[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-2jnl3iA9rllqn3rdEj8u59cdurNKvH-t4XLk8t6rvM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1878,"Poliisikoira","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"1878-tiitus-poliisikoira","1878__Tiitus__Poliisikoira",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1915,13702,83780,false,57930,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Humour","Novels","\"Poliisikoira: Kertomus Bellan suorittamasta urotyöstä Kytölän kulmakunnalla\" by Tiitus (Ilmari Kivinen) is a fictional narrative written in the early 20th century. The story is set in a small village, Kytölä, and revolves around various quirky characters, particularly focusing on the arrival and involvement of a police dog named Bella in their lives. The book promises a mix of humor and drama as it explores the community's reaction to crime and the potential for justice being served through the canine detective.  The opening of the story introduces us to a chilly autumn morning in Kytölä, where the village schoolteacher and locals engage in banter about roguish behavior as they suspect bandits are at large. Their conversation reveals a recent theft that has raised concerns, and one character, Jykkälän Paavo, suggests bringing in a police dog to catch the criminals. As the dialogue unfolds, we get a glimpse of the village's dynamics and the humorous misconceptions about police work. The schoolteacher's plan to request the police dog sets the stage for unfolding events that will intertwine the characters and lead to an anticipated confrontation with the rogue bandits, with a sprinkle of comedy along the way. (This is an automatically generated summary.)",[],232,"Humoristinen kertomus sijoittuu Kytölän kylään, jossa asukkaat valmistautuvat talven tuloon. Kun varkaat alkavat piinata seutua, apuun tarvitaan poliisikoiraa selvittämään rikoksia ja palauttamaan järjestys. Teos tarjoaa satiirisen näkymän maaseudun elämään ja virkavallan toimintaan.","Tiituksen 'Poliisikoira' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1878.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","POLIISIKOIRA\n\nKirj.\n\nTiitus [Ilmari Kivinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nOli kolea syysaamu. Luntakin jo vähän ilmassa tuprutteli.\n\nKytölän kylän kansakoulunopettaja kurkisti pukeutuessaan ulos ikkunasta\nja huomautti:\n\n-- Taitaa pakastua, kun on tuo lämpömittarikin laskeutunut pari\npykälää. Aikaistahan se vielä olisi talven tuloksi... mutta se kai\nsiitä lopuksi tulee.\n\nPorstuassa kolisteli joku.\n\n-- Kukahan siellä jo kompuroi? Alkavat lappautua lupapäivinäkin ennen\npäivän nousua, ikäänkuin ne eivät nämä kytöläläisten asiat joutaisi\nselvään päivään asti odottamaan...\n\nOvelle ilmestyi hyvin partainen mies, Jykkälän Paavo, joka laski\nhattureuhkanansa oven pieleen, katseli miettiväisesti ympärilleen ja\narveli:\n\n-- Kotonahan se taitaakin opettaja olla?\n\n-- Kotonahan minä... riisuppas sitä turkkiasi sinne eteiseen.\n\nPartanaama vetäytyi eteiseen ja puheli puoleksi itsekseen vyötään\nriisuessaan:\n\n-- Ne kun tuolla Korppilan mökillä tiesivät opettajan kaupunkiin\nlähteneen, niin minä jo arvelin, että kenenkäs hevosella se opettaja\nolisi kaupunkiin lähtenyt, kun on oman hevosen jalka kipeänä, eikä ole\nmeiltä hevosta kysynyt...\n\n-- Kuuluukos sille Jykkälän Paavolle muuta? tiedusteli opettaja vieraan\npalattua takaisin. Olisi siellä uunin reunalla savutkin...\n\n-- Eipähän tuota erinomaisia... olisikohan pistää rettinki palamaan\nnäin aamutuimaan.\n\nOpettaja meni viereiseen huoneeseen joitakin papereitaan\njärjestelemään, koska kaksikymmenvuotisen kokemuksensa nojalla tiesi\nkuluvan vielä hyvän aikaa, ennenkuin Jykkälän Paavo pääsisi asiansa\npäähän kiinni.\n\nKahvikin joutui viimein, ja Paavo edistyi arveluissaan niin pitkälle,\nettä mietiskeli:\n\n-- Jokohan se meinaa sitten talveksi herjetä...?\n\n-- Kukahan hänen tiennee, tuumi opettaja jotain sanoakseen ja\nhaukotteli sanomalehtensä takana.\n\n-- No siltä se vähän tuntuu, väitti Paavo. Se on niin varma ja selvä\nmerkki, että kun rosvot ja vorot alkavat tulla oikein rohkeiksi, niin\non se talvikin silloin tulossa... ne yrittävät ennen lumen maahan\nlankeamista saada riistansa kootuksi nekin.\n\n-- Onkos niistä kuulunut jotain erikoista -- niistä rosvoista?\ntiedusteli opettaja. Eihän niitä ole tällä kylällä kuulunut eikä\nnäkynyt moniin vuosiin.\n\n-- Ne ovat kai olleet muualla välillä. Mutta kyllä ne tuntuvat taas\nkotiutuneen.\n\n-- Ovat tainneet ihan teillä käydä?\n\n-- Käviväthän ne ruojat... melkein kaiken voin ja leivän näet veivät\nkylmästä tuvasta. Aivan kuin nenän alta ottivat, ryökäleet!\n\n-- Vai kaiken voin ja leivän!\n\n-- No melkein. Joka paikkaan ne tellääntyvätkin, halvatun ketaleet.\n\n-- Kyllähän niitä rosvoja riittää vähän joka paikkaan, myönsi opettaja.\n\n-- Riittäähän niitä paholaisia -- en paremmin sano, valitti Jykkälän\nPaavo. Mistä heitä korvennettavia siunautuneekin, vaikka kuuluvat jo\nlinnatkin olevan niin täynnä, että katosta pitää uusia sisään tupata.\n\n-- Kai niitä rosvoja riittää maailman loppuun asti. Eivätkö nuo silloin\nloppune rosvotkin.\n\n-- Kaipa ne silloin loppuvat, toivoi Paavokin. -- Mutta kyllä siihen\non vielä aikaa -- ja tämän tuhman talonpojan sen pitää vain siihen\nmennessä elättää herransa ja narrinsa, rosvonsa ja kerjäläisensä.\n\n-- Ei sinulla ole tietoa taikka aavistusta siitä, minne päin ne rosvot\nolisivat lähteneet? kysyi opettaja.\n\n-- Enpä minä taitaisi tässä paikassa vanheta, jos minulla siitä tietoa\nolisi. Tuli se taloröttelökin rakennetuksi neljän tien risteykseen,\nniin ettei tässä osaa yksinkertaisella ymmärryksellään arvostella, mikä\ntie niitä on parhaiten miellyttänyt.\n\n-- Ei niitten nyt sentään luulisi kaupunkiin päin lähteneen.\n\n-- Ka eipä ei. Paitsi jolleivät ole järkiään olleet kaupunkilaisia\nrosvoja.\n\n-- Niin, olisivathan ne voineet olla kaupunkilaisiakin, myönsi opettaja.\n\n-- No, ka mikä ettei! Milläs ne muuten kaupunkilaisetkaan eläisivät,\nkun eivät kylvä eivätkä niitä eivätkä myös kokoo riiheen.\n\n-- Jolleivät ole olleet Kaavin puolelta?\n\n-- Eivät ne ole kaavilaiset sitä sorttia rosvoa -- ne varastavat\nniin vähän kerrallaan, ettei se ole tosikaan... Se kun kaavilainen\nlähtee varastamaan, niin se ottaa niin niukasti, ettei se ole muuta\nkuin oikeus ja kohtuus... sen verran saakin varastaa, kun on kerran\nvarastamaan lähtenyt. Mutta nämä pirun paistikkaat kun näet veivät\nmelkein koko talon tyhjäksi. Näyttäisin minä niille hävittömän\nkevennyksen, jos kiinni saisin!\n\n-- Kenelle se tämä Jykkälän isäntä näyttäisi? kysyi muurari Kinnari,\njoka oli tullut laittamaan kamarin uunia, mistä kivi oli lohjennut irti.\n\nJykkälän Paavo katseli välinpitämättömästi, miten Kinnari kopeloi uunin\nsisälmyksiä, kävi sitten karistelemassa tupakantuhkan uunin ääreen\nlattialle ja kysyi:\n\n-- Uuniako se Kinnari tutkii?\n\n-- Uuniahan se Kinnari, vastasi muurari, joka oli pistänyt päänsä uunin\nsisään. Sitä kun on kerran tullut muurariksi lukeneeksi, niin sitä\npitää tuteerata tätä opettajan hajallista uunia...\n\nOltiin ääneti hetki.\n\n-- Rosvoillehan se vain tämä Jykkälän Paavo uhkasi näyttävänsä, lausui\nopettaja viimein Paavon puolesta Kinnarin jo melkein unohtuneeseen\nkysymykseen vastaukseksi. -- Se on nyt tämä Jykkälän isäntä vähän\nvihainen rosvoille, kun ne lainasivat Jykkälästä voit ja leivät.\n\n-- Vai jo ne veivät Jykkälästäkin, mutisi muurari. Eipähän olisi\nuskonut, että...\n\nKinnari vahvisti nyt todeksi opettajan arvelun, että uunin sisuspuoli\non niin rapautunut, ettei se ole yhdellä kivellä korjattu, vaan että\npitää purkaa koko keskiosa.\n\nJykkälän Paavo mietiskeli muurarin äskeistä kesken jäänyttä lausetta\nja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että siinä mahtoi piillä\nviittaus Jykkälässä joku aika sitten palvelleesta Monosen pojasta,\njoka osoittautui varkaaksi. Jokohan se nyt Kinnari tarkoittelee, että\nJykkälässä on rosvoja suosittu?\n\nPäästäkseen asiasta selvyyteen kohdisti Jykkälän isäntä Kinnarille\nkysymyksen:\n\n-- Niin, jotta: ei olisi uskonut, että...?\n\n-- Olisi se ollut opettajalle mukava juttu, jos olisi tämä uuninkorjaus\njäänyt pakkasille -- niinkuin nyt esimerkiksi helmikuuhun, arveli\nKinnari ikäänkuin kuulematta Paavon kysymystä.\n\nKinnari pisti vielä kerran päänsä uuniin hartioita myöten, tuntui\nraaputtavan jotain kynsillään, nousi sitten pois ja alkoi tehdä lähtöä.\n\n-- Hajoitanko minä sitten tuon uunin? tiedusteli hän opettajalta\npiippuaan sytytellen.\n\n-- Annahan olla huomiseen vielä, epäsi opettaja.\n\n-- Vaan jospa tulee pakkanen, niin on paha...\n\n-- Onhan se vähän pakkasiin päin ollut, mutta vaikuttaneeko tuo nyt\nyksi päivä sinne tai tänne.\n\n-- Minulla kun olisi tänään niin hyvää aikaakin, jatkoi Kinnari\nesitystään.\n\n-- Eikö tuota liene Kinnarilla näin syksyllä yhtä hyvää aikaa joka\npäivä, arveli opettaja. Saisit sen muuten minun puolestani hajoittaa\nvaikka paikalla, mutta taitaa olla paras puhua johtokunnan esimiehen\nkanssa, kun tässä tulee enemmän korjaamista kuin ensin luultiin. Ettei\ntulisi mitään rettelöä.\n\n-- Niin, voisihan siitä tulla Lumperin kanssa ronkelia -- näinkin\nselvässä asiassa, myönsi muurari. Minä tulen sitten illalla kuulemaan.\n\nKinnari koputti vielä uunia päältäkin päin rystysillään kuin ääntä\nkuulostellen, ja sanoi lähtiessään:\n\n-- Vai rosvoja siellä on Jykkälässä käynyt? Ja ovessa hän vielä\nhuomautti:\n\n-- Pyytäisit häntä vaikka poliisikoiran kaupungista.\n\nJykkälän Paavo istui kotvasen äänetönnä. Hän oli odottanut, että\nopettaja käskisi ottamaan uuden savukkeen uunin reunalta, mutta kun\nei lukemiseensa syventynyt opettaja sitä huomannut tehdä, kaivoi hän\ntupakkapuntin povestaan ja alkoi poltella omiaan.\n\nVihdoin hän rykäisi ja sanoi:\n\n-- Ei se taida olla aivan tuhma mies tuo Kinnarikaan -- näin\nmuurarismieheksi.\n\n-- Mikäpäs sillä Kinnarilla olisi vikana, arveli opettaja sanomalehden\ntakaa.\n\nPaavo poltteli edelleen, ja Kinnari alkoi tuntua hänestä oikein nerolta.\n\n-- Minä kun läksin opettajalta tiedustelemaan, mitä niille rosvoille\ntekisi... panisiko ilmoituksen lehtiin vai muuta... niin nyt\ntämä Kinnari heti sanoi, vaikk'en minä häneltä kysynytkään, että\npoliisikoira kaupungista. On sillä järjen itua sen verran kuin tuossa\nvarsinaisessa talon isännässäkin, vaikka onkin vain muurari ja\nTuusniemeltä kotoisin.\n\n-- Niin, eipä se taitaisi ollakaan hullumpi tuuma, se koiratuuma,\nmyönsi opettajakin.\n\nJykkälän Paavossa kehittyi äkkiä jyrkkä päätös:\n\n-- Jos olisikin pyytää se poliisikoira kaupungista, niin sittenhän tuon\nnäkisi, minkä verran se tietää.\n\nMutta sitten hän säikähti mahdollisia kuluja:\n\n-- Vaan jospa se tulee mitenkin kalliiksi, se poliisikoira?\n\n-- Tokkopa tuo nyt sentään erinomaisia maksaa, arveli opettaja. Voipa\nsattua, että saat koko lystin ilmaiseksi. Minä kysyn kaupungista\ntelehvoonilla, kunhan kirkolle menen.\n\n-- Vaan sen pitäisi tulla ruttoon, kiirehti Jykkälän isäntä, jonka\nsisässä rosvojen metsästysinto alkoi palavana hehkua. Ennenkuin\nennättävät jäljet haihtua ilmaan näin tuulisella säällä tai lunta tulla\nniin paljon, että maa peittyy.\n\n-- Kyllä minä koetan kiirehtiä, vakuutti opettaja.\n\n-- Ja voipi sitten opettaja luvata niille sen verran, minkä katsoo\nkohtuulliseksi, lisäsi Paavo.\n\nMutta sitten välähti hänen mielessään hieno epäluulon häivä itse\npoliisikoirankin kyvystä, ja hän teki takaportin lupaukseensa:\n\n-- Nimittäin että jos se saa ne rosvot kiinni. Muuten minä en maksa\npenniäkään.\n\nJykkälän Paavo valmistui nyt vihdoinkin lähtemään ja hyvästeli\nihmetellen ajan kulumista.\n\n-- Ka, kun on jo tullut selvä päivä!\n\nPorstuassa kuului hän turkkiaan vyöttäessään iloitsevan itsekseen:\n\n-- On niillä rosvoilla kohta kilin ajatukset -- pahuksilla!\n\nIltapäivällä tuli muurari Kinnari takaisin. Meni ensin keittiöpuolelle\nja kysyi:\n\n-- Joko se lie opettaja käynyt siellä kirkolla? Palvelustyttö, joka\npaistoi leipiä, arveli, että siellä se kai kävi, kun oli päivällä\npoissa muutamia tunteja. Vaan kyllä se jo on kotona.\n\n-- Liekö käynyt se Jykkälän isäntä nyt iltamassa täällä? kyseli muurari\nedelleen.\n\n-- Mitähän tuo nyt moneen kertaan päivässä tänne rahtautuisi, kun jo\naamulla istua johotti siellä sisällä tuntikausia, niin ettei oltu\nkoko päivässä päästä aamiaista syömään, sanoi palvelustyttö vähän\nkärtyisesti.\n\nSamassa hän kuitenkin nostaessaan uunista leipiä ikkunan edessä\nolevalle pöydälle tuli vilkaisseeksi ulos ikkunasta ja näki Jykkälän\nPaavon kävelevän pitkin saunan editse kulkevaa polkua.\n\nTyttö sukaisi kädellään hiuksiaan korvan taakse ja sanoi takaisin uunin\neteen palatessaan:\n\n-- Vaikka siellähän tuo näkyy Jykkäläinen taas tulla väntystävän --\nhyvin se onkin nyt ruvennut täällä käymään...\n\nKinnari kaiveli piippuvehkeitä taskustaan ja murahti:\n\n-- Hyvässä naapurissa saakin käydä seitsemän kertaa päivässä.\n\n-- Niin, tai asettuu häntä sitten järkiään sinne loiseksi, sanoi piika.\n\nKinnari otti hiilellä tulta piippuunsa hellasta, unohtui sitten\nkatselemaan leivinuunia ja sanoi viimein:\n\n-- Taitaa se vielä menetellä tämän talven?\n\n-- Niin mikä?\n\n-- Tuopa uuni...\n\n-- Ka sen tiedä, mutta johan tuo nyt olisikin ihme, jos kaikki talon\nuunit yhdellä kertaa läjään menisivät.\n\nOpettaja tuli samassa keittiöön ja sanoi:\n\n-- Täällähän se Kinnari onkin! Niin, kyllä sinä saat sen uunin\nhajoittaa huomisaamuna, mutta koeta nyt jouduttaa se valmiiksi,\nennenkuin tässä ihan kiljuva talvi tulee.