[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMwuhmHeCVZcrxMUvRRrnwyHXTQ-VS30SyyyM5akAlLE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1880,"Heidi osaa käyttää oppiansa","Spyri, Johanna",1827,1901,"1880-spyri-johanna-heidi-osaa-kayttaa-oppiansa","1880__Spyri_Johanna__Heidi_osaa_käyttää_oppiansa","Kertomus alpeilta","lastenkirja",[],[],"fi",1881,1907,28012,168796,false,57932,[23,24,25,26],"Grandfathers -- Fiction","Mountain life -- Switzerland -- Fiction","Orphans -- Fiction","Switzerland -- History -- 19th century -- Fiction",[28,29],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Heidi osaa käyttää oppiansa: Kertomus Alpeilta\" by Johanna Spyri is a children's novel published between 1880 and 1881.\n\nFive-year-old Heidi is sent to live with her reclusive grandfather high in the Swiss Alps, where she befriends a young goatherd and his blind grandmother. Just as she grows to love mountain life, Heidi is torn away to Frankfurt to become companion to a wealthy invalid girl. Homesick and restrained by strict rules, Heidi must find her way back to the mountains she cherishes—and help heal those around her. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Heidi palaa Frankfurtista takaisin isoisänsä luokse Sveitsin Alpeille ja nauttii vuoristoelämästä. Kun hänen sairas ystävänsä Klaara saapuu vierailulle, Alppien puhdas ilma ja Heidin tuki auttavat tyttöä vahvistumaan ja lopulta kävelemään. Tarina on jatkoa teokselle Pikku Heidi.","Johanna Spyrin 'Heidi osaa käyttää oppiansa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1880. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HEIDI OSAA KÄYTTÄÄ OPPIANSA\n\nKertomus Alpeilta\n\n\nKirj.\n\nJOHANNA SPYRI\n\n\nNuorten kirjoja n:o 19\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n 1. Matkapuuhia.\n 2. Muudan vieras tunturilla.\n 3. Eräs Palkinto.\n 4. Talven viettäminen \"Kylässä\".\n 5. Talvea kestää vielä.\n 6. Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.\n 7. Miten tunturilla edelleen eletään.\n 8. Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.\n 9. Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU\n\nMatkapuuhia.\n\n\nSama ystävällinen tohtori, joka oli aikaan saanut sen päätöksen, että\nHeidi lapsi jälleen oli saatettava kotiinsa, kulki juuri ikään leveätä\nkatua herra Sesemannin talolle. Oli syyskuun aamu, niin valoisa ja\nherttainen, että olisi luullut kaikkien ihmisten siitä ilostuvan. Mutta\nherra tohtori katseli vain kadun kiviä, joita hän astui, niin ettei hän\nvoinut huomata sinistä taivasta ylempänä. Hänen kasvoillaan nähtiin\nsurun varjoja, joita ei niissä koskaan ennen oltu havaittu, ja hänen\nhiuksensa olivat tulleet entistään paljon harmaammiksi. Tohtorilla oli\nollut ainoa tytär, joka hänen vaimonsa kuoltua oli ollut isänsä paras\nystävä ja hänen suurin ilonsa. Muutamia kuukausia sitten oli kuolema\ntemmannut häneltä tämän kukoistavan tytön. Senjälkeen ei herra tohtori\nenää koskaan ollut niin iloinen, kuin hän siihen asti oli ollut.\n\nHän soitti kelloa, ja Sebastian avasi mitä suurimmalla\nkohteliaisuudella sekä monilla kunnioituksen ja alamaisuuden\nosotuksilla hänelle oven. Sillä herra tohtori ei ollut ainoastaan talon\nisännän ja hänen tyttärensä paras ystävä, vaan hän oli hyvyydellään\nsaanut kaikki muutkin talon asukkaat ystäviksensä.\n\n\"Entiselläänkö kaikki, Sebastian?\" kysyi herra tohtori ystävällisesti,\nniinkuin hänen tapansa oli, astuessansa Sebastianin edeltä portaita\nylös. Palvelija ei herennyt monella tavalla alamaisuuttaan osottamasta,\nvaikk'ei herra tohtori sitä suurin voinut nähdä, hän kuin oli selin\nseuraajaansa.\n\n\"Hyvä, että tulit, tohtori\", huudahti herra Sesemann sisään astuvalle.\n\"Meidän täytyy välttämättömästi kerran vielä keskustella Schweitzin\nmatkasta, minun täytyy saada kuulla pysytkö sinä aina vain entisessä\npäätöksessäsi, vaikka Klaaran tila nyt ehdottomasti on paranemaan päin\".\n\n\"Mutta, rakas Sesemann, mitä minun oikeastaan tulee sinusta ajatella?\"\nvastasi tohtori istuessaan ystävänsä viereen. \"Minä todellakin\ntoivoisin, että äitisi olisi täällä; hänen kanssaan tulee heti selville\njoka asiassa, mutta sinun kanssasi ei pääse koskaan sen pitemmälle.\nKutsut siis minut tänään kolmannen kerran luoksesi saadaksesi taas\nkuulla saman minkä ennenkin\".\n\n\"Olet oikeassa, täytyyhän sinun tuskaantua koko asiaan, mutta\nymmärtänethän, rakas ystäväni\" -- ja herra Sesemann laski kätensä\nikäänkuin rukoilevaisesti ystävänsä olalle, -- \"minun on vaikea kieltää\nlapselta se, minkä jo niin varmaan olen hänelle luvannut ja josta hän\nniin monet kuukaudet on iloinnut. Koko tämän viimeisen hankalan ajan\non hän niin kärsivällisesti kestänyt aina vaan siinä toivossa, että se\nhetki yhä oli lähenemässä, jona hän pääsisi Schveitziin matkustamaan\nja saisi käydä tunturilla Heidi ystäväänsä tapaamassa; pitääkö minun\nnyt lapsi raukaltani, jolta muutenkin täytyy niin paljon kieltää, vielä\nyht'äkkiä riistää tämäkin, hänen kallein toivonsa\".\n\n\"Täytyy sinun, Sesemann\", sanoi herra tohtori varsin päättäväisesti\nja pitkitti sitten tuokion kuluttua, kun hänen ystävänsä yhä istui\nvaiti ja alakuloisena: \"Ajattelehan toki asiaa tarkemmin: Klaaralla\nei vuosikausiin ole ollut niin vaikeaa kesää, kuin tämä viimeinen\noli; niin pitkä matka ei siis voi tulla kysymykseenkään, sillä siitä\nsaattaisi olla mitä ikävimpiä seurauksia. Ja onhan meillä nyt jo\nsyyskuu, voihan tunturilla vielä olla kaunistakin, mutta siellä voi\nmyöskin jo olla sangen viileä. Päivät eivät enää ole pitkiä ja öitänsä\nei Klaara missään tapauksessa voisi siellä viettää. Matka Ragatzin\nkylpypaikasta tunturille varmaankin kestää monta tuntia, sillä hänet\ntäytyy välttämättömästi tuolissa kantaa sinne ylös. Lyhyesti Sesemann,\nse on mahdotonta! Mutta minä käyn kanssasi tytärtäsi puhuttelemaan,\nonhan Klaara järkevä tyttönen, tahdon ilmoittaa hänelle tuumani. Ensi\ntoukokuussa lähtee hän Ragatziin ja kylpee siellä pitemmän ajan,\nsiksi kun tunturille tulee lämmin ja kaunis. Sitte voidaan hänet\nsilloin tällöin kantaa sinne ylös ja sitten nämä retket tulevat\nhänelle virvoitukseksi, ja hän voi nauttia niistä paljon enemmän kuin\nnyt. Ymmärräthän sinä senkin, Sesemann, että jos tahdomme ylläpitää\nheikointakin toivoa lapsesi tilan parantumisesta, niin tulee meidän\nolla äärettömän varovaiset ja huolelliset menettelyssämme hänen\nsuhteensa\".\n\nHerra Sesemann, joka tähän asti oli istunut vaiti ja alakuloisesti\nkuunnellut puhetta, hypähti nyt äkkiä istuviltaan.\n\n\"Tohtori\", huudahti hän, \"sano minulle suoraan, toivotko sinä\ntodellakin vielä muutosta tyttäreni terveyden suhteen?\"\n\nHerra tohtori kohotti olkapäitään; \"Toivonpa niinkin\", sanoi hän\npuoleen ääneen. \"Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni.\nOnhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja\niloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon\nkotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä\nkoti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat\nnauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu.\nNiin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään\nsangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun\nyksinäistä kotiani!\"\n\nHerra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa,\nniinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet.\nÄkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.\n\n\"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena,\nethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä\nvähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein\nmeidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla.\"\n\nKummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei\nantanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja\nkokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet\nmukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin\ntulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä\nsuurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa.\nKlaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä,\nja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena.\nHän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä.\nHerra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen\nKlaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut\nSchweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi\njättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän\njohdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti,\nmiten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle\nystävällensä.\n\nKlaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän\nkaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän\noli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että\nkaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja\nyksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin\nluo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei\nollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi\nhäneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen\nvuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa\nsiihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti\nhyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:\n\n\"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten\ntulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä\nHeidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki\nniin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä\nolen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä\npyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas\npuolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain\ntahdotte.\"\n\nVaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta\nvarsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:\n\n\"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme\nnähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä\nja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?\"\n\n\"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori\", vastasi Klaara.\n\n\"Hän on oikeassa\", sanoi isä siihen, \"päivyt paistaa, taivas on\nsininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata\nnauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut.\"\n\nHerra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: \"Kai minun siis niin pian\nkuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä muuten\nsaattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä.\"\n\nHän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin\nkuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti\nKlaara hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti\ntunturilla panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa.\nLahjat Heidille oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä\nneiti Rottenmeierin piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta\nnyt oli hän parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä\nvarsin pian.\n\nHerra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo\nseuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten\nkotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä\ntuntureilla oli kokenut ja nähnyt.\n\nPalvelijoilla yleensä on usein erinomainen kyky saada selkoa asiain\nmenosta paljoa ennemmin, kuin isäntäväki ovat ennättäneet sen\nilmoittaa. Sebastianilla ja Tinettellä tämä kyky näkyi olevan varsin\nkehittynyt. Heti sen jälkeen, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta,\nsoitti Klaara Tinetteä ja sanoi:\n\n\"Tuokaapas minulle tuo rasiallinen tuoreita leivoksia, semmoisia,\njoita meillä aina on kahvin kanssa, Tinette\"; hän osotti rasiaa, joka\njo aikaa sitten oli katsottu valmiiksi mainittua tarkoitusta varten.\nTinette tarttui osotettuun esineeseen eräästä kulmasta, antoi sen\nylenkatseellisesti kieppua kädessään ja sanoi oven takana nenäkkäästi:\n\n\"Kylläpä kannattaakin\".\n\nKun Sebastian, joka seurasi tohtoria, oli tavallisella\nkohteliaisuudellaan avannut, sanoi hän kumartaen:\n\n\"Tahtoisitteko te, herra tohtori, olla niin ystävällinen, että\nlausuisitte pikku mamssellille Sebastianinkin tervehdyksen\".\n\n\"Ah, katsopas vain Sebastiania,\" sanoi herra tohtori ystävällisesti,\n\"vai tiedätte tekin siis jo matkastani?\"\n\nSebastianin täytyi vähä yskiä:\n\n\"Minä olin -- minä kävin -- en enää itsekään oikein tiedä -- ah niin,\njo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta\nja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin\ntoinen ajatus johtuu toisesta ja niin -- siihen tapaan --\"\n\n\"Niin kyllä, niin kyllä\", hymyili tohtori, \"ja jota useampi ajatus\nnäin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi\nSebastian, tervehdyksenne saatan perille\".\n\nNyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi:\nmyrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin\nennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta\novesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa,\nniin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra\ntohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta\nneiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta\ntätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken\naikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin\nmitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta\nyhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin\ntäysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai\nväistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa\nhänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin\nvoidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.\n\nNeiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta,\nmutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas\nrauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti\nhänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään\nHeidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan\nhän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.\n\nKlaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia\nvastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien\nniiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten\nmäärännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier\noli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta\npöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli\nkoonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän\nniitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille\nlähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset.\nEnsinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty\npäähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven\naikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta\njoka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei\nhän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi,\njohonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli\ntaas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri\nrasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin\nsaisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä\nsiinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu\nPekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja\nleipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän\npelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla.\nSe piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti\nottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput\nja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin\nvielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti\npiippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi\nvielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita,\njotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli\nlöytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat\nhäntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja\nlaskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui\nsyviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin\nkaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen\nsilmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo\nnyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja\nriemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin\nhänelle.\n\nSebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen\nsaadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nMuudan vieras tunturilla.\n\n\nAamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa,\nheilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä\nhumina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään\npohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän\nsyöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta\ntäytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen\naina täytyy olla puhtaan ja siistin.\n\nSitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä.\nUlkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden\njoka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin,\nvoidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.\n\nRuusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka\nyhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas\nkultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten\nvuorihuippujen takaa.\n\n\"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä\",\nhuudahti Heidi juosten ulos majasta.\n\n\"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?\" vastasi isoisä ojentaen\nkätensä Heidille aamutervehdykseksi.\n\nHeidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen\nhumisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun\nuusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan,\nhuudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.\n\nSillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun,\nsitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki\nystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja\ntervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja\ntuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin\nosottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin\nhäneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi\nei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä\nhäneen, sanoi hän: \"Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin\nsuuri Turkkilainen\", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja\nvetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti\nkohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: \"Minusta ei kenenkään sopisi\nsanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen\". Valkoinen Lumikko oli\nnäet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.\n\nNyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet,\njoutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti\nkeskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään,\nsysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki\nsiirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina\ntyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.\n\nNyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen\nkaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja\nsaadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi\npuhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi\nHeidin läheisyyteen.\n\n\"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan\", aloitti hän vähän äreästi\npuheensa.\n\n\"En, Pekka, sitä en saata\", vastasi Heidi, \"joka silmänräpäys odotan\nvieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona\".\n\n\"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut\", mutisi Pekka.\n\n\"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he\ntulevat\", vastasi Heidi. \"Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman\nkotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö\narvelet, Pekka?\"\n\n\"He voivat olla sedän luona\", napisi Pekka.\n\nSamassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: \"Miksi ei sotajoukko\netene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?\"\n\nPekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi\nja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka\nperässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.\n\nSen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa,\njoista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt\nsuurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti\nsitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän\nedes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä\nkokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille\nunhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki\npöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään,\nkatseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan:\n\"Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa\nollut.\".\n\nNiin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän\nisoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta\nsiitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen\nkaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen\ntoimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta\nikään kuin houkutellen: \"Tule ulos, Heidi, tule ulos\". Silloin ei hän\nenää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas\npäivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta\nyli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta,\nhänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti\ntaas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt\nkeskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen\njälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta\nei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi\nvärisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään\nhieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä\naikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä\novelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas\nmennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:\n\n\"Isoisä! Tule! Tule!\"\n\nSäikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun\nonnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia\njuoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: \"He tulevat! He\ntulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!\"\n\nHeidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä\nkaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo,\ntarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi\nsuurella ilolla: \"Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia\nvieläkin kerran!\"\n\n\"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?\" kysyi herra\ntohtori hymyillen ystävällisesti.\n\n\"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo\", selitti lapsi hänelle.\n\nHerra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut\nvastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän\nsyvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen\nympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin\nkauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan;\nlapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos\nhän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen\ntäytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin\nsilmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän\nyhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.\n\nIsällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. \"Tule,\nHeidi\", sanoi hän ystävällisesti \"vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä\nminulle kotisi\".\n\nMutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren\nrinnettä alaspäin.\n\n\"Missä Klaara on ja mummo?\" kysyi hän sitte.\n\n\"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee\nkipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin\" vastasi herra tohtori.\n\"Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää\nuskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun\npäivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan\ntulevat\".\n\nTämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää,\nettä kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt\nkerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä\nhetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori\nseisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi\nsyvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno\ntuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli\njuossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen,\nja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin\nhuolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin\nei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se\nkävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä\nvarsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä,\najatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi\netsi lohdutusta ja löysikin.