankin, että saisi vielä edes\nvilahdukselta nähdä don Sebastianin, tuli dona Maria de Grado kertomaan\nhänelle, että Espinosa oli parhaillaan luostarissa Frey Miguelin\nkammiossa. Peläten, että Espinosa toimitettaisiin pois salaa hänen\nsaamatta nähdä tätä, ja myöhäisestä ajasta välittämättä -- kello oli\nkahdeksan ja ilta alkoi pimetä -- hän heti paikalla lähetti Roderosin\nmunkin luo pyytämään, että tämä toisi Espinosan hänen luokseen\nvastaanottohuoneeseen.\n\nMunkki totteli, ja rakastavaiset -- sillä sellaisia he nyt jo olivat --\nkohtasivat toisensa surun vallassa.\n\n\"Armollinen herra\", huusi prinsessa välittämättä ollenkaan olla\nvarovainen, \"mitä on päätetty?\"\n\n\"Että minä lähden huomisaamuna\", vastasi Espinosa.\n\n\"Minne lähdette?\" Anna oli hämmentynyt.\n\n\"Minnekö?\" Espinosa kohautti olkapäitään. \"Valladolidiin ensin ja\nsitten... minne Jumala suo.\"\n\n\"Entä milloin saan taas nähdä teidät?\"\n\n\"Kun... kun Jumala suo.\"\n\n\"Voi, minua niin peloittaa... jos menetän teidät... jos en enää\nmilloinkaan saa nähdä teitä!\" Prinsessan sydän sykki rajusti, hän oli\npoissa suunniltaan.\n\n\"Ei toki, kunnianarvoisa neiti, eihän toki!\" vastasi Espinosa. \"Tulen\nnoutamaan teidät, kun aika on täytetty. Palaan pyhäinmiesten seuduissa\ntai viimeistään jouluna ja tuon mukanani henkilön, joka voi todistaa\nminun henkilöllisyyteni.\"\n\n\"Mitäpä todistuksia minä kaipaisin?\" vastasi Anna melkein rajusti.\n\"Mehän kuulumme toisillemme, te ja minä. Mutta te olette vapaa\nmenemään, minne haluatte, mutta minä olen vankina ja avuton...\"\n\n\"Niinpä kyllä, vaan pian minä teidät vapautan, ja sitten lähdemme\nyhdessä täältä. Katsokaahan.\" Hän astui pöydän ääreen. Siinä oli\nmustepullo, kuivaushietarasia, muutamia sulkakyniä ja paperilehti.\nHän otti kynän käteensä ja kirjoitti -- vaivalloisesti, sillä kuten\ntunnettua ruhtinaat ovat kehnoja kynämiehiä:\n\n_\"Minä, don Sebastian, Jumalan armosta Portugalin kuningas, otan\npuolisokseni hänen ruhtinaallisen korkeutensa dona Anna Itävaltalaisen,\nhänen ruhtinaallisen korkeutensa don Juan Itävaltalaisen tyttären,\nkahden piispan minulle antaman erikoisoikeuden perusteella.\"_\n\nJa allekirjoitukseksi hän piirsi -- Portugalin kuninkaiden\nikimuistoisen tavan mukaan -- \"El Rey\" -- kuningas.\n\n\"Tyydyttääkö tämä teitä, armollinen neiti?\" hän kysyi, ojentaen paperin\nhänelle.\n\n\"Miten minua tällainen kyhäys tyydyttäisi?\"\n\n\"Se on sitoumus, minkä lunastan niin pian kuin taivas suo.\"\n\nSitten Anna purskahti itkemään, ja don Sebastian koetti tyynnyttää\nhäntä, kunnes Frey Miguel hoputti häntä lähtemään, koska oli jo\nmyöhäinen. Silloin Anna unohti oman surunsa ja alkoi huolehtia vain\nEspinosan vuoksi, eikä hän ennemmin tyytynyt kuin sai tyhjentää hänen\nkäteensä pienen kalleusvarastonsa -- sata tukaattia ja omistamansa\njalokivet, joita oli timattikoristeinen kultakello ja sormus, jossa\noli Filip-kuninkaan kamea-muotokuva, sekä kaiken lisäksi oman,\npelikortinkokoisen muotokuvansa.\n\nKellon lyödessä kymmenen Espinosa vihdoin hoputtamalla riistettiin\nlähtemään. Frey Miguel oli polvistunut hänen eteensä, suudellut hänen\nkättään ja pyytänyt hartaasti, että hän ei enää viivyttelisi; ja sitten\nSebastian oli tehnyt saman prinsessalle, jolloin he kumpikin itkivät.\nVihdoin hän lähti, ja dona Maria de Gradon käsivarteen nojaten onneton\nAnna hoiperteli takaisin kammioonsa itkemään ja rukoilemaan.\n\nSitä seuraavina päivinä hän liikkui kalpeana ja hajamielisenä,\nmenetyksen- ja lohduttomuudentunteensa masentamana, jota\nmielenmasennustaan hän lopulta koetti lieventää kirjoittamalla don\nSebastianille Valladolidiin, jonne tämä oli mennyt. Näistä kirjeistä on\njälkimaailmalle säilynyt vain kaksi.\n\n\"Herrani ja kuninkaani\", hän toisessa niistä kirjoitti, \"voi, miten\nhirveätä on tämä erilläänolo! Minua se niin vaivaa, että jollen\nlieventäisi sitä kirjoittamalla teidän majesteetillenne, jolloin saan\nviettää muutamia hetkiä teidän seurassanne, minä en sitä ollenkaan\nkestäisi. Samaa, mitä tunnen tänään, tunnen joka päivä muistellessani\nniitä onnellisia hetkiä, jotka yhdessä vietimme ja joita ei enää\nole. Tämä kieltäymys on minulle niin ankara taivaan rangaistus, että\ntekisipä mieleni nimittää sitä epäoikeutetuksi, sillä ilman omaa\nsyytäni minulta on riistetty se onni, jota niin monta vuotta olen\nsaanut olla paitsi ja jonka kärsimysten ja kyynelten hinnalla olin\nitselleni ostanut. Voi, herrani, miten mielelläni kuitenkin haluaisin\nkärsiä uudestaan kaikki onnettomuudet, jotka ovat minua kiduttaneet,\njos sillä keinoin vähimmässäkään määrässä voisin säästää teidän\nmajesteettianne kärsimyksiltä. Kuulkoon Hän, joka maailmaa hallitsee,\nrukoukseni ja pankoon rajan näin suurelle onnettomuudelle ja sille\nsietämättömälle tuskalle, jota kärsin, kun minun on pakko olla erillään\nteidän majesteetistanne. Olisi mahdoton elää, jos pitkään pitäisi\ntällaista tuskaa kestää.\n\n\"Kuulun teille, herrani; te sen jo tiedättekin. Sen uskollisuudenvalan,\njonka teille vannoin, olen pitävä elämässä ja kuolemassa, sillä ei itse\nkuolemakaan voisi sitä sielustani riistää, ja kuolematon sieluni on\nsäilyttävä sen kautta ikuisuuden...\"\n\nTällaista ja paljon muuta samantapaista Espanjan Filip-kuninkaan\nveljentytär kirjoitti Gabriel Espinosalle, Valladolidiin poistuneelle\npiirakanpaistajalle. Ei ole muuta tietoa siitä, miten tämä Espinosa\naikaansa kulutti, kuin että hän ainakin liikuskeli vapaasti ulkona.\nSillä mainitun kaupungin kadulla tuo ihmisten asioihin sekaantuva\nkohtalo toimitti hänet tapaamaan Gregorio Gonzalesin, jonka alaisena\nhän kerran oli ollut keittiöpoikana kreivi Nyeban palveluksessa.\n\nGregorio huusi hänelle ja tuijotti häneen silmät pyöreinä; sillä vaikka\nEspinosan puku ei ollutkaan aivan uuden uutukainen, ei se kuitenkaan\nollut alhaison puku.\n\n\"Onko lupa kysyä, kenen palveluksessa sinä nyt olet?\" kysyi yllättynyt\nGregorio, heti kun he olivat saaneet tervehtineeksi toisiaan.\n\nEspinosa ravisti päältään hetkellisen hämmennyksensä ja kätteli entistä\ntoveriaan. \"Ajat ovat muuttuneet, Gregorio-ystäväni. En ole nykyään\nkenenkään palveluksessa, vaan tarvitsen pikemminkin itse palvelijoita.\"\n\n\"No, mutta minkälainen toimi sinulla sitten on?\"\n\nYlhäisesti Espinosa sivuutti hänen kysymyksensä. \"Sehän on\nyhdentekevä\", hän vastasi, koettaen arvokkaalla esiintymisellään estää\ntoisen enempää utelemasta. Hän kääri viittansa kiinni ja aikoi jatkaa\nmatkaa. \"Jos voin tehdä jotakin puolestasi, olen entisen ystävyytemme\nvuoksi iloinen saadessani tilaisuuden siihen.\"\n\nMutta Gregoriolla ei ollut vähintäkään halua erota hänestä. Emmehän\nme yleensä mielellämme eroa vanhasta ystävästä, jonka odottamatta\nhuomaamme tulleen varakkaaksi. Hän tahtoi Espinosaa välttämättä\ntulemaan hänen kotiinsa. Hän sanoi, että vaimonsa ihastuisi kovin\nsaadessaan uudistaa tuttavuutensa ja saadessaan kuulla hänen omasta\nsuustaan, miten hänen asemansa oli parantunut. Hän ei ottanut\nsuostuakseen mihinkään kieltäytymisiin, ja lopulta Espinosa, jaksamatta\nvastustaa hänen hellittämätöntä vaatimustaan, lähti hänen seurassaan\nsiihen kurjaan kaupunginosaan, missä Gregorio asui.\n\nLikaisessa huoneessa, epäsiistin honkalautaisen pöydän ääressä\nistuivat nuo kolme -- Espinosa, Gregorio ja Gregorion vaimo; mutta\nviimeksimainittu ei tuntunut olevan ollenkaan ihastunut Espinosan\nrikastumisesta, niinkuin Gregorio oli uskonut. Ehkä Espinosa älysi\nvaimon pahansisuisen kateuden, ja ehkäpä tätä kateutta vielä\nlisätäkseen -- mikä onkin paras keino kateuden rankaisemiseksi -- hän\ntarjosi Gregoriolle tuottavan toimen.\n\n\"Rupea minun palvelukseeni\", hän sanoi, \"niin maksan sinulle\nviisikymmentä tukaattia heti ja neljä tukaattia kuukaudessa.\"\n\nNähtävästi he eivät luottaneet hänen rikkauteensa. Saadakseen heidät\nuskomaan hän näytteli heille ylpeillen kultakelloa -- harvinainen\nomaisuus --, joka oli timanteilla koristettu, arvokasta sormusta\nynnä muita kallisarvoisia jalokiviä. Aviopari töllisteli nyt silmät\nselkosillaan.\n\n\"Mutta etkö sinä sanonut minulle, kun olimme yhdessä Madridissa, että\nolit ollut piirakanpaistajana Ocañessa?\" pääsi Gregoriolta.\n\nEspinosa hymyili. \"Kuinka monen kuninkaan ja ruhtinaan onkaan ollut\npakko valepukuisena piileskellä\", sanoi hän kaksimielisesti. Ja\nnähdessään heidän hämmästyvän hän vielä pitkitti kerskailuaan. Mikään\nei näyttänyt olevan hänelle liiaksi pyhää -- ei edes Madrigalin\nluostarissa elävän ihanan, lohduttoman ruhtinaallisen naisen muotokuva.\nHän veti senkin taskustaan ja työnsi sen heille viini- ja öljytahraisen\npöydän yli.\n\n\"Katsokaa tätä kaunista naista, ihaninta koko Espanjassa\", sanoi hän\nheille. \"Ruhtinaallakaan ei voisi olla suloisempaa morsianta.\"\n\n\"Mutta hänhän on nunnan pukimissa\", huomautti vaimo. \"Miten hän sitten\nvoi naimisiin mennä?\"\n\n\"Eivät lait kuninkaita koske\", tokaisi Espinosa päättävästi.\n\nViimein hän poistui, mutta kehoitti vielä lähtiessään Gregoriota\nharkitsemaan hänen tarjoustaan. Hän sanoi palaavansa kuulemaan kokin\nvastausta ja ilmoitti heille myöskin, missä nykyään asui.\n\nHe päättelivät hänet mielenvikaiseksi. Mutta vaimon kateellinen pelko,\nettä Espinosan kertomus itsestään sittenkin voisi olla totta, sai\nhänen epäuskonsa kääntymään ilkeämielisyydeksi. Tämä ilkeämielisyys\najoi hänet heti toimimaan, ja hän ilmoitti asiasta don Rodrigo de\nSantillanille, Valladolidin alcaldelle.\n\nMyöhään samana iltana Espinosan herättivät unesta alguazilit, alcalden\npoliisit, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa. Hänet\nvangittiin ja raahattiin don Rodrigon eteen tekemään selvää toimistaan\nja muutamista arvoesineistä, jotka oli tavattu hänen hallussaan\n-- varsinkin eräästä sormuksesta, jonka kameaan oli kaiverrettu\nFilip-kuninkaan muotokuva.