Öljyä ja timantteja
Edgar Wallace (1875–1932)
Salapoliisiromaani seuraa Anthony Braidia, joka tunnetaan liikanimellä Twister. Hän on varakas ja rehellinen liikemies, joka päätyy selvittämään hevoskilpailuihin, öljyosakkeisiin ja timanttikauppoihin kytkeytyvää rikosten ja petosten verkkoa.
Edgar Wallacen 'Öljyä ja timantteja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1882. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ÖLJYÄ JA TIMANTTEJA
Salapoliisiromaani
Kirj.
EDGAR WALLACE
Suomennos englanninkielisestä alkuteoksesta "The Twister"
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1938.
I
Kesällä yhdeksäntoistasataakaksikymmentä ja vähän päälle joutuivat eräs valmentaja ja jockey tukkanuottasille toistensa kanssa. Kolmantena otti kiistaan osaa eräs vedonlyönninvälittäjä, eräs bookmaker, jonka maine oli epäilyttävä. Sanaharkka koski Ectis-nimistä hevosta, joka oli suosikki kilpailussa Kuninkaallisesta Ratsastuspokaalista. Sekä jockey että valmentaja olivat sangen hämäräperäisiä olioita. Virallinen varoitus uhkasi heitä iskullaan, eivätkä he niin ollen voineet mitenkään antautua vaaroille alttiiksi.
Väittely koski sitä, oliko hevonen ilman muita valmistuksia pantava kilpailuun vai oliko – kuten jockey ehdotti – tehtävä tyhjiksi kaikki vaaran mahdollisuudet antamalla sille pieni annos laudanumia ennen starttia. Molemmat miehet aavistivat monenlaisia ikävyyksiä. Jos hevonen pantaisiin kilpailuun ilman muuta, saattoi siitä koitua hankaluuksia jockeylle; jos taas asianomaiset jälkeenpäin saisivat tietää, että eläimelle oli tehty joitakin metkuja, ja jos sittemmin pantaisiin toimeen tutkimuksia, niin potkaistaisiin valmentaja varmasti ilman suurempia muodollisuuksia ulos kilparadalta.
Kiista päättyi valmentajan voittoon. Ectis talutettaisiin ilman metkuja satuloimispaikalle. Vedonlyönninvälittäjä, joka valvoi molempien miesten etuja, alkoi järjestelmällisesti hoitaa hevosen asiaa. Oltuaan suosikki se vajosi toiseksi suosikiksi ja toisesta suosikista kolmanneksi. Sitten se vajosi yhä alemmaksi, kunnes sen mahdollisuudet vihdoin olivat sata kuutta vastaan.
– En käsitä tätä lainkaan, valmentaja sanoi hevosen omistajalle päivää ennen kilpailua. – Hevonen on parempi kuin koskaan aikaisemmin, mr Braid.
Mr Braid imi miettiväisenä pitkää sikariaan ja kohdisti alakuloisen katseensa pieneen kokoonkäpristyneeseen valmentajaan. Braid oli uusi kilparatsastusradalla ainakin Englannissa. Hän oli huoleton mies, hyvin rikas ja hyvin sävyisä. Kilparadalla hänellä ei ollut minkäänlaisia ystäviä. Asiantuntijat katselivat uteliaina tuota pitkää, honteloa miestä, jonka tummat hiukset jo alkoivat harmaantua ja jonka pitkulaisten kasvojen iho oli keltaisen kalvakka. He eivät säälineet häntä, mutta silti he kernaasti ilmaisivat valittelunsa siitä, että tuollaisen tottumattoman tulokkaan, joka olisi voinut olla heille itselleen niin tuottava, olivat saaneet haltuunsa Lingford, valmentaja, ja tämän tunnoton aseveikko Joe Brille, jockey.
Itse mr Anthony Braid ei kuitenkaan ollut pahoillaan, sikäli kuin hänen muodostaan saattoi päätellä. Hänellä oli Ascotissa hauska pieni talo, missä hän asui yksinään kilparatsastusviikon aikana, ja hän näytti olevan tyytyväinen yksinäisyyteensä. Usein hänen nähtiin yksinään aikailevan pihassaan. Hän seisoi siinä pitkää sikariaan poltellen ja tuijotti hajamielisen näköisenä ilmaan. Hän ryhtyi vedonlyönteihin vain hyvin harvoin, ja kun sellaista joskus tapahtui, niin panokset koskivat vain vähäpätöisiä summia. Hän ei ollut koskaan asettunut vastustamaan valmentajansa ehdotuksia eikä koskaan tehnyt jockeyta koskevia kysymyksiä. Häntä katsellessaan sai vaikutelman, että kilparatsastukset ikävystyttivät häntä.
– Onhan mahdollista, hän sanoi laahaavalla äänellään valmentajan lopetettua, – onhan mahdollista, että välittäjät ovat alkaneet vainuta jotakin muuta.
– Aivan niin, sir, he uskovat, että Denford Boy on varma voittaja.
Mr Lingford oli usein valittanut, ettei hän voinut antaa Ectisin juosta itselleen voittoa. Se olisi voinut tuottaa hänelle kokonaisen omaisuuden. Mutta hän oli vikapää suuren summan rahaa sille välittäjälle, joka oli "painanut alas" hevosen, eikä hän näin ollen voinut tehdä muuta, kuin antaa Ectisin hävitä.
Tuntia ennen kilpailun alkua Anthony Braid vei valmentajansa vähän sivummalle.
– Hevoseni mahdollisuudet ovat hiukan laskeneet, hän sanoi.
Mr Lingford oli myös huomannut tämän tosiasian.
– Niin, sir. Joku on lyönyt siitä vetoa kautta koko maan.
Hän tunsi olonsa hiukan epämiellyttäväksi, sillä samana aamuna se välittäjä, joka odotti hyötyvänsä jutusta eniten, oli syyttänyt häntä ketunjuonista.
– Niinpä niin, Tony Braid vastasi syvällä äänellään, – minä olen lyönyt siitä vetoa kautta koko maan. Aion voittaa kolmekymmentätuhatta puntaa.
– Mitä sanottekaan, sir! valmentaja huudahti, samalla kun hänen mielensä huomattavasti keveni. Hän oli luullut, että juttua oli kaikessa hiljaisuudessa hoidellut joku Brillen joukkueen jäsen ja että jockey aikoi petkuttaa häntä. – Tulette saamaan hyvän koron rahoillenne, sir. Brille väittää...
– Brillen väitteet eivät kiinnosta minua, Braid sanoi sävyisästi. – Hän ei tule ratsastamaan hevosta. Olen tuottanut tänne Ranskasta toisen jockeyn. Ja myös toisen valmentajan olen ottanut, mr Lingford. Luovutin itse hevosen mr Sanfordille puoli tuntia sitten. Jos menette hänen lähelleen, niin annan teidät tarkastajan haltuun. Kelpaako teille muuten hyvä neuvo?
Hämmentynyt valmentaja ei kyennyt vastaamaan sanaakaan.
– Aion oikeastaan antaa teille kaksikin neuvoa, Anthony Braid jatkoi. – Ensimmäinen kuuluu näin: sijoittakaa Ectisin tiliin niin paljon, että voitte ansaitsemallanne voitolla elää koko loppuikänne. Luulen nimittäin, ett'ette tule enää tämän jälkeen valmentamaan ainoatakaan hevosta. Ja toinen neuvoni on tämä: älkää koskaan yrittäkö petkuttaa miestä, joka on "suorittanut tutkintonsa" Johannesburgin arvopaperipörssissä. Toivotan teille hyvää huomenta.
Ectis voitti kolmella hevosenpituudella, ja mr Braid sai sekalaiselta ja epäilyttävältä kilparatayleisöltä uuden lempinimen. Aikaisemmin häntä oli nimitetty vain "tuoksi herraksi" ja "tulokkaaksi", jotka oikeastaan merkitsivät samaa. Nyt häntä alettiin nimittää Ankeriaaksi. Ja tuo nimi liimautui häneen kiinni heti.
Se lennätettiin eräänä päivänä hänen kasvoilleen hänen konttorissaan Cityssä, kun hän oli nylkenyt yli viisikymmentätuhatta puntaa Aaron Troskylta, Trosky Limitedin omistajalta. Tosin kyllä mr Trosky oli viattomuudessaan yrittänyt ryöstää mr Anthony Braidilta paljon suuremman summan erään kaivosvaltauksen varjolla, mutta sehän ei oikeastaan merkitse suuriakaan.
– Te ette todellakaan ole ankeriasta parempi, Aaron vaikeroi vavisten. – Teitä haukutaan ankeriaaksi, ja se te juuri tarkalleen olettekin.
– Sulkekaa ovi, kun menette, Anthony sanoi.
Säikähtymättä mr Troskyn kokemusta saapui mr Braidin luo eräänä päivänä eräs Felix Fenervy-niminen herrasmies, joka tahtoi tehdä erään platinaa koskevan ehdotuksen. Hänellä olisi pitänyt olla enemmän älyä. Anthony tutki kartat, luki insinöörien epämääräiset raportit, joihin vedoten ei olisi voitu vetää nenästä edes tavallista juoksupoikaa, ja kutsui mr Fenervyn lounaalle. Myös Anthonyllä oli pieni platinaehdotuksensa. Hän omisti joukon platinapitoisia seutuja Pohjois-Rhodesiassa. Eikö sopisi, kiltti mr Braid ehdotti, lyödä yhteen molempia kaivoksia? Olisivathan tuollaisen Yhdistetyn Platinayhtiön voitonmahdollisuudet vielä suuremmat. Ehdotus innostutti Fenervyä aivan tavattomasti. Seuraavana aamuna hän maksoi uhrinsa, kaksikymmentäkolmetuhatta puntaa, ja kuvitteli, että nytpä hän vasta alkaisi ansaita rahaa.
Sellainen oli mr Anthony Braid, jonka omaisuuden suuruuden vain hänen pankkiirinsa aavisti. Kunnes hän sitten eräänä aamuna kävi tapaamassa erästä herraa, joka hermostui hänen läsnäolostaan siinä määrin, että paukautti oven kiinni hänen nenänsä edessä. Mitä Tony Braid piti lordi Frenshamista, se ei kuulu tähän. Mahdollista on, että hänen tunteensa olivat niin tiiviisti keskittyneet lordin perheen erääseen toiseen jäseneen, että hän saattoi täysin välinpitämättömästi suhtautua sekä lordin epäluuloihin että Julian Reefin vihaan.
– Mr Anthony Braid, mylord, palvelija ilmoitti.
Lordi Frensham nojautui syvän kirjoitustuolinsa selkämykseen, sipaisi kärsimättömästi paksua harmaata tukkaansa ja rypisti otsaansa.
– Kas, kas, hän murahti ja katsahti palvelijaan. Sitten hän lisäsi, huitaisten harmissaan kädellään: – All right! Antakaa hänen tulla, Charles.
Frenshamin kahdeksas jaarli oli leveäharteinen ja huolimattomasti pukeutuva herrasmies. Hänen kätensä olivat isot, äänensä rämeä, käytöksensä kulmikas, ja tällä hetkellä hänen partansakin oli ajamaton. Hän oli itsepintainen ja rehellinen mies, joka oli painunut Cityyn kohentaakseen sen turvin perheensä raha-asioita. Niitä näytti kuitenkin olevan mahdotonta kohentaa, ja hänen suorasukaiset ja rakastettavat luonteenominaisuutensa saivat olla alituisessa taistelussa niitä säälimättömiä vaatimuksia vastaan, joita vastahakoiset olosuhteet sälyttivät hänen kannettavakseen.
Charlesin mentyä hän veti auki erään pöytälaatikon, otti esiin paksun salkun, avasi sen ja alkoi selailla siinä olevia papereita. Kuitenkaan hänen ajatuksensa eivät kohdistuneet Lulangan Öljysyndikaatin asioihin. Sen sijaan hän mietti lopullista ja murhaavaa vastausta siihen ehdotukseen, joka tultaisiin tekemään hänelle muutaman minuutin kuluttua.
– Mr Anthony Braid, mylord!
Mies, jonka palvelija opasti kirjastoon, oli monessa suhteessa keikari. Kaikki yksityiskohdat, alkaen välkkyvän valkoisesta kauluksesta aina kiiltävien kenkien kärkiin saakka, olivat osoituksena siitä, että hyvä räätäli ja hyvä palvelija olivat tehneet parhaansa, jotta hänen asunsa olisi mahdollisimman hieno.
Katsellessaan hänen luontevaa ryhtiään sai helposti sen väärän vaikutelman, että hän oli hyvin pitkäkasvuinen. Musta aamupäiväsaketti mukautui tiukasti hänen mehiläisvyötäröönsä, ja hänen harmaissa liiveissään oli onyx-napit. Hänen ainoina koristuksinaan olivat hienoon solmioon kiinnitetty helmi ja kapeat platinaiset kellonvitjat. Valkoiset kädet, jotka pitelivät hansikkaita ja hohtavaa silkkihattua, olivat vailla sormuksia.
Mr Braid oli neljänkymmenen ikäinen ja suora kuin seiväs. Hänen hiuksensa olivat melkein mustat, ja ne korostivat hänen kalvakkaa, keltaiseen vivahtavaa ihonväriään. Hänen kasvonsa olivat pitkulaiset eivätkä lainkaan epämiellyttävät, silmänsä tummat ja tutkimattomat. Hän seisoi alallaan, katsellen isäntäänsä. Ei sanaakaan vaihdettu, ennen kuin he olivat jääneet yksin.
– No! lordi Frensham huudahti uhmaavasti ja kärsimättömästi. – Istu, Braid. Vai eikö pukusi ole tehty istumista varten?
Mr Braid laski hyvin varovaisesti hattunsa, hansikkaansa ja keppinsä pienelle pöydälle, vetäisi päättäväisesti ylös housunpunttinsa ja istuutui.
– Ihastuttava aamu, hän sanoi. Hänen äänessään oli syvä, miellyttävä sointi, ja hänen hymynsä oli rakastettava. – Toivoakseni voit hyvin, Frensham... kuten myös lady Ursula?
Mutta lordi Frenshamin mielentila ei sietänyt keskustelua paremmin ilmasta kuin tyttärestäkään.
– Olen saanut kirjeesi, hän sanoi vihaisesti, – ja totta puhuen se oli mielestäni... hm... hm...
– Hävytön, mr Braid virkkoi, ja hänen silmänurkistaan pilkisti hymyn tapainen.
– Niin juuri, hävytön! lordi puuskahti. – Lievimmin sanoen hävytön! Sinähän suorastaan väität, että Julian Reef, joka ei ole ainoastaan veljenpoikani, vaan lisäksi minun rinnallani Lulangan Öljyn johtaja, tekee parhaansa saadakseen yhtiön osakkeet laskemaan ja syöstäkseen minut vararikkoon. En voi kieltää, hyvä Braid, olevani hyvin ihmeissäni siitä, että olet rohjennut kirjallisesti esittää niin ennenkuulumattoman syytöksen. Tietenkään en tule näyttämään kirjettäsi Reefihe. Sillä muussa tapauksessa...
Mr Braidin tummat silmät välähtivät.
– Miksi et näyttäisi hänelle kirjettä? hän kysyi tyynesti. – En ollenkaan pelkää mahdollista kunnianloukkausjuttua. Omistan suunnilleen kuusisataatuhatta puntaa. Kenties vähän enemmänkin. Mikään jury ei ole koskaan tuominnut niin suurta vahingonkorvausta. Joka tapauksessa minulle tulee jäämään riittävästi rahaa voidakseni elää mukavasti.
Lordi rypisti otsaansa.
– En halua julkisuutta, hän sanoi. – Tahdon olla aivan vilpitön sinua kohtaan, Braid. On olemassa joku, jonka toimesta osakkeet laskevat. Hinnat painuvat päivä päivältä. Ja tämä joku olet sinä! No, no, älähän keskeytä. Sinulla on eräänlainen tietty maine... sinulla on haukkumanimi...
– Ankerias, aivan niin, toinen virkkoi. – Olen siitä melkein ylpeä. Sellaiseksi nimitetään rikollisten keskuudessa miestä, jota poliisi ei saa kiinni. Ja, hyvä ystävä, Reef on yrittänyt kyniä minua monella tapaa.
– Sinä olet kilparataherra, jolla on erikoinen maine...
Taaskin tummasilmäinen mies keskeytti hänet.
– Sano vain suoraan, että tuo maineeni on huono, jos se ilahduttaa sinua. Silloin et kylläkään ole aivan oikeassa, mutta jos se tuottaa sinulle vaikkapa vain vähänkin mielihyvää, niin sano vain kernaasti mainettani huonoksi, rakas Frensham. Tai vaihtelun vuoksi vaikkapa kauheaksi.
Lordi Frensham teki liikkeen, joka osoitti, että hän oli kärsimätön.
– Kenties et ole ansainnut tuota mainetta, mutta ainakin siitä huhutaan. Sinua nimittävät useammat ihmiset Ankeriaaksi kuin Tony Braidiksi. Et kai voi odottaa, että saisit minut uskomaan sellaista mahdottomuutta, että paras ystäväni valmistelee perikatoani ja kavaltaa sekä minut että yhtiön?
Braid hymähti sävyisästi, pisti kätensä taskuunsa ja otti esiin kultaisen savukekotelon. Hän kohotti kysyvästi kulmakarvojaan ja odotti lordin myöntävää nyökkäystä. Sitten hän sytytti savukkeensa hyvin huolellisesti ja laski tulitikun varovaisesti tuhkakuppiin.
– Etkö ole tullut ajatelleeksi, että olisihan melkoisen taitamatonta mennä syyttämään ystävääsi, jos todella itse olisin painamassa alas osakkeitasi? Jos kerran olen ankerias, niin enhän missään tapauksessa voi langeta niin kömpelöön tekoon kuin syytösten keksimiseen sellaista miestä vastaan, johon sinä luotat. Koeta nyt uskoa edes sen verran, että on minulla vähän järkeäkin.
Äkkiä ovi avautui, ja kaksi henkilöä astui sisään. Keikaroiva mr Braid nousi nähdessään nuoren naisen, joka oli tullut huoneeseen. Ursula Frenshamin karmeus salpasi hänen henkensä joka kerralla, kun hän näki tuon ihastuttavan ilmestyksen.
Tyttö lähestyi häntä käsi ojennettuna ja silmissään katse, joka kuvasti sekä hämmästystä että mielihyvää.
– Oletpa sinä oikea ilkimys, Tony, hän sanoi. – Et ole käynyt tervehtimässä meitä moneen kuukauteen.
Tyttö ei voinut nähdä isänsä tyytymätöntä silmänluontia. Mutta sitä vastoin hänen olisi pitänyt arvata, että se hymyilevä nuori mies, joka oli tullut huoneeseen hänen seurassaan, oli lakannut hymyilemästä.
– Syynä siihen, etten ole tullut, on aivan yksinkertaisesti se, ettei kukaan ole pyytänyt minua tulemaan, Tony Braid virkkoi, naurahtaen samalla siihen kujertavaan tapaan, joka oli hänelle ominainen. – Kukaan ei pidä minusta, Ursula. Minä kuulun niihin, joita hyljeksitään.
– Älä puhu roskaa! Frensham murisi.
Mr Reef, joka oli tuokioksi hämmentynyt havaitessaan äkkiarvaamatta seisovansa silmätysten miehen kanssa, jota hän vihasi, tavoitti jälleen hymynsä.
Hän muuten hymyili aina. Hänellä oli punaiset posket, kastanjanruskea tukka ja hyvin kauniit valkoiset hampaat. Hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha, mutta hän vaikutti paljon nuoremmalta, ja hänellä oli poikamainen tapa sirotella ympärilleen epämieluisia totuuksia. Usein nuo totuudet puraisivat kuin piiskansivallukset, eikä edes hänen avoin ja iloinen hymynsä voinut lievittää niiden aiheuttamaa kirvelyä. Toisinaan ne taas olivat vain sangen tavallisia totuuksia.
– Tyhjää lorua! Saat syyttää itseäsi, Braid. Te viisikymmenvuotiaat voitte kenties säilyttää tukkanne epäilyttävän mustana ja vyötärönne epäilyttävän kapeana, mutta te ette voi estää itseänne muuttumasta ikäviksi, vanha veikko. Minulla oli ennen tapana kutsua sinut mukaan pitoihini. Mutta hyvä Jumala! Vanha virttynyt huopakin paistoi kuin kaunis kesäpäivä sinun rinnallasi!
Braid pysyi tyynenä.
– Sinun pitosi ikävystyttivät minua, hän vastasi kevyesti. – Ja aina kun olen ikävystynyt, niin muutun happameksi. Lopetin seurustelun luonasi yhdeksäntenä neljättä syntymäpäivänäni viime vuonna. En pidä ystävistäsi. Jos välttämättä haluan tavata balettityttöjä, niin käyn mieluummin tapaamassa heitä kulissien takana.
Julian Reef purskahti kaikuvaan nauruun, mutta tuo nauru oli vailla sydämellisyyttä.
– Lakatkaa jo riitelemästä, Ursula sanoi moittivasti. – Isä, sinun on kutsuttava Tony lounaalle. Ja sinä, Tony, saat luvan olla kiltti ja käyttäytyä ihmisiksi.
Lordi Frenshamia ei ehdotus näyttänyt lainkaan miellyttävän.
– En voi kutsua Braidia meille kotiin lounaalle, koska aion syödä klubissa, hän sanoi. – Ja nyt, rakas Ursula...
Hän vaikeni.
– Kyllä ymmärrän, teillä on asioita keskenänne... Mutta isä! Sinähän et ole ajanut partaasi!
Tyttö nyökkäsi Tonylle ja poistui huoneesta. Mr Julian Reef katsoi toisesta toiseen.
– Arvattavasti minäkin olen täällä liikaa?
Tony Braid vastasi:
– Et suinkaan. Tämä koskee juuri sinua. Näytä hänelle kirje, jonka lähetin sinulle, Frensham.
– Enkä näytä! lordi kivahti. – Olenhan jo sanonut, että...
– Että haluat välttää skandaalia, aivan niin, Tony Braid keskeytti tyynesti. – Mutta minä vakuutan sinulle, ettei mitään skandaalia tule syntymään.
Hän astui levollisesti kirjoituspöydän luo, jääden seisomaan sen viereen. Sitten hän lausui, alleviivaten jokaista sanaansa läimäyttämällä kämmenellään pöydän kiilloitettua kulmaa:
– Vielä kuusi kuukautta sitten sinä ja minä olimme hyvin hyviä ystäviä. Luulenpa silloin tällöin lisäksi auttaneenikin sinua yhdessä jos toisessakin asiassa. Minulla on suurempi kokemus kuin sinulla, kun osakeasiat ovat kysymyksessä. Tätä en kuitenkaan sano puolustaakseni itseäni tai moittiakseni sinua. Minulla oli milloin tahansa pääsy taloosi, eikä sinulla ollut mitään sitä vastaan, että seurustelin Ursulan kanssa. Mutta sitten lähetit minulle äkkiä kirjelipun, jossa pyysit, että lakkaisin käymästä luonasi, ja vaadit, etten enää tapaisi Ursulaa. Nyt olet keksinyt, että Cityn keinottelijat ja kilparatahuijarit nimittävät minua Ankeriaaksi. Sen olisit muuten voinut keksiä jo kauan sitten. Suvaitsit väittää, että minä painaisin alas osakkeitasi myymällä selkäsi takana Lulangan Öljyn papereita. Minä puolestani ehätin tämän syytöksen edelle väittämällä jyrkästi, että se mies, joka myy Lulangan osakkeita ja joka on syössyt sinut perikadon partaalle, on oma sisarenpoikasi, mr Julian Reef, joka jostakin syystä, arvattavasti kuitenkin ennen kaikkea omaa voittoaan ajatellen, on myynyt Lulangan papereita kolmen viimeisen viikon aikana.
Julian Reefin kasvot vääntyivät kiukkuisesti. Hän laski toisen kätensä Braidin olkapäälle ja pyöräytti hänet ympäri.
– Sinä olet kirottu valehtelija! hän huusi, ja samassa hän makasi pitkin pituuttaan lattialla tuolin vieressä, jonka hän oli lennättänyt nurin kaatuessaan.
– Nyt riittää, Braid!
Frensham oli syöksynyt pystyyn kirjoitustuotistaan ja seisoi seuraavassa hetkessä molempien toisten välissä.
– On viisainta, että menet nyt.
Mr Braid otti hattunsa ja sipaisi varovaisesti sen silkkipintaa. Hänen suupielissään väikkyi pieni hymy.
– Olen sinulle velkaa anteeksipyynnön, Frensham, hän sanoi, – mutta minua ei ole kukaan vielä koskaan rankaisematta sanonut valehtelijaksi. Ellen erehdy, niin herra Reefin hoidossa on joukko rahoja, jotka kuuluvat tyttärellesi. Tekisit viisaasti, jos lähettäisit tilintarkastajasi vähän vilkaisemaan kirjoja. Keltaistenkin timanttien ostaminen maksaa rahaa.
Hän otti levollisesti ja kiirehtimättä hansikkaansa ja keppinsä. Reef, joka oli kompuroinut pystyyn, tunnusteli kädellään leukaansa ja loi häneen murhaavan katseen hänen mennessään ohitse, mutta ei yrittänyt pidättää häntä.
II
Tony Braidin mentyä syntyi pitkä vaitiolo, joka oli toiselle herroista hyvin kiusallinen. Frensham seisoi kirjoituspöytänsä vieressä tuijottaen synkästi imupaperia ja hypistellen paperiveistä.
Hän oli köyhä mies. Hänen heittäytymisensä Cityn tuoksinaan oli tavallaan epätoivon sanelema teko. Puheenjohtajantoimet houkuttelivat. Alussa hän oli ottanut vastaan kaikki, mitä vain oli tarjottu, mutta ikävät kokemukset olivat vihdoin opettaneet hänelle, että oli välttämätöntä valita huolellisesti.
Lulangan Öljy oli hänen lempilapsensa. Hän oli ostanut ison osake-erän otettuaan kiinnityksen kaikkiin tulolähteisiinsä ja kieltäytyi nyt itsepintaisesti myymästä. Hän luotti lujasti osakkeisiinsa, mutta kenties vielä lujemmin nokkelaan veljenpoikaansa, joka oli muutamia vuosia häntä vanhempi Cityn puuhissa.
Julian Reef oli aloittanut täysin tyhjin taskuin. Nyt häntä pidettiin muutamissa piireissä miehenä, jolla oli edessään loistava tulevaisuus, ja juuri Julianin menestys oli houkutellut vanhemman miehen finanssiyritysten vaikeakulkuisille vesille. Julianin neuvosta hän oli ostanut Lulangan ja ottanut vastaan yhtiön toimitusjohtajan toimen. Niinikään oli Julian ehdottanut, että hän saisi ottaa hoiviinsa ja hallintaansa ne kuusikymmentätuhatta puntaa, jotka Ursula oli perinyt eräältä edesmenneeltä tädiltään. Rahat olivat antaneet hyvän koron. Osakkeet nousivat.
– Mitä hän oikein tarkoitti puheellaan keltaisista timanteista?
Vaitiolon oli katkaissut lordi Frensham.
– Niin, nuo timantit?
Julian oli taas tavoittanut hymyilevän minänsä ja jatkoi:
– Se lurjus on saanut vihiä pienestä kärpäsestäni. Olen nimittäin aivan hullaantunut timantteihin, mutta onnettomuudeksi valkoiset kivet ovat hirmuisen kalliita. Siksi olen kohdistanut harrastukseni värillisiin, ennen kaikkea keltaisiin, joiden arvo ei luonnollisesti vastaa kymmenettäkään osaa parempien timanttien arvosta.
Lordi muisti äkkiä, että hän kenties oli velvollinen ilmaisemaan pahoittelunsa veljenpojan kärsimän kohtelun johdosta.
– Mitäpä turhista, en vahingoittunut ollenkaan, Julian vastasi kevyesti, vaikka hänen leukaansa särki ja jomotti. – Hän iski niin äkkiä, etten ennättänyt torjua, enkä tietysti muutenkaan olisi voinut antaa hänelle takaisin samalla mitalla – täällä sinun kodissasi.
– Se oli hänen viimeinen käyntinsä täällä, Frensham sanoi.
Hän vilkaisi oveen ja rypisti varoittavasti kulmiaan. Ursula tuli huoneeseen.
– Anteeksi, että häiritsen, tyttö sanoi. – Mutta missä Anthony on?
Hän loi tutkivan ja ihmettelevän katseen ympärilleen. Lordi Frensham rykäisi:
– Anthony on mennyt eikä palaa tähän taloon enää koskaan. Hän hyökkäsi karkeasti ja ilman aihetta Juhanin kimppuun. En ole milloinkaan nähnyt mitään niin häpeämätöntä.
Ursula tuijotti häneen, aivan kuin hän ei olisi uskonut korviaan.
– Löikö hän Juliania? Miksi?
– Se oli oma syyni, Julian vastasi. – Sanoin häntä valehtelijaksi, mikä hänen lakikirjansa mukaan on anteeksiantamaton rikos. Itse olisin muuten menetellyt samalla tapaa hänen asemassaan.
Tyttö tunsi olevansa sekä huolissaan että pahoillaan.
– Sepä oli ikävää... Minä niin pidän Tonystä. Oletko tosissasi, kun sanot, ettei hän saa tulla tänne enää, isä?
– Olen! Frensham vastasi lyhyesti.
Ursula katsahti Julianiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta muutti sitten mieltään ja poistui huoneesta. Reefin ovela katse seurasi häntä. Sitten, aivan kuin ihminen, joka ajattelee ääneen, Julian Reef sanoi:
– Se tuntuu suorastaan uskomattomalta!
– Mikä? lordi Frensham kysyi, kohottaen katseensa pöydästä. – Mitä uskomatonta heidän ystävyydessään muka on? Onhan Anthony sangen viehättävä olento tuollaisten helposti syttyvien sielujen silmissä.
Julian pudisti päätään.
– Mutta Ursula on kaikkea muuta kuin helposti syttyvä tyttö, hän sanoi, ja hänen äänensä sävyssä oli vivahdus, joka teki vanhemman miehen levottomaksi.
– Et kai tarkoita, että mies on oikein naimahankkeissa?
Julian Reef oli joutunut vaaralliselle alueelle, mutta toisella taholla uhkasivat vielä suuremmat vaarat. Hän siis päätti ottaa vastaan tämän erikoisvaaran pelosta, että setä muuten kohdistaisi huomionsa erääseen toiseen asiaan.
– En tahdo väittää, että hän suorastaan hakkailee tyttöä, ja vielä vähemmän tahdon väittää, että hän jo olisi kosinut, hän sanoi. – Nykyään ei menetellä sillä tapaa. Molemminpuolinen ymmärtämys syntyy vähitellen ja johtaa aikanaan avioliittoon. Mutta minusta tuntuu, ettet potkaissut miestä matkoihinsa hetkeäkään liian aikaisin.
Hän otti hattunsa.
– Täytyy tästä lähteä konttoriin. Mr Guelder on vaativa työnantaja.
– Mistä olet löytänyt tuon hollantilaisesi? lordi Frensham kysyi.
– Opin tuntemaan hänet Leydenissä kaksitoista vuotta sitten, Julian vastasi levollisesti. Frenshamin muisti ei ollut parhaita. Hän oli tehnyt saman kysymyksen jo ainakin kymmenen kertaa. – Otin osaa erääseen kemian kurssiin yliopistossa, ja hän kuului sikäläisiin pienempiin profeettoihin. Hän on muuten hiton pystyvä mies.
Lordi Frensham seisoi miettiväisenä ja nyppi alahuultaan.
– Kemisti... Mitä sellainen liikeasioista ymmärtää? Mutta nythän muistankin, hän lisäsi hiljaa, – sinähän kerroit, että hän on kemisti ja ettei hänellä ole aavistustakaan liikeasioista. Miksi Herran nimessä siis olet ottanut hänet konttoriisi ja sijoittanut hänet vieläpä luottamustoimeen?
– Juuri siksi, että hän on aika hyvin perehtynyt kemiaan, Julian hymyili. – Tuumiessani kaivossuunnitelmia ja muita hurjia tuulentupia, jotka väliin tulla tuivertavat kimppuuni, tuntuu hyvältä, kun vieressä on mies, joka pystyy täsmälleen ilmoittamaan, mitä kaikkea se geologinen kerrostuma sisältää, mistä koesirpale on lohkaistu.
Hän oli jo laskenut kätensä ovenrivalle.
– Hetki vielä, Julian! Eihän sinulla sentään aivan kauheaa kiirettä liene? Tietenkään en välitä vähääkään siitä, mitä tuo herra sanoi Ursulan rahoista. Mutta voithan kuitenkin sanoa minulle, että kaikki on kunnossa. Vilkaisin äsken osakeluetteloa. Ne näyttivät olevan hyviä ja varmoja papereita.
Julianilla oli hyvin ilmeikäs suu. Tällä hetkellä se ilmaisi sävyisää suuttumusta.
– Ellen muista väärin, niin Ursula sai osinkonsa puolenvuoden vaihteessa, hän sanoi. – Jos tahdot noudattaa Ankeriaan neuvoa ja toimittaa tutkimuksen, niin onhan sinulla tietysti siihen vapaus ja oikeus. Lähetä vain tilintarkastajasi, rakas setä, ja anna heidän tarkastaa asiakirjat. Tai voithan myös luovuttaa osakkeet pankkiirillesi. Mutta onpa ihme ja kumma, kuinka rehelliseksi ja kunnolliseksi tuo ankeriasherra on muuttunut vanhoilla päivillään.
– Älä nyt puhu tyhmyyksiä! lordi huudahti. -Eihän kukaan epäile, ettetkö sinä kykene hoitamaan Ursulan asioita yhtä hyvin kuin kuka tahansa pankinjohtaja. Arvattavasti osakekannassa ei ole tapahtunut mitään muutoksia?
– Tietysti siinä on tapahtunut muutoksia, Julian vastasi nopeasti. – Kun huomaan, että jokin paperi on tulossa vähemmän tuottavaksi, niin myyn sen ja ostan jotakin parempaa tilalle. Ursulan rahat ovat antaneet minulle päänvaivaa enemmän kuin kaikki omat tämänvuotiset juttuni yhteensä. Niinpä esimerkiksi sain ensimmäisenä vihiä äskeisestä Brasilian selkkauksesta ja myin hänen kaikki brasilialaiset rautatieosakkeensa ennen romahdusta. Pelastin hänelle siten yli tuhat puntaa. Ja kuten muistat, mainitsin sinulle siitäkin, että aioin juuri myydä hänen espanjalaiset raitiotieosakkeensakin...
– Tiedän, tiedän, lordi Frensham keskeytti nopeasti. – Enhän koskaan ole sanonut muuta, kuin että sinä olet hoitanut asiasi loistavasti. Mutta minä olen köyhä mies, Julian, ja taidanpa lisäksi olla varomaton liikeasioissa. Minun on ajateltava Ursulan tulevaisuutta.
Mr Julian Reef lähti. Koko matkan konttoriinsa nuori mies mietti, kuinka olisi käynyt, jos setä olisi tarttunut hänen sanaansa ja luovuttanut Ursulan asiat jonkun taitavan pankkimiehen huostaan. Sillä ne osakkeet, joita hän tytön laskuun hoiti, eivät olleet juuri niin kuitareunaisia kuin ne kerran olivat olleet.
III
Ursula Frenshamilla oli pieni auto, ja lordi Frenshamin Hampsteadissa olevasta pienestä talosta hän saattoi kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään huomaamatta livahtaa kaupungille.
Hän tunsi Tony Braidin tavat. Tony oli innokas kävelijä. Oltuaan vierailulla lordin luona hän usein mielellään käveli Avenue Roadin päähän, minne hänen autonkuljettajansa sai ajaa yksinään poimiakseen hänet sitten sieltä mukaansa. Nyt hän oli ennättänyt Fitzjohns Avenuen puolivähin, kun kahdenistuttava vaunu ajoi katukäytävän reunaan ja Ursula huusi häntä. Hän katsahti sivulleen ja hätkähti niin rajusti, että tyttö heti ymmärsi yllättäneensä hänet hetkellä, jolloin hän oli voimakkaan mielenkuohun vallassa.
– Nouse autoon, riitapukari, Ursula sanoi vakavasti.
– Monena olen elämäni päivinä ollut, mutta en riitapukari milloinkaan, Tony vastasi, kavuten tytön viereen. – Mutta eikö ole vähän sopimatonta istua urheiluautossa silkkihattu päässä?
– Voithan kuvitella, että olet perhelääkäri, tyttö virkkoi. – Mutta nyt minun on heti sanottava sinulle asiani, Tony: minä olen sinulle hyvin, hyvin vihainen. Isä on aivan raivoissaan. Ja Julian raukka!
– Minua todella hävettää, Tony Braid tunnusti. – Mutta en ole koskaan päässyt oikein vapautumaan taipumuksestani raakalaisuuteen.
– Mistä se oikein aiheutui, Tony? Mitä he sanoivat, kun saatoit niin suuttua? Tiedän, että oikein ärsyttämällä ärsytit Juliania. Koskiko asia minun rahojani?
Tony näytti hämmentyneeltä.
– Sanoivatko he sen sinulle? hän kysyi.
Ursula pudisti päätään.
– Eivät, mutta arvaan, että niin oli laita, hän vastasi rauhallisesti. – Tunnen muuten itsekin olevani sangen levoton, Tony. En itseni takia, mutta jos jotakin tapahtuisi tuolle rahaläjälle, jonka turvin minun on määrä vaikuttaa houkuttelevalta, niin isä varmaankin kuolisi. Hän on, näetkös, koko ikänsä tehnyt niin paljon työtä ja elänyt niin köyhästi. Arvonimi ei lahjoittanut hänelle tuollaisia avaria tiluksia, joita äkkiä esiinpulpahtavat perijät tavallisesti saavat. Hän sai vain joukon velkojen rasittamia vanhoja maalaistaloja, jotka ovat täpötäynnä likaisia vuokralaisia. Sitä paitsi olen aivan varma siitä, ettei isällä ole pienintäkään käsitystä liikeasioista.
– Entä Julianilla? Tony kysyi ja katsoi suoraan eteensä.
Tyttö viivytteli, ennen kuin vastasi.
– En ole lainkaan varma Julianista, ja pitäisihän ihmisen kuitenkin olla varma siitä, jonka kanssa joutuu naimisiin.
Tämän kuullessaan Tony pyöristi silmänsä.
– Ole hyvä ja pysähdytä, tunnen tulevani sairaaksi, hän sanoi purevan ivallisesti. – Kuka sellaisen ajatuksen on saanut päähänsä? Julian?
– Ei, vaan isä. – Ursula rypisti kulmiaan. – Mutta kaikkihan on vielä Herran huomassa. Sano suoraan, Tony, onko Julian mielestäsi taitava liikemies? Minä puolestani en sitä usko.
– Kuinka niin?
Tony Braid oli kuvitellut, että Julian Reefin pienen salaisuuden tunsi vain hyvin ahdas piiri Cityssä.
– Annahan, kun kerron. Hiljattain hän myi joukon osakkeita, jotka kuuluivat minulle. Ne olivat Bluebergsyhtiön osakkeita. Tiesitkö siitä?
Tony nyökkäsi.
– Kyllä, se on hyvä yhtiö, joka jakaa harvinaisen suuria osinkoja. Miksi ihmeessä hän myi?
Ursula pudisti päätään.
– En ole kysynyt. Eikö sir George Crater ole Bluebergsin johtaja? Tapasin hänet eilen illalla eräissä kutsuissa, ja hän sanoi aikovansa puhua isän kanssa pitkään ja vakavasti tuon osakekaupan takia, josta hän jollakin salaperäisellä tapaa oli saanut vihiä.
– Osakekaupoissa ei ole mitään salaperäistä, rakas ystävä, Tony sanoi silmät välkkyen, mutta samassa hän taas muuttui vakavaksi. – Voihan olla, että hän on ostanut niiden tilalle jotakin parempaa, hän lisäsi.
Hän tunsi olevansa suuri teeskentelijä, sillä hän tiesi sangen hyvin, että Julianin oli mahdotonta päästä käsiksi osakkeisiin, jotka olisivat parempia kuin Bluebergsin.
He olivat tulleet Avenue Roadin päähän ja olivat juuri kääntymässä puistoon päin, kun eräs pitkänhuiskea mies, joka nojasi lyhtypylvääseen, laiskasti kohotti kättään ja teki jättiläisponnistuksen saadakseen hatun nousemaan päästään. Minkä jälkeen hän antoi päähineensä melkein pudota takaisin paikalleen.
– Haluatko puhutella häntä? Ursula kysyi, kun Tony kääntyi tervehtijää kohti.
– Esittäisin sinut mielelläni tuolle herrasmiehelle, Tony vastasi, – ellei sinusta tunnu vastenmieliseltä seurustella Scotland Yardin etsivien kanssa.
Tyttö jarrutti. Vaunu päästi vihlovan äänen ja pysähtyi. Pitkä mies tuli heidän luokseen ikävystyneen näköisenä.
– Tahtoisin esittää teidät lady Ursula Frenshamille, komissaari Elk.
Tämäkö siis oli suuri Elk? Ursulakin oli kuullut puhuttavan tuosta pitkästä, alakuloisesta miehestä, mikä muuten ei ollut lainkaan merkillistä, sillä Elk oli hoidellut ainakin puolet kaikista niistä hälyä herättäneistä "tapauksista", jotka olivat vedonneet sanomalehtiä lukevan yleisön harrastukseen niin kauan kuin tyttö saattoi muistaa ajassa taaksepäin.
– Hauska tavata, lady Ursula, Elk sanoi ja ojensi tytölle ison, pehmeän kätensä. – Olenkin tässä viime aikoina tuntenut hiukan niinkuin vetovoimaa ylhäisöä kohtaan. Viime viikolla nappasin kiinni erään baronetin, joka oli mennyt myymään maksamattomia huonekaluja.
Hän loi miettiväisen silmäyksen Tonyyn.
– Mutta Herra tietäköön, kuinka kauan siitä jo mahtaakaan olla, kun olen kiikuttanut ristikon taakse miljoonamiehiä. Sikäli kuin olen kuullut ankeriaista ja ankeriaiden pyydystämisestä... – Hän katseh hyväilevästi toivossa olevaa uhriaan. – Sivistys se on, joka saa aikaan kaikki rikokset, hän jatkoi, poiketen siten mieliaiheeseensa. – Pikkulasten päät ahdetaan täyteen Vilhelm Valloittajaa, vuotta 1066 ja muuta tuollaista roskaa, mistä voi lukea tietosanakirjoista. Elleivät ihmiset osaisi kirjoittaa, niin ei ikinä tehtäisi väärrennyksiä. Ja elleivät he osaisi lukea, niin meillä ei olisi ainoaakaan kavaltajaa. Entäs maantiede! Mitä kaikkea se saakaan aikaan! Se opettaa paatuneille murhamiehille, minne heidän on mentävä, kun he puhdistavat tämän maan tomut jaloistaan. En ole koskaan kuullut puhuttavan sivistyneestä poliisista, joka olisi pysynyt virassaan kolmea vuotta kauempaa. – Hän pudisti synkästi päätään. – Kuka tulee voittamaan Stewards Cup'in, mr Braid? Eipä silti, että pelaisin kilparatsastuksissa paitsi jos saan vihjauksen, joka on ehdottomasti varma. Kilpailut ja vedonlyönnit ovat ensimmäinen askel hirsipuuta kohti. Sijoitin neljä puntaa erääseen hevoseen Newmarketissa viime viikolla. Sain neuvoa eräältä ystävältäni rikollisten joukossa. Mutta rahani menivät. Kun ensi kerralla sieppaan miehen kiinni, niin pidän huolta siitä, että hän saa vähintään kymmenen vuotta.
Hänen ystävällisissä harmaissa silmissään oli loiste, joka teki tiettäväksi, ettei hänen peloittavaan uhkaukseensa tarvinnut suhtautua vakavasti.
Tony oli tavannut etsivän ensimmäisen kerran Johannesburgissa, mistä Elk oli tullut noutamaan kotiin erästä herraa, joka oli käsitellyt hiukan varomattomasti toisten rahoja. Sitten he olivat tavanneet toisensa Lontoossa. Tony Braid piti tuosta raskassoutuisesta miehestä, joka alati napisi sivistystä vastaan. Hän tiesi tarkoin, mikä tuo mies oli: Lontoon taitavin varkaidenvainooja. Ja vaikk'ei hänellä ollutkaan milloinkaan ollut aihetta käyttää hyväkseen mr Elkin palveluksia, niin oli kuitenkin usein tapahtunut, että komissaarin läsnäolo oli tehnyt ikävän illan viihtyisäksi hänen kodissaan Ascotissa.
– Oletteko pyydystämässä rikollisia? Ursula kysyi, taistellen urheasti naurunhaluaan vastaan, koska hän pelkäsi voivansa naurullaan loukata poliisimiestä.
Komissaari pudisti päätään.
– En, St. Johnin puistossa ei ole rikollisia, miss – tai kenties mylady. En oikein tiedä, miksi nimittäisin teitä.
– Riittää, kun sanotte minua missiksi, Ursula vastasi.
Elk nyökkäsi.
– Niinpä niin, kun kuningattarille kelpaa arvonimi madame, niin voivat kai useimmat muut tyytyä olemaan missejä, hän sanoi. – Ei, miss, en ole varkaita pyydystämässä. Etsin huonetoveriani. Tiedän kyllä tekeväni vastoin velvollisuuttani, jonka mukaan minun olisi luovutettava hänet jonkun tarmokkaan ja älykkään poliisikonstaapelin huostaan.
– Onko hän varastanut jotakin? Ursula kysyi.
– Ei, hän ei ole varastanut, Elk vastasi, pudistaen päätään. – Hän on vain ottanut suuhunsa jotakin, joka on varastanut häneltä hänen aivonsa, kuten eräässä vanhassa rukouskirjassa sanotaan. Hän on ymmärtäväinen mies ollessaan selvä, mutta jumalattoman suupaltti tullessaan pätkään. Toivottavasti annatte anteeksi tämän ulkomaankieleni. Arvattavasti hän maata röhöttää umpiunessa kanavalaiturilla. Tai ehkä kanavassa. Raittiina ollessaan hän puhuu selvästi ja johdonmukaisesti, ja on oikein hauskaa ja hyödyllistä kuulla hänen kertovan Afrikan eläimistä ja kasveista. Mutta höyrypäissään hän jaarittelee vain Lulangan öljykentistä, pauhaa, että kaikki lähteet ovat kuivuneet, ja kiroilee ensimmäistä insinööriä. Jumalavita, kuinka väsyttävä hän on silloin!
Samalla hetkellä hän tavoitti Tonyn katseen. Mr Braid tuijotti häntä kuin kummitusta.
IV
Mr Elk, Scotland Yardin komissaari, kätkeytyi kernaasti eräänlaiseen salaperäisyyden verhoon, ja kaikkein salaperäisintä hänen ympäristössään olivat ne asukit, joita hänen kotinsa alati veti puoleensa. Varkaat, rappeutuneet aatelismiehet ja kavaltajat olivat nukkuneet hänen kattonsa alla Grays Inn Roadin varrella, ja kerran siellä oli levännyt eräs murhamieskin. Ja nyt sai Tony Braid sanomattomaksi hämmästyksekseen kuulla, että joku salaperäinen juopporatti, joka oli perillä Lulangan öljylähteiden asioista, oli joutunut alakuloisen komissaarin asuintoveriksi. Ja tietysti mr Braidin korvat nousivat pystyyn, sillä Lulangan Öljy oli juuri nyt hänen harrastuksensa kohteena siinä määrin, että hän tuskin pystyi mitään muuta ajattelemaankaan.
Ursula Frenshamia sen sijaan ei lainkaan huvittanut keskustelu tuon viinamäen miehen öljyasioista. Mutta pitkä ja laiha komissaari, jonka kasvot olivat täynnä uurteita ja jonka silmissä oli kaunis loiste, näytti hänestä oikealta romaanisankarilta.
– Hän on oikein mukava mies, tuo Colburn nimittäin, Elk selitti laahaavalla äänellä. – Hänessä ei ole mitään pahaa. Hän polttaa sikareja, jotka hyvin kelpaisivat paremmillekin herrasmiehille. Hänellä on vähän rahaa, ja hän tulee saamaan enemmän, kunhan osakkeet vain nousevat. – Hän loi leikkisän silmäyksen Tonyyn. Minäkin olen ajatellut, että pitäisipä käydä tapaamassa teitä noiden öljypapereiden takia. Te cityherrat voisitte antaa minulle muutamia vihjeitä. Pitäisihän minun voida ansaita rahaa yhtä hyvin osakkeilla kuin rehellisin keinoin. Oikeastaan paljon paremminkin.
– Ettekö voisi tuoda häntä minun luokseni Ascottiin? Tony kysyi hiljaa.
Mr Elk raapaisi niskaansa ja selitti sitten, että hänen nähdäkseen se kyllä kävisi laatuun. Kun he palasivat takaisin autoon, niin Ursula kysyi:
– Mikä sinua niin ihmetytti, kun tuli puhe noista osakkeista – mikä niiden nimi nyt olikaan – Lulanga?
– Eipä juuri mikään. Tuo yhtiö kuuluu vain nykyään harrastuspiiriini.
– Eikö Julianillakin ole siinä jotakin tekemistä? tyttö kysyi äkkiä. – Onpa niinkin! Ja isällähän on hirmuinen pino sen osakkeita. Hän on ollut oikein levoton niiden takia.
Mr Braid ei vastannut.
Hän poistui Ursulan autosta Clarence Gate'lla. Tyttö oli hiukan ihmeissään hänen sanattomuutensa takia, ja vielä enemmän hän hämmästyi, kun Tony heidän erotessaan pyysi, ettei hän kertoisi isälleen, että he ohvat tavanneet Elkin.
Tony Braid meni Park Streetin varrella olevaan pieneen taloonsa, missä hänellä oli sekä kotinsa että konttorinsa. Hänellä oli tosin paljon asioita Cityssä, mutta hän hoiteli niitä yksityisosoitteestaan, ja hän kunnioitti vain harvoin henkilökohtaisella läsnäolollaan niitä huoneistoja, jotka hän oli vuokrannut Mansion Housen lähettyviltä.
Tultuaan työhuoneeseensa hän meni heti puhelimen ääreen ja soitti konttoriinsa. Hän antoi muutamia määräyksiä niin nopeasti kuin pikakirjoittaja langan toisessa päässä vain suinkin kykeni merkitsemään muistiin. Mutta parin minuutin kuluttua hän ei enää ajatellut Lulangan Öljyä eikä myöskään Julian Reefiä, vaan syventyi tutkimaan Kilparatsastuskalenteria.
Mr Julian Reef olisi antanut paljon, jos hän olisi mr Braidin tavoin kyennyt karkottamaan kaikki ikävät ajatukset.
Jos olisi kysytty joltakin Lontoon Cityn tavalliselta liikemieheltä, kuka oli ovelin nuorempien keinottelijain joukossa, niin hän olisi hiukan epämääräisesti vastannut, että hänen tietääkseen se oli se Drapers Gardensin nuori mies, mikä hänen nimensä nyt olikaan – niinpä tosiaankin, Julian Reefhän se oli. Julian Reef! Mutta oli eräs nurkkakunta, joka olisi antanut saman vastauksen aivan arvelematta, vieläpä hyvin innostuneesti, sillä Julian oli hyvin suosittu muutamissa piireissä.
Noissa piireissä olisi ylpeästi viitattu siihen tapaan, millä hän oli hoitanut Kopje Deepsin, hänen rohkeisiin valuuttakauppoihinsa, siihen hämmennykseen, jonka hän oli saanut aikaan tinamarkkinoilla ja josta oli ollut seurauksena, että kolme vanhaa ja vakavaa firmaa oli vähällä lentää nenälleen, mistä tapaturmasta ne olivat pelastuneet vain vararahastoihinsa turvautumalla. Mutta saman hämmennyksen seurauksia oli ollut sekin, että Julian itse oli ollut vähällä joutua toivottamaan hyvää huomenta konkurssituomarille.
Oli kunnollisia ja vaikutusvaltaisia rahamiehiä, jotka hiukan hymyillen katselivat Julianin meteorimaista nousua.
– Hänestä tulee miljonääri, mutta Lontoon pormestaria hänestä ei tule koskaan, eräs heistä sanoi arvoituksellisesti.
Kerran hän ilmestyi erääseen suureen liikkeeseen ja teki ehdotuksen, joka näytti lupaavan suurta ja varmaa voittoa. Johtaja oli kohtelias, mutta kieltäytyi.
– Mutta rakas mr Ashlein. Ne ovat kultareunaisia papereita, Julian intti.
Vanha viisas juutalainen hymyili.
– Reunat eivät riitä, mr Reef, hän vastasi ystävällisesti. – Me emme voi tulla mukaan joutumatta kiitollisuudenvelkaan teille ja sitomatta liikettämme teidän tuleviin yrityksiinne, ja me olemme... hm... vähän vanhoillisia.
Se oli Julianin ensimmäinen ja viimeinen yritys sekoittaa uutta ja vanhaa viiniä samaan leihin. Hän oli kyllin ovela havaitakseen, että hän oli tehnyt taktillisen virheen. Oli erehdys mennä kumartelemaan vanhoja kauppahuoneita, ja oli – se selvisi hänelle sangen pian –arveluttava virhe halveksua uusia.
Anthony Braid ei ollut mikään rahataloudellinen valtatekijä. Hän kuului yhtä vähän uusiin kuin vanhoihin. Hänellä oli vaatimattomat konttorihuoneistonsa Lothburyssa, ja hän omisti osake-enemmistön muutamissa hämärissä timanttiyhtiöissä, joilla ei Julianin kannalta katsottuna ollut pienintäkään merkitystä. Cityssä häntä pidettiin vähemmän rahamiehenä kuin hevosurheilun asiantuntijana. Ne, jotka olivat tavanneet hänet Johannesburgissa, ajattelivat kuitenkin toisin.
Julian meni suoraa päätä konttoriinsa sen valitettavan kohtauksen jälkeen, mikä hänellä oli ollut eniten vihaamansa miehen kanssa. Mr Rex Guelder tuli häntä vastaan hänen huoneensa kynnyksellä.
Mr Guelder oli vankkarakenteinen, silmälasipäinen mies, jonka puku oli melkoisen kulunut. Hän oli kotoisin Hollannista, maasta, jossa hän jostakin salaperäisestä syystä ei koskaan käynyt. Hänellä oli pyöreät, paksut ja sangen typerän näköiset kasvot sekä ulkonevat silmät ja ammottava suu. Hänen tukkansa törrötti pystyssä, ja hänen huolimaton asunsa oli yleisenä puheenaiheena Cityssä.
Hän tervehti Juliania tuttavallisesti kuin vertaistaan. Hän melkein tyrkkäsi hänet huoneeseen ja sulki oven, että paikat paukkuivat.
– Hyvä ystävä, minulla on sinulle hauskoja uutisia. Sinun hassut Lulanga-paperisi laskevat taas – kolmekymmentäkuusi ja neljännes.
Hän puhui englantia painokkaan täsmällisesti, vaikka hänen murteensa oli karkea, ja vaikka hänellä oli tapana täräyttää r-konsonantti voimakkaasti kuuluville.
– Onko se mielestäsi niin hauskaa, Julian kysyi ivallisesti. – Myin tänä aamuna kahdeksantuhatta. Niiden olisi pitänyt laskea kaksi pistettä.
Mr Guelder kohautti olkapäitään, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
– Onko se nyt sitten niin tärkeää? hän kysyi. – Juttuhan on niin vähäpätöinen, niin yhdentekevä.
Hän pyyhkäisi halveksuvalla liikkeellä Lulangan osakkeet pois tietoisuudestaan ja jatkoi:
– Uusi upokas on tullut ja on pian käyttökunnossa. Kuin myös sähköuuni Solingenista. Kuuden viikon kuluttua kaikki uudet laitteemme ovat valmiit. Kivet Amsterdamista tulivat tänä aamuna.
Hän avasi huoneen nurkassa olevan kassakaapin, otti esiin nahkaisen pussin ja tyhjensi sen sisällyksen Julianin imupaperille. Lähes sata hiottua timanttia heijasti tuhansia valonsäteitä päivänpaisteessa. Ne olivat isoja keltaisia timantteja, mutta niiden joukossa oli myös muutamia niin tummanpunaisia, että ne näyttivät melkein rubiineilta. Toisissa taas oli heikko vihreä vivahdus. Valkoisia ei ollut joukossa ainoaakaan.
– Mitä ne maksavat? Julian kysyi ja rypisti otsaansa.
Mr Guelderin huulet vetäytyivät leveään hymyyn.
– Eivät juuri mitään, hän vastasi. – Tuhatviisisataa puntaa. Olen maksanut kolmesataa etukäteen. Kahdeksan liikettä on kerännyt ne eri tahoilta. Kukapa voi tietää niiden arvon? Meille, rakas Julian, ne epäilemättä ovat miljoonien arvoisia. Ei siksi, kuten jo ennenkin olen sinulle huomauttanut, että kävisimme niitä myymään, vaan koska...
Hän naputti sormellaan nenäänsä ja huitaisi. Mutta Julian oli hiukan hermostunut tänä aamuna:
– Pane pois ne. Mistä johtuu, etteivät Lulangan osakkeet ole laskeneet enemmän? Mahtaneeko joku yrittää työntää minua luisuvalle pinnalle?
Mr Guelder levitti lihavat kätensä.
– En tiedä, hän vastasi. – Mutta mitäpä sillä väliä? Miksi puuhata lakkaamatta noiden siunattujen öljyosakkeiden kimpussa, rakas Julian? Sinä ansaitset viisituhatta sieltä ja jonkin vaivaisen tuhannen täältä, mutta minkä tähden jatkat pelaamista noilla rahoilla, kun sinun pitäisi varata jokikinen kolikko suurta keikaustamme varten?
Julian Reef liikahti levottomasti tuolillaan.
– Tuleeko siitä todellakin suuri keikaus, Rex? hän kysyi. – Luonnollisesti olen selvillä siitä, että sinä olet hiton pätevä kemisti, suorastaan nero alallasi. Mutta luullakseni myös tiedät, että me jo olemme kuluttaneet viisikymmentätuhatta puntaa? Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että alkaisin etsiä viisasten kiveä...
– Viisasten kiveä! toinen murahti. – Roskaa!
Hän näpsäytti pilkallisesti sormiaan:
– Sinä aliarvioit minut, Julian, sinä aliarvioit neroni. Sinä aliarvioit tieteen. Saatpa nähdä!
Hän lakaisi varovaisesti toisella kädellään kivet pöydän reunalle ja siitä edelleen nahkapussiin, jota hän piti auki toisella kädellään. Sitten hän vetäisi pussin kiinni ja pani sen takaisin kassakaappiin.