\n\n\"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan\ntulevat\", sanoi hän lohduttaen, \"meillä ei talvi koskaan kestä kauan\nja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on\nKlaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo\".\nKäsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi\nhalusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä\nkerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas\npalajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja\ntuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän\nsaavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:\n\n\"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin.\"\n\nHerra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon\nhänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen\nsydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle\nmajan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori\nviittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka\nherra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten\nhän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään\naikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille\nkuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli\nseurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon\nenemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen\nutelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti\nherra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan\nsinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut\npyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille\nmitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin\nRagatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa\nhän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta\nvarsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu\ntulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi\nsetä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi\nvuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli\nerittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen\npantava.\n\nSill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo\ntyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle\nkorkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää\nvirvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.\n\nTunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti\ntuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.\n\n\"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme\", sanoi hän.\n\"Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin\nyksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä.\"\n\n\"Sitä minäkin\", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon\nvalaisemaan laaksoon, \"ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä\nylhäällä täytyy ruoan maittaa.\"\n\nHeidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä\nhänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli\nhänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos\nkantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte\nleikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta,\njonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa.\nHerra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria\nkokonaiseen vuoteen.\n\n\"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla\", sanoi hän, \"täällä\nsaapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä\ntänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole\nollut.\"\n\nNyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän\nsaapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari\nkertaa raitista tunturi-ilmaa.\n\n\"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista\", sanoi\nherra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota\nhän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: \"No\nlapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi\".\n\nHeidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen\ntoisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina\nihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen,\notti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi:\n\"Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi\", huudahti lapsi\nilosta: \"Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!\"\nHän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää\nisoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä\nherra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt\nlöysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään\nsen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti\npiippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat\nsakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään;\nsill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä\ntuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun\nkeskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:\n\n\"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha\nherra tohtori\".\n\nMolempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi,\nettei hän olisi sitä luullut.\n\nKun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi\nvieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja\nhuivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten\nkulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi\nHeidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi\nkun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä\nnoutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi,\nkysyi lapsi:\n\n\"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?\"\nsillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.\n\n\"Olkoon menneeksi, Heidi\", vastasi herra tohtori, \"me menemme yhdessä\nsinne.\"\n\nVanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti\nhän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata\nmakkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle.\nSen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan\nsuuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin\nsuinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin\noli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.\n\n\"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta\", kertoi\nlapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka\nodottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän\nliikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi\nsisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.\n\n\"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista?\nKatsopas, kuinka pehmeät ne ovat!\" huudahti Heidi yhä uudestaan ja\nisoäiti vakuutti aina: \"Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä\nne ihmiset sentään ovat!\" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä\nhuivia ja sanoi: \"Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se\non niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!\"\n\nMutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän\niloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä\npöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä\nkunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut\nnähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä\nleikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja\nsanoi alakuloisesti: \"Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi\nse on aiottu\".\n\nMutta Heidi sanoi ihan arvelematta:\n\n\"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi\".\n\nNyt tulla tömisteli Pekka sisään. \"Tunturisetä tulee minun jäljessäni.\nHeidän pitää --\" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut\nkatsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet\nniin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut,\nmitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi,\nTunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään\nisoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli\nukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle,\nmutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu\noli liikkeellä jo päivän noususta. \"Lapsen täytyy päästä nukkumaan\",\nsanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta\nisoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat\nyhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nEräs palkinto.\n\n\nSeuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten\nseurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari\nkertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle\nonnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja\nvastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei\nvarsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue\nääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa\nodottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen\npäivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.\n\n\"Tuletko mukaan?\" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän\najatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.\n\n\"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan\", vastasi Heidi.\n\nPekka katseli herra tohtoria syrjästä.\n\nIsoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra\ntohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti\neväspussin pojan hartioille.\n\nSe oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt\nsuuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra\ntohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten\nkanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta\nkorvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.\n\nLähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen\nniistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten\ntuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi\nsitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: \"Nyt teidän täytyy kauniisti\njuosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja\nsysäämään\". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä\nlähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän\npujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen\nkätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut\nvaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin\npaljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin\nkukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he\nsaapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli\nusein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut\ntätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.\n\nHeidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen\noli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa\nmukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle\nruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja\nlaajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja\nviihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla\nkorkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset\nauringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa\nmajesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden.\nAamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli\nvain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä\nkesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä\nhäilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa;\nmutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena\nja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne.\nIloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste,\ntuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin\nherttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko\nhänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli\ntähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt\nnäki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:\n\n\"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi\ntänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi\niloita kaikesta tästä ihanuudesta?\"\n\n\"Voi! voi!\" huusi Heidi iloisesti, \"täällä ei ole kellään surua\nsydämmessään; niin on vain Frankfurtissa\".\n\nHerra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: \"Ja jos joku tulisi\nFrankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi,\ntietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?\"\n\n\"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään\nneuvoa\", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.\n\n\"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi\", myönsi herra tohtori. \"Mutta jos\nse, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin\nsaattaa hyvälle Jumalalle sanoa?\"\n\nHeidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan\nvakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi\nvastauksen omista elämän kokemuksistaan.\n\n\"Silloin täytyy odottaa\", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, \"ja\nyhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän\nsitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta\npois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin\nhuomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään;\nmutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin\npelkäsi, ettei hän autakaan.\"\n\n\"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi\", sanoi herra\ntohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja\ntaas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän\njälleen:\n\n\"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo\npimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen\nvaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa\nraskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen.\nVoitko sitä käsittää?\"\n\nNyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä\npimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei\nkoskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista\ntäällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut\ntuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin\ntilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin\näkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:\n\n\"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy\nlukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti\nniin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti\nsanonut\".\n\n\"Mitä virsiä Heidi?\" kysyi herra tohtori.\n\n\"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista\npuistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka\nisoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea\nkolmasti\", vastasi Heidi.\n\n\"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla\nniitä\", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.\n\nHeidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.\n\n\"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan\nsaapi luottamusta sydämmeensä\".\n\nHerra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.\n\nHeidi alkoi:\n\n    Vaella sä\n    Vaan nöyränä,\n    Hiljaisna tietä Herran\n    Ain' uskoen, ja tyytyen;\n    Kyll' auttaapi hän kerran!\n    Kärsiväisyys,\n    Tyytyväisyys,\n    Herraansa turvaajava,\n    On lahja suur',\n    Taivainen juur',\n    Kuormaamme helpoittava,\n    Murheemme huojentava.\n\n    Äl' nureksi,\n    Sun ristisi\n    on parhaaksesi suotu!\n    Äl' epäile,\n    Sun osas se\n    On kädell' isän luotu!\n    Kuin ahjossa\n    Ja tulessa\n    Myös kulta kirkastuupi,\n    Niin tuskissa\n    Ja vaivoissa\n    Sielumme puhdistuupi\n    Ja usko uudistuupi.\n\n    Minullehan,\n    Oi Jumalan',\n    Soit ilopäivää monta,\n    Jo enkö mä\n    Vois kärsiä\n    Myös yhtä ilotonta;\n    Sä tiedät sen,\n    Mi parhaaksen'\n    Milloinkin taitaa tulla.\n    Siis, isäni,\n    Suo ijäti\n    Mun tyytyväinen olla\n    Sun suojasi on mulla.\n\nHeidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra\ntohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui\nihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän\nnukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän,\nniin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa.\nHerra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän\njohdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti,\nettä hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin\nluona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi\njuuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut.\nNyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä\nrakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat\njo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan\nhänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui\nsiten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja\nliikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä\nihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.\n\n\"Heidi, virtesi oli ihana\", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui\niloisemmalta kuin ennen. \"Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin\nlausut sen minulle vielä kerran\".\n\nSillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän\nHeidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran\ntaas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä\nPekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä\naika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei\nmitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä,\nja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli\nhän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran\nluona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä\nkorkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin\nuhattujen seljän takana.\n\nSill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se\non, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän\ntäyttä kurkkua:\n\n\"Täytyy syödä!\"\n\nHeidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi\naterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei\nhänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän\nmielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi\nvuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin\npäätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria\nkorkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret\nsammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon\nja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo\nja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen,\nsitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.\n\nPekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:\n\n\"Kuka sen saa, mikä pussissa on?\"\n\n\"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian\", vastasi\nHeidi.\n\nNiin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän\nlypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä\noli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen.\nHeti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti\njoivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi\ntuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin\nkerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen\nherkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä\nesille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan\nkuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli\njuolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle\nnyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman\npäivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä,\nkun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä\nhyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut.\nSiinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei\nnyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän\nsitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi\nhän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli\npuhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen\nmaukkaan ateriansa nauttimiseen.\n\nHerra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat\nerittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen\noli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä\nvuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra\ntohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti\ntahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki\nkoko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli\nniin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin\nkävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia\nnurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä,\nsillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet,\njotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi\npalata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta\ntoisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän,\nmiten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja\nkädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin\ntehnyt, kun isä lähti kotoa.\n\nOli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille\nja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni\nhän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat\nsiinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se\nrääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän\nseurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli\nyhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista\nja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin\npaljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa,\njonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka\npistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja\nvähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan\nväkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.\n\nYhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon\ntunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa\nnäistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.\n\nNäillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja\nkun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi\nhän useimmiten: \"Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin\njotakin uutta\".\n\nMutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra\ntohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin\nhe tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin\nensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa\nsekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin\ntavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut\neikä puinut nyrkkiänsä.\n\nSiten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra\ntohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti.\nHän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen\ntäytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli\nalppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma\nkipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin\nseurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän\nystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt\nyht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään\nhäneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin\nisoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä\nvähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin\nrinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että\nherra tohtori todellakin heidät jättäisi.\n\nVähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti\nkääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa\nja sanoi: \"Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa\nsinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!\"\n\nSamassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet,\nmonet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä\nja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: \"Minä tahtoisin kuitenkin\nmieluummin, että te tulisitte meille\".\n\n\"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi\", sanoi herra\ntohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan\nystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen.\nMutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.