\n\n-- Pitkäänkös minä nyt tuonvertaista... sanoi Kinnari. Pianhan se on\nreilassa.\n\nSilloin muisti palvelustyttö jotain ja sanoi:\n\n-- Onkos se opettaja muistanut sitä saunan kiuasta?\n\n-- Enkä olekaan muistanut. Se kun on yksi ja sama pää kesänsä ja\ntalvensa... saat korjata sitten Kinnari yksin tein sen kiukaankin.\nOltiin tässä jo vähällä jäädä saunattomiksi.\n\nKinnari oikoi ovensuupenkillä istuen lapikkaanvarsiaan ja kysyi --\nikäänkuin ohimennen:\n\n-- Taitaa olla taas se Jykkälän isäntä siellä kamarissa.\n\n-- Siellähän se on, myönsi opettaja aikoen poistua keittiöstä.\n\nSamassa hän kuitenkin muisti Kinnarin aamullisen käynnin ja sanoi:\n\n-- Etkös sinä Kinnari juuri aamulla sanonut Jykkälän Paavolle, että\npyytäisi poliisikoiraa kaupungista niitä rosvoja takaa ajamaan?\n\n-- Taisihan sitä tulla jotain sinnepäin mainituksi...\n\n-- Niin, no nyt se sitten tulee tänne poliisikoira!\n\nKinnarilta oli vähällä piippu pudota hampaista. Hän katsoa töllötti\nkotvasen älyttömästi vastapäisellä seinällä olevaa valkoista\npuupönttöä, jonka kyljessä oli paksuilla mustilla kirjaimilla sana\n\"Suolaa\", mutta jossa itse asiassa oli vehnäjauhoja. Viimein hän sai\nkuitenkin sanotuksi:\n\n-- Tuota, sanoiko se opettaja, että poliisikoira...?\n\n-- Niin, poliisikoira.\n\nKinnari ei vieläkään ymmärtänyt. Asia alkoi hänestä tuntua melkeinpä\nyliluonnolliselta ja kammottavalta, minkä johdosta hän kysyi:\n\n-- Mistähän tuo lie arvannut tänne lähteä?\n\n-- Minähän sen olen tänne kutsunut.\n\n-- Vai opettaja sen on kutsunut... Minä kun jo tässä aloin arvella,\nettä näinköhän se peto itsestään tiesi tänne lähteä...\n\nKinnari nousi, otti lakkinsa penkin alta ja sanoi:\n\n-- Minä tulen sitten aamulla...\n\nMennessään hän ennusti puoliääneen:\n\n-- No tulee siitä nyt tämän Kytölän kylän akoille asiaa mitä selvittää!\n\nOpettaja kertoi Paavolle, että asia oli käynyt paremmin kuin olisi\nosannut toivoa ja odottaa. Poliisikamarissa oli sanottu, ettei\nse poliisikoiran saanti mitään maksa, kun Jykkälässä käyneet\nvorot nähtävästi olivat kaksi lääninvankilasta karannutta rosvoa,\njoita tähän asti turhaan oli etsitty, mutta joitten jäljille nyt\nvihdoinkin luultiin päästävän. Sentähden lähetettiin jo samana iltana\npoliisilaitokselta kaksi konstaapelia ja poliisikoira matkalle, ja ovat\nne Kytölässä huomisaamuna.\n\n-- No jopa se veteli! iloitsi Paavo käsiään melkein hykerrellen.\nOn niistä noista ruununmiehistä joskus hyötyä tälle tavalliselle\ntalonpojallekin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jykkälän Paavo iltapäivällä palasi koululta, ilmoitti hän matkansa\ntulokset seuraavin sanoin:\n\n-- No nyt sitä on huomenna tämän Jykkälän piha täynnä poliisia jos\npoliisikoiraakin!\n\n-- Niin, ka sinnehän se sitten meneekin niiden hurttien kitaan, jos\nmitä lie ruoka-aineita rosvoilta jäänyt, kauhistui emäntä.\n\n-- Luuletko sinä niiden tähän taloksi jäävän? ihmetteli isäntä\nemännän yksinkertaisuutta. Johan ne nyt joutavat ruunun koirat ja\nmuut kaupungin konstaapelit tähän Jykkälään iäkseen jäämään. Se kun\non vain se poliisikoira rosvon jäljet haistanut -- se haistaa ne jo\ntuolta riihen luota -- niin silloin ne lähtee ruununmiehet pitkin niitä\njälkiä, niin että ei sen kuin tuo petäjikkö ryskää...\n\n-- Eivätköhän ne nyt sentään joutaisi talossa edes kahvia juomaan,\nhuomautti emäntä.\n\n-- No jospahan ne kahvit kuitenkin hörppäisivät, myötäili isäntä.\nPitäähän sitä näin pakkasella kahvit saada aamutuimaan, kun kerran\nkaupungista asti tullaan. Mutta se pitääkin olla kahvi puolista öin\nvalmiina odottamassa... onko sinulla niitä vehnäsiä?\n\n-- Eipä noita ole omia leivottuja, mutta niitä rinkeleitä kyllä on\nvielä, joita sinä menneellä viikolla kirkolta toit.\n\n-- No kunhan on rinkeleitäkin. Ja sille koiralle pitää katsella\nlihaisia luita iso läjä.\n\n\n\n\nII\n\n\nKulovalkean tavoin levisi kirkolta, koululta ja Jykkälästä samaan\naikaan tieto poliisikoiran saapumisesta, eikä koko paikkakunnalla sinä\npäivänä muusta puhuttu.\n\nKun muurari Kinnari tuli mökilleen, olivat hänen vanhemmat poikansa\nkuten tavallista vastoin kieltoa kavunneet navetan katolle ja\npommittivat sieltä nuorempia veljiään kalikoilla, kivillä ja kävyillä.\nNuoremmat kiljuivat ja parkuivat kiukusta havaitessaan olevansa\nhuonommalla puolella ja huomatessaan, etteivät heidän viskelemänsä\nkivet osuneet katolla olijoihin.\n\n-- Jopahan ovat taas joutuneet tappeluun nuo pennut! totesi Kinnari\nasiaintilan aidan yli kavutessaan. Sitten hän kiljaisi:\n\n-- Pääsettekö sukkelaan alas sieltä katolta, pakanan eväät! Ettekö te\nosaa yhtä siunaaman aikaa olla siivolla? Minä kun otan remelin ja alan\nsillä huidella, niin lähtee teistä ne riettaan ilveet!\n\nVanhemmat pojat laskeutuivat salvoimia myöten alas katolta ja katsoivat\nsitten parhaaksi lymyillä toistaiseksi saunan kodassa, kunnes pahin\nmyrsky olisi ohi mennyt.\n\nPienemmille jälkeläisilleen, jotka mielihyvällä näkivät, miten\nvihatuille vanhemmille veljille kävi, sanoi hän:\n\n-- Tupaan paikalla siitä paleltumasta, taikka minä kun usutan\npoliisikoiran paljaisiin kinttuihinne! Ihan ovat sinisinä koko pennut,\nkun siinä ovat alasti pakkasessa kaiken päivää.\n\nLapset juosta kipittivät tupaan, jonne Kinnarikin meni.\n\nHän ripusti lakkinsa naulaan ja asettui uunin ääreen mielityöhönsä,\npäreitä kiskomaan.\n\nTarkasteltuaan ensin epäluuloisesti pärepuukon terää -- Kinnari oli\nmitä ankarimmin kieltänyt kenenkään koskemasta hänen pärepuukkoonsa,\njota pidettiin lakkinaulan alla terä seinänrakoon pistettynä -- katseli\nhän kotvasen arvostelevasti oksatonta pärehalkoa, latasi senjälkeen\npiippunsa, sytytti sen ja alkoi kiskoa päreitä.\n\n-- Antoivatko ne siellä koululla edes kahvia? tiedusteli Kinnarin vaimo\nMari, joka tuhersi lieden ääressä kahvinkeittohommissa.\n\n-- Ei noilla näkynyt olleen kahvin aika... sanoi Kinnari kotvasen\nperästä.\n\nTuvassa vallitsi jonkin aikaa syksyisen iltapäivän unettava\näänettömyys. Liesi vain silloin tällöin risahteli, ja uunille kavunneet\npaljassääriset lapset nuhisivat hiljaa keskenään. Kinnarin kotona\nollessa ei tuvassa saanut telmiä -- eikä paljon muuallakaan. Se nyt ei\nkuitenkaan merkinnyt lapsille kovin suuria vapauden rajoituksia, sillä\nisä oli pitkät päivät poissa kylällä, vaikka ei töitäkään olisi ollut.\n\nViimein kysyi Mari:\n\n-- Saitko sinä työtä sieltä koululta?\n\n-- Sainhan minä sitä... ja saunan kiuaskin kuuluu olevan rikki. Eivät\nole älynneet ennemmin korjauttaa, vaikka tuo lie jo kuukausimääriä\nrempallaan ollut. Ei siihen nyt ole hyvä uusia löylykiviä saada, kun on\njo tuo maanpintakin kyynärän syvältä jäässä.\n\n-- Ka anna olla vanhoilla kivillään -- mistä sinä ne uudet kivet siihen\ntalvella saat?\n\nKotvasen oli taas äänetöntä. Mari asetti nyt kahvivehkeitä pöydälle ja\nvalitti:\n\n-- Tuo kahvikin on taas lopussa...\n\nKinnari myönsi:\n\n-- Milloinkapas se ei olisi kahvi lopussa.\n\nJa pistäen puukon paikalleen seinänrakoon lausui hän toivomuksen:\n\n-- Kun tulisi tämä köyhä Kinnarikin vielä niin äveriääksi, että\njaksaisi jonkun kerran ostaa tuota kahvikultaa sen verran yhdellä\nkertaa, ettei se olisi lopussa, ennenkuin on ensimmäisen pannullisen\nkeittänyt.\n\n-- Eihän sitä taida tulla Kinnarille puutosta -- tuosta köyhyydestä,\nvalitteli Mari. Mikä se liekin kirous rehellisillä ihmisillä, etteivät\nne vain rikastu, vaikka sivut kipeinä raataisivat -- kun taas semmoiset\nrihmurosvot kuin tuo Kukkosen joukko kuuluvat joka päivä vehnäskahvia\njuovan, vaikk'ei ole suinkaan heidän mökkirötiskönsä sen parempi kuin\nmeidänkään...\n\n-- Eikö nuo pian loppune Kukkosen mökistä vehnäskahvit! ennusti\nKinnari, puraisten sokeripalan kahtia ja hörppien kahvia teevadilta.\n\nMari katsahti Kinnariin vähän ihmeissään, mutta ei kumminkaan ryhtynyt\nsen paremmin tiedustelemaan hänen tarkoitustaan.\n\nKinnari joi kupin tyhjäksi, ja kun ei Mari ruvennut puhetta jatkamaan,\nsanoi hän, suolivyötään kohentaen:\n\n-- Se tuleekin nyt näille Kytölän rosvoille semmoinen helinä, että\nsaavat vain katsoa, jos housut jalassa pysyvät... kun tulee kaupungista\npoliisiverikoirat niiden jälkiä nuuskimaan.\n\nTämä tieto herätti mökissä suuren hämmästyksen, kuten kaikkialla\nmuuallakin Kytölän kylässä.\n\nMarilta oli pudota kuppi kädestä, navetan katolla olleet pojat, jotka\nvihdoin olivat uskaltaneet tulla sisään, istuivat karsinapenkillä\nsilmät pystyssä, ja uuninpäällä olijat kurottivat henkeään pidättäen\nkaulojaan.\n\nKinnari veti lapikkaan vasemmasta jalastaan, tarkasteli sitä kantapään\nkohdalta ja sanoi:\n\n-- Johan minä arvelin, että eikö lie sauma ratkennut, kun tuntui\njalka vettyvän rapakkoon polaistessani... ja niinpähän onkin sauma\nratkennut... se on sitä suutari Simosen työtä... ja työ on semmoista\nkuin mieskin.\n\nKinnari sylkäisi halveksivasti yli permannon uuninnurkkaan, katseli\nsitten vielä tovin lapikastaan ja uhkasi vihdoin:\n\n-- Mutta kyllähän tässä on semmoinen Kinnari, että se kuroo sen kiinni.\n\nKinnari löysi nurkkahyllyllä olevasta rojulaatikostaan pikilankaa\nharjaksineen ja ryhtyi korjaamaan ratkennutta saumaa. Sitä tehdessään\nalkoi hän harvakseltaan kertoa poliisikoirasta:\n\n-- Ovat olleet rosvot Jykkälässä menneenä yönä ja vieneet leipänsä jos\nsärpimensäkin, niin minä sanoin sille Paavolle aamulla koululla, että\nkysyisit häntä vaikka poliisikoiraa -- kun siellä kaupungissa kuuluu\nsemmoinen peto olevan -- niin antaisi hänen haistella rosvojen jälkiä,\njos se niistä mitä ymmärtäisi. Siitä se lie kai sitten Jykkäläinen\nhöynäytynyt, koska oli pyytänyt opettajan kysymään telehvoonissa\nsitä koiruutta... ja olivat ilmoittaneet, että huomisaamuna ne ovat\nJykkälässä niin poliisit kuin poliisikoiratkin...\n\n-- No voi hyvä isä tokiinsa! päivitteli Mari. Vai jo ne on koiratkin\npäässeet ruununmiehiksi...\n\n-- Ka jo... murahti Kinnari.\n\n-- Ja mitä ne kertovat, että olisi kaupungissa poliisihevosiakin?\ntiedusteli Mari edelleen.\n\n-- On... onhan niitä poliisihevosiakin, myönsi Kinnari.\n\n-- Taitaa siellä olla sitten poliisilehmiäkin ja poliisilampaita -- ja\nsikoja... ja vaikka mitä, mietiskeli Mari kaupungin poliisilaitosta\nihmetellen.\n\n-- Mitä heillä lie... arveli Kinnari ja ähki lapikkaansa ääressä.\nPahusko ne on nuo vanhat reiät tukkoon ajanut -- vai vieläkö ruvennee\ntämä Mansikkivainaan nahka vanhoilla päivillään kasvamaan...? Ei tässä\nauta muu kuin ottaa naskali käsille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUunilla nuhisivat lapset kaikenlaisen romun ja rättien joukossa. Sinne\npujahtivat nyt vanhemmatkin pojat, ja pian alkoi siellä lämpöisessä,\npuolipimeässä loukossa innokas supattelu.\n\n-- Huomenna minä jo pimeän aikaan karkaan Jykkälään, niin siellä minä\nsaan nähdä sen poliisikoiran, uskoi vanhin poika Aatu salaisuuden\naseenkantajalleen ja uskotulleen Jussille.\n\n-- Minä tulen kanssa, supisi Jussi asiaan innostuneena.\n\n-- Älä sinä tule... se voi purra, vastusti vanhempi veli.\n\n-- Eikö se voi sinuakin purra? tenäsi Jussi.\n\n-- Ei se pure näin suuria poikia -- ja minä kun otan seipään ja sillä\nvetäisen...\n\n-- Etpäs vetäise! intti Jussi.\n\n-- Vetäisenpäs!\n\n-- Etpäs vetäise!\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden!\n\n-- Minkä sen?\n\n-- Et uskalla!\n\n-- Uskallanpas! Uskallanpas vetäistä seipäällä pitkin sivuja niin että\novat kylkiluut poikki koko koiralla!... innostui Aatu.\n\nMutta Jussi ei hellittänyt:\n\n-- Et uskalla vetäistä, et vaikka mikä olisi. Jos sinä vetäisisit, niin\npoliisit panisivat sinut linnaan...\n\nAatu joutui sanattomaksi. Hän ei ollut tullut katselleeksi asiaa siltä\nkannalta.\n\nHänen tarkemmin miettiessään tuntui Jussin väite hyvinkin\ntotuudenmukaiselta. Tietysti eivät poliisit antaisi lyödä poliisikoiraa.\n\nMutta mitä hän sitten tekee, jos se koira hyökkää hänen kimppuunsa?\n\nLopuksi hän päätti noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Ei mene\nlikelle, mutta katsoo vaikka aidan takaa tai aidalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Siihen kun vielä pyyhältää talia päälle, niin eikö tuo pitäne\nvettäkin tämä oma parsima sauma... sanoi isä Kinnari lapikastaan\ntarkastellen. -- Ja jollei pidä, niin olkoon pitämättä!\n\nTuntia myöhemmin lepäsi Kinnarin mökki syvässä unessa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKello neljältä aamulla oltiin Jykkälässä jo jalkeilla.\n\n-- Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat tuossa paikassa jo täällä, sanoi\nisäntä hörppien pöydän päässä aamukahviaan ja vilkaisten nurkassa\nharvakseen naksuttelevaan seinäkelloon.\n\nEmäntä haukotteli mitään vastaamatta ja läksi sitten askareilleen.\nIsäntä jäi yksin tupaan.\n\nOli raskasmielinen, pimeä syksyinen aamuyö ulkona, ja pöydällä palava\nlamppupahanen levitti vain niukkaa valoa tupaan.\n\nHiljaisuus alkoi vähitellen painostaa. Kovin olikin tullut ruvetuksi\neilen illalla myöhään levolle, Jykkälän talon elämänjärjestykseen\nnähden.\n\n-- Kun eivät alakin jo joutua, harmitteli isäntä lopuksi. Johan tuota\nolisi kaupungista melkein jalankin tänne ennättänyt...\n\nAika kävi pitkäksi.\n\nIsäntä veti viimein saappaat jalastaan ja heittäytyi vuoteelle venymään.\n\nHän mietti:\n\n-- Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille\nluontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin\nsuosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta\nen minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta\nhavainnut -- vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut.\nMuistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin,\nmutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa\ntehdä...\n\nIsäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui\npuolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua\njälleen langan päästä kiinni:\n\n... vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä\nolisi se vaisto ja haisti... ei sillä mitään järkeä ole -- mitäs\njärkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä\nihmisilläkään tahdo riittävästi piisata -- vaikka on koulunkäynnit ja\nmuut sivistykset...\n\nEmäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen\ntoimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti\nvihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:\n\n-- Vaisto se on ja haisti... eikä mikään järki ja muu ymmärrys...\n\nEmäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:\n\n-- Unissasiko sinä horiset?\n\n-- Missä unissani minä... enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.\n\n-- Etkö tuota liene nukkunut... ja mikäs ihme tuo olisi jos\nnukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa.\nPiiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten\nkävelevät.\n\nIsäntä oli nyt vaipunut melkein uneen eikä kuullut emännän napinaa. Tai\nei ollut kuulevinaan. Kun ei mitään vastausta saanut, jatkoi emäntä\nmietelmiään:\n\n-- Myllyynkin pitäisi lähteä, kun eivät rengit jouda. Kaikki on jauhot\nihan lopussa, eikä muuta kuin maata pötköttää... Niitä vain vuottelee\nkoiria ja muita urkkijoita... näistäpä se nyt sitten apu lähti -- ja\nautuus...\n\nIsäntä jo hiljalleen kuorsaili.\n\nEmäntä meni pöydän ääreen ja koetti kiristää kahvipannusta, mutta ei\nsaanut muuta kuin poroja. Huokasi:\n\n-- Ho-hoi, kahvinkin on särpinyt kaikki -- joutessaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sillä aikaa vetelivät poliisit makeimpia aamu-uniaan Kuorelammin\nvarsin vaatimattoman kestikievarin vierashuoneessa. Poliisit ja\npoliisikoira.\n\nOlivat tulleet iltayöstä, mutta kuultuaan, että Kytölän kylään oli\nvielä lähemmäs peninkulman matka, oli vanhempi poliisi Sakari Makkonen\nsanonut että:\n\n-- Mitäs me siellä keskellä yötä tehdään?\n\nJohon nuorempi, Kalle Ratilainen myönsi:\n\n-- Ka mitäs me... Jäädään vain tähän yöksi.\n\nPorstuassa tapahtui kestikievarin koiran ja poliisikoira Bellan välillä\nesittely ja tutustuminen tavanmukaisine menoineen. Ne päättyivät äkkiä\nsyntyneeseen rähinään ja tappeluun, jonka Bella aikaansai puraisemalla\ntalon koiraa aivan aiheettomasti sääreen. Toinen ei tahtonut jättää\ntätä tuntemattomalta kulkurilta kärsimäänsä loukkausta kostamatta, ja\nsiitä syntyi sellainen elämä, että tarvittiin molempien poliisien,\nisännän ja kyytimiehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin rauha saatiin\njälleen palautetuksi. Sisukas ja tappelutaidossa erityisen opetuksen\nsaanut Bella oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt pahanpäiväisesti\npelmuuttaa talon koiraa, vaikka viimemainittu oli suurempi ja rotevampi.\n\n-- Mitä hiton hurttia te oikeastaan kuljetatte mukananne! kiivaili\nisäntä, kun Bella vihdoin oli saatu teljetyksi kamariin ja talon koira\noli vetääntynyt porstuan pimeimpään nurkkaan nuolemaan vammojaan ja\nhautomaan mielessään synkkiä tuumia.\n\n-- Hurttia... mitä hurttia? sanoi Makkonen arvokkaasti ja päästeli\nvyötään turkin ympäriltä auki. Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki,\nvaan poliisikoira. Se Pella, jos isäntä on nimen kuullut?\n\n-- On sitä siinä sitten järjestyksen valvoja, kun aloittaa kohta\ntalossa tappelun, kuin mikäkin hulikaani!\n\nPoliisit eivät viitsineet vastata tähän Bellan kunnialle käypään\nletkaukseen, vaan alkoivat hankkiutua levolle.\n\n-- Olisiko sitoa tuo Pella sängyn jalkaan? oli Ratilainen ennen\nmaatapanoa aprikoinut, mutta Makkonen oli sanonut, että antaa olla\nirrallaan; minnekkäs se nyt täältä menisi.\n\nBella, joka näköään lepäsi viattomuuden unta hyvin päätetyn päivätyön\njälkeen uunin edessä, sai jäädä vapauteensa.\n\nSe ei kuitenkaan käyttäytynyt sille osoitettua luottamusta vastaavalla\ntavalla, sillä muutaman tunnin kuluttua se herättyään ja haukoteltuaan\nväsyi kuuntelemaan hoitajiensa yksitoikkoisia kuorsauksia ja alkoi\ntassutella ympäri huonetta, nuuskien esineitä, kapusi sitten pöydälle\nja kaasi sillä olevan vesilasin, latki veden suuhunsa ja kurkisti\nikkunasta ulkonaiseen pimeyteen. Ratilainen oli havahtunut lasin\nkaatumisen aiheuttamaan kolinaan, mutta nukkunut kohta jälleen\nviitsimättä ryhtyä Bellan suhteen mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin.\n\nVihdoin Bella sai työnnetyksi porstuaan vievän oven auki ja pistäytyi\nulos.\n\nMitä siellä sitten lieneekään aluksi tapahtunut, siitä ei ole varmaa\ntietoa, mutta lopuksi heräsi koko talo helvetilliseen meluun.\n\nMahdollista ja luultavaakin on, että talon koira, nähdessään vihatun\nvieraan koiran taas ilmestyvän porstuaan, ei voinut hillitä itseään,\nvaan päätti koettaa uudelleen sotaonneaan. Ja kun Bella tietysti\nriemulla otti haasteen vastaan, niin syntyi mellakka, jollaista ei\nsitä ennen eikä sen jälkeen Kuorelammin kestikievarissa ole nähty eikä\nkuultu.\n\nLopuksi olivat sitä todistamassa sekä koko talon väki että vieraat.\nIsäntä totesi, että tappelijat olivat särkeneet tallilyhdyn ja tehneet\nyhtä ja toista muutakin vahinkoa, eikä hän suinkaan säästellyt\näänivarojaan enempää kuin voimasanavarastoaankaan ilmaistessaan\nmielipiteensä vieraistaan yleensä ja heidän koirastaan erityisesti.\nPoliisit kuuntelivat isännän esityksiä puoliunessa olevien miesten\nvälinpitämättömyydellä, mutta kun hänen puheensa alkoi sisältää\nhuonosti peitettyjä uhkauksia Bellan henkeä vastaan, käskivät he hänen\npitää suunsa kiinni ja sanoivat, että kyllä he vastaavat, jos koira on\njotain vahinkoa tehnyt.\n\n-- Mutta jos se vielä tänä yönä tappelun tekee, niin tapan minä sen\npaholaisen, vaikka hän sitten olisi kymmenen kertaa poliisikoira ja\nmitaleita rinta täynnä, julisti isäntä kiukkuisesti.\n\n-- Tapappas! uhitteli Ratilainen, ja Makkonen ennusti:\n\n-- Silloin sitä et olisikaan enää omalla asiallasi!\n\nMolemmat puolueet vetäytyivät kylmäkiskoisen mielialan vallitessa\njatkamaan keskeytynyttä lepoaan. Bella sai pari hyvin ansaittua\nläimäystä ja sidottiin enempien selkkausten välttämiseksi\nsängynjalkaan. Loppuyö kuluikin sitten rauhallisesti.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMuurari Kinnari oli liikkeellä jo aamulla ani varhain.\n\nKoululla vielä kaikki nukkuivat. Sentähden meni hän saunaan, jonka\nkiukaan korjaamisesta eilen illalla oli ollut puhe, ja toimeenpani\nalustavan tutkimuksen.\n\n-- Huononlaiseksipahan on mennyt, murahti Kinnari tutkittuaan kiuasta.\nEikä noista kivistä enää ole paljon mihinkään. Mutta mistäpä ne nyt\nuudetkaan otti... Pitää koetella entrailla ja lajitella näitä nyt vain\nja vasta keväällä tehdä koko kiuas uudestaan...\n\nKinnari otti päreeseen tulta, laskeutui polvilleen kiukaan eteen ja\nalkoi tähystellä sen sisäpuolta.\n\nSamassa kuului helähdys, lasinpalasia lensi ympäri saunan, ja lyhyt\nkoivuinen halko mätkähti Kinnarin selkään.\n\nPäre putosi uunin tuhkaan muurarin kädestä ja sammui. Kinnari nousi\nylös sadatellen ja yrittäen hieroa selkäänsä sekä lähti ulos etsimään\nilkityön tekijää. Pimeässä löi hän otsansa matalan oven kamanaan,\nmikä ei suinkaan ollut omiaan saattamaan häntä paremmalle tuulelle,\nkompastui saunan eteisessä vesisoikkoon ja oli vihdoinkin ulospäästyään\nkypsynyt murhaan.\n\nPihalla ei näkynyt ketään.\n\nSaunan kupeella olevasta seiväsläjästä tempaisi raivostunut muurari\nvankan aidanseipään ja kiiruhti sitten juoksujalkaa saunan taakse.\n\nSielläkään ei ollut ketään. Kinnari huimasi seipäällä seinustalla\nkasvavaa katajapensasta ja lähti etsiskelemään tuntematonta\nvihollistaan muualta pihasta.\n\nKaikki sopet ja loukot tyystin tutkittuaan ei hän voinut muuta kuin\ntodeta, ettei ainakaan mitään muuta ruumiillista olentoa kuin hän itse\nollut pihassa eikä sen läheisyydessä. Hän purki tunteitaan iskemällä\nseipään poikki veräjänpieleen ja palasi takaisin saunaan, jossa alkoi\nhajoittaa kiuasta. Silloin tällöin pysähtyi hän kumminkin epäluuloisena\nkuuntelemaan ja pienimmänkin risauksen kuultuaan hyökkäsi halko\nkourassa ulos, tapaamatta siellä kuitenkaan ketään.\n\nPuolen tunnin kuluttua alkoi pihalta kuulua liikettä. Mannilan\nAte ja Jolpin Mikko, jotka olivat järjestäjinä, olivat saapuneet\nvirkavelvollisuuksiaan suorittamaan ja alkoivat vetää kelkalla halkoja\nluokkahuoneisiin. Muurari meni heiltä tiedustelemaan, olisivatko pojat\nsattuneet näkemään mitään epäilyttävää, mutta pojat sanoivat, etteivät\nhe ole mitään nähneet. Juuri äsken olivat muutoin saapuneetkin koululle.\n\nAamu rupesi vähitellen valkenemaan, ja koululaisia alkoi keräytyä sekä\nyksitellen että joukoittain.\n\nKinnari meni ilmoittamaan opettajalle seikkailustaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nProviisori Löfman, joka on Kytölän opettajalle sukua \"väärän koivun\ntakaa\", oli lähtenyt koirineen kaupungista Kytölän jänisrikkaille\nmaille metsästysonneaan koettelemaan.\n\nMetsästäjä saapui koululle samoihin aikoihin kuin Kinnari antoi\nopettajalle raporttia saunan ikkunan rikkomisesta ja sen yhteydessä\nolevista asianhaaroista.\n\nOpettaja kuunteli kertomusta miettiväisenä ja myönsi, että tapaus oli\nhieman kummallinen.\n\n-- Mutta ehkä se sentään selviää, kun ruvetaan selvittelemään, lausui\nhän kumminkin.\n\n-- Kunpahan selviäisi, niin kyllä minäkin koettaisin, miten se\nkoivuhalko lähimmäisen selkään mätkähtää... ilmaisi muurari hartaana\ntoivomuksenaan.\n\nProviisori, joka juuri oli tullut sisään, halusi tietää, mistä oli\nkysymys, ja sai muurarilta kaunopuheisen esityksen asiasta.\n\nOpettajalla oli omat epäilyksensä, jotka pitkäaikaisen kokemuksen\nja suuren paikallistuntemuksen johdosta itsepäisesti suuntautuivat\nkoulupoikiin.\n\nMietiskeltyään hiukan aikaa asiaa meni hän luokkahuoneeseen, missä\nKytölän kylän miespuolinen toivo paraikaa kiihkeästi pohti vieraan ja\nhänen koiriensa ilmestymistä koululle.\n\nYleinen mielipide oli alunpitäen selvillä siitä, että Löfman oli\nsalapoliisi ja hänen koiransa poliisikoiria. Mutta miksi hän ei ollut\nmennyt suoraan Jykkälään, vaan poikennut koululle, se antoi paljon\npäänvaivaa. Aamurukousten jälkeen aloitti opettaja ankaran kuulustelun.\n\nHuomautettuaan siitä tunnetusta tosiasiasta, että eräät pojat --\nhän mainitsi muutamia nimiltään -- saapuvat usein tarpeettoman\nvarhain koululle saadakseen telmiä ja tapella toistensa kanssa,\nkysyi hän, kutka tänä aamuna olivat tehneet itsensä syypäiksi tuohon\nepäjärjestykseen.\n\nKukaan ei ilmoittautunut syylliseksi.\n\nJärjestäjät, Jolpin Mikko ja Mannilan Ate, todistivat virkansa\npuolesta, ettei pihassa enempää kuin sen lähitienoillakaan ollut heidän\nsaapuessaan ollut ketään.\n\n-- No milloin te sitten tulitte?\n\nPojat ilmoittivat tulleensa tavalliseen aikaan kello seitsemän\ntienoissa.\n\nOpettaja tuumi hetkisen. Kinnarin ilmoituksen mukaan oli ikkunan\nsärkeminen tapahtunut ainakin puolta tuntia aikaisemmin.\n\nJärjestäjien puheissa ja käytöksessä oli kuitenkin jotain epäilystä\nherättävää. Mutta toiselta puolen piti heidän ilmoituksensa yhtä\nKinnarin todistuksen kanssa, Kinnari kun oli tavannut pojat seitsemän\ntienoissa.\n\nOpettajan kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hänen päähänsä juolahti\nonnellinen ajatus.\n\nHän ilmoitti, että saunan ikkuna oli puoli seitsemän tienoissa\naamulla rikottu ja muurari Kinnaria samalla heitetty halolla selkään.\nOpettaja sanoi, ettei hän tietänyt, mistä tuo rikos johtui, mutta\nlausui aavistuksenaan, etteivät hänen omat rakkaat oppilaansa olleet\nsiihen niin viattomat, kuin miltä he tällä hetkellä näyttivät. Muissa\nolosuhteissa olisi hänen ollut ryhdyttävä mutkalliseen ja aikaa vievään\ntutkimukseen, mutta tällä kertaa oli sattunut niin onnellisesti, että\nsyyllinen, jos se oli koulun oppilaitten joukossa, kohta voitiin saada\nilmi.\n\nLuotuaan ankaran silmäyksen oppilaisiinsa käski hän heidän istua hiljaa\npaikoillaan ja poistui pahaenteisesti hymyillen omiin huoneisiinsa.\n\n-- Tiedätkö sinä, mikä sinä oikeastaan olet? kysyi hän proviisorilta,\njoka Kinnarilta urkki tietoja paikkakunnan parhaista jänismaista.\n\nLöfman ajatteli ensin vastata: proviisori Kalle Löfman Savonlinnasta,\nmutta kun sen seikan muutenkin piti olla opettajan tiedossa, joten\nei voinut otaksua hänen odottavan niin yksinkertaista vastausta\nkysymykseen, piti hän parempana vaieta ja odottaa vastausta kysyjältä\nitseltään.\n\n-- Sinä olet salapoliisi, sanoi opettaja juhlallisesti, ja nuo koirat\novat poliisikoiria.\n\n-- Älä peijakas! ihmetteli Löfman. Sitä minä en ole tullut ennen\nhavainneeksikaan.\n\n-- Niin, koulupoikain piireissä on sellainen käsitys lujasti vallalla.\nJa kun niin on, niin sopii sitä tässä nyt käyttää tämän Kinnarin\nsaattamiseksi oikeuksiinsa...\n\nAsiasta syntyneen keskustelun lopputuloksena oli, että opettaja meni\nluokkahuoneeseen ja komensi kaikki pojat ulos pihalle riviin.\n\n-- Jako kahteen! karjaisi hän sitten synkästi.\n\n-- Yks, kaks, yks, kaks... jakoivat pojat.\n\n-- Kakkoset neljä askelta eteenpäin! komensi opettaja.\n\nSyntyi kaksi riviä.\n\n-- Etumainen rivi, täyskäännös vasempaan! Molemmat rivit katselivat\ntoisiaan silmästä silmään.\n\nKukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.\n\n-- Nyt pojat, sanoi opettaja uhkaavasti, astuvat ulos riveistä ne,\njoilla saunan ikkuna on omallatunnollaan!\n\nKukaan ei liikahtanutkaan. Nenät kelmeinä ja pelon vallassa seisottiin,\nmutta kukaan ei näyttänyt erikoisemman syylliseltä.