– Mitä on tapahtunut? hän sitten kysyi nopeasti.
Julian tunnusteli leukaansa.
– Se sika löi minua, kun seisoin häneen selin, hän murisi.
Mr Rex Guelder työnsi ulospäin paksut huulensa.
– Tässä kaupungissa on niin monta sikaa. Ankeriasko sen teki?
– Niin, Ankerias juuri, Julian kähisi. – Mutta jonakin kauniina päivänä hän saa minulta päin kuonoaan, niin että muistaa sen ikänsä kaiken.
Hän huomasi pienen hymyn, joka valaisi hollantilaisen lihavia kasvoja.
– Mikä sinua naurattaa? hän kysyi.
– Saat heti kuulla. Puhuin tänä aamuna Jollybellin kanssa, ja me juttelimme Ankeriaasta. Voitko arvata, missä hänen rahalähteensä ovat? Timanttikaivoksissa! De Veres, Ramiers, Orange River...
Hän aivan vääntelehti pidätetyn naurunsa vallassa, ja Julian Reefin silmiin ilmestyi uusi ilme.
– Jumaliste... Kunpa voisinkin, hän virkkoi puoleksi itsekseen. – Jospa suunnitelmamme vain olisi aivan varma? Jospa todella pääsisin hänen kimppuunsa! Mutta minun täytyy päästä! Minun täytyy!
Hänen kasvoilleen vetäytyi varjo, ja hänen silmissään hehkui fanaattinen tuli.
– Kuule, Rex! Olen tullut Cityyn ansaitakseni miljoonia enkä vain tuhansia. Tiedän, mitä merkitsee olla köyhä. En kavahda mitään koettaessani välttää köyhyyttä. En välitä siitä, millä keinoin hankin itselleni rahaa, enkä sääli niitä, jotka joutuvat kärsimään. Minun täytyy tulla rikkaaksi. Tahdon omistaa huvilan Cap Martinilla, talon täällä Englannissa ja huvipurren Southamptonissa. Tahdon omistaa kilparatsastustallin, vaikka inhoankin kilpailuja. Tahdon omistaa palatsin Park Lanen vaiheilla sekä autoja ja autotallin. Ja vaimoni tahdon silata jalokivillä kuin prinsessan. Rahaa! Muilla olkoon kaikki muu. Minä ostan sen heiltä.
– Kunhan vain olet varovainen, Guelder mutisi.
– Varovainen! Minä en saa välittää vaaroista. Mistä tulevat kaikki rahat? Niistä rahoista, joita me sijoitamme kokeiluihimme? Minun keinotteluistani? Varovainen! Minä uhmaan vaikka hirsipuuta! Mutta rahaa minun täytyy saada, niin paljon rahaa, että tuosta kirotusta Ankeriaasta tulee kerjäläinen. Hän löi minua tänään, Rex! Luuletko, että voin unohtaa sitä koskaan? Tulen kukistamaan hänet, murskaamaan hänet. Hänestä on tuleva tuollainen säälittävä piru, joka harhailee kodittomana katukäytävillä kädessään vanha rasvainen hattu ja yllään vanha rasvainen takki, jonka kyynärpäät kiiltävät. Hän on nöyrästi irvistävä minua kohti ja pyytävä minulta almua. Ja silloin minä sylkäisen häntä päin naamaa.
Hänen kasvojensa väri oli vaihtunut punaisesta valkoiseksi tuon kauhean vihan ja noiden hurjien tulevaisuudenhaaveiden painosta. Professori Rex Guelder, Leydenin yliopiston entinen opettaja, tuijotti häntä kuin vanha huuhkaja.
– Hyvä, poikani! hän mutisi. – Se on oikein. Miljooneja, sanoit. Kymmeniä miljooneja! Ensin alkutoimet. Sitten kaappaus. Ja sen jälkeen voit murskata vihollisesi jalkoihisi. Mutta tällä hetkellä...
Hän ojensi ystävälleen ja työnantajalleen pienen paperin.
– Kuusitoistatuhatta puntaa, viisi shillingiä ja kolme penceä. Se on erotus. Sinun on maksettava tänään, sillä muuten...
Hän näpsäytti lyhyitä sormiaan. Julianin kiihko asettui heti.
– Niin paljon?
Mr Guelder nyökkäsi.
– Ja me olemme ylittäneet tilimme pankissa. Meidän täytyy siis hankkia rahaa muualta. Meidän täytyy saada luottoa. Sillä kuinka käy muussa tapauksessa meidän suuren kaappauksemme?
– Kuusitoistatuhatta puntaa?
Julian katsoi avuttomana mr Guelderiin. Ursulan omaisuudesta oli vielä jäljellä kaksikymmentätuhatta puntaa hyvinä ja myyntikelpoisina osakkeina. Niiden täytyi nyt mennä samaa tietä, mitä kaikki edellisetkin olivat menneet.
Hän meni kassakaapin luokse ja otti esiin paksun kirjekuoren.
– Myy nämä ja pane muutamia Vaal-syndikaatin osakkeita tilalle.
Rex meni puhelimeen ja antoi joukon määräyksiä. Vastaus tuli tunnin kuluttua ja ilmoitti, että osakkeet oli myyty. Suunnilleen samaan aikaan eräs kirjanpitäjä tuli sisään ja ilmoitti lordi Frenshamin.
– Tämäpä todella odottamaton kunnia, Julian hymyili.
Lordi Frensham vaipui raskaasti lähimmälle tuolille ja katsahti hollantilaiseen, joka piti parhaana mennä matkoihinsa.
Mutta sittenkin vieraasta näytti tuntuvan vaikealta ilmaista asiaansa.
– Julian, hän sanoi vihdoin, – kun olit lähtenyt, niin minulle soitti eräs ystäväni.
Mr Reefin sydän melkein lakkasi sykkimästä. Hän ymmärsi, mitä oli tulossa.
– Olen päättänyt, Julian, että Ursulan osakkeet on siirrettävä hänen pankkiirinsa huostaan. Ole hyvä ja anna ne minulle. Otan ne mukaani.
V
Pieninkään lihaksen värähdys ei paljastanut sitä järkytystä, jonka valtaan Julian Reef joutui. Hän katseli tyynesti lordi Frenshamia, ja hänen eloisat aivonsa olivat kiihkeässä toiminnassa. Kolme vuotta aikaisemmin lordi Frensham oli luovuttanut hänen hoitoonsa pinon varmoja osakkeita, joiden yhteinen arvo oli kuusikymmentätuhatta puntaa. Alkuperäisistä papereista ei enää ollut jäljellä ainoaakaan. Ne oli myyty toinen toisensa jälkeen nuoren liikemiehen pakottavimpien menojen peittämiseksi sekä sitten korvattu hänen omien yhtiöittensä osakkeilla. Useimmat viimeksi mainituista eivät olleet edes sen paperin arvoisia, joille ne oli painettu. Omasta taskustaan hän oli täsmällisesti suorittanut Ursulan puolivuotisosingot, jotka oli laskettu alkuperäisten arvopaperien mukaan.
– Tarkoitatko todella sitä, mitä sanot? hän kysyi varmalla äänellä. – En voi kieltää, että olen sangen hämmästynyt. Näyttää melkein siltä, kuin tuon Ankeriaan häpeämättömät epäluulot olisivat tarttuneet sinuunkin. Mutta jos tahdot saada takaisin paperit,, niin ilmoitan tietysti asiasta pankkiin jo tänään ja lähetän ne sinulle huomenna...
– Ei ole kysymys mistään epäluuloista, lordi Frensham keskeytti, tuntien olonsa peräti hankalaksi. -Asianlaita on aivan yksinkertaisesti se, rakas Julian, että olen itse tehnyt elämäni varrella niin paljon tyhmyyksiä, että tahdon todella omin silmin vakuuttautua siitä, että Ursula tulee aina ja joka suhteessa olemaan turvattu. Sinä kai pidät minua vähän lapsekkaana, mutta sille en voi mitään. Osakkeet ovat siis pankissasi. Voin ehkä pistäytyä siellä ja...
– Tuskinpa vain, Julian sanoi viileästi. – En aio moittia sinua, setä John. Mutta tahdon kuitenkin huomauttaa sinulle, ettei luottoni lainkaan lujittuisi siitä, jos sinä menisit pankkiin ja ottaisit minun valtakirjallani haltuusi osakkeet, jotka ovat olleet minun hallinnassani. Pankille ei suinkaan ole mikään salaisuus, että minä olen Ursulan omaisuuden hoitaja. Luullakseni siis on parasta, että annat minun hankkia sinulle rahat – osakkeet, tarkoitan – takaisin. Mutta mikä ihme sinut on saanut tekemään tämän päätöksen?
Frensham katsoi hänen ohitseen. Hän istui tuokion vaiti ja hämmentyneenä pyöritteli peukaloitaan.
– Tahdon olla sinua kohtaan aivan suora, Julian, hän sanoi vihdoin. – Kuten muistat, oli osakkeiden joukossa myös seitsemänsataa Bluebergsin kultakaivossyndikaatin osaketta. Sir George Crater, joka on tuon yhtiön toimitusjohtaja ja parhaita ystäviäni, soitti minulle tänä aamuna ja kysyi, miksi olin myynyt nuo paperit. Hän moitti minua tuosta toimenpiteestä ja ilmoitti, että noiden osakkeiden kurssi oli noussut myynnin jälkeen. Eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että olimme myyneet.
Julian hymyili sävyisästi.
– Ymmärrän, hän vastasi. – Sinä et luota minuun.
Lordin tahtoessa keskeyttää hänet hän viittasi torjuvasti kädellään ja jatkoi:
– Tietysti myin Bluebergsin paperit. En ole pienimmälläkään tavalla yrittänyt sitä salata. Ostin niiden tilalle länsi-afrikkalaisia rahtipapereita, koska ne osoittivat mitä selvimpiä nousun oireita ja koska oli ilmeistä, että ne antaisivat loistavan osingon. Oli vahinko, että Bluebergsin paperit nousivat samalla kertaa, mutta sitähän en ollut voinut aavistaa.
Vanhempi mies alkoi pehmitä, ja Julian käytti hyvin taitavasti hyväkseen yliotettaan.
– Luullakseni tämä isku, jonka nyt saan sinulta, on kovin, mitä olen elämäni varrella kokenut. Sinähän lyöt sirpaleiksi meidän yhteistoimintamme koko perustan. On aivan ilmeistä, että tuon huijarin sanat ovat tehneet sinuun vaikutuksensa. – Taaskin hän torjui kädenliikkeellä lordin vastaväitteet. – Suora ja selkeä totuus on, että hänen kylvämänsä myrkky alkaa levitä.
Frensham pudisti päätään.
– Jos tarkoitat Tony Braidia, niin parasta on, että muitta mutkitta luovut siitä ajatuksesta, hän sanoi. –Tuntuuko sinusta uskottavalta, että ottaisin vaikutuksia vastaan mieheltä, jolta olen kieltänyt pääsyn talooni? Ei, minä ajattelen Ursulaa. Olen sotkeutunut pahaan vyyhtiin. Ilmeisesti minua ei ole luotu liikemieheksi, ja Lulangan Öljyn osakkeiden jatkuva lasku tekee minut levottomaksi.
– Mutta nehän ovat nousseet jälleen. Etkö ole huomannut?
Lordi Frensham nyökkäsi.
– Näin sen iltalehdistä. Mutta tuo nousu on kovin vähäpätöinen. Niiden täytyy nousta kokonaisella punnalla, jotta olisin autettu.
Julian katsoi häneen tutkivasti.
– Mutta mikä se vyyhti on, johon olet sotkeutunut? Luulin tuntevani kaikki asiasi.
Lordi ei vastannut heti. Julian katseli häntä ja huomasi hänen taistelevan oman itsensä kanssa.
– Näetkös, lordi sanoi vihdoin, – olen keinotellut muilla papereilla. Tietenkään en ole maininnut asiasta sinulle mitään. En tahtonut näyttää muille hupsuuttani, jos olisin hävinnyt, ja jos taas olisin voittanut, niin olin aikonut panna syrjään pienen summan itseäni varten. Mutta minä hävisin. Milloinka on suorituspäivä?
– Huomenna, Julian vastasi.
Frensham nousi ja alkoi vaeltaa edestakaisin huoneessa pää painuksissa ja kädet selän takana. Julian Reef odotti, että lordi jatkaisi, mutta hänelle tuli täydellisenä yllätyksenä se, mitä hän nyt sai kuulla.
– On kai parasta, että sanon sinulle kaikki, Frensham virkkoi. – Kaiken sen jälkeen, mitä olen puhunut Ursulan rahoista, pidät minua tietysti nyt kurjana teeskentelijänä. Sillä minua eivät ole tuoneet tänne Tony Braidin sanat eivätkä myöskään Bluebergsin paperit, vaikka äsken mainitsinkin niistä. Syy on kokonaan toisaalla, Ursula tulee jonakin päivänä rikkaaksi. Et ole tietänyt sitä tähän mennessä, mutta kuitenkin se on totta. Hänellä on perintöoikeus erääseen hyvin suureen omaisuuteen. Hänen nykyisen pikkurahansa tarvitsen itseäni varten. Tilanne on muodostunut sellaiseksi, että minun on pakko sijoittaa hänen osakkeensa vakuudeksi voidakseni ylittää pankkitilini.
Näytti siltä, kuin Julian olisi aikonut viheltää, mutta vaikka hänen huulensa suipentuivat, niin ääntä ei kuulunut.
– Ovatko asiasi niin huonolla tolalla? hän kysyi pehmeästi.
– Sinä kai et voi auttaa minua, vai kuinka?
Frensham loi kysyvän katseen veljenpoikaansa, ja Julian pudisti päätään.
– Tulet kovin sopimattomalla hetkellä, hän sanoi. – Minulla on parhaillaan suunnitteilla eräs juttu, joka kenties tulee tuottamaan minulle miljoonia, mutta se on kypsä vasta muutaman kuukauden kuluttua, Nykyisin minulla on käytettävissäni vain hyvin vähän rahaa.
Lordi Frensham jatkoi rauhatonta marssimistaan.
– En tiedä ketään, joka voisi antaa minulle, mitä tarvitsen. Ursula on ainoa, joka ei vastaisi kieltävästi. Olen varma siitä, että hän suostuisi heti, jos vain pyytäisin hänen apuaan.
– No, miksi et pyydä? Julian ihmetteli. Sanat olivat työntyneet hänen huulilleen, ennen kuin hän oli ennättänyt niitä ajatella.
– Koska en tahdo hänen saavan tietää, kuinka pahassa pulassa olen.
Hän pysähtyi äkkiä ja rypisti otsaansa.
– On eräs mies, joka lainaisi minulle rahat, hän sanoi hiljaa, – mutta hänen puoleensa en tietenkään voi kääntyä.
– Ajatteletko Tony Braidia? Hän olisi vihoviimeinen auttamaan sinua. Hän on kova kuin kivi, ja voit olla varma siitä, että hän määräisi koron, jota et aivan kernaasti maksaisi.
– Mitä tarkoitat? lordi Frensham kysyi nopeasti.
Julianin huulet vetäytyivät ilottomaan hymyyn.
– Ihmetyttäisikö sinua, jos sanon, että vanhalla mr Braidilla on erinäisiä suunnitelmia Ursulaan nähden?
Lordi nyrpisti huuliaan hiukan halveksuvasti.
– Sen olet muistaakseni sanonut jo aikaisemminkin. Mutta älä puhu typeryyksiä nyt, Julian. Braid ei ole lainkaan "vanha", vaikka hän vuosiensa puolesta voisikin olla Ursulan isä.
– No, tuskinpa sentään isä, Julian vastasi, – mutta hänen aviomiehekseen hän kyllä voisi kelvata.
Seurasi pitkä vaitiolo. Lordi meni ikkunan luokse ja alkoi hajamielisenä katsella kadulla vallitsevaa vilkasta hyörinää. Hetken kuluttua hän taas alkoi puhua, katse yhä kadulle suunnattuna.
– Sinä näytät luulevan, että hän on kosinut. Pyh, loruja! – Hän kääntyi äkkiä. – Käsitätkö tilanteen, Julian? Minun on ehdottomasti saatava Ursulan osakkeet aamulla varhain. On kai parasta järjestää siten, että ne lähetetään suoraan pankkiini.
Julian nyökkäsi ja katsoi toista lujasti silmiin.
– Eikö sinulla todellakaan ole muuta keinoa? hän kysyi. – Eikö minkäänlaista muuta?
Hän näytti peräti heikkouskoiselta. Sedän rahalliset vaikeudet näyttivät suorastaan loukkaavan häntä, ja hänestä tuntui, kuin lordi Frensham olisi tehnyt hänelle suurer vääryyden.
– Olenhan sanonut sinulle, että olen menettänyt menettämästä päästyäni, lordi vastasi ärtyneesti.
Hän sipaisi sormillaan tuuheaa, harmaata tukkaansa ja katseli ikkunan luota veljenpoikaansa. Pintapuolinen tarkkailija olisi voinut luulla, että hän uhkasi. Mutta Julian tiesi tuon ärtyneen käytöksen merkitsevän, että lordi moitti itseään katkerasti kaksoispelistään, heikkoudestaan, siitä vääryydestä, minkä hän oli tullut tehneeksi rakastamalleen tyttärelle.
– Nähdäkseni en voi tehdä mitään muuta, hän sanoi hiljaa. – Anthony Braidin puoleen on mahdotonta kääntyä. En voi antautua alttiiksi hänen mahdollisen kieltonsa aiheuttamalle nöyryytykselle. Ei, tuo toinen keino on ainoa. Osakemarkkinat alkavat elpyä. Pian voin irroittaa jonkin määrän Lulangan papereita, ja silloin tilanteeni helpottuu. Lähetä osakkeet – niin, älä lähetä niitä pankkiin, vaan konttoriini. Jos saan ne aikaisin huomenaamulla, niin minulla on hyvää aikaa toimia.
Hän nyökkäsi ja poistui huoneesta.
Julian istui pitkän tovin aivan liikkumattomana. Sitten hän ojensi hitaasti kätensä ja painoi soittokellon nappulaa. Mr Rex Guelder tirkisti ensin ovenraosta ja hiipi sitten sisään.
– Vainuanpa, että jokin asia on vinossa, hän sanoi. – Mistä on kysymys?
– Hän tahtoi saada Ursulan osakkeet.
Hollantilaisen huulille ilmestyi hitaasti leveä hymy.
– Eikö muuta? hän virkkoi pilkallisesti. – No, mitä sanoit kiltille sedällesi? Et mitään tietysti? Jos olisit sanonut hänelle totuuden, niin tuskinpa vain hän olisi mennyt matkoihinsa noin rauhallisena. Oh, Ursula, ihastuttava Ursula!
Hän maiskautti huuliaan ja virnisti viehtyneenä. Juliania tuo mauttomuus ei kuitenkaan loukannut. Hän istui pöytänsä takana kynsiään pureskellen ja tuijotti synkästi eteensä.
– Jos suunnitelmasi epäonnistuvat, Guelder, niin on paistimme palanut pohjaan kerta kaikkiaan. Meillä tulee olemaan edessämme oikea pikku helvetti, jos vanha rakas setä Frensham ja rakas serkku Ursula ja kaikki muut luottavaiset asiakkaamme saavat tietää, ettei niitä osakkeita, joiden he otaksuvat olevan hoidossamme, enää olekaan. Onpa totisesti onnenpäivä se päivä, jolloin koneesi vihdoinkin on käynnissä.
– Onnenpäivä se on itsellenikin, Guelder vastasi, hieroen käsiään ja hymyillen autuaasti. – Älä ole lainkaan huolissasi, ystäväni. Olen neuvotellut maan etevimmän asiantuntijan kanssa, joka on eräs Dresdenistä kotoisin oleva saksalainen. Ainoastaan Z-säteet tuottavat vielä hankaluuksia. Kunhan ne vain saadaan kuntoon, niin rikkaudet ovat käsissämme. – Hän näpsäytti haltioituneena sormiaan. – Ja Greenwich tulee pystyttämään minulle, aikakautemme suurimmalle miehelle, muhkean muistopatsaan.
Ystävä Julian ei kuitenkaan yhtynyt hänen intoonsa.
– Hyvä on, mutta nyt saat luvan jättää minut yksikseni, hän sanoi.
Hän istui kauan nojaten päätään käteensä ja piirrellen tarkoituksettomia koukeroita imupaperiin. Hän ei suostunut ottamaan vastaan edes sihteeriään. Kello viideltä hän pani hatun päähänsä ja meni Guelderin pieneen, ahtaasen konttorihuoneeseen. Hollantilainen, joka istui tutkimassa jotakin suurennuslasin avulla, vilkaisi häneen.
– Katsohan tätä, ystäväni. Eikö se ole kaunis?
Julian kumartui uteliaana katsomaan soikeaa opaalia, joka lepäsi pienellä vanupieluksellaan. Hän otti sen käteensä, ja tuo pieni tulinen esine vaihtoi väriä joka kerralla, kun hänen kätensä vähänkin liikahti. Milloin se oli tummanvihreä kuin meri, milloin taas liekehtivän keltainen, punainen, syvänsininen, vaaleansininen, ja kaikkien noiden värien lävitse välkkyi kultaisia säteitä.
Julian laski kiven takaisin pöydälle.
– Vain viisitoista puntaa karaattia kohti, Guelder sanoi melkein rukoilevalla äänellä. – Tällainen kivi on kokoilijaa, taiteilijaa varten.
– Mutta ei minua varten, Julian vastasi käheästi. – Aion mennä setäni luo ja sanoa hänelle totuuden.
Guelder tuijotti häneen, aivän kuin hän ei olisi uskonut korviaan.
– Aiot sanoa hänelle totuuden? Sanoa hänelle, että rahat ovat poissa? Et taida olla oikein viisas.
Julian kohautti olkapäitään.
– Mitä rninun sitten pitäisi tehdä? Huomenaamulla hän kuitenkin saa tietää kaiken. On yhtä hyvä saada juttu selvitetyksi jo tänä iltana.
– Mutta hän tappaa sinut, tai, ja se on vielä hullumpaa: panee sinut vankilaan. Etkö muista, rakas ystävä –Guelderin ääni vapisi säikähdyksestä –, mitä hän sanoi sinulle kerran juuri tässä samassa huoneessa? Hän sanoi, että hän panisi tyrmään vaikka oman poikansa, jos tämä varastaisi häneltä. Ja hän oli täysin tosissaan. Tiedän sen varmasti, sillä minulla on ihmistuntemusta.
Julian kääntyi häntä kohti ja murahti:
– Ole sitten hyvä ja keksi jokin parempi keino!
Hollantilainen oli kalvennut. Häntä kauhistutti ajatus, että koko hänen työnsä ja kaikki hänen tutkimuksensa voisivat mennä hukkaan, että hänen ihanat kokeensa jäisivät keskeneräisiksi. Hän tunsi jäytävän pelon valtaavan mielensä. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä punaisemmiksi ja punaisemmiksi. Hänen kaulansa paisui.
– Tee mieluummin mitä tahansa... Sinun täytyy hankkia rahaa! Etsi käsiisi tuo Braid! Hän on rikas.
Julian ei edes kuunnellut häntä. Kenties setä, joka itse oli niin pahassa pulassa, kuitenkin ymmärtäisi häntä? Hän kertoisi sedälle suuresta suunnitelmastaan ja niistä miljoonista, joita hän tulisi ansaitsemaan.
Hän poistui vaieten konttorista ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että hän oli ennättänyt Queen Victoria Streetin puoliväliin, ennen kuin hän edes huomasi lähteneensä konttorista.
Rex Guelder jäi konttoriin vielä tunniksi. Hän lähetti ostamaan iltalehdet ja selaili niitä laiskasti. Silloin tällöin hän teki jonkin merkinnän mustaan muistivihkoonsa, jota hän säilytti povitaskussaan ja jonka olemassaolosta Julianilla ei ohut aavistustakaan. Lopetettuaan muistiinpanonsa ja laskelmansa hän meni kadulle, ja hänen pyöreillä kasvoillaan loisti tyytyväinen hymy, sillä kohtalo oli ollut hänelle suopea. Hän aikoi mennä kotiinsa, mutta tosiasiaksi jäi, ettei hän poistunut West Endistä, minne hän ensin poikkesi, ennen kuin kaksi tuntia myöhemmin.
Jostakin merkillisestä syystä hän asui kaukana Greenwichin taholla pienen poikkikadun varrella, joka noudatti virran suuntaa. Parin tehtaan välissä, joista toinen oli autiona, kohosi vanhan, rappeutuneen talon korkea, ruma fasadi, jonka kolme pientä ikkunaa tuijotti ikäänkuin vastahakoisesti tuota kurjaa katua. Talon kellarikerroksessa oli aikoinaan ollut jonkinlainen tavarasuoja. Nyt se palveli auto- ja venhevajana, jonka mr Guelder itse oli pannut kuntoon. Siellä hän säilytti resuista urheiluautoaan, jonka viime kuukausien matkat olivat peittäneet paksulla pöly- ja kurakerroksella.
Hän puhdisti autonsa joka neljäs viikko. Tuskin ainoaakaan yötä kului, ilman että mr Guelder käytti sitä johonkin pieneen matkaan. Sillä hän myös teki Newburyyn viikonloppumatkojaan, jotka kiinnostivat häntä suuresti.
Autovaja oli kaikkea muuta kuin ensiluokkainen. Sen seinät valuivat kosteutta, ja hänen täytyi pitää öljykannut suljettuina teräskirstuun isojen rottien takia, joiden yöllistä melskettä hän tuskin enää edes huomasi. Joinakin öinä rotat nousivat valtavina parvina vajaan virran rannalta. Kerran ne olivat syöneet auton nahkaistuimen aivan riekaleiksi.
Silloin hän osti kolme valkoista kissaa ja kasvatti ne niin, että yksi niistä, kauhea kummitusmainen elukka, jolla oli isot vihreät silmät, nukkui joka yö autossa. Jos se päästi pienimmänkin äänen, niin sen molemmat valkoiset veljet syöksyivät silmänräpäyksessä sen avuksi kellariin.
Kellarin yläpuolella olevassa asuinkerroksessa mr Guelder asui kolmessa avarassa, paljaassa, yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa, joista oli näköala virralle. Jos avasi ruokasalin ison ikkunan, niin sai katsella rappeutunutta lastauslaituria, jonka hirret olivat homehtuneet vihreiksi. Se oli vääntynyt mitä kummallisimpiin mutkiin eikä kannattanut niitä taakkoja, jotka ennen olivat levänneet sen päällä. Laiturin lahonneiden ja särkyneiden lautojen alla virtasi Thames hitaana ja savisena laskuveden aikana ja kuohuvana ruskeana koskena vuoksen tullessa. Mr Guelderin ikkunoita vastapäätä oli isoilla saksalaisilla lastilaivoilla tapana heittää ankkurinsa, ja niiden vierellä torkkuivat voimakkaat hinaaja-alukset pitkänä rivinä. Vähän alempana muodostivat korkeamastoiset purjealukset kokoonkäärittyine ruskeine purjeineen ja liehuvine viireineen melkeinpä muhkean näköalan niille, jotka mr Rex Guelderin tavoin rakastivat merta ja meren laveita kauppateitä.
Mr Rex Guelderillä oli palvelijattarena tanakka, iäkkäänpuoleinen hollantilainen nainen. Vuoden toisensa jälkeen he olivat asuneet saman katon alla puhumatta toisilleen muuta kuin välttämättömyyden pakosta. Nyt he eivät enää viitsineet sanoa toisilleen edes hyvää huomenta. Joka kuukausi mr Guelder maksoi vanhalle naiselle hänen palkkansa Englannin rahassa, ja samana päivänä nainen kompuroi postikonttoriin ja lähetti koko summan pojanpojalleen Utrechtiin. Omiin tarpeisiinsa hän pidätti vain muutamia pencejä.
Olohuone, joka samalla palveli sekä työhuoneena että kirjastona, oli sangen pitkä ja ulottui talon julkisivusta sen perälle saakka. Kadulle päin olevista ikkunoista kuului yksi tuohon huoneeseen, joka oli maalattu kirkkaan keltaiseksi, kun taas kaikki ovet, myös "tehtaaseen" johtava teräsovi, oli sivelty punaisiksi. Vaalea neliskulmainen matto, joka oli keskellä lattiaa, kiilloitetut tammipaneelit ja muutamat seiniä koristavat Rembrandt-jäljennökset tekivät huoneen melkein iloisen näköiseksi. Iloista vaikutelmaa lisäsivät ruusut, jotka täyttivät erään posliinimaljakon, ja komeat tulpaanit, jotka kukkivat kuudessa pahvimaljakossa. Nuo tulpaanit muuten kukkivat lakkaamatta, sillä ne olivat keinotekoisia, mutta ne olivat niin taitavaa työtä, että vain koskettamalla niitä saattoi havaita, että ne olivat lasia.
Neliskulmaisella matolla oli kookas, musta, tamminen kirjoituspöytä, ja mr Guelder istui parhaillaan sen ääressä. Hän oli vaipunut tarkastelemaan kahta sangen arkipäiväistä esinettä, jotka hän oli tavoittanut West Endissä viettämiensä kahden tunnin aikana. Hän tutki noita esineitä voimakkaan suurennuslasin lävitse, ja hänen tasaiset, valkoiset hampaansa paljastuivat tyytyväiseen irvistykseen.
Hetken kuluttua hän taittoi tarkastuksensa kohteet kokoon ja lukitsi ne huoneen nurkassa olevaan vanhaan likaiseen kassakaappiin. Jonkin aikaa hän myhäili tyytyväisenä ja otti sitten kirjoituspöytänsä laatikosta esiin ison salkun, avasi hihnan, joka piti sitä kiinni, ja tyhjensi sen sisällyksen pöydälle. Ne olivat valokuvia, jotka mr Guelder oli suurella vaivalla saanu kootuksi, ja ne merkitsivät hänelle paljon enemmän kuin tavallista ajanvietettä.
Julian Reef olisi pudonnut istualleen, ja Ursula Frensham olisi luullut tulleensa hulluksi, jos he olisivat nähneet nuo kuvat. Sillä ne olivat kaikki Ursulan valokuvia, ja mr Rex Guelder piteli niitä hyppysissään hyvin kunnioittavasti ja varovasti.
Hän nojautui taaksepäin plyysituolissaan, katsoi toisesta kuvasta toiseen kädet ristittyinä pöydänreunalle ja haltioitunut ilme pienissä pyöreissä silmissään. Freda, palvelijatar, tuli sisään työntäen edellään pyörillä varustettua tarjoilupöytää, jolle päivällinen oli katettu. Hän huomasi valokuvat, ja hänen huulensa nyrpistyivät halveksuvaan hymyyn.
– Tuo on kaikkein hassuinta, hän sanoi rikkoen vaitiolon, jota oli kestänyt lähes kaksi viikkoa. – Kun näen teidät tuollaisissa puuhissa, mynheer, niin tunnen itseni melkein sairaaksi. Ettekö enää muista kaupunkia, jonka nimi on Amsterdam? hän kysyi vihjaillen. – Ja oletteko jo unohtanut maan, jonka nimi on Batavia?
Mr Guelder ei kohottanut katsettaan valokuvista.
– Ne niiden seutujen tytöt olivat vain suuren tiedemiehen leikkikaluja, Freda. Kadehditko hänen pientä ajanvietettään?
Freda veti tuolin pöydän viereen, ja hänen suustaan kuului harmistunut sähähdys.
– Bataviassa sitä sanottiin murhaksi, mutta eihän kukaan tiedä, kuka tytön hukutti. Amsterdamissa sitä sanottiin itsemurhaksi, kunnes lääkäri puhui poliisin kanssa ja osoitti sitä pientä hienoa silkkinauhaa, joka oli tytön kaulan ympärillä.
Mr Guelder hymyili, aivan kuin häntä olisi imarreltu.
– Sinulla on hiton epämiellyttävä muisti, Freda.
Puolueeton tarkkailija olisi kenties havainnut, ettei mr Rex Guelder tuntenut itseään lainkaan loukkaantuneeksi tai huolestuneeksi palvelijattarensa huomautusten takia. Eikä siihen oikeastaan olisi ollut syytäkään, sillä mihinkään pidätystoimenpiteisiin ei milloinkaan ollut ryhdytty. Julkinen häväistysjuttu oli vältetty. Hän oli opettanut kemiaa ja sähköoppia yliopistossa, ja eräänä päivänä rehtori vain oli lähettänyt noutamaan häntä puheilleen ja ilmoittanut hänelle, ettei hänen läsnäolonsa yliopistossa enää ollut toivottava. Mutta tuo esimies, joka oli ollut syntyperältään saksalainen, voimakas ja tunteellinen, oli vain nähnyt, kuinka kaunis tyttö Maria oli vielä vainajanakin. Kuinka vastuksellinen sama tyttö oli saattanut olla eläessään, siitä hänellä sitä vastoin ei ollut vähäisintäkään käsitystä.
Mitä Batavian tapahtumaan tuli, niin mr Guelder ei kylläkään ollut oikein mielissään siitä, että joku keksi syyttää häntä sen aiheuttajaksi.
Kylläpä eukko oli puhelias tänä iltana! Mr Guelder arveli hänen ryypiskelleen. Sillä vain väkeviä nautittuaan Freda antoi kielelleen mokoman vallan.
– Ja kaikki nuo muut hassutukset, Freda jatkoi, – kaikki nuo pyörät ja sähkökipinät! Mihin tämä kaikki päättyy, mynheer Rex? Te ette tule milloinkaan löytämään mitään. Te ette tule milloinkaan löytämään yhtään mitään, vaikka kuinka etsisitte. Ja vaikka asia onnistuisikin ja vaikka saisitte valtavan rahaläjän, niin saman tien se kuitenkin hupenisi tuon vedonlyöjän taskuihin. Hyh! Te olette hullu, ja hullu olen minäkin!
– Sinä olet päissäsi, Rex vastasi levollisesti. – Minä annan sinulle ruokaa ja asunnon ja rahaa, minkä sinä lähetät kelvottomalle ylioppilaallesi. Ellei sinulla olisi minua, niin joutuisit vaivaistaloon.
Freda mutisi jotakin hänen myöhäisestä kotiintulostaan ja meni matkoihinsa. Rex Guelder tiesi nyt, että eukko pitäisi suunsa kiinni kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin hänestä tuntui väliin hauskalta kuulla Fredan puhuvan, sillä eukko oli ainoa, joka puhui hänen kanssaan hollantia. Lontoossa oli kymmeniätuhansia hollantilaisia, mutta Rex ei seurustellut heidän kanssaan. Hän pelkäsi, että he katselisivat häntä epäluuloisesti ja alkaisivat puhua Mariasta, joka oli löydetty kuolleena kanavasta vahattu silkkinuora kaulansa ympärillä. Rex väitti, että tyttö olisi aivan hyvin voinut itsekin panna tuon ansan kaulaansa.
Hän kokosi varovaisesti valokuvat, pani ne takaisin salkkuun ja lukitsi sen pöytälaatikkoonsa. Olisihan Freda voinut vaikka polttaa nuo aarteet tämäniltaisessa levottomassa mielentilassaan! Syötyään yksinkertaisen päivällisensä mr Guelder väänsi avainta lukossa ja meni punaiseksi maalatusta teräsovesta "tehtaaseen".
Se oli matala huone, jonka kuhmuinen ja epätasainen lattia oli painunut kaltevaksi. Mr Guelder sytytti sähkön, ja silloin saattoi nähdä kattoparrut punaisten tiilien välissä. Valo oli väkevä, sillä hänellä oli käytettävissään runsaasti voimaa, jota hän tarvitsi myös huoneessa olevien monien suurten ja pienten koneiden käyttämiseen. Pienimmät niistä oli asetettu penkille, joka reunusti huoneen virtaa vasten olevaa seinää. Ne olivat mutkikkaita laitteita, mutta kuitenkin hyvin tuttuja sähköteknikolle ja fyysikolle: pyöriviä rattaita, vihreillä nyöreillä varustettuja rullia, spiraalinmuotoisia lasiputkia, joissa oli elohopeaa ja jotka näyttivät jättiläismäisiltä ilmapuntareilta. Huoneen toisessa päässä oli matalalla, tukevalla jalustalla kone, jonka tarkoitusta oli vaikea tajuta ilman tarkempaa tutustumista. Sen muodostivat kummalliset kondensaattorit, induktiorullat, mutkikkaat lasiputket, jotka erästä nappia painettaessa hehkuivat punaisina ja sinisinä, ja kiilanmuotoisen osoittajan alapuolella, joka oli voimakkaiden johtolankojen avulla yhdistetty koneen eri osiin, oli neliskulmainen mustasta agaatista valmistettu malja, jonka keskellä näkyi pieni teevadinmuotoinen syvennys.
Mr Guelder veti tuolin penkin viereen, väänsi muutamia kontakteja, ja kone alkoi surista ja kolista. Hän otti taskustaan savukkeen, sytytti sen, korjasi paksujen silmälasiensa asentoa ja uudisti sadannen kerran suuren kokeensa. Kokonainen rätisevien kipinöiden ryöppy teki hyökkäyksen erästä esinettä vastaan, jonka hän oli asettanut agaattimaljaan. Hän väänsi vielä yhtä kosketinta. Kalpea, vihreä valonsäde työntyi esiin eräässä teräslevyssä olevasta melkein huomaamattomasta raosta ja osui suoraan agaattiin.
Hän poltti savukkeen toisensa jälkeen, kunnes ilma huoneessa oli täynnä sinistä usvaa. Silloin tällöin hän väänsi koskettimiaan ja otti vihdoin pinsetillä maljakossa olevan esineen tarkkailtavakseen, asettaen sen voimakkaan suurennuslasin alle, oli melkein keskiyö, kun hän oikaisi selkänsä ja nousi. Hän huomasi vihreän silmäparin, joka katseli häntä pimeästä. Hän vihelsi, ja iso valkoinen kissa hiipi hänen luokseen ottaakseen vastaan hänen hyväilynsä. Kun hän poistui asuntonsa puolelle, niin kissa hyppäsi hänen tuolilleen ja asettui siihen lepäämään.
Hän joi ison lasillisen vettä ja riisuutui sänkyynsä. Molemmat toiset kissat nukkuivat hänen jalkopäässään ja avasivat hehkuvat vihreät silmänsä kuullessaan pienimmänkin äänen tai rasahduksen huoneen lahonneiden seinien takaa.
VI
Anthony Braid istui yksinäisen päivällisensä ääressä. Pöytä oli katettu mitä suurimmalla huolella, aivan kuin hän olisi odottanut vieraikseen harvinaisia ja huomattavia henkilöitä. Hän istui pöydän päässä pukeutuneena iltapukuun, vaikk'ei hän aikonutkaan mennä minnekään. Kello oli puoli kymmenen. Hän oli kutsunut luokseen valmentajansa, mutta tämä oli myöhästynyt junasta Newmarketissa ja soittanut. Puoli kymmenen jälkeen hän kuitenkin tuli ja pyysi anteeksi myöhästymistään. Hänellä oli laihat, ahavoituneet kasvot kuin ainakin ihmisellä, joka viettää suurimman osan elämästään ulkoilmassa.
– En ennättänyt vaihtaa pukua, hän sanoi, kun palvelija siirsi hänelle tuolin ja kaatoi hänen lasiinsa portviiniä. – Olen ostanut sen kaksivuotiaan, mr Braid, mutta tunnustaakseni totuuden en ole siihen lainkaan ihastunut. Se on juossut tänä vuonna kolme harjoitusjuoksua, ja vaikka se selviytyikin yhdestä sangen hyvin, niin sen valmentaja pitää sitä kuitenkin epäluotettavana.
Mr Braid hymyili.
– Kaikki hevoset ovat epäluotettavia lurjuksia, ellei niitä ymmärrä, hän sanoi. – Olen tavannut ainoastaan kaksi oikeaa hevosta elämäni varrella ja voinpa vannoa, ettei Quintil ole toinen niistä.
Mr Sanford treenasi Berkshiressä, muutaman kilometrin päässä Newburystä, ja palvelijan poistuttua – mies olisi hyvin mielellään pysynyt ruokailuhuoneessa – hänellä oli paljon kerrottavaa suojateistaan. Anthony Braid kuunteli tarkkaavaisesti, mutta puhui vain vähän.
– Asiasta toiseen, mr Braid, kilparadalle on ilmestynyt eräs uusi vakoojantapainen. En oikein tiedä, mitä sanoisin hänestä. Tavallisesti hän tulee lauantaisin ja sunnuntaiaamuisin. Hän ei kuulu vakoojien kantajoukkoon. Olen nähnyt hänet ainoastaan viikonloppuina, eikä se ole oikean treenausvakoojan tapaista. Hän omistaa pienen asunnon lähistössä. Muistattehan tuon vanhan punaisen rakennuksen, joka kai on vähintään sadankahdenkymmenen vuoden vanha ja joka näyttää siltä, kuin se olisi ollut jonakin esihistoriallisena aikana pappilana ja sitten joutunut jonkun myllärin huostaan. Se ei ole tavallista latoa suurempi, ja se sijaitsee tien oikealla puolella, kun tullaan Newburystä päin.
Anthonyä eivät juuri huvittaneet paremmin kilpailuvakoojat kuin vanhat talotkaan, mutta kohteliaana miehenä hän vakuutti hyvin muistavansa tuon rakennuksen.
– Minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tuo mies siellä puuhailee tai mitä hän koettaa urkkia, mr Sanford jatkoi. – Luullakseni hän on saksalainen.
Anthony Braidin silmät pyöristyivät.
– Saksalainen?
– Niin, mutta en ole siitä aivan varma, varovainen mr Sanford sanoi. – Muutamat muut valmentajat ovat haukkuneet häntä siitä, että hän on koettanut urkkia tietoja heidän hevosistaan. Omasta puolestani luulen, että hän tulee sinne vain huvikseen. Vaikka eihän tuollaisista otuksista voi koskaa olla oikein varma. Kerran, muutamia vuosia sitten...
Mr Braid sai kuulla pitkäveteisen kertomuksen eräästä kilpailuvakoojasta, joka oli pukeutunut johonkin merkilliseen valepukuun ja saanut siten olla katselemassa erästä tärkeää koejuoksua.
– Mistä päättelette, että hän on saksalainen? mr Braid kysyi valmentajan lopetettua.
– Hänellä on saksalaiselta tuoksahtava nimi, mr Sanford vastasi. – Hänen nimensä on nimittäin Rex Guelder.
Mr Braid suoristautui.
– Mitä? Rex Guelder! Oletteko siitä varma? Minkä näköinen hän on? Pyöreät kasvot, silmälasit ja pienet viikset?
Mr Sanford nyökkäsi.
– Tarkalleen sama mies. Hän on siis saksalainen? Eikö niin?
– Hän on hollantilainen, Braid vastasi ja nojautui taas mukavasti taaksepäin. Hän ei ollut enää lainkaan ikävystynyt. – Oletteko nähnyt ketään muita hänen talossaan?
– Vain yksi ainoa henkilö on käväissyt siellä, Sanford vastasi. – Hieno herra luullakseni. Hän ajaa oikein sievää autoa.
– Nuori ja punaposkinen? Anthony ehdotti.
Taaskin mr Sanford nyökkäsi.
– Aivan. Mutta hän ei tule varsin usein. Olen nähnyt hänet vain pari kertaa, tai oikeammin olen nähnyt hänen autonsa pihassa.
Tony Braid oli tullut hyvin miettiväksi. Hän tunsi Rex Guelderin, mutta hän tunsi hänet vain viekkaan ja tunnottoman Julian Reefin kömpelönä apurina. Eikä hän ollut kuullut koskaan puhuttavan, että Julian olisi kiinnostunut koejuoksujen kaltaisiin liikeasioihin.
– Arvattavasti hän on siellä vain sattumalta, hän sanoi puolittain itsekseen. – Luullakseni mr Guelder ei välitä suuriakaan kilpailuista, mutta joka tapauksessa saamme pian tarkempia tietoja. Eräs ystävistäni tulee tänne kello kymmeneltä.
Hän oli tuskin lopettanut, kun ovikello jo soi, ja muutamia sekunteja myöhemmin palvelija ilmoitti uuden vieraan.
Pitkällä ja hontelolla mr Elkillä oli sikarinpätkä suupielessään. Hän tulla kolisti huoneeseen, nyökkäsi Tonylle ja vilkaisi salavihkaa valmentajaa, ennenkuin hän istuutui tuolille, jonka palvelija oli siirtänyt häntä varten pöydän ääreen. Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Nähdessään seinillä olevat mestariteokset ja kallisarvoiset gobeliinit hän nyrpisti huulensa ivalliseen hymyyn.
– Tämäpä vasta on vaivaistalo! hän huudahti.
Tony työnsi sikarilaatikon hänen ulottuvilleen, ja hän valitsi itselleen hyvin huolellisesti hyvältä tuoksuvan Coronan.
– Sikarit ovat heikkouteni, hän jatkoi. – Totuin niihin Amerikassa. Olisin antanut Crippenin laputtaa parista laatikollisesta hyviä Odoras-tupakoita.
Hän puraisi sikarilta pään, sytytti ja veti pari syvää henkihaikua.
– Kaikkinainen lahjominen miellyttää minua suuresti. Mitä tuossa karahvissa on, mr Braid? Näyttää aivan punaiselta musteelta. Kas vain, portviiniä!
Hän viittasi torjuvasti palvelijalle ja täytti itse lasinsa.
– Väkijuomat ja nikotiini ovat alemman keskiluokan turmio, hän lisäsi. – Väitetään, että hevosenne Barley Tor tulee voittamaan Stewards Cupin. Mutta minä en usko sitä.
– Siitä voi mr Sanford sanoa teille yhtä ja toista, Tony virkkoi.
Elk nyökkäsi.
– Tiesin, että olitte mr Sanford. Näin äskettäin kuvanne eräässä lehdessä, eräässä hyvin hienossa lehdessä. Se oli täpötäynnä kilparadoilla näyttäytyvien ihmisten kuvia. Lordi Tämä ja lady Tuo, hänen korkea-arvoisuutensa mrs Joku ja hänen korkea-arvoisuutensa mr Joku Muu. Ei, Barley Tor ei tule voittamaan.
Hän aikoi juuri siirtyä toiseen puheenaiheeseen, kun Tony keskeytti hänet.
– Tehän tunnette kilpailuyleisön enemmistön, vai kuinka, mr Elk?
Elk nyökkäsi.
– Tunnetteko myös erään herrasmiehen, jonka nimi on Rex Guelder? Hän on hollantilainen.
Hänen hämmästyksekseen Elk nyökkäsi taaskin.
– Systeemi-ukon? Tunnenpa niinkin, ja hsäksi tunnen miehen, joka hoitaa hänen vedonlyöntiinsä.
– Mutta etteköhän nyt erehdy? Braid intti. – Se, josta mainitsin...
– Se, josta mainitsitte, Elk keskeytti, – toimii apulaisjohtajana Julian Reefin luona, joka on hieno herra, miljonääri ja keinottelija. Minä en erehdy koskaan, mr Braid. Minun on kerta kaikkiaan suorastaan mahdotonta erehtyä. Tämän tunnen siksi, että eräs tuollainen vedonlyönninvähttäjä, joka väittää olevansa ystäväni – Isadore Wayne – kysyi minulta tässä äskettäin, tunsinko erästä hollantilaista poloista, joka kummitteli hänen kirjoissaan kolmestatuhannesta punnasta.
Valmentaja ja hevostenomistaja vaihtoivat katseen.
– Voin kertoa teille myös jotakin muuta, mr Braid. Tuosta Barley Tor-nimisestä kameelista, joka teillä on tallissanne, tuli sattumalta maininneeksi minulle juuri samainen mr Rex Guelder. Hän on lyönyt siitä vetoa yhdessä Waynen kanssa.
– Sitten hän on totta totisesti vakooja! mr Sanford huudahti. – Hän oli radalla, kun eräänä päivänä annoin Barley Torin juosta oikein kunnollisen koejuoksun.
– Minkä tähden sanoitte häntä systeemi-ukoksi? Braid kysyi.
Elk huokasi.
– On yksi asia, jota vihaan enemmän kuin mitään muuta, mr Braid. Ja se asia on pitkäveteinen selittely. Lyhyesti: hänelle on antanut systeemi-ukon nimen vanha Wayne. Mr Guelder lyö nimittäin hevosista vetoa määrätyn systeemin mukaan. Mutta lisäksi hän kuuluu olevan jonkinlainen tiede-ukkokin. Hän on ollut professorina tai jonakin sen tapaisena, mutta sattui sekoittamaan asiansa muutamia vuosia sitten Amsterdamissa tai kenties se oli Rotterdamissa. Jokin "dam" se oli joka tapauksessa, ja erästä "daamia" hänen juttunsa koski muutenkin. Emme kuitenkaan saaneet Hollannin poliisilta mitään ilmoituksia, ja niin ollen sanottu nainen taisi olla laadultaan vähemmän huomattava. Hän oli joka tapauksessa mr Guelderin ystävätär, ja hän kuoli hyvin äkkiä. Hukkui. Jotkut sanoivat, että se oli itsemurha, mutta eivät monet. Mr Guelder tuntuu olevan ovela mies. Kerrotaan, että hän viettää päivänsä etsimällä... etsimällä... hm... mikä sen nesteen nimi nyt onkaan?
– Elämänneste, Tony selitti hymyillen.
– Aivan oikein. En tiedä, mitä se merkitsee, mutta se kuulostaa hienolta. Ja sitten hänen päähänsä on pälkähtänyt hassu ajatus yrittää tehdä lyijystä kultaa. Meillä on Dartmoorin kuritushuoneessa kokonainen katras miehiä, jotka ovat tehneet tuon keksinnön ja saaneet siitä lain nyrkistä nenälleen.
Nämä vasta olivat uutisia Tony Braidille! Hän tunsi Guelderin ulkomuodolta ja oli joskus vaihtanut hänen kanssaan sanan tai pari, mutta hollantilainen ei ollut milloinkaan maininnut sanallakaan hevosista. Tony kertoi tämän, ja mr Elk hymyili säälivästi.
– Eihän ole ketään, joka kulkisi ympäri ja ylvästelisi paheillaan, hän sanoi. – Golfinpelaajia lukuunottamatta. Guelder on idiootti. Hän on hävinnyt tuhansia puntia.
Tony tunsi olevansa hiukan ymmällä. Hän ei juuri pitänyt Julian Reefistä, mutta hänestä tuntui täysin varmalta, ettei tuolla punaposkisella nuorella miehellä ollut aavistustakaan hollantilaisen pienestä heikkoudesta. Hänen tietääkseen Guelderillä ei ollut mahdollisuuksia eikä varoja niin suurten summien hävittämiseen. Jos hän todella hävisi tuhansia, niin noiden häviöiden täytyi joutua jonkun toisen maksettavaksi. Hän oli riittävän hyvin selvillä Julian Reefin raha-asioista ja tiesi, että nuori mies, huolimatta näennäisestä hyvinvoinnistaan, oli vaarallisen lähellä perikatoa. Ja jos Julian kukistuisi, min silloin olisi vaara tarjolla, että hän vetäisi mukanaan romahduksensa kuiluun sekä lordi Frenshamin – että myös Ursulan.
Tämä mahdolhsuus teki Tony Braidin levottomaksi. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Elk ollut oikeassa. Tuo pitkä, hontelo salapoliisi oli todellinen kultakaivos, jos tahtoi saada tietoja mitä merkillisimmistä olennoista. Hän ei ollut suorittanut säädettyjä tutkintoja, ja siitä oli johtunut, että hänen oli täytynyt vuosikausia pysyä virka-asemassa, missä hänellä oli ollut suuremmat mahdollisuudet varastoida aivoihinsa elämän- ja ihmistuntemusta kuin kenties jollakin korkeammalla virkapaikalla. Hän keräili tietoja miehistä ja naisista yhtä ahkerasti ja yhtä kiihkeän tarmokkaasti kuin monet muut keräilevät postimerkkejä. Hänen muistinsa oli hämmästyttävä. Hän ei kylläkään kyennyt, kuten hän usein sanoi, aivan täsmälleen muistamaan sitä päivämäärää, jolloin kuningatar Elisabeth oli tarkastanut sotajoukkonsa Tilburyssä, mutta hän tiesi tarkoin, milloin Jätkä-Joonas oli saanut arven niskaansa, samoin kuin senkin, miksi eräs tietty hallituksen jäsen oli kuollut niin äkkiä ja odottamatta. Monet mitä huolellisimmin vartioidut salaisuudet, jotka asianomaisten lujan uskon mukaan olivat varmassa tallessa heidän asianajajiensa mustissa asiakirjakaapeissa, olivat hänelle niin tuttuja, että hän oli melkein unohtanut ne. Melkein, mutta ei kokonaan. Sillä hän saattoi milloin tahansa, jos asianhaarat vain sitä vaativat, vetää muistinsa syvyyksistä esiin vanhojen tarinoiden mitä kauheimpia ja rnusertavimpia yksityiskohtia, unohduksiin joutuneita mielettömyyksiä ja muiden muistista hävinneitä rikoksia.
– Tunnetteko lordi Frenshamin? Tony kysyi.
Elk nyökkäsi.
– Hän on ystäviänne, eikö niin? Kunnon mies, mutta tällä hetkellä kokonaan jään alla. Käväisin tässä äskettäin St. James Streetillä erään perin arkipäiväisen rikoksen takia, ja samalla käytin tilaisuutta hyväkseni vilkaistakseni hänen konttoriinsa. Lyönpä vetoa, että te ette tietänyt hänen konttorinsa olevan St. James Streetin varrella.
Tony hymyili.
– Se seikka kuuluu kyllä niihin, jotka tiedän, hän sanoi. – Lordi Frensham hoitelee erinäisiä asioitaan sieltä käsin.
Elk ei joutunut lainkaan hämilleen.
– No, oikeastaan arvasinkin teidän olevan siitä selvillä, hän virkkoi. – Mutta ainakin siitä voin lyödä vetoa, ettei teillä ole aavistustakaan eräästä tuohon konttorihuoneistoon liittyvästä seikasta.
Tony ei ennättänyt ruveta kyselemään, sillä samassa ovi avautui ja palvelija näyttäytyi kynnyksellä. Braid oli kuullut puhelimen soivan, ja hän oli palvelijan tullessa jo ennättänyt nousta. Hän ymmärsi, että oli kysymys jostakin tärkeästä asiasta, sillä hän oli antanut miehelle määräyksen, ettei häntä saanut muuten häiritä.
– Miss Frensham, sir.
Braid meni nopeasti työhuoneeseensa ja tarttui kuulotorveen.
– Sinäkö, Tony? – Ursulan ääni oli kiihkeä, ja samalla se vaikutti niin huolestuneelta, että Braid tunsi pistoksen sydämessään. – Voitko tulla tänne nyt heti? Isä ei tullut kotiin päivälliselle, ja minä pelkään, että hänelle on tapahtunut jotakin.
– Tulen viiden minuutin kuluttua. Älä ole levoton. Kellohan ei ole vielä paljon.
– Ei kylläkään, mutta hän pyysi minua pysymään kotona ja odottamaan häntä. Hänellä oli jotakin sanottavaa minulle.
Tony Braid palasi vieraittensa luokse, pyysi anteeksi Sanfordilta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän ja Elk olivat matkalla Hampsteadiin.
– Kuinka on Frenshamin laita? Elk kysyi.
– Ei ole kysymys mistään vaarallisesta, Tony vastasi vältellen.
– Kummallista kuitenkin, että tuo nuori neiti on niin levoton siitä, ettei hän ole tullut kotiin.
He ajoivat muutaman minuutin vaieten, kunnes Tony sanoi:
– Voinhan kertoa teille kaikki, Elk. Te olette aina osoittautunut hyväksi ystäväkseni, ja tiedänhän hyvin, ettei teillä ole tapana juoruta. Frensham on hyvin pahassa ahdingossa. Tänään vähän ennen päivällistä hän soitti minulle ja kysyi, voinko lainata hänelle seitsemänkymmentäviisituhatta puntaa.
Elk vihelsi.
– Ja te tietysti kielsitte? Ymmärrän hyvin. Jos itse saisin takaisin kaikki ne rahat, jotka olen lainannut toisille, niin minusta tulisi rikas mies.
– Tietysti vastasin myöntävästi, Tony sanoi nopeasti. – Kirjoitin heti shekin ja lähetin sen kaupunginlähetin mukana hänen konttoriinsa.
– Miksi siis emme aja konttoriin ensin? Elk kysyi.
Tony pudisti päätään.
– Soitin hänelle tuntia myöhemmin saadakseni selville, oliko shekki tullut perille. Mutta en saanut vastausta.
– No, mahtoiko hän saada shekin?
Elkin harrastus oli äkkiä virinnyt.
– Kyllä. Kaupunginlähetti palasi luokseni, kertomaan, että hän oU antanut sen Frenshamille.
Elk lakkasi kyselemästä.
Viidoin lie saapuivat perille. Ursula seisoi odottamassa heitä lordin talon pihamaan lyhyellä ajotiellä. Tony pysähdytti auton ja riensi hänen luokseen. Tavoilleen uskollisena komissaari pysytteli taka-alalla.
Tony otti nuoren naisen käsivarren kainaloonsa ja tunsi sen värisevän.
– Mistä olet levoton? Miksi olet niin pelästynyt? hän kysyi ja taputti tytön kättä. – Minunhan tässä pitäisi peloissani olla. Isäsi on kieltänyt minua enää näyttäytymästä hänen kattonsa alla, ja kuitenkin minä nyt seison tässä ja puristan hänen tyttärensä kättä ollenkaan häpeilemättä.
– Julian on täällä, Tony, Ursula sanoi kuiskaten. – Hän tuli neljännestunti sitten. Hän kertoi, että hän oli yrittänyt käydä tapaamassa isää konttorissa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan.
– Julian täällä! Anthony huudahti vähän harmissaan. – Sepä vähemmän hauska uutinen. On kai parasta, että teen yhden kuuluisia kuperkeikkojani ja suhtaudun häneen ystävällisesti.
Jos hänellä oli ollut epäilyksiä Julianin käytöksen suhteen, niin ne haihtuivat heti hänen tullessaan sisään. Punaposkinen nuori mies, joka oli astellut edestakaisin suuressa hallissa, kiiruhti heti häntä vastaan hermostuneesti hymyillen.
– Minun täytyy pyytää sinulta anteeksi, Braid, hän sanoi. – Olen jo kokonaan unohtanut sen täräyksen, jonka iskit leukaani.
Sitten hän jatkoi vakavasti:
– Tunnen olevani hiukan huolissani Frenshamin takia. Hän käväisi iltapäivällä konttorissani, missä meillä oli kahdenkeskinen keskustelu eräistä osakeasioista. Hän tahtoi, että olisin luovuttanut hänelle erään osakeerän, jota olen hoidellut Ursulan laskuun. Totuus on kuitenkin se, että nuo osakkeet ovat jo kolmen viimeisen kuukauden ajan olleet hänen itsensä hallussa. Hän käyttäytyi niin kummallisesti, että pelkäsin, ettei hän ollut oikein terve. Minun olisi ehkä pitänyt soittaa Ursulalle, mutta en tahtonut peloittaa häntä.