\n\nHeidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet\nsilmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan\nitkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja\nhuusi nyyhkyttäen:\n\n\"Herra tohtori! Herra tohtori!\"\n\nTämä kääntyi ja pysähtyi.\n\nNyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun\nhän nyyhkytti:\n\n\"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän\ntykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota\npikaa iso-isälle sitä sanomaan\".\n\nHerra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.\n\n\"Ei niin, rakas Heidi\", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, \"et vielä\nnyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit\njälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä\nkerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni.\nSaanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää\nhuolta ja rakastaa minua?\"\n\n\"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin\nminulle melkein yhtä rakas kuin isoisä\", vakuutti Heidi yhä vielä\nnyyhkyttäen.\n\nNyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte\nreippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle\nja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori\nkatosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki\nHeidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen:\n\"Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja\nihminen jälleen iloita elämästänsä\".\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nTalven viettäminen \"Kylässä\".\n\n\nTunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät\nkohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei\nensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos\ntunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt\ntehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi\nyön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan\nikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt,\nvaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja\njaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi\nkinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren\nluudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä\noli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois\nkaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi\navattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin\noltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja\npienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä\naika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi\nhän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle\nlumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos\nja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin\ntahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli\nsuurena esteettömänä kelkkatienä.\n\nSetä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa.\nNiinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut\nmajan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä\noli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus,\njoka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta\npaikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla.\nSiinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa\nsotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria\nrikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut\nuhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän,\njoka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa,\nkyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan\nenää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä\nettä hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen,\nmutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä\nkorjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää\nväkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen\nvuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli\ntullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän\njälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt\nvähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa\ntukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli\nmahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä.\nJoka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät\nsammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut\nneuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä,\noli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa\nusein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun\nkeskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.\n\nKun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen\nhuoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi\nhajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja\nsitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti\nkiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva,\nja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone.\nTästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä\noli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa.\nSiitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin,\nniin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä\nosaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt\npeljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut\nsuojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä\ntässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä\njohti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että\nyhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia.\nMutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti\nsaranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä\nkunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja\nnurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja\njonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä\noli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla\nkäveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten\ntammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli\npenkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui.\nHeti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo,\nistui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä\nmyöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista,\njoka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen\nsuurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli\n-- siitä ei voinut erehtyä -- Heidin vuode aivan samanlaisena kuin\ntunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi\nhuusi iloiten:\n\n\"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta\nmissä sinä saat maata?\"\n\n\"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä\",\nsanoi isoisä, \"tule minun huonettani katsomaan\".\n\nHeidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään\noven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode.\nHuoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi\nkummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka\noli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt.\nSiinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla\nkorjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia,\njoista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla\ntukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko\npieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen\nkiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin\noli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot\nrottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.\n\nHeidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun\nPekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin\nennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi\njohdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin\nhän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä\nkohtia.\n\nHeidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli\nhän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven\nkatsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut\nlunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi\njoka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas\nmuisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän\nhuomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten\nkuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet\niloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: \"tulehan jo,\nHeidi\", -- silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan\nsekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä\nsanoi Heidi surullisesti: \"Tänään täytyy minun varmaankin mennä\nisoäidin luo, hän kaipaa minua\".\n\nMutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. \"Et tänään, etkä huomenna\",\nsanoi hän. \"Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa\nlisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen\nkuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää\nolisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun\nhelppo käydä tepsuttaa tunturille\".\n\nOdottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului\nniin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä\ntaas oli päässä.\n\nJoka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera\noppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty\nkoulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli\nlempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: \"Minusta näyttää siltä,\nkun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon\nlunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan\". Mutta illemmällä, kun\nkoulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja\nkävi Heidiä katsomassa.\n\nJonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä\nvalkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin\ntaa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin\nkesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla\nkohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita\nlumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät\nihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä\naikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan\nodottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan\npehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten\ntahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton\nkelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja\nnyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä;\nettä toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki\nja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään\nsirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se\noli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli\ntarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti\npalasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli\nasettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti:\n\"Mun täytyy lähteä kouluun\".\n\n\"Niin mene ja ole ahkera\", sanoi äiti kehottavaisesti.\n\nPekka puikahti ulos ikkunasta -- sillä nyt oltiin sisään teljetyt,\njäämöhkäle salpasi oven --, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja\nnyt alas.\n\nSe kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa\nkulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi\nmielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän\nyht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan,\nsiksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi.\nSiellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä\njonkun verran Maynfeldin ohi.\n\nNyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun,\nkoska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein\ntunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän\npitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja\nruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä\ntällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä\nhänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki,\npäästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.\n\n\"Nyt on\", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.\n\n\"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta\", sanoi setä.\n\n\"Lumi\", kertoi Pekka.\n\n\"Kas niin, nyt pääsen isoäidin luo!\" iloitsi Heidi, joka heti oli\nymmärtänyt Pekan lausumistavan.\n\n\"Mutta miks'et tänään tullut kouluun? Olisihan sinun ollut helppo\nliukua alas\", jatkoi Heidi nuhtelevaisesti, sillä hänen mielestään oli\nväärin jäädä koulusta pois, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne.\n\n\"Kelkka kulki kauas, oli myöhäistä\", vastasi Pekka.\n\n\"Sitä kutsutaan karkaamiseksi\", sanoi setä, \"ja miestä, joka niin\ntekee, ravistellaan korvista, kuuletkos?\"\n\nPekka nyppi säikähtyneenä takkiansa; hän ei ketään maailmassa niin\npeljännyt ja kiinniottanut kuin Tunturisetää.\n\n\"Ja sinun, päällikön täytyy monin verroin hävetä karkaamista\", jatkoi\nsetä. \"Mitä tuumaisit, jos vuohesi yht'äkkiä juoksisivat pois, toiset\nsinne, toiset tänne, eivätkä enää seuraisikaan sinua eivätkä tekisi\nsitä, mikä heille on hyväksi, mitähän silloin tekisit?\"\n\n\"Pieksisin\", vastasi Pekka taitavasti.\n\n\"Ja jos poikanen tekisi miten ymmärtämätön vuohi, ja saisi vähäisen\nmaistaa keppiä, mitä siihen sanoisit?\"\n\n\"Se on hänelle oikein\", kuului vastaus.\n\n\"Aivan niin, ja kuulehan nyt, vuohipäällikkö: Jos vielä kerran kuljet\nkelkassasi ohitse, kun olet matkalla kouluun, niin tule silloin tänne\nminun luo saamaan, mitä olet ansainnut\".\n\nNyt käsitti Pekka sedän sanat sekä mitä hän oli tarkoittanut, kun\npuhui pojasta, joka oli juossut pois niinkuin ymmärtämätöin vuohi. Hän\ntiesi nyt, kuka tuo poika oli, ja katsoi vähän säikähtyneenä nurkkaan,\nolisiko siellä ehkä semmoinen kapine nähtävänä, jota hän senlaisissa\ntapauksissa käytti vuohillensa.\n\nMutta nyt isoisä kehoittaen lausui: \"Istu pöytään syömään vähäisen,\nsitte tulee Heidi kanssasi. Illalla tuot hänet jälleen kotiin, sitte\nsyömme täällä illallista yhdessä\".\n\nTämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä\nvääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla\nja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja\niloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut\nniellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa\nlautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut\nlautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään,\nmutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi\nkaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate\nyllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan\nviereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa,\nsanoi Heidi: \"Tule nyt!\" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon\nkerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan\ntahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat\nseisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän\nisoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että\nniitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne\nolivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen:\n\"Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka\".\n\nLapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan\nsanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin\nsyvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten\ntulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: \"ennemmin\ntahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän\non luvannut\".\n\nHeidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen\npäätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti,\nettä isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin\nkylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli\njotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi\njuoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä\nharmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.\n\n\"Jumalan olkoon kiitos!\" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin\njuoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se\nvaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään\nkuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs\nherra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa,\neikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen\nviedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi\nhänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista\ntulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle\nja kysyi huolestuneena: \"Oletteko hyvin sairas, isoäiti?\"\n\n\"Ei, en lapseni\", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; \"kylmä\non vähäisen jäykistänyt jäseniäni\".\n\n\"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?\" kysyi Heidi\nhätääntyneenä.\n\n\"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen\nrukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo\nluonnistuu\", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut,\nettä lapsi oli säikähtänyt.\n\nHänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun\nei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli\nlapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:\n\n\"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä\nehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?\"\n\n\"Tiedätkö, Heidi\", vastasi tämä, \"minä otan sen näin ylleni vuoteeseen,\nettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on\nohuenlainen\".\n\n\"Mutta isoäiti\", jatkoi taas Heidi, \"vuoteesi onkin matalampi pään\npuolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen\".\n\n\"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä\", ja\nisoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli\nohut kuin lauta. \"Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin\npaksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt\".\n\n\"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi\nottaa vuodettani mukaani\", sanoi nyt Heidi, \"siinä oli kolme paksua\ntyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen\nluisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan\nja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla\nmaata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?\"\n\n\"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti,\nkun pää on korkealla\", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi,\nikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.\n\n\"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan,\nniin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät\nleipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi\nsinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan\nminulle tänään taas vähäisen?\"\n\nHeidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän\ntoisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän\niloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta\npäivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.\n\nIsoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken\nnäyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri\nonni olisi tullut hänen osakseen.\n\nHeidi vaikeni äkkiä.\n\n\"Isoäiti, oletko jo terve\"? kysyi hän.\n\n\"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue\nloppuun asti, luethan?\"\n\nLapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:\n\n    \"Siis, oi Herra, tyytyväinen,\n    Nöyrä sydän mulle suo,\n    Niin ei maailma pettäväinen\n    Yli voimain tuskaa tuo;\n    Viimein vie mua suojassas\n    Kotoisehen majahas\" --\n\nsilloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan\nkuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän\nmuisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi\niloisesti: \"Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen\nmajahan\". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut\nsanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.\n\nHetken kuluttua sanoi lapsi taas: \"Nyt hämärtää jo isoäiti, minun\ntäytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun\njälleen on noin hyvä olla\".\n\nIsoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: \"Niin, minäkin\nolen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun\nsittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut,\ntiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla\nsanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan\nauringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen,\nettä monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule\nenää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat,\njotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että\njälleen voi iloita\".\n\nIsoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä\nsanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä\nnyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin\nkirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa.\nPekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen\ntaaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.\n\nMyöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana,\nmuisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli\nuudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat\nhänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka\npäivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä\nhyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin\nsaattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä\nniin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että\nisoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle\nkeino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi\nodottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi\nHeidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla\ntaivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää\nunhoittaisi.\n\nKun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä\nja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui\nsyvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nTalvea kestää vielä.\n\n\nSeuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli\nevästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun\nlapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka\nasuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti\npenkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle.\nKello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö\njälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän\nhyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.\n\nKun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi\nHeidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.\n\n\"Tiedänpä jotakin\", sanoi hän.\n\n\"Mitä?\" vastasi hän.\n\n\"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan\", kuului vastaus.\n\n\"Olenhan jo\", tuumasi Pekka.\n\n\"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan\", sanoi nyt Heidi kiivaasti,\n\"minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat\".\n\n\"Mahdotonta\", huomautti Pekka.\n\n\"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta\", sanoi Heidi\nsuurimmalla varmuudella. \"Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten\ntiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun\npitäisi uskoman semmoisia\".\n\nPekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.\n\n\"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa\", jatkoi\nHeidi; \"sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka\npäivä lukea isoäidille virren tahi kaksi\".\n\n\"Ei tule mitään\", mutisi Pekka.\n\nHeidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa\nhyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut.\nSäihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:\n\n\"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on\njo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin\nkaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua\nkäyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren\nkoulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan\naina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä\nluulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin\nhyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he\novat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea\nmusta hattu päässään\" -- ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.\n\nPekka tunsi väristyksen seljässään.\n\n\"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi\", puhui\nHeidi kiihkeästi, \"ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes\ntavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa\npahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän\npilkkaa\".