[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fr3hp1OLPKPQrR0VTA6k3OPCYwfY0lMdekm7QnhTpZk8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1879,"Calvinin aikoina","Alcock, Deborah",1835,1913,"1879-alcock-deborah-calvinin-aikoina","1879__Alcock_Deborah__Calvinin_aikoina",null,"romaani",[],[],"fi",1902,1906,71349,458321,false,57948,[23,24,25,26],"Calvin, Jean, 1509-1564 -- Fiction","Geneva (Switzerland) -- Fiction","Historical fiction","Reformation -- Fiction",[28],"Historical Novels","\"Calvinin aikoina\" by Deborah Alcock is a historical novel written in the early 20th century. The story is set in the context of the Protestant Reformation, focusing on the lives of individuals in Geneva during this tumultuous period. Key characters include Claudine, a nun, and her brother Ami Berthelier, who navigate the shifting societal and religious landscapes as the Reformation takes hold.  The opening portion of the novel introduces us to the St. Clair nuns as they exit their convent in Geneva amidst the fervor of the Reformation. The scene is charged with tension as the town's citizens gather, demonstrating a mixture of respect and disdain for the departing nuns. Amidst the crowd, Claudine receives a surprise visit from her brother Ami, who confronts her about leaving the convent. Their emotional exchange delves into the themes of familial bonds, faith, and the struggle between past commitments and new realities. This initial chapter sets the stage for the unfolding drama of personal and societal conflict during a critical moment in religious history. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Astala, Onni",274,"Geneveen sijoittuva historiallinen romaani kuvaa uskonpuhdistuksen aikaa 1500-luvulla. Teos seuraa kaupungin asukkaiden elämää ja uskonnollista murrosta Jean Calvinin vaikutusvallan kasvaessa ja katolisten tapojen jäädessä historiaan.","Deborah Alcockin 'Calvinin aikoina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1879. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","CALVININ AIKOINA\n\nKirj.\n\nDeborah Alcock\n\n\nEnglannin kielestä suomensi\n\nO. Astala\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. St. Clairen nunnat.\n     II. Ami Berthelierin historia.\n    III. Suuri valkea valtaistuin.\n     IV. Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.\n      V. Caulaincourtin kaksi ystävää.\n     VI. Muuan Norbert de Caulaincourtin ystävä.\n    VII. Sisar Claudine.\n   VIII. Uusi Geneve.\n     IX. Onnettomuus ja vetoomus.\n      X. Valon välkähdys.\n     XI. Onko missään apua.\n    XII. Lusikka-ritari.\n   XIII. Geneveläinen morsian.\n    XIV. Odottamaton kohtaus.\n     XV. Muuan Savoijalainen maja.\n    XVI. Ami Berthelier löytää ystävän.\n   XVII. Suuren neuvoston edessä.\n  XVIII. Norbert de Caulaincourtia kiitetään.\n    XIX. Kuuluisa Ami Berthelier.\n     XX. Jälleen lusikan ritari.\n    XXI. Luopuminen.\n   XXII. Pelätty keskustelu.\n  XXIII. Norbertin lähetys.\n   XXIV. Lyon.\n    XXV. Vankilassa.\n   XXVI. Tuomiokirkossa.\n  XXVII. Synkkiä pilviä.\n XXVIII. Vanhat asiat haihtuvat.\n   XXIX. Kantaen vuosien taakkaa.\n    XXX. \"Mene rauhaan\".\n   XXXI. Calvinin kuolema.\n  XXXII. Loppu.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nSt. Clairen nunnat.\n\n\nOli aivan aikaista, ennen kello viittä, pimeänä, pilvisenä elokuun\naamuna vanhassa Geneven kaupungissa enemmän kuin kolme ja puoli\nsataa vuotta takaperin. Mutta jo oli kokoontunut tungos komean\nporttikäytävän luo, joka johti St. Clairen nunnaluostariin. Siinä\noli muutamia hyvinvoipia kansalaisia verkaviitoissa, tai ainakin\nhyvissä villaisissa. Nämä antoivat toisillekin hyvin kaivatun,\nkunnioitettavamman ulkonäön. Väki oli enimmäkseen alimaisesta\nkansanluokasta, raakoja miehiä ja joutilaita katupoikia, jotka\nilvehtivät, huutelivat ja laskettelivat sukkeluuksia toisilleen ja\nsivukulkijoille omalla tavallaan. Mutta heidän huonosointuisten\nja usein tarkotuksettomien huutojensa joukosta kohosi aina yksi\nkorkeammalle muita: \"Messut pois!\"\n\n\"Ole hiljaa, suulas nulikka!\" sanoi eräs pinkkatakkinen mies ja antoi\nhuutajalle kajahtavan korvapuustin. \"Tiedäthän ainakin että tämä:\n'Messut pois!' merkitsee: 'Koulut sijaan!' Ja älköön vaan mestarisi\npiloille hellitelkö sinua vitsan säästämisellä!\"\n\n\"Ota tämä iskustasi!\" vastusti poika lyöden pois hyökkääjän hatun ja\nviskaten sen ojaan.\n\n\"Pyydän, lopettakaa!\" huusi kolmas puhuja. \"Katsotaanpas somia naisten\nkasvoja, kun he kulkevat ohitse. Neuvosto on kohdellut heitä paremmin\nkuin he ansaitsevat. Se on antanut heille kohteliaan luvan mennä minne\nvaan haluavat ja suojatut vaunut turvaksi.\"\n\n\"Vieläpä suojatut vaunut! Kylpy järvessä olisi heille paremmin\ntarpeen\", sanoi eräs. \"Me olemme onnellisesti päässeet heistä ja heidän\nruttoisesta parvestaan. Hyi kirous!\"\n\nPinkkatakin kantaja kääntyi suuttuneena häneen. \"Mitä ovat St. Clairen\nnunnat tehneet sinulle tai omaisillesi, että sinun pitää kiroaman\nheitä? Katso itseäsi, väärä-oppinen! Kirouksia tulee omaan kotiisi,\nniinkuin kanoja, orren täydeltä.\"\n\n\"Hush! Olkaa meluamatta\", puhui käskevä ääni, samalla kun kansa teki\ntietä kaupungin edus- eli valtuusmiehelle. \"Väistykää, väistykää!\nNaiset tulevat heti. Kunniamme tähden, Geneven lapset, elkäämme antako\nheidän kuulla huonoa sanaa meidän joukostamme.\"\n\nEdusmiehen varma ääni sai väen kuuliaisuuteen, ja rahvas seisoi\nhetkisen hiljaa katsellen suureen porttiin, joka niin kauvan oli ollut\nsuljettu ulkomaailmalle. He tiesivät mitä sen ulkopuolella oli. Mutta\nmitä se oli kätkenyt sisäänsä noina kaikkina vuosina?\n\nHeidän katsellessansa portti tärähteli, liikkui ikäänkuin sitä\navattaisiin sisäpuolelta. Kahdesti, kolmasti se näytti olevan\naukeamaisillaan, mutta kumminkin sen salvat seisoivat. Kentiesi vanhan\nportinvartijan kädet, koettaessaan avata sitä, vapisivat liian paljo\ntoimessaan. Ja todellakin oli surullista. St. Clairen nunnat aikoivat\njättää ainaiseksi nunnakuntansa ikivanhan talon -- muutamat heistä\nainoan kodin, minkä he koskaan olivat tunteneet. Geneve oli ottanut\nvastaan uskonpuhdistuksen ja kirkolliset huoneet piti muutettaman\nkouluiksi tai sairaaloiksi. Niiden asukkailla kumminkin oli vapaus joko\njäädä kaupunkiin tai jättää se, niinkuin halutti. St. Clairen nunnat\npitivät parempana lähteä pois. He aikoivat mennä nunnakuntansa toiseen\nasuntoon Annecy'yn.\n\nJoukon odottaessa tunkeutui valkotukkainen, voimattoman näköinen mies\nesiin. Hän oli hyvin rampa ja nojasi raskaasti sauvaan. Hänen pitkä,\nkulunut takkinsa riippui väljänä riutuneen ruumiin ympärillä. Kasvonsa\nolivat kuluneet ja hänen poskensa kuopallaan, mutta silmänsä olivat\nkirkkaat ja terävät, palaen hartaasta odotuksesta. Kansa väistyi\nkunnioittavasti hänen tieltään ja virallinen henkilö tarjosi hänelle\nseisomapaikan vierellään. Hänen vielä jupistessaan kiitossanoja alkoi\nyleinen liike. Kaikkien silmät kääntyivät suureen porttiin, kun se\nviimeinkin lensi aivan auki.\n\nKaksittain, surullisessa äänettömyydessä, pitäen toisiaan kädestä\ntulivat mustapukuiset, tiheähuntuiset nunnat esille. Alakuloisen\nkulkueen edessä käveli iäkäs naisjohtaja kumaraisena ja vapisevana, pää\nalas painuneena. Hänen horjuvaa käyntiään tuki alijohtajan voimakkaampi\nkäsivarsi. Suorana ja vakaana astui tämä kookas ja arvokas henkilö\npitäen koholla ristiinnaulitun kuvaa ja messuten varmalla äänellä Ave\nMariaa. Hän tiesi että rukous taivaan kuningattarelle oli pilkkaa hänen\nkuulijoilleen. Sitä pahempi heille!\n\nSydämeen tunkeva huuto katkasi messun. \"Claudine! Claudine! Sisareni!\"\n\nValkotukkainen mies oli hyökännyt nunnan luo, joka seurasi alijohtajaa.\nNunna oli kävellyt pää painuneena, itkien hiljaa huntuunsa, jonka hän\nnyt pelosta ja hämmästyksestä heitti osaksi sivulle. Kasvonsa olivat\nsievät ja miellyttävän näköiset, vaikk'eivät ne koskaan liene olleet\nkauniit, tuskin nuoruudessakaan. Pehmeät, ruskeat hiukset olivat yhä\nilman harmaita ja otsa ja poski rypytön. Näytti kuin olisi elämä\nkohdellut häntä lempeästi, ja niinpä olikin, yhden suuren sieluntuskan\njälkeen. \"Tule mukaan, sisareni, tule kanssani, tarvitsen sinua!\" hän\nalkoi, ei kovaa, vaan matalalla, kiivaalla, puoleksi tukahdetulla\nkuiskeella.\n\nClaudine vetäytyi hänestä pois pelon hämmentämänä. \"Ei, ei\", sopersi\nhän. \"Oi ei, minä olen Kristuksen morsian.\"\n\nMutta mies ei hellittänyt. \"Katsoppas minua, Claudine, katsohan nyt\nminua\", hän pyyteli. \"Olen Ami, veljesi, jota niin rakastit entisinä,\nvanhoina aikoina. Etkös muista?\"\n\nSilloin nunna katsoi häneen, katsoi vakavasti, ikävöiden. Uusi valo\nkoitti hänen tumman sinisissä silmissään. \"Niin, minä muistan\", hän\nsanoi uneksien. \"Vanhat ajat! -- Mutta ne ovat menneet, aikoja menneet.\n-- Olen kuollut maailmalle. Anna minun mennä!\"\n\nAmi piti yhä kiinni. \"Claudine\", hän anoi, \"katsoppas minua vielä\nkerran.\"\n\nClaudine katsoi jälleen. \"Mutta te ette ole Ami. Olette vanha, vieras\nmies\", hän sanoi, kasvonsa epäilevän näköisinä. Sitten hän muuttuneella\näänellä lisäsi: \"Enkä minä voi puhua kanssanne. Nähkääs, suljemme tien.\nMinun täytyy mennä.\"\n\n\"Et saa mennä, Claudine, kuulehan! Orvon lapsuutemme muiston nimessä,\nkun olin isä ja äiti sekä sinulle -- --\"\n\nTässä alijohtaja kääntyi ja puhui. \"Mitä tämä sopimaton sekaantuminen\nmerkitsee?\" hän kysyi ankarasti. \"Eikö ollut sovittu että saisimme\nmennä ilman nöyryytystä tai estettä? Tämäkö on teidän väärä-oppista\nlupauksen pitämistä? Mies, väisty! Elä koske pyhään sisareen,\nKristuksen morsiameen!\" Sitten hän sanoi vastaansanomattomalla,\nkäskevällä äänellä: \"Sisar Agatha, tule pois!\"\n\nMurtuneen miehen hento vartalo näytti kasvavan ja hän puhui melkein\nmajesteetillisesti: \"Hän, jota kutsutte Sisar Agathaksi, on sisareni\nClaudine Berthelier. Hän lähtee kanssani kotiin.\"\n\n\"Hän ei saa! Sisar Agatha, muista itseäsi ja valaasi! Pitäkää huoli,\nvaltuusmies, täyttäkää lupauksenne ja pyytäkää heitä antamaan tietä.\"\n\nVirkamies selvitti ääntään ja näytti epäilevän. \"Jos nainen tahtoo --\"\nhän alkoi.\n\n\"Hän on pitävä valansa. Tule, sisar!\"\n\nClaudinen hämmentyneet silmät kääntyivät säälittävästi yhdestä toiseen.\nHän vaihteli väriä, hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta hän ei\nliikkunut eikä tehnyt elettäkään pudistaakseen pois veljensä kättä.\n\nLopulta sitten johtaja välitti. \"Antakaa sisar Agathan valita\", hän\nsanoi heikolla, vanhuudesta vapisevalla äänellä. \"Sisar, mitäs sinä\nitse tahdot?\"\n\n\"Niin, valitse\", sanoi alijohtaja ankarasti. \"Tule kanssamme ja pidä\nlupauksesi, tai mene takaisin maailmaan, josta olet luopunut, ja kadota\nsielusi iäksi!\"\n\n\"Jollei Jumala anna sinulle katumusta\", sanoi johtaja. \"Mutta valitse,\nsisar Agatha, sillä meidän pitää mennä.\"\n\nClaudine vapisi kovin. Virran tavoin riensivät nuoruuden päivät\ntakaisin hänen luoksensa. Mutta toisella puolen oli elämän tottumus,\noli hänen valansa ja oli vielä se, jota hän piti velvollisuutenaan\nJumalaa kohtaan. Hänellä ei ollut voimaa päättää.\n\nAmin vahva tahto ratkaisi hänen puolestaan. Hän tarttui Claudinen\nkäsivarteen ja veti hienolla väkivallalla hänet pois. Oli jo aika: he\nolivat jo liian kauvan sulkeneet tien. Johtaja pois kääntyessään sanoi\nsurumielin jäähyväisensä, alijohtaja taas ankaralla äänellä lausui:\n\"Jumala antakoon sinulle anteeksi.\" Oikeastaan hänen ajatuksensa\nkumminkin oli: \"En usko, että Hän sitä koskaan tekee.\"\n\nAmi johdatti sisarensa kansan läpi, joka seisoi melkein ääneti ja\nkunnioittaen, lukuunottamatta muutamia häpeemättömiä katupoikia\nkokkapuheineen luopuvalle nunnalle. Heidän saavuttuaan rauhalliselle\nkadulle, hän sanoi: \"Meillä on jonkinverran käveltävänä, sillä minä\nasun sillan takana Rue Cornavi'n varrella. Majapaikkani on köyhä, mutta\nmukava. Olen valmistuttanut huoneen sinulle. Tiesin että tulet\nkanssani.\"\n\nClaudine oli kävellyt hänen rinnallaan koneellisesti, hämmentyneenä.\nTai paremmin, niinkuin se joka yht'äkkiä on muutettu toiseen maailmaan.\nKadut, talot, ohikulkijat -- kaikki olivat ihmeitä. Häntä ivaavat pojat\nolivat sekä ihme että kauhistus. Maakin hänen jalkainsa alla tuntui\nlisäävän hänen epävarmuuttansa, johon kummallisesti sekaantui tieto\nväärinteosta. Hän oli siellä missä hänellä ei ollut oikeutta olla ja\nmissä ei ollut hänen paikkansa. Oli paljo taloja, paljo väkeä, useita\nkasvoja ja kaikki hänelle tuntemattomia.\n\nMutta kuultuaan veljensä puhuvan hän koetti jännittää itseään. Hänen\nhämmentyneessä ajatuksessaan alkoivat hienon syntyperän ja veren\nvaistot päästä voitolle. Hän teki kohteliaan yrityksen vastata, vaikka\ntuskin ymmärsi Amin puhetta. \"Asutko siis yksin?\" sai hän lausutuksi.\n\n\"Margareta on aina mukana.\"\n\nClaudinen kauniit, hämmästyneet kasvot saivat puhtaan mieltymyksen\nhohteen. \"Vanha rakas vaalija!\" sanoi hän. \"Mutta ei -- se ei voi olla.\nHän olisi jo sadan vuoden vanha.\"\n\nEpäselvä hymy kierteli Berthelier'in lujilla, selväpiirteisillä\nhuulilla. \"Hän on juuri kuudenkymmenenkolmen vanha\", hän sanoi. \"On\nvasta kuusitoista vuotta siitä kun erosimme, eikä hän silloin ollut\nvanha muista kuin minusta ja sinusta.\"\n\n\"Kuusitoistako vuotta? Ei se minusta tuntunut niin pitkältä.\nUskonnonharjoituksissa ovat tunnit pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.\"\n\n\"Minusta se tuntui paljoa pitemmältä. Paitsi Margaretaa on luonani\nvielä lapsi.\"\n\n\"Mikä lapsi?\" lausui Claudine hieman kummastuneella äänellä.\n\n\"Muutamia vuosia sitten, kun me pelkäsimme savojalaisten ja ligan\nhyökkäystä, hävitimme omat esikaupunkimme puolustusta varten. Tietysti\nolet kuullut siitä?\"\n\nClaudine pudisti päätään.\n\n\"Kansaa tuli kaupunkiin St. Gervais'tä asti hakemaan turvaa. Margareta\nja minä tulimme myös, vaikk'ei Rue Cornavin ollutkaan hävitetty.\nMe annoimme suojaa asunnossamme maalaisväelle, eräälle miehelle ja\nvaimolle, jotka kuolivat siellä kuumeeseen. He jättivät tämän pienen\nlapsen. Margaretan täytyi hoitaa ja elättää häntä, ja -- mitäpäs siinä\noli tekemistä? Enhän voinut jättää lasta ulos rappusille.\"\n\n\"Olisittehan voineet tuoda hänet luostariin.\"\n\nBerthelier kohautti olkapäitään ja vaikeni. Sitten hän alkoi jälleen:\n\"Margareta piti hyvää huolta lapsesta, mutta nyt lapsi kasvaa ja --\nminä tarvitsen sinua.\"\n\n\"Häntäkö varten?\" Sen Claudine lausui tyytymättömyyden tunteella, jota\nei itsekään ymmärtänyt.\n\n\"Enemmän itseäni varten.\"\n\nÄänettömyys seurasi. Viimein Claudine, jonka tajunta näytti vähitellen\npalaavan, kääntyi kysymään: \"Veli, mikä on tehnyt sinut niin\nvalkotukkaiseksi ja rammaksi?\"\n\n\"Luulin että tiedät. Vankila ja ratas se oli. Mutta eivät he minulta\nmitään saaneet. Ja minä olen saanut kostoni. Se minkä puolesta\ntaistelimme on saavutettu. Tosin kyllä emme me sitä voittaneet eikä\nedes meidän menettelytapamme.\"\n\n\"En ymmärrä\", sanoi Claudine. Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: \"Mutta\ntoivon, veli, ettet ole unhottanut uskoa ja tullut harhaoppiseksi\ntoisten tavalla. Sielusi olisi iäksi kadotettu.\"\n\nEpäselvä hymy palasi jälleen. \"En usko samoin kuin sinä\", sanoi Ami.\n\"Mutta voit lohduttaa itseäsi, sillä en minä usko Villiam Farrel'in enkä\nJohan Calvinin oppejakaan. Ja ehkäpä en pidä näitä herrasmiehiä pappeja\nparempana. Kumminkin he ovat meidän puolestamme tehneet meidän työmme.\"\n\n\"En ymmärrä\", sanoi Claudine jälleen, tällä kertaa melkein säälien.\n\n\"Yksi niistä monista asioista, joiden tähden tahdon sinua, sisareni\",\nlisäsi Ami ystävällisesti, \"on että opetat pienelle Gabriellelle hänen\nrukouksensa, sillä Margareta vanhoillaan kallistuu suuresti uuteen\noppiin. Minä taasen pidän vanhaa -- vaikkakaan en niin hyvänä vahvoille\nmiehille -- soveliaampana pienille tytöille. Mutta viimeinkin olemme\nperillä.\"\n\n\"Onko se tämä talo, jossa on kirjansitojan kilpi?\"\n\n\"Ei -- seuraava. Mutta risti silmäsi Claudine, kun menet sivu, sillä\nsiihen on juuri tullut asumaan isä Calvinin oma veli, joka sitoo\nkirjoja hänelle.\"\n\nKun Berthelier lähestyi omaa oveaan, juoksi ulos pieni, kaunis,\ntummasilmäinen ja tummatukkainen tyttö ja heittäytyi ihastuttavalla,\nylenmääräisellä tervetuliaisella hänen syliinsä.\n\n\"Varovasti, varovasti!\" sanoi Ami. \"Varo sauvaani ja rampaa jalkaani.\nGabrielle, tämä on minun rakas sisareni ja sinun hyvä tätisi Claudine,\njoka tulee elämään kanssamme ja pitämään huolta sinusta ja minusta.\nMene hänen luoksensa, suutele hänen kättänsä ja pyydä häntä rakastamaan\nsinua.\"\n\nLapsi peräytyi pahantuulen näköisenä. \"En pidä hänen vaatteistaan\", hän\nsanoi, \"enkä tahdo kenenkään muun rakkautta kuin teidän ja Margaretan.\"\n\nBerthelier katsoi sisareensa. \"Näet jo että sinua tarvitaan täällä\",\nhän sanoi. \"Emme osaa Margareta enkä minä tehdä muuta lapsen kanssa\nkuin rakastaa sitä. Mutta tule sisään, sisareni. Tervetuloa kotiini,\ntai pikemmin omaasi.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nAmi Berthelier'in historia.\n\n\n    \"Kerran alkanut vapauden taistelu periytyy vertavuotavasta isästä\n    poikaan; vaikka usein ehkäistynä, ei sitä koskaan voiteta.\"\n\nKun Geneve järven kaunis kaupunki otti vastaan uskonpuhdistuksen,\noli se jo tuntenut vapauden nousevan auringon kunniaa ja loistoa.\nNoin kaksikymmentä vuotta sitten oli se heittänyt niskoiltaan\nkaksinkertaisen tyranniuden, joka itse asiassa oli yksi ja sama.\nSillä julman, irstaan piispaprinssin ristien takana oli Savojan\nruhtinaan miekka ja valtikka. Piispa ja ruhtinas yhdessä olivat\nsortaneet Geneveä, kunnes taakka tuli liian raskaaksi kannettavaksi ja\nkaupunkilaiset alkoivat kysellä toisiltaan puodeissa ja toreilla:\n\n\"Miksi kannamme sitä kauemmin?\" He olivat jo hyvin kehittyneet tekemään\ntämänlaisen kysymyksen ja löytämään vastauksen. Heidän ammattikuntansa\nolivat harjaantuneita, ja vilkkaan kaupungin seura- ja kunnalliselämä\noli tehnyt ne nopeiksi; samoin kauppa, näppärät ammattimiehet, taajat\nmatkat ja vieläpä kaikki henkiset edut, joita aika -- ja se oli\nRenessansin aika -- voi tarjota, puolestaan vaikutti siihen. Heistä,\nniinkuin useimmista heidän aikalaisistaan, se aika oli nuori; se oli\ntäynnä toimeliaisuutta ja lupaavaa odotusta. Samoin se oli nuoruuden\nja reippauden virheitä täynnä, täynnä rohkeutta ja vallattomuutta ja\ntuota tietämättömyyttä, joka on vallan varma kaikesta taivaassa ja\nmaan päällä.\n\nKumminkin, kun aika on nuori, on hyvä niiden olla, jotka myöskin ovat\nnuoria. Semmoinen oli Ami Berthelierinkin kohtalo. Hän oli varakkaan\nGeneven kansalaisen orvoksi jäänyt lapsi. Isänsä oli lisännyt\nomaisuutensa enemmän kuin kaksinkertaiseksi menemällä naimisiin\nliikeystävänsä, Augsburgin kaupparuhtinaan, tyttären kanssa. Nuori\nBerthelier, kasvatettuna Paduassa sai Renessansin hengen ja tottui\nrakastamaan sen klassillisia oppeja, sen latinalaisia runoja, sen\nkirjastoja ja sen \"ruskeita kreikkalaisia käsikirjoituksia\". Mutta\nvielä enemmän hän piti vapaan, uudestasyntyneen Geneven unelmista. Hän\noli nuori, hieno mies, oppilas ja koululainen, mutta ennen kaikkea hän\noli Geneven kansalainen, sielultaan ja mieleltään hugenotti. Tällä\nkunnia- ja tunnusnimellä ei ollut vielä uskonnollista merkitystä.\nUskonto ei tunkenut ollenkaan vielä semmoisten miesten kuin Ami\nBerthelierin ajatuksiin. Heille se pikemmin merkitsi jäsenyyttä\nligassa, jota ensin pidettiin porvarillisena yhdistyksenä Freiburgin\nystävällisten asukasten kanssa. Mutta se olikin, kuten lopuksi\nhuomattiin liga Geneven ikivanhain oikeuksien puolustamiseksi. Hänen\nparhaat ystävänsä olivat loistava ja vaihteleva Bonivard, St. Victorin\nkuuluisa johtaja, tunnettu historiassa, tarinassa ja runoudessa\nChillonin vankina; Lévrier, virheetön tuomari, moitteettomin Geneven\npatrioteista; ja ennen kaikkia hänen oma sukulaisensa Philibert\nBerthelier.\n\nTämä merkillinen mies oli kansan johtajan perikuva. Rahvaan kanssa hän\nlaski leikkiä, nauroi ja piti kemuja, kätkien vakavammat ajatukset\niloisen naamion taa. Hänestä tuli heidän lemmikkinsä. Ja hän käytti\nkoko siten saavutetun vaikutuksensa innostaakseen heitä omalla vapauden\nrakkaudellansa ja auttaakseen heitä saavuttamaan sitä. Näytellessään\niloista, huoletonta elämää, koko maailman nähden uhraten huvitusten\nalttarilla, hänen sydämensä todellinen kutsumus oli vapaudelle, jolle\nhän tarvittaessa oli valmis antamaan oman elämänsäkin.\n\nHänen nuori ja varakas serkkunsa Ami piti parempana suitsuttaa\nainoastaan pyhemmällä alttarilla. Tultuaan nuorena isänsä kuoleman\nkautta riippumattomaksi, hän hienon aistinsa johtamana kiintyi\nhenkisiin harrastuksiin aistillisten nautintojen asemasta ja täytti\njärven rannalla sijaitsevan miellyttävän maatalonsa mieluummin\nylioppilailla ja oppineilla kuin hyvillä seuraystävillä. Äiti kuoli\njo hänen lapsuudessaan, mutta hän oli suuresti kiintynyt ainoaan\nkymmentä vuotta nuorempaan sisareensa. Ja hyvin tunnettua oli, että\nvielä hellempi side yhdistäisi hänet eräänä päivänä kauniiseen Yolande\nLévrieriin, isänmaallisen tuomarin holhottiin ja veljentyttöön.\n\nKaikki onnistui, kunnes äkkiä puhjennut myrsky katkasi sen tukeen,\njonka mukana hän oli kukistuva. Vihattu kirkkoruhtinas, Savojan miekan\nkannattamana ja Mamelukkien, geneveläisten itsevallan suosijoiden,\navulla tekeytyi pahimmalla hetkellä Geneven herraksi. Seurasi\nhirmuhallitus, jolloin takavarikkoon otot, vangitsemiset, kidutukset\nja kuolema olivat päiväjärjestyksessä. Kaksi Geneven vapauden\njohtajaa, Berthelier ja Lévrier, kuolivat mestauslavalla, molemmat\nlannistumattoman rohkeina; Lévrier sitäpaitsi erittäin hyvän kristityn\ntavalla, joka hän näyttää olleen. Kolmas, Bonivard, heitettiin\nvankilaan, jonka hänen kärsimyksensä ja englantilaisen runoilijan\nstanzat ovat tehneet niin kuuluisaksi. Mutta oli muitakin, jotka saivat\nosansa suurista kärsimyksistä, vaikkakin jäivät kunniasta osattomiksi.\n\nHeillä ei ollut runoilijaa; -- he kuolivat. Hyvin karvas oli Ami\nBerthelierin huulille tarjottu malja, hänen joka oli hyvin tunnettu\nsuuren sukulaisensa hartaaksi ihailijaksi ja likeiseksi ystäväksi.\nKun oli vaikea todennäköisyyden varjollakaan todistaa isänmaan\nystäviä syyllisiksi johonkin, jota voitaisiin kutsua rikokseksi,\nkäytettiin äärimäisiä tapoja sen saavuttamiseen. Mutta ei kidutuspöytä\neikä ratas, ei kahleet, pimeys, eikä puute voineet avata uskollisen\noppilaan sulettuja huulia, vaikka ne mursivat hänen vahvan rakenteensa,\nmuuttivat hänen hiuksensa valkeiksi ja lisäsivät hänen ikäänsä\nkaksinkertaisilla vuosilla. Kun viimein tuli vapautus, se tapasi hänet\nsekä henkisesti että ruumiillisesti murtuneena, varjona entisyydestään.\nHänen omaisuutensa olivat sortajat ottaneet takavarikkoon. Jälellä\noli, salaisten ystävien huolehtimana, ainoastaan sen verran kuin hän\ntarvitsi yksinkertaisen toimeentulon turvaamiseksi, mitä hyvänsä\ntulevaisuus toisikaan hänelle. Margareta, perheen vanha palvelija,\njoka oli ollut hänen sisarensa amma, tuli takaisin hänen luoksensa\nhoitaakseen vähäisiä varoja vaatimattomassa asunnossa, jonka ystävät\nolivat toimittaneet hänelle. Se oli yläkerta Rue Cornavilla olevasta\ntalosta, josta alakertaa käytettiin ulkomaan hedelmien myymäläksi.\nHänen sisarensa sai pahojen päivien alkaessa turvapaikan St. Clairen\nnunnien luona, Amin suureksi huojennukseksi.\n\nAmi palasi niinkuin kummitus elävien ihmisten maailmaan. Vähän oli\njätetty elämää häneen, ja kaikki mitä oli, näytti olevan muutettu\nkatkeruudeksi. Täytyy olla kauheata kulkea seitsemän kertaisesti\nkuumennetussa ahjossa ilman Jumalan pojan läsnäoloa. Ihme on että\nkukaan tekee sen ja jää eloon. Mutta sitä enemmän, koska Ami Berthelier\nkaikesta tuskasta huolimatta ei ollut rikkonut omaa sieluaan vastaan,\non meidän uskominen että Yksi, vaikkakin näkymättömänä, seisoi hänen\ntuntemattomana turvanaan, eikä vallan unhottanut häntä silloinkaan\nkun hän epäili Hänen olemassaoloaankin. Ami Berthelier meni vankilaan\nvälinpitämättömänä puolipakanana, niinkuin Renessansin mies ainakin.\nSinne mennessä hänellä oli hyvin vähä uskoa hukattavaksi, mutta sieltä\npalattua hän oli piintynyt uskomaton \"ilman toivoa ja ilman Jumalaa\nmaailmassa\".\n\nKalsea, katkera epäilys itsestään, maastaan ja kaikista ihmisistä oli\nvallannut hänen sielunsa. Vieläpä uskonpuhdistuskin, nykyaikaisen\nvapauden todellinen aamuaurinko, noustessaan Geneven yli tapasi hänet\nsellaisena, jolle vanha rakkaus palaa jälleen, mutta joka ei sitä tunne.\n\nSuuri \"toukokuun kahdeskymmenes ensimäinen\" [silloin Geneve vannoi\npitääkseen uskollisesti uskonpuhdistuksen perusteet] tapasi hänet\nkylmänä ja tunteettomana. Hän kyllä seisoi Pyhän Pietarin suuressa\nkirkossa tunkeilevien kansalaisten keskellä, jotka kohottivat\noikean kätensä ja vannoivat ollakseen uskolliset Jumalalle ja Hänen\ntotuudellensa, mikä nyt ensi kertaa ilmaantui heille Hänen pyhässä\nevankeliumissaan, -- mutta hän ei kohottanut kättään eikä vannonut.\nKoko toimitus oli vierasta hänen tietoisuudelleen, se oli hänestä\ntarkotuksetonta ja ilman hengen antamaa sisältöä.\n\nHän ei osannut lukea ajan merkkejä. Hän kääntyi himmeään länteen, josta\nei voinut tulla valoa; ja siten, vaikka itä hänen takanaan oli yhtenä\nloimona nousevan auringon kunniasta, hän ei voinut nähdä sitä.\n\nPhilibert Berthelierin pojat ja toiset vanhan Hugenotti-puolueen\njäsenet, jotka olivat säilyneet vainoilta tai palanneet maanpaostaan,\ntulivat tervehtimään häntä. Mutta hänestä ne käynnit olivat enimmäkseen\nturhia ja kiusallisia. Jotkut olivat sydämestään heittäytyneet uuteen\nliikkeeseen, toiset taasen nuoren Berthelierin johtamina pitivät yhtä\nvähä reformeeratuista kun heidän isänsä ruhtinaspiispasta. Heissä\nkuvastui vanhojen hugenottien alempi eikä ylempi kerros. Ami, vaikkei\nhänellä ollut heidän uskottomuuttansa vastaan muistuttamista, inhosi\nheidän kevytmielisyyttänsä, raakuuttansa, ja heidän sopimatonta\npuhetapaansa ja käytöstänsä.\n\nSilloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi\nsen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat\nsen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan.\nAmi, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti\nkuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven\nkansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse\nei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta\nvoimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt\npuutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset\nhävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja\npaljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti\nhän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään\nasuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa\nasunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen,\njotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja\nhävitettäessä.\n\nTalonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven\nkansalaiset tavallisesti tarkoittavat \"harmaa-jaloilla\". Hän eli ja\nmuokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa\nterävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän\nomansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja\nsekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin\nlapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti\nettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi,\njonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta\nhuolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja\npian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa\npyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin\nkun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut\nhävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.\n\nAika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta,\nvaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton\nhoitaa ja ohjata, -- vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti.\nPiti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen.\nSiinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan\ntoisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento\nsai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden\noikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti\nhänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle\nmiehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen\nhuomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki\nkauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden\ntasalle istuessaan hänen polvellansa.\n\nBerthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin\nimarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan\nkoskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran\nkohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen\nGabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa,\nmutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä.\nEi Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta\njo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä\nsyitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus,\njonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena\noli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta\nravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton.\nJalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan,\nlukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta\nsivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.\n\nTämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen\nesiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin\nportin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana\ntietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen\nherättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen.\nKaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa\nkasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.\n\nÄkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä\nvoisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei\nhän siis koettaisi tehdä sitä?\n\nHänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen\nnunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä.\nMutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän\nkiusauksessa epäillä.\n\nAmin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna\nei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun.\nTurhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen,\naivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.\n\nUlkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin\nveljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin\nkaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet\nrukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän\npuhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni,\nregeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen,\npyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat\nvoineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että\nniillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli.\nClaudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli\nsitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut\naivan hulluksi!\n\nSekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä\ntuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen\npelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin\nteurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän\nkotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja\nMargareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta,\njoka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni\nGabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan\ntäysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine\nikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään\nluopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.\n\nHän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen\nrepeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle\nhänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen\nlyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan\nvyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa\nasuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.\n\n\"Kelvoton, nulikka!\" sanoi Claudine. \"Mutta miksi sinä leikit noiden\npahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle.\"\n\nGabrielle pahastui. \"Isä sallii minun\", hän sanoi ja juoksi pois\nkutsumaan Margaretaa.\n\nClaudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi\nnopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin,\njossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja\nodottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana\noli juuri silloin torilla.\n\n\"Anna panen tämän päällesi\", Claudine sanoi. \"Ja katsohan, Gabrielle,\nminä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen\nkanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi\nsinulle tänä aamuna.\"\n\nVähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen\nkäsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan\ntaitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine\ntyöskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti\ntehty ja soveltumaton. \"Minäpä otan ja muutan sen\", hän ajatteli \"ja\nkirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti\nminulle.\"\n\nHänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli\ntarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan\ntoi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia\nja kaikenlaista tavaraa.\n\n\"Sanoakseni totuuden, neiti\", hän sanoi, \"näiden pienokaisen vaatteiden\ntähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni.\"\n\n\"En mitenkään epäile sitä\", vastasi Claudine, harvinaisella\npontevuudella; \"vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo\nenemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen\npukuja.\"\n\n\"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä\nkuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa.\nYhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät\nsovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen\nherätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä\nkuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään.\"\n\n\"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä\", sanoi Claudine,\nvaltioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia\nviittauksia.\n\n\"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame\nde Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle\npieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on\npitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi\nleikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä\nilman katumusmahdollisuutta'.\"\n\nTäten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai\nrauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi\nprotestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena.\nKoko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin\nmessua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti\nhän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen\nveljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään\noli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä\nopetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se\noli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa\nestääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin\nkirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen\nmieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli\nhiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei\nmikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen\ntulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin\nvaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että\nsisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta\ntämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi\nkuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään,\nkumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa\nnuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan\nja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.\n\nGabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei\ntunkeutunut, alussa taipui \"Täti Claudinen\", kuten tapasi kutsua\nhäntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä,\nystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun \"isä\" vallitsi hänen\nsydämmessään ilman kilpailijaa.\n\nUlkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa\nsydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että\nnykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.\n\nTsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti\nnimitti kansallistaistelua Genevessä \"myrskyksi vesilasissa\". Vielä\npurevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa,\nhän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio\noli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista\nopinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt,\nettä se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja\nyksinkertainen käsite \"valittu\" -- Jumalan hyväksymä -- on kangistunut\nopinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty\ntäydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja\ntosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan\nvalitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman\nnimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään\nkoko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti\nharrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen\nvainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen\nkaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella\nrauhassa pelkäämättä pahaa. \"Salli minun tähteni onnettomuuteen\njoutuneiden asustaa luonasi\", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle;\nja Geneve kuuli sen ja totteli.\n\nPieneltä valtiolta vaadittiin syvää uskonnollista vakaumusta ja\nsamoin sankarillista rohkeutta kohdata voimakkaiden naapuriensa vihaa\nottaessaan vastaan ja suojellessaan näitä pakolaisia. Sitä enemmän,\nkoska ei ilman paljoa yksityistä uhraantuvaisuutta sen asukkaiden\npuolelta, voitu pitää yllä niin suurta paljoutta muukalaisia.\nKumminkin ystävällisyys tuli runsaasti maksetuksi. Geneve tuli hyvin\nhavaitsemaan, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ei ainoastaan,\nettä lempeät ja rehelliset muukalaiset antoivat sen kansottamiseen\nerittäin sopivaa ainesta, suuresti lisäten sen siveellisiä ja henkisiä\nvoimia, mutta myöskin tekemällä uhrauksia heidän hyväksi, se tuli\npelastetuksi tylyyden ja erakkomaisuuden kuolettavista vaaroista.\nHeidän vakava henkensä johti yhdessä aikalaisten kanssa huomion\nuskonnon ja elämän tummemmille ja vakavammille puolille. Sen miehen,\njoka innosti ja johti heitä, voimakas nero johti myöskin samalle\nsuunnalle. Mutta käytännöllinen hyväntahtoisuus vaikuttaa laajentavasti\nihmisen luonteeseen. Paastoaminen ilman muuta tarkoitusta johtaa\nahdasmielisyyteen, mutta paastoaminen, siinä mielessä että voisi\nruokkia tarvitsevia, laajentaa sydäntä. Ja sydän ja mieliala ovat\nriippuvia toisistaan. Tästä armeliaisuudesta Jumalan onnettomien\nhyväksi kalvinistisen Geneven ankara aikakausi sai sulouden ja\nloisteen, jota vailla se muuten olisi ollut. Vaikk'ei se kokonaan\nvoinut pelastaa sitä ankarasta kiihkoilemisesta se kumminkin paransi\nsen itsekkäisyydestä.\n\nMutta ennenkun pieni kaupunki voi ottaa vastaan ja täyttää tehtävänsä,\nse oli ensin kasvatettava ja opetettava, puhdistettava siinä itsessään\nolevista kelvottomista aineksista. Todellisen järjestyksen ja tosi\nvapauden pahimmat viholliset ovat väärä järjestys, joka on orjuutta, ja\nväärä vapaus, joka on mielivaltaa. Heittäessään päältään Rooman ikeen\nGeneve oli vapautunut ensimäisestä. Toista vastaan sillä kumminkin\nvielä oli pitkä ja ankara taistelu edessään. Tätä edusti puolue, jonka\njäsenet historiassa tunnetaan _libertinien_ nimellä.\n\nMutta tämä näytöksen loppukohtaus tapahtui vasta vuosia sen jälkeen\nkun pieni Gabrielle ja St. Clairen nunna liittyivät Ami Berthelier'in\nhuoneen jäseniksi.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\"Suuri valkea valtaistuin.\"\n\n\n    \"Se joka on niin uskollinen ollut yhdessä asiassa,\n    Voi olla yhtä uskollinen kaikessa.\"\n\n                                          Sewell.\n\nVuodet tulivat ja menivät. Oli jälleen elokuun aamu Genevessä, mutta\npaljoa herttaisempi kuin se, joka kauan aikaa sitten näki St. Clairen\nnunnain lähdön. Cornavin portti oli juuri aukaistu päästääkseen sisään\nmaito-, hedelmä- ja kasviskauppiaita, jotka aikoivat tuoda tavaroitaan\naikaiseen myötäväksi. Maatuotteilla lastattujen vaunujen jälessä\nkävellen, kuten niiden ajajat, luikahti sisään huomaamatta kaksi,\njoilla ei ollut mitään myötävätä. He olivat kookas puseroon puettu\nmies ja tummatukkainen poika, joka saattoi olla neljäntoista vuotias,\nmutta sellaiseksi kuitenkin oli pieni ja lapsellisen näköinen. Nämä\nkaksi astuivat oitis sivuun tungoksesta ja vetäytyivät huomaamatta\nhuoneen varjoon. Silloin äkillisestä mielenjuohteesta vanhempi matkaaja\npolvistui ja painoi huulensa karkeaan, epätasaiseen maahan.\n\n\"Kiitos Jumalan!\" hän sanoi innokkaasti. \"Tämä on Hänen vapaa\nkaupunkinsa! Tämä on siunattu Geneven alue!\" Kyyneleitä oli hänen\nvoimakkailla kasvoillaan, kun hän jälleen nousi.\n\n\"Isä!\" huusi poika. \"Katso, isä, katso! Tuolla on Jumalan istuin,\nsuuri, valkea istuin!\"\n\nVuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä\npuhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan\nvalkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden\ntavalla.\n\nGermain de Caulaincourt kohotti kyynelten himmentämät silmänsä.\n\n\"Se on Mont Blanc, hyvin suuri vuori\", hän vastasi välinpitämättömästi.\n\nKuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon\nihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen\nhienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus\nNorbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti\nvakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät\nja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.\n\nIsä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. \"Varmasti olet\nhyvin väsynyt\", hän sanoi, \"ja hyvin nälkäinen.\"\n\n\"Niin tekin olette, isä\", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta\nkääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.\n\n\"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta\nmenkäämme neuvosmiesten puheille!\" kehotti De Caulaincourt.\n\n\"Menemmekö ravintolaan?\" ehdotti Norbert, yhä katsellen ylös.\n\nGermain pudisti päätään. \"Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan\ntervehdyksen rahattomille vieraille\", hän sanoi.\n\nHänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen\nmies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen\nkahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten,\nkääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.\n\nMuukalaiset nostivat talonpoikaisia lakkejaan ja tervehtivät, --\nvaan ei talonpoikien tavalla. Ami Berthelier vastasi, ja yhteisestä\nvaikutteesta he lähestyivät. Ami puhui ensin. \"Arvelen, herrat, että\nolette muukalaisia täällä?\"\n\n\"Niin olemme, herra. Tulemme Ranskasta pakolaisina evankeliumin tähden.\"\n\n\"Miten on matkanne onnistunut?\"\n\n\"Pitkillä matkoilla vuoristojen yli olemme piilleet talonpoikien\nmajoissa ja enimmäkseen vaeltaneet öillä. Toin kotoa mukanani vähä\nrahaa ja muutamia jalokiviä; -- ainoastaan sen verran kuin voin\npiilottaa luonani. Vuorilla jouduimme ryövärien käsiin ja meiltä\nrosvottiin aivan kaikki. Olimmepa iloiset päästyämme hengissä. Viime\nyönä me kävelimme tänne pienestä vuoristokylästä. En tiedä sen nimeä.\nTänä aamuna odotimme portin luona, kunnes se avattiin toriväelle, ja\ntulimme sisään heidän kanssaan.\"\n\n\"Muukalaiset, jotka etsivät suojaa luonamme, menevät kaupungintaloon ja\nesittävät asiansa valtuusmiehille.\"\n\n\"Minä tiedän sen. Pyydän teitä ystävällisesti sanomaan mistä löydän\nkaupungintalon.\"\n\n\"Ei kiirettä vielä, herra. Heidän jaloutensa eivät istu ennenkun\njumalanpalveluksen loputtua; se on kello kuudelta. Pikemmin tulkaa\nensin sisään kanssani ja lopettakaa paasto.\"\n\n\"Mutta te olitte poismenossa. Minä tulen häiritsemään teitä.\"\n\n\"Ette ollenkaan. Minä olen geneveläinen, te olette uskovainen, se on\nkyllin. Tehkää minulle kunnia ja tulkaa sisään.\"\n\nHe olivat pian Berthelier'in asuinhuoneessa. Siinä he tapasivat\nyksinkertaisesti puetun naisen, jolla oli suloiset, surulliseen\nvivahtavat kasvot ja jonka isäntä esitteli heille sisarenaan, Claudine\nBerthelier'inä. Ami oli jo saanut tietää vieraittensa nimet.\n\nClaudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos\nkiiruhtamaan aamiaista.\n\nKeitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää\najatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha\npalvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen,\nleivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria.\nPöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita\nei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.\n\n\"Missä Gabrielle on?\" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli\nsisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava\ntyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin\nyksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa\neivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat\nkasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi\nvanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman\ntinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.\n\nKaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän,\nmolemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle\ntoiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta\nheidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi \"siunatkoon Jumala\nruokamme\", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille\nvierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.\n\n\"Onko totta, herra\", hän kohta senjälkeen kysyi, \"että Henrik kuningas\non antanut uuden vainoomiskäskyn?\"\n\n\"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä\nvaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta\nkuningaskunnan.\" Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja,\njotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran\nruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa,\njonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki\nennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa\nja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja\najatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa\nnaapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta\nkumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka\nritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä\npalvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset?\nMiksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla\naineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten\nvakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö\nolisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi\nkaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä\näänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa\nollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.\n\nViimein kaikki lopettivat. \"Kiitos ruuan jälkeen\" lausuttiin hyvin\nlyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: \"Nuori herra, kellot\nsoittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?\"\n\nNorbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin\nBerthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä.\n\"Tahdotteko te mennä, isä?\" hän kysyi.\n\n\"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla\", Caulaincourt vastasi\nja jatkoi keskusteluaan.\n\nSen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine\nGabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa\njäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka\nnyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n\nkirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai\nverkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston\njäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa\nja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat\nyksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä\nkirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää\ntietä.\n\n\"Herra Berthelier\", kysyi ranskalainen äkkiä, \"mitä tointa täällä\nvoivat ihmiset saada, jotka tulevat tänne rahattomina, kuten minä?\"\n\n\"Se riippuu asianhaaroista, herrani. Te olette Ranskan säätyläisiä?\"\n\nCaulaincourtin pää painui alas. Berthelier'in katse ilmaisi: \"Enkös sinä\narvannut!\"\n\n\"Mieluummin\", sanoi Caulaincourt, \"tahtoisin olla kunniallinen\nsilkinkutoja, muurari tai nikkari, niin ett'emme poikani kanssa olisi\ntaakkana muukalaisille.\"\n\n\"Täällä ette tapaa muukalaisia, sillä Genevessä jokainen protestantti\non veli.\"\n\n\"Kumminkaan ei kukaan ihminen tahdo riippua avuttomana veljensä\nniskoilla. On kirjoitettu: 'kantakaa toinen toisenne kuormaa', mutta\nmyös samassa paikassa: 'jokainen kantakoon omaa taakkaansa.' Mitenkäs\nminä voin kantaa omaani ja pojan?\"\n\n\"Pojasta ei ole vaikeuksia. Kun neuvosmiehet ovat nähneet teidät ja\nkuulleet kertomuksenne, niin joku kansalainen ottaa teidät taloonsa.\nSitten saa poikanne mennä kouluun. Ja te --.\" Hän vaikeni.\n\n\"Ja minä?\"\n\n\"Voitte tehdä mitä tahdotte, kun vain mukaudutte lakeihimme, jotka,\nsen myönnän, ovat jotenkin ankarat. Ettehän kaiketi, tahtone pelata\nuhkapeliä, tai tanssia, tai laulaa rivoja lauluja sunnuntai-päivinä?\"\n\n\"No eihän toki\", Caulaincourt vastasi hymyillen. \"Se kumminkin, mitä\ntahdon tehdä, olisi maanmiehieni mielestä häpeällisempää kuin tuo\nkaikki yhteensä. Tahtoisin näet halulla oppia ja harjottaa vaikka mitä\nkunniallista ammattia, joka vapauttaisi minut lisäämästä jalomielisten\nisäntiemme ennestään jo niin suurta taakkaa.\"\n\n\"Mutta tämä olisi raskasta teille. Säätyläismies --.\"\n\n\"Ei saisi olla kerjäläinen, eikä varas.\" Äänettömyyden jälkeen hän\nlisäsi: \"Vaeltaissani ajattelin kirjapainoa. Se näyttää vähemmän kuin\nmuut ammatit vaativan ruumiillista työtä, johon minä olen tottumaton.\nSitäpaitsi olen aina rakastanut kirjoja.\"\n\n\"Niin paljo\", sanoi Berthelier, \"olen jo arvannut.\" Hän ei ollut\nvielä kauan puhunut vieraansa kanssa, kun jo huomasi hänet älykkääksi\nja oppineeksi mieheksi. \"Ajattelenpa vielä että kätenne hyvin ovat\ntottuneet säveltäjän puikkoon, tahi ellen erehdy, pitelemään miekkaa.\"\n\n\"Olen palvellut kuningasta ja useammassa kuin yhdessä valtakunnassa\",\nsanoi Caulaincourt vaatimattomasti. \"Mutta sen jälkeen kuin minä\nKristuksen kunnioitetun martyyrin neuvosmies Du Bourg'in kautta tulin\ntuntemaan Hänen totuutensa olen elänyt syrjässä tiluksillani, joiden\nnimi on Gourgolles, Dauphinessa, kuten jo kerroin teille, vai miten?\"\n\n\"Arvelen ett'ette sielläkään enää löytäneet turvaa?\"\n\nCaulaincourt myönti. \"Minulle tuli kalliiksi lähteä\", hän lisäsi\nsurullisesti. \"Paljo sellaista joka on hyvin rakasta minulle jäi\njälkeen. Kaksi pientä tyttöä ja kaksi poikaa, toinen niistä lapsi,\noli heitä. Jumalan kiitos, minä suutelin heitä heidän nukkuessaan; ja\nsamoin äitiä, rakkainta kaikista. Mutta hän tiesi aikeeni ja antoi\nminulle anteeksi.\"\n\n\"Senkö että otitte hänen poikansa?\"\n\n\"Hän ei ole Norbertin äiti, vaikkakin rakasti häntä kuten omaa lastaan.\nEn ollut herkkä uskomaan vaaraa ja kammoksuin uhrauksia. Toivoin\nettä ajat muuttuisivat ja toivoin myös että voisin opettaa vaimoni\nja lapseni uskomaan pelastus-oppiin. Mutta naisten sydän pitää kiini\nvanhasta ennestään tunnetusta.\"\n\n\"No siitä\", sanoi Berthelier, \"minullakin on kokemus. Sisareni, joka\nkerran oli nunnana St. Clairessa, pysyy tässäkin uskonnon turvapaikassa\nsydämestään katolilaisena.\"\n\n\"Ja lapseni\"; jatkoi Caulaincourt, \"lapset eivät piittaa muusta kuin\nleikistä ja huvituksesta.\"\n\n\"Täällä ei ole niin\", sanoi Berthelier hymyillen. \"Täällä aivan lapset\nhehkuvat päästä lähetyssaarnaajina Ranskaan, Italiaan tai Alankomaihin,\nvoittaakseen marttyyrikruunun.\"\n\n\"Silloin pelkään ettei Norbert taida löytää täällä tovereita,\njoista hän pitäisi. Hän on hyvin kummallinen poika, tavallaan hyvin\nlapsellinen, kumminkin ajottain odottamattoman miehistynyt. Minua\nsuretti, että poika, joka oli minun kaikkeni, näytti kaikkein\nvähimmän taipuvalta yhtymään minun aatteisiini. Hän piti parempana\nleikkiä äitipuolensa naisritarina tai ottaa osaa pienten sisariensa\nleikkeihin, kuin hoitaa lukujaan tai kuunnella Jumalan sanaa. Ja\nkumminkin tuo lapsi, sillä muuta hän ei ole, kiiruhti lähikaupungin\nnaamiohuvista aivan yksin kotiin ja tuli etsimään minua kirjastostani.\nOlin tyytymätön häneen, sillä hän oli äitipuolensa kanssa mennyt sinne\nvastoin minun tahtoani. Mutta kun minä kuulin hänen kertomuksensa, näin\nsiinäkin Jumalan johtavan käden. Norbert oli kuullut majurin, jonka\ntalossa huvit pidettiin, ja kuninkaan kyrassierikapteenin kuiskailevan\naikovansa seuraavana päivänä vangita harhaoppisen Gourgolles'in herran.\nHän tuli varottamaan minua. Sitten tuo kunnon poika minun pyynnöstäni\nkiiruhti takaisin yksinään pimeässä kaksi peninkulmaa kaupunkiin\nsaattaakseen vaimoani, Silläaikaa kun minä tein niitä vähiä varusteita,\njoita ennätin. Kiitos Norbertin nopeuden, ennätti vaimoni ajoissa\nsaamaan ohjeeni lapsista ja tiluksista. Kuten sanoin, vaimoni antoi\nminulle anteeksi. Me erosimme sovinnossa. Minun tunteeni ajoittain\nolivat ihan tylsistyneet. Sydämeni näytti olevan kuollut kuin\nkivi. Mutta silloin tunsin iskun ja voimakkaan, kun antaessani\nNorbertillekin jäähyväissuudelmaa, hän ei näyttänyt olevan kovinkaan\nsurullinen erostamme.\n\n\"Siten aloin yksinäisen kulkuni vuorenrinnettä alaspäin. Kuljin jurosti\nmieli raskaana, kun kuulin nopeita askeleita takanani. 'Olen petetty'\narvelin; enkä suuresti välittänytkään, sillä miksikäs eläisin.\nKäännyin. Oli iltahämärä, mutta voin erottaa pojan, joka huohottaen\njuoksi jälessäni. Seuraavassa silmänräpäyksessä Norbertin käsi tarttui\nvaippaani, ja hänen äänensä kaikui korvassani.\"\n\n\"Isä, odottakaa minua!\"\n\n\"Sinäkö?\" sanoin.\n\n\"Miksi sanoitte minulle hyvästi, kun tiesitte --.\"\n\n\"Tiesin mitä?\" sanoin.\n\n\"Tiesitte, että minä olin teidän.\" Niin pian kuin ennätti, hän lisäsi:\n\"olen oppinut yhden värssyn bibliastanne: 'Sinun kansasi on minun\nkansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.'\"\n\n\"Herra Berthelier, siitä mitä silloin tein minua nyt hävettää kertoa.\nErotessa en itkenyt, mutta silloin puhkesivat syvyydet.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Berthelier. \"Jos minä ollessani vankilassa olisin\nvaan voinut itkeä, en olisi kadottanut uskoani Jumalaan ja ihmisiin.\"\n\n\"Ah, tekin olette kärsinyt?\" sanoi ranskalainen osanotolla.\n\n\"Ei kuten te. Jatkakaa, pyydän.\"\n\n\"Olisi väsyttävää kertoa teille matkoistamme, vaaroistamme ja\npaostamme. Ja enpä suuresti välitäkään muistella jälleen noita\nkärsimyksen ja vaaran päiviä, jotka kasvoivat viikoiksi. Jumalan\narmosta olemme täällä aivan onnellisesti. Pojan tähden etenkin olen\niloinen.\"\n\n\"Teillä on niin hyvä turvapaikka\", sanoi Berthelier, \"kuin Geneven\nvallit ja sen kansalaisten sydämet ja kädet suinkin voivat tarjota.\nJospa vain\", hän lisäsi, \"Geneve olisi sisällisesti yksimielinen.\"\n\nCaulaincourt näytti hämmästyneeltä. \"Onko siis erimielisyyksiä\njoukossanne?\" hän kysyi.\n\n\"Täällä on niitä. Minä olen elämäni onnen kanssa väärällä puolella, tai\nparemmin olen aivan kokonaan ulkopuolella.\"\n\n\"Te puhutte arvoituksia, herrani.\"\n\n\"Tiesittekö, että ennenkun uusi uskontonne saapui meille, meidän\ngeneveläisten täytyi taistella ankarasti vanhojen oikeuksiemme\npuolesta?\"\n\n\"Miksi sanotte _uskontonne_, ikäänkuin se ei olisi myöskin teidän? Ette\nvarmaankaan ole katolilainen.\"\n\n\"Olen hugenotti.\"\n\n\"Siis -- veli.\"\n\n\"En teidän ajatuksenne mukaan. Meillä ennen hugenotti merkitsi\nhenkilöä, joka rakasti vanhoja oikeuksiamme ja liittoutui ystäviemme\nkanssa Fribourgissa saavuttaaksensa ne. Mutta nyt sen sijaan Genevessä\nvapauden sankarien lapsia kutsutaan libertiineiksi.\"\n\n\"Kuka ties vanha nimi oli parempi.\"\n\n\"Ja ne jotka pitivät sitä omanaan olivat parempia miehiä.\"\n\n\"Mutta mitä tekemistä teidän libertiineillä ja hugenoteilla on nyt?\nTotuus, jonka te olette saavuttaneet, on tehnyt teidät vapaiksi ja on\nsiten tehnyt teille kaikki ja enemmänkin kuin mitä he ovat tahtoneet.\"\n\n\"Kukaties vielä kaikki mitä heidän isänsäkin tahtoivat. Tuskin\nkumminkaan myönnän niin paljon. Herra Calvin ja konsistorio sitovat\nihmisten omiatuntoja liian kireälle.\"\n\n\"Ihmistä ei voida sitoa liian kovasti pois synnistä ja erhetyksistä.\"\n\n\"Se on riippuvaa asianhaaroista. Libertiinit kaikissa tapauksissa\npitävät asiain uudesta suunnasta vielä vähemmän, kuin heidän isänsä\nvanhasta. Tässä arvelen heidän olevan tavallaan oikeassa ja väärässä.\"\n\n\"Miten se on mahdollista? Ettehän voi kävellä samalla kertaa oikealle\nja vasemmalle, tai olla yhtäaikaa valossa ja pimeässä.\"\n\n\"Ollaanko siis joko kokonaan oikeassa tai väärässä?\" kysyi Berthelier,\nhienosti olkapäitään kohauttaen. \"Kuka tietää? Varmaankaan ei se mies\njoka kävelee. Nämä meidän libertiinimme vaativat vapautta elääkseen\nkuten itse haluavat.\"\n\n\"Tehden vapauden tekosyyksi mielivallalle\", De Caulaincourt lisäsi.\n\n\"Aivan niin. Mutta onko se, mitä minulla on vaippani alla, toisten\nihmisten asia? Kukaties, jos herra Calvin ja konsistorio oikein\najattelisivat, he antaisivat ihmisten kulkea omia teitään --\nluonnollisesti järkevien rajojen sisällä ja välttäen julkisia\npahennuksia -- eivätkä vaatisi jokaista elämään Pyhän Antoniuksen,\nNoan, Danielin tai Jobin tavalla Raamatun mukaan. Mutta heille pitää\nvälttämättä kaikki leikattaman heidän omien kaavojensa mukaan.\nNe saattavat olla puhtaat ja ylevät, vaan eivät sovi kaikille.\nAntakaa kirkon pitää alueensa ja maailman omansa, sanon minä. Mutta\nheimolaiseni sanovat: 'No hyväpä niin. Korvaukseksi kirkkonne\nvaatimasta ärsyttävästä tarkastusoikeudesta, me pyydämme kirkon\netuoikeuksia. Joll'emme kuulu teihin, antakaa meidän olla rauhassa: jos\nkuulumme, antakaa meille oikeus kaikkeen mitä teillä on annettavissa.'\nNiin he vaativat samalla kun he pitävät lujasti kiinni oikeudestaan\npäästä pyhälle aterialle. Kahdenkymmenen viiden neuvosto, jota me\nkutsumme pieneksi neuvostoksi ja joka on osaksi herra Calvinin, osaksi\nheidän puolellaan, on antanut epäselvän päätöksen, mutta papit -- tässä\nkohden minun mielestäni aivan oikein -- protesteeraavat sitä vastaan\nmitä he kutsuvat häväistykseksi. Siten ovat asiat nykyään.\"\n\n\"Ja minä havaitsen, ettei Geneve nykyään ole mikään taivas maan\npäällä\", sanoi De Caulaincourt.\n\n\"Eikä koskaan tule olemaan\", rauhoitti Berthelier katkerasti hymyillen.\n\"Mutta luulenpa, että nyt teidän on aika esiintyä kaupungintalolla.\nTeidän hyvällä luvallanne tahdon kävellä kanssanne ovelle asti, mutta\nseurani edemmäksi ei olisi avuksi, koska olen pikemmin huonoissa\nkirjoissa heidän jalosukuisuuksiensa kanssa. Sekä omasta että sisareni\npuolesta olen tarkastuksen alainen ja olemme saaneet yhä uudelleen\nsakkoja siitä, ett'emme käy kirkossa ja että muuten olemme pyhäpäivää\nloukanneet.\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nRanskan pakolaiset ja Geneven libertinit.\n\n\n    \"Hiljainen voimakas henkilö meluavassa maassa.\"\n\nSeuraavana sunnuntaiaamuna, joka oli syyskuun ensimäinen, suuri kello\n\"Clemens\" soitteli kutsujaan varhaiseen jumalanpalvelukseen P. Pietarin\ntuomiokirkossa, missä oli määrä toimittaa kristityn kirkon vakavin ja\npyhin jumalanpalvelusmeno, pyhän ehtoollisen jakaminen. Kaikki kirkkoon\njohtavat kadut olivat tungoksellaan sanankuulijoita tai ainakin\nkirkkoon mielijöitä. Erittäin tänään -- Genevessä hyvin muistettavana\npäivänä -- nuo joukot tarjosivat iloisemman ja vaihtelevamman näön\nkuin tavallista. Siellä oli paljo siivoja kansalaisia tummissa\npuolivillaisissa tai verkaisissa puvuissa, paljaspäisiä oppipoikia,\npuseroihin puettuja poikia ynnä palvelustyttöjä hopeisine puolivöineen,\nhyvin tärkättyine kulmikkaine päähineineen ja korkeine nahkakenkineen.\nMutta oli toisia aivan erilaisia henkilöitä, verrattain harvalukuisia\nvaan hyvin huomattuja vaatetuksensa loistosta ja komeudesta,\nsamettiviitoista, höyhenhatuista ja miekoista, jotka riippuivat\nheidän kupeillaan. Muutamat saattelivat naisia, joiden puvuissa\nsilkki ja pitsit loistivat kaupungin ylellisyyslakien uhalla. Heidän\nohi kulkiessaan rypistyivät monet kasvot, ja moni ääni kuului\nmutisevan, jopa Raamatun vakavilla lausetavoilla, heille vähemmän\nimartelevia ennustuksia tuomiosta, joka jumalattomia libertineja\nodottaa tulevassa maailmassa. Kuultiin viittauksia \"pöyhkeistä\nnarreista\", \"löylyn lyömistä hetaleherroista\" j.n.e., jotka olematta\nerittäin sopivia, kumminkin joka tapauksessa kevensivät puhujien\nmieliä. Mutta kohteliaisuudet nakattiin kernaasti takasin. Libertinit\nlaskettelivat ivaa, pilkkaa, halveksivia katseita ja häväistyssanoja\n\"uudestasyntyneille\", \"kuoletetuille\" ja \"pyhimyksille\".\n\nEräät pojankasvot katselivat heitä kumminkin ystävällisesti, eräs nuori\nsydän riemuitsi heidän oivista juhlapuvuistaan, humusta ja liikkeestä,\njonka ne synnyttivät ikäville kaduille. Norbert de Caulaincourt oli\nollut ainoastaan kuusi päivää kaupungissa, kumminkin oli hän jo\ntullut siihen johtopäätökseen, että paikat hänestä tuntuivat hyvin\nepämiellyttäviltä. Ei siltä että hän olisi katunut valinneensa isänsä\nkohtalon tai lausunut moitteen sanaa hänestä, -- sellaista eivät edes\nvillit hevosetkaan olisi voineet kiskoa hänestä! Mutta alkaaksemme\nhänen murheittensa sarjaa, oli ensin kirjansitoja herra Antoine Calvin,\njoka asui Rue Cornavinin varrella Berthelierien vierellä, avannut\nheille talonsa tarjoten Jumalan nimessä heille leipää ja suojaa.\nEpäilemättä sangen ystävällisesti tehty kirjansitojan puolelta. Norbert\naavisti hänen sillä tahtovan itselleen ansiota ja odottavan korvausta\ntulevassa maailmassa. Mutta hänestä, Norbert Caulaincourtista ja hänen\nisästään, ranskalaisesta aatelismiehestä, joka oli kuin ruhtinas näiden\nporvarien, näiden tolvanoiden joukossa -- tuntui aterioiminen tuon\nammattilaisen, hänen vaimonsa ja poikiensa parissa, joista vanhemmat\ntyöskentelivät isiensä \"orjan ammatissa\", suorastaan onnettomuudelta ja\nhäväistykseltä. Totta oli että pakolaisia kohdeltiin kunnioitettuina\nvieraina. Perheen pojat auttoivat oppipoikaa palvelemaan ja osottivat\nnuorelle ranskalaiselle seuralaiselleen hienoon kunnioitukseen\nyhdistettyä kohteliaisuutta, mutta tämäkään tuskin lievensi hänen\nylenkatsettaan.\n\nJa vielä enemmän, hän oli alkanut käydä koulua, ja se henki millä\nhänen opettajansa ja koulutoverinsa häneen vaikuttivat, tuntui,\nvaikkakin kaukana ivasta, kuitenkin yhtä epämiellyttävältä. Hänen\ntäytyi myöntää että nämä pikkuporvarit, samanikäiset ja nuoremmat kuin\nhän, tiesivät paljon enemmän yleisistä asioista kuin hän. Ensin hän\nkoetti kohdella opettajiaan, joita piti itseään paljon alempiarvoisina,\nmiltei hävyttömyyteen vivahtavalla välinpitämättömyydellä, mikä kyllä\noli käynyt laatuun eräitten hänen edellisten kasvattajiensa suhteen.\nMutta hän huomasi hyvinkin pian että hänen täytyi muuttaa käytöstään,\njos tahtoi välttää sietämätöntä häpeää saamalla julkista rangaistusta\nseuraavana lauvantaiehtoona.\n\n\"Mutta olenhan ranskalainen aatelismies\", sanoi hän eräälle\nystävälliselle pojalle, joka ollen pakolainen itsekin, koetti varottaa\nhäntä.\n\n\"Niin minäkin olen\", vastasi Louis de Marsac. \"Mutta vaikka molemmat\nolemme Ranskan poikia -- ja vaikkakin olisimme kuninkaan lapsia -- ei\nse tee vähintäkään erotusta.\"\n\nSiksipä tuona sunnuntaiaamuna, hänen käydessään kirkkoon isänsä\nvierellä, hänen nuori sielunsa oli katkeruutta täynnä. Hän tunsi\nolevansa kuin lintu, joka oli sulettu liian pieneen ja sen pahempi\nhyvin rumaan häkkiin. Tuskinpa voi herra Berthelierinkään näkeminen,\ntämän astuessa ohitse kauniin tyttärensä (niin hän luuli), paraaseen\npyhäpukuun puetun Margaretan kanssa käsikkäin, lohduttaa häntä, vaikka\nhän nostikin heille lakkiaan kuten tapa vaati. \"Täällä on kaikki niin\nsurullista\", hän sanoi itsekseen, voimatta hillitä ikävystynyttä\nilmettä kasvoillaan.\n\n\"Mikä sinun on, poikani?\" kysyi De Caulaincourt irtautuen siitä\nylevästä mielialasta, jota tunsi tänä pyhänä juhlana -- niin\nharvinaisena hänelle, joka vain henkensä uhalla tähän asti oli\nuskaltanut sellaisesta nauttia.\n\n\"Ei minua mikään vaivaa, isäni. Mutta katsohan! Tuolla menee komea\nherrasmies, joka on puettu samaan tapaan kuin meillä kotona.\" Ja\nNorbert loi koreaan nuoreen libertiniin, joka pöyhkeili heidän\nsivullaan silkissä ja sametissa, ystävällisemmän silmäyksen kuin mitä\nherraparka oli pitkään aikaan saanut.\n\nViimein hän saapui isänsä kanssa tuomiokirkkoon. He tulivat varhain,\nmutta se oli kumminkin miltei täynnä kansaa. Seurakunta näytti\nlevottomalta ja rauhattomalta, ikäänkuin olisi odottanut tai aavistanut\njotakin tulevaksi. Norbert ei tuntenut suurtakaan kunnioitusta häntä\nympäröivää sekalaista kansalaisjoukkoa kohtaan, ja pian hän mielensä\nkevennykseksi antoi vikkelän iskun erään ison oppipojan kylkiluille,\nkoska luuli tämän aiheettomasti sysänneen hänen isäänsä. Nuorukainen\nolisi ehkä maksanut samalla mitalla takasin, jollei muuan mies heidän\nvierellään olisi varoittavasti ojentanut kättään.\n\n\"Muista\", hän sanoi, \"että tämä on Jumalan huone.\"\n\n\"Ken olisi voinut niin luulla?\" vastasi Norbert, katsellen väsymättä\nyksinkertaista sisustusta, josta oli poistettu kaikki mikä saattoi\nmuistuttaa roomalaista loistoa. \"_Ma foi!_ jos tämä on geneveläistä\nkohteliaisuutta -- --\"\n\nHänen päättämätön lauseensa häipyi erään kookkaan vanhan vaimon\nviittaan, tämän rajusti törmätessä häntä kohtaan. Ja nyt jokainen hänen\nympärillään sysi tai sai sysäyksiä, työntäen naapuriaan tai, koettaen\nantaa tälle tietä, vaikk'ei mitään tietä ollut annettavissa. \"Vai\nniin, tämäkö on Jumalan huone!\" ajatteli Norbert itsekseen. \"Jotakin\nerinomaista lienee tekeillä\".\n\nSitte hän tungoksessa tunsi erään hienoista herroista\njuhlapuvussaan. Erään oppipojan vyönkiemuraan tarttui kultahetale,\nja tämä tempasihe irti repien kalliin koristeen. Herrasmies siitä\nhuolimatta tunkeutui eteenpäin, mutta muuan syrjäinen sanoi aivan\nääneensä: \"Seisokaa tiheässä, hyvät ystävät! Pysyttäkää ne\nulkopuolella\". Iskuakaan ei sattunut, kättäkään ei kohotettu,\nmutta kansa liittyi lujasti yhteen, seisoen hiljaa yhtenä lihas- ja\njännemuurina vastustaen väkivaltaista tunkeutumista.\n\nNorbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden\npuolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin\nhulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi\nmennä kirkkoon -- ja sitten mokomaan kirkkoon -- oli se ainoastaan\nhänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä\nhän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.\n\nHän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat\nitselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä\npäättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan\nnäkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat\nonnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun \"alttarin\"\neteen.\n\nMutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat\nnähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin -- hän\nei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen\nehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi\nhänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin\nlausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. \"Arvelen että tällä\nkertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet\".\n\n\"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita\", sanoi toinen\nkovemmalla äänellä.\n\n\"Hiljaa!\" keskeytti kolmas. \"Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme\nkauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa.\"\n\nSilloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi\njymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta\n-- hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta\nrajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin.\nClement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon\nseinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret,\njoita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä\nenemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä\nvälinpitämättömälle kuulijalle.\n\nToisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin.\n\"Hän on isä Calvin\", virkkoi Norbert itsekseen, \"isäntämme, hyvän herra\nkirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja\nkalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät\nhänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka.\"\n\nSeurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin,\nhäirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen\nvastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja\nkuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen\ntäytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat\nsyvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon\nlähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa.\nJokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu\nkuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei\nhän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen\noikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen\nlainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.\n\nHän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän\nyritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista\nherroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja\nläheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?\n\n\"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten\npäättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä\nolisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä\nniin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua.\"\n\nMutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli\nhäntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta\nkumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.\n\n\"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä\", sanoi Calvin, \"joka on\nminulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan\nHerramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä\nkieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi\nhenkenikin niin kuin minun tulee.\"\n\nSeurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas\nsaarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän\nluona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän\nja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut\nottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan\nuneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja\nseisoi sitten odottavasti.\n\nSyntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit\nvirtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää\nja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.\n\n\"He ottavat sen\", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti\nsanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä --\nsuojelevaa kättä -- hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai\nkuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon\nhalki, ei ollut heikkoutta. \"Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä\nkäsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan\nvoi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja\nhäpäisemään Herrani pöytää!\"\n\nPainostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert\npidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita\nkasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat\nepäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän\nomaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät\nvaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki\nheille tietä. He olivat poissa.\n\nSitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti\nrukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui\nkunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja\njoi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi\njotakin mitä hän ei nähnyt -- Jumalan voiman läsnäoloa.\n\nMyöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa\npaikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä\nkeskusteluja varten.\n\n\"Mieleni on raskautettu puolestasi\", sanoi hra De Caulaincourt.\n\n\"Miksi niin, isä?\" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka\nnauhoja aukoi.\n\n\"Sinä tiedät etten Gourgollessa koskaan käskenyt sinua. Minä annoin\nsinun palvella Jumalaa äitipuolesi kanssa. Mutta täällä on asianlaita\ntoisin. Olet sanonut: 'Jumalasi on minun Jumalani'.\"\n\n\"Minä pidän siitä kiini, koska pidän sinusta. Kumminkin tunnustan että\nvanha tapa minua miellyttää paremmin.\"\n\n\"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani -- ei ainoastaan sen\nvuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun\nkääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen,\nrukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta,\nerittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala\nei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit\n-- minä sanon sen surulla ja häpeällä -- sopi paremmin taistelukentälle\nkuin Jumalan huoneeseen.\"\n\nNorbert seisoi suorana isänsä edessä ja katsoi häneen säkenöivin silmin.\n\n\"Isä\", hän sanoi, \"olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen\nnähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen\nmustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin\nsanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa\nsitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään -- siksi on hän mies\nja kunnollinen mies. Mutta, isä\", hän lisäsi hetkisen perästä, \"ole\nniin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit,\nkirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat\ntietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään,\njota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta.\"\n\n\"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi\", vastasi De\nCaulaincourt. \"Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani\",\nhän lisäsi hymyillen.\n\n\"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle\nsydämelleni\", hän ajatteli jälestäpäin. \"Juuri minkä luulin saavan\nharhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan\npaikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä\ntoteutuvan.\"\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nCaulaincourtin kaksi ystävää.\n\n\n    Calvin muiden tähden poltatti Servetuksen. -- Oh, ihminen erehtyy!\n\n                                                  E.B. Browning.\n\nDe Caulaincourtista kuten hänen pojastaankin Geneven elämä oli uutta\nja kummallista, mutta hänestä se oli myöskin ilahduttavaa. Isäntänsä\nesitti hänet oitis omalle _piirilleen_ eli \"abbayelle\", johon kuului\nkirjanpainajia. Nämä piirit muistuttavat nykyajan klubeja. Miltei\njoka ammatilla eli käsityöllä oli oma piirinsä, jossa yleisistä\nasioista väiteltiin, kerrottiin uutisia tai keskusteltiin kaikesta\nmikä vaati yhteistoimintaan, sekä päätettiin sen johdosta. Hän teki\npian tuttavuutta useiden maanmiestensä kanssa, jotka kuten hänkin\nolivat uskonpakolaisia. Useat heistä olivat ihmeteltävän lahjakkaita\nja yleviä henkilöitä. Kumminkin hän omituisen luonteensa oikun vuoksi\ntuli lähemmin tuttavaksi -- vaikkakin oli ystävällinen kaikkia kohtaan\n-- ainoastaan kahden kanssa, nimittäin isäntänsä, Antoine Calvinin\nja viereisen naapurin Ami Berthelierin kanssa. Näitä kahta hän\nkuvaannollisesti kutsui aamuksi ja illaksi, koska toinen oli alati\nalakuloinen ja pisteliäs, toinen aina toivorikas ja herttainen. Kuvaus\noli todempi kuin hän luulikaan. Berthelier edusti vanhoja asioita,\nvanhoja käsitteitä ja harrastuksia. Suuren uskonpuhdistajan veli taasen\noli aamun lapsi -- tulevaisuus oli hänen mukanaan ja hänen omansa.\nKumminkin tuli aamusta ja ehtoosta yksi päivä. Yhtä varmaan johtaa ilta\nyöksi kuin jälleen yö aamuksi. Vanhassa, rammassa hugenotissa oli\najatuksia, jotka kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteenkin, mutta\nkestävät vielä vuosisatoja. Ei kukaan sellaista arvannut odottaa.\nKaikki arvelivat, ja enimmän hän itse, että hän oli jälellä ajastaan\nja että hänen oikea paikkansa oli menneen sukupolven seurassa.\n\nEräänä lokakuun iltana, kun De Caulaincourt söi illallista Berthelierin\nluona, hänen isäntänsä jonkinlaisella ylpeydellä kehoitti häntä\nihailemaan sitä mielenlujuutta, jota neuvosmiehet samana päivänä olivat\nosottaneet Mikael Servetin asiassa. Jokainen Geneven asukas tiesi että\ntämä mies -- jonka nimi on ijäksi yhdistetty omaan onnettomuuteensa\nynnä häpeään, joka ei ollut hänen omaa ansiotansa -- oli vangittu\nsyytettynä vääräoppisuudesta, Jumalan pilkkaamisesta ja kapinasta.\n\"Mitähän he nyt ovat tehneetkään?\" De Caulaincourt kysyi huomaten\nBerthelierin iloitsevan kaikesta mikä oli Genevelle kunniaksi.\n\n\"Wienistä tuli tänne lähettiläitä vaatien kuninkaan nimessä, että\nMikael Servet annettaisiin heille. Niin kutsuttu pyhä inkvisitsiooni\noli jo tuominnut ja langettanut hänet poltettavaksi elävältä vienolla\nvalkealla.\"\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Neuvosmiehet lähettivät noutamaan miestä ja kysyivät häneltä,\ntahtoiko hän jäädä luoksemme ja vartoa tuomiotamme, vaiko mennä niiden\nkanssa, jotka häntä vaativat? Hän rukoili itkien heitä menettelemään\nsuhteensa miten vain tahtoivat, mutta ei suinkaan toimittamaan häntä\nhirttomiesten kanssa takaisin.\"\n\n\"Entä mitä he tekivät?\"\n\n\"He kieltäytyivät jättämästä häntä, Geneven muurien sisällä on kaikilla\nsama turva, olkoon mies viaton tai syyllinen, kunnes hän on tuomittu\noikeuden mukaan ja langetettu sen omien lakien perusteella.\"\n\n\"Mutta ken on tämä Servet eli Servetus, josta jokainen puhuu?\"\n\n\"Hän on espanjalainen. Hänen tapaistensa harhaoppisten, kuten heitä\nkutsutaan, sanotaan uskovan että kaikki on Jumalaa ja Jumala on kaikki.\"\n\n\"Mikä Jumalaa häpäisevä joutavuus?\"\n\nBerthelier kohautti olkapäitään. \"Omasta puolestani\", hän sanoi, \"on\nvaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa --\"\n\nHänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä\nsilmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen\nkäsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: \"Suokaa anteeksi.\nMinä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä\nminä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa\nvaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia,\njotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä.\"\n\nDe Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen\najatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan\nkäsittämättömältä häväistykseltä.\n\n\"Ymmärrän\", hän sanoi. \"Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää\nJumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä.\nOlkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita,\njoita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen\nkuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja\nhyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä?\nEikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan\nluona'?\"\n\nBerthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan\nsoihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä\nammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla\ntavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:\n\n\"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena\nollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen.\nJos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat.\"\n\n\"Ettekö te tahdo sitä?\"\n\n\"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat\nvanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin\nraakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette\nmihin olen joutunut -- kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä\nCalvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen\nja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja\nmaanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri\nja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin\npitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten\nsenlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos\nhe voittavat, lopettavat he lyhyeen _francillonit_, ranskalaiset.\"\n\n\"Semmoisetko kuin minä?\"\n\n\"Semmoiset kuin te ja ne ovat jotka teitä suojaavat.\"\n\nDe Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen\nmielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan\najatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään.\n\"Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa\", hän sanoi, \"ja kumminkin\nniin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin\nminä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. -- Arvelen\nettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään\nhänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin.\nHänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin --. No niin,\nJumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin\nrukoilla hänen puolestaan.\"\n\nSiten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin\noli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla\nkultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin.\nAntoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De\nCaulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen\nkasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin\njäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä.\nPiirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät.\nNiissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota\nsisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä\ntuntomerkki.\n\n\"Kas tässä, herrani\", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein\nvalmista työtään, \"luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan\ntämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on\nmäärätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. --\nKenelle, sitä en tiedä.\"\n\n\"Se on kaunis\", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti\nEspanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista\nkultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.\n\n\"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin\nosani siihen tulee kuten hänenkin\", virkkoi Antoine, ja hänen\nhymyilynsä levisi! nauruksi.\n\n\"Maailma ei siitä tiedä\", vastasi De Caulaincourt.\n\n\"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut\nmeidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin\nkirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä.\"\n\n\"Hänen hyvän tahtonsa mukaan\", sanoi De Caulaincourt vakavasti.\n\n\"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt.\nEipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa\n'_Kristinuskon perusteista_' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin\nminulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin,\nminä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta\nsitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin\nenemmän -- eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt\nonnettomuuteen?\"\n\n\"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska\nsen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut\nonnettomuuden hetkeä -- pikemmin vaan iloa.\"\n\n\"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan\nniitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala\nsalli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten\", sanoi Antoine.\n\"Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa.\nIdelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän\non tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen\ntai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää\nveljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on\nmennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana,\nsillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä\nettä olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.\".\n\nSitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. \"Kukaties\",\nhän arveli, \"olen puhunut liian paljon itsestäni\".\n\n\"Elkää unhottako lupaustanne\", De Caulaincourt sanoi nousten\nlähteäkseen; \"huomenna otatte minut oppilaaksenne.\"\n\nDe Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt\nkirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei\nollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa.\nVielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli\nmenestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.\n\n\"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on\nmiellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin --. Kerronkos\nluvallanne, mitä ajattelen?\"\n\n\"Tietysti, ystäväni.\"\n\n\"Silloin ajattelen, ettei Jumala ole valinnut teitä sitomaan kirjoja.\"\n\n\"Miten niin voitte sanoa?\"\n\n\"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan\ntaistelijoista, herrani.\"\n\n\"Mutta nyt ei ole uskonsotaa.\"\n\n\"Aina on olemassa uskonsota, vaikkei aseet aina ole aineellisia. Usea\npakolainen tultuaan tänne uskon tähden menee jälleen pois levittääkseen\nvaloa omassaan tai vieraissa maissa.\"\n\nDe Caulaincourt hämmästyi. \"En ollut sitä ajatellut\", hän sanoi.\n\n\"Eikä teidän tarvitse sitä nytkään eikä milloinkaan ajatella, jollei\nJumala itse kuiskaa sitä korvaanne. Sillä välin, herrani, jos haluatte\nnähdä mitenkä täällä työskennellään ja tahdotte koetella työaseissa\nsormianne, olen pitävä seuraanne kunnianani. Minä pidän kunniallista\ntyötä ilonani ja samalla kertaa armona itselleni.\"\n\nKun he ja toiset puuhasivat joka päivä toimissaan tuossa Genevessä,\njota rakastivat ja jonka puolesta he työskentelivät, tuli\nreformatsionin valkealle vaatteelle musta tahra, jota ei vieläkään\nole pois huuhdottu. Valkealla pohjalla jokainen tahra näkyy hirveän\nselvästi; mustan levyn voitte kastaa musteeseen ilman huomattavaa\nmuutosta. Vaikka ei vaino, ei martyriuskaan voinut tehdä mainittaviksi\nRooman lukemattomia uhreja, tai löytää edes paikkaa heidän niinilleen\nahtailla historian lehdillä, niin tuo yksi ainoa nimi, Mikael Servetus,\nastuu esiin tuliroviohenkilöiden joukosta, häviämättömänä, kaikille\nlaillistettuna. Sen surullinen kuuluisuus on kosto meille. Jos\nprotestanttisuuden uhrit olisivat olleet lukuisammat, heitä vähemmän\nmuistettaisiin. Mutta tuhansista, jotka tuntevat tapauksen, kuinka\nmoni tietääkään mitään miehen todellisesta luonteesta ja ajatuksista\ntai sekavista syistä, jotka johtivat tuohon hirveään näytelmään du\nChampel-torilla? Eikä tämä olisikaan paikka väitellä niistä. Erittäin\non huomattava, että henkilöt, aikansa lapset, joiden elämää koetamme\nkuvata, näkivät asiat, yhdellä poikkeuksella, sen ajan kannalta,\neikä meidän. Mutta huomattava seikka ansaitsee mainitsemista. Juuri\nse mies, jonka päälle jälkimaailma on liittoutunut asettamaan\nhäpeän näytelmästä, sattui olemaan ainoa mies, joka koetti välttää\nsen kauhuja. Johan Calvin, yhdessä melkein kaikkien aikalaistensa,\nkatolilaisten ja protestanttien kanssa, arveli että Servetuksen piti\nkuolla. Mutta hänen vakava vaikkakin hyödytön rukouksensa oli, että\ntulikuolema vaihdettaisiin lievempään tuomioon -- telottajan kirveeseen.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nMuuan Norbert De Caulaincourtin ystävä.\n\n\n    \"Ja koska pelastit sen kukoistavan elämän,\n    puree se kaunista kättäsi.\"\n\n                          Rudyard Kipling.\n\n\"Miten uskallat koskea koiraani?\"\n\n\"Miten uskallat kutsua sitä tuolla nimellä?\"\n\n\"Kutsun koiraani millä nimellä itse haluan. Tule tänne Kain, Kain!\"\n\n\"Sinä et saa koskea siihen. Miten sinä uskallat, kysyn?\"\n\n\"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos\nkutsun eläintä hänen mukaansa.\"\n\n\"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat\n-- --.\"\n\n\"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä.\nTule tänne, Calvin!\"\n\n\"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja\nlyhyen kirjotuksen.\"\n\nTämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla\n\"Plain-palais'iksi\" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven\nnuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin\nharjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten\nolikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille\noli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin\nAmi Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion\npahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli\nantanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen\nCalvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä,\nantoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se\nmaksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt\nkaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo\nsiitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli\npaikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja\nnäytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi\nmylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi\nelukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat\ntapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei\npojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin\ntusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen\nhengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta,\nteki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri.\nNorbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.\n\nYht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen\nhengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa\nsilmistään sinkoilevilta säkeniltä. \"Nouskaa ylös\", sanoi ääni hänen\nkorvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen\nseisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin\nja pyöröpäinen.\n\nHän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista,\nsaman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä\ntottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen\nnuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli,\nmuistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia\nkuvia joskus oli nähnyt.\n\n\"Kiitoksia, de Marsac\", hän sanoi. \"Vieköön tuon koiran! Se puri\nminua.\" Sitten kävivät he käsittäin.\n\n\"Se on kuollut\", sanoi toinen ääni, \"tai ainakin sietäisi kuolla.\nLopetetaan se!\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi\", välitti de Marsac. \"Jos joku yksinkertainen\npoika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä\ntappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka\nnäkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?\"\n\n\"Enpä juuri mainittavasti\", Norbert kerskui. \"Kiittämätön otus!\nSeuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen\", hän lisäsi\nyrittäen naurahtaa.\n\n\"Sallikaa minun olla haavurina\", sanoi De Marsac vetäen kauniin,\nvalkean liinan esille.\n\nNyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki\nomistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac\nnosti kohteliaasti hänelle hattuaan.\n\n\"Tässä on koiranne, herra Perrin\", hän sanoi. \"Ei ollut sen vika, että\nnimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä\nvalita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi,\nsillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei\nleikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa\nkyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan\nsitä on saanut kätensä purruksi.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani\", sanoi Perrin. \"Kiitän häntä ja teitä.\nUudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat\nteidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa.\"\n\nHän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi\nhuomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat,\njotka eivät olleetkaan vaaralliset.\n\n\"Minä kävelen kanssanne kotianne\", hän sanoi. \"Seuraavassa ovessa\nteistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen\nnähdessäni heitä tänään juhlailtana.\"\n\n\"Te tulette pian valmiiksi koulusta, eikö niin?\" Norbert kysyi.\n\n\"Kyllä akademiasta, mutta minun on vielä käytävä jumaluusopillinen\nkoulu.\"\n\n\"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että\nminä ainakin olisin.\"\n\n\"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen.\" Noiden kirkkaiden\nkasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.\n\nHe olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat\nkaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin\nkulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat\nsiksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.\n\nKumpikin nuorukainen tervehti. De Marsac punastuen hymyili onnellisena.\n\n\"En tiennyt teidän tuntevan heitä\", sanoi Norbert.\n\n\"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä.\nHerra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä.\nMuutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin\neräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita\nynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien\nkalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen\nkuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta\nkiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein,\nettä häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin\nvoimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet\nriemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus\nvaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle.\nMinä -- he -- he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina,\nollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan\nharvoin.\"\n\n\"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?\" Norbert kysyi. \"Minusta hän\non.\"\n\n\"Hän on kaunis\", Louis vastasi hiljaa. Aine raukesi.\n\n\"De Marsac\", sanoi Norbert hetkisen äänettömyyden jälkeen, \"saanko\ntehdä teille kysymyksen?\"\n\n\"Noh, luonnollisesti.\"\n\n\"Sanoitte heti iloitsevanne siitä minne menette, kun jätätte koulun.\nEttehän voi tarkoittaa noita isä Calvinin pitkiä luennoita. Mitä se on,\njoka seuraa koulun jälkeen?\"\n\n\"Minä menen jälleen maahani, Ranskaan, saarnaamaan evankeliumia siellä.\"\n\nNorbert pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä häneen. \"Mikä saa teidät\ntekemään niin?\" hän kysyi viimein.\n\n\"Miksi en tekisi niin?\"\n\n\"Miksi ette? Kun kerran olette turvassa leijonan pesästä, miksi\npistätte päänne uudestaan sinne?\"\n\n\"Siksi että olen Hänen asiallansa, joka voi sulkea leijonan kidan.\"\nNorbert vaikeni, hän aavisti jotakin. Hän oli kuullut isä Calvinin, isä\nBonnan ynnä toisten pappien puhuvan semmoisista asioista. Mutta että\ntämä poika, hänen oma koulutoverinsa, aikoi toimia sen mukaan, se oli\naivan eri asia.\n\nKumminkin, heidän käännyttyään Rue Cornaville, hän sanoi:\n\n\"Ette kai tahdo mennä kauemmaksi nähtyänne, että ystävänne ovat ulkona\nkävelemässä.\"\n\n\"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn\nkysymässä häntä.\". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.\n\nSiten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka\novat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin.\nKukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on\njättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen.\nHeille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva\nkunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta.\nNorbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja\nniin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti\nollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan\nkuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen\nmieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella\nisä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia.\nSunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan\nkaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue\nCornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko\nakademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan\npääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden,\njoka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään\nihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi\ntuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia\nihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän\nNorbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua\nkreikkaa.\n\nPitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä\ntässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä\nurheiluja ja huveja \"_La belle France'ssa_\", vilkkaita tansseja,\nnaamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä.\nJa kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen\nja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat\nyksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi\nkysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään.\nSamoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli\nhyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen\nhalu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata\nylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla\noli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai\npitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti\njohtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin\nrakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka\nkoulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä\njoskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin\notolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa\npelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä\ntoisista, vielä pahemmista.\n\nHänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi,\nettä Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin\n-- ja niin aina ennenkin -- hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän\npahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa\nhauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai\nkatseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän\nmenevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran\nrannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin,\njoissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus\nosallisenakin niissä.\n\nOlipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea\nmuuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän\npistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert\nnautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä\nviehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä\ntarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin.\nUsein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus\nsanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset\nolivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään\nkenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.\n\nSiten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja\npaksu lumi maassa.\n\nOli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä,\nkun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä\nvieressä kuuli kadulta huudon \"_La four chauffe_\" (uuni on kuuma). Hän\noli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä\nmielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten\ntässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä\ntehdä. Hän kiiruhti ylös -- olikin maannut vaan puolipukeessa -- heitti\npuseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten\nhyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa\nkeveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.\n\nEikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija,\noli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon\nhän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli\naimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa,\njoka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti\nvarovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen \"korttelin\" yhteiseen\nleipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa,\ntavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto\nkadulla \"uuni on kuuma\" kutsui heitä.\n\n\"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä\njäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä\ntyössä kuten hyvä poika ainakin.\"\n\nIso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä,\npiti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä\nsiinä ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt,\nkun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien\npiti tuoda leipä uunille.\"\n\n\"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin -- nuoret ovat\nnuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes\navaan oven!\"\n\nViima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän\nastuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä\njuuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui\narasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin\nJeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa\nsen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä -- luultavasti oli luottanut\nJeannetteen.\n\n\"Olkaa hyvä, neitini\", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt\npitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin\nvarjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.\n\nSe oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti\nvastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.\n\n\"Korjaa luusi, lurjus!\" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta\npitäen kiini korista. \"Se on varas\", arveli hän, \"tahtoisi varmaan että\nlaskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa.\"\n\nMutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa,\nhänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa -- niin hänen kuninkaallinen\nDavidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa -- tämä\nLouis oli auttamassa häntä! _Et tu Brute!_\n\n\"Oh, Louis!\" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. \"Ja sinä tiesit,\nettä minä tahdoin tämän tehdä!\"\n\n\"En\", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, \"miten minä voin\nsiitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan\nsairastuneen.\"\n\n\"Tulehan pois, tulehan pois!\" Jeannette huusi kärsimättömänä.\n\"Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin\ntaikina jää leipomatta.\"\n\n\"Neitini\", sanoi Louis tyynesti, \"olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä\nsaa seurata ja kantaa korianne.\"\n\nGabrielle epäili, mutta ainoastaan silmänräpäyksen. Sitten hän lausui:\n\n\"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun\nsitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden\nherra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra\nde Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis\ntakaisin vuoteeseenne.\"\n\nGabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka\nei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli\nkäynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi\nmyöntää; mutta sitten -- tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä\nkuten lapsi!\n\nKumartaen -- kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti --\nmikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi\nhiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori\nvartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa.\nHän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. --\nMinkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle\noli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan\nei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja\nkylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan\najatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana\nja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut.\n\"Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen\",\nhän ajatteli. \"Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja\nmainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo.\nJa kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka\npäivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin.\"\n\nTämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin\nvakavaksi kuin mahdollista. \"Minusta tulee pian mies\", hän jatkoi,\n\"silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!\" Hän\npisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen\nkultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja\nhyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan.\n\"Vannon tämän kautta\", hän sanoi; \"ja koko maailma tietää, että mitä\non vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on\ntapahtuva.\"\n\nHänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi.\nEnsimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen\nylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata\nkoko päivän.\n\nSillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut\nkohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. \"Ja hänellä on niin vähän\",\nhän ajatteli, \"samalla kun minulla on niin paljon.\" Hänen oma sydämensä\ntiesi -- liiankin hyvin -- mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen.\nSe tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert\nraiskaa kohtaan. \"Vaikkakaan hän tietysti\", hän edelleen ajatteli,\n\"koska on vaan poika -- ja vielä paremmin lapsi -- ei tunne tappiotaan\nkuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa\nhänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt\nolla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon.\"\n\nKun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen\nja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli\nmiltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan\nvanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani\neikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nSisar Claudine.\n\n\n    \"Vanha järjestys vaihtui antaen tilaa uudelle.\"\n\nTällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta.\nYksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se\ntuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle\npelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään\nvielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan\nmartyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että\ntodellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen\nlujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen\nkohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin\nkaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi\nedelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta\nmikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi\nikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.\n\nBerthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma\nmäärä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä\nvuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen\nkotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja\nsiveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti\npikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon\nnaisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä\ntodella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät\nCalvinin varjosta -- tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet\nnäyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs\nAbel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten\noli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta\nviimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta.\nTämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi\nkoetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa,\nyksinkertaisessa hurskaudessa.\n\nHänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä\nvallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein\nkun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten\nlainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan\noli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon\navulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu\nannettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.\n\n\"Te voisitte rukoilla sitä\", sanoi Poupin.\n\n\"En, jollei minulla sitä jo ole\", vastasi Berthelier.\n\nPoupin huomautti hyvin vakavasti: \"Herra Berthelier, te vain\nsaivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä\nkysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken\netsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsittekö _te_?\"\n\nBerthelier kumarsi päätään ja sanoi vakavasti, \"Jumala tietää\".\n\nPastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden\nläheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän\nsydämellisesti:\n\n\"Siinä on todellinen mies.\"\n\nMuutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä\nneuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei\nhänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea\nkoreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin:\nnuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä,\nnäytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata\npalatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin\nkiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien\nripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset,\nhempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat\nsilminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.\n\nClaudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan\nGabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa\nolivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.\n\n\"Luulen rupeavan hämärtämään\", huomautti Gabrielle.\n\n\"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä\nvarsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen.\nLuostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua\nhuvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi\nilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten\nsinä usein teet, Gabrielle.\"\n\n\"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt\nolemme vapaat.\"\n\n\"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo\noppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?\"\n\n\"Varmasti tottelisin teitä, tätini\", Gabrielle vastasi nöyrästi,\n\"vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla.\"\n\n\"Oppisit minulta --? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia.\"\nClaudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.\n\n\"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen\ntäydelleen oppia.\"\n\n\"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä\nsukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan\n-- Jumala olkoon hänelle armollinen -- seuranaiselta. Se oli niinä\nvanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä\nkatsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa\nvallitsi suuri humu ja ilo.\"\n\n\"Mutta nyt\", sanoi Gabrielle, \"olemme päässeet eroon savoijalaisista.\nJa kiitämme siitä Jumalaa.\"\n\n\"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole\nyhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on\nsavoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi --. Oi, mutta luulen\nettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan.\"\n\n\"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?\" kysyi Gabrielle. \"Mitä minä en\ntiedä?\"\n\n\"Ah, ei mitään -- ei mitään sen tärkeämpää.\"\n\n\"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten\nsanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se\nhaittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit\nja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita\njoukossamme.\"\n\nMiksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen\nvaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin\npaha onni, joka sai hänen sanomaan:\n\n\"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin\nranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös --. Mutta\narvelen etten sano sen enempää.\"\n\n\"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi.\nMitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut\nsavoijalainen?\"\n\n\"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?\" -- \"Kaikessa\ntapauksessa\", ajatteli Claudine, \"saa hän kerran tietää totuuden, eikä\nAmi ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle.\" Kumminkin hän\nvaikeni, ikäänkuin epäillen.\n\n\"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä\", sanoi\nGabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa \"voisin, jos tahtoisin\"\naina herättää.\n\n\"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan\nkuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi\nsinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen\nhänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan\njulki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta\najattelevathan miehet aina ristiriitaisesti.\"\n\n\"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut\nminulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin\nminulla\", sanoi Gabrielle lämpimästi.\n\n\"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi,\nkeitä he olisivat?\"\n\n\"Ei koskaan\", vastasi Gabrielle nopeasti. \"Mitä sillä on väliä? Vaikka\noletan\", hän lisäsi, \"heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten\nniitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä\nesikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan --. Ja\nsitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää.\nOlen Geneven lapsi.\"\n\n\"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että olet\nSavoijan lapsi?\"\n\nGabrielle hämmästyi. \"Oi ei, ei!\" hän huudahti, \"se ei voi olla totta.\nEn ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla\nsavoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat\nviattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!\"\n\n\"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin?\nEivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja?\nMutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa\nsyntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi\ntiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa\n-- niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi,\njotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle,\nainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen --\npaperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa\nkaulaasi -- olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa\nsukuperää.\"\n\nGabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa\nenemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:\n\n\"Täti, missä tämä paperikäärö on? Minä haluaisin nähdä sen.\"\n\n\"Nyt et voi sitä nähdä -- sen pahempi. Isäsi -- tunnethan hänet --\nkertoi minulle sitä kysyessäni polttaneensa sen erehdyksestä. Se on\nniin miesten huolimattomuuden tapaista! Kukatiesi hän siten hävitti\njonkun sinun kauniin perintösi.\"\n\n\"No niin\", sanoi Gabrielle tarmokkaasti, \"hän on tehnyt minulle hyvän\ntyön ja minä kiitän häntä. Savoijalaisten kanssa ei minulla ole mitään\ntekemistä enkä minä sitä tahdokkaan.\"\n\n\"Sitä et vielä tiedä. Ajattelin kaikkea tätä eilen illalla, kun\nherra de Caulaincourt oli illallisella kanssamme ja puhui mennäkseen\nSavoijaan.\"\n\n\"Luulin hänen ajattelevan vaan mennä maalaisten pariin\", sanoi\nGabrielle. \"Toivon ettei hän liittyisi libertineihin. Se olisi liian\nvaarallista.\"\n\n\"Kenpä tietää vaikka hän ajattelisi yhtä vähän vaaraa kuin tuo nuori de\nMarsac raukka, jonka puolesta voisin itkeä\", sanoi Claudine. \"Lapsi,\nGabrielle, mikä sinua vaivaa?\" Hän näki tytön käsien vapisevan ja\nhänen kasvojensa vaihtavan väriä. Vaistomaisesti hän puhui hitaasti\nja miellyttävästi kuten se joka pakottaa itseään johonkin tehtävään.\n\"Herra de Marsac on hyvin ystävällinen nuorimies ja minä kunnioitan\nhäntä hyvin suuresti ystävänä. Mutta me emme ole hänen heimoaan,\neikä hänellä ole täällä ketään isää tai holhoojaa hillitsemään\nhänen toimiaan. Siksi meidän ei tarvitse puhua hänestä enempää.\nIhmettelen miten herra de Caulaincourt ranskalaisena tuntee niin hyvin\nsavoijalaisten kielen. Hänen pitänee huomata se sangen mukavaksi\nkäyttää täällä, missä _patois_ puhutaan niin yleisesti.\"\n\n\"Norbert kertoi minulle --\"\n\n\"Puhu kovemmin, rakkaani, en voi oikein kuulla sinua. Mikä ääntäsi\nvaivaa? Mitä Norbert sinulle kertoi?\"\n\n\"Että hänen isänsä nuoruudessaan oli ollut vankina Savoijassa\", sanoi\nGabrielle vaivaloisesti, painaen kasvonsa syvään työnsä yli, jota hän\nteki hyvin huonosti.\n\n\"Tiesin hänen pian väsyvän kirjain painamiseen ja sitomiseen, sillä\nsemmoiset ammatit eivät sovellu herrasmiehille. Vielä enemmän hän\nväsyisi tyhjäntoimittamiseen. Siten paljaasta toiminnanpuutteesta hän\nolisi pakotettu kulkemaan ympäri maakuntaa kuten vaeltava munkki.\nPaitsi sitä hän on harhaoppinen, koska levittelee isä Calvinin oppia.\nSe on kaikki minulle vierasta. Mutta sitten -- kaikki on täällä\nvierasta, kaikki on muuttunutta.\"\n\n\"Ei vierasta -- ei\", sopersi Gabrielle.\n\n\"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut,\nmitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät\nJumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua.\"\n\n\"Te _rakastatte_ minua\", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä\nhänen käsivarrelleen.\n\n\"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin\nnäkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että\nolisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä\nuudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et\nenää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan\npalvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan\nhyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön,\nennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin,\nturhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja\nsanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme -- ei, ei hänen, hän oli\nliian lempeä -- apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä.\"\n\n\"Täti rakas, en ole oppinut mitään Margaretalta vaan teiltä.\"\n\n\"Se on lörpötystä, lapseni! Olet heittänyt opetukseni tuuleen.\"\n\n\"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani.\nEn tietänyt mitä ajatella.\"\n\n\"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset\nennen meitä?\"\n\n\"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin -- oi, kuinka vakavasti --\nlukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella\naivan kuin tekin.\"\n\n\"Kuin minä --. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan\nasunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan\nollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon\nsakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta.\"\n\n\"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani\", Gabrielle\nsanoi matalalla äänellä. \"Hän antoi minulle uuden testamentin ja\nrukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte\nenemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu.\"\n\nClaudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli\nkoskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.\n\n\"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän\", Gabrielle\nsanoi. \"Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin.\nSinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja\nesiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle -- miten\nsitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja\nanteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin,\njossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja\nsuruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä\nsilloin tunsin.\"\n\n\"Sinä puhut hyvin, lapseni\", sanoi Claudine. \"Mutta sinä et ole\noppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole\nkirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen\nenkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään.\nTunnen ainoastaan olevani oikeassa.\"\n\n\"Minä myös tunnen olevani oikeassa\", aikoi Gabrielle nopeasti vastata,\nmutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista\nsataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia\nihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de\nMarsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen\najatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin\nhänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän\naikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka\nsisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän\nlausui: \"Muistelen jotakin mitä Louis sanoi --.\"\n\n\"Ken sanoi?\" täti kysyi terävästi.\n\n\"Herra de Marsac\", Gabrielle korjasi punastuen. \"Eräänä iltana hänen\nollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa\nja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on\nihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja\nyhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella\nhymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja\nseuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi\nmies kuin isä Calvin'.\"\n\n\"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin\nettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy,\nette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on\ntullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla\nviisas ja varovainen.\"\n\n\"Koetan olla viisas\", sanoi Gabrielle vapisevin huulin.\n\n\"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja\najattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi\nlapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani\nkirjansitojan poikien kanssa.\"\n\nGabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa,\njoka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä\nraakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä\ntäti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen\ntuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen \"purppuraisessa sarastuksessa\"\nheräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.\n\n\"Minä kehityn nyt\", hän sanoi. Hän tunsikin sen.\n\n\"Et vielä ole täysin kehittynyt, mutta kehityt nopeasti. Ja tahtoisin\nsinun tietävän, että nuoren neidon polulla löytyy paljoa vaarallisempia\npauloja kuin ne, jotka lasta uhkaavat. Sen pahempi\", hän lisäsi hieman\nkatkerasti, \"on uusi uskonne riistänyt varmat turvapaikat koetelluilta,\nkiusatuilta ja murheellisilta neidoilta.\"\n\n\"Täti, senkö vuoksi tulitte nunnaksi St. Claireen, että sydämenne oli\nmurrettu?\" Gabrielle äkkiä kysyi, siten rohkealla iskulla johtaen sodan\nvihollisen omalle alueelle.\n\n\"Sydämeni oli murtunut veljeni tähden, jolle olin kokonaan antautunut.\nSitäpaitsi minulla ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä.\"\n\n\"Ajattelin\", sanoi siihen Gabrielle, \"että olisi ollut joku --.\"\n\n\"Varmasti ei\", sanoi Claudine innostuneena, ikäänkuin torjuen väärää\nsyytöstä. \"Olenhan Kristuksen morsian. Tai oikeammin: minä olin\", hän\nlisäsi, syvään huoaten. Äkkiä hän jatkoi muuttuneella äänellä: \"Mitä\nminä nyt olen, tietää ainoastaan Hän. Hän ainoastaan tietää, antaako\nHän anteeksi?\"\n\n\"Hän on uskollinen ja oikea antaessaan syntimme anteeksi\", Gabrielle\nrohkeni kuiskata.\n\n\"En epäilekään sitä. Mitä minä epäilen, on se että antaako hän minulle\nanteeksi. Ei, elä puhu minulle. On enää vain vähä aikaa, kunnes kaikki\nnämä himmeät asiat minulle tulevat selviksi. Olen iloinen vaikken\nmenekään rauhaan, vaan vaivaan. Tämän suhteen tiedän mitä sanoisit.\nMuiden asioiden mukana olette suoriutuneet kiirastulenkin puhdistavista\nliekeistä. Samoin olette poistaneet _vidamen_, jonka tapa oli toimia\npiispan puolesta ja rangaista rikoksianne. Mutta te tiedätte että\n_vidame_ on mennyt eikä voi palata. Kuka teille on noussut kuolleista\nkertomaan kiirastulen liekkien sammumisesta?\"\n\n\"Kristus on noussut meidän vanhurskauttamiseksemme\", Gabrielle sanoi\nlempeästi, \"puhdistetulla ihmisellä ei ole enää kärsimystä synnin\ntähden.\"\n\n\"Olkoon tämän asian laita kuten Hän tahtoo\", Claudine vastasi. \"Sinun\nrakastavaa palvelustasi isäsi voi tarvita tulevina päivinä. Ethän\nhylkää häntä?\"\n\n\"Minäkö? Enkö minä rakasta häntä niin kuin ikänä lapsi on rakastanut\nisäänsä?\"\n\n\"Ole siis hänen luonaan ja auta ja vaali häntä niin kauan kun voit. En\nmitenkään sano sinulle, 'Elä mene naimisiin'. Ne ovat asioita, joita me\nnaiset emme voi järjestää oman tahtomme ja mielemme mukaan. Mutta mikä\nhyvänsä osasi on, elä jätä häntä hyljätyksi. Muista että hän pelasti\nelämäsi, ja että kaikki, mitä sinulla on, olet saanut häneltä. Mutta\nnyt kuulen hänen askeleensa portailta. Pane pois työsi, Gabrielle, ja\nmene auttamaan Margaretaa illallisen valmistamisessa.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nUusi Geneve.\n\n\nSillä välin tuo kaupunki järven rannalla, jossa Claudine, Gabrielle\nynnä muut viettivät hiljaista, tasaista elämää, oli tullut ihmeellisten\ntapausten näyttämöksi. Ei kaikki asukkaat kumminkaan, vaan paras osa\nheistä ja se osa, joka sai yhä enemmän yleistä vaikutusta, oli taipuva\nperustamaan sinne puhtaan jumalaisvallan, jota tarkasti hallittaisiin\nJumalan lain mukaan niiden toimesta, jotka katsoivat olevansa Hänen\npalvelijoitaan ja lähettiläitään maan päällä. Tätä suurenmoista\nyritystä oli koeteltu ennenkin. Savonarola oli Florensissa opettanut\nmuutamia vuosia selvästi ja loistavasti, vaan onnistumatta, että\nKristus yksin oli sen herra ja kuningas, kunnes lapsetkin huusivat\nkaduilla \"_Viva il Re Gésu_!\" (Eläköön kuningas Jeesus!) Me tiedämme\nmiten tämä päättyi -- miten onnettomuuksien ja useiden erehdysten\njälkeen profeetta, kuten oli odotettavissakin, kuoli kielletyn ja\nhyljätyn kuninkaansa puolesta. Geneven profeetan työ kesti kauemmin.\nHän säästyi lopullisesta murhenäytelmästä, joka kaikesta huolimatta\nolisi rajattomasti korottanut hänen mainettansa. Mutta olikin\nuseita yhteisiä, jos vastakkaisiakin, kohtia innokkaan, kiihkoisen\nitalialaisen ja kylmän, voimakkaan ranskalaisen välillä, jonka tuli oli\nvoimakkaampaa, koska se poltti sisällisesti.\n\nSe seikka että ranskalaisen työ ei ainoastaan kestänyt kauvemmin,\nvaan tunkeutui syvemmällekin kuin toisen, johtuu epäilemättä osaksi\nsiitä tosiasiasta, että häntä avustivat muutamat henkilöt, joissa\ntodella oli \"hengen elämä lakina\", uutena elämänä, joka tarkoittaa\noikeudellisuutta, voimaa ja voittoa.\n\nMutta myöskin ulkopuolella libertinipuoluetta, jonka kanssa meillä on\nvielä enemmän tekemistä, oli Genevessä aina semmoisia, jotka jäivät\nosattomiksi tästä salaperäisestä vaikutuksesta, kuten Ami Berthelier\nja hänen sisarensa sekä nuori Norbert de Caulaincourt. Kumminkin oli\nuseita, jotka avasivat sielunsa alttiiksi sille, kuten vanuttaja\nlevittää vaatteensa aurinkoon valkenemaan. Norbertin isä oli yksi\nniistä. Hänen elämänsä siitä saakka, kun hän otti vastaan uuden\nuskonnon, oli ikävää. Ne tilaisuudet olivat hyvin harvoja, jolloin hän\nsaattoi tavata Gourgollesissa jonkun matkustavan hugenottipapin, tai\nsalapuvussa lähteä johonkin kenttäkokoukseen, tahi salaa nauttimaan\npyhää ateriaa. On totta että hänellä oli aina Jumalan sana tarjona\nja että henkinen elämä voidaan säilyttää hyvin korkealla menemällä\nsuoraan lähteelle ilman mitään johtavaa virtaa tai kanavaa. Kumminkin\novat säännöllisessä kristityn elämän kulussa virrat ja kanavat Jumalan\nsiunauksen teitä.\n\n\"Minä olen toinen mies, senjälkeen kun tulin tänne\", hän sanoi\nystävälleen Antoine Calvinille.\n\n\"Nyt te menette levittämään valoa\", Antoine vastasi, nitoen ahkerasti\nveljensä uutta teosta '_Kristinuskon perusteet_'.\n\n\"Olen siihen kyllä halukas, mutta minne mennä, mitä tehdä?\"\n\n\"Kysykää veljelläni.\"\n\n\"En mielelläni häiritsisi häntä vierasten ihmisten asioilla.\"\n\n\"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja\nhän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen -- se\non, jokaiselle geneveläiselle -- 'tee tämä' ja hän tekee.\"\n\nDe Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: \"Lähettäköön hän\nsitten minut minne tahtoo. Sillä\", hän lisäsi mielenliikutuksella,\n\"kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua\nyhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta\nturhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut\nheille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole\nmuuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle\ntäällä.\"\n\nNiinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle\nlähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan\nsavoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidän _patois_-murteessaan --\nniin harvinainen Ranskanmaalla -- oli erikoinen puolle toimeen, ja\nkoska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata\nsaamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; -- jos hän nimittäin enää\npalaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja\nmatkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.\n\nKoko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan\nmalttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten\nde Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua --\nniin, jopa tulla uhratuiksi -- Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa\nrakasti.\n\nHänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri\nreformatsioni, tätä protestantismi -- niin, tätä kalvinismikin sisälsi\nheille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan\nelävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka -- niin se tunnettiin\n-- rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista\n\"kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan\". Dogmit, jotka\nmeistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata,\ntuntuivat heistä -- tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären\ntavalla, josta runoilija laulaa -- olevan\n\n    \"Jumalan kasvoin hellin hempi,\n    Joidenka hymy suloisempi\n    Kuin mikään muu on maailmassa.\"\n\nNäiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli\ntimantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. -- \"Sinä ohjaat\nminua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on\ntaivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan\npaitsi Sinua?\" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei\nmyöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka\ntuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.\n\nHeidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja\npyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen\nhuomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset,\njotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret\nsotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen\ninnostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas\nja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot\nolivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia\nsamasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama\nkoti oli matkan määränä.\n\nEräänä päivänä Claudine Berthelier palasi kotiin lyhyeltä kävelyltä\nkovin kiihoittuneessa mielentilassa.\n\n\"Olen juuri tavannut rouva de Maisonneuven\", hän selitti Gabriellelle\nja Margaretalle. \"Hän vaatii aivan välttämättömästi, että menisimme\nheidän luokseen huomenna illalliselle, jonka he antavat herra de\nVezelayn kunniaksi, joka on juuri saapunut Ranskasta.\"\n\nMaisonneuvet -- oikeammin Baudichon de Maisonneuvet -- olivat Geneven\nvarakkain suku ja hartaita protestantteja.\n\n\"Isäni ei ainakaan mene\", sanoi Gabrielle.\n\n\"Totta se on. Herra de Maisonneuve ei voinut vakuuttaa häntä, vaikkakin\nkoetti parastaan. Rouva sanoo, että sinun pitää tulla, hän ei salli\nmitään estelyitä. Ja onnettomuudeksi täytyy minunkin mennä, niin\nvähän kuin pidänkin sellaisista kutsuista; ethän voi mennä yksin.\nJumala tietää, lapseni, ettei minun tarkotukseni ole saattaa tyhjiä\najatuksia päähäsi. On kumminkin selvää että näillä 'uudestasyntyneillä'\non kylliksi maailmaa ympärillään voidakseen vaatia kauniita kasvoja\nillallispöytäänsä nähtävikseen. Minkä puvun tahtoisit panna päällesi?\"\n\n\"Mikseikäs pyhähameeni, hopeavyöni ja isäni antamat siniset\nsilkkinauhat\", vastasi Gabrielle, jonka silmät alkoivat sädehtiä.\n\n\"No hyvä\", sanoi Claudine vaikkakin vain puolittain tyytyväisenä.\n\"Rutto periköön nämä uudet ylellisyyslait, jotka eivät kai salli sen\nenempää yksinkertaisen porvarin tyttärelle edes juhlapäivinäkään. Mitä\nminuun tulee, tulen hyvin toimeen musliiniliinallani ja kankeaksi\nsilitetyllä päähineelläni. Rouva de Maisonneuve on noutava meidät ja\nsaattava takaisin riittävän turvan kera.\"\n\n\"Onpa hyvä asia ett'ette tarvitse minun turvaani\", sanoi Margareta.\n\"Täytyy täälläkin aina joku olla pitämässä huolta herran tarpeista.\nVaikken yleensä paljoa pidäkään juhlimisesta ja kemuilemisesta, niin\nsuon mielelläni lapselle hieman huvia edes kerran elämässään.\"\n\nTuo tilaisuus Maisonneuvein luona olisi kumminkin näyttänyt hyvin\nlaimealta huvilta kahdennenkymmenennen vuosisadan neidosta. Ateria,\nruokalajit lain määräyksellä tarkkaan rajoitettuina, tarjottiin\npitkällä, kapealla pöydällä, joka oli tehty kiilloitetuista laudoista.\nMiehet istuivat sen toisella, naiset toisella puolen. Mutta vaikkei\nruokalajeja ollut useita, olivat ne runsaat ja erittäin hyvät. Viini\nmyöskin oli hyvää, ja sitä nautittiin vapaasti, vaikka kohtuullisesti.\nEnsimäisenä oli pöydälle asetettuna vanha geneveläinen laite, _pot au\nfeu_, hyvin iso malja sisältäen jäniksiä, salvukukkoa, metsänriistaa ja\nmuuta lihaa omassa runsaassa mehussaan, joka oli veden sijasta tehty\nviiniin. Paistetut ja keitetyt viilekkeet seurasivat ja viimeksi oli\naimo kasat makeisia, joista Geneve yhä oli kuuluisa, vaikkakin uuden\nhallituksen aikana niiden kauppaaminen oli laimentunut. Ei ollut monta\nnuorta läsnä, mutta niistä, jotka olivat, tämä osa juhlatilaisuutta\ntuntui kyllin arvokkaalta.\n\n\"Toivoisin Norbertin olevan täällä\", virkkoi tuttu ääni.\n\nGabrielle katsahti ylös ja tapasi Louis de Marsacin hymyilevän\nkatseen. Tämä istuen vastapäätä tahtoi hänen katsomaan erittäin\nmaukasta manteli- ja juustokakkua. Tietysti Gabrielle tiesi koko ajan,\nettä Louis oli siellä. Tyttö oli kahden verroin iloinen siitä että\ntämä puhutteli häntä, sillä tätinsä oli vanhemman oikeudella saanut\npaikkansa yläpuolella ja nuori väki molemmin puolin oli vierasta. Hän\nojensi kätensä kakkua kohden.\n\n\"Tämä on parempaa\", sanoi Louis, antaen hänelle toisen.\n\n\"Onko oikein ottaa parasta?\" hän epäili.\n\n\"Varmaan, koskei kukaan muukaan halua sitä.\"\n\nJuuri silloin eräs läsnäoleva pastori luki loppurukouksen.\nKaikki nousivat pöydästä ja hajosivat saliin, muodostaen pieniä\nkeskusteluryhmiä.\n\nGabrielle seisoi epävarmana, tuntien olevansa jotenkin yksinäinen\nja turvaton näiden kaikkien vieraiden joukossa. Hän oli kiitollinen\nde Caulaincourtille, joka tuli hänen sivulleen ja osotti muutamia\nläsnäolevia henkilöitä, joita Gabrielle ei ennestään tuntenut.\n\n\"Mutta missä on\", hän kysyi, \"herra de Vezelay?\"\n\n\"Ettekö tunne häntä? Se on tuo kookas, kaunis mies nahkareunustaisessa\nsamettiviitassa.\"\n\n\"Arvelin että se on tohtori Theodore Beza.\"\n\n\"Ken on herra de Vezelay?\" sanoi de Caulaincourt hymyillen. \"Oppinut\nmies, runoilija ja samalla kertaa suurten tilusten ja rikkauksien\nherra. Ja kaikki mitä hänellä on, kulta, oppi ja nero, kaikki nämä hän\nmieluimmin tahtoo laskea hänen ja meidän Herramme jalkain juureen.\"\n\n\"Tiedän että hän on isä Calvinin hyvä ystävä\", sanoi Gabrielle.\n\"Arvelin että _hän_ olisi tahtonut olla täällä tänään.\"\n\n\"Hänet kutsuttiin, mutta hänellä oli liian kiirettä tullakseen. Mutta\ntäällä on yhdeksästä pastorista neljä ja neljästä neuvoksesta kolme,\njoten luullakseni kirkko ja valtio ovat hyvin edustettuina.\"\n\n\"Olen etsinyt teitä, de Caulaincourt\", sanoi talon emäntä tullen\nsamalla paikalle. \"Tahdon esittää teidät tohtori Theodorelle. Hän\ntuntee erään, joka on nykyjään ollut lähellä Gourgollesta, ja hän voi\nantaa tietoja teidän perheestänne, tosin ei paljon vaan kaikki hyviä.\"\nSiten de Caulaincourt vietiin pois ja Gabrielle jäi vielä kerran yksin.\nMutta Louis oli odottanut tilaisuutta ja lähestyi häntä.\n\n\"Pyydän, neitini\", hän sanoi, \"koettakaamme yhdessä avainleikkiä.\"\n\nSitten johti hän Gabrielien pienen pöydän luo, jolla oli suuri,\nraskas avain tai metallipala tehty merkkien ja kuvioiden avulla sen\nnäköiseksi. Koettaa lykätä niin pitkälle kuin mahdollista pöydän\nkulman yli tätä avainta ilman että se putosi, oli Geneven asukkaiden\nyksinkertainen, kiihkoton ajanviete, jolla he lepuuttivat väsyneitä\naivojaan paljon valtiollisen ja jumaluusopillisen väittelyn jälkeen.\nTarina kertoo että itse isä Calvinkin olisi nähty jonain harvinaisena\nlepohetkenä työntävän avainta. Kaksi muuta nuorukaista yhtyi leikkiin\nja tarjoutui opettamaan Gabriellea, joka enimmäkseen antoi avaimelle\nliian kovan työnnön, niin että se putosi lattialle kilisten hänen\nomaksi pelästyksekseen ja toisten huviksi. He kaikki kumartuivat\nyhdessä ottamaan sitä ylös. Ken ensin avaimen tapasi, sai opettajan\ntoimen. Mutta pian molemmat toiset menivät pois. Leikkiä jatkaessa\nGabrielle sanoi Louisille: \"Miksen minä opi tätä?\"\n\n\"Siksi, neitini, että teette sen liian hyvin. Te käytätte enemmän\nvoimaa kuin tarvitaan.\"\n\n\"Sen kyllä huomaan. Mutta useimmat asiat täytyy tehdä niin hyvin kuin\nvaan voi, aivan kaikin voimin.\"\n\n\"Minä en luule niin. Tuskin useampi kun yksi tahtoisi antaa kaikki\nrahansa kerjäläiselle. Sillä seuraavalle ei jäisi mitään, ja mikä\nkaikesta pahinta, itse joutuisi kerjäläiseksi.\"\n\n\"Arvelen niin olevan. Mutta kukaan ei sano meille: 'elkää antako\nliian paljo'. Kaikki sanovat: 'anna, jaa omasi, kiellä itsesi'. Tämä\nviimeinen käsky kumminkin mahtaa olla aina oikein, herra Louis.\"\n\n\"Ei, neitini -- eihän mitenkään!\"\n\nGabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriin\nkasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla.\nVarmasti tämä oli outo oppi -- hänen suustaan. Siksi virkkoikin\nGabrielle lempeästi:\n\n\"Ei Kristuskaan palvellut itseään.\"\n\n\"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää\nitseään, vaan tehdä Jumalan tahto.\"\n\n\"Mutta se tahtohan määrää meitä ottamaan ristimme.\"\n\n\"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja\nkaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia.\"\n\nNuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat\nGabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein\nliian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.\n\n\"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat\nkumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina.\nArvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää,\nkoska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu.\nMutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun\nsyntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina.\"\n\nHe pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloi\nMaisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasi\nraamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista.\nSitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivat\nBerthelierit heidän kotiinsa.\n\nSeuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä\noli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen\ntaiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.\n\nHän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de\nMarsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat\nolivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan\nuneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla\nkallisarvoisiksikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa\naikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli\nratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä\nkeskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus.\nRukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti\nkätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen\neteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac\nmäärättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää\nsynnyinmaahansa Ranskaan.\n\nIsä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: \"Katso, minä lähetän\nteidät kuten lampaat susien sekaan\". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli\nuseitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla\nlähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi\nGeneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon\ntähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen\nsynnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli\nkasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen\nsukulaisia.\n\nBerthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon.\n\"Ihmisuhrit eivät ole mieleeni\", hän sanoi, \"yhtä vähän paavin kuin isä\nCalvininkaan toimittamat.\" Claudine kumminkin oli siellä. \"Viimeinkin\",\nhän sanoi, \"voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan\npuolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta.\"\n\nDe Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon\nakademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä,\npalasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta\nja saavuttuaan \"nousevan auringon kadulle\" Claudinen viha, haavoitetun\nkyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.\n\n\"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista\nsaarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!\" hän sanoi. \"Siinä\nhän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita\nkahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä\nkylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle\npesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta,\nmiksei hän itse mene voittamaan sitä?\"\n\n\"Sitä samaa minäkin joskus ajattelen\", yhtyi Norbert häneen. \"En\ntahtoisi lähettää häntä Ranskaankaan, vaan ainoastaan Savoijan soille,\nminne isäni on mennyt. Voi olla hyvin viisasta, hyvin järkevää istua\ntäällä ja saarnata meille kaikille. Tiedän kumminkin hänen olevan\nkunnon miehen. Näinhän hänen kohtaavan libertinejä tuona muistettavana\npäivänä tuomiokirkossa.\"\n\nHunnun takaa, joka verhosi Gabriellen kasvoja, tuli matala, vapiseva\nääni:\n\n\"Kenties se ei ole vaikein paikka minne mennä.\"\n\nNorbert erosi Bertheliereistä heidän omalla ovellaan ja käveli sitten\nhitaasti Rue Countancelle. Hänen sydämessään oli hiljainen toivo, joka\npian toteutuikin. Hän tapasi de Marsacin, joka tarttui hänen käteensä\najan tavan mukaan sanoen:\n\n\"Olin sinua etsimässä.\"\n\nNorbert aikoi kääntyä ympäri. \"Oletan että menet Berthelierien luo?\"\n\n\"En. Olen lausunut siellä jäähyväiseni. Etsin sinua. Tule kanssani.\"\n\n\"Lähtösi on määrätty huomenaamuksi, eikö niin?\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Minä tahdon saattaa sinua. Salli minun kohdata sinua.\"\n\n\"Kiitän sinua. Tiesin että olisit siellä. Mutta niin tekevät toisetkin.\nDenisillä, vaikka hän on ollut täällä niin lyhyen aikaa, on täällä\nmyöskin ystäviä.\"\n\nNorbert ymmärsi ystävänsä. Louis tarkoitti että tämä olisi heidän\nvarsinainen jäähyväishetkensä. Heillä oli niin paljo puhumista\ntoisilleen, ett'eivät pitkään aikaan tahtoneet päästä alkuun. Sitten\nLouis yritti antaa Norbertille muutamia neuvoja hänen opinnoittensa\nsuhteen.\n\n\"Teen mitä voin\", Norbert sanoi surullisesti, \"mutta tulen vihaamaan\ntäst'edes koulua. Kaikki hyvä on kaikonnut siitä sinun mukanasi.\"\n\n\"Oi ei! Sinä voit ajatella minua ja työskennellä minun tähteni.\"\n\n\"Oh! -- Kun vaan tahtoisit minun tekemään jotakin puolestasi, sinun\nitsesi tähden.\"\n\n\"Kääntykäämme tässä Rue des Chanoinesille. Siellä lyö P. Pietarin\nkirkon kello, ja nyt on se hetki, jolloin isä Calvin odottaa minua\nsanoakseen 'Jumalan haltuun!' Tahdotko odottaa minua ulkopuolella,\nNorbert? En viivy kauan.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni\", sanoi Norbert mieli huojennettuna, sillä hän\noli pelännyt aivan suotta Louisin ehdottavan, että he menisivät sisään\nyhdessä.\n\nLouis koputti ja Norbert kiiruhti pujahtamaan pois näkyvistä, ennenkun\novi aukaistiin. Hän käveli edestakaisin, mutta hänen kärsivällisyytensä\nei joutunut suureen koetukseen. Ei kestänyt kauvan ennenkun Louis\npalasi kirkkaat kasvonsa synkistyneinä ja silmissä kyynelet välkkyen.\nMiehet siihen aikaan varoivat paljoa vähemmän kuin nykyään salaamasta\ntunteenpurkauksiaan.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" Norbert kysyi osanottavasti.\n\n\"Ei mikään. Kaikki on hyvin. Jos kyyneleet tulevat, tulevat ne\nriemusta, riemusta sen johdosta, että minulle on osotettu kunnia tulla\nkatsotuksi sopivaksi sellaiseen toimeen. Kumminkin on mukana tuskaakin\n--. Rakas isäni Jumalassa! Mutta elkäämme enää puhuko siitä. Tule\ntuomiokirkon pihalle, siellä on kaikki hiljaista.\"\n\nHe tekivät niin ja kävelivät hetken edestakaisin äänettöminä.\n\nSilloin Louis kysäsi äkkiä: \"Sanoitko, että minun pitäisi pyytää sinua\ntekemään jotakin puolestasi?\"\n\n\"Ah, koettele minua.\"\n\n\"Sinä et tiedä, et ole arvannutkaan, kenen koko Genevessä, koko\nmaailmassa pidän kaikkein rakkaimpana.\"\n\n\"Kyllä, sen olen arvannut. Vaikka myönnän, että kummastelen makuasi.\"\n\n\"Mitä? Sinä kummastelet! Luulin että itsekin pidit häntä arvossa ja\nihailit häntä.\"\n\n\"Arvossapitäminen ja ihailu eivät vastaa tunnettani. En koko elämässäni\nole peljännyt ketään niin paljon.\"\n\n\"Peljännyt? -- Häntä, joka on itse lempeys ja hellyys!\"\n\n\"Hän voi olla lempeä sinulle, josta hän pitää, vaan ei pahoille\noppilaille kuten minulle. Mutta rakastettava! -- Taivas auttakoon\nsinua, Louis, missä ovat sinun silmäsi!\"\n\n\"Kenestä sinä puhut?\" kysyi Louis, seisattuen hiljaan.\n\n\"Kenestä puhuisin jollen miehestä, jonka ovelta juuri olet palannut?\nTiedän sinun rakastavan häntä siksi paljo, että se minusta tuntuu\nkummalta.\"\n\n\"On olemassa toisenkinlaista rakkautta, joka ei tunnu niin oudolta. Ah,\nNorbert, etkö jo ole arvannut? Olethan nähnyt hänet niin usein, ja olet\nnähnyt meidät molemmat yhdessä useammin kuin kerran tai kahdesti. Etkö\nmuista tuota aamua, jolloin kumpikin meistä nousi ennen kukonlaulua\nylös kantamaan hänen koriansa? Emme tosin ole juoneet samasta kupista.\nMinä en ole puhunut herra Berthelierin, vielä vähemmän hänen itsensä\nkanssa. Sillä katsos, minä menen pois, antamaan henkeni alttiiksi,\nja palaanko minä vai en, se on Jumalan tahdossa. Vaan jos palaan, ja\narvelen että niin tapahtuu, tahdon sitte puhua. -- _Hän arvaa sen_.\nNorbert, minä pidän sinua, kuten ritari pitäisi kallista ja rakastettua\ntoveriaan, nuorena veljenäni, nyt sydämen, kenties myöhemmin\naseittenkin puolesta. Tahdotko tehdä veljen, toverin osan puolestani,\nniinkauan kuin olen poissa, palvellen lemmittyäni kaikessa, missä hän\ntarvitsee todellista apuasi?\"\n\nTätä puhetta kuullessaan poika tunsi kuin olisi vahva manner horjunut\nhänen jalkainsa alla. Jos hän olisi ollut vanhempi eikä vaan poika,\nluonteeltaan puoleksi vielä lapsi, olisi hän huomannut tämän seikan jo\npitkän aikaa sitten. Mutta hänen onnettomuutensa oli, ettei toiselta\npuolen hän ollut enää lapsi. Vähintäin hänen omasta mielestään sykki\nmiehen sydän jo hänen rinnassaan. Hänen kaunis tuulentupansa oli\nvavissut kosketuksesta ja hajonnut hänen ympärillään muodottomiksi\nraunioiksi. Hetkeen hän ei uneksinutkaan vastausta. Hän ei voinut.\n\nLouis, joka oli niin paljoa kookkaampi, katseli ystävällisesti, vieläpä\nhellästi poikaa vierellään. Hän näki että tämä jostakin syystä oli\nvaivattu ja loukattu, mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta\nmistä syystä.\n\n\"Mikä nuorta toveriani vaivaa?\" hän kysyi. \"Olenko loukannut sinua,\nNorbert, täten puhuttelemalla?\" Sillä hän tiesi, että poika ikäistensä\ntavalla olisi mielellään kuulunut miesten kirjoihin.\n\n\"Ei, oh ei!\" Norbert karkaisi itseään sanoakseen: \"Louis, minä tahdon\ntehdä sen. Sinä voit luottaa minuun.\"\n\nVielä hetken puheltuaan he erosivat toisistaan de Marsacin asunnon\novella. Louis piti Norbertia vielä poikana ja oletti, että tämän\näänettömyys ja surullinen katse johtuivat lähenevästä erosta. Hänen\noma sielunsa oli liikutettu aina syvyyksiinsä asti, koska hän jätti\ntaaksensa niin paljo semmoista, jota hän rakasti. Hän oli myöskin kovin\nkiitollinen rakkaudesta, jota kaikilta tahoilta tuli hänen osakseen.\nTämän tunteen täyttämänä hän otti nuoren veikkonsa vahvoihin käsiinsä,\nkuten silloin oli tapa miestenkin kesken, syleili häntä hellästi ja\nsuuteli huulille.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nOnnettomuus ja vetoomus.\n\n\n    Sä säästämättä lähetät\n    Paraasi tyranneja vastaan,\n    Elämän kylvöö siemennät --\n\n    Oi, kirkas tähti loistava,\n    Tunnetko tuskaa taistossa?\n\n                H. Hamilton King.\n\nMiltei kaikki mitä Norbert jälestäpäin muisti tuosta ikävästä talvesta\noli se, että oli kylmää -- kylmää sisällä ja ulkona. Pimeässä, joka\naamu ennen kuuden lyöntiä, hän nousi työntövuoteeltaan ja nakkasi\npäälleen vaatteet, jotka hyvin olisivat voineet olla lämpöisemmätkin.\nSitten hän kiiruhti keittiöön, nautti aamukeitoksensa toisten kanssa\nja sai Calvinin emännältä palan leipää juustoviipaleen kera tahi\nkourallisen viikunoita tai rusinoita toiseksi aamiaisekseen, jonka\noppilaat söivät luokalla läksyjään lukiessa. Kirja ja taulu kädessä\nhän kiiruhti pimeiden katujen halki vaihtaen koulutoveriensa kanssa\nhuomautuksia ja tervehdyksiä, joiden piti käydä latinaksi, vaikkakin\nsen laatu jätti paljon toivomisen sijaa. Kouluun saavuttuaan hän otti\npaikkansa suuressa, tyhjässä, himmeästi valaistussa etusalissa ja\nseisoi tai polvistui alkuharjoituksissa, väristen kylmästä ja heitellen\nkaipaavia silmäyksiä sille paikalle, jossa Louis de Marsacin tapana oli\nollut seista. Luennoissa ja kertauksissa, jotka sitte seurasivat --\npääasiassa kreikan ja latinan kielillä, joita erinomaisesti opetettiin\n-- hän oli vallan tarkkaamaton. Mutta kun hänellä oli hyvä muisti ja\nerinomaiset luonnonlahjat, hän aina sattui tietämään tarpeeksi paljon\npäästäkseen kokeiden ohi ja välttääkseen rangaistusta. Oli kahden\ntunnin väliaika päivällistä ja virkistystä varten, sitten tunti virsien\nveisuuta varten, josta hän paljon piti. Kello neljältä kaikki luokat\nkokoontuivat isoon saliin, jossa aina kolme oppilasta vuoroonsa lausui\nuskontunnustuksen, isämeidänrukouksen ja kymmenen käskysanaa ranskaksi.\nJohtaja luki sitten siunauksen ja jokainen meni kotiaan, Norbert sitä\nmieluummin jos hänen isänsä sattui olemaan kotosalla. Keskiviikko ja\nsunnuntai olivat puolijuhlapäiviä, vaikka Norbertin mielestä edellinen\noli hyvin kalliisti ostettu, koska silloin piti kuunnella pitkää\nsaarnaa tuomiokirkossa. Enimmän osan loma-ajastaan hän halusta käytti\nurheiluihin ja harjoituksiin Plain-palaisissa. Siellä hän saavutti\npaljo enemmän kiitosta kuin koulussa. Sillä vaikka ijälleen pieni ja\nnäköjään hyvin lapsellinen, oli hän väkevä ja näppärä, joten pian oppi\ntaitavasti käyttämään käsijousta ja kaaripyssyä.\n\nJollei hänen isänsä vaikutusta ottanut lukuun (mutta isä oli alinomaan\npoissa), oli kaikki tähän aikaan omiaan karkaisemaan häntä. Hän oli\nkadottanut ystävän ja toverin, jota hän kunnioitti ja ihaili ja joka\nasettumatta ylemmä oli onnistunut pitämään hänet hyvän ja säännöllisen\nkäytöksen siteissä. Samaan aikaan hän kadotti lempiunelmansa, ainoan\nsalaisen ja romantillisen säteensä, joka valaisi synkät, autiot\npaikat hänen jokapäiväisessä elämässään. Sillä hänelle ei koskaan\njohtunut mieleenkään olla petollinen ystävälleen tai kiistellä hänen\nkanssaan palkinnosta, jota kumpikin halusi. Louis oli heistä parempi,\nja tietysti paremman piti voittaa. Se oli juuri Norbertinkin onni,\nmutta hänen täytyi unohtaa se. Täällä, kylmässä, ikävässä, ilottomassa\nGenevessä kääntyi kaikki häntä vastaan. Miten hän sitä vihasikaan!\nKuinka hartaasti hän toivoikaan pääsevänsä takaisin ihanaan Ranskaansa!\nJospa hänen vain tarvitsisi viipyä Genevessä ainoastaan kasvatuksensa\npäättääkseen, voisi hän sitte lähteä Parisiin, nähdä kuninkaan ja\nhovin, olla läsnä tanssiaisissa ja naamiaisissa, taistella kuninkaan\npuolesta ja voittaa kunniaa ja mainetta. No niin -- kukaties jonakin\npäivänä! Kuka voi sanoa?\n\nKun hänen isänsä oli kotona, oli asianlaita parempi. Hän lohduttihe\nsillä ajatuksella, että oli saanut tulla hänen kanssaan Geneveen.\nTavallisesti he kävelivät yhdessä Crêtsissä tai menivät niihin\nseurapiireihin, minne Ranskan pakolaiset kokoutuivat, kuullakseen\npäivän uutisia protestanttisuuden levenemisestä. Isä mielellään oli\nläsnä katselemassa pojan urotöitä Plain-palaisin leikeissä.\n\nGermain de Caulaincourt oli yksi niistä viidestäkymmenestä\nhuomatusta Ranskan pakolaisesta, joille tähän aikaan oli myönnetty\nkansalais-vapaus Geneven kaupungissa. Hänen työnsä sai suurta\ntunnustusta osakseen, ja hän tottui yhä enemmän pitämään ja iloitsemaan\nsiitä. Se kehitti hänessä voimia ja kykyjä, joista hän ei koskaan ennen\nollut tiennyt. \"Jumala tekee minut hedelmälliseksi maanpakolaisuuteni\nmaassa\", hän usein ajatteli kiitollisena.\n\nHänen pitkä poissaolonsa varhain keväällä ei ollut hänen pojalleen\nmikään iloinen aika. Tähän asti oltiin Norbertia koulussa kohdeltu\npikemmin säälien. Häntä pidettiin nuorempana kuin hän todellisuudessa\nolikaan. Mitään vakavia virheitä ei osattu epäilläkään tuossa\nhiljaisennäköisessä, tyttömäisen kauniskasvoisessa pojassa löytyvän.\nNiinpä hämmästyikin jokainen kun herra de Caulaincourtin \"lapsi\", kuten\nhäntä kutsuttiin, joutui melkoisen vakavaan pulaan. Väitellessään\ntoisen pojan kanssa jo itsessään laittomasta onnenpelistä hän kadotti\nmalttinsa ja vannoi Jumalan pyhän nimen kautta, jota tapaa hän oli\ntottunut kuulemaan Ranskassa liian keveästi käytettävän. Joku sattui\nsen kuulemaan ja ilmoitti siitä hänen korttelinsa kymmenysmiehelle ja\nhänet kutsuttiin rangaistavaksi, ei kouluun, vaan maistraatin eteen.\n\nGeneven uusien lakien mukaan sai kehno kiroilija ensi rikoksesta maksaa\npienen sakon ja hänen piti julkisesti anoa rikostaan anteeksi Jumalalta\nja kaupungilta polvistuen ja suudellen maata. Norbert tarjoutui\nmaksamaan sakon myöden tarkoitusta varten erään koulukirjoistaan, mutta\npäättävästi hän kieltäytyi toimittamasta julkista anteeksipyyntöä.\nKuullessaan että uusittu rikos rangaistaisiin päivän vankeudella,\nteki hän sen paikalla vannomalla ettei koskaan myöntyisi semmoiseen\nnöyryytykseen. Hän sai sen johdosta virua neljäkolmatta pitkää tuntia\n-- niin, hyvinkin pitkää -- piispanpalatsin pimeässä maanalaisessa\nkopissa. Häntä ei olisi vapautettu silloinkaan, koska hänen julkeutensa\noli lisätty rikos, mutta säälistä lapsiparkaa kohtaan, jonka isä\njuuri silloin oli hengenvaarassa Savoijassa evankeliumin tähden, niin\nkuitenkin tehtiin. Hänet lähetettiin takasin kouluun huomauttaen, että\nhäntä oli tarkasti pidettävä silmällä. Tämän opettajat tekivätkin ja\nilmoittivat tuloksena havainnoistaan, ettei poika osottanut vähintäkään\nhalua henkisiin harrastuksiin, että hänen koulutyönsä oli huolimatonta,\nettä hänen luonteensa oli kiivas ja että hän useammin kuin kerran oli\ntapellut ratkaisten vanhalla Geneven tavalla nyrkkivoimalla riitansa.\nTätä tapaa kovasti ahdistettiin uudessa Genevessä.\n\nViimein talvi kului ja maa sai kevään kultaisen perinnön. Norbert tunsi\naivan tietämättään vuodenajan vaikutusta. Eräänä kauniina huhtikuun\niltana hän tuli hyppien kotiin koulusta, ikäänkuin pitäen maailman,\nvieläpä Genevenkin maailman, jotenkin hyvänä elämisen paikkana.\n\nAntoine Calvin seisoi ovellaan keskustellen vakavasti kolmen muun\nhenkilön, pastori Poupinin, Ami Berthelierin ja sinitakkisen\nkaupunginlähetin kanssa. Norbert tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään,\nsillä hänestä tuntui varmalta että juuri hänestä oli puhe. Mitähän\nne nyt taas olivatkaan saaneet ilmi? alkoi hän tiedustella\nomaltatunnoltaan, joka ei ollut vallan puhdas. Oliko se hänen\ntaistelunsa Jean Amblarden kanssa, Ambard-neuvoksen lesken ikkunan\nrikkominen, vaiko hänen salaiset kohtauksensa turmeltuneen nuoren\nlibertinin Ami Perrinin kanssa? Jotakin sellaista se varmaan oli, sillä\nkun hän lähestyi katsoi pastori häneen murheellisesti ja Berthelier\nja Antoine Calvin kuiskasivat jotakin toisilleen. He eivät näyttäneet\nvihaisilta, vaan surullisilta ja hämmentyneiltä. Hän kuuli Antoine\nCalvinin sanovan:\n\n\"Tehkää te se, herra Berthelier, minä en voi.\"\n\nHän kääntyi omaan huoneeseensa. Poupin meni hänen kanssaan ja\nlähettiläs poistui.\n\n\"Seuraa minua\", sanoi Berthelier Norbertille.\n\nTämä totteli kummastellen. Gabrielle oli huoneessa, johon he saapuivat,\nmutta poistui isänsä viittauksesta.\n\nBerthelier nojautui uuninreunustaan ja käänsi kasvonsa pois.\n\n\"Mitä se on, herra?\" kysyi Norbert, alkaen ensi kertaa aavistaa jotakin\npahempaa kuin häpeää poikamaisista erhetyksistä. Sitten hän sanoi\näkkinäisen pelon vavistuttamana: \"Onko kysymys -- isästäni?\"\n\n\"Niin on, poika raukka.\"\n\n\"Mitä? Oh, mitä?\" Norbert kysyi hengittämättä.\n\n\"Se on sitä mikä oli todennäköistä, mitä me pelkäsimme.\"\n\n\"Eihän hän vain ole kuollut?\"\n\n\"Ei, hän on vanki.\"\n\n\"Ah, siis on toivoa!\"\n\n\"En voi sanoa niin. Ole mies, Norbert, ja kohtaa pelotta totuutta. Se\non parasta, eikö niin?\"\n\nNorbertin huulet mutisivat tuskin kuuluvasti: \"Kyllä\". Sitte hän\nkarkaisten itseään lisäsi:\n\n\"Mistä sen tiedätte? Kuka teille siitä kertoi? Kenties se ei olekaan\ntotta.\"\n\nBerthelier pudisti päätään. \"Muuan 'harmaajalka' Libertiesen toiselta\npuolen, mennessään asioilleen Chamberyyn, näki hänet sidottuna hevosen\nselässä aseellisten miesten keskellä, jotka kantoivat Lormayeurin\nkreivin värejä.\"\n\nEpätoivon huuto pääsi Norbertilta. Hän tiesi harhaoppisten kohtalon,\njotka joutuivat Savoijan julman ja kiihkoisan ylimystön käsiin. Hän\ntiesi sitäpaitsi Lormayeurin kreivin julmimmaksi ja kiihkoisimmaksi\nkaikista.\n\nBerthelier laski kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen. \"Ole\nrohkea, poikani. Kestä tämä -- niin kuin Hän sinulta sitä tahtoisi.\"\n\n\"Minä en voi!\" huusi Norbert. \"Jos se edes olisi kuolema keskellä\ntaistelun melskettä, se olisi kaunista ja miehen täytyy pelotta kohdata\nsitä! Mutta tämä -- kidutus, maineettomuus -- oh, Jumalani!\" Pojan\nääni kohosi intohimoiseksi huudoksi: \"Miksi koskaan tulimmekaan tähän\nvihattuun paikkaan, josta miehet lähetetään tuommoisille asioille?!\"\n\n\"Jumalalla on mielestäni hyvin vähä tekemistä sen suhteen\", sanoi\nBerthelier katkerasti. \"Tämä rintani väsyi avuksihuutamasta tai\nsyyttämästä Häntä. Sitä ei voida auttaa, mutta kärsiä. Se on ankara\nkoulutus erittäinkin sinun ikäisellesi nuorukaiselle. Isäsi olisi ylpeä\nnähdessään sinun kantavan suruasi kuten kunnon miehen tulee.\"\n\nTuli hetkisen hiljaisuus; sitten Norbert huudahti kärsimättömänä:\n\n\"En tahdo sietää sitä, tahdon oikeutta!\"\n\n\"Oikeuttako, poikani? Silloin sinun pitäisi matkata kauvaksi saadaksesi\nsitä.\"\n\n\"Tahdon mennä -- minä vetoon -- rukoilen polvillani huutaen ja itkien.\"\n\n\"Kehen vetoot? Savoijalaiseenko? Et voi päästä hänen luoksensa. Jos\npääsisitkin, niin hän, semmoinen hän on, hyväksyisi ainoastaan yhden\nlunnaan harhaoppisesta -- lunnaan, joka voidaan maksaa vain itsensä\nuhraamisella. Isäsi pitäisi sen liian korkeana hintana. Vetoaisitko\nneuvostoon tai valtuustoon? Ne ovat yhtä voimattomia kuin mekin.\"\n\n\"Niitä hallitsee ainoastaan yksi mies.\"\n\n\"Mutta hänen valtansa lakkaa L'Arven siltaan. Norbert, Norbert! Mitä\nsinä tahdot? Minne menet?\" Norbert oli kääntynyt nopeasti ympäri,\nkiiruhtanut rappusia alas ja oli jo kadulla ennenkun Berthelier oli\npäättänyt puheensa.\n\nYksi mies on tehnyt kaiken tämän. Hän hallitsee Geneveä ja on\nlähettänyt hänen isänsä ulos kärsimään ja kuolemaan. Norbert\nlapsellisessa sydämessään uskoi tämän miehen kaikkivaltiaaksi. Hän\noli kohtalo itse, sallimus -- järkähtämätön, voimakas, vastustamaton,\nkaikkivoittava kohtalo. Pelastakoon tämä mies nyt hänen isänsä!\n\nKoko Norbertin pelko häntä kohtaan oli kadonnut. Jos tuo suuri mies\ntunti sitten olisi puhunut hänelle, hän olisi tuskin rohjennut vastata.\nNyt Norbert vain halusi katsoa häntä silmästä silmään ja vuodattaa koko\nsielunsa hänelle.\n\nHän lentämällä riensi alas Rue Cornavinia, yli sillan, pitkin Rue\nde La Citetä ja Grande Ruetä aina Rue des Chanoinesille. Hänen\nkoputukseensa hyvin tunnetulle ovelle vastasi naispalvelija, joka\nkertoi jokaisen tietävän, että isä Calvin luennoitsi fransiskanisalissa\njumaluusopin oppilaille. Pari minuuttia sen jälkeen Norbert oli\nvanhassa fransiskaniluostarissa tuomiokirkon takana. Ylös ensimäisiä\nrappuja yhdelle monipylväisen salin suletuista ovista, jonka takana\nGeneven suuri neuvosto tavallisesti istui, hän kiiruhti. Tällä kertaa\ninnokkaiden äänien ja meluavien keskeytysten siasta tunkeutui kylmä,\ntasainen, kiihkoton ääni hänen korviinsa. Hän työnsi ovea hiljaan. Se\nantoi perään ja hän astui sisään.\n\nJokainen raju ajatus keskeyttää puhuja kuoleutui hänessä\nsilmänräpäyksessä paikan hengen vaikutuksesta. Suuri sali oli\ntäyteen sullottuna kuulijoita. Kaikkien kasvot olivat kääntyneet\nsen yläpäässä olevaan tuoliin ja sillä istuvaan hentoon, tummaan\nolentoon, joka kohotti kätensä ylös ja jonka huulilta virtasivat\nelämän ja kuoleman tuomiosanat. Jean Calvin selitti siellä loistavalla\ntavallaan ja käyttäen verrattomasti kotoista ranskankieltään oppiaan\n\"_puhdistumisesta uskon kautta_\". Voimakkaille, syvämielisille\nmiehille, jotka häntä kuuntelivat, tämä oli elämän tai kuoleman\nkysymys, ensimäinen kaikista kysymyksistä. \"Miten voin minä suoriutua\nelävän Jumalan tuomioistuimen edessä?\" kysyi jokainen itseltään, ja\njokainen kuuli nyt vastauksen.\n\nNorbert, vaikkei hän voinut kuunnella, jäi kunnioituksesta\näänettömäksi. Puhuja piti hänet sidottuna kuten koiran, joka vihaa\nkahlettaan vaan ei kykene murtamaan sitä, sillä isännän käsi pitelee\nsitä. Mutta hänen silmänsä olivat vapaat ja ne siirtyivät esineihin,\njoiden kanssa järjellä ei ollut mitään tekemistä. Ikkunalla hänen\nlähellään oli iso, harmaa hämähäkki verkkoineen, jossa oli avuton\nkärpänen. Ei, sitä hän ei tahtonut katsella, se oli liian hirmuista\nkatsella. Muuan juuri hänen edessään istuva oppilas oli saanut laajat\nhihansa aivan rikki ja ne muistiinpanot, joita hän oli pistellyt\nniihin, tippuivat toinen toisensa perästä lattialle. Toisella oli\nsilmälasit, kuten tuomarilla tai lääkärillä. Miksikähän hänen\nkalttaisensa nuori poika sellaisia tarvitsi? Vaan eivät kaikki\nolleetkaan nuoria. Tuolla muuan kookas, suuri mies näytti ainakin\nneljänkymmenen vanhalta. Täällä yhdellä oli aivan harmaa parta ja\ntoisella kaljupää, kuten vanhalla Flechierillä, joka opetti latinaa\nkoulussa. Useimmat kumminkin olivat nuoria miehiä voimiensa paraassa\nalussa ja tuoreudessa. Mutta ken oli tuo pieni, punatukkainen mies,\njolla oli niin rohkea katse ja palavat silmät? Hänelle oli annettu\ntuoli itse isä Calvinin vieressä, kuten kunniavieraalle. Ah, se oli isä\nWilliam Farel, Neufchatelin pastori, nyt vieraana hyvän ystävänsä isä\nCalvinin luona.\n\nMutta viimeinkin luento loppui. Kaikki nousivat ylös päätösrukoukseen.\nSitte joukko virtasi ulos eri ovista, ei meluten, kuten oppilaat\nnykyään tekevät korvatakseen pitkää jännitystä, vaan vakavasti,\nmiettivästi, ikäänkuin se ääni, jonka he äsken kuulivat, yhä vielä\nkaikuisi heidän korvissaan.\n\nNorbert tunkeutui saliin ja seisoi kiukkuisena kärsimättömyydestä, kun\nhuomasi täytyvänsä odottaa. Tiheä, innokas joukko tunkeili Calvinin\nympärillä. Jokainen tahtoi osaansa häneltä, joko vastausta kysymykseen,\ntervehdyssanaa tai kädenpuristusta.\n\n\"He pidättävät häntä ijankaiken\", arveli Norbert. Hän luuli seisovansa\nalallaan; kumminkin hän vähitellen läheni, viimein kyllin lähelle\nkuullakseen erään pojan, hänen koulutoverinsa, pyytävän isää palavin\nsanoin lähettämään hänetkin Ranskaan saarnaamaan Jumalan sanaa.\n\n\"Poikani, olet liian nuori. Kaksi tai ehkä kolme vuotta vielä on\ntarpeen sinun valmistukseesi\", sanoi kylmä, kiihkoton ääni.\n\nVielä sukkela sysäys, ja Norbert oli hajoittanut tungeskelijat, jotka\ntodella tekivät hänelle tietä. Hän seisoi silmäkkäin isän kanssa,\nkasvot kalpeina ja silmät rajusti liekiten.\n\n\"Oi, herra\", hän huusi, \"elkää lähettäkö häntä! Elkää lähettäkö sen\nuseampia kuolemaan!\"\n\nJean Calvin katsoi häneen sanattomalla hämmästyksellä. \"Hallitse\nitseäsi, nuori mies, ja puhu säädyllisesti\", hän sanoi sitte. \"Kuka\nsinä olet?\"\n\n\"Olen Norbert de Caulaincourt, ja isäni viruu savoijalaisessa\nvankilassa. Oh, herra, te voitte tehdä kaikkea! Auttakaa häntä, Jumalan\ntähden!\"\n\n\"Tiedän jo mitä on tapahtunut ja valitan sitä. Minä pidän herra de\nCaulaincourtia suuressa arvossa.\" Nuo kylmästi punnitut sanat putosivat\nkuten jääpalaset Norbertin sydämelle. Hän anoi leipää ja Geneven\nitsevaltias tarjosi hänelle kiven. Hän seisoi liikkumatta täynnä\nkatkeraa tuskaa, katsellen noihin värähtämättömiin kasvoihin. Mutta\näkkiä hän näki niissä jotakin, vaikkapa vain varjonkin pilvestä, joka\nsai hänet heittäytymään suuren miehen jalkoihin huudahtaen kiihkoisesti:\n\n\"Oi, herrani, säälikää, säästäkää häntä! Sananne on laki -- te teette\nmitä tahdotte -- varmaan voitte pelastaa hänet.\"\n\n\"Olenko minä Jumalan sijassa, voidakseni kuolettaa ja tehdä eläväksi?\nNorbert de Caulaincourt, miksi polvistut edessäni? En voi tehdä mitään\ntässä asiassa.\"\n\nNorbert nousi ylös. Ei ollut hyötyä polvistua tämän miehen edessä.\nSitten hän tuskassaan päästi epätoivoisen sanan, jota tuskin yksikään\nmies Genevessä olisi tohtinut lausua.\n\n\"Jos ette ole Jumalan asemassa kuolettaaksenne, miksi siis lähetitte\nhänet pois?\"\n\nHetkeen Calvin ei vastannut. Sitten hän sanoi hyvin tyynesti, aivan\nkylmästi:\n\n\"En lähettänyt häntä. Hän meni omasta halustaan, jotta Jumalan tahto\ntoteutuisi hänen kauttaan ja hänessä. Tee se tahto sinäkin, Norbert de\nCaulaincourt, sekä sinun, minun että hänen täytyy kumartua sen edessä.\nMuuta emme voi tehdä. Mene kotiin ja rukoile sekä isäsi että itsesi\npuolesta!\"\n\nEnempää virkkamatta Norbert kääntyi ja käveli pois. Kylmä, alaston\nepäilys piti häntä vallassaan. Isä Calvinista ei ollut hänelle apua\neikä lohdutusta. Mitä tuolle suurelle miehelle merkitsikään hänen\nisänsä perikato, hänen oma tuskansa? Kenties saman verran kuin\nsotamiesten kaatuminen kapteenille, kenties ei senkään vertaa.\n\nKääntyessään surullisena kotiaan päin hän ajatteli: \"Onko mitään, jota\nvoin tehdä?\" Mutta ainoa mahdollinen vastaus oli: \"Ei mitään.\" Lähteäkö\nSavoijaan toivossa nähdä isäänsä, olisi pelkkää mielettömyyttä. Hänen\ntäytyi seista siinä, missä hän oli, kärsiä ja kuluttaa sydäntään.\n\nSiten meni synkkiä päiviä, kunnes ääretön tuska kulutti itse itsensä ja\njonkinlainen uneliaisuus alkoi vallata hänet.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nValon välkähdys.\n\n\n    \"Lunnaita, liian korkehia vaaditaan\".\n\nKoko Geneve tunsi surua ja osanottoa de Caulaincourtin vuoksi\nja oli tuskainen hänen kohtalostaan. Mutta viimein tämäkin asia\njoutui varjoon hyvin tärkeälaatuisten julkisten tapausten tähden.\nLibertinipuolue kohotti useiden tappioiden jälkeen yhäkin voimakkaana\nja uskaliaana jälleen päänsä ja vaati ratkaisevaan taisteluun Geneven\nomistamisesta. Erikoinen riitakapula, jonka se oli valinnut, oli\nkansalaisoikeuksien myöntäminen Ranskan pakolaisille. Pakolaiset olivat\nuskonnollisia miehiä ja Calvinin hyviä ystäviä, joka viimemainittu\nitsekin oli ranskalainen. Sitten libertinit nostivat huudon \"Geneve\ngeneveläisille\", ja koettivat vakuuttaa rahvasta, että kunnianhimoinen\npappi maanmiestensä avulla aikoi saada kaiken vallan omiin käsiinsä,\nsortaa vanhat kansalaiset ja hallita yksinvaltiaana. Tämä ainakin\nolisi ollut uskottavaa. Mutta \"halvemmalle luokalle\", erittäinkin\nkalastajille ja venemiehille järvellä he kertoivat toisen tarinan.\n\"Calvin ja hänen ranskalaisensa\", he sanoivat, \"neuvottelivat Ranskan\nkuninkaan kanssa jättääkseen kaupungin hänelle ja ryöstääkseen\nsiten kansalaisilta heidän ikivanhan vapautensa.\" Kun muistaa että\nRanskan kuninkaan ensimäinen työ olisi, jos hän saisi kaupungin\nvaltaansa, polttaa Ranskan pakolaiset aivan jokaisen, ei tämä\nkertomus tuntunut kovinkaan todennäköiseltä. Kumminkin sitä uskottiin\nsiksi paljo, että se sai aikaan hirmuyön, jonka kuluessa katuja\nsaarsivat aseelliset joukot hillitsemättömiä libertinejä ja jousilla\nvarustettu kalastajalauma. Nämä huusivat: \"Tappakaa, tappakaa!\nKuolema ranskalaisille ja ranskalaisystäville!\" Kaikeksi onneksi nämä\npysyivät hiljaan oviensa sisäpuolella, joten meluajat eivät löytäneet\nketään tapettavia. Mutta tämä oli julkinen kapina. Se osotti, että\njärjestyksen vihollisia täytyi hillitä viipymättä, muuten uusi Geneve\nsärkyisi pirstoiksi eikä yhdenkään ihmisen elämä olisi turvassa siellä.\nMuutamat libertinien johtajista, ennen muita Philibert Berthelier ja\nAmi Perrin, pääsivät pakoon Bernin kanttoniin, mutta Daniel Perrin,\nkaksi Comparet-veljestä ja muita vähemmänarvoisia otettiin kiinni ja\nsuljettiin vankilaan.\n\nAmi Berthelier piti itsensä erossa koko asiasta. Vaikkakaan ei aivan\nsamanmielinen uuden hallituksen kanssa, hän oli sitä vielä vähemmän\nomien heimolaistensa kanssa, joiden tarkoitukset, jos onnistuisivat,\nhänen mielestään johtaisivat täydelliseen laittomuuteen. Kumminkin\npuoluevimman kohotessa niin korkealle hän tuskin voi toivoa nimeänsä\nvapaaksi epäluulosta. Häntä ei olisi hämmästyttänyt millään hetkellä,\nvaikka hänet otettaisiin kiini jostakin syystä ja sijoitettaisiin\nvankilaan.\n\nKun Norbertilla ei ollut mitään muuta tekemistä, oli hän palannut\nkouluun. Hän sanoi itsekseen, että hänen oli siellä yhtä hyvä tai huono\nolla kuin missä muualla tahansa. On totta ettei hän paljoa tehnyt,\nmutta enempää ei hän ollut tehnyt koskaan ennenkään. Tähän aikaan\nkaikki viranomaiset alkaen rehtorista hänen luokkansa järjestysmieheen\nasti olivat hyvin lempeitä häntä kohtaan. He tiesivät hänen sielunsa\nkatkeruuden. Päivät kuluivat hitaasti. Viimein eräänä toukokuun iltana\ntullessaan ulos koulusta hän huomasi tavattoman väenkokouksen kadulla.\nKaikki katselivat komeata ratsumiestä, jolla oli torvi vyötäisillä ja\nvalkeakilpinen sauva kiinnitetty jalustimeen.\n\nNorbert katsoi miestä koska muutkin katsoivat, mutta ilman\nmielenkiintoa, kunnes joku huomautti \"lormayeurilainen\".\n\n\"Mitä sanotte?\" hän huudahti nyt hyvinkin innokkaasti.\n\n\"Katsoppas nauhaa hänen hatussaan! Rautatammi on Savoijan,\ngenistakanerva Lormayeurin kreivien merkkejä. Se tarkoittaa, että hän\non lähettiläs ja tuo uutisia. Seuratkaamme häntä kaupungintalolle ja\nkuulkaamme!\"\n\nSinne saavuttuaan he kuulivat, että pieni neuvosto oli paraillaan\nistumassa (tavaton asia ehtoopäivällä) ja että torvensoittaja\nlaskettiin oitis puheille.\n\nUseita käsiä ojennettiin vastaanottamaan hänen ohjaksiaan, kun hän\nheitti ne alas, mutta Norbert tapasi ne ensin.\n\n\"Suokaa anteeksi herrani\", sanoi hän, \"tunnetteko te isääni, herra de\nCaulaincourtia, joka on vankinanne?\"\n\n\"Oh, kyllä, nuori herraseni. Juuri hänen lunnaittensa johdosta olen nyt\ntäällä.\"\n\nNorbertin sydän pamppaili rinnassa. Äkkinäisellä riemulla hän huusi:\n\n\"Ja miten hän voi?\" Mutta vastaukseen ei miehellä ollut aikaa.\nJo kiirehti neuvoston lähetti torvensoittajaa sisään ja pyysi\nlähelläseisovien huolehtimaan hänen hevosestaan.\n\nNorbert oli kumminkin kuullut kyllin. Sana \"lunnas\" kaikui hänen\nkorvissaan mitä suloisimmalta säveleeltä. Se tarkoitti vapaaksipääsyn\nmahdollisuutta. Se tarkoitti lisäksi parempaa ja kunniallisempaa\nkohtelua, joka ennemmin tulee sotavangin kuin tuomitun harhaoppisen\nosaksi.\n\nTotta -- mutta takana oli kysymys: Mistä tulee lunnaat? Se voisi tulla\nja luultavasti tulisikin hyvinkin vaikeaksi kysymykseksi. Mutta se ei\nhuolettanut häntä.\n\nToinen virkamies tuli ulos, kirjuri silmälaseineen ja kynä korvan\ntakana.\n\n\"Viekää tämä hevonen 'Villin miehen ravintolaan'\", hän sanoi. \"Sen\nomistaja tulee oitis perässä.\"\n\nNorbert kiiruhti kirjurin luo kysellen innokkaasti, saadakseen\noikopäätä tiedon.\n\n\"Olen vannotettu. En voi sanoa mitään. Saatte tietää kaikki oikealla\najallaan.\"\n\n\"Tule pois, Norbert\", sanoi kaksi muuta poikaa. \"Ei ole syytä odottaa.\nVoimme kylmetyttää jalkamme odottaessamme täällä tuntikausia kunnes\nneuvosto näkee soveliaaksi lopettaa!\" Norbert kumminkin yhä viipyi,\nkykenemättä tempaamaan itseään pois paikalta.\n\nNoin puolen tunnin perästä kirjuri tuli jälleen esiin. Nähdessään\nNorbertin odottavan ovella hän sanoi:\n\n\"Luulen että asut lähellä herra Ami Berthelierin asuntoa. Tahdotko\nmennä noutamaan hänet?\"\n\n\"Mielelläni\", huudahti Norbert innokkaasti. \"Onko hänelle kirjettä?\nSaanko viedä sen?\"\n\n\"Ei; mutta tuo hänet tänne niin nopeasti kun voit.\"\n\nNorbert kiiti Rue Cornavinille ja toimitti hengästyneenä asiansa.\n\n\"Oh, herra, joutukaa!\" hän sanoi. \"Isältäni on uutisia.\"\n\nKutsumus pienen neuvoston puolelta ei itse asiassa olisi hämmästyttänyt\nBerthelieriä, joka koko ajan kuten tiedämme odotti, että hänet\njulistettaisiin yhteiskunnan viholliseksi. Kutsumus Lormayeurin\nlähettilään tulon johdosta -- mitä se mahtoikaan merkitä? Mutta oli\nasianlaita miten tahansa, hänen piti toimia parhaansa mukaan ja\nosottaa tarpeellista kunnioitusta kaupungin neuvostolle. Siksi hän\npani hienosta verasta tehdyn virkaviitan päällensä, otti nahkoitetun\npäähineen ja ripusti sivulleen vanhanaikaisen miekan, jota hän ei\nkoskaan ollut tilaisuudessa käyttämään.\n\n\"Minä tulen mukaan\", sanoi Norbert hänelle.\n\nHyvin vaivaloisesti innokas poika sovellutti käyntinsä ramman miehen\nhitaisiin askeleihin. Hänestä aika tuntui loppumattomalta ennenkun\nhe saapuivat saliin. Siellä hänelle sanottiin, että hän saisi mennä\nkotiinsa. Tätä hän ei kumminkaan tehnyt. Berthelier joudutettiin heti\npaikalla noiden kahdenkymmenen viiden luo.\n\nHän kumarsi, poisti päähineensä ja seisoi heidän edessään kunnioittaen\nääneti odottaen alkua.\n\nSiellä suuren pöydän luona, joka oli verhottu vihreällä veralla,\nistui neljä neuvosta ynnä muut jäsenet, jotka kaikki hän hyvin tunsi\nnäöltä ja nimeltä. Heillä oli hatut päässä. Muuten olivat he puetut\nyksinkertaisiin ja kohtuullisiin, mutta hienosta kankaasta tehtyihin\npukuihin. Jokaisella neuvosmiehellä oli musta virkasauvansa edessään\npöydällä. He näyttivät kunniallisilta, mutta kovilta ja ankarilta,\nkentiesi ahdasmielisiltäkin miehiltä. Berthelierin mieleen sukelsi\nhänen odottaessaan ajatus, että hänen nuoruuden unelmansa oli ollut\njuuri tällainen. Tällaisten miesten tulisi hallita Geneveä ylpeän\nherttuan ja kevytmielisen ruhtinaspiispan asemasta. Hänen unelmansa oli\ntoteutunut. Mutta oliko Geneve siltä sen parempi?\n\n\"Istukaa, herra Berthelier\", sanoi ensimäinen neuvos, kääntyen hänen\npuoleensa näillä harvinaisen kohteliailla sanoilla.\n\n\"Tämä on parempi alku kuin odotinkaan\", ajatteli Berthelier, kun hän\notti vastaan tarjotun istuimen.\n\n\"Olemme lähettäneet noutamaan teidät\", jatkoi neuvos, jonka nimi oli\nAmblarde Corne, \"syystä että olemme juuri nyt saaneet sanomia kreivi\nLormayeurilta.\"\n\nBerthelier näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Kirjuri selittää asian\", lausui neuvos.\n\nEräs kirjurin vaippaan puettu henkilö nousi pystyyn pöydän päästä\nja alkoi lukea. \"Philip Manuel Joseph Jumalan armosta Lormayeurin\nkreivi --\", siten alkoi kirje, jonka ylpeä savoijalainen oli alentunut\nlähettämään Geneven harhaoppisille. Seurasi sitten joukko arvonimiä\nsekä lyhyt osotus \"Noille Genevessä\", aivan kuin olisi etsitty kaikkein\nyksinkertaisinta kohteliaisuusmuotoa. Mutta seuraavat sanat olivat\nhyvin jännittävät. Kreivi suvaitsi ilmoittaa geneveläisille, että\nhänellä oli hallussaan eräs Germain de Caulaincourt, ranskalainen\nsynnyltään mutta Geneven kansalainen. Tämä väärään ohjattu henkilö oli\ntavattu kreivin alueelta levittämässä vääriä oppeja, asettaen siten\nitsensä julkiselle rangaistukselle alttiiksi. Kaksi muuta Genevessä\nsyntynyttä henkilöä oli sitäpaitsi kreivin vankilassa, nimittäin\neräs Jacques de Maisonneuve eli Baudichon, jonka arveltiin olevan\ntämän kunnianarvoisen suvun nuorempaa haaraa, ynnä Jean Ardenot,\nhatuntekijäin ammattikunnan jäsen. Nämä myöskin ollen harhaoppisia\nolisivat ansainneet lyhyen tuomion. Mutta kreivi armossaan oli\nhalukas kohtelemaan kaikkia näitä sotavankeina ja tarjoamaan heidät\nlunastettaviksi ja vaihdettaviksi.\n\nTässä kirjuri pysähtyi, ja Berthelier ihastuneena ei voinut olla\nsanomatta:\n\n\"Hyvä! Tahdomme maksaa viimeiseen ropoon asti, ja niin tahtovat kaikki\nranskalaiset herra de Caulaincourtin puolesta. Maisonneuve pitää kai\nsukulaisestaan huolta ja hatuntekijä saa kääntyä tovereihinsa.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, ystäväni\", ensimäinen neuvos sanoi totisena. \"Rahaa\nei siellä haluta. Herra kirjuri, lukekaa edelleen!\"\n\nKirjuri kumarsi. \"Nykyään on\", hän jatkoi, \"nykyään on kaupungissanne\nnuori nainen, kreivin sukulainen, jonka hänen ylhäisyytensä haluaa\nsaada\" -- tässä Berthelier äkkiä kohotti päätään katsahtaen kirjuriin\nnähtävästi hämillään -- \"haluaa saada takaisin\", hän toisti. Sitten\nsuoristaen itseään hän jatkoi: \"Koska hän on tämän neidon holhooja\noikeuden mukaan, pitäisi hänen saada tämä hoitoonsa, voidakseen\nkasvattaa häntä sopivasti ja arvonmukaisella tavalla ja asettaakseen\nhänet niitten tiluksien omistajaksi, jotka oikeuden mukaan kuuluvat\nhänelle.\" Seurasi paljo muita asioita puettuna komeasointuisiin\nsanoihin. Mutta kaiken tarkoitus oli hyvin selvää. \"Antakaa nuori\nnainen minulle, ja te saatte kolme harhaoppistanne ehjinä ja terveinä.\nTarjoan teille Germain de Caulaincourtin, Jacques de Maisonneuven ja\nJean Ardenotin vaihdoksi neiti Castellarista, joka keskuudessanne on\ntunnettu nimellä Gabrielle Berthelier.\"\n\nAmi Berthelier ei puhunut sanaakaan, ei huudahtanutkaan, mutta hän\nnäytti siltä mikä hän todellisuudessa olikin -- sydämeen haavoitetulta\nmieheltä.\n\nMuuan neuvoksista, joka istuimeltaan voi nähdä hänen kasvonsa, sanoi\nsääliväisesti:\n\n\"Emme päätä mitään hätäisesti. Tämä juttu on tutkittava.\"\n\n\"Ja vaikka niin olisikin laita\", sanoi toinen, \"mistä voi kreivi tietää\nvaikka pistämme hänelle jonkun talonpoikastytön. Me saamme miehemme\ntakaisin ja nauramme hänelle vasten kasvoja?\"\n\n\"Geneven miehet toimivat kunniallisesti\", sanoi ensimäinen neuvos\näänessä syvä moite. \"Ja tietysti kreivi pitää huolen sopivista\nvarovaisuuskeinoista. Jatkakaa, herra kirjuri!\"\n\nLoppu kreivin kirjeestä, koristettuna suurella sanatulvalla ja\nkaunopuheliaisuudella, sisälsi seuraavat tiedonannot: Lapsen, Olive\nde Castellarin, varasti sen vanhemmilta paholaisen johdatuksesta\nja erään roistomaisen sukulaisen toimesta, joka toivoi perivänsä\nomaisuuden jos nämä kuolisivat lapsettomina, sen oma imettäjä. Tämä,\nnimeltään Josefine Mendol, antoi lapsen sitten parempaan talteen\nsisarelleen, hyvinvoivan talonpojan Robinetin vaimolle. Hän sai nämä\nRobinetit tulemaan Geneveen, missä asuivat eräässä esikaupungin\ntalossa, jonka asukkaansa olivat hävittäneet peljäten savoijalaisten\nhyökkäystä. Hän kadotti Robinetit ynnä lapsen näkyvistään sen jälkeen,\neikä kuullut ennenkun pitkän ajan perästä, että he molemmat olivat\nkuolleet kulkutautiin, mutta että lapsi oli elossa ja että muuan\nGeneven kansalainen oli ottanut sen omakseen. Kuolinvuoteellaan\nomantunnonvaivojen ahdistamana hän oli kertonut kaikki nämä asiat\nripittäjälleen, velvoittaen hänen tekemään ne tunnetuiksi lapsen\nsukulaisille.\n\n\"Kaunis juttu tämä!\" sanoi toinen neuvos, jonka nimi oli Bonna. \"Mutta\nkysyn teiltä, miten on todistettu että se kansalainen, joka otti lapsen\nomakseen, oli juuri herra Ami Berthelier, joka nyt on tässä edessämme\nsaapuvilla?\"\n\n\"Tässä on enemmän\", sanoi kirjuri, joka oli huolella tutkinut paperia\ntoivotellen, että ruhtinas olisi käyttänyt taitavampaa kirjuria sekä\nvähemmän sotkenut kirjoitustapaa savoijankielisillä omituisuuksilla.\n\"Antakaa kuulua sen kokonaisuudessaan\", sanoi ensimäinen neuvos.\n\n\"Muutamia kuukausia sitten\", kirjuri pitkitti, \"eräs Castellarin suvun\nvanha palvelija, tietämättä näistä asioista, sattui olemaan kaupungissa\nsuojelijat mukanaan omilla asioillaan. Hän näki tämän nuoren naisen ja\nhämmästyi hänen näköisyyttään äitiinsä, jonka hän vallan hyvin muisti,\nvaikkakin tämä oli kuollut kauan sitten. Kyseltyään kaupunkilaisilta,\nhän kuuli neidon olevan herra Ami Berthelierin ottotytär. Siinä ei\nvielä ole kaikki. Petollinen imettäjä ei tahtonut -- kuten näkyy --\nkaikkia merkkejä lapsen syntyperästä hävittää. Mikä kummallisempaa\nhänenlaiselleen alemman luokan naiselle, hän osasi lukea ja kirjoittaa,\nopittuaan nämä taidot rouva de Castellarilta. Hän kirjoitti lapsen\ntodellisen nimen hänen vanhempiensa aseman ja arvon, sulkien sanotun\nkirjoituksen pieneen kukkaroon, jonka ripusti lapsen kaulaan ikäänkuin\nkoristeeksi.\" Kirjuri laski paperin pöydälle ja otti pois silmälasinsa.\n\n\"Herra Berthelier\", kysyi ensimäinen neuvos hyvin kohteliaasti, \"onko\nteillä mitään tietoa tästä paperista?\"\n\nBerthelier selvitteli ääntään; mutta se oli yhä karkea ja kaikui\nhänestä itsestäänkin jotenkin oudolta.\n\n\"Minä tunnen sen\", hän sanoi, \"se oli hukassa, luuloni mukaan\nhävitetty. Mutta joku viikko sitten löysin sen jälleen. Sen sisältö on\naivan kuin yllä luettu\". Viime sanat olivat sortunutta kuiskausta.\n\n\"Teidän täytyy huomata, herra Berthelier\", virkkoi Amblarde Corne\nvakavasti, \"ettei meillä ole valitsemisen varaa. Meidän täytyy\nluovuttaa hänet.\"\n\n\"Ei se ole niinkään huonosti kun voisi olla\", eräs neuvoston jäsen\nhuomautti. \"Neito joutuu sukulaistensa ja ystäviensä huomaan. Kenties\nsaa kauniit perinnöt.\"\n\n\"Mutta te unhotatte\", sanoi kolmas neuvos Aubert, tunnettu kyvykkääksi\napteekkariksi ja kiivaaksi protestantiksi. \"Te unhotatte, että siten\njätämme lapsiraukan sielun kuoleman vaaroihin. He tekevät hänestä\npaavilaisen.\"\n\n\"Suvaitkaa kuulla, herrani\", sanoi kirjuri, \"tässä on jonkinlainen\njälkikirjoitus, jota en ole ennen huomannut.\"\n\n\"Lukekaa se\", sanoivat useat äänet yht'aikaa.\n\n\"Kreivi on armossaan suvainnut ottaa mietittäväkseen sen surettavan\nasianhaaran, että nuori neiti ilman omaa syytään on tähän asti opetettu\nja kasvatettu turmiollisissa opeissa\" -- niin hän sanoo, herrani;\nolen pakotettu lukemaan hänen sanansa kuten ne ovat kirjoitetut --\n\"turmiollisissa, niin sanotuissa reformeeratuissa opeissa. Hän haluaa\nvakuuttaa lapsen nykyisille holhoojille, ettei mitään rajoituksia\nneidille aseteta uskonnon asioissa. Myöskin hän kiittää näitä\nhyväntahtoisuudestaan neitiä kohtaan ja katsoo olevansa velvoitettu\nkorvaamaan sen sopivassa tilaisuudessa.\"\n\n\"Kauniita sanoja!\" sanoi Aubert. \"Kuinka paljo niihin voi luottaa?\"\n\n\"Jos teidän korkea-arvoisuutenne sallivat, niin olisi minulla jotakin\nsanottavaa.\" Puhuja oli pieni, vähäpätöisen näköinen, kierosilmäinen\nmies. Mutta hänellä oli jonkin verran arvoa kaupungissa. Hän oli\nneuvoston jäsen ja sitäpaitsi ompelijain kunniallisen ammattikunnan\nvanhin. \"Tunnen Lormayeurin kreivin erittäin hyvin. Voinpa hyvinkin\nsanoa lausetavan mukaan: 'Olen mitannut hänet'.\"\n\n\"Enemmän kuin yhdellä tavalla, herra Pradel\", sanoi nuorin neuvoksista,\nja yksi ja toinen vakava katse hilpeni hiukan. Pradelin ammattimaine\nulottui Savoijaan asti. Hän oli useamman kuin kerran sopivan turvan\nsuojassa käynyt Lormayeurin linnassa, asettaakseen taitonsa sen\nomistajan palvelukseen.\n\n\"Tunnen kreivin\", hän alkoi uudelleen. \"Hän on kuten kaikki muutkin\nylimykset -- itse ensin, paavi toiseksi, tiluksien ruhtinas kolmanneksi\nja lopuksi kuka hyvänsä. Kun sanon 'itse', tarkoitan kultaa ja\nmaita hänelle itselleen. Siihen katsoen on tämäkin asia pohjaltaan\nsaman luonteinen. Hän tahtoo neidon käsiinsä johonkin tarkoitukseen\nsaadakseen hänen omaisuutensa omaan verkkoonsa. Saavutettuaan sen, hän\nei ole piittaava ollenkaan tytöstä tai hänen uskonnostaan.\"\n\nSyntyi äänettömyys. Sitten sanoi neuvos Corne vakavasti.\n\"Velvollisuutemme on selvä. Asia on kumminkin äänestettävä tavan mukaan\noikeassa järjestyksessä. Herra Bonna, kunnioitettu toveri, mitä te\nsanotte?\"\n\nNeuvos Bonnan ajatus oli valmis, kuten jokaisen toisista. Mutta hän ei\nvoinut antaa ääntään, Berthelierin tuskainen katse kiinnitettynä hänen\nkasvoihinsa.\n\n\"Vartoon\", hän sanoi, \"kunnes herra Berthelieriä on pyydetty siirtymään\nsalista.\"\n\nEnempää odottamatta Berthelier nousi äänetönnä ja vetäytyi etukamariin.\nNeuvos Bonna oli oikeassa. Ei kenkään saisi olla läsnä kun äänestetään\nhänen omasta kuolemantuomiostaan. Ami meni akkunan luo, nojautui\nsitä vastaan ja katseli ulos kadulle. Tuskan tunteet kulkivat hänen\nmielessään, jommoisia hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin eikä\narvellut enää tuntevansa. Kielet, jotka tuntuivat katkenneilta ijäksi\nsiinä myrskyssä, joka mursi hänen nuoruutensa, väreilivät nyt hirveästä\ntuskasta. Vielä kerran hän oli joutunut rakastamaan. Ja kyky rakastaa\non samalla kyky kärsiä. Nyt tuo lapsi, joka oli hänen lapsensa kaikilla\nsiteillä ja oikeuksilla paitsi syntyperän, menisi pois häneltä ja\nmenisi ijäksi! Jos se vaan tulisi hyväksi Gabriellelle voisi hän sen\nkestää. Mutta että hän, tuo Geneven lapsi, tuon uuden uskon -- jolla\noli semmoinen salaperäinen voima temmata ja pitää sielut, joihin se\nkoski -- kasvatti viskattaisiin julmien paavilaisten joukon keskelle\n--, se ajatus oli sietämätöntä! Lilja okaiden keskellä! -- Hänet\nrevittäisiin ja kiusattaisiin, kukatiesi kuoletettaisiinkin heidän\njoukossaan. Ei, sitä ei hän salli! Hän kieltäytyy luovuttamasta lastaan\nja kärsii seuraukset. Hän tahtoo uhmata neuvostoa, valtuustoa, koko\nkaupunkia; -- mitä huolii hän niistä!\n\nAh! Mutta sitten --. Takana olivat nuo miehet, joista hän piti.\nTahtoiko hän, jos voisikaan, heittää jalon ystävänsä de Caulaincourtin,\npuhumattakaan toisesta kahdesta, hitaaseen kidutuskuolemaan? Rakkaus\nhäntä kohtaan, kaikilla oikeuden ja kohtuuden siteillä vahvistettuna,\nkuohui jälleen hänen sydämessään ja epäsi ajatuksenkin siitä.\nMahdotonta on hylätä hänet. Ja kumminkin! -- Oh, aivan mahdotonta\non myöntyä tuohon toiseen ehtoon! Hän tunsi olevansa kuin villipeto\nverkossa, kykenemätön taistelemaan, kykenemätön liikkumaan. Hän voi\nainoastaan kärsiä.\n\nKirjuri seisoi ovella. \"Herra Berthelier, kunnianarvoinen neuvosto\nhaluaa teitä tulemaan saapuville.\"\n\nHän totteli ja seisoi neuvoston edessä kuten mies, joka odottaa\nkuolemantuomiotaan.\n\nEnsimäinen neuvos puhutteli häntä lempeällä, kohteliaalla äänellä.\n\"Teidän täytyy huomata itsekin, kunnioitettava herra Berthelier, ettei\nteille ole jätetty valitsemisen sijaakaan tässä asiassa. Nämä kolme\narvoisaa kansalaista ovat pelastettavat. Siksi hyväksymme Lormayeurin\nkreivin ehdot. Ja koska he epäilemättä kituvat hänen vankilassaan\nkaiken tämän aikaa kurjan niukalla leivällä ja vedellä, on yksimielinen\najatuksemme, että mitä on tehtävä, se on tehtävä pian. Sentähden me\nvaadimme teiltä, valanne ja kansalaisvelvollisuutenne perusteella,\nettä pidätte tämän neidon, tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier,\nvalmiina kolmessa päivässä rehellisesti vaihdettavaksi Germain de\nCaulaincourtiin, Jacques Baudichoniin ja Jean Ardenothon. Pyydän\nteitä, herra Berthelier, että jos teillä on jotakin sanomista, puhukaa\nvapaasti. Tahdomme kuulla teitä kaikella suosiolla.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tottelen arvoisaa neuvostoa\", sanoi\nBerthelier murtuneena. Hän kääntyi mennäkseen. Sitten, muistaen että\nnämä miehet edustivat Geneveä, kääntyi hän jälleen ja kumarsi, astuen\nsitte ulos.\n\nOvella Norbert juoksi hänen luokseen vaatien uutisia.\n\n\"Isäsi on pelastettu\", sanoi Berthelier.\n\n\"Mutta miten -- miten? Kertokaa minulle kaikki!\" huusi Norbert. \"Onko\nse tapahtunut lunnaitten avulla?\"\n\n\"Kyllä, kalliilla lunnaalla.\"\n\n\"Kuinka paljo?\"\n\n\"Elä kysy minulta enempää. Pyydän vielä, että annat minun mennä kotiin\nyksin.\"\n\nHän viittasi pojan pois, joka olisi tahtonut ojentaa hänelle\nkäsivartensa ja joka nyt jäi seisomaan paikalleen, mieli täynnä iloa ja\nkauhistusta, vanhuksen raskaasti ja vaivaloisesti kompuroidessa katua\nalaspäin.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nOnko missään apua?\n\n\n    Se mulle raudanlujan tahdon tuo\n    Poveeni aina,\n    Ja tähdet kirkkaat, kiihkottomat luo --\n    Tuo taivaan laina.\n\n                         Longfellow.\n\nSinä yönä Berthelierin talossa ei yksikään silmä ummistunut uneen.\nSen pitkinä tunteina neljä sydäntä kamppaili kipeänä taistellen\nja rukoillen yksinäisyydessä Jumalan kanssa. Aamu ei tuonut iloa.\nKumminkin kukin saavutti vähäsen lepoa, joka suurissa kärsimyksissä\njoskus tulee tuskan jälkeen riemun sijasta.\n\nClaudinella ja Margaretalla oli sama ajatus. Kumpikin päätti mennä\nlapsen kanssa muukalaisten maalle; Margareta sen vuoksi, että oli\nhoitanut Gabriellea, Claudine, arvellen ettei hänen katolilaisena\ntarvinnut peljätä savoijalaisia, toivoi voivansa tasoittaa Gabriellen\nelämänpolkua.\n\nBerthelierin lohdutus oli paljoa vähäisempi kuin heidän. \"Kun ei ole\njälellä mitään, miksi siis elää\", hän ajatteli, \"mies voi aina kuolla\".\nMiksi ei? Kuka voisi moittia häntä, jos hän vaan huolehti soveliaan\ntoimeentulon sisarelleen ja vanhalle palvelijalleen? Olihan hän vapaa\nerkanemaan milloin vain tahtoi tästä uudesta Genevestä, johon hänellä\nei ollut mitään osaa. Se oli samaa, jota jokainen vanhan ajan mies,\njoita hän ihaili ja halusi jäljitellä, olisi tehnyt hänen asemassaan.\n\nNiinkuin sopikin, tuli voimakkain lohdutus kipeimmälle sydämelle. Ollen\nGeneven lapsi, reformatsionin kasvatti, oli Gabrielle sydämestään\nkiintynyt kotiinsa. Kaikki, jotka hän tunsi olivat siellä, tai olivat\nolleet. Ensin isku, tullen niin äkkiä ja outona, tyrmistytti hänet,\nmutta liiankin pian palasi kyky tuntea sen koko katkeruutta. Onneksi\nyksi huojennus oli hänellä. Kun ensimäinen huumaava isku oli ohi, voi\nhän itkeä. Ensin hän itki kiivaasti ja kiihkoisasti, sitten hillityllä,\nhiljaisella tavalla; hiljaa Claudinen tähden, jonka vuodekumppani hän\noli.\n\nViimein seurasi pitkää itkua kyyneletön väsymys ja unentapainen\nhorrostila saavutti hänet. Louis de Marsac oli seisovinaan hänen\nvieressään pitäen kädessään niin sanottua \"huilua\" eli pitkää hoikkaa\nlasia täynnä viiniä. \"Neiti\", hän sanoi, \"tahdotteko juoda tästä\nlasista kanssani?\" Siten tavallisesti kosittiin vanhassa Genevessä.\nMutta nämä kaksi, jotka tunsivat toistensa sydämet, eivät olleet\nvaihtaneet kihlauslupausta. Unessaan hän vastasi varmasti \"tahdon\",\nja ojensi kätensä ottaakseen lasia. Liike herätti hänet. Hän toipui\nja tunsi ettei tarjottu malja ollut maallista viiniä, vaan väkevää,\nvoimakasta marttyyriviiniä. Hänet valtasi suuri kunnioitus ja yhtäaikaa\nsuuri rauha. Hänelle tuli voima, joka täytti hänen toiveensa.\n\nOli jo aamu. Hän nousi ylös, pesi silmänsä, pukeutui äänetönnä, ettei\nherättäisi nukkuvaa Claudinea, ja meni sitte toiseen huoneeseen. Siellä\noli jo Berthelier ja Margareta, keskustellen vakavasti keskenään.\n\n\"Teidän pitää sallia minun seurata häntä, taikka sydämeni pakahtuu\",\npyysi vanha palvelija laskien kätensä herransa käsivarrelle.\n\n\"Vaikkakin sydämmenne halkeaisi, en voi\", oli vastaus. \"Annan teille\nkuukauden mietinnön aikaa. Ei sovi että saatatte itsenne vaaraan ja\nlapsiparan epäluulon alaiseksi. Eivätkö nämä savoijalaiset ole kylliksi\nsyöksemään häntä turmioon, vieläkö siihen tarvitaan teidänlainen\ntulisen kuuma kalvinisti?\" Sitten hän lisäsi lempeämmästi: \"Uskothan\nsinä rukouksiin. Rukoile hänen puolestaan. Se on kaikki mitä voit\ntehdä.\"\n\nSilloin Gabrielle seisoi heidän edessään kalpeana ja väsyneenä. Mutta\naamutervehdykset hän lausui varmasti suudellen isää ja hymyillen\nMargaretalle heikosti ja kostein silmin. Tämä käänsi kasvonsa pois ja\njätti hiljakseen huoneen.\n\n\"Isä\", hän sanoi istuen tämän viereen, \"ette saa surra liian paljo\ntämän vuoksi.\"\n\nAmi karkaisi itsensä puhuakseen rohkaisevasti Gabriellelle.\n\n\"Tiedän että he tulevat olemaan ystävällisiä sinulle. Sinä tulet\nrikkaaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi; -- vaikka luulen ettet\nkoskaan niin rakastetuksi kuin täällä. Margareta raukka on rukoillut\nsaadakseen seurata sinua. Mutta on parasta, niin kovalta kuin se\ntuntuukin, että menet yksin.\"\n\n\"En mene yksin, isäni. Menivätkö ne yksin, jotka matkustivat Ranskaan\nsaarnaamaan evankeliumia?\"\n\n\"Lapsi, tunnen ajatuksesi ja olen iloinen että se lohduttaa sinua.\nMutta, Gabrielle, tuossa katolisessa maassa sinun pitää olla hyvin\nviisas, hyvin varova. Pidä tarkka vaari sanoistasi, teoistasi ja\najatuksistasikin. Muista käskyä: 'Olkaa viisaat kuten käärmeet'.\"\n\n\"Elkää pelätkö. En tahdo etsiä marttyyriutta. Jos on valittavissa\nerilaisia kotiin vieviä teitä, niin luonnollisesti valitsen huokeimman.\"\n\nBerthelieristä nämä sanat tuntuivat vakuuttavilta. Hän ei tuntenut\nGabriellen uskonnollisen vakaumuksen syvyyttä eikä kiihkeyttä, ja\nsiksi hän toivoi tämän taipuvan olosuhteisiin, kuten hänen ajatuksensa\nmukaan oli aivan luvallista tehdä. Ami oli hyvin iloinen, että hän oli\nGabriellen lapsena asettanut sisarensa hoitoon.\n\n\"Päästä kotiin on se mitä kukin haluaa\", hän jatkoi. \"Arvelen pääseväni\nsinne pian.\"\n\n\"Pieni tyttöni, mitä tahdot sanoa?\"\n\n\"Se on sitä laatua, etten voi tehdä sitä aivan selväksi teille enkä\nkenellekään muille. En kumminkaan luule, että Jumala tahtoo jättää\nminut vieraaseen maahan. Hän tietää etten voisi kestää sitä. Jos Hän\ntahtoo minun kuolemaan puolestaan monen muun tytön, naisen ja miehen\ntavalla, on Hän vahvistava minua. Kumminkaan en luule että se vie\nsiihen asti. Hänellä on toisia teitä. Tunnen ettei mikään muu käsi\nkosketa minuun kuin Hänen omansa, ja se ei vahingoita. On sitten vielä\nolemassa koti, vielä parempi kuin Geneve. Myöskin te, isä, olette\nsaapuva sinne ennen pitkää.\"\n\n\"Niin, lapseni, ennen pitkää\", sanoi Berthelier hyvin liikutettuna.\nSyntyi äänettömyys, sillä hän ei tahtonut sanallakaan himmentää lapsen\nyksinkertaista uskoa. Viimein hän jälleen virkkoi: \"Sano minulle,\nvoinko ehkä tehdä mitään sinun puolestasi, Gabrielle.\"\n\n\"Meillä on vielä kaksi päivää jälellä, isäni. Tahdon valita lahjoja\nystäville ja naapureille ja sanoa heille kaikille hyvästit. Teidän\npitää saada pieni ranskalainen testamenttini. Itse luonnollisesti otan\nraamattuni. Täti Claudinelle ja Margaretalle minun täytyy jotakin\najatella. Niin -- ja isä, vielä yksi asia!\"\n\n\"Mikä se on, sydänkäpyni?\"\n\n\"Se on Norbert, Norbert raukka, joka pitää meistä niin paljon. Hänen\nsydämensä murtuu, koska tämä kaikki tapahtuu pääasiallisesti hänen\nisänsä tähden. Pyydän, menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä.\nEikö olisi hyvä käskeä häntä tänne aamiaiselle? Tänään taitaa olla\njuhlapäivä koulussa.\"\n\n\"Minä menen hänen luokseen\", sanoi Berthelier, lauhtuen ajatellessaan\nvoivansa tehdä jotakin lapsen puolesta.\n\nMutta kun hän nousi, ilmestyi Margareta pelästyneenä ovelle.\n\nHe seurasivat häntä makuuhuoneeseen ja löysivät Claudinen pyörtyneenä\nlattialla. Claudine oli koettanut nousta kuten tavallisesti, mutta\nedellisen päivän isku oli koetellut liiaksi hänen terveyttään. Kun\nClaudine oli tullut tuntoihinsa ja päässyt veljensä ja Margaretan\nauttamana vuoteeseensa, koetti hän rauhoittaa näitä.\n\n\"Se oli vaan ohimenevää heikkoutta\", sanoi hän. Heidän pitäisi vaan\nmennä aamiaiselle; levättyään hän tulisi myös.\n\nHän näytti niin kovin kalpealta. Kun he jättivät huoneen, sanoi\nBerthelier:\n\n\"Lähdenpä herra Aubertin luo ja pyydän häntä käymään katsomassa\nClaudinea. Samoin voin etsiä Norbertin ja tuoda hänet tänne mukanani.\"\n\nViimein hän palasi, apteekkari ja neuvos Aubert mukanaan, joka ei\npitänyt neiti Claudinen pahoinvointia vaarallisena. Kumminkin hän\nantoi Claudinelle muutamia hyvin äitelöitä lääkkeitä ja määräsi hänen\npysymään vuoteessa. Hänen mentyään Berthelier sanoi Gabriellelle:\n\n\"En voinut löytää Norbertia. Viime yönä herra Antoine kertoi hänelle\nkoko asian kuten se on. Norbert ei virkkanut sanaakaan, vaan otti\nhattunsa ja meni ulos. Sitte hän ei ole palannut, eikä kukaan ole\nnähnyt häntä sen jälkeen. He aikovat kysyä vahdilta, menikö hän viime\nyönä minkään portin läpi.\"\n\n\"Poika parka!\" sanoi Gabrielle sääliväisesti. Norbert oli hänen\nikäisensä. Gabriellesta hän oli ainoastaan kuin nuorempi veli --\nmelkein lapsi. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä.\nClaudine oli joko mielipahasta tai neuvos Aubertin lääkkeistä kylliksi\nheikko tarvitakseen alinomaista huolenpitoa. Oli aivan selvää, ettei\nhän mitenkään voinut seurata nuorta pakolaista. Gabriellen piti mennä\nyksin, ja sydämensä syvyydessä hän tunsi että se oli parempi.\n\nSillävälin Berthelier sai uuden ajatuksen. Oli muuan asia, melkoisen\ntärkeä, jonka hän vielä voi tehdä lapsensa hyväksi. Olisi aivan\nhyödytöntä panna hänen mukaansa Savoijaan vaatteita ynnä muita\ntarpeita. Senlaatuiset, joihin hän oli tottunut, eivät sopisi hänen\nuuteen asemaansa. Mutta rahaa voitiin aina ja jokapaikassa käyttää.\nGabriellen mukavuus ja erittäin hänen yhteytensä vanhain ystäviensä\nkanssa voi riippua siitä. Suuri kukkaro täynnä heläjäviä ja raskaita\nkolikoita olisi hänen paras palvelijansa vieraassa maassa. Mutta mistä\nhän saisi niitä, hän jonka niukat tulot tuskin riittivät talouden\nyksinkertaiseksi ylläpidoksi?\n\nLöytyi yksi tie. Vähäinen rakkaus hänen ja etäisen serkkunsa,\nlibertinien johtajan Philibert Berthelierin välillä oli haihtunut.\nPhilibert kumminkin muisti mitä Ami oli kärsinyt isänsä tähden ja tiesi\nmyöskin että tämä oli lainannut hänelle suuria rahasummia, joita ei\nkoskaan maksettu takasin. Useammin kuin yhden kerran oli Philibert\nkehoittanut huolettomalla tavallaan häntä kääntymään puoleensa, jos\ntarvitsisi kourallisen hyviä kruunuja. Philibertin omat menot olivat\nsuunnattomat. Ollen peloton ja tuhlaava, hän oli kumminkin perinyt\njotakin isänsä kunnollisesta ja hyvästä luonteesta. Ami Berthelier\nei suurestikaan epäillyt, ettei tämä sukulainen auttaisi häntä tässä\npulassa. Joukko karkoitettuja libertinejä, Philibert ja Perrin\netunenässä, olivat asettuneet Pregnyhin, joka oli Bernin kanttonissa,\nja ainoastaan muutamia virstoja Genevestä. Täältä he toivoivat -- itse\nollen aivan turvassa -- voivansa häiritä uutta hallitusta ja kiihoittaa\neripuraisuutta kaupungissa. Kaikki siis mitä Ami Berthelierin tarvitsi\ntehdä, oli vuokrata hevonen, ratsastaa Pregnyhin, selittää toiveensa\nPhilibertille ja palata yöllä kantaen mukanaan tuota kultaista kuormaa,\njota espanjalaiset sanovat \"keveäksi kuormaksi\". Hän ei kertonut\nkellekään matkansa tarkoituksesta, sanoihan vaan olevansa pakoitettu\nolemaan poissa tärkeällä asialla, mutta tulisi takaisin jos mahdollista\nsamana yönä; jollei, niin seuraavana aamuna. Gabrielle salaa ihmetteli,\nettä joku asia saattoi pakoittaa häntä olemaan poissa suuren osan\nheidän lyhyestä yhdessäolostaan. Luottaen kumminkin täydellisesti\nhäneen oli Gabrielle vaiti, vaikkei hän voinutkaan olla oikein\ntyytyväinen.\n\nNorbert vietti yönsä Crêts de Laurentissa ylävällä maalla vallien\nsisäpuolella lähellä Porte Neuveä. Edes ja takaisin, ylös ja alas\nvaelsi hän tuossa yksinäisessä paikassa koettaen päästä tuskasta,\njoka silpoi hänen sydäntään kahtia. Hän oli vain kuudentoistavuotias.\nVaikkei hänen rakkautensa Gabrielleen ollut semmoinen miksi vuodet\nvoivat sen tehdä, vaikkakin hänen sydämensä oli ainoastaan pojan sydän\neikä miehen, oli se kumminkin ehyttä rakkautta. Hän antoi kaikki mitä\nhänellä oli; ja kukapa voi antaa enempää. Se että hän rakasti isäänsä\nlämpimästi, ainoastaan lisäsi hänen tuskansa katkeruutta. Ajatus että\nGabrielle uhrataan hänen isänsä puolesta poltti häntä niinkuin tuli.\n\nMiksi he koskaan olivatkaan jättäneet kotimaansa, kauniin Ranskan? Sen\njälkeen kun he olivat saapuneet tähän vieraaseen, tylyyn Geneveen,\nheille oli sattunut ainoastaan onnettomuutta. Heillä pitäisi olla\n\"kyyhkysen siivet\", kuten laulettiin virressä, jonka olivat oppineet\nkoulussa, lentääkseen takaisin entisiin aikoihin, tutulle paikalle --\nja ehkä vanhaan uskontoon -- sitä hän ei kumminkaan varmaan tiennyt.\nJoku muu voisi pitää häntä uskollisena uudelle uskonnolle, isä Calvin\nei sitä ainakaan tehnyt. Hänestä ei ollut apua! Ei ikänä käänny\nhän enää Calvinin puoleen eikä esitä valituksiaan hänelle. Olihan\ntämä mies raudasta -- kylmä, ankara ja kova kuin timantti. Hän eli\nerillään muista ja kylmänä, kuten joku suuri kenraali, joka lähettää\nsotamiehensä kuolemaan. Siirteli vaan miehiä, niinkuin nappuloita\nshakkipöydällä. Ei kenkään pelaaja tahdo kadottaa niitä, mutta jos hän\non siihen pakoitettu, niin mitäpäs siitä!\n\nCalvin ja kaikki toiset tahtoisivat häntä rukoilemaan. Epäilemättä\nhe tekivät nyt niin Gabriellen, hänen isänsä ynnä toisten puolesta.\nJa miksi hyödyksi, jos Kaikkivaltias, -- Iankaikkinen, kuten he\nkutsuivat Häntä -- olisi myöskin samanlainen? Ken voi epäilläkään sitä?\nToimiihan Hän omien, korkeiden tarkoitustensa saavuttamiseksi. Ne kyllä\nmenestyvät. Ne riehuvat kuten tuli, myrsky tai rajuilma. Kaikki mitä\nniiden tielle sattuu on vaan kuin tappura, oljenpehut tai tomu. -- Mitä\noli hyötyä huolenpidosta? Mitä siitä väliä? Jospa vaan hän ja hänen\nystävänsä voisivat kuolla yhdessä, ja kuolla ilman tuskaa!\n\nViimein hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä, kuten ne tekevät kaikkein\ntuimimmissa tuskissa. Nykyisten ikävyyksien sijasta tulivat menneet\nriemut hänen mieleensä. Ajatus retkeili jouten katkonaisissa juhla-,\ntanssiais- ja naamiaismuistoissa, joista hänen äitipuolensa tapana\noli kertoa ja joihin hänkin joskus suureksi ilokseen oli päässyt. Nuo\nnaamiohuvit! Äitipuoli oli puettanut hänet kerran tytöksi. Aivan äkkiä\nvälähti muuan ajatus salaman tavoin rajuna, hirveänä, suurenmoisena,\nhänen aivojensa läpi. Sen loisteesta ja kunniasta hän hyppäsi\njaloilleen. Hän huusi ääneensä tuossa yksinäisessä paikassa.\n\nVihdoin viimein hän istahti puun juurelle ja kävi miettimään. Voisiko\ntämä asia olla mahdollinen? Oli jo aamu. Loistava toukokuun aurinko\npaistoi hänen päälleen juuri puhjenneiden vihreiden nuorten lehvien\nlomitse. Hän ei sitä huomannut. Hänestä nähden olisi vielä voinut olla\nkeskiyö.\n\nVasta monien tuntien kuluttua hän nousi palatakseen kaupunkiin.\nHänen aistinsa tajusivat hyvin vähän ulkomaailmasta. Hän loi vakavan\nkatseen tuohon juhlalliseen näkyyn, johon hänen silmänsä olivat\nkiintyneet ensi kertaa astuessaan Geneven maalle -- se oli Mont Blanc\nkoko mahtavassa loistossaan. Silloin oli hän kutsunut sitä suureksi,\nvalkeaksi valtaistuimeksi. Oliko hän ehkä kohta seisova vielä suuremman\nvaltaistuimen edessä?\n\nHän kääntyi pois ja huomasi äkkiä likellä polkua pienen lammikon. Hän\nläheni sitä ja katsoi pitkään, vakavasti sen syvyyksiin. Ohikulkija\nolisi voinut luulla hänen ihailevan omaa, selvästi heijastuvaa kuvaansa\nsen pinnassa.\n\nSitten hän kiiruhti likimmälle portille. Hänen piti kulkea kaupungin\nläpi saapuakseen Rue Cornavinille. Oli jo kohta puolipäivän hetki,\neikä hän ollut maistanut ruokaa sittekun edellisenä iltana. Niinpä\nhän tuntien olevansa hyvin nälkäinen kääntyi ohikulkiessaan erääseen\nGeneven kuuluisista leipurimyymälöistä ja, kuten poikien on tapana, söi\nsiellä vahvasti höystettyä leipää ja juustokakkua.\n\nTämä oli Pont Batilla, jonka myymälät olivat erinomaisia. Senjälkeen\nhän kääntyi sivuun Rue du Templelle ja etsi erään herra Sangsouen\napteekin.\n\n\"En rohkene mennä neuvos Aubertin luo\", hän sanoi itsekseen, \"se olisi\nliian vaarallista.\"\n\n\"Oh, tekö se olette, herra Norbert de Caulaincourt?\" sanoi rohtojen\nmyöjä, joka tunsi hänet ulkonäöltä. \"Oletteko kuulleet ystävänne\nBerthelierien pulasta? Tuskinpa sitä voi ollenkaan kutsua pulaksi.\nIhmeellisiä uutisia kumminkin. Tytön typykkä, joka kasvaa keskessämme,\njota ei pidetä paljo minään, sattuukin olemaan savoijalainen\naatelisnainen Lormayeurin ylhäistä sukua.\"\n\n\"Niin\", sanoi Norbert surullisesti, \"minä tiedän sen.\"\n\n\"Tiedättekö myös että neiti Claudine Berthelier on vuoteen omana. Se\ntosin ei ole minun asiani, koska neuvos Aubert palvelee hänen veljeään,\njoka ei ole tavallisesti kovin mieltynyt neuvoksiin. Kaikki mitä toivon\non että hän antaisi naisraukalle paljo kuumetta-ehkäiseviä lääkkeitä.\nOn olemassa ruohoa, jota kerätään täysikuun aikana. -- Mutta pyydän\nanteeksi, nuori herra, että puhun teille lääketaidon salaisuuksista,\njoita luonnollisesti ette voi ymmärtää. Mitä suvaitsette minulta?\"\n\n\"Jos olette niin hyvä, herra apteekkari, niin annatte minulle hyvän ja\nvoimakkaan unettavan annoksen.\"\n\n\"Kenelle, pyydän kysyä? Miehelle, naiselle vaiko lapselle?\"\n\n\"Kenelle muulle kuin minulle itselleni?\"\n\n\"Ah, nyt te laskette leikkiä. Mitä voimakas, terve nuorukainen tekee\nunettavalla annoksella?\"\n\n\"Sepä on kaikki mitä te tiedätte. Olenhan kärsinyt koko tämän viikon\ntuskia huonosta takahampaasta.\"\n\n\"Antakaas niin otan sen pois. Se kestää ainoastaan minuutin ja palkkani\non vaan yksi groat.\" Hän kääntyi ottaakseen hirveät aseensa, joiden\nkanssa Norbertilla oli ennestään ikävä tuttavuus.\n\n\"Ei toki\", hän vastasi innokkaasti, peräytyen melkein ulos pienestä\npuodista. Sitten hän sanoi astuen askeleen takaisin: \"Tahdotteko siis\nantaa minulle, herra Sangsoue, tuon annoksen, vaan pitääkö minun mennä\nherra Aubertin luo sitä noutamaan? Tai ehkä paremmin juutalaisen\nSalomonin luo Molardin varrella, joka antaisi sen huokeammalla?\"\n\nHerra Sangsoue vihasi juutalaista Salomonia kuten myrkkyä, jota syytti\nhänen myövän kunniallisille kristityille. Siksi hän kiiruhti ottamaan\nkorkeimmalta hyllyltä erään pullon.\n\n\"No hyvä, herra Norbert, koska teissä ei näytä olevan tarpeeksi miestä\npääsemään kerrallaan eroon vihollisestanne, niin tässä on teille\njotakin mikä vaivuttaa teidät uneen ainakin kahdeksitoista tunniksi.\nOletteko tuonut pullon mukananne? Ettekö? Sitten minun pitää lainata se\nteille. Muistakaa tuoda takaisin.\"\n\n\"Sen tuon kiitoksen kanssa teille takasin. Mitä olen velkaa?\"\n\n\"Oh, hiukan vaan, puolitusinaa denierejä. Teille olisi kumminkin ollut\nparempi antaa groat ja heittää hammas tänne.\"\n\n\"En piittaa maksusta, vaan tuskasta\", sanoi Norbert.\n\n\"Ah! Kenties meidän on vietävä teidät kysymään neuvoa tuolta uudelta\nmieheltä, joka on saapunut kaupunkiimme kaikkine taitoineen.\nHammaslääkäriksi hän muka kutsuu itseään ja lupaa paikkailla ihmisten\nhampaita, kun ne vielä ovat heidän päässään. Semmoisia luulotteluja!\nAjattelee voivansa paikata mitä Jumala, kaikkivoipa, on tehnyt! Mutta\nnyt kun isä Calvin itse on antanut hänen koettaa taitoaan, tulee koko\nkaupunki juoksemaan hänen jälkeensä. Tässä on teidän tippanne, herra\nNorbert. Toivon niiden auttavan teitä. Nauttikaa ne kun olette lukeneet\nrukouksenne ja panette makaamaan.\"\n\nNorbert otti pullon ja suuntasi askeleensa Rue Cornavinille. Mutta kun\nhän tuli lähemmäksi, niin ne hidastuivat.\n\n\"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin\", hän mietti. \"Mutta nyt alkavat\nvaikeudet. Mitä on tehtävä Berthelierin suhteen? Toiset kaikki kyllä\nsaan taipumaan, mutta hän on noita geneveläisiä, jotka pitävät valhetta\nyhtä pahana kuin murhaa. Ja tämä valhe olisi hänestä iso kuin vuori,\nsen luen hänen silmistänsä. Tosin tämä kaikki tapahtuu Claudinen\ntähden, jota hän niin paljo rakastaa. Ei, se tapahtuu _molempien_\npuolesta! Yhtä kaikki lienee jotakin hyvää rukouksessa. Ja koska tämä\ntapahtuu Jumalan palvelijoiden pelastamiseksi, niin voinhan rukoilla\napua itselleni. Enpä tiedä! Tässä olenkin jo ovella. Nyt esille kaikki\nhyvät neuvot mitä minulla vaan on! Olenpa varma että niitä tarvitsen.