[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKvTErOjlh4FIDiTrnAIMSiyE5ZhUw8ZIkSZKF2jYG_A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1881,"Uuteen maailmaan","Rauanheimo, Akseli",1871,1932,"1881-rauanheimo-akseli-uuteen-maailmaan","1881__Rauanheimo_Akseli__Uuteen_maailmaan","Romaani Pennsylvanian ensimmäisistä uutisasukkaista","romaani",[],[],"fi",1921,null,63277,405113,false,57938,[23],"Delaware -- History -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Uuteen maailmaan\" by Akseli Järnefelt Rauanheimo is a historical novel written in the early 20th century. The story centers on the early Finnish settlers who relocate to Pennsylvania, chronicling their challenges and experiences as they adapt to a new land. The novel intends to portray the life and struggles of these pioneers while exploring themes of community, survival, and cultural identity amidst conflict.  At the start of the narrative, the scene is set in the forests of Vermland, where the youthful farmer Martti Marttinen works diligently in preparation for the autumn season. As Martti reflects on his family's past, the opening introduces the intermingling of Finnish and Swedish settlers, laying the groundwork for the themes of tension and coexistence that will unfold. Through conversations among Martti and his neighbors, we gain insight into the existing hostility between the Finnish and Swedish populations—fueled by misunderstandings, hunting disputes, and historical grievances—as they navigate their shared existence in the forested landscape. Additionally, the character of Erkki Mulikka emerges as Martti's close friend, indicating future interactions and collaborative efforts in hunting, reflecting the tight-knit relationships of the community. (This is an automatically generated summary.)",[],275,"Historiallinen romaani seuraa suomalaisten uudisasukkaiden matkaa Vermlannin metsistä valtameren yli Pohjois-Amerikkaan. Teos kuvaa Uuden Ruotsin siirtokunnan vaiheita Delaware-joen varrella 1600-luvulla sekä siirtolaisten elämää, kodinraivausta ja keskinäisiä suhteita uudessa maassa.","Akseli Rauanheimon 'Uuteen maailmaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1881. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","UUTEEN MAAILMAAN\n\nRomaani Pennsylvanian ensimmäisistä uutisasukkaista\n\n\nKirj.\n\nAkseli Järnefelt Rauanheimo\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause. Historiallinen tausta.\n\n I. Vermlannissa.\n\n    Syysmyrskyjen edellä.\n    Ilta Marttilassa.\n    Lapsuuden ystävät.\n    Hirvenajo alkaa.\n    Erkki joutuu vangiksi.\n    Hirvenajon päätös.\n    Vankeudessa.\n    Erkki toverien jäljillä.\n    Mieliala Marttilassa.\n    Pelastusta tarjotaan.\n    Oikeutta etsimässä.\n    Maaherran luona.\n    Punatukkainen huomaa vangin karanneen.\n    Hävityksiä suomalaismetsissä.\n    Fryksdalin markkinoilla.\n    Tuomiot.\n    Tärkeitä päätöksiä Dalbon talossa.\n    Matkavalmistuksia suomalaismetsissä.\n    Erkki ja Stina.\n    Lähtö Uuteen Maailmaan.\n\nII. Delaware-joella.\n\n    Uuden ja Vanhan Maailman välillä.\n    Uusi maa.\n    Uuden Ruotsin siirtokunta.\n    Pietari Rambo.\n    \"Charitas\" tuo yllätyksen.\n    Oman kodin raivaus käy mahdolliseksi.\n    Erkki ja Stina.\n    Suomi-siirtola pannaan alulle.\n    \"Marjetan kärki\".\n    Ridder luopuu.\n    Kuvernööri Printz saapuu.\n    Uusi vauhti siirtokunnan kehityksessä.\n    Tervehdykset vanhasta maasta.\n    Armgard Printz.\n    Reetalla on ystäviä.\n    Taikakeinot.\n    Lemmen nosto.\n    Reeta ja Stina.\n    Erkki rakentaa sovintoa.\n    Väijyvät vaarat.\n    Tietäjä.\n    Erkki lähtee hakemaan Gustafia.\n    Retkellä.\n    Uudessa Amsterdamissa.\n    Gustaf vaatii omaansa.\n    Printzin hovissa.\n    Pako.\n    Helme löytää Erkin.\n    Schuylkill-joella.\n    Minquasien luo.\n    Tulijuoma ja tuliluikku.\n    Loppuselvitys.\n    Muutamia vuosia jälkeen päin.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\nHISTORIALLINEN TAUSTA.\n\n\nSuomen kansa on korpikansaa. Ammoisista ajoista asuen ja viihtyen\nmetsämailla on se kehittänyt omat metsäelämään soveltuvat elämäntavat.\nVaikkakin maaperä enimmäkseen oli karu ja kivikkoinen, kasvatti kansa\nitse kehittämällään kaskeamismenettelyllä viljaa niin paljon, että\nedullisina vuosina sitä voitiin viedä muuallekin. Jo vanhoina aikoina\noli suomalaisilla korvenraatajan maine.\n\nKun Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen\nKeski-Ruotsin erämaat ja halusi ne asuttaa, piti hän parhaana\nhoukutella suomalaisia muuttamaan sinne. Ruotsalaiset olivat tosin jo\nasettuneet jokien varsille viljaville seuduille, mutta niiden laajoilla\nmetsäisillä takamailla liikkuivat vielä vain karhut, hirvet ja muut\nmetsänelävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle ensimmäisen kirjelmänsä,\njossa hän lupasi 7 verovapaata vuotta kaikille, jotka ryhtyvät\nperustamaan uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille,\nkuten Vermlannin metsiin.\n\n1500-luvun lopulla oli Suomessa katovuosia, sota oli hävittänyt\nmaata ja sotilasmajoitukset sekä verot rasittivat kansaa. Senvuoksi\nsuomalaiset, varsinkin liikkumiseen kerkeämmät savolaiset olivatkin\nhalukkaita noudattamaan herttuan kehoitusta. Heitä muutti jo silloin\nsekä erittäin 1600-luvun alkupuoliskolla suuret joukot meren\ntuolle puolen, niin että he asuttivat melkein kaikki Keski-Ruotsin\nmetsäseudut. He elivät noissa metsissä hiljakseen metsästäen ja kaskea\nkaataen. Useita vuosikymmeniä he olivat ikäänkuin piiloutuneina\nsyvimpiin korpiin. Heitä tuskin ollenkaan huomattiin, paitsi kun he\ntulivat joukoittain markkinoille tai veronmaksuun, hävitäkseen taas\nteille tietymättömille.\n\nAjanoloon kuitenkin jokivarsien viljelijät kävivät suomalaisille\nvihamielisiksi. He katsoivat myöskin maittensa takana olevien\nmetsäalueiden kuuluvan itselleen, eivätkä voineet sietää sitä, että\nsuomalaiset taitavina metsänkävijöinä ampuivat riistan. Sattui joskus\nniinkin, että suomalaisten kaskenpoltossa pääsi tuli irralleen ja teki\nhävitystä ruotsalaisten alueella. Ruotsalaisten ja suomalaisten välinen\nviha kiihtyi yhä, johtaen verisiin kahakoihin ja murhiin molemmin\npuolin.\n\nMetsäsuomalaisten alueelta löydettiin hyödyllisiä mineraaleja ja sinne\nsyntyi kaivoksia. Alussa olivat kaivosten omistajien ja suomalaisten\nvälit hyvät (olivathan suomalaiset olleet useiden tällaisten alueitten\nlöytäjiä sekä joka tapauksessa hyviä kaivosmiehiä), mutta vähitellen\nkehittyi ristiriitaa. Kaivostyötä varten tarvittiin paljon metsää, jota\nsuomalaiset kaskiviljelyksellään hävittivät.\n\nSekä kaivosten omistajat että ruotsalaiset talonpojat tekivät\nsuomalaisista hallitukselle valituksia ja saivat vihdoin tämän\npuolelleen. Niin alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika. Ruotsin\nmetsäsuomalaisia vangittiin, pantiin pakkotöihin j.n.e. V. 1640 antoi\nhallitus käskyn polttaa suomalaisten riihet ja metsiin rakennetut\nasunnot, ja määräsi heidän viljansa otettavaksi pois tai poltettavaksi,\n\"jotta he elintarpeiden puutteessa lähtisivät metsistään.\"\nAinoastaan ne suomalaiset, jotka olivat hankkineet tiloihinsa täydet\nomistusoikeuspaperit, saivat erityisellä luvalla jäädä paikoilleen.\n\nTämä sattui samoihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus kokosi\nsiirtolaisia Uuden Ruotsin siirtokuntaan, jonka se oli perustanut\nEteläjoen (Delawaren) rannalle Amerikassa.\n\nRuotsalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään, sillä heillä ei ollut\ntaipumusta erämaitten asuttamiseen. Siksi nyt Ruotsin hallitus käänsi\nhuomionsa suomalaisiin. Heidän kaskenpoltto-innostuksensa soveltui\nerittäin hyvin Amerikan erämaissa, joissa he saattoivat olla mitä\nparhaimpia siirtolaisia. Lähettämällä suomalaiset Amerikkaan pääsisi\nRuotsi vapaaksi epämieluisista metsänhaaskaajista.\n\nHallituksen toimesta kierteli Vermlannissa ja muualla suomalaismetsissä\nlähettejä, joista Maunu Klinga oli huomattavin. Kun suomalaiset\nepäilivät, että heitä houkuteltiin kauniilla lupauksilla, mutta sitten\nruvetaan vainoamaan, kuten oli Ruotsissa tehty, eivät hekään olleet\naluksi valmiita vapaaehtoisesti lähtemään. Ainoastaan osa ilmoittautui.\nSilloin hallitus vangitutti heitä useita ja kuljetti kahleissa\nlaivoihin.\n\nEnsimmäinen varsinainen siirtolaisretkikunta lähti Ruotsista 1641.\nSiinä, samoin kuin useimmissa seuraavissakin retkikunnissa, oli\nsiirtolaisten maanviljelijäaines suurimmaksi osaksi suomalaisväestöä.\nNämä asuttivat laajimman osan Uuden Ruotsin siirtokuntaa.\nSuhteellisesti vähän asettui heitä Christina-linnoituksen luo, jotkut,\nkuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle. Enimmäkseen painautuivat\nsuomalaiset ylämaahan, Delawaren vartta ylöspäin. Ensimäinen siirtola,\njonka he perustivat, sai nimekseen Finland. Siellä loi muitten muassa\nOlli Räsänen suvulleen varman asutuspohjan. Siitä vielä ylemmäs\nmuodostui Ylämaan (Uplannin) siirtola ja sen taakse Takamaan siirtola.\nSinne laskivat viljelyksen pohjan Martti Marttiset, Pietari Kokkiset,\nPietari Rambot ja monet muut suomalaiset, jotka ovat joutuneet laajojen\nja arvokkaiden amerikkalaisten sukujen kanta-isiksi. Siellä asui\nPutkosia, Pelkosia, Kolehmaisia ja muita savolaisia sukuja. Suomalaiset\nulottivat vaikutuksensa myös Delaware-joen toiselle puolelle nykyiseen\nNew Jerseyn valtioon. Rakuunajoen varsilla on suomalainen asutuspohja,\nja Mullica-Hill (Mulikanmäki) on vielä muistuttamassa suomalaisesta\nuutisviljelijästä Erkki Mulikasta.\n\nAmerikkalainen historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s\nyankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Kun tuon siirtokunnan\npysyväinen, maahan jäänyt aines oli valtavalta osaltaan suomalaista,\non suomalaista verta sangen runsaasti amerikkalaisissa, vaikkakin\nsuomalaiset sukunimet ovat hävinneet tai muuttuneet tuntemattomiksi:\nMarttisesta on tullut Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock\nja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey,\nVäinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca\nj.n.e. Suomalaiset ovat amerikkalaistuneet ja niin kantaneet kortensa\nyhteiseen kekoon. Muutamat suomalaisperäiset henkilöt ovat Amerikan\nhistoriassa saavuttaneet huomattavan aseman. Niinpä John Morton,\nitsenäisyysjulistuksen mainehikas allekirjoittaja, oli Martti Marttisen\njälkeläisiä.\n\nSuomalaiset joutuivat Uuden Ruotsin siirtokunnassa asumaan lähinnä\nintiaaneja. Näiden kanssa he elivät mitä parhaimmissa väleissä. Kun\nhollantilaiset ja myöhemmin englantilaiset tarvitsivat tulkkeja\nasioidessaan intiaanien kanssa, käyttivät he apunaan suomalaisia.\n\nErityinen merkitys on suomalaisilla sen seudun ensimmäisessä\nasuttamisessa, jossa nykyään on Philadelphian miljoonakaupunki.\nKaikkein ensimmäisessä hollantilaisessa kartassa on tälle seudulle\nmerkitty vain yksi nimi: \"Sauno\". Historia todistaa, että Pietari\nKokkisella ja Rambolla sekä heidän jälkeläisillään oli William Pennin\ntulon aikana siellä asumukset laajoine maa-alueineen. William Pennin\nja intiaanien välinen mainehikas neuvottelu nykyisen Philadelphian\npaikalla tapahtui Pietari Kokkisen pojan Lassi Cockin maalla.\n\nTämän asutuskertomuksen ensi osassa luodaan silmäys Vermlannin\nmetsäsuomalaisten oloihin heidän Amerikkaan muuttonsa aikoina.\nEsitetyt tapahtumat samoin kuin kuvatut henkilötkin ovat enimmäkseen\nhistoriallisia. Kertomuksessa käsitelty murhajuttu nojautuu oikeuden\npöytäkirjoihin.\n\nKertomuksen pääosa käsittelee elämää ja oloja Uuden Ruotsin\nsiirtokunnassa Amerikassa aivan sen siirtolan alkuaikoina. Se kuvaa\nhistoriallisten lähteitten mukaan vanhaa suomalaista asutusta nykyisen\nPhiladelphian paikalla ja sen lähimmässä ympäristössä. Sitkeä\nponnistelu uutistalojen perustamiseksi ja viljelysten raivaamiseksi,\nväärinkäsitykset ja sovittelut, taikauskon mainingit, suhteet\nintiaaneihin ja muihin naapureihin, kaikki se kuuluu sen aikuiseen\nhistoriaan. Luonto on pyritty esittämään sellaisena kuin se oli niinä\naikoina, jolloin ihmiskäsi vasta alkoi painaa siihen leimaansa.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nVERMLANNISSA.\n\n\n\n\nSYYSMYRSKYJEN EDELLÄ.\n\n\nOli lokakuun alku vuonna 1640. Ruis oli leikattu ja aumoihin koottu.\nMarttilan talon nuori isäntä Martti Marttinen oli huhdallaan\nLehtovaaran rinteellä Laasarin kulmakunnalla aitaa tekemässä aumansa\nympärille. Hän kokosi huhdan reunalta nokisia rankoja, jotka olivat\nkaskenpoltossa jääneet palamatta, ja kantoi niitä selässään auman luo.\nHän tahtoi jouduttaa työtään, sillä hirvet olivat jo käyneet lyhteitä\nrepimässä ja aumaa hajoittamassa.\n\nSaatuaan työnsä tehdyksi istahti hän kivelle ja loi katseensa vaaran\nrinnettä pitkin. Lehtovaara on osa pitkästä selänteestä, joka muodostuu\nuseista vaaroista. Laajalti on rinnettä autioksi hakattu. Useampia\nvuosia on siinä kaskea kaadettu. Martti oli pieni poika, kun tultiin\nSuomesta Rautalammilta tänne Vermlannin salolle. Metsä oli silloin\naivan koskematon. Kauas korpeen aluksi tehtiin sauna ja ensimmäinen\nkaski kaadettiin sen ympärille. Sitten vuosi vuodelta hakattiin lohko\nlohon viereen pitkin rinnettä. Noiden lohkojen lukumäärästä voi päättää\nkuinka monen vuoden työ siinä oli ollut. Nykyinen kaskimaa oli jonkun\nvirstan päässä entisen saunan viereen rakennetusta talosta. Vanhemmat\nkaskialueet olivat ottaneet vesakkoa, joten niitä voi muutaman vuoden\npäästä ruveta uudelleen kaatamaan. Talon ympärillä oli kuitenkin\npalanen sulaa peltoa, jota kynnettiin ja viljeltiin ruotsalaiseen\ntapaan.\n\nMartti suuntasi katseensa vaaran rinnettä pitkin metsään päin. Lähinnä\noli siinä lohko, johon äsken kylvetty siemen nyt näkyi kauniina\noraana. Sen -- takana oli metsää, metsää ja aina vain metsää. Onpa\nsiinä vielä kaskeamiselle tilaa pitkiksi ajoiksi, jopa minun iäkseni,\nmietti Martti. Kauempana paistoi naapurin, Oinosen kaskeamisalue.\nTuollaisia aukeita, jotka pilkoittivat suurien metsien sisällä, oli\ntoistenkin vaarojen kupeilla. Ne olivat kuin kellertäviä saarekkeita\ntummanvihreässä metsämeressä. Ne olivat kaikki metsäsuomalaisten\nasuinaloja.\n\nLaakso vaaran alla oli suona, jonka keskellä oli pitkulainen lampi.\nLammesta kovertui lahti Martin kotirantaan. Muuten olivat lammen rannat\nvetelää suota ja täynnä kylmiä lähteitä. Sieltä se tuli halla, joka\ntoisina vuosina kiipesi huuruisena vaaranrinnettä pitkin kylvömaille\nja vikuutti tähkäpäät. Sen jälkeisinä talvina syötiin Marttilassa\npetäjäleipää. Viime aikoina oli Marttilassa kuitenkin niin vaurastuttu,\nettä aina oli aitassa toki parin vuoden vara, jos sattuisi hallavuosia\ntulemaan. Suo oli leppymätön, sen sääliin ei koskaan ollut luottamista.\n\nSuon takana oli kumpuja, jotka nekin kasvoivat metsää. Ja vasta\ntuolla kauempana näkyi pitkä suikale alankoa, Isonjoen laakso, missä\nruotsalaiset peltoviljelijät asuivat. Heitä eli siellä kyläkunnittain,\nheillä oli hallussaan multavat jokirannat, joilla halla vain harvoin\nkävi.\n\nIsonjoen laakson takana näkyi toisia vaaroja ja selänteitä, näkyi\nsuurta saloa, jossa Martti tiesi myöskin asuvan suomalaisia\nkaskenviljelijöitä, hajallaan siellä täällä. Harvoin nämä jokilaakson\neri puolilla elävät suomalaiset kävivät toisissaan. Laakso oli aluetta,\njonka poikki suomalaiset vain vastahakoisesti kulkivat. Suomalaiset\nja ruotsalaiset olivat huonoissa väleissä keskenään. Ruotsalaiset\nväittivät, että suomalaiset olivat anastaneet heidän metsämaansa ja\nsaivat aikaan metsänpaloja, pidellen tulta varomattomasti kaskia\npoltellessaan.\n\nSivulla häämötti kaukana korkea kaivostorni. Siellä oli uusi\nvuorikaivos, jonka suomalainen oli löytänyt ja ilmoittanut\nhallitukselle. Se oli luovutettu eräälle Tukholman herralle. Alussa\noli metsäsuomalaisilla ollut hyvät välit kaivoksenhallinnon kanssa,\nmutta sitten nekin herrat suuttuivat ja moittivat suomalaisia metsien\nhävittämisestä.\n\nMartin herätti ajatuksistaan rasahdus, joka kuului hänen selkänsä\ntakaa. Ennenkuin hän ennätti käännähtää, syöksähti kaksi hirveä\naukeamalle. Toinen niistä oli komea sarvipää, joka huomatessaan Martin\npysähtyi etujalat jäykkinä ja hajallaan.\n\nMartti kapsahti kiveltä pystyyn, tavoitteli rankaa, jolla hätisteli.\nEläimet säikähtivät, hyppäsivät uuden huhta-aidan yli ja juoksivat\nmetsään. Vielä kauan jälkeen päin kuului ryske niiden paetessa.\n\n-- Eipäs sattunut mukaani pyssyä, päivitteli Martti. -- Olisipa\nhelpolla saanut hyvän paistin.\n\nHirvet eivät seutukunnalla olleet harvinaisia, vaikka olivatkin\nsuomalaisten kiihkeän metsästyksen johdosta vähentyneet. Jokaiseen\ntaloon koottiin syksyllä talven varaksi hirvenlihaa, nahat vietiin\nveronkantajalle tai myytiin markkinoilla. Suomalainen ei säästänyt\nhirviä senkään vuoksi, kun ne tunkeutuivat kaskimaille ja söivät\ntuoretta ruislaihoa ja penkoivat lyhteet irti aumoista.\n\nMartti hankkiutui lähtemään kotimatkalle, kun alkoi lähestyä\nsauna-aika. Hän poikkesi aukeaman alareunaan, missä oli pieni\nnauris-huhta. Tuhkan päällä kasvaneet nauriit olivat kehittyneet\nmaukkaiksi. Hän kokosi niistä hyvän kantamuksen, muistaen että sen\ntervetulleempaa lahjaa hän ei voi pojalleen kolmivuotiaalle Martille\nviedä. Ja täytyi niitä olla paistikkaiksikin, kun uuni leipomuksen\njäljeltä oli lämmin.\n\nKoira haukahti metsässä rinteen alla, ja pian oli Martin vierellä\nnaapurin, Pekka Oinosen Killi. Tämä pystykorva oli Suomesta tuotu ja\noli paikkakunnan paras ja suosituin hirvikoira. Martti ei malttanut\nolla tuttuaan hyväilemättä ja arvasi, ettei Killin nuori isäntä\nollut kaukana. Sieltä alhaalta nousikin kolme miestä, Pekka Oinonen,\nrenkimies Paavo ja tunnettu metsänkävijä Luukas. Miehillä oli selässään\nvahvat kantamukset heiniä, joita he olivat suolta koonneet karjan\ntalvirehuksi. Kun ei raivattuja niittyjä ollut, koottiin heinää\nvanhoilta huhta-ahoilta ja muualta sen verran, että voitiin elättää\nmuutamia lehmiä talven yli. Heinät kannettiin syksyllä kotiin, jotta ne\nolisivat tarvittaessa lähellä.\n\n-- Terve, huusi Martti tulokkaille. -- Tulittepa kuin kutsuttuina.\n\n-- Onko karhua näkynyt? kysyi Pekka ajatellen laitumella kulkevia\nlehmiä, jotka olivat aina vaarassa joutua karhun raadeltaviksi.\n\n-- Ei karhua, mutta hirviä ja komeita on nähty aivan tuoreeltaan,\nselitti Martti.\n\nMiehet jättivät taakan maahan ja seurasivat Marttia, joka ohjasi\nheidät auman luo. He eivät ehtineet montakaan askelta ottaa, ennenkuin\nKilli jo keksi hirvien jälet. Koira painoi kuononsa maata vasten,\nkulki hiljalleen häntäänsä heilutellen ja nuuski. Vihdoin ulvahti se\ninnostuksesta, pujahti aidan alitse ja alkoi haukkuen edetä metsään\npäin.\n\n-- Kutsu Killi pois, kehoitti Martti. Pekka vihelsi ja huusi koiraa\ntakaisin. Killi ei ollut halukas hylkäämään löytöänsä, mutta totteli\nkuitenkin kutsua ja palasi Pekan luo. Luukas sitoi köyden koiran\nkaulaan ja piteli sitä siitä kiinni.\n\n-- Niin, kyllä Killi jälet tuntee, vakuutti Martti. -- Tuskin on\nhetkistä siitä kun tästä kulki kaksi hirveä. Ne pysähtyivät ensin minua\nkatsomaan ja sitten painalsivat poikki huhdan metsään.\n\n-- Sieltäpähän löytyvät, arveli tyynesti Luukas, joka oli kaatanut\npaljon hirviä.\n\nKun miehillä ei kellään ollut pyssyä mukana, oli Pekka halukas\nsellaisen hakemaan ja kiiruhtamaan hirven ajoon.\n\n-- Pimeän tuloon ei ole pitkä aika, huomautti Martti. -- Minun neuvoni\non, että Luukas ja Paavo vievät heinät Oinolaan ja tulevat sitten\npyssyineen meille. Me menemme Pekan kanssa sinne jo edeltäpäin. Mennään\ntänä iltana saunaan ja lähdetään aamulla aikaisin ajolle. Mulikan Erkki\nsaadaan myös mukaan. On hyvä, että meitä on useampia, jos ajo tulisi\npitkäksi. Ruotsalaiset ovat taasen alkaneet metsänkäyntiä hätyyttää.\nViime viikolla veivät Tossavaiselta kaadetun hirven lihat. Olivatpa\nvähällä tappaa ampujatkin.\n\nLuukas kannatti ehdotusta, otti taakan selkäänsä ja lähti taivaltamaan\nOinolaa kohti Paavon seuratessa taakkoineen perässä. Lupasivat hetken\nkuluttua olla Marttilassa.\n\n-- Hyvin me saunaan ehdimme, vakuutti Luukas.\n\nMartti kokosi nauriinsa, Pekka kuljetti Killiä, joka hyppeli\nlevottomana eikä olisi tahtonut hirvenjäliltä luopua.\n\nPolku johti ahon reunaa. Välillä oli vähän leppäviidakkoa. Lähellä\ntaloa aukeni pieni pelto. Maa oli kivikkoista, ja paljon oli työtä\ntuossa pienessä pellossa, kun olivat kivet koottavat kasoihin. Joukossa\noli suurempiakin kiviä, joiden siirteleminen oli vaatinut voimia,\nmutta voimaahan suomalaisilla oli, he kun olivat yli koko valtakunnan\ntunnetut väkevyydestään.\n\n\n\n\nILTA MARTTILASSA.\n\n\nMarttilan talo oli tehty vahvoista hirsistä ulkonevin nurkin.\nAsuinrakennuksen vastassa pihan toisella puolen oli matalampi rakennus,\njossa oli suoja hevosta ja toinen talon lehmiä varten. Piha oli\nnurmikkoinen, talon päädyssä pihlaja, jonka lehdet olivat syksyn\nvaikutuksesta jo punaisen kellertävät ja marjatertut helakanpunaiset.\nMäen alla, lahteen vieressä oli musta sauna, Marttisten ensimmäinen\nasunto tällä uutispaikalla. Saunan takana, näkyi vähän lahtea ja sen\nrannassa vene.\n\nMartti, talon nuori isäntä astui vieraansa kera matalasta ovesta\neteiseen ja heitti pärevasuun tuomansa nauriit, joista hän poimi pari\nkauneinta pienelle pojalleen tuomisiksi. Tuvassa vallitsi melkoisen\npimeä, vaikka akkunaluukku oli auki. Oven vieressä oli iso kivistä\nkokoon kyhätty uuni. Lämmitettäessä tulvi siitä savu pirttiin, josta\nse aukon kautta vähitellen haihtui katosta ulos. Lämmittäminen oli\npäättynyt ja viimeinen savu oli juuri haihtumassa. Martin nuori emäntä\nLeena, Oinosten sukua, Pekan serkku, työnsi parhaillaan pitkävartisella\npuulapiolla paistettavia leipäkakkaroita uuniin. Uunin kupeella,\nmatalalla puurahilla istui talon vanha vaari, Martin isoisä Heikki\nMarttinen kiskoen puukollaan päreitä mäntypuun pölkystä. Lattialla\npärekasan ääressä leikki Martin kolmivuotias poika, isänsä kaima,\nMartti, joka huomattuaan tulijat, riensi isän luo ja pyrki syliin.\n\n-- Isä toi Martille nauriin, huudahti poika ja tempasi isomman nauriin\nkäteensä. -- Jältä se, hyvä isä, jältä se Martille, jokelteli hän.\n\nTulijat istuutuivat seinänvierustapenkille, ison pöydän ääreen. Isä\nhalkaisi nauriin ja alkoi veitsellään raapia sen sisustaa, jota\npoika ahmi suuhunsa. Kun silmät tottuivat hämäryyteen, huomasivat\ntulijat penkillä pihanpuoleisella seinustalla oudon miehen. Tämä\nistui äänettömänä etukumarassa, kyynärpäät polvien varassa, käsillään\nkannattaen päätänsä. Hampaissa oli hänellä piipunnysä, josta veteli\nsauhuja niin että piippu silloin tällöin päästi korahtavan äänen.\nVäliin sylkäisi mies pitkän syljen permannolle.\n\n-- Mistäs kaukaa vieras on? kysäisi Martti ottaen toisen\nnauriinpuolikkaan jältettäväkseen.\n\n-- Kaukaa olen tullut, sanoi mies. Hetken perästä hän alkoi kertoa: --\nMitäpä salaisin, kun olen maalaisteni joukkoon tullut. Olen saapunut\naina Saksasta asti. Olen Piikki, peräisin Suomesta, Savosta, vaikka\nmoniin vuosiin en ole kotimaastani mitään kuullut.\n\nMuutaman savun vedeltyään hän jatkoi:\n\n-- Sotamiehenä olen ollut. Jouduin sotaan jo silloin kun kuninkaamme\nKustaa Adolf lähti Saksaan. Lähes 10 vuotta olin ollut mukana ja saanut\nuseampia miekaniskuja. Sain sitten luodin jalkaani, polveeni, joka teki\nkävelemisen jäykäksi. Kun siellä nyt enimmäkseen vain marssitetaan\npaikasta toiseen, lännestä itään, pohjoisesta etelään, katsottiin minut\nkelvottomaksi ja lähetettiin kotiin. Pääsin Ruotsiin asti. Hidasta on\nkävely kankealla jalalla ja toisinaan on jalassa ollut kova pakotus.\nTällä tavoin hiljaa Ruotsia samotessani ehdin Tukholmaan asti ja odotin\nsuomalaista laivaa, jolla olisin kotiin päässyt. Siellä alkoivat minua\nuudelleen sotaväkeen vaatia. Sanoivat miehiä tarvittavan. Matkalla\nolivat paperini hävinneet. Rupesivat selittämään karkuriksi. Katsoin\nviisaimmaksi poistua Tukholmasta odottamatta laivaa. Niin olen nyt\nRuotsia kävellyt. Jouduin tuonne Isonjoen laaksoon. Siellä pilkalla\nkehoittivat minua menemään toisten suomalaisten luo metsiin, minne muka\nmuutkin rosvot ja karkurit pakenevat. Siten jouduin tänne ja tuntuu\nsiltä kuin olisin kotiin päässyt, niin savolaista on teillä puheentapa.\n\nPekka siirtyi puhujaa lähemmäksi. Leena otti leipiä uunista.\n\nReeta, Martin sisar oli ollut saunaa lämmittämässä. Hän asettui uunin\nnurkkaan rukin ääreen ja ryhtyi kehräämään.\n\n-- Mitenkäs ne suomalaiset siellä sodassa menestyvät, kysyi Martti. --\nSanotaan, että heidät pannaan siellä kovimpaan tuleen ja etunenässä\nkulkemaan, kun oikein tiukka paikka tulee. Oletko tavannut muita\nsavolaisia, ehkäpä rautalampilaisiakin?\n\nPiikki sylkäisi ensin ja hieroskeli polveaan. Sitten alkoi selittää:\n\n-- Paljonhan siellä suomalaisia on. Sanovat niitä olevan Ruotsin\narmeijasta neljännen osan. Meillä on siellä omat joukko-osastomme,\nuseimmat Torstensonin tai Stålhandsken johdon alaisina, joskus\nWrangelinkin komennuksessa. Monessa tulessa olemme olleet. Kuuminta,\nmissä olen ollut, oli silloin kun oli kulettava Lech-virran yli\nBaierissa. Keisarin sotapäällikkö Tilly piti kovasti puoliaan ja\nesti ylitsekulkua. Silloin kuningas huusi 300 savolaista esiin.\n'Minä tiedän, että te ette välitä keisarillisten luodeista. Menkää\nveneillä virran yli, valloittakaa vastapäisellä rannalla oleva saari\nja luokaa sinne etuvarustus. Kymmenen taaleria jokaiselle, kun työ on\nsuoritettu.' Näin sanoi kuningas, ja tietysti me lähdimme. Luoteja\ntuli kuin rakeita rankkasateella. Ei siinä kauan viivytty, kun olimme\nsaaren rannalla. Ja sitten me huusimme \"hakkaa päälle!\" ja hakkasimme\nmaahan keisarillisia. Tuo huuto vaikutti yhtä paljon kuin miekan iskut.\nHuomasivatpa keisarilliset, että me olimme suomalaisia. Meitä he olivat\noppineet pelkäämään ja tuota huutoamme. He juoksivat kuin säikähtäneet\nlampaat kapeaan salmeen, joka erotti saaren heidän pääjoukoistaan.\nEi niistä monestakaan ollut enää morsiamensa luokse. Me valloitimme\nsaaren, laitoimme varustuksen ja saimme kukin kuninkaan omasta kädestä\n10-taalarisemme. Ja hän sanoi: Sillä tavalla ne Savon pojat tappelee.\n\n-- Hän se kuningas oli, se Kustaa Adolf, lopetti sotilas innostuneena.\n\nSilmät kiiluvina innostuksesta Pekka kuunteli sotamies Piikin puhetta.\nKeskustelun aikana olivat Luukas ja Paavokin saapuneet, varustauneena\nhirven ajoon. Killi makasi rauhassa Pekan jalkain juuressa.\n\nKäytyään ulkona Leena ilmoitti saunan olevan valmiina. --\n\nMiesten kylvettyä oli illan hämärä jo muuttunut pimeäksi. Puinen\nluukku vedettiin akkuna-aukon eteen ja päre sytytettiin pihtiin\nuunin nurkalle. Lisävalon saamiseksi kokosi Reeta tervaksia takkaan\nleivinuunin kupeelle ja sytytti ne tuleen.\n\nMiehet olivat virkeitä ja puheliaita. Kyseltiin Piikiltä uutisia\nsuuresta maailmasta, joka metsäsuomalaisista tuntui niin kaukaiselta.\n\nPiikki kertoi havainneensa, että paha metsäpalo, joka oli sattunut\nalempana joen varrella, oli ärsyttänyt peltoviljelijöitä tuimasti,\nhe kun saivat sen käsityksen, että palo oli lähtöisin suomalaisten\nkaskitulesta. Se oli polttanut laajalti metsää.\n\n-- Sattuuhan se kovalla tuulella kuivana aikana joskus tuli saamaan\nvallan sellaisen, ettei sitä voi hallita, myönsi vanha Marttinen.\n-- Mutta on täällä metsiä palamaankin. Ja palaneesta alastahan\nruotsalaiset saavat parempaa laidunmaata lehmilleen.\n\n-- Ruotsalaiset ovat uhanneet ajaa kaikki suomalaiset täältä pois.\nKehuivat hallituksen olevan heidän takanaan, selitti Piikki.\n\nKuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:\n\n-- Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. -- Ei ole\nenää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia\nvainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti\nmuuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa\nvihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa\nmetsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en\naluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet.\nOlin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman\nniitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli\njo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin\nsinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät\nhyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat\nluvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä\nruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen.\nNiinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika\n26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut\neivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka\nAsikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla\nerästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut\ntuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä\nkomennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani\ntuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä,\nMartti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin\nvoimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka\nminut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi\npäästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta\njättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin\nasettunut herroja vastaan. -- Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti\nsen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla\ntänne tulit.\n\n-- Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. -- Olinhan jo\n10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit\nraataa.\n\n-- Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta.\nJa verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään\nryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet\nvihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.\n\n-- Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.\n\n-- Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. -- Oli meillä\nkyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona\nolevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat\nhakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.\n\n-- Mutta jos --, lausui Martti miettiväisenä, -- jos ne nyt kuitenkin\nvaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.\n\nSiihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.\n\n\n\n\nLAPSUUDEN YSTÄVÄT.\n\n\nMarttilan lähimmät naapurit olivat Oinola ja Mulikka, nekin Lehtovaaran\nselänteen rinteellä. Talot olivat jotakuinkin saman mallin mukaan\ntehdyt ja varallisuus oli jotenkin samalla tasolla. Myös Mulikan väki\noli tullut Rautalammilta, muutamaa vuotta myöhemmin kuin Oinoset ja\nMarttiset. Mulikan isäntä oli harvasanainen korvenraataja, emäntä vähän\nkivuloinen.\n\nMulikan suuresta lapsisarjasta oli vanhin Erkki, mies parhaassa\nnuoruuden iässä. Hän oli vilkas liikkumaan ja uuttera metsänkävijä ja\nkalastaja. Hän oli Martti Marttisen paras ystävä, vaikkakin heillä\noli lähes kymmenen vuotta ikäeroa. Luonteet soveltuivat sangen hyvin\nyhteen. Martin vakavaa jäykkyyttä kevensi Erkin iloluontoisuus ja\nleikillisyys. Toinen oli kuin korven jättiläiskuusi, juhlallinen ja\nvahva kestämään suuriakin myrskyjä, toinen kangasmaalla kasvanut\nsolkipetäjä, solakka ja sorea. Miehet olivat melkein joka ilta yhdessä.\nHämärän tullen käveli Erkki tavallisesti Marttilaan, jossa oli kuin\nkotonaan.\n\nJo lapsuudessaan oli hän näin tehnyt, silloinkin, kun ei vielä työhön\npystynyt. Kun Martti ei joutanut hänen kanssaan aikaa kuluttamaan,\noli toverina Reeta, joka oli melkein yhden ikäinen hänen kanssaan.\nMuita naistuttavia ei Erkillä ollutkaan sanottavasti. Riitan ja hänen\nvälillään kasvoi ystävyyssuhde, jota oli kestänyt näihin saakka.\nKesäisin istuivat he iltakaudet veneessä ahvenia onkien. Marja-aikana\nkulkivat ahot mansikoita poimien ja suot lakkoja ja karpaloita kooten.\nUsein oli Reeta mukana metsästykselläkin, kun Erkki ampui oravia tai\nmetsälintuja.\n\nKun ilta tuli, ei ainoastaan Martti odottanut ystävänsä tuloa. Vaikka\nkullakin oli jo omat toimensa, oudoksuttiin Marttilassa, jos milloin ei\nalkanut Erkkiä näkyä puhteen tullessa.\n\nNytkin oli Reeta jo vähän levotonna katsellut tuvan ovea, milloin se\naukenisi. Vain toisella korvallaan hän kuuli miesten keskusteluja,\ntoinen kuunteli liikettä pihalta. Kerran hän jätti rukkinsa ja siirtyi\nulos muka aikoen korjata saunaa naisväen kylvettäväksi. Hän kuulikin\nreippaita, tuttuja askeleita. Nuori, kaunis mies tuli pihalle.\n\n-- Miehet kävivät jo saunassa. Olisitko sinäkin halunnut kylpeä? kysyi\ntyttö.\n\n-- Kävin kotona saunassa ja sen vuoksi viivyin, vastasi nuori mies.\n-- Oletpas sinä uuttera, jatkoi hän lempeästi. -- Eikö päivätyösi ole\nvielä päättynyt?\n\n-- Saunavettä tarvitaan, sanoi tyttö ja otti ämpärin kiehuvaa vettä\nkodasta.\n\n-- Malta, minä autan, lupasi Erkki, mutta jäi kuitenkin istumaan kodan\nrahille seuraten ilmeisellä mielihyvällä rotevan punaposkisen tytön\nliikkeitä.\n\n-- Onko tuo mielestäsi auttamista, nauroi tyttö. Nuori mies ei\nvastannut mitään, silmät vain vilkkuivat hymyilevästi ja tyttö punastui.\n\n-- Mitä siinä töllistelet, sanoi tyttö nakaten niskaansa.\n\n-- Autan sinua silmilläni, eikö niin? Erkki naljaili. -- Ajattelin\ntässä, että en ole nähnyt toista mieleisempää tyttöä -- -- mutta enhän\nole nähnytkään monta naista alle viidenkymmenen. Kun oikein ajattelen,\nen ole muita tyttöjä nähnytkään kuin sinut, nauroi hän.\n\n-- Kun toisia näet, silloin mielesi muutat. -- Reeta aikoi tämän\nleikiksi, mutta hänen äänensä värähti, ja jokin ilme hänen kasvoissaan\nosoitti, että siinä takana oli totta.\n\n-- Kukapa sen tietää, sanoi Erkki kevyesti. Hän ei huomannut mitä\nReetan mielessä piili.\n\n-- Lähtekäämme sisään, täällä on viileätä, sanoi Reeta lopettaen\nkeskustelun.\n\nNuoret lähtivät tupaan. Siellä Leena laitteli ruokapöytää kuntoon.\nLeena oli talon emännyyttä hoitanut talon vanhan muorin kuolemasta\nasti. Martti oli hänet hakenut vaimokseen Savosta saakka, vanhasta\nOinosten kotitalosta Rautalammilta puolikymmentä vuotta sitten ja oli\nhänestä hyvän emännän saanut. Kun Reetakin oli kasvanut aikaihmiseksi,\noli talossa nyt naistyön tekijöitä. Sen vuoksi oli viime aikoina\npidetty useampia lehmiä, joten myös maitoruokaa riitti isommalle\njoukolle.\n\nReeta istui jatkamaan kehräystään, kunnes tulisi heille sauna-aika.\n\nPekka ja Martti kertoivat aterioidessaan Erkille aiotusta\nhirvenmetsästyksestä ja, kuten arvasivat, saivat hänet heti innostumaan\nasiaan.\n\n-- Hulluhan hirvet pyytämättä jättäisi, sanoi hän.\n\n-- Hyvä se on hirvenliha talven varaksi, sanoi vanha vaari, leikaten\naimo kimpaleen hirven reittä eteensä. -- Kun Tapio, metsän jumala\nriistan näkyviin ajaa, tottapa on tarkoitus, että se lahjana otetaan\nvastaan.\n\nPekka lisäsi:\n\n-- Veronkantaja vaatii veroina myös hirvennahkoja. Mistä niitä saisi\njos ei kaataisi.\n\n-- Ei se ole muuta kuin kateutta ruotsalaisten puolelta, arveli Luukas,\n-- etteivät he sallisi suomalaisten metsästää. Kun ei riistaa saada,\nsyytetään siitä suomalaisia. Kyllä sitä on riistaa heidänkin varalleen,\nmutta eihän metsänelävä aivan kotipirttiin Isonjoen laaksoon juokse.\nMetsästä se on haettava, ja metsästä sen suomalaiset hakevat.\n\n-- Käyvät ne joskus ruotsalaisetkin näissä metsissä, puuttui puheeseen\nErkki Mulikka. -- Kesällä kaskenpolton aikana olivat suomalainen ja\nruotsalainen metsämies tavanneet toisensa Kurkilouhen alla kaadetun\npeuran raadolla. Kumpikin, sekä suomalainen että ruotsalainen,\nväittivät peuraa omakseen. Ruotsalainen sanoi sen haavoittaneensa ja\njälkiä seuranneensa. Suomalainen sanoi: Minä en sitä haavoittanut, minä\nammuin sen tähän paikkaan, enkä ole koko aikana päästänyt silmistäni.\nSiitä syntyi tappelu ja suomalainen tappoi ruotsalaisen.\n\nPaavo-renki tiesi, että nyt eivät ruotsalaiset enää liiku yksinään\nmetsissä. Heitä on useampia yhdessä, ja monen suomalaisen henki on\nmennyt, kun on varustamattomana saapunut heidän tielleen.\n\n-- Meitä lähtee nyt kuitenkin siksi monta liikkeelle, että saa olla\nparvi ruotsalaisia ennenkuin meiltä hirvennahka viedään, jos elukka\nsaadaan ammutuksi, vakuutti Pekka, heittäen samalla luupalan Killille\njärsittäväksi.\n\nMiehillä oli, kuten tavallista suomalaismetsissä, hyvä ruokahalu. Leipä\nmieheen kului, lisäksi suuri kimpale hirvenlihaa ja aimo padallinen\nlintukeittoa nauriiden kera.\n\nSaunasta palanneet naiset kantoivat olkia lattialle, ja sinne\npaiskautui väki levolle riisuutumatta. Mitään peitettä ei ollut, osalla\noli hirven- tai poronnahkat allaan. Miehet sopivat siitä, että hyvissä\najoin ennen auringonnousua lähtevät liikkeelle. Reeta toimittaa sanan\nMulikkaan Erkin lähdöstä. Martti lupasi palata seuraavaksi illaksi.\nLeena laittoi evästä konttiin koko seurueen tarpeiksi.\n\n\n\n\nHIRVENAJO ALKAA.\n\n\n-- Ylös miehet! herätteli Luukas jo ennenkuin Otavan sarvet olivat\nkääntyneet päivän nousulle.\n\nPian oli metsästäjäseura jalkeilla. Kun ei Erkki Mulikalla ollut\npyssyä mukana, otti hän vanhan vaarin jousen, jolla tältä salolta oli\naikoinaan monet peurat kaadettu -- ja kerran karhua haavoitettu niin,\nettä kirveellä saatiin lopetetuksi.\n\nKomea oli katsella sitä joukkoa, joka aukeaman reunaa astuskeli\nhirvenjälille raittiina lokakuun aamuna. Vaatetukseltaan se ei ollut\nhuomattava. Päässä oli kullakin reunaton patalakki. Ruumista verhosi\npolvien yläpuolelle ulottuva sarkatakki, jota sitoi kirjailtu vyö\nja puunappulat nappeina. Housut olivat polven alapuolelta nauhoilla\nkierretyt. Jalassa oli tuohivirsut. Paavolla ja Luukkaalla oli\nkontti selässä. Pukua komeampi oli vankka vartalo. Pekka, Erkki ja\netenkin Martti olivat ryhdiltään sankareita, Mulikkaa pidettiin\nkauneimpana seutukunnan nuorista miehistä. Jousi olallaan hän oli kuin\nmuinaissuomalainen jumala, Lemminkäinen, joka naisissa herätti ihailua.\n\nKun he saapuivat sille kohdalle, missä hirvet oli eilen nähty,\nohjattiin Killi jälille. Yön aikana olivat jälet vähän haihtuneet,\nniin että Martin täytyi kulettaa koiraa metsään, minne hirvet olivat\nkadonneet. Siellä ei Killin tarvinnut kauan kierrellä ennenkuin se\nalkoi, varovasti kyllä, mutta jatkuvasti kuono maahan painettuna kulkea\nlaaksoon suolle päin. Suon reunalla jo koira haukahti ja kiiruhti\nkulkuaan. Vihdoin suon takana alkoi säännöllinen haukunta merkiksi\nsiitä, että koira oli varmasti hirven jälillä.\n\nMiehet seurasivat mukana. Kun oli vähän aikaa kävelty, löytyi\nkalliojyrkänteen alta vastapäisen vaaran rinteeltä sammalikosta hirvien\nmakuupaikka. Kaksi niitä oli ollut, ilmeisesti samat, jotka Martti oli\nnähnyt. Koira oli kai ne yhdyttänyt, koska sen haukunta oli jo kiihkeää\nja äreää. Miehet hajautuivat vähän.\n\nMartti ja Erkki nousivat vaaralle, jonka takana oli toinen suo ja sen\nkeskellä lampi. Ennakolta oli vaikea päättää, mistä hirvet olivat\ntavattavissa. Koirakin toisinaan hiljenti haukuntaansa, jopa kokonaan\npysähtyi. Olisikohan se häipynyt jäliltä? Ystävykset tähystävät ja\nkuuntelevat. Vihdoin koira alkaa taas haukunnan, joka kuuluu toiselta\nvaaralta laakson takaa. Sinne on pitkä matka. Miehet silmäilevät eri\ntahoille, näkyisikö metsästäjätovereita.\n\n-- Kas, kas tuolla! huusi Martti ja osoitti lammelle päin. Hänen tarkka\nsilmänsä oli huomannut hirven pyrkivän suon poikki. -- Tuo on koiras,\nse sarvipää. Hirvet ovat hajaantuneet ja Killi ajaa naarasta toisella\nsuunnalla.\n\nJuuri kun sarvipää oli päässyt suon reunaan, kuului sieltä pamahdus.\nJoku oli ampunut, mutta ilmeisesti harhaan, koska hirvi otti pitkän\nloikkauksen ja jatkoi nopeata juoksuaan.\n\n-- Sitä on mahdoton seurata, kun Killi on toisen perässä, päätti Erkki,\nja he lähtivät astelemaan sinne päin, mistä haukunta kuului. Eräässä\nmutkassa he yhdyttivät Luukkaan. Päivä oli jo puolissa.\n\n-- Tästä näkyy tulevan pitkä ajo, selitti Luukas. -- Turha on meidän\nkiirehtiä. Voimme hyvin tässä levätä ja odottaa, mille suunnalle\nhaukunta kallistuu.\n\nHe istuutuivat sammalikolle puron reunalle. Ahtaaseen laaksoon ei\nkuulunut ollenkaan haukuntaa. Ehkä oli hirvi edennyt hyvinkin kauas.\nKuultuaan koirashirven pakenemisesta Luukas sanoi:\n\n-- En luule, että Killin ajama hirvi hyvin kauas juoksee. Se palaa\ntakaisin seudulle, missä eksyi toveristaan.\n\nHe nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt\noli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas\nlähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista.\nKotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli\nennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne\npäin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne\npäin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät\nsuojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja\ntodella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä,\nErkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.\n\nYhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään,\njoka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven\nvilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo\naukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn\ntakajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy\noli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka\nsyvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät\nsäärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi\nja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä\nkokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.\n\nKatsottuaan hirveä, sanoi Pekka:\n\n-- Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä\nmetsässä.\n\nHän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi\nlammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän\nreunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei\nluoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.\n\n-- En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän\ninnostuneena.\n\n-- Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti\nLuukas.\n\nAhon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion,\nja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta\njuomavettä.\n\nAterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista,\njotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli\nmetsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia\nasukkaita. Hän kertoi:\n\n-- Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella\non suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla\nonkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla\nkaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi\nRistoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas.\nTultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille\nkohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa\nja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin\ntaitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa\nviljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon\nrahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät,\nettä hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että\nkyllä hänen rahansa olivat oikeita. -- Olen minä käynyt Pitkän-Riston\nkotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä.\nSuuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä\nkarhunpääkalloja.\n\n-- Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan,\non Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella\njokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla\nnukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta\noli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt\nhevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta,\nsekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja\nveti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.\n\nNäin juttelivat miehet aterioidessaan.\n\nHeidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka\npuolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän\noli jo kerran ampunut.\n\n-- Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. -- Kyllä ne jäljet\nyhdytämme kuten tänäänkin.\n\nKaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät\npetoeläimet niitä raatelisi.\n\n-- Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn,\nehdotti Erkki.\n\nNäin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.\n\n-- Tuossa on jousi, sanoi Erkki. -- Olenkin sitä turhaan kantanut...\nEi, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. -- Hän oli huomannut\nison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja\nvarovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso\npudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:\n\n-- Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.\n\nMartti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti\ntaakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.\n\n-- Joutukaa huomenillaksi saunaan, kutsui Martti.\n\n-- Ellemme huomiseksi, niin ainakin ylihuomiseksi, lupasi Luukas.\n\nHirvenajolle aikovat jäivät nuotiolle yötään kuluttamaan ja aamua\nodottamaan.\n\nHe jatkoivat keskustelua. Puhe kantausi suomalaisten ja ruotsalaisten\nvälisiin vainoihin.\n\n-- Syytä on varoa ruotsalaisia, sanoi Luukas, korjatessaan tulta\nnuotiossa. -- Kerran minäkin jouduin heidän kanssaan tekemisiin. Olimme\nkarhun kaataneet ja nylimme sitä, kun saapui ruotsalaisjoukko. En tiedä\nmitä heillä lienee ollut mielessään, mutta kun näkivät, että kaadettu\neläin oli karhu, eivät ryhtyneet väkivallantekoihin, sillä heille juuri\nolimme palveluksen tehneet karhun ampumisella ja niin turvanneet heidän\nlehmiään. Uhkasivat kuitenkin lähtiessään, että jos tapaavat meidät\nhirven ampumisessa, he säälittä tappavat jokaisen.\n\n-- Vähälläpä pääsitte, huomautti Pekka. -- Moni suomalainen on saanut\npahempaakin kokea. Ostmarkilla tulivat ruotsalaiset taloon juuri kun\nkoko väki oli saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin\ntuli. Kaikki paloivat sisällä. Äiti heitti nuorimman lapsensa ulos,\nmutta murhamiehet nakkasivat sen takaisin liekkien uhriksi.\n\n-- Niin, niin, kyllähän ne ovat julmia tekoja, myönsi Paavo. -- Paikoin\nkuuluvat kokonaisia kyliä polttaneen. Mutta eivät suomalaisetkaan ole\njättäneet kostamatta. Puralaan tulivat ruotsalaiset ja äkkirynnäköllä\nyllättivät talon asukkaat. Kuusi henkilöä tapettiin, seitsemäs pääsi\npakoon ja toi Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Nämä hyökkäsivät\nruotsalaisten kimppuun, eikä yhtään pelastunut.\n\n-- Viha synnyttää vihaa, päätti Luukas. -- Antaisivat meidän täällä\nolla rauhassa ja metsästää sekä kalastaa, niin ei heillä olisi\nsuomalaisten puolelta mitään pelättävää.\n\nNäin jutellen miehet nukahtivat. Vuorotellen kuitenkin yksi piti vahtia\nja hoiti nuotiota, jottei syksy-yö kovin kangistaisi jäseniä.\n\nAamulla aikaisin lähdettiin liikkeelle. Killi ohjattiin lammen rannalle\nsille kohdalle, missä Pekka oli sarvipäätä ampunut. Täytyi kierrellä\njonkun aikaa ennenkuin koira löysi hirven jäljet. Vasta pitemmän matkan\nkuluttua alkoi haukunta. Hirvi oli arvatenkin edellisen päivän ajon\njohdosta siirtynyt kauas.\n\nAjo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka,\nErkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin\nhaukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso.\nHeidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät,\njotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.\n\nMetsästäjät pysähtyivät.\n\n-- Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. -- Hirvi pyrkii joen\nyli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän\nmennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä\ntänä aikana.\n\nMiehet jäivät pitämään neuvottelua.\n\n-- Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, -- on\netsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme\nruotsalaisten huomion välttää.\n\nPekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin.\nKoira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten\nneuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi\nkiihkeästi haukkua.\n\nHirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli\nKillin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn\nniin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle.\nMetsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä\nja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti\nvarovaisuuden.\n\n-- Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. -- Tuolla\nsivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.\n\n-- Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti\nLuukas. -- Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu\nkylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos\nhirvi sattuisi kääntymään sinne päin.\n\nLuukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian\nsen jälkeen.\n\n\n\n\nERKKI JOUTUU VANGIKSI.\n\n\nErkki Mulikka kiersi metsän reunaa. Siellä päin joki näytti kapeammalta\nja ehkäpä ylikulkupaikkakin pikemmin löytyisi.\n\nJouduttuaan rannalle hän näki Pekan, Paavon ja Luukkaan keksineen\nveneen, jolla soutivat joen yli. Hän huusi heille, mutta he eivät\nmetsästysinnossaan häntä kuulleet.\n\nHän katseli rannalta venettä tai lauttaa, mutta sellaista ei näkynyt.\nNopeasti hän kantoi kaksi kuivaa puuta rantaan, sitoi ne pajuvitsalla\ntoisiinsa kiinni ja, ottaen sauvan käteensä, alkoi meloa lauttaansa\njoen yli. Joki oli sillä kohdalla kivikkoinen ja virtaava.\n\nKun hän tuli keskelle, ei sauva pohjannut ja virta alkoi viedä\nlauttaa alaspäin, missä vesi kuohui koskena. Tilanne ei häntä\narveluttanut, sillä hän uskoi pääsevänsä onnellisesti yli vaikka koskea\nlaskemallakin. Kahdesta puusta kyhätty lautta oli niin pieni, että se\nhädin tuskin kannatti häntä. Koskessa hän oikaisi itsensä suoraksi,\npitäen pyssyä toisessa ja sauvaa toisessa kädessään.\n\nNuori suomalainen näytti komealta kiitäessään kuohuissa melkein\nnäkymättömällä lautallaan. Arvatenkin olisi kaikki käynyt hyvin, ellei\nvirta olisi vienyt lauttaa kiveä kohti, mihin se jysähti niin, että\nhento pajuside katkesi ja puut hajaantuivat. Notkea mies huomasi vaaran\nja nopeasti päättäen hyppäsi kivelle.\n\nSiinä hän nyt seisoi pelastuneena kosken kivellä. Vastapäiselle\nrannalle oli siksi pitkä matka, ettei juuri hypätä voinut. Välillä oli\nväkevä virta.\n\nKatsellessaan mahdollisuutta ylipääsyyn kuuli hän helakkaa naisen\nnaurua rannan kalliolta.\n\nSiellä seisoi nuori tyttö marjatuohinen kädessään.\n\n-- Uljaasti laskit kosken ja taitavasti hyppäsit kivelle, sanoi hän\nilakoiden. -- Mutta nyt olet kiikissä etkä pääse minnekkään. -- Tyttö\npuhui ruotsia. Erkki päätti, että hän oli tästä rantakylästä.\n\n-- Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi\nrannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. -- Pääsisin kuivin jaloin,\njos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä\nkiveä kohti.\n\n-- Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista,\nvaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen,\nsiirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.\n\n-- Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi\nseipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja\nteki hirveän hypyn.\n\nTyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen\nvierellään.\n\n-- Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. -- Erkin\nääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.\n\nPoislähtöä tehdessään hän sanoi:\n\n-- Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis\nauttamaan muukalaista?\n\nSekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun\nselvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen\nnaisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty\ntai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä\ntienoin.\n\n-- Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun\nminulle, sanoi tyttö. -- Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.\n\nKuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.\n\n-- Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. -- Usko pois, se on hyvä\nneuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.\n\nErkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta,\nkun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei\nehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen\noli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran\nsilmäyksen tyttöön ja sanoi:\n\n-- Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen\nroiston kanssa. -- Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa\nvalloilleen:\n\n-- Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän.\n-- Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän\nrintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.\n\n-- Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei\nhirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin\npyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne\nei osaa maaliin. -- Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä\nvihollisiinsa.\n\n-- Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen\nruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti\nmurhatyön.\n\n-- Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.\n\n-- Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. -- Suomalainen\non henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti\nolla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet\nmyös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä\nsuomalaisesta päästy näillä mailla.\n\n-- Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. -- Kuulethan\nkoiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja\ntuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.\n\nMiehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf\nja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista\nja potkivat kuljettaessaan.\n\n-- Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan\nniin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä,\nhän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta\nkostosta.\n\nStina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut\nsydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta\nsuomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon\nsuomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka\nharvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan.\nFryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne\ntappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi\nputkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut\nväkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista\npuolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen\nkanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili\nsiitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään\nGustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana.\nGustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja\nkylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen\npunaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään.\nHän ja Stina, -- niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä\noli Stinan suoranainen suostumus, -- heidän piti pian viettää häitä.\n\nKuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!\n\nMiksi se nyt siltä tuntui?\n\nJa punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla,\nnäytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat\nvaihtuneet.\n\nStina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen\nkotiin.\n\nDalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin\naittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin\njaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä\nmyös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina.\nNyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa\nasuinhuoneisiin.\n\nStinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka\noli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet,\nisännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien\nkiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan\npyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.\n\n-- Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte,\nhuomautti Stina ujosti.\n\n-- Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, -- pian hänen\npäivänsä joka tapauksessa päättyvät.\n\n-- Emme me kauan viivy. Huomenna ennen puoltapäivää olemme takaisin,\nvakuutti Dalbo. Jos viipyisimme, työnnä kissankolosta vettä ja leipää.\n\nAitoissa ei yleensä ollut mitään aukkoa. Oven alasyrjässä oli vain\npieni reikä, mistä kissa voi kulkea pyytäessään hiiriä.\n\n-- Minä tulen pian perästä, huusi Gustaf toisille.\n\n-- Unohdin jotain.\n\nHän lähestyi Stinaa, tarttui hänen käsipuoleensa ja puristi sitä\nkovasti.\n\n-- Sinä näyt hellivän tätä suomalaista. Kavahda! Teeppäs tiliä kuinka\nsinä jouduit hänen seuraansa?\n\n-- Hänen silmänsä leimusivat.\n\n-- Se ei sinuun kuulu, vastasi Stina loukkautuen sulhasensa\nkovakouraisuudesta ja tempautui hänestä irti.\n\n-- Sinä tiedät että minä olen raju mies enkä tunne sääliä suomalaista\nkohtaan. -- Gustaf oli sangen ärtynyt. -- Pane mieleesi, että tuo mies\nei tästä talosta elävänä lähde.\n\nNäin vannottuaan hän lähti tavoittamaan tovereitaan.\n\n\n\n\nHIRVENAJON PÄÄTÖS.\n\n\nErkki Mulikan joutuessa näin vangiksi jatkoivat Pekka, Paavo ja Luukas\nhirvenajoaan. Päästyään joen yli he sivulleen katsomatta riensivät\nKillin haukuntaa kohti metsään. Rannalta kohosi loiva mäki, jonka\ntakana oli laaja metsä. Hirvi kiersi mäen rintaa ja kääntyi sitten\nsalolle päin.\n\nKauan kesti kiivas ajo. Pekka oli väsymätön. Hän piti hirveä\nomaisuutenaan, kun oli sitä kerran ampunut. Hän uskoi, että se oli\njonkun verran haavoittunut, joten sen täytyi lopulta antautua.\nSyyspäivä oli kolea ja uhkasi yöksi pakkasta.\n\nMiehet ihmettelivät jonkun verran, kun ei Erkkiä kuulunut. He olivat\nkuitenkin vakuutettuja, että hän kuulee Killin haukunnan ja joutuu\njäljille.\n\nVihdoinkin, kun ilta alkoi jo lähetä, huomasivat he haukunnasta, että\nhirvi oli lähellä saavutettavissa. Killi nosti kiihkeän äläkän. Komea\nelukka oli sortunut suohon. Pekka, joka kulki edellä, näki sen ensiksi.\nNyt hän oli saaliistaan varma. Hän ampui hirveä päähän, joka painui\nsivulle niin, että sarvenkuve maata koski. Ruumis retkahti alas ja\nKilli kiiruhti sen kimppuun.\n\nYhteisesti nostivat miehet elukan suosta, asettivat pajunvitsat sen\njalkoihin ja vetivät suon reunalle.\n\nNyt vasta ennättivät he ajatella väsymystään. Luonnollisesti roihusi\nennen pitkää nuotio pimenevän illan hämyssä. Tuntui kylmältä, minkä\nvuoksi tuli tehtiin tavallista isompi.\n\n-- Ei tässä vielä levolle jouda ennenkuin hirvi on nyletty, tuumi Pekka\nja valmistautui Paavon kanssa työhön.\n\nLuukas istui nuotion ääressä ja kohenteli tulta. Omituinen\nherpautuminen valtasi hänen ruumiinsa. Hän oli ollut sadoilla\nmetsästysretkillä, kierrellyt kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut, käynyt\nNorjankin puolella ja ollut monessa seikkailussa. Tänään painoi hänen\nmieltään selittämätön tunnelma. Haaveellisena hän katsoi kimmeltävää\ntähtitaivasta, joka näkyi puitten latvojen yltä. Metsä oli melkein\nyhtämittaa ollut hänen kotinaan. Lämmintä tupaa, omaa kotia ei\nollut. Suurin nautinto oli verryttää jäseniään Oinolan saunassa, kun\nmetsästyksen väliaikoina sai siellä majailla.\n\nPekka ja Paavo olivat saaneet hirven teurastetuksi. He olivat\nerottaneet hyvän lihapalan ateriaksi. Muut paistit he olivat kasanneet\nläjiin ja sitoneet ne kannalmuksiksi kotiin vietäväksi. Niinikään nahka\nsidottiin kokoon, jotta se olisi helpompi kantaa.\n\nHekin tulivat nuotiolle, jossa alettiin valmistaa ruokaa. Osa lihasta\npantiin paistumaan tulelle, osa paloiteltiin pieniksi. Luukas meni\netsimään lähdettä, joka oli suossa kuusen tiheitten juurien suojassa.\nHerneitä ja lihapaloja pantiin astiaan, joka ripustettiin tulelle\nkiehumaan. Killi oli teurastuksessa saanut koiralle kuuluvat osat ja\nasettui levolle miesten jalkojen juureen. Vallan rauhallinen se ei\nollut. Lieneekö ollut vielä ajosta jännittyneenä. Aina väliin siirsi\nmakuupaikkaansa.\n\nAteriaa odotellessaan vaipui Luukas taaskin mietteisiinsä.\n\n-- Me olemme nyt turvattomalla puolella metsässä, sanoi hän. -- Täällä\nei ole meillä tuttavia eikä suojaa. On parasta, että, kun on vähän\nlevätty, lähdemme yön selässä paluulle. Ehdimme pimeässä kulkea poikki\nIsonjoen laakson ja välttää ruotsalaiset kylät.\n\n-- Kotiin täytyy kiiruhtaa, myönsi Pekkakin, muistellen nuorta\nvaimoaan, joka siellä kotona odotti. -- Tuosta saa Miina komean\nhirvensarven tuvan seinälle, sanoi hän heittäen irtisahaamansa sarvet\npyssynsä viereen mättäälle.\n\nPaavo tunsi hiukaisevaa nälkää ja koetti ateriaa kiiruhtaa. Hänestäkin\nalkoi tämä outo korpi tuntua kaamealta. Hän oli kuullut paljon\nkertomuksia ruotsalaisten harjoittamasta vainosta, vaikka ei ollut\nsattunut koskaan riitaan heidän kanssaan. Oli hän ollut kerran\nkesärenkinäkin eräässä ruotsalaisessa talossa, missä kaikki olivat\nolleet hyvin ystävällisiä. Vasta myöhemmin oli se suomalaisten ja\nruotsalaisten välinen viha leimahtanut liekkiin.\n\n-- Epäilemättä ne ruotsalaiset meidät huomasivat, kun kiiruhdimme\nlaakson poikki, hän puhui puoleksi itsekseen. -- Mutta jos olisivat\nlähteneet meitä takaa-ajamaan, olisivat he jo meidät yllättäneet.\n\n-- Onkohan Erkille jotain tapahtunut, kun ei kuulu, mietti Pekka. --\nHän on kuitenkin sellainen kärppä, että käpälälaudasta pääsee.\n\nMiehet keräsivät kuusenhavuja alleen ja alkoivat aterioida. Tuskin he\nolivat ennättäneet ensimmäisiä suupaloja haukata, kun Killi kohotti\npäätänsä kuunnellakseen. Korvat törröttivät koiralla pystyssä ja se\nmurisi vihaisesti. Metsästä kuuluikin pian risahduksia. Killi ryntäsi\nsinne ja aloitti vihaisen haukunnan.\n\n-- Hei, miehet, kutsukaa koiranne pois, jottei pure rauhallisia\nihmisiä, kuului ääni korven pimeydestä.\n\nMiehet olivat nuotiolla kavahtaneet ylös ja tarttuneet pyssyihinsä.\nKuultuaan äänen he huomattavasti rauhoittuivat, ja Pekka vihelsi\nKilliä luokseen. Koira ei totellut kutsua, mutta heitti haukunnan. Se\nvain murahteli seuratessaan outoja tulijoita. Sen selkäkarvat olivat\npystyssä.