\n\n\"Noh tahdon\", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.\n\nHeidi leppyi paikalla. \"Niin se on oikein, aloitetaanpa heti\", sanoi\nhän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan\ntarpeelliset välikappaleet.\n\nKlaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä\nja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi\nkäyttää sitä Pekkaa opettaessaan.\n\nLapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi\nopettaa.\n\nPekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen\nsäkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.\n\nViimein sanoi hän: \"Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen\nsinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit\nparemmin tavata\". Ja Heidi luki:\n\n    \"Jos A:t et opi tuntemaan,\n    Sie kouluun viikoks' suljetaan\".\n\n\"Mut eipä vaan\", sanoi Pekka itsepintaisesti.\n\n\"Mitä?\" kysyi Heidi.\n\n\"Mua suljeta\", kuului vastaus.\n\n\"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan\nerehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan\" selitti Heidi.\n\nNyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:\n\n\"Nyt sinä sen tunnet\".\n\nMutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt,\npäätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain\nopetustuntien varaksi.\n\n\"Odota\", sanoi hän, \"minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin\nsaat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua\".\n\nJa tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:\n\n    \"E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa,\n    Sen onnettomuus saavuttaa.\n\n    Ken L, M, N:ss' erhettyy,\n    Se häpeää ja hämmästyy.\n\n    Kovasti sua kiusataan,\n    Jos O:t' et opi tuntemaan\".\n\nTässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa,\nettä tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki\nuhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti\nvaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän\nvain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.\n\nTämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:\n\n\"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni,\nja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin\ntulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun\ntarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin\nepäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin\neihän se sinua tulemasta estä\".\n\nPekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja\nsuopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.\n\nPekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin\nuuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva\nsäkeistö.\n\nUsein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä\npoltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään\nkummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä\nnauruansa.\n\nTämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään\nillallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas\nsenpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.\n\nSiten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja\nedistyi todellakin tavauksessa.\n\nMutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa;\nnyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:\n\n    \"Jos viel' et P:tä tunne sä,\n    Kavahda vitsaa seinällä\".\n\nSilloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:\n\n\"Eipä olekaan\".\n\n\"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?\" kysyi\nHeidi. \"Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen\nsieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän\nkeppiä?\"\n\nSen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen\npainaa sitä mieleensä.\n\nSeuraavana iltana luki Heidi:\n\n    \"Jos R:n aiot unhottaa,\n    Et tänään yhtään ruokaa saa\".\n\nSilloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja\nsanoi kiukkuisesti:\n\n\"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n\".\n\n\"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään\noppia vähän lisää vielä\", ehdotteli Heidi:\n\n    \"Ken T:t' ei opi, vedetään,\n    Kuhun ei mene mielellään\".\n\nSilloin mutisi Pekka: \"Entäpäs jos en mene\". Mutta hän opiskeli\nkumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi\nsalaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei\nmielellänsä menisi.\n\nEräänä päivänä luki Heidi:\n\n    \"Jos U, V, Y:ssä erehdyt,\n    Sä häpeähän menehdyt\".\n\nSilloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki\nFrankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka\nkasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä\nherjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa\npainaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne\nolivat.\n\nSeuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo,\nsillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta\njäljellä. Heidi luki heti:\n\n    \"Sie hukkaan olet oppinut,\n    Jos Ä:hän vielä takerrut.\n\n    Ken Ö:st' ei ole selvillään,\n    Luo Hölmöläisten siirretään\".\n\n\"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat\", pilkkasi Pekka, \"mutta\nsitä ei tiedä kukaan\".\n\n\"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää\", vakuutti Heidi,\n\"odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on\nvaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä\". Heidi oli jo hypännyt\npaikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.\n\n\"Odota\", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo\nmielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin\ntulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään\nlähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen\ntuskan huutonsa pysähdytti Heidin.\n\n\"Mikä sinun sitte on?\" kysyi Heidi kummastuneena.\n\n\"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia\", änkytti Pekka. Mutta\nHeidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat,\nja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin\nhätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin.\nNyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että\nÄ:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa,\nvaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko\nlailla. Siten kului päivä toisensa perästä.\n\nLumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei\nHeidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin\nopetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea\nvirsiä isoäidille. -- Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin\nluota, astui tupaan ja sanoi:\n\n\"Minä osaan!\"\n\n\"Mitä osaat, Pekka pieni?\" kysyi äiti uteliaasti.\n\n\"Lukea\", vastasi tämä.\n\n\"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?\" huusi Briita suuresti\nihmeissään.\n\nIsoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi\nmahdollista.\n\n\"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut\", ilmoitti Pekka,\nÄiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei\nollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän\nluo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen\nvieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: \"kukapa olisi\nsitäkin saattanut ajatella!\"\n\nIsoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut\nmitään.\n\nSeuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli\nlukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:\n\n\"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko\nvielä kerran -- ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan\".\n\nPekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.\n\nOpettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän\nPekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi\nhän:\n\n\"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla\nkärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua\ntavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin\njättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan\ntavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka\nsenlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?\"\n\n\"Heidi\", vastasi tämä.\n\nSuuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui\npaikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:\n\n\"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka\nennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut\npäivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on\nsinussa aikaan saanut?\"\n\n\"Setä\", kuului vastaukseksi.\n\nYhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas\nPekkaan.\n\n\"Koetetaan vielä kerran\" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan\nnäyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut\nlukemaan.\n\nNiin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin\nluo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi\nvaikuttivat seurakunnassa.\n\nJoka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli\nHeidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä\nisoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.\n\nMutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin\npitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja\nlukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:\n\n\"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi\nlukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan\".\nSiihen vastasi viimein isoäiti:\n\n\"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta\nkyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää\nkevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret\nmuuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee\".\n\nJa sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki\nvaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan\nlausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi\nsäkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.\n\nJa siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein\nkaikki tärkeimmät sanat.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nYstävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.\n\n\nOli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta\nalas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen\nviheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä\nheräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla\nsilmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi\niloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta\nuudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili\ntaas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle\nsen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että\nkohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.\n\nHeidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein\nvoinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta,\njoka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi\nhonkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi\nriemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte\njuoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui\nsiihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua\njo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi,\npyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina\nauringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään\nraitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen\nollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne,\nkuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja\nlaulaneet:\n\n\"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!\"\n\nVajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja\nHeidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja\ntuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän\nei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää,\nmitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja\ntoista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.\n\n\"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet\", huusi Heidi iloiten. \"Niitä\ntarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo,\njota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte -- tarvitaan vielä yksi\",\npitkitti Heidi vitkalleen, \"tahi etkö luule, isoisä, että neiti\nRottenmeierkin tulee?\"\n\n\"Sitä ei vielä voi tietää\", tuumasi isoisä, \"mutta parempi on\nkuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää\nhäntä istumaan, jos hän tulee\".\n\nHeidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen,\nmiten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen\nkuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:\n\n\"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille\".\n\n\"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme\",\nvastasi isoisä levollisesti.\n\nHeidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä\nylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi\nheti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet\nhänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi\nsiitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät\nniin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä\nne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle\nnäyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan\nja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo\npäästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.\n\n\"Tuossa\" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.\n\n\"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?\" kysyi hän suuresti\nihmetellen.\n\n\"En\", kuului vastaus.\n\n\"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?\"\n\n\"Eväspussista\".\n\nSe olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle\ntämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa.\nAamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston\nkappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun\nhän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään\nhaki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.\n\nHeidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän\nisoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja\nhuusi: \"Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?\"\n\nTietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli\nseurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten\novenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata,\nkun Heidi luki kirjettään:\n\n    Rakas Heidi!\n\n    Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin\n    isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen\n    täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja\n    huutaa oven takana: \"Pian, pian! -- Tunturille!\" Hän tuskin\n    malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän\n    itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä;\n    hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän\n    oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi\n    myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee\n    tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä\n    raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä\n    täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen\n    aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan\n    nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että\n    saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua\n    Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä\n    Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme\n    asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani\n    tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee\n    olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä\n    sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei\n    tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta\n    Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee\n    mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää\n    erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla\n    semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan\n    ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän\n    kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka\n    askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja\n    tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää\n    luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan\n    antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä\n    kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja.\n    Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään\n    lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin\n    täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.\n\n    Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.\n\n    Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet\n    tervehdykset.\n\n    Uskollinen ystäväsi Klaara.\n\nKun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa\novenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin\nhurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa\nlähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka\nryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän\nhirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli\nsaattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä,\nettä odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.\n\nHeidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi\njo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan,\nkutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi;\ntämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän\nvarsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen,\nmikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä\nnyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti\nja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa\ntunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään\nja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää\nmaannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen\nkasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat\nhäntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla.\nPekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista\nhuudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä\nFrankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka\ntietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä\njuuri vei häneltä unen.\n\nNyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka\naina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä\nenemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja\nkysyi huolestuneena:\n\n\"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?\"\n\n\"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska\nsinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia\", vastasi tämä ja koetti\nnäyttää vähäisen iloisemmalta.\n\n\"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi.\nLuuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?\"\nkysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.\n\n\"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!\" rauhoitti isoäiti. \"Annapas tänne\nminulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä.\nTapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä\nkestämään\".\n\n\"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet\nkestämään, isoäiti\", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille\nyht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista\ntulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin\nettä he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja\ntämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää\nsitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä\nsyystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua.\nNyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.\n\n\"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa\",\nsanoi hän, \"lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on\nilta.\"\n\nHeidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen\nvirren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:\n\n    \"Jos synkk' on ilta\n    Ja myrskyt käy\n    Ja murehilta\n    Ei toivoo näy,\n    Niin Herran käsi se johdattaa\n    Ja surun aallot taas asettaa.\"\n\n\"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla\", sanoi isoäiti huojennettuna.\nHeidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:\n\n\"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin\nturvallinen olla\".\n\n\"Niin, niin! Kyllä se niin on\", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen,\n\"ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä\ntapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein\nmuistamme\".\n\nHeidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi\ntuntui niin ihanalta.\n\nKun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava\ntähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat\nhänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään\nuudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi\nvähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja\nhän huudahti: \"Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä\njohdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin\". Ja\ntuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle.\nIsoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina\neivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.\n\nEi ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat\nkuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko\njälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se\noli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: \"Onpa aurinko\nmeille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin\nmehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi\nylen hyvästä ruoasta\".\n\nSilloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan\nkuvastui vastaus selvästi: \"Kyllä minä niistä huolen pidän\".\n\nNäin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat\nvieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat\neloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella\ntuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan,\ntuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään\noli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien\nalla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki\nkultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän\nkauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän\nmajan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos\nliiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.\n\n\"Isoisä! Isoisä!\" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. \"Tule tänne!\nTule tänne! Katsopas! katso!\"\n\nIsoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin\nkiihkeästi viittasi.\n\nVuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä\npaikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen\navonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori\ntyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen,\njoka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa,\njoka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli,\njota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla\noli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.\n\n\"He tulevat! He tulevat!\" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle\nilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt\nolivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo\nja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin\nperillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä\nja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän\npuoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan.\nHeidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään,\nsillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat\nvuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.\n\nTervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: \"Mutta hyvä setä,\nolettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut\narvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni,\nmiten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen\", pitkitti mummo\nvetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. \"Miten\nkaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni,\nmitäpä sinä sanot?