[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmuGNproNJx1GQ-xKD9rRaWuO8pFz1VBrvt84RXtPb6A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},188,"Enoni","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"188-doyle-arthur-conan-enoni","188__Doyle_Arthur_Conan__Enoni","Muistoja Napoleonin ajoilta","romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1897,1898,28979,178174,false,14254,[24],"France -- History -- Consulate and First Empire, 1799-1815 -- Fiction",[26,27,28],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Enoni: muistoja Napoleonin ajoilta\" by Arthur Conan Doyle is a historical novel set in the early 20th century, reflecting on the tumultuous period of Napoleon's rule in France. The narrative revolves around Louis de Laval, who receives a letter from his uncle, C. Bernac, urging him to return to France after years of exile. The letter invites him to reconcile the family's past disputes amidst the backdrop of returning to a politically charged homeland influenced by Napoleon's power.  At the start of the novel, Louis reflects on his uncle's unexpected invitation while on a ship approaching the French coast. The letter reveals the complicated legacy of his family's aristocratic ties, laden with historical grievances stemming from the Revolution. Intrigued yet cautious, Louis grapples with his desire to bridge the gap between familial bonds and the historical animosities that have plagued his lineage. As he contemplates his return, the narrative builds suspense through the ominous warning, \"[Elä tule!]\", found on the letter's seal, and sets the stage for his journey into a world rife with political intrigue and personal reckoning. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu Napoleonin sotien aikaan. Ranskalainen aatelisnuorukainen Louis de Laval palaa maanpaosta Englannista kotimaahansa ja päätyy setänsä juonittelujen kautta keisari Napoleonin lähipiiriin ja Boulognen sotilasleiriin.","Arthur Conan Doylen 'Enoni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 188.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","ENONI\n\nMuistoja Napoleonin ajoilta\n\n\nKirjoittanut\n\nA. CONAN DOYLE\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1898.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nRanskan rannikko.\n\n\nOlin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niin että muistin sen\nulkoa. Vaan sittenkin otin sen taskustani ja, istuessani laivan\nlaitamalla, luin sen uteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen\navannut. Käsiala oli varovaista ja kulmikasta, niin kuin sopikin odottaa\nmieheltä, joka on alkanut uransa maaseutuasianajajana, ja kirje oli\nosotettu: \"Louis de Laval, seuraa William Hargreaves'in postia Viheriän\nmetsästäjän ravintolaan Ashfordissa, Kentissä\". Ravintolan isäntä sai\nusein lähetyksiä, tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandian\nrannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä.\n\n\"Rakas Louis\", niin kuului kirje, \"nyt kun isäsi on kuollut ja sinä olet\nyksiksesi maailmassa, olen vakuutettu, että sinä et enään tahdo\npitkittää riitaa, joka on ollut suvun molempien puolien välillä.\nVallankumouksen aikana sinun isäsi liittyi kuninkaan ja minä kansan\npuolueeseen, ja seurauksena oli, kuten sinä tiedät, että hänen täytyi\npaeta maasta, ja Grosboisin maatila joutui minun haltuuni. Tosin on\nhyvin ankaraa osallesi, että sinun asemasi on erilainen kuin esi-isiesi,\nvaan olen varma, että sinulle on mieluisempaa, että maatila on Bernac'in\nsuvun jäsenen hallussa kuin jonkun vieraan käsissä. Enosi ainakin on\nsinua kohteleva aina kunnioituksella ja suosiolla.\n\nJa nyt minulla on sinulle annettavana neuvo. Sinä tiedät, että minä\naina olen ollut tasavaltalainen, vaan olen huomannut, että turhaa on\ntaistella kohtaloa vastaan ja että Napoleonin valta on niin suuri, ettei\nsitä voi kukistaa. Asiain näin ollen olen koettanut palvella häntä,\nsillä parasta on ulvoa susien kanssa. Minä olen ollut tilaisuudessa\ntekemään niin paljo hyvää, että voin häneltä tahtoa mitä hyvänsä\npalkinnoksi. Hän on nyt, niin kuin luultavasti tiedät, Boulognessa,\nmuutamia penikulmia Grosbois'ista. Jos palaat kotimaahan heti, niin hän\nvarmaankin enosi ansioitten takia unehuttaa isäsi vihollisuudet. Nimesi\ntosin vielä on valtakunnan kirottujen listalla, vaan minulla on\nvaikutusta keisariin, joten se asia saadaan selvitetyksi. Tule siis\nminun luokseni, tule heti, ja tule luottamuksella.\n\n    Enosi\n    _C. Bernac._\"\n\nSellainen oli kirje, vaan sen kuori minua oli enin kummastuttanut. Se\noli kummastakin päästä sulettu punaisella vahasinetillä, ja enoni oli\nnähtävästi käyttänyt peukaloansa sinettinä. Vahassa näkyi karkean nahan\njuovat. Ja toisessa sinetissä oli englanninkielellä kaksi sanaa; \"Elä\ntule!\" Se oli siihen kaikella kiireellä kirjoitettu, ja mahdotonta oli\npäättää oliko käsiala miehen vai naisen, vaan siinä se oli silmäini\nedessä, tämä kutsumukseen liitetty onnettomuutta ennustava lisäys.\n\n\"Elä tule!\" Olikohan minun enoni tehnyt tuon lisäyksen jonkun äkillisen\nmuutoksen ilmestyessä hänen suunnitelmaansa? Ei ollut luultavaa, sillä\nminkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi ollenkaan lähettänyt kirjettä?\nVai oliko sen kirjoittanut joku toinen, joka tahtoi minua varottaa\nnoudattamasta tätä kutsua? Kirje oli ranskan-, vaan varotus\nenglanninkielellä. Olikohan varotus lisätty Englannissa? Vaan sinetit\nolivat rikkomattomat, ja miten kukaan Englannissa voi tietää kirjeen\nsisältöä?\n\nIstuessani siinä laivan laitamalla ja suuren purjeen tohistessa pääni\npäällä, mietin kaikkea, mitä olin kuullut tästä enostani. Isäni, joka\nkuului Ranskan vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun, oli nainut äitini\nhänen kauneutensa ja avujensa vuoksi, hänen arvostaan välittämättä. Eikä\näiti koskaan ollut antanut vähintäkään aihetta isälle katumaan\nnaimistaan, vaan tämä äitini veli, asian-ajaja, oli joutunut isän\nepäsuosioon matelevan nöyryytensä takia, jota hän osotti isälle onnen\npäivinä, ja myrkyllisen vihollisuutensa takia, jota hän osotti\nonnettomuuden isää kohdatessa. Hän oli kiihottanut talonpoikia, kunnes\nvanhempaini täytyi paeta maasta ja sitten hän oli auttanut Robespierre'ä\nhurjimmissa vallattomuuden töissä ja palkinnoksi saanut Grosbois'in\nlinnan ja maatilan, joka oli meidän omaisuutemme. Nyt näkyi hänen\nkirjeestään, että Ranskan uusi keisarikin suosi häntä, vaan minkä vuoksi\nhän suosi tällaista miestä ja mitä palveluksia minun\ntasavaltalaismielinen enoni voi keisarille tehdä, oli kysymys, josta en\nvoinut luoda itselleni minkäänlaisia mielipiteitä.\n\nNyt kysytään ehkä minulta, minkä vuoksi minä noudatin sellaisen miehen\nkutsua -- sellaisen miehen, jonka isäni oli leimannut anastajaksi ja\nkavaltajaksi. Vaan seikka oli se, että me nuoremman sukupolven jäsenet\nolimme hyvin väsyneet jatkamaan vanhempain katkeria riitoja. Vanhempien\nmaanpakolaisten mielestä oli ajankello pysähtynyt 1792, ja sen ajan\nrakkaus ja viha oli ainiaaksi syöpynyt heidän sieluunsa tulikasteessa,\njonka he olivat saaneet. Vaan me, jotka olimme kasvaneet vieraalla\nmaalla, ymmärsimme, että maailma oli kulkenut edelleen ja uusia teitä\noli avautunut. Me olimme taipuisia unehuttamaan edellisen sukupolven\nriidat. Ranska ei enään meistä ollut sankylottien ja gillotinin verinen\nmaa, vaan sodan mahtava kuningatar, joka voitti kaikki, vaan jota vielä\nkovasti ahdistettiin, niin että sen hajalla olevat pojat kuulivat\nyhtämittaa kaikuvan korvissaan sen huudon: aseisiin! Ja tämä huuto\nminua houkutteli kanavan poikki.\n\nJo kauan oli sydämmeni halu palanut maahani sen taistelujen aikana, vaan\nisäni eläissä en sitä uskaltanut sanoa, sillä hän, joka oli palvellut\nCondéta ja taistellut Quiberonin luona, olisi pitänyt sitä mitä\nmustimpana kavaluutena. Vaan hänen kuoltuaan ei minua mikään estänyt\nlähtemästä maahani, jossa olin syntynyt, ja haluni oli sitä polttavampi,\nkun Eugenie -- joka nyt on ollut kolmenkymmenen vuoden ajan vaimonani --\noli täydellisesti samaa mieltä kuin minä. Hänen vanhempansa olivat\nChoiseulsuvun sivuhaarasta, ja heidän ennakkoluulonsa olivat vielä\nankarammat kuin minun isäni. He eivät voineet aavistaakaan, mitä liikkui\nheidän lastensa mielessä. Monet kerrat, kun he salissa surivat Ranskan\nvoittoja, me puutarhassa hypimme ja tanssimme iloissamme. Alastoman\ntiilirakennuksen kulmassa oli pieni akkuna aivan laakeripensaitten\npeitossa, ja siellä me tavallisesti tapausimme illoin, ja me olimme\nkahta vertaa rakastuneempia, kun me olimme niin kovin erillaisia kuin\nympäristömme. Minä kerroin hänelle kunnianhimoiset aikeeni, ja hän\nkiihotti minua innostuksellaan. Ja niin oli kaikki valmiina kun aika\ntuli.\n\nVaan vielä oli muitakin syitä lähtööni kuin isäni, kuolema ja tämä enoni\nkirje. Minä en voinut enää olla Ashford'issa. Minun täytyy tunnustaa,\nettä englantilaiset olivat hyvin jalomielisiä isäntiä ranskalaisille\nmaanpakolaisille. Jok'ainoa meistä vei ystävällisiä muistoja maasta ja\nkansasta. Vaan joka maassa on vallattomia ja suupalttoja, ja hiljaisessa\nja uneliaassa Ashford'issakin oli niitä meille kiusaksi asti. Oli muuan\nnuori herra, Farley nimeltään, joka oli kaupungissa tunnettu\ntappelijaksi ja riitapukariksi. Aina kun hän jonkun meistä tapasi, oli\nhänellä solvaava sana, ei ainoastaan nykyisestä Ranskan hallituksesta,\nvaan itse ranskalaisistakin. Meidän sen vuoksi täytyi usein olla kuuroja\nhänen seurassaan, vaan lopultakin hänen käytöksensä alkoi olla niin\nsietämätöntä, jotta päätin hänelle antaa pienen ojennuksen. Eräänä\niltana oli meitä suuri joukko Vihreäin metsästäjäin kahvilassa, ja hän,\njo muutenkin ilkeäsisunen, vaan lisäksi humalassa, syyti häväistyksiä\nRanskaa vasten, ja lakkaamatta hän silmäpuolella katseli minua, että\nminkä vaikutuksen se tekee minuun.\n\n\"Herra de Laval\", huuti hän ja löi röyhkeästi minua olkapäälle, \"tässä\nmalja juodaksenne! Se on Nelsonin käsivarren kunniaksi, joka kukistaa\nRanskan\".\n\nHän seisoi ja katseli minua, juonko maljan.\n\n\"Hyvä herra\", sanoin, \"minä juon esittämänne maljan, jos te vuorostanne\njuotte minun esittämäni\".\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoi hän ja me joimme.\n\n\"No, monsieur, esittäkäähän nyt maljanne\", sanoi hän.\n\n\"Täyttäkäähän lasinne\", sanoin.\n\n\"Nyt se on täynnä\".\n\n\"No hyvä, me juomme sen kanuunanluodin maljan, joka sieppasi sen\nkäsivarren!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä lensi kasvoilleni lasillinen portviiniä, ja\ntunnin kuluessa oli toimeen pantu kaksintaistelu. Minä ammuin hänen\nolkapäänsä läpi, ja samana iltana kun tulin pienen akkunan luo riipi\nEugenie muutamia laakerinlehtiä ja pani ne tukkaani.\n\nEi ollut mitään lakeja kaksintaistelusta, vaan asemani kaupungissa tuli\nahtaalle, ja se kaiken muun lisäksi selittää, minkä vuoksi hyväksyin\nenoni kutsun, vaikka kirjeen kuoressa olikin tuo omituinen lisäys. Jos\nhänellä tosiaankin on vaikutusta keisariin, niin että voi saada\npoistetuksi valtion kirouksen nimestämme, niin viimeinen muuri, joka\nminut erotti maastani, on siten purettu.\n\nMinä istuin koko ajan laivan laitamalla ja mietiskelin asemaani, mitä\ntoiveita minulla oli. Heräsin ajatuksistani vasta kun englantilainen\nlaivuri laski raskaan kätensä olkapäälleni.\n\n\"Kas niin, nuori herra\", sanoi hän, \"nyt on aika astua veneeseen\".\n\nMinä en suosi ylimysvaltaisten valtiollisia mielipiteitä, vaan aina on\nminussa säilynyt heidän tunteensa persoonallisesta arvokkaisuudesta.\nMinä varovasti poistin olaltani hänen likaisen kätensä ja huomautin,\nettä olimme vielä kaukana rannalta.\n\n\"No niin, te voitte tehdä, miten vain haluatte\", sanoi hän tuimasti,\n\"minä en laske lähemmäksi maata, niin että voitte mennä nyt maihin joko\nveneellä tai uimalla, miten vaan haluttaa\".\n\nTurhaan huomautin, että hän oli saanut täyden maksun.\n\n\"No, se maksu ei isosti lihota\", vastasi hän. \"Alas purje, Jim, ja\nkäännä tuuleen! Kas niin, nuori herra, nyt voitte kavuta laidan yli tai\npalata takaisin Doveriin, vaan Argbiggaa en vie köyden pituuttakaan\nlähemmäksi Ambleteusen karia, kun myrsky nousee lounaasta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa menen veneeseen\", sanoin.\n\n\"Sen varaan voitte henkenne heittääkin\", vastasi hän nauraen niin\nkiusottavasti, jotta käännyin häneen vähän kurittaakseni häntä. Vaan\ntuollaisia ihmisiä vastaan on ihan avuton, sillä tietysti ei voi koskaan\npäästä oikein vakavasti niihin käsiksi, ja jos käyttää keppiä, niin\nniillä on se paha tapa, että ne tappelevat nyrkeillä, ja siinä ne aina\novat voiton puolella. Markkiisi de Chamfort kertoi minulle, että kun hän\nmaanpakolaisuuden alkuaikana tuli ensi kerran Suttoniin, niin hän pääsi\nyhdestä hampaastaan kurittaessaan muuatta vallatonta talonpoikaa. Minä\nsen vuoksi pakosta olin hyvin jalomielinen, kohautin olkapäitäni ja\nastuin laidan yli veneeseen. Myttyni viskattiin jälkeeni -- ajatelkaa de\nLavalin suvun viimeisellä jälkeläisellä ei ollut sen enempää\nmatkakapineita kuin yksi ainoa mytty! -- ja kaksi merimiestä työnsi\nveneen laivan kylestä ja souti pitkillä vedoilla matalalle rannikolle.\n\nOli tulossa myrskyinen yö, sillä musta pilvi, joka oli peittänyt\nlaskevan auringon, oli nyt hajautunut ja repeillyt sekä ottanut\nvaltaansa melkein enemmän kuin kolmannen osan taivasta. Sen toinen laita\noli vähän ylhäällä taivaan rannasta, ja laskevan auringon purppurahehku\npaistoi halkeamasta, niin että se oli ihan kuin suuri tulipalo ja\nääretön määrä savua. Lyijynharmaan meren poikki oli punainen, aaltoileva\nvalovyö ja keskellä tätä valovyötä keinui pieni musta laiva ylös ja\nalas. Merimiehet katselivat lakkaamatta taivasta ja silmäsivät sitten\nselkänsä taakse maalle, ja minua pelotti, että he voivat milloin hyvänsä\nkääntyä takaisin peläten myrskyn puhkeamista. Minä kävin hyvin\nlevottomaksi, kun he joka aironvedon perästä silmäsivät taivaalle, ja\nkääntääkseni heidän huomionsa lähestyvästä myrskystä kysyin heiltä, mitä\ntulia nuo olivat, jotka hämärän läpi rupesivat näkymään meidän molemmin\npuolin.\n\n\"Pohjoisessa on Boulogne ja etelässä Etaples\", sanoi toinen merimies\njuhlallisesti.\n\nBoulogne! Etaples! Mitä muistoja herättivätkään nämät nimet minussa!\nBoulogneen me minun poikana ollessamme olimme aina kesäisin menneet\nkylpemään. Muistin miten minä piennä ressuna astelin isäni vierellä, kun\nhän oli kävelemässä rannalla ja ihmettelin, minkä vuoksi jokainen\nkalastaja otti lakin päästään, kun me lähestyimme. Ja Etaples taas, niin\nsieltä olimme paenneet Englantiin; väki syöksyi meidän jälessämme\nlaiturille, ja minä autoin isääni heikolla äänelläni, kun hän karjui\nniille ja käski heidän väistyä, sillä äitini polveen oli sattunut kivi,\nja me kaikki olimme säikähdyksissämme ja katkeroittuneita. Ja tässä nyt\nolivat nämät minun lapsuuteni paikat, loistaen toinen pohjoisessa,\ntoinen etelässä, ja niiden välillä, korkeintaan kymmenen englannin\npenikulman päässä, synkässä pimeässä oli minun oma linnani, oma\nmaatilani Grosbois, jossa esi-isäni olivat eläneet ja kuolleet jo kauan\nsitä ennen kuin meikäläiset olivat Wilhelmi herttuan kanssa menneet\nvalloittamaan mahtavan saaren toisella puolen Kanavan. Minä terotin\nkatseeni pimeässä aivan kuin kuvitellen, että linnantornien huiput jo\nnäkyvät.\n\n\"Niin\", sanoi toinen merimies, \"tämä on pitkä asumaton ranta, ja minä\nolen monta tuollaista junkkaria kuin te, auttanut maalle täällä.\"\n\n\"Keneksi minua sitten arvelette?\" kysyin.\n\n\"Hm, sehän ei minuun kuulu, sir,\" vastasi hän. \"Niitä on sellaisia\ntoimia, joista on parasta olla puhumatta.\"\n\n\"Luuletteko minua salaliittolaiseksi?\"\n\n\"Niin, itse sanotte ... me jumaliste olemme sellaisiin tottuneet.\"\n\n\"Kunniasanallani vakuutan, että en ole salaliittolainen.\"\n\n\"Karannut vanki sitte?\"\n\n\"En sekään.\"\n\nMies kumartui eteenpäin airoonsa nojaten, ja siinä hämärässä näin, että\nhänen kasvoillaan oli omituinen epäilevä ilme.\n\n\"Taidatte sitten olla muuan Boney'n vakooja...\" huudahti hän.\n\n\"Minä! Vakoojako!\"\n\nÄäneni jo vakuutti hänelle.\n\n\"Hm, sitten en jumaliste tiedä, mikä olette miehiänne\", sanoi hän. \"Vaan\njos olisitte ollut vakooja, niin en olisi kättäni liikuttanut\nsaattaakseni teitä maalle, vaikka laivuri olisi mitä sanonut.\"\n\n\"Mutta minä en voi puolellakaan sanalla moittia Boney'ta\", sanoi toinen\nmerimies karkealla bassoäänellä. \"Hän on kelpo mies merimiesraukkoja\nkohtaan.\"\n\nMinua hämmästytti kuulla hänen sillä tavoin puhuvan, sillä Englannissa\noli mieliala Ranskan uutta keisaria kohtaan hyvin katkera, vaan miehen\npuheesta sain pian selityksen; miehellä oli, niin kuin hänen puheestaan\nsitten selvisi, omat syynsä.\n\n\"Boney'ta meidän on kiittäminen siitä, että merimies voi kulettaa kotia\nkahvi- ja sokerivähäsensä ja maasta kulettaa silkkinsä ja konjakkinsa\",\nsanoi hän. \"Kauppiaalla on ollut aikansa, nyt on merimiehen vuoro.\"\n\nMinä nyt muistin, että Buonaparten persoona oli hyvin suosittu\nsalakuljettajain keskuudessa, joka olikin luonnollista, kun hän oli\nsaattanut kaiken kaupan Kanavassa heidän käsiinsä. Merimies souti\nedelleen vasemmalla kädellä, vaan oikealla hän viittasi yli värikkäiden\ntanssivien aaltojen.\n\n\"Tuolla on itse Boney\", sanoi hän.\n\nTe, jotka elätte rauhallisempina aikoina, ette voi käsittää sitä\nväristystä, joka meni ruumiini läpi nämät sanat kuullessani. Siitä oli\nainoastaan kymmenen vuotta, kun ensi kerran olimme kuulleet puhuttavan\ntästä miehestä, jolla oli omituinen italialainen nimi -- ajatelkaa,\nkymmenessä vuodessa, jonka ajan tavallinen sotamies tarvitsee\npäästäksensä aliupseeriksi tai virkamies saadakseen viidensadan markan\npalkankorotuksen, siinä ajassa hän oli tyhjästä kohonnut kaikeksi.\nYhtenä kuukautena kansa kysyi, mikä hän on, toisena kuukautena hän oli\nlevinnyt Italiassa kuin rutto. Venetsia ja Genua kuihtuivat, kun tämä\nmustapintainen, nälistynyt poika laski kätensä niiden päälle. Hän\nsynnytti kauhua sotamiehissä taistelutantereella, hän voitti\nvaltiomiehet neuvoskamarissa. Hurjalla pontevuudella hän kiiti\nitämaille, ja kun ihmiset vielä olivat ihmeissään siitä tavasta, jolla\nhän Egyptin oli muuttanut Ranskan alusmaaksi, niin hän oli taas\nItaliassa ja oli toisen kerran kukistanut Itävallan. Hän kulki yhtä\nnopeasti kuin huhu hänen lähestymisestään, ja minne hän vain tuli, niin\nsiellä tuli uusia voittoja, uusia muodostuksia, vanhat järjestelmät\nluhistuivat ja vanhat rajat pyyhkäistiin pois. Hollanti, Savoiji ja\nSveitsi olivat enään ainoastaan nimiä kartoilla. Ranska nieli Europaa\njoka puolelta. Tämän parrattoman tykistöupseerin he olivat ylentäneet\nkeisariksi, ja vaivatta hän oli kukistanut nuo tasavaltalaiset, joiden\nedessä vanhin kuningas ja ylpein aateli oli seisonut avuttomana. Sen\nvuoksi me, jotka olimme nähneet hänen lentävän paikasta toiseen kuin\nminkähän kohtalon syöstävän, ja jotka aina kuulimme hänen nimensä\nyhteydessä jonkun uuden urotyön ja uuden voiton, olimme lopultakin\nalkaneet pitää häntä jonakin ihmistä korkeampana, jonakin ihmeolentona,\njoka peitti varjoonsa Ranskan ja uhkasi Europaa. Hänen\njättiläisolentonsa kohosi yli mantereen, ja niin syvän vaikutuksen hän\noli minuun tehnyt, että kun tuo englantilainen merimies kädellään\nsalaperäisesti viittasi mustuvan merenpinnan yli ja sanoi: \"Tuolla on\nitse Boney!\" niin minä samassa silmänräpäyksessä katsoin sinne ja odotin\nnäkeväni jonkun jättiläis-haamun, ylenluonnollisen olennon, mustan,\nmuodottoman ja uhkaavan, vyöryvän Kanavan yli. Nytkin pitkän ajan\nkuluttua ja vaikka tiedämme hänen kuolleen, tämän suuren miehen nimellä\non loihdun voima meihin, vaan kaikki, mitä hänestä saa lukea ja kuulla,\nei voi antaa sitä käsitystä siitä, mitä hänen nimensä merkitsi, kun hän\noli kunniansa kukkuloilla.\n\nMitä nyt näin, oli aivan erilaista kuin olin odottanut hurjien\nkuvailujeni mukaan. Pohjoisessa oli pitkä matala niemi, jonka nimi on\nunehtunut mielestäni. Illan valaistuksessa sillä oli ollut sama\nharmajanviheriä väri kuin muillakin niemillä, vaan nyt pimeän tullessa\nse vähitellen sai himmeän loiston aivan kuin jäähtyvä rauta. Tällaisena\nmyrsky-yönä, kun se väliin oli näkyvissä, väliin kateissa veneen\nkeikkuessa aalloilla, tämä hehkuva juova teki salaperäisen ja\nkammottavan vaikutuksen. Punainen juova, joka halkaisi pimeän, oli kuin\nvasta taottu, vielä hehkuva jättiläismiekka, jonka kärki viittasi\nEnglantiin.\n\n\"Mikä tuo on?\" kysyin.\n\n\"Se on niin kuin sanoin, nuori herra\", vastasi hän. \"Se on muuan Boneyn\narmeija, jonka keskellä on itse Boney, niin totisesti kuin minä istun\ntässä. Nuo ovat niiden leiritulia, ja niitä näette kymmenittäin tästä\nOstendeen. Pikku Boneylla olisi kyllä rohkeutta tulla meidän luoksemme,\njos vain hän saisi sammutetuksi Nelsonin toisen silmän; vaan sitä ennen\nei ole tulemista, ja sen hän tietää hyvin.\"\n\n\"Mistä Nelson tietää, mitä hän puuhaa?\" kysyin.\n\nMies viittasi minun olkapääni yli taakseni pimeään, ja kaukaa\nhorisontissa näin kolme pientä valoa pilkottamassa.\n\n\"Talonvartija siellä vartioipi\", sanoi hän käheällä äänellään.\n\n\"Andromeda, neljäkymmentäneljä\", lisäsi hänen toverinsa.\n\nOlen sittemmin usein muistellut tuota pitkäjonoista tulta maalla ja\nnoita kolmea pientä valoa. Nämä merkitsivät niin paljo: kaksi mahtavaa\nkilpailijaa vastatusten katsomassa toisiaan silmästä silmään, maavalta\nja merivalta, vuosisatoja kestänyt taistelu, jota on ehkä kestävä vielä\nvuosisatoja. Ja niin ranskalainen kuin olenkin, tiedän että taistelu ei\nole vielä ratkaistu, sillä sitä käydään kahden valtion välillä, joista\ntoinen on lapseton, toisella on elonvoimaisa polvi ympärillään.\n\nMaa oli mustunut, ja aaltojen loiske rantoja vasten kuului aina\nselvemmin mielestäni. Minä jo näin kuohujen valkoisen vaahdon edessäni.\nYhtäkkiä, kun tirkistelin lisääntyvän pimeän läpi, pistihe esiin musta\nvene, joka oli ollut piilossa kiven kupeella, ja tuli suoraan meitä\nkohden.\n\n\"Vartiovene!\" huusi toinen merimies.\n\n\"Bill, poikani, nyt olemme kiinni!\" sanoi toinen ja pisti jotakin\nmerisaappaisiinsa.\n\nVaan vene samassa kääntyi kuin vauhko hevonen, ja kiiti toiseen\nsuuntaan sitä vauhtia kuin se pääsi kahdeksalla airoparilla hurjasti\nsoudettaissa. Merimiehet katsoivat sitä ja kuivasivat hien otsaltaan.\n\n\"Sillä ei näytä olevan puhtaampi omatunto kuin meilläkään\", sanoi toinen\nmerimies. \"Minä olin aivan varma, että se olisi rannikkovahtivene.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin te, nuori herra, ette olisi ainoa tuollainen\nkummallinen matkustaja tällä rannikolla tänä iltana\", huomautti hänen\ntoverinsa.\n\n\"Lempo kun olisin tiennyt, mikä se oli. Minä pistin rullan hyvää Trinida\ntupakkaa saappaaseeni, kun näin veneen. Minä olen nähnyt ranskalaisen\nvankilan sisältäpäinkin jo kerran ennen. Souda nyt, Bill, että kerrankin\npäästään tästä.\"\n\nJonkun minutin kuluttua laskimme rannalle, veneen hiljaa karistessa\nrannan hiekkaa vasten. Myttyni viskattiin rannalle, ja minä menin sen\njälessä, toinen merimies työnsi veneen keulan vesille ja hyppäsi\nveneeseen. Valon kajastus lännessä oli jo kadonnut, myrskypilvi oli jo\npuolivälissä taivaalla, ja meri oli sakean pimeän peitossa. Kun minä\nkäännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi\nkasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla\npauhulla.\n\nJa niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval,\nkahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen\nsiihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut\nvuosisatoja. Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme\npalkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki\ntämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin\npolvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni\nsierameni painoin huuleni märkään hiekkaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSuo.\n\n\nKun mies on päässyt täyteen ikäänsä, niin hän voi pysähtyä tälle\nlevähdyspaikalle ja katsella pitkää taivalta, jonka hän on kulkenut,\njoka siinä hänen takanaan on osaksi päiväpaisteisena ja paikoin\nlaaksolla ja varjoisena. Hän silloin tuntee kaikki tien mutkat ja\npolvet, jotka olivat niin täynnä lupauksia ja uhkauksia, kun hän niitä\nlähestyi, nyt ne ovat selvillä hänen edessään. Kaikki on niin kirkasta,\nettä hän tuskin muistaakaan, miten pimeältä hänestä kerran näytti ja\nmiten kauan hän on tuumaillut tienhaaroissa. Kun hän koettaa muistaa\njokaisen päivän matkaa, niin hän ajattelee matkan päätä, eikä voi tehdä\nselkoa itselleenkään, miltä se on tuntunut siihen aikaan. Mutta vaikka\nmonet vuodet ovatkin vierineet ja monet seikkailut olen elänyt, niin ei\nole toista tapausta elämässäni, jonka selvemmin muistaisin kuin tämän\nmyrsky-illan, ja vielä tänä päivänäkin tunnen suolaisen, raikkaan\nmeriruohon hajun ja muistan märän hiekan Normandian rannalla.\n\nKun olin noussut polviltani, niin oli ensimmäinen tehtäväni pistää\nkukkaroni sisimpään takin taskuun. Minä olin sen ottanut esiin\nantaessani kultarahan merimiehelle, vaikka olen melkein varma, että se\npahuus oli rikkaampi kuin minä ja että hänellä oli varmempi tulevaisuus.\nMinä olin ensin ottanut hopearahan, vaan en voinut sitä antaa hänelle,\nja lopuksi kävi niin, että annoin kymmenennen osan omaisuudestani tuolle\nmuukalaiselle. Jälellä olevat yhdeksän kultarahaa piiloitin\nhuolellisesti, sitten istahdin muutamalle laakakivelle, joka oli\nnousuvesi linjan reunassa, tuumailin kaikki uudelleen mielessäni ja\nmietin, mitä minun oli tehtävä. Minulla jo oli kylmä ja nälkä, tuuli\npieksi kasvojani ja vaahto kasteli silmäni, vaan enpä ollut enään\narmoilla maani vihollisten luona, ja se ajatus ilahdutti mieltäni, vaan\nlinnaan oli tästä runsaasti kymmenen engl. penikulmaa. Nyt olisi sinne\ntullut sopimattomaan aikaan, ja sopimatonta oli mennä näin\nsiistimättömänä ja likaisena enon luo, jota en ollut koskaan nähnyt.\nArkatuntoisessa ylpeydessäni kuvailin hänen palvelijainsa vihaiset\nkatseet, kun näkivät tämän likomärän matkailijain Englannista\nlaahustelevan linnaan, joka oikeastaan olisi pitänyt olla hänen. Ei,\nminun olisi ensin haettava yösija, ja sitten kun olin saanut siistityksi\nitseni niin hyvin kuin voin, menen sukulaiseni luo. Vaan mistä saisin\nsuojan myrskyltä?\n\nTe ehkä kysytte minulta, minkä vuoksi en mennyt Etaplesiin tai\nBoulogneen. Minä vastaan, että siihen oli sama syy, joka minut pakotti\nsalaa tulemaan tälle asumattomalle rannalle. De Lavalin nimi oli\nedelleenkin karkotettujen listalla, sillä isäni oli ollut pienen, vaan\nvaikuttavan joukon kuuluisa ja voimakas johtaja, joka oli kaikesta\nhuolimatta pysynyt vanhalle hallitukselle uskollisena. Älkää luulko,\nettä minä, vaikka minulla oli toiset mielipiteet, olisin halveksinut\nniitä, jotka olivat niin paljon uhranneet periaatteittensa vuoksi.\nMeidän luonteessamme on omituinen pyhimyksellinen piirre, joka vetää\nmeitä enin sen puoleen, missä on suurin uhraus, ja minä olen usein\najatellut, että jos olosuhteet eivät olisi olleet niin kovin painavia,\nniin Bourboneilla ei olisi ollut niin paljon, ei ainakaan niin jaloja\nsuosijoita. Ranskalaiset aatelismiehet olivat olleet uskollisempia\nmeille kuin englantilaiset Stuarteille, sillä Cromwellilla ei ollut\nmitään loistavaa hovia, eikä rikkaasti palkatuita virkoja heille\ntarjottavana. Ei voi kyllin kiittää näiden miesten itsekkäisyydestä\npuhdasta mieltä. Olen isäni asunnossa nähnyt illallispöydässä seuran,\njossa oli kaksi miekkailun, kolme kielten opettajaa, puutarhuri ja\nkielenkääntäjä, jotka pitivät kättään takkinsa reijän peitteenä. Vaan\nnämät kahdeksan miestä olivat Ranskan korkeinta aatelia, jotka olisivat\nvoineet saada mitä hyvänsä, jos vain olisivat suostuneet unehuttamaan\nmenneisyyden ja tyytyneet uuteen hallitusmuotoon. Vaan vaatimatonta ja,\nmikä surullisempaa, kelvotonta monarkkia Hartwellissa suosivat vielä\nhallitsijana kaikki nämä henkirikkaat Montmorencyt, Rohanit ja\nChoiseulit, jotka oltuaan osallisia hänen suuruuteensa, olivat\njärkähtämättömiä jakamaan hänen kanssaan onnettomuuden päivätkin.