\n\n-- No niin; koska ei tämä asia muuten selviä, niin täytyy ryhtyä\nlaillisiin toimenpiteisiin.\n\nSamassa aukeni opettajan eteisen ovi, ja Löfman astui ulos taluttaen\nvitjoista Dianaansa.\n\nPerässä tuli Kinnari.\n\nVavahdus kulki läpi rivien, ja kuului kauhistuksen suhahdus:\n_poliisikoira!_\n\nKunnioittamatta poikia yhdelläkään silmäyksellä talutti proviisori\nkoiransa saunaan.\n\nKului pari minuuttia, jotka pojista tuntuivat yhtä monelta tunnilta.\n\nVihdoin tuli vieras koirineen ulos saunasta ja pysähtyi sen portaille.\nHän oli saunassa salaa usuttanut koiraansa poikia vastaan, niin että\nDiana saunan ovelle päästyään teki vimmattuja yrityksiä päästäkseen\npoikien kimppuun, jotka sekavin tuntein katselivat sen kitaa.\n\n-- Missä se halko on? huusi Löfman tiukasti hilliten muka parhaansa\nmukaan koiraa.\n\nKinnari lähestyi kädessään lyhyt koivuhalko, jonka kunnioittavasti\nojensi Löfmanille.\n\n-- Nuuski! sanoi tämä lyhyesti ja käskevästi pitäen halkoa Dianan\nkuonon edessä.\n\nDiana nuuhkaisi hieman halkoa, mutta riuhtaisi sitten äkillisellä\nja odottamattomalla tempauksella itsensä irti ja syöksähti ilosta\nkiljahtaen poikarivejä kohti.\n\nNoin viidestäkolmatta kurkusta kuului kauhun huuto; sotilaallisen kurin\nkahleet katkesivat, ja rivit hajosivat silmittömän pelon vallassa\nkaikkiin ilmansuuntiin.\n\nAinoastaan pieni Kalle Kettunen ei paennut. Hän oli tottunut\nnoudattamaan annettuja määräyksiä ja seisoi paikallaan kalmankalpeana\nja paikatut ruskeat housunlahkeet lepattaen säärien ympärillä, säärien,\njotka olivat laihat kuin piipunvarret. Mutta hän seisoi kuitenkin\npaikallaan, vaikka housut tutisivatkin.\n\n-- Diana! huusi proviisori ankarasti.\n\nDiana ei ollut kuulevinaan huutoa, vaan jatkoi hauskaa metsästystään.\nKettusen Kallesta se ei tietysti piitannut mitään.\n\n-- Diana! karjaisi Löfman uudelleen.\n\nKoira huomasi, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä\nhuonokuuloisuutta, jos mieli säästyä ikäviltä jälkiselvityksiltä.\nVastahakoisesti, häntä koipien välissä palasi se saunan luo takaisin.\n\nOpettaja sai pojat vihdoin jälleen riveihin ja piti heille lyhyen,\nmutta valaisevan luennon urhoollisuudesta, esittäen Kettusen Kallen\ntämän hyvän ominaisuuden ruumiillisena esikuvana. Pojat taas loivat\nKalleen silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää urhoollisuuden\nperikuvan lähimmälle tulevaisuudelle.\n\nProviisori talutti nyt koiraansa saunan ympärillä. Pojat seurasivat\njännittyneinä tätä tärkeää toimitusta.\n\n-- On parasta antaa sen nuuhkia Kinnariakin, huusi opettaja.\n\nKinnari lähestyi heti koiraa, alttiina palvelukseen.\n\nDiana nuuhkaisi hänen lapikkaanvarsiaan, mutta haju ei kai\nmiellyttänyt, koska se kääntyi heti pois ja näytti kyllästyneen koko\nkujeiluun.\n\nProviisori vilkaisi opettajaan odottaen lisäohjeita.\n\nOpettajaa alkoi harmittaa. Hän oli odottanut, että koiran pelkkä\nläsnäolo olisi saanut syyllisen tai syylliset tunnustamaan. Kun niin\nei ollut käynyt, niin oli mahdollista, ettei kukaan koululaisista\nollutkaan rikkonut ikkunaa.\n\n\n\n\nVI\n\n\n-- Opettaja! sanoi ensimmäisen osaston pienin poika Nikoteemus.\n\n-- Ei saa puhua rivissä! huomautti opettaja.\n\n-- Opettaja! Kaikki pojat eivät ole rivissä!\n\nOpettaja pyörähti ympäri.\n\n-- Mitäh!? Kuka ei ole rivissä?\n\n-- Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jatkoi pieni kielittelijä ilmiantoaan.\n\nOpettaja loi silmäyksen riveihin ja huomasi Nikoteemuksen olevan\noikeassa.\n\n-- Minnekäs ne sitten juoksivat? ihmetteli opettaja.\n\n-- Eivät ne minnekään juosseet... ne eivät ole olleetkaan rivissä,\nilmoitti eräs toinen poika, ja useat äänet vahvistivat tämän\nhuomattavan tiedonannon.\n\nOpettajan otsa meni ryppyihin. Hän tarkasti rivejään mietteissään kuin\nDöbeln Juuttaalla. Sitten alkoi hänen katseensa kirkastua.\n\n-- Kuka tietää, missä ne ovat?\n\nPojat ilmaisivat vakaumuksenaan, että Ate ja Mikko olivat sisällä\nluokkahuoneessa.\n\n-- Nikoteemus, mene käskemään ne ulos!\n\nNikoteemus juosta vilisti sisään, mutta palasi kohta ilmoittamaan, että\n\"eivät ne tule\".\n\n-- Vai eivät tule! ihmetteli opettaja. Kylläpäs minä panen ne tulemaan.\n\nOpettaja ei aluksi nähnyt luokkahuoneessa ketään, mutta äkkäsi sitten\nkaksi paria jalkoja nurkassa telineellä olevan kartan takana.\n\n-- Mars esiin vain sieltä kartan takaa! komensi opettaja karskisti.\n\nAte ja Mikko ilmestyivät valjuina näköisälle.\n\n-- Mitä te täällä piileskelette!? tiuskaisi opettaja. Miksi ette tule\nulos?\n\nPojat tuijottivat jäykästi eteensä sanaakaan sanomatta.\n\n-- Ulos riviin heti! Sitäpaitsi saatte tunnin jälki-istuntoa kumpikin.\n\nPojat seisoivat suolapatsaina.\n\n-- Ettekö te kuule!?\n\n-- Ei me tulla ulos... sanoi Ate vihdoin heikosti.\n\n-- Vai \"ei me tulla ulos\". Vai ei me tulla! kiivaili opettaja. Mutta\njos me sittenkin tultaisiin!\n\n-- Ei tulla, vaikka tapettaisiin! vakuutti Mikkokin itku kurkussa ja\nkoko ruumis vavisten.\n\nOpettaja oli nyt varma asiasta, mutta halusi kuitenkin jatkaa leikkiä.\n\n-- Taidattekin pelätä sitä koiraa? Mitäs te sitä pelkäätte? Ei se teitä\nsyö, jos teillä on puhdas omatunto.\n\nPojat seisoivat jäykkinä. Kaikesta näkyi, etteivät he juuri luottaneet\nomantuntonsa puhtauteen.\n\n-- Mutta samapa se. Pääseehän se koira tännekin.\n\nJa opettaja astui ikkunan ääreen yrittäen avata sen.\n\n-- Opettaja! parahti Mikko.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Mi-minä...\n\nTuskallinen äänettömyys.\n\n-- Mitä sinä?\n\n-- Minä viskasin...\n\n-- Ketä?\n\n-- Atea...\n\n-- Millä?\n\n-- Sillä halolla...\n\n-- Millä halolla?\n\n-- Sillä, joka sattui Kinnariin...\n\n-- Miten se Kinnariin sattui, kun sinä Atea viskasit?\n\n-- Kun se luiskahti kädestä...\n\n-- Ja lensi saunan ikkunaan. Niinkö?\n\n-- Niin...\n\n-- No milloin te sitten tulitte?\n\nPojat näkivät, että paras oli kertoa asia, niinkuin se oli tapahtunut.\n\nHe olivat tulleet puoli seitsemältä ja ruvenneet vetämään kelkalla\nhalkoja saunan takana olevasta pinosta. Kun kuorma oli saatu täyteen,\noli Mikko ryhtynyt vetämään ja Ate jäänyt lykkäämään takaa. Mikko oli\nkuitenkin huomannut, että Ate, sen sijaan että olisi auttanut kuorman\nkuljetuksessa, olikin seisonut kelkan jalaksilla kyydissä. Moinen\nepärehellisyys nostatti Mikossa suuttumuksen puuskan, jonka vallassa\nhän heitti Atea kohti halon. Millä seurauksella, sen jo edellisestä\ntunnemme. Pojat olivat pelästyneinä kääntäneet halkokelkan nurkan\ntaakse ja pötkineet pakoon, palaten vasta puolen tunnin kuluttua muina\nmiehinä takaisin.\n\nTunnustusta seurasi tuomion langettaminen. Saunan ikkunaan nähden se\nkuului: kaksi tuntia mieheen istumista ja rikotun ruudun korvaaminen,\nsekä totuuden salaamisesta käytöksen alennus todistuksessa.\n\n-- Mitä Kinnarin asiaan tulee, niin saatte valita, otatteko selkäänne\nkotonanne vaiko Kinnarilta.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen katsoivat rikolliset kahdesta pahasta\nKinnarin pienemmäksi.\n\nKinnarille ilmoitettiin jutun päätöksestä. Pojat eivät olleetkaan\nlaskeneet väärin jättäytyessään hänen armoilleen, sillä hän oli jo\nehtinyt leppyä. Haukkui vain vähän, mutta kun pojat pyysivät kauniisti\nanteeksi, niin antoi hän asian omalta osaltaan raueta.\n\nSe oli ensimmäinen poliisikoiraurotyö Kytölässä.\n\nKun pojille vihdoin selvisi, miten heitä oli vedetty nenästä, ei heidän\nnärkästyksellään ollut rajoja. Aten ja Mikon käytös sai sitäpaitsi\npitkät ajat halventavaa arvostelua osakseen toveripiireissä.\n\n-- Hyvinhän se näkyy tuo tavallinen jäniskoirakin poliisitutkintoja\nsuorittavan, totesi Kinnari, kun juttu oli lopullisesti saatu\nselvitetyksi. Jos vain osaisi se oikea poliisikoira niin hyvästi\nvirkansa hoitaa, niin kyllä Jykkälän isäntä pian saisi omansa takaisin.\n\n\n\n\nVII\n\n\n-- Yhäkö niillä herroilla unta riittää? tiedusteli Kuorelammin\nkestikievarin isäntä kahdeksan tienoissa aamulla saatuaan tutkituksi\nsanomalehtensä ilmoituksia myöten.\n\n-- Eiköhän nuo jo liene nousemaan päin, koska ovat kahviakin tilanneet,\narveli emäntä.\n\n-- Kolmellako ne tilasivat kupilla?\n\n-- Eikä, -- mitäs ne kolmella?...\n\n-- Ka onhan niillä se koiran kehveli... eikö tuo liene yhtä iso\nvirkamies kuin ne itsekin...\n\nSamassa tuli palvelustyttö porstuan läpi kamarista ja sanoi, että\nolivat käskeneet koiralle antaa ruokaa.\n\n-- Siinä se nyt oli, sanoi isäntä. Koira niillä on aina ensimmäisenä.\nTokko ne itse syönevätkään?\n\n-- Eivät kuulu syövän ennenkuin Kytölässä. Käskivät panna hevosen\nvaljaisiin, että pääsevät kohta lähtemään, selitti palvelustyttö.\n\n-- Vai jo niille nyt tuli kiire! ihmetteli isäntä pahantahtoisesti.\nKun on saanut tässä koko aamupuhteen vuottaa ja vahdata mokomiakin\nherroja... nukkua pötköttävät kuin mitkäkin kenraalit puolillepäivin --\nei tässä enää kerkeä omille töilleen...\n\nIsäntä sylkäisi vihaisesti, otti rukkaset naulasta ja nurkasta\ntallilyhdyn, jonka lasit koirat tapellessaan porstuassa olivat\nrikkoneet, ja läksi valjastamaan hevosta.\n\nMatkalle lähdettäessä tuli huonolla tuulella olevan isännän kanssa taas\nsananvaihtoa, kun toinen poliiseista käski koiran hypätä rattaille.\n\n-- No jopa nyt on hitto! sanoi isäntä. En minä vielä ennen ole koiria\nkyydinnyt. Eikö tuo tuommoinen votkale jaksa perässä juosta?\n\nMutta poliisit sanoivat, ettei sitä perässä juoksuteta. He ovat\nvastuussa koirasta, ja heidän on kuljetettava sitä rattailla. Vai\nluuleeko se isäntä, että tämä Pella on joku tavallinen rakki tai muu\njuoksulas?\n\nLopuksi kolme miestä ja koira jotenkuten sijoittautuivat ahtaille\nrattaille, ja sitten alettiin mennä kolistella routaista, kuoppaista\nmaantietä pitkin Kytölään päin.\n\nMukavaa siinä ei ollut kenelläkään, mistä aiheutui pitkin matkaa\nvähän kahdenpuolista nälvimistä, minkä poliisit kohdistivat rattaiden\nahtauteen, isäntä itsepäisellä ilkeämielisyydellä Bellaan, jota vastaan\nhän oli ruvennut tuntemaan syvää, voittamatonta vastenmielisyyttä.\n\nPuolimatkassa, muutaman mäen alla tuli vastaan torppari Juuso Paakkula,\nKuorelammin isännän sukulainen.\n\n-- Kytölästäkö sinä tulet? kysyi kestikievarin isäntä pysähdyttäen\nhevosen.\n\n-- On siinä miestä jos koiraakin! ihmetteli Juuso kaivellen tulitikkuja\ntaskustaan. Kaupungistako päin ne nämä vieraat ovat tulossa?\n\n-- Eikö nuo liene kaupungista, arveli isäntä. Tuo koira kumminkin...\nsen jo näkee päältäkin, ettei se ole näitä tavallisia maantolloja.\n\n-- Ja rinnustin auki vain ajetaan, jatkoi Juuso mietelmiään. Setolkan\nvarassa se vain kulkee noinkin suuri kuorma -- jo siinä pitää setolkan\nistua niinkuin tavallista tiukemmassa...\n\n-- Älä pakana! hämmästyi isäntä. Niinpähän on rinnustin auennut --\nvaikka kyllä se on tapahtunut juuri nyt. Vetäise sinä se kiinni, kun\nkerran siellä ääressä olet!\n\nJuuso koputti piippunsa kengänpohjaan ja sanoi:\n\n-- Ka raahtiihan tuon vetäistä.\n\nVedettyään rinnustimen kiinni sanoi Juuso vastaukseksi kestikievarin\nisännän äskeiseen kysymykseen:\n\n-- Kytölästä päinhän minä kävelen -- se taitaa tuo olla se\npoliisikoira, jota ne sinne Jykkälään odottavat?\n\n-- Eikö tuo se liene, murahti isäntä. Sen sillä on ainakin tavat ja\nilveet.\n\nJuuso katseli koiraa uteliaasti ja totesi:\n\n-- Ei se ole aivan tavallisen maatiaisen näköinen -- mutta muuten koira\nkuin koira.\n\n-- Niin, koira se on poliisikoirakin, sanoi siihen poliisi Ratilainen.\nEi se muuten koira olisikaan.\n\n-- Ka eihän se, myönsi Juuso. Sitä ne nyt ovat Jykkälässä vuottaneet\nniin, että tokko lie koko yönä talossa nukuttu. Minä kävin siellä tänä\naamuna kengän paikkuuta hakemassa, niin siellä oli jo noita ihmisiä\nkuin kinkereillä, eikö lie ollut pian koko Kytölän kyläkunta koolla.\n\n-- No apu siitä sitten läksi koirasta, kiivastui poliisi Makkonen. On\nne nyt tarsineet lapikkaineen pihan jos pientareetkin...\n\n-- Enemmänpähän on jälkiä mitä haistella, sanoi kyytimies ilmeisellä\nvahingonilolla. Sittenpähän saapi oikein näyttää taitonsa, kun siitä\nsotkusta sen varsinaisen rosvon jäljet löytää.\n\nMutta poliisit kiroilivat ja käskivät jatkaa matkaa. Juuso pani\npiippuun, loi vielä arvostelevan silmäyksen Bellaan ja sanoi:\n\n-- Vai tuo se sitten on se poliisikoira!\n\nSanoi ja lähti jatkamaan matkaa mökilleen päin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMitä väenkokoukseen varkauspaikalla Jykkälässä tulee, niin oli Juuso\nsiinä suhteessa puhunut pääasiassa totta.\n\nKytölässä harvoin tapahtui mitään erikoista, ja jos jossain jotain\ntapahtui tai odotettiin tapahtuvan, niin keräännyttiin sinne miehissä.\nSen ei tarvinnut olla pelkkää uteliaisuutta. Se oli myös tavallaan\nkohteliaisuuden osoitus naapuria kohtaan, ja todistus, ettei häneen ja\nhänen talonsa tapahtumiin nähden oltu välinpitämättömällä kannalla.\n\nNiinpä nyt, kun harvinainen ja mieltäkiinnittävä rikostapauksen\nselvittely oli kysymyksessä, oli aivan luonnollista, että\nnaapuritalojen väkeä aamuhämärissä alkoi kertyä Jykkälän avaraan\nperhetupaan, miehiä ja puolikasvuisia poikiakin, jotka asettuivat\nistumaan pitkin seinävieriä ja vähitellen aloittivat keskustelun, mikä\nalkoi ilmoista ja muista yleisistä asioista, kuten tapa vaati, mutta\nsiirtyi vähitellen varkaisiin ja varkauksiin ynnä muihin rikoksiin\nomistusoikeutta vastaan.\n\nKun jokainen vuorostaan oli kertonut kokemiaan ja kuulemiaan, syntyi\npitkä, torkuttava äänettömyys. Tupakoitiin vain niin, että ilma oli\nsavusta sakeana, ja kokous vaipui jonkinlaiseen horrokseen.\n\nMutta sitten tuli sisään talon nuorin poika, viisivuotias Pekka, joka\nilmoitti:\n\n-- Jo on ollut koululla se poliisikoira!