\"\n\nKlaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä,\nnäin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut\nmaailmassa olevankaan.\n\n\"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!\" huudahti\nhän kerta toisensa perästä. \"Näin ihanaksi en tätä ole voinut\nmielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!\"\n\nSillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä\nvalmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran\nluo.\n\n\"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä\nkantotuoli on vähän kovempi\", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku\nmuu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan\nsangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin.\nSitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti\nhänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi\nmuuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä\nsuurimmalla kummastuksella.\n\n\"Mutta hyvä setä\", sanoi hän nyt, \"jos vain tietäisin, missä te olette\noppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan\nkaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti\noppisivat. Mitenkä se on mahdollista?\"\n\nSetä hymyili vähän. \"Se on enemmän harjoituksesta kuin\nopettelemisesta\", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn\nohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki\nkasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään\noli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että\nhän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa,\njonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli\nlöytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni\nenää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä\nosasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin\nlopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki\nsetä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen\nvelvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa\nhänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.\n\nIlma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili\ntaivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien\nvuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.\n\n\"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä,\nmajan ympäri ja honkien alla!\" huudahti hän. \"Jos vaan saisin katsella\nkanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan\nnähnyt!\"\n\nHeidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada\nse liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle.\nSiellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara\nei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat,\nvahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia,\nseisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä\noli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot,\njotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo\nolivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja\nolot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät\nmuuttumatta.\n\nSill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen\npienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne.\nSiellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa,\nasukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:\n\n\"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita\nvuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina\ntäytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin\nikävää!\"\n\n\"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele\nsitä, mikä vielä saattaa puuttua\", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota\nHeidi lykkäsi eteenpäin.\n\n\"Oi kukkasia!\" huudahti Klaara taas, \"kokonainen mätäs noin hienoja\npunaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin\nniitä poimimaan!\"\n\nSamassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun\nmuassaan.\n\n\"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara\", sanoi hän, laskien kukkaset\nKlaaran syliin. \"Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte\nsaat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista\nkultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä\nja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi\nkiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen\nsilmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on\npyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista,\nKun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista\nsiellä on!\"\n\nHeidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä\nhän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä\nsinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin\ntuliseen intoon.\n\n\"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin\nkorkealle?\" kysyi hän. \"Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun\nkanssasi kaikkialle täällä tunturilla\".\n\n\"Minä kyllä työnnän\", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka\nhelposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia\noli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen\narvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan\nollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna\nja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina,\nkun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa\nja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut\nkaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.\n\nMummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle\nlaaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi\nsuloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti\n(ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).\n\n\"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!\" huudahti\nmummo vähän väliä. \"Mutta pettävätkö minua silmäni\", lisäsi hän nyt\nsuuresti kummastuneena, \"minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt\ntoiseen juustopalaseen, Klaaraseni?\"\n\nNiin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista,\npaistettua juustoa leivällensä.\n\n\"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko\nmeidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa\", vakuutti Klaara ja\npureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.\n\n\"Hyvä! Se on oikein!\" sanoi isoisä hyvillään. \"Tunturi-ilma se on, joka\npalkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista\".\n\nSiten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen\ntoistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa\nmieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon\nsuhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia\nseurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti\nmummo etelää kohden ja sanoi:\n\n\"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo\nalenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan\".\n\nMutta Klaara, joka tähän asti oli ollut niin iloinen, tuli hyvin\nsurulliseksi ja pyysi hartaasti:\n\n\"Hyvä mummo, tunnin vielä tahi kaksi! Emmehän ensinkään ole käyneet\nmajassa, emmekä nähneet Heidin vuodetta ja mitä muuta siellä on. Tämän\npäivän pitäisi vielä kestämän kymmenen tuntia\".\n\n\"Se lienee mahdotonta\", tuumasi mummo, mutta tuvan tahtoi hänkin\nmielellään nähdä. Noustiin siis heti pöydästä ja setä suuntasi\nvakavalla kädellä tuolin ovelle. Mutta pitemmälle ei päästy, tuoli oli\npaljon leveämpi kuin ovi. Setä ei miettinyt kauan mitä nyt tehdä. Hän\nnosti Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen sisään.\n\nMummo käveli sinne tänne ja katseli tarkasti kaikkea, koko talous,\nsen hyvä kunto ja järjestys näytti suuresti huvittavan häntä. \"Tuo\ntuolla ylhäällä kai on sinun vuoteesi, Heidi, eikö niin?\" sanoi hän ja\nnousi heti pelkäämättä portaita ylös heinäparvelle. \"Oi kuinka hyvältä\ntäällä tulee, tämäpä on terveellinen makuuhuone!\" -- ja mummo asettui\nkatsomaan ulos katossa olevasta reiästä, jo tuli sinne isoisäkin,\nKlaara käsivarrellaan ja heidän jäljessään hypähteli Heidi.\n\nNyt seisoivat kaikki Heidin vuoteen ympärillä, mummo katseli sitä\nmiettiväisenä ja hengitti mielihyvällä uuden heinän raitista tuoksua.\nKlaara oli äärettömästi ihastunut Heidin makuupaikkaan.\n\n\"Voi Heidi, kuinka hupainen sinulla sentään on! Vuoteessasi näet\nsuoraan taivaaseen, ympärilläsi on noin hyvä tuoksu ja ulkoa kuulet\nhonkain huminan. Näin hupaista makuuhuonetta en ole vielä koskaan\nnähnyt\".\n\nIsoisä katsahti nyt mummoon.\n\n\"Olenpa miettinyt jotakin\", sanoi hän, \"jos mummo-rouva luottaa minuun\nja jos asia ei muuten ole hänelle vastenmielinen. Minä tarkoitan,\nettä jos saisimme pitää tämän pikku tyttären täällä jonkun ajan, niin\nvoisi hän suuresti voimistua. Teillähän on kaikellaisia peitteitä ja\nhuivia mukananne, niistä valmistaisimme oikein erinomaisen pehmeän\nvuoteen ja mitä pikku tyttären hoitoon tulee, niin olkaa huolehtimatta,\nmummo-rouva, siitä minä pidän surua.\"\n\nKlaara ja Heidi riemuitsivat niinkuin kaksi vapauteen päässyttä lintua\nja mummon kasvot kirkastuivat.\n\n\"Hyvä setä, te olette kunnon mies. Mitä te luulette, että minä ikään\njuuri ajattelin. Näin sanoin minä itsekin: Klaaralle varmaankin jonkun\najan oleskeleminen täällä tunturilla tekisi erinomaisen hyvää, mutta\nmiten paljon huolta ja epämukavuutta eikö hänen hoidostaan olisi\nisännälle. Ja te tuumaatte ja lausutte julki ajatukseni, ikäänkuin\nsiitä ei teille tulisi mitään vastusta. Minä kiitän teitä\". Ja mummo\npudisteli sedän kättä uudestaan ja setä pudisteli mummon kättä takaisin\nnäyttäen sangen iloiselta.\n\nSetä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan\nedustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka\nkorkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet\nkäsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: \"Hyvä on että\nmummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen\".\n\n\"Hyvä setä\", vastasi mummo vilkkaasti: \"varovaisuus on hyvä avu ja\nestää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa\nmyrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja\nsitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä\nolemme yhtä mieltä\".\n\nNäitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja\nlevittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta\npäälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.\n\n\"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista\",\nsanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta\nkädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää\nläpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo,\njotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat\naamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla.\nMutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys\nolikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että\nsiihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli\npaikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi\nsopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä\ntunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat,\nsillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin\nkauan saisivat olla yhdessä.\n\nNyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja\nhevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.\n\nKun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: \"Mummo kulta, eihän tämä\nole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän\nväliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on\nhupaista, eikö niin, Heidi?\"\n\nHeidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi,\noli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä\nosottaa, että hän oli samaa mieltä.\n\nNyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja\ntalutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon\ninnokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti,\ntunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa\nsaattaisi tapahtua.\n\nYksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän\npäätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla\nkäyntiänsä.\n\nEnnenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka\nvuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet\nhuomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja\nympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja\nlykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli\nheti jokaisen Klaaralle.\n\nKauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle\nsuotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon\nja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren\nTurkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja\nkatsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.\n\nKun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: \"Hyvää yötä, Pekka\", ei\nhän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja\njuoksi sitten pois, vuohet jäljessään.\n\nKaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt,\nnäki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä\nheinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi,\nkatsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan\ntähtitaivaaseen ja huudahti:\n\n\"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa\nkulkisimme ylös taivaaseen!\"\n\n\"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille\nviittaavat?\" kysyi Heidi.\n\n\"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?\" kysyi Klaara vuoroonsa.\n\n\"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin\nrakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse\npeljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on\nparhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille\nviittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara,\nemme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän\nunhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin\nettemme tarvitse mitään peljätä\".\n\nNyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat\nkumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle\nkäsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla,\nnäin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan\nollut nähnyt.\n\nTuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä\nsaanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain\neteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä,\nkun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista\nne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä\nyhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi\noli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen\nkatsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät\nhänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo\nmolemmat heloittavat tähdet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMiten tunturilla edelleen eletään.\n\n\nAurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi\nkultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin\nhän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu\nvaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen\npäivään.\n\nAamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli\ntäydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille\nja kunnaille.\n\nIsoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös\nparvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti\nkummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta\ntunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei\nensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta\nnyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen\näänen:\n\n\"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?\" Klaara vakuutti, ettei hän ollut\nhiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa\nkertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti\nKlaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin\njos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin\ntavoin huojentaa heidän tilaansa.\n\nHeidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä\notti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos.\nTäytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi\nhän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin\nulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä\nisoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo\nlepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi\nkaton alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että\nse siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä\nirroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta\nvieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa,\nkuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle,\njuuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa\nja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos\naamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni\nvuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.\n\nViileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui\njoka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään\ntuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin\ntunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.\n\nHän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja\nnyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja\nvirvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi\ntuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla\nensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen\nkäsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla\nsaattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut\nmielessään kuivailla.\n\n\"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä\",\nsanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne\ntuolissaan.\n\n\"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut\",\nvastasi Heidi iloisesti, \"ettei missään koko maailmassa ole niin\nihanata kuin isoisän luona tunturilla\". Tämä tulikin ikään ometasta ja\nlähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista\nmaitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.\n\n\"Tämä tekee tyttöselle hyvää\", sanoi hän ja nyökäytti päätään\nKlaaralle, \"se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne!\nkoetetaanpa vain!\" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja\narveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän\nsitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä\nhuuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä -- niin ihmeen hyvää se\noli -- niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja\ntoden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria\nja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan\njäljellä.\n\n\"Huomenna juomme kaksi\", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli\nkatsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.\n\nPekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta\nympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein\nymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät\ntoinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi\nkeskessään.\n\n\"Kuule nyt, ja ota onkeen\", sanoi setä. \"Tästä päivästä alkaen\nannat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat\ntunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä\njäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo\nvieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat\nsinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka\nsinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä\ntässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta\nravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä\ntuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä\nole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!\"\n\nPekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti\nmarssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin\nmielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti\npyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät\nHeidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. \"Sinun\npitää mukaan\", huusi hän nyt uhkaavaisesti, \"sun pitää mukaan, sun\ntäytyy Vienon jäljessä\".\n\n\"En, minä en saata\", huusi Heidi takaisin, \"enkä nyt pääse pitkään\naikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme\nsinne yhdessä, isoisä on sen luvannut\".\n\nNäin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.\n\nSen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti\npyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa,\nmutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän\npääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi\nsaattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä,\nminkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.\n\nKlaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät\noikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti\nkirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä\nkirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten\ntunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä,\nmiten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut\nlapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä\ntekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä\ntarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.\n\n\"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?\" kysyi Klaara, joka kyllä\noli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin\nhyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.\n\nHeidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden\nmukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte\nasetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle\nkirjoitusalustaksi --. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen\nja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta\npani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin\nihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti\nhengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa.\nHyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa.\nPäivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja\nvakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa\nnäytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan\niloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.\n\nTäten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja\njo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran\noli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä\nloisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin,\nulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen\ntaas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä\nsiimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut,\nsiitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei\ntällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla\ntoki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka\nHeidikin niin perin hyvin tunsi.\n\nSiten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota\nvilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä\npuitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin,\nnäyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi\naika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli\njo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja\nhirmuisen suuttuneena.\n\n\"Hyvää yötä, Pekka!\" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika\naikonutkaan pysähtyä.\n\n\"Hyvää yötä, Pekka!\" huusi Klaarakin ystävällisesti.\n\nMutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa\neteenpäin.\n\nKun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi\nhänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa,\nsiksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.\n\n\"Sepä on ihmeellistä, Heidi\", sanoi hän \"siitä asti kun muistan olen\nsyönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä\nminulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen\najatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin\nsaatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon\".\n\n\"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu\", vastasi Heidi sangen\nymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa,\njolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara\nei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen\nkoskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän\noli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.\n\nKun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti\nomaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.