\n\n-- Hyvää iltaa metsämiehet, toivotti tulijain johtaja, vanha\nruotsalainen, astuessaan nuotion ääreen. Lähinnä häntä tuli kaksi\nvastenmielisen näköistä miestä. Tulen valossa näkyi toisella hatun\nalta punainen tukka. Lieneekö valo hänen silmiänsä häikäissyt, kun hän\nkäänsi ne pois eikä katsonut suomalaisia silmiin. Yhä enemmän näkyi\nmetsästä tulevan miehiä, kaikkiaan kahdeksan henkeä, kaikki hyvin\nasestettuina.\n\n-- Älkää pelätkö, emme me mitään pahaa teille tahdo, vakuutti vanha\nruotsalainen, huomattuaan suomalaisten säikähdyksen. -- Mekin olemme\nmetsämiehiä, joiden on tarpeen yöpyä täällä korvessa. Sattumalta\nhuomasimme tämän tulen ja arvelimme, että on rattoisampi asettua\nnaapuriksi.\n\n-- Sopiihan tähän nuotiolle useampiakin, esitti Pekka vieraanvaraisena.\nPelko alkoi vähitellen hänestä häipyä.\n\n-- Pitäkää te vain nuotionne, sanoi punatukkainen kalseasti. -- Me\nlaitamme omamme vähän sivummalle. Tule Klas, tulkaa miehet.\n\nHe poistuivat pimeään, ja pian kuului kuivien puiden kaadantaa sekä\nkuusenoksien karsimista. Jonkun matkan päähän kuusipensaikon taakse\nlaittoivat ruotsalaiset nuotionsa. Puhetta ei sieltä asti voinut\nerottaa, mutta väliin kuuli Luukas heidän karkeata nauruaan.\n\nSuomalaiset jatkoivat keskenjäänyttä ateriaansa. Tarjosivat sitä\nvanhalle miehellekin, joka edelleen viipyi heidän nuotiollaan.\n\n-- Pian kai meidänkin ateriamme valmistuu, vastasi ruotsalaisten\njohtaja, vältellen ja tarjoukseen suostumatta. Vanha mies kyseli heiltä\nyhtä ja toista, kyseli heidän nimiään, asuntopaikkaansa sekä uteli\ntietoja yleensä suomalaisten oloista.\n\n-- Teette väärin kun tulette näin pitkälle metsästämään, huomautti\nvieras. -- Tällä tavalla särkyy naapurisopu. Luulisi teillä siellä\nomissa metsissänne olevan kylliksi riistaa.\n\nVaikka vanhan miehen sanat olivatkin moittivia, sanoi hän ne kuitenkin\nsiksi hyväntahtoisesti, etteivät suomalaiset mitään pahaa epäilleet.\n\n-- Ensimmäistä kertaa me näillä mailla olemme, vakuutti Pekka. -- Hirvi\nlähti liikkeelle meidän halmeiltamme. Me emme voineet sen kulkua ohjata\nja niin jouduimme tänne.\n\n-- Kuinkas teidän metsästyksenne on luonnistunut, kysyi Luukas. --\nOliko teillä otus ajettavana; hirvi, peura tai ehkäpä karhu? Teitä\nnäkyy olevan monta miestä.\n\n-- Ky-yllä, kyllä mekin olemme saaliin ajossa, vastasi vanha mies\nepäröiden.\n\nVieraitten koira oli osunut hirven teurastuspaikalle ja alkanut siellä\njäännöksiä syödä. Killi, joka kaiken aikaa oli ollut hyvin äreänä ja\npitänyt vihaisena silmällä outoja henkilöitä, riensi koiraa ajamaan\npois. Niiden kesken syntyi ärhäkkä tappelu, jossa vieras koira jäi\nalapaulalle. Se parahti silloin tällöin surkeasti. Vihdoin se kolmella\njalalla liikaten pakeni ruotsalaisten nuotiolle.\n\n-- Suomalaisen koira ei rankaisematta pure ruotsalaista, karjaisi\nsilloin punatukkainen ja ryntäsi suomalaisten nuotiolle. Hän kiirehti\nKillin kimppuun ja potkaisi sitä niin, että koira kiljahti tuskasta.\nPekka kiivastui tästä ja tarttui pyssyynsä, mutta vanha mies ehti\nvälittäjäksi.\n\n-- Ette kai koirien takia tappelua nosta, hän rauhoitti. -- Pane,\nsuomalainen, pyssysi puun oksaan, kun ei vastustajallasikaan sellaista\nole. Rauhoitu, Gustaf, lepytteli hän toveriaan.\n\nRuotsalaiset poistuivat nuotiolta.\n\nTapahtuma oli tehnyt suomalaiset sen verran rauhattomiksi, että\nhe pelkäsivät käydä levolle. Myöskään eivät he uskaltaneet lähteä\nliikkeelle, kun pelkäsivät ruotsalaisten pimeässä tekevän pahaa. He\nkoettivat seurata vieraiden liikkeitä, vaikka tiheä kuusikko rajoitti\nnäkemistä. Ruotsalaiset puuhasivat omissa askareissaan. Aterioituaan he\nhajaantuivat eri tahoille.\n\n-- Täytyy koota lisää havuja vuodetta varten, sanoi punatukkainen.\nParin toverin kanssa hän lähestyi kuusipensaikkoa ja karsi oksia.\n\n-- Jo riittää, huusi hän sitten miehille.\n\nAivan kuin komennettuina syöksähtivät ruotsalaiset pensaikon läpi\nesiin, paitsi vanha mies. Hyökkääjät tempasivat suomalaisten pyssyt,\njotteivät nämä voineet niitä käyttää. Punatukkainen tarttui Pekkaan\nkiinni. Hänen toverinsa, Klasiksi kutsuttu, otti osalleen Paavon ja\nkolmas piti Luukkaan käsiä kahlehdittuina.\n\n-- Kyllä me teille roistoille ja metsäsisseille nyt näytämme\nruotsalaisen koston, kähisi punatukkainen ja piti Pekkaa kurkusta\nkiinni, niin ettei tämä voinut ääntä päästää. Muuten eivät miehet\nsanaakaan vaihtaneet.\n\nSyntyi kiivas kamppailu suomalaisten nuotion ympärillä. Pekka, joka oli\nyllätettynä joutunut punatukkaisen alle, ponnisteli päästäkseen irti\nvankasta otteesta. Kun hän oli tukehtumaisillaan, kohotti hän hartiansa\nsellaisella voimalla, että punatukkainen kierähti sivulle ja käsi\nirtautui. Mutta mies kiersi kätensä hänen kaulansa ympärille ja niin\npyörivät he maassa vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä. Killi\notti urheasti osaa isäntänsä puolustukseen. Se kiljui ja puri Gustafia,\nmistä milloinkin kiinni sai.\n\nSamanlainen kamppailu oli Paavon ja Klasin välillä. Suomalainen ei\nvain saanut ruotsalaisen kättä kurkustaan. Hänen silmänsä mustenivat.\nKlas tarttui puukkoonsa, millä iski mihin osui. Vihdoin sai hän puukon\ntyönnetyksi Paavon rintaan. Suomalainen sortui veriinsä.\n\nPekka oli punatukkaisen saanut alleen ja toisella kädellään hän otti\npuukkonsa tupesta, jolla yritti vastustajalleen antaa kuolettavan\niskun. Toverit tulivat hätäänjoutunutta auttamaan. He monin miehin\ntempasivat Pekan Gustafin päältä ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa,\nsekä heittivät kuusenrunkoa vastaan, johon hän jäi istuvaan asentoon.\n\nLuukas oli ainoa yllätetyistä, joka ehti nousta ylös vihollisten\nhyökätessä. Hänkään ei saanut käsiinsä pyssyä, mutta puukolla hän\ntorjui vihollisia, jotka monilukuisina hyökkäsivät hänen kimppuunsa.\nTaistelu oli tuimaa, ja verta virtasi sekä ruotsalaisista että\nLuukkaasta. Pekka näki toverinsa vaikean aseman. Hänen puukkonsa oli\npudonnut maahan. Vaivoin sai hän sen sidottuun käteensä. Hän ponnisti\nhartioillaan puunrunkoa vastaan, side jalkojen ympäriltä höltyi ja hän\npääsi seisaalleen. Punatukkainen huomasi tämän.\n\n-- Vai vielä sinä yrität, hän huusi ja tempasi pyssynsä. Kuului\npamahdus. Luoti oli sattunut. Pekka kaatui maahan. Myös Klas oli nähnyt\nPekan yrityksen ja tarttunut kirveeseen.\n\nVaikka vastustaja oli kaatunut, iski Klas kiihkoissaan kirveellä päähän.\n\nLaukauksen kuultuaan riensi Dalbo nuotiolta.\n\n-- Kuka ampuma-asetta käyttää, hän huusi. Hänen silmiänsä kohtasi\nkauhistuttava näky.\n\nKaksi suomalaista makasi verissään. Kolmannen ympärillä riehui taistelu\nelämästä ja kuolemasta. Ennenkuin hän ehti enempää, löi yksi mies\nLuukasta kirveellä. Päähän tähdätty isku sattui käsivarteen. Luukas\nhorjahti ja katosi pimeyteen.\n\n-- Kyllä hänkin sai tarpeekseen, sanoi eräs miehistä huohottaen.\n\nJälellä oli enää Killi, suomalainen pystykorva. Pelkäämättä se yksinään\ntaisteli miesjoukkoa vastaan, puri heitä käsistä ja jaloista, mistä\nvain kiinni sai. Yrittivät sitä kirveellä lyödä, mutta koira vältti\niskun sukkelasti. Gustafilla oli vielä pyssy kädessään, hän ojensi sen\nKilliä kohti, ja niin kuoli hirvikoira, uhraten viimeisenä verensä\nruotsalaisten kostolle.\n\nTaistelu oli päättynyt. Suomalaiset makasivat viimeistä untansa\nverissään. Voittajat pyyhkivät verta haavoistaan. Nuotiotuli oli jäänyt\nhoitamatta. Ennen sammumistaan se loi viimeisen valon kaatuneitten\nnuorten miesten, isännän ja rengin, kalpeille kasvoille.\n\nRuotsalaiset poistuivat nuotiolta ja alkoivat tehdä poislähtöä.\n\n-- Gustaf, eihän tällaisesta menettelystä sovittu. Olihan vain puhe\nheidän vangitsemisestaan. -- Vanha mies puhui vakavasti ja nuhdellen.\n\n-- Eivät muuten antautuneet, puolusteli punatukkainen.\n\n-- Olipa kuinka tahansa, ei tämä ole teille kunniaksi. Oli teitä\nkylliksi monta saamaan heidät surmaamatta kiinni.\n\nGustaf ei kertonut Dalbolle mitään siitä, että hän oli jo ennakolta\ntehnyt toveriensa kanssa sopimuksen miesten tappamisesta. Salahyökkäys\noli tapahtunut valmiin suunnitelman mukaisesti.\n\nMiehet kokosivat tavaransa, sälyttivät selkäänsä myös suomalaisten\nampuman hirven lihat ja nahkan. Hajoitettuaan nuotionsa sammumaan\nlähtivät he pyrkimään korven läpi kotikyläänsä, valaisten pimeyttä\ntulisoihduillaan.\n\nÄskeinen hälinä oli muuttunut synkäksi hiljaisuudeksi. Tähdet\nvilkkuivat kylmässä yössä. Korvessa vallitsi rauha.\n\n\n\n\nVANKEUDESSA.\n\n\nErkki Mulikka vietti tämän ajan vankilassaan, Dalbon aitassa. Hän oli\nkuullut miesten lähtövalmistelut suomalaisten takaa-ajoon, kuullut\nmyöskin punatukkaisen miehen uhkauksen hänen kohtalostaan. Hän\noli kuullut enemmänkin, kuullut Stinan ja tuon inhoittavan miehen\nkeskustelusta sellaista, josta hän mielikuvituksessa päätti enemmän\nkuin mihin sanat antoivat aihetta. Mitä tekemistä oli tuolla miehellä\ntytön kanssa? Toiselta puolen hän ajatteli: mitä aihetta hänellä\npuolestaan oli ajatella tuon tytön kohtaloa. Erkki oli metsissä\nkasvanut ja elänyt metsämiehen elämää. Ensi kerran yhdytti hänen\ntiensä tuohon tyttöön, joka oli ulkonäöltään erilainen kuin ne tytöt,\njoita hän tähän saakka oli tavannut. Kasvojen muoto oli soman soukka,\nhipiä oli puhdas ja valkoinen. Hieno puna poskilla, nenä suora ja\nohut, silmät vaaleahkot, ja kulmakarvat silkkisen hienot. Kaula kuin\njoutsenella ja ruumis solakka kuin peuralla.\n\nTällaisena tyttö eli hänen mielikuvituksessaan, kun hän miesten\nlähdettyä kuuli tämän puuhailevan aitassaan seinän toisella puolen. Hän\npäätti aloittaa keskustelun nähdäkseen, miten tyttö siihen suhtautuisi.\n\n-- Stina, sainpas tietää nimesi, sanoi hän. Seinän takaa ei kuulunut\nmitään vastausta. Erkki jatkoi tuttavuuden tekoaan.\n\n-- Sinutko jätettiin vanginvartijaksi? Ellei minun olisi jouduttava\ntoverieni avuksi, en haluaisi tuollaiselta vartijalta karata.\n\nEi vieläkään mitään vastausta. Tyttö oli viereisessä aitassa, sen kuuli\nhän askeleista.\n\nErkki istui pimeässä tikapuilla, jotka veivät ullakolle.\n\n-- Tämä taitaa olla veljesi aitta ja se siellä sinun, pitkitti hän\nedelleen yksinkeskusteluaan. -- Jos olisi ovi välillä, tulisin sinne.\nTulisin \"yökenkään\".\n\nTyttö ei malttanut enää olla ääneti.\n\n-- Kovin olet häpeämätön. Mutta mistäpä metsässä ihmistapoja oppii,\nsanoi hän.\n\n-- Pyydän anteeksi, että vasten tahtoasi tulin vieraaksesi. Myönnän,\nettei se tapahtunut minunkaan tahdostani. Mieluummin olisin talon\nkiertänyt. -- Miksi olet äänetön, kaunis tyttö? Onko sinulla ikävä\nsulhastasi, sitä punatukkaista...\n\nErkki kuuli tytön vihaisena lähtevän aitastaan sanaakaan sanomatta ja\npaiskaavan oven kiinni.\n\nNyt oli hän yksikseen. Hän mietti hetkisen tilannetta. Ei hän ollut\nniin paljon huolissaan itsensä kuin tovereittensa takia. Hän tiesi\nolevansa turvassa niin kauan kuin miehet metsässä viipyvät. Ehkäpä\nsiihen mennessä keinon keksii, mutta toverit... Heitä oli vain kolme.\nAsestettuja vainoojia oli hän laskenut ainakin kahdeksan. Parempi olisi\nollut antaa hirven mennä eikä sitä tavoittaa laakson poikki. Mutta\ntehty, mikä tehty. Ja Erkki oli varma, etteivät toveritkaan hevillä\nanna itseään surmata.\n\nJo heti kun hänet oli teljetty aittaan, oli hän koettanut avata ovea.\nSe oli sisäänpäin aukeava, joten sitä ei voinut työntämällä saada auki.\nMitään aukkoja tai luukkuja ei ollut, paitsi pieni kissanrako ovessa.\nHirret olivat vahvoja seinissä. Kopeloimallakaan hän ei löytänyt\ntyhjästä aitasta mitään asetta millä olisi voinut särkeä oven.\n\nTällaiset aitat ovat kaksinkertaisia. Yläkerran lattiassa on aukko,\njolle johtaa alhaalta tikapuut. Ullakolla oli tapana säilyttää\nvaatteita nauloihin tai orsille ripustettuina. Hän kiipesi sinne\ntekemään tarkastustaan. Katon räystään ja seinän yläosan välissä oli\nkapea rako, josta pääsi vähän valoa tunkeutumaan.\n\nHän kuuli pihalta liikettä. Vanhempi naisääni kuului sanovan:\n\n-- Stina, anna vangille ruokaa. Ties milloin hän on syönyt. Ei tässä\ntalossa ennenkään ketään ole tapettu nälkään, eikä tapeta nytkään,\nolipa kysymyksessä vaikka suomalainen.\n\n-- Ei ole tapettu nälkään eikä muutenkaan, vastasi Stina merkitsevästi.\n\nMulikka katseli kattoa, joka luisusti laskeutui molemmille puolille.\nJos voisi sen puhkaista hartiavoimilla... Hän koetti. Turha yritys.\nSe oli alapuolelta kahtia halaistuista puista tiheäksi kyhätty,\npäällimmäisinä oli tuohet. Kummallakin väliseinämällä oli viereisiin\naittoihin johtavat matalat ovet. Erkki ilostui tämän havaittuansa.\nJos niistä voisi päästä, onnistuisi hän ehkä viereisestä aitasta\npakenemaan. Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ovet olivat\nulkopuolelta lukitut. Hän koetti voimiaan vuoroon kumpaankin oveen,\nmutta ne olivat lujaa tekoa ja kestivät.\n\nHän joutui neuvottomaksi. Hetken mietittyään hän laskeutui tikapuita\nalas päättäen odottaa tilanteen kehittymistä.\n\nTuskin hän oli päässyt alas, kun kuuli taas askeleita pihalta, jotka\nlähestyivät ovea. Pienestä kissankolosta työnnettiin ruisleipää ja\nlihaa viipaleina sekä lopuksi pieni tuoppi maitoa.\n\n-- Ota tuoppi vastaan, ettei pääse kaatumaan, kuului Stinan ääni.\n\nErkki kumartui ottamaan.\n\nKun hän oli saanut tuopin käteensä, sattui toinen tapaamaan antajan\nkäden. Erkki puristi sitä lämpimästi -- kiitollisuudestako vai mistä?\nJa hänestä tuntui kuin olisi tuo käsi vastannut puristukseen, vaikkakin\nheikosti. Hän ei olisi tahtonut päästää irti, mutta tyttö vetäisi sen\npois ja sanoi nuhtelevasti:\n\n-- Älä nyt kättä katkaise. Vai sillä tavallako suomalaiset maksavat\npalkan hyvästä teosta!\n\n-- En voi muutenkaan kiittää sinua, sanoi Erkki. -- Vapaaksi päästyäni\nmaksan palkan toisella tavalla.\n\n-- Tuskinpa vain vapaaksi pääset, tuskin edes henkesi säilytät. --\nTyttö poistui kiireesti, ja Erkki kuuli hänen pihalla keskustelevan\nmieshenkilön kanssa.\n\n-- Oli toki hyvä, ettet sinä, Anders, lähtenyt mukaan, kuului Stina\npuhuvan. -- Olisi isäkin saanut vallan hyvin pysyä poissa.\n\n-- Minulle eivät ole suomalaiset mitään pahaa tehneet, sanoi mies. --\nElettävä on heidänkin eikä taida leipä olla helpossa siellä metsässä.\n-- Äidin luvalla kai annoit vangille ruokaa.\n\n-- Äidin sekä isän luvalla, vastasi tyttö.\n\n-- Mene tupaan äidin luo. Minä vahdin vankia. Menen renkien kanssa\naittaan yöksi. Lukitse hyvin aittasi.\n\n-- Kyllä minä pidän siitä huolen. Panen sen oitis lukkoon. -- Tyttö\nsulki aitan oven kaksinkertaiseen säppiin. Veli ja sisar erosivat.\n\nNyt ei Erkki kuullut pitkään aikaan mitään. Hän söi hyvällä\nruokahalulla aterian, jonka Stina oli antanut. Sen jälkeen hän vaipui\nmietteisiinsä.\n\nHänellä voi olla surma edessä. Näkisikö hän enää ensi iltaa. Mikä\noli toverien kohtaloa Erkin ajatukset lensivät kotiin, missä häntä\nkaivattiin. Ja Marttilassa odotti häntä sauna ja lintukeitto. Ja odotti\nsiellä Reetakin. Hänestä oli niin omituista, että Reetan muisto tuntui\nhänestä niin kaukaiselta. Nyt tuntui Erkistä siltä, että Reeta oli\nhänen sisarensa. Hänen tunteeseensa oli tullut jotain sellaista, johon\nverratessaan suhdettaan Reetaan hän sai sen käsityksen, ettei hänen ja\nReetan välillä ollut rakkautta. Rakkaus lienee jotain toisenlaista. Ja\nhänen silmiensä eteen tuli kuva tytöstä, joka rannan kivellä nauroi\nhänelle helakasti ja joka hetken perästä kehoitti häntä pakenemaan\nvainoojiaan. Mikä oli tuo tyttö? Kylmä ja ylpeä ruotsalainen? Mutta...\nEi hän päässyt oikein selville itsestään eikä tuosta tytöstä. Sen hän\nvain huomasi, ettei hän ollut ennen ollut tällaisessa mielentilassa.\nHän istuutui tikapuille ja päätti jo illan tulleen, vaikka pimeässä ei\nvoinutkaan ajan kulkua seurata.\n\nRenkien aittaan, joka oli toisella puolella seinän takana, tuli miehiä.\nHän kuuli heidän levolle asettuessaan keskustelevan.\n\n-- Vaino ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on leimahtanut\nilmiliekkiin, kuului eräs ääni puhuvan. -- Hallitus on asettunut meitä\nkannattamaan. Sekin tahtoo karkoittaa suomalaiset pois omaan maahansa.\nTahi, jos eivät sinne lähde, lähetetään heidät Amerikkaan.\n\n-- Mistä sinä olet sitä kuullut, kysyi toinen ääni, jonka Erkki tunsi\nAndersin, talon pojan ääneksi.\n\n-- Kun vein Fryksdaliin isännän puolesta karjaveroa, kerrottiin\nsiellä paraillaan olevan hallituksen lähettämän miehen, joka oli itse\nollut tuossa uudessa maassa ja aikoi sinne mennä uudelleen sekä viedä\nmukanaan uutisasukkaita.\n\nPitkälti miehet seinän takana juttelivat asiasta. Vihdoin sanoi Anders:\n\n-- Eivät ne suomalaisten kiinniottajat näytä vielä tänä iltana kotiin\nsaapuvan. Meidän on vartioitava vankia. Minä tarkastan, ovatko salvat\npaikoillaan.\n\nErkki kuuli kuinka Anders ulkona koetteli salpaa ja tarkasteli ovea.\nSisälle tultuaan hän kävi vielä ullakolla ovea koettamassa.\n\n-- Varmasti on hän tallessa, eikä minnekään pääse, vakuutti Anders. --\nEi pääse, ellei ole noita.\n\n-- Suomalaiset ovat noitia, huomautti toinen rengeistä. -- Noidat\npääsevät läpi kissankolostakin. Muuttavat itsensä käärmeeksi ja\nluikertavat ulos.\n\n-- Ei tämä sellaiselta näytä, päätti Anders. -- On ihminen kuin\nmuutkin. Solakka, sukkela ja voimakas. Komea poika. Minun on sääli\nhäntä. Mitä miehet tehnevätkin kun palaavat.\n\n-- Isäsi puolelta ei hänellä ole vaaraa. Gustafista en mene takuuseen.\nHän on raju mies ja vihaa suomalaisia sydämensä pohjasta.\n\nVihdoin lakkasi puhelu renkien aitasta. Erkki kuuli miesten nukkuvan.\n\nOli jonkun aikaa hiljaista. Sitten tuli hänen korviinsa pihalta\nsipsuttelevaa astuntaa. Se pysähtyi renkien ovelle. Kulkija arvatenkin\nkuunteli nukkuivatko sisälläolijat. Hetken perästä hiipivät askeleet\nvankiaitan ohi Stinan aitalle. Siellä aukeni ovi hiljaa. Askeleet\nnousivat tikapuita ullakolle. Kuului käden hipumista ullakon\nväliovella. Sitten askeleet laskeutuivat alas. Ovi painettiin kiinni.\nLiike siirtyi aitan sivuitse. Poistuessa kuului pientä naputusta hänen\novellaan. Erkkiä ihmetytti tämä hiljainen liike, jota hän tuskin\nkuuli. Haamuko kulki yössä? Vai valehtelivatko hänen korvansa vankilan\npimeydessä.\n\nVielä kerran hän päätti tarkastaa aitan mahdollisen paon varalta. Nyt\noli hänen toimittava, kun kaikki nukkuivat. Aamulla oli epäilemättä\nmyöhäistä. Hän riisui virsut jalastaan, ettei mitään ääntä kuuluisi.\nKädellään seiniä hipoen hän kiersi vankilansa. Kohosi sitten\nyläkertaan. Erittäinkin hän tahtoi tutkia ullakon ovia. Poikien\npuoleinen oli kuin luja seinä. Turha olisikin sieltä yrittää pakoon.\nMutta jos toiselle ullakolle vievän oven saisi murretuksi auki...\n\nHän lähestyi ovea. Tuskin oli hänen kätensä sitä koskettanut, kun se\naukeni itsestään.\n\nMitä? Haamu oli häntä auttanut ja avannut lukon.\n\nIlon valtaamana hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän haki virsut\nkäteensä, kömpi toiseen aittaan, sulki oven lukkoon ja laskeutui\ntikapuita alas.\n\nUlko-ovikin aukeni.\n\nHän oli vapaa.\n\nTähdet kiiluivat taivaalla. Vaikka oli yö, oli se hänelle pimeydestä\ntulleelle kuin päivä. Hän sulki säppeihin aitan oven ja katseli\nympärilleen. Hän koetti arvata mikä haamu hänet oli pelastanut ja etsi\nsitä silmillään.\n\nUlkoveräjällä hän näki valkoista. Hän kiirehti sinne.\n\n-- Jos etsit tovereitasi, pidä tuo punaisesti loistava tähti oppaanasi,\nkuiskasi haamu ja viittasi ilmansuuntaa taivaalle.\n\nErkki näki tähtienvalossa haamun valkeat kasvot. Hän ei malttanut.\nSanaa sanomatta hän tarttui tyttöä kiinni, puristi rintaansa vasten ja\npainoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Suudelma oli lämmin ja sai\nErkin veret kuumenemaan.\n\n-- Maksan tässä aikaisemman velkani lupauksen mukaan.\n\nUudelleen suudellen hän sanoi:\n\n-- Ja tässä on viimeisestä palveluksestasi, pelastuksestani.\n\nTyttö riuhtaisi itsensä irti voimakkaasta syleilystä. Hänen huuliaan\npoltti. Mutta hänen silmänsä iskivät tulta niin, että Erkki päästi\nvaistomaisesti tytön.\n\nStina oikaisi itsensä. Ylpeys valtasi hänet.\n\n-- En ole suomalaisen suudeltava. Mene! Hänen kasvojensa ilmi oli\nkäskevä. Ja hän kääntyi kotiin päin. Hänen ruumiinsa vapisi. Ei se\nvapissut kylmästä, eikä pelkästään vihastakaan.\n\nErkki katsoi kummastuneena hänen jälkeensä. Sitten painui hän metsään.\n\nJos hän olisi seurannut tyttöä, olisi hän nähnyt jo kotiportailla\nylpeän pään painuvan alas. Kylmästä yöstä välittämättä Stina pysähtyi\nkuistille. Hänen poskiaan poltti ja veri virtasi lämpimästi suonissa.\n\nJonkun ajan kuluttua hän poistui sisälle. Vielä hänen vuoteelle\nkäytyään tuntui kauniin miehen kiihkeä suudelma hänen huulillaan. Stina\noli kuin noiduttu. Hän luuli olevansa sydämensä pohjasta vihainen,\nmutta tunsi itsensä onnelliseksi.\n\nSinä yönä Stina ei voinut nukkua.\n\n\n\n\nERKKI TOVERIEN JÄLJILLÄ.\n\n\nErkki harhaili pimeässä metsässä. Hän tunsi itsensä erinomaisen\ntyytyväiseksi eikä huomannut pimeässä kulkemisen vaikeuksia. Kylmäkään\nei häntä hätyyttänyt.\n\nMatkan päämäärä oli tietymätön. Missä hän toverinsa yhdyttäisi? Hän\nkoetti kulkea mahdollisimman suoraan, kahlasi myös soitten poikki,\nmissä niitä eteen sattui.\n\nKauan oli hän kulkenut, kun näki tulisoihdun valoa puitten välissä.\nSillä kohdalla oli kahden suon välinen kuiva kannas, jossa korkeitten\npuitten alla kasvoi tiheätä kuusinäreikköä. Hän huomasi parhaaksi\nvetäytyä puitten suojaan, kunnes keksisi mitä väkeä tulijat olivat.\nKuului koiran haukuntaa. Se oli löytänyt jäniksen jäljet ja hyppäsi\nniiden ohjaamana suon poikki. Ei se ollut Killin ääntä. Eikä hirvikoira\njänistä aja.\n\nTulijat, joukko miehiä, olivat myös joutuneet suon reunaan, mutta eivät\nlähteneet sen yli kahlaamaan. He etsivät kuivempaa paikkaa päästäkseen\ntoiselle puolen. Ja niin he tulivat kannasta kohti. Erkki erotti\ntulijoista vihamiehensä, punatukkaisen, joka kantoi soihtua. Hänen\njälessään tuli Stinan isä sekä koko joukko. Joillakin oli kannalmukset\nselässään.\n\n-- Huono on hirvikoiraksi Prisse, kun lähtee jäniksiä ajamaan, kuuli\nErkki Dalbon puhuvan. -- Ei olisi pitänyt suomalaista koiraa ampua.\n\n-- Hyvin jouti mennä yhdessä isäntäväkensä kanssa, murahti\npunatukkainen. -- Suomalainen isäntä ja suomalainen koira ovat samaa\nmaata. Minä tunnen sen puremat vielä pohkeessani.\n\nErkki piilottautui puiden suojaan. Häntä puistatti. Joukkue kulki hänen\nohitsensa. Hän huomasi Gustafin toisessa kädessä komeat hirvensarvet.\nYhdellä kantajalla oli selkätaakkana hirvennahka, parilla ehkä hirven\nlihat. Toisilla oli pari pyssyä olkapäillä. Punatukkainen käveli\njonkunverran ontuen. Joillakin näkyi veritahroja.\n\nOlisivatkohan todella ampuneet hirven, tai olisiko se... niin, olisiko\nse sama hirvi, jota Erkki tovereittensa kanssa oli mennyt metsästämään?\nMutta missä toverit olivat? Vankina ei heitä näkynyt.\n\nHän lähti liikkeelle vasta sitten kun ruotsalaiset olivat häipyneet\nmetsään. Hän koetti pitää sitä suuntaa, mitä miehet olivat tulleet.\n\nYö oli pitkälle kulunut. Kuu oli noussut, ja aamukajastustakin jo\nhavaitsi. Erkki käveli ja tarkasteli ympärilleen. Metsässä eläneenä oli\nhänellä tarkka silmä. Hän näki suossa metsän reunassa vasta astuttuja\njalan jälkiä. Tästä he ovat kulkeneet, nuo vainolaiset, hän ajatteli.\nHän piti jälkiä silmällä, ja kun oli vielä kotvasen astunut, näki hän\nsammalessa virsun jäljet. Tästä on suomalainen kulkenut. Hän silmäili\neri tahoille. Tuossa on sammuva nuotio. Sen ääressä ei ollut mitään\npaitsi ruuan tähteitä. Tämä on ollut ruotsalaisten majapaikka. Hän\nkäveli ja katseli... toinen nuotio, sammunut, on tuossa. Hän tunkeutui\npensaiden lävitse sinne, ja hänen silmiään kohtasi kauhistava näky.\nTuossa on Paavo kuolleena verissään! Ja tuossa on Pekka, päässä\nammottava haava. Kiivas oli temmellys ollut, havut ja sammaleet olivat\nhajaantuneet hujan hajan. Ja Killi, kunnon koira, siinä sekin makasi\nkuolleena, vieläkin ikenet irvissä ja karva pystyssä kiukusta. Luukasta\nei näkynyt.\n\nErkki kokosi ajatuksiaan. Hänen oli vaikea uskoa tapahtumaa todeksi.\nMutta todistukset olivat silmien edessä. Hän tunsi kuinka hän vihasi\nruotsalaisia. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Ja murhaajajoukon\njohtajana oli mies, jonka tytärtä hän oli muutama tunti sitten\nsuudellut hellästi!\n\nHän lähti tarkastamaan ympärystää, näkyisikö Luukasta. Ehkä hän olikin\npelastunut. Veriset jäljet joita ei ollut vaikea seurata, johtivat\nsuon reunalle. Kuusen juurella oli ihminen. Suurin osa ruumiista\noli lähteessä. Ainoastaan pää ja hartiat nojasivat jäätyneeseen\nsammaleeseen. Siinä oli Luukas, kuolleenako vai tajuttomana? Erkki\nnosti onnettoman kylmästä vedestä ja veti maalle. Luukas avasi silmänsä\nja vilusta väristen sanoi heikosti melkein kuin houraillen:\n\n-- Saunaan, viekää minut saunaan!\n\nErkki ilostui tästä elonmerkistä ja kantoi sairaan nuotion ääreen, jota\nkohenteli palamaan.\n\nJättäen sairaan virkoamaan, kaivoi hän kuolleille tovereilleen haudan,\njohon kantoi ruumiit. Viimeksi toi hän Killin ruumiin ja sijoitti\nsen Pekan jalkoihin. Hän peitti haudan vain niin ohuelta, etteivät\npedot pääsisi ruumiita repimään. Päällimmäiseksi hän kasasi havut\nnuotion ympäriltä. Ennen kuin hän meni takaisin Luukkaan luo, poimi\nhän puolukoita, joiden syönti virkistäisi haavoittunutta. Hirven\nteurastuspaikalta hän kokosi kylkiluitten jätteitä ja muita paloja,\njotka oli arvottomina jätetty. Niitä hän paistoi ruuaksi. Hän oli\niloinen, että Luukkaan haavat olivat tyrehtyneet ja verenvuoto\nlakannut. Hän ei puhunut sanaakaan ennenkuin sairas oli vähän syönyt ja\nnäytti voimistuneemmalta. Sitten hän kysyi vakavasti:\n\n-- Vanha mieskö johti murhatöissä?\n\n-- Punatukkainen, vastasi Luukas heikosti. -- Vanha mies ei ollut\nläsnä, nuhteli punaista jälkeen päin.\n\nErkki oli saanut vastauksen, jota kaipasi. Gustafia ajatellen hän\nkirosi: Se punainen roisto.\n\nErkki tutki Luukkaan haavat, jotka eivät olleet vaarallisissa\npaikoissa. Hän koetti nostaa toverin pystyyn, mutta jalat olivat vielä\nliian jäykät. Lähteen kylmä vesi oli ne kangistanut. Hieromalla sai\nErkki ne vetreämmiksi.\n\n-- Saunaa todella tarvitset, sanoi Mulikka. -- Meidän täytyy koettaa\npäästä täältä pois.\n\nKauan he vielä viipyivät ennen kuin Luukas pystyi lähtemään liikkeelle.\nErkki pani haavojen tukkeeksi puhtaita sammalia, jotka sitoi kiinni\nvainajien vaatteista repimillään suikaleilla. Taluttaen toveria aloitti\nhän vaivaloisen matkan. Vähän väliä he lepäsivät ja vaikeammissa\npaikoissa kantoi Mulikka toveriaan. Joelle tultuaan he etsivät\nylimenopaikan kosken alapuolelta, missä ei ollut ruotsalaisten taloja.\nErkki laittoi lautan, jolla he pääsivät yli. Tuntui turvallisemmalta,\nkun he olivat tulleet metsään omalle puolelle.\n\nVielä täytyi heidän viettää yksi yö metsässä. Oinolaan olisi ollut\nlyhempi matka, mutta Erkki katsoi parhaaksi mennä ensin Marttilaan,\njosta Pekan vaimolle ja isälle sanoma vietäisiin.\n\nKoko matkalla eivät Erkki ja Luukas olleet tapahtumasta mitään\nkeskustelleet. Kumpikaan ei halunnut johtaa mieleen hirveitä kuvia.\nLuukas oli vain kertonut, että kun hän pakoon päästyään oli ryöminyt\nlähteelle huuhdellakseen haavojaan, oli hän pudonnut sinne voimatta\nnousta ylös. Joko verenvuodosta tai kylmyydestä oli hän mennyt\ntajuttomaksi. Marttilassa oli metsästäjiä odotettu pari päivää.\nAavistuksia oli siitä, että he olivat joutuneet ruotsalaisten käsiin.\nMartti asetti Luukkaan tupaan vuoteeseen, ja vanha Marttinen ryhtyi\nyrteillään haavoja parantelemaan. Ei sielläkään paljoa kysytty. Martti\nvain lyhyesti tiedusti Pekan ja Paavon kohtaloa.\n\n-- Tapetut, vastasi Erkki kolkosti yksikantaan.\n\nKuka heidät oli surmannut, sitä ei tarvinnut kysyä.\n\n\n\n\nMIELIALA MARTTILASSA.\n\n\nIllalla oli saunassa kylvetty. Luukastakin oli siellä käytetty, hänen\nhaavansa pesty ja sidottu. Oinolasta oli saapunut Pekan vaimo ja isä.\nErkin veli Niilo oli Mulikan talosta tullut tietoja hakemaan. Huhu\nasiasta oli levinnyt, ja niin oli kerääntynyt muitakin naapureita,\nkuten Pietari Kokkinen, Olli Räsänen ja Matti Tossavainen.\n\nIlta-aterian jälkeen istuttiin ison tuvan pitkän pöydän ympärillä.\nLuukkaan vuode oli siirretty lähelle. Takassa paloi loimuava valkea.\nNaiset olivat uunin kupeella tavallisella paikallaan kartaten ja\nkehräten. Vanha vaari Marttinen ei myöskään jättänyt rakasta työtään,\npäreitten kiskomista. Siellä päreitten seassa, lähellä äitiään, pikku\nMarttikin mieluimmin askarteli.\n\n-- Nyt Erkki ja Luukas voitte tarkemmin kertoa miten kaikki tapahtui,\npyysi Martti.\n\nErkki kuvasi hirvenajon siihen saakka kun hän erosi toisista. Kertoi\nvangitsemisestaan ja pakoonpääsystään, välttäen kuitenkin Stinan\nmainitsemista. Kertoi myös kuinka oli metsässä sivuuttanut murhamiehet\nja kuinka sitten oli tavannut murhatut ja Luukkaan.\n\nLuukkaan vuoro tuli tehdä selkoa nuotiolla sattuneista tapahtumista.\nHän kertoi kuinka ruotsalaisjoukko tuli nuotiolle ja kuinka he\nystävällisellä esiintymisellään saivat heidät varomattomiksi ja\nluottavaisiksi. Kuvasi salahyökkäyksen ja taistelun. Kertoi Paavon ja\nPekan kuolemasta sekä Killin urheasta viimeisestä taistelusta.\n\n-- Ei ole oikeutta maassa, jos ei tätä saada rangaistuksi, sanoi\nMartti. -- Me emme ole ruotsalaisille mitään pahaa tehneet. Jos\nhirvenmetsästys ruotsalaisten alueella on kiellettyä, jota me emme\ntunnusta, kun emme estä heidän metsästämistään näillä mailla, voisivat\nhe saattaa meidät syytteeseen oikeudessa. Nyt he tulevat salakavalasti\nkahdeksan miehen voimalla kolmea vastaan ja tekevät murhatekoja.\n\n-- Tulivatko he todellakin suoraan tappamaan, kysyi Pekka-vainajan isä.\n\n-- Vaikea on minun sitä päättää, vastasi Luukas, -- Heidän johtajansa\nainoastaan moitti meitä heidän metsästysmailleen tulemisesta. Jos ei\nmurha ollut lähtiessä ajateltu, suunnitteli sen punatukkainen miestensä\nkanssa siellä. Mahdollisesti he olivat lähteneet meitä vangitsemaan, ja\nsen he olisivat voineet ilman murhiakin suorittaa.\n\n-- Minä lähden huomenna voudille asiasta ilmoittamaan, päätti Martti.\n\n-- Tarpeen on, että sinä Erkki lähdet mukaan. Luukas tervehtynee siksi,\nkun asia oikeudessa tutkitaan.\n\nVanha vaari keskeytti päreiden kiskomisen.\n\n-- Ei ole ruotsalaisissa ollut oikeutta siitä lähtien, kun\nKaarle-kuningas kuoli, sanoi hän.\n\n-- Eivätpähän ole saaneet rangaistusta nekään, jotka ovat suomalaisten\ntaloja ja vilja-aumoja polttaneet.\n\nMiesten keskustellessa aukeni tuvan ovi ja sisälle tuli kaksi miestä,\nsotilaita. Toisen huomasi Piikki heti alemmaksi upseeriksi.\n\nHyvää iltaa toivottivat he tupaan. He astuivat takkavalkean ääreen\nlämmittelemään käsiään. Ilta oli kylmä. Valo levisi kasvoille.\n\n-- Klinga, sotatoverini Klinga, huudahti Piikki ja kompuroi kankealla\njalallaan tulijoita tervehtimään. -- En ole sinua moneen vuoteen nähnyt.\n\nUpseeri tervehti Piikkiä tuttavallisesti ja lämpimästi.\n\n-- Et todellakaan ole nähnyt, kun minä olen ollut kaukana poissa. Siitä\non jo neljä vuotta, kun Saksasta lähdin.\n\n-- Täälläpä on paljon väkeä koolla, sanoi hän katsellen tupaan. -- Se\non minulle mieleistä. Kunhan tässä hiukan lämmittelen, kerron teille\nmatkoistani. Talossa on lämmintä, ja tietysti saa ruokaa sekä yösijaa.\nTulen kuningattaren asioilla.\n\n-- Hyvillä vaiko huonoilla asioilla? kysyi Martti Marttinen varovasti.\n-- Näinä aikoina taitaa meille suomalaisille olla vain huonoja asioita.\n\n-- Minulla on hyviä asioita. Minä tulenkin pelastusta tuomaan, vakuutti\ntulija.\n\nVieras tovereineen tietysti pyydettiin pöydän päähän ja hänelle\nalettiin kantaa ruokaa kaikenlaista, mitä talossa oli. Kulkiessaan\nLuukkaan vuoteen ohi, hän huomasi haavat.\n\n-- Sotaako täälläkin käydään, kun haavoitettuja näkee, sanoi hän. --\nLuulisi, että riittää kun Saksassa taistellaan. Pitääkö täälläkin verta\nvuodattaa?\n\n-- Sota ja vaino on tullut meidänkin metsiimme, aloitti Martti. --\nRuotsalaiset hyökkäävät salakavalasti kimppuumme ja surmaavat meitä.\nPari päivää sitten tuli kaksi meidänkin joukostamme vainajiksi ja\nkolmas tuossa makaa haavoissaan.\n\n-- Tiedän jonkun verran äskeisestä vainosta, myönsi Klinga aterialle\nkäydessään. -- Kuulin siitä jo ennen tähän Fryksdalin kihlakuntaan\ntuloani. Tarkoituksena näkyy olevan karkoittaa suomalaiset kaikki\npois. Surullisinta on, että ruotsalaiset maanviljelijät ovat saaneet\npyrkimyksilleen hallitukselta tukea. Uusia asetuksia on ilmestynyt,\njotka asettavat suomalaiset täällä turvattomiksi.\n\n-- Sellaisiako ne uutisesi ovatkin, sanoi Martti. -- Eivät mieltä\nilahduta.\n\n-- Ilman muutako kaikki ajetaan pois tai vangitaan, kysyi Matti\nTossavainen. -- Kutsuttuinahan suomalaiset tänne tulivat ja juuri\nkaskenkaadantaan heitä käskettiin.\n\n-- Ei kai niitä suomalaisia hätyytetä, joilla on talon kirjat ja\njotka siirtyvät peltoviljelykseen, lohdutteli Klinga. -- Ainoastaan\nkaskenviljelijöitä ei suvaita eikä myös niitä, jotka ovat myöhemmin\nominlupinsa metsiin asettuneet.\n\n-- Olli Räsäsellä on sitten selvä lähtö uutispaikaltaan. Ei muuta\nkuin kontti selkään ja pois, sanoi Pietari Kokkinen savolaisella\nleikillisyydellään nuorelle naapurilleen.\n\n-- Niin on, jos todella tuon ohjeen mukaan menettelevät, myönsi\nOlli, joka oli vasta lyhyen aikaa uutispaikkaansa asunut eikä ollut\nviranomaisille edes tehnyt siitä ilmoitusta.\n\n-- Ei tässä vielä tiedä, miten meidän muittenkaan käy, puhui Martti\nmiettiväisenä, -- meidänkään, joiden taloja on vuosikymmeniä asuttu.\nKuinkahan monella on kirjoja, ja jos on ollut, monellako ne ovat\ntallella?\n\n-- Millaisia kirjoja ne sitten vaativat? kyseli Pietari Kokkinen vähän\nsäikähtäen. -- Ei minullakaan mitään kirjoja ole, mutta verot olen\nmaksanut ja ovat ne kelvanneet.\n\n-- En minä talonkirjoista mitään tiedä, tunnusti Matti Tossavainen.\n-- Kylmään korpeen olen taloni raivannut ja toista vuosikymmentä sitä\nasunut. Jos en ole milloin verojani vienyt, kyllä ovat tulleet hakemaan\nja vieneet kaupanpäällisineen. Tottapa Tossavala on heidän kirjoissaan.\n\n-- Tämä on kiusallinen seikka, päivitteli Martti. Selvä siitä\ntäytyy saada, etteivät aja pakkaseen talven selkään. Käyn minä sitä\nmaaherralta saakka kysymässä, kun tätä murha-asiaa lähden ajamaan. Hän\nvoinee antaa varmuuden.\n\nMartti oli viime päivinä ajatellut paljon sitä talonkirja-asiaa. Hän\noli koivunkoloa, missä kirjat säilytettiin, käynyt penkomassa, mutta\nei sieltä tullut kuin pieniä paperipaloja ja irtaantunut sinetti\nnauhoineen.\n\nTunnelma kävi raskaaksi tuvassa. Nämä metsäsuomalaiset olivat jo ennen\ntulleet siihen käsitykseen, että mitä viestejä metsän ulkopuolelta\ntuleekin, aina ne ovat huonoja ja tekevät mielen apeaksi. Ainoastaan\nelämä metsän sisällä, elämä omassa keskuudessa ilman yhteyttä\nulkomaailman kanssa antoi viihdytystä ja onnea. Miksikä pitikin tuon\nvieraan maailman tulla rauhaa häiritsemään?'\n\n\n\n\nPELASTUSTA TARJOTAAN.\n\n\nMaunu Klinga oli keskustelussa Piikin kanssa kysellen tämän\nelämänvaiheita ja sotakokemuksia.\n\n-- Silloin se sota sotaa oli ja silloin siellä mielellään oli, kun itse\nkuningas Kustaa Adolf oli johtamassa, myönsi hänkin. -- Sen jälkeen\non minun mieleni palanut rauhallisiin toimiin. Valloituksia voi tehdä\nrauhallisellakin tavalla.\n\nJa hän alkoi kertoa suurista hankkeista, jotka olivat rauhallisia\nja jotka voivat edistää Ruotsin suuruutta ja mainetta enemmän kuin\nsotateot. Hän kertoi että jo kuningasvainaja oli aikonut perustaa uuden\nRuotsin, uuden tytärvaltakunnan sinne, missä on vielä maata vapaasti\nsaatavana, tarvitsematta sitä miekka kädessä toisilta valloittaa.\n\n-- Kuninkaan kuolema teki näistä hankkeista lopun, mutta asiaan tarttui\namiraali, Klaus Fleming, suomalainen kuten mekin. Hänen innokkaasta\npuuhastaan on syntynyt yhtiö, jonka avulla Ruotsin hallitus on\nperustanut siirtokunnan Amerikkaan, Eteläjoelle, ja siellä on nyt\nUusi-Ruotsi, jossa ei ole vihaa eikä vainoa, jossa kaikki asukkaat\nsaavat elää rauhassa. Siellä on maata niin runsaasti, ettei toinen ole\ntoisen tiellä.\n\n-- Onkohan sellaista maata missään, epäili Pietari Kokkinen.\n\nJoku toinen sanoi: -- Luulisi sitä maata olevan täälläkin, jos on vain\npuhe asumattomista seuduista. On täällä korpia niin että rupeamittain\nsaa samota tapaamatta ihmisten jälkiä. Mutta kaadapas kaski, laitapas\nasuntosi ja yritä yksinäisyydessäsi elää, pian tulee toinen ja tahtoo\nsinut karkoittaa pois. Olet muka tullut hänen maalleen, vaikka et häntä\nole elämässäsi nähnyt.\n\n-- On kai sielläkin herroja, jotka sortavat talonpoikaa, murahti vanha\nvaari.\n\n-- Tiedän minä, että on maata, jonne eivät herratkaan ole päässeet,\nsanoi Matti Tossavainen. -- Se on Lapin raukoilla rajoilla, Turjan\ntunturien takana. Mutta ei siellä vilja kasva, ei siellä elä muu kuin\nLapin väki.\n\n-- Maa, josta minä puhun, ei ole sellainen, vakuutti Klinga. -- Maa on\nmitä ihanin, lehtometsät suunnattomat. Ja metsän alla muheva multa,\njoka kasvaa mitä vain. Kun kaadat kasken, heleä aurinko muutamassa\npäivässä kuivaa lehdet ja voit halmeesi polttaa. Eivät ole kivet tiellä\nkyntämisessä, irtonaista kiveä tuskin maasta tapaat.\n\n-- Kasvaakohan sellainen kivetön peltoa Maa on hikevämpi kiven\njuuressa. Se kokemus on täällä ja Suomessa tehty, epäili Matti\nTossavainen. Hän oli aina kivikoita kyntänyt.\n\nKlinga innostui selittämään:\n\n-- Kylväpäs siihen Amerikan maahan ruista. Se kohoaa miehen\nkorkuiseksi, jopa niin korkeaksi, ettei miestä pellosta näy. Yhdestä\njyvästä nousee kymmenenkin olkea ja jokaisen oljen päässä on korttelin\npituiset tähkät. Vielä paremmin siellä kasvaa etelämmän maan\nviljalajit, joita ei täällä voi viljelläkään. Vehnä, josta leipä tulee\nvalkeaa kuin voi, ja ohra sellainen, ettette ole missään nähneet.\nSe kasvaa pensaina. Tähkät ovat suuremmat kuin kuusenkävyt, puolta\nsuuremmat, ja jyvät kuin isot herneet. Yhdestä tähkästä saat satoja\njyviä. Ja siitä tulee rieska valkeaa kuin maito.\n\nMiehet kuuntelivat sotilaan kertomusta ihmetellen. He eivät sellaista\nmaata olleet osanneet ajatellakaan. Epäilytti tokkopahan puhe totta\nolikaan.\n\n-- Taidat puhua omiasi, sanoi vanha vaari. -- Sotilaat ovat tottuneet\nliikoja panemaan. Olen minä kylvänyt lihavaankin maahan, voimakkaasti\nlannoitettuun. Ei siitä sellaista satoa lähde.\n\nKlinga vakuutti: -- En minä kuulemiani kerro, puhun näkemiäni. Läksin\nsinne varta vasten katsomaan. Viime laivassa palasin.\n\nPiikki kiiruhti sotilastoveriaan puolustamaan.\n\n-- Minä tunnen Maunu Klingan rehelliseksi mieheksi. Vuosikausia olemme\npalvelleet yhdessä ja hän on aliupseerina ollut lähin esimieheni. Olen\nminäkin nähnyt etelän viljavia maita, vaikka en tuollaista Goosenia.\nUskon, että tällainen on mahdollista. Ja kun Klinga kerran näin\nvakuuttaa, täytyy asian niin olla.\n\n-- Ei täällä Vermlannissa eikä Suomessa mikään sellainen kasvu olisi\nmahdollista, vaikka kuinka olisi maa viljavaa, myönsi Klinga. --\nTäällä on yleensä liian kylmä. Ja kesä on lyhyt. Siellä on lämmintä,\ntalvellakin melkein niin lämmintä kuin täällä sydänkesällä. Halla ei\nvie koskaan viljaa.\n\n-- Hallako ei vie, ihmettelivät miehet ja höristivät korviaan.\n\nHalla oli heille aina ollut luonnon pahin vihollinen, yhtä paha kuin on\nkarhu lehmälle. Sen takia on monet talvet syöty petäjänkuorta, vaikka\nruiskylvöt olivatkin laajat.\n\n-- Mitenkäs siellä voisi halloja olla, kun ei vesi jäädy\nsydäntalvellakaan, paitsi aivan muutamina viikkoina. Ja kesällä on\nusein niin lämmin kuin meillä saunassa. Saa siellä auringossa hikensä\nniin, että voi vastalla kylpeä. Ei sitä varten muuta saunaa tarvita.\n\nTämä oli miehistä kaikkein ihmeellisintä. Suomalaiset olivat aina\nolleet halukkaita kylpemään, ja nyt he kuulivat, että siellä voi kylpeä\nilman saunaakin, ulkoilmassa vain.\n\n-- Kerropas, missä kaukana tuo tuollainen paratiisi on, uteli nuorekas\nOlli Räsänen.\n\n-- Suuren meren takana on suuri maa, jonka Luoja on säästänyt\nnykyisille ja tuleville sukupolville. Amerikka se on, luonnon rikkauden\nja ihanuuden maa. Siellä on suuri joki, suurempi kuin tämä Isojoki,\nleveä kuin meren lahti. Jokeen laskee useita pieniä jokia ja puroja.\nPurot ovat niin täynnä kaloja, että verkot repeävät niiden paljoudesta.\nVanhat tuuheat puut kuvastuvat joen pintaan. Ihmisen kirves ei ole\nnoihin metsiin vielä käynyt, kukaan ei niihin vielä kaskea tehnyt.\nTuollaista koskematonta metsää voit päiväkausittain kävellä. Nämä\nmetsät täällä eivät ole kuin saarekkeita sen rinnalla. Lieneekö sillä\nollenkaan loppua.\n\n-- Lie siellä sitten metsäneläviäkin, uteli Kokkinen\nmetsästysintoisena. -- Onko hirviä?\n\n-- On vaikka kuinka paljon, peuroja aivan laumoittain. Ja majavia niin\nettä voit seipäällä muutamassa tunnissa tusinan niitä tappaa.\n\n-- Eipä veronahkoja kauan pyydystäisi, päätti Matti Tossavainen. --\nTäältä ne ovat jo niin loppuneetkin, että vaivoin jonkun löytää.\n\n-- Totta kai siellä on ihmisiäkin, kun on riistaa niin yllin kyllin?\nkyselivät miehet.\n\n-- Vähän on, hyvin vähän. Eivät ole vielä osanneet täältä. Metsissä on\npakanoita, jotka alastomina liikkuvat. Niitäkin on vain siellä täällä.\nNe ovat iholtaan punaisia kuin kalkutetun vaskikattilan kylki. Ne ovat\nsen maan oikeita isäntiä, mutta meidän hallituksemme on heiltä ostanut\nmaata niin paljon, että sinne sopisi koko Vermlannin väki. Jos tämä\nmaa käy vähäksi, lisää on saatavissa kuinka paljon tahansa. Niin ovat\nsieltä maata ostaneet hollantilaiset, samoin englantilaiset.\n\n-- Vai sinne se uusi Ruotsin valtakunta tulee? Tulevat kai\nverottajatkin ja herrain valtaa kyselivät miehet epäillen.\n\nKlinga selitti:\n\n-- Hallitus on laittanut yhtiön tämän maan asuttamista varten.\nToistaiseksi on maa vasta ostettu ja tarkastettu. Nyt on se valmiina\nasuttavaksi. Hallitus tahtoo sinne suomalaisia, jotka ovat parhaita\nkorven perkaajia. Maata saa jokainen riittävästi ja kaskea saa\nkaataa niin paljon kuin tahtoo. Alussa ei ole veroja minkäänlaisia.\nKehoitetaan viljelemään tupakkaa hallitusta varten, joka maksaa siitä\nhyvän hinnan. Sieltä se oikea tupakka tähän maahan tuodaan ja se\nkasvaakin siellä mainiosti. Näihin saakka on tupakka vierailta ostettu,\nmutta nyt tahdotaan sitä kasvattaa itse.\n\nVielä kyselivät miehet yhtä ja toista. Klinga oli valmis selittämään.\nHän kuvasi maan erittäin juuri suomalaisille sopivaksi. Vihdoin hän\notti apulaisensa selkälaukusta papereita ja levitti niitä pöydälle.\n\n-- Niin, te olette nyt kuulleet minkälainen se uusi maa, se uusi\nRuotsin valtakunta Amerikassa on, hän lausui. -- Minut on lähetetty\nhallituksen puolesta teille asiaa selittämään ja tarjoamaan teille\nuusia asutustiloja, joissa teillä on oikeus kaskianne kaataa ja riistaa\npyytää. Hallitus antaa teille ja tavaroillenne vapaan kuljetuksen,\nvieläpä apuakin uuden kodin perustamiseen. Kuka ilmoittautuu lähtijäksi?\n\nMiehet katsoivat toisiinsa. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Hetken\nkuluttua sanoi Marttisen vanha vaari:\n\n-- Samanlaisilla lupauksilla meidät tänne houkuteltiin Suomesta. Me\nuskoimme niitä. Nyt meitä täällä ryöstetään ja surmataan. Samoin\ntaitaisi käydä sielläkin.\n\nKlinga jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.\n\n-- Ainakin minun mieleni tekee sinne. Olen siellä käynyt ja lähden\nuudelleen, sanoi hän.\n\n-- Jos minusta kankeajalkaisesta sinne olisi, lähtisin toveriksesi,\nlupautui Piikki.\n\n-- Tule mukaan! Sinä teet vartijan tehtäviä, jos et muuhun pysty. --\nSiis on yksi tiedossa. Kai niitä muitakin tulee?\n\n-- En tiedä pystynenkö enää mihinkään, sanoi Luukas vuoteeltaan. -- Ei\nminusta maanmuokkaajaksi ole vaikka tervehdynkin. Oikea käteni taitaa\njäädä kankeaksi, mutta ehkä se vielä pyssyä pitelisi. Täällä ei minulla\nole mitään tekemistä, kun eivät salli metsästää. Ehkäpä toki majavan\nhengiltä saisin, koskapa niitä seipäilläkin tapetaan.\n\nKlinga katsahti sairaaseen.\n\n-- Jätetään sinun asiasi riippumaan siitä kuinka tervehdyt. Tarvitaan\nsiellä metsästäjiäkin, mutta etupäässä maanperkaajia, uutisasukkaita.\nAjatelkaa nyt asiaa, miehet, ajatelkaa myös sitä, että näin saatte\nriidat loppumaan ruotsalaisten kanssa. Voihan olla niin, että teidät\najetaan pois taloistanne ja vangitaan. Siellä Amerikassa on teillä\nturvapaikka.\n\nMiehet alkoivat keskenään vaihtaa ajatuksia asiasta. Loppupäätökseksi\nsanoi Martti:\n\n-- Vapaaehtoisesti minä en jätä tilaa. Täällä olemme kaikin voimimme\nraataneet. Asumattomaan korpeen on talo laitettu. Olen ajatellut,\nettä tästä tulisi koti minulle ja jälkeläisilleni. Minä koetan tehdä\nminkä voin oikeutemme säilyttämiseksi. Naapurit, minä valvon teidänkin\nasiaanne. Uhkailemalla ja peloittelulla ei meitä ajeta pois.\n\n\n\n\nOIKEUTTA ETSIMÄSSÄ.\n\n\nSeuraavana päivänä lähtivät Martti ja Erkki herroihin. Leena ja\nReeta laittoivat heille parhaat eväät. Koko aikana Erkin surullisen\npaluun jälkeen eivät hän ja Reeta olleet sanaakaan vaihtaneet. Reeta\noli odottanut, että Erkki tavallisuuden mukaan olisi etsinyt hänen\nseuraansa, mutta muut ajatukset kiinnittivät Erkin mieltä niin, että\nhän oli kuin unhottanut tytön.\n\n-- Varo nyt, etteivät ruotsalaiset sinua uudelleen vangitse! pyysi\nReeta ujosti tuodessaan eväskonttia Erkille. -- Karkasit heiltä, siksi\nne koettanevat saada sinut vielä valtaansa. Joudu pian takaisin. Sairas\näitisikin on levoton, jos viivyt.\n\n-- Me tulemme niin pian kuin ehdimme, vakuuttivat miehet. -- Monta\nasiaa on toimitettava.\n\nMaunu Klinga meni toisiin suomalaismetsiin asiaansa etsittämään.\nErotessaan Erkistä ja Martista hän neuvoi heitä etupäässä turvautumaan\nmaaherraan, joka oli oikeudentuntoinen ja kansalle ystävällinen mies.\n\n-- Minä puolestani luulen, että te ette talojanne pelasta. Ei\nmaaherrakaan voi vasten hallituksen käskyjä tehdä. Joka tapauksessa\najatelkaa Amerikkaa varmana turvapaikkananne, jossa, minä vakuutan,\nsellaisen tulevaisuuden rakennatte, ettette voi täällä sellaista\nuneksiakaan.\n\nErotessa puristivat miehet toistensa kättä. Erkki pyysi Klingaa\ntoistekin talossa käymään.\n\n-- Saammehan niistä asioista vielä jutella, sanoi Erkki.\n\nPitkä on matka suomalaisseuduilta virkamiesten luo, niin pitkä,\nettä heitä harvoin tavataan. Virkamiehet pitivät sitä suurena\nrangaistuksena, jos heidän täytyi noihin metsiin matkustaa veroja\nperimään tai rikosasioissa. Eikä se matka ollut aivan vaaratonkaan.\nSuomalaiset olivat harvinaisen yksimielisiä keskenään. Kun he\ntulivat siihen käsitykseen, että virkamiehet menettelivät väärin,\nasettuivat he vastarintaan. Erittäinkin olivat suomalaiset uskollisia\npuolustamaan pakolaisia, jotka oikeuden vainoilta hakivat heiltä\nturvaa. Ottamatta selvää pakolaisen syyllisyydestä, olipa hän\nsuomalainen tai ruotsalainen, he vierasvaraisuuden vuoksi usein\npuolustivat rikoksellisiakin, murhamiehiä ja varkaita. Tämä pahensi\nsuuressa määrässä suomalaisten asiaa viranomaisten silmissä. Näiden\nväkivaltaisuuksien vuoksi tulivat virkamiehet metsiin sotilasjoukko\nmukanaan.\n\nMartti ja Erkki kulkivat nyt virallisissa asioissa. Vaikka\nmetsäsuomalaisten ja peltoruotsalaisten välit olivat kireät, oli\nsuomalaisilla harvoin mitään peljättävää ruotsalaisten taholta paitsi\nmetsästysmatkoillaan ja sellaisissa kylissä, jotka olivat saaneet\nkärsiä metsänpaloista. Muuten kävivät metsäsuomalaiset ruotsalaisten\nkanssa rauhallista kauppaakin.\n\nIsollejoelle saapuivat miehet alempana kuin missä Erkki oli joutunut\nvangiksi. Itse Erkki ei kyllä olisi pelännyt samoille paikoille\nuudestaan lähteä -- hän tunsi sinne omituista vetovoimaakin, mutta\nMartti oli sitä mieltä, että turhanpäiten ei pidä saattaa itseään\nvaaranalaiseksi. Matka ei olisi käynyt suoremmaksi sitäkään tietä.\n\nVouti asui Fryksdalissa, mikä oli samalla veronkanto- ja käräjäpaikka.\nVakavina kävelivät miehet vartioiden ohitse, ja pienempien selittelyjen\njälkeen pääsivät he voudin puheille. Tämä oli entinen sotilas ja\nosoittautui karskiksi herraksi.\n\nKun suomalaiset alkoivat kertoa hirvenajosta ja murhatapahtumasta,\nkivahti hän:\n\n-- Ettekö te tiedä, että hirvenmetsästys on jo sellaisenaan kiellettyä?\nOn mahdotonta teitä siitä estää, mutta mitä te menette metsästelemään\nruotsalaisten maille! Jokien varsilla asuvat ruotsalaiset käyvät\nalinomaa kantelemassa teistä suomalaisista ja pyytävät apua teidän\nomavaltaisuuttanne vastaan. Te ette välitä mistään laeista ja\nasetuksista. Täällä ei ennen synny rauha kuin teidät on perinjuurin\nraivattu pois. Menkää kotimaahanne, menkää Suomeen! Täällä ei teitä\ntarvita!\n\nMartin veri kuohahti. Hän oli luullut että vouti alunpitäen rupeaisi\nheille myötämieliseksi ja antaisi kannatusta heidän asialleen, joka\nhänen mielestään oli päivänselvä. Sen sijaan heitä nyt kohdeltiin\nynseästi.\n\n-- Vai ei meitä täällä enää tarvita, sanoi hän kiukustuneena. --\nKyllä meitä on tarvittu ja sitä varten kutsuttu. Emme pyydä mitään\netuoikeuksia, pyydämme vain oikeutta.\n\n-- Teidän oikeutenne on siinä, että teidät pannaan kaikki kahleisiin ja\nviedään täältä pois.\n\n-- Sellainenko se on laki Ruotsinmaassa? kysyi Martti tiukasti.\n\n-- Muuta lakia te ette tarvitse! jyrähti vouti. -- Te olette rosvoja,\nmetsänpolttajia, sala-ampujia. Vaikka hallitus on teiltä kieltänyt\nkaskenpolton, ette te muuta osaa tehdäkkään. Te olette vain vahingoksi\nvaltiolle. Malttakaa, ensi kerran kun minä tulen metsiinne, poltan\nminä teidän talonne ja viljanne. Varmasti silloin kaikkoatte pois. Vai\nkysytte te Ruotsin lakia! Teistä on jo neljä vuotta sitten sellainen\nlaki annettu, että teidän on muutettava pois. Mutta siitä te ette ole\nvälittäneet. Mutta jos ette muuta ennen kevättä, vangitaan teistä\njokainen.\n\n-- Ettekö murhateon johdosta aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin\nmurhaajia vastaan? Olemme tulleet tänne saattaaksemme asian oikeuden\nkäsiin. Tahdomme tietää, saammeko siinä oikeutta vai ei. -- Martti\npuhui vakavasti, mutta jyrkästi.\n\n-- Mihin toimenpiteisiin minä tässä ryhdyn, se on minun asiani, vastasi\nvouti. -- Ensi tehtäväkseni vangitsen minä tämän toverisi, joka itse\notti osaa metsästykseen ruotsalaisten maalla.\n\nHän meni porstuaan, kutsui sieltä sotilasvartioston, joka otti Erkin\nkiinni. Martti aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta Erkki kielsi ja\nantautui vapaasti.\n\n-- Hänet minä tarvitsen asiaa tutkittaessa, sanoi vouti. -- Sinä voit\nmennä kotiisi kertomaan, että tämä on ainoastaan sen tanssin alkua,\njota tänä talvena tullaan tanssimaan suomalaismetsissä.\n\nMartti ja Erkki olivat hämmästyksissään siitä käänteestä, minkä heidän\nasiansa sai. Keskenään he saivat vaihtaa ajatuksiaan vain sen verran,\nettä Martti lupasi mennä maaherran luo.\n\n-- Minä koetan eikö sielläkään anneta meille oikeutta ja kerron siellä\ntämänkin tapauksen.\n\nApealla mielellä lähti Martti yksinään kävelemään etelää kohti\nläänin pääkaupunkiin, missä maaherra asui. Hän käsitti, että\ntässä on kysymyksessä enemmän kuin murhajuttu. Tässä on kysymys\nsuomalaisten asumisesta tai karkoittamisesta näiltä seuduilta. Tämä\noli kansakunnan yhteinen asia. Hän suunnitteli jo mielessään, että jos\nei maaherraltakaan apua lähde, järjestää hän suomalaisen lähetyskunnan\nja yhdessä he lähtevät kuningattaren luo Tukholmaan. Suomalaiset ovat\nennenkin turvautuneet suoraan hallitsijaan ja saaneet siltä apua\nherrojen väkivaltaisuutta vastaan.\n\nSuuren asian kannustamana kiiruhti hän askeleitaan. Nopealla\ntoiminnalla hän tahtoi auttaa toveriakin, jonka vapauttamista hän aikoi\nmaaherralta anoa.\n\n\n\n\nMAAHERRAN LUONA.\n\n\nMaaherra Olof Stake oli hyväntahtoinen mies. Hänellä oli hallituksen\nluottamus ja kuningattaren neuvoskunnassa läheisiä ystäviä. Hänen\nveljensä oli maan suurimpia sotapäälliköitä. Maaherra tahtoi\nlääninsä parasta ja suojeli sen asukkaita liian raskailta veroilta\nja sotaväenotolta. Hänelle oli kyllä saapunut määräys suomalaisten\nkarkoituksesta ja heidän asuntojensa sekä vilja-aumojensa\nhävittämisestä, mutta hän oli pannut sitä täytäntöön vain aivan\npoikkeustapauksissa, milloin suomalaisten taholta oli karkeita rikoksia\ntehty. Tehtaiden omistajat ja ruotsalaiset maanviljelijät tekivät tästä\nmaaherran pehmeydestä valituksia hallitukselle, mutta ystävien suosio\npelasti hänet aina. Viime aikoina oli kuitenkin Tukholmasta ilmoitettu,\nettä maaherran täytyi ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin. Asetukset\novat pantavat täytäntöön. Stake sai toki jonkun verran huojennuksia\nniihin. Niinpä ne metsäsuomalaiset saivat luvan jäädä paikoilleen,\njotka olivat myös peltoja tehneet ja joilla oli kirjat taloihinsa.\nKaikki suomalaiset kiertolaiset, salametsästäjät ja yksinomaan kaskien\nviljelyksellä eläjät oli ehdottomasti karkoitettava. Jos he eivät\nvapaaehtoisesti lähde, on heidät vangittava. Vangeista on toiset\npantava sotaväkeen ja toiset lähetettävä uutisasukkaina Amerikkaan.\nErittäin teroitettiin uutisasukkaiden hankkimista. Ne suomalaiset,\njotka sitoutuisivat perheineen lähtemään, saisivat vapauden ja maata\nriittävästi asuakseen.\n\nNäitä asioita harkitsi maaherra Stake huoneessaan, kun hänelle\nilmoitettiin metsäsuomalaisen Martti Marttisen tulo. Tämä tapahtui\nsopivaan aikaan. Suomalaisten kanssa hän oli sattunut vain ani harvoin\ntekemisiin. He elivät metsissään eivätkä persoonallisesti vaivanneet\nkorkeita viranomaisia. Stakella oli se käsitys suomalaisista, että\nhe olivat yleensä hidastuumaista, mutta ylpeäluontoista kansaa.\nSuomalaisesta metsäaatelista hän oli kuullut ja oli vakuutettu, että\nsellaista oli laajaltikin.\n\nSisälle tuli isokasvuinen, harteikas suomalainen. \"Salon aatelismies\",\najatteli maaherra heti miehen nähtyään. Hän pyysi miehen istumaan\ntyöpöytänsä ääreen, ja kysyi ystävällisesti, mitä tällä oli asiaa.\n\nMartti vertasi tämän korkean herran käytöstä siihen, mitä oli saanut\nvoudin luona kokea. Hän alkoi luottaa siihen, että hän menestyy\nasioissaan ja saa täällä oikeutta. Ensin hän esitti murhajutun ja\ntoverinsa vangitsemisen.\n\nMaaherra mietti hetken asiaa, pyyhkäisi hiuksiaan ja sanoi:\n\n-- Asia ei ole niin yksinkertainen kuin se sinusta ehkä näyttää. On\nluonnollista, että murhamiehet heti vangitaan ja saatetaan vastaamaan\nteostaan. Minä pidän siitä huolen, että niin tapahtuu. Ensi käräjillä\njoutuu heidän asiansa esiin, ja saat nähdä, että Ruotsissa on oikeutta,\njoka tällaiset rikokset rankaisee.\n\n-- Mutta --, jatkoi hän -- vouti ei menetellyt laittomasti\npidättäessään toverisi. Hän olisi voinut vangita sinutkin. Näes, se\non tosiasia, että hirven metsästäminen näillä mailla on kielletty,\nvaikka te suomalaiset ette siitä välitä, tuskinpa edes tiedättekään.\nEivät siitä välitä muutkaan, vaikka ristiriitaa ei tule muulloin kuin\nsuomalaisten ja ruotsalaisten sattuessa vastakkain.\n\nMartti katsoi parhaaksi ottaa esille sen toisen asian, joka hänen\nmieltään oli kauan askarruttanut ja jonka hän tiesi elinkysymykseksi\nmetsäsuomalaisille yleensä.\n\n-- Kiitän teitä siitä, että olette luvannut murhajutun selvittää,\nsanoi hän. -- Minulla olisi toinenkin asia. Siellä metsillä puhutaan,\nettä kaikki suomalaiset tulevat metsistään karkoitettaviksi ja heidän\ntalonsa ja viljansa hävitettäviksi. Me tahtoisimme tietää, mitä perää\ntässä puheessa on.\n\n-- Kyllä siinä on perää enemmän kuin te ehkä siellä voitte uskoakaan.\nNäes, teidän viljelystapanne on hallituksen ja maan muitten asukasten\nmielestä vahingollista. Jo pitemmän aikaa sitten kiellettiin\nkaskimaiden teko yhteisiin metsiin. Ainoastaan niillä mailla, jotka\novat omistajilleen jaetut, on se luvallista. Mutta teidän suomalaisten\nmaat siellä metsäseuduilla ovat kaikki jakamatta. Toistaiseksi ei\nteillä kenelläkään ole oikeutta maihinne. Peltoviljelijät tahtovat,\nettä metsämaitakin on heille jaettava, ja se heidän vaatimuksensa on\noikeutettu. Niiden suomalaisten, jotka asuvat lähellä, on muutettava\npois. Kahta peninkulmaa lähemmäksi ei suomalaisten taloja suvaita.\nSiellä, missä rantakylät ovat tiheämmät, täytyy ruotsalaisten\nsaada maata aina viiden peninkulman päähän saakka. Lisäksi tulee\nrautaruukkien metsäntarve. Siltä ympäristöltä, missä niitä on,\ntäytyy kaikkien suomalaisten muuttaa. Sano kotipuolellasi, että minä\notan auttaakseni niitä suomalaisia perintökirjojen saannissa, jotka\novat kauemman aikaa paikoillaan asuneet ja joiden talot eivät ole\näskenmainittujen rajalinjain sisällä. Miltä metsäseudulta sinä olet?\nOnko sinulla tilaasi mitään kirjoja?\n\nMartti oli nyt saanut surullisen vahvistuksen kerrottuihin huhuihin,\nvaikka tuo vahvistus ei tullutkaan niin jyrkässä ja sovittamattomassa\nmuodossa kuin minkä vouti oli antanut.\n\n-- Sieltä minä olen ylämaasta, Laasarin Lehtovaaralta, Isojoen\ntakaa. Meitä on siellä suuri joukko suomalaisia, joista jotkut ovat\nkymmeniä vuosia talojaan asuneet ja rakentaneet ne täysikuntoisiksi.\nParikymmentä vuotta olemme mekin taloamme asuneet. Isoisä tuli Suomesta\nluottaen kuninkaan kutsuun. Oli meillä kirjatkin, mutta ne ovat\nhävinneet.\n\n-- Niillä hävinneillä kirjoilla ei olisi pääasiaan nähden ollut\nmitään merkitystä. Ne vain antoivat oikeuden uutisviljelykseen ja\nkaskenkaadantaan ja sellaisina kyllä olivat hyvät. Mutta varma\nomistusoikeus annetaan vasta perintökirjoissa. Pelkään pahoin, että\nteidän seudullenne ei voida antaa niitä kirjoja. Osaksi on seutu liian\nlähellä kyliä, osaksi se kuuluu rautatehtaan alueisiin. Kuitenkaan\nälkää olko ennen aikoja huolissanne. Tulkoon kustakin talosta isäntä\ntai isännän edustaja Fryksdaliin ensi markkinoille, jolloin on käräjät\nsekä verollepano. Minä katson silloin mitä voin hyväksenne tehdä.\n\nKatkera oli totuus kuulla, mutta Martti näki, että maaherra ei tahtonut\nheille pahaa, vaan oli päinvastoin halukas auttamaan.\n\n-- Vielä yksi asia, sanoi maaherra. -- Arvatenkin on myös teidän\nseudullanne sellaisia, jotka eivät ole alkaneet vakinaisesti mitään\nseutua viljellä, jotka kaatavat kasken milloin sinne, milloin tänne,\neivätkä yritäkään peltoa tehdä. Heitä ei voida missään tapauksessa\nsuvaita. Heidät kuten muutkin kiertolaiset ja pahantekijät, vangitaan\nja toimitetaan sotaväkeen, jos he iältään ovat soveliaita. Mutta\nheillä samoinkuin teillä kaikilla on pelastuksena eräs tie, jonka\ntahtoisin erityisesti painaa mieliinne. Kaikki te voitte päästä\nuutisviljelijöiksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Oletteko\nsiitä kuulleet?\n\n-- Aivan äsken kävi meillä hallituksen lähettiläs Maunu Klinga, joka\nkertoi siitä, vastasi Martti.\n\n-- Hän sen parhaiten tietää, kun on itse käynyt siirtokunnassa. Niin,\nhallitus tahtoo viljelijöiksi sinne maahan, missä kirjaimellisesti\nrieska ja hunaja vuotaa, etupäässä suomalaisia, koska he siihen\nparhaiten soveltuvat. Ainoastaan suomalaiset voivat kaskeksi kaataa\nsuuret metsät sekä tehdä pellot niiden tilalle. Siellä olisi teillä\nrajattomat työalat eikä polttaminen siellä lopeta maan kasvuvoimaa.\nPanen tämän asian sydämellenne ja suorastaan kehoitan teitä sinne\nmuuttamaan.\n\nKun Martti lähti ystävällisen, mutta samalla vakavan ja suorapuheisen\nmaaherran luota pois, oli hänen päänsä täynnä ajatuksia. Hän huomasi,\nettä heidän elämänsä siellä metsissä oli aivan epävarmalla pohjalla.\n\nHän lähti kulkemaan pohjoista kohti, missä metsien poveen kätketyt\nsuomalaisten kodit olivat vaarallisella tavalla tulleet ulkopuolelta\nsuunnatun huomion kohteeksi.\n\n\n\n\nPUNATUKKAINEN HUOMAA VANGIN KARANNEEN.\n\n\nDalbon kartano kuului Isonjoen varrella olevaan Dalbyn kylään. Kylä\nei ollut suuri, eikä se vanhakaan ollut. Se oli myös tavallaan\nuutisseutua, vaikka ruotsalaiset olivatkin sinne tulleet aikoja ennen\nkuin suomalaiset metsiinsä. Pellot olivat ensin hyvin pienet, mutta\nvähitellen ne laajentuivat. Sitä mukaa oli myös varallisuus kasvanut.\nVarakkain oli Dalbon talo, johon olemme tutustuneet.\n\nRetkikunta palasi aamulla murhatyön jälkeisenä päivänä. Hidasta\noli ollut näidenkin miesten kulku, sillä useilla heistä oli pahoja\nhaavoja, joita suomalaiset olivat iskeneet. Gustafilla oli kaksi haavaa\nkasvoissa, jotka tekivät ne kamalan näköisiksi. Pahin oli jalassa ja\nsai aikaan sen, että mies ontui huomattavasti. Mutta rajua luontoaan\nhän ei ollut kadottanut. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski vankia.\n\n-- Rauhoittunut kai hän on, koska sieltä aitasta ei ole mitään\nkuulunut, vastasi Anders. -- Minä itse makasin renkien aitassa\nvartioiden suomalaista. Illalla kuului liikettä. Sittemmin on kai\nnukkunut.\n\n-- Muistithan Stina antaa vangille ruokaa, kysyi Dalbo.\n\n-- Annoin illalla sen verran kuin kissankolosta mahtui.\n\n-- Hyvä on. Me otamme hänen asiansa esille, kun olemme ensin levänneet.\n\nGustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.\n\nKotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis\nja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei\nvankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä\nmielissään.\n\nVanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän\nolisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään\npuhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin\nlyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään\npesemään hänen kätensä vavahti.\n\n-- Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten\nkoirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.\n\n-- En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. --\nSuomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on\ntiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.\n\n-- Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti.\n-- Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät\nsitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani\nen kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan\nmenehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?... --\nHän katsoi epäluuloisesti Stinaan.\n\n-- En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.\n\n-- Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. -- Pian tulee sille\nitselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka\nhaluaisitkin. -- Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat\nrupesivat vuotamaan.\n\n-- Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, -- sanoi Stina\nylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli\nvähän matkan päässä samassa kylässä.\n\n-- Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän\nAndersia. -- Tahdon olla itse mukana tilinteossa.\n\n-- Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo\nmiehelleen. -- Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.