\nMaanpakolaisen monarkin mustan huoneen koristuksena oli arvokkaampaa\nkuin gobelinit ja sèvreeporaliinit. Sen kuilun yli, joka erottaa minun\nvanhuuteni heidän vanhuudestaan, näen vielä nuo huonosti puetut,\narvokkaat miehet, ja minä paljastan pääni jalosukuisten jaloimman joukon\nedessä, mitä koskaan historia voi esiin tuoda.\n\nJos olisin näyttäytynyt rantakaupungissa ennen kuin olin tavannut enoni\ntai saanut tietää, oliko paluuni hyväksytty, olisin ehdottomasti\njoutunut santarmien käsiin, jotka aina pitivät vahtia Englannista\ntulleista. Yleensä minusta tuntui olevan parasta mennä maalle päin\ntoivossa, että tapaan jonkun tyhjän vajan tai muun ulkohuoneen, jossa\nvoin olla huoleti yötä. Sitten samalla voin miettiä, millä tavoin on\nparasta esiintyä enoni edessä.\n\nTuuli oli kiihtynyt myrskyksi, ja merellä päin oli niin mustaa, jotta en\nmuuta nähnyt kuin aina jonkun aallon harjalla valkoisen vaahdon.\nLaivasta, jolla olin tullut Doverista, en nähnyt haamuakaan. Maalla päin\nnäytti olevan rivi mataloita kumpuja, vaan kun tulin lähemmäksi, niin\nhuomasin, että ne tässä valossa olivat näyttäneet liian suurilta, ja\nettä ne olivat ainoastaan hiekkasärkkiä, joilla kasvoi siellä täällä\nkarhunmarjapensaita. Näiden yli kulin mytty selässä, kahlaten syvälle\nupottavaa hiedikkoa ja hypin särkkäin yli, vaan minä unhotin märät\nvaatteeni ja turtuneet käteni muistellessani, mitä esi-isäni olivat\nsaaneet kärsiä. Minua huvitti ajatus, että voi tulla päivä, jolloin\nminun jälkeläiseni virkistävät voimiaan muistamalla, mitä nyt minulle\ntapahtui, sillä korkeasukuisissa perheissä yksilö aina asettuu suvun\nmukaan.\n\nNäytti siltä kuin en koskaan pääsisi hiekkasärkkäin yli, vaan kun\nvihdoinkin olin niistä päässyt erilleni, niin toivoin, että taas olisin\nollut niiden keskellä, sillä meri tekee tänne lahden rantaäyrään taakse,\nja pakoveden aikana muodostaa laajan, aution suon, joka päiväseen\naikaankin lienee hyvin synkkä taulu, vaan tällaisena yönä varsinkin se\noli kamalaa erämaata. Alussa maa oli ainoastaan pehmyttä ja liukasta,\nniin että jalkani luiskahtelivat käydessäni, mutta pian liejua oli\nnilkkaa myöten ja puoliväliin polvea, niin että porskui joka askeleelle.\nOlisin mielelläni tahtonut päästä siitä, vaikka takaisin hiekkasärkille,\nvaan kulkiessani olin hairahtunut ilmansuunnista, ja ilma oli niin\ntäynnä myrskyn tohinaa, että luulin meren olevan joka puolella. Olin\nkuullut puhuttavan, että voi tiensä suunnata tähtien mukaan, vaan siihen\nen ollut rauhallisessa elämässäni Englannissa tottunut, ja jos olisinkin\nosannut, niin tuskinpa tätä keinoa olisin voinut käyttää hyväkseni,\nsillä ne aniharvat tähdet, jotka olivat näkyvissä, pilkistivät vain\nesiin sieltä täältä pilvien raoista. Minä siis kuljin eteenpäin, märkänä\nja väsyneenä, luottaen onneeni, vaan aina vain syvemmälle vajoten tässä\nonnettomassa suossa, kunnes aloin uskoa, että ensimmäinen yöni Ranskassa\non myöskin viimeiseni, ja että viimeisen de Lavalin kohtalona oli\nsortua nälkään ja kylmään tälle kurjalle suolle.\n\nMinä lienen kulkenut jo monet englannin peninkulmat, milloin kahlaten\nsyvemmällä, milloin upoten vähän matalampaan, vaan ei nimeksikään\nkoskaan kuivalle sattuen, kun pimeässä huomasin jotakin, mikä minua\nvielä enemmän alkoi huolestuttaa. Oli kummallinen ryhmä jonkunlaisia\nvalkoisia kasveja, luultavasti niittyvillaa, joka yhtäkkiä alkoi\nkuumottaa vastaani pimeässä. Joku tuntikausi sitten olin mennyt\nsamallaisen nelikulmaisen valkokasviryhmän sivu, niin että minua alkoi\nepäilyttää, että kuljen kehää. Päästäkseni varmaksi, riipasin tulta, ja\nsiinähän oli kuin olikin omat jälkeni hyvin selvästi painuneet ruskeaan\nliejuun. Minä kauhistuneena nostin silmäni taivaalle, ja siellä nyt ensi\nkerran näin jotain, joka oli johtava minua tästä sekasorrosta.\n\nKiitävien pilvien raosta sattui pilkistämään kuu. Siitä yksinään ei\nminulla olisi ollut suurta apua johdatuksekseni, vaan sen valkopintaa\nvasten näkyi pitkä-terävä V, joka kiiti sen yli kuin varreton nuoli.\nSiinä lenti parvi villisorsia ja ne lensivät samaan suuntaan kuin\nminäkin siinä seisoin. Minä olin Kentissä huomannut, että kaikki nämät\nlinnut lentävät maalle päin myrskyn tullessa, ja sen vuoksi olin varma,\nettä minun oli mentävä siihen suuntaan päästäkseni idemmäksi merestä.\nMinä sen vuoksi kulin edelleen koettaen pitää suoraa suuntaa, ja\nharppaan pitkin askelin, kunnes vihdoinkin puolen tuntia kulettuani\nvaivaini palkaksi näin pienen tulen tuipottavan pimeän läpi, aivan kuin\nse olisi tullut jostakin talonpoikaistuvasta. Miten sanomattomasti tämä\npieni kultainen piste lämmitti ja valaisi minun sydäntäni. Se merkitsi\nruokaa ja lepoa ja koko elämän. Minä kahlasin liejua että porskui, niin\nkiireellä kuin väsyneet jalkani suinkin kantoivat. Minä olin liian\nväsynyt ja liian viluissani hylätäkseni tällaisen yösijan ja minä olin\nvarma, että kalastaja tai talonpoika oli taipuisa kultarahan edestä\nummistamaan silmänsä, jos minun näössäni tai esiintymisessäni olisikin\njotakin epäilyttävää.\n\nKun tulin lähemmäs, niin minua alkoi hämmästyttää, että olikohan täällä\nasukasta ollenkaan, sillä lieju kävi yhä pahemmaksi, ja kun kuu\npilkisti, niin sen valossa näin veden kimaltelevan matalan mustan majan\nympärillä. Minä nyt näin, että tuli paistoi pienestä nelikulmaisesta\nakkunasta. Kun minä tulin majan lähelle, niin tuli yhtäkkiä sammui ja\nkeltaisten akkunakehysten keskeltä näkyi kasvojen musta, pyöreä haamu.\nKasvot näkyivät vielä toisenkin kerran siihen kun minä tulin tuvalle, ja\ntuossa varovaisessa tavassa, jolla olento katseli ja katosi sekä taas\nilmestyi uudelleen katselemaan, oli jotakin, joka oli omiaan minussa\nherättämään hämmästystä ja levottomuutta.\n\nTämän miehen liikkeet olivat niin varovat ja hänen tähystyspaikkansa\nniin kummallinen, että minä, niin huutavassa hädässä kuin olinkin,\npäätin ensin vähän tarkemmin tarkastella ennen kuin käyn hänen kattonsa\nalle suojaa pyytämään. Ja kun tultuani lähemmäs huomasin, että\nerinomaista suojaa en voinutkaan täältä saada, sillä valo tonki\nuseammasta kohdin majan seinäin raoista ja koko hökkeli oli kurjimmassa\nhajoamistilassa. Minä seisoin jonkun aikaa siinä liikkumatta ja\najattelin, että ehkä itse suokin on taatumpi pakopaikka kuin tämä\ntullivarkaanpesä, sillä se tämä yksinäinen mökki kuitenkin lienee. Kuu\ntaas oli mennyt pilveen, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että luulin\nvoivani tarkastaa lähempää joutumatta huomatuksi. Minä kulin varpaillani\nmajan akkunan luo ja tirkistin sisään.\n\nSiitä, mitä näin tyynnyin isosti. Vanhan-aikaisessa maalaistakassa\nloimusi nuotio, ja sen ääressä istui tavattoman kaunis nuori mies, joka\nluki paksua kirjaa. Hänellä oli pitkulaiset olivinväriset kasvot, pitkä\nmusta tukka palmikolla, ja koko hänen olennossaan oli jotakin runoilijan\ntai taiteilijan tapaista. Tämä kaunis muoto ja kellertävä tuli oli\nnälkäiselle, viluiselle matkailijalle varsin elähyttävää. Minä seisoin\nja katselin häntä vähän aikaa, ja huomasin, että hänen paksuhko vähän\nulkoneva alahuulensa liikkui yhtämittaa, aivan kuin hän olisi hiljaa\nkertonut, mitä hän luki. Yhtäkkiä hän pani kirjan käsistään pöydälle ja\ntuli akkunan luo. Kun hän oli huomannut minun haamuni pimeässä, niin hän\nteki liikkeen kädellään aivan kuin toivottaen tervetulleeksi. Heti sen\njälkeen aukeni ovi ja majan edessä seisoi soreavartaloinen nuorukainen,\njonka takin liepeet hulmusivat tuulessa.\n\n\"Rakkaat ystävät\", huusi hän ja tuijotti käsi silmäin suojana. \"En enään\nodottanutkaan teitä, luulin, että te ette tulekaan enään. Kaksi tuntia\nolen teitä odottanut.\"\n\nVastaukseksi astuin hänen eteensä, niin että valo tuli kasvoilleni.\n\n\"Minä pelkään, hyvä herra, että...\" sanoin.\n\nVaan en saanut puhutuksi loppuun asti. Hän räpsäytti molemmin käsin\nvasten kasvojani, niin kuin vihanen kissa, juoksi takaisin majaan ja\npaiskasi oven kiinni nenäni edessä.\n\nNopeat liikkeensä ja vihainen käytöksensä olivat niin ristiriidassa\nhänen muotonsa kanssa, että minä seisoin siinä aivan hämilläni. Vaan\nsiinä seistessäni oven edessä näin jotain, joka sai minut vielä enemmän\nhämilleni.\n\nOlen jo sanonut, että maja oli aivan luhistumaisillaan. Seinät olivat\nniin hatarat, että joka paikasta kiilui valo sisältä, ja ovessa saranain\npuolella oli suuri rako, josta näin seisontapaikaltani majan perälle\nsaakka, jossa nuotio paloi. Minä nyt näin miehen seisovan nuotion edessä\nja pistävän vikkelästi molemmat kätensä poveen, ja sitten hän yhdellä\nhyppäyksellä katosi takkaan, niin että näin ainoastaan hänen mustat\nkenkänsä, kun hän seisoi muutamalla pengermällä seinän vierustalla.\nYhtäkkiä hän taas oli alhaalla ja oven luona.\n\n\"Ken olette?\" Ja hänen äänensä minusta tuntui vapisevan\nmielenliikutuksesta.\n\n\"Olen eksynyt matkailija.\"\n\n\"Ei tämä paikka houkuttele teitä jäämään tänne.\"\n\n\"Minä olen uuvuksissa, jonka vuoksi ette voine kieltää minulta suojaa.\nOlen monet tunnit harhaillut suolla.\"\n\n\"Näittekö ketään siellä?\" kysyi hän kiihkoisesti.\n\n\"En.\"\n\n\"Vetäytykää vähän syrjään oven edestä. Tämä on autio paikka, ja ajat\novat rauhattomat, täytyy olla varovainen.\"\n\nMinä peräysin muutamia askeleita ja hän avasi ovea sen verran, että\npäänsä mahtui raosta. Sanaa sanomatta hän katseli minua pitkän aikaa\ntutkivasti.\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Louis Laval\", sanoin arvellen, että nimeni tässä vaatimattomassa\nmuodossa ei kuulustaisi niin vaaralliselta.\n\n\"Minnekä aijotte?\"\n\n\"Haen vain suojaa.\"\n\n\"Oletteko Englannista?\"\n\n\"Olen rannikolta.\"\n\nHän pudisti päätään pitkäveteisesti aivan kuin sillä osottaakseen, miten\nvähän vastaukseni tyydyttivät.\n\n\"Ette voi saada suojaa täällä\", sanoi hän.\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Aivan mahdotonta.\"\n\n\"Neuvokaa sitten minulle, mitä tietä pääsen suolta.\"\n\n\"Helppo on päästäksenne. Kun menette vain muutaman sata askelta tuohon\nsuuntaan, niin näette tulen kylästä. Te jo olette melkein suolta\npoissa.\"\n\nHän tuli pari askelta ja näytti minulle tietä ja kääntyi sitten\ntakaisin. Olin jo kulkenut muutamia askeleita, kun hän yhtäkkiä huusi\nminulle:\n\n\"Tulkaa tänne, herra Laval, en voi sittenkään laskea teitä menemään\ntällaisena myrsky-yönä. Kun saatte lämmitellä nuotiolla ja sitten\nlasillinen konjakkia, niin se vahvistaa teitä matkallenne.\"\n\nKäsitätte hyvin, että minä halulla seurasin hänen kutsuaan.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, hyvä herra\", sanoin.\n\nJa minä menin hänen mukanansa majaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nRappeutunut maja.\n\n\nOli suloista päästä kosteasta tuulesta ja kylmästä ilmasta loimuavan\nnuotion ääreen, vaan tuo nuori mies ja hänen kummallinen asuntonsa\nherätti uteliaisuuttani, niin että ajattelin enemmän häntä kuin omaa\nmukavuuttani. Hänen merkillinen muotonsa, ja kun hän odotti muita\nvieraita tällaisen suon ääreen näin kamalalla ajalla, ja sitten tuo\nsalaperäinen toiminta takassa, kaikki tämä kiihotti minun\nmielikuvitustani. En voinut mitenkään ymmärtää sitä, että hän ensin\nhyvin tuimasti käski minun jatkaa vain matkaani ja sitten seuraavassa\nsilmänräpäyksessä mitä sydämmellisimmällä tavalla kutsui minua majansa\nsuojaan. Kaikkia näitä seikkoja ajatellen odotin jännityksellä\nselitystä. Minä koetin peittää tunteitani ja olin olevinani niin kuin\nminusta kaikki olisi ollut niin kuin olla pitikin ja aivan kuin olisin\najatellut vain omia tarpeitani välittämättä kaikesta muusta.\n\nHeti ensi silmäyksellä majan sisäinen puoli todisti, mitä mielestäni oli\nilmaissut jo ulkopuoli, että tämä maja ei ollut mikään asuntopaikka,\nvaan että tämä mies oli täällä vain yhtymistä varten. Rappaus oli\nseinistä lohkeillut suurina teleinä, ja siellä täällä oli paksu home.\nTässä suuressa huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin pahanpäiväinen\npöytä, kolme puulaatikkoa, joita voi käyttää istuimina ja kasa\nverkkoresuja muutamassa loukossa. Muuan laatikko oli palasina, ja kirves\nvieressä, niin että siitä näki, mistä oli puita saatu nuotioon. Vaan\nhuomioni kääntyi erittäinkin pöytään, sillä siinä lampun ja kirjan\nvieressä oli avonainen koppa, josta näkyi savustetun paistin\nkonkkaluuta, leipiä ja musta pullon kaula.\n\nJos isäntäni oli ollut epäilevä ja tyly alussa, niin korvasi hän nyt sen\nylenmääräisellä sydämellisyydellä, josta yhä enemmän jouduin ymmälle.\nHän surkutteli minua, kun olin niin märkä ja loassa, ja veti muutaman\npuulaatikon nuotion luo, ja leikkasi viipaleen paistista ja antoi palan\nleipää. Vaan minä huomasin, että vaikka hän hymyili, niin hänen\nsilmissään näkyi kuitenkin ihmettelevä ja tarkastava katse aivan kuin\nhän olisi tutkinut, mikä olen miehiäni.\n\n\"Te kyllä ymmärrätte\", sanoi hän teeskennellyllä luonnollisuudella,\n\"että kauppiaan meidän päivinämme, niin kuin minunkin, täytyy tehdä,\nminkä hän voi, saadakseen tavarat luotettavasti käsiinsä, ja jos\nkeisari, Jumala häntä suojelkoon, viisaudessaan näkee hyväksi lopettaa\nvapaakaupan, niin täytyy mennä sellaisille paikoille kuin tämäkin on,\npäästäkseen niiden kanssa yhteyteen, jotka tuovat maahan tupakkaa ja\nkahvia. Saatte olla varma, että itse Tuilerioissa ei ole ollenkaan\nvaikea saada tavaraa mitä hyvänsä, ja keisari juo kymmenen kuppia oikeaa\nmokkaa päivässä, kysymättä mistä se on, vaikka hän tietää, että sitä ei\nRanskassa kasva. Kasvivaltakunta on vielä muuan niistä harvoista\nvalloista, joita Napoleon ei ole vielä saanut valloitetuksi, ja ellei\nolisi kauppiaita, jotka antautuvat vaaraan ja vaivoihin, niin mistähän\nsaisimme elintarpeemme. Minä otaksun hyvä herra, että kunhan tekin ette\nvain liene merenkulkija tai kauppamies?\"\n\nMinä vastasin vain, että en ole, vaan minä näin, että vaiteliaisuuteni\nvain kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Silmistään näin koko ajan, kun hän\npuhui, että hän valehteli kaikki. Kun nyt häntä tarkastelin lampun ja\nnuotion täydessä valossa, niin huomasin, että hän oli vielä kauniimpi\nkuin ensi silmäyksellä, vaan tuollainen kauneusmuoto ei ollut koskaan\nollut minun aistini mukaista. Hänen piirteensä olivat niin hienot, että\nne olivat melkein naiselliset, ja niin säännölliset, että ne olisivat\nolleet aivan täydelliset, jos vain ei alahuuli olisi ollut ulkoneva ja\nriippuva. Kasvonsa näyttivät viekkailta, vaan niissä ilmeni heikkoutta\nja herkkää kiihkoa. Minusta tuntui, että kuta lähemmin opin häntä\ntuntemaan sen vähemmin minulla oli syytä mielistyä häneen tai pelätä\nhäntä.\n\n\"Te varmaankin annatte anteeksi, kun alussa olin niin tympeä\", sanoi\nhän. \"Keisarin tultua tänne rannikolle täällä vilisee\npoliisivirkamiehiä, niin että kauppiaan täytyy olla varoillaan.\nTäytyyhän teidän myöntää, että minä en suotta pelännyt, kun teidän\npukunne ja muotonne ovat sellaiset, että niitä hämmästyy näin\nmyöhäisellä ajalla ja tällaisella paikalla tavatessaan\".\n\nMinulla oli ihan kielellä tulossa samat sanat hänestä, vaan kuitenkin\nhillitsin.\n\n\"Minä vakuutan teille, että minä olen vain eksynyt matkailija. Nyt kun\nolen saanut vähän levähtää ja syödä, niin en enään tahdo olla\nrasitukseksenne.\"\n\n\"Ette ole vähimmälläkään tavoin rasitukseksi ... parasta on, että jäätte\ntänne, sillä myrsky kiihtyy myötäänsä.\"\n\nJa saatuaan sen sanotuksi, alkoikin savupiippu ulvoa ja jymistä, että\nolisi luullut koko hökkelin luhistuvan siinä silmänräpäyksessä. Hän meni\nakkunaan ja katseli varovasti ulos, aivan samalla tavalla kun hän teki\nminunkin lähestyessäni majaa.\n\n\"Asia on nähkääs niin, herra Laval\", sanoi hän kääntyessään takaisin ja\ntekeytyen toverilliseksi, \"että te minulle tekisitte hyvän työn\njäädessänne tänne puoleksi tunniksi.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyin uteliaana ja epäilevänä.\n\n\"Niin nähkääs, totta puhuen, odotan tänne muutamia henkilöitä, joiden\nkanssa olen asioissa, vaan syystä tai toisesta he eivät vielä ole\nsaapuneet, ja minä haluaisin mennä katselemaan suolle, olisivatko he\neksyneet. Mutta jos he sillä aikaa sattuisivat tulemaan, ja maja olisi\ntyhjä, niin luulisivat, että minä olen mennyt tieheni, ja se olisi hyvin\nikävää. Minä olisin hyvin kiitollinen, jos te jäisitte tänne puoleksi\ntunniksi ja selittäisitte asian heille, jos en sattuisi tapaamaan heitä\nmatkalla.\"\n\nPyyntö tuntui hyvin luonnolliselta, ja kuitenkin hänen silmissään oli\nsama ilme, joka minulle vakuutti, että se oli valetta. Mutta mielestäni\nminulle ei ollut mitään vahinkoa siitä, jos noudatinkin hänen pyyntöään\nenkä millään muulla tavoin olisi päässyt paremmin tilaisuuteen\ntyydyttämään uteliaisuuttani. Mitä oli tuossa suuressa takassa, ja minkä\nvuoksi hän oli kiivennyt sinne ylös nähdessään minut? Seikkailullani ei\nolisi ollut mitään merkitystä, jos en olisi saanut tätä seikkaa\nselville, ennen kuin lähdin matkaani jatkamaan.\n\n\"Niin\", sanoi hän siepatessaan mustan leveälierisen hattunsa ja\nkiiruhtaessaan ovelle, \"minä olen varma, että te ette kieltäydy, minä en\nvoi viipyä kauan, muuten voi koko kauppani mennä myttyyn.\" Hän sulki\njoutuisasti oven jälkeensä, ja kuulin vähän aikaa porskuvia askeleita,\njotka sitte sekausivat myrskyn tohinaan.\n\nTämä salaperäinen maja oli nyt hallussani, minä nyt voin sitä tutkia ja\nkaivaa esiin sen salaisuuksia. Otin kirjan, jonka hän oli pannut\npöydälle. Se oli Rousseaun \"Contrat social\" -- oivallista lukemista,\nvaan sellaista ei juuri luulisi kauppiaan kulettavan mukanaan, kun hän\nlähtee tapaamaan salakulettajia. Alkulehdellä oli kirjoitettu \"Lucien\nLesage\" ja sen alle naisen käsialalla \"Lucienille Sibylleltä\". Tämän\nkauniin nuorukaisen nimi siis oli Lesage. Nyt minulla oli saatava\nselville, mitä hän oli kätkenyt takkaan. Kuuntelin tarkkaavasti, ja kun\nen kuullut ulkoa muuta ääntä kuin myrskyn tohinan, nousin aitaukselle,\nniin kuin olin nähnyt hänenkin tekevän, ja hyppäsin tulen sivulle.\n\nTakka oli vanhan-aikainen, hyvin leveä, niin että kun minä seisoin\ntoisella laidalla, niin minua ei vaivannut kuumuus eikä savu, ja\nalhaaltapäin tuleva tuli valaisi hyvin etsintäpaikan. Takasivulla oli\nsyvennys, joka oli syntynyt siten, että kiviä oli pudonnut tai otettu\npois, ja siinä oli pieni mytty. Tämän mytyn hän varmaan silloin niin\nkiireellä piilotti heti kun näki vieraan lähestyvän. Minä otin sen alas\nja katselin tulen valossa.\n\nPieni nelikulmainen mytty oli kääritty kiiltävään keltaiseen vaatteeseen\nja sidottu valkoisella nauhalla. Kun minä sen avasin, niin näin, että\nsiinä oli joukko kirjeitä ja suuri avonainen paperi. Osotteet kirjeissä\nsaivat minut niin hämmästyksiini, että tuskin sain henkeä vedetyksi.\nEnsimmäisessä kirjeessä oli osote kansalaiselle Talleyrand'ille, ilman\nuutta napoleonilaista arvonimeä: Beneventon ruhtinas. Toiset kirjeet\nolivat samalla lailla osotetut kansalaiselle Fouché'lle, kansalaiselle\nSoulti'lle, kansalaiselle Mac Donald'ille, kansalaiselle Bertbier'ille\nj. n. e., pitkin matkaa vain kuuluisia sotasankareita ja valtiomiehiä,\njotka olivat uuden keisarikunnan pylväitä. Mitä taivahan nimessä tällä\nkahvinkauppiaalla oli kirjoitettavaa kaikille näille suuruuksille.\nToisesta paperista varmaan saa siitä selvän. Minä asetin kirjeet\npöydälle ja avasin paperin, joka oli kirjeiden mukana. Minun tarvitsi\nlukea ainoastaan ensimmäisen lauseen tullakseni vakuutetuksi, että suo\noli turvallisempi paikka minulle kuin tämä kirottu hökkeli.\n\nSanat, jotka siinä olivat silmäini edessä, kuuluivat seuraavasti:\n\n\"Ranskan kansalaiset! Päivän tapaus on osottanut, ettei tyranni, eipä\nedes sotajoukkojensa keskelläkään voi karttaa häväistyn kansan kostoa.\nKolmenmiehen-neuvosto, joka tätä nykyä edustaa Ranskan Tasavaltaa, on\nantanut Buonaparten mennä samaa tietä samalle kohtalolle kuin mikä\nsaavutti Louis Capetinkin. Kostaen solvauksen brumairin 18 päivältä...\"\n\nSiihen saakka olin päässyt, kun sydämeni äkkiä melkein pysähtyi ja\npaperi putosi käsistäni. Molempiin käsiini oli tartuttu rautakäsin, ja\ntulen valossa näin kaksi karvaista tavattoman suurta kättä.\n\n\"Kas niin ystäväni\", jyrisi ääni, \"ainakin tällä kertaa olemme olleet\nteitä viisaampia.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nYön miehiä.\n\n\nMinulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa\ntilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin\npieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni\njymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi.\n\n\"Elkää tappako vielä, Toussac\", sanoi toinen ääni. \"Antakaa, että\nkatsellaan ensin, mikä se on miehiään.\"\n\nMinä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja\npäätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan\nsietämätön.\n\n\"Neljäs osa tuumaa vielä ... eikä mitään merkkejä\", sanoi se kumea ääni.\n\"Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni.\"\n\n\"Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!\" sanoi sama ääni,\njoka äskenkin oli kiellellyt. \"Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden\nkerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat.\nAjatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin\nelämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan\nei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin.\"\n\n\"Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on\nmeidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai\nhänen henkensä.\"\n\nÄänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. \"Velvollisuus\nitsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille\nvahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse\nkarkuun.\"\n\nMinä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt\nvasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt\nolin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet\nolivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä\nymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti\nheidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin\ntavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut.\n\nNyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta\ntullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja\nkatseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo\nleikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on\nonnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen\nvieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto\nja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja\nkurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla\nväreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa,\npolvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti\nminulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään\nlohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin\nminua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan\ntanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa\nolivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli\ntodella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja\nhänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli\nparemmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään\nselvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat\nkamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat\ntuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli.\n\n\"Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?\" kysyi hän laihalta\nmieheltä.\n\n\"Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi\", vastasi Lesage. \"Teidän\ntäytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita\nkulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja\nkätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun\nmenin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti\nymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä\ntuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan,\nsaadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä.\"\n\n\"Perhana! Pari iskua tuolla kirveellä ja sitten tuonne suohon\nvetelimpään kohtaan, sillä olisi päässyt asiasta hyvin helposti,\" sanoi\nmies, joka istui minun vieressäni.\n\n\"Aivan oikein, rakas Toussac, vaan tavallisesti ei lyödä heti\nensimmäisenä valtti-ässää pöytään. Vähän kekseliäisyyttä ... vähän\nviekkautta...\"\n\n\"No, mitä sitten teitte?\"\n\n\"Ensin piti saada tietää, oliko tämä Laval...\"\n\n\"Mikä? Mikä hänen nimensä on?\" huudahti laiha mies.\n\n\"Hänen nimensä on Laval, oman ilmoituksensa mukaan. Ensin oli saatava\nselville, oliko hän nähnyt minun kätkevän papereita vai eikö. Se oli\ntärkeä kysymys meille. Minä sen vuoksi tein pienen suunnitelman. Odotin\nkunnes näin teidän tulevan, ja silloin jätin hänet yksinään majaan. Minä\nkurkistin majan akkunasta ja näin hänen kiiruhtavan kätköpaikalle.\nSilloin me astuimme sisään, ja minä pyysin teitä Toussac olemaan hyvä\nja nostamaan hänet alas -- ja tuossa hän makaa.\"\n\nNuori mies katseli ylpeästi ympärilleen aivan kuin odottaen\nsuosion-osotuksia tovereiltaan.\n\n\"Te, Lesage, olette tosiaan ollut aika ovela\", sanoi laiha mies. \"Kun\nuusi tasavaltamme valitsee poliisiministerin, niin me nyt tiedämme,\nkenestä hänen saamme. Minä tunnustan, että kun Toussac'in kanssa tulimme\ntälle majalle ja sitten teidän kanssanne astuimme sisään ja näin kaksi\njalkaa pistävän näkyviin takasta, niin minä, vaikka en ole tyhmimpiä\nmiehiä, en tahtonut ymmärtää asiaa. Vaan Toussac tarttui kääsiin. Meidän\nToussac on aina käytännöllinen.\"\n\n\"No, tässä on kylläksi suuta soitettu!\" murisi partainen olento, joka\nistui vieressäni. \"Sen vuoksi juuri tuolla Buonapartellakin on kruunu\npäässään ja pää kaulan nenässä, kun me olemme suuta pieksäneet emmekä\ntoimineet. Tehdään tästä nyt loppu, että pääsemme itse asiaan.\"\n\nLesagen lempeät piirteet synnyttivät minussa toivoa, että hän suojelee\nminua, vaan hänen suuret, mustat silmänsä olivat yhtä kylmät kuin\nennenkin, kun hän katsoi minuun.\n\n\"Toussac on oikeassa\", sanoi hän. \"Oma varmuutemme joutuu vaaraan, jos\nhän pääsee menemään salaisuuksinemme.\"\n\n\"Mitä te puhutte varmuudestamme\", sanoi Toussac. \"Mitä sillä on tämän\nasian kanssa tekemistä? Me panemme suunnitelmamme vaaraan -- se on\npahempi.\"\n\n\"Nämät kaksi asiaa riippuvat läheisesti toisistaan\", sanoi Lesage.\n\"Liittosääntöjemme 13:s pykälä määrää selvästi, mitä tällaisessa\ntapauksessa on tehtävä. Meidän täytyy vain tehdä sen mukaan. Meillä ei\nole muuta kuin seurata 13:ttä pykälää.\"\n\nSydämeni jähmettyi, kun tämä runoilijan näköinen mies yhtyi tuon\nhirviön mielipiteeseen. Vaan toiveeni sai uutta viritystä, kun laiha\nmies, joka tähän asti ei ollut sanonut monta sanaa, alkoi näyttää\nlevottomalta toveriensa verenhimoisten esitysten vuoksi.\n\n\"Rakas Lucien\", sanoi hän lempeämmällä äänellä, \"meillä filosofeilla ja\njärjen-ihmisillä täytyy olla kunnioitusta ihmishenkeä kohtaan. Sen\npyhyyteen ei saa tarttua heti ensimmäiseksi. Mehän aina olemme olleet\nyksimielisiä, että jos Marat ei vain olisi tehnyt yllätyksiä...\"\n\n\"Minä kunnioitan teidän mielipidettänne, Charles\", keskeytti toinen. \"Te\nkai tunnustatte, että aina olen ollut taipuisa ja tottelevainen oppilas.\nVaan minä vieläkin kerran sanon, että meidän personallinen\nturvallisuutemme on kysymyksessä, ja että, mikäli minä ymmärrän, ei ole\nmuuta neuvoa. Kukaan ei voi sen kovemmin inhota julmuutta kuin minä,\nvaan te olitte läsnä, niin kuin minäkin, kun Toussac tukki Bow Streetin\nmiehen suun, ja sen hän teki todella niin kätevästi, että tuo toimi oli\nvarmaan vaikeampi katsojista kuin itse uhrista. Hän varmaankaan ei\nkuullut itse huutoa, joka ilmoitti hänen lähtönsä tästä maailmasta. Jos\nteillä niinkuin minullakin oli kylliksi kestävyyttä sitä sietämään -- ja\nminä hyvin muistan, että se tapahtui juuri teidän neuvostanne, -- niin\ntottahan voimme nyt, kun paljo tärkeämpi tapaus...\"\n\n\"Ei, ei, Toussac, antakaa olla!\" huuti laiha mies, ja kohotti äänensä\noikeaksi huudoksi, kun jättiläisen karvanen käsi taas tarttui leukaani.\n\"Minä vetoan teihin, Lucien, niin hyvin siveellisistä kuin\nkäytännöllisistäkin syistä, elkää antako tämän tapahtua! Ajatelkaa, että\njos asianne ei onnistuisi, niin tämäkin ryöstäisi meiltä kaiken\nanteeksisaannin toivon. Ajatelkaa myöskin...