\n\n\"Minä olen Gabriel de Espinosa, madrigalilainen piirakanpaistaja\",\nvastasi hän kysyttäessä varmalla äänellä.\n\n\"No, miten teillä sitten on hallussanne tällaisia jalokiviä?\"\n\n\"Ne minulle antoi dona Anna Itävaltalainen, jotta myisin ne hänen\nlaskuunsa. Siksi olen saapunut tänne Valladolidiin.\"\n\n\"Onko tämä dona Annan muotokuva?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Entä tämä hiuskutri? Onko sekin dona Annan? Ja väitättekö siis, että\nnekin on annettu teille myytäväksi?\"\n\n\"Miksi muuten ne olisi minulle annettu?\"\n\nDon Rodrigo oli ihmeissään. Nämä esineethän olivat arvottomia\nvarastettaviksi, ja mistä ihmeestä mies saisi ostajan hiuskutrille?\nAlcalde tutki miestä tiukemmin ja huomasi hänessä silloin sellaisen\narvokkaan ryhdin ja vakuuttavan rauhallisen käyttäytymisen, mikä\ntavallisesti johtuu syntyperästä ja arvosta. Hän lähetti miehen\nvankeuteen siksi aikaa, kun itse lähti Madrigaliin hänen asuntoaan\ntarkastamaan.\n\nDon Rodrigo toimi nopeasti, mutta siitä huolimatta hänen vankinsa\njollakin salaperäisellä tavalla sai lähetetyksi varoituksen, mikä teki\nFrey Miguelille mahdolliseksi ennättää ennen alcaldea. Ennen kuin don\nRodrigo saapui, oli munkki ehtinyt viedä Espinosan asunnosta pois\npapereita sisältävän lippaan, minkä hän heitti tuleen. Valitettavasti\nEspinosa oli ollut huolimaton. Alguazilit löysivät neljä kirjettä,\njoita Espinosa ei ollut pannut lippaaseen. Kaksi niistä oli Annan\nkirjoittamia -- toisesta on peräisin ennen esittämäni ote --, toiset\nkaksi oli Frey Miguel itse kirjoittanut.\n\nNämä kirjeet saivat don Rodrigo de Santillanin säpsähtämään. Hän oli\nälykäs mies ja asioista perillä. Hän tiesi, että portugalilaisen\nvallantavoittelijan don Antonion, entisen Craton priorin, alituiset\nvehkeilyt antoivat paljon päänvaivaa Kastilian oikeuslaitokselle.\nHän tunsi Frey Miguelin menneisyyden, tiesi hänet uhrautuvaksi\nisänmaanystäväksi ja don Antonion innokkaaksi ja uskolliseksi\nkannattajaksi, muisti vankinsa varman ja arvokkaan esiintymisen ja\nteki sen johdosta hyvin ymmärrettävän johtopäätöksen. Mies, joka\nhänellä oli hallussaan -- mies, jota prinsessa Anna lähestyi niin\nhehkuvin sanoin majesteetiksi puhutellen -- oli Craton priori. Hän\nkäsitti, että hänen tielleen oli osunut vakava ja vaarallinen asia. Hän\nmääräsi Frey Miguelin vangittavaksi ja lähti sitten luostariin dona\nAnnaa puhuttelemaan. Hänen menettelytapansa oli viekas ja perustui\nyllätykseen. Hän aloitti haastattelunsa näyttämällä hänelle yhtä\nlöytämistään kirjeistä ja kysymällä,tunnustiko Anna sen omakseen.\n\nPrinsessa tuijotti hetken aikaa hurjan pelästyksen vallassa; sieppasi\nsitten kirjeen alcalden käsistä, repäisi sen poikki ja olisi jatkanut\nrepimistään, jollei alcalde olisi rautaisin ottein tarttunut hänen\nranteisiinsa estäen häntä siitä, vähät välittäen tällä hetkellä Annan\nsuonissa virtaavasta kuninkaallisesta verestä. Filip-kuningas oli\nankara herra, hutiluksille säälimätön, ja don Rodrigo tiesi, ettei hän\nolisi saanut milloinkaan anteeksi, jos olisi sallinut hävittää tuon\narvokkaan kirjeen.\n\nSekä ruumiillisesti että sielullisesti lannistettuna Anna luovutti\npalaset don Rodrigolle ja tunnusti kirjoittaneensa kirjeen.\n\n\"Mikä on tuon miehen oikea nimi, joka sanoo olevansa piirakanpaistaja\nja jota te kirjeessänne noin juhlallisesti puhuttelette?\" kysyi tuomari.\n\n\"Hän on don Sebastian, Portugalin kuningas.\" Ja tämän julistuksensa\njatkoksi Anna lyhyesti kertoi, miten mainittu henkilö oli päässyt\npakenemaan Alcacer-el-Kebiristä ja hänen katumusvaelluksestaan.\n\nDon Rodrigo poistui tietämättä, mitä oikein ajatella tai uskoa, mutta\nsiinä varmassa vakaumuksessa, että hänen olisi esitettävä koko asia\nFilip-kuninkaalle.\n\nHänen katolinen majesteettinsa hämmästyi ja huolestui. Hän lähetti heti\npaikalla don Juan de Llanon, inkvisitio-oikeuden apostolisen edustajan,\nMadrigaliin asiaa tutkimaan ja määräsi, että Anna oli suljettava yksin\nkammioonsa ja hänen palvelevat nunnansa ja muut palvelijansa pidettävä\nvangittuina.\n\nEspinosa lähetettiin paremmaksi varmuudeksi Valladolidista Medina del\nCampon vankilaan. Hänet kuljetettiin sinne vaunuissa, joita pyssymiehet\nsaattoivat.\n\n\"Miksi kuljetatte köyhää piirakanpaistajaa niin juhlallisesti?\" kysyi\nhän puoli-ivallisesti vartijoiltaan.\n\nVaunuissa istui hänen kanssaan Cervatos-niminen sotamies, joka oli\npaljon matkustellut. Tämä lyöttäytyi puheisiin Espinosan kanssa ja\nhuomasi, että hän puhui sujuvasti ranskaa ja saksaa. Mutta kun Cervatos\npuhutteli häntä portugalinkielellä, vanki näytti hämmentyvän ja\nvastasi, että vaikka hän oli ollut Portugalissa, ei hän sitä kieltä\nosannut puhua.\n\nKautta talven sitten tutkittiin kolmea päävankia -- Espinosaa, Frey\nMigueliä ja prinsessa Annaa -- vuoron perään kutakin. Apostolinen\nedustaja tutki prinsessaa ja Frey Miguelia; don Rodrigo johti Espinosan\nkuulustelua. Mutta ei ilmennyt mitään sellaista, joka olisi vienyt\nasiaa eteenpäin tai kohottanut salaperäisyyden verhoa.\n\nPrinsessan vastaukset uhkuivat vilpittömyyttä, mihin hellittämättömien,\njopa toisinaan loukkaavien kuulustelujen kestäessä liittyi yhä\nlisääntyvä närkästyksen sävy. Hän intti kiivaasti, että vanki oli\ndon Sebastian, ja kirjoitti hehkuvia kirjeitä Espinosalle rukoillen,\nettä tämä hänen maineensa tähden ilmoittaisi, kuka hän oikein oli,\nvakuuttaen, että oli koittanut aika hänen luopua valepuvustaan.\n\nNäistä hartaista pyynnöistä huolimatta vanki jyrkästi pysyi\nväitteessään, että hän oli Gabriel de Espinosa, piirakanpaistaja.\nMutta miehen käytöstapa ja se salaperäisyys, mikä häntä verhosi,\nnäyttivät olevan ristiriidassa hänen väitteensä kanssa. Ettei hän\nvoinut olla Craton priori, siitä don Rodrigo oli vihdoin päässyt\nvarmuuteen. Hän puolustautui taitavasti kuulusteluissa, väistäen aina\ntutkijaviranomaisen kokeneen kyselyn ponsikohtia, kun tämä koetti saada\nhänet loukkuun, ja hän osasi myöskin huolellisesti välttää sanomasta\nmitään, mikä olisi syyttänyt kumpaakaan muuta vankia. Hän kielsi\nmilloinkaan väittäneensä olevansa don Sebastian, vaikka myönsikin,\nettä Frey Miguel ja prinsessa olivat uskoneet, että hän oli kadonnut\nruhtinas.\n\nKun häneltä kysyttiin, kutka hänen vanhempansa olivat, hän väitti,\nettei ollut heitä tuntenut -- mikä vastaus olisi sopinut don\nSebastianiinkin, joka oli syntynyt isänsä kuoltua ja jonka äiti hylkäsi\nlapsen ollessa vielä nuori.\n\nMitä Frey Migueliin tulee, niin hän kuulusteltaessa ilmaisi varmasti\nuskovansa, että don Sebastian ei ollut kuollut Afrikan-retkellä ja että\nEspinosa hyvinkin saattaisi olla tuo kadonnut ruhtinas. Hän väitti\nkaiken aikaa toimineensa hyvässä uskossa ja aikomatta hetkeäkään olla\nEspanjan kuninkaalle uskoton.\n\nEräänä iltana myöhään, kun Espinosa oli tullut olleeksi vankeudessa jo\nkolme kuukautta, saapui alcalde odottamatta hänen koppiinsa ja herätti\nhänet unestaan. Espinosa nousi ja aikoi oitis ruveta pukeutumaan.\n\n\"Ei\", sanoi don Rodrigo kieltäen, \"ei se ole tällä kertaa tarpeellista.\"\n\nSe oli pahaenteinen lause, minkä vanki, joka istui vuoteessaan hiukset\npörröisinä ja siristäen silmiään soihtujen valossa, heti käsitti\nkidutusuhkaukseksi. Hänen kasvonsa valahtivat valkeiksi.\n\n\"Se on mahdotonta\", vastusti hän. \"Kuningas ei ole voinut määrätä\nsellaista, mihin teidän sananne viittaavat. Hänen majesteettinsa ottaa\nhuomioon, että minä olen kunniallista säätyä. Hän voi vaatia henkeni,\nmutta kunniallisella tavalla eikä kidutuspenkillä. Ja jos on tarkoitus\npakottaa sillä tavoin minua puhumaan, niin on se turhaa vaivaa, sillä\nminulla ei ole mitään lisättävää siihen, mitä jo olen sanonut.\"\n\nAlcalden tylyille tummille kasvoille levisi kolkko hymy.\n\n\"Pyydän saada huomauttaa teille, että te puhutte ristiriitaisesti.\nVäliin selitätte olevanne alhaista syntyperää ja vähin taas\nkunnianarvoisaa säätyä. Kun tällä hetkellä kuulee teidän puhuvan, niin\naivan saa sen käsityksen, että kidutuksen käyttäminen olisi teidän\narvoanne alentavaa. Miten sitten...\"\n\nDon Rodrigo keskeytti äkkiä lauseensa jääden tuijottamaan. Sitten hän\nsieppasi soihdun alguazilin kädestä ja piti sitä aivan lähellä vangin\nkasvoja. Espinosa kyyristyi kokoon, sillä hän arvasi varsin hyvin,\nmitä alcalde oli huomannut. Tuossa voimakkaassa valaistuksessa don\nRodrigo näki, että vangin hiukset ja parta olivat muuttuneet juuresta\nharmaiksi, ja hän tuli siten lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että\nkysymyksessä oli aivan alhainen petturi. Mies oli värjännyt hiuksensa\nja partansa, mutta vangiksi jouduttuaan ei ollut enää saanut käsiinsä\nvärjäysaineita. Don Rodrigo poistui tyytyväisenä käyntiinsä.\n\nHänen mentyään Espinosa heti paikalla ajoi pois partansa. Mutta se\noli jo myöhäistä, ja sitä paitsi hänen hiuksensa olivat muutamassa\nviikossa haalistuneet luonnolliseen harmauteensa, ja hän näytti noin\nkuusikymmenvuotiaalta ukolta -- kuten hän todella olikin.\n\nSiitä huolimatta ei hänestä kidutuspenkillä, jolle hänet pian tämän\njälkeen raahattiin, saatu mitään uusia tietoja, jotka olisivat\nselittäneet kaiken sen, mikä vielä oli hämärän peitossa. Vasta Frey\nMiguelilta saatiin kiduttamalla monen verukehtimisen ja koukkuilemisen\njälkeen tietää koko totuus -- minkä muuten hän yksin tunsi.