He olivat tulleet salonkiin. Ilta oli lämmin, ja Tony huomasi ranskalaisten ikkunain olevan auki, sillä verhot, jotka oli vedetty niiden eteen, liikkuivat.
– Etsin häntä hänen konttoristaan nyt iltasella, Julian jatkoi, – mutta kun kukaan ei vastannut soittooni, niin ajoin tänne.
– Onko hänellä ollut tapanaan työskennellä näin myöhään konttorissaan? Tony kysyi, suunnaten katseensa Julian Reefiin.
– Hyvin usein, Ursula vastasi Julianin puolesta. – Viime aikoina hän on viipynyt siellä melkein joka ilta. Luullakseni hän on ollut levoton Lulanga-yhtiön takia. En olisi ollut lainkaan huolissani, ellen olisi tietänyt, kuinka huolellisesti hän aina on koettanut pitää lupauksensa, kun on ollut kysymys sovitusta kohtauksesta. Ja hän pyysi minua olemaan täällä puoli yhdeksältä. Lähetin sen takia peruutuksen näille ystävilleni, joiden kanssa olin luvannut mennä teatteriin.
Tony siveli miettiväisenä leukaansa, ja hänen katseensa oli yhä suuntautuneena Julian Reefiin.
– Minun on ajettava St. James Streetille ja koetettava ottaa selville, mikä häntä on pidättänyt, hän sanoi hiljaa.
– Tulen mukaasi, jos haluat, Julian ilmoitti.
Mutta Tony pudisti päätään.
– Se ei ole tarpeellista. Jossakin tuolla ulkona minua odottaa eräs ystäväni – komissaari Elk. Olet kai kuullut puhuttavan hänestä.
– Elk?!
Myös Ursula hämmästyi kuullessaan Julianin äänen muuttuneen soinnin. Se oli äkkiä vaihtunut kovaksi ja kalseaksi. Hän oli melkein huutanut mainitessaan Elkin nimen.
– Elk? Tuo pitkä roikale... Hänkö siis? Kyllä tunnen hänet. Onko hän täällä? Sepä merkillistä!
Hänen kasvoissaan väri vaihtui punaisesta valkoiseksi ja taas punaiseksi.
– Niin, olen tavannut hänet. Kummallinen Scotland Yardin ukko, joka ei osaa puhua muusta kuin sivistyksestä. Sinä siis et tarvitse minua?
Anthony meni pihaan ja tapasi Elkin istumassa auton portaalla sikari suussa.
– Neiti Frensham on hyvin levoton isänsä takia, Tony virkkoi. – Aion ajaa lordi Frenshamin konttoriin.
– Kyllä tiedän, Elk vastasi hypäten autoon. – Tuo Reef puhui minusta hiukan hävyttömässä äänilajissa. Mutta kun hän sanoi, etten osaa jaaritella muusta kuin sivistyksestä, niin hän valehteli.
– Mistä tiedätte, mitä hän puhui? Tony kysyi ihmeissään.
– Kuuntelin ikkunan alla, mr Elk vastasi suorasukaisesti. – Olen havainnut, että paras tapa koota tietoja on se, että vain kuuntelee, mutta ei puhu itse mitään. Mutta kuinka on osakkeiden ja shekin laita? Suurenmoinen mies tuo Reef! Ajattelee miljoonissa, puhuu kymmenissä tuhansissa ja maksaa penneissä.
Tultuaan taloon, missä Frenshamilla oli konttorinsa, he havaitsivat ulko-oven lukituksi, ja Anthony olisi ajanut takaisin Hampsteadiin, ellei etsivä olisi itsepintaisesti tahtonut tehdä uutta sisäänpääsy-yritystä.
– Tässä talossa on portinvartija ja joukko siivoojattaria myös. Tiedän sen varmasti. Kolistakaa ovea, mr Braid!
Tony kolisti, ja hetken kuluttua heidän vaivansa palkittiin. Eräs siivoojatar raotti ovea, ja mr Elkin mainittua nimensä ja ammattinsa heidät päästettiin sisään ja otettiin porraskäytävässä vastaan monin niiauksin.
– Ei, sir, en ole käynyt lordi Frenshamin konttorissa, nainen selitti. – Se on muuten ihan ihme ja kumma! Olen koettanut oveen jok'ikistä avaintani, mutta mikään ei sovi. Toinen siivoojatar sanoo, että oven täytyy olla lukittu sisäpuolelta.
He menivät toiseen kerrokseen, missä nainen todisti avaimiensa avulla, ettei ovea saanut auki. Se oli muuten aivan tavallinen konttorihuoneiston ovi, jonka yläosa oli himmeää lasia. Ovessa oli kilpi: Lulanga Oil Company Limited.
– Erinäisissä olosuhteissa kaikki on sallittua, Elk sanoi. – Lainatkaa minulle harjaanne, rakas täti.
Nainen ojensi hänelle lyhyen harjan, minkä jälkeen hän salapoliisin kehoituksesta siirtyi syrjään välttääkseen lasinsirpaleita, joita nyt alkoi lennellä ympäri.
Elk iski harjan varren kahdesti ruudun lävitse, ja poimittuaan huolellisesti pois muutamia teräviä sirpaleita hän pisti kätensä aukosta sisään ja avasi lukon. Sitten hän antoi hymyillen harjan takaisin siivoojattarelle.
– Voitte nyt mennä alas takaisin, hyvä rouva, hän sanoi. – Jos tarvitsemme teitä, niin lähetämme teille sanan.
Siivoojatar totteli ja lähti astelemaan alakertaa kohti. Mutta hän teki sen sangen vastahakoisesti, sillä hän vainusi merkillisiä asioita.
– Toivottavasti vatsanne on kunnossa, mr Braid, Elk sanoi, sillä hän oli jo nähnyt...
Kuului naksahdus, ja huone tulvahti valoa täyteen.
Lordi Frensham makasi nojallaan pää käsien välissä kirjoituspöytäänsä vasten. Valkoisessa imupaperissa oli punaisia pilkkuja, ja vaalenneessa kädessä, joka lepäsi pöydällä, oli revolveri.
VII
Tony Braidin herätti toimimaan Elkin arkipäiväinen ääni:
– Tuolia näkyy olevan puhelin. Soittakaa poliisille. Sanokaa, että meillä on täällä kuollut mies ja että tarvitsemme lääkärin.
– Kuollut? Tony kuiskasi. – Hyvä Jumala!
Elk katseli miettiväisenä tuota elotonta ruumista, ja samassa hän huomasi paperin. Se ei ollut imupaperin päällä, vaan vähän sivummalla.
Etsivä otti sen käteensä ja luki kulmat kurtussa siihen kirjoitetut muutamat rivit.
– Tunnetteko tämän käsialan?
Tony nyökkäsi. Se oli aivan selvästi lordi Frenshamin käsialaa. Ajatusten pyöriessä sekasortoisina hänen päässään hän luki tuon kohtalokkaan tiedonannon:
"Jo monen vuoden ajan olen ollut sotkeutuneena mielettömiin keinotteluihin. Tunnustan luvattomasti ottaneeni rahoja, jotka eivät olleet omiani. Tarkemmat yksityiskohdat ovat alempana. En ole kelvollinen elämään..."
Siihen kirjoitus päättyi.
– Se siis on lordi Frenshamin käsialaa? Elk kysyi uudelleen.
– Epäilemättä, Tony vastasi hiljaa, samalla kun hän kuin noiduttuna tuijotti tuota liikkumatonta ruumista.
Hän oli nähnyt kuoleman moninaisissa eri hahmoissa ja mitä kauheimpia murhenäytelmiä, mutta kuitenkin hänestä tuntui siltä, kuin tuossa kokoonlysähtäneessä ruumiissa ja kaikessa, mistä se kertoi, olisi ollut jotakin aivan erikoisen kammottavaa.
Tonyn soittaessa poliisille etsivä meni ikkunan luo, avasi sen, kumartui ulos ja valaisi taskulampullaan molemmille tahoille.
Sitten hän taas sulki ikkunan ja pani sen haat kiinni.
Kirjoituspöydän vieressä oli iso paperikori, jonka pohjan peittivät rikkirevityt paperinriekaleet. Elk karisti laput pienelle puhelinpöydälle ja alkoi lajitella niitä.
– Hän sai todellakin kirjeenne ja shekkinne, hän sanoi hetken kuluttua ja osoitti pientä paperiläjää, jonka hän oli erottanut muista revityistä lapuista. – Tässä on shekkinne, mutta revittynä. Ainakin otaksun, että se on sama shekki.
Ennen kuin Anthony oli ennättänyt sovitella yhteen noita pieniä keltaisia paperinpalasia hän jo tiesi, että ne kuuluivat juuri hänen lähettämäänsä shekkiin.
Elk otti kirjoituspöydällä olevasta telineestä kirjekuoren ja pani siihen varovasti kaikki löytämänsä paperinpalaset.
– Nämä meidän täytyy ottaa talteen, hän sanoi. – Ja kirjelippu ja kuori myös. Näyttää siltä, kuin hän olisi repinyt kirjeenne rikki avaamatta sitä.
Poliisilääkäri saapui neljänneksen kuluttua ja toimitti lyhyen tutkimuksen. Lordi Frensham oli kuollut silmänräpäyksessä.
– Ja nyt teillä on jäljellä luullakseni vaikein tehtävänne, Elk sanoi Anthonylle.
Tony nyökkäsi ja laskeutui hitaasti portaat ajaakseen takaisin Hampsteadiin. Hänen oli ilmoitettava surusanoma Ursulalle.
Nuori nainen odotti häntä talon avoimen oven edustalla. Nähdessään hänen kasvonsa Tony Braid ymmärsi, että hän jo oli jollakin tapaa saanut tiedon kaikesta. Tehtävän surullisin osa oli siis jo ohitse.
– Tule sisään, Tony, Ursula sanoi.
Tyttö oli hyvin kalpea, mutta kuitenkin hänen äänensä oli ihmeellisen kiinteä, kun hän jatkoi:
– Mr Elk soitti äsken. Hän ei sanonut minulle kaikkea, mutta olen arvannut loput? Onko hän kuollut?
Tony nyökkäsi.
Ursula peitti kasvonsa, ja hänen ruumiinsa lävitse kävi värähdys.
– Hyvä Jumala, kuinka kauheaa! hän huudahti. – Joko Julian tietää?
– Eikö hän ole täällä? Anthony kysyi hämmästyneenä.
Nuori nainen pudisti päätään.
– Ei. Hän lähti vähän ennen kuin mr Elk. soitti. Kerroin hänelle, kuinka hyvä sinä olet ollut isää kohtaan. Tarkoitan noita rahoja, jotka lähetit hänelle tänä iltana.
Anthony tuijotti häneen ihmeissään.
– Mistä tiedät, että olen lähettänyt hänelle rahaa?
Ursula ei vastannut, ennen kuin he olivat tulleet paneloituun ruokasaliin, jonka oven hän sulki.
– Isä kertoi minulle, että hänellä oli vaikeuksia ja että hän oli pyytänyt sinulta apua. Hän mainitsi siitä puhelimessa aikaisin tänään iltapäivällä.
– Mutta ethän voinut tietää...
– Minä tunnen sinut, Tony, tyttö vastasi nopeasti. – Jos isä on pyytänyt sinulta rahaa, niin sinä olet myös antanut sitä hänelle. Olin siitä vanna jo etukäteen. Mutta itse hän ei ollut yhtä varma. Hän pyysi minua olemaan kotona puoli yhdeksältä, jolloin hän tahto puhua kanssani siinä tapauksessa, että sinä olisit kieltäytynyt. Hän sanoi varmasti tulevansa kotiin tuolla kellonlyömällä.
Hän puhui hyvin tyynesti ja harkitusti, mutta Tony Braid ei tahtonut kiusata häntä puhumalla raha-asioista. Hän siis hämmästyi suuresti, kun tyttö itse alkoi niistä puhua.
– Luuletko, että rahani ovat menneet? Ursula kysyi. – En keskustellut niistä milloinkaan isän kanssa. Hän oli niin hermostunut ja ärtyi helposti. Osinkoni sain puolivuosittain, ja minulla on sangen huomattava summa pankissa.
– Kuinka kauan isälläsi oli ollut omaisuutesi huostassaan? Tony kysyi.
Ursula pudisti päätään.
– En tiedä. Minulle oli täydellinen uutinen, vieläpä hyvin yllättävä uutinen, että Julian oli luovuttanut hallustaan paperini... Olen kai mielestäsi hyvin sydämetön, kun juuri tällä hetkellä puhun raha-asioista, hän hsäsi. – Et kenties tiedä, että olet saanut harteillesi raskaan edesvastuun, Tony?
Tony loi häneen hämmästyneen katseen.
– Mitä tarkoitat? hän kysyi.
– Sinut on määrätty isän kuolinpesän selvitysmieheksi. Hän ei muuttanut koskaan sitä testamenttia, jonka hän laati muutamia vuosia sitten. Hän tosin puhui siitä ollessaan sinulle vihoissaan tänä aamuna ja sanoi, että hän tulisi ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Luullakseni hän oli aikonut määrätä Julianin sinun tilallesi. Sinä kai et juuri pidä Julianista, Tony?
– En voi sanoa olevani häneen ihastunut, Tony Braid vastasi. – Mutta en aio pahentaa tilannetta vetoamalla omaan henkilökohtaiseen kaunaani.
– Minusta hän on sangen mukiinmenevä, vaikka hän kovin mielellään määräilee ja komentelee. Mutta hänen liiketoverinsa, tai mikä tuo herra lienee, on suorastaan inhoittava.
– Guelder? Tony kysyi nopeasti.
Tyttö nyökkäsi.
– En tiennyt, että tunsit hänet, Tony sanoi.
Ursula vaikeni, eikä Tony Braid kysellyt enempää.
Tämä oli uusi ja tärkeä havainto. Tony tunsi, että Julian Reefin uskotun nimen äkilliseen mainitsemiseen kätkeytyi jotakin. Sen yhteydessä tytön silmissä oli välähtänyt pelon häive, jonka Tony oli pikemminkin aavistanut kuin nähnyt.
Puoli kolmelta aamulla Elk ilmestyi Tony Braidin kotiin. Tony ei ollut vielä mennyt levolle, vaan istui nojatuolissaan silkkiseen yönuttuunsa kääriytyneenä. Elk takertui heti tuohon asianlaitaan.
– Vahinko, että olette jo riisuutunut, hän sanoi. – Olin ajatellut pyytää teiltä pientä henkilökohtaista suosionosoitusta. Nimittäin että lähtisitte kanssani St. James Streetille. Voisimme yhdessä vilkaista siellä vähän ympärillemme. Mitä kuuluu nuorelle lady Frenshamille?
– Olen saanut hänet lähtemään yöksi eräiden Hampsteadissa asuvien ystäviensä luokse, Tony vastasi, ja Elk nyökkäsi hyväksyvästi. – Ehdotukseenne, että lähtisimme St. James Streetille, suostun mielelläni. Saanhan siten ajan kulumaan. En kuitenkaan voisi nukkua.
Hän oli yönuttunsa alla täysissä pukimissa. Vain takki ja kengät puuttuivat, ja palvelijan mennessä niitä noutamaan Elk kertoi viimeiset uutiset.
– Olen kuulustellut tuota kaupunginlähettiä, jonka lähetitte viemään shekkiänne, hän sanoi. – Peräti merkillinen juttu! Hän tuli konttoriin noin neljännestä vailla kahdeksan ja havaitsi oven lukituksi. Frensham ei avannut, vaan kysyi, kuka tulija oli, minkä jälkeen hän pyysi miestä työntämään kirjeen sisään oven alitse. Minulla on vastaanottokuitti taskussani. Siihen on merkitty allekirjoitukseksi vain F-kirjain, josta emme suuriakaan viisastu.
– Sanoiko Frensham, miksi hän ei tahtonut avata?
– Hän väitti parhaillaan olevansa pukeutumispuuhissa, Elk vastasi. – Hän vaihtoi silloin tällöin pukua konttorissaan. Olen löytänyt sisemmästä huoneesta pienen vaatekomeron. Mutta olipa sentään hyvin käsittämätöntä, että hän repi rikki kirjekuoren avaamatta sitä, hän lisäsi. – Tunsiko hän käsialanne?
– Osoite oli kirjoitettu koneella, Tony vastasi. – Minulla on vielä muutamia Frenshamille osoitettuja kirjekuoria siltä ajalta, jolloin sangen ahkeraan kirjoittelimme toisillemme.
– Hm, Elk mutisi miettiväisenä. – Hän ehkä luuli sitä joksikin laskuksi. Sellaisia oli kirjoituspöydällä oikein tukuttain. Frensham näytti olleen pahassa ahdingossa.
Tony pani kengät, jalkoihinsa. Mutta Elk istui yhä alallaan.
– Satun tuntemaan tuon huoneiston, ennen kuin siitä tehtiin konttori, hän sanoi. – Siihen on tehty murtoja enemmän kuin mihinkään muuhun huoneistoon koko Lontoossa.
Tony luuli toisen vain vaipuneen vanhoihin muistoihinsa, vaikka hänen olisi pitänyt tuntea salapoliisi tarpeeksi hyvin tietääkseen, että hänen sanoillaan yleensä aina oli määrätty tarkoitus.
Äkkiä Elk nousi ja ilmoitti olevansa valmis. He lähtivät talosta yhdessä ja löysivät kadun päästä vuokra-auton. Konttorirakennuksen edustalla seisoi vartiossa poliisikonstaapeli.
– Hyvin ovelaa! mr Elk huudahti katkeroituneena heidän noustessaan portaita toiseen kerrokseen. – Hänet olisi yhtä hyvin voitu sijoittaa johonkin vesijohtoputkeen.
Hän avasi oven ja kehoitti Tonya astumaan kuolinhuoneeseen. Siellä ei ollut enää juuri mitään jälkiä äskeisestä murhenäytelmästä. Ruumis oli viety pois, ja myös veren tahrima imupaperi oli korjattu talteen. Mutta kirjoituspöydän pinnassa näkyi vielä muutamia kammottavia pilkkuja.
– Minusta tuntuu parhaalta, Elk sanoi, – että ensin vilkaisemme...
Hän vaikeni äkkiä, ja Tony näki hänen katseensa kohdistuvan ikkunaan. Yksi sen ruuduista oli rikottu, ja lasinsirpaleet välkkyivät matolla ikkunan edessä. Mr Elk ei sanonut paljoa, mutta lyhyen tuokion hän näytti suorastaan murtuneelta.
– Ruutu rikottu, haka nostettu, ja minähän sanoin tuolle kirotulle... tuolle idiootille, että hänen oli pantava mies vartioon oven eteen, tämän oven eteen!
– Mitä on tapahtunut? Tony kysyi.
– Joku on käynyt tässä huoneessa. Siinä kaikki. Tullut sisään tuolta ulkoa. Mikään sanomalehtimies se ei voinut olla. Reportterit eivät tee sellaista muuta kuin kirjoissa.
Hän avasi ikkunan, minkä jälkeen hän Tonyn säikähdykseksi hyppäsi ulos ja katosi näkyvistä. Sekunnin ajan Anthony kuvitteli, että komissaari oli tullut hulluksi. Mutta kun hän kauhuissaan katsahti ulos pimeyteen, niin aivan läheltä kuuluva iloinen ääni rauhoitti hänet.
– Aivan kuten arvasinkin, Elk sanoi. – Tämä on murtovarkaiden tavallinen tie. Se käy helposti kuin tanssi.
Hän seisoi ahtaalla parvekkeella, joka oli suoraan ikkunan alapuolella, ja kun Tony kumartui katsomaan, niin hän huomasi palotikkaat.
– Pelastusneuvot tulipalon varalta, Elk selitti. – Tätä laitetta voi nimittää niinkin, mutta yhtä hyvin sitä voisi nimittää Varkaiden Ystäväksi. Ojentakaahan minulle kätenne!
Tony tarttui tukevasti mr Elkin käteen ja veti hänet huoneeseen ikkunasta.
– Te siis arvelette jonkun murtautuneen tänne tänä yönä, sen jälkeen kun ruumis on viety pois? Mutta mikä on ollut murtautujan tarkoituksena?
– Varastaminen. Ehkä hän on yrittänyt tavoittaa jotakin salaista asiakirjaa, jollaisista kuulee puhuttavan teatterikappaleissa. Ainakaan se ei ole mahdotonta. Tai ehkä hän on etsinyt vanhoja perhejalokiviä. Tai kirjeitä, joista käy selville, kuka on oikea perillinen.
– No, puhukaahan nyt vakavasti!
Mutta Elk ei kyennyt antamaan parempaa selitystä.
– Jos voisin ilmoittaa tielle murron syyn, hän sanoi, – niin saisitte samalla tietää koko joukon asioita, joita ei kukaan tiedä – vielä.
Hän alkoi järjestelmällisesti tutkia konttorihuoneistoa. Se oli, kuten hän aikaisemmin oli maininnut, ennen ollut asuinhuoneistona, ja siihen kuului kolme keskikokoista huonetta. Kahdessa noista huoneista oli nyt paikkansa ilmeisesti sangen monipäisellä konttorihenkilökunnalla.
– Erästä seikkaa en lainkaan käsitä, kun olen teidän seurassanne, Elk sanoi, kun he olivat lopettaneet tutkimuksensa ja laskeutuivat yhdessä kadulle. – Tarkoitan sitä täydellistä uteliaisuuden puutetta, joka näyttää kuuluvan ominaisuuksunne. Te ette ole kertaakaan kysynyt minulta, millä tapaa lordi Frensham surmasi itsensä.
– Minä en milloinkaan tee tarpeettomia kysymyksiä, Tony Braid vastasi.
VIII
Seurasi pari ikävää päivää poliisitutkintoineen ja coronerin
kuulusteluineen. [Coroner on oikeusviranomainen, jonka tehtävänä on
toimittaa äkillisten kuolemantapausten aiheuttamat tutkimukset. Suom.]
Vaikka Tony Braid olikin tarpeettomien kysymysten vastustaja, niin
valamiehistössä oli kuitenkin pari typerystä, jotka eivät lainkaan
jakaneet hänen kanssaan tuota vastenmielisyyttä. Jutun käsittely
täytti vihdoin neljä painettua palstaa, ja kaiken lopputuloksena oli
väistämätön johtopäätös: "Mielenhäiriössä tehty itsemurha."Onneksi ei ollut pidetty tarpeellisena Ursulan kutsumista kuulusteltavaksi. Illalla coronerin kuulustelun jälkeen hän matkusti maalle. Hän sanoi Tonylle hyvästi puhelimessa, ja Tony tarjoutui viemään hänet autollaan Somersetiin. Kuitenkin hän torjui Tonyn tarjouksen ja olisi mielellään torjunut myös sen vierailun, jonka Julian Reef teki hänen luokseen muutamia minuutteja ennen hänen lähtöään.
Hän oli saanut Julianilta kaksi pitkää ja intohimoista kirjettä, joita hän tuskin oli jaksanut edes silmätä lävitse kunnollisesti. Julian oli monta kertaa yrittänyt tavata häntä, mutta hän oli joka kerta keksinyt jonkin tekosyyn päästäkseen ottamasta häntä vastaan.
Hän ei ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän kohteli näin torjuvasti Julian-serkkuaan. Kauhea tieto isän kuolemasta oli eräässä suhteessa merkinnyt hänelle vapautusta, vaikk'ei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleen. Hän ymmärsi kyllä syyn. Tosin hän ei olisi missään tapauksessa suostunut menemään naimisiin Julianin kanssa, mutta se paino, jota isän toivomus oli melkein hänen huomaamattaan pitänyt hänen harteillaan, oli kuitenkin nyt poissa. Hän oli nyt oma herransa, täysin vapaa menettelemään mielensä mukaan, eikä hän näissä olosuhteissa jaksanut olla huolestunut taloudellisesta perikadostaan. Hän nimittäin uskoi menettäneensä omaisuutensa ja omistavansa enää vain erään pienen maatilan Morpethin läheisyydessä. Hän oli vapaa, ja se oli pääasia.
Hän oli pitänyt isästään, jonka kauhea kuolema oli ollut hänelle kova isku. Mutta isän ja tyttären suhde ei kuitenkaan ollut koskaan ollut erikoisen sydämellinen. Esteenä oli ollut lordi Frenshamin kaikkinielevä into hänen yrittäessään koota rikkauksia.
Ursula veti juuri hansikkaita käsiinsä, kun palvelijatar ilmoitti Julianin. Oli liian myöhäistä keksiä tekosyytä hänen torjumisekseen. Mr Reef tuli sisään tytön kintereillä. Hän oli pukeutunut hyvin huolitellusti. Ursulan mielestä hänen musta solmionsa ja hänen hattunsa surunauha kuitenkin vaikuttivat vähän vanhanaikaisilta ja tarpeettomilta.
– Olen tavan takaa koettanut päästä puheillesi tuon kauhean tapahtuman jälkeen, Julian aloitti.
– No, nyt olet vihdoinkin onnistunut, Ursula vastasi. – Mutta minulla on aikaa vain muutama minuutti, Julian.
Nuoren naisen viileys tuntui vähän huolestuttavan Juliania ja tekevän hänet hermostuneeksi. Ursula ei ollut lähimainkaan niin myöntyväinen kuin hän oli odottanut.
– Ymmärrät kai, että asemasi... hm... tilanteesi... toisin sanoen koko elämäsi..., hän jatkoi epävarmasti. – En tiedä, paljonko isäsi on jättänyt jälkeensä, mutta minulla on syytä uskoa, että hänen asiansa olivat sangen sekavat. Minä luonnollisesti en tule sallimaan, että sinulta puuttuu mitään. Tämä talo arvattavasti tulee myytäväksi, ja...
– En käsitä, miksi se myytäisiin, Ursula keskeytti. Se on nimittäin minun. Etkö tietänyt sitä?
Julian älhstyi pahasti. Kauniin serkun mielenmaltti alkoi hermostuttaa häntä yhä enemmän.
– Isäraukkasi kuolema ei näytä tuottaneen sinulle suurtakaan murhetta, hän sanoi, – ei ainakaan niin suurta kuin olin kuvitellut. Se on tietysti oma asiasi, mutta mielestäsi sinun sentään pitäisi ajatella, mitä kaikkea setä John teki hyväksesi ollessasi lapsi...
– Siitä sinun tuskin tarvitsee minua muistuttaa, Julian. Tuo kauhea onnettomuus on tuottanut minulle ääretöntä surua. Mutta pitääkö minun silti tarjota ihmisten katseltaviksi jonkinlaisia haudankaivajan kasvoja? Luullakseni isä olisi ollut viimeinen toivomaan mitään sellaista.
Syntyi ahdistava vaitiolo, jota kesti tuokion. Julianilla ei tuntunut olevan onnea hyvin harjoitetun puheensa esittämisessä.
– Niin, kuten jo sanoin, hän jatkoi, – minulla on syytä otaksua, että isäsi raha-asiat ovat hyvin sekavat. Cityssä väitetään, että Braid on määrätty pesänselvittäjäksi. Sehäix on suorastaan ennen kuulumatonta, kun tietää, mitä setä John ajatteli hänestä. Olen täysin varma siitä, että hän olisi ryhtynyt toisiin toimenpiteisiin ennen epätoivoista... hm... tekoaan, jos hän vain olisi tullut ajatelleeksi, että hän aikaisemmin oli valinnut tuon limaisen ankeriaan testamentin toimeenpanijaksi ja pesänselvitysmieheksi. Isäsi inhosi häntä.
Ursula katsoi häneen kysyvästi ja puraisi huultaan. Sitten hän pudisti päätään.
– Kuinka hän olisi voinut inhota häntä, kun hän vielä viime hetkessä oli valmis pyytämään häneltä rahalainaa? hän kysyi nopeasti. – Sellainen ei juuri viittaa varsin vaaralliseen vihamielisyyteen, Julian. Muuten pyydän sinua muistamaan, että mr Braid on erittäin hyvä ystäväni.
– Ahaa, kyllä ymmärrän!
Julianin huulet vetäytyivät vihjailevaan hymyyn, mutta nuori nainen jätti loukkauksen omaan arvoonsa.
– Hänen tosin ei onnistunut auttaa isää, mutta ainakin hän näytti hyvän tahtonsa. Hän on ollut enemmän kuin ystävällinen minua – ja myös sinua kohtaan.
Julian rypisti otsaansa.
– En ymmärrä, mitä tarkoitat, Ursula. Millä tavalla Braid muka on osoittanut ystävällisyyttä minua kohtaan? Itse en ole sellaista koskaan huomannut.
– No, siinä tapauksessa saat nyt kuulla sen minulta.
Ursula pani jo kiinni viimeisiä hansikkaannappejaan.
– Tony Braid näetkös ehdotti, ettemme tutkisi liian tarkoin kysymystä noista kuudestakymmenestätuhannesta punnasta, joita sinä olet hoidellut minun laskuuni..
– Oma isäsi niitä hoiti enkä minä! Julian keskeytti kiivaasti, ja hänen kasvonsa muuttuivat entistä punaisemmiksi.
Ursula ei välittänyt keskeytyksestä.
– Tony ehdotti, ja minä suostuin hänen ehdotukseensa, ettemme tarkemmin syventyisi kysymykseen siitä, missä osakkeet ovat olleet tai kenelle ja milloin ne on myyty. Muutenhan on sangen helppoa päästä osakkeiden jäljille. Eikö olekin, Julian? Omasta puolestani en tiedä mitään Cityn asioista ja osakekaupoista, mutta silti olen aivan varma siitä, että Tony on kyennyt ottamaan selville, minne paperini ovat joutuneet ja milloin ne luovutettiin isän huostaan.
– Voin näyttää sinulle luovutuskirjan, Julian aloitti, mutta vaikeni kiukuissaan nähdessään Ursulan halveksuvan hymyn. – Minun täytyy todella, rakas Ursula, pyytää sinua muistamaan, että tulet jonakin päivänä olemaan vaimoni! Jo sitäkin ajatellen käytöksesi vaikuttaa sangen kummalliselta.
Se oli rohkea veto. Hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan. Mutta hän huomasi hävinneensä jo ennen kuin hän kuuli nuoren naisen vastauksen.
– Siitä asiasta me luullakseni emme tule keskustelemaan milloinkaan, Ursula virkkoi tyynesti.
Keskustelu oli saanut käänteen, joka ei ennustanut Julianille hyvää. Hän oli tullut näyttelemään ystävällistä osanottoa saadakseen poimituksi tytöltä tietoja hänen uudesta, odotettavissa olevasta perinnöstään. Lordihan oli sanonut, että hänen tyttärensä tulisi vielä joskus hyvin rikkaaksi. Julian oli silloin ensimmäisen kerran kuullut puhuttavan noista toiveista, eikä hän ollut voinut vastustaa polttavaa uteliaisuuttaan, vaan oli tullut ottamaan selkoa siitä, paljonko lordi Frenshamin sanoissa saattoi olla perää. Ja nyt hän olikin joutunut puolustamaan itseään syytöstä vastaan, jota ei ollut lausuttu julki, mutta joka kuitenkin häämötti Ursulan sanojen takana. Eihän voinut olla pienintäkään epäilystä siitä, mitä tyttö oli tarkoittanut sanoessaan, ettei hän eikä myöskään Tony Braid tulisi tarkemmin ottamaan selkoa osakkeiden kohtalosta.
Hän oli sekä hämmästynyt että hiukan peloissaan. Puolet hänen salaisuudestaan näytti olevan kaikkien tiedossa. Hänen täytyi jännittää tahtonsa äärimmilleen ollakseen pinkaisematta pakosalle.
– En oikein käsitä... hm... hm... sinä puhut niin kummallisesti, hän taas aloitti. Hän oli niin ymmällä ja sekaantunut, että hänen oli vaikea puhua. – Sinä olet nähtävästi kallistanut korvasi rumille valheille. Ankerias! Hyvä Jumala! Onko mahdollista, että viitsit kuunnella hänen juttujaan? Kaikkien näiden vuosien jälkeen...
Ursula tunsi olonsa hyvin hankalaksi. Hänestä tuntui enemmän kuin kiusalliselta nähdä miehen, johon hän oli luottanut ja jonka rehellisyyteen hän oli vuorenvarmasti uskonut, äkkiä joutuneen armonanojan asemaan. Niin, Julian Reef aneli todella armoa! Itse hän tosin ei ollut oikein selvillä siitä, mitä hänen olisi ollut pyydettävä. Hänet oli vallannut jäytävä pelko, että tyttö tiesi enemmän, paljon enemmän, kuin mitä hän jo oli sanonut. Ja sisimmässään Julian vapisi.
– Jumalan tähden, Ursula, koeta nyt olla järkevä! Ymmärrän kyllä hyvin, että sinua on kohdannut kauhea isku... Isäsi kuolema ja kaikki muu... Mutta älä silti usko mokomia rumia juttuja ystävistäsi. Sinähän tunnet Braidin maineen. Se ei ole parhaimpia. Hän on elänyt valheittensa varassa, koonnut omaisuutensa alhaisin keinoin...
Kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, niin Ursula avasi hänelle oven. Julian koetti ajatella musertavaa vastausta tuohon toimenpiteeseen, mutta hän tunsi aivojensa joutuneen täydelliseen lamaannustilaan. Ursula näki hänen katoavan pihasta kadulle ja huokasi helpotuksesta. Se oli hänen ensimmäinen onnellinen tuokionsa sen kauhean yön jälkeen, jolloin Elk oli soittanut ja hän oli saanut tiedon isänsä kuolemasta.
Tultuaan Somersetiin hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pitkän kirjeen Tony Braidille:
"Aion vasfedes olla kokonaan ilman sydäntä ja koetan vain unohtaa, unohtaa... Jos antaisin muistini viipyä kaikessa siinä kauheassa, mitä olen kokenut, niin tulisin hulluksi. Kunnioitin isää rajattomasti ja myös pidin hänestä äärettömän paljon. Mutta silti olen kovasydäinisyydessäni valmis kiittämään Jumalaa siitä, että isäni aina piti minut niin loitolla itsestään ja ajatuksistaan, etten koskaan oppinut rakastamaan häntä oikein lämpimästi... Toivon hartaasti, että sinä omistaudut kaikessa rauhassa tavallisille harrastuksillesi. Pidä vain huolta kilpailuistasi äläkä ole levoton minun takiani. Hovimestarimme tahtoisi hyvin mielellään tietää, onko Barley Tor huippukunnossa. Mitä saan sanoa hänelle?' En ole koskaan ennen pyytänyt sinulta vedonlyöntivihjauksia. Mutta nyt sinun täytyy antaa minulle tämä pieni vihje."
Tony oleskeli Ascotissa, missä hänellä oli paljon puuhaa. Lordi Frenshamin asianajaja oli tarjonnut hänelle tilaisuuden tutustua vainajan papereihin, mutta hän oli jyrkästi torjunut tuon tarjouksen sekä ilmoittanut, ettei hän aikonut täydellä todella käydä käsiksi pesänselvitys- velvollisuuksiinsa, ennen kuin Sussexin ilma oli pyyhkinyt pois kaikki surullisimmat muistot.
Anthony Braid oli oivallinen hevosmies. Hän oli perillä hevosista yhtä hyvin kuin ihmisistä. Hevosen eri juoksutavoista hän oli selvillä niin hyvin, että olisi melkein voinut luulla hänen saaneen niistä kirjallisen lausunnon hevoselta itseltään.
Aikaisin eräänä aamuna hän ajoi Newburyyn vilkaistakseen vielä kerran hevosiaan ennen kilpailua, ja aamiaisen jälkeen hän ratsasti radalle valmentajansa seurassa.
– Tuolla on talo, josta puhuin – hollantilaisen talo, Sanford sanoi, osoittaen vanhaa rappeutunutta punaista rakennusta, joka oli lähellä tietä. Se vaikutti autiolta ja asumattomalta. Puutarha oli täynnä rikkaruohoa, ja yläkerran likaisista ikkunoista kaksi oli rikki.
– Hän oli täällä lauantaina tapansa mukaan, Sanford jatkoi, – eikä ole epäilystäkään siitä, että hän on urkkija. Eräs pojistani kertoi, että hän oli pitänyt kapakassa valtavat juomingit saadakseen tietoja Barley Torista.
Eikä Sanford voinut pidättää pientä naurunpurskahdusta.
– Onko hän täällä nytkin? Tony kysyi.
– Tein juuri itselleni saman kysymyksen. Tavallisesti hän tulee vasta perjantai-iltana tai lauantaina, mutta tällä kertaa hän tuli jo eilen, ja luultavasti pian saamme nähdä hänet radan päässä. Harmillinen juttu, sillä tehän tahdoitte panna hevoset koejuoksuun nyt aamusella.
– Juttu ei ole lainkaan harmillinen, rakas Sanford, Tony vastasi. – Päinvastoin. Kaikki käy aivan toiveitteni mukaisesti.
– Voimmehan tietysti ratsastaa toiselle taholle ja lopettaa juoksun vastakkaisella puolella, Sanford ehdotti, mutta Tony vain pudisti päätään.
– Minä olen ankerias ja aion myös jäädä ankeriaaksi luvun loppuun saakka, hän sanoi. – Tahdon olla nimeni arvoinen. Jos mr Rex Guelder tahtoo päästä selville hevosteni mahdollisuuksista Stewards Cup-kilpailussa, niin hän saa kerrankin nähdä, kuinka ankerias toimii.
– Tuolla hän on! Sanford keskeytti vakavasti.
IX
He ratsastivat hiekkatöyräiden välissä poimuilevaa valkoista tietä pitkin. Eräällä töyräällä seisoa törrötti mr Rex Guelder kaikessa maalauksellisessa komeudessaan. Maalauksellisessa, sillä hän oli pukeutuuut cityshakettiin, olkihattuun ja räikeänkeltaisiin kenkiin. Hänen kainalossaan oli kokoonkääritty sateenvarjo, ja hänen käsissään upeilivat vaaleankeltaiset hansikkaat. Isossa, rumassa suussaan hänellä oli hento ja kapea naistensavuke.
Tonyn pysähdyttäessä hevosensa hän kääntyi ja heilautti sirosti hattuaan.
– Guelder, hän esitteli itsensä, tehden jäykän saksalaismallisen kumarruksen. – Minulla kai on kunnia puhutella mr Braidia? Luullakseni olemme tavanneet toisemme joskus aikaisemminkin liikemaailman piirissä.
Tonyn silmissä välähti.
– En tietänyt teidän harrastavan kilparatsastuksia, hän sanoi.
– No, harrastanhan minä niitä vähän, mr Guelder vastasi nopeasti, – vain aivan vähän. Olen tullut tänne nähdäkseni kauniita hevosia ja unohtaakseni kaikki city- huoleni. Täällä saan tuntea meidän Herramme ihanan tuulen kasvoillani ja nautin elämästä.
Tony vilkaisi noita pyöreitä, aistillisia kasvoja, joita meidän Herramme ajattelematon tuuli hyväili, ja ensimmäisen kerran hän nyt todella tutki ja tarkasti sitä miestä, joka oli niin suuressa määrin ärsyttänyt hänen uteliaisuuttaan. Elk oli kertonut hänelle sangen merkillisiä juttuja mr Rex Guelderistä, ja miehen vastenmieliset kasvot juorusivat, että pahinkin noista jutuista saattoi olla tosi.
– Jos harrastatte hevosia, niin kenties teitä huvittaa nähdä pieni koejuoksu, Tony sanoi.
Mr Guelderin silmät alkoivat kiilua.
– Se olisi minulle suuri kunnia, hän vastasi. – Mitä kilpailua koe tarkoittaa?
– Stewards Cup-kilpailua, Tony vastasi valmentajansa yllätykseksi. – Siihen ottaa osaa kaksi hevostani. Aion nyt antaa niiden suorittaa kilometrin pituisen koejuoksun yhdessä kolmen tai neljän muun hevosen kanssa. Saatte omin silmin todeta, kummalla hevosista on suurimmat voiton mahdollisuudet.
Hän näki paksujen silmälasien takana kiiluvien ovelien silmien välähtävän epäluuloisesti.
– Olen hyvin onnellinen saadessani nähdä, mr Guelder sanoi ja lähti seuraamaan Tonyn tasa-astujaa.
Vihdoin he tulivat paikalle, missä kuusi hevosta parhaillaan oli verryttelemässä ympyränmuotoisessa kehässä. Mr Guelder asettui sivummalle ja seurasi jännittyneenä loimien poistamista ja koejuoksun viimeisiä valmisteluja. Hevosista talutettiin kaksi esiin. Tony oli niin ystävällinen, että ilmoitti mr Quelderille niiden nimetkin, vaikk'ei se ainakaan toisen suhteen olisi ollut lainkaan tarpeellista.
– Tuo tuossa on Barley Tor, joka luullakseni on suosikki, hän sanoi, – ja tuo toinen on hyvin nopea tamma, Lydia Marton nimeltään. Se on kolmivuotias. Jos olette seurannut kilpailuasioita, niin arvattavasti tunnette sen tarinan. Se juoksi ensimmäisen kerran viime keväänä, jolloin se voitti pienen kilpailun Pontefractissa.
– Odotetaanko vielä jotakin? mr Guelder kysyi välinpitämättömästi.
– Vain ratsastajia. Mutta tuolla he jo näyttävätkin tulevan.
Tony oli nähnyt tiellä sakean pölypilven. Hetken kuluttua hevosten luo pysähtyi voimakas auto, josta astui radalle kaksi pientä ja solakkaa herrasmiestä. Toisella oli damaskit ja ratsastushousut, toisella taas säärystimet, ja mr Guelder tunsi heidät kilpakentän taitavimmiksi ratsastajiksi. Ensimmäinen miehistä oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tumma, koukkunenäinen ja hiukan ivallisen näköinen.
– Burnie, toivoisin teidän ratsastavan Lydia Martonia, Tony Braid sanoi.
Toinen jockey oli jo heittäytynyt Barley Torin satulaan. Hevosten nähtiin nelistävän lähtöpaikalle. Mr Guelderin aivot olivat kiihkeässä toiminnassa. Hän tunsi Tony Braidin ja oli selvillä hänen maineestaan. Tonyn ja Julian Reefin välejä ei juuri voinut nimittää ystävällisiksi, ja mr Guelderin asema Julianin palveluksessa oli yleisesti tunnettu. Oli mahdotonta, että Braid olisi saattanut olla siitä tietämätön. Miksi hän siis oli kutsunut hänet, mr Guelderin, katselemaan tärkeää koejuoksua? Se ei oikein ollut Ankeriaan tapaista.
– Tehän olette Reefin konttorissa, mr Guelder? Tony kysyi äkkiä.
– Minulla on todellakin onni olla hänen palveluksessaan, Rex vastasi ja ihmetteli itsekseen, mitä nyt seuraisi.
– Lordi Frenshamin kuolema on kai koskenut häneen kovasti, vai kuinka? Tony jatkoi.
Mr Guelder huokasi ja muunsi kasvonsa hyvin alakuloisiksi.
– Niin, poika parka! On aivan kauheaa kuulla hänen valituksiaan ja huokauksiaan. Mutta hänellä on myös muita syitä olla suruissaan. Lordi Frensham oli poloiselle Julianille velkaa hyvin suuren summan. Tietysti se kuitenkaan ei vaikuta hänen tunteisiinsa! Hänellä on niin hyvä sydän. Rakastetun sedän äkillinen poismeno raskauttaa hänen mieltään ylinnä kaiken. Mikä murhenäytelmä! Julianille eivät rahat merkitse mitään. Hän on kyvykäs. Hän osaa asiansa. Hänellä on edessään loistava tulevaisuus.
– Sitä en epäile, Tony virkkoi kuivasti. – Ja liikeasiat sujuvat hyvin, mr Guelder?
Mr Guelder kohautti leveitä olkapäitään.
– Cityssä kaikki on ylösalaisin. Mutta meidän liikkeemme on rikas. Meillä on suuret vararahastot. Meillä on taloja ja maatiloja. Meidän tulevaisuutemme on loistava.
Tony sytytti hyvin huolellisesti savukkeen. Hän ei hymyillyt, eikä pieninkään värähdys hänen kasvoissaan osoittanut, että hänellä oli omat epäilyksensä toiminimi Reefin kuntoisuudesta.
– Mutta luonnollisesti, mr Guelder jatkoi, sillä häntä lämmitti into saada tehdä Anthony Braidin kaltainen mahtava mies uskotukseen, – luonnollisesti meilläkin on paljon huolta ja murhetta noiden siunattujen Lulanga-osakkeiden takia. Hyvä Jumala, kuinka ne laskevat! Eilen niiden kurssi oli seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Ja meillä on niitä kokonainen paksu pino, jonka olemme ostaneet niiden kurssin ollessa kaksi puntaa.
Tony hymyili.
– No, no, mahtaneeko tuo olla aivan totta? hän sanoi ja pudisti hiljaa päätään.
– Anteeksi, aioin sanoa kolmekymmentä shillingiä mr Guelder oikaisi.
Taas sama päänpudistus ja sama epäilevä hymy.
– Kenties emme lopultakaan maksaneet niistä enempää kuin punnan. En todellakaan ole oikein varma asiasta. Ja nyt on yhtiön johtaja kuollut! Kuinka käynee nyt koko yhtiön? Olen usein ajatellut, että...
– Katsokaahan nyt hevosia! Tony kehoitti.
Koekilpailu oli alkanut. Kuusi mustaa pistettä sekautui toisiinsa etäällä. Valmentaja seisoi kello kädessä ja kiikari silmillä. Hevoset tulivat lähemmäksi. Mr Guelder vapisi kiihkosta katsellessaan radalle. Hän saattoi nyt erottaa ilman kiikaria jokaisen yksityisen eläimen. Tumma raudikko Barley Tor johti, ja kastanjanruskea Lydia Marton oli puoli hevosenmittaa sen takana. Hän näki Barley Torin jockeyn istuvan satulassa aivan hiljaa. Viidenkymmenen metrin päässä maalista Lydia Marton äkkiä syöksyi ohitse ja jätti vakuuttavasti jälkeensä Stewards Cup-kilpailun suosikin, päästen siten koejuoksun voittajaksi.
Mr Guelder veti syvään henkeään. Hän oli niin kiihottunut, että maailma pyöri hänen silmissään. Olihan hän huomannut, että Barley Torin jockey oli tuskin koskettanutkaan hevosta!
– No? Tony kysyi.
Mr Guelder loi häneen loistavan katseen.
– Ihmeellistä!
– Vieläkö olette kahden vaiheilla siitä, kumpi hevosista on parempi? Tony kysyi, kätkien taitavasti hymynsä.
Mr Guelder pudisti tarmokkaasti päätään.
– Onhan selvää, että Lydia Marton on parempi! Oh, sitä hevosta! Sehän suorastaan lentää! Olen nyt saanut todeta sen omin silmin. Kiitän teitä sydämeni pohjasta, mr Braid.
– Panen tietysti kilpailuun ne molemmat, Tony sanoi aivan kuin ohimennen, – ja jos haluatte, niin voitte sanoa ystävillenne, että on perin mieletöntä pitää Barley Toria suosikkina, kun kerran Lydia on niin paljon parempi.
– Aivan niin. Olette totisesti oikeassa. Valtuutatte minut siis sanomaan sen?
Mr Guelderiä nauratti niin armottomasti, että hän oli vähällä tukehtua. Oh, tuota Ankeriasta!
Tuntia myöhemmin hän oli matkalla takaisin kaupunkiin urheiluautossaan. Oikeastaan hän kyllä oli aikonut viipyä kilparadalla sunnuntai-iltaan, mutta nyt ei ollut varaa hukata aikaa. Stewards Cup-kilpailu suoritettaisiin seuraavana torstaina, ja vedonlyönti oli jo täydessä käynnissä.
Hän syöksyi Julian Reefin luo, joka parhaillaan laski yhteen velkojaan. Julian katsoi häneen ja rypisti otsaansa.
– No, mikä nyt on hätänä? hän kysyi. – Luulin sinun olevan viikonloppumatkalla.
Guelder ei vastannut aivan heti. Hän meni ovelle, avasi sen ja katsoi viereiseen huoneeseen. Se oli tyhjä. Henkilökunta oli mennyt aamiaiselle. Hän palasi kirjoituspöydän luo, otti tuolin ja istuutui Juliania vastapäätä.
– Olet usein sanonut minulle, että ratsastuskilpailut ovat typeriä, hän sanoi.
– Ja sinä puolestasi olet hyvin usein kertonut minulle asioita, jotka tukevat tätä mielipidettäni, Julian vastasi happamesti. – Äskeisten Ascot-kilpailujen aikana sain sinun ansiostasi heittää rahaa menemään enemmän kuin olin ansainnut koko viikolla.
Mr Guelder hymyili suostuttelevasta mutta samalla voitokkaasti.
– Jos tahdot kuulla, niin sanon sinulle jotakin, hän virkkoi ääntään alentaen.
Hänen esityksensä kesti keskeytymättä viisi minuuttia.
Julian kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Jokainen suunnitelma, jonka avulla saattoi tehdä vahinkoa hänen pahimmalle vihamiehelleen, ansaitsi tulla harkittavaksi. Hän tiesi kilpailuista suunnilleen yhtä paljon kuin ihmiset yleensä, mutta hänessä oli siksi paljon uhkapelaajan vikaa, ettei hän voinut olla lumoutumatta ajatellessaan nyt tarjolla olevia mahdollisuuksia. Hän ymmärsi myös erittäin hyvin hollantilaisen tuomien uutisten merkityksen.
– Hän ei mahda pitää älyäsi varsin korkeassa kurssissa, koska hän on yrittänyt petkuttaa sinua noin kömpelöllä metkulla. Minkälaiset ovat voittajan mahdollisuudet tällä hekellä?
Guelder otti taskustaan paperin ja osoitti paksulla sormellaan erästä numerosarakétta.
– Seitsemän yhtä vastaan suosikin puolesta. Tällä kertaa, hyvä Julian, me ansaitsemme paljon!
– Oletko varma siitä, että se todella oli koejuoksu? Julian kysyi. – Kenties se olikin vain tavallinen harjoitusjuoksu?
Mr Guelder hymyili leveästi, upotti kätensä avaraan housuntaskuunsa ja veti esiin hyvin kookkaan kellon.
– Minulla oli tämä taskussani. Samalla hetkellä, jolloin valmentaja pani käyntiin kellonsa, panin myös minä käyntiin tämän. Ja kun hevonen juoksi maaliviivan yli, niin pysähdytin sen. Yksi minuutti, yksitoista ja kaksi viidesosaa sekuntia! Sitä Braidia, kuinka hän olikaan olevinaan ovela! Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että Hollannin tuhmalla pojalla saattoi olla taskussaan yhtä hyvä starttikello kuin hänellä itsellään! Tässä, näetkös, juuri onkin koko systeemini salaisuus, rakas ystävä. Olen aina selvillä ajoista ja vähennän niistä maaston ja sääsuhteiden aiheuttamat tekijät.
Julian katsahti häneen ja rypisti otsaansa.
– Systeemisi? Tiesin kyllä, ettet ymmärrä mitään kilpailuista, mutta en sentään olisi uskonut sinua niin suureksi aasiksi, että lyöt vetoa jonkin systeemin mukaan. Oletko muka ansainnut jotakin?
Mr Guelder kohautti olkapäitään ja huitaisi kädellään.
– Muutamia satoja vuodessa. Käytän vain hyvin pieniä panoksia, sijoitan muutaman punnan sinne, muutaman tänne, mutta lopuksi kuitenkin aina voitan.
Hän valehteli yhtä sujuvasti Julianille kuin itselleenkin. Rex Guelder sai maksaa pienestä systeemistään suunnilleen neljätuhatta puntaa vuodessa, mutta hänestä ei ollut viisasta eikä edullista paljastaa tätä valitettavaa tosiasiaa.
– On ilmeistä, että Ankerias on yrittänyt petkuttaa sinua, Julian sanoi miettiväisesti.
Hän veti luokseen puhelimen ja ilmoitti numeron. Lopetettuaan keskustelun hän soitti vielä useille muillekin meklareille.
Sinä iltana hän poistui konttoristaan kevein askelin. Hänellä ja hänen liittolaisellaan oli toiveita voittaa vähän yli neljätoistatuhatta puntaa. Tappion vaara oli kaksituhattaviisisataa, mikä ei ollut aivan yhtä miellyttävää Julianille, sillä viime päivinä hänen oli ollut vaikea saada kokoon edes niin paljon rahaa, että konttorihenkilökunnan palkat saatettiin maksaa. Tällä hetkellä hän ei kuitenkaan ollut huolissaan muusta kuin siitä, että hän oli ajattelemattomuuttaan tullut antaneeksi lordi Frenshamille kuitin Ursulan osakkeista. Ja se mies, jonka huostaan kuolinpesän selvitys oli uskottu, saattoi milloin tahansa kaivaa tuon kuitin esille!
X
Tony Braid oli juuri lopettanut aamiaisensa. Nyt hän istui pitkä musta savukeimuke hampaittensa välissä ja tarkasteli kirjeitään. Hän oli tietoinen siitä, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei katsahtanut ylös työstään, ennen kuin hän kuuli nimeään mainittavan ja pienen naurunhelähdyksen.
– Kas, sinäkö? Mitä ihmettä sinä täällä teet?
– Tulin autollani Somersetista, Ursula vastasi. – Minulla on ollut niin kauhean ikävä, Tony. Ystäväni Somersetissa, näetkös, ovat rakkaan vanhan isäni sukulaisia, ja heidän mielestään on sopimatonta, jos luen mukavia kirjoja tai hankin itselleni jotakin muuta hauskutusta. Käy ihan sääliksi, kun katselee heitä. He ovat niin hirveän surullisia, mutta se kai on heidän luonnollinen olotilansa. Ainakin siltä näyttää.
Ursula oli hyvin kaunis ja näytti entistä nuoremmalta. Automatka raikkaassa aamuilmassa oli liittänyt hänen kasvojensa muuten niin kalpeaan väriin vivahduksen heleää punaista.
– Etkö aio palata sinne éhää?
Tyttö huokasi ja nyökkäsi alakuloisesti.
– Pelkään, ettei minulla ole muutakaan neuvoa. Minun täytyi keksiä mitä kauheimpia valheita päästäkseni lähtemään. Hovimestari on ainoa iloinen olento koko talossa, ja hän tulee vielä kaksin verroin iloisemmaksi, jos olet antanut hänelle oikean vihjeen noista kilpailuista.
– Olkoon hän vain levollinen, Anthony hymyili.
Sitten hän lisäsi:
– Oletko jo syönyt aamiaista?
Ursula ilmoitti juoneensa kahvia Oxfordissa. Tony soitti ja antoi määräyksen, että hänelle oli katettava pöytään jotakin tukevampaa.
– Kaikki lehdet puhuvat vain sinun Barley Toristasi. Miksi panet kilpailuun kaksi hevosta? tyttö kysyi.
– Koska olen ankerias, Tony vastasi. – Ja koska mr Rex Guelder olisi hyvin pettynyt, ellen niin tekisi.
Ursula rypisti otsaansa.
– En voi sietää sitä miestä. Hänessä on jotakin inhoittavaa, Tony.
– Tunnetko hänet? Tony kysyi ja muisti äkkiä, että Ursula oli kerran aikaisemminkin tehnyt hollantilaisesta samansuuntaisen huomautuksen.
– Hän on käynyt meillä kotona pari kertaa, ja aina olen voinut suorastaan pahoin hänen läsnäollessaan. Hän ei kylläkään ole millään tavalla tunkeileva. Päinvastoin, hän käyttäytyy hyvin kohteliaasti. Kerran hän suuteli minua kädelle, mutta onhan se mannermainen tapa, enkä siis välittänyt siitä sen enempää. Mutta jotakin vastenmielistä hänessä on, jotakin, minkä luullakseni vain nainen voi vaistota. Toisaalta Julian väittää, että hän on hyvin taitava, nero suorastaan.
– Oletko kuullut mitään Julianista hiljattain?
Ursula pudisti päätään.
– En, enkä välitäkään kuulla hänestä mitään, hän vastasi tyynesti. – Emme eronneet viimeksi kaikkein parhaimpina ystävinä. Menettelin ehkä tyhmästi, Tony, mutta sanoin hänelle sinun ja minun sopineen siitä, ettei osakeasioitani enää tutkita. Isä raukka! Olen kuullut, että hänen rakkaita Lulanga-osakkeitaan myydään nykyään naurettavan halpaan hintaan. Viiteen shillingiin kappale.
Anthony oikaisi hänen tietojaan.
– Niitä ei myydä lainkaan, hän sanoi. – Niitä vain tarjotaan tuohon hintaan. Hämmästyisin suuresti, jos saisin niistä edes jotakin, vaikkapa kuinka vähän. Se on sitäkin kummallisempaa, kun viimeinen raportti, jonka luin, vaikutti oikein edulliselta. Cityssä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka tietäisi niistä jotakin. Eräiden huhujen mukaan ovat lähteet kuivuneet, mutta emme ole saaneet noihin tietoihin vahvistusta. En tiedä öljyasioista paljoa, mutta sen vähän mukaan, mitä tiedän, meidän olisi pitänyt saada hyvin tehokas varoitus, jos sellainen romahdus olisi uhkaamassa.
– Meidän? nuori nainen huudahti hämmästyneenä. En tietänyt, että sinullakin oli noita onnettomia papereita.
Tony nyökkäsi miettiväisen näköisenä.
– Itselläni niitä ei ole. Mutta et näytä enää muistavan, että olen isäsi määräämä pesänselvittäjä. Hänellä oli niitä luullakseni hyvin paljon, enkä ollenkaan ihmettelisi, vaikka niitä olisi sinullakin jonkin verran.
Syntyi pitkä vaitiolo.
– En ymmärrä tätä lainkaan, Tony, Ursula sanoi vihdoin. – Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän joudun ihmeisiini. Kuinka on käsitettävissä, että isä surmasi itsensä, vaikka sinä olit tarjonnut hänelle apuasi?
– Luultavasti hän ei lukenut kirjettäni, Tony vastasi ja katsoi tytön ohitse. – Kirjekuori ja shekki oli revitty ja heitetty paperikoriin. Tällä hetkellä kaikki näyttää aivan käsittämättömältä.
Hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta ja kysyi tytöltä hänen lähimpiä suunnitelmiaan. Ursula oli poistunut Somersetista tehtyään päätöksen, ettei hän palaa sinne enää koskaan. Mutta sitten hän oli muuttanut mieltä: hän palaisi takaisin Somersetiin, josta hänet sitten sähkösanomalla kutsuttaisiin Lontooseen. Ja tuota sähkösanomaa varten hän tarvitsi Tonyn liittolaisekseen.