\n\n-- Väsyttää todella, myönsi isäntä. -- Parempi olisi ollut, etten olisi\nkoko matkalle lähtenyt.\n\nKun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.\n\n-- Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta,\nirvisti hän.\n\nSuomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.\n\n-- Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi\nAnders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.\n\n-- Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi\nvakavasti. -- Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava.\nSitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä\nisäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta\ntekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat\nmenetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä\nkolmanneksi.\n\nGustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän\nirroitti rautasalvan ovessa.\n\n-- Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut\nmitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat\nkynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut\nmitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan,\nkiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja\ntoisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä\nvanki olisi päässyt karkaamaan.\n\nMutta poissa hän oli.\n\nNoloina palasivat he pihalle.\n\n-- Lintu on päässyt häkistään, julisti Klas. Gustaf puri hammastaan.\nMiehet tarkastivat viereiset aitat, kiersivät rakennuksen ympäri.\nSelitystä siihen, miten karkaaminen oli tapahtunut, ei löytynyt.\n\n-- Luonnollisella tavalla karkaaminen on ollut mahdotonta, vakuutti\nAnders, ja rengit todistivat sen. -- Me kaikki olimme vartiossa ja\nolisimme kuulleet.\n\nYksi rengeistä lausui:\n\n-- Mutta jos hän olikin noitaa Suomalaiset osaavat noituuden taidon. On\nvoinut savuna nousta taivaalle tai käärmeenä luikertaa kissankolosta.\n\n-- Niin se on käynyt, päätti toinen renki. -- Minä aavistinkin\nsitä. Sellaista sattuu suomalaisten kesken useinkin. -- Ja hän oli\nhuomaavinaan pakkasen panemassa ruohikossa kiemurtelevia jälkiä.\n\nKaikki olivat hämmästyneitä. Gustaf ei voinut löytää selitystä.\n\n-- Onko tyttöjen aitan ovi ollut kaiken aikaa lukittuna? hän kysyi, ja\nhänen silmänsä etsivät Stinaa, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.\n\n-- Minä näin että Stina ennen maatapanoaan lukitsi aittansa oven\nhuolellisesti, todisti Anders.\n\n-- En minä sittenkään usko noituutta, sanoi Gustaf ja erosi miehistä\netsien Stinaa tuvasta. Tyttö oli tulossa portailla.\n\n-- Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä\nniin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:\n\n-- Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan\nnäytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!\n\nStina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut\nselville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui\nmiehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä\nturviin.\n\n-- Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt\nenää morsiantaan.\n\n-- Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi\nhartioitaan. -- Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä\nalkaen. Tiedä se!\n\nHampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.\n\n-- Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. -- Minä en\nniihin koske.\n\nKlas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois\nviemisessä. -- --\n\nHiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä.\nSanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen\njohdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti\nepätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa.\nIsä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa\nkarahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon\nkanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat\nratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina\nGustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia\nvastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti.\nOli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin\nvankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi\nosasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.\n\n-- Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.\n\n-- Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään\ntyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan\nulkonäöstä.\n\n-- Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. -- Fryksdalissa\nhänet tapaatte.\n\nApean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten\nvangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän\nolisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut\nsuoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.\n\n-- Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. -- Ei\nhän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana,\nniin hänetkin vangittiin.\n\n-- Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina\nmiettiväisenä.\n\nHän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen\nkomean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka\nei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen\nkohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän\naskartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?\n\nGustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän\nmielissään, että hänet oli viety pois.\n\n\n\n\nHÄVITYKSIÄ SUOMALAISMETSISSÄ.\n\n\nKun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota\nkotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka\noli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että\nmaapohja heidän jalkainsa alla huojui.\n\nMitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut\noikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja\nuhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa\ntoiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada\nperintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat\nselvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille\noltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut.\nTapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla\nkoettaisi heidän hyväkseen parastaan.\n\n-- Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan.\nVieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli\nRäsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun\nhänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä.\nNuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa\nmaassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan\nhuomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:\n\n-- Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari,\nmikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas\nkotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että\nsinä joudut minulle matkatoveriksi.\n\n-- Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. -- Vastaan\nminä panen.\n\nMiesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli\nriihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä.\nMyöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea\ntyökuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla\npaljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi.\nPiikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä,\njoten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin\nsuretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, --\nReeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa\nkylmällä vedellä, jottei huomattaisi.\n\nNäin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti\nsyksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin\nkäräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.\n\nHiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon\nalaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.\n\nVoudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin,\nkävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen\nja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita,\ntarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin\ntilaansa asui.\n\nMetsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei\nnäkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia,\njoita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta\nollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat\naidattuina aukeaman keskellä.\n\nOppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen\nasui vähintäin peninkulman päässä.\n\n-- Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat\nporoksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla\nyksinäisellä huhdalla.\n\nHe tulivat Kokkisen kotiin.\n\n-- Sinäkö katsot, että koko tämä laaja metsä on sinun aluettasi, koska\nteet kaskiasi mihin sattuu? kysyi sotilasten johtaja ankaralla äänellä.\n\n-- Kun aluetta eivät muutkaan ole käyttäneet, olen ottanut rukiin\nsieltä, missä maa on ollut sopivinta, puolusteli metsäsuomalainen. --\nIsäni on tätä viljelystapaa harjoittanut vuosikymmeniä, ja minä olen\nseurannut esimerkkiä.\n\n-- Et ainakaan viimekesän kaskelta mitään korjaa. Me olemme polttaneet\naumasi maan tasalle, julisti johtaja.\n\n-- Mitä, minunko viljani olette polttaneet? huudahti Pietari\nkauhistuneena. Vaistomaisesti hän tarttui pyssyynsä, joka oli tuvan\nseinällä.\n\n-- Vai vastarintaan sinä aiot kruunun miehiä vastaan? Tule järkiisi\npoika! lausui johtaja ankarana temmaten Pietarin keskelle lattiaa. Hän\nkäski miesten vangita nuoren talonpojan, joka oli uskaltanut tarttua\naseeseen heitä vastaan.\n\n-- Me viemme sinut voudin luo.\n\nKokkisen nuori vaimo -- jäi lapsineen itkemään.\n\nMyöskin Olli Räsäseltä poltettiin viljat, ja lisäksi pantiin tuleen\nhänen uutisasuntonsa, jona oli vastarakennettu sauna, missä tämä\nuutisviljelijä oli yksinäisyydessä asunut. Myöskin Olli saatettiin\nvangittuna voudin luo, joka oli sijoittunut Tossavaiselle.\n\nJoka päivä tehtiin ilmoituksia poltetuista viljoista, riihistä ja\nasuinrakennuksista. Joka päivä kuljetettiin vankeja. Joukossa oli\nyksinäisiä pakolaisia, jotka olivat täällä metsissä olleet turvassa,\noli kiertäviä metsästäjiä sekä satunnaisia kaskenviljelijöitä ilman\nvakituista asuinpaikkaa.\n\nPietari Kokkisen asiaa tutkittaessa uskalsi tämä panna vastalauseensa\nmenettelyä vastaan. Hän kysyi, mikä laki ja oikeus salli kallista\nJumalan viljaa hävittää. Kun ihmiset viljan puutteessa saavat syödä\npettuleipää ja kärsiä nälkää, on suuri synti tuhota sitä, mitä Jumala\non kasvattanut.\n\n-- Suus kiinni, metsänraiskaaja, jyrisi voudin karkea ääni. --\nRyöstöviljelyksestä ja virkavallan vastustamisesta vangitaan sinut\nja rangaistukseksi tehdään sotamieheksi. Huomenaamuna saat lähteä\nmarssimaan Tukholmaan. Vankilassa saat tarkemmin tutkia mikä on laki ja\noikeus! Kun vuorosi tulee, pääset kuulan ruuaksi sotaan.\n\nVouti oli mies, joka ei tuntenut sääliä. Kysellessä Tossavaiselta,\njonka talossa hän oli majaillut, turhaan talonkirjoja, haastoi hän myös\ntämän käräjille kuulemaan häädetäänkö hänet vai jätetäänkö asumaan.\nRäsänen vietiin vangittuna Fryksdaliin.\n\nOinolassa vouti ei ketään vanginnut. Se olikin vanhimpia vakituisia\nasuintiloja paikkakunnalla. Mutta lempeätä ei hänen esiintymisensä\ntäälläkään ollut. Hän karjui hirven metsästyksestä niin että vanha\nisäntä ja Pekka-vainajan leski säikähtivät.\n\n-- Omiansa oli salametsästäjille se kuolema minkä he saivat, oli voudin\ntuomio.\n\nEnnen Marttilaan tuloansa hän kävi Mulikassa. Kuultuaan, että tästä\ntalosta oli se poika, jonka hän oli jo pidättänyt Fryksdalissa, jätti\nhän talon sillensä tällä kertaa.\n\nVihdoin hän tuli Marttilaan. Ehkä oli jättänyt tämän talon tahallaan\nviimeiseksi. Saavuttuaan taloon hän kävi tervehtimättä pöydän päähän,\notti pöydän haltuunsa kirjojaan varten ja sijoitti sotamiehet seisomaan\nriviin ovelta tuvan perälle saakka.\n\n-- Jahah, täällä se nyt sitten on se metsäsuomalaisten nuori ruhtinas\nja päällikkö, joka käy aina maaherroissa asti. Oletko talon isäntää Jos\nolet, näytä talonkirjat!\n\nMartti Martinpoika Marttinen astui rohkeasti pöydän viereen.\n\n-- En ole isäntä. Iso-isäni täällä isännyyttä pitää.\n\n-- Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa,\nkomensi vouti.\n\nVanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa\nollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä\nvastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.\n\n-- Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja\nleipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?\n\n-- Onko lupakirjaa kivahti vouti.\n\n-- En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen\nylpeästi päätään.\n\n-- Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti.\nHän oikaisi itsensä koko pituuteen.\n\n-- Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki\nosoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy\nMarttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.\n\n-- Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.\n\n-- Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. -- Tiedä se, en ole tänne omin\nlupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia\nherroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.\n\nVanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi\ntahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta\npoikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli\nkova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.\n\n-- Suulliset lupaukset eivät ole perintökirjoja. Nyt ovat uudet tavat\nja lait. Nyt ei kukaan saa asua taloa muitten kuin perintökirjain\nnojalla.\n\n-- Olkaa huoletta, vouti, puuttui Martti Martinpoika puheeseen. --\nMinun isoisäni on tottunut kuninkaissa käymään. Minä osaan saman tien.\nHerrallakin on herransa ja talonpojalla Jumala. Jos rupeatte meitä\nhäätämään, näytämme teille, missä teidän herruutenne herrat ovat. Älkää\nluulko, että olemme vain maaherran varassa, vaikka siinäkin taitaa\nolla teille kylliksi. Osaamme mennä pitemmällekin. On suomalaisillakin\nystäviä. Mitäs sanotte valtakunnan herroista Pietari Brahesta ja Klas\nFlemingistä.\n\n-- Tämä ei ole sinun asiasi, kivahti vouti. -- Ellet hillitse suutasi,\npanetan oitis kahleisiin.\n\nVanha ukko Marttinen löi luisevan kätensä pöytään. Hänen sanansa olivat\nvoimakkaat.\n\n-- Tämä on hänen asiansa, se on minun asiani ja meidän kaikkien\nsuomalaisten asia. Mikä sinä olet miehiäsi? kysyi hän pilkallisesti. --\nMurhapolttaja, rikoksellinen. Se sinä olet. Sinä olet täällä metsissä\ntehnyt hävityksen töitä. Sinä olet Jumalan viljaa poroksi polttanut\nja taloja tuhonnut. Sinä olet saattanut tänne surua ja onnettomuutta.\nMutta kaikki tämä onnettomuus lankeaa vielä tuhatkertaisena sinun\npäällesi.\n\nVanhuksen voimakkaat sanat jyrisivät kuin ukkonen.\n\nVouti hämmentyi hetkeksi. Hän kiristi hampaitaan ja mietti, mitä\nvoisi tuolle ylpeälle suomalaiselle tehdä. Koko tämä joukko on\nkapinoitsijasukua. Se olisi hävitettävä, sen pesäpaikka poltettava maan\ntasalle. Näin hän olisi halunnut tehdä. Mutta hänen täytyi hillitä\nitseänsä. Näitä miehiä ei kukisteta tavallisilla virkavallan aseilla.\nTäytyy odottaa aikaa. Heillä on voimaa ja mahtavia puoltajia. Maaherra\noli hänelle jo antanut ankarat nuhteet puolueellisuudesta murha-asiassa\nja uhannut hänet erottaa. Hän näki sopivaksi kääntää vihansa toisaalle.\nHän huomasi Piikin ja sanoi:\n\n-- Mikä olet sinä repaleisissa sotilasvaatteissa? Oletko karkuri?\nTutkikaa hänet. -- Ja hän käski sotamiesten tuoda miehen luokseen.\n\nPiikki kertoi, kuka oli ja miten oli saapunut.\n\n-- Paperit hukassa. Teiltä on kaikilta paperit hukassa, puhui vouti\nankarana. -- Me otamme hänet mukaamme ja annamme hänen vankilassa\nselvittää papereitaan.\n\nMartin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi\nviisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla\ntoimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.\n\n-- Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.\n\n-- Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta,\nvastasi Martti. -- Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden\nvangitsemista olin luonanne vaatimassa.\n\n-- Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.\n\n-- Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti\nMartti. -- Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen\njälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta\njos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen\npaha juttu.\n\nTaaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta\nhänen täytyi niellä kiukkunsa.\n\n-- Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta\nhuomannut.\n\n-- Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. -- Ei meillä ole\nmitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.\n\nVouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut.\nAinoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin\nrinnassa.\n\nVoudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden\nmullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli\nhävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois\nkohti tuntematonta tulevaisuutta.\n\nTuntui kuin tuvan ovi olisi otettu pois ja päästetty kylmät viimat\npuhaltamaan sisälle ennen niin lämpimiin ja rauhallisiin koteihin.\n\n\n\n\nFRYKSDALIN MARKKINOILLA.\n\n\nOli eletty joulukuulle niihin aikoihin, jolloin seutukunnan pääpaikassa\nFryksdalissa pidettiin markkinoita. Silloin olivat siellä myös käräjät\nja tärkeä veronkanto. Verot maksettiin näillä seuduin vielä suureksi\nosaksi metsäeläinten nahoissa. Veronmaksajat toivat tavallisesti koko\nkarttuneen varastonsa. Mitä veroista jäi yli, se myytiin vapaassa\nkaupassa niille ostajille, jotka olivat liikekeskuksista, ainapa\nTukholmasta asti saapuneet. Myöskin oli kaupan lintuja, viljaa y.m.\nmetsän- ja maanviljelyksen tuotteita. Kaupunkien kauppiaat toivat\nkaikenlaista rihkamaa, myöskin korutavaraa paikkakuntalaisten\nmielihyviksi.\n\nVallitsi kipakka pakkanen. Kaupustelijat pitkävartisissa\nnahkakengissään löivät jalkojansa yhteen saadaksensa lämmintä.\nReenjalakset natisivat lumessa. Matkustajani hevoset olivat yltä päältä\nlumihuurteessa ja niiden sieraimet höyrysivät lämmintä ilmaa.\n\nMetsäsuomalaisia oli suurehko joukko hiihtänyt suksilla yhdessä\nparvessa. Heillä oli taakat nahkoja selässään. Siinä oli ketun, peuran\nja hirven nahkoja. Useammalla oli karhunnahka ja jonkun hyväksi\noli myös susi saanut heittää henkensä. Ainoastaan kaukaisimmilta\nsyrjäseuduilta tulleilla oli joku majavan nahka. Sen sijaan oli\nkaikilla käsissään isot kimput oravan, kärpän ja näädän nahkoja.\n\nMiehet pysähtyivät majapaikan eteen, nostivat suksensa seinämälle\nyhteen kasaan pystyyn. Joukossa oli Tossavainen, Mulikan ja Oinolan\nvanhat isännät, sekä muita, joten Isonjoen takalistolta melkein\njokainen suomalainen talo oli edustettuna, paitsi mistä isäntä oli\nvankeuteen viety. Johtajana oli Martti Martinpoika Marttinen. Myöskin\noli Luukas mukana.\n\n-- Me käymme sisään lämmittelemään, sanoi Martti. -- Minä menen sitten\nottamaan selvää voiko vankilaan päästä tapaamaan ja kuinka ne siellä\nvoivat. Otan myös tiedon siitä, onko maaherra jo tullut ja milloin\nhäntä voisi tavata. Käräjätalolta kuulemme juttujen kulusta.\n\nVanha Mulikka sanoi:\n\n-- Minä annan kontistani käärön, koeta viedä se Erkille. Siinä on\nkalakukko, hänen äitinsä paistama pojan mieliksi. Jos eivät päästä\nsinua hänen puheilleen, antanevat kai tuomiset kuitenkin.\n\n-- On minullakin hänelle viemisiä. Piirakaisia, jotka Reeta teki. Ei\nväliä vaikka olisi viemisiä enemmänkin. On siellä monta meidän miestä,\njotka lienevät olleet heikoissa kruununruuissa.\n\nHe aukaisivat oven isoon tupaan, jossa ylämaan markkinaväki\ntavallisesti majaili. Lämmin tulvahti höyrynä ulos talvi-ilmaan.\n\nSisällä oli pienissä ryhmissä markkinaväkeä eri puolilta. Oli siellä\nmyös suomalaisia toisista metsistä. Heillä oli kerrottavana samanlaista\nkuin oli tapahtunut Isonjoen takalistolla. Kaikkialla oli viljoja\npoltettu, asuntoja hävitetty ja miehiä vangittu. Fryksdalin vankila\nkuuluu tulleen niin täyteen, että osa vangeista oli vietävä aina\nKarlstadiin asti.\n\nTuvassa oli muutamia naisiakin. Eräällä penkillä istui nuori tyttö\nkaivellen eväslaukkuaan.\n\n-- Emmekö jo lähde yrittämään tavata isää? puhui tyttö toverilleen,\nnuorelle miehelle.\n\n-- Parasta lienee, että sinä Stina menet tädin luo siksi aikaa, kuin\nminä käyn vankilassa, neuvoi nuori mies. -- Vankien luo on vaikea\npäästä, sen sain viime kerralla nähdä. En luule, että he naisia sinne\nollenkaan laskevat.\n\n-- Hyvä Anders, ota minut mukaan. Tahtoisin niin mielelläni nähdä isää\nja antaa omin käsin tuomiseni. -- Stina otti laukustaan esille kaksi\nkääröä.\n\n-- Ovatko nuo kumpikin isälle? Kyllä minä ne toimitan perille.\n\n-- Minä tahtoisin niin mielelläni itse. Tahtoisin nähdä vankilan ja...\n\n-- Ehkä tuo toinen käärö onkin Gustafille... ilkamoi tytön veli. --\nSaanko katsoa, mitä hyvää olet siihen varannut?\n\n-- Vai Gustafille! Että viitsitkin. Kuule, ellet tahdo minua suututtaa,\nniin ole puhumatta minulle Gustafista.\n\nTyttö peitti käärön esiliinansa suojaan.\n\n-- En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, puolusti Anders. --\nLuulin, että kun sinä ja Gustaf olette kihloissa, niin tahdot häntäkin\nilahuttaa.\n\nTyttö nousi seisaalleen. Hänen poskensa punehtuivat vihasta.\n\n-- Vaikene! Älä koskaan puhu meistä yhtaikaa. Veli ja sisar lähtivät\nulos.\n\nMarttikin hankkiutui lähtemään. Ovessa tuli häntä vastaan Maunu Klinga\npudistellen lumihuurretta turkistaan.\n\n-- Kuinka matkasi on luonnistanut? kysyi Martti. -- Ovatko suomalaiset\nhalukkaita lähtemään paratiisiisi?\n\n-- Eivät ole, eivät ymmärrä omaa parastaan, vastasi Klinga. -- Mutta\nuuden maan uutisasukkaiksi he sittenkin joutuvat. Siirtyminen tapahtuu\nvain ikävämmällä tavalla. Luulen, että näilläkin käräjillä tehdään\npaljon uusia siirtolaisia.\n\nMartti kertoi mitä kotona oli tapahtunut, myös Piikin vangitsemisesta.\n\n-- Me lähdemme yhdessä vankilaan. Minä tunnen vankilan päällikön.\nKoetetaan mitä voidaan Piikin hyväksi tehdä. En muuten olekaan levoton\nhänen puolestaan. Itsehän hän jo lupasi lähteä Amerikkaan. Jos hänet\nsinne tuomitaan, on se ainoastaan hänen oman päätöksensä vahvistamista.\nSitäpaitsi on hän jo minun kirjoissani, joten luulen hänen ilman muuta\npääsevän vapaaksi. -- Hän lisäsi: -- Odota hetkinen. Pian olen valmis\nlähtemään kanssasi.\n\nKlinga suoritti nopeasti asiansa ja miehet lähtivät tapaamaan\nvangituita.\n\nMaunu tervehti vankilanjohtajaa ja ilmoitti asiansa. He tahtoivat\ntavata Erkki Mulikkaa ja muita sen puolen metsäsuomalaisia sekä\nsotamies Piikkiä. -- En yleensä ole näin markkina-aikana päästänyt\nkävijöitä vankien luo, sanoi johtaja. -- Pyytäjiä on paljon ja\nhelposti syntyy häiriöitä. Sitäpaitsi alkavat käräjät jo huomenna,\njoten sukulaiset ja tuttavat saavat odottaa niiden päättymistä. Käykää\nvasemmanpuoliseen tupaan. Luullakseni ovat he kaikki siellä, paitsi\nMulikka, jonka lähetän.\n\nMiehet astuivat ison maalaistuvan malliseen tupaan. Akkunoita peittivät\nvain rautaristikot. Ovella oli sotilasvartiot, sekä ulko- että\nsisäpuolella.\n\nPiikki istui penkillä ja paikkasi kenkiään. Hän ilostui suuresti\ntavatessaan tuttavansa.\n\n-- Minä olen valmis lähtemään Amerikkaan millä hetkellä hyvänsä, kunhan\nhankit näiltä viranomaisilta luvan, sanoi hän leikillisesti. -- Aika\nkäy pitkäksi täällä.\n\nKlinga meni neuvottelemaan johtajan kanssa. Martti jäi siksi aikaa\npuhelemaan. Hän tervehti Räsästä ja muita tuttaviaan, joita siellä oli\nuseita ja joilla ei ollut muuta valittamista, kuin että he kaipasivat\nvapauttaan, ja myös kotiaan ne, joilla oli omaisia ja joiden asunnot\nolivat jääneet polttamatta.\n\nMennessään välihuoneen lävitse huomasi Klinga kaksi henkilöä, nuoren\nnaisen ja miehen, anomassa johtajalta pääsyä sisälle.\n\n-- Niitä, jotka ovat murhasta syytettyjä, ei saa nyt tavata. Minulla ei\nole aikaa pitää heitä silmällä. Tulkaa käräjien jälkeen, jos he silloin\nvielä ovat täällä.\n\nTyttö selitti itku kurkussa, että hänen isänsä ei ole murhamies. Hän\nkatsoi ikäänkuin apua etsien ympärilleen ja rukoili johtajaa tekemään\npoikkeuksen. Klingaa säälitti tytön tuska ja hän sanoi johtajalle:\n\n-- Jos ei muuta syytä ole kuin se, ettei ole aikaa vartioida vankeja,\notan minä pitääkseni huolen, ettei vanki karkaa sillaikaa kuin hän\ntapaa tytärtään.\n\n-- Sinun vastuullasi siis, päätti johtaja. -- Menkää sisälle tupaan,\nneuvoi hän tyttöä ja hänen veljeään.\n\nKlinga lähti hänen johdollaan hakemaan vankia ja samalla hän esitti\nPiikin asian.\n\n-- Ei sotamies voi ennen oikeuden päätöstä päästä pois. Mutta kun\nasia on niin kuin kerrot, olen varma, että oikeus jättää hänet sinun\nhuostaasi.\n\nDalbo laskettiin kahlehdittuna tapaamaan tytärtään. Raskain askelin hän\nkäveli Klingan ohjaamana tupaan. Nähtyään isänsä Stina syöksähti hänen\nkaulaansa.\n\n-- Isä, isä, minun on ollut sinua niin ikävä. -- Ja hän lisäsi\nkiihkeästi, vaikka kuiskaamalla: -- Isä, ethän ole syyllinen murhaan,\nsano, ethän? Minä en sitä usko.\n\nKun isällä oli kädet kahleissa, ei hän voinut painaa tytärtään\nrintaansa vasten, kuten olisi tahtonut. Hän sanoi vain vakuuttavaisesti:\n\n-- Ei, en ole kättäni murhatyöhön nostanut.\n\n-- Kiitos, kuului tytön huulilta, jotka painoivat suudelman isän\nkädelle.\n\nSuomalaiset eivät olleet kohtausta huomanneet. Heillä oli keskenään\nkeskustelemista.\n\n-- Valvo sinä Martti meidän kaikkien asiaa. Me luotamme sinuun,\nvakuutti Olli Räsänen toisten suomalaisten nyökätessä myöntymyksestä\npäätään.\n\n-- Minä puolestani olen valmis Amerikkaan lähtemään, jatkoi Räsänen. --\nMinulla ei ole täällä enää mitään.\n\n-- Se on oikein sanottu, puuttui Klinga puheeseen. -- Toivon, että te\nmuutkin asetutte samalle kannalle, kun on lopullisesti päätettävä.\n\nTaaskin aukeni tuvan ovi, ja Erkki Mulikka tuotiin kahleissa sisälle.\nHänelläkin oli käsiraudat, jotka eivät nuorta miestä näkyneet paljon\npainavan. Kun hän astui ystävänsä luo, huudahti Martti:\n\n-- Kahleisiinko sinut pantiin, kuten murhamies! Luulen, että se on\nvoudin kosto minulle eikä sinulle, vaikka sinä saat puolestani kärsiä.\n\n-- Ei näistä väliä, naurahti Mulikka. -- Se osoittaa vain, että\npitävät minua tavallista suuremmassa arvossa. Ei Räsäselle ole sitä\nkunniaa suotu, että koristettaisiin helyillä ja annettaisiin erityinen\nsuojelusvartio, huomautti hän leikillisesti.\n\nNäytti siltä kuin ei vankilan komento olisi nuorta sankaria painanut.\n\nStina oli heti huomannut Erkin tulon. Hänen silmänsä seurasivat uljasta\nnuorukaista. Peittääkseen hämmästystään otti hän isomman käärön ja\nantoi sen isälle lausuen lyhyesti jotain tuomisista, jättäen sitten\nisänsä Andersin kanssa keskustelemaan. Toinen käärö oli jäänyt Stinan\nkäteen ja hän näytti olevan epätietoinen miten menettelisi.\n\nErkkikin huomasi tytön. Miehet olivat juuri kääntyneet keskustelemaan\nPiikin asiasta, ja Klinga teki selkoa vankilanjohtajan vastauksesta.\nErkki näki tilaisuuden sopivaksi, vetäytyi hiukan syrjään ja lähestyi\ntyttöä.\n\n-- Kiitän viimeisestä, lausui hän puoliääneen.\n\n-- Minä, minä... yritti tyttö sanoa, -- minä unhotin antaa evästä\nmukaan. Kun kuulin, että sinä olet täällä, arvelin, että ehkä nytkin\nsitä tarvitset. Kas tässä, jos kelpaa. -- Tytön silmät olivat maahan\nluotuina, kun hän jätti käärön suomalaiselle.\n\n-- Ellei olisi näitä helyjä käsissä, sanoi Erkki kilistäen rautojaan,\nmaksaisin palkan kuten viimeksi erottaessa. -- Hänen äänensä ei ollut\nenää kuiskausta.\n\nStina vavahti. Ylpeys voitti hänessä. Ja hän heitti niskaansa, vetäytyi\nisänsä luo, eikä ollut näkevinänsä.\n\n-- Erkki, minulla on sinulle vähän tuomista, huusi Martti. -- Tässä on\näidiltäsi kalakukko, ja tässä Reetalta piirakaisia -- vaikka lienetkö\nniiden tarpeessa, koska on muitakin, jotka sinua muistavat, lisäsi hän\nleikillä.\n\nStina kuuli tämän. Veri sävähti hetkeksi hänen kasvoillaan. Sitten hän\ntuntui yhä kylmemmäksi ylpistyvän. Isänsä ja Andersin kanssa siirtyi\nhän kauemmaksi suomalaisista.\n\nMartti huomasi tärkeäksi lähteä tiedustelemaan maaherraa sekä ottamaan\nselkoa milloin maakirjojen tarkastaminen alkaisi.\n\nMajatalossa odottivat suomalaiset Martin paluuta. He olivat tyytyväisiä\ntuloksiin, joista Martti teki selvää. Huominen päivä siis ratkaisisi\nheidän asiansa.\n\n\n\n\nTUOMIOT.\n\n\nPaljon kokoontui väkeä käräjätalolle, kun suomalaisten asioita käytiin\ntutkimaan. Vouti teki vangittujen jutuissa syytteitä ja vaati asukkaita\nkartoitettaviksi.\n\nVouti ilmoitti Pietari Kokkisen jutun. Hänet oli tehty sotamieheksi\nja lähetetty Tukholmaan. Häätömatkalla olleet sotamiehet esiintyivät\nvoudin hyväksi todistajina. Martti Martinpoika Marttinen huomautti,\nettä syytettyä olisi ensin kuulusteltava. Oikeus ei ottanut sitä\nhuomioon, vaan vahvisti häädön ja sotamieheksi oton.\n\nTuli esille Olli Räsäsen juttu. Mies tuotiin vankilasta. Vouti vaati\nkarkoittamista. Martti Marttinen katsoi, että kun ne alueet, joita\nRäsänen oli ruvennut viljelemään, olivat asumatonta korpea ja kun\nhän siinä oli paljon työtä ja vaivaa nähnyt, tulisi hänen saada\nkorvaus hävitetystä omaisuudesta, ellei hänelle talonkirjoja voitu\nantaa. Syytetty tuomittiin vankeuteen, jonka sai vaihtaa Amerikkaan\nsiirtymiseen. Räsänen ilmoitti valitsevansa Amerikan.\n\nNäin jatkui toimitus juttu jutulta. Martti koetti puolustaa syytettyjä\nja vaati heille korvausta, mutta vouti oli taipumaton. Tuomari jätti\nuseille vaihtoehdon, jonka toisena puolena oli Amerikkaan siirtyminen.\nMonet eivät alistuneet tähän ehtoon, vaan mieluummin jäivät vankilaan.\nKaikkiin karkoitustuomioihin liittyi se ehto, että karkoitetut saivat\nuudessa maailmassa työllään lunastaa itselleen vapautensa.\n\nKun voudin syytejutut häätöasioissa olivat käydyt läpi, lausui Martti\nMarttinen oikeudelle:\n\n-- Me suomalaiset olemme kaikki turvattomassa asemassa, kun on\nselvitettävä oikeus niihin tiloihin, joita me olemme asuneet ja\nviljelleet. On tiloja sellaisia, jotka jo kolmannessa polvessa ovat\nsaman suvun asuttavina. Me olemme luottaneet siihen kehoitukseen ja\nlupaukseen, mikä meidän tullessamme annettiin, eikä meillä mitään\nkirjoja ole. Koska voi käydä niin, että vouti saattaa millä hetkellä\ntahansa tulla kotiimme, polttaa viljamme ja asuntomme sekä vangita\nmeidät ja ajaa perheemme mieron tielle, anomme me, että oikeus\nvahvistaa meidät tiloihimme ja turvaa asumis- ja viljelemisoikeutemme.\n\nMartti tunsi saavansa rohkeutta nähdessäni maaherran istuvan tuomarin\ntakana seuraamassa oikeuden kulkua. Kuultuaan Martin esityksen hän\nnousi ja lausui:\n\n-- Se epäjärjestys ja oikeudettomuus, joka on olemassa suomalaisten\ntiloihin nähden, on saatava loppumaan. Pyydän oikeutta käsittelemään\nniitä tiloja koskevia asioita, joiden edustajat ovat saapuvilla.\n\nAsiat otettiin tila tilalta esille. Useissa tapauksissa tuli oikeuden\npäätös sellainen, että asukkaat tuomittiin pois tiloiltaan, elleivät\nyhden vuoden kuluessa saa maakonttorista kirjoja tiloihinsa. Marttinen\nesiintyi asukkaiden puoltajana ja sai siitä osakseen voudilta sekä\npistosanoja että vihaisia silmäyksiä.\n\nViimeksi tuli esille Marttilan talon asia. Martti selitti kuinka\nsitä oli ruvettu asumaan ja kuinka heillä oli siihen kuninkaallinen\nkirjakin, vaikka hän ei voinut sitä oikeudelle esittää. Vouti teki\nvastahuomautuksia ja vaati tilan menetystä. Oikeus antoi asiassa saman\npäätöksen kuin m.m. Mulikan ja Oinolan asiassa: myönsi yhden vuoden\najan kiinnekirjojen hankkimiseksi.\n\nIlmeisesti suututti tämä päätös enemmän kuin muut voutia. Hän oli\nhalunnut rusentaa tuon suomalaisen metsäruhtinaan.\n\n-- Minä ilmoitan oikeudelle, sanoi hän kaikuvalla äänellään -- että\ntämä mies on suomalaisten villitsijä. Hänen yllytyksestään suomalaiset\novat asettuneet hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän on salametsästäjä\nja on ollut muiden mukana eräässä hirventappojutussa, jota myöhemmin\noikeudessa käsitellään. Näiden syiden nojalla minä vangitsen hänet ja\njätän hänen rikoksensa huomenna oikeuden käsiteltäväksi.\n\nMartti säpsähti tästä odottamattomasta käänteestä. Hän huomasi, että\nmaaherrakin liikahti tuolillaan. Martin aivoissa kulkivat suomalaisten\nasiat, jotka voivat jäädä hoitamatta. Olihan hänen aikomuksenaan vielä\ntänään maaherran kautta tehdä maakonttoriin anomukset talonkirjain\nsaamisesta niille tiloille, joille tämä tilaisuus oli jätetty. Ja\nvielä olisi hän halunnut olla tovereitaan auttamassa murhajuttua\nkäsiteltäessä. Hän näki, että vouti tahtoi estää hänet kaikista näistä.\nVeri nousi hänen päähänsä ja hän kiivastui.\n\nVoudin palvelijat tarttuivat häneen. Martin voimakkaat lihakset\njännittyivät. Kun hän oikaisi käsivartensa, kimmahtivat miehet pitkän\nmatkan päähän hänestä maahan. Oitis tarttui häneen viisi uutta miestä.\nMartin viha oli noussut. Hän ei ajatellut seurauksia. Yhden miehistä\nheitti hän seinää vasten sellaisella voimalla, että tämä lysähti\ntunnottomana maahan. Toista otti hän hartioista, nosti ilmaan ja huitoi\nsillä muut hyökkääjät pakosalle.\n\nVoitonriemuisena katsoi hän voutia ja huusi:\n\n-- Tule tänne koko voimallasi. Minä näytän, mihin metsäsuomalainen\npystyy.\n\nOikeussalissa oli syntynyt suuri hämmennys ja sekasorto. Ei kukaan enää\nuskaltanut käydä väkevän suomalaisen kimppuun. Martti oli tilanteen\nvaltias.\n\nMaaherra, joka oli noussut tuoliltaan, tahtoi rauhoittaa vihastunutta\nmiestä.\n\n-- Suomalainen, sanoi hän vakavasti, mutta ystävällisesti. -- Sinä\nolet tehnyt häiriötä oikeuspaikassa. Sinun on siitä vastattava. Mutta\nminä puolestani vastaan sinusta. Jättäkää mies minun huostaani. Hän on\nesiintyvä oikeudessa silloin kun kutsutaan.\n\nYstävälliset sanat tekivät Marttiin rauhoittavan vaikutuksen. Hän\npäästi miehen, jota oli käyttänyt aseenaan ja lähestyi maaherraa.\n\n-- Viekää minut, minne tahdotte.\n\n-- Tule mukaan minun huoneisiini. Maaherra ja Martti lähtivät\noikeussalista, jossa käräjäyleisö ihaillen katseli tuota nuorta,\nuljasta miestä, joka oli voutia uhmannut.\n\nSeuraavana aamuna alkoi oikeus istuntonsa aikaisin. Ensimmäisten\njuttujen joukossa oli suomalaisten murhaa koskeva. Syytetyt\nruotsalaiset tuotiin sisälle, samoin Erkki Mulikka, kaikki kahleissa.\nVouti oli haastanut asiallisena Luukkaan. Yleisön joukossa nähtiin\npaljon suomalaisia sekä Dalbyn kylän ruotsalaisia. Anders ja Stina\nolivat myös läsnä.\n\nDalbon isäntä kantoi alakuloisena kahleitaan. Punatukkainen Gustaf sen\nsijaan näytti röyhkeältä.\n\nLuukas kutsuttiin ensin sisään. Hän kertoi yhtäjaksoisesti ja\nseikkaperäisesti tapahtumien kulun. Sitten saivat Martti ja Erkki tehdä\nselvää osallisuudestaan. Luonnollisesti vältti Erkki visusti sekoittaa\nStinaa juttuun. Tyttö oli siitä hänelle kiitollinen. Syytetyistä sai\nDalbo ensin puheenvuoron. Hän kertoi tarkoituksensa olleen saattaa\nmetsäsuomalaiset tilille heidän luvattomasta metsästyksestään. Oli\ntahdottu vangita hirvenajajat ja toimittaa ne oikeuden käsiin.\n\nGustaf antoi selityksen, jossa hän ei peittänyt mitään. Melkoisella\nnautinnolla hän kertoi murhateosta, josta sanoi ennakolta sopineensa\ntoisten miesten kanssa. Kertomuksensa lopussa hän puhui:\n\n-- Oikeus tietää, että suomalaiset metsäsissit ovat henkipattoja,\njoilla ei ole lain turvaa. Minä olen vain käyttänyt oikeuttani.\nRangaistuksen ulkopuolelle jäi tämä kahleissa oleva mies, -- Gustaf\nviittasi Erkkiä. -- Pyydän, että oikeus tutkii erittäin sitä, miten\nhän lukitusta ovesta karkasi. Tekikö hän sen luonnollisella tavalla\nvai käyttikö suomalaista noituutta? Lain mukaan noidat ovat roviolla\npoltettavat. -- Tämän sanottuaan hän irvisti ilkeämielisesti.\n\nTuomari ei kiinnittänyt viimemainittuun asiaan huomiota eikä voutikaan\ntehnyt siitä mitään vaatimusta. Oikeus julisti päätöksessään, että\nruotsalaiset kukin tuomitaan 40 taalarin sakkoon, koska he kahdeksan\nmiehen voimalla olisivat voineet saada vangituiksi kolme suomalaista\nilman murhaakin. Nils Dalbo ei tosin ottanut osaa murhaan, mutta koska\nhän oli ollut joukon johtaja, katsottiin oikeaksi langettaa hänet\nsamaan sakkoon kuin muutkin. Erkki Mulikka, Luukas ja myöskin Martti\nMarttinen tuomittiin hirvenmetsästyksestä kukin niinikään 40 taalarin\nsakkoon. -- Ihmismurha ei siis ole suurempi rikos kuin hirvenampuminen,\nhuudahti Martti kiukustuneena. -- Suomalaisen saa tappaa kuten metsän\nelukan.\n\nTämä oli uusi oikeuden loukkaus, johon tuo pelkäämätön suomalainen teki\nitsensä syylliseksi.\n\nHänen erikoisjuttunsa tulikin seuraavana esille. Vouti syytti Marttia\nsuomalaisten villitsemisestä, viranomaisten vastustamisesta sekä\noikeuden loukkauksesta. Ensimmäistä syytöstään hän ei yrittänytkään\nnäyttää toteen, viittasi vain Martin esiintymiseen suomalaisten\nasianajajana edellisen päivän oikeuden istunnossa. Muut syytökset sanoi\nhän oikeudelle itselleen olevan selvät ilman selityksiä ja todistuksia,\nTämän päivän tapahtuma vahvisti eilispäivän esiintymistä. Vouti vaati\nvankeutta ja karkoittamista.\n\nLyhyen harkinnan jälkeen tuomitsi oikeus Martti Martinpoika Marttisen\nkartoitettavaksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Läänin\nviranomaisten harkittavaksi jätettiiin, katsovatko he karkaamisen\npelosta vangitsemisen tarpeelliseksi.\n\nMartti otti tuomionsa vastaan tyynesti. Jos se olisi annettu ennenkuin\ntehtiin päätös murhajutussa, olisi se koskenut häneen kovasti, mutta\nnyt hän oli saanut sen käsityksen, ettei suomalainen tässä maassa saa\noikeutta. Turvattomampaa ei voi elämä olla muuallakaan. Ylpeänä hän\nkohotti päätään.\n\n-- Seison tässä, vangitkaa jos tahdotte, sanoi hän uhmaavasti.\n\nVouti kiiruhti panemaan vangitsemista täytäntöön.\n\n-- Seis, huusi maaherra. -- Antakaa hänen olla vapaana. Minä vastaan\nhänestä. Minä luotan suomalaiseen.\n\nErkki poistui Martin kera salista.\n\n-- Saat minusta seuralaisen Amerikkaan, sanoi hän. -- Ehkäpä siellä\nannetaan ihmiselle suurempi arvo kuin täällä.\n\n\n\n\nTÄRKEITÄ PÄÄTÖKSIÄ DALBON TALOSSA.\n\n\nSaatuaan tuomionsa Dalbo näytti sangen välinpitämättömältä. Hänen\nmielialansa jäi alakuloiseksi ja hartiansa kumariksi. Tytär ja poika\npoistuivat yhdessä isän kanssa oikeussalista.\n\nTehtäessä lähtöä kotiin tapasi Mauno Klinga heidät ja pyysi päästä\nheidän reessään Dalbyhyn, josta hän sanoi vielä matkustavansa\nsuomalaismetsiin puhumaan Amerikan eduista, Klinga oli myös vapauttanut\nPiikin, joka muiden suomalaisten keralla palasi Isonjoen takalistolle\nhiihtämällä.\n\nMieliala Dalbossa ei ottanut noustakseen, vaikka isäntä oli palannut\nkotiin. Isäntä, joka ennen oli ollut toimelias ja reipas, jopa\nylpeäluontoinenkin, oli yhtä masennuksissa kuin murharetkeltä palattua.\nHän pyysi Klingaa huoneeseensa, jossa he keskustelivat kauan kahden\nkesken. Dalbo kyseli Amerikasta, matkasta sinne ja oloista siellä.\nLopputuloksena oli se, että hän tarjoutui muuttamaan Amerikkaan.\n\nKlingaa ihmetytti tämä, että kylän rikkain talonpoika, ylpeä Nils\nDalbo aikoi siirtyä vapaaehtoisesti Amerikkaan, jonne ei lähtijöitä\npakollakaan tahdottu saada. Hän iloitsi asiasta ja halusi sen tehdä\ntunnetuksi. Dalbo pyysi kuitenkin pitämään asiaa toistaiseksi salassa,\nluvaten sen sitten aikanaan ilmoittaa. Elämä jatkui tämän jälkeen\nDalbyn kylässä hiljaista kulkuaan. Miehet maksoivat sakkonsa. Uusiin\nsuomalaisvainoihin heillä ei ollut halua. Gustaf olisi siihen ehkä\nollut valmis, mutta hänellä ei ollut tovereita. Hän alkoi käydä\nDalbossa kuten ennenkin, vaikka hän huomasi siellä vallitsevan kylmän\nja raskaan mielialan. Stina karttoi häntä ilmeisesti. Myös Dalbo itse\noli juro ja umpimielinen.\n\nGustafia kiusasi Stinan käytös. Kylälläkin oli tuo kylmentyminen alettu\nhuomata. Siitä puhuttiin ja Gustafia ivailtiin sen johdosta. Olihan\nheidän ollut määrä viettää häitä. Hän päätti tehdä asiassa ratkaisun.\nHän meni Dalbon luo ja pyysi tavata isäntää kamarissa.\n\n-- Te muistatte vallan hyvin, että Stinan ja minun häät oli vietettävä\ntänä talvena. Minulla on teidän lupauksenne. Minä tahdon, että asia nyt\npäätetään.\n\nNils Dalbo kuunteli vakavana.\n\n-- Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista,\nlausui hän, -- sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos\nse nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja\nvienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa\nsilmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä\npaljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana.\nMutta, -- jatkoi hän, -- miehen velvollisuus on pysyä sanassaan.\nRuotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet\nhäät suunnitellut pidettäväksi?\n\n-- Viimeistään pääsiäisenä.\n\n-- Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?\n\n-- En. Hän on karttanut minua viime aikoina.\n\n-- Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen\nkanssaan.\n\nPois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.\n\n-- Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään\nviimeistään ensi pääsiäisenä. -- Gustafin äänessä kuului voiton\nvarmuutta.\n\nStina säpsähti kuin olisi käärme purrut.\n\n-- Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat\nviedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?\n\n-- Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun\npäästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. --\nGustaf oli kuullut tämän Klingalta.\n\nPian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä\nkamariin, jossa hän lausui:\n\n-- Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin\nsuomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä\ntehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi,\nkun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja\nniin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut,\nmutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä\nrikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä\nsinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja\nrauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi\nkeväänä.\n\nTämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei\nkukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.\n\n-- Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha\nDalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään\npääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä\nkuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin.\nMutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja\ntalouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei\nStinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin,\njaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan.\nRiippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy\nGustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.\n\n-- Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. --\nGustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet,\non kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan\nnaimisiin.\n\n-- Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.\n\n-- Minä olin houkka silloin, valitti Stina. -- Kun kylän tytöt häntä\nihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut\nrakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.\n\n-- Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa\ntänne.\n\n-- Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. -- Minä teen\ntyötä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa\nolla suureksikin avuksi.\n\n-- Päätetty sana pysyy. Sinulla on aikaa valmisteluihin. Toivottavasti\nsiinä ajassa vastenmielisyytesi häviää.\n\n-- Ei koskaan, päätti tyttö.\n\n\n\n\nMATKAVALMISTUKSIA SUOMALAISMETSISSÄ.\n\n\nSynkkä oli mieliala suomalaismetsissäkin. Monen elämänuran olivat\nviimeiset tapahtumat kääntäneet uusille raiteille.\n\nMulikassa Erkin isä ja äiti koettivat taivuttaa poikaansa jäämään\nkotiin.\n\n-- Kun ei sinulla ole pakkoa, miksi lähdet sinne tietymättömiin, he\nsanoivat hänelle.\n\n-- Oliko teillä suurempi pakko, kun lähditte Suomesta tänne onnea\netsimään. Huonot vuodet teidät ajoivat ja herrojen sorto. Eikö siinä\nole minulle pakkoa yllin kyllin, kun suomalaista ei täällä pidetä\nsuuremmassa arvossa kuin elukkaa, kun täällä ajetaan suomalaisia kuin\nmetsän eläviä, ryöstetään ja tapetaan? Ei, minun luontoni ei sitä\nsiedä. Jos siellä uudessa maassa ovat paremmat olot, kutsun teidätkin\nsinne. Toistaiseksi toivon, että maaherra saa teille talonkirjat, jotta\nette ole aivan tuuliajolla. Jäähän tänne vielä nuorempia lapsia teitä\nauttamaan.\n\nTapansa mukaan hän lähti Marttilaan.\n\nPihalla hän huomasi Reetan menevän navettaan karjaa ruokkimaan. Olli\nRäsänen, joka oli kodittomana asettunut Marttilaan asumaan, kantoi\nReetalle ämpäriä.\n\n-- Räsänen kaataa ämpärin, tuo sinä se, Erkki.\n\nTämä oli ilmeisesti tarkoituksella sanottu. Se soveltui Erkille hyvin.\nHän oli monta kertaa aikonut Reetan kanssa tehdä välit selviksi, mutta\nei ollut hennonut kosketella asiaa, josta ei ollut ennenkään sanaa\nvaihdettu. Nyt hän seurasi lapsuuden toveriaan. Räsänen siirtyi tupaan.\n\n-- Sinäkin siis lähdet Amerikkaan, sanoi Reeta. -- Taitaisi olla\nparasta, että kaikki täältä lähtisimme. Niin on elämä alkanut\nvastaiseksi käydä.\n\n-- Me menemme Martin kanssa katsomaan, miltä siellä näyttää. Ehkäpä te\nmuut voitte tulla myöhemmin. Tottahan muistat minua, merentakaista,\npuhui Erkki kuin leikillä.\n\n-- Ei lapsuuden toveri hevillä mielestä häivy! tunnusti tyttö. Erkin\noli vaikea huomata, oliko tämän tunnustuksen takana mitään enempää.\n\n-- Niin, Reeta, lapsuuden tovereina olemme olleet ja hyvinä naapureina\nkasvaneet. Kun nyt lähtö mielessä ajattelen yhdessä vietettyjä aikoja,\ntuntuu siltä kuin minulta jäisi tänne sisar, rakkain sisar.\n\nReeta, joka oli käynyt lypsämään, jäi sanattomaksi. Erkki koetti\narvata, mitä hän ajatteli. Hetken kuluttua sanoi Reeta, äänessä jonkun\nverran soinnuton kaiku:\n\n-- Sisaria sinulla on lähempiä omassa kodissasi. Jos en voi sinua muuna\nmuistella, lapsuuden toverina kuitenkin.\n\nLeena, Martin vaimo, tuli navettaan hänkin lehmiä lypsämään. Erkki\npoistui tupaan. Hän tunsi pääasian sanoneensa, mutta hänen mieltään\nkalvoi, että lopullista selvitystä ei tullut. Hän huomasi, että Reeta\njäi jotain vaille. Mitä hän olisi voinut tehdä? Olipa melkein helpotus,\nettä Leena oli tullut häiritsemään.\n\nTuvassa oli useita miehiä, jotka valmistautuivat Amerikkaan, toiset\npakosta, toiset vapaaehtoisesti. Miehet tahtoivat yhdessä neuvotella.\nAikaa heillä oli hyvin, sillä kaskenviljelijän talvityöt ovat vähäiset.\nEikä tehnyt mieli metsällekään lähteä, paitsi minkä jousella käytiin\nmetsälintuja ravinnoksi ampumassa. Luukas oli vanhan vaarin johdolla\nopetellut kanteletta soittamaan ja vanhoja runoja laulamaan. Päätti\nviedä kanteleen mukanaan iltahetkien iloksi.\n\nNaiset tulivat navetasta iso rainta maitoa täynnä.\n\nMaitoa siivilöidessään Leena sanoi:\n\n-- Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se\non niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse\nkasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.\n\n-- Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. -- Kyllä lehmä vielä sen\nmatkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule\nniinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa\nkyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi\nkarjanhoidon alkuun.\n\n-- Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. -- Mahtaakohan se\nmaa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.\n\nTuntui se asia muistakin merkilliseltä.\n\n-- En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa,\nkun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.\n\nYhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö,\nyhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi\nmuitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana.\nHänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos\ntoimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa\nselvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin\noloihin.\n\n-- Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana,\nsanoi vanha vaari. -- Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo\nkerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä\nvielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen\nRautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen\nliesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa\nkotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.\n\n-- Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli\nRäsänen. -- Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä\nainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.\n\nMartti otti pienen poikansa polvelleen.\n\n-- Sinä poikani, saat siellä uudessa maassa oppia. Opit\nkirjoittamaankin, jota taitoa täällä ei ole voitu saada. Sinusta tulee\noppinut mies, oppineempi kuin isästäsi.\n\n-- Tietymätöntä on, mitä kirjanoppia sielläkään saa, epäili Räsänen. --\nErämaahan sekin on. Mutta välipä sillä. Kunhan vain saisi rauhallisen\nkodin perustaa, josta ei mitään puuttuisi.\n\n-- Vaikka voissa ja voirasvassa uisit, tulet sinäkin, Olli, kaipaamaan,\nhuomautti vanha vaari leikillisesti. -- Mistäpä emännänkään siellä\nitsellesi otat. Se kuitenkin kodissa tarvitaan. Vai niistä pakanoistako\nvalitset?\n\n-- Totta, totta, myönsi Olli. -- Eihän se koti emännättä. -- Ja hän\nkatsoi Reetaan.\n\n-- Taitaa monenkin ajatukset tänne kotipuoleen painautua, puhui Erkki.\n-- Jäähän tänne tuttuja, lapsuudentovereita ja omaisia.\n\n-- Niin, _sisaria_, sanoi Reeta vähän katkerasti. -- Vähän kai te näitä\nkorpia ja tätä korvenväkeä muistatte, kun hyville päiville joudutte.\n\n-- Älä toki niin ajattele, torui Martti. -- Kun ei vaari sinua milloin\ntarvitse, tule sinne.\n\n-- Heti kutsutaan, kun alkuun päästään, kiirehti Räsänen vakuuttamaan.\n\n-- Kutsutaan, jos kutsutaan, ja riippuu siitä kuka kutsuu, vastasi\ntyttö veikeästi.\n\nNäin suunniteltiin Marttilan tuvassa tulevaisuutta ja mielikuvituksen\nannettiin siinä lentää, mistä varmempia tietoja puuttui. Uusi\ntuntematon maailma alkoi houkutella salaperäisyydellään.\n\n\n\n\nERKKI JA STINA.\n\n\nTalvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko\nheloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka\noli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät\nsatamakaupunkiin.\n\nErkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä\nrintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.\n\nTämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta\npäästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä\nhän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.\n\nReippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi\nvoinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen\ntarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.\n\nHän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä\ntovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma\nteki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku\nnaishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?\n\nSauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti\nkiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi\npeltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.\n\nHänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis,\nylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan\ntaitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.\n\nNuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.\n\n-- Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.\n\n-- Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt\ntai onko tietoa milloin hän tulee.\n\n-- Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: --\nMeiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.\n\nTämä oli Erkille yllätys.\n\n-- Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää\nviihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa\ntänne, selitti poika.\n\n-- Gustaf, punatukkainenko? -- Erkki melkein kiljahti.\n\n-- Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä.\nPariskunta jää tänne asumaan.\n\nSe oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.\n\nHänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti\nhiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten\nkoskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi\nStinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen\nsuksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin\nhän olisi tätä kohtausta odottanut.\n\n-- Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. -- Erkin sanat\noli lausuttu ystävällisessä mielessä.\n\n-- Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. -- Stina pysähdytti kulkuaan,\nkun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä\nraittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille\nröykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet\nleveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.\n\n-- Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.\n\n-- Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän\npurskahti nauramaan. -- Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se\noli aimo loikkaus.\n\n-- Tahdotko, että loikkaan uudelleen.\n\n-- Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien\nympärillä saattaa olla pettävää.\n\n-- Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.\n\nEnnenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa,\ntarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen\nkanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.\n\n-- Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi\nErkki. -- Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on\nehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi,\nettä isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?\n\nTyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.\n\n-- Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt\nhyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin\nhyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys\nsiitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan\neroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano,\nlähdethän? -- Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.\n\nTyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.\n\n-- Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. -- Näiden\nrotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua,\nmetsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena.\nSinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei\nainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy\nja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.\n\nTyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.\n\nErkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:\n\n-- Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua\nkevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt.\nMutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut\nsydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö\nAmerikkaan?\n\nStina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui\nvoimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren\nmiehen kärsivällisyys loppui.\n\n-- Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen\nnimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. _Sano\nonko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?_\n\n-- Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.\n\n-- Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.\n\nTyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti\nvarmasti ja jyrkästi:\n\n-- Ei koskaan!\n\n-- Se on vastaus kaikkeen! riemuitsi Erkki. Enempää ajattelematta\nhän tempasi tytön syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli\nintohimoisesti.\n\nTyttö ei vastustanut. Hänen tunteensa saivat voiton. Hän ei ajatellut\nentisyyttä, eikä tulevaisuutta.\n\nTätä kesti kuitenkin vain hetken ja hän heräsi kuin unesta.\n\n-- Ei, tämä ei käy päinsä, puhui hän kyynelten valuessa. -- Ei sinun\nolisi pitänyt etsiä minua -- nyt teet minut onnettomammaksi kuin olen\nollut. Minä häpeän itseäni. Asiaa ei voida muuttaa. Joka tapauksessa\nminä olen Gustafin kihlattu morsian.\n\nJa tyttö teki nopean päätöksen, otti jäätiköstä ponnahduksen ja hyppäsi\ntakaisin rannalle. Hyppäys onnistui niin, että Stinan jalat ottivat\nrantajäätikön reunaan. Mutta siitä ne luiskahtivat. Stina putosi\nkoskeen.\n\nKaikki tapahtui niin nopeasti, että Erkki ei ehtinyt sitä estää. Hän\noli rajattomasti hämmästynyt. Hän huomasi vaaran ja hyppäsi rannalle.\nJuosten alaspäin hän sai Stinan hameesta kiinni ennenkuin koski ennätti\nviedä hänet kauemmaksi rannasta.\n\n-- Koetin paeta sinua, en päässyt, kuiskasi tyttö ja painoi silmänsä\nkiinni. Erkki otti tytön syliinsä, nousi suksilleen ja hiihti taloon\nnopeasti. Pakkanen oli kovettunut iltaa vasten. Tyttö oli vaarassa\npaleltua.\n\nKoko matkalla ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Pihalle päästyä tulivat\näiti ja Anders hätäisinä ulos. He olivat nähneet tyttöä kannettavan.\nÄiti kiljahti kauhistuksesta. Stina aukaisi silmänsä ja kuiskasi\nErkille:\n\n-- Kiitos sinulle. Poistu heti, että päästään selityksistä. -- Ääni oli\nystävällinen ja rukoileva.\n\nErkki jätti tytön Andersin käsivarsille, käänsi suksensa kotivaaroja\nkohti ja pian oli hän poissa näkyvistä.\n\nEnnenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla\nvastaan.\n\n-- Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.\n\n-- Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti.\nMielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.\n\nJäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet\npantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä\nsangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.\n\nHäärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:\n\n-- Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän\nnyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne\ntäytyy lykätä tuonnemmaksi. -- Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia\nja silitti kosteata tukkaa.\n\n-- Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. -- Vielä on aikaa.\n\nStina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta,\nmurhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta,\nAmerikasta...\n\nKun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu\nluonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.\n\n\n\n\nLÄHTÖ UUTEEN MAAILMAAN.\n\n\nToukokuun alkupäivinä 1641 oli Tukholman satamassa vilkasta liikettä.\nVarustettiin kahta laivaa viemään siirtolaisia ja kaikenlaista tavaraa\nUuden Ruotsin siirtokuntaan Eteläjoelle (Delawareen). Toinen näistä\nlaivoista, \"Kalmarin Avain\", oli tämän matkan jo kahdesti ennen tehnyt.\nToinen oli \"Charitas\", johon oli tarkoitus sijoittaa suurin osa\nAmerikkaan menevästä tavaralastista.\n\nSiirtolaisia oli koottu yli koko Ruotsin valtakunnan. Niitä oli\nvärvätty sekä Suomesta että Ruotsista. Vapaaehtoisesti lähteviä\noli kertynyt sangen vähän, mutta sen sijaan olivat maaherrat eri\ntahoilta lähettäneet oikeuden tuomitsemia henkilöitä, jotka oli\nmäärätty karkotettaviksi Amerikkaan. Karkeista rikoksista ei ketään\ntuomittu Amerikkaan, koska ei tahdottu Uutta Ruotsia tehdä rikollisten\nsiirtolaksi. Sen sijaan lähetettiin sinne etupäässä metsissä asuvia ja\nkierteleviä suomalaisia.\n\nOsa karkoitettavia oli sijoitettu Smedjegårdenin vankilaan Tukholmaan,\nja osa tuotiin Karlstadin, Kopparbergin y.m. vankiloista Osa oli saanut\nvapaasti liikkua, kunnes koottiin yhteen ja tuotiin satamakaupunkiin.\nPrintz, myöhemmin Uuden Ruotsin kuvernööri, oli tuonut suomalaisia\nSuomesta. Maunu Klinga oli käynyt kokoamassa joukkonsa Vermlannista, Se\nolikin kaikkein lukuisin.\n\nSatamassa tapaamme myös tuttavamme. Pietari Kokkinen (laivakirjoissa\nPeter Cock) oli tuotu Smedjegårdenista. Klinga oli tuonut Martti\nMartinpoika Marttisen, Olli Räsäsen ja Matti Tossavaisen sekä joukon\nmuita. Myös olivat Luukas ja Piikki mukana, viimemainittu vapaasta\ntahdostaan sotamieheksi tehtynä. Klinga oli korotettu luutnantiksi ja\nhän otti Piikin omaan joukkoonsa. Erkki Mulikka seurasi ystäväänsä\nMarttia. Luonnollisesti olivat mukana myös Martin, Tossavaisen ja\nKokkisen perheet. Martti itse oli koko matkan kantanut poikaansa\nMarttia. Ja Piikki oli taluttanut lehmää, Muurikkia, joka sekin oli\nsuorittanut matkan onnellisesti ja ihmetteli outoa ihmisvilinää\nsatamassa. Tossavainen oli ottanut mukaan hevosensa. Paljon oli heillä\nmyös muuta tavaraa, mitä katsoivat uudessa maassa tarvitsevansa tai\nmistä eivät hennoneet luopua. Luukas oli muistanut ottaa kanteleen.\n\nToisessa ryhmässä oli pieni parvi ruotsalaisia, niiden joukossa Dalbo\nja hänen vaimonsa. Anders oli tullut heitä saattamaan. Erkin silmät\netsivät parvesta Stinaa, mutta häntä ei näkynyt. Erkki ei malttanut\nolla lähestymättä Andersia ja kysymättä kuinka Stina oli selvinnyt\nkylmettymisestään, jonka koskessa sai.\n\n-- Hän sairastui pahoin ja tuli hyvin heikoksi. Sen vuoksi ei\nvoinut tännekään tulla, selitti poika ja sanoi Stinan tulleen hyvin\numpimieliseksi ja omituiseksi. -- Tauti lienee hänen järkeensä\nvaikuttanut. Hän ei puhu juuri mitään, paitsi itsekseen. Ja toisinaan\nolen kuullut hänen yksinään nauravan. Vanhempien lähtiessä ei hänen\nsilmistään kyynelpisaraa vuotanut. Hän näytti välinpitämättömältä. --\nEi siis punatukkainen asu teillä? uskalsi Erkki kysyä.\n\n-- Ei vielä. Häät on lykätty siksi, kunnes Stina tervehtyy, vastasi\nAnders.\n\n-- Mitä Stina niistä häistä sanoo? kysyi Erkki odotellen vastausta\nhenkeään pidätellen.\n\n-- Ei sano mitään. Ei kiirehdi eikä vastusta. Gustafia kohtaan hän on\nollut ystävällisempi.\n\nMaunu Klinga tuli heidän joukkoonsa ja antoi kaikenlaisia neuvoja.\n\n-- Kuinka sairas tyttärenne voi viime käyntini jälkeeni kysyi hän\nDalbolta, jonka talon kautta hän oli äskettäin kulkenut.\n\n-- Hänhän keskusteli kauan teidän kanssanne, vastasi Dalbo. -- Sen\njälkeen on hän mielestäni muuttunut edukseen. On ollut iloisempi\nja voimakkaampi. Luulen, että häät voidaan pitää piakkoin. Heidät\nkuulutettiin jo viime sunnuntaina kirkossa. Stina ei olisi tahtonut,\nmutta minä katsoin tarpeelliseksi viedä asian niin pitkälle ennen\nlähtöä. Niinpä voin verrattain huolettomana nyt matkustaa.