\nToivon itselleni tekoparran puolenpäivän ajaksi. Mutta ei, se pilaisi\nkaikki!\"\n\nHänen koputettuaan tuli esiin Margareta surun murtamine, kyynelten\nkastelemine kasvoineen.\n\n\"Tulkaa sisään, herra Norbert\", hän sanoi. \"Gabrielle kysyy teitä. Hän\narvelee teidän olevan murheellisen.\"\n\n\"En tahdo neiti Gabriellea nähdä aivan nyt\", Norbert sanoi. \"Haluan\npuhutella neiti Claudinea ja teitä. Molempia yhdessä.\"\n\n\"Neiti Claudine on kipeänä.\"\n\n\"Ei sillä väliä -- tarkoitan että se surettaa minua -- mutta minun on\nsaatava tavata häntä. Viekää minut hänen kamariinsa ja tulkaa itse\nmyöskin mukaan. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa.\"\n\n\"Mikä pojalle on tullut, kun noin komentaa vanhaa ihmistä?\" ajatteli\nMargareta. Mutta tänään hänen taisteluhalunsa oli surun lannistama. Hän\nvaan sanoi:\n\n\"Ei mikään muu ole nyt tärkeätä kuin muuan asia, jota te ette voi\nauttaa tai estää.\"\n\nNorbert sijoitti huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi: \"Kukaties minä\nvoin\".\n\nMargareta pudisti surullisesti päätään ja lisäsi: \"Minä käyn katsomassa\nvoiko neiti ottaa teidät vastaan\".\n\n\"Tehkää niin. Pyydän vielä ettette anna herra Berthelierin tietää minun\nolevan täällä.\"\n\n\"Herra Berthelier lainasi tänä aamuna hevosen ja ratsasti pois varhain\ntänä aamuna, emme tiedä minne tai miksi. Hän sanoi mahdollisesti\nolevansa takaisin tänä iltana, tai kenties vasta huomenaamuna.\"\n\nTähdet taivasta kiertäessään taistelivat Norbert de Caulaincourtin\npuolesta.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nLusikka-ritari.\n\n\n    \"Lienee kultaa pien' kätönen tuo,\n    Kosk'et sen omastas poistua suo.\"\n\n                    E.B. Browning.\n\nKevään hengetär vietti suloisia, hyvätuoksuisia juhliaan Savoijan\nkauniissa laaksossa. Oranssipuut olivat valkeina komeoita kukkia\nja villihyasinttien muodostama matto niiden alla, siellä täällä\ntummanpunaisten vuokkojen pilkkomana, näytti maan läpi tunkevalta\npilvellä. Korkealla yläpuolella kohisivat ikuisten vuorten kimaltelevat\nhuiput seisoen kuin pappeina maan ja taivaan välillä tallaamattoman\nlumen verhoamina.\n\nAivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen\nhevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän\noli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen,\npuettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin\nmukaisella _hausse coll'illa_ eli korkealla kirjaillulla kaulurilla,\npäässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu\nomituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat\nsäännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi\nnäkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan\nkukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer\nratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin\nkohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia.\nKerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai\nmetsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen.\nHän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan\nhiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.\n\nViimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi\nraunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia\nviljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle\nhän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.\n\nSe oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija\navasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.\n\n\"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?\"\nhän kysyi. \"Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne\nhevosesta.\"\n\n\"Kiitos, vanha ystävä\", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. \"Miten\nherrasi jaksaa?\"\n\n\"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain\nmahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa,\nniinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!\"\n\nViktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan,\nmutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:\n\n\"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi\nviipyä täällä.\" Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.\n\nHän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman\ntalon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen\naatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti\nmenestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla\nmuuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen\nympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja\nrakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.\n\nTämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven\nhuoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.\n\nViktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä.\nMutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä\nsyvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot\nhehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.\n\nKun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan:\n\"Arletta!\" -- \"Viktor!\"\n\nViktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. \"Ei!\" sanoi Arletta,\nvetäytyen takaisin. \"Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken.\"\n\nViktorin huulet liikkuivat, mutt'ei ääntä kuulunut niiltä. Tyttö jatkoi:\n\n\"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään\nmuusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin\nCastellarin tilukset.\"\n\n\"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä\nainoasta hiuskiharasta päässäsi!\" puhui Viktor intohimoisesti.\n\"Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan.\"\n\n\"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt\npuhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia.\"\n\n\"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun\npuolestani saa hukkua Geneven järveen.\"\n\n\"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole\ngeneveläinen morsian -- pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä\n-- vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien\nviereen kylmästä ja nälästä.\"\n\n\"Minä tahdon pitää huolta teistä.\"\n\n\"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki,\nja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi.\nHän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa\nvuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa\neikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset\nolemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt\nolemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava\njäähyväiset.\"\n\n\"En voi, en voi!\"\n\nArlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. \"Et\nvoi! Onko se miehen puhetta?\" hän lausui.\n\n\"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos\nminun pitää heittää sinut, olen lapsi.\" Hänen päänsä painui jälleen\nalas käsiin.\n\n\"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle,\nmitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi, _minä_\njätän _teidät_. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään\nminulle.\"\n\nViktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. \"Arletta\",\nhän huusi, \"sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei --\nsinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!\"\n\nArletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara\nlumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:\n\n\"Herra de Lormayeur, te loukkaatte minua. Antakaa minun mennä, herrani.\"\n\nViktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti\nvaihtuessa: \"Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin.\"\n\n\"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa\ntehdä tätä kovemmaksi meille molemmille.\" Viimeisiä sanoja lausuessaan\nluja ääni vapisi hiukan.\n\n\"Mitä muuta tämä voi olla kuin kovaa, sietämättömän kovaa?\"\n\n\"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee\", Arletta lisäsi\nylpeästi, \"elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä\nneitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja\niloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He\nkaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte,\nkun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla\npuolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja\nmaailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella.\"\n\n\"Ja palaat takasin hyljättynä, sydän tyhjänä!\"\n\n\"Ei --.\" Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä\ntoivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. \"Ei;\nmiehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään.\"\n\n\"On olemassa ainoastaan yksi, joka täyttää koko elämäni.\"\n\n\"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja\nvielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole\ntarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville,\nteidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää\nhänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa\nhänelle se sana.\"\n\nKoko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella\nvapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä\nja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot\npois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin\nmarmori.\n\n\"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä\", sanoi Rose asettaen\npöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä,\njoka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista\nlaseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen:\n\"Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne\". Ne olivat viimeiset sanat,\njotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi\nrakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut.\nViimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja\nannettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.\n\nSavoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon\nsisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta\naineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos\nhän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.\n\nArletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli\ntakaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta\nViktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään\nhuulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen\npovelleen.\n\nSillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan\nniskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti\nhäntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana.\nVastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta,\neikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan\nkohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen\njäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä\nja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa.\nEi hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja\nkirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja\nritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan\nreformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän\noli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin\n\"lusikan liitoksi\". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä\nkultaista lusikkaa.\n\nTämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut\nkohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu\nvääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien\njoukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!\n\nVielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää\nvastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.\n\n\"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä\ntyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi\ntekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä\nkaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka\npaholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora\nperillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä,\nkuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä\noikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin\nsamaan allikkoon, mistä on tullutkin.\"\n\n\"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua\nrauhaan?\"\n\n\"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin\nSantanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon\nomistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken\nomaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän\nlapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana\nnoita kerjäläisiä, harhaoppisia.\"\n\n\"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen\narvoinen.\"\n\n\"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut\nlauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi.\"\n\nViktorilla ei ollut rohkeutta sanoa englantilaisen runoilijan kanssa:\n\n    \"Mitäpä immen sievyydestä,\n    Kun lemmi häntä en sydämestä!\"\n\nHän voi vaan vaijeten kääntyä poispäin.\n\n\"Seis!\" sanoi hänen isänsä. \"Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten\nkadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät\nvalmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat\npuolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen\nmitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera\nynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te\nvoitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain\nkohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi\nolla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet\nmatkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa.\nJollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet\nvarmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan.\"\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nGeneveläinen morsian.\n\n\nVarhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain\npalaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti\ntoisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka\nistui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten\ntapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita\naseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota\ntodisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään.\nJohtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan,\nmutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta\nseurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen\nkomentosanan.\n\nSavoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa\npilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti\npuettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan\nja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti\nGabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas\nhevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten\nkäyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.\n\nHitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina\nmustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He\nastuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento,\ntarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin\nhienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla\nnäädän eli \"Mars-kissan\" -- joksi sitä silloin sanottiin -- nahoilla.\nHänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku.\nViktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut\nratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.\n\nHän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa\nneidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin\nylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi\npaljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan,\njota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko\nmuodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa\nvalmis täyttämään, mitä oli sovittu \"kuuluisan\" Lormayeurin kreivin ja\n\"kiitettävien\" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä.\nSen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan\nannettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla\nriemunosoituksilla.\n\n\"Ja nyt\", sanoi nuori kreivi hymyillen, \"on meidän vuoromme tervehtiä\nerästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät\nvangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen.\"\n\nVakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti\nneidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen\nvirkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku\nkainalossa.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi neuvos, \"me tuomme ja annamme teille neiti Olivie\nde Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin\nnimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne\nantava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti\nvoitte vaatia.\"\n\nViktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti\nvastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä\nynnä muutamia otteita kaupungin \"korttelin\" pöytäkirjoista, joissa\nneiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja\nottotyttäreksi.\n\n\"Oletan\", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia,\n\"että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on\nkiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta.\"\n\n\"En suinkaan, herrani\", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. \"Herra\nBerthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon\nnaapurina ja lähinnä ystävänä.\"\n\n\"Mutta tietysti\", sanoi kirjuri, \"te, herra Antoine, olette valmis\nvannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on\nenemmän muodon asia.\"\n\n\"Minä vannon sen\", sanoi Antoine Calvin.\n\n\"Samoin teen minäkin\", sanoi neuvos Amblarde Corne. \"Me voimme tehdä\nvaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän\nkorkeuttanne.\"\n\n\"On jo puhuttu tarpeeksi\", vastasi kohtelias nuori kreivi. \"Olen vallan\ntyytyväinen\". Sitten hän kääntyi neitoon. \"Kaunis neito ja kallis\nserkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne\nluo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden\nmerkiksi suudella kättänne.\"\n\nKäsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta\nneuvosmies astui väliin.\n\n\"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että\nne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?\"\n\nHuntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet\nja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja\nvastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti\nsanomaan:\n\n\"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti,\nkunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella.\nSuvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota\ntekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua.\"\n\nMutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni\nkuului lausuvan: \"Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut\". Sentähden\nViktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien\nlunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten\nkohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella.\nSitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli\nhunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: \"Mutta missä\nNorbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?\"\n\nLoistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä\nhänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä\nsemmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti.\nHänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän\noli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä\npari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties\nolisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa,\nlisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan\nLormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.\n\nSilloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen\nkorvissaan. \"Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä.\nEikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon\ntakia\".\n\n\"Oh, se uskonto!\" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi\nmuuttaen ääntään: \"Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä\nuskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis.\nOlen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme,\nvaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla\nja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla.\"\n\n\"Onko taivas surullinen aate?\" kysyi nuori neiti.\n\n\"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan\nvarmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen\npapeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he\njoskus tekevät sen hyvin huonosti.\"\n\n\"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme\njoskus ajattelisimme niitä asioita.\"\n\n\"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle,\nriemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin\novat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan\nhunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli.\"\n\n\"Pidättekö kirjoja tuhmina, herra kreivi?\"\n\n\"No, en kaikkia kirjoja. En 'Amadis Gallialaista' enkä 'Kristikunnan\nseitsemää ritaria'. Mutta luulenpa, kaunis neiti, ettei teillä ole\nsemmoisia kirjoja Genevessä.\"\n\n\"Ei, tai en ainakaan minä ole niitä nähnyt. Meillä on hyviä kirjoja,\nkuten raamattu.\"\n\n\"Raamattu! Taivas varjelkoon, neiti! Tai paremmin, taivas auttakoon\nihmisraukkoja, jotka yhä siinä riippuvat. Pyhimyksille kiitos,\nteidän hempeytenne pääsee soveliaammalle näyttämölle. Olen iloinen\najatellessani, että saan viedä teidät huveihin, jotka sopivat teille\nniin ihmeellisesti ja joista ette ole koskaan uneksineetkaan. Kukapa\ntietää, vaikkette olisi koskaan oppinut edes tanssimaankaan.\"\n\n\"Luulen\", sanoi neiti hiukan värisevällä äänellä, \"luulen että voisin\ntanssia maalaistansseja, jos ne ovat hyvin yksinkertaisia, tai\n'virolettia'. Olemme toisinaan huvitelleet niillä.\"\n\n\"Saanko sen suuren kunnian ja onnen, että opetan teille sitä\nviehättävää taidetta, jommoisena tanssi esiintyy meillä\nsavoijalaisilla?\" kysyi Viktor. Sitten hän lisäsi: \"Ehkäpä eivät\ngeneveläiset yhtäkaikki olekaan vallan raakalaisia. En epäile\nettä neiti Castellar rakastaa musiikkia ja on taitava siinä. Niin\nrakastettaviin kasvoihin täytyy kuulua verraton ääni.\"\n\n\"Osaan laulaa virsiä.\"\n\n\"Semmoisilta huulilta täytyy surullisin Clement Marotin surullisista\ntuotteista kaikua enkelin laululta.\"\n\n\"On monenlaisia enkeleitä\", sanoi neiti vakavasti.\n\nTällaisia kiusallisia kohteliaisuuksia Viktor lasketteli jonkin aikaa.\nNeiti, jonka äänessä joskus oli puoleksi tukahdettu nyyhkytys, minkä\nViktor luki pidätetyn itkun syyksi ja siksi lisäsi ponnistuksiaan\nilahduttaakseen ja lohduttaakseen häntä, vastaili vaan lyhyesti.\nViktorin jatkaessa hänen kohteliaisuutensa tulivat yhä sirommiksi ja\nimartelunsa tuhlaaviksi. Ne olivat täydellisesti ajan maun ja tavan\nmukaisia. Kumminkin oli ihmeellistä, että kun hänen puheensa lämpeni,\nsamalla kylmeni hänen mieltymyksensä. Hän piti nuoresta neidistä paljo,\nmelkeinpä rajattomasti, mutta ainoastaan toverina. Morsiamekseen hänen\noli vaikea neitoa ajatellakaan.\n\nPuolipäivän aurinko alkoi hellittää, mutta varjoa ja virkistystä oli\njo varattu matkamiehille. Muutamat Viktorin miehistä olivat menneet\nedeltäpäin ja asettaneet teltan miellyttävän ahon keskeen kukkaiselle\nnurmelle. Tänne oli valmistettu päivällinen ja täällä oli neiti\ntilaisuudessa, jos tahtoi, nauttimaan lepoa.\n\nAteria oli huolella lajiteltu ja runsas. Viktor näki tyytyväisenä,\nettä neiti otti runsaan osan riistapiirakasta, salvukukon rinnasta\nvalmistetusta mustasta hyytelöstä ja sokeroiduista juustokakuista,\njoita hän tarjoili neidille. Mutta viiniä joi neiti vähän. Käsi,\njoka piteli veistä ja lusikkaa, ei ollut niin pieni ja miellyttävä\nkuin Viktor oli odottanut. \"Ei ole epäilemistäkään\", hän ajatteli,\n\"että lapsiraukka kasvatettuna tuntematta säätyään on saanut tehdä\ntaloustoimia porvarien vaimojen ja tyttärien tavalla\". Neidin kasvot,\njotka nyt olivat paremmin nähtävissä, eivät menettäneet mitään\nkauneudessa, mutta ne lisäsivät ainoastaan hänen toveruustunnettaan,\nvaikuttamatta mitään lämpimämpää suhdetta.\n\nHeidän nauttiessaan hyvämakuisia leivoksia, jotka lopettivat aterian,\nilmoitettiin muuan vieras. Se huomattiin olevan naapuriluostarin\nSaint Marcaudin priori, joka oli tullut tervehtimään maanomistajan\nkreivi Lormayeurin poikaa, tämän sattumalta kulkiessa hänen alueensa\nhalki. Viktor esitti luonnollisesti hänet neiti Castellarille.\nHän oletti, että kirkonmies herättäisi varmasti vastenmielisyyttä\nneiti Castellarissa, eikä sentähden hämmästynyt nähdessään tämän\nkäyvän itseensä sulkeutuneeksi ja laskevan alas huntunsakin. Priori\npuolestaan, syödessään kakkua ja juodessaan Beaume-viiniä sekä\nkertoessaan nuorelle kreiville luostarinsa vaikeuksia ja puutteita,\nosotti neitiä kohtaan kunnioittavaa, vaikk'eikaan vallan ystävällistä\nkäytöstä. Tämä huomasi sen. Kun vierailu oli kestänyt noin puolisen\ntuntia, kääntyi hän kohteliaasti Viktorin puoleen virkkaen: \"Kuulin\nteidän sanovan, herra kreivi, että meillä on pitkä tie kulettavana\nennen pimeän tuloa\".\n\nTämä jotenkin selvä huomautus sai priorin ottamaan jäähyväiset. Viktor\nmeni hänen kanssaan.\n\n\"Kummastelen, herra kreivi\", sanoi kirkonmies, \"onko rouva Castellar\nvainaja, vieraanne äiti, voinut olla ranskatar?\"\n\n\"Ei, isä, hän oli italialainen ja kotoisin Piemontista, kuten\nsattumalta olen kuullut. Hän kuoli nuorena. Kauneutensa, josta hän\noli kuuluisa, on hän jättänyt perinnöksi tälle nuorelle neidille.\nEikö teistäkin ole niin? Semmoisissa asioissa kirkonmiehet ovat hyviä\ntuomareita, kuten on tullut sananparreksikin.\"\n\n\"Kyllä maar. Mutta, jos uskallan sanoa, on hän hieman luiseva eikä\nkovin kursaileva, tai paremmin sanoen ei hän minun mielestäni ole\ntarpeeksi herttainen. Ranskalaiset kasvonpiirteet muistuttavat minua\njostakin henkilöstä, jonka olen hiljattain nähnyt. Ketä, en nyt voi\nmuistaa -- ja se ajatus on niin outo, etten mielelläni sanokaan\nsitä. Hänhän suosii tuota harhaoppista saarnaajaa, jonka hänen kiini\nottajansa toivat luostariin ja jonka minä lähetin isänne luo.\"\n\n\"Minkälaisia huomioita teettekään!\" sanoi Viktor nauraen. \"Olihan\ntuo ranskalainen joka tapauksessa aatelismies. Veimme hänet eilen\nmukanamme Geneveen. Tiellä hän kiitti minua hyvin kohteliaasti, kun\nvälistä toimitin jotakin hyvää hänelle ja hänen tovereilleen. Eikä\nminun tarvitse mainitakaan hänen herttaisuudestaan vankilassa. Voitteko\nkaikesta tästä antaa minulle synninpäästön, isä?\"\n\n\"Ei se ole mikään kuolemansynti\", sanoi priori hyväntahtoisesti.\n\"Kumminkin, herra kreivi, on teidän oltava varova, muuten sydämmenne\nhyvyys hämmentää hyvän arvostelukykynne. Teidän on pidettävä tarkasti\nsilmällä tätä nuorta neitoa ja huolehdittava, että hän tulee oikein\nkäännytetyksi harhaoppisista erhetyksistään. Suokaa anteeksi\nrohkeuteni, herra de Lormayeur.\"\n\nViktor ei pahastunut hänen rohkeasta puheestaan, mutta loukkaantui\nneiti Castellaria koskevista halventavista huomautuksista. Kumminkin he\nerosivat ystävinä. Kohtuullisen levähdyksen jälkeen vaeltajat jatkoivat\nmatkaansa. Vielä kohteliaammin kuin ennen Viktor kiintyi kauniiseen\nseuralaiseensa. Ajan muodin ja maun mukaan hän vaivasi aivojaan\nimartelevilla puheilla, joita nyt pidettäisiin liian kömpelöinä ja\nliioiteltuina, mutta jotka silloin katsottiin vallan sopiviksi. Hän\nylisteli Gabriellen tukkaa, poskia, huulia, kulmakarvoja, silmäripsiä\nja silmiä.\n\n\"Mutta en varmaankaan liene ensimäinen, joka täten ylistää noita ihmeen\nihania tähtiä\", hän sanoi. \"Onpa yksin teidän vakavassa kylmässä\nGenevessännekin täytynyt olla monta, jotka ovat kertoneet teille niiden\nerinomaisesta kauneudesta.\"\n\n\"Enpä muista juuri kenenkään puhelleen sellaista\", kuului epäröivä\nvastaus.\n\n\"Nuo kauniit huulet voivat puhua vaan totta\", jatkoi Viktor. \"Muuten\nolisi semmoinen tunteiden ja mielen laimeus aivan uskomatonta, yksinpä\nharhaoppisten pesäpaikassakin. Mutta suloinen neiti, te tulette nyt\nmaailmaan, joka pian lepää jalkainne juuressa. Siksi on hyvä, että\nymmärrätte niiden aseiden voiman, joilla olette varustettu. Niin\nhämmästyttävän rakastettavat kasvot --.\"\n\n\"Hyvä, herra kreivi, voin vain tuntea itseni imarrelluksi teidän\nmielipiteestänne. Kumminkin, jos suvaitsette, tahtoisin mieluummin\nkuulla tällä kerralla itsestäni sellaista kuin todella olen, enkä siitä\nmillaiselta teidän puolueellisen arvelunne mukaan näytän.\"\n\n\"Miten hyvin hän puhuu\", ajatteli Viktor itsekseen, \"ja kuinka\navomielisesti hän vastaakaan minulle! Olen kuullut, että Genevessä\nopetetaan tyttöjä samalla tavalla kuin poikia. Minä pitäisin häntä\nrakkaana ja kalliina kuten ystävää tai asetoveria, jos se vaan olisi\nmahdollista, mutta morsiamena; -- pyhimykset auttakoon minua!\" Tässä\nmuistui Arlettan rakastettu ja miellyttävä kuva hänen mieleensä. Hän\nkarkoitti väkisin tuon kumman tunteen, ennenkun vastasi entisellä\nkohteliaalla ja ystävällisellä tavallaan:\n\n\"Kaunis neito, jolle minulla on kunnia puhua, ei ole vähemmän kuuluisa\nhenkilö kuin neiti Olivie de Castellar, jalon sukunsa laveitten tilojen\nja runsaitten tulojen ainoa perillinen.\"\n\n\"Periikö hän -- perinkö minä -- joitakin sukulaisuus- tai heimositeitä?\"\n\n\"Suloinen neiti, äitinne kuoli syntyessänne ja isänne pian\njälkeenpäin. Veljiä ja sisaria teillä ei ole yhtään. Isoisäni oli\nteidän isovanhempainne serkku, niin että te ja minä olemme serkkuja\nkolmannessa polvessa. Kumminkin ajattelen että jos eräät toiveet, joita\nolen kyllin rohkea pitämään, menestyvät, asettaa hänen pyhyytensä\nlupakirja asiat paikalleen.\"\n\n\"Arveletteko todellakin, herra kreivi, että niin käy?\"\n\n\"Olen varma siitä. Mutta minun pitää kertoa teille, neiti, että\nteillä on muuan äidinpuoleinen sukulainen nimeltä Santana, joka\ntaisteli ruhtinasvainaan johdolla ja oli hänen suuressa suosiossaan.\nTiedätte mikä huono onni nykyisellä ligan johtajalla ruhtinas Emanuel\nPhilibertillä on ollut ja miten hän on kadottanut suurimman osan\nSavoijaa. Ruhtinas parka! Hän ei voinut pitää itse huolta asioistaan.\nHän otti isänsä kehoituksesta Santanan avukseen, ollen kiitollinen\nvaikka ken hyvänsä esiintyi auttajana hänen pulassaan. Paha oli saanut\nhänen sormensa ja voitti häneltä liian helposti oikeuden Castellarin\nperintöön ja tiluksiin, teidän omaisuuteenne, kaunis neiti. Santana\nesitti hänen korkeudelleen, että suoranainen perintöhaara oli sammunut.\nSilloin ruhtinas arveli tekevänsä hänelle, kuten jokaiselle muullekin,\noikein. Mutta nyt\", Viktor lisäsi varomattomasti, \"meillä on käsissämme\nvaltti joka tepsii -- --\"\n\n\"Valtti jättää sen kunnian omaan arvoonsa\", sanoi neiti kumartaen.\n\nViktor sekaantui peräti. Hän oli näyttänyt värinsä liian selvästi.\nNeiti, jolla nähtävästi oli terävä äly, ei antanut minkään seikan mennä\nhuomaamatta. Viktor kiiruhti parantamaan erhetystänsä. \"Valttilehti\ntässä pelissä on sydämien kuningatar\", sanoi hän.\n\n\"Olkaa varovainen, kuningatar kädessänne voi muuttua sotamieheksi.\"\n\n\"Kuinka terävä-älyinen hän on!\" ajatteli Viktor. \"Kuningattaren\nsilmistä\", hän vastusti, \"ei voi tuikkia muuta, kuin hänen sielunsa\ntotuus ja puhtaus.\"\n\n\"Käytänkö siis totuutta ja puhtautta puhuessani teille, herra\nkreivi? Ymmärrän nyt täydellisesti teidät ja erinomaisen isänne.\nTe ette suinkaan ole ryhtyneet tähän asiaan mitenkään rakkaudesta\ntuntemattomaan geneveläiseen tyttöön. Ilman näitä laveita maita ja\nsuurta omaisuutta hän olisi hyvin saanut elää tuntemattomana ja omassa\nharhaopissaan. Jos hän nytkin teidän hyväksenne luopuisi oikeuksistaan\nja vaatimuksistaan niihin, kukatiesi te olisitte hyvin tyytyväisiä.\"\n\n\"Neitini, te tuomitsette minua väärin\", rukoili Viktor posket hämistä\npalaen ja samalla kiroillen itsekseen omaa kömpelyyttään ja neidin\nivaa. Siitä huolimatta hän, ihmeellistä kyllä, ihaili Gabriellea\nentistä enemmän ja tunsi olevansa halukas omistamaan hänet. \"Te\ntuomitsette minua nurjasti. Kenpä tiesi olen ansainnutkin sen. Myönnän\nettä ennenkun teidät näin, ennenkun lämmittelin kauneutenne loisteessa,\ntaisin mahdollisesti ajatella maita ja valtaa.\"\n\n\"Hyvin luonnollisia ja tavallisia ajatuksenesineitä\", neiti sanoi.\n\nHänen huntunsa oli nyt kohotettu ja hän katsoi Viktoria suoraan\nkasvoihin. Tuo katse oli, kuten Viktor arvosteli, vallaton, uhmaava ja\nlumoava yhtä haavaa, niinkuin sen katse, jolla on asema hallussaan ja\njoka aikoo pitääkin sen. Uusi henki virtasi Viktoriin. Tällä hetkellä\ntuntui hänestä keveältä se tehtävä, jota hän ennen oli ajatellut vallan\nsietämättömäksi. Niin, ja mitä pikemmin se oli tehty, sitä huokeampi\nhänen oli olla. \"Parempi tehdä koko synti yhdellä kertaa\". Parempi\nkerrallaan kohdata tuota välttämätöntä asiaa, tyydyttää isänsä ja\nkiinnittää oma kohtalonsa ijäksi. Ajan tapa ja sikäli kuin hän tunsi\nritarillisia sääntöjä ja lauseita, pyhittivät hänen tarkoituksensa.\n\n\"Kallis, ihailtava neiti\", hän alkoi. Neiti laski jälleen verhonsa ja\nvetäytyi hiukan kauemmaksi hänestä. Siitä huolimatta Viktor jatkoi\nurhoollisesti: \"Ettekö huomaa, että on muuan oivallinen, kerrassaan\nerinomainen keino sovittaa kaikkien vaatimukset? Kenties ei ole hyvä\neikä oikeinkaan puhua siitä niin pian. Kukaties minun oikeuden mukaan\nolisi pitänyt jättää teidät vapaaksi, vapaaksi katsomaan ja nauttimaan\nmaailman lauluista, tansseista, matkoista ja juhlista, joista tähän\nasti olette ollut tykkänään suljettu. Mutta kaikkia näitä ja vielä\nsuuremmassakin määrässä tulette saamaan täydellä mitalla. Tosiaankin,\njos uskollinen palvelijanne voi sen vaan tehdä, on elämänne oleva\npelkkää yhtämittaista, suloista riemua. Onkohan siis liian varhaista\npyytää teiltä sanaa toivoni rohkaisemiseksi? Puhukaa vaan! Neiti, olen\njalkainne juuressa!\"\n\n\"Miten niin voitte sanoa; luulin teidän olevan hevosenne selässä\",\nkuului odottamaton vastaus.\n\nGabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman\nsydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa\nkauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa\nloppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat\nhänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He\nolivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän\nhalki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan\nGabriellen eteen.\n\nTämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten\nhän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:\n\n\"Herra kreivi, minä pyydän, nouskaa.\"\n\n\"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos\ntämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin\nkumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne.\"\n\n\"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte\nminut pyytämään teiltä erästä asiaa.\"\n\n\"Pyytäkää mitä vaan tahdotte. Pidän kunnianani ja ilonani myöntää sen.\"\n\n\"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle.\" Gabrielle astui alas\nratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. \"Herra kreivi,\npalvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte\nminut.\"\n\nViktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä\ntullut hulluksi?\n\nEnnenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt\npäähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti\nkulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.\n\n\"Kuningatar on muuttunut sotamieheksi\", sanoi Norbert de Caulaincourt.\n\nViktorin kauniit, avonaiset kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Kerran,\ntoisen ja kolmannenkin hän risti itseänsä vapisevin käsin, samalla kun\nhän jotenkuten pääsi jaloilleen.\n\n\"Tämä on noituutta\", hän mutisi. \"Se on ainoastaan noitatemppu pojan\npuolelta, joka tahtoi pelastaa isänsä, ja ystävän puolelta, joka tahtoi\npelastaa nuoren naisen uhkaavasta kohtalosta, -- koska kunnioitti\nhäntä.\"\n\n\"Geneve saa vielä kärsiä tästä!\"\n\n\"Geneveä ette saa moittia. Kaikki olivat saatetut väärään luuloon.\nMinulla ei ollut muita liittolaisia eikä auttajia kuin Gabriellen\nhoitajatar. Ettekä te voi vahingoittaa Geneveä enemmän kuin ennenkään.\"\n\n\"Hyvät pyhimykset! Ajatellapa isäni kiukkua!\"\n\n\"Olen ottanut sen lukuun ja maksan laskuni.\"\n\n\"Jospa vien teidät hänen luokseen --.\"\n\n\"Teillä on oikeus siihen. Mutta jos te, kuten ajattelen, olette\njalomielinen, niin päätätte päiväni oitis tässä paikassa jossa seison.\nSiitä vain kiittäisin teitä.\"\n\n\"Tämä on kummallisin asia mistä milloinkaan olen kuullut\", sanoi\nViktor yhä seisoen ja tuijottaen häneen aivan tyrmistyneenä. Kumminkin\nkuohui hänen hämmästyksensä mukana muuan toinenkin tunne -- se oli\nilo. Nyt hän oli vapaa! Ken voi pakoittaa häntä naimaan, neitoa, joka\noli turvassa vihamielisen Geneven muurien takana. Samalla hetkellä kun\nsydämensä keveni, huomasivat hänen silmänsä jotakin purppuranpunaista\nvälähtelevän puiden välissä. Se oli heidän luokseen saapuva\nsaattojoukko. Miehet eivät saaneet tietää mitään. Hän tahtoi seisauttaa\nne. \"Seiso siinä missä olet\", hän nopeaan sanoi Norbertille. Sitten hän\nhyppäsi hevosensa selkään, ratsasti takaisin, antoi käskynsä ja palasi.\n\n\"Sinun ja minun pitää ratkaista tämä asia meidän kahden kesken\", hän\nsanoi.\n\n\"Olen teidän vallassanne\", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt\nosansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei\nenää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen\npiti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.\n\n\"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?\" kysyi Viktor\nlaimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys,\nmutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja\nkaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen\ntunne.\n\n\"Se oli ainoa keino.\"\n\nViktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: \"Minä olen ollut\ntyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni.\nMiten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen -- neuvo minua nyt, Pyhä\nViktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuon\nLormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!\"\n\nSitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja\nmiettien.\n\nNorbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen,\npäättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko,\nhämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen\nvälähdys.\n\n\"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt,\nmutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan,\nettä rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en\nvoi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän\ntasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen\ntoisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?\"\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman\nivallisestikin. \"Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En\nvoisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin\ntehdä.\"\n\n\"Kysyttekö sitä minulta?\"\n\n\"No niin, olkaa nopea ja tehkää loppu!\"\n\n\"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta\nhänhän oli jo pelastettu.\"\n\n\"Toisen henkilön hinnalla.\"\n\n\"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli\nteille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?\"\n\nSilloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä\nromantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä\nkuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.\n\n\"Ei mitään -- kenenkään tietää\", hän vastasi.\n\nViktor katseli häntä uteliaasti, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.\n\n\"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä -- poika, melkeinpä\nlapsi -- jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies\nleikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori\nkuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä -- _vaikken_ neiti Olivie de\nCastellarista.\"\n\nHän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden\nkahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten\nvaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle\npojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä\nhetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään,\nei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan\nViktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona,\njotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja\nkuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui\nja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta\nkuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.\n\nTämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi\nkuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen\nnainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista,\njoita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä:\n\"Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!\" \"Ah\", hän ajatteli, \"Jumala\nrakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä\npoikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät\ntoisillemme.\" Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin.\nKumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä\ntaisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen\najatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen\ntuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin\nhuono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin,\ntehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen\nlähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti\npäätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:\n\n\"Henkesi on lunnas\", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli\njotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.\n\nNorbert kumarsihe.\n\n\"Silloin, poika, minä lahjoitan sen sinulle rohkeutesi tähden ja\nrakkaudesta Jumalaan. Ota ratsusi ja mene takaisin Geneveen, kuten\nolet tullutkin. Seuraa ensimäistä tienkäännettä vasemmalle, niin\nvältät mieheni. Odotas! Kerronpa isälleni, että neiti Castellar noiden\nkataloiden Geneven harhaoppisten loitsuista voi muuntua jänikseksi ja\nkadota näkyvistämme metsään.\"\n\n\"Jumala palkitkoon teitä, herra kreivi!\" sanoi Norbert ihastuneena ja\nkumartaen syvään juoksi ratsunsa luo.\n\n\"Varo itseäsi, kukkopoikaseni!\" Viktor virkkoi, \"ja jos joskus\npälkähtäisi jäniksenpäähäsi pelastaa sielusi ja koettaa onneasi hyvien\nkatolisten joukossa, niin tule luokseni, sillä, kunniani kautta lusikan\nritarina, sinussa on ainesta johonkin ja minä pidän sinusta.\"\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nOdottamaton kohtaus.\n\n\nBerthelier ei palannut samana päivänä Geneveen jona oli lähtenyt, eikä\nedes seuraavanakaan. Jälkimmäinen päivä -- viimeinen kotona kuten luuli\n-- oli Gabriellestä yhtä ainoata pitkällistä tuskaa. Hän kantoi sitä\nkuten paraiten voi noina vaikeina hetkinä. Kun yö tuli ja hänen rakas\nkasvatti-isänsä yhä oli poissa, valtasi hänet yksinäisyyden tunne ja\nhän puhkesi itkemään, huutamaan ja nyyhkimään ääneensä. Margareta piti\nseuraa sisar Claudinelle, joka yhä oli vuoteen omana. Kuultuaan itkun\näänen muori kiiruhti lemmikkinsä luo. Sanaakaan sanomatta, mutta hellin\nliikkein ja katsein hän puristi Gabriellen vahvoihin käsivarsiinsa ja\nantoi hänen nyyhkiä loppuun kaikki surunsa. Ei koskaan vielä ollut\ntuo ankara Margareta niin lempeä kenellekään. Kun Gabriellen itku\nja nyyhkytykset viimein lakkasivat, kuiskasi vanha palvelija hänen\nkorvaansa lohduttavan viittauksen:\n\n\"Jumala on hyvä. On paljon asioita, jotka päättyvät paremmin kuin\nalkoivat.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän\", nyyhki Gabrielle; \"mutta tällä asialla on kumminkin\nvain yksi ainoa -- hyvä päätös. Ja minä, kun olen vielä niin nuori.\"\n\nViimein Margareta riisui hänet ja laittoi vuoteeseen.\n\n\"Emme saa häiritä tätiäsi\", hän sanoi. Sitten hän jätti Gabriellen\nhetkeksi, mutta palasi takasin kantaen jotakin kupissa. \"Tässä,\npienokaiseni, on keitettyä viiniä ja vettä, jotka olen kuumentanut\nsinulle. Juo ne, niin saat unta.\"\n\nGabrielle otti nöyrästi kupin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.\n\n\"Se on erittäin hyvää\", hän sanoi. \"Maku kumminkin on hieman outo.\"\n\nVallan väsyneenä itkusta hän vaipui takaisin tyynylle. Margareta näki\npian tyytyväisenä, että hän nukkui sikeästi.\n\nKun Gabrielle viimein heräsi tuosta pitkästä, syvästä ja rauhallisesta\nunesta, paistoi aurinko täydeltä terältä huoneeseen. Hänestä tuntui\nikäänkuin olisi hän ollut hyvin kaukana poissa ja palaisi hitaasti,\nkummastellen ja tuskaa tuntien.\n\nEnsimäinen asia minkä hän käsitti, oli että hän makasi Margaretan\nkamarissa eikä omassa huoneessaan. Silloin todellisuus vähitellen\nkatkeran vesitulvan tavoin virtasi hänen mieleensä. Hänen päänsä\noli lyijynraskas ja silmänsä kipeät itkusta. Mutta nyt hän ei enää\nitkisikään, vaan tekisi kaikki mitä häneltä vaadittiin ja jättäisi\nlopun Jumalan haltuun.\n\n\"Margareta\", hän sanoi hiljaan, nähdessään vanhan vaimon varjon\nvuoteellaan. \"Margareta!\"\n\n\"No, mitä tahdot, lapseni?\" vastasi hän tavallisella äänellään, eikä\nillallisella hyväilevällä tavallaan.\n\n\"Onko isäni palannut?\"\n\n\"Ei merkkiä eikä jälkeäkään hänestä. Nuo pahanilkiset sukulaiset ovat\nvarmaan pidättäneet hänet. Mutta sen suhteen ei ole mitään pelättävää.\nVaikkakin he ovat pahoja, uskaltavat he tuskin vahingoittaa herra Ami\nBerthelieriä.\"\n\n\"Miten täti jaksaa?\"\n\n\"Aivan kuin ennenkin.\"\n\nKun Gabrielle koetti nousta ylös, tunsi hän ylenmääräisen ruumiillisen\nkurjuuden tunnetta. Ei mikään muu hänestä tuntunut mahdolliselta\nkuin laskeutua pitkälleen ja panna jälleen maata. Kumminkin muistaen\nmikä häntä odotti, teki hän voimakkaan ponnistuksen karkoittaakseen\nraskauden ja sairauden, joka painosti häntä.\n\n\"Missä vaatteeni ovat?\" hän kysyi.\n\nHänen matkapukunsa, viitta, huntu ja päähine olivat huolellisesti\nvalmistetut ja asetetut hänelle valmiiksi edellisenä iltana.\n\n\"Sinun ei vielä tarvitse pukeutua\", sanoi Margareta. \"Asetu jälleen\nvuoteeseesi ja pane nukkumaan.\"\n\n\"Oi ei, ei! Minun on noustava oitis ylös! Nyt jo on myöhäistä, minä\ntiedän sen. Kiiruhtakaa, Margareta, pyydän teitä, ja tuokaa minulle\ntavarani. Herra Antoine lupasi, jos isäni ei palaja, tulla hakemaan\nminua hyvään aikaan. Nyt pelkään kellon olevan lähellä kuutta.\nJoutukaa, Margareta!\"\n\n\"Ei nyt semmoista kiirettä ole, lapsi!\"\n\nPelottava näkö kohosi Gabriellen mieleen. Kaikki Geneven ylimykset\nolivat odottamassa -- häntä! Kukaties joku onnettomuus sen kautta\ntapahtuisi vangeille! Hän istui suuren ahdistuksen valtaamana, kauniit\nkasvot hehkuvina ja tumma tukka valuen siihen aikaan harvinaiseksi\nylellisyydeksi katsotun valkean yönutun yli. Nyt koputettiin jo kamarin\novelle! Pääovi oli jätetty lukitsematta. Tulija oli taloon saavuttuaan\nseurannut puheluääntä. Margareta meni avaamaan oven -- Germain de\nCaulaincourtille.\n\nGabrielle voi paikaltaan nähdä ainoastaan harmaan pään, eikä ollenkaan\nepäillyt, että se oli hänen isänsä. Vavisten riemusta hän huusi:\n\n\"Isä; minä olen niin iloinen! Tule lapsirakkasi luo ja siunaa häntä,\nennenkun hän lähtee!\"\n\nDe Caulaincourt astui esiin ja molemmat näkivät toisensa silmästä\nsilmään. Eivät koskaan ole ihmiskasvot ilmaisseet suurempaa äärimmäistä\nhämmästystä. Kumpikin arveli toisensa varmasti olevan muualla. Toisen\npitäisi olla Genevessä, kun vain toinen olisi sen ulkopuolella.\nVaan että molemmat olisivat samalla kertaa Genevessä, se tuntui\nuskomattomalta.\n\nJännitys oli yhtä suuri, kuin jos joku olisi tavannut toisen itsensä.\n\n\"Herra de Caulaincourt!\" sammalsi Gabrielle, joka ensin sai takaisin\npuheenlahjansa. Hän oli nyt kalpea kuin marmori.\n\n\"Gabrielle Berthelier!\" sanoi de Caulaincourt yhtä hämmästyneenä.\n\n\"Oletteko päässyt pakoon -- ja millä tavalla -- miten?\" Gabrielle kysyi\nkatkonaisesti.\n\n\"Tekö sitä minulta kysytte? Uneksinko minä, vai menetänkö järkeni? Vai\nonko tämä noituutta? Teidäthän näin kaksi tuntia sitten Porte Neuvellä,\nmatkustavana pois nuoren kreivin seurassa!\"\n\nHän vaikeni ja siveli otsaansa kädellään äkkinäisen pelon valtaamana.\nHän oli kärsinyt paljo, ja usea ihminen oli kärsimyksistä tullut\nmielenvikaan, -- miksi ei hänkin?\n\n\"Olen juuri nyt herännyt\", selitti Gabrielle, \"Liian myöhään, pelkään,\nliian myöhään!\"\n\n\"Kenen minä sitten olen nähnyt -- _kenen_ -- vai onko tämä kaikki\nhullun houretta? Olenko vielä Lormayeurin vankilassa?\"\n\nHämmästyksissään hän astui askeleen taaksepäin, ja nyt tuli Margareta\nesiin ja asettui molempien väliin.\n\n\"Se ei ole unta, herrani\", hän sanoi. \"Kerron teille koko totuuden.\nMutta ensin pyydän teiltä, että sanotte minulle erään asian: Miksi\nolette tullut tänne juuri nyt?\"\n\n\"Miten sitä kysytte? Olen luonnollisesti tullut etsimään poikaani.\nOdotin että hän olisi ensimäinen kohtaamaan minua Porte Neuvellä. Mutta\nhän ei ollut siellä ja mikä kummallisinta, Calvin sanoo ettei kukaan\nole nähnyt häntä sitte eilispäivän. Ajattelin hänen olevan teidän\nseurassanne.\"\n\n\"Herra de Caulaincourt, tahdon kertoa teille totuuden. Osakin\npetoksesta on kylliksi ja liiankin suuri taakka kristityn naisen\nomalletunnolle. Teidän poikanne on mennyt kuolemaan ja minun sieluni\nkadotukseen.\"\n\n\"Vaimo, mitä tarkoitat?\" huusi de Caulaincourt hämmästyneenä ja\npelästyneenä.\n\n\"Ettekö voi sitä ymmärtää? Norbert asettui Gabriellen paikalle ja minä\nautoin häntä siinä.\"\n\nSilloin de Caulaincourt vanhan patriarkan tavoin vapisi \"vallan\nylenmäärin\". \"Poikani, poikani!\" hän huusi tuskaisesti. Mutta muistaen\nyksin tuskassaankin Gabriellen kärsimystä hän käänsi kasvonsa pois,\njottei tämä näkisi niitä.\n\n\"Oi, Margareta, onko se totta?\" tyttö pelästyneenä kyseli.\n\n\"Hän ei tahtonut jättää aijettaan. Hän ei tahtonut kuulla mitään.\nViimein minä myönnyin ja niin teki tätinnekin.\"\n\n\"Myöntyi siihen! Se oli nurinkurista, julmaa! En luota teihin enää\nmilloinkaan. Nyt tiedän mitä minä teen. Tahdon mennä paikalla\nneuvoksien luo; kertoa heille kaikki ja pyytää heitä lähettämään minut\nitseni Lormayeuriin.\" -- \"Herra de Caulaincourt!\" huusi Gabrielle.\n\nVanhus yritti lähteä huoneesta, mutta kääntyi takaisin jälleen.\n\"Lapseni\", hän sanoi lempeästi, vaikkakin hänen äänensä kaikui outona\nhänelle itselleenkin, \"teitä ei kenkään saa moittia. Se ei ollut teidän\ntekoanne. Se on nyt kerran tehty, hyväksikö sitte vai pahaksi. Ja\nJumala hallitsee yhtä hyvin Savoijassa kuin Genevessäkin.\"\n\nHän meni ulos katsahtamatta Gabrielleen ja vilkaisemattakaan\nMargaretaan. Hänen sydämessään olivat nämä sanat: \"Jos Jumala olisi\nsallinut, olisin kuollut edestäsi, poikani, poikani! Mutta pelkäänpä,\nJumala paratkoon, että hän on kuollut minun hyväkseni!\" Sitten tuli\ntoinen ajatus: \"Jos minulla vaan olisi ollut luottamusta, olisi poikani\nJumalan valittuja!\" Tuntematta mitään muita vaikutteita Norbertin\ntoiminnalle kuin että poika oli antanut oman raikkaan, nuoren elämänsä\nvaihdoksi hänen omasta kuluneesta, melkein sammuneesta elämästään,\ntunsi hän kaikkea tunteiden katkeruutta. Huono vaihto! ja sitä enemmän,\nkoska hän itse ei ollut ainoastaan halukas, vaan valmiskin menemään\nJumalansa luo. Hänellä ei ollut paljoa toivoa, että Norbertin laita\noli sama. Noiden aikain vakavat, hartaat sielut, karaistut henkisten\nristiriitain ahjossa, kohtasivat rohkeasti äärimmäisyyksiä, joita\nmeidän lempeämmät luonteet väistävät tai asettavat syrjään tyhjillä\nhyväntekeväisyystoivoilla ja lupauksilla. Hän, joka rakasti Norbertia\nkuin omaa sieluaan, ei kuvitellutkaan mitään harhaluuloja Norbertin\nhenkisestä tilasta. Kumminkin hän koetti sanoa: \"Mitä ikänä Jumala\ntahtookin tehdä hänen suhteensa, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa!\"\nMutta marttyyrius ei olisi ollut mitään tähän verrattuna.\n\nAntoine Calvin kuunteli hänen kertomustaan kummakseen ja\ntyytymättömyydekseen. Ja hän oli vastannut neidon persoonasta, jopa\nvannonutkin siitä! \"Mitä veljeni on sanova?\" oli hänen ensimäinen\najatuksensa, kuten aina kaikissa yrityksissään. Sitten hänessä heräsi\nsyvä sääli surunsortamaa isää kohtaan. Nähden hänen silminnähtävän\nväsymyksensä hän toi maljan viiniä ja palan leipää.\n\n\"Syökää\", hän sanoi, \"jotta kykenette ajattelemaan!\"\n\n\"Ei\", sanoi de Caulaincourt, \"minun on paastoaminen ja rukoileminen,\nsillä en tiedä tahtooko Jumala olla suosiollinen minulle ja pojalleni.\"\n\n\"Pojallenneko?\" sanoi Antoine hyvin lempeästi asettaen kätensä hänen\nolkapäälleen. \"Hän pelasti muita, itseään hän ei pelastanut. Tai oli\nmiten tahansa, poikanne on nyt tekemisissä Hänen kanssaan, josta nämä\nsanat kerran ovat lausutut.\"\n\nSuuret kyyneleet kumpusivat de Caulaincourtin silmiin, pimittivät\nhäneltä näön -- ja ennenkun hän desikään, itki hän hillittömästi.\nVaikkei hänellä ollut todisteita, että Norbert oli \"valittuja\",\n\"uudestasyntyneitä\", \"kuoletettu\", oli kumminkin -- voi ehkä olla --\nolemassa joku side hänen hairahtuneen poikansa ja Sen välillä, jota\nhänen oma sielunsa rakasti.\n\n    \"Keveästi ja kaukaa käsin,\n    Kuin tähti ylhäällä toistaan tapaa\" --\n\nhän tällä hetkellä viittauksittain aavisti, että Jumalan tarkoitus\narmosta on laajempi kuin ihmisten ajatukset siitä.\n\nMutta viimein hän kavahti ylös ja pyyhki kyyneleensä. \"Minun pitää\nmennä oitis neuvoston luo ja kertoa heille kaikki\", hän sanoi. \"Onko\nneuvosto nyt koolla?\"\n\n\"Kyllä neuvosto istuu paraikaa, mutta heillä on vallan toisia\nasioita ajateltavana nyt. Herra de Caulaincourt, te ette voi päästä\nsen puheille tänään. Saanko sanoa suoraan ajatukseni? Vaikka\npääsisittekin, niin ei tulla ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin.\nTeidän poissa ollessanne meidän Geneven valtiolaiva, joka on aina\nmyrskyille ja merirosvoille altisna, on huomannut kannellaan vakavamman\nvaaran, kapinan. Hallitusmiehemme keskustelevat juuri nyt eräitten\nkapinallisten petturien kohtalosta, jotka onneksemme ovat vartion\nja salpain varassa piispanpalatsissa. Näille onnettomille raukoille\npelkään käyvän huonosti.\"\n\nHän kertoi vaivoin tarkkaavalle de Caulaincourtille libertinien\nkapinasta, heidän vimmastaan ranskalaisia pakolaisia vastaan ja heidän\nlopullisesta perikadostaan.\n\n\"Olenpa iloinen, ettette ollut täällä tuona aikana, herra de\nCaulaincourt\", hän sanoi.\n\n\"Voi, etten nytkään olisi täällä!\" vastasi ranskalainen surullisesti.\n\"Mutta varmaan kahdenkymmenenviiden neuvosto joka tapauksessa on\nkuuleva kertomukseni.\"\n\n\"Saammehan koettaa\", sanoi Antoine vaikkei suinkaan rohkaisevasti.\nSitten hän lisäsi vähän iloisemmasti: \"Joka tapauksessa kerromme asian\nveljelleni. Jos jotakin voidaan tehdä, niin hän sen tietää.\"\n\nSeuraavalla ovella Gabrielle odotti sillä aikaa henkeään pidättäen.\nAinakaan hän ei voisi tehdä mitään, niin oli herra Antoine hänen\nkysyessä vakuuttanut. Hänen oli odottaminen isänsä palaamista. Ja\nmiksi -- niin miksi -- ei isä jo palannut? Varmaan oli häntä kohdannut\njoku hirveä onnettomuus. Hän oli jo neljättä päivää poissa. Kun tunti\nkului hitaasti tunnin jälkeen, kasvoi hänen kurjuutensa melkein\nkärsimättömäksi. Ei hänellä ollut edes osanottajaa suruunsa, sillä hän\npysyi erillään Claudinesta ja Margaretasta. Gabriellen sydämen valtasi\nsuuri viha näitä kahta uskollista sielua kohtaan, jotka rakastivat\nhäntä ja kumminkin olivat he pettäneet hänet niin kurjasti, niin\njulmasti, kuten hän sanoi. Totta kyllä, he olivat tehneet niin, koska\nrakastivat Gabriellea; mutta hän ei vielä voinut tuntea lohduttavaa\nvoimaa.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nMuuan savoijalainen maja.\n\n\nNorbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki,\nkiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei\ntiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä,\nelämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei\nmaistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin\nhänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan,\nse liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet.\nSiten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen\nhämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä\ntummemmaksi.\n\nYht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas\nhiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään.\nTodellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä\ntahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä\nlaukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton\nväsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai\nhän kuolisi.\n\nPaikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä\noli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi\nalas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se\noli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja\ntulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella\ntunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja\nmieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se\nvähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle\nosallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme\njollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja\nVapahtajansa kanssa.\n\nAurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli\nja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei\ntarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain\npieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen\nnäkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja\nlauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista\nlähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä\nhaukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä\nhuokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli\nkukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä\nkumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan\nvaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä\nihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan\nalakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui\nsydämmelliseen naurunpurkaukseen.\n\nMutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi\nvielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa\nSavoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta,\nmissä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan\naprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!)\nolisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun!\nLuultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi.\nMutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.\n\nHänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja\nkääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän\ntunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut\nollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä\noli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä\nyönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.\n\nSen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä\nhän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko,\nkeskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:\n\n\"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen\naristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle\nikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina.\nKerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita\nkanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta\nhän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä\ntakaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan\nkunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä\nkotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista\nsilmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti\nkäsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni\nhuipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan.\"\n\nKun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja\nhän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua\nsiellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut\nturvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut\ntulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman\nvalepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa,\njossa voisi saada suojaa.\n\nViimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin,\nluultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.\n\n\"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa\nminua\", hän arveli, \"minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän\nrahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut.\"\n\nHän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni\nkarkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.\n\nEnsin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi\nmatala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.\n\nMutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa\nkauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi\nsilmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.\n\nHänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu\noli kummallisen tuttava.\n\n\"Ajatukseni harhailevat, -- ah niin -- nyt tiedän. Olen kumminkin\niloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle.\"\n\nIhmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta\nmiestä, jolloin tunsi hänet. \"Herra Berthelier!\" hän huudahti. \"Ääni\nei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava.\" Siten unet\nja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen\ntoiseensa. \"Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu\nviitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten.\"\n\n\"Se on totta, herra Berthelier, ja --\".\n\n\"Niin, näkö on Gabriellen, mutta ääni on nuoren Norbert de\nCaulaincourtin.\"\n\nNorbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle,\nja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa\nGabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan\nrahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut\nymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi.\nJommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän\npolkunsa olisi sattuneet yhteen.\n\n\"Herra Berthelier\", hän sanoi, \"teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette\nuneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne.\"\n\n\"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette\ntuossa puvussa?\"\n\n\"Ensin sallikaa minun ilahuttaa teitä tiedolla, että sen omistaja on\nturvassa Genevessä. Minulla taasen puolestani on ollut iloinen päivän\nratsastusmatka nuoren Lormayeurin kreivin kanssa, ja hyvä seuratoveri\nhän onkin.\"\n\n\"En ymmärrä mitään tästä. Minulla on kuume ja minä hourailen.\"\n\n\"Koetelkaa kättäni, herrani. Tulette kyllä huomaamaan, ettei se ole\nneidon kätönen, vaan nuorukaisen kova nyrkki, joka on antanut monta\ntuimaa iskua. Ja katsokaa, -- tässä on tarpeeksi valoisaa!\" Hän työnsi\npois päähineensä ja seisoi avonaisen aukon kohdalla, joka oli akkunan\nasemasta, paraassa valossa.\n\n\"Norbert!\"\n\n\"Niin, Norbert, neiti Gabriellen puvussa. Miten muutoin voinkaan\npelastaa hänet?\"\n\n\"Hän ei olisi sitä koskaan sallinut.\"\n\n\"Emme lainkaan kysyneet Gabriellen mielipidettä. Annoimme hänelle\nunijuomaa.\"\n\n\"Me! Kutka sitte?\"\n\n\"Ainoastaan me kolme tunsimme salaisuuden, neiti Claudine, Margareta ja\nminä.\"\n\n\"Myöskin Claudine? Se on uskomatonta!\"\n\n\"Me suostutimme hänet. Mutta se oli kunnon vanha Margareta, joka\nmietti, suunnitteli ja järjesti kaikki pukua koskevat seikat. Onnikin\nsuosi minua, sillä te olitte poissa. Koska asian laita oli semmoinen,\npiti herra Anton Calvinin olla isän sijaisena neidille ja jättää\nhänet savoijalaisille. Siten hän hyvällä tavallaan toimi ammattinsa\nmukaan. Kun huntu oli kasvoillani, ei hän edes vilaissutkaan niiden\nsisäpuolelle. Minä taasen puolestani pidin hyvää huolta, että kasvoni\nolivat hyvin verhottuina hunnulla, kuten kainolle ja suuressa pulassa\nolevalle nuorelle neidolle sopiikin. Jos tiellä Porte Neuveen\njoku kunniallisista porvareista puhui minulla sanan, olin aivan\nliiaksi surun ja pelon valtaama voidakseni tehdä muuta kuin hymistä\nvastaukseksi katsomatta ylös.\"\n\n\"Ihmeellistä!\" sanoi Berthelier. Oli pitkä äänettömyys, sitten puhui\nhän jälleen. \"Poikani, olet vanhan taistelijan kaltainen, joka\nyht'aikaa rangaistiin tottelemattomuudesta ja palkittiin loistavasta\nvoitosta. Mitä olet rikkonut, sillä ei ole mitään, ei mitään\nmerkitystä. Mutta se on, se on --.\" Tässä katkesi hänen äänensä ja\nhän mutisi vaistomaisesti: \"Jumala siunatkoon sinua, Norbert de\nCaulaincourt!\"\n\n\n\n\nXVI LUKU\n\nAmi Berthelier löytää ystävän.\n\n\nÄkkiä majan ovi lykättiin auki ja kumarainen, kuihtunut ja\nvalkotukkainen vanha vaimo astui sisään. \"Äiti\", sanoi Berthelier\nhänelle, \"tässä on teille toinen vieras.\" Berthelier puhui hänelle\nSavoijan _patois'ta_ keskusteltuaan ennen ranskankielellä Norbertin\nkanssa, jolle hän nyt vielä kuiskasi samalla kielellä: \"Tämä vaimo elää\nyksikseen. Hänen miehensä tapettiin taistelussa ja poikansa kahakassa\nryövärien kanssa. Hänen pojanpoikansa on mennyt pois, eikä hän tiedä\nminne.\"\n\nNähtyään nuoren naisen puvun hämärässä vanha eukko rukka mutisi: \"Voi\nsentään, hieno nuori nainen!\" Sitten kääntyi hän kytevään tuleen,\nlisäsi sitä kalikoilla ja asetti pannun sen päälle.\n\n\"Ihmisraukka\", sanoi Berthelier, \"hän on melkein yhtä tietämätön kuin\nhevosesi! Sivumennen sanoen, minne olet jättänyt sen koko täksi ajaksi?\"\n\n\"Sidoin sen puuhun tuonne ulos. Unhotin sen hämmästyksissäni kun teidät\nnäin. Mitä voin sille tehdä?\"\n\n\"Kysytkö mitä sinun sille pitäisi tehdä? Onko siellä kuutamo?\"\n\n\"Ei vielä, mutta luulen kuun nousevan tuossa puoliyön aikoina.\"\n\n\"Epäilemättä ratsusi on väsynyt, ja entäs sinä itse, nuori Norbert\nherra. Pyytäisin sinua nousemaan hevosesi selkään tänä yönä ja\nratsastamaan lyöden ja kannustaen Geneveen.\"\n\n\"Geneveen!\" Norbert ei voinut pidättää äänestään alakuloisuutta, joka\ntäytti hänet tätä ajatellessa. \"Aivan niin!\"\n\n\"Mutta tietäpä juuri en tunne. Minä lienen kulkenut vallan kauaksi\nsiitä eilen. Missä nyt olemme, herra Berthelier?\"\n\n\"Lähellä järveä. Ajattelin lähteä vesiteitse Pregnystä Geneveen, mutta\nkonnamainen kalastaja, joka minut otti kulettaakseen, jätti minut sen\nsijaan tänne. Ja sinun, sinun on täytynyt kulkea kauaksi. Kumminkin\njoka tapauksessa kolmen tunnin ratsastus tai niille paikoin vie sinut\nkotia.\"\n\n\"Herra Berthelier, jos tulitte Pregnystä tänne koko matkan veneellä,\nmitenkä sattui sitten että tulitte ryövätyksi ja haavoitetuksi?\"\n\n\"Norbert, eräiltä puolilta sinä olet älykäs poika. Voitko antaa\nsuurimman todisteen älystäsi pitämällä suusi kiini?\"\n\n\"Luulenpa voivani.\"\n\n\"Kuuntele siis. Vakava tahtoni on, ja se on viimeinen tahtoni, ettei\nkukaan saisi tietää miten sain tämän haavan. Enpä soisi sinunkaan\ntietävän siitä. Pyydän vielä sinulta, että jos joku sitä kysyy, sanot\nainoastaan: hän joutui varkaitten käsiin.\"\n\n\"Ymmärrän teidät. Mutta minä pyydän teitä, herra, elkää puhuko\nviimeisistä toivomuksista.\"\n\nTässä heidän emäntäparkansa tarttui puheeseen, Hän asetti Berthelierin\neteen matalan, ei vallan puhtaan puulautasen, johon hän kaatoi\nhöyryävää _pot au feu'tä_, jonkinlaista sakeaa, pääasiallisesti\nporkkanoista valmistettua muhennosta. Sitten annettuaan puulusikan\npyysi hän sairasta todellisella hyväntahtoisuudella syömään. Norbertin\nhän puukkasi pöydän luo, jonka keskeen oli koverrettu ontelo, joka\nyhtä haavaa teki vadin ja lautasen virkaa. Hän oli jo täyttänyt sen\nliemellä, ja varustettuaan vieraansa lusikalla, oli hän täydellisesti\ntäyttänyt emännänvelvollisuutensa, kykynsä ja varojensa mukaan.\nNorbert puolestaan oli aivan liian nälkäinen jättääkseen käyttämättä\nhyväkseen ateriaa, niin kurja kuin se olikin. Kun hän oli lopettanut\nateriansa, kysyi hän voisiko emäntä antaa jonkun verran lientä hänen\nhevoselleenkin.\n\nVaimo suostui siihen mielellään. Oli vallan hänen ajatuksensa mukaista,\nettä herrasväen hevoset söivät kristittyjen ihmisparkain ravintoa.\nNiinpä Norbert oli tilaisuudessa viemään ratsulleen kauniin annoksen\nlämmintä lientä, jota nykyaikaisissa talleissa käytetään. Sitten hän\nkiinnitti hevosensa yöksi lähelle majaa pylvääseen.\n\nHänen täten työskennellessään Berthelier selitti vanhalle Babetille,\nettä poika oli hänen ystäviänsä Genevestä. Tämä oli pukeutunut huvin\nvuoksi nuoren tytön pukuun, mutta Berthelier tahtoi nyt lainata omat\nvaatteensa ja päästää hänet lähtemään kotiinsa. Poika vuorostaan\nkertoisi ystävilleen, missä hän itse oli ja lähettäisi heidät\ntavoittamaan häntä.\n\nBabet oli typerä ja hyvin tietämätön. Kumminkin hänen huonosti\nvalaistussa sielussaan oli pieni akkuna, jonka kautta valonsäde tuikki\nsisään. Hän koetti aina olla ystävällinen. Hän ei voinut koskaan nähdä\npuutetta tai tuskaa koettamatta auttaa ja lievittää sitä. Hänellä ei\nollut vähintäkään ajatusta ketä hänen vieraansa oikeastaan olivat. Jos\nhe olisivat koettaneet kertoa hänelle, ei hän olisi ymmärtänyt, mutta\nhän sen vallan hyvin ymmärsi että he olivat nälkäisiä. Siksi piti\nheidän saada ruokaa. He olivat väsyneet, siksi heidän piti levätä.