[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHREHu22utBeFBjl4de4V4S6dyBkdh-MPZLz75XIPR20":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1882,"Öljyä ja timantteja","Wallace, Edgar",1875,1932,"1882-wallace-edgar-oljya-ja-timantteja","1882__Wallace_Edgar__Öljyä_ja_timantteja",null,"romaani",[],[],"fi",1928,1938,49569,306509,true,[],[],[],"Salapoliisiromaani seuraa Anthony Braidia, joka tunnetaan liikanimellä Twister. Hän on varakas ja rehellinen liikemies, joka päätyy selvittämään hevoskilpailuihin, öljyosakkeisiin ja timanttikauppoihin kytkeytyvää rikosten ja petosten verkkoa.","Edgar Wallacen 'Öljyä ja timantteja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1882. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ÖLJYÄ JA TIMANTTEJA\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nEDGAR WALLACE\n\n\nSuomennos englanninkielisestä alkuteoksesta \"The Twister\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKesällä yhdeksäntoistasataakaksikymmentä ja vähän päälle joutuivat eräs\nvalmentaja ja jockey tukkanuottasille toistensa kanssa. Kolmantena\notti kiistaan osaa eräs vedonlyönninvälittäjä, eräs bookmaker, jonka\nmaine oli epäilyttävä. Sanaharkka koski Ectis-nimistä hevosta, joka\noli suosikki kilpailussa Kuninkaallisesta Ratsastuspokaalista. Sekä\njockey että valmentaja olivat sangen hämäräperäisiä olioita. Virallinen\nvaroitus uhkasi heitä iskullaan, eivätkä he niin ollen voineet\nmitenkään antautua vaaroille alttiiksi.\n\nVäittely koski sitä, oliko hevonen ilman muita valmistuksia pantava\nkilpailuun vai oliko -- kuten jockey ehdotti -- tehtävä tyhjiksi\nkaikki vaaran mahdollisuudet antamalla sille pieni annos laudanumia\nennen starttia. Molemmat miehet aavistivat monenlaisia ikävyyksiä.\nJos hevonen pantaisiin kilpailuun ilman muuta, saattoi siitä koitua\nhankaluuksia jockeylle; jos taas asianomaiset jälkeenpäin saisivat\ntietää, että eläimelle oli tehty joitakin metkuja, ja jos sittemmin\npantaisiin toimeen tutkimuksia, niin potkaistaisiin valmentaja varmasti\nilman suurempia muodollisuuksia ulos kilparadalta.\n\nKiista päättyi valmentajan voittoon. Ectis talutettaisiin ilman metkuja\nsatuloimispaikalle. Vedonlyönninvälittäjä, joka valvoi molempien\nmiesten etuja, alkoi järjestelmällisesti hoitaa hevosen asiaa.\nOltuaan suosikki se vajosi toiseksi suosikiksi ja toisesta suosikista\nkolmanneksi. Sitten se vajosi yhä alemmaksi, kunnes sen mahdollisuudet\nvihdoin olivat sata kuutta vastaan.\n\n-- En käsitä tätä lainkaan, valmentaja sanoi hevosen omistajalle päivää\nennen kilpailua. -- Hevonen on parempi kuin koskaan aikaisemmin, mr\nBraid.\n\nMr Braid imi miettiväisenä pitkää sikariaan ja kohdisti alakuloisen\nkatseensa pieneen kokoonkäpristyneeseen valmentajaan. Braid oli\nuusi kilparatsastusradalla ainakin Englannissa. Hän oli huoleton\nmies, hyvin rikas ja hyvin sävyisä. Kilparadalla hänellä ei ollut\nminkäänlaisia ystäviä. Asiantuntijat katselivat uteliaina tuota pitkää,\nhonteloa miestä, jonka tummat hiukset jo alkoivat harmaantua ja jonka\npitkulaisten kasvojen iho oli keltaisen kalvakka. He eivät säälineet\nhäntä, mutta silti he kernaasti ilmaisivat valittelunsa siitä, että\ntuollaisen tottumattoman tulokkaan, joka olisi voinut olla heille\nitselleen niin tuottava, olivat saaneet haltuunsa Lingford, valmentaja,\nja tämän tunnoton aseveikko Joe Brille, jockey.\n\nItse mr Anthony Braid ei kuitenkaan ollut pahoillaan, sikäli kuin hänen\nmuodostaan saattoi päätellä. Hänellä oli Ascotissa hauska pieni talo,\nmissä hän asui yksinään kilparatsastusviikon aikana, ja hän näytti\nolevan tyytyväinen yksinäisyyteensä. Usein hänen nähtiin yksinään\naikailevan pihassaan. Hän seisoi siinä pitkää sikariaan poltellen ja\ntuijotti hajamielisen näköisenä ilmaan. Hän ryhtyi vedonlyönteihin vain\nhyvin harvoin, ja kun sellaista joskus tapahtui, niin panokset koskivat\nvain vähäpätöisiä summia. Hän ei ollut koskaan asettunut vastustamaan\nvalmentajansa ehdotuksia eikä koskaan tehnyt jockeyta koskevia\nkysymyksiä. Häntä katsellessaan sai vaikutelman, että kilparatsastukset\nikävystyttivät häntä.\n\n-- Onhan mahdollista, hän sanoi laahaavalla äänellään valmentajan\nlopetettua, -- onhan mahdollista, että välittäjät ovat alkaneet vainuta\njotakin muuta.\n\n-- Aivan niin, sir, he uskovat, että Denford Boy on varma voittaja.\n\nMr Lingford oli usein valittanut, ettei hän voinut antaa Ectisin\njuosta itselleen voittoa. Se olisi voinut tuottaa hänelle kokonaisen\nomaisuuden. Mutta hän oli vikapää suuren summan rahaa sille\nvälittäjälle, joka oli \"painanut alas\" hevosen, eikä hän näin ollen\nvoinut tehdä muuta, kuin antaa Ectisin hävitä.\n\nTuntia ennen kilpailun alkua Anthony Braid vei valmentajansa vähän\nsivummalle.\n\n-- Hevoseni mahdollisuudet ovat hiukan laskeneet, hän sanoi.\n\nMr Lingford oli myös huomannut tämän tosiasian.\n\n-- Niin, sir. Joku on lyönyt siitä vetoa kautta koko maan.\n\nHän tunsi olonsa hiukan epämiellyttäväksi, sillä samana aamuna se\nvälittäjä, joka odotti hyötyvänsä jutusta eniten, oli syyttänyt häntä\nketunjuonista.\n\n-- Niinpä niin, Tony Braid vastasi syvällä äänellään, -- _minä_ olen\nlyönyt siitä vetoa kautta koko maan. Aion voittaa kolmekymmentätuhatta\npuntaa.\n\n-- Mitä sanottekaan, sir! valmentaja huudahti, samalla kun hänen\nmielensä huomattavasti keveni. Hän oli luullut, että juttua oli\nkaikessa hiljaisuudessa hoidellut joku Brillen joukkueen jäsen ja\nettä jockey aikoi petkuttaa häntä. -- Tulette saamaan hyvän koron\nrahoillenne, sir. Brille väittää...\n\n-- Brillen väitteet eivät kiinnosta minua, Braid sanoi sävyisästi.\n-- Hän ei tule ratsastamaan hevosta. Olen tuottanut tänne Ranskasta\ntoisen jockeyn. Ja myös toisen valmentajan olen ottanut, mr Lingford.\nLuovutin itse hevosen mr Sanfordille puoli tuntia sitten. Jos menette\nhänen lähelleen, niin annan teidät tarkastajan haltuun. Kelpaako teille\nmuuten hyvä neuvo?\n\nHämmentynyt valmentaja ei kyennyt vastaamaan sanaakaan.\n\n-- Aion oikeastaan antaa teille kaksikin neuvoa, Anthony Braid\njatkoi. -- Ensimmäinen kuuluu näin: sijoittakaa Ectisin tiliin niin\npaljon, että voitte ansaitsemallanne voitolla elää koko loppuikänne.\nLuulen nimittäin, ett'ette tule enää tämän jälkeen valmentamaan\nainoatakaan hevosta. Ja toinen neuvoni on tämä: älkää koskaan yrittäkö\npetkuttaa miestä, joka on \"suorittanut tutkintonsa\" Johannesburgin\narvopaperipörssissä. Toivotan teille hyvää huomenta.\n\nEctis voitti kolmella hevosenpituudella, ja mr Braid sai sekalaiselta\nja epäilyttävältä kilparatayleisöltä uuden lempinimen. Aikaisemmin\nhäntä oli nimitetty vain \"tuoksi herraksi\" ja \"tulokkaaksi\", jotka\noikeastaan merkitsivät samaa. Nyt häntä alettiin nimittää Ankeriaaksi.\nJa tuo nimi liimautui häneen kiinni heti.\n\nSe lennätettiin eräänä päivänä hänen kasvoilleen hänen konttorissaan\nCityssä, kun hän oli nylkenyt yli viisikymmentätuhatta puntaa Aaron\nTroskylta, Trosky Limitedin omistajalta. Tosin kyllä mr Trosky oli\nviattomuudessaan yrittänyt ryöstää mr Anthony Braidilta paljon\nsuuremman summan erään kaivosvaltauksen varjolla, mutta sehän ei\noikeastaan merkitse suuriakaan.\n\n-- Te ette todellakaan ole ankeriasta parempi, Aaron vaikeroi vavisten.\n-- Teitä haukutaan ankeriaaksi, ja se te juuri tarkalleen olettekin.\n\n-- Sulkekaa ovi, kun menette, Anthony sanoi.\n\nSäikähtymättä mr Troskyn kokemusta saapui mr Braidin luo eräänä päivänä\neräs Felix Fenervy-niminen herrasmies, joka tahtoi tehdä erään platinaa\nkoskevan ehdotuksen. Hänellä olisi pitänyt olla enemmän älyä. Anthony\ntutki kartat, luki insinöörien epämääräiset raportit, joihin vedoten\nei olisi voitu vetää nenästä edes tavallista juoksupoikaa, ja kutsui\nmr Fenervyn lounaalle. Myös Anthonyllä oli pieni platinaehdotuksensa.\nHän omisti joukon platinapitoisia seutuja Pohjois-Rhodesiassa. Eikö\nsopisi, kiltti mr Braid ehdotti, lyödä yhteen molempia kaivoksia?\nOlisivathan tuollaisen Yhdistetyn Platinayhtiön voitonmahdollisuudet\nvielä suuremmat. Ehdotus innostutti Fenervyä aivan tavattomasti.\nSeuraavana aamuna hän maksoi uhrinsa, kaksikymmentäkolmetuhatta puntaa,\nja kuvitteli, että nytpä hän vasta alkaisi ansaita rahaa.\n\nSellainen oli mr Anthony Braid, jonka omaisuuden suuruuden vain hänen\npankkiirinsa aavisti. Kunnes hän sitten eräänä aamuna kävi tapaamassa\nerästä herraa, joka hermostui hänen läsnäolostaan siinä määrin, että\npaukautti oven kiinni hänen nenänsä edessä. Mitä Tony Braid piti lordi\nFrenshamista, se ei kuulu tähän. Mahdollista on, että hänen tunteensa\nolivat niin tiiviisti keskittyneet lordin perheen erääseen toiseen\njäseneen, että hän saattoi täysin välinpitämättömästi suhtautua sekä\nlordin epäluuloihin että Julian Reefin vihaan.\n\n-- Mr Anthony Braid, mylord, palvelija ilmoitti.\n\nLordi Frensham nojautui syvän kirjoitustuolinsa selkämykseen, sipaisi\nkärsimättömästi paksua harmaata tukkaansa ja rypisti otsaansa.\n\n-- Kas, kas, hän murahti ja katsahti palvelijaan. Sitten hän lisäsi,\nhuitaisten harmissaan kädellään: -- All right! Antakaa hänen tulla,\nCharles.\n\nFrenshamin kahdeksas jaarli oli leveäharteinen ja huolimattomasti\npukeutuva herrasmies. Hänen kätensä olivat isot, äänensä rämeä,\nkäytöksensä kulmikas, ja tällä hetkellä hänen partansakin oli ajamaton.\nHän oli itsepintainen ja rehellinen mies, joka oli painunut Cityyn\nkohentaakseen sen turvin perheensä raha-asioita. Niitä näytti kuitenkin\nolevan mahdotonta kohentaa, ja hänen suorasukaiset ja rakastettavat\nluonteenominaisuutensa saivat olla alituisessa taistelussa niitä\nsäälimättömiä vaatimuksia vastaan, joita vastahakoiset olosuhteet\nsälyttivät hänen kannettavakseen.\n\nCharlesin mentyä hän veti auki erään pöytälaatikon, otti esiin paksun\nsalkun, avasi sen ja alkoi selailla siinä olevia papereita. Kuitenkaan\nhänen ajatuksensa eivät kohdistuneet Lulangan Öljysyndikaatin\nasioihin. Sen sijaan hän mietti lopullista ja murhaavaa vastausta\nsiihen ehdotukseen, joka tultaisiin tekemään hänelle muutaman minuutin\nkuluttua.\n\n-- Mr Anthony Braid, mylord!\n\nMies, jonka palvelija opasti kirjastoon, oli monessa suhteessa keikari.\nKaikki yksityiskohdat, alkaen välkkyvän valkoisesta kauluksesta aina\nkiiltävien kenkien kärkiin saakka, olivat osoituksena siitä, että hyvä\nräätäli ja hyvä palvelija olivat tehneet parhaansa, jotta hänen asunsa\nolisi mahdollisimman hieno.\n\nKatsellessaan hänen luontevaa ryhtiään sai helposti sen väärän\nvaikutelman, että hän oli hyvin pitkäkasvuinen. Musta aamupäiväsaketti\nmukautui tiukasti hänen mehiläisvyötäröönsä, ja hänen harmaissa\nliiveissään oli onyx-napit. Hänen ainoina koristuksinaan olivat\nhienoon solmioon kiinnitetty helmi ja kapeat platinaiset kellonvitjat.\nValkoiset kädet, jotka pitelivät hansikkaita ja hohtavaa silkkihattua,\nolivat vailla sormuksia.\n\nMr Braid oli neljänkymmenen ikäinen ja suora kuin seiväs. Hänen\nhiuksensa olivat melkein mustat, ja ne korostivat hänen kalvakkaa,\nkeltaiseen vivahtavaa ihonväriään. Hänen kasvonsa olivat pitkulaiset\neivätkä lainkaan epämiellyttävät, silmänsä tummat ja tutkimattomat. Hän\nseisoi alallaan, katsellen isäntäänsä. Ei sanaakaan vaihdettu, ennen\nkuin he olivat jääneet yksin.\n\n-- No! lordi Frensham huudahti uhmaavasti ja kärsimättömästi. -- Istu,\nBraid. Vai eikö pukusi ole tehty istumista varten?\n\nMr Braid laski hyvin varovaisesti hattunsa, hansikkaansa ja keppinsä\npienelle pöydälle, vetäisi päättäväisesti ylös housunpunttinsa ja\nistuutui.\n\n-- Ihastuttava aamu, hän sanoi. Hänen äänessään oli syvä, miellyttävä\nsointi, ja hänen hymynsä oli rakastettava. -- Toivoakseni voit hyvin,\nFrensham... kuten myös lady Ursula?\n\nMutta lordi Frenshamin mielentila ei sietänyt keskustelua paremmin\nilmasta kuin tyttärestäkään.\n\n-- Olen saanut kirjeesi, hän sanoi vihaisesti, -- ja totta puhuen se\noli mielestäni... hm... hm...\n\n-- Hävytön, mr Braid virkkoi, ja hänen silmänurkistaan pilkisti hymyn\ntapainen.\n\n-- Niin juuri, hävytön! lordi puuskahti. -- Lievimmin sanoen hävytön!\nSinähän suorastaan väität, että Julian Reef, joka ei ole ainoastaan\nveljenpoikani, vaan lisäksi minun rinnallani Lulangan Öljyn johtaja,\ntekee parhaansa saadakseen yhtiön osakkeet laskemaan ja syöstäkseen\nminut vararikkoon. En voi kieltää, hyvä Braid, olevani hyvin\nihmeissäni siitä, että olet rohjennut kirjallisesti esittää niin\nennenkuulumattoman syytöksen. Tietenkään en tule näyttämään kirjettäsi\nReefihe. Sillä muussa tapauksessa...\n\nMr Braidin tummat silmät välähtivät.\n\n-- Miksi et näyttäisi hänelle kirjettä? hän kysyi tyynesti. -- En\nollenkaan pelkää mahdollista kunnianloukkausjuttua. Omistan suunnilleen\nkuusisataatuhatta puntaa. Kenties vähän enemmänkin. Mikään jury ei\nole koskaan tuominnut niin suurta vahingonkorvausta. Joka tapauksessa\nminulle tulee jäämään riittävästi rahaa voidakseni elää mukavasti.\n\nLordi rypisti otsaansa.\n\n-- En halua julkisuutta, hän sanoi. -- Tahdon olla aivan vilpitön sinua\nkohtaan, Braid. On olemassa joku, jonka toimesta osakkeet laskevat.\nHinnat painuvat päivä päivältä. Ja tämä joku olet sinä! No, no,\nälähän keskeytä. Sinulla on eräänlainen tietty maine... sinulla on\nhaukkumanimi...\n\n-- Ankerias, aivan niin, toinen virkkoi. -- Olen siitä melkein ylpeä.\nSellaiseksi nimitetään rikollisten keskuudessa miestä, jota poliisi\nei saa kiinni. Ja, hyvä ystävä, Reef on yrittänyt kyniä minua monella\ntapaa.\n\n-- Sinä olet kilparataherra, jolla on erikoinen maine...\n\nTaaskin tummasilmäinen mies keskeytti hänet.\n\n-- Sano vain suoraan, että tuo maineeni on huono, jos se ilahduttaa\nsinua. Silloin et kylläkään ole aivan oikeassa, mutta jos se tuottaa\nsinulle vaikkapa vain vähänkin mielihyvää, niin sano vain kernaasti\nmainettani huonoksi, rakas Frensham. Tai vaihtelun vuoksi vaikkapa\nkauheaksi.\n\nLordi Frensham teki liikkeen, joka osoitti, että hän oli kärsimätön.\n\n-- Kenties et ole ansainnut tuota mainetta, mutta ainakin siitä\nhuhutaan. Sinua nimittävät useammat ihmiset Ankeriaaksi kuin Tony\nBraidiksi. Et kai voi odottaa, että saisit minut uskomaan sellaista\nmahdottomuutta, että paras ystäväni valmistelee perikatoani ja kavaltaa\nsekä minut että yhtiön?\n\nBraid hymähti sävyisästi, pisti kätensä taskuunsa ja otti esiin\nkultaisen savukekotelon. Hän kohotti kysyvästi kulmakarvojaan ja odotti\nlordin myöntävää nyökkäystä. Sitten hän sytytti savukkeensa hyvin\nhuolellisesti ja laski tulitikun varovaisesti tuhkakuppiin.\n\n-- Etkö ole tullut ajatelleeksi, että olisihan melkoisen taitamatonta\nmennä syyttämään ystävääsi, jos todella itse olisin painamassa alas\nosakkeitasi? Jos kerran olen ankerias, niin enhän missään tapauksessa\nvoi langeta niin kömpelöön tekoon kuin syytösten keksimiseen sellaista\nmiestä vastaan, johon sinä luotat. Koeta nyt uskoa edes sen verran,\nettä on minulla vähän järkeäkin.\n\nÄkkiä ovi avautui, ja kaksi henkilöä astui sisään. Keikaroiva mr Braid\nnousi nähdessään nuoren naisen, joka oli tullut huoneeseen. Ursula\nFrenshamin karmeus salpasi hänen henkensä joka kerralla, kun hän näki\ntuon ihastuttavan ilmestyksen.\n\nTyttö lähestyi häntä käsi ojennettuna ja silmissään katse, joka kuvasti\nsekä hämmästystä että mielihyvää.\n\n-- Oletpa sinä oikea ilkimys, Tony, hän sanoi. -- Et ole käynyt\ntervehtimässä meitä moneen kuukauteen.\n\nTyttö ei voinut nähdä isänsä tyytymätöntä silmänluontia. Mutta sitä\nvastoin hänen olisi pitänyt arvata, että se hymyilevä nuori mies, joka\noli tullut huoneeseen hänen seurassaan, oli lakannut hymyilemästä.\n\n-- Syynä siihen, etten ole tullut, on aivan yksinkertaisesti se, ettei\nkukaan ole pyytänyt minua tulemaan, Tony Braid virkkoi, naurahtaen\nsamalla siihen kujertavaan tapaan, joka oli hänelle ominainen. --\nKukaan ei pidä minusta, Ursula. Minä kuulun niihin, joita hyljeksitään.\n\n-- Älä puhu roskaa! Frensham murisi.\n\nMr Reef, joka oli tuokioksi hämmentynyt havaitessaan äkkiarvaamatta\nseisovansa silmätysten miehen kanssa, jota hän vihasi, tavoitti jälleen\nhymynsä.\n\nHän muuten hymyili aina. Hänellä oli punaiset posket, kastanjanruskea\ntukka ja hyvin kauniit valkoiset hampaat. Hän oli kolmenkymmenen\nvuoden vanha, mutta hän vaikutti paljon nuoremmalta, ja hänellä oli\npoikamainen tapa sirotella ympärilleen epämieluisia totuuksia. Usein\nnuo totuudet puraisivat kuin piiskansivallukset, eikä edes hänen avoin\nja iloinen hymynsä voinut lievittää niiden aiheuttamaa kirvelyä.\nToisinaan ne taas olivat vain sangen tavallisia totuuksia.\n\n-- Tyhjää lorua! Saat syyttää itseäsi, Braid. Te viisikymmenvuotiaat\nvoitte kenties säilyttää tukkanne epäilyttävän mustana ja vyötärönne\nepäilyttävän kapeana, mutta te ette voi estää itseänne muuttumasta\nikäviksi, vanha veikko. Minulla oli ennen tapana kutsua sinut mukaan\npitoihini. Mutta hyvä Jumala! Vanha virttynyt huopakin paistoi kuin\nkaunis kesäpäivä sinun rinnallasi!\n\nBraid pysyi tyynenä.\n\n-- Sinun pitosi ikävystyttivät minua, hän vastasi kevyesti. -- Ja aina\nkun olen ikävystynyt, niin muutun happameksi. Lopetin seurustelun\nluonasi yhdeksäntenä neljättä syntymäpäivänäni viime vuonna. En pidä\nystävistäsi. Jos välttämättä haluan tavata balettityttöjä, niin käyn\nmieluummin tapaamassa heitä kulissien takana.\n\nJulian Reef purskahti kaikuvaan nauruun, mutta tuo nauru oli vailla\nsydämellisyyttä.\n\n-- Lakatkaa jo riitelemästä, Ursula sanoi moittivasti. -- Isä, sinun\non kutsuttava Tony lounaalle. Ja sinä, Tony, saat luvan olla kiltti ja\nkäyttäytyä ihmisiksi.\n\nLordi Frenshamia ei ehdotus näyttänyt lainkaan miellyttävän.\n\n-- En voi kutsua Braidia meille kotiin lounaalle, koska aion syödä\nklubissa, hän sanoi. -- Ja nyt, rakas Ursula...\n\nHän vaikeni.\n\n-- Kyllä ymmärrän, teillä on asioita keskenänne... Mutta isä! Sinähän\net ole ajanut partaasi!\n\nTyttö nyökkäsi Tonylle ja poistui huoneesta. Mr Julian Reef katsoi\ntoisesta toiseen.\n\n-- Arvattavasti minäkin olen täällä liikaa?\n\nTony Braid vastasi:\n\n-- Et suinkaan. Tämä koskee juuri sinua. Näytä hänelle kirje, jonka\nlähetin sinulle, Frensham.\n\n-- Enkä näytä! lordi kivahti. -- Olenhan jo sanonut, että...\n\n-- Että haluat välttää skandaalia, aivan niin, Tony Braid keskeytti\ntyynesti. -- Mutta minä vakuutan sinulle, ettei mitään skandaalia tule\nsyntymään.\n\nHän astui levollisesti kirjoituspöydän luo, jääden seisomaan\nsen viereen. Sitten hän lausui, alleviivaten jokaista sanaansa\nläimäyttämällä kämmenellään pöydän kiilloitettua kulmaa:\n\n-- Vielä kuusi kuukautta sitten sinä ja minä olimme hyvin hyviä\nystäviä. Luulenpa silloin tällöin lisäksi auttaneenikin sinua yhdessä\njos toisessakin asiassa. Minulla on suurempi kokemus kuin sinulla, kun\nosakeasiat ovat kysymyksessä. Tätä en kuitenkaan sano puolustaakseni\nitseäni tai moittiakseni sinua. Minulla oli milloin tahansa pääsy\ntaloosi, eikä sinulla ollut mitään sitä vastaan, että seurustelin\nUrsulan kanssa. Mutta sitten lähetit minulle äkkiä kirjelipun, jossa\npyysit, että lakkaisin käymästä luonasi, ja vaadit, etten enää\ntapaisi Ursulaa. Nyt olet keksinyt, että Cityn keinottelijat ja\nkilparatahuijarit nimittävät minua Ankeriaaksi. Sen olisit muuten\nvoinut keksiä jo kauan sitten. Suvaitsit väittää, että minä painaisin\nalas osakkeitasi myymällä selkäsi takana Lulangan Öljyn papereita. Minä\npuolestani ehätin tämän syytöksen edelle väittämällä jyrkästi, että se\nmies, joka myy Lulangan osakkeita ja joka on syössyt sinut perikadon\npartaalle, on oma sisarenpoikasi, mr Julian Reef, joka jostakin syystä,\narvattavasti kuitenkin ennen kaikkea omaa voittoaan ajatellen, on\nmyynyt Lulangan papereita kolmen viimeisen viikon aikana.\n\nJulian Reefin kasvot vääntyivät kiukkuisesti. Hän laski toisen kätensä\nBraidin olkapäälle ja pyöräytti hänet ympäri.\n\n-- Sinä olet kirottu valehtelija! hän huusi, ja samassa hän makasi\npitkin pituuttaan lattialla tuolin vieressä, jonka hän oli lennättänyt\nnurin kaatuessaan.\n\n-- Nyt riittää, Braid!\n\nFrensham oli syöksynyt pystyyn kirjoitustuotistaan ja seisoi\nseuraavassa hetkessä molempien toisten välissä.\n\n-- On viisainta, että menet nyt.\n\nMr Braid otti hattunsa ja sipaisi varovaisesti sen silkkipintaa. Hänen\nsuupielissään väikkyi pieni hymy.\n\n-- Olen sinulle velkaa anteeksipyynnön, Frensham, hän sanoi, --\nmutta minua ei ole kukaan vielä koskaan rankaisematta sanonut\nvalehtelijaksi. Ellen erehdy, niin herra Reefin hoidossa on joukko\nrahoja, jotka kuuluvat tyttärellesi. Tekisit viisaasti, jos lähettäisit\ntilintarkastajasi vähän vilkaisemaan kirjoja. Keltaistenkin timanttien\nostaminen maksaa rahaa.\n\nHän otti levollisesti ja kiirehtimättä hansikkaansa ja keppinsä. Reef,\njoka oli kompuroinut pystyyn, tunnusteli kädellään leukaansa ja loi\nhäneen murhaavan katseen hänen mennessään ohitse, mutta ei yrittänyt\npidättää häntä.\n\n\n\n\nII\n\n\nTony Braidin mentyä syntyi pitkä vaitiolo, joka oli toiselle herroista\nhyvin kiusallinen. Frensham seisoi kirjoituspöytänsä vieressä\ntuijottaen synkästi imupaperia ja hypistellen paperiveistä.\n\nHän oli köyhä mies. Hänen heittäytymisensä Cityn tuoksinaan oli\ntavallaan epätoivon sanelema teko. Puheenjohtajantoimet houkuttelivat.\nAlussa hän oli ottanut vastaan kaikki, mitä vain oli tarjottu,\nmutta ikävät kokemukset olivat vihdoin opettaneet hänelle, että oli\nvälttämätöntä valita huolellisesti.\n\nLulangan Öljy oli hänen lempilapsensa. Hän oli ostanut ison osake-erän\notettuaan kiinnityksen kaikkiin tulolähteisiinsä ja kieltäytyi nyt\nitsepintaisesti myymästä. Hän luotti lujasti osakkeisiinsa, mutta\nkenties vielä lujemmin nokkelaan veljenpoikaansa, joka oli muutamia\nvuosia häntä vanhempi Cityn puuhissa.\n\nJulian Reef oli aloittanut täysin tyhjin taskuin. Nyt häntä pidettiin\nmuutamissa piireissä miehenä, jolla oli edessään loistava tulevaisuus,\nja juuri Julianin menestys oli houkutellut vanhemman miehen\nfinanssiyritysten vaikeakulkuisille vesille. Julianin neuvosta hän oli\nostanut Lulangan ja ottanut vastaan yhtiön toimitusjohtajan toimen.\nNiinikään oli Julian ehdottanut, että hän saisi ottaa hoiviinsa ja\nhallintaansa ne kuusikymmentätuhatta puntaa, jotka Ursula oli perinyt\neräältä edesmenneeltä tädiltään. Rahat olivat antaneet hyvän koron.\nOsakkeet nousivat.\n\n-- Mitä hän oikein tarkoitti puheellaan keltaisista timanteista?\n\nVaitiolon oli katkaissut lordi Frensham.\n\n-- Niin, nuo timantit?\n\nJulian oli taas tavoittanut hymyilevän minänsä ja jatkoi:\n\n-- Se lurjus on saanut vihiä pienestä kärpäsestäni. Olen nimittäin\naivan hullaantunut timantteihin, mutta onnettomuudeksi valkoiset\nkivet ovat hirmuisen kalliita. Siksi olen kohdistanut harrastukseni\nvärillisiin, ennen kaikkea keltaisiin, joiden arvo ei luonnollisesti\nvastaa kymmenettäkään osaa parempien timanttien arvosta.\n\nLordi muisti äkkiä, että hän kenties oli velvollinen ilmaisemaan\npahoittelunsa veljenpojan kärsimän kohtelun johdosta.\n\n-- Mitäpä turhista, en vahingoittunut ollenkaan, Julian vastasi\nkevyesti, vaikka hänen leukaansa särki ja jomotti. -- Hän iski niin\näkkiä, etten ennättänyt torjua, enkä tietysti muutenkaan olisi voinut\nantaa hänelle takaisin samalla mitalla -- täällä sinun kodissasi.\n\n-- Se oli hänen viimeinen käyntinsä täällä, Frensham sanoi.\n\nHän vilkaisi oveen ja rypisti varoittavasti kulmiaan. Ursula tuli\nhuoneeseen.\n\n-- Anteeksi, että häiritsen, tyttö sanoi. -- Mutta missä Anthony on?\n\nHän loi tutkivan ja ihmettelevän katseen ympärilleen. Lordi Frensham\nrykäisi:\n\n-- Anthony on mennyt eikä palaa tähän taloon enää koskaan. Hän hyökkäsi\nkarkeasti ja ilman aihetta Juhanin kimppuun. En ole milloinkaan nähnyt\nmitään niin häpeämätöntä.\n\nUrsula tuijotti häneen, aivan kuin hän ei olisi uskonut korviaan.\n\n-- Löikö hän Juliania? Miksi?\n\n-- Se oli oma syyni, Julian vastasi. -- Sanoin häntä valehtelijaksi,\nmikä hänen lakikirjansa mukaan on anteeksiantamaton rikos. Itse olisin\nmuuten menetellyt samalla tapaa hänen asemassaan.\n\nTyttö tunsi olevansa sekä huolissaan että pahoillaan.\n\n-- Sepä oli ikävää... Minä niin pidän Tonystä. Oletko tosissasi, kun\nsanot, ettei hän saa tulla tänne enää, isä?\n\n-- Olen! Frensham vastasi lyhyesti.\n\nUrsula katsahti Julianiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta muutti sitten\nmieltään ja poistui huoneesta. Reefin ovela katse seurasi häntä.\nSitten, aivan kuin ihminen, joka ajattelee ääneen, Julian Reef sanoi:\n\n-- Se tuntuu suorastaan uskomattomalta!\n\n-- Mikä? lordi Frensham kysyi, kohottaen katseensa pöydästä. -- Mitä\nuskomatonta heidän ystävyydessään muka on? Onhan Anthony sangen\nviehättävä olento tuollaisten helposti syttyvien sielujen silmissä.\n\nJulian pudisti päätään.\n\n-- Mutta Ursula on kaikkea muuta kuin helposti syttyvä tyttö, hän\nsanoi, ja hänen äänensä sävyssä oli vivahdus, joka teki vanhemman\nmiehen levottomaksi.\n\n-- Et kai tarkoita, että mies on oikein naimahankkeissa?\n\nJulian Reef oli joutunut vaaralliselle alueelle, mutta toisella taholla\nuhkasivat vielä suuremmat vaarat. Hän siis päätti ottaa vastaan tämän\nerikoisvaaran pelosta, että setä muuten kohdistaisi huomionsa erääseen\ntoiseen asiaan.\n\n-- En tahdo väittää, että hän suorastaan hakkailee tyttöä, ja vielä\nvähemmän tahdon väittää, että hän jo olisi kosinut, hän sanoi. --\nNykyään ei menetellä sillä tapaa. Molemminpuolinen ymmärtämys syntyy\nvähitellen ja johtaa aikanaan avioliittoon. Mutta minusta tuntuu, ettet\npotkaissut miestä matkoihinsa hetkeäkään liian aikaisin.