– Luullakseni voin aivan hyvin asua talossamme Hampsteadissa, hän sanoi. – Onhan vaikka kuinka paljon minun ikäisiäni tyttöjä, jotka asuvat yksinään, sitä paitsi minulla on eräs täti jossakin Lancashiressä, ja hän varmaankin muuttaisi mielellään luokseni asumaan. – Hän katsoi kelloa. – Sinä tietysti lähdet nyt Goodwoodiin? Taidanpa odottaa täällä, kunnes olet mennyt, saadakseni kylpeä ihanteellisessa kylpyhuoneessasi. Sitten ajan takaisin romanttiseen Somersetiin ja ikävän täti Pollyn luokse.
Tyttö näytti iloiselta ja virkeältä, mutta siitä huolimatta Tonystä tuntui, että tuon näennäisen iloisuuden taakse kätkeytyi alakuloisuutta ja avuttomuutta tytön seisoessa siinä hänen talonsa ovella viittoilemassa hänelle hyvästejä hänen lähtiessään ajamaan kohti Goodwoodia. Tony ei tuntenut lordin testamenttia, mutta hän oli varma siitä, että Ursula Frensham oli joutunut taloudelliseen perikatoon ja että tytön ainoaksi tulolähteeksi oli jäänyt eräs Pohjois-Englannissa oleva pieni maatila, joka ei tuottanut suuriakaan. Ja tytön auttaminen oli perin vaikeaa, ellei...
Tony huokasi syvään. Hiukan tyytymättömänä hän huomasi, että hän alkoi tulla tunteelliseksi. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha, hänellä oli puolet elämäänsä jo takanaan, ja Ursula oli lähes kaksikymmentä vuotta häntä nuorempi. Eräästä asiasta hän oli ehdottoman varma: hän ei tulisi koskaan pyytämään, että Ursula uhraisi hänelle nuoruutensa tulemalla hänen vaimokseen. Se ei olisi suoraa peliä. Hänen tuli vain koettaa turvata tytön tulevaisuus ja kätkeä murheensa sinä päivänä, jolloin joku kilpakosija ilmestyisi paikalle ja ottaisi sen, mitä hän itse ei ollut uskaltanut ottaa.
Mutta jos tuo menestyksellinen kosija tulisi olemaan Julian Reef? Sitä ajatellessaan Anthony Braid hymyili uhkaavasti.
Elk oli ensimmäinen henkilö, jonka hän kohtasi ajettuaan Singleton Hillin poikki ja tultuaan kauniille kilparadalle. Etsivä seisoi lähellä tallien veräjiä sikarinpätkä suussa ja perin alakuloinen ilme kasvoillaan. Tonyn poistuessa autostaan etsivä ei näyttänyt olevan häntä huomaavinaan, ja kun Tony luuli, että Elk syystä tai toisesta tahtoi olla rauhassa, niin hän aikoi mennä hänen ohitseen.
– Kas, hyvää päivää, mr Braid! komissaari kuitenkin huudahti. – Kuinka minun nyt mahtaa käydä? Sijoitin hevoseen neljätoista puntaa saatuani teiltä vihjeen. Annoitte minulle neuvonne tietysti mitä parhaassa tarkoituksessa, mutta saattepa nähdä, että tuon hevosen käy nyt huonosti. Minä en ole nimittäin vielä koskaan lyönyt vetoa voittajasta. Jos vain minä olen mukana, niin hevonen kääntyy ja nelistää muille teille. Ne nähtävästi tietävät, milloin minä olen lyömässä niistä vetoa.
Hän nyökkäsi talleja kohti ja jatkoi:
– Pari ystäväänne on tuolla sisällä. Sureva veljenpoika ja hänen kumppaninsa. En ole nähnyt kummankaan heistä itkevän, mutta sen sijaan olen lukenut Urheilulehdelle lähettämänne kirjeen.
– Varjelkoon, ovatko he todella painattaneet sen? Tony huudahti.
Hän oli kokonaan unohtanut tuon kirjeen, jonka hän oli niin huolellisesti muovaillut ja jonka erikoinen lähetti oli vienyt perille.
– Ovat, varmasti ovat, Elk vastasi. – He ovat panneet sen oikein etusivulle.
Hän otti taskustaan lehden, avasi sen ja osoitti ensimmäisellä sivulla olevaa kirjoitusta:
"Mr Anthony Braid, kahden Stewards Cup-kilpailuun osaaottavan hevosen omistaja, on lähettänyt meille seuraavan kirjeen:
Urheilulehden toimitukselle.
Olen huomannut, että hevostani Barley Toria yleisesti pidetään tulevien kilpailujen suosikkina. Tämän johdosta on velvollisuuteni ilmoittaa asiaaharrastaville, että molemmat hevoseni tulevat ottamaan kilpailuun osaa parhaan taitonsa mukaan ja että tammani Lydia Marton on hiukan parempi kuin Barley Tor. En tahdo väittää, että niistä kumpikaan voittaisi tai ettei Barley Tor voisi suoriutua kilpailusta paremmin kuin koejuoksuistaan, mutta pidän silti velvollisuutenani ilmoittaa yleisölle tiedossani olevat tosiasiat."
Kirjeen alla oli seuraava toimituksen huomautus:
"Mr Anthony Braid on hyvin taitava ja tunnettu hevosurheilumies, ja hänen mielipiteensä varsinkin hänen omista hevosistaan ansaitsee tulla huomioonotetuksi. Jos kuitenkin muistaa kummankin hevosen aikaisemman kunnon, niin ei voi tehdä muuta päätelmää, kuin sen, että Barley Torin tulee nauttia kilpailuyleisön keskuudessa suurinta luottamusta."
– Saa nyt sitten nähdä, kuinka vedonlyönnit jakautuvat, Tony sanoi, ojentaen etsivälle sanomalehden takaisin.
Elk sytytti sikarinpätkänsä, ennen kuin vastasi:
– Suuri yleisö luottaa teihin niin lujasti, mr Braid, että tuskin olitte ennättänyt vihjaista, ettei Barley Tor kenties olekaan paras hevonen, niin he jo tekivät hänestä ehdottoman suosikin.
Mennessään tallien läpi vaakahuoneeseen Tony kuuli kuiskailtavan ympärillään:
– Tuossa hän on! Ankerias!
Monen muun kasvot olisivat kuumenneet. Mutta Tonya nuo kuiskaukset vain huvittivat. Hän tiesi tarkoin, kutka olivat vastuussa siitä, että hänen maineensa oli yleisön keskuudessa epäilyttävä.
Vasta talliin palattuaan hän huomasi Julianin, joka tervehti häntä iloisesti hymyillen ja tuli häntä kohti varmana ja ujostelemattomana. Julian näytti olevan loistavalla tuulella.
– En käy usein katsomassa kilpailuja, Braid, hän sanoi, – mutta tänään minulla sattumalta oli aikaa. Olen lyönyt vetoa hevosestasi.
– Sepä hauskaa, Tony vastasi innottomasti. – Ja kummalla niistä on ilo juosta itsensä hengettömäksi, jotta sinulla olisi ilo panna taskuusi pieni voitto?
Julian hymyili arvoituksellisesti.
– Sinä olet tietysti itse lyönyt vetoa toisesta, ehkä molemmistakin? hän virkkoi.
– Vain toisesta, Tony vastasi. – Olen sijoittanut tuhat puntaa Lydia Martoniin. Arvelen olevani kaksitoista- tai neljätoistatuhatta puntaa rikkaampi palatessani täältä Lontooseen.
Julian nauroi. Eräs heidän yhteinen tuttavansa tuli heidän luokseen. Hän tervehti pienellä nyökkäyksellä Juliania, mutta kääntyi sitten Barley Torin omistajan puoleen.
– Olen kuullut, että hevosenne Barley Tor on hävinnyt erään koejuoksun, hän sanoi. – Väitetään, että Lydia Marton voitti. Kummasta olette itse lyönyt vetoa?
– Lydia Martonista, Tony vastasi katsomatta toiseen.
Hän kuuli kysyjän naurahtavan epäilevästi.
– Hän ei tunnu uskovan sinua, Braid.
Vasta nyt Tony huomasi, että mies, jota hän inhosi enemmän kuin ketään muuta, yhä seisoi hänen vieressään.
– Ei. Kummallista, eikö niin?
Guelder odotti ystäväänsä tallien ovella. Hän oli sangen kärsimätön. Kun he yhdessä hiljalleen astelivat parveketta kohti, niin hollantilainen kysyi:
– Mitä hän sanoi?
– Samaa kuin ennenkin, Julian vastasi.
Guelder kohautti olkapäitään.
– Näin juoksun omin silmin, hän sanoi, – ja luulen ymmärtäväni hevosasioita.
He kiipesivät parvekkeelle ja näkivät hevosia jo talutettavan starttipaikalle. Guelder näytti Julianille Braidin molemmat juoksijat. Lydia Marton oli somistettu parilla värillisellä nauhalla merkiksi siitä, että omistaja piti sitä parempana.
– Sanonpa sinulle, kuinka tämä kilpailu tulee sujumaan, Guelder sanoi. – Ensin saamme nähdä Lydia Martonin johdossa. Mutta sitten tulee Barley Tor ja syöksyy edelle kuin salama, minkä jälkeen kilpailu on päättynyt.
Julian vilkaisi ylhäisesti ympärilleen ja huomasi vihdoin Braidin Kilparatsastusseuran jäsenille varatulla alueella.
– En voi käsittää, hän sanoi, – kuinka tuo lurjus voi päästä todellisen hienoston joukkoon. Mutta saammepa nähdä, miltä hänen naamansa näyttää kilpailun päätyttyä. Olen neuvonut kaikkia Cityssä olevia tuttaviani lyömään vetoa Barley Torista.
Yleisö alkoi huutaa. Kiikarit otettiin esiin.
Ennen kuin kokematon Julian Reef oli ennättänyt päästä perille tilanteesta, olivat hevoset jo radan puolivälissä. Tony Braidin molemmat ratsut juoksivat rinnakkain, ja vasta pitkän matkan päässä niiden takana rynnistivät muut kilpailuun osallistuvat hevoset. Mutta sitten hän äkkiä näki kastanjanruskean tamman syöksyvän vaivattomasti Barley Torin ohitse. Se oli maaliviivalla kaksi hevosenpituutta ennen tallitoveriaan. Lydia Marton oli voittanut.
XI
Mr Rex Guelder tuijotti kilparadalle kauhun lamauttamana.
– Suuri Jumala! hän huudahti. – En ymmärrä tästä mitään!
Hän kääntyi Juliania kohti, mutta tämä ei enää ollut hänen vieressään. Käyttäen kyynärpäitään apunaan mr Guelder tunkeutui ihmisjoukon lävitse. Kaikkialla hän kuuli saman huomautuksen, saman väistämättömän huokauksen: "Tjaa, hänhän sanoi itse, että tuo hevonen oli paras. Voiko enempää pyytää?"
Satuloimispaikalla Tony Braid otti vastaan tuttaviensa onnitteluja. Useimmat niistä vaikuttivat sangen ruikuttavilta.
– Sepä vasta yllätys, Braid!
– Ei ainakaan minulle, Anthony vastasi tyynesti. – Sanoin etukäteen koko totuuden koejuoksusta ja ilmoitin kaikkien tiedoksi molempien hevosten mahdollisuudet. Mutta näyttää kerta kaikkiaan olevan niin, että vain harvat ihmiset tahtovat ottaa vastaan totuuden.
Hän sai näkyviinsä Elkin, joka seisoi väkijoukon reunassa, ja tungoksen alettua harventua hän meni salapoliisin luo. Braid ei ollut milloinkaan nähnyt mr Elkin kasvoilla niin tyytyväistä ilmettä.
– Oli todella armottoman vaikeaa olla seuraamatta virran mukana ja lyödä vetoa kaikkien muiden tapaan, komissaari sanoi. – Noudatin kuitenkin teiltä saamaani neuvoa. Te olette todellakin ensi luokan tippaaja, mr Braid. Onnittelen teitä. Mutta olenpa nähnyt pari herrasmiestä, jotka olivat kaikkea muuta kuin ihastuneen näköisiä. Mr Reef vaikutti siltä, kuin hän olisi odottanut salamaa ja ukkosta ja rajuilmaa. Itse aion nyt mennä nostamaan rahani. Saan ne kyllä heti, koska he tietävät, että olen Scotland Yardin palveluksessa.
– Saisitte ne kyllä muutenkin, senkin vanha saituri! Tony nauroi. – Miksi luulette jok'ikistä ihmistä huijariksi?
– Kaikkia en suinkaan luule huijareiksi, mr Elk vastasi jyrkästi. – Minä olen rehellinen.
Julian Reef oli sijoittanut autonsa Singletonim johtavan tien viereen. Siellä hän odotti hollantilaista vihoissaan ja kärsimättömänä. Hän sai odottaa puoli tuntia. Vihdoin mr Guelder tuli. Hän oli hymyilevä ja iloinen, aivan kuin hän ei olisi koskaan kokenut mitään onnen vaihteluita.
– Olihan se sangen ikävä juttu, hän sanoi kavutessaan autoon. – Niin, se Ankerias, se Ankerias! Ja kuitenkin näin koejuoksun omin silmin!
– Sinussa on se vika, että olet kaikessa oveluudessasi liiankin ovela, Julian kähisi ja pani autonsa syöksymään eteenpäin pitkin kapeaa ja epätasaista teitä. – Luullakseni tiedät, että olet taas kyninyt minulta enemmän rahaa kuin voin saada kokoon maanantaiksi?
– No, jätä ne sitten kokoomatta, mr Guelder vastasi täysin välinpitämättömästi. – Ei noita meklareita tarvitse niin tärkeinä pitää. Vedonlyönninvälittäjät alkavat rettelöidä vasta sitten, kun hyvin suuret summat ovat kysymyksessä.
Julian vilkaisi salaa kumppaniinsa ja näki hänen sytyttävän pitkän, kapean ja inhoittavasti käryävän sikarin.
– Aiot kenties lyödä vetoa jostakin toisesta voittajasta? hän sanoi pilkallisesti. – Ja minä saan elää pelkkien lupausten varassa uhrattuani kokonaisen omaisuuden kokeiluihisi. Mutta nyt tahdon saada jotakin takaisin!
– Niin tulet saamaankin, mr Guelder hymähti. – Miljoonia ja taas miljoonia! Pian voin sanoa sinulle: tee hyvin, Julian, ja kokoa rahat arkkuihisi!
– Pian, pian! Julian kähisi kärsimättömästi. – Mitä tarkoitat tuolla sanallasi?
Guelder kohautti leveitä olkapäitään.
– Viikon kuluttua kenties. Kokeeni edistyvät. Ensi yönä tai ainakin jonakin lähiyönä tulen tekemään ratkaisevan kokeen. Saat silloin omin silmin vakuuttautua asiasta.
Koko loppumatkan aina kaupunkiin saakka Julian oli vaiti. Guelder poistui autosta Victoria-aseman luona, ja Julian jatkoi yksin matkaa konttoriinsa viettääkseen siellä hyvin ikävän illan.
Hänellä oli syytä olla huolissaan monestakin seikasta. Frenshamin asianajaja oli ottanut huostaansa vainajan paperit, ja muutaman päivän kuluttua ne jätettäisiin Tony Braidille, jonka täytyi saada tutustua niihin. Samana aamuna mr Reef oli saanut lakimieheltä kirjeen, jossa tämä kehoitti häntä huolehtimaan siitä, että Tony mahdollisimman pian saisi Lulanga-yhtiön asiat tutkittavakseen. Lordi Frensham oli hoitanut yhtiötä St. James Streetin varrella olevasta konttorista käsin. Hänellä oli kuollessaan tuon yhtiön osakkeita noin kaksisataatuhatta kappaletta, ja Tony oli suuresti hämmästynyt kuullessaan tuosta summasta mainittavan. Koko jutussa ei kuitenkan ollut mitään merkillistä. Julian Reefillä oli aikoinaan ollut noita osakkeita huomattava erä, mutta syistä, joista ei vielä ollut päästy perille, hän. oli myynyt niistä suurimman osan, ja koska oikeastaan ainoana ostajana oli esiintynyt vain Frensham, niin osakkeet olivat vähitellen kasautuneet lordin kassakaappiin.
Mikä noiden osakkeiden arvo sitten oli? Siitä saa käsityksen, kun tietää, että pankki oli kieltäytynyt ottamasta kahtasataatuhatta Lulanga-osaketta vakuudeksi, jotta lordi olisi saanut ylittää tilinsä parillakymmenellätuhannella punnalla. Kurssi oli romahtanut muutamaan shillingiin, mutta kuitenkaan niillä ei tehty minkäänlaisia kauppoja. Jos Julian olisi koettanut myydä niitä sataatuhatta, jotka vielä olivat hänen hallussaan, niin hän olisi saanut havaita tuollaisen yrityksen mahdottomaksi nyt, kun ainoa ostaja oli kuollut.
Lulangan öljykentät olivat Pohjois-Angolassa, ja yhtiön perustajat olivat ansainneet osakkeillaan suuren omaisuuden. Mutta vähitellen kurssi oli laskenut, ja lordi Frenshamin suurimman oston jälkeen hinta oli romahtanut 38 shillingistä noin yhteen puntaan. Se oli ollut kaikille käsittämätöntä. Koko City ihmetteli. Asiantuntijatkin olivat yllättyneitä, sillä yhtiön insinööri, eräs Cityn tuntema ja kunnioittama ammattimies, oli viimeisessä raportissaan ollut hyvin toiveikas. Oli kuitenkin kyynillisiä rahamiehiä, jotka vihjailivat siihen kummalliseen seikkaan, ettei raporttia ollut julkaistu, ennen kuin oli kulunut kaksi viikkoa mainitun insinöörin kuolemasta. Hän oli ollut varovainen mies, ja vasta viimeisessä raportissaan hän oli syyllistynyt ennusteluun, joka vaikutti liian toivorikkaalta.
Julian karkotti epämiellyttävät ajatuksensa totutun tapansa mukaan ja istuutui kirjoittamaan kirjettä Ursulalle, jonka luottamuksen hän toivoi vielä voivansa saavuttaa.
Kesken kirjoittamisen hänen täytekynästään loppui muste. Se oli hiukan vanhanaikainen kynä, joka oli täytettävä erikoisen kojeen avulla. Hän etsi kaikista laatikoistaan tuota pientä laitetta. Hän ei löytänyt sitä, mutta samassa hän muisti, että hän oli nähnyt sellaisen Guelderin pöydällä. Hän meni siis hollantilaiseen huoneeseen. Kirjoituspöytä ei ollut lukittu. Hän avasi sen ja alkoi etsiä, mutta sieltäkään hän ei löytänyt tarvitsemaansa täyttäjää. Hän veti auki laatikon toisensa jälkeen ja tuli vihdoin kaikkein alimmaiseen...
Hänen edessään loistivat Ursula Frenshamin kasvot. Se oli valokuva, jonka hän muisti nähneensä joskus kauan sitten, mutta joku oli koristanut sen reunat Amorin nuolilla ja sydämenkuvilla. Piirrokset olivat mainioita. Ensin hän luuli niitä painetuiksi, mutta sitten hän huomasi taiteilijan nimimerkin vasemmassa alareunassa.
Guelder! Mahdotonta! Oliko hollantilainen tahtonut tehdä huonoa pilaa?
Hän otti valokuvan käteensä ja löysi sen alta toisen, joka oli koristettu jonkinlaisella runon tapaisella. Se oli kuitenkin hollantia, eikä hän siis ymmärtänyt sitä.
Hän käänsi kuvan, ja sen taakse oli kyhätty pari englanninkielistä riviä. Ilmeisesti ne olivat joko käännetyt hollannista tai sitten ne olivat mr Guelderin runollisen suonen tuotetta.
"Rakkaat silmät, jotka hymyilevät minulle,
Huulet, jotka henkivät ihania tuoksuja..."Hän luki nuo rivit ja ällistyi yhä enemmän. Guelder! Se tuntui täysin mahdottomalta. Mutta hän tunsi huhut, joita oli liikkeellä tuosta miehestä. Hän oli kuullut kuiskailtavan parista synkästä tapahtumasta hollantilaisen elämässä.
Vihasta vavisten hän tyhjensi koko laatikon. Unohtaen etsintänsä varsinaisen tarkoituksen hän repi valokuvat ja heitti kappaleet paperikoriin. Hän tunsi joutuneensa karkean henkilökohtaisen loukkauksen kohteeksi havaitessaan tuon konnan rohjenneen kohottaa katseensa Ursulaan.
Seuraavana päivänä mr Guelder tuli konttoriin iloisena ja myhäilevänä. Hän heilautti tervehdykseksi kättään Julianille, mutta tämä pysähdytti hänet.
– Olin eilen illalla huoneessasi ja etsin kynäntäyttäjää, hän sanoi.
– Se on hyllyllä kirjoituspöydän takana, mr Guelder vastasi.
– Nyt ei enää ole kysymys siitä. Mutta eräästä laatikostasi löysin muutamia miss Ursula Frenshamin valokuvia, joiden reunaan joku oli ennenkuulumattomassa häpeämättömyydessään piirrellyt sydämiä ja Amorin nuolia.
Rex Guelderin kasvoille kohosi entistä tummempi puna. Hänen silmänsä näyttivät vajoavan syvälle kuoppiinsa.
– Tuo joku olen minä, hän vastasi käheästi. – Se, mitä minulla on kirjoituspöytäni laatikoissa, ei koske muita kuin minua.
– Eikö muka koske? Julian kivahti vihaisesti. – Minua se kuitenkin koskee. Sinua ehkä huvittaa kuulla, että olen repinyt ne ja heittänyt ne paperikoriin.
Hän näki hollantilaisen kasvojen vaihtavan punansa tuhkanharmaaksi. Guelder tuijotti häntä kiukkuisesti hymyillen. Hän teki voimakkaan tahdonponnistuksen malttaakseen mielensä ja myös onnistui.
– Se on pieni heikkouteni, rakas ystävä, hän selitti. – Se ei ole vahingoittanut ketään, mutta minulle se on tuottanut iloa. Tuo nuori nainen on hyvin kaunis. Olen tuntija. Olisiko minun sinun mielestäsi kenties pitänyt lähettää nuo valokuvat mynheer Braidille?
– Älä puhu roskaa! Julian ärjäisi. – Braid on herrasmies, mutta sinä olet likainen sika. Minun ei juuri kannata valikoida sanojani puhuessani sinulle, Guelder. Tunnen maineesi ja tiedän syyn, mikä pani sinut livistämään Amsterdamista niin jumalattoman kiireesti. Olen myös kuullut kuiskailtavan eräästä tietystä tapahtumasta Hollannin Intiassa. Minulla on sinusta hyötyä, vaikka oletkin kirotun kallis. Mutta vaikka oletkin päässyt osalliseksi liikeasioistani, niin en silti aio sallia, että sotkeudut myös yksityisasioihini. Oletko ymmärtänyt?
Guelder hengitti raskaasti. Hänen kasvonsa olivat jännittyneet. Niille oli lennähtänyt pirullinen ilme, joka huokui pidätettyä raivoa.
– Niinkö? hän sanoi käheästi. – Sinä haukut minua siaksi! Minä kelpaan kyllä ottamaan osaa likaisiin liikeasioihisi, mutta en ole silti kyllin hyvä ihailemaan ystävätärtäsi. Teen sinusta parhaillaan miljoonamiestä, mutta kuitenkin tahdot, että pysyn vain palkollisenasi!
– Et ole hankkinut minulle kovinkaan monta miljoonaa, rakas Guelder, Julian vastasi. – Päinvastoin olen saanut maksaa takiasi aivan tuhottomasti.
Hollantilainen keskeytti hänet, kumartui pöydän yli ja työnsi paksun etusormensa melkein kiinni hänen kasvoihinsa.
– Sinä sanot, etten saa ajatella miss Frenshamia, koska olen liian alhainen, liian – kuinka sanoitkaan? – liian likainen! Mutta nyt saat kuulla jotakin. Muistathan sen illan, jolloin lordi Frensham ampui itsensä, vai kuinka? No, sinä iltana minulla oli hyvää aikaa, ja minä kävelin kaupunkia pitkin ja poikin ja ihailin kauniita tyttöjä. Silloin näin äkkiä sinut ja tulin uteliaaksi. Ihmettelin, mihin ystäväni ja suuri suojelijani Julian Reef oli menossa. Seurasin sinua huomaamattasi. Varjostin sinua kello kahdeksasta kello yhdeksään. Niin tulimme Westminsterin sillalle. Sinä kumarruit huolettomasti kaiteen yli. Jotakin putosi veteen. Kaikki ei kuitenkaan pudonnut aina veteen saakka. Jotakin putosi käsistäsi myös jalkoihisi, pari pientä esinettä, jotka sitten minä poimin talteen omin käsin.
Hän ojensi opettavaisesti molemmat kätensä, ja Julianin kasvot kalpenivat. Hän kykeni vain vaieten tuijottamaan hollantilaiseen, joka siristeli pilkallisesti silmiään ja liikutti hänen kasvojensa edessä paksua etusormeaan.
– Panin nuo pienet esineet taskuuni, mr Guelder jatkoi, – ja tutkittuani ne kotona panin ne pieneen kassakaappiini. Mutta jonakin päivänä sama suuri Julian kenties tulee puhumaan Ursula Frenshamista, ja silloin minä tulen sanomaan: "Ei mitään sinulle, hyvä ystävä, ei mitään sinulle, mutta kylläkin minulle." Sinä olet turmellut kauniit valokuvani, mutta onneksi minulla on niitä myös kotona muutamia. Jos ne olisivat olleet ainoani, niin olisin sanonut sinulle: "Hanki takaisin, mitä olet turmellut, muuten...
Hän hengästyi ja vaikeni. Hänen kasvoillaan oli pahaa ennustava irvistys. Julian ei vastannut mitään. Hän istui alallaan synkkänä ja kalmankalpeana. Mutta hänen silmissään hehkui viha. Hän olisi tahtonut kysyä jotakin, mutta ei uskaltanut. On tekoja, jotka eivät siedä sanoja.
Hän ei rohjennut toivoa hollantilaisen enää leppyvän, Mutta hänen hämmästyksekseen Rex Guelder muuttui taas kiltiksi ja sävyisäksi.
– Älkäämme keskustelko enää tästä ikävästä jutusta, hollantilainen sanoi. – Unohtakaamme se. Sopikaamme siitä, että ymmärrämme toisiamme. Muuta ei tarvita. Me kaksi muodostamme ihanteellisen yhtymän. Tulevaisuus on meidän, suuri tulevaisuus! Olen jok'ikinen ilta tuuminut ja suunnitellut, ja nyt olen valmis. Häväistysjuttu on torjuttava. Meidän täytyy hankkia rahaa. Ja sitä tulen minä hankkimaan, niin että ihmiset eivät pääse kuiskailemaan toisille: Reef on perikadon oma.
Julian Reef kostutti kuivia huuliaan ja koetti tehdä äänensä varmaksi.
– Mistä aiot saada nuo rahat? hän kysyi.
Guelderin kasvot kirkastuivat.
– Kuka oli valmis antamaan konkurssikelpoiselle lordi Frenshamille kuusi- tai seitsemänkymmentäviisituhatta puntaa? Tony Braid se oli! Hänen on nyt maksettava taistelukulungit. Eihän hän tiedä, että hän itse on se vihollinen, jota vastaan me taistelemme.
Julian vilkaisi häneen ivallisesti.
– Kuvitteletko todella, että Tony Braid lainaisi sinulle tai minulle suuren summan rahaa.
Toinen nyökkäsi.
– On parasta, että mahdollisimman nopeasti luovut mokomasta luulosta. Braidilta voin enintään saada lainaksi nuoran, jos lupaan hirttää siihen itseni.
Guelder naurahti käheästi ja alkoi taas huojuttaa etusormeaan.
– Oh, minulle kaikki on täysin selvillä. Ei tarvita muuta, kuin että ystävämme vain jatkaa kilpailujaan eikä vielä pariin viikkoon puutu Lulangan öljyasioihin.
Samassa eräs konttoristi tuli sisään ja toi sähkösanoman. Se oli osoitettu Julianille, joka avasi sen kiirehtimättä ja silmäsi sen sisällystä. Guelder näki hänen kulmainsa vetäytyvän kurttuun.
– Mitä sanot tästä? Julian virkkoi.
Guelder otti sähkösanoman ja luki:
"Haluan tutustua Lulangan asioihin huomenna klo 10 Frenshamin konttorissa St. James Streetin varrella..."
Alla oli Anthony Braidin nimi.
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa, ja Guelder pudisti päätään.
– Sepä ikävä juttu, hän sanoi. – Erittäin ikävä juttu.
XII
Seuraavana aamuna kello kymmeneltä Tony Braid saapui St. James Streetin varrella olevaan konttoriin. Henkilökuntaan kuului kolme konekirjoittajatarta ja vanha kamreeri, joka oli puolet ikäänsä ollut lordi Frenshamin palveluksessa milloin missäkin toimessa.
– Olen pannut kaikki yhtiötä koskevat paperit kirjoituspöydälle, herra Braid, hän sanoi. – Pelkään, että tulette havaitsemaan asioiden olleen melkeinpä vain Herran huomassa. Osakekirja on kuitenkin kunnollisesti pidetty. Olen huolehtinut siitä itse.
Tony ei ollut kauan silmäillyt kirjeenvaihtoa, ennen kuin hänen täytyi myöntää itselleen, että myös "Herran huoma" oli jättänyt lordin pahaan pulaan. Hän löysi avaamattomia kirjeitä, joista yksi sisälsi sadan punnan shekin, ja niiden joukossa oli useita, joihin olisi pitänyt vastata heti. Kamreeri, joka myös huolehti kirjanpidosta, kertoi, ettei lordi ollut välittänyt noista kirjeistä vähääkään.
– Hänen armonsa ei tahtonut millään ehdolla puuttua mihinkään, mikä oli epämiellyttävää, mr Main selitti. – Osakkeiden kurssin alettua laskea hän ei viitsinyt muuta kuin vähän vilkaista kaikkea sitä kirjeenvaihtoa, jonka toin hänen eteensä.
Tony nyökkäsi. Hän kyllä tunsi jo menneiltä ajoilta lordi Frenshamin omituisuudet.
– Eikö mr Reef koskaan työskennellyt täällä? hän kysyi.
Kamreeri epäröi, mutta vastasi sitten:
– Ei. Hänen armonsa ei mielellään nähnyt täällä sivullisia. Luullakseni mr Reef olisi kernaasti vähän auttanut meitä, mutta hänen armonsa ei tahtonut. Usein, kun sattui kiireellisiä asioita enkä saanut hänen armoaan käymään niihin käsiksi, menin mr Reefin luo Cityyn. Hän se oikeastaan hoiti suurimman osan meidän ja Afrikassa olevan konttorin välisestä kirjeenvaihdosta.
Tony ei vastannut mitään. Mitä enemmän hän perehtyi lordi Frenshamin sekaviin asioihin, sitä helpompi hänen oli uskoa kamreerin sanoja.
Hän ei ollut vielä ennättänyt tarkastaa kuudettakaan osaa kirjepinosta, kun Julian tuli sisään kasvoillaan mitä iloisin ja rakastettavin ilme.
– Suo anteeksi, että tulen näin myöhään, hän sanoi.
Hänellä oli kainalossaan paksu salkku, joka oli täynnä yhtiötä koskevia asiakirjoja.
– Ei mitään tärkeää, vai kuinka? hän jatkoi ja vilkaisi Tonyn vasemman kyynärpään alla olevaa kirjepinoa. – Oletko pian valmis?
– En vielä. Mitä nuo ovat?
Julian oli heittänyt joukon papereita pöydälle.
– Vain muutamia kirjeitä. Ne koskevat asioita, joita olen hoitanut Frenshamin puolesta. Hänellä oli tapanaan säilyttää erinäisiä asiakirjoja sisemmässä konttorihuoneessa olevassa kiiltokantisessa kotelossa.
– Olen avannut kaikki kotelot.
– Mutta varmasti et Lulangan koteloa.
Anthony meni sisempään konttorihuoneeseen ja tutki kaikki siellä olevat asiakirjakotelot. Yhtä lukuunottamatta ne olivat kaikki tyhjiä eikä edes tuo poikkeus sisältänyt mitään, mikä olisi jollakin tapaa koskenut Lulangaa. Hän palasi lordi Frenshamin huoneeseen, missä Julian seisoi katselemassa kadulle ikkunasta.
– Tänne on totisesti murtovarkailla helppo pääsy, Julian sanoi. – Katsohan vain noita ikkunan alla olevia pelastustikkaita.
– Olet aivan samaa mieltä kuin eräs hyvin etevä Scotland Yardin mies, Tony vastasi kuivasti. – Mr Elk nimittäin. Olet kai kuullut puhuttavan hänestä?
– Kyllä vain. Lisäksi tunnenkin hänet, mutta enpä voi väittää olevani häneen suurestikaan ihastunut. Minulla on kerran ollut hänen kanssaan pieni riitajuttu. Sanakiista vain, hyvänen aika, mutta sangen kiusallinen joka tapauksessa.
Hän ei selittänyt tarkemmin tuota kiistaa, josta Tony nyt kuuli puhuttavan ensimmäisen kerran. Hän tuli pois ikkunan luota ja istuutui Braidia vastapäätä kirjoituspöydän toiselle puolelle.
– Mitä aiot tehdä? hän kysyi. – Eiköhän olisi parasta heittää uuniin koko roska?
– Se olisi kyllä hyvin yksinkertainen ratkaisu, Tony vastasi tyynesti. – Minusta on kuitenkin parempi ensin tarkastaa nämä paperit. Arvattavasti niiden joukossa on paljon sellaisiakin, joiden suhteen sinä voit antaa minulle tietoja.
Julian Reef nyökkäsi, otti taskustaan kultaisen kotelonsa ja sytytti savukkeen, minkä jälkeen hän uteliaana, mutta samalla sangen vastahakoisen näköisenä alkoi seurata Tonyn puuhia tämän lajitellessa kirjeitä ja asiakirjoja. Hän näki Braidin ottavan käteensä kaksi paperiliuskaa, jotka olivat täynnä tiheää konekirjoitusta.
– Mikä tämä on? Tony huudahti luettuaan pari ensimmäistä riviä.
Hän vilkaisi asiakirjan loppuun nähdäkseen, tuntisiko hän kirjoittajan.
– Näyttää olevan Lulangan öljykenttien insinöörin raportti, hän sanoi hiljaa. – Kuulutko johtokuntaan?
Julian pudisti päätään.
– En, hän vastasi välinpitämättömästi. – Luovuin johtokunnan jäsenyydestä pari päivää ennen Frenshamin kuolemaa.
Tonyn epäluuloinen katse suuntautui suoraan toisen kasvoihin.
– Siitä ei Frensham maininnut koskaan mitään, hän sanoi.
– En luule kenenkään muun koko yhtiössä tietäneen sitä. Arvattavasti löydät kirjeeni kirjeenvaihdon joukosta. Näetkös, rakas Braid, hän hsäsi näennäisen avomielisesti, – minä aloin kyllästyä setäni mielettömyyksiin. Jo kuukausia sitten neuvoin häntä myymään osakkeensa. Mutta jos itse olisin pitänyt omat paperini poissa markkinoilta, niin olisi tietysti...
– Sinulla näyttää olleen hyvin yksinkertainen keino pitää omasi poissa markkinoilta, Tony keskeytti. – Sinä siirsit ne Frenshamille. Olen jo nähnyt yhden luovutusasiakirjan, joka koskee sangen suurta osake-erää.
Julian kohautti olkapäitään.
– Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Enhän voinut asettua vaaroille alttiiksi, ainakaan sellaisille vaaroille, jotka houkuttelivat Frenshamia. Mutta mikä tuo on? hän kysyi äkkiä, tekeytyen hyvin uteliaaksi.
Tony oli silmäillyt johdantoa ja oli nyt syventynyt lukemaan itse raporttia. Se alkoi:
"Lulangan öljykenttä, Majasaka, Länsi-Afrikka. Lähteitä 15, 16 ja 18 koskeva raportti.
Mylord! Koska eräs tähän maailmankolkkaan osoitettu postisäkki on kadonnut, en ole saanut tietoa siitä, onko kaksi viimeistä teidän armollenne lähettämääni raporttia, jotka koskevat yllämainittuja lähteitä, saatettu julkisuuteen. Olen kuitenkin varma siitä, että yhtiö on viipymättä julkaissut nuo todella levottomuutta herättävät tiedot, vaikka tänne saapuneet viimeiset sanomalehdet kertovatkin, että Lulangan Öljy on säilyttänyt kurssinsa. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut, ovat mainitut kolme lähdettä alkaneet osoittaa ehtymisen merkkejä. Ensimmäinen ja kolmas ovat jo tällä hetkellä kokonaan poissa laskuista. Porauksia on suoritettu pisteissä, 85, 97 ja 132, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta. Toimisin velvollisuuttani vastaan, ellen ilmoittaisi johtokunnalle mielipidettäni, jonka mukaan Lulangan Öljyn osakkeet eivät enää ole ensiluokkaisia papereita. Johtokunta muistanee, etten milloinkaan ole yhtynyt mr Colburnin käsitykseen. Minulla on aina ollut omat epäilykseni öljylähteiden tulevaisuudesta, ja valitettavasti olen saanut havaita nämä epäilykseni liiankin oikeutetuiksi..."
– Colburn? – Nimi tuntui tutulta, ja äkkiä Tony muisti Elkin rappiolle joutuneen asuintoverin. – Kuka on Colburn? hän kysyi.
– Eräs mies, jonka erotimme, koska hän juopotteli ja oli muutenkin kykenemätön. En tiedä, mihin hän sittemmin on joutunut.
Tony ojensi raportin toiselle, ja mr Reef ryhtyi sitä lukemaan. Hänen silmänsä pyöristyivät pyöristymistään ja hänen kulmakarvansa kohosivat niin korkealle, että jokainen, jolle tilanne ei ollut selvillä, olisi helposti voinut luulla hänen parhaillaan kokevan elämänsä suurinta yllätystä.
– Mitään näin merkillistä en ole milloinkaan lukenut, hän aloitti.
– Etkö ole koskaan aikaisemmin nähnyt tuota paperia?
Kysymys iski kohteeseensa kuin piiskan sivallus.
– Kuinka olisin voinut nähdä sen aikaisemmin? Raporttihan on osoitettu Frenshamille. Juuri tällainen mieletön menettely oli niin hänen kaltaistaan. Hän tahtoi pysyä loitolla kaikesta ikävästä... Tämä kuulostaa todella vakavalta.
– Etkö ole koskaan aikaisemmin nähnyt tätä raporttia? Tony kysyi uudestaan, ja Julianin kasvot muuttuivat entistä punaisemmiksi.
– Mitä pirua sinä oikein tarkoitat? hän kivahti. – Olenhan sanonut, etten ole milloinkaan nähnyt tuota paperia. Kuvitteletko ehkä, että olisin ollut avullisena näin tärkeän asiakirjan kätkemisessä?
Tony suipensi huulensa miettiväisen näköisenä. Hänen katseensa vartioi hellittämättä toisen kasvoja.
– Kun insinööri muutamia kuukausia sitten kuoli, julkaistiin tiedonanto, jonka ilmoitettiin olleen hänen allekirjoittamansa. Kuka sen julkaisi?
Julian mietti tuokion. Tällä kertaa hän ei voinut valehdella. Todellinen asianlaita voitiin nimittäin liian helposti saada selville.
– Minä sen julkaisin, hän sanoi uhmaavasti.
– Oletko itse nähnyt tuota kirjelmää?
Mr Reef mietti taaskin.
– Olen, hän vastasi.
– Onko sinulla tallella insinöörin raportin alkuperäinen kappale, jossa hän ilmoitti, etteivät öljykentät olleet milloinkaan näyttäneet niin lupaavilta kuin silloin?
Julian veti syvään henkeään, mutta hänen katseensa säilytti edelleenkin varmuutensa.
– Ei, alkuperäistä minulla ei ole enää. Se lähetettiin minulle jäljennöksen ottamista varten. Luullakseni lähetin tuon jäljennöksen kirjapainoon. Mutta ehkäpä Frensham...
– Tahdotko todellakin väittää, että Frensham olisi julkaissut väärennetyn raportin ja siten salannut totuuden öljylähteistä?
Tony ei saanut kysymykseensä vastausta, mutta hän jatkoi säälimättä:
– Sinä tunsit Frenshamin paljon paremmin kuin minä. Tekikö hän milloinkaan elämänsä varrella kunniatonta tekoa tai rikosta? Pystyikö hän tarkoituksellisesti ja häpeällisesti pettämään yleisöä?
Julian kohautti olkapäitään.
– Mitä tarkoitat? hän kysyi. – Tietysti hän oli kunnon mies, mainio kaikin puolin, mutta kukapa nyt niin tarkoin voi tuntea toisen sydämet ja munaskuut? Olen täysin varma ainoastaan siitä, etten ole milloinkaan aikaisemmin nähnyt tuota raporttia. Sen sijaan näin kyllä sen, missä insinööri ilmoitti aseman hyväksi. Arvattavasti hänellä oli syynsä...
Tony vaiensi hänet kädenliikkeellä.
– Sanonpa sinulle jotakin, Reef.
Hän nousi ja nojautui pöytään, painaen nyrkkinsä imupaperia vasten.
– Raporttia, jonka juuri luit, ei ollut Frenshamin paperien joukossa emien sinun tuloasi.
– Mitä tarkoitat? Julian kysyi ja veti syvään henkeään.
– Tarkoitan, että olin jo aikaisemmin selaillut ja tarkastanut koko pinon. Minulla tosin on huono muisti muutamien asioiden suhteen, mutta eräiden toisten seikkojen suhteen se toimii sitäkin paremmin. Niinpä olen aivan erikoisen hyvä muistamaan värejä. Ja nyt olen ehdottomasti varma siitä, ettei paperien joukossa ollut tuollaista sinistä asiakirjaa.
Syntyi kuolemanhiljaisuus, jota kesti tuokion.
– Sinä siis uskallat...
– Niin, minä uskallan väittää, että sinä työnsit tuon raportin muiden asiakirjojen joukkoon, kun omasta ehdotuksestasi menin sisähuoneeseen etsimään papereita, joita ei ollut olemassa.
Julian ei vastannut. Hänen hermonsa olivat olleet epäkunnossa jo hänen tullessaan, Guelderin peloittava, sanaton uhkaus oli murtanut hänet.
– Sinä siis panit tämän raportin muiden paperien joukkoon, Tony jatkoi. – Lisäksi juuri sinä väärensit insinöörin lähettämän raportin ja sait väärennykselläsi aikaan, että Lulangan osakkeet nousivat seitsemällätoista shillingillä. En ole saanut kovinkaan paljon selville tämän konttorin asioita, mutta ainakin yhden asian tiedän jo varmasti, sen nimittäin, että juuri sinä hoidit koko Afrikan-kirjeenvaihdon. Olisi hyvin helppoa, Reef, saada selvitetyksi, kuinka monta osaketta myit huippuhintaan väärän raporttisi avulla. Eikä sen jälkeen olisi asia eikä mikään sulkea sinut sinne, minne oikeastaan kuulut. Olenko ilmaissut ajatukseni kyllin selvästi?
Julian ei vieläkään vastannut mitään.
– Voisin kutsua tänne etsivän ja antaa hänen pidättää sinut. Hallussani olevien todistusten nojalla sinut voitaisiin tuomita seitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Mutta en aio tehdä sitä. Tiedätkö miksi? Siksi, että tahdon säilyttää Frenshamin nimen puhtaana. En halua sinun toistavan tuomioistuimen edessä likaista syytöstäsi, jonka mukaan muka hän on vastuussa noista petoksista. Ja se pelastaa sinut.
Julian koetti hymyillä.
– Hyvä Jumala, minkälaista roskaa sinä puhut, Braid! Sinä et aivan yksinkertaisesti voi syyttää minua mistään. Sinulla ei ole todistuksia. Ja syy, miksi sinulla ei niitä ole, on hyvin yksinkertainen: minä olen nimittäin täysin viaton. En tiedä, oliko Frensham huijari vai kunnon mies. Se on seikka, joka ei liikuta minua. Tiedän vain sen, että hän antoi minun tehtäväkseni raportin julkaisemisen ja etten ikinä elämässäni ole nähnyt insinöörin kirjettä.
– Sinä toisin sanoen tarkoitat, että Frensham olisi tahallisesti kätkenyt sen?
Julian Reef huomasi vaaran ja peräytyi.
– Sitä en ole sanonut. Ajattelen vain, mitä yleisö...
Braid keskeytti hänet osoittamalla hänelle ovea.
– On parasta, että mahdollisimman pian itse liityt yleisön joukkoon, hän sanoi. – No, kiiruhda!
Julian ymmärsi, ettei hetki ollut otollinen vastaväitteiden tekoon. Hän poistui konttorista niin nöyryytettynä, että hän oli vähällä purskahtaa itkuun tullessaan St. James Streetin häikäisevään päivänpaisteeseen.
XIII
Scotland Yardin lähetti palasi ja ilmoitti Tonylle, että komissaari Elk suostui ottamaan hänet vastaan. Tony, joka oli odottaessaan katsellut sodassa kaatuneiden poliisien muistotaulua, seurasi lähettiä kavuten portaat toisensa jälkeen ja marssien läpi loppumattomien käytävien, kunnes hän vihdoin saapui hyvin pieneen huoneeseen, missä Elk istui.
– Käykää sisään, mr Braid. Sulkekaa ovi, lähetti. Tulkaa tänne sisemmälle, mr Braid, niin että hän voi panna oven kiinni. Tämä on koko Scotland Yardin pienin huone. Minä nimittäin en merkitse mitään. Päällikkö on laatinut suunnitelman, jonka mukaan minua varten aiotaan ripustaa pieni häkki ikkunan ulkopuolelle.
Hän nousi ja pyysi Tonya istuutumaan huoneen ainoaan nojatuoliin.
– Kas noin! Minä puolestani pysyttelen aina kirjoituspöytäni ääressä. Se näyttää arvokkaammalta, Elk jatkoi. – Voitteko ehkä tarjota minulle sikarin? Kiitos. Jätin oman koteloni kotiin – kotiin erään toisen ukon huostaan. Ne olivat hänen sikareitaan. Kun lähetti tuli ilmoittamaan, että eräs herrasmies halusi tavata minua, niin luulin ensin, että vieras oli joku murtovarasystäväni, joka tahtoi tulla kertomaan juoruja. Onko ehkä teilläkin jotakin juoruttavaa, mr Braid? Mitä haluatte? Onko meklarinne petkuttanut teitä? Tuollaisten luottojuttujen pahin puoli on se, että vastaaja lauantaina saa tietää, onko vielä armonaikaa vai onko parasta lyödä kintaansa pöytään. Minä tietysti sain rahani heti...
– Kuinka mr Colburn voi? Tony keskeytti.
Komissaari tuijotti häneen.
– Täysihoitolaiseni? Älkää vain sanoko, että hän on joutunut ikävyyksiin.
– Asuuko hän vielä luonanne?
Elk nyökkäsi.
– Asuupa niinkin. Nukkuessaan nimittäin. Ne ovat ainoat hetket, jolloin hän yleensä asuu jossakin.
– Haluaisin tavata häntä. Luuletteko sen käyvän päinsä? Muistatte kai, että kerran pyysin teitä tuomaan hänet luokseni Ascottiin?
Komissaari raapi leukaansa ja katsoi Tonyyn kysyvästi.
– Ascottiin on sangen pitkä matka, hän sanoi.
– Eihän ole välttämätöntä tuoda häntä juuri Ascottiin. Voinhan tavata hänet kaupungissakin. Voisitteko tulla hänen kanssaan kotiini tänään iltapäivällä?
Elk nyökkäsi, mutta Tony huomasi hänen kuitenkin hiukan epäröivän.
– Hm, kunhan vain saan hänet käsiini, etsivä vastasi. – Mutta hän on niinsanoakseni laumaihminen, ja kun hän kerran on joutunut hauskaan seuraan... hm... tarkoitan vain, ettei hän oikein osaa seurustella väkijuomien kanssa. Lasi, joka vain vähän piristäisi minun murheellista mieltäni, saa hänet lörpöttelemään, aivan kuin hän olisi jonkun herttuan laillinen perillinen. Saatte suoda anteeksi runolliset vertaukseni.
– Hän on siis toisin sanoen hiukan viinaanmenevä. Mutta ei haittaa. Tuokaa hänet vain mukananne.
Elk nyökkäsi taaskin, mutta vaikutti yhä vielä vähän epäröivältä.
– Kyllä tuon hänet tullessani, vaikka minun sitten pitäisi kyyditä hänet luoksenne ambulanssivaunuissa, hän sanoi.
Hän vilkaisi ikkunasta kadulle, ja samassa hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.
– Väitetään, hän sanoi, – että te olette koko aamun tutkinut kaikenlaisia vanhoja tilejä.
– Kuka sellaista on kertonut?
– Eräs pieni lintu vain. Oikein sääliksi käy, kun ajattelee mr Reef poloista. Hän on kokonaan poissa tolaltaan, vai kuinka? Näin hänet St. James Streetillä. Miesparalla oli oikein vedet silmissä! Mahtaa olla kauheaa menettää setänsä! Minullakin on setä, mutta en ole vielä kertaakaan menettänyt häntä. Hän löytäisi kotiinsa vaikka olisi sumua ja kadut revitty.
Tony oli aikonut poistua, mutta päätti viivähtää vielä hetken.
– Te vartioitte konttoriani? hän kysyi.
Etsivän kasvot uhosivat pelkkää viattomuutta.
– En koskaan vartioi mitään, hän vastasi. – En ainakaan kauan. Se ikävystyttää minua. Tahdon vain tutkia elämää ja siksi väliin harhailen siellä ja täällä.
– Mutta kuka on kertonut teille, että olen tarkastanut lordi Frenshamin papereita?
Mr Elk kohotti katseensa kattoa kohti ja näytti vaipuvan syviin mietteisiin.
– Sen olen unohtanut, hän sitten sanoi. – Mutta melkeinpä luulen, että siitä kertoi Frenshamin konttorin kirjanpitäjä. Mikä hänen nimensä nyt onkaan? Main? Istuin juomassa teetä eräässä siistissä kahvilassa, kun hän tuli sisään ja istuutui pöytääni.
– Tai sitten te tulitte sisään ja istuuduitte hänen pöytäänsä, Tony virkkoi.
– Sekin on mahdollista, toinen myönsi. – Erittäin hauska mies! Hän viljelee kananpoikia. Muistanpa erään toisenkin ukon, jolla oli kananpoikia. Olin läsnä, kun hänet hirtettiin. Ette suinkaan vain ole ilmoittanut jotakin hevoskonia ensi viikolla pidettäviin Brightonin kilpailuihin, mr Braid? Olen viime aikoina suorastaan hullaantunut kilparatsastuksiin.
Poistuessaan Scotland Yardista Tony oli hyvin ihmeissään. Mutta hän olisi tullut vielä enemmän ihmeisiinsä, jos hän olisi kuullut, mitä Elk sanoi eräälle alaiselleen, jonka hän kutsui pieneen huoneeseensa Tonyn lähdettyä.
Mr Elk nimittäin sanoi näin:
– Varjostakaa mr Braidia älkääkä päästäkö häntä hetkeksikään näkyvistänne. Pidän huolta siitä, että teidät vapautetaan vuorostanne kello kahdeksalta illalta.
XIV
Ursula oli ilman tekaistua sähkösanomaa lähtenyt sukulaistensa luota Somersetista ja palannut Lontooseen, missä hän asettui vanhaan kotiinsa. Hän oli luetteloinut omaisuutensa ja havainnut, että se oli sangen laiha. Eikä se suuri perintökään, joka hänen jonakin kauniina päivänä piti saada, ollut juuri minkään arvoinen. Eräs hänen serkkunsa, joka oli kerrassaan voittamaton kyky sukututkimuksen alalla, oli selittänyt hänelle, että hän oli vuorossa vasta kolmen elämän sammuttua, ja noista kolmesta oli kaksi vielä hyvin nuoria ja kukoistavia. Siihen sekin unelma siis hupeni, mutta hän suhtautui tappioonsa täysin rauhallisesti.
Eräänä päivänä Tony Braid tuli hänen luokseen teelle, ja tyttö sehtti hänelle tilanteensa.
– En todellakaan voi toivoa noiden ihmisparkojen kuolemaa, Tony, hän sanoi. – On viisainta pyyhkiä tuo maatila kokonaan pois ajatuksistamme ja keskittää ponnistuksemme kysymykseen jonkinlaisen työn hankkimisesta minulle. Olen ottanut pika- ja konekirjoitustunteja – se oli isän keksintö – ja minusta tuntuu, että voisin kelvata oikein ihastuttavaksi sihteeriksi jollekin hyvinvoivalle rahapomolle.
– Minua kai et sentään tarkoita, Tony vastasi. – Mutta voinpa mainita sinulle jotakin, mitä todeila omistat, hän jatkoi. – Jostakin käsittämättömästä syystä isäsi oli siirtänyt kaikki Lulangan osakkeensa sinun nimiisi. Se tapahtui hänen kuolinpäivänään.
Nuori nainen rypisti otsaansa.
– Ovatko ne jonkin arvoisia? hän kysyi.
– Eivät, Tony vastasi. – Luullakseni niillä ei ole pienintäkään arvoa.
Ja hän nyrpisti säälitellen huuliaan.
– Mitä Julian sanoo niistä? Ursula kysyi äkkiä.
– Julianin mielipiteestä ei ole mihinkään, Ursula, Tony vastasi vakavasti. – Toivoakseni et enää ota häntä vastaan etkä myöskään kirjoita hänelle.
Ursula katsoi häntä pitkän tuokion sanomatta mitään. Sitten hän taivutti hiljaa päätään.
– Kuten haluat, Tony, hän vastasi. – En edes kysy, miksi näin tahdot, ja se on sinua kohtaan suurin luottamuksenosoitus, mihin pystyn. Rikon muuten välini Julianin kanssa hyvin mielelläni.
Syntyi pitkä vaitiolo, joka vihdoin alkoi vähän vaivata nuorta naista.
– Mitä aioit sanoa, Tony? hän kysyi, minkä jälkeen hänen täytyi luoda katseensa alas.
– Minä tahtoisin sanoa hyvinkin paljon, Ursula. – Tonyn ääni vaikutti hyvin varmalta. – Mutta luullakseni et voi käsittää, kuinka vaikeaa minun on sanoa yhtään mitään.
Hän kuuli pienen, puoleksi tukahdutetun huokauksen. Tyttö oli odottanut, että Tony sulkisi hänet syliinsä ja sanoisi rakastavansa häntä. Sillä hän oli varma siitä, että Tony rakasti häntä. Mutta sittenkään ei olisi ollut Tony Braidin kaltaista, jos hän olisi menetellyt tytön toiveen mukaisesti. Hän olisi jälkeenpäin syyttänyt itseään siitä, että hän oli yllättänyt tytön, käyttänyt hyväkseen hänen yksinäistä asemaansa ja hänen taloudellista ahdinkoaan.
Tony tuli kotiin kellon käydessä yhdeksää. Hän odotti vieraikseen mr Elkiä ja tämän arvoituksellista ystävää. Etsivä oli soittanut ja ilmoittanut, että toiveet olivat hyvät. Kuitenkin kello kävi jo kymmenettä, kun mr Elk ja mr Colburn vihdoin astuivat mr Braidin työhuoneeseen.
Mr Colburn oli hyvin lihava ja punakka herrasmies, jonka päästä hiukset jo olivat alkaneet lähteä. Hänellä oli siniset, tuijottavat silmät, ja hänen partansa ja vaaleat viiksensä olivat hyvin tuuheat. Hän puhui harvinaisen kovalla äänellä, mutta ilmeisesti se kuului hänen tapoihinsa. Hän käyttäytyi hyvin vapaasti ja avomielisesti ja tervehti Tonya kuin vanhaa veljeään.
– Olen kuullut teistä puhuttavan, mr Braid, hän sanoi. – Elkin ystävät ovat minunkin ystäviäni. Saatte suoda minulle anteeksi tänä iltana, mr Braid, mutta olen juuri ollut keskusteluissa erään vanhan lurjuksen kanssa, joka on kaikin puolin nerokas mies, mutta ei kuitenkaan usko elämään eikä toivo pääsevänsä taivaaseen.
Hän purskahti kotkottavaan nauruun ja läimäytti kädellään polviaan. Elk näytti vähän vaivautuneelta. Hänen oma käytöksensä todisti selvästi, että hän tunsi niskoillaan suuren edesvastuun taakan. Ilman erikoista aihetta, ellei ehkä siksi, että hän oli havainnut huoneen rajoitetut akustiset mahdollisuudet, mr Colburn alensi ääntään.
– Aion lähteä täältä matkoihini ensi viikolla, mr Braid. Olin aikonut joka tapauksessa käydä tapaamassa teitä, vaikk'ei tuo vanha rakas poliisi olisi ottanutkaan minua nyt mukaansa: Voin kertoa teille, että tullessani tähän maahan minulla oli tuhatkaksisataa puntaa lompakossani ja että nyt olisin saman summan velkaa, ellei suopea kohtalo olisi ohjannut askeliani hänen vieraanvaraiseen taloonsa.
Hän puhui korkealentoiseen ja vähän koreilevaan tapaan, mutta ilmeistä oli, että mr Elk piti suuresti juuri sentapaisesta kaunopuheisuudesta.
– Hän kertoi minulle, että te harrastatte Lulangan asioita? mr Colburn jatkoi.
Tony nyökkäsi.
– Niinpä harrastan. Ja juuri tänään sain hämmästyksekseni kuulla, että te olette toiminut yhtiön insinöörinä.
– Apulaisinsinöörinä, mr Colburn oikaisi. – En tahdo millään tavalla huiputtaa teitä, mr Braid. En ole tarpeeksi pätevä voidakseni toimia päällysmiehenä. En voi lukea itseäni tuohon ylevään lajiin kuuluvaksi. Mutta nyt aion joka tapauksessa matkustaa takaisin Lulangaan, ja ennen lähtöäni haluaisin ryhtyä kauppoihin jonkun kanssa, jolla on hallussaan muutamia tuon yhtiön osakkeita.
– Minkälaisiin kauppoihin? Tony kysyi huvitettuna.
Mr Colburn vilkaisi häneen tutkivasti.
– En tiedä, onko se rehellistä vai ei, hän sanoi, – mutta tahtoisin saada haltuuni kaksikymmentätuhatta osaketta. Tiedän, ettei niitä noteerata varsin korkealle.
– Ja mitä saisi antaja vastalahjaksi? Tony tiedusteli.
Tonystä tuntui, että mr Colburn hymyili melkein sääliväisesti.
– Öljyä, hän vastasi heilauttaen komeasti kättään. Tuhansia, ehkä miljoonia tonneja öljyä!