\n\nTieto kuulutuksesta ja muustakin tapahtumien kehityksestä Dalbossa\nvaikutti niin Erkkiin, että hänkin piti parhaana päästä pois uusiin\noloihin. Mitä hän olikin mielessään kuvitellut, se oli nyt särkynyt.\n\nKlinga ilmoitti vielä, että siirtolaiset sijoitetaan, mikäli sopivat,\n\"Kalmarin Avaimeen\", joka on nopeakulkuisempi ja jonka ei tarvitse\nodottaa tavaran lastausta Göteporissa, missä Charitas viipyy joitakin\nviikkoja.\n\n-- Hyvä oli, että jouduitte pois metsistä. Vouti on uhannut tehdä uuden\nperinpohjaisemman hävitysretken, lisäsi hän lopuksi.\n\nMuutaman päivän kuluttua olivat laivat valmiit lähtemään. Ne\npysähtyivät vielä kumpikin Göteporissa, mutta \"Kalmarin Avain\" jatkoi\npian matkaa Hollantiin ja Englantiin. Charitas jäi odottamaan. Rannalle\njäi myös Maunu Klinga, joka ilmoitti hakevansa ylämaasta perheensä sekä\npalvelijattarensa, joiden kanssa hän tulee \"Charitaksessa.\"\n\n-- Onnea matkalle. Uudessa maailmassa tavataan, oli hänen viimeinen\ntoivotuksensa.\n\nAhtaat olivat laivassa tilat ja hidasta oli kulku. Viipyminen\nHollannissa ja Englannissa tuntui pitkälliseltä. Paljon oli sairautta\nja kärsimyksiä.\n\nElokuun 19 päivänä jätti Kalmarin Avain vihdoinkin Europan rannat.\nSuuri meri oli kynnettävänä. Tiedettiin kuluvan kuukausia ennen kuin\nsen vaon päähän päästäisiin.\n\nMitä siellä perillä olisi? Millainen olisi kohtalo, millainen\ntulevaisuus? Löytyisikö sieltä uusi isänmaa, jossa elämä tulisi\nonnellisemmaksi?'\n\nPienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita\nkullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa\nja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:\n\n    \"Siitä vanha Väinämöinen\n    Siirti silmänsä ylemmä,\n    Katsahtavi kaunihisti\n    Päälle pään on taivosehen,\n    Sanovi sanalla tuolla,\n    Lausui tuolla lausehella:\n    Tuoltapa aina armot käyvät,\n    Turvat tuttavat tulevat\n    Ylähältä taivahasta\n    Luota Luojan kaikkivallan.\n    Jumalass' on juoksun määrä,\n    Luojassa lopun asetus,\n    Ei uron osoannassa,\n    Vallassa väkevänkänä.\"\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nDELAWARE-JOELLA\n\n\n\n\nUUDEN JA VANHAN MAAILMAN VÄLILLÄ.\n\n\nYli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun \"Kalmarin Avain\"\nlähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt\nEuroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten\noli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä\ntiedettiin matkan päämäärän olevan.\n\nAhtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka\noli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita,\nmuutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina\npäivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä\nsylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella\nsekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin\nvain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli\npyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään\nne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen\nhevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti\nsijoiltaan.\n\nMatti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana\nMuurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.\n\nAvuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan.\nHän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe\noli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä\ntaikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan\nhoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja\ntekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään\ntahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä\nruokavaroja.\n\nKaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa\npilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja\nvastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä\nvaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin\nsuomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella,\njota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja\npudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin\nmakuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja\nsiten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.\n\nKaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään\noli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli\nsairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä\nja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista\nsillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen.\nNiitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen\nja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa\nja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa\nmytyillään laivan kannella ja keskustelivat.\n\nNaiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin\nLapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan\ntauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä\naikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla.\nMutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut\nkieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden\nlypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita.\nMyöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän\noli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa\nlukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea\nloitsineensa:\n\n-- En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta\napua vain on tullut. Sehän se on pääasia.\n\n-- Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin\nparantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan\nLänsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.\n\n-- Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, -- etten minä\nhänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle\nkeitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei\nnäy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän\non meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka\nkiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa\neläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt\nloitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni\ntautiin nähden avuton.\n\nMartti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran\nkohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti\notti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia\nsairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen\nääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen\npuolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan\nkuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta,\nantoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat\npaljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä.\nKaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri\nsanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään.\nHyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja\nkolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan\nymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten\npolvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.\n\nYhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset\nsilmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta\nkuuluvasti: \"Uuteen maailmaan.\" Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni\ntaaksepäin; hän oli kuollut.\n\nRuumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman\nkäynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori\nhäntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:\n\n\"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva\nsai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi\nharjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt\nkadotukseen.\"\n\nHän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava.\nMuuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.\n\nYleisö, joka ei ollut tapahtukaa ymmärtänyt, joutui kauhun valtaan.\nTaikauskoisena se poistui nopeasti kuolleen luota. Jälelle jäi vain\nmuutamia, niiden joukossa viranomaiset sekä vainajan lapset, jotka\npyrkivät isän luo. Leski oli kuin tainnuksissa kuolleen rintaa vasten.\nKun laivan sotamiehet päällikön käskystä tulivat häntä vangitsemaan,\nei hän oikein tajunnut tilannetta, mutta poisvietäessä hän kuitenkin\nheitti silmäyksen Martti ja Leena Marttiseen, joiden hän näki hänen\nlapsistaan huolehtivan.\n\nKuljettiin lämpimässä meren virrassa. Huolimatta siitä, että oltiin\nlokakuun lopulla, paahtoi aurinko kuumasti. Laiva kulki hiljaa vienossa\ntuulessa. Jo samana päivänä tahdottiin saada ruumis haudatuksi, jottei\nse saattaisi laivaa tuhon omaksi. Se sidottiin lautaan ja heitettiin\nkaikkien, paitsi vainajan oman puolison läsnäollessa mereen. Pastori\nluki siunauksen.\n\nTämän jälkeen kului matka verrattain sujuvasti. Sää oli suotuisa, ja\nkatsottiin, että noituuden tuottama onnettomuuden uhka oli välttynyt.\n\nAsia oli kuitenkin tärkeä ja aiheutti laajan oikeudenkäynnin.\nTodistajilta kysyttiin aluksi ymmärsikö kukaan, mitä oli se puhe,\njoka kuului vaimon suusta miehen kuolinvuoteen ääressä. Eivät\nsuomalaisetkaan ymmärtäneet ja lapinkielen taitajia ei ollut. Vihdoin\nKaisa itse selitti, että se ei ollut mitään pakanallista puhetta. Oli\nvain Isämeidän rukous, jonka hän hätäisenä ja suuremman vaikutuksen\nvuoksi oli lukenut nurinpäin loppukirjaimesta alkuun. Hän oli tahtonut\ntehdä mitä tahansa, jotta olisi saanut miehensä hengen pelastetuksi.\nSe selitys helpotti Kaisan asiaa. Pappi tosin piti Jumalan sanan\nvääntämistä suurena syntinä, mutta laivan kapteeni katsoi, että kun\nJumalan sanaa voidaan Lutheruksen opin ja esimerkin mukaan kääntää\nmille vieraalle kielelle tahansa, ei tätäkään kääntämistä voida\nrikokseksi katsoa. Voihan kieli olla niin rakennettu, että sanat\nnäin käännettyinä ovat sen kielen mukaisia. Jumalan sanaahan se joka\ntapauksessa on. Lainoppineita ei laivassa ollut ja niin jätettiin asia\ntämän ratkaisun varaan. Kaisa päästettiin vapaaksi.\n\nMutta vaikka hän oli loppumatkan vapaa, huomasi hän, että useimmat\nihmiset, myös suomalaiset karttoivat häntä. Marttisten käytöksessä\nhän ei mitään muutosta huomannut, ellei ehkä sitä, että he olivat\nhäntä kohtaan ystävällisempiä ja avuliaampia. Se vaikutti, että\nMarttisen lähin seurapiiri, entiset tuttavamme Erkki Mulikka, Olli\nRäsänen, Tossavaiset, Kokkiset, Luukas ja Piikki suvaitsivat häntä ja\nkoettivat viihdyttää hänen turvattomia lapsiaan. Kaikissa heissäkin oli\ntaikauskoa, mutta se kallistui pikemmin Kaisan uskon puoleen. Erkin\nmielessä oli kysyä häneltä sydämensä hellintä asiaa ja neuvoa sen\njohdosta, mutta miehekäs ylpeys esti ajatuksia sanoiksi puhkemasta.\n\nLuukas otti entistä useammin kanteleensa esille ja lauloi sen\nsäestyksellä Väinämön lesken lohdutukseksi suuresta sankarista\nVäinämöisestä:\n\n    \"Siitä vanha Väinämöinen\n    Laskea karehtelevi\n    Venehellä vaskisella,\n    Kuutilla kuparisella\n    Yläisihin maaemoihin,\n    Alaisihin taivosihin.\"\n\n-- Niin Kaisa, sanoi hän, -- miehesi meni uuteen maailmaan, joka me\nemme ole nähneet. Hän tavoitteli toista, sitä mihin me olemme nyt\npyrkimässä ja mihin toivottavasti pian saavumme. Jos täällä on sijaa\nmeille, on sitä sinullekin ja lapsillesi.\n\nUteliaina alkoivat matkustajat odottaa uuden maailman näkymistä.\n\n\n\n\nUUSI MAA.\n\n\n-- Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.\n\nMatkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.\n\n-- Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.\n\nOmituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki,\njoka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa.\nSamanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren\npaasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku,\nkaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on\nvalaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset\nniitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan\nnieli.\n\nHetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä\naaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka\nolivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.\n\nSe tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma,\nse teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi\npolvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja\njohdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti\nrukouksen ja luki siunauksen.\n\nHenlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä,\nja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin\nperillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja\nmyrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin\naamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat\nahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.\n\n\"Kalmarin Avain\" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla\npuolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä\ntuskin olisi voinut tietää.\n\nOli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka\ntähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti\nmaan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat\nsiirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.\n\nMetsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa\npeittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys\nniillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa,\nsaattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina\nkäsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen.\nPaikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko\nkaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä\npalanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan\nväestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.\n\n-- Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita\nkasvattaa, huomautti Martti Erkille.\n\n-- Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa\nTukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. -- No,\nKokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän\ntoisella sivulla olevalta toveriltaan.\n\n-- Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin\nkylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia\nnäkemään maisemaa. -- Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa\non kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät\ntuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.\n\n-- Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät,\nhelposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi\nmies kasken vierrossa kangella käännä. -- Tämä oli Tossavaisen arvelu.\n\nOlli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.\n\n-- Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, -- miten noista hirsistä tuvan\ntekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on\nsuoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa\nkunnon lautaakaan.\n\n-- Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, -- kun teet\nmökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin\nottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla\ntahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on\nkuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.\n\n-- Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia,\nmyönsi Marttikin, -- mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata\nen ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei\nRuotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli\nse suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin.\nJa tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen\nkaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, -- tule kanteleillesi ja\nlaula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden\nelinkeinomme ylistykseksi.\n\nLuukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti\nkuunnellessa:\n\n    \"Vaka vanha Väinämöinen\n    Teetti kirvehen terävän.\n    Siitä kaatoi kasken suuren,\n    Mahottoman maan alisti.\n    Kaikki sorti puut soreat:\n    Yhen jätti koivahaisen\n    Lintujen leposijaksi,\n    Käkösen kukuntapuuksi.\"\n\nSiirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman\nnäyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat\nvalmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon.\nTuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti\nhe halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää\nraivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi\nomien ja jälkipolvien toimeentuloksi.\n\nLaiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi\ntoisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen\nviittasi Luukkaalle:\n\n-- Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin\npeuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan\nFryksdalin vouti.\n\nAhnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä\nkankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon\nlaukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.\n\nErään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului\nyhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät\npienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia\nkuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.\n\n-- Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.\n\nKuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.\n\n-- Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. -- Yksi\nvastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.\n\nKokkinen tokaisi tähän:\n\n-- Siellä Ruotsissa me sanoimme: \"ei pyystä kahden jakamista\". Nyt\nsanokaamme: \"kolme syö Amerikan pyytä.\"\n\nTällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä\nkului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi\nsaada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat\nkummallisen säännöllisesti haarautuvia.\n\nJa vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka\nnäyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa\ntähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko\nkeskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.\n\n-- Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. -- Se vain on eroa, että\non pyrstön pannut harjaksi.\n\nHän ei malttanut olla huutamatta \"kukkokiekuuta\" tervehdykseksi.\n\n-- Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. -- Kokkisesta on jo\nennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet\njääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.\n\nErkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet\nolivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.\n\n-- Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi\nhän. -- Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin.\nLuvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä\nja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa\nmetsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita.\nMe emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme\nelää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?\n\n-- Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.\n\nIntiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän\nkäyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.\n\nPimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan\nmäärän päässä, Christina-linnoituksella.\n\n\n\n\nUUDEN RUOTSIN SIIRTOKUNTA.\n\n\nUuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu.\nHollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut\nManhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin)\nkaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan\nhollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638\nDelaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös\nsinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni\nmelkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa\noli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.\n\nPeter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi\nsamalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta\nruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen\nlinnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti\nhän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware-\neli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi.\nV. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa\nlinnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman\nvuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin\n10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.\n\nRuotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan\npäällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi\nuutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641\nodotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan\nalkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella.\nRuotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut\npuhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden\nAmsterdamin siirtokuntaan.\n\nTällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle\njoukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit\njuoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka\noli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.\n\nKomentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä\nChristina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen\nkatolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista\nvarten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun\nlaivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan,\nkuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.\n\nKomentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle.\nMyös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina\nkatsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa\niloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen\nvastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.\n\nJoen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva\nlaski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian.\nKomentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät\nuutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea\nkuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.\n\nSuuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä\nja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin.\nElukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä\nne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.\n\nLinnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa\noli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus\njokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella\nainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen.\nTällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi\npuolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.\n\nVallituksen sisällä oli puusta kyhättyjä rakennuksia, joista viisi oli\nasunnoiksi varattu. Kuudes oli kirkkona sekä samalla kouluna. Lisäksi\noli tavara- ja eläinsuojuksia. Ulkopuolella linnoituksen oli muutamia\nasuntoja, joiden ympärillä oli pienempiä viljelyksiä, etenkin tupakan\nkasvattamista varten. Kaikki oli vielä aivan alkeellista. Pientä\nlinnoitusasutusta ympäröivät vesiperäiset maat sekä niiden takana\nlehtevät kumpumaisemat.\n\nPäivän merkityksen vuoksi ja ajan tapojen mukaan kokoonnuttiin\nlaivasta suoraan kirkkoon. Myöskin sairaat kannettiin sinne siunausta\nsaamaan. Kirkossa pidettiin tulojumalanpalvelus. Siirtokunnan\npappi, pastori Reorus Torkillus, joka oli edellisen vuoden alusta\nsaapunut siirtokuntaan, ollen ensimäinen luterilainen pappi uudella\nmantereella, toimitti uuden tulokkaan, pastori Christoferin kanssa\nalttaripalveluksen. Uudella pastorilla oli kaunis messuääni, joka teki\nharvinaisen toimituksen erikoisen juhlalliseksi.\n\nSaarnan tekstiksi oli pastori valinnut Johanneksen Ilmestyskirjan 21\nluvun värssyt 1-8.\n\nSeurakunnan seisoallaan kuullessa luki hän sanat:\n\n\"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimäinen maa ja\nensimäinen taivas ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.\n\n\"Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin minä näin laskeutuvan alas\ntaivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu\nmorsian.\n\n\"Ja minä kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: 'Katso Jumalan maja\nihmisten keskellä, ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen\nkanssaan, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa.'\n\n\"Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä\nkuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua ole enää oleva,\nsillä kaikki entinen on mennyt.\n\n\"Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso uudeksi minä teen kaikki'. Ja\nhän sanoi minulle: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat todet ja varmat.'\n\n\"Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja\nloppu. Minä annan janoovalle lahjaksi elämänveden lähteestä.'\n\n\"'Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja\nhän on oleva minun poikani.'\n\n\"'Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja ilkimysten ja murhaajien ja\nhuorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien\nvalehtelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä\npalaa, tämä on toinen kuolema.'\"\n\nTilanteeseen sopiva teksti antoi pastorille aiheen kuvata sitä uutta\nmaata, johon siirtolaiset olivat saapuneet. Ruotsin rannoilta lähdettyä\noli kotiseutu, synnyinmaa kadonnut näköpiirin taakse. Sitten oli ollut\nkuukausimääriä merta ja vaikeata matkaa. Nyt on sekin kadonnut. Nyt\non edessä uusi maa, joka on silmälle mieluisa, joka on neitseelliseen\nvehmauteen pukeutunut kuin kaunis morsian. Monen mielessä se on ihana\nkuin Uusi Jerusalem, jossa ei ole kylmää eikä kärsimyksiä. Pohjan\npakkasista tulleelle se on ihmemaa. Ja todellakin se on suuri Jumalan\nlahja, josta on syytä kantaa Kaikkivaltiaalle kiitokset. Puutetta\nkärsineet ja vaivatut odottavat, että tästä tulee heille paratiisi,\njossa on hyvä olla, jossa kyyneleet kuivuvat silmistä, jossa murhe\nloppuu ja jossa entiset kärsimykset unhottuvat. Mutta ihmisen toiveet\novat pettäviä, ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen, jos ne perustuvat\nvain unelmiin. Tämä maa ei suo yhtään parempia elämisen hetkiä\nkuin entinenkään sille, joka kädet ristissä odottaa kaikkea hyvää\nvalmiina. Ei, päinvastoin on tämä maa aivan muokkaamaton. Siitä voi\ntulla rikas ja tuottava, jos ihminen noudattaa sitä Herran käskyä,\njonka hän aivan ensimmäisenä ihmiselle antoi ja josta luemme Pyhän\nRaamatun ensimmäisessä luvussa, jo luomiskertomuksessa. Jumala käski:\ntehkää tämä maa alamaiseksenne. Ihmisen on työllään pantava maa\ntottelemaan Jumalan hedelmällisyyden ja tuottavaisuuden lakeja. Työtä,\npitkä-aikaista, sitkeätä työtä vaatii tämä maa ennen kuin se alistuu\nihmisen alamaiseksi. Joka ei työtä tee, joka ei noudata Herran käskyä,\nhän ei menesty täällä eikä hän menesty missään. Ihmisen on täälläkin\nelettävä Jumalan kasvojen edessä, jotka näkevät kaikkialle. Ne kasvot\nkatsoivat teitä vanhassa kotimaassanne, ne katsovat täälläkin. Ne,\njotka ovat pelkureita eivätkä uskalla kovin käsin siihen työhön, jonka\nJumala on määrännyt, ne, jotka eivät Häntä usko, ne jotka tekevät\nilkitöitä ja rikoksia, ne, jotka harjoittavat siveettömyyttä ja\nturvautuvat pakanallisiin Jumaliin, turhaan ne täältä onneaan etsivät.\nHe eivät täälläkään saavuta paratiisia, vaan päinvastoin helvetin. He\njoutuvat siihen järveen, joka tulta ja tulikiveä palaa. Tämä on toinen\nkuolema, sanoo Herra.\n\nAinoastaan sillä, joka kilvoittelee Herran käskyjen täyttämiseksi,\non voittamisen toivo. Vain hän menestyy. Hänelle antaa Herra voiton\npalkinnon. Hän saa juoda elämänveden lähteestä, hän saa elämän ja\nonnen. Hänelle ja hänen suvulleen tulee tämä maa Uudeksi Jerusalemiksi,\njossa ei ole itkua eikä hammasten kiristystä, jossa Herra itse asuu ja\nsuojelee omiansa kuin isä poikaansa. Nämä hänen sanansa ovat varmat ja\ntodet.\n\nTähän suuntaan kävivät kunnianarvoisan pastorin sanat. Nekin\nsuomalaiset, jotka eivät ruotsinkieltä ymmärtäneet, tunsivat pastorin\nsanoista siunauksen valuvan ylitsensä ja kyselivät myöhemmin toisilta\nsanojen merkitystä. Metsissään ei heillä ollut tilaisuutta olla läsnä\nmissään jumalanpalveluksessa. Nuoremmat eivät olleet milloinkaan\nkäyneet missään kirkossa. Heidän uskonnollisia tarpeitaan ei oltu\nvähimmässäkään määrässä tyydytetty. Nyt he täällä Uuden Ruotsin\nerämaassa pakanoitten ympäröiminä pääsivät ensi kerran osallisiksi\nHerran sanan julistamisesta. He käsittivät sen omalla tavallaan. Siihen\nkäsitykseen liittyi epäilemättä paljon suomalaisen muinaisuskonnon\ntaikuutta.\n\nYhden asian he ymmärsivät hyvin: tämä uusi maa on hyvä maa. Joka siinä\ntekee työtä, hän menestyy.\n\n\n\n\nPIETARI RAMBO.\n\n\nKirkosta tultua oli ruoka odottamassa. Kaikki eivät suinkaan sopineet\nhuoneissa aterioimaan, joten suuri osa nautti ensimäisen ateriansa\nuudella mantereella luonnon helmassa.\n\nKomentaja Ridderillä oli nyt iso perhe elätettävänä. Se oli vietävä\nhengissä läpi ensi kesään saakka. Asia ei kuitenkaan häntä paljoa\nhuolettanut, ei ainakaan poistanut sitä iloa, minkä laivan tulo oli\naiheuttanut. Talvivarustukset oli tehty ja sen vuoksi oli viljaa\nvarastossa pitkäksi aikaa. Komentaja tiesi myös saavansa vastaista\ntarvetta varten ostaa ruokatavaroita hollantilaisilta Uudesta\nAmsterdamista sekä englantilaisilta Virginiasta, sillä molemmilta\ntahoilta oli tehty tarjouksia. Myös intiaanit luovuttivat mielellään\nmaissia, jota he viljelivät erittäinkin yläjoella suuren kosken\nkylä-yhteiskunnassa. Viljan loppumisesta ei siis ollut pelkoa. Lihaa ei\ntarvinnut suuria määriä koota varastoihin. Sitä sai metsässä melkein\nmielin määrin. Kalastusta haittasi se, ettei ollut riittävästi verkkoja\nja koukkuja, mutta niitä ilmoitettiin tulevan \"Charitaksessa\", jota\nvoitiin odottaa saapuvaksi aivan lähipäivinä. Tämä myöhemmin lähtenyt\nlaiva oli tulossa suorempia teitä.\n\n\"Kalmarin Avainta\" alettiin heti purkaa. Miehet, myöskin äsken\ntulleet, työskentelivät siinä pimeään saakka. Kun laivasta muun lastin\nmukana otettiin esille uusia kirveitä 600 kappaletta, oli komentaja\nsiitä sangen mielissään, ajatellen suoritettavia rakennustöitä sekä\nmaanraivauksia.\n\nKomentaja oli sangen hyvällä tuulella. Hänellä oli tähän erittäinkin\nkaksi syytä. Pitkän odotuksen ja monen puutteen jälkeen hän tiesi nyt\nsaavansa helpotusta ja apua. Toinen syy oli persoonallista laatua. Hän\noli leskimies ja tunsi yksinäisen elämänsä ikäväksi. Siirtokunnassa ei\nollut aviopuolisoksi valittavaa. Muitten kansallisuuksien kanssa oli\naivan vähän yhteyttä. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa puolison itselleen\nruotsalaisten joukosta. Muuta neuvoa hän ei ollut tiennyt kuin\nkirjoittaa yhtiölle, jonka palveluksessa oli, ja pyytää, että se muun\nsiirtokuntaan tarvittavan mukana lähettäisi sopivan vaimon hänelle\nitselleen.\n\nHän odotti nyt myös tätä lähetystä. Papereissa ei ollut siitä kyllä\nmitään mainittu, kuten ei siirtolaisista yleensäkään. Eikä hän\nsaapuneissa keksinyt tällaista lähetystä. Mutta hän oli edelleen\nhyvässä toivossa. Olihan luonnollista, että yhtiö voi sellaisen\narvokkaan lähetyksen uskoa ainoastaan hänen tulevan apulaisensa Maunu\nKlingan huostaan, joka perheineen ja tärkeine papereineen saapuisi\n\"Charitaksessa\". Hän vihelteli tyytyväisenä.\n\nTämä päällikön hyvä tuuli vaikutti myös siihen millainen kohtelu tuli\nhänen puoleltaan saapuneiden siirtolaisten osaksi. Hän tiesi, että\nsaapuneiden joukossa oli ehkä hyvinkin runsas määrä tuomittuja ja\nkarkoitettuja, jotka olivat oikeastaan vankila- ja pakkotyösääntöjen\nalaisia. Tästä hän ei välittänyt, vaan salli kaikkien olla vapaiden\nmiesten asemassa. Paperit tulisivat Klingan mukana ja sitten ehtisi\nasiat järjestää. Täällä kaukana esivallan silmien alta ei tarvinnut\nolla erikoisen muodollinen. Eikä vapaina kulkevien tuomittujen\nkarkaamisesta ollut mitään pelkoa, sillä mihinkäpä he osaisivat oudossa\nmaassa.\n\nNiinpä ei nyt ainakaan alussa ollut mitään eroa vapaitten ja\ntuomittujen välillä. Kaikki saivat katsella ympärilleen ja tutustua\noloihin.\n\nMoni tulokas oli kuitenkin sangen väsynyt, jopa sairas. Useilla oli\nnaisia tai lapsia hoidettavinaan. Ensi tehtävä illan tullen oli saada\nnaiset ja lapset sekä sairaat levolle. Yksi rakennus oli heitä varten.\n\nYmmärrettävissä on, että niiden tulokkaiden, jotka jaksoivat pystyssä\npysyä, ei sen päivän iltana sallittu levätä. Sotilailla ja työmiehillä,\njotka olivat pitkät ajat olleet erotettuina emämaasta, oli paljon\nkyselemistä. Haluttiin tietää, miten kotimaassa jaksetaan, mitä\nsuurempia tapahtumia oli sattunut, kuinka sota Saksassa edistyi j.n.e.\nHaluttiin tietää omaisistakin, minkä vuoksi otettiin selkoa tulokkaiden\nkotipaikoista.\n\nLinnoituksen ravintolana oli iso tupa, jossa oli tanakoita\nristijalkaisia tammipöytiä ja raskaita penkkejä. Laivaa odottaessa oli\nvalmistettu hyvää, vahvaa olutta, jota linnoitusväki halusi vapaasti\ntarjota tulokkaitten kielenkannan irroittamiseksi. Koskaan ennen\nei tässä tuvassa ollut niin paljon väkeä. Puheensorinaa kuului ja\ntuttavuuksia rakennettiin.\n\n-- Onko täällä suomalaisia? huusi eräs sotilas suomenkielellä.\n\n-- Onhan niitä, ei paljon muita olekaan, vastasi kerkeästi Olli\nRäsänen, joka sattui olemaan lähellä.\n\nVallaten isoimman pöydän komensi sotilas ravintolanpitäjälle:\n\n-- Lähetäpä Anthony tuomaan tänne oluthaarikoita tusinan verran. Nyt\npannaan pöytä koreaksi.\n\nSitten hän kutsui:\n\n-- Suomalaiset tänne! Nyt juodaan tervetuliaismaljat.\n\nPöydän ympärille karttui heti suuri joukko.\n\n-- Ei tusina haarikoita mihinkään riitä, jos aiot kaikille\nsuomalaisille tarjota, sanoi Pietari Kokkinen asettuen istumaan\nsotilaan viereen.\n\n-- Toinen tusina sitten. Joudu Anthony!\n\n-- Enemmän meitä on kuin kaksi tusinaa, yllytti Pietari.\n\nMusta ravintolanpalvelija hyppyytti haarikoita minkä ennätti.\n\nPietari katsoi ihmetellen neekeriä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.\n\n-- Mikä paholainen tuo on? kysyi hän sotilaalta.\n\n-- Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa,\nselitti sotilas.\n\n-- Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi\nkäynyt, tiedusteli Räsänen.\n\n-- Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla\nAmerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. --\nNäes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin\ntulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen\nvastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä\nolen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon\npaistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme\nolla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.\n\nMiehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan\nkertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.\n\n-- Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen.\n-- Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.\n\n-- No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. -- Nyt\nryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!\n\nPenkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset\nseisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki\nMulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella\ntuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti\nja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti\nja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu\nMaununpoika ja Pietari Valkonen.\n\n-- Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi\nsotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli\ntoisia.\n\n-- Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. -- Meitä siellä\nvainotaan ja ajetaan tänne.\n\nSotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti:\n\n-- Jos ei sen suurempaa rangaistusta anneta kuin tänne karkoitetaan,\nkiittäkää Jumalaa ja rukoilkaa, että kaikki Vermalannin ja Taalain\nsuomalaiset lähetettäisiin tänne. Onni olisi, vaikka koko Suomen kansa\nsieltä Suomen niemeltä sodan ja hävityksen sekä puutteen jaloista tänne\ntoimitettaisiin. Kyllä täällä elää ja kyllä tänne sopii.\n\nSeurueessa nousi hilpeä mieliala. Miehet kertoivat kotimaan tapauksista\nja kyselivät uuden maailman oloja. Kyseltyään Vermlannin asioita\nselitti sotilas:\n\n-- En näitä kysele sitä varten, että tuttavistani kuulisin. Jos\nlieneekin minulla siellä omaisia, en heitä muista. Tietänettekö Rambon\ntalosta siellä itäisessä Vermlannissa Degerforsin pitäjässä. Minä olen\nsiitä talosta syntyisin, mutta jouduin aikaisin sisaruksieni kanssa\nmaailmalle. Jotakuinkin samasta syystä kuin tekin. Olimme rautaruukkien\ntiellä. Hisingenin saarella sitten asuimme ja siellä ovat omaiseni\nvielä. Minä opin merimieheksi, ja kun tänne lähtevään laivaan heitä\netsittiin, lähti Pietari Rambo Amerikkaan. Tänne jäin ja tänne aion\njäädä ainaiseksi.\n\nMiehet katsoivat ihastuneina ja luottavin mielin uutta tuttavaansa,\njoka näytti päättäväiseltä, voimakkaalta mieheltä.\n\nRambo sanoi mahdollisimman pian lähtevänsä viljelystöihin.\n\n-- Ei täällä jouda aikaansa sotilaana kuluttamaan, kun hyvä maa odottaa\nmuokkaajaansa.\n\n-- Sitä mekin tässä olemme miettineet, että maatyöhön pitäisi päästä,\npuhui Martti Marttinen.\n\n-- Niin pitäisi, vakuutti Rambo. -- Kuitenkaan ei siihen aivan heti\npääse, selitti hän. -- Minua sitoo sopimukseni yhtiön kanssa. Ja teitä\nuseimpia näkyy sitovan se, että olette tuomioistuimen karkoittamia.\nRuotsin hallitus ja kauppayhtiö tarvitsevat sotilaita ja työntekijöitä.\nLinnoituksia on rakennettava ja yhtiölle tupakkaviljelyksiä raivattava.\nMeidän on kaikkien ensin palveltava itsemme vapaiksi. Mutta sitten\nme lähdemme, lähdemme joukolla. Me perustamme uuden Suomen. Tähän me\nemme jää linnoituksen jalkoihin, tänne keräytyvät ne, jotka eivät\nole erämaitten lapsia. Me suomalaiset kuulumme ylämaahan. Sinne\npainauduimme Ruotsissa, sinne painaudumme täälläkin ja elämme omaa\nelämäämme. Suomi ja Ylämaa, ne on meidän luotava. Nyt ei niitä vielä\nole, mutta käsillämme ne syntyvät. Jokea ylös kulkien paranevat maat\naina vain. Tähän asti minä olen ollut yksin. Nyt meitä on monta. Me\nolemme Suomen karhuja, joilla on jokaisella yhdeksän miehen voima.\nSellaisella voimalla kun maata mullistamme, eivätköhän vielä meidänkin\nsilmämme näe tätä maata toisenlaisena leivänkasvattajana kuin nykyään.\n\nSotilas oli puhunut voimakkaasti, silmät tähdättyinä miesten päitten\nyli aivan kuin ne olisivat katsoneet tulevaisuuteen. Hänen puheensa,\njoka käsitti kokonaisen tulevaisuuden ohjelman, teki uutistulokkaisiin\nsuuren sytyttävän vaikutuksen.\n\nRambo oli sitten hetkisen vaiti. Ei muistanut haarikkaansakaan. Hän\nhavahtui unelmistaan, kun Anthony tuli kysymään vieläkö halutti lisää\nolutta.\n\n-- Tuo lisää vain! Tänään vietetään tuliaisia. Minä tunnen itseni nyt\nniin onnelliseksi, kun olen saanut tänne maanmiehiä.\n\nUusia haarikoita tyhjennettäessä kyseli Rambo Klingasta. Hänen ilonsa\nnousi ylimmilleen, kun hän kuuli Klingan olevan tulossa, jopa olevan\ntäällä ehkä hyvinkin pian.\n\n-- Siinä oikea mies, ylisti hän. -- Jos me tänne oman valtakunnan\nperustaisimme ja kuningasta etsisimme, niin Klingalle minä ääneni\nantaisin. Hän oli täällä, kun linnoitusta alkuun pantiin. Maaherran\nlähdettyä oli hän jonkun aikaa linnan päällikkönä. Silloin oli\nmieluisat ajat. Työ sujui kuin rasvattu. Hän sanoi lähtevänsä hakemaan\nlisää väkeä, suomalaisia, jotka hänestä ovat sopivimpia. Kun katson\nteitä, näenpä että hän on täyttänyt hyvin lupauksensa. Juodaan siis\nKlingan malja.\n\n-- Oikein sanottu, vakuutti Mulikka. Yhteisesti juotiin haarikat\ntyhjiksi.\n\nSeurueesta huomasi, että olut oli kihonnut useille päähän. Matkan\nrasittamat väsyneet miehet eivät paljoa kestäneet. He alkoivat katsella\nväkeä toisten pöytien ympärillä. Samanlainen iloinen remakka vallitsi\nkaikkialla.\n\nErkki huomasi erään pöydän ääressä Dalbon istuvan sanattomana.\nRuotsalainen ei ottanut osaa keskusteluun pöytätoverien kanssa, oli\nsynkkänä, kuten yleensä laivamatkallakin. Erkki oli joskus halunnut\nrakentaa keskustelua hänen kanssaan, mutta se oli rauennut Dalbon\nharvapuheisuuden vuoksi. Erityistä ynseyttä ruotsalainen tosin ei ollut\nhäntä kohtaan osoittanut, mutta hän pysyi suljettuna. Sensijaan Dalbon\nemäntä oli aina ollut sangen ystävällinen. Nyt halusi Erkki lähteä\nDalbota puhuttelemaan.\n\nHän siirtyi penkille ruotsalaisen viereen.\n\n-- Miltä näyttää uusi maailma? kysyi hän. -- Eikös olekin tämä Isojoki\nvähän isompi kuin se siellä Ruotsissa?\n\n-- Kyllä on, myönteli Dalbo. -- Ei joeksi uskoisikaan.\n\n-- Täällä näyttää olevan kaikki suuremmoisempaa kuin siellä kotona,\njatkoi Erkki keskustelua. -- Kyllä tämä maa jaksaa elättää asujansa.\nJokea ylöspäin kulkiessa kuuluu maat yhä paranevan. Me suomalaiset\naiomme täälläkin lähteä ylämaahan. Tulkaa tekin, Dalbo, sinne.\nLaittakaa samoille seuduin kotinne ja kutsukaa koko perheenne\nRuotsista. Täällä ei ole rotuvihaa. Täällä ei suomalaisilla ja\nruotsalaisilla ole mitään syytä asettua vastakkain.\n\n-- Koko perheenikö? puhui Dalbo, mietteissään, melkein kuin yksikseen.\n\nErkki havahtui siitä tunnelmasta, jossa oli ollut. Hän säpsähti:\n\n-- Tarkoitan lapsianne, puhui hän hellästi, mutta sitten kivahti: -- Se\nroisto ei saa koskaan tänne tulla.\n\nJos tulee, niin minä surmaan.\n\nDalbo oli sanatonna ja katsoi synkästi eteensä. Erkki kävi taas\nhellämieliseksi.\n\n-- Teillä on tytär kuin enkeli, sanoi hän. -- Niin, Stina on enkeli.\nMutta Punatukkainen on susi.\n\nJa hän nousi seisoalleen, löi nyrkillään pöytään ja kiljaisi:\n\n-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun? Tämän sanottuaan hän lähti\nkiireesti pois. Dalbo hätkähti, mutta ei kiivastunut. Hän ei puhunut\nmitään, mutta kun hän lähti yöteloilleen, kaikui hänen korvissaan\nsyytös:\n\n-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun?\n\n\n\n\n\"CHARITAS\" TUO YLLÄTYKSEN.\n\n\nSitä mukaa kuin matkan vaivat oli levätty ryhtyivät uudet tulokkaat\nottamaan osaa siirtokunnan töihin. Linnoituksen valliseinät olivat\npaikoin sortuneet. Osa miehistä kävi niitä laittamaan kuntoon. Toiset\nryhtyivät rakentamaan hirsistä asuntoja lisääntyneen väestön tarpeiksi.\nVäljemmän tilan vuoksi valittiin rakennuspaikkoja linnavallien\nulkopuolelta, minne suunniteltiin katuja vastaista kaupunkia varten.\nMaan perkkaustakaan ei unhotettu, koska yhtiön tupakkaviljelyksiä oli\nlaajennettava.\n\nKun siirtokunnassa oli ennestään vain kolme hevosta, tulivat ne\nmuutamat, jotka laivassa tuotiin, hyvään tarpeeseen. Tosin joku kuoli\nlinnoituksessa matkan kärsimyksistä ja kului jonkun aikaa ennenkuin\ntoiset vahvistuivat työkuntoon. Uuden maan ruoho näytti olevan\nvahvistavaa, joten Matti Tossavainenkin pääsi verrattain pian hevostaan\nkäyttämään. Hänet vietiin muutamien toverien kanssa metsätöihin\nerään sivujoen vartta ylöspäin, missä kasvoi rakennuspuiksi sopivaa\nhirsimetsää. Siellä kaatoivat toiset puita ja Matti vedätti hevosellaan\nniitä rantaan, josta ne oli kuletettava virtaa alas linnoitukselle.\n\nNäissä töissä viipyivät miehet yhteen jaksoon vuorokausia. Eväät heillä\noli vahvat. Juomaksi käytettiin joen kirkasta vettä, joka oli \"kirkasta\nkuin viina\", kuten Matti usein sanoi vetäen sitä aterian jälkeen hyvät\nsiemaukset sisäänsä. Niinpä ruvettiin jokea kutsumaan Viinajoeksi\n(Brantvine), josta myöhemmin tuli nimitys Brandywine. Toisten mielestä\noli joki hyvin kalainen ja ansaitsi sen vuoksi Kalajoen nimen. Matin\nnimitys kuitenkin voitti.\n\nMatti ihastui heti ensi näkemältään niihin maisemiin, joita oli joen\nvarrella. Niiden mäkisyys viehätti, rannoilla kasvoi suuria puita,\njoiden latvat tapasivat joen yli toisiaan. Joessa oli somia koskia.\nLaaksot olivat erinomaisen viljavia.\n\n-- Sinne minä itselleni talon laitan, sanoi hän suomalaisille\ntovereilleen heidän uittaessaan tukkilauttaa linnoitukseen päin.\n\nToverit ihmettelivät, että Matti, hidastuumaisin kaikista, valitsi\nensiksi itselleen paikan. Mutta Mattihan olikin oikea suomalaisen\nturpeenpuskijan perikuva: harvasanainen mies, jonka ajatukset aina\nolivat maassa kiinni.\n\n-- Matti, ethän sinä kuitenkaan seuran pettäjäksi rupeaa sanoi Olli\nRäsänen. -- Tuumasimmehan yhdessä lähteä suuren joen ylämaahan ja nyt\nsinä yksinäsi etsit pienen joen ylämaata.\n\n-- Matin ilmansuunnat ovat vähän sekaisin, huomautti Kokkinen. -- Ei se\nole kumma. Onhan hän juonut viinaa joesta liiaksi. Kuule, Matti, jos\nsinä sinne Viinajoelle muutat, tokko olet päivääkään selvänä?\n\n-- Ei tässä vielä päästä oman mökin raivaamiseen, muistutti Martti\nMarttinen. -- Kuulittehan; että meidän on ensin palveltava itsemme\nvapaiksi. Paljon on nytkin rakennuksia ja yhtiön tupakkaviljelyksiä\nalulla. Ennenkuin, ne ovat tehdyt, kuluu aikaa. Hyvä kuitenkin on, että\npidämme silmällä oman kodin laittamista.\n\nNäin keskustellen olivat he lähestyneet linnoitusta. Siellä näkyi\njotain erikoista olevan tekeillä.\n\nKotosalla oleva linnoituksen väki oli kerääntynyt rantaan. Sotilaat\nseisoivat kunnia-asennossa. Juhlalippu liehui linnan katolla.\n\nOdotettiin huomattavaa tapahtumaa, \"Charitas\" laivan tuloa, josta\nmuutamat intiaanit olivat tuoneet tiedon.\n\nLaivan näkyessä ammuttiin suurella tykillä kunnialaukaus, johon\nlaivasta vastattiin.\n\nSuomalaiset tuttavamme riensivät kaikki laivan tulolle. Rannalla oli\nmyös Dalbo vaimoineen. Olihan tämä laiva ensimäinen, joka toi terveiset\nRuotsista, mihin heidän rakkaitaan oli jäänyt. Lähellä ollen siirtyi\nErkki heitä puhuttelemaan.\n\nLinnoituksen päällikkö meni laivaan. Lämpimästi hän tervehti uutta\napulaistaan Klingaa, joka oli hänelle tuttu entuudestaan. Iloisesti hän\ntervehti myös Klingan puolisoa ja pientä poikaa. Näiden mukana hän näki\nmiellyttävän naisen. Ennenkuin hän kävi tätä tervehtimään, otti hän\nKlingan erilleen ja kysyi osoittaen naista:\n\n-- Onko hänet lähetetty minua vartena\n\nKun Klinga ei ymmärtänyt kysymystä, selitti Ridder lyhyesti\npyytäneensä, että lähetettäisiin sopiva Ruotsin tyttö hänelle\npuolisoksi.\n\nUusi komentajan apulainen naurahti hyväntahtoisesti:\n\n-- Valitettavasti ei yhtiöllä ole varastossa naisia tällaisia tilauksia\nvarten. Tämä nainen on minun palvelijattareni. Hänestä näette, kuten\nmuutenkin tiedätte, että kyllä Ruotsissa on paljon kauniita tyttöjä,\nmyös monta sellaista, jotka mielellään tulisivat komentajan puolisoksi.\nToivottavasti voidaan tämä asia vielä järjestää. Neuvotellaan siitä\nmyöhemmin.\n\nKomentaja loi vielä katseensa rouva Klingan seuralaiseen. Hän olisi\nmielellään ottanut tämän lähetyksen itseään varten. Hän tunsi nyt\njonkun verran pettymystä. Mutta velvollisuuksilleen uskollisena hän\nkäänsi huomionsa virallisiin asioihin ja alkoi laivalistasta tarkastaa,\nmitä muuta hyödyllistä tavaraa oli saapunut.\n\nKlinga ryhtyi auttamaan maihin perhettään. Hetken perästä hän astui\nrannalle kantaen sylissään poikaansa ja taluttaen vaimoaan. Jälestä\ntuli palvelijatar kantaen matkatavaroita.\n\nErkki, joka samoin kuin toisetkin oli seurannut Klingan liikkeitä sekä\nhuutanut hänelle tervehdyksensä, katseli perheen saapumista ja loi\nsilmänsä Klingan palvelijattareen. Yhtäkkiä hän huudahti:\n\n-- Stina!\n\nTyttö käänsi nopeasti päänsä ääntä kohti. Isä ja äiti näkivät\ntyttärensä ja kiiruhtivat vastaan. Ei Erkkikään hidastellut. Stina\nlepäsi äitinsä rinnoilla kädet kierrettyinä hänen kaulansa ympäri.\n\nHämmästys oli suuri. Isä ei voinut tapausta käsittää, mutta ei myös\nsalata riemuaan.\n\nEnsi vaikutuksen mentyä ohi alkoi hän kysellä miten tämä oli\nymmärrettävä.\n\nStina selitti, että hänen oli mahdoton mennä naimisiin Gustafin kanssa.\nKun ei muuta pelastuksen keinoa ollut, oli hän pyytänyt päästä Klingan\nmukaan. Stinan epätoivosta ja rukouksista heltyneenä oli Klinga\nsuostunut ottamaan hänet palvelijattarekseen. Tämä oli tapahtunut jo\nennen vanhempien lähtöä. Asia pidettiin salassa, mutta tietoisuus\npelastuksen järjestelystä oli antanut Stinalle voimia kestää heidän\nlähtönsä. Näin hän oli voinut sallia isän tahtoman kuulutuksenkin\nGustafin kanssa tapahtua.\n\n-- Mutta kun sinut on kuulutettu Gustafiin, olet sinä häneen sidottu,\nlausui isä vakavana. -- Minä en voi lupaustani peruuttaa, ja pelkään,\nettä kirkko pitää kiinni muodoista.\n\nIsällä ei kuitenkaan ollut sydäntä moittia tytärtä siitä, mitä tämä oli\ntehnyt. Rakkautensa osoitukseksi avasi hän tyttärelleen sylinsä, ja\ntämä painautui siihen, kuten petolinnun ahdistama kyyhkynen.\n\nErkki oli kaiken aikaa seurannut läheltä tätä kohtausta ja kuullut\nkeskustelun. Hänkin olisi halunnut sulkea tytön syliinsä, mutta\nymmärsi, että se ei käynyt päinsä. Myöskin Stina oli huomannut nuoren\nsuomalaisen ja oli kärsimättömänä odotuksesta. Koko laivamatkan hän oli\nkuvitellut mielessään tätä kohtausta uudella mantereella, kohtausta,\njoka oli ensimmäinen sen jälkeen kun Erkki oli hänet pelastanut\nkoskesta ja kantanut sylissään kotiin.\n\nNyt se kohtaus tuli kylmän muodolliseksi. Nuoret tervehtivät toisiaan\ntosin kyllä lämpimin kädenpuristuksin, mutta kumpikin oli odottanut ja\nkaipasi enempää.\n\n\n\n\nOMAN KODIN RAIVAUS KÄY MAHDOLLISEKSI.\n\n\nKauppayhtiö, joka oli varsinainen siirtokunnan perustaja, tosin yksissä\nneuvoin Ruotsin hallituksen kanssa, halusi liikkeestä taloudellista\nhyötyä. Tärkeimmät yhtiön tarkoitusperät olivat saada intiaaneilta\nostetuksi nahkoja, erittäinkin majavannahkoja, ja viedyksi Ruotsiin\nniitä sekä tupakkaa, jonka käytäntö alkoi tulla yleiseksi. Hallituksen\nharrastuksena oli siirtokunnan asuttaminen ja viljelykseen saattaminen,\nmikä lisäisi Ruotsin vaikutusta.\n\nEnsimäisissä lähetyksissä voitiin siirtokunnasta toimittaa Ruotsiin\nsuuret määrät nahkoja, mutta tällä kertaa niitä oli karttunut vähän,\nkun Ridderillä ei ollut riittävästi vaihtotavaroita ostamiseen tai\nvaroja wampunin, intiaanirahan hankkimiseen. Tupakkaviljelykset olivat\nvasta alussa, joten niidenkään tuotteita ei ollut paljoa lähettää.\nLaivojen pääasiallinen lasti koottiin englantilaisilta Virginiasta.\n\nKun laivat lähtivät takaisin Ruotsiin, jäi siirtokunta työhön ja\ntoimeen, jotta olisi lastia, kun laivat uudestaan tulevat sitä\nhakemaan. Tämän vuoksi pyrittiin varsinkin tupakankasvatusta lisäämään.\n\nNe, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet siirtokuntaan, saivat valita\nitselleen viljelysalueensa, mistä tahtoivat, mutta yhtiön tarpeet\nsitoivat heitäkin. Heitäkin tarvittiin rakennustöissä ja odotettiin\nheidän suuntaavan peltotyönsä tupakan viljelykseen. Näin ollen he eivät\nvapaasti voineet siirtyä kauemmas linnoituksesta. Niiden taas, jotka\nolivat tuomioistuimen päätöksestä Amerikkaan lähetetyt, oli pakko\ntehdä yhtiön töitä. Vaikka heitä ei kohdeltu vankeina, ei heillä ollut\nvapautta lähteä omia uutisasutuksia raivaamaan. Siitä olivat varsinkin\nsuomalaiset tyytymättömiä. He olivat tottumattomia asumaan tiheissä\nryhmissä. Heidän mielensä teki väljille, vapaille alueille.\n\nPahimpana kiusana uutisasukkaille oli asuntojen ahtaus. Uusia\nrakennuksia saatiin kyllä valmiiksi, mutta vasta kevätpuoleen voitiin\nperheellisille antaa omat asunnot. Suurin osa siirtokunnasta eli\nyhteisessä taloudessa. Siihen olivat varsinkin perheen emännät\ntyytymättömiä. Leenakin olisi mielellään tahtonut Muurikkinsa maidon\nkäyttää oman väen hyväksi, mutta nyt se kului yhteisiin tarpeisiin.\nKuitenkin oli hänellä ilo saada Muurikista hyvä vasikka suomalaisen\nkarjakannan jatkamiseksi. Myöskin Matti Tossavaisen tammalla oli ennen\npitkää varsa, jonka hän lahjoitti Martille palkinnoksi siitä mitä tämä\noli hänen hyväkseen tehnyt.\n\nSuomalaiset oudoksuivat talvea, kun lunta ei tullut. Erittäinkin\njouluksi he kaipasivat lumivaippaa, joka olisi antanut juhlan vietolle\nkotoisan leiman.\n\nJoka tapauksessa he viettivät joulun mikäli mahdollista vanhaan\nmalliin. Olkia oli asuinhuoneitten lattioilla, kalja oli tavallista\nväkevämpää ja kylpy otettiin perinpohjaisempi. Erikoista oli se, että\nkokoonnuttiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon aikaisin aamulla.\n\nHarvinaisuutena suomalaisten jouluruuassa oli tällä kertaa\nkarhunpaisti, muisto parhaimmilta Ruotsin ajoilta. Tämä paistin saanti\ntodisti hauskalla tavalla metsänriistan runsautta siirtokunnassa.\n\nJoulujuhlaa varten oli olut asetettu keittämisen jälkeen ulos isoihin\nastioihin jäähtymään. Yön aikana pistäytyi metsästä karhu suloisen\nmaltaanhajun houkuttelemana herkkua maistelemaan. Yrittäessään juoda\nse poltti hiukan kuonoaan ja sen vuoksi murahti suuttumuksesta. Tästä\nkuultiin kutsumaton vieras.\n\nPietari Kokkinen sattui olemaan vahdissa. Hän kaatoi luodillaan karhun,\njoka oli komea ja musta.\n\n-- Kun oli ikävä joutilaana valvoa yö, katsoin parhaaksi toimittaa\njouluksi karhunpaistia, johon te olette tottuneet, kehasteli hän\nniille, joita laukaus oli houkutellut yövuoteelta.\n\nMetsänriistasta ei siirtokunnassa todellakaan ollut puutetta, vaikka\nväestö ei suurin joutanut metsästämään. Intiaaneja kävi Christinassa\nharva se päivä ja heillä oli mukana, paitsi nahkoja, myös monenlaista\nriistaa. Suomalaiset saivat tutustua Amerikan peuroihin, lihaviin\nkalkkunoihin, kauniisiin fasaaneihin ja moniin muihin.\n\nIntiaanit toivat myös maissin tähkiä, joista suomalaiset saivat nähdä,\nettä Klingan puheissa Amerikan ohran valtavuudesta oli perää.\n\nKaikki nämä kiihoittivat mieltä tutustumaan tähän maahan ja sen\nihmeisiin. Martti Marttinen koetti miettiä keinoa, miten voitaisiin\nsaada aikaan järjestely, joka tekisi uutisasutuksen perustamisen myös\nkarkoitetuille mahdolliseksi.\n\nNyt työskentelivät suomalaiset enimmäkseen yhtiön rakennus- ja\ntupakanviljelystöissä. Piikki oli sotaväessä Klingan osastossa, samoin\nPietari Kokkinen, joka oli sotilaana siirtokuntaan lähetetty, mutta\njoka niinikään halusi hartaasti omintakeisiin toimiin. Luukas, joka\nei raskaaseen työhön pystynyt, harjaantui tynnyrintekijäksi ja oli\nsellaisena varsin tarpeellinen siirtokunnassa. Metsästysmatkoja hän\nsuuresti kaipasi. Niitä muistellessaan hän lauloi iltaisin kanteleensa\nsäestyksellä vanhoja lauluja Hiiden hirven hiihdännästä ja karhun\npeijaisista.\n\nErkki Mulikka, joka oli vapaamies, ei olisi ehdottomasti ollut sidottu\nyhtiön töihin. Kuitenkaan ei hän halunnut tovereitaan jättää. Tai oli\njotain muutakin, joka pidätti häntä linnoituksen lähettyvillä. Hän\nkuletti tukkilauttoja Viinajoelta Christinan rantaan ja näin hän sai\ntaas kerran laskea koskea, mihin oli osoittautunut taitavaksi siellä\nkotipuolella Isojoen koskessa. Tästä toimestaan hän nautti suuresti\nluonnon suuressa pyhätössä.\n\nMonen mietiskelyn perästä Martti Marttinen luuli keksineensä\nehdotuksen, joka soveltuisi myös yhtiön tarkoitusperiin. Hän esitti\nensin Klingalle ja sitten yhdessä komentajalle, että ne karkoitetut,\njotka haluaisivat ryhtyä maanviljelykseen, saisivat avata itselleen\nviljelyksiä, joissa kasvattaisivat m.m. tupakkaa senverran kuin yhtiö\nvähintäin vaati. Se työvelvollisuus, jota yhtiö vaatisi rakennus- ynnä\nmuita yhtiön töitä varten, voitaisiin suorittaa niinä aikoina vuodesta,\njolloin maatyöt eivät ole pakottavan kiireelliset. Tästä järjestelystä\nhyötyisi yhtiö, Ruotsin hallitus sekä asianomainen viljelijä itse.\n\nHelppo oli Klingan saada komentaja vakuutetuksi järjestelyn\nedullisuudesta. Tämä suostui tekemään sopimuksia niiden tuomittujen\nkanssa, jotka hän katsoi soveliaiksi, siitä, että heidän tarvitsi\nvain puolen vuotta kerrallaan olla yhtiön välittömässä työssä, kunhan\ntoisen puolen vuoden aikana raivaavat uutisasutusta ja myyvät yhtiölle\nkasvattamansa tupakan. Kun hallitukselta saapuneiden määräysten\nmukaan tuomittujen pakollinen palvelusaika oli neljä vuotta, oli\nheidän, tämän uuden järjestelyn mukaan, palveltava yhtiötä kahdeksan\npuolivuosikautta, ellei yhtiö syystä tai toisesta tulevaisuudessa tahdo\naikaa lyhentää.\n\nNäin katsoi yhtiö täydellisesti valvoneensa yhtiön etuja.\n\nJärjestely tyydytti suomalaisia, jotka olivat valmiit ja sangen\ninnostuneet ensi tilaisuuden tullen lähtemään sopivia viljelysmaita\ntarkastelemaan, jopa itse uutisasutuksia perustamaan.\n\nHe koettivat tehdä tuttavuutta linnoituksessa käyvien intiaanien\nkanssa. Siihen johti osaksi heidän luontainen uteliaisuutensa, enemmän\nkuitenkin halu saada selville sopivimmat uutisviljelysseudut. Kieli\noli alussa suurena esteenä tuttavuuden teolle. Rambo, joka oli oppinut\nnäiden lähiseutujen intiaanien, lenapien, kielen, toimi tulkkina,\nmilloin sattui paikalla olemaan. Pian alkoi myös Pietari Kokkinen\nsolkata intiaanien kieltä niin että toimeen tuli. Kevään saavuttua jo\nmuutamat toisetkin, kuten Martti Marttinen, Erkki Mulikka ja etenkin\nOlli Räsänen osasivat selvitellä asioitaan intiaanien kanssa.\n\nYleensä olivat tämän siirtokunnan ja intiaanien välit alusta pitäen\nmitä parhaat. Lenapit olivat aivan rauhallisia ja huomasivat, että\nheillä oli näistä valkoisista suurta apua. He kyllä kertoivat, että\nsisämaassa jokien latvoilla ja vedenjakajalla asui toista heimoa,\nminquasia, jotka ovat uusille asukkaille kuten heillekin vihamielisiä.\nHe ovat sotaisia ja voimakkaita. Heidän sotiaan sekä orjuuttaan ovat\nlenapitkin eri aikoina saaneet katkerasti tuntea.\n\nEräänä päivänä kevätpuolella tuli intiaanipäällikkö läheisestä\nylämaasta siirtokuntaan komentajan puheille. Hän oli tavallisia\nintiaaneja arvokkaampi. Arvon merkkinä oli pitkä sulkatöyhtö,\njoka ulottui päästä syvälle alas niskaan. Hän kävi komentajalle\nkertomassa, että minquasit olivat levottomia, ja oli pelättävissä\nettä he hyökkäävät joen rannalle. Intiaani arveli että siitä voisi\nseurata onnettomuutta ei ainoastaan rauhallisille lenapeille vaan myös\nvalkoisille. Komentaja lupasi suojella lenapeja, kun he puolestaan\ntarpeen tullen auttavat häntä.\n\nKun intiaanipäällikkö tuli komentajan luota ja ryhdikkään arvokkaana\nkäveli linnan pihalla, ympäröivät suomalaiset uteliaina hänet ja\nkoettivat saada aikaan keskustelua. Suomalaiset kyselivät mistä\npäällikkö oli kotoisin, millaisia olivat maat siellä päin, oliko\nriistaa j.n.e.\n\nPäällikkö osoittautui halukkaaksi keskusteluun, ja niin siirryttiin\ntupaan, jossa Kokkinen tarjosi vieraalle piippua -- hän oli jo Rambolta\nkuullut rauhanpiipun merkityksestä.\n\nIntiaani kertoi olevansa Naaman, läheisimpien perheyhdyskuntien\npäällikkö ja asuvansa Naamanjoella, joka on jonkun matkaa ylöspäin.\nHän kertoi, että maat ovat hyvät kasvamaan ohraa ja että metsissä\non riistaa enemmän kuin täällä linnoituksen luona. Vedet ovat hyvin\nkalaiset. Erittäinkin on lohia paljon.\n\nSen verran kuin Räsänen ymmärsi näitä selittelyjä sai hän sen\nkäsityksen, että nuo seudut olisivat uutisasutukselle mitä edullisimpia.\n\n-- Näinköhän, hän koetti huonolla intiaaninkielellään kysyä, -- olisi\nNoamasella mitään sitä vastaan, että me tulisimme sinne paikkoja\nkatselemaan? Me etsimme sopivata maata missä voisi tupakkaa ja viljaa\nkasvattaa. Mahtaisiko Noamanen sallia meidän siellä hiukan kalastaa ja\nmetsästääkin, noin koetteeksi vain?\n\nPäällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen\nmieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara.\nNäistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi\nsiellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat\nvakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.\n\n-- Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, -- minulla\non maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja\nmetsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee\nhäntä vihollisilta.\n\nSuomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.\n\n-- Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten\nitseämme, vakuutti Martti Marttinen.\n\nTämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.\n\n\n\n\nERKKI JA STINA.\n\n\nMaunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui\nlinnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa\noli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei\nyhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui\nhän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä\nKlingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan\nhoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan\nsydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen\nsulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä\najatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder\noli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään\nomaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa\ndemokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo\noli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa \"vapaanmiehen\" tytär, joka\nkaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan\nrouvaksi.\n\nVähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti\nlähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille,\nvalitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä\nlähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli\nonnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot\nmielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä.\nStinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi\nkomentajan rouva.\n\nStina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti.\nHänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain\nhenkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti\nolevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen\nsydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään\nsuuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla\nhuomautuksella:\n\n-- Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.\n\nTämä side koski häneen hyvin kipeästi, mutta komentaja Ridderiin nähden\nhän voi siihen vedota.\n\n-- Se on kyllä tosi, tunnusti isä, -- mutta komentaja on mahtava\nja hänellä on mahtavia ystäviä Ruotsissa. Hän voinee vaikuttaa\npiispaankin. Minä en voi asettua Gustafia vastaan, mutta jos komentaja\npyytää minulta sinun kättäsi, selitän minä, mikä on esteenä. Ja hänellä\non vapaus toimia.