\n\n\"Saanko minä vielä vähäisen?\" kysyi hän antaen kupin isoisälle takaisin.\n\nIsoisä nyökäytti tyytyväisenä päätään, otti sitte Heidinkin kupin ja\nmeni tupaan takaisin. Kun hän taas palasi, oli kumpaisellakin kupilla\nkorkea kansi, mutta tämäpä oli toista ainetta, kuin kannet tavallisesti\novat.\n\nIsoisä oli jäljestä päivällisen käynyt kevättilalla, tuolla\nkarjamajalla, jossa valmistetaan vaaleankeltaista voita. Siellä\noli hän tuonut muassaan kaksi suurta palleroista. Sitten oli hän\nleikannut kaksi hyvää leipälevyä ja niille levittänyt paksulta tuoretta\nvoita. Nämä olivat lapsille illalliseksi. Tytöt pureskelivatkin niin\nhalukkaasti voileipiänsä, että isoisä mielihyvissään pysähtyi sitä\nkatselemaan.\n\nKun Klaara sitten illalla taas makasi vuoteessaan ja aikoi katsella\npilkisteleviä tähtiä, kävi hänen ihan niinkuin Heidin hänen vieressään.\nSilmäluomet painuivat heti itsestään kiinni ja hän vaipui syvään\nterveellisen uneen, jonka vertaista hän ei koskaan ennen ollut\nnauttinut.\n\nTähän tapaan kului seuraavakin päivä ja sitten vielä yksi, mutta\nsitä seuraavana päivänä kohtasi lapsia sanomatoin ilo. Vuoren polkua\nylös astui kaksi suurta vahvaa miestä, kumpainenkin heistä kantoi\nkorkeaa valmiiksi järjestettyä vuodetta. Molemmat vuoteet olivat ihan\nyhdennäköiset ja kumpaisenkin peite oli puhtaanvalkoinen ja ihka\nuusi. Heillä oli vielä kirjekin mummolta. Siinä ilmoitettiin, että\nnämä vuoteet olivat Klaaraa ja Heidiä varten, että heinävuodetta nyt\npiti lakattaman käyttämästä, sekä että Heidikin nyt aina saisi nukkua\noikeassa vuoteessa, sillä talveksi oli toinen näistä toimitettava alas\nkylään toisen piti jäämän tunturille, jotta Klaara aina löytäisi sen\nsiellä, kun hän tulisi tunturilla käymään. Sitte kiitti mummo lapsia\nsiitä, että olivat niin pitkältä kirjoittaneet, ja kehoitti heitä\nvast'edeskin joka päivä niin tekemään, jotta hän saattaisi ottaa osaa\nheidän elämäänsä, ikäänkuin itse olisi heidän luonaan.\n\nIsoisä oli mennyt sisään ja siellä heittänyt heinät Heidin\nmakuusijalta parvelle muitten heinäin joukkoon. Nyt palasi hän jälleen\nkuljettaakseen molempien kylänmiesten avulla uudet vuoteet sinne ylös.\nHän asetti ne ihan kiinni toisiinsa, jotta molempain päänpuolelta\nsopisi nähdä ulos pyöreästä aukosta, sillä hän tiesi lasten iloitsevan\naamuauringon ja tähtien valosta.\n\nSill'aikaa oleskeli mummo Ragatzin kylpypaikassa ja oli suuresti\niloissaan niistä hyvistä kuulumisista, joita hän joka päivä sai\ntunturilta.\n\nKlaara ihastui päivä päivältä yhä enemmän tunturilla oloonsa, eikä\nvoinut kylliksi kiittää isoisän hyvyyttä ja huolenpitoa hänestä;\nhän kertoi, miten hupainen ja hullunkurinen Heidi oli, vielä paljon\nhauskempi kuin Frankfurtissa, hän sanoi, että hänen ensimmäinen\najatuksensa aamulla, kun hän heräsi, aina oli: \"Jumalan kiitos; minä\nolen vielä tunturilla!\"\n\nAsiain näin ollen saattoi mummo siirtää tunturilla käyntinsä vähän\ntuonnemmaksi, joka ei hänestä juuri vastenmielistä ollutkaan, koska\nratsastaminen jyrkkää vuoritietä ylös ja taas alas oli häntä vähän\nrasittanut.\n\nPieni holhotti näkyi joutuneen erinomaiseen suosioon isoisän luona,\nsillä ei kulunut päivääkään, jona ei tämä taas keksinyt jotakin uutta\nlisätäkseen Klaaran voimia. Hän käveli nyt aina jäljestä puolenpäivän\nylös vuorimaahan, joka kerta yhä korkeammalle, ja toi muassaan\nkimppusen, joka jo kaukaa tuoksui neilikalta ja timjamilta, ja kun\nvuohet iltasin palasivat laitumilta, rupesivat ne kaikki määkymään\nja juoksemaan omettaa kohden, koettaen tunkeutua sinne sisään, sillä\nne hyvin tunsivat yrttikimpun hajun. Mutta setä oli hyvin telkinnyt\noven, sillä hän ei kiipeillyt näitä harvinaisia tunturiyrttejä\nhakemassa sitä varten, että vuohijoukko ilman vaivaa niistä saisi hyvän\naterian. Ne olivat kaikki Vienolle aiotut, jotta sen maito tulisi yhä\nvoimakkaammaksi. Heti ensi silmäyksellä saattoikin huomata, miten\nerinomaisesti tämä erityinen huolenpito oli Vienoon vaikuttanut, se\nheitteli yhä nopeammasti päätään ja katseli yhä tulisemmin ympärilleen.\n\nKolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille\ntullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla,\nkun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut:\n\"Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä\". Klaara oli\nkyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: \"Ai, se tekee\nniin kipeätä!\" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli\nantanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.\n\nNiin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka\npäivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset\naukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja\nillalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten\nhuipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä\nlaski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.\n\nHeidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan\nlaitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi\nhän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät\nkullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon,\nettä voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin\nhyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää\nmahtoikaan nousta.\n\nJuuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut\nkukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista\nvuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu\nkerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi\npaikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.\n\n\"Isoisä\", huusi hän jo kaukaa hänelle, \"tuletko huomenna meidän\nkanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi isoisä myöntyväisesti, \"mutta siitä hyvästä\npitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä\".\n\nHeidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä\nlupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin\ntahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille\nvuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi\nPekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:\n\n\"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko\npäiväksi sinne\".\n\nVastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan\nhurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta\ntämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti\nhirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui\nilmassa.\n\nKun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja\nodotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän\ntapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin\nennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo\npuheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon\nihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista\nhuutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nTapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.\n\n\nSeuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja\nkatseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.\n\nKorkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis\ntuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.\n\nHetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste\nkorkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille,\njotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot\nlaaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten\nnyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.\n\nNyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan\neteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli,\nsekä tuomaan heidät ulos.\n\nPekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin\ntavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen\nedellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina\nsinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman\nmitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen\nlyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli\nnyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin\nkanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo\nvieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas,\nkun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla\nja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei\nollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän\ntulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän\nseurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se\njuuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin,\njoka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin\nvihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään\ntaas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli\nhiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden,\ntarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi\nsieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.\n\nNyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia\nylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka\ntaakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut,\nettä setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä,\nmiten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa.\nPekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä\ntulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan\nhänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä\nkiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas\nkerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja\nkierimällä kieri se tuhoansa kohden.\n\nSilloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat,\nselkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä\nkatsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä\ntasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki\nmaata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan\nympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset\nuudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään\nvihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä\nparhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei\nenää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja\ntuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina\nniinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi,\nmiten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.\n\nNyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli\nisoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja\nmolemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin\nsopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan\nnurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus\nkuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi:\n\n\"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?\" kysyi\nhän.\n\n\"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että\nse on liiterin ovella\", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.\n\nTuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea\nsinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.\n\n\"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt\", huudahti Heidi ja hänen\nsilmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. \"Voi, jos se nyt\non ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte\nemme enää voikaan lähteä\".\n\n\"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä\ntapauksessa on se tuhantena kappaleena\", sanoi isoisä astuen majan\nnurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. \"Mutta kummallisesti\nsen on käynyt\", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa\nnurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.\n\n\"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan\", vaikeroi\nKlaara. \"Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!\"\n\nMutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:\n\n\"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse\nkäydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä\nkotiin?\"\n\n\"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja\nsaahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu\", sanoi isoisä. Lapset\nriemuitsivat.\n\nHän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne\npäivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille\nistumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun\nulos ometasta.\n\n\"Mitähän varten tuo sieltä alhaalta tänään viipyy niin kauan\", sanoi\nsetä itseksensä, sillä Pekan aamuvihellystä ei vieläkään ollut kuulunut.\n\nIsoisä otti jälleen Klaaran toiselle ja huivit toiselle käsivarrellensa.\n\n\"Eteenpäin nyt\", sanoi hän käyden itse edellä, \"vuohet tulevat meidän\nkanssamme\".\n\nTämäpä oli Heidin mieleen. Toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun\nkaulalla astui hän isoisän jäljessä ja vuohet olivat niin mielissään\nsiitä, että kerran taas saivat kulkea Heidin kanssa yhdessä, että\nsulasta hellyydestä olivat milt'ei litistää hänet.\n\nYlös laitumelle saavuttuaan näkivät vastatulleet yht'äkkiä vuohien\nsiellä ja täällä penkereillä ryhmissä seisoen rauhallisesti\npureskelevan ruohoa ja niitten keskellä Pekan koko pituudessaan\nlepäävän maassa.\n\n\"Toisen kerran minä sinua opetan ohikäymästä, unikko, mitä tämä on?\"\nhuusi setä hänelle.\n\nTämän tutun äänen kuultuaan syöksyi Pekka pystyyn.\n\n\"Ei ollut ketään hereillä\", vastasi hän.\n\n\"Tiedätkö mitään tuolista?\" kysyi setä edelleen.\n\n\"Mistä tuolista?\" mutisi Pekka vastaukseksi.\n\nSetä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle\npenkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä\nmukava istua.\n\n\"Ihan kuin tuolissani\", vastasi tämä kiittäen, \"ja olenhan tässä\nkauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista\", huudahti hän katsellen\nympärillensä.\n\nIsoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt\nensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti\nHeidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle\nsiimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin\nhe vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä\nlypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen\ntäytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.\n\nTaivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja\nlumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia\nhopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja\njärkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti\nseisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli\nkorkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla\nja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli\nsanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja\nviivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi\npientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei\njoku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin\ntuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli\nomituiset kasvonsa ja tapansa.\n\nNe saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä\nihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli\naina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.\n\nSiten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti,\nettä hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla,\njossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo\nauenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun\nisoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset\njo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin\nsuureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.\n\nVähän arastellen kysyi hän:\n\n\"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi\nja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia\nkukkaset ovat; mutta odotapas\" -- Heidin mieleen johtui uusi ajatus.\nHän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä\ntunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä\nse oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.\n\n\"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi\", sanoi Heidi ja painoi\nvähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi\nmaahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet\nKlaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään\nkukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa\nKlaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä\nei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois,\nja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä\nalkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili\nuutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne.\nKaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa\nsai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta\nsuuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin\nerinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan\npieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi\npalavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi,\neikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta\nsemmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja\nkummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja\ntehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän\noli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja\nmuisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja\nhän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti:\n\"Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin\njäädä tänne ylös teidän luoksenne!\"\n\nSill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta,\nkoko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden\nseassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä\nkupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että,\ntuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä.\nTämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista \"nuijakukkasista\",\njotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä\nkultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti\nsyvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi\nihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.\n\n\"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan\", huusi hän jo etäältä; \"ne\novat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää\nniin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?\"\n\nKlaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti\npäätään.\n\n\"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi\njos minäkin voisin kävellä\".\n\nHeidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee\npälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut,\nistui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia\nistunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä\nhän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei\nenää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee\nhän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut\nmahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein,\nkuin hän vain tahtoi.\n\nNyt katsoi Heidi häneen:\n\n\"Tule tänne, Pekka!\" huusi hän sangen käskeväisesti.\n\n\"Enkä tule\", huusi tämä takaisin.\n\n\"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa\nminua; tule kiireesti\", joudutti Heidi.\n\n\"Enkä tule\", kaikui taas takaisin.\n\nNyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.\n\nSiinä seisoi tyttö, hänen silmänsä säihkyivät ja hän huusi:\n\n\"Pekka, jos et sinä paikalla tule, niin minä teen sinulle jotakin, jota\nsinä et suinkaan mielelläsi tahtoisi, ole varma siitä\".\n\nNämä sanat viilsivät Pekan sydäntä. Hän tuskaantui. Hän oli tehnyt\npahan teon, jota ei kenenkään pitänyt aavistaman. Tähän asti oli hän\niloinnut rikoksestansa; mutta nyt Heidi puhutteli häntä, ikäänkuin\nhän tietäisi koko asian, ja kaikki mitä tämä tiesi, sen kertoi hän\nisoisällensä, jota Pekka pelkäsi enemmän kuin ketään muuta. Jos setä\nnyt saisi tietää, miten tuolin oli käynyt! Tämä ajatus ahdisti Pekkaa\nyhä enemmän. Hän nousi seisaalleen ja tuli vähän matkaa odottavata\nHeidiä vastaan.\n\n\"Minä tulen, mutta sitte sinä et saa tehdä sitä\", sanoi hän pelosta\nniin kesynä, että Heidin tuli häntä sääli.\n\n\"En, en, minä en sitä enää teekään\", vakuutti Heidi, \"tule nyt minun\nkanssani, se ei ensinkään ole mitään peljättävää, jota sinun nyt pitää\ntekemän\".\n\nKlaaran luo saavuttua määräsi Heidi, että Pekan piti toiselta ja\nhän itse toiselta puolelta käsivarsista nostaa Klaaraa. Tämä kävi\njokseenkin, mutta vaikeampi työ oli jäljellä. Klaarahan ei osannutkaan\nseisoa, miten saattoi häntä kannattaa ja kuljettaa eteenpäin? Heidi oli\nliian pieni häntä käsivarrellansa tukemaan.\n\n\"Sinun pitää nyt ottaman minua kiinteästi kaulasta, ihan kiinteästi,\nniin. Ja Pekkaa pitää sinun ottaman käsivarresta ja nojautua häneen\noikein vahvasti, niin voimme kantaa sinut\".\n\nMutta Pekka ei ollut elämässään ketään näin käsivarrellaan taluttanut.\nKlaara kyllä tarttui siihen, mutta Pekka antoi sen rippua jäykkänä\nalaspäin ikäänkuin pitkän sauvan.\n\n\"Ei niin, Pekka\", sanoi Heidi sangen vakavasti. \"Sinun pitää\ntaivuttaman toisen käsivartesi ikäänkuin vanteeksi ja sitte Klaara\npujottaa kätensä sen sisään ja nojaa vahvasti siihen, ja sinä, Pekka,\net millään muotoa saa antaa perään, niin kyllä pääsemme eteenpäin\".\n\nNiin tehtiinkin, mutta helposti ei päästy eteenpäin, Klaara ei ollut\nniin varsin kevyt ja vetäjät olivat niin erisuuret; toinen puoli oli\nylempänä, toinen alempana ja tue oli siitä syystä sangen epävarma.\n\nKlaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti\ntoisen ja toisen pian taas takaisin.\n\n\"Astu kerran oikein rohkeasti\", ehdotteli Heidi, \"niin sen jälkeen\nvarmaankin koskee vähemmin kipeästi\".\n\n\"Niinkö arvelet?\" sanoi Klaara arasti.\n\nMutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran\noikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen\njalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.\n\n\"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi\", sanoi hän iloitellen.\n\n\"Koetapas kerran vielä\", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin\nja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:\n\n\"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua\naskeleen toisensa perästä!\"\n\nNyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:\n\n\"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt\nkävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi.\nNyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä\", huudahti hän\nriemuellen, kerta toisensa perästä.\n\nKlaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka\naskeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat.\nHeidi iloitsi hillitsemättömästi.\n\n\"Nyt voimme joka päivä tulla yhdessä laitumelle ja kävellä tunturilla,\nmihin vain tahdomme\", riemuitsi hän taas, \"ja sinä taidat kävellä koko\nelinaikasi niinkuin minäkin, sinua ei enää tarvitse lykätä tuolissa,\nja tulet terveeksi. Oi tämä on suurin ilo, mikä meille olisi saattanut\ntapahtua!\"\n\nKlaara yhtyi siihen sydämmensä pohjasta. Hän ei todellakaan tiennyt\nmitään suurempaa iloa elämässä kuin päästä terveeksi ja vapaasti\nkäymään kaikkialta niinkuin muut ihmiset, eikä olla voimattomana\nsidottu sairasvuoteeseen.\n\nKukkanurmikolle ei enää ollut pitkältä. Tuolta kimaltelivat jo\nkultaruusut auringossa. Nyt saapuivat he sinikellojen luo, joiden\nvälistä päivänloisteinen nurmi viettelevänä pilkisteli.\n\n\"Istummeko tähän?\" kysyi Klaara.\n\nTämä oli Heidinkin toivo. Kukkain keskellä istuivat nyt lapset. Klaara\nensi kerran kuivalla, lämpimällä tunturilla. Heidän ympärillään\nhäilyivät sinikellot, kimaltelivat ruusut ja kultaheinän kukat, siinä\ntuoksuivat ruskeat nuijakukat sekä muut tunturikasvit.\n\nKaikki oli niin kaunista, niin kaunista!\n\nHeidinkin mielestä täällä ylhäällä nyt oli kauniimpaa kuin ennen\nmilloinkaan, eikä hän oikein tietänyt, minkätähden hänen sydämmensä\nriemueli niin. Mutta samassa hän taas muisti, että Klaara oli\ntullut terveeksi; ja sepä se häntä sentään ilahdutti enemmän kuin\ntunturimaiseman ihmeellinen kauneus. Klaara istui ihan hiljaa\nihastuksissaan ja onnellisena kaikesta siitä, mitä hän näki, ja niistä\ntulevaisuuden toiveista, joita äskeinen tapahtuma hänessä herätti.\nHänen sydämmensä ei ollut kestää näin suurta onnea, ja auringon loiste\nja kukkain tuoksu hurmasivat hänen niin, ettei hän saanut sanaakaan\nlausutuksi.\n\nPekkakin lepäsi ääneti ja liikkumattomana kukkain keskellä, sillä hän\noli vaipunut syvään uneen.