\n\nSe sai kaikki heti virkistymään.\n\n-- No mitä se sinne koululle meni? ihmetteli Jykkälän isäntä. Eihän\nsieltä ole mitään varastettu.\n\n-- Onpas varastettu! väitti Pekka. Saunasta ovat varastaneet ja\nikkunasta menneet.\n\n-- Mitä se tuo poika höpsii? sanoi siihen emäntä, joka puuhaili\nsuurimman kahvipannunsa ääressä. Jykkälässä naapurit aina kahviteltiin,\nvaikka niitä olisi enemmänkin kerralla karttunut, kuten nyt oli laita.\n\n-- Saunassa oli muurari Kinnari ollut ja ikkunan oli särkenyt, ja\npoliisikoira oli ottanut kiinni... selitti pikku Pekka.\n\n-- Se on vale! vakuutti nuorekas ääni oven nurkasta. Ääni oli Kinnarin\npojan, joka oli saapunut katsomaan poliisikoiraa eikä voinut vaieten\nkuunnella isäänsä vastaan singahdutettua raskasta syytöstä.\n\n-- Mitä ihmettä se sieltä tyhjästä saunasta olisi varastanut? sanoi\nemäntä.\n\n-- Kiuaskivet kaiketi, murahti joku kuulijoista yksikantaan.\n\n-- Niin, ja mitä se sinne ikkunasta olisi mennyt, kun ei ovessakaan\nlukkoa ole, lisäsi isäntä.\n\n-- Renki-Pekka kertoi, sanoi poika-Pekka lyhyesti, vierittäen\nedesvastuun mahdollisesta väärästä uutisesta tukevammille hartioille.\n\nRenki-Pekka, joka oli ollut heinässä, ilmestyi hänkin tuokion kuluttua\ntupaan ja antoi nyt oikeamman kertomuksen asiasta. Että nimittäin\nsaunan ikkuna oli rikottu, kun Kinnari siellä sisällä kiuasta\ntarkasteli, ja Kinnaria heitetty halolla selkään. Poliisikoiran avulla\noli syylliset saatu kuitenkin kohta kiinni. Koulun ohi kulkiessaan oli\nPekka ehtinyt kuulla tapahtumasta, joka oli vielä aivan tuores.\n\n-- No kyllä ne nyt sitten ovat kohta täällä, sanoi isäntä. Vaikka on\nnoita tässä saanut odottaakin...\n\n-- Eikö liene paha siinä missä mainitaan, arveli joku naapureista,\nkatsoen ulos ikkunasta. Kyllä tuossa kuitenkin yhtä koiraa tuodaan\noikein miesjoukolla.\n\nPoliisit ajoivat juuri pihaan.\n\nPoliisien saapuessa pihaan töytäsivät kaikki alle kymmenvuotiaat\nikkunoihin painaen nenänsä littiin ruutuihin, mutta sitä vanhemmat\nistuivat liikkumattomina paikoillaan mahdollisimman välinpitämättömän\nnäköisinä. Siinä suhteessa oli Kytölän miespuolisessa väestössä\nvallalla intiaanien katsantokanta, että liiallisen uteliaisuuden\nosoittaminen asioissa, etenkin sellaisissa, jotka pian kyllä\nhätiköimättäkin jokaiselle selvenisivät, on miehen arvoa alentavaa. Ja\nmiesten luokkaan lukivat myöskin puolikasvuiset pojat itsensä, kuten\nmuutoin asianlaita lienee muissakin paikoin kuin Kytölässä.\n\nIsäntä kuitenkin katsoi asiakseen mennä pihalle vieraita vastaan.\n\nKuorelammin isäntä pysähdytti hevosensa veräjän pieleen.\n\nPoliisit ja koira hyppäsivät maahan.\n\nJykkälän isäntä katseli koiraa hetkisen ja tunsi jonkinlaista\npettymystä. Hän oli kuvitellut poliisikoiraa -- no, eihän hän ollut\nosannut siitä mitään selvää kuvaa mielessään luoda, mutta joksikin\naivan erikoiseksi, jo ulkomuodoltaan kunnioitusta rehellisissä\nihmisissä ja kammoa roistoissa herättäväksi hän oli sitä luullut. Ja\nnyt olikin hänen edessään jokseenkin tavallinen koira.\n\nMutta se oli kuitenkin poliisikoira, jonka ihmeellisistä urotöistä hän\noli sanomalehdistä lukenut, ja hän sanoi samat sanat kuin Paakkulan\nJuusokin oli sanonut:\n\n-- Vai tuo se sitten on se poliisikoira!\n\n-- Sehän se! vastasi Ratilainen.\n\nIsäntä tervehti vieraita kädestä ja käski sisään.\n\nKyytimies kuitenkin sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Kyllä tässä on jo\nmuutenkin saanut päivänsä hukata \"tyhjään emättömään\".\n\nIsäntä sanoi, että kai nyt sentään kahvia saisi olla kylmästä tultua,\nja taisteltuaan lyhyen, mutta ankaran taistelun sydämessään suostui\nkuorelampilainen tarjoukseen ja meni poliisien ja isännän perässä\nkamariin.\n\n-- Johan se tuo teidän koiranne kuuluu ennättäneen yhden urotyön tällä\nmatkalla tehdä, rupesi isäntä ylistämään Bellaa, tarkoittaen koululla\nsattunutta kohtausta.\n\n-- No johan se! vahvisti kuorelampilainen ylistystä muistellen äskeistä\nrytäkkää heidän porstuassaan.\n\nPoliisit kun eivät tajunneet, mitä isäntä oikein tarkoitti, eivät\npuolestaan vastanneet juuri mitään.\n\n-- Sillä tavalla kun aloittaa pienessä asiassa, niin kyllä siitä pian\nsaa suuremmassakin kuulla, jatkoi isäntä kehumistaan.\n\n-- Se on vissi se! vahvisti taas leppymätön kuorelampilainen. Kyllä\nsitä tässä kohta tämän kylän koirien turkit pölisevät, niin että ilma\non karvoja sakeana.\n\n-- He, he, he! nauroi isäntä kohteliaisuuden vuoksi, vaikka ei\nymmärtänytkään kuorelampilaisen sukkeluutta. Mutta sitä minä vain\nihmettelen, että se heti osasi lurjuksen niskaan käydä, vaikka oli\njuuri paikalle tullut.\n\nMutta siitä suuttui kuorelampilainen ja kysyi, että kuka se on sanonut,\nettä se lurjusta hätyytti. Kyllä vissiin poliisikoirassa itsessään\nsuurempi syy oli.\n\nIsännästä tuntui, että asiassa oli jotain hämärää.\n\n-- No tottakai sitä lurjukseksi saa sanoa, kun se ne ruudut särki...\n\n-- Niin, vaan siitäpä se onkin kysymys, kuka ne särki. Ei suinkaan\nmeidän koira mene oman talon tavaroita rikkomaan.\n\nNyt alkoi vähitellen itsekullekin selvitä, että toinen puhui pellosta,\ntoinen pellon aidasta. Siitä syntyi molemminpuolisia selvittelyitä,\nkunnes tuli ilmi, etteivät poliisit olleet koululla käyneetkään.\n\n-- Sittenpä tällä kylällä on useampia poliisikoiria, arveli isäntä.\n\n-- Kyllä on sitten tällä kylällä rosvoilla tiukat paikat, ihmetteli\nkuorelampilainen.\n\nPoliisit olivat ääneti hörppineet kahvinsa, mutta katsoivat nyt ajan\ntulleen sekaantua keskusteluun.\n\n-- Ei tässä läänissä ole muita poliisikoiria kuin tämä Pella, ilmoitti\nRatilainen. Niin että kyllä se on akkojen lorua koko se koulun juttu.\n\nIsäntä piteli kuitenkin puoliaan. Renki-Pekka oli asian kertonut, eikä\nhänen tapansa ollut satuja keksiä.\n\nRenki-Pekka kutsuttiin tuvasta, ja kertoi hän mitä asiasta tiesi. Oli\nitse nähnyt poliisikoiran koulun pihalla ja herrasmiehen, joka kuului\nolleen salapoliisi.\n\n-- Mikä liekin sitten petturi koko mies, arveli Ratilainen.\n\nPoliisi Makkonen esitti toisen otaksuman:\n\n-- Mutta jos se olisi joku viipurilainen tahi helsinkiläinen etsivä,\njolla on ollut asiaa tänne päin.\n\nSe tuntui mahdolliselta. Makkonen sanoi kuitenkin:\n\n-- Kyllä tässä on sentään paras käydä koululla ensin ottamassa selvä\nasiasta.\n\nJa sille sanalle se jäi.\n\nHetken kuluttua tulivat poliisit ulos pihalle, Ratilainen taluttaen\nBellaa.\n\n\n\n\nIX\n\n\n-- Nyt ne menevät! ilmoittivat ikkunoissa vahdissa olleet lapset\npoliisien lähdön.\n\nTuvassaolijat työntyivät heti oven täydeltä ulos seuratakseen\npoliisikoiran esiintymistä ja puuhia.\n\nPoliisit olivat jo veräjällä menossa, kun huomasivat jäljessään tulevan\nmies- ja poikajoukon.\n\nMakkonen huusi tämän nähtyään:\n\n-- Mikäs kansainvaellus tämä on? Ei saa tulla perässä!\n\nJoukko pysähtyi vähän hämillään, jääden katselemaan, miten poliisit\nJykkälän isännän kanssa kääntyivät koululle menevälle tielle.\n\nMutta Kuorelammin kestikievarin isäntä, joka oli noussut kärryilleen,\nhuomautti halveksivasti:\n\n-- No on siinä miestä koko läjä -- hyvääkin ihmettä töllistelemässä!\n\nJa käänsi hevosensa kotimatkalle.\n\nVäkijoukko tunsi itsensä loukatuksi, mutta ei kukaan keksinyt sopivaa\nvastausta, ennenkuin kuorelampilainen jo oli kuulomatkan ulkopuolella.\n\nKoulun lähellä tuli proviisori Löfman vastaan koirineen, pyssy\nolkapäällä riippuen.\n\n-- Sieltäpä se näyttää tulevan se toinen poliisijoukko, sanoi Jykkälän\nisäntä Löfmanista ja hänen koiristaan.\n\n-- No jos nuokin ovat poliisikoiria, niin kyllä ei sitten tällä kylällä\npaljon muita koiria olekaan, kun nytkin tulee samalla kujalla kolme\nvastakkain, arveli Ratilainen.\n\n-- Hyvää päivää! sanoi Makkonen Löfmanin kohdalle tultuaan.\n\nLöfman pysähtyi ja vastasi tervehdykseen.\n\n-- Koulultako herra tulee? kysyi Makkonen vähän epäröiden ja luoden\nvieraaseen tutkivan silmäyksen.\n\n-- Koulultahan minä.\n\n-- Taitaakin herra olla se sama, joka siellä kuuluu poliisitutkintoa\npitäneen? jatkoi Makkonen tiedusteluaan.\n\n-- Minähän se olin! naurahti Löfman. Tai oikeastaan opettaja, kuinka\nsen nyt vain ottaa.\n\n-- Niin, me vain kuultiin tuolla naapurissa, jatkoi Makkonen. Mistä\nkaukaa tämä poliisi on tullut?\n\n-- Ei etempää kuin Savonlinnasta.\n\n-- Jokos sitä sielläkin on poliisikoiria? kysyi Makkonen epäilevästi.\n\n-- No siellähän nyt vasta onkin vaikka mitä...\n\nNyt katsoi Makkonen parhaaksi pamahduttaa valttinsa pöytään:\n\n-- Saisikohan nähdä herran poliisikortin?\n\nLöfman ihmetteli:\n\n-- Mitä kuulustelijoita te oikeastaan olette?\n\n-- So, so, sanoi Makkonen kylmästi. Taidatte ollakin joku petturi.\nNäyttäkää vain paperinne rimpuilematta!\n\n-- Onpas tämä nyt juutas! ällisteli proviisori. Mitäs väkeä te itse\nolette?\n\n-- No me ollaan kyllä poliiseja kaupungista... ja tämä tässä on\npoliisikoira, esitteli Makkonen Bellan.\n\n-- Vai olette te poliiseita, sanoi Löfman. No on tässä sitten\njärjestysvaltaa liikkeellä yhden Kytölän kylän osalle.\n\n-- Mitenkäs se on niiden papereiden laita? kiirehti Makkonen.\n\n-- Menkää hiiteen papereinenne! sanoi Löfman suuttuen. Mitä tekemistä\nteillä on minun kanssani? Alkakaa hyvän sään aikana laputtaa, ennenkuin\ntässä tulee toinen ääni kelloon!\n\n-- Pidä varasi Ratilainen! sanoi Makkonen juhlallisesti. Tämä näyttää\nolevan vakava asia.\n\n-- En minä mikään poliisi ole! ärjäisi Löfman kiukkuisesti.\n\n-- No sitähän minäkin olen koko ajan epäillyt, riemastui Makkonen.\nKuulkaa vieraat miehet päältä, että hän on itse tunnustanut, ettei hän\nole poliisi.\n\n-- Milloinkas minä olen itseäni poliisiksi väittänyt? sanoi Löfman\nedelleen kiukkuisessa äänilajissa.\n\n-- Sepä ihme! vastasi Makkonen arvokkaasti. Mies pitää\npoliisitutkintoja ja nyt on tässä meille puolen tuntia vakuuttanut\nolevansa poliisi, mutta nyt sitten pölähdyttää päin naamaa, ettei hän\nmuka ole poliisiksi itseään väittänytkään. Herra ei taida tietää, että\nlaittomasti poliisina esiintymisestä on iso edesvastuu.\n\n-- Kuulkaas nyt hyvät miehet, sanoi Löfman koettaen rauhoittua.\nKoettakaahan toki käsittää, etten minä ole nyt enempää kuin\nmuulloinkaan itseäni poliisiksi väittänyt...\n\n-- No kukas sitten?\n\n-- No kukas sitten? Tietysti te itse!\n\n-- Mekö itse? Älkää nyt helkk...\n\n-- Te juuri. Tehän minua rupesitte poliisiksi tituleeraamaan. Minä en\nkieltänyt enkä myöntänyt. Luulin teidän leikkiä ymmärtävän.\n\n-- Laki ei leikkiä ymmärrä, sanoi Makkonen painavasti.\n\n-- Ei näy ymmärtävän, myönsi Löfman.\n\n-- Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin olette te myöntänyt pitäneenne\nkoululla poliisitutkintoa.\n\n-- Sekin oli leikkiä.\n\n-- Vai oli sekin leikkiä. Te taidatte olla hyvin leikkisä mies? lisäsi\nhän ivallisesti.\n\n-- Juuri kotitarpeiksi, myönsi Löfman.\n\n-- Se on vaarallista leikkiä, huomautti Makkonen vakavasti.\n\n-- Tokkopa tuo nyt niin vaarallista lie, väitti Löfman vastaan.\nSitäpaitsi oli koko juttu opettajan keksintöä. Hän pelotteli saunan\nikkunan rikkojat tunnustamaan sillä, että uskotteli koulupojille minun\nolevan salapoliisin ja näiden koirien poliisikoiria. Mitäs pahaa siinä\nnyt oikeastaan oli?\n\n-- No eihän siinä nyt juuri lainrikosta tainnut tapahtua, myönsi\nMakkonen vihdoin armollisesti ajateltuaan asiaa. Kun nyt vain juttu on\nsillä lailla, kuin te kerroitte.\n\n-- Kyllä se sillä lailla on.\n\n-- Ka, sittenpä meillä ei taida koululle muuta asiaa ollakaan, päätti\nMakkonen kuulustelun. Jäniksiäkö se herra on menossa säikyttelemään?\n\n-- Niitähän minä.\n\n-- No onnea ja lykkyä nyt sitten vain! toivotti Makkonen vilpittömästi.\nMe käännytäänkin sitten Jykkälään. Ollaan tässä lähdössä rosvojen\njäljille, lisäsi hän selitykseksi Löfmanille.\n\nJa molemmin puolin erottiin sulassa sovinnossa.\n\n\n\n\nX\n\n\nPoliisit palasivat takaisin Jykkälään, ja Makkonen, vanhempi\nkonstaapeli, sanoi, että on tässä jo päivää alkuhommiin tarpeeksi\nhukattu. On aika ryhtyä varkaiden takaa-ajoon.\n\nVäkijoukko seisoskeli vielä pihalla, ja heille konstaapeli Ratilainen\nantoi ystävällisen huomautuksen:\n\n-- Mitä te kaiken päivää turulla joutilaina seisotte? Menkää\nviinamäkiinne ja muille töillenne!\n\n-- Eikö tässä enää rauhalliset ihmiset saa siivolla olla? kuului\nkapinallinen kysymys miesjoukosta.\n\n-- Tarsitte siinä ja sotkette jäljet! kiljaisi Makkonen kiivastuen.\nMikä koira niistä sitten enää selvän saa, vaikka sillä olisi elehvantin\nnokka!\n\n-- Ei suinkaan ne rosvot ole pihan halki kulkeneet, kun kerran ovat\npellon piennarta myöten päässeet tuvan ikkunaan ja siitä ulos, vastusti\ntoinen ääni joukosta.\n\n-- Suu kiinni! sanoi Makkonen jyrkästi, kun ei keksinyt muutakaan\nvastausta tähän huomautukseen.\n\n-- Jos mentäisiin katsomaan sinne, missä varkaus on tapahtunut, ehdotti\nhän sitten isännälle.\n\nJa väkijoukolle ilmoitti hän:\n\n-- Asiattomilta on pääsy laillisen edesvastuun uhalla kielletty!\n\n-- Maltetaanhan me pysyä täällä pihallakin, vakuutti eräs joukosta.\n\n-- Eikä ne kaiketi poliisitkaan siellä sisällä ikäänsä ole, lohdutteli\ntoinen. Jos nimittäin aikovat rosvot kiinni saada, lisäsi hän varmuuden\nvuoksi.\n\nMutta isäntä meni poliisien kanssa kylmään tupaan.\n\n-- Onko täällä nyt kaikki siinä kunnossa, mihin rosvot tämän huoneen\njättivät? kysyi Makkonen.\n\n-- No ihan siinä samassa, vakuutti isäntä. Ei ole mitään liikuteltu\n-- ja akkoja kielsin täällä käymästä muuta kuin minkä ihan\nvälttämättömimmällä asialla.\n\n-- Tuosta ikkunasta ne ovat sitten tulleet, totesi Ratilainen ilmeisen\ntosiasian katsellen rikottua ikkunaa.