\n\nNorbert ainakin oli perinpohjin väsynyt. Hän kertoi Berthelierille,\nettä jos hänen piti keskiyöllä matkata Geneveen, kun kuu oli ylhäällä,\nvoisi sattua, että hän väsymyksestä putoisi hevosen selästä. Mutta\nolettaen, että hän tulisi turvallisesti kotiinsa, niin mitä hyötyä\nsiitä olisi? Hän saapuisi liian aikaiseen tehdäkseen jotain hyötyä.\nSitäpaitse hänen hevosensa oli kadottanut kengän jalastaan.\n\nSe seikka ratkaisi asian. Berthelier pyysi häntä nukkumaan\npäivännousuun asti. Silloin herättäisi hän Norbertin ja tämä voisi\nviedä ratsunsa seppään, jonka paja oli lähellä, ja saattaisi ratsastaa\nsieltä Geneveen.\n\n\"Aamulla minä annan sinulle sanomia neuvoksille\", hän sanoi. \"Sinun\npitää päästä heidän puheilleen oitis.\"\n\nBabet osotti Norbertille lämpimän nurkan, missä hän voisi nukkua.\nKumminkin ennenkun Norbert kävi maata, kysyi hän Berthelieriltä:\n\n\"Voinko tehdä jotakin teidän mukavuudeksenne? Voisin kentiesi vaihtaa\nsiteitä haavoillenne.\"\n\n\"Se ei ole tarpeen. Babet on minulle tarpeeksi hyvä ammattilääkäri.\nSinä voisit hankkia minulle vähän kirkasta vettä ulkoa virrasta ja\npanna sen minun viereeni.\"\n\nNorbert teki niin. Sitten hän kävi nukkumaan nurkkaansa, Gabriellen\nnahkareunustainen viitta peitteenään. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän, kuten arveli, kuuli Berthelierin kutsuvan itseään. Hän hypähti\nseisoalleen, hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja tunsi olevansa\nvalmis kaikkeen, mitä kohtalo vaan lähettäisi hänelle.\n\nTarkemmin mietittyään näytti hänestä paremmalta pitää se puku, mikä\nhänellä oli, vaikkakin Berthelier tarjoutui lainaamaan omansa hänelle.\nHän arveli että ystävänsä voisi tulla suuriin vaikeuksiin, kentiesi\nvaaraankin ilman omaa pukuaan. Hän taasen tahtoi mennä kaupunkiin hyvin\naikaiseen. Sinne saavuttuaan menisi hän heti kotia ja panisi omat\nvaatteensa päälleen, ennenkun kukaan muu kuin kaupunginvahti hänet\nnäkisi. Hän lupasi Berthelierille lähettävänsä apua niin pian kuin\nmahdollista.\n\n\"Siitä ei ole paljoa väliä\", oli vastaus. \"Elä anna heidän heittäytyä\nmihinkään vaaraan. Mutta kumarrahan päätäsi, jotta voin antaa sinulle\nneuvoksille meneviä tietoja.\"\n\nKuuntelijoista ei ollut pelkoa. Vanha Babet majan etäisimmässä nurkassa\nnukkui sikeästi. Kenties se oli oman äänensä säästämiseksi, että\nBerthelier puhui hiljaan Norbertin korvaan. Tai mahdollisesti hän oli\nhäpeissään, syvästi häpeissään kertoessaan tarinansa, samoin häpeissään\nnimestä, joka hänellä oli, tuosta nimestä, josta hän tähän saakka oli\nollut niin ylpeä. Kuuntelija, jos semmoinen olisi ollut lähellä, olisi\nkenties erottanut nimet Philibert, Daniel, Comparet, Hubert d'Audriol.\nMyöskin olisi hän kuullut mainittavan vankilasta ja pari sanaa\nvenemiehistä ja heidän raskaista kahden käden pidettävistä miekoistaan.\n\"Nyt, poikani, oletko ymmärtänyt kaiken ja voitko sen muistaa?\" sanoi\nBerthelier tuskallisesti puheensa lopussa.\n\n\"Luottakaa minuun, herra\", sanoi Norbert, nähtävästi suuresti\nliikutettuna. \"Asia on liian outo ja hirveä, jotta sen voisi unhoittaa.\nErittäinkin on se sitä ranskalaisen pakolaisen ja semmoisen miehen\npojan tekemäksi, joka on saanut kaupungilta kansalaisoikeudet.\"\n\n\"Minä jätän Danielin pyövelille, vaikkakin samaa verta virtaa näissäkin\nsuonissa\", sanoi Berthelier liikutettuna. \"Voitko kummastella, Norbert,\netten suuresti välitä mennä kotia? Eikä minua pahasti sureta, vaikka\nkuolema minut tapaisi täällä.\"\n\n\"Herra Berthelier, ette saa puhua noin. Ajatelkaas neiti Gabriellea!\"\n\n\"Minä kyllä häntä ajattelen. Tämän jälkeen taitaa olla parasta, että\nhän nimittää itseään Gabrielle -- tai paremmin Olivie -- Castelariksi.\nSehän on hänen oikea nimensä. Mutta nyt meidän pitää ajatella\nGeneveä. Sinä kai olet ymmärtänyt kaikki, ei ole silmänräpäystäkään\nkadotettavissa. Mene sinä neuvoksien luo suoraan valtuustoon ja kerro\nheille puheeni sanasta sanaan.\"\n\n\"Luottakaa minuun, herra. Ja katsokaas, tässä on kolme kruunua teidän\nomaa rahaanne asetettuna valmiiksi neidin kukkaroon. Pikkurahoilla voin\nkyllä maksaa sepän ja saada matkalla vähä leipää.\"\n\n\"Kiitos, olen iloinen voidessani antaa jotakin emännälleni. Mene ja\njoudu! Onnea matkalle!\"\n\n\"Ei toki ainaiseksi hyvästi, sillä minä palaan\", sanoi Norbert\nitsekseen ulos mennessään.\n\nBerthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli\nhälvennyt. \"Jumala siunatkoon poikaa!\" hän ajatteli. \"Mitä ihmeteltäviä\nasioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano\nuskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä\nCalvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö\nhänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos\nhänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt\nniin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä\nhänet!\" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja\ntipahtelivat alas.\n\nSitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli\ntapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa\njärjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä\nsydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän,\ntalon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis\nlupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. \"Vai sitäkös se\non, mitä haluatte, hyvä serkkuni?\" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa',\nsanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' \"No niin, minulla ei\nole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut\nsäästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa,\nja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän\nkesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon\nsiivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava\ntoimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin\nparasta _Beaume_-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi.\nKen puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille,\nsittekun saa perintönsä.\"\n\nPhilibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä\nhänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan\nsamaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen\nmenneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen\ntietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen\nhänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä\npitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.\n\nSitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes\nnuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä.\nOliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella\nviime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin\nkynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi -- usein sangen\nomituisten maljojen -- kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut\näänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään\nkirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella?\nHän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt\nhänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin\nperiaatteilleenkin.\n\nKun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden\nmaljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa\ntervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista\nvapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien\nvaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit\nja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden\njärjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin\ntodella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä,\nsyydettiin isä Calvinin eli \"Kainin\" päälle, kuten he häntä kutsuivat,\nsamoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten\nseurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja\nsalaperäistä kuiskutusta. \"Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee!\nPian näemme suuria muutoksia.\" Paljo muuta samanlaista he puhelivat.\n\"Mutta meidän pitää olla viisaita\", ehdotti eräs muita jonkin verran\nselvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert,\njoka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä\nhänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa\nolkapäälle. \"Elkää ollenkaan pelätkö häntä!\" sanoi Philibert. \"Eikö\nhänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä.\"\n\nSilloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota\nhänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa\nGeneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia\nja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa\novet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat\ntai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien\nhallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut\npaljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.\n\nAmi Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella\nvaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton\nväkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja\nkuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä\nhäneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko\nhän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti\ntuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai\nlaimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla\nvastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä\ntiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita\nsanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan\npäihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen\nsilmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: \"Se on liian\npahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on\nhänellä täysi oikeus siihen.\"\n\n\"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen\nrampa\", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan\njäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea\nkohden.\n\n\"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!\" huudettiin joka taholta.\nKaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen\najatus oli: \"Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo.\" Philibert\npysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa\ntyöntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti\nja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi\nyleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei\nvoinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi\nrevityksi. Mutta viimein joku -- se oli sama nuori mies, joka oli\nmoittinut Jacquotia -- tempasi oven auki sanoen: \"Mene, joudu, tai he\ntappavat sinut!\"\n\nUlkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä\noli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa\nratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että\nmetelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla\nhän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän\nkohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi\ntalonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä\nluo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän\nnyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa,\nsitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että\nveljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä.\nMies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna\nkävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli\npäästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa\nsilmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa\ntyöhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja\nkohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja\nasetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi\nGeneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti\nhaavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen\nlaskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli,\nsillä kuollakseen.\n\nKumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi\ntuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran\nhän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä,\nse vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka\nesti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua\nmonia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.\n\nHänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn\nvankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona,\nväsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin\nnyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt,\noli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan -- hän luotti\nvapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun\nhän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo\nmieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa?\nSiinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan\ninnokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat.\nTämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman\nikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua.\nEi Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja\nlibertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen\nerehdys pahempi kuin ensimäinen. \"Tahdon uhrata elämäni estääkseni\nsitä\", hän ajatteli. \"Enkä tätä tule koskaan katumaan.\"\n\n\"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?\" oli hänen seuraava\najatuksensa. \"En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta\nkumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni\nollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan\nsanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja\non kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee\nparaaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?\"\n\n\"Milloin minut tuomitaan?\" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin\ntuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin\ntuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän\nikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja\nvoimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan\nvoittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö\nmiljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä,\njommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen\noma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä.\nKatsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta.\nEikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen\nvedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki\nnäytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja\nunelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat\npian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat\npirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli\nmennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä\ntuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.\n\nKumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi\nkäydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän\noli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle\nharrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa.\nOliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut\nomiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman\nsuuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä\nveroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan?\nVaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään\nsuuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa\nBertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.\n\nMutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti.\nPhilibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli\nvankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi,\nvaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain\npuolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.\n\n\"Halveksittuna ja hyljättynä?\" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän\noli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat\nraamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi,\nkäyttäen pitkiä sanoja, kuten \"valitseminen\", \"edeltäpäinmäärääminen\"\nja \"vanhurskauttaminen\". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman\nmitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat\nseuraavasti: \"Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet\",\nkuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin\nkohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.\n\nVähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon\ninhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan\nSokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän\nitsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja\nkumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä\nsentähden, että hänen sieluunsa -- niin hän mietti itsekseen -- oli\nkoko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita\npaavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän\ntavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan\nvoinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä,\ntuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin\nsuurella terävä-älyisyydellä _Kristinuskon perusteissaan_. Tätä kaikkea\nei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa,\nettä oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä\nhyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.\n\nSe ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen\nyksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan\nhäntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä\nkäsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se\nnäytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut\nmitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä.\nTai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja\nhyljätty ja oli sitä vieläkin. --\n\nMitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti\nratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen\nollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon\nopista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet\nHäneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet\nHäntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän\noli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera\nHänen sielunsa täytyikään olla! \"Niinpä niinkin\", jatkoi Berthelier,\n\"jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti\nmurheellinen'\", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi\ntuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?\n\nJospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa,\npuhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu\nJumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat.\nMinä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on\nsammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen\nverran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja\nristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä\nkäytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla\nvaloa.\n\n\"Mutta sitten\", ajatteli Berthelier, \"Hänen kukistuksensa, hänen\nhylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia.\" Berthelier koetti\nmuistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä\nja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: \"Niin,\nHän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen\nansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan\nluopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan\noli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että\nainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi.\nKuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei\nsemmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä\nsitte?\" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. \"Jos\ntämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen,\nsilloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan.\"\n\nBerthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että\naurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan\nylitse. \"Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että\nHän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on\nlaita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen\nvoi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä.\" Mutta mitä pyytäisi hän,\nBerthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois\ntodelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että\nHän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että\nHäntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin.\nKentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he\nsamanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt,\nehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt,\nvoisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta\nmahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että\noikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.\n\nJuuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen\nakkunan läpi. \"Aurinko on noussut\", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha\nBabet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan\nlukien Pater Nosteriaan.\n\n\"Pater Noster -- isä meidän\", ajatteli Berthelier, \"se on Kristuksen\nrukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle,\nLoppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä\nopettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos\nkaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan\nsitä?\"\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nSuuren neuvoston edessä.\n\n\nSamana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa\nCalvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan\ntoisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto\npiti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa,\njossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt\npaikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta\nvirkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat\nvirkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä\nseinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden\nneuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä\netupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki\nGeneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja\nympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava\njoukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan\nseisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät\nikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut\npysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.\n\nTiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten\nmehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia\nja huutoja. \"Rutto sinun pyhimyksillesi!\" -- \"Ooh, libertini! Iskekää\nhänet maahan, työntäkää ulos!\" -- \"Alas konsistoriumi!\" -- \"Rhôneen\nteidän joukkonne!\" Silloin huusi ensimäinen neuvos: \"Järjestykseen,\njärjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä,\njärjestykseen!\"\n\nViimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta,\njotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun\nhe sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat\ntärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat\npaha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat\ntoverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista\naikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin\nja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta\nhe kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet\nsopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat\ntekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan\npakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta\njokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt --\n\nNyt salin perältä kuuluva melu minuutti minuutilta kasvaen saavutti\nsemmoisen voiman, ettei sitä voitu jättää huomioonottamatta. Puhuja\nkeskeytti antaakseen yleisölle ankaran moitteen.\n\nSilloin tunkeutui läheisiltä penkeiltä eräs henkilö esiin ja sanoi:\n\"Suvaitkaa kuulla, teidän korkea-arvoisuutenne, täällä on eräs\nsanantuoja, jonka uutiset tuntuvat olevan tärkeitä. Hän vaatii päästä\npuhumaan kunnioitettavien neuvosten kanssa, muttei voi päästä ahdingon\nläpi.\"\n\n\"Tehkää siis tietä hänelle, me tahdomme kaikki kuulla häntä!\" sanoi\nneuvos Corne. \"Tehkää tietä, tehkää tietä!\" kaikui salin halki.\n\nSe ei ollut niin helppoa tuossa tungoksessa. Kumminkin se viimein\nkärsivällisyyttä käyttäen saavutettiin. Kaksi miestä kaupungin\nvartiostosta tuli hennon naisenpukuun puetun olennon kanssa neuvosten\neteen.\n\n\"Hurskaat pyhimykset! Mitä meillä tässä on? Tyttökö?\" huusi eräs\nneuvoston jäsen, josta ei koskaan saatu selvää, sillä kukaan ei\ntahtonut omistaa tuota protestantille sopimatonta huudahdusta. Vavahdus\nja hämmästyksen liikutus kulki kaikkien kokoutuneiden läpi.\n\nEnsimäinen neuvoksista sai, kuten sopi odottaakin, ensin puhelahjansa.\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee?\" hän kysyi. \"Mitä tarkoitatte, kaupungin\nvartijat, tuodessanne tämän neidon tänne?\"\n\n\"Anteeksi, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on poika\", alkoi eräs.\n\n\"Hyvin kunnioitettavat neuvokset, hän on Norbert de Caulaincourt ja hän\ntulee Pregnystä tuoden meille uutisia\", selitti toinen rauhallisemmasti.\n\n\"Puhu siis, neito tai nuorukainen, kumpi tahansa lienet\", sanoi\nensimäinen neuvos. Mutta vielä puhuessaan hän hämmästyen tunsi\nnahkareunustaisen viitan, jonka kantajan hän itse oli antanut\nsavoijalaisille Porte Neuven luona. Tähän aikaan Norbertin kertomus oli\ntunnettu kaupungissa, vaikkakin hämmästyksen ja kiihoituksen, jonka se\nolisi muuten synnyttänyt, nieli uhkaava ja kaikkivoittava libertinien\npelko.\n\nTällä välin Norbert häpeän ja hämmästyksen valtaamana ponnisteli\nsaadakseen ääntä suustaan. \"Se on vahdin syy\", hän sanoi, \"he eivät\nsallineet minun mennä kotia muuttamaan pukuani.\"\n\n\"Elä huoli ollenkaan puvustasi, vaan vastaa selvään, ken olet.\"\n\n\"Olen Norbert de Caulaincourt.\" Salin läpi kulki kohina. Tuon\nuhkarohkean seikkailun sankarin oli jokainen luullut kuolleeksi.\nÄänten kohinassa oli sekä iloa että ihmettelyä. Muutamat nostivat\näänekkäitä tervehdys- ja riemuhuutoja, vaikkakaan ei ollut puutetta\ntoisenlaisistakin huudoista. \"Hän petti meidät. Hän on saattanut\nmeidät huonoihin väleihin savoijalaisten kanssa. Hän on rikkonut\npyhän raamatun määräykset.\" Toiset taas huusivat: \"Ei, ei, ei! Hän\non pelastanut geneveläisen neidon. Hän uskalsi oman henkensä. Hän on\nrohkea nuorukainen.\" -- \"Hänpäs on ranskalainen pakolainen ja petturi.\"\n\nJonkinlaisella vaikeudella meteli saatiin tarpeeksi tukahdetuksi, jotta\nvoitiin kuulla Amblarde Cornen ääni.\n\n\"On tarpeeksi aikaa tutkia tämän nuoren miehen asiaa, kun olemme\nkuulleet uutiset, jotka hän vartiomiesten puheen mukaan tuo meille\nPregnystä. Norbert de Caulaincourt, miten sinä jouduit Pregnyhin?\"\n\n\"En ollut Pregnyssä, joka on Bernin alueella, vaan matkallani tänne\nkohtasin herra Ami Berthelierin. Hän se oli ollut siellä. Uutiset ovat\nhänen lähettämiänsä.\"\n\n\"Kerro siis nyt kunnianarvoisalle neuvostolle, mitä herra Ami\nBerthelier on pyytänyt sinun puhumaan.\"\n\nOnneksi oli Norbert noita luonteita, joita suuri vaara ja suuret\ntapaukset karkaisevat, sen sijaan että hämmentäisivät. Hän puhui\nrohkeasti ja lausui sanottavansa selvään, niin että kaikki voivat\nymmärtää sen. Hänen nuorilta huuliltansa tulivat ne kohtalon sanat,\njotka veivät Daniel Berthelieriltä ja hänen seuralaisiltaan heidän\nviimeiset elämänmahdollisuutensa. Tämän jälkeen tiesi jokainen\nläsnäolija, että petturien tuomio oli päätetty asia. Yksin tuo meluava\nkokouskin vaipui vakavaan äänettömyyteen, joka oli paljoa tenhoavampi\nkuin suurinkin melu ja huuto.\n\n\"Me tahdomme keskustella nyt heti tästä asiasta\" sanoi ensimäinen\nneuvos tyynesti. \"Mitä sinuun tulee, Norbert de Caulaincourt, on sinun\nvastattava toisen kuin tämän tuomioistuimen edessä kunnianarvoisan\nkahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta, petollisesta,\njulkeasta ja sopimattomasta käytöksestä ja kaikkivaltiaan Jumalan\nkäskyistä poikkeamisesta, kuten ne esiintyvät pyhässä raamatussa.\nSentähden kunnes on aikaa ja tilaisuutta asiasi sopivaan tutkimiseen,\nminä ehdoitan tässä paikalla olevan kansalaisten neuvoston luvalla\nsinut toimitettavaksi Evêchen vankilaan.\"\n\nTämä ankara puhe ei masentanut Norbertia vallan kokonaan. Hän tiesi\nettä kaupungin viranomaiset ja erittäinkin ensimäinen neuvos, jotka\nhän oli pettänyt ja nolannut, hyvinkin olivat suutuksissaan hänen\nrohkeasta tempustaan. Ken taas ei ollut suutuksissaan, oli kumminkin\npakoitettu teeskentelemään sitä. Mitä hän tosiaankaan voi muuta odottaa\nasetettuaan heidän korkean arvokkaisuutensa niin naurettavaan, ehkäpä\nvihattavaankin valoon heidän vihamiestensä savoijalaisten silmissä.\n\nHän kumarsi päätään kuten ainakin se, ken tyvenesti kuulee tuomionsa.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän kumminkin sen jälkeen kohotti ja\nkatsoi ensimäistä neuvosta rohkeasti silmiin. \"Mutta lähetättekö te\nnoutamaan herra Berthelieriä? Hän on vaarallisesti haavoitettu\", sanoi\nNorbert.\n\nAmblarde Cornen vakavat kasvot lauhtuivat melkein hymyyn, joko pojan\nrohkeudesta tai yksinkertaisuudesta ajatellessaan että hänen tarvitsi\nneuvoksia muistuttaa niin vakavasta velvollisuudesta. \"On jo kylliksi\nsanottu\", vastasi hän, vaikkakaan ei erittäin ankarasti. \"Kymmenysmies,\nviekää pois vanki!\"\n\nSillä välin nähtiin tunkeilua eräällä takapenkeistä. Jotkut äänet\nhuusivat: \"Tehkää tietä, tehkää tietä!\" Kookas olento tunkeutui tiheään\nahdettujen istuimien lomitse, tuli esiin ja saapui kahdenkymmenenviiden\nneuvoston luo.\n\nIhastuen ja hämmästyneenä Norbert näki isänsä. Germain de Caulaincourt,\nGeneven kansalainen, oli tähän asti kuunnellut ääneti asioita istuen\nvaatimattomasti salin perällä pylvään takana. Nyt hän otti paikkansa\npoikansa vieressä, asettaen toisen kätensä hänen olkapäälleen. Äänetön\nkatse vaihdettiin heidän keskensä. Sitten hän kumarsi neuvoksille ja\npuhui: \"Voivatko teidän korkea-arvoisuutenne ja täällä läsnä olevat\nkunnioitettavat kansalaiset sallia, että minä, Germain de Caulaincourt,\nsyytän poikaani Norbert de Caulaincourtia kahdenkymmenen viiden\nneuvoston halveksimisesta ja sen aikeiden tyhjiin saattamisesta?\"\n\nHämmästyksen sohina kuului ympäri salia. Neuvokset katselivat toisiaan\nhämmästyneinä. Ainoastaan molemmat Caulaincourtit seisoivat aivan\näänettöminä, vanhempi odottaen neuvoston päätöstä, nuorempi isänsä\nystävällisen käden hillitsemänä.\n\nViimein ensimäinen neuvos katkaisi äänettömyyden.\n\n\"Herra de Caulaincourt, me tunnemme teidät todelliseksi mieheksi ja\nhyväksi kansalaiseksi. Epäilemättä tämä syytöksenne ei olisi ollut\ntarpeen sen todistamiseksi. Samalla kertaa kuin kunnioitamme teidän\nalttiuttanne sitä kaupunkia kohtaan, jonka olette omaksenne valinneet,\nemme olisi tahtoneet teidän kehittävän sitä semmoiseen äärimäisyyteen.\"\n\n\"En sitä tahdokaan, herra. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Tiedän\nteidän lakinne määräävän, että syyttäjän pitää mennä vankilaan yhdessä\nsyytetyn kanssa.\"\n\nNorbert säpsähti, kääntyi puoliksi ympäri ja katsoi isäänsä suoraan\nsilmiin. Se oli katse, joka sisälsi enemmän kuin kokonaiset kirjat.\nDe Caulaincourt kääntyi; hänen vakava, tyyni äänensä tunkeutui\nkuulijakuntaan, joka vaikeni sitä kuunnellakseen. \"Vielä lisäksi minä\npidän vastuunalaisuuden tästä asiasta tulevan osaksi itselleni. Sen\nmitä poikani on tehnyt -- ja myönnän, että teko oli laiton -- hän\nteki rakkaudesta minuun.\" Käsi Norbertin olkapäällä vapisi hiukan.\n\"Sentähden, jos hänen pitää mennä vankilaan, minäkin menen sinne\nhänen kanssaan joko syyttäjänä tai syytettynä, kummaksi hyvään teidän\nkunnia-arvoisuutenne sen määrännevät.\"\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys. Sitten neuvos Aubert kääntyen kolmeen\nvirkatoveriinsa sanoi: \"Tämä asia, kuten minusta näyttää, kuuluu\nparemmin konsistoriumille kuin neuvostolle.\"\n\nEhdotus oli tervetullut onnellisena keinona suoriutua vakavasta\npälkähästä. Ei kukaan tahtonut lähettää vanhempaa Caulaincourtia\nEvêchéhen; mutta selvää oli, että jos Norbert sinne meni, menisi\nhänkin. Ei kukaan tiennyt oikein miten Norbertin suhteen oli\nmeneteltävä. Näiden teokratian kannattajain mielestä kirkon pastorit\nja vanhemmat olivat oikeita henkilöitä ratkaisemaan asian. Etenkin\nkoska Norbert oli rikkonut raamatun käskyn, tuli hänen asiansa varmasti\nnäiden tuomiovaltaan.\n\nSillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja\nisän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman\nkäsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa\nja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli\nmetsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa,\nsivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja\neteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään!\nPäästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo\nmies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli\netevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli\nRanskan pakolaisten puolesta.\n\nEnsimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää.\n\"Herra de Caulaincourt\", sanoi hän, \"te saatte katsoa olevanne\nvelvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme,\nmilloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme\nhänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne.\"\n\nDe Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä\nvetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu-\nja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia\nvastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla.\nNämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi\nlibertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen.\n\"He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet\nkaupunkimme\", huusivat tyytymättömät. \"Kohdelkaa heitä kuten he\nansaitsevat!\" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään:\n\"Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun\nsekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!\"\nTämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli\nvarmoja Calvinin puoltajia. \"Alas petturi! Alas libertini!\" kuului\nkaikilta puolin. \"Rhôneen hänet!\" huusi jo useampi kuin yksi ääni,\nja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut\nyhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.\n\n\"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!\" kaikui huuto salin halki\nselvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi\nseisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. \"Geneven\nkansalaiset\", hän sanoi, \"kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne\narvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta.\"\n\nNiin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että\nsen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen\nkokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen\nmahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa\nitsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka\nyksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on\nsiinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä.\nNe yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi\ntai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset,\nyhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi\nkokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.\n\nSillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana\nlopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien\nseuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti\nkävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen\ntavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin\nhäpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se\noli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin\nhelposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän\noli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin\nollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan\naikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut\nLormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen\ntervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja\nepäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan\nviimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän\nhuoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen,\nennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet.\nSitten hänen isänsä sanoi: \"Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo\nseuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se\nettä kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä.\"\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nNorbert de Caulaincourtia kiitetään.\n\n\nBerthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä,\nja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen\nkului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti\nNorbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin\nhän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi,\nhänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine\nsisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin\noli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi\npuhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He\neivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien\nkuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä\nolleet koskaan kohdanneet toisiaan.\n\nMutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten\ntavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi\ntämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että\nkasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset\npudistivat hentoa vartaloa.\n\n\"Tulkaa nyt tolkuillenne, neitini!\" sanoi palvelija jotenkin ankarasti.\n\"Onko tämä oikea tapa voimistaa ja vahvistaa itseään ennen herra\nBerthelierin palaamista, jos nimittäin Jumala näkee hyväksi lähettää\nhänet luoksemme. Ja jos Hän näkee hyväksi päättää toisin, niin on\nmeidän tyydyttävä ja säästettävä kaikki voimamme sitä varten. Mutta\nmeidän ei tarvitse kohdata surua puolitiessä.\"\n\n\"Jospa se olisi ainoastaan surua\", nyyhki sisar Claudine, \"mutta\ntämä on syntiä. Minun suostumuksestani petokseen Jumala on mahtanut\nrangaista minua ottamalla pois veljeni.\"\n\nOllen aina valmis jumaluusopilliseen väittelyyn laski Margareta kupin\nalas, risti kätensä sotilasryhdillä ja alkoi: \"Ei ole kummaa, hyvä\nneiti, että te saatte vaan vähä lohdutusta surussanne, jos tuollainen\non teidän käsityksenne kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on ne\nlähettänyt teille. Mitä isäntäämme tulee, niin olipa hänen laitansa\nmiten tahansa, tietää Jumala sen kumminkin paremmin kuin me. Jumala\non järjestänyt kaikki ja ratkaissut sen ennenkun te ja minä olimme\nsyntyneet maailmaan, niin, jo ennenkun maailma oli luotukaan. Se ei ole\nmeidän asiamme. Yksi asia kumminkin on, joka koskee meitä; se on meidän\noma syntimme. Ja me voimme olla hyvin varmat siitä, että kun se tulee\nJumalan eteen tuomittavaksi, ei ystävä eikä veli voi ottaa syytämme tai\nkantaa rangaistusta puolestamme.\"\n\nOnneksi Claudine raukka ei ollut tarpeeksi johdonmukainen viitatakseen\nsiihen, että syntimmekin olisi mahdollisesti edeltäpäin tiedossa\nja siis myöskin edeltäpäin määrättyä, ja jos edeltäpäin määrättyä\nniin myöskin välttämätöntä. Miksi siis ollenkaan mitään rangaistusta\nkannettavaksemme? Hän tarttui Margaretan viime sanoihin, mieluummin\nkuin hänen esityksensä sisältöön. \"Mitä syyn omakseen ottamiseen\ntulee\", sanoi Claudine, \"niin Jumala tietää että minä teen sen.\"\n\n\"Eipä niin, että te tarvitsisitte itse asiassa niin suuren osan siitä\",\nmyönsi Margareta anteliaasti. \"Se oli minun tekoani. Te ette tahtonut\nja minä houkuttelin teidät petokseen.\"\n\n\"Oi, mutta teistä kentiesi se ei näyttänyt niin kovin väärältä. Minä\ntaasen tiesin, että Norbert raukka oli harhaoppinen ja että hänen\nsielunsa tulisi kadotetuksi aivan ijäksi, ja toiselta puolen Gabrielle\nolisi voitu voittaa oikealle kirkolle ja tulla pelastetuksi sieluineen\nja ruumiineen. Mutta entä sitte veljeni! Amin sydän oli aivan\nmurtumaisillaan, sillä Gabrielle on hänen oikea silmäteränsä.\"\n\n\"Ja se on taivaan totuus, neitini! Minä myös, minäkin ajattelin\nherraa ja lasta itseään. Savoijalaiset olisivat voineet tehdä hänet\nonnettomaksi, kukatiesi saattaneet hänelle kuoleman keskuudessaan.\"\n\n\"Me molemmat odotimme omaa hyväämme, eikä suinkaan pahaa toisillemme.\"\n\n\"Me odotimme hyvää loppua, unhottaen keinon kehnouden. Yhtä kaikki on\ntämä raskaampaa minulle kuin teille.\"\n\n\"Eipä niinkään! Te ette tee sovitusta ettekä pelkää kiirastulta.\"\n\n\"Sovitusta! Kiirastulta!\" sanoi Margareta ylenmäärin\nylenkatseellisesti. \"Mitä ne ovat ollakseen sielun ja Jumalan välillä,\njoka sen on tehnyt? Ei mitään! Mitä minä pelkään, se on aivan eri asia.\nMinä, juuri minä, joka kaikella tunnollani ja tiedollani voin siten\ntehdä syntiä, voinko minä olla todellakaan Jumalan valittuja?\"\n\n\"Ja kumminkin\", sanoi Claudine lempeästi, \"on hän hyvin laupias ja\nhellä armossaan.\"\n\n\"Niin, uskollisilleen.\"\n\n\"Mutta onko kenkään koskaan voinut olla uskollinen, ellei Hän ole ensin\narmollinen?\" kysyi Claudine. Hänen sanansa olivat viisaammat kuin\nhän itse tiesikään. \"Margareta, kumpikin meistä on tehnyt väärin\",\nhän lisäsi, ojentaen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana kätensä\npalvelijalle.\n\nKarkealla, työn kovettamalla kädellään tämä kosketti sitä lempeästi.\n\"Mikä olen minä halveksimaan Paavilaista\", sanoi hän itsekseen, \"koska\nen ole onnistunut tekemään omaa kutsumustani ja vaaliani itselleni\nvarmaksi? Ja tiedänhän minä vallan hyvin, että on olemassa ainoastaan\nyksi tuomio niin hyvin sidotulle Paavilaiselle kuin päästetylle\nprotestantille.\"\n\n\"Me olemme molemmat tehneet väärin rakkaudesta\", sanoi Claudine.\n\"Silloin Jumala armossaan antakoon meille molemmille anteeksi!\"\n\n\"Amen!\" sanoi Margareta.\n\n\"Ja te tiedätte, Margareta\", lisäsi Claudine, \"te tiedätte, että on\nolemassa siunattu Herramme. Jättäkäämme asia Hänen haltuunsa!\"\n\n\"Hänen haltuunsa, neitini\", vahvisti Margareta. Hän ei tietänyt miksi\nniin teki, mutta lähin tekonsa oli kumartua alas ja suudella sisar\nClaudinen kättä.\n\nGabrielle tuli näkyviin äkkiä temmaten oven auki. Hänen silmänsä\nleimusivat innostuksesta, poskensa hehkuivat ja koko hänen olentonsa\noli muuttunut. \"Täti! Margareta!\" hän huusi hengästyneenä. \"Norbert on\ntullut takaisin terveenä ja eheänä! Hän tuo uutisia isältäni!\"\n\nNorbert itse oli hänen takanaan, ja saatuaan isänsä kanssa luvan astua\nClaudinen kammioon, he pian antoivat kertomuksensa tulvia molempien\nnaisten korville.\n\nJuuri kun Norbert kertoi miten oli ilmaissut itsensä nuorelle\nLormayeurille, kuultiin kova, käskevä koputus katuovelle. Se oli\nmuuan neuvoston lähettiläs, joka vaati häntä oitis lähtemään\nopastamaan joukkuetta, jonka oli määrä mennä noutamaan takaisin herra\nBerthelieriä. He aikoivat tuoda haavoitetun miehen kantovuoteessa.\nNorbertille kerrottiin, että häntä varten oli varattu hevonen.\n\n\"Teidän olisi parasta viedä mukananne herran vanha vaippa\", sanoi\nMargareta Norbertille. \"Entä, nuori herraseni, milloin lopetitte\npaastonne?\"\n\n\"Päivän noustessa sepän majalla, sillä aikaa kuin hän kengitti\nhevosiani.\"\n\n\"Ruoasta on ensin huoli pidettävä! Messu ja ruoka eivät ole koskaan\nketään haitanneet! -- Jumala toki antakoon minulle anteeksi tuon\nkauhean asian mainitsemisen! Tässä on aamukeitos, joka on pidetty\nkuumana neitiä varten. Vaikka mikä ruoka-aika tämä on!\"\n\n\"Ei, ei, en voi odottaa. Käsky on heti lähteä matkalle!\"\n\n\"Se on käsitettävä järkevästi\", keskeytti hänen isänsä. \"Heidänhän\npitää ensin saada joukkonsa kokoon.\"\n\n\"No, hyvä siis\", sanoi Margareta, \"minulla on oiva salvukukko jonka\neilen paistoin neidille ja johon hän tuskin haluaa koskea. Minä vien\nsen ynnä leipäsämpylän ja viinimaljan viereiseen huoneeseen, sill'aikaa\nkun Gabrielle puolestaan kiittää teitä, herra Norbert, kuten on oikein\nja sovelijasta, siitä että pelastitte hänet paavilaisten käsistä.\"\n\nIstuessaan sisar Claudinen vuoteen ääressä de Caulaincourt katsoi\nmiettivästi poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat lähellä ovea, kuten\nMargareta oli jättänyt heidät. Sisar Claudine katseli myöskin heitä\nja kukatiesi syvemmällä tajunnalla. Viimeinen asia, joka voi kuihtua\ntodellisessa naissydämessä, on osanottava myötätuntoisuus lemmityn ja\nvaalitun nuoren sisaren, lapsineidon, puhkeavaa elämää kohtaan. Noista\nkahdesta, jotka seisoivat siinä yhdessä, heräsi hänen ajatuksissaan\ntoiveita, jotka ulottuivat kauaksi tulevaisuuteen. Vaikkakin Claudine\npaljon piti poissaolevasta Louis de Marsacista, toivoi hän sydämessään\nkuitenkin tämän nyt unhottuneen.\n\nHänen mielestään olisi Gabriellen pitänyt punastua ja miettiä sekä olla\nkykenemätön sanaakaan lausumaan. Mutta sen sijaan tyttö puhui vapaasti,\nkuten olisi Norbertkin ollut tyttö tai hän itse poika.\n\n\"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi\nsitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta\nminä --.\"\n\nMutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden\nkasvojensa yli ja hän vaikeni.\n\nDe Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään,\nmutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi\nheidän välillään. \"Te olette pelastanut minut hänelle\", sanoi toisen\nsydän. \"Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?\" oli toisen ajatus.\n\nDe Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. \"Kallis, nuori neitini,\npoikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä.\nSäästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa\nhänelle -- vaikkeivät ne olekaan tarpeen -- siksi kunnes hänellä on ilo\ntuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä\niltana.\"\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nKuuluisa Ami Berthelier.\n\n\nAmi Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena\nmiehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä.\nSe oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä\nsyntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään\njohon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa,\nvaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun\nsukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää\nloukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten\nkanssa.\n\nJa sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt\npalausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli\nsaanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta,\njotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen\nnuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli\nhänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset\nja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä -- eivätkä\nhe koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi -- ottivat tarkasti\nhuomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen\nsuuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli\nkeksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen\nsiitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin,\nettä hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen\njuuri tässä tarkoituksessa -- joka ei kumminkaan ollut totta, mutta\nkaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden,\nkun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet\nvastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä,\nniin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita\nhänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan\nhänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. \"Kauvan\neläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on\nuskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä\nja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut\nvanhan nimen!\" Vieläpä joskus kuultiin \"hyvän herra Berthelierin\"\nsijasta \"ihmeteltävä Ami Berthelier\", ja olipa vielä ääniä, jotka\nantoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: \"kuuluisa\nAmi Berthelier.\" Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana\n\"kuuluisa\" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli,\njonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä\nhuoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti\nkäskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja\nnostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan\npaarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka\nnäytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin\nviittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja\nkunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään\nkohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin\nIsraelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun\nnämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier\nsanoi hiljaan \"amen\". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti\nsilmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja.\nPojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä.\nHän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen\nmukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan\nei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen\nei edes puhunutkaan.\n\nViimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine\nCalvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden\nkäsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen\nkirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi\nGabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle\nvoimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan\nei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan\nja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen,\njonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai\nedes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu\npehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille,\njotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni\nulos ja sanoi sisar Claudinelle: \"Neitini, teidän on laittauduttava\npian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman\napuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse.\"\n\n\"Siis luulette --\" Claudine sammalsi.\n\n\"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika\nrukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän\nilmaantuisi herra Berthelierille.\"\n\nMargareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen\nsitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin\ntehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä\nmeistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi\nristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.\n\n\"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta\", Claudine vastasi, \"ja\nvieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan\nkehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa.\"\n\n\"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja\", sanoi Margareta,\njoka oli hyvin väittelyhaluinen. \"Mutta nyt -- hän kutsuu minua!\"\n\nSe mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de\nCaulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi.\nAmi näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili\ntuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei\nkumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein\nnuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat\nlujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he\nluottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.\n\n\"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään\", sanoi\nde Caulaincourt, \"että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne.\"\n\n\"Ja neidon tähden\", Berthelier vastasi, \"poikanne mieli uhrata\nhenkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän\neikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen\nlähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja\najatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani\nollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne.\"\n\n\"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista\nennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?\"\n\n\"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa\nteitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä\nen silloin vielä ymmärtänyt.\"\n\nDe Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti\nihmeellinen ja äkillinen riemu. \"Oi Jumala, minä kiitän sinua!\" hän\nsanoi.\n\nMutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: \"Menkää nyt, ystäväni, sillä minä\nolen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne\npuolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät\nkaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!\"\n\nSeuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin\najateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota.\nAmi Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän\ntoivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel\nBerthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen\nrukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä\ntähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän\nsyyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier,\nAmi Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin\njatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin\nsakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois\nGabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä\npaljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka\ntarkoittamattoman petoksen tähden.\n\n\"Teidän on parempi olla varuillanne\", sanoi Ami Berthelier neuvos\nAubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri\nkun oli. \"Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo\nporttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin.\"\n\n\"Mitä hän voi enempää tehdä\", sanoi Aubert, \"kuin mitä hän on jo tehnyt\nkahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää\nmielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle\ntyttöä.\"\n\n\"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven\nkruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee.\"\n\nAubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi\nrauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän\nvarovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa\nmyöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista.\nHaavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin\noli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen\nvähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan,\ntehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä\nuhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa\nsallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit\nDexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä\nhuolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä,\njotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa\nannoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.\n\nSairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat\nlausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan,\ntoiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista\nsukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle\nraskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen\nGenevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa\npettäjänä.\n\n\"Elkää sitä surko\", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. \"Nyt on\nGenevessä jok'ikinen sielu ystävänne.\"\n\nEi ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen\naihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin\nkohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan\nkutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta\nhän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle\nmiksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon\npikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen\nhalunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä\nluultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt\nvälttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin\nkäyttäytyi joskus lapsen tavalla.\n\nHänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu\nantoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt\nolla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan\ntäydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko\najan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo,\nettä hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi,\nmitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari,\nkulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän\nkelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli\nauttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista\nvuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä\nkumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että\nNorbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun\nja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja\nkohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.\n\nViimein tuli hänen osakseen hitunen kuuluisuutta, mutta semmoisessa\nmuodossa, että hän vallan hyvin olisi voinut luopua siitä. Hänen\nasiansa oli lähetetty konsistoriumiin, jolla oli hoidossaan kunnan\nsekä uskonto, tavat että siveys. Jonkun aikaa tuolla kunnianarvoisella\nvirastolla oli kyllin työtä käsitellessään tuomituita libertinejä ja\njärjestäessään heidän asioitaan, mutta viimein se sai aikaa muiden\nasioiden lomassa muistaakseen nuorta Norbert de Caulaincourtia tälle\njotenkin epäedullisella tavalla.\n\nNeuvokset olivat aina edustettuina konsistoriumissa yhden jäsenen\nkautta, joka tällä kertaa sattui olemaan Aubert. Päivänä, jolloin\nNorbertin asia tuli käsiteltäväksi, hän kävi katsomassa Berthelieriä\nja vei uutiset de Caulaincourteille, joille hän kertoi käsiteltävinä\nolleet asiat.\n\n\"Teidän pitää yhtä kaikki olla valmistuneina pahimpaan\", hän sanoi (ei\nkumminkaan Berthelierin huoneessa), \"vaikk'en minä puolestani luule\nmitään vakavaa seuraavan siitä. Itse asiassa tiedän aivan vastaista.\nPastori Michael Cop esitti asian sanoen, että nuorukaista Norbert de\nCaulaincourtia pitäisi rangaista ankarasti sekä omaksi parannuksekseen\nettä esimerkiksi muille. Vaikkakin viimemainittuun seikkaan nähden\nen näe paljoa syytä, koska ei kukaan muu halua tehdä samaa temppua\nilman mitään pakottavaa aihetta. Useat läsnäolevista yhtyivät häneen,\nmaallikkovanhimmat nojautuen painavasti siihen tosiasiaan, että Norbert\noli tehnyt kunnioitettavan neuvoston ja koko kaupungin halveksittavaksi\nsaattaessaan heidät näyttämään osakkailta petokseen ja vilppiin. Mutta\npastorit, ainakin kolme viidestä saapuvilla olevasta, teroittivat\ninnokkaasti, ettei tämä ollut suinkaan pahin nuoren miehen rikoksista.\nHän oli syyllinen silminnähtävään Jumalan lakien rikkomiseen, kuten ne\novat annetut meille pyhässä raamatussa ja selvästi kirjoitetut Moseksen\nviidennessä kirjassa, sen kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa.\nSiinä puhutaan erittäin miehelle ja vaimolle tehdyistä ja soveltuvista\nvaatteista.\"\n\n\"Tuo ei ole koskaan hetkeksikään johtunut mieleeni\", sanoi de\nCaulaincourt pelästyneenä. Sitten hetken jälkeen hän sanoi: \"Mutta\njatkakaa, herra neuvos. Eikö siellä ollut ketään puoltamassa\npoikaraukkaani ja esittämässä, että jos hän oli tehnyt syntiä, oli se\ntehty tietämättömyydestä?\"\n\n\"Minä niin tein. Rohkenin huomauttaa, että kaiken todennäköisyyden\nmukaan nuori mies ei ollut koskaan kuullutkaan kiellosta, sitä vähemmän\naikonut halveksia sitä. Mutta pastorit väittivät, että hänen olisi\npitänyt kuulla siitä ja eräs uskalsi lisätä, että teidän, herra de\nCaulaincourt, olisi pitänyt opettaa häntä paremmin.\"\n\n\"Kentiesi minun olisi pitänyt\", myönsi de Caulaincourt nöyrästi.\n\"Vaikka minä en koskaan uneksinutkaan, että hän saisi semmoisia asioita\npäähänsä; miten minä siis voin älytä kieltää häntä?\"\n\nAubert jatkoi: \"Seurasi vilkas väittely. Pastorit, tarkoitan niitä\nkolmea, jotka ottivat osaa siihen, pitivät tätä raskaimpana poikanne\nvirheistä. Muutamat maallikoista yhtyivät heihin. Mutta suurin osa\npiti neuvoston häväisemistä ja kaupungin kunnialle tehtyä loukkausta\nraskauttavimpana asiana. Mutta viimein kaikki yhtyivät siihen, että\nhänen pitäisi tehdä julkinen synnintunnustus paljain päin ja paljain\njaloin, katujan puvussa ja kantaen sytytettyä kynttilää ja siten pyytää\nanteeksi kaikkivaltiaalta Jumalalta, kunnioitettavalta neuvostolta ja\nyleensä kaikilta kansalaisilta sitä mielipahaa ja häpeää, jonka hän oli\nsaanut aikaan.\"\n\nDe Caulaincourt kalpeni huomattavasti. Tämä oli vallan kauheaa. Norbert\nei koskaan kärsisi sitä. Hän juoksisi pois, hän tappaisikin itsensä,\ntai tekisi mitä tahansa välttääkseen häpeää. De Caulaincourt tuskin\nkuuli Aubertin sanoja, kun tämä lisäsi, että muutamat ehdottivat\nNorbertille lisäksi jonkun aikaa vankeutta. \"Tahdon mennä itse heidän\nluo. Tahdon rukoilla armoa\", hän sanoi.\n\n\"Hyvä, mutta se ei teille sovi, herra de Caulaincourt. Sellainen\ntoimi ei minun ajatukseni mukaan ole tarpeellinenkaan, koska sattui\nmeille kaikille, jotka olimme läsnä, aivan odottamaton välinäytös. Isä\nCalvin, joka koko ajan oli istunut ääneti, kuten mies jonka ajatukset\novat muualla, tarttui äkkiä puheeseen. 'Minun ajatukseni mukaan tästä\nasiasta on ollut liian paljo hälinää', hän sanoi. 'Varmaan on poika\ntehnyt väärin; kumminkin se on ainoastaan poikamainen rikos, joka on\nsopivampi isällisesti nuhdeltavaksi ja rangaistavaksi kuin julkisesti\noikeudessa käsiteltäväksi. Myöskään ei saa unhoittaa, että neito oli\npelastettava.' Tietysti isä Calvinin sanat saavuttivat kunnioittavaa\nhuomiota ja useammat läsnäolevista myöntyivät hänen ajatukseensa.\nYksi maallikko kumminkin, jonka nimeä en tahdo ilmaista, koska se\nsaattaisi vahingoittaa häntä ammatissaan, oli kyllin pahanilkinen\nsanoakseen, että isä Calvinilla oli hyvät syyt menetellä lievästi\nnuoren Caulaincourtin suhteen, koska hänen oma veljensäkin oli\nsekoittunut asiaan. Kaksi tai kolme muuta rohkeni yhtyä häneen ja\nsanoa, että herra Antoine Calvinin käytös vaati tutkimista. Näihin\nasioihin isä Calvin ei vastannut, kuten hänen tapansa ja tahtonsa onkin\nitsekohtaisissa syytöksissä. Mutta pastori Abel Poupin lausui julki,\nettä Antoine Calvin oli niiden miesten kaltainen, jotka seurasivat\nAbsalomia yksinkertaisuudessaan, sillä hän ei tietänyt mistään\nsuunnitelmista. Kuului muutamia hyväluontoisia ivasanoja herra Antoinen\nyksinkertaisuudesta, jolla ei varmaankaan ollut veljensä teräviä silmiä\nrehellisessä päässään. Ja minä rohkenin huomauttaa konsistoriumille,\nettä oma virkaveljenikin, kunnioitettava herra Corne, myöskin tuli\npetetyksi ja saatetuksi väärin vannomaan. Sitten herra Poupin\nryhtyi puhumaan, että Lormayeurin kreivin pitäisi saada kaupungilta\nsievät lunnaat kullassa tai hopeassa kolmesta vangista, jotka hän\nepäilemättä petoksen kautta oli menettänyt. Tämä oli tehtävä kuten\npyhät kirjoitukset käskevät, jotta asiat kunniallisesti suoritettaisiin\nkaikkein ihmisten silmäin edessä.\"\n\n\"Mutta entä poikani kohtalo!\" keskeytti häntä de Caulaincourt\nlevottomasti. \"Kertokaa minulle, miten hänen suhteensa päätettiin\nmenetellä.\"\n\n\"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että\nkunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle\nnoista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman\nkukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen,\non aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni\nBénôit Dexter -- ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme\npuhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?'\nTällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello\noli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella,\nsillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on\nhajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut\nosaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän\ntyhjensi suola-astian _pot au feu'hön_.\"\n\nDe Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien\nsyrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta\nhilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan:\n\"Mitä he sitten tekivät?\"\n\n\"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti\nväittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla\nsanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista\nmerkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se\nparemmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa,\njonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen\nhalukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä\nlupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä\nitsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa\npitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli\nhänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden\njärjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen\nkäsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään.\nPoikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä\nsiivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa,\nettä katson hänen päässeen hyvinkin vähällä.\"\n\nDe Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin\nmitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.\n\n\n\n\nXX LUKU\n\nJälleen lusikan ritari.\n\n\nSamana päivänä puhutteli Norbertia kotimatkalla koulusta vieras,\nvanhemmanpuoleinen mies, joka oli puettu arvokkaaseen, harmaaseen\nkotikutoiseen viittaan ja talutti kauppatavaroilla lastattua muulia.\nTämä oli, vaikkei Norbert sitä tiennyt, Muscaut, savoijalainen\nnahkakauppias, jolla oli maistraatin lupa harjoittaa kaupungissa\nkauppaa. Hän se oli, joka edellisellä käynnillään oli nähnyt Gabriellen\nja tuntenut hänet äitinsä näöstä. Joku nähtävästi oli osoittanut\nNorbertin hänelle, sillä jätettyään muulinsa erään syrjäisen hoitoon,\nhän kiiruhti tämän jälkeen ja lausui hänelle:\n\n\"Minulla on kirje teille, nuori herra.\"\n\n\"Luulenpa teidän erehtyvän. Kukapa minulle kirjoittaisi?\"\n\n\"En erehdy. Te olette se nuori herra, joka kulki naamioituna\nnuoreksi naiseksi. Siis on tämä teille.\" Hän antoi Norbertille\npienen, kokoontaitetun paperipalan, jossa ei ollut sinettiä eikä\nallekirjoitusta.\n\n\"Keneltä se on?\"\n\n\"Eräältä, jonka te tunnette ja joka tuntee teidät. Kumminkaan ei hän\nvoinut panna nimeänne kirjoitukseen, koska hän ei ollut milloinkaan\nkuullut sitä.\"\n\nNorbert avasi paperin ja luki seuraavaa: \"Tahdotteko kohdata minua\nystävänä juuri ennen auringon laskua Savoijan puolella Plain-palaista\nsen puuryhmän alla, joka on Amos juutalaisen viinipuodin takana?\nTe voitte varovaisuuden vuoksi tuoda yhden ystävän mukananne, jos\ntahdotte. Teille hartaasti hyvää toivova -- Viktor de Lormayeur.\"\n\nNorbert päätti tavallisella rohkeudellaan mennä oitis ja yksinään. Hän\nei tahtonut kertoa tästä isälleen eikä kellekään ystävistään, sillä\nhe olisivat voineet estää häntä epäillen, eikä aivan aiheettomasti,\nsavoijalaisten tahtovan kavaluudella saada Norbert käsiinsä ja kostaa\nhänelle kepposestaan. Mutta Norbert puolestaan luotti täydellisesti\nnuoren kreivin kunniantuntoon, sillä olihan tämä lahjoittanut\nNorbertille hengen niin jalomielisesti. Vanhemman ja varovamman\nhenkilön mieleen olisi voinut johtua, ettei kirje olisikaan ollut\nViktor de Lormayeuriltä, jonka käsikirjoitusta hän ei koskaan ollut\nnähnyt, vaan joltakin vihamieheltä, joka olisi käyttänyt kreivin nimeä.\nMutta Norbertin mieleen ei juolahtanut ajatella niin. Nykyisessä\nyksitoikkoisessa elämässään hän oli iloinen, että jotakin uutta\ntapahtuisi, ja hän odotti iltaa vilkkaalla jännityksellä.\n\nHän saapui kohtauspaikalle hyvin puolta tuntia ennen auringon laskua.\nMutta mies, jota hän etsi tai joka etsi häntä, oli jo siellä vastassa\nhevosen selässä, puettuna sileään, vihreään metsästyspukuun ja\nhopeatorvi sivullaan. Nähdessään Norbertin hän astui alas satulastaan\nviskaten ohjat ainoalle seuralaiselleen, jonka oli tuonut mukaansa.\n\"Hyvää iltaa, kunnon poika tai sievä neiti\", hän sanoi. \"Tule mukaani\npuiden alle istumaan, sillä minä tahtoisin puhua kanssasi.\"\n\nNorbert katsoi kirkkaisiin nuoriin kasvoihin, kauniiseen otsaan,\nystävällisiin silmiin, hempeään suuhun ja pyöreään poskeen. Hän tiesi,\nettei mitään vaaraa tämän miehen puolelta häntä kohtaisi. Mutta hän\npiti parempana seista, kun Viktor taasen istui nojaten selkä vasten\npuuta.\n\n\"Te geneveläiset olette tehneet meistä oivallisia narreja\", hän sanoi.\n\n\"Eivät geneveläiset, jotka eivät tietäneet asiasta mitään\", vastasi\nNorbert nopeasti, \"vaan se oli minun tekoani, kuten kerroin teille.\"\n\n\"Kumminkin he olivat hyvinkin iloisia saadessaan miehensä takaisin\nilman lunnaita. Toivon, että he ovat palkinneet teidät hyvin, kunnon\nvihamieheni.\"\n\nNorbert nauroi. \"He olivat vähällä palkita minut leivällä ja vedellä\nvankilassa, jollei pahemmallakin\", hän sanoi. \"Ja saanko kertoa\nteille, herra kreivi, että isällenne aijotaan lähettää oivallisissa\nhopeakruunuissa kauniit lunnaat noista kolmesta vangista.\"\n\n\"Ajattelevatko he siis voivansa riistää hänen kiukultaan aseet? Heidän\npitäisi tuntea hänet paremmin.