\n\nVienosti puhalteli tuuli suojaavien vuorihuippujen takaa ja suhisi\nylhäällä pensaissa. Vähän väliä täytyi Heidin taas nousta seisaalleen\nja juosta tuonne ja tänne, sillä siellä oli aina jossain vielä\nkauniimpia ja tiheämpiä kukkasia ja niiden tuoksu oli vielä tuntuvampi,\ntuuli kun sitä lennätteli sinne ja tänne; joka paikkaan täytyi hänen\nvähän istahtaa.\n\nSiten kului aika.\n\nAurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti\nastuen lähestyi kukkakunnasta.\n\nSe ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne,\nsillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta,\njohtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan\nseuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät\noman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa\nniin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin.\nKun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi\nse aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja\nkokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen\nkertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen\noli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä\nherätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän,\nmutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia.\nTuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä\nhetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut\njättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että\nasia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan\njohdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.\n\nKun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen\neväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa\ntaannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä\nnähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla\najatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten\noli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei\nhän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla\nselittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja\nasetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä\nkatsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: \"Sitte hän saa vielä\nkaiken sen, mitä meillä on liiaksi\".\n\nSitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja\nruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.\n\nNiin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat\ntarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat\nsiirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi\nhiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä\nmurusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan\nvatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi.\nJokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.\n\nLapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli\njo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen\ntäytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin\ninnostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä\nsitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja\nsydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa,\nja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:\n\n\"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme\nonnistuneet!\"\n\nSitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa\nKlaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui,\nnäin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa\nvarmemmin ja pelottomammin kuin äsken.\n\nHeidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen\nnäköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas\nnosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:\n\n\"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin\". Hän lähti heti\nmatkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja\nsentähden tarvitsi levätä.\n\nKun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko\nryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään\nnähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin\nsaada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi\nsiten piirin sisään.\n\nSiinä, nyt hän sen näki.\n\nRuoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui\nsiinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset\nilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.\n\n\"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös\"; sanoi leipuri,\njoka seisoi Pekan rinnalla; \"se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen,\nsiitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten\ntämä on saattanut tapahtua\".\n\n\"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä\nitse sanonut\", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi\nkaunista, punaista kangasta.\n\n\"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt\", virkkoi leipuri jälleen,\n\"senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen,\nhän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä,\netten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi\nsattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty\".\n\nMuutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut\ntarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä\njaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin\nsanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että\noikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista\nasiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen\noli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin\nkuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja\nhänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.\n\nKurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään\nkysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän\nvuoteeseensa ja voihki siinä.\n\n\"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen\nvatsaansa, koska hän noin vaikeroi\", tuumasi Briita-äiti.\n\n\"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle\nhuomenna kappale minun osastani\", sanoi isoäiti sääliväisesti.\n\nKun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen,\nsanoi Heidi:\n\n\"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei\nJumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti\npyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?\"\n\n\"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?\" kysyi Klaara.\n\n\"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti\nrukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun\nen minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala\nensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian\nolisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla\nkäymään, etkä olisi tullut terveeksi\".\n\nKlaara oli vaipunut mietteisiin. \"Mutta Heidi\", sanoi hän hetkisen\nkuluttua, \"sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska\nhyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme,\nkuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme\".\n\n\"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?\" sanoi Heidi kiireesti. \"Joka\npäivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen\npitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki\nhäneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa\nmeidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä,\nmitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala\nole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin\npitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin\nparempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen\nsiitä, että sinä kaikki niin hyvin teet\".\n\n\"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä\nmuistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa\".\n\nNyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan\nhyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan\nsairastaneelle Klaaralle.\n\nSeuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa\nmummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla\nkäymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla\noli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään\nvielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi\nastua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman\nmitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen\ntarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin\nja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille,\nmutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.\n\nNe päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara\ntunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus\nsydämessään: \"Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse\nistua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin\nihmiset!\"\n\nSitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina\nhelpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä\nliikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä\nleikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki,\nkuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren\nruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se\nviikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nJätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.\n\n\nMummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille,\njotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi\nPekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen.\nIsoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat\njo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa,\nlasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä\nseisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja\npuhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi,\nsillä hän hymyili tyytyväisesti.\n\nNyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä\nhitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli\nsiihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja\nsitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku\nolisi häntä takaa hätyyttänyt.\n\n\"Isoisä\", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan\nmenettelyä, \"minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso\nTurkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se\narasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle\nilmassa\".\n\n\"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut\",\nvastasi isoisä.\n\nPekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun\nei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja\nkäänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja\nkatseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun\ntarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa\nluuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja\nsyöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus\nkesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää\nollut silmänräpäyksenkään rauhaa.\n\nHeidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä\nkunnossa, kun mummo tuli.\n\nTämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran\nmielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella\nmieltymyksellä katseli sitä.\n\nSiten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt\nsaattoi jo ruveta mummoa odottamaan.\n\nNyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja\nistuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä\npiti tapahtuman.\n\nIsoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja\ntoi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat\nniin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat\nihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi\nHeidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.\n\nMutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli\nodottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen,\nmummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine\nmyttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti\ntunturimatkallensa.\n\nLikemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo\nhuomasi hevosen seljästä tyttöset.\n\n\"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on\nmahdollista!\" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen\nseljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen\nja huusi suuresti kummastuneena:\n\n\"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja\npalleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua\". Mummo aikoi syleillä\nKlaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara\nnojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen\nmatkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut\nmuuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.\n\nMutta mitä hän näki?\n\nSuorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he\njälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.\n\nMummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa,\nsitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan\nlausutuksi.\n\nYht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen\nseisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti\nKlaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja\nihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa\nkanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui\nvanhuksen molempiin käsiin.\n\n\"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen!\nTämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne\".\n\n\"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma,\" keskeytti setä\nhymyillen.\n\n\"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan\", sanoi nyt Klaara; \"mummo,\nsinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten\nhyvää se on\".\n\n\"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni\", sanoi mummo nauraen.\n\"Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja\npyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan,\nja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista.\nMinä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla\nlähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman.\nMinä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä\nsetä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten\nmennä?\"\n\n\"Ne ovat poissa\", vastasi tämä; \"mutta jos mummo-rouva niin tahtoo,\nniin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa\".\n\nMummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa,\nsillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.\n\nSetä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti,\njotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä\nherätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän\ntunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä\nhän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle\nannettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin,\nja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin\nkylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä\nmaksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan\ntoimitettavaksi.\n\nPekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna\nsiitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään\noikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.\n\nVihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua\npöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman\nalusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä\noli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten\ntuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia\noli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina\nedellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli\nennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken\nkaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:\n\n\"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko\ntodellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla\nja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun\nentinen kalpea voimaton Klaarani?\"\n\nJa Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän\nkaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti\nmummoa.\n\nHerra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja\nhänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan\nvirkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna\nrautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän\ntaas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi\nsuuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän\nollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun\nhänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.\n\nSanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra\nSesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis\nMainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä\nkylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi\ntarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.\n\nHän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään\nsangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja\nkuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän\noli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.\n\nKaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka\ntaholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi\noliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen,\nnäkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta\nyltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut.\nAinoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet\nhyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin\ntällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi\nhetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa\notsaansa.\n\nSamassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus\nkädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla\nherra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi,\nviittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti\nlähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu\nedellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja\ntäytyisi vetää toista jäljessään.\n\n\"Noh poika, reippaasti vaan!\" kehoitti herra Sesemann.\n\n\"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus\nja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?\"\n\nKumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä\nsemmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä\nalas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin\noli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.\n\nMutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.\n\n\"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet\", sanoi herra Sesemann\nitsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan\nihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen\ntunturipoikaan.\n\nVähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra\nSesemann matkaansa.\n\nPekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä\nalaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.\n\nMutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa\nkamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi,\nettä frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut.\nSillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia\nfrankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut\nepäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin,\ntakertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa\nlepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli\ntapahtunut.\n\n\"Kas niin, taas yksi!\" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. \"Ja\nkukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin\nhuonosti ommeltu perunasäkki?\"\n\nSe oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän\nvilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten\nPekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.\n\nPekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan\ntaaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin\nolisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan\nhäntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa\nturvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä\npainanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman\ntarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän\nkoskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi\nääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän\nhänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut,\ntuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta.\nSiten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.\n\nHerra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut\nensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin\nvoimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen\njälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja,\njonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.\n\nHerra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän\njo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan\nedessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin,\njota hän ei aavistanut.\n\nKun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli\nkaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen,\npunaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat\nsilmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi\npaikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet\nhänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran\näiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann\nei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.\n\n\"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua\", huusi hänelle Klaara,\nkasvot ilosta kirkastettuina, \"olenko minä sitte niin muuttunut?\"\n\n\"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?\"\n\nJa ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen,\nkatoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.\n\n\"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?\" huudahti hän\nkerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen\njälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä\nsuorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.\n\nMummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa\nonnellista poikaansa.\n\n\"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?\" huusi äiti hänelle. \"Sinä\nkyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on\nsentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö\ntotta?\" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. \"Mutta\nnyt, rakkaani\", sanoi hän sille taas, \"tule nyt tuonne meidän setäämme\ntervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme\".\n\n\"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä\ntervehtiä\", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin\nkättä. \"Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla?\nMutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla\nraittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!\"\n\nHeidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä\nhän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli\nlöytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään\nilosta.\n\nNyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat\npudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann\nlausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa\nsiitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi\nmummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut\nloppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.\n\nTäällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla\nmaassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja,\nniin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä\npuhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.\n\n\"Miten erinomaista! kuinka kaunista!\" huudahti mummo kerta toisensa\nperästä. \"Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän\nilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!\"\n\nLapset olivat jo hänen luonaan.\n\n\"En, en, en minä\", sanoi Heidi, \"mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on\ntehnyt\".\n\n\"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon\nkauniimpia\", puuttui tässä Klaara puheeseen. \"Mutta arvaapas, kuka\nne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?\" Klaara hymyili niin\ntyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta\nlapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta\ntämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.