\n\n-- Siitä kai ne ovat tulleet, vahvisti isäntä, ja siitä myöskin\nmenneet, senkin korvennettavat!\n\n-- Tässä on tyhjä tikkuaski ikkunan luona, ilmoitti Makkonen, joka teki\ntarkkoja tutkimuksia. Onko tämä talon tavaroita?\n\n-- Ei, sanoi isäntä, meillä käryytetään vain niitä tavallisia\nHallmannin tikkuja. Nämä mitä lienevät olleet mäntsäläläisiä -- tai\nmuita ulkomaalaisia.\n\n-- No sitten se on jäänyt tänne rosvoilta. Ne ovat tehneet tikuilla\ntulta täällä hamuillessaan.\n\nTodistuksena tämän väitteen uskottavuudesta oli ympäri lattiaa lyhyeksi\npoltettuja tulitikunpäitä.\n\n-- Ne ovat vääntäneet tuon tiinunkin kellariluukun päältä --\npaholaiset, lausui isäntä.\n\n-- Se on hyvä juttu, sanoi Ratilainen. Sitten niiden on pitänyt\nenemmältä kävellä tämän tiinun ympärillä, niin että siinä pitäisi\njälkien hyvin tuntua.\n\nBella sai tutustua permantoon tiinun luona. Se nuuhki sitä tarkasti, ja\nMakkonen yllytti:\n\n-- Hae rosvo, Pella, hae rosvo!\n\nSitten alkoi koira nykiä talutusnuoraansa ja Makkonen hellitti sitä\nsenverran, että Bella pääsi vapaasti liikkumaan.\n\nKoira alkoi kulkea ympäri: lattiaa kuono maassa, meni uunin luo ja\npyrki sitten ovelle päin.\n\n-- Jopas taisi saada jäljistä kiinni, iloitsi isäntä. Ovella koira\nhaukahti lyhyesti.\n\n-- Se tahtoo porstuaan, tulkitsi Ratilainen.\n\n-- Olisivatkohan ne porstuassa käyneet? arveli Makkonen.\n\n-- On ne voineet käydä, päätteli isäntä. Ja ovat voineet sitä kautta\npoiskin mennä, jos niikseen tulee. Mukavampihan se oli porstuan kautta\niso kantamus viedä kuin ruveta sitä ikkunasta laahaamaan.\n\n-- Niin, ja kun tiesivät koko talon nukkuvan, lisäsi Ratilainen.\n\nAsia tuntui olevan selvä.\n\nMentiin porstuaan, koira edellä, miehet perässä, koira aina vain\nkuono permannossa ja miesten suurella mielenkiinnolla seuratessa sen\npienimpiäkin liikkeitä. Porstuasta siirryttiin kuistille ja siitä\npihalle.\n\n-- Nyt sen näkee, ovatko nuo toljakkeet saaneet sotketuksi jäljet,\nsanoi Makkonen, pihalla seisoskelevaa joukkoa tarkoittaen.\n\n-- Jokos se sai koira jäljen päästä kiinni? kysyi eräs joukosta.\n\nPoliisit eivät vastanneet. Isäntä vain yliolkansa murahti että:\n\n-- Pianhan sen näkee...\n\nKoira kääntyi kuistilta heti vasemmalle karjapihaan päin, kulki\nnuuskien pitkin pihaton aitaviertä saunan eteen ja poikkesi siitä\nkarjatielle.\n\nIsäntä pysähtyi saunan luona ja sanoi:\n\n-- Minulla ei ole aikaa tulla pitemmälle, mutta selväthän tässä ovat\ntiet. Ja kun ei tiedä, miten pitkäksi teille se matka tulee...\n\n-- Niin, eihän sitä tiedä, myönsivät poliisit, vaikka tässä saisi\njuosta siihen maailman toiseen laitaan. Minne tämä tie oikein viepi?\n\n-- Se menee tästä ensin meidän karjamaille, mutta sitten tulee sieltä\nkyllä Korven kylä vastaan... ja sitten koko muu maailma...\n\n-- No osataanhan tässä sitten.\n\nIsäntä toivotti onnea matkalle ja kääntyi takaisin pihaan, missä\npaikalle saapunut Kinnari nauravalle väkijoukolle teki selkoa Löfmanin\n\"poliisikoiran\" urotyöstä.\n\n-- Mutta kyllä tässä on toinen koira, vakuutti isäntä. Se kun kerran\nvain nuuhkaisi, niin kohta oli jäljen päässä kiinni, ja niin läksi\nrohkeasti kuin olisi syntymästään asti sitä tietä kulkenut...\n\nNaapurit alkoivat hajaantua kukin taholleen, koska ei ollut luultavaa,\nettä poliisikoirasta toistaiseksi pitkään aikaan mitään kuuluisi.\n\nPoliisit sillä aikaa painuivat karjatietä myöten edelleen ja katosivat\nlopuksi metsikköön.\n\n\n\n\nXI\n\n\nJuuso Paakkula oli tullut mökilleen, syönyt eilistä kalakukkoa,\nryypännyt kahvia palanpainikkeeksi, käynyt korjaamassa niityn\naitaa, palannut kotiin ja ryhtynyt paikkaamaan Jykkälän Annastiinan\nlyhytvartisia navettalapikkaita.\n\nHänen vaimonsa Kaisa karttasi villoja.\n\n-- Kuuluikos sinne Jykkälään erikoisia? kysyi Kaisa.\n\n-- Kuuluihan sinne vähäsen.\n\n-- Joko ne rosvot on saatu kiinni?\n\n-- Eihän niitä vielä, mutta eivätkö nuo pian joutune kiinni, kun on\nsinne tuotu oikein kaupungin poliisit ja poliisikoirat.\n\n-- Ohoh, vai että oikein kaupungin poliisit ja koirat! Itsekö se isäntä\nne on sinne toimittanut?\n\n-- Eikö tuo lie itse.\n\n-- Katsohan näet sitä Jykkälän isäntää, kun aloitti isoisesti!\nihmetteli Kaisa. Oikein poliisikoirat! Näitkö sinä ne koirat?\n\n-- Eihän niitä oikeastaan ollut kuin yksi koira ja kaksi muuta\npoliisia. Sikolammin mäen alla ne minua vastaan tulivat. Minä korjasin\nsiinä kuorelampilaisen hevosen rinnustinta, kun se oli auennut.\n\n-- Itsekö se oli kuorelampilainen kyydissä?\n\n-- Itsehän tuo taisi olla. Niitä oli kaksi poliisia, vaikk'ei niillä\nollut vormua, ja sitten vielä se poliisikoira. Se oli kanssa kärryissä\nniinkuin iso herra.\n\n-- Vai oikein ne sitä koiraakin kärryissä kuljettivat! Minkä näköinen\nse oli?\n\n-- Taisihan tuo olla semmoinen keskikokoinen lyhytkarvainen koira.\nVähän hontelolta se minusta näytti, minkä kerkesin siinä sitä katsella.\n\n-- Kun et kääntynyt takaisin Jykkälään katsomaan, miten ne sillä\nkoiralla...\n\n-- Mitähän katsomista tuossa sitten olisi ollut. Koira kuin koira. Ja\noli tuolla sitä väkeä jo minuttakin tarpeeksi... sitä oli siellä ukkoa\nkuin kuntakokouksessa.\n\n-- Vai niin oli paljon tullut katsojia! ihmetteli Kaisa.\n\n-- Niinhän noita oli. Ne poliisit ihan noitumaan rupesivat, kun\nkuulivat, että sinne oli niin paljon sitä väkeä kertynyt.\n\n-- No mitähän ne nyt siitä?\n\n-- Sanoivat, että sotkevat kaikki jäljet sekaisin... ja taitaahan se\nvähän semmoista ollakin.\n\n-- Voipihan se olla... terveenäkö se oli se emäntä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoliisit seurasivat sillä aikaa koirineen jälkiä.\n\nJykkälän karjatien reunaa kulki seurue opotalle asti, missä poikkesi\nheti oikealle ja läksi aitoviertä etenemään. Bella ryntäsi suoraan\neteenpäin maata tuskin nuuhkaistenkaan, niin että konstaapeli\nRatilainen, joka talutusnuorasta kiinnipitäen lönkytti puolijuoksua\nperässä, huomautti hengästyneenä:\n\n-- Ihanpahan näet hikeen asti juoksuttaa, peijakas!\n\nJohon Makkonen lisäsi:\n\n-- Hiton tuoreiltapa ne jäljet tuntuvat, kun ei sen tarvitse niitä tuon\nenempää nuuhkia.\n\n-- Eikö liene jouduttu juoksemaan jäniksen jäljille... ei tämä ole\noikeata menoa, epäili Ratilainen.\n\nVähän matkan päässä oli noustava aidan yli, jonka jälkeen matka jatkui\npellon piennarta pitkin, kunnes taas oli noustava aidan yli maantien\nvieressä.\n\n-- Riettaan kuvatus, kun hyppyyttää joka aidan yli! juonitteli Makkonen\nBellalle.\n\nNyt oli tultu oikotietä sille samalle maantielle, jota myöten poliisit\nolivat saapuneet Kytölän kylälle, ja Bella alkoi kulkea takaisinpäin\nmaantien reunaa pitkin.\n\n-- Näinköhän sinä juutas viet meidät takaisin kaupunkiin? alkoi\nRatilainen epäillä Bellan aikeita, kun oli kuljettu pari kilometriä\nmaantietä pitkin.\n\nMelkein samassa poikkesi Bella kuitenkin eräälle metsätielle. Siltäkin\nse pian pyörähti louhikkojen ja ryteikköjen välitse mutkittelevalle\njalkapolulle.\n\n-- No tämähän tuo jo alkaa viettää vähän kuin rosvojen pesälle päin,\narveli Makkonen.\n\nPolun päässä aukeni metsä sen verran, että jätti tilaa pienelle\nperunamaalle ja sen takana olevalle mökkirähjälle.\n\n-- Mitähän väkeä tuolta tulee? ihmetteli Kaisa nähdessään Bellan,\nRatilaisen ja Makkosen lähenevän mökkiä.\n\n-- Siinäpähän se nyt sitten on se poliisikoira, ilmoitti Juuso\nPaakkula, joka oli juuri saanut toisen lapikkaan paikatuksi.\n\n-- Hyvä isä! siunasi Kaisa. Mitähän ne nyt tänne?\n\n-- Sittenpähän tuon kuulee, kun sisälle tulevat, murahti Juuso\nlevollisesti.\n\nPitkään ei sitä tarvinnut odottaakaan. Ovi avattiin, ja Bella edellään\ntyöntyivät Ratilainen ja Makkonen sisään.\n\n-- Päivää! sanoivat poliisit, mutta Bella syöksähti kiivaasti haukkuen\nJuusoa kohti.\n\nJuuso tempaisi rahin vierestä sen Jykkälän Annastiinan paikkaamatta\nolevan lapikkaan ja hosui sillä Bellaa, uhaten:\n\n-- Tulepas päälle sinä vietävä, niin kuonoosi saat!\n\n-- Ka eikös tämä ole se sama mies, joka tuli meitä vastaan maantiellä\ntänä aamuna? tunnusteli Makkonen.\n\nBella teki kiivaan rynnistyksen Juusoa kohti, jolloin Juuso suuttui ja\nsanoi:\n\n-- Jos ette saa sitä koiraanne asettumaan, niin ajakaa se pellolle...\nsyöpi tässä viattoman ihmisen omassa mökissään kitaansa!\n\n-- So, soh! rauhoitti Ratilainen Bellaa vetäen talutusremmiä lyhemmäksi.\n\n-- Niin, eikös se juuri tämä mies tullut tänä aamuna meitä vastaan?\nuudisti Makkonen äskeisen kysymyksensä.\n\n-- Ka enkö tuota liene minä ollut.\n\n-- Saakeli sentään! kirosi Ratilainen. Nyt se on juoksuttanut tuo koira\nmeidät niitä sinun jälkiäsi myöten tänne hittoon asti... mitä tekemistä\nsinulla oli siellä Jykkälän kylmässä tuvassa?\n\n-- Emäntä antoi voita, niin minä menin perässä, ettei emännän tarvinnut\nruveta sitä minulle kantamaan.\n\n-- Kyllä te olette yksiä tolvanoita niin emännät kuin isännätkin!\njulmistui Ratilainen. Näillepä sitten vielä poliisikoirat, hyväkkäille!\nEivät ne ymmärrä sen vertaa kuin tuo lapikas tuossa, Tule pois Makkonen!\n\nJa poliisit läksivät hyvästiä sanomatta ulos.\n\n-- Nuuhki nyt vietävä niitä samoja jälkiä myöten takaisin! ärjäisi\nRatilainen Bellalle, ettei tänne korpeen eksytä!\n\n\n\n\nXII\n\n\nPoliisit tulivat Jykkälään takaisin huonolla tuulella, ja perillä\nhe moitiskelivat sitä, että jäljet oli sotkettu. Mieliala lauhtui\nkuitenkin jonkin verran, kun emäntä tarjosi ruokaa.\n\n-- Pitikin sen Juuson telläytyä minun perääni! päivitteli emäntä.\n\n-- Noh, eihän tuossa vielä kovin suurta väärää tullut, lohdutteli\nMakkonen viimein.\n\nAterioitua päätettiin tehdä uusi yritys. Bella vietiin kylmän tuvan\nikkunan taakse, josta se alkoi johtaa etsiviä aivan päinvastaiseen\nsuuntaan kuin mihin ensin oli lähdetty.\n\nMatka veti tällä kertaa pellon pientaria pitkin kylän laitaan, missä\nBella alkoi kulkea pitkin Kytölän joen vartta. Joen törmällä olevien\nmökkien ikkunat ilmestyivät täyteen lasten kasvoja, ja Kinnarin\nmökiltä kuului poliisien korviin poikien kimeä kiljunta: poliisikoira!\npoliisikoira!\n\nKylän toisessa päässä vie joen yli sillan virkaa toimittava hirsi- ja\nlautarytiskö, josta alkaa Törölän salolle vievä tie.\n\n-- No jo nyt joutuvatkin oikeille jäljille, kun Törölään läksivät!\nihastuttiin mökeissä. Sieltä ne olisivat Jykkälän sapuskat koirittakin\nlöytyneet!\n\nTörölän rappeutunut talo on Törölän salolla noin puolen peninkulman\npäässä Kytölästä. Törölän väki oli huononlaisessa maineessa, ja kun\nei sillä puolen maailmaa muita ihmisasuntoja ollutkaan, niin levisi\nKytölän kylälle heti sanoma siitä, että poliisikoira johtaa poliiseita\nTörölään.\n\n-- Hyvähän se olisi, jos kiinni joutuisivat, toivottelivat\nkytöläläiset. Sata vuotta on siinä paikassa rosvojen pesä ollut.\n\nSillä aikaa taivalsivat poliisit Törölään päin.\n\nPuolimatkassa, sakeimmalla salolla, tuli heitä vastaan Törölän ukon\nvävy Kusti Nieminen.\n\n-- Päivää! tervehtivät poliisit. Minne tämä tie viepi?\n\n-- Eipähän tämä sen etemmäksi kuin Törölään, vastasi Kusti ja katseli\nuteliaana pitkää nahkavyötä, jonka toinen pää oli kiinni Bellan\nkaulanauhassa ja toinen pää kääritty Ratilaisen käsivarren ympäri.\n\n-- Eikö siitä enää mene mitään tietä etemmäksi? tiedusteli Makkonen.\n\n-- Taitaahan siitä jokin jalkapolku oikaista salon läpi sinne Sorjolan\njärven puolelle -- mutta muita teitä siellä ei enää ole. Minnekä ne\nnämä vieraat ovat menossa?\n\n-- Eipähän siitä ole itselläkään tietoa... minne tämä koira vienee...\n\n-- Vai niin, vai koirako se...? Mikähän koira se sitten on? kysyi Kusti.\n\n-- Ka tämähän se on se tämän läänin poliisikoira...\n\nKusti hätkähti.\n\n-- Virkamatkallakos sitä sitten...?\n\n-- Ka virka... Olisi kysymys muutamasta varkaudesta tuolla Kytölän\nkylällä.\n\n-- No kyllä on sitten tullut koiralle erehdys... ei täälläpäin asu\nmuita kuin se Törölän joukko, ja se on hyvin rehellistä väkeä, eivätkö\nliene uskovaisiakin, niin ettei niitä voi ensinkään epäillä, ilmoitti\nKusti kiireesti.\n\n-- Emme me ketään epäilekään, selitti Makkonen. Me vain kuljetaan tämän\nkoiran perässä, ja kehen se käy kiinni, niin sille me pistämme raudat\nkäsiin. Vaikka alkaisi piispaa haukkua, niin me kohta niskaan...\n\n-- Vai niin on kovat järjestykset...\n\n-- Niinhän ne ovat. Jassoo, ettei tänne päin ole muuta kuin se... mikä\nse nyt olikaan?\n\n-- Törölän talo. Eihän täällä muita... Jos tuo koira on rosvon jäljillä\nollut, niin ovat ne rosvot sitten painuneet siitä Törölän sivuitse\nSorjolan järven puolelle. Siellähän ne kuuluvat olevan Sorjolan järven\ntakana oikein rosvojen pesät.\n\nPoliisit lähtivät jatkamaan matkaansa.\n\nKusti katseli heidän jälkeensä, ja kun poliisit olivat ehtineet\nensimmäisestä tien mutkasta kääntyä, läksi hän juoksemaan halki metsän\noikotietä Törölään päin, niin että risut jaloissa räiskivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKytölän Mönkkösessä oli samana päivänä iltapuolella raamatunselitys.\n\nLeipuri Issakainen Sorjolasta oli ilmoittanut puhuvansa aineesta:\n\"Kansat ovat juopuneet vääristä opeista\", ja koska oli tunnettua, että\nIssakainen oli yhtä onnistunut saarnamies kuin epäonnistunut leipuri,\nniin oli odotettavissa, että tilaisuuteen saapuisi kuulijoita se\ntavallinen määrä, joka kytöläläisten hartauskokouksissa aina nähdään,\nkun joku paremmista puhujista on sanaa selittämässä ja veisuuta\njohtamassa, nimittäin parikymmentä akkaa ja pari kolme ukkoakin.\n\nMutta kun tämä uskollinen seurakunta käveli kujosia pitkin Mönkkölään,\nniin ei sen hämmästyksellä ollut rajoja, kun heidän ohitsensa\najaa karahdutti pari hevoskuormaa Sulkkilan kylän väkeä, Tujulan\nviinaanmenevä isäntä Kuorelammilta ja kokonaista kolme hevoskuormaa\nSärkijärven suruttomuudestaan tunnettuja asukkaita. Sitäpaitsi näkyi\nkytöläläisiäkin olevan tulossa enemmän kuin koskaan ennen.