\"\n\nTämä seikka näytti joksikin aikaa hämmästyttävän nuorta miestä, jonka\nolivinvärinen iho oli käynyt vähän vaaleammaksi.\n\n\"Meillä ei ole toivoa missään tapauksessa, Charles\", sanoi hän. \"Meillä\nei ole muuta neuvoa kuin seurata 13:tta pykälää.\"\n\n\"Meille on kuitenkin annettu toiminnan vapaus. Me itse kuulumme\nkeskuskomiteaan.\"\n\n\"Vaan tarvitaan määrätty luku ääniä pykälän muuttamiseen, eikä meillä\nole mitään valtaa sitä tekemään.\" Hänen alahuulensa vapisi, vaan hänen\nsilmäinsä ilme ei ollut sitä lempeämpi. Julmien sormien painamisesta\nleukani alkoi taas painua olkapäätä vasten, ja minä annoin sieluni pyhän\nneitsyen ja pyhän Ignatiuksen haltuun, joka aina on ollut perheemme\nerityinen suojeluspyhä. Vaan n. s. Charles, joka jo oli minua\npuolustanut, hyökkäsi esiin ja alkoi kiskoa Toussac'in käsiä kiihkeästi,\nmenettäen koko äskeisen filosofin tyyneyden.\n\n\"Te ette saa tappaa häntä!\" huusi hän suutuksissaan. \"Kuka voi asettua\nminun tahtoani vastaan? Päästäkää hänet irti, Toussac! Ottakaa\npeukalonne hänen leuvastaan! Minä kiellän, että se ei saa tapahtua!\"\n\nVaan kun hän tovereittensa muodosta näki, että uhkaukset tässä eivät\nenää auttaneet, niin hän muutti äkkiä äänensä neuvottelevaksi.\n\n\"Kuulkaa, Lucien. Antakaa minä kuulustelen häntä. Jos hän on\npoliisivakoja, niin saa hän kuolla. Silloin saatte Toussac käyttää\npeukaloanne. Vaan jos hän on vain viaton matkailija, joka onnettoman\nsattuman kautta on joutunut tänne ja mielettömän uteliaisuuden\nhoukutuksesta joutunut pistämään nenänsä meidän asioihimme, niin silloin\nteidän tulee jättää hänet minulle.\"\n\nMinä en ollut koko aikana avannut suutani puolustuksekseni, josta sitten\njälestäpäin olin hyvin hyvilläni, vaikka olinkin äänetön ylpeyden\nvuoksi enkä niinkään rohkeuttani. Minä en voinut sitä sietää, että\nsamalla kertaa olisin menettänyt henkeni ja arvoni. Nyt katsoin noita\npetoja, vuoroon sitä, joka piteli minua kiinni, vuoroon toista, joka oli\ntuominnut minut hengiltä. Edellisen röyhkeydestä en niin välittänyt kuin\ntoisen itsekkäisyydestä, sillä ei koskaan kukaan muu ole niin\nvaarallinen kuin pelkuri, ja kaikista tuomareista ankarin on se, jolla\non syytä pelätä.\n\nHenkeni oli riippuva niistä vastauksista, joita suojelijani oli saava.\nLesage naputteli kynsillään hampaitansa ja hymyili halveksien toverinsa\nintoa.\n\n\"Pykälä 13! Pykälä 13!\" lausui hän kiusoittavan lempeällä äänellään.\n\n\"Minä otan vastuulleni kaikki.\"\n\n\"Minä teille muistutan muuatta seikkaa\", sanoi Toussac tuimalla\näänellään. \"Paitse 13:sta pykälää on vielä toinen pykälä, ja siinä\npykälässä sanotaan, että jos joku puolustaa rikollista, niin on hänen\nkanssaan meneteltävä niin kuin olisi hän itse syypää rikokseen.\"\n\nTämä huomautus ei saanut puolustajani tyyneyttä horjumaan.\n\n\"Te olette erinomainen käytännön mies, Toussac\", sanoi hän tyynesti,\n\"vaan jos on kysymys oikean tavan valitsemisesta, niin on se jätettävä\nviisaammalle päälle kuin teidän.\"\n\nHänen tyyni etevämmyytensä näytti lannistavan tuon raa'an olennon, joka\npiteli minua kiinni. Hän kohautti tyytymättömänä olkapäitään.\n\n\"Mitä teihin tulee, Lucien\", jatkoi ystäväni, \"niin minua ihmetyttää,\nsiihen asemaan nähden, johon te pyritte perheessäni, että te\nhetkeksikään voitte asettua toivettani vastaan. Ketä teidän on\nkiitettävä siitä, että te olette omistaneet vapauden todet periaatteet,\nja että olette muuan etuoikeutettuja, joka ei epäile tasavaltaa?\"\n\n\"Niin Charles, minä myönnän, että olette oikeassa\", vastasi nuori mies\nhyvin liikutettuna. \"Tietysti en haluaisi asettua koskaan teidän\ntoivettanne vastaan, vaan tässä tapauksessa pelkään, että teidän hyvä\nsydämmenne johtaa teitä väärään. Voittehan tehdä mitä kysymyksiä vain\ntahdotte, vaan minä olen varma, että tästä asiasta on tuleva loppu.\"\n\nSen uskoin minäkin, sillä minullahan oli näiden ihmisten salaisuus\nhallussani, ja mitä toivoa voisi silloin olla, että he laskisivat minut\nmajasta hengissä? Ja kuitenkin on elämä niin rakas, että lyhinkin aika,\nminkä saa hengelleen, on mieluinen, niin että kun murhaava käsi hellitti\nleukani, niin lampunvalo muuttui aivan kuin kirkkaaksi valomereksi.\nMinun pääni oli taas vapaa, ja minä katselin tutkintotuomarini\nomituisia, kuihtuneita kasvoja.\n\n\"Mistä olette tullut?\" kysyi hän.\n\n\"Englannista.\"\n\n\"Vaan olette ranskalainen?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Milloin tulitte?\"\n\n\"Tänä iltana.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Laivalla Doverista.\"\n\n\"Mies puhuu totta\", murisi Toussac. \"Minun täytyy myöntää, että hän\npuhuu totta. Me näimme laivan, ja joku tuotiin siitä maihin heti sen\njälkeen kuin vene, jolla minut oli tuotu, lähti taas merelle.\"\n\nMinä muistin nyt tuon veneen, joka oli ensimmäinen, mitä olin nähnyt\nRanskan rannalla. En osannut silloin ajatella, mikä merkitys sillä on\noleva minulle!\n\nJa nyt rupesi asianajajani kyselemään kaikellaista epämääräistä ja\njoutavaa, niin että Toussac alkoi murista. Tämä tutkiminen minusta\nnäytti olevan joutavaa kujeilua, ja kuitenkin tutkijan tavassa oli\njotakin intoa ja omituista jännitystä, niin että päätin hänellä olevan\njonkun erityisen tarkotuksen. Hän ehkä tahtoi vain voittaa aikaa. Aikaa,\nmitä varten? Niin kuin aina ne, joiden hermot ovat jännityksissään\njonkun äärimmäisen vaaran takia, ovat teräviä huomaamaan, niin minäkin\nnyt pian olin vakuutettu, että hän odottaa jotakin. Minä näin sen hänen\nlevottomasta muodostaan, hänen taivuksissa olevasta päästään ja\nharhailevasta katseestaan. Hän odotti jotakin keskeytystä ja puheli,\npuheli, puheli voittaakseen vain aikaa. Minä olin siitä niin varma kuin\nolisi hän kuiskannut minulle sen salaisuutena, ja jähmettyneessä\nmielessäni alkoi taas vilkkua pieni lämmin toivon säde.\n\nVaan Toussac julmistui tästä sanatulvasta ja hän keskeytti sen\nkiroamalla.\n\n\"Olen jo tarpeeksi kuullut\", sanoi hän. \"Tällaista lapsen leikkiä varten\nen pannut päätäni vaaraan lähtiessäni tänne. Eikö meillä ole mitään\ntärkeämpää puhuttavaa kuin tästä miehestä? Luuletteko minun tulleen\nLontoosta tänne kuuntelemaan vain teidän kauniita lauseitanne? Tehdään\nloppu tästä ja ruvetaan sitten oikeihin asioihin.\"\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", vastasi puolustajani. \"Täällä on mainion\nhyvä pieni soppi, joka sopii erinomaisesti vankilaksi. Panemme hänet\nsinne, ja ryhdymme asioihimme. Voimmehan sitten taas jatkaa tutkintoa\nhänen kanssaan, kun olemme saaneet asiamme puhutuksi.\"\n\n\"Ja antaisimme hänen kuulla kaikki, mitä puhumme?\" sanoi Lesage.\n\n\"Minä, lempo vie, en ymmärrä, mikä teitä vaivaa?\" sanoi Toussac ja\nkatsoi epäilevästi suojelijaani. \"En ikipäivinä ennen ole teitä nähnyt\nnoin arkatuntoisena, ettekä ollut noin epäilevä, kun oli kysymys Bow\nStreetin miehestä. Tällä miehellä on salaisuutemme hallussaan, ja hänen\non kuoltava tai muuten hän ilmestyy meitä vastaan todistajana. Mitä\nhyötyä on suunnitelman rakentamisesta, kun sitten viime hetkessä\npäästetään irralleen mies, joka on kukistava meidät kaikki? Taitetaan\nhäneltä niskat, niin asia on selvä.\"\n\nSuuret karvaiset kädet tarttuivat taas minuun, vaan Lesage hyppäsi\nyhtäkkiä pystöön. Hän oli kalman kalpea, ja hän seisoi ja kuunteli\netusormi suorana ja pää kallellaan. Tuo pitkä, kapea, hienohipeäinen\nkäsi vapisi kuin kaisla virrassa.\n\n\"Minä kuulin jotakin\", kuiskasi hän.\n\n\"Minä myös\", sanoi vanhempi mies.\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Hiljaa. Kuulkaa.\"\n\nMe kaikki kuuntelimme jonkun minuutin ajan, jolloin tuuli vonkui\nsavupiipussa ja rämyytti rikkinäistä akkunaa.\n\n\"Ei se ollut mitään\", sanoi Lesage lopuksi nauraen hermostuneesti.\n\"Myrsky väliin synnyttää kummallisia ääniä.\"\n\n\"En minä mitään kuullut\", sanoi Toussac.\n\n\"Hiljaa\", huusi toinen. \"Taas kuului.\"\n\nKova kasvava melu kuului myrskyn seasta, sellainen raivoisa ääni, joka\nkuului syvältä alhaalta ja kimeni teräväksi ulvonnaksi.\n\n\"Koira!\"\n\n\"Verikoira!\"\n\nLesage syöksyi takkaan, ja minä näin hänen viskaavan paperinsa tuleen ja\nmurentavan tuhkan kenkäinsä koroilla.\n\nToussac tarttui kirveeseen, joka oli seinää vasten nojallaan. Vanha mies\nvetäsi verkkokasan syrjään joukosta ja avasi pienen oven, josta pääsi\npieneen sopukkaan.\n\n\"Tänne\", kuiskasi hän minulle, \"joutuin.\"\n\nKun olin päässyt piilopaikkaani, niin kuulin hänen sanovan toisille,\nettä siellä olin hyvässä turvassa, josta he voivat minut ottaa milloin\nhyvänsä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nVerikoiria.\n\n\nKaappi -- sillä joku sellainen se oli, johon minut oli pantu, oli matala\nja ahdas, ja pimeässä tunsin, että se oli täynnä kummallisia, pyöreitä,\npalmikoituja koppia, jotka sitten huomasin kravun pyydyksiksi. Siellä\noli pilkkoisen pimeä, vaan vanha ovi oli halkeillut ja ravot olivat niin\nleveitä, että minä näin koko huoneen. Minä olin uuvuksissa ja heikko ja\naivot vielä sekaisin kuoleman kauhusta, vaan kuitenkin minut valtasi\ntäydellisesti se näky, joka nyt oli edessäni.\n\nVanha mies oli taas istunut puulaatikolle yhtä juhlallisen tyyneenä kuin\nennenkin. Kädet ristissä toisen polven ympäri hän keinui\npitkäveteisesti, ja minä huomasin, että hänen leukapielensä kävivät\ntahdinmukaisesti aivan kuin kalan kituset. Hänen vieressään seisoi\nLesage kasvot kalpeina ja kiiltävinä hiestä, ja alahuuli vapisi\nkauhusta. Hän koetti hillitä itseään, vaan aina sellaisen yrityksen\njälkeen tuli uusi kauhun puuska, joka huuhtoi pois kaiken rohkeuden ja\npani hänet vapisemaan, Toussac seisoi nuotion ääressä, vaikuttavan\nnäköisenä, kirvestä pidellen nojallaan jalkaa vasten ja pää uhkaavasti\ntaaksepäin, niin että hänen suuri partansa oli suorana eteenpäin. Hän ei\nsanonut sanaakaan, vaan jokainen jäntere oli taisteluvalmiina. Kun\nkoiran ulvonta kuului kovemmin suolta, niin hän meni ja työnsi oven\nauki.\n\n\"Elä laske koiraa sisälle!\" huusi Lesage kuolemantuskassa.\n\n\"Oletko tyhmä! Ainoa keinomme on tappaa koira.\"\n\n\"Vaan sitä on joku taluttamassa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei meitä voi mikään pelastaa. Vaan jos koira,\nniinkuin luulen, juoksee irrallaan, niin voimme vielä päästä pakoon.\"\n\nLesage kumartui pöytää vasten silmät liikahtamatta luotuna avonaiseen\noveen, joka oli kuin musta neliö seinässä. Mies, joka minua oli tähän\nasti suojellut, keinuskeli yhä omituinen hymy suupielissään. Hänen\nryppyinen kätensä kopeloi paidan röyhelöä, ja minä ymmärsin, että\nhänellä oli siellä ase. Toussac seisoi heidän ja oven välillä, ja niin\nkuin häntä pelkäsinkin ja inhosin, niin en saanut silmiäni hänen\nuljaasta muodostaan. Tämä näky ja näitä kolmea miestä uhkaava vaara oli\nniin vallannut mieleni, että oma kohtaloni oli kokonaan unohtunut. Tällä\nmitättömällä näyttämöllä näyteltiin kauhea, jännittävä näytelmä, ja minä\nolin ainoa katselija istuessani kyyristyneenä likaisessa kolossani. Minä\npidätin henkeä ja odotin.\n\nÄkkiä huomasin, että he näkivät jotain, jota minä en voinut nähdä. Minä\nsen huomasin heidän jäykistyneistä kasvoistaan ja tuijottavasta\nkatseestaan. Toussac heilautti kirveen olkansa taakse ja valmistausi\niskemään. Lesage kyyristyi ja piti kättä silmillään. Toinen herkesi\nkeinumasta ja istui kuin pieni puu-ukko pöydän laidalle. Kuului\nporskuvia askeleita ja jotakin kellertävää lensi huoneeseen, ja Toussac\nantoi sille iskun. Kirves vihlasi eläimen kurkun ja lensi kauas\nlattialle, vaan isku oli ollut niin ankara, että Toussac itsekin suistui\nkumoon. Nyt vyöryivät he lattialle, karvainen koira ja karvainen mies,\nmuristen ja meluten ankarassa taistelussa. Hän tavotti koiraa kurkusta,\nenkä minä voinut nähdä, mitä hän teki, vaan äkkiä kuulin tuskan\nkiljuntaa ja kirisevää ääntä aivan kuin vaate repäistessä halki. Mies\nnousi verisin käsin, ja kellanruskea kasa purppuran punaisella\nammottavalla haavalla makasi hengettömänä lattialla.\n\n\"Nyt!\" huusi Toussac ja syöksyi ulos majasta.\n\nLesage oli tunnottomana pelosta ryöminyt loukkoon sillä aikaa kun\nToussac otteli koiran kanssa, vaan nyt hän kohotti tuskallisen muotonsa,\njoka oli märkä kuin olisi kastettu.\n\n\"Niin, niin\", huuti hän, \"meidän pitää paeta, Charles. Koira on päässyt\npakoon polisilta, ja me voimme vielä pelastaa itsemme.\"\n\nVaan toinen kasvot jäykkinä, leuka vain liikkeessä niinkuin ennenkin\nmeni ja sulki oven.\n\n\"Minusta, Lucien\", sanoi hän, \"on parasta, että jäämme tänne.\"\n\nLesage katsoi häneen, ja hänen kasvoillaan kauhu muuttui vähitellen\nhämmästykseksi.\n\n\"Vaan te, Charles, ette ymmärrä...\" lausui hän.\n\n\"Kyllä minä ymmärrän\", vastasi toinen.\n\n\"He ovat täällä muutaman minutin perästä. Koira on päässyt irti,\nniinkuin näette, ja juossut suolle, vaan he tulevat tänne aivan varmaan,\nsillä täällä ei ole muita asunnoita.\"\n\n\"Niin, he tulevat ihan varmaan tänne.\"\n\n\"No niin, paetkaamme siis. Me voimme vielä päästä pakoon pimeässä.\"\n\n\"Ei, me jäämme tänne.\"\n\n\"Hullu, uhratkaa te henkenne, vaan en minä sitä aijo tehdä. Jääkää\ntänne, jos tahdotte, vaan minä puolestani menen tieheni.\"\n\nHän juoksi ovelle, vaan toinen asettui eteen niin käskevästi, jotta\nnuori mies horjui takaisin, aivan kuin olisi iskun saanut.\n\n\"Narri!\" sanoi hänen toverinsa. \"Te kurja raukka, miten olette antanut\npettää itseänne!\"\n\nLesage seisoi suu auki, polvet koukussa ja sormet harallaan, kurjin\npelkuruuden kuva, mitä koskaan olen nähnyt.\n\n\"Te, Charles, te --?\" änkytti hän, koristen joka sanalle.\n\n\"Niin, minä!\" vastasi toinen katkeralla hymyllä.\n\n\"Koko ajan olette ollut polisimiehenä! Te, joka olette ollut liittomme\nsieluna! Te, joka olette ollut keskuskomiteassa! Te, joka olette ollut\njohtajanamme! Oo, Charles te olette sydämetön. Charles, minusta\nkuulustaa, että he nyt tulevat. Antakaa minun mennä, minä pyydän ja\nrukoilen, antakaa minun mennä!\"\n\nToinen, kasvot kuin kivi, pudisti päätään.\n\n\"Vaan minkä vuoksi minut! Minkä vuoksi ette Toussacia?\"\n\n\"Jos koira olisi voittanut Toussacin, niin minulla olisi nyt te\nmolemmat. Vaan ystävämme Toussac on liian vankka mies näin pienelle\nheikolle miehelle kuin minä olen. Te, Lucien, olette määrätty olemaan\nminun voitonmerkkinä, ja teidän tulee tyytyä kohtaloonne.\"\n\nLessage löi otsaansa, aivan kuin tutkiakseen, eiköhän tämä vain ollut\nunta.\n\n\"Polisikätyri\", toisti hän, \"Charles polisikätyri!\"\n\n\"Minä arvelin juuri, että eiköhän se teitä hämmästytä.\"\n\n\"Vaan tehän olitte kaikkein tasavaltalaisin meistä kaikista! Meistä ei\nkukaan ollut teidän mielestänne tarpeeksi innokas. Kuinka monta kertaa\nolemmekaan kokoontuneet teidän ympärillenne kuuntelemaan filosofiaanne!\nJa Sibylle! Ette suinkaan tahdo sanoa, että Sibyllekin oli polisikätyri?\nVaan te laskette leikkiä, Charles, sanokaa, että te laskette leikkiä.\"\n\nMies heitti katkeran muotonsa ja hänen silmänsä välkkyivät tyytyväisinä.\n\n\"Teidän hämmästyksenne on hyvin mieluista minulle\", sanoi hän. \"Minä\ntunnustan, että luulen näytelleeni osani varsin viekkaasti. Ei ole minun\nsyyni, että nuo rahjukset laskivat irti koiransa, vaan minä voin\nylistellä itseäni, että olen yksinäni saanut kiinni hurjan ja\nvaarallisen salaliittolaisen.\" Hän hymyili kuvatessaan näin vankiaan.\n\"Keisari tietää, miten palkitsee ystävänsä\", lisäsi hän, \"ja myöskin,\nmiten hän rankaisee vihollisensa.\"\n\nKoko ajan oli hän pitänyt kättä povessaan, ja nyt hän veti sen esiin sen\nverran, että pistolin piippu välkkyi sieltä.\n\n\"Ei siitä ole mitään hyötyä\", sanoi hän vastaukseksi toisen katseeseen.\n\"Te pysytte täällä majassa, elävänä tai kuolleena.\"\n\nLesage pani kädet kasvoilleen ja alkoi itkeä kovalla äänellä ja rajusti\nnyyhkien.\n\n\"Tehän olette ollut pahin meistä kaikista, Charles\", voihki hän. \"Tehän\nkäskitte Toussacin tappaa senkin Bow Streetin miehen, ja tehän sytytitte\ntalon rue Basse de la Rampartin varrella ja nyt te käännytte meitä\nvastaan!\"\n\n\"Minä tein niin, kun tahdoin saada kaikki selville -- ja oikealla\nhetkellä.\"\n\n\"Varsin hyvin, Charles, vaan mitä ajatellaan, kun minä kerron kaikki\npuolustaessani itseäni? Miten voitte selittää kaiken tuon keisarille.\nVielä on aika estää minua puhumasta kaikkea, mitä tiedän teistä.\"\n\n\"Minä itse asiassa tunnen, että te olette oikeassa, ystäväni\", sanoi\ntoinen vetäessään pistolinsa esiin ja virittäessään sen. \"Olen ehkä\nmennyt vähän määräysteni rajojen ulkopuolelle. Vaan se ei paljoa\nmerkitse, jätänkö teidät elävänä tai kuolleena, ja yleensä luulen olevan\nparasta, että te kuolette.\"\n\nKauheaa oli ollut nähdä Toussacin repivän koiralta kurkun, vaan sitä\nolin kuitenkin voinut katsella kylmiä väreitä tuntematta. Minä säälin ja\ninhosin tätä onnetonta nuorta miestä, jonka luonto oli laatinut elämään\nvaatimattomana ylioppilaana tai haaveilevana runoilijana, vaan jonka\nlujemmat tahdot kuin hänen omansa olivat saattaneet näyttelemään osaa,\njonka lapsikin olisi paremmin suorittanut. Minä annoin hänelle anteeksi\nviekkauden, jolla hän oli minut saanut paulaan, ja itsekkään\npelkuruuden, jonka vuoksi hän olisi minut uhrannut. Hän oli heittäytynyt\nlattialle ja väänteli siinä kauhun kouristuksissa, jolloin hänen kauhea,\npieni toverinsa seisoi vierellä hymyillen raakamaisesti, pistoli\nkädessä. Hän leikki avuttoman, läähöttävän pelkurin kanssa niinkuin\nkissa leikkii hiiren kanssa; vaan minä luin hänen kylmistä silmistään,\nettä leikki oli kaukana, ja hänen sormensa näyttivät jo olevan\nliipasimella. Kauhistuneena niin kylmäverisestä murhasta työnnälsin\nkaapin oven auki ja syöksyin esiin anomaan armoa onnettomalle uhrille,\njolloin kuului ulkoa kovaa ääntä ja aseitten kalsketta. Kiven kova ääni\nhuuti: \"Keisarin nimessä!\" ja yhdellä ainoalla rajalla sysäyksellä\ntyöntyi ovi auki.\n\nVielä tuuli aika kovasti ja avonaisesta ovesta näin taajan joukon\nratsumiesten huiskuvia töyhtöjä ja hulmuavia kaapuja ja sateesta\nkimaltelevia univormuja. Niiden vieressä näkyi majasta tulevan valon\nloistossa kaksi kaunista hevosta, joita piteli raskaseen,\npunapäällystäiseen karhunnahkalakkiin puettu husaari. Ovella seisoi\ntoinen husaari, korkea-arvoinen mies, päättäen hänen komeasta puvustaan\nja arvokkaasta ryhdistään. Hänellä oli saappaanvarret polviin saakka, ja\nvaaleansininen, hopealla koristeltu univormu, joku soveltui hänen\nratsastajavartalolleen erinomaisesti. Ei voinut muuta kuin ihailla hänen\nkäytöstapaansa, kun hän seisoi siinä ovella terävin katsein ja silmäsi\ntuvassa olijoita. Hänen kasvonsa olivat kauniit, kalpeat ja\nsäännölliset, tuuheat viikset, jotka osaksi peittivät karhunnahkaisen\nlakin kirkkaan leukanauhan.\n\n\"No\", sanoi hän, \"no?\"\n\nVanhempi mies oli taas piilottanut pistolin povitaskuunsa.\n\n\"Tämä on Lucien Lesage\", sanoi hän.\n\nHusaari katseli vastenmielisesti olentoa, joka makasi lattialla.\n\n\"Onpa kelpo salaliittolainen!\" sanoi hän. \"Nouse ylös, sinä mateleva\nkoira! Tulkaa tänne, Gérard, ottakaa hänet ja viekää leirille.\"\n\nNuorempi upseeri ja hänen kintereillään kaksi sotilasta tuli majaan\naseet kalisten, ja kurja olento puoleksi hoiperrellen, puoleksi laahaten\nvietiin pois ulos pimeään.\n\n\"Missä on toinen, n. s. Toussac?\"\n\n\"Hän tappoi koiran ja juoksi tiehensä. Lesage olisi myöskin mennyt\npakoon, vaan minä hänet sain pidätetyksi. Jos te olisitte pitäneet\nkoiran kahleissaan, niin olisimme saaneet molemmat, vaan näinkin ollen,\nvoitte, eversti Lasalle, toivottaa minulle onnea.\" Hän ojensi kätensä,\nsanoessaan näin, vaan toinen kääntyi äkkiä ympäri.\n\n\"Kuulkaa, eversti Savary?\" sanoi hän ja katsoi ulos ovesta. \"Toussac on\npäässyt karkuun.\"\n\nPitkä, mustapukuinen mies ilmestyi näkyviin. Kauniilla, mustaverisellä\nmuodollaan näkyi vilkas hämmästyksen ilme, jonka tuo tieto vaikutti\nhänessä.\n\n\"Missä hän sitte on?\"\n\n\"Siitä on joku neljännestunnin aikaa, kun hän lähti juoksemaan.\"\n\n\"Vaan hänhän on kaikkein vaarallisin niistä. Keisari raivostuu, kun hän\nsaa kuulla tämän. Minnepäin hän juoksi?\"\n\n\"Luultavasti maalle päin.\"\n\n\"Kuka tämä on?\" kysyi eversti Savary osottaen minua. \"Minä teidän\nilmoituksistanne päätin, että täällä on kaksi paitse teitä herra...\"\n\n\"Minusta on mieluisinta, ettei nimeä mainita\", keskeytti toinen.\n\n\"Sen kyllä ymmärrän\", vastasi eversti Savary halveksivasti.\n\n\"Minä olisin teille sanonut, että tämä maja on yhtymäpaikka, vaan siitä\npäätettiin vasta viime hetkessä. Olin asettanut niin, että olisitte\nvoinut saada kiinni Toussacin, vaan te päästitte koiran irti. Te saatte\nluultavasti vastata keisarille siitä, miten olette hoitanut tämän\nasian.\"\n\n\"Se on minun asiani, hyvä herra\", sanoi eversti Savary. \"Vaan te ette\nole sanonut kuka tämä mies on.\"\n\nTuntui turhalta salata nimeäni, kun minulla oli taskussani kirje, joka\nolisi ilmaissut sen.\n\n\"Nimeni on Louis de Laval\", sanoin ylpeästi.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että me ehkä olimme siellä Englannissa\nliioitelleet oman arvomme. Olimme uskoneet, että koko Ranska\nihmettelisi, jos me tulisimme takaisin, vaan itse asiassa olikin Ranska\nasiain nopean kehityksen aikana melkein kokonaan unohuttanut meidän\nolemassa olomme. Minun ylimyksellinen nimeni ei tehnyt eversti Savaryyn\nvähintäkään vaikutusta, hän sen vain kirjoitti muistikirjaansa.\n\n\"Herra de Lavalilla ei ole vähintäkään osaa asiassa\", sanoi urkkija.\n\"Hän on aivan sattumalta joutunut tänne, ja minä vastaan, että hän\npidetään korjuussa, jos häntä satuttaisiin tarvitsemaan.\"\n\n\"Varmaan häntä tarvitaan\", sanoi eversti Savary. \"Vaan jos te tahdotte\nottaa hänet vastuullenne ja viedä hänet leiriin, kun niin vaaditaan,\nniin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te pidätte hänet\nhallussanne. Minä lähetän teille sanan, jos häntä tarvitaan.\"\n\n\"Hän on keisarin käytettävänä.\"\n\n\"Onko täällä mitään papereita?\"\n\n\"Ne poltettiin.\"\n\n\"Sepä ikävää.\"\n\n\"Vaan minulla on jäljennökset.\"\n\n\"Oivallista! Tulkaa, Lasalle! joka minuutti on kallis, ja täällä ei ole\nenään mitään tehtävää. Antakaa husaarien hajautua, vielä voimme hänet\ntavottaa.\"\n\nKumpikin roteva upseeri lähti majasta välittämättä sen enempää\nsuojelijastani, ja minä kuulin heidän ankarat komentosanansa ja aseitten\nkalskeen, kun sotilaat nousivat hevosilleen. Silmänräpäyksen kuluttua ne\nolivat poissa, ja hevosten kavioiden kapse kuoli etäisyyteen. Pieni\nnuuskanruskea puoltajani meni ovelle ja katsoi heidän jälkeensä pimeään.\nSitten hän tuli takaisin ja katseli minua kiireestä kantapäähän\ntavallisella kuivalla hymyllään.\n\n\"Niin, nuorimies\", sanoi hän, \"me olemme esittäneet muutamia eläviä\ntauluja huviksenne, ja te voitte kiittää minua arvokkaasta paikasta,\njoka teillä on ollut.\"\n\n\"Olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, hyvä herra\", vastasin\nkiitollisuudella ja vastenmielisyydellä. \"En tiedä miten teitä kiittää\".\n\nHän katsoi minuun omituinen ilme ivallisissa silmissään.\n\n\"Te saatte sitten tilaisuuden kiittää minua\", sanoi hän. \"Vaan koska\nolette vieras tällä rannikolla, niin kuin sanotte, ja kun minä olen\nvastuun alainen teistä, niin on viisainta teidän seurata minua, minä\nvien teidät sellaiselle paikalle, jossa te voitte huoleti nukkua.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nSalakäytävä.\n\n\nNuotio oli jo palanut loppuun, ja suojelijani puhalsi lampun sammuksiin,\nniin että tuskin olimme kulkeneet kymmentä askelta, kun näkyvistämme oli\nkadonnut kurja hökkeli, jossa minut oli niin omituisella tavalla otettu\nvastaan kotimaahani. Tuuli oli asettunut, vaan mereltä päin tuli kylmä\ntihusade. Jos olisin ollut yksinäni, niin olisin eksynyt yhtä helposti\nkuin maalle tullessanikin, vaan seuralaiseni kulki reippaasti ja\nvarmasti, niin että hän varmaan kulki merkkien mukaan, joita minä en\nhuomannut. Märkänä ja väsyneenä, rutistunut mytty kainalossani ja mieli\nkiihtyneenä kummallisesta seikkailustani, astelin kumppanini vierellä\nääneti ja kerroin ajatuksissani kaikki, mitä olin nähnyt.\n\nNiin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin kuullut valtiollisia\nkeskusteluja Englannissa vanhempain parissa, ja minä tunsin hyvin\ntarkoin Ranskan olot. Minä tiesin, että Buonaparten nouseminen\nvaltaistuimelle oli katkeroittanut pienen, vaan pelättävän jakobinein\njoukon, ja tasavaltalaiset huomasivat, että kaikki heidän ponnistuksensa\nkuninkuuden poistamiseksi olivat johtaneet vain siihen, että saatiin\nkeisarivalta sijaan. Todellakin kurja tulos heidän hurjista\nponnistuksistaan, että kruunu kahdeksalla _fleur-de-lis'llä_ muutetaan\narvokkaampaan kruunuun valtio-omenineen ja risteineen. Toiselta puolen\nBourbonien suosijat, joiden keskessä olin elänyt nuoruuteni, olivat\nsuuresti pettyneet nähdessään, miten kansanjoukko tervehti viimeistä\nratkaisevaa askelta, jonka kautta järjestys muuttui sekasorroksi. Niin\nerillaisia kuin heidän kantansa olivatkin, yhtyivät kumminkin puolueen\nhurjimmat jäsenet vihaan Napoleonia vastaan ja lujaan päätökseen, millä\nhinnalla hyvänsä saada hänet kukistetuksi. Siitä oli seurauksena koko\nsarja salaliittoja, joista useimpiin oli alku Englannista, ja siitä\nlaaja urkkijajärjestelmä Fouchén ja Savaryn johdolla, sillä näiden\nkahden miehen vastattavana oli keisarin turvallisuus. Omituisen sattuman\nkautta minä olin noussut Ranskan rannikolle juuri samalla hetkellä kuin\nmuuan verenhimoinen salaliittolainen, ja saman sattuman kautta olin\njoutunut näkemään, millä tavoin polisi koetti hävittää ja voittaa hänet\nsekä hänen toverinsa. Kun muistelin seikkailuani ja kulkuani suolla,\ntuloani majaan, paperien löytämistä, vangiksi joutumistani\nsalaliittolaisten käsiin, pitkällistä tuskaani Toussacin peukalon\nollessa leuvallani ja lopuksi vaihtelevia näytelmiä, joita olin nähnyt\n-- koiran tappamisen, Lesagen vangitsemisen ja sotilaitten tulon, niin\nen voinut ihmetellä, jos aivoni olivatkin ärsytyksissään ja että\nhämmästyksekseni kouristuksen tapaisesti vavahtelin kuin pelästynyt\nlapsi.\n\nNyt mietiskelin enin suhdettani mieheen, joka kulki sivullani. Hänen\nkäytöksensä oli herättänyt inhoa minussa. Olin nähnyt hänen\nkavaluutensa, jolla hän oli kietonut toverinsa, ja minä olin huomannut\nhänen laihoilla hymyilevillä kasvoillaan kylmää, tahallista julmuutta,\nkun hän seisoi pistoli kädessä voivottelevan pelkurin vierellä, jonka\nhän oli kietonut pauloihinsa. Vaan toisakseen, kun minä\najattelemattomalla uteliaisuudella olin laittanut itseni toivottomaan\ntilaan, niin hän pelasti minut kammottavan Toussacin kourista. Myöskin\noli selvää, että hän olisi voinut tehdä urotyönsä suuremmaksi\njättämällä minutkin vangiksi sotilaille. Minä en tosin ollut\nsalaliittolainen, vaan minun olisi ollut vaikea sitä todistaa. Tämän\npienen, ruskean, kaljupäisen miehen käytös sen vuoksi tuntui minusta\nniin epäjohdonmukaiselta, että minä vihdoinkin, kun olimme kulkeneet\njonkun matkaa ääneti, kysyin häneltä yhtäkkiä, mitä hän sillä tarkotti.\n\nKuulin pimeässä kuivaa naurua, aivan kuin minun äkillinen ja suora\nkysymykseni olisi hänestä tuntunut hauskalle.\n\n\"Te olette tavattoman hauska mies, herra -- herra -- no mikä se nyt\nolikaan teidän nimenne?\"\n\n\"De Laval.\"\n\n\"Aivan oikein, herra de Laval. Teissä on nuoruuden vilkkautta ja\nlapsellisuutta. Te haluatte tietää, mitä on takan piipussa, ja te\nkiipeätte sinne. Te tahdotte tietää syyn johonkin asiaan ja\nhäikäilemättä tekasette kysymyksen. Minä olen tottunut elämään\numpimielisten ihmisten joukossa, ja sen vuoksi te minusta tunnutte\nvarsin hauskalta.\"\n\n\"Olkootpa syyt mitkä hyvänsä toimintanne perustuksena, te kaikessa\ntapauksessa olette pelastanut henkeni\", sanoin. \"Minä olen suuressa\nkiitollisuuden velassa teille siitä.\"\n\nVaikeinta maailmassa on lausua kiitollisuutensa henkilölle, joka on\ninhottava, ja minua pelottaa, että epäröivät sanani olivat esimerkin\nlisänä lapsellisuudestani, josta hän minua syytti.