– Lähteistä 16 ja 18? Tony kysyi, minkä kysymyksen kuultuaan mr Colburn purskahti hälisevään nauruun.
– Ne eivät ole mitään lähteitä. Ne ovat nuppineulan reikiä. Se keuhkotautinen insinööri, joka otettiin yhtiön palvelukseen minun jälkeeni, on taitava mies, mutta liian sidottu oppikirjoihin. Hän on sitä paitsi kuollut nyt. Olkoon Herra hänelle armollinen! Hän oli rehellinen mies, mutta hänellä ei ollut aloitekykyä. Sellaiset miehet tavallisesti kuolevat kesken kaiken. En olisi jutellut teille tästä mitään, mr Braid, ellei Elk olisi niin hartaasti pitänyt puolianne. Nyt olen pannut kaikki korttini pöytään. He antoivat minulle potkut, koska väliin olin hiukan niinkuin öljyssä, jos niin saan sanoa. Minulla oli ystävä eräässä saksalaisessa laivassa, ja hän kuljetti minut Mossamedesiin – mutta tuskinpa teitä huvittavat minun vaivani ja vastukseni. Pääasia on, että Lulangan kentät ovat paljon paremmat, kuin mitä Regent Streetillä aavistetaankaan. Tunnen koko sen vuorenharjanteen, joka kulkee alueen poikki. Sitä nimitetään Pogolakivuoreksi. Mutta onko se todellisuudessa mikään vuori? Ei. Se on vain rikkatunkio! Antakaa minulle tuhat miestä, niin lakaisen pois koko tunkion yhdessä vuodessa. Kaikki porausreiät ovat nyt Pogolakin länsipuolella, mutta öljypä onkin tuon rikkatunkion itäpuolella! Siellä ei tarvitse edes porata, koska maaperä on pelkkää hiekkaa. Liuskakivestä ei siellä ole tietoakaan, mutta minä tunnen öljyasioita paremmin kuin useimmat muut ihmiset. Eihän aina tarvitse löytää liuskakiveä, ei ainakaan läheltä pintaa. Saanko kynän ja paperia?
Saatuaan kynän mr Colbum piirsi nopeasti paperille öljyalueen kartan.
– Toimilupa-alue sijaitsee tämän virran itä- ja länsipuolella. Sen nimi on M'ninga River, mutta se ei ole mikään virta. Se on lätäkkö. Eikä siellä päin ole öljyä. Mutta menkääpä lähemmäksi vuorenharjannetta, niin ette voi porata ainoaakaan reikää osumatta öljysuoneen. Yhtiöllä on aivan jumalaton läjä porauslaitteita. Sen voi melkein puhaltaa vuorenharjanteen yli. Koko alue on täpötäynnä tarpeettomia koneita ja öljyastioita, joilla ei tehdä yhtään mitään. Ainoastaan kuljetusvälineet puuttuvat. Samalla hetkehä, jolloin alatte ammentaa maan uumenista öljyä, teidän täytyy hankkia vaunuja, summattomat määrät vaunuja.
Puhuiko hän totta? Joka tapauksessa hän itse uskoi siihen, mitä hän sanoi. Siitä tunsi Tony olevansa aivan varma.
– Kuinka voitte todistaa sananne? hän kysyi. – Jos voitte antaa minuhe tyydyttävät todisteet, niin annan teille kahdenkymmenentuhannen osakkeen asemesta kolmekymmentätuhatta osaketta.
Mr Colburn hymyili,
– Öljyn olemassaolon ainoa todistus on öljy, hän sanoi. – Jos olisi todistuksia, niin Lulangan papereita ei nyt myytäisi kahteen ja puoleen penceen. En ole pyytänyt teiltä rahaa. Mutta jos annatte minulle kaksi- tai kolmekymmentätuhatta osaketta ja hankitte minulle vallan ja oikeuden saada ruveta työskentelemään öljykentillä, niin teen teistä miljoonamiehen.
Mr Colburnilla näytti vielä olevan jotakin sydämellään, ja vihdoin hän lausui sen julki.
– Te tahdotte todisteita? Saatte ne päivän tai parin kuluttua. Sanon teille koko totuuden, mr Braid. Me olemme aivan yksityisesti tehneet pieniä porauksia alueen reunassa, minä ja eräs toinen köyhä piru. Kaksi alkuasukasta on suorittanut käsiporauksia kolmen kuukauden ajan. Minun olisi pitänyt olla siellä mukana, mutta sen sijaan olen vetelehtinyt täällä ja yrittänyt valmistaa suurta kaappausta. Koetin eräänä päivänä tavata nuorta Reefiä, mutta hän oli jossakin ratsastuskilpailua katselemassa. Hänellä on paljon noita osakkeita. Myös lordi Frenshamilla oli niitä aikamoinen pino, tuolla ukolla, joka ampui itsensä.
– Lordi Frenshamin osakkeet ovat minun huostassani, Tony sanoi. – Milloinka odotatte todisteitanne?
– Ne voivat olla täällä minä päivänä tahansa. Meillä on käytettävissämme vain hyvin alkeellinen pora, jonka avulla ei saada valmista aivan lyhyessä ajassa. Enkä minä tietystikään voi käyttää sähkölennätintä, koska kaikki sähkösanomat menevät yhtiön aseman kautta.
– Te siis toisin sanoen varastatte öljyä? Tony sanoi hymyillen.
– En suinkaan. Minulla on lisenssi. Voitte vakuuttautua siitä vilkaisemalla yhtiön kirjoja. No, kuinka käy kolmenkymmenentuhannen osakkeeni?
– Eiköhän liene parasta nyt ensin nukkua rauhassa ainakin tämä yö, Tony vastasi.
Hän saattoi mr Colburnin ulos ja hankki hänelle auton. Sitten hän palasi työhuoneeseensa Elkin kanssa.
– Koettakaa saada ystävänne ymmärtämään, että mitä harvemmat ihmiset tietävät hänen... hm... unelmastaan, niin sitä parempi.
– Olisipa minulla viisituhatta puntaa! Elk huokasi.
– Niin paljon teillä ei ole, Tony virkkoi, – mutta jos voin ostaa teille muutamia osakkeita ja jos mr Colburnin laskelmat pitävät paikkansa, niin tulette saamaan enemmän rahaa, kuin mitä tarvitsisitte koko Scotland Yardin ostamiseen.
XV
Kun pari päivää myöhemmin eräs Julianin kirjanpitäjä tuli ilmoittamaan johtajalleen, että mr Braid halusi puhutella häntä, niin Julian olisi mieluummin sanonut, ettei hän ole tavattavissa.
– Pyytäkää häntä käymään sisään, hän sanoi kuitenkin ja koetti terästää hermonsa odotettavissa olevaa kohtausta varten, joka hänen luulonsa mukaan oli muodostuva hyvin epämiellyttäväksi.
Tony oli tapansa mukaan erittäin hieno ja huoliteltu. Hän riisui keltaiset hansikkaat ja laski ne silkkihattuunsa, ennen kuin istuutui Julianin osoittamaan nojatuohin.
– Montako Lulangan osaketta sinulla on? hän kysyi.
Julian veti syvään henkeään.
– Luulin selittäneeni sinulle, että...
– Et antanut minulle mitään selitystä omien osakkeittesi suhteen.
– Minulla on niitä noin satatuhatta tai ollakseni aivan täsmällinen: satakymmenentuhatta kappaletta. Mutta miksi kysyt sitä? Oletko keksinyt jonkin uuden raportin, jonka mukaan noiden paperien kurssi tulee nousemaan pilviin?
– En ole keksinyt mitään uutta raporttia enkä myöskään itse kyhännyt sellaista. Mutta sittenkin luulen, että Lulangassa täytyy olla öljyä. Ja siinä tapauksessa osakkeet ovat viisi kertaa arvokkaammat kuin nyt. Tahdon saada haltuuni osake-enemmistön. Minulla on jo hallussani lordi Frenshamin tai oikeammin miss Frenshamin kaksisataatuhatta. Mutta koko lukumäärä on kuusisataatuhatta.
Julian luuli ymmärtävänsä. Tuota miestä ei turhan takia nimitetty Ankeriaaksi.
– Kyllä käsitän, hän sanoi. – Sinä aiot ostaa niin paljon kuin voit saadaksesi hinnat nousemaan ja sitten kiiruhdat myymään, ennen kuin ne taas laskevat. Sekö nyt on sitä korkeampaa pörssipolitiikkaa?
– En ole perillä korkeammasta pörssipolitiikasta, Tony vastasi, – mutta alempaan olen tutustunut aivan riittävästi viime päivien aikana. Kysyn sinulta nyt: haluatko myydä hallussasi olevat Lulangan osakkeet vai etkö halua?
Tietysti Julian halusi myydä! Vieläpä hän halusi myydä ne erittäin mielellään päästäkseen vihdoinkin vapautumaan siitä painajaisesta, joka oli kiduttanut häntä niin kauan. Jos Braid oli tosissaan ja jos hän todella maksoi käteisellä, niin nuo rahat olisivat hyvin tervetulleet. Sillä nyt jos koskaan Julian tarvitsi rahaa, paljon rahaa. Hänen suuren kaappauksensa hetki nimittäin lähestyi.
– Tällä hetkellä osakkeiden arvo tietysti on huomattavasti markkina-arvoa alhaisempi, hän aloitti.
– Tulen julkaisemaan insinöörin raportin huomenna, Tony keskeytti, – ja silloin kenties saat selvemmän käsityksen niiden markkina-arvosta.
Julian Reef punastui kiukusta.
– Aiot siis täydellisesti turmella senkin pienen arvon, mikä niillä vielä voisi olla. Mikä on oikein tarkoituksesi, Braid?
Tony pudisti päätään.
– En ole tullut tänne keskustellakseni suunnitelmistani kanssasi. Sinun on nyt vain ilmoitettava, mihin hintaan haluat myydä.
Julian mietti hetken. Murheekseen hän tiesi, että Lulangan papereista oli mahdotonta päästä eroon avoimilla markkinoilla. Hän oli viimeksi edellisenä päivänä tarjonnut osake-eräänsä muutamaan penceen osaketta kohti.
Vihdoin hän mainitsi hinnan ja näki Tonyn hymyilevän.
– Kyllä ne sen arvoisia ovat, Julia intti, – mutta jos ne ovat Ursulan osakkeita...
– En sanonut, että ne olivat Ursulan osakkeita. Sanoin, että ne olivat miss Frenshamin, Tony selitti painokkaasti. – Toivon, ettet käytä hänen etunimeään.
Julian raivostui ja näytti hampaitaan.
– Minusta tuntuu siltä, että sinulla on vähän liian ylevä käsitys suojelijanhommastasi. En kuitenkaan tahdo riidellä kanssasi. Sinulla on oma ajatuksesi Lulangasta, ja voihan olla mahdoihsta, että olet oikeassa. Omasta puolestani olen aina luottanut yhtiöön, mutta sinulle öljy on vieras ala, Braid. Olen aina luullut timantteja sinun varsinaiseksi alaksesi. Öljykentät ovat petollisia rahalähteitä. Myyn sinulle osakkeeni kuudesta shillingistä kappaleelta, toisin sanoen samasta hinnasta, mikä niillä oli silloin, kun niillä viimeksi tehtiin kauppoja.
Hän ei ollut hetkeksikään langennut kuvitelmaan, että Tony suostuisi niin ylettömään hintaan.
– Onhan se aikamoinen hinta kuivuneista öljylähteistä, Tony kuitenkin vastasi, – mutta olkoon menneeksi. Suostun maksamaan sen. Pane luovutuskirja kuntoon. Annan sinulle shekin kauppasummasta.
Julian oli ällistynyt ja yllättynyt. Mutta sitten hän havaitsi tilanteen hullunkurisuuden ja purskahti nauruun.
– Sinä olet rohkea pelaaja! hän sanoi iloisesti, mutta hänen iloisuutensa ei herättänyt toisessa pienintäkään vastakaikua.
Osakkeiden siirtomuodollisuudet oli suoritettu kymmenessä minuutissa, ja Julian pisti Tonyn shekin taskuunsa hyvin tyytyväisenä.
– Tietysti tiedät, mitä olet ostanut, hän sanoi. – Olethan lukenut raportin, mutta ehkä tämä joka tapauksessa herättää mielenkiintoasi.
Hän otti kirjoituspöydältään sähkösanoman ja ojensi sen vieraalleen.
Tony luki:
"Tulokset vähäpätöisiä. Useimmat lähteet kuivuneet. Toiset tuottavat yhä vähemmän. Pienempiä porauksia suoritetaan yhtiön luvalla vuorenharjanteen itäpuolella, mutta arveluni mukaan ei niistäkään ole suuria toiveita."
– Kiitos, Tony sanoi, ojentaen takaisin sähkösanoman.
Hän meni ovelle, jonka luona hän pysähtyi.
– Jos jollakin ystävistäsi on hallussaan jokin suurehko osake-erä, jonka hän haluaa myydä, niin olen valmis ostamaan sen, hän sanoi.
– Voisithan tehdä yrityksen arvopaperipörssissä, Julian vastasi. – Se on eräs pieni laitos, josta ehkä olet kuullut puhuttavan. Luullakseni on paljonkin osakkeidenomistajia, jotka varmasti mielellään auttaisivat sinua kartuttamaan mielenkiintoista kokoelmaasi.
Kun mr Guelder hetkistä myöhemmin tuli sisään, hän havaitsi kumppaninsa olevan mitä loistavimmalla tuulella ja sai heti tietää syyn. Mr Guelder hieroi nenäänsä eikä näyttänyt lainkaan ihastuneelta.
– Hm, hän sanoi, – sitä Ankeriasta!
Hän luki sähkösanoman, jota hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
– Yhtiön luvalla! Mitä se merkitsee? Kuka siellä on poraamassa vuorenharjanteen toisella puolella?
Julian selitti, että yhtiö oli aina ollut valmis antamaan porauslupia henkilöille, jotka halusivat sellaisia öljyalueen seutuja, minne yhtiö ei itse ollut ulottanut toimintaansa.
– He eivät tule löytämään mitään, hän sanoi. – Kaiken varalta heiltä on kuitenkin vaadittu sitoumus, jonka mukaan heidän on luovutettava yhtiölle seitsemänkymmentäviisi prosenttia mahdollisesta voitostaan. Frensham antoi äskettäin porausluvan Colburnille, joka oli aikoinaan insinöörinämme, mutta sai sitten potkut juopottelun takia.
– Colburnille? – Mr Guelder katsahti hämmästyneenä kumppaniinsa. – Colburnille? Hän käväisi konttorissa kolme viikkoa sitten, mutta sinä olit silloin Cornwallissa. Kovin hälisevä herra!
– En tunne häntä lainkaan, Julian vastasi välinpitämättömästi.
– Hän on Lontoossa, ystäväiseni. Eikö se ehkä voi merkitä jotakin?
– En jaksa käsittää, kuinka hänen oleskelunsa Lontoossa voisi täyttää Lulangan tyhjentyneet lähteet öljyllä, Julian nauroi.
Vähän ennen aamiaisaikaa mr Guelder tuli Julianin huoneeseen pieni paperiliuska kädessään, sulki huolellisesti oven, hiipi hiljaa Julianin pöydän ääreen ja laski paperisuikaleen hänen eteensä.
– Mikä se on? mr Reef kysyi, vilkaisten kumppaniaan.
– Lue! toinen vastasi.
Mr Reef otti suikaleen käteensä ja luki kulmat kurtussa:
"Lulangan Öljy 17:9, 18:6, 18:9, 20:3."
Näytti siltä, kuin hän ei olisi uskonut omien silmiensä todistusta.
– Se hullu ostaa todella!
Mr Guelder pudisti päätään.
– Hulluutta on niin kovin monta lajia, hän sanoi. – Braid tietää, mitä hän tekee. Siitä saat olla varma. Hän on pelaaja, mutta hän ei pelaa silmät ummessa. Miksi et osta, rakas Julian? Jos se tuottaa hyötyä hänelle, niin sen täytyy tuottaa hyötyä sinullekin.
– Sinä voit kyllä olla perehtynyt tieteisiin ja muuhun sellaiseen roskaan, Julian vastasi, – mutta osakekeinotteluista sinulla ei ole aavistustakaan. Etkö käsitä, etteivät nuo osakkeet tule olemaan kolmen mädäntyneen puolukan arvoisia vielä ennen pörssin sulkemista?
Hänen ennustuksensa ei kuitenkaan toteutunut. Lulangan paperit kohosivat 27 shihingiin.
– Tähän kätkeytyy jotakin pirullista, Julian sehtti, ja melkeinpä hän oli oikeassa.
Avatessaan seuraavana aamuna sanomalehtensä Julian näki kirjoituksen, joka oli varustettu isoilla otsakkeilla. Hän ryhtyi jännittyneenä lukemaan:
UUSIA ÖLJYLÖYTÖJÄ LULANGASSA.
Arvottomat osakkeet kohoavat kahteen puntaan.
Eilen aamulla henkilöt, joilla oli hallussaan Lulangan osakkeita, ruikuttivat onnettomuuttaan. Tänä aamuna taas täytyi niiden, jotka olivat polkuhintaan myyneet noita osakkeita, raastaa hiuksiaan. Mr Anthony Braid, joka tähän mennessä on pääasiallisesti harrastanut timanttiteollisuutta, osti suurimmat määrät. Saamiemme tietojen mukaan hän osti eilen aamulla eräältä tunnetulta citymieheltä 100,000 kappaletta käsittävän erän Lulangan osakkeita kuudesta shillingistä kappaleelta. Ennen iltaa hän oli ahtanut taskuihinsa yli 100,000 puntaa. Haastatellessamme mr Braidia tämä selitti, ettei hän pidä kurssin nousua missään suhteessa merkillisenä. Uusia porauksia on suoritettu ja rikkaita öljylähteitä tavattu vanhojen ehtyneiden lähteiden lähettyviltä. Tulokset ovat ylittäneet rohkeimmatkin toiveet, mutta silti ei vielä voida lopullisesti arvioida öljyn runsauden määrää. Mr Colburn, yhtiön uusi insinööri, matkusti Lulangaan viime lauantaina saatuaan sähkösanoman henkilöltä, joka on huolehtinut koeporauksista.
Julian heitti sanomalehden lattialle. Hänen kasvonsa hehkuivat raivon punaa. Tony Braid oli sanonut hänelle, että Lulangassa oli öljyä. Hän oli sanonut, että osakkeiden arvo oli viisi kertaa korkeampi kuin se hinta, jonka Julian oli vaatinut. Anthony Braid oli sanonut hänehe totuuden! Se kirottu Ankerias!
XVI
Ursula Frensham luuli näkevänsä unta. Hän oli siis todella rikas! Hän luki uudestaan Tonyn kirjeen:
"... Jos tahdot noudattaa hyvää neuvoa, niin älä myy osakkeita. Paperien arvo tulee olemaan ennenkuulumaton, jos mr Colburn ja hänen ystävänsä ovat oikeassa. Jos he taas erehtyvät, niin olisi väärin heittää osakkeita markkinoille. Ainoa, joka tulee kärsimään tappion siinä tapauksessa, että tarina uusista öljykentistä osoittautuu perusteettomaksi, olen minä, sillä luullakseni ei kukaan muu ole ostanut. Syöksyin markkinoille ja ostin kaikki, mitä sain käsiini, ennen kuin ystäväni Cityssä havahtuivat."
Mutta oli toisia, jotka eivät suhtautuneet asiaan yhtä tyynesti kuin Anthony Braid. Eräs tietty etsiväkomissaari, joka oli ostanut tuhat osaketta, soitti oppimestarilleen kolme kertaa aamupäivän kuluessa ja ilmestyi vihdoin henkilökohtaisesti Tonyn luo, juuri kun tämä oli istuutunut vaatimattoman aamiaisensa ääreen.
– En ole koskaan aikaisemmin ostanut osakkeita, mr Elk sanoi valittavalla äänehä, – ja nyt olen levoton ihan kuollakseni, mr Braid. Aina kun avaan uuden sanomalehden pelkään saavani lukea perikadostani. Alan ymmärtää, miksi osakemeklarit ovat niin huonossa huudossa. Onhan osakekeinottelu omiaan tekemään miehen lurjukseksi.
Tony tarjoutui ostamaan komissaarin osakkeet päivän hintaan. Mr Elk epäröi.
– Jos myyn, niin ne tietysti nousevat, hän sanoi, – ja siitä tietysti kiukustuisin niin jumalattomasti, etten tietäisi, mitä tekisin. Olen lyöttäytynyt yhteen muutamien cityherrojen kanssa, mr Braid. Niin pitkälle olen jo luisunut noiden osakkeiden ansiosta. Eilen eräs ystävistäni – eräs hyvin huomattava ystävä – kuiskasi jotakin korvaani; Hän sanoi, että jos tahtoisin ansaita vielä enemmän rahaa, niin minun pitäisi "harjata" timantteja.
Tony loi häneen hämmästyneen katseen.
– Oletteko tosissanne?
– Olenpa niinkin, mr Elk vastasi. – Ja se, joka antoi minulle tuon neuvon, on hyvin taitava mies.
Hän mainitsi erään nimen, ja Tony tunsi miehen erääksi niistä Cityn toimitusjohtajista, jotka olivat ystävällisissä suhteissa Julian Reefiin.
– Hän sanoi, Elk jatkoi, – että timanttiosakkeet tulisivat laskemaan. Ei tarvitse tehdä muuta kuin myydä osake-erä, jota ei vielä omista, ja toimittaa se sitten aikanaan ostajalle, kun ensin on muka hankkinut sen tuohon halvempaan hintaan. Mutta todellisuudessa ei olekaan ostettu mitään. Työnnetään vain hinnanero taskuun. En ole koskaan kuullut puhuttavan niin miellyttävästä varkauden lajista.
Anthony Braidilla oli nyt ajattelemista pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun komissaari oli mennyt matkoihinsa. Timanttimarkkinat olivat kiinteät. Osakkeet olivat pysyneet samoissa hinnoissa kuukauden toisensa jälkeen. "Harjaajat" eivät olleet milloinkaan hyörineet timanttimarkkinoilla, vaikka niiden paperit olivat kerran olleet harvinaisen herkkiä.
Iltapäivällä hän soitti moneen paikkaan. Hän puhui kaikkien niiden suurten cityherrojen kanssa, jotka olivat kosketuksissa timanttiteollisuuteen,. mutta ei saanut heiltä pienintäkään tietoa, joka olisi ollut omiaan ennustamaan mahdollista hintojen laskua. Kaivokset tuottivat hyvin, ja kaikille Afrikasta tuleville kiville riitti ostajia.
Elk oli saanut vääriä tietoja, hän ajatteh, ja niin hän karkotti ajatuksistaan koko jutun, kunnes...
Hän oli pistäytynyt Ascottiin ja käyskenteli juuri puutarhassa, kun palvehja tuli kutsumaan häntä puhelimeen. Hän tunsi heti äänestä puhujan yhdeksi timanttimarkkinoiden huomattavimmista meklareista.
– Mikä de Mesnesiä vaivaa? mies kysyi.
– Mitä tarkoitatte?
– Niiden kurssi on tänä aamuna laskenut kolmella punnalla, ja kaikki muutkin timanttiosakkeet laskevat. Oletteko kuullut jotakin, mikä selittäisi asian?
Silloin Tony muisti salapoliisin varoituksen.
– Kysykää Belle & Steeniltä, hän sanoi ja mainitsi sen liikkeen nimen, josta Elk oli puhunut. – Kuulin pari päivää sitten kuiskailtavan, että heidän sormensa olisivat pelissä mukana.
Hän ripusti kuulotorven paikoilleen. Juttu teki hänet hyvin miettiväiseksi. Hän ei voinut olla tuntematta pientä levottomuutta, sillä timanttipaperit muodostivat suurimman osan hänen omaisuuttaan. Tosin hän oli edellisellä viikolla ansainnut suunnattomasti myös Lulangan Öljyn osakkeilla, ja luultavasti hän tulisi ansaitsemaan niillä vielä enemmän. Mutta mikä saattoi olla syynä timanttiosakkeiden äkilliseen ja odottamattomaan romahdukseen? Hän olisi ymmärtänyt tuon ilmiön, jos hän olisi tietänyt, mitä viime öinä oli tapahtunut eräässä pienessä "tehtaassa" Greenwichissä.
XVII
– Tiedätkö, että sinua varjostetaan? Julian Reef kysyi.
Mr Guelderin silmät pyöristyivät, ja hänen suunsa vaiheille levisi kauhun ilme, joka olisi näyttänyt sangen hullunkuriselta sellaisten silmissä, joille mr Guelder oli outo.
– Varjostetaan? Kuka minua varjostaa? Poliisiko? Voi, hyvä Jumala!
Hän huohotti säikähdyksestä, ja Julian jatkoi pahansuopaa tyydytystä tuntien:
– Olen nähnyt Elkin kaksi kertaa Cityssä viime aikoina. Hän marssi pari askelta sinun jäljessäsi. Tunnetko häntä?
– Tuota pitkää miestä? Tunnen. Hän ja minä olemme hyviä ystäviä.,
– En tiedä, mitä hän nuuskii, mutta ilmeisesti hän pitää silmällä sinua.
Julian vaikeni hetkeksi ja teki sitten vasta kysymyksen, joka poltti hänen huuliaan:
– Olit viime viikolla usein poissa kaupungista, Guelder. Ellen muista väärin, niin kävit muunmuassa Birminghamissa maanantaina ja Cardifissa keskiviikkona. Miksi? Oletko jostakin levoton?
Mr Guelder kohautti naurahtaen olkapäitään.
– Olen tiedemies, rakas ystävä, hän vastasi. – Tarvitsen konettani varten eräitä osia, joita minun täytyy tutkia ja koetella ennen kuin ostan ne. Missä tuollaisia osia on, sinne tietysti matkustan. Sen pituinen se.
– Uskotko itse, että Elk varjostaa sinua?
– En, mr Guelder vastasi, mutta nähtävästi hän kuitenkin tunsi olonsa sangen epämiellyttäväksi.
– Toivottavasti hän ei kuitenkaan ole saanut vihiä muusta, kuin että sinä olet ostellut sähkökojeita? Julian Reef virkkoi, katsellen epäluuloisesti hollantilaista.
– Ei, ei suinkaan, tämä vastasi.
Tarkastaessaan hetkistä myöhemmin postiaan Julian löysi kirjeen, jonka osoite oli kirjoitettu hänelle hyvin tutulla käsialalla. Hän avasi sen ihmetellen, mitä asiaa Tony Braidilla mahtoi olla.
Se oli lyhyt liikekirje. Anthony oli osakeluetteloa tarkastaessaan havainnut, että omistusoikeutta erääseen huomattavaan erään lordi Frenshamin ostamia Lulangan osakkeita ei ollut asianmukaisessa järjestyksessä siirretty. Ainakaan tuota erää ei ollut merkitty luovutuskirjaan. Hän oli liittänyt kirjeeseen tarvittavat paperit saadakseen niihin Julianin allekirjoituksen.
Mr Reef tuijotti kynä kädessä kauan ja perusteellisesti noita papereita. Sitten hän painoi soittokellon nappulaa ja kutsui luokseen mr Guelderin.
Hollantilainen ei tosin ollut perehtynyt arvopaperipörssin salaisuuksiin, mutta tässä oli niin selvä tapaus, ettei tarvinnut olla mikään asiantuntija käsittääkseen, mitä mahdollisuuksia se tarjosi.
– Montako osaketta on kysymyksessä? hän kysyi.
– Noin viisikymmentätuhatta, Julian vastasi vilkaistuaan papereita. – Tarkemmin sanoen neljäkymmentäyhdensäntuhattaviisisataa.
Hän tiesi, mitä hollantilainen tulisi sanomaan, ennen kuin tämä oli ennättänyt avata suutaan.
– Ellei niitä ole asianmukaisesti siirretty, niin niiden täytyy olla sinun, tai kenties sanomme, että ne ovat minun, ystäväiseni. Vai enkö kenties ole liikkeen osakas?
Julian ei katsonut häneen.
– Sitä selitystä hän tuskin hyväksyisi, hän vastasi.
– Mutta kenties kiltti miss Ursula hyväksyisi sen. Hän on harvinaisen oikeamielinen nuori nainen. Kuvitteletko, että hän tahtoisi hyötyä osakkeista, jotka eivät ole hänen?
– Mutta ne ovat hänen, Julian kivahti. – Älä puhu roskaa.
– Mutta jospa minä nyt kuitenkin sanon, että ne eivät ole hänen? Otaksukaamme, että minä menen tapaamaan tuota viehättävää naista ja kerron hänelle pienen tarinan?
Julian puraisi huultaan. Hänen täytyi välttämättä saada rahaa. Ei edes Guelder tietänyt, kuinka epätoivoinen hänen asemansa oli.
– Se olisi sangen nolo temppu, hän sanoi hiukan laimeasti. – Mutta jos haluat yrittää, niin tietysti...
Mr Guelder taputti häntä olkapäälle.
– Älä ole levoton, ystäväni. Minä kirjoitan tuolle kauniille neidille.
Aamulla ennen sitä hetkeä, jolloin timanttiosakkeet alkoivat käyttäytyä niin kummallisesti, Ursula Frensham sai hiljaiseen kotiinsa Hampsteadiin kirjeen, jonka kirjoittajan käsiala oli hänelle täysin tuntematon. Se tuli kaupunginlähetin mukana ja sisälsi vain muutaman sanan. Hän vilkaisi ensin allekirjoitusta ja huomasi ihmeekseen, että sen muodosti joukko harakanvarpaita, joista hänelle vihdoin selvisi Rex Guelderin nimi. Teksti kuului:
"Suvaitkaa ottaa minut vastaan tänään aamupäivällä. Kysymyksessä on erittäin tärkeä asia."
Kirjeessä ei ollut kirjoittajan osoitetta. Ursulalla ei siis ollut mahdollisuutta soittaa tai sähköttää kieltoa. Ja hetkistä- myöhemmin palvelijatar toi hänelle ison käyntikortin.
– Tuokaa hänet sisään, Minnie, mutta huolehtikaa siitä, ettei hän viivy täällä kauan. Tulkaa kymmenen minuutin kuluttua tänne minkä tekosyyn varjolla tahansa.
Mr Guelder oli pukeutunut aamupäiväpukuun, hänen kaulassaan helotti tulipunainen solmio, ja hänen kädessään oli pyöreäkupuinen huopahattu. Hänen hikiset kasvonsa loistivat kilvan hänen kultasankaisten silmälasiensa kanssa, sillä hän oli säästäväinen mies, ja hän oli kävellyt koko Fitzjohns Avenuen päästä päähän.
– Te tietysti olette hyvin ihmeissänne, kun näette minut luonanne, hän aloitti. – Varmaankin ajattelette, että minä niinsanoakseni kuulun vastakkaiseen leiriin. Kysytte kenties, miksi en käänny suoraan oivallisen mr Braidin puoleen. Ja minä vastaan teille, että se johtuu siitä, että haluan täysin ystävällisiä neuvotteluja. En nimittäin voi ajatellakaan sellaista mahdollisuutta, että haastaisin teidät oikeuteen.
Hän pudisti synkästi päätään ajatellessaan mokomaa kauheaa mahdollisuutta.
– Pelkään pahoin, etten oikein ymmärrä tarkoitustanne, miss Frensham vastasi. – Jos asia koskee mr Braidia, niin teidän tuskin kannattaa kääntyä minun puoleeni, ja jos taas on kysymys raha-asioista, niin teidän on parasta puhua niistä asianajajalleni.
Taaskin mr Guelder pudisti päätään.
– Me emme tahdo viedä juttua oikeuteen, rakas neiti. – Hänen silmänsä ahmivat Ursulaa, jonka taas valtasi sama inho, jota hän oli kuvaillut Tony Braidille. – On muuten kysymys aivan vähäpätöisestä seikasta, mr Guelder jatkoi nopeasti. – Edesmenneellä isällänne, jonka kuolema – ah, kuinka surullista! – jonka kuolema on riistänyt minulta ja Julianilta vilpittömän ja jalon ystävän, niin, teidän edesmenneellä isällänne oli erinäisiä liikeasioita meidän kanssamme. Hänellä oli osakkeita. Meillä oli osakkeita. Mitkä niistä olivat hänen, mitkä meidän? Väliin minä lähetin hänelle muutamia tuhansia kappaleita. Väliin hän lähetti muutamia minulle. Me olemme huolettomia miehiä, ylevämielisiä ja anteliaita miehiä. Eilen aamulla aloin etsiä viittäkymmentätuhatta Lulangan osaketta. Kukapa ei haluaisi myydä nykyisten yllättävien hintojen aikana, ja minä olen köyhä mies. Etsin kassakaapistani, kysyin pankista, kysyin meklariltani. Mutta kaikki vain pudistivat päätään. Silloin tarkastin kirjani ja havaitsin, että hänen armonsa oli lainannut minulta nuo viisikymmentätuhatta. Hänellä oli siihen aikaan vähän vaikeuksia, Hän tarvitsi sata, kaksisataa, en tiedä kuinka monta sataatuhatta Lulangan osaketta vakuudeksi. Hän soitti. Rakas ystävä, hän sanoi, olen joutunut hyvin pahaan pulaan. Minun täytyy ylittää pankkitilini, ja he vaativat vakuutta. Ja koska Lulangan osakkeiden kurssi on niin matala, niin he vaativat niitä kauhean paljouden. Tietysti suostuin vitkastelematta, heti paikalla. Ilman kuittia, ilman luovutuskirjaa, ilman mitään! Lähetin vain osakkeet hänelle kaupunginlähetin mukana. Huomatkaa, että ne näyttivät siihen aikaan melkein arvottomilta, ja niinpä minä sittemmin unohdin ne kokonaan. Kukapa viitsisi vaivata aivojaan arvottomilla osakkeilla? Nyt minä puolestani olen joutunut pahaan pulaan. Kysyin itseltäni, mahdanko rohjeta tunkeutua luoksenne raskaan surunne aikana. En ole maininnut tästä mitään rakkaalle ystävälleni Julianille. Myös hän on kunnian mies, hieno ja herkkätunteinen mies, jolla on korkeat ihanteet ja vankat periaatteet ja joka sitä paitsi on kalliin ystävämme lordi Frenshamin veljenpoika.
Hän vaikeni vetääkseen henkeään. Ursula oli tarkasti kuunnellut hänen sekavaa esitystään ja ymmärsi täysin sen sisällyksen.
– Toisin sanoen te väitätte, että viisikymmentätuhatta niistä kahdestasadastatuhannesta osakkeesta, jotka olen perinyt isältäni, kuuluu teille?
Mr Guelder kumarsi.
– Valitan suuresti, mutta juuri niin asia on. Se on tietysti ikävää ja...
Ursula keskeytti hänet.
– Mutta samalla se on asia, joka lähinnä koskee pesänselvittäjää, eikö niin?
Mr Guelder kohautti olkapäitään anovan näköisenä.
– Mr Braidia? En voi kieltää, etteikö niin olisi, mutta mikä on seuraus, jos käännyn mr Braidin puoleen? Hän tietysti pilkkaa minua, hän näpsäyttää sormiaan ilmassa ja sanoo: haastakaa meidät! Ja sitten seuraavat oikeudenistunnot ja asianajajat ja kuulustelut, ja kaikenlaisia ikäviä juttuja tulee ilmi. Niinpä edesmennyt isänne tuli päivää ennen kuolemaansa hyvän Julianin luokse ja pyysi häneltä niitä osakkeita, joita Julian hoiti teidän laskuunne. Miksi? Siksi vain, että hänen armonsa tarvitsi niitä omia liiketoimiaan varten. Ei, älkää keskeyttäkö minua. Oikeutettu suuttumuksenne on teille kunniaksi, rakas neiti, mutta totuus ei pala tulessakaan...
– Julian väittää, että osakkeeni olivat olleet isäni huostassa jo viikkokausia, Ursula huomautti kylmästi, ja mr Guelder menetti hetkeksi varmuutensa.
– Te tahdotte suojella isäänne, mutta lopuksi totuus kuitenkin tulee ilmi. Iltalehdistä saisimme lukea: "Huomiotaherättävä syytös manalle mennyttä lordia vastaan." Mutta se ei olisi hyvä. Coroner-kuulustelussa vannoi myös mr Braid, ettei edesmenneellä lordi Frenshamilla ollut mitään taloudellisia vaikeuksia. Oliko se totta? Se ja sen mukana paljon muuta tulee ilmi oikeudenkäynnissä...
– Te erehdytte suuresti, mr Guelder, Ursula keskeytti taaskin, – jos kuvittelette minun suostuvan painostamaan mr Braidia teidän mahdollisten osakkeittenne takia. En ole pätevä arvostelemaan asiaa.
– Aivan oikein, neiti, jokin ääni virkkoi, ja miss Frensham hätkähti hämmästyneenä.
Kumpikaan heistä ei ollut kuullut mr Elkin askelia hänen tullessaan ruohokentän poikki eikä huomannut hänen kapeaa varjoaan sen liukuessa avoimien ranskalaisten ikkunoiden ohitse.
– Älkää koskaan luovuttako käsistänne mitään – älkää ainakaan silloin, kun teitä uhataan, mr Elk jatkoi. Tällaista nimitetään kiristämiseksi.
Mr Guelder tuijotti etsivää, mutta hänen ilmeensä kuvasti pikemminkin pelkoa kuin uhkauksia.
– Mr Elk, hän sopersi, – tämäpä odottamaton ilo!
Mr Guelderin aivot toimivat kuumeisesti. Hän muisti, että Julian Reef oli varoittanut häntä aamulla. Häntä varjostettiin! Ja kuitenkin hän oli ollut niin varovainen! Hän oli katsonut taakseen. Hän oli tavan takaa pysähtynyt. Hän oli äkkiä ja odottamatta kääntynyt ja alkanut kävellä päinvastaiseen suuntaan. Mutta sittenkään hän ei ollut nähnyt pienintäkään vilahdusta mr Elkistä. Hän tunsi tulevansa hyvin levottomaksi. Englannin lait eivät ymmärtäneet leikkiä, jos oli kysymys vilpillisistä puuhista.
– Jos olen sanonut jotakin, mitä minun ei olisi pitänyt sanoa, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi, hän sanoi ja kumarsi syvään.
– Te olette käyttäytynyt mitä suurimmassa määrin kaksimielisesti ja lainvastaisesti, mr Elk huomautti ja katseli hollantilaista silmiään siristellen. – Tietysti teillä ei ole rikoslakia taskussanne, kun käytte järjestelemässä liikeasioitanne. Tämä meidän Englantimme on kuitenkin yksi niistä maista, joissa kiristysyritykset eivät ole sallittuja. Mutta minä taisin keskeyttää teidät, miss Frensham?
Ursula pudisti hymyillen päätään, ja mr Elk lienee lukenut hänen kasvoistaan sen huojennuksen, joka hänet oli vallannut etsivän tultua huoneeseen.
– Minulla siis ei ole mitään lisättävää, mr Guelder virkkoi, tehden sankarillisen ponnistuksen näyttääkseen mahdollisimman tyyneltä ja liikemiesmäiseltä, mikä yritys kuitenkin valui hiekkaan. – Minun täytynee laatia muodollinen hakemus saadakseni osakkeeni takaisin. Olen hyvin pahoillani, jos olen tullut tehneeksi jonkin erehdyksen asiasta puhuessani.
Hän löi kantapäänsä yhteen ja ojensi ison kostean kätensä ensin Ursulalle ja sitten komissaarille.
XVIII
Mr Guelder kapusi Hill Streetin kulmassa autoon ja ajoi takaisin konttoriin. Julian sattui olemaan poissa, mutta hän palasi pian ja purskahti kaikuvaan nauruun kuullessaan hollantilaisen kertomuksen tuosta epäonnistuneesta yrityksestä.
– Sen olisin voinut sanoa sinulle jo etukäteen, hän virkkoi. – Tottapa sentään olit niin älykäs, ettet sekoittanut juttuun minua?
– Älyssäni ei ollut mitään vikaa, mr Guelder vastasi. – Olisin muuten sangen varmasti onnistunutkin, ellei tuo pitkä salapoliisi olisi tullut pistämään nenäänsä liemeeni.
– Elk! Oliko hän siellä? Hän on siis varjostanut sinua taaskin.
– En tiedä, onko hän varjostanut minua. Mutta sen tiedän, että hän tuli hyvin sopimattomaan aikaan. Joka tapauksessa minusta tuntuu siltä, että voit kiristää osakkeet huostaasi, jos käännyt asianajajasi puoleen.
– Kenties se ei ole tarpeellista, Julian vastasi hollantilaisen hämmästykseksi. – Olen tavannut nuo herrat, joista olen sinulle maininnut ja joille ehdotin kerrottavan suunnitelmastasi, ja he tulevat hankkimaan meille tarvitsemamme rahat.
Mr Guelderin kasvot kirkastuivat.
– Kaksi heistä tulee tänne hetken kuluttua, mr Reef jatkoi. – He aloittavat toimenpiteensä jo tänään iltapäivällä, vaikk'eivät olekaan vielä tutustuneet kokeeseesi. He arvelevat nimittäin, että ilman sinun keksintöäsikin voidaan timanttimarkkinoilla saada aikaan yhtä ja toista, koska niillä piakkoin alkaa hiukan kiehua muutamien Afrikassa tehtyjen uusien pikkulöytöjen takia. Kokeilusi ovat, kuten tiedät, maksaneet minulle paljon rahaa, ja minulla täytyy olla peräytymistie valmiina mahdollisen epäonnistumisesi varalta.
– Ettäkö minä muka epäonnistuisin? Mahdotonta! Mutta pääasia on, että saamme rahaa. On yhdentekevää, millä tavalla sitä saamme. Sinä voit ansaita omaisuuden keksinnölläsi, mutta yhtä hyvin voit ansaita sen vain kaikella sillä, mistä se antaa toiveita. Ystäväsi ajattelevat "harjaamista". Hyvä! Tehkööt niin. Sitenhän saamme tarvitsemamme pääoman.
Puolen tunnin kuluttua konttoriin saapui kaksi hienoa cityherraa, joiden vaiheilla ei voinut havaita paremmin romantiikan sädekehää kuin jännittävän seikkailunkaan hohdetta, mutta joiden henkilöissä silti yhtyivät sekä merirosvo että aarteenkaivaja ja salamurhaaja.
Illalla sanomalehdet tiesivät kertoa timanttimarkkinoilla ilmenneestä huomiotaherättävästä laskusuunnasta, ja Tony, joka oli rientänyt Lontooseen, kävi useissa Mayfairin liikkeissä ja keskusteli asiantuntijoiden kanssa tapahtuman syistä ja merkityksestä.
– Kaiken takana on Sleser, virkkoi eräs näistä, komea, harmaatukkainen herrasmies. – Hän ehkä polttaa näppinsä, mutta voi myös olla polttamatta. Emme kuitenkaan missään tapauksessa aio uhrata rahoja taisteluun häntä vastaan. Osakkeemme ovat yhtä arvokkaat nyt kuin ennen kurssien laskua, eikä voi kestää kauan, ennen kuin ne jälleen ovat entisellään. Ei ole pienintäkään aihetta levottomuuteen.
Tony hymyili.
– Omasta puolestani en ole lainkaan levoton, hän sanoi. – Ajattelen vain, että eiköhän kaiken takana hene Julian Reef.
– Reef? – Harmaatukkainen rypisti otsaansa. – Mikä Reef? Ahaa! Nyt muistan! Mutta miksi juuri hän ryhtyisi "harjaamaan" timantteja? Emme kuitenkaan, kuten sanottu, tule ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin, ja ainoa neuvo, jonka voin teille antaa, on se, että...
– Kiitos, en tarvitse neuvoja, Tony nauroi. – Jos laskusuunta jatkuu, niin aion ostaa, vaikka ostoni eivät tietenkään voi vaikuttaa hintaan.
Oli kuitenkin toisia, jotka eivät suhtautuneet asiaan yhtä filosofisesti. Oli jo tehty laskelmia, jotka osoittivat hintojen laskun aiheuttaneen suunnattomia pääomanmenetyksiä, ja monet olivat vakavasti huolissaan ajatellessaan kurssien yhä voivan laskea. Kuka oli kaiken takana? Nimiä surisi ilmassa. Jokaisella oli oma teoriansa, mutta kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Sleserin sormien täytyi olla pelissä mukana. Sleser oli monimiljoonikko, joka vihasi timanttisyndikaattia enemmän kuin mitään muuta. Hyökkäys timanttimarkkinoita vastaan oli nähtävästi väkivaltaisempi ja paljon vaarallisempi, kuin mitä Tony oli aluksi luullut.
Eräs niistä herroista, joiden luona hän kävi, kertoi merkillisen jutun. Hänen hovimestarinsa veli asui Greenwichissä, missä hän oli kuullut kerrottavan jonkinlaisesta virran rannalla olevasta tehtaasta, jossa valmistettiin keinotekoisia timantteja.
– Mikä luonnollisesti on tyhjää lörpötystä, Tony sanoi. – Voidaanhan tosin timantteja valmistaa, mutta ne jäävät silloin niin pieniksi, ettei niillä ole juuri minkäänlaista arvoa, jota paitsi kustannukset nousevat aivan liian korkeiksi.
Mutta sittenkin hän tunsi tulevansa hyvin uteliaaksi... Greenwich!
Mr Guelder asui Greenwichissä, missä hänellä Tonyn tietämän mukaan oli jonkinlainen tehdas. Mr Guelder oli tiedemies, vieläpä hyvin etevä tiedemies. Saattoiko todellakin olla mahdollista, että juuri Julian oli laskusuunnan aiheuttaja?
XIX
Plumsteadissa asui eräässä rappeutuneessa huvilassa Weldin niminen herrasmies, joka säännöllisesti joka aamu ajoi Woolwichiin hoitaakseen siellä vaatimatonta kirjanpitäjän tointa ja palasi joka ilta yhtä säännöllisesti puutarhansa ja kananpoikiensa pariin. Hän oli hyvänluontoinen ja lauhkea keski-ikäinen mies, jolla oli viattomat siniset silmät. Hän oli hyvin kohtehas ja ystävällinen, mutta samalla auttamaton erakko, joka vietti täysin eristettyä elämää. Hänen luonaan ei ollut koskaan ketään. Kukaan ei auttanut häntä taloustoimissa. Hän valmisti itse ruokansa ja hoiti ilman apua kaikki muutkin askarensa. Kuitenkin hän nautti naapuriensa jakamatonta suosiota, ja häntä pidettiin suurena kunnian miehenä,sillä hän maksoi laskunsa säntillisesti, ei käyttänyt väärin whiskyä eikä portviiniä ja kävi silloin tällöin jopa kirkossakin.
Vuosikausia mr Weldin oli näin viettänyt hiljaista maalaiselämäänsä, kun yht'äkkiä onnettomuus tulla romahti hänen päällensä erään peräti arkipäiväisen tapahtuman takia. Eräs putki nimittäin alkoi vuotaa hänen pienessä kylpyhuoneessaan, ja hänen täytyi kutsua putkityömies korjaamaan vauriota. Mutta kukapa olisi voinut aavistaa, että tuollaisen tavallisen putkenpaikkaajan työpuvun alla saattoi asua niin hehkuva taiteilijasielu? Ja kuitenkin se oli totta tämän erikoislaatuisen putkenpaikkaajan suhteen, joka oli käyttänyt jokaisen vapaan tuntinsa maalaamiseen ja piirtämiseen ja taidehistorian tutkimiseen.
Juuri niihin aikoihin oli eräs Louvren mestariteoksista joutunut varkauden uhriksi. Eräänä aamuna sen kehykset ammottivat autioina ja tyhjinä. Kangas oli leikattu irti ja viety pois. Syntyi tietysti kova huuto ja hälinä. Sanomalehdissä oli palstoittain kuvauksia tuosta törkeästä varkaudesta, josta sähkösanomat kiirivät maapallon kaikille äärille. Mutta varas oli aivan kuin haihtunut ilmaan ja taideteos hänen mukanaan.
Saattaa nämä olosuhteet huomioonottaen arvata, kuinka ankarasti putkenpaikkaajamme hätkähti, kun hän matkalla kylpyhuoneeseen meni mr Weldinin makuuhuoneen lävitse ja keksi sen seinällä tuon varastetun taulun. Ei epäilystäkään! Se oli sama Louvresta varastettu mestariteos, vaikka se nyt riippuikin kovin vaatimattomassa ympäristössä. Putkenpaikkaaja oli vuorenvarma asiastaan. Hän korjasi särkyneen vesijohtoputken, ja kun se oli tehty, niin hän meni suoraa päätä poliisin luokse, sillä hän oli hyvin rehellinen ja oikeudentuntoinen putkenpaikkaaja, jota paitsi Ranskan valtio oli luvannut 10,000 frangia sille, joka voisi toimittaa tuon aarteen takaisin Louvren kokoelmiin.
Seurauksena putkenpaikkaajan toimista oli, että sinisilmäinen, lauhkea ja erakkoelämää viettävä mr Weldin äkkiä paljastettiin Englannin suurimmaksi varastetun tavaran kätkijäksi. Hänen vaatimattoman huvilansa alla avautuivat laajat kellarit ja varastosuojat, joista poliisi löysi kaikenlaista tavaraa suunnilleen neljännesmiljoonan punnan arvosta. Siellä oli kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, alkaen kallisarvoisimmista timanttidiadeemeista ja helminauhoista aina kahvipaaluihin, tulitikkuihin, jauhoihin, riisisuurimoihin ja vanhoihin vaatekappaleisiin saakka.
Elk ajoi Plumsteadiin saadakseen vähän vilkaista mr Weldinin kokoelmaa paikalla olevan poliisikomissaarin seurassa.
– Osan tuosta romusta hän on ostanut ja maksanut täysin rehellisesti, viimeksi mainittu selitti. – Hän on näyttänyt joukon kuitteja, ja niiden joukossa ovat myös tauluja koskevat kuitit. Hän väittää, ettei hänellä ole ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että hän on tullut ostaneeksi varastetun Corot'n.
– Minkä? mr Elk kysyi. – Ahaa, te tarkoitatte tuota maalausta. Äännetäänkö sen nimi sillä tapaa? Ajatelkaa, kuinka ihmeellinen asia sivistys sentään on, komissaari! Mutta jos tahdotte kuunnella hyvää neuvoa, niin tutkikaa kaikki tuo romu hyvin tarkoin, varsinkin vaatetavarat. On hyvin luultavaa tai ainakin mahdollista, että tulette löytämään yhtä ja toista, mistä meillä voi olla vastaisuudessa hyötyä.
Myöhemmin samana päivänä Elk keskusteli mr Weldinin kanssa, joka istui kopissaan ja oli perin huonolla tuulella.
– En ole milloinkaan nähnyt näin röyhkeästi kohdeltavan lainkuuliaista kansalaista ja veronmaksajaa, mr Weldin aloitti, mutta Elk keskeytti hänet.
– Tuollaiset vuodatukset olivat hyvin hienoja siihen aikaan, jolloin sormenjälkiä ei vielä ollut keksitty, Weldin, hän sanoi. – Scotland Yardissa meillä on koko teidän syntiluettelonne, mr Weldin tai Martin tai Cootes tai Eversti Slane tai John B. Sennet tai mikä teidän nimenne lienee.
Mr Weldin purskahti nauruun, sillä hänellä oli huumorintajua.
– Jos joskus, mr Elk, sattuisitte tapaamaan sen herran, joka keksi sormenjäljet, niin kenties ystävällisesti kopautatte häntä päähän minun puolestani.
– Voinhan tuumia asiaa, Elk vastasi, minkä jälkeen hän jätti mr Weldinin hänen yksinäisyyteensä.
Muutamia päiviä myöhemmin Tony istui yhdeksän aikaan illalla miettimässä, menisikö hän klubiin, missä hän tiesi tapaavansa muutamia herroja, joita osakemarkkinoiden viimeaikaiset tapahtumat kiinnostivat, vai palaisiko hän Ascotiin. Mutta puhelin soi, ennen kuin hän oli ennättänyt tehdä päätöstään. Tony meni itse vastaamaan ja tunsi mr Elkin äänen.
– Soitan maalta, komissaari ilmoitti. – Se maksaa minulle yhdeksän penceä. Kun sanon "minulle", niin tarkoitan valtiota. Olisin hyvin mielissäni, jos viitsisitte tulla tänne.
– Missä sitten olette? Tony kysyi.
– Woolwichissa. – Komissaari ilmoitti osoitteen. – Ja luuletteko, että voisitte ottaa mukaanne myös sen nuoren naisen, mr Bräid?
– Lady Frenshamin?
– Niin. Tarvitsen häntä vielä enemmän kuin teitä.
– Mistä on kysymys?
Elk tuntui miettivän, mitä hänen olisi vastattava.
– On kysymys eräästä identifioimisesta. Olemme nimittäin löytäneet erään takin. En olisi vaivannut teitä, ellei asia olisi hyvin tärkeä.
– Mutta kuinka Herran nimessä minä voisin identifioida erään takin?
– Sen saatte tietää tultuanne. Täällä oleva poliisikomissaari kääntyi mr Reefin puoleen, mutta kaikeksi onneksi hän ei ollut kotona. Otatteko siis lady Frenshamin mukaanne?
– Kyllä, jos se on niin välttämätöntä ja jos saan hänet käsiini.
– Vielä eräs asia, mr Braid: täällä sataa. Älkää siis ottako sitä pientä urheiluautoa. Toivottavasti annatte minun ajaa kanssanne takaisin Lontooseen, ja minua inhoittaa suuresti roikkua tuollaisten pikkuautojen takamuksissa. Ei olisi lainkaan hullumpaa, jos ottaisitte Rollsinne – sen suuren punaisen. Sen istuimen alla teillä on usein hopeinen sikarilaatikko.
– Hyvä on, otan siis Rollsin ja sikarilaatikon myös. Vieläpä lupaan täyttääkin sen.
– Jos Coronat eivät sattuisi mahtumaan laatikkoon, niin pankaa ne tavaraverkkoon, mr Braid!
Tony soitti heti Ursulalle ja kertoi hänelle Elkin ehdotuksen.
– Mistä oikeastaan on kysymys, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Elk tahtoo kuitenkin aivan välttämättä tavata sinua. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että teemme pienen retken villiin Woolwichiin?
– Ei suinkaan, päinvastoin! Ursula vastasi. – Tulen heti luoksesi autollani.
– Ei, minä noudan sinut omalla autollani. Elk pyysi, että ottaisin suuren Rolls-vaununi.
Ursula seisoi jo odottamassa häntä, kun hän tuli. Sade oli saavuttanut Lontoon länsipuolen, kun he lähtivät, ja he ajoivat ryöppyävien vesimassojen lävitse, joiden kohina yltyi pahimmilleen heidän tullessaan Blackhearthiin.
Ursula ei ollut tavannut Tonya mr Guelderin vierailun jälkeen, ja nyt hän antoi Tonylle tarkan selostuksen tuosta tapahtumasta. Hänen yllätyksekseen Tony ei torjunut hollantilaisen tarinaa ivallisella naurahduksella.
– Tuollaisia osakkeiden lainaamisia ja vaihtamisia on arvattavasti suoritettu koko ajan, Tony selitti. – Isä raukkasi oli toivottomin liikemies mitä milloinkaan olen nähnyt minkään yhtiön johdossa. Jos syystä tai toisesta syntyisi oikeusjuttu, niin meille kävisi kovin vaikeaksi todistaa, etteivät sinun kaksisataatuhatta osakettasi kenties kuulukin jollekin toiselle. Yhtiön paperit ovat täydellisen sekasorron vallassa, mutta sen olen jo itsekin huomannut, että joukko osakkeita edelleenkin on Reefin nimissä. Oikeastaan juuri minä olenkin syypää siihen, että he esittivät sinulle tuon vaatimuksen. Löysin nimittäin erään osake-erän, jota ei ollut asianmukaisessa järjestyksessä siirretty, ja huomautin siitä Reefille. Siitä tietysti johtui, että heidän aivoissaan syntyi tuo ovela suunnitelma.
– Se on kauheaa, Tony... Ei, ei, en ajattele nyt Juliania. Häntä en enää ota lukuun lainkaan. Mutta Guelder! En voi sanoa, kuinka suunnattomasti hän minua inhoittaa. Hänen silmissään on jotakin, joka...
Tony näki hänen värähtävän ja tarttui hänen käteensä pimeässä.
– Greenwich saa pukeutua suruun Guelderin kunniaksi, jos hän vielä rohkenee häiritä sinua, hän sanoi. – Minun täytyy nähtävästi mennä hiukan keskustelemaan hänen kanssaan kahden kesken.
Hän antoi kuljettajalle muutamia tietä koskevia ohjeita, ja vihdoin he tulivat sille pienelle hiljaiselle kadulle, jonka varrella mr Weldinin huvila sijaitsi.
Elk ja eräs kiiltävään öljytakkiin pukeutunut poliisikonstaapeli sukeltautuivat esiin sateesta.
– Ikävää vaivata teitä tällaisen asian takia, lady Frensham, komissaari sanoi. – Onko proomumies jo tullut – Tämä kysymys osoitettiin jollekin pimeässä seisovalle henkilölle, ja jokin ääni vastasi myöntävästi. -Tätä tietä, lady Frensham. Varokaa portaita!
Hän sytytti taskulamppunsa ja valaisi heille tietä. He menivät lyhyen käytävän lävitse, joka huokui kostean homeen hajua. Käytävän päässä oli ovi, jonka etsivä avasi. He tulivat kolmen keltaisen, himmeän lampun valaisemaan huoneeseen. Lamput oli sidottu nyöreillä kattoparruihin, ja niiden heikossa valossa saattoi erottaa paikan sanomattoman sekasorron. Seinillä oli hyllyjä ja lokeroita, jotka olivat täynnä tummia kääröjä, ja lattialla lojui kookkaita purjekankaisiin käärittyjä paaluja. Tomuisista kattoparruistakin riippui muodottomia myttyjä ja kääröjä.
– Varokaa!
Mr Elk tarttui Ursulan käsivarteen ja opasti hänet kääröjen välitse huoneen toisessa päässä olevaan pieneen konttorikammioon, jonka ainoana kalustona oli vanha kirjoituspöytä tuoleineen, lukuun ottamatta muutamia pölyisiä hyllyjä, jotka olivat täynnä resuisia papereita ja konttorikirjoja. Seinällä riippui vuoden vanha almanakka.
Kirjoituspöydällä oli levällään tumma päällystakki, ja Tony käsitti heti, että heidät oli hälytetty Woolwichiin juuri tuon vaatekappaleen takia.
– En aio ruveta kertomaan teille pitempiä juttuja tuosta Weldin-veikosta, Elk sanoi. – Hän ei muuten liikutakaan minua, vaan komissaari Framea, hän jatkoi ja osoitti pienellä päännyökkäyksellä hauskan näköistä miestä, joka oli seurannut heitä konttoriin. – Weldinin jutusta huolehtii nimittäin komissaari Frame. Tuokaa nyt proomumies sisään.