\"\n\n\"He eivät ollenkaan ajattele hänen kiukkuaan. He vaan ajattelevat sitä,\nmikä on oikein ja kohtuullista\", Norbert ylpeästi sanoi.\n\n\"Heidän täytyy olla vankemmat kuin me tiedämmekään, jos he voivat\nolla huomioonottamatta Lormayeurin kiukkua\", vastasi Viktor melkein\nsuuttuneena.\n\n\"Sepä on se läksy, joka teidän on opittava. Kuinka monta vuotta on\nsiitä, kuin te lusikan ritarit olette liikutelleet maata ja taivasta\nsuunnittelemalla Geneven hävittämistä? Oletteko jo tehneet sen?\nVoitteko tehdä sitä sen kummemmasti tulevaisuudessa kuin ennenkään\nolette tehneet? Jos ette, miksi siis enää vaivaatte itseänne?\" kysyi\nNorbert, joka puhui tälle savoijalaiselle kuten ainakin geneveläinen,\nkun hän taasen geneveläisille usein puhui kuten synnynnäinen\nranskalainen.\n\n\"Sinä olet rohkea lurjus! Mutta juuri siksipä minä rakastankin sinua ja\nolen tullut etsimään sinua. Tiedä kumminkin, että isäni olisi vaatinut\nkorvausta miekka kädessä Geneven kaduilla jo kauan sitten, jollei\nmuuan tapaturma olisi saattanut hänet auttamattomasti sairasvuoteelle.\nKun minä kerroin hänelle teidän kataloiden harhaoppistenne mustista\nkeinoista, joiden avulla kaunis neiti ja hevonen, jolla hän ratsasti,\nmuuttuivat harmaiksi jäniksiksi, hän ensin kieltäytyi uskomasta minua,\nvaikkakin saattojoukon miehet tukivat kertomustani. Totta kyllä, he\neivät itse olleetkaan nähneet muutosta. Semmoisia asioita ei koskaan\nnähdä kun ne tapahtuvat, paholainen kyllä pitää siitä huolen. Mutta\nvallan samana päivänä metsästäjät tapasivat ansasta kaksi jänistä\nja toinen niistä huusi surkeasti aivan kuin nuoren tytön äänellä,\ntoinen taasen oli ihan ratsunne karvainen. Siten asia oli päivän\nselvä kaikille järkeville ja miettiville ihmisille. Lopuksi isäni\nmuutti mielensä ja uskoi sen kokonaan. Mutta sitä kiivaampi oli hänen\nkiukkunsa Geneven noitia kohtaan, mikä olikin hyvin ymmärrettävää,\nsamoin minuakin kohtaan, mikä ei ollut niinkään käsitettävää, sillä\nmitenkä voisi kukaan taistella noituutta vastaan? Hänen raivonsa oli\nniin hirveä, että hän viimein lankesi tiedottomaksi.\" Tässä Viktor\nantoi äänelleen sopivan määrän mielipahaa ja pysähtyi hetkeksi,\nennenkun pitkitti. \"Lääkärit sanovat, että hän nyt on parempi ja\nluultavasti elää, mutta ei missään tapauksessa voi lähteä sotaan,\n-- tuskinpa koskaan enää, kuten on syytä pelätä. Kumminkin on hän\nlempeämpi ja helpompi kohdella. Siten minä olen saanut häneltä luvan,\njonka hän kauvan epäsi minulta, lähteä Espanjaan ja laskea miekkani\ntodellisen hallitsijani Savoijan herttuan jalkoihin. Hän taistelee nyt\nEspanjan kuninkaan puolesta, jolle hän on juuri saavuttanut suuren\nvoiton St. Quentiniksi kutsutussa paikassa. Niin pian kuin hän on\ntoimittanut asiat heidän hyväkseen saa hän espanjalaiset auttamaan\nhäntä omassa asiassaan. Sitten tulee hän armeijan kanssa voittamaan\nRanskalta takaisin vakinaiset alueensa. Minä tahdon sotia hänen\nkanssaan tuossa taistelussa\", sanoi Viktor de Lormayeur, miehekkään\nrohkea tuli tuikkaen silmissään.\n\n\"Sitten, kreivini, olkoon Jumala kanssanne ja kohdelkoon teitä, kuten\nte olette kohdellut minua!\" sanoi Norbert sydämellisesti.\n\nViktor katsahti pois hänestä ja repi maasta kourallisen heinää ja\nruohoa. \"Totuus on se\", hän sanoi, silminnähtävästi hämillään, \"että\nminä jätän jälkeeni nuoren neidin, jota minä -- jonka suosion minä\nomistan --\"\n\nNorbert katsahti häneen hämmästyneenä. Varmasti oli kreivi lohduttanut\nitseään hyvin nopeasti geneveläisen morsiamensa häviöstä. Hän ei\ntiennyt mitä sanoisi eikä sentähden viisaasti kyllä sanonut mitään.\nViimein Viktor jatkoi, vaikkakin yhä silminnähtävästi hämmentyneenä:\n\"Sinä ihmettelet, ja tosiaankin on se vaikeaa selvittää. Minun täytyi\ntaipua isäni tahtoon ja uhrata oma tahtoni. Mutta nyt on se kaikki\nohitse. Ja minun on tarpeellista kertoa asia sinulle, koska minua hyvin\nmiellyttäisi saada sinut mukaani Espanjaan.\"\n\n\"Minut! Lähteäkö teidän kanssanne Espanjaan!\" Norbert toisti suuresti\nhämmästyneenä.\n\n\"Olen sen sanonut. En ole koskaan nähnyt nuorukaista, jonka niin\nmielelläni ottaisin seuralaisekseni, -- ehkäpä juuri sinun rohkeutesi\ntähden. Poika, minä teen sinusta rikkaan tai oikeammin sanoen, ruhtinas\nja minä keskenämme toimitamme sen. Voit aluksi ruveta paashikseni --\nei, olet liian hyvä siksi. Luulenpa sinun kasvaneen sitte kun sinut\nmuutama viikko sitte näin.\"\n\n\"Se on puvun syy\", virkkoi Norbert väliin.\n\n\"Saat siis alkaa uskottuna aseenkantajanani. Minä tarvitsen sinua\nuseihin toimiin, mutta ennen kaikkea luultavasti ylläpitämään\nyhteyttäni erään linnan kanssa, jonka minä tunnen.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Norbert, \"unhoitattehan uskonnolliset eroavaisuutenne!\"\n\n\"Mitäpä siitä? Eivät kaikki meistä ole pyhimyksiä ja munkkeja. En halua\nrukouksiasi, poikaseni; minä tarvitsen hienoa älyäsi, rohkeuttasi ja\nuskollisuuttasi ystäviäsi kohtaan. Kun sinä olet aseenkantajani ja\nuskollinen asetoverini, niin luulenpa voivani hankkia itselleni jonkin\nverran omaisuutta ja nimelleni kylliksi arvoa, laskeakseni ne unelmieni\nneidon jalkain juureen.\"\n\nNorbert unhoitti sen hämmästyttävän nopeudenkin, jolla nuori kreivi\nnäkyi vaihtavan mieltymyksensä esinettä, miettiessään toivehikkaita\nsuunnitelmia, jotka siten levitettiin hänen eteensä. Saada osaa\nurhotöissä, tekoja toimitettavaksi, nimi hankittavaksi suuressa\nmaailmassa -- tuossa loistavassa maailmassa, jossa miehet ottelivat\nja taistelivat, kosivat ja voittivat kauniita naisia ja vuoroon\nelivät ilossa ja huvituksissa, vuoroon seikkailuissa ja vaarallisissa\nyrityksissä -- sitä hänelle nyt tarjottiin. Vaahtoava elämänmalja\nhänelle tarjottiin. Yhdellä voimakkaalla siemauksella hän voisi\ntyhjentää sen, jos vaan tahtoisi. Hänen poskensa hehkuivat, hänen\nsilmänsä säihkyivät ja hänen pojanvartalonsa suoristui. Hän näytti\ntuossa ainoassa silmänräpäyksessä kehittyneen mieheksi.\n\nHän polvistui toiselle polvelleen, ojensi kätensä ja laski sen kreivin\nkäteen kuten vasalli, joka vannoo herralleen uskollisuutta. Hänen\nkätensä mukana seurasi hänen sydämensäkin. Mutta seuraavassa tuokiossa\nhän veti sen pois, ja tumma varjo pimensi hänen kasvonsa.\n\n\"Mutta --\" hän sanoi.\n\n\"Ei mitään 'muttia' minulle\", sanoi Viktor iloisesti. Heikot kasvot\nkatsahtivat voimakkaisiin. Ja niin ystävällinen, niin voittava oli se\nkatse, että heikkous melkein kukisti voiman.\n\nNorbertin silmät painuivat alas. \"Mutta entä Ranska!\" hän viimein\nsanoi. \"Olenhan ranskalainen. En voi käyttää miekkaani Ranskaa vastaan.\"\n\n\"Se asia kyllä voidaan järjestää\", sanoi Viktor.\n\n\"Ja entä isäni?\"\n\n\"Jos hän on järkevä mies, -- ja sitä en voi epäilläkään -- niin tulee\nhän varmaan iloiseksi saadessaan sinulle niin hyvän tulevaisuuden.\"\n\n\"Ei niin. Hän tulee vastaamaan: 'Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän\nkoko maailman voittaisi, ja kumminkin kadottaisi itsensä?'\"\n\n\"Kadottaisiko itsensä?\" toisti Viktor näyttäen samallaiselta\nkuin älykäs koira, joka turhaan koettaa saada selville herransa\ntarkoitusta. Juuri silloin laskevan auringon punertavat säteet\nhiipivät puiden lehvien läpi, koskettaen hopeakehikköä Norbertin\nvyössä ja saaden timanttisormuksen Viktorin kädessä kimaltelemaan\nmonivärisellä loisteella. Hän nousi ylös ja siirtyen vähä sivulle\nviittasi merkitsevästi suureen tulikehään, joka juuri silloin kosketti\ntaivaanrantaa.\n\n\"Pyydän, antakaa minun ajatella\", sanoi Norbert.\n\n\"Kyllä\", vastasi kreivi, \"siksi kunnes aurinko on laskenut.\"\n\nNorbert käänsi kasvonsa hehkuviin lännen pilviin. Aika oli lyhyt.\nJos hän ei ollut ajatellut koskaan ennen, täytyi hänen ajatella nyt.\nKumminkin hän, vaikka kuinka olisi koettanut, ei voinut ajatella mitään\nmuuta kuin nuorta kreiviä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, hänen\nsotavarusteitaan ja ennen kaikkea sitä kummallista horjuvaisuutta, jota\nhän oli osottanut puhuessaan uudesta rakkaudestaan heti sen hartaan\nkosimisen jälkeen, jonka hän niin hiljattain oli tehnyt oletetulle\nneiti Castelarille. Sillä tapaa epäilemättä ihmiset menettelivät\nsuuressa maailmassa, tuossa yllätyksiä ja seikkailuita ja kaikenlaisia\nmuutoksia täynnä olevassa paikassa, joka oli niin erilainen kuin kylmä,\njokapäiväinen ja yksitoikkoinen Geneve! Ja kumminkin Genevessä pitivät\nihmiset sanansa ja olivat uskollisia ystävilleen. Sitä todisti heidän\nmenettelynsä häntä itseään ja hänen isäänsä kohtaan, sen jälkeen kun\nhe olivat tulleet heidän joukkoonsa. Koko tämän ajan teki aurinko\nlaskuaan. Oh, kuinka nopeasti! Kumminkaan hän ei vielä ollut tehnyt\npäätöstään eikä ollut kyennytkään sitä tekemään. Hän ainoastaan\ntunsi, että hänelläkin kenties oli lupaus pidettävänään. Eikö hän\nollut sanonut: \"Sinun Jumalasi pitää oleman minun Jumalani, sinun\nkansasi on oleva minun kansani?\" Hän sanoi ylpeästi itsekseen: \"Olen\nGermain de Caulaincourtin, ranskalaisen ritarin poika. Se sisältää\nenemmän kuin olla Lormayeurin kreivin aseenkantaja\". Mutta nyt oli\nsuuresta laskevasta auringosta vaan reuna enää jälellä, kapea, punainen\ntuliviiva. Tuossa tuokiossa olisi sekin hävinnyt. Kaikki mitä hänellä\nnyt oli, olisi kadotettu, jos hän näin lähtisi, -- hänen uskontonsa,\nhänen kotinsa, ah, myöskin tämä koti Genevessä, josta hän kumminkin\nniin piti. Heittääkö nämä kaikki -- se olisi oman itsensä kadottamista.\nHän ei voinut tehdä sitä.\n\nKäsi laskeutui hänen olkapäälleen. Nuori kreivi seisoi hänen\nvierellään. \"Tule, aseenkantajani\", hän sanoi hymyillen.\n\nNorbert äkkinäisen liikutuksen valtaamana heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n\"En rupea teidän aseenkantajaksenne, herra kreivi\", hän sanoi. \"Niin\nen _voi_ tehdä. Mutta aina olen teidän kiitollinen palvelijanne, jonka\nelämän te olette pelastanut ja joka tuntee itsensä sidotuksi teihin\nkaikilla laillisilla tavoilla, niin kauan kuin henkeä minussa on.\"\n\n\"Jos niin on laita, niin tee miten tahdot. Mutta miksi et voi taipua?\"\n\n\"Onhan minulla isäni. Olen vannoutunut hänen omakseen ja hän Geneven\nomaksi.\"\n\n\"Geneven harhaoppiset voivat tulla hirteen kuten he vallan hyvin\nansaitsevatkin! Minä lupaan sinulle sellaista, jota ei kenkään heistä\nvoi taata sinulle. Eikä sitä voi miksikään elämäksi kutsua, jota vietät\nheidän keskuudessaan.\"\n\nNorbert oli uskollinen sydämmessään. Hän ei olisi tahtonut kokonaisten\nmaailmoidenkaan tähden sanoa Geneven viholliselle, mitä hän oli usein\nsanonut itselleen. Hän vastasi ylpeästi:\n\n\"Olen syönyt heidän leipäänsä ja suolaansa ja he ovat kohdelleet hyvin\nminua ja omaisiani.\"\n\n\"Ovatko he sitte sen arvoisia, että hylkäät iloisen elämän ja sen\njälkeen pelastuksen oikeauskoisen kirkon helmassa?\"\n\n\"En tiedä minkä arvoisia he ovat, herra kreivi. Mutta ajattelen, etten\nansaitsisi luottoanne ja suosiotanne, jos minä jättäisin heidät nyt.\nOlisihan se isäni ja isäni uskon hyljäämistä.\"\n\nViktor tunsi, että hän oli voitettu. Hänen kätensä herpautuivat alas ja\nhänen kasvonsa synkkenivät.\n\n\"Koko elämässäni\", hän sanoi, \"en ole saanut vielä ainoatakaan asiaa,\nmitä olen halunnut.\"\n\n\"Herra kreivi\", sanoi Norbert, jonka ääni värisi kuin\ntukehtumaisillaan, \"minä rukoilen teitä että annatte minun mennä.\nMinulle käy liian raskaaksi, kun katselen teitä silmiin ja kuulen\näänenne. Sillä minä en tahtoisi mitenkään tehdä sitä, mitä minulta\npyydätte, enkä voikaan. Mutta jos vaikka milloin hengellänikin voin\npalvella teitä --\"\n\n\"Sinä olet vastahakoinen, nuori imartelija\", keskeytti kreivi\nvihanpuuskalla, joka meni ohi yhtä nopeasti. \"Mutta -- sepähän se juuri\non kohtaloni. En sano sen enempää. Kaikesta päättäen olet ranskalainen.\nKäy omaa tietäsi. Palaa takaisin Geneveesi, koska se on niin\nvälttämätöntä, ja olkoon Jumala kanssasi! -- Seisahduhan kumminkin!\"\nHän veti sormestaan timanttisormuksen, joka säihkyi laskevan auringon\nsäteissä. \"Ota tämä muistoksi kiintymyksestäni niin kelpo nuorukaiseen.\nJos joskus tarvitset ystävää, toimita vain sormus minulle, ja oletpa\nhuomaava, etten ole unhoittanut -- Castelarin kaunista neitoa.\"\n\nJa niin he erosivat.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\nLuopuminen.\n\n\n    \"Ei minkäänlaista epäilystä voi oppia\n    tuntemaan muuten kuin toiminnassa.\"\n\n                              Carlyle.\n\nKohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin\npäättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu\nkättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan\njohtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää\nylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden\nvuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita\nvastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka\nolisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana\nja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti\ntarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa\nGeneveen.\n\nOliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai\nluuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin\nsyy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka\nhän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti -- se syy nimittäin,\nettä hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa\nkuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti.\nMutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys\nja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että\nvielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella\nampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa,\nsaavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja\nvaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona.\nKun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä\nGenevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin\nolisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset,\nniin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa\nystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä\nhänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina\ntulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja\nvankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö\nherra Berthelier ollut halukas uhraamaan -- oi, liiankin paljo! --\npelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies.\nKun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!\n\nNyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen,\nettä vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän\nkokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut\nsaarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta\nmennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli\nvasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko\nmaailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka\nveli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin\npäinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä\nranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa,\nmissä hyvänsä löysikään sitä.\n\nKun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa\nkunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta\nhänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken\nja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli\nitseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan\nsiitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely,\nkerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin,\npuhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi\nhänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään,\nettä isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää\nvettä ja leipää Evêchén vankikopissa.\n\nTähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat\nripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin\nulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin.\nNorbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti\nhyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia\nmaukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut\ntarjota Gabriellelle. \"Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan\", hän\nkummasteli, \"että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin\nLouis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi\nuskonsa tähden?\"\n\nHänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin\ntavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän\nkohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.\n\nKaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja\npalvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja\nsanoi: \"Tulet myöhään, poikani\". Jacques, nuorin Calvineista, nousi\ntuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle\nhänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän.\nHänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren\nkreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa\nkohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran.\n\"Vaikkakin\", hän lisäsi, \"ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori\nherra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet\nhyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki,\njonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki,\nettä hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen\nenää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä\njälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän\nkaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on\nansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven\nharhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin\novat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut\ntänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda\nvuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän\nsuuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi.\"\n\nArvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja\nmetsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä\nvoitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla\nmuillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja\nmeni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain\nja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se\noli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle\nBerthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle\nLormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina\nNorbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki.\nMutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa\nhänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan\nGeneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet\nveijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat\nolemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa.\nTämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien\nkehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä\ntarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle.\nMuscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina\nvaralla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne\nolivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.\n\nIllallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä\ntämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi\nisälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja\nnäytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.\n\nDe Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli\nsiis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli\nkoeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen.\nEikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa\noli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan\ntoiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: \"Olet\ntehnyt hyvin, poikani\", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.\n\nHeidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat\nsanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:\n\n\"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra\nBerthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä\niltana?\"\n\n\"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan\nvähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan.\"\n\nSen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen\ntukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti\njännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: \"Tämä kaikki\nvakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni,\nkun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa\nkaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan\ntehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin\nsukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille.\"\n\n\"Mutta luuletteko Savoijan tuomioistuinten tunnustavan oikeaksi minkä\nhyvänsä asiakirjan, jonka me saatamme vahvistaa Genevessä?\"\n\nBerthelier hymyili. \"Jos me vaatisimme tiluksia, niin eipä meillä\ntaitaisi olla mahdollisuutta tulla kuulluiksi\", hän sanoi. \"Mutta\nkoska nyt luovumme niistä, niin se muuttaa asian aivan toiseksi.\nLuulisin tällaisen asiakirjan olevan hyvinkin hyödyksi. Nuori kreivi\nsaa varmasti herttuan suostumuksen, ja jos hän pääsee oikeuksiinsa,\nkatsoo hän kyllä omaa etuaan asiassa. Sitten ajattelen vielä\", hän\nlisäsi hetken vaitiolon jälkeen, \"että herra Muscautin pitäisi käydä\nneuvoksien luona ja pyytää jonkinlainen lupaus heiltä nuorelle\nkreiville siitä, että nämä asiat täten toimitetaan. Jotenkin myös\npitäisi järjestää vankien lunnaat, jotka kaupunki kieltämättä on\nvanhalle kreiville velkaa.\"\n\n\"Se koskee minua kaikista lähimmin\", sanoi de Caulaincourt. \"Mutta\nmitä siinä suhteessa voin tehdä? Elänhän itse täällä olevien veljieni\nhyväntahtoisuudesta.\"\n\n\"Isä\" keskeytti Norbert hänet äkkiä, \"onhan meillä sormus, jonka nuori\nkreivi äsken antoi minulle. Timantti on suuri. Katsokaapas kuinka se\nloistaa! Sen täytyy maksaa koko joukon kolikoita.\"\n\n\"Sinä et voi erota siitä, poikaseni\", sanoi Berthelier vuoteeltaan.\n\n\"En voi antaa enkä myödä sitä, mutta varmaan voin pantata sen\", vastasi\nNorbert.\n\n\"Mahdollisesti se ei ole tarpeenkaan\", sanoi Berthelier. \"Maisonneuvet\novat rikkaita. Onpa olemassa muitakin, jotka tahtovat auttaa. Minun\nneuvoni on, että lähetämme huomenna nuorelle kreiville herra Muscautin\nmukana kirjeen, jossa tarkemmin esitämme suunnitelmamme. Sitten, jos\nhän sen hyväksyy, voimme käydä toimeen oitis.\"\n\n\"Niin, oitis\", sanoi Norbert, \"sillä minä ymmärsin, että nuori kreivi\nlähtee heti Espanjaan.\"\n\n\"Useammasta kuin yhdestä syystä\", sanoi Berthelier, \"haluan Gabriellen\nasian järjestetyksi niin pian kuin mahdollista. Sillä se tapahtuu\nenemmän hänen suojeluksekseen kuin kreivin eduksi. Niin kauan kuin\nhän on Castelarin perillinen, on hän vaarassa. Hänet voidaan vaatia,\nryöstää tai siepata väkivallalla niiden toimesta, jotka koettavat\nsaada hyötyä hänen oikeuksistaan. Mutta luovutusvahvistus tekee\nhänet laillisesti siksi, mikä hän on aina ollut sydämestään, Geneven\ntodelliseksi lapseksi -- ei mitään muuta eikä mitään enempää.\"\n\nDe Caulaincourt myönsi puheen oikeaksi. \"Mutta minä näen että olette\nväsynyt\", hän lisäsi, \"elkäämme siis enää puhelko enempää. Toivotamme\nteille tyyntä lepoa ja lähdemme tiehemme.\"\n\n\"Hyvää yötä, ystäväni! Seisattukaahan kumminkin hetkeksi. Kirjeen\npitäisi neljän neuvoksen kaupungin puolesta nimikirjoituksillaan\nvahvistaa varhain huomenaamuna. Huolehtikaa kaikesta, pyydän teitä.\"\n\n\"Minä teen sen. Elkää olko levoton.\"\n\n\"Ah, tuossahan tulee Gabrielle! Lapsi, tervehdi herra de Caulaincourtia\nja Norbertia, näitä kelpo ystäviäni, jotka nytkin tekevät sinulle\nparempaa palvelusta kuin itse haluatkaan.\"\n\nHe tervehtivät häntä ranskalaisella kohteliaisuudellaan, ja kaikki\nkolme menivät yhdessä katuovelle. Kun Gabrielle palasi, löysi hän\nBerthelierin jo milt'ei nukkuneena.\n\nHän pysähtyi hetkeksi, epäröiden mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta hänen\nkeveät askeleensa olivat herättäneet Amin. Tämä katsahti Gabrielleen.\n\n\"Yolandeko?\" hän mutisi. Sitten saavutettuaan täyden tajunnan, hän\nlisäsi: \"Luulenpa uneksuneeni. Gabrielle, sinä varmaan tulet iloiseksi\n-- tulethan -- saadessasi kokonaan kuulua Genevelle ja minulle.\"\n\n\"Isäni, olen sitä aina ollut. Paitsi luonnollisesti että minä, kuten me\nkaikkikin, kuulun Jumalalle.\"\n\n\"Kuulummeko Jumalalle? Antakaamme siis omistajan ottaa ja käyttää sitä,\nmikä Hänen omaansa on. Olkoon niin! En kysy enempää.\"\n\n\n\n\nXXII LUKU\n\nPelätty keskustelu.\n\n\nEräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain\nde Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen\nluona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt\njoitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen\ntavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen\nilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan\nnumeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin\nakkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi\ntuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen\nkokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut\ntoispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa,\nnuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan\nhänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä\nkuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa\novelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä\nastumaan sisään. \"Se ei olisi millään tavalla oikein\", hän sanoi. \"Ole\nmies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä\nsurmaa sinua.\"\n\n\"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja\nantaisin hänen vetää kulmahampaan suustani\", sanoi Norbert.\n\nDe Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski\nNorbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään\nystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven\nlähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen\nhalvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti\ntämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti\nsisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan\nvieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine,\nei erittäin iloisine mietteineen.\n\nHänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli\nollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt\nsyytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä\ntaikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt\nkatselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli\nehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi\npoikansa omituisen, rohkean luonteen -- luonteen jota hän itsekin,\nkuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista,\nettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan\nsoveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla\nrohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa\nvallan kuulumatonta uppiniskaisuutta -- ruveta väittelemään? De\nCaulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan\nvastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä,\nmitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä\nparlamentissa: \"Vain Herra sen tietää!\"\n\nMutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren\nkirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt\nhuonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten\nkostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea\npidättyä ääneensä nyyhkimästä.\n\nHänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä\nalkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet\neivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.\n\n\"Oi isä\", hän sanoi, \"isä!\" Sanat olivat melkein itkua.\n\n\"Mikä sinun on, poikani?\" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä,\naivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: \"Ethän vain jätä\nGeneveä?\"\n\nGeneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivat\nJean Calvinia.\n\n\"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on -- -- Louis de\nMarsacista.\"\n\n\"Louisistako!\"\n\n\"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen\nkuolemataan.\"\n\nDe Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi\nhän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista\nkivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt\nsanaakaan lausuttavaksi.\n\nViimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään\noli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.\n\n\"Kas näin se kävi\", hän sanoi. \"Istuin ja odotin hänen huoneessaan,\njossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti.\nMinä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa.\nTietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta\nsamanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita\npapereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan.\nIsä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari\nmuuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin\nmiettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun\npitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa\nväsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta\nsilloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena,\nnäyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän\nsuuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka\noli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä\nolevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat\nminua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti\najattelemaan sellaisia.\"\n\n\"Hän kyllä niin tekee, ja enemmän kuin moni muu. Mutta jatka!\"\n\n\"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten\nluona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin\nympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä\netsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan\ntietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai\nkohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen\nhuomiotaan.\"\n\n\"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään.\nVihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli\navaamaton kirje --\"\n\n\"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä\njoku luultavasti on kertonut sen saapumisesta.\"\n\n\"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin\nja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin\" -- Norbertin ääni vapisi --\n\"tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac -- Peloquin!' ja hetken\njälkeen: 'Jumalani!' -- Mutta\", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena\nhuolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, \"Calvin ei lausunut sitä\nkuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja\nhuutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne\nolivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä\ntiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.\n\n\"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin,\nsillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme\nkuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen\nkasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten.\nHän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa\nja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet\ntänne?'\n\n\"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän\nomasta käskystänne.'\n\n\"'Mene', hän sanoi, 'ja palaa huomenna samalla tunnilla.'\n\n\"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de\nMarsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon\nteiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa,\npyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti,\nsitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen\nhengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui:\n'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska\novat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat\ntäynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle\nkirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän\ntahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni.\nMutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de\nCaulaincourt --'\"\n\n\"No, mitä sitten, Norbert?\" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli\nlopettanut lauseensa kesken.\n\n\"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui\", sammalsi\nNorbert. \"Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta\nhän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin\nkaikkea.\"\n\n\"Ja mitä on nyt tehtävänä?\"\n\n\"Ei mitään. Mitä vankien lunnaisiin tulee, maksaa kaupunki ne.\nAinoastaan minun pitäisi muistaa, ettemme ole lähetetyt maailmaan\npalvelemaan itseämme, emmepä edes ystäviämmekään oman mielivaltamme\nmukaan, vaan tekemään Jumalan tahdon jälkeen kuten Louis de Marsac.\nHän pyysi minun rukoilemaan Louisin puolesta ja seuraamaan hänen\nesimerkkiään, että jos kärsimys tulisi tai kuolema -- oi isä,\ntiedättehän.\"\n\n\"Sekö oli kaikki?\"\n\n\"Niin -- ei; hän laski vielä kätensä pääni päälle. En koskaan enää\nsano, ettei hänellä ole tunteita.\"\n\nDe Caulaincourt huokasi. \"Kenellä luulet olevan vaikeimman osan\ntaistelussa, kenraalillako vaiko sotilailla?\" hän kysyi. \"Norbert, nämä\novat raskaita uutisia, hyvin raskaita.\" Sitten hetkisen äänettömyyden\njälkeen hän lisäsi: \"Luullakseni Louisilla ei ole omaisia kaupungissa.\"\n\n\"Ei. Mutta täällä on -- Gabrielle.\" Norbertin ääni aleni hyvin\nmatalaksi, kun hän lausui tämän nimen.\n\nDe Caulaincourt ei häntä heti ymmärtänyt, sillä eihän ollut muodollista\nkihlausta ollut. Mutta Norbert ymmärsi sen kyllä liiankin hyvin. Juuri\ntässä samassa paikassa oli Louis uskonut hänen huolekseen sen asian,\nmikä oli muuttanut hänen elämänsä. Hänen isänsä luki tämän hänen\nkasvoistaan. Se sai hänet hetkisen perästä lausumaan:\n\n\"Ah, on asioita, joissa nuoret tuntevat toisensa paremmin kuin mitä\nvanhat voivat!\"\n\n\"Isä, teidän pitää kertoa tästä heille. Kenties herra Berthelierin,\nvaikkakin hän on sairas, olisi parempi tietää se ensin. Hän sen sitte\nkertoo Gabriellelie.\"\n\n\"Minusta on soveliaampaa että sinä itse veisit perille sanoman, jonka\ntoimittamisen isä Calvin uskoi sinulle.\"\n\n\"Oi, mutta sitä en voi tehdä. Onhan puhe ystävästäni, Louisista,\nveljestäni!\" Tässä aivan poika äkkiä ja omaksikin hämmästyksekseen\nheltyi ja itki nyyhkien ääneensä. Onneksi ei ollut ketään näkemässä tai\nkuulemassa. Tuomiokirkon seutu oli tyhjä, koska oli ehtoollisen aika.\nDe Caulaincourt laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle, mutta\nei koettanut pidättää omiakaan kyyneleitään. Norbert kumminkin pian\nhillitsi itsensä. \"Meidän pitää mennä kotiin\", hän sanoi. \"Ja te saatte\ntästä kertoa Berthelierille.\"\n\nLiikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää\nvastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.\n\nHeidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu,\njoka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt,\nhämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta,\nkiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt.\nJean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen\nisänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään\nja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi -- sillä hän oli nähnyt Calvinin\nsielun tuskat -- tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi,\nkärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei\nkoskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan\nyhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa\nja hengenvaarassa olevista.\n\nHän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko\nse voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka\noli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka\nasui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa\njälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu\nvastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa\nsille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen\nkunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni\nnurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen\nluottivat -- kuten esim. Louis -- olivat vangittuina, kidutettiin ja\npoltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki -- kunhan vaan ihminen kaikki\nymmärtäisi. -- Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin\nisä Calvinkin -- ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte\noli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset\npuhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin\nlukenut: \"Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen\".\n\nEivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet\ntällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen\nsieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota\nluulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties\nsaan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa\n-- uskallanko sanoa -- kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita\npaljoa suurempi.\n\nVälähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt\nhäntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\nNorbertin lähetys.\n\n\n    \"Nuorukaiselle on parempi, että hän pyrkii\n    tuntemattomien seikkojen halki toimintaa kohden,\n    kuin levätä mitäkään tekemättä.\"\n\n                                   R. Browning.\n\nNorbert odotti levottomana isänsä palaamista surulliselta\nlähetykseltään naapurien luota. Samaa levottomuutta tunsi myöskin\nAntoine Calvin, jolle kaikki oli kerrottu. Viimein tuli de Caulaincourt.\n\n\"Minä tunnen samaa\", hän sanoi, \"kuin mies, joka on kertonut\nkuolemantuomiosta.\"\n\n\"Tietääkö Berthelier siitä?\" kysyi Antoine.\n\n\"Ei vielä. Mutta he eivät voi pitää sitä häneltä salassa. Sisar\nClaudine itkee ja vanha Margareta rukoilee kalpein huulin.\"\n\n\"Entä Gabrielle, isä, Gabrielle?\" sanoi Norbert.\n\n\"Kun äänetön olento on ammuttu sydämen läpi, ei se huuda eikä huokaa;\nniin ei Gabriellekaan.\"\n\n\"Rukoilkaamme\", sanoi Antoine Calvin.\n\n\"Niin, kaikesta sydämestämme. Se on kaikki, mitä voimme tehdä.\"\n\n\"Onko se kaikki?\" kysyi Norbert hyvin hiljaa.\n\n\"Veljeni menee sitte heidän luokseen, rukoilee ja puhuu lohdutuksen\nsanoja\", sanoi Antoine, uskoen että senlaatuisesta lohdutuksesta kaiken\nsurun pitäisi väistyä.\n\nSyntyi äänettömyys, jonka Norbert katkaisi. \"Isä\", hän sanoi lyhyesti,\n\"teidän luvallanne minä lähden Lyoniin.\"\n\n\"Eihän toki\", vastasi de Caulaincourt hieman kärsimättömästi, \"eihän\nnyt ole aikaa tyhjän puhumiseen.\"\n\n\"En tosiaankaan puhu niinkään turhia. Minä tarkoitan sitä täydellä\ntodella, ja pyydän teitä, ettette estä minua. Herra Antoine, teillä\non vaikutusta isä Calviniin. Hän kirjoittaa mukaani heille kirjeen.\nTaivuttakaa häntä antamaan siihen.\"\n\n\"Ja henkennekö uhalla?\"\n\n\"Olenko minä ainoa olento Genevessä, joka ei tahtoisi antaa henkeään\nvaaraan semmoisen asian tähden?\"\n\n\"Odota ainakin, kunnes olet mies.\"\n\n\"Sitä olen -- joka tapauksessa tänään.\"\n\n\"Elkää hänestä huoliko\", de Caulaincourt välitti, \"hänhän on vaan\npoika, lapsi.\"\n\n\"Olen seitsemännellätoista ikävuodellani\", sanoi Norbert. \"Mitä tahansa\najattelettekin viimeisen yritykseni laillisuudesta, niin ei se varmaan\nkumminkaan ollut lapsen leikkiä\", hän rohkeasti lisäsi.\n\n\"Veljeni luultavasti kirjoittaa lähetin mukana, joka toi kirjeen.\"\n\n\"Joka on varmaan jo mennyt, koska kirje odotti häntä monta päivää.\"\n\n\"Tämä on hullu yritys\", sanoi de Caulaincourt. \"Herra Calvin ja kuka\ntoinen järkevä ihminen hyvänsä sanoo varmaan samoin.\"\n\n\"Siitä otan selvän ensi asiakseni huomenaamulla.\"\n\n\"Norbert\", sanoi hänen isänsä vakaasti, \"sinä olet tähän asti kaikkine\nvirheinesi ollut hyvä ja kuuliainen poika. Pitääkö minun nyt huomata\nsinut ynseäksi ja kapinalliseksi?\"\n\nNorbert katsoi häneen kiihkeä rukous silmissään.\n\n\"Isä, pyydän sinua, anna tämän asian olla!\" hän sanoi. \"Täällä\nsydämessäni on jotakin, joka ajaa minua pois. Elämään täällä olen\nkyllästynyt, väsynyt. Luennoita minä vihaan. Koulu on sen jälkeen kuin\nLouis jätti sen minulle kauhistus. Rukouksia ja saarnoja -- en sentään\nluule niitä vihaavani. Joskus ehkä niin teen, joskus taasen, kuten\ntänään isä Calvinin puhuessa, voin melkein rakastaa niitä. Luulenpa\njoskus, että niissä on kumminkin jotain ja että minä voin päättää\npäiväni 'kuoletettuna', 'uudestasynnytettynä' ja niin edespäin, kuten\nmuutkin. Mutta sitten tulevat väsymys ja vastenmielisyys takaisin.\n\n\"Ja jos minä jään tänne ja kävelen ikäviä, harmaita katuja pitkin ja\nkuuntelen uneliaita ääniä, silloin vihaan kaupunkia perinpohjin.\nAntakaa minun mennä pois ja tehdä jotakin, jotakin auttaakseni Louista,\nystävääni.\"\n\n\"Mutta\", sanoi hänen isänsä, hämmästyneenä tästä mielenpurkauksesta,\n\"en lainkaan ole ymmärtänyt sinua. Päivä tai pari sitte sinä hylkäsit\nsavoijalaisten houkuttelevat tarjoukset. Kerroithan minulle, että\nGeneve oli kotisi ja annoit minun ymmärtää, että rakastit sitä. Mikä\nnyt on muuttanut mielesi niin kummallisesti?\"\n\n\"Ei mikään -- ja kuitenkin kaikki. Tai paremmin sanoen, en ole\nmuuttunut, olen aina ollut semmoinen. Minussa on kaksi sydäntä. Silloin\npuhui toinen, nyt puhuu toinen. Mutta minä en tahdo hyljätä Geneveä.\nIsä, jos te luotatte minuun ja sallitte minun mennä Lyoniin, teidän\nsiunaus mukanani, tulen uskollisesti takaisin tuoden mukanani sen,\njonka takia olen mennyt. Mutta jollette luottaisikaan minun täytyy\nkumminkin mennä. Palaamisestani siinä tapauksessa en kumminkaan\nvoi sanoa mitään.\" Hänen kasvoillaan oli päättävä ilme, uusi hänen\nisälleenkin.\n\nTällöin Antoine Calvin ääneti jätti huoneen. \"Kahden isänsä kanssa,\njota hän rakastaa, nuorukaisen sydän pian heltyy\", hän ajatteli.\n\"Toisten läsnäolo jäädyttäisi sen kovaksi.\"\n\nKun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, sanoi de Caulaincourt\nvakavasti:\n\n\"Pelkäänpä, poikani, että olet antanut sijaa sydämessäsi paholaiselle.\"\n\n\"Ei, isäni\", vastusti Norbert innokkaasti. \"Minä taistelen häntä\nvastaan kaiken aikaa, koetan kukistaa häntä. Vai olisinko se kenties\n_minä itse_, jota pidän kurissa? Kaikki mitä nyt tiedän on se,\nettä tahdon mennä pois maailmaan, elää, tehdä työtä ja taistella.\nToissapäivänä kun sanoin jyrkän 'en' tuolle kelpo nuorelle kreiville,\njoka tahtoi antaa minulle kaikkea, mitä halusin, luulin että olin\nvoittanut. Mutta se ei ollutkaan niin huokeata. Tuskin oli minulla\nvielä viholliseni jalkaini alla, kun se hyppäsi jälleen ylös ja kuritti\nminua jättiläisen tavalla. Mutta minkälainen on hän ja mitä olen minä?\"\n\n\"Oi poikani, rukoile Jumalaa johdattamaan sinua, sillä minä en voi!\nTässä on jotain enemmän kuin mitä minä voin ymmärtää.\"\n\n\"On kyllä jotain enemmän, isäni. Jos minä menen Lyoniin, tapahtuu se\npalvellakseni isä Calvinia ja asiaa, jota te kaikki täällä rakastatte,\nniin että voisin tyydyttää siinä jokaista ja itseänikin. Isä, jos sinä\nminua rakastat, salli minun mennä! On jotakin, joka ajaa minua pois.\"\n\n\"Poikani, tänään ja huomenna tahdon paastota ja rukoilla.\"\n\n\"Ah, isäni, tänään! Huomenna te annatte minun mennä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna kello kymmenen ja yhdentoista välillä Norbert koputti\nBerthelierin ovelle ja kysyi Margaretalta, joka sen avasi, saisiko hän\ntavata neiti Gabriellea.\n\n\"Luulen sen käyvän päinsä\", sanoi vanha palvelija. \"Lapsi on työssään\nkuten tavallisesti. Hän ei ole vuodattanut kyynelpisaraakaan.\"\n\n\"Tietääkö herra Berthelier siitä?\"\n\n\"Kyllä. Miten voimme pitää sitä häneltä salassa, kun hänen koko\nsydämensä on kiintynyt lapseen, ja Gabriellen sydän on perin murtunut?\nKäykää sisään, herra Norbert. Minä noudan hänet.\"\n\nOvi alakerroksen huoneeseen, jossa ulkomaalaisten hedelmien myyjä\npiti kauppaansa, sattui olemaan auki. Norbert meni sisään ajatellen,\nettä mahdollisuus Gabriellen näkemiseen olisi hänelle parempi, jos\nhän odottaisi siellä. Kun hän odotti, katselivat hänen silmänsä\nepävarmoina suurta oranssiryhmää. Juuri eilispäivänä hän oli ostanut\nyhden sellaisen hedelmäpuodista sillan luota. Mutta miten kauan siitä\ntuntui olevan! Silloin hän katsoi ylös. Gabrielle oli hiipinyt sisään\nja seisoi hänen edessään kalpeana, varjon kaltaisena, tummat renkaat\nsilmien ympärillä.\n\nNorbert oli nähnyt Gabriellen erinomaisen rohkeuden, kun tapaus, jota\nGabrielle suuresti oli pelännyt, näytti murtavan hänet väkisinkin.\nMutta hän oli kylliksi mies tunteakseen, että sekin oli ollut vaan\nvähäistä tähän verrattuna. Kumminkin hän oli kylläksi poika tullakseen\ntästä tiedosta äänettömäksi ja kykenemättömäksi löytämään sanaakaan\nhänen lohdutuksekseen.\n\nHän viittasi ääneti Gabriellea istumaan, mutta tämä seisoi yhä,\nkuivissa, aivan avonaisissa silmissään katse, joka näytti kysyvän:\n\"Miksi olette häirinnyt minua kutsumalla minut esiin surujeni\nsyvyydestä?\"\n\nNorbert ei puhunut, vaan otti esiin kirjeen piilosta ja näytti sitä\nhänelle. Päällekirjoituksena, joka oli kirjoitettu voimakkaalla,\nselvällä, säännöttömällä käsialalla, täynnä mutkia ja koukeroita, oli:\n\n    Herra Jean Lyne\n                 St. Gallenista.\n\n    Silkki- ja samettikauppias\n                            Lyonissa.\n\n\"Lyonissako\" kysyi Gabrielle melkein vapisten.\n\n\"Minä olen menossa sinne tätä viemään.\"\n\n\"Tekö, joka olette poika?\"\n\n\"Poika voi kulkea turvallisesti, missä mies ei voisi onnistua\", vastasi\nNorbert liian paljo liikutettuna huomatakseen halventavaa sanaa.\n\"Joka tapauksessa\", hän lisäsi kuten mies, joka ratkaisee ainaiseksi\nriitakohdan, \"isä Calvin on antanut kirjeensä vietäväkseni.\"\n\n\"Miten tuli hän niin tehneeksi?\"\n\n\"Se oli minun onneni. Mutta oli siinä hituinen ystävyyttäkin, luulen\nvarmaan. Herra Antoine otti puhuakseen puolestani. Vielä enemmän\nvaikutti se seikka, että herra Lynen lähettiläs oli lähtenyt kotiaan\nBerniin, ryhtyäkseen omiin asioihinsa, eikä hänen luultu palaavan. Ei\nollut saatavissa ketään muutakaan, joka olisi lähtenyt mielellään.\"\n\n\"Panettehan henkenne vaaraan, Norbert.\"\n\nNorbertia miltei hymähdytti. \"Sitähän teemme joka päivä tavalla tai\ntoisella. Nyt on vaara vaan vähäinen. Menen ensin Gexiin, missä hankin\npassin berniläisiltä, jotka ovat ranskalaisten ystäviä, voidakseni\nviedä kirjeitä St. Gallenista kotoisin olevalle herra Lynelle Lyoniin.\nKun itse olen ranskalainen, onnistuu se minulle loistavasti. Ei\nvaarasta puhettakaan, ei lainkaan!\" Hän hillitsi itseään hyvissä ajoin,\nennenkun ennätti mainita suuremmista vaaroista, joihin ennen oli\nantautunut Gabriellen tähden.\n\nMutta surussaankin Gabrielle hänet ymmärsi. Hän päätti tyynesti\nNorbertin ajatuksen: \"Se ei kai ole mitään, minkä viimeksi uskalsitte\nminun puolestani?\"\n\n\"Sallitteko tämänkin yrityksen tapahtua teidän tähtenne Gabrielle?\nAntakaa minulle lähetyksenne, kirjeenne, jos tahdotte, Louisille.\"\n\nGabrielle pudisti päätään. \"En voi kirjoittaa hänelle, mutta --.\" Äkkiä\nhänen kasvonsa väri muuttui, ne hehkuivat alabasterilampun tavoin,\njonka sisällä palava valkea muuttaa vaalean kalpeuden pehmeäksi,\nruusuiseksi hohteeksi. \"Sanokaa hänelle, että Jumala on hänen kanssaan.\nJa hän puolestaan on kohtakin Jumalan luona, Hänen ilossaan ja\nkunniassaan.\"\n\n\"Saanko kertoa hänelle myös, että te pyysitte häntä pysymään lujana?\"\nkysyi Norbert, puhuen ikänsä ja tottumuksensa paraassa valossa. Ja\n'valkea, kirkkain valo' se olikin, vakava ja puhdas.\n\nMutta Gabrielle sanoi: \"_Ette!_ Pitäisikö minun käskeä aurinkoa\npitämään kiertonsa pilvissä ja kohoamaan säännöllisesti huomenaamuna?\nEi teidän edes tarvitse kertoa, että me rukoilemme hänen puolestaan,\nsillä hän tietää sen. Mutta te voitte kertoa hänelle -- sillä\nseisommehan hänen hautansa partaalla -- että minä rakastan, olen\nrakastanut ja tulen rakastamaan häntä. Sanokaa minun myös toivovan,\nettä Jumala pian sallii minun tulla sinne missä hän on.\"\n\nEi ollut neidon kasvoissa eikä äänessä mitään arkuutta. Sellaisen\nkuolema, kun se tulee kyllin lähelle, polttaa pois.\n\n\"Antakaa minulle jotakin vietäväksi hänelle.\"\n\n\"Mitä pitää minun antaa?\"\n\n\"Jotakin, ehkäpä yhden näistä, jos tahdotte\", sanoi hän ottaen\nviereltään kasasta yhden oransseista.\n\n\"Tuo katoavainen kappale ei olisi sovelias merkki siitä, mikä ei voi\nkuolla\" sanoi Gabrielle, vaijeten hetkeksi ajatellakseen. Viimein hän\notti vyöltään pienen norsunluutaulun, joka riippui siinä avainten,\nsaksien ja veitsen kanssa. \"Hänen lahjansa\", sanoi Gabrielle.\n\"Odottakaas, minä kirjoitan myös -- sanasen vaan.\"\n\nKynää tai lyijykynää hänellä ei ollut. Mutta saksien kärjellä hän\npiirsi sileälle, kiilloitetulle pinnalle \"_jusqu' à l'aurore_\" --\nkunnes päivä nousee. Ei mitään muuta. Hän antoi taulun Norbertille,\njoka sanoi: \"Minä tulen takaisin niin pian kuin voin ja kerron teille\nkaikki.\"\n\n\"Elkää tulko ennenkun päivä koittaa -- hänelle.\"\n\n\"Ymmärrän teidät\", hän sanoi. \"Jääkää hyvästi, Gabrielle!\"\n\n\"Odottakaa. Tarvitsetteko rahaa?\"\n\n\"Oi, ei! Sitä on varattu.\" Norbert ihmetteli, että neito voi ajatella\nmoista asiaa semmoisena hetkenä, ja totta sanoaksemme, hän tunsi\nitsensä hieman noloksi. Sallisiko Gabrielle hänen mennä lausumatta\nsanaakaan tunnustukseksi tai kiitokseksi? Niin tämä ei toki tehnyt.\n\n\"Hyvästi, kallis Norbert! Jumala siunatkoon -- ja palkitkoon teitä!\"\nhän sanoi antaen Norbertille kätensä, joka oli kylmä kuten kuolema\nheinäkuun päivänpaisteessa.\n\nEnemmän kohteliaisuudesta kuin hellyydestä Norbert painoi siihen\nhuulensa ja lähti pois.\n\nKotiaan palattuaan hän sai suureksi huojennuksekseen kuulla, että\nAntoine Calvin oli saanut hänen isänsä vakuutetuksi siitä, että oli\noikein ja viisasta hänen lähteä Lyoniin. Missään tapauksessa de\nCaulaincourt ei olisi kieltänyt suostumustaan, kun kerran isä Calvin\noli myöntynyt ja uskonut kirjeensä Norbertille. Mutta Antoine todisti\nedelleen, että pojan piti poistua Genevestä vähäksi aikaa, kunnes\npuhe hänen viime teostaan oli haipunut, ja myöskin sen vuoksi että\ntämä toimi hyvin ajettuna tuottaisi hänelle kaupungissa paraiden\nmiesten kunnioituksen ja hyväksymisen. Vaara oli vähäinen. Hän oli jo\nnäyttäytynyt neuvokkaaksi ja taitavaksi. Lyonissa hän tulisi olemaan\nherra Lynen, Calvinin ja marttyyrien hyvin tunnetun ja luotetun ystävän\nhoidossa. Norbert itse lisäsi varmemmaksi vakuudeksi:\n\n\"Jos voin turvallisesti matkustaa Ranskassa, menen toisella kerralla\nGourgollesiin ja tuon teille uutisia sukulaisiltamme siellä.\"\n\nNiin hän lähti matkaan viedäkseen vangituille uskonsankareille koko\nGeneven rukoukset ja osanoton. Se seikka, että Geneven lapset viruivat\nulkomaiden vankiloissa odottaen kuolemaa uskonsa tähden, oli aivan\nliian jokapäiväinen tapaus häiritäkseen sen elämän tyyntä pintaa,\nmutta alhaalla syvyyksissä tunne oli todellinen ja syvä. Kenties\nsen kirkoissa ei koskaan sattunut, ettei julkista rukousta kaikkien\nvankien puolesta olisi seurannut rakkaat tutut nimet, joita usea\njumalanpalvelukseen osaaottava kuiskasi hiljaan vapisevin kuulin.\n\nMutta kaupungin sisälliset asiat olivat yhä tähän aikaan hyvin\nristiriitaiset. Se oli hyvän laivan tapainen, joka myrskyn jälkeen\nkohottautuu ja alkaa uudestaan, paremmilla ja turvallisemmilla\nenteillä, keskeytetyn suuntansa. Se oli äskettäin päässyt suuresta\nvaarasta. Se oli masentanut libertinit, näyttäen siten heille ja\nmaailmalle, että se ei vapaudella tarkoittanut mielivaltaa, ja\nviskatessaan pois Rooman ikeen ei se tahtonut syrjäyttää siveyden ja\nuskonnon siteitä. Täst'edes tuo kaunis kaupunki järven rannalla oli\njoka tapauksessa, mikäli sen lapsista riippui, pyhimysten kaupunki.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\nLyon.\n\n\nNorbertin matka oli melkein liian turvallinen, tyyni ja vaaraton,\njotta se olisi oikein miellyttänyt häntä. Mitä voisikaan tapahtua\nnuorelle berniläiselle kauppapalvelijalle matkustaessaan isäntänsä, St.\nGallenista kotoisin olevan ja Lyonissa asuvan kunniallisen kansalaisen\nkauppa-asioissa, paitsi jos jonkun päähän olisi pistänyt ajatus, että\nhänellä ehkä olisi rahoja mukanaan ja sen vuoksi murhata hänet. Mutta\ntämä ei ollut todennäköistä hänen matkatessaan paljon kulettuja teitä\npitkin ja yöpyessään kunnollisiin majataloihin sekä mikäli mahdollista\netsiessään toisten matkustajien seuraa. Saapuessaan Lyoniin hän meni\nsisään majataloon ei sen vähemmän henkilön kuin Bellayn pormestarin\nsuosittamana, joka vaimonsa ja tyttäriensä kera oli tulossa kaupunkiin\nollakseen läsnä erään sukulaisen häissä ja oli mielellään sallinut\nhänen ratsastaa seurassaan taipaleen eli parikin. Hän piti huolta, että\nhevosensa tuli hyvin hoidetuksi \"Vihreän louhikäärmeen\" tallissa. Hän\noli hieman ylpeä hevosestaan, joka olikin ensimäinen, paitsi Gourgollen\naikaista ponia, jota hän koskaan oli voinut omakseen kutsua. Sen\njälkeen hän rupesi syömään illallistaan. Samalla hän kysyi palvelijalta\nmissä St. Gallenilainen silkkikauppias, mestari Jean Lyne mahtoi asua.\nNuorukainen sitä ei tietänyt, ja muillakin läsnäolevista oli liian\nkiirettä kuunnellakseen häntä, koska tällöin oli saapunut seurue\npormestarin sukulaisväkeä tervehtimään häntä ja aterioimaan hänen\nkanssaan. Rohkeasti luottaen kykyynsä löytää mitä tahtoi ja kysyä mitä\nei tiennyt, lähti hän iloisena tutkimusmatkalleen.\n\nMutta tuntematta muita kaupunkeja kuin Geneven, joka ei ollut\nläheskään niin suuri, huomasi hän Lyonin perin eksyttäväksi. Ei\nkukaan kaupunkilaisista, joilta hän asiaa tiedusteli, tiennyt St.\nGallenilaisesta kauppiaasta Jean Lynestä mitään. Viimein joku kumminkin\nneuvoi hänet siihen kaupunkikortteliin, jossa silkkikauppiaat\nasustivat. Mutta hän erehtyi sen kadun nimestä, jota myöten hänen oli\nkuljettava, koska Lyonissa puhutulla ranskankielellä oli erilainen\nkaiku kuin Genevessä käytetyllä. Tullen vihdoin vallan sekaantuneeksi\nhän kuljeskeli ilman päämäärää. Siten saapui hän eräälle avonaiselle\npaikalle, joka oli suurten kauniiden talojen ympäröimänä, joista\njokaisella oli oma pihansa.\n\n\"Ah\", hän ajatteli, \"täällä varmaankin suuret ja ylhäiset asustavat.\nJos kolkuttaisin jollekin näistä ovista ja kysyisin silkkikauppiastani,\nvoisi ovenvartija ottaa sen loukkaukseksi ja potkaista minut kadulle.\nHyväpä näinkin; joka tapauksessa nyt näen kaupungin. Ihmettelenpä miltä\ntällaiset talot näyttävät sisältäpäin. Toivoisinpa jonkun portin olevan\nauki.\"\n\nHänen toivonsa täyttyikin. Hän tuli viimein avonaiselle portille,\njoka salli hänen vilkaista sisään miellyttävään pihaan, jonka\nkeskellä oli suihkulähde ja sen ympärillä kukkaispenkereitä. Hän\nseisoi hetkisen nauttien mandolinin suloisista säveleistä, joita joku\nnäkymätön soittaja helkytteli harvinaisella taidolla. Olipa vallan\nhämmästyttävää, että semmoisia säveleitä voitiin loihtia esiin niin\nmitättömästä ja laadultaan rajoitetusta koneesta. Norbert rakasti\nsoittoa ja laulua kaikesta sielustaan ja hänen soitannollinen aistinsa\noli hyvin kehittynyt Genevessä, missä -- vaikkakin tanssisäveleet\nja rivot laulut siellä olivat kielletyt -- arvokkaita ja hartautta\nherättäviä sävelmiä pidettiin suuressa arvossa. Tämä soitto oli\nhurmaavaa. Hän sanoi itsekseen, että sen täytyi tulla sopusointuisesta\nviritetystä sielusta. Huomaamattaan hän soiton sulouden houkuttelemana\nastui portin sisäpuolelle ja läheni varovasti, toivoen näkevänsä\nsoittajankin. Hän siinä onnistuikin. Asettuneena sillä tapaa penkille,\nettä voi tavata koko hyväätekevän ehtootuulahduksen kasvoilleen, istui\nsiinä nuori mies, puettuna muodikkaasti silkkiin ja samettiin, miekka\nkupeellaan ja lyhyt viitta riippuen penkin kaiteella. Hän näytti olevan\nliiaksi kiintynyt soittoonsa huomatakseen häiritsijää.\n\nSiten rohkaistuneena Norbert vetäytyi lähemmäksi ja seisoi kuunnellen,\nkunnes suloisten sävelten lakkaaminen äkkiä hänet herätti lumouksestaan.\n\nSoittaja laski alas soitinnastansa, kohotti silmänsä ja katsoi -- ei\nNorbertiin -- vaan suoraan eteensä. Norbertista se oli kummaa, mutta\nkiittäen onneaan, ettei häntä huomattu, hän kääntyi hiljaan pois\nmennäkseen.\n\n\"Kenen askeleet ne ovat?\" kysyi soittaja.\n\n\"Olen muukalainen. Tahdotteko, herrani, suoda minulle anteeksi? Portti\noli auki ja sävelten houkuttelemana rohkenin tulla sisään kuuntelemaan.\"\n\n\"Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Mutta sallikaa minun kysyä,\nken se on, joka kanssani puhuu, nuorukainen vaiko neitonen? Näette kai,\nettä olen sokea.\"\n\n\"Olen murheellinen sen takia, herrani\", sanoi Norbert. \"Minä olen\nsveitsiläinen nuorukainen, erään St. Gallenilaisen kauppiaan Lynen\napulainen ja palvelija. Saavuin tänne vasta tänä iltana ja etsin nyt\nhänen asuntoaan. Siinä tarkoituksessa kuljin juuri sivuitse, kun\nsoittonne lumosi minut ja minä rohkenin sisään.\"\n\nSokea mies laski mandolininsa alas ja sanoi hyvin hämmästyneenä:\n\"Etsittekö herra Lyneä? Kummallista -- kummallista! Varmaan olette\nlähetetty minun luokseni.\"\n\n\"En, herra, suokaa anteeksi. En koskaan ole lähetetty luoksenne.\nMinulla sitä paitsi ei ole kunnia tietää, kenen kanssa nyt puhun.\"\n\n\"Ettekö mieluummin tahtoisi löytää tietänne herra Lynen asunnolle? Mikä\näsken mielestäni oli kummaa, oli se että minäkin tahdon mennä sinne.\nTulkaat siis, auttakaamme toinen toistamme. Minä mainitsen teille\nkadut sopivassa järjestyksessä ja te johdatatte minua. Antakaa minulle\nkätenne!\" Hän nousi pystyyn istuimeltaan.\n\nNorbert suostui tähän ehdotukseen hyvin tyytyväisenä, vaikkei hän\nvoinut olla kummastelematta, että tällä nuorella herrasmiehellä,\njoka puvusta päättäen oli varakas, ei ollut saatavissa seuralaisia\ntäyttämään hänen pyyntöään, vaan että hän sen sijaan oli riippuvainen\ntuntemattoman satunnaisesta ystävyydestä. \"Kumpi meistä oikeastaan\non opas?\" hän ajatteli ottaessaan sokean nuorukaisen käden, joka oli\npehmeä ja vaalea kuin tytön. \"Tässä tapauksessa on varmaan näkemätön\njohtajana, vaikka onneksi emme käyne näkymättömiin, mikä voisi olla\nnurinkurista.\"\n\n\"Oikeaan\", sanoi hänen seuralaisensa, kun he tulivat ulos portista.\nSitten hän lisäsi vähän myöhemmin: \"Vasempaan, pitkin sitä katua, jonka\nkulmassa on madonnan kuva.\"\n\nHeidän kääntyessään kulmassa kulki ohitse kaksi herrasmiestä. Toinen\nheistä tervehti ja huusi: \"Halloo, de Marsac, mikä teidät saa ulos näin\nmyöhään?\"\n\n\"De Marsac!\" Norbert miltei ääneen toisti tuon nimen hämmästyksessään.\nHän ei kuunnellut vastausta. \"Kävelen huvikseni\", vastasi de Marsac,\n\"tänä kauniina iltana.\" Eikä Norbert kuullut uutta kysymystäkään:\n\"Mihin on joutunut teidän varjonne, Grillet?\" Mutta hän kuuli uuden\nystävänsä sanovan: \"Hän on sairas\". Samalla hän tunsi tämän kosketuksen\nkäsivarrellaan, mikä nähtävästi tarkoitti: \"Pitäkää vaaria!\"\n\nHän totteli, kävellen koneellisesti ajatuksiin vaipuneena. Mitä\npitäisi hänen sanoa, mitä tehdä? Miten saisi hän selville, oliko tämä\nherrasmies vaiko ei hänen ystävänsä sukulainen? Vielä tärkeämpää oli\ntietää, oliko hän samaa mieltä tämän kanssa? Viimein hän uskalsi\nhuomauttaa: \"Luulenpa, jalo herra, että isännälläni on paljo tekemistä\nerään henkilön kanssa, jolla on sama nimi kuin teilläkin.\"\n\n\"Kuinka sellaista voitte päättää, koska olette vasta äsken tullut hänen\npalvelukseensa? Jos oikein ymmärsin, niin sanoitte, ettette koskaan\nennen ole ollut täällä.\"\n\n\"Siellä, mistä minä tulen, voi olla monta ranskalaista, joilla on\nystäviä täällä\", sanoi Norbert varovasti.\n\n\"En luule St. Gallenissa olevan kovin monta ranskalaista; kenties\nBernissä on niitä hiukan enemmän. No, entäpä onneksi olisittekin\nGenevestä.\"\n\n\"Jos minä, jalo herra, olisin Genevestä, niin en sitä tuskin\nkuuluttaisi kaduilla. En ainakaan täällä, missä geneveläiset uskontonsa\ntähden ovat suuresti vihatut.\"\n\n\"Kaikki ihmiset vihaavat teitä -- minun nimeni tähden\", sokea lausui\nhiljaan.\n\nNorbert, jonka tiedot raamatullisista sananparsista eivät olleet\nsuurellisia, kiiruhti vastaamaan:\n\n\"Mutta ken loppuun asti kestää, hän tulee autuaaksi.\"\n\n\"Ah, tuo loppuun asti kestäminen!\" huokasi hänen seuralaisensa. Sitten\nhän lisäsi tosin, ei vielä varmana, miten hän voisi tykkänään luottaa\nhäneen: \"Teidän Berniläisten, tai muista 'kiitettävistä kanttooneista'\nkotoisin olevien, ei tarvitse olla suuresti peloissanne, ei ainakaan\nuskontonne takia. Bern on Ranskan hyvä ystävä ja jos heidän tänne\nlähettämänsä henkilöt ovat hieman laimeita messussa ja tunnustuksissa,\nniin ovat mitä tarkkanäköisimmät Lyonilaiset sen suhteen miltei yhtä\nsokeat kuin minäkin.\"\n\n\"Mutta Geneven miesten suhteen on asian laita aivan toisin\", sanoi\nNorbert. \"Erittäinkin ranskalaisten pakolaisten suhteen, jos nämä\nrohkenevat palata maahansa.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän. Onnettomuudeksi on yhdellä niistä minun nimeni.\nKaksikin, jotka nimeäni kantavat, par'aikaa kärsivät.\"\n\n\"Kaksiko?\" huudahti Norbert.\n\n\"Elkää puhuko niin kovaa -- ajatelkaa ohikulkijoita! Niin, se on totta,\nja toinen heistä on oma veljeni.\" Hänen äänensä vaipui hyvin matalaksi\nja oli siinä tuskan väre.\n\n\"Louis de Marsacko -- paras ystäväni\", kysyi Norbert liikutettuna;\n\"hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä.\"\n\n\"En puhu hänestä, serkustani, vaan Henri de Marsacista, rakkaasta\nveljestäni.\"\n\n\"Entä Louis, herrani, serkkunne, ettekö tiedä hänestä uutta?\"\n\n\"Tiedän kyllä hänen olevan vankilassa ja toden näköisesti tulevan\ntuomittavaksi kuolemaan. Tässäkin, kuten muissa samanlaisissa\ntapauksissa, on veljeni minulle elämän valo ja riemu.\"\n\n\"Eikö heillä ole toivoa?\" kysyi Norbert. Hän ei voinut olla tätä\nkysymättä, vaikka hän arvasi vastauksen liiankin hyvin.\n\n\"Ei lainkaan, sillä he eivät suostu mihinkään ehtoihin.\" Oli hetken\näänettömyys. Sitten hän lisäsi: \"Sanoitteko serkkuni olevan paraan\nystävänne?\"\n\n\"Hän on paras ystäväni\", sanoi Norbert. \"Herrani, huomaan että minun on\nkerrottava totuus. Olen Geneven lapsi, vaikkakin tulin tänne Gexistä,\njoka on Bernin piirissä, ja Bernin passilla. Olen tullut tänne toivoen\nnähdä, vaikkakin se olisi viimeinen kerta, Louis de Marsacin kasvot.\"\n\n\"Samoin haluan minäkin herra Lynen avulla nähdä veljeni.\"\n\n\"Minun kai pitäisi uskoa, että hieno herra, sellainen kuin te --\"\n\n\"Olen voimaton ilman isääni, joka ei tee mitään, sillä hän vihaa\nreformeerattua uskontoa ja kiihoittaa vihansa satakertaiseksi nyt kun\nse on maksamaisillaan hänelle, kuten hän luulee, hänen ensin syntyneen\npoikansa. Kumminkin hän yhä toivoo, että yksinäisyys, kärsimykset ja\npuutos ynnä roviokuoleman pelko siten vaikuttaa Henrin sieluun, että\nhän voisi taipua ja tulla pelastetuksi. Voi minua, minä sen asian\ntunnen paremmin:\"\n\n\"Ovatko he yhdessä vankilassa?\"\n\n\"Sekin mukavuus on heiltä kielletty. Mutta he pääsevät pian yhteen\ntaivaassa, sillä aikaa kuin minä onneton --!\" Tässä sokeisiin silmiin\ntuli kyyneleitä, mutta hän pidätti ne ylenmääräisellä ponnistuksella.\nViimein hän toisti: \"Minun kai pitäisi kertoa teille, miten tämä\nkaikki on tapahtunut. Louis tuli tänne ja saarnasi salaisuudessa\npienelle harhaoppiselle joukolle. Mutta hän ei lainkaan näyttäytynyt\nsukulaisilleen, sillä se olisi voinut tehdä häiriötä. Kumminkin veljeni\nlöysi hänet ja piti hänen välttämättä tuoda hänet mukanaan kotiin.\nIsäni, vaikka hän on kovin hurskas ja tiesi, että Louis tuli Genevestä,\nummisti ensin silmänsä tälle tosiasialle, sillä hälle oli veljensä,\nLouisin isä, ollut hyvin rakas. Meillä de Marsaceilla on omat virheemme\nkuten muillakin ihmisillä, mutta kumminkin olemme aina hyviä veljeksiä.\nSiten Louis tuli ja meni usein ja puhutteli paljo minua ja Henriä.\nMyöskin hän antoi Henrille Uuden testamentin ranskalaisen painoksen.\nHenrillä oli tapana lukea minulle romaaneita, ritaritarinoita ja muita\nsemmoisia. Nyt hän niiden asemasta luki Herramme ja Hänen apostoliensa\nsanoja. Ne ovat hyviä sanoja ja me opimme rakastamaan niitä, minä yhtä\nhyvin kuin veljenikin. Oi Jumalani, miksi hänet pitää otettaman ja\nminun, sokean ja hyödyttömän, jäämän jäljelle?\"\n\nNorbert ei tähän huokaukseen voinut vastata. Jonkun aikaa he kävelivät\nääneti, sitten Ambrose de Marsac kysyi:\n\n\"Missä olemme?\"\n\nNorbert kuvasi paikan.\n\n\"Olemme melkein perillä\", kertoi toinen. \"Tämä on etsimänne katu.\nKatsokaahan kolmannelle ovelle tästä kulmasta.\"\n\nMainitun oven yläpuolella riippui kilpi, jossa oli St. Gallenin\nkanttonin vaakuna ynnä nimi: Jean Lyne, silkki- ja samettikauppias.\n\n\"Olette oikeassa, herrani\", sanoi Norbert.\n\n\"Puoti luonnollisesti on nyt suljettu. Koputtakaa ovelle, ja kun joku\nvastaa, lausukaa nimeni: Herra Ambrose de Marsac.\"\n\nNorbert noudatti käskyä, ja molemmat viimein kutsuttiin astumaan\nsisään. Heidät vietiin matoilla verhottuun huoneeseen ensi kerrassa.\nTuskin he olivat odottaneet kolmea minuuttia, ennenkun ilmestyi\nkeski-ikäinen mies, kasvoillaan älykäs, ystävällinen ilme, todella\nSt. Gallenin kelpo kansalainen. Katsomatta Norbertiin, jonka hän\nluuli olevan ainoastaan kuuntelija, hän kääntyi de Marsacin puoleen\nosaaottavalla äänenpainolla.\n\n\"Minulla on uutisia teille, herra\", hän sanoi. \"Saanko lähettää\npalvelijanne eteiseen juomaan lasin viiniä palvelijoitteni kanssa?\"\n\n\"Hän _on_ teidän palvelijanne, herra Lyne. Uusi kauppa-apulaisenne ja,\njollen erehdy, jotakin enemmänkin. Olen kiitollinen hänen avustaan,\nhän kun saattoi minut tänne, silloin kun ainoa koturimme, johon voin\nluottaa, oli kipeänä. Voitte puhua vapaasti hänen läsnäollessaan. Ja\npyydänpä teidän kertomaan minulle kaikki.\"\n\nMutta nähdessään kauppiaan epäröivän, kuten luonnollista olikin, koska\nsokeaa miestä olisi helposti voitu harhaan johtaa, Norbert tunnollisena\nkuten aina ymmärsi pyytämättä vetäytyä pois, sulkien oven jälkeensä.\n\nKului joku aika, jolla välin hän luuli kuulleensa itkun ääntä.\n\nViimein ovi avattiin, ja herra Lyne lausui kovaäänisesti: \"Sylvester!\"\nHarmaatukkainen palvelija ilmautui ja sai käskyn hankkia lyhdyn ja\nodottaa ovella herra Ambrose de Marsacia.\n\nKun sokea mies kulki käytävän halki herra Lynen kainalossa, hän kysyi:\n\n\"Onko oppaani täällä?\"\n\nNorbert huomasi hänen äänensä värisevän. \"Täällä, herra\", hän vastasi.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi Ambrose. \"Kohtaamme taas pian jälleen. Mutta nyt\nen voi sanoa enempää, sillä olen kuullut raskaita uutisia.\"\n\nHänen mentyään kauppias vei Norbertin matoilla varustettuun huoneeseen.\n\n\"Nyt, poikani\", hän sanoi, \"kuka olet ja mikä on asiasi?\"\n\n\"Olen Norbert de Caulaincourt, kotoisin Genevestä. Mitä asiaani tulee,\non tämä selvittävä sen.\" Hän otti piilostaan sisäliivinsä alta Jean\nCalvinin kirjeen ja antoi sen herra Lynelle.\n\nKauppias tunsi käsialan ja kumarsi tahdottomasti kunnioittaen päätään.\nOlihan se kuin kuninkaallinen posti. Hän otti veitsen sivultaan ja\nleikkasi silkkinauhan, jolla kirje oli sidottu, ja mursi sinetin.\nSieltä putosi kotelo, josta Norbert voi lukea päällekirjoituksen:\n\"Herroille Louis de Marsacille ja Denis Peloquinille.\"\n\nArvokkaalta kauppiaalta meni hiukkasen aikaa ottaessaan selvää isä\nCalvinin kirjeestä, vaikkakaan se ei ollut pitkä. Viimein hän katsahti\nylös ja lausui:\n\n\"Isä Calvin sanoo, että olette tullut tänne omasta pyynnöstänne ja että\nteihin voi luottaa.\"\n\nNorbert tunsi ylpeyden ja mieltymyksen tunnetta, mutta myöskin\nhämmästyksen väreitä. \"Miten hän voi sellaista sanoa\", hän\nkysyi itseltään. \"Tähän asti hän on tuntenut minut ainoastaan\nynseäksi, huonosti johdetuksi pojaksi.\" Se kyllä oli totta; mutta\nreformatsioniarmeijoiden suuri kenraali oli muiden suurten kenraalien\ntavalla ihmisluonteiden tarkka tuntija. Hän tunsi Norbertin mieheksi,\njonka voi lähettää menetettyäkin toivoa noutamaan.\n\n\"Miksi halusitte tänne tulla?\" jatkoi kauppias. \"Osittain sen vuoksi,\nettä minun pitää tehdä jotakin. Mutta enemmän siksi, että minun täytyy\nsaada nähdä Louis jälleen.\"\n\n\"Jos vaan voitte; tulette juuri paraaseen aikaan. Heidän tuomionsa\njulistettiin tänään.\"\n\nNuo kaksi miestä katsoivat toisiinsa sanaa sanomatta. Kauppias näytti\nsurulliselta, vaan kylmältä, Norbertin nuori sydän taas kiehui\nkiukusta, säälistä ja surusta. Mutta hän ei kysynyt: \"Miten?\" --\nainoastaan: \"Milloin?\"\n\n\"Telotuspäivä ei vielä ole määrätty. Denis Peloquin, joka ei kuulu\ntähän piirikuntaan, on lähetettävä jonnekin muuanne. Nuo kaksi de\nMarsacia ja eräs uskon veli nimeltä Stephen Gynet saavat loppunsa\ntäällä.\"\n\n\"Oi, herrani, pyydän teiltä lupaa saada nähdä Louista. Hän on paras\nystäväni. Sitäpaitsi on minulla kirje hänelle.\"\n\n\"Sukulaisiltako?\"\n\n\"Ei, vaan eräältä nuorelta neidolta. He eivät olleet kihlatut, mutta --\nOi, pyydän teiltä lupaa nähdä häntä.\"\n\n\"En voi saada sinulle lupaa. Me toimitamme toisella tavalla asioita\ntäällä. Mutta sinun pitää saada nähdä hänet, jos vain jotakin voin\ntoimittaa. Päävanginvartija on erittäin hyvä ystäväni, oman etunsa\nvuoksi. Minä lähetän sinut hänen luo palvelijanani, ja hän kyllä\npyynnöstäni järjestää lopun. Annapas kun mietin. Voisimmehan huomenna,\nkoska on sunnuntai; mutta ei -- Rondel lähtee huomenna katsomaan\nystäviään ja ilman häntä olemme voimattomia. Sitten herra Ambrose\nparkakin pyytää samaa, ja emme voi häntä kieltää. Mutta kukaties nyt,\nkun tuomio jo on julistettu, isä häntä välittää, eikä minun apuni\nolekaan tarpeen. Ja meidän on ajateltava herra Louista yhtä paljo kuin\nhänen serkkuaankin.