\n\n\"Minä voin elää ilman kiitoksianne\", sanoi hän kylmästi. \"Te olette\naivan oikeassa, kun te ajattelette, että jos olisi sopinut\ntarkotuksiini, niin minä olisin antanut teidän saada surmanne, ja minä\nolen aivan oikeassa, kun minä ajattelen, että jos te ette olisi minulle\nkiitollisuuden velassa, niin ette olisi näkevinännekään minun kättäni,\njos sen teille ojentaisin, niin kuin tuo Lasallekaan ei ollut\nhuomaavinaan. Hänestä on hyvin kunniakasta palvella keisaria\nsotatantereella ja panna henkensä alttiiksi hänen edestään, vaan kun on\nkysymyksessä elää vaarain keskellä niin kuin minä olen tehnyt,\nseurustella miesten kanssa, jotka menevät ihan äärimmäisyyksiin, ja kun\ntietää, että jos tekee pienimmänkin erehdyksen, niin on kuoleman oma,\nniin -- silloin ei tuollaisten hienokätisten herrain mielestä sitä\nihmistä ole olemassakaan. Niin\", jatkoi hän hyvin katkerasti ja\nkiihkoisasti, \"minä olen uskaltanut enemmän ja saanut kestää enemmän\nToussacin ja muutamien hänen toveriensa kanssa kuin tuo Lasalle kaikilla\npoikamaisilla ratsuretkillään. Mitä ansioihin tulee, niin keisarin\nkaikki marskit yhteensä eivät ole tehneet keisarille niin tärkeitä\npalveluksia kuin minä. Vaan te ette näe niitä ehkä siinä valossa, te\nherra ... herra...\"\n\n\"De Laval.\"\n\n\"Aivan oikein -- se nyt on kumma, että minä en muista tuota nimeä.\nTeillä varmaan on sama käsitys kuin eversti Lasallellakin?\"\n\n\"Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä\", sanoin. \"Minä vain\ntiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni.\"\n\nEn tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa\nkuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme\nmuutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa.\n\n\"Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä\", sanoi seuralaiseni. \"Minä\nluulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä\nkiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon\nteille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista\nmiestä.\"\n\nVastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista\nmiestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja\nseuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä.\n\n\"Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan\ntavallista meidän päivinämme\", sanoi hän. \"Hän on muuan niitä, jotka\nvallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä\nvoimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että\nRanskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia\nvälttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan\npäällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli\nvarsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä,\nvaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac\npysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta,\nkiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden\nveljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli\ntuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin\nuhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit\nihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan\nvarma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi.\"\n\nSeuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt\nymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen\ntehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan\nkauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja\nsitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt\nampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin\nvain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin\nkeitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on.\"\n\nMe olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut\njalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut\nrannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen\npimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja\nreippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja\nviluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin\npäiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja\nhuumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään\naavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt\nvälinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain\nyösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin.\n\nEn tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja\nherännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten\nheräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka\nkuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran\nselvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea\nsyvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka\nlaitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan\nympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi,\nkunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja\ntunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli\nmuutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs.\n\n\"Näettekö tulta takananne?\" kysyi hän minulta.\n\nMinä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle,\nvaan en mitään voinut huomata.\n\n\"No, se on hyvä\", sanoi hän. \"Menkää te ensin, minä tulen sitten\njälestä.\"\n\nSillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään\nvanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin\nhäneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme\nvalkeassa seinässä.\n\n\"Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi\", sanoi hän.\n\nMinua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut\nvie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa\njohonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta,\näänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta.\n\n\"Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin\",\nsanoi seuralaiseni. \"Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei\nollenkaan.\"\n\n\"Olen vallassanne.\"\n\n\"Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä.\"\n\nMinä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata\nnelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat\nvarjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti\nlehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan\nsisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän\nsiellä ryömi.\n\n\"Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka\", sanoi hän. \"Silloin tulee\ntilavampi ja me voimme ottaa tulta.\"\n\nKäytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät\nkoskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja\ntaipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani\njonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen\nedessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että\nolemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä\nja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan\nvaloliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset\nkasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat\nkuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti\nvaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa.\n\nMinä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti\njohtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin\nseisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän\nlaitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me\nseisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se\noli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän\nsaakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä\nkäytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla\nkädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten\nsuurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja\nsulkivat nyt tien.\n\n\"Kuulkaas\", sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, \"oletteko\nkoskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?\"\n\n\"En milloinkaan.\"\n\n\"Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina\naikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin\nhyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat.\"\n\n\"Minne tämä käytävä johtaa?\" kysyin.\n\n\"Tänne\", vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli\nlujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa\nrautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut\nnähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen\nsaranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi\nminut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä\nsamallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla.\n\nOlin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan\nnyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja\nihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli\ntullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin\nseikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät,\nrautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa;\nvaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni\nkovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä,\nvilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa\nsilloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän\npiti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme.\n\nMe olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen\ntoisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla\nvarustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me\nkulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme\nnousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin\npieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin.\n\n\"Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä\", sanoi hän.\n\nMinua halutti nakkautua maata märkine vaatteineni ja niine hyvineni\nlumivalkoiselle peitteelle, vaan kuitenkin uteliaisuuteni sai hetkiseksi\nvoitetuksi väsymykseni.\n\n\"Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, hyvä herra\", sanoin.\n\"Tahtonette vielä osottaa suurempaa hyvyyttä minulle ilmoittamalla,\nmissä olen.\"\n\n\"Te olette minun talossani, ja siihen tietoon saatte tyytyä tänä iltana.\nHuomen aamulla puhelemme enemmän.\"\n\nHän soitti pientä kelloa, ja laiha, pörröinen palvelija, hyvin\ntalonpoikaisen näköinen, tuli heti tämän kutsun saatuaan.\n\n\"Hallitsijattarenne varmaankin on jo mennyt huoneisiinsa?\"\n\n\"Niin on, armollinen herra, jo ainakin kaksi tuntia sitten.\"\n\n\"Hyvä. Minä tulen itse teitä noutamaan huomen aamulla varhain.\" Hän\nsulki oveni, ja hänen askeltensa kaiku tuskin vielä oli kadonnut\nkuuluvista, kun minä olin syvässä unessa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nGrosboisin isäntäväki.\n\n\nIsäntäni pitikin sanansa, sillä kun heräsin kuullessani liikettä\nhuoneesta, niin näin hänen seisovan sänkyni vieressä niin tyyneen ja\ntyytyväisen näköisenä ja niin säännöllisesti puettuna, että oli vaikea\najatella hänen olleen eilisessä hurjassa ottelussa ja siinä näytelleen\nniin vastenmielistä osaa. Nyt kirkkaassa päivän valossa hän näytti\nparemminkin täsmälliseltä koulun-opettajalta, jota vaikutusta vielä\nlisäsi hyväntahtoinen vaan mahtava hymy, jolla hän minua katseli. Vaikka\nhän hymyili, niin tunsin kuitenkin vastustamatonta vastenmielisyyttä, ja\nolin vakuutettu, että en ennen voi olla tyyni kuin saan lopetetuksi\ntämän toveruuden, johon pakosta olin joutunut. Toisella käsivarrellaan\nhänellä oli koko joukko vaatteita, jotka hän asetti tuolille sänkyni\nviereen.\n\n\"Siitä päättäen, mitä eilen illalla minulle sanoitte, otaksuin että\npuvustonne ei ole runsaasti varustettu\", sanoi hän minulle. \"Minä\nluulen, ettei kukaan täällä talossamme ole sen mittainen kuin te, vaan\nkaikissa tapauksissa olen ottanut koko joukon näitä vaatteita, joista\nvoitte valita, mikä teille parhaiten sopii. Tässä on partaveitsi,\nsaippuaa ja puuterirasia. Minä tulen puolen tunnin kuluttua, jolla aikaa\ntoivon teidän ehtivän pukeutua.\"\n\nMinä huomasin, että oma pukuni vähän harjattua on yhtä hyvässä kunnossa\nkuin ennenkin, vaan minä käytin kuitenkin hänen tarjouksestansa\nhyväkseni röyhelöpaidan ja mustan silkkihuivin. Minä olin jo pukeutunut\nja olin katselemassa akkunasta, josta oli näköala muuatta kalkkiseinää\nvasten, kun isäntäni astui huoneeseen. Hän katseli minua kiireestä\nkantapäähän tarkastavin katsein ja näytti olevan varsin tyytyväinen.\n\n\"Käyhän se laatuun, varsin hyvin!\" sanoi hän ja nyökäytti päätään\narvostelevasti. \"Nykyään, mitä pukuun tulee, on matkavaatteen tapainen\ntai kovan työn suuntainen enemmän muodissa kuin _Inrcoyablen_\nkeikarimaisuus. Olen naisten kuullut sanovan, että se osottaa parempaa\naistia. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hyvä herra.\"\n\nMinua hämmästytti tuo hänen huomionsa kiinnittäminen minun pukuuni, vaan\nse unohtui hämmästykseen, jonka valtaan pian jouduin. Sillä kun me\nolimme menneet muutaman käytävän läpi ja astuimme suureen saliin, joka\nminusta tuntui niin tutulle, niin oli edessäni isäni kuva luonnollisessa\nkoossa. Minä seisoin hämmästyksissäni ja tuijotin sitä, ja kun käännyin\nsiitä, niin näin seuralaiseni kylmänharmajat silmät suunnattuina minuun\nja niistä näkyi leikillinen väike.\n\n\"Te näytte olevan ihmeissänne, herra de Laval\", sanoi hän.\n\n\"Jumalan nimessä\", sanoin, \"elkää leikkikö minun kanssani enään. Missä\nte olette, ja mihin paikkaan te olette minut kulettanut?\"\n\nHän ei vastannut, purskahti vain nauramaan tavallista kuivaa nauruaan,\nlaski kurttuisen ruskean kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut\nsuureen huoneeseen. Siellä keskilattialla oli aistikkaasti katettu\nruokapöytä, ja sen takana istui matalassa nojatuolissa nuori nainen\nkirja kädessä. Hän nousi istumasta, kun me tulimme huoneeseen, ja minä\nhuomasin, että hän oli pitkä, siro nainen, tummaverinen, selvät\npiirreet ja mustat, tavattoman loistavat silmät. Jo heti ensi\nsilmäyksellä huomasin, että hän ei minua katsellut ystävällisesti.\n\n\"Sibylle\", sanoi isäntäni ja hänen sanansa pidättivät henkeni \"tämä on\nserkkusi Englannista, Louis de Laval. Rakas sisareni poika, tämä on\nainoa tyttäreni, Sibylle Bernac.\"\n\n\"Te olette siis...\"\n\n\"Olen äitisi veli, Charles Bernac.\"\n\n\"Te olette eno Bernac!\" änkytin kuin tyhmyri. \"Vaan minkä vuoksi ette\nsitä sanonut minulle?\"\n\n\"Minulla ei ollut mitään syytä olla käyttämättä tilaisuutta esteettä\ntarkastaakseni, millainen sisareni pojasta oli tullut englantilaisen\nkasvatuksen saatuaan. Minun olisi sitä paitsi ollut vaikeampi sinun\nystävänäsi esiintyä, jos toverini olisivat saaneet aihetta uskomaan,\nettä minulla oli joitakin persoonallisia seikkoja sinun\npuollustamiseksesi. Vaan suo nyt minun lausua sinut sydämmellisesti\ntervetulleeksi Ranskaan ja ikävän mieleni siitä, että vastaanotto oli\nniin epäystävällinen. Minä olen varma siitä, että Sibylle on auttava\nminua kaikin tavoin sen korvaamiseksi.\"\n\nMinä katselin ympärilleni ja vähitellen aloin tuta suuren huoneen\nvaakunoineen ja hirvenpäineen, joita oli seinällä. Ja tämän näköalan\nakkunasta puistoon ja sen takana aukeavalle merelle olin varmaan ennen\nnähnyt. Oli siis aivan totta, että olin omassa linnassamme Grosboisissa,\nja tämä inhoittava vanha mies nuuskanruskeassa puvussa, tämä kavala\njuontenkutoja, jolla naama oli kuin pääkallolla, oli se mies, jota isäni\nolin kuullut usein sadattelevan, mies, joka oli hänet karkottanut\nmaatilaltaan ja itse anastanut sen. Vaan en kuitenkaan voinut unohuttaa,\nettä hän saattaen itsensä vaaraan oli pelastanut minut eilen illalla, ja\nminä taas tunsin huojuvani kiitollisuuden ja vastenmielisyyden välillä.\n\nMe olimme istuneet pöytään, ja syödessämme vasta ilmestynyt enoni\nselitti minulle kaikkea, mitä en vielä ymmärtänyt.\n\n\"Samassa silmänräpäyksessä kun sinut näin, aavistin, että se olet sinä\",\nsanoi hän. \"Muistan hyvin isäsi, kun hän oli nuori ritari, ja sinä olet\nhänen elävä kuvansa, vaikka voinkin sanoa, että jos on jotakin eroa,\nniin se on sinun eduksesi. Ja kuitenkin hänellä oli maineena, että hän\noli kaunein mies Rouenin ja meren välillä. Sinun tulee muistaa, että\nminä odotin sinua, ja että ei ole niinkään monta sinun ikäistäsi\nylimystä harhailemassa täällä rannikolla. Minua kummastutti, että sinä\net eilen illalla tuntenut, missä olet. Oletko koskaan kuullut puhuttavan\nsalakäytävästä Grosboisissa?\"\n\nMinä hämärästi muistin, että olin lapsena kuullut puhuttavan tästä\nmaan-alaisesta käytävästä, vaan että katto oli luhistunut alas, jonka\nvuoksi sitä ei voitu käyttää.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi enoni. \"Kun linna tuli minun haltuuni, oli\nensimmäisiä tehtäviäni puhkaista uusi käytävä sen toiseen päähän, sillä\narvelin, että siitä voi olla hyötyä näinä rauhattomina aikoina; jos se\nolisi ollut kunnossa, niin se melkoisesti olisi auttanut vanhempaisi\npakoa.\"\n\nHänen puheensa johti muistiini kaikki, mitä olin kuullut ja mitä voin\nmuistaa näiltä kauheilta ajoilta, jolloin meitä, tämän maatilan\nomistajia, ajettiin kuin susia, ja ulvova pyöveli seurasi meitä\nrantasillalle saakka uhaten nyrkeillään ja kivillä. Minä muistin\nmyöskin, että tämä mies juuri oli kaatanut öljyä tuleen ja perustanut\nrikkautensa meidän raunioille. Kun silmäsin häneen toiselle puolen\npöytää, niin näin, että hänen terävät harmajat silmänsä olivat\nkiinnitetyt minuun, ja minä ymmärsin, että hän luki ajatukseni.\n\n\"Me saamme unohuttaa entiset\", sanoi hän. \"Ne ovat vanhojen polvien\nriitoja; Sibylle ja sinä edustatte uutta polvea.\"\n\nSerkkuni ei ollut sanonut sanaakaan eipä edes välittänyt läsnäolostani,\nvaan kun nyt nimemme asetettiin näin vierekkäin, niin hän katseli minua\nyhtä vihasesti kuin olin huomannut hänen heti alustakin tekevän.\n\n\"No, Sibylle\", sanoi hänen isänsä, \"sinä voit vakuuttaa Louis\nserkullesi, että sinusta nähden ei ole mitään sukuriitaa.\"\n\n\"Meidän on helppo puhua sillä tavoin, isä\", vastasi hän. \"Se ei ole\nsinun kuvasi, joka riippuu salin seinällä eikä ne sinun vaakunoitasi,\njotka riippuvat täällä. Me omistamme linnan ja maatilan, vaan de Lavalin\nperheen jäsenen asiana on sanoa meille, tyytyykö hän tähän.\"\n\nHänen tummat, vihaset silmänsä olivat kiinnitettyinä minuun, kun hän\nodotti minun vastaustani, vaan hänen isänsä ehätti sanomaan:\n\n\"Sinä et tervehdi juuri ystävällisellä tavalla serkkuasi\", sanoi isänsä\nterävästi. \"Asiain kulku on ollut sellainen, että Louisin perintö on\njoutunut meille, vaan meidän asiamme ei ole muistuttaa häntä tästä\nseikasta.\"\n\n\"Hän ei tarvitse mitään muistutuksia\", sanoi tyttö.\n\n\"Te teette minulle väärin\", lausuin minä, sillä tytön viha ja\nhalveksuminen suututti minua. \"Totta on, että minä en voi unhottaa, että\ntämä linna ja tämä maa on ollut esi-isäini omaisuutta -- olisinhan aika\nrahjus, jos voisin sen unohtaa -- vaan jos te luulette, että minä sen\nvuoksi mielessäni haudon jotakin katkeruutta, niin te erehdytte. Minä\npuolestani en halua mitään muuta kuin että saan raivata oman tieni\nmiekallani.\"\n\n\"Eikä koskaan ole ollut aikaa, jolloin se olisi voinut tapahtua\nhelpommin ja loistavammin kuin nyt tähän aikaan\", huudahti enoni. \"Nyt\non suuria asioita tekeillä, ja jos sinä olet keisarin hovissa, niin olet\nniiden ahjossa. Mikäli minä ymmärrän, niin haluat palvella häntä?\"\n\n\"Tahdon palvella maatani.\"\n\n\"Sinä palvelet maatasi palvelemalla keisaria, sillä ilman häntä joutuu\nmaa sekasortoon.\"\n\n\"Kaikesta päättäen, mitä olen kuullut, se ei ole niinkään helppo asia\",\nsanoi serkkuni. \"Minä luulen, että teillä olisi ollut paljo mukavampi\nolo Englannissa -- ja siellä olisitte myöskin ollut paremmassa\nturvassa.\"\n\nKaikella, mitä tyttö sanoi, näytti hän tahtovan minua loukata, enkä minä\ntiennyt, millä tavalla olisin hänelle antanut siihen syytä. En ole\nkoskaan tavannut naista, jota kohtaan minussa niin pian olisi syntynyt\nvastenmielisyys. Minä huomasin, että hänen sanansa suututtivat yhtä\npaljo hänen isäänsä kuin minuakin, sillä hän näytti katselevan tytärtään\nyhtä tuikein katsein kuin tämäkin häntä.\n\n\"Serkkusi on urhoollinen mies; ja niin paljoa en voi sanoa muutamasta\ntoisesta\", sanoi enoni.\n\n\"Kenestä toisesta?\" kysyi tyttö.\n\n\"Se on sama\", vastasi isä nenäkkäästi ja nousi pöydästä äkkiä aivan kuin\nhän olisi pelännyt, että hän suutuksissaan joutuu sanomaan enemmän kuin\nolisi tahtonut, ja hän kiiruhti pois huoneesta.\n\nTyttö näytti joutuvan aivan hämilleen tästä hänen vastauksestaan ja\nnousi pöydästä aivan kuin olisi aikonut seurata häntä. Sitte hän pudisti\npäätään ja nauroi epäilevästi.\n\n\"Minä luulen, että te ette ole nähnyt koskaan ennen enoanne?\" sanoi\nserkkuni minulle.\n\n\"En ole\", vastasin hänelle.\n\n\"No, mitä arvelette hänestä _nähtyänne_ hänet?\"\n\nTuollainen kysymys, jonka tytär teki isästään, synnytti minussa melkein\njotakin kauhun tapaista. Minusta tuntui, että isänsä on vielä pahempi\nihminen kuin olin luullutkaan, jos hän on tuolla tavoin vaikuttanut\nläheimpään ympäristöönsäkin.\n\n\"Vaiti-olonne on riittävä vastaus\", sanoi hän, kun minä epäröin vastata.\n\"Minä en tiedä, miten tapasitte hänet eilen, tai mitä tapahtui\nvälillänne, sillä me emme ole ystävällisellä kannalla. Mutta minä\nluulen, että olette oikein häntä arvostellut. Nyt minulla on vähän\nkysyttävää teiltä. Te olette saanut häneltä kirjeen, jossa hän kehotti\nteitä tulemaan tänne, eikö niin?\"\n\n\"Sain.\"\n\n\"Ettekö huomannut mitään kuorella?\"\n\nMinä muistin nuo kaksi onnettomuutta ennustavaa sanaa, jotka olivat\nminulle antaneet niin paljo miettimisen aihetta.\n\n\"Mitä? Tekö minua varotitte tulemasta tänne?\"\n\n\"Niin, minä. Minulla ei ollut mitään muuta keinoa.\"\n\n\"Vaan minkä vuoksi?\"\n\n\"Kun minä en olisi halunnut teitä tänne.\"\n\n\"Luulitteko, että minä teille tekisin jotakin vahinkoa?\"\n\nHän oli jonkun aikaa ääneti, aivan kuin olisi pelännyt, että hän joutuu\nsanomaan liikoja. Hänen vastauksensa oli sitten ihan odottamaton:\n\n\"Minä luulin, että teille tehtäisiin pahaa.\"\n\n\"Luuletteko minun olevan vaarassa täällä?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Kehoitatteko minua menemään täältä?\"\n\n\"Viipymättä hetkeäkään.\"\n\n\"Mistäpäin minua vaara uhkaa?\"\n\nHän epäili vähän aikaa taas, teki sitten välinpitämättömän liikkeen,\naivan kuin olisi kaiken varovaisuuden viskannut tiehensä, kääntyi minuun\nja sanoi:\n\n\"Isäni puolelta.\"\n\n\"Minkä vuoksi hän tahtoisi minulle pahaa?\"\n\n\"Sen sanokoon teille oma tarkkanäköisyytenne.\"\n\n\"Vaan minä vakuutan teille, että te arvostelette häntä tässä tapauksessa\nväärin\", sanoin hänelle. \"Hän pelasti henkeni eilen illalla.\"\n\n\"Pelasti henkenne? Kenen käsistä?\"\n\n\"Kahden salaliittolaisen käsistä, joiden tuumat olin sattunut saamaan\ntietooni.\"\n\n\"Ah!\" Hänen poskensa karahtivat yhtäkkiä punaisiksi.\n\n\"He olisivat tappaneet minut, jos vain hän ei olisi joutunut väliin.\"\n\n\"Hänen tarkoituksiinsa ei sovi vielä, että teille mitään pahaa tapahtuu.\nHänellä oli syynsä saada teidät Grosboisiin. Vaan minä olen ollut hyvin\navomielinen ja suoravainen teille, ja minä vaadin, että tekin olette\nsamoin minulle. Oletteko Englannissa oloaikananne -- rakastunut?\"\n\nKaikki mitä serkkuni oli puhunut, oli minusta tuntunut varsin\nkummalliselta, ja tämä kysymys keskellä vakavaa keskustelua oli\nkummallisin kaikista. Vaan suora kysymys vaatii suoran vastauksen, ja\nminä en epäröinyt.\n\n\"Englannissa minulla on vieläkin maailman kaunein ja suloisin tyttö\",\nsanoin. \"Eugenie on nimensä, Eugenie de Choiseul, vanhan kreivin veljen\ntytär.\"\n\nVastaukseni näytti tyydyttävän varsin suuressa määrin serkkuani. Hänen\nsuuret, mustat silmänsä loistivat ilosta.\n\n\"Oletteko hyvin kiintynyt häneen?\"\n\n\"En saavuta iloani ennen kuin saan taas nähdä hänet.\"\n\n\"Ettekö hänestä luovu?\"\n\n\"En jumaliste!\"\n\n\"Ette Grosboisin vuoksikaan?\"\n\n\"En edes senkään vuoksi.\"\n\nSerkkuni ojensi minulle kätensä vaikuttavan sydämmellisesti.\n\n\"Antakaa anteeksi epä-ystävällisyyteni\", sanoi hän. \"Minä huomaan, että\nmeistä tulee liittolaisia eikä vihollisia.\"\n\nMe puristimme vielä toistemme käsiä, kun isänsä astui huoneeseen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nSerkkuni.\n\n\nEnoni näytti varsin tyytyväiseltä ja hämmästyneeltä, kun hän huomasi\nmeidän näin pian sopineen. Kaikki hänen vihansa näytti kuin puhaltaen\nkadonneen, kun hän kääntyi tyttärensä puoleen, vaan vaikka hänen äänensä\nolikin muuttunut, niin tyttären silmissä oli epäilevä ilme.\n\n\"Minun pitää lukea muutamia tärkeitä papereita\", sanoi hän. \"Siihen\nminulta menee tunti tai niille main. Minä arvaan, että Louis tahtoo\nkatsella vähän tätä vanhaa paikkaa, ja minä olen varma, että hän ei voi\nsaada parempaa opasta kuin sinä Sibylle olet, jos haluat käydä hänelle\nvähän näyttelemässä.\"\n\nSibylle ei vastustanut, ja minä puolestani olin ihastunut tähän\nehdotukseen, sillä siten sain tilaisuuden päästä lähemmin tutustumaan\nkummalliseen serkkuuni, joka minulle oli sanonut niin paljo ja kuitenkin\nnäytti tietävän vielä enemmän. Mitä hän tarkotti sillä, että hän niin\nsalaperäisesti oli varottanut minua isästään, ja minkä vuoksi hän oli\nniin halukas tietämään minun sydämeni asioita? Näihin kahteen\nkysymykseen minun piti välttämättömästi saada vastaus. Me siis menimme\nyhdessä kävelemään suloiseen meri-ilmaan, jonka eilinen myrsky oli vielä\nraitistanut. Kun hän minulle oli näyttänyt kaikki niin tarkkaan, että\nhuomasin, miten hän oli mielistynyt tähän linnaan, niin hän pyysi\nanteeksi, että hän oli täällä isäntänä ja minä vieraana.\n\n\"Minä en ollut katkera teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan\", sanoi hän,\n\"sillä me olemme käkiä, jotka olemme anastaneet toisten pesän ja\nkarkottaneet pois ne, jotka sen ovat rakentaneet. Minua hävettää, että\nisäni on kutsunut teidät vierailemaan omaan kotiinne\".\n\n\"Me olimme ehkä liiaksi juurtuneet tänne\", vastasin. \"Ehkä oli oma\nhyvämme, että meidät karkoitettiin murtamaan itsellemme oma tie, niin\nkuin nyt aijon tehdä.\"\n\n\"Te sanotte, että aijotte mennä keisarin luo?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tiedättekö, että hän on leirillä täällä aivan lähellä?\"\n\n\"Olen kuullut siitä.\"\n\n\"Vaan teidän perheenne on vielä valtion kirouksessa.\"\n\n\"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Minä menen avomielisesti hänen\nluokseen ja pyydän, että hän suo minun tarjota hänelle palvelustani.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"niitä on sellaisia, jotka sanovat häntä anastajaksi\nja toivovat hänelle kaikkea pahaa, vaan minä puolestani en vielä ole\nkuullut hänen sanoneen tai tehneen mitään, joka ei olisi ollut suurta ja\njaloa. Vaan minä olin luullut, että te, serkku Louis, olisitte piintynyt\nenglantilainen, ja tulisitte tänne taskut täynnä Pittin kultia ja sydän\ntäynnä petosta\".\n\n\"Englantilaiset ovat minua aina kohdelleet vieraanvaraisuudella\",\nvastasin hänelle, \"vaan sydämeni on aina ollut ranskalainen\".\n\n\"Vaan isänne taisteli meitä vastaan Quiberonin luona.\"\n\n\"Antaa kunkin sukupolven sopia omat riitansa, siitä olen aivan samaa\nmieltä kuin teidän isänne\", sanoin minä.\n\n\"Älkää arvostelko isääni hänen sanainsa, vaan hänen tekojensa mukaan\",\npuhkesi hän sanomaan. \"Hän surmasi äitini. Minä en sano sillä, että hän\npisti puukon kurkkuun, vaan hän kylmällä julmuudellaan pakahdutti hänen\nhellän sydämensä. Nyt te jo ehkä alatte ymmärtää, minkä vuoksi minä voin\nhänestä puhua tällä tavoin.\"\n\nMinä näin monien vuosien katkerat vihat, jotka hän oli kätkenyt syvälle\nsieluunsa, äkkiä leimahtavan nyt puniksi hänen poskilleen ja salamoiksi\nhänen kauniisiin silmiinsä. Minä ymmärsin sillä hetkellä, että tässä\nkookkaassa, sirossa ruumiissa oli kumoamatonta voimaa.\n\n\"Te varmaan ajattelette, serkku Louis, että minä olen varsin puhelias,\nkun minä en ole teitä tuntenut vielä kuin muutaman tunnin\", sanoi hän.\n\n\"Kenelle sitten puhuisitte, kun ette omalle sukulaisellenne?\"\n\n\"Se on totta, vaan en olisi koskaan uskonut, että joudun niin\ntuttavalliselle kannalle teidän kanssanne. Minä tuskalla ja surulla\nodotin teidän tuloanne. Minä ehkä osotinkin jonkun verran tunteitani,\nkun isä toi teidät sisälle.\"\n\n\"Niin teitte\", vastasin minä. \"Minua pelotti, että en ollut teille\ntervetullut.