Komissaari Frame poistui, mutta palasi hetken kuluttua, tuoden mukanaan kookkaan, harteikkaan miehen, jolla oli ahavoituneet kasvot ja harmaa hiustupsu päälaella.
– Odottakaa vielä hetkinen tuolla ulkona, Elk sanoi proomumiehelle, joka peräytyi takaisin kynnyksen taakse. – Ja nyt saatte kuulla, mitä minulla on sanottavana teille. Komissaari Frame löysi tämän takin muiden vaatekappaleiden joukosta, ja me ryhdyimme sitä tutkimaan päästäksemme selville, oliko siinä mitään, mikä olisi viitannut sen omistajaan. Se oli helppoa kuin tanssi. Räätäli oli kirjoittanut hänen nimensä toisen taskun sisäpuolelle, ja hän osoittautui erääksi yhteiseksi ystäväksemme.
– Luulenpa tietäväni, ketä tarkoitatte, Tony virkkoi.
– No, antakaa kuulua! Elk jatkoi. – Me koetimme tavoittaa tuota herrasmiestä...
– Mr Julian Reefiä?
– Aivan niin. Mutta hän ei ollut kotona. Kuitenkin saimme selville, että takin oli täysin rehellisesti ostanut mr Weldin ja yhtä rehellisesti myynyt tuolla ulkona odottava merikarhu. Kauppa on merkitty mr Weldinin kirjoihin. Ja antakaa nyt proomumiehen tulla sisään.
Mies ilmestyi taas huoneeseen. Hän näytti olevan hiukan levoton, sillä hän aavisti sekaantuneensa jollakin merkillisellä tapaa johonkin rikosjuttuun.
– Mikä on nimenne? Elk kysyi.
– Sen olen tietääkseni sanonut jo aikaisemmin, proomumies vastasi syvällä, karhealla äänellä. – Noin viikko sitten tulin virtaa alas proomussani. Seisoin peräsimessä, ja proomu oli tyhjä. Sen nimi on muuten Polly Ann. Olimme vieneet Kingstoniin tiililastin, ja nyt meitä kiskoi takaisin eräs hinaaja-alus. Seisoin kuten sanottu peräsimessä ja torkuin. Myönnän sen mielelläni, sillä olin edellisenä yönä saanut nukkua vain muutaman tunnin. Hinaajahöyryn laivuri antoi höyrypillillä merkin, ennen kuin jouduimme Westminsterin sillan alle. Luulin jonkin laivan olevan tiellä ja ravistin itseni hereille, vaikka olisin aivan hyvin voinut kaikessa rauhassa torkkuakin, sillä me olimme kytketyt erääseen toiseen proomuun. Me siis ajoimme sillan alitse ja olimme juuri selviytyneet siitä, kun jotakin tulla romahti päähäni. Suutuin jumalattomasti, sillä luulin laivurin halunneen kujeilla kanssani. Mutta kun taas sain silmäni auki, niin en nähnyt ketään muita kuin toisen proomun ruorimiehen, ja silloin ymmärsin, että joku oli pudottanut tuon esineen Westminsterin sillalta. Se oli tuo takki. En käsittänyt, mitä olisin tehnyt sillä. Olin aivan liian kookas voidakseni käyttää sitä itse, ja kun se oli jonkin aikaa lojunut kojussani, niin myin sen Zonnerheimille, jolla oli liike Artillery Streetin varrella.
– Se on myös eräs Weldinin nimiä, Elk selitti. – Hänellä oli suuri joukko keräyspaikkoja.
Sitten hän kääntyi proomumiehen puoleen.
– Kiitos kertomuksestanne, hän sanoi. – Poliisi uskoo siihen. Mr Frame kai on saanut osoitteenne? Voihan tapahtua, että vielä kerran tahtoisimme jutella kanssanne.
– Hyvin mielenkiintoinen kertomus, Tony sanoi, – mutta en oikein käsitä, miksi halusitte saada juuri meidät tänne, mr Elk. Minä puolestani en pysty identifioimaan Julian Reefin vaatekappaleita, ja yhtä vähän siihen pystyy luullakseni myös lady Frensham.
Mutta Ursula pystyi siihen kuitenkin.
– Tunnen hyvin tämän takin, hän sanoi. – Olen nähnyt Julianin käyttävän sitä.
Se oli tummansininen kevyt sarssitakki, jollaisia herrat usein käyttävät frakin päällä. Vuori oli silkkiä. Se oli melkein uusi, mikäli Tony saattoi luottaa asiantuntevaan katseeseensa.
– Näyttäkää paperi, Frame, Elk sanoi.
Mr Frame otti taskustaan ohuen paperiliuskan ja levitti sen pöydälle. Se näytti olleen aikaisemmin rypistetty palloksi.
– Lukekaa! Elk sanoi ja osoitti paria riviä, jotka oli kyhätty paperille mustekynällä.
Tony kumartui paperin puoleen ja luki:
"Jo monen vuoden ajan olen ollut sotkeutuneena mielettömiin keinotteluihin. Tunnustan..."
Tony rypisti otsaansa. Sanat tuntuivat tutuilta.
– No? Elk kysyi ja tarkasti hänen ilmeitään.
– Saanko nähdä? Ursula pyysi.
Elk ojensi hänelle paperin, ja Anthony huomasi tytön huulien raottuvan ihmetyksestä.
– Oh, mutta tämähän on...
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan katsoi ihmeissään toisesta toiseen.
– Aivan oikein! Elk nyökkäsi.
– Juuri noinhan isä kirjoitti, ennen kuin... ennen kuin...
Silloin asia selvisi äkkiä myös Tonylle. Samat sanat olivat olleet kirjoitettuina sille paperille, joka oli löydetty pöydältä lordi Frenshamin ruumiin vierestä.
– Tunnetteko käsialan, lady Frensham?
Nuori nainen oli vaiti. Hän tunsi tuon käsialan liiankin hyvin.
– Tunnetteko sitä?
Tytön huulet värisivät.
– En tiedä... Olisin mieluummin sanomatta sitä. Ja mitäpä merkitystä sillä voisi olla? Onko niin kovin tärkeää kysyä juuri minulta, voinko identifioida tuon käsialan, mr Elk?
– Ei, erikoisen tärkeää se ei ole, Elk vastasi hänen sanomattomaksi huojennuksekseen. – On tukuttain ihmisiä, jotka voivat tehdä meille saman palveluksen. Tunnetteko ehkä te tämän käsialan, mr Braid?
Tony luki nuo rivit vielä kerran.
– Kyllä, hän vastasi rauhallisesti. – Se on Julian Reefin käsialaa.
Elk nyökkäsi.
– Aivan kuten luulinkin. Merkillistä! Samat sanat, jotka lordi Frensham kirjoitti, mutta toinen käsiala. Mitä arvelette siitä, mr Braid?
Tony pudisti päätään.
– En ymmärrä koko jutusta mitään, hän vastasi. – Kaikki tuntuu perin ihmeelliseltä.
– Minua tämä seikka ei ihmetytä lainkaan, Elk virkkoi.
Hän otti paperin ja taittoi sen huolellisesti kokoon. Pantuaan sen taskuunsa hän jatkoi:
– Otan sen mukaani Scotland Yardiin. Siellä meitä huvittavat suuresti kaikenlaiset pienet merkillisyydet. Annan teille siitä kuitin, Frame. Se ei kuulu tähän juttuun, vaan erääseen aivan toiseen. Takin tahdon myös saada. Se on hyvin tärkeä.
– Elämä on täynnä sattumia, hän sanoi, kun he taas istuivat autossa ja ajoivat kohti Lontoota. Elk oli sytyttänyt pitkän sikarin ja pakinoi hyväntuulisesti. – Jos kaikesta tästä kirjoitettaisiin kirja, niin kukaan ei uskoisi sitä. Weldinin juttu on suuri juttu, joka ei millään tavalla liity lordi Frenshamin asiaan. Mutta nyt on kuitenkin juuri tämän jutun yhteydessä paljastunut seikkoja, joilla on aika paljonkin tekemistä juuri lordi Frenshamin kanssa. Juuri nyt istuu eräs proomumies perheensä keskuudessa ja kertoo lihavalle eukolleen – lyön vetoa siitä, että hän on hyvin lihava –, kuinka kauheasti poliisi on vainonnut häntä tuollaisen Thamesiin pudotetun takin takia. Ellei hän olisi sattunut viemään tiililastia Kingstoniin, niin meillä ei nyt olisi tätä takkia mukanamme autossa...
– Mitä tuo takki... ja tuo paperi merkitsevät? Ursula kysyi. – Minulle ne ovat aivan käsittämättömiä.
– Kaikki merkitsee jotakin, Elk vastasi vältellen. – Olisiko teillä mitään sitä vastaan, jos ajaisimme Greenwichin kautta, mr Braid? Onhan kyllä parempiakin teitä, mutta päähäni on pälkähtänyt eräs ajatus. Rupeaisitteko mielellänne salapoliisiksi, lady Frensham?
– Se olisi kauheaa! Ursula vastasi vilpittömästi.
Tuo vastaus huvitti mr Elkiä niin suunnattomasti, että hän sai äänekkään naurunkohtauksen.
– Tarkoitin vain tätä iltaa, hän sitten selitti. – Ajattelin, että voisimme kenties pistäytyä katsomassa tuon hollantilaisen asuntoa.
– Asuuko hän Greenwichissä? Ursula kysyi.
– Asuu, ja Greenwich on muutenkin hyvin puoleensavetävä paikka, Elk vastasi. – Olen syntynyt siellä. Olen tietääkseni ainoa ihminen, joka koskaan on syntynyt Greenwichissä. Ainakaan en ole tavannut muita, jotka olisivat syntyneet siellä.
Silloin tällöin hän antoi autonkuljettajalle uuden ohjeen. Auto oli poikennut sivuun pääkadulta ja puikkelehti nyt sokkeloisessa pikkukatujen labyrintissä, kääntyen säännöllisesti oikealle.
– Tuolla on virta!
Elk osoitti kahden ison rakennuksen välistä häämöttävää vedenpintaa, jonka vaiheilla väikkyi sateen lävitse punaisen lyhdyn kajastus.
– Laiva, hän selitti lyhyesti. – Seisoo ankkurissa odotellessaan nousuvettä.
Auto teki lavean kaarroksen ja tuli vihdoin takaisin pääkadulle. Tony ihmetteli, miksi etsivä oli tahtonut poiketa siltä syrjään, mutta Elk ei ryhtynyt selityksiin.
Paljon myöhemmin Tony sai tietää, että komissaari oli tahtonut tehdä tuon mutkan yksinomaan tunnesyistä. Hän oli tahtonut ajaa synnyintalonsa ohitse, jota hän ei ollut nähnyt kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen.
XX
He jättivät taakseen sen ison harmaan palatsin, missä niin monet kuninkaat ovat kuolleet, ja sukeltautuivat taas pikkukatujen sokkeloihin. Vihdoin he tulivat mutkikkaaseen ja tyhjään kujaan, joka oli niin kapea, että siinä tuskin oli kahdelle autolle tilaa toistensa sivuuttamiseen.
– Tässä pysähdymme, Elk sanoi. – Toiset autonkuljettajat tulevat nyt luulemaan, että me kuulumme samaan seuraan.
Tony kumartui katsomaan ulos sateen huuhtelemasta ikkunasta. Kadulla seisoi todella joukko muitakin autoja – jopa sangen isoja autoja lyhdyistä päätellen.
– Guelderillä on vieraita, Elk huomautti. – Tahtoisitteko odottaa täällä hetken?
Hän pujahti pois autosta ja katosi pimeyteen.
– Luullakseni asuinrakennus ja tehdas ovat tuolla vasemmalla, Tony sanoi, vilkaisten taas ulos ikkunasta.
Myös Ursula kumartui katsomaan ja värähti.
– Tämä on kauheaa, eikö olekin? Koko paikka on ikään kuin uhan alainen. Minua oikein paleltaa. Kaikki näyttää niin kammottavalta. Miksi ihmeessä hän asuu täällä?
– Koska hän itsekin on kauhea ja kammottava, Tony vastasi.
Tyttö pelkäsi Tonyn aikovan poistua autosta ja tarttui hänen käsivarteensa.
– Ei, et saa mennä luotani. Katso tuota pientä ovea. Se on kuin jokin vanha vankila. Ikkunoita ei ole lainkaan, ja katulyhdyt riippuvat seinään kiinnitetyistä pidikkeistä. Aivan kuin jossakin vanhaa Lontoota kuvailevassa taulussa. Huh!
– Varmaankin se kuitenkin on sangen kaunis taulu mr Guelderin silmissä, Tony sanoi. – Päivänvalossa tämä paikka muuten näyttää oikein sievältä.
Tony oli nähnyt muutamien hahmojen liikkuvan autojen valokehissä ja työnsi päänsä ulos autonsa ikkunasta. Ne olivat todella autonkuljettajia, kuten tarkkasilmäinen mr Elk oli sanonut. Hän kuiskasi muutamia sanoja omalle kuljettajalleen, joka heti poistui autosta kadulle.
– Tahtoisin kernaasti saada selville, mitä väkeä Guelderillä on luonaan, hän sanoi Ursulalle. – Autonkuljettajat ovat suhteissaan toisiinsa jonkunlaisia vapaamuurareita, ja varmasti oma mieheni tulee antamaan minulle parempia tietoja kuin Elk.
Etsivä tuli nyt takaisin.
– En oikein ymmärrä tätä juttua, hän virkkoi. – Guelder tuntuu pitävän jonkinlaista luentoa. Mutta mihin on kuljettajanne joutunut?
– Olen lähettänyt hänet nuuskimaan tietoomme noiden autojen omistajien nimiä.
– Mainiota! Elk huudahti. – En tahtonut itse ruveta utelemaan, mutta tuollaiset veikot ovat tavallisesti hyvin puheliaita. Greenwichissä on tänä iltana paljon korkeita herroja. Näin kaksi isoa autoa tuolla kauempana, kun ajoimme tänne.
Hetken kuluttua autonkuljettaja palasi, ja hänellä oli yhtä ja toista kerrottavana.
– Useimmat herroista ovat Cityn liikemiehiä, hän ilmoitti.. – Eräs heistä on nimeltään Sleser. Väitetään, että hän on monimiljonääri.
– Sleser! Tony huudahti, ja samassa hän muisti, mitä hän oli kuullut tuosta herrasmiehestä timanttiosakkeiden laskun yhteydessä. – Saitteko kuulla muita nimiä?
Autonkuljettaja mainitsi vielä pari nimeä, joiden omistajat Tony tunsi keinottehjoiksi, jotka olivat valmiit käymään kauppoja millä alalla tahansa. He olivat molemmat tyypillisiä pelaajia, jotka yrittivät hyötyä milloin mistäkin, kaivoksista, kumista, mistä tahansa.
– Kysyttiinkö teiltä, kuka olitte? Tony kysyi.
Hänen kuljettajansa purskahti nauruun.
– Sanoin ajavani vuokra-autoa, joka oli tuonut tänne erään herran Grosvenor Placelta, hän vastasi, ja Tony lausui hänelle vilpittömät kiitoksensa hänen valheellisuudestaan.
Auton täytyi ajaa takaperin päästäkseen pois tuolta kapealta poikkikadulta. Ursula hengähti helpotuksesta, kun he taas olivat tulleet kirkkaasti valaistulle pääkadulle.
– Se oli totisesti kauheaa! hän huudahti. – Sinusta kai olen lapsellinen, Tony. Eikä tämä oikein tapaistani olekaan. Miksi nuo kaikki huomattavat herrat olivat tulleet autoissaan Guelderin luo?
– Maksaisin paljon, jos saisin sen tietää, Tony vastasi. – Onnistuiko teidän päästä sisään taloon, mr Elk?
Komissaari oli kyllä yrittänyt, mutta yritys oli epäonnistunut.
– Kolistin ovea, hän keroi, – ja eräs vanha nainen tuli avaamaan. Hän oli ainakin sadan vuoden vanha. Kenties vielä vanhempikin. Mutta hän ei osannut puhua englantia. Minä puolestani osaan kuusi ranskalaista lausetta ja yritin tulla toimeen niillä, mutta hän tuntui olevan saksalainen tai hollantilainen. Ja hän piti varmuusketjun kiinni koko ajan. Ovenraosta tunkeutui nenääni ruoan hajua. Arvattavasti seurue tulee jäämään illalliselle. Oloni tuntui oikein kamalalta, sillä olenhan ainoa nälkäinen mies koko Lontoossa. Jos tämän jälkeen hyväntahtoisesti kutsuisitte minut illalliselle, mr Braid, niin en voisi koskaan antaa sitä anteeksi itselleni. Kuolisin häpeästä, jos sanallakaan vihjaisisitte aterialle kutsumisesta. Mutta onkohan Kirros sopiva ruokapaikka? Sinne saa mennä arkipuvussa, jos tyytyy istumaan parvekkeella, ja juomia siellä tarjoillaan aina kello yhteen saakka.
– Valitkaamme siis Kirros, Tony sanoi, – ellette mieluummin tule luokseni kotiin.
– Ei, en oikein pidä teidän ruoastanne, mr Elk selitti tyynesti. – Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin poistuisin hetkeksi seurastanne Scotland Yardin kohdalla. Liityn joukkoonne taas neljännestunnin kuluttua lukittuani nämä aarteet johonkin varmaan paikkaan, missä niille ei voi mitään tapahtua.
Elk siis poistui autosta Scotland Yardin synkän oven edustalla, kivenheiton päässä siitä paikasta, missä sininen kesäpäällystakki oli liidellyt sillankaiteen ylitse ja kietonut poimuihinsa erään ällistyneen proomumiehen pään.
Kirros oli täynnä iloisia tanssivia pareja, mutta parveke oli melkein tyhjä, sillä teatterit eivät olleet vielä lopettaneet.
– Merkillinen mies tuo Elk! Tony sanoi mietteissään. – Hänen aivojensa liikahduksista ei voi koskaan päästä selville, vaikka hän näyttääkin olevan maailman avomielisin ihminen.
– Olen hyvin huolissani tuon paperin ja takin takia, Ursula virkkoi. – Minulla on ennakkoaavistus siitä, että jotakin tulee tapahtumaan ja että myös minä tulen kietoutumaan siihen tavalla tai toisella.
Hän oli ollut hyvin vaitehas koko matkan heidän lähdettyään Woolwichistä, ja Greenwichistä lähdettyä hän oli tuskin sanonut ainoaakaan sanaa.
– En tiedä, Tony, mutta tähän kaikkeen kätkeytyy jotakin kammottavaa, hän jatkoi. – Ymmärrätkö sinä tästä mitään?
– Vaikka ymmärtäisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi sitä sinulle, Tony vastasi.
Hän katsoi tyttöä levottomana. Ursula oli kalpeampi kuin milloinkaan aikaisemmin, eikä hän voinut olla huomauttamatta siitä.
– Ei se merkitse mitään, tyttö vastasi. – Kaikki johtuu vain tuosta kauheasta paikasta. Kun olimme lapsia, niin ihmiset sanoivat, että kuljimme oman hautamme ylitse, jos selkäpiitämme karmi jostakin syystä. Ja juuri sellainen tunne minulla oli tuolla kadulla, joka teki niin kauhean vaikutuksen. Eikä se suinkaan johtunut mistään aiheettomasta hermostuneisuudesta. Mr Elk väittää, että minulla on vaistoa. Jos vain olisin rohkaissut häntä, niin varmaankin hän olisi ollut valmis suosittelemaan minua johonkin toimeen Scotland Yardissa.
– Onko Guelder käyttäytynyt sinua kohtaan jollakin tapaa sopimattomasti, Ursula? Pyydän, että sanot sen minulle suoraan.
Ursula pudisti päätään.
– Ei, en voi väittää hänen käyttäytyneen sopimattomasti. Mutta sittenkin, Tony... Kun istuin autossa tuolla kadulla, niin huomasin äkkiä toivovani, että hän olisi kuollut. Sehän on aivan hirveää! En ole milloinkaan elämässäni tuntenut mitään sellaista toista ihmistä kohtaan, eikä minulla kuitenkaan ole siihen varsinaista aihetta. Tietysti hän on inhoittavan matelevainen ja jollakin tapaa limaisen kohtelias, mutta useinhan mannermaalta kotoisin olevat miehet ovat sellaisia. En voi vapautua siitä tunteesta, että vielä joskus joudun kokemaan jotakin kauheaa hänen taholtaan, ja joka kerralla, kun näen hänen pyöreät, typerät kasvonsa, tahtoisin suorastaan lyödä häntä.
Tyttö oikein hengästyi omista sanoistaan. Tony ei ollut milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, niin kiihkeänä ja melkein hurjana. Mutta hän arveli tytön edelleenkin kärsivän isän kuoleman aiheuttamasta iskusta ja koetti rauhoittaa ja rohkaista hänen mielialaansa.
– Sinun täytyy ilmiantaa hänet Elkille, hän sanoi. –Varmasti hän voisi etsiä miehen menneisyydestä jonkin rikoksen...
– Puhu itse herra Elkille, Ursula vastasi ja loi olkapäänsä yli katseen salapoliisiin, jonka pitkä ja hontelo olemus oli ilmestynyt näkyviin.
– Mistä minulle pitäisi puhua? Elk kysyi, istuutuen heidän pöytäänsä.
– Kuulitteko, mitä sanoin?
– Luin sen huulienne liikkeistä. Se on sangen helppoa, kunhan ensin vain oppii sen. Näettekö tuota herrasmiestä, joka istuu tuolla? – Elk osoitti erästä punakkaa miestä, joka istui hyvin kauniin nuoren naisen kanssa eräässä lähipöydässä ja juuri kumartui seuralaisensa puoleen. – Tiedättekö, mitä hän sanoo? Lyön vetoa kolme guineaa, ettette tiedä.
– Jotakin hyvin hellää, siitä olen varma, Ursula vastasi.
– Hän puhuu – kenkämusteesta, Elk sanoi ja katseli tuota paria, joka ei aavistanut joutuneensa tarkkailun kohteeksi. – Aivan niin, selvä juttu! Hän puhuu naiselleen kenkävoiteesta, jota hän käyttää urheilukenkiinsä.
– Ihanko totta?
Elk nyökkäsi.
– Teidän on opittava eräs asia, hyvä neiti, hän sanoi, – se nimittäin, että ihmiset aina sanovat jotakin muuta, kuin mitä heidän odottaisi sanovan. Teidän sanojanne on helppo lukea, sillä te liikutatte huulianne. Useimmat naiset kuitenkin puhuvat nenänsä kautta, enkä minä ole mikään nenästälukija. Mutta mitä teidän pitikään kysyä minulta?
– Miksi ette karkota maasta Guelderiä? Tony vastasi.
– Häntä en tule koskaan karkottamaan, Elk sanoi painokkaasti. – En koskaan, sillä minä pidän Guelderistä. Tahdon pitää hänet läheisyydessäni. Jonakin kauniina päivänä hankin hänelle pienen sievän asunnonkin.
– Sanokaa minulle, mr Elk, Ursula pyysi, – mitä tuo pieni paperi merkitsee, jonka löysitte Julianin päällystakin taskusta? Onko sen merkitys valjennut teille?
– Se merkitsee paljon ja kaikenlaista, Elk vastasi. – Mutta katsokaahan tuota vääräsääristä poikaa, joka tanssii kangaskaupan tytön kanssa! Tuon tytön minä tunnen. Hänen isänsä oli vedonlyönninvähttäjä ja suuri syntinen.
– Niin, niin, mr Elk, mutta mitä merkitsee tuo paperi?
Elk kääntyi Tonyn puoleen.
– Mitä luulette sen merkitsevän? hän kysyi.
Tony epäröi, ennen kuin vastasi.
– Olen päättänyt, etten yritä syventyä siihen asiaan, hän virkkoi.
– Hyvin järkevästi puhuttu, komissaari mutisi.
Tarjoilija tuli ottamaan vastaan tilausta.
– Minulle paistettu pihvi ja iso muna, Elk ilmoitti. Eikä kannata kysyä, haluanko samppanjaa, sillä vastaukseni tulisi kenties olemaan myöntävä. Lääkäri sanoo, että samppanja on minulle hyvin terveellistä, mutta minun on nautittava se kuivana. Oletteko koskaan nähnyt näin merkillistä miestä, miss Frensham?
Yht'äkkiä hänen puheensa laahustava sävy katosi ja hän jatkoi:
– Te kysyitte, mitä tuo pieni paperi merkitsee, miss Frensham. Valitettavasti en voi sanoa teille siitä mitään. Se olisi vastoin ohjesääntöä. Tarvitsen kolme todistusta ennen kuin uskallan avata suuni. Ja kun olen ne saanut, niin luullakseni en tahdo sitä avata. Teidän lienee parasta turvautua sanomalehtiin.
Hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, ja Tony älysi, ettei äskeistä aihetta enää kannattaisi jatkaa.
He lähtivät ravintolasta puoli yhden ajoissa. Sade jatkui entisellään. Ovenvartija, joka tavallisesti seisoi ulko-ovella tarjotakseen sateenvarjoaan autoihinsa meneville vieraille, oli mennyt etsimään jonkun asiakkaan autoa.
– Meidän täytyy kävellä pysäköimispaikalle, Tony sanoi ja auttoi Ursulan ylle hänen sadetakkinsa.
He lähtivät astelemaan kohti toria, missä autot odottivat, ja oikaisivat erään kapean kadun kautta, jonka katkaisi toinen vielä kapeampi. Joku autoilija oli pysähdyttänyt vaununsa siten, että se seisoi poikittain pikkukadulla, jota pitkin he juuri olivat tulossa. He kuulivat koneen hyrinän ennen kuin näkivät itse autoa.
– Minusta tuntuu, Elk sanoi, – että tuo mies...
Pam! Pam!
Autosta sinkosi kaksi salamaa. Jokin mennä vihelsi Elkin vasemman korvan ohitse, ja hän kuuli luodin osuvan erääseen liikekilpeen.
– Senkin roisto! Elk huusi ja pinkaisi juoksemaan kuin sadan metrin kilpajuoksija starttipistoolin pamahdettua.
Hän ei kuitenkaan ennättänyt lähellekään autoa, ennen kuin se jo lähti liikkeelle. Sen vauhti eneni ja eneni, ja vaunu katosi näkyvistä, ennen kuin komissaari oli ennättänyt nähdä sen numeroa.
– Olisipa hauska tietää, oliko tämä tarkoitettu teille vai minulle, Elk virkkoi. – Siitä täytyy ottaa selko. Jos hän yritti metsästää teitä, niin tiedän, kuka hän on. Jos taas oli tarkoitus täräyttää minua, niin minulla on kokonaista kuusikin kappaletta valittavanani.
XXI
Samana iltana Julian seurasi kumppaniaan Greenwichiin. He ajoivat raitiovaunulla, siis kulkuneuvolla, jota mr Reef vihasi enemmän kuin mitään muuta.
– Säästäväisyys pikkuseikoissa, rakas ystävä, mr Guelder sanoi, – on kaiken rikkauden lähde. Kun ensi kerralla tulet luokseni, niin saat ajaa kultaisissa juhlavaunuissa, joita vetävät kultakavioiset valkoiset hevoset. Mutta tällä kertaa saa raitiovaunu riittää.
– Toivottavasti nuo herrat löytävät luoksesi, Julian sanoi. – Arvattavasti heistä tuskin ainoakaan tietää, missä koko Greenwich on.
Mr Guelder ei kuitenkaan yhtynyt hänen epäilyksiinsä.
– Olen antanut heille karttoja ja neuvonut tien tarkoin. Saamme luokseni hyvin loistavan seuran, vai kuinka? Freda tulee kiukustumaan aivan hirveästi. Hän on vihjaissut minulle, että hän tulee matkustamaan takaisin Hollantiin, jos alan pitää vieraspitoja. Vanha Freda on todella huvittava.
– Minkä tähden oikeastaan asut niin kaukana Lontoosta? Julian kysyi, vaikka hän oli kysynyt samaa asiaa jo monesti ennenkin.
– Näetkös, mr Guelder vastasi, – minä pidän meri-ilmasta, jota virta tuo tullessaan. Olen syntynyt veden äärellä. Kotimaassani Hollannissa ei voi kävellä viittä minuuttia putoamatta johonkin kanavaan. Pidän veden hajusta, pidän isoista laivoista, jotka kulkevat virtaa ylös ja alas, ja pienistä venheistä, joita näen iltaisin. Istun väliin katselemassa niitä ikkunastani melkein yökaudet. Näen niiden aivan kuin pieninä rottina hyörivän pitkin rantojen mutkia, ja monena tuollaisena pimeänä tuntina olen nähnyt asioita, jotka muuttaisivat veresi jääksi, rakas ystäväni.
Mr Guelderiin itseensä noilla näyillä ei tuntunut olleen yhtä kauheaa vaikutusta, sillä hänen kasvoillaan loisti ihastunut hymy.
– Greenwich on minulle mitä oivallisin paikka, hän jatkoi. – Etkö käsitä, kuinka helppo tällaisen poliisin vainoaman hollantilaispoloisen – otaksukaamme, että niin on laita – on kadota sieltä jonakin sumuisena yönä niille merien valtateille, jotka johtavat suuren vapaan maailman syliin? Ei mitään satamia, ei tulleja, ei poliiseja, jotka tarkastelevat matkustajien kasvoja heidän kavutessaan laivaan. Vain ihminen itse, meri ja sumu!
Juliania värisytti.
– Saakelin inhoittavaa, ainakin minun mielestäni.
Rex Guelder hymyili taas.
– Mutta miellyttävää minun mielestäni.
– Aiotko livahtaa Hollantiin, jos sinulle tapahtuisi jokin vahinko? Julian kysyi.
Hän kuuli toisen murahtavan tyytymättömästi.
– Hollanti ei ole enää isänmaani! mr Guelder selitti jyrkästi.
Freda oli kaikkea muuta kuin happamalla tuulella. Päinvastoin, hän oli niin rakastettava, että hän jopa toivotti Julianin sydämellisesti tervetulleeksi. Englantia hän kuitenkin puhui sangen alkeellisesti. Hän saattoi aloittaa lauseensa aivan oikein, mutta sitten hän tuntui kadottavan rohkeutensa ja sotkeutui kummalliseen sanojen sekamelskaan, jota ei edes mr Guelder pystynyt tulkitsemaan.
Julian, joka ei ollut milloinkaan aikaisemmin käynyt hollantilaisen kodissa, ihmetteli suuresti siellä vallitsevaa järjestystä ja puhtautta. Missään ei näkynyt ainoaakaan pintaa, jonka kiilto ei olisi ollut todistuksena Freda-eukon ahkeruudesta. Hän tutustui myös tuon kodin kolmeen suojelusenkeliin, mr Guelderin kolmeen valkoiseen kissaan, joiden kokoisia mirrejä Julian ei ollut elämässään nähnyt. Ne istuivat vieri vieressä, aivan kuin ne olisi opetettu tuohon järjestykseen, ja niiden vihreät silmät kiiluivat kilvan.
Päivällistä valmistettaessa he istuivat puolisen tuntia ikkunan ääressä ja katselivat Thamesin jokiliikennettä, jonka hämärä jo oli kietonut vaippaansa. Sytytettyään uuden ja äskeistä vielä huonomman sikarin mr Guelder rikkoi vaitiolon.
– Olisi hyvin suotavaa, jos vihdoinkin voisit selviytyä tuosta Braidista, hän sanoi, – oli aika, jolloin sinulla olisi pitänyt olla pieni ovela nuuskija hänen talossaan, ystäväni. Muistan vielä hyvin ne ajat, jolloin sinulla oli erimielisyyksiä tuon Crostuckin kanssa. Eikö silloin ollutkin mukavaa saada hänen sisäköltään tietää, että mr Crostuck suunnitteli ulkomaanmatkaa?
Julian heitti sikarinpätkänsä ulos avoimesta ikkunasta ja näki sen putoavan virtaan ikkunan alapuolella olevan lahonneen laiturin raosta.
– Sellaisesta tempusta ei juuri ole hyötyä Braidin suhteen, hän vastasi. – Solutin kuitenkin kuukausi sitten hänen luokseen erään miehen – erään palvelijan. Sain maksaa hänen sijoittamisestaan kymmenen puntaa, mutta hän ei ole hyödyttänyt minua ainoankaan shillingin edestä. Valitettavasti Braid ei ottanut häntä mukaansa Ascotiin, mikä seikka tietysti teki hänet vähemmän hyödylliseksi. Hänen tähänastisilla tiedonannoillaan ei ole ollut suurtakaan merkitystä. Ja pahinta on, että Braid näyttää alkaneen epäillä häntä.
Mr Guelder loi kumppaniinsa ihailevan katseen.
– Sinä olet suuri mies, Julian!
– Tuo palvelijalurjus vaikuttaa aivan tylsältä, Julian jatkoi, – hänellä nähtävästi ei ole aivoista tietoakaan. Hän ei ole osannut lainkaan käyttää hyväkseen oivallisia mahdollisuuksiaan. Niinpä Braidilla on makuuhuoneessaan puhelimen sivujohto. Luulisihan olevan sangen helppoa seisoa siellä kuuntelemassa ja painaa mieleensä kaikki, mitä puhutaan työhuoneessa olevasta koneesta.
Julian katsoi kärsimättömänä kelloaan, ja samassa Freda alkoi kattaa pöytää.
Oli jo aivan pimeä, kun vihdoin ensimmäinen vieras saapui ja opastettiin mr Guelderin avaraan salonkiin. Toinen ja kolmas tulivat heti hänen jälkeensä, mutta sitten täytyi taas jonkin aikaa odottaa, ennen kuin neljäs ja viides yhdessä saapuivat. He muodostivat leikkiä laskevan ja monenlaisia epäilyksiä hautovan kokoelman ovelia herrasmiehiä, mutta kun keskustelu siirtyi siihen kokeeseen, jota he olivat tulleet katsomaan, niin ei kuitenkaan kukaan heistä voinut kieltää, etteikö onnistumisen mahdollisuuksia olisi ollut olemassa.
– Olen usein miettinyt tätä asiaa, virkkoi mr Sleser, lihava häränniskainen miljoonamies. – Tiedän, että valkoisia timantteja voidaan muuntaa keltaisiksi X-säteiden avulla, ja olen aina ihmetellyt, eikö yhtä hyvin voitaisi ottaa keltaista timanttia, jonka arvo on tuskin kymmenettä osaa sinivalkoisen kiven arvosta, ja poistaa jollakin tavalla sen keltaista väriä.
Mr Guelder kumarsi juhlallisesti.
– Sitä ei ainoastaan voida tehdä, hän sanoi, – vaan se on jo tehty.
– Mikä merkitys tällä keksinnöllä on teille, lukuunottamatta sitä, mitä voitte ansaita osakemarkkinoilla? eräs toinen kysyi, kääntyen Julianin puoleen.
– Nytkö heti? Julian virkkoi. – Minulla on kassakaapissani viidentoistatuhannen punnan arvosta värillisiä kiviä, jotka on kerätty kaikkialta Euroopasta. Luullakseni olemme maksaneet niistä paljon enemmän, kuin mitä niistä tällä hetkellä kannattaisi maksaa, mutta emme kuitenkaan murto-osaakaan siitä, mihin niiden arvo tulee nousemaan sitten, kun olemme muuntaneet ne valkoisiksi timanteiksi.
– Ja te voitte sen todella tehdä? mr Sleser kysyi, ja hänen harmaat silmänsä suuntasivat tutkivan katseen hollantilaiseen.
– Se on jo tehty, mr Guelder vastasi, ja hänen kasvonsa olivat pelkkänä hymynä. – Saatte itse nähdä.
Sleser mutisi jotakin ja asettui mukavampaan asentoon nojatuolissaan.
– Jos keksintönne on vakuuttelujenne mukainen, hän sanoi, – niin se tulee merkitsemään vallankumousta osakemarkkinoilla. Se aivan yksinkertaisesti tietää sitä, että tuhannet kivet, jotka on halkaistu ja myyty pilkkahintaan, muuttuvat kilpailukykyisiksi valkoisten kivien kanssa. Kivenne, joista olette maksaneet viisitoistatuhatta puntaa, muuttuvat sadantuhannen arvoisiksi. On muuten sangen merkillistä, että muutamilla kaikkein suurimmista löydetyistä timanteista on keltainen vivahdus.
Hän loi katseensa miettiväisenä mattoon ja imi tuokion vaieten sikariaan.
– Tämän keksinnön seurauksena tulee olemaan paniikki, hän sitten virkkoi. – Maailman eri kolkilla on varmasti olemassa satojatuhansia keltaisia timantteja, jotka nyt muuttuvat yhtä arvokkaiksi kuin Kimberleyn parhaat sinivalkoiset kivet. Olen miettinyt asiaa ja laskenut, että jalokivien timanttiyhtiöiden osakkeet tulevat laskemaan ainakin viidelläkymmenellä prosentilla... Sulkekaa ovi, Reef, ja sanokaa tuolle eukolle, ettei hän saa tulla sisään, ennen kuin olemme lopettaneet keskustelumme.
– Hän ei tule sisään, Guelder ilmoitti jyrkästi, – eikä hän sitä paitsi edes ymmärrä englantia.
– Ehdotukseni on tämä, Sleser jatkoi. – Jos koe onnistuu minun ja ystävieni tyydytykseksi, niin ryhdymme toimenpiteisiin nyt heti ja perustamme pienen yhtiön, jota voimme nimittää esimerkiksi Valkoiseksi Syndikaatiksi. Tärkeintä on, että sitten vakuuttavasti ilmoitamme yleisölle luottavamme tähän uuteen keksintöön. Pidän selviönä, että kaikki täällä olevat ovat halukkaat merkitsemään osakkeita. Pääoman ei tarvitse olla suuri. Me perustamme tehtaamme jonnekin etelärannikolle ja poimimme johtokuntaan muutamia mahdollisimman ylhäisiä nimiä, jotta yrityksemme näyttäisi vähän muhkeammalta. Siihen mennessä otamme huostaamme de Mesnen osakkeet – aloitamme jo huomenna – ja painamme niiden hinnat olemattomiin. Huomenna puolenpäivän aikaan lähetämme tiedoituksen sanomalehdille ja annamme hiukan tietoja keksinnöstämme. On parasta, että valokuvautatte kivet, niin että voimme lähettää lehdille niiden kuvat. Seuraavana päivänä annamme yleisölle tietoja uudesta yhtiöstämme. Ylihuomenna timanttiosakkeita luullakseni jo voidaan ostaa sellaisiin hintoihin, jotka tekevät meille mahdolliseksi "harjaamisemme" suorittamisen, ja sitten voimme vetäytyä pois markkinoilta suuret voitot taskuissamme.
Hän nousi ja puhdisti polvistaan sikarintuhkan, jota oli niille varissut.
– Ja nyt menkäämme tarkastamaan merkillistä keksintöänne, mr Guelder. Minusta alkaa tuntua, että se on huijausta – tai että kuljen unissani.
XXII
Mr Guelder avasi "tehtaansa" punaisen teräsoven ja meni edellä sisään. Hän pysähtyi huoneen toisessa päässä olevan penkin luo, jonka viereen oli asetettu kuusi tuolia vieraita varten. Sitten hän ojensi vieraittensa tarkasteltavaksi keltaisen timantin, joka kulki kädestä käteen ja todettiin niin keltaiseksi, että se melkein vaikutti ruskealta.
– Tulen kohdistamaan kokeiluni tähän timanttiin, hyvät herrat, mr Guelder ilmoitti. – En ole vielä milloinkaan käyttänyt kokeissani näin isoa timanttia. Olen valinnut sen siksi, että sen muoto on sangen erikoinen ja että toivon sen huomattavan korkean säteentaittamiskyvyn auttavan minua saavuttamaan parhaan mahdollisen tuloksen.
Hän väänsi koskettimiaan ja pani timantin agaattimaljaan. Vieraat asettuivat piiriin hänen ympärilleen ja seurasivat jännittyneinä hänen puuhiaan, kunnes koneesta lennähti heidän kasvojaan kohti räiskyvä sininen kipinäryöppy.
– Älkää olko millännekään, ei se mitään merkitse, mr Guelder virkkoi, kun katselijat vähän pelästyneinä peräytyivät.
Hän otti eräästä teekupista lusikallisen valkoista jauhetta ja alkoi sirottaa sitä timantin päälle, kunnes se kokonaan peittyi näkyvistä, minkä jälkeen hän kohdisti tuohon massaan voimakkaan sähköpommituksen.
– Mitä tuo sininen valo merkitsee? joku vieraista kysyi, ja mr Guelder syventyi pitkään teknilliseen selitykseen, joka oli useimmille pelkkää hepreaa.
Osana koneistosta oli myös valkoisella taululla ja yhdellä ainoalla osoittajalla varustettu kello, ja sähkövirran vaikutuksesta osoittaja alkoi liikkua.
– Vielä nykyisellään ei ole mahdollista määrätä aikaa aivan tarkoin, mr Guelder selitti, – mutta kohdakkoin saan valmiiksi pienen mittarin, joka heti ilmoittaa minulle hetken, jolloin pieni kiveni on niinsanoakseni valmiiksi paistunut. Timantin valkoisuusaste ja hohde, niinkuin tiedätte, riippuu lämpömäärästä.
Hän esitti heille pienen kokeen. Hän otti valkoisen safiirin, jonka hän hautasi hiekkaan ja kuumensi sen sitten sähköllä. Hetken kuluttua hän tarttui kiveen pinsetillään. Safiiri säteili nyt oikean timantin harvinaista hohdetta.
– Mutta, ah, se katoaa, hän sanoi alakuloisesti. – Muussa tapauksessa olisin rikas mies, sillä ainoastaan pätevä asiantuntija voi erottaa tämän kiven oikeasta.
Kyllästyneinä istumaan vieraat alkoivat tarkastella "tehtaan" nähtävyyksiä, ja mr Guelder näytteli heille erinäisiä valmistavia keksintöjä, jotka vähitellen olivat johtaneet hänet hänen suureen kokeeseensa.
– Te tietysti käsitätte, että tuleva suuri yhtiö tulee ostamaan teiltä koneenne, Sleser sanoi. – Me luonnollisesti haluamme itse suorittaa värin muuntamisen. Pelkkään keksintöön luulisin jo kätkeytyvän pari miljoonaa, mihin lisäksi saadaan laskea keinottelun tuottama voitto.
Mr Guelder ei vastannut mitään. Häntä oli jo suorastaan alkanut huvittaa se, ettei kukaan ollut ottanut puheeksi hänelle kuuluvaa hyvitystä. He keskustelivat koneesta, aivan kuin se jo olisi ollut heidän.
Aina liikemiesmäisesti ajatteleva mr Sleser huomasi tämän laiminlyönnin ja vei muut toverinsa vähän sivummalle.
– Meidän täytyy antaa miehelle jokin runsas pyöreä summa korvaukseksi, hän sanoi, – ja lisäksi tietysti on välttämätöntä, että hänelle annetaan myös yhtiön osakkeita.
Guelder kutsuttiin heidän luokseen. Hän käyttäytyi hyvin vaatimattomasti, melkeinpä nöyrästi ja otti kiitollisena vastaan sen kahdenkymmenentuhannen punnan tarjouksen, joka hänelle tehtiin. Mutta lisäksi hän tulisi saamaan myös osakkeita, paljon osakkeita tulevassa yhtiössä.
Silloin tällöin vieraat palasivat mr Guelderin kehräävän koneen luokse ja katselivat uteliaina sitä pientä jauhekasaa, joka peitti alleen mittaamattoman omaisuuden peruskiven. Eräs vieraista, joka oli asettunut ikkunan ääreen, josta oli näköala virralle, huomautti siitä, kuinka helppoa täällä olisi tehdä murha ja antaa ruumiin kadota. Hän avasi ikkunan ja katsoi ulos. Sade valui maahan virtanaan. Kauempana väikkyivät valot toiselta rannalta.
– Jumaliste, sulkekaa ikkuna! Sleser huusi hermostuneena. – Älkääkä puhuko murhista. Tämä on muutenkin vähän liian synkkä paikka. Mikä tuo on?
Huoneen toisessa päässä vallitsevassa pimeässä oli alkanut kiilua kaksi vihreätä silmää.
– Pikku kissani vain! mr Guelder nauroi.
Sitten hän vihelsi, ja ison kissan kummitusmainen hahmo alkoi hitaasti lähestyä. Eläin pökkäili päätään isäntänsä jalkoihin ja kerjäsi hyväilyä.
– Uh! Rupesin melkein pelkäämään! mr Sleser virkkoi, pyyhkäisten nenäliinallaan hikistä otsaansa ja katsellen hermostuneesti ympärilleen.
– Miksi Herran nimessä ette ole sijoittanut laboratoriotanne jonnekin kaupungin länsiosiin? hän sitten kysyi. – Koko tässä paikassa on jotakin kammottavaa. En lainkaan ihmettelisi, vaikka täällä olisi todella tehtykin murhia.
Samassa hän huomasi ison kissan jäykistyvän ja sen karvojen pörhistyvän, minkä jälkeen eläin vihaisesti muristen syöksyi huoneesta kuin salama ja katosi pimeyteen.
– Ei se merkitse mitään! mr Guelder selitti ja huitaisi kädellään. – Sen ystävillä vain on vähän vaivalloista hommaa tuolla alhaalla venhevajassa. – Hän osoitti lattiaa. – Rottia, paljon rottia! Satoja miljoonia, ja kun pieni kissa joutuu taistelussa vaaraan, niin se huutaa veljeään avuksi. Siinä kaikki.
Mr Sleser kuivasi kaulansa kauluksen alta ja loi levottoman katseen pimeyteen.
– Inhoittavaa! hän huudahti paksulla äänellä. – Mutta jatkakaamme nyt. Kuinka kauan se vielä kestää?
– Timantti on pian valmis, mr Guelder vastasi.
Hän vilkaisi osoittajaa ja sen jälkeen erästä pientä kojetta, joka muistutti volttametriä. Sitten hän otti esiin kellonsa.
– En oikein tiedä, hän virkkoi hiukan epäröiden. – Se on joko valmis juuri tällä hetkellä tai sitten se ei tule valmiiksi milloinkaan. Jos tämä koe epäonnistuu, hyvät herrat, niin meidän on yritettävä uudestaan. Tieteessä ei koskaan saavuteta välittömiä tuloksia.
Hän otti pienen posliinimaljan ja kaatoi siihen hyvin varovaisesti paksua nestettä pullosta, joka oli varustettu myrkkyaineen etiketillä. Sitten hän karisti pinsetillään jauheen pois timantin päältä ja pudotti kiven maljassa olevaan nesteeseen.
– Vain minuutti vielä! hän sanoi käheästi.
Tuo minuutti vaikutti tunneilta. Syvässä hiljaisuudessa kuului vain katselijain jännittynyt hengitys. Guelder oli katkaissut virran, ja koneen surina oli lakannut. Hän pisti pinsetin maljaan.
– Ottakaa tuo liina, olkaa hyvä.
Hän osoitti pientä keltaista pölyriepua, ja mr Sleser totteli hänen kehoitustaan.
– Nyt!
Hän tarttui pinsetillään timanttiin ja heitti sen nopeasti rievulle, jota pidettiin valmiina.
– Pyyhkikää se pian!
Sleser noudatti käskyä.
– Katsokaa nyt!
Miljoonamies tuijotti sitä pientä esinettä, joka hänellä oli kädessään. Se ei enää ollut tummankeltainen timantti. Hänen kädessään oli kivi, joka välkkyi puhtainta sinivalkoista hehkua.
– Hyvä Jumala! hän kuiskasi ja vei kiven valon alle.
– Tuleeko sen väri säilymään?
Mr Guelder hymyili.
– Ikuisesti! hän vastasi painokkaasti.
Koe oli päättynyt. Hän otti kiven ja vei sen salonkiin, missä valo oli parempi. Kirjoituspöydälleen mr Guelder oli asettanut päivänvalolampun, jonka ääressä vieraat päät yhdessä syventyivät tarkemmin tutkimaan tuota ihmeellistä jalokiveä.
– Se on valkoinen timantti. Siitä panen vaikka pääni pantiksi!
– Voitteko antaa sen haltuuni kahdeksikymmeneksineljäksi turmiksi? Sleser kysyi.
Mr Guelder kohautti olkapäitään.
– Saatte sen vaikka kahdeksikymmeneksineljäksi vuodeksi, hän vastasi. – Kun se oli keltainen, niin sen arvo oli sata puntaa.
– Ja nyt, kun se on valkoinen, sen arvo on tuhat puntaa, Sleser selitti käheästi. – Olen varma siitä, että voin myydä sen tuhannesta punnasta. Uskomatonta kerrassaan!
Ovelle koputettiin. Mr Guelder avasi.
– Mitä nyt? hän kysyi kärsimättömästi, kun Freda pisti päänsä sisään.
– Tuhma puhelin vain on soinut kokonaisen tunnin, eukko selitti tyynesti. – En ymmärrä englantia, mutta he kysyvät mr Reefiä.
Mr Guelder tavoitti Julianin katseen ja viittasi hänelle.
– Puhelimeen! hän sanoi, minkä jälkeen hän hiljaa hsäsi: – Mitä nyt sanot minusta? Enkö ole tiedemiehenä taitavampi kuin kaikki muut yhteensä? Eikö koko maailma tule pian puhumaan Rex Guelderistä?
– Sinä olet ihmeellinen! Mutta kuka tahtoo puhutella minua?
– En tiedä. Seuraa Fredaa.
Oltuaan poissa viisi minuuttia Julian lähetti Fredan hakemaan mr Guelderiä. He kuiskuttehvat keskenään hetken porraskäytävässä, ja heti sen jälkeen Julian poistui talosta.
– Minne Reef katosi? joku kysyi, kun hollantilainen ilmestyi takaisin salonkiin.
Mr Guelder selitti, että Julian oli kutsuttu pois jonkin tärkeän asian takia. Mitään tarkempia selityksiä hän ei antanut. Eihän ollut välttämätöntä eikä viisastakaan mennä kertomaan, että Julian parhaillaan ajoi mr Guelderin urheiluautossa takaa erästä Rollsia, tai mikä tuon takaa-ajon tarkoituksena oli.
XXIII
Tony saattoi Ursulan Hampsteadiin ja ajoi sitten Elkin seurassa kotiinsa. Hän oli matkalla hyvin miettiväinen.
– Tämä on todella hyvin kummallista, hän sanoi, – mutta, kuten kai jo olen kertonutkin teille, minua on viime aikoina varjostettu. Kerran käännyin ja yritin saada miehen käsiini. Jos olisin onnistunut, niin olisin antanut hänelle tuntuvan selkäsaunan.
– Siinä tapauksessa teidät olisi otettu kiinni ja heitetty torniin, Elk vastasi tyynesti. – Vaikka olettekin miljoonamies, niin ei teillä silti ole oikeutta käydä rökittämään etsivän poliisin jäseniä.
– Mitä sanottekaan? Tony huudahti ihmeissään, sillä hän ei ollut uskoa korviaan.
– Niin, eräs miehistäni oli pantu vartioimaan teitä, mr Braid, ja teitä vartioidaan yhä. Minä, nähkääs, olen vähän niinkuin pelännyt, että te voisitte jonakin kauniina päivänä tehdä itsemurhan, ja koska olette niin hauska mies, niin ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin.
– Tarkoitatteko todella, että minua on varjostanut joku...
– Etsivä, aivan niin. Todella aivan niin. Hän oli takanamme äskenkin, kun tulimme ravintolasta. Mutta tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa, mr Braid: tiesikö kukaan, että tulisitte lähtemään Woolwichiin tänäiltana tai miksi lähditte sinne?
Tony pudisti päätään.
– Ette siis maininnut siitä kenellekään? Ettekä soittanut kenellekään?
– Soitin vain lady Frenshamille.
– Eivätkä palvehjannekaan tietäneet mitään?
– Minulla on vain yksi palvelija, jonka nimi on Lein. Hän ei ole erikoisen taitava, ja olenkin jo sanonut hänet irti. Hän kyselee vähän liian paljon.
– Lein, Elk toisti miettiväisenä. – Näin hänet samana iltana, jolloin kävin luonanne ennen Stewards Cup-kilpailua. Onko hän ollut kauankin luonanne?
– Vain kuukauden, Tony vastasi. – Hänellä oli erittäin hyvät suositukset.
– Voiko joku kuunnella, kun puhutte puhelimessa?
Tony hymyili.
– Jos joku seisoisi oven takana kuuntelemassa, niin hän kyllä kuulisi, mitä sanon, mutta... Oh, jumaliste! Sivujohto!
Ja hän kertoi mr Elkille makuuhuoneessaan olevasta koneesta.
– Jos joku kuuntelisi siellä, niin hän tietysti voisi kuulla, mitä molemmissä päissä sanotaan. En ole tullut ajatelleeksi sitä ennen.
– Tulen kanssanne sisään ja puhun pari sanaa mr Leinin kanssa, etsivä ilmoitti.
– Luullakseni mies kuitenkin on täysin rehellinen, Tony aloitti, mutta Elk keskeytti hänet.
– Kukaan ei ole täysin rehellinen, hän sanoi. – Tuskin olen täysin rehellinen itsekään, ettekä tekään ole täysin rehellinen. Ja voinpa lyödä vaikka vetoa siitä, että tuolla Leinillä on kaikenlaisia syntejä omallatunnollaan.
Joutuessaan silmätysten sen hermostuneen nuoren miehen kanssa, joka tuli huoneeseen Tonyn soitettua, hän ei kuitenkaan voinut havaita hänessä mitään rikollista. Hän ei tuntenut häntä, ja kuitenkin hänellä oli loistava muisti. Mutta useimmat rikolliset eivät olekaan tunnettuja, kuten hän myöhemmin selitti. Poliisin kirjoissa heistä on vain pieni murto-osa.
– Missä palvelitte ennen kuin tulitte tänne? Elk kysyi.
Mies epäröi vähän liian kauan.
– Lordi Ryslipin luona.
Elk tiesi lordi Ryslipin hallituksen virkamieheksi, joka ei ollut käynyt Englannissa viiteen vuoteen.
Hän teki vielä yhden kysymyksen. Palvelija alkoi kierrellä ja tuli vähän nenäkkääksi.
– Jos olette hävytön, Elk sanoi tyynesti, – niin heitän teidät ulos ikkunasta. Kuka on lähettänyt teidät tänne? Miksi kuuntelitte minun ja mr Braidin puhelinkeskustelua tänä iltana? Ja ellette kerro, kenelle sitten soititte, niin heitän teidät kylmään kellariin ja annan teidän paleltua siellä kuoliaaksi.
Mies vastasi ivalliseen sävyyn, ja hetken kuluttua hän sai poistua huoneesta.
– Syyllinen, Elk julisti, – mutta en oikein tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä hänelle. Ennen vanhaan, jolloin meillä oli kidutuskammioita Towerissa, olisimme voineet puristaa hänestä koko joukon mielenkiintoisia uutisia, mutta nyt ei Englannissa ole lupa käyttää edes kolmatta astetta. Mutta ehkä puhelinkeskus voi kertoa minulle jotakin.
Hän hyppäsi pystyyn kuullessaan portin paukahtavan kiinni. Ovelta hän kuitenkin palasi takaisin.
– Alan nähtävästi tulla harkitsemattomaksi vanhoilla päivilläni, hän sanoi. – Enhän voi syyttää tuota veikkoa mistään. Saan muuten varmasti hänet käsiini, jos sattuisin tarvitsemaan häntä. Saanko käyttää puhelintanne, mr Braid?
Hän puhui kymmenen minuuttia kontrollöörin kanssa.
– Hän siis oli soittanut Greenwichiin? Tony kysyi, sillä hän oli kuullut osan keskustelusta.
– Niin. Guelderin taloon. Kontrollööri ei luonnollisesti tietänyt, mistä he olivat puhelleet, mutta joka tapauksessa näyttää täysin selvältä, että tuo nuori mies on Julian Reefin kätyri. Muistatteko, mitä sanoin puhelimessa? Mainitsin jotakin takista?
Tony nyökkäsi.
– Siinä se! Mainitsin myös mr Julian Reefin nimen? Lyonpa vetoa, että mainitsin. Ja siitäkin voin lyödä vetoa, että Lein-veikko on etsinyt häntä kautta koko Lontoon. Hänellä on ollut neljä puhelua teidän lähdettyänne Woolwichiin. Tämä tällainen kuuluu mr Reefin tavallisiin temppuihin... Uskokaa pois, hän on koettanut käyttää sitä ennenkin.
Ja mr Elk kertoi Julianista kaikenlaista, mitä Tony ei ollut ennen kuullut. Ne eivät olleet kovinkaan kauniita kertomuksia. Viimeinen niistä oli suorastaan likainen.
– Voin vakuuttaa teille, komissaari jatkoi, – että tämä salapoliisinhomma on oikein hauskaa ja mukavaa. Me tiedämme ihmisistä paljon enemmän, kuin mitä he luulevat tai toivovat meidän tietävän. West Endissä on herroja, jotka tulisivat harmaapäisiksi, jos he aavistaisivat, mitä Scotland Yard ajattelee heistä. On kyllä mahdollista, ettemme koskaan tule sieppaamaan heitä, koska he eivät ole tehneet mitään sellaista, minkä vuoksi ihmisiä voitaisiin siepata. Puolet maailman synneistä on laillisia syntejä, ja noihin laillisiin synteihin kuuluvat juuri kaikkein pahimmat. Voin todistaa sen.
Anthony Braid vietti unettoman ja levottoman yön. Kello neljältä aamulla hän nousi ja meni katsomaan kadulle makuuhuoneensa ikkunasta. Sade jatkui entisellään, ja harmaassa aamuvalossa hän näki lujatekoisen miehen, joka seisoi eräässä porttikäytävässä piippuaan imeskellen. Tony arvasi, että mies oli hänen "varjonsa" ja lähetti hänelle kädellään iloisen tervehdyksen, johon mies vastasi. Tonyllä oli pukeutumishuoneessaan sähkökeittiö ja kaikki kahvinkeittoon tarvittavat laitteet. Jostakin syystä, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen, hänen ajatuksensa palautuivat tavan takaa Ursula Frenshamiin.
Hänet oli vallannut epämääräinen levottomuus tytön takia. Kenties se johtui edellisen illan murhayrityksestä.
Hän joi kahvinsa ja pukeutui. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli kadulla. Etsivä tuli tervehtimään häntä.
– Tänään olette hyvin aikainen, mr Braid, hän sanoi.
– Aion ajaa Hampsteadiin. Tahdotteko ehkä tulla mukaan?
– Kai minun täytyy, kuului hyväntahtoinen vastaus. – Olen iloinen siitä, että mr Elk kertoi teille kaikki, sillä ellette pahastu, niin voin sanoa teille, että olette ollut hiukan vaivalloinen, mr Braid. Teidän varjostamisenne on ollut hiton mutkikasta hommaa.