\n\nHän tunnusti, että hän isänmaanrakkauden innoittamana ja kiihkeästi\nhaluten vapauttaa Portugalin Espanjan ikeen alta ei ollut milloinkaan\nhylännyt toivoaan asian onnistumisesta ja don Antonion, Craton\npriorin, kohottamisesta esi-isiensä valtaistuimelle. Hän oli keksinyt\nsuunnitelman, mihin oli alkuaiheen antanut prinsessa Annan kiihkeä\nluonto ja hänen kyllästymisensä luostarielämään. Juuri miettiessään,\nmistä saisi tärkeimmän apulaisen suunnitelmansa toteuttamiseen, hän\nsattumalta kohtasi Espinosan Madrigalin kadulla. Espinosa oli ollut\nsoturi ja oli paljon matkustanut. Espanjan ja Portugalin välisen sodan\naikana hän oli palvellut Filip-kuninkaan armeijassa, oli tutustunut\nFrey Migueliin silloin, kun sotaväki oli ollut aikeissa tunkeutua\ntämän luostariin, ja oli pelastanut hänet tästä vaarasta. Se oli\nsaattanut heidät ystäviksi, ja Frey Miguel oli saanut näytteen miehen\nneuvokkuudesta ja rohkeudesta. Sitä paitsi hän oli don Sebastianin\npituinen ja vartaloltaan sen muotoinen, miksi kuningas kuluneiden\nvuosien aikana olisi saattanut kehittyä, ja muutenkin monessa suhteessa\nentisen kuninkaan näköinen. Hiusten ja parran värin saattoi korjata;\nja hänen saattaisi antaa esittää tuon piileilevän ruhtinaan osaa,\njonka paluuta Portugal niin kiihkeästi ja tuottavasti odotti. Oli\naikaisemmin esiintynyt muita pettureita, mutta heiltä oli puuttunut\nEspinosan lahjakkuus, ja oli helppo saada selville heidän alkuperänsä.\nPaitsi että Espinosalla oli tällaiset luonnolliset avut, oli vielä\ntarkoitus, että Frey Miguel todistaisi hänet oikeaksi henkilöksi --\neikä siihen toimeen olisikaan kukaan ollut sen pätevämpi --, samoin\nFilip-kuninkaan veljentytär, jonka Espinosa ratkaisevan hetken tullen\nnaisi. Suunnitelmaan kuului vielä, että kaikki kolme, heti kun asiat\nolisi saatu järjestetyksi, matkustaisivat Pariisiin, missä don Antonion\nmaanpaossa asuvat ystävät hankkisivat hänelle luottamusta -- sillä\nCraton priori kuului myöskin salaliittoon. Ranskasta käsin Frey Miguel\nsitten kätyriensä välityksellä olisi hoitanut Portugalin asioita ja\nolisi sitten pian itse lähtenyt sinne panemaan toimeen kansallisen\nnousun niin suurta luottamusta saavuttaneen vallantavoittajan hyväksi.\nTällä tavoin hän varmasti uskoi voivansa vapauttaa Portugalin.\nKun sitten tämä olisi tehty, ilmestyisi don Antonio Lissaboniin,\npaljastaisi petollisen vallananastajan ja panisi omaan päähänsä\nkuninkaan kruunun, joka siten olisi tullut tehokkaalla ja ratkaisevalla\ntavalla Espanjalta anastetuksi.\n\nTällaisen suorasukaisen suunnitelman oli hengenmies laatinut,\nsuunnitelman, joka ei välittänyt toisarvoisista seikoista, joka ei\nvähintäkään epäröinyt uhrata prinsessaa ja salahankkeen tärkeintä\napumiestä. Mitäpä merkitsi kuningaskunnan vapautumisen ja kokonaisen\nkansan orjuudesta pelastumisen ja onnellisuuden rinnalla don Juan\nd'Austrian aviottoman tyttären ja piirakanpaistajaksi ruvenneen\npalkkasoturin kohtalo? Ei mitään ainakaan Frey Miguelin mielestä,\nja hänen juonensa olisikin ehkä onnistunut, jollei Espinosa olisi\nollut luonteeltaan niin epäjalo ja turhamaisen pöyhkeilevä, että oli\nyltynyt koettamaan Valladolidissa häikäistä Gonzaleseja. Tämä hänen\nturhamaisuutensa tuki häntä loppuun asti, mikä tapahtui lokakuussa\n1595, kokonainen vuosi sen jälkeen kun hänet oli vangittu. Viime\nhetkeensä asti hän varoi myöntämästä mitään, mikä olisi valaissut hänen\nhämäräperäistä henkilöllisyyttään ja syntyperäänsä.\n\n\"Jos tulisi tietoon, kuka minä olen...\" hän usein sanoi, mutta\nkeskeytti siihen lauseensa.\n\nHänet hirtettiin, teilattiin ja hakattiin kappaleiksi, ja hän kesti\nkohtalonsa rauhallisen rohkeana. Sama kuolema tuli Frey Miguelin\nosaksi, ja yhtä arvokkaasti hänkin sen kesti, sitten kun häneltä ensin\noli riistetty hänen papillinen arvonsa.\n\nMitä onnettomaan Anna-prinsessaan tulee, joka oli häpeän ja\nnöyryytyksen murtama, oli hän saanut aloittaa rangaistuksensa\nkärsimisen jo edellisessä heinäkuussa. Apostolinen edustaja ilmoitti\nhänelle Filip-kuninkaan vahvistaman tuomion. Hänet oli siirrettävä\ntoiseen luostariin kärsiäkseen siellä neljä vuotta eristettyä vankeutta\nomassa kammiossaan, ja hänen oli paastottava vedellä ja leivällä joka\nperjantai. Hänet julistettiin iäkseen kelpaamattomaksi mihinkään\nvirkaan, ja vankeusajan umpeenmentyä häntä oli kohdeltava tavallisena\nnunnana, palveluskunta lakkautettiin, kunnianimi \"hänen ylhäisyytensä\"\nperuutettiin samoinkuin kaikki muutkin Filip-kuninkaan hänelle suomat\netuoikeudet.\n\nNe säälittävät armonanomuskirjeet, mitkä hän kirjoitti sedälleen,\nFilip-kuninkaalle, ovat vielä tallella. Mutta ne eivät liikuttaneet\ntylyä, leppymätöntä Espanjan Filipiä. Annan ainoa synti oli, että\nhän nääntyvän sydämensä kaipausta kuunnellen ja suuttuneena siihen\nilottomaan elämään, johon hänet vastoin omaa tahtoaan oli pakotettu,\noli viehättynyt toivosta saada suojella henkilöä, jonka uskoi\nonnettomaksi, romanttiseksi ruhtinaaksi, ja toivosta saada vaihtaa\nluostari valtaistuimeen.\n\nTuon naisraukan rangaistusaikaa kesti liki neljäkymmentä vuotta, mutta\nsen pahin puoli ei ollut se, mikä sisältyi Filip-kuninkaan määräyksiin,\nvaan se, mikä kohosi omasta murtuneesta ja nöyryytetystä sielusta.\nLoistava toivo oli hänet hetkeksi korkeuksiin kohottanut syöstäkseen\nhänet taas takaisin synkimpään epätoivoon, jota vielä lisäsivät\nsanomaton häpeä ja loukattu ylpeys.\n\nKuten jo sanottu, ei koko historiassa ole olemassa surullisempaa\ntarinaa kuin hänen tarinansa.\n\n\n\n\nKOHTALOKAS RAKASTUMINEN\n\nHenrik IV:n murha\n\n\nVuonna 1609 kuoli viimeinen Cleven herttua, ja Ranskan ja Navarran\nkuningas Henrik IV rakastui Charlotte de Montmorencyyn.\n\nToistensa yhteydessä nämä kaksi asiaa tulivat vaikuttamaan Euroopan\nkohtaloon. Itsessään ne tosin olivat vähäpätöiset, koska vanhan\nherrasmiehen kuoleminen tietenkin oli yhtä jokapäiväinen asia kuin\nHenrik Bearnilaisen rakastuminen. Rakkaus oli ollut hänen muuten\nuutteran elämänsä virkistystä, eikä hänen korkea ikänsä -- hän oli\ntähän aikaan kuudenkuudetta ikäinen -- eivätkä hänen pitkämielisen\nfirenzeläisen puolisonsa Maria di Medicin syytökset riittäneet tätä\nhänen haluansa hillitsemään.\n\nOlisi kai aviomies saattanut olla uskottomampikin; mutta kukaan\ntuskin oli. Hänen rakastelunsa oli vallan tavatonta, hänen\nmieltymyksensä naisiin aivan rajaton, ja hänen aviottomat jälkeläisensä\nolivat lukuisammat kuin Englannin sulttaanin Kaarle II:n. Tästä\nviimeksimainitusta hän kuitenkin eroaa siinä suhteessa, että hän\nei ollut tavoiltaan yhtä itämainen itseään hemmotellessaan. Häneen\nverrattuna Kaarle oli yksinkertainen hölmö, joka muutti Whitehallin\nhaaremiksi. Henrik oli enemmän innostunut romanttiseen rakasteluun,\nrohkeihin seikkailuihin ja osasi naisharrastuksissaankin esiintyä\nuljaana ritarina.\n\nCharlotte de Montmorency-jutussa tämä hänen uljuutensa ei ehkä\nesiinny edukseen. Ensinnäkin hän oli, kuten jo olemme maininneet,\nkuudenkuudetta ikäinen, siis sellaisessa iässä, jolloin on vaikea,\nnaurunalaiseksi joutumatta, ilmaista rakkauttaan kaksikymmenvuotiaalle\ntytölle. Henrikin onnettomuudeksi Charlotte ei näytä käsittäneen asiaa\nsellaiseksi. Päinvastoin hänen suloinen, turhamainen päänsä meni siinä\nmäärässä pyörälle kuninkaan mairittelevain huomionosoitusten johdosta,\nettä hän tuli vastanneeksi herättämäänsä rakkauteen.\n\nHänen omaisensa olivat aikoneet hänet puolisoksi iloiselle ja\nälykkäälle sotamarski de Bassompierrelle; ja vaikka tämä ei\nollutkaan rakastunut Charlotteen, piti hän tätä liittoa kuitenkin\nhyvin edullisena ja oli erittäin suostuvainen asiaan siihen asti,\nkunnes kuningas ilmaisi aikomuksensa. Henrik teki sen häpeämättömän\nsuorasukaisesti.\n\n\"Bassompierre, kuulkaa, puhun teille ystävänä\", hän sanoi. \"Olen\nrakastunut, vieläpä hurjasti rakastunut, mademoiselle de Montmorencyyn.\nJos te naisitte hänet, niin vihaisin teitä. Jos hän rakastaisi minua,\nniin te vihaisitte minua. Meidän riitaantumisemme surettaisi minua\nkovin, sillä rakastan teitä vilpittömästi.\"\n\nSe riitti Bassompierrelle. Hän ei halunnut ehdointahdoin antautua\nsovinnaiseen avioliittoon, josta tulisi olemaan seurauksena, että\nhänen nähtävästi pitäisi valita toinen kahdesta pahasta: joko tyytyä\nnäyttelemään naurettavaa mukautuvan aviomiehen osaa tai joutua riitaan\nkuninkaansa kanssa. Hän lausui tämän julki ja kiitti kuningasta hänen\navomielisyydestään, jonka jälkeen Henrik, mieltyen häneen vielä\nentistäkin enemmän hänen järkevyytensä tähden, avasi hänelle vieläkin\nsydämensä:\n\n\"Aion naittaa hänet serkkunipojalle, Condélle. Siten saan tytön sukuuni\nilahduttamaan minua vanhoilla päivilläni, jotka ovat tulossa. Condéhan\nei ajattele muuta kuin metsästystä, hänelle annan satatuhatta livreä\nvuodessa huvittelua varten.\"\n\nBassompierre käsitti varsin hyvin, minkälaista kaupantekoa Henrik\ntarkoitti. Condén prinssi sen sijaan näyttää olleen vähemmän\nälykäs, hänen näköänsä kun ilmeisesti hämärrytti sadantuhannen\nlivren vuositulojen toivo. Hän oli niin toivottoman köyhä, että hän\npuolestakin määrästä olisi nainut vaikka Luciferin oman tyttären,\nryhtymättä ollenkaan seurauksia miettimään.\n\nHäät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa Chantillyssä helmikuussa\n1609. Pian seurasivatkin huolet. Eikä juttu rajoittunut siihen, että\nCondé vihdoin tarkalleen tajusi, mitä häneltä vaadittiin, ja ryhtyi\nsuuttuneena kapinoimaan sitä vastaan, vaan asia saatettiin vielä\nkuningattarenkin tietoon. Sen tekivät kunnianhimoiset seikkailijat\nConcino Concini ja hänen vaimonsa Leonora Galigai, jotka olivat\nsaapuneet Firenzestä kuningattaren seurueessa ja jotka älysivät\nvoivansa käyttää hyväkseen kuninkaan heikkoutta.\n\nSeurasi kauhea häväistysjuttu. Henrikin ja hänen kuningattarensa välit\neivät olleet vielä milloinkaan olleet niin äärimmilleen jännittyneet.\nJa silloin, kun Henrikin itse itselleen aiheuttamat huolet alkoivat\npaisua hänelle aivan ylivoimaisiksi, sai hän Madridissa olevalta\nlähettiläältään Vaucelasilta kirjeen, missä tämä ilmaisi hänelle\nasioita, jotka saivat hänen huolensa muuttumaan peloksi.