\"\n\n\"Ette ollenkaan, ette omasta ettekä minun puolestani\", sanoi hän.\n\"Teidän puolestanne sen vuoksi, kun epäilin, että isäni aikeet voivat\nolla vihamieliset. Omasta puolestani...\"\n\n\"No, ja omasta puolestanne?\" kysyin hämmästyneenä, sillä hän joutui\nhämilleen ja vaikeni.\n\n\"Te olette sanonut, että teidän sydämenne on toisen oma. Minä voin\nteille sanoa, että minunkin käteni on luvattu, ja sydämeni on seurannut\nsen mukana.\"\n\n\"Olkoon onneksenne!\" sanoin. \"Vaan mitä se siihen vaikuttaa, että minä\nen ole tervetullut?\"\n\n\"Englannin paksu ilma on samentanut teidän älynne, serkku hyvä\", sanoi\nhän pudistaen kaunista päätään. \"Vaan minä nyt voin teille puhua\navomielisesti, kun tiedän, että tuuma on teille yhtä vastenmielinen kuin\nminullekin. Kuulkaa siis: jos isäni onnistuisi saamaan avioliiton meidän\nvälillämme syntymään, niin silloin hänellä olisi Grosbois varmasti\nhallussaan. Tulkoonpa silloin mitä hyvänsä -- istukoonpa valtaistuimella\nBourbon tai Bonaparte, niin hänen asemaansa ei voitaisi järkyttää.\"\n\nMinulle nyt johtui mieleen, millä huomiolla hän oli aamulla tarkastanut\npukuani, hänen intonsa, että minä tekisin hyvän vaikutuksen, hänen\ntyytymättömyytensä, kun tyttärensä oli ollut kylmä minua kohtaan, ja\nhymy hänen huulillaan, kun hän oli nähnyt meidät käsi kädessä.\n\n\"Minä uskon, että te olette oikeassa\", sanoin hänelle.\n\n\"Oikeassa!\" sanoi hän, \"tietysti minä olen oikeassa! Kas, nyt se meitä\nkatselee\".\n\nMe kulimme vallikaivosta myöten, ja kun minä katsoin ylös, niin\ntodellakin huomasin pienet keltaiset kasvot muutamassa akkunassa. Kun\nenoni huomasi, että minä katsoin häntä, niin hän nousi ylös ja huiskutti\niloisesti kädellään.\n\n\"Nyt te tiedätte, minkä vuoksi hän pelasti teidän henkenne -- niin kuin\nsanotte hänen tehneen\", sanoi Sibylle. \"Se soveltuisi parhaiten hänen\nsuunnitelmaansa, jos te naisitte hänen tyttärensä, ja sen vaoksi hän\ntahtoi teidät säilyttää. Vaan kun hän saa nähdä, että aikeensa on\nmahdoton, niin silloin, serkku Louis, ei hänellä ole kuin yksi keino,\nestääkseen de Lavalin tuloa linnaan, ja tämä keino on: laittaa niin,\nettei ole ainoatakaan de Lavalia, joka voi tulla takaisin.\"\n\nNämät sanat ja tuo akkunassa oleva keltainen muoto yhdessä vakuuttivat\nminulle, miten suuri minua uhkaava vaara oli. Kenelläkään Ranskassa ei\nollut syytä suosia minua. Jos minä katoaisin, niin ei olisi ketään, joka\nvoisi tutkia asiata; minä olin kerrassaan hänen vallassaan. Minä olin\noppinut tuntemaan ja tiesin vanhastaan, miten vaarallisen miehen kanssa\nolin tekemisissä.\n\n\"Vaan hän on kai tiennyt, että te jo rakastatte toista?\" sanoin hänelle.\n\n\"Niinpä onkin\", vastasi hän, \"se minut teki kaikista enin levottomaksi.\nMinä pelkäsin teidän vuoksenne, pelkäsin oman itseni vuoksi ja kaikkein\nenin Lucienin vuoksi. Kukaan ei saa olla isäni aikeitten tiellä.\"\n\nLucien! Tämä nimi tuli kuin salama keskellä pimeää yötä. Olin kuullut\npuhuttavan, miten omituisesti naisen rakkaus voi hairahtua, vaan oliko\nmahdollista, että tämä rohkea nainen voi rakastaa tuota kurjaa olentoa,\njonka eilen olin nähnyt ryömivän hulluudeksi muuttuneen pelon vuoksi?\nVaan nyt myöskin muistin, missä olin nähnyt Sibyllen nimen. Sehän oli\nhänen kirjansa valkealla lehdellä, \"Lucienille Sibylleltä\" oli siinä.\nMinä myöskin muistin, että enoni oli sanonut hänelle jotakin hänen\ntoiveistaan.\n\n\"Lucien on tuittupäinen ja herkkä-uskoinen\", sanoi hän. \"Isäni on ollut\npaljo hänen kanssaan viime aikoina. He istuvat tuntikausia hänen\nhuoneessaan, eikä Lucien sano sanaakaan, mitä he tekevät. Minua\npelottaa, että heillä on jotakin tekeillä, josta on vaaralliset\nseuraukset. Lucien on enemmän tiedemies kuin maailman mies ja hänellä on\nvarmat valtiolliset mielipiteet.\"\n\nMinä en tiennyt, mitä minun oli tehtävä, oliko oltava vaiti vai\nkerrattava kauhea tila, jossa hänen rakastettunsa oli, vaan kun sitä\nepäröin, niin hän naisen terävällä vaistolla luki ajatukseni\nkasvoistani.\n\n\"Te tiedätte jotakin hänestä\", huudahti hän. \"Minä luulin, että hän on\nmatkustanut Pariisiin. Jumalan nimessä, sanokaa, mitä hänestä tiedätte.\"\n\n\"Onko hänen nimensä Lesage?\"\n\n\"On, on... Lucien Lesage.\"\n\n\"Minä ... minä olen hänet nähnyt\", sammalsin minä.\n\n\"Te olette nähnyt hänet! Ja te tulitte Ranskaan eilen illalla! Missä\nhänen näitte? Mitä hänelle on tapahtunut?\" Hän tarttui minua kalvosesta\nkiinni levottomana.\n\nOli julmaa sanoa hänelle, vaan minusta oli vielä julmempaa olla ääneti.\nMinä katselin ympärilleni hämilläni, ja siellä tuli itse enoni\nruohokentän yli. Hänen vierellään kulki kaunis husaari kalisevin miekoin\nja kilisevin kannuksin, sama upseeri, jonka haltuun vanki oli jätetty\neilen illalla. Sibylle ei epäillyt hetkeäkään; säihkyvin silmin ja\nkasvoilla jännityksen ilme hän kiiruhti heitä vastaan.\n\n\"Isä, mihin olette saattanut Lucienin?\"\n\nMinä näin enoni liikkumattomat kasvot vähän muuttuvan intohimoisen vihan\nja halveksimisen vaikutuksesta, jota hän näki tyttärensä silmissä.\n\n\"Siitä puhumme toisella kertaa\", sanoi hän.\n\n\"Ei, minä tahdon tietää sen nyt heti! Mihin olette saattanut Lucienin?\"\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi enoni kääntyessään minuun ja nuoreen upseeriin.\n\"Minusta on varsin ikävää, että vaivaamme teitä pienillä\nperhekiistoillamme. Te herra luutnantti annatte varmaan anteeksi, kun\nsaatte kuulla, että teidän eilen-iltainen vankinne oli tyttäreni hyvin\nhyvä ystävä. Tällainen perhesuhde ei minua estä täyttämästä\nvelvollisuuttani keisaria kohtaan, vaan se tekee tämän velvollisuuden\nvielä raskaammaksi.\"\n\n\"Minä olen teidän puolestanne pahoillani, neitiseni\", sanoi nuori\nhusaari.\n\nSerkkuni nyt kääntyi hänen puoleensa.\n\n\"Jos oikein ymmärrän, niin te olette ottanut hänet vangiksi?\"\n\n\"Onnettomuudekseni se oli velvollisuutenani.\"\n\n\"Teiltä saan kuulla totuuden. Minne veitte hänet?\"\n\n\"Keisarin leiriin.\"\n\n\"Ja minkä vuoksi?\"\n\n\"Ah, neitiseni, minulla ei ole tekemistä politiikan kanssa.\nVelvollisuutenani on ainoastaan hoitaa miekkaani, istua satulassa ja\nkuunnella käskyjä. Molemmat nämät herrat voivat todistaa, että minä sain\nmääräykseni eversti Lasallelta.\"\n\n\"Vaan minkä syytösten nojalla hän vangittiin?\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, lapseni, tästä olemme puhuneet enemmän kuin kylläksi\",\nsanoi eneni tuimasti. \"Jos sinä itsepäisesti tahdot vielä tietää, niin\nminä sinulle sanon kerrassaan, että Lucien Lesage on vangittu salaliiton\njäsenenä, joka oli tehty keisarin murhaamiseksi, ja minulle suotiin\nilmiantaa tämä murhamies.\"\n\n\"Te ilmiannoitte hänet!\" huudahti nuori tyttö. \"Minä tiedän, että sinä\nhäneen olet tämän ajatuksen istuttanut, joka olet kehottanut häntä ja\nhoukutellut häntä pysymään siinä, kun hän yritti eroamaan. Oo, sinä\nkatala! Mitä minä olen tehnyt, mikä esi-isieni synti minun pitää\nsovittaa, kun minun täytyy sanoa tuollaista ihmistä isäkseni?\"\n\nEnoni kohautti olkapäitään aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että\nhurjistuneen naisen kanssa ei kannattanut puhella. Husaari ja minä\nyritimme lähtemään, sillä hävetti kuulla sellaisia sanoja, vaan\nraivoissaan serkkuni huuti meille, käskien meidän jäädä ja olla hänen\ntodistajinaan isäänsä vastaan. En ikinä ole nähnyt niin intohimoista\nkatkeruutta, kuin se, mikä loisti hänen silmistään.\n\n\"Te olette pettänyt muita, vaan minua ette koskaan ole saanut\npetetyksi!\" huuti hän. \"Minä tunnen teidät yhtä hyvin kuin teidät tuntee\nteidän omatuntonnekin. Voitte tappaa minut samoin kuin tapoitte\näitinikin silmäini edessä, vaan ette koskaan voi minua pelotella\nrikoskumppaniksenne. Te esiinnyitte tasavaltalaisena voidaksenne\njuonitella itsellenne linnan ja maatilan, joka ei ollut teidän\nomaisuuttanne. Ja nyt koetatte pyrkiä Bonaparten suosioon kavaltamalla\ntoverin, joka vielä luotti teihin. Ja te olette saattanut Lucienin\nkuolemaan! Vaan minä tunnen teidän aikeenne ja serkku Louis tuntee ne\nmyöskin, ja minä voin teille vakuuttaa, ettei hän niihin suostu enemmän\nkuin minäkään. Minä tahdon mieluummin maata haudassa kuin ruveta\nkenenkään muun vaimoksi kuin Lucienin.\"\n\n\"Jos olisit nähnyt millainen kurja pelkuri hän oli, niin et niin\nsanoisi\", sanoi enoni kylmästi. \"Sinä et nyt kykene hillitsemään\nitseäsi, vaan kun taas pääset järillesi, niin sinä häpeät, että olet\nnäyttänyt heikkoutesi vieraille. Ja nyt, herra luutnantti, teillä\nvarmaan on jotakin sanottavaa?\"\n\n\"Asiani koskee teitä, herra de Laval\", sanoi nuori husaari. \"Keisari on\nminun käskenyt tuoda teidät heti Boulognen leiriin.\"\n\nSydämmeni vavahti ilosta ajatellessani, että pääsen enostani.\n\n\"Se on varsin mieleeni\", lausuin minä.\n\n\"Hevonen ja seurue odottavat portilla.\"\n\n\"Minä olen valmis teitä seuraamaan milloin hyvänsä.\"\n\n\"Niin kiire ei kuitenkaan liene\", sanoi enoni. \"Te syötte kai eineen\nluonamme, herra luutnantti Gérard\"\n\n\"Keisarin määräyksiä ei täytetä sillä tavoin, hyvä herra\", sanoi\nhusaari ankarasti. \"Olen jo muutenkin tuhlannut aikaa liiaksi. Meidän\npitää olla tiellä viiden minuutin kuluessa.\"\n\nEnoni tarttui käsivarteeni ja vei minua hitaasti portille, josta\nserkkuni Sibylle jo oli kadonnut.\n\n\"Minä haluan puhella teille muutamasta seikasta ennen kuin lähdette\ntäältä. Kun aikaa on niin vähän, niin antanette anteeksi, jos käyn\nsuoraan asiaan ilman johtoa. Te nyt olette nähnyt serkkuni Sibyllen, ja\nvaikka hänen tämänpäiväinen käytöksensä on sellainen, että te voitte\nsaada hänestä ehkä huonoja ajatuksia, niin voin kuitenkin teille\nvakuuttaa, että hän on hyvin rakastettava tyttö. Hän lausui juuri, aivan\nkuin hän olisi sanonut minun aikeeni teidän suhteenne. Minä tunnustan,\nettä en voi ajatella sopivampaa yhdistystä, jonka kautta tulee\nkerrassaan ratkaistuksi, mille sukuhaaralle maatila on tuleva.\"\n\n\"Paha kyllä\", sanoin minä, \"on esteitä.\"\n\n\"Ja mitä esteitä, jos saan kysyä?\"\n\n\"Se seikka, että serkun käsi, niin kuin vasta olen saanut tietää, on\nluvattu toiselle.\"\n\n\"Se ei ole mikään este\", hän sanoi katkerasti hymyillen. \"Minä vastaan\nsiitä, että hän ei koskaan ole vaativa lupauksen täyttämistä\".\n\n\"Minulla puolestani on englantilainen käsitys avioliitosta, että se on\ntehtävä rakkauden eikä sovinnaisten syitten perustukselle. Vaan kaikessa\ntapauksessa teidän tuumanne on mahdoton, sillä minä itse olen kihloissa\nerään nuoren naisen kanssa, joka on Englannissa.\"\n\nHän katsoi minuun ilkeämielisesti pienillä harmailla silmillään.\n\n\"Ajatelkaa vain, Louis, mitä te teette\", kuiskasi hän äänellä, joka oli\nyhtä uhkaava kuin käärmeen käninä. \"Te asetutte minun aikeitani vastaan,\nja siitä ei kukaan pääse rangaistuksetta.\"\n\n\"Minulla ei ole valinnan sijaa.\"\n\nHän tarttui minua hiasta ja levitti kätensä, niin kuin paholainen lie\ntehnyt näyttäessään Kristukselle kaiken maailman rikkauden. \"Katsokaas\npuistoa, peltoja, metsiä. Katsokaa vanhaa linnaa, jossa esi-isänne\nolivat asuneet yli kahdeksansadan vuoden. Teidän ei tarvitse sanoa kuin\nyksi sana ja kaikki taas on teidän.\"\n\nMinä näin ajatuksissani pienen kivirakennuksen Ashfordissa ja Eugenien\npienen rakastettavan muodon akkunasta laakeripensaitten ylitse.\n\n\"Ihan mahdotonta!\" sanoin minä.\n\nMinun tavassani lienee ollut jotakin, joka hänelle vakuutti, että se\ntodella oli mahdotonta, sillä hänen muotonsa mustui vihasta ja hänen\nhoukutteleva äänensä muuttui uhkaavaksi.\n\n\"Jos minä olisin tiennyt, niin olisivat saaneet tehdä teidän kanssanne\neilen illalla, mitä vaan olisivat halunneet\", sanoi hän. \"En olisi\nsormeakaan liikuttanut pelastukseksenne.\"\n\n\"Minua ilahduttaa kuulla teidän tuolla tavoin puhuvan\", vastasin minä,\n\"sillä minun on helpompi tunnustaa, että minä kulen omaa tietäni ja että\nminä en halua olla enään teidän kanssanne missään tekemisissä. Se mitä\nte nyt sanoitte, vapauttaa minut kiitollisuuden siteistä, jotka ennen\nkahlehtivat minun.\"\n\n\"Minua epäilyttää, että te mieluummin tahdotte päästä olemasta minun\nkanssani tekemisissä\", lausui hän. \"Sitä toivotte vielä enemmän, ennen\nkuin kaikki meidän välillämme on lopussa. No niin, hyvä herra, menkää\nomaa tietänne, minä menen omaani; me näemme, kumpi lopuksi pitemmälle\npääsee.\"\n\nJoukko husaareita seisoi portilla pitelemässä hevosiaan. Muutamassa\nminuutissa olin laittanut kokoon vähät varustukseni ja kiiruhdin\nkäytävässä myttyineni, kun äkkiä tunsin piston sydämmessäni\najatellessani serkkuani, Sibylleä. Miten voin jättää hänet yksinään\ntuon ilkeän miehen kanssa vanhaan linnaan? Olihan hän itsekin sanonut,\nettä voi tulla kysymykseen hänen henkensäkin. Minä olin pysähtynyt\nmielenliikutuksissani; äkkiä kuulin keveitä askelia ja hän kiiruhti\nminua vastaan.\n\n\"Hyvästi serkku Louis\", sanoi hän ja ojensi kätensä.\n\n\"Minä ajattelin juuri teitä\", sanoin hänelle. \"Isällänne ja minulla on\nollut selvitys ja riita.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", lausui hän. \"Ainoa pelastuksenne oli, että pääsitte\nhänen luotaan. Vaan varokaa, sillä hän koettaa teille tehdä pahaa.\"\n\n\"Koettakoon pahintaan. Vaan miten voin jättää teidät hänen valtaansa?\"\n\n\"Elkää olko levoton minun vuokseni. Hänellä on suurempi syy karttaa\nminua kuin minulla häntä. Vaan nyt he teitä huutavat, serkku. Hyvästi ja\nJumala olkoon kanssanne!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nBoulognen leiri.\n\n\nEnoni seisoi portilla kuin mikähän aito anastaja, vanha vaakunamme ja\nhopeakaari ja kolme sinistä lintua veistettynä kivipilareihin molemmin\npuolin häntä. Hän ei tehnyt minulle mitään hyvästinjätön merkkiä, kun\nminä nousin suuren harmajan hevosen selkään, joka odotti minua, vaan hän\nkatseli ajatuksissaan minua kupristuneitten kulmainsa alta, ja hänen\nleukalihaksensa liikkuivat edelleen säännöllisessä tahdissa. Hänen\njäykissä, ruskeissa kasvoissaan ja terävissä silmissään oli kylmä ja\nilkeänviekas ilme. Minä puolestani hyppäsin varsin mielelläni satulaan,\nsillä tuon miehen seura oli ensi hetkestä aikain ollut minulle\nvastenmielistä, niin että olin oikein iloissani, kun sain hänelle\nkääntää selkäni, ja husaariupseerin tuiman komentosanan kuultua lähdimme\nliikkeelle aseitten kalistessa. Kun minä silmäsin taakseni Grosboisin\nmustia muuria ja onnettomuutta ennustavaa olentoa, joka vielä seisoi\nportilla, niin huomasin hänen päänsä päällä liehuvan pienen valkoisen\nnenäliinan minulle jäähyväisiksi pienestä mustasta akkunasta, ja kylmät\nväreet väristyttivät taas ruumistani, kun minä ajattelin pelkäämätöntä\ntyttöä ja mihin käsiin hän oli jäänyt.\n\nVaan nuorison mielestä haihtuu suru kuin huuru kuvastimesta ja kenen\nsydän voi olla raskas niin kepeäjalkaisen hevosen selässä ja niin\njumalallisessa ilmassa. Valkoinen tie luikerteli särkkiä pitkin, meri\nkaukana lännessä, ja välillä oli suo, joka oli ollut seikkailumme\nnäyttelypaikkana. Minä olin myöskin etäällä näkevinäni mustan pilkun,\njoka osotti, missä tuo kurja hökkeli on. Kaukana näkyi taloryhmä; siellä\noli Etaples, Ambleterre ja muita kalastajakyliä. Niemi, joka eilen\nminusta näytti vasta taotulta hehkuvalta miekalta, oli nyt valkeana\narmeijan teltoista. Kaukana, kaukana merellä näkyi sumuna maa, jossa\nolin elämäni viettänyt -- mieluisa, ystävällinen maa, jota olen aina\nrakastava lähinnä omaani.\n\nJa nyt kääntyi huomioni särkistä ja merestä husaareihin, jotka\nratsastivat vierelläni ja jotka ymmärtääkseni olivat paremminkin\nvahtijoukko kuin seurue. Paitse patrullijoukkoa, jonka näin eilen,\nolivat nämät ensimmäisiä Napoleonin sotilaita, joita eläissäni olin\nnähnyt, ja ihmetellen ja uteliaana katselin näitä miehiä, jotka olivat\nhankkineet maailman maineen sotakurillaan ja urhoollisuudellaan. Heidän\nulko-asunsa ei suinkaan ollut mikään loistava, ja heidän univormunsa ja\nratsunsa olivat paljo vaatimattomammat kuin itäisen Kentin ratsuväen,\njoka aina lauantaisin ratsasti Ashfordin läpi; tämä joukko, jolla oli\ntahraiset takit, kuluneet nahkahihnat ja maineettomat, jäykät hevoset,\nnäytti hyvin talonpoikaiselta. Sotilaat olivat pieniä, hinturoita,\nruskeaihoisia, paksut viikset ja korvaparrat, ja monella heistä oli\nrenkaat korvissa. Minua kummastutti, että nuorimmalla ja\npoikamaisimmallakin heistä oli niin vahva parrankasvu, vaan kun\ntarkastelin vähän lähemmin häntä, niin huomasin, että hänen partansa oli\nvahakakusta. Kookas luutnantti huomasi, että minä kummissani katselin\nhänen lapsellisia sotilaitaan.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"hänellä on tietysti tekoparta, vaan eihän\nenempää voi odottaakaan seitsemäntoistavuotiaalta pojalta? Toisekseen\nemme voi turmella koko rykmentin näköä paraatissa, jos rivissä\nantaisimme olla tyttönaaman.\"\n\n\"Tämä parta sulaa kauheasti tällaisessa kuumassa ilmassa, herra\nluutnantti\", sanoi husaari ja sekaantui keskusteluumme vapaasti, mikä\noli muuan huomattavia piirteitä Napoleonin sotajoukossa.\n\n\"No, Caspar, vuoden tai kahden päästä, pääset tuosta parrastasi.\"\n\n\"Niin, jos ei ole päässyt päästäänkin sillä aikaa\", sanoi muuan\nkorpraali, joka ratsasti rintamassa ja he nauroivat kaikki sillä tavoin,\nettä he Englannissa olisivat saaneet siitä putkaa. Minä pidin sitä\nvallankumouksen seurauksena, että miehistö ja päällikkökunta oli niin\ntuttavallisissa väleissä, jota vielä lisäsi ehkä se seikka, että keisari\npuheli vapaasti vanhojen sotilaittensa kanssa ja että hän salli heille\nkaikellaisia vapauksia hänen suhteensa. Ei ollut mitään tavatonta, että\nriveistä kuului joukottain pilkkasanoja, jotka olivat tähdätyt omia\nupseereita vastaan, ja ikävä kyllä, minun täytyy tunnustaa, että\ntavatonta ei ollut luoteinkaan sinkoileminen. Upseereita, joita\nvihattiin, surmasi oma joukko yhtämittaa; tunnettu asia on, että\nMontebellon taistelussa jokainen muu upseeri, paitse neljännenkolmatta\npuoliprikaatin luutnantti, ammuttiin takaapäin. Vaan tämä oli huonojen\naikain jäännöksiä, ja kuta täydellisemmäksi keisarin tarkastus kävi,\nsitä paremmaksi tuli sotajoukon henki. Armeijamme historia siltä ajalta\nkaikissa tapauksissa osottaa, että paraat tulokset saavutettiin ilman\nkeppikuria, jota vielä käytettiin Preussin ja Englannin sotajoukossa, ja\nnyt ensi kerran tuli näytetyksi, että suuret sotajoukko-osastot voidaan\nsaada toimimaan isänmaanrakkaudesta ja velvollisuudentunnosta ilman\npalkinnon toivoa tai rangaistuksen pelkoa. Kun ranskalainen kenraali voi\nmarssiessaan maakunnan läpi antaa joukkonsa hajota ilman mitään\njärjestystä tai yhteyttä ja hän oli varma, että ne kokoontuvat\ntappelupäiväksi, niin hän sillä osotti, että hänellä oli sotilaita,\njotka ansaitsivat hänen luottamuksensa.\n\nMuuan seikka oli minua suuresti hämmästyttänyt -- nimittäin että\nsotilaat puhuivat ranskankieltä hyvin vaivaloisesti. Minä huomautin\ntästä luutnantille, joka ratsasti vierelläni, ja kysyin häneltä mistä\nvieraasta maasta he olivat värvättyjä, kun he, mikäli ymmärsin, eivät\nolleet ranskalaisia.\n\n\"Elkää Jumalan nimessä puhuko niin että he kuulevat\", sanoi hän, \"sillä\nhe luultavasti vastaisivat miekan iskulla. Me olemme Ranskan ratsuväen\nensimmäistä rykmenttiä, Berchényn ensimmäistä rykmenttiä, ja totta on,\nettä kaikki miehet ovat värvätyt Elsassista ja harvat heistä osaavat\npuhua muuta kuin saksaa, vaan he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin\nKléber ja Kellermann, jotka ovat samalta seudulta. Kaikki miehemme ovat\nvalituita ja upseerimme\", lisäsi hän punoen viiksiään, \"ovat parhaita\nkoko armeijassa.\"\n\nMiehen kehuva itserakkaus minua huvitti suuresti, sillä hän kopautti\nkarhunnahkalakkiaan, heilautti sinistä kaapuaan, joka riippui hänen\nhartioillaan, rehenteli hevosensa selässä ja kalisteli miekkaansa\nosoittaen, miten poikamainen hän oli. Kun minä näin hänen siron\nvartalonsa ja kauniin ryhtinsä, niin ymmärsin hyvin, että hänellä oli\nsyytäkin, ja hänen suoravainen hymynsä ja iloiset siniset silmänsä\nvakuuttivat minulle, että meistä tulee hyviä tovereita. Hän oli tehnyt\nminusta huomioita, sillä hän yhtäkkiä laski kätensä polvelleni, kun me\nratsastimme vierekkäin.\n\n\"Minä uskon, että keisarilla ei ole mitään teitä vastaan\", sanoi hän\nhyvin vakavasti.\n\n\"Minä toivon niin\", vastasin minä, \"sillä minä olen tullut Englannista\nasettuakseni hänen palvelukseensa.\"\n\n\"Kun eilen illalla tehtiin hänelle ilmoitus, ja hän sai tietää, että te\nolitte ollut tuossa rosvoluolassa, niin oli hän hyvin halukas saamaan\nteitä nähdä. Hän ehkä tahtoo teitä näyttämään meille tietä Englantiin.\nTe tietysti tunnette kaikki tiet koko saarella.\"\n\nHusaarin käsitys, että Englanti olisi saari, näytti olevan kotoisin\npienistä saarista, joita oli pitkin koko Normandian ja Bretagnen\nrannikkoa. Minä koetin hänelle selittää, että Englanti oli maa, joka oli\nmelkein Ranskan kokoinen.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"me kohta saamme sitä lähemmin tarkastella, sillä me\naijomme sen valloittaa. Leirissä puhutaan, että me marsimme Lontooseen\njoko keskiviikko-iltana tai torstaina. Viikkokauden ryöstämme kaupunkia,\nsitten yksi armeija valloittaa Skotlannin ja toinen Irlannin.\"\n\nHänen iloinen itseluottamuksensa sai minut hymyilemään.\n\n\"Vaan mistä tiedätte, että voitte tehdä kaiken tämän?\" kysyin häneltä.\n\n\"Oo, sen asian on keisari järestänyt\", sanoi hän.\n\n\"Vaan heilläkin on armeija ja he ovat hyvin varustettuja. He ovat\nurhoollisia miehiä ja he taistelevat.\"\n\n\"Se ei mitään merkitse, sillä keisari itse aikoo mennä yli\", sanoi hän\nja tässä teeskentelemättömässä vastauksessa minä ensi kerran huomasin\nrajattoman uskon ja luottamuksen, joka näillä sotilailla oli\njohtajaansa. Heidän uskonsa häneen oli fanatillinen, ja tämän voima oli\nuskontoa. Muhamed ei koskaan ole saanut istutetuksi sellaista voimaa\nuskolaisiinsa, ei koskaan hän ole heitä niin saanut karaistuksi tuskia\nja kuolemaa vastaan kuin tämä pieni harmaatakkinen puolijumala vaikutti\nniihin, jotka häntä jumaloivat. Jos hän olisi tahtonut julistaa -- ja\nniin hän useat kerrat aikoikin -- että hän todella oli ihmissuvun\nyläpuolella, niin miljoonat olisivat vahvistaneet hänen vaatimuksensa.\nTe, jotka olette kuulleet puhuttavan hänestä lihavana miehenä, olkihattu\npäässä, niin kuin hän vanhuutensa päivinä oli, on ehkä vaikea ymmärtää\ntätä, vaan jos olisitte nähneet hänen silvottujen sotilaittensa vielä\nviime hengenvedossa huutavan häntä ja kääntävän kuolonkalpeat kasvonsa\nhäntä kohden, kun hän kulki ohi, niin olisitte ymmärtäneet millainen\nvoima hänellä oli ihmisten mieliin.\n\n\"Oletteko ollut Englannissa?\" kysyi luutnantti.\n\n\"Siellä olen elänytkin.\"\n\n\"Vaan miksi olitte siellä, kun sai tapella niin kunnollisesti Ranskan\npalveluksessa?\"\n\n\"Isäni karkoitettiin maasta ylimyksenä\", vastasin minä. \"Vasta hänen\nkuolemansa jälkeen voin tulla tarjoamaan keisarille miekkani.\"\n\n\"Te olette menettänyt paljo, vaan minä uskon, että meillä on vielä monta\nkaunista sotaa odotettavissa. Ja te uskotte, että englantilainen tekee\nvastarintaa?\"\n\n\"Siitä olen aivan varma.\"\n\n\"Minä luulen, että he syytävät aseensa pois, kun kuulevat että keisari\nitse tulee. Minä olen kuullut, että siellä on kauniita naisia.\"\n\n\"Naiset ovat kauniita.\"\n\nHän ei virkkanut mitään vähään aikaan, hän ainoastaan oikaisihe ja nosti\nrintaansa sekä punoi pieniä viiksiään.\n\n\"Vaan he lähtevät veneillä\", mutisi hän lopuksi ja minä ymmärsin, että\nhän edelleen ajatteli Englantia pieneksi saareksi. \"Kun vain saavat\nnähdä meidät, niin he pysähtyvät. Berchéryn husaareista väitetään, että\nhe voivat saada koko kansakunnan juoksemaan, naiset meidän _luoksemme_\nja miehet meidän _edellämme_. Me olemme kuten te varmaan olette\nhuomannut, hyvin kaunista joukkoa, ja kaikki upseerit ovat valittua\nväkeä, vaikka vanhemmat eivät vedäkään meille muille vertoja.\"\n\nNiin itseensä tyytyväinen kuin tämä upseeri olikin, ei hän näyttänyt\nolevan minua vanhempi, jonka vuoksi häneltä kysyin, oliko hän koskaan\nollut tappelussa. Tämän kysymyksen kuultua hänen viiksensä nousivat\nsuuttumuksesta pystyyn, ja hän katseli minua kiireestä kantapäähän\nankarin katsein.\n\n\"Minulla on ollut onni ottaa osaa yhdeksään taisteluun, hyvä herra, ja\nenemmän kuin neljäänkymmeneen kahakkaan\", sanoi hän. \"Minä myöskin olen\nsuorittanut melkoisen joukon kaksintaisteluita, ja minä voin vakuuttaa\nteille, että minä aina olen valmis taistelemaan kenen kanssa tahansa --\nvieläpä siviilihenkilönkin kanssa --, joka tahtoo asettaa minua\nkoetteelle.\"\n\nMinä sanoin hänelle, että hän oli onnellinen ihminen, kun hän oli ollut\nniin paljo mukana, vaikka olikin niin nuori, jolloin hänen\nsuuttumuksensa hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja hän\nselitti, että hän oli ottanut osaa taisteluun Hohenlindenin luona\nMoreaun johdalla, sekä Napoleonin ylimenoon Alpeista ja Marengon\ntaisteluun.\n\n\"Kun olette ollut vähänkään aikaa armeijassa, niin Étienne Gérardin nimi\nei ole enään teille niin vieras\", sanoi hän. \"Minä voin vakuuttaa\nolevani sankari parissa pienessä jutussa, joista sotilaat mielellään\nkertoilevat leiritulilla. Te kyllä saatte kuulla puhuttavan\nkaksintaistelustani kuuden miekkailumestarin kanssa ja miten minä yksin\nhyökkäsin itävaltalaisten husaarien kimppuun Grazissa ja ryöstin heiltä\nhopeisen ratsurumpunsa. Te saatte uskoa, että minä en sattumalta ollut\nmukana eilisessä tapauksessa, vaan sen vuoksi, että eversti Lasalle\ntahtoi tietää, että vangit olivat varmassa tallessa. Vaan nyt kävi\nkuitenkin niin, että minä sain ainoastaan tuon pelkuri raukan, jonka\njätin ylipiiskurille.\"\n\n\"Entä toinen -- Toussac?\"\n\n\"Niin, hän tuntuu olleen mies toista ainetta ja lajia. Enpä olisi muuta\nhalunnut kuin että olisin saanut taistella hänen kanssaan. Vaan hän\npääsi pakoon. He pääsivät hänen kintereilleen ja ampuivat pari kertaa,\nvaan hän tunsi suon hyvin, niin että he eivät voineet häntä seurata.\"\n\n\"Ja miten käy teidän vangillenne?\" kysyin häneltä.\n\nLuutnantti Gérard kohautti olkapäitään.\n\n\"Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne\", sanoi hän \"vaan kaunis\ntyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia\nupseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin\nijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin.\"\n\nMeidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja\nnyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin\nja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa,\nkulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa\noli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja\nsotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin\nsuuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu\nliehui.\n\n\"Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on\nkenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö.\nHuomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat\nasetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka,\njoka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen\ntarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat\nvaliojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä\ntuolla sisällä\", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta\nkeskellä olevaa telttaa.\n\nTie leirille meni yli suuren tasangon, joka oli täynnä ratsu- ja\njalkaväkeä, mikä piti harjoituksia. Olimme Englannissa kuulleet niin\npaljo puhuttavan Napoleonin joukoista, ja heidän urotyönsä olivat\ntuntuneet niin erin-omaisilta, että minä mielessäni olin kuvitellut\nnäitä miehiä suuriksi ja komeiksi. Vaan itse asiassa tavallinen\nlinja-jalkaväki, sinisissä takeissaan, valkoisissa housuissaan ja\nsääryksissään, oli hyvin pientä väkeä, eivätkä heidän vaskihelaiset\npäähineensäkään punaisine töyhtöineen voineet tehdä heistä erittäin\nvaikuttavan näköisiä.\n\nVaan jos olivatkin pienikasvuisia, niin he olivat jänteviä ja sitkeitä\nja oltuaan kahdeksantoista kuukautta kenttäpalveluksessa oli heistä\ntehty mitä täydellisimpiä sotilaita. Rivit olivat täynnä veteraaneja, ja\naliupseereilla oli rikas kokemus, ja komentavilla kenraaleilla ei\nkoskaan ollut vertoja ollut, niin että tämä ei ollut mikään vähäpätöinen\nvihollinen, joka uhkaavin silmin katseli Englannin kaukaisia kallioita.