\n\nNyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka\ntällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän\nmajan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä\nlaitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi\najatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan\nja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä?\nNiin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.\n\n\"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!\" huusi mummo\nkurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.\n\nPekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa\nkaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden\nasian: \"Nyt on kaikki hukassa\". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen\npäässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain\ntakaa esiin.\n\n\"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta\", kehoitti mummo. \"Noh sanopas\nminulle, sinäkö tuon olet tehnyt?\"\n\nPekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan\nosotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että\ntämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän\nrinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen\noikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen\nsuustansa, tämä ääni oli sana: \"niin\".\n\n\"Noh niin\", sanoi mummo, \"mitä hirmuista siinä sitte on?\"\n\n\"Se, että -- se, että -- se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä\nenää taida korjata\", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen\npolvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni\nmajan nurkalle.\n\n\"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?\" kysyi hän\nosaaottavaisesti.\n\n\"Ei ensinkään, ei ensinkään\", vakuutti setä; \"mutta hän on se\ntuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin\nansaittua rangaistustaan\".\n\nSitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka\nensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä\nhävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus\noli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen\njäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä\nmuut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät\nolleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan\ntoisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt\nselvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo\nvilkkaasti:\n\n\"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla\nkohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät\nhäneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka\ntodellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä\nja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen;\nsuuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli\njokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme\".\n\nNäin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.\n\nMummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on\nvähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt\nalas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä\nymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä\nhyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt\nkaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee\njotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä\nJumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa,\nettä joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen\nsydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut\nja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen.\nJa tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin\nettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää\nonnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi!\nNyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa\nja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei\nmitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?\"\n\nPekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta\nasiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.\n\n\"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt\", jatkoi mummo.\n\"Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota\nkohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla\nhäntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia,\nkoetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin,\nja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös\nlaitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas\nJumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle,\nkääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä.\nOletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka\nkerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa\nja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?\"\n\n\"Teen, niin minä teen\", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna,\nsillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan\noikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.\n\n\"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty\", lopetti mummo puheen. \"Mutta\nnyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla\non iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli\njotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?\"\n\nNyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena\nmummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt\nhänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat\nvallan.\n\n\"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon\", lausui mummo,\n\"sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi\nsiitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt.\nYmmärrätkö nyt, poika?\"\n\nPekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut\nmitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka\nistui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä!\nHänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka\notettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi\nparemmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:\n\n\"Ja paperin olen myöskin hukannut\".\n\nMummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian\nselväksi ja hän sanoi ystävällisesti:\n\n\"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman,\nmitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä\nmieluimmin tahtoisit?\"\n\nNyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä\nmelkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä\nedessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi\nolevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen\nmahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut\nyli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen\nvertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi\ntarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia\nveitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä\nmonenmoisia kapineita.\n\nSyvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta\nvalitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti\nhyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi\nvuosimarkkinoihin.\n\n\"Kymmenpennisen\", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.\n\nMummo naurahti.\n\n\"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!\" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti\nsiitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä\nkaksi kymmenpennistä.\n\n\"Nyt luemme heti rahat\", pitkitti hän; \"minä selitän tämän sinulle.\nTässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa\non viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa\nkymmenpennisen ja käyttää sitä.\"\n\n\"Niin kauan kuin elänkö?\" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.\n\nMummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan\nedustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.\n\nMummo nauroi yhä vielä.\n\n\"Sen minä sinulle lupaan, poika; -- minun jälkisäännökseeni tulee yksi\npykälä lisättäväksi. -- Kuuletko sen?\" huusi hän herra Sesemannille\n-- \"ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin:\nVuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän\nelää\".\n\nHerra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.\n\nPekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä.\nSitte sanoi hän: \"Kiitos Jumala!\"\n\nJa tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa\npysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo\nniin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki\ntuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli,\noli kymmenpenninen odotettavissa. -- -- Kun seurue taas oli majan\nedustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen\nyhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan\nkatsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi\nniin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi\ntuntea:\n\n\"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun\ntähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä\nunhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan\nsaattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka\nhänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on\nminulle saattanut\".\n\n\"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi\", sanoi isä, \"minä\naina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa\nkiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan\".\n\nHerra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa\nerinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen.\nHerra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:\n\n\"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää\nminua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein\nilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni\nlapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja\nonnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun\nlapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon.\nSanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä\nkohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille\ntehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne.\nSanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä\".\n\nSetä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut\nonnellista isää.\n\n\"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo\ntästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle\nyltäkylläinen palkinto\", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan.\n\"Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä\nen kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi\nlapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi,\njos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta\ntässä elämässä\".\n\n\"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!\" kehotti herra Sesemann\ninnokkaasti.\n\n\"Minä olen vanha\", jatkoi setä, \"enkä enää kauan saata viipyä täällä.\nKun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja\nomaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain\nkoettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata\nminulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten\nluona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut\nteidän lapsenne hyväksi tehdä\".\n\n\"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään\",\nsanoi nyt herra Sesemann; \"Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs\nsitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi\nvieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa\non käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse\nlähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä\npidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa.\nMutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu\nelämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä;\nsiitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen\nerään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä\nvalmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon\naikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori,\njoka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne\nasettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen\nseurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin,\nnäettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata\nläheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat\ntäällä!'\"\n\n\"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!\" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa\ntoivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän\nkättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:\n\n\"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin\nole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?\"\n\n\"Onpa kyllä\", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.\n\n\"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat\", sanoi mummo\nkehottavaisesti: \"mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?\"\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja\npaksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja\nsaa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin\nettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee\nvuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti\".\n\nHeidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi\nhän päästä toivonsa perille.\n\n\"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!\" huudahti mummo liikutettuna.\n\"Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa,\nniin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon\npuuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä\nsaa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä\nsaattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä\".\n\nHeidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän\nja sanoi kiireesti:\n\n\"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo\ntaas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu\".\n\nSillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille\nsaattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin\noli ollut hänen viimein siellä käydessään.\n\n\"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?\" neuvoi isoisä. \"Kun on vieraita,\nniin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä\".\n\nMutta mummo oli Heidin puolella.\n\n\"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä\", sanoi hän;\n\"isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt\nlähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja\nsitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma\nFrankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?\" kysyi hän herra Sesemannilta.\n\nTämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän\npyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän\nennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.\n\nHerra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen\nhuvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku\nKlaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla\nmukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä\nkanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää\nloppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja\ntulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen\nja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.\n\nKlaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen\ntunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan\nollut aikaa valittamiseen.\n\nMummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen\nseuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.\n\n\"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?\" huudahti hän\nhämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle\nliian pitkäksi.\n\nMutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa\nkäsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti\nmielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra\nSesemann.\n\nHeidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä\ntahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen\noli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.\n\nHeidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi,\nminkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan\nkyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä\nhänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.\n\nMajalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.\n\nBriita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa\npäivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi\nkäytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi\ntupaan.\n\n\"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti\", kertoi hän; \"niitä on koko jono;\nsetä saattaa niitä, hän kantaa sairasta\".\n\n\"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä\", huokasi isoäiti. \"Ja ne\nvievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua\nhyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!\"\n\nOvi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa\nisoäidin luona ja halaeli häntä.\n\n\"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme\ntyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on\nmummo sanonut\".\n\nHeidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin\nmaltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili,\nmutta hieman surumielisesti, sanoi hän:\n\n\"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän\nottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen\nsaatan elää.\"\n\n\"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on\nkertonut?\" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen\nkäteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut\nsisään ja kuullut koko puheen. \"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään!\nHeidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme\nlasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme\ntästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle\nJumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt\nsuuren ihmeen Klaaramme suhteen.\"\n\nIsoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti\nhän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja\nkaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut\nisoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.\n\n\"Eikö totta, isoäiti,\" sanoi lapsi häntä hyväellen, \"nyt on käynyt,\nniinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin\nsinun parhaaksesi, isoäiti\".\n\n\"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle\nsuonut\", sanoi hän syvästi liikutettuna. \"Miten se on mahdollista, että\nsaattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta\nköyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin\nsaata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään,\njoka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa\nolevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää,\nhyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen.\"\n\n\"Isoäiti\", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, \"Jumalan edessä\nolemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa.\nJa nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana\nvuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan\nenää unhota\".\n\nRouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.\n\nMutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä\nisoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta\nsiunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.\n\nHerra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä\nkerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän\noli niin iloissaan isoäidin puolesta.\n\nSeuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt\ntuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta\nHeidi lohdutti häntä ja sanoi:\n\n\"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin,\nsilloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me\nsaatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja\nhuvitella alusta alkaen.\"\n\nHerra Sesemann oli suostumuksen mukaan tullut tytärtänsä noutamaan. Hän\nseisoi sedän kanssa vähän ylempänä. Heillä oli vielä yhtä ja toista\nkeskenänsä puhuttavaa. Klaara pyyhki kyyneleensä. Heidin sanat olivat\nhäntä vähän lohduttaneet.\n\n\"Tervehdi Pekkaa\", sanoi hän taas, \"ja kaikkia vuohia, erinomattain\nVienoa. Oi, jos vain saattaisin lahjoittaa jotakin Vienolle; se on\nsuureksi osaksi sen ansio, että minä olen tullut terveeksi.\"\n\n\"Sen sinä kyllä saatat,\" vakuutti Heidi, \"lähetä sille vähän suolaa,\ntiedätkö, se niin mielellään nuolee sitä isoisän kädestä\".\n\nTämä neuvo oli Klaaran mieleen.\n\n\"Noh sitte minä lähetän sille Frankfurtista ainakin sata kappaa\",\nhuudahti hän iloissaan, \"senkin pitää saaman jonkinlaista muistoa\nminusta\".\n\nNyt herra Sesemann viittasi lapsia luoksensa. Hän tahtoi lähteä. Tällä\nkertaa oli mummon valkonen hevonen tuotu Klaaraa varten, sillä nyt hän\nsaattoi ratsastaa eikä enää kantotuolia tarvinnut.\n\nHeidi asettui tunturipenkereen äärimmäiselle reunalle ja viittasi\nkädellään Klaaralle, siksi kun tämä kokonaan katosi hänen näkyvistään.\n\nVuode Frankfurtista on saapunut, isoäiti nukkuu nyt kaiket yöt niin\nhyvin, että varmaankin uudelleen voimistuupi.\n\nMummo ei ole unhottanut, että talvi on kylmä tunturilla. Hän on\nVuohi-Pekan majan asukkaille lähettänyt suuren kääreen. Siinä oli niin\nmonta lämmintä vaatekappaletta, että isoäiti saattaa monin kerroin\nkääriä ne ympärilleen eikä enää koskaan tarvitse vilusta väristen istua\nnurkassaan.\n\nKylässä on suuria rakennuspuuhia. Herra tohtori on saapunut. Hän on\nensin aluksi ottanut asunnon entisessä majapaikassaan. Ystävänsä\nneuvosta on hän ostanut sen vanhan rakennuksen, jossa setä ja Heidi\nolivat talven asuneet ja joka, niinkuin mainittiin, oli herraskartanona\nollut, minkä heti saattoi ymmärtää, kun näki korkean salin kauniine\nuunineen ja taiteellisine seinämaalauksineen. Tämä osa rakennuksesta\npantiin herra tohtoria varten kuntoon. Toinen osa korjattiin\ntalviasunnoksi sedälle ja Heidille, sillä herra tohtori tiesi vanhuksen\nitsenäiseksi mieheksi, joka tahtoi pitää omaa taloutta. Rakennuksen\nperimmäiseen kolkkaan valmistetaan lämmin vuohiometta, jossa Vieno ja\nPikku saavat viettää talven ajan mitä mukavimmin.\n\nHerra tohtori ja setä liittyvät päivä päivältä yhä suuremmalla\nystävyydellä toisiinsa, ja kun he yhdessä kävelevät katselemassa, miten\nrakennustyö edistyy, johtuvat heidän ajatuksensa useimmiten Heidiin,\nsillä kumpaisenkin suurin ilo on se, että he saavat tähän muuttaa\niloisen lapsensa kanssa asumaan.\n\n\"Rakas ystäväni\", sanoi muutama aika sitten herra tohtori, seisoessaan\nsedän kanssa talonsa kiviaitauksella, \"teidän pitää ottaman asia\nsamalta kannalta kuin minä. Minä ja'an teidän kanssanne kaiken ilon,\nmikä teillä lapsesta on, mutta minä tahdon myöskin jakaa velvollisuudet\nja paraimman mukaan pitää huolta lapsesta. Siten minullakin tulee\nolemaan oikeutta Heidiimme ja saatan toivoa, että hän minua vanhoilla\npäivilläni hoitaa ja pysyy luonani, sillä se on hartain toivoni. Heidi\non asetettava täydellisiin lapsenoikeuksiin minun suhteeni, näin\nsaatamme surutta jättää Heidin tänne, kun meidän molempain kerran tulee\neritä hänestä, teidän ja minun\".\n\nSetä tarttui herra tohtorin käteen ja piti sitä kauan omassaan. Hän ei\nlausunut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä saattoi hyvin lukea vanhuksen\nsilmistä, miten liikutettu tämä oli ja kuinka suuren ilon nämä sanat\nolivat sedälle tuottaneet.\n\nSill'aikaa istui Heidi ja Pekka isoäidin luona ja edellisellä oli\nniin täysi työ kertoessaan, jälkimäisellä kuunnellessaan, että\ntuskin kumpainenkaan ennätti hengittää, ja innoissaan siirtyivät yhä\nlähemmäksi onnellista isoäitiä.\n\nKuinka paljo heillä olikaan kerrottavaa kaikesta, mitä kesän kuluessa\noli tapahtunut, sillä he olivat niin vähän tavanneet toisiansa näinä\naikoina.\n\nJa näistä kolmesta näytti toinen aina toistaan iloisemmalta tästä\nuudesta yhdessäolosta ja kaikista ihmeellisistä tapahtumista. Mutta\nBriita-äidin kasvot näyttivät melkein kaikista onnellisimmilta, kun\nnyt ensi kerran kertomus kymmenpennisestä Heidin avulla saatiin ihan\nselväksi. Mutta viimein sanoi isoäiti:\n\n\"Heidi, luepas minulle kiitos ja ylistysvirsi! Minusta on, ikäänkuin\nsaattaisin nyt vain ylistää ja kiittää Herraa Jumalaamme taivaissa\nkaikesta hyvästä, kuin Hän meille tehnyt on.\"\n\n\n\n"]