\n\nKun Cleven viimeinen herttua oli kuollut muutamia kuukausia\naikaisemmin, \"jättäen koko maailman perillisekseen\" -- kuten Henrik\nlausui -- oli keisari sekaantunut asiaan ja antanut läänityksen omalle\nsisarenpojalleen, arkkiherttua Leopoldille. Tällainen asiain järjestys\nei kuitenkaan ollut lainkaan Henrikin politiikan mukaista, ja kun\nHenrik siihen aikaan -- koska oli järkevästi käyttänyt hyväkseen\nkaikkia mahdollisuuksia -- oli Euroopan mahtavin ruhtinas, ei hän\ntietenkään suostunut mukisematta alistumaan sellaisiin järjestelyihin,\njotka eivät häntä miellyttäneet. Hän käski sen tähden Vaucelasin\npitää vireillä erimielisyyttä Cleven asiassa Ranskan ja Itävallan\nhallitsijasuvun välillä. Koko Eurooppa tiesi, että Henrik halusi\nnaittaa dauphinin Lothringenin perijättärelle, jotta tämä valtio kerran\ntulisi Ranskaan yhdistetyksi; ja osittain juuri tämän vaatimuksensa\ntukemiseksi hän nyt halusi houkutella saksalaisia ruhtinaita\nkannattamaan hänen etujaan.\n\nMainitussa kirjeessä Vaucelas kertoi hänelle, että muutamat Espanjan\nhovissa olevat kätyrit, niiden joukossa huomattavimpana Firenzen\nlähettiläs, jotka toimivat muutamien Ranskan kuningattaren huonekunnan\njäsenten ja eräiden muiden, joiden nimiä Vaucelas ei sanonut\nuskaltavansa mainita, ohjeiden mukaan, koettivat vehkeillä tehdäkseen\ntyhjäksi Henrikin suunnitelmat Itävallan hallitsijasukua vastaan ja\nsaattaakseen hänet, tahtoen tai tahtomattaan, tekemään liiton Espanjan\nkanssa. Nämä kätyrit olivat menneet niin pitkälle Henrikin omien\naikeitten halveksimisessa, että olivat esittäneet Madridin neuvostolle,\nettä tämä aiottu liitto vahvistettaisiin naittamalla keskenään dauphin\nja infanta.\n\nTämä kirje sai Henrikin rientämään varhain eräänä aamuna Arsenaaliin,\nmissä hänen valtioministerinsä Sully asui. Maximilien de Béthune,\nSullyn herttua, ei ollut vain kuninkaan palvelija, hän oli myöskin\nhänen paras ystävänsä; eikä kuningas turvautunut häneen eikä kysynyt\nhänen neuvoaan vain valtiollisissa asioissa, vaan vieläpä kaikkein\narkaluontoisimmissa ja kotoisissa asioissakin. Useinkin Sully jo\noli joutunut sovittelemaan erimielisyyksiä, jotka aiheutuivat\naviopuolisoiden välille Henrikin ainaisen uskottomuuden takia.\n\nKuningas, joka saapui tuulispäänä taloon, ajoi pois joka sorkan\nherttuan työkammiosta, missä tämä -- vasta nousseena -- otti hänet\nvastaan yöpuvussaan ja yömyssy päässään. Jäätyään kahden kesken\nministerinsä kanssa Henrik rupesi oikopäätä puhumaan asiasta.\n\n\"Oletteko kuullut, mitä minusta puhutaan?\" hän tokaisi. Hän seisoi\nselkä ikkunaan päin, tämä tanakkavartaloinen, suoraselkäinen,\nsotilasryhtinen mies, joka oli vähäsen keskipituutta kookkaampi,\npukeutuneena palkkaväen kapteenin tavoin ihokkaaseen ja harmaisiin\npitkävartisiin saappaisiin, päässä harmaa hattu, jota koristi\nviininpunainen kamelikurjen sulka. Kasvot olivat puvun mukaiset.\nSilmät olivat terävät, otsa leveä, nenä korkeakyömyinen ja alas\nriippuva, huulet punaiset, leuassa oli tupsuparta ja viikset harmaat\nja kankeaharjaiset, joten hän muistutti puoleksi sankaria, puoleksi\nsatyyria; puoleksi sotapäällikköä, puoleksi ilveilijää.\n\nSully, pitkä ja roteva, yöpuvustaan ja tohveleistaan ja korkeaa\nkaljua päälakeaan peittävästä yömyssystään huolimatta arvokkuuden ja\nkunnioitettavuuden ruumiillistuma, ei yrittänytkään teeskennellä, ettei\nhän muka käsittänyt, mistä oli kysymys.\n\n\"Tarkoitatte teistä ja Condén ruhtinattaresta, sire?\" sanoi hän ja\npudisti vakavasti päätään. \"Se asia on minua suuresti huolettanut,\nsillä arvaanpa siitä koituvan harmia enemmän kuin mistään edellisestä\nmieltymyksestänne.\"\n\n\"Vai on teidätkin saatu niin uskomaan, suurmestari!\" Henrikin äänensävy\noli melkein surullinen. \"Kuitenkin vannon teille, että asia on kovin\nliioiteltu. Sen on tehnyt tuo Concini-koira. _Ventre St. Gris!_ Jospa\nhän ei minua kursailisikaan, niin pitäisi hänen ainakin käsittää\nloukkaavansa ylen suloista, älykästä ja kaunista lasta, jalosyntyistä\nja hienosukuista.\"\n\nHänen äänessään oli vaarallinen mielenliikutuksen sävy, mikä ei\nsuinkaan jäänyt Sullyn teräviltä korvilta huomaamatta. Henrik tuli pois\nikkunan luota ja viskausi tuoliin istumaan.\n\n\"Concini koettaa saada kuningattaren raivostumaan minuun ja ryhtymään\nrajuihin toimenpiteisiin, jotta he sitten saisivat jonkinlaista\naiheenvarjoa turmanhankkeilleen.\"\n\n\"Sire!\" huudahti Sully torjuvasti.\n\nHenrik naurahti synkästi ministerinsä epäuskolle ja veti esille\nVaucelasin kirjeen.\n\n\"Lukekaa tämä.\"\n\nSully luki ja kirjeen sisällöstä hämmästyneenä huudahti: \"Hullujako he\novat?\"\n\n\"Eivät toki\", sanoi kuningas. \"Eivät he hulluja ole. He ovat\njumalattoman tervejärkisiä, ja siksi juuri heidän hankkeensa saavat\nminut arvelemaan. Minkä johtopäätöksen teette, suurmestari, sellaisesta\nharkitusta juonittelusta järkähtämätöntä päätöstäni vastaan, josta,\nkuten he hyvin tietävät, mikään ei minua käännä tässä elämässä?\"\n\n\"Mitäpä minä osaisin siitä ajatella?\" virkkoi Sully säikähtyneenä.\n\n\"Kun he noin tekevät -- kun he uskaltavat noin tehdä\", selitti\nkuningas, \"niin he toimivat aivan kuin tietäisivät, etten minä enää elä\nkauan.\"\n\n\"Sire!\"\n\n\"No millä muulla tavalla sen voisi selittää? Hehän suunnittelevat\nasioita, jotka eivät ole mahdollisia niin kauan kuin minä elän.\"\n\nSully tuijotti pitkän ajan herraansa, äänetönnä ja tyrmistyneenä,\nsillä hänen uskollinen hugenotti-sielunsa ei sallinut hänen koettaa\nimartelemalla kieltää sitä, minkä tajusi todeksi.\n\n\"Sire\", sanoi hän vihdoin, kumartaen jaloa päätään, \"teidän täytyy\nryhtyä asianmukaisiin varovaisuuskeinoihin.\"\n\n\"Niinpä kylläkin, mutta ketä vastaan? Keitä ovat ne henkilöt, joiden\nnimiä Vaucelas ei sano uskaltavansa mainita? Keksittekö muita kuin...\"\nHän keskeytti lauseensa, kauhistuen lausumasta julki ajatustaan. Sitten\nhän äkkiä huitaisten jatkoi: \"... kuin itsensä kuningattaren?\"\n\nSully asetti rauhallisesti kirjeen pöydälle ja istahti tuolille. Hän\nnojasi leukaansa käsiinsä ja katsoi Henrikiä suoraan silmiin.\n\n\"Sire, te olette itse saattanut itsenne tähän pulmaan. Olette saattanut\nhänen majesteettinsa aivan epätoivoiseksi; olette pakottanut hänet\nepätoivoissaan kuuntelemaan tuon Concini-roiston neuvoja. Kaikki teidän\nmieltymyksenne ovat tuottaneet ikävyyttä kuningattarelle, mutta ei\nmikään ole tuottanut niin paljon harmia, kuin minkä minä olen arvannut\nkoituvan mieltymyksestänne Condén ruhtinattareen. Sire, eikö teidän\nsopisi harkita asemaanne?\"\n\n\"Ne ovat valheita, kuuletteko\", huusi Henrik. Mutta lahjomaton Sully\npudisti vakavana päätään. \"Ainakin ne ovat törkeitä liioitteluja\",\nkorjasi Henrik. \"Voi, tunnustan teille, ystäväni, että olen aivan\nsanomattomasti rakastunut häneen. Päivät ja yöt näen alituiseen hänen\nhempeän kuvansa silmissäni. Minä huokaan ja riudun ja raivoan kuin\nmikähän kokematon kaksikymmenvuotias nuorukainen. Kärsin aivan helvetin\ntuskia. Ja kuitenkin... ja kuitenkin, vannon teille Sully, että\nhillitsen tämän rakkauteni, vaikka se veisi henkeni. Minä tukahdutan\nnämä liekit, vaikka ne kuluttaisivat sieluni tuhkaksi. En tee hänelle\nmitään pahaa. En ole vielä tehnyt. Vannon sen. Liikkeellä olevat huhut\non Concini keksinyt yllyttääkseen puolisoani minua vastaan. Tiedättekö,\nmiten pitkälle hän ja vaimonsa ovat uskaltaneet mennä? He ovat saaneet\nkuningattaren yllytetyksi siihen, että hän ei syö mitään sellaista\nruokaa, joka ei ole valmistettu siinä keittiössä, minkä he omaan\nhuoneistoonsa ovat häntä varten järjestäneet. Mitäpä siitä voisi muuta\npäättää, kuin että he koettavat saada kuningattaren uskomaan, että minä\nhaluan myrkyttää hänet?\"\n\n\"Miksi siedätte sitä, sire?\" kysyi Sully vakavana. \"Ajakaa tuo\npariskunta takaisin Firenzeen, niin pääsette heistä.\"\n\nHenrik nousi kiihtyneenä seisomaan. \"Niin olen aikonutkin. _Ventre\nSt. Gris!_ Niin juuri olen aikonut. Niin, muuta keinoa ei ole. Tehän\nvoitte sen toimittaa, Sully. Koettakaa saada kuningatar heittämään nuo\nepäilyksensä Condén ruhtinattaresta; koettakaa saada hänet leppymään\nminuun; vakuuttakaa hänelle aikomusteni vilpittömyyttä, vakaata\npäätöstäni heittää kaikki rakastelu, jotta hän sitten puolestaan\nsuostuisi minun tähteni karkoittamaan Concinit. Teettehän sen,\nystäväni?\"\n\nJuuri tätä oli Sully entisen kokemuksensa perusteella arvannut\nodottaakin, ja olihan hän jo ennestään tällaiseen toimitukseen hyvin\nperehtynyt; mutta tilanne ei ollut vielä milloinkaan aikaisemmin ollut\nnäin vaikea. Hän nousi seisomaan.\n\n\"No niin, tietenkin minä koetan, sire\", sanoi hän. \"Mutta hänen\nmajesteettinsa tulee puolestaan mahdollisesti vaatimaan jotakin\nenempää uhrauksensa korvaukseksi. Hän saattaa ehkä virittää uudelleen\nkysymyksen kruunaamisestaan, joka on -- hänen mielestään kohtuuttomasti\n-- lykkääntynyt näin pitkälle.\"\n\nHenrikin kasvot synkkenivät, hänen otsansa rypistyi. \"Se on\nvaistomaisesti aina tuntunut minusta vastenmieliseltä, kuten tiedätte,\nsuurmestari\", sanoi hän, \"ja tuon kirjeen sisältö on tätä vaistoani\nvielä vahvistanut. Jos kuningatar nyt jo uskaltaa noin paljon, vaikka\nhänellä on niin vähän todellista valtaa, niin mitä hän voikaan tehdä,\njos...\" Hän katkaisi lauseensa kesken ja vaipui mietteisiinsä. \"Jos\nhän sitä vaatii, niin meidän nähtävästi on pakko suostua\", sanoi\nhän hetken kuluttua. \"Mutta tehkää hänelle selväksi, että jos minä\nhuomaan hänen vielä vehkeilevän Espanjan kanssa, niin suutun häneen\naivan leppymättömästi. Ja Madridin vehkeilyjen vastapainoksi saattakaa\njulkiseen tietoon minun aikomukseni kannattaa Saksan ruhtinaiden\nvaatimuksia Cleven asiassa, ja levittäkää kaiken maailman tiettäväksi,\nettä me varustaudumme sitä tarkoitusta varten.