Hän seurasi Tonya autovajaan, josta he yhdessä vetivät ulos Tonyn kahdenistuttavan auton.
– Onko teillä jotakin erikoista asiaa Hampsteadiin, mr Braid? etsivä kysyi, kun auto oli saatu käyntiin.
– Ei mitään erikoista, Tony vastasi syyllisyytensä tuntien.
Hän tunsi olevansa kovin mieletön eikä rohjennut ilmoittaa vieressään istuvalle miehelle matkansa tarkoitusta.
He kääntyivät Regents Parkiin, jonka portit juuri oli avattu. Heidän sivuuttaessaan Avenue Roadin kanavan sillan Tony huomasi sillalla miehen, joka nojasi rautakaiteeseen ja tuijotti itsepintaisesti veteen. Hän olisi voinut vaikka vannoa tuntevansa hänet. Mies oli pukeutunut avaraan sadetakkiin, jonka kauluksen hän oli kääntänyt korville. Aamuvirkkuja autoilijoita kohtaan hän ei osoittanut vähäisintäkään mielenkiintoa. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä, mikä tuntui Tonystä sangen epäilyttävältä.
Sillan toisella puolella seisoi odottamassa pitkä urheiluauto, joka oli asetettu niin sivulle, ettei hän olisi voinut nähdä sen numeroa pysähdyttämättä omaa autoaan ja poistumatta siitä mennäkseen tarkastamaan lähempää tuota numeroa.
– Näytti mr Guelderiltä, etsivä sanoi.
– Niin minustakin. Tunnetteko hänet?
– Olen nähnyt hänet. Eikö se ollut hänen autonsa? Huomasitteko eilen illalla sen toisen auton, sir?
Tony pudisti päätään.
– En minäkään, mutta päättäen siitä korkeudesta, miltä mies ampui, voisin vannoa, että hän istui samanmallisessa urheiluautossa kuin tuo äsken näkemämme. Ampuja ei kuitenkaan voinut olla mr Guelder. Hän nimittäin oli sillä hetkellä kotonaan.
– Mistä sen tiedätte? Tony kysyi.
Etsivä hymyili.
– Scotland Yardissa me noudatamme tarkoin mr Elkin menettelytapoja, joiden mukaan asiat aina on mahdollisimman perusteellisesti tutkittava. Ja me tutkimme ja saimme selville tämän asian jo aikoja ennen kuin te menitte sänkyynne, mr Braid.
He ajoivat valtakatua pitkin Heathiin ja kääntyivät sille kadulle, jonka eräässä kulmassa Ursulan talo sijaitsi. Tony poistui autostaan ja kiersi talon kaksi sivua. Hän tiesi, missä Ursulan ikkunat olivat. Ne olivat auki. Ihmeekseen hän huomasi valojen palavan, ja kun hän jatkoi matkaansa ja tuli portille, niin hän näki, että myös halli oli valaistu. Kello oli neljännestä yli viiden. Palvelijattaretkin nousivat vasta parin tunnin kuluttua.
Hän pysähtyi ja epäröi, mutta samassa hän kuuli Ursulan äänen huutavan häntä. Hän kääntyi nopeasti ja näki tytön tulevan alas täysin pukeutuneena.
– Kas vain, tässä siis syy, miksi et vastannut, kun soitin sinulle, Ursula sanoi.
– Miksi ihmeessä olet noussut näin aikaisin? Tony ihmetteli.
Ursula purskahti nauruun.
– Minut herätettiin kello kahdelta ottamaan vastaan erästä kosintaa, hän vastasi, – enkä tietystikään voinut sen jälkeen enää nukkua. Ja hyvä onkin, etten nukkunut, sillä sama herrasmies, joka kosi minua puhehmessa, on marssinut edestakaisin taloni edessä päivänkoitosta lähtien.
Tony loi häneen kysyvän katseen.
– Eihän se vain ollut – Guelder? Mahdotonta, sehän olisi liian mieletöntä!
– Se oli Guelder! tyttö vastasi.
Sitten hänen äänensä ja itsehillintäkykynsä pettivät. Seuraavassa hetkessä hän lepäsi Tonyn sylissä ja nyyhkytti:
– Oh, Tony, se on niin kauheaa! Niin kauheaa!
XXIV
Kesti kotvan, ennen kuin tyttö oli riittävästi rauhoittunut voidakseen kertoa, mitä oli tapahtunut. Hän oli kuullut puhelimen soivan ja luullut, että häneltä tahdottiin tiedustella jotakin, mikä oli yhteydessä heidän käyntinsä kanssa Woolwichissa. Mutta hän olikin kuullut mr Guelderin äänen.
– Hän oli hyvin kohtelias ja pyyteli tuhannesti anteeksi, niin etten voinut oikein hyvällä omallatunnolla panna kuulotorvea pois, ennen kuin olin saanut kuulla, mitä hän halusi. Luulin asian koskevan Juliania. Mutta samassa hän yht'äkkiä puhkesi mitä hurjimpiin valoihin ja vakuutuksiin. Hän sanoi olevansa miljoonan tai ehkä kahdenkin arvoinen. En muista niin tarkkaan. Vuoden kuluessa hänestä tulisi Englannin rikkain mies, ja hän rakennuttaisi itselleen palatsin, missä hänen sydämensä valittu saisi hallita kuin kuningatar. En ymmärtänyt kaikkea, mitä hän puhui. Väliin hän sitä paitsi puhui hollantiakin, ja minun oli mahdotonta saada selkoa hänen sanatulvastaan. Mutta sitten kesken kaiken hän kosi minua. Seisoin aivan kivettyneenä enkä kyennyt saamaan sanaakaan suustani. Hän sanoi rakastaneensa minua aina siitä asti, jolloin hän oli nähnyt minut ensimmäisen kerran. Oh, se oli kauheaa! Vihdoin tulin sen verran tuntoihini, että panin kuulotorven pois. Mutta tietenkään en voinut enää ajatellakaan nukkumista.
Päivänkoitteessa vilkaisin kadulle ikkunasta, ja silloin sain kauhukseni nähdä hänen astelevan edestakaisin talon edessä. Hänkin näki minut ja lähetti minulle lentosuukon. Hänen täytyi olla humalassa.
Tony muisti sillalla näkemänsä miehen.
– Se siis oli sittenkin Guelder, hän sanoi.
– Oletko ehkä nähnyt hänet? Ursula kysyi nopeasti.
Tony Braid kertoi, mitä etsivä ja hän olivat havainneet Avenue Roadin sillalla.
– Luulenpa melkein, että ajan takaisin ja ehdotan mr Guelderille pientä keskustelua, hän sanoi.
Mutta Ursula tarttui hänen käsivarteensa:
– Sen saat luvan jättää tekemättä! En tahdo, että rupeat riitelemään. Tuossa miehessä on jotakin sanomattoman inhoittavaa, ja juuri hänen läsnäolonsa tunsin koko ajan Greenwichissä. Oli kuin jokin saastainen henki olisi leijaillut tuon paikan yläpuolella. Jos hän joskus koskee minuun, niin luulen, että kuolen.
– Jos hän koskee sinuun, niin minä puolestani luulen, että hän kuolee, Tony virkkoi uhkaavasti.
Palvelijatar toi sisään kahvia ja korppuja, ja heidän istuessaan hauskassa pienessä kirjastohuoneessa Tony koetti saada Ursulan kertomaan kaikki, mitä Guelder oli sanonut hänelle, mutta tyttö kieltäytyi itsepintaisesti enää puhumasta siitä asiasta.
– En muista muuta, kuin että hänestä on tullut miljonääri ja että juttu liittyi jollakin tapaa timantteihin. Hän sanoi myös olevansa koko meidän aikakautemme suurin keksijä. Mutta sinä et saa mennä tapaamaan häntä, Tony. Kuuletko, sinä et saa!
Tony pudisti päätään.
– Pelkään pahoin, että minun sittenkin täytyy mennä tapaamaan häntä, Ursula. – Tähainen ei saa uudistua.
– Luultavasti hän ei ole oikein viisas. Olen varma siitä, että hän se juuri ampui sinua viime yönä.
Tony, joka oli yhtä varma siitä, että Guelder oli tässä tapauksessa viaton, ei vastannut mitään, sillä hollantilaisen puhtaaksipesemiseen olisi tarvittu liian perinpohjaisia selityksiä.
Kotimatkalla hän tuumi, mahtoiko hollantilainen todella olla mielenvikainen. Siinä, että hän oli tullut rakastuneeksi Ursulaan, ei sinänsä ollut mitään merkillistä. Se oli inhoittavaa ja huolestuttavaa, mutta ei millään tavalla epänormaalia. Olihan mies omalla tavallaan eräänlainen naisten ritari. Mutta jos huhut pitivät paikkansa, niin hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin ulottanut toiveitaan näin korkealle. Hänen hollantilainen tyttönsä oli ollut tarjoilijatar. Batavian nainen taas oli ollut puoliverikkö.
Mutta täytyihän hänen, Anthony Braidin, joka tapauksessa vähän keskustella mr Guelderin kanssa, ja hän vetosi hartaasti kaikkiin taivaan voimiin, jotta ne auttaisivat häntä pitämään nyrkkinsä kurissa tuon keskustelun aikana.
Mahtoiko Julian tietää jotakin kumppaninsa rakastumisesta? Tonyn ajatukset Julianista eivät tosin olleet ylevintä lajia, mutta kuitenkaan hän ei voinut uskoa Julianista juuri tämäntapaista. Havittelihan Julian itse Ursulan äidinperintöä, ja jo senkin takia tuntui mahdottomalta ajatella, että hän olisi ollut tietoinen mr Guelderin yöllisestä puhelinsoitosta.
Tony meni kotiinsa, kylpi ja ajoi partansa, ja hän oli juuri ennättänyt istuutua aamiaisensa ääreen, kun mr Sleserin ilmoitettiin tulleen häntä tapaamaan. Monimiljonääri ei kuulunut Tonyn ystäviin, mutta heillä oli ollut muutamia liikeasioita keskenään, ja kerran Tonyllä, vaikka hän oli jo unohtanut sen, oli ollut tilaisuus tehdä arvokas palvelus tuolle tanakalle nousukkaalle, jota hän suuresti kunnioitti.
– Oletteko jo syönyt? Braid kysyi..
Mr Sleser nyökkäsi ja veti pöydän ääreen tuolin.
– Varmaankin minä olen viimeinen, jonka olette voinut kuvitella tulevan luoksenne, hän sanoi hymyillen. – Jo kello kuudesta alkaen olen keskustellut itseni kanssa, ottaisinko teidät mukaamme vai enkö. Mutta kerran te teitte minulle hyvän palveluksen, enkä minä unohda koskaan kunnon kädenlyöntiä. Oletteko Reefin ystäviä?
– En sinne päinkään! Tony vastasi. – Onpa hyvä, että kysyitte sitä minulta, sillä minulla on pieni hämärä aavistus siitä, että teillä on hänen kanssaan erinäisiä yhteisiä liiketoimia.
Sleser nyökkäsi ja hypisteh hajamielisen näköisenä pieniä harmaita viiksiään.
– Hän ei tosin ole mikään kiltti jumalanlapsi, hän sanoi, – mutta silti hän on sangen käyttökelpoinen. Ja hän voi tulla vielä paljon, paljon käyttökelpoisemmaksi. Tunnetteko hänen kumppaniaan tai mikä tuo toinen oikein henee?
– Guelderiä?
– Niin, tuota hollantilaista. Taitava mies, vai kuinka?
– Luultavasti, Tony vastasi. – Hän on tiedemies. Cityssä väitetään, että hän on keksinyt tavan valmistaa timantteja.
Mr Sleser rykäisi.
– No, se tieto nyt ei aivan täsmälleen pidä paikkaansa, hän sanoi.
Hän istui hetken hiljaa ja näytti miettivän. Vihdoin hän jatkoi:
– En kylläkään tiedä historiasta paljoa, mutta eikö eräs veikko kavaltanut ruutisalaliiton johtajaa Guy Fawkesia kehoittamalla ystäviään pysymään poissa parlamentista, kun se aikoinaan yritettiin räjähdyttää ilmaan?
– Muistaakseni sellainen herrasmies oli olemassa muutamia satoja vuosia sitten, Tony vastasi.
– No, minä olen aivan samanlainen kuin hän, mr Sleser selitti painokkaasti. – Te teitte minulle kerran arvokkaan palveluksen, kuten jo sanoin. Nyt on minun vuoroni tehdä pieni palvelus teille. Jos teillä on timanttiosakkeita, niin myykää! Eilinen hintain lasku oli pelkkää lasten leikkiä siihen nähden, mitä tänään tulee tapahtumaan. Ilmoitan sen teille näin kahden kesken, luottamuksellisesti. Tunnen teidät siksi hyvin, että tiedän teidän pitävän asian omana tietonanne. Cityssä teitä tosin haukutaan Ankeriaaksi, mutta omasta puolestani en ole milloinkaan nähnyt teidän tekevän vääryyttä kenellekään ihmiselle, enkä usko teidän nyt aloittavan minusta.
Tony katsoi häneen kysyvästi.
– Tahtoisin saada vähän tarkempia tietoja tuosta hintojen romahduksesta, hän sanoi lopuksi. – Tekö sen olette saanut aikaan, mr Sleser? On mahdollista, että joudun tekemään teille vielä toisenkin palveluksen.
– Saattaa olla, mr Sleser vastasi ja veti taskustaan esiin paksun lompakkonsa. – Aion näyttää teille jotakin, mitä ei kukaan asiaankuulumaton ole vielä nähnyt.
Hän avasi varovaisesti pienen sinisen paketin ja sen sisällä olevan pumpulikäärön.
– Mitä sanotte tästä?
Tony otti timantin ja tarkasteli sitä takinhihaansa vasten.
– Hyvin kaunis! Oletteko löytänyt uuden kaivoksen? hän kysyi hymyillen.
Sleser pudisti päätään.
– Minkä arvoiseksi arvioitte sen? Tehän ymmärrätte tällaisia asioita.
Tony mietti hetken.
– Luulisin, että siitä maksettaisiin suunnilleen tuhatviisikymmentä puntaa, hän sanoi, ja lihava miljoonamies nyökkäsi.
– Lähimain oikein arvioitu. Mutta sanokaapa vielä eräs asia: paljonko tästä kivestä maksettaisiin, jos se olisi keltainen tai jos sen väri olisi muuten huonompi?
Näissä asioissa Tony todella oli asiantuntija.
– Siinä tapauksessa se maksaisi noin sataviisikym- mentä puntaa... Mutta, hitto vieköön! – Hän tuijotti vieraaseensa. – Keltaisia timantteja! Guelder on ostanut keltaisia timantteja jo monen kuukauden ajan, ja minä kun olen ihmetellyt, mitä hän oikein mahtaa suunnitella! Voisiko tämän timantin väri olla muunnettu? Tämäkö siis on hänen keksintönsä?
Sleser nyökkäsi taas.
– Tämä timantti oli eilen illalla keltainen, hän selitti painokkaasti. – Näin sen omien silmieni edessä muuttuvan valkoiseksi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tuo mies ole tehnyt keksintöä, joka tulee aiheuttamaan vallankumouksen timanttimarkkinoilla ja painamaan osakkeiden hinnat viisikymmentä prosenttia alhaisemmiksi. Vain joka seitsemäs timantti on moitteettoman valkoinen, mr Braid. Guelderin keksintö tulee tekemään myös hylkytavaran arvokkaaksi. Kaivoksien tuotto tulee lisääntymään kuusi- tai seitsemänkertaiseksi.
Tony käänteli kiveä kädessään. Äkkiä hän laski sen pöydälle ja haki kirjoituspöydältään suurennuslasin. Mr Sleser katseli häntä huvitetun hymyn levitessä hänen kasvoilleen.
– Olen tutkinut sen tarkoin, hän sanoi. – Olen katsellut sitä mikroskoopin lävitse. Kello kahdelta tänä aamuna ajoin Lontoon etevimmät asiantuntijat sängyistään ja annoin heidän tarkastaa tuon kiven. Se on valkoinen, valkoinen läpikotaisin ja kerta kaikkiaan. Mikään erehdys ei ole mahdollinen. Onhan sama keksintö sitä paitsi jo tehty ennenkin, kuten tiedätte. Tiedemiehet ovat muuntaneet valkoisia timantteja värillisiksi. Miksi siis ei yhtä hyvin voitaisi muuntaa keltaisia valkoisiksi? Sanokaa nyt, mitä aiotte tehdä. Jos olette viisas, niin myytte jok'ikisen osakkeenne. En pyydä muuta, kuin että pidätte muuntamisprosessia koskevan salaisuuden omana tietonanne kello kahteentoista, jolloin sanomalehtiä varten laadittavan selostuksen pitäisi olla valmiina.
Hän kääri timantin takaisin pumpuliin ja pisti sen taskuunsa.
– Eikä minulla muuta asiaa ollutkaan, hän jatkoi, samalla kun hän nousi ja ojensi kätensä. – Olen maksanut teille velkani siitä, että kerran autoitte minua noita afrikkalaisia kuljetusosakkeita koskevassa jutussa. Me ansaitsemme nyt valtavan määrän rahaa. Kimberleyn herrat tulevat saamaan minulta potkun, jonka he muistavat ikänsä kaiken. Hyvästi!
Hän nyökkäsi ja poistui.
Tony jäi istumaan aamiaispöytänsä ääreen. Hän ajatteli nopeammin ja kirkkaammin kuin milloinkaan aikaisemmin elämänsä varrella. Hänen omaisuutensa oli suureksi osaksi sidottu timanttimarkkinoihin, ja näytti hyvin varmalta, että Guelderin keksintö uhkasi timanttiteollisuutta suunnattoman raskaalla iskulla.
Hän oli puolittain luvannut ystävilleen, ettei hän myisi, ja Tony Braidin puolittainenkin lupaus oli yhtä arvokas kuin kenen muun tahansa kirjallinen sitoumus. Hän tiesi tarkaheen, mikä merkitys tuolla uudella keksinnöllä tulisi olemaan, sillä rahamaailma oli täysin valmistumaton. Osakkeet tulisivat romahtamaan kuin kuiluun. Hänen olisi vain tarvinnut soittaa meklarilleen ja määrätä, että hänen osakkeensa oli myytävä, ja hsäksi hän olisi voinut määrätä myös leveranssimyyntejä ansaitakseen ennen iltaa puoli miljoonaa. Hän pohti asiaa joka puolelta, ja koko ajan hän näki silmäinsä edessä tuon seitsenkulmaisen timantin, joka aivan kuin viittaili hänelle.
Hänen kahvinsa oli jäähtynyt. Hän soitti saadakseen uuden kannun, mutta ennen kuin sitä oli ennätetty tuoda häu otti puhelun timanttisyndikaattiin.
– Luullakseni voitte valmistautua voimakkaaseen laskuun tänään, hän sanoi. – Enempää en voi sanoa.
– Ettekö voi ilmoittaa edes jotakin syytä? toinen kysyi.
– Ei, en voi. Olen luvannut vaieta. Mutta itse en tule myymään. Sen sijaan aion ostaa. Onhan mahdollista, että menettelen mielettömästi, mutta tahdon tukea markkinoita ja pyydän sitä varten teiltä apua. Tarvitsen luullakseni noin puoli miljoonaa. Minulla on hahussani muutamia transvaalilaisia platina-alueita, missä töitä ei ole vielä pantu käyntiin ja joiden kyllä pitäisi vastata tuota summaa. Tahdotteko siis lainata minulle puoli miljoonaa?
– Markkinoiden tukemiseksi? Kyllä. Ilmoittakaa pankkiinne, että se asettuu yhteyteen minun kanssani. Tunnen platina-alueenne, niin että niistä meidän ei tarvitse sen enempää keskustella. Jos läpäisette tämän ehjin nahoin, niin vaadin kaksikymmentäviisi prosenttia platinatuotostanne.
Sopimuksesta suoriuduttiin kahdessa minuutissa. Jättäen sikseen sekä osakkeet että timantit Tony Braid lähti siihen taloon, missä Julian Reef harjoitti monisäikeistä liiketoimintaansa. Hänellä oli suoritettavanaan asia, joka vaati hänen henkilökohtaista läsnäoloaan. Tultuaan Julianin konttoriin hän huomasi heti, että sen henkilökuntaa oli lisätty. Kaikkialla vallitsi vilkas touhu ja kohina. Nuorimpiinkin kirjanpitäjiin oli tarttunut se sähköinen jännitys, jota pörssissä pian alkava jättiläismäinen kaappaus jo levitti ympärilleen.
XXV
– Kyllä, sir, mr Reef on kyllä täällä, mutta en tiedä, voiko hän ottaa vastaan.
Kirjanpitäjän sanojen sävyssä oli jotakin ylvästelevää ja tärkeää, ja Tony hymyili.
– Viekää hänelle käyntikorttini, hän sanoi.
Hän tiesi hyvin, että konttoristi oli tuntenut hänet ja tahtonut vain lainata esiintymiseensä hitusen johtajansa ylimielisyydestä. Julian antoi Tonyn odottaa kymmenen minuuttia, mikä myöhemmin osoittautui hyvin onnettomaksi päähänpistoksi, sillä kun puolet tuosta ajasta oli kulunut, niin odotushuoneeseen ilmestyi eräs pieni mies, jolla oli vanhanaikainen hattu ja isot, leveät kengät.
– Minun täytyy saada ehdottomasti tavata mr... Hän katsoi kädessään olevaa korttia – mr Rex Guelderiä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että mr Samer Troubridgestä haluaa puhutella häntä nyt heti. Sanokaa hänehe myös, että asia on erittäin tärkeä. Olen tullut tänä aamuna Troubridgestä vain saadakseni tavata häntä.
– En tiedä, onko mr Guelder nyt täällä, kirjanpitäjä vastasi. – Tehkää hyvin ja istukaa.
Vanha mies istuutui ja ryhtyi nenäliinallaan kuivaamaan kaljua päätään. Hän oli hyvin puhelias.
– Lähdin kotoa jo kello viideltä tänä aamuna, hän sanoi. – Onneksi ennätin junaan. En ole ollut Lontoossa kolrneenkymmeneenseitsemään vuoteen. Kaupunki näyttää muuttuneen.
– Onhan se muuttunut aika paljonkin, Tony vastasi. – Te siis asutte Troubridgessä?
– Niin asun, sir, vanha mies vastasi melkein ylpeästi. – Liikkeemme on sijainnut Troubridgessä jo kaksisataakolmekymmentäviisi vuotta. Luullakseni ei koko kaupungissa ole toista liikettä, joka olisi niin vanha. Se on mennyt perintönä isältä pojalle, ja aikanaan se tulee siirtymään omalle pojalleni, joka nyt on viidenkymmenenkahden ikäinen. Ja minulla on vielä toiveita pojanpojastanikin, joka myös työskentelee liikkeessä.
Tony aikoi juuri kysyä Troubridgen vanhalta herralta hänen asiaansa, mutta samassa hänet kutsuttiin korkean johtajan puheille.
Julian oli aivan toinen mies kuin ennen. Hän oli niin pullollaan itsetietoisuutta, että hän muistutti Tonyn mielestä tunkiolla pöyhistelevää kukkoa. Jo se tapa, millä hän otti vieraansa vastaan, todisti selvästi, että hän piti itseään suurena mahtimiehenä. Mutta kaiken tuon mahtipontisuuden takana näytti kuitenkin piilevän eräänlainen epävarmuuden tunne. Tonystä tuntui melkein siltä, kuin Julianin olisi täytynyt ponnistaa kaikki voimansa voidakseen katsoa häntä silmiin.
– Saat suoda anteeksi, Braid, että olen antanut sinun odottaa, Julian sanoi. – Mutta tällä hetkellä minulla todeha on paljon puuhaa. Toivottavasti voit puhua asiasi nopeasti. Olen viime aikoina työskennellyt yötä päivää.
– Sinun pitäisi kuitenkin varata itsellesi edes sen verran aikaa, Tony sanoi, että voisit käydä harjoittelemassa jollakin ampumaradalla. Ampumataitosi tuntuu olevan hyvin puutteellinen.
Julian koetti nauraa.
– Niin, näin lehdistä, että viime yönä on tehty jonkinlainen revolveriattentaatti. Uutisessa kerrottiin, että "erästä tunnettua salapoliisia" kohti oli ammuttu pari laukausta. Arvattavasti tuo salapoliisi oli Elk.
– Sanomalehdet eivät mainitse parista, vaan yhdestä laukauksesta, Tony oikaisi kylmästi, – mutta sinulla on nähtävästi paremmat tiedot.
Julian pidättyi karkeasta vastauksesta. Hän oli jo tullut sanoneeksi liian paljon.
– Mitä haluat? hän kysyi.
– Haluan tavata Guelderiä. Minun on kynittävä pieni kana hänen kanssaan.
Julian näytti ikävystyneeltä.
– Hyvä ystävä, hän sanoi, – miksi vaivaat minua teidän yksityisillä riidoillanne? Guelder ei sitä paitsi ole nyt täällä. Hän on matkustanut pariksi päiväksi maalle, enkä minä odota häntä takaisin ennen kuin huomenna Ellei sinulla siis ole muuta asiaa, niin...
Hän nousi ja katsahti oveen.
– On minulla vähän muutakin asiaa, Tony vastasi. Luullakseni tiedät, että hollantilainen on alkanut häiritä lady Frenshamia?
– Mitä tarkoitat? mr Reef kysyi.
– Tarkoitan, että mr Guelder soitti viime yönä lady Frenshamille ja kosi häntä. En tiedä, oliko hän humalassa vai onko uusi keksintö noussut hänen päähänsä.
Hän huomasi Julianin hätkähtävän.
– Niin, minä tiedän kaikki, Tony jatkoi. – Sleser käväisi luonani tänä aamuna, mutta en aio käyttää hyväkseni häneltä saamiani tietoja, ennen kuin juttu on julkaistu sanomalehdissä.
– Hän siis soitti Ursulalle...?
– Hän soitti lady Frenshamille ja kosi häntä puhelimessa. Oletko ollut tietoinen hänen hellistä tunteistaan?
Julian katsoi maahan.
– En, hän vastasi vihaisesti. – Mitä Guelder tekee tai tekemättä jättää konttorin ulkopuolella, se ei sitä paitsi liikuta minua.
Tony oli kuitenkin siksi hyvä ihmistuntija, että hän huomasi tuon uutisen vavahduttaneen Juliania sangen pahasti.
– Mitä Ursula sanoo? Julian kysyi kohottamatta katsettaan.
– Hän on tietysti kaikkea muuta kuin maireissaan mr Guelderin tarjouksen johdosta. Olen tullut tänne sanoakseni mr Guelderille, että aion antaa hänen maistaa ruoskaa, ellei hän jätä lady Frenshamia rauhaan. Saman ilmoituksen voin muuten tehdä myös revolveriherroille, jotka pitävät minua öisin maalitaulunaan.
Julian aikoi vastata, mutta Tony jatkoi:
– Kenties sinua huvittaa myös kuulla, että palvelijaystäväsi on erotettu. Mutta sen taidat jo tietääkin. Arvattavasti hän on itse ilmoittanut sinulle asiasta. Jos tahdot välttämättömästi saada tietoosi, mitä kodissani tapahtuu, niin pidän huolen siitä, että sinua varten julkaistaan tiedonanto kahdesti päivässä.
– En todellakaan käsitä, mitä sinä oikein lörpöttelet, Julian virkkoi happamesti. – Et mahda olla oikein tolkussasi. Mutta pääasia on, ettei Guelder ole nyt täällä. On parasta, että tulet uudestaan ja riitelet hänen kanssaan, kun hän itse on saapuvilla. Luonnollisesti tulet nyt myymään timantteja. Et olisi se, mikä olet, ellet tekisi sitä. Sleser oli hullu, kun kertoi sinulle asiasta.
Tonyn tullessa takaisin konttorin puolelle kirjanpitäjä meni johtajan huoneeseen, ja Tony kuuli Julianin sanovan:
– Pyytäkää häntä tulemaan uudestaan huomenna. En voi ottaa häntä vastaan nyt.
Nämä terveiset tuotiin odotushuoneessa istuvalle vanhalle miehelle.
– Hyvä Jumala sentään! tämä huudahti ottaessaan sateenvarjonsa ja ruskean matkalaukkunsa. – Mitä minun nyt on tehtävä? Lady ei tule koskaan antamaan minulle anteeksi.
Tonyn uteliaisuus oli herännyt. Hän avasi Troubridgen vanhalle herralle oven ja seurasi häntä kadulle.
– Tämä on kerrassaan kauheaa! vanhus valitti, mutta tuntui samalla kiitolliselta siitä, että sai avata sydämensä toiselle. – Minulle ei ole sattunut tällaista vielä milloinkaan koko pitkän liiketoimintani aikana. Jos olisin saanut puhua mr Guelderin kanssa vaikkapa minuutinkin ajan...
– Kenties minä voin auttaa teitä jollakin tapaa, Tony virkkoi, sillä toisen murhe oikein liikutti häntä.
Mr Samer pudisti päätään.
– Pelkään pahoin, ettei siitä tule mitään, hän sanoi. – Myydessäni timantin mr Guelderille toimin mitä parhaassa uskossa. Minulla ei ollut aavistustakaan apulaiseni tekemästä kauheasta erehdyksestä.
Nyt Tony oli pelkkänä korvana.
– Ettekö tahtoisi tulla kanssani klubiini? hän kysyi. – Kenties sittenkin voin auttaa teitä.
Mr Samer sopersi muutamia sekavia kiitoksen sanoja ja jatkoi matkaansa Tonyn rinnalla. Erään cityklubin tupakkahuoneessa, joka tähän aikaan päivästä oli tyhjänä, hän sitten kertoi tarinansa.
Eräs hyvin ylhäinen nainen asui Troubridgen läheisyydessä, nimittäin hänen armonsa Handfieldin herttuatar. Mr Samerilla taas oli Troubridgessä suuri jalokiviliike, jolla oli huomattava varasto. Hän ja hänen esi-isänsä olivat satojen vuosien aikana tarvittaessa suorittaneet herttuallisen perheen koristusten korjaukset. Kun herttuatar äskettäin oli lähettänyt hänelle timanttisormuksensa, jonka kehys oli korjattava, niin hän oli hyvin varovaisesti irroittanut kiven ja lukinnut sen kassakaappiinsa. Mutta tuossa kassakaapissa oli ollut myös muita, myytäväksi tarkoitettuja kiviä, ja kun hän sattumalta oli ollut poissa liikkeestä, niin hänen apulaisensa luokse, joka muuten oli hänen poikansa, oli tullut eräs lontoolainen herrasmies, joka oli välttämättä halunnut ostaa neliskulmaisen timantin.
– Mitä sanottekaan? Tony huudahti. – Voitteko sanoa, paljonko se painoi?
– Kymmenen karaattia, jalokivikauppias vastasi, – tai kenties vähän enemmän. Tarkka paino on merkitty valokuvan toiselle puolelle.
– Jatkakaa, Tony virkkoi.
Apulainen oli tietysti mielissään, kun mr Guelder kertoi hänelle kuulleensa puhuttavan liikkeen varastosta. Tuon haluamansa kiven hollantilainen ilmoitti tarvitsevansa kihlasormusta varten. Apulainen avasi kaapin, otti esiin joukon kiviä, joiden joukossa onnettomuudeksi oli myös herttuattaren jalokivi, jonka hän luuli olevan myytävänä. Hän tarjosi sitä hollantilaiselle. Paperiin, johon se oli kääritty, oli mr Samerin omalla käsialalla merkitty "1,100 puntaa", mistä summasta hän oh vakuuttanut timantin murtovarkauden varalta, ja juuri tuosta summasta kivi nyt vaihtoi omistajaa. Mr Guelder oli maksanut setelirahassa ja ottanut saaliinsa mukaansa Lontooseen. Mutta nyt oli herttuatar, joka oli ulkomailla, kirjoittanut ja sanonut, että hän oli matkalla kotiin ja että hän toivoi sormuksensa olevan valmiina.
– Näin on asia, mr Braid, jalokivikauppias lopetti. – Ja nyt minun täytyy saada mr Guelderiltä kivi takaisin. Annan hänen kernaasti ansaita sata puntaa kaupassamme.
– Voitteko kertoa vähän tarkemmin, minkä näköinen tuo tixnantti oli?
– Voin näyttää teille sen valokuvan! mr Samer sanoi vilkkaasti.
Hän otti kuvan liivintaskustaan ja selitti, että hän, kuten jo hänen isänsäkin oli tehnyt, aina valokuvautti kaikki liikkeen hallussa olevat arvokkaammat kivet. Hänen isoisänsä oli antanut taiteilijan piirtää ne, sillä hänhän oli elänyt valokuvaustaidon lapsuusaikoina.
Tony katsoi valokuvaa, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kiivaasti.
– Luultavasti voin hankkia teille kiven takaisin, hän sanoi, ja mr Samer riemastui niin tavattomasti, että oli vähällä romahtaa hänen kaulaansa.
Heidän poistuessaan klubista Tony pysähtyi hallissa ja vilkaisi sähkösanomasuikaletta, joka työntyi ulos koneesta.
– Te kai tarkastatte timanttiosakkeita, mr Braid, ovenvartija sanoi ja osoitti eräällä vihreällä pöydällä olevaa sähkösanomaa.
Kurssi laski romahdusmaisesti. Papereista, jotka oli edellisenä päivänä noteerattu 12 puntaan, ei enää maksettu kuin 9: 08.
– Odottakaahan hetkinen, minun on käytävä soittamassa, Tony sanoi uudelle ystävälleen.
Hän meni puhelinkojuun ja soitti meklarilleen ohjeensa. Hän mainitsi kolme paperia.
– Ostakaa, hän sanoi, – älkääkä lopettako, ennen kuin tilini on vähentynyt miljoonalla. Tai sanokaamme puolellatoista miljoonalla.
– Mutta kurssit laskevat, mr Braid, hämmästynyt meklari huomautti. – Eikö olisi parempi...
– Ostakaa, kunnes ette enää kykene! Tony keskeytti.
Hän palasi hämmentyneen jalokivikauppiaan luo ja huusi heille auton. He ajoivat Lombard Streetin päähän, missä Sleserin talon harmaa fasadi vallitsi naapureitaan. Hissi vei heidät toiseen kerrokseen, missä Tonyllä oli onni saada käsiinsä mr Sleserin yksityissihteeri, jonka hän jo ennestään tunsi.
– Olen todella hyvin pahoillani, mr Braid, sihteeri virkkoi, – mutta en usko mr Sleserin voivan ottaa teitä vastaan. Hän suorastaan kahlaa timanttiasioissa.
– Ihmiset, jotka kahlaavat liian pitkälle, voivat helposti hukkua, Tony sanoi. – Sanokaa mr Sleserille, että olen tullut tänne hengenpelastajana.
Sihteeri hymyili.
– Myyttekö? hän kysyi. – Ainakin teidän pitäisi myydä, mr Braid. Mr Sleser kehoitti minua soittamaan teille puoli tuntia sitten, mutta te ette ollut kotona. Menen kysymään, tahtooko hän ottaa teidät vastaan.
– Niin, minut ja myös erään ystäväni, mr Samerin, Tony sanoi.
Sihteeri näytti edelleen hyvin epäilevältä, mutta meni kuitenkin sisään viemään Tonyn terveisiä. Parin minuutin kuluttua hän palasi ja opasti Tonyn ja hänen toverinsa oman huoneensa lävitse suurkeinottelijan yksityiskonttoriin.
XXVI
Mr Sleser istui jättiläismäisen kirjoituspöydän takana liitupiippu suussa. Koko huone oli sakean savun vallassa.
– Käykää sisään, Braid.
– Saanko esitellä teille mr Samerin, Tony virkkoi.
– Hauska tavata. Voin luovuttaa teille täsmälleen kaksi minuuttia.
– Ei riitä, Tony vastasi naurahtaen. – Yhtä hyvin voisitte potkaista meidät matkoihimme nyt heti. Onko teillä tuo timantti mukananne täällä?
Mr Sleser rypisti otsaansa.
– On, hän vastasi viivytehen. – Mikä on tarkoituksenne?
– Ystäväni mr Samer on jalokivikauppias.
Sleser nojautui taaksepäin tuolissaan ja purskahti nauruun.
– Tepä vasta epäileväinen olette! Ettekö luota omiin silmiinne? Enpä luule, että viitsin luovuttaa teille edes kahta minuuttia, mutta kiven saatte kyllä nähdä.
Hän avasi kassakaappinsa ja otti sieltä pienen ruskean kotelon, jossa neliskulmainen timantti välkkyi sinisellä samettialustallaan.
– Se on se! mr Samer huudahti innosta väristen. – Jumalalle kiitos, että olen löytänyt sen! Olin jo menettää koko maineeni, mr Braid.
Mr Sleser tuijotti heitä suu auki.
– Mitä hittoa hän oikein puhuu? hän sanoi kääntyen Tonyn puoleen.
– Voin kertoa sen teille viidessä minuutissa, Tony virkkoi tyynesti. – Tämän timantin osti Rex Guelder pari kolme päivää sitten. Se myytiin hänehe erehdyksessä, sillä sen oikea omistaja on Handfieldin herttuatar, joka oli lähettänyt sen mr Samerille, jotta tämä korjaisi sen kehyksen...
Sleser työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä.
– Odottakaahan hetkinen, hän sanoi. – Mr Samer siis väittää tuntevansa tämän kiven samaksi, jonka hän oli myynyt mr Guelderille muutamia päiviä sitten?
– Sen myi apulaiseni, mr Samer oikaisi. – Mainittu herra tuli liikkeeseemme ja ilmoitti haluavansa ostaa erikoismuotoisen kiven. Hän oli etsinyt sellaista kautta koko Englannin voidakseen verrata sitä erääseen keltaiseen timanttiin, joka oli hänen hallussaan.
– Tiedättekö, paljonko tämä painaa?
Mr Samer otti esiin pienen valokuvansa, jonka taakse oli kirjoitettu muutamia numeroita, joista vain hän yksin pystyi ottamaan selon.
Sleser meni ikkunan luo, missä lasikuvun alla oli hyvin herkkä vaaka. Hän pani timantin toiseen vakaakuppiin ja muutamia pieniä punnuksia toiseen.
– Pitää paikkansa täsmälleen! hän sanoi ja veti syvään henkeään.
Tuokion ajan, joka tuntui ikuisuudelta, vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Sitten mr Sleser painoi soittokellon nappulaa. Hänen sihteerinsä tuli sisään ja luuli, että hänen piti saattaa molemmat vieraat pois.
– Sulkekaa ovi! mr Sleser komensi. – Soittakaa pankkiin ja kieltäkää heitä lunastamasta sitä kahdenkymmenentuhannen punnan shekkiä, jonka olen antanut mr Guelderille. Soittakaa edelleen jokaiselle tuntemallenne meklarille ja määrätkää, että heidän on lopetettava myynti ja alettava sen sijaan ostaa niin paljon kuin suinkin voivat.
Hän otti taas liitupiippunsa, jonka hän oli laskenut kädestään pöydälle, sytytti sen ja puhalsi suustaan kirpeätuoksuisen savupilven.
– Englannin ylhäisön arvo tulee ehkä hiukan laskemaan silmissänne, mr Samer, kun saatte kuulla, että olen Handfieldin herttuattaren hyvä ystävä, hän sanoi. – Lupaan pitää huolta siitä, ettei teille koidu mitään ikävyyksiä tämän timanttijutun takia. Tahtoisin kuitenkin pitää kiven hallussani vielä pari päivää, minkä jälkeen toimitan sen lähetetyksi teille. Hänen armonsa on tällä hetkellä Pariisissa. Jos hän sattuisi palaamaan kotiin nyt heti, niin kerron hänelle koko totuuden. Muussa tapauksessa... no, silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kiitos, suuri kiitos!
Hän ojensi kätensä ja tarttui pikkumiehen käteen niin lujasti, että mr Samer kohosi varpaisilleen.
– Löydättekö yksin ulos? Tahtoisin vielä sanoa pari sanaa mr Braidille.
Pikku jalokivikauppiaan mentyä hän jatkoi:
– Nyt olen teille taas kiitollisuudenvelassa, Braid. Tuo lurjus siis petkutti meitä. Hän tietysti vaihtoi kivet ja peloitti meidät sinisillä kipinöillään, jotta emme olisi huomanneet mitään. Nyt siis asia on selvä, mutta vain kymmenen tuntia liian myöhään. Me menemme nyt yhdessä hiukan keskustelemaan mr Guelderin kanssa.
– Hän ei ole konttorissa...
– On kyllä. Hän on soittanut minulle tänään kaksi kertaa.
Ainoakaan Julian Reefin kirjanpitäjistä ei rohjennut tukkia suuren Sleserin tietä hänen marssiessaan odotushuoneen lävitse. Hän tempasi auki Julianin yksityiskonttorin oven ja meni sisään Tonyn seuraamana.
Julian ei ollut yksinään. Mr Guelder istui mukavassa asennossa syvässä nojatuolissa imeskellen isoa sikaria. Hän hymyili rakastettavasti Sleserille, mutta hänen hymynsä katosi, kun hän huomasi Tony Braidin.
– Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, Braid!
Sleser otti taskustaan kotelon, avasi sen ja otti esiin timantin.
– Onko tämä se timantti, jonka te teitte viime yönä, Guelder?
– On, sama juuri, Rex Guelder vastasi, hymyillen kohteliaasti.
Sleser katsoi Julianiin.
– Oletteko tekin osallinen tähän petokseen?
– Petokseen? Julian huohotti kalveten. – Mitä tarkoitatte? Ei tässä ole mitään petosta. Näittehän kaikki itse omin silmin. Jos uskotte tuota herraa – hän osoitti syyttävästi Tonya – niin tietysti kuvittelette sitä petokseksi. Mutta näittehän itse...
– Minä en usko ketään. Uskon vain omia silmiäni ja korviani. Tämä kivi on ostettu eräältä Samer nimiseltä jalokivikauppiaalta, jolla on liike Troubridgessä. Teidän hollantilainen ystävänne tarvitsi pari harvinaisen muotoista kiveä. Keltainen hänellä jo oli, ja hänen täytyi hankkia samanlainen valkoinen. Vihdoin hänen onnistui löytää tämä, ja hän maksoi siitä 1,100 puntaa.
– Se on hävytön valhe! Guelder huusi. – Olen tehnyt sen tieteen avulla. Näittehän itse.
– Te olette tehnyt minut naurunalaiseksi kautta koko Cityn, senkin kirottu huijari! Sleser vastasi. – Ja ellen olisi vaarassa joutua koko maailman nauramaksi, niin vangituttaisin teidät molemmat.
– Minä en ole osallinen tähän! – Julian Reef oli kalmankalpea, ja hänen kiihkeytensä, joka lähenteli epätoivoa, tuki hänen sanojaan. – Jos asia on niinkuin sanotte... Oh, hyvä Jumala, sehän ei voi olla totta! Ethän ole tehnyt mitään petosta, Guelder?
Mr Guelder oli nyt rauhallisempi.
– Ellette enää usko, mitä omat silmänne näkevät, niin minulla ei ole teille mitään sanottavaa. Jos mieluummin uskotte tuollaista Ankeriasta...
Hän pujahti nopeasti kirjoituspöydän taakse.
– En aio lyödä teitä, Tony sanoi, – mutta jos vielä häiritsette lady Frenshamia, niin luultavasti väännän niskanne nurin.
Julian puolestaan ei ajatellut Ursulaa. Sen sijaan hän ajatteh niitä suunnattomia velvoituksia, joihin hän oli sitoutunut, niitä jättiläismääräyksiä, joita hän oli antanut ja jotka vastahakoiset meklarit olivat ottaneet vastaan. Hän ajatteli harvoja ystäviään, jotka olivat uhranneet hänen kaappaukseensa kaiken, mitä heillä oli. Sekunnin ajan hän tuijotti hollantilaista; sitten hän ulvahti kiukusta ja heittäytyi hänen kimppuunsa. Sleser erotti heidät ja sinkautti Reefin seinää vasten.
– Jos tahdotte tehdä murhan, niin saatte odottaa siksi, kunnes minä olen poistunut, hän murahti. – Ja nyt tulkaa, Braid. Meidän on käytävä katsomassa, mitä pörssiin kuuluu. Jos pääsen tästä miljoonan tappiolla, niin voin pitää itseäni onnellisena.
Porraskäytävässä Sleser kysyi Tonyltä:
– Tottahan olette kertonut ystävillenne, että se oli petosta?
– En, Tony vastasi. Häntä hiukan hävetti tunnustaa, että hän oli niin saattanut unohtaa ne miehet, joita hän aina oli pitänyt ikäänkuin oman puolueensa jäseninä. – Mutta luullakseni sillä ei ole mitään merkitystä. He eivät ole myyneet.
– Ehkä siis minäkin vielä voin toivoa, Sleser virkkoi.
Tuo toivo osoittautui kuitenkin perin pettäväksi, ja he saivat havaita sen heti klubiin tultuaan. Timanttiosakkeet olivat nyt kapuamassa ylöspäin vielä nopeammin, kuin mitä ne äsken olivat laskeneet alamäkeä.
Sleser otti timantin taskustaan, suuteli sitä ja ojensi sen Tonylle.
– Hyvästi miljoona puntaa! hän sanoi. – Pitäkää tämä kivi. Minä kyllä selitän asian herttuattarelle.
– Näytätte olevan kovin varma asiastanne, Tony virkkoi hymyillen.
– Varma voin ollakin, suuri mies vastasi vähän äreästi. – Hän on saanut tuon timantin minulta, vaikka en hulluudessani sitä tuntenut.
– Mr Sleser puhelimeen!
Miljoonamies meni puhelinkojuun, mistä hän hetken kuluttua tuli takaisin karmea hymy kasvoillaan.
– Soittivat konttoristani, hän sanoi. – Olin antanut Guelderille shekin, ja hän oli käynyt nostamassa rahat heti kun pankki oli avattu. Mahtaakohan vankilanjohtaja antaa minun olla läsnä, kun hänet joskus hirtetään? Minulla ei nimittäin ole pitkiin aikoihin ollut oikein hauskaa.
XXVII
Tony ajoi kotiinsa aamiaiselle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hänen luokseen saapui mr Elk.
– Kuulutteko yleisesikuntaan vai oletteko taistellut tavallisena sotilaana? etsivä kysyi.
– Olen pysytellyt reservissä, jonkinlaisessa tankissa niin sanoakseni, Tony vastasi nauraen.
– Ja ahtanut taskuihinne miljoonia? Miesparka! En tahtoisi oha housuissanne, kun tulovero eräytyy maksettavaksi.
– Oliko teillä jotakin erikoista asiaa, mr Elk?
Komissaari kyhnytti leukaansa.
– Vastasin juuri kieltävästi eräälle naiselle, joka tahtoi tarjota minulle aamiaisen, hän vastasi. – Mutta jos nyt te puolestanne pyydätte minua pistämään poskeeni pienen ruokapalan, niin rupean kernaasti pöytätoveriksenne.
Tony tunsi hänet riittävän hyvin käsittääkseen, että hänellä oli jotakin tärkeää sydämellään. Hän oli aivan sattumalta päättänyt syödä aamiaisensa kotona. Tavallisesti hän tähän aikaan aterioi klubissa, ja hän mainitsi siitä etsivälle.
– Ellette olisi ollut täällä, niin olisin etsinyt teidät käsiini klubistanne, Elk sanoi. – Ette siis missään tapauksessa olisi menettänyt tilaisuutta saada keskustella kanssani. Oletteko tämänaamuisissa melskeissä sattumalta tavannut huono-onnista ystäväämme mr Julian Reefiä?
– Tapasin hänet aivan ohimennen, Tony vastasi vähän haluttomasti, sillä hän oli mieluummin muistelematta Julianin konttorissa sattunutta kiusallista välikohtausta.
Elk ei jatkanut kysymyksiään, ennen kuin aamiainen oli syöty ja palvelijatar korjannut pois viimeiset lautaset.
– Tuleeko hän vielä takaisin?
– Miksi sitä kysytte? Hän tuo meille kahvia, mutta voimmehan juoda sen myöhemminkin, jos niin haluatte.
– Tahtoisin todella olla kanssanne jonkin aikaa kahden kesken, kenenkään häiritsemättä.
Tony soitti ja ilmoitti, ettei heitä saanut häiritä. Komissaari oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
– On kysymys Reef-veikosta. Luultavasti sieppaan hänet tänä iltana.
Tony ei vastannut mitään. Hän oli jo melkein odottanutkin tätä tietoa. He imivät vaieten sikareitaan, kunnes Tony Braid äkkiä virkkoi:
– Minun kai ei tarvitse kysyä syytä?
Mr Elk loi häneen miettiväisen katseen.
– Ei, teidän ei tarvitse kysyä, hän vastasi rauhallisesti. – Luullakseni tiedätte tästä jutusta suunnilleen yhtä paljon kuin minäkin. Mutta voinhan joka tapauksessa kertoa teille, että syytös koskee harkittua murhaa. Reef nimittäin surmasi revolverilla lordi Frenshamin.
Seurasi syvä hiljaisuus, jonka aikana Tony saattoi kuulla kamiinanreunustalla olevan kellon naksutuksen.
– Teillä on tietysti hallussanne sitovat todistukset häntä vastaan? hän sitten kysyi.
Elk nyökkäsi.
– Minulla on todistuksia suorastaan tukuttain. Olen epäillyt häntä aina coronerin kuulustelusta lähtien. Mutta eiväthän epäluulot ole todistusten arvoisia.
– Kuinka luulette sen tapahtuneen?
Tony ei voinut olla ajattelematta Ursulaa. Kuinka tulisi tyttö ottamaan vastaan tämän kauhean uutisen? Tonyn sydäntä oikein särki hänen ajatellessaan tytön tuskia. Haava, jonka isän kuolema oli aiheuttanut, oli jo alkanut parantua, ja nyt tulisi Frensham-juttu uudelleen päiväjärjestykseen mitä kauheimpien olosuhteiden vallitessa.
– Ennen kaikkea on otettava huomioon, Elk virkkoi, – että Reef oli suorastaan epätoivoisessa tilanteessa. Lordi Frensham oli pyytänyt häneltä huostaansa osakkeita, jotka Reef oli myynyt omaan laskuunsa. Luullakseni on täysin varmaa, että lordi tahtoi sijoittaa ne vakuudeksi omaan pankkiinsa. Arvattavasti Frensham kuitenkin uskoi lujasti siihen, että hän tulisi selviytymään vaikeuksistaan, sillä tietenkään hän ei tahtonut vaarantaa tyttärensä omaisuutta. Tämän olen saanut selville puhuttelemalla erästä Reefin kirjanpitäjää, jonka Reef oli erottanut hänen toimestaan ja joka siksi oli hiukan katkera entistä isäntäänsä kohtaan. Reef siis oli hyvin pahassa pulassa. Hän tiesi, että setä olisi epäröimättä asettanut hänet syytteeseen. Hän meni Frenshamin konttoriin tehdäkseen täydellisen tunnustuksen. Mr Main, Frenshamin kirjanpitäjä, on kertonut, että hän oli soittanut tuntia ennen tuloaan ja että lordi tämän puhelinkeskustelun johdosta lähetti kotiin koko henkilökunnan. Muussa tapauksessa Main olisi jäänyt konttoriin työskennelläkseen siellä myöhäiseen iltaan. Sää oli silloin kolkko ja pilvinen. Reef oli siis tullut ja sanonut sedälleen koko totuuden. Otaksuttavasti Frensham, joka oli hyvin pikavihainen, oli silloin vetänyt esiin revolverin ja uhannut siinä paikassa ampua veljenpoikansa. Lordilla oli nimittäin aina revolveri valmiina kirjoituspöytänsä laatikossa. Sitten hän kehoitti Reefiä tekemään tunnustuksensa kirjallisesti. En tiedä, milloin tuo inhoittava ajatus valtasi Reefin, mutta luultavasti se juolahti hänen mieleensä sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut ne rivit, jotka löysimme hänen takkinsa taskusta. Silloin hän arvattavasti äkkiä lakkasi kirjoittamasta ja pyysi johonkin tekosyyhyn vedoten setäänsä kirjoittamaan koko tunnustuksen, niin ettei hänen olisi tarvinnut muuta kuin panna nimensä sen alle. Luultavasti hän tällöin vetosi siihen, että hän oli hermostunut, ettei hän voinut pitää kynää kädessään. Frensham siis istuutui kirjoittamaan, ja kun hän oli heittänyt paperille se sanat, jotka tunnemme, niin toinen ampui hänet. Kukaan ei kuullut mitään. Huoneet olivat tyhjät, ja murhaaja saattoi siis kenenkään näkemättä mennä matkoihinsa. Hänellä oli yllään sininen päällystakkinsa, josta olemme löytäneet joukon veritahroja, joista useimmat tavattiin oikeassa hihassa ja rinnan oikealla puolella. Kaupunginlähetti toi teidän shekkinne vasta sitten, kun murha oli tehty. Arvattavasti Reef oli saada halvauksen säikähdyksestä, kun ovikello soi. Hän kehoitti miestä työntämään kirjeensä sisään oven ahtse, piirsi jonkin koukeron vastaanottokuittiin ja pisti sen menemään takaisin samaa tietä. Ilmeisesti hän oli niin kiihtynyt, ettei hän tullut ajatelleeksi kirjeen avaamista. Hän siis repi sen ja heitti kappaleet paperikoriin. Varmasti hän ei aavistanutkaan, mitä hän oli repinyt, mutta myöhemmin illalla hän sai kuulla neiti Frenshamilta, että te olitte lähettänyt lordille hänen pyytämänsä rahasumman. Siitä johtui, että Reef palasi takaisin setänsä konttoriin – niin, hän se juuri oli käynyt siellä sen jälkeen, kun poliisi oli vienyt pois ruumiin. Hän tuli takaisin samaa tietä kuin poistuessaan murhan jälkeen, toisin sanoen ikkunasta ja palotikkaita pitkin. Ympärillä on vain konttorihuoneistoja, eikä niin ollen kukaan nähnyt häntä. Nähtävästi hän silloin oli huomannut, että hänen takissaan ja kenties myös hansikkaissaan oli veritahroja. Takin hän heitti pois. Senhän tiedämme, koska olemme sen löytäneet. Ja ehkä vielä joskus löydämme hansikkaatkin.
– Kauheaa! Tony huudahti. – Kerrassaan hirvittävää!
– Kuten useimmat murhat, etsivä vastasi kuivasti. – Kuten jo sanoin, aavistin oikein asianlaidan jo coronerin kuulustelun aikana, mutta silloin minulla ei ollut pienintäkään todistusta. Vihdoin tuo kaikki tuli minulle kuin taivaan lahjana. Siinä oli veritahroja, ja sen taskusta löydettiin osakekavallusta koskeva kirjallinen tunnustuksen alku, jonka hän oli rutistanut palloksi ja sitten nähtävästi mitään ajattelematta työntänyt taskuunsa.
– Onko teillä jo vangitsemismääräys? Tony kysyi.
Elk pudisti päätään.
– Ei vielä. Mutta aion hankkia sen iltapäiväksi.
– Onko Guelder osallinen tähän kaikkeen?
Elk suipensi suutaan.
– En luule, hän vastasi. – Mutta arvattavasti hän kyllä tietää sen. Sillä miehellä on älyä enemmän kuin voisi mokomalta tiedehullulta odottaakaan. Onhan hän muuten istunut samassa konttorissa kuin Reef suunnittelemassa yhdessä hänen kanssaan valtavaa petostaan, ja niin ollen tuntuu selviöltä, että hänen on täytynyt tietää jotakin myös Reefin ja lordi Frenshamin välisistä liikeasioista. Hän on inhoittavin elukka mitä koskaan olen tavannut. Olen jutellut hänen kanssaan useita kertoja. Viime kerralla hän tarjosi minulle hollantilaisen sikarin. Makasin sen jälkeen sairaana kolme päivää.
XXVIII
Mr Guelder istui täydellisesti murtuneen työnantajansa edessä, ja jos heidät olisi nähnyt joku aamullisista tapahtumista tietämätön henkilö, niin hän olisi helposti voinut saada mr Guelderin ryhdistä ja äänensävystä sen käsityksen, että juuri mr Guelder oli kärsinyt vääryyttä ja että synnintekijä oli se nuori mies, joka istui nojatuolissa päätään pidellen.
– Minä annan sinulle kaikki anteeksi, mr Guelder sanoi jalomielisesti. – Sinä olet tyhmä, sinä olet lapsellinen, sinä olet kuin räkyttävä kylärakki. Sinä olet pettänyt ystäviäsi, ja sen sijaan, että osoittaisit luottamusta suurta tiedemiestä kohtaan, sinä vain häpäiset häntä. Sinun aivoissasi ei ole kokoa eikä laajuutta enemmän kuin omenan ytimessä. Sinun maksasi on valkoinen ja sielusi laimea kuin vesi! Hyi!
– Anna minun olla rauhassa! tukahtunut ääni ruikutti käsien takaa. – Etkö jo ole saanut aikaan tarpeeksi kurjuutta?
– Olen pysynyt ystävänäsi kaikkien onnettomuuksiesi aikana, mr Guelder jatkoi kaunopuheisesti. – Olen suojellut sinua ja antanut sinulle anteeksi. Tiedän, että olet murhaaja. Mutta olenko silti vetäytynyt pois luotasi? Sinä olet nähnyt, että olen tieteen edeltäjä, ja kuitenkin ahdistat minua kuin hullu. En ole tehnyt muuta kuin kulkenut tieteen edellä, tehnyt sen, minkä tiede jonkin ajan kuluttua tulee tekemään. Ja siihen ihmisellä on lupa, kun hänellä on suuri usko asiansa onnistumiseen. Vain muutamia kuukausia vielä, ja tuo pieni viaton petos olisi ollut tarpeeton. Mutta sinun suuret rahamiesystäväsi tahtoivat saada silmänräpäyksellisiä tuloksia. Sellainen ei kuitenkaan ole tiedettä, ystäväni.
– Jätä minut rauhaan! Julian voihki.
– Jätän sinut mielelläni omaan rauhaasi, mutta luuletko, että myös ystäväsi Elk tulee jättämään sinut rauhaan, puhumattakaan Ankeriaasta, joka on ansainnut suuren omaisuuden meidän hävitessämme? Ei, hyvä Julian, sinut on vallannut silmitön kauhu. Pienimmänkin rasahduksen kuullessasi sinä juokset kuin lammas sinne tänne. Tuo etsivä löysi päällystakkisi, ja silloin sinä tahdoit ampua hänet. Vieläpä minun autostani kaiken kukkuraksi!
Julian katsahti kumppaniinsa. Hänen verestävät silmänsä kiehuivat vihaa sitä miestä kohtaan, joka oli aiheuttanut hänen perikatonsa.