\nJos ei Pitt olisi kyennyt panemaan maailman arvokkainta laivastoa\nmolempien rantojen väliin, niin Europan historia meidän päivinämme olisi\naivan toinen.\n\nKun luutnantti Gérard näki, millä huomiolla minä katselin liikkuvia\njoukkoja, niin hän osotti ystävällisyyttään tyydyttämällä\nuteliaisuuttani selittäen joukoista, jotka olivat lähinnä.\n\n\"Nuot tuossa, joilla on suuret mustat hevoset ja suuret siniset\nhevosenloimet, ovat kyrasseerejä\", sanoi hän. \"Ne ovat niin raskaasti\nvarustettuja, että ne voivat ratsastaa ainoastaan ravia, niin että kun\nne tekevät hyökkäyksen, niin laitamme niin, että heidän takanaan on\nprikaati tarkkampujia tai husaareita täydentämään sen minkä he\nvoittavat.\"\n\n\"Kuka on tuo siviilihenkilö, joka niitä tarkastaa?\" kysyin minä.\n\n\"Ei se ole siviilihenkilö, se on kenraali St. Cyr, muuan n. s. Reinin\nsparttalaisia. Nämät ovat sitä mieltä, että hyvän sotilaan tulee olla\nyksinkertainen puvussaan ja elämäntavoissaan ja sen vuoksi heillä ei ole\nmitään muuta univormua kuin sininen ratsupuku, niin kuin näette. St. Cyr\non kelpo upseeri, vaan hän ei ole yleensä suosittu, sillä hän harvoin\npuhelee kenenkään kanssa, ja usein hän moniksi päiviksi sulkeutuu\ntelttaansa, jossa hän soittaa viuluaan. Minä puolestani en luule sen\npahentavan sotamiestä, jos hän mielellään ottaa ryypyn ja pukeutuu\nkullalla kirjailtuun takkiin. Minä puolestani teen kumpaakin, ja ne\njotka minun tuntevat, voivat teille vakuuttaa, että minä sotilaana en\nole kärsinyt siitä vahinkoa. Näettekö noita jalkamiehiä vasemmalla?\"\n\n\"Joilla on keltaiset takinpärmeet?\"\n\n\"Niin, ne ovat Oudinotin kuuluisia krenateerejä. Ja toiset krenateerit,\njoilla on punaset olkaliput ja nahkatakit, ovat vanhaa konsulikaartia,\njoka meille hankki voiton Marengon luona. Kahdeksantoistasataa heistä\nsai kunniaristin taistelun jälkeen. Tuolla on kuudeskuudetta\nlinjarykmentti, jota sanotaan \"kauheaksi\", ja tuolla on kuudes\nkevytjalkaväki, joka tulee Pyreneiltä, ja joka on tunnettu nopeimmaksi\njalkaväeksi ja armeijan pahimmiksi veitikoiksi. Tuo kevyt viheriä\nratsuväki on hevoskaartin ampujat, joita väliin sanotaan \"oppaiksi\";\nheitä pidetään keisarin mielijoukkona, vaikka hän suuresti erehtyy, jos\nhän asettaa ne Berchényn husaarien edelle. Toinen ratsuväki, jolla on\nviheriät turkit, on myös tarkkampujia, vaan minä en voi täältä saakka\nnähdä, mihin rykmenttiin se kuuluu. Heidän everstinsä johtaa heitä\nerinomaisesti. Ne muodostavat sivustan avonaisilla kolonnilla\npuoli-eskadroonittain ja liittyvät sitten hyökkäyslinjaan. Mekään emme\nvoisi sitä tehdä paremmin. Ja nyt me, herra de Laval, olemme Boulognen\nleirin käytävällä, ja minulla on määräyksenä viedä teidät suoraan\nkeisarin majapaikkaan.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nVastaanottohuone.\n\n\nBoulognen leirissä oli siihen aikaan 150,000 jalkamiestä ja 50,000\nratsumiestä, niin että sen asukasluku oli melkein kuin Pariisin. Se oli\njaettu neljään osastoon, oikeanpuoleinen, vasemmanpuoleinen, Vimereuxin\nja Ambleteusen leiri; se kaikkiaan oli noin englannin penikulman\nlevyinen ja ulottui meren rantaa pitkin melkein 7 penikulmaa. Maan\npuolelta se oli avonainen, vaan meren puolella oli vahvat patterit\nkanuunoineen ja mörsärineen, joitten vertoja suuruudessa ei vielä tähän\nasti oltu nähty. Nämät patterit olivat korkeitten kukkulain rintamilla,\nja niiden korkea asema lisäsi kanuunain kantavuutta, jotta niillä\nvoitiin ampua Englannin laivain kannelle.\n\nVarsin kaunis näky tarjoutui ratsastaessa leirin läpi, sillä joukot\nolivat siellä olleet jo enemmän kuin vuoden ajan ja olivat tehneet mitä\ntehdä voitiin telttojen kaunistamiseksi. Useimpien edessä tai ympärillä\noli pienet puutarhat, ja kun me ratsastimme ohi, niin näimme sotilaita\npaitahihasillaan lapioineen tai kukkaruiskuineen kukkasten keskellä.\nToiset istuivat auringonpaisteessa telttansa ovella ja palmikoivat\nmiekkanauhojaan, hankasivat miekkavöitään tai kiillottivat aseitaan,\nvälittämättä meistä sen vertaa, että olisivat edes silmänneet, kun me\nratsastimme ohi, sillä ratsupatrulleita tuli ja meni kaikkiin suuntiin.\nLukemattomat telttajoukot muodostivat katuja, joiden nimet oli\nluettavana puutauluilla. Me olimme jo kulkeneet rue d'Ancole, rue\nKléber, rue d'Egypte ja rue d'Artellerie Volante kadut, ennen kuin\ntulimme suurelle avonaiselle paikalle, jossa armeijan päämaja oli.\n\nKeisari oli öitä muutamassa pienessä kylässä, nimeltä Pont des Brigues,\nnoin neljä englannin penikulmaa maalle päin, vaan päivin hän oli\nleirissä, ja siellä pidettiin hänen alituiset sotaneuvottelunsa. Täällä\nolivat myöskin hänen ministerinsä, ja niiden armeijajoukkojen kenraalit,\njotka olivat pitkin rannikkoa, tulivat tänne saamaan määräyksensä. Näitä\nneuvotteluja varten oli rakennettu yksinkertainen puurakennus, jossa oli\nyksi hyvin suuri huone ja kolme pientä. Paviljongi, jonka olimme nähneet\nsärkiltä, oli rakennuksen etehisenä, jonne keisarin luona kävijät\nkokoontuivat. Tämän rakennuksen ovella, missä suuri krenateerivahti\nosotti keisarin läsnäolon, seuralaiseni laskeutui hevosensa selästä ja\nantoi minulle merkin seuraamaan hänen esimerkkiään. Muuan kaartin\nupseeri kysyi nimeämme ja tuli takaisin luoksemme seurassaan kenraali\nDuroc, pieni laiha neljänkymmenen mies, käytökseltään turhantarkka ja\nkatse epäilevä.\n\n\"Onko se herra de Laval?\" kysyi hän hyvin jäykästi hymyillen.\n\nMinä kumarsin.\n\n\"Keisari on hyvin halukas teitä tapaamaan. Teitä, herra luutnantti, ei\ntarvita enään.\"\n\n\"Minä olen vastuun-alainen siitä, että hän tulee jätetyksi\nmääräpaikkaansa, herra kenraali.\"\n\n\"Hyvä on. Te voitte tulla sisään, jos niin tahdotte.\" Hän vei meidät\nsuureen telttaan, jossa ei ollut sen enempää huonekaluja kuin rivi\npuupenkkejä pitkin seinää. Siellä istui paljo miehiä laivaston ja\narmeijan univormuissa, ja toiset seisoivat joukoissa ja puhelivat\nhiljaisella äänellä. Huoneen toisessa päässä oli ovi, josta mentiin\nkeisarin neuvotteluhuoneeseen. Silloin tällöin näin virkapukuisia miehiä\nmenevän tälle ovelle, koputtavan hiljaa sitä kynsillä, ja oven auettua\nastuvan äänettömästi sisään ja sulkevan sen varovasti. Koko kokoontunut\njoukko näytti paremminkin hovimaiselta kuin leirimäiseltä ja tuntui ihan\nkuin ilmassa olisi ollut jonkunlainen pelonsekainen kunnioitus, joka\nteki sitä suuremman vaikutuksen, kun se valtasi nämät karheat sotamiehet\nja merikarhut. Minusta oli tuntunut, että keisari oli pelottava etempää,\nvaan minusta hän tuntui vielä vaikuttavammalta nyt, kun minä olin aivan\nhänen läheisyydessään.\n\n\"Ei teidän, herra de Laval, tarvitse pelätä\", sanoi minun seuralaiseni.\n\"Teidät otetaan hyvin vastaan.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Minä päätän sen kenraali Durocin käytöksestä. Tässä lemmon hovissa on\nsellaista, että jos keisari hymyilee, niin silloin hymyilee kaikki,\nainapa tuo punatakkinen palvelijakin, joka on tuolla. Vaan jos keisari\nkupristaa kulmiaan, niin silloin ei tarvitse kuin katsoa miestä, joka\npesee keisarin lautasia, saadakseen kuvan hallitsijan kärtyisyydestä. Ja\npahinta on, että mies, jolla on terve järki, ei voi saada selkoa, mikä\non syynä hymyilyyn tai katkeraan katseeseen. Ja sen vuoksi minä\nmieluumin kannan luutnantin olkalippuja ja ratsastan eskadroonani\nsivulla, kuunnellen miekan kalinaa jalustimia vasten, kuin tahtoisin\nomistaa herra Talleyrandin suuren talon rue St. Florentin varrella ja\nhänen sadantuhannen frangin tulonsa.\"\n\nMinä vieläkin epäilin, oliko husaari oikeassa, että hymyily, jolla Duroc\nminua tervehti, merkitsi sitä, että keisarin tarkoitukset minua kohtaan\nolivat ystävällisiä, kun muuan pitkä, kaunis mies loistavassa\nunivormussa tuli minun luo. Vaikka hänen pukunsa oli erilainen, tunsin\nkuitenkin hänet eversti Savaryksi, joka oli ollut eilen iltaisen\nretkikunnan päällikkönä.\n\n\"Niin, herra de Laval\", sanoi hän puristaessaan ystävällisesti kättäni,\n\"te varmaankin olette kuullut, että tuo Toussac pääsi pakoon. Ja me\nhalusimme saada juuri hänet, sillä toinen on nähtävästi vain haaveilija,\njoka on houkuteltu. Vaan meidän _täytyy_ saada hänet kiinni, ja siihen\nsaakka meidän hiljaisuudessa on pidettävä hyvin ankaraa vahtia keisarin\npersoonasta, sillä monsieur Toussac ei ole mikään halveksittava\nvihollinen.\"\n\nMinä taas olin tuntevinani hänen suuren peukalonsa leuvallani, kun\nvastasin, että hän todella oli hyvin vaarallinen ihminen.\n\n\"Keisari tahtoo heti teitä tavata\", sanoi Savary. \"Hänellä on paljo\ntyötä tänään, vaan hän käski minun sanoa teille, että te pääsette\npuheille.\" Hän hymyili ja meni edelleen.\n\n\"Teillä aivan varmaan on hyvää odotettavissa\", kuiskasi Gérard. \"Täällä\nolisi montakin, jotka maksaisivat paljokin, jos Savary heitä samalla\ntavalla kohtelisi kuin teitä. Keisari aikoo varmaan tehdä jotakin teidän\nhyväksenne. Vaan huomatkaa, herra de Laval, tuossa tulee itse de\nTalleyrand luoksemme.\"\n\nKummallinen olento tuli lyyhäten luoksemme. Hän oli ijältään\nkolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, leveärintainen ja\nleveäharteinen, vaan etukumarainen ja lyyhäsi toista jalkaansa. Hän\nkulki hitaasti hopeakoukkuisen keppinsä varassa, ja hänen musta pukunsa\nsamanvärisine silkkisukkineen, näytti ihmeen vakavalta kaikkien\nloistavien univormujen keskellä, jotka häntä ympäröivät. Vaan vaikka\nhänen pukunsa olikin yksinkertainen, niin hänen viisailla kasvoillaan\noli arvokas ilme, ja kaikki vetäytyivät syrjään kumartaen, kun hän kulki\nteltan läpi.\n\n\"Herra Louis de Laval?\" sanoi hän pysähtyessään minun eteeni, ja\nkylmillä harmailla silmillään hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän.\n\nMinä kumarsin vähän kylmänlaisesti, sillä minä tunsin samaa\nvastenmielisyyttä kuin isänikin tätä entistä pappia ja kavalaa\nvaltiomiestä kohtaan, vaan hänen käytöksensä oli niin kohtelias ja\nelähyttävä, että sitä oli vaikea vastustaa.\n\n\"Minä tunnen sukulaisenne de Rohanin varsin hyvin\", sanoi hän. \"Me\nolimme kaksi iloista toveria siihen aikaan, kuin maailma ei ollut varsin\nniin vakava kuin nyt. Minä luulen, että te olette sukua kardinaali\nMontmorency de Lavalin kanssa, joka myöskin on minun vanha ystäväni.\nMinä otaksun, että te aijotte tarjoutua keisarin palvelukseen.\"\n\n\"Minä olen tullut Englannista siinä tarkoituksessa.\"\n\n\"Ja olette joutunut pieneen seikkailuun heti tultuanne, olen kuullut.\nMinulle on kerrottu juttu kunnioitettavasta poliisimiehestä ja\nmolemmista jakobineista yksinäisessä majassa. No niin te olette nähnyt\nmissä vaarassa keisari on, ja se teidät varmaan tekee sitä\ninnokkaammaksi hänen palveluksessaan. Missä on teidän enonne, herra\nBernac?\"\n\n\"Grosboisin linnassa,\"\n\n\"Tunnetteko hänet lähemmin?\"\n\n\"En. Vasta eilen näin hänet ensi kerran.\"\n\n\"Hän on varsin hyödyllinen palvelija keisarille, vaan ... vaan...\" hän\nkallisti päänsä minun korvani, \"teille uskotaan mieluisampi toimi, herra\nde Laval.\" Hän kumarsi, pyörähti kantapäällään ympäri ja lyyhäsi\nedelleen.\n\n\"Te varmaankin olette määrätty johonkin suureen tehtävään\", sanoi\nhusaariluutnantti: \"Herra Talleyrand ei tuhlaa hymyilyjään ja\nkumarruksiaan turhaan, sen voin teille vakuuttaa. Hän tietää, mistä\ntuuli puhaltaa, ennen kuin hän laskee paperileijansa ja minua\naavistuttaa, että minä pyydän teidän puoltosanaanne kapteenin\nvaltakirjan saamiseen tämän englantilaisen sotaretken aikana. Ah,\nsotaneuvottelu on loppunut!\"\n\nHänen sanoessaan tätä avattiin suuren teltan toisessa päässä oleva\nsisimmäinen ovi ja sieltä astui ulos muutamia herroja, joilla oli musta,\nkultaisilla tammenlehdillä koristettu puku, joka oli marskien merkkinä.\nKaikki nuo miehet olivat saavuttaneet tuskin keski-ikäänsä, vaan mikä\narmeija tahansa olisi ollut sellaisista miehistä onnellinen, jos he\nolisivat saaneet rykmentin komennettavakseen, vaan alituinen sota ja\nvallalla oleva järjestelmä, jonka mukaan ansioilla oli etu-oikeus ennen\nvirkavuosia, oli avannut loistavan uran niille sotilaille, joilla oli\nonnea. Kaikilla heillä oli kaksikulmainen hattunsa kainalossaan ja\nmuodostivat nyt pienen joukon, jossa he puhelivat innokkaasti nojaten\nmiekkoihinsa.\n\n\"Te olette hyvästä perheestä, eikö niin?\" kysyi husaari minulta.\n\n\"Minä olen samaa verta kuin Rohan ja Montmorency.\"\n\n\"Olen sen kuullut. Te ymmärrätte, että maassamme on tapahtunut suuria\nmuutoksia, kun kerron teille, että noista miehistä, jotka nyt ovat maan\narvokkaimpia, on yksi ollut viinuri, yksi viinin salakuljettaja, yksi\ntynnyrintekijä ja yksi maalari. Näistä ammateista olemme saaneet\nMuratin, Massénan, Neyn ja Lannesin.\"\n\nVaikka olinkin ylimys, niin ei millään nimillä ollut minuun ollut\nsellaista vaikutusta kuin näillä, ja minä pyysin innokkaasti häntä\nosottamaan minulle näitä kuuluisia sotilaita.\n\n\"Täällä huoneessa on monta kuuluisaa sotilasta\", sanoi hän. \"Muuten\",\nlisäsi hän punoen viiksiään, \"on täällä nuorempia upseereja, jotka\nvarmaan kohoavat korkeammalle kuin he. -- Tuolla on Ney oikealla.\"\n\nMinä näin miehen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja karkeat kasvot,\nleveä leuka, ja joka muistutti englantilaista nyrkkitaisteilijaa.\n\n\"Me sanomme häntä Pietari punaseksi ja väliin punaseksi jalopeuraksi\",\nsanoi seuralaiseni. \"Hänen sanotaan olevan urhoollisimman armeijassa,\nvaikka minä en voikaan myöntää, että hän olisi urhoollisempi kuin jotkut\nmuut, joita voisin nimittää. Hän muuten on kieltämättä hyvin taitava\njohtaja.\"\n\n\"Ja tuo kenraali hänen vieressään?\" kysyin. \"Minkä vuoksi hän pitää\npäätään noin vinossa?\"\n\n\"Hän on kenraali Lannes, ja hän pitää päätään vasemmalle kallellaan, kun\nhän S. Jean d'Acren piirityksessä sai luodin niskaansa. Hän on\nGascognesta niin kuin minäkin, ja minua pelottaa, että hän antaa heille\nvettä myllyyn, niin kuin sanotaan, heidän väittäessään, että maamieheni\novat liian puheliaita ja riidanhaluisia. Te nauratte, hyvä herra?\"\n\n\"En, te erehdytte.\"\n\n\"Minä luulin, että teitä huvitti joku, jota minä sanoin. Minä luulin,\nettä te ehkä arvelitte, että gascognelaiset ovat todellakin\nriidanhalusia, vaikka he sen sijaan, väitän minä, ovat sävyisimpiä\nkaikista ranskalaisista -- jonka mielipiteen puolesta minä olen valmis\ntaistelemaan millä aseella hyvänsä. Vaan kuten sanottu, Lannes on kelpo\nmies, vaikka ehkä liian tuittupäinen. Lähinnä häntä on Augereau.\"\n\nMinä katselin mielenkiinnolla Castiglion sankaria, joka oli ottanut\njoukkojen johdon tuolla merkillisellä hetkellä, jolloin Napoleon ainoan\nkerran elämässään menetti mielenmalttinsa. Hän oli minun mielestäni\nmies, joka oli omiaan tekemään itsensä enemmän huomatuksi sodassa kuin\nrauhassa, sillä vaikka hänellä olikin kultaiset tammenlehdet, niin hän\npitkine jättiläisnaamoineen ja punasine nenineen oli kuin mikähän vanha,\nriitainen sotakarhu halpasessa kapakassa. Hän oli muita toisia vanhempi,\nja hänen äkillinen korotuksensa oli tullut liian myöhään, jotta hän\nolisi voinut muuttua. Hän marskihatussaan oli edelleenkin preussilainen\nkaartin korpraali.\n\n\"Niin, niin, hän on sellainen kolhijainen\", sanoi Gérard vastaukseksi\nminun huomautuksiini. \"Hän on muuan niistä, joille keisarin on pitänyt\nsanoa, että hän tahtoi, etteivät he olisi sotilaita muualla kuin\narmeijassa. Hän ja Rapp ja Lefebvre pitkävartisine saappaineen ja\nkalisevine miekkoineen eivät olleet paikallaan keisarinnan salongeissa\nTuilerioissa. Tuolla on Vandamme, tuo mustaverinen mies, jolla on karhea\nmuoto. Jumala varjelkoon sitä englantilaista kylää, johon hän majoittuu.\nHän se rutisti muutaman vestfaalilaisen papin leuan, kun tämä ei voinut\nhänelle hankkia vielä yhtä pulloa tokayerviiniä. Jos olisi edes ollut\nkysymyksessä hyvä ranskalainen viini, vaan -- tokayeria!\"\n\n\"Ja tämä on Murat, luullakseni?\"\n\n\"Niin, hän on Murat, tuo, jolla on musta korvaparta ja paksut punaiset\nhuulet ja Egyptin ahva kasvoillaan. Hän on juuri minun miehiäni. Kun on\nnähnyt hänen hyökkäävän keveän ratsuväen prikaatin edessä, niin eipä voi\ntoivoa mitään kauniimpaa näkevänsä. Minä tiedän muutaman komppanian\nkrenateerejä, joka lähti pakoon, kun näkivät hänet. Egyptissä pysyi\nkeisari kaukana hänestä, sillä arabialaiset eivät olleet välittäneet\npienestä kenraalista kun heillä oli edessään tuo voittamaton ratsumies\nja tappelusankari. Minun mielestäni ei ole Lasallea parempaa\nratsuväenupseeria, vaan sotamiehet eivät seuraa ketään niin mielellään\nkuin Murata.\"\n\n\"Ja kuka on tuo vakava mies, joka nojaa itämaalaista miekkaa vastaan?\"\n\n\"Oo, se on Soult! Hän on maailman itsepäisin ihminen. Siinä suhteessa\nhän voi vetää vertoja itse keisarille. Hänen vieressään tuo kaunis mies\non Junot, ja teltan pylvästä vasten nojaa Bernadotte.\"\n\nMinä katselin mielenkiinnolla tämän seikkailijan omituisia piirteitä,\njoka oli alkanut uransa paljaana sotamiehenä eikä tyytynyt marskin\nsauvaan, vaan tavotti kuninkaan valtikkaa. Ja tunnustettava on, että\nhän, joka oli niin erilainen kuin muut, voitti valtaistuimensa\nparemminkin vastoin Napoleonin mieltä kuin hänen avullaan. Kun katseli\nhänen omituisia selväpiirteisiä kasvojaan urhoollisine suurine nenineen,\nniin hänen säihkyvistä silmistään näki, että häntä odotti harvinainen\nkohtalo. Kaikista niistä mahtavista ja voittamattomista miehistä, jotka\nympäröivät keisaria, oli hän lahjakkain eikä keisari epäillyt kenenkään\nkunnianhimoa niin paljo kuin Bernadotten.\n\nJa niin mahtavia ja voittamattomia kuin nämä miehet olivatkin -- jotka,\nniin kuin Augereau kehui, eivät pelänneet jumalaa eikä pirua -- niin\nkuitenkin heidän pienen herransa heikossa hymyssä tai synkässä katseessa\noli jotakin, joka heidät masensi. Sillä kun katselin heitä, koko joukon\nvaltasi kauhistuksen hiljaisuus aivan kuin koulussa, kun opettaja\nodottamatta astuu sisään, ja päämajansa ovella seisoi hallitsija itse.\nJos ei tämä hiljaisuus olisikaan syntynyt ja vaikka istujat eivät\nolisikaan nousseet äkkiä ylös, niin olisin arvannut, että hän se oli.\nHänen norsunluun keltaisilla kasvoillaan oli vaalea sädeloisto, joka\nveti katseen puoleensa, ja vaikka hän oli kaikista yksinkertaisimmin\npuettu, niin häneen kuitenkin olisi ensimmäisenä katseensa suunnannut.\n\nSiinä hän seisoi tuo tanakkavartinen mies, viheriä takki yllään, jossa\noli punaset käänteet ja punanen kaulus, hyvin muodostuneissa jaloissaan\noli valkoiset housut ja vyöllään kultakahvainen miekka, jonka tuppi oli\nkilpikonnan luulla kirjailtu. Hän oli paljain päin, niin että näki hänen\nhienon kastanjanruskean tukkansa. Toisessa kainalossa oli kaksikulmainen\nhattunsa, jossa oli himmeä kolmivärinen kokardi, joka jo oli hänen\nkuvassaankin. Vasemmassa kädessä hänellä oli metallipäinen ratsupiiska.\nHän kulki hitaasti kasvot jäykkinä ja katse kiinnitettynä eteensä,\nsuletun näköinen kuin itse kohtalo.\n\n\"Amirali Bruix!\"\n\nEn tiedä kuulustiko tämä ääni niin pelottavalta muista kuin minusta. En\nollut koskaan kuullut mitään niin terävästi uhkaavaa ja onnettomuutta\nennustavaa. Kupristuneitten kulmain alta hänen siniset silmänsä\nharhailivat pikaisesti ympärinsä terävinä kuin miekan isku.\n\n\"Tässä olen, sire!\" Tummaverinen, harmahtava keski-ikäinen mies meriväen\nunivormussa oli astunut esiin joukosta. Napoleon astui pari kolme\naskelta häntä vastaan niin uhkaavalla tavalla, että minä näin ahavan\npureman merimiehen poskien kalpenevan, ja hän katseli tuskallisesti\nympärilleen aivan kuin hän olisi etsinyt apua.\n\n\"Mikä siihen on syynä, amiraali Bruix\", puhkesi keisari samalla\nuhkaavalla äänellä, \"että te ette totellut minun määräyksiäni eilen\nillalla?\"\n\n\"Minä huomasin, että nousi lännestä myrsky, sire. Minä tiesin että\" --\nhän tuskin kykeni puhumaan, niin pelästynyt hän oli -- \"että jos laivat\nlähtisivät tällä laitatuulella...\"\n\n\"Mikä oikeus teillä on arvostelemaan, hyvä herra\", huusi keisari\nuhkaavalla vihan äänellä. \"Luuletteko te, että teidän arvostelukykynne\non minun vertaiseni?\"\n\n\"Meriasioissa, sire.\"\n\n\"Ei minkäänlaisissa kysymyksissä.\"\n\n\"Mutta myrsky, sire! Eikö se todistanut, että minä olen oikeassa?\"\n\n\"Mitä? uskallatte vielä kiistellä?\"\n\n\"Kun minulla on oikeus puolellani...\"\n\nHuoneessa syntyi hetkeksi kuoleman hiljaisuus, niin kuin on silloin kun\nkaikki odottavat pidättäen henkeään. Keisarin katse oli kauhea. Hänen\nposkillaan oli vihriänpunertava väri, ja lihakset hänen otsassaan\nliikkuivat kummallisella tavalla. Hän näytti kamalalta kuin\nkaatuvaistautinen. Hän kohotti ratsupiiskan olkansa yli ja astui\namiraalia lähemmäs.\n\n\"Te häpeämätön roisto,\" pauhasi hän. Hän käytti italialaista sanaa\n_coglione_, ja minä huomasin, että kun hän joutui purkauksiinsa, niin\nhänen ranskankielensä sai ulkomaalaisen soinnun.\n\nVähän aikaa näytti siltä kuin hän aikoisi lyödä amiraalia\nratsupiiskallaan. Tämä väistyi vähän ja laski kätensä miekankahvalle.\n\n\"Huomatkaa, sire\", sanoi hän.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä oli jännitys kauhea. Sitten Napoleon laski\nratsupiiskansa ja löi sillä kovasti pohkioonsa.\n\n\"Vara-amiraali Magon\", huusi hän, \"te tästä lähtien otatte vastaan\nkaikki laivastoa koskevat määräykset. Amiraali Bruix, te lähdette\nBoulognesta neljänkolmatta tunnin kuluessa ja menette Hollantiin. Missä\non luutnantti Gérard Berchényn husaareita?\"\n\nSeuralaiseni nosti käden päähineeseen.\n\n\"Minä käskin teidän tuoda Grosboisin linnasta herra Louis de Lavalin.\"\n\n\"Hän on täällä, sire.\"\n\n\"Hyvä. Te voitte mennä.\"\n\nLuutnantti tervehti, pyörähti ympäri ja meni tiehensä miekan ja\nkannusten kilistessä, ja keisari käänsi siniset silmänsä minuun. Minä\nolin usein kuullut puhuttavan silmistä, jotka voivat nähdä toisen läpi,\nvaan tämä terävä katse todellakin tuntui tunkevan toisen sisimpiinkin\najatuksiin. Vaan niiden ankaruus oli poissa, ja minä näin hänen\nsilmissään sulaa hyvyyttä ja ystävällisyyttä.\n\n\"Te olette tullut tarjoamaan minulle palvelustanne, herra de Laval?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Siihen on tarvittu kauan ennen kuin olette voinut päättää.\"\n\n\"Minä en ole ollut oma herrani, sire.\"\n\n\"Teidän isänne oli ylimys?\"\n\n\"Oli, sire.\"\n\n\"Ja Bourbonein suosija?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Te saatte nyt nähdä, että Ranskassa ei enään ole aristokraateja eikä\njakobineja, vaan me kaikki olemme ranskalaisia, jotka työskentelemme\nmaamme kunniaksi. Oletteko nähnyt Louis Bourbonia?\"\n\n\"01en hänen nähnyt kerran, sire.\"\n\n\"Hän näyttää mitättömältä, eikö totta?\"\n\n\"Ei, sire, minusta hän näytti kauniilta.\"\n\nSilmänräpäyksen ajan näin tyytymättömyyttä sinisissä herkissä\nsilmissään. Sitte hän ojensi kätensä ja nipisti minua korvasta.\n\n\"Herra de Laval ei ole syntynyt hovimieheksi\", sanoi hän. \"No niin Louis\nBourbon on huomaava, että hän ei saavuta valtaistuinta kirjoittelemalla\njulistuksia Lontoossa ja merkitsemällä niihin Louis. Minä puolestani\ntapasin Ranskan kruunun makaamassa maassa ja minä sen nostin ylös\nmiekkani terällä.\"\n\n\"Te olette kohottanut Ranskankin miekallanne, sire\", sanoi Talleyrand,\njoka seisoi hänen vieressään.\n\nNapoleon katsoi kuuluisaa ministeriään, ja minä olin lukevinani\nepäilystä hänen silmissään. Sitte hän kääntyi sihteerinsä puoleen.\n\n\"Minä jätän herra de Lavalin teidän huostaanne, de Meneval\", sanoi hän.\n\"Minä toivon tapaavani hänen neuvostohuoneessa sitten kun olen\ntarkastanut tykistön.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nSihteeri.\n\n\nKeisari, kenraalit ja upseerit, kaikki riensivät ulos katsastukseen ja\njättivät minut yksinään miehen kanssa, joka oli hauskan näköinen,\nmustassa puvussaan valkoisine röyhelyspaitoineen, ja hän esitteli\nitsensä minulle herra de Menevaliksi, hänen majesteetinsa\nyksityissihteeriksi.\n\n\"Meidän täytyy saada vähän ruokaa herra de Laval\", sanoi hän. \"Kun on\njotakin tehtävää keisarin kanssa, niin on aina parasta hankkia ruokaa\nsilloin, kun on aikaa. Voi kulua monta tuntia ennen kuin hän syö mitään\nja jos on hänen kanssaan, niin täytyy paastota. Minä vakuutan teille,\nettä minä olen ollut pyörtyä nälästä ja janosta.\"\n\nHerra de Meneval oli niin ystävällisen näköinen, että minä jo tunsin\nolevani aivan vapaa hänen seurassaan. Ja minä kysyin sen vuoksi häneltä\nkursailematta:\n\n\"Mutta miten tekee keisari?\"\n\n\"Hän on raudasta. Me emme saa asettaa aikaamme hänen mukaansa. Minä olen\nhänen nähnyt tekevän työtä kahdeksantoista tuntia yhtämenoa niin, että\nhän ei ole muuta nauttinut kuin kupin tai kaksi kahvia. Hän väsyttää\nkoko ympäristönsä. Eipä edes sotamiehetkään ole hänen vertaisiaan\nkestävyydessä. Minä vakuutan teille, että minä pidän suurimpana\nkunnianani, kun minulla on huoli hänen papereistaan, vaan kaikissa\ntapauksissa se väliin on varsin rasittavaa. Väliin kello yksitoista\nillalla minä vielä istun kirjoittamassa hänen lausumisensa mukaan ja\npäätäni kivistää. Se on kauheaa työtä, sillä hän lausuu yhtä kiireesti\nkuin hän puhuu, eikä hän koskaan sano mitään kahta kertaa. 'Kas niin\nMeneval', sanoo hän yhtäkkiä, 'nyt me lopetamme ja nyt me nukumme hyvin\nkoko yön.' Vaan juuri kun olen hyvilläni siitä, niin hän lisää: 'Ja me\njatkamme kirjoittamista kello kolme aamulla.' Sellaista on 'nukkua koko\nyön'.\"\n\n\"Vaan eikö hänellä ole määrätyitä ruoka-aikoja?\" kysyin seuratessani\nonnetonta sihteeriä teltasta.\n\n\"Kyllä hänellä on määrätyt ajat, vaan hän ei niistä välitä. Niin kuin\nhuomaatte, on jo päivällis-aika aikoja sitten ollut, vaan hän on mennyt\nkatsastukselleen. Sen jälkeen taas joku seikka vetää hänen huomionsa ja\nsitten taas joku toinen, ja illalla hän yhtäkkiä huomaa, että hän ei ole\nsaanut päivällistä. 'Päivälliseni Constant, ja hetipaikalla!' huutaa hän\nsilloin, ja Constant raukan täytyy pitää huoli siitä, että se on\nsaatavissa.\"\n\n\"Vaan niin myöhään, se kai jo on pilautunut!\" sanoin minä.\n\nSihteeri nauroi varovasti niin kuin mies, jonka aina on ollut pakko\nhillitä tunteensa.\n\n\"Tässä on keisarillinen keittiö\", sanoi hän ja osotti muuatta suurta\ntelttaa heti päämajan edessä. \"Borel, toinen kokki, seisoo juuri ovella.\nKuinka monta kananpoikaa tänään, Borel?\"\n\n\"Ah, herra de Meneval, on sydäntä särkevää\", puhkesi kokki sanomaan.\n\"Katsokaa näitä!\"\n\nHän veti syrjään esiripun käytävän edestä ja näytti meille seitsemän\nkulhollista, joissa kussakin oli kylmennyt linnunpaisti.\n\n\"Kahdeksas on tulella ja pian valmis, vaan minä olen kuullut, että\nhänen majesteetinsa on mennyt katsastukselle, niin että meidän kai\ntäytyy panna tulelle yhdeksäs.\"\n\n\"Sellaista se on\", sanoi seuralaiseni lähtiessämme teltasta. \"Minä\nmuistan, kun kerran kolmekolmatta kanaa valmistettiin hänelle ennen kuin\nhän tahtoi päivällisensä. Silloin hän tahtoi päivällisensä kello\nyksitoista illalla. Hän ei välitä siitä, mitä hän juo tai syö, vaan hän\nei rupea odottamaan. Puolipulloa Chambertinia, yksi punakala tai\nkananpoika à la Marengo tyydyttää kaikki hänen tarpeensa, vaan on\nvaromatonta panna pöytään leivoksia tai kräämiä, sillä hän syö sen\nmelkein aina ennen lintua. -- Eikö tuo ole omituista?\"\n\nMinä olin pysähtynyt huudahtaen hämmästyksissäni. Muuan tallirenki\nratsasti laukkaa hyvin kauniilla arapialaisella hevosella muuatta katua\npitkin telttain välissä. Muuan krenateeri, joka seisoi pieni porsas\nkainalossa, heitti sen hevosen jalkoihin. Porsas vinkui kauheasti ja\nhyppäsi tiehensä, vaan hevonen meni edelleen muuttamatta tahtiaan.\n\n\"Mitä tuo merkitsee?\" kysyin.\n\n\"Se on Jardin, ensimmäinen ratsumestari, joka opettaa keisarin hevosta.\nSitä opetetaan ensin niin, että kanunalla ammutaan aivan korvan\njuuressa, sitten viskataan sen päälle aavistamatta raskaita esineitä, ja\nviimeinen temppu on, että sen jalkoihin heitetään porsas. Keisari ei ole\noikein varma ratsastaja, ja hän vaipuu usein ajatuksiinsa\nratsastaessaan, niin että hevosen pitää olla hyvin harjaantuneen.\nNäettekö tuota nuorta miestä, joka nukkuu teltan aukossa?\"\n\n\"Näen.\"\n\n\"Te ette usko, että hän tällä hetkellä palvelee keisaria?