\"\n\nHän uskoi ehkä -- kuten on myöhemmin väitetty --, että pelkkä uhkaus\noli riittävä, sillä ei ollut siihen aikaan Euroopassa valtaa, joka\nolisi pystynyt vastustamaan häntä sotatantereella.\n\nSitten he erosivat, ja Sully varoitti vielä lopuksi, ettei Henrik saisi\nkäydä enää tapaamassa Condén ruhtinatarta.\n\n\"Vannon teille, suurmestari, että koetan hillitä itseäni ja kunnioittaa\nsitä pyhää liittoa, jonka olen solminut Charlotten ja serkkunipojan\nvälille vain siinä tarkoituksessa, että saattaisin tukahduttaa oman\nintohimoni.\"\n\nJa tästä asiasta kirjoittaessaan tuo hyväluontoinen Sully huomauttaa:\n\"Olisin luottanut varmasti näihin hänen vakuutuksiinsa, jos en olisi\ntiennyt, miten helposti hellä ja intohimoinen sydän, jonkalainen\nhänellä on, pettää itsensä\" -- mikä oli mahdollisimman rakastettava\nmuoto sanoa, ettei hän vähintäkään luottanut kuninkaan lupaukseen.\n\nSiitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan sovintoa kuninkaallisten\naviopuolisoiden kesken kaikella sillä taidolla ja hienotunteisuudella,\nminkä kokemus oli hänelle opettanut; ja hän olisi ehkä saavuttanutkin\nhyvän tuloksen isännälleen, ellei tämä hänen isäntänsä itse olisi niin\nheikosti häntä tässä toimessa kannattanut. Maria di Medici ei halunnut\nkuulla puhuttavankaan Concinien karkoittamisesta, joihin hän oli niin\nsyvästi kiintynyt. Hän väitti täydellä syyllä, että hän oli julmasti\nloukattu nainen, eikä suostunut ottamaan puheeksikaan sovinnontekoa\nmuulla ehdolla, kuin että heti ryhdyttäisiin valmistuksiin hänen\nkruunaamisekseen Ranskan kuningattareksi -- niin kuin kohtuullista\nolikin -- ja että kuningas sitoutuisi olemaan tekemättä itseään\nnaurettavaksi tavoittelemalla Condén ruhtinatarta. Vaucelasin kirjeessä\nolleista asioista hän ei sanonut tietävänsä mitään eikä sietänyt, että\nasiaa sen enempää tutkittiin.\n\nHenrikin kannalta katsoen tulos oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä.\nMutta hän alistui. Paha omatunto teki hänestä pelkurin. Hän oli niin\nsuuresti loukannut kuningatarta yhtäällä, että hänen täytyi toisaalla\ntehdä vastaavia myönnytyksiä. Tämä heikkous johtui hänen sielullisesta\nasenteestaan kuningatarta kohtaan, mikä alinomaa heilahteli\nluottamuksen ja epäluulon, kunnioituksen ja välinpitämättömyyden,\nrakkauden ja kylmäkiskoisuuden vaiheilla; välistä hän oli taipuvainen\nkarkoittamaan hänet kokonaan luotaan; toisinaan hänen mielestään ei\nkoko neuvostossa ollut ketään niin hallitusasioihin pystyvää henkilöä\nkuin kuningatar. Vieläpä hän siinä suuttumuksessaankin, minkä hänen\nhallussaan olevat todistukset kuningattaren uskottomasta vehkeilystä\nherättivät, oli liiaksi oikeudentuntoinen ollakseen myöntämättä, että\noli itse antanut siihen ärsykettä. Hän siis suostui sovinnontekoon\nkuningattaren itsensä asettamilla ehdoilla ja sitoutui luopumaan\nCharlottesta. Siitä, mikä sitten seurasi, meillä ei ole oikeutta\najatella, ettei hänen aikomuksensa olisi ollut vilpitön.\n\nToukokuuhun mennessä tapaukset osoittivat, miten oikein Sully oli\narvostellut kuninkaan lupaukset. Hovi oli Fontainebleaussa, kun\nHenrikin järkevän päätöksen viimeisen suojamuurin särki tuon hempeän\nhupakon Charlotten turhamaisuus. Hän ei voinut olla rohkaisematta\nkuninkaallista rakastajaansa uudistamaan mairittelevaa palvomistaan.\nMutta kumpikaan ei näy ottaneen lukuun ruhtinattaren aviomiestä.\n\nHenrik lahjoitti Charlottelle kahdeksantoistatuhannen livren arvosta\njalokiviä, jotka hän oli ostanut Messier'ltä, Pont au Changen varrella\nolevalta jalokivikauppiaalta; ja helppo on käsittää, mitä hovin\nhyväntekeväisyysnaiset sellaisesta arvelivat. Tästä häväistysjutusta\nkuultuaan monsieur de Condé kiivastui melko lailla ja lausui sanoja,\njotka vaivasivat ja loukkasivat kuningasta kovasti. Henrik oli aikanaan\nkoonnut suuren ja monipuolisen varaston kokemusta mustasukkaisista\naviomiehistä; mutta varsin niin sietämätöntä kuin oli tämä hänen\nserkkunsa poika, hän ei vielä ollut tavannut. Hän valitti sitä Sullylle\nkirjoittamassaan kirjeessä:\n\n    \"Hyvä ystävä, -- ruhtinas Condé on täällä, mutta hän käyttäytyy\n    aivan kuin mielipuoli. Te suututte ja häpeätte kuullessanne,\n    mitä hän minusta sanoo. En jaksa ajan pitkään hillitä itseäni\n    häneen nähden. Toistaiseksi minun on pakko puhua vakavasti hänen\n    kanssaan.\"\n\nMutta puheitakin vakavampi oli Henrikin Sullylle antama määräys olla\nmaksamatta ruhtinaalle viimeisen neljänneksen avustusta ja kieltäytyä\nsuorittamasta hänen luotonantajiensa ja hovihankkijoidensa velkomuksia.\nTällä tavoin hän nähtävästi koetti saada Condén käsittämään, ettei\nhänelle sadantuhannen livren vuotuista eläkettä tyhjästä maksettu.\n\n\"Jos ei tämä häntä taltuta\", lausui Henrik lopuksi, \"niin on meidän\npakko koettaa keksiä muita keinoja, sillä hän puhuu mitä loukkaavimpia\nasioita minusta.\"\n\nNiin vähän se ruhtinasta taltutti -- Henrikin kannalta katsoen --, että\nhän sitä päätä kokosi tavaransa ja lähti vaimoineen maakartanoonsa.\nTurhaan Henrik hänelle kirjoitti, selittäen että hänen käyttäytymisensä\noli häpeäksi heille kummallekin ja että syntyperäisen ruhtinaan ainoa\noikea oleskelupaikka oli hänen hallitsijansa hovi.\n\nSeurauksena kaikesta oli, että tuo mistään piittaamaton ja\nhaaveellinen Henrik muuttui yökulkijaksi Condén linnan alueelle. Hänen\nmajesteettinsa, Ranskan ja Navarran hallitsijan, jonka tahto oli lakina\nEuroopassa, saattoi nähdä värjöttelemässä kosteitten pensasaitojen\ntakana, kahlaten nilkkoja myöten märässä ruohossa, kulutellen pitkiä\ntunteja katselemalla onnettomana ja haltioituneena ruhtinattaren\nvalaistuja ikkunoita, hyötymättä kaikesta tästä -- tietääksemme --\nmuuta kuin sen, että erinäiset reumaattiset vaivat lisääntyivät, josta\nhänen olisi pitänyt käsittää, ettei hänen ikänsä enää ollut yöjuoksuun\nsopiva.\n\nMutta jospa hänen kankeat nivelensä pettivätkin, niin onnistui sen\nsijaan kuningatar. Henrikiä oli tietenkin vakoiltu, kuten häntä aina\nvakoiltiin, milloin hän poikkesi avioelämän kunniallisilta poluilta.\nConcinit pitivät siitä huolen. Ja kun he arvelivat ajan tulleen,\nsaattoivat he asian kuningattaren tietoon. Tämä kiihtyi siinä määrin\nuudesta uskollisuuden rikkomuksesta, että kuninkaallisen avioparin\nkesken taas puhkesi sota, ja Sully kykeni kaikella älykkyydellään ja\nkaikilla ponnistuksillaan saamaan aikaan korkeintaan jonkinlaisen\naselevon.\n\nJa silloin vihdoin seuraavassa marraskuussa Condén ruhtinas ryhtyi\nepätoivoiseen tekoon. Hän lähti puolisoineen Ranskasta, välittämättä --\nkuten hänen velvollisuutensa olisi ollut -- hankkia siihen kuninkaan\nsuostumusta. Mainitun kuun viimeisenä iltana, Henrikin parhaillaan\npelatessa korttia Louvressa, toi eräs hoviherra hänelle uutisen\nruhtinaan paosta.\n\n\"En vielä eläessäni\", sanoo Bassompierre, joka oli saapuvilla, \"ole\nnähnyt kenenkään ihmisen joutuvan niin pois suunniltaan ja kuohuksiin\".\n\nHän heitti kortit pöytään ja nousi seisomaan, työntäen tuolin ryskyen\npois altaan. \"Olen hukassa!\" hän huusi. \"Hukassa! Tuo mielipuoli on\nvienyt vaimonsa pois maasta -- ehkä tappaakseen hänet.\" Kalpeana ja\nvapisten hän sitten kääntyi Bassompierreen. \"Ottakaa minun rahani\nhuostaanne\", sanoi hän, \"ja jatkakaa peliä.\"\n\nHän poistui horjuen huoneesta ja lähetti palveluspojan hakemaan de\nSullya. Sully noudatti käskyä ja saapui heti paikalla, mutta ylen\npahantuulisena, sillä oli jo kovin myöhäinen ja hänellä oli tavattoman\npaljon työtä.\n\nHän tapasi kuninkaan kuningattaren huoneesta edestakaisin kävelemässä,\npää rinnalle vaipuneena, kädet selän takana nyrkkiin puristettuina.\nKuningatar, lyhyenvanttera leveäkasvoinen nainen, istui syrjässä,\nseuranaan muutamia hovinaisia ja pari hänen seurueeseensa kuuluvaa\nherrasmiestä. Hän näytti päättävältä ja tutkimattomalta, ja hänen\njurottavat silmänsä seurasivat kuningasta.\n\n\"Hoo, suurmestari!\" tervehti Henrik käreällä, tuikealla äänellä. \"Mitä\ntästä sanotte? Mitä nyt on tehtävä?\"\n\n\"Ei mitään, sire\", sanoi Sully, yhtä levollisena kuin isäntänsä oli\nkiihtynyt.\n\n\"Ei mitään! Mikä neuvo se sellainen on?\"\n\n\"Paras neuvo, mitä teidän sopii noudattaa, sire. Tästä asiasta olisi\npuhuttava niin vähän kuin mahdollista, eikähän sen luulisi ollenkaan\nkoskevan teitä eikä voivan teitä vähääkään huolettaa.\"\n\nKuningatar rykäisi kurkkunsa selväksi. \"Hyvä neuvo, herra herttua\",\nsanoi hän hyväksyvästi. \"Hän tekee viisaasti, jos noudattaa sitä.\"\nHänen äänensä oli tiukka, melkeinpä uhkaava. \"Mutta luulenpa, että\ntässä asiassa hän ja viisaus ovat aikoja sitten vieraantuneet\ntoisistaan.\"\n\nTästä kuningas joutui aivan vihan vimmaan, ja vihapäissään hän lähti\nkuningattaren luota, ryhtyen mielettömimpään tekoon, mitä ikinä oli\ntehnyt. Sananviejäksi puettuna ja vielä laastaritilkku toisen silmän\npäällä valeasun täydentäjänä hän lähti ajamaan pakolaisia takaa. Hän\noli kuullut, että he olivat lähteneet Landrecyn tietä, ja se riitti\nhänelle. Hän seurasi heitä muuttopaikasta toiseen Flanderiin asti,\nottaen matkan varrella selvää heidän kulkureitistään, ja riensi niin\npysähtymättä rajalle asti saavuttamatta heitä.\n\nKaikki tämä oli perin romanttista, ja kun ruhtinatar sai tämän tietää,\nitki hän sekä ilosta että raivosta ja kirjoitti kuninkaalle hehkuvia\nkirjeitä, joissa nimitti häntä ritarikseen ja rukoili häntä rakkautensa\nnimessä tulemaan vapauttamaan hänet tuon inhottavan hirmuvaltiaan\nkynsistä, joka piti häntä vankinaan. Nämä kiihkeät avunhuudot\njouduttivat kuninkaan tuhoa, saattoivat hänet aivan mielettömäksi\nja tekivät sokeaksi kaikelle -- muun muassa sille tosiasialle, että\nhänen oma puolisonsakin vuodatti kyyneleitä ja että ne olivat raivon\nkyyneleitä, joita eivät mitkään hellemmät tunteet miedontaneet.