\" Sitten hän lisäsi aivan erilaisella äänellä:\n\"Herra, oletteko syönyt?\" (Hän sanoi \"herra\", sillä vieraan nimi\nilmoitti, että hän oli ylhäissyntyinen ja hänen omaa yhteiskunnallista\nasemaansa ylempi.)\n\n\"Kyllä\", sanoi Norbert, \"minä asun Vihreässä louhikäärmeessä.\"\n\n\"Toivon, että kunnioitatte minua asumalla minun luonani. Kun Sylvester\ntulee takaisin, niin teidän luvallanne lähetän hänet matkalaukkuanne\nnoutamaan.\"\n\nNorbert kiitti. \"Minulla on ainoastaan satulalaukku\" hän sanoi.\n\n\"Ja entäs hevonen? Koska nyt on myöhä, voimme jättää sen hakemisen\nhuomenaamuun.\"\n\nSiten sai Norbert mukavan yömajan St. Gallenilaisen kauppiaan\nvieraanvaraisen katon alle.\n\n\"Menkää huomenaamuna\", sanoi hänen isäntänsä, \"katsomaan kaupunkia.\nSillä nykyään ette ole muuta kuin nuori sweitsiläinen kauppa-apulainen,\njoka vasta on saapunut Lyoniin.\"\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\nVankilassa.\n\n\n    Hän rukoili, kunnes taivaasta\n    Jumalan kirkkaus hohti kasvoilla.\n\n                        Tennyson.\n\nSeuraavana aamuna Lyne puhutteli Norbertia, joka kuljeskeli kuin\ntenhottuna tuomiokirkon seutuvilla. Viitaten tätä lähtemään kanssaan\nkotia kohden hän sanoi:\n\n\"Tämä on ollut hirveä päivä de Marsaceille. Luja vanha isä on viimein\nvallan murtunut ja tahtoisi antaa kaiken omaisuutensa pelastaakseen\npoikansa tulesta. Hän ja tuo sokea herra ovat molemmat olleet\npoikaparan luona, isä kyynelin rukoillen häntä myöntymään, veli\nkoettaen väliajoilla puhua lohduttavia sanoja, vaikka itsekin on aivan\nlohduton. Teidän puolestanne en ole kyennyt vielä tekemään mitään,\nmutta olen saanut isä Calvinin kirjeen ehyenä Poquelinin käsiin ja hän\nkyllä keksii keinon toimittaakseen sen Louisille ennenkun tämä on viety\npois.\"\n\nYksi päivä kului vielä väsyttävässä odotuksessa. Mutta tiistaiaamuna\nherra Lyne kutsutti Norbertin puheilleen, kysyäkseen, halusiko tämä\nvaihtaa vaatteita hänen oppipoikansa kanssa.\n\n\"Kernaasti vaihdan vaatteita vaikka pyövelin kanssa, saadakseni tahtoni\ntoteutumaan\", sanoi Norbert.\n\n\"Suvaitkaa siis mennä Renaudin mukaan, joka antaa teille vaatteet ja\npitää suunsa kiini siitä jälestäpäin?\"\n\nNorbert meni, ilmestyäkseen jälleen pian mekossa ja paljain päin. Jean\nLyne antoi hänelle käteensä suuren vasun täynnä ruokaa ja viiniä.\n\n\"Antimia vankiraukoille\" hän sanoi. \"Te kannatte niitä puolestani\",\nja he lähtivät yhdessä vankilaan. Norbert käveli kainosti mestarinsa\njäljessä. Se ei ollut pitkä kävely. Pian he tulivat synkälle kadulle.\nNorbert näki kuten unessa herra Lynen soittavan kelloa ja kuuli\nhänen puhuttelevan portinvartijaa, joka vastasi odottavansa herra\nRondelia. Vartija avasi salvan huomattavan nopeasti. Päävanginvartija\non kumminkin mies, ja muiden miesten tavalla on hänelläkin ystävänsä,\njotka luonnollisesti joskus käyvät katsomassa häntä. Herra Jean Lyne\noli hyvin tunnettu kaikille virkamiehille, ja sai nyt seuralaisensa\nkanssa esteettömästi käydä sisään. Mutta hän itse sanoi, hymyillen\nja vilkaisten koriin: \"Elkää unhottako velvollisuuttanne, Jacques\",\njolloin vartija muodon vuoksi pisti kätensä leipien ja pullojen\njoukkoon, veti sen jälleen pois ja lausui lumoussanan: \"Menkää vain!\"\ntyytyväisen ja mahtipontisen näköisenä. Ehkäpä hänen tyytyväisyyttään\nkorotti hauska hämmästys jostakin, joka oli pujotettu hänen käteensä.\n\nHerra Lyne ja Norbert menivät pihan poikki ja koputtivat pienelle\nyksityisovelle. Täälläkin oli kauppias hyvin tunnettu ja vietiin ilman\nmuuta mukavaan vastaanottohuoneeseen. Norbert surustaan huolimatta\nhuomasi seinillä olevan kuvia: Neitsyt Lapsen kanssa, Johannes Kastaja\nKristuslapsen kanssa ynnä Jeremias erämaassa. Hänen niitä katsellessaan\nastui sisään päävanginvartija, pieni, hinterä ja hermostuneen näköinen\nmies, aivan toisellainen, kuin mitä Norbert oli odottanut. Hän ja herra\nLyne tervehtivät toisiaan kuten vanhat ystävät ainakin ja joutuivat\noitis keskusteluun, josta Norbert ei ymmärtänyt muuta kuin että se\nnäytti koskevan rahaa ja kauppaa. Hän hämärästi alkoi aavistaa, että\nRondel oli jonkillainen herra Lynen liiketoveri, joka sai osan hänen\nkauppavoitostaan. Mutta kuten hänen uudessa toimessaan tulikin, seisoi\nhän kunnioittavan välimatkan päässä eikä siis kuullut aivan selvästi\npuhelua, jota ei välittänytkään kuunnella. Viimein hänen harhaileva\nhuomaavaisuutensa kumminkin palasi nopeasti. Herra Lyne sanoi nimittäin:\n\n\"Jos tahdotte tehdä minulle ystäväntyön, jota en koskaan unhota, niin\nsallinette tämän nuorukaisen nähdä ja keskustella muutaman minuutin\nystävänsä herra Louis de Marsacin kanssa.\"\n\n\"Tiedätte kyllä, herra Jean, etten voi teiltä kieltää mitään järkevää\nasiaa, enpä muutamia asioita, jotka voivat olla hieman epäjärkeviäkin.\nTeidän nuorukaisenne voi puhua tuon nuoren herraraukan kanssa, mutta\n_nähdäkö_ häntä, ah! --\" hän kohautti merkitsevästi olkapäitään. \"En\nmene sinne itsekään. Ei ole tarpeen että tässä käytän virkavaltaani, ja\nonhan eräitä asioita, joita järkevä mies --\" Tässä hän katsahti ylös ja\nhänen silmänsä lepäsivät, ehkäpä sattumalta, Kristuslapsen kuvalla. \"On\nsääli noita ystäviänne, kun eivät älyä valita peruuttamisen tietä\", hän\nsanoi. Sitten hän puhalsi hopeapilliin, joka riippui hänen vyöllään, ja\näkkiä ilmautui vartija, joka otti Norbertin huostaansa.\n\nHänet vietiin ensin suureen, yhteiseen huoneeseen, jossa joukko vankeja\n-- muutamat kahleissa ja melkein kaikilla ammattirikollisten leima\nkuparinkarvaisilla kasvoillaan villin, matalan otsan alla -- lojui,\npelasi, tappeli ja kiroili. He olisivat pian kiskoneet korin Norbertin\nkädestä ilman vartijan suojaa, joka kutsui puheilleen erään, jolla\nnäytti olevan jonkinlainen käskyvalta toisten yli.\n\n\"Kuulkaas, herraseni\", hän sanoi Norbertille, \"antakaa tälle miehelle\njotakin mieleistä, ja hän jakaa sen toisten kanssa.\"\n\nNorbert, iloisena päästessään pulasta, antoi heille kolme pulloa\nviiniä, jonkin verran leipää ja lihaa koristaan, lisäten vielä\nantimiinsa hieman pikkurahoja; sitten hän kääntyi vartijan puoleen.\n\n\"Teidänhän piti viedä minut _salaosastoon_\", hän kuiskasi.\n\nNyt Norbert ei ainoastaan ollut nähnyt salaosastoa eli maanalaista\nvankilaa Evêché'ssä, vaan oli suureksi mielipahakseen kerran\nasustanutkin siellä neljäkolmatta elämänsä pisimpää tuntia. Hän arveli\nsen tähden tuntevansa \"suuren pimeyden kauhut\" yhtä hyvin kuin kuka muu\nhyvänsä. Mutta kun hän oli astunut syrjään, liukunut ja kompastellut\npitkiä matkoja jyrkissä, kierteisissä ja murtuneissa portaissa, arveli\nhän olevansa alempana syvyydessä kuin koskaan ennen. Vartijan soihdun\nhimmeässä valossa hän ensin ei nähnyt mitään muuta kuin likaisen\nlattian ja osan tahmeaa seinää, vaikka hänen katsahtaessaan ylemmäksi\njotkut ristikontapaiset antoivat aavistaa ikkunan läheisyyttä, joka\nepäilemättä aukeni johonkin kaivantoon tai vallihautaan. Koppi näytti\ntyhjältä.\n\n\"Ah\", sanoi vartija, \"minähän unohdin tämän asian. Vanki, joka ennen\ntäällä oli, on siirretty toisaalle; sillä kulmassa oli reikä, jonka\nkautta hänen huomattiin voivan pitää yhteyttä alhaalla olevan kopin\nkanssa.\"\n\n\"_Alhaallako_?\" toisti Norbert väristen.\n\n\"Luonnollisesti. Tehän haluatte, kuten olen ymmärtänyt, saada nähdä\nherra Louis de Marsacia, eikä toista samannimistä herraa, joka elää\nparemmissa oloissa asuen hyvässä huoneessa, joka hänelle isänsä takia\non annettu. Tulkaa siis! Varokaa rottia!\"\n\nVarotus ei ollut tarpeeton, sillä Norbertin jalat olivat kyllä\nvaarassa. Hän ei voinut ilman raivoisaa potkimista ja polkemista\nseurata kunnollisesti vartijaa. Sitten hänen oli seurattava vielä\nmurtuneempia kierteisiä portaita, jotka johtivat, kuten hän luuli,\naivan maan sisäosiin. Hän ei tuntenut enää hengittävänsä ilmaa, vaan\nhöyryä, todellista kuoleman usvaa, johon sekaantui mädänneen katkua.\n\nMutta kaikilla asioilla on loppunsa. Niinpä hänkin viimein kuuli\nvartijan sanovan miltei hellästi: \"Nyt olemme perillä.\" Kuului raskaan\navaimen kirisevää ääntä ja vastenmielistä narahtelua, kun se viimein\ntaipui kääntymään. Sitten ovi avautui ja vartija pyysi hänen astumaan\nsisään. Soihdun valo näytti hänelle ihmishaamun, joka istui tai\nkyyrötti lattialla; sitten soihdun valo ja haamu katosivat, samassa kun\nvartija sulki oven ja asettui itse ulkopuolelle. Hän oli luvannut, että\nystävät saivat keskustella yksinään, ja hän oli sanansa pitävä mies.\n\n\"Louis!\" änkytti Norbert, \"Louis!\"\n\n\"Kenen, -- kenen ääni se on?\" Sanat kuuluivat hennoilta ja heikoilta,\nmutta erehtymättä oli se Louis de Marsacin ääni.\n\n\"Louis, minä olen Norbert de Caulaincourt, ystäväsi.\" Pimeässä ensin\nohut, kylmä käsi etsi hänen kättään, sitten riutuneet käsivarret\npujottautuivat hänen ympäriinsä ja ystävykset sulkeutuivat\nsydämelliseen syleilyyn.\n\nOli hetki jännitettyä äänettömyyttä; sitten kuului hiljaista ääntä.\nLouis de Marsac, tuo luja, peloton uskontunnustaja, joka ei pelännyt\nmiekkaa eikä vankilaa, ei kidutusta eikä liekkejä, nyyhkytti ystävänsä\nkaulalla.\n\nMitä Norbert voi tehdä muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kuten David ja\nJonathan ennen muinoin, 'kunnes David tointui'?\n\nTällöin sai Louis ensin malttinsa takaisin. \"En tiennyt, että olin niin\nheikko\", hän sanoi. \"Tämä on outo tervehdys sinulle annettavaksi. Rakas\nNorbert, kuinka tulit tänne?\"\n\n\"Tulin Lyoniin isä Calvinin lähettiläänä tuomaan sen kirjeen, jonka\nherra Lyne sanoo sinun saaneen.\"\n\n\"Niin, se on luettu minulle, ja minä olen kirjoittanut hänelle.\nAjatteles sitä, Norbert!\"\n\nHänen äänensä oli nyt aivan luonnollinen, vieläpä helläkin. Jollei se\nolisi ollut niin heikko ja vankeuden riu'uttama, olisi luullut hänen\npuhuvan kuten ennen vanhaan Genevessä, koulussa tai Plain-palaisissa.\n\n\"Minulle suodaan joskus kynttilä syödessäni ja herra Lyne on lähettänyt\nminulle paperia, kynän ja mustetta, kätkettynä leipäpalaan; siten olen\nkirjoittanut tämän, jonka sinulle annan kun menet. Isä Calvinin sanat\nmenevät aivan sydämen syvyyksiin saakka. Mutta mitä mielessäni on, sitä\nen voi kirjoittaa, en edes hänellekään. Yhä vähäpätöisemmiltä tuntuvat\nsanat minusta, kun täällä virun ja ajattelen että pian olen pääsevä\nsinne, missä sanoja ei tarvita, koska meitä siellä ymmärretään ilman\nniitä. Mutta sinä voit kertoa hänelle kun palaat, että minä kiitän\nhäntä monesta hyvästä asiasta ja ennen kaikkia siitä, että hän lähetti\nminut tänne.\"\n\n\"Oi, Louis! Tarkoitat kai, että annat hänelle anteeksi.\"\n\n\"Ah ei, ei anteeksiantamista. Antavatko ihmiset anteeksi niille, jotka\nheille antavat kunniaa ja valtaa?\"\n\n\"Todellakin okainen kunnia\", sanoi Norbert, ajatellen ainoastaan suurta\ntuskaa eikä pyhitettyä muistoa.\n\n\"Ja suloista, salattua, sanomatonta yhteyttä Hänen kanssaan, joka\nkantoi okaista kruunua minun puolestani.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat, Louis? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En voi\nsitä ymmärtää!\" huudahti Norbert puolittain ihaillen, puolittain\nihmetellen. \"Sinäkö joka olet niin nuori, niin elonvoimainen, jota\nodottaa niin paljo rakkautta elämässä -- sinäkö hylkäisit kaiken tämän\nnurisematta! Sinä kärsit kaikki, sinä odotat yksin kuolemaakin -- ja\nsemmoista kuolemaa! -- ja kumminkin sinä et odota ainoastaan kuoleman\njälkeistä kunniaa, jonka kyllä voisi ymmärtää, vaan sinulla näyttää\nolevan jo täälläkin jonkinlaista kunniaa ja riemua. Se on minulle aivan\nkäsittämätöntä.\"\n\n\"Erinomaisen ja ikuisen kunnian tunteminen antaa minulle sen riemun.\"\n\n\"Niin, kun ottelu on taisteltu ja voitto saavutettu; mutta nyt --\"\n\n\"Nyt jo täälläkin, sillä onhan kanssani Hän, joka sen kunnian\nsynnyttää. Hän on sen oikea sydän ja keskus -- Hän itse.\"\n\nNorbert oli ääneti tuntien sydämmessään suurta kunnioitusta, aivan kuin\nhänkin tuntisi Jumalan läsnäoloa tässä vankilassa.\n\n\"Olen oppinut rakastamaan tämän paikan pimeyttä\", Louis jatkoi. \"Se\non se huntu, jonka Hän vetää ylitse, muuten tuo kunnia valtaisi minut\nkokonaan. Hän asustaa synkässä pimeydessä -- vaikkakin Hän on valo\n-- koska me ainoastaan hitaasti ja asteettain voimme oppia sietämään\nHänen näköään. Vaikkakaan en sinua näe, koskettaa kumminkin sinun\nkätesi minua ja minä tiedän, että sinä olet siinä. Samoin on Hänenkin\nlaitansa.\"\n\n\"Tunnetko koskaan epäilystä tai pelkoa?\" Norbert kysyi.\n\n\"En koskaan epäilystä Hänestä. Epäilystä itsestäni minulla on joskus\nollut ja pelkoakin. Oh, minä olen kulkenut virran yli, ja se oli syvä.\nMutta sielläkin Hän oli kanssani eikä sallinut minun hukkua. Kaikista\nkatkerin asia on -- Norbert, sinä joka tunnet sydämeni kokonaan ja\nmuistat asian -- ne sanat, mitkä keskenämme puhuimme ennenkun erosimme\nGenevessä.\"\n\n\"Minä kyllä ne muistan. Louis, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle.\"\n\n\"Puhu siis, sillä minä haluan kuulla.\" Olipa ollut päiviä, jolloin\nLouis de Marsac ei olisi voinut lausua sydämelleen tätä kalleinta nimeä\nilman ikävöimistä ja kiduttavaa tuskaa, joka oli aivan liian suuri\nkärsittäväksi. Nyt tuska oli ijäksi mennyt ohitse. Tuon nimen sointu\noli nyt suloinen, joskus niinkin suloinen, että hän usein tapasi sanoa\nsitä ääneensä yhä ja yhä uudelleen. \"Se on Gabrielle Berthelier\",\nhän sanoi hellästi äänellä, joka viivähti rakastetun nimen kohdalla.\n\"Hänenkin tähtensä on Jumala antanut minulle rauhan. Hän on ottava\nvastaan ja siunaava Gabriellen uhraukset niinkuin minunkin. Niin, ja\nparemminkin kuin minun, koska hänen uhrauksensa ovat suuremmat.\"\n\n\"Louis, minulla on sinulle lähetys häneltä ja merkki.\"\n\n\"Ah!\" sanoi Louis, ja puhdas riemu kaikui hänen äänestään.\n\n\"Tässä on merkki!\" Norbert laski hänen käteensä pienen norsunluutaulun.\nLouis tunsi sen koetuksetta ja muisti mikä se oli. \"Sinä et voi nähdä\nmitä hän on kirjoittanut siihen\", sanoi Norbert. \"Näin siinä on:\n_jusquà l'aurore_, kunnes aurinko nousee. Hän sanoi nämä sanat: 'Kerro\nhänelle, että Jumala on hänen kanssaan ja että hän on pian oleva\nJumalan luona Hänen ilossaan ja kunniassaan.'\"\n\n\"Uskollinen sydän!\" Louis äänteli. \"Tuo kelpo, uskollinen sydän!\"\nKyyneleet olivat vielä kerran vaarallisen lähellä. Mutta ne menivät\nohi kuin auringonpaisteen kuivaamina. Hän pääsi kyynelistä ainaiseksi.\n\"Kerro Gabriellelle että Hän, joka on lohduttanut minua, on myöskin\nlohduttava häntä. Hän on saava voimakkaamman lohdutuksen, koska hän\nparemmin sitä tarvitsee ja kantaa kovempaa osaa. Jumala tietää kaikki,\neikä Hän huomaamattaan tee erhetyksiä tullessaan jakamaan kruunuja ja\npalmuja.\"\n\nOli hetken äänettömyys. Kumminkin molemmat nuorukaiset tunsivat,\nettä hetket olivat liian kalliita kulutettavaksi sellaisessa\näänettömyydessä. Norbert sanoi:\n\n\"Onko jotain, mitä voin tehdä puolestasi, Louis?\"\n\n\"Kun menet takaisin Geneveen, niin kerro heille miten minun laitani\non. Jos voit seisattua tänne loppuun asti, niin olen siitä iloinen,\nsillä tunne inhimillisestä läsnäolosta ja inhimillisestä toveruudesta\non suloinen. Mutta jollet voi, elä muistele sitä. En minäkään huolehdi\nsiitä, sillä Yksi on aina kanssani. En pelkää että opas jättää minut,\nennenkun pääsen virran poikki.\" Hän pysähtyi hetkeksi, sitten lisäsi\nhän: \"Ja kerro Gabriellelle että hän on osana jokaisesta ajatuksestani,\njokaisesta teostani. Minä otan sen rakkauden mukaani, minne vaan menen.\nJa koska en voi hukkua -- parempi osani minusta nimittäin ei voi hukkua\n-- niin sen täytyy tulla mukaani ijäksi. Sano hänelle ettei hän sure\nliian paljo, sillä tämä on ainoastaan tie eikä loppu. Kerro myös -- --\nMutta aika on ohi ja minulla olisi vielä tuhansia asioita sanottavana.\"\n\nSillä nyt ovi avautui ja soihtu heijasti valoaan sisälle. \"Hyvät\nherrat\" sanoi vartija, \"aika on kulunut. Ettekä voi sanoa muuta, kuin\nettä minä annoin sitä teille hyvällä mitalla.\"\n\nNorbert otti nopeasti koristaan esineet, joita oli tuonut Louisille,\njoka hänen tätä tehdessä pudotti hänelle huomaamatta käteen kirjeen\nCalvinille. Sitten ystävät syleilivät toisiaan, pitäen kiini toisistaan\nkuten hukkuvat henkensä edestä oljenkorresta.\n\n\"Niin, paljo olisi minulla vielä sanottavaa\", mutisi Louis. \"Tuhansia\nterveisiä minulta ja lempeä, rakkautta --; ei, en voi sanoa nimiä --\nehkä muutamat rakkaat voisivat jäädä mainitsematta.\"\n\n\"Tapaamme toisemme jälleen\", sanoi Norbert.\n\n\"Niin\", sanoi Louis. \"Täällä tai jossain muualla.\"\n\n\n\n\nXXVI LUKU\n\nTuomiokirkossa.\n\n\n    Tuo näky ol' totta, sen vannoa saan,\n    Niin totta kuin taivas on yli maan!\n\n                            Browning.\n\nNiin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä\nmenestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen\nCalvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa\nkohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja\näänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin\nhän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään\nhän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä\nkummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä\nsäästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen\njalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille\nakkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni\npieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan\nennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson -- joka oli\nauttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he\nmolemmat rakastivat -- opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert\nei tiennyt siitä mitään eikä -- vaikka olisikin tiennyt -- olisi siitä\npaljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle\nihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat\nhuolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi\nkerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut,\npolvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen\nmielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.\n\n\"Se siis on totta, totta, totta!\" kuiskutti hänen sydämensä.\n\"Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan\ntuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma,\njotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä\nedes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan\nmyös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla -- rauhalla, joka\non käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla.\nJotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa\nja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole\nunta eikä hyvien ihmisten -- kuten isäni ja isä Calvinin -- hurskasta\npuhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista.\nHän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin\nluokseni!\"\n\nHän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja\nlähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. \"Anna\nvalon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!\" hän\nhuusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli\nrukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.\n\nEnnen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja\nseisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen\nherraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja\nsurulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella,\njoka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan\nvaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen,\nolisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.\n\n\"Haluatteko puhutella minua?\" kysyi Norbert hämmästyneenä.\n\n\"Kyllä, herrani, sitä haluan. Olen herra Ambrose de Marsacin palvelija.\"\n\n\"Onko teillä sanaa häneltä?\"\n\n\"Minulla on ilmoitus hänen isältään, herra de Marsacilta.\"\n\nTietäessään mitä tiesi, Norbert tunsi itsensä pikemminkin levottomaksi.\n\"En voi käsittää, mitä herra de Marsacilla voi olla minulle sanomista\",\nvastasi hän kylmästi.\n\n\"Ei mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä tai jotain omaistanne\",\nvastasi mies. \"Jos niin olisi, en palvelisi häntä tässä asiassa, sillä\ntodellisuudessa en ole hänen palvelijansa. Mutta olen aina ollut herra\nAmbrosen seuralainen hänen lapsuudestaan saakka.\"\n\n\"Onko nimenne Grillet?\" kysyi Norbert, kun valo alkoi selvitä hänelle.\n\n\"Baptiste Grillet, teidän palvelukseksenne, hyvä herra. Minulla oli\npäänkipu lauantaina enkä voinut kohottaa päätäni tyynyltä; muuten\nen olisi tahtonut jättää herraani vieraan laupeuden ohjattavaksi.\nKumminkin se oli onneksi, koska tämä vieras satuitte olemaan te.\"\n\n\"Voinko nyt tehdä jotakin hänen hyväkseen?\" kysyi Norbert. \"Sanokaa\nkaikki mitä on mielessänne, tiedän että hän luottaa teihin.\"\n\n\"Te voitte tehdä paljokin hänen hyväkseen, vaikka nykyään hän ei\nsitä ajattele eikä haluakaan. Herra de Marsac, joka tähän asti on\nollut niin ankara ja katkera harhaoppisia kohtaan, on masentunut\nnyt täydellisesti. Häneen on sattunut kuin salaman isku, kun hänen\npoikansa, hänen esikoisensa nyt on kuoltava. Tähän asti hän ei ole\ntahtonut uskoa sitä. Meidän on ollut vaikea taivuttaa häntä tekemään\nmitään nuoren herran puolesta. Hän luuli aina että kun kuolema tulee\nlähelle herra Henriä, tämä kieltäisi uskonsa. Hän tunsi hyvin vähän\nHenriä, vaikkakin tämä oli oma poika.\" Tällöin vaikeni Grillet\nluultavasti tukahuttaakseen liikutustaan, joka olisi voinut hävittää\nhänen käytöksestään soveliaan arvokkaisuuden. \"Nyt hän tietää\ntotuuden\", toisti kamaripalvelija, \"ja nyt on hän epätoivossa. Hän\nkauhistuu ei ainoastaan yhden poikansa, vaan molempienkin kadottamista\nmiltei samana päivänä. Herra Ambrose ajattelee samoin kuin herra\nHenrikin, ja tuskassaan veljensä kadottamisesta, jota hän ihailee, on\nhän varmaan jotenkuten ilmiantava itsensä ja saattava papit kimppuumme.\"\n\n\"Varmasti\", sanoi Norbert, \"voinee hänen sokeutensa suojella häntä.\"\n\nGrillet pudisti päätään. \"Ei mikään suojaa harhaoppista\", hän sanoi\nalentaen ääntään varovasti tuossa turmaa tuottavassa sanassa.\n\n\"Mutta miten herra de Marsac arvelee minun voivan auttaa häntä?\" kysyi\nNorbert.\n\n\"Ottamalla herra Ambrosen mukaanne Geneveen\", sano, Grillet vetäytyen\nlähemmä ja puhuen yhä matalalla äänellä.\n\n\"Tahtoisiko hän sitte tulla?\"\n\n\"Herra Ambroseko? Lähinnä veljensä kohtalon seuraamista, mistä hän\nenimmän pitäisi, hän tahtoisi mielellään lähteä sinne harhaoppisten\npesään -- Suokaa anteeksi, että käytän tätä sanaa, herrani.\"\n\n\"Arvelin teidän kenties olevan samaa mieltä herranne kanssa\", virkkoi\nNorbert.\n\n\"En tiedä miten ajatella. Ja todella ei minulla asemassan, palvelijana\nole oikeutta ajatella ollenkaan vaan tehdä kuten minua paremmat\nkäskevät.\"\n\n\"Jokaisella on oikeus ajatella\", sanoi Geneven lapsi.\n\n\"Yleensä\", jatkoi Grillet, \"olen taipuvainen ottamaan aseman, tulevassa\nmaailmassa, kuten teen tässäkin, herra Ambrosen vieressä. Olen\npalvellut häntä siitä asti kuin hän jätti imettäjänsä sylin. Jos hyvä\nJumala näyttää menetelleen ankarasti lähettäessään hänet maailmaan\nilman näköä, niin on Hän ainakin tehnyt paraansa korvatakseen sitä\nantamalla hänelle hyvän sydämen ja hienon älyn.\"\n\n\"No, entäpä jos hän lähtee Geneveen, lähdettekö myöskin te?\"\n\n\"Varmasti, herra. Mitenkäs muuten? Mutta juuri tässä kohden me\ntarvitsisimme teidän apuanne. Te voitte vastata herrani puolesta,\nettä hän on todella teidän uskoanne; samoin minusta, etten ainakaan\nole uskonne vihollinen. Heidän ei ainakaan tarvitse ryhtyä polttamaan\nminua jonakuna -- kuinka nyt taasen, herrani, teidän väkenne kutsuukaan\nkatolilaisia?\"\n\n\"Paavilaisiksi. Mutta me emme polta Paavilaisia Genevessä. Kumminkin\non totta, ettemme salli niiden tulla kaupunkiin, kun vaan voimme estää\nsitä. Se ei kumminkaan aina onnistu. Teidän ei tarvitse peljätä mitään\nloukkausta, Grillet. Mutta teidän on tultava toimeen ilman messuja ja\nsynnintunnustuksia ynnä muuta sen semmoista.\"\n\n\"Rohkenen sanoa että tulen hyvästikin toimeen\", sanoi Grillet kuivasti.\n\"Hyvä siis, herra Norbert (arvelen, että se on teidän arvoisa\nnimenne?), teidän hyvästä sanastanne Genevessä ja hyvästä seurastanne\nmatkalla ottaa herrani huolekseen kaikki maksut ja tekee parhaansa\nturvatakseen teidän rauhaanne ja mukavuuttanne. Luonnollisesti hän\nvarustaa sievän matkakassan herra Ambroselle Genevessä oleskelua\nvarten, jottemme tule taakaksi niille, jotka meidät ottavat vastaan.\nEn epäile, etteikö sielläkin ole hyviä asuntoja tai majapaikkoja joko\nvuokrattavaksi tai ostettavaksi.\"\n\n\"Varmasti\", sanoi Norbert. \"Mutta minun pitänee kertoa teille, että\nvaikka te ja herranne tulisitte luoksemme ystävittä ja rahoitta, kuten\nme, isäni ja minä ja moni muu teki, olisi kumminkin jokainen talo\nGenevessä avoinna ottamaan teitä vastaan. Jokainen kansalainen olisi\nvalmis antamaan teille ruokaa ja suojaa, niin hyvää kuin hänellä on\nitselleen ja omille lapsilleen.\"\n\n\"Te olette kummallista väkeä, herrani. Huomaanpa hyvin\", hän\nlisäsi, \"kaikkien kulkupuheiden teistä olevan valheellisia. En usko\nhetkeksikään -- minä en! -- että palvelette paholaista tai harjoitatte\nsalassa hirveitä paheita, tai -- Mutta suokaa minulle anteeksi, hyvä\nherra, että mainitsen sellaisia asioita.\" Hän keskeytti varovaisesti\npuheensa katsottuaan Norbertin nuoriin kasvoihin. Hän kyllä arveli\nNorbertin pysyvän kärsivällisenä. \"Milloin aijotte lähteä?\" hän kysyi\nviimein kyllin levollisesti.\n\n\"Herra de Marsac kai halusta lähettäisi meidät oitis matkaan, peljäten\nAmbrosen ilmaisevan itsensä. Mutta minä tiedän ettei mikään voima maan\npäällä voi saada herra Ambrosea lähtemään ennenkuin kaikki on ohitse.\"\n\n\"En minäkään sitä tahdo\", sanoi Norbert lyhyesti.\n\n\"Mutta tuomiohan pannaan ensi lauantaina täytäntöön\", lisäsi Grillet\nsurullisesti.\n\nNorbert säpsähti. \"Oletteko siitä varma?\" hän kuiskasi miltei henkeä\nvetämättä.\n\nGrillet nyökkäsi päätään. Syntyi taas äänettömyys heidän välilleen.\n\nPalvelija sen keskeytti. \"Voimmeko lähteä sunnuntaina?\" hän kysyi.\n\n\"Ehkä paremmin maanantaina\", sanoi Norbert, ollen Genevestä kotosin,\nmissä lepopäivä pyhitettiin paljoa tarkemmasti kuin romaanisissa tai\nmuissa protestanttisissa seurakunnissa.\n\nMutta Grillet pani vastaan: \"Sunnuntai olisi sopivampi päivä. Kun\nihmiset pitävät juhlapäivää, voisimme me muka olla lähtevinämme\ntervehtimään ystäviä maaseudulla. Ja sitäpaitsi tuo jokainen päivä\nuutta vaaraa, ja herra de Marsac käy kärsimättömäksi.\"\n\n\"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä\nniin\", myönsi Norbert. \"Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun\nkysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen\nluokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa.\"\n\n\"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra\nNorbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä\nsekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin\nvanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on\nmaksanut hyvin runsaasti siitä.\"\n\n\"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo\", virkkoi Norbert. He\nolivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää\npuhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä\ntaivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.\n\nGrillet vaikeni. \"Joku toimitus alkaa nyt\", hän sanoi. \"Minä seisatun\nsitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua.\"\n\n\"Sitäpä en minä tee\", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen\npäättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan\nvapaaseen auringon paisteeseen. \"Olen erossa kaikesta siitä\", hän sanoi\nitsekseen. \"Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi\nainaiseksi Louisin vankilassa.\"\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\nSynkkiä pilviä.\n\n\nSillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin\nhitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin\nvankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset\nkuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen\nkanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan,\njoka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä\nkummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän\nkuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti\nvaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä\nenemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän\nvoi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin\nhyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli\nvoimakas. \"Mutta ei vielä\", hän tapasi sanoa itsekseen, \"ei vielä,\nkoska Gabrielle tarvitsee minua.\"\n\nKumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta\nvaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten\nkuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat\nmenivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta.\nUseita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut\nhienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen\nliittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena\nsalaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut\nkihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta\nkonsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi\nkuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea\nsamalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin\nvihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille\nhyvääsuopaan tätiinsä.\n\n\"Minä ajattelen, rakkaani\", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä,\n\"ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa.\"\n\nGabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin\nlempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai\nvihaa.\n\n\"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat\nhe pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna.\"\n\n\"Te ette tiedä, mitä sanotte!\" tiuskasi tyttö. \"Jo tuon sanan\nlausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!\" Hän\nlähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen\nkiukkua.\n\nKaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista\nGabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään\nollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli\nodottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa\nmuukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin\nurhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema\nsille, joka tuntee itsensä \"kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi\", jotta\nhänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden\nhän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta\nelämästä, murtui hänen sydämensä, \"eikä hänessä enää ollut sielua\".\nLouishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina\nikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli\nhänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui\nLyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki\ntulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei\nvaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen\npuolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että\nkärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti\ntunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat:\n\"Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi\".\nTämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä\ntuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön\nunettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea\nrukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut\nhalkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. \"Miksi Jumala salli\ntämän tapahtua?\" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen\nhän kuin oli saanut -- ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkea\n_todellisen_ -- ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan\ntahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi\nlukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan\njuhlallista lohdutusta: \"Kumminkin salli minun puhutella Sinua\ntuomioittesi tähden!\" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus --\nsuuremmoinen, vaan ah, miten ankara: \"Herra se on; tehköön Hän, miten\nHän hyväksi näkee!\"\n\nGabrielle sanoi: \"Hänen tahtonsa tapahtukoon!\" mutta ei sanonut:\n\"Tapahtukoon Sinun tahtosi.\" Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin\ntietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään\nraskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei\ntämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä\nsyystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä.\nGabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä\nkosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.\n\n\"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä\", sanoivat Claudine ja\nMargareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut,\njollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä\npelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.\n\nEräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti\nkoneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että\nhänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa\nvankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta\ntodellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine\npiti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.\n\nKatuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine\nhuudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä\nvälin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.\n\nSe oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen\nvoihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa\nnähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin\ntorimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa\nniitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.\n\n\"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän\nnurin\", hän sanoi. \"Gabrielle taasen antaisi noille varastaville\n'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain\npistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin\neikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita\nhedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia.\"\n\nSiten tuli hän kulkemaan torilla liian usein. Palatessaan tänään\nraskas korinsa käsivarrellaan hän kompastui ja lankesi. Myyjättärien\noli nostettava hänet pystyyn, ja kun hän langetessaan oli taittanut\njalkansa, kannettiin hänet kotiin. Hän pyysi kantajiaan viemään hänet\noitis sairaalaan, mutta he eivät tahtoneet tehdä sitä ilman hänen\nisäntänsä lupaa. Tämä hylkäsi ehdotuksen pahastuen ja pyysi kantajia\nlaskemaan vanhan palvelijan tämän omalle vuoteelle. Sitte lähetettiin\nheti noutamaan ensimäistä haavalääkäriä. Gabriellen tuskallisesti\nkatsellessa tämä asetti vahingoittuneen jäsenen paikoilleen. Kumminkin\nkului viikkoja, ennenkun hän jälleen olisi kykenevä laskemaan jalkansa\nmaahan. Ja hänen ikäänsä katsoen tuskin koskaan enää sitä voitiin\nodottaa.\n\nTämä oli nyt ikävä asianlaita. Berthelier oli kaikissa maallisissa\nasioissa yksinkertainen kuten lapsi. Claudine oli luostarielämästään\nalkaen aivan avuton ja sitäpaitsi perin kivulloinen. Gabriellen tarmo\noli menehtynyt hänen surujensa painosta. Naapurit, erittäinkin lähinnä\nolevat Calvinit, olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tilapäinen\npalvelija saatiin heidän uskollisen Jeannettensa tyttärentyttärestä.\nMutta tämä oli Gabriellea nuorempi, kylläkin hyvin hyväntahtoinen vaan\nheikko älyltään. Erittäinkin hän oli alati valmis unhottamaan asioita.\nKen vaan on ollut perheessä, jonka ainoa käytännössä toimiva jäsen on\ntemmattu pois, hän varmaan ymmärtää Berthelierien säälittävän tilan.\nHeidän vaikeuksiaan vielä lisäsi se seikka, että Margareta, joka itse\nollen kykenemätön työhön, sen sijaan antoi työtä jokaiselle. Hän\ntarvitsi huolellista hoitoa, ja iloista on mainita, että hän saikin\nsitä.\n\nHän ei ollut mikään kiltti potilas. Tuskiaan hän kärsi rohkeasti,\nmutta avuttomuutensa häntä sapetti ja kiukutti. Hän ei ainoastaan\nuskonut, etteivät muut kyenneet tekemään hänen toimiaan yhtä hyvin kuin\nhänkin, joka kenties olikin totta, vaan hän ei myöskään voinut uskoa,\nettä he voivat tehdä sitä lainkaan, mikä taasen ei ollut totta. Hänen\nkärsimättömyytensä ja katkerat sanansa, joilla hän usein puhutteli\nGabriellea ja vielä enemmän onnetonta pikku Bênoîtea, saivat Claudinen\nsanomaan hänelle eräänä päivänä:\n\n\"Jos minä olisin niin varma kuin te näytätte olevan, että hyvä Jumala\non valinnut minut ennen maailman perustamista ikuiseen kunniaan, en\npitäisi arvolleni sopivana tuolla tapaa kiukustua, joskin aamukeitos\nsattuu olemaan hiukan palanutta.\"\n\n\"Valittuko?\" toisti Margareta. \"Joka tapauksessa minä olin valittu\npitämään huolta, että herrani ruoka on soveliasta hänelle syötäväksi.\"\n\nKentiesi hänen jumaluusoppinsa oli parempi kuin hän itsekään huomasi.\nValinta kunniaan tarkoittaa myös valintaa velvollisuuksiin nähden.\nMuuten sillä ei ole mitään merkitystä.\n\nHuolimatta useista virheistä, joita Margareta huomasi ja moitti,\nmenetteli Gabrielle tässä tapauksessa oikein. Hän oppi kaksoiselämän\nsalaisuuden. Hän voi keittää Margaretan ohjeiden mukaan ja isänsä makua\nmyöten; hän voi pestä, laasta ja tomuuttaa tarpeeksi hyvin kätensä\nohjeen mukaan, mutta hänen sydämensä oli jossain muualla. Mutta kun\ntällaisessa tapauksessa jonkun osan on aina heikonnuttava, lakkasi\nsielun jännitys hänessä niin paljon, että hän jälleen kykeni elämään.\nTyö ei ollut lääkettä hänen tuskilleen, mutta se oli lievikettä. Se ei\nvähentänyt kovan iskun merkitystä, mutta se tylsytti hermot kärsimästä\nsiitä.\n\nEräänä päivänä Claudine ja Gabrielle menivät yhdessä torille. Sillä,\nkuten Margareta julmalla tyytyväisyydellä mietti itsekseen, nyt\ntarvittiin kaksi henkilöä huonosti toimittamaan samaa, jota hyvästi\ntekemään ennen oli tarvittu vaan yksi. Kotia palatessaan he kohtasivat\npienen joukon ratsumiehiä, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Pont\nde l'ivren kautta. Niitä oli pari kolme sweitsiläistä, jotka käyttivät\ntodellisilta Bernin porvareilta; heidän keskessään oli muuan nuori\nherrasmies puettuna Ranskan tavan mukaan, jonka suitsia piteli hänen\nvierellään ratsastava palvelija, ja joukossa oli myöskin -- Norbert.\nHän kumarsi ääneti kahdelle ystävälleen näyttäen Claudinen mielestä\nyhdellä haavaa miehekkäältä, vakavalta ja surulliselta. Gabrielle ei\njaksanut laisinkaan ajatella; sumu nousi hänen silmiensä eteen, ja\nilman Claudinea hän olisi kaatunut.\n\nNopeasti ja ääneti he menivät kotiinsa. Kun he saapuivat lähemmä,\nkuiskasi Claudine:\n\n\"Menemmekö seuraavalle ovelle?\"\n\n\"Ei\", vastasi Gabrielle, \"hän kyllä saapuu luoksemme.\"\n\nKun he tulivat sisään, rupesi Gabrielle oitis kuumeentapaisella innolla\nvalmistamaan kasviksia, joita he olivat tuoneet mukanaan ruuanlaittoa\nvarten. Mutta Claudine pian huomasi, ettei hän lainkaan voinut nähdä.\nHänen kätensä liikkuivat epävarmasti ilman silmien ohjausta.\n\n\"Mene kamariisi, lapsi!\" hän sanoi. \"Minä kutsun sinut, kun hän tulee.\"\n\nNiinpä Gabrielle meni sisään ja polvistui vuoteensa viereen. Hän\nei rukoillut -- mitäpä tässä rukoili? -- vaan lähetti tuskansa\nsyvyydestä ihminen tiedottoman, kuvaamattoman huudon suurelle Isälle.\nHän ei tiennyt oliko minuutteja vai tunteja kulunut, ennenkun hän\nkuuli Berthelierin äänen, tuon äänen, joka hänelle varmaan hellimmät\nsäveleensä säilytti, hiljaa kutsuvan: \"Gabrielle!\"\n\nHe olivat kaikki kokoontuneet arkihuoneeseen. Berthelier istui\nnojatuolissa, jonka hän nykyään harvoin jätti; de Caulaincourt\nnojasi sen selkänojaan; Claudine istui hänen vieressään; Norbert\nseisoi heidän edessään suorana ja kookkaana, ja kasvonsa Kuvastivat\njaloa, kunnioittavaa vakavuutta. Kun Gabrielle astui sisään, kääntyi\nnuorukainen häneen päin ja katsoi häneen. Mutta he eivät vaihtaneet\ntervehdyssanaa.\n\n\"Hän on Jumalan luona\", sanoi Norbert.\n\nGabriellesta tuntui siltä, että hän olisi tiennyt sen jo vuosia sitten,\n-- koko elämänsä ajan. Vielä samana aamuna oli hän ajatellut Louista\nyhä kärsivänä vankilassa. Jotakin oli hänen kasvoissaan, joka sai de\nCaulaincourtin asettamaan hänelle tuolin, ja vetämään hänet hellästi\nsiihen.\n\n\"On parasta että kerrot kaikki\", hän sanoi pojalleen.\n\n\"Niinkuin vain voin ja sen mukaan kuin itse olen kaikki nähnyt\", sanoi\nNorbert. \"Minä näin marttyyrit, kun he kuulivat kuolemantuomionsa.\nVeljemme, Denis Peloquin, ei ollut heidän mukanaan. Hänet oli viety\nvankilasta ja hän sai todistaa Jumalan kunniasta jossain muualla.\nMutta jälellä oli vielä kolme: Etienne Gynet, Henri de Marsac -- ja\nLouis. Siellä oli myöskin toisia tuomittuina vähempiin rangaistuksiin.\nTuomion luettua tuli pyöveli köysisilmukan kanssa, jonka hän pisti\ntuomittujen kaulaan. Mutta kun hän tuli Louisin luo, joka oli serkkunsa\nHenrin edellä viimeinen, hän pysähtyi, ja puhetta johtava tuomari\nlausui, että tämä häväistys voitiin jättää pois, koska hänet huomattiin\njalosyntyiseksi. Siihen vastasi Louis hymyillen: 'Millä oikeudella te,\nherra, kiellätte minulta marttyyriritarikunnan arvokkaimman kauluksen?'\nSitten hän riemuiten ja iloiten meni kuolemaan.\" Norbert keskeytti,\nmutta viimein hän jatkoi nähtävällä ponnistuksella: \"Jumala oli\nhänen kanssaan loppuun asti. Mutta minä en voi puhua siitä -- vielä.\nKuitenkaan ei näkynyt pelon eikä tuskan merkkiä. Niin kauvan kuin hän\nvielä voi puhua, rukoili hän. Ja tämän hän viskasi minulle tulesta.\"\n\nSe oli pieni norsunluinen taulu. Norbert antoi sen Gabriellen käteen ja\nsanoi kumartuessaan hänen puoleensa:\n\n\"Minulla on sanomakin tuotavana -- kerron sen toiste.\"\n\n\"Ei\", sanoi Gabrielle katsahtaen ylös, kyynelettömissä silmissään outo\nvalo, \"ovathan kaikki täällä ystäviä.\"\n\n\"Louis sanoi: 'Kerro hänelle että Herra, joka on lohduttanut minua,\non lohduttava myöskin häntä. Hänen pitää saada voimakkaampi lohdutus,\nkoska hän on suuremmassa tarpeessa'.\"\n\nVäristys kulki Gabriellen ruumiin läpi, kun hän kuuli sen, mutta muuten\nhän ei liikahtanutkaan. Kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin, joka\nsai de Caulaincourtin sanomaan:\n\n\"Lähde kanssani, poikani; olet sanonut kyllin.\"\n\nNorbert tunsi jääkylmän käden kosketuksen ja kuuli äänen mikä näytti\ntulevan etäisyyksien takaa:\n\n\"Kiitän teitä!\" Sitten hän seurasi isäänsä ulos.\n\nMyöskin Claudine lähti pois, lausuen:\n\n\"Minun pitää kertoa tästä Margaretalle.\" Huoneessa oli syvä\näänettömyys. \"Tule tänne, lapseni\", sanoi viimein Berthelier.\n\nGabrielle tuli ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Ami asetti kätensä\nhänen päänsä päälle ja sanoi lempeästi:\n\n\"Jumala lohduttakoon sinua!\"\n\nSitten puhkesivat kyyneleet viimein \"kesämyrskyn lailla\" ja niihin\nsekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.\n\nGabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen\nne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen\nosakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan.\nHänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo --\nvalo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli\nselvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:\n\n\"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen\nmeidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu.\"\n\nSiten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin\nvaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja\nriemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa,\nhän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla\niloinen siitä -- hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut\ntuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun\nmaljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan;\najatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä\nei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät\nkultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.\n\nMutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen\nkunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy\npoistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme\ntasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken\non kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen\nkimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei\nkoskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei\nkellekään anneta koskaan sitä näköä -- tai paremmin sanoen hän ei\nkoskaan kykene ottamaan vastaan sitä -- jollei hän ensin ole vaipunut\nalas tuskien suuriin syvyyksiin.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\nVanhat asiat haihtuvat.\n\n\n    Mä sinut tunnen, mi kohtaloita,\n    Pimeyden halki viet voittohon.\n    Ja kesken surujen alholoita,\n    Sun suomastais ilo noussut on.\n\n                  R. Browning.\n\n\"Isä\", kysyi Gabrielle seuraavana päivänä, \"tahtoisitko antaa\nlapsellesi lahjan?\"\n\nMitä voisikaan hän nyt kieltää häneltä? Vastaus tuli nopeasti ilman\nmitään viivytystä tai ehtoja --\n\n\"Sinä saat sen.\"\n\n\"Ensi sunnuntaina on Herran ehtoollinen. Minä tahdon kiittää Jumalaa\nHänen marttyyrinsa takia, joka nyt syö ja juo Hänen valtakunnassaan.\nTulkaa kanssani, rakas isä.\"\n\nVanhus notkisti päätään. \"Lapsi, en ole sitä ansainnut\", hän sanoi.\n\n\"Hänen luonaan ei ole muulla arvoa kuin rakkaudella. Ja tehän\nrakastatte.\"\n\nBerthelier mietti hetken, sitten hän sanoi: \"Mutta se ei ole\nmahdollista. Jos olisi kysymys ainoastaan Hänen tunnustamisestaan\nmaailman edessä, ja jokainen olisi vapaa tekemään sitä -- mutta on\nvielä tyydytettävänä pastorit ja konsistoriumi. Minut suljettaisiin\npois kuten sukulaisenikin.\"\n\n\"En ajattele niin, isä. He tuntevat nyt teidät. Pastori Poupin, joka\nkunnioittaa teitä, tulee kyllä puhumaan puolestanne.\"\n\nSisar Claudine oli saapuvilla ja lausui rohkeasti veljensä\nkummastukseksi:\n\n\"Jos minua suvaitaan, tahdon tehdä teille seuraa. Minä voin yhtä hyvin\nolla todellisesti sitä, mitä olen näyttänyt olevani. Kahden portaan\nvälillä seisominen, jalka kummallakin, ei ole varmaa eikä hupaistakaan.\nJos minä voin pelastaa sieluni Genevessä -- ja minä kallistun aina\nenemmän ajattelemaan että sen voin -- niin pitää sen tapahtua\nGeneveläiseen tapaan. Elkäämme hukatko aikaa lähettämällä noutamaan\npastoria, jonka tiedämme luotettavaksi ja meille ystävälliseksi\nmieheksi. Antakaamme hänen kirjoittaa nimemme kirjaansa -- vai miten te\nkutsutte noita tarpeellisia valmistuksia.\"\n\n\"Norbert meni juuri ovensa ohitse\", sanoi Gabrielle, \"arvattavasti\nmatkalla kouluun.\"\n\nMutta Norbert ei mennytkään enää kauemmin kouluun. Lopun\nkasvatuksestaan hänen piti saada toisella tavalla. Mutta hänellä oli\noma asiansa pastorille. Hän oli jo toisten ikäistensä tavalla ollut\nvalmistettavana ensimmäiselle ehtoolliselleen, mutta joulun ja jälleen\npääsiäisen aikaan, kun näitä suuria kristikunnan juhlia vietettiin\nGenevessä Calvinin toimesta, hänet oli hyljätty kelvottomana. Mutta\nmitä sitte seurasi, se oli tarpeeksi ainakin tyydyttämään pastori\nPoupinia, joka ottikin Berthelierin pyynnöstä puolustaakseen tätä ja\nhänen sisartaan. Pastori oli Berthelierin sairastuttua käynyt jonkun\nkerran tämän luona, jonka jälkeen hän kertoi vaikutelmistaan isä\nCalvinille seuraavilla sanoilla:\n\n\"Minä luulen, että hän on osa todellisesta viinipuusta, vaikkakin\nsattumalta muurin yli kulkeva osa.\" Syyskuun ensimäinen sunnuntai-aamu\nvalkeni kirkkaana ja viehättävänä Geneven tornien ja talojen yli.\nBerthelier, Claudine ja Gabrielle lähtivät varhain seurakuntansa\nkirkkoon St. Gervaisiin. Mutta ennenkun he olivat ehtineet montakaan\naskelta, yhtyi heihin de Caulaincourt ja Norbert.\n\n\"Calvinit menevät St. Peteriin, kuten on sopivaa ja oikein\", sanoi de\nCaulaincourt. \"Mutta Norbert ja minä haluamme tulla teidän kanssanne.\"\n\nHuolimatta surusta, joka asui jokaisen sydämessä, hohti de\nCaulaincourtin kasvoilla suloisen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.\nÄäni, jolla hän lausui \"Norbert ja minä\", teki hyvää kuulla.\n\nPastori, joka sinä päivänä saarnasi St. Gervaisissa, ei ollut noita\nsuuria uskonsankareita, joiden ääni yhä kaikuu aikojen halki. Ei hän\npitänyt mitään sellaista mainiota historiallista puhetta, jonka kaiku\nyhä elää seassamme. Hän oli vaan yksinkertainen, uskollinen kristitty\nja todellinen pastori, joka rakasti työtään, kansaansa ja ennen kaikkea\nHerraansa. Kumminkin hänen yksinkertaisissa, tyynissä sanoissaan oli\njotakin, joka veti puoleensa kaikkien sydämet ja sai ne sykkimään\nyhdessä hänen omansa kanssa. Hänen salainen voimansa ei ole vielä\nhukkunut eikä tulekaan koskaan hukkumaan, ennenkun loppu tulee ja\nviimeinen Jesuksen nimen rakastaja kootaan pois asumaan Hänen kanssaan\nikuisesti. Pastori Poupin puhui Hänestä. Hän sai jokaisen läsnäolevan\nmiehen ja naisen tuntemaan että hänellä Herrassa oli ikuisesti elävä,\naina rakastavainen ystävä, joka tuntee jokaisen ajatuksen, ottaa osaa\njokaiseen suruumme ja auttaa kaikissa vaaroissa. Tämä ystävä oli\nkuollut jokaisen puolesta. Eikö kukin tahtonut olla halukas kuolemaan\nilolla hänen tähtensä, kuten eräät, heille kaikille hyvin tunnetut\nhenkilöt juuri äskettäin olivat vaaditut tekemään? Astukoot he siis\nlähemmä ja syökööt Hänen leipäänsä, ja juokoot Hänen kaikkiaan,\ntoveruusmaljaa Hänen kanssaan Hänen kärsimyksissään ja kunniassaan,\njoka malja samalla yhdisti heidät Hänessä kaikkiin niihin, jotka olivat\nmenneet pois ennen heitä. Varmaan voivat he uskoa, että nämä heidän\npöytäkumppaninsa nyt ottivat osaa pyhään ateriaan heidän kanssaan,\nvaikkakin ne istuivat toisen pöydän ääressä ja ajallinen verho salasi\nne heidän näkyvistään. Ylhäällä ja kuitenkin läsnä sekä meidän että\nheidänkin kanssaan oli juhlan isäntä. Ja nyt samoin kuin vanhaan aikaan\nteki Hän itsensä tunnetuksi jokaiselle leivän murtamisessa.\n\nVakavan jumalanpalveluksen loputtua hajaantui seurakunta, mennen\nkukin rauhallisesti kotiinsa. Mutta Genevenkin ankarat tavat\nsuvaitsivat toisen saarnan jälkeen, joka oli kello kaksi, miellyttävän\niltapäiväkävelyn Crêtsissä tai Plain-palaisissa. Norbert ja hänen\nisänsä nauttivat siitä suuresti ja puhelivat keskenään monista\nasioista. Kotimatkallaan he kävivät katsomassa Norbertin sokeaa\nystävää, Ambrose de Marsacia, joka palvelijansa Grilletin kanssa asusti\nerään kirjanpainajan luona. Herra de Maisonneuve oli kyllä tarjoutunut\nottamaan heidät vastaan, mutta kun Ambrose isänsä anteliaisuuden tähden\noli kykenevä maksamaan kaikki menonsa, päätettiin että varakkaat\nMaisonneuvet saisivat säästää vieraanvaraisuutensa monia hyljätyltä\nvarten, jotka sitä tarvitsivat. Berthelierit menivät heti kotiinsa.\nClaudine ja Gabrielle kertoivat Margaretalle kirkonkuulumiset ja\nsurkuttelivat hänen pakollista poissaoloaan.\n\n\"Ainoa olette meistä, joka sitä todella tarvitsi\", sanoi Claudine.\n\n\"Ja\", sanoi Margareta, \"se on ainoa pyhä ehtoollinen, jonka olen\nlaiminlyönyt sittekun isä Calvin rupesi sitä jakamaan.\"\n\n\"Mutta minä toivon, että olette meidän kanssamme ensi kerralla\", lisäsi\nGabrielle ystävällisesti.\n\nIllallisen jälkeen autettiin Margareta vuoteeltaan ja Berthelier,\nClaudine ja Gabrielle istuivat yhdessä. Berthelier oli ollut hyvin\näänetön kaiken päivää, mutta nyt hän näytti olevan halukas puhumaan.\n\"Claudine\", hän sanoi, \"muistatko vielä vanhoja päiviä, miten me\nsunnuntaisin usein söimme illallista herra Lévrierin luona?\"\n\n\"Kylläpä niinkin, muistan hyvin. Muutamat ystävistäsi, Ami, olivat\nsiihen aikaan semmoisia, joita voitiin kutsua hurjapäiksi, tai\nlievemmin sanoen ja käyttäen teidän omia sanojanne, keikareiksi.\nMuistatko serkkusi Philibertin laulun, jota me kaikki usein lauloimme.\nTotta tosiaan jokainen silloin lauloi sitä, jopa katupojatkin?\n\n    \"'Eläkööt Hugenotit hilpeät nuo,\n    Pojat reimat ne oli joka suhteen,\n    Vaikk' keikareit', tokkopa kenkään voi\n    Heille sentään paiskata nuhteen?'\n\n\"Ah niin! -- nyt me laulamme virsiä ja hymnejä, jotka epäilemättä\novat parempia, erittäinkin nuorelle väelle. Veli, tiedätkös, että\nmuutamia päiviä sitten tyhjentäessäni tuota vanhaa, maalattua kirstua\nkamarissasi löysin kukonhöyhenesi huolellisesti oheen asetettuina ja\nkäärittyinä silkkipalaseen!\"\n\n\"Ah, se oli vapauden merkki! No niin, minä en koskaan häikäillyt\nkantaa sitä, en tyranninkaan kasvojen edessä. Ei Philibertkään sitä\naristellut. Hän oli suuri mies -- tuo Philibert Berthelier -- jotenkin\nsamalla tapaa kansan yli kohoova kuin isä Calvinkin, vaikkakin toisissa\nsuhteissa jyrkästi tämän vastakohta. Molemmat olivat syntyneet\nhallitsemaan. Pyydän sinua sisareni, suomaan anteeksi hupsuuteni ja\ntuomaan tänne tuon vanhan hattukoristeeni.\"\n\nClaudine nouti sen hänelle. Vanhus otti sen, katsoi siihen hellästi ja\nsilitteli sitä hyväellen sormillaan.\n\nHetken vaiti oltuaan hän puheli, mutta kuin itsekseen uneksien: \"Se\nkertoo minulle kadotetuista toiveista, kadotetuista unelmista ja\nkadotetuista asioista. Mutta enimmän kaikista se muistuttaa minua\nsiitä, jonka sormet sitä koskettelivat, jonka käsi sen pani minun\nhattuuni. Se oli rakkaampi käsi kuin sinun, Claudine ja\" -- hän lisäsi\nluoden ystävällisen silmäyksen Claudineen -- \"se on paljon sanottu.\"\n\nClaudine palkitsi katseen. \"Minä tiedän\", hän sanoi lempeästi, \"sehän\noli Yolande. Mutta, rakas Ami, en koskaan kuullut miten hänen kävi.\"\n\n\"Kun jalon Lévrierin häpeällisesti murhasi julma tyranni, kadotti\nYolande rakkaan kasvatusisänsä ja kotinsa. Kaksi vuotta myöhemmin\nHerramme otti hänet luokseen maailmasta, jota hän ei rakastanut. Se\non kaikki mitä minä tiedän tai koskaan olen tiennyt. Mutta viime\naikoina olen joskus ajatellut, että me vielä voimme toisemme kohdata.\nIankaikkisuus on suuri sana. Se ei ole aikaa eikä varmaankaan\navaruutta; mutta kumminkin olen aina ajatellut sitä avarana\npylvässalina, jonka toiseen ääreen kukaan ihminen ei voi tulla eikä\nedes nähdä sitä, vaikkakin hän kulkisi kulkemistaan tuhansia vuosia.\nMutta kun hän kulkee, voivat vanhat tutut kasvot -- kasvot, joita hän\nrakastaa -- sattumalta katsahtaa häneen pylvästen välistä.\"\n\n\"Mutta minä\", sanoi Gabrielle lempeästi, \"minä ajattelen\niankaikkisuutta kodiksi.\"\n\nNyt saapui Norbert kysymään herra Berthelieriä ja toivottamaan, ettei\npitkän jumalanpalveluksen aiheuttama väsymys olisi vahingoittanut häntä.\n\nBerthelier vastasi, ettei hän sairastumisestaan saakka ollut koskaan\ntuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin nyt, ja katsoen kookkaaseen\nkomeaan nuorukaiseen, joka seisoi ovella, lisäsi hän:\n\n\"Mutta olettepa te kasvanut, Norbert! Nythän olette täysi mies.\nTulkaahan toki sisään ja istukaa joukkoomme.\"\n\nNorbert ei ollut lainkaan vastahakoinen ja Berthelier jatkoi:\n\"Muistaakseni oli aika, jolloin et kunniallisena kutsumuksenasi,\nainakaan mieleisenäsi, pitänyt koulunkäyntiä.\"\n\n\"Minä olen valinnut\", sanoi Norbert matalalla äänellä, \"tai paremmin\nsanoen kutsumukseni on valinnut minut.\"\n\nGabrielle nyt ensin puhkesi puheeseen, kalpeilla poskillaan hehku ja\näänessä innostus, joka hämmästytti jokaista:\n\n\"Lähdettekö saarnaamaan evankeliumia? Oi Norbert --\"\n\n\"En, minä en voisi saarnata. Minulla ei ole sanoja, ei taitoa eikä\noppia. Mutta minä voin palvella niitä, jotka saarnaavat.\" Hetken\näänettömyyden jälkeen hän lisäsi: \"Minä olen kunnianhimoinen, en\nkumminkaan siihen määrään kuin tarvitaan Jumalan asian ajamiseksi. Se\nkuuluu 'marttyyrien jalolle armeijalle'. Minä olen tyytyväinen lähinnä\nylevimpään toimeen -- uhraamaan elämäni marttyyrien palvelijana ja\nystävänä.\"\n\n\"Se on suuri kutsumus\", sanoi Berthelier.\n\n\"Minä olen lupautunut\", jatkoi Norbert, jonka nyt kokonaan valtasi\näskeisen jumalanpalveluksen hänessä synnyttämä tunne: \"Lyonin\ntuomiokirkossa -- sen jälkeen kuin olin ollut vankilassa -- vannoin\nvalan Jumalan kasvojen edessä. Ja te tiedätte hyvin, että on työtä\njoka kaipaa tekijöitä. Aina on _meistä_ joku vaarassa tai vankilassa.\nIsä Calvin pitää huolta heistä -- ah, _hän huolehtii_ -- mutta aina\non tarpeen joku -- joku side hänen ja heidän välillä kuljettamassa\nkirjeitä ja toimittamassa asioita. Se side, tarkoittaa minua.\"\n\n\"Entä isänne? Oletteko kertonut tästä hänelle?\" Kysyjä oli Berthelier.\n\n\"Olen. Hän on sanomattoman iloinen.\" Sitten hän kääntyi Gabriellen\npuoleen ja virkkoi äkkiä epäröiden ja pelokkaasti: \"Neitini,\nhyväksyttekö te aikeeni?\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni. Viekää te lohdutusta monille muille sitä\ntarvitseville Jumalan palvelijoille.\" Sitten hän lisäsi lempeästi:\n\"Jumala siunatkoon teitä!\"\n\n\"Ottakaa minunkin siunaukseni\", sanoi Berthelier.\n\nKun Norbert oli mennyt, istui Berthelier yhä miettien, höyhen kädessä.\n\n\"Niin\", sanoi hän katsoen siihen, \"se on tuonut takaisin vanhan elämän.\nTuossa vanhassa elämässä oli hyvääkin, sillä kukaties uusi Geneve ei\nolisi mahdollinen ilman sitä. Ja kumminkaan en sano, että 'vanha on\nparempi'. En! Sillä minä, juuri minä, olen saanut vihdoin juoda uutta\nviiniä, ja minä todistan sen olevan hyvää. Isä Calvinin Geneve ei ole\nHugenottien, Philibert Berthelierin, Ami Lévrierin tai iloisen priori\nBonivardin Geneve. Se ei ole se Geneve, josta me uneksuimme kuumassa,\nintohimoisessa nuoruudessamme. Mutta se on jotakin enemmän. Se on\nuuden uskonnon, uuden maailman ja uuden elämän Geneve. Se on totuuden,\nvakavuuden, voimakkaiden, korkeiden aatteiden ja oikeiden tekojen koti.\nSe on onnettoman suoja, turvapaikka kaikille sorretuille kaikista maan\nääristä taivaan alla. Jumala on sanonut: 'Salli minun turvattomieni\nasua luonasi, Geneve'. Geneve on vastannut: 'Kyllä'. Sentähden on Herra\nsiunannut sitä. Ja minä -- myöskin minä -- siunaan sitä; niin, ja se on\noleva siunattu!\"\n\n\"Siunatkoon Jumala meidän kaikkien puolestamme, veljeni!\" sanoi\nClaudine. \"Se se kumminkin on aina paras asia.\"\n\nPsalmin sanat, joita oli luettu päivän jumalanpalveluksen aikana,\ntulivat Berthelierin huulille. Hän nousi hitaasti, sauvaansa nojaten,\nja puhui ylöskäännetyin säihkyvin silmin:\n\n\"Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen!\nTäyttyköön koko maa Hänen kunniastaan! Amen, ja se tapahtukoon!\"\n\nSitten hän kävi nukkumaan. Sinä yönä hän lepäsi hyvin. Hän lepäsi niin\nhyvin, että kun Gabrielle aamulla tuli hänen luokseen, huomasivat hänen\nnuoret silmänsä jonkun toisen -- kuninkaan, vaan ei kauhujen kuninkaan\n-- olleen siellä ennen häntä ja laskeneen hänen tyynille kasvoilleen\nkuninkaallisen sinettinsä, jossa on kirjoituksena: \"Rauha\".\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\nKantaen vuosien taakkaa.\n\n\n    \"Hän tekee omaa työtänsä, minä omaani.\"\n\n                            Tennyson.\n\nEi kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin\nonnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi\nkuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset\neivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää\ntunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha\nhugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei\nGabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut\nsiltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille\noli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän\nsuruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle,\njota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan.\nNiin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa\nPlain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan\ntuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.\n\n\"Jospa ne olisivat olleet _hänen_ hautajaisensa\", nyyhki Claudine\nraukka, \"kuinka paljo parempi se olisi ollut _meille_!\"\n\n\"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle,\nkuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan.\"\n\nUseiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa,\nkunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin\nkäynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis\nde Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän\npisti Gabriellen käteen sanoen: \"Luulen, että teillä on oikeus lukea\nse.\"\n\nEnsi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. \"En voisi\nkertoa teille, herra ja veli --\" luki Gabrielle ja katsahti ylös\nnoihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina\nkumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siis _häntä_ \"veljeksi!\"\nEi ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa\nja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa\nmestaria! Niin -- juuri nyt -- Gabriellen lukiessa, oli nuori\npäässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa.\nHetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: \"En\nvoi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen\nsaanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon\ntoimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa\nminun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään\nvankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne\nsamanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja\nrukoilemaan.\"\n\n\"He eivät itke nyt enää\", sanoi Calvin, \"ja jos he yhä rukoilevat,\novat he kuin ne alttarin alla olevat sielut, joista luemme\nIlmestyskirjassa.\" Hän lausui vielä paljo muuta, mikä kuten useat\ntoisetkin asiat noina päivinä sivuuttivat jälkeä jättämättä Gabriellen\nhuomion. Mutta hänen ajatuksensa palasivat, kun Calvin mainitsi Lyonin\ntapahtumaa hänelle itselleenkin 'kaikkien musertavimmaksi suruksi'.\nKumminkin hän lisäsi: \"En nyt tahtoisi olla vapaa tästä kaikesta\nsurusta sillä hinnalla, etten koskaan olisi tullut tuntemaan Louis\nde Marsacia. Päivieni loppuun saakka on hänen muistonsa oleva aina\npyhitettynä mielessäni ja olen vakuutettu, että se on myöskin suloinen\nja lohdullinen muisto.\" Sitten hän puhui vereksemmästä surusta kiittäen\nJumalaa siitä, että Gabriellen kasvatusisä oli saanut olla heidän\nluonaan siksi, kunnes oli voinut julistaa itsensä kaikkien kuullen\njäseneksi Kristuksen ruumiissa. \"Ei voi olla epäilystäkään\" hän\nsanoi, \"että Kristus kerran yhdistää sekä heidät että meidät samaksi\nerottamattomaksi seuraksi, verrattomassa osallisuudessa Hänen omasta\nkunniastaan.\"\n\nSitten lisäten ystävällisellä, milteipä hellällä ilmeellä: \"Jumala\nsiunatkoon sinua, lapseni!\" tuo suuri mies lähti pois, jättäen\nGabriellen mieleen iloisen kummastelun, että Calvin ja Louis nyt olivat\n\"veljiä\", että Lousin kohtalo oli Calvinillekin musertava suru, ja että\nvielä tämä suru oli semmoinen asia, ettei Calvin sitä mistään hinnasta\ntahtonut unhottaa. Nähtävästi Calvinkin ymmärsi \"julkisen salaisuuden\",\ntuon niin kummallisen, mutta rakastaville ja sureville kumminkin niin\nkalliin salaisuuden, että nimittäin syvimmät surumme ovat samalla\nkertaa meidän kalleimmat aarteemme. [Tämä ajatus tulee voimakkaasti\nesiin eräissä Calvinin kirjeissä, joista ylhäällä mainitut sanat ovat\npoimitut.]\n\nOli hyvä, että Gabrielle sai niin voimallista lohdutusta, sillä ajan\nvieriessä hän sellaista tarvitsi. \"Enkelit\", jotka ensin olivat\ntuoneet hänelle lohduttavia tietoja, \"palasivat hänen luotaan takaisin\ntaivaaseen\". Tai tosiasiallisemmin sanoaksemme, ensimältä hän seurasi\nrakastettujaan itsekin taivaaseen ja ovi, jonka kautta he olivat\nkäyneet sisään, näytti yhä vieläkin olevan raollaan. Mutta jälestäpäin\n\"ovi suljettiin\" ja hänet jätettiin toiselle puolen -- yksinään.\n\nKumminkaan ei aivan yksinään. Rakastavien sydämien harvoin tarvitsee\nolla yksinään maailmassa, jossa niin paljo rakkautta tarvitaan. Hänelle\ntapahtui kuten monille muille naisille. Hän näki \"rakkaimpansa lähtevän\npois ilman häntä\", mutta samalla nämä jättivät jälkeensä toisia\nhyvinkin kalliita ja uskollisella, kotoisella rakkaudella lemmittyjä,\nmutta vähemmän -- paljoakin vähemmän -- lemmittyjä kuin poismenneet.\nKaikki me tiedämme milloin aurinko on laskeutunut, vaikka kuu voi olla\ntäysimmällään ja monet tähdet tuikkivat.\n\nTästä lähin Gabrielle Berthelier oli kahden hennon ja riutuvan\nelämän uskollinen, hellä hoitaja. Claudine oli aivan maahan murtunut\nkadotettuaan veljensä, ja Margaretan voimakkaampi sielu kärsi vieläkin\nsyvemmästi. Uusi hirveä lisäkoettelemus hänen luonteiselleen ihmiselle\njätti jälkeensä heikkoutta ja avuttomuutta. Katkennut jäsen parantui\njälleen, mutta hän ei koskaan enää kyennyt liikkumaan muuten kuin\nhitaasti ja varovasti huoneessa. Muutamien yritysten jälkeen, jotka\nloppuivat kurjasti hänelle itselleen ja vastukseksi kaikille muille,\nhän tuli viimein vakuutetuksi, ettei hänelle enää sopinut vakinainen\ntyö, että hänen tästä lähtien täytyi istua lieden ääressä ja kehrätä.\nTotta kyllä hän kuontaloaan käännellessään autti Gabriellea monilla\nhyvillä neuvoilla, joita vailla nuori tyttö useinkin mielellään olisi\ntahtonut olla.\n\nNoina synkkinä päivinä de Caulaincourtien ystävyys oli suuri lohdutus\nGabriellelle. Mutta aikaa myöten vanhempi näistä uudelleen lähti\nnoille evankelistamatkoilleen Savoijaan, jotka hänelle olivat niin\nvähällä olleet maksaa hänen henkensä. Poika taasen ryhtyi toimeensa,\njohon hän oli lupautunut, tullen Calvinin lähettilääksi vainottuihin\nprotestanttisiin kirkkoihin Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa.\n\nGabriellella oli toinenkin ystävä, joka kerran Geneveen kotiutuneena ei\nenää koskaan jättänyt sitä. Oli luonnollista, että Louis de Marsacin\nserkku tulisi hänen osanottonsa esineeksi, jollei muun niin senkin\nvuoksi, että tällä oli niin paljo kerrottavaa noista viime päivistä\nLyonissa. Ja kun tähän osanottoon yhtyi sääli sokeata nuorukaisparkaa\nkohtaan, ei ollut ihmeteltävää, että heidän välillään syntyi voimakas\nside.\n\nOn totta, että Gabriellella oli vaan vähä aikaa ystävyydestä\nnauttimiseen. Mutta hän ei olisi ollut Geneven lapsi -- joka hän oli\n-- jollei hän olisi hankkinut aikaa, vaikkakin nousemalla varhain\nja menemällä myöhään levolle, ottaakseen osaa niihin monilukuisiin\nuskonnollisiin hartausmenoihin, jotka olivat uuden Geneven elämän\ntodellinen ydin. Oli samalla kertaa huvi ja laupeudentyö saattaa herra\nAmbrosea niihin, vieläkin enemmän koska muuten välttämätön Grillet\nei koskaan saanut saarnoja makunsa mukaisiksi. Kuten hän sanoi, ei\nhän ollut turhantarkka vanhan uskonnon noudattamisessa. Mikä oli\nkyllin hyvää herra Ambroselle, se oli kyllin hyvää hänellekin. Eikä\nhän epäillytkään, etteikö hän voisi saavuttaa pelastustaan erittäin\nhyvin isä Calvininkin opetuksen mukaan. Hän ei kumminkaan nähnyt syytä\nsemmoiseen hälinään ja ahkerampaan osanottoon rukouksiin ja saarnoihin,\nkuin mitä tapana pidettiin entisissä messuissa ja synnintunnustuksissa.\nMutta toiselta puolen oli hän hyvinkin halukas maksamaan takaisin\nneidin ystävyyden hänen herraansa kohtaan tekemällä vähän palveluksia\nhänelle, erittäinkin kantamalla hänen tavaroitaan torilta. Tämän\nGabrielle kumminkin pian kielsi, koska hän alkoi löytää koristaan\nnäissä tilaisuuksissa harvinaisia kukkia ja kalliita hedelmiä, joita\nhän itse ei ollut ostanut. Mutta Grilletin palvelusten kieltäminen ei\npysäyttänyt näiden lahjain tuloa. Hän toi ne vaan sitä julkisemmasti\nkotiin Rue Cornavinille herra Ambrose de Marsacin kunnioittavimpien\ntervehdysten kera. Nämä ylellisyydet Gabrielle jakoi köyhien ja\nsairasten kesken, joiden luo hän oli tervetullut vieras, milloin hän\nvaan voi säästää ahdistavilta kotitoimilta jonkun tunnin.\n\nHänen osanottonsa kaupungin elämään oli niin vähäinen, että hän tuskin\nhuomasi sitä tosiasiaa, että Geneve tällä välin oli saavuttanut\nkunniansa todellisen ilmakehän. Libertinien lopullisen kukistamisen\njälkeen oli rauha palannut. Teokratia, jolla oli Calvin ensimäisenä\nministerinään ja näkymättömän Itsevaltiaan tahdon välittäjänä, oli\nsaanut lopullisen voittonsa. Tuskin oli kuultu yhdenkään kielen\nnousevan sitä vastaan. Täst'edes oli jokainen kansalainen velvoitettu\nelämään kuin Jumalan omien kasvojen edessä. Siveellisen suoruuden ja\nhistoriassa miltei ainokaisen hurskauden seurassa tuli hämmästyttävä\nkehitys henkiseen toimeliaisuuteen. Kaksikymmentä neljä paininkonetta\nlähetti Calvinin ja muiden uskonpuhdistajaan teoksia yhtämittaisena\nvirtana kaikkiin Europan maihin. Vastalahjaksi jokainen katoolinen\nmaa lähetti Geneveen uskonsa takia maanpakoon lähteneet karkulaiset.\nProtestanttiset seurakunnat taasen, jotka sitä eivät tarvinneet\npakopaikkanaan, ylistivät sitä etevänä uskollisena kouluna. Sinne\nne lähettivät poikansa saamaan erinomaista maallikkokasvatusta ja\netevätä jumaluusopillista opetusta, joka, vaikka olikin ankaraa ja\nahdasmielistä, kumminkin oli niin syvällistä ja ylevää kuin aikakauden\najatustavan mukaan vaan voi saavuttaa.\n\nKun Norbert de Caulaincourt sattui olemaan Genevessä, mikä ei\ntapahtunut usein eikä ollut pitkäaikaista, oli hän vanhempana\nhyvinkin iloinen saadessaan käydä koulussa, jota hän oli halveksinut\npoikavuosinaan. Mutta onhan olemassa suuri ero sen välillä, mitä meidän\non pakko tehdä, ja sen mitä haluamme tehdä. Ennen kaikkea vaikutti\nhäneen se seikka, että nerokas ja valistunut tohtori Theodor Beza nyt\noli akatemian rehtorina, ja hänen luennoissaan oli paljon semmoista,\nmikä kokosi hänen ympärilleen kyvykästä ja opinhaluista nuorisoa.\n\nNorbert varttui aivan äkkiä pojasta mieheksi. Seitsemänteentoista\nikävuoteen saakka oli hänen ruumiillinenkin kehityksensä ollut hidasta.