\n\nHän otti hattunsa.\n\n-- Täytyy tästä lähteä konttoriin. Mr Guelder on vaativa työnantaja.\n\n-- Mistä olet löytänyt tuon hollantilaisesi? lordi Frensham kysyi.\n\n-- Opin tuntemaan hänet Leydenissä kaksitoista vuotta sitten, Julian\nvastasi levollisesti. Frenshamin muisti ei ollut parhaita. Hän oli\ntehnyt saman kysymyksen jo ainakin kymmenen kertaa. -- Otin osaa\nerääseen kemian kurssiin yliopistossa, ja hän kuului sikäläisiin\npienempiin profeettoihin. Hän on muuten hiton pystyvä mies.\n\nLordi Frensham seisoi miettiväisenä ja nyppi alahuultaan.\n\n-- Kemisti... Mitä sellainen liikeasioista ymmärtää? Mutta nythän\nmuistankin, hän lisäsi hiljaa, -- sinähän kerroit, että hän on kemisti\nja ettei hänellä ole aavistustakaan liikeasioista. Miksi Herran nimessä\nsiis olet ottanut hänet konttoriisi ja sijoittanut hänet vieläpä\nluottamustoimeen?\n\n-- Juuri siksi, että hän on aika hyvin perehtynyt kemiaan, Julian\nhymyili. -- Tuumiessani kaivossuunnitelmia ja muita hurjia tuulentupia,\njotka väliin tulla tuivertavat kimppuuni, tuntuu hyvältä, kun vieressä\non mies, joka pystyy täsmälleen ilmoittamaan, mitä kaikkea se\ngeologinen kerrostuma sisältää, mistä koesirpale on lohkaistu.\n\nHän oli jo laskenut kätensä ovenrivalle.\n\n-- Hetki vielä, Julian! Eihän sinulla sentään aivan kauheaa kiirettä\nliene? Tietenkään en välitä vähääkään siitä, mitä tuo herra sanoi\nUrsulan rahoista. Mutta voithan kuitenkin sanoa minulle, että kaikki on\nkunnossa. Vilkaisin äsken osakeluetteloa. Ne näyttivät olevan hyviä ja\nvarmoja papereita.\n\nJulianilla oli hyvin ilmeikäs suu. Tällä hetkellä se ilmaisi sävyisää\nsuuttumusta.\n\n-- Ellen muista väärin, niin Ursula sai osinkonsa puolenvuoden\nvaihteessa, hän sanoi. -- Jos tahdot noudattaa Ankeriaan neuvoa ja\ntoimittaa tutkimuksen, niin onhan sinulla tietysti siihen vapaus\nja oikeus. Lähetä vain tilintarkastajasi, rakas setä, ja anna\nheidän tarkastaa asiakirjat. Tai voithan myös luovuttaa osakkeet\npankkiirillesi. Mutta onpa ihme ja kumma, kuinka rehelliseksi ja\nkunnolliseksi tuo ankeriasherra on muuttunut vanhoilla päivillään.\n\n-- Älä nyt puhu tyhmyyksiä! lordi huudahti. -Eihän kukaan epäile,\nettetkö sinä kykene hoitamaan Ursulan asioita yhtä hyvin kuin kuka\ntahansa pankinjohtaja. Arvattavasti osakekannassa ei ole tapahtunut\nmitään muutoksia?\n\n-- Tietysti siinä on tapahtunut muutoksia, Julian vastasi nopeasti.\n-- Kun huomaan, että jokin paperi on tulossa vähemmän tuottavaksi,\nniin myyn sen ja ostan jotakin parempaa tilalle. Ursulan rahat ovat\nantaneet minulle päänvaivaa enemmän kuin kaikki omat tämänvuotiset\njuttuni yhteensä. Niinpä esimerkiksi sain ensimmäisenä vihiä\näskeisestä Brasilian selkkauksesta ja myin hänen kaikki brasilialaiset\nrautatieosakkeensa ennen romahdusta. Pelastin hänelle siten yli tuhat\npuntaa. Ja kuten muistat, mainitsin sinulle siitäkin, että aioin juuri\nmyydä hänen espanjalaiset raitiotieosakkeensakin...\n\n-- Tiedän, tiedän, lordi Frensham keskeytti nopeasti. -- Enhän koskaan\nole sanonut muuta, kuin että sinä olet hoitanut asiasi loistavasti.\nMutta minä olen köyhä mies, Julian, ja taidanpa lisäksi olla varomaton\nliikeasioissa. Minun on ajateltava Ursulan tulevaisuutta.\n\nMr Julian Reef lähti. Koko matkan konttoriinsa nuori mies mietti,\nkuinka olisi käynyt, jos setä olisi tarttunut hänen sanaansa ja\nluovuttanut Ursulan asiat jonkun taitavan pankkimiehen huostaan. Sillä\nne osakkeet, joita hän tytön laskuun hoiti, eivät olleet juuri niin\nkuitareunaisia kuin ne kerran olivat olleet.\n\n\n\n\nIII\n\n\nUrsula Frenshamilla oli pieni auto, ja lordi Frenshamin Hampsteadissa\nolevasta pienestä talosta hän saattoi kaikessa hiljaisuudessa ja\nkenenkään huomaamatta livahtaa kaupungille.\n\nHän tunsi Tony Braidin tavat. Tony oli innokas kävelijä. Oltuaan\nvierailulla lordin luona hän usein mielellään käveli Avenue Roadin\npäähän, minne hänen autonkuljettajansa sai ajaa yksinään poimiakseen\nhänet sitten sieltä mukaansa. Nyt hän oli ennättänyt Fitzjohns Avenuen\npuolivähin, kun kahdenistuttava vaunu ajoi katukäytävän reunaan ja\nUrsula huusi häntä. Hän katsahti sivulleen ja hätkähti niin rajusti,\nettä tyttö heti ymmärsi yllättäneensä hänet hetkellä, jolloin hän oli\nvoimakkaan mielenkuohun vallassa.\n\n-- Nouse autoon, riitapukari, Ursula sanoi vakavasti.\n\n-- Monena olen elämäni päivinä ollut, mutta en riitapukari milloinkaan,\nTony vastasi, kavuten tytön viereen. -- Mutta eikö ole vähän\nsopimatonta istua urheiluautossa silkkihattu päässä?\n\n-- Voithan kuvitella, että olet perhelääkäri, tyttö virkkoi. -- Mutta\nnyt minun on heti sanottava sinulle asiani, Tony: minä olen sinulle\nhyvin, hyvin vihainen. Isä on aivan raivoissaan. Ja Julian raukka!\n\n-- Minua todella hävettää, Tony Braid tunnusti. -- Mutta en ole koskaan\npäässyt oikein vapautumaan taipumuksestani raakalaisuuteen.\n\n-- Mistä se oikein aiheutui, Tony? Mitä he sanoivat, kun saatoit niin\nsuuttua? Tiedän, että oikein ärsyttämällä ärsytit Juliania. Koskiko\nasia minun rahojani?\n\nTony näytti hämmentyneeltä.\n\n-- Sanoivatko he sen sinulle? hän kysyi.\n\nUrsula pudisti päätään.\n\n-- Eivät, mutta arvaan, että niin oli laita, hän vastasi rauhallisesti.\n-- Tunnen muuten itsekin olevani sangen levoton, Tony. En itseni\ntakia, mutta jos jotakin tapahtuisi tuolle rahaläjälle, jonka turvin\nminun on määrä vaikuttaa houkuttelevalta, niin isä varmaankin kuolisi.\nHän on, näetkös, koko ikänsä tehnyt niin paljon työtä ja elänyt niin\nköyhästi. Arvonimi ei lahjoittanut hänelle tuollaisia avaria tiluksia,\njoita äkkiä esiinpulpahtavat perijät tavallisesti saavat. Hän sai vain\njoukon velkojen rasittamia vanhoja maalaistaloja, jotka ovat täpötäynnä\nlikaisia vuokralaisia. Sitä paitsi olen aivan varma siitä, ettei isällä\nole pienintäkään käsitystä liikeasioista.\n\n-- Entä Julianilla? Tony kysyi ja katsoi suoraan eteensä.\n\nTyttö viivytteli, ennen kuin vastasi.\n\n-- En ole lainkaan varma Julianista, ja pitäisihän ihmisen kuitenkin\nolla varma siitä, jonka kanssa joutuu naimisiin.\n\nTämän kuullessaan Tony pyöristi silmänsä.\n\n-- Ole hyvä ja pysähdytä, tunnen tulevani sairaaksi, hän sanoi purevan\nivallisesti. -- Kuka sellaisen ajatuksen on saanut päähänsä? Julian?\n\n-- Ei, vaan isä. -- Ursula rypisti kulmiaan. -- Mutta kaikkihan on\nvielä Herran huomassa. Sano suoraan, Tony, onko Julian mielestäsi\ntaitava liikemies? Minä puolestani en sitä usko.\n\n-- Kuinka niin?\n\nTony Braid oli kuvitellut, että Julian Reefin pienen salaisuuden tunsi\nvain hyvin ahdas piiri Cityssä.\n\n-- Annahan, kun kerron. Hiljattain hän myi joukon osakkeita, jotka\nkuuluivat minulle. Ne olivat Bluebergsyhtiön osakkeita. Tiesitkö siitä?\n\nTony nyökkäsi.\n\n-- Kyllä, se on hyvä yhtiö, joka jakaa harvinaisen suuria osinkoja.\nMiksi ihmeessä hän myi?\n\nUrsula pudisti päätään.\n\n-- En ole kysynyt. Eikö sir George Crater ole Bluebergsin johtaja?\nTapasin hänet eilen illalla eräissä kutsuissa, ja hän sanoi aikovansa\npuhua isän kanssa pitkään ja vakavasti tuon osakekaupan takia, josta\nhän jollakin salaperäisellä tapaa oli saanut vihiä.\n\n-- Osakekaupoissa ei ole mitään salaperäistä, rakas ystävä, Tony sanoi\nsilmät välkkyen, mutta samassa hän taas muuttui vakavaksi. -- Voihan\nolla, että hän on ostanut niiden tilalle jotakin parempaa, hän lisäsi.\n\nHän tunsi olevansa suuri teeskentelijä, sillä hän tiesi sangen hyvin,\nettä Julianin oli mahdotonta päästä käsiksi osakkeisiin, jotka olisivat\nparempia kuin Bluebergsin.\n\nHe olivat tulleet Avenue Roadin päähän ja olivat juuri\nkääntymässä puistoon päin, kun eräs pitkänhuiskea mies, joka\nnojasi lyhtypylvääseen, laiskasti kohotti kättään ja teki\njättiläisponnistuksen saadakseen hatun nousemaan päästään. Minkä\njälkeen hän antoi päähineensä melkein pudota takaisin paikalleen.\n\n-- Haluatko puhutella häntä? Ursula kysyi, kun Tony kääntyi tervehtijää\nkohti.\n\n-- Esittäisin sinut mielelläni tuolle herrasmiehelle, Tony vastasi,\n-- ellei sinusta tunnu vastenmieliseltä seurustella Scotland Yardin\netsivien kanssa.\n\nTyttö jarrutti. Vaunu päästi vihlovan äänen ja pysähtyi. Pitkä mies\ntuli heidän luokseen ikävystyneen näköisenä.\n\n-- Tahtoisin esittää teidät lady Ursula Frenshamille, komissaari Elk.\n\nTämäkö siis oli suuri Elk? Ursulakin oli kuullut puhuttavan tuosta\npitkästä, alakuloisesta miehestä, mikä muuten ei ollut lainkaan\nmerkillistä, sillä Elk oli hoidellut ainakin puolet kaikista niistä\nhälyä herättäneistä \"tapauksista\", jotka olivat vedonneet sanomalehtiä\nlukevan yleisön harrastukseen niin kauan kuin tyttö saattoi muistaa\najassa taaksepäin.\n\n-- Hauska tavata, lady Ursula, Elk sanoi ja ojensi tytölle ison,\npehmeän kätensä. -- Olenkin tässä viime aikoina tuntenut hiukan\nniinkuin vetovoimaa ylhäisöä kohtaan. Viime viikolla nappasin kiinni\nerään baronetin, joka oli mennyt myymään maksamattomia huonekaluja.\n\nHän loi miettiväisen silmäyksen Tonyyn.\n\n-- Mutta Herra tietäköön, kuinka kauan siitä jo mahtaakaan olla, kun\nolen kiikuttanut ristikon taakse miljoonamiehiä. Sikäli kuin olen\nkuullut ankeriaista ja ankeriaiden pyydystämisestä... -- Hän katseh\nhyväilevästi toivossa olevaa uhriaan. -- Sivistys se on, joka saa\naikaan kaikki rikokset, hän jatkoi, poiketen siten mieliaiheeseensa. --\nPikkulasten päät ahdetaan täyteen Vilhelm Valloittajaa, vuotta 1066 ja\nmuuta tuollaista roskaa, mistä voi lukea tietosanakirjoista. Elleivät\nihmiset osaisi kirjoittaa, niin ei ikinä tehtäisi väärrennyksiä. Ja\nelleivät he osaisi lukea, niin meillä ei olisi ainoaakaan kavaltajaa.\nEntäs maantiede! Mitä kaikkea se saakaan aikaan! Se opettaa paatuneille\nmurhamiehille, minne heidän on mentävä, kun he puhdistavat tämän maan\ntomut jaloistaan. En ole koskaan kuullut puhuttavan sivistyneestä\npoliisista, joka olisi pysynyt virassaan kolmea vuotta kauempaa. -- Hän\npudisti synkästi päätään. -- Kuka tulee voittamaan Stewards Cup'in, mr\nBraid? Eipä silti, että pelaisin kilparatsastuksissa paitsi jos saan\nvihjauksen, joka on ehdottomasti varma. Kilpailut ja vedonlyönnit ovat\nensimmäinen askel hirsipuuta kohti. Sijoitin neljä puntaa erääseen\nhevoseen Newmarketissa viime viikolla. Sain neuvoa eräältä ystävältäni\nrikollisten joukossa. Mutta rahani menivät. Kun ensi kerralla sieppaan\nmiehen kiinni, niin pidän huolta siitä, että hän saa vähintään kymmenen\nvuotta.\n\nHänen ystävällisissä harmaissa silmissään oli loiste, joka teki\ntiettäväksi, ettei hänen peloittavaan uhkaukseensa tarvinnut suhtautua\nvakavasti.\n\nTony oli tavannut etsivän ensimmäisen kerran Johannesburgissa, mistä\nElk oli tullut noutamaan kotiin erästä herraa, joka oli käsitellyt\nhiukan varomattomasti toisten rahoja. Sitten he olivat tavanneet\ntoisensa Lontoossa. Tony Braid piti tuosta raskassoutuisesta miehestä,\njoka alati napisi sivistystä vastaan. Hän tiesi tarkoin, mikä tuo mies\noli: Lontoon taitavin varkaidenvainooja. Ja vaikk'ei hänellä ollutkaan\nmilloinkaan ollut aihetta käyttää hyväkseen mr Elkin palveluksia, niin\noli kuitenkin usein tapahtunut, että komissaarin läsnäolo oli tehnyt\nikävän illan viihtyisäksi hänen kodissaan Ascotissa.\n\n-- Oletteko pyydystämässä rikollisia? Ursula kysyi, taistellen urheasti\nnaurunhaluaan vastaan, koska hän pelkäsi voivansa naurullaan loukata\npoliisimiestä.\n\nKomissaari pudisti päätään.\n\n-- En, St. Johnin puistossa ei ole rikollisia, miss -- tai kenties\nmylady. En oikein tiedä, miksi nimittäisin teitä.\n\n-- Riittää, kun sanotte minua missiksi, Ursula vastasi.\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Niinpä niin, kun kuningattarille kelpaa arvonimi madame, niin voivat\nkai useimmat muut tyytyä olemaan missejä, hän sanoi. -- Ei, miss, en\nole varkaita pyydystämässä. Etsin huonetoveriani. Tiedän kyllä tekeväni\nvastoin velvollisuuttani, jonka mukaan minun olisi luovutettava hänet\njonkun tarmokkaan ja älykkään poliisikonstaapelin huostaan.\n\n-- Onko hän varastanut jotakin? Ursula kysyi.\n\n-- Ei, hän ei ole varastanut, Elk vastasi, pudistaen päätään. --\nHän on vain ottanut suuhunsa jotakin, joka on varastanut häneltä\nhänen aivonsa, kuten eräässä vanhassa rukouskirjassa sanotaan.\nHän on ymmärtäväinen mies ollessaan selvä, mutta jumalattoman\nsuupaltti tullessaan pätkään. Toivottavasti annatte anteeksi\ntämän ulkomaankieleni. Arvattavasti hän maata röhöttää umpiunessa\nkanavalaiturilla. Tai ehkä kanavassa. Raittiina ollessaan hän puhuu\nselvästi ja johdonmukaisesti, ja on oikein hauskaa ja hyödyllistä\nkuulla hänen kertovan Afrikan eläimistä ja kasveista. Mutta\nhöyrypäissään hän jaarittelee vain Lulangan öljykentistä, pauhaa, että\nkaikki lähteet ovat kuivuneet, ja kiroilee ensimmäistä insinööriä.\nJumalavita, kuinka väsyttävä hän on silloin!\n\nSamalla hetkellä hän tavoitti Tonyn katseen. Mr Braid tuijotti häntä\nkuin kummitusta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMr Elk, Scotland Yardin komissaari, kätkeytyi kernaasti eräänlaiseen\nsalaperäisyyden verhoon, ja kaikkein salaperäisintä hänen\nympäristössään olivat ne asukit, joita hänen kotinsa alati veti\npuoleensa. Varkaat, rappeutuneet aatelismiehet ja kavaltajat olivat\nnukkuneet hänen kattonsa alla Grays Inn Roadin varrella, ja kerran\nsiellä oli levännyt eräs murhamieskin. Ja nyt sai Tony Braid\nsanomattomaksi hämmästyksekseen kuulla, että joku salaperäinen\njuopporatti, joka oli perillä Lulangan öljylähteiden asioista, oli\njoutunut alakuloisen komissaarin asuintoveriksi. Ja tietysti mr Braidin\nkorvat nousivat pystyyn, sillä Lulangan Öljy oli juuri nyt hänen\nharrastuksensa kohteena siinä määrin, että hän tuskin pystyi mitään\nmuuta ajattelemaankaan.\n\nUrsula Frenshamia sen sijaan ei lainkaan huvittanut keskustelu tuon\nviinamäen miehen öljyasioista. Mutta pitkä ja laiha komissaari, jonka\nkasvot olivat täynnä uurteita ja jonka silmissä oli kaunis loiste,\nnäytti hänestä oikealta romaanisankarilta.\n\n-- Hän on oikein mukava mies, tuo Colburn nimittäin, Elk selitti\nlaahaavalla äänellä. -- Hänessä ei ole mitään pahaa. Hän polttaa\nsikareja, jotka hyvin kelpaisivat paremmillekin herrasmiehille.\nHänellä on vähän rahaa, ja hän tulee saamaan enemmän, kunhan osakkeet\nvain nousevat. -- Hän loi leikkisän silmäyksen Tonyyn. Minäkin olen\najatellut, että pitäisipä käydä tapaamassa teitä noiden öljypapereiden\ntakia. Te cityherrat voisitte antaa minulle muutamia vihjeitä.\nPitäisihän minun voida ansaita rahaa yhtä hyvin osakkeilla kuin\nrehellisin keinoin. Oikeastaan paljon paremminkin.\n\n-- Ettekö voisi tuoda häntä minun luokseni Ascottiin? Tony kysyi hiljaa.\n\nMr Elk raapaisi niskaansa ja selitti sitten, että hänen nähdäkseen se\nkyllä kävisi laatuun. Kun he palasivat takaisin autoon, niin Ursula\nkysyi:\n\n-- Mikä sinua niin ihmetytti, kun tuli puhe noista osakkeista -- mikä\nniiden nimi nyt olikaan -- Lulanga?\n\n-- Eipä juuri mikään. Tuo yhtiö kuuluu vain nykyään harrastuspiiriini.\n\n-- Eikö Julianillakin ole siinä jotakin tekemistä? tyttö kysyi äkkiä.\n-- Onpa niinkin! Ja isällähän on hirmuinen pino sen osakkeita. Hän on\nollut oikein levoton niiden takia.\n\nMr Braid ei vastannut.\n\nHän poistui Ursulan autosta Clarence Gate'lla. Tyttö oli hiukan\nihmeissään hänen sanattomuutensa takia, ja vielä enemmän hän hämmästyi,\nkun Tony heidän erotessaan pyysi, ettei hän kertoisi isälleen, että he\nohvat tavanneet Elkin.\n\nTony Braid meni Park Streetin varrella olevaan pieneen taloonsa, missä\nhänellä oli sekä kotinsa että konttorinsa. Hänellä oli tosin paljon\nasioita Cityssä, mutta hän hoiteli niitä yksityisosoitteestaan, ja\nhän kunnioitti vain harvoin henkilökohtaisella läsnäolollaan niitä\nhuoneistoja, jotka hän oli vuokrannut Mansion Housen lähettyviltä.\n\nTultuaan työhuoneeseensa hän meni heti puhelimen ääreen ja soitti\nkonttoriinsa. Hän antoi muutamia määräyksiä niin nopeasti kuin\npikakirjoittaja langan toisessa päässä vain suinkin kykeni merkitsemään\nmuistiin. Mutta parin minuutin kuluttua hän ei enää ajatellut\nLulangan Öljyä eikä myöskään Julian Reefiä, vaan syventyi tutkimaan\nKilparatsastuskalenteria.\n\nMr Julian Reef olisi antanut paljon, jos hän olisi mr Braidin tavoin\nkyennyt karkottamaan kaikki ikävät ajatukset.\n\nJos olisi kysytty joltakin Lontoon Cityn tavalliselta liikemieheltä,\nkuka oli ovelin nuorempien keinottelijain joukossa, niin hän olisi\nhiukan epämääräisesti vastannut, että hänen tietääkseen se oli se\nDrapers Gardensin nuori mies, mikä hänen nimensä nyt olikaan --\nniinpä tosiaankin, Julian Reefhän se oli. Julian Reef! Mutta oli eräs\nnurkkakunta, joka olisi antanut saman vastauksen aivan arvelematta,\nvieläpä hyvin innostuneesti, sillä Julian oli hyvin suosittu muutamissa\npiireissä.\n\nNoissa piireissä olisi ylpeästi viitattu siihen tapaan, millä hän\noli hoitanut Kopje Deepsin, hänen rohkeisiin valuuttakauppoihinsa,\nsiihen hämmennykseen, jonka hän oli saanut aikaan tinamarkkinoilla ja\njosta oli ollut seurauksena, että kolme vanhaa ja vakavaa firmaa oli\nvähällä lentää nenälleen, mistä tapaturmasta ne olivat pelastuneet vain\nvararahastoihinsa turvautumalla. Mutta saman hämmennyksen seurauksia\noli ollut sekin, että Julian itse oli ollut vähällä joutua toivottamaan\nhyvää huomenta konkurssituomarille.\n\nOli kunnollisia ja vaikutusvaltaisia rahamiehiä, jotka hiukan hymyillen\nkatselivat Julianin meteorimaista nousua.\n\n-- Hänestä tulee miljonääri, mutta Lontoon pormestaria hänestä ei tule\nkoskaan, eräs heistä sanoi arvoituksellisesti.\n\nKerran hän ilmestyi erääseen suureen liikkeeseen ja teki ehdotuksen,\njoka näytti lupaavan suurta ja varmaa voittoa. Johtaja oli kohtelias,\nmutta kieltäytyi.\n\n-- Mutta rakas mr Ashlein. Ne ovat kultareunaisia papereita, Julian\nintti.\n\nVanha viisas juutalainen hymyili.\n\n-- Reunat eivät riitä, mr Reef, hän vastasi ystävällisesti. -- Me emme\nvoi tulla mukaan joutumatta kiitollisuudenvelkaan teille ja sitomatta\nliikettämme teidän tuleviin yrityksiinne, ja me olemme... hm... vähän\nvanhoillisia.\n\nSe oli Julianin ensimmäinen ja viimeinen yritys sekoittaa uutta ja\nvanhaa viiniä samaan leihin. Hän oli kyllin ovela havaitakseen, että\nhän oli tehnyt taktillisen virheen. Oli erehdys mennä kumartelemaan\nvanhoja kauppahuoneita, ja oli -- se selvisi hänelle sangen pian\n--arveluttava virhe halveksua uusia.\n\nAnthony Braid ei ollut mikään rahataloudellinen valtatekijä. Hän\nkuului yhtä vähän uusiin kuin vanhoihin. Hänellä oli vaatimattomat\nkonttorihuoneistonsa Lothburyssa, ja hän omisti osake-enemmistön\nmuutamissa hämärissä timanttiyhtiöissä, joilla ei Julianin kannalta\nkatsottuna ollut pienintäkään merkitystä. Cityssä häntä pidettiin\nvähemmän rahamiehenä kuin hevosurheilun asiantuntijana. Ne, jotka\nolivat tavanneet hänet Johannesburgissa, ajattelivat kuitenkin toisin.\n\nJulian meni suoraa päätä konttoriinsa sen valitettavan kohtauksen\njälkeen, mikä hänellä oli ollut eniten vihaamansa miehen kanssa. Mr Rex\nGuelder tuli häntä vastaan hänen huoneensa kynnyksellä.\n\nMr Guelder oli vankkarakenteinen, silmälasipäinen mies, jonka puku oli\nmelkoisen kulunut. Hän oli kotoisin Hollannista, maasta, jossa hän\njostakin salaperäisestä syystä ei koskaan käynyt. Hänellä oli pyöreät,\npaksut ja sangen typerän näköiset kasvot sekä ulkonevat silmät ja\nammottava suu. Hänen tukkansa törrötti pystyssä, ja hänen huolimaton\nasunsa oli yleisenä puheenaiheena Cityssä.\n\nHän tervehti Juliania tuttavallisesti kuin vertaistaan. Hän melkein\ntyrkkäsi hänet huoneeseen ja sulki oven, että paikat paukkuivat.\n\n-- Hyvä ystävä, minulla on sinulle hauskoja uutisia. Sinun hassut\nLulanga-paperisi laskevat taas -- kolmekymmentäkuusi ja neljännes.\n\nHän puhui englantia painokkaan täsmällisesti, vaikka hänen murteensa\noli karkea, ja vaikka hänellä oli tapana täräyttää r-konsonantti\nvoimakkaasti kuuluville.\n\n-- Onko se mielestäsi niin hauskaa, Julian kysyi ivallisesti. --\nMyin tänä aamuna kahdeksantuhatta. Niiden olisi pitänyt laskea kaksi\npistettä.\n\nMr Guelder kohautti olkapäitään, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n-- Onko se nyt sitten niin tärkeää? hän kysyi. -- Juttuhan on niin\nvähäpätöinen, niin yhdentekevä.\n\nHän pyyhkäisi halveksuvalla liikkeellä Lulangan osakkeet pois\ntietoisuudestaan ja jatkoi:\n\n-- Uusi upokas on tullut ja on pian käyttökunnossa. Kuin myös sähköuuni\nSolingenista. Kuuden viikon kuluttua kaikki uudet laitteemme ovat\nvalmiit. Kivet Amsterdamista tulivat tänä aamuna.\n\nHän avasi huoneen nurkassa olevan kassakaapin, otti esiin nahkaisen\npussin ja tyhjensi sen sisällyksen Julianin imupaperille. Lähes sata\nhiottua timanttia heijasti tuhansia valonsäteitä päivänpaisteessa.\nNe olivat isoja keltaisia timantteja, mutta niiden joukossa oli myös\nmuutamia niin tummanpunaisia, että ne näyttivät melkein rubiineilta.\nToisissa taas oli heikko vihreä vivahdus. Valkoisia ei ollut joukossa\nainoaakaan.\n\n-- Mitä ne maksavat? Julian kysyi ja rypisti otsaansa.\n\nMr Guelderin huulet vetäytyivät leveään hymyyn.\n\n-- Eivät juuri mitään, hän vastasi. -- Tuhatviisisataa puntaa. Olen\nmaksanut kolmesataa etukäteen. Kahdeksan liikettä on kerännyt ne eri\ntahoilta. Kukapa voi tietää niiden arvon? Meille, rakas Julian, ne\nepäilemättä ovat miljoonien arvoisia. Ei siksi, kuten jo ennenkin olen\nsinulle huomauttanut, että kävisimme niitä myymään, vaan koska...\n\nHän naputti sormellaan nenäänsä ja huitaisi. Mutta Julian oli hiukan\nhermostunut tänä aamuna:\n\n-- Pane pois ne. Mistä johtuu, etteivät Lulangan osakkeet ole laskeneet\nenemmän? Mahtaneeko joku yrittää työntää minua luisuvalle pinnalle?\n\nMr Guelder levitti lihavat kätensä.\n\n-- En tiedä, hän vastasi. -- Mutta mitäpä sillä väliä? Miksi puuhata\nlakkaamatta noiden siunattujen öljyosakkeiden kimpussa, rakas Julian?\nSinä ansaitset viisituhatta sieltä ja jonkin vaivaisen tuhannen täältä,\nmutta minkä tähden jatkat pelaamista noilla rahoilla, kun sinun pitäisi\nvarata jokikinen kolikko suurta keikaustamme varten?\n\nJulian Reef liikahti levottomasti tuolillaan.\n\n-- Tuleeko siitä todellakin suuri keikaus, Rex? hän kysyi. --\nLuonnollisesti olen selvillä siitä, että sinä olet hiton pätevä\nkemisti, suorastaan nero alallasi. Mutta luullakseni myös tiedät, että\nme jo olemme kuluttaneet viisikymmentätuhatta puntaa? Jos joku olisi\nkymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että alkaisin etsiä viisasten\nkiveä...\n\n-- Viisasten kiveä! toinen murahti. -- Roskaa!\n\nHän näpsäytti pilkallisesti sormiaan:\n\n-- Sinä aliarvioit minut, Julian, sinä aliarvioit neroni. Sinä\naliarvioit tieteen. Saatpa nähdä!\n\nHän lakaisi varovaisesti toisella kädellään kivet pöydän reunalle ja\nsiitä edelleen nahkapussiin, jota hän piti auki toisella kädellään.\nSitten hän vetäisi pussin kiinni ja pani sen takaisin kassakaappiin.\n\n-- Mitä on tapahtunut? hän sitten kysyi nopeasti.\n\nJulian tunnusteli leukaansa.\n\n-- Se sika löi minua, kun seisoin häneen selin, hän murisi.\n\nMr Rex Guelder työnsi ulospäin paksut huulensa.\n\n-- Tässä kaupungissa on niin monta sikaa. Ankeriasko sen teki?\n\n-- Niin, Ankerias juuri, Julian kähisi. -- Mutta jonakin kauniina\npäivänä hän saa minulta päin kuonoaan, niin että muistaa sen ikänsä\nkaiken.\n\nHän huomasi pienen hymyn, joka valaisi hollantilaisen lihavia kasvoja.\n\n-- Mikä sinua naurattaa? hän kysyi.\n\n-- Saat heti kuulla. Puhuin tänä aamuna Jollybellin kanssa, ja me\njuttelimme Ankeriaasta. Voitko arvata, missä hänen rahalähteensä ovat?\nTimanttikaivoksissa! De Veres, Ramiers, Orange River...\n\nHän aivan vääntelehti pidätetyn naurunsa vallassa, ja Julian Reefin\nsilmiin ilmestyi uusi ilme.\n\n-- Jumaliste... Kunpa voisinkin, hän virkkoi puoleksi itsekseen. --\nJospa suunnitelmamme vain olisi aivan varma? Jospa todella pääsisin\nhänen kimppuunsa! Mutta minun täytyy päästä! Minun täytyy!\n\nHänen kasvoilleen vetäytyi varjo, ja hänen silmissään hehkui\nfanaattinen tuli.\n\n-- Kuule, Rex! Olen tullut Cityyn ansaitakseni miljoonia enkä vain\ntuhansia. Tiedän, mitä merkitsee olla köyhä. En kavahda mitään\nkoettaessani välttää köyhyyttä. En välitä siitä, millä keinoin hankin\nitselleni rahaa, enkä sääli niitä, jotka joutuvat kärsimään. Minun\ntäytyy tulla rikkaaksi. Tahdon omistaa huvilan Cap Martinilla, talon\ntäällä Englannissa ja huvipurren Southamptonissa. Tahdon omistaa\nkilparatsastustallin, vaikka inhoankin kilpailuja. Tahdon omistaa\npalatsin Park Lanen vaiheilla sekä autoja ja autotallin. Ja vaimoni\ntahdon silata jalokivillä kuin prinsessan. Rahaa! Muilla olkoon kaikki\nmuu. Minä ostan sen heiltä.\n\n-- Kunhan vain olet varovainen, Guelder mutisi.\n\n-- Varovainen! Minä en saa välittää vaaroista. Mistä tulevat kaikki\nrahat? Niistä rahoista, joita me sijoitamme kokeiluihimme? Minun\nkeinotteluistani? Varovainen! Minä uhmaan vaikka hirsipuuta! Mutta\nrahaa minun täytyy saada, niin paljon rahaa, että tuosta kirotusta\nAnkeriaasta tulee kerjäläinen. Hän löi minua tänään, Rex! Luuletko,\nettä voin unohtaa sitä koskaan? Tulen kukistamaan hänet, murskaamaan\nhänet. Hänestä on tuleva tuollainen säälittävä piru, joka harhailee\nkodittomana katukäytävillä kädessään vanha rasvainen hattu ja yllään\nvanha rasvainen takki, jonka kyynärpäät kiiltävät. Hän on nöyrästi\nirvistävä minua kohti ja pyytävä minulta almua. Ja silloin minä\nsylkäisen häntä päin naamaa.