\n\nKuningas lähetti ensin Praslinin pyytämään, että arkkiherttua\nkarkoittaisi alueeltaan Condén ruhtinaan. Ja kun arkkiherttua\narvokkaasti kieltäytyi niin törkeästi loukkaamasta kansainvälistä\noikeutta, niin Henrik lähetti salaisesti Coeuvresin Brysseliin\nnoutamaan ruhtinatarta sieltä pois. Mutta Maria di Medici oli\nvaruillaan ja teki tyhjäksi tämän hankkeen lähettämällä varoittamaan\nmarkiisi Spinolaa siitä, mitä oli tekeillä, ja seurauksena oli, että\nruhtinas de Condé ja hänen vaimonsa sijoitettiin varmuuden vuoksi\narkkiherttuan omaan linnaan.\n\nKaikilta puolin näin masennettuna ja voitettuna, mutta yhä noiden\nkirjeiden yllyttämänä, joita tuo ruhtinattarista hupakkomaisin hänelle\nyhä lähetti, teki Henrik hurjan päätöksen marssittaa armeijansa\nAlankomaihin. Tämä oli oleva ensimmäinen askel sen Espanjaa vastaan\nkäytävän sotasuunnitelman täytäntöönpanossa, joka tähän asti oli\nollut vain pelkkä uhkaus. Cleven herttuakuntaa koskeva asia oli\nsopiva tekosyy. Saadakseen itselleen haluamansa naisen hän oli valmis\nsyöksemään koko Euroopan sodan liekkeihin.\n\nTämän hirmuisen päätöksensä hän teki aivan uuden vuoden alussa, ja\nseuraavina kuukausina koko Ranska kajahteli sodanvalmistuksista.\nRanskassa kajahteli muutakin, minkä olisi pitänyt saada hänet\nepäröimään. Siellä kajahteli saarnaajien ääniä, jotka lausuivat julki\nsen yleisen mielipiteen, ettei Cleven asia ollut sodan arvoinen, että\ntämä sota oli jumalaton sota -- sota, jota katolinen Ranska aikoi\nkäydä puolustaakseen protestanttisten etuja itse Euroopan katolisuuden\nesitaistelijoita vastaan. Ja pian alkoi Ranskassa kajahdella myöskin\nkuninkaan lähestyvän lopun ennustuksia.\n\nNäitä ennustuksia sateli hänelle joka suunnalta. Thomassin ja\nastrologi La Brosse ilmoittivat tähdistä saamansa sanoman perusteella,\nettä toukokuu tulisi olemaan hänelle ylen vaarallinen. Roomasta --\nitse paavilta -- saapui tieto, että Henrikiä vastaan oli olemassa\nsalaliitto, johon kuuluivat Ranskan kaikkein ylhäisimmät. Embrunista,\nBayonnesta ja Douaista saapui samansuuntaisia tiedoituksia, ja eräänä\naamuna toukokuun alussa tavattiin Montargisin kirkon alttarilta\nkirjelippu, missä oli ilmoitus kuninkaan lähestyvästä kuolemasta.\n\nMutta olemme rientäneet tapausten edelle. Henrik oli sillä välin\nvaroituksista ja ennustuksista piittaamatta jatkanut varustelujaan.\nHänen henkeään vastaan oli jo aikaisemmin tehty niin monta salaliittoa,\nettä hän oli käynyt huolettomaksi ja välinpitämättömäksi sellaisiin\nnähden. Mutta varmastikaan ei ollut milloinkaan ennen salaliittoa niin\nrunsaasti joka suunnalta hänelle tiedoitettu eikä mikään edellinen\nsalaliitto ollut syntynyt niin suotuisissa olosuhteissa kuin niissä,\nmitkä hän nyt oli luonut. Sisimmässään hän ei kuitenkaan ollut\nlevollinen, ja syynä hänen levottomuuteensa oli kuningattaren kruunaus,\njota parhaillaan valmisteltiin.\n\nVarmaankin hän käsitti, että salamurhavaara, mikäli se häntä\njoltakin taholta uhkasi, oli pahimmin pelättävissä niiden puolelta,\njoiden vaikutusvalta kuningattareen saattoi tämän melkeinpä heidän\nmääräysvaltansa alaiseksi -- nimittäin Concinien ja heidän, joskaan ei\njulkisesti myönnetyn, niin kuitenkin ilmeisen liittolaisensa, Epernonin\nherttuan puolelta. Jos hän, Henrik, olisi kuollut ja kuningatar\nsaavuttanut sellaisen aseman, että hänestä voisi tulla valtionhoitaja\ndauphinin alaikäisyyden aikana, niin saattaisi noista seikkailijoista\nhänen välityksellään tulla Ranskan varsinaiset hallitsijat, jossa\nasemassa heillä olisi tilaisuus hankkia itselleen rikkauksia ja täysin\ntyydyttää kunnianhimoisia pyyteitään. Hän ymmärsi selvästi, että hänen\nturvallisuutensa riippui tuon kruunauksen vastustamisesta -- ja se\noli asia, jota Maria di Medici niin välttämättä vaati suoritettavaksi\nennen kuin kuningas lähtisi sotaretkelle. Tämä asia vaivasi niin kovin\nkuninkaan mieltä, että hän vihdoin eräänä päivänä Arsenaalissa purki\nhuolensa Sullylle.\n\n\"Voi, ystävä hyvä\", huudahti hän, \"tämä kruunaus ei minua miellytä.\nTunnen sisimmässäni, että sillä on onnettomat seuraukset.\"\n\nHän istahti, ottaen käteensä silmälasikotelonsa, Sullyn kykenemättä\nmuuta kuin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Näin hän istui hetken\naikaa syviin mietteisiin vaipuneena. Sitten hän hätkähti pystyyn\njälleen.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" hän huudahti. \"Minut aiotaan surmata tässä\nkaupungissa. Muuta keinoa heillä ei ole. Käsitän sen nyt selvästi. Tuo\nkirottu kruunaus tulee aiheuttamaan minun kuolemani.\"\n\n\"Mikä merkillinen päähänpisto, sire!\"\n\n\"Luuletteko ehkä, että olen lueskellut kalenteria tai kallistanut\nkorvani profeettain ennustuksille, mitä? Mutta kuulkaapa nyt,\nsuurmestari, kun selitän.\" Ja hänen rohkeitten, läpitunkevien silmiensä\nympärillä vaot syvenivät. \"On kulunut jo neljä kuukautta, vieläpä\nenemmänkin siitä, kuin julistimme aikovamme aloittaa sodan, ja Ranska\non kajahdellut sodanvalmistustamme. Emme ole yrittäneetkään pitää asiaa\nsalassa. Mutta siitä huolimatta ei Espanjassa ole pantu rikkaa ristiin\nmeidän vastustamiseksemme eikä ainoatakaan miekkaa teroitettu. Mihin\nEspanja oikein luottaa? Mistä aiheutuu sellainen luja luottamus, että\nminun varmasta päätöksestäni ja runsaasta varustelustani huolimatta,\nsiitä huolimatta, että olen ilmoittanut lähteväni liikkeelle toukokuun\n17 päivänä, huolimatta siitä, että joukkoni jo ovat Champagnessa,\nmukanaan niin mahtava tykistö, ettei Ranska milloinkaan vielä ole\nsellaista nähnyt ja tuskin tulee vastakaan näkemään -- mistä aiheutuu\nsellainen luottamus, ettei kaikista näistä valmisteluista huolimatta\nsiellä pidetä tarpeellisena ryhtyä mihinkään vastavalmistuksiin? Mihin\nhe oikein turvaavat, kun uskovat, sillä ilmeisesti he uskovat, ettei\nsodasta tule mitään? Ratkaiskaapa se kysymys, suurmestari.\"\n\nMutta Sully oli niin hämmästynyt, ettei osannut muuta kuin tuijottaa ja\nihmetellä.\n\n\"Ettekö ollut tätä ajatellut? Mutta asiahan on selvä. Espanja luottaa\nminun kuolemaani. Ja kutka ovat Espanjan ystäviä täällä Ranskassa?\nKutka vehkeilivät Espanjan kanssa sillä tavalla ja sellaisessa\ntarkoituksessa, ettei se olisi mitenkään voinut johtaa perille minun\neläessäni? Kas siinä! Nyt käsitätte.\"\n\n\"En saata, sire. Se on liian kamalaa. Se on mahdotonta!\" huusi tuo\nuskollinen ja rehellinen ylimys. \"Ja kuitenkin, jos olette varma\nasiastanne, niin teidän olisi keskeytettävä koko kruunaushommat,\nmatkanne ja sotanne. Jos tahdotte, voidaan asiat helposti järjestää.\"\n\n\"Niin, se on tehtävä.\" Hän nousi seisomaan ja tarttui voimakkaalla,\njäntevällä kädellään herttuata olkapäähän. \"Keskeyttäkää\nkruunausvalmistukset, älkääkä enää milloinkaan minulle niistä mainitko.\nSe riittää. Silloin pääsen näistä mielenvaivoista ja voin lähteä\nPariisista tarvitsematta pelätä mitään.\"\n\n\"Hyvä on. Lähetän oitis sanan Notre Dameen ja St. Denis'hin, että\nkeskeyttävät valmistukset ja päästävät miehet töistä.\"\n\n\"Voi, vartokaahan.\" Hänen silmänsä, joissa äsken vielä säihkyi uutta\ntoivoa, olivat käyneet taas tylsiksi; otsa kävi taas kurttuun. \"Voi,\nmiten vaikea on päättää! Miten vaikea on päättää! Niin kylläkin\nhaluaisin tehtäväksi, ystäväni. Mutta mitä ajattelee vaimoni?\"\n\n\"Antakaa hänen ajatella, mitä haluaa. En usko, että hän pysyy tiukkana\nvaatimuksissaan, kun kuulee, minkälaisia onnettomia asioita te haudotte\nmielessänne.\"\n\n\"Ehkäpä ei, ehkäpä ei\", vastasi kuningas. Mutta hänen äänensä ei ollut\nluottavainen. \"Koettakaa käännyttää hänen päätänsä, Sully. Ilman hänen\nmyöntymystään en voi sitä tehdä. Mutta tehän osaatte häntä suostutella.\nMenkää hänen luokseen.\"\n\nSully keskeytti kruunausvalmistelut ja lähti kuningattaren\npuheille. Kolme päivää, kuten hän itse kertoo, hän koetti\nrukoilemalla, pyytelemällä ja todistelemalla saada kuningattaren\nmuuttamaan mieltänsä, mutta turha vaiva. Maria di Medicin pää ei\nollut käännettävissä. Sullyn kaikkiin perusteluihin hän esitti\nvastaperusteen, jota ei käynyt kumoaminen.\n\nJollei häntä kruunattaisi Ranskan kuningattareksi, mihin hän oli\nehdottomasti oikeutettu, tulisi hän kuninkaan poissaolon aikana olemaan\naivan mitätön henkilö ja hallitusneuvosten vallan alainen, jonkalainen\nasema oli arvoton hänelle, dauphinin äidille.\n\nJa niinpä siis Henrikin oli myönnyttävä. Hänen omat rikkomuksensa\nsitoivat hänen kätensä ja varsinkin se muita suurempi rikos, minkä\nhän tähän sotaan ryhtymällä teki kuningatarta kohtaan, kuten hän itse\noli avoimesti tunnustanut. Hän oli nimittäin sattunut eräänä päivänä\nkysymään paavin lähettiläältä, mitä Roomassa tästä sodasta ajateltiin.\n\n\"Ne, jotka parhaiten tuntevat asian\", vastasi lähettiläs rohkeasti,\n\"arvelevat, että sodan pääsyynä on Condén ruhtinatar, jonka teidän\nmajesteettinne haluaa tuoda Ranskaan takaisin\".\n\nTästä papin hävyttömyydestä suuttuneena Henrik häpeämättä ja uhmaten\nmyönsi väitteen todeksi.\n\n\"Niin, Jumal'avita!\" huudahti hän. \"Niin -- aivan varmasti minä tahdon\nhänet takaisin, ja minä tuonkin hänet takaisin; kukaan ei pysty minua\nsiitä estämään, ei edes Jumalan viransijainen maan päällä.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat, jotka hän tiesi vietävän kuningattaren\nkuuluville ja joiden hän käsitti loukanneen tätä ehkä syvemmin kuin\nminkään muun tämän asian yhteydessä sattuneen tapauksen, hän tunsi\npelostaan huolimatta olevan mahdotonta vastustaa kuningatarta enää\nsenkään vertaa, että olisi karkoittanut nuo hänen tuhoa tuottavat\nhenkiystävänsä, joiden vehkeilystä hänellä oli melkein varmat\ntodistukset.