\n\nStina ei puhunut siihen mitään. Hän toivoi sydämestään, että komentaja\ntodellakin ryhtyisi häntä vapauttamaan Gustafista. Siitä lähtien hän,\nkohdatessaan komentajan, käytöksellään melkein rohkaisi tätä ja niin\nsaattoi vanhan miehen siihen luuloon, että hän oli saavuttanut tytön\nsydämessä sijaa.\n\nKomentaja tulikin jonkun ajan kuluttua Nils Dalbon luo, ilmoitti\naikeistaan ja pyysi häneltä rehellisesti sekä koruttomasti Stinaa\nvaimokseen.\n\nNils Dalbo ei omasta puolestaan sanonut mitään, vaikkakin asia oli\nhänelle sangen mieleinen. Ilmoitti vain Stinan kuulutuksesta Gustafin\nkanssa.\n\n-- Ei suinkaan tyttärenne voi pitää tuosta miehestä, koska on lähtenyt\nyksinään tänne? kysyi Ridder.\n\nDalbo myönsi rehellisesti, että tyttö ei suosi tuota avioliittoa.\n\n-- Minä voin siis ryhtyä toimenpiteisiin kuulutuksen purkamiseksi?\nkysyi komentaja.\n\n-- Voitte tehdä kuten tahdotte, vastasi Dalbo.\n\nKomentaja käsitti tämän myöntymykseksi. Pian sen jälkeen hän kirjoitti\nkirjeitä, joita hollantilaisella laivalla lähetti Eurooppaan ja joissa\nhän ystäviään pyysi järjestämään asian.\n\nStina tunsi tuntoaan jonkun verran vaivaavan, että hän oli\nkäytöksellään houkutellut komentajaa tällaisiin toimenpiteisiin.\nKomentaja ei kuitenkaan ollut tungetteleva, vaan ritarillisena odotti\nStinan vapautumista avioliittokuulutuksen siteestä.\n\nPitäessään silmällä Stinaa tuli myöskin Erkki rauhattomaksi. Hän oli\nnähnyt komentajan tiheät käynnit sekä Stinan suopean käytöksen häntä\nkohtaan. Vihdoin hän päätti puhua asiansa Stinan kanssa selväksi.\nOlihan selvitys joka tapauksessa tarpeen. Hän ei ollut vielä koskaan\nsuoraan kosinut Stinaa ja pyytänyt häntä vaimokseen. Ei Stinakaan ollut\nsanoillaan ilmaissut rakkautta, vaikka Erkki katsoi voivansa uskoa,\nettä Stina rakasti häntä.\n\nErkki puuhaili yhä joella tukkilauttojensa uitossa. Norja, kaunis\nsuomalainen oli Stinan sydämen vallannut jo sinä hetkenä, jona tyttö\nnäki tämän ensi kerran laskevan koskea. Kun hän liikkui ulkona pienen\nKlingan kanssa, johtivat hänen askeleensa melkein säännöllisesti\nrannalle. Hän ei kyllä mennyt niin lähelle, että keskustelua olisi\nsyntynyt, mutta seurasi suomalaisen toimia kauempaa.\n\nEräänä päivänä oli nuori Klinga hoitajattarensa kanssa siirtynyt\nrannalle. Törmä oli sillä kohdalla jyrkkä, sen alla oli vain vähän\nmaata, mihin poika kaivoi käsillään ojia ja kanavia. Erkki puuhaili\nvähän matkan päässä irroitellen tukkeja puomista. Tämä lienee tytön\najatuksia niin kiinnittänyt, ettei hän huomannut pikku poikaa.\nYht'äkkiä kuuli hän lapsen parkaisevan kauhistuksesta. Stina tarttui\npoikaan kiinni ja veti häntä pystyyn. Mutta samassa hänkin huudahti.\nHirmuinen eläin oli tarttunut poikaa sormista eikä päästänyt irti. Se\noli ihmisen pään kokoinen ja tavattoman ruma. Sillä oli monta jalkaa,\njotka tavoittelivat poikaa, jopa hoitajatartakin. Stina oli pyörtyä.\n\nErkki kuuli huudot ja riensi rantaa myöten avuksi. Muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua oli poika vapautunut elukasta, joka makasi\nselällään maassa. Rauhoittaakseen poikaa selitti Erkki: -- Eihän tuo\nmikään vaarallinen otus ole. On vain merikrapu, jollaisia on näillä\nrannoille paljon. Nyt se on kuollut ja voit viedä sen kotiin.\n\nHän laski pojan maahan ja tarttumalla kravun sääriin osoitti, ettei se\nvoinut tehdä mitään pahaa. Poika, joka oli lakannut itkemästä, pelkäsi\nensin elukkaa, mutta kun huomasi, että se oli kuollut, alkoi hän sillä\nleikitellä. Stina oli vielä säikähdyksestä kalpeana. Katsoessaan\nhäntä Erkki ei voinut enää tunteitaan hillitä. Hän kiersi kätensä\ntytön kaulaan ja puristi hänet hellästi rintaansa vastaan. Stina ei\nvastustanut, vaan painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle ja purskahti\nitkuun.\n\nNyt oli vihdoinkin tullut hetki, jota kumpikin oli pitkät odotuksen\nja kärsimyksen ajat haaveksinut. Stina havahtui ensiksi tilanteen\nhurmauksesta. Heikosti ponnistaen hän yritti irtaantua Erkin\nsyleilystä, mutta tämä puristi hänet yhä lujemmin rintaansa vasten.\n\n-- Stina, hän sanoi, -- Jumala on johtanut meidät yhteen. Minä olen\nvarma siitä. Minä rakastin sinua siellä kaukana kotimaassa, siellä,\nmissä näytti mielettömältä pyytää ylpeän Dalbon ylpeätä tytärtä, joka\nmeitä metsäsuomalaisia oli tottunut tuskin ihmisinä pitämään. Ollessani\nvankina isäsi kotona, mistä autoit minua pakenemaan, tiesin, että minä\nainaisesti jäisin sinun vangiksesi. Sen tunsin niin selvästi sinun\nsuudelmastasi siellä veräjällä, siitä syleilystä, johon kiedoin sinun\nväräjävän ruumiisi. Koko ajan sen jälkeen on muisto tästä kahlehtinut\nminua. En voi sanoin selittää sitä tuskaa, jota tunsin ajatellessani,\nettä kuulut tuolle Gustaf-hirviölle. Se minut ajoi tähän kaukaiseen\nmaahan.\n\nHän puhui lämpimästi ja vakuuttavasti. Sulku, joka oli tähän saakka\nhänen kieltään salvannut, oli poistunut. Ja hän jatkoi:\n\n-- En uskaltaisi tätä sanoa sinulle, ellen tietäisi, että sinun omassa\nsydämessäsi on jotain, joka puhuu minun hyväkseni. Minä sain siitä\naavistuksen jo silloin, kun vapautit minut vankeudesta, yhä selvemmin\nhuomasin sen Fryksdalissa ja varmuuteen tulin silloin, kun kannoin\nsinua kotiin koskelta. Samalla tunsin minä kärsimyksesi. Mutta sinä\nolet päättäväinen ja rohkea. Sinä et ilman taistelua antautunut siihen\nkurjuuteen ja häpeään, mikä olisi tullut osaksesi pahan miehen vaimona.\nSinä ansaitset siitä tunnustuksen. Mutta älä jää nyt puolitiehen. Älä\nanna ennakkoluulojen ja väärän ylpeyden tukahduttaa sydämesi ääntä,\njoka huutaa rakkautta ja onnea. Katso, me olemme nyt uudessa maassa.\nAloitetaan täällä myös uusi elämä ja unohdetaan kaikki, mikä ennen\nmeitä erotti. Muistakaamme, että meillä ei ole oikeutta sysätä pois\nluotamme sitä onnea, joka on meidät kohdannut. Rakkaani, älä epäile\nhetkeäkään. Tule omakseni! Tehkäämme tämä maa siksi, joka yhdistää sen,\nmikä on erotettuna.\n\nErkki painoi rintaansa vasten Stinaa, joka nyyhkytti hiljalleen, mutta\nei enää ponnistellut vastaan. Onnen leima kuvastui nuoren miehen\nkasvoilta. Hän tiesi voittaneensa, vaikka hänen rakastettunsa ei ollut\nsanonut sanaakaan. Pehmoisesti hän siveli Stinan hiuksia.\n\nVihdoinkin kohotti Stina päänsä, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi\nkiertäen kätensä Erkin kaulaan:\n\n-- Erkki, nyt vasta minä täysin selvästi tunnen, että minä en Ruotsista\npaennut sen tähden, että pelkäsin Gustafia. Minut ajoi sieltä pois se,\nettä sinä olit täällä. Minun onnenkaipuuni se pakotti minut uhmaamaan\nisänikin tahtoa.\n\nNyt nämä kaksi vihdoin ymmärsivät toisensa.\n\nHeidän ikuisen liiton lupaustaan, joka vahvistettiin rakkauden\nsuudelmalla, ei ollut kukaan muu todistamassa kuin pieni lapsi, joka\nhänkin oli kiintynyt leikkiinsä.\n\nErkki ja Stina sopivat, että he puhuvat ensin asiastaan Stinan\nvanhemmille ja tarpeen tullen siirtokunnan pastorille. He tiesivät\nesteen, joka oli heidän avioliittonsa tiellä, mutta olivat myös\nvakuutetut, että heidän rakkautensa saa sen esteen poistumaan ennemmin\ntai myöhemmin, kun he nyt olivat keskenään asiasta sopineet, että he\njaksoivat odottaakin.\n\nErkki auttoi nuorta Klingaa kantamaan saalista kotiin. Linnan pihalla\nalkoi poika kertoa äidilleen hirveästä elävästä, joka tarttui hänen\nkäteensä. Äitinsä saattamana meni hän sisään.\n\nErkki ja Stina astuivat oikopäätä Stinan vanhempien luo. Sekä isä että\näiti olivat Erkille olleet ystävällisiä siitä saakka, kun hän kantoi\nkoskeen pudonneen -- tai pudottautuneen, kuten äiti luuli -- tyttären\nkotiin siellä Dalbyssä.\n\nOli päivällisen aika. Vanhukset olivat juuri aloittaneet aamiaisensa.\nDalbo paloitteli parhaillaan mainiota, lihavaa kalkkunaa, jonka Ridder\noli lähettänyt tervehdystensä kera.\n\n-- Niin muori, sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.\n-- Kukapa olisi uskonut, että vanha Dalbo tulisi niin huomatuksi ja\narvokkaaksi henkilöksi. Aatelismiehet etsivät hänen suosiotaan ja\nlähettävät hänelle lahjoja.\n\n-- Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, -- kun\nsanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain\npäin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni\nsiitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä\nvälitti Ruotsissa? Mutta täällä -- ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo,\nniin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?\n\n-- Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. -- Hän näkee itsensä jo siirtokunnan\nensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna\nylpeytesi viedä kovin pitkälle.\n\n-- Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani.\nEn koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut\nminut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin,\nvakuutti Dalbon emäntä.\n\nNyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä.\nNähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot,\nvanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.\n\n-- En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. -- Voin\nvain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi\ntoisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.\n\nStina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja\nhän oli siitä pahoillaan. Äitiparka -- hän näki suuruuden unelmansa\nsärkyneinä.\n\n-- Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa,\nalkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi\nkätensä hänen kaulaansa ja huudahti:\n\n-- Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut\ntoista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte\nminut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan\ntulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa\nhalpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte\nhyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan\ntulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.\n\nDalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän\nvain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin\nhän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy\nei sietänyt vastaväitteitä.\n\n-- Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin\nvie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun\ntyttö on jo toiselle luvattu.\n\n-- Saat sinäkin hävetä, jatkoi hän Stinalle. -- Sinä olet Gustafin\nkihlattu morsian ja kuulutus sitoo sinua vielä. Sinä olet pettänyt\nminua. Tähän avioliittoon minä en suostu koskaan.\n\nHänen sanansa sattuivat niin, että nuoret huomasivat parhaaksi poistua\nja jäädä odottamaan, että hän tulevaisuudessa muuttaisi mielensä.\n\nErkki ja Stina eivät olleet suurestikaan masennuksissa näistä\nvastoinkäymisistä. Rakkaus yhdisti heitä ja antoi voimia. He olivat\nvakuutetut siitä, että mikään heitä ei enää tästä puoleen erota.\n\n-- Sittenkin minä nyt ryhdyn uuden kodin paikkaa etsimään ja\nuutisasutusta raivaamaan. Me voitamme vielä. Nyt on minulla se, jonka\npuolesta kannattaa tehdä työtä ja voimia ponnistaa.\n\nNäin vakuutti nuori mies morsiamelleen heidän erotessaan.\n\n\n\n\nSUOMI-SIIRTOLA PANNAAN ALULLE.\n\n\nUuden Ruotsin siirtokunnassa oli jo täysi kevät maaliskuulla, jolloin\nvanhassa Ruotsissa Isojoen takalistolla Laasarissa hanget vielä\nvahvoina heloittivat. Suomalaisten mielestä tämä kevät uudessa maassa\noli kuin kesää eivätkä he talvesta sanottavasti tienneet, vaikka\nintiaanit olivat valittaneet talven tällä kerralla olleen tavallista\nkylmemmän. Suomalaiset eivät sitä ihmetelleet, että intiaanien oli\nsilloin tällöin kylmä, kulkivathan nämä miltei alasti, vain aivan lyhyt\nmekko verhosi keskiruumista. Ainoastaan kovimmilla kylmillä riippui\nheidän hartioillaan irrallaan joku metsäeläimen nahka. Suomalaisilla\noli sen sijaan kotoiset lammasnahkaturkit, vaikka harvoin hekään\nsellaista tarvitsivat.\n\nKun työväkeä oli ollut runsaasti, olivat työt siirtokunnassa edistyneet\nhyvin. Rakennuksia katsottiin yhtiön tarpeisiin olevan toistaiseksi\nriittävästi, sillä monet hankkiutuivat perustamaan omia asuntoja\nuusille viljelyspaikoilleen ja siten siirtyivät yhtiön rakennuksista\npois. Ruotsalaiset ryhmittyivät pääasiassa Christinan ympärille. Monta\nei heistä sijoittunutkaan uutisasukkaiksi, sillä useimmat kuuluivat\nlinnoitusväkeen.\n\nTalven aikana tehtiin myös yksi isompi ja pari pienempää venettä\nyhteisiä tarpeita varten. Toisen pienistä veneistä tekivät suomalaiset\nvanhaan savolaiseen malliin. Se muistutti kokaltaan intiaanien\nkanoottia, oli hyvistä laudoista tehty, nopeakulkuinen ja kevyt soutaa.\n\nKauniina varhaisena kevätaamuna lähti suuri ryhmä suomalaisia\nkatselemaan maisemia ja valitsemaan mahdollisia asuntopaikkoja.\nMartti ja Räsänen muistivat intiaanipäällikkö Naamanin (Noamasen,\nkuten suomalaiset häntä nimittivät) kutsun ja päättivät pyrkiä hänen\nluokseen. Rambo lähti mukaan, samoin Luukas ja Piikki. Ensin päättivät\nhe kaikin lähteä jalkaisin, jotta paremmin tutustuisivat maihin, mutta\nRambo ilmoitti, että matkan varrella sattui useita, tosin pieniä jokia,\njoiden ylikulku tekisi haittaa. Sen vuoksi seurue jakaantui kahtia,\ntoiset ottivat savolaismallisen veneen, jolla soutaisivat Delaware-joen\nrantoja. Kun toiset kulkisivat maitse läheltä rantaa, voisi vene auttaa\nheitä jokien yli.\n\nLeipää varattiin runsaasti mukaan. Riistaa tiedettiin saatavan metsästä\nja sen vuoksi otettiin pyssyjä ampumatarpeineen. Kirveitä tietysti oli\nriittävästi.\n\n-- Nyt me lähdemme etsimään uutta Suomea, joka tänne perustetaan,\nsanoi Rambo. -- Minä olen sitä jo kauan haaveksinut. Nyt on meillä sen\nasuttamiseksi hyvä alku olemassa.\n\nReippaasti lähdettiin liikkeelle. Christinan lähistöllä ja useissa\npaikoin Delaware-joen rannalla oli märkiä maita, joita oli vaikea\nkulkea. Nämä seudut kasvoivat tiheää viidakkoa, jonka läpi pääsi vain\nkirveen avulla. Erittäin kiusallisia olivat köynnöskasvit, jotka\ntarttuivat jalkoihin ja kaatoivat helposti kävelijän. Sen vuoksi\nmaantarkastajat huomasivat parhaaksi seurata intiaanipolkua, kunhan\npidettiin siitä huolta, ettei jouduttu kauas Delaware-joen rantamilta.\n\nPolku seurasi kuivempia paikkoja, joissa oli jättiläispuista\nmuodostunut puistikon tapainen metsä. Huomasi, että intiaanitkin olivat\nvaromattomasti pidelleet tulta tai ehkä olivat laskeneet sen vapaasti\nvalloilleen, jotta alusmetsä häviäisi. Tällaisia paikkoja oli helppo\nkävellä. Liikkui kuin suuressa pyhätössä. Kaunis ruohopeite verhosi\nmaan joka paikassa ulettuen puiden juurille saakka.\n\nMetsänriistan runsaudesta näkivät matkailijat alinomaa todistuksia.\nJänikset olivat aivan yleisiä, oravia hyppeli puiden oksilla\nlukemattomia. Huvittavia olivat lento-oravat, joita kiiti puusta\npuuhun. Myöskään peurat, pienet ja sirot, eivät olleet harvinaisia.\nMiesten teki mieli niitä ampua, mutta he säästivät intonsa kunnes\ntulisivat lepopaikalle.\n\n-- Näitähän on kuin valmiina aitassa, huomautti Martti. -- Mitäpä\nlähtisimme niitä pitkiä, matkoja kanniskelemaan.\n\n-- Ja kyllä tämä aitta näyttää suurelta. Tokko riista milloinkaan\nloppunee, puhui Luukas. Juhlallinen hartaus vallitsi hänen mielensä.\n\nTuon tuostakin tuli vastaan puroja ja pieniä jokia. Intiaanien polku\nohjasi sopivimmille ylikulkupaikoille. Nyt oli kyllä kevätvesien aika,\nmutta siitä huolimatta päästiin monen puron yli kahlaamalla. Toisissa\npaikoin oli helppo punoa kokoon lautta. Ainoastaan muutamassa täytyi\nturvautua veneeseen, joka uskollisesti seurasi rantoja.\n\nVihdoin tulivat he jonkun verran isommalle joelle, jonka suukohta,\nmissä se laskeutui Delaware-jokeen, oli leveä, lahdentapainen. Jo ennen\nsinne tuloa kuului kosken kohinaa, jota kohti matkailijat kulkivat.\n\nHeidän eteensä aukeni viehättävä maisema. Jokea ylöspäin kohosivat\nmaisemat siroina kumpuina. Koskessa oli putous.\n\n-- Mainio myllynpaikka, huudahti Räsänen. -- Tähän tulee Uuden Suomen\nmylly ja minä rupean mylläriksi. -- Hän tutki maata kosken ympäriltä ja\nhuomasi sen viljelykseen erittäin sopivaksi.\n\nLahti kosken alapuolella oli matala ja liejuinen. Se mutkitteli useissa\nkoukeroissa ja rannat olivat tiheän viidakon reunustamat. Luukas ja\nKokkinen lähtivät kiertämään joen suulle kutsuakseen veneessä tulijoita\nlepopaikalle. Hekottivat pyssyt mukaansa ja Kokkinen sanoi:\n\n-- Pankaa pata tulelle. Me käymme aitassa hakemassa keittämistä. -- Hän\noli kuullut omituista äänen sorinaa lahden mutkan takaa.\n\nKauan ei miesten tarvinnut kävellä ennen kuin he yhdyttivät suuren\nhanhiparven, joka uiskenteli rauhallisena.\n\n-- Minä täräytän parven keskeltä tuon ison ja lihavan, sanoi Kokkinen.\n\nLuukas valitsi toisen samanlaisen, joka parhaillaan nosti päätään\nvedestä ja nieli pohjasta kiskomaansa ruohoa.\n\nYhteislaukaus kajahti veneessä olijain ja lepopaikassa odottavain\nkorviin sekä vielä kauemmas. Intiaanitkin havahtuivat rauhallisissa\nmajoissaan, sillä pyssyn ääntä he olivat vasta viime aikoina kuulleet\nja sitäkään tuskin vielä koskaan näillä mailla. Hanhiparvi kohosi\nraskaasti vedestä ja lensi lyhyen matkan päähän. Ammutut jäivät\njälelle, ja Luukas sekä Kokkinen korjasivat ne saaliinaan. Samassa\nlensi säikähtynyt joutsen heidän ylitseen. Luukas oli ehtinyt laittaa\npyssynsä kuntoon ja ampui senkin. Nyt oli heillä vesilinnun lihaa\nhyväksi ateriaksi koko, joukolle. Jatkaessaan matkaa niemekkeelle\nsiirtyäkseen sieltä lähestyvään veneeseen, kohtasivat he vielä villejä\nankkoja, joita ammunta ei ollut säikähdyttänyt. Pari niistä joutui\nlisäämään ruokavarastoa.\n\nKun he palasivat veneessä kosken partaalle, missä toverit odottivat,\nheitti Kokkinen ylimielisesti saaliin rannalle ja sanoi:\n\n-- Toimme pienen näytteen pitkäkaulaisista. On siinä sulkia, jotta\nvoitte koristaa itsenne kuin intiaanit.\n\nVeneessä siirryttiin joen toiselle rannalle ja miehet asettuivat\nnurmikolle ateriaa valmistamaan.\n\n-- Kyllä Räsänen paikan osaa arvioida, myönsi Martti Marttinen\nympäristöä tarkastaessaan. -- Kelpaisi tänne asettua asumaan ja elämään.\n\n-- Nämä ovatkin niitä sakhemi Naamanin maita, jonne hän meitä kutsui,\nselitti Rambo. -- En varmasti tunne hänen asuntopaikkaansa, mutta pian\nse saadaan selville, sillä luulenpa laukausten houkuttelevan uteliaita\npunanahkoja luoksemme.\n\nHän arvasi oikein. Jokivartta ylhäältäpäin juoksi muutamia intiaaneja,\nja lahdelta tuli punanahkapoikanen, joka oli ollut kanotillaan\nkalastamassa ja jota suomalaiset eivät olleet metsän varjosta\nhuomanneet.\n\nPäästyään seurueen luo pakanat pysähtyivät vähän matkan päähän ja\nkatsoivat äänettöminä. Joku heistä palasi hetken kuluttua takaisin,\narvatenkin viemään sanaa kylään, joka oli jossain ylempänä.\n\nRambo houkutteli poikasta tulemaan lähemmäksi. Arkaillen tämä lähestyi\npitäen kalastusneuvoaan, onkivavan tapaista kädessään.\n\nRäsänen kysyi:\n\n-- Tiedätkö sinä, punainen vekara, missä Noamanen asuu?\n\nPoika ei heti tajunnut kysymystä, viittasi sitten ylöspäin jokivartta.\n\n-- Oikeassa ollaan, vakuutti Rambo. -- Pian pääsemme kuninkaissa\nkäymään.\n\n-- Tai ehkä kuningas tulee meitä tervehtimään, arveli Kokkinen. --\nEi sitä kunniaa Ruotsissa sattunut. Laittakaa keitto hyväksi, jotta\non kuninkaallekin tarjota. Kohta syömme samasta padasta ja vaikkapa\nsamalla lusikallakin.\n\nTällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se\noli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan\npäässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.\n\n-- Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, -- kyllä niitä sitten on\nvaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.\n\nHänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.\n\n-- Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa\nkoettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika\nseurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken\nalla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa\nperhossyöttiä.\n\nHe laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat\nonkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää,\nkun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi\nihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla.\nKun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle,\nhyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.\n\nTätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin\nkookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala,\njonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.\n\n-- Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen\nkalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.\n\nLeiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että\nkyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä\nenemmän perustamaan tänne uutisasutusta.\n\nPiikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun,\njosta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi\nnäyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät\nsyrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset\nmiehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.\n\nRuoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman\nseuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja\noli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän\nlähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän\nkäsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli\nlinnoituksessa sopimuksen tehnyt.\n\n-- Itah, sanoi hän ja kohotti kätensä.\n\n-- Itah, vastasi Marttinen. Tämä oli intiaanitervehdys ja merkitsi:\n\"Jumala olkoon kanssasi.\"\n\nPoika riensi päällikön luo näyttämään ongenkoukkuaan, jonka oli saanut.\nNaaman silitti pojan päätä ja lausui lahjasta kiitoksensa. Sitten hän\nvalitsi penkereellä korkeamman paikan ison yksinäisen puun alla ja\nistuutui siihen arvokkaasti. Hänen seurueensa istui puolikehään hänen\nmolemmille sivuilleen. Muut intiaanit kokosivat päällikön eteen kehän\nkeskelle risuja ja puita, pyysivät suomalaisilta tulta ja sytyttivät\nnuotion, jota kaiken aikaa pitivät palamassa.\n\nPäällikkö täytti piipun tupakalla ja viittasi eräälle seuralaiselleen,\njoka nuotiosta ottamallaan kekäleellä sytytti sen. Vetäistyään muutaman\nsavun, hän lähetti piipun Marttiselle, joka katsoi asiaan kuuluvaksi\nvetää niinikään muutaman savun.\n\nTämän toimituksen aikana ei sanaakaan sanottu.\n\nKokkinen, jota huvitti se juhlallisuus, millä kaikki tapahtui, täytti\nastian valmiilla linnunkeitolla ja, asettaen siihen lusikan, meni\nMarttisen luo ja kohteliaasti kumartaen tarjosi nautittavaksi. Martti\npysyttäytyi vakavana ja söi pari lusikallista. Kokkinen kääntyi sitten\nNaamanin puoleen ja tarjosi keittoa hänelle sanoen:\n\n-- Meillä on tapana ensin syödä ja sitte tupakoida. Intiaanipäällikkö\nuudisti erittäin arvokkaana saman tempun kuin Martti Marttinen.\n\nSitten kutsui Räsänen kaikkia yhteiselle aterialle. Intiaanit ja\nvalkoihoiset hyörivät pian yhdessä ja söivät aterian, ensimäisen\n\"kuninkaallisen\", mihin suomalaiset olivat koskaan ottaneet osaa.\n\nSen jälkeen istui Naaman samaan arvopaikkaan, minkä oli äsken valinnut,\nseuralaistensa keskeen. Suomalaiset muodostivat nuotion toiselle\npuolelle samanlaisen kehän, jossa Martti Marttinen oli päällikön\nasemassa, Rambo ja Kokkinen hänen sivuillaan. Nyt alkoi rauhanpiipun\npolttaminen.\n\nNaaman nousi seisaalleen ja lausui:\n\n-- Minä olen kuullut valkoisen Jumalan jymeän äänen ensimäisen\nkerran näillä rauhallisilla kotipaikoillani. Valkoinen mies on minun\nkutsustani tullut Naamanjoelle. Valkoiset miehet ovat tervetulleet. He\nsopivat tänne ja me sovimme tänne. Me voimme rauhassa ja sovussa elää.\nMaata on kylliksi meille kaikille, metsän riistaa on kylliksi ja veden\nriistaa on kylliksi. Isonjoen rannat ovat valkoisen miehen käytettävänä\nniin pitkälle kuin Naamanin valtakunta ulottuu. Valkoiset miehet\nasettuvat meidän keskuuteemme ja antavat mahtavan Jumalansa suojella\nmyös meitä meidän vihollisiamme vastaan. Valkoinen mies ja lenapit ovat\ntehneet keskenään liiton ja yhtyneet eroamattomasti yhteen kuin nämä\ntässä.\n\nHän otti neljä ohutta seeteripuun oksaa, joista laittoi neljä rengasta\nja solmi parittain yhteen. Toisen rengasparin hän antoi Martti\nMarttiselle ja toisen piti itse.\n\nSitten hän poistui juhlallisesti, pyytäen lähtiessään Martti Marttista\nkäymään hänen kotiaan katsomassa.\n\nIntiaanien lähdettyä pitivät suomalaiset neuvottelua keskenään.\nHe sopivat siitä, että he tältä joelta lähtevät raivaamaan\nuutisasutuksiaan ja jos kauempana jatkuvat samanlaiset olosuhteet,\nulottavat siirtokunnan niin kauas kuin heidän voimiaan riittää. Työ\naloitetaan heti. Ensin rakennetaan yhteisesti asuntoja ja pidetään maat\nyhteisenä. Sitten ratkaistaan kenelle kukin paikka lopullisesti jää ja\nketkä siirtyvät kauemmaksi.\n\n\n\n\n\"MARJETAN KÄRKI\".\n\n\nKoko sen kevään vallitsi Naaman-joella ja sen lähitienoilla vilkas\ntyön touhu. Suuret puut kaatuilivat kirveitten iskuista, mahdottomat\nkaskimaat aukenivat. Suomalaiset tekivät mielityötään jättiläisen\nvoimilla. Nyt ei ollut pelkoa ruotsalaisten vainoista eikä hallituksen\nahdistelusta.\n\nKuuma aurinko kuivasi lyhyessä ajassa lehvät. Pian roihusivat\nvaltavat kaskitulet herättäen intiaanien huomiota laajalla alalla.\nHe kerääntyivät tätä ihmeellistä maailmanpaloa katselemaan ja olivat\nalussa suuresti peloissaan. Nähtyään millä taitavuudella ja tarmolla\nsuomalaiset hoitivat tuliaan, punanahat rauhoittuivat ja heidän\nkunnioituksensa uusia naapureita kohtaan kasvoi. He näkivät tässäkin\nvalkoisen Jumalan ihmeellisen voiman. Viljelysmaat aukenivat kuin\ntaikavoimalla. Kivikauden kansa ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin\nettä nämä meren takaa tulleet ihmiset olivat kaikki yliluonnollisia\nolentoja. He käyttelivät voimia, jotka olivat intiaaneilta salatut.\n\nRyhtyessään maata muokkaamaan huomasivat uutisasukkaat miten paljon\nheiltä puuttui. Kaskimaihin jääneitä jättiläisrunkoja ja niiden suuria\noksia oli ihmisvoimalla vaikea liikuttaa. Kaikesta huolimatta ne\npantiin kasoihin. Matti Tossavaisen hevonen ja toinen linnoituksesta\nlainaksi saatu olivat uutterassa kyntämistyössä. Puunoksista tehtiin\nkarhit ja ihmisvoimilla niitä vedettiin. Pahin oli se, että siemeniä\noli niukalti viljan kylvöön. Kukin uutisasukas sai osalleen ainoastaan\npienen pussillisen. Ehkä viranomaiset tahtoivat antaa niitä niukalti\nsenkin vuoksi, että tupakkaa istutettaisiin sitä enemmän. Sitä oli\nkaikille riittävästi.\n\nSuomalainen ymmärtää parhaiten leivän arvon, ja sen vuoksi se halusi\nennen kaikkea viljaa. Niinpä pantiin viljan siemen käsin jyvä jyvältä\nmaahan, jottei mitään joutuisi hukkaan. Siihen, mikä maata jäi yli\nrukiilta ja vehnältä sekä välttämättömältä tupakalta, istutettiin\nkokeeksi intiaanien ohraa, jonka siemeniä lenapit mielellään\nluovuttivat.\n\nAsunnoiksi rakennettiin kutakin uutisasukasta varten hirsistä pienet\ntuvat, saunat, joita käytettiin samalla kylpemiseen. Uunit tehtiin\nkivistä. Päällykseksi koetettiin saada pyöreitä kiviä, koska niistä\nlähtisi paras löyly. Luonnollisesti ei ollut mitään savutorvea.\nSavu haihtui katossa olevasta reiästä. Akkunat olivat hyvin pienet,\nmutta niissä oli lasiset ruudut ja sen vuoksi pidettiin niitä\nsuurena edistyksenä niihin akkunoihin verrattuna, joita käytettiin\nsuomalaismetsissä Ruotsissa, nämä viimemainitut kun olivat avonaiset ja\nvain yöksi puuluukuilla sulettavat.\n\nUutisasutuksilla vallitsi suuri karjan puute. Aluksi oli lehmiä\nvain Marttisen Muurikki ja tämän vasikka. Kun Tossavainen vei pois\nhevosensa pannakseen alulle oman asutuksensa Viinajoella, johon hän\noli mieltynyt, ja kun yhtiönkin hevonen tarvittiin töihin muualla,\njäi jälelle vain se varsa, jonka Marttinen oli saanut Tossavaiselta.\nIntiaaneilta ei ollut mitään elukoita saatavissa, sillä ainoa kotieläin\nheillä oli koira. Pian kuitenkin saatiin muutamia vuohia, lampaita ja\nsikoja, joita linnoituksen komentaja kauppayhtiön laskuun osti toisista\nsiirtokunnista hollantilaisilta ja englantilaisilta.\n\nSuuri apu Suomi siirtolalle tuli kuin ihmeen kautta. Eräänä päivänä\nnäki Kokkinen oudon hevosen laitumella, työpaikkansa äärellä. Mistä se\noli tullut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän yritti lähestyä\nhevostaan, mutta se vetäytyi arkana sivulle. Hän kävi hakemassa köyden,\njonka pään sitoi silmukalle. Varovasti hän pyrki hevosen luo puitten\nsuojassa. Monen turhan yrityksen jälkeen hän pääsi hevosta niin\nlähelle, että voi heittää silmukan sen kaulaan. Nytkös kyyti alkoi.\nHevonen lähti laukkaamaan minkä pääsi. Kokkinen oli vaarassa ruhjoutua.\nVihdoin näki Erkki hänen temmellyksensä ja rientäen hevosta vastaan\nsai sen pysähdytetyksi sen verran, että Kokkinen ehti kiertää köyden\npuunrungon ympäri. Näin joutui hevonen kiinni. Kauan kuitenkin kesti\nennenkuin villi varsa tasaantui ajoon. Myöhemmin kertoivat intiaanit,\nettä valkoisilta oli etelässä Elk-joen takana hevosia karannut ja ne\nolivat villiytyneinä joutuneet metsiin alkaen siellä lisääntyä. Tämän\njohdosta oli viime aikoina joskus noita eläimiä näkynyt myös tällä\npuolen vedenjakajaa. Kokkinen katsoi näin ollen hevosen omakseen.\n\nKun Naamanjoen suu oli matala lastiveneellä kulettavaksi eikä siinä\nollut sopivaa laiturirantaa, kuletettiin tavarat Suomi-siirtolaan\nparin mailin päässä olevan toisen suuremman joen suulle. Se muodostui\nsiirtolan varsinaiseksi satamapaikaksi. Myös sinne syntyi suomalaisia\nuutisasutuksia. Yhteen niistä asettui Martti Marttinen, jolla oli\ntoinen kotipaikka Olli Räsäsen luona Naamankosken varrella. Martti\nei ollut vielä valinnut itselleen lopullista asuntoa. Hän oli\nauttanut rakennustöissä muita, etenkin Räsästä. Hän mieli katsella\nnäiltä seuduilta maata vielä tarkemmin ennen kuin varsinaisen kodin\nperustaisi. Lastauspaikan luona olevan asumuksen hän aikoi jättää\nVäinämön leskelle, Kaisalle, joka lastensa kanssa oli turvaton eikä\npystynyt kotia itselleen laittamaan. Tämä leski lapsineen tuli\nsuomalaissiirtolaan Marttisen perheen mukana ja he asuivat sen jälkeen\nyhdessä.\n\nTupa oli pieni, mutta kauniilla paikalla niemen kärjessä. Lasten oli\nhauska leikkiä rannalla ja luonnon nurmikolla asunnon ympärillä. Leena\nja leski pitivät lapsia silmällä mikäli töiltään joutivat.\n\nSe joki, jonka suulla Martin asumus ja lastauspaikka olivat, tuli\nkaukaa kumpujen takaa. Suomalaiset tunsivat sitä vain vähän matkaa\nylöspäin eikä tiedetty sen varrella lenapejakaan asuvan. Rambo\ntiesi kuitenkin, että sitä polkua myöten, joka näkyi joen vartta\nDelawarelle tulevan, saapui joskus intiaaneja, mukanaan suuria\nmajavannahkakimppuja. Juuri heiltä oli Minuit saanut suurimman määrän\nniitä nahkoja, joita ensimäisellä laivalla lähetettiin Ruotsiin.\nNämä intiaanit eivät kuuluneet lenapeihin, vaan olivat minquaseja,\njoita pidettiin tämän seutukunnan intiaaneista kaikkein sotaisimpina.\nRannikolla pelättiin heidän tarmokkuuttaan ja sotakuntoaan. He olivat\ntaitavia koskenlaskijoita, tullen kanooteillaan jokea alas huolimatta\nsen vaikeakulkuisuudesta.\n\nSuomalaiset eivät olleet heitä vielä nähneet.\n\nYksi heidän heimoonsa kuuluva oli nyt aivan lähellä Martti Marttisen\nasuntoa. Hän oli tullut ottamaan selkoa niistä uusista tulokkaista,\njoista huhu oli jo joen latvoillekin ehtinyt.\n\nNuori intiaani makasi näkymättömänä ruohokossa, jota iso puu\nvarjosti. Sieltä hän voi seurata liikettä sekä lastauspaikalla että\nuutisasutuksen pihalla. Hän ja hänen heimonsa olivat kuulleet niistä\nihmeellisistä salaisista voimista, joita uusilla asukkailla kerrottiin\nolevan. Hänen heimonsa ei käyttämillään kivikirveillä olisi ihmisiässä\nsaanut sellaisia aloja metsää kaadetuksi, joita hän oli tällä\nmatkallaan tullut näkemään. Hänen mieleensä tuli, että tuota voimaa\npitäisi saada heidänkin heimoonsa. Sitten ei olisi pelkoa irokeeseista\ntai muista suurista ja voimakkaista heimoista.\n\nKolme valkoista lasta leikki ruohikossa hänen silmiensä edessä, kaksi\npoikaa ja aivan pieni tyttö, jota toiset opastelivat. Lapset olivat\niloisia. Naurun remakka kuului vähän väliä leikkipaikalta.\n\nIntiaanin tarkkoihin korviin sattui samalla äkkiä kalisevaa ääntä,\njoka kuului vähän sivulla lapsista. Tuo ääni ei ollut outoa. Häntä\npuistatti. Ja hän näki miten iso kalkkarokäärme lähestyi lapsia.\nMyös lapset huomasivat sen ja alkoivat huutaa. Ei kauhusta, vaan\nihastuksesta. Pikku tyttö lähti tepastamaan käärmettä kohti pyrkien\nsitä tavoittamaan kiinni. Ja yksi pojista huusi:\n\n-- Äiti, äiti, täällä on iso, kaunis käärme. Me otamme sen Marjetalle\nleikkikaluksi.\n\nPihalla oleva nainen juoksi lasten luo. Hän tempasi heidät taakseen,\nsylkäsi käärmeen päälle ja, silmät tiukasti tuijottavina sekä\nsormellaan osoittaen matelijaa, joka oli nostanut päänsä pystyyn, huusi\nkolkolla kuin haudantakaisella äänellä vanhan loitsun:\n\n    \"Hoi mato, Jumalan luoma.\n    Kuka nosti nokkoasi,\n    Kenpä käski ja kehotti\n    Päätä pystyssä piteä,\n    Kaulan vartta kankeata?\n    Pois nyt tieltä poikellaite,\n    Tungeite kulohon kurja,\n    Alas kursohon kuoita,\n    Heilauta heinikkohon.\n    Josp' on tuolta pääsi nostat,\n    Ukko pääsi särkenevi\n    Nuolilla teräsnenillä,\n    Rakehilla rautasilla.\"\n\nPuun varjossa oleva intiaani ei ymmärtänyt tuon naisen lausumia sanoja,\nmutta hän ymmärsi tarkoituksen.\n\nJa hän näki ihmeen. Käärme painoi ylpeän päänsä alas, kääntyi takaisin\nja pakeni. Se totteli naisen sanaa. Intiaani kuuli käärmeen hännän\nkalistuksen, kun se kiiruhti pois seudulta.\n\nPunanahka makasi ruohikossa ja mietti. Jospa olisi mahdollista saada\ntuollainen voima auttamaan ja tukemaan myös hänen heimoansa! Miten se\nkävisi päinsä. Jo tuossa pienessä tytössä oli sitä salaperäistä voimaa.\nHänhän lähestyi käärmettä pelkäämättä eikä tämä uskaltanut sille\nmitään tehdä. Siitä tytöstä voisi kasvaa nainen, joka olisi minquasien\nsuojelushengetär.\n\nHänen päähänsä iski ajatus, joka kehittyi pakottavaksi voimaksi.\nJos hän ottaisi tytön ja veisi heimon keskuuteen, missä hänet\nkasvatettaisiin, tekisi hän suuren hyvän työn.\n\nLapset, jotka olivat ensin menneet tuvan luo, palasivat pian äskeisille\nleikkipaikoilleen. He lähestyivät sitä puuta, jonka varjossa intiaani\noli vaanimassa.\n\nYhtäkkiä he huomasivat ruohikosta nousevan punaisen miehen, joka\ntempaisi pikku-Marjetan syliinsä ja lähti kiireesti juoksemaan joen\nlatvoja kohti. Pojat, Martti ja Antti, huusivat ja kiiruhtivat tupaan\nilmoittamaan.\n\nKauhistuneena riensi Kaisa ulos. Hän ei nähnyt mitään. Marjetta oli\npoissa. Leenakin tuli hätään. Naiset eivät ymmärtäneet mitä ajatella\ntapahtumasta eivätkä lapset osanneet muuta selittää kuin että\nruohikosta nousi punainen mies ja vei Marjetan. Kaisa joutui kauheisiin\nsieluntuskiin. Se käärme oli paholainen, johon hänen lukunsa eivät\npystyneet kuin hetkeksi. Se lähti pois, mutta palasi pian omassa\nhahmossaan ja kosti: vei Marjetan.\n\nLeena vei sanan Martille ja muille suomalaisille heidän työpaikkaansa.\nKoetettiin etsiä ja kuulustella kadonnutta. Kukaan ei ollut punaista\nmiestä nähnyt. Marjetta oli ja pysyi kadonneena.\n\nSiitä lähtien nimitettiin tätä niemeä ja seutua Marjetan Kärjeksi.\nMyöhemmin käytettiin paikasta nimeä Marcus Hook.\n\n\n\n\nRIDDER LUOPUU.\n\n\nKun vuodentulo oli korjattu, olivat uutisasukkaat valmiit uudelleen\nryhtymään siirtokunnan töihin. Tupakan sato oli ollut hyvä, joten\nviljelijät voivat Ruotsiin lähetettäväksi luovuttaa tätä tuotetta\nsuhteellisen runsaasti. Komentaja Ridder oli siitä mielissään ja\ntuli nyt yhä enemmän vakuutetuksi sen järjestelyn hyödyllisyydestä,\njonka oli suomalaisiin karkoitettuihin nähden pannut toimeen.\nSuomalaiset olivat saaneet myös hyvän viljasadon. Ainoastaan maissi\nei ollut tyydyttävästi onnistunut. Syynä siihen oli tottumattomuus\nviljelystapoihin.\n\nSyksyllä tuli siirtokuntaan tieto, että sen hallintoon nähden oli\nRuotsissa tehty muutoksia. Kauppayhtiö, Uuden Ruotsin Komppania, oli\nmuodostettu uudestaan ja se tuli yhä enemmän riippuvaksi valtiosta.\nKomentaja Ridder oli pyytänyt lähettämään lisää uutisasukkaita sekä\ntottuneita käsityöläisiä. Hän oli kehoittanut yhtiötä yleensä ryhtymään\nentistä enemmän siirtokunnasta huolehtimaan. Hallitus oli päättänyt\nasettaa Uuden Ruotsin ylimpään johtoon kuvernöörin, laajoin valtuuksin,\nsekä valinnut siihen toimeen everstiluutnantti _Johan Printzin_.\nMyöskin oli hänelle annettu uusia apulaisia. Useampia laivoja\nvarustettiin Ruotsissa matkalle.\n\nNämä tiedot aiheuttivat vilkasta toimintaa Christinassa. Katsottiin\ntarvittavan enemmän rakennuksia. Ryhdyttiin valmisteluihin\nmajavannahkojen saamiseksi intiaaneilta. Ridder tahtoi saada\nmahdollisimman paljon tehdyksi ennen kuvernöörin tuloa.\n\nSuomalaiset olivat kesän aikana ainoastaan välttämättömissä tarpeissaan\nkäyneet Christinassa. Myös Erkki Mulikka toimi sellaisella innolla\nuutisasutuksensa kuntoonsaattamisessa, että hän tapasi Stinaa vain\nsen verran, että molemmat osoittivat elossa olevansa ja luottavansa\ntulevaisuuteen.\n\nJoulu teki tuloaan. Erkki oli saapunut linnoitukseen viettääkseen\njuhlat siellä, semminkin kun laivoja tiedettiin silloin saapuvan\nRuotsista.\n\nHän teki asiaa silloin tällöin Klingalle tavatakseen rakastettuaan.\nKomentaja Ridder vieraili siellä entiseen tapaan ja Erkkikin tutustui\nhäneen, jolloin Klinga puhui hyvää suomalaisista yleensä sekä Erkistä\nerittäinkin.\n\nKomentaja sanoi tuntevansa suomalaiset, olihan hän ollut ennen Suomessa\npalvelemassa ja mainitsi edelleen Suomeen haluavansa.\n\nEräänä päivänä Ridder oli juuri astumassa huoneeseen, missä\ntavallisesti kohtasi Stina Dalbon nuoren Klingan kanssa, kun kuuli\nErkki Mulikan äänen:\n\n-- Minä miekkoinen sentään! Sinä, Ruotsin kaunein tyttö, jolla olisi\ntilaisuus tulla aatelisrouvaksi ja komentajan puolisoksi, valitset\nminut, metsäsuomalaisen.\n\nSamalla hän kuuli, kuinka vieno ääni suuteloiden kesken vastasi:\n\n-- Minulle sinä olet aatelismies, arvokkaampi ja rakkaampi kuin\nkomentajat ja korkeat herrat.\n\nMitä Ridder tunsi sillä hetkellä, on vaikea kuvata. Tavaton hämmennys\nilmeni hänen kasvoillaan, kun hän astui huoneeseen ja näki onnelliset.\nMyös nuoret säikähtivät kauheasti. Ridder tunsi itsensä syyllisimmäksi,\nvaikka hänellä oli siihen vähimmin aihetta.\n\nStina sai ensin mielenmalttinsa. Todellisella naisen vaistolla hän\nkääntyi Ridderin puoleen ja sanoi:\n\n-- Komentaja, te olette ollut minulle hyvin ystävällinen ja\nhuomaavainen, vaikka minä olenkin vain talonpoikaistyttö ja toisen\npalvelija. Teidän hyväntahtoisuutenne nimessä uskallan vedota apuunne.\nMinä olen lupautunut Erkin vaimoksi. Te tiedätte, että tiellämme on\nmonta estettä. Olkaa uskollinen ystävä ja auttakaa meitä ne voittamaan.\nJumala on siunaava teitä ja te saatte meidän ikuisen kiitollisuutemme.\nMinä rukoilen Teitä. Näin hälvenevät nekin juorut, joita on olemassa\nsiitä, että muka Te tahtoisitte mennä naimisiin minun kanssani. Tuo\njuoru on teitä loukkaava ja teidän arvoanne alentava. Minä tiedän, että\nteillä on hyvä ja jalo sydän ja minä luotan, että se asettuu meidän\npuolellemme.\n\nRidder oli yhä edelleen hämmennyksissä. Hän kuuli tytön sanat ja\nrukoilevan äänen, mutta hän ei voinut vastata mitään. Yhtäkkiä hän\nkääntyi ovelle ja poistui huoneesta.\n\nKomentaja kuului kävelevän edes takaisin omassa huoneessaan. Hänen\nylpeyttään ja arvoaan oli loukattu syvästi. Se koski häneen enemmän\nkuin mitä sydän parka sai kärsiä.\n\nRidder valvoi myöhään mietteissään. Hän ajatteli tulevaisuuttaan,\njota hän oli kuvitellut onnelliseksi täällä siirtokunnassa pienen\nyhteiskunnan ensimmäisenä miehenä, rinnallaan suloinen vaimo, joka\nvoisi tehdä kodin viihtyisäksi. Nyt oli tämä kuvitelma täydellisesti\nsärkynyt. Se oli särkynyt toisestakin syystä. Nyt tulee tänne uusi\npäällikkö, kuvernööri, joka asettuu hänen yläpuolelleen. Parempi on\nettä hän palaa Ruotsiin. Se lienee ollut hallituksenkin tarkoitus, kun\ntoinen henkilö tänne nimitettiin.\n\nRuotsi ja Suomi tulivat rakkaina mieleen. Siellähän voi uusi onni\nrakentua. Ja kuten Klinga sanoi, on siellä todellakin paljon kauniita\ntyttöjä, jotka ovat valmiit ja soveltuvat tulemaan komentajan rouvaksi.\nKun hän kirjoitti hallitukselle pyytäen lähettämään hänelle vaimon,\noli se hänen ikävän yksinäisyytensä vaikutusta. Sama syy kai oli ollut\nvaikuttamassa hänen kiintymykseensä tähän talonpoikaistyttöön, joka\ntuskin olisi tullut mieleen Ruotsissa. Kun järjellä asiaa ajattelee,\nolisi ollut vaikeata viedä häntä aateliseen seurapiiriin kotona.\n\nMissään tapauksessa komentaja ei ollut aikonut tänne iäksi jäädä. Ei,\nnyt on sopiva tilaisuus palata takaisin. Siellä on valinnan varaa ja\nvoi valita aatelisnaisten joukosta.\n\nKomentajassa voitti järki tunteen. Hän päätti palata Ruotsiin samassa\nlaivassa, joka toisi kuvernöörin tänne.\n\nTämän päätöksen jälkeen hän oli rauhallisempi. Oikeastaan -- mietti hän\n-- on luonnollisempaa, että nuo nuoret, joita rakkauden side yhdisti,\nsaavat toisensa. Stina on hyvä tyttö, ja komentaja tahtoi, että hän\ntulee onnelliseksi. Järjen ja virka-aseman kannalta katsoen hänen\nvelvollisuutensa on auttaa heidän asiaansa. He olivat niin avoimesti ja\nturvallisesti vedonneet häneen. Hän tahtoo olla ritarillinen. Hän menee\nhuomenna Dalbon luo ja puhuu isälle nuorten puolesta.\n\nTässä ajatuksessa hän nukkui rauhallisesti.\n\nAamulla hän tuli Dalbon asuntoon.\n\nKunnioittavan tervehdyksen jälkeen Dalbo kysyi:\n\n-- Onko tyttäreni asiaan tullut Ruotsista mitään vastausta?\n\n-- Ei vielä, vastasi komentaja. -- Mahdollisesti tulee kuvernöörin\nmukana.\n\nHetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:\n\n-- Minä tulin puhumaan tyttärestänne, jonka onnen ja menestyksen\ntunnen sydämen-asiakseni. Tyttärenne ei ole valinnut minua, hän on\nkatsonut itselleen toisen, joka hänen nuoruudelleen ja asemalleen sopii\nparemmin. Se suomalainen, jonka hän on valinnut, on hyvin kelpo mies,\nsiirtokunnan komein ja miellyttävin nuorukainen. Sallikaa heidän mennä\nnaimisiin keskenään niin pian kuin tyttärenne aikaisempi kuulutus on\nperuutettu.\n\n-- Tekö tätä ehdotatte? kysyi Dalbo hämmästyneenä.\n\n-- Nähkääs, hyvä isäntä, selitti komentaja, -- minä matkustan ensi\nlaivassa Ruotsiin. Minun haluni on nähdä tyttärenne onnellisena. Ja\nolen vakuutettu että hän näin saavuttaa onnensa parhaiten.\n\nTalonpojan maailmankäsitykseen kuuluu läheisesti alistuminen kohtaloon,\nvaikka se rikkoisi raunioiksi kauniit kuvitelmat.\n\nNiinpä ukko Dalbo ei näyttänyt mitään muuta pettymyksen ilmettä, kuin\nettä äänessä oli pieni katkeruuden vivahdus, kun hän vastasi.\n\n-- Minä kiitän huolenpidostanne, herra komentaja. Niin kauan kuin tyttö\non sidottu kuulutettuun sulhaseen, ei hän voi mennä naimisiin kenenkään\nmuun kanssa. Minä puolestani en aio vähääkään toimia tämän siteen\npurkamiseksi.\n\nRidder tunsi pienen ivan kärjen, mutta vastasi:\n\n-- Kaikesta huolimatta minä jatkan edelleen yritystäni tytön\nvapauttamiseksi siteestä, joka on hänen onnensa tiellä.\n\n\n\n\nKUVERNÖÖRI PRINTZ SAAPUU.\n\n\nHelmikuun alussa 1643 pyrki kaksi ruotsalaista laivaa Henlopenin\nniemen ohitse Delaware-lahteen. Nämä laivat, \"Fama\" ja \"Svan\", olivat\njo elokuulla edellisenä vuonna lähteneet Tukholmasta. Ne olivat\nkulkeneet Kanarian-saarien ja Länsi-Intian kautta nauttien Antiguassa\nranskalaisen siirtokunnan vierasvaraisuutta. Matka oli siihen saakka\nollut hidasta, mutta muuten onnellista. Samoin pääsivät laivat\nturvallisesti aina Henlopenille saakka.\n\nMutta siellä nousi harvinaisen voimakas pohjoismyrsky. Aallot ärjyivät\nvaahtopäinä ja huuhtoivat yli laivojen. Myrsky toi mukanaan lumipilven,\njoka eksytti laivat. \"Fama\" ajoi matalikolle, sen toinen masto katkesi\nja iso purje meni mereen sen mukana. Laivaa yritettiin kiinnittää maan\nsuojaan, mutta ankkuriköysi ei kestänyt. Kolme ankkuria menetettiin,\nkunnes vihdoin laiva saatiin pysymään sopivassa paikassa.\n\nKului toista viikkoa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Myrskyn\njälkeen tuli suloinen sää ja matkustajia rohkaisi tieto siitä, että\naivan kohta ollaan perillä ja loppuu tämä noin 150 päivää kestänyt\nmatka.\n\nKuvernöörin perhe oleskelee kannella katsellen uuden maailman\nmaisemia. Printz itse kävelee jykevästi tavaramyttyjen välissä. Hän\nsivelee partaansa ja kohentelee asentoaan valmistuakseen kyllin\nvaikuttavasti ja arvokkaasti esiintymään uusien alamaisten joukossa.\nHän on iso, mahtava mies, päätä pitempi kaikkea kansaa. Muutenkin\non hän ruumiinrakennukseltaan niin jykevä, että painossa vastaa\nkolmea tavallista miestä [Historia tietää, että kuvernööri Printz\npainoi yli 400 naulaa]. Hän ei ole tietääkseenkään siitä, että hänen\nuusi virka-asemansa, niin korkea kuin se olikin, oli tavallaan\nmyös karkoitusta. Hän oli ollut urhoollinen upseeri sodassa ja oli\npalkinnoksi siitä saanut kuninkaallisia lahjoituksia. Mutta sitten\nkohtasi häntä kova onni. Ollessaan Chemnitzin linnan päällikkönä\nhänen täytyi se luovuttaa ylivoimaiselle viholliselle, mistä joutui\nsyytteeseen. Pyytämättä sodan johtajilta lupaa hän matkusti Ruotsiin.\nSe tottelemattomuus luettiin hänelle uudeksi rikokseksi. Toimitetussa\ntutkinnossa selveni, että hänen urhoollisuuttaan vastaan ei ollut\nmitään muistuttamista. Mutta häntä rangaistiin tottelemattomuudesta.\nSuuttuneena tästä hän matkusti Suomeen, missä vietti muutaman\nrauhallisen ajan monivuotisten temmellysten jälkeen. Uutta tointa\nsodassa ei hänelle suotu, sen sijaan määrättiin hänet kuvernööriksi\nmerentakaiseen siirtokuntaan. Hänen ärtyneen mielensä lohdutukseksi\nannettiin hänelle täysi valta alamaistensa yli. Hän tuli olemaan\nUudessa Ruotsissa melkein itsevaltiaan asemassa, mikä jonkun verran\ntyynnytti hänen ylpeää luontoaan.\n\nNyt lähestyi hetki, jolloin hän astuisi uuteen valtakuntaansa.\n\nHänen luokseen tuli hänen vanhin tyttärensä, vilkas Armgard, joka\noli täysikasvuinen neito. Äitinsä kuoleman jälkeen oli hän perheen\nvarsinainen valtijatar. Jäykkä isäkin sai monesti taipua hänen\noikkuihinsa.\n\n-- Isä, tässä on nyt sinun valtakuntasi. Se otti sinut vastaan\nmyrskyllä, jonka olet kuitenkin voittanut. Oi, kuinka minusta\ntuntuu ihanalta ajatella, että me olemme täällä arvoltamme kaikkein\nkorkeimmat, joiden yläpuolella ei ketään ole.\n\n-- Ei ketään muita kuin Jumala, myönsi kuvernööri, kohotti hartioitaan\nja jatkoi kävelemistä.\n\nArmgard oli pitkän matka-ajan kuluessa ottanut selvää matkustajien\nelämästä ja oloista, joten hän tunsi huomattavan osan tulevia\nalamaisiaan. Hän tahtoi olla heidän valtiattarensa, kuten kuningatar\nChristina Ruotsissa. Erittäin oli hän mieltynyt suomalaisiin, ja katsoi\nheidän kuuluvan hänen erityiseen suojelukseensa, kun hän oli viime\nvuodet elänyt Suomessa.\n\n-- Pian olet sinäkin veljesi luona ja voit aloittaa uuden elämän,\nsanoi hän suomalaiselle tytölle, joka äänettömänä katseli ohi liukuvia\nmaisemia. Tämä turvaton ja maailmaa kokematon tyttö, joka kaikessa\noli altis auttamaan häntä, oli saavuttanut hänen täyden suosionsa. --\nHetken perästä joudut sinä siellä naimisiin ja sinulla on uusi koti,\nparempi kuin on koskaan ollut. Oletko tätä asiaa koskaan ajatellut?\nHetken epäiltyään tunnusti tyttö ujosti:\n\n-- Olen minä joskus.\n\n-- Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka\nsieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?\n\n-- Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. -- Tyttö ilmaisi\ntäten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.\n\n-- Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin\ntytär leikillisesti. -- Itkitkö kovin lähtiessäsi?\n\n-- Ei hän silloin ollut siellä. -- Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.\n\n-- Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. -- Hän onkin\ntietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi\nyksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain\nveljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja\nhän vie sinut oitis omaan kotiinsa.\n\nNuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:\n\n-- En minä tiedä.\n\nKuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.\n\n-- Pian se tiedetään, hän sanoi. -- Luultavasti hän on jo rannalla\nsinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet\nheti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.\n\nJa hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka\nolivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa:\n\n-- Pojat, jos olette luoneet katseenne tähän tyttöön, tietäkää, ettei\nhän ole vapaa. Hän on onnellisempi kuin te ja onnellisempi kuin\nminäkin. Hänellä on omansa rannalla vastassa. Amerikka tarjoo hänelle\njo alunpitäen kaikki.\n\nMiesten kasvot menivät irvistävään nauruun, joka oli tarkoitettu\nkohteliaisuudeksi kuvernöörin tytärtä kohtaan.\n\n-- Onpa soma nähdä hänen valittunsa, se onnellinen, joka saa emännän\nkotiinsa, nauroi toinen miehistä, punatukkainen. -- Luulen, ettei\ntäällä ole emäntiä kovinkaan tarjolla, ellei niitä puissa kasva.\n\n-- Pakanoihin kai moni nuori mies saa turvautua, huomautti hänen\ntoverinsa.\n\nArmgard Printz pujahti toisten matkustajien luo juttelemaan heidän\nkanssaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienen linnoituksen laivalaiturille oli siirtokunta kokoontunut\nvastaanottoon, jonka komentaja tahtoi tehdä tavallista juhlallisemmaksi.\n\nSuomalaisia oli joukko yhdessä ryhmässä. Ehkä tulijoissa oli\nheimolaisia, ehkä uusi parvi karkoitettuja kaskenkaatajia Vermlannista.\n\nOlli Räsänen siristi silmiään, nykäisi Martti Marttista ja huudahti:\n\n-- Jos eivät silmäni petä, on tuolla Reeta.\n\n-- Miten hän olisi tänne joutunut? epäili Martti. Mutta kun hänkin\ntähysti tarkkaan, oli hän tuntevinaan sisarensa kasvot.\n\nErkki Mulikka oli samassa miesjoukossa. Myös hän loi katseensa\nosoitettuun suuntaan. Yhtäkkiä pääsi Erkin huulilta:\n\n-- Se roisto. -- Ja hän pui nyrkkiään.\n\nMartti Marttinen ja Olli Räsänen kiiruhtivat laivaan tervehtimään\nja auttamaan Reetaa. Ilonkyynel silmissä tarttui sisar hämmästyneen\nveljensä käteen.\n\n-- Miten sinä olet täällä? Onko vaari kuollut? kysyi Martti sulkien\nsisaren syliinsä.\n\n-- Kuollut on vaari. Minun ainoa turvapaikkani oli täällä.\n\nReeta ei halunnut tällä kertaa enempää kertoa. Mainitsi vain, että\nmetsäsuomalaisia tuli useampia, samoin Suomen suomalaisia.\n\nErkki Mulikka ei seurannut Marttia ja Ollia heidän mennessään laivalle.\nHän ja hänen lapsuudentoverinsa olivat kyllä nähneet toisensa, mutta\nsitten piti Erkki silmänsä naulattuina punatukkaiseen ja tämän\ntoveriin, jotka hän tiesi katkerimmiksi vihollisikseen.\n\nReeta kummasteli jonkun verran Erkin viipymistä. Olihan hän huomannut\nhänet hyvin toisten joukosta rannalla.\n\nMartin ja Ollin kootessa Reetan tavaroita lähestyi heitä kuvernöörin\ntytär.\n\n-- Veljesi oli siis vastassa, sanoi hän tytölle.\n\n-- Tässä hän on, näytti Reeta Marttia.\n\n-- Ja tämä on siis se toinen, sanoi Armgard osoittaen Olli Räsästä.\n\nReeta punastui. Nopeasti, melkein suuttuneena hän vastasi:\n\n-- Eihän toki.\n\nArmgard Printz tarttui Reetan käsivarteen ja vei hänet sivulle...\n\n-- Mitä? Eikö hän ollutkaan vastassa? Millainen sulhanen se on?\n\nReeta vakuutti että kyllä hän on täällä.\n\n-- Missä, missä hän sitten on, kysyi kuvernöörin tytär hiukan\nkärsimättömänä.\n\nReeta osoitti kädellään Erkkiä.\n\n-- Vai niin. Komea näkyy olevan. Mutta miksi hän viipyy? Se ei ole hyvä\nmerkki. -- Tämä oli kuvernöörin tyttären mielipide. -- Jos jotain on\nvinossa, kyllä minä autan tuon vinon oikaisemisessa.\n\nHeidän lähellään oli ollut punatukkainen, joka oli nähnyt Reetan\nviittaaman henkilön ja kuullut keskustelun.\n\n-- Ahaa, huudahti hän itsekseen ja hänen päähänsä juolahti jotain...\n\nMaihin saatettiin ensin juhlallisuuksin kuvernööri Printz perheineen\nja seurueineen. Tähän seurueeseen kuului muiden muassa kaksi pappia,\nCampanius ja Fluviander, sekä apulaispäällikkö Sven Skute ja\nmuutamia aatelisnuorukaisia. Arvon merkkinä ympäröi uutta päämiestä\nsotilaskunniavartiosto. Kuvernöörin valtava personallisuus teki syvän\nvaikutuksen siirtokunnan jäseniin. Hänen äänensä kaikui jymeänä; kuin\nukkonen, kun hän lausui tervehdyksensä ja antoi käskyjään.\n\nMuiden matkustajien mukana tuli Reeta, veljensä ja Olli Räsäsen\nsaattamana. He saapuivat suomalaisten ryhmään. Ystävällisesti tervehti\nErkki lapsuudentoveriaan. Reetan puristaessa hänen kättänsä kohosi puna\ntytön poskille. Punehtui Erkkikin, vaikka ehkä ei samasta syystä. Hän\noli jonkun verran hajamielinen.\n\nHän näki Gustafin toverinsa kanssa menevän Dalbon luo, joka seisoi\nlähellä suomalaisia.\n\n-- Minä tulin hakemaan Stinaa, sanoi punatukkainen käheästi. --\nMinulla on syytä päättää, että hän on paennut tänne -- ehkä teidän\nsuostumuksellanne. Minä en aio antaa leikitellä kanssani. -- Hänen\nsanansa olivat purevat ja ilkeät.\n\n-- Kyllä hän on täällä, myönsi Dalbo. -- Hän tuli minun tietämättäni.\nMutta ethän toki väkisin häntä vaimoksesi ota.\n\n-- Otanpa niinkin, vastasi punatukkainen jyrkästi.\n\n-- Silloin et voi odottaa minun kannatustani, päätti Nils Dalbo ja\nerosi kyläläisestään.\n\n-- Sitä en tarvitse. Minulla on kaikki aseet käsissäni, singahutti\npunatukkainen hänen jälkeensä.\n\nErkin ja Gustafin välillä ei sanaakaan vaihdettu. Ilman sitäkin he\ntunsivat vihaavansa toisiaan. Ja tiesivät nyt alkavan leppymättömän\ntaistelun tytöstä, jota kumpikin halusi omakseen.\n\n\n\n\nUUSI VAUHTI SIIRTOKUNNAN KEHITYKSESSÄ.\n\n\nSeuraavaksi päiväksi oli kirkkoon järjestetty tulojumalanpalvelus. Uusi\npastori Johan Campanius saarnasi pastorien Christoferin ja Fluvianderin\ntoimiessa apulaisina. Pastori Torkillus ei voinut olla mukana, sillä\nhän oli sairasvuoteessa, mistä ei enää noussut.\n\nSaarnan jälkeen koottiin seurakunta suureen hallintosaliin, missä\nluettiin kuningattaren antama valtakirja uudelle kuvernöörille, jolle\nkomentaja Ridder luovutti päällikkyyden.\n\nKuvernööri Printz ryhtyi heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin\nsiirtokunnan kehittämiseksi. Muutaman päivän levon jälkeen hän lähti,\nmukanaan Ridder, Sven Skute ja Maunu Klinga sekä miehistöön kuuluvina\nmuiden muassa Pietari Kokkinen ja Pietari Rambo laivalla tarkastelemaan\nsiirtokunnan maa-alueita sekä ympäristöjä. Hän tahtoi tutustua\nvaltakuntaansa sekä järjestää asutuksen ja puolustuksen tukevalle\nperustalle.\n\nIntiaaneista ei toistaiseksi ole pelkoa, päätti kuvernööri.\nMutta kauppa intiaanien kanssa on niin turvattava, etteivät muut\nkansallisuudet pääse sitä häiritsemään. Tässä oli tähdättävä isku\netupäässä hollantilaisia vastaan.\n\nHollantilaiset, joiden siirtokunta ja kauppa Uudessa Amsterdamissa\nmenestyi, katsoivat myös tämän Eteläjoen (Delawaren) kuuluvan heille.\nHe olivat sinne valkoisista ensimäisinä asettuneet ja perustaneet\nensimäisen siirtokunnan, jonka tosin intiaanit hävittivät. Myöskin\nolivat he ylemmäs joen varteen perustaneet Fort Nassau nimisen\nvarustuspaikan, joka kuitenkin ruotsalaisten tullessa oli tyhjänä ja\njota käytettiin pääasiassa vain kauppapaikkana intiaaneilta tavaroita\nostettaessa. Ruotsalaisten tultua joelle sijoittivat hollantilaisetkin\nvarustuspaikkaansa pienen miehistön ja sen nojalla panivat\nväsymättöminä vastalauseitaan ruotsalaisten asutus- y.m. toimintaa\nvastaan.\n\nMyöskin englantilaiset olivat ostelleet intiaaneilta maata ja sen\nnojalla pitivät ainakin osaa seudusta heille kuuluvana. Tämän asutuksen\ntueksi oli heillä pieni varustuspaikka nykyisessä New Jerseyssä, jossa\nhollantilaistenkin varustukset olivat.\n\nSyynä eri kansallisuuksien kilpailuun oli se, että Delawarea ja\nsen sivujokia, erittäinkin vuolasta Schyulkill-jokea myöten kävi\ntiettävästi paras turkistavarain kauppa intiaanien kanssa. Se, joka voi\npitää hallussaan Delaware-joen ja sen sivujoet, hallitsi tätä tärkeätä\nkauppaa. Ruotsalaiset olivat Fort Christinalla ottaneet haltuunsa yhden\ntärkeän kulkuväylän minquasien luo, sen, joka kulki Christina-jokea\nja sen sivujokia myöten. Mutta tämä linnoitus ei mitenkään sulkenut\nvapaata kauppaa Delawarea pitkin.\n\nRuotsalaiset olivat onnistuneet saavuttamaan intiaanien luottamuksen.\nHe rakensivat ystävyyssiteitä punanahkain kanssa, maksoivat tuotteista\nparhaat hinnat ja menettelivät yleensä rehellisesti. Hollantilaisten\naikaisempi kaupankäynti surkastui Fort Nassausta huolimatta ja tämä\nsynnytti heissä tyytymättömyyttä ruotsalaisia kohtaan.\n\nKuvernööri Printz oli lähtiessään saanut ohjeet pitää yllä ystävällisiä\nvälejä intiaanien ja muiden kansallisuuksien kanssa ja tunnustaa\nheidän oikeutettu maanomistuksensa. Mutta kun hollantilaiset ja\nosaksi englantilaisetkin vaativat itselleen sellaisiakin maa-alueita,\njoita ruotsalaiset olivat intiaaneilta ostaneet, syntyi ristiriitoja.\nIlmeisesti olivat intiaanit myyneet samoja maa-alueita useampaan\nkertaan, ja oli vaikea päättää, mitkä niistä kaupoista olivat päteviä\nja kenellä lenapien pikkupäälliköistä oli todellinen myyntioikeus.\n\nRatkaistakseen riitakysymyksen päätti kuvernööri Printz sulkea kaikki\nmuut eurooppalaiset siirtokunnat pois Delaware-joelta tai pakottaa ne\ntunnustamaan ruotsalaisten ylivallan.\n\nSen vuoksi katsoi hän tarpeelliseksi rakentaa varustuksia useampaan\npaikkaan.\n\nErään linnoituspaikan hän valitsi melkein Christinan vastapäätä\ntai hiukan alapuolelta Delawaren toiselta rannalta. Nimeksi sille\nlinnoitukselle hän tahtoi antaa Helsingborg ja tulisi sen, yhdessä\nChristina-linnoituksen kanssa, vallita Delaware-jokea ja pystyä\nestämään muita ilman lupaa menemästä ylöspäin.\n\nVastapainoksi ylempänä olevalle hollantilaisten Fort Nassaulle, joka\ntodellisuudessa jo Helsingborgin vuoksi jäisi ruotsalaisten pussin\nsisälle, valitsi hän toisen linnoituksen paikan tätä hollantilaisten\nvarustusta vastapäätä olevalta rannalta Tenakonk-nimisellä saarella,\njonka erotti mantereesta vain kapea joenmuotoinen vesi. Tuo saari\nkuvernööriä miellytti erikoisesti, joten hän valitsi sen myös\nomaksi asuntopaikakseen. Saari oli viljavaa ja enimmäkseen matalaa,\nmutta ala-osassa Delawaren rannalla oli soma korkeampi kumpu. Tänne\nrakennettavan linnoituksen nimeksi hän valitsi \"Uusi Götepori\". Sen\nviereen tulisi \"Printzin Hovi\", mahdollisimman komea ja ajanmukainen\nhallintorakennus.\n\nKuvernööri jatkoi matkaansa virtaa ylöspäin. Sangen tärkeäksi paikaksi\nhän huomasi seudun, missä Schuylkill-joki laskee Delawareen. Myöskin\ntänne tarvittaisiin linnoitus, mutta sen rakentaminen lykättiin hiukan\ntuonnemmaksi. Hän kehoitti suomalaisia perustamaan sinne uutisasuntoja,\nkoska niillä tulisi olemaan menestystä ja koska ne, ollen kaukana\nmuista, sopisivat juuri metsien yksinäisyyteen pyrkiville. Kuvernööri\nlupasi rakentaa suojavarustuksia kaikkiin paikkoihin, mihin\nasuntoryhmiä syntyisi. Ne varustukset olisivat turvana, jos milloin\nsopu intiaanien kanssa rikkoutuisi.\n\nKuvernööri kävi aina Delawaren suurilla putouksilla saakka, jota\npaikkaa hän piti Uuden Ruotsin äärimmäisenä rajana.\n\nMatka oli sangen opettava. Kuvernööri oppi tuntemaan uutta maata ja\nhuomasi sen sangen arvokkaaksi.\n\nKotiin tultuaan hän alkoi suunnitelmiaan toteuttaa reippaasti. Hän\nlähetti ensi tilassa osan miehiä Sven Skuten johdolla Helsingborgia\npystyttämään. Toisten oli mentävä Maunu Klingan johdolla rakentamaan\nUutta Göteporia sekä Printzin Hovia. Ankara määräys kuului, että nämä\ntyöt oli suoritettava ennen kesäkiireiden alkamista.\n\nSkute ja Klinga saivat itse valita miehensä. Klinga keräsi joukkonsa\npääasiassa tuttavistaan suomalaisista, jotka lähtivät mielellään\nhänen mukaansa senkin vuoksi, että ne seudut olivat Suomi-siirtolaa\nlähempänä, joskin vielä enemmän ylämaahan päin, jonne suomalaiset\nhalusivat uutisasutusta jatkaa. Ennen pitkää nimitettiin aluetta siellä\npäin Ylämaaksi tai Uplandiksi.\n\n\n\n\nTERVEHDYKSET VANHASTA MAASTA.\n\n\nSuomalaiset uutisasukkaat saivat viimeksi tulleilta kuulla, että vainot\nsuomalaismetsissä olivat jatkuneet, raivoten, jos mahdollista, entistä\nkiihkoisempina. Viljelyksiä oli hävitetty ja taloja poltettu. Useita\nmurhiakin oli tapahtunut.\n\nReetan kertomus, yksi monista kuvauksista, oli sydäntäsärkevä.\n\nTuttuja suomalaisia oli useampia kokoontunut Martti Marttisen asuntoon,\nkun Reeta toi viestit kaukaiselta kotiseudulta.\n\nNiiden suurien käräjien ja karkoittamisten jälkeen, joitten seurauksena\nsuomalaisia joutui Maunu Klingan mukana Amerikkaan, oli vouti jonkun\naikaa näyttäytymättä. Arvatenkin hän odotti niiden maakirja-asiain\nratkaisua, jotka olivat maaherran avustuksella vireillä. Mutta jo\nseuraavana talvena hän tuli uudelleen. Omistusoikeus tiloihin oli\nmyönnetty muutamille, mutta toisilta se oli kielletty. Mulikka ja\nOinonen olivat saaneet vahvistuksen taloihinsa, mutta Marttila oli\ntuomittu hävitettäväksi.\n\n-- Marttilaa huudahti Martti. -- Minkä vuoksia Sehän oli ainakin yhtä\nvanha viljelys kuin ne toisetkin, ja asumisoikeus oli vähintään yhtä\nturvatulla pohjalla.\n\n-- Niin kuitenkin vouti ilmoitti, kertoi Reeta. -- Sen jälkeen kun te\nlähditte, ei Laasarin puolella ollut ketään, joka olisi asiaa pystynyt\najamaan. Arvatenkin vouti oli saanut aikaan tämän päätöksen Marttilan\nvahingoksi. Jos nimittäin sellainen päätös on annettu. Ei meillä ole\nsiitä mitään varmuutta. Se vain oli varmaa, että vouti vihasi Marttia\nja vihasi myös vaaria, joka oli hänelle edellisellä kerralla lukenut\nlakia ja puhunut totuuden sanaa.\n\n-- Oli pakkaspäivä, kun vouti tuli taloon. Meitä oli, vain kaksi, vanha\nvaari ja minä. Ylpeänä astui vouti tupaan ja ilmoitti, että tämän talon\nasukkaat häädetään ja talo hävitetään. Vaari kimmastui ja hypähti\npenkiltään. 'Minä en lähde talosta, jonka olen itse rakentanut, minä\nen luovu maistani, jotka itse olen raivannut. Sellaista lakia ei ole\nolemassa, joka minut täältä pois saa.' Vouti antoi seuralaisilleen\nkäskyn ottaa ovet pois sijoiltaan sekä särkeä akkunaluukut. Toisia\nkomensi purkamaan uunia. Silmät vihasta palavina näki vaari miesten\nryhtyvän hävitystyöhönsä. Kun ensimäinen kivi kotiliedestä irtaantui,\ntempasi vaari sen käsiinsä ja ryntäsi voutia kohti. Voudin apulaiset\nasettuivat väliin. Yksinään taisteli vaari heitä vastaan eikä lähtenyt\npois, vaikka minä koetin vetää. 