\n\nHänen kasvojensa väri oli vaihtunut punaisesta valkoiseksi tuon kauhean\nvihan ja noiden hurjien tulevaisuudenhaaveiden painosta. Professori\nRex Guelder, Leydenin yliopiston entinen opettaja, tuijotti häntä kuin\nvanha huuhkaja.\n\n-- Hyvä, poikani! hän mutisi. -- Se on oikein. Miljooneja, sanoit.\nKymmeniä miljooneja! Ensin alkutoimet. Sitten kaappaus. Ja sen jälkeen\nvoit murskata vihollisesi jalkoihisi. Mutta tällä hetkellä...\n\nHän ojensi ystävälleen ja työnantajalleen pienen paperin.\n\n-- Kuusitoistatuhatta puntaa, viisi shillingiä ja kolme penceä. Se on\nerotus. Sinun on maksettava tänään, sillä muuten...\n\nHän näpsäytti lyhyitä sormiaan. Julianin kiihko asettui heti.\n\n-- Niin paljon?\n\nMr Guelder nyökkäsi.\n\n-- Ja me olemme ylittäneet tilimme pankissa. Meidän täytyy siis hankkia\nrahaa muualta. Meidän täytyy saada luottoa. Sillä kuinka käy muussa\ntapauksessa meidän suuren kaappauksemme?\n\n-- Kuusitoistatuhatta puntaa?\n\nJulian katsoi avuttomana mr Guelderiin. Ursulan omaisuudesta oli\nvielä jäljellä kaksikymmentätuhatta puntaa hyvinä ja myyntikelpoisina\nosakkeina. Niiden täytyi nyt mennä samaa tietä, mitä kaikki\nedellisetkin olivat menneet.\n\nHän meni kassakaapin luokse ja otti esiin paksun kirjekuoren.\n\n-- Myy nämä ja pane muutamia Vaal-syndikaatin osakkeita tilalle.\n\nRex meni puhelimeen ja antoi joukon määräyksiä. Vastaus tuli tunnin\nkuluttua ja ilmoitti, että osakkeet oli myyty. Suunnilleen samaan\naikaan eräs kirjanpitäjä tuli sisään ja ilmoitti lordi Frenshamin.\n\n-- Tämäpä todella odottamaton kunnia, Julian hymyili.\n\nLordi Frensham vaipui raskaasti lähimmälle tuolille ja katsahti\nhollantilaiseen, joka piti parhaana mennä matkoihinsa.\n\nMutta sittenkin vieraasta näytti tuntuvan vaikealta ilmaista asiaansa.\n\n-- Julian, hän sanoi vihdoin, -- kun olit lähtenyt, niin minulle soitti\neräs ystäväni.\n\nMr Reefin sydän melkein lakkasi sykkimästä. Hän ymmärsi, mitä oli\ntulossa.\n\n-- Olen päättänyt, Julian, että Ursulan osakkeet on siirrettävä hänen\npankkiirinsa huostaan. Ole hyvä ja anna ne minulle. Otan ne mukaani.\n\n\n\n\nV\n\n\nPieninkään lihaksen värähdys ei paljastanut sitä järkytystä, jonka\nvaltaan Julian Reef joutui. Hän katseli tyynesti lordi Frenshamia,\nja hänen eloisat aivonsa olivat kiihkeässä toiminnassa. Kolme vuotta\naikaisemmin lordi Frensham oli luovuttanut hänen hoitoonsa pinon\nvarmoja osakkeita, joiden yhteinen arvo oli kuusikymmentätuhatta\npuntaa. Alkuperäisistä papereista ei enää ollut jäljellä ainoaakaan.\nNe oli myyty toinen toisensa jälkeen nuoren liikemiehen pakottavimpien\nmenojen peittämiseksi sekä sitten korvattu hänen omien yhtiöittensä\nosakkeilla. Useimmat viimeksi mainituista eivät olleet edes sen\npaperin arvoisia, joille ne oli painettu. Omasta taskustaan hän oli\ntäsmällisesti suorittanut Ursulan puolivuotisosingot, jotka oli\nlaskettu alkuperäisten arvopaperien mukaan.\n\n-- Tarkoitatko todella sitä, mitä sanot? hän kysyi varmalla äänellä.\n-- En voi kieltää, että olen sangen hämmästynyt. Näyttää melkein\nsiltä, kuin tuon Ankeriaan häpeämättömät epäluulot olisivat tarttuneet\nsinuunkin. Mutta jos tahdot saada takaisin paperit,, niin ilmoitan\ntietysti asiasta pankkiin jo tänään ja lähetän ne sinulle huomenna...\n\n-- Ei ole kysymys mistään epäluuloista, lordi Frensham keskeytti,\ntuntien olonsa peräti hankalaksi. -Asianlaita on aivan yksinkertaisesti\nse, rakas Julian, että olen itse tehnyt elämäni varrella niin paljon\ntyhmyyksiä, että tahdon todella omin silmin vakuuttautua siitä, että\nUrsula tulee aina ja joka suhteessa olemaan turvattu. Sinä kai pidät\nminua vähän lapsekkaana, mutta sille en voi mitään. Osakkeet ovat siis\npankissasi. Voin ehkä pistäytyä siellä ja...\n\n-- Tuskinpa vain, Julian sanoi viileästi. -- En aio moittia sinua,\nsetä John. Mutta tahdon kuitenkin huomauttaa sinulle, ettei luottoni\nlainkaan lujittuisi siitä, jos sinä menisit pankkiin ja ottaisit\nminun valtakirjallani haltuusi osakkeet, jotka ovat olleet minun\nhallinnassani. Pankille ei suinkaan ole mikään salaisuus, että minä\nolen Ursulan omaisuuden hoitaja. Luullakseni siis on parasta, että\nannat minun hankkia sinulle rahat -- osakkeet, tarkoitan -- takaisin.\nMutta mikä ihme sinut on saanut tekemään tämän päätöksen?\n\nFrensham katsoi hänen ohitseen. Hän istui tuokion vaiti ja\nhämmentyneenä pyöritteli peukaloitaan.\n\n-- Tahdon olla sinua kohtaan aivan suora, Julian, hän sanoi vihdoin. --\nKuten muistat, oli osakkeiden joukossa myös seitsemänsataa Bluebergsin\nkultakaivossyndikaatin osaketta. Sir George Crater, joka on tuon yhtiön\ntoimitusjohtaja ja parhaita ystäviäni, soitti minulle tänä aamuna\nja kysyi, miksi olin myynyt nuo paperit. Hän moitti minua tuosta\ntoimenpiteestä ja ilmoitti, että noiden osakkeiden kurssi oli noussut\nmyynnin jälkeen. Eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että olimme\nmyyneet.\n\nJulian hymyili sävyisästi.\n\n-- Ymmärrän, hän vastasi. -- Sinä et luota minuun.\n\nLordin tahtoessa keskeyttää hänet hän viittasi torjuvasti kädellään ja\njatkoi:\n\n-- Tietysti myin Bluebergsin paperit. En ole pienimmälläkään tavalla\nyrittänyt sitä salata. Ostin niiden tilalle länsi-afrikkalaisia\nrahtipapereita, koska ne osoittivat mitä selvimpiä nousun oireita ja\nkoska oli ilmeistä, että ne antaisivat loistavan osingon. Oli vahinko,\nettä Bluebergsin paperit nousivat samalla kertaa, mutta sitähän en\nollut voinut aavistaa.\n\nVanhempi mies alkoi pehmitä, ja Julian käytti hyvin taitavasti\nhyväkseen yliotettaan.\n\n-- Luullakseni tämä isku, jonka nyt saan sinulta, on kovin, mitä\nolen elämäni varrella kokenut. Sinähän lyöt sirpaleiksi meidän\nyhteistoimintamme koko perustan. On aivan ilmeistä, että tuon huijarin\nsanat ovat tehneet sinuun vaikutuksensa. -- Taaskin hän torjui\nkädenliikkeellä lordin vastaväitteet. -- Suora ja selkeä totuus on,\nettä hänen kylvämänsä myrkky alkaa levitä.\n\nFrensham pudisti päätään.\n\n-- Jos tarkoitat Tony Braidia, niin parasta on, että muitta mutkitta\nluovut siitä ajatuksesta, hän sanoi. --Tuntuuko sinusta uskottavalta,\nettä ottaisin vaikutuksia vastaan mieheltä, jolta olen kieltänyt pääsyn\ntalooni? Ei, minä ajattelen Ursulaa. Olen sotkeutunut pahaan vyyhtiin.\nIlmeisesti minua ei ole luotu liikemieheksi, ja Lulangan Öljyn\nosakkeiden jatkuva lasku tekee minut levottomaksi.\n\n-- Mutta nehän ovat nousseet jälleen. Etkö ole huomannut?\n\nLordi Frensham nyökkäsi.\n\n-- Näin sen iltalehdistä. Mutta tuo nousu on kovin vähäpätöinen. Niiden\ntäytyy nousta kokonaisella punnalla, jotta olisin autettu.\n\nJulian katsoi häneen tutkivasti.\n\n-- Mutta mikä se vyyhti on, johon olet sotkeutunut? Luulin tuntevani\nkaikki asiasi.\n\nLordi ei vastannut heti. Julian katseli häntä ja huomasi hänen\ntaistelevan oman itsensä kanssa.\n\n-- Näetkös, lordi sanoi vihdoin, -- olen keinotellut muilla papereilla.\nTietenkään en ole maininnut asiasta sinulle mitään. En tahtonut näyttää\nmuille hupsuuttani, jos olisin hävinnyt, ja jos taas olisin voittanut,\nniin olin aikonut panna syrjään pienen summan itseäni varten. Mutta\nminä hävisin. Milloinka on suorituspäivä?\n\n-- Huomenna, Julian vastasi.\n\nFrensham nousi ja alkoi vaeltaa edestakaisin huoneessa pää painuksissa\nja kädet selän takana. Julian Reef odotti, että lordi jatkaisi, mutta\nhänelle tuli täydellisenä yllätyksenä se, mitä hän nyt sai kuulla.\n\n-- On kai parasta, että sanon sinulle kaikki, Frensham virkkoi. --\nKaiken sen jälkeen, mitä olen puhunut Ursulan rahoista, pidät minua\ntietysti nyt kurjana teeskentelijänä. Sillä minua eivät ole tuoneet\ntänne Tony Braidin sanat eivätkä myöskään Bluebergsin paperit, vaikka\näsken mainitsinkin niistä. Syy on kokonaan toisaalla, Ursula tulee\njonakin päivänä rikkaaksi. Et ole tietänyt sitä tähän mennessä, mutta\nkuitenkin se on totta. Hänellä on perintöoikeus erääseen hyvin suureen\nomaisuuteen. Hänen nykyisen pikkurahansa tarvitsen itseäni varten.\nTilanne on muodostunut sellaiseksi, että minun on pakko sijoittaa hänen\nosakkeensa vakuudeksi voidakseni ylittää pankkitilini.\n\nNäytti siltä, kuin Julian olisi aikonut viheltää, mutta vaikka hänen\nhuulensa suipentuivat, niin ääntä ei kuulunut.\n\n-- Ovatko asiasi niin huonolla tolalla? hän kysyi pehmeästi.\n\n-- Sinä kai et voi auttaa minua, vai kuinka?\n\nFrensham loi kysyvän katseen veljenpoikaansa, ja Julian pudisti päätään.\n\n-- Tulet kovin sopimattomalla hetkellä, hän sanoi. -- Minulla on\nparhaillaan suunnitteilla eräs juttu, joka kenties tulee tuottamaan\nminulle miljoonia, mutta se on kypsä vasta muutaman kuukauden kuluttua,\nNykyisin minulla on käytettävissäni vain hyvin vähän rahaa.\n\nLordi Frensham jatkoi rauhatonta marssimistaan.\n\n-- En tiedä ketään, joka voisi antaa minulle, mitä tarvitsen. Ursula\non ainoa, joka ei vastaisi kieltävästi. Olen varma siitä, että hän\nsuostuisi heti, jos vain pyytäisin hänen apuaan.\n\n-- No, miksi et pyydä? Julian ihmetteli. Sanat olivat työntyneet hänen\nhuulilleen, ennen kuin hän oli ennättänyt niitä ajatella.\n\n-- Koska en tahdo hänen saavan tietää, kuinka pahassa pulassa olen.\n\nHän pysähtyi äkkiä ja rypisti otsaansa.\n\n-- On eräs mies, joka lainaisi minulle rahat, hän sanoi hiljaa, --\nmutta hänen puoleensa en tietenkään voi kääntyä.\n\n-- Ajatteletko Tony Braidia? Hän olisi vihoviimeinen auttamaan sinua.\nHän on kova kuin kivi, ja voit olla varma siitä, että hän määräisi\nkoron, jota et aivan kernaasti maksaisi.\n\n-- Mitä tarkoitat? lordi Frensham kysyi nopeasti.\n\nJulianin huulet vetäytyivät ilottomaan hymyyn.\n\n-- Ihmetyttäisikö sinua, jos sanon, että vanhalla mr Braidilla on\nerinäisiä suunnitelmia Ursulaan nähden?\n\nLordi nyrpisti huuliaan hiukan halveksuvasti.\n\n-- Sen olet muistaakseni sanonut jo aikaisemminkin. Mutta älä puhu\ntyperyyksiä nyt, Julian. Braid ei ole lainkaan \"vanha\", vaikka hän\nvuosiensa puolesta voisikin olla Ursulan isä.\n\n-- No, tuskinpa sentään isä, Julian vastasi, -- mutta hänen\naviomiehekseen hän kyllä voisi kelvata.\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Lordi meni ikkunan luokse ja alkoi\nhajamielisenä katsella kadulla vallitsevaa vilkasta hyörinää. Hetken\nkuluttua hän taas alkoi puhua, katse yhä kadulle suunnattuna.\n\n-- Sinä näytät luulevan, että hän on kosinut. Pyh, loruja! -- Hän\nkääntyi äkkiä. -- Käsitätkö tilanteen, Julian? Minun on ehdottomasti\nsaatava Ursulan osakkeet aamulla varhain. On kai parasta järjestää\nsiten, että ne lähetetään suoraan pankkiini.\n\nJulian nyökkäsi ja katsoi toista lujasti silmiin.\n\n-- Eikö sinulla todellakaan ole muuta keinoa? hän kysyi. -- Eikö\nminkäänlaista muuta?\n\nHän näytti peräti heikkouskoiselta. Sedän rahalliset vaikeudet\nnäyttivät suorastaan loukkaavan häntä, ja hänestä tuntui, kuin lordi\nFrensham olisi tehnyt hänelle suurer vääryyden.\n\n-- Olenhan sanonut sinulle, että olen menettänyt menettämästä\npäästyäni, lordi vastasi ärtyneesti.\n\nHän sipaisi sormillaan tuuheaa, harmaata tukkaansa ja katseli ikkunan\nluota veljenpoikaansa. Pintapuolinen tarkkailija olisi voinut\nluulla, että hän uhkasi. Mutta Julian tiesi tuon ärtyneen käytöksen\nmerkitsevän, että lordi moitti itseään katkerasti kaksoispelistään,\nheikkoudestaan, siitä vääryydestä, minkä hän oli tullut tehneeksi\nrakastamalleen tyttärelle.\n\n-- Nähdäkseni en voi tehdä mitään muuta, hän sanoi hiljaa. -- Anthony\nBraidin puoleen on mahdotonta kääntyä. En voi antautua alttiiksi hänen\nmahdollisen kieltonsa aiheuttamalle nöyryytykselle. Ei, tuo toinen\nkeino on ainoa. Osakemarkkinat alkavat elpyä. Pian voin irroittaa\njonkin määrän Lulangan papereita, ja silloin tilanteeni helpottuu.\nLähetä osakkeet -- niin, älä lähetä niitä pankkiin, vaan konttoriini.\nJos saan ne aikaisin huomenaamulla, niin minulla on hyvää aikaa toimia.\n\nHän nyökkäsi ja poistui huoneesta.\n\nJulian istui pitkän tovin aivan liikkumattomana. Sitten hän ojensi\nhitaasti kätensä ja painoi soittokellon nappulaa. Mr Rex Guelder\ntirkisti ensin ovenraosta ja hiipi sitten sisään.\n\n-- Vainuanpa, että jokin asia on vinossa, hän sanoi. -- Mistä on\nkysymys?\n\n-- Hän tahtoi saada Ursulan osakkeet.\n\nHollantilaisen huulille ilmestyi hitaasti leveä hymy.\n\n-- Eikö muuta? hän virkkoi pilkallisesti. -- No, mitä sanoit kiltille\nsedällesi? Et mitään tietysti? Jos olisit sanonut hänelle totuuden,\nniin tuskinpa vain hän olisi mennyt matkoihinsa noin rauhallisena. Oh,\nUrsula, ihastuttava Ursula!\n\nHän maiskautti huuliaan ja virnisti viehtyneenä. Juliania tuo\nmauttomuus ei kuitenkaan loukannut. Hän istui pöytänsä takana kynsiään\npureskellen ja tuijotti synkästi eteensä.\n\n-- Jos suunnitelmasi epäonnistuvat, Guelder, niin on paistimme palanut\npohjaan kerta kaikkiaan. Meillä tulee olemaan edessämme oikea pikku\nhelvetti, jos vanha rakas setä Frensham ja rakas serkku Ursula ja\nkaikki muut luottavaiset asiakkaamme saavat tietää, ettei niitä\nosakkeita, joiden he otaksuvat olevan hoidossamme, enää olekaan. Onpa\ntotisesti onnenpäivä se päivä, jolloin koneesi vihdoinkin on käynnissä.\n\n-- Onnenpäivä se on itsellenikin, Guelder vastasi, hieroen käsiään\nja hymyillen autuaasti. -- Älä ole lainkaan huolissasi, ystäväni.\nOlen neuvotellut maan etevimmän asiantuntijan kanssa, joka on eräs\nDresdenistä kotoisin oleva saksalainen. Ainoastaan Z-säteet tuottavat\nvielä hankaluuksia. Kunhan ne vain saadaan kuntoon, niin rikkaudet ovat\nkäsissämme. -- Hän näpsäytti haltioituneena sormiaan. -- Ja Greenwich\ntulee pystyttämään minulle, aikakautemme suurimmalle miehelle, muhkean\nmuistopatsaan.\n\nYstävä Julian ei kuitenkaan yhtynyt hänen intoonsa.\n\n-- Hyvä on, mutta nyt saat luvan jättää minut yksikseni, hän sanoi.\n\nHän istui kauan nojaten päätään käteensä ja piirrellen\ntarkoituksettomia koukeroita imupaperiin. Hän ei suostunut ottamaan\nvastaan edes sihteeriään. Kello viideltä hän pani hatun päähänsä ja\nmeni Guelderin pieneen, ahtaasen konttorihuoneeseen. Hollantilainen,\njoka istui tutkimassa jotakin suurennuslasin avulla, vilkaisi häneen.\n\n-- Katsohan tätä, ystäväni. Eikö se ole kaunis?\n\nJulian kumartui uteliaana katsomaan soikeaa opaalia, joka lepäsi\npienellä vanupieluksellaan. Hän otti sen käteensä, ja tuo pieni tulinen\nesine vaihtoi väriä joka kerralla, kun hänen kätensä vähänkin liikahti.\nMilloin se oli tummanvihreä kuin meri, milloin taas liekehtivän\nkeltainen, punainen, syvänsininen, vaaleansininen, ja kaikkien noiden\nvärien lävitse välkkyi kultaisia säteitä.\n\nJulian laski kiven takaisin pöydälle.\n\n-- Vain viisitoista puntaa karaattia kohti, Guelder sanoi melkein\nrukoilevalla äänellä. -- Tällainen kivi on kokoilijaa, taiteilijaa\nvarten.\n\n-- Mutta ei minua varten, Julian vastasi käheästi. -- Aion mennä setäni\nluo ja sanoa hänelle totuuden.\n\nGuelder tuijotti häneen, aivän kuin hän ei olisi uskonut korviaan.\n\n-- Aiot sanoa hänelle totuuden? Sanoa hänelle, että rahat ovat poissa?\nEt taida olla oikein viisas.\n\nJulian kohautti olkapäitään.\n\n-- Mitä rninun sitten pitäisi tehdä? Huomenaamulla hän kuitenkin saa\ntietää kaiken. On yhtä hyvä saada juttu selvitetyksi jo tänä iltana.\n\n-- Mutta hän tappaa sinut, tai, ja se on vielä hullumpaa: panee\nsinut vankilaan. Etkö muista, rakas ystävä --Guelderin ääni vapisi\nsäikähdyksestä --, mitä hän sanoi sinulle kerran juuri tässä samassa\nhuoneessa? Hän sanoi, että hän panisi tyrmään vaikka oman poikansa,\njos tämä varastaisi häneltä. Ja hän oli täysin tosissaan. Tiedän sen\nvarmasti, sillä minulla on ihmistuntemusta.\n\nJulian kääntyi häntä kohti ja murahti:\n\n-- Ole sitten hyvä ja keksi jokin parempi keino!\n\nHollantilainen oli kalvennut. Häntä kauhistutti ajatus, että koko hänen\ntyönsä ja kaikki hänen tutkimuksensa voisivat mennä hukkaan, että hänen\nihanat kokeensa jäisivät keskeneräisiksi. Hän tunsi jäytävän pelon\nvaltaavan mielensä. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä punaisemmiksi ja\npunaisemmiksi. Hänen kaulansa paisui.\n\n-- Tee mieluummin mitä tahansa... Sinun täytyy hankkia rahaa! Etsi\nkäsiisi tuo Braid! Hän on rikas.\n\nJulian ei edes kuunnellut häntä. Kenties setä, joka itse oli niin\npahassa pulassa, kuitenkin ymmärtäisi häntä? Hän kertoisi sedälle\nsuuresta suunnitelmastaan ja niistä miljoonista, joita hän tulisi\nansaitsemaan.\n\nHän poistui vaieten konttorista ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että\nhän oli ennättänyt Queen Victoria Streetin puoliväliin, ennen kuin hän\nedes huomasi lähteneensä konttorista.\n\nRex Guelder jäi konttoriin vielä tunniksi. Hän lähetti ostamaan\niltalehdet ja selaili niitä laiskasti. Silloin tällöin hän teki jonkin\nmerkinnän mustaan muistivihkoonsa, jota hän säilytti povitaskussaan ja\njonka olemassaolosta Julianilla ei ohut aavistustakaan. Lopetettuaan\nmuistiinpanonsa ja laskelmansa hän meni kadulle, ja hänen pyöreillä\nkasvoillaan loisti tyytyväinen hymy, sillä kohtalo oli ollut hänelle\nsuopea. Hän aikoi mennä kotiinsa, mutta tosiasiaksi jäi, ettei hän\npoistunut West Endistä, minne hän ensin poikkesi, ennen kuin kaksi\ntuntia myöhemmin.\n\nJostakin merkillisestä syystä hän asui kaukana Greenwichin taholla\npienen poikkikadun varrella, joka noudatti virran suuntaa. Parin\ntehtaan välissä, joista toinen oli autiona, kohosi vanhan, rappeutuneen\ntalon korkea, ruma fasadi, jonka kolme pientä ikkunaa tuijotti\nikäänkuin vastahakoisesti tuota kurjaa katua. Talon kellarikerroksessa\noli aikoinaan ollut jonkinlainen tavarasuoja. Nyt se palveli auto- ja\nvenhevajana, jonka mr Guelder itse oli pannut kuntoon. Siellä hän\nsäilytti resuista urheiluautoaan, jonka viime kuukausien matkat olivat\npeittäneet paksulla pöly- ja kurakerroksella.\n\nHän puhdisti autonsa joka neljäs viikko. Tuskin ainoaakaan yötä kului,\nilman että mr Guelder käytti sitä johonkin pieneen matkaan. Sillä hän\nmyös teki Newburyyn viikonloppumatkojaan, jotka kiinnostivat häntä\nsuuresti.\n\nAutovaja oli kaikkea muuta kuin ensiluokkainen. Sen seinät valuivat\nkosteutta, ja hänen täytyi pitää öljykannut suljettuina teräskirstuun\nisojen rottien takia, joiden yöllistä melskettä hän tuskin enää\nedes huomasi. Joinakin öinä rotat nousivat valtavina parvina vajaan\nvirran rannalta. Kerran ne olivat syöneet auton nahkaistuimen aivan\nriekaleiksi.\n\nSilloin hän osti kolme valkoista kissaa ja kasvatti ne niin, että yksi\nniistä, kauhea kummitusmainen elukka, jolla oli isot vihreät silmät,\nnukkui joka yö autossa. Jos se päästi pienimmänkin äänen, niin sen\nmolemmat valkoiset veljet syöksyivät silmänräpäyksessä sen avuksi\nkellariin.\n\nKellarin yläpuolella olevassa asuinkerroksessa mr Guelder asui\nkolmessa avarassa, paljaassa, yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa,\njoista oli näköala virralle. Jos avasi ruokasalin ison ikkunan, niin\nsai katsella rappeutunutta lastauslaituria, jonka hirret olivat\nhomehtuneet vihreiksi. Se oli vääntynyt mitä kummallisimpiin mutkiin\neikä kannattanut niitä taakkoja, jotka ennen olivat levänneet sen\npäällä. Laiturin lahonneiden ja särkyneiden lautojen alla virtasi\nThames hitaana ja savisena laskuveden aikana ja kuohuvana ruskeana\nkoskena vuoksen tullessa. Mr Guelderin ikkunoita vastapäätä oli isoilla\nsaksalaisilla lastilaivoilla tapana heittää ankkurinsa, ja niiden\nvierellä torkkuivat voimakkaat hinaaja-alukset pitkänä rivinä. Vähän\nalempana muodostivat korkeamastoiset purjealukset kokoonkäärittyine\nruskeine purjeineen ja liehuvine viireineen melkeinpä muhkean näköalan\nniille, jotka mr Rex Guelderin tavoin rakastivat merta ja meren laveita\nkauppateitä.\n\nMr Rex Guelderillä oli palvelijattarena tanakka, iäkkäänpuoleinen\nhollantilainen nainen. Vuoden toisensa jälkeen he olivat asuneet saman\nkaton alla puhumatta toisilleen muuta kuin välttämättömyyden pakosta.\nNyt he eivät enää viitsineet sanoa toisilleen edes hyvää huomenta. Joka\nkuukausi mr Guelder maksoi vanhalle naiselle hänen palkkansa Englannin\nrahassa, ja samana päivänä nainen kompuroi postikonttoriin ja lähetti\nkoko summan pojanpojalleen Utrechtiin. Omiin tarpeisiinsa hän pidätti\nvain muutamia pencejä.\n\nOlohuone, joka samalla palveli sekä työhuoneena että kirjastona, oli\nsangen pitkä ja ulottui talon julkisivusta sen perälle saakka. Kadulle\npäin olevista ikkunoista kuului yksi tuohon huoneeseen, joka oli\nmaalattu kirkkaan keltaiseksi, kun taas kaikki ovet, myös \"tehtaaseen\"\njohtava teräsovi, oli sivelty punaisiksi. Vaalea neliskulmainen matto,\njoka oli keskellä lattiaa, kiilloitetut tammipaneelit ja muutamat\nseiniä koristavat Rembrandt-jäljennökset tekivät huoneen melkein\niloisen näköiseksi. Iloista vaikutelmaa lisäsivät ruusut, jotka\ntäyttivät erään posliinimaljakon, ja komeat tulpaanit, jotka kukkivat\nkuudessa pahvimaljakossa. Nuo tulpaanit muuten kukkivat lakkaamatta,\nsillä ne olivat keinotekoisia, mutta ne olivat niin taitavaa työtä,\nettä vain koskettamalla niitä saattoi havaita, että ne olivat lasia.\n\nNeliskulmaisella matolla oli kookas, musta, tamminen kirjoituspöytä,\nja mr Guelder istui parhaillaan sen ääressä. Hän oli vaipunut\ntarkastelemaan kahta sangen arkipäiväistä esinettä, jotka hän oli\ntavoittanut West Endissä viettämiensä kahden tunnin aikana. Hän tutki\nnoita esineitä voimakkaan suurennuslasin lävitse, ja hänen tasaiset,\nvalkoiset hampaansa paljastuivat tyytyväiseen irvistykseen.\n\nHetken kuluttua hän taittoi tarkastuksensa kohteet kokoon ja lukitsi ne\nhuoneen nurkassa olevaan vanhaan likaiseen kassakaappiin. Jonkin aikaa\nhän myhäili tyytyväisenä ja otti sitten kirjoituspöytänsä laatikosta\nesiin ison salkun, avasi hihnan, joka piti sitä kiinni, ja tyhjensi\nsen sisällyksen pöydälle. Ne olivat valokuvia, jotka mr Guelder oli\nsuurella vaivalla saanu kootuksi, ja ne merkitsivät hänelle paljon\nenemmän kuin tavallista ajanvietettä.\n\nJulian Reef olisi pudonnut istualleen, ja Ursula Frensham olisi luullut\ntulleensa hulluksi, jos he olisivat nähneet nuo kuvat. Sillä ne olivat\nkaikki Ursulan valokuvia, ja mr Rex Guelder piteli niitä hyppysissään\nhyvin kunnioittavasti ja varovasti.\n\nHän nojautui taaksepäin plyysituolissaan, katsoi toisesta kuvasta\ntoiseen kädet ristittyinä pöydänreunalle ja haltioitunut ilme pienissä\npyöreissä silmissään. Freda, palvelijatar, tuli sisään työntäen\nedellään pyörillä varustettua tarjoilupöytää, jolle päivällinen\noli katettu. Hän huomasi valokuvat, ja hänen huulensa nyrpistyivät\nhalveksuvaan hymyyn.\n\n-- Tuo on kaikkein hassuinta, hän sanoi rikkoen vaitiolon, jota\noli kestänyt lähes kaksi viikkoa. -- Kun näen teidät tuollaisissa\npuuhissa, mynheer, niin tunnen itseni melkein sairaaksi. Ettekö enää\nmuista kaupunkia, jonka nimi on Amsterdam? hän kysyi vihjaillen. -- Ja\noletteko jo unohtanut maan, jonka nimi on Batavia?\n\nMr Guelder ei kohottanut katsettaan valokuvista.\n\n-- Ne niiden seutujen tytöt olivat vain suuren tiedemiehen\nleikkikaluja, Freda. Kadehditko hänen pientä ajanvietettään?\n\nFreda veti tuolin pöydän viereen, ja hänen suustaan kuului harmistunut\nsähähdys.\n\n-- Bataviassa sitä sanottiin murhaksi, mutta eihän kukaan tiedä,\nkuka tytön hukutti. Amsterdamissa sitä sanottiin itsemurhaksi,\nkunnes lääkäri puhui poliisin kanssa ja osoitti sitä pientä hienoa\nsilkkinauhaa, joka oli tytön kaulan ympärillä.\n\nMr Guelder hymyili, aivan kuin häntä olisi imarreltu.\n\n-- Sinulla on hiton epämiellyttävä muisti, Freda.\n\nPuolueeton tarkkailija olisi kenties havainnut, ettei mr Rex Guelder\ntuntenut itseään lainkaan loukkaantuneeksi tai huolestuneeksi\npalvelijattarensa huomautusten takia. Eikä siihen oikeastaan olisi\nollut syytäkään, sillä mihinkään pidätystoimenpiteisiin ei milloinkaan\nollut ryhdytty. Julkinen häväistysjuttu oli vältetty. Hän oli opettanut\nkemiaa ja sähköoppia yliopistossa, ja eräänä päivänä rehtori vain\noli lähettänyt noutamaan häntä puheilleen ja ilmoittanut hänelle,\nettei hänen läsnäolonsa yliopistossa enää ollut toivottava. Mutta\ntuo esimies, joka oli ollut syntyperältään saksalainen, voimakas ja\ntunteellinen, oli vain nähnyt, kuinka kaunis tyttö Maria oli vielä\nvainajanakin. Kuinka vastuksellinen sama tyttö oli saattanut olla\neläessään, siitä hänellä sitä vastoin ei ollut vähäisintäkään käsitystä.\n\nMitä Batavian tapahtumaan tuli, niin mr Guelder ei kylläkään\nollut oikein mielissään siitä, että joku keksi syyttää häntä sen\naiheuttajaksi.\n\nKylläpä eukko oli puhelias tänä iltana! Mr Guelder arveli hänen\nryypiskelleen. Sillä vain väkeviä nautittuaan Freda antoi kielelleen\nmokoman vallan.\n\n-- Ja kaikki nuo muut hassutukset, Freda jatkoi, -- kaikki nuo pyörät\nja sähkökipinät! Mihin tämä kaikki päättyy, mynheer Rex? Te ette tule\nmilloinkaan löytämään mitään. Te ette tule milloinkaan löytämään yhtään\nmitään, vaikka kuinka etsisitte. Ja vaikka asia onnistuisikin ja vaikka\nsaisitte valtavan rahaläjän, niin saman tien se kuitenkin hupenisi tuon\nvedonlyöjän taskuihin. Hyh! Te olette hullu, ja hullu olen minäkin!\n\n-- Sinä olet päissäsi, Rex vastasi levollisesti. -- Minä annan\nsinulle ruokaa ja asunnon ja rahaa, minkä sinä lähetät kelvottomalle\nylioppilaallesi. Ellei sinulla olisi minua, niin joutuisit\nvaivaistaloon.