\n\nJa niinpä kruunaus lopultakin pantiin kaikessa loistossaan ja\nkomeudessaan toimeen St. Denis'ssä, torstaina toukokuun 13. päivänä.\nOli sovittu niin, että juhlallisuudet kestävät neljä päivää ja\npäättyvät sunnuntaina kuningattaren juhlallisella Pariisiin\nsaapumisella. Maanantaina kuninkaan oli tarkoitus lähteä ottamaan\nhaltuunsa rintamalle jo liikehtimässä olevien sotajoukkojen ylin johto.\n\nNäin Henrik oli suunnitellut, mutta kuningatar -- joka kuninkaan\noman tunnustuksen perustuksella nyt varmasti tiesi, mikä oli sodan\nvarsinainen tarkoitus ja päämäärä, jonka törkeästi loukattu ylpeytensä\noli saattanut vihaamaan miestä, joka häntä niin häpeällisesti kohteli,\nja joka sen tähden oli päättänyt, että sota oli estettävä hinnalla\nmillä hyvänsä -- oli kallistanut korvansa Concinien suunnitelmalle\nkostaa hänen puolestaan ja oli nyt valmis maksamaan uskottomuuden\nuskottomuudella. Concini ja hänen liittolaisensa olivat niin varmat\nasiansa onnistumisesta, että viikkoa ennen kruunausta oli Liègeen\nilmestynyt sanansaattaja, joka kertoi olevansa matkalla Saksaan,\nviedäkseen sikäläisille ruhtinaille tiedon Henrikin murhasta, ja\nsamoihin aikoihin ilmoitettiin julkisesti jo kuninkaan kuolema\nRanskassa ja Italiassa.\n\nSamaan aikaan Henrik, mitä pahoja aavistuksia hän sisimmässään\nlienee hautonutkin, esiintyi ainakin ulkonaisesti rauhallisena\nja hyväntuulisena puolisonsa kruunajaisissa ja käytti\nhänestä juhlallisuuksien päätyttyä onnitellessaan arvonimeä\n\"hallitsija-puoliso\".\n\nTämä mitätön seikka ehkä liikutti kuningattaren mieltä kolkuttaen\nhänen omaatuntoaan, sillä seuraavana yönä hän häiritsi kuninkaan unta\näkkihuudahduksin, ja kun kuningas säikähtäen ja huolestuneena hyppäsi\npystyyn, kertoi kuningatar soperrellen hänelle unen, jossa oli nähnyt\nkuninkaan murhatuksi, ja alkoi rukoilla häntä viime aikoina hänelle\nperäti vieraalla hellyydellä olemaan nyt seuraavina päivinä hyvin\nvarovainen. Aamulla hän vielä uudisti pyyntönsä, vaatien häntä olemaan\nsinä päivänä poistumatta Louvresta, selittäen aavistavansa, että tämä\npäivä tulisi olemaan kohtalokas kuninkaalle.\n\nVastaukseksi kuningas naurahti. \"Te olette kuullut noista La Brossen\nennustuksista\", sanoi hän. \"Pyh! Ei sellaisia jaarituksia saa\nkuunnella.\"\n\nKohta saapui myöskin Vendômen herttua, hänen ja markiisitar de\nVerneuil'n avioton poika, lausuen samanlaisen varoituksen ja samoin\nhäntä rukoillen, mutta hänkin sai saman vastauksen.\n\nKoska Henrik edellisen yön huonon nukkumisen vuoksi oli uninen ja\nhaluton, meni hän päivällisen syötyään lepäämään. Mutta kun ei\nsaanut unta, nousi hän taas, raskasmielisenä ja jurona, ja lähti\nilman päämäärää pihalle kävelemään. Siellä vartiopäällikkö, jolta\nhän ohimennessään kysyi aikaa, huomatessaan kuninkaan kalpeuden ja\nhaluttomuuden, otti vapauden esittää hänen majesteetilleen, että\ntuulotteleminen ehkä reipastuttaisi häntä.\n\nTämä satunnainen huomautus ratkaisi Henrikin kohtalon. Hänen silmänsä\nvälähtivät innokkaasti. \"Sepä hyvä neuvo\", sanoi hän. \"Käskekää ajaa\nvaununi esille. Lähden Arsenaliin katsomaan Sullyn herttuaa, joka on\nhuonoissa voimissa.\"\n\nPortin ulkopuolella olevilla kivillä, missä palvelijain oli tapana\nodottaa isäntiään, istui noin kolmikymmenvuotias laiha, likaiseen\nkirkolliseen pukuun pukeutunut mies, niin ilkeän näköinen, että hänet\nkerran oli vangittu pelkästään siitä syystä, ettei arveltu miehen,\njolla oli sellaiset kasvot, voivan olla muuta kuin roisto.\n\nSillä aikaa kun hevosia valjastettiin, palasi Henrik Louvre'iin ja\nsäikähdytti kuningattaren ilmoittamalla aikomuksensa. Kiihkeästi\nrukoillen kuningatar vaati häntä peruuttamaan määräyksensä ja olemaan\npoistumatta linnasta.\n\n\"Käyn siellä vain edestakaisin\", hän sanoi, nauraen kuningattaren\npelolle. \"Olen takaisin kotona, ennen kuin te oikein arvaatte minun\nlähteneenkään.\" Niin sanottuaan hän lähti eikä enää milloinkaan\npalannut.\n\nHän istui vaunujen takaistuimella, ja koska ilma oli kaunis, oli kaikki\nverhot avattu, jotta hän saattaisi katsella sunnuntaista kuningattaren\njuhlasaattoa varten kaupungissa tehtäviä koristelutöitä. Epernonin\nherttua istui hänen oikealla puolellaan, Montbazonin herttua ja\nmarkiisi de la Force hänen vasemmalla puolellaan. Oikeanpuolisessa\nvaununnurkassa olivat Lavordin ja Roquelaure ja vasemmanpuoleisen\nvaununurkan lähellä, kuningasta vastapäätä, istuivat Mirabeau ja du\nPlessis Liancourt. Vartiostona seurasi vain muutamia ratsastavia\nherrasmiehiä sekä joitakin lakeijoita.\n\nVaunut kääntyivät St. Honoré-kadulta kapealle Ferronnerie-kadulle, ja\nsiellä ne häätyivät pysähtymään tungoksen takia, jonka aiheuttivat\nkahdet vastakkain tulevat kuormarattaat, joista toisessa oli\nkuormana heiniä, toisessa viiniä. Lakeijoista kulkivat edellä muut,\npaitsi kaksi. Näistä toinen lähti avaamaan tietä kuninkaallisille\najoneuvoille, toisen taas käyttäessä tilaisuutta korjatakseen\nsukkanauhaansa.\n\nTänä hetkenä tuli vaunujen ja myymäläin välitse varjona liukuen sama\nrenttumaisen, ilkeän näköinen mies, joka tunti sitten oli istunut\nkivellä Louvren ulkopuolella. Hän nousi seisomaan paikalleen olevan\npyörän puolapuulle, kumartui Epernonin herttuan yli ja temmattuaan\nhihastaan pitkän, vankan puukon, iski sillä kuningasta rintaan.\nKuningas, joka parhaillaan luki kirjettä, huudahti ja kohotti\nkäsivartensa aivan kuin vaistomaisesti iskua torjuakseen, mutta\npaljasti samalla sydämensä. Salamurhaaja iski uudestaan, ja tällä\nkertaa puukko tunkeutui syvälle.\n\nTukehtuneesti yskähtäen Henrik vaipui kokoon, ja veri syöksähti hänen\nsuustaan.\n\nEnnustukset olivat menneet täytäntöön; Liègen kautta viikko sitten\nratsastaneen sananviejän puheet kävivät toteen, samoin kuin ne\nkertomukset Henrikin kuolemasta, mitkä tällä hetkellä jo kiertelivät\nAntverpenissä, Malinesissa, Brysselissä ynnä muualla.\n\nMurhaaja yritti iskeä vielä kolmannenkin kerran, mutta tämän iskun\nEpernon vihdoinkin torjui, jolloin mies peräytyi vaunuista ja jäi\nseisomaan paikoilleen, yrittämättäkään lähteä pakoon tai edes viskata\nluotaan puukkoa. St. Michel, eräs kuninkaan vartiostoon kuuluva\nylimys, joka oli vaunuja seurannut, veti miekan tupestaan ja olisi\npaikalla surmannut miehen, jollei Epernon olisi häntä estänyt. Lakeijat\nsieppasivat kiinni roiston ja jättivät hänet vartioston päällikölle.\nHänet tunnettiin Angoulêmesta kotoisin olevaksi koulunopettajaksi\n-- samalta seudulta oli Epernonkin kotoisin. Miehen nimi oli Ravaillac.\n\nVaunujen verhot suljettiin, vaunut käännettiin ja ajettiin takaisin\nLouvreen ja epäjärjestyksen välttämiseksi ilmoitettiin, että kuningas\noli vain haavoittunut.\n\nMutta St. Michel lähti Arsenaliin vieden muassaan puukon, jolla hänen\nherransa oli lävistetty, ilmoittamaan tämän onnettomuuden sanomaa\nHenrikin uskolliselle ystävälle. Sully oli kylliksi perillä asioista\nymmärtääkseen, mistä isku oli lähtöisin. Suuttumus ja murhe sydämessään\nhän, niin sairaana kuin oli, nousi hevosen selkään ja kutsuttuaan\nkokoon väkensä lähti ratsastamaan Louvrea kohden, seurassaan sata\nmiestä, mikä luku pian kasvoi kahdenkertaiseksi, kun siihen matkalla\nliittyi paljon kuninkaan uskollisia ystäviä. Pourpointière-kadulla eräs\nmies ohimennessään pisti hänelle paperipalan käteen.\n\nSiihen oli töherretty tämä lyhyt kirjoitus: _\"Monsieur, mihin olette\nmenossa? Kaikki on valmista. Olen nähnyt hänet kuolleena. Jos menette\nLouvreen, niin ette sieltä enää palaa enemmän kuin hänkään._\"\n\nSt. Innocentia lähestyttäessä tämän varoituksen uudisti eräs du\nJon-niminen herrasmies, joka pysähtyi kuiskuttamaan:\n\n\"Herra herttua, asiaa ei voi auttaa. Varokaa itseänne, sillä tällä\ntavattomalla iskulla tulee olemaan peloittavat seuraukset.\"\n\nSt. Honoré-kadulla hänelle taas heitettiin uusi kirjelippu, joka oli\nsamansisältöinen kuin ensimmäinenkin. Pahat aavistukset mielessään\nhän kuitenkin ratsasti edelleen kiireesti Louvrea kohti, ja hänen\nsaattojoukkonsa suuruus oli lisääntynyt jo kolmeensataan hevosmieheen.\nMutta kadun päähän päästyään hänet pysähdytti de Vitry, joka\nseisahdutti hevosensa, kun he tulivat kohdakkain.\n\n\"Voi, monsieur\", tervehti Vitry häntä, \"mihin olette menossa\njoukkoinenne? Teitä ei ikinä lasketa Louvreen sisälle mukananne enemmän\nkuin kaksi tai kolme seuralaista, ja siksi en kehoittaisi teitä sinne\nmenemään. Sillä ei tämä vehkeily tähän pääty. Olen tavannut muutamia\nhenkilöitä, jotka ovat niin vähän surreet menetystä, etteivät edes\npysty teeskentelemään surua, jota heidän pitäisi tuntea. Palatkaa\ntakaisin, monsieur. On teillä muutakin tekemistä tarpeeksi kuin mennä\nLouvreen.\"\n\nVitryn juhlallinen totisuus sai Sullyn vakuutetuksi, ja kun hän\nsisimmässäänkin tunsi asian todeksi, käänsi hän hevosensa ja lähti\npalaamaan samaa tietä takaisin. Mutta pian hänet saavutti kuningattaren\nsanansaattaja, joka pyysi häntä saapumaan heti Louvreen mukanaan niin\nvähän seuralaisia kuin suinkin. \"Tällainen esitys\", hän kirjoittaa,\n\"että minun pitäisi mennä yksin ja jättää itseni vihollisteni haltuun,\njotka täyttivät Louvren, ei ollut omiaan heikontamaan epäilyksiäni\".\n\nVielä lisäksi tuotiin hänelle samassa tieto, että eräs vartiopäällikkö\njalkaväkijoukkoineen jo oli Arsenalin portilla, että toisia oli\nlähetetty Templeen, missä ruutivarastoa säilytettiin, ja vielä toisia\nvaltiovarainhoitajan luo pidättämään kaikki rahat siellä.\n\n\"Viekää alamaisimmat terveiseni kuningattarelle\", sanoi hän\nsanantuojalle, \"ja vakuuttakaa hänelle, että siihen asti, kun hän\nilmoittaa minulle määräyksensä, minä tulen kaikella tarmolla hoitamaan\ntehtäviäni.