– Luultavasti käsität, että minut perii vararikko ennen viikon loppua, hän sanoi.
Mr Guelder purskahti nauruun.
– Pyh, vararikko! Mitäpä se merkitsee? Mutta pahempi on, että sinut ennen pitkää kytketään siihen koneeseen, joka niin nopeasti laahaa ihmisen hirteen tässä maassa. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ystäväni?
Uteliaisuus voitti Julian Reefin kiukun.
– Etkö sitten itse pelkää? Sinuthan voidaan pidättää millä hetkellä tahansa?
– Mistä syystä? Tuon pienen tempunko takia? Ei, ystäväni! Mr Sleser on itse sanonut, ettei hän tahdo tehdä itseään naurunalaiseksi koko Cityn silmissä. – Hän koputti otsaansa. – Minä olen ylivoimainen henki, hän sitten hsäsi ylpeästi.
– Onko sinulla rahaa? Julian kysyi äkkiä.
– Hiukan, toinen vastasi varovaisesti. – Kuinka niin?
– Minusta tuntuu siltä, kuin minun pitäisi päästä pois tästä maasta.
Guelder katsoi häneen miettiväisenä.
– Niinkö? hän sanoi vihdoin. – Se ei ole lainkaan huono ajatus. Paljonko tahdot?
– Muutamia tuhansia. Mutta eihän niitä kannata sinulta pyytää. Sinä olet yhtä rutiköyhä kuin minäkin ja muutenkin suunnilleen samanlaisessa tilanteessa.
– En ole, en sinne päinkään! Guelder vastasi.
Hän otti takataskustaan hyvin paksun setelinipun.
– Olen käyttänyt aikani hyvin. Aikaisin tänä aamuna kävin pankissa ja myin sinne anteliaan mr Sleserin minulle antaman shekin.
– Sinä siis todella sait nuo rahat? Julian huohotti.
Mr Guelder hymyili.
– Voin antaa sinulle pari kolme tuhatta. – Hän puhui hyvin hitaasti ja tarkasti sanojensa vaikutusta. - Tai jopa viisikin tuhatta, jos tahdot tehdä minulle pienen palveluksen.
– Minkä palveluksen? Julian kysyi epäluuloisesti.
– Mitä tulevat ihmiset sanomaan, jos sinä pakenet maasta? He tulevat sanomaan, että se paha Rex Guelder oli ollut kaiken alkuna ja juurena. Hänestä tehdään kappaleen konna. Julian-parka on ollut vain välikappale. Kenties aletaan huutaa: "Pidättäkää tuo hollantilainen!" Minulla on nimittäin niin paljon vihamiehiä, vaikka olenkin tahtonut saada pelkkiä ystäviä.
– No? Julian kysyi kärsimättömästi, kun mr Guelder hetkeksi vaikeni.
– Tässä kaupungissa on eräs henkilö, joka voi auttaa kaikki asiani tolalleen, mr Guelder jatkoi. – Tarkoitan lady Frenshamia, joka on tuon Ankeriaan ja kenties myös tuon etsivän korva. En tiedä tarkkaan. Hän voi sanoa: "Jättäkää se hohantilaisparka rauhaan kokeiluineen ja keltaisine timantteineen."
– Sitä hän ei tule koskaan tekemään! Julian keskeytti. – Hän inhoaa sinua. Ellet jo ole oppinut käsittämään sitä, niin olet auttamaton typerys.
Hollantilainen nyökkäsi.
– Mutta hänet voidaan siihen taivuttaa, hän sanoi.
– En ainakaan minä rupea häntä taivuttamaan.
– Et sinä, vaan minä, hyvä ystävä, minä itse. Anna minun vain näyttää hänelle laboratorioni ihmeet ja selittää hänelle sen kätketyt mahdollisuudet. Onhan hän yhtä älykäs kuin kauniskin.
– Tarkoitatko, että minun pitäisi koettaa taivuttaa hänet lähtemään Greenwichiin?
Julian hymyili ivallisesti, kun hollantilainen myönsi juuri sitä tarkoittaneensa.
– Kuvitteletko, että hän vähääkään välittäisi minun taholtani tulevasta kutsusta? Sinä mahdat olla pähkähullu!
– Voithan kuitenkin koettaa. En luule sen olevan niin vaikeaa. Sinä olet hänen serkkunsa, sinä olet pahassa pulassa, sinä voit sanoa hänelle, kuinka kauheat tulevat seuraukset olemaan, ellei hän auta sinua. Hän on lahjakas. Tuo hänet luokseni, ja minä annan sinulle viisituhatta puntaa.
Julian alkoi horjua. Suunnitelma näytti tosin kovin mielettömältä, mutta kenties kuitenkin...
Guelderin sanat olivat ohjanneet hänen ajatuksensa toiselle taholle. Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen ympärilleen oli kietoutumassa vaarallinen verkko. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön. Hänen hermonsa olivat jännittyneet lähelle murtumapistettä. Hän tunnusti itselleen, että hänen arvostelukykynsä oli sumentunut.
– No, mitä sanot?
Julian pudisti päätään.
– En tiedä. Minun täytyy saada vähän ajatella.
Kenties vielä oli vähän toivoa. Hän menisi Ursulan luokse. Hän rukoilisi tyttöä, ei Guelderin takia, vaan pelastaakseen itsensä hirsipuusta. Hän värisi. Hollantilainen oli onneksi mennyt huoneeseensa eikä ollut näkemässä sitä hirvittävää kauhua, joka oli vallannut Julianin.
Hän ajatteli soittaa, mutta sitten hän muutti mieltään ja päätti koettaa yllättää tytön hänen kotonaan. Muuten häntä ehkä kieltäydyttäisiin ottamasta vastaan. Millä tavalla Ursula voisi häntä auttaa, sitä hän ei pystynyt selvittämään itselleen.
Onni oli hänelle suopea. Ursula oli yksin, ja palvelija, joka tunsi tulijan, päästi hänet ilman muuta sisään. Ursula hätkähti. Julianin kasvot olivat kadottaneet raikkaan värinsä, ja hänen silmiensä alla oli mustat varjot. Käsi, jonka hän ojensi Ursulalle, vapisi.
– Suo anteeksi, Ursula, hän sopersi, – että näin yllättämällä tunkeudun luoksesi, mutta aion pian poistua Englannista. Olen mennyttä miestä.
Ursula tosin inhosi häntä, mutta ei silti tuntenut pienintäkään vahingoniloa. Päinvastoin hän koetti parhaansa mukaan ottaa osaa Julianin huoliin.
– Olet hyvin ystävällinen, Julian sanoi. – Olen käyttäytynyt konnamaisesti. Olen ollut suvun mätämuna aikaisemmasta lapsuudestani alkaen.
– Oletko...? Ursula epäröi eikä voinut lopettaa kysymystään.
– Niin, olen joutunut täydelliseen perikatoon. En omista enää ainoaakaan pennyä. Olen ylittänyt pankkitilini. Jos jään tänne, niin minut vaaditaan armotta vararikkoon.
Sitten hän siirtyi puhumaan siitä, mikä oli hämärästi häivähtänyt hänen mielessään hänen keskustehessaan Guelderin kanssa.
– Tuo päällystakki, Ursula... Etkö sinäkin ollut sitä katsomassa?
Tyttö nyökkäsi.
– Olen kuullut, että se olisi minun. En voi käsittää, kuinka se on voinut joutua Woolwichiin, sillä tehän kävitte Woolwichissä, eikö niin? En ole nähnyt sitä pitkiin aikoihin – en siitä illasta lähtien, johoin setä kuoli.
Ursulan silmät avartuivat kauhusta, jota hän ei ollut tahtonut aikaisemmin ilmaista, mutta Julian ei peräytynyt.
– En tietysti tahdo aiheuttaa mitään ikävyyksiä Guelderille. Hän on kummallinen olento, jolla aina on ollut kaikenlaisia sekavia juttuja. Sain niistä vihiä vasta aivan äskettäin. Ja samana iltana – juuri tuona iltana – lainasin Guelderille päällystakkini ja hansikkaani. Sittemmin en kuullut mitään päähystakkini kohtalosta, mutta voisin vaikka vannoa, että olen nähnyt hansikkaani hänen kassakaapissaan.
Ursulan mieli näytti huomattavasti keventyvän.
– Tuo takki oli siis Guelderin hallussa silloin, kun se heitettiin sillankaiteen ylitse?
– Heitettiin sillankaiteen yhtse? Minkä sillankaiteen? Mutta mitäpä siitä. En ole ajatellut koko asiaa, ennen kuin vasta pari päivää sitten.
– Tunsiko isäni Guelderin? tyttö kysyi.
Julian koetti hymyillä.
– Tunsiko muka? Tietysti hän tunsi hänet. Guelderillä ja hänellä oli pari liikeasiaa keskenään. Kerran jokin asia meni vinoon. En tiedä, mikä sen aiheutti, mutta joka tapuksessa he riitaantuivat. Luulen, että setä oli lainannut Guelderille rahaa. Ja tiedän varmasti, että setä samana päivänä, jolloin hän kuoli, lähetti kirjelipun konttoriin ja karhusi tuota velkaa, sillä hän sattui juuri silloin olemaan rahanpuutteessa.
– En tiennytkään... Ursula aloitti, mutta Julian keskeytti hänet.
– Ei tule olemaan hauskaa esiintyä todistajana Guelderiä vastaan, mutta mitä voin tehdä?
– Syytetäänkö häntä sitten jostakin? Ursula kysyi hämmästyneenä.
Julian joutui tuokioksi hämilleen.
– Kyllä... toisin sanoen... en oikein tiedä. Mutta minulla on syytä epäillä, että hän on jollakin tapaa joutunut hankaluuksiin. Hän on viime aikoina vaikuttanut kovin kummalliselta.
– Olen varma siitä, ettei kukaan ole ajatehut Guelderiä tuon takkijutun yhteydessä, Ursula sanoi. – Mitä tuo takki muuten merkitsee? Olen ollut sen takia jo kauan levoton. Minkä tähden sitä pidetään niin tärkeänä ja merkityksellisenä?
– Tuota takkiako? Luultavasti Guelder on tehnyt jonkin rikoksen. Eihän koskaan voi tietää, mitä sellainen mies saattaa tehdä. Olen vain kuullut epämääräisiä huhuja siitä, että takki on poliisin hallussa ja että sitä pidetään jonkinlaisena todistuskappaleena. Onhan mahdollista, että se jollakin tavalla liittyy tuohon murhaan...
Tuo sana oli luiskahtanut hänen suustaan, ennen kuin hän oli ennättänyt sitä estää.
– Murhaan? Ursula huohotti ja tuijotti häntä pelästyneenä. – Murhaan, Julian! Mutta isähän ampui itsensä?
Julian ei vastannut. Hän vain katseli Ursulaa hämillään ja kykenemättä sanomaan mitään.
– Oh!
Vihdoin Ursula alkoi käsittää. Hänet valtasi suunnaton inho, ja hän pakeni loitommalle Julianista.
– Se siis ei ollutkaan itsemurha, hän sanoi tukahtuneella äänellä, jota tuskin saattoi kuulla. – Hänet murhattiin... ja hänet murhasi joku, jolla oli sinun päällystakkisi! Ja sinä yrität uskotella minulle, että murhan teki Guelder etkä sinä! Mutta sinä se kuitenkin oht! Sinä murhasit hänet, murhasit hänet, oman setäsi!
Hän ojensi sormensa syyttävästi Juliani kohti, eikä tämä kyennyt kieltämään.
– Mene! Mene tiehesi, ennen kuin kutsutan tänne poliisin!
Silloin Julian sai takaisin puhelahjansa. Pelko, joka aikaisemmin oli tehnyt hänet mykäksi, enensi nyt hänen katkeruuttaan.
– Sinä näyt olleen kovin hyvässä opissa tuon Ankeriaan luona! Olen sanonut sinulle niin paljon kuin olen voinut sanoa kavaltamatta miestä, joka...
– En tahdo kuulla enää mitään! Ursula sanoi. Hän oli kalmankalpea, mutta pystyi kuitenkin täydellisesti hallitsemaan hermonsa.
– Voin todistaa sanani! Julian jatkoi.
Ursula osoitti ovea, ja Julian meni. Ja taaskin oli onni hänelle suopea. Etsivät olivat tulleet konttoriin kolme minuuttia sen jälkeen, kun hän oli sieltä lähtenyt. Hän ei palannut Cityyn, vaan suuntasi askelensa Heathiin päin. Tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun iso poliisiauto kääntyi kulmasta ja Elk hyppäsi siitä ulos saadakseen vain havaita saaliinsa vielä kerran päässeen livahtamaan.
XXIX
Reef kulki aivan tylsänä aina Muswell Hilliin saakka, mutta siellä hän tuli ajatelleeksi, että Guelder odotti tietoa Ursulan kanssa käydyn keskustelun tuloksesta. Hän poikkesi puhelinkioskiin ja soitti erääseen pieneen kahvilaan, missä hollantilaisen oli tapana pistäytyä iltapäivisin. Nytkin hänellä oli onnea. Guelder ilmestyi melkein heti langan toiseen päähän ja kertoi muutamin sanoin poliisien käynnistä konttorissa.
– Ei, ei, älä mene Greenwichiin. Tule sen sijaan tänä iltana kello yhdeltätoista Limehouseen, Channey-portaiden luo. Minä tulen virran poikki noutamaan sinua. Pysyttele piilossa, ystäväni. Muista: Channey-portaat!
Kuinka voisi niin tunnettu mies kuin hän pysytellä piilossa poliisilta keskellä kirkasta päivää? Hän kiiruhti takaisin Hampsteadia kohti. Hearthissa hän löysi pienen pensaikon, ryömi sen keskelle, levitti sadetakkinsa ja vaipui uneen kostealle ruohikolle. Herätessään hän tunsi olevansa nälkäinen, ja koko hänen ruumistaan särki päästä jalkoihin asti. Hän katsoi kelloa. Ilta oli pimentynyt. Satoi.
Kello oli kymmentä vailla kymmenen. Hän nousi voihkien, veti sadetakin ylleen ja lähti astelemaan Swiss Cottagea kohti. Nähdessään poliisikonstaapehn hän väistyi sivuun, ja omituinen kohtalon oikku sai aikaan, että hän taas hetken kuluttua oli Ursulan talon edustalla.
Hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta ja vihaa tyttöä kohtaan. Hän tahtoi jollakin tapaa loukata Ursulaa, tehdä hänehe pahaa. Hollantilainen, mies, jonka hän oli yrittänyt kavaltaa, oli ojentanut hänelle auttavan käden hänen ahdingossaan. Mutta Ursula, joka olisi voinut olla hänen vaimonsa, jos hän vain olisi oivaltanut noiden kirottujen Lulanga-osakkeiden todellisen arvon, Ursula oli kohdellut häntä kuin koiraa ja ajanut hänet ulos hänen vainoojiensa kynsiin. Hän kiristi hampaitaan ajatellessaan niitä vääryyksiä, joiden uhriksi hän oli joutunut.
Hän kuuli moottorin surinaa ja kätkeytyi pihatien varrella olevan pensaan taakse. Se oli Ursulan auto, jonka tytön autonkuljettaja toi pihaan. Hetken kuluttua hän kuuli tytön äänen, joka kaikui kauniina ja kirkkaana illan hiljaisuudessa. Ursula puhui jonkun kanssa puhelimessa.
– Ei, älä ole tuhma nyt! Tulen itse. Olen luonasi viiden minuutin kuluttua... Oletko kuullut mitään uutta, Tony?... Julianista? Kauheaa, eikö olekin? Mutta sittenkään en voi sääliä häntä.
Vai niin, tyttö ei voinut sääliä häntä! Julian irvisti pimeässä. Ursula aikoi mennä rakastajansa luokse. Ankeriaan luokse! Mutta häntä, Juliania, hän ei tahtonut sääliä, vaikka häntä ajettiin takaa kuin villiä eläintä ja vaikka hänellä oli kylmä ja nälkä! Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan, kaikki! Ursula ja kaikki muut tahtoivat ottaa hänet kiinni ja laahata hänet murhaajan koppiin. Mutta vihasihan Ursula joka tapauksessa hollantilaista, vihasi ja inhosi sydämensä pohjasta. Sekin sai nyt kelvata lohdutukseksi.
Hän kuuli taas tytön äänen ja näki autonkuljettajan poistuvan autovajaa kohti. Pienen kahdenistuttavan urheiluauton kuomu oli nostettu. Sen takana, auton luisun takaosan päällä olisi kylliksi tilaa yhdelle miehelle, mutta ellei vain kukaan näkisi, niin olisi paljon helpompi hypätä vaunun astuimelle sen ajaessa kadulle. Hän päätti koettaa. Yritys saattaisi onnistua sitäkin paremmin, kun hänen paikkansa pensaan takana oli hyvin edullinen. Hän kuuli Ursulan panevan auton käyntiin ja näki lyhtyjen häilyvät valokeilat.
Ahtaan veräjän kohdalla nuori nainen hiljensi vauhtia, ja samalla hetkellä Julian syöksyi esiin piilopaikastaan. Hän hyppäsi nopeasti astuimelle ja vaipui seuraavassa hetkessä tytön vieressä olevalle istuimelle.
Pelästyksissään tyttö teki pahan kaarroksen, ja auto oli vähällä törmätä kirjelaatikkopylvääseen.
– Aja eteenpäin! Julian kähisi. – Jos huudat, niin kuristan sinut.
Hän oli toisella kädellään tarttunut ohjauspyörään, ja auto vieri portista kadulle pikemminkin hänen kuin Ursulan ohjaamana.
– Aja vain! Minun täytyy päästä pois. Olen nälkäinen. Et voi käsittää, mitä se merkitsee. Olen takaa-ajettu, vainottu, mutta sinä ja sinun...
Ursula ei vastannut. Hänen sydämensä sykki niin hurjasti, että hän kuvitteli sen lyöntien kuuluvan moottorin surinan yhtse. Kun tuo tumma hahmo oli syöksynyt hänen viereensä, hän oli jähmettynyt kylmäksi kuin jää, mutta nyt kun hän tiesi, että se oli Julian, hän alkoi tuntea jotakin pelkoon vivahtavaa.
– Minä vien sinut Regents Parkiin, mutta en kauemmaksi, hän selitti.
– Sinä viet minut sinne, minne minä tahdon, vaikkapa aina helvettiin asti!
Ursula ei voinut olla erehtymättä hänen sanojensa ja hänen vapisevan äänensä uhkaavan sävyn suhteen.
– Poliisi ajaa minua takaa murhasta – rakkaan setäni murhasta. Jos sinun elämäsi olisi minun ja vapauteni välissä, niin sinun ei tarvitsisi edes kysyä, kuinka sinun silloin kävisi. Sinä siis et sääli minua lainkaan? Sinä voit nousta päivällispöydästäsi ja keskustella minun elämästäni tai kuolemastani, minun ahdistuksestani, aivan kuin olisin vain jonkin näytelmäkappaleen henkilö.
Hänen kätensä, joka oli luisunut istuimen pielukselle, kosketti johonkin kylmään. Se oli iso rautainen ruuviavain, jonka autonkuljettaja oli sattunut unohtamaan. Hän tarttui siihen käheästi nauraen.
– Kuule nyt, mitä sanon! hän sanoi. – Minulla on tässä ruuviavain. Tiedät kai, mikä ruuviavain on? Se on tukeva raudankappale. Minulla ei ole mitään muuta asetta, mutta tämä kyllä riittää. Saat minun puolestani kernaasti tietää, että minä se murhasin isäsi ja ettei se lainkaan ole häirinnyt untani. Yhtä vähän häiriintyisi uneni siitä, jos iskisin sinut kuoliaaksi ja runtelisin ruumiisi niin, ettei sitä voisi kukaan tuntea. Käännä vasemmalle seuraavaa katua pitkin! Jos poliisi tahtoo pysähdyttää sinut risteyksessä, niin pysähdytä pitkän matkan päähän hänestä. Jos yrität vedota häneen, niin...
– Käsitätkö, mitä nyt sanot? Sinä olet varmaankin kadottanut järkesi, Julian?
– Se kenties tulee olemaan ainoa puolustukseni, Julian nauroi ivallisesti. – Jos saan oikein hyvän asianajajan, niin saatpa nähdä, että vielä suoriudun! Nyt suoraan eteenpäin!
He välttivät kirkkaasti valaistuja katuja. Ursula luuli, ettei Julianilla ollut mitään varsinaista päämäärää, vaan että hän tahtoi vain päästä pois Lontoosta.
Channey-portaat, Limehouse. Julian koetti muistaa, missä tuo paikka oli. Hän tunsi Limehousen, sillä hänellä oli aikoinaan ollut toimi eräässä laivainmuonitusliikkeessä, jonka varastot olivat siellä. Vihdoin hän muisti. "Portaat" olivat eräs ahdas kuja, joka pujotteli hyvin korkeiden makasiinirakennusten välissä. Kuja päättyi portaisiin, jotka johtivat veteen. Kerran eräs nainen oli hukkunut niiden luona. Hän oli nähnyt ruumista nostettavan virrasta juuri noille portaille.
Siihen aikaan tuo paikka oli ollut autio ja tyhjä.
Vartiokonstaapeh oli ainoa ihminen, joka siellä niihin aikoihin nähtiin. Mutta siitä oli jo kahdeksan vuotta. Entäpä jos siellä nytkin olisi poliisi ja tyttö alkaisi huutaa?
– Minne ajamme? Ursula kysyi. – En tahdo jatkaa matkaa Lontoon ulkopuolelle. En tahdo, vaikka surmaisit minut.
– Aion poistua kaupungista meritse. Eräs höyrylaiva lähtee virralta tänä yönä. Se ottaa minut mukaansa. Me ajamme Limehouseen. Ja nyt tiedät täsmälleen yhtä paljon kuin minäkin.
– En tiedä, missä Limehouse on, tyttö sanoi.
– Sitä sinun ei tarvitsekaan tietää. Ajat vain minun määräysteni mukaan. Kun olen turvassa, niin saat ajaa, minne haluat. Mutta tietenkään en tule jättämään sinua yksiksesi autoon, jotta voisit lentää etsimään lähintä poliisikonstaapelia minun odottaessani laivaa. Sinun on seurattava minua kujan päähän, missä saat odottaa siksi, kunnes minut on noudettu.
Ursula oli nyt vähän rauhoittunut. Hänen sydämensä kiihkeät lyönnit olivat asettuneet. Melkeinpä hän jo alkoi katsella ympärilleenkin ja tuntea mielenkiintoa niitä merkillisiä Lontoon osia kohtaan, joiden lävitse he ajoivat.
– Nyt olemme Limehousessa, Julian ilmoitti.
Ursulan mielestä se näytti harmaalta, likaiselta ja epäromanttiselta. Hän oli odottanut, että joka toinen vastaantulija olisi kiinalainen, mutta kaikki olivatkin vain tavallisia epämielenkiintoisia eurooppalaisia.
Julianin ohjeiden mukaan hän ajoi eräälle kadulle, joka johti virran rantaan. Kahdensadan metrin päässä portaista Julian näki ilokseen poliisin menevän ohitse. Kestäisi hyvän aikaa, ennen kuin tuo konstaapeli kääntyisi takaisin!
Julian katsoi ulos ja tunsi erään talon. Seuraavassa hetkessä hän huomasi lyhdyt, jotka varoittivat portaista.
– Pysähdytä tähän oikealle! hän komensi.
Hän poistui autosta ja tarkasti rauhallisesti kadun molempiin suuntiin. Ainoaakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Kuja oli samanlainen kuin ennenkin. Se kulki kuin tunnelina korkeiden ikkunattomien seinien välissä. Vähän alempana välkkyi vesi, ja erään ankkuroidun proomun lyhdyt keinuivat virran aallokossa.
– Tule nyt! hän käski.
Ursulaa oli taas alkanut peloittaa. Hänet oli vallannut sama kauhu, joka oli jäytänyt häntä Guelderin talon luona Greenwichissä.
– En voi. Vannon, etten tule tekemään mitään...
– Tule! Julian toisti ja melkein laahasi hänet ulos autosta.
Julian ei tosin ollut nähnyt mitään, mutta sen sijaan oli kaksi silmäparia tarkannut häntä lastauslaiturin pimeän portin luota, kaksi saaliinhimoista varkaansilmäparia, jotka vainusivat hyvää kaappausta. Molemmat varkaat näkivät auton ja huomasivat miehen ja nuoren naisen katoavan laiturin kapeasta portista.
– Mitä tämä mahtaa merkitä? toinen murahti, ja toinen vastasi:
– Auto! Sen me sieppaamme, Harry!
– Ne riitelevät! Täytyy odottaa vähän.
– En tahdo, en tahdo! Ursula huusi tuskasta värisevällä äänellä, mutta Reef tarttui hänen käsivarteensa ja tukki toisella kädellään hänen suunsa. Ursula ryhtyi vastarintaan. Hän taisteli henkensä edestä. Molemmat yölinnut kuulivat taistelun ja havaitsivat hetken sopivaksi.
Mutta Julian ja Ursula eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään, kun auto ajoi pois. Julian oli tarttunut tytön kurkkuun nähdessään lyhdyillä varustetun ison valkoisen moottoriveneen lähestyvän portaita. Sitten hän nosti tytön syliinsä.
– Jos huudat, niin heitän sinut veteen! hän kähisi, mutta Ursula Frensham ei kyennyt enää tekemään vastarintaa.
– Guelder!
Hänelle vastasi hillitty ääni. Venhe kolahti portaisiin.
– Mitä tämä merkitsee, ystäväni? Nainen! Tämäpä vasta...
– Ole vaiti! Hän on Ursula Frensham.
Julian kuuli tuhahdetun huudahduksen. Venheestä ojennettiin keksi laiturin renkaaseen. Reef laski nuoren naisen hollantilaisen käsivarsille ja hyppäsi sitten itse venheeseen.
– Meidän täytyy olla varovaisia. Ajattele, jos hän alkaisi huutaa! Täällä on poliisivenhe jossakin lähellä. On kai parasta, että pysyttelemme tuon proomun takana, kunnes se on mennyt ohitse.
Reef kuuli hollantilaisen murahtelevan ihastuneena ja näki hänen kumartuvan tuon liikkumattoman olennon puoleen ja koskettelevan häntä kylmillä käsillään.
– Jos olet tappanut hänet, niin en aio olla sinulle hyvä.
– Hän ei ole kuollut. Hän on vain tajuttomana.
– Älä puhu niin äänekkäästi, Guelder varoitti.
Hän katseli tutkivasti virtaa. Hetken kuluttua he näkivät pitkän, kapean varjon, joka kulki ylöspäin nousuveden mukana.
– He ovat pian menneet ohitse, ja silloin voimme jatkaa, hollantilainen kuiskasi.
Ursula alkoi voihkia, ja hollantilainen otti taskustaan ison nenäliinan, kääri sen nopeasti ja sitoi sen tytön suun eteen.
– Sinun on pideltävä hänen käsiään, Julian. Onneksi Freda on lähtenyt Hollantiin. En kai näe häntä enää koskaan.
Venhe alkoi halkoa pimeyttä, taistellen yhä voimakkaampaa nousuvettä vastaan. Julian, joka oli polvillaan Ursulan vieressä, huomautti Guelderille venheen nopeasta vauhdista ja koneen harvinaisen äänettömästä käynnistä.
– Niin, se onkin koko virran paras venhe, Guelder virkkoi. – Ja kunhan vain otan tarpeeksi polttoainetta mukaan, niin voin matkustaa tällä minne haluan.
– Voimmeko mennä tällä aina merelle asti? Julian kysyi, ja hänen toivonsa virkosi eloon.
– Voimmepa niinkin. Sinä kai alat nyt huomata, kuinka onnellinen olet, kun sinulla on minun kaltaiseni ystävä.
Kädet, joista Julian piti kiinni, alkoivat ponnistella päästäkseen irti.
– Älä liiku! Pysy hiljaa! Kukaan ei tule tekemään sinulle pahaa. Viemme sinut vain Guelderin taloon.
Julian kuuli hurjan, tukahtuneen tuskanhuudon ja huomasi tehneensä pahan virheen yrittäessään noilla sanoilla rauhoittaa tyttöä. Ursula taisteli epätoivoisesti päästäkseen eroon suukapulastaan, ja venhe alkoi pahasti kallistella.
– Teidän täytyy olla kiltti ja hiljainen, pikku ystäväni, Guelder sanoi. – Muussa tapauksessa meidän täytyy heittää teidät veteen, ja sehän olisi aivan kauhea murhenäytelmä.
Ursula lakkasi riuhtomasta, mutta häntä ei suinkaan rauhoittanut Guelderin uhkaus. Sen sijaan hän oli tullut ajatelleeksi, että Tony varmasti heti lähtisi Guelderin taloon havaitessaan hänet kadonneeksi. Ei ollut mitään ihmeteltävää siinä, että myös Guelderin ajatukset noudattivat samaa suuntaa.
Jospa vain Tony tulisi yksinään – mutta se tuskin oh todennäköistä! Kauhea mr Elk olisi varmasti jossakin hänen läheisyydessään, eikä hollantilainen voinut milloinkaan ajatella mr Elkiä tuntematta veren jähmettyvän suonissaan.
XXX
He olivat tulleet Greenwichin läheisyyteen. Iso lastilaiva, joka oli matkalla virtaa alas, sukelsi esiin pimeydestä, ja mr Guelder teki voimakkaan kaarroksen päästäkseen pois sen tieltä. Höyrylaiva liukui ohitse, valtava rautamassa, josta loistivat monet valot ja kiirivät yöhön monenlaiset kolisevat äänet, ja samassa hetkessä mr Guelder käänsi moottorivenheensä keulan rantaa kohti. He ajoivat kahden ankkurissa olevan proomun taitse ja jatkoivat matkaansa niitä rappeutuneita vihreitä tukipylväitä kohti, jotka kannattivat mädäntynyttä laituria. Sen kohdalla mr Guelder pysähdytti koneen. Taitavien keksinvetojen avulla he liukuivat edelleen pylväältä pylväälle, kunnes he vihdoin tulivat ovelle, jonka alaosa oli veden alla.
Mr Guelder asetti venheen siten, että sen keula oli raskasta ovea vasten, minkä jälkeen hän pani moottorin käyntiin. Pieni alus tunkeutui eteenpäin, ovi avautui ja päästi heidät sisään. He olivat nyt Guelderin venhe- ja autovajassa, jonka alempi osa muodosti nousuveden aikana pienen laivatokan.
Hän oli jättänyt valot palamaan. Yksi hänen valkoisista kissoistaan hyppäsi erään pölkyn päälle, ja Ursula näki kauhusta väristen vihreän, liikkumattoman silmäparin suuntaavan häneen tuijottavan katseensa vajan taustan puolihämystä.
Guelder auttoi hänet pois venheestä ja talutti hänet kapeille portaille.
– Menkää edellä, rakas neiti! hän komensi, ja Ursula totteli.
Hän tuli tasanteelle, mistä alkoivat leveämmät portaat.
– Menkää suoraan huoneeseen. Löydättekö oven? Odottakaa!
Guelder väänsi erästä kosketinta, ja musta tammiovi avautui.
– Nyt teidän täytyy odottaa, kunnes olen vetänyt ikkunoiden eteen verhot. Meitä ei ole lupa nähdä rakkaan Julianimme takia. No, rakas neiti, eikö tämä ollutkin oikein miellyttävä yllätys?
Kuului napsahdus, ja salongin valot syttyivät. Huoneen sievä, puhtauttaa hohtava sisustus muodosti niin voimakkaan vastakohdan sille, mitä hän oli odottanut näkevänsä, että Ursulan täytyi oikein vetää henkeään.
– Eikö tämä pikku kotini olekin oikein hauska ja mukava? Guelder kehräsi katsella killistehen häntä silmälasiensa takaa. – Oletteko koskaan nähnyt mitään kauniimpaa?
Ursula tunsi nyt olevansa levollisempi. Vaikka hän inhosikin Guelderiä, niin täytyi hänen kuitenkin myöntää itselleen, ettei miehen käytöksessä ollut mitään peloittavaa tai uhkaavaa.
– Annattehan minun mennä nyt, mr Guelder? Mehän olemme nyt Greenwichissä, ja luulen kyllä löytäväni täältä kotiin.
– Tietysti te kotiinne löydätte, Guelder vastasi. – Mutta ymmärrettehän, että ystävämme mr Julian Reef on hyvin pahassa pulassa. En tiedä, mitä on tapahtunut tai kuinka hän on menetellyt saadakseen teidät mukaansa, mutta täällä te nyt olette joka tapauksessa. Eikä teillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä hetkeksi siihen vieraanvaraisuuteen, jota minä voin tarjota.
Mitä Julianiin tulee, niin hän näytti lysähtäneen kokoon sen jälkeen, kun hollantilainen oli viimeksi vilkaissut häneen. Hän seisoi ovella, hieroen käsiään pelokkaan ja epäluuloisen näköisenä, ja mr Guelder luuli tuntevansa nuo oireet.
– Sinä luultavasti olet joko humalassa tai nälissäsi, ystäväni, hän sanoi. – Jos olet humalassa, niin voin antaa sinulle jotakin, mistä raitistut. Jos taas olet nälissäsi, niin voit mennä keittiöön. Mutta ota varteen hyvä neuvo: älä koske viiniin. Raitis selviytyy aina. Humaltunut taas joutuu aina kiinni.
Julian kääntyi sanaakaan sanomatta ja katosi.
– Ja nyt teidän on kerrottava minulle kaikki, lady Frensham. Mutta teidän tulee tehdä se pian, sillä luullakseni tullaan soittamaan puhelimia aivan hirveästi, ellette ole tullut tänne omasta vapaasta tahdostanne. Niin ei tietenkään asia ole. Kerrassaan paha juttu! Julian poloinen näyttää tulleen hulluksi!
Ursula selosti hänelle tapahtumat mahdollisimman lyhyesti, ja mr Guelder kuunteli häntä vaieten ja kasvot liikkumattomina. Tytön läsnäolo oli moninkertaistuttanut sen vaaran, joka saattoi uhata. Mr Guelder toivoi kuitenkin, ettei häntä huomattaisi kaivata aivan heti.
– Entä auto? Minne jätitte sen? hän kysyi äkkiä.
– Kujan päähän, Ursula vastasi.
Mr Guelder irvisti.
– Ajatelkaa, kuinka ovela Julian on ollut! Tulee poliisikonstaapeli. Hän näkee auton ja sen numeron. Hän soittaa, ja kahden minuutin kuluttua koko Lontoo tietää, että miss Ursula Frenshamin auto on löydetty eräältä pieneltä autiolta kadulta Channey-portaiden läheisyydessä. Todella älykästä!
Hän katseli tyttöä tutkivasti ja puolittain arvasi Julianin ajatukset hänen ryöstäessään tytön. Hän tuijotti Ursulaa itsepintaisesti. Hän hengitti hänen kauneuttaan, ja samassa kaikki varovaisuusnäkökohdat väistyivät. Nyt hänen aivoissaan oli tilaa vain yhdelle ajatukselle: hänen täytyi eksyttää vainoojansa ja pitää luonaan tuo jumalainen olento, jonka kuva oli väikkynyt hänen mielessään sekä päivin että öin.
Hän meni seinään rakennetun syvän kaapin luo ja otti sieltä pullon ja lasin.
– Minä en juo mitään, Ursula virkkoi päättäväisesti. – Vaadin, että annatte minun mennä, mr Guelder. Saatte muuten niskoillenne hyvin vakavat seuraukset. Ja tämä kaikki on jo muutenkin hyvin vakavaa. Jos Julian on puhunut totta, niin teillä on pari hansikkaita kassakaapissanne.
Mr Guelder hämmästyi niin suunnattomasti, että hän oli vähällä pudottaa puhon.
– Onko hän kertonut teille sellaista? Pari veren tahraamia hansikkaita, eikö niin? Olisiko mahdollista Ei, teidän ei tarvitse sanoa enempää. Nyt ymmärrän hyvän Julianimme aivoitukset. Mikä nero! Sanoiko hän jotakin myös takista? Niin, aivan niin, minulla oli tietysti nuo hansikkaat käsissäni, ja minä se tietysti murhasin teidän hyvän isänne? Sellainenhan hänen kertomuksensa oli, vai kuinka? Olisihan minun pitänyt se arvata. Näen kasvoistanne, että olen arvannut oikein. Ajatelkaa, mitä kaikkea se Julian voi keksiä! No, oletteko edelleen selostanut hänen kertomuksensa poliisille, vai...
– Kuulin sen vasta tänään iltapäivällä, Ursula vastasi.
– Ja te tietysti kerroitte sen mr Braidille, mr Braid kertoi sen mr Elkille, ja nyt sen tietää koko maailma. – Hän kohautti olkapäitään. – Mokomaa hulluutta! Mutta hansikkaat voivat tulla vastukseliisiksi. Minun täytyy kiittää teitä ystävällisyydestänne. Ja nyt teidän täytyy juoda tämä viini. Olen avannut tämän pullon yksinomaan teidän takianne. Se on mitä hienointa Bordeaux'ta, ja se tulee rohkaisemaan teitä. Luuletteko kenties, että olen myrkyttänyt viinin? Kuinka olisin voinut sen tehdä? Ettekö omin silmin nähnyt, että otin pullon kaapista? Voitte kaataa itse ja pyyhkiä lasin ensin, mutta teidän täytyy todella juoda.
– En tahdo mitään viiniä.
– Te olette kalmankalpea. Tahdon parastanne, lady Frensham, vaikka inhoattekin minua. Olen viekas hollantilainen, jonka pää on täynnä kaikenlaisia metkuja ja mutkia, mutta minulla on hyvä sydän.
Ursula kaatoi vastahakoisesti lasin puolilleen.
– Te tarvitsette sitä. Te olette kokenut liian paljon järkytyksiä, mr Guelder sanoi rohkaisevasti.
Niin, oli totta, että hän tarvitsi sitä. Ursula tunsi olevansa ryhditön kuin riepu. Äsken hänen jalkansa olivat pettäneet jokaisella porrasaskelmalla. Hän nielaisi lasin sisällyksen, ja sametinhienosta mausta hän ymmärsi, että se oli vanhaa hyvää viiniä.
– Nyt teidän on levättävä.
Mr Guelder talutti hänet hellävaroen ikkunan läheisyydessä olevalle leposohvalle. Ursula tunsi ääretöntä väsymystä. Hänet valtasi voittamaton halu saada nukkua. Hän ei voinut taistella sitä vastaan. Hänen tahtonsa vastustus heikkeni sekunti sekunnilta. Mr Guelder pani tyynyn hänen päänsä alle ja nosti hänen jalkansa sohvalle.
– Mitä olet tehnyt?
Hollantilainen kääntyi ja kohtasi Julianin epäluuloisen katseen.
– Olen pannut hänet nukkumaan. Uni on terveellistä.
– Olet antanut hänelle unijuomaa? – Julian vilkaisi lasia. – Hyvä Jumala, eikö hän käsittänyt, että sinä...
Mr Guelder hymyili. Hän ei kernaasti voinut kertoa, ettei viinipulloa ollut pidetty Ursula Frenshamin varalta, vaan että sitä oli ollut tarkoitus käyttää hänen edessään seisovaa epämukavaa vierasta vastaan. Epämukavaa? Ei, vaan vaarallista, kaikkein vaarallisinta miestä vastaan, jonka läsnäolo nyt uhkasi Rex Guelderiä perikadolla. Hän oli tosin nauranut arvatessaan, mitä Julian Reef oli kertonut Ursulalle. Mutta tuokion ajan hän kuitenkin oli ollut mitä kauheimman pelon vallassa. Hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin päästäkseen eroon Julianista. Sellainen mies saattoi todella tulla vaaralliseksi, hyvin vaaralliseksi. Alhaalla vajassa hänellä oli pari raskaita rautaketjuja ja rulla teräslankaa. Mutta niihin sai turvautua vasta äärimmäisessä hätätilassa. Nyt oli kuitenkin hetki lyönyt, jolloin epäröinti ei enää ollut paikallaan. Julian ei tahtonut paeta. Hän oli vajoamaisillaan samaan mielettömyyteen, joka on syössyt niin monta rikollista turmioon: hän tahtoi pysyä alallaan, asemassa, joka oli kestämätön. Ja hän aikoi käyttää Rex Guelderiä suojelusaseenaan. Hollantilainen laiva, jonka kanssa Guelder oli tehnyt sopimuksen, saisi lähteä ilman matkustajaansa, ja uusi tapa oli keksittävä vaarallisen tilanteen helpottamiseksi. Mr Guelder meni laboratorioonsa ja työskenteli siellä kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Julian oli palannut keittiöön syömäpuuhiinsa.
Se, mitä oli tehtävä, piti tehdä nopeasti. Hollantilainen palasi salonkiin ja alkoi silmillään ahmia nukkuvaa tyttöä. Hän seisoi leposohvan vieressä, kun Julian tuli takaisin iso leivänkimpale kädessään.
– Mitä aiot tehdä hänelle, Guelder?
Hollantilaisen huulille levisi hymy.
– Siitä ei ole tietoa muilla kuin Jumalalla ja minulla, hän vastasi.
Julianin silmissä oli omituinen loiste. Hän oli löytänyt keittiöstä olevan väkijuomakaapin.
– Minun pitäisi myös saada tietää se, hän virkkoi. – Olen hänestä tavallaan vastuussa.
Guelder ei vastannut.
– Etkö kuule? – Julian horjahti häntä kohti. Nähtävästi hän oli juonut paljon, tai sitten oli juoma ollut liian väkevää. – Olen päättänyt toimittaa hänet täältä pois. En voi käyttäytyä näin alhaisesti tyttöä kohtaan, joka vielä on sukulaisenikin.
Guelder pysyi yhä vaiti.
– Kuule, Guelder. – Julian tuli lähemmäksi ja taputti hollantilaista olkapäälle. – Me olemme vaarallisessa tilanteessa molemmat. Meidän täytyy pysyä yhdessä ja olla sovinnossa. On parasta lähettää tyttö takaisin Ankeriaan luokse. – Hän purskahti käheään nauruun. – Mehän tässä ankeriaita olemme, oikeita ankeriaita. Lähetä hänet pois, ja sitten lähdemme itsekin.
– Tule mukaan, Guelder sanoi.
Hän meni edellä laboratorioon. Vain yksi ainoa lamppu paloi, timanttikoneen yläpuolella oleva voimakas ja häikäisevä lamppu. Huoneen toisessa päässä oli rautapuomilla suljettu ovi. Puomi näytti ilmestyneen siihen aivan äskettäin. Guelder osoitti ovea.
– Jos tapahtuisi jotakin ja minä annan sinulle varoituksen, niin hiivi ulos tuota tietä. Oven takana on portaat, jotka johtavat veteen, ja niiden juurella on venhe.
– Hyvä!
Julian katseli ovea totisena kuin juopunut ainakin.
– Mr Elk tulee luullakseni hyvin pian. Selitän hänelle kaikki, löydäthän nyt tien?
Julian meni oven luo ja tarttui rautapuomiin.
Hollantilainen, joka oli jännittyneenä seurannut hänen liikkeitään, näki hänen ruumiinsa vääntyvän kuin kouristustaudin kohtaamana ja kuuli hänen hengityksensä muuttuvan käheäksi vihellykseksi. Hän katkaisi virran. Julian Reef lysähti maahan. Hän ei ollut tuntenut iskua, joka oli hänet surmannut.
Ilman pienintäkään ponnistusta Guelder nosti hänet olkapäälleen ja kantoi hänet venhevajaan, missä hän heitti hänet kuin säkin moottivenheeseensä. Sitten hän kiinnitti vahvoilla teräslangoilla raskaat ketjunsa kuolleen nilkkoihin, työnsi venheen vesille ja hyppäsi sen kannelle. Parin minuutin kuluttua hän oli keskellä virtaa. Poliisivenheitä ei näkynyt lähettyvillä. Hän tarkasti ketjut ja antoi ruumiin hiljaa liukua veteen.
Rex Guelder palasi venhevajaan yhtä tyynenä ja huolettomana, kuin hän olisi ollut vain katsomassa, oliko ulkona kaunis ilma.
Katsottuaan, että ovet oli huolellisesti suljettu, hän palasi salonkiin. Ursula nukkui yhä. Rex Guelder kumartui ja kosketti hänen poskeaan huulillaan, minkä jälkeen hän alkoi avata hänen kengännauhojaan.
XXXI
Commercial Roadin liikennekonstaapeli kohotti kätensä pysähdyttääkseen kahdenistuttavan urheiluauton, joka tuli eräältä sivukadulta oikealta. Ajaja ei kuitenkaan välittänyt pysähtymismerkistä ja olisi varmaankin päässyt livahtamaan, ellei iso kuorma-auto olisi tukkinut hänen tietään juuri ratkaisevalla hetkellä. Konstaapeli lähestyi autoa hitain, arvokkain askelin, mutta silloin kuljettaja teki suuren tyhmyyden. Hän hyppäsi pois autosta ja lähti juoksemaan pakoon. Hänellä oli huono onni: läheisyydessä seisoi toinen konstaapeli.
– Katsotaanpa hiukan teidän ajokorttianne, konstaapeli sanoi.
Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin jo tunsi saaliinsa ja komensi:
– Takaisin autoon ja sitten yhdessä minun kanssani poliisiasemalle! Ja jos yritätte kujeilla, niin väännän niskanne nurin.
Kaikki, minkä Lontoon East End tietää kello kymmeneltä, on Scotland Yardin tiedossa minuuttia myöhemmin. Mies, joka hoiti puhelinvaihdetta, otti vastaan sangen arkipäiväisen ilmoituksen, kirjoitti muistiin erään auton numeron ja yhdisti komissaari Elkille.
– Auto on tavattu, sir. Lady Frenshamin auto. Se löydettiin East Endistä, ja sitä ajoi meille hyvin tuttu autovaras.
– Oliko lady Frensham mukana? Elk kysyi levottomana.
– Ei, sir. Hänestä emme ole vielä kuulleet mitään.
Sen jälkeen vaihdetta hoitava mies soitti eteläiseen piiriin kuvaillakseen kultavartista sateenvarjoa, joka oli varastettu parlamentista ja jonka arveltiin löytyvän...
Tony istui Elkin huoneessa. Hän oli harvinaisen rauhallinen kaikesta siitä huohmatta, mitä hän oli kokenut.
– Tämä selittää tuon konstaapelin kertomuksen, että hän oli nähnyt auton Limehousen vaiheilla, Elk sanoi. – Voisitte soittaa ja kysyä, onko lady Frensham jo tullut kotiin.
Nyyhkyttävältä palvelijattarelta Tony sai kuulla, ettei Ursula ollut palannut.
– Sitä arvelinkin, Elk virkkoi. – Muutaman minuutin kuluttua saan tietää tästä asiasta vähän enemmän.
Hän asettui odottamaan East Endin poliisiasemalta tulossa olevaa soittoa. Vihdoin se tuli. Vartiossa oleva ylikonstaapeli puhui. Hän oli kuulustellut pidätettyä, joka oli tehnyt täydellisen tunnustuksen, sillä hän oli hyvin järkevä varas, joka ei koskaan aiheuttanut poliisille tarpeettomia vaivoja ja hankaluuksia. Hän oli siepannut vaunun Channey-portaiden luota. Hän oli nähnyt miehen ja naisen menevän kapean kujan kautta rantaa kohti.
– Limehouse, Channev-portaat! Elk sanoi. – Hyvä.
Hän alkoi kärsimättömästi kolkuttaa kuulotorven kannatinta.
– Soittakaa virtapoliisille ja määrätkää, että sen on lähetettävä venhe käytettäväkseni Channey-portaiden luokse! hän sanoi.
– Ettekö voi soittaa Greenwichiin? Tony kysyi levottomana.
Elk pudisti päätään.
– Jos lady Frensham on siellä, niin voitte olla varma siitä, että talo on maan puolelta niin hyvin turvattu, että sen seinät täytyisi särkeä, jos mieli päästä sisään.
– Kuka hänen kanssaan mahtoi olla, mitä arvelette?
– Varas ei tuntenut häntä, komissaari vastasi. – Hän luuli nähneensä ainoastaan tavallisen riidan. Mutta koska hän ei ollut havainnut miehen puheessa mitään vierasta korostusta, niin arvelen, että kysymyksessä oli Julian Reef. Guelder on muuten ryhtynyt toimenpiteisiin, jotta Reef voisi lähteä Lontoosta tänä iltana virtaa pitkin. Asiat luontuvat hyvin yhteen. Hollantilainen on nähtävästi hankkinut hänelle paikan Van Zeemanissa, jonka on määrä lähteä Etelä-Amerikkaan. Laivan ensimmäinen tarjoilija on lahjottu, mutta muonitusmestari, joka on saanut asiasta vihiä, on ilmoittanut siitä poliisille. Päättäen siitä, että tarjoilijalle oli ilmoitettu Reefin tulevan laivaan umpihumalassa, ei Julian luultavasti ole itsekään selvillä aiotusta merimatkasta.
Elk veti ylleen paksun sadetakin ja kiinnitti sen vyön. Sitten hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti esiin tukevan browning-revolverin, jonka hän pisti taskuunsa.
– En oikein pidä ampuma-aseiden käytöstä, hän sanoi. – Se vaikuttaa niin teatterimaiselta. Mutta minulla on aavistus, että vanha Rex tulee olemaan hyvin kovapintainen. Ja minä pidän henkeäni erittäin kallisarvoisena. Alan tulla vanhaksi, näetkös, ja kun ihminen tulee vanhaksi, niin hän ei voi olla ihmettelemättä, kuinka maailma voisi tulla toimeen ilman häntä.
Scotland Yardin ovella heitä odotti auto. Sen vieressä seisoi kaksi miestä, jotka sanaakaan sanomatta ahtautuivat kuljettajan viereen.
– Johtoasema on siitä mukava, Elk sanoi, – että saa istahtaa parhaimmalle paikalle. Minä en tarvitse heitä lainkaan, sillä virtapoliisi riittää meille täysin.
Neljännestunnin kuluttua he olivat Channey-portaiden luona, missä eräs virtapoliisin kersantti oli heitä odottamassa. Portaiden alapuolella oli pitkä moottorivenhe, jonka lyhdyt loistivat himmeästi.
– Sammutan kyllä lyhdyt tultuamme talon läheisyyteen, komissaari, kersantti selitti.
– Minkä talon? Elk kysyi viattomasti.
– Eikö kysymyksessä ole Guelderin talo? Kukaan ei ole sanonut minulle mitään, mutta olen arvannut asian. Joka tapauksessa meillä on määräys vartioida tuota paikkaa ja siepata kiinni mr Reef.
– Hänet tulette myös saamaan, Elk vastasi.
Virta oli kääntynyt, ja venhe kiiti itää kohti hyvää vauhtia.
– Pysyttelen lähellä Middlesexin puoleista rantaa, kersantti huomautti. – Luullakseni on parasta ohjata venhe ensin taloa vastapäätä olevalle rannalle ja sitten ajaa täyttä vauhtia suoraa paikkaa kohti. Jos menemme virran mukana, niin hän ehkä voi nähdä meidät Lontoosta kajastavassa valossa.
Elk hyväksyi aivan koneellisesti hänen suunnitelmansa. Hänellä ei ollut aavistustakaan virralla suoritettavan työn menettelytavoista.
– "Tehdas" on valaistu. – Kersantti tarkasteli paikkaa kiikarillaan. – Guelderin täytyy olla kotosalla.
– Onko hänellä venhe?
– On, vieläpä hyvin voimakkaalla moottorilla varustettu. On kai parasta yrittää sisään venhevajan kautta. Se ei ole lukittu. Noin kolme kuukautta sitten ryömi eräs virtavaras sinne ja sieppasi kolme tai neljä kannua fotogenia. Mutta Guelderin kissat pitelivät häntä pahoin.
He olivat nyt taloa vastapäätä.
– Antakaa mennä, kersantti! Elk komensi.
Kersantti käänsi venheen keulan virtaa vastaan.
Äkkiä Elk tunsi aluksen alkavan täristä.
– Olen vain pannut koneen käymään taaksepäin, kersantti selitti. – Ja nyt eteenpäin! Mutta mikä tuolla vedessä kelluu?
– Näyttää olevan ruumis, eräs konstaapeleista vastasi.
– Nostakaa se venheeseen!
Laidan yli ojennettiin keksi tuota mustaa myttyä kohti.
– Valitan, Elk mutisi, – mutta en voi ajaa ohitse ja jättää sitä tuonne. Tämä ei ole hauskaa, mutta se on kuitenkin tehtävä.
Kaksi miestä kumartui vettä kohti ja veti ruumiin venheeseen.
– Kuollut! Mutta hän ei ole voinut olla kuolleena kauan.
Elk ja kersantti kumartuivat katsomaan. Joku valaisi lyhdyllä, ja kun Tony vilkaisi komissaarin olkapään ylitse, niin hän näki kauhistuen Julian Reefin sammuneet silmät. Mr Guelderin ketjut olivat olleet huonosti kiinnitetyt.
XXXII
Vähitellen Ursula tuli tajuihinsa. Hän oli nähnyt pahaa unta. Hän oli uneksinut, että hän makasi mutaisella rannalla ja että ison käärmeen limainen pää pisti esiin vedestä. Hän oli koettanut nousta ja paeta, mutta ei ollut voinut liikuttaa jäseniään. Hän oli nähnyt pään tulevan yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän oli nähnyt kauhean kidan avautuvan ja tuntenut myrkkyhampaiden iskevän hänen nilkkaansa. Ja nyt käärme veti häntä veteen. Veti ja veti ja veti.
Hän avasi silmänsä. Joku riisui parhaihaan hänen kenkiään. Toinen putosi juuri matolle. Guelder kuuli kirkaisun ja kääntyi nopeasti.
– Ei ole vaaraa, ei mitään vaaraa, hän koetti rauhoittaa tyttöä. – Älkää pelätkö. Älkää ollenkaan pelätkö.
Silmät, jotka tuijottivat Ursulaa, näyttivät olevan kaksi kertaa niin suuret kuin tavallisesti. Niissä kyti tuli, jonka kaltaista tyttö ei ollut koskaan nähnyt minkään ihmisen tai eläimen silmissä. Kädet, jotka painoivat häntä takaisin leposohvalle, kun hän yritti nousta, vapisivat kuin kuumetautisen kädet.
– Se ei ole vaarallista. Teidän täytyy olla järkevä! Se ei ole vaarallista!
Guelder polvistui hänen viereensä ja pujotti toisen käsivartensa hänen olkapäittensä alle. Ursula oli hirvittävän kauhun lamauttamana. Hän ei voinut puhua eikä liikuttaa jäseniään. Hän ei nähnyt muuta kuin nuo kaksi pyöreää silmää ja niiden kammottavan hehkun eikä kuullut muuta kuin miehen sekavaa lemmenhöpötvstä.
– Kukaan ei ole teidän vertaisenne! Te olette minun unelmani, minun kaikkeni!
Ursula tunsi itsensä sairaaksi. Guelder näki värin pakenevan hänen kasvoiltaan, päästi hänet irti ja vaihtoi äkkiä puhuttelutapaa.
– Jos katsotte minua noin, niin lyön teitä! hän kähisi. – Ja jos huudatte, niin kuristan teidät!
Hän meni pöydän luo ja kaatoi uuden lasillisen viiniä.
– Juokaa!
Tyttö työnsi lasin pois, niin että suurin osa sen sisällyksestä läikkyi matolle. Guelder täytti lasin uudelleen.
– Juokaa!
– Älkää liikahtako, Guelder!
Guelder pudotti lasin, kääntyi ja tuijotti kohti Elkin revolveria.
– Kun kielsin teitä liikahtamasta, niin puhuin kuvaannollisesti, Elk sanoi. – Kädet ylös! Missä on kumppaninne?
Hollantilainen totteli.
Hänen kasvojensa lihakset vavahtivat.
– Minä vien teidät hänen luokseen.
– Tai kenties minä vien teidät hänen luokseen. Hän on tuolla alhaalla poliisivenheessä. Kuinka luulette hänen joutuneen sinne?
Ja nyt Guelder teki kaikkein suurimman erehdyksensä.
– Poliisivenheessä?... Mutta hänhän oli täällä...
– Varmasti hän oli täällä, Elk keskeytti. – Hänen nilkkoihinsa kiedotuista rautalangoista olen päätellyt, että olitte kiinnittänyt jotakin raskasta hänen jalkoihinsa.
Guelder kohautti olkapäitään.
– Te aiotte viedä minut mennessänne. Siinä tapauksessa kai on parasta, että katkaisen virran laboratoriosta. Se voisi käydä vaaralliseksi konstaapeleillenne.
– Huolehdimme siitä itse, komissaari sanoi.
Taaskin Guelder kohautti olkapäitään.
– Kuten haluatte.
Hän kääntyi sohvaa kohti, missä Tony istui tukemassa puolittain tajutonta Ursulaa.
– Ettekö tahtoisi puoltaa pyyntöäni tieteen nimessä, mynheer Braid? Tahtoisin käväistä viereisessä huoneessa, missä minulla on joukko hyvin mutkallisia koneita. Jos joku vahingoittuu, niin otan teidät todistajakseni siitä, ettei se ole ollut ainakaan minun vikani.
Elk epäröi.
– No, menkää sitten, hän sanoi. – Mutta jos yritätte joitakin piruntemppuja...
– Niin te ammutte minut, aivan niin. Se tulee olemaan hyvin tuskallista, hollantilainen sanoi leveästi irvistäen. – Aion kuitenkin kuolla paljon tuskattomammalla tavalla.
Hän meni hitaasti laboratorion oikealla seinällä olevan penkin luo.
– Minä suljen nyt tämän, hän sanoi ja väänsi erästä kontaktia.
Sitten hän osoitti rautapuomilla varustettua ovea:
– Tuota ovea ei voida avata. Se on vale-ovi. Mutta sen rautapuomilla on oma tarkoituksensa, ja nyt te saatte nähdä, kuinka ylevän rohkeasti tohtori Rex Guelder asettuu silmätysten suuren tuntemattoman kanssa.
Hän laski kätensä puomille. Elk tahtoi käydä häneen käsiksi, mutta eräs konstaapeleista tarttui hänen käsivarteensa ja vetäisi hänet pois.
– Virta on avattu, ja hän on tarttunut johtoon. Missä on kontakti?
Virta katkaistiin, ja hollantilaisen eloton ruumis lysähti raskaasti kolahtaen lattialle. Venheen koneenkäyttäjä, joka ilmeisesti oli pelastanut Elkin ennenaikaisesta kuolemasta, meni oven luo tarkastamaan puomia.
– Tämä on yhteydessä muuntajan kanssa. Hän on saanut todennäköisesti kahdeksansataa volttia ruumiinsa lävitse.
– Onko hän kuollut? Elk kysyi.
Koneenkäyttäjä nyökkäsi.
– Siinä tapauksessa säästymme monelta vaivalta, Elk totesi.