\n\nFreda mutisi jotakin hänen myöhäisestä kotiintulostaan ja meni\nmatkoihinsa. Rex Guelder tiesi nyt, että eukko pitäisi suunsa kiinni\nkokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin hänestä tuntui väliin hauskalta\nkuulla Fredan puhuvan, sillä eukko oli ainoa, joka puhui hänen kanssaan\nhollantia. Lontoossa oli kymmeniätuhansia hollantilaisia, mutta Rex\nei seurustellut heidän kanssaan. Hän pelkäsi, että he katselisivat\nhäntä epäluuloisesti ja alkaisivat puhua Mariasta, joka oli löydetty\nkuolleena kanavasta vahattu silkkinuora kaulansa ympärillä. Rex väitti,\nettä tyttö olisi aivan hyvin voinut itsekin panna tuon ansan kaulaansa.\n\nHän kokosi varovaisesti valokuvat, pani ne takaisin salkkuun ja lukitsi\nsen pöytälaatikkoonsa. Olisihan Freda voinut vaikka polttaa nuo aarteet\ntämäniltaisessa levottomassa mielentilassaan! Syötyään yksinkertaisen\npäivällisensä mr Guelder väänsi avainta lukossa ja meni punaiseksi\nmaalatusta teräsovesta \"tehtaaseen\".\n\nSe oli matala huone, jonka kuhmuinen ja epätasainen lattia oli painunut\nkaltevaksi. Mr Guelder sytytti sähkön, ja silloin saattoi nähdä\nkattoparrut punaisten tiilien välissä. Valo oli väkevä, sillä hänellä\noli käytettävissään runsaasti voimaa, jota hän tarvitsi myös huoneessa\nolevien monien suurten ja pienten koneiden käyttämiseen. Pienimmät\nniistä oli asetettu penkille, joka reunusti huoneen virtaa vasten\nolevaa seinää. Ne olivat mutkikkaita laitteita, mutta kuitenkin hyvin\ntuttuja sähköteknikolle ja fyysikolle: pyöriviä rattaita, vihreillä\nnyöreillä varustettuja rullia, spiraalinmuotoisia lasiputkia, joissa\noli elohopeaa ja jotka näyttivät jättiläismäisiltä ilmapuntareilta.\nHuoneen toisessa päässä oli matalalla, tukevalla jalustalla kone,\njonka tarkoitusta oli vaikea tajuta ilman tarkempaa tutustumista. Sen\nmuodostivat kummalliset kondensaattorit, induktiorullat, mutkikkaat\nlasiputket, jotka erästä nappia painettaessa hehkuivat punaisina\nja sinisinä, ja kiilanmuotoisen osoittajan alapuolella, joka oli\nvoimakkaiden johtolankojen avulla yhdistetty koneen eri osiin, oli\nneliskulmainen mustasta agaatista valmistettu malja, jonka keskellä\nnäkyi pieni teevadinmuotoinen syvennys.\n\nMr Guelder veti tuolin penkin viereen, väänsi muutamia kontakteja,\nja kone alkoi surista ja kolista. Hän otti taskustaan savukkeen,\nsytytti sen, korjasi paksujen silmälasiensa asentoa ja uudisti\nsadannen kerran suuren kokeensa. Kokonainen rätisevien kipinöiden\nryöppy teki hyökkäyksen erästä esinettä vastaan, jonka hän oli\nasettanut agaattimaljaan. Hän väänsi vielä yhtä kosketinta. Kalpea,\nvihreä valonsäde työntyi esiin eräässä teräslevyssä olevasta melkein\nhuomaamattomasta raosta ja osui suoraan agaattiin.\n\nHän poltti savukkeen toisensa jälkeen, kunnes ilma huoneessa oli\ntäynnä sinistä usvaa. Silloin tällöin hän väänsi koskettimiaan ja\notti vihdoin pinsetillä maljakossa olevan esineen tarkkailtavakseen,\nasettaen sen voimakkaan suurennuslasin alle, oli melkein keskiyö, kun\nhän oikaisi selkänsä ja nousi. Hän huomasi vihreän silmäparin, joka\nkatseli häntä pimeästä. Hän vihelsi, ja iso valkoinen kissa hiipi hänen\nluokseen ottaakseen vastaan hänen hyväilynsä. Kun hän poistui asuntonsa\npuolelle, niin kissa hyppäsi hänen tuolilleen ja asettui siihen\nlepäämään.\n\nHän joi ison lasillisen vettä ja riisuutui sänkyynsä. Molemmat toiset\nkissat nukkuivat hänen jalkopäässään ja avasivat hehkuvat vihreät\nsilmänsä kuullessaan pienimmänkin äänen tai rasahduksen huoneen\nlahonneiden seinien takaa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nAnthony Braid istui yksinäisen päivällisensä ääressä. Pöytä oli katettu\nmitä suurimmalla huolella, aivan kuin hän olisi odottanut vieraikseen\nharvinaisia ja huomattavia henkilöitä. Hän istui pöydän päässä\npukeutuneena iltapukuun, vaikk'ei hän aikonutkaan mennä minnekään.\nKello oli puoli kymmenen. Hän oli kutsunut luokseen valmentajansa,\nmutta tämä oli myöhästynyt junasta Newmarketissa ja soittanut. Puoli\nkymmenen jälkeen hän kuitenkin tuli ja pyysi anteeksi myöhästymistään.\nHänellä oli laihat, ahavoituneet kasvot kuin ainakin ihmisellä, joka\nviettää suurimman osan elämästään ulkoilmassa.\n\n-- En ennättänyt vaihtaa pukua, hän sanoi, kun palvelija siirsi hänelle\ntuolin ja kaatoi hänen lasiinsa portviiniä. -- Olen ostanut sen\nkaksivuotiaan, mr Braid, mutta tunnustaakseni totuuden en ole siihen\nlainkaan ihastunut. Se on juossut tänä vuonna kolme harjoitusjuoksua,\nja vaikka se selviytyikin yhdestä sangen hyvin, niin sen valmentaja\npitää sitä kuitenkin epäluotettavana.\n\nMr Braid hymyili.\n\n-- Kaikki hevoset ovat epäluotettavia lurjuksia, ellei niitä ymmärrä,\nhän sanoi. -- Olen tavannut ainoastaan kaksi oikeaa hevosta elämäni\nvarrella ja voinpa vannoa, ettei Quintil ole toinen niistä.\n\nMr Sanford treenasi Berkshiressä, muutaman kilometrin päässä\nNewburystä, ja palvelijan poistuttua -- mies olisi hyvin mielellään\npysynyt ruokailuhuoneessa -- hänellä oli paljon kerrottavaa\nsuojateistaan. Anthony Braid kuunteli tarkkaavaisesti, mutta puhui vain\nvähän.\n\n-- Asiasta toiseen, mr Braid, kilparadalle on ilmestynyt eräs uusi\nvakoojantapainen. En oikein tiedä, mitä sanoisin hänestä. Tavallisesti\nhän tulee lauantaisin ja sunnuntaiaamuisin. Hän ei kuulu vakoojien\nkantajoukkoon. Olen nähnyt hänet ainoastaan viikonloppuina, eikä se\nole oikean treenausvakoojan tapaista. Hän omistaa pienen asunnon\nlähistössä. Muistattehan tuon vanhan punaisen rakennuksen, joka kai on\nvähintään sadankahdenkymmenen vuoden vanha ja joka näyttää siltä, kuin\nse olisi ollut jonakin esihistoriallisena aikana pappilana ja sitten\njoutunut jonkun myllärin huostaan. Se ei ole tavallista latoa suurempi,\nja se sijaitsee tien oikealla puolella, kun tullaan Newburystä päin.\n\nAnthonyä eivät juuri huvittaneet paremmin kilpailuvakoojat kuin vanhat\ntalotkaan, mutta kohteliaana miehenä hän vakuutti hyvin muistavansa\ntuon rakennuksen.\n\n-- Minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tuo mies\nsiellä puuhailee tai mitä hän koettaa urkkia, mr Sanford jatkoi. --\nLuullakseni hän on saksalainen.\n\nAnthony Braidin silmät pyöristyivät.\n\n-- Saksalainen?\n\n-- Niin, mutta en ole siitä aivan varma, varovainen mr Sanford sanoi.\n-- Muutamat muut valmentajat ovat haukkuneet häntä siitä, että hän\non koettanut urkkia tietoja heidän hevosistaan. Omasta puolestani\nluulen, että hän tulee sinne vain huvikseen. Vaikka eihän tuollaisista\notuksista voi koskaa olla oikein varma. Kerran, muutamia vuosia\nsitten...\n\nMr Braid sai kuulla pitkäveteisen kertomuksen eräästä\nkilpailuvakoojasta, joka oli pukeutunut johonkin merkilliseen\nvalepukuun ja saanut siten olla katselemassa erästä tärkeää koejuoksua.\n\n-- Mistä päättelette, että hän on saksalainen? mr Braid kysyi\nvalmentajan lopetettua.\n\n-- Hänellä on saksalaiselta tuoksahtava nimi, mr Sanford vastasi. --\nHänen nimensä on nimittäin Rex Guelder.\n\nMr Braid suoristautui.\n\n-- Mitä? Rex Guelder! Oletteko siitä varma? Minkä näköinen hän on?\nPyöreät kasvot, silmälasit ja pienet viikset?\n\nMr Sanford nyökkäsi.\n\n-- Tarkalleen sama mies. Hän on siis saksalainen? Eikö niin?\n\n-- Hän on hollantilainen, Braid vastasi ja nojautui taas mukavasti\ntaaksepäin. Hän ei ollut enää lainkaan ikävystynyt. -- Oletteko nähnyt\nketään muita hänen talossaan?\n\n-- Vain yksi ainoa henkilö on käväissyt siellä, Sanford vastasi. --\nHieno herra luullakseni. Hän ajaa oikein sievää autoa.\n\n-- Nuori ja punaposkinen? Anthony ehdotti.\n\nTaaskin mr Sanford nyökkäsi.\n\n-- Aivan. Mutta hän ei tule varsin usein. Olen nähnyt hänet vain pari\nkertaa, tai oikeammin olen nähnyt hänen autonsa pihassa.\n\nTony Braid oli tullut hyvin miettiväksi. Hän tunsi Rex Guelderin, mutta\nhän tunsi hänet vain viekkaan ja tunnottoman Julian Reefin kömpelönä\napurina. Eikä hän ollut kuullut koskaan puhuttavan, että Julian olisi\nkiinnostunut koejuoksujen kaltaisiin liikeasioihin.\n\n-- Arvattavasti hän on siellä vain sattumalta, hän sanoi puolittain\nitsekseen. -- Luullakseni mr Guelder ei välitä suuriakaan kilpailuista,\nmutta joka tapauksessa saamme pian tarkempia tietoja. Eräs ystävistäni\ntulee tänne kello kymmeneltä.\n\nHän oli tuskin lopettanut, kun ovikello jo soi, ja muutamia sekunteja\nmyöhemmin palvelija ilmoitti uuden vieraan.\n\nPitkällä ja hontelolla mr Elkillä oli sikarinpätkä suupielessään. Hän\ntulla kolisti huoneeseen, nyökkäsi Tonylle ja vilkaisi salavihkaa\nvalmentajaa, ennenkuin hän istuutui tuolille, jonka palvelija oli\nsiirtänyt häntä varten pöydän ääreen. Hän katsahti ympärilleen\nhuoneessa. Nähdessään seinillä olevat mestariteokset ja kallisarvoiset\ngobeliinit hän nyrpisti huulensa ivalliseen hymyyn.\n\n-- Tämäpä vasta on vaivaistalo! hän huudahti.\n\nTony työnsi sikarilaatikon hänen ulottuvilleen, ja hän valitsi\nitselleen hyvin huolellisesti hyvältä tuoksuvan Coronan.\n\n-- Sikarit ovat heikkouteni, hän jatkoi. -- Totuin niihin Amerikassa.\nOlisin antanut Crippenin laputtaa parista laatikollisesta hyviä\nOdoras-tupakoita.\n\nHän puraisi sikarilta pään, sytytti ja veti pari syvää henkihaikua.\n\n-- Kaikkinainen lahjominen miellyttää minua suuresti. Mitä tuossa\nkarahvissa on, mr Braid? Näyttää aivan punaiselta musteelta. Kas vain,\nportviiniä!\n\nHän viittasi torjuvasti palvelijalle ja täytti itse lasinsa.\n\n-- Väkijuomat ja nikotiini ovat alemman keskiluokan turmio, hän lisäsi.\n-- Väitetään, että hevosenne Barley Tor tulee voittamaan Stewards\nCupin. Mutta minä en usko sitä.\n\n-- Siitä voi mr Sanford sanoa teille yhtä ja toista, Tony virkkoi.\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Tiesin, että olitte mr Sanford. Näin äskettäin kuvanne eräässä\nlehdessä, eräässä hyvin hienossa lehdessä. Se oli täpötäynnä\nkilparadoilla näyttäytyvien ihmisten kuvia. Lordi Tämä ja lady Tuo,\nhänen korkea-arvoisuutensa mrs Joku ja hänen korkea-arvoisuutensa mr\nJoku Muu. Ei, Barley Tor ei tule voittamaan.\n\nHän aikoi juuri siirtyä toiseen puheenaiheeseen, kun Tony keskeytti\nhänet.\n\n-- Tehän tunnette kilpailuyleisön enemmistön, vai kuinka, mr Elk?\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Tunnetteko myös erään herrasmiehen, jonka nimi on Rex Guelder? Hän\non hollantilainen.\n\nHänen hämmästyksekseen Elk nyökkäsi taaskin.\n\n-- Systeemi-ukon? Tunnenpa niinkin, ja hsäksi tunnen miehen, joka\nhoitaa hänen vedonlyöntiinsä.\n\n-- Mutta etteköhän nyt erehdy? Braid intti. -- Se, josta mainitsin...\n\n-- Se, josta mainitsitte, Elk keskeytti, -- toimii apulaisjohtajana\nJulian Reefin luona, joka on hieno herra, miljonääri ja keinottelija.\nMinä en erehdy koskaan, mr Braid. Minun on kerta kaikkiaan suorastaan\nmahdotonta erehtyä. Tämän tunnen siksi, että eräs tuollainen\nvedonlyönninvähttäjä, joka väittää olevansa ystäväni -- Isadore Wayne\n-- kysyi minulta tässä äskettäin, tunsinko erästä hollantilaista\npoloista, joka kummitteli hänen kirjoissaan kolmestatuhannesta punnasta.\n\nValmentaja ja hevostenomistaja vaihtoivat katseen.\n\n-- Voin kertoa teille myös jotakin muuta, mr Braid. Tuosta Barley\nTor-nimisestä kameelista, joka teillä on tallissanne, tuli sattumalta\nmaininneeksi minulle juuri samainen mr Rex Guelder. Hän on lyönyt siitä\nvetoa yhdessä Waynen kanssa.\n\n-- Sitten hän on totta totisesti vakooja! mr Sanford huudahti. -- Hän\noli radalla, kun eräänä päivänä annoin Barley Torin juosta oikein\nkunnollisen koejuoksun.\n\n-- Minkä tähden sanoitte häntä systeemi-ukoksi? Braid kysyi.\n\nElk huokasi.\n\n-- On yksi asia, jota vihaan enemmän kuin mitään muuta, mr Braid.\nJa se asia on pitkäveteinen selittely. Lyhyesti: hänelle on antanut\nsysteemi-ukon nimen vanha Wayne. Mr Guelder lyö nimittäin hevosista\nvetoa määrätyn systeemin mukaan. Mutta lisäksi hän kuuluu olevan\njonkinlainen tiede-ukkokin. Hän on ollut professorina tai jonakin sen\ntapaisena, mutta sattui sekoittamaan asiansa muutamia vuosia sitten\nAmsterdamissa tai kenties se oli Rotterdamissa. Jokin \"dam\" se oli joka\ntapauksessa, ja erästä \"daamia\" hänen juttunsa koski muutenkin. Emme\nkuitenkaan saaneet Hollannin poliisilta mitään ilmoituksia, ja niin\nollen sanottu nainen taisi olla laadultaan vähemmän huomattava. Hän\noli joka tapauksessa mr Guelderin ystävätär, ja hän kuoli hyvin äkkiä.\nHukkui. Jotkut sanoivat, että se oli itsemurha, mutta eivät monet. Mr\nGuelder tuntuu olevan ovela mies. Kerrotaan, että hän viettää päivänsä\netsimällä... etsimällä... hm... mikä sen nesteen nimi nyt onkaan?\n\n-- Elämänneste, Tony selitti hymyillen.\n\n-- Aivan oikein. En tiedä, mitä se merkitsee, mutta se kuulostaa\nhienolta. Ja sitten hänen päähänsä on pälkähtänyt hassu ajatus yrittää\ntehdä lyijystä kultaa. Meillä on Dartmoorin kuritushuoneessa kokonainen\nkatras miehiä, jotka ovat tehneet tuon keksinnön ja saaneet siitä lain\nnyrkistä nenälleen.\n\nNämä vasta olivat uutisia Tony Braidille! Hän tunsi Guelderin\nulkomuodolta ja oli joskus vaihtanut hänen kanssaan sanan tai pari,\nmutta hollantilainen ei ollut milloinkaan maininnut sanallakaan\nhevosista. Tony kertoi tämän, ja mr Elk hymyili säälivästi.\n\n-- Eihän ole ketään, joka kulkisi ympäri ja ylvästelisi paheillaan, hän\nsanoi. -- Golfinpelaajia lukuunottamatta. Guelder on idiootti. Hän on\nhävinnyt tuhansia puntia.\n\nTony tunsi olevansa hiukan ymmällä. Hän ei juuri pitänyt Julian\nReefistä, mutta hänestä tuntui täysin varmalta, ettei tuolla\npunaposkisella nuorella miehellä ollut aavistustakaan hollantilaisen\npienestä heikkoudesta. Hänen tietääkseen Guelderillä ei ollut\nmahdollisuuksia eikä varoja niin suurten summien hävittämiseen. Jos hän\ntodella hävisi tuhansia, niin noiden häviöiden täytyi joutua jonkun\ntoisen maksettavaksi. Hän oli riittävän hyvin selvillä Julian Reefin\nraha-asioista ja tiesi, että nuori mies, huolimatta näennäisestä\nhyvinvoinnistaan, oli vaarallisen lähellä perikatoa. Ja jos Julian\nkukistuisi, min silloin olisi vaara tarjolla, että hän vetäisi mukanaan\nromahduksensa kuiluun sekä lordi Frenshamin -- että myös Ursulan.\n\nTämä mahdolhsuus teki Tony Braidin levottomaksi. Hän ei hetkeäkään\nepäillyt, etteikö Elk ollut oikeassa. Tuo pitkä, hontelo salapoliisi\noli todellinen kultakaivos, jos tahtoi saada tietoja mitä\nmerkillisimmistä olennoista. Hän ei ollut suorittanut säädettyjä\ntutkintoja, ja siitä oli johtunut, että hänen oli täytynyt vuosikausia\npysyä virka-asemassa, missä hänellä oli ollut suuremmat mahdollisuudet\nvarastoida aivoihinsa elämän- ja ihmistuntemusta kuin kenties jollakin\nkorkeammalla virkapaikalla. Hän keräili tietoja miehistä ja naisista\nyhtä ahkerasti ja yhtä kiihkeän tarmokkaasti kuin monet muut keräilevät\npostimerkkejä. Hänen muistinsa oli hämmästyttävä. Hän ei kylläkään\nkyennyt, kuten hän usein sanoi, aivan täsmälleen muistamaan sitä\npäivämäärää, jolloin kuningatar Elisabeth oli tarkastanut sotajoukkonsa\nTilburyssä, mutta hän tiesi tarkoin, milloin Jätkä-Joonas oli saanut\narven niskaansa, samoin kuin senkin, miksi eräs tietty hallituksen\njäsen oli kuollut niin äkkiä ja odottamatta. Monet mitä huolellisimmin\nvartioidut salaisuudet, jotka asianomaisten lujan uskon mukaan olivat\nvarmassa tallessa heidän asianajajiensa mustissa asiakirjakaapeissa,\nolivat hänelle niin tuttuja, että hän oli melkein unohtanut ne.\nMelkein, mutta ei kokonaan. Sillä hän saattoi milloin tahansa, jos\nasianhaarat vain sitä vaativat, vetää muistinsa syvyyksistä esiin\nvanhojen tarinoiden mitä kauheimpia ja rnusertavimpia yksityiskohtia,\nunohduksiin joutuneita mielettömyyksiä ja muiden muistista hävinneitä\nrikoksia.\n\n-- Tunnetteko lordi Frenshamin? Tony kysyi.\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Hän on ystäviänne, eikö niin? Kunnon mies, mutta tällä hetkellä\nkokonaan jään alla. Käväisin tässä äskettäin St. James Streetillä erään\nperin arkipäiväisen rikoksen takia, ja samalla käytin tilaisuutta\nhyväkseni vilkaistakseni hänen konttoriinsa. Lyönpä vetoa, että te ette\ntietänyt hänen konttorinsa olevan St. James Streetin varrella.\n\nTony hymyili.\n\n-- Se seikka kuuluu kyllä niihin, jotka tiedän, hän sanoi. -- Lordi\nFrensham hoitelee erinäisiä asioitaan sieltä käsin.\n\nElk ei joutunut lainkaan hämilleen.\n\n-- No, oikeastaan arvasinkin teidän olevan siitä selvillä, hän\nvirkkoi. -- Mutta ainakin siitä voin lyödä vetoa, ettei teillä ole\naavistustakaan eräästä tuohon konttorihuoneistoon liittyvästä seikasta.\n\nTony ei ennättänyt ruveta kyselemään, sillä samassa ovi avautui ja\npalvelija näyttäytyi kynnyksellä. Braid oli kuullut puhelimen soivan,\nja hän oli palvelijan tullessa jo ennättänyt nousta. Hän ymmärsi, että\noli kysymys jostakin tärkeästä asiasta, sillä hän oli antanut miehelle\nmääräyksen, ettei häntä saanut muuten häiritä.\n\n-- Miss Frensham, sir.\n\nBraid meni nopeasti työhuoneeseensa ja tarttui kuulotorveen.\n\n-- Sinäkö, Tony? -- Ursulan ääni oli kiihkeä, ja samalla se vaikutti\nniin huolestuneelta, että Braid tunsi pistoksen sydämessään. -- Voitko\ntulla tänne nyt heti? Isä ei tullut kotiin päivälliselle, ja minä\npelkään, että hänelle on tapahtunut jotakin.\n\n-- Tulen viiden minuutin kuluttua. Älä ole levoton. Kellohan ei ole\nvielä paljon.\n\n-- Ei kylläkään, mutta hän pyysi minua pysymään kotona ja odottamaan\nhäntä. Hänellä oli jotakin sanottavaa minulle.\n\nTony Braid palasi vieraittensa luokse, pyysi anteeksi Sanfordilta, ja\nmuutamaa minuuttia myöhemmin hän ja Elk olivat matkalla Hampsteadiin.\n\n-- Kuinka on Frenshamin laita? Elk kysyi.\n\n-- Ei ole kysymys mistään vaarallisesta, Tony vastasi vältellen.\n\n-- Kummallista kuitenkin, että tuo nuori neiti on niin levoton siitä,\nettei hän ole tullut kotiin.\n\nHe ajoivat muutaman minuutin vaieten, kunnes Tony sanoi:\n\n-- Voinhan kertoa teille kaikki, Elk. Te olette aina osoittautunut\nhyväksi ystäväkseni, ja tiedänhän hyvin, ettei teillä ole tapana\njuoruta. Frensham on hyvin pahassa ahdingossa. Tänään vähän ennen\npäivällistä hän soitti minulle ja kysyi, voinko lainata hänelle\nseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa.\n\nElk vihelsi.\n\n-- Ja te tietysti kielsitte? Ymmärrän hyvin. Jos itse saisin takaisin\nkaikki ne rahat, jotka olen lainannut toisille, niin minusta tulisi\nrikas mies.\n\n-- Tietysti vastasin myöntävästi, Tony sanoi nopeasti. -- Kirjoitin\nheti shekin ja lähetin sen kaupunginlähetin mukana hänen konttoriinsa.\n\n-- Miksi siis emme aja konttoriin ensin? Elk kysyi.\n\nTony pudisti päätään.\n\n-- Soitin hänelle tuntia myöhemmin saadakseni selville, oliko shekki\ntullut perille. Mutta en saanut vastausta.\n\n-- No, mahtoiko hän saada shekin?\n\nElkin harrastus oli äkkiä virinnyt.\n\n-- Kyllä. Kaupunginlähetti palasi luokseni, kertomaan, että hän oU\nantanut sen Frenshamille.\n\nElk lakkasi kyselemästä.\n\nViidoin lie saapuivat perille. Ursula seisoi odottamassa heitä lordin\ntalon pihamaan lyhyellä ajotiellä. Tony pysähdytti auton ja riensi\nhänen luokseen. Tavoilleen uskollisena komissaari pysytteli taka-alalla.\n\nTony otti nuoren naisen käsivarren kainaloonsa ja tunsi sen värisevän.\n\n-- Mistä olet levoton? Miksi olet niin pelästynyt? hän kysyi ja taputti\ntytön kättä. -- Minunhan tässä pitäisi peloissani olla. Isäsi on\nkieltänyt minua enää näyttäytymästä hänen kattonsa alla, ja kuitenkin\nminä nyt seison tässä ja puristan hänen tyttärensä kättä ollenkaan\nhäpeilemättä.\n\n-- Julian on täällä, Tony, Ursula sanoi kuiskaten. -- Hän tuli\nneljännestunti sitten. Hän kertoi, että hän oli yrittänyt käydä\ntapaamassa isää konttorissa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan.\n\n-- Julian täällä! Anthony huudahti vähän harmissaan. -- Sepä\nvähemmän hauska uutinen. On kai parasta, että teen yhden kuuluisia\nkuperkeikkojani ja suhtaudun häneen ystävällisesti.\n\nJos hänellä oli ollut epäilyksiä Julianin käytöksen suhteen, niin ne\nhaihtuivat heti hänen tullessaan sisään. Punaposkinen nuori mies,\njoka oli astellut edestakaisin suuressa hallissa, kiiruhti heti häntä\nvastaan hermostuneesti hymyillen.\n\n-- Minun täytyy pyytää sinulta anteeksi, Braid, hän sanoi. -- Olen jo\nkokonaan unohtanut sen täräyksen, jonka iskit leukaani.\n\nSitten hän jatkoi vakavasti:\n\n-- Tunnen olevani hiukan huolissani Frenshamin takia. Hän käväisi\niltapäivällä konttorissani, missä meillä oli kahdenkeskinen keskustelu\neräistä osakeasioista. Hän tahtoi, että olisin luovuttanut hänelle\nerään osakeerän, jota olen hoidellut Ursulan laskuun. Totuus on\nkuitenkin se, että nuo osakkeet ovat jo kolmen viimeisen kuukauden\najan olleet hänen itsensä hallussa. Hän käyttäytyi niin kummallisesti,\nettä pelkäsin, ettei hän ollut oikein terve. Minun olisi ehkä pitänyt\nsoittaa Ursulalle, mutta en tahtonut peloittaa häntä.\n\nHe olivat tulleet salonkiin. Ilta oli lämmin, ja Tony huomasi\nranskalaisten ikkunain olevan auki, sillä verhot, jotka oli vedetty\nniiden eteen, liikkuivat.\n\n-- Etsin häntä hänen konttoristaan nyt iltasella, Julian jatkoi, --\nmutta kun kukaan ei vastannut soittooni, niin ajoin tänne.\n\n-- Onko hänellä ollut tapanaan työskennellä näin myöhään konttorissaan?\nTony kysyi, suunnaten katseensa Julian Reefiin.\n\n-- Hyvin usein, Ursula vastasi Julianin puolesta. -- Viime aikoina hän\non viipynyt siellä melkein joka ilta. Luullakseni hän on ollut levoton\nLulanga-yhtiön takia. En olisi ollut lainkaan huolissani, ellen olisi\ntietänyt, kuinka huolellisesti hän aina on koettanut pitää lupauksensa,\nkun on ollut kysymys sovitusta kohtauksesta. Ja hän pyysi minua\nolemaan täällä puoli yhdeksältä. Lähetin sen takia peruutuksen näille\nystävilleni, joiden kanssa olin luvannut mennä teatteriin.\n\nTony siveli miettiväisenä leukaansa, ja hänen katseensa oli yhä\nsuuntautuneena Julian Reefiin.\n\n-- Minun on ajettava St. James Streetille ja koetettava ottaa selville,\nmikä häntä on pidättänyt, hän sanoi hiljaa.\n\n-- Tulen mukaasi, jos haluat, Julian ilmoitti.\n\nMutta Tony pudisti päätään.\n\n-- Se ei ole tarpeellista. Jossakin tuolla ulkona minua odottaa eräs\nystäväni -- komissaari Elk. Olet kai kuullut puhuttavan hänestä.\n\n-- Elk?!\n\nMyös Ursula hämmästyi kuullessaan Julianin äänen muuttuneen soinnin.\nSe oli äkkiä vaihtunut kovaksi ja kalseaksi. Hän oli melkein huutanut\nmainitessaan Elkin nimen.\n\n-- Elk? Tuo pitkä roikale... Hänkö siis? Kyllä tunnen hänet. Onko hän\ntäällä? Sepä merkillistä!\n\nHänen kasvoissaan väri vaihtui punaisesta valkoiseksi ja taas\npunaiseksi.\n\n-- Niin, olen tavannut hänet. Kummallinen Scotland Yardin ukko, joka ei\nosaa puhua muusta kuin sivistyksestä. Sinä siis et tarvitse minua?\n\nAnthony meni pihaan ja tapasi Elkin istumassa auton portaalla sikari\nsuussa.\n\n-- Neiti Frensham on hyvin levoton isänsä takia, Tony virkkoi. -- Aion\najaa lordi Frenshamin konttoriin.\n\n-- Kyllä tiedän, Elk vastasi hypäten autoon. -- Tuo Reef puhui minusta\nhiukan hävyttömässä äänilajissa. Mutta kun hän sanoi, etten osaa\njaaritella muusta kuin sivistyksestä, niin hän valehteli.\n\n-- Mistä tiedätte, mitä hän puhui? Tony kysyi ihmeissään.\n\n-- Kuuntelin ikkunan alla, mr Elk vastasi suorasukaisesti. -- Olen\nhavainnut, että paras tapa koota tietoja on se, että vain kuuntelee,\nmutta ei puhu itse mitään. Mutta kuinka on osakkeiden ja shekin laita?\nSuurenmoinen mies tuo Reef! Ajattelee miljoonissa, puhuu kymmenissä\ntuhansissa ja maksaa penneissä.\n\nTultuaan taloon, missä Frenshamilla oli konttorinsa, he havaitsivat\nulko-oven lukituksi, ja Anthony olisi ajanut takaisin Hampsteadiin,\nellei etsivä olisi itsepintaisesti tahtonut tehdä uutta\nsisäänpääsy-yritystä.\n\n-- Tässä talossa on portinvartija ja joukko siivoojattaria myös. Tiedän\nsen varmasti. Kolistakaa ovea, mr Braid!\n\nTony kolisti, ja hetken kuluttua heidän vaivansa palkittiin. Eräs\nsiivoojatar raotti ovea, ja mr Elkin mainittua nimensä ja ammattinsa\nheidät päästettiin sisään ja otettiin porraskäytävässä vastaan monin\nniiauksin.\n\n-- Ei, sir, en ole käynyt lordi Frenshamin konttorissa, nainen selitti.\n-- Se on muuten ihan ihme ja kumma! Olen koettanut oveen jok'ikistä\navaintani, mutta mikään ei sovi. Toinen siivoojatar sanoo, että oven\ntäytyy olla lukittu sisäpuolelta.\n\nHe menivät toiseen kerrokseen, missä nainen todisti avaimiensa\navulla, ettei ovea saanut auki. Se oli muuten aivan tavallinen\nkonttorihuoneiston ovi, jonka yläosa oli himmeää lasia. Ovessa oli\nkilpi: Lulanga Oil Company Limited.\n\n-- Erinäisissä olosuhteissa kaikki on sallittua, Elk sanoi. --\nLainatkaa minulle harjaanne, rakas täti.\n\nNainen ojensi hänelle lyhyen harjan, minkä jälkeen hän salapoliisin\nkehoituksesta siirtyi syrjään välttääkseen lasinsirpaleita, joita nyt\nalkoi lennellä ympäri.\n\nElk iski harjan varren kahdesti ruudun lävitse, ja poimittuaan\nhuolellisesti pois muutamia teräviä sirpaleita hän pisti kätensä\naukosta sisään ja avasi lukon. Sitten hän antoi hymyillen harjan\ntakaisin siivoojattarelle.\n\n-- Voitte nyt mennä alas takaisin, hyvä rouva, hän sanoi. -- Jos\ntarvitsemme teitä, niin lähetämme teille sanan.\n\nSiivoojatar totteli ja lähti astelemaan alakertaa kohti. Mutta hän teki\nsen sangen vastahakoisesti, sillä hän vainusi merkillisiä asioita.\n\n-- Toivottavasti vatsanne on kunnossa, mr Braid, Elk sanoi, sillä hän\noli jo nähnyt...\n\nKuului naksahdus, ja huone tulvahti valoa täyteen.\n\nLordi Frensham makasi nojallaan pää käsien välissä kirjoituspöytäänsä\nvasten. Valkoisessa imupaperissa oli punaisia pilkkuja, ja vaalenneessa\nkädessä, joka lepäsi pöydällä, oli revolveri.