\nHänen poikamainen rajuutensa ja pelottomuutensa taasen olivat hänen\nisälleen huolena ja hänen pastoreilleen ja opettajilleen kiusana. Mutta\nmuutamien lyhyiden kuukausien lukuisat tapaukset -- siitä varhaisesta\nkevätpäivästä alkaen, jolloin hän oli kuullut isänsä vangitsemisesta,\nsiihen elokuun aamuun saakka, jolloin hän seisoi Lyonin torilla ja näki\nLouis de Marsacin kuolevan -- kehittivät hänet äkkiä miehuuteen. Pojan\nlevottomuus oli vaihtunut miehen yritteliäisyyteen, pojan hillitön\nseikkailuhimo miehen päättäväksi uskallukseksi. Henki ja ruumis pitivät\ntoisiaan tasapainossa. Ennenkun hänen ympäristönsä tiesikään tai hän\nitsekään huomasi muutosta, oli hänestä tullut varteva nuorukainen,\nensimmäinen orastava parta ylähuulellaan, joka kuljetti kirkkokuntain\nkesken isä Calvinin lähetyksiä. Mutta oli muuan asia, jonka suhteen hän\nei ollenkaan muuttunut pojasta mieskuntoiseksi vartuttuaan.\n\nKotona s.o. Genevessä ollessaan hän enimmäkseen sangen vähän näki\nGabriellea. Joskus hän aivan vältteli tätä, koska ei tuntenut itseänsä\nkylliksi lujaksi katsoakseen Gabriellea kasvoihin ja koskettaakseen\nhänen kättään, samalla tuntien kaiken aikaa, että neito yhä kuului\nhänen kuolleelle ystävälleen. Norbert sanoi itselleen joskus, että hän\nkernaasti näki asioiden pysyvän sillä kannalla, mutta se ei pitkälle\nauttanut häntä. Yhä uudelleen häntä vavahutti toivottoman ikävöimisen\nja kiduttavan odotuksen tuska.\n\n\"En suinkaan tahtoisi tehdä vääryyttä Louisille hänen taivaassaan\",\nhän sanoi, \"yhtä vähän kuin sitä olisin tahtonut tehdä hänelle maan\npäällä. Mutta kumminkin minun on parempi pysyä poissa siksi, kunnes\nvoin ajatella ja toimia viisaan miehen tavoin eikä kuin hullu.\"\n\nAikaa myöten hän kumminkin kiitollisuuden ja ystävyyden siteiden\npakoittamana mursi päätöksensä. Vielä kerran oli kevät Genevessä,\nviides tuosta hyvin muistettavasta vanhemman de Caulaincourtin\nvankeuskesästä. Norbert oli juuri palannut vuoristojen yli hyvin\nvaaralliselta matkalta Italiasta. Hän ilmoittautui kotia saapuneeksi\nCalvinille. Sitten käytyään tervehtimässä Antoine Calvinia ja\nhuomattuaan isänsä olevan poissa hän meni katsomaan sisar Claudinea ja\nGabrielle Berthelieriä.\n\nEnsimäinen seikka, minkä hän kuuli astuessaan sisään, oli luutun\nääni. Sisar Claudine istui heidän tavallisessa arkihuoneessaan\nneuloen uutterasti koruompelustaan, Margareta kehräsi ja Gabrielle\nteki mekkoa köyhälle lapselle. Sillä aikaa Ambrose de Marsac esitti\nsuloista soittoaan uudella täyteläisäänisemmällä ja miellyttävämmällä\nsoittimellaan, jonka tähden oli hyljännyt mandolininsa.\n\nNorbert tervehti heitä kaikkia. Hän sai vastaanottaa samanlaisen,\nvieläpä lämpöisemmänkin tervehdyksen. Joku selittämätön seikka,\nkenties Ambrosen läsnäolo, oli antanut hänelle jonkunlaisen kylmyyden.\nHe puhuivat ensin hänen lähetysmatkastaan Italiaan ja evankeliumin\nlevenemisestä siellä. Mutta kulutettuaan jonkun aikaa tällä tavalla\nNorbert kokosi rohkeutensa kysyäkseen Gabriellelta, tahtoiko tämä\nlähteä ulos ihailemaan ilmaa tänä kauniina iltana. Norbertilla olisi\nollut jotakin sanottavaa hänelle.\n\nGabrielle myöntyi vallan mielellään. Olihan Norbert kirkon\nansiokas lähettiläs. Mitä hänellä oli sanomista, koski epäilemättä\nniitä piirejä, tai jonkun sen tunnustajan kohtaloa. Itsekkäillä\nharrastuksilla ei voinut olla osaa tässä. Toden teossa ei ollutkaan.\n\n\"Minne tahtoisitte mieluummin mennä?\" kysyi Norbert, kun he astuivat\nulos.\n\nGabrielle vastasi oitis: \"Uudelle kollegiolle. Olen kuullut, että se on\nmiltei valmistunut jo ja tahtoisin nähdä sen.\"\n\n\"Niin minäkin.\"\n\nKun he kulkivat tuttuja katuja Rue Verdainelle päin, aloitti hän:\n\"Gabrielle, minä olen umpisokkelossa, josta ei kukaan muu kuin te voi\nauttaa minua. Tahtoisitteko tehdä sen?\"\n\nSuurimmalla yksinkertaisuudella ja aivan huomaamattaan, mikä teki\nhänen vastineensa jyrkäksi vastakohdaksi Norbertin mielialalle, sanoi\nGabrielle:\n\n\"Rakas Norbert, minä teen mitä vaan voin puolestanne, kuten minun\ntuleekin.\"\n\n\"Muistatte kai, miten jalomielisesti nuori Lormayeurin kreivi menetteli\nminun suhteeni, kun olin hänen vallassaan, enkä nähnyt muuta kuin\nkuoleman silmäini edessä?\"\n\n\"Niin, ja vaaraan antautuminen oli minun takiani. Norbert -- minähän\nolisin kiittämätön, jos sen unhottaisin.\"\n\n\"Ei, Gabrielle, teidän pitäisi unhoittaa kaikki, paitsi ei nuorta\nkreiviä ja hänen lempeyttään. Nyt hän on todellakin Lormayeurin kreivi,\nsillä hänen isänsä kuoli vuosi sitten. Mutta hän on yhä ruhtinaansa\nasioissa, joka on lähettänyt hänet jollekin asialle Turiniin. Siellä\nminä hämmästyksekseni satuin tapaamaan hänet. Hän tunsi minut. Jokaisen\ntoisen suhteen olisin tuntenut itseni levottomaksi, mutta hänestä\ntiesin hyvin, että voin häneen luottaa enkä tarvitseisi peljätä\npetosta. Me puhelimme pitkään keskenämme. Hän uskoi minulle suuren\nhuolensa, jossa hän oli rakastettunsa tähden. Hän aikoi kihlautua niin\npian kuin ruhtinas sallisi hänen mennä kotiin ja hoitaa omia asioitaan.\nNeito oleskeli enimmäkseen erään vanhan sukulaisen, herra de Maynen\nluona levottomalla alueella, joka kuului Mont Blanc-vuoristoon. Mutta\nvanhuksen kuoltua hän ei voinut sinne jäädä, vaan hänen oli pakko ottaa\nturvansa toisen sukulaisen herra Claude de Senanclairin luona.\"\n\n\"Herra de Senanclair! Mutta hänhän asuu lähellä meitä ja on sitäpaitsi\nharras protestantti, ollen isä Calvinin hyvä ystävä.\"\n\n\"Niin on laita. Siitäpä syystä haluankin teidän apuanne. Hänen mukanaan\ntuli vanha, neitoon kiintynyt kamaripalvelija, teidän Margaretanne\nkaltainen. Mutta tämä joko matkan vaivojen heikontamana tai jostakin\nmuusta syystä tuli sairaaksi heti heidän perille tultuaan. Hän on\näskettäin kuollut. Nyt tämä nuori nainen on yksinään vieraiden ihmisten\njoukossa. Hän on kirjoittanut kreiville hyvin surullisen kirjeen,\nilmoittaen että hän on kuihtuva ja kuoleva pois ja muita samanlaisia\nsurullisia asioita, joita oletan naisten sanovan kun he ovat\nmurheissaan.\"\n\n\"Mutta herra de Senanclair on hyvä mies. Varmaan hän on oleva\nystävällinen neidille.\"\n\n\"Niin ystävällinen kuin hän vaan ymmärtää, ollessaan vaan mies\",\nsanoi Norbert hienosti hymyillen. \"Mutta neiti tarvitsee naista, ei\npalvelusnaista, joita siellä on kyllin, vaan jotakuta joka ymmärtää,\ntuntee nuoren naisen sydämen ja voi puhella hänen kanssaan ja lohduttaa\nhäntä.\"\n\n\"Norbert, mitä oikeastaan haluatte minun tekemään?\"\n\n\"Minä tahdon teitä lähtemään hänen luokseen, puhumaan hänen sydämelleen\nja olemaan hänelle aivan sisarena.\"\n\nGabriellen huulilla oli sana: \"Luulenpa teidän pyytävän sangen paljon\";\nmutta hän lausui vaan: \"Ja miksi pitäisi minun tehdä tämä työ, Norbert?\"\n\nNorbert epäili. Häntä ei miellyttänyt sanoa: \"Koska minä olen hänelle,\njoka rakastaa tuota neitiä, kiitollisuudenvelassa hengestäni.\" Se olisi\nvoinut näyttää vaatimukselta hänen itsensä vuoksi. Viimein hän sanoi:\n\"Sen vuoksi että kreivi Viktor menetteli niin hyvin meitä kohtaan.\"\n\n\"Mutta olisiko herra de Senanclair halukas vastaanottamaan minut\ntaloonsa?\"\n\n\"Erittäin mielellään. Minä kävin siellä eilen, ennen kaupunkiin\ntuloani. Minä näin hänet ja myöskin neidin. Todella hän on\nhämmennyksissä vieraansa tähden, eikä tiedä miten asia olisi\njärjestettävä neidin mukavuudeksi, huomattuaan ettei hänen taloudessaan\nole naista. Hän pyysi minun ilmoittamaan kaupungissa, että ken\nherrasnainen tahansa olisi hyvin tervetullut Senanclairiin.\"\n\nGabrielle ajatteli ripeästi. Hän olisi iloinen, hyvin iloinen\nvoidessaan tehdä tämän Norbertin puolesta. Hänen sydämensä syvyydessä\neli tunne -- tosin yhä vielä tiedottomana -- ettei hän ollut\nosottautunut kylliksi kiitolliseksi kaikesta mitä tämä oli tehnyt hänen\npuolestaan. Vielä enemmän olisi Gabrielle Norbertin ollessa poissa\nGenevestä aivan varmaan lyönyt laimin hänet.\n\n\"Jos se miellyttäisi teitä, Norbert\", hän sanoi.\n\n\"Se miellyttää minua hyvinkin paljo\", vastasi nuorukainen\navomielisesti. \"Kumminkaan ette saa tehdä sitä, jos se tuottaa teille\nhäiriötä. Kukaties, vaikkette tosiaankaan voisi jättääkään tätiänne ja\nMargaretaa.\"\n\n\"Se asia voidaan kyllä järjestää. Benoîte on jo hyvin hyödyllinen nyt.\nMinulla on sitäpaitsi eräs ystävä, joka voi tulla avuksi vähäksi aikaa.\nSitäpaitsi asuvathan Calvinit aivan naapureina. He halusta tekevät\nkaikki mitä voivat.\"\n\n\"Ambrose de Marsac myöskin näyttää olevan hyvin huomaavainen\", sanoi\nNorbert, äänessään hieno, tuskin tuntuva tyytymättömyyden väre. Hän\nolisi tullut lohdutetuksi, jos olisi tällä lauseellaan arvannut\nantavansa Gabriellelle pätevän syyn lyhyen ajan poissaoloon kaupungista.\n\n\"Nyt kun te olette tulleet kotiin, Norbert\", neito vastasi kiireisesti,\n\"voisitte kenties löytää hänelle jotakin tointa, jossa hän huolimatta\nsokeudestaan voisi palvella Jumalaa ja ihmisiä. Tätä nykyä ei hänellä\nole mitään muuta tekemistä kuin käydä saarnoja kuulemassa tai\ntapaamassa ystäviään ja soittaa luuttuaan, joka voi olla joskus, kun\nsattuu olemaan kiire -- -- Mutta ennen kaikkea on tämä surullista\nelämää. Me, joilla on näkemisen lahja, emme saa olla vastahakoisia\nhelliessämme ja hoivatessamme häntä.\"\n\n\"Se on totta\", ajatteli Norbert, \"mutta hän näyttää tarvitsevan aika\npaljo lohdutusta, eritoten Gabriellelta.\" Sitten hän sanoi ääneensä:\n\"Siis, Gabrielle, minä voin toivoa, että menette Senanclairiin?\nKaikesta sydämestäni kiitän teitä. Minä olin pakoitettu palvelemaan\nkreivi Viktoria kaikin tavoin, miten vaan voin. Nyt hän saa tietää,\netten ole kiittämätöin. Mutta johan me olemme koulun luona. Ah, sehän\non aivan valmis! Jaloa työtä! Jumala siunatkoon sitä ja Geneveämme!\"\n\nHe seisahtuivat katselemaan suurella ihmetyksellä uutta rakennusta,\njoka heidän silmissään oli viehättävä ja komea, vaikkakin kukaties\nmeistä olisi näyttänyt jokapäiväiseltä ja synkältä. Paikka ympärillä\nsuurine puineen oli äänetön ja autio, lukuunottamatta erästä yksinäistä\nolentoa, joka myöskin seisoi liikkumattomana aivan kuin ajatuksiinsa\nvaipuneena. Olennosta ei voinut erehtyä. Norbert ja Gabrielle lähenivät\nkunnioittavasti ja tervehtivät herra Jean Calvinia.\n\nHän näytti vanhalta ja riutuneelta. Hänen mustat hiuksensa ja partansa\nolivat harmenneet nopeasti ja hän nojasi raskaasti sauvaansa. Hän\nkumminkin tuskin oli nähnyt enempää kuin viisikymmentä vuotta. Mutta\nmiten paljo henkistä ja ruumiillista työtä, miten paljo murheita ja\nkärsimyksiä olikaan hänelle noina viitenäkymmenenä vuotena kokoutunut!\nJos ajaksi luetaan vaan sielun elämisen aika, olisi hän hyvin voinut\nlaskea vuosisatoja.\n\nHän vastasi tervehdykseen siunaussanalla. Sen jälkeen hän loi heihin\nhyvin tutkivan katseen terävistä, läpitunkevista, mustista silmistään.\n\n\"Minä olisin mieluummin nähnyt hänen kävelevän Ambrose de Marsacin\nkanssa\", ajatteli hän. \"Kirkon nuori lähettiläs ei saisi sekoittaa\nitseään tämän elämän asioihin.\"\n\nJean Calvin oli liiaksi kiintynyt kaikkiin kirkkojen hoitoa koskeviin\nasioihin, voidakseen tuntea persoonallista mieltymystä jokaisen\ngeneveläisen elämänkohtaloon. Ei ollut juuri ajan hengen mukaista,\nettä nuori ja kaunis neito eläisi niin kauan naimatonna ilman parempia\nsuojelijoita kuin nuo kaksi vanhaa naista. Ja paikalla oli saatavissa\nhyvä mies, totinen ja vakava reformeratun uskonnon professori, joka\nhalusi mielellään ottaa sen toimen osakseen. Totta kyllä, oli olemassa\neräs hankaluus: hyvin ikävä ruumiillinen raihnaisuus. Mutta toiselta\npuolen oli Gabrielle tunnettu innokkaaksi hyvien töiden harrastajaksi,\nja tässä oli hänellä hyvä tilaisuus valmiina tarjona.\n\nViittauksia häntä odottavan naimattoman säädyn hyödyttömyydestä oli\ntullut toisilta tahoilta Gabriellen itsensäkin korville. Eikä hän\nmyöskään voinut väärin ymmärtää, vaikkakin koetti ankarasti tutkia,\nAmbrose de Marsacin ääntä ja käytöstä. Nämä asiat tekivät hänet sitä\nhalukkaammaksi myöntymään Norbert de Caulaincourtin pyyntöön ja\nlähtemään Senanclairiin.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\"Mene rauhaan.\"\n\n\n    \"En tahtoisi vaihtaa haudattua lempeäni\n    minkään elävän olennon sydämeen.\"\n\n                               T. Cambell.\n\nEi vain kohteliaisuuden vuoksi \"huvimajaksi\" sanotussa -- kuten\nnaisten osastoja noina aikoina nimitettiin -- vaan todellisessa\nsievässä lehtimajassa istui yhdessä kaksi neitoa, joiden sormet kävivät\nuutterasti koruompeluksessa, jossa molemmat olivat taitavat, yhtä vähän\nkuin heidän kielensäkään olivat jouten. Molemmat olivat kauniita;\nmolemmat olivat etelän tyttäriä, nuoria, vaan naisellisuuden täydessä\nkukoistuksessa, sitä kauneustyyppiä josta siihen aikaan pidettiin;\nmolemmat olivat hiukan yli kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Kumminkin\nhe olivat aivan erilaisia. Neiti Arletta de Mayne oli pieni ja hento,\ntumma kaunotar täynnä vilkasta, säkenöivää elämää aina sormenpäihinsä\nasti. Hän oli ylpeäkin, mutta se oli jaloa ylpeyttä ilman halpuuden\nvivahdustakaan. Intohimot uinailivat hänen tummissa silmissään;\nne voivat säihkyä kiukusta ja vihasta yhtä hyvin kuin välähdellä\ninnostuksestakin, mutta ne voivat myöskin lientyä hyvin helposti\nhellemmän ja lempeämmän mielen ilmaukseen.\n\nGabrielle Berthelier oli aivan seuralaisensa veroinen kauneudessa\nja muodon säännöllisyydessä, vaikka häneltä puuttui sitä elävyyttä,\nvilkkautta ja lämpöä, joka toiselle antoi hänen erikoisen sulonsa.\nMutta Gabriellen kasvoissa oli jotakin paljoa parempaa, sellaisen\nolennon suloista kylmyyttä, joka oli rakastanut ja kärsinyt ja\njättänyt jälkeensä, ei rakkautta, vaan kärsityn, eletyn ja kumminkin\nunhoittumattoman ajan.\n\nMolemmat olivat hyviä ystäviä, vaikkakin juuri nyt \"suloiset kielet\"\nolivat alkaneet värähdellä.\n\n\"En voi käsittää\", sanoi neiti Arletta, \"miksi teidän pitäisi hyljätä\nja kieltää oikea nimenne, arvonne ja aatelisuutenne. Sehän on\nvallan samaa kuin kieltää 'ytimen ja kasteen', joista kumminkin te\ngeneveläisetkin tavallanne pidätte. Mutta ettepä kaikesta huolimatta\nsentään ole sen vähempää kuin neiti Olivie de Castelar.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, neitini, en ole lainkaan se.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, neitini\", matki Arletta hiukan virnaillen.\n\"Ei, en lainkaan anna anteeksi tätä sopimatonta soveliaisuuttanne.\nOlivie de Castelar on arvossa etevämpi kuin Arletta de Mayne ja\npaljoakin etevämpi kaikessa muussa, nimenomaan opissaan. Tehän\ntodistelette kuin pappi -- no ei, Jumala tietää, että he usein\ntodistelevat kylläkin huonosti -- kuten piispa, pitäisi minun sanoa. Ja\ntehän tunnette kaikki pyhät kirjat perinpohjin, sen uskon toden perään.\"\n\n\"Enhän toki\", sanoi Gabrielle hymyillen. \"Mutta vaikka sen tekisinkin,\nei se tekisi minusta kumminkaan neiti Castelaria, kun otetaan huomioon\nettä olen luopunut nyt koko perinnöstäni ja kaikista vaatimuksistani\nsen suhteen. Ja tämän kaiken tein erään nuoren herran takia, joka pitää\nteitä mitä suurimmassa arvossa.\"\n\nKaksi somaa, kaunistavaa ruusua ilmeni Arletan poskille, jotka olivat\ntähän asti olleet hieman kalpeat.\n\n\"Tiedättekö\", hän sanoi, \"että kerran vihasin katkerasti yksin nimenne\nkaikuakin?\"\n\n\"Miten voin siitä tietää, kun en tiennyt edes olemassaolostannekaan?\"\n\n\"Kuinka sitä tosiaan voisittekaan? Ja miten voin minä tietää, että te\ntekisitte kaikki voitavanne tuon herran hyväksi, josta juuri puhuitte,\nluopumalla niin jalomielisesti oikeuksistanne? Sillä tuleeko siitä\nmitään hyvää, sitä en ainakaan minä voi sanoa. Lakimiehet ovat kuten\netanat, tai paremmin sanoen käyvät taaksepäin kuin ravut. Ja hänen\nsavoijalainen armonsa pelkää kuitenkin asian menestymistä, vaikka\ntoivookin hyvää tuolle henkilölle; hän tuskin on vielä itsekään varma\nomasta asemastaan. Hän ei rohkene mennä äärimäisyyksiin Santanan\nsuhteen, joka pitää lujalla kouralla kiini maista. No, hyvä siis, antaa\nniiden mennä. Eihän kulta ja kunnia lopulta olekaan kaikkein paraita\nasioita. Uskollinen rakkaus on enemmän ja parempaa. Mitä sanoo kirjasi,\nGabrielle? 'Monet vedetkään eivät voi tukahduttaa rakkautta, eikä\ntulikaan voi polttaa sitä'.\"\n\n\"Minun kirjassani puhutaan monista hyvistä asioista, Arletta.\"\n\n\"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun\npalajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!\"\nhän toisti huoaten. \"Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha\ntorni enää koskaan ole sitä -- ei koskaan enää. Missä sitte?\"\n\n\"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan\", sanoi Gabrielle.\n\"Siellä on koti.\"\n\n\"Te ainakin -- olette valinnut omanne aivan tarkoituksella\", vastasi\nArletta -- \"rakkaassa Genevessänne.\"\n\n\"Ei\", sanoi Gabrielle tyynesti, \"Geneve ei ole kotini.\"\n\nHeidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan\npalvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma\ntaistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan\nhänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen\nherrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin\nahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille\nnaisille.\n\nGabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni\nja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden\nsanan: \"Viktor!\" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä \"koti\"\nhänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain\nanteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset\nkahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.\n\n\"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään\", hän mietti.\n\"He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia\ntoisilleen kaikkina näinä vuosina.\"\n\nSitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne\nvastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi,\nhän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan\nyksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa!\nMutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä\nkasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne\nolivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen\ntodellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan\nauttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä,\njosta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen.\nHänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut\nrakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta\nsuloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt\näkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella\nitseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat\ntehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli\ntuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse\nasiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus\noli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee\nylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten\nvielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen\najatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö\nvasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla\non päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän\nriemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki\nmuut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät\nhellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin\nkaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään\nhänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää.\nJokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa\nkulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten\nihmislempeä, riemua ihmiselämästä.\n\nMutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin,\nmitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään\nrakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen\ntaulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat\nkosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen\nylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen\n-- tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin\nmerkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden\nkunniasta ja pyhyydestä.\n\nOlihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä\nkaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.\n\nArletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen\nsilmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.\n\n\"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle\", hän sanoi. \"Viimeinkin on\nkaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa\nLormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä.\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Gabrielle lämpimästi. \"Miksi kiitätte minua\nsellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?\"\n\n\"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan\nkääntyä katolinuskoon.\"\n\n\"_Vaanko?_ Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on\nkerrottavaa minulle, Arletta.\"\n\n\"Ei\", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. \"Herramme, herttua,\non ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita\nsukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti\nuskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan\nminut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan\nja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle\nneidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!\"\n\n\"Se on hyvin ystävällisesti tehty herttuan ja herttuattaren puolelta.\"\n\n\"Mutta ajatelkaapas vaan\", jatkoi Arletta, \"mitä hyviä palveluksia\nja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle\nvoittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia\nsuosionosoituksia!\"\n\nGabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista,\nmutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman\nvastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi,\njotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla\nasumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis,\nkunnioitettu sisar.\n\n\"Mutta unhoitattehan uskonnon\", keskeytti Gabrielle. \"Olen varma,\nettette halua tehdä minusta marttyyria.\"\n\n\"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi\npitää papit kurissa.\"\n\n\"Ei se niin helposti ole tehty\", sanoi Gabrielle.\n\nMutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan\nmyöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei\ntuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein\npyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan\nkreivin tai paroonin kanssa -- ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.\n\nGabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän\nyhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.\n\n\"Ah, tuo pieni tauluraukka!\" hän sanoi. \"Se on jotenkin tullut\npoltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman.\"\n\nArletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin\niloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.\n\nMutta Gabriellen sormet kietoutuivat hänen aarteensa ympäri. Hänen\nkasvoissaan oli ilme, jota Arletta ei ollut koskaan ennen nähnyt.\n\n\"Teillä on kreivi Viktor Lormayeur ja minulla on _tämä_\", hän sanoi.\n\nArlettan iloisten kasvojen yli leveni kunnioituksen ilme, johon\nsekautui hienoinen vihanväre, koska Gabrielle ei ollut kertonut hänelle\ntaulusta heidän sydämellisten puhelujensa aikana.\n\n\"Ah!\" hän sanoi. \"Rakkaudenmuistoko! Jopa ymmärrän. En sellaisesta\nmitään tiennyt.\"\n\n\"Te ette voinutkaan tietää\", sanoi Gabrielle lempeästi. \"Minun suhteeni\non kaikki lopussa, mikä vaan voi loppua. Kumminkaan ei siinä ole mitään\nloppua. _Hänhän_ on Jumalan luona ja on ottanut rakkautemme mukanaan\nsinne, missä ei mikään voi hävitä eikä kuolla. Mutta minä iloitsen\npuolestanne ja toivon kaikesta sydämestäni teille, rakas Arletta, iloa\nja onnea!\"\n\nTässä voimme aivan ystävällisellä mielellä päästää Viktor de\nLormayeurin ja Arletta de Maynen kuvat näkyvistämme. Heidän paikkansa\non monen muun nimen joukossa, jotka ovat veteen kirjoitetut, niiden\nharvojen seassa, jotka jättävät pysyviä jälkiä ajan hietikolle.\nKumminkin jätti Viktor de Lormayeur kotilaaksoihinsa muiston, joka\nkertoi kauan oikeamielisestä, ystävällisestä, lempeästä ja köyhiä\nkohtaan armeliaasta Lormayeurin kreivistä. Myöskin geneveläiset\ntiesivät, että Savoijassa löytyi eräitä alueita, joille he voivat mennä\npelkäämättä vankilaa tai polttolavaa. Jos joku nuoren kreiviparin\nalustalaisista suosi protestanttisuutta, sallittiin hänen myödä maansa\nja ottaa myötänsä irtaimen omaisuutensa ja mennä, minne vaan halusi.\nHuhuttiinpa että Lormayeurin nuori kreivitär oli kerran mennyt niinkin\npitkälle, että oli käännyttänyt ovesta takaisin erään papin, kun tämä\nvoimakkailla lauseilla vastusti hänen miehensä toimia.\n\n\"Mutta sen ohessa\", kertoi joku, joka tunsi asian, \"oli rouvallamme\naina terävä kieli. Hän oli sitäpaitse hyvin oppinut. Sanottiin\nhänen mielellään lukevan raamattua kreivin kanssa hiljaisuudessa ja\nhämmästyttävän pappeja ja munkkeja terävillä kysymyksillään. Mutta\nmitä voitiin heille tehdä? Kreivi ja kreivitär olivat auliskätisiä ja\npitivät hyviä aterioita, kuten nuo samaiset papit ja munkit paraiten\ntiesivät. Heidän oviltaan ei koskaan lähetetty köyhää miestä tyhjänä\npois. Ja me tiedämme, että laupeus peittää hyvin paljo syntejämme.\"\n\nAinakin tässä kohden tuolla usein väärin käytetyllä lausetavalla, että\nlaupeutemme peittää synnit, olkoot ne mitä hyvänsä, oli vielä kerran\noikea merkityksensä kreivi ja kreivitär Lormayeuriin nähden. Me otamme\nystävälliset jäähyväiset heiltä lausuen sydämellisesti: \"Menkäät\nrauhaan\".\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\nCalvinin kuolema.\n\n\n    \"Oo varma, sun helmaansa ottavi Herra,\n    Ja hohtehen ikuisen voittava kerran\n    On nimesi siunattu päällä maan.\"\n\n                                R. Browning.\n\nUseita vuosia oli kulunut. Viimein olivat ne tuoneet Geneveen synkän\nsurujen vuoden. Europan vitsaus, rutto, teki autioksi Sveitsin\nmaata, ja Genevekin sai täyden osansa tuosta hirveästä hävityksestä.\nKumminkaan eivät sen kansalaiset pitäneet sitä raskaampana\nsuruna, minkä Jumala oli lähettänyt heille. Heidän keskellään oli\nsammumaisillaan elämä, jonka puolesta tuhannet mielellään olisivat\nomansa antaneet. Jean Calvin makasi kuolinvuoteellaan.\n\nOlisi ollut parempi, verrattomasti parempi hänen nimelleen tulevina\naikoina, jos hän olisi kuollut Louis de Marsacin tavoin polttoroviolla.\nVaan hänen vikansa se ei ollut, ettei hänelle niin käynyt. Hänessä\nei ollut virhettä, vaan kuntoa, suurta, tyyntä uskollisuutta\nvelvollisuudelleen ja Jumalan hänelle antamalle tehtävälle. Hän tunsi,\nettei kenraali voi ruveta tarjokkaaksi toivottomassa yrityksessä.\nEhkä se olisi todistanut jalointa itsekkäisyyttä, mutta itse asiassa\nse kumminkin olisi ollut itsekkäisyyttä. Ja hänelle uskottuun\nsuuremmoiseen toimeen katsoen se olisi merkinnyt korvaamatonta\nonnettomuutta.\n\nSitäpaitsi Jumala ei kieltänyt palvelijaltaan tilaisuutta todistamaan\nHänestä kärsimyksissä. Pitkät tuskan ja heikkouden kuukaudet olivat\nhänen osanaan, joiden aikana hänen uskonsa ja kärsivällisyytensä ei\nkoskaan pettänyt. Nurkunaa ei päässyt hänen huuliltaan, vaikkakin\nhänen joskus kuultiin mutisevan sanoja, jotka osoittivat vapautuksen\nikävöimistä: \"Kuinka kauan, oi Herra?\"\n\nOn jotakin -- ei ainoastaan juhlallista -- vaan jaloakin, kun\nkokonainen kansa tai seurakunta pitää sairasvartiota suuren ja\nkunnioitetun poikansa kuolinvuoteen ympärillä. Yhteinen rakkaus\nja suru sitovat kaikki yhteen. Kilpailu ja vastakkaisuudet ovat\npoistuneet, vanhat intohimot ja riidat himmenevät ja häviävät. Silloin\nnäkymättömät, ikuiset asiat kohoavat vakavassa majesteetillisuudessaan\nmeidän eteemme. Kaikkien ajatukset ovat kääntyneet, ei nyt\nloppumaisillaan olevan elämänuran tapauksiin ja vaiheisiin, vaan\npoislähtevän yksinäisen suuren sielun matkan päähän, jossa se kohtaa\nIankaikkisen olennon. On tullut aika, jolloin ei kysytä, mitä tämä\nihminen tehnyt on, mikä on tulos ja näkyvä jälki hänen työstään\nmaailmassa. Sen sijaan kysymme, onko ajan kalliota enää noiden\nyksinäisten henkijalkojen alla, kun ne astuvat tuonne pimeyteen, minne\nkukaan meistä ei vielä ole astunut, vaan minne jokaisen meistä eräänä\npäivänä täytyy mennä?\n\nEi kukaan voinut epäilläkään että Jean Calvinin jalat olivat\nkiinnitetyt sen kallion päälle. Koko hänen vahvan sielunsa voima lepäsi\nhänen Jumalansa kalliolla. Sen tähden oli hänen sydämensä viimeiseen\nsaakka valpas suorittamaan tyynesti elämänsä työtä, kirjoittamaan,\nopettamaan, neuvomaan ja käskemään niin kauan kuin hänellä ruumiillisia\nvoimia oli niin paljon vielä jäljellä, että kykeni pitämään kynää tai\nlausumaan sanasen.\n\nMutta tapaukset eivät vaikuta meihin suhteellisesti niiden tärkeyteen,\nvaan niiden läheisyyteen nähden, mikä yhtäkaikki onkin niiden _tärkeys\nmeille_. Ei ollut kauan Calvinin viime saarnan jälkeen, joka pidettiin\nSt. Pierren kirkossa, helmikuun 6 päivänä 1562, kun ensin Margareta\nja sitten Claudine sairastuivat ruttoon. Ei kummassakaan näkynyt\ntämän hirveän taudin pahempia oireita. Margareta vähäsen houraili,\nClaudine ei ollenkaan. Kumminkin piti Gabrielle, tuntien molempien\nheikkouden, alusta saakka molempia kuolemaan tuomittuina. Benoîten\n-- joka nyt oli jo kykenevä palvelija -- hyvällä avulla hän ryhtyi\npäättävästi toimeen hoitaakseen heitä olosuhteiden vaatimusten\nmukaan ja tarkasti eristettynä. Hän antoi korttelin kymmenysmiehelle\nvaaditun sairasilmoituksen, asetti ovelle lakimääräisen varotuksen ja\nsuoritti muut tarpeelliset varokeinot. Hedelmäkauppias sai muuttaa\ntoiseen paikkaan, niin että talo jäi Gabriellelle ja hänen sairailleen\nkokonaisuudessaan. Hän tiesi ettei heidän ystävänsä, pastori Poupin\n(joka nyt ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän tautia) tahtoisi hyljätä\nheitä. Hän luotti myöskin apteekkari Aubertin ammattiapuun. Viereisessä\novessa asuvien ystävällisten naapurien apua hän ei tahtonut mitenkään\nottaa vastaan peljäten tarttumisen vaaraa.\n\nSeuraavana aamuna, sittekun tauti oli ilmaantunut, kuuli Benoîte\nkoputusta katuovella ja pisti päänsä ulos yläikkunasta vastatakseen\nkolkuttajalle. Seurasi vilkas keskustelu ja kului enemmän kuin kymmenen\nminuuttia, ennenkun nuori palvelija hiipi Margaretan huoneen ovelle ja\nviittasi ulos Gabriellen, joka oli sisällä.\n\n\"Enpä ole koskaan nähnyt semmoista herrasmiestä\", hän sanoi nähtävästi\nhyvin kiihottuneena. \"Neitini, minulla oli koko tehtävä, ennenkun\npääsin hänestä erilleni. Mutta minä olin päättänyt, ettei hän saisi\nhäiritä teitä, vaikka hän puhuisi mitä hyvänsä. Ajatelkaapas, että\njoku semmoinen mies tahtoisi meitä laskemaan hänet sisään ja sallia\nhänen mennä tyhjiin huoneisiin yläkerrassa! Minä ilmoitin hänelle, että\nse oli selvästi vasten lakia ja että siitä voisimme saada sakkojakin\nsekä olisimme pakoitetut pyytämään armoa polvillamme Jumalalta ja\nkaupungilta; mutta minä olisin voinut puhua yhtä hyvin kaloille\njärvessä.\"\n\n\"Mutta Benoîte, kuka se sitte oli?\"\n\n\"Kuka se voisi olla muu, kuin se sokea herrasmies ja hänen\npalvelijansa, hyvä neiti! He molemmat koettivat lannistaa minua\nsanomalla, että palvelija auttaisi meitä kaikin tavoin ja että me\ntarvitsisimme miehen voimaa, ennenkun kaikki työ ja puuha olisi\nohitse. Mutta minä pysyin läksyssäni, sillä minä tunsin, mitä te, hyvä\nneiti, olisitte tahtonut sanoa ja että sen lausuminen olisi ollut\nvaikeampaa teille kuin minulle. Sanoin että olimme hyviä kristityitä\nja lainkuuliaisia kansalaisia, ajatelkoot sitte nuo ranskalaiset mitä\nhyvänsä asiasta. Silloin he koettelivat todistella, ettei se ollut\nlainrikosta meidän puoleltamme, kun kerran olimme varoittaneet heitä\nkauniisti, eikä heidänkään puolestaan, jos vaan eivät lähtisi enää\ntalosta pois. Mutta minä en tahtonut enää kuulla sen enempää. Sanoin\nettä minulla oli toimeni hoidettavanani ja että minun täytyi mennä.\"\n\n\"Te teitte oikein, Benoîte, aivan oikein. Olihan se kyllä niin kovin\nystävällinen ajatus, vaikkakin äärimäinen mielettömyys! Olisin tahtonut\nkuitenkin, että olisitte kertonut asiasta minulle, jotta minä olisin\npuhunut heille ja kiittänyt herra Ambrosea.\"\n\n\"Kiittänytkö häntä? Varmaankin te tiedätte, neiti, että hän jumaloi --.\"\n\n\"Oh, Benoîte, en voi kärsiä enää lörpötystänne! Menkää nyt Margaretan\nluo! Minun on katsottava tätiäni. Luulen että hänkin on hyvin sairas.\nJumala auttakoon meitä!\"\n\n\"Ja hän kyllä tekee sen, neitini. Vielä yksi asia minun täytyy kertoa\nteille. Rauhoittaakseni tuota herraraukkaa hänen kipeässä murheessaan\nminä lupasin antaa joka päivä alas korin, jonka he tahtovat täyttää\nsellaisilla tavaroilla, jotka voivat auttaa ja lohduttaa teitä.\"\n\nSen jälkeen Gabriellen yli laskeunut surun varjo synkistyi hitaasti ja\nvarmasti. Pitkät päivät kuluivat kuten päivät kuluvat siellä, missä on\nsairaita ja kuolevia vaalittava. Ne olivat surullisia päiviä. Kumminkin\nolivat ne liian täynnä alinomaista huolenpitoa ja velvollisuuksia\nollakseen aivan ikäviä. Mieli ja ruumis olivat liian paljo toimessa,\njotta sydän olisi saanut surra liian paljon. Kun Gabrielle jälkeenpäin\nmuisteli tätä aikaa, tuntui se pikemminkin pitkältä, ikävältä unelta\nkuin todelliselta kärsimykseltä.\n\nSisar Claudine oli ensimäinen täältä eroamaan, ja Jumalan kalpea\nlähettiläs menetteli hänen suhteensa hyvin lempeästi. Tuo heikko,\nlempeä henki oli kulkenut kauan elämän polkua, kuten se, joka kävelee\ntiheässä sumussa, missä vanhat maanpiirteet ovat himmenneet ja kaikki\non epämääräistä ja hämärää. Kumpi oli oikea, uusi uskontoko vaiko\nvanha? Vuosikausia hän oli pitänyt vanhasta kiini, mutta viime aikoina\noli hänen mielensä siitä erkaunut. Hänen hento, vapiseva jalkansa\ntuskin tiesi, minne astua. Aina oli kumminkin sumun läpi valo heikosti\nkuumottanut. Se pysyi alusta loppuun yhdellä kohdalla, jonne hän\nei koskaan lakannut katselemasta. No niin, viimein tämä valo paloi\nkirkkaampana kuin koskaan ennen. Usva sen ympärillä selveni ja häipyi,\nja hän näki valon ja riemuitsi. Sillä se tuli Hänen kasvoistaan, joka\nsanoo: \"Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette\nraskautetut, ja Minä tahdon virvoittaa teitä!\"\n\nVanhan Margaretan vilkkaan, harjaantumattoman mielen ja voimakkaan,\nyrittelevän luonteen laita oli aivan toinen. Ei minkäänlainen\nsumu häirinnyt eikä epävarmuus vallannut häntä. Hänen edessään\noli iankaikkinen tulevaisuus selvänä ja tasaisena, kartoitettuna\nkuten Geneven kadut, eroten vaan synkimpäin mustien ja kirkkaimpien\nvalkoisten, verrattomien suurten neliöittensä kautta niistä. Jotkut\nmenivät siihen maailmaan valittuina, uudestasyntyneinä, pyhitettyinä,\ntoiset taasen hyljättyinä, katumattomina, kuolleina ylitsekäymisissä\nja synneissä. Hän puolestaan kuului uudestasyntyneihin, saavutettuaan\nrakkauden siihen totuuteen useita vuosia sitten isä Calvinin omilta\nhuulilta. Mutta ei mikään vielä keksitty järjestelmä voi pelastaa\nvoimakkaita sieluja siitä ristiriidasta, joka on niiden syntyperäinen\noikeus ja niille tarpeellinen kasvatus. Taudin, väsymyksen ja tuskan\nhetkinä Margareta alkoi epäillä kutsumustaan ja valintaansa ja rupesi\najattelemaan, että hän kaikkina näinä vuosina oli pettänyt itseään\ntai ollut tekopyhä. Silloin Gabrielle oli kyllin voimakas auttamaan\nja lohduttamaan häntä ja kuiskaamaan taivaallisen toivon sanoja ja\nrohkaisua kuolevan korvaan. Muutamia tunteja ennen loppuaan oli vanha\nMargareta tiedottomana, mutta uurretuista, ijäkkäistä kasvoista\nkuvastui rauha. Kiitollisella, vaikkakin surullisella sydämellä sulki\nGabrielle uskollisen palvelijansa ja ystävänsä silmät.\n\nSitten hän istui yksinään hiljaisessa huoneessa. Hän oli hyvin\nväsynyt, niin väsynyt että olisi ilolla tervehtinyt Jumalan kalpeaa\nlähettilästä, kuolemaa, jos se olisi tullut myöskin hänen luokseen.\nMutta hän ei surrut paljoa, ei ainakaan tietensä. Pikemmin hän\ntunsi itsensä semmoiseksi, jonka päivätyö on tehty ja joka on hyvin\ntyytyväinen, että niin on laita. Hän oli nyt tullut kertomuksen\nviimeiselle sivulle ja oli valmis sulkemaan kirjan ja menemään levolle.\nMutta usein on meidän opittava täällä maan päälläkin, että mitä me\npidämme loppuna, onkin todellisuudessa uusi alku. Ja ennen kaikkea --\nhän oli ainoastaan kahdenkymmenen kuuden vanha.\n\nEräänä päivänä, kun tarttumisen vaaran arveltiin olevan aivan ohi, tuli\nBenoîte hänen luokseen esittäen vakavan pyynnön. \"Isoäiti ei ole niin\nvoimakas kuin tavallisesti\", sanoi tyttö. \"Ja tuolla seuraavassa ovessa\non vielä tuo miesväki huolehdittavana; ja kun rouva Calvin enimmäkseen\noleilee aina Rue de Chanoinesin varrella kiintyneenä sairaan herra\nCalvinin hoitamiseen, tietää hän tuskin, onko talossa lihaa syötäväksi\ntai puukalikkaa keittämistä varten. Ajattelen siis, neitini, että jos\nte tahtoisitte antaa minulle tunnin tai parin vapauden, voisin minä\nauttaa häntä vähäisen.\"\n\n\"Voisitte auttaa häntä hyvinkin paljo, Benoîte\", sanoi Gabrielle\nnousten pystyyn. \"Kukapa tietää, vaikka minäkin voisin auttaa. Täällä\nei ole mitään tehtävää, mikä pidättäisi meitä täällä.\"\n\nPian oli Gabriellella tointa käsien täydeltä. Hän huomasi kiitollisena,\nettä Jumala oli lähettänyt hänet hyljätyssä tilassaan tekemään hyvinkin\ntähdellistä työtä. Se oli kyllin tekemisen arvoista. Sillä vaikkakin\nkuolevaa uskonpuhdistajaa ympäröivät luotettavat ja uskolliset ystävät,\nlujat, voimakkaat miehet, jotka osottivat hänelle naisenhellyyttä, ei\nilman hänen veljensä vaimoa olisi ollut naisen kättä tekemässä sitä,\nmikä kaikkina aikoina on ollut naisten erikoislahja ja toimiala.\nGabriellen sillä aikaa huolehtiessa rouva Calvinin suurta taloutta\npääsi tämä vapaaksi toimeensa, siten antaen profetalle profetan nimessä\npaljoa enemmän kuin kupillisen kylmää vettä.\n\nEräänä aamuna rouva Calvin tuli varhain takaisin Rue de Chanoinesilta.\nHän kertoi Gabriellelle, että hän aikoi jäädä kotiin ja valmistaa\npäivällistä. \"Sentähden\", hän lisäsi, \"teidän pitää mennä oitis veljeni\nluo. Hän on kysynyt teitä sanoakseen teille jäähyväiset.\"\n\nTässä ei ollut mitään kummaa. Gabriellen surut, hänen vakava,\nkristillinen luonteensa ja hänen avuliaisuutensa kaikissa hyvissä\ntöissä olivat aikoja sitten voittaneet suuren uskonpuhdistajan\nkunnioituksen. Hänelle oli Gabrielle rakas myöskin lemmikkinsä Louis de\nMarsacin tähden. Olivathan Gabrielle Berthelier ja Ambrose de Marsac\nperineet hänen rakkautensa Louista kohtaan. Hän ajatteli aina näitä\nkahta yhdessä.\n\nGabrielle heitti ylleen viitan ja päähineen sekä meni nopeilla\naskelilla Rue de Chanoinesille. Calvinin nuori kirjuri, Charles de\nJoinvillier, avasi hänelle oven sairashuoneeseen, josta pian tuli\nkuolinkamari.\n\nJean Calvin lepäsi tai paremmin nojasi selkänsä taa asetettuihin\ntyynyihin. Hän oli hyvin heikko ja hengitti huomattavan vaikeasti.\nHänen kasvonsa, jotka aina olivat kalpeat, olivat nyt kalmankarvaiset.\nPoskensa olivat painuneet ja huulet harmaan valkoiset. Ainoastaan\nhänen suuret, loistavat silmänsä paloivat tavallisella tulellaan.\nKun hän käänsi ne Gabriellen surullisiin kasvoihin, tunsi tämä koko\nolentonsa nöyryytetyksi ja niiden hallitsemaksi. Calvin ei koskaan\nollut olennoltaan enemmän kuningas kuin nyt maatessaan siinä heikkona\nja voimattomana haudan varjon synketessä.\n\nGabrielle vaipui polvilleen hänen viereensä ja pyysi murtuneella\näänellä häneltä kuten isältään siunausta.\n\nCalvin kohotti vaivaloisesti ohuen, läpikuultavan kätensä, viitaten\nkirjuria jättämään heidät kahden kesken.\n\nHänen äänensä oli hiljainen, heikko ja usein katkonainen. Sitten hän\nsanoi: \"Nouse tyttäreni! Tunnen surusi. Minä halusin puhua kanssasi,\nennenkun puhun puolestasi Jumalalle.\"\n\nNeito totteli. Calvin kehoitti häntä istumaan tuolille, jonka\nJoinvilliers oli asettanut häntä varten. Sitten hän katseli Gabriellea\nnoilla silmillään, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan sydämeen.\n\"Täällä\", sanoi hän, \"ei meillä ole pysyvää kaupunkia.\"\n\nEikö Gabrielle tiennyt sitä jo ennen? Hän kumarsi päätään äänettömänä.\n\n\"Mutta me odotamme tulevaa. Ja sillä aikaa kun me sitä odotamme,\nolkaamme hartaat noudattamaan Jumalan tahtoa, joka elää ja pysyy\nikuisesti.\"\n\n\"Isäni\", sanoi Gabrielle, \"minä voin noudattaa sitä heikosti.\"\n\n\"Tiedän sen, tyttäreni. Osaksi senkin tähden olen lähettänyt noutamaan\nsinua.\"\n\nGabriellen sydän sykki nopeammasti näistä sanoista. Voiko olla\nmahdollista, että Calvin oli valinnut jonkun erikoisen uskontyön tai\nrakkaudentoimen hänen toimitettavakseen? Calvin tiesi, että hän oli\njäänyt yksin ilman kotisiteitä, tai kotioikeuksia. Miten mielellään hän\nolisi toimittanut uusia rakkaudentöitä. Semmoinen toimi semmoisilta\nhuulilta lausuttuna olisi luonut uutta elämää virtaamaan hänen\nsuoniensa läpi. Hän vastasi hiljaisella, pyytävällä äänellä: \"Isä,\nilmaiskaa minulle Hänen tahtonsa, minun suhteeni, että minä voisin\ntehdä sen!\"\n\n\"Jokaisen meistä on itse löydettävä se itsellemme.\"\n\n\"Mutta te, herra, tehän tiedätte niin paljo --\"\n\n\"Kukaties, _nyt_ ehkä tiedän. Seisoessamme vuoren huipulla emme näe\nainoastaan maata minne menemme, vaan myöskin maan jonka jätämme. Jollen\nole erehtynyt, näen työn, jonka ainoastaan te voitte tehdä.\"\n\n\"Minäkö ainoastaan?\"\n\n\"Niin. On eräs uskollinen, jalo sydän, jota ainoastaan te voitte auttaa\nja lohduttaa.\"\n\nGabriellen sydän herposi äkkinäisestä liikutuksesta. Hän odotti\nvavisten loppua.\n\nSe tulikin. \"On eräs synkistynyt elämä, jolle te voitte olla valona.\nAmbrose de Marsac haluaa teitä vaimokseen.\"\n\nGabriellen kasvot tulivat aivan yhtä valkoisiksi kuin nuo tyynyillä\nlepäävät. Hän ei puhunut, vaan nousi seisoalleen. Hän seisoi hetken\nhiljaan, sitten hän vaipui jälleen polvilleen.\n\nKäsi, jonka kosketus pyhitti ihmisen, lepäsi hellästi hänen päänsä\npäällä. \"Hyvän miehen rakkaus ei ole lahja, jonka sopii kevytmielisesti\nsysätä syrjään\", sanoi Jean Calvin.\n\n\"Mutta -- jos -- minä -- _en voi_\", sanoi Gabrielle hitaasti.\n\n\"Me voimme aina tehdä Jumalan tahdon.\"\n\n\"Ei tätä asiaa, ei tätä! Isäni, te tiedätte kaikki.\"\n\n\"Niin, minä tiedän.\" Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kuluessa\nGabriellen sydän huokaili kiihkoisasta, vaikkakin hänen huulensa olivat\nvaiti. Sitten Calvin taas puhui ja hänen äänessään oli ihmeellistä\nhellyyttä: \"Tyttäreni, paras ja jaloin vaimoista, jonka milloinkaan\nolen tuntenut, on laskenut hautaan nuoruutensa puolison. Hän suri;\nkumminkin velvollisuuden kutsuessa hän palasi, jälleen elämään ja otti\nuudestaan kantaakseen sen taakkoja. Hän oli yhdeksän vuotta auttavana\ntoverina ja lohduttajana eräälle kaikista vähäisimmistä, jonka päivät\nolivat tuskaa ja vaaraa täynnä.\" Sitten Gabriellen läsnäolo näytti\nhäneltä hetkeksi unhottuneen; nuo vakavat silmät kääntyivät taivasta\nkohden ja kalpeat huulet kuiskasivat: \"Myöskin he levätkööt Jesuksessa!\"\n\nGabrielle oli syvästi liikutettu. Se seikka että tämä kaikista enimmän\nitseensävetäytynyt ihminenkin murtaisi hänen tähtensä tavallisen\nvarovaisuutensa ja puhuisi hänelle kadotetusta Idelettestaan, se veti\nhäntä lähemmäksi Calvinia voimalla, jota hän ei voinut vastustaa.\nNyt oli varmaa, ettei hän voinut kieltää Calvinilta mitään. _Nytkö?_\nMinä hetkenä sitte voisi uskollinen Geneven tytär vastustaa isä Jean\nCalvinin persoonallista vakavaa pyyntöä? Varmaan hänen, joka eli\nniin lähellä Jumalaa, täytyi aina tietää mikä oli parasta, mikä oli\noikein jokaiselle. Kohtalon sana värisi Gabriellen huulilla, kun\nsamalla läheisestä huoneesta kuului tohtori Theodore Bezan hyvin\ntunnettu ääni puhuvan kirjurille. \"Tärkeitä uutisia.\" -- \"Onko herra\nCalvin tilaisuudessa --\" \"Pitäisi saada tavata häntä oitis --\". Niin\nkatkonaisina saapuivat sanat Gabriellen korviin.\n\nNe tulivat myöskin niihin korviin, joiden -- kunnes kuolema ne lukitsi\n-- täytyi olla avoinna kaikkien seurakuntain huolille.\n\n\"Muista\", hän sanoi Gabriellelle, \"en minä vaadi, ainoastaan ehdotan.\nMieti sanojani, ja Herra antakoon sinulle ymmärrystä kaikissa asioissa!\"\n\nSitten seurasi siunaus, ei Vanhan liiton, vaan Uuden -- Armon,\nRakkauden ja Yhteyden siunaus. Sitten, kun Beza ja kirjuri astuivat\nsisään, suuteli Gabrielle hentoa kättä, loi viimeisen kunnioittavan\nkatseen sen miehen kasvoihin, joka oli kääntänyt hänen ja kaikkien\nhänen rakkaittensa elämän, ja meni ulos ääneti.\n\nHän palasi Rue Cornavinille sydän lyijynraskaana. Hän oli sanonut\njäähyväiset sille, joka oli hänelle, kuten jokaiselle todelliselle\ngeneveläiselle, oikea Jumalan voideltu, \"heidän sieramiensa henki\".\nHänen ensimäinen ajatuksensa ei kumminkaan ollut, että isä Calvin nyt\noli kuolemaisillaan, vaan että isä Calvin oli pyytänyt häneltä jotakin,\njonka myöntäminen murtaisi hänen sydämensä. Kumminkaan ei kiellon\nmahdollisuuskaan tullut hetkeksikään hänen mieleensä -- ei hän sitä\nmiettinytkään. Pitäisikö isä Calvinin kuolla tietäen toiveensa jäävän\ntäyttämättömäksi -- ja hänen kauttaan?\n\nTänä iltana hän palasi yksinäiseen kotiinsa jättäen Benoîten Calvinien\nluo.\n\nKoko hänen luonteensa oli taipuva itsensäuhraamiseen ja koko hänen\nkasvatuksensa oli vahvistanut ja kehittänyt tätä halua. Hän oli\nsenlaatuisia ihmisiä, jotka ajattelevat että vaikeimmankin tien\ntäytyy olla oikea. Se seikka, että koko hänen sielunsa intohimoisella\ntuskalla vastusti Calvinin pyytämää asiaa, ei saanut olla syy, jonka\nvuoksi hänen pitäisi jättää se tekemättä, pikemmin sen täytyi olla\nsyynä, että hänen piti tehdä se. Jos hän oli oppinut jotakin ankarassa\nGeneven koulussa, niin oli se itsekieltämisen vaikeata taitoa. Hän ei\nollut napissut kohtaloa vastaan, joka lähetti hänet kansan puolesta\nuhriksi Savoijaan. Hän oli taipunut syvällä nöyryydellä Louisin\nmarttyyrikohtaloon. Miksi ei sitten taipua tähänkin, joka näytti\nhänelle määrätyltä osalta? Herra Ambrose de Marsac oli yhtäkaikki\nsellainen, jota isä Calvin oli sanonut hänestä -- hyvä ja uskollinen\nmies -- eikä hänen enää nyt tarvinnut oppia sitä, että tämä rakasti\nhäntä. Se oli ollut hänelle ahdistavana huolena pitkän aikaa --\nhankaluutena, jonka hänen kerran, kuten tiesi, täytyi selvittää.\nHän kumminkin niin kauvan kuin mahdollista piti sitä ajatustensa\ntakaosassa. Nyt se oli tullut esiin, se seisoi aivan edessä hänen\npolullaan. Oli ainoastaan yksi asia tehtävissä sen suhteen. Hän\ntahtoisi pyytää Jumalalta armoa, että voisi tehdä tämän hyvin ja\noikein. Lopusta -- mitä siitä oli väliä? Elämä oli lyhyt ja olisi pian\nohi.\n\nVanhassa kodissa, missä hän sinä yönä yksin taisteli kamppailunsa, oli\nkaikki hiljaista ja äänetöntä. Joskus lauta rasahti tai hiiri kurkisti\nnurkasta esiin. Se oli kaikki. Gabrielle ei tuntenut pelkoa, vaikkakin\nyliluonnollinen maailma oli häntä lähempänä kuin meitä ja vaikka hyvin\nhelposti voi uskoa \"äänet ja näyt niiden piireistä, joiden ei enää\ntarvinnut kuolla\". Miksi hän pelkäisi, kun kaikki haudan takana olevat,\njotka hän tunsi, olivat rakastettuja ja rakastivat? Jos hänen tahtonsa\nolisi voinut manata heidät hänen vierelleen, olisi hän tahtonut lausua\nheidät tervetulleiksi ja liittynyt heihin erinomaisella riemulla.\n\nMutta ainoa näky, mikä yön vartiohetkinä ilmestyi hänelle, oli\nkunnioitetun opettajan mieleenpainuvat kasvot, joille jo oli painettu\nkuoleman merkki ja joilla kuvastui huolta, vieläpä hellyyttäkin\nhäntä kohtaan. Calvinin sanat kaikuivat hänen korvissaan: \"Minä en\nvaadi, minä ainoastaan ehdotan.\" Koska ne eivät olleet mikään käsky,\nvaikuttivat ne häneen suuremmalla, vastustamattomammalla voimalla kuin\nkäskevimmätkään määräykset.\n\nMiksi siis nämä pitkät ristiriidan hetket? Hän sanoi itselleen, ettei\nsiinä ollut ollenkaan ristiriitaa. Kun velvollisuus oli selvä, ei\nristiriita voinut saada sijaa. Kumminkin kaikesta huolimatta, tässä\nhänen revityssä sydämessään kävi kiduttava taistelu ja kiivas ottelu\nHengen kanssa aina päivän koittoon asti.\n\nYön pimeydestä, juuri ennen päivän nousua, hänen korviinsa kuului huuto\nhiljaiselta kadulta. Se ei ollut muuta kuin vanha, tuttu huuto, joka\nkertoen taloustoimista: \"_La four chauffe_\", uuni lämpiää. Kumminkin\nse heti vei hänen ajatuksensa takaisin tuohon talviaamuun kauan\nsitten, jolloin hän lähti vapisevana ja arkana lapsena tuolle oudolle\npeljätylle toimelle. Kaksi nuorta kelpo palvelijaa astui esiin pimeästä\nkuin taikavoiman kautta, riemuiten kilpaillen keskenään ken sai auttaa\nhäntä silloin. Ah, missä he olivat nyt? Louisin pitkinä vuosina\nniin hellityn, tuttavan kuvan rinnalla ilmestyi hänelle nyt aivan\nkuin pakosta muisto Norbertista. Molemmat olivat liittyneet yhteen,\nsentähden _molemmat_ olivat liittyneet häneenkin enemmän kuin kukaan\nmuu. Kentiesi oli Norbertin osaksi tullut vähäsen Louisin pyhyyttä,\nkoska hän oli lohduttanut häntä viimeisessä maallisessa surussaan ja\ntäyttänyt hänen viimeisen maallisen toiveensa.\n\nSitten hänelle äkkiä tuli uusi ajatus. Se ei tuntunut tulevan\nsisältäpäin, vaan ulkoa, kenties ylhäältä. \"Jos täytän isä Calvinin\npyynnön, niin olenko silloin _tosi_ -- tosi Ambrose de Marsacia\nkohtaan, ja tosi itseänikin kohtaan?\" Se oli kummallinen ajatus\nkuudennentoista vuosisadan naiselle, joka oli kasvatettu kuten\nGabrielle kysymättä tottelemaan. Toiselta puolen se oli tulos Geneven\nnaisten erikoiskasvatuksesta -- uuden uskonnon mukaisesta kasvatuksesta\n-- joka opetti asettamaan totuuden kaiken ytimeksi. Se kasvatus opetti\nvielä jotain muutakin. Se antoi tavattoman liikevoiman yksilöllisyyden\nkehitykselle. Se veti yksilön esiin valittujen vastuunalaisuuden\nturvasta ja asetti hänet yksinäisenä ihmissieluna, kieltämättömillä\noikeuksilla ja \"oman tuomion\" pelottavalla velvollisuudella\nvarustettuna, omantunnon ja Jumalan tuomioistuimen eteen. Calvinin\nopetus ei olisi ollut onnistunut hänen suhteensa, jos hän olisi voinut\nselvittää Calvinille itselleen elämänsä kehityksen, kuten ainakin\nsille, joka vastasi hänen puolestaan.\n\nHän ei ajatellutkaan nukahtaa. Tuo lyhyt toukokuun yö tuntui hänestä\nkokonaiselta ihmisiältä; mutta kuitenkin hän hämmästyi, kun aamuaurinko\npaistoi hänen verhottomiin akkunoihinsa. Näissä sielun vaelluksissa ei\naika ole pitkä eikä lyhyt; sitä ei ole olemassakaan.\n\nHetkellä, jota Genevessä ei suinkaan pidetty varhaisena, hän kuuli\nBenoîten koputtavan katuovelle, ja hän meni alas laskemaan tämän\nsisään. Kohta huomasi hän että tyttö oli itkenyt. Luullen arvaavansa\nainoan mahdollisen syyn siihen kysyi hän huolestuneena: \"Onko hän jo\nmennyt pois?\"\n\n\"Isä Calvinko? Päinvastoin, neiti, rouva Calvin on juuri tullut sisään,\nja sanoo hänen viettäneen hyvän yön. Mutta ah, on olemassa surullisia\nuutisia! Surullisia -- perin surullisia --\"\n\n\"Mitä uutisia?\" kysyi Gabrielle sillä mielenmaltilla, joka on oppinut\nnäkemään suruja. Noina veren ja tulen päivinä uuden uskonnon ystävät\nolivat suurten kärsimysten avulla saavuttaneet sen armon, ettei heidän\nmielensä vähällä tullut levottomaksi tai häirityksi.\n\n\"'Harmaajalka' kertoi sen myöhään eilen illalla, kun tulet jo olivat\nsammutetut. Ah, neiti, hän oli paras ja rohkein heistä kaikista! Toivon\nvaan että heillä on järkeä pitää sitä salassa isä Calvinilta. Hänhän\nrakasti häntä kuten poikaansa. Mutta suurin onnettomuus on, että hän\nkuulee kaikki!\"\n\n\"Mutta _kuka_ se sitte on? Tohtori Bezako? Herra Viret? Ei, ovathan he\ntäällä.\"\n\n\"Kukas muu kuin herra Norbert, marttyyrien ystävä, kuten häntä\nkutsutaan? Jokaisen ystävä hän oli, tuo jalo, suuri, nuori herra,\njoka oli aivan kuin prinssi! Jumala auttakoon meitä kaikkia, ja ennen\nkaikkea hänen isäänsä! Varmaan se murtaa hänen sydämensä.\" Benoîte\nheltyi jälleen ja istahti ovikynnykselle itkien katkerasti.\n\nGabrielle vapisi kiireestä kantapäähän. \"Onko hän -- kuollut\n_marttyyrina_?\" hän kysyi viimein, ja sanat tulivat esiin vaikeasti.\n\n\"No niin -- ei\", vastasi Benoîte, kun hän voi puhua. \"Jos on joksikin\nlohdutukseksi tietää, että hän kuoli vuoteessaan, niin voimme --\"\n\nGabrielle viittasi häntä tulemaan sisään, pitäen ovea auki hänelle. Kun\nhän oli sulkenut sen tytön jälkeen, sanoi hän heikosti: \"Kerro minulle\nkaikki!\"\n\n\"Se oli tavallinen tauti. Se näyttää olevan Savoijassa vaikeampaa\nkuin täällä. Hän saapui sairaana Lormayeuriin jo vihittynä kuolemaan.\nLormayeurin kreivi ja hänen rouvansa, jotka ovat ystävällisiä\nmeidän väellemme, ottivat hänet sisään ja pitivät huolta hänestä.\nOttaen huomioon että he ovat paavilaisia, näyttää tämä semmoiselta\nkristillisyyden laupeudentyöltä, että sitä on vaikea uskoa. Ja sitte\",\nlopetti hän nyyhkyttäen, \"siellä kuoli hän kolmantena päivänä.\"\n\n\"Mutta minä en tätä ymmärrä. Eihän hän ollut Savoijassa vaan\nRanskassa\", sammalsi Gabrielle hämmentyneenä. Useammin kuin yhden\nkerran tuon kummallisen yön kuluessa oli hän rukoillut hänen ja\nkaikkein Besanconin uskollisten Herran palvelijain puolesta, joiden luo\nisä Calvin juuri ennen sairauttaan oli lähettänyt Norbertin. Kuinka\nvähän hän tiesikään! Kuinka vähän tiesi kenkään! Miten erinomaisen\nvähän kaikilla olikaan muusta väliä kuin Jumalan tahdon täyttämisestä!\n\nMutta se tahto ei tullut täytetyksi istumalla yksinään ja itkemällä\nvainajaa -- joka ei edes ollut _hänen_ vainajansa. Ei vaadittu\nainoastaan nöyryyttä, vaan toimintaakin. Siksi Gabrielle viimein\nkarkaisi sielunsa voimakkaaksi ja meni ystäviensä luo tehdäkseen\njokapäiväiset, välttämättömät kotoiset velvollisuutensa ja saattaakseen\nsiten rasitetun äidin ja vaimon vapaaksi toimittamaan painavampia\nvelvollisuuksia, kuin hänen osakseen oli tullut.\n\nJatkaessaan siten työtään ahertaen kädet ahkerina kävivät hänelle\neräät asiat, joita hän ei ennen ollut ymmärtänyt, vallan kirkkaiksi ja\nselviksi. Äkkinäinen suru, joka vaikuttaa kuten salaman välähdys, on\nsuuri selvittäjä. Hän ei olisi voinut pukea näitä seikkoja sanoiksi,\nvaikka sillä olisi pelastanut oman elämänsäkin. Kumminkin ne olivat\nläsnä, eikä niitä voitu jättää huomioon ottamatta tai erehtyä niiden\nsuhteen. _Nyt_ hän tiesi, mikä oli oikein, voi tuntea ja nimittää\nsen yhtä selvästi kuin voi sanoa kättään omakseen. Se seikka oli\npaljastettu hänelle yksin eikä kellekään toiselle olennolle maan\npäällä, ei edes isä Calvinillekaan. Se sisälsi ettei hän saanut kutsua\nketään ihmistä maan päällä isäkseen, sillä vain yksi oli hänen isänsä,\nja se oli Jumala. Hän ei koskaan voinut tulla Ambrose de Marsacin\nvaimoksi. Sillä kun Jumalan tahto joskus vaatii, että meidän pitää\nuhrautuman toisten hyväksi, on Hänen tahtonsa aina, että meidän pitää\nolla tosia ja uskollisia toisia kohtaan ja yhtä paljon omaa itseämmekin\nkohtaan. Jos hänen täytyi täyttää Calvinin toivomus, ei hän olisi\ntosi Ambrose de Marsacia eikä erästä toistakaan henkilöä, Gabrielle\nBerthelieriä kohtaan, jolla myöskin oli oikeuksia ja vaatimuksia, jotka\nJumala oli siunannut ja joista Hän huolehti ja joista Hän viimeisenä\npäivänä oli vaativa tilintekoa.\n\n\n\n\nXXXII LUKU.\n\nLoppu.\n\n\nMuutamia päiviä myöhempään saapui kaksi matkustajaa Sveitsistä päin\nGeneveen Porte de Riven kautta. Toinen oli lyhytvartaloinen, ijän ja\nheikkouden yhäkin matalammaksi painama; tomuisena ja matkasta väsyneenä\nhän nojautui raskaasti seuralaisensa käsivarteen. Tämä oli kookas,\nnuori mies, kahdenkymmenen kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen, jolla\noli hyvin muodostunut sankarivartalo ja kauniit kasvot. Norbert de\nCaulaincourt teki työnsä hyvin sekä kirkossa että maailmassa. Jokainen\npiirre, jokainen liike osotti kunnollista ja kykenevää miestä, joka\noli valmis palvelemaan, kykenevä hallitsemaan ja nopea täyttämään,\nmitä tahansa Jumala häneltä tahtoi. Hänen kasvonsa, ennen voimakkaat\nja hienot, olivat nyt surun uurtelemat. Hänen matkatoverinsa, iäkäs\nuskonpuhdistaja Vilhelm Farel, oli toistanut hänelle sana sanalta --\nsillä hän osasi jokaisen sanan ulkoa -- isä Calvinin viime kirjeen.\n\n\"Jääkää hyvästi, paras ja uskollisin veljeni, koska Jumalan tahto on,\nettä teidän on elettävä kauvemmin. Eläkää aina muistellen yhteyttämme,\njoka, siinä määrässä kuin se on hyödyksi Jumalan kirkolle, on vielä\ntaivaassakin kantava meille hyödyllisiä hedelmiä. Toivon ettette väsytä\nitseänne minun tähteni. Minun henkeni on heikko ja minä alinomaan\nodotan sen jättävän minut. Minulle on kylliksi, että elän ja kuolen\nKristuksessa, joka on lähellä omiaan, sekä elämässä että kuolemassa.\nVielä kerran hyvää vointia sinulle ja kaikille sinun virkaveljillesi.\"\n\n\"Ja sittenkin, isä\", sanoi Norbert, \"te tulette.\"\n\n\"Mitä sitte tahtoisittekaan? Olemmehan veljiä. Ja muistakaa, että se\nolin minä, joka annoin Genevelle hänet. Hän sanoi tahtovansa vain\nrauhaa, saadakseen tutkia ja kirjoittaa. Ja minä -- minä manasin\nJumalan kirouksen hänen opinnoilleen ja kirjoituksilleen, jos hän\nniiden tähden kieltäytyi kutsumuksestaan tämän kaupungin hyväksi. Kun\nhän vastaukseksi laski kätensä minun käteeni, tiesin minä että Geneve\noli pelastettu. Mutta minä en tiennyt silloin, että niin oli totuuden\nlaita halki koko maailman. Nuori mies, en ole profeetta, mutta voin\nkumminkin sanoa teille, että niin kauan kuin maailma on pystyssä, ei\nJean Calvinin nimeä unhoiteta, eikä sitä työtä jonka hän on tehnyt.\"\n\nVäsynyt ele päätti innokkaat sanat. Tuo kahdeksankymmenen vuotias mies\noli laahustanut jalan koko väsyttävän tien Neufchatelista Geneveen,\nottaakseen jäähyväiset sydämensä ystävältä ja veljeltä.\n\n\"Täällä nyt olemme, isä\", sanoi Norbert, kun he lähestyivät porttia.\n\"Jumala suokoon, että olisimme tulleet ajoissa.\"\n\n\"Hän kyllä suo sen\", sanoi herkkäluonteinen Farel.\n\nTodellakin oli suotu yhden päivän ja yön suloinen yhdessäolo noille\nkolmenkymmenen vuoden ystäville, kun he yhdessä odottivat tuon virran\näyräillä, joka ei ollut pelottava kummallekaan ja hyvinkin armas\nhänelle, jonka askeleiden piti kulkea ensin sen yli.\n\nKun Norbert ja Farel astuivat yhdessä portin läpi, odotti Norbert\nluonnollisesti, että tuo ijäkäs uskonpuhdistaja, jota kukaan Genevessä\nei enää odottanut näkevänsä, tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.\nMutta miten suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun kaikki vähän\nvälittäen hänen kunnianarvoisesta seuralaisestaan keräytyivät _hänen_\nympärilleen tervehtien, onnitellen ja toivottaen tervetulleeksi,\nvieläpä joku itkienkin riemusta! Kaikki kaupunkilaiset tunsivat hänet\nja melkein kaikki rakastivatkin häntä, mutta mitä oli hän tehnyt\nansaitakseen heiltä sellaisen vastaanoton kuin tämä? Ihmiset, joita\nhän tuskin tunsikaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen halukkaina\nkoskettamaan hänen kättään, vieläpä syleilemäänkin häntä, ken vaan voi.\nHän voi kuulla seuraavan huudon kaikuvan katujen halki houkutellen\nvaimot ja lapset ulos huoneistaan: \"Norbert de Caulaincourt on täällä!\nNorbert de Caulaincourt on tullut takaisin!\"\n\nKului todellakin muutamia minuutteja ennenkun hän ymmärsi, niin\nhämmentynyt hän oli tästä odottamattomasta kunnioituksesta. Viimein\nerään ramman poikaparan -- jota hän ennen oli kohdellut ystävällisesti\n-- huudahdus toi hänelle selvitystä. \"Jumalalle kiitos, herra Norbert,\nte olitte kuollut ja elätte jälleen!\"\n\n\"Olinko kuollut, niin en ainakaan itse ole kuullut siitä\", sanoi\nNorbert. \"Kuka semmoista kertoi teille?\"\n\n\"Eräs 'harmaajalka' sanoi teidän kuolleen Savoijassa tautiin.\"\n\n\"En ole ollut Savoijassa sen jälkeen kuin näitte minut\", sanoi Norbert.\nSitten, huomattuaan ijäkkään seuralaisensa väsymyksen, hän jatkoi:\n\"Elkää pysäyttäkö meitä, kalliit ystävät. Isä Farel on hyvin väsynyt\nmatkustettuaan jalan aina Neufchatelista asti. Sallikaa minun saattaa\nhänet ilman viivykettä isä Calvinin luo. Kertokaa meille, pyydän\nteiltä, miten hänen laitansa on?\"\n\n\"Ei mitään muutosta, herra Norbert, paitsi että hän käy yhä heikommaksi\njoka päivä. Mutta uutinen siitä, että te olette turvassa, tekee varmaan\nhänelle hyvää.\"\n\nPuoli tuntia sen jälkeen Norbert koputti kirjansitojan ovelle Rue\nCornavinin varrella. Sen avasi Gabrielle Berthelier -- ja uutinen hänen\npalaamisestaan ei vielä ollut saapunut Gabriellelle.\n\nTämä oli pitänyt pitkää, väsyttävää sairasvartiota kahden sairaan\nluona. Sitä seurasi kova työ hänen ystäviensä taloudessa. Lopuksi\noli hänellä ollut mitä jännittävin keskustelu Calvinin kanssa, jota\nseurasi tuskallinen yö ja seuraavana aamuna hirveä isku. Hänen sielunsa\noli ollut voimakas kärsimään, mutta hänen ruumiinsa ei ollut kyllin\nvahva kantaakseen äkkinäistä ilon puuskaa. Hän ei ollut koskaan ennen\npyörtynyt. Hänen kummastuksensa olikin suuri, kun hän viimein löysi\nitsensä Norbertin sylistä puolen kotiväestä seisoessa peljästyneinä\nheidän ympärillään. Ensimäinen, mitä hän kuuli, oli Antoine Calvinin\nystävällinen ääni. \"Hän palaa tunnoilleen\", sanoi tämä. Calvin auttoi\nNorbertia asettamaan hänet istuimelle asuinhuoneessa. \"Lapsiraukka\",\nhän lisäsi pannessaan tyynyn tytön pään alle, \"hän on piloille väsynyt.\nHän tarvitsee lohdutusta. Lohduttakaa te häntä, herra Norbert!\"\n\nMyöhemmin tuli Ambrose de Marsac riemua täynnä onnittelemaan Norbertia,\nkuultuaan hänen onnellisesta palauksestaan. Hän tunsi hyvin Calvinin\ntalon, siksi pyysi hän Grilletin jättämään hänet ovelle, joka sattui\nolemaan avoinna, ja tulemaan jälleen noutamaan häntä tunnin kuluttua.\nNorbertin äänen ohjaamana hän jatkoi rohkeasti kulkuaan ja astui\nhuoneeseen, josta ääni kuului. Kukaties hänelle silloin oli hyväksi,\nettä näönlahja häneltä puuttui. Norbert ja Gabrielle seisoivat\nnimittäin yhdessä ja heidän molempien kasvoilla oli katse, joka olisi\nlävistänyt hänen sydämensä kuten tikarinisku.\n\nNorbert oli seuraavassa silmänräpäyksessä hänen vierellään ja tarttui\nhänen käteensä. Mutta Ambrose syleili Ranskan tavan mukaan häntä\nsydämmellisesti, sanoen sydämmellisesti: \"Tämä minun veljeni oli\nkuollut ja on jälleen elävä.\"\n\n\"Ah, minun hyviä ystäviäni on perätön huhu säikähyttänyt. Mutta minä\nolen kumminkin hyvin huolissani isäni takia. Pelkään, että huhu häneen\nnähden on totta. Hän se on ollut Savoijassa.\"\n\n\"En luule sitä. Ei ole luottamista näihin 'harmaajalkoihin', he\nkertovat niin paljon valheita. Sitä paitsi miehemme oli vakuutettu,\nettä te se olitte. 'Se nuori herrasmies', hän sanoi.\" Tässä Ambrose\npysähtyi. \"Norbert, on joku toinenkin huoneessa. Kuka se on?\"\n\n\"Se olen minä\", sanoi Gabrielle tullen esiin ja laskien kätensä\nhellästi hänen käsivarrelleen.\n\nNuo sammuneilla silmillä varustetut kasvot näyttivät hohtavan\njostakin sisäisestä valosta. \"Ei ole tarvis teidän puhua\", hän sanoi,\n\"askeleenne ja kosketuksenne ovat sen jo ilmaisseet.\"\n\n\"Ja tulette vielä iloisemmaksi minun puolestani\", alkoi Norbert.\nMutta Gabrielle veti pois kätensä Ambrosen käsivarrelta ja laski sen\nvarottavasti Norbertin kädelle.\n\n\"Vieläkö iloisemmaksi teidän puolestanne?\" toisti Ambrose. \"Kuinka\nniin?\"\n\nGabriellen varottavaa viittausta ei Norbert huomannut. Hän vastasi\nyksinkertaisesti, vaikkakin hänen äänessään värähteli pidätetty\nliikutus: \"Siksi että tuskin viisi minuuttia sitten Gabrielle\nBerthelier lupasi tulla vaimokseni.\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Monenlaisia ilmeitä kulki sokean miehen\nkasvojen yli. Ne eivät paljastaneet Gabriellelle mitään uutta,\nmutta Norbertille paljokin. Viimein Ambrose de Marsac, ranskalainen\naatelismies, säätynsä tyyneydellä ja itseään kunnioittavalla\narvokkuudella vastasi kohteliaasti Norbert de Caulaincourtille:\n\n\"Veli, sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka hänen tavallaan saavut\niloisiin tervetuliaisiin. En minäkään ole mikään vanhempi veli.\nOta pitovaatteet ja sormus -- niin, ota myöskin kruunu, ja Jumala\nsiunatkoon sinua!\"\n\nHän kääntyi mennäkseen pois. Norbert kiirehti edelle tarjoten hänelle\nkäsivartensa, mutta sokea työnsi sen sivulle. \"Grillet seuraa minua\",\nhän sanoi. \"Jää sinä neidin luo.\"\n\nMiten tämä kaikki oli tapahtunut, siitä eivät Norbert ja Gabrielle\nkoskaan kertoneet; kumpikaan heistä ei kumminkaan koskaan epäillytkään,\netteikö asia käynyt, \"kuten sen pitikin käydä\".\n\nMuutamia päiviä myöhemmin toukokuun 19 päivän iltana palasi Germain de\nCaulaincourt turvallisesti kotiin suureksi iloksi ja huojennukseksi\npojalleen, joka turhaan oli koettanut saada tietoja hänestä. Oli totta,\nettä hän oli ollut sairas, vaikkakaan ei ruton tartuttama. Oli myöskin\ntotta, että hänet oli vieraanvaraisesti otettu vastaan ja hoidettu\nLormayeurissä, mistä hän oli kiiruhtanut ajoissa vielä kerran näkemään\nisä Calvinia. Hän ei tässä toivossa pettynytkään.\n\nSeuraavana päivänä, toukokuun 20 päivänä, Geneven pappien jokavuotisena\ntapana oli kokoontua juhlatilaisuuteen, jota me kutsuisimme\npappispäivälliseksi, vaikka he kutsuivat sitä _sensuuriksi_, koska\nodotettiin, että he käyttäisivät tilaisuutta toistensa nuhtelemiseen.\nTällä kertaa oli Calvinin nimenomainen toivomus, että juhlallisuus\npidettäisiin hänen talossaan, jotta hän vielä kerran voisi kohdata\nkalliita veljiään. Molemmat Caulaincourtit olivat kutsuttujen vieraiden\njoukossa. Tosin he eivät olleet vakinaisia saarnaajia, mutta olivat he\ntunnustettuja ja kunnioitettuja kirkon palvelijoita.\n\nTimantin lujan tahtonsa vahvistamana, kenties myöskin elämän sammuvan\nlampun viime leimahdusten lisäämillä voimilla Calvin otti paikkansa\npöydän päässä ja piti lyhyen rukouksen. Hän söikin vähäsen, \"koettaen\nelähdyttää meitä\", kuten hänen ystävänsä ja historioitsijansa Beza\nmyöhemmin sanoi. Hänen ympärillään istuvat koettivat ylläpitää ainakin\ntavallisen puheen muodossa hilpeätä ulkokuorta. Äkkiä puhelun hetkeksi\nväsähtyessä kuultiin pastori Poupinin äänen sanovan jollekulle\nlähellä istuvalle: \"Me kohtaamme toisemme maanantaina Norbert de\nCaulaincourtin ja Gabrielle Berthelierin vihkiäisissä.\" Sanat sattuivat\nnoihin tarkkoihin, innokkaihin korviin, jotka kohta niin pian jo\nsulkeutuisivat kaikille maallisille äänille. Kuoleva mies ikäänkuin\ntemmaten itsensä ylös nousi hitaasti ja katsoi hämmästyneen näköisenä\nNorbertia suoraan silmiin. Sitten haihtui tuo hämmästynyt ilme pois,\nterävät silmät lauhtuivat ja kalpeat kasvot vetäytyivät tyytyväiseen\nja levolliseen hymyyn. Sillä nyt oli hallitsija laskenut valtikkansa,\nisännöitsijä jättänyt valtansa Mestarin omiin käsiin, jossa se oli\npaljoa paremmassa turvassa kuin hänen omissaan. Norbert ei koskaan\nunhoittanut tätä katsetta, vaikkakaan hän ei silloin tuntenut sen\nmerkitystä täydellisesti. Se oli siunaus ilman sanoja.\n\nPian jälestäpäin oli vieraille selvää, että heidän isäntänsä oli\näärimmäisen väsynyt. Beza ja toiset kehoittivat häntä menemään levolle.\nRakastavat kädet kantoivat hänet läheiseen huoneeseen ja asettivat\nhänet vuoteelle, jota hän ei enää koskaan elävänä jättänyt.\n\nSen päivän jälkeen Calvin tuskin ollenkaan puhui ihmisten kanssa, mutta\nJumalan kanssa alinomaan. Viikko, joka hänellä oli vielä elettävänä\nmaan päällä, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä, innokkaalta rukoukselta.\nViimein toukokuun 27 päivän iltana häntä ympäröivät hoitajat kuulivat\nhänen sanovan: \"Tämän nykyisen ajan kärsimyksiä ei voi verrata\ntulevan elämän kunniaan\". Tässä hänen äänensä sammui ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tuo kunnia ilmaistiin hänelle. Konsistoriumin\nnimiluettoloon kirjoitettiin hänen nimensä perään nämä yksinkertaiset\nsanat: \"Palasi Jumalan luo lauvantaina 27 päivänä\".\n\nPlain-palaisissa oli hauta, jota ei koristanut mikään nimi, merkki tai\nmuistopatsas. Mutta kirkon ja maailman historiassa oli ijäti pysyvät\nmerkit. Geneve, hänen synnyinkaupunkinsa, oli hänen muistopatsaansa.\nSe pysyi kauan sellaisena, joksi hän oli sen tehnyt, ahdistettujen\nturvapaikkana ja protestanttisuuden suojana. Sillä oli monia lapsia,\njotka kutsuivat sitä siunatuksi, eikä niiden joukossa ollut ketään\njalompaa, enemmän rakastavaa ja enemmän rakastettua kuin Norbert\nde Caulaincourt ja hänen vaimonsa Gabrielle Berthelier. Muutamia\nvuosia Norbert jatkoi suurten vaarojen alaisena kutsumustaan, jonka\noli valinnut itselleen. Hän oli tunnettu useammassa kuin yhdessä\nmaassa tuolla arvokkaalla nimellä \"marttyyrien ystävä\". Vihdoin hänet\nmäärättiin ja hyväksyttiin pastoriksi Geneven piirikuntaan, vaikkakin\nhän yhä teki tiheitä matkoja vieraisiin maihin kirkon asioissa. Eräänä\nlyhyenä lepoaikana, jolloin Ranskan hugenotit saivat nauttia rauhaa\nja suvaitsevaisuutta, hän lähti isänsä kanssa Gourgollesiin. Siellä\nvanhemman de Caulaincourtin erinomaiseksi tyytyväisyydeksi hellät\nsukulaissiteet vielä kerran solmittiin. Koko suku osoitti heille\nystävyyttään. Norbert tapasi vielä lupaavan, nuoren serkun, joka\nsuosi protestanttisuutta, ja sai hänet tulemaan Geneveen täydentämään\nkasvatustaan sikäläisessä kuuluisassa akatemiassa.\n\nOmasta puolestaan hän aina palasi riemuiten ja iloiten onnelliseen\nkotiinsa, jonka keskuksena Gabrielle oli. Parvi hilpeitä lapsia kasvoi\nheidän ympärilleen. Ensiksi syntynyt Louis oli sokean kummi-isänsä\nAmbrose de Marsacin ylpeys ja aarre. Ami taasen, ijässään seuraava,\nomisti kaiken rakkautensa, mitä hän voi säästää kotoa, sen ahkeralle\nvieraalle, arvokkaalle, oppineelle ja lempeälle tohtori Theodore\nBezalle. Kolme pientä sisarta, jotka täydensivät kotipiirin, olivat\nClaudine, Arletta ja -- Gabriellen erikoisesta pyynnöstä niin nimitetty\n-- Yolande. Kaikki alkoivat varhain perityn ylevien aatteiden ja jalon\nelämän uran; ja kaikki pysyivät sillä moitteettomasti ja jättivät sen\nhimmentymättömänä ja kirkkaana niille, jotka tulisivat jälkeenpäin.\n\n\n\n"]