'Siirry syrjään Reeta', huusi hän,\n'minä en anna kotiani hävittää.' Vaarin raivo oli hillitön ja hänen\nvoimansa vielä ihmeellisemmät. Hän iski ja huusi. Vouti käski miesten\nlyödä kapinoitsijaa. Ja vihdoin lysähti vaari kuolleena maahan.\nMinä pakenin kauhistuneena metsään. Odotin miesten lähtemistä. Kun\nhe vihdoin tulivat ulos, sytyttivät he talon tuleen. Minä pakenin\nMulikkaan. Palon lieska leimusi kauas. Vaarin ruumis paloi sisälle.\n\nMartti Marttinen oli tätä kuullessaan vihan ja tuskan vallassa. Hän ei\nvoinut sanoa sanaakaan.\n\nLuukas lausui vakavana:\n\n-- Se oli vanhan korvenraatajan palkka oikeudettomassa maassa.\n\nErkki lisäsi siihen:\n\n-- Ukko kuoli kunnialla oman kurkihirren alla.\n\nReeta jatkoi:\n\n-- Minä olisin saanut Mulikassa suojaa ja asuntoa. Mutta mieleni\noli järkytetty enkä voinut niille seuduille jäädä. Minä halusin\ntänne. Läksin kiertelemään saadakseni selville, miten voisin päästä\nmeren yli. Tuomittuja oli monella seudulla odottamassa hakijoita.\nTaalain kaivosseuduilla oli näiden lähtijäin keskuspaikka. Paitsi\nviljelijöitä oli nyt määrätty myös lähtemään kaivosmiehiä. Matkalla\ntulin tuntemaan Israel Helmeen perheen, jonka myöskin oli lähdettävä.\nMinä pääsin heidän mukaansa. Niin tulimme Tukholmaan ja laivaan. Minä\njouduin erilleen Taalain suomalaisista, jouduin kuvernöörin laivaan.\nKuvernöörin tytär on minua auttanut. Niin olen nyt teidän joukossanne.\n\n-- Hyvä oli että tulit, sanoi Olli Räsänen. -- Kohta täältä olisi\nkutsuttukin.\n\n-- Kutsumatta tulin, mutta en käskemälläkään lähde takaisin, vakuutti\nReeta tarttuen veljeänsä kädestä.\n\nMartti havahtui kuin unesta.\n\n-- Siihen maahan, jossa tuollaista tapahtuu, meillä ei tule asiaa,\nsanoi hän päättävästi. -- Meillä ei olekaan siellä enää mitään, kun\nvaarikin on kuollut ja vanha koti on tuhkana. Oikein sanoit, Reeta,\nkäskemälläkään emme lähde takaisin. Me painamme juuremme tähän maahan.\nSen kohtalot ovat meidän kohtalomme.\n\nIllan kuluessa jatkettiin keskustelua, joka vähitellen sai yleisemmän\nluonteen.\n\nOlli Räsänen huomautti punatukkaisesta, jonka oli nähnyt tulijain\njoukossa ja kysyi:\n\n-- Mitähän varten se tänne tuli. Ei varmaan häntä ole karkoitettu,\nsillä niin uskollinen suomalaisten vihaaja hän oli.\n\n-- Laivassa hän ei mitään vihan merkkejä osoittanut, sanoi Reeta. --\nUsein pyrki keskusteluihin minunkin kanssani. Kun pitkän matkan aikana\nopin jonkun verran ruotsiakin, ymmärsin, että hän tuli tänne mennäkseen\nnaimisiin. Kehui täällä olevan morsiamensa.\n\n-- Jopa vain, ihmetteli Olli Räsänen. -- Kun täällä on naisista\nilmeinen puute, mistä hän eukon itselleen koppaat Punaisten pakanain\njoukosta ehkä.\n\nErkki ei virkkanut mitään. Hän oli tavallista harvasanaisempi ja\nkiiruhti ennen muita asuntoonsa.\n\nEnnen levolle panoaan ajatteli Reeta vielä Erkkiä. Todellakin hän\noli vieraantunut. Olisikohan häneen nähden jotain vinossa, kuten\nkuvernöörin tytär oli lausunut...\n\n\n\n\nARMGARD PRINTZ.\n\n\nKuvernööri Printz otti hallitusohjat oitis jänteviin käsiinsä.\nPitkän toimikautensa aikana sodassa hän oli tottunut käskemään ja\nsaamaan käskynsä täytäntöön. Hänen esiintymisensä oli karskia ja\nhallitsijamaista. Hovitapoja hän ei tuntenut. Hän saattoi puheessaan\nolla raaka, varsinkin, jos väkijuomat, joita uutterasti käytti,\nolivat himmentäneet hänen sydämensä pohjalla asuvan lempeyden. Sen\naikuisen tavan mukaan hän oli ankarasti uskonnollinen ja vaati tarkkaa\nkirkollisten määräysten noudattamista.\n\nUuden kodin kuntoon panossa ja \"alamaisten\" arvonannon hankkimisessa\noli hänen vilkas tyttärensä Armgard hänelle suurena apuna. Tämä oli\nteräväpäinen ja huomaavainen, joten hän suuressa määrin paransi isänsä\nuseinkin hidasta ajatuksenkulkua. Kuvernööri Printz ei tunnustanut\nkenenkään komentovaltaa. Siitä huolimatta onnistui Armgard melkein\naina saamaan tahtonsa toteutetuksi. Kuta enemmän siirtokunnan asujamet\noppivat uutta esivaltaansa tuntemaan, tulivat he huomaamaan, että\nkuvernöörin itsepäisyyden taivutti ainoastaan hänen tyttärensä, jota\nmoni pitikin varsinaisena valtiattarena. Kuvernööri luotti tähän\nvanhimpaan tyttäreensä enemmän kuin poikaansa Gustafiin, joka myöskin\noli täysikasvuinen.\n\nChristina-linnoituksessa huomattiin heti ensi päivästä, että komento\noli muuttunut. Pehmeäluontoinen Ridder valmisteli kotiinlähtöä eikä\nottanut ollenkaan osaa hallitusasioihin. Maunu Klinga tunsi olevansa\njonkun verran syrjäytetty, sen vaikutti uuden apulaisen, Skuten,\ntulo. Hän halusi pysyväistä toimintaa linnoituksen ulkopuolella ja\npyrki mieluummin suomalaisten pariin. Rakennuspuuha Tenakonk-saarella\nsoveltui hyvin hänen harrastuksiinsa, vaikka hän käsitti, että kun\nlinnoitus ja Printzin Hovi siellä tulevat valmiiksi ja hallinto siirtyy\nsinne, hänen on etsittävä itselleen toimintaa muualla.\n\nRakentajat olivat ennen Ridderin lähtöä ja menneet Tenakonkille Klingan\nopastamina. Sinne siirtyivät ystävämme Martti Marttinen, Pietari\nKokkinen ja aluksi myös Olli Räsänen. Sen sijaan Erkki Mulikka,\nvapaamies, siirsi lähtöään päivä päivältä. Hän käsitti vaaran uhkaavan\nStinaa ja sen vuoksi hän halusi pysytellä lähettyvillä. Klingan\nperhe asui edelleen linnoituksessa ja Stina jatkoi oloaan siellä.\nReeta oli jäänyt toistaiseksi linnoitukseen kuvernöörin tyttären\npyynnöstä. Armgard Printz nimittäin tarvitsi hänen apuaan, kunnes koti\non pantu kuntoon. Dalbo oli siirtynyt Skuten työkuntaan ja puuhaili\nHelsingborg-linnoituksen rakentamisessa, käyden kuitenkin tiheään\nkotona.\n\nArmgard Printz oppi pian tuntemaan ne perheet ja henkilöt, jotka\nChristinassa asuivat. Hän kävi Klingalla kuin kotonaan ja tapasi siellä\nsäännöllisesti Stina Dalbon. Nuori lapsenhoitajatar oli miellyttävällä\nkäytöksellään saavuttanut suosiota hänen silmissään.\n\nErkki ei voinut estää askeleitaan johtamasta sangen usein Stinan luo.\nJa vielä enemmän seurasi hän häntä ulkona linnoituksen ympäristössä.\nKaikesta tarkkaamisesta huolimatta ei hän tavannut punatukkaista\nGustafia. Tämä hänen vihamiehensä oli tovereineen jo melkein heti\ntulonsa jälkeen kadonnut tietymättömiin. Kukaan ei heitä tosin\nkaivannut. Erkki koetti arvoitusta turhaan selittää. Joku oli nähnyt\ntulopäivänä punatukkaisen olevan keskusteluissa jonkun paikkakunnalla\nsattumalta käyvän hollantilaisen kanssa. Toinen vakuutti, että nämä\nmiehet hollantilaisen ja oudon intiaanin kanssa kulkivat Christina-joen\nvartta ylöspäin minquas-intiaanien maita kohti.\n\nValmistellessaan lähtöään ritarillinen Ridder ei unohtanut Stinan\nasiaa. Hän hankki ajoissa valtakirjat, joita ehkä tarvittaisiin Stinan\navioliittokuulutuksen peruuttamista varten, ellei asiaa olisi vielä\nRuotsissa ratkaistu. Vanha Dalbo ei ollut erityisen halukas tätä\nvaltuutusta puolestaan antamaan. Pastorin välityksellä suostui hän\nniin pitkälle, että ilmoitti olevansa vastustamatta toimenpidettä.\nGustaf ei ollut enää ollenkaan hänen suosiossaan, mutta toiselta puolen\nhän ei tahtonut auttaa suomalaisenkaan pyrkimyksiä. Periaatteelleen\nuskollisena ei hän, kun oli aikanaan antanut lupauksen Gustafille,\nkatsonut voivansa toimia tätä vastaan, mutta salli muitten toimia, jos\nnämä sitä halusivat. Sydämessään hän joka tapauksessa toivoi, että\nhänen tyttärensä pääsisi vapaaksi. Voisihan ilmestyä uusia sopivia\nmahdollisuuksia, vaikka komentajaan asetetut toiveet eivät toteutuneet.\n\nRidderistä oli häipynyt se vastenmielisyys, jota hän alussa tunsi\nsuomalaista kohtaan, tämä kun oli voittanut hänet kilpailussa Stinan\nsydämestä. Kun hän meni jäähyväiskäynnille Klingan perheen luo, valitsi\nhän ajan, jolloin Erkki oli siellä. Hän tahtoi osoittaa rehellisesti\nharrastavansa nuorten parasta. Nuoret kertoivat Gustafista sekä hänen\ntulostaan siirtokuntaan. Se tieto säikähdytti Ridderiä kovin.\n\n-- Tässä on suurempi vaara kuin kenties arvaattekaan, sanoi hän. -- Jos\nhänellä on kuulutustodistus mukanaan, voi hän millä hetkellä tahansa\nvaatia morsiamensa vihille eikä mikään voi avioliittoa estää.\n\nTämä selitys sai nuorten sydämet hätkähtämään.\n\n-- Ennen minä hukutan itseni kuin menen hänen kanssaan naimisiin,\nvakuutti tyttö ja katsoi hellästi Erkkiä silmiin.\n\n-- Ei nyt ole syytä vielä toivottomuuteen vaipua, lohdutteli\nRidder. -- Kun hän ei ole vielä näyttäytynyt, ei hänellä ehkä ole\ntarvittavaa todistusta. Muuten on hänen viipymistään vaikea selittää.\nSitä parempi on, mitä kauemmin hän pysyy poissa. Nyt on tärkeintä\nvoittaa aikaa. Minä olen vakuutettu onnistumisestani, kunhan pääsen\nRuotsiin. En luule antavani teille turhia toiveita, kun lupaan, että\nensimmäisessä palaavassa laivassa minun lähtöni jälkeen voitte odottaa\nsitä asiakirjaa, joka ratkaisee teidän onnenne. Kuitenkin on teidän\ntaivutettava vanhukset kannattamaan liittoanne.\n\nNuoret olivat kiitollisia entiselle komentajalle hänen\njalomielisyydestään. Se kädenpuristus, jolla Stina sanoi hänelle\njäähyväiset, oli lämpimämpi kuin mikään tätä ennen.\n\nArmgard Printz piti uteliaisuutensa houkuttelemana silmällä Erkkiä,\njota Reeta oli hänelle osoittanut laivarannassa. Eikä häneltä suinkaan\njäänyt huomaamatta se läheinen seurustelu, joka vallitsi tämän ja\nKlingalla palvelevan lapsenhoitajan välillä. Suhde olikin helposti\narvattavissa. Niin mielellään kuin hän yleensä tahtoi edistää nuoren\nväen sydämen harrastuksia, katsoi hän tässä joutuvansa ristiriitaan\nvelvollisuuksiensa kanssa. \"Alamaisten\" onnen valvominen kuului\nhänelle. Reeta oli melkein kuin hänen holhokkinsa ja siis läheisempi\nkuin Stina.\n\nAvatakseen Reetan silmät hän järjesti tilaisuuden, missä kokematon\nsuomalaistyttö saisi kumoamattoman todistuksen lapsuudentoverinsa\ntodellisesta sydämentilasta.\n\nKauniina maaliskuun iltapäivänä olivat Erkki ja Stina siirtyneet\nmielipaikalleen linnan sarvekkeen kupeelle. Nuori Klinga sai vapaasti\njuosta etsimässä vastapuhjenneita kevään kukkia. Häntä vartioitiin vain\nsen verran, ettei hän päässyt putoamaan törmältä alas.\n\nKuvernöörin tytär teki asiaa lähellä olevalle laivalaiturille. Hän oli\nottanut Reetan mukaansa, koska heillä muka oli sieltä jotain tuotavaa.\nLinnan sarveke esti rakastavaisia heitä huomaamasta. Mutta heidän\näänensä kuului selvästi.\n\nArmgard ei ollut mistään tietääkseenkään, mutta Reetan korvat kuulivat\nheti Erkin äänen. Hän tunsi olonsa vaikeaksi, mutta ei hennonut\npoiskaan lähteä.\n\nRakastavaisten keskustelu koski sitä asiaa, joka oli heillä kaikki\nkaikessa. Tyttö sanoi:\n\n-- Sinun olen enkä kenenkään muun. Olenhan meren takaa lähtenyt sinua\nhakemaan. Kuinka kohtalo voisi olla niin julma, että se vielä meidät\nerottaisi?\n\nErkki vastasi siihen:\n\n-- Ei mikään voikaan meitä erottaa. Kyllä me poistamme esteet, olkoot\nne kuinka suuria tahansa.\n\nReeta kuuli nämä sanat hyvin ja tajusi niiden merkityksen. Hänen\nposkensa punehtuivat ja hän lähti kiiruhtamaan pois. Armgard seurasi\nhäntä.\n\n-- Siinä on syy, jonka tähden hän sinua jo rannalla vieroi, sanoi\nkuvernöörin tytär tarttuen nyyhkyttävää tyttöä käsivarteen. -- Älä\nkuitenkaan vielä vaivu epätoivoon. Vielä ei ole pappi sanonut aamenta\nheidän liitolleen.\n\nReeta ei kyennyt lausumaan mitään.\n\n-- Rakastatko sinä häntä täydestä sydämestäsi? kysyi Armgard\nosaaottavaisena.\n\n-- Rakastan, myönsi Reeta avomielisesti.\n\n-- Onko hän ilmoittanut rakastavansa sinua? Ehkä on kosinutkin?\n\n-- Ei hän ole minulle sitä sanonut. Minulla oli vain syytä niin uskoa.\n\nKyyneleet valuivat punehtuneen tytön poskilta.\n\n-- Mies voi pettää naista monella muulla tavalla kuin vain sanoilla,\nlausui kuvernöörin tytär. -- Maltahan, ei ole vielä kaikki menetetty.\nMinä autan sinua. Kyllä minä saatan hänet tuntemaan velvollisuutensa.\n\nHän oikaisi itsensä ruhtinaallisen ryhdikkääksi. Hän tunsi tilaisuuden\ntulleen, jossa hänen oli näytettävä, että hänellä oli valta tässä\nmaassa. Hänen mielessään väikkyi kuva Kristiina-kuningattaresta juuri\ntällaisessa tilanteessa.\n\n-- Minun valtakunnassani eivät miehet saa rankaisematta pettää naista,\nvakuutti hän mennessään sisälle.\n\nReeta jäi vielä pihamaalle kuivaamaan kyyneleitään. Ennenkuin hän\nseurasi valtiatartaan, näki hän Erkin tulevan portista linnan pihalle.\nHän kantoi käsivarrellaan pikku poikaa, joka hyväili kantajansa poskia,\nja hänen vierellään kävi nuoren Klingan hoitajatar, jonka kasvoilla oli\nonnen loiste.\n\nJotain tuollaista oli Reeta mielessään kuvitellut keinuessaan\nvaltameren aalloilla, joitten hän luuli vievän kohti onnen satamaa.\nMutta tuon toisen sijasta oli hän silloin nähnyt itsensä Erkin\nrinnalla. Nyt oli hänen onnensa mennyt.\n\n\n\n\nREETALLA ON YSTÄVIÄ.\n\n\nArmgard Printz oli nainen, joka ei miettinyt kauan tekojaan. Nähtyään,\nettä Reeta ei seurannut, palasi hän huoneista takaisin pihalle ja\nkomentavasti kutsui tytön luokseen. Tarttuen Reetan käsivarteen hän\nsanoi päättävästi:\n\n-- Me lähdemme oitis kuvernöörin luo. Kuvernööri Printz käveli jykevin\naskelin kookkaan salin lattiata edestakaisin. Hänen kirjurinsa Johan\nFransson, kotoisin Itä-Suomesta, istui ison tammipöydän ääressä ja\nkirjoitti kuvernöörin sanelun mukaan. Kysymyksessä oli vastauskirje\nhollantilaisten tekemään vastalauseeseen.\n\n-- -- 'me emme tule sallimaan yhdenkään hollantilaisen tai minkään\nmuun vieraan laivan liikkua meidän aluevesillämme alistumatta meidän\nmääräyksiimme ja tunnustamatta korkean kuningattaremme ylivaltaa tällä\nalueella, jonka olemme laillisesti itsellemme ostaneet.' -- Kirjoita\nniin, kirjuri. Vedä viiva 'emme' ja 'sallimaan' sanojen alle.\n\n-- Niin, tuhat tulimmaista, me emme sitä salli, jatkoi kuvernööri,\npysähtyi sihteerinsä eteen ja, korostaakseen sanojaan, löi nyrkillä\npöytään, niin että kirjoitustarpeet hypähtivät.\n\nSitten hän meni kaapille, kaasi lasin viinaa, jonka kulahutti yhdellä\nsiemauksella. Sen jälkeen hän rauhoittui ja jatkoi:\n\n-- Kirjoita edelleen: 'Me emme ole tulleet tänne haastamaan\nriitaa. Me tahdomme elää eurooppalaisten samoin kuin intiaanienkin\nkanssa sovinnossa, mutta me tahdomme säilyttää arvovaltamme ja\nomistusoikeutemme. Sen vuoksi jokainen laiva, joka tavataan vesillämme\nosoittamatta kunnioitusta Ruotsin lipulle, ammutaan armotta upoksiin'.\n\nNäin pitkälle oli kirjeessä ehditty, kun kuvernöörin tytär\nseuralaisensa keralla astui sisälle.\n\n-- Isä, huudahti Armgard. -- Meillä on tärkeätä asiaa.\n\n-- Minun virkatoimeni ovat tärkeämmät, murahti isä, mutta kun tyttö\nkiepsahti hänen kaulaansa, kysyi hän:\n\n-- Mikä nyt on hätänä? Haluatko lähteä ajelemaan hevosilla,\njotka kuningatar minulle lahjoitti? Ne eivät ole oikein tottuneet\nratsastukseen eikä täällä ole vielä muita ajoteitä.\n\n-- Ei, isä, sanoi tytär ja veti kuvernöörin istumaan puiseen\nnojatuoliin, jota käytettiin virallisissa vastaanotoissa\nhallitustuolina. -- Minulla on virka-asia, tärkeä ja painava, joka\nkoskee alamaisesi onnea ja menestystä.\n\nJättiläiskuvernööri oli kuin karhu kesyttäjänsä kuletettavana.\n\n-- Minä kysyn sinulta, joka olet tämän siirtokunnan herra ja\nkuvernööri, -- alkoi tytär juhlallisena, -- minä kysyn eikö tässä\nmaassa ole jokainen mies velvollinen menemään naimisiin sen tytön\nkanssa, jota on liehitellyt, nimittäin jos tyttö sitä vaatii?\n\nKuvernööri naurahti, kun sai selville asian laadun.\n\n-- Avioliitot ovat siirtokunnan menestymisen ehto, sanoi hän. --\nHallituksen on edistettävä niiden muodostumista. Mutta täällä on\ntoistaiseksi vielä aivan vähän avioliittoon sopivia naisia. Minun\npitäisi saada niitä Ruotsista kokonainen laivalasti.\n\n-- Juuri senpä vuoksi sinun täytyy auttaa, että ne muutamat naiset,\njotka ovat tänne saapuneet, pääsevät oikeuksiinsa. Eikö tyttö ole\nansainnut itselleen sitä miestä, jota hän on varta vasten lähtenyt\nRuotsista saakka täältä hakemaan?\n\nArmgard Printz koetti edelleen olla juhlallinen.\n\n-- Totta kai, totta kai, myönteli kuvernööri. -- Kuitenkin lienee\nasiassa miehelläkin jotain sanomista. Hallitukselle on yhdentekevää\nkenen kanssa avioliitto solmitaan, kunhan niitä vain solmitaan.\n\nAvioliiton asianajaja jatkoi:\n\n-- Tässä on kysymys suhteesta, joka on kehittynyt lapsuudesta saakka.\nTämä tyttö tässä, jonka sinä tunnet tulomatkalta ja joka edelleen\non ollut meillä apulaisena ja kuuluu siis erityisesti hallituksen\nsuojeltaviin, on tullut etsimään täältä sulhastaan. Hän onkin löytänyt\nmiehen, mutta tuo mies kiertelee toista pauloihinsa.\n\nReeta oli ujona pysytellyt ovensuussa. Hän häpesi, kun hänen salaista\nasiaansa ruvettiin noin julkisesti esittämään. Hän painoi alas päänsä\nja peitti esiliinalla kasvonsa.\n\n-- Tyttö, sanoi kuvernööri. -- Me emme voi näin nopeasti tässä asiassa\npäätöstä tehdä. Jos sinulle on vääryyttä tehty, niin minä takaan, että\nse hyvitetään. Minä otan asiasta selvää ja hankin sinulle oikeutta.\n\n-- Kirjuri, olet kuullut, mitä kuvernööri on sanonut. Kirjoita se\npöytäkirjaan, ehti Armgard pistää väliin.\n\nKuvernööri jatkoi:\n\n-- Sinä ujo tyttö siellä oven suussa, älä ole suruissasi. Jos et saa\nmiestä, jota olet ajatellut, saat toisen. Kyllä täällä sulhasia on, on\nvaikka kuinka monta. Ennen tämän vuoden loppua saat keikkua emäntänä\nomassa talossa. Ole nyt rauhassa ja mene taloustoimiin.\n\nReeta poistui sangen halukkaasti kuvernöörin luota. Hänellä oli se\nkäsitys, että tämä käynti ei vienyt hänen asiaansa vähääkään eteenpäin.\nEllei Erkki omasta tahdostaan taivu, mitä auttaa kuvernööri tai muut\nvallanpitäjät? Kuta enemmän hän käyntiään ajatteli, sitä enemmän kohosi\nhäpeän puna hänen kasvoilleen. Hän oli melkein kiukkuinen kuvernöörin\ntyttärelle, joka oli hänet tähän johtanut.\n\nHän halusi poistua tästä piiristä, missä ehkä uudelleen sattuisi\nkohtaamaan Erkin sen toisen kanssa. Sen vuoksi pyysi hän lupaa saada\nlähteä veljensä kotiin.\n\n-- Mene nyt toistaiseksi, lausui Armgard. -- Sinun asiasi on hyvissä\nkäsissä. Kyllä minä pidän silmällä miestä. Ja tarpeen tullen\nturvaudutaan kuvernööriin. Älä hellitä. Jos minä johonkin mieheen\nsilmäni isken, otan hänet vaikka kiven kolosta.\n\nOlli Räsänen sattui olemaan linnoituksessa hakemassa siemeniä\nkevätkylvöjä varten. Tapansa mukaan kävi hän Reetaa tervehtimässä, ja\nkun tämä oli juuri lähdössä Suomi-siirtolaan, pyysi hän saada opastaa.\n\nTeitä ei vielä ollut, eikä siltoja jokien ylitse, mutta polku oli\npolettu ja lautat rannoille rakennettu.\n\nNuoret kävelivät yhdessä kevääseen puhjenneita maisemia. Reeta oli\nmelkein sanaton. Ennen niin puhelias Olli Räsänen oli myöskin sangen\nvaitelias. Kömpelöllä kohteliaisuudella auttoi hän tyttöä purojen yli\nkuljettaessa. Sikäli kuin hän puhui, koetti hän viitata tämän maan\nluonnonrikkauteen ja hyviin elämisen mahdollisuuksiin.\n\n-- Katsos Reeta, sanoi hän, -- tämä on nuorten yrittelijäin maa. Tämä\non heidän paratiisinsa. Ei niin, ettei täälläkin pitäisi työtä tehdä.\nPaljon sitä pitää tehdä, mutta täällä saa myös työstään palkan. Ei\ntäällä halla hätyyttele eivätkä vieraat vie.\n\nRäsäsen hillitty ystävällisyys herätti Reetan vähitellen murheellisista\nunelmista ja jottei hän aivan kylmäkiskoiselta tuntuisi, heitti hän\njonkun kysymyksen, kun mies kertoi siirtolan puuhista.\n\n-- Kai sinulla jo lehmäkin on? kysyi Reeta keskustelun ylläpitämiseksi.\n\n-- Jo minä yhden hiehon sain, alkoi nuori mies kertoa. -- Pian siitä\nlehmä varttuu. On minulla pari lammastakin ja muutama kana. Kyllähän\nse muuten menisi, mutta yksinään on vähän hankala kaikkia hoitaa.\nKun Martti olisi asettunut Räsälään, joka yhdessä hänen kanssaan\nrakennettiin, olisi Leenasta ollut apua naisväen töihin. On se Leena\nkuitenkin sieltä Marjetan Kärjestä käynyt tarpeen tullen auttamassa,\nmutta ei se sama ole kuin apu kotona. Kun he vielä muuttavat kauemmas,\nkuten Martti aikoo, ei ole mitään naisen apua kodin pidossa. Täytyy\noppia lehmääkin lypsämään.\n\nReeta vaipui taas mietteisiin.\n\nVihdoin he tulivat Naamankosken partaalle. Joen yli oli tehty\nväliaikainen silta. Räsänen ei puhunut mitään, että tässä se nyt hänen\nkotinsa, Räsälä, oli.\n\n-- Onpas tämä kaunis talon paikka, tunnusti Reeta. -- Koskeen saisi\nhyvän myllyn. Mitä! Johan täällä sellaista suunnitellaankin, sanoi hän\nkatsoen alulle pantuja myllyn perustuksia.\n\nReetan maanviljelysinnostus heräsi kun hän näki avatut uutisviljelykset.\n\n-- Johan tästä yhteen taloon leipää karttuu, sanoi hän lyöden käsiään\nyhteen. -- Ja mitkä erinomaiset laidunmaat karjalle!\n\n-- Niin on, niin on, myönteli Olli harvasanaisesta Hänen ajatuksensa\nkiertelivät omia teitään.\n\n-- Kyllä tässä kelpaa asua, kuka sitten asuneekin, lausui Reeta jo\nvilkkaasti ja kysyi: -- Kuuluuko tämä Suomi-siirtolaan?\n\n-- Kuuluuhan se, on ensimmäinen talo siirtolassa, sanoi Räsänen pieni\nveitikkamaisuus silmäkulmassa. -- Tämä on Räsälä.\n\nReeta säpsähti vähän ja jäi sanattomaksi. Olli Räsänen pyysi\npoikkeamaan sisälle ja katsomaan vähän aittojakin, kuinka niissä on\nelämisen varaa.\n\nReeta ei halunnut. Hän pyysi neuvomaan tietä Marjetan Kärkeen, jonne\ntahtoi kiiruhtaa ennen illan tuloa.\n\nOlli lähti edelleen saattamaan. Nuorten kesken ei enää sanaa vaihdettu.\nOllilla olisi ollut paljonkin puhumista, mutta hän katsoi parhaaksi\nvaieta.\n\nTultuaan Marttisen uutisasutuksen veräjälle sanoi Reeta Ollille\njäähyväiset.\n\n-- Olet sinä ahertava maamies, lausui hän saattajalleen tunnustukseksi.\n\nSitten hän siirtyi veljensä kotiin.\n\n\n\n\nTAIKAKEINOT.\n\n\nLeena, joka jo kerran oli käynyt kälyään tervehtimässä linnoituksessa,\notti hänet sydämellisesti vastaan ensi kerran uudessa Marttilassa.\nPikku Martti riemuitsi rajattomasti tavatessaan tätinsä, jonka vielä\nmuisti vanhasta maasta etenkin sen vuoksi, että oli tottunut häneltä\nsaamaan maukkaita naurishaudikkaita. Iloisena hän esitti tädille\nleikkitoverinsa Väinämön Antin ja kertoi pikku Marjetasta, jonka\npunainen mies oli vienyt ja josta ei ole sittemmin mitään kuulunut.\n\nMartti Marttinen kävi kotona vain kerran viikossa. Rakennuspaikka\nTenakonkilla oli Marjetan Kärjestä 7 mailin päässä, joten oli\nliian pitkä matka joka yöksi tulla kotiin, varsinkin kun taival\noli pääasiassa veneellä kulettavaa. Lopputalvi ja kevät oli siellä\nkiireisesti työskennelty. Alkukesäksi olivat valmistumassa sekä\nUuden Göteporin linnoitus että Printzin Hovi asuttavaan kuntoon.\nSoudellessaan lauantaisin kotiinsa tarkasteli Martti uutta\nasuntopaikkaa, johon rakentaisi pysyväisen, suuremman kodin.\n\nVäinämön leski Kaisa nautti edelleen sitä ystävällisyyttä, jota\nhänelle oli Marttisten luona osoitettu. Vaikka Martti Marttinen oli\nluvannut jättää tämän sauna-asunnon yksinomaan hänelle niin pian kuin\nvarsinaisen oman kodin saisi perustetuksi, ei Kaisa vielä hennonut\npitää sitä omanaan, kun hän ei voinut sen rakentamisessa olla\nosallisena eikä hänellä ollut rahoja korvaamiseen. Hän koetti kyllä\ntaloustoimissa ja kesäkiireissä olla apuna, mutta kun talven aikana\ntyöt olivat vähissä, kierteli hän siirtokunnassa, koettaen ansaita\nelantonsa. Joskus hänellä oli poikansa Antti mukanaan, mutta useimmiten\nhän liikkui yksinään. Niissä siirtokunnan osissa, joissa häntä ei\ntarkemmin tunnettu, sanottiin hänen kerjäävän. Totta siinä oli sikäli,\nettä kun ei missä hänelle työtä annettu, pyysi hän ravintoa nälkänsä\ntyydykkeeksi.\n\nKoko siirtokunnassa kulki puhe hänen taikatöistään, ja moni pelkäsi\nhäntä sen vuoksi. Todistuksia ei häntä vastaan tiedetty, paitsi, mitä\noli nähty laivalla hänen tullessaan ja mistä oli mitä ihmeellisimpiä\ntarinoita laadittu. Kerrottiin kuinka hän sen jälkeen, kun hänen\nmiesvainajansa ruumis mereen heitettiin, oli lähtenyt laivan kannelta\nlaudalla lentämään ja rääkynyt ilmassa pahasti. Erittäinkin kammottiin\nhäntä Christinassa, missä pastori Christofer oli uhannut hänet\nvangituttaa. Nyt oli kyllä tämä pastori palannut takaisin Eurooppaan,\nmutta oli muita, jotka olivat valmiit saattamaan rangaistukseen hänet\nniin pian kuin huomaisivat hänen vähääkään harjoittavan noituutta.\n\nSuomalaisten keskuudessa suvaittiin Kaisaa paremmin, vaikka oli\nsielläkin niitä, jotka katsoivat sielunsa autuuden olevan vaarassa\ntämän noidan lähettyvillä.\n\nPaitsi toimeentulon ansaitseminen oli Kaisan liikkumiseen syynä myös\nse, että hänellä joskus oli hieman toivoa tyttärensä, pikku Marjetan,\nmahdollisesta löytämisestä. Hänellä kyllä oli itsellään se vakaumus,\nettä vihastunut paha henki oli tahtonut hänelle kostaa ottamalla\nMarjetan, mutta omaatuntoaan lohduttaakseen oli hän liikkeellä\netsimisyrityksissä. Pikku lapsi oli ollut hänelle sangen rakas.\n\nKun katoamisen jälkeen pojat olivat puhuneet punaisesta miehestä, tuli\nKaisalle joskus sellainenkin ajatus, että ehkä tyttö oli joutunut\nintiaanien saaliiksi. Sen vuoksi hän tekeytyi tuttavaksi heidän\nkanssaan ja kävi heidän kotonaan sekä opetteli heidän kieltään ja\ntapojaan. Nämä osoittivat hänelle suurta kunnioitusta ja lienee hän\njoskus heidän keskuudessaan taikatemppujakin tehnyt, koska häntä\npidettiin poppamiehen vertaisena.\n\nPalatessaan kotiin pitkältä kiertomatkalta keväällä kylvöajan\nlähestyessä joutui hän yhtäkkiä outojen intiaanien piirittämäksi. Ne\neivät olleet lenapeja. Kuin taikavoimalla kohosi heitä maasta hänen\nympärilleen. Yhdellä näistä oli niin pitkä sulkatöyhtö, että se\nylettyi selän yli polviin saakka. Toiset osoittivat hänelle suurta\nkunnioitusta. Tultuaan Kaisan luo hän puolestaan lankesi pitkälleen\nmaahan ja levitti kätensä. Noustuaan ylös hän pyysi Kaisaa lähtemään\nheidän heimonsa luo, heidän äidikseen, heidän auttajakseen ja\nnoidakseen. Heidän keskuudessaan raivosi ruttotauti, johon moni kuoli.\nKun tuo tauti näytti tulleen valkoisilta, tarvittiin valkea noita\ntaudin tyrehdyttäjäksi.\n\nKierrellessään tätä uutta maata oli Kaisa nähnyt paljon ihmeitä ja\nkokenut monta kovaa. Sen vuoksi hän ei kovin säikähtänyt punanahkain\nilmestymistä eikä myöskään oudoksunut heidän käytöstään. Ollakseen\nintiaaneja pahoin loukkaamatta hän ei jyrkästi kieltäytynyt.\n\n-- Nyt en pääse tulemaan, sanoi hän. -- Jos jolloinkin tulen, miten\nluoksenne osaisin? Hänen puheensa oli sangen vaikeatajuista, mutta ehkä\njuuri sen vuoksi herätti intiaaneissa suurta arvonantoa.\n\nPäällikkö neuvoi, kunnioittavasti heilutellen itseään:\n\n-- Kulje tämän suuren joen vartta ylöspäin, kunnes toinen suuri joki\ntulee siihen vasemmalta. Seuraa sitä niin pitkälti, että joudut korkean\nvesiputouksen luo. Jos tulet kesän aikana, otamme sinut jo siellä\nvastaan. Jos et ketään tapaa, jatka kulkuasi polkua myöten, joka on\nhyvästi polettu ja johtaa meidän luoksemme. Polku vie sinut suurien\nmetsien läpi korkeille maille. Kun kahden vuoren yli kiivettyäsi olet\njoutunut polulla ahtaaseen kalliosolaan, olet meidän portillamme.\nSilloin olet luonamme. Me odotamme sinua. Tule pian, ettei koko\nkansamme kuolisi valkoiseen tautiin.\n\nKaisa vakuutti uudelleen, ettei hän voinut nyt tulla.\n\n-- Auta kuitenkin meitä. Auta valkoisen Manitoun voimalla, pyysi\npäällikkö.\n\nKaisa mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:\n\n-- Ehkä voin auttaa, vaikka en ole luonanne. Tehkää kuten sanon.\nValitkaa heimostanne viisi vahvaa miestä, jotka ovat sitkeitä\nvoimiltaan ja laihoja ruumiiltaan. Ainoastaan ne saavat sairaisiin\nkoskea, ei muut. Ne kantavat sairaat ulos kylästä lähteen luo. Ne\nvalavat sairaita kylmällä vedellä ja hankaavat heidän ruumiitaan\nhiekalla. Jos he kuolevat, Manitou heitä tahtoo; jos he parantuvat,\nManitou heitä säästää. Kukaan terve, paitsi nuo viisi, ei saa lähteelle\nmennä eikä kukaan terve saa siitä lähteestä juoda tai vettä ottaa.\n\nKaisa ei ollut ollenkaan varma ymmärsivätkö intiaanit hänen\nmongerrustaan eikä hän sitä niin tärkeänä pitänyt.\n\n-- Sillä aikaa kun odotamme sinua, teemme kuten sanot, vakuutti\njohtaja. -- Pyyntömme on, että tulet pian. Kun tulet, et sitä koskaan\nkadu. Sinulla on itselläsi etua siitä.\n\nPäällikkö laskeutui taaskin pitkälleen maahan sanoen siten jäähyväiset.\nIntiaanit hävisivät nopeasti näkymättömiin.\n\nKaisa oli lähellä Marjetan Kärkeä. Kotiin astuessaan hän ajatteli\nmielessään, että jos olisi ollut syksy, olisi hän ollut joutilas\nlähtemään. Nyt Kesän tullen on uutisasutuksella työn aika. Hänenkin\ntulee voimillaan auttaa maatöissä ystäviään, jotka olivat häntä\nauttaneet ja kaiken aikaa hänen poikaansa vaalineet ja kasvattaneet.\n\nKotona hän tapasi Reetan ensi kerran.\n\nHeistä tuli pian hyvät ystävät. Yhdessä he sitten työskentelivät\nkevättöissä. Kun miehet tarvittiin rakennuksilla, joista\nannettiin vapautta kotitöihin vain niukalti, oli työvoimista myös\nSuomi-siirtolassa puute ja sen vuoksi jokaisen täytyi koettaa\nkaikkensa. Olli Räsänen kävi Marttilassa kylvö- y.m. raskaampia\ntöitä tekemässä, ja luonnollisesti Martti itse auttoi, mikäli voi\nolla kotona. Joka tapauksessa tuli tänä vuonna tehdyksi vähemmän\nuutisraivausta, jopa vähemmän kylvöjäkin kuin edellisenä. Siinä\nsuhteessa olivat laajat rakennustyöt haitaksi.\n\nErkki kävi vain muutaman kerran ystäviään tervehtimässä. Hän puuhasi\nuutterasti omalla uutisasutuksellaan. Välttämättömiin rakennustöihin\nhän oli palkkautunut Christinaan voidakseen olla lähempänä\nrakastettuaan.\n\n-- Erkki on muuttunut entisestään paljon, huomautti Leena eräänä iltana\nnaisten ollessa yksinään kotona. -- Ennen Ruotsissa hän oli joka ilta\nmeillä, mutta nyt hän melkein karttaa. En tiedä mitä väliin on tullut.\nEi liene Martin ja hänen välillään mitään sattunut.\n\nReeta kyllä tiesi syyn, mutta ei siitä mitään sanonut. Hän istui\najatuksiinsa vaipuneena ja oli ikävissään.\n\n-- Komea mies se Erkki, sanoi Kaisa. -- Komein koko siirtokunnassa.\nOnnellinen se tyttö, joka hänet miehekseen saa. Reeta ja hän sopisivat\nhyvin pariksi.\n\n-- Niinhän sitä on näihin saakka luultukin, myönteli Leena. -- Vanhassa\nmaassa näytti asia aivan selvältä. Olitte kai jo kihloissakin? kysyi\nhän Reetalta.\n\n-- Eihän toki, vastusteli Reeta. -- Lapsuuden tovereita vain. --\nHänen poskilleen kohosi puna, josta Väinämön Kaisan tarkka silmä näki\ntotuuden.\n\n-- Muutakin siinä oli kuin lapsuuden toveruutta, väitti Leena polkien\nrukkiaan. -- Siinä oli rakkautta, joka nyt on kylmentynyt. Kuule Kaisa,\njatkoi hän, -- sinähän voit kadotetun rakkauden palauttaa ja uuden\nlemmen nostaa. Jospa saisit Erkin vielä palautumaan entiselleen! Minä,\nme kaikin siitä iloitsisimme, Reeta luonnollisesti eniten.\n\nReeta ei jaksanut kuulla Leenan puhetta loppuun. Hän pillahti itkemään\nja lähti ulos.\n\nLeena ei ystävällisyydessään huomannut kuinka arkaan kohtaan hän\nkosketteli. Kuin korjatakseen asiaa hän Reetan lähdettyä taivutteli\nKaisaa:\n\n-- Jos todellakin voit Reetalle apua antaa, tarvitsisi hän sitä nyt.\nHänkin on suuresti muuttunut entisestään. Hän on synkkämielinen ja\nusein katkera. Syynä ei voi olla muu kuin Erkin kylmeneminen.\n\nKaisa esteli:\n\n-- Kyllä minä siellä kotona useinkin nostin lempeä tytöille, jotka\nolivat sen kadottaneet. Ja monesta tiesin, että he saivat kadotetun\ntakaisin. Nyt en enää tahdo uskaltaa sellaiseenkaan, oikeastaan\nviattomaan, mikä ei kenellekään ole onnettomuudeksi vaan päinvastoin\nasianomaiselle suureksi onneksi. Minua vainotaan ja uhataan roviolla\npolttaa, jos loitsimisesta keksitään. Olen itsekin alkanut taikomista\ntässä uudessa maassa kammoa, kun luulen sen johdosta rakkaan Marjetan\nmenettäneeni.\n\n-- Ei se Marjetta sen takia mennyt, lohdutteli Leena, -- eihän siitä\nmuiden tarvitse sitä paitsi tietää, jos Reetalle apua annat. Vieläkin\nKaisalla oli arveluita: -- Asia ei ole niin yksinkertainen. Ensiksi\ntäytyy Reetan itsensä tahtoa ja sanan voimalle alttiiksi antautua.\nToiseksi täytyy lemmennoston tapahtua siellä, missä kylmentynyt\nrakastettu liikkuu. Mieluimmin paikalla, mikä on pyhitetty. Täytyy\ntietää onko rakastettu iskenyt silmänsä johonkin toiseen. Myös sen\ntoisen pitäisi olla lähellä, jotta sana tehoaisi. Monta on siinä\nmutkaa. Jos ei kaikki ole kohdallaan, sattuvat sanat turhaan.\n\n-- Niinhän se taitaa olla, myönsi Leena. -- Mutta mihinkä se Reeta nyt\nhävisit Taitaa itkeä silmänsä kipeiksi. Kipeä on hänelle asia.\n\nKaisa lähti ulos ja kohtasi Reetan niemen kärjessä itkemässä. Oli\npimeä, mutta kuu valaisi maisemaa.\n\n-- Rakastatko sinä todellakin häntä niin kovasti, kysyi Kaisa hellästi.\n-- Luuletko, että hänet on joku toinen vallannut?\n\nReeta painautui leskivaimon syliin ja kertoi, mitä tiesi, kertoi, että\nErkki kuului nyt toiselle.\n\nYhtäkkiä tarttui tyttö intohimoisesti lappalaissyntyisen ystävättärensä\nkaulaan ja rukoili:\n\n-- Kuule Kaisa, auta sinä minua. Leena sanoi, että sinä voit lemmen\nnostaa ja kodotetun palauttaa. Me olimme Erkin kanssa niin onnellisia\nennen. Sinun avullasi me voimme vielä tulla onnellisiksi.\n\nKaisa oli hetken ääneti.\n\n-- Olin jo mielessäni päättänyt luopua vanhasta viisaudesta, sanoi hän\nvihdoin. -- Nykyaikana ja uusissa oloissa ei sillä ole enää entistä\ntehoa. Olen sitä viimeksi käyttänyt vain hätätilassa ja silloinkin olen\njoutunut kärsimään, Nyt on uutta viisautta joka vihaa sitä vanhaa.\nKuitenkin tahdon auttaa sinua, mikäli voin. Marttinen ja Leena ovat\ntehneet minulle niin paljon hyvää, että olen valmis heidän tähtensä\nmenettämään vaikka henkeni. Ainoastaan heidän avullaan olen jaksanut\ntässä uudessa maassa tulla toimeen, kun leskeksi jäin. Mielelläni\ntahtoisin tehdä sinut onnelliseksi.\n\nLemmen nostaminen Erkissä täytyi suorittaa salaisesti ja erittäin\nvarovasti. Heidän piti yhdessä lähteä Christinaan, missä kumpikin\nasianomainen oli tavattavissa. Sitä ennen lupasi Kaisa tehdä\ntarpeelliset valmistukset.\n\nYhdessä he siirtyivät tupaan.\n\nMaatapannessa Reeta oli ristiriitaisten tunteitten vallassa. Oliko se\ntie oikea, jolle hän nyt oli lähtenyt? Hän teki sen vain rakkautensa\nvuoksi. Ja hän tarkoitti sillä yhtä paljon Erkin onnea kuin omaansa.\n\n\n\n\nLEMMEN NOSTO.\n\n\nVaikka Kaisa ei enää harrastanut taikomista kokosi hän entisen\ntottumuksen johtamana aineita, joita siihen tarvittiin. Tätä hän teki\nkaikkien tietämättä hiljaisuudessa. Niinpä hän oli siltä karhulta,\njoka ensimäisenä talvena tapettiin, ottanut sydämen ja aivot, joista\nhän pusersi öljyä. Myös oli hän nylkenyt käärmeen nahan ja kuivannut\nsen torveksi. Kedolta ja purojen varsilta hän oli koonnut yrttejä,\njotka kyllä eivät olleet samoja kuin siellä kotona, missä jokaisen\nyrtin voiman tiesi. Intiaaneilta hän oli nyt koettanut ottaa oppia ja\noli yrttien hajuja toisiinsa verrannut. Maissin tähkistä koverretuissa\npienissä pulloissa hänellä oli monenlaisia yrteistä keitetyitä nesteitä.\n\nHänen suunnitelmansa lemmen nostamiseksi Erkissä Reetaa kohtaan oli\nseuraava: Piti saada Erkki ja Reeta juomaan samasta astiasta vettä,\njoka oli laskettu käärmeennahkaisen putken läpi. Vielä piti saada\nErkki syömään karhun sydämestä ja aivoista keitettyä öljyä. Erkin\naskelten jälet sen tytön luo, jonka pauloihin hän oli joutunut, piti\nkatajanoksilla pyyhkiä näkymättömiin. Katajia tässä maassa ei kyllä\nollut, mutta Kaisa arveli sypressin oksan tekevän saman vaikutuksen.\nPaluuaskeleita oli loihdittava, kirkko kierrettävä kolmeen kertaan sekä\nmyötä- että vastapäivään. Useampia temppuja oli tehtävä, vanhoja lukuja\nluettava ja loitsittava.\n\nReetalle hän ei uskaltanut asioita perinpohjin selittää, koska varoi\nhänen kauhistuneena peräytyvän yrityksestä. Hän pyysi leipomaan pienen\nkalakukon vanhaan savolaiseen malliin. Tämän sisälle hän salaa kaatoi\ntuota taikaöljyä. Kalakukko vietäisiin Erkille tuliaisiksi ja tulisi\nReetan päästä sen syömisestä osalliseksi.\n\nSopivasti varustettuina lähtivät Kaisa ja Reeta matkalle. Tyttö oli\nvähän arka, mutta Kaisa rohkaisi häntä hyvän tuloksen toiveilla.\n\nOli lämmin alkukesän päivä. Erkki työskenteli hirsirakennuksella\nChristinassa. Rakennuksen joka nurkalla oli kaksi miestä. Erkin\ntoverina oli Israel Helme, viime laivassa Ruotsista tullut, Reetan\ntuttava. Toisilla nurkilla oli muita siirtolaisia, jotka nähtyään Kaisa\nVäinämön alkoivat häntä pilkata ja herjata noituudesta. Tahtoen välttää\nhuomiota Kaisa vetäytyi syrjään lähdekaivon luo. Reetalle hän neuvoi\nmiten oli meneteltävä.\n\nKun miehet laskeutuivat rakennukselta aterialle, meni Reeta ujona Erkin\nluo.\n\n-- Kas, Reeta, sanoi Erkki iloisena. -- Kuinka Suomi-siirtolassa\nvoidaan? Minä olen siellä päässyt vain kiireiseltä käymään, tuskin\nsilloinkaan muualla kuin oman mökin töissä. Milloinka Martti vapautuu\nrakennustöistä?\n\nErkki oli hyvällä tuulella. Gustaf oli yhä vielä kadoksissa, joten\nhänen omat toiveensa vahvistuivat.\n\nHänellä oli Reetalle kysymys toisensa perästä eikä niihin ehtinyt\nvastaustakaan odottaa.\n\n-- Tämä on minun kasvinkumppanini, lapsuudentoverini, selitti hän\ntyötoverilleen Helmeelle.\n\n-- Me olemme Reetan kanssa jo vanhoja tuttuja Ruotsista, Morasta\nsaakka, sanoi Helme ja tervehti ystävällisesti.\n\nErkki kertoi, että Helme, joka jo Ruotsissa harjoitti kaupantekoa, oli\nnyt vain kiireiden pakotuksesta rakentamispuuhissa. Kuvernööri tahtoi\nhänestä tehdä hallituksen kaupanhoitajan ja siirtyy hän siihen toimeen\naivan ensi tilassa. Tähän juuri rakennetaan kauppataloa, Helmeen\ntulevaa kotia.\n\nErkki istui mättäälle ja avasi eväslaukkunsa. Reeta katsoi sopivan\nhetken tulleen.\n\n-- Jos et pahastu, toin sinulle pienen kalakukon lämpimäisiksi, sanoi\nhän. -- Niinhän minä ennen aikaan... -- Hänen sanansa tulivat vähän\nkatkonaisina.\n\n-- Niin, niin, monta kalakukkoa olet sinä minulle paistanut ja\nsyöttänyt, nauroi Erkki. -- Olet sinä herttainen tyttö, oikein kullan\nmuru. Aivanpa tuntuu kuin olisimme Ruotsissa. Helme, tule, saat oikeata\nkalakukkoa. Ja sen takaan, että se on hyvää.\n\nReeta vavahti. Hän säikähti, että jos toinenkin söisi sitä kukkoa.\n\n-- Pieni se on kahdelle miehelle, mikä on yhdelle tarkoitettu, sanoi\nHelme leikillä. -- Sitäpaitsi minuahan kotona ruoka ja perhe odottavat.\n\nPoislähtiessään hän huusi Reetalle: -- Käy toki meidän muoria ja lapsia\nkatsomassa. Reeta seisoi Erkin luona jännittävässä odotuksessa.\n\n-- Istu sinä tähän toverikseni, pyysi Erkki. -- Istu kuten ennen\nvanhaan. On tässä kukossa sinullekin. -- Hän leikkasi kukosta palasen\nReetalle. Tyttö tarttui ahnaasti siihen. Yhdessä he siinä aterioivat,\nkumpikin osaansa. Reeta oli mielissään. Ensimäinen tehtävä tärkeässä\nasiassa onnistui yli toiveitten.\n\nErkki oli puheliaalla tuulella.\n\n-- Työ antaa hyvän ruokahalun, puhui hän. -- Kai sinullekin ehti nälkä\ntulla, kun sieltä saakka kävelit. Hyvältä maistuu kukkosi, vaikka ei\nniin hyvältä kuin siellä vanhassa maassa. Tässä on omituinen rasvan\nmaku. Mutta erilaisiahan täällä ovat kalat, rasvaisempia. -- Muistatko\nkun ongimme siitä lammesta kerran koko ämpärillisen kiiskiä. Niistä\nsinä laitoit niin ison kukon, että siitä oli ei ainoastaan Marttilan\nja Mulikan väelle, vaan myös Oinolaisille. Se oli herkkua se. Kiisket\nolivat niin hautuneet, ettei luun piikkiä tuntunut. Ja rasvainen sekin\nkukko oli, höysteenä oikeata sian rasvaa, joka oli tunkeutunut kuoren\njoka osaan. Se kuori suli suussa purematta. Malta, kunhan täälläkin\nsaadaan porsaita kasvatetuksi, tuntuu näissäkin kukoissa sianrasvan\nmaku.\n\nReeta ei paljoa puhunut. Hymyili vain. Hänen oli niin hyvä olla. Hän\nmuisteli aikoja siellä lapsuuden kotiseudulla, missä he aterioivat\nmonet kerrat kahden yhteisestä eväslaukusta.\n\n-- Hyvin sinä siellä kotona minua ruokit, mutta herkullinen oli tämäkin\nateria, sanoi Erkki tyytyväisenä, kun oli viimeisen kukkopalasen\nsyönyt. -- Hyvä, vankka suomalainen ateria tuo myös hyvän janon. Täytyy\nlähteä kaivolle.\n\n-- Istu täällä rauhassa... minä haen... niinhän tein ennenkin, ehätti\nReeta sanomaan.\n\n-- Jos tahdot minun mielikseni hakea, sanoi Erkki tyytyväisenä. --\nEletään siinäkin vanhan tavan mukaan. Kovin on tämä päivä ollut kuuma\nja hikeä pusertava. Näin lämpimiä päiviä ei siellä kotona koskaan ollut.\n\nErkki heittäytyi mättään kupeelle pitkäkseen odottaen työn alkamista.\n\nReeta kiiruhti Kaisan luo lähdekaivolle.\n\n-- Kaikki sujuu kuin itsestään, iloitsi Kaisa. Hän otti mukana tuodun\npienen juomaleilin.\n\nSamalla hän luki hiljaa jotain loitsulukua. Reeta vei täytetyn leilin\nErkille.\n\n-- Hyvään tarpeeseen se juoma on, sanoi nuori mies ja nousi\nseisoalleen. Hän joi hyvät siemaukset.\n\n-- Ansaitset tästäkin kauniit kiitokset? En raskinut aivan kaikkea\njuoda, jotta jäisi sinullekin.\n\nHän ojensi astian tytölle, joka nautti ahneesti vedestä. Hänestä tuntui\ntämä juoma huumaavan aivan kuin paras olut.\n\nNuoret istuutuivat maahan.\n\n-- Minulla on ollut tunnonvaivoja siitä, että olen niin harvoin teillä\nkäynyt, sanoi Erkki katuvaisena. -- Täällä ei ole mies enää niin\nvapaa kuin siellä kotona. Täällä on niin paljon muuta, joka ajatuksia\nkiinnittää. Siellä olivat vain ne yhdet ja samat. Ja ne olivat rakkaat.\nKuules, minä olen niin usein kaipauksella muistanut niitä rauhallisia\niltahetkiä pärevalkean ääressä siellä Marttilan tuvassa. Ne olivat\nlapsuuden viattomuuden onnenhetkiä. -- Mutta nyt on Marttilakin vain\ntuhkaläjä. Vihollinen on sen hävittänyt. Muistot ovat vain jälellä.\n\nReeta tunsi itsensä onnelliseksi. Hän alkoi uskoa, että Kaisan lääkkeet\njo tekivät vaikutustaan.\n\nMiehet palasivat aterialta töihinsä. Myös Erkin täytyi nousta\nrakennukselle Helmeen kanssa osaansa hoitamaan.\n\nReeta kiiruhti iloisena Kaisan luo.\n\n-- Lääkkeesi näyttävät olevan hyviä. Entisyys alkaa palata, hän\nriemuitsi.\n\n-- Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo, muistutti Kaisa. --\nMeillä on vielä paljon tekemättä. Todellakin nyt ovat vasta alkaneet\nentisyyden muistot palautua. Nykyisyys on vielä koskematon. Kun vain\nnyt saisimme häiritsemättä tehtävämme loppuun suorittaa. Meidän on\nodotettava iltaan saakka ja pidettävä silmällä meneekö nuori mies\ntervehtimään sitä naista, josta meidän on hänet vieroitettava. Siihen\nmennessä sinä voit käydä tuttaviasi tervehtimässä. Hämärän tullen\ntapaamme toisemme täällä kaivolla.\n\nReeta näki tarpeelliseksi käydä näyttäytymässä kuvernöörin tyttärelle.\n\nArmgard Printz oli sama vilkas ja puhelias kuin ennenkin.\n\n-- Minä olen siitä tytöstä, jonka perässä sulhasesi juoksee, saanut\nmerkillisiä tietoja, selitti hän tärkeänä. -- Hän on toisen miehen\nkuulutettu morsian. Ei hän voi mennä sinun Erkkisi kanssa naimisiin.\nSe toinen mies on myös tullut tähän maahan, mutta on hävinnyt teille\ntietymättömille. Me olemme koettaneet etsiä häntä käsiimme. Kuvernööri\non antanut kuulustella siirtokunnasta, mutta miestä ei ole vielä\nlöytynyt. Kun hän löytyy, panemme hänet ottamaan omansa. Silloin ei\nsinulla ole enää kilpailijaa. Omasi saat kuten olen luvannutkin.\n\nReeta kuunteli ihmetyksen valtaamana tätä uutista.\n\n-- Me tiedämme kuka se toinen mies on, jatkoi Armgard Printz. -- Tunnet\nsen sinäkin. Hän on se punatukkainen, joka tuli samassa laivassa ja\npuheli usein kanssasi sekä auttoi meitä monessa tilaisuudessa. Hänet\non helppo tuntea vaikka missä. On hyvin kummallista, mihin hän on\nhävinnyt. On ajateltu... niin, mitäpä minä niistä luuloista kerron.\nEhkä häntä ei olekaan murhattu vaikka siitä on jo useita viikkoja\nsalaperäisiä juttuja ja kuiskeita kuulunut. Ehkä hän syystä tai\ntoisesta on mennyt hollantilaisten tai englantilaisten luo, vaikka\noutoa sekin olisi. Isäni pitää asiata hyvin tärkeänä. Ellei asiassa\npian ala jotain selvetä, tulee siitä hyvin ikävä juttu. Minä säälin\nsinua. Se tulisi hyvin läheltä koskemaan sinuakin.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Reeta kummastuneena.\n\n-- Näes, jos se punatukkainen on täällä murhattu, selitti kuvernöörin\ntytär, ajattelematta seurauksia, -- on teon täytynyt tapahtua niiden\ntoimesta, joille siitä on ollut hyötyä. -- Kuka voisi uskoa, että sen\nenkelimäisen tytön sisällä asuu paholainen. Ensi näkemältä minä pidin\nsiitä tytöstä paljon, mutta näyttää olevan niin, että kuori pettää.\nOlen pyytänyt rouva Klingaa ajamaan tytön kotoaan pois, mutta hän ei\nvielä usko mitään pahaa, kun ei ole todistuksia. Pitkäksi aikaa ei asia\nkuitenkaan voi tälleen jäädä. Ehkä piankin kuulet täältä kummia. Jos se\npunatukkainen on tapettu, ei tyttö luonnollisesti ole sitä yksin voinut\ntehdä. Tytöllä on täytynyt olla ainakin yksi apulainen. Kuka se olisi,\nsitä ei ole vaikea arvata.\n\nReeta sävähti kalpeaksi.\n\nHän ei saanut ajatusta loppuun sanotuksi, tuskin ajatelluksikaan.\n\n-- Ei meillä ole vielä mistään varmuutta, väitteli Armgard, huomaten\npuhuneensa liian paljon. -- Tutkinnossa asiat selvenee. Mutta voihan\nse kadonnut mies pian ilmestyä. Se olisi onnellisin ratkaisu. Ja sitä\ntäytyy meidän kaikkien toivoa.\n\n-- Ei, se ei ole totta, että Erkki olisi... huudahti Reeta. -- Yhtä\nhyvin voisitte minusta sitä ajatella.\n\n-- Tietysti ei ole totta, lauhdutteli Armgard. -- Asianhaarat puhuvat\nkuitenkin häntä vastaan. Minä en tee sinua rauhattomaksi kertomalla\nkaikkea, mitä on jo saatu selville. Kuvernööri tahtoi jo hänet vangita,\nmutta minä sain sen estetyksi, ainakin siirretyksi toistaiseksi.\n_Sinun_ tähtesi sen tein. En hänen tähtensä. Sillä tiedä, että mies,\njoka on sinua kohtaan menetellyt, niinkuin hän on menetellyt, ei minun\nsilmissäni ansaitse sääliä.\n\nReeta oli mykkänä kauhistuksesta. Nähdessään tytön tuskan Armgard\nkoetti häntä viihdyttää. Hän siveli tytön poskia ja sanoi:\n\n-- Minä säästän sinua niin paljon kuin voin. Ja sinun tähtesi myös\nhäntä. Sinun on kuitenkin hyvä tietää, millä kannalla asiat ovat, jos\njotain tapahtuisi.\n\nReeta oli niin järkytetty, ettei hän voinut viipyä kuvernöörin tyttären\nluona. Hän etsi yksinäisyyttä ja meni suuren lehmuksen varjoon joen\nrannalle.\n\nKauan hän siellä istui synkissä ajatuksissa.\n\nHän oli vakuuttanut kuvernöörin tyttärelle, että Erkki ei voinut olla\nsyyllinen murhaan. Sitä oli mahdoton uskoa. Mutta...\n\n\n\n\nREETA JA STINA.\n\n\nReetan ajatukset olivat sangen ristiriitaiset. Hän ei itsekään voinut\nniiden kulkua ymmärtää. Jos punatukkainen oli kuulutettu Klingan\nlapsenhoitajattareen ja jos hän tuli täältä saakka häntä hakemaan,\nmiksi hän nyt pysyi poissa ja piileskeli? Itse hän oli kertonut\nReetalle laivalla, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Vallan\nselvä on, että hänen morsiamensa ei tahtonut suostua avioliittoon.\nKuulutetun sulhasen tulo oli luonnollisesti sangen vastenmielinen\ntapaus. Se teki tyhjäksi toiset suunnitelmat. Erkki rakasti tyttöä.\nSiitäkin oli Reetalla todistukset. He eivät tahtoneet erota toisistaan.\nEste oli raivattava tieltä. Siinä tapauksessa...\n\nHyvä Jumala, kuinka tällaiset ajatukset olivat kauheita! Jos tuo kaikki\nolisi totta, on myöhäistä, vaikka Erkin rakkaus kääntyisikin siitä\ntoisesta pois. Onnettomuus on tapahtunut.\n\nVarmuus, varmuus, mistä saisi varmuuden? Reeta muisti Kaisan. Kun Kaisa\npystyy palauttamaan kadotetun rakkauden, kai hän myös saa kadonneen\nhenkilön palaamaan. Tai ainakin tietoon, missä kadonnut henkilö on.\nSe olisi tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Se antaisi takeet Erkin\nsyyttömyydestä. Tai -- ainakin tulisi varmuus. Missään tapauksessa\nErkki ei ollut varsinainen syyllinen. Korkeintaan hän on ollut vain ase\ntoisen kädessä. Se tyttö on oikea syyllinen. Hän saisi rangaistuksensa.\nKuvernöörin tyttären avulla Erkki ehkä voisi päästä vapaaksi.\n\nJos taas punatukkainen on elossa, on hänet saatava tänne ottamaan\nomansa. Silloin Erkki vapautuu lumouksesta.\n\nKaisa voi tässä auttaa. Reeta päätti turvautua häneen oitis, kun he\ntapaavat toisensa.\n\nTällaiset olivat Reetan mietteet kun hän näki Klingan\nlapsenhoitajattaren tulevan pienen pojan kanssa joen törmälle. Nainen\noli kepeissä kesäpukimissa. Poika heitteli palloa, jota he yhdessä\ntavoittivat kiinni.\n\nLäheiseltä rakennukselta kuului kirveiden kalsketta ja lastujen\nputoilemista.\n\nKun Reeta katsoi sinne, näki hän Erkin silloin tällöin luovan katseensa\ntuohon naiseen.\n\nReeta tunsi voimakkaasti kuinka hän vihasi tuota naista. Hänen teki\nmielensä kuristaa hänet tai työntää jokeen.\n\nPoika heitti palloa. Se lensi lehmuksen juurelle heinikkoon. Poika ja\nhänen hoitajattarensa riensivät sitä etsimään.\n\nReeta ja Stina kohtasivat toisensa. Ensi kerran elämässään silmä silmää\nvasten.\n\n-- Oletko nähnyt palloa, kysyi valkeapukuinen säyseästi.\n\n-- Minä vähät sinun palloistasi, vastasi suomalainen tyttö kiukkuisena.\n\nValkopukuisen isot, kauniit silmät katsoivat ihmettelevästi tyttöä.\n\n-- Sinä, toisen miehen kihlattu, houkuttelet ja vieroitat toisen omaa.\n-- Reetan ääni pursui vihasta. Hänen kätensä himoitsivat tarttua kiinni\ntuohon naiseen.\n\nStina hämmästyi sanattomaksi. Hänen silmänsä kuvastivat suurta\nkummastusta.\n\nReeta oli vaipunut puunrunkoa vasten ja itki ääneen.\n\nHetken perästä Stina lähestyi itkevää tyttöä, pani pehmeästi kätensä\nhänen olkapäälleen ja puhui lepyttävällä äänellä:\n\n-- En tiedä miten olen pahoittanut mielesi. Minä en tahdo kenellekään\npahaa. Kaikkein vähimmin sinulle, jota en edes tunne. Sano kuka olet ja\nmitä itket. Autan jos se on vallassani.\n\n-- Kyllä Erkki Reetan tuntee, sai tyttö nyyhkytysten lomasta sanotuksi.\n\n-- Mitä, oletko Reeta, Erkin lapsuuden toveri, huudahti Stina\nriemastuneena. -- Erkki on sinusta paljon, paljon puhunut. Olet hänen\nkasvinkumppalinsa ja parhain ystävänsä. Voi, kuinka olen iloinen, kun\ntulin sinut tuntemaan. Meistä pitää tulla hyvät ystävät, meistä, jotka\nolemme kaikkein lähimpänä Erkin sydäntä, sinä, joka olet Erkille kuin\nparas sisar, ja minä, jonka Erkki on omakseen valinnut.\n\nReetan kielen kärjellä oli uusi vihan purkaus, mutta Stinan ääni oli\nlempeä kuin harpun sävel, se pakotti hänet hillitsemään itseään. Reeta\nei vastannut mitään, mutta ei sovinnonkaan ääni saanut sijaa hänen\nsydämessään.\n\nSilloin Stinan silmiin osui käärme, joka luikerteli puun juurella\nReetan jalkain vieressä.\n\n-- Käärme, huu, käärme, huusi hän kauhistuneella äänellä ja temmaten\npienen pojan syliinsä riensi viemään sitä syrjään.\n\nMutta Reetan ärtyneisiin hermoihin vaikutti kaikki tuo järkyttävästi.\nHän ei voinut liikahtaakaan, hänen koko ruumiinsa vapisi ja silmänsä\nliekehtivät kuin mielipuolella ja osoittaen Stinaa täräjävällä\nkädellään huusi hän niin että kuului kauas:\n\n-- Käärme, käärme. Sinä itse olet käärme! Sinä olet murhannut sulhasesi\nja kielotellut toisen, joka ei ollut sinun omasi.\n\nTämä huuto kuului rakennukselle saakka. Erkki hyppäsi alas telineiltä\nja riensi apuun. Hän polki vaarattoman matelijan maahan kuoliaaksi,\ntempasi pyörtyneen Reetan syliinsä ja lähti viemään häntä pois. Myös\nHelme ja muutamia muita rakennuksella työskennelleistä saapui paikalle.\nHelmeen tarjouksesta vietiin Reeta hänen kotiinsa.\n\nStina seurasi jälessä horjuen kamalan syytöksen painosta. Hän näki\nmiesten karttavan häntä. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut Erkin suojaa,\nei tämä tuntunut muistavan häntä. Lapsuudentoveri oli vallannut hänen\nhuomionsa.\n\nHelmeen emäntä ryhtyi hoitamaan Reetaa, joka hetken kuluttua tointui\npyörtymyksestä. Erkki siirtyi pois sairaan luota luvaten käydä\nmyöhemmin katsomassa.\n\nHämärän saavuttua tuli vuoteen ääreen Kaisa, joka oli Reetaa kaivolla\nturhaan odotellut ja sitten lähtenyt etsimään. Kun Kaisa juotti\nsairaalle keittämäänsä teetä, tointui tämä nopeasti, mutta oli\näärimmäisen järkyttynyt.\n\nKaisa oli sitä mieltä, että nyt luonnollisesti täytyy lykätä ne\ntehtävät, joita varten oli Christinaan tultu.\n\n-- Ei, ei, nyt minä vasta tarvitsenkin sinun apuasi, sanoi Reeta\nkiihtyneenä. -- Nyt on toinen asia saatava selväksi ja aivan heti.\n\nKaisa ja Reeta olivat kahden. Viereisestä huoneesta kuului Helmeen\nlasten melu, jota heidän äitinsä koetti vaimentaa.\n\nReeta kertoi mitä oli kuvernöörin tyttäreltä kuullut sekä mitä hän\nmuisti lehmuksen juurella tapahtuneen.\n\n-- Minä heitin raskaan syytöksen sitä naista vastaan. Jos se syytös on\nväärä, olen tehnyt pahan teon, jota ei Erkkikään voi antaa anteeksi,\nvalitti Reeta. -- Jos nainen on syytön, eivät mitkään taikakeinot auta\nErkin palauttamiseen. Sen tiedän. Minun täytyy nyt saada selville,\nonko tuo punatukkainen mies murhattu vai ei. Etkö sinä voi saada tästä\ntietoa minkään voimien avulla?\n\n-- Se on hyvin vaikeata, sanoi Kaisa miettiväisenä. -- Kyllä minäkin\nsen miehen näin rannalla laivan tullessa, mutta vain ohimennen. Jos\nmieli manata silmien eteen henkilö, joka ehkä on hyvinkin kaukana,\ntäytyy ainakin hänen kasvonpiirteenpä olla hyvin selvillä. Tosin\ntuolla miehellä oli hyvin omalaatuiset ja toisista eroavat piirteet,\nmutta epäilen tokko ne ovat mieleeni tarpeeksi syvälle painuneet.\nEnkä muuten tunne häntä ollenkaan. Tuttavan henkilön voisin täällä,\ntässäkin huoneessa löytää hengen silmien eteen, mutta en tätä. Sitä\nvarten täytyisi olla tehokkaampi paikka. Jos pääsisimme kirkon sisälle,\nsiellä näkemys terästyy. Ellemme sinne pääse, voisi ajatella kirkon\nportaita. Mutta tämä kaikki on niin vaarallista. Tiedät miten noituutta\nnykyään kohdellaan. Minun pitäisi langeta loveen, saada henkeni\nirroitetuksi ruumiista. Itseni tähden en siitä välitä, palaako henkeni\nkiertomatkalta takaisin ruumiiseen. Mutta jos se ei palaa, et saa\nasiallesi yhtään mitään valaistusta. En voisi sinua olla auttamassa\nErkinkään asiassa.\n\nTämän selityksen kuultuaan Reeta jäi pitkäksi ajaksi miettimään. Hänen\nmieltään ahdisti kysymys punatukkaisen kohtalosta.\n\n-- Minä tunnen, etten saa rauhaa ennenkuin olen päässyt selville\nasiasta. Se painaa minun tuntoani niin kovasti.\n\n-- Yritetään sitten, lupasi Kaisa. -- Joka tapauksessa on sinun\nlevättävä ja koottava voimia. Jos jaksat, lähdemme puolen yön aikana.\n\nKaisa jätti Reetan lepäämään ja poistui tekemään valmistelujaan.\n\n\n\n\nERKKI RAKENTAA SOVINTOA.\n\n\nIllemmalla tuli Erkki sairasta katsomaan. Hän kuului oven takana jotain\npuhuvan, mutta Reeta ei sitä tarkemmin erottanut. Sisälle hän tuli\nyksinään.\n\nHän istui sairaan vuoteen ääreen ja tarttui hänen käteensä. Reeta\nhuomasi kuinka liikutettu Erkki oli. Hänen kätensä vapisi.\n\n-- Voitko nyt paremmin, kysyi nuori mies.\n\n-- Kun en ole koskaan ennen sairastanut, tuntuu tämä varsin oudolta,\nvastasi tyttö. -- En osaa selittää mikä minuun on tullut.\n\nErkki mietti hetkisen.\n\n-- Minun täytyy puhua sinulle asioista, jotka ovat meille kummallekin\nsekä myös muille tärkeät. Ensin tahtoisin saada erään asian\nselvitetyksi.\n\nHetken vaitiolon jälkeen Erkki jatkoi:\n\n-- Meitä oli monta kuulemassa, mitä sinä sanoit tuolla puun juurella\nsille naiselle, joka oli ystävällisenä sinua lähestynyt. Minä en\nniitä sanojasi silloin ymmärtänyt. Tällä väliajalla luulen päässeeni\nselville, mitä tarkoitit. Olen nyt myös muulta taholta saanut samoja\nviittauksia hirveästä epäluulosta, joka on olemassa ja josta tähän\nsaakka minulla ei ole ollut aavistustakaan. Jaksatko keskustella tästä?\n\nReeta, joka oli tuntenut miellyttävää rauhaa pitäessään Erkin kättä,\nhavahtui unelmistaan. Päivän muistot palasivat.\n\n-- Täytyyhän minun, vastasi hän väristen.\n\n-- Jos jaksat, niin todella sinun täytyy. Kas niin, koeta olla\nrauhallinen. Sinä olet jostain saanut tietoa siitä salaisuudesta, joka\nkoskee minulle hyvin läheistä naista. Tiedätkö, että hänet on Ruotsissa\nkuulutettu mieheen, jota hän ei rakasta?\n\n-- Kuulin sen tänään, vastasi tyttö heikosti.\n\n-- Kuulin myös, että mies on tullut hakemaan omaansa ja sitten kadonnut.\n\n-- Ja kun hän on kadonnut, jatkoi Erkki selvittelyä, -- luullaan, että\ntämä nainen on hänet raivannut pois tieltään, luullaan, että hänet on\nmurhattu. Eikö niin?\n\nReeta ei voinut vastata mitään. Kuitenkin hän nyökähytti päätään.\n\n-- Se epäluulo on väärä, sanoi Erkki jyrkästi. -- Se nainen on jaloin\nolento maan päällä. Hänen käsiään ei mikään rikos ole tahrannut, ei\nedes hänen ajatuksiaan.\n\n-- Mutta missä se mies on? Miksi hän pysyy piilossa? -- Reeta melkein\nhuudahti tehdessään nämä kysymykset.\n\n-- Se on arvoitus meille kaikille. On ainakin ollut, sanoi Erkki.\n-- Luulen kuitenkin voivani nyt hiukan aavistaa, miksi hän on\npoissa. Juorut hänen murhastaan ovat hiljaa ja järjestelmällisesti\nhiipineet linnoitukseen. Niitä on taitavasti levitetty. Ne ovat\ntulleet joen toiselta puolen, alkaneet ensin Helsingborgin\nlinnoituksen rakennuksella, joutuneet vähitellen tytön isän sekä myös\napulaispäällikkö Skuten korviin. Ne ovat tulleet siinä muodossa, että\nvarsinaisen murhan on tehnyt henkilö, joka tyttöä rakastaa ja jota\ntyttö rakastaa.\n\n-- Sinä! pääsi Reetan huulilta kimeänä kirkaisuna.\n\n-- Niin, ystäväni, sanoi Erkki vakavana. -- Se punatukkainen mies\ntahtoo minut raivata pois tieltään. Kun näyt olevan näin pitkälti\nselvillä, helpottaa se minua toisen, pääasian, selvittämisessä. Totta\non, että minä sitä tyttöä rakastan, olen rakastanut Ruotsista saakka.\nHänkin rakastaa minua. Totta on, että tuo mies on meidän onnemme\ntiellä. Mutta sitä tietä me emme ole aukaisseet emmekä aukaise murhan\navulla. Sinä, joka olet minun lapsuudenystäväni, ethän sinä voi\nsellaista uskoa?\n\nReeta oli tämän selityksen aikana irroittanut kätensä ja kääntänyt\nkasvonsa sivulle. Erkki käänsi hellästi tytön kasvot uudelleen itseään\nkohti. Hänen silmänsä olivat rukoilevat.\n\nErkki sanoi lempeällä äänellä: -- Minun olisi pitänyt uskoa sinulle\nrakkauteni Stinaan heti siitä hetkestä, jolloin se alkoi. Niin aioinkin\ntehdä, mutta en saanut asiaani suoritetuksi. Jos olisin niin tehnyt,\nolisi Stina säilynyt siltä katkeralta loukkaukselta, siltä syytökseltä,\njonka häntä kohtaan heitit.\n\nReeta vältti Erkin katsetta ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hänen\nmieleensä kuvastui tuo viehkeä tyttö ja korviinsa kuuluivat hänen\nsanansa: 'minä, jonka Erkki on valinnut'. Hän tunsi menetelleensä\nhalpamaisesti.\n\nMutta rakkaus Erkkiin ja mustasukkaisuus tyttöä kohtaan eivät olleet\nvieläkään niin hävinneet, että hän olisi voinut sanoa Erkille mitään.\n\nErkki puhui edelleen. Hänen sanansa olivat ystävälliset ja sydämeen\nsattuviksi tarkoitetut:\n\n-- Minun lapsuudentoverini, minun paras ystäväni lähinnä Stinaa ei\nsuinkaan tahdo minun onneani vastustaa. Minun tähteni sinä et voi\nvihata sitä naista, joka minut on onnelliseksi tehnyt. Hän ei ole\nsinulle tehnyt mitään pahaa. Hän tahtoo olla ystäväsi. Hän on enkeli,\nei murhaaja. Sinä olet hänelle velkaa hyvityksen siitä, että olet häntä\nloukannut.\n\nReeta ei halunnut puolustautua. Hän vain katsoi Erkkiin katuvaisena.\n\n-- Huolimatta siitä, mitä olet hänelle sanonut, jatkoi Erkki, -- on hän\nystäväsi. Hän on huolissaan sinun sairaudestasi. Hän tahtoisi puristaa\nkättäsi, hän tahtoisi pyytää anteeksi, jos on tietämättään sinua\nvastaan rikkonut. Tahdothan sinä ojentaa hänelle kätesi?\n\nReetan silmät olivat kyynelissä. Hän nyökäytti hiljaa päätänsä.\n\nErkki meni ovesta ulos. Hän tuli pian takaisin taluttaen kädestä\nStinaa, joka oli vielä samassa valkeassa puvussa, missä oli päivällä\ntavannut Reetan. Hänen silmänsä loistivat yhä ihmeellistä valoa.\nKenties vielä enemmän kuin ennen, sillä niistä kuvastui myös pohjatonta\nkärsimystä.\n\nHän meni hiljaa Reetan vuoteen viereen, lankesi polvilleen ja painoi\npäänsä peitettä vasten. Reeta ojensi väsyneesti kätensä, mutta käänsi\npian kasvonsa pois. Stina tarttui hervottomaan käteen ja painoi sille\nhuulensa.\n\n\n\n\nVÄIJYVÄT VAARAT.\n\n\nHelme, Erkin hyvä ystävä, oli ollut kemuissa, joita kuvernööri piti\nHelsingborgin linnoituksen valmistumisen johdosta. Sieltä hän nyt\nriensi hätäisenä rakastavien luo kertomaan tärkeää uutista.\n\nSe mies, Klas, joka oli seurannut Gustafia Ruotsissa, oli nyt taas\nilmestynyt siirtolaan Helsingborgin rakentajien mukana. Hän oli\njuuri käynyt kuvernöörille todistamassa että huhu punatukkaisen\nmurhasta puhui totta. Ja aivan äsken oli Huggen, taloudenhoitaja,\nHelmeelle kertonut, kuinka kuvernööri raivostuneena jalkaa polkien oli\nvakuuttanut heti paikalla vangituttavansa sen \"murhamiehen\".\n\n-- Jos aiot pitää itsesi vapaana, niin on parasta, että lähdet oitis\njonnekin piiloon, kunnes asiaa edes ehditään tutkia, kehoitti Helme\nystäväänsä.\n\n-- Kuinka sinun sitten käy, rakkaani? sanoi Erkki pitäen kiihkeästi\nkiinni rakastetustaan. -- Syyttäväthän ne katalat sinuakin.\n\n-- Klinga on siellä kesteissä holhokkiaan puoltamassa, ilmoitti Helme.\nHän tekee asiassa voitavansa.\n\nReeta neuvoi Erkkiä menemään Martin luo Marjetan Kärkeen, missä\nodottaisi ainakin huomiseen päivään. -- Siihen mennessä koetamme etsiä\nkeinoja, millä sinut voisi pelastaa. Tärkeintä on saada selville, missä\nse mies piileksii.\n\nStina heittäytyi Erkin kaulaan.\n\n-- Mene, rakkaani, mene pian ennenkuin saavat sinut kiinni, rukoili hän.\n\nEteisessä kuului jo miesten askeleita. Helmeen asunnon ovea\njyskytettiin ja kysyttiin, onko Erkki Mulikka siellä.\n\nNyt oli viimeinen tilaisuus.\n\nErkki olisi vielä viipynyt, mutta koputus ovella yltyi. Helme avasi\nikkunan.\n\n-- Kulje huoneitten varjossa suon reunaa myöten metsään, neuvoi hän ja\ntyönsi ystävänsä ulos.\n\nVasta kun varjo oli liikkunut pimentoon ja siellä kadonnut, avasi Helme\noven, josta pari sotilasta tuli sisään.\n\n-- Meillä on käsky vangita Mulikka, he sanoivat.\n\n-- Kuinka niin, mitä hän on tehnyt? ihmetteli Helme.\n\nSotilaat eivät siihen mitään vastanneet, toimittivat vain tarkastuksen,\nmutta eivät mitään löytäneet. Kun he poistuivat, läksi heidän mukanaan\nmyös Helme. Ilmeistä oli, että sotilaille annettu käsky ei koskenut\nStinaa, sillä he tunsivat Klingan hoitajattaren niin hyvin, että muuten\nolisivat varmasti hänet ottaneet.\n\nReeta ja Stina jäivät hämärtyvään huoneeseen kahden kesken. Stina\nnojautui vuoteen seinustaa vastaan ja itki.\n\nÄkkiä Reeta nousi vuoteelta ja riensi viereiseen huoneeseen. Kului\nkotvan aikaa, sitten hän palasi tuoden mukanaan Kaisan. Stina katsoi\nvähän ihmetellen, sillä hän oli suomalaisvaimosta kuullut omituisia\npuheita. -- Reeta osoitti suurta toimekkuutta.\n\n-- Nyt on meidän naisten toimittava, sanoi hän.\n\n-- Sinä, Kaisa, voit saada tietoosi Gustafin olinpaikan.\n\n-- Koetan lupaukseni täyttää, vakuutti Kaisa. Kääntyen Stinaan hän\nkysyi: -- Vihaatko sinä sitä kadonnutta?\n\n-- En tiedä sanoisinko sitä vihaksi, virkkoi tyttö.\n\n-- Minä inhoan häntä, inhoan sydämeni pohjasta.\n\n-- Tahdotko välttämättömästi, että me löydämme hänet?\n\n-- Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, vastasi tyttö.\n\n-- Minä koetan parastani asian auttamiseksi, lupasi Kaisa Väinämö.