\" Ja sen sanottuaan hän poistui ja sulkeutui Bastiljiin,\njonne häntä heti seurasi jono hänen majesteettinsa lähettiläitä, jotka\nkaikki vaativat häntä saapumaan Louvreen. Mutta Sully, sairas kun oli\nja nyt kaikesta kärsimästään kovin masentuneena, asettui makuulle ja\nkieltäytyi sairautensa perusteella käskyä noudattamasta.\n\nMutta seuraavana aamuna hän lopulta noudatti kehoitusta lähteä\nLouvreen, saatuaan varmoja vakuutuksia siitä, ettei hänellä ollut\nsyytä minkäänlaiseen pelkoon. Lisäksi hän tällöin jo ehkä tunsi\njonkinlaiseksi turvallisuuden takeeksi sen, että pariisilaiset niin\nsuuresti kunnioittivat häntä. Jos hänet Louvressa olisi yritetty\nsurmata, olisi se todistanut, että se isku, mikä tappoi hänen herransa,\nei ollutkaan itsenäisen uskonkiihkolaisen työtä, kuten asia koetettiin\nesittää; ja kosto olisi piankin kohdannut niitä, jotka siten olisivat\nilmaisseet käyttäneensä tuon miesparan uskonkiihkoa välikappaleena\npahojen aikeittensa toteuttamiseksi.\n\nTässä vakaumuksessa hän lähti, ja hän on kertonut jälkimaailmalle,\nmillaista raivoisaa suuttumusta hänessä herättivät ne tyydytyksen,\nmielihyvän, jopa ilon merkit, mitkä hän huomasi tuossa kuoleman\ntalossa. Itse kuningatar kuitenkin, tapauksen johdosta ylen\nmasentuneena ja ehkä omantunnon vaivoissa tuon murhenäytelmän johdosta,\njonka hän yhdentenätoista hetkenä oli yrittänyt estää, purskahti\nitkemään Sullyn nähdessään ja haki sisälle dauphinin, joka kavahti\nherttuan kaulaan.\n\n\"Poikani\", sanoi kuningatar hänelle, \"tämä on monsieur de Sully. Sinun\ntulee aina rakastaa häntä, sillä hän oli kuninkaallisen isäsi paras\nja uskollisin ystävä, ja minä pyydän häntä palvelemaan sinua edelleen\nsamalla tavalla.\"\n\nNiin kauniit sanat olisivat ehkä saaneet vähemmän älykkään miehen\nuskomaan, että kaikki hänen epäilyksensä olivat olleet turhat. Mutta\nvaikkapa hän olisi uskonutkin, niin olisivat kyllä myöhemmät tapahtumat\npian ilmaisseet hänelle asian oikean laidan. Sillä hyvin pian sen\njälkeen Concinit ja heidän kätyrinsä kukistivat hänet, jotta ei olisi\nollut jäljellä mitään esteitä heidän alhaisen kunnianhimonsa tiellä.\n\nKohta hän myöskin sai nähdä kuningasvainajan politiikan kumotuksi;\nentiset ystävyyssuhteet peruutettiin, ja Ranskan ja Espanjan\nhallitukset solmivat liiton keskenään; rauhanedistämistoimenpiteistä\nluovuttiin; protestantit tuhottiin; Henrikin kokoamat valtionvarat\nhävitettiin; ne, jotka eivät suostuneet alistumaan uusien suosikkien\nikeen alle, joutuivat epäsuosioon. Kaiken tämän Sully sai nähdä\nvanhoilla päivillään ja samoin hän sai nähdä tuon firenzeläisen\nseikkailijan, Concino Concinin -- häntä sanottiin nyt marski\nd'Ancreksi -- joka oli niin taitavasti osannut käyttää omaksi edukseen\nkuningattaren mustasukkaisuutta ja kuninkaan varomattomuuksia, nopeasti\nkohoavan korkeimpaan valtaan ja arvoon valtakunnassa.\n\nMitä Ravaillac-hylkiöön tulee, on koetettu uskotella, että hän\nkidutuksista huolimatta viimeiseen hengenvetoonsa asti olisi väittänyt,\nettei hänellä ollut ketään rikostovereita, että hän oli tehnyt tekonsa\nestääkseen jumalattoman sodan syttymästä katolisuutta ja paavia vastaan\n-- jolla valheellisella selityksellä tietenkin ne, joiden kätyrinä\nhän oli, olivat kiihdyttäneet hänen uskonkiihkoaan ja yllyttäneet\nhänet ryhtymään heidän palvelukseensa. Sanoin \"koetettu uskotella\",\nsillä ei ole olemassa täydellisiä muistiinpanoja hänen tutkimisestaan,\npäinvastoin kerrotaan, että kun hän loppunsa lähestyessä näki itsensä\nniiden hylkäämäksi, joihin ehkä oli luottanut, hän olisi ilmaissut\nhaluavansa tunnustaa, ja että hän todella oli tunnustanut; mutta\nnotario Voisin, joka pani paperille hänen valallisen tunnustuksensa _in\narticulo mortis_, kirjoitti sen niin huolimattomalla käsialalla, ettei\nsitä ole kyetty lukemaan.\n\nOn epätietoista, onko tämä totta vai ei. Mutta ainakin tiedetään\nluotettavien lähteiden perusteella, että kun oikeuden puheenjohtaja\ndu Harlay koetti ottaa selvää muutaman d'Escoman-nimisen naisen\nviittailuista, jotka sisälsivät syytteen Epernonin herttuaa vastaan,\nniin hän sai kuninkaallisen määräyksen luopua tutkimuksistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällainen on kertomus Henrik IV:n murhasta, esitettynä eräiden\nmuistiinpanojen valossa, joita mielestäni ei ole tarpeeksi otettu\nhuomioon. Niiden mieleen nostattama ajatussarja veisi johtopäätöksiin,\njoita, niin ilmeisiä kuin ovatkin, en uskalla täsmällisessä muodossa\nesittää.\n\n\"Jos kysytään\", sanoo Perefixe, \"keitä olivat ne Ravaillacin ystävät,\njotka yllyttivät hänet tähän tuomittavaan tekoon, niin historia\nvastaa, ettei sitä tiedetä ja että näin laajakantoisen teon ollessa\nkysymyksessä ei epäluuloja ja arveluja ole lupa esittää varmoina\ntotuuksina. Itse ne tuomaritkaan, jotka tutkivat häntä, eivät\nuskaltaneet suutansa avata, ja asiaa mainitessaankin olivat aivan\nkauhun ja hämmästyksen vallassa.\"\n\n\n\n\nTEKIJÄN JÄLKIHUOMAUTUKSIA.\n\n\nNäissä historiallisissa kertomuksissa on korkeana päämääränäni ollut\nnojata kaikessa ehdottomasti asiallisiin, muistiin kirjoitettuihin\ntosiseikkoihin. Pidän sentähden velvollisuutenani ilmoittaa, missä\nmäärin en ole kyennyt tätä asettamaani päämäärää saavuttamaan.\n\nAinoa kokonaisuudessaan epävarmoihin lähteisiin perustuva tähän\nosaan sisältyvä kertomus on ensimmäinen, \"Pannan peruutus\". Se\non senluonteisia kertomuksia, joita ei, vaikk'eivät perustukaan\nkyllin päteviin lähteisiin voidakseen vaatia todeksi tunnustamista,\nkuitenkaan voida lopullisesti osoittaa vääriksikään, koska ne ainakin\nperimmältään pohjautuvat tosiasioihin. Kertomus esiintyy Acenheiron\nportugalilaisissa aikakirjoissa, joiden luotettavuutta suuresti\nepäillään, ja sisältyy suunnilleen sellaisena, kuin se tässä on\nesitetty, Duarte Galvãon \"Alfonso Henriquesin aikakirjaan\", josta sen\nportugalilainen historioitsija, Alexandre Herculano, on lainannut\nteokseensa \"Lendas e Narrativas\". Vaikka sitä siis ei voitaisikaan\nhyväksyä täysipainoiseksi historialliseksi esitykseksi, niin uskon\nainakin sen tarjoavan meille arvokkaan häivähdyksen sen ajan\nluonnollisen vilpittömästä hengestä, johon se kuuluu, ja tämä seikka\nmielestäni oikeuttaa sen liittämisen tähän kokoelmaan.\n\nSeuraava kertomus, joka kaipaa puolustelua, on \"Hänen röyhkeytensä\nBuckingham\", mutta vain timanttinauhaa koskevilta kohdiltaan.\nKertomuksen muu osa, Buckinghamin luonne, hänen Pariisin-matkansa\nyksityiskohdat ja Itävallan Annan rohkea kosiskeleminen perustuvat\nkaikki kumoamattomiin todistuksiin. Olisinkin jättänyt pois koko\ntuon ylen epäiltävän timanttinauhajutun, jollen olisi katsonut sillä\nolevan erikoista mielenkiintoa sen takia, että se osoittaa, mistä\neräs kaikkien aikojen kuuluisimpia historiallisia romaaneja -- \"Kolme\nMuskettisoturia\" -- on saanut johtavan aiheensa. Esitän kertomuksen\nsamanlaisena, kuin La Rochefoucauld sen tarjoaa \"Muistiinpanoissaan\",\njosta Alexandre Dumas sen otti muovaillakseen siitä tuon mainion\nromaanitarinan. La Rochefoucauldin kertomuksessa maalari Gerbier\nesittää paljon vähemmän sankarillisesti sitä osaa, jonka Dumas on\nsovittanut d'Artagnanille, ja kreivitär Carlisle suorittaa sen\nvaltiollisen varkauden, jonka Dumas on antanut Miladyn tehtäväksi.\nMuuten en kehoita ketään liiaksi luottamaan tähän kertomukseen, mikä ei\nkuitenkaan merkitse, että pitäisin sitä kokonaan perättömänä.\n\nMitä \"Hermosa Fembra\"-kertomukseen tulee, tunnustan sommitelleeni\nyhdeksi kaksi eri historiallista tapausta, jotka sekä ajan että paikan\npuolesta ovat läheisessä yhteydessä keskenään. Susanin tytär oli\ntodellisuudessa itse isänsä ilmiantaja, ja tätä luonnotonta tekoaan\nkatuen hän halusi pääkallonsa julkinaulattavaksi, niin kuin minä\nolen asian kertonut. Susanin tyttären tarinaan olen punonut toisen\nuuskristityn tytön tarinan, jolla, samoin kuin Hermosa Fembralla, oli\nkastilialainen sulhanen -- eräs Guzman-sukuun kuuluva nuorukainen.\nTämä joutui piiloutumaan suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa kuin\nminä tässä kertomuksessa olen kuvaillut. Piilopaikastaan hän kuuli\nuseiden sinne kokoontuneiden uuskristittyjen juutalaisuutta suosivaa\nkeskustelua ja meni heti kertomaan siitä Ojedalle. Näiden kahden\ntapahtuman väliä oli todellisuudessa kolme vuotta, ja edellinen\ntarjosi Ojedalle erinomaisen aiheen inkvisitiolaitoksen perustamiseksi\nSevillaan. Näillä kahdella tapauksella on paljon samanlaisia\npiirteitä, ja ne täydentävät toisiaan niin, että niistä yhdessä\nmuodostuu kiintoisa kertomus, jonka taustana on inkvisitiolaitoksen\nperustaminen Kastiliaan. Minun juonelle antamani loppuratkaisu on\nkokonaan mielikuvituksen luoma, ja Torquemadan näyttämölle tuominen on\naivan mielivaltaista. Inkvisiittorina toimi kummassakin tapauksessa\nOjeda. Mutta vaikka tässä kohden olenkin poikennut mielikuvituksen\nalalle, niin väitän ainakin piirtäneeni totuudenmukaisen kuvan\nsuurinkvisiittorista, sellaisena kuin tunnen hänet niiden\nperinpohjaisten tutkimusten perusteella, joita olen suorittanut hänen\nelämäänsä ja aikakauteensa perehtyäkseni.\n\nVale-Dmitrin tarina on tässä teoksessa esitetty sen selitysotaksuman\nmukaisesti, minkä itse olen laatinut tälle yleensä historiallisena\nmysteeriona pidetylle asialle. Salaperäisyys tietenkin koskee miehen\nhenkilöllisyyttä. Toiset arvelevat, että mies oli virasta erotettu\nmunkki, Grishka Otrepiev, toiset, että hän oli Puolan kuninkaan, Stefan\nBathoryn, poika. Tietääkseni ei ole milloinkaan esitetty sitä teoriaa,\nettä hän oli kumpikin samalla kertaa, ja vaikka myönnänkin, että se on\nkeinotekoinen, niin väitän toisaalta, ettei mikään muu näytä niin hyvin\nsopeutuvan kaikkiin hänen elämänuransa tunnettuihin seikkoihin tai\nvalaisevan sen salaperäisyyttä.\n\n\n\n"]