\n\n-- Siellä taitaakin tänä iltana olla uusi saarnamies sen Issakaisen\nmukana, arveli Malisen Riitta.\n\n-- Niin, ei tiedä vaikka olisi oikea lähetyssaarnaajakin, lisäsi\nMiinalan vanhaemäntä jaksamatta kuitenkaan oikeastaan itsekään uskoa\nmoista onnenpotkausta mahdolliseksi.\n\nMutta jos Malisen Riitta ja Miinalan vanhaemäntä olisivat kuulleet sen\nkeskustelun, mikä neljännestunti takaperin oli tapahtunut maantiellä\nTujulan isännän ja Sulkkilan kylän \"navan\" Tahvo Koposen välillä, niin\nolisi asia esiintynyt hieman toisessa valossa.\n\nTujulan isäntä oli tapansa mukaan ajanut kuin jehu, hevonen melkein\nvaahdossa, ja tavoittanut edellä ajaneet sulkkilalaiset sekä yrittänyt\najaa ohi, mutta onnistumatta tien kapeuden vuoksi. Samassa oli hän\ntuntenut Tahvo Koposen ja huutanut tälle:\n\n-- Ka, Koponenhan se on! Kirkollepäinkö sinä olet menossa?\n\n-- Enkä kun tuonne vain Kytölän Mönkköselle.\n\n-- Raamatunselitykseenkö?\n\n-- Ka... niin, sinnehän minä... kun tuo eukko tahtoi, myönsi Koponen\nhieman vastahakoisesti.\n\n-- No, sinnehän minäkin, huusi Tujulan isäntä, joka oli jonkinverran\nmaistanut ja puheliaalla tuulella. Vaikka luuletko sinä Koponen, että\nminä sinne niiden Issakaisen lorujen tähden... ee-ho! Vai minä antaisin\nsen Issakaisen sieluani höylätä -- ei tule ne kalat! Vaan minä läksin\nkuulemaan siitä poliisikoirasta. Ptruu-perr! Kuule, tule sinä Koposen\nTahvo tänne minun kärryilleni, niin on rutompi ajaa kahden. Onhan sillä\nsinun konillasi vetämistä sinuttakin.\n\nKoponen noudattikin kehoitusta ja muutti Tujulan isännän rattaille.\nViimemainitulla oli taskussaan puolen litran konjakkipullo, ja kun\nKoponen oli saanut ryypyn, tunnusti hän:\n\n-- Sitähän minäkin läksin oikeastaan kuulemaan, mitä ne siitä\npoliisikoirasta hölyävät... Eikös se Mönkkösen emäntä ole sen Jykkälän\nPaavon sisar?\n\n-- Onhan se... kyllä se tietää Jykkälän asiat.\n\nIssakainen oli ihastuksissaan kuulijain paljoudesta. Tuskin oli\nhänellä koskaan ollut niin paljon sanankuulijoita. Isäntämiehiäkin oli\nkymmenittäin. Tämä innostutti hänet saarnaamaan erinomaisesti, mutta\nkuulijakunta oli koko ajan hyvin rauhaton. Kamarissa tarjottiin näet\ntoimituksen kestäessäkin kahvia parhaille vieraille, ja isäntäväellä\noli paljon kertomista poliisikoirasta, joka kiinnitti mieliä\nverrattomasti enemmän kuin Issakaisen kaunopuheinen esitys vääristä\nopeista ja niiden turmiollisista vaikutuksista. Kun yksi kamarintäysi\noli kahviteltu ja palannut kuulemaan, vieläkö Issakainen puhui vääristä\nopeista, työntyi kamariin heti toinen ahdos, ja puheen sorina oli niin\näänekäs, että se vaikutti häiritsevästi ohjelman suoritukseen tuvan\npuolella.\n\nMutta äkkiä tuli suuri hiljaisuus.\n\nIssakainen oli ruvennut puhumaan poliisikoirasta.\n\nKamari tyhjeni silmänräpäyksessä. Kaikki tunkeutuivat tupaan.\n\n-- ... ja eikö se todellakin, todellakin, rakkaat veljet ja sisaret,\nole surullinen todistus siitä, miten kauas me ihmiskurjat olemme\neksyneet oikealta tieltä, kun armollisen esivallan täytyy käyttää\njärjettömiä luontokappaleita, sieluttomia koiria apunaan taistelussa\nrikoksia, pahuutta ja syntiä vastaan! Eikö meidän sydämemme täydy\nitkeä verta ajatellessamme, että ihmiset ajavat vääryyden ja perkeleen\nasioita ja koirat ajavat oikeuden ja rehellisyyden asiaa!\n\nIssakainen puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen\nsaarnansa loppuosa teki tärisyttävän vaikutuksen.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTörölän isäntä Törö-Jussi loikoi penkillä ja mietiskeli, olisiko\nlähdettävä hakkaamaan havuja. Uunilla makasi vällyjen välissä\nTörö-Jussin isä, puolisokea ukko, yskien ja väristen. Emäntä oli\nnavetassa.\n\nSilloin syöksyi vävy tupaan hengästyneenä ja kiljaisi:\n\n-- Nyt sukkelaan piiloon ne Jykkälän sapuskat! Poliisit ja\npoliisikoirat ovat niskassa ihan tuossa paikassa.\n\nTörö-Jussi kirosi pelästyneenä ja kysyi:\n\n-- Minnekä minä ne nyt sullon?\n\n-- Älä sinä liikuttele niitä ensinkään! Juokse sanomaan akallesi, että\nviepi ne vaikka sinne vanhempaan latoon niitylle ja peittää heiniin. Se\nkoira s--na tulee sinun jälkiäsi myöten.\n\nTörö-Jussi juoksi navettaan, ja hetken perästä kiirehti emäntä aittaan,\njosta kantoi piikkohurstiin käärittyä taakkaa selässään saunan sivuitse\nniitylle päin.\n\nTörö-Jussi meni tupaan ja sanoi isäukolleen:\n\n-- Jos ne sinulta kyselevät, niin älä sano mitään. Älä aukaise suutasi,\nettet sotkeudu puheissasi! -- heittäydy hölmöksi...\n\nUkko yski uunilla mitään vastaamatta, ja Törö-Jussi alkoi katsella\nikkunasta. Kusti oli juossut saman tien takaisin kuin oli tullutkin.\n\n-- Ei se akka ala joutua, murisi Törö-Jussi levottomana.\n\nEmäntä ennätti kuitenkin takaisin, ennenkuin etsivät tulivat.\n\n-- Sinnekö sinä ne veit vanhaan latoon?\n\n-- Sinne... työnsin heinien alle ovenpieleen... ei ollut aikaa kätkeä\nparemmin, läähätti emäntä.\n\n-- Mene nyt navettaan ja sano, jos mitä kysyvät, että minä kävin tänä\naamuna Kytölässä ja poikkesin Jykkälän kautta takaisin tullessani.\n\n-- Hyvä isä kuitenkin! huokasi emäntä ja meni navettaan.\n\nTörö-Jussi tuijotti kankein silmin ulos ikkunasta. Taivaalla ajelehti\nmustia pilvenjönkäleitä, metsä huokaili raskaasti syksytuulessa, ja\npihaton veräjän vieressä aidanseipäässä oleva väkkärä vääntelehti\nlevottomana tuulenpuuskauksissa ja läpätti pahaenteisesti.\n\nNytpä saapuivatkin poliisit pihaan, katselivat jonkin aikaa ympärilleen\nja näyttivät neuvottelevan.\n\nSitten tulivat he tupaan.\n\nBella nosti heti Törö-Jussia vastaan mielenosoituksen, jonka\ntarkoitusta ei ollut vaikea käsittää. Poliisit eivät kuitenkaan\npäästäneet sitä Jussin kimppuun.\n\nJonkun sekunnin tuijottivat molemmat puolet toisiinsa.\n\nSenjälkeen kysyi Makkonen:\n\n-- Onko tämä se Törölän talo?\n\n-- Ka tämähän se taitaa sen niminen olla, myönsi Jussi.\n\nBella vain riuhtoi ja haukkui. Ukkoa alkoi uunilla yskittää.\n\n-- Tekös tämän talon olette isäntä?\n\n-- Ka minähän se taidan olla.\n\n-- Tietääkös isäntä, mistä me nyt isäntää syytämme? jatkoi Makkonen\nkuulusteluaan.\n\nVallitsi hetken vaitiolo. Bella rähisi entistä kiukkuisemmin.\n\n-- Ka, mistäpäs minä sen... lausui Törö-Jussi verkalleen. Yksi saattaa\nsyyttää yhdestä, toinen toisesta. Juutastako se tuo koira minulle\nterhentää?\n\n-- Taikka emmehän me oikeastaan syytä ketään, lisäsi Ratilainen\nselitykseksi. Emmekä epäile ketään. Vaan tuo koira kun ketä syyttää,\nniin meidän pitää sitten niinkuin viran puolesta käydä asiaan käsiksi.\n\n-- Mikähän koira se sitten on? tiedusteli Törö-Jussi välinpitämättömän\nnäköisenä katsoa muljauttaen Bellaan.\n\n-- Joo, tämähän se on se tämän läänin poliisikoira, ilmoitti Makkonen\nBellan arvon.\n\n-- Vai se se on se poliisikoira, ihmetteli Törö-Jussi. Eipähän näet\nole tullut perätyksi, onko niissä puheissa mitään perää, kun ne ovat\ntuolla kylällä jotkut olleet tietävinään, että siellä kaupungissa olisi\nsemmoisiakin koiria. Tottahan se sitten taitaa kumminkin olla.\n\n-- No tottapa tietenkin, vakuutti Makkonen. Tässä on nyt yhdeksi\nesimerkiksi ihan elävä ja hyvin etevä poliisikoira... ja se haukkuu\nteitä.\n\n-- Niinhän tuo näkyy haukkuvan, myönsi Törö-Jussi kiistämättömän\ntosiasian. Mitähän se mahtanee minusta haukkua? aprikoi hän sitten.\n\n-- Me olemme pitäneet tuolla Kytölän kylällä poliisitutkintoa muutaman\nvarkauden johdosta... ei ole tainnut isäntä kuullakaan? aloitti\nMakkonen kavalasti.\n\n-- Olenhan minä siitä vähän kuullutkin, valmistautui Törö-Jussi\ntorjumaan väijytystä, jota arvasi poliisien nyt ryhtyvän hänelle\nlaatimaan.\n\n-- Vai jo siitä täällä salollakin tiedetään! kummeksui Makkonen. Soh,\nPella, alahan asettua! Kyllähän me vähemmälläkin nähdään, ketä sinä\ntarkoitat! Mitenkä siitä on tänne asti sana levinnyt?\n\n-- Sattuuhan sitä aina joku tuolla Sorjolan järven puolella asuva\npoikkeamaan talossa, kun on ollut Kytölässä käymässä. Ja näkyyhän\ntuota itsellekin tulevan joskus tarvis lähteä täältä korvesta ihmisiä\ntapaamaan... jollei muuta varten niin ainakin suolan ostoon, selitteli\nTörö-Jussi.\n\n-- Mitenkäs se sitten tämä Pella osasi teidän jäljillenne, kun me\nsiellä varkauspaikalla neuvoimme sitä rosvon jäljille? kävi Makkonen\nsuoraan asiaan käsiksi.\n\nTörö-Jussi oli kuitenkin varustautunut hyökkäyksen varalta ja selitteli\nedelleen rauhallisesti:\n\n-- Kun ei se sitten vain olisi löytänyt minun jälkiäni sieltä toisen\ntuvan ikkunan takaa ja pellon pientareelta...\n\n-- Mitenkäs ne teidän jälkenne olivat sinne tulleet? kysyi Makkonen\nhyvin viisaan näköisenä. Kävittekö te siellä?\n\n-- Ka, poikkesinhan minä siellä kirkolta tullessa... kun kuulin että\nJykkälään oli kutsuttu poliisikoira, niin poikkesin kylältä tullessa\ntänä aamuna siellä Jykkälässä katsomassa, oliko siinä hölyssä mitään\nperää.\n\n-- Olihan siellä niitä ukkoja muitakin, mutta en minä muista teidän\nnäköistä miestä siellä nähneeni, muisteli Makkonen. Vai muistatko sinä\nRatilainen?\n\n-- Ei, en minä muista! kielsi Ratilainen.\n\n-- Ei siellä silloin vielä muita ollutkaan. Minä poikkesin siellä vain\nomia aikojani. Kuulihan se tämä isäukkokin, joka on tuolla uunilla,\nettä minä aamulla kerroin siellä poikenneeni.\n\nUkko yski uunilla ja vikisi:\n\n-- Joo... kyllä minä kuulin.\n\n-- Hm, sanoi Makkonen.\n\n-- Taitaa olla tämä asia taas yhtä pitkää kuin leveätäkin, epäili\nRatilainen. Piru näistä kytöläläisten asioista selvän ottakoon! huokasi\nhän sitten.\n\n-- Ei kai isäntä pahaa tykkää jos me pidämme tässä kotitarkastuksen,\nesitti Makkonen. Kun on kerran tultu tänne asti ja kun virka vaatii...\n\nHetken aikaa vallitsi äänettömyys.\n\nSitten sanoi Törö-Jussi:\n\nKa, omassa vallassannehan tuo lienee... Aukihan tässä on kulku vinniltä\nsillan alle asti. Sittehän sen näkee, kun tarkastaa.\n\nIsäukko yski uunilla vahvistukseksi Jussin sanoille, ja poliisit\naloittivat kotitarkastuksen.\n\nTunnin kuluttua, kun Ratilainen hikisenä ja vaatteet mullan ryvettäminä\nkömpi ylös tuvan permannossa olevasta luukusta, sanoi Törö-Jussi, joka\noli penkillä piippuaan imeksien seurannut tarkastuksen menoa:\n\n-- Ei taida löytyä niitä Jykkälän tavaroita...\n\nRatilainen ei vastannut mitään.\n\n-- Katsoitko sinä tarkkaan sen sillan aluksen? kysyi Makkonen, joka\ntuli sisään aitasta.\n\n-- Tarkastelinhan minä sitä...\n\n-- Navetan ja tallin parvi ja liiterit pitäisi vielä penkoa, järjesteli\nMakkonen viranomaisten tehtäviä. Tässä tulee vähän häirinkiä talon\ntöille, pyyteli hän emännältä anteeksi, mutta ei tämä enää pitkään\nkestä.\n\n-- Eihän tässä tämmöisessä talorötiskössä mitään niin erinomaisia töitä\nolekaan, sanoi emäntä.\n\n-- Panisit akka vaikka kahvipannun tulelle, ettei tarvitsisi vieraitten\nkoko päivää kuivin suin olla, ehdotti Törö-Jussi vaimolleen.\n\n-- Sitähän minäkin tässä justiinsa arvelin, sanoi emäntä ja alkoi\nliikutella kahvipannua pankon ääressä.\n\n-- Eipä sitä tämmöisille vieraille tavallisesti kahvia pistoovata,\nhuomautti Makkonen, niin että olisihan tässä nytkin kahvitta välttänyt.\n\n-- Ei sattunut kotiin vehnäsiäkään, muisti emäntä huolestuneena, kun\nei tiedetty vieraita odottaa eikä ole tullut itsellä leivotuksi. Vähän\ntipoja vain on, mutta ne taitavat olla jo hyvin kuivettuneita, kun\nsiitä on jo pari viikkoa, kun ne ostettiin kirkolla käydessä siitä\nTossavaisen paakarista...\n\n-- Vai vielä tässä tipoja ja muita vehnäsiä, vastusti Ratilainen, jolla\noli kova kahvin mieliteko. Ja likoaahan se kuivakin tipo, kun sitä\nkahvissa liottelee.\n\n-- Likoaahan se tipo, vahvisti Törö-Jussikin.\n\n-- Vaan jos me tämän Ratilaisen kanssa sillä aikaa kävisimme noita\nulkohuoneita vähän tarkastamassa, niin sittehän se olisi sekin tehty,\nesitti Makkonen.\n\n-- No kun ette kauan viivy, antoi emäntä luvan. Ei tämä kahvin\nkiehauttaminen pitkää aikaa vie.\n\n-- Pianhan me ne on vilkaistu, sanoi Ratilainen. Kun ilkeäisi pyytää\nemännältä jotain ruuan tähteitä tälle Pellalle. Eikö tuolla liene kova\nnälkä.\n\n-- No johan toki! sanoi emäntä kerkeästi. Mielellänihän minä\nannan syömistä tälle poliisikoiralle, kun se on niin viisaan ja\nhyväntahtoisen näköinen luontokappale.\n\nPoliisit läksivät lopettamaan tarkastuksensa, mutta Ratilainen käski\nBellan, joka yritti tulla heidän mukanaan, jäädä tupaan.\n\nPoliisien lähdettyä alkoi emäntä kokoilla savivatiin ruuan tähteitä.\n\nTörö-Jussi heristi nyrkkiään Bellalle ja sanoi:\n\n-- Vai vielä sinulle syömistä, kehvelin juoksulaalle! Puukon kun\ntyönnän kurkkuusi, niin herkeät sinä ihmisten jälkiä nuuskimasta!\n\n-- Hrrh! alkoi Bella murista. Sen kunnioitusta herättävät hampaat\npaljastuivat, karvat pöyhistyivät, ja se kiinnitti Törö-Jussiin\nleimuavan katseen.\n\n-- Kun olisi vaikka ketunmyrkkyä! vikisi ukko uunilta, niin siinä sille\nolisi oikeata syömistä... vaan eipähän sen viisaus näy Törölän salolla\nloppuun asti riittävän.\n\nUkko sai taas yskänkohtauksen, ja Törö-Jussi kiljaisi Bellalle:\n\n-- Älä katsoa naljota minuun hyvin pitkään, taikka kun otan tuolta tuon\ntupakkapölkyn ja mätkäisen sen kalloosi, niin et ennätä ulahtaakaan,\nhornan hurtta!\n\n-- Hrrh!\n\nBella urahti entistä uhkaavammin ja otti askeleen Törö-Jussia kohti.\n\nTörö-Jussi, jolla ei ollut käsillä minkäänlaista asetta, säikähti ja\nhuusi:\n\n-- Nyt se piru hyppää kurkkuun! Ota akka korento sieltä ovipielestä ja\ntule apuun!\n\nEmäntä kiiruhti asettamaan ruokakupin Bellan eteen ja maanitteli sitä\nsyömään:\n\n-- Seh, Pella, seh poliisikoira... seh, seh!