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTony Braidin herätti toimimaan Elkin arkipäiväinen ääni:\n\n-- Tuolia näkyy olevan puhelin. Soittakaa poliisille. Sanokaa, että\nmeillä on täällä kuollut mies ja että tarvitsemme lääkärin.\n\n-- Kuollut? Tony kuiskasi. -- Hyvä Jumala!\n\nElk katseli miettiväisenä tuota elotonta ruumista, ja samassa hän\nhuomasi paperin. Se ei ollut imupaperin päällä, vaan vähän sivummalla.\n\nEtsivä otti sen käteensä ja luki kulmat kurtussa siihen kirjoitetut\nmuutamat rivit.\n\n-- Tunnetteko tämän käsialan?\n\nTony nyökkäsi. Se oli aivan selvästi lordi Frenshamin käsialaa.\nAjatusten pyöriessä sekasortoisina hänen päässään hän luki tuon\nkohtalokkaan tiedonannon:\n\n\"Jo monen vuoden ajan olen ollut sotkeutuneena mielettömiin\nkeinotteluihin. Tunnustan luvattomasti ottaneeni rahoja, jotka\neivät olleet omiani. Tarkemmat yksityiskohdat ovat alempana. En ole\nkelvollinen elämään...\"\n\nSiihen kirjoitus päättyi.\n\n-- Se siis on lordi Frenshamin käsialaa? Elk kysyi uudelleen.\n\n-- Epäilemättä, Tony vastasi hiljaa, samalla kun hän kuin noiduttuna\ntuijotti tuota liikkumatonta ruumista.\n\nHän oli nähnyt kuoleman moninaisissa eri hahmoissa ja mitä kauheimpia\nmurhenäytelmiä, mutta kuitenkin hänestä tuntui siltä, kuin tuossa\nkokoonlysähtäneessä ruumiissa ja kaikessa, mistä se kertoi, olisi ollut\njotakin aivan erikoisen kammottavaa.\n\nTonyn soittaessa poliisille etsivä meni ikkunan luo, avasi sen,\nkumartui ulos ja valaisi taskulampullaan molemmille tahoille.\n\nSitten hän taas sulki ikkunan ja pani sen haat kiinni.\n\nKirjoituspöydän vieressä oli iso paperikori, jonka pohjan peittivät\nrikkirevityt paperinriekaleet. Elk karisti laput pienelle\npuhelinpöydälle ja alkoi lajitella niitä.\n\n-- Hän sai todellakin kirjeenne ja shekkinne, hän sanoi hetken\nkuluttua ja osoitti pientä paperiläjää, jonka hän oli erottanut muista\nrevityistä lapuista. -- Tässä on shekkinne, mutta revittynä. Ainakin\notaksun, että se on sama shekki.\n\nEnnen kuin Anthony oli ennättänyt sovitella yhteen noita pieniä\nkeltaisia paperinpalasia hän jo tiesi, että ne kuuluivat juuri hänen\nlähettämäänsä shekkiin.\n\nElk otti kirjoituspöydällä olevasta telineestä kirjekuoren ja pani\nsiihen varovasti kaikki löytämänsä paperinpalaset.\n\n-- Nämä meidän täytyy ottaa talteen, hän sanoi. -- Ja kirjelippu ja\nkuori myös. Näyttää siltä, kuin hän olisi repinyt kirjeenne rikki\navaamatta sitä.\n\nPoliisilääkäri saapui neljänneksen kuluttua ja toimitti lyhyen\ntutkimuksen. Lordi Frensham oli kuollut silmänräpäyksessä.\n\n-- Ja nyt teillä on jäljellä luullakseni vaikein tehtävänne, Elk sanoi\nAnthonylle.\n\nTony nyökkäsi ja laskeutui hitaasti portaat ajaakseen takaisin\nHampsteadiin. Hänen oli ilmoitettava surusanoma Ursulalle.\n\nNuori nainen odotti häntä talon avoimen oven edustalla. Nähdessään\nhänen kasvonsa Tony Braid ymmärsi, että hän jo oli jollakin tapaa\nsaanut tiedon kaikesta. Tehtävän surullisin osa oli siis jo ohitse.\n\n-- Tule sisään, Tony, Ursula sanoi.\n\nTyttö oli hyvin kalpea, mutta kuitenkin hänen äänensä oli ihmeellisen\nkiinteä, kun hän jatkoi:\n\n-- Mr Elk soitti äsken. Hän ei sanonut minulle kaikkea, mutta olen\narvannut loput? Onko hän kuollut?\n\nTony nyökkäsi.\n\nUrsula peitti kasvonsa, ja hänen ruumiinsa lävitse kävi värähdys.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka kauheaa! hän huudahti. -- Joko Julian tietää?\n\n-- Eikö hän ole täällä? Anthony kysyi hämmästyneenä.\n\nNuori nainen pudisti päätään.\n\n-- Ei. Hän lähti vähän ennen kuin mr Elk. soitti. Kerroin hänelle,\nkuinka hyvä sinä olet ollut isää kohtaan. Tarkoitan noita rahoja, jotka\nlähetit hänelle tänä iltana.\n\nAnthony tuijotti häneen ihmeissään.\n\n-- Mistä tiedät, että olen lähettänyt hänelle rahaa?\n\nUrsula ei vastannut, ennen kuin he olivat tulleet paneloituun\nruokasaliin, jonka oven hän sulki.\n\n-- Isä kertoi minulle, että hänellä oli vaikeuksia ja että hän oli\npyytänyt sinulta apua. Hän mainitsi siitä puhelimessa aikaisin tänään\niltapäivällä.\n\n-- Mutta ethän voinut tietää...\n\n-- Minä tunnen sinut, Tony, tyttö vastasi nopeasti. -- Jos isä on\npyytänyt sinulta rahaa, niin sinä olet myös antanut sitä hänelle. Olin\nsiitä vanna jo etukäteen. Mutta itse hän ei ollut yhtä varma. Hän pyysi\nminua olemaan kotona puoli yhdeksältä, jolloin hän tahto puhua kanssani\nsiinä tapauksessa, että sinä olisit kieltäytynyt. Hän sanoi varmasti\ntulevansa kotiin tuolla kellonlyömällä.\n\nHän puhui hyvin tyynesti ja harkitusti, mutta Tony Braid ei tahtonut\nkiusata häntä puhumalla raha-asioista. Hän siis hämmästyi suuresti, kun\ntyttö itse alkoi niistä puhua.\n\n-- Luuletko, että rahani ovat menneet? Ursula kysyi. -- En keskustellut\nniistä milloinkaan isän kanssa. Hän oli niin hermostunut ja ärtyi\nhelposti. Osinkoni sain puolivuosittain, ja minulla on sangen\nhuomattava summa pankissa.\n\n-- Kuinka kauan isälläsi oli ollut omaisuutesi huostassaan? Tony kysyi.\n\nUrsula pudisti päätään.\n\n-- En tiedä. Minulle oli täydellinen uutinen, vieläpä hyvin yllättävä\nuutinen, että Julian oli luovuttanut hallustaan paperini... Olen\nkai mielestäsi hyvin sydämetön, kun juuri tällä hetkellä puhun\nraha-asioista, hän hsäsi. -- Et kenties tiedä, että olet saanut\nharteillesi raskaan edesvastuun, Tony?\n\nTony loi häneen hämmästyneen katseen.\n\n-- Mitä tarkoitat? hän kysyi.\n\n-- Sinut on määrätty isän kuolinpesän selvitysmieheksi. Hän ei\nmuuttanut koskaan sitä testamenttia, jonka hän laati muutamia vuosia\nsitten. Hän tosin puhui siitä ollessaan sinulle vihoissaan tänä aamuna\nja sanoi, että hän tulisi ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Siitä ei\nkuitenkaan tullut mitään. Luullakseni hän oli aikonut määrätä Julianin\nsinun tilallesi. Sinä kai et juuri pidä Julianista, Tony?\n\n-- En voi sanoa olevani häneen ihastunut, Tony Braid vastasi. -- Mutta\nen aio pahentaa tilannetta vetoamalla omaan henkilökohtaiseen kaunaani.\n\n-- Minusta hän on sangen mukiinmenevä, vaikka hän kovin mielellään\nmääräilee ja komentelee. Mutta hänen liiketoverinsa, tai mikä tuo herra\nlienee, on suorastaan inhoittava.\n\n-- Guelder? Tony kysyi nopeasti.\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n-- En tiennyt, että tunsit hänet, Tony sanoi.\n\nUrsula vaikeni, eikä Tony Braid kysellyt enempää.\n\nTämä oli uusi ja tärkeä havainto. Tony tunsi, että Julian Reefin\nuskotun nimen äkilliseen mainitsemiseen kätkeytyi jotakin. Sen\nyhteydessä tytön silmissä oli välähtänyt pelon häive, jonka Tony oli\npikemminkin aavistanut kuin nähnyt.\n\nPuoli kolmelta aamulla Elk ilmestyi Tony Braidin kotiin. Tony ei ollut\nvielä mennyt levolle, vaan istui nojatuolissaan silkkiseen yönuttuunsa\nkääriytyneenä. Elk takertui heti tuohon asianlaitaan.\n\n-- Vahinko, että olette jo riisuutunut, hän sanoi. -- Olin ajatellut\npyytää teiltä pientä henkilökohtaista suosionosoitusta. Nimittäin että\nlähtisitte kanssani St. James Streetille. Voisimme yhdessä vilkaista\nsiellä vähän ympärillemme. Mitä kuuluu nuorelle lady Frenshamille?\n\n-- Olen saanut hänet lähtemään yöksi eräiden Hampsteadissa asuvien\nystäviensä luokse, Tony vastasi, ja Elk nyökkäsi hyväksyvästi.\n-- Ehdotukseenne, että lähtisimme St. James Streetille, suostun\nmielelläni. Saanhan siten ajan kulumaan. En kuitenkaan voisi nukkua.\n\nHän oli yönuttunsa alla täysissä pukimissa. Vain takki ja kengät\npuuttuivat, ja palvelijan mennessä niitä noutamaan Elk kertoi viimeiset\nuutiset.\n\n-- Olen kuulustellut tuota kaupunginlähettiä, jonka lähetitte viemään\nshekkiänne, hän sanoi. -- Peräti merkillinen juttu! Hän tuli konttoriin\nnoin neljännestä vailla kahdeksan ja havaitsi oven lukituksi. Frensham\nei avannut, vaan kysyi, kuka tulija oli, minkä jälkeen hän pyysi miestä\ntyöntämään kirjeen sisään oven alitse. Minulla on vastaanottokuitti\ntaskussani. Siihen on merkitty allekirjoitukseksi vain F-kirjain, josta\nemme suuriakaan viisastu.\n\n-- Sanoiko Frensham, miksi hän ei tahtonut avata?\n\n-- Hän väitti parhaillaan olevansa pukeutumispuuhissa, Elk vastasi.\n-- Hän vaihtoi silloin tällöin pukua konttorissaan. Olen löytänyt\nsisemmästä huoneesta pienen vaatekomeron. Mutta olipa sentään hyvin\nkäsittämätöntä, että hän repi rikki kirjekuoren avaamatta sitä, hän\nlisäsi. -- Tunsiko hän käsialanne?\n\n-- Osoite oli kirjoitettu koneella, Tony vastasi. -- Minulla on vielä\nmuutamia Frenshamille osoitettuja kirjekuoria siltä ajalta, jolloin\nsangen ahkeraan kirjoittelimme toisillemme.\n\n-- Hm, Elk mutisi miettiväisenä. -- Hän ehkä luuli sitä joksikin\nlaskuksi. Sellaisia oli kirjoituspöydällä oikein tukuttain. Frensham\nnäytti olleen pahassa ahdingossa.\n\nTony pani kengät, jalkoihinsa. Mutta Elk istui yhä alallaan.\n\n-- Satun tuntemaan tuon huoneiston, ennen kuin siitä tehtiin konttori,\nhän sanoi. -- Siihen on tehty murtoja enemmän kuin mihinkään muuhun\nhuoneistoon koko Lontoossa.\n\nTony luuli toisen vain vaipuneen vanhoihin muistoihinsa, vaikka hänen\nolisi pitänyt tuntea salapoliisi tarpeeksi hyvin tietääkseen, että\nhänen sanoillaan yleensä aina oli määrätty tarkoitus.\n\nÄkkiä Elk nousi ja ilmoitti olevansa valmis. He lähtivät talosta\nyhdessä ja löysivät kadun päästä vuokra-auton. Konttorirakennuksen\nedustalla seisoi vartiossa poliisikonstaapeli.\n\n-- Hyvin ovelaa! mr Elk huudahti katkeroituneena heidän noustessaan\nportaita toiseen kerrokseen. -- Hänet olisi yhtä hyvin voitu sijoittaa\njohonkin vesijohtoputkeen.\n\nHän avasi oven ja kehoitti Tonya astumaan kuolinhuoneeseen. Siellä ei\nollut enää juuri mitään jälkiä äskeisestä murhenäytelmästä. Ruumis oli\nviety pois, ja myös veren tahrima imupaperi oli korjattu talteen. Mutta\nkirjoituspöydän pinnassa näkyi vielä muutamia kammottavia pilkkuja.\n\n-- Minusta tuntuu parhaalta, Elk sanoi, -- että ensin vilkaisemme...\n\nHän vaikeni äkkiä, ja Tony näki hänen katseensa kohdistuvan ikkunaan.\nYksi sen ruuduista oli rikottu, ja lasinsirpaleet välkkyivät matolla\nikkunan edessä. Mr Elk ei sanonut paljoa, mutta lyhyen tuokion hän\nnäytti suorastaan murtuneelta.\n\n-- Ruutu rikottu, haka nostettu, ja minähän sanoin tuolle kirotulle...\ntuolle idiootille, että hänen oli pantava mies vartioon oven eteen,\ntämän oven eteen!\n\n-- Mitä on tapahtunut? Tony kysyi.\n\n-- Joku on käynyt tässä huoneessa. Siinä kaikki. Tullut sisään tuolta\nulkoa. Mikään sanomalehtimies se ei voinut olla. Reportterit eivät tee\nsellaista muuta kuin kirjoissa.\n\nHän avasi ikkunan, minkä jälkeen hän Tonyn säikähdykseksi hyppäsi ulos\nja katosi näkyvistä. Sekunnin ajan Anthony kuvitteli, että komissaari\noli tullut hulluksi. Mutta kun hän kauhuissaan katsahti ulos pimeyteen,\nniin aivan läheltä kuuluva iloinen ääni rauhoitti hänet.\n\n-- Aivan kuten arvasinkin, Elk sanoi. -- Tämä on murtovarkaiden\ntavallinen tie. Se käy helposti kuin tanssi.\n\nHän seisoi ahtaalla parvekkeella, joka oli suoraan ikkunan alapuolella,\nja kun Tony kumartui katsomaan, niin hän huomasi palotikkaat.\n\n-- Pelastusneuvot tulipalon varalta, Elk selitti. -- Tätä laitetta\nvoi nimittää niinkin, mutta yhtä hyvin sitä voisi nimittää Varkaiden\nYstäväksi. Ojentakaahan minulle kätenne!\n\nTony tarttui tukevasti mr Elkin käteen ja veti hänet huoneeseen\nikkunasta.\n\n-- Te siis arvelette jonkun murtautuneen tänne tänä yönä, sen jälkeen\nkun ruumis on viety pois? Mutta mikä on ollut murtautujan tarkoituksena?\n\n-- Varastaminen. Ehkä hän on yrittänyt tavoittaa jotakin salaista\nasiakirjaa, jollaisista kuulee puhuttavan teatterikappaleissa. Ainakaan\nse ei ole mahdotonta. Tai ehkä hän on etsinyt vanhoja perhejalokiviä.\nTai kirjeitä, joista käy selville, kuka on oikea perillinen.\n\n-- No, puhukaahan nyt vakavasti!\n\nMutta Elk ei kyennyt antamaan parempaa selitystä.\n\n-- Jos voisin ilmoittaa tielle murron syyn, hän sanoi, -- niin saisitte\nsamalla tietää koko joukon asioita, joita ei kukaan tiedä -- vielä.\n\nHän alkoi järjestelmällisesti tutkia konttorihuoneistoa. Se oli, kuten\nhän aikaisemmin oli maininnut, ennen ollut asuinhuoneistona, ja siihen\nkuului kolme keskikokoista huonetta. Kahdessa noista huoneista oli nyt\npaikkansa ilmeisesti sangen monipäisellä konttorihenkilökunnalla.\n\n-- Erästä seikkaa en lainkaan käsitä, kun olen teidän seurassanne,\nElk sanoi, kun he olivat lopettaneet tutkimuksensa ja laskeutuivat\nyhdessä kadulle. -- Tarkoitan sitä täydellistä uteliaisuuden puutetta,\njoka näyttää kuuluvan ominaisuuksunne. Te ette ole kertaakaan kysynyt\nminulta, millä tapaa lordi Frensham surmasi itsensä.\n\n-- Minä en milloinkaan tee tarpeettomia kysymyksiä, Tony Braid vastasi.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSeurasi pari ikävää päivää poliisitutkintoineen ja coronerin\nkuulusteluineen. [Coroner on oikeusviranomainen, jonka tehtävänä on\ntoimittaa äkillisten kuolemantapausten aiheuttamat tutkimukset. Suom.]\nVaikka Tony Braid olikin tarpeettomien kysymysten vastustaja, niin\nvalamiehistössä oli kuitenkin pari typerystä, jotka eivät lainkaan\njakaneet hänen kanssaan tuota vastenmielisyyttä. Jutun käsittely\ntäytti vihdoin neljä painettua palstaa, ja kaiken lopputuloksena oli\nväistämätön johtopäätös: \"Mielenhäiriössä tehty itsemurha.\"\n\nOnneksi ei ollut pidetty tarpeellisena Ursulan kutsumista\nkuulusteltavaksi. Illalla coronerin kuulustelun jälkeen hän matkusti\nmaalle. Hän sanoi Tonylle hyvästi puhelimessa, ja Tony tarjoutui\nviemään hänet autollaan Somersetiin. Kuitenkin hän torjui Tonyn\ntarjouksen ja olisi mielellään torjunut myös sen vierailun, jonka\nJulian Reef teki hänen luokseen muutamia minuutteja ennen hänen\nlähtöään.\n\nHän oli saanut Julianilta kaksi pitkää ja intohimoista kirjettä, joita\nhän tuskin oli jaksanut edes silmätä lävitse kunnollisesti. Julian oli\nmonta kertaa yrittänyt tavata häntä, mutta hän oli joka kerta keksinyt\njonkin tekosyyn päästäkseen ottamasta häntä vastaan.\n\nHän ei ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän kohteli näin\ntorjuvasti Julian-serkkuaan. Kauhea tieto isän kuolemasta oli eräässä\nsuhteessa merkinnyt hänelle vapautusta, vaikk'ei hän tahtonut myöntää\nsitä edes itselleen. Hän ymmärsi kyllä syyn. Tosin hän ei olisi missään\ntapauksessa suostunut menemään naimisiin Julianin kanssa, mutta se\npaino, jota isän toivomus oli melkein hänen huomaamattaan pitänyt hänen\nharteillaan, oli kuitenkin nyt poissa. Hän oli nyt oma herransa, täysin\nvapaa menettelemään mielensä mukaan, eikä hän näissä olosuhteissa\njaksanut olla huolestunut taloudellisesta perikadostaan. Hän nimittäin\nuskoi menettäneensä omaisuutensa ja omistavansa enää vain erään pienen\nmaatilan Morpethin läheisyydessä. Hän oli vapaa, ja se oli pääasia.\n\nHän oli pitänyt isästään, jonka kauhea kuolema oli ollut hänelle\nkova isku. Mutta isän ja tyttären suhde ei kuitenkaan ollut koskaan\nollut erikoisen sydämellinen. Esteenä oli ollut lordi Frenshamin\nkaikkinielevä into hänen yrittäessään koota rikkauksia.\n\nUrsula veti juuri hansikkaita käsiinsä, kun palvelijatar ilmoitti\nJulianin. Oli liian myöhäistä keksiä tekosyytä hänen torjumisekseen.\nMr Reef tuli sisään tytön kintereillä. Hän oli pukeutunut hyvin\nhuolitellusti. Ursulan mielestä hänen musta solmionsa ja hänen\nhattunsa surunauha kuitenkin vaikuttivat vähän vanhanaikaisilta ja\ntarpeettomilta.\n\n-- Olen tavan takaa koettanut päästä puheillesi tuon kauhean tapahtuman\njälkeen, Julian aloitti.\n\n-- No, nyt olet vihdoinkin onnistunut, Ursula vastasi. -- Mutta minulla\non aikaa vain muutama minuutti, Julian.\n\nNuoren naisen viileys tuntui vähän huolestuttavan Juliania ja tekevän\nhänet hermostuneeksi. Ursula ei ollut lähimainkaan niin myöntyväinen\nkuin hän oli odottanut.\n\n-- Ymmärrät kai, että asemasi... hm... tilanteesi... toisin sanoen koko\nelämäsi..., hän jatkoi epävarmasti. -- En tiedä, paljonko isäsi on\njättänyt jälkeensä, mutta minulla on syytä uskoa, että hänen asiansa\nolivat sangen sekavat. Minä luonnollisesti en tule sallimaan, että\nsinulta puuttuu mitään. Tämä talo arvattavasti tulee myytäväksi, ja...\n\n-- En käsitä, miksi se myytäisiin, Ursula keskeytti. Se on nimittäin\nminun. Etkö tietänyt sitä?\n\nJulian älhstyi pahasti. Kauniin serkun mielenmaltti alkoi hermostuttaa\nhäntä yhä enemmän.\n\n-- Isäraukkasi kuolema ei näytä tuottaneen sinulle suurtakaan murhetta,\nhän sanoi, -- ei ainakaan niin suurta kuin olin kuvitellut. Se on\ntietysti oma asiasi, mutta mielestäsi sinun sentään pitäisi ajatella,\nmitä kaikkea setä John teki hyväksesi ollessasi lapsi...\n\n-- Siitä sinun tuskin tarvitsee minua muistuttaa, Julian. Tuo kauhea\nonnettomuus on tuottanut minulle ääretöntä surua. Mutta pitääkö minun\nsilti tarjota ihmisten katseltaviksi jonkinlaisia haudankaivajan\nkasvoja? Luullakseni isä olisi ollut viimeinen toivomaan mitään\nsellaista.\n\nSyntyi ahdistava vaitiolo, jota kesti tuokion. Julianilla ei tuntunut\nolevan onnea hyvin harjoitetun puheensa esittämisessä.\n\n-- Niin, kuten jo sanoin, hän jatkoi, -- minulla on syytä otaksua,\nettä isäsi raha-asiat ovat hyvin sekavat. Cityssä väitetään, että\nBraid on määrätty pesänselvittäjäksi. Sehäix on suorastaan ennen\nkuulumatonta, kun tietää, mitä setä John ajatteli hänestä. Olen täysin\nvarma siitä, että hän olisi ryhtynyt toisiin toimenpiteisiin ennen\nepätoivoista... hm... tekoaan, jos hän vain olisi tullut ajatelleeksi,\nettä hän aikaisemmin oli valinnut tuon limaisen ankeriaan testamentin\ntoimeenpanijaksi ja pesänselvitysmieheksi. Isäsi inhosi häntä.\n\nUrsula katsoi häneen kysyvästi ja puraisi huultaan. Sitten hän pudisti\npäätään.\n\n-- Kuinka hän olisi voinut inhota häntä, kun hän vielä viime hetkessä\noli valmis pyytämään häneltä rahalainaa? hän kysyi nopeasti. --\nSellainen ei juuri viittaa varsin vaaralliseen vihamielisyyteen,\nJulian. Muuten pyydän sinua muistamaan, että mr Braid on erittäin hyvä\nystäväni.\n\n-- Ahaa, kyllä ymmärrän!\n\nJulianin huulet vetäytyivät vihjailevaan hymyyn, mutta nuori nainen\njätti loukkauksen omaan arvoonsa.\n\n-- Hänen tosin ei onnistunut auttaa isää, mutta ainakin hän näytti\nhyvän tahtonsa. Hän on ollut enemmän kuin ystävällinen minua -- ja myös\nsinua kohtaan.\n\nJulian rypisti otsaansa.\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitat, Ursula. Millä tavalla Braid muka on\nosoittanut ystävällisyyttä minua kohtaan? Itse en ole sellaista koskaan\nhuomannut.\n\n-- No, siinä tapauksessa saat nyt kuulla sen minulta.\n\nUrsula pani jo kiinni viimeisiä hansikkaannappejaan.\n\n-- Tony Braid näetkös ehdotti, ettemme tutkisi liian tarkoin kysymystä\nnoista kuudestakymmenestätuhannesta punnasta, joita sinä olet hoidellut\nminun laskuuni..\n\n-- Oma isäsi niitä hoiti enkä minä! Julian keskeytti kiivaasti, ja\nhänen kasvonsa muuttuivat entistä punaisemmiksi.\n\nUrsula ei välittänyt keskeytyksestä.\n\n-- Tony ehdotti, ja minä suostuin hänen ehdotukseensa, ettemme\ntarkemmin syventyisi kysymykseen siitä, missä osakkeet ovat olleet tai\nkenelle ja milloin ne on myyty. Muutenhan on sangen helppoa päästä\nosakkeiden jäljille. Eikö olekin, Julian? Omasta puolestani en tiedä\nmitään Cityn asioista ja osakekaupoista, mutta silti olen aivan varma\nsiitä, että Tony on kyennyt ottamaan selville, minne paperini ovat\njoutuneet ja milloin ne luovutettiin isän huostaan.\n\n-- Voin näyttää sinulle luovutuskirjan, Julian aloitti, mutta vaikeni\nkiukuissaan nähdessään Ursulan halveksuvan hymyn. -- Minun täytyy\ntodella, rakas Ursula, pyytää sinua muistamaan, että tulet jonakin\npäivänä olemaan vaimoni! Jo sitäkin ajatellen käytöksesi vaikuttaa\nsangen kummalliselta.\n\nSe oli rohkea veto. Hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.\nMutta hän huomasi hävinneensä jo ennen kuin hän kuuli nuoren naisen\nvastauksen.\n\n-- Siitä asiasta me luullakseni emme tule keskustelemaan milloinkaan,\nUrsula virkkoi tyynesti.\n\nKeskustelu oli saanut käänteen, joka ei ennustanut Julianille hyvää.\nHän oli tullut näyttelemään ystävällistä osanottoa saadakseen\npoimituksi tytöltä tietoja hänen uudesta, odotettavissa olevasta\nperinnöstään. Lordihan oli sanonut, että hänen tyttärensä tulisi vielä\njoskus hyvin rikkaaksi. Julian oli silloin ensimmäisen kerran kuullut\npuhuttavan noista toiveista, eikä hän ollut voinut vastustaa polttavaa\nuteliaisuuttaan, vaan oli tullut ottamaan selkoa siitä, paljonko lordi\nFrenshamin sanoissa saattoi olla perää. Ja nyt hän olikin joutunut\npuolustamaan itseään syytöstä vastaan, jota ei ollut lausuttu julki,\nmutta joka kuitenkin häämötti Ursulan sanojen takana. Eihän voinut olla\npienintäkään epäilystä siitä, mitä tyttö oli tarkoittanut sanoessaan,\nettei hän eikä myöskään Tony Braid tulisi tarkemmin ottamaan selkoa\nosakkeiden kohtalosta.\n\nHän oli sekä hämmästynyt että hiukan peloissaan. Puolet hänen\nsalaisuudestaan näytti olevan kaikkien tiedossa. Hänen täytyi jännittää\ntahtonsa äärimmilleen ollakseen pinkaisematta pakosalle.\n\n-- En oikein käsitä... hm... hm... sinä puhut niin kummallisesti, hän\ntaas aloitti. Hän oli niin ymmällä ja sekaantunut, että hänen oli\nvaikea puhua. -- Sinä olet nähtävästi kallistanut korvasi rumille\nvalheille. Ankerias! Hyvä Jumala! Onko mahdollista, että viitsit\nkuunnella hänen juttujaan? Kaikkien näiden vuosien jälkeen...\n\nUrsula tunsi olonsa hyvin hankalaksi. Hänestä tuntui enemmän kuin\nkiusalliselta nähdä miehen, johon hän oli luottanut ja jonka\nrehellisyyteen hän oli vuorenvarmasti uskonut, äkkiä joutuneen\narmonanojan asemaan. Niin, Julian Reef aneli todella armoa! Itse\nhän tosin ei ollut oikein selvillä siitä, mitä hänen olisi ollut\npyydettävä. Hänet oli vallannut jäytävä pelko, että tyttö tiesi\nenemmän, paljon enemmän, kuin mitä hän jo oli sanonut. Ja sisimmässään\nJulian vapisi.\n\n-- Jumalan tähden, Ursula, koeta nyt olla järkevä! Ymmärrän kyllä\nhyvin, että sinua on kohdannut kauhea isku... Isäsi kuolema ja kaikki\nmuu... Mutta älä silti usko mokomia rumia juttuja ystävistäsi.\nSinähän tunnet Braidin maineen. Se ei ole parhaimpia. Hän on elänyt\nvalheittensa varassa, koonnut omaisuutensa alhaisin keinoin...\n\nKun hän oli ennättänyt näin pitkälle, niin Ursula avasi hänelle oven.\nJulian koetti ajatella musertavaa vastausta tuohon toimenpiteeseen,\nmutta hän tunsi aivojensa joutuneen täydelliseen lamaannustilaan.\nUrsula näki hänen katoavan pihasta kadulle ja huokasi helpotuksesta.\nSe oli hänen ensimmäinen onnellinen tuokionsa sen kauhean yön jälkeen,\njolloin Elk oli soittanut ja hän oli saanut tiedon isänsä kuolemasta.\n\nTultuaan Somersetiin hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pitkän\nkirjeen Tony Braidille:\n\n\"Aion vasfedes olla kokonaan ilman sydäntä ja koetan vain unohtaa,\nunohtaa... Jos antaisin muistini viipyä kaikessa siinä kauheassa, mitä\nolen kokenut, niin tulisin hulluksi. Kunnioitin isää rajattomasti\nja myös pidin hänestä äärettömän paljon. Mutta silti olen\nkovasydäinisyydessäni valmis kiittämään Jumalaa siitä, että isäni aina\npiti minut niin loitolla itsestään ja ajatuksistaan, etten koskaan\noppinut rakastamaan häntä oikein lämpimästi... Toivon hartaasti, että\nsinä omistaudut kaikessa rauhassa tavallisille harrastuksillesi.\nPidä vain huolta kilpailuistasi äläkä ole levoton minun takiani.\nHovimestarimme tahtoisi hyvin mielellään tietää, onko Barley Tor\nhuippukunnossa. Mitä saan sanoa hänelle?' En ole koskaan ennen pyytänyt\nsinulta vedonlyöntivihjauksia. Mutta nyt sinun täytyy antaa minulle\ntämä pieni vihje.\"\n\nTony oleskeli Ascotissa, missä hänellä oli paljon puuhaa. Lordi\nFrenshamin asianajaja oli tarjonnut hänelle tilaisuuden tutustua\nvainajan papereihin, mutta hän oli jyrkästi torjunut tuon tarjouksen\nsekä ilmoittanut, ettei hän aikonut täydellä todella käydä käsiksi\npesänselvitys- velvollisuuksiinsa, ennen kuin Sussexin ilma oli\npyyhkinyt pois kaikki surullisimmat muistot.\n\nAnthony Braid oli oivallinen hevosmies. Hän oli perillä hevosista yhtä\nhyvin kuin ihmisistä. Hevosen eri juoksutavoista hän oli selvillä\nniin hyvin, että olisi melkein voinut luulla hänen saaneen niistä\nkirjallisen lausunnon hevoselta itseltään.\n\nAikaisin eräänä aamuna hän ajoi Newburyyn vilkaistakseen vielä kerran\nhevosiaan ennen kilpailua, ja aamiaisen jälkeen hän ratsasti radalle\nvalmentajansa seurassa.\n\n-- Tuolla on talo, josta puhuin -- hollantilaisen talo, Sanford sanoi,\nosoittaen vanhaa rappeutunutta punaista rakennusta, joka oli lähellä\ntietä. Se vaikutti autiolta ja asumattomalta. Puutarha oli täynnä\nrikkaruohoa, ja yläkerran likaisista ikkunoista kaksi oli rikki.\n\n-- Hän oli täällä lauantaina tapansa mukaan, Sanford jatkoi, -- eikä\nole epäilystäkään siitä, että hän on urkkija. Eräs pojistani kertoi,\nettä hän oli pitänyt kapakassa valtavat juomingit saadakseen tietoja\nBarley Torista.\n\nEikä Sanford voinut pidättää pientä naurunpurskahdusta.\n\n-- Onko hän täällä nytkin? Tony kysyi.\n\n-- Tein juuri itselleni saman kysymyksen. Tavallisesti hän tulee vasta\nperjantai-iltana tai lauantaina, mutta tällä kertaa hän tuli jo eilen,\nja luultavasti pian saamme nähdä hänet radan päässä. Harmillinen juttu,\nsillä tehän tahdoitte panna hevoset koejuoksuun nyt aamusella.\n\n-- Juttu ei ole lainkaan harmillinen, rakas Sanford, Tony vastasi. --\nPäinvastoin. Kaikki käy aivan toiveitteni mukaisesti.\n\n-- Voimmehan tietysti ratsastaa toiselle taholle ja lopettaa juoksun\nvastakkaisella puolella, Sanford ehdotti, mutta Tony vain pudisti\npäätään.