\n-- Sinun on suostuttava tulemaan täsmälleen puolenyön aikana kirkon\nportaille. Sinun on ehdottomasti noudatettava minun määräyksiäni. Kun\nminä vaivun tainnuksiin, on sinun koko ajan pidettävä kättäsi minun\npääni päällä ja kiinnitettävä ajatuksesi yksinomaan inhoosi ja tuohon\nmieheen. Mitään muuta et saa ajatella, vaikka kuluisi pitempikin aika.\nSuostutko tähän?\n\nStinaa puistatti. Ajan tavan mukaan oli hänkin taikauskoinen, mutta\nnoituus häntä kammoksutti, suomalaisten noituus erittäinkin, josta hän\noli kuullut kummallisia juttuja ja kertomuksia. Toiselta puolen hän\najatteli omaa ja rakastettunsa kohtaloa. Heillä oli edessään vankeus ja\nehkä mestauslava, ellei tule todistetuksi, että se henkilö on elossa,\njonka murhaajiksi heitä epäillään.\n\nVaaran uhka voitti. Hän ilmoitti suostuvansa. He sopivat, että Stina\nmenisi asuntoonsa ja tulisi sieltä puolen yön aikana sovittuun\nkohtauspaikkaan.\n\n-- Sinun ei ole välttämätöntä saapua paikalle, sanoi Kaisa Reetalle\nStinan lähdettyä. -- Tämä päivä on tärisyttänyt liian kovasti sinun\nmieltäsi. Sinä olet väsynyt ja sairas. Kolmannen läsnäolo voisi meitä\nhäiritä. Ole täällä rauhassa. Tänä yönä vielä tai, jos väsyn liiaksi\nraskaasta ponnistuksesta, huomen-aamuna annan sinulle ne tiedot, joita\nmahdollisesti onnistun saamaan.\n\nKaisa huomasi, että Stinalta oli solahtanut kaulahuivi pois ja\nunohtunut lattialle.\n\n-- Tämä on hyvään tarpeeseen, sanoi hän tyytyväisenä. -- Jos hän vain\nvoi olla ajattelematta mitään muuta kuin tuota etsittävää miestä,\nluulen onnistuvani. -- Sitten hän kysyi: -- Vieläkö sinä tahdot, että\nErkki ja Stina vieraantuvat toisistaan ja että tyttö palautuu sitä\nentistä ajattelemaan.\n\n-- Vielä, vastasi Reeta. -- Jos se vain on mahdollista.\n\nHän käsitti, että siinä asiassa hän ei ollut noitaan sovintoa tehnyt.\nEikä hänen sydämensä olisi sellaiseen sovintoon suostunutkaan.\n\nKaisa pujotti huivin kolmeen kertaan renkaan läpi. Sitten hän teki\nsiihen kaksi solmua, purki solmut, levitti huivin levälleen ja\npudisteli sitä akkunasta. Suljettuaan akkunan teki hän uudelleen kaksi\nsolmua ja pujotti taas huivin renkaan läpi. Näin tehdessään mumisi hän\nkoko ajan loitsuja.\n\nKun alkoi lähestyä puoliyön aika, lähti Kaisa ulos. Reeta näki\nakkunasta, että hän kulki luuta kädessä asuntorivien taakse, mistä\nErkki oli kulkenut. Kuutamon valossa hän voi huomata kuinka Kaisa\nsiellä luudallaan lakaisi ja kulki takaperin. Hän ilmeisesti taikoi\nErkin askeleita.\n\nOnneksi ei siihen sattunut muita näkijöitä, kuin muuan juopunut\nmies, joka arvatenkin palasi kuvernöörin pidoista. Reeta kuuli tämän\nmurahtavan:\n\n-- Mitä sinä, akka, yöllä tietä lakaiset?\n\nKaisa peräytyi piiloon, ja mies jatkoi hoippuvaa kulkuaan.\n\nSitten ei Reeta nähnyt eikä kuullut mitään. Arvatenkin Kaisa siirtyi\nkirkolle.\n\nReeta odotti jännittyneenä. Hän odotti kauan, mutta ketään ei kuulunut.\nLinnoituksesta kuului hälyä. Kaikesta päättäen juomingit jatkuivat...\n\n\n\n\nTIETÄJÄ.\n\n\nKuvernööri Printzin luona pidettiin kemuja.\n\nEnsimmäinen uuden hallitusmiehen uusista rakennussuunnitelmista oli\nloppuun suoritettu. Helsingborgin linnoitus Delawaren vastaisella\nrannalla oli nyt kuin portin toinen puoli avaamassa tai sulkemassa\npääsyä Uuden Ruotsin siirtokuntaan.\n\nKuvernööri oli hyvällä tuulella. Hän oli käskenyt pöytään parasta,\nmitä siirtokunnassa oli tarjottavana. Neekeri Anthony, joka oli\ntarjoojana, kuljetti kuvernöörin varastosta harvinaisuuksia. Siellä\noli oikeata Ruotsista tuotua olutta ja viinaa, oli hollantilaista\nginiä, englantilaista whiskyä ja Länsi-Intian rommia, parasta mitä\nruotsalaiset tiesivät koskaan maistaneensa.\n\nKuvernööri oli hyvä juomien tuntija. Nuoruuden seikkailuaikana hän oli\nmaistellut kaikkia herkkuja, joita Euroopan maissa oli tarjottavana ja\nolikin hän käyttänyt niitä mainehikkaalla tavalla hyväkseen. Sodassa\nolivat Saksan luostarit ja itävaltalaisten ruhtinasten linnat saaneet\nhänelle avata kellarinsa, joissa oli runsaasti viinejä ja väkevämpiä\njuomia.\n\nTällaisissa kesteissä oli kuvernööri suuriääninen ja sanojaan\nsäästämätön. Hän kertoili karkeita juttuja sotaseikkailuistaan ja joi\nmonien muistojen maljat. Kuningasvainajan maljaa ei tietysti koskaan\nunohdettu. Se juotiin suurella kunnioituksella. Samoin kuningatar\nKristiinan malja. Maljoja omistettiin lisäksi leikillä paaville,\nTillylle ja munille vihollisille, mutta ei myöskään unohdettu omia\nsotapäälliköitä eikä kotimaata. Pääasia oli, että ryyppyjen määrä\nkarttui monilukuiseksi.\n\n-- Nyt on joki lukossa, iloitsi kuvernööri. -- Kukaan ei pääse siitä\nylös, ellemme lukkoa aukaise.\n\n-- Helsingborgin malja!\n\nTämä oli ties kuinka mones uudelle linnoitukselle. Sven Skute, joka oli\nollut linnoitusta rakentamassa, katsoi sopivaksi muuttaa nuottia.\n\n-- Myggenborgin malja! huusi hän. -- Siellä on niin paljon sääskiä,\nettä tuo nimi soveltuu yhtä hyvin.\n\n-- Sama se, myönteli kuvernööri. -- Joka tapauksessa se on linna, joka\ntappaa hollantilaiset sääsket, yrittivätpä ne uimalla tai lentämällä\nmeidän valtakuntaamme tulla. Ja pian on valmiina Uusi Göteborg sekä\nPrintzin Hovi. Klinga, kiiruhda töitä, että päästään siellä tuliaisia\npitämään. Saatte siellä juomingit, joiden rinnalla nämä eivät ole\nmitään. Tahdon, että siirtokunta iät kaiket muistaa, milloin kuvernööri\nPrintz alkoi hallita omassa hovissaan. Kauanko saamme vielä odottaa?\n\n-- Viimeistään kuukauden perästä saatte muuttaa sinne, lupasi Klinga.\n\n-- Hyvä on, lausui kuvernööri tyytyväisenä.\n\n-- Printzin Hovin malja ja se yhdellä kertaa pohjaan. Ja toinen Uuden\nGöteborgin malja.\n\nLuonnollisesti alamaiset tottelivat kuvernöörinsä käskyä. Maljojen\nvaikutus oli jo kauan aikaa tuntunut.\n\n-- Paljon siellä on ollut työtä Tenakonk-saarella, myönsi kuvernööri\nKlingalle.\n\n-- Paljon siellä vieläkin tulee olemaan, sillä minä tahdon sinne\nlaittaa sellaisen paratiisin, jollaista ei valtiokanslerilla ole\nkotimaassa. Minä tiedän, että suomalaiset ovat hyviä rakentajia. Minä\ntunnen suomalaiset, sillä itse olen Suomessa onnellisimmat päiväni\nviettänyt. Heidän maljansa.\n\nKukaan ei tästäkään kieltäytynyt. Kuvernööri oli avomielinen kertomaan\nsuunnitelmistaan.\n\n-- Näin puskemme jokea ylöspäin. Ylämaahan rakennetaan\npuolustuslaitoksia sitä mukaa kuin asutusta voidaan siirtää. Ehdottakaa\nnimiä!\n\n-- Ylämaa on suomalaisten asumaa, siis uutta Suomea. Annetaan sille\nSuomen paikkakuntain nimiä, ehdotti joku.\n\n-- Vaasa, huusi muuan.\n\n-- Tornio sopii kaukaisimman nimeksi, arveli kolmas. -- Perustetaan\nse sinne suurten jokien yhtymäkohtaan. Se on jo niin kaukana kuin\nLapinmaassa, ainakin Lapin porstuassa.\n\n-- Hyvähän Tornio-nimikin olisi, myönsi neljäs. -- Niin tärkeälle\npaikalle täytyy kuitenkin saada arvokas linnoitus ja sille arvokas\nnimikin. Korsholma on Suomen ylämaan linnoitus. Ristitään se uudeksi\nKorsholmaksi.\n\nNäin kului ilta juomingeissa. Puolen yön aikana alkoivat miehet\nhoippuvina hajaantua asuntoihinsa. Kuvernööri katsoi akkunasta ulos.\n\n-- Siellä on lämmin ja kaunis kuuvalo. Jaloitteleminen pitkän istumisen\njälkeen tekee hyvää. Haihduttaa vähän höyryjäkin päästä.\n\nKuvernööri lähti Skuten ja muutamien nuorien aatelismiesten kanssa\nulos. Lähestyessään kirkkoa näkivät he portailla oudon näyn. Ylimmällä\nkorokkeella makasi jotain pitkällään ja vieressä oli valkea haamu.\n\nTaikausko vaikutti heissä sen verran, että he pysähtyivät ja vaikenivat.\n\nIlmiö näytti ensin kuvapatsaalta, johon kuu loi salaperäisen valon.\nMiehet seisoivat hetken hämmästyneinä eivätkä tienneet mitä ajatella.\nVihdoin kuulivat he puhetta, kolkkoa kuin haudantakaista.\n\n-- Henkeni liitää... liitää... yli maita... meriä... pohjoista kohti.\nMinä näen saaren, joka on kuin pieni mantere. Kapea meri sen erottaa\nsuuresta mantereesta. Tämä meri on eteläosassaan kapea kuin salmi. Näen\nsuuren joen, joka pohjoisesta tulee meren lahteen... joki on sellainen\nkuin tämä Isojoki. Joen suun ja salmen välillä on niemi... ei... saari,\nkoska pohjoispuolella kapea lätäkköinen joki katkaisee niemen...\nMetsää... metsää on siellä, kuten täälläkin... Niemen tai saaren...\nmiksi sitä sanoisin... eteläkärjessä on taloja, kuten täällä... vähän\nenemmän kuitenkin... Talot ovat sellaisia kuin laivalla tullessani\nnäin Hollannissa... Yö on... pimeätä on... joku kapakka on auki ja\nvalaistu... huonossa kapakassa istuu miehiä... juovat ja päissään\nräyhäävät... Kas... kas... punatukkainen on siellä... Hän näyttää\npaholaiselta... tuo paholainen puhuu murhasta ja mestauslavasta...\nsanoo, minä haen omani... huu... Paholainenko vai ihminen... hän on\nvarmasti sama henkilö. Minun henkeni on löytänyt etsityn. Salaiset\nvoimat ovat auttaneet... Minä palajan... minä palajan takaisin.\n\nJos katsojat olisivat voineet läheltä nähdä, kuten valkopukuinen tyttö,\njoka vapisevana piti kättään kalpean, tainnoksissa makaavan naisen\npäällä, olisivat he huomanneet kylmettyneen ruumiin värähtelevän ja\nsaavan vähitellen eloa. Silmät, jotka olivat sulkeutuneet, aukenivat,\nniiden eloton ilme sai kiiltoa. Nainen, joka oli näyttänyt kuolleelta,\ntuli eläväksi.\n\nHän käänsi kasvonsa tyttöä kohti ja kuiskasi heikolla äänellä:\n\n-- Minä olen niin kovin väsynyt.\n\nMiehet, jotka aluksi seisoivat taikauskon kiinninaulaamina, tulivat\nkärsimättömiksi. Humala oli heistä osaksi haihtunut.\n\n-- Pirujako lienevät vai enkeleitä, arveli kuvernööri. -- Kumpaisiakin\nolen ennen nähnyt. En kuitenkaan naispiruja. Eteenpäin!\n\nMiehet lähestyivät kirkon rappusia. Valkopukuinen nainen säikähtää,\nhypähtää ylös. Toinen makaa edelleen portailla.\n\n-- Mitä temppuja täällä tehdään, keskiyön aikana pyhitetyllä paikalla?\närjäisi kuvernööri.\n\n-- Kas, sehän onkin Klingan lapsenhoitajatar, huomasi Sven Skute\nlähelle tullessaan.\n\n-- Ahaa! huudahti kuvernööri. -- Sama, joka on epäilyksen alainen\nmurhasta. Tietysti taas salaperäisiä juonia punomassa. Mitä sinä kirkon\nrappusilta haet? Kuka sinulla on toverina?\n\nJoku miehistä nousi katsomaan makaavaa naista.\n\n-- Kiertävä kerjäläinen, se noita-akka, ilmoitti hän kuvernöörille.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, puhui kuvernööri. -- Te olette rohjenneet käydä\nnoituutta harjoittamaan kirkon portailla puolenyön aikana. Kyllä minä\nne tavat vanhasta maasta tunnen. Kotona poltetaan noidat nuotiolla.\nLuuletteko, että pirulle annetaan täällä enemmän valtaa? Käykää, pojat,\nhakemassa sotilasvahdit tänne.\n\nKaisa yritti nousta, mutta ei jaksanut.\n\n-- Emme me mitään pahaa tahtoneet, kuului hän kuiskaavan.\n\nPelko jähmetytti Stinan kielen.\n\nPaikalle kerääntyi useita juomingeissa olleita. Heillä oli useampia\nsyytöksiä \"noita-akkaa\" vastaan. Se, joka oli nähnyt Kaisan tietä\nlakaisevan muutama hetki sitten, ilmaisi näkemänsä. Toinen oli\nhuomannut näiden naisten kiertävän kirkkoa lukien salaperäisiä lukuja.\nKolmas oli nähnyt oudon olennon pyörivän kirkon portailla kuin väkkärän\nsekä sitten kaatuvan maahan; oli luullut sitä paholaiseksi, mutta nyt\nhuomasi, että sama akkahan se oli, vaikka hänellä taisi todellakin olla\npaholaisen hahmo.\n\nMieliala joukossa kiihtyi naisia kohtaan. Kun sotilaat saapuivat ja\nkuvernöörin käskystä vangitsivat naiset, ei näillä onnettomilla ollut\nketään puolustajaa, ei edes säälijää.\n\n-- Roviolle joutavat sekä murhaaja että noita-akka, tuomitsi joku.\n\n-- Viekää ne täksi yöksi linnan vankilaan, määräsi kuvernööri. --\nKatsomme, voiko heidät jo huomenna siirtää Helsingborgiin. Heidät\ntutkitaan ja tuomitaan oikeudessa.\n\nKaisa oli niin heikko, että sotilaitten täytyi kantaa häntä.\nTaluttamalla oli Stinakin vietävä. Häntä värisytti, vaikka yö oli\nlämmin.\n\n\n\n\nERKKI LÄHTEE HAKEMAAN GUSTAFIA.\n\n\nAamulla herättyään Reeta kuuli ensimäiseksi uutisekseen mitä yön aikana\noli tapahtunut. Hän säikähti kovin ja tunsi itsensä syylliseksi. Hän\noli koko hankkeen alkuunpanija. Väinämön leski oli joka tapauksessa\nviaton. Nyt hän oli joutunut ansaan, jonka Reeta tietämättään oli\nasettanut.\n\nHelmeellä ja hänen vaimollaan oli täysi työ saada Reeta rauhoittumaan.\nTyttö tahtoi ensin mennä itse ilmoittautumaan viranomaisille.\nVihdoin hän käsitti, että Kaisan asia ei siitä mitään voittaisi.\nLisäseurauksena vain olisi, että hänkin menettäisi vapautensa eikä\nvoisi enää toimia. Stinan asia taas riippui kokonaan muista syistä.\nJos Gustaf löytyy, pääsee Stina luonnollisesti vapaaksi joutuen hänen\nvaimokseen.\n\nReetan oli Erkille saatava sana. Sitä ennen hänen täytyi tavata Kaisa\nja kuulla oliko tämän onnistunut hankkia tarvittavat tiedot. Hän lähti\nkuvernöörin tyttären luo saadakseen hänen kauttaan luvan päästä Kaisaa\nnäkemään.\n\nArmgard oli jäntevällä kädellään johtamassa kuvernöörin asunnon\nkuntoonlaittamista juhlimisen jälkeen.\n\n-- Nyt tarvitsisin sinua avukseni, sanoi tyttö.\n\n-- Miesapua on, mutta naisista on puute. Nehän kuitenkin\nsiistimistöihin parhaiten soveltuvat.\n\nReeta ilmoitti, että hänen on mahdoton jäädä, kun kotona odottavat\nhäntä välttämättömiin töihin.\n\n-- Mitäs pidät nyt asiain kulusta? siirtyi vilkas Armgard kysymään.\n-- Eikös se käy kuin nuottien mukaan? Nyt on sinun kilpailijattaresi\nkiinni. Vapaaksi hän ei pääse, ellei hänen ensimäistä sulhastaan löydy.\nJos taas löytyy, käy tytön tie suoraan vihille hänen kanssaan.\n\n-- Vangitsemiskäsky on annettu myös Erkistä, muistutti Reeta.\n\n-- Mutta häntä ei ole tavattu, vastasi Armgard Printz. Veitikkamainen\nhymy suupielissä hän lisäsi:\n\n-- Kai sinä voit siitä pitää huolen, ettei häntä tavata ennenkuin\nsopiva hetki tulee.\n\n-- Stina Dalbon kanssa vangittiin Kaisa Väinämö syytettynä noituudesta,\njatkoi Reeta. -- Minä tiedän, että hän ei ole paha ihminen. Hän on\nasunut veljeni luona, ja siellä on hoidossa hänen poikansa. Minun\ntäytyisi välttämättä tavata hänet, jotta saisin kuulla, miten pojan\nhoito nyt järjestetään.\n\n-- Kyllähän se käy päinsä, lupasi Armgard, -- kun häntä ei ole vielä\nviety Helsingborgiin. Luulen, että voin hankkia sinulle pääsyn ilman\nettä meidän tarvitsee kääntyä isäni puoleen. Ukko on nyt vähän\närtyisellä päällä.\n\nErääseen hirsirakennuksen osaan oli vankila sijoitettu. Suuri se ei\nollut, mutta ei siellä ollut paljon pidettäviäkään. Tällä kerralla\nolivat nämä viime yönä vangitut ainoat.\n\nPiikki teki vahtipalvelusta: hän käveli musketti olalla etuhuoneessa.\n\nKuvernöörin tytär meni sotilaan luo ja määräsi, että tyttö on\npäästettävä sisälle vankeja puhuttelemaan. -- Nyt on sinulla tie auki,\nsanoi hän Reetalle. -- Minä voin mennä omiin hommiini. Kun tarvitset\napua, turvaudu vastakin minuun. Se merkitsee ainakin yhtä paljon kuin\njos turvautuisit suoraan kuvernööriin.\n\nKuvernöörin tyttären poistuttua asetti Piikki muskettinsa nurkkaan,\ntervehti Reetaa tuttavallisesti ja sanoi:\n\n-- Kyllä tästä olisit sisälle päässyt ilman kuvernöörin tytärtäkin.\nKuitenkin onhan hyvä, että on myös sellainen takaamassa. Olen minäkin\nkäynyt siellä heidän luonaan juttelemassa. Ovat kovin toivottomia ja\nmurtuneita. Hyvä on, että tulit.\n\nPiikki avasi oven ja Reeta astui sisälle. Vangitut naiset olivat\ntodellakin lohdutuksen tarpeessa. Molemmat olivat myös ruumiillisesti\nhyvin heikkoja. Kaisa vähän väliä värähti hermostuksesta. Erkin kohtalo\nja hänen tehtävänsä näkyi olevan heille kaikille tärkein.\n\n-- Erkin onnistumisesta voi tulla apu ja pelastus kaikkeen, huomautti\nKaisa.\n\n-- Pahoin pelkään, ettei se pelasta kaikkea, päinvastoin, sanoi Stina\nmiettiväisenä. -- Joka tapauksessa Erkki pelastuu. Vie hänelle sana,\nettei hän huolehdi minusta. Kyllä minä asiani hoidan.\n\nKaisa Väinämö kertoi niin tarkkaan kuin muisti näkynsä, ja Stina\ntäydensi sitä kuulemansa perusteella. Mikä tuo paikkakunta oli, joka\nnäyssä kangasti, sitä he eivät voineet sanoa.\n\n-- Mutta varmasti se löytyy, kun menee meren rantaa pohjoiseen. Eikä\nkauan tarvitse mennäkään, muistutti Kaisa. -- Pitäköön vain varansa.\n\nPalattuaan Helmeen luo sai Reeta tehdä selkoa kuulemistaan. Helme sanoi\nheti arvaavansa paikan, missä punatukkainen piileilee.\n\n-- Se on Uusi Amsterdam Manhattanilla Pohjoisjoen suulla, vakuutti\nhän. -- Kaisan näky soveltuu siihen aivan selvästi. Ja onhan se\nymmärrettävissäkin, että hän on sinne siirtynyt ja sieltä apulaisensa\nkautta levittää myrkyllistä epäluuloa. Niin pian kuin hän saisi Erkin\npois tieltään, olisi hän täällä omaansa vaatimassa. Hän ei tyydy\npuolitiehen, hän tahtoo tehdä täyden leikkauksen.\n\nHetken kuluttua Helme selitti edelleen Reetalle:\n\n-- Erkin tehtävä on sangen vaikea. Paikka ei ole niin iso, ettei sieltä\nlöytäisi, mutta toinen kysymys on, miten saada mies sieltä tänne. Hän\nvihaa Erkkiä, joten hän ei Erkin toivomuksesta tee mitään. Heillä\nvoi siellä syntyä tappelukin. Punatukkainen on väkevä, vaikka Erkki\non väkevämpi. Mutta kysymyshän ei ole siitä, vaan siitä, että tulee\ntodistetuksi punatukkaisen hengissäolo, joten murhajuorut lakkaavat.\n\n-- Maltas, sanoi hän, keksittyään keinon, -- me voimme olla apuna.\nAnna Erkille ne tiedot, jotka sinulla on ja neuvo häntä ensi tilassa\nkiiruhtamaan hollantilaiseen siirtokuntaan. Pian minäkin koetan\npäästä sinne. Ja minä otan, jos mahdollista, Luukkaan mukaan.\nUutta kauppapuotia varten me tarvitsemme monenlaista tavaraa.\nVaikka hollantilaisten ja meidän välillä vallitsee kilpailu ja\nvihamielisyys, myyvät he kyllä mielellään meille tavaroita, varsinkin\njos saavat vaihdossa nahkoja tai metallia. Kuvernööri on minulle\ntuosta kaupanteosta puhunut ja minä luulen, että me pääsemme piankin\nlähtemään. Täällä on puute myös vampunista, intiaanirahasta, joten\nei punanahkojen kanssa suurempiin kauppoihin kyetä. Sinä tiedät tuon\nrahan, kalansuomuista puristetut helmet, joita me emme vielä ole\ntottuneet valmistamaan, mutta joita hollantilaisilla kuuluu olevan\nrunsaasti. -- Sano Erkille, että Uudessa Amsterdamissa tavataan.\n\nReeta kiiruhti jo samana päivänä Suomi-siirtolaan, Marjetan Kärkeen,\nmissä Erkki oli odottamassa. Marttikin oli tullut muutamiksi päiviksi\nkotiin, joten ystävykset pitemmän eron jälkeen saattoivat vaihtaa\nkeskenään mielipiteitä.\n\nErkki katsoi tarpeelliseksi selittää ystävälleen Martille asiansa,\nkertoa suhteensa Stinaan sekä sen vaaran, mihin he nyt olivat\njoutuneet. Martti, joka oli kyllä aikanaan toivonut Erkistä\nlankomiestä, ymmärsi hänet heti täydellisesti ja oli valmis\nneuvottelemaan parhaasta menettelytavasta vaaran torjumiseksi.\n\nReeta saapuessaan illalla tupaan huomasi, että kaikki siellä sisällä\nparhaansa mukaan suunnittelivat Erkin ja Stinan onnen rakentamista.\nHänestä tuntui oudolta ottaa osaa tähän keskusteluun. Hän puolestaan\nkoetti teroittaa kuinka tärkeätä oli Erkin etsintätyö. Ja hän teki\ntarkkaan selkoa tiedoistaan.\n\n-- Mutta jos sinä sen roiston haalit siirtokuntaan näytteeksi, että hän\non elossa, samalla sinä morsiamesi heität hänen syliinsä, muistutti\nMartti. -- Kiusallinen on asemasi, mutta muutakaan neuvoa ei liene.\n\n-- Käsitän kaiken tämän, myönsi Erkki. -- Samalla tiedän kuitenkin,\nettä Stina ei koskaan tule tuon miehen vaimoksi. Onneksiko vai\nonnettomuudeksi lie etsimistyöni, minä käsitän sen kuitenkin\nvelvollisuudekseni.\n\nYstävykset sopivat, että Martti lähtee aamulla aikaisin saattamaan\nErkkiä joen yli ja ohjaamaan oudolla matkalla alkuun. Paras oli mennä\nnyt poikkimaisin sitä polkua, jota intiaanit sekä valko-ihoiset olivat\ntottuneet käyttämään pohjoisesta päin Delawarelle tullessaan. Uusi\nAmsterdam oli siksi tunnettu, että jokainen punanahkakin pystyi sinne\nopastamaan.\n\nKaisa Väinämön vangitsemista surtiin Marjetan Kärjessä kovasti. Leena\noli häntä oppinut pitämään hyvänä ystävänään. Luonnollisesti päättivät\nhe hoitaa poikaa kuin omaansa. Reeta katsoi sen huolenpidon erityisesti\nomakseen.\n\nPieni Antti Väinämö ei tajunnut orpouttaan. Hän kysyi kyllä äitiään,\nmutta rauhoittui pian. Ja hän nukkui kaulakkain ystävänsä ja\nleikkitoverinsa Martti Marttisen, nuoremman, kanssa vuoteessa.\n\n\n\n\nRETKELLÄ.\n\n\nOli lämmin kesäaamu, kun Martti Marttinen lähti Marjetan Kärjestä\nsoutamaan ystäväänsä Erkki Mulikkaa Delaware-joen yli.\n\n-- Me olemme olleet kovin hajallamme näiden rakennuskiireiden aikana,\npuheli Martti. -- Se on häirinnyt uutisasutustamme ja uhkaa myös\nhajoittaa meidät erilleen. Olen sitä mieltä, että heti kuvernöörin\nHovin valmistuttua, siis jo tänä syksynä, täytyy tarmokkaasti tarttua\nkiinni oman pysyväisen kodin rakentamiseen. Minä puolestani olen täysin\nmieluisen paikan löytänyt. Se on vielä enemmän ylämaassa kuin tämä\nMarjetan Kärki. Se on Tenakonk-saarta vastapäätä mantereen puolella\nkahden joen välissä. Saaren ja mantereen välinen vesi on kapea ja sillä\nkohdallaan kauniisti kiemurtava. -- Kenties soudankin sinut sieltä\nkautta.\n\nSiro savolaismallinen vene liukui nopeasti Delawarea Martin soutaessa\nvoimakkailla vedoilla ja Erkin huovatessa peräteljolta. Hetken kuluttua\ntulivat he kuin lahden pohjukkaan tai joen suuhun. Martti viittasi\noikealle kädelle:\n\n-- Tuo on se saari, jolle Göteborgin linna ja Printzin Hovi\nrakennetaan. Ne ovat lähempänä Isoajokea. Me lähdemme näitä kapeita\nvesiä, niin näytän mieluisan asuntopaikan.\n\nNiillä tienoilla olivat rannat matalat ja maat vesiperäiset.\nVesilintuja, joutsenista ja hanhista lähtien, uiskenteli ruohistojen\nvälisissä vesissä lukemattomia. Salmeen tuli pieniä jokia molemmin\npuolin. Majavat olivat tehneet patoja ja siten salvanneet seudun vielä\nvesiperäisemmäksi. Erkki tunsi itsensä vähän pettyneeksi.\n\n-- Kuinka tällaiseen märkään paikkaan itsellesi kotia etsit? huomautti\nhän ystävälleen. -- Kumpuja ja vaarojahan me näihin saakka olemme\nainoina sopivina pitäneet. Niin oli meillä Vermlannissa ja niin oli\nesi-isillämme Suomen Savossa.\n\n-- Malta vähän, hyvä ystävä, tyynnytteli Martti. -- Katso toki tämän\nluonnon yltäkylläisyyttä. Katso, mikä voimakas kasvullisuus. Maapohja\non parasta, mitä tässä maassa vielä olemme nähneet. Ja se on paljon\nsanottu, sillä hyvää täällä on kaikki. -- Hetken soudettuaan hän\nlisäsi: -- Kumpuiset maisemat ovat kieltämättä kauniit, ja mäellä\nolevasta talosta on komeata katsella. Mutta sellainen asumistapa ei\nole käytännöllisintä. Kylmemmissä seuduin oli korkealla asuminen\ntarpeellista sen vuoksi, että alempana asui halla. Matalien paikkojen\nviljeleminen oli vaaranalaista. Halla pyrki kiipeämään mäkienkin\nkuvetta ylöspäin. Täällä ei tarvitse sen vuoksi korkealle kavuta. --\nMitäs sanot näistä seuduista?\n\nVene oli lipunut seudulle, joka rehoitti luonnon rikkautta. Vahvat\ntammimetsiköt verhosivat pienikumpuista seutua rannasta saakka. Terävä\nlahti leikkasi korkeampaa rantaa. Sillä seudulla ei näkynyt suota.\n\n-- Eikö tämä ole kuin paratiisin yrttitarhaa kysyi Martti viitaten\nvasemmalla näkyvää maisemaa. -- Tähän paikkaan olen minä mielistynyt,\ntähän tahdon Marttisen suvulle kodin perustaa. Jos se suku kasvaa ja\nlaajenee, levitköön tästä muualle. Katsos, eikö tuossa lahden kupeessa\nole mitä ihanin asuinpaikka?\n\nErkki ei voinut muuta kuin myönnytellä. Hän tunnusti, että siihen saa\nhyvän kodin. Martti selitti edelleen:\n\n-- Kun kävin siellä Suomessa Rautalammilla vanhan sukuni kotipaikoilla,\noli siellä silmiä hivelevä lehtomaisema ja tämänsuuntainen lahti,\njonka rannalle olisin kotini tehnyt, jos sinne olisin jäänyt sen\njälkeen, kun Leenan kanssa häät pidettiin. Lahden teräväsärmäisten\nreunojen vuoksi kutsuttiin sitä Hammaslahdeksi. Se mikä Suomeen jäi\nsilloin tekemättä, se tehdään nyt tänne. Uusi Marttila laitetaan tähän\nHammaslahteen. Toivon, että kuukauden perästä jo kirves heiluu tämän\nkodin rakentamisessa.\n\nPitkin rantoja soudeltaessa Martti esitti suunnitelmiaan. Hän tekee\nalunpitäen isomman tuvan, jottei heti ole ahdasta. Sauna tulee tähän\nrannalle, luonnollisesti. Pellot on mainio saada pitkin rantoja.\n\nKierrettäessä Tenakonk-saarta yläpuolelta havaitsi Erkki maisemat\nniin alaviksi, että ne ovat silloin tällöin veden alla. Mutta\nruohokasvullisuus oli niillä hyvä, ja Martti kertoi Kokkisen valinneen\nne itselleen heinämaiksi. -- Kokkinenkin aikoo tänne takamaahan\npysyväisen kodin laittaa, jotta olisi, kuten hän sanoo, lapsillekin\njakaa, vaikka perhe suureksi paisuisi.\n\nVeneen tullessa avoimelle Delaware-joelle kuvasi Martti maisemia.\n\n-- Vähän matkan päässä vasemmalla kädellä laskeutuu tähän suurempi\njoki. Näiden jokien välinen niemeke on mieluisa intiaanien\nasuntopaikka. Houkutteleva se on valkoisillekin. Me olemme aikoneet\nsyksymmällä tulla tänne joukolla ja ottaa sen huostaamme yhteisiä\ntarpeita varten. Siellä Takamaassa on mainio metsästää ja kalastaa.\n\nNyt oikaisi Martti veneellään Delaware-joen poikki. Leveällä virralla\nkeinuttivat aallot pientä venettä. Toiselta rannalta hän etsi sopivan\npiilopaikan, mihin voisi veneen kätkeä.\n\n-- Minä saatan sinua jonkun verran, jotta tutustuisimme näihin tämänkin\npuolen maisemiin, sanoi hän, ja vahvistettuaan itseään eväillä lähtivät\nystävykset tuntemattomia seutuja kohti.\n\nIlmansuunta oli heillä selvillä, mihin oli kuljettava. He arvasivat\nkyllä tuolla tuonnempana jonkun polunkin tulevan näkyviin. Maisemat\nolivat suurin piirtein samanlaisia kuin joen toisellakin puolen,\njoskaan ei niin viljavan muhevia. Oli muutamia korkeampia vaaroja,\njoilta oli soma näköala jokilaaksoon.\n\nJuuri ennenkuin Martti palasi takaisin veneelleen ja kotiin, nousivat\nhe eräälle tällaiselle mäelle. Rinne kasvoi matalampia lehtipuita sekä\nvesakkoa ja köynnöskasveja, joten läpikulku oli hankalaa. Samalla he\njoutuivat metsän sisustaa tarkemmin näkemään. He tekivät havainnon,\nettä suurin osa näistä puista ja pensaista oli hedelmiä kasvavia.\nOmenapuitten oksat painuivat paikoin niin raskaina alas, että olivat\ntaittumaisillaan. Toisissa puissa väikkyi persikoita ja luumuja.\nKirsikat heloittivat kuin suuret tuomenmarjat. Pähkinöitä oli useampia\nlajeja.\n\nOsa hedelmistä ja marjoista oli kypsiä, osa vasta kypsymässä.\nUteliaisuuden houkuttelemina maistelivat miehet näitä luonnonantimia ja\ntunsivat useimpien maun sangen miellyttäväksi.\n\n-- Kyllä vain tämä maa on ihmeellinen verrattuna siihen siellä kotona,\nmistä läksimme, ihmetteli Erkki. -- Hedelmiä, meille aivan outojakin,\nkasvaa niin paljon, että yksistään niistä jo pystyy kokoamaan\nvälttämättömän ruuan talven varaksi. Olen huvikseni maistellut noita\npieniä mustikannäköisiä marjoja, joita täällä kasvaa, paitsi pienissä\nvarvuissa, kuten siellä kotona, myöskin pensaissa, jopa puissa.\nMaistelepas, niin huomaat, että mustikoita ne todellakin ovat.\n\nHän tarjosi muutamia puusta ottamiaan marjoja toverilleen.\n\n-- Niin on, niin on, myönsi Martti. -- Kyllä täällä mustikat puissa\nkasvavat. Paljon täällä on toisin kuin siellä. Ei meillä siellä kotona\nollut mustia vattujakaan, joita täällä on niin runsaasti, että niiden\npiikkisiin varsiin on aivan sotkeutua.\n\nKun miehet olivat tulleet laelle, avautui valtava näköala kaikille\nsuunnille. Metsä, loppumaton metsä oli tuolle näköalalle ominaisinta.\nSitä paloittelivat kapeat kirkkaat hopeajuovat, joet, joista Delaware\noli valtavin.\n\nKuumaksi oli kesäpäivä käynyt. Vaaran laki hautui tässä lämpimässä.\nMiehille oli kiivetessä tullut hiki.\n\n-- Totta puhui Klinga, kun siellä kotona ensin näitä seutuja kuvaili,\nmuisteli Erkki, -- totta puhui, että täällä vallitsee kesällä saunan\nkuumuus auringonpaisteessa. Mitäs meiltä muuta puuttuu kuin vastat, ja\nniitäkin saa mainioita näistä puista. On valitsemisen varaa.\n\nErkki oli erinomaisen ihastunut tähän luontoon ja maisemaan. Hän\nvakuutti Martille pitävänsä tästä enemmän kuin Hammaslahdesta.\n\n-- Ellei olisi niin kaukana muista, en hetkeäkään epäilisi kotiani\ntälle mäelle perustaa, sanoi hän. -- Mahdollista on, että tänne se uusi\nMulikka vielä syntyykin, tänne vaaralle, muistoksi siitä Mulikasta,\njoka sinne vanhaan maahan Lehtovaaran kupeelle jäi.\n\nSynkkä hiljaisuus vallitsi asumattomassa salossa. Ystävykset koettivat\npäästä sellaiseen varjopaikkaan; mihin vähän tuulenhenkeä kävisi.\nHetken levättyään he sitten erosivat. Martti palasi venettä kohti.\n\nErkki otti maisemista ja auringosta merkin ja lähti jatkamaan\nmatkaansa. Jonkun matkan päässä mäen alla hän yhtyi polkuun, jota\nlähti seuraamaan. Pimeän tullen hän yöpyi metsään, valiten makuupaikan\nsellaisen, että voi olla turvassa matelijoilta.\n\nYö asumattomassa aarniometsässä, yksinään luonnon suuressa\nhiljaisuudessa on niin valtava, ettei sen vaikutusta voi sanoin\nselittää. Hiljaisuus on vain harhaluuloa, sillä joka hetki voi erottaa\nerilaisia ääniä. Whip-poor-will huutaa yksitoikkoista, valittavaa\nsäveljaksoaan ikäänkuin sen olisi vilu tässä yön tukahduttavassa\nkuumuudessa. Apinalintu päästelee ääniään. Käkikään ei puutu\nseurasta, vaikka se on laiska kukkumaan. Aamun tullen lintujen äänet\nmoninaistuvat.\n\nJa kuivuneet oksat katkeilevat silloin tällöin, kun peura tai\nkauris kulkee purolle juomaan. Hirvikin on vallan yleinen. Pieni\npuhvelilaumakin voi painautua Delaware-joelle, vaikka se on täällä\nharvinaisuus.\n\nSuhteellisesti vähän virkistyneenä jatkoi Erkki aamulla aikaisin\nmatkaansa. Koko päivänä hän tapasi vain muutaman intiaanin matkalla\npohjoisesta etelää kohti etsimässä mieluisaa asuntopaikkaa sieltä,\nmissä majavannahkojen saanti olisi helppoa.\n\nSuuret vedet näkyivät, mutta kun niiden rannat olivat osittain pahasti\nmeriveden huuhtelemia, kuletti polku suurelle Pohjoisjoelle kiertotietä\nuseita maileja joen suusta ylöspäin. Siellä oli kalliojyrkänteitä, ja\nvuori kohosi pystysuoraan kuin seinä joesta.\n\nMatalammalla kohdalla oli intiaanien kylä Hobock. Siellä vietti Erkki\nviimeisen yön. Seuraavana aamuna lauttasivat intiaanit hänet joen\ntoiselle puolelle.\n\nNiin hän tuli matkansa päämäärään, Manhattanille, jonka eteläisessä\nkärjessä oli Uuden Amsterdamin linnoitus ja kauppakylä.\n\n\n\n\nUUDESSA AMSTERDAMISSA.\n\n\nErkki Mulikka oli tullut Manhattan-saaren luoteiskulmalle. Siellä\nasuivat ne intiaanit, jotka parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat koko\ntämän merkillisen saaren myyneet Pietari Minuitille hollantilaista\nsiirtokuntaa varten mitättömän vähäisestä hinnasta.\n\nTäältä johti polku metsien läpi hollantilaisten asumaan osaan saarta.\nPolku vei osittain joen uomaa, osittain kallioisia jyrkänteitä. Vihdoin\nalkoi joku yksinäinen uutisasutustalo näkyä. Nämä olivat eurooppalaisen\nasutuksen ensi päiviä näillä tienoin.\n\nAivan eteläisimpään kärkeen saapuneet tulokkaat olivat pystyttäneet\npaalutuksen joen rannalta salmen rantaan saaren poikki. Se oli\nkauppakylän suojavarustus ulospäin. Kylän sisällä oli pieni linnoitus\nja sen ympärillä ryhmä pieniä taloja. Kylän valtakatu kulki joen\nperkaamatonta rantaa. Sen varrella olivat kauppapuodit ja kapakat sekä\nyleensä kaikki tärkeimmät paikat.\n\nErkki käveli ensin tätä \"valtakatua\" tutustuakseen kylään. Kadun\neteläpää päättyi kallioihin, joita nousuvesi huuhtoi. Siihen oli tehty\ntilapäinen laituri laivoja varten. Jonkun matkan päässä rannasta oli\nkallioita, jotka oli ulkosatamaksi valittu. Välillä olevaa matalikkoa\noli alettu täyttää, vaikka työ oli vielä aivan kesken.\n\nErkki etsi sivummalta asunnoksi merimieskapakan. Sen yläkerrasta hän\nsai pienen komeron itselleen vuokratuksi. Ensi tehtäväkseen hän lepäsi\nmatkan jälkeen ja suunnitteli asiansa ajamista.\n\nSitten hän aloitti rohkeasti etsimistyönsä. Hän teki kiertomatkan\nkapakoissa, työpaikoilla ja satamassa. Mutta hän ei tavannut missään\npunatukkaista. Illemmalla hän ryhtyi uudelleen toimeen mutta yhtä\nhuonolla tuloksella. Seuraavakaan päivä ei tuonut selvyyttä. Hän\ntuli siihen johtopäätökseen, että etsitty mies ei ollut ainakaan\ntällä kerralla Uudessa Amsterdamissa. Hän saattoi sinne tulla jokea\nja rannikkoa kulkevissa laivoissa tai maata myöten samaa tietä, jota\nhänkin oli tullut. Sen vuoksi hän piti silmällä erittäinkin satamaa.\n\nVaikka Uusi Amsterdam kaupunkina oli vielä aivan vähäpätöinen,\noli siinä joltinenkin laivaliike. Hollantilaisilla oli useampia\npieniä laivoja, jotka pitivät yllä yhteyttä ylemmäs joen varrelle\nperustettujen siirtokuntien kanssa. Myös oltiin vilkkaassa\nvuorovaikutuksessa Long Islandin kanssa, jonka pienet siirtokunnat\nelivät pääasiassa kalastuksella. Erittäinkin pyydettiin niitä kaloja,\njoiden suomuja puristettiin intiaanirahoiksi, vampunihelmiksi.\n\nEnglantilaiset sekä New-Haven-siirtokunnasta että myös etelästä,\nVirginiasta, kävivät kaupanteossa hollantilaisten kanssa. Satamassa\nsaattoi tavata myös meren yli purjehtineen verrattain ison laivan.\n\nErkillä oli tässä kaikessa katsomista. Aikansa kuluksi hän palkkautui\nlastaustöihin ja teki vähitellen tuttavuutta eräiden työmiesten\nkanssa. Ruotsinkielen taitonsa avulla hän sai jotakuinkin selkoa\nhollantilaisten puheesta.\n\nViikon verran odotettuaan huomasi hän, kantaessaan rakennusaineita\nlaivasta, vihdoinkin punatukkaisen puuhailevan pienessä jokipurressa,\njoka juuri äsken oli tullut suuremman laivan kupeelle jokivarrelta.\nErkki ei ollut ainoa, joka teki tärkeän huomion, sillä hänet oli jo\naikaisemmin huomattu.\n\n-- Tuosta saat miehen, jota tarvitset, sanoi punatukkainen purren\nkipparille. -- Hän on vieras täällä eikä kukaan kysele häntä, vaikka\nkatoaisi ikipäiviksi.\n\nKippari tähysti Mulikkaa, joka juuri kantoi raskasta taakkaa maalle.\n\n-- Ei hän liene aivan helposti otettavissa, hän lausui matalalla\näänellä.\n\n-- Ellemme saa väkivallalla purteen, saamme ainakin viekkaudella,\nneuvoi Gustaf. -- Kun hän on täällä, on hänet helppo toimittaa\nKarhusaareen ja siellä kyllä Nicholas Koorn hänen niskansa taivuttaa.\n\nErkki ei luonnollisesti kuullut mitään tästä keskustelusta. Hän kehitti\npäässään tuumaa, miten saisi punatukkaisen lähtemään Christinaan.\n\nGustaf nousi purresta maihin ja kulkiessaan läheltä Erkkiä tervehti\nhäntä, huomauttaen:\n\n-- Kas onhan täällä niitä vanhan maan ystäviä. Eikö enää miellyttänyt\nChristinassa olo?\n\n-- Eipä siellä mitään hätää ole, vastasi Erkki. -- Kyllä sinne sopii.\nSovit sinäkin, juuri sinua siellä odottavat.\n\n-- Onpa hyvä, että ollaan jo niin pitkällä, että minua odotetaan,\nlausui Gustaf. -- Siihen olen halunnut päästäkin. Ehkä sinäkin jo\nhaluaisit minua sinne. Ja luovuttaisit sen, jonka olet minulta\nryöstänyt. Mutta se, että sinä olet vielä hengissä, todistaa, että asia\nei ole vielä lopussa. Hirsipuu, se on sinun osasi. Sitten minä omani\nhaen.\n\n-- Silloin saat odottaa kauan, sanoi Erkki kiivaasti ja ryhtyi taas\ntyöhönsä. Hän oli aikonut rauhallisesti keskustella punatukkaisen\nkanssa, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän ei voinut teeskennellä.\n\nPunatukkainen ei malttanut olla vielä lähestymättä suomalaista.\n\n-- Minun kärsivällisyyteni on alkanut loppua, kähisi hän. -- Siellä\nsiirtokunnassa käy kaikki niin hitaasti. On mahdollista, että lähden\nsinne jo piankin. Mutta, usko se, sinä et tule minun kanssani. Me emme\nsovi samaan siirtokuntaan.\n\n-- En seuraasi ikävöi, sanoi Erkki. -- Mielelläni jään tänne, jos sinä\nmenet siirtokuntaan.\n\nGustaf vetäytyi toveriensa luo purteen. Erkki huomasi hetken kuluttua\npurren ja miehet hävinneiksi. Mihin ne olivat menneet, sitä hän ei\nkeksinyt. Työtoverilleen hän selitti, että tuota punatukkaista on\netsitty Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Hän pyysi tätä painamaan mieleensä\nmiehen piirteet.\n\n-- Kyllä minä ne kasvot ja tuon pään aina muistan, vakuutti Erkin\nhollantilainen työtoveri. -- Ei hän ole ensimmäistä kertaa täällä. Hän\nkuuluu Killian van Rensselaerin joukkoon ja liikkuu hänen asioillaan.\nToisinaan häntä ei näe viikkokausiin, toisinaan hän taas viipyy täällä\nuseita päiviä. Vakituisesti hän asunee Killian-herran linnoituksessa\nRensselaersteënilla. Hänen hommansa näyttävät olevan hyvin salaperäisiä.\n\nLaivaa purettiin iltapimeään saakka.\n\nPimeässä sattui tapaturma. Kun Erkki Mulikka otti laivan kupeelta\nraskasta lautataakkaa hartioilleen, luiskahti hänen jalkansa ja\nhän putosi veteen. Viedessään taakkaansa maihin työtoveri huomasi\nonnettomuuden niin myöhään, että kun hän ehti katsomaan laivan laidan\nyli ulkosivulle, ei hän siellä nähnyt muuta kuin uivia lautoja ja\nkadonneen lakin. Hän hälyytti väen liikkeelle, vene pantiin kiertämään\nlaivan ympärystää ja seipäällä koetettiin tavoitella pohjaa. Mitään ei\ntavattu. Pimeys teki tarkemman etsimisen mahdottomaksi.\n\nKun mies oli tuona kuumana kesäpäivänä tehnyt raskasta työtä, päätti\nlaivaväki, että hän oli kuumuuden rasituksesta pyörtynyt ja painunut\npohjaan. Vain tämä voi selittää miten kaikki tapahtui niin äänettömästi.\n\nKun kadonnutta työmiestä vielä etsittiin laivan luota, riensi pieni\npursi Hudson-virtaa ylöspäin illan pimeydessä. Tämä pursi oli ollut\nlaivan kupeella piilossa ja ottanut hiljaa saaliinsa, kun se, kaulan\nympäri kietoutuneen silmukan vetämänä, putosi veteen. Pursi pääsi\nhiljalleen pimeässä irtautumaan laivasta ja loittonemaan ennenkuin\ntapaturma herätti yleisempää huomiota.\n\nPurren pohjalla makasi vahvasti nuoriin sidottuna Erkki Mulikka,\njonka kaulan ympäriltä oli silmukka höllennetty. Vangitun luona piti\npunatukkainen vahtia ja ilkkui onnettomalle:\n\n-- Katsoin parhaaksi muuttaa menettelytapaani. Minä lähden nyt sinun\nsijastasi Stinan luo. Minullehan hän kuuluukin ja minä otan nyt omani.\nOn yhdentekevää hirtetäänkö sinut vai jätetäänkö henkiin. Meidän\nrauhaamme et enää pääse häiritsemään.\n\nErkki kuuli tämän katalan miehen puheen. Hänen nyrkkinsä olivat\npuristuneina, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Kauhun kuvat kiitivät\nmielikuvituksessa hänen silmiensä ohi.\n\nHetken kuluttua pysähtyi pursi kalliorantaan. Punatukkainen ja hänen\ntoverinsa kantoivat sidotun vangin linnoituksen portista sisälle.\n\nPurren kippari selitti karkeaääniselle vartijalle:\n\n-- Tässä on työvoimaa linnoitukseen niiden tilalle, jotka lähtevät\nkauppa-asioille. Alussa hän kai on vastahakoinen, mutta Koorn on\ntottunut äkäpussit kesyttämään. Tällä miehellä on se etu, että häntä ei\nsuurin kuulustella. Hän on vain tilapäisesti tullut siirtokuntaan, eikä\nhänellä ole omaisia ja ystäviä. Hänestä ei mitään melua tehdä.\n\n-- Viekää tornikamariin, komensi vartija.\n\nErkki tunsi kohta olevansa tukehduttavan lämpimän huoneen lattialla.\nHänen kätensä ja jalkansa oli päästetyt siteistä. Ovi oli teljetty,\nja akkuna, pieni aukko, oli ylhäällä saavuttamattomissa. Huone oli\nosittain niiden portaiden alla, jotka johtivat torniin.\n\nVanki tunsi ruumiissaan väsymyksen herpaantumista. Hän oli liian\nvoimaton harkitsemaan pelastustaan.\n\nHorroksissa maaten hän yön aikana kuuli portaita kuljettavan ja\nraskaita esineitä kannettavan.\n\n-- Me joudumme matkaan ennen päivän koittoa, sanoi joku ääni. -- Lasti\non jo pian laivassa. On sekä väkevää että pistävää. Kyllä niillä\nvaihdetaan lasti nahkoja.\n\n-- Minun matkallani voi ehkä tulla häiriöitä, lausui toinen, jonka\nErkki horroksissakin tunsi punatukkaisen ääneksi. -- Aion viettää nyt\nhääni ja tuoda vaimon mukanani tänne.\n\nErkki koetti pysytellä hereillä. Mutta luonto vaati osansa. Hän nukkui\npian sikeään uneen.\n\n\n\n\nGUSTAF VAATII OMAANSA.\n\n\nNe juorut Gustafin katoamisesta, joita oli Helsingborgin linnoitukseen\nja sieltä muuallekin järjestelmällisesti levitetty, olivat\nkulkeuneet myös Stinan isän korviin, vaikka hän ei niitä ottanut\nvakavalta kannalta. Mutta kun hänen tyttärensä vangittiin ja kun\nmurhaan syylliseksi mainittu Erkki Mulikka katosi paikkakunnalta,\ntuli Nils Dalbon mieliala sangen synkäksi. Hän ei jaksanut uskoa\nmurhaa mahdolliseksi, mutta ei hän osannut selittää ihmeellistä\nkatoamistakaan. Miksi Gustaf ei tule hakemaan omaansa? Miksi hän kiusaa\nkoko siirtokuntaa rikoshuhuilla? Myös Stinan äiti vuodatti asian\njohdosta katkeria kyyneleitä.\n\nNäytti siltä, että siirtokuntaan ei sillä hetkellä kukaan ollut\ntervetulleempi kuin punatukkainen Gustaf. Kaikki olivat valmiit\nottamaan hänet avosylin vastaan.\n\nHänen saapumistaan odotti myös Stina, joka Kaisa Väinämön kanssa\noli siirretty Helsingborgin linnan vankilaan. Niinikään odotti\nStina jotakin tietoa Erkistä, josta hän ei ollut kuullut mitään sen\nkohtalokkaan illan jälkeen, jolloin tämä hänen pyynnöstään pakeni\npimeyteen. Hän tiesi, että Erkki oli lähtenyt vihamiestään etsimään.\nOliko hän löytänyt? Miten olivat he keskinäiset asiansa selvittäneet?\nOlivatko he tulossa? Nämä kaikki olivat kysymyksiä, jotka risteilivät\nusein Stinan ajatuksissa.\n\nJa tätä monien kysymysten sarjaa hän jatkoi uusilla kysymyksillä.\nMitä sitten seuraa, kun Gustaf tulee tänne? Erkki pääsee vapaaksi\nepäluulosta. Myös hän itse pääsee vankilasta -- mutta mihin?\nMestauslava kyllä välttyy, mutta sen sijaan uhkaa häntä kauheampi,\nuhkaa pakollinen avioliitto vihatun miehen kanssa.\n\nHän ei salannut näitä ajatuksiaan onnettomalta vankilatoveriltaan.\n\n-- Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin, vakuutti hän. -- Minä\ninhoan häntä, minä vihaan häntä. Luultavasti ei minulla ole muuta\nkeinoa kuin hukuttaa itseni.\n\n-- Älä toki niin toivoton ole, lohdutti Kaisa. -- Pelastuksen teitä on\nmonenlaisia.\n\nNils Dalbo tuli tytärtään katsomaan.\n\n-- Siinä asiassa, jonka tähden sinut on vangittu, alkaa tutkinto\nhuomenna, ilmoitti hän. -- Kuvernööri tulee itse oikeutta istumaan. Hän\non jo asettanut lautakunnan. Olisi nyt perin tärkeä voida todistaa,\nettä Gustaf on elossa. Siihen raukeaisi heti koko syyte.\n\n-- Kunhan odotetaan, vielä se asia voidaan todistaa, vakuutti Stina.\n\n-- Kuvernööri ilmoittaa jo liian kauan odottaneensa. On mahdollista,\nettä hän ei enää odota.\n\n-- Minulla on syytä luulla, että aivan pian saamme tietoja Gustafista,\nsanoi Stina.\n\nHän saattoi isäänsä ovelle ja sanoi:\n\n-- Lohduttakaa äitiä. Vakuuttakaa hänelle, että kyllä nämä asiat vielä\nhyvin päättyvät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna käytiin Stina hakemassa oikeuden istuntoon.\n\nKuvernööri Printz ei ollut hiukkaakaan lainoppinut. Hän tunsi sen itse\nja sen vuoksi hän oli halunnut tuomariksi siirtokuntaan lainoppinutta\nmiestä. Kun sitä ei saanut, täytyi hänen itsensä edustaa myös lain\nja oikeuden korkeaa arvovaltaa. Siltä varalta hän oli jo lähtiessään\nvaroittanut, etteivät kovin hämmästyisi, jos tuomiot eivät aivan lain\nkirjaimen mukaan sattuisi. Hänen johtamissaan oikeuden istunnoissa ei\nnoudatettu mitään muodollisuuksia. Hän käsitti, että alussa hänen oli\nvoitettava asema ankaruudella, ja sen vuoksi hänen täytyi tehdä tuomiot\njyrkiksi.\n\nKlingan lapsenhoitajattaren, Stina Dalbon asia oli ensimmäinen\nmerkittävämpi juttu, joka joutui hänen ratkaistavakseen. Tyttöä vastaan\ntehty syytös oli raskas ja perin salaperäinen. Syytetty ei tunnustanut\nmitään ja turhaan kuvernööri yritti kovuudellakaan taivuttaa häntä\ntunnustamaan.\n\nKuta pitemmälle kuulustelua kesti, sitä hämärämmältä asia näytti.\n\nHän selaili lakikirjaa, suuttuen ja tuskastuen sitä enemmän kuta\nvähemmän hän siitä selvää sai. Oliko hän mikä kirjanoppinut? Hän\noli tottunut sodassa antamaan tuomioita, mutta niitä ei perustettu\nmihinkään pykäliin. Tuomioiden piti olla käytännöllisiä, niillä piti\nsaada aikaan se mihin tähdättiin. Muodoista vähät väliä.\n\n-- Mestattavaksi ja oikea käsi pois sahattavaksi, kuului yhtäkkiä\nkuvernöörin tuomio, yllättäen täydellisesti koko salintäyteisen\nkuulijajoukon.\n\nLautakunnan jäsenet katsoivat ihmetellen toisiinsa, mutta ei kukaan\nuskaltanut ääntään korottaa.\n\nStina vaipui pyörtyneenä lattialle.\n\nKuvernööri oli mielestään antanut oikean ja viisaan tuomion. Hänellä\nei ollut aikomusta panna sitä täytäntöön -- hänestähän se riippui. Kun\nnäin raskas rangaistus on uhkaamassa, pannaan varmasti kaikki voimat\nliikkeelle oikean selvityksen saamiseksi. Tuomio oli siis kuvernöörin\nmielestä vain uhka, joka pakottaisi totuuden esille.\n\nSamalla kuvernööri määräsi, että vapaamiestä Erkki Mulikkaa oli\netsittävä yli koko siirtokunnan ja tavattaessa oli hänet kiinniotettava\nsekä sidottuna linnoitukseen lähetettävä, jotta sama rangaistus voisi\nhäntä kohdata.\n\nSekin oli tarkoitettu enemmän uhkaukseksi kuin käytännössä\ntoteutettavaksi.\n\nEnnenkuin Stina vietiin takaisin vankilaansa joen toiselle puolen, sai\nhän tervehtiä ja tavata vanhempiaan. Sydäntäsärkevä oli Stinan kohtaus\näitinsä kanssa. He eivät nähneet tuomiossa mitään valopilkkua. Millä\nhetkellä tahansa voidaan tuomio panna täytäntöön. Näkisikö äiti enää\ntämän jälkeen lastaan?\n\nIsä ei ollut yhtä toivoton. Hän ymmärsi, että tuomio oli ehdollinen.\nHän katsoi kuitenkin viisaimmaksi olla tyttärensä huolia lieventämättä\nenempää kuin oli välttämätöntä.\n\nSaman päivän iltana kuvernööri Printz hämmästyi aika lailla. Hän oli\njuuri lopettanut ilta-ateriansa, kun eräs mies pyysi tavata häntä.\n\nSe oli Klas.\n\n-- Mitä sinulla nyt on asiaa? kysyi kuvernööri lyhyesti.\n\n-- Armollinen herra, alkoi Klas nöyrästi. -- Tulen ilmoittamaan, että\nse mies, jonka murhasta Stina Dalbo on tänään tuomittu, on elossa.\nYhä vieläkin olen järkytettynä säikähdyksestä, jonka tänään sain,\nkun näin ystäväni ilmielävänä edessäni. Luulin ensin häntä haamuksi\nja aioin paeta. Hän huusi minulle: 'Mies, oletko hullu? Etkö minua\ntunne? Tervehdi toki toveriasi, joka on pitkältä matkalta palannut ja\nansaitsee hyvän ryypyn tervetuliaisiksi.' Toinnuttuani moitin häntä\nsiitä, että hän oli saanut suurta häiriötä aikaan, ja sanoin, ettei\nStina hänelle voi poissaoloa antaa anteeksi. 'Enpä luullut, että hän\nniin kaipaa minua', hän sanoi. 'Hänen mielensä lienee aika lailla\nmuuttunut.' Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä oli\ntapahtunut. Hän oli kaikesta pahoillaan, mutta ilmoitti kaiken nyt\nhyvittävänsä. Hän on valmis menemään naimisiin ja lähetti minut sitä\nvarten asialleen. Klas veti paperin taskustaan ja sanoi: -- Tässä\non todistus siitä, että hän ja Stina ovat Ruotsissa laillisesti\nkuulutetut. Hän pyytää morsiamensa vapauttamista, jotta häät voitaisiin\nensi tilassa viettää.\n\nKuvernööri oli sangen hämmästyksissään tästä ilmestymisestä. Hän huusi\nkiukkuisella äänellä:\n\n-- Onko ollut tarkoituksena pitää minua sekä korkeaa lakia ja oikeutta\npilkkana?\n\nKenties olisi Gustafin asiamies saanut pahempiakin seurauksia tästä\njutusta, ellei kuvernöörin nopeaälyinen tytär Armgard olisi ehättänyt\nväliin.\n\n-- Isä, sinun viisautesi oikeuden jakamisessa selvitti tämän sangen\nsalaperäisen jutun, sanoi hän. -- Ilman sinun ankaraa tuomiotasi olisi\nasia jäänyt hämäryyteen ehkä ikipäiviksi.\n\n-- Niin, ilahtui kuvernööri, -- tiesinhän minä, että miestä ei oltu\nmurhattu. Minä pakotin hänet esiin. Ja nyt minä olen valmis pitämään\nnämä harvinaiset häät siirtokunnassa. Ensi viikolla muutamme Hoviimme\nTenakonkille, ja yhtenä tulojuhlan ohjelman numeroista ovat nämä häät.\nArmgard, pidä huolta niiden valmistuksista. Minun kustannuksellani.\nKäy, nuori mies, hän sanoi, kääntyen Klasin puoleen, -- papereinesi\npastori Campaniuksen luona ja järjestä niin asiat, ettei enää mitään\nhäiriötä tapahdu.\n\nKlasin lähdettyä sanoi kuvernööri tyttärelleen:\n\n-- Nyt ei ole mitään syytä pitää tyttöä vangittuna. Minä päästän hänet\nirti viipymättä.\n\n-- Odota isä, kiiruhti Armgard sanomaan. -- Minulla on hyvä ajatus.\nStina viedään Tenakonkille eikä sallita kenenkään kohdata häntä.\nEi anneta hänelle mitään tietoa asioista ennen kuin hänet viedään\nvankilasta vihille.\n\n-- Mutta eikös se ole sydämetöntä?\n\n-- Ei vähääkään, sanoi Armgard päättävästi.\n\n-- Hänen ilonsa tulee sitä suuremmaksi. Jos välttämättä tahdot, voit\nvähää ennen häitä ilmoittaa, ettei Gustaf ole murhattu. Näin asiat\nparhaiten järjestyvät.\n\n-- Sinä olet järkevä, Armgard, myönsi Printz.\n\n-- Sinä puhut kuin vanha ihminen, vaikka olet vasta täysi-ikään\nkehittynyt tyttö. Rakkauden houreet eivät sinua pimitä.\n\n-- Järki kaikessa, sanoi tytär ja lähti huoneesta.\n\n\n\n\nPRINTZIN HOVISSA.\n\n\nMaunu Klinga oli miehineen kiirehtinyt Uuden Göteporin sekä Printzin\nHovin rakentamista Tenakonk-saarella. Kesä oli kuuma, joten miehet\ntottumattomina ilmanalaan saivat monta hikeä pusertaa. Kuitenkin\nne, jotka olivat olleet myös Helsingborgia rakentamassa, kehuivat\ntyöntekoa Tenakonk-saarella mieluisammaksi. Täällä ei ollut niitä isoja\npurevia itikoita, jotka tekivät olon joen toisella puolella aivan\nsietämättömäksi.\n\nSekä linnoitus että kuvernöörin hallintorakennus tehtiin vahvoista\nhirsistä. Osa tarvittavista puista otettiin saarella olevasta suosta,\njohon oli aikoinaan suuri metsä painunut ja siellä hyvin säilynyt.\n\nHallintorakennus, Printzin Hovi, oli koetettu ensin saada valmiiksi,\njotta kuvernööri pääsisi perheineen muuttamaan sinne. Suuressa\nasuinrakennuksessa oli kuvernöörillä useita tilavia huoneita. Sitä\npaitsi oli suuria saleja virastohuoneiksi. Valmiina oli myös muita\nvälttämättömiä rakennuksia. Monet rakennukset sotilaita, alempaa\nvirkakuntaa y.m. varten olivat kuitenkin vasta tekeillä ja valmistuivat\nhitaammin. Tännekin oli, pikemmin tavan mukaan kuin tarpeen\nvaatimuksesta, rakennettu vankila, jonka ensimmäisiksi asukkaiksi\nsiirrettiin siirtokunnan ainoat vangit, Stina Dalbo ja Kaisa Väinämö.\n\nSen jälkeen kun tuomio oli langetettu, odotti Stina joka päivä milloin\nhänet viedään mestauslavalle. Aamulla ylös noustessa oli aina hänen\nmielessään, että tämä lienee viimeinen päivä. Kun hänet siirrettiin\nTenakonkille, päätti hän, että nyt viedään viimeiselle matkalle.\nHenkinen kidutus vaikutti häneen niin, että hän oli vain varjo\nentisestä. Eräänä päivänä tuli kuvernöörin lähettämä sotilas vankilaan.\n\nStina koetti nousta seisomaan. Hänen polvensa vapisivat.\n\n-- Älä pelkää, sanoi sotilas. -- Minä tuon hyviä tietoja. Paremmat\npäivät sinua odottavat. Kuvernööri on lähettänyt minut ilmoittamaan,\nettä hän tietää sinun ja Erkki Mulikan olevan viattomia, sillä\nmurhatuksi luultu henkilö on löydetty. Kuvernööri tahtoo antaa\nhyvitystä kärsimyksiesi johdosta. Tästä vankilasta saat kävellä\nmorsiamena vihkiäisiisi ja kuvernööri itse pitää häät mitä loistavimmat.\n\nStina kuultuaan, että Gustaf oli löytynyt, huudahti riemusta. Ilon\nkyyneleet valuivat silmistä ja hän kiitti Jumalaa. Vasta sitten kun\nsanantuoja oli mennyt hän alkoi miettiä tiedonannon toista puolta.\nVankilastako suoraan vihille? Kuinka oli kaikki voinut tapahtua?\nTietysti niin, että Erkki, tuo rakas, kelpo Erkki, oli löytänyt\nGustafin, tuonut hänet kuvernöörin eteen ja paljastanut katalan juonen.\nKuvernööri oli tietysti pannut Gustafin lujille, ehkäpä rangaissutkin\nhäntä. Ja palkinnoksi Erkille hänen reippaudestaan kuvernööri tahtoi\nnyt järjestää häät. Voi, jospa aika nopeasti rientäisi!\n\nKuvernöörin tytär, joka oli itse tullut muuttotavaroiden mukana uutta\nkotia panemaan kuntoon, oli Martti Marttisen mukana lähettänyt Reetalle\nsanan ja pyytänyt häntä avustamaan.\n\n-- Nyt on sinullakin moninkertainen syy iloita, sanoi Armgard Printz\nsuojatilleen. -- Minä itse valmistan häitä Stina Dalbolle. Pian ei\nsinulla ole hänestä mitään vaaraa. Kun Erkkisi saapuu näille main, olet\nsinä hänen ainoansa. Kaikki riippuu silloin vain sinusta. Tietysti sinä\nymmärrät tehtäväsi.\n\nEhdittiin vihdoin niin pitkälle, että kuvernööri Johan Printzin laiva\nsaapui Uuden Göteporin rantaan muuttaen siirtokunnan hallituksen\nChristinasta Printzin Hoviin. Tapahtuman merkityksen vuoksi\nsuoritettiin siirtyminen laivasta juhlakulkueessa. Ensin lähtivät\nlaivasta airuet keskiaikaisiin pukuihin puettuina ja soittaen pitkillä\ntorvillaan. Kuvernööri itse astui mahtavana soittajien jälestä,\npeitsillä varustetun sotilaskunniavartioston ympäröimänä. Hänen\njälessään tulivat hänen apulaisensa Sven Skute ja ryhmä sotilaita.\nSaattueessa oli aatelisnuorukaisilla ja siirtokunnan virkakunnalla oma\nosastonsa.\n\nLämmin kesäpäivä pusersi hien lihavan kuvernöörin kasvoilta\nhänen kävellessään puhkuvana mäkeä ylös sille paikalle, mihin\nhallintorakennus oli hänen tahdostaan kohonnut. Portilla oli\njuhlasaattoa vastaanottamassa rakennuttaja Maunu Klinga työläisten sekä\nmuutamien sotilasten kera, jotka olivat hänen komennossaan. Klinga\nantoi kuvernöörille juhlallisesti uusien rakennuksien avaimet, jotka\nPrintz kiinnitti renkaaseen vyöllensä.\n\nJuhlakulkue marssi ensin väliaikaiseen kirkkoon, jossa pastori\nCampanius tervehti siirtokunnan päämiestä tervetulleeksi uuteen\nhallintopaikkaan sekä rukoili Jumalan siunausta aloitettavalle työlle.\nKuvernööri polvistui alttarin ääreen, missä pastori, pannen kätensä\nhänen päänsä päälle, siunasi häntä.\n\nTämän jälkeen marssi juhlakulkue itse hallintorakennukseen, jonka\nportailla oli kuvernöörin tytär palvelija- ja apulaisjoukkoineen sitä\nottamassa vastaan. Torvensoittajat kääntyivät yleisöä kohti, jota\noli laajalti kokoontunut, ja puhalsivat torviinsa. Yleisön joukossa\nnäkyi myös intiaaneja, jotka uteliaina seurasivat tätä juhlallista\ntoimitusta. Punanahkoja oli saapunut aina kaukaa Takamaalta asti, myös\nsellaisia, jotka eivät olleet ennen valkoisia nähneet.\n\nKun luutnantti Klinga juhlan kunniaksi antoi uudesta linnoituksesta\nampua muutamia tykinlaukauksia, säikähtivät intiaanit pahanpäiväisesti\nja lankesivat maahan.\n\n-- Valkoisten Manitou puhuu kovalla äänellä, sanoivat he toisilleen.\n\nIllalla alkoivat ne suuret pidot, jotka kuvernööri oli aikaisemmin\nluvannut. Tätä varten oli harvinaisia ruokia ja juomia ostettu entisten\nlisäksi englantilaisilta, jotka Virginiasta olivat saapuneet laivallaan\nkaupantekoon. Monta intiaaneilta saatua majavannahkaa oli vaihdettaessa\nsaatu luovuttaa näistä tavaroista.\n\nOli päästy vasta nousevalle juhlatuulelle, kun ohjelman mukaan oli\ntoimitettava ensimmäinen avioliiton vahvistaminen tällä uudella\nhallituspaikalla. Tämän numeron oli kuvernöörin tytär järjestänyt.\nKirkkosali oli koristettu kesän aikaisella sadolla. Hedelmällisyyden\nmerkiksi oli koottu maissilyhteitä alttarin molemmille puolin ja\nseinistä riippumaan hedelmäpuitten oksia, jotka olivat täynnä\nkypsyneitä hedelmiä. Portaille ja käytäville oli metsästä tuotu\nlaakeripensaita. Alttari oli koristettu myrtinoksilla, Lavendelikimput\nlevittivät väkevää tuoksuaan. Pimeä oli jo tullut, mutta se ei\ntuonut sanottavasti viileyttä kesän hehkuun. Tulikärpäset lensivät\npensaikossa. Salaperäistä huumaa oli ilmassa. Vuosituhansia\nkoskematonna olleen erämaan rauha oli häiriytynyt. Sivistynyt maailma\nhipaisi sitä ensi kerran.\n\nArmgard Printz piti huolen morsiamen pukemisesta ja tahtoi johtaa\nmorsiuskulkuetta. Klas oli kuvernöörin sihteerin johtamana saanut\nvarmat ohjeet miten hänen tuli menetellä. Ohjelma oli yksityiskohtia\nmyöten tarkkaan harkittu.\n\nKuvernööri keskeytti tyttärensä viittauksesta ilonpidon juhlasalin\npitkien pöytien ääressä. Hän nousi seisomaan ja puhui kaikuvalla\näänellä:\n\n-- Meillä on merkkipäivä tänään. Siirtokunnan hallitus on asettunut\nuuteen pysyväiseen paikkaansa. Täältä on tarkoituksena ohjata tätä\nsiirtokuntaa edistykseen ja kukoistukseen. Lisääntykää ja täyttäkää\nmaa. Hedelmällisyys tuottaa edistystä ja kukoistusta. Esikuvallisena\ntoimituksena on näihin tulojuhliin liitetty ensimmäinen kristillinen\navioliiton solmiminen tällä saarella ja tässä hallintopaikassa,\nToimitus tapahtuu kirkossa, johon me kaikki juhlakulkueessa siirrymme.\n\nSven Skute järjesti rivit ulkona: airuet ensin, aatelisnuorukaiset\nsen jälkeen hovipoikina, keskuksena itse mahtava kuvernööri ja\narvojärjestyksessä muu yleisö.\n\nTulisoihdut lepattivat kutsuvina. Pappi odotti kirkon portailla.\n\nVasemmalta lähestyi morsiuskulkue Armgard Printzin johdattamana. Naiset\nolivat siihen liittyneet.\n\nStina oli ihastuttavan kaunis, oli enemmän yliluonnollisen olennon kuin\nihmisen näköinen. Kärsimykset olivat tehneet hänet kalpeaksi, mutta\nsamalla kirkastuttaneet. Hänen silmänsä olivat rakkautta loistavat\nja sydämensä kiitollinen Jumalalle siitä, että kaikki oli kääntynyt\nhyvään päin. Hän koetti silmillään etsiä Erkkiä, mutta ei soihtujen\nlepattaessa voinut häntä huomata. Ehkäpä hän olikin sisällä kirkossa\nodottamassa...\n\nKirkon portailla hän näki seisojan kaksi miestä. Stina ei voinut heidän\npiirteitään erottaa. Kenties... hän kiiruhti askeleitaan. Mutta kun hän\ntuli lähemmäksi, kiljahti hän kauhistuksesta. Se kuului monen korviin,\nvaikka musiikki soi.\n\nStina oli kuin halvauksen saanut: ei voinut ottaa askeltakaan ja hänen\nruumiinsa tuntui lyijynraskaalta. Ne, jotka olivat lähinnä häntä,\nhuomasivat muutoksen ja taluttivat häntä. Nähdessään isänsä Stina sai\nvähän rohkeutta.\n\nNils Dalbo talutti tyttärensä sulhasen luo, joka odotti alttarin\nedessä. Pastori laskeutui alttarikorokkeelta heidän eteensä.\nTulisoihdut valaisivat kirkkaasti tämän ryhmän. Vihkimistoimitus alkoi.\n\nPastori ehti siihen kohtaan, missä hänen oli kummaltakin, sulhaselta ja\nmorsiamelta, erikseen kysyttävä tahtoivatko he ottaa rinnallaan olevan\naviopuolisokseen.\n\nGustaf vastasi onton kumealla äänellä: \"Tahdon\".\n\nTuli morsiamen vuoro vastata.\n\nStina kohotti silmänsä pastoria kohti ja vastasi jyrkästi ja selvästi:\n\"En tahdo\".\n\nVastaus kuului yli koko kirkon hiljaisuuden.\n\nPastori säpsähti. Seurakunta hämmästyi.\n\nPastori kysyi uudelleen.\n\nVastaus oli sama, ehkä vieläkin jyrkempi ja selvempi: \"En tahdo\".\n\nUusi humaus kävi läpi seurakunnan. Kuvernööri osoitti hermostuvansa.\n\nPastori uudisti kysymyksensä kolmannen kerran.\n\nVastauksena tuli melkein epätoivoinen kirkaisu:\n\n\"En koskaan ota häntä\".\n\nStina olisi pyörtyneenä vaipunut maahan, ellei hänen isänsä olisi\nehtinyt häntä tukemaan.\n\nPastori ilmoitti että morsiamen vastustamisen vuoksi vihkiminen\nkeskeytetään. Luterilainen kirkko ei pakota ketään vasten tahtoaan\navioliittoon.\n\nKuvernööri katsoi oman arvovaltansa tulleen loukatuksi. Hänen\ntuliaisjuhlansa säännöllinen kulku oli häiriytynyt. Hän nousi\nkiukkuisena penkiltään ja olisi epäilemättä tehnyt kirkonhäväistyksen,\nellei hänen tyttärensä olisi rientänyt hänen luokseen ja hillinnyt\nhäntä.\n\nKuvernööri viittasi kädellään morsianta kohti ja sopersi joitain\nkäsittämättömiä kiukun sanoja. Vihdoin hän jyrkästi sanoi:\n\n-- Viekää hänet uudelleen vankilaan. Yleisö palasi kirkosta pettyneenä.\nPettynein oli kuitenkin sulhanen, joka kiiruhti mahdollisimman pian\npois kirkosta ja katosi pimeyteen.\n\nStina vietiin vankilaan ja pyysi saada olla rauhassa, kun hän oli niin\nperin uupunut.\n\nKuvernööri seurueineen meni jatkamaan tulojuhlan viettoa. Ja pian\nolivat juomingit täydessä käynnissä aivan kuin ei mitään välikohtausta\nolisi sattunut.\n\n\n\n\nPAKO.\n\n\nJuomien päähän kihotessa muuan nuori aatelismies rohkeni illan kuluessa\nhiukan ärsyttää kuvernööriä. Hän sanoi:\n\n-- Ehdottaisin siirtokunnan hedelmällisyyden maljan, mutta en\nsaa oikein lähtökohtaa. Avioliitot eivät näy olevan helposti\nrakennettavissa täällä.\n\nToinen jatkoi:\n\n-- Avioliittoasioihin ei hallitusvallan pidä sekaantua. Koko\nsiirtokunta sai nyt kuulla, että naisvalta on niissä voimakkaampi.\n\nKolmas lisäsi:\n\n-- Tämä tyttö oli tuomittuna sen miehen murhaamisesta, jonka kanssa\nhänet nyt tänä iltana yritettiin naittaa. Nyt mies tuli itse tänne. --\nOlisi huvittavaa tietää minkätähden tyttö nyt taas on vangittuna.\n\nKuvernööri kuuli kaikki nämä puheet. Hän oli jo entisestään ärtynyt.\nTämä keskustelu ärsytti yhä enemmän.\n\n-- Kyllä minä teille syyn näytän, hän murahti. -- Silloin kun tyttö\notettiin ensi kerran kiinni, oli hänet tavattu noituudesta. Ja noidat\nviedään roviolle.\n\n-- Siinähän sinulla on, kuvernööri, ohjelmaa tämän illan juhlaan, huusi\neräs päihtyneistä, -- repäisevämpää kuin se, mitä yritettiin kirkossa\nsuorittaa.\n\n-- Siinä olisi todella teko, joka muodostaisi tämän päivän sellaiseksi\njuhlaksi, että sitä muistettaisiin niin kauan kuin tämä siirtokunta\npysyy.\n\nKolmas ehdotti:\n\n-- Kootaan risuja ja sytykkeitä tuohon mäen harjalle. Siihen\nsyntyisi kokko sellainen, että se näkyisi yli koko siirtokunnan,\nvieläpä toiselle puolen Fort Nassauhun saakka. Kyllä näin suurissa\nrakennuspuuhissa on sen verran lastuja jäänyt, että niillä muutamia\nnoitia voidaan polttaa.\n\nKuvernööri ryyppäsi rommilasin pohjaan ja kehoitti toisia tekemään\nsamoin.\n\n-- Mitä uutta nyt ohjelmaan saadaan, kun kirkkojuttu päättyi niin\nnolosti? kysyi Sven Skute. -- Lupasit, että näissä juhlissa remutaan\nenemmän kuin Helsingborgin valmistumisjuhlissa.\n\n-- Eikö sinulla ole juomista enemmän kuin tarpeeksi? kivahti kuvernööri\närtyneenä. -- Nyt sitä paitsi työväki myös juhlii. Oletko nähnyt heidän\npitkiä pöytiään pihamaalla?\n\n-- Niin, koko siirtokunta on koolla, myönsi Skute. -- Ensimmäisen\nja ehkä ainoan kerran. Nyt pitäisi saada heille repäisevää ja\nikimuistettavaa huvia.\n\n-- Mitäs ajattelet noitien polttamisesta? kysyi kuvernööri.\n\n-- Niidenkö, jotka viime juhlan iltana keksittiin? Olisihan tosiaankin\nsopivaa antaa niille rangaistus tässä juhlassa.\n\n-- Nyt ryypätään, huusi kuvernööri yli koko salin. Maljoja\ntyhjennettiin. Uusia täytettiin ja taas tyhjennettiin. Päihtymys alkoi\nolla yleinen.\n\nUlkona olevat juhlijat olivat kantaneet kokoon risuja ja lastuja\nkummulle ja sytyttäneet sen tuleen. Valo loimusi pimeässä yössä kauas\njoelle.\n\n-- Miksi roviota turhaan poltatte, kuului pimeästä ääni, -- kun on\nnoitiakin, joita voitte samalla polttaa.\n\n-- Noidat roviolle, kaikui useiden suusta huuto. Se kuului avoimista\nakkunoista sisälle saakka, huolimatta päihtyneitten melusta ja palavien\nrisujen räiskeestä.\n\nKuvernööri teki nopean päätöksen. Hän huusi akkunasta:\n\n-- Kootkaa toinen rovio kummulle. Kootkaa siihen puita, risuja ja\nlastuja. Vietämme muuttomme kunniaksi suuren, ikimuistettavan juhlan.\nPoltamme noidat, paholaisen palvelijat.\n\nKuului riemuhuutoa yleisön joukosta ja miesjoukko kiiruhti roviota\nlaittamaan.\n\nJuhlijain joukossa oli muitakin kuin niitä, jotka ottivat tämän sanoman\nriemulla vastaan. Juhlaan olivat saapuneet Martti Marttinen, Luukas\nsekä koko joukko suomalaisia, jotka kauhistuivat sekä ehdotusta että\nkuvernöörin ilmoitusta. He aavistivat mitä tämä merkitsee päihtyneessä\nkansanjoukossa.\n\nMartti ja Luukas kiiruhtivat vankilalle, joka oli hiukan syrjemmässä.