\"\n\n\"Ainakin se näyttää olevan hyvin helppoa palvelusta.\"\n\n\"Minä toivoisin, että kaikkien meidän palveluksemme olisi niin helppoa.\nSe on Joseph Linden, jolla on juuri saman kokoiset jalat kuin\nkeisarilla. Hän käyttää keisarin uusia saappaita kolme päivää ennen kuin\nne jätetään hänen herralleen. Te näette kultasolista, että hänellä on\nuudet saappaat tälläkin hetkellä. -- Ah herra de Caulaincourt, ettekö\ntahdo syödä päivällistä kanssamme teltassani?\"\n\nKookas, kaunis mies, hyvin komeasti puettu, astui vastaamme ja tervehti\nmeitä.\n\n\"Tavatonta on nähdä teitä jouten herra de Meneval, talouden hoitajana ei\nole juuri mikään helppo tehtävä, vaan minä uskon, että minulla on\nenemmän jouto-aikaa kuin teillä. Ehdimmekö syödä päivällistä ennen kuin\nkeisari tulee takaisin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tässä on telttani ja kaikki on valmiina. Me näemme,\nmilloin keisari tulee ja voimme olla paikoillamme ennen kuin hän ehtii\nsinne. Tämä on leiriruokaa, herra de Laval, vaan te saatte antaa\nanteeksi.\"\n\nMinä puolestani söin kotletteja ja sallatia erinomaisella ruokahalulla,\nvaan parasta minusta oli kuulla seuralaisteni puhetta, sillä minä olin\ntavattoman utelias kuulemaan kaikkea, mikä koski tuota ihmeellistä\nmiestä, joka neronsa kautta oli niin nopeasti kohonnut tähän maailmaa\nhallitsevaan asemaan. Hänen taloutensa hoitaja puhui hänestä\nhämmästyttävän vapaasti.\n\n\"Mitä sanovat Lontoossa hänestä, herra de Laval?\" kysyi hän.\n\n\"Ei juuri mitään hyvää.\"\n\n\"Minä olen sen huomannut heidän sanomalehdistään. Ne saattavat keisarin\nraivoon, vaan kuitenkin hän niitä lukee itsepäisesti. Minä olen\nvakuutettu, että ensimmäinen tehtävänsä Lontoossa on, että hän käskee\nratsu-osastoja onnettomiin sanomalehtien toimituspaikkoihin ja antaa\nvangita toimittajat.\"\n\n\"Ja toiseksi?\"\n\n\"Toiseksi\", sanoi hän nauraen, \"hän lähettää pitkän julistuksen,\nosottaakseen, että me olemme valloittaneet Englannin yksistään\nenglantilaisten hyväksi ja kerrassaan vastoin tahtoamme. Ja sitten\nkeisari antaa englantilaisten ymmärtää, että jos he välttämättömästi\nhaluavat protestanttisen hallitsijan, niin on ehkä muutamia kohtia,\njoissa hän eroaa pyhästä katolisesta kirkosta.\"\n\n\"Nyt te olette paha\", sanoi de Meneval, samalla kertaa nauraen ja\npeläten ystävänsä rohkeutta. \"Keisarin täytyy tietysti valtiollisista\nsyistä kallistua vähän muhamettilaisuuteenkin, ja hän varmaan pitäisi\njumalanpalveluksensa St. Paulin kirkossa yhtä mielellään kuin Kairon\nmoskeassa. Keisarin täytyy ajatella kaikkea.\"\n\n\"Hän ajattelee liiaksi\", sanoi Caulaincourt vakavasti. \"Hän ajattelee\nniin paljo, että kaikki muut Ranskassa tottuvat olemaan ajattelematta.\nTe tiedätte, mitä tarkoitan, de Meneval, sillä te olette nähnyt yhtä\npaljo kuin minäkin.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi sihteeri. \"Hän ei todella elvytä ympäristöään\nitsenäisyyteen. Minä olen hänen kuullut sanovan monta kertaa, että hän\npitää eniten keskinkertaisista, joka on varsin köyhä ylistys meille,\njoilla on kunnia palvella häntä.\"\n\n\"Viisas mies hovissa näyttää viisauttaan siten, että on olevinansa ilman\nmielipiteitä\", sanoi Caulaincourt vähän katkerasti.\n\n\"Ja kuitenkin siellä on monta etevää luonnetta\", huomautin minä.\n\n\"Jos niin on, niin saavat ne olla siellä ainoastaan salaamalla\nluonteensa. Hänen ministerinsä ovat kirjureita, hänen kenraalinsa\nmuutamanlaisia parempia ajutantteja. Kaikki tyyni ovat työkaluja. Tämä\nihmeellinen mies on keskipiste ja hänen ympärillään olijat eivät ole\nmuuta kuin kuvastimia, jotka heijastavat hänen eri puoliaan. Yhdessä\nhänet näkee raha-asiain hoitajana ja sen kuvastimen nimi on Lebrun.\nToisessa näette hänet poliisina ja se on Savary tai Fouché. Kolmannessa\nhän esiintyy diplomatina ja on nimenä Talleyrand. Näkee eri kuvia, vaan\nse on sama mies. Hän on esimerkiksi herra Caulaincourt, joka johtaa\ntaloutta, vaan hän ei voi ajaa tiehensä palvelijaa ilman suostumusta.\nHän on -- aina keisari ja hän leikkii meidän kanssamme. Teidän täytyy\ntunnustaa, herra de Meneval, että hän leikkii meidän kanssamme. Ei\nmissään hän niin tuo esiin ihmeellistä viisauttaan. Hän ei meidän anna\nolla hyviä ystäviä, sillä silloin me voisimme liittyä häntä vastaan. Hän\non kiihoittanut marskinsa toisiaan vastaan, niin että ne nyt tuskin\ntoisiaan tervehtivät. Katsokaa miten Davoust vihaa Bernadottea, tai\nkatsokaa Lannesia ja Bessièria, Neytä ja Massénaa. He töintuskin voivat\npitää miekkoja sivullaan, kun kohtaavat toisensa. Ja sitten hän tuntee\nniin hyvin heikkoutemme, Savaryn rahanhimon, Cambacérèn turhamaisuuden,\nDurocin raakuuden, Berthierin tyhmyyden, Maretin ikävystyttäväisyyden,\nTalleyrandin kiihkon keinotteluun, kaikki tämä on vain aseena hänen\nkädessään. Minä en tiedä, mikä minun oma suurin heikkouteni on, vaan\nminä olen varma, että hän sen tietää ja että hän sitä käyttää\nhyväkseen.\"\n\n\"Vaan niin paljon kuin hän työtä tekee!\" huudahdin minä.\n\n\"Niin, sen voitte hyvällä syyllä sanoa\", sanoi de Meneval.\n\n\"Sellainen tarmo! Kahdeksantoista tuntia neljästäkolmatta, ja sillä\ntavoin viikko viikolta. Hän on ollut lakialaativain kokousten\npuheenjohtajana, kunnes kokouksen jäsenet ovat pyörtyneet pulpettinsa\nääreen. Mitä minuun tulee, niin minä kuolen hänen työhönsä, aivan\nniinkuin hän näännytti de Bouriennen, vaan minä kuolen paikalleni\nnapisematta, sillä jos hän on ankara muillekin, niin on hän ankara\nitselleenkin.\"\n\n\"Hän on sopiva mies Ranskalle\", sanoi Caulaincourt. \"Hän on itse\njärjestys ja itse kuri. Kun muistamme missä sekasorron tilassa Ranska\nraukka oli vallankumouksen jälkeen, kun ei kukaan tahtonut olla\nhallittuna vaan jokainen hallita muita, niin voi ymmärtää, että\nainoastaan Napoleon voi meidät pelastaa. Me odotimme jotain tukevaa\nmistä kiinni pitää, ja sitten me tapasimme tämän rautapylvään. Ja mikä\nmies hän oli noina päivinä, herra de Laval! Te näette hänet nyt, kun hän\non saanut kaikki, mitä hän voi toivoa. Hän on iloinen ja vapaa. Vaan\nsiihen aikaan hän ei ollut saanut mitään, vaan himoitsi kaikkia. Hänen\nkatseensa peloitti naisia. Hän kuleksi pitkin katua kuin susi. Ihmiset\nkatselivat häntä kun hän meni ohitse. Hänen muotonsa oli aivan\ntoisenlainen kun nyt -- kasvonsa olivat luisevat ja laihat ja katse\nuhkaava ja vilkuileva ja leuvat kuin hauvilla. Niin, tuo pieni\nluutnantti Bonaparte, Briennen sotilaskoulusta, oli kummallinen olento.\n'Tuossa on mies', sanoin kun näin hänet, 'joka joutuu joko\nvalta-istuimelle tai polvistuu mestauslavalle.' Ja nyt te näette!\"\n\n\"Ja siitä ei ole kuin kymmenen vuotta\", lausuin minä.\n\n\"Ainoastaan kymmenen vuotta, ja he ovat hänet vieneet vinttikamarista\nTuillerioihin. Vaan hän oli siihen syntynyt. Ei kukaan voinut häntä\nestää. De Bourienne kertoi minulle, että kun hän oli poikasena\nBriennessä, oli Napoleonilla samat suuremmoiset keisarilliset elkeet\nkuin nytkin ja hän kiitti tai moitti ja tuijotti tuimasti aivan niin\nkuin nytkin. Oletteko nähnyt hänen äitiään, herra de Laval? Hän on kuin\nkuningatar murhenäytelmässä, kookas, vakava, sulkeutunut ja hiljainen.\nHän on lähde, josta Napoleon on kuohunsa saanut.\"\n\nMinä näin sihteerin lempeistä, uskollisista silmistä, että hän kävi\nlevottomaksi Caulaincourtin avonaisesta puheesta.\n\n\"Te voitte, herra de Laval, käsittää, että me emme elä kovinkaan kovan\ntyranniuden alaisina, muuten emme ehkä voisi niin avonaisesti arvostella\nherraamme. Tosiasia on, että me emme ole sanoneet mitään, jota hän ei\nolisi kuullut huvikseen ja ehkä hyväksyenkin. Hänellä on pienet\nheikkoutensa, muuten hän ei olisikaan ihminen, vaan ajatelkaa hänen\nsuuria hallitsijalahjojaan, ja minä kysyn onko toista ihmistä ollut,\njoka niin olisi täydellisesti todistanut oikeaksi kansan vaalin. Hän\ntekee työtä ahkerammin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on kenraali,\njota sotamiehensä rakastavat. Hän on isäntä, jota palvelijansa\nrakastavat. Hän ei koskaan pidä jouto-aikaa, hän on aina valmis työtä\ntekemään. Tuilerioissa ei ole ketään niin kohtuullista ruokaan ja\njuomaan nähden. Hän kasvatti veljiään omalla kustannuksellaan, kun hän\noli hyvin köyhä, ja hän on kaukaisimpienkin sukulaistensa antanut\nnauttia hänen onnestaan. Sanalla sanoen, hän on säästäväinen, työteliäs\nja kohtuullinen. Me olemme englantilaisista lehdistä lukeneet, herra de\nLaval, hallitsijaprinssistä, ja minä uskon, että hänen vertailussa käy\nhuonosti.\"\n\nMinä muistin pitkän sarjan Brightonin, Lontoon ja Newmarkin\nhäväistysjuttuja ja minun täytyi jättää George puollustamatta.\n\n\"Minun käsitykseni mukaan eivät englantilaiset soimaa keisaria hänen\nyksityis-elämänsä, vaan kunnianhimonsa vuoksi.\"\n\n\"Asia on nähkääs niin\", sanoi de Caulaincourt, \"että keisari tietää niin\nkuin me kaikki tiedämme, ettei ole tarpeeksi tilaa maailmassa Ranskalle\nja Englannille. Toisen näistä täytyy olla ylinnä. Jos Englanti\nsaataisiin kukistetuksi, niin me voisimme sitten asettaa perustuksen\nikuiselle rauhalle. Italia on meidän. Itävallan voimme kukistaa vielä\nkerran, niin kuin olemme sen kukistaneet jo yhden kerran ennen. Saksa on\nhajallaan. Wenäjä voi laajentaa alaansa etelään ja itään. Amerikan\nvoimme ottaa sopivassa tilaisuudessa. Louisianasta ja Kanadasta saamme\nsopivan tekosyyn. Maailmanvalta odottaa meitä ja tuolla on ainoa, joka\nmeitä estää.\" Hän viittasi teltan ovesta leveälle siniselle kanavalle.\n\nKaukana etäisyydessä näkyi aivan kuin lumivalkoisia lokkeja\nrannikkovartiolaivaston purjeita. Minulle taas johtui mieleen, mitä olin\nnähnyt edellisenä iltana -- laivain lyhdyt merellä ja leiritulet maalla.\nMaa- ja merivalta seisoi vastatusten katsellen toisiaan silmästä\nsilmään, ja odottava maailma seisoi ympärillä katsellen, mitä siitä\ntulee.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nKeisari.\n\n\nDe Menevalin teltta oli niin aseteltu, että siitä näki keisarin\npäämajaan, vaan hän oli joko kiintynyt keskusteluun tai oli keisari\ntullut toista tietä katselemuksesta, sillä meitä hämmästytti äkkiä muuan\nkaartin tarkkampujain kapteeni, joka tuli ja ilmoitti meille, että\nNapoleon odotti sihteeriänsä. De Meneval raukan kasvot kalpenivat\nvalkoisiksi kuin röyhely-etunsa; hän hypähti seisaalleen ja töin tuskin\nsai sanaa suustansa.\n\n\"Minun olisi pitänyt olla siellä!\" änkytti hän. \"Oo, sellainen\nonnettomuus! Vaan de Caulaincourt, teidän pitää antaa anteeksi. Missä on\nhattuni ja miekkani? Tulkaa, herra de Laval, meillä ei ole\nsilmänräpäystäkään aikaa tuhlata.\"\n\nDe Menevalin säikähdyksestä ja kohtauksesta, joka oli ollut amiraali\nBruixin kanssa, ymmärsin millainen vaikutus keisarilla oli kaikkeen\nympäristöönsä. He eivät koskaan olleet varmoja, aina vaaran partaalla,\nja jos heitä toisena päivänä kiitettiin niin toisena tuimasti nolattiin,\nheitä julkisesti soimattiin ja yksityisesti katsottiin halveksuen olan\nyli, vaan kuitenkin kaikitenkin he rakastivat ja palvelivat häntä sillä\ntavoin, ettei ketään yksinvaltiasta ole rakastettu eikä palveltu.\n\n\"On ehkä parasta, että minä jään tänne\", sanoin minä, tultuamme\nodotushuoneeseen, joka yhä oli täynnä väkeä.\n\n\"Ei, ei, minä olen teistä vastuussa. Teidän täytyy seurata minua. Minä\ntoivon, että hän ei ole vihassa minulle. Miten hän on tullut niin, että\nen ole häntä nähnyt?\"\n\nPelästynyt seuralaiseni koputti ovelle, ja heti aukasi oven mamelukki\nRustan, joka oli sisäpuolella vahtina. Huone, johon tulimme, oli sangen\nsuuri, vaan hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Siinä oli hopeanharmajat\nseinäpaperit ja taivaansininen katto, jonka keskellä oli kultainen\nkeisarillinen kotka pitäen ukonnuolta. Vaikka ilma oli lämmin, niin\npaloi kuitenkin suuri nuotio takassa, ja ilma oli kuumuudesta raskas ja\naloe-tuoksusta. Keskellä huonetta oli suuri soikea pöytä, jossa oli\nviheriä pöytäliina ja joka oli täynnä kirjeitä ja papereita. Toisella\npuolen pöytää oli korkea kirjoituspulpetti, ja sen takana istui keisari\nviheriässä nahkatuolissa. Ympäri seiniä seisoi upseereita, vaan hän ei\nniistä välittänyt. Kädessä hänellä oli pieni kynäveitsi, jolla hän\nvuoleksi käsinojan nuppia. Hän katsoi meihin, kun tulimme sisään ja\npudisti päätään kylmästi de Menevalille.\n\n\"Minä olen teitä odottanut, herra de Meneval\", sanoi hän. \"Minä en\nmuista, että minun olisi koskaan tarvinnut odottaa entistä sihteeriäni,\nde Bourienne vainajaa. Sillä hyvä -- ei mitään selityksiä! Ottakaa tämä\nilmoitus, jonka olen kirjoittanut teitä odottaessani ja kirjoittakaa se\npuhtaaksi.\"\n\nDe Meneval raukka otti paperin vapisevin käsin ja meni pienen pöydän\nääreen, joka oli sivulla. Napoleon nousi istuimeltaan ja kuleksi\nhitaasti edestakaisin huoneessa, kädet selän takana ja suuri pyöreä pää\nvähän eteenpäin kumarassa.\n\nParasta olikin, että hänellä oli kirjuri, sillä minä huomasin, että kun\nhän oli kirjoittanut tämän yhden ainoan asiakirjan, niin hän oli\npirskoittanut mustetta ympärinsä, ja selvästi näki, että hän pari kertaa\noli valkoisiin polvihousuihinsa pyyhkinyt kynää. Minä olin pysähtynyt\nRustanin luo ovelle, ja Napoleon ei ollut vähääkään tietävinään minusta.\n\n\"No\", sanoi hän nyt, \"joko se on valmis, Meneval? Meillä on muutakin\ntehtävää.\"\n\nSihteeri kääntyi puolittain tuolillaan, ja hänen kasvoillaan näkyi vielä\nsuurempi tuska kuin ennen.\n\n\"Anteeksi, sire...\" sammalsi hän.\n\n\"No mikä nyt?\"\n\n\"Anteeksi, sire, minä en oikein saa selvää, mitä te olette\nkirjoittanut.\"\n\n\"Mitä? Näettehän, mistä siinä on kysymys.\"\n\n\"Niin, sire, tässä puhutaan ratsujoukon hevosten ruokosta.\"\n\nNapoleon hymyili ja hänen kasvoilleen silloin tuli melkein poikamainen\nilme.\n\n\"Te muistutatte minulle Cambacérèstä. Kun minä hänelle kirjoitin\nilmoituksen Marengon taistelusta, niin hän luuli, että minun kirjeeni\noli pikainen luonnos taistelusuunnitelmaan. On ihan uskomatonta, että\nteillä on niin vaikea lukea, mitä minä kirjoitan. Tällä paperilla ei ole\nmitään tekemistä ratsuväenhevosten kanssa, siinä on ohjeita amirali\nVilleneuvelle, että hänen on keskitettävä laivastonsa, niin että hän\nvallitsee Kanavaa. Antakaa minulle se paperi, niin minä luen sen\nteille.\"\n\nHän sieppasi paperin rajulla liikkeellä, joka oli niin ominaista\nhänelle. Vaan tuijotettuaan sitä jonkun aikaa rutisti hän sen kokoon ja\nviskasi pöydän alle.\n\n\"Minä lausun sen teille\", sanoi hän ja, kulkiessaan edestakaisin\npitkässä huoneessa, laski hän tulvanaan sanoja, joita de Meneval raukka\notsansa hiessä koetti saada paperille. Sitä mukaa kuin Napoleon kiihtyi\najatuksissaan, hänen äänensä kirkastui, hän astui kiivaammin, ja hän\ntarttui sormin oikean kätensä kalvostimeen, ja nyki käsivarttaan aivan\nkuin kouristellen, joka tapansa oli niin omituinen hänelle. Vaan hänen\najatuksensa ja suunnitelmansa olivat niin ihmeteltävän selvät, että\nminäkin, joka en ollenkaan tuntenut asiaa, voin helposti seurata niitä,\nvaan ennen kaikkea minua hämmästytti asiain tunteminen, jota hän osotti,\nniin että hän täydellä varmuudella puhui linjalaivoista, fregateista,\nkorveteista ja prikeistä Ferrolin, Rochfortin, Cadizin, Carthagenan ja\nBrestin luona sekä kunkin laivan mies-ja kanunaluvusta, samalla kuin\nhänellä oli Englannin laivaston nimet ja miesvoima ihan kuin sormiensa\npäissä. Nämät tiedot olisivat tuottaneet mainetta laivaston\nupseerillekin, vaan kun minä ajattelin, että tämä laivasto-kysymys oli\nainoastaan yksi ainoa kaikista niistä monista erilaisista asioista,\njoita oli sadottain tällä miehellä hoidettavana, niin rupesin\nymmärtämään, miten tavattoman laaja tämä nero oli. Hän ei näyttänyt\nhuomaavan minua ollenkaan, vaan kuitenkin hän lienee minua tyystin\ntarkastanut, sillä kun hän oli lopettanut lausumisensa, niin hän kääntyi\nminuun ja sanoi:\n\n\"Te näytte, herra de Laval, olevan hämmästyksissänne, että minä hoidan\nmeri-asioitani, vaikka ei ole meriministeri takana, vaan muuan\nperiaatteitani on, että minun tulee itse hoitaa ja tietää kaikki. Jos\nnoilla hyvillä Bourboneilla olisi ollut sama tapa, niin he ehkä eivät\nvieläkään olisi Englannin sumussa.\"\n\n\"Täytyy olla teidän majesteettinne muisti, jotta voi sen tehdä\", sanoin\nminä.\n\n\"Se on järjestelmällisen menettelyn seurausta\", sanoi hän. \"Minulla on\naivan kuin laatikoita aivoissani, niin että kun avaan yhden, niin voin\nsulkea toisen. Harvoin käy niin, että en löytäisi sitä, mitä haen. Minä\nmuistan huonosti nimiä ja tieto-asioita, vaan erinomaisesti tapaukset ja\nkasvot. Minulla on aika paljo muistettavaa, herra de Laval. Minulla on,\nkuten olette nähnyt, oma pieni laatikkoni täynnä meressä olevia\nsotalaivoja. Minulla on toinen laatikko, jossa on kaikki Ranskan\nsatamat ja linnoitukset. Esimerkkinä voin teille mainita, että kun\nsotaministerini luki minulle selityksen rannikkopuolustuksesta, niin\nmuistutin hänelle, että hän oli unohuttanut kaksi kanunaa Ostenden\nmuutamasta patterista. Muutamassa aivolaatikossani minulla on Ranskan\nrykmentit. Onko se laatikko järestyksessä, marski Berthier?\"\n\nMuuan sileäksi ajettu mies, joka oli seisonut akkuna-aukon luona ja\npureksinut kynsiään, kumarsi keisarin kysymykseen.\n\n\"Minä olen melkein valmis uskomaan, että te, sire, tunnette joka\nmiehenkin rivissä.\"\n\n\"Minä luulen tuntevani useimmat vanhoista egyptiläisistä\nsotakarhuistani\", sanoi hän. \"Ja sitten, herra de Laval, on minulla\ntoisia laatikoita kanaville, silloille, teille, tehtaille ja kaikille\nsisällisen hallinnon eri seikoille. Lait, raha-asiat, Italia,\nsiirtokunnat, Hollanti, kaikki nämät vaativat oman laatikkonsa. Meidän\npäivinämme, herra de Laval, Ranska vaatii hallitusmieheltään niin paljo,\nettä hän ei jouda kantamaan arvokkaasti kärppäkaapuaan eikä ampumaan\nhirviä Fontaineblaun metsissä.\"\n\nMinä ajattelin avutonta, lempeäluontoista, isoilevaa Ludvigia, jonka\nluona olin kerran käynyt isäni kanssa, ja minä ymmärsin, että Ranska\njäristystensä ja kärsimystensä jälkeen tarvitsi toisen ja voimakkaamman\nmiehen.\n\n\"Ettekö usko, herra de Laval?\" kysyi keisari. Hän oli seisahtunut\nnuotion eteen ja hieroi komealla, kultasolkisella kengällään palavaa\nhalkoa.\n\n\"Te olette saanut järkevän vakaumuksen\", sanoi hän kun olin vastannut\nhänen kysymykseensä myöntävästi. \"Vaan teillä onkin aina ollut tämä\nmielipide, vai miten? Tottahan on, että kerran puolustitte minua, kun\neräs englantilainen esitti minun kukistumiseni maljan muutamassa\nravintolassa siinä pienessä kaupungissa, jossa te asuitte?\"\n\nMinä muistin tapauksen, vaan en voinut ymmärtää, miten se oli tullut\nkeisarin korville.\n\n\"Minkä vuoksi niin teitte?\"\n\n\"Minä tein sen vaistomaisesti, sire.\"\n\n\"Vaistomaisesti!\" lausui hän halveksivasti. \"Minä en ymmärrä mitä\nihmiset tarkoittavat, kun he sanovat jotakin tekevänsä vaistomaisesti.\nCharentonissa kyllä tehtänee kaikkea vaistomaisesti, vaan niin eivät\njärkevät ihmiset tee. Minkä vuoksi panitte henkenne alttiiksi,\npuolustamalla minua, kun teillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään\ntoivottavana minulta?\"\n\n\"Sen vuoksi, kun minä tunsin, että te harrastitte Ranskan hyvää, sire.\"\n\nKeskustellessamme hän taas oli kulkenut edestakaisin, nykien oikeaa\nkäsivarttaan ja tarkastaen aina väliin jotakin meistä lorgnetillaan,\nsillä hänen näkönsä oli niin heikko, että hän tarvitsi sisällä\nsuurennuslasin ja ulkona kiikarin. Väliin hän pysähtyi ja otti suuren\nhyppeellisen nuuskaa kilpikonnanluisesta nuuskarasiastaan, vaan minä\nhuomasin, että hän ei koskaan saanut nuuskaa nenäänsä asti, sillä se\nvarisi hänen sormiensa välistä milloin takille, milloin lattialle.\nVastaukseni näytti häntä miellyttävän, sillä hän otti minua korvasta ja\nnipisti aika kovasti.\n\n\"Te olette aivan oikeassa, ystäväni\", sanoi hän. \"Minä harrastan Ranskan\nparasta, aivan niin kuin Fredrik suuri harrasti Preussin parasta. Minä\nteen Ranskasta maailman suurimman vallan, niin että kaikki maailman\nhallitsijat pitävät välttämättömänä laittaa Pariisiin palatsin, ja he\ntulevat kaikki kantamaan laahusta minun jälkeläisteni kruunauksessa...\"\nHänen kasvoilleen tuli äkkiä tuskan ilme. \"Jumalan nimessä, ketä varten\nminä rakennan? Kutka ovat jälkeläisiäni?\" kuulin hänen mutisevan, ja hän\npainoi käden otsalleen.\n\n\"Ovatko Englannissa peloissaan minun hyökkäyksestäni?\" kysyi hän äkkiä.\n\"Oletteko kuullut heidän lausuvan pelkoaan, että minä aijon yli\nkanavan?\"\n\nMinun täytyi sanoa totuus, että he eivät muuta pelänneet kuin että hän\nei tule kanavan poikki.\n\n\"Sotamiehet ovat kateissaan, että meriväki niittää kaiken kunnian\",\nsanoin.\n\n\"Vaan heillä on hyvin pieni armeija.\"\n\n\"Melkein joka mies on vapaaehtoinen, sire\".\n\n\"Pöh, värvätyitä!\" lausui hän ja teki kädellään liikkeen aivan kuin\nolisi pyyhkäissyt ne edestään. \"Minä nousen maalle sadalla tuhannella\nmiehellä Kentissä tai Sussexissa. Minä taistelen suuren taistelun ja\nvoitan menettämällä kymmenen tuhatta miestä. Kolmantena päivänä olen\nLontoossa. Minä otan vangiksi valtiomiehet, pankkiirit, kauppamiehet,\nsanomalehtimiehet. Minä vaadin sadanmiljoonan punnan sotakorvauksen.\nMinä autan köyhiä rikkaiden kustannuksella ja siten hankin itselleni\npuolueen. Minä erotan Skotlannin ja Irlannin antamalla niille\nperustuslaillisen valtiomuodon, jonka kautta niistä tulee Englantia\nmahtavammat. Sillä tavalla kylvän eripuraisuutta kaikkialle. Palkinnoksi\nsiitä, että lähden saarelta, vaadin heidän laivastonsa ja siirtomaansa.\nSillä tavoin hankin Ranskalle maailmanvallan vähintäin sadaksi\nvuodeksi.\"\n\nTästä lyhyestä esittelystä näkyi muuan Napoleonin ominaisuus, josta\nsittemminkin on minulle huomautettu, että hän voi tehdä suuren\nsuunnitelman ja samalla kehitellä käytölliset yksityisseikat, joka\nsuunnitelman piti mahdollisuuksien rajoissa. Yhdellä silmänräpäyksellä\noli pöyhkeilevän suuri uni Itämaitten valloittaminen. Seuraavalla\nsilmänräpäyksellä hän luetteli miten paljo tarvittiin laivoja, satamia,\nmuonavaroja ja joukkoja tämän haavekuvan toteuttamiseen. Hän tarttui\nkysymyksen ytimeen samalla päättäväisyydellä, kuin hän marssi suoraan\nvihollisen pääkaupunkia vastaan. Mies, jolla on runoilijan sielu ja\nkäytännöllisen miehen verraton huomiokyky, on vaarallinen maailmalle.\n\nMinä luulen, että hänellä oli tarkoituksena -- sillä hän ei koskaan\ntehnyt mitään ilman tarkoitusta -- antaa minulle tuntuva todistus\nkyvystään maan hallitsemisessa. Hän ehkä ajatteli, että minä vuorostani\nkertomalla toisille maanpakolaisille voin vaikuttaa heihin. Kaikessa\ntapauksessa hän minun antoi siinä seisoa kuuntelemassa, kun hän puhui\nkoko suuren joukon kaikellaisia asioita. Mikään ei tuntunut olevan liian\nsuurta eikä liian pientä tälle tavattomalle miehelle. Milloin hän antoi\nmääräyksiä kahdentuhannen miehen talvimajoituksesta, milloin hän\nkeskusteli Caulaincourtin kanssa taloudenhoidon supistamisesta ja miten\nolisi mahdollista tulla toimeen vähemmillä vaunuilla.\n\n\"Minä koetan olla säästäväinen kotona että voin esiintyä komeasti\nkylässä\", sanoi hän. \"Minä puolestani huomasin, että kun olin\nluutnanttina, tulin hyvin hyvästi toimeen 1,200 frangin vuosituloilla,\neikä minulle olisi mitään kiusaa tulla toimeen samoilla ehdoilla. Tästä\nylellisyydestä täytyy tulla loppu. Minä näen esimerkiksi teidän\nlaskuistanne, että päivässä juodaan 155 kuppia kahvia, ja kun sokeri\nmaksaa 4 frangia ja kahvi 5 frangia naula, niin tekee se 20 sousta\nkupille. Olisi parasta jakaa rahapalkinnoita kahvin asemesta.\nTallilaskut ovat myöskin liian suuret. Nykyisten hintain mukaan pitäisi\nkoettaa tulla toimeen 7--8 frangilla kutakin hevosta kohden tallissa,\njossa on kaksi sataa hevosta. Minä en tahdo tietää mistään tuhlauksesta\nTuillerioissa.\"\n\nSillä tavoin hän muutamassa minuutissa voi siirtyä miljaardein\nkysymyksestä sellaiseen asiaan, jossa oli kysymys penneistä ja\nvaltakunnan hallitsemisesta tallin hoitoon. Silloin tällöin näin hänen\nvilkaisevan minuun aivan kuin tarkastaakseen, mitä minä ajattelin\nkaikesta tästä, ja minä ihmettelin, miten minun arveluillani oli mitään\nmerkitystä hänelle. Vaan nyt, kun minä ajattelen kuluneita aikoja, ja\nmuistan miten minun liittymiseni häneen toi niin paljo muita nuoria\naatelisia mukanaan, niin ymmärrän, että hän oli pitkänäköisempi kuin\nminä.\n\n\"No, herra de Laval\", sanoi hän äkkiä, \"te nyt olette nähnyt vähän minun\ntapojani. Oletteko valmis astumaan palvelukseeni?\"\n\n\"Olen, sire\", vastasin minä.\n\n\"Minä voin olla hyvin ankara isäntä, kun niikseen tulee\", sanoi hän\nhymyillen. \"Te olitte läsnä kun minä puhelin amiraali Bruixin kanssa.\nMeillä kaikilla on velvollisuutemme täytettävänä, ja kuri on yhtä tärkeä\nasia korkeimmille kuin alhaisemmillekin. Vaan minun vihani ei koskaan\nmene tätä kauemmaksi\", hän pani kätensä kurkulleen. \"Minä en anna vihan\nkoskaan pimentää aivojani. Tohtori Corvisart voi kertoa, että minulla on\nhitain valtasuoni kaikista hänen hoidokkaistaan.\"\n\n\"Ja että te syötte nopeammin kuin kukaan, sire\", sanoi muuan\nleveämuotoinen ja hyväntahtoisen näköinen mies, joka oli kuiskaillut\nmarski Berthierin kanssa.\n\n\"Aha, te veitikka, senkö kepposen nyt olette keksinyt? Tohtori ei voi\nminulle antaa anteeksi, kun minä sairaana ollessani hänelle sanoin, että\nminä tahdon mieluummin kuolla tautiin kuin lääkkeisiin. Jos minä syön\nliian kiireesti, niin se on valtion syy, joka ei anna minulle kuin\nmuutamia minuuttia ruoka-aikaa. Minulle johtuu mieleen, että nyt lie jo\npäivällisen aika, Constant?\"\n\n\"Te olette neljä tuntia myöhästynyt, sire.\"\n\n\"Toimittakaa sitten se heti.\"\n\n\"Heti, sire. Herra Isabey on tuolla ulkona nukkeineen.\"\n\n\"Aha, niitä meidän pitää heti nähdä. Tuo hänet sisään.\"\n\nSisään astui mies, joka nähtävästi oli juuri tullut pitkältä matkalta.\nHänellä oli kainalossa suuri vasu.\n\n\"Siitä on kaksi päivää, kun minä lähetin teille sanan, herra Isabey.\"\n\n\"Kuriiri tuli eilen, ja siitä saakka minä olen ollut yhtä mittaa\nmatkalla Pariisista.\"\n\n\"Onko teillä mallit mukananne?\"\n\n\"On, sire.\"\n\n\"Asettakaa ne tuohon pöydälle.\"\n\nMinä en alussa ymmärtänyt, mitä merkitsi, kun Isabey avasi vasunsa, joka\noli täynnä noin jalan pituisia nukkeja mitä loistavimmissa silkistä ja\nsametista tehdyissä ja kärpännahkoilla ja kultapitseillä reunustetuissa\nvaatteissa. Vaan nyt kun hän niistä otti yhden erikseen ja asetti\npöydälle, niin minä huomasin, että keisari, tavallisella kiihkollaan\nyksityisseikkoihin ja voidakseen tarkastaa kaikkia hovissaan, oli\nantanut pukea nämät nuket, nähdäkseen millaisen vaikutuksen tekevät\nuudet puvut, jotka hän oli määrännyt korkeille ylimyksilleen suurissa\njuhlissa.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi hän muuatta naisnukkea, joka oli\namaranttivärisessä jahtipuvussa ja valkoiset töyhdöt.\n\n\"Siinä on puku keisarinnan jahtia varten, sire.\"\n\n\"Leningin röijyn pitäisi olla vähän pitempi\", sanoi Napoleon, jolla oli\nvakaantuneet mielipiteet naisten puvusta. \"Nuo kirotut muodit näyttävät\nolevan ainoat valtakunnassani, joihin minulla ei ole valtaa. Räätälini\nDuchesve lyhentää hännystakkini helmuksia kolme tuumaa, eikä sitä voi\nestää koko Ranskan armeijalla ja laivastolla. Kuka tämä on?\"\n\nHän otti muutaman hyvin korean nuken, jolla oli viheriä takki.\n\n\"Kuka tämä on?\"\n\n\"Se on ylijahtimestari, sire.\"\n\n\"Tässä olette siis, Berthier. Mitä arvelette uudesta puvustanne? Ja tämä\npunanen?\"\n\n\"Se on suurkansleri.\"\n\n\"Entä tämä sinenpunertava?\"\n\n\"Ylimmäinen kamariherra.\"\n\nKeisarilla oli hauska kuin lapsella uusista leikkikaluista. Hän asetteli\nniitä pieniin ryhmiin pöydälle, nähdäkseen miltä näyttää kun ylimykset\npuhelevat keskenään. Sitten hän viskasi ne kaikki vasuun.\n\n\"Varsin hyvä\", sanoi hän. \"Te ja David olette suorittaneet asianne\nhyvin, Isabey. Te näytätte hovivaatettajille nämä mallit ja saatte\nkustannus-arvion. Mitä nyt, Constant?\"\n\n\"Siellä on odottamassa muuan nainen, joka toivoo pääsevänsä teidän\nmajesteetinne puheille. Sanonko hänelle, että hän saa tulla myöhemmin?\"\n\n\"Nainen!\" lausui keisari. \"Se on jotakin tavatonta nähdä täällä leirillä\nviiksettömät kasvot. Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?\"\n\n\"Nimensä on neiti Sibylle Bernac\".\n\n\"Mitä!\" huudahti keisari. \"Hän on varmaan vanhan Bernacin tytär,\nGrosboisista. Niin, herra de Laval, Bernachan on teidän enonne?\"\n\nMinä lienen punastunut myöntäissäni, sillä keisari arvasi minun\najatukseni.\n\n\"No niin, tosi on, että hänellä ei ole kaikkein arvokkaimpia tehtäviä,\nvaan hänestä on minulle paljo hyötyä. Enollannehan on, herra de Laval,\nmaatila, jonka te olisitte saanut periä, eikö niin?\"\n\n\"On, sire.\"\n\n\"Minä toivon, että te ette tule palvelukseeni sen vuoksi, että saisitte\ntakaisin sen?\"\n\n\"En sen vuoksi, sire, minä haluan raivata oman tieni.\"\n\n\"Minä en voi antaa sitä teille, herra de Laval, takaisin, sillä olot\nRanskassa ovat järjestetyt niin huipulleen, että jos me rupeaisimme\npalauttamaan, niin siitä ei tulisi milloinkaan loppua. Minulla ei ole\nuskollisempia suosijia kuin ne, joilla on maatiloja, jotka eivät ole\nolleet heidän. Niin kauan kuin he minua palvelevat, saavat he ne pitää.\nVaan mitä asiaa on tällä nuorella naisella? Antakaa hänen tulla sisään,\nConstant.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä tuotiin serkkuni Sibylle sisään. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat, vaan hänen mustissa silmissään oli tarmokas\nilme.\n\n\"No neiti, mitä varten tulette tänne? Mitä teillä on toivottavaa?\" kysyi\nkeisari ankaralla äänellä.\n\n\"Minä tulen, sire, pyytämään teitä säästämään Lesagen henkeä ... hänen,\njoka vangittiin eilen syytettynä kavalluksesta. Hän on ylioppilas, sire,\nhaaveilija, joka elää kaukana tästä maailmasta, ja jota kavalat ihmiset\novat käyttäneet aseenaan.\"\n\n\"Haaveilija!\" sanoi keisari tuimasti. \"Ne ovat kaikista vaarallisimpia!\nEi, ei, neiti, pyyntönne on mahdoton. Minä olen ollut liian lempeä tässä\nsuhteessa. Minua vastaan on tehty salaliittoja kahdelta suunnalta --\nbourbonein ja jakobinein puolelta. Cadoudalin ja Eughienin herttuan\nkuoltua ovat bourbonit pysyneet rauhallisina. Nyt pitää minun antaa\ntoisillekin sama kuritus.\"\n\nMinua hämmästytti nähdessäni, miten serkkuni rakasti tätä heikkoa\nmiestä, vaikka se olikin luonnollinen seuraus omituisesta luonnonlaista,\njoka vetää vastakkaisia luonteita toisiinsa.\n\n\"Jumalan nimessä, sire! Te rakastatte äitiänne, ja sen rakkauden nimessä\nminä pyydän, säästäkää Lesage!\" ja serkkuni melkein pyörryksissä\nkumartui keisarin jalkoihin. \"Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan\nteitä solvaa.\"\n\n\"Minä en salli, että naiset vaikuttavat minun valtiollisiin\npäätöksiini\". sanoi keisari suuttuneena. \"Minusta ei saa koskaan sanoa,\nettä minä olisin vaipunut saman heikkouteen kuin Ludvig XIV. Minä en voi\nsuostua pyyntöönne, neiti! Jakobinit ovat olleet vaarallisia viime\naikoina, ja heille on näytettävä esimerkki.\"\n\n\"Vaan hän ei ole vaarallinen, sire.\"\n\n\"Hän on kuoleva muille varotukseksi.\"\n\n\"Armahtakaa häntä, ja minä vastaan, että hän ei koskaan enään sekaannu\nvaltio-asioihin...\"\n\n\"Teidän pyyntönne on mahdoton.\"\n\nConstant ja minä nostimme hänet ylös.\n\n\"Se on oikein, herra de Laval\", sanoi keisari. \"Tästä keskustelusta ei\nole mitään hyötyä. Viekää serkkunne täältä.\"\n\nVaan Sibylle oli uudelleen kääntynyt keisarin puoleen ja silmissä ilme,\njoka osotti, että hän ei vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.\n\n\"Sire, te sanotte, että on asetettava esimerkki\", sanoi serkkuni.\n\"Teillähän on Toussac...\"\n\n\"Niin, jos voisin saada Toussacin käsiini!\"\n\n\"Hän on raju, vaarallinen mies, jos on asetettava esimerkki, niin hän on\nsopivin.\"\n\n\"Niin olisikin, neiti. Onnettomuudeksi meillä on teidän rakastettunne\nhallussamme, vaan ei Toussac.\"\n\n\"Vaan jos minä hankin hänet teille.\"\n\n\"Jos sen teette, niin Lesage saa anteeksi.\"\n\nSibyllen silmät kääntyivät minuun rukoilevasti.\n\n\"Niin niin, herra de Laval seuraa teitä\", sanoi keisari.\n\n\"Herra de Laval, teillä nyt on kunnia kuulua keisarilliseen hoviin.\nMenkää serkkunne kanssa, käyttäkää niitä keinoja, joita parhaaksi\nkatsotte, ja antakaa tämän palveluksen olla ensimmäinen todistus\ninnostanne.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nGrosboisin kirjastossa.\n\n\n\"Teidän täytyy palata takaisin Grosboisiin, Sibylle\", sanoin serkulleni\ntultuamme keisarin neuvotteluhuoneesta. \"Tämä leiri ei ole sopiva\nolinpaikka naiselle.\"\n\n\"Minä en voi hengittää samaa ilmaa kuin isäni\", sanoi hän kiihkeästi.\n\"Minulla on ystävä Boulognessa ja minä olen hänen luonaan. Vaan elkää\najatelko minua, Louis, nyt on kysymyksessä Lucienin henki. Te kuulitte,\nmitä keisari sanoi.\"\n\n\"Kunpa voisimme saada Toussacin käsiimme...\"\n\n\"Me voimme, me voimme -- minä olen siitä vakuutettu, että me voimme. Kun\nte vain tahdotte minua auttaa...\"\n\n\"Minä olen yhtä halukas saamaan hänet kiinni kuin tekin. Minulla omasta\npuolestani on vähän velkaa sille herralle. Vaan missä hän on?\"\n\n\"Niin, missä hän on?\" sanoi muuan ääni vieressämme, ja kun minä käännyin\nkatsomaan, niin näin Savaryn mustat silmät. \"Minun asianani, neiti\nBernac, on pitää huoli keisarin turvallisuudesta, ja minä pidän tätä\nToussacia vaarallisimpana miehenä Ranskassa. Minä mielelläni uhraisin\nvasemman käteni saadakseni kuristaa oikealla kurkusta. Siitä mitä kuulin\nkeskustelustanne keisarin kanssa, syntyi minussa toivo, että te voisitte\nauttaa.\"\n\nHän epäili. Minä näin, että hänen naissydämmensä vastusti ihmisen\njättämistä gillotinille.\n\n\"Toussac tai Lesage\", sanoi Savary.\n\n\"Niin, se on hänen ainoa pelastuksensa\", sammalsi Sibylle. \"Minä sanon,\nmissä luulen Toussacin olevan. Hän on Punaisessa myllyssä Grosboisin\ntakana. Minä näin Jeanne Portalin tulevan sieltä tänään, ja minä olen\nkuullut sanottavan, että hän on aina tiennyt Toussacin asiat.\"\n\nSavary pudisti päätään.\n\n\"Me tutkimme tarkoin Punaisen myllyn viime yönä\", sanoi hän.\n\n\"Hän oli ehkä kätkeytynyt suohon yön ajaksi ja meni myllyyn aamulla\",\narvelin minä.\n\n\"Niin, se on mahdollista.\"\n\n\"Minä olen varma, että hän on siellä\", sanoi Sibylle. \"Minä näin sen\nJeanne Portalin silmistä,\"\n\n\"Mikäli ymmärsin, oli keisarin tarkoitus, että te auttaisitte minua\ntässä, herra de Laval,\" sanoi Savary. \"Te toivottavasti annatte minun\njärjestää yksityisseikat, kun sellaiset toimet kuuluvat minun\ntoimintapiiriini. Meidän täytyy tarkoin ajatella, miten meidän on\ntoimittava. Me tietysti voisimme saarta myllyn ratsuväellä.\"\n\n\"Päivällä\", sanoi Sibylle, \"näkee koko seudun Punasesta myllystä. Minä\nolen varma, että hän pitää tarkoin silmällä. Heti kun yksikään sotamies\nnäkyisi, niin hän katoaisi.\"\n\n\"Ja heti kun tulee pimeä, niin hän menee rannikolle\", sanoi Savary.\n\"Meidän täytyy toimia varovasti, muuten hän pääsee meidän käsistämme.\nMinä uskon, että te neiti olette oikeassa, kun otaksutte, että hän\nkätkeytyisi, jos hän näkisi sotamiehiä, jos hän nimittäin on tuossa\nmyllyssä. Ehkä pieni joukko päättäviä miehiä...\"\n\n\"Minkä vuoksi emme voi itse mennä?\" sanoin minä.\n\n\"Se minustakin on mukavinta. Keisari sellaista tekoa pitäisi suuressa\narvossa, ja se olisi mainio asia teille alottaa työnne tällä tavoin.\nOnko teillä aseita, herra de Laval? Minä hankin teille pari pistolia ja\nhevosen\".\n\n\"Silloin olen valmis lähtemään kanssanne heti.\"\n\n\"Vaan meidän pitää olla varmoja siitä, että onnistumme. Me emme pane\nainoastaan omaa henkeämme vaaraan. Toussac on urhoollinen ja\nvoimakkaimpia miehiä Ranskassa. Minä luulen, että jos meillä olisi yksi\nmies lisää...\"\n\n\"Minulla oli seuralaisena leiriin muuan nuori upseeri. Hänen nimensä oli\nGérard.\"\n\n\"Niin luutnantti Gérard. Me emme voi parempaa saada, ja hän oli\nmukanamme viime yönäkin. Siihen menee tuntikausi, ennen kuin saan kaikki\nvalmiiksi. Viekää serkkunne kaupunkiin ja yhtykää meihin oikeanpuolisen\nleirin itäisellä tiellä. Gérard saapuu sinne myös ja me lähdemme sitten\nretkellemme.\"\n\nLaskeva aurinko oli utuisena ja punaisena lännessä, ja Ranskan rannikon\nvalkoiset kalkkikukkulat olivat purppuraruskotuksessa, kun minä taas\nolin Boulognen leirin tiellä. Seuralaisiani ei näkynyt, vaan minä näin\nsiellä muutaman kookkaan siniseen kiiltonappiseen takkiin puetun miehen,\njoka oli kuin yksinkertainen maanviljelijä, ja joka satuloi suurta\nmustaa hevosta, ulompana tiellä oli nuori tallirenki, joka piteli kahta\nhevosta. Vasta kun olin näistä kahdesta hevosesta toisen tuntenut siksi,\njolla minä aamulla ratsastin, niin tunsin hymyn tallirengin vilkkailla,\nkauniilla kasvoilla ja näin, että maanviljelijän leveäpartaisen hatun\nalle oli kätkettynä Savaryn mustaverinen muoto.\n\n\"Te kelpaatte tuollaisenaan, herra de Laval\", sanoi hän. \"Tässä\nratsupuvussa voitte olla mikä matkustaja hyvänsä, ja meidät otaksutaan\nmaanviljelijäksi renkineen. Tässä on hevosenne. Pistoolit ovat\nlaukussa, ja nyt meidän täytyy lähteä, muuten voi olla liian\nmyöhäistä.\"\n\nMinä olen ollut sangen monessa seikkailussa elämässäni, vaan kuitenkin\nmuistan selvään tämän ratsastusretken. Meren toiselta puolen näin\nEnglannin rannikon häämöittävän, ja minä muistin uinailevat kylät ja\nsurisevat mehiläiset ja sunnuntaikellojen kuminan. Minä ajattelin\nAshfordin pitkiä, valkoisia, korkeita rantoja, joilla oli punaisia\ntiilirakennuksia, ja sen ravintolat, joissa oli suuret heiluvat kyltit.\nKoko elämäni olin viettänyt näissä rauhaisissa seuduissa, ja nyt kaksi\npäivää siitä kuluttua, minä olen täällä ratsastamassa tulisella\nhevosella kaksi pistolia näkyvissä laukusta, ja oli minulla tehtävä,\njosta koko tulevaisuuteni voi riippua, Ranskan pelottavimman\nsalaliittolaisen vangitseminen. Eipä sen vuoksi ihme, että kun muistelen\nmonia vaarojani ja seikkailujani, tämä ratsuretki pitkin rehevää\nruohikkoa rannikon hiekkasärkillä muistuu selvimmin mieleeni. Tässä\nmaailmassa väsyy seikkailuihin aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin paitse\nkodin yksinkertaisiin iloihin, ja jotta oikein voi nauttia tuollaisista\nretkistä, täytyy niihin ryhtyä silloin kuin nuoruuden veri suhisee\nsuonissa.\n\nKun olimme päässeet Boulognen ylänkömaalta, niin kulki tiemme kamalaa\nsuota pitkin, jossa olin harhaillut edellisenä iltana, ja sitten\nmaallepäin yli tasankojen, joilla kasvoi sanajalkoja ja\nkarhunmarjapensaita, kunnes vasemmalla kädellä näkyi Grosboisin tutut\nmustat tornit. Savaryn johdolla ratsastimme sitten oikealle viestävää\ntietä pitkin ja sitten muutaman kukkulan yli yhä taas myötämäkeä, ja nyt\nnäimme vanhan myllyn kajastavan mustana iltataivasta vasten. Sen\nyläakkunat loistivat verenpunaisina laskevan auringon valossa. Oven\nedessä oli jyväkuorma, aisat maata vasten; hevonen oli jyrsimässä vähän\nmatkaa siitä. Myllystä tuli muuan nainen, suojasi kädellä silmiään ja\nkatseli ympärilleen.\n\n\"Kas, kas!\" sanoi Savary. \"Hän on varmaan siellä, sillä miten muuten\noltaisiin noin valppaita? Ratsastakaamme tätä tietä kukkulan ympäri,\nniin ne eivät meitä näe ennen kuin olemme ihan oven edessä.\"\n\n\"Emmekö anna hevosten laukata?\" sanoin minä.\n\n\"Tie on liian huonoa. Pisin tie on varmin. Niin kauan kuin olemme\ntiellä, he eivät meitä voi luulla kuin tavallisiksi matkailijoiksi.\"\n\nMe siis annoimme hevosten juosta edelleen ja koetimme näyttää niin\nvälinpitämättömiltä kuin suinkin, vaan kiihkeä huuto sai meidät äkkiä\nkatsomaan taaksemme, ja siellä tien varressa muutamalla kummulla seisoi\nnainen, joka katseli meitä epäilevin ja hätäilevin katsein.\nSeuralaisteni sotilaallinen ryhti herätti hänessä levottomuutta. Hän\ntempasi yhtäkkiä saalin hartioiltaan ja heilautti sitä hurjasti päänsä\nyli. Kiroten kannusti Savary hevostaan, suuntasi suoraan yli kummun\nmyllyä kohden täyttä laukkaa ja me jälessä.\n\nOlikin paras aika. Me olimme vielä muutamia satoja askeleita myllystä,\nkun muuan mies tuli ulos ja katseli joka puolelle. Heti suuresta\nparrasta, leveästä rinnasta ja pyöreistä hartioista tunsimme hänet\nToussaciksi. Hän huomasi, että me saavuttaisimme hänet ennen kuin hän\nehtisi sieltä mihinkään; hän syöksi takaisin myllyyn ja paiskasi\njyristen oven kiinni jälkeensä.\n\n\"Akkunasta, Gérard, akkunasta!\" huusi Savary.\n\nMyllyn alakerrassa oli pieni neliskulmainen akkuna. Nuori upseeri oli\nsilmänräpäyksessä satulasta maassa ja hyppäsi akkunasta niin kuin klowni\nsirkkuksessa hyppää vanteen läpi. Ja kului vain silmänräpäys niin hän\navasi meille oven; hänen kasvoistaan ja käsistään juoksi veri.\n\n\"Hän on kiivennyt rappusia\", sanoi hän.\n\n\"Silloin meillä ei ole mitään kiirettä, sillä hän ei pääse käsistämme\",\nsanoi Savary laskeutuessamme hevosiltamme. \"Te olette urhoollisesti\nvalloittanut hänen linnoituksensa ensimmäisen vallituksen. Minä toivon,\nettei teille ole kovin pahoin käynyt.\"\n\n\"Muutamia naarmuja, herra eversti, ei sen pahempaa.\"\n\n\"Pistoolit valmiina. Missä on mylläri?\"\n\n\"Tässä minä olen\", sanoi pieni tanakka, vahvajäntäreinen mies, joka tuli\navonaiselle ovelle. \"Mitä te tarkoitatte ryntäämällä tuolla tavoin minun\nmyllyyni, mokomat roistot? Minä täällä kaikessa rauhassa olen lukemassa\nsanomalehteäni ja polttelemassa piippuani, niin kuin on tapani näin\nilloin, ja yhtäkkiä lentää akkunasta mies, niin että lasin sirpaleet\npyryävät ympärilläni, avaa sitten oven seuralaisilleen. Minulla on ollut\ntarpeeksi vaivaa yhdestä vieraasta koko päivän enkä tahdo kolmea\nlisäksi.\"\n\n\"Talossanne on salaliittolainen Toussac.\"\n\n\"Toussac!\" huudahti mylläri. \"Ei suinkaan. Hänen nimensä on Maurice, ja\nhän on silkkikauppias.\"\n\n\"Häntä juuri haemme. Me tulemme keisarin nimessä.\"\n\nMylläri kuunteli suu auki.\n\n\"Minä en tiedä, mikä hän on, vaan hän tarjosi minulle rehellisen maksun,\nenkä minä häneltä ole kysellyt sen enempää. Eihän näihin aikoihin voi\nkysyä passia kaikilta matkailijoilta. Vaan tietysti ... jos se on\nvaltion asioita, niin minun ei sovi niihin sekautua. Vaan hänen\nhyväkseen on sanottava, että hän on pysynyt hyvin tyynenä siihen saakka,\nkun hän sai tuon kirjeen.\"\n\n\"Minkä kirjeen? Ajatelkaa tarkoin mitä puhutte, muuten oma päänne voi\njoutua sahanmuhavasuun.\"\n\n\"Sen toi tänne muuan nainen. Minä voin teille sanoa ainoastaan, mitä\ntiedän. Hän on siitä saakka puhellut yksikseen aivan kuin mielipuoli.\nVereni ihan jähmettyi, kun kuulin hänen puhuvan. Hän vannoo murhaavansa\njonkun. Minä olen hyvin hyvilläni, että te viette hänet.\"\n\n\"Nyt, hyvät herrat\", sanoi Savary ja veti miekkansa tupesta, \"meidän\ntäytyy jättää hevosemme tähän. Tässä ei ole akkunaa neljääkymmentä\njalkaa alempana, niin että hän ei voi päästä käsistämme. Katsokaa, että\npistoolimme ovat kunnossa, niin meillä on mies pian kiinni.\"\n\nPortaat olivat kapeat puiset kiertoportaat, jotka johtivat pieneen\nkamariin, minne valo pääsi seinässä olevan pienen aukon kautta.\n\nTäällä oli olkivuode, joka osotti, että Toussac oli täällä viettänyt\ntämän päivän. Vaan nyt ei häntä näkynyt vilaukseltakaan, ja nähtävästi\nhän oli kiivennyt portaita, jotka johtivat ylemmäs. Me nousimme niitä,\nvaan eteemme tuli vahva puu-ovi.\n\n\"Antautukaa, Toussac!\" huusi Savary. \"Teillä ei ole toivoakaan päästä\nnyt pakoon.\"\n\nKuului käheä nauru oven takaa.\n\n\"Minäpä en olekaan sellainen mies, joka niin vain antaudun. Vaan minä\nteen teille ehdotuksen. Jos te nyt minut jätätte, niin minä\nkunniasanallani vakuutan, että huomenna tulen leiriin. Minulla on\nmaksettavana pieni velka.\"\n\n\"Mahdotonta jättää teitä.\"\n\n\"Teiltä säästyisi siten varsin paljo vaivaa.\"\n\n\"Me emme voi suostua pyyntönne. Teidän täytyy antautua.\"\n\n\"Sitten teillä on paljo työtä.\"\n\n\"Elkää kerskuko, te ette voi päästä meistä. Painakaa hartionne ovea\nvasten ja työntäkää kaikki yhtaikaa.\"\n\nAvaimen reijästä kuului pistoolin laukaus ja luoti lensi välitsemme. Me\nheittäysimme ovea vastaan. Se oli paksu, vaan lahonut. Ryskyen se hajosi\nrynnistäessämme. Me syöksimme sisään aseet käsissä, vaan huone oli\ntyhjä.\n\n\"Mihin hiiteen se on mennyt?\" huusi Savary ja katseli ympärilleen.\n\"Tämän huoneen yläpuolella ei ole mitään.\"\n\nHuone oli pieni, nelikulmainen ja tyhjä, ainoastaan muutamia jyväsäkkejä\noli siellä täällä. Takaseinässä oli avonainen akkuna ja sen luona oli\nvielä savuava pistoli. Me syöksyimme akkunaan ja kaikilta pääsi\nhämmästyksen huuto. Maahan oli niin pitkä matka, että kukaan ei olisi\nvoinut päästä hengissä, vaan Toussac oli käyttänyt hyväkseen\njyväkärryjä, jotka olivat myllyn edessä. Putous kaikissa tapauksissa on\nollut kauhea, ja kun me katselimme alas, niin hän makasi läähöttäen\nkuormalla. Vaan kun hän kuuli huutomme, niin pui hän meille uhkaavasti\nnyrkkiä, vyöryi alas kuormalta, hyppäsi Savaryn mustan hevosen selkään\nja laukotti särkkien yli, niin että musta partansa leyhki tuulessa. Me\nlähetimme jälkeensä pistoolin luoteja, vaan hän meni menoaan.\n\nMe syöksyimme alas ruskuvia kiertoportaita, ja avonaisesta ovesta ulos.\nVikkelästi me jouduimmekin, vaan hän oli kuitenkin päässyt meistä hyvän\nmatkaa edelle, ja kun pääsimme satulaan, niin näimme hänen laukottavan\nkaukana kummun viheriää rinnettä alas. Alkoi jo hämärtää ja hänen\nvasemmalla puolellaan oli suuri suo, jolla meidän olisi ollut hyvin\nvaikea häntä seurata. Hänellä oli hyvät toiveet päästä meistä, vaan hän\nei kuitenkaan poikennut suunnasta, jonka hän oli ottanut, ratsasti vain\npoikki särkkien aina kauemmaksi merestä. Joka silmänräpäys pelkäsimme\nhänen lähtevän suolle, vaan hän laukotti vain suoraan ylämaata kohden.\nMikä oli hänen tarkoituksensa? Hän ei hiljentänyt vauhtiaan eikä koskaan\nkatsonut taakseen, vaan lensi suoraan eteenpäin aivan kuin hänellä olisi\nollut määrätty päämaali.\n\nLuutnantti Gérard ja minä olimme keveämmät kuin hän, ja hevosemme\nolivat yhtä hyvät kuin hänenkin, niin että me pian aloimme tavottaa. Kun\nhän vain pysyisi näkyvissä, niin varmaan hänet tavotamme, vaan aina oli\nvaara tarjona, että hän voi käyttää edukseen seutua, jonka hän hyvin\ntunsi ja kadota näkyvistämme. Aina kun ratsastimme alas kumpua, niin\ntoiveeni hävisivät, vaan heräsivät uudelleen, kun mäen päälle päästyämme\nnäimme hänen laukottavan edellämme.\n\nLopuksikin kävi niin kuin olin pelännyt. Me olimme hänestä enään\nainoastaan pari sataa askelta, kun hän yhtäkkiä katosi. Hän oli\nlaskeutunut muutaman mäen taakse, ja kun me tulimme mäen harjalle, niin\nemme nähneet häntä vilaukseltakaan.\n\n\"Tuossa on tie vasemmalle\", sanoi Gérard, jonka kuuma gascognelainen\nveri oli ilmi liekissä. \"Eteenpäin ystäväni, mennään tänne vasempaan!\"\n\n\"Odottakaahan!\" huusin minä, \"tästä menee tienhaara oikealle, ja on\nluultavaa, että hän on sen valinnut.\"\n\n\"Ratsastakaa siis te sitä, minä ratsastan toista.\"\n\n\"Odottakaahan ... minä kuulen kavioiden kopsetta!\"\n\n\"Oikein, tuolla on hänen hevosensa\".\n\nSuuri musta hevonen, joka oli Savaryn, oli yhtäkkiä tullut laukkaa\nmuutamasta karhunmarjapensaasta edessämme. Satula oli tyhjä.\n\n\"Hän on hakenut piilopaikan täällä pensaikossa,\" sanoin minä.\n\nGérard oli jo hypännyt hevoseltaan ja talutti sitä pensikon läpi. Minä\nseurasin hänen esimerkkiään, ja pian tulimme tielle, joka vei syvään\nkalkkimurrokseen.\n\n\"Häntä ei näy vilaukseltakaan\", sanoi Gérard. \"Hän on päässyt pakoon.\"\n\nVaan samassa minä ymmärsin kaikki. Hänen rajuun mielettömyyteensä, josta\nmylläri puhui meille, oli varmaan syynä, että hän oli saanut tietää,\nmitä oli tapahtunut eilen illalla. Hän oli luvannut antautua huomenna\nsaadakseen kostaa enolleni. Ja nyt hän siinä tarkoituksessa oli\nratsastanut suoraan kalkkimurrokselle. Tämä oli varmaan sama\nkalkkimurros, johon maanalainen käytävä päättyi. Kaksi kertaa jouduin\nhairaan, vaan kolmannella kerralla löysin kallion seinän, tunkeusin sen\nja pensaitten väliin ja minä olin ahtaan aukon suulla, jota tässä\npimeässä enään vaivoin näki. Sillä aikaa, kun näitä tutkimuksia teimme,\noli Savary, joka kulki jalan, tavannut meidät. Nyt jätimme siis\nhevosemme kalkkimurrokseen, ja he seurasivat minua ahtaassa käytävässä,\njosta pääsimme sitten tilavampaan. Meillä ei ollut tulta, ja siellä oli\npilkkoisen pimeä; minä kulin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, ja\nkiiveten kivien yli, joita oli tiellämme. Käytävä minusta ei ollut\ntuntunut erittäin pitkältä, kun enoni kulki edelläni kynttilän kanssa,\nvaan nyt kun oli pimeä ja kun olimme epätietoisia ja jännityksissä, niin\nse tuntui ihan päättymättömältä, ja takanani kuulin Savaryn karkean\näänen jyrisevän että montako peninkulmaa meidän vielä piti kulkea tätä\nmyyränpolkua.\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi Gérard. \"Minä kuulen jonkun olevan edessämme.\"\n\nMe seisoimme ja kuuntelimme henkeä pidättäen. Kaukana pimeässä kuulin\noven narisevan saranoissaan.\n\n\"Eteenpäin!\" huuti Savary innoissaan. \"Se lurjus on täällä. Nyt me hänet\nsaamme.\"\n\nVaan minua puolesta hyvin epäilytti. Minä muistin, että enoni edellisenä\nyönä oli avannut jollakin salaisella tavalla oven, joka johti linnaan.\nÄäni, jonka nyt juuri olimme kuulleet, osotti, että Toussac myöskin\ntiesi, miten ovi oli avattava. Vaan jos hän sulkee sen jälkeensä! Minä\nmuistin, että ovi oli tavattoman vahva ja lujasti kiskotettu. Oli\nmahdollista, että me juuri viimeisessä hetkessä joudumme voittamattoman\nesteen eteen. Me kiiruhdimme eteen päin pimeässä, vaan yhtäkkiä pääsi\nminulta ilohuuto, kun etäällä näin himmeän valon, joka näkyi ainoastaan\nsen vuoksi, että ympärillämme oli niin pimeä. Ovi oli auki. Hurjassa\nkostonhimossaan Toussac ei ollut joutanut ajattelemaan ajajia, jotka\nolivat hänen kintereillään.\n\nJa nyt meidän ei enään tarvinnut kompuroida. Hurjaa vauhtia me\nkiiruhdimme portaita ylös, läpi toisen oven ja sitten Grosboisin linnan\nkäytävään, jonka toisessa päässä vielä öljylamppu paloi. Kuului kauhea\nhuuto -- pelon ja tuskan kirkaisu.\n\n\"Hän murhaa hänet! Hän murhaa hänet!\" huuti muuan palvelijatar, joka\nsyöksyi käytävään. \"Auttakaa, auttakaa, hän murhaa herra Bernacin!\"\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Savary.\n\n\"Tuolla! Kirjastossa! Tuo ovi, jossa on viheriät kaihtimet!\"\n\nTaas kuului kauhea rääkyntä ja kuoleutui käheään korinaan. Kuului kova\npaukahdus aivan kuin jäsen murretaan poikki; minä tiesin hyvin, mitä tuo\nkamala ääni merkitsi. Me syöksimme huoneeseen, vaan karaistunut Savary\nja reipas husaari peräysivät takaisin kauhistuneina näystä, joka meitä\nkohtasi.\n\nEnoni oli ollut kirjoittamassa istuen selin oveen, kun hänen murhaajansa\nastui sisään. Hän oli luultavasti ensi kerran huutanut, kun hän silmäsi\ntaaksensa ja näki karvaisen naaman niin lähellä; toisen huudon hän\npäästi arvatenkin, kun suuret kädet tarttuivat hänen päähänsä. Hän ei\nollut noussut tuoliltaan -- hän oli ehkä saanut halvauksen kauhusta --\nja istui vielä selkä seinään päin. Vaan veret meidän poskiltamme\npoistuivat, nähdessämme, että hänen päänsä oli punottu taaksepäin, niin\nettä hänen kauhistuksesta kouristuneet, purppuranpunaiset kasvonsa\ntuijottivat meihin hartioiden välistä. Unissani näen vielä usein nämä\nlaihat kasvot, ja pullistuneet, harmajat silmät repeytyneinä auki ja\nsuu ammollaan. Hänen vieressään seisoi Toussac riemuitsevan näköisenä,\nkäsivarret ristissä rinnalla.\n\n\"Niin hyvät ystävät\", sanoi hän, \"te tulette liian myöhään. Minä olen\nmaksanut velkani.\"\n\n\"Antautukaa!\" huuti Savary.\n\n\"Ampukaa! Ampukaa!\" vastasi hän ja löi rintaansa molemmin käsin. \"Elkää\nluulko, että minä pelkään teidän halpasia luotejanne! Luuletteko\nsaavanne minut elävänä? Sen uskon minä pian väännän teidän aivoistanne!\"\n\nHän kohotti raskaan tuolin ja syöksyi hurjana meitä vastaan. Me ammuimme\njokainen samalla kertaa, vaan mikään ei voinut estää tätä salaman iskua.\nVeren tulvatessa haavoista hän löi tuolilla ympäriinsä hurjistuneena,\nvaan hänen silmämittansa petti onneksi, ja raju isku kohtasi pöytää,\njoka meni pirstaleiksi. Sitten hän nauraen kuin mielipuoli syöksyi\nSavaryn kimppuun, iski hänet lattiaan ja sai jo peukalonsa hänen\nleuvalleen, ennen kuin Gérard ja minä ehdimme saada hänen käsivarsistaan\nkiinni. Meitä oli kolme väkevää miestä, vaan hän oli yhtä voimakas kuin\nme kolme yhteensä, sillä monet kerrat hän kiskoutui irti ja me aina\nuudelleen tartuimme häneen kiinni. Vaan verenvuoto oli suuri. Joka\nsilmänräpäys hänen voimansa heikkonivat. Viimeisen kerran hän ponnisti\nvielä jaloilleen, ja kaikki kolme riipuimme hänessä kiinni kuin koirat\nkarhussa. Sitten hän kiljasi raivostuneena ja epätoivoissaan, niin että\nkoko linna kaikui, hänen polvensa luhistuivat ja hän kaatui hengettömänä\nlattialle ja musta parta tuipotti pystyssä ilmaan. Me seisoimme\nläähättäen hänen ympärillään, valmiina heittäytymään hänen kimpuunsa,\njos hän osottaisi elonmerkkejä. Vaan hän pysyi liikkumatta, hän oli\nkuollut.\n\nSavary seisoi kuolonkalpeana nojaten pöytään ja painaen kädellä\nkylkeensä. Nuo jättiläisvahvat käsivarret eivät turhaan olleet\nsyleilleet häntä.\n\n\"Tuntuu aivan kuin karhu olisi minua pidellyt käpälissään\", sanoi hän.\n\"Niin nyt on vaarallisia ihmisiä yhtä vähempi Ranskassa, ja keisari on\npäässyt vapaaksi vaarallisesta vihollisestaan. Vaan urhoollinen mies hän\nkaikessa tapauksessa oli!\"\n\n\"Siitä olisi kelpo sotilas tullut!\" sanoi Gérard ajatuksiin vaipuneena.\n\"Kelpo furiri Berchényn husaareille. Hän lie ollut hullu, kun asetti\ntahtonsa keisaria vastaan, vaan totta on, että hän kuoli kunnialla!\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nLoppusana.\n\n\nTämä on kertomus tulostani kotia Grosboisiin, ensimmäisestä\nkohtauksestani keisarin kanssa, jonka palveluksessa elämäni parhaat\nvuodet ovat kuluneet, enoni Bernacin kuolemasta ja Toussacin lopusta --\njoka oli viimeinen kauhua herättävä jakobiini, joiden nimet sen ajan\nhistoria on säilyttänyt.\n\nNaiset ovat olentoja, joita ei voi ymmärtää eikä arvata, sillä serkkuni\nSibylle meni naimisiin hennon Lesagen kanssa, jonka hän oli pelastanut\nmestauslavalta, ja he viettivät elämänsä Pariisissa kirjallisissa ja\ntaiteellisissa piireissä, jonne Lesage paraiten sopikin. Hänestä tuli\nkuuluisa maalari, jolla toimellaan hän hankki itselleen omaisuuden, ja\nolen kuullut, että hän omassa kodissaan oli hyvin kehittynyt ja innokas\npolitikoitsija, vaan seurassa hän oli aina mykkä kuin ahven, sillä hän\nei voinut koskaan unohuttaa pientä majaa suolla. Heillä ei ollut yhtään\nlasta, niin että Eugenie ja minä olemme nyt Grosboisin omistajia, ja kun\nme jo näemme lasten lapsia ympärillämme, niin on meillä syytä toivoa,\nettä vanha linna on vielä monet polvet oleva de Lavalien omana.\n\nMitä keisariin tulee, niin on historia kertonut meille, miten hän\ntyytymättömänä, kun ei päässyt Kanavan herraksi ja uskaltamatta lähteä\nvalloitusretkelle, kun voisi tulla saarretuksi selän takaa, luopui\nBoulognen leiristä. Olemme myöskin kuulleet, että hän juuri samalla\narmeijalla, joka oli tarkoitettu Englantiin, voitti Itävallan ja Venäjän\nsamana vuonna ja Preussin seuraavana vuonna. Siitä päivästä alkain, kun\ntulin hänen palvelukseensa, siihen saakka, kun hän purjehti yli Atlantin\npalaamatta koskaan takaisin, olen minä ollut osallisena uskollisesti\nhänen kohtaloihinsa, yleten ja aleten hänen tähtensä mukana. Ja\nkuitenkin, kuin muistelen vanhaa isäntääni, on minun hyvin vaikea sanoa,\noliko hän hyvin hyvä tai hyvin huono ihminen. Sen tiedän vain, että hän\noli hyvin suuri, ja että ne asiat, joita hän käsitteli, olivat niin\nikään suuria, niin että meidän on vaikea häntä arvostella tavallisen\nmittakaavan mukaan. Levätköön hän rauhassa suuressa punaisessa\nsarkofaagissaan Invalidikirkossa, sillä hän on työnsä tehnyt, ja mahtava\nkäsi, joka muodosti Ranskan ja piirsi nykyisen Europan päärajat, on\nmuuttunut tomuksi. Kohtalo käytti häntä aseenaan, ja kohtalo hänet\nkukisti, vaan vielä elää harmajatakkisen pienen miehen muisto ja vielä\nse vaikuttaa ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Toiset ovat kirjoittaneet\nylistääkseen häntä, toiset moittiakseen, vaan minä puolestani olen vain\nkoettanut kuvata, minkä vaikutuksen hän minuun teki niinä päivinä, kauan\naikaa sitten, jolloin armeija oli Boulognessa ja minä tulin linnaani\nGrosboisiin.\n\n\n\n"]