\n\n-- Minä olen ankerias ja aion myös jäädä ankeriaaksi luvun loppuun\nsaakka, hän sanoi. -- Tahdon olla nimeni arvoinen. Jos mr Rex\nGuelder tahtoo päästä selville hevosteni mahdollisuuksista Stewards\nCup-kilpailussa, niin hän saa kerrankin nähdä, kuinka ankerias toimii.\n\n-- Tuolla hän on! Sanford keskeytti vakavasti.\n\n\n\n\nIX\n\n\nHe ratsastivat hiekkatöyräiden välissä poimuilevaa valkoista tietä\npitkin. Eräällä töyräällä seisoa törrötti mr Rex Guelder kaikessa\nmaalauksellisessa komeudessaan. Maalauksellisessa, sillä hän oli\npukeutuuut cityshakettiin, olkihattuun ja räikeänkeltaisiin kenkiin.\nHänen kainalossaan oli kokoonkääritty sateenvarjo, ja hänen käsissään\nupeilivat vaaleankeltaiset hansikkaat. Isossa, rumassa suussaan hänellä\noli hento ja kapea naistensavuke.\n\nTonyn pysähdyttäessä hevosensa hän kääntyi ja heilautti sirosti\nhattuaan.\n\n-- Guelder, hän esitteli itsensä, tehden jäykän saksalaismallisen\nkumarruksen. -- Minulla kai on kunnia puhutella mr Braidia? Luullakseni\nolemme tavanneet toisemme joskus aikaisemminkin liikemaailman piirissä.\n\nTonyn silmissä välähti.\n\n-- En tietänyt teidän harrastavan kilparatsastuksia, hän sanoi.\n\n-- No, harrastanhan minä niitä vähän, mr Guelder vastasi nopeasti, --\nvain aivan vähän. Olen tullut tänne nähdäkseni kauniita hevosia ja\nunohtaakseni kaikki city- huoleni. Täällä saan tuntea meidän Herramme\nihanan tuulen kasvoillani ja nautin elämästä.\n\nTony vilkaisi noita pyöreitä, aistillisia kasvoja, joita meidän\nHerramme ajattelematon tuuli hyväili, ja ensimmäisen kerran hän nyt\ntodella tutki ja tarkasti sitä miestä, joka oli niin suuressa määrin\närsyttänyt hänen uteliaisuuttaan. Elk oli kertonut hänelle sangen\nmerkillisiä juttuja mr Rex Guelderistä, ja miehen vastenmieliset kasvot\njuorusivat, että pahinkin noista jutuista saattoi olla tosi.\n\n-- Jos harrastatte hevosia, niin kenties teitä huvittaa nähdä pieni\nkoejuoksu, Tony sanoi.\n\nMr Guelderin silmät alkoivat kiilua.\n\n-- Se olisi minulle suuri kunnia, hän vastasi. -- Mitä kilpailua koe\ntarkoittaa?\n\n-- Stewards Cup-kilpailua, Tony vastasi valmentajansa yllätykseksi.\n-- Siihen ottaa osaa kaksi hevostani. Aion nyt antaa niiden suorittaa\nkilometrin pituisen koejuoksun yhdessä kolmen tai neljän muun hevosen\nkanssa. Saatte omin silmin todeta, kummalla hevosista on suurimmat\nvoiton mahdollisuudet.\n\nHän näki paksujen silmälasien takana kiiluvien ovelien silmien\nvälähtävän epäluuloisesti.\n\n-- Olen hyvin onnellinen saadessani nähdä, mr Guelder sanoi ja lähti\nseuraamaan Tonyn tasa-astujaa.\n\nVihdoin he tulivat paikalle, missä kuusi hevosta parhaillaan oli\nverryttelemässä ympyränmuotoisessa kehässä. Mr Guelder asettui\nsivummalle ja seurasi jännittyneenä loimien poistamista ja koejuoksun\nviimeisiä valmisteluja. Hevosista talutettiin kaksi esiin. Tony oli\nniin ystävällinen, että ilmoitti mr Quelderille niiden nimetkin,\nvaikk'ei se ainakaan toisen suhteen olisi ollut lainkaan tarpeellista.\n\n-- Tuo tuossa on Barley Tor, joka luullakseni on suosikki, hän sanoi,\n-- ja tuo toinen on hyvin nopea tamma, Lydia Marton nimeltään. Se on\nkolmivuotias. Jos olette seurannut kilpailuasioita, niin arvattavasti\ntunnette sen tarinan. Se juoksi ensimmäisen kerran viime keväänä,\njolloin se voitti pienen kilpailun Pontefractissa.\n\n-- Odotetaanko vielä jotakin? mr Guelder kysyi välinpitämättömästi.\n\n-- Vain ratsastajia. Mutta tuolla he jo näyttävätkin tulevan.\n\nTony oli nähnyt tiellä sakean pölypilven. Hetken kuluttua hevosten luo\npysähtyi voimakas auto, josta astui radalle kaksi pientä ja solakkaa\nherrasmiestä. Toisella oli damaskit ja ratsastushousut, toisella taas\nsäärystimet, ja mr Guelder tunsi heidät kilpakentän taitavimmiksi\nratsastajiksi. Ensimmäinen miehistä oli noin kolmenkymmenen ikäinen,\ntumma, koukkunenäinen ja hiukan ivallisen näköinen.\n\n-- Burnie, toivoisin teidän ratsastavan Lydia Martonia, Tony Braid\nsanoi.\n\nToinen jockey oli jo heittäytynyt Barley Torin satulaan. Hevosten\nnähtiin nelistävän lähtöpaikalle. Mr Guelderin aivot olivat kiihkeässä\ntoiminnassa. Hän tunsi Tony Braidin ja oli selvillä hänen maineestaan.\nTonyn ja Julian Reefin välejä ei juuri voinut nimittää ystävällisiksi,\nja mr Guelderin asema Julianin palveluksessa oli yleisesti tunnettu.\nOli mahdotonta, että Braid olisi saattanut olla siitä tietämätön.\nMiksi hän siis oli kutsunut hänet, mr Guelderin, katselemaan tärkeää\nkoejuoksua? Se ei oikein ollut Ankeriaan tapaista.\n\n-- Tehän olette Reefin konttorissa, mr Guelder? Tony kysyi äkkiä.\n\n-- Minulla on todellakin onni olla hänen palveluksessaan, Rex vastasi\nja ihmetteli itsekseen, mitä nyt seuraisi.\n\n-- Lordi Frenshamin kuolema on kai koskenut häneen kovasti, vai kuinka?\nTony jatkoi.\n\nMr Guelder huokasi ja muunsi kasvonsa hyvin alakuloisiksi.\n\n-- Niin, poika parka! On aivan kauheaa kuulla hänen valituksiaan ja\nhuokauksiaan. Mutta hänellä on myös muita syitä olla suruissaan. Lordi\nFrensham oli poloiselle Julianille velkaa hyvin suuren summan. Tietysti\nse kuitenkaan ei vaikuta hänen tunteisiinsa! Hänellä on niin hyvä\nsydän. Rakastetun sedän äkillinen poismeno raskauttaa hänen mieltään\nylinnä kaiken. Mikä murhenäytelmä! Julianille eivät rahat merkitse\nmitään. Hän on kyvykäs. Hän osaa asiansa. Hänellä on edessään loistava\ntulevaisuus.\n\n-- Sitä en epäile, Tony virkkoi kuivasti. -- Ja liikeasiat sujuvat\nhyvin, mr Guelder?\n\nMr Guelder kohautti leveitä olkapäitään.\n\n-- Cityssä kaikki on ylösalaisin. Mutta meidän liikkeemme on rikas.\nMeillä on suuret vararahastot. Meillä on taloja ja maatiloja. Meidän\ntulevaisuutemme on loistava.\n\nTony sytytti hyvin huolellisesti savukkeen. Hän ei hymyillyt, eikä\npieninkään värähdys hänen kasvoissaan osoittanut, että hänellä oli omat\nepäilyksensä toiminimi Reefin kuntoisuudesta.\n\n-- Mutta luonnollisesti, mr Guelder jatkoi, sillä häntä lämmitti\ninto saada tehdä Anthony Braidin kaltainen mahtava mies uskotukseen,\n-- luonnollisesti meilläkin on paljon huolta ja murhetta noiden\nsiunattujen Lulanga-osakkeiden takia. Hyvä Jumala, kuinka ne laskevat!\nEilen niiden kurssi oli seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Ja meillä\non niitä kokonainen paksu pino, jonka olemme ostaneet niiden kurssin\nollessa kaksi puntaa.\n\nTony hymyili.\n\n-- No, no, mahtaneeko tuo olla aivan totta? hän sanoi ja pudisti hiljaa\npäätään.\n\n-- Anteeksi, aioin sanoa kolmekymmentä shillingiä mr Guelder oikaisi.\n\nTaas sama päänpudistus ja sama epäilevä hymy.\n\n-- Kenties emme lopultakaan maksaneet niistä enempää kuin punnan. En\ntodellakaan ole oikein varma asiasta. Ja nyt on yhtiön johtaja kuollut!\nKuinka käynee nyt koko yhtiön? Olen usein ajatellut, että...\n\n-- Katsokaahan nyt hevosia! Tony kehoitti.\n\nKoekilpailu oli alkanut. Kuusi mustaa pistettä sekautui toisiinsa\netäällä. Valmentaja seisoi kello kädessä ja kiikari silmillä. Hevoset\ntulivat lähemmäksi. Mr Guelder vapisi kiihkosta katsellessaan radalle.\nHän saattoi nyt erottaa ilman kiikaria jokaisen yksityisen eläimen.\nTumma raudikko Barley Tor johti, ja kastanjanruskea Lydia Marton oli\npuoli hevosenmittaa sen takana. Hän näki Barley Torin jockeyn istuvan\nsatulassa aivan hiljaa. Viidenkymmenen metrin päässä maalista Lydia\nMarton äkkiä syöksyi ohitse ja jätti vakuuttavasti jälkeensä Stewards\nCup-kilpailun suosikin, päästen siten koejuoksun voittajaksi.\n\nMr Guelder veti syvään henkeään. Hän oli niin kiihottunut, että maailma\npyöri hänen silmissään. Olihan hän huomannut, että Barley Torin jockey\noli tuskin koskettanutkaan hevosta!\n\n-- No? Tony kysyi.\n\nMr Guelder loi häneen loistavan katseen.\n\n-- Ihmeellistä!\n\n-- Vieläkö olette kahden vaiheilla siitä, kumpi hevosista on parempi?\nTony kysyi, kätkien taitavasti hymynsä.\n\nMr Guelder pudisti tarmokkaasti päätään.\n\n-- Onhan selvää, että Lydia Marton on parempi! Oh, sitä hevosta! Sehän\nsuorastaan lentää! Olen nyt saanut todeta sen omin silmin. Kiitän teitä\nsydämeni pohjasta, mr Braid.\n\n-- Panen tietysti kilpailuun ne molemmat, Tony sanoi aivan kuin\nohimennen, -- ja jos haluatte, niin voitte sanoa ystävillenne, että on\nperin mieletöntä pitää Barley Toria suosikkina, kun kerran Lydia on\nniin paljon parempi.\n\n-- Aivan niin. Olette totisesti oikeassa. Valtuutatte minut siis\nsanomaan sen?\n\nMr Guelderiä nauratti niin armottomasti, että hän oli vähällä tukehtua.\nOh, tuota Ankeriasta!\n\nTuntia myöhemmin hän oli matkalla takaisin kaupunkiin urheiluautossaan.\nOikeastaan hän kyllä oli aikonut viipyä kilparadalla sunnuntai-iltaan,\nmutta nyt ei ollut varaa hukata aikaa. Stewards Cup-kilpailu\nsuoritettaisiin seuraavana torstaina, ja vedonlyönti oli jo täydessä\nkäynnissä.\n\nHän syöksyi Julian Reefin luo, joka parhaillaan laski yhteen velkojaan.\nJulian katsoi häneen ja rypisti otsaansa.\n\n-- No, mikä nyt on hätänä? hän kysyi. -- Luulin sinun olevan\nviikonloppumatkalla.\n\nGuelder ei vastannut aivan heti. Hän meni ovelle, avasi sen ja\nkatsoi viereiseen huoneeseen. Se oli tyhjä. Henkilökunta oli mennyt\naamiaiselle. Hän palasi kirjoituspöydän luo, otti tuolin ja istuutui\nJuliania vastapäätä.\n\n-- Olet usein sanonut minulle, että ratsastuskilpailut ovat typeriä,\nhän sanoi.\n\n-- Ja sinä puolestasi olet hyvin usein kertonut minulle asioita, jotka\ntukevat tätä mielipidettäni, Julian vastasi happamesti. -- Äskeisten\nAscot-kilpailujen aikana sain sinun ansiostasi heittää rahaa menemään\nenemmän kuin olin ansainnut koko viikolla.\n\nMr Guelder hymyili suostuttelevasta mutta samalla voitokkaasti.\n\n-- Jos tahdot kuulla, niin sanon sinulle jotakin, hän virkkoi ääntään\nalentaen.\n\nHänen esityksensä kesti keskeytymättä viisi minuuttia.\n\nJulian kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Jokainen suunnitelma, jonka\navulla saattoi tehdä vahinkoa hänen pahimmalle vihamiehelleen, ansaitsi\ntulla harkittavaksi. Hän tiesi kilpailuista suunnilleen yhtä paljon\nkuin ihmiset yleensä, mutta hänessä oli siksi paljon uhkapelaajan\nvikaa, ettei hän voinut olla lumoutumatta ajatellessaan nyt tarjolla\nolevia mahdollisuuksia. Hän ymmärsi myös erittäin hyvin hollantilaisen\ntuomien uutisten merkityksen.\n\n-- Hän ei mahda pitää älyäsi varsin korkeassa kurssissa, koska hän on\nyrittänyt petkuttaa sinua noin kömpelöllä metkulla. Minkälaiset ovat\nvoittajan mahdollisuudet tällä hekellä?\n\nGuelder otti taskustaan paperin ja osoitti paksulla sormellaan erästä\nnumerosarakétta.\n\n-- Seitsemän yhtä vastaan suosikin puolesta. Tällä kertaa, hyvä Julian,\nme ansaitsemme paljon!\n\n-- Oletko varma siitä, että se todella oli koejuoksu? Julian kysyi. --\nKenties se olikin vain tavallinen harjoitusjuoksu?\n\nMr Guelder hymyili leveästi, upotti kätensä avaraan housuntaskuunsa ja\nveti esiin hyvin kookkaan kellon.\n\n-- Minulla oli tämä taskussani. Samalla hetkellä, jolloin valmentaja\npani käyntiin kellonsa, panin myös minä käyntiin tämän. Ja kun hevonen\njuoksi maaliviivan yli, niin pysähdytin sen. Yksi minuutti, yksitoista\nja kaksi viidesosaa sekuntia! Sitä Braidia, kuinka hän olikaan\nolevinaan ovela! Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että Hollannin tuhmalla\npojalla saattoi olla taskussaan yhtä hyvä starttikello kuin hänellä\nitsellään! Tässä, näetkös, juuri onkin koko systeemini salaisuus,\nrakas ystävä. Olen aina selvillä ajoista ja vähennän niistä maaston ja\nsääsuhteiden aiheuttamat tekijät.\n\nJulian katsahti häneen ja rypisti otsaansa.\n\n-- Systeemisi? Tiesin kyllä, ettet ymmärrä mitään kilpailuista, mutta\nen sentään olisi uskonut sinua niin suureksi aasiksi, että lyöt vetoa\njonkin systeemin mukaan. Oletko muka ansainnut jotakin?\n\nMr Guelder kohautti olkapäitään ja huitaisi kädellään.\n\n-- Muutamia satoja vuodessa. Käytän vain hyvin pieniä panoksia,\nsijoitan muutaman punnan sinne, muutaman tänne, mutta lopuksi kuitenkin\naina voitan.\n\nHän valehteli yhtä sujuvasti Julianille kuin itselleenkin. Rex Guelder\nsai maksaa pienestä systeemistään suunnilleen neljätuhatta puntaa\nvuodessa, mutta hänestä ei ollut viisasta eikä edullista paljastaa tätä\nvalitettavaa tosiasiaa.\n\n-- On ilmeistä, että Ankerias on yrittänyt petkuttaa sinua, Julian\nsanoi miettiväisesti.\n\nHän veti luokseen puhelimen ja ilmoitti numeron. Lopetettuaan\nkeskustelun hän soitti vielä useille muillekin meklareille.\n\nSinä iltana hän poistui konttoristaan kevein askelin. Hänellä ja hänen\nliittolaisellaan oli toiveita voittaa vähän yli neljätoistatuhatta\npuntaa. Tappion vaara oli kaksituhattaviisisataa, mikä ei ollut aivan\nyhtä miellyttävää Julianille, sillä viime päivinä hänen oli ollut\nvaikea saada kokoon edes niin paljon rahaa, että konttorihenkilökunnan\npalkat saatettiin maksaa. Tällä hetkellä hän ei kuitenkaan ollut\nhuolissaan muusta kuin siitä, että hän oli ajattelemattomuuttaan\ntullut antaneeksi lordi Frenshamille kuitin Ursulan osakkeista. Ja se\nmies, jonka huostaan kuolinpesän selvitys oli uskottu, saattoi milloin\ntahansa kaivaa tuon kuitin esille!\n\n\n\n\nX\n\n\nTony Braid oli juuri lopettanut aamiaisensa. Nyt hän istui pitkä musta\nsavukeimuke hampaittensa välissä ja tarkasteli kirjeitään. Hän oli\ntietoinen siitä, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei katsahtanut\nylös työstään, ennen kuin hän kuuli nimeään mainittavan ja pienen\nnaurunhelähdyksen.\n\n-- Kas, sinäkö? Mitä ihmettä sinä täällä teet?\n\n-- Tulin autollani Somersetista, Ursula vastasi. -- Minulla on ollut\nniin kauhean ikävä, Tony. Ystäväni Somersetissa, näetkös, ovat rakkaan\nvanhan isäni sukulaisia, ja heidän mielestään on sopimatonta, jos luen\nmukavia kirjoja tai hankin itselleni jotakin muuta hauskutusta. Käy\nihan sääliksi, kun katselee heitä. He ovat niin hirveän surullisia,\nmutta se kai on heidän luonnollinen olotilansa. Ainakin siltä näyttää.\n\nUrsula oli hyvin kaunis ja näytti entistä nuoremmalta. Automatka\nraikkaassa aamuilmassa oli liittänyt hänen kasvojensa muuten niin\nkalpeaan väriin vivahduksen heleää punaista.\n\n-- Etkö aio palata sinne éhää?\n\nTyttö huokasi ja nyökkäsi alakuloisesti.\n\n-- Pelkään, ettei minulla ole muutakaan neuvoa. Minun täytyi\nkeksiä mitä kauheimpia valheita päästäkseni lähtemään. Hovimestari\non ainoa iloinen olento koko talossa, ja hän tulee vielä kaksin\nverroin iloisemmaksi, jos olet antanut hänelle oikean vihjeen noista\nkilpailuista.\n\n-- Olkoon hän vain levollinen, Anthony hymyili.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n-- Oletko jo syönyt aamiaista?\n\nUrsula ilmoitti juoneensa kahvia Oxfordissa. Tony soitti ja antoi\nmääräyksen, että hänelle oli katettava pöytään jotakin tukevampaa.\n\n-- Kaikki lehdet puhuvat vain sinun Barley Toristasi. Miksi panet\nkilpailuun kaksi hevosta? tyttö kysyi.\n\n-- Koska olen ankerias, Tony vastasi. -- Ja koska mr Rex Guelder olisi\nhyvin pettynyt, ellen niin tekisi.\n\nUrsula rypisti otsaansa.\n\n-- En voi sietää sitä miestä. Hänessä on jotakin inhoittavaa, Tony.\n\n-- Tunnetko hänet? Tony kysyi ja muisti äkkiä, että Ursula oli kerran\naikaisemminkin tehnyt hollantilaisesta samansuuntaisen huomautuksen.\n\n-- Hän on käynyt meillä kotona pari kertaa, ja aina olen voinut\nsuorastaan pahoin hänen läsnäollessaan. Hän ei kylläkään ole millään\ntavalla tunkeileva. Päinvastoin, hän käyttäytyy hyvin kohteliaasti.\nKerran hän suuteli minua kädelle, mutta onhan se mannermainen tapa,\nenkä siis välittänyt siitä sen enempää. Mutta jotakin vastenmielistä\nhänessä on, jotakin, minkä luullakseni vain nainen voi vaistota.\nToisaalta Julian väittää, että hän on hyvin taitava, nero suorastaan.\n\n-- Oletko kuullut mitään Julianista hiljattain?\n\nUrsula pudisti päätään.\n\n-- En, enkä välitäkään kuulla hänestä mitään, hän vastasi tyynesti. --\nEmme eronneet viimeksi kaikkein parhaimpina ystävinä. Menettelin ehkä\ntyhmästi, Tony, mutta sanoin hänelle sinun ja minun sopineen siitä,\nettei osakeasioitani enää tutkita. Isä raukka! Olen kuullut, että\nhänen rakkaita Lulanga-osakkeitaan myydään nykyään naurettavan halpaan\nhintaan. Viiteen shillingiin kappale.\n\nAnthony oikaisi hänen tietojaan.\n\n-- Niitä ei myydä lainkaan, hän sanoi. -- Niitä vain tarjotaan tuohon\nhintaan. Hämmästyisin suuresti, jos saisin niistä edes jotakin,\nvaikkapa kuinka vähän. Se on sitäkin kummallisempaa, kun viimeinen\nraportti, jonka luin, vaikutti oikein edulliselta. Cityssä ei ole\nainoatakaan ihmistä, joka tietäisi niistä jotakin. Eräiden huhujen\nmukaan ovat lähteet kuivuneet, mutta emme ole saaneet noihin tietoihin\nvahvistusta. En tiedä öljyasioista paljoa, mutta sen vähän mukaan,\nmitä tiedän, meidän olisi pitänyt saada hyvin tehokas varoitus, jos\nsellainen romahdus olisi uhkaamassa.\n\n-- Meidän? nuori nainen huudahti hämmästyneenä. En tietänyt, että\nsinullakin oli noita onnettomia papereita.\n\nTony nyökkäsi miettiväisen näköisenä.\n\n-- Itselläni niitä ei ole. Mutta et näytä enää muistavan, että olen\nisäsi määräämä pesänselvittäjä. Hänellä oli niitä luullakseni hyvin\npaljon, enkä ollenkaan ihmettelisi, vaikka niitä olisi sinullakin\njonkin verran.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo.\n\n-- En ymmärrä tätä lainkaan, Tony, Ursula sanoi vihdoin. -- Mitä\nenemmän sitä ajattelen, sitä enemmän joudun ihmeisiini. Kuinka on\nkäsitettävissä, että isä surmasi itsensä, vaikka sinä olit tarjonnut\nhänelle apuasi?\n\n-- Luultavasti hän ei lukenut kirjettäni, Tony vastasi ja katsoi tytön\nohitse. -- Kirjekuori ja shekki oli revitty ja heitetty paperikoriin.\nTällä hetkellä kaikki näyttää aivan käsittämättömältä.\n\nHän vaihtoi nopeasti puheenaihetta ja kysyi tytöltä hänen lähimpiä\nsuunnitelmiaan. Ursula oli poistunut Somersetista tehtyään päätöksen,\nettei hän palaa sinne enää koskaan. Mutta sitten hän oli muuttanut\nmieltä: hän palaisi takaisin Somersetiin, josta hänet sitten\nsähkösanomalla kutsuttaisiin Lontooseen. Ja tuota sähkösanomaa varten\nhän tarvitsi Tonyn liittolaisekseen.\n\n-- Luullakseni voin aivan hyvin asua talossamme Hampsteadissa,\nhän sanoi. -- Onhan vaikka kuinka paljon minun ikäisiäni tyttöjä,\njotka asuvat yksinään, sitä paitsi minulla on eräs täti jossakin\nLancashiressä, ja hän varmaankin muuttaisi mielellään luokseni asumaan.\n-- Hän katsoi kelloa. -- Sinä tietysti lähdet nyt Goodwoodiin? Taidanpa\nodottaa täällä, kunnes olet mennyt, saadakseni kylpeä ihanteellisessa\nkylpyhuoneessasi. Sitten ajan takaisin romanttiseen Somersetiin ja\nikävän täti Pollyn luokse.\n\nTyttö näytti iloiselta ja virkeältä, mutta siitä huolimatta\nTonystä tuntui, että tuon näennäisen iloisuuden taakse kätkeytyi\nalakuloisuutta ja avuttomuutta tytön seisoessa siinä hänen talonsa\novella viittoilemassa hänelle hyvästejä hänen lähtiessään ajamaan kohti\nGoodwoodia. Tony ei tuntenut lordin testamenttia, mutta hän oli varma\nsiitä, että Ursula Frensham oli joutunut taloudelliseen perikatoon ja\nettä tytön ainoaksi tulolähteeksi oli jäänyt eräs Pohjois-Englannissa\noleva pieni maatila, joka ei tuottanut suuriakaan. Ja tytön auttaminen\noli perin vaikeaa, ellei...\n\nTony huokasi syvään. Hiukan tyytymättömänä hän huomasi, että hän alkoi\ntulla tunteelliseksi. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha, hänellä oli\npuolet elämäänsä jo takanaan, ja Ursula oli lähes kaksikymmentä vuotta\nhäntä nuorempi. Eräästä asiasta hän oli ehdottoman varma: hän ei tulisi\nkoskaan pyytämään, että Ursula uhraisi hänelle nuoruutensa tulemalla\nhänen vaimokseen. Se ei olisi suoraa peliä. Hänen tuli vain koettaa\nturvata tytön tulevaisuus ja kätkeä murheensa sinä päivänä, jolloin\njoku kilpakosija ilmestyisi paikalle ja ottaisi sen, mitä hän itse ei\nollut uskaltanut ottaa.\n\nMutta jos tuo menestyksellinen kosija tulisi olemaan Julian Reef? Sitä\najatellessaan Anthony Braid hymyili uhkaavasti.\n\nElk oli ensimmäinen henkilö, jonka hän kohtasi ajettuaan Singleton\nHillin poikki ja tultuaan kauniille kilparadalle. Etsivä seisoi\nlähellä tallien veräjiä sikarinpätkä suussa ja perin alakuloinen ilme\nkasvoillaan. Tonyn poistuessa autostaan etsivä ei näyttänyt olevan\nhäntä huomaavinaan, ja kun Tony luuli, että Elk syystä tai toisesta\ntahtoi olla rauhassa, niin hän aikoi mennä hänen ohitseen.\n\n-- Kas, hyvää päivää, mr Braid! komissaari kuitenkin huudahti. --\nKuinka minun nyt mahtaa käydä? Sijoitin hevoseen neljätoista puntaa\nsaatuani teiltä vihjeen. Annoitte minulle neuvonne tietysti mitä\nparhaassa tarkoituksessa, mutta saattepa nähdä, että tuon hevosen\nkäy nyt huonosti. Minä en ole nimittäin vielä koskaan lyönyt vetoa\nvoittajasta. Jos vain minä olen mukana, niin hevonen kääntyy ja\nnelistää muille teille. Ne nähtävästi tietävät, milloin minä olen\nlyömässä niistä vetoa.\n\nHän nyökkäsi talleja kohti ja jatkoi:\n\n-- Pari ystäväänne on tuolla sisällä. Sureva veljenpoika ja hänen\nkumppaninsa. En ole nähnyt kummankaan heistä itkevän, mutta sen sijaan\nolen lukenut Urheilulehdelle lähettämänne kirjeen.\n\n-- Varjelkoon, ovatko he todella painattaneet sen? Tony huudahti.\n\nHän oli kokonaan unohtanut tuon kirjeen, jonka hän oli niin\nhuolellisesti muovaillut ja jonka erikoinen lähetti oli vienyt perille.\n\n-- Ovat, varmasti ovat, Elk vastasi. -- He ovat panneet sen oikein\netusivulle.\n\nHän otti taskustaan lehden, avasi sen ja osoitti ensimmäisellä sivulla\nolevaa kirjoitusta:\n\n\"Mr Anthony Braid, kahden Stewards Cup-kilpailuun osaaottavan hevosen\nomistaja, on lähettänyt meille seuraavan kirjeen:\n\nUrheilulehden toimitukselle.\n\nOlen huomannut, että hevostani Barley Toria yleisesti pidetään tulevien\nkilpailujen suosikkina. Tämän johdosta on velvollisuuteni ilmoittaa\nasiaaharrastaville, että molemmat hevoseni tulevat ottamaan kilpailuun\nosaa parhaan taitonsa mukaan ja että tammani Lydia Marton on hiukan\nparempi kuin Barley Tor. En tahdo väittää, että niistä kumpikaan\nvoittaisi tai ettei Barley Tor voisi suoriutua kilpailusta paremmin\nkuin koejuoksuistaan, mutta pidän silti velvollisuutenani ilmoittaa\nyleisölle tiedossani olevat tosiasiat.\"\n\nKirjeen alla oli seuraava toimituksen huomautus:\n\n\"Mr Anthony Braid on hyvin taitava ja tunnettu hevosurheilumies, ja\nhänen mielipiteensä varsinkin hänen omista hevosistaan ansaitsee tulla\nhuomioonotetuksi. Jos kuitenkin muistaa kummankin hevosen aikaisemman\nkunnon, niin ei voi tehdä muuta päätelmää, kuin sen, että Barley Torin\ntulee nauttia kilpailuyleisön keskuudessa suurinta luottamusta.\"\n\n-- Saa nyt sitten nähdä, kuinka vedonlyönnit jakautuvat, Tony sanoi,\nojentaen etsivälle sanomalehden takaisin.\n\nElk sytytti sikarinpätkänsä, ennen kuin vastasi:\n\n-- Suuri yleisö luottaa teihin niin lujasti, mr Braid, että tuskin\nolitte ennättänyt vihjaista, ettei Barley Tor kenties olekaan paras\nhevonen, niin he jo tekivät hänestä ehdottoman suosikin.\n\nMennessään tallien läpi vaakahuoneeseen Tony kuuli kuiskailtavan\nympärillään:\n\n-- Tuossa hän on! Ankerias!\n\nMonen muun kasvot olisivat kuumenneet. Mutta Tonya nuo kuiskaukset vain\nhuvittivat. Hän tiesi tarkoin, kutka olivat vastuussa siitä, että hänen\nmaineensa oli yleisön keskuudessa epäilyttävä.\n\nVasta talliin palattuaan hän huomasi Julianin, joka tervehti häntä\niloisesti hymyillen ja tuli häntä kohti varmana ja ujostelemattomana.\nJulian näytti olevan loistavalla tuulella.\n\n-- En käy usein katsomassa kilpailuja, Braid, hän sanoi, -- mutta\ntänään minulla sattumalta oli aikaa. Olen lyönyt vetoa hevosestasi.\n\n-- Sepä hauskaa, Tony vastasi innottomasti. -- Ja kummalla niistä\non ilo juosta itsensä hengettömäksi, jotta sinulla olisi ilo panna\ntaskuusi pieni voitto?\n\nJulian hymyili arvoituksellisesti.\n\n-- Sinä olet tietysti itse lyönyt vetoa toisesta, ehkä molemmistakin?\nhän virkkoi.\n\n-- Vain toisesta, Tony vastasi. -- Olen sijoittanut tuhat puntaa Lydia\nMartoniin. Arvelen olevani kaksitoista- tai neljätoistatuhatta puntaa\nrikkaampi palatessani täältä Lontooseen.\n\nJulian nauroi. Eräs heidän yhteinen tuttavansa tuli heidän luokseen.\nHän tervehti pienellä nyökkäyksellä Juliania, mutta kääntyi sitten\nBarley Torin omistajan puoleen.\n\n-- Olen kuullut, että hevosenne Barley Tor on hävinnyt erään\nkoejuoksun, hän sanoi. -- Väitetään, että Lydia Marton voitti. Kummasta\nolette itse lyönyt vetoa?\n\n-- Lydia Martonista, Tony vastasi katsomatta toiseen.\n\nHän kuuli kysyjän naurahtavan epäilevästi.\n\n-- Hän ei tunnu uskovan sinua, Braid.\n\nVasta nyt Tony huomasi, että mies, jota hän inhosi enemmän kuin ketään\nmuuta, yhä seisoi hänen vieressään.\n\n-- Ei. Kummallista, eikö niin?\n\nGuelder odotti ystäväänsä tallien ovella. Hän oli sangen kärsimätön.\nKun he yhdessä hiljalleen astelivat parveketta kohti, niin\nhollantilainen kysyi:\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Samaa kuin ennenkin, Julian vastasi.\n\nGuelder kohautti olkapäitään.\n\n-- Näin juoksun omin silmin, hän sanoi, -- ja luulen ymmärtäväni\nhevosasioita.\n\nHe kiipesivät parvekkeelle ja näkivät hevosia jo talutettavan\nstarttipaikalle. Guelder näytti Julianille Braidin molemmat juoksijat.\nLydia Marton oli somistettu parilla värillisellä nauhalla merkiksi\nsiitä, että omistaja piti sitä parempana.\n\n-- Sanonpa sinulle, kuinka tämä kilpailu tulee sujumaan, Guelder sanoi.\n-- Ensin saamme nähdä Lydia Martonin johdossa. Mutta sitten tulee\nBarley Tor ja syöksyy edelle kuin salama, minkä jälkeen kilpailu on\npäättynyt.