\n\nBella tuijotti hirmustuneena Törö-Jussiin eikä vilkaissutkaan ruokaan.\nSe näytti olevan valmis millä hetkellä tahansa lentämään kuin\nnoidannuoli Jussin kurkkuun, jota kohti sen ilkeästi kiiluvat silmät\ntähtäsivät.\n\nJussin koko ruumis vapisi, hänen istuessaan siinä turvattomana penkillä\ntuon ärsytetyn pedon edessä, vain parin kolmen askeleen päässä siitä,\nja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSamaan aikaan tarkastelivat poliisit niitä ulkohuoneita, joita eivät\nennemmin olleet tutkineet, mutta mitään ei löytynyt.\n\n-- Tuolla saunan takana on vielä vähän epäilyttävän näköinen risuläjä,\nsanoi Makkonen. Käydäänpäs vielä sitäkin penkomassa.\n\nRatilainen mätti rukkaskädessä karahkoja syrjään ja Makkonen potki\nsaappaillaan kasaa pienemmäksi. Viimein tuli vastaan jäätynyt mullikko,\nja Ratilainen sanoi:\n\n-- Ei näy olevan mitään tässäkään.\n\n-- Ei, myönsi Makkonenkin.\n\nSilloin tuli niitylle vievää tietä pitkin metsämies, laukku ja pyssy\nselässä ja koirat perässään.\n\nTulija ei ollut kukaan muu kuin proviisori Löfman, joka poliisien luo\ntultuaan sanoi:\n\n-- Saisikohan talossa ruokaa ja yösijaa?\n\n-- Ka en tiedä, sanoi Makkonen, joka pyyhki roskia saappaistaan. Me\nemme ole tämän talon väkeä.\n\n-- Eivätkös nämä olekin niitä poliiseja, jotka tulivat vastaan tänä\naamuna siellä Kytölän koulun luona? tunnusteli Löfman katsottuaan\ntarkemmin risuläjän penkojia.\n\n-- Samojahan me olemme, myönsi Makkonen. Ja te ettekö liene se sama\nherra, joka piti koululla poliisitutkintoa?\n\n-- Sehän minä.\n\n-- Katsoppas näet, kun taas satuttiin yhteen! ihmetteli Ratilainen.\n\n-- Minä olen täällä salolla rämpinyt koko päivän, selitti Löfman.\n\n-- No antoiko tuo metsä mitään? kysyi Makkonen.\n\n-- Eipä se juuri erikoisia. Pari jäniksen kempulaa on vain laukussa.\n\n-- Ilmankos minä muutama tunti sitten olin kuulevinani koiran\nhaukuntaa, muisti Ratilainen.\n\n-- Mitenkäs te olette tänne asti joutuneet? tiedusteli Löfman?\n\n-- Niitähän me olemme varkaan jälkiä etsineet, tunnusti Makkonen hieman\nvastahakoisesti.\n\n-- Mutta ei tahdo tulla sen valmiimpaa koko asiasta, sanoi Ratilainen.\n\nSilloin ilmoitti Löfman suuren uutisen:\n\n-- Siellä ne ovat toisessa ladossa, vähän matkan päässä täältä, ne\nvarastetut tavarat. Diana sinne poikkesi penkomaan, kun minä päivällä\nkuljin niityn poikki, ja kun minä menin katsomaan, mitä se siellä\ntouhusi, niin siellä oli muutama leipä ja voita mitä lienee ollut\nkymmeniä kiloja.\n\n-- Vai sinne ne juutakset älysivät ne kätkeä! huusi Makkonen. Eikö\nliene sanan meidän tänne tulosta lennättänyt se hulikaani, joka tuli\nmeitä vastaan tiellä. Ilmankos niitä ei tahtonut löytyä, vaikka kaikki\nriihenkolotkin tutkittiin.\n\nPoliisit läksivät juoksujalkaa niitylle, ja Löfman meni mukaan oppaaksi.\n\nTuvassa oli asema samaan aikaan kehittynyt tuskalliseksi.\n\nTörö-Jussi koetti lepyttää Bellaa ja yritti ojentaa kättään sitä kohti,\nsanoen vapisevalla äänellä:\n\n-- Seh, Pella, seh seh!\n\nMutta kun Jussi yritti kättään liikuttaa, pingoittuivat Bellan jäsenet\nkuin hyppäykseen ja se karjaisi verta hyydyttävän:\n\n-- Hrrh!\n\nJussin käsi vaipui heti hervottomana sivulle.\n\n-- Jokohan se nyt syöpi sinut elävältä! hätäytyi Törö-Jussin akka.\n\n-- Ota sukkelaan se korento tuolta nurkasta ja vetäise sillä niin, että\nkeikkoaa, pakana, huusi Jussi kuoleman hädässä akalleen, muuten se\nkohta repii minulta kurkun auki!\n\nAkka, joka oli ollut kyykkysillään poliisikoiran edessä turhaan\nkohottaen ruokakuppia sen suuta kohti, laski kupin lattialle ja yritti\nnousta miehensä avuksi, mutta silloin kiinnitti koira häneenkin\nvihanpalavan katseensa ja päästi kiukkuisen:\n\n-- Hau-uh!\n\nAkka oli saada halvauksen ja putosi puolipyörryksissä lattialle\nistumaan. Luullen viimeisen hetkensä tulleen hoki hän vain:\n\n-- Herra armahda, Herra armahda...\n\nVihdoin hän tointui, ja huomattuaan olevansa vielä hengissä ja Bellan\ntaas tuijottavan jäykistyneeseen Törö-Jussiin yritti hän siirtyä pois\ntuon julman pedon vaarallisesta läheisyydestä. Hän aikoi juosta ulos\nja huutaa poliiseja apuun, ennenkuin heidän koiransa on tappanut koko\ntalon väen.\n\nMutta Bella oli koulun käynyt poliisikoira, ja Törö-Jussin ilmeisesti\nvihamielinen esiintyminen oli äkkiä herättänyt siinä jälleen vireille\nvoimakkaan epäluulon koko Jussin huonekuntaa vastaan. Kun emäntä\nliikahti, murahti se hänelle ja välähdytti hampaitaan, ja tämä\nhuomautus naulitsi akan lattiaan varmemmin kuin jos hän olisi ollut\nkahleilla siihen kiinnitetty.\n\n-- Ala kömpiä ukko sieltä uunilta... ota halko ja anna sille lähtö...\n\nEnempää ei Törö-Jussi kerjennyt neuvoa isäänsä, sillä Bella teki niin\nuhkaavan liikkeen, että hänen suunsa äkkiä sulkeutui, eikä hän enää\nuskaltanut sitä avatakaan.\n\n-- Mitä minusta vanhasta, vaivaisesta raadosta, kun ette tekään sille\npuolianne pidä! valitteli ukko ja katsoi parhaaksi pysyä uunilla.\n\nTuvassa vallitsi nyt tuskallinen hiljaisuus. Ukko vain silloin tällöin\nyskähti uunilla, ja Törö-Jussi hengitti raskaasti, käheästi, tuijottaen\nhiki otsalla Bellaan.\n\nAkka makasi kontallaan lattialla Bellan vieressä, käsiensä varassa,\njotka rupesivat puutumaan. Hänen vasen säärensä alkoi ilkeästi syyhyä,\nmutta hän ei voinut liikauttaakaan kättään ruopiakseen kutiavaa paikkaa.\n\n-- Voi hyvä isä, iäkseenkö ne poliisit nyt jäivät sinne pihalle!\nhuokasi hän viimein.\n\nKului hetki, joka tuvassaolijoista oli iankaikkisuus.\n\nSyyhyminen akan sääressä tuntui vähitellen leviävän ympäri ruumiin.\nVihdoin syyhytti ja pisteli joka paikkaa. Varsinkin hartioita. Ei\neläessään ollut hänen ruumiinsa sillä tavalla syyhynyt...\n\nLopuksi alkoi hänelle selvitä se kauhea varmuus, että hänen täytyi\nkuolla tuossa tuokiossa. Tätä ei enää voinut kauan kestää... hänen\n_täytyi_ ruveta raapimaan itseään, ja kun koira huomaa hänen\nliikahtavan, niin...\n\nAkka sulki silmänsä uskaltamatta ajatella loppuun.\n\n\n\n\nXV\n\n\nMutta pelastus tuli viimein.\n\nPorstuasta kuului askeleita ja puhetta. Sitten aukaisi poliisi Makkonen\noven ja jäi ihmeissään seisomaan kynnykselle. Löfman ja Ratilainen\nkatselivat hänen selkänsä takaa.\n\n-- Nämä taitavatkin esittää jotain kuvaelmaa! huomautti Makkonen\naikansa katseltuaan. Akka pyllöttää lattialla, ja ukko ja koira\n\"paistavat särkeä\", niin että silmät ovat päästä pudota!\n\nBella käänsi vähän päätään ja alkoi sitten kovasti haukkua Törö-Jussia.\n\n-- Älähän enää hauku! kielsi Makkonen. Kyllä tämä asia nyt jo selviää.\n\n-- Mitähän ne ovat yrittäneet koiralle tehdä, kun se on niin\njulmistunut? aprikoi Ratilainen.\n\nMutta Makkonen astui Törö-Jussin luo. Kuului pieni kilahdus, ja\nkun Jussi kykeni taas selvästi ajattelemaan, huomasi hän olevansa\nkäsiraudoissa.\n\nKun varastetut tavarat olivat tuodut ladosta, valjastivat poliisit\nTörö-Jussin hevosen. Makkonen ja raudoissa oleva Törö-Jussi ajoivat\nrattailla, joille myöskin varastetut tavarat olivat sijoitetut.\n\nIlta pimeni. Taivas oli pilvessä, ja mustana, uhkaavana seisoi Törölän\nsalon sakea metsä kuin kahtena seinänä tien vierellä katsellen, kuinka\ntuttua miestä vietiin pois salolta. Törö-Jussi ei puhunut mitään, ja\nMakkonen kiinnitti kaiken huomiokykynsä hevosen ohjaamiseen.\n\nRatilainen Bellaa taluttaen ja Löfman koirineen kävelivät perässä.\n\nJonkin matkaa kuljettua rykäisi Ratilainen ja sanoi matalalla äänellä\nLöfmanille:\n\n-- Sitä me vain tuumattiin tuossa lähtiessä Makkosen kanssa esittää\nherralle, että jos niinkuin passaisi antaa sen latolöydön jäädä tämän\nPellan laskuun, ettei herra kertoisi, että herran koira ne löysi...\nse olisi ikäänkuin vähän esivallan alentamista yhteisen kansan\nsilmissä, kun on muutenkin sattunut tulemaan hiukan ronkelia tässä\ntutkimuksessa... kyllähän herra ymmärtää, mitä minä tarkoitan...\n\n-- No ymmärrän hyvinkin, sanoi Löfman. Antaa vain jäädä Bellan\ntekemäksi. Tulihan tälle Dianalle tarpeeksi kunniaa jo siellä\nkansakoululla.\n\n-- No niin juuri! sanoi Ratilainen hyvillään ja taputteli Dianan päätä.\n\nKytölän kylälle päästyä jätti Löfman hyvästi poliiseille ja kääntyi\nomille teilleen.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOli jo iltapimeä.\n\nJykkälän tuvassa istuskeli parin naapuritalon ukkoja ja renkimiehiä,\npohtien kysymystä siitä, saako poliisikoira rosvot kiinni.\n\nUseimmat olivat sitä mieltä, ettei niin tulisi käymään. Jos rosvot\nolisivat olleet Törölän joukkoa, niin olisi kiinniottajien pitänyt\njo ehtiä takaisin, ja jos ne taas olivat Sorjolan järven puolelta\ntai vieläkin kauempaa, niin otappas hännästä! Kun ne vain ovat\nvaltamaantielle päässeet, niin kyllä siinä jäljet sotkeentuvat, vaikka\nolisivat vorot äsken tervatuissa lapikkaissa kulkeneet.\n\nMutta Jykkälän Paavo ei ollut kadottanut toivoaan ja piti poliisikoiran\npuolta.\n\n-- Erehtyipä se heti alussa! väitti eräs naapureista.\n\n-- Niin, säestivät toiset. Heti ensi otteella iski kirveensä kiveen!\n\n-- Kunko vei sinne Paakkulan Juuson mökille? kysyi Jykkälän isäntä.\n\n-- Niinpä niin.\n\n-- No siitähän sen juuri näki, miten hyvä se on jälkiä seuraamaan!\nkiisti isäntä. Vaikka oli Juuso kulkenut maantietäkin pitkin, niin\neipäs vain se poliisikoira kadottanut jälkiä. Ja jos Juuso olisi se\nvaras ollut, niin yksinäänpähän saisi Kaisa nukkua tänä yönä.\n\n-- Niin, mutta kunpa se Juuso ei ollutkaan varas! huomautti\nnaapuritalon isäntä, ja hänen puolueensa riemastui nauraa höröttämään:\n\n-- Niin, siinäpä se! Kun se ei ollutkaan varas! Viattoman miehen olisi\nnäet pistänyt linnaan, jos se koira olisi saanut käräjät istua!\n\nJykkälän isäntä harmistui poliisikoiran puolesta ja koroitti ääntään,\nmutta naapuri huusi vielä kovemmin:\n\n-- Nämä lapikkaani syön ensi pyhänä päivälliseksi, jos vain se koira\ntuo sinulle voisi takaisin!\n\nJykkälän Paavo oli ihan suutuksissaan. Korvat punoittivat.\nAjatuksissaan vihastui hän jo muurari Kinnariinkin: sehän se oikeastaan\nnarrasi minut koko hötäkkään. Minusta nähden olisivat saaneet olla\nvaikka kissan hännässä niin voinsa kuin leipänsäkin!\n\nSilloin aukeni ovi, ja sisään astuivat Makkonen, Ratilainen, Törö-Jussi\nja Bella.\n\n-- Tässähän sitä taas ollaan! tervehti Makkonen reilusti.\n\n-- No kuinkas kävi? kiirehti Jykkälän Paavo innokkaasti kysymään.\n\n-- Ka, mikäpäs siinä... tuolla ovat voinne kärryissä, käskee vain\npiikoja nostamaan ne entiseen paikkaansa... ja tässä on meillä sitten\nmukana tämmöinen ukko, jonka kanssa isäntä saa selvitellä sen voiasian\nniinkuin haluaa, esitteli Ratilainen vankinsa.\n\n-- Eikö se olekin se Törö-Jussi? ihmetteli isäntä.\n\n-- Töröpä tietenkin! todistivat naapuritkin.\n\n-- No nyt sinä törötit viimeisen pahantekosi, kun murtovarkaaksi\nrupesit! uhkasi isäntä Jussia.\n\n-- Oikein on näet käsiraudoissa... kyllä se taitaa sitten olla varma\nasia, myönsi jo naapurikin.\n\n-- Saat meiltä kilon sitä varastettua voita rasvoiksi, jos maistuisivat\nlapikkaasi ensi pyhänä vähän kuivilta, ilkkui Jykkälän isäntä. No oli\nse nyt hyvä juttu, että joutui tämä Törö-Jussi kerrankin kiinni! Ei se\nole sen ensimmäinen synti. Ja tuo koirako se tämän Törön...?\n\n-- No kukas sitten! ylpeili Ratilainen. Siinä oli koko Törölän joukolla\nsemmoiset kinkerit, kun tämä Pella ne oikein lujille otti, ettei tuolta\nmieheltä tahtonut puoleen tuntiin kieli suussa kääntyä, ja sen akka\nlotkahti lattialle niin hervottomana, että miesvoimalla täytyi siitä\npenkille nostaa, kun eivät omat polvensa kannattaneet.\n\n-- Niin se oli kuin parasta teatteria! todisti Makkonenkin.\n\nKaikki katselivat kunnioittavasti ja ihmetellen Bellaa, joka vähääkään\nvälittämättä herättämästään huomiosta loikoi uunin kupeella permannolla\netukäpäliään nuoleskellen ja siistien.\n\n-- No on siinä koko komisarjus! ylisti lopuksi eräs miehistä.\n\n-- On siinä... eipä uskoisi hylkyä moiseksi! säesti joku toinen.\n\n-- Ei se näistä puolin kannata tuo varkaan ammatti tässä meidän\nläänissä! huomautti Jykkälän isäntä Törö-Jussille, ja Makkonen myönsi\nhieman mahtipontisesti:\n\n-- Eihän se taida enää oikein kannattaa... ainakaan tämän poliisikoiran\naikana.\n\nSuurella voimalla ravisteli Issakainen parhaillaan hereille\nkytöläläisten ja lähipaikkakuntalaisten turtuneita omiatuntoja, kun\nhätäinen pojan ääni huusi kesken kaiken ovelta:\n\n-- Nyt on se poliisikoira tullut takaisin Jykkälään ja tuonut rosvon\ntullessaan!\n\n-- Aamen! sanoi Issakainen lopettaen saarnansa siihen paikkaan, sillä\njärkevänä miehenä käsitti hän oitis, että jatkaminen olisi ollut turhaa.\n\nTosin yritti hän vielä ehdottaa, että veisattaisiin virsi, ennenkuin\nerotaan, mutta kukaan ei kuunnellut häntä.\n\nOven täydeltä tunkeutui väki ulos tuvasta ja läksi juoksujalkaa\nJykkälään poliisikoiraa katsomaan.\n\nIssakainen katseli ensin hiukan haikein mielin kuulijakuntansa\näkillistä lähtöä ja huokasi itsekseen, mutta sitten, jäätyään aivan\nyksin, puki hän ylleen sarkapalttonsa, pisti karvalakin päähänsä ja\nläksi juoksemaan Jykkälään päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMönkkösellä Issakaisen raamatunselityksessä olleen rahvaan mukana\nlevisi sanoma jo myöhään sinä iltana ja varsinkin seuraavana päivänä\nlaajalle Kytölän rajojen ulkopuolelle. Päivä päivältä kasvoi Bellan\nmaine vakinaisena ja itsenäisesti toimivana valtionvirkamiehenä, ollen\nnyttemmin sekä tällä maan kulmalla että sanomalehtien kertomuksista\nmuuallakin lopullisesti, varsinaisesti ja vakavasti vakiintunut.\n\nMutta etenkin Kytölän kyläläisten silmissä loistaa poliisikoira Bellan\nnimi melkeinpä tarumaisella hohteella.\n\n\n\n"]