\nMartti oli jo aikaisemmin huomannut, että Piikki oli tälläkin kertaa\nvahdissa. Martti sanoi Luukkaalle ja Piikille:\n\n-- Kiireesti naiset pakoon. Heidät on ohjattava niin kauas, etteivät\nhe ole tavoitettavissa. On mahdollista, että heidän täytyy olla\nkauan poissa, kuten teidänkin. Rannalla vesakon suojassa on minun,\nveneeni. Siinä on aluksi ruokavaroja. Toinen tai toinen käyköön minun\nluonani lisää hakemassa, kun vakinaisen piilopaikan olette löytäneet.\nKiiruhtakaa! Minä lähden laittamaan venettä kuntoon. Tulkaa sinne pian\nnaisten kanssa. Tietysti kenenkään näkemättä.\n\nMartti riensi rannalle. Hän varasi veneeseen tarpeita, joita käsiinsä\nsai. Hän jätti sinne myöskin pari pyssyä ampumatarpeineen. Rannalle\nsaakka kuului päihtyneitten melu. Lyhyen odotuksen jälkeen tulivat\nLuukas ja Piikki taluttaen naisia, jotka värisivät kauhistuksesta. He\nolivat kuulleet huutoja, jotka ilmaisivat mikä oli heidän kohtalokseen\naiottu. Hiljaa siirtyivät he veneeseen, Piikki soutamaan ja Luukas\nperään, naiset toisiinsa puristautuneina keskelle.\n\nMartti työnsi veneen vesille. Hän kuiskasi: -- Soutakaa virtaa ylöspäin\nja antakaa itsestänne tieto niin pian kuin mahdollista.\n\nKun vene lähti liikkeelle, kiersi Martti sivumpaa juhlapaikalle, missä\nsuuri rovio oli jo melkein valmiiksi laitettu.\n\nKiihkoisimmat vaativat vankien hakemista ja rovion sytyttämistä.\n\n-- Ei ennen kuin olette maljanne uudelleen täyteen saaneet, huusi\nkuvernööri.\n\nUusia maljoja täytettiin ja juotiin. Ajatukset olivat jo kovin sekavat\nja askeleet epävakaat, kun vihdoin lähdettiin vankeja hakemaan.\n\nVankila oli tyhjä. Ei ollut noitia eikä noidan vartijoita. Sana siitä\nsaatettiin kuvernöörille. Tämä julmistui tiedosta ja uhkasi polttaa\nkaikki, jotka ovat karkaamista avustaneet. Käski etsiä karanneet sekä\nheidän apurinsa.\n\nEräs juomatoveri kuvernöörin lähellä tarjosi pikarin hänen käteensä ja\nsanoi:\n\n-- Juo Printz! Juo karanneitten malja. Eiväthän he noitia ja tietäjiä\nolisi olleet, jos olisivat vapaaehtoisesti jääneet poltettaviksi.\nSitä paitsi he paollaan pelastivat sinun sielusi. Huomenna olisit\njo tätä päätöstäsi katunut. Juo, Johan Printz, ei tämä siirtokunta\nkaipaa noitarovioita. Taistelkoot vanhassa maassa uskonsuunnat. Täällä\nvallitkoon omantunnon vapaus! Juo, Printz, juo, karhu, joka voit olla\näreä, mutta joka olet pohjaltasi helläluontoinen. Sinun maljasi, ja\npohjaan saakka!\n\nPrintz jatkoi juomistaan. Toverit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen\npöytäänsä, ja vähitellen hän unhotti tapahtuman.\n\nReeta ja Martti lähtivät juhlasta Räsäsen veneessä.\n\n-- Minä en lähde enää koskaan tällaisiin tilaisuuksiin, sanoi Reeta.\n-- Toivon, että Kaisa ja Stina ovat varman pakopaikan löytäneet. Kun\nhuomasin, missä vaarassa he olivat, selveni minulle oma syyllisyyteni.\nMinä olen tehnyt heille niin pahoin, etten tiedä voinko koskaan\nhyvittää.\n\n-- Kyllä minustakin on parempi kotona olla kuin tällaisissa kesteissä,\npäätti Räsänen.\n\n\n\n\nHELME LÖYTÄÄ ERKIN.\n\n\nIsrael Helme, siirtokunnan tuleva kaupanhoitaja, ei päässytkään\nkauppamatkalleen Uuteen Amsterdamiin niin pian kuin oli alussa\nsuunnitellut. Myöskään ei hän saanut seuralaisekseen Luukasta, joka\nkuvernöörin tulojuhlan jälkeen oli kadonnut jäljettömiin. Sen sijaan\ntuli mukaan taloudenhoitaja Henrik Huygen, hollantilaissyntyinen,\njoka siirtokunnan alusta saakka oli ollut yhtiön palveluksessa.\nHollanninkielen hyvänä taitajana ja rehellisenä miehenä soveltui hän\nerinomaisesti kauppa-asioissa käytettäväksi.\n\nLähetit matkustivat laivalla kiertäen Kap Mayn sekä pyrkien sieltä\nkohti Long Islandia.\n\nMuutamien päivien jälkeen he olivat perillä ja sijoittivat laivansa\nkallioiden kupeelle tuulen suojaan. Vaikkakin Uusien Alankomaitten\nkuvernööri William Kieft oli pannut vastalauseensa ruotsalaisten\nasettumista vastaan Eteläjoelle (Delawarelle), otti hän kuvernööri\nPrintzin kauppalähetit vastaan varsin kohteliaasti ja lupasi auttaa\nheidän hankkeitaan parhaansa mukaan.\n\nSiirtokunta oli pääasiassa kauppiaita, jotka olivat kateellisia\ntoisilleen. Kahden varsinaisen puolueen, \"Pitkien piippujen\" ja\n\"Lyhyiden piippujen\" ohella ajoi mahtava aatelismies Killian van\nRensselaer omaa politiikkaansa, uhmaten myös hallituksen edustajaa.\nTällä aatelismiehellä oli oma laivastonsa, oma suuri palvelijajoukkonsa\nsekä omat maa-alueensa, Osittain oli hän ne linnoittanutkin ja vaati\nniiden riippumattomuuden tunnustamista. Killian van Rensselaer\nharjoitti omassa nimessään laajaa kauppaa myös intiaanien kanssa ja\nhänen edustajansa kävivät kaukaisilla intiaaniseuduilla, myöskin\nEteläjoen takamailla. Ruotsalaiset olivat haluttuja kauppatuttavia,\nsillä heillä oli maksuksi luovuttaa paitsi harvinaisia turkiksia,\nkuten majavannahkoja, joiden saanti ei missään ollut niin helppoa kuin\nDelawarella, myöskin metallia. Ruotsalaiset olivat panneet alulle\nkaivostyön Brandywinen latvoilla ja niiden takana ja sitä varten oli\nRuotsista tuotu suomalaisia kaivostyömiehiä. Kaivostyö ei kuitenkaan\nvielä tuottanut. Mutta ruotsalaisilla oli kaupankäyntiä varten\nRuotsista tuotua metallia.\n\nHuygenillä ja Helmeellä oli myöskin, paitsi kauppa-asioita, eräs\nsiirtokuntia koskeva selvittely. Uuden Ruotsin siirtokunnasta oli\naikojen kuluessa karannut joitakin siirtolaisia, jotka olivat olleet\nyhtiön töissä. Nämä olivat yhtiöltä ottaneet laskuun elintarpeita\ny.m., ja kun velka oli kasvanut suuremmaksi kuin mitä siirtolaiset\nkatsoivat sopivaksi työllään maksaa, karkasivat he hollantilaisten\npuolelle. Heidän joukossaan oli hollantilaisia, ruotsalaisia ja\nsuomalaisia. Uusien Alankomaitten kuvernöörillä ei suinkaan ollut\nsyytä asettua näitä karkureita puoltamaan. Sehän olisi saanut\naikaan sen, että Uudessa Ruotsissa käytiin suojelemaan niitä,\njotka karkasivat hollantilaisten puolelta. Kuvernööri Kieft näin\nollen salli ruotsalaisten viranomaisten etsiä karkureita ja tehdä\nheistä ilmoituksia. Etsimistyötä varten hän antoi heille erityisen\nsuojeluskunnan.\n\nHelme pani etsittävien luetteloon myös Erkki Mulikan nimen sekä\ntuntomerkit, koska häntä ei löytynyt siirtokunnasta. Myös muita\netsittäviä oli poissa. Niistä eivät viranomaiset voineet muuta sanoa,\nkuin että ne mahdollisesti ovat Killian-herran alueella, jolleivät ole\njatkaneet pakomatkaansa pohjoisessa olevien englantilaisten luo.\n\nMyös Killian-herran oma etu vaati ruotsalaisten karkurien\nluovuttamista, sillä näin oli hänellä toivo saada takaisin ne karkurit,\njotka hänen luotaan piiloutuisivat ruotsalaisten suojaan. Paitsi sitä\nhän halusi säilyttää kauppaystävyyden ruotsalaisten kanssa, jotka\nvallitsivat tärkeitä majavannahkamarkkinoita. Helme oli käyttänyt\naikaansa uutterasti Erkki Mulikan tiedusteluun. Hän oli asiasta\njoutunut puheikkain myös sen satamatyömiehen kanssa, joka oli ollut\nErkin työtoverina katoamispäivänä. Miehen selityksistä päättäen oli\nkadonnut mies varmasti Erkki. Kuitenkaan ei Helme jaksanut uskoa\ntapaturmaista hukkumista. Jo punatukkaisen vihamiehen läsnäolo pani\nhänen epäilemään muuta. Jos Erkki on löydettävissä, löydetään hänet\nehkä van Rensselaerin alueelta tai hänen miestensä joukosta.\n\nSen vuoksi hän tahtoi päästä tuon mahtavan miehen \"valtakuntaan\". Hän\nliitti karkurien etsimiseen kauppa-asiat, ja niin kuljetettiin häntä ja\nHuygenia suojeluskunnan turvin Killian-herran alueilla. Myöskin vietiin\nheidät Rensselaersteënin pikku linnoitukseen. Ruokatunnin alkaessa\nsaivat he katsoa miehiä, jotka tulivat, työstä yhteiselle aterialle.\nErkki Mulikkaa ei niissä näkynyt.\n\n-- Onko tässä kaikki väki mitä saarella on, vai onko sitä muualla?\nkysyi Helme linnoituksen päälliköltä Nicholas Koornilta.\n\n-- Kaikki ovat, vakuutti Koorn, -- paitsi ne, jotka ovat\nkauppa-asioilla pitempien matkojen päässä. On meillä parhaillaan m.m.\nruotsalaisia Fort Nassausta käsin tekemässä kauppaa minquas-intiaanien\nkanssa, mutta ne ovat meidän vakinaisessa palveluksessamme eikä heidän\nnimiään ole teidän listassanne.\n\n-- Onko teillä nyt tai onko ollut tämännimistä? kysyi Helme osoittaen\nErkki Mulikan nimeä sekä katsoen tiukasti hollantilaiseen.\n\n-- En tiedä, kierteli Nicholas Koorn.\n\nTämä epäröiminen ärsytti Helmettä. Hän päätti uskaltaa.\n\n-- Minäpä tiedän, että teillä on ollut, sanoi hän jyrkästi ja mainitsi\nErkin katoamispäivän. -- Siitä ajasta lähtien te olette täällä\nsalanneet ja väkisin pitäneet miestä, joka ei teille kuulu ja joka ei\ntahdo teitä palvella. Etsikää pian mies käsiin.\n\nPäällikkö Koorn näytti jonkun verran hämmentyvän.\n\n-- En todellakaan tiedä, sopersi hän. -- Nimethän eivät täällä mitään\nmerkitse.\n\n-- Tiedän, että eräs nimi merkitsee täällä muita enemmän, jyrisi Helme.\n-- Se on sinun isäntäsi nimi. Mutta tässä sinä olet toiminut isäntäsi\nselän takana. Ilmoita vänkkäilemättä, missä sinulla on vielä miehiä,\njotka eivät ole tässä ryhmässä.\n\nHelme oli tehnyt keksinnön, jota hän nopeasti päätti käyttää hyväkseen.\nIntiaanirahaa, vampunia, vaihtaessaan hän oli Uudessa Amsterdamissa\nhuomannut, että sitä oli myös väärennettyä, simpukan kuorista tehtyä,\nkun oikeiden helmien täytyi olla puristettuja määrättyjen kalain\nsuomuista. Nyt hän näki Karhusaaren rannalla isot kasat särettyjä\nsimpukankuoria. Tuo väärennetyn rahan paja oli siis täällä. Ja\nkuitenkin juuri Killian-herra oli kaupanteossa muistuttanut väärän\nrahan olemassaolosta ja valittanut, että se tekee suurta häiriötä\nliikkeessä.\n\nKun Koorn vielä epäili ja tahtoi vetäytyä kuulustelusta pois, otti\nHelme taskustaan muutamia väärennettyjä helmiä, joita oli saanut, piti\nniitä Koornin silmien edessä ja sanoi:\n\n-- Tunnetkos näitä? Tiedätkös niiden valmistuspaikan? Minä sen tiedän\nja sinä sen tiedät, mutta sinun herrasi ei ole siitä tietänyt. Sinä\nharjoitat täällä omaan laskuusi teollisuutta, joka ei ole oikein\nkunniallista. Näin häpäiset myös herrasi nimeä. Ja tietysti sinulla on\nsitä varten työläisjoukko, jota et henno näyttää. Jos tahdot pelastaa\nnahkasi oman isäntäsi vihalta, ilmoita heti, missä nuo miehet ovat ja\nmilloin he saapuvat, jotta saan heidät nähdä?\n\nNyt oli Nicholas Koorn voitettu. Muita hän ei pelännyt kuin omaa\nherraansa, ja nyt oli Killian-herran viha uhkaamassa.\n\nHän tunnusti, että miehet soutavat illalla lastin simpukankuoria saaren\nrantaan.\n\nHelmeellä ja Huygenillä olisi ollut muuta toimittamista, mutta he eivät\nkatsoneet voivansa poistua ennenkuin tämä asia oli loppuun hoidettu. He\npitivät myös luonaan sotilasvartijat.\n\nOli jo pimeä ilta, kun rantaan saapui pitkä vene, jossa oli useampia\npareja soutajia. Helme ja Huygen olivat rannalla. Lastina veneessä oli\niso kasa simpukankuoria. Omituisinta oli, että jokainen soutaja oli\nkahlehdittu airoonsa, aivan kuin orjat merirosvolaivoissa.\n\nNicholas Koorn oli sangen häpeissään ja tuli selittämään, että ilman\ntätä varovaisuustoimenpidettä miehet karkaisivat.\n\n-- Herra on antanut suostumuksensa tähän, hän lausui puolustuksekseen.\n\n-- Me emme halua sekaantua sinun ja herrasi välisiin asioihin, sanoi\nHelme. -- Ne eivät meitä liikuta. Tee tili toimistasi hänen kanssaan.\nMutta omamme me tahdomme saada.\n\nHelme huomasi Erkin, jota juuri irroitettiin airosta.\n\n-- Tuo kuuluu meille, huusi hän.\n\nHelme riensi Erkin luo, komensi Koornin miehet hänestä pois ja käski\nErkin mennä purteen.\n\n-- Nyt olemme valmiit lähtemään.\n\nKoorn katsoi tätä kuin halvauksen saaneena. Hän oli kuitenkin siitä\nhyvillään, etteivät nämä tahtoneet huonontaa hänen välejään ankaran\nisännän kanssa.\n\n\n\n\nSCHUYLKILL-JOELLA.\n\n\nErkki Mulikan palattua Uuden Ruotsin siirtokuntaan ei kukaan muistanut\nniitä kuulutuksia, jotka olivat koskeneet häntä. Kuvernööri Printz\nkaikkein vähimmin. Hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan tulojuhlan\nyhteyteen liittyvistä asioista.\n\nKun välttämättömimmät rakennustyöt oli suoritettu, alkoi\nsiirtokunnan jäsenille helpommat päivät ja he pääsivät puuhailemaan\nomissa harrastuksissaan. Niinpä toiset paransivat ja vahvistivat\nuutisasutuksiaan, toiset perustivat itselleen uusia koteja, toiset\nkokosivat vuosisatoaan, toiset metsästelivät j.n.e. Kaikilla oli työtä\nja touhua.\n\nMyöskin Hammaslahdella oli työ vilkkaassa käynnissä. Martti Marttinen\nrakensi itselleen ja suvulleen tulevaisuuden kotia. Erkki oli häntä\nauttamassa, samoin Olli Räsänen.\n\nEräänä iltana kokoontui tänne rakennukselle yhteen muutamia\nsuomalaisia. Tuli Pietari Rambo ja Pietari Kokkinen, jotka olivat\njo aikaisemmin tehneet sopimuksen lähteä syksyllä sopivaan aikaan\nTakamaahan metsästämään ja maita katselemaan.\n\nNyt oli otollinen hetki. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rannalta\nliikkeelle vene, jossa istuivat Martti, Erkki, Rambo ja Kokkinen.\nMukana oli pyssyt sekä ampumatarpeita ja evästä.\n\nVoimakkaat aironvedot veivät nopeasti venettä eteenpäin, huolimatta\nvastavirrasta. Maisemat liukuivat ohitse. Kokkinen ihaili matalia\nheinäsaariaan, jotka hän oli aikaisemmin itselleen valinnut ja joille\nhän nyt tahtoi löytää keskipisteen, asumuksen pääpaikan.\n\nKuljettiin näiden saarien ohitse, poikettiin Schuylkillin suurelle\nsivujoelle ja noustiin maihin lähellä joen suuta, missä oli matalasta\nrannasta vähän kohoava, ruohoinen, suurten puitten verhoama kumpu.\n\nLuonto oli täällä mitä yltäkylläisin täydessä rehevyydessään. Joki\nlaskeutui tyynenä ja vuolaana Delawaren syliin. Rantoja verhoavat\nmahtavat puut kuvastuivat ilta-auringon varjostamina veteen. Luonto oli\njotakuinkin koskematonta.\n\nKummun rinteellä lähellä rantaa oli pieni hirsistä tehty ihmisasunto,\nainoa ja ensimmäinen tässä seudussa, jota suomalaiset sanoivat\nTakamaaksi.\n\nSe ihmisasunto oli Sauna, suomalaisten ensimmäinen asunto ja samalla\nkylpyhuone. Tulijat huomataan Saunasta ja heitä vastaan rientävät tämän\nyksinäisen erämaan asukkaat, vanhat tuttavamme Piikki ja Luukas.\n\nTämä oli iloinen yllätys kaikille muille paitsi Martille, joka tiesi\ntästä piilopirtistä ja joka oli kaikessa hiljaisuudessa avustanut sen\nrakentamista. Kun Piikki ja Luukas olivat onnellisesti saattaneet\nnaiset turvaan, olivat he asettuneet tähän asumaan ja rakentaneet tähän\nasuntonsa, saunansa. Siinä oli Piikillä veden runsas riista vierellä.\nJa Luukkaalle, joka oli metsämies, tulivat metsän antimet melkein\nsaunan ovelle. He eivät katsoneet voivansa palata siirtokuntaan, kun\nolivat ilman lupaa lähteneet. Mutta eivät he sinne kaivanneetkaan. He\nelivät täällä rauhassa ja saivat juuri sitä, mikä heidän sydäntään\nviihdytti. Päivät he liikkuivat ulkona askareissaan. Illalla pistettiin\ntuvassa päre pihtiin ja nautittiin sitä onnea, minkä hiljaisuus\nyksinäisyyttä haluavalle tuottaa. Luukas ja Piikki olivat Martin\nvälityksellä hankkineet tänne rakkaaseen saunaansa ne vähäiset\ntavaransa, jotka heillä oli. Kallein niistä oli kantele, joka illoin\nsäesti soturin ja metsämiehen vanhoja lauleloita.\n\nYstävien saapuminen oli yksinäisille korven asukkaille sangen\nmieluinen. Ilta oli lämmin ja lauha. Vanhaa suomalaista tapaa\nnoudattaen tahtoivat Piikki ja Luukas tarjota ystävilleen kylvyn.\nNiinpä pantiin Sauna lämmitä. Kylpyä odotellessa pakistiin ulkona joen\nrannalla. Kodan hiilloksella laitettiin ruokaa.\n\nSauna oli siksi suuri, että lauteille hyvin mahtui sekä isäntä että\nvierasväet. Höyry kihosi kuumista kivistä ruumista hivelevänä, kuten\nennen vanhassa maassa. Seeterivastat antoivat hautuessaan kiviä vasten\nhyvän tuoksun, ja kylpeminen niillä tuotti sanoin selittämättömän\nhyvän tunteen. Vieraaseen maahan joutuneet nauttivat sanomattomasti\nkotoisesta tunnelmasta. Kylpeminen kuumassa höyrysaunassa on\nsuomalaisten suloisin nautinto, peritty esi-isiltä jo ammoisesta\nmuinaisuudesta.\n\nSuomalainen ja sauna kuuluvat yhteen.\n\nKylvyn jälkeen ateria maistui. Se nautittiin kodassa padan ympärillä.\nLattialle oli sirotettu pehmeitä lehviä, joilla oli mukava lojua.\nKeskustelu sujui mainiosti. Muisteltiin entisiä oloja siellä vanhassa\nmaassa, niitä kärsimyksiä ja puutteita, joita siellä oli, mutta myös\niloja, jotka juuri kärsimysten välissä niin riemastuttavasti mieleen\nvaikuttivat. Kerrottiin vanhat kaskut kotipuolen asuttamisesta,\nväkevistä suomalaisista ja myös onnettomista vainoista suomalaisten ja\nruotsalaisten välillä.\n\n-- Siellä kotona oli maailma sittenkin liian pieni, sanoi Marttinen.\n-- Siellä ei ollut mahdollista vetäytyä syrjään, jottei toinen olisi\nennen pitkää potkaissut. En tiedä kuinka suuri maa tämä on, mutta\nminusta näyttää siltä, että tänne sopii. En tarkoita, että pakenisimme\nihmisiä, mutta hyvä on kuitenkin tietää, ettei ole pakko olla kenenkään\nsurvottavana.\n\n-- Ei tiedä miten nämäkin seudut vielä ihmisistä täyttyvät, arveli\nPietari Kokkinen. -- Minusta on kumma, jos tällainen paratiisi saa iät\nkaiket olla erämaana. Mutta minun ja meidän onnemme on, että näin on\ntähän saakka ollut. Senpä vuoksi haluni on nyt lohkaista täältä niin\nsuuri pala, että siitä on helppo monelle pikku Kokkiselle ja heidän\njälkeläisilleen ositella.\n\n-- Samaan pyrin minä, vakuutti Pietari Rambo. -- Kun me olemme palat\nitsellemme lohkaisseet, tulkoon tänne sitten muita kuinka paljon\ntahansa. Minä en lainkaan kadehdi. Kyllä minulta naapurisovun saa.\n\n-- Me kun Piikin kanssa olemme täällä kahden asuneet, olemme tunteneet\nitsemme niin sanomattoman onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Eipä olisi\nihme, jos täällä vielä voisi syntyä suuriakin asutuksia. Miljoonia\ntänne mahtuu, ja minä suon heille siunaukseni.\n\nKun tuli puhe Kaisa Väinämöstä, nosti Pietari Kokkinen kysymyksen,\nmissä hän ja se tyttö, joka karkasi hänen kanssaan, nykyään lienevät.\n\n-- Piikki ja Luukas voisivat siihen ehkä jotain valaistusta antaa,\ntunnusti Martti. -- Eikä sen tiedoksi tulemisesta laajemmissakaan\npiireissä nyt luullakseni enää mitään vaaraa ole.\n\nPiikki kertoi:\n\n-- Vähän mekin siitä asiasta tiedämme. Kun poistuimme tuona kamalana\nyönä jokea ylöspäin, näkyi roihu kauas takaamme. Päivän vaietessa\nsoudimme tätä jokea. Kaisa tahtoi aina vain kauemmas ja kauemmas.\nMe tulimme pitkän matkan kuljettuamme suurelle koskelle, josta emme\nenää päässeet ylös. Siinä Kaisa nousi veneestä, otti Stinan mukaansa\nja he lähtivät kosken vartta kävelemään ylöspäin. 'Odottakaa täällä\npuoli päivää', hän sanoi ja lisäsi: 'Jollemme ole silloin täällä\ntakaisin, palatkaa pois. Me olemme silloin saaneet turvan, johon eivät\nkuvernöörinkään voimat pysty.' Me jäimme katsomaan, kun he poistuivat.\nMinusta näytti, että kosken yläpuolella kohtasi heidät intiaani, joka\nlähti opastamaan. Ainakaan emme ole siitä lähtien heitä nähneet. Me\nläksimme paluumatkalle. Mutta emmehän me voineet palata siirtokuntaan,\nkun olimme auttaneet karkureita pakosalle. Niinpä pysähdyimme tähän\nmieluisaan paikkaan ja rakensimme Saunamme. Te olette ensimmäiset meitä\ntervehtimässä, ellemme ota lukuun intiaaneja, joita melkein joka päivä\ntapaamme virralla.\n\n-- Ei tämä kuitenkaan niin kovin yksinäistä ole kuin luulisi, alkoi\nLuukas puolestaan selittää. -- Jokea myöten kulkee punanahkoja vallan\ntiheään kuljettamassa turkiksia. Joskus näkee valkoisienkin veneellä\npyrkivän ylöspäin. Ovatko ne hollantilaisia vai englantilaisia, en voi\nsanoa. Vasta muutama päivä sitten eräs tuollainen retkikunta souti\nylöspäin. Luulin tuntevani kaksi siinä menevistä, mutta saattoihan\nse olla erehdyskin. Olin nimittäin näkevinäni punatukkaisen ja hänen\ntoverinsa. Mutta mitä heillä olisi asiaa siellä päin? En ole nähnyt\nheidän palaavan. Ehkä ovat tulleet yön aikaan.\n\nMiehet kävivät vähitellen levolle, toiset kotaan, toiset saunaan.\nAamulla he aikoivat lähteä retkeilemään.\n\nLuukkaan arvelut askartelivat Erkin päässä, joten hän ei saanut heti\nunta.\n\n\n\n\nMINQUASIEN LUO.\n\n\nKauniina ja lämmittävänä nousi syksyn aurinko rikkaan luonnon\nreunustamalla Schuylkill-joella.\n\nPietari Kokkinen kävi seutuja tarkastelemaan jo aamuaterian\nvalmistumista odottaessaan. Ei kauan kestänyt, kun hän palasi kantaen\nkotaan ampumansa ison kalkkunan ja sanoi:\n\n-- Tahdoin hiukan katsoa kuinka runsaasti on riistaa tässä aitassa.\nJa kyllä sitä näkyy olevan. Näitä kalkkunoita asusti iso parvi tuossa\nniemekkeellä. En viitsinyt useampia ottaa. Tallellapahan ovat vastaista\nvarten.\n\nHän istui rahille saunan kupeelle ja puhui ruokaa valmistaville\nisännilleen:\n\n-- Hyvän olette paikan itsellenne valinneet. Olen kiertänyt tuon kummun\nja katsellut näitä seutuja. Pelloiksi nämä pitäisi tehdä, leipää\nkasvaviksi.\n\n_Teissä_ ei siihen ole ettekä te semmoisesta välitä. Piikin iäksi\nriittää kaloja joessa eikä Luukkaalta metsänriista koskaan puutu.\nJa kenellepä te täällä peltoja raivaisitte? Kun kuolette, ei teiltä\njää perijää tai työnne jatkajaa. En tiedä, tokko eukon ottoa\najattelettekaan. Mutta jos ajattelette, turhaa se on. Ei teille jää\nenää tyttöjä siirtokunnassa, entiset ovat tilatut, eikä uusi polvi\njoudu valmiiksi ennenkuin te turpeeseen keperrytte. Ikäväksi teidän\nvanhuutenne käy täällä yksinäisyydessä. Ette kuule lasten leperryksiä,\nette näe oikeata kotielämää. Unehtuu mielestänne karjankellonkin\nkilkatus.\n\nLuukas ja Piikki kuuntelivat askarrellessaan Kokkisen puhetta ja\nmiettivät mielessään: mitähän se noilla kuvauksillaan tarkoitti ja\nmihin pyrki?\n\nKauan ei heidän tarvinnut olla epätietoisina.\n\n-- Omaa maapalstaa te ette oikeastaan tarvitse, kun ette sitä\nkuitenkaan viljele, jatkoi Kokkinen. -- Mutta lämmintä kodin hoitoa te\nsitä enemmän tarvitsette, kuta vanhemmiksi tulette. Mitähän sanoisitte,\njos minä tekisin taloni tuohon mäelle ja kuljettaisin joukkoni tänne?\nTe asuisitte Saunassa ja eläisitte omaa elämäänne. Minä muokkaisin\nmaata. Ja sitä mukaa kuin lapseni kasvavat, jatkaisin viljelyksiä. Näin\nolisi teilläkin hoitoa ja turvaa, elittepä kuinka kauan tahansa.\n\n-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Piikki hetken mietittyään.\n\n-- Hyvin se minullekin sopii, kunhan lupaat meistä huolehtia, jos\navuntarpeeseen joudumme, lausui Luukas.\n\nNiin oli asia ratkaistu. Uusi Kokkilan paikka oli selvillä.\n\nErkki oli ollut rauhaton eilisestä illasta lähtien. Hän tiesi suunnan,\nminne päin Stina oli paennut. Ilmeisesti Stina oli hädissään mennyt\nKaisa Väinämön kera minquas-intiaanien luo. Näistä täkäläisistä\nminquaseista ei ollut takeita. Mutta jos hän heiltä säästyi, oli toinen\nvielä suurempi vaara Gustafissa, jonka Luukas luuli menneen samaan\nsuuntaan. Erkillä oli se tunne, että Stina oli avun tarpeessa. Hänen\nteki mieli lähteä morsiantaan etsimään ja suojelemaan. Hän puhui siitä\nystävälleen Martille.\n\n-- Luulen, ettei Stinalla ole siirtokunnassa kuvernöörin puolelta enää\nsen suurempaa pelättävää kuin sinullakaan, arveli puolestaan Martti. --\nTuskin kuvernööri häntä edes tutkinnolle panisi. Mutta se ei vielä auta\nteidän avioliitto-asianne selviämistä. Siinä ei teillä luultavasti ole\nmuuta keinoa kuin odottaa komentaja Ridderin lupaamia toimenpiteitä.\nKuulutuksen purkamispäätös voi tulla Ruotsista ensi laivassa. Mutta\nmilloin se laiva tulee, siitä tuskin on mitään tietoa. Näin ollen ei\nliene syytä vetää morsiantasi esiin piilopaikasta, jos hänellä on\nmuuten siedettävät olot.\n\n-- Minun tekee niin mieleni lähteä ottamaan hänestä selkoa,\nsanoi Erkki. -- En saa ennen rauhaa kuin olen tavannut hänet tai\nainakin saanut varmoja tietoja. Lähdetkö seuralaisekseni? Kaksin\nolisi turvallisenpa liikkua oudon intiaaniheimon keskuudessa. Jos\nLuukas lähtisi kolmanneksi, olisi meitä jo riittävän monta, vaikka\npunatukkainenkin olisi siellä juoniaan punomassa.\n\n-- Minä autan sinua mielelläni mikäli voin, lupasi ystävä. -- Työt\nHammaslahdella saavat hetken odottaa. Kotona Marjetan Kärjessä ei ole\nhätää. Leenalla on Reeta apuna, ja Olli Räsänen käy tekemässä siellä\nmiesten työt.\n\nLuukas oli valmis lähtemään kolmanneksi. Piikki jäisi kotimieheksi.\nKokkinen tahtoi suunnitella uutisasutustaan ja niin ollen hänkin olisi\npuolittain kotimiehenä. Rambo puolestaan oli innostunut etsimään\nitselleen seudulta samanlaista kodin paikkaa kuin minkä Kokkinen oli\nvalinnut. Hän lähti yksinään pyssyineen kiertelemään Schuylkill- ja\nDelaware-jokien välistä maa-aluetta ristiin rastiin. Kaikki lupasivat\naikanaan palata Saunalle. -- Ennemmin tai myöhemmin, oli Erkin\nepämääräinen vastaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErkki, Martti ja Luukas lähtivät veneellä Schuylkill-jokea ylöspäin. He\nsoutivat samoille putouksille, jonne pakolaisnaiset oli jätetty. Vene\nvedettiin huolellisesti piiloon rantapensaikkoon.\n\nOttaen eväät ja pyssyt mukaansa miehet nousivat rinnettä ylös ja\nkeksivät putouksen latvalla hyvin tallatun intiaanipolun. Kaikesta\npäättäen oli tämä tienoo varsin huomattava intiaanien satama- ja\nliikepaikka.\n\nTällä kertaa ei siellä kuitenkaan näkynyt ketään.\n\nMiehet jatkoivat matkaansa polkua myöten. Tie johti ylämaahan suurien\nmetsien läpi. Maisemat olivat epätasaisia. Puroja laskeutui jokeen\ntuontuostakin. Ne tulivat kuohahdellen kallioita alas ja muodostivat\nkauniita pikku putouksia. Seutu oli ihastuttavaa ja mieleenpainuvaa.\nKun matkailijat olivat vuorimaan korkeimmalle kohdalle saapuneet,\nnäkivät he takanaan komean jokimaiseman. Mahtavana kiemurteli Delaware\nja siihen laskeutui Schuylkill ylevänä ja hopeanhohtoisena. Edessäpäin\nnäytti olevan laakso ja sen takana taas mäkimaisemaa. Vieläkään he\neivät ihmisolentoja tavanneet.\n\nHe laskeutuivat laaksoon. Siellä kulki vuoristopuro, joka oli paikoin\nsulloutunut ahtaasti kallioiden väliin, paikoin taas kulki kapean\nvesiperäisen tasangon läpi. Tuo vuorien välissä oleva tasanko oli kuin\nihmiskäsillä kaivettu sulkuihin ja kanaviin. Veden patoamiseksi oli\nlaitettu taitavia laitoksia, puusulkuja, joihin oli koottu risuja ja\nturpeita. Kun tuli lähelle, oli helppo huomata mikä nämä ihmeelliset\nvesi- ja sulkurakenteet oli saanut aikaan. Siellä uiskenteli ja\npuuhaili satoja, ehkä tuhansia majavia. Aivan kuin muurahaisten\nrakentamalla tiellä tai mehiläispesässä näkee säännöllistä,\njärjestelmällistä joukkotyötä, jossa toinen auttaa toistaan ja kaikki\npyrkivät yhteiseen päämäärään, aivan samanlaista saattoi huomata tässä\nsuurenmoisessa majavayhteiskunnassa.\n\nMatkailijat näkivät, että koko tämän joen laakso kuului majavien\nasutusalueeseen.\n\n-- Täällä se on se majavannahkain aarreaitta, päätti Martti, -- aitta,\njosta maine on kaikkiin siirtokuntiin kulkeutunut ja jonka omistamista\nkaikki himoitsevat.\n\nLuukas sanoi:\n\n-- Minusta tämä on niin ihmeellistä ja harvinaista, ettei ole vähääkään\nhalua käydä näiden eläinten verta vuodattamaan. Tuntuu siltä kuin\nolisimme Tapion kotitanhuvilla. Tässä yltäkylläisyydessä suurikin\nmetsästys into laimentuu.\n\nReippaina astelivat matkailijat ihmeellisessä luonnon valtakunnassa.\nVäsyneinä lepäsivät ja sitten taas jatkoivat matkaa. Heidän alkaessaan\nkiivetä toiselle vuorijyrkänteelle tuli metsän rinteellä heitä vastaan\nhirviä, kauriita ja muita metsäneläviä. Ne olivat niin kesyjä, että\ntuskin tieltä väistyivät.\n\nKun oli jouduttu mäkiryhmän laelle, ei enää Delawarelta päin voinut\nvesijaksoja huomata. Sen sijaan edessä häämötti sangen kaukaa uusia\ntuntemattomia vesiä ja suuria metsiä. Lähempänä näkyi useampia pieniä\naukeita, jotka ehkä olivat intiaanien kyliä.\n\nMiehiä vähän arvelutti matkan jatkaminen tässä tuntemattomassa\naarniometsässä. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä mihin polku\npäättyisi.\n\nIltakin oli tulossa. Luukas ehdotti, että tehtäisiin nuotio ja\nkäytäisiin levolle. Mutta Erkki oli sangen levoton eikä halunnut hukata\nhetkeäkään aikaa.\n\n-- Jatketaan sitten vielä matkaa, päätti Martti. -- Mutta kun me\nliikumme aivan tuntemattomilla seuduilla ja tiedämme vain, että näiden\nseutujen alkuasukkaat ovat sotaisia, täytyy meidän olla erinomaisen\nvarovaisia. Jos huomataan mitään vähänkään epäiltävää, täytyy jättää\nmatkan jatkaminen pimeässä ja odottaa huomiseen.\n\nPolku vei taas mäkeä alas. Puiden varjot pitenivät ja hämärä laskeutui\nmaille. Oli tultu rotkoiseen maisemaan. Polun molemmin puolin kohosivat\nvuoret, jotka olivat paikoin jyrkemmät, paikoin loivemmat. Vuorien\nseinämät lähenivät toisiaan ja näyttivät edessä melkein yhtyvän.\n\nJuuri kun miehet, varovaisina liikkuen, olivat tulossa tähän kapeimpaan\nkohtaan, kuulivat he keskustelua. Vaistomaisesti he nousivat polulta\nhieman syrjään, vuoren rinteellä kasvavan ison puun taakse. Se\nintiaanien kieli, jota keskustelussa käytettiin, poikkesi lenapien\nkielestä, mutta miehet tajusivat sitä kuitenkin jonkun verran. Sen he\nmyöskin huomasivat, että henkilöt, jotka ottivat osaa keskusteluun,\neivät kaikki olleet intiaaneja.\n\nMitä! Erkki tunsi selvästi vihamiehensä Gustafin äänen. Siitä saattoi\njo päättää, että toinen oli Klasin ääni. Mukana heillä oli ilmeisesti\njoku hollantilainen, joka toimi tulkkina.\n\nMiesten oli nyt syytä olla erikoisen varovaisia. He nousivat vielä\nhiukan ylemmäs ja piiloutuivat puitten suojaan. He olivat aivan lähellä\nniitä, jotka alhaalla solan kapeimmassa kohdassa keskustelivat. Jos\nirtonainen kivi heidän jaloistaan olisi vierähtänyt, olisi se pudonnut\nsalajuonittelijoiden keskelle.\n\nKuuntelijat pääsivät vähitellen perille siitä, mitä juonittelu\ntarkoitti. Intiaanit, joita oli pari henkeä, olivat jonkunlaisia\nyhteiskuntaan johtavan portin vartioita. Vieraat tekeytyivät heidän\nkanssaan ystäviksi ja tarjosivat ryyppyjä.\n\nVäkijuomien tarjoaminen intiaaneille oli kaikkien eurooppalaisten\nsiirtokuntain määräyksissä jo siihen aikaan kielletty. Alkuasukkaat\nolivat tavattomasti näihin juomiin meneviä. Juomat vaikuttivat heihin\nhurjistuttavasta He riehuivat mielettöminä eikä mikään järjensana\nsilloin pystynyt heihin. Jos he tällöin vielä saivat eurooppalaisia\nampuma-aseita, oli yhteiskunta suuressa vaarassa. Sen vuoksi oli myös\nampuma-aseitten levittäminen intiaanien keskuuteen jyrkästi kielletty.\n\nVartijat olivat päässeet \"tulijuoman\" makuun.\n\n-- Saatte lisää kun palaamme, virkkoi Gustaf ja perääntyi Klasin ja\nhollantilaisen kanssa sivulle.\n\nNyt kuulivat suomalaiset seuraavan keskustelun hollannin- ja\nruotsinkielen sekaisella murteella.\n\nGustaf sanoi Klasille:\n\n-- Odota sinä niin kauan kuin me viivymme apuneuvoja hakemassa. Kun ne\novat aivan lähellä, ei sinun tarvitse kauan pitää vahtia. Jos punanahat\ntulevat kärsimättömiksi, tarjoa viinaa. Mutta varovasti, jotteivät\nhe liiaksi villiinny ennen aikojaan. Tiedäthän, että meillä on koko\nsuuri turkismäärä voitettavissamme. Jos minä onnistun tekemään oman\nkaappaukseni, saat neljänneksen minun turkisosuudestani.\n\n'Gustaf ja hollantilainen menivät vuorensolaa taaksepäin, mistä\nsuomalaiset juuri äsken olivat tulleet. Klas jäi pitämään seuraa\nintiaaneille tarjoten silloin tällöin ryyppyjä.\n\n-- Me tahdomme tehdä teidän kanssanne hyviä kauppoja, vakuutti Klas.\n-- Me maksamme hyvin ja annamme tulijuomaa. Parhaimmassa tapauksessa\nvoitte saada valkoisten tuiiluikun. Kutsu päällikkö tänne, niin minä\nannan hänelle hyvää maistiaisiksi.\n\n-- Sachem vihaa valkoisten tulijuomaa, virkkoi punanahka. -- Sachem ei\nmyy nahkoja juomaan. Vampunia pitää olla.\n\n-- Vampunia hän saa, kehui Klas. -- Sitä menivät hakemaan. Hae\nodotellessamme tovereitasi tänne maistelemaan.\n\nToinen intiaaneista juoksi hakemaan. Klas jatkoi keskustelua toisen\nkanssa.\n\nYlhäällä puitten suojassa kuunteleville miehille kävi aika pitkäksi,\nja he huomasivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä huomiota\nherättämättä solan kautta. Hiljaa ja varovasti he koettivat nousta\nvuoren jyrkkää rinnettä ylemmäs auttaen ja tukien toisiaan. Näin he\npääsivät -- tosin kyllä suurella vaivalla -- kuilun harjanteelle, mistä\nvoivat nähdä \"porttien\" sisäpuolelle.\n\nVaikka olikin jo aikalailla hämärä, näkivät he kookkaan\nintiaanikyläryhmän, jossa oli useampia paaluaitauksia. Ylhäältä katsoen\noli helppo havaita jokaisen paaluaitauksen sisällä joko useita tai vain\njoitakuita intiaaniasumuksia, jotka kukin olivat avoimia paalutuksen\nkeskitse kulkevaa käytävää kohti. Tuolle käytävälle oli asetettu\nnuotioita niin, että yksi nuotio tuli kutakin neljää asumusta kohti.\nNuotioitten ääressä istuivat perhekunnat, etupäässä lapsia ja naisia.\nKeskimmäinen paaluaitaus oli suurin ja huolellisimmin laitettu. Sen\nsisällä oli kaksitoista nuotiota, ja kun jokaiseen nuotioon kuului\nneljä perhekuntaa, käsitti tuo aitaus 48 perhettä.\n\nSuomalaisista oli hauskaa seurata täältä korkealta näköpaikalta\nintiaanien elämää.\n\nMuita puita korkeammaksi ja laajemmaksi oli siellä kasvanut jalava,\njonka oksat olivat miehen paksuiset ja haaraantuivat alhaalta\ntasaisesti. Miehet kapusivat näille oksille ja istuivat niillä\nmukavasti kuin nojatuolissa. Siellä voivat he myös rauhassa aterioida\nja melkeinpä yönsäkin viettää.\n\nJuuri kun miehet olivat päässeet lähelle toisiaan mukavaan\nlepoasentoon, näkivät he muutamien intiaanien tulevan solaan. Klas\nkestitsi heitä ja sen vaikutuksesta he alkoivat hetken kuluttua\nhoilata. Ennenkuin pahempaa elämää syntyi, saapui paikalle Gustaf ja\nhollantilainen. Heillä oli vahvat kantamukset tavaraa.\n\n-- Tässä on rahaa ja tässä on tulijuomaa, kehui Gustaf intiaaneille.\n-- Ja tässä on valkoisten tuliluikku sille, joka tuo salaa ja ilman\nhälinää minun luokseni tänne solalle kalpeanaamaisen tytön.\n\n-- Valkoiset ovat Sachemin aitauksessa, huomautti eräs punanahoista. --\nNoitanaiseen ei kukaan uskalla koskea, ei myöskään hänen ystäväänsä.\n\n-- Joka lupaa ryhtyä yritykseen, hänelle annan minä rohkeutta,\nkiihoitti Gustaf. -- Sinä olet reipas ja notkea. Eikö sinua tuliluikku\nhoukuttele?\n\n-- Koetan parastani, lupasi intiaani.\n\n-- Tästä saat rohkaisua, sanoi Gustaf, tarjosi muutamia ryyppyjä ja vei\nintiaanin sivulle, missä alkoi neuvotella hänen kanssaan.\n\nSitten kannettiin vampunikasa paaluaitausten edessä olevan suuren\nnuotion ääreen ja ryhdyttiin tekemään turkiskauppoja. Intiaanit toivat\nkaikista aitauksista majavan sekä muiden kallisarvoisten eläinten\nnahkoja.\n\nKlas kulki väkijoukossa tarjoten ryyppyjä ja siten yllyttäen\nkaupantekoon.\n\nErkki ei voinut enää hillitä malttamattomuuttaan, kun tiesi\nmorsiantansa uhkaavan vaaran.\n\n-- Minun täytyy mennä Stinaa suojelemaan, sanoi hän ja laskeutui\npuusta. -- Seuratkaa te täältä korkealta asiain kulkua ja auttakaa,\nmilloin tarvis on.\n\nErkki laskeutui jyrkänteeltä tasangon puoleista rinnettä alas.\n\n\n\n\nTULIJUOMA JA TULILUIKKU.\n\n\nMartti ja Luukas seurasivat korkeasta piilopaikastaan kaupankäyntiä.\n\nHollantilainen kokosi nahkoja kasaan, Gustaf maksoi hinnan\nhelminauhassa, mitaten sen pituutta. Helmet kimaltelivat tulen\nvalossa. Muutamat intiaaneista olivat tulleet jo niin päihdyksiin,\nettä yrittelivät sotatanssia. Heidän joukossaan oli myös se, jolle\nGustaf oli erikoisen tehtävän uskonut ja sitä varten antanut runsaasti\nrohkaisua.\n\nIntiaanipäällikkö tuli keskimmäisestä paaluaitauksesta\nkaupantekopaikalle. Hän näytti vielä nuorelta mieheltä ja oli\nkomeampi ja ryhdikkäämpi kuin lenapipäälliköt. Hänen rasvattu ihonsa\nkiilsi tulen valossa tummanruskealta. Töyhtö oli tehty joutsenen\nsulkahöyhenistä ja ulottui, kierrettyään ensin pään ympäri, niskasta\nalas selkää pitkin polvitaipeen kohdalle saakka.\n\n-- Katsos, sanoi Martti Luukkaalle. -- En ole noin pitkää töyhtöä vielä\nnähnyt. Taitaa olla mahtavampi päällikkö kuin ystävämme Noamanen. Moni\njoutsen on saanut uhrata sulkansa hänen arvonmerkkiinsä. On hän oikea\nSvanahäntä.\n\nNimitys on Vermlannin suomalaisten murretta, ja se myös Luukkaan\nmielestä mainion hyvästi kuvasi tätä päällikköä. Sillä nimellä hän\nsitten aina kävi suomalaisten, jopa muittenkin keskuudessa.\n\n\"Svanahäntä\" ei ollut tyytyväinen tulijuoman jakeluun, mutta kun sitä\noli jo suuri osa miehistä nauttinut, ei hän katsonut viisaaksi ruveta\nankariin toimenpiteisiin, koska olisi voinut syntyä ankaraa vastarintaa.\n\nHän tahtoi saada kaupanteon loppuun suoritetuksi niin pian kuin\nsuinkin. Mutta kun intiaanit olivat päässeet tulijuoman makuun,\nhalusivat he sitä lisää ja sen vuoksi kuljettivat aina vain uusia\nnahkakimppuja, saaden hinnaksi ryyppyjä ja helmiä. Nahkakasat\nhollantilaisen ympärillä paisuivat korkeiksi. Gustafilla oli vielä\nsuuret määrät helmiä. Päihtynyt intiaani ei sanottavasti välittänyt\nrahasta, ja sen vuoksi Gustaf sai ostaa halvalla.\n\n\"Svanahäntä\" meni ostajan luo ja ilmoitti hänelle: -- Minulla on\ntuhannen majavannahkaa. Kuinka paljon annat vampunia?\n\nGustaf mittasi pitkän kasan helminauhaa.\n\n-- Ei riitä. Enemmän tahdon, vaati Svanahäntä.\n\nGustaf mittasi vielä lisää.\n\nIntiaanipäällikkö tinki yhä.\n\nKiukustumatta Gustaf lisäsi maksua.\n\nVihdoin tyytyi päällikkö kauppaan ja lähetti nuoria intiaanipoikia\nhakemaan myytyjä nahkoja varastosta.\n\nTällä välin oli päihtymys joukossa lisääntynyt ja toinen puoli\nkyläkunnan miesväestä jo tanssi sotatanssia ja karjui sotahuutoja.\n\nPäällikkö koetti heitä hillitä, mutta he kävivät uhkaaviksi. Joku jo\nsanoi:\n\n-- Emme me sinua enää pelkää. Valkoinen mies antaa meille hyvää. Siirry\npois tieltä.\n\nSvanahäntä näki tässä vaaran. Hän riensi aitaukseen kysyäkseen neuvoa\nvalkoiselta tietäjältä.\n\nKuultuaan millainen mies oli juovuttamishankkeissa ja\nkaupantekopuuhissa päähenkilönä Kaisa käsitti, että tässä oli suuri\nvaara, joka ei uhannut ainoastaan intiaanipäällikön arvovaltaa, vaan\nmyös heitä valkoisia.\n\n-- Luuletko että sinulla on vielä valtaa useimpiin miehiin? -- kysyi\nhän päälliköltä.\n\n-- Minä luotan siihen, vastasi Svanahäntä. -- Ja kunhan tulijuoman\nhöyryt saisin haihtumaan, olisivat kaikki taas nöyriä alistumaan\ntahtoni alle.\n\n-- Koetetaan sitten, sanoi Kaisa Väinämö. -- Käske koolle kaikki\nyhteiskunnan miehet suurelle nuotiolle. Sitten lähdetään jonossa\nvuoristopuron putoukselle. Aseta niin, että niitä, jotka eivät ole\npäihtyneitä, on päihtyneitten joukossa järjestystä pitämässä. Kaikkien\npäihtyneiden on käytävä seisomassa hetkinen putouksen alla. Kylmä\nvesiryöppy saa huuhtoa heidän päätänsä. Tämä tapahtuu sen vuoksi, ettei\nvalkoisiin paennut rutto palaisi takaisin yhteiskuntaan. Minä tulen\nauttamaan, jotta kaikki paremmin onnistuisi.\n\nPäällikkö riensi poppamiehen luo ja käski panna rummun pärisemään\nkansan kokoamiseksi.\n\nRumpu pärisi, ja kansa kokoontui nuotion ympärille avoimelle paikalle,\nmissä oli kaupantekoa harjoitettu ja missä päihtyneet hihkuivat\nsäännöttömissä tansseissaan. Gustaf ja hänen toverinsa vetäytyivät\nsyrjään. He olisivat mielellään jo kokonaan peräytyneet ja vieneet\nsaaliinsa, joka oli paisunut suureksi. Mutta Gustaf ei ollut saanut\nvielä järjestetyksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkein. Intiaani,\njonka hän oli tähän tehtävään, Stinan ryöstöön, valinnut, oli saanut\nedeltäpäin niin paljon \"rohkaisua\", ettei kiirehtinyt lupaustaan\ntäyttämään. Gustaf oli kuitenkin varma siitä, että hän tavalla tai\ntoisella saa tahtonsa läpi. Jollei muu auttaisi, niin olihan hänellä\ntuliluikku, jonka avulla hän voisi kyllä ihmeitä suorittaa.\n\nKun kansa oli kokoontunut kentälle, astui Svanahäntä juhlallisesti\nkeskeen ja puhui:\n\n-- Minquasit, olemme liian aikaisin iloinneet siitä, että rutto on\nmeidät jättänyt. Rutto meni meiltä valkoisten luo, mutta on nyt tulossa\ntänne takaisin. Te tiedätte, kuinka se oli viedä koko heimomme. Nyt on\nestettävä sen tulo. Valkoinen poppanainen, joka paransi meidät rutosta,\ntahtoo ajaa nytkin sen kauas. Totelkaa häntä.\n\nKaisa Väinämö astui silloin esiin ja sanoi käskevällä äänellä:\n\n-- Minquasilaismiehet, astukaa riviin. Seuratkaa minua purolle.\nJokainen puhdistautukoon minun määräysteni mukaan.\n\nJuopuneiden tanssi oli keskeytynyt, kun päällikkö oli alkanut puhua\nrutosta. Se tauti oli vielä tuoreessa muistissa, ja se oli ollut niin\nkamala, että siihen vetoaminen pani vavahtamaan. Kun sitten valkoinen\nnoita antoi määräyksensä, katsoivat enimmät velvollisuudekseen\nnoudattaa sitä.\n\nJoukko marssi jo putoukselle, missä Kaisa komensi kutakin seisomaan\nkylmän ryöpyn alla sen mukaan miten juovuksissa oli.\n\nVain pieni osa jäi kulkueesta pois ja hoiperteli päihdyksissä nuotion\nympärillä.\n\nGustaf näki, että hänen valtansa ja vaikutuksensa oli vaarassa.\nHän mietti jo lähteä itse toimeen, mutta hän ei tuntenut tarkemmin\npaaluaitausta eikä niin ollen ollut selvillä mahdollisen vastarinnan\nsuuruudesta. Sillaikaa kun kulkue vielä viipyi putouksella oli\ntoimittava. Hän päätti nyt nopeasti saattaa suunnitelmansa päätökseen.\n\nHän etsi apuriksi lupautuneen punanahan, joka makasi täysin\nhumaltuneena nuotion lähellä.\n\n-- Oletko unohtanut tehtäväsi? sanoi Gustaf pudistaen hänet hereille.\n\nMies koetti puolustautua, soperrellen, ettei sopivaa tilaisuutta ollut\nvielä tarjoutunut.\n\nGustaf näytti pyssyä, jonka oli luvannut. -- Tiedä, että tämä on omasi\nheti kun tuot tytön solalle, hän sanoi. -- Tämän avulla sinä pääset\nmuista edelle, sillä sellaista ei ole vielä heimossasi kenelläkään\nmuulla. Punanahka innostui.\n\n-- Odota täällä, minä tuon hänet, hän vakuutti ja lähti hoippuvin\naskelin kulkemaan keskimmäistä paaluaitausta kohti.\n\n\n\n\nLOPPUSELVITYS.\n\n\nKun Erkki oli laskeutunut alas tasangolle toveriensa luota, kiersi hän\nsuuren nuotion ja kaupantekijät sivulta välttääkseen huomion, ja niin\npääsi pujahtamaan huomaamatta aina keskimmäiselle aitaukselle saakka.\n\nPelkäämättä ja vitkastelematta hän rohkeasti astui aitauksen sisään.\nUseimmat perhenuotiot olivat siellä sammumaisillaan, sillä väki, nuoret\nja vanhat, olivat rientäneet kaupantekotilaisuuteen.\n\nKeskimmäinen nuotio oli hyvin hoidettu. Erkki näki sen ääressä\nkauniisti kirjaellun vanhan naisen. Hän oli tämän yhteiskunnan\nvaltaemäntä. Koko yhteiskunta oli hänen sukuaan, hänen jälkeläisiään\nja jälkeläistensä jälkeläisiä, kuitenkin yksinomaan äidin puolelta\nlasketun sukulaisuuden nojalla. Niinpä esimerkiksi ei tässä\nyhteiskunnassa voinut olla valtaemännän naimisissa olevia poikia, koska\nhe kuuluivat vaimojensa yhteiskuntiin, jota vastoin tytärten miehet ja\nperheet olivat täällä.\n\nErkki näki tämän nuotion vierellä omituisen korkeamallisen ja komeasti\npunaisilla nauhoilla kirjaellun kehdon, jossa makasi lapsi.\n\nMutta Stinaa ei näkynyt.\n\nErkki koetti arvata, missä noista majoista Stina asusti. Majat olivat\nmatalia, nahoista tai puunkuorista kyhättyjä katoksia, joissa oli\nseinä vain kolmella puolella. Keskikäytävän puoleinen seinä oli avoin,\nainoastaan mattojen verhoama. Erkki hiipi varovasti, jottei herättäisi\nturhanpäiten huomiota. Hän tahtoi, jos mahdollista, ilman apua löytää\nrakastettunsa. Lähellä nuotiota olevan asumuksen suojaan hän pysähtyi\nkuulostamaan. Silloin hän näki Väinämön Kaisan tulevan kokouspaikasta\naitaukseen ja menevän asumukseen niin läheltä Erkkiä, että tämä olisi\nvoinut koskettaa häntä kädellään. Hän arvasi Stinan asuvan siellä,\nja kun Kaisa hetken kuluttua palasi, kiiruhti Erkki sisään, työntäen\nverhon tieltä. Majassa istui Stina nypläten jotain lankaneulomusta.\nTyttö loi katseensa tulijaan, veret sävähtivät hänen poskilleen,\nhän hypähti istuimeltaan ja oli samassa tuokiossa kauan kaivatun,\nrakastetun Erkin sylissä.\n\nHetken kuluttua istuivat nuoret kertomassa toisilleen vaiheistaan ja\nkokemuksistaan.\n\nStina kertoi:\n\n-- Kun me läksimme polttoroviota pakoon, muisti Kaisa saaneensa kutsun\ntulla intiaanien luo sekä matkaohjeet. Sen vuoksi tulimme niille\nputouksille. Intiaaneilla lienee tapana pitää siellä vahtia. Ainakin me\ntapasimme silloin vahdin, jolle oli huomautettu valkoisen tietäjänaisen\nmahdollisesta tulosta, koska intiaaninuorukainen heittäytyi Kaisan\neteen pitkäkseen kunnioituksesta ja lähti sitten sanaa sanomatta meitä\nohjaamaan. Tulimme tänne illan suussa. Täällä vietettiin parhaillaan\nkiitosjuhlaa sen johdosta, että oli saatu häviämään rutto, joka oli\nheimoa pahasti hävittänyt.\n\n-- Kaisan ilmestyminen juhlaan oli iloinen yllätys päällikölle ja\nmuille juhlan johtajille, jatkoi Stina kertomustaan. -- He käsittivät\nsen johtuneen taikavoimista, sillä he olivat juuri sillä hetkellä\nylistäen maininneet häntä, kun heidän käsityksensä oli, että Kaisa oli\npelastanut heidät rutosta. Hän oli antanut taikaneuvoja ja ne olivat\nhänen poissaollessaankin vaikuttaneet.\n\n-- Juhlapaikalla, jonne meidät nyt vietiin, oli päällikön ja\nlääkemiehen väliin sijoitettu pieni valkoinen lapsi korokkeelle\nkaiken kansan katseltavaksi. Heti kun Kaisa siihen katsahti,\ntunsi hän sen tyttärekseen, omaksi Marjetakseen, joka oli häneltä\nsalaperäisellä tavalla kadonnut. Välittämättä mistään riensi hän kesken\njuhlatoimituksia lavalle ja painoi lapsen sydäntään vasten.\n\n-- Kun päällikkö nyt ilmoitti kansalle kuka merkillinen olento oli\njuhlaan tullut, lankesivat kaikki maahan ja kunnioittivat häntä.\n\n-- Niin olemme sitten täällä eläneet. Arvaa sen, että hyvä meillä on\nollut eikä ole mitään puuttunut. Kaisa on hoitanut tytärtään, jota nämä\nminquasit pitävät onnensa suojelijattarena. Kaisan takia on minuakin\nkohdeltu kuin ruhtinatarta.\n\nErkki ei ollut malttanut keskeyttää rakastetun tytön kertomusta\nmainitsemalla niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Hän piti\nkuitenkin silmänsä ja korvansa valppaina siltä varalta että jotakin\noutoa tapahtuisi.\n\nSilloin hän äkkiä huomasi verhon liikahtavan ja intiaanin varovasti\ntyöntävän päätään sen alitse sisään. Tekemättä asiasta suurempaa ääntä\ntarttui Erkki punanahkaa niskasta kiinni, veti hänet sisään ja ravisti\nlujasti. Intiaani hätääntyi, sillä hän ei ollut odottanut tällaista\nvastarintaa. Erkin kovissa kourissa hän tunnusti, että tarkoituksena\noli ryöstää nainen ja viedä valkoiselle, joka jakeli vampunia ja lupasi\ntuliluikun.\n\nErkki raivostui tästä konnantyöstä. Vetäen intiaania mukanaan hän\nriensi kauppapaikalle ja huusi: -- Missä on se valkoinen mies, joka\npunaisten kestiystävyyttä häpäisee ja tahtoo ryöstää valkoisen tytön?\nGustaf kalpeni nähdessään vihamiehensä, jonka läsnäoloa hän ei ollut\nosannut aavistaakaan. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana. Hän\nkäsitti, että hänen oli toimittava nopeasti, nyt kun kentällä oli\nenimmäkseen hänen kannattajiaan ja toiset olivat vielä ottamassa kylmää\nkylpyään.\n\nHän ryntäsi röyhkeästi esiin. -- Miten lienetkin tänne tullut, hän\nhuusi, -- et ainakaan täältä elävänä pääse.\n\nHän tempasi puukkonsa ja huutaen hollantilaista ja Klasia avukseen\nhyökkäsi Erkkiä kohti. Tämä oli valmis torjumaan, ja laajalle alalle\nulottuva temmellys alkoi valkoisten kesken punaisten suuren nuotion\näärellä. Päihtyneet punanahat jäivät tätä ihmetellen katsomaan.\n\nErkki olisi helposti voittanut Gustafin tahi kenen tahansa\nvastustajistaan yksinään, mutta kolmessa oli sentään hänellekin\nliiaksi. Gustaf sai sitä paitsi intiaanit pysymään erossa huutamalla\nheille, että tämä mies oli muka ruton tuoja. Nekin punanahat, jotka\nolivat kylmästä kylvystä tulleet ja selvenneet, elivät epätietoisia\nsiitä, miten heidän tulisi menetellä. Odottaessaan poppanaista, jota\nhe sanoivat ruton tappajaksi, he vain estivät päihtyneitä miehiä\nlähestymästä taistelevia.\n\nMartti ja Luukas olivat kaiken aikaa korkealta tähystyspaikaltaan\nseuranneet tapahtumain kehitystä.\n\nNyt he näkivät Erkin vaaran.\n\nMartti hyppäsi alas puusta ja sanoi Luukkaalle:\n\n-- Minä riennän Erkkiä auttamaan. Pidä sinä täällä vahtia ja toimi sen\nmukaan miten näet asiain vaativan.\n\nKun Martti Marttinen laskeutui jyrkännettä alas, tuli hän sellaisella\nvauhdilla, että lennähti kuin pilvistä taistelevien keskelle. Tämä\nherätti suurta hämmästystä intiaanien keskuudessa ja vavahtivat siitä\nErkin vastustajatkin.\n\nKun Martti tarttui Gustafia ja Klasia hartioista kiinni, oli heiltä\ntarmo poissa. Mutta hollantilainen, nähtyään joutuvansa alakynteen,\nheittäytyi syrjään. Hän tempasi pyssynsä ja aikoi sen avulla muuttaa\ntilanteen. Läsnäolevista, joiden silmät olivat tähdätyt pilvistä\nilmestyneeseen voimamieheen, ei kukaan kiinnittänyt riittävästi\nhuomiota hollantilaisen aikeisiin. Mies ojensi jo pyssynsä ja tähtäsi\nMarttia.\n\nSilloin kuului kuin ukkosen pamahdus ylhäältä.\n\nLuukas ohjasi tarkalla kädellään kohtaloa, ja hollantilainen kaatui\nkuoliaana maahan.\n\nNyt oli asia intiaaneille selvä; valkoinen, taivaasta laskeutunut\nilmestys tuhosi salaman avulla vastustajansa. Ja yliluonnolliselta\nolennolta näytti Marttikin, kun hän nyt vihastuneena kohotti\nGustafia toisella ja Klasia toisella kädellä maasta ylös ja näytteli\nheitä intiaaniyhteiskunnalle. Nuotion valtava loimu valaisi hänen\nvoimakaspiirteisiä kasvojaan.\n\nErkki ratkaisi lopullisesti tilanteen. Hän lausui kovalla äänellä:\n\n-- Minquasit, katsokaa mitä rahoja olette saaneet tavarasta, jota\nolette myyneet. Vampuni, jolla hän on maksanut, ei ole oikeata. Se on\nväärennettyä.\n\nIntiaaneilla oli syvälle juurtunut käsitys siitä, että epärehellisyys\nkaupanteossa oli kauheimpia rikoksia. Kun heidän epäluulonsa nyt\noli herännyt, riensivät he tarkastamaan rahojansa. Martti hellitti\nsilloin otteensa miehistä. Hän huomasi, että näille tulee toisenlainen\ntilinteko. Raivostuneina ryntäsivätkin intiaanit miesten kimppuun,\njotka koettivat peräytyä solaa kohti. Klas ehti temmata piilopaikasta\njälellä olevan väkijuoma-astian, jota hän kohotti ilmaan ja huusi:\n\n-- Joka puolustaa meitä, sille annetaan tulijuomaa.\n\nSilloin sekaantui kahakkaan itse Svanahäntä.\n\nHän oli käynyt tarkastamassa ne vampunirahat, joilla mies oli ostanut\nhäneltä tuhat majavannahkaa, ja huomannut ne vääriksi. Hän tuli\njoukkoineen ja päättävästi sulki solan ennenkuin väärän rahan kauppiaat\nehtivät paeta.\n\nIntiaanipäällikkö lähestyi Gustafia ja Klasia, jotka askel askeleelta\nperääntyivät. Nuotion loimu ei tänne vaikuttanut, mutta kuun valo\nnäytti, että Svanahännän sotakirves oli kohotettuna. Viina-astia oli\njäänyt syrjään, samoin ahdistettujen pyssyt, joita he eivät nyt voineet\nkäyttää. Heillä ei ollut nyt yhtään puoltajaa, sillä viinanhimoiset\nsaivat astian ilman heidän lupaansa ja siirtyivät saaliineen pois.\n\n-- Te olette meitä pettäneet, kuului Svanahännän tuomio. -- Te\nolette ensin juottaneet tulijuomaa ja sitten väärän rahan petoksella\nryöstäneet meiltä nahkavarastot. Sellaisen petoksen palkka on kuolema.\n\nKostajat lähestyivät kirveineen vääjäämättöminä. Gustaf ja Klas\ntyöntyivät kallionseinää vasten, jota kauemmas ei voinut peräytyä.\n\nNähtyään paon mahdottomaksi, ryntäsivät miehet ahdistajiaan vastaan\ntoivottomina yrittäen pimeässä puikahtaa läpi.\n\nSyntyi käsirysy. Intiaanien tomahawkit heiluivat ilmassa.\n\nKorkealta paikaltaan huomasi Luukas ensimmäisenä, että kun Svanahäntä\npalasi isolle nuotiolle, oli hänen vyöllään päänahka, jonka punaisista\nhiuksista tippui verta. Eräällä toisella intiaanilla hän näki toisen\npäänahan.\n\nSitten komensi Svanahäntä miehensä hakemaan väärillä rahoilla ostetut\nnahat yhteiseen varastoon.\n\nMyös Luukas laskeutui puusta. Yhdessä valkoiset miehet kävelivät nyt\nkeskimmäiseen aitaukseen, missä Kaisa Väinämö esitti nämä henkilöt\nparhaimmiksi ystävikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna miehet lähtivät paluumatkalle.\n\nSvanahäntä oli asettunut heidän kanssaan keskusteluun ja sopinut siitä,\nettä jos he oikealla, hyväksytyllä vampunilla maksavat nahkojen hinnan,\nsaavat he ne omikseen. Tarjous oli erinomainen, ja kun onneksi Helme\noli juuri hakenut oikeata vampunia Uudesta Amsterdamista, niin Erkki\nlupasi muutaman päivän perästä palata ja suorittaa vaaditun hinnan.\n\nNaiset jäivät vielä intiaanileiriin, mutta Erkki ja Martti sopivat\nKaisan kanssa, että molemmin puolin koetettaisiin tehdä mahdolliseksi\nheidänkin paluunsa Erkin ja Helmeen mukana lähimmässä tulevaisuudessa.\n\n\n\n\nMUUTAMIA VUOSIA JÄLKEEN PÄIN.\n\n\nMuutamia vuosia edellämainittujen tapausten jälkeen ulottuivat\nmetsäsuomalaisten uutisasutukset Naamanjoelta Finland, Upland y.m.\nsiirtolain kautta nykyisen Philadelphian seuduille saakka. Ennen\nenglantilaisten tuloa oli siellä vain muutamia muita asukkaita.\n\nSuomalaiset elivät alussa aivan samanlaista elämää kuin ennen vanhassa\nmaassa. Metsät hävisivät heidän tieltään ja sijaan tuli viljelyksiä,\njotka antoivat tuloja ja lisäsivät hyvinvointia.\n\nKertomuksessamme mainitut henkilöt edistyivät ja vaurastuivat\nuutisasunnoillaan.\n\nNaaman joen alimman kosken rannalla on Räsälä, Olli Räsäsen koti.\nKoskeen on tehty mylly, jossa jauhatetaan Suomi-siirtolan viljat.\nLäheisenä naapurina on edelleen intiaanipäällikkö \"Noamanen\", Ollin\nhyvä tuttava.\n\nOlli Räsänen ei ole enää naimaton.\n\nHän oli kauan ja sitkeästi halunnut puolisokseen Martti Marttisen\nsisarta Reetaa. Kosia hän ei uskaltanut niin kauan kuin Reetan toiveet\nolivat Erkki Mulikassa. Avuliaisuudella ja rehellisellä käytöksellään\nhän ensin saavutti Reetan luottamuksen.\n\nKun Martti ja Erkki sekä vihdoin myös Stina ja Kaisa palasivat\nintiaanien luota, näki Reeta, että Erkin ja Stinan vieroittaminen\ntoisistaan oli mahdoton. Sitä vakuutti Kaisakin, jonka noitakeinot\neivät Erkkiin yhtään tehonneet. Näin tottui Reeta tyytymään Olliin ja\nantamaan arvoa hänen uskollisuudelleen.\n\nOlli ja Reeta vihittiin Hammaslahdessa, Martti Marttisen uudessa\nkodissa, joka oli vain noin parin mailin päässä Printzin Hovista,\nuudesta hallituspaikasta. Vihkiäiset toimitettiin kuvernöörin tyttären\nArmgardin hoivin.\n\nSiinä tilaisuudessa Armgard Printz valitsi itselleen puolisoksi\nRuotsista äsken saapuneen luutnantin, Johan Papegoijan. Kuvernööri\noli ensin jyrkästi tätä vastaan, mutta kun Armgard oli tottunut\npienemmissäkin asioissa saamaan tahtonsa läpi, osasi hän murtaa isänsä\nvastarinnan tässä, hänelle itselleen niin tärkeässä asiassa. Ennen\npitkää sai Reeta olla auttamassa kuvernöörin tyttären häissä, jotka\nvietettiin Printzin Hovissa sangen suurenmoisesti.\n\nRäsälän isäntä ja emäntä olivat toimellisia molemmat. Pellot\nlaajenivat ja viljaa kertyi aittaan. Myöskin karja lisääntyi ja tuli\nmonipuolisemmaksi. Savolaisen talon hyvinvointia kuvaa talon emännän\nlihavuus. Räsälä pääsi siinä suhteessa ensimmäisten joukkoon. Reetan\nkävellessä ison tuvan vahvat lattiapalkit notkuivat.\n\nRäsälästä Hammaslahteen käy tie Marjetan Kärjen kautta. Siinä\npienessä asunnossa elää Kaisa Väinämö lastensa kanssa. Se on hänen\nkotinsa, mutta verrattain harvoin hän on kotona. Syytteet noituudesta\nhäntä vastaan raukesivat, kun tuli selväksi, ettei hän ollut\nketään vahingoittanut. Kaisa itse karttoi turvautumista vanhoihin\nloitsulukuihin. Neuvoja moninaisissa taudeissa y.m. hän edelleenkin\nantoi. Toisten mielestä niihin sisältyi noituutta, toisten mielestä ne\ntähtäsivät luonnonparannukseen. Kaisa ei nyt enää kulkenut kerjuulla.\nOma pelto antoi vähän, eikä hän paljoa tarvinnutkaan kahden lapsensa\nkanssa. Mulikan ja Marttisen talot olivat hänelle kuin toinen koti.\nJa erityinen arvoasema hänellä oli minquas-intiaanien luona. Heidän\npäällikkönsä Svanahäntä kävi häneltä usein kysymässä neuvoa. Ja\nmonesti hänet vietiin heidän luokseen, kun oli joku vaikeampi pulma\nratkaistavana. Ainoastaan siksi, että Kaisa lupasi olla aina aulis\nauttamaan, vapautettiin pikku Marjetta ja luovutettiin äidin hoitoon.\nJoka kerran toi Kaisa intiaanien luota lahjoina majavan y.m. nahkoja,\njoista hän myydessä sai hyvät rahat.\n\nHammaslahteen kohosi komea rakennus, komeampi kuin kenenkään muun\nuutisasukkaan. Martti Marttinen olikin edelleen suomalaisten\nuutisasukkaiden ruhtinaan maineessa ja asemassa. Sitä sai joskus itse\nkuvernööri Printz kokea, kun hän itsepäisyydessään sattui päättämään\ntai tekemään jotain, joka Martti Marttisen mielestä ei ollut oikein.\nMyöskin tulivat Hammaslahden pellot ennen pitkää kuuluisiksi. Ei\nmissään kylvetty niin paljon viljaa tai saatu niin runsasta satoa kuin\nsiellä. Martti laajensikin alueitaan aina Kalkkunakärkeen saakka.\n\nMyös Martilla oli onni nähdä perheensä varttuvan ja lisääntyvän.\nLeena oli taitava talonemäntä sekä vierasvarainen ja kohtelias niille\nlukuisille vieraille, joita tässä vaurastuneessa talossa kävi. Pikku\nMartti kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Amerikassa syntyi hänelle\nveljiä Matti, Antti ja Lassi.\n\nErkki Mulikka ei voinut enää olla yhtä jokapäiväinen vieras Martti\nMarttisen kotona kuin ennen aikaan. Hän oli hylännyt pienen\nasumuksensa Suomi-siirtolassa ja siirtynyt väljemmille tiloille. Se\nmäki Delaware-joen toisella puolen, johon hän ihastui ensimmäisellä\nmatkallaan Uuteen Amsterdamiin, oli hänen mieleensä yhtä syvälle\nsyöpynyt kuin Viinajoki Matti Tossavaisen mieleen. Sinne hän ryhtyi\nrakentamaan itselleen tupaa ja laittoi sen heti sellaiseksi, että\nsiihen sopi suurempikin perhe.\n\nGustafin kuolema selvitti ne vaikeudet, joita oli ollut hänen ja\nStinan avioliiton tiellä. Heillä itsellään ei ollut sen jälkeen mitään\npelättävää. Stinan isä ja äiti eivät enää vastustaneet, kun näkivät,\nettä tyttären päätä ei millään voida Erkistä kääntää pois ja kun\nheidän täytyi tunnustaa, että Erkki Mulikka oli siirtokunnan kaikkein\nparhaimpia nuoria miehiä.\n\nKuvernöörin viha lauhtui heti sen jälkeen kun Erkki kävi Helmeen\nkanssa suhteellisesti pienellä vampuni-määrällä ostamassa minquaseilta\nsuuret kasat majavannahkoja, jommoisia siinä siirtokunnassa ei vielä\noltu nähty. Kuvernööri huomasi, että Erkki, samoin kuin Helme, oli\nvastaisissakin kaupoissa intiaanien kanssa korvaamaton henkilö.\nKuvernöörin tytär oli Erkin ja Stinan avioliiton puolella siitä\nhetkestä alkaen, jolloin hänen suojattinsa, Reeta, luovutti Erkin\nja valitsi Olli Räsäsen. Kaikkien epäilysten poistamiseksi saapui\nensimmäisessä Ruotsista tulleessa laivassa komentaja Ridderin hankkima\ntodistus vanhan kuulutuksen mitättömäksi julistamisesta. Nyt ei ollut\nenää mitään muodollisiakaan esteitä, joten häät vietettiin pian.\n\nKun Mulikkamäki valmistui, siirtyi pariskunta Hammaslahdelta sinne.\n\nErkki ja Stina pyysivät, että vanhat Dalbot muuttaisivat Mulikkamäelle\nheidän luokseen, kun siellä oli runsaasti tilaa, mutta vanhukset eivät\nsiihen taipuneet. Hekin halusivat oman uutisasutuksensa ja valitsivat\ntäksi paikan suomalaisten Takamaalta, osoittaen myös siten, että vanhat\nrotuvihat olivat hälvenneet.\n\n-- Tässä maassa ei saa olla väliä sillä onko ruotsalainen, suomalainen,\nhollantilainen vai englantilainen. Kaikki ovat tänne tullessaan yhtä\nvieraita, mutta maa on yhtä avoin heille kaikille ja heistä itsestään\nriippuu, miten he edistyvät.\n\nTämä oli vanhan Dalbon mielipide. Ei koskaan kuultu hänen enää\nsuomalaista halventavan.\n\nSinne Takamaahan, jossa aikoinaan oli vain Piikin ja Luukkaan Sauna,\nsyntyi useita suomalaisia farmitaloja. Pietari Kokkinen laittoi, kuten\noli luvannut, talonsa siihen mäelle, jonka juurella oli edellämainittu\nSauna. Kokkinen lisäsi asumustaan vuosi vuodelta. Hänen perheensä\nkasvoi suureksi. Kokkisen pojat ja tytöt olivat yhtä teräviä ja\nsukkelasanaisia kuin isäkin. Lapsista oli Lassi vanhassa maassa\nsyntynyt. Amerikassa syntyivät Otto Ernst, Peter, Maunu, Erkki, Juho ja\nKaaperi sekä neljä tyttöä, joista yhden nimi oli Riita.\n\nLähelle siihen asettui Pietari Rambokin, viljeli maata voimakkaasti\nja laittoi perheelleen hyvän talon. Myös hän meni naimisiin. Sukua\njatkamaan syntyi ikäjärjestyksessä neljä vankkaa poikaa: Pietari,\nGunnar, Antti ja Juho.\n\nMaunu Klinga oli useita vuosia Takamaan ihastunut asukas. Heti Uuden\nGöteporin ja Printzin Hovin valmistuttua suunnitteli kuvernööri\nlupauksensa mukaan uusia varustuspaikkoja. Sellaisia tehtiin Tornio,\nVasa ja muutamia muita. Huomattavin oli Korsholman linnoitus, jonka\npäälliköksi asettui Klinga.\n\nSe linnoitus oli perustettu enemmän kaupankäyntiä kuin sotatarkoituksia\nvarten. Siinä tehtiin Klingan johdolla monet suuret turkiskaupat.\nKateellisina hollantilaiset vihasivat tätä linnoitusta enemmän kuin\nmitään muuta. Hekin rakensivat samoille tienoille ja samaa tarkoitusta\nvarten toisen pienen linnoituksen Bevesreden.\n\nAjan ollen sijoittui myös Sven Gunnerson Skute, kuvernöörin apulainen,\nseutukunnalle ja tuli laajan suvun kantaisäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä syksypäivänä oli metsästäjiä kokoontunut Pietari Kokkisen\ntupaan Schuylkill-joelle. He olivat kaikki peräisin Vermlannin\nsuomalaismetsistä.\n\nTäällä oli heillä uutisasutukset ja hyvä toimeentulo. Joskus he\nkokoontuivat yhteen vanhoja muistoja uudistamaan.\n\nOnnistuneen metsästyksen jälkeen siirtyivät he Luukkaan ja Piikin\nasunnolle, Saunalle, minkä edustalla olevalle nurmikolle he istuivat\nlevähtämään ja katselivat virran tyyntä kulkua.\n\nMartti Marttisen ajatukset kantautuivat vanhaan maahan:\n\n-- Nämä vedet soluvat suureen valtamereen. Sen meren takana on maa,\nmissä oli lapsuutemme koti. Kovat olivat siellä kokemuksemme ja ankaraa\nelämä. Täällä on toista, täällä on helpompaa. Siitä huolimatta nuo\nentiset asuinpaikat eivät mielestä hälvene.\n\n-- Siellä ovat minunkin vanhempani, veljeni ja sisareni, muisteli Erkki\nMulikka.\n\n-- Mutta jos valita pitäisi entisen ja nykyisen välillä, kaikesta\nkaipuusta huolimatta en ikinä entistä ottaisi takaisin.\n\n-- Ihmisen elämä on pyrkimistä eteenpäin, vakuutti Pietari Rambo. --\nEteenpäin olemme täällä päässeet, ja, mikäli näyttää, ei täällä ole\nvanhan maan esteitä tuon edistymisen tiellä. Täällä luonto näyttää\nihmistä auttavan, siellä se sen sijaan pani vastaan.\n\n-- Polttivat siellä vanhassa maassa minun vaivalla kasvattamani viljan,\nmuisteli Pietari Kokkinen. -- Kipeästi se silloin koski, kun nälkä\nahdisti. Täällä en itke niin pieniä asioita. Nyt voisin voudille\nkevyesti lahjoittaa suurempia määriä.\n\n-- Paljon olemme kokeneet, paljon oppineet uusissa oloissa. Luulen,\nettä se on meitä suuresti nostanut, se vasta on meistä tehnyt\nvapaudentuntoisia ihmisiä. Orjan merkki on otsastamme hävinnyt.\n\nLuukas lausui tämän ja otti kanteleensa, jonka säestyksellä lauloi\nilta-auringon kullatessa Schuylkill-joen pintaa:\n\n    \"Paistavi Jumalan päivä\n    Muuallakin maailmassa\n    Ei isosi ikkunoilla,\n    Veikkosi veräjän suulla,\n    Myös on marjoja mäellä,\n    Ahomailla mansikoita\n    Ilmassa etempänäki,\n    Ei aina ison ahoilla,\n    Veikon viertokankahilla.\"\n\n\n\n"]