\n\nJulian vilkaisi ylhäisesti ympärilleen ja huomasi vihdoin Braidin\nKilparatsastusseuran jäsenille varatulla alueella.\n\n-- En voi käsittää, hän sanoi, -- kuinka tuo lurjus voi päästä\ntodellisen hienoston joukkoon. Mutta saammepa nähdä, miltä hänen\nnaamansa näyttää kilpailun päätyttyä. Olen neuvonut kaikkia Cityssä\nolevia tuttaviani lyömään vetoa Barley Torista.\n\nYleisö alkoi huutaa. Kiikarit otettiin esiin.\n\nEnnen kuin kokematon Julian Reef oli ennättänyt päästä perille\ntilanteesta, olivat hevoset jo radan puolivälissä. Tony Braidin\nmolemmat ratsut juoksivat rinnakkain, ja vasta pitkän matkan päässä\nniiden takana rynnistivät muut kilpailuun osallistuvat hevoset. Mutta\nsitten hän äkkiä näki kastanjanruskean tamman syöksyvän vaivattomasti\nBarley Torin ohitse. Se oli maaliviivalla kaksi hevosenpituutta ennen\ntallitoveriaan. Lydia Marton oli voittanut.\n\n\n\n\nXI\n\n\nMr Rex Guelder tuijotti kilparadalle kauhun lamauttamana.\n\n-- Suuri Jumala! hän huudahti. -- En ymmärrä tästä mitään!\n\nHän kääntyi Juliania kohti, mutta tämä ei enää ollut hänen vieressään.\nKäyttäen kyynärpäitään apunaan mr Guelder tunkeutui ihmisjoukon\nlävitse. Kaikkialla hän kuuli saman huomautuksen, saman väistämättömän\nhuokauksen: \"Tjaa, hänhän sanoi itse, että tuo hevonen oli paras. Voiko\nenempää pyytää?\"\n\nSatuloimispaikalla Tony Braid otti vastaan tuttaviensa onnitteluja.\nUseimmat niistä vaikuttivat sangen ruikuttavilta.\n\n-- Sepä vasta yllätys, Braid!\n\n-- Ei ainakaan minulle, Anthony vastasi tyynesti. -- Sanoin etukäteen\nkoko totuuden koejuoksusta ja ilmoitin kaikkien tiedoksi molempien\nhevosten mahdollisuudet. Mutta näyttää kerta kaikkiaan olevan niin,\nettä vain harvat ihmiset tahtovat ottaa vastaan totuuden.\n\nHän sai näkyviinsä Elkin, joka seisoi väkijoukon reunassa, ja tungoksen\nalettua harventua hän meni salapoliisin luo. Braid ei ollut milloinkaan\nnähnyt mr Elkin kasvoilla niin tyytyväistä ilmettä.\n\n-- Oli todella armottoman vaikeaa olla seuraamatta virran mukana ja\nlyödä vetoa kaikkien muiden tapaan, komissaari sanoi. -- Noudatin\nkuitenkin teiltä saamaani neuvoa. Te olette todellakin ensi luokan\ntippaaja, mr Braid. Onnittelen teitä. Mutta olenpa nähnyt pari\nherrasmiestä, jotka olivat kaikkea muuta kuin ihastuneen näköisiä. Mr\nReef vaikutti siltä, kuin hän olisi odottanut salamaa ja ukkosta ja\nrajuilmaa. Itse aion nyt mennä nostamaan rahani. Saan ne kyllä heti,\nkoska he tietävät, että olen Scotland Yardin palveluksessa.\n\n-- Saisitte ne kyllä muutenkin, senkin vanha saituri! Tony nauroi. --\nMiksi luulette jok'ikistä ihmistä huijariksi?\n\n-- Kaikkia en suinkaan luule huijareiksi, mr Elk vastasi jyrkästi. --\n_Minä_ olen rehellinen.\n\nJulian Reef oli sijoittanut autonsa Singletonim johtavan tien viereen.\nSiellä hän odotti hollantilaista vihoissaan ja kärsimättömänä. Hän\nsai odottaa puoli tuntia. Vihdoin mr Guelder tuli. Hän oli hymyilevä\nja iloinen, aivan kuin hän ei olisi koskaan kokenut mitään onnen\nvaihteluita.\n\n-- Olihan se sangen ikävä juttu, hän sanoi kavutessaan autoon. -- Niin,\nse Ankerias, se Ankerias! Ja kuitenkin näin koejuoksun omin silmin!\n\n-- Sinussa on se vika, että olet kaikessa oveluudessasi liiankin ovela,\nJulian kähisi ja pani autonsa syöksymään eteenpäin pitkin kapeaa ja\nepätasaista teitä. -- Luullakseni tiedät, että olet taas kyninyt\nminulta enemmän rahaa kuin voin saada kokoon maanantaiksi?\n\n-- No, jätä ne sitten kokoomatta, mr Guelder vastasi täysin\nvälinpitämättömästi. -- Ei noita meklareita tarvitse niin tärkeinä\npitää. Vedonlyönninvälittäjät alkavat rettelöidä vasta sitten, kun\nhyvin suuret summat ovat kysymyksessä.\n\nJulian vilkaisi salaa kumppaniinsa ja näki hänen sytyttävän pitkän,\nkapean ja inhoittavasti käryävän sikarin.\n\n-- Aiot kenties lyödä vetoa jostakin toisesta voittajasta? hän sanoi\npilkallisesti. -- Ja minä saan elää pelkkien lupausten varassa\nuhrattuani kokonaisen omaisuuden kokeiluihisi. Mutta nyt tahdon saada\njotakin takaisin!\n\n-- Niin tulet saamaankin, mr Guelder hymähti. -- Miljoonia ja taas\nmiljoonia! Pian voin sanoa sinulle: tee hyvin, Julian, ja kokoa rahat\narkkuihisi!\n\n-- Pian, pian! Julian kähisi kärsimättömästi. -- Mitä tarkoitat tuolla\nsanallasi?\n\nGuelder kohautti leveitä olkapäitään.\n\n-- Viikon kuluttua kenties. Kokeeni edistyvät. Ensi yönä tai ainakin\njonakin lähiyönä tulen tekemään ratkaisevan kokeen. Saat silloin omin\nsilmin vakuuttautua asiasta.\n\nKoko loppumatkan aina kaupunkiin saakka Julian oli vaiti. Guelder\npoistui autosta Victoria-aseman luona, ja Julian jatkoi yksin matkaa\nkonttoriinsa viettääkseen siellä hyvin ikävän illan.\n\nHänellä oli syytä olla huolissaan monestakin seikasta. Frenshamin\nasianajaja oli ottanut huostaansa vainajan paperit, ja muutaman päivän\nkuluttua ne jätettäisiin Tony Braidille, jonka täytyi saada tutustua\nniihin. Samana aamuna mr Reef oli saanut lakimieheltä kirjeen, jossa\ntämä kehoitti häntä huolehtimaan siitä, että Tony mahdollisimman pian\nsaisi Lulanga-yhtiön asiat tutkittavakseen. Lordi Frensham oli hoitanut\nyhtiötä St. James Streetin varrella olevasta konttorista käsin.\nHänellä oli kuollessaan tuon yhtiön osakkeita noin kaksisataatuhatta\nkappaletta, ja Tony oli suuresti hämmästynyt kuullessaan tuosta\nsummasta mainittavan. Koko jutussa ei kuitenkan ollut mitään\nmerkillistä. Julian Reefillä oli aikoinaan ollut noita osakkeita\nhuomattava erä, mutta syistä, joista ei vielä ollut päästy perille,\nhän. oli myynyt niistä suurimman osan, ja koska oikeastaan ainoana\nostajana oli esiintynyt vain Frensham, niin osakkeet olivat vähitellen\nkasautuneet lordin kassakaappiin.\n\nMikä noiden osakkeiden arvo sitten oli? Siitä saa käsityksen, kun\ntietää, että pankki oli kieltäytynyt ottamasta kahtasataatuhatta\nLulanga-osaketta vakuudeksi, jotta lordi olisi saanut ylittää tilinsä\nparillakymmenellätuhannella punnalla. Kurssi oli romahtanut muutamaan\nshillingiin, mutta kuitenkaan niillä ei tehty minkäänlaisia kauppoja.\nJos Julian olisi koettanut myydä niitä sataatuhatta, jotka vielä olivat\nhänen hallussaan, niin hän olisi saanut havaita tuollaisen yrityksen\nmahdottomaksi nyt, kun ainoa ostaja oli kuollut.\n\nLulangan öljykentät olivat Pohjois-Angolassa, ja yhtiön perustajat\nolivat ansainneet osakkeillaan suuren omaisuuden. Mutta vähitellen\nkurssi oli laskenut, ja lordi Frenshamin suurimman oston jälkeen\nhinta oli romahtanut 38 shillingistä noin yhteen puntaan. Se oli\nollut kaikille käsittämätöntä. Koko City ihmetteli. Asiantuntijatkin\nolivat yllättyneitä, sillä yhtiön insinööri, eräs Cityn tuntema ja\nkunnioittama ammattimies, oli viimeisessä raportissaan ollut hyvin\ntoiveikas. Oli kuitenkin kyynillisiä rahamiehiä, jotka vihjailivat\nsiihen kummalliseen seikkaan, ettei raporttia ollut julkaistu, ennen\nkuin oli kulunut kaksi viikkoa mainitun insinöörin kuolemasta. Hän\noli ollut varovainen mies, ja vasta viimeisessä raportissaan hän oli\nsyyllistynyt ennusteluun, joka vaikutti liian toivorikkaalta.\n\nJulian karkotti epämiellyttävät ajatuksensa totutun tapansa mukaan\nja istuutui kirjoittamaan kirjettä Ursulalle, jonka luottamuksen hän\ntoivoi vielä voivansa saavuttaa.\n\nKesken kirjoittamisen hänen täytekynästään loppui muste. Se oli hiukan\nvanhanaikainen kynä, joka oli täytettävä erikoisen kojeen avulla. Hän\netsi kaikista laatikoistaan tuota pientä laitetta. Hän ei löytänyt\nsitä, mutta samassa hän muisti, että hän oli nähnyt sellaisen Guelderin\npöydällä. Hän meni siis hollantilaiseen huoneeseen. Kirjoituspöytä ei\nollut lukittu. Hän avasi sen ja alkoi etsiä, mutta sieltäkään hän ei\nlöytänyt tarvitsemaansa täyttäjää. Hän veti auki laatikon toisensa\njälkeen ja tuli vihdoin kaikkein alimmaiseen...\n\nHänen edessään loistivat Ursula Frenshamin kasvot. Se oli valokuva,\njonka hän muisti nähneensä joskus kauan sitten, mutta joku oli\nkoristanut sen reunat Amorin nuolilla ja sydämenkuvilla. Piirrokset\nolivat mainioita. Ensin hän luuli niitä painetuiksi, mutta sitten hän\nhuomasi taiteilijan nimimerkin vasemmassa alareunassa.\n\nGuelder! Mahdotonta! Oliko hollantilainen tahtonut tehdä huonoa pilaa?\n\nHän otti valokuvan käteensä ja löysi sen alta toisen, joka oli\nkoristettu jonkinlaisella runon tapaisella. Se oli kuitenkin hollantia,\neikä hän siis ymmärtänyt sitä.\n\nHän käänsi kuvan, ja sen taakse oli kyhätty pari englanninkielistä\nriviä. Ilmeisesti ne olivat joko käännetyt hollannista tai sitten ne\nolivat mr Guelderin runollisen suonen tuotetta.\n\n    \"Rakkaat silmät, jotka hymyilevät minulle,\n    Huulet, jotka henkivät ihania tuoksuja...\"\n\nHän luki nuo rivit ja ällistyi yhä enemmän. Guelder! Se tuntui täysin\nmahdottomalta. Mutta hän tunsi huhut, joita oli liikkeellä tuosta\nmiehestä. Hän oli kuullut kuiskailtavan parista synkästä tapahtumasta\nhollantilaisen elämässä.\n\nVihasta vavisten hän tyhjensi koko laatikon. Unohtaen etsintänsä\nvarsinaisen tarkoituksen hän repi valokuvat ja heitti kappaleet\npaperikoriin. Hän tunsi joutuneensa karkean henkilökohtaisen\nloukkauksen kohteeksi havaitessaan tuon konnan rohjenneen kohottaa\nkatseensa Ursulaan.\n\nSeuraavana päivänä mr Guelder tuli konttoriin iloisena ja myhäilevänä.\nHän heilautti tervehdykseksi kättään Julianille, mutta tämä pysähdytti\nhänet.\n\n-- Olin eilen illalla huoneessasi ja etsin kynäntäyttäjää, hän sanoi.\n\n-- Se on hyllyllä kirjoituspöydän takana, mr Guelder vastasi.\n\n-- Nyt ei enää ole kysymys siitä. Mutta eräästä laatikostasi löysin\nmuutamia miss Ursula Frenshamin valokuvia, joiden reunaan joku oli\nennenkuulumattomassa häpeämättömyydessään piirrellyt sydämiä ja Amorin\nnuolia.\n\nRex Guelderin kasvoille kohosi entistä tummempi puna. Hänen silmänsä\nnäyttivät vajoavan syvälle kuoppiinsa.\n\n-- Tuo joku olen minä, hän vastasi käheästi. -- Se, mitä minulla on\nkirjoituspöytäni laatikoissa, ei koske muita kuin minua.\n\n-- Eikö muka koske? Julian kivahti vihaisesti. -- Minua se kuitenkin\nkoskee. Sinua ehkä huvittaa kuulla, että olen repinyt ne ja heittänyt\nne paperikoriin.\n\nHän näki hollantilaisen kasvojen vaihtavan punansa tuhkanharmaaksi.\nGuelder tuijotti häntä kiukkuisesti hymyillen. Hän teki voimakkaan\ntahdonponnistuksen malttaakseen mielensä ja myös onnistui.\n\n-- Se on pieni heikkouteni, rakas ystävä, hän selitti. -- Se ei ole\nvahingoittanut ketään, mutta minulle se on tuottanut iloa. Tuo nuori\nnainen on hyvin kaunis. Olen tuntija. Olisiko minun sinun mielestäsi\nkenties pitänyt lähettää nuo valokuvat mynheer Braidille?\n\n-- Älä puhu roskaa! Julian ärjäisi. -- Braid on herrasmies, mutta\nsinä olet likainen sika. Minun ei juuri kannata valikoida sanojani\npuhuessani sinulle, Guelder. Tunnen maineesi ja tiedän syyn, mikä pani\nsinut livistämään Amsterdamista niin jumalattoman kiireesti. Olen myös\nkuullut kuiskailtavan eräästä tietystä tapahtumasta Hollannin Intiassa.\nMinulla on sinusta hyötyä, vaikka oletkin kirotun kallis. Mutta vaikka\noletkin päässyt osalliseksi liikeasioistani, niin en silti aio sallia,\nettä sotkeudut myös yksityisasioihini. Oletko ymmärtänyt?\n\nGuelder hengitti raskaasti. Hänen kasvonsa olivat jännittyneet. Niille\noli lennähtänyt pirullinen ilme, joka huokui pidätettyä raivoa.\n\n-- Niinkö? hän sanoi käheästi. -- Sinä haukut minua siaksi! Minä\nkelpaan kyllä ottamaan osaa likaisiin liikeasioihisi, mutta en ole\nsilti kyllin hyvä ihailemaan ystävätärtäsi. Teen sinusta parhaillaan\nmiljoonamiestä, mutta kuitenkin tahdot, että pysyn vain palkollisenasi!\n\n-- Et ole hankkinut minulle kovinkaan monta miljoonaa, rakas Guelder,\nJulian vastasi. -- Päinvastoin olen saanut maksaa takiasi aivan\ntuhottomasti.\n\nHollantilainen keskeytti hänet, kumartui pöydän yli ja työnsi paksun\netusormensa melkein kiinni hänen kasvoihinsa.\n\n-- Sinä sanot, etten saa ajatella miss Frenshamia, koska olen liian\nalhainen, liian -- kuinka sanoitkaan? -- liian likainen! Mutta nyt\nsaat kuulla jotakin. Muistathan sen illan, jolloin lordi Frensham\nampui itsensä, vai kuinka? No, sinä iltana minulla oli hyvää aikaa, ja\nminä kävelin kaupunkia pitkin ja poikin ja ihailin kauniita tyttöjä.\nSilloin näin äkkiä sinut ja tulin uteliaaksi. Ihmettelin, mihin\nystäväni ja suuri suojelijani Julian Reef oli menossa. Seurasin sinua\nhuomaamattasi. Varjostin sinua kello kahdeksasta kello yhdeksään. Niin\ntulimme Westminsterin sillalle. Sinä kumarruit huolettomasti kaiteen\nyli. Jotakin putosi veteen. Kaikki ei kuitenkaan pudonnut aina veteen\nsaakka. Jotakin putosi käsistäsi myös jalkoihisi, pari pientä esinettä,\njotka sitten minä poimin talteen omin käsin.\n\nHän ojensi opettavaisesti molemmat kätensä, ja Julianin kasvot\nkalpenivat. Hän kykeni vain vaieten tuijottamaan hollantilaiseen, joka\nsiristeli pilkallisesti silmiään ja liikutti hänen kasvojensa edessä\npaksua etusormeaan.\n\n-- Panin nuo pienet esineet taskuuni, mr Guelder jatkoi, -- ja\ntutkittuani ne kotona panin ne pieneen kassakaappiini. Mutta jonakin\npäivänä sama suuri Julian kenties tulee puhumaan Ursula Frenshamista,\nja silloin minä tulen sanomaan: \"Ei mitään sinulle, hyvä ystävä, ei\nmitään sinulle, mutta kylläkin minulle.\" Sinä olet turmellut kauniit\nvalokuvani, mutta onneksi minulla on niitä myös kotona muutamia. Jos ne\nolisivat olleet ainoani, niin olisin sanonut sinulle: \"Hanki takaisin,\nmitä olet turmellut, muuten...\n\nHän hengästyi ja vaikeni. Hänen kasvoillaan oli pahaa ennustava\nirvistys. Julian ei vastannut mitään. Hän istui alallaan synkkänä ja\nkalmankalpeana. Mutta hänen silmissään hehkui viha. Hän olisi tahtonut\nkysyä jotakin, mutta ei uskaltanut. On tekoja, jotka eivät siedä sanoja.\n\nHän ei rohjennut toivoa hollantilaisen enää leppyvän, Mutta hänen\nhämmästyksekseen Rex Guelder muuttui taas kiltiksi ja sävyisäksi.\n\n-- Älkäämme keskustelko enää tästä ikävästä jutusta, hollantilainen\nsanoi. -- Unohtakaamme se. Sopikaamme siitä, että ymmärrämme toisiamme.\nMuuta ei tarvita. Me kaksi muodostamme ihanteellisen yhtymän.\nTulevaisuus on meidän, suuri tulevaisuus! Olen jok'ikinen ilta tuuminut\nja suunnitellut, ja nyt olen valmis. Häväistysjuttu on torjuttava.\nMeidän täytyy hankkia rahaa. Ja sitä tulen minä hankkimaan, niin että\nihmiset eivät pääse kuiskailemaan toisille: Reef on perikadon oma.\n\nJulian Reef kostutti kuivia huuliaan ja koetti tehdä äänensä varmaksi.\n\n-- Mistä aiot saada nuo rahat? hän kysyi.\n\nGuelderin kasvot kirkastuivat.\n\n-- Kuka oli valmis antamaan konkurssikelpoiselle lordi Frenshamille\nkuusi- tai seitsemänkymmentäviisituhatta puntaa? Tony Braid se oli!\nHänen on nyt maksettava taistelukulungit. Eihän hän tiedä, että hän\nitse on se vihollinen, jota vastaan me taistelemme.\n\nJulian vilkaisi häneen ivallisesti.\n\n-- Kuvitteletko todella, että Tony Braid lainaisi sinulle tai minulle\nsuuren summan rahaa.\n\nToinen nyökkäsi.\n\n-- On parasta, että mahdollisimman nopeasti luovut mokomasta luulosta.\nBraidilta voin enintään saada lainaksi nuoran, jos lupaan hirttää\nsiihen itseni.\n\nGuelder naurahti käheästi ja alkoi taas huojuttaa etusormeaan.\n\n-- Oh, minulle kaikki on täysin selvillä. Ei tarvita muuta, kuin että\nystävämme vain jatkaa kilpailujaan eikä vielä pariin viikkoon puutu\nLulangan öljyasioihin.\n\nSamassa eräs konttoristi tuli sisään ja toi sähkösanoman. Se oli\nosoitettu Julianille, joka avasi sen kiirehtimättä ja silmäsi sen\nsisällystä. Guelder näki hänen kulmainsa vetäytyvän kurttuun.\n\n-- Mitä sanot tästä? Julian virkkoi.\n\nGuelder otti sähkösanoman ja luki:\n\n\"Haluan tutustua Lulangan asioihin huomenna klo 10 Frenshamin\nkonttorissa St. James Streetin varrella...\"\n\nAlla oli Anthony Braidin nimi.\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiinsa, ja Guelder pudisti päätään.\n\n-- Sepä ikävä juttu, hän sanoi. -- Erittäin ikävä juttu.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSeuraavana aamuna kello kymmeneltä Tony Braid saapui St. James\nStreetin varrella olevaan konttoriin. Henkilökuntaan kuului kolme\nkonekirjoittajatarta ja vanha kamreeri, joka oli puolet ikäänsä ollut\nlordi Frenshamin palveluksessa milloin missäkin toimessa.\n\n-- Olen pannut kaikki yhtiötä koskevat paperit kirjoituspöydälle, herra\nBraid, hän sanoi. -- Pelkään, että tulette havaitsemaan asioiden olleen\nmelkeinpä vain Herran huomassa. Osakekirja on kuitenkin kunnollisesti\npidetty. Olen huolehtinut siitä itse.\n\nTony ei ollut kauan silmäillyt kirjeenvaihtoa, ennen kuin hänen täytyi\nmyöntää itselleen, että myös \"Herran huoma\" oli jättänyt lordin pahaan\npulaan. Hän löysi avaamattomia kirjeitä, joista yksi sisälsi sadan\npunnan shekin, ja niiden joukossa oli useita, joihin olisi pitänyt\nvastata heti. Kamreeri, joka myös huolehti kirjanpidosta, kertoi, ettei\nlordi ollut välittänyt noista kirjeistä vähääkään.\n\n-- Hänen armonsa ei tahtonut millään ehdolla puuttua mihinkään, mikä\noli epämiellyttävää, mr Main selitti. -- Osakkeiden kurssin alettua\nlaskea hän ei viitsinyt muuta kuin vähän vilkaista kaikkea sitä\nkirjeenvaihtoa, jonka toin hänen eteensä.\n\nTony nyökkäsi. Hän kyllä tunsi jo menneiltä ajoilta lordi Frenshamin\nomituisuudet.\n\n-- Eikö mr Reef koskaan työskennellyt täällä? hän kysyi.\n\nKamreeri epäröi, mutta vastasi sitten:\n\n-- Ei. Hänen armonsa ei mielellään nähnyt täällä sivullisia.\nLuullakseni mr Reef olisi kernaasti vähän auttanut meitä, mutta hänen\narmonsa ei tahtonut. Usein, kun sattui kiireellisiä asioita enkä saanut\nhänen armoaan käymään niihin käsiksi, menin mr Reefin luo Cityyn. Hän\nse oikeastaan hoiti suurimman osan meidän ja Afrikassa olevan konttorin\nvälisestä kirjeenvaihdosta.\n\nTony ei vastannut mitään. Mitä enemmän hän perehtyi lordi Frenshamin\nsekaviin asioihin, sitä helpompi hänen oli uskoa kamreerin sanoja.\n\nHän ei ollut vielä ennättänyt tarkastaa kuudettakaan osaa kirjepinosta,\nkun Julian tuli sisään kasvoillaan mitä iloisin ja rakastettavin ilme.\n\n-- Suo anteeksi, että tulen näin myöhään, hän sanoi.\n\nHänellä oli kainalossaan paksu salkku, joka oli täynnä yhtiötä koskevia\nasiakirjoja.\n\n-- Ei mitään tärkeää, vai kuinka? hän jatkoi ja vilkaisi Tonyn vasemman\nkyynärpään alla olevaa kirjepinoa. -- Oletko pian valmis?\n\n-- En vielä. Mitä nuo ovat?\n\nJulian oli heittänyt joukon papereita pöydälle.\n\n-- Vain muutamia kirjeitä. Ne koskevat asioita, joita olen hoitanut\nFrenshamin puolesta. Hänellä oli tapanaan säilyttää erinäisiä\nasiakirjoja sisemmässä konttorihuoneessa olevassa kiiltokantisessa\nkotelossa.\n\n-- Olen avannut kaikki kotelot.\n\n-- Mutta varmasti et Lulangan koteloa.\n\nAnthony meni sisempään konttorihuoneeseen ja tutki kaikki siellä olevat\nasiakirjakotelot. Yhtä lukuunottamatta ne olivat kaikki tyhjiä eikä\nedes tuo poikkeus sisältänyt mitään, mikä olisi jollakin tapaa koskenut\nLulangaa. Hän palasi lordi Frenshamin huoneeseen, missä Julian seisoi\nkatselemassa kadulle ikkunasta.\n\n-- Tänne on totisesti murtovarkailla helppo pääsy, Julian sanoi. --\nKatsohan vain noita ikkunan alla olevia pelastustikkaita.\n\n-- Olet aivan samaa mieltä kuin eräs hyvin etevä Scotland Yardin mies,\nTony vastasi kuivasti. -- Mr Elk nimittäin. Olet kai kuullut puhuttavan\nhänestä?\n\n-- Kyllä vain. Lisäksi tunnenkin hänet, mutta enpä voi väittää\nolevani häneen suurestikaan ihastunut. Minulla on kerran ollut hänen\nkanssaan pieni riitajuttu. Sanakiista vain, hyvänen aika, mutta sangen\nkiusallinen joka tapauksessa.\n\nHän ei selittänyt tarkemmin tuota kiistaa, josta Tony nyt kuuli\npuhuttavan ensimmäisen kerran. Hän tuli pois ikkunan luota ja istuutui\nBraidia vastapäätä kirjoituspöydän toiselle puolelle.\n\n-- Mitä aiot tehdä? hän kysyi. -- Eiköhän olisi parasta heittää uuniin\nkoko roska?\n\n-- Se olisi kyllä hyvin yksinkertainen ratkaisu, Tony vastasi tyynesti.\n-- Minusta on kuitenkin parempi ensin tarkastaa nämä paperit.\nArvattavasti niiden joukossa on paljon sellaisiakin, joiden suhteen\nsinä voit antaa minulle tietoja.\n\nJulian Reef nyökkäsi, otti taskustaan kultaisen kotelonsa ja sytytti\nsavukkeen, minkä jälkeen hän uteliaana, mutta samalla sangen\nvastahakoisen näköisenä alkoi seurata Tonyn puuhia tämän lajitellessa\nkirjeitä ja asiakirjoja. Hän näki Braidin ottavan käteensä kaksi\npaperiliuskaa, jotka olivat täynnä tiheää konekirjoitusta.\n\n-- Mikä tämä on? Tony huudahti luettuaan pari ensimmäistä riviä.\n\nHän vilkaisi asiakirjan loppuun nähdäkseen, tuntisiko hän kirjoittajan.\n\n-- Näyttää olevan Lulangan öljykenttien insinöörin raportti, hän sanoi\nhiljaa. -- Kuulutko johtokuntaan?\n\nJulian pudisti päätään.\n\n-- En, hän vastasi välinpitämättömästi. -- Luovuin johtokunnan\njäsenyydestä pari päivää ennen Frenshamin kuolemaa.\n\nTonyn epäluuloinen katse suuntautui suoraan toisen kasvoihin.\n\n-- Siitä ei Frensham maininnut koskaan mitään, hän sanoi.\n\n-- En luule kenenkään muun koko yhtiössä tietäneen sitä. Arvattavasti\nlöydät kirjeeni kirjeenvaihdon joukosta. Näetkös, rakas Braid, hän\nhsäsi näennäisen avomielisesti, -- minä aloin kyllästyä setäni\nmielettömyyksiin. Jo kuukausia sitten neuvoin häntä myymään osakkeensa.\nMutta jos itse olisin pitänyt omat paperini poissa markkinoilta, niin\nolisi tietysti...\n\n-- Sinulla näyttää olleen hyvin yksinkertainen keino pitää omasi poissa\nmarkkinoilta, Tony keskeytti. -- Sinä siirsit ne Frenshamille. Olen jo\nnähnyt yhden luovutusasiakirjan, joka koskee sangen suurta osake-erää.\n\nJulian kohautti olkapäitään.\n\n-- Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Enhän voinut asettua vaaroille\nalttiiksi, ainakaan sellaisille vaaroille, jotka houkuttelivat\nFrenshamia. Mutta mikä tuo on? hän kysyi äkkiä, tekeytyen hyvin\nuteliaaksi.\n\nTony oli silmäillyt johdantoa ja oli nyt syventynyt lukemaan itse\nraporttia. Se alkoi:\n\n\"Lulangan öljykenttä, Majasaka, Länsi-Afrikka. Lähteitä 15, 16 ja 18\nkoskeva raportti.\n\nMylord! Koska eräs tähän maailmankolkkaan osoitettu postisäkki on\nkadonnut, en ole saanut tietoa siitä, onko kaksi viimeistä teidän\narmollenne lähettämääni raporttia, jotka koskevat yllämainittuja\nlähteitä, saatettu julkisuuteen. Olen kuitenkin varma siitä, että\nyhtiö on viipymättä julkaissut nuo todella levottomuutta herättävät\ntiedot, vaikka tänne saapuneet viimeiset sanomalehdet kertovatkin,\nettä Lulangan Öljy on säilyttänyt kurssinsa. Kuten jo aikaisemmin olen\nkirjoittanut, ovat mainitut kolme lähdettä alkaneet osoittaa ehtymisen\nmerkkejä. Ensimmäinen ja kolmas ovat jo tällä hetkellä kokonaan poissa\nlaskuista. Porauksia on suoritettu pisteissä, 85, 97 ja 132, mutta\nainakin toistaiseksi ilman tulosta. Toimisin velvollisuuttani vastaan,\nellen ilmoittaisi johtokunnalle mielipidettäni, jonka mukaan Lulangan\nÖljyn osakkeet eivät enää ole ensiluokkaisia papereita. Johtokunta\nmuistanee, etten milloinkaan ole yhtynyt mr Colburnin käsitykseen.\nMinulla on aina ollut omat epäilykseni öljylähteiden tulevaisuudesta,\nja valitettavasti olen saanut havaita nämä epäilykseni liiankin\noikeutetuiksi...\"\n\n-- Colburn? -- Nimi tuntui tutulta, ja äkkiä Tony muisti Elkin\nrappiolle joutuneen asuintoverin. -- Kuka on Colburn? hän kysyi.\n\n-- Eräs mies, jonka erotimme, koska hän juopotteli ja oli muutenkin\nkykenemätön. En tiedä, mihin hän sittemmin on joutunut.\n\nTony ojensi raportin toiselle, ja mr Reef ryhtyi sitä lukemaan. Hänen\nsilmänsä pyöristyivät pyöristymistään ja hänen kulmakarvansa kohosivat\nniin korkealle, että jokainen, jolle tilanne ei ollut selvillä, olisi\nhelposti voinut luulla hänen parhaillaan kokevan elämänsä suurinta\nyllätystä.\n\n-- Mitään näin merkillistä en ole milloinkaan lukenut, hän aloitti.\n\n-- Etkö ole koskaan aikaisemmin nähnyt tuota paperia?\n\nKysymys iski kohteeseensa kuin piiskan sivallus.\n\n-- Kuinka olisin voinut nähdä sen aikaisemmin? Raporttihan on osoitettu\nFrenshamille. Juuri tällainen mieletön menettely oli niin hänen\nkaltaistaan. Hän tahtoi pysyä loitolla kaikesta ikävästä... Tämä\nkuulostaa todella vakavalta.\n\n-- Etkö ole koskaan aikaisemmin nähnyt tätä raporttia? Tony kysyi\nuudestaan, ja Julianin kasvot muuttuivat entistä punaisemmiksi.\n\n-- Mitä pirua sinä oikein tarkoitat? hän kivahti. -- Olenhan sanonut,\netten ole milloinkaan nähnyt tuota paperia. Kuvitteletko ehkä, että\nolisin ollut avullisena näin tärkeän asiakirjan kätkemisessä?\n\nTony suipensi huulensa miettiväisen näköisenä. Hänen katseensa vartioi\nhellittämättä toisen kasvoja.\n\n-- Kun insinööri muutamia kuukausia sitten kuoli, julkaistiin\ntiedonanto, jonka ilmoitettiin olleen hänen allekirjoittamansa. Kuka\nsen julkaisi?\n\nJulian mietti tuokion. Tällä kertaa hän ei voinut valehdella.\nTodellinen asianlaita voitiin nimittäin liian helposti saada selville.\n\n-- Minä sen julkaisin, hän sanoi uhmaavasti.\n\n-- Oletko itse nähnyt tuota kirjelmää?\n\nMr Reef mietti taaskin.\n\n-- Olen, hän vastasi.\n\n-- Onko sinulla tallella insinöörin raportin alkuperäinen kappale,\njossa hän ilmoitti, etteivät öljykentät olleet milloinkaan näyttäneet\nniin lupaavilta kuin silloin?\n\nJulian veti syvään henkeään, mutta hänen katseensa säilytti edelleenkin\nvarmuutensa.\n\n-- Ei, alkuperäistä minulla ei ole enää. Se lähetettiin minulle\njäljennöksen ottamista varten. Luullakseni lähetin tuon jäljennöksen\nkirjapainoon. Mutta ehkäpä Frensham...\n\n-- Tahdotko todellakin väittää, että Frensham olisi julkaissut\nväärennetyn raportin ja siten salannut totuuden öljylähteistä?\n\nTony ei saanut kysymykseensä vastausta, mutta hän jatkoi säälimättä:\n\n-- Sinä tunsit Frenshamin paljon paremmin kuin minä. Tekikö hän\nmilloinkaan elämänsä varrella kunniatonta tekoa tai rikosta? Pystyikö\nhän tarkoituksellisesti ja häpeällisesti pettämään yleisöä?\n\nJulian kohautti olkapäitään.\n\n-- Mitä tarkoitat? hän kysyi. -- Tietysti hän oli kunnon mies, mainio\nkaikin puolin, mutta kukapa nyt niin tarkoin voi tuntea toisen sydämet\nja munaskuut? Olen täysin varma ainoastaan siitä, etten ole milloinkaan\naikaisemmin nähnyt tuota raporttia. Sen sijaan näin kyllä sen, missä\ninsinööri ilmoitti aseman hyväksi. Arvattavasti hänellä oli syynsä...\n\nTony vaiensi hänet kädenliikkeellä.\n\n-- Sanonpa sinulle jotakin, Reef.\n\nHän nousi ja nojautui pöytään, painaen nyrkkinsä imupaperia vasten.\n\n-- Raporttia, jonka juuri luit, ei ollut Frenshamin paperien joukossa\nemien sinun tuloasi.\n\n-- Mitä tarkoitat? Julian kysyi ja veti syvään henkeään.\n\n-- Tarkoitan, että olin jo aikaisemmin selaillut ja tarkastanut koko\npinon. Minulla tosin on huono muisti muutamien asioiden suhteen, mutta\neräiden toisten seikkojen suhteen se toimii sitäkin paremmin. Niinpä\nolen aivan erikoisen hyvä muistamaan värejä. Ja nyt olen ehdottomasti\nvarma siitä, ettei paperien joukossa ollut tuollaista sinistä\nasiakirjaa.\n\nSyntyi kuolemanhiljaisuus, jota kesti tuokion.\n\n-- Sinä siis uskallat...\n\n-- Niin, minä uskallan väittää, että sinä työnsit tuon raportin muiden\nasiakirjojen joukkoon, kun omasta ehdotuksestasi menin sisähuoneeseen\netsimään papereita, joita ei ollut olemassa.\n\nJulian ei vastannut. Hänen hermonsa olivat olleet epäkunnossa jo hänen\ntullessaan, Guelderin peloittava, sanaton uhkaus oli murtanut hänet.\n\n-- Sinä siis panit tämän raportin muiden paperien joukkoon, Tony\njatkoi. -- Lisäksi juuri sinä väärensit insinöörin lähettämän raportin\nja sait väärennykselläsi aikaan, että Lulangan osakkeet nousivat\nseitsemällätoista shillingillä. En ole saanut kovinkaan paljon selville\ntämän konttorin asioita, mutta ainakin yhden asian tiedän jo varmasti,\nsen nimittäin, että juuri sinä hoidit koko Afrikan-kirjeenvaihdon.\nOlisi hyvin helppoa, Reef, saada selvitetyksi, kuinka monta osaketta\nmyit huippuhintaan väärän raporttisi avulla. Eikä sen jälkeen olisi\nasia eikä mikään sulkea sinut sinne, minne oikeastaan kuulut. Olenko\nilmaissut ajatukseni kyllin selvästi?\n\nJulian ei vieläkään vastannut mitään.\n\n-- Voisin kutsua tänne etsivän ja antaa hänen pidättää sinut.\nHallussani olevien todistusten nojalla sinut voitaisiin tuomita\nseitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Mutta en aio tehdä sitä.\nTiedätkö miksi? Siksi, että tahdon säilyttää Frenshamin nimen puhtaana.\nEn halua sinun toistavan tuomioistuimen edessä likaista syytöstäsi,\njonka mukaan muka hän on vastuussa noista petoksista. Ja se pelastaa\nsinut.\n\nJulian koetti hymyillä.\n\n-- Hyvä Jumala, minkälaista roskaa sinä puhut, Braid! Sinä et aivan\nyksinkertaisesti voi syyttää minua mistään. Sinulla ei ole todistuksia.\nJa syy, miksi sinulla ei niitä ole, on hyvin yksinkertainen: minä olen\nnimittäin täysin viaton. En tiedä, oliko Frensham huijari vai kunnon\nmies. Se on seikka, joka ei liikuta minua. Tiedän vain sen, että\nhän antoi minun tehtäväkseni raportin julkaisemisen ja etten ikinä\nelämässäni ole nähnyt insinöörin kirjettä.\n\n-- Sinä toisin sanoen tarkoitat, että Frensham olisi tahallisesti\nkätkenyt sen?\n\nJulian Reef huomasi vaaran ja peräytyi.\n\n-- Sitä en ole sanonut. Ajattelen vain, mitä yleisö...\n\nBraid keskeytti hänet osoittamalla hänelle ovea.\n\n-- On parasta, että mahdollisimman pian itse liityt yleisön joukkoon,\nhän sanoi. -- No, kiiruhda!\n\nJulian ymmärsi, ettei hetki ollut otollinen vastaväitteiden tekoon. Hän\npoistui konttorista niin nöyryytettynä, että hän oli vähällä purskahtaa\nitkuun tullessaan St. James Streetin häikäisevään päivänpaisteeseen.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nScotland Yardin lähetti palasi ja ilmoitti Tonylle, että komissaari Elk\nsuostui ottamaan hänet vastaan. Tony, joka oli odottaessaan katsellut\nsodassa kaatuneiden poliisien muistotaulua, seurasi lähettiä kavuten\nportaat toisensa jälkeen ja marssien läpi loppumattomien käytävien,\nkunnes hän vihdoin saapui hyvin pieneen huoneeseen, missä Elk istui.\n\n-- Käykää sisään, mr Braid. Sulkekaa ovi, lähetti. Tulkaa tänne\nsisemmälle, mr Braid, niin että hän voi panna oven kiinni. Tämä on\nkoko Scotland Yardin pienin huone. Minä nimittäin en merkitse mitään.\nPäällikkö on laatinut suunnitelman, jonka mukaan minua varten aiotaan\nripustaa pieni häkki ikkunan ulkopuolelle.\n\nHän nousi ja pyysi Tonya istuutumaan huoneen ainoaan nojatuoliin.\n\n-- Kas noin! Minä puolestani pysyttelen aina kirjoituspöytäni ääressä.\nSe näyttää arvokkaammalta, Elk jatkoi. -- Voitteko ehkä tarjota minulle\nsikarin? Kiitos. Jätin oman koteloni kotiin -- kotiin erään toisen ukon\nhuostaan. Ne olivat hänen sikareitaan. Kun lähetti tuli ilmoittamaan,\nettä eräs herrasmies halusi tavata minua, niin luulin ensin, että\nvieras oli joku murtovarasystäväni, joka tahtoi tulla kertomaan\njuoruja. Onko ehkä teilläkin jotakin juoruttavaa, mr Braid? Mitä\nhaluatte? Onko meklarinne petkuttanut teitä? Tuollaisten luottojuttujen\npahin puoli on se, että vastaaja lauantaina saa tietää, onko vielä\narmonaikaa vai onko parasta lyödä kintaansa pöytään. Minä tietysti sain\nrahani heti...\n\n-- Kuinka mr Colburn voi? Tony keskeytti.\n\nKomissaari tuijotti häneen.\n\n-- Täysihoitolaiseni? Älkää vain sanoko, että hän on joutunut\nikävyyksiin.\n\n-- Asuuko hän vielä luonanne?\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Asuupa niinkin. Nukkuessaan nimittäin. Ne ovat ainoat hetket,\njolloin hän yleensä asuu jossakin.\n\n-- Haluaisin tavata häntä. Luuletteko sen käyvän päinsä? Muistatte kai,\nettä kerran pyysin teitä tuomaan hänet luokseni Ascottiin?\n\nKomissaari raapi leukaansa ja katsoi Tonyyn kysyvästi.\n\n-- Ascottiin on sangen pitkä matka, hän sanoi.\n\n-- Eihän ole välttämätöntä tuoda häntä juuri Ascottiin. Voinhan tavata\nhänet kaupungissakin. Voisitteko tulla hänen kanssaan kotiini tänään\niltapäivällä?\n\nElk nyökkäsi, mutta Tony huomasi hänen kuitenkin hiukan epäröivän.\n\n-- Hm, kunhan vain saan hänet käsiini, etsivä vastasi. -- Mutta hän on\nniinsanoakseni laumaihminen, ja kun hän kerran on joutunut hauskaan\nseuraan... hm... tarkoitan vain, ettei hän oikein osaa seurustella\nväkijuomien kanssa. Lasi, joka vain vähän piristäisi minun murheellista\nmieltäni, saa hänet lörpöttelemään, aivan kuin hän olisi jonkun\nherttuan laillinen perillinen. Saatte suoda anteeksi runolliset\nvertaukseni.\n\n-- Hän on siis toisin sanoen hiukan viinaanmenevä. Mutta ei haittaa.\nTuokaa hänet vain mukananne.\n\nElk nyökkäsi taaskin, mutta vaikutti yhä vielä vähän epäröivältä.\n\n-- Kyllä tuon hänet tullessani, vaikka minun sitten pitäisi kyyditä\nhänet luoksenne ambulanssivaunuissa, hän sanoi.\n\nHän vilkaisi ikkunasta kadulle, ja samassa hänen ajatuksensa saivat\ntoisen suunnan.\n\n-- Väitetään, hän sanoi, -- että te olette koko aamun tutkinut\nkaikenlaisia vanhoja tilejä.\n\n-- Kuka sellaista on kertonut?\n\n-- Eräs pieni lintu vain. Oikein sääliksi käy, kun ajattelee mr Reef\npoloista. Hän on kokonaan poissa tolaltaan, vai kuinka? Näin hänet\nSt. James Streetillä. Miesparalla oli oikein vedet silmissä! Mahtaa\nolla kauheaa menettää setänsä! Minullakin on setä, mutta en ole vielä\nkertaakaan menettänyt häntä. Hän löytäisi kotiinsa vaikka olisi sumua\nja kadut revitty.\n\nTony oli aikonut poistua, mutta päätti viivähtää vielä hetken.\n\n-- Te vartioitte konttoriani? hän kysyi.\n\nEtsivän kasvot uhosivat pelkkää viattomuutta.\n\n-- En koskaan vartioi mitään, hän vastasi. -- En ainakaan kauan. Se\nikävystyttää minua. Tahdon vain tutkia elämää ja siksi väliin harhailen\nsiellä ja täällä.\n\n-- Mutta kuka on kertonut teille, että olen tarkastanut lordi\nFrenshamin papereita?\n\nMr Elk kohotti katseensa kattoa kohti ja näytti vaipuvan syviin\nmietteisiin.\n\n-- Sen olen unohtanut, hän sitten sanoi. -- Mutta melkeinpä luulen,\nettä siitä kertoi Frenshamin konttorin kirjanpitäjä. Mikä hänen nimensä\nnyt onkaan? Main? Istuin juomassa teetä eräässä siistissä kahvilassa,\nkun hän tuli sisään ja istuutui pöytääni.\n\n-- Tai sitten te tulitte sisään ja istuuduitte hänen pöytäänsä, Tony\nvirkkoi.\n\n-- Sekin on mahdollista, toinen myönsi. -- Erittäin hauska mies!\nHän viljelee kananpoikia. Muistanpa erään toisenkin ukon, jolla oli\nkananpoikia. Olin läsnä, kun hänet hirtettiin. Ette suinkaan vain ole\nilmoittanut jotakin hevoskonia ensi viikolla pidettäviin Brightonin\nkilpailuihin, mr Braid? Olen viime aikoina suorastaan hullaantunut\nkilparatsastuksiin.\n\nPoistuessaan Scotland Yardista Tony oli hyvin ihmeissään. Mutta hän\nolisi tullut vielä enemmän ihmeisiinsä, jos hän olisi kuullut, mitä Elk\nsanoi eräälle alaiselleen, jonka hän kutsui pieneen huoneeseensa Tonyn\nlähdettyä.\n\nMr Elk nimittäin sanoi näin:\n\n-- Varjostakaa mr Braidia älkääkä päästäkö häntä hetkeksikään\nnäkyvistänne. Pidän huolta siitä, että teidät vapautetaan vuorostanne\nkello kahdeksalta illalta.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nUrsula oli ilman tekaistua sähkösanomaa lähtenyt sukulaistensa luota\nSomersetista ja palannut Lontooseen, missä hän asettui vanhaan\nkotiinsa. Hän oli luetteloinut omaisuutensa ja havainnut, että se\noli sangen laiha. Eikä se suuri perintökään, joka hänen jonakin\nkauniina päivänä piti saada, ollut juuri minkään arvoinen. Eräs hänen\nserkkunsa, joka oli kerrassaan voittamaton kyky sukututkimuksen\nalalla, oli selittänyt hänelle, että hän oli vuorossa vasta kolmen\nelämän sammuttua, ja noista kolmesta oli kaksi vielä hyvin nuoria ja\nkukoistavia. Siihen sekin unelma siis hupeni, mutta hän suhtautui\ntappioonsa täysin rauhallisesti.\n\nEräänä päivänä Tony Braid tuli hänen luokseen teelle, ja tyttö sehtti\nhänelle tilanteensa.\n\n-- En todellakaan voi toivoa noiden ihmisparkojen kuolemaa, Tony, hän\nsanoi. -- On viisainta pyyhkiä tuo maatila kokonaan pois ajatuksistamme\nja keskittää ponnistuksemme kysymykseen jonkinlaisen työn hankkimisesta\nminulle. Olen ottanut pika- ja konekirjoitustunteja -- se oli\nisän keksintö -- ja minusta tuntuu, että voisin kelvata oikein\nihastuttavaksi sihteeriksi jollekin hyvinvoivalle rahapomolle.\n\n-- Minua kai et sentään tarkoita, Tony vastasi. -- Mutta voinpa\nmainita sinulle jotakin, mitä todeila omistat, hän jatkoi. -- Jostakin\nkäsittämättömästä syystä isäsi oli siirtänyt kaikki Lulangan osakkeensa\nsinun nimiisi. Se tapahtui hänen kuolinpäivänään.\n\nNuori nainen rypisti otsaansa.\n\n-- Ovatko ne jonkin arvoisia? hän kysyi.\n\n-- Eivät, Tony vastasi. -- Luullakseni niillä ei ole pienintäkään arvoa.\n\nJa hän nyrpisti säälitellen huuliaan.\n\n-- Mitä Julian sanoo niistä? Ursula kysyi äkkiä.\n\n-- Julianin mielipiteestä ei ole mihinkään, Ursula, Tony vastasi\nvakavasti. -- Toivoakseni et enää ota häntä vastaan etkä myöskään\nkirjoita hänelle.\n\nUrsula katsoi häntä pitkän tuokion sanomatta mitään. Sitten hän\ntaivutti hiljaa päätään.\n\n-- Kuten haluat, Tony, hän vastasi. -- En edes kysy, miksi näin tahdot,\nja se on sinua kohtaan suurin luottamuksenosoitus, mihin pystyn. Rikon\nmuuten välini Julianin kanssa hyvin mielelläni.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo, joka vihdoin alkoi vähän vaivata nuorta naista.\n\n-- Mitä aioit sanoa, Tony? hän kysyi, minkä jälkeen hänen täytyi luoda\nkatseensa alas.\n\n-- Minä tahtoisin sanoa hyvinkin paljon, Ursula. -- Tonyn ääni vaikutti\nhyvin varmalta. -- Mutta luullakseni et voi käsittää, kuinka vaikeaa\nminun on sanoa yhtään mitään.\n\nHän kuuli pienen, puoleksi tukahdutetun huokauksen. Tyttö oli\nodottanut, että Tony sulkisi hänet syliinsä ja sanoisi rakastavansa\nhäntä. Sillä hän oli varma siitä, että Tony rakasti häntä. Mutta\nsittenkään ei olisi ollut Tony Braidin kaltaista, jos hän olisi\nmenetellyt tytön toiveen mukaisesti. Hän olisi jälkeenpäin syyttänyt\nitseään siitä, että hän oli yllättänyt tytön, käyttänyt hyväkseen hänen\nyksinäistä asemaansa ja hänen taloudellista ahdinkoaan.\n\nTony tuli kotiin kellon käydessä yhdeksää. Hän odotti vieraikseen\nmr Elkiä ja tämän arvoituksellista ystävää. Etsivä oli soittanut\nja ilmoittanut, että toiveet olivat hyvät. Kuitenkin kello kävi jo\nkymmenettä, kun mr Elk ja mr Colburn vihdoin astuivat mr Braidin\ntyöhuoneeseen.\n\nMr Colburn oli hyvin lihava ja punakka herrasmies, jonka päästä hiukset\njo olivat alkaneet lähteä. Hänellä oli siniset, tuijottavat silmät,\nja hänen partansa ja vaaleat viiksensä olivat hyvin tuuheat. Hän\npuhui harvinaisen kovalla äänellä, mutta ilmeisesti se kuului hänen\ntapoihinsa. Hän käyttäytyi hyvin vapaasti ja avomielisesti ja tervehti\nTonya kuin vanhaa veljeään.\n\n-- Olen kuullut teistä puhuttavan, mr Braid, hän sanoi. -- Elkin\nystävät ovat minunkin ystäviäni. Saatte suoda minulle anteeksi tänä\niltana, mr Braid, mutta olen juuri ollut keskusteluissa erään vanhan\nlurjuksen kanssa, joka on kaikin puolin nerokas mies, mutta ei\nkuitenkaan usko elämään eikä toivo pääsevänsä taivaaseen.\n\nHän purskahti kotkottavaan nauruun ja läimäytti kädellään polviaan. Elk\nnäytti vähän vaivautuneelta. Hänen oma käytöksensä todisti selvästi,\nettä hän tunsi niskoillaan suuren edesvastuun taakan. Ilman erikoista\naihetta, ellei ehkä siksi, että hän oli havainnut huoneen rajoitetut\nakustiset mahdollisuudet, mr Colburn alensi ääntään.\n\n-- Aion lähteä täältä matkoihini ensi viikolla, mr Braid. Olin aikonut\njoka tapauksessa käydä tapaamassa teitä, vaikk'ei tuo vanha rakas\npoliisi olisi ottanutkaan minua nyt mukaansa: Voin kertoa teille, että\ntullessani tähän maahan minulla oli tuhatkaksisataa puntaa lompakossani\nja että nyt olisin saman summan velkaa, ellei suopea kohtalo olisi\nohjannut askeliani hänen vieraanvaraiseen taloonsa.\n\nHän puhui korkealentoiseen ja vähän koreilevaan tapaan, mutta ilmeistä\noli, että mr Elk piti suuresti juuri sentapaisesta kaunopuheisuudesta.\n\n-- Hän kertoi minulle, että te harrastatte Lulangan asioita? mr Colburn\njatkoi.\n\nTony nyökkäsi.\n\n-- Niinpä harrastan. Ja juuri tänään sain hämmästyksekseni kuulla, että\nte olette toiminut yhtiön insinöörinä.\n\n-- Apulaisinsinöörinä, mr Colburn oikaisi. -- En tahdo millään tavalla\nhuiputtaa teitä, mr Braid. En ole tarpeeksi pätevä voidakseni toimia\npäällysmiehenä. En voi lukea itseäni tuohon ylevään lajiin kuuluvaksi.\nMutta nyt aion joka tapauksessa matkustaa takaisin Lulangaan, ja ennen\nlähtöäni haluaisin ryhtyä kauppoihin jonkun kanssa, jolla on hallussaan\nmuutamia tuon yhtiön osakkeita.\n\n-- Minkälaisiin kauppoihin? Tony kysyi huvitettuna.\n\nMr Colburn vilkaisi häneen tutkivasti.\n\n-- En tiedä, onko se rehellistä vai ei, hän sanoi, -- mutta tahtoisin\nsaada haltuuni kaksikymmentätuhatta osaketta. Tiedän, ettei niitä\nnoteerata varsin korkealle.\n\n-- Ja mitä saisi antaja vastalahjaksi? Tony tiedusteli.\n\nTonystä tuntui, että mr Colburn hymyili melkein sääliväisesti.\n\n-- Öljyä, hän vastasi heilauttaen komeasti kättään. Tuhansia, ehkä\nmiljoonia tonneja öljyä!\n\n-- Lähteistä 16 ja 18? Tony kysyi, minkä kysymyksen kuultuaan mr\nColburn purskahti hälisevään nauruun.\n\n-- Ne eivät ole mitään lähteitä. Ne ovat nuppineulan reikiä. Se\nkeuhkotautinen insinööri, joka otettiin yhtiön palvelukseen minun\njälkeeni, on taitava mies, mutta liian sidottu oppikirjoihin. Hän\non sitä paitsi kuollut nyt. Olkoon Herra hänelle armollinen! Hän\noli rehellinen mies, mutta hänellä ei ollut aloitekykyä. Sellaiset\nmiehet tavallisesti kuolevat kesken kaiken. En olisi jutellut teille\ntästä mitään, mr Braid, ellei Elk olisi niin hartaasti pitänyt\npuolianne. Nyt olen pannut kaikki korttini pöytään. He antoivat\nminulle potkut, koska väliin olin hiukan niinkuin öljyssä, jos niin\nsaan sanoa. Minulla oli ystävä eräässä saksalaisessa laivassa, ja\nhän kuljetti minut Mossamedesiin -- mutta tuskinpa teitä huvittavat\nminun vaivani ja vastukseni. Pääasia on, että Lulangan kentät ovat\npaljon paremmat, kuin mitä Regent Streetillä aavistetaankaan. Tunnen\nkoko sen vuorenharjanteen, joka kulkee alueen poikki. Sitä nimitetään\nPogolakivuoreksi. Mutta onko se todellisuudessa mikään vuori? Ei. Se\non vain rikkatunkio! Antakaa minulle tuhat miestä, niin lakaisen pois\nkoko tunkion yhdessä vuodessa. Kaikki porausreiät ovat nyt Pogolakin\nlänsipuolella, mutta öljypä onkin tuon rikkatunkion itäpuolella!\nSiellä ei tarvitse edes porata, koska maaperä on pelkkää hiekkaa.\nLiuskakivestä ei siellä ole tietoakaan, mutta minä tunnen öljyasioita\nparemmin kuin useimmat muut ihmiset. Eihän aina tarvitse löytää\nliuskakiveä, ei ainakaan läheltä pintaa. Saanko kynän ja paperia?\n\nSaatuaan kynän mr Colbum piirsi nopeasti paperille öljyalueen kartan.\n\n-- Toimilupa-alue sijaitsee tämän virran itä- ja länsipuolella.\nSen nimi on M'ninga River, mutta se ei ole mikään virta. Se on\nlätäkkö. Eikä siellä päin ole öljyä. Mutta menkääpä lähemmäksi\nvuorenharjannetta, niin ette voi porata ainoaakaan reikää osumatta\nöljysuoneen. Yhtiöllä on aivan jumalaton läjä porauslaitteita. Sen\nvoi melkein puhaltaa vuorenharjanteen yli. Koko alue on täpötäynnä\ntarpeettomia koneita ja öljyastioita, joilla ei tehdä yhtään mitään.\nAinoastaan kuljetusvälineet puuttuvat. Samalla hetkehä, jolloin\nalatte ammentaa maan uumenista öljyä, teidän täytyy hankkia vaunuja,\nsummattomat määrät vaunuja.\n\nPuhuiko hän totta? Joka tapauksessa hän itse uskoi siihen, mitä hän\nsanoi. Siitä tunsi Tony olevansa aivan varma.\n\n-- Kuinka voitte todistaa sananne? hän kysyi. -- Jos voitte antaa\nminuhe tyydyttävät todisteet, niin annan teille kahdenkymmenentuhannen\nosakkeen asemesta kolmekymmentätuhatta osaketta.\n\nMr Colburn hymyili,\n\n-- Öljyn olemassaolon ainoa todistus on öljy, hän sanoi. -- Jos olisi\ntodistuksia, niin Lulangan papereita ei nyt myytäisi kahteen ja puoleen\npenceen. En ole pyytänyt teiltä rahaa. Mutta jos annatte minulle\nkaksi- tai kolmekymmentätuhatta osaketta ja hankitte minulle vallan ja\noikeuden saada ruveta työskentelemään öljykentillä, niin teen teistä\nmiljoonamiehen.\n\nMr Colburnilla näytti vielä olevan jotakin sydämellään, ja vihdoin hän\nlausui sen julki.\n\n-- Te tahdotte todisteita? Saatte ne päivän tai parin kuluttua. Sanon\nteille koko totuuden, mr Braid. Me olemme aivan yksityisesti tehneet\npieniä porauksia alueen reunassa, minä ja eräs toinen köyhä piru.\nKaksi alkuasukasta on suorittanut käsiporauksia kolmen kuukauden\najan. Minun olisi pitänyt olla siellä mukana, mutta sen sijaan\nolen vetelehtinyt täällä ja yrittänyt valmistaa suurta kaappausta.\nKoetin eräänä päivänä tavata nuorta Reefiä, mutta hän oli jossakin\nratsastuskilpailua katselemassa. Hänellä on paljon noita osakkeita.\nMyös lordi Frenshamilla oli niitä aikamoinen pino, tuolla ukolla, joka\nampui itsensä.\n\n-- Lordi Frenshamin osakkeet ovat minun huostassani, Tony sanoi. --\nMilloinka odotatte todisteitanne?\n\n-- Ne voivat olla täällä minä päivänä tahansa. Meillä on\nkäytettävissämme vain hyvin alkeellinen pora, jonka avulla ei saada\nvalmista aivan lyhyessä ajassa. Enkä minä tietystikään voi käyttää\nsähkölennätintä, koska kaikki sähkösanomat menevät yhtiön aseman kautta.\n\n-- Te siis toisin sanoen varastatte öljyä? Tony sanoi hymyillen.\n\n-- En suinkaan. Minulla on lisenssi. Voitte vakuuttautua siitä\nvilkaisemalla yhtiön kirjoja. No, kuinka käy kolmenkymmenentuhannen\nosakkeeni?\n\n-- Eiköhän liene parasta nyt ensin nukkua rauhassa ainakin tämä yö,\nTony vastasi.\n\nHän saattoi mr Colburnin ulos ja hankki hänelle auton. Sitten hän\npalasi työhuoneeseensa Elkin kanssa.\n\n-- Koettakaa saada ystävänne ymmärtämään, että mitä harvemmat ihmiset\ntietävät hänen... hm... unelmastaan, niin sitä parempi.\n\n-- Olisipa minulla viisituhatta puntaa! Elk huokasi.\n\n-- Niin paljon teillä ei ole, Tony virkkoi, -- mutta jos voin ostaa\nteille muutamia osakkeita ja jos mr Colburnin laskelmat pitävät\npaikkansa, niin tulette saamaan enemmän rahaa, kuin mitä tarvitsisitte\nkoko Scotland Yardin ostamiseen.\n\n\n\n\nXV\n\n\nKun pari päivää myöhemmin eräs Julianin kirjanpitäjä tuli ilmoittamaan\njohtajalleen, että mr Braid halusi puhutella häntä, niin Julian olisi\nmieluummin sanonut, ettei hän ole tavattavissa.\n\n-- Pyytäkää häntä käymään sisään, hän sanoi kuitenkin ja koetti\nterästää hermonsa odotettavissa olevaa kohtausta varten, joka hänen\nluulonsa mukaan oli muodostuva hyvin epämiellyttäväksi.\n\nTony oli tapansa mukaan erittäin hieno ja huoliteltu. Hän riisui\nkeltaiset hansikkaat ja laski ne silkkihattuunsa, ennen kuin istuutui\nJulianin osoittamaan nojatuohin.\n\n-- Montako Lulangan osaketta sinulla on? hän kysyi.\n\nJulian veti syvään henkeään.\n\n-- Luulin selittäneeni sinulle, että...\n\n-- Et antanut minulle mitään selitystä omien osakkeittesi suhteen.\n\n-- Minulla on niitä noin satatuhatta tai ollakseni aivan täsmällinen:\nsatakymmenentuhatta kappaletta. Mutta miksi kysyt sitä? Oletko keksinyt\njonkin uuden raportin, jonka mukaan noiden paperien kurssi tulee\nnousemaan pilviin?\n\n-- En ole keksinyt mitään uutta raporttia enkä myöskään itse kyhännyt\nsellaista. Mutta sittenkin luulen, että Lulangassa täytyy olla öljyä.\nJa siinä tapauksessa osakkeet ovat viisi kertaa arvokkaammat kuin nyt.\nTahdon saada haltuuni osake-enemmistön. Minulla on jo hallussani lordi\nFrenshamin tai oikeammin miss Frenshamin kaksisataatuhatta. Mutta koko\nlukumäärä on kuusisataatuhatta.\n\nJulian luuli ymmärtävänsä. Tuota miestä ei turhan takia nimitetty\nAnkeriaaksi.\n\n-- Kyllä käsitän, hän sanoi. -- Sinä aiot ostaa niin paljon kuin voit\nsaadaksesi hinnat nousemaan ja sitten kiiruhdat myymään, ennen kuin ne\ntaas laskevat. Sekö nyt on sitä korkeampaa pörssipolitiikkaa?\n\n-- En ole perillä korkeammasta pörssipolitiikasta, Tony vastasi, --\nmutta alempaan olen tutustunut aivan riittävästi viime päivien aikana.\nKysyn sinulta nyt: haluatko myydä hallussasi olevat Lulangan osakkeet\nvai etkö halua?\n\nTietysti Julian halusi myydä! Vieläpä hän halusi myydä ne erittäin\nmielellään päästäkseen vihdoinkin vapautumaan siitä painajaisesta, joka\noli kiduttanut häntä niin kauan. Jos Braid oli tosissaan ja jos hän\ntodella maksoi käteisellä, niin nuo rahat olisivat hyvin tervetulleet.\nSillä nyt jos koskaan Julian tarvitsi rahaa, paljon rahaa. Hänen suuren\nkaappauksensa hetki nimittäin lähestyi.\n\n-- Tällä hetkellä osakkeiden arvo tietysti on huomattavasti\nmarkkina-arvoa alhaisempi, hän aloitti.\n\n-- Tulen julkaisemaan insinöörin raportin huomenna, Tony keskeytti, --\nja silloin kenties saat selvemmän käsityksen niiden markkina-arvosta.\n\nJulian Reef punastui kiukusta.\n\n-- Aiot siis täydellisesti turmella senkin pienen arvon, mikä niillä\nvielä voisi olla. Mikä on oikein tarkoituksesi, Braid?\n\nTony pudisti päätään.\n\n-- En ole tullut tänne keskustellakseni suunnitelmistani kanssasi.\nSinun on nyt vain ilmoitettava, mihin hintaan haluat myydä.\n\nJulian mietti hetken. Murheekseen hän tiesi, että Lulangan papereista\noli mahdotonta päästä eroon avoimilla markkinoilla. Hän oli viimeksi\nedellisenä päivänä tarjonnut osake-eräänsä muutamaan penceen osaketta\nkohti.\n\nVihdoin hän mainitsi hinnan ja näki Tonyn hymyilevän.\n\n-- Kyllä ne sen arvoisia ovat, Julia intti, -- mutta jos ne ovat\nUrsulan osakkeita...\n\n-- En sanonut, että ne olivat Ursulan osakkeita. Sanoin, että ne olivat\nmiss Frenshamin, Tony selitti painokkaasti. -- Toivon, ettet käytä\nhänen etunimeään.\n\nJulian raivostui ja näytti hampaitaan.\n\n-- Minusta tuntuu siltä, että sinulla on vähän liian ylevä käsitys\nsuojelijanhommastasi. En kuitenkaan tahdo riidellä kanssasi. Sinulla\non oma ajatuksesi Lulangasta, ja voihan olla mahdoihsta, että olet\noikeassa. Omasta puolestani olen aina luottanut yhtiöön, mutta\nsinulle öljy on vieras ala, Braid. Olen aina luullut timantteja sinun\nvarsinaiseksi alaksesi. Öljykentät ovat petollisia rahalähteitä. Myyn\nsinulle osakkeeni kuudesta shillingistä kappaleelta, toisin sanoen\nsamasta hinnasta, mikä niillä oli silloin, kun niillä viimeksi tehtiin\nkauppoja.\n\nHän ei ollut hetkeksikään langennut kuvitelmaan, että Tony suostuisi\nniin ylettömään hintaan.\n\n-- Onhan se aikamoinen hinta kuivuneista öljylähteistä, Tony kuitenkin\nvastasi, -- mutta olkoon menneeksi. Suostun maksamaan sen. Pane\nluovutuskirja kuntoon. Annan sinulle shekin kauppasummasta.\n\nJulian oli ällistynyt ja yllättynyt. Mutta sitten hän havaitsi\ntilanteen hullunkurisuuden ja purskahti nauruun.\n\n-- Sinä olet rohkea pelaaja! hän sanoi iloisesti, mutta hänen\niloisuutensa ei herättänyt toisessa pienintäkään vastakaikua.\n\nOsakkeiden siirtomuodollisuudet oli suoritettu kymmenessä minuutissa,\nja Julian pisti Tonyn shekin taskuunsa hyvin tyytyväisenä.\n\n-- Tietysti tiedät, mitä olet ostanut, hän sanoi. -- Olethan lukenut\nraportin, mutta ehkä tämä joka tapauksessa herättää mielenkiintoasi.\n\nHän otti kirjoituspöydältään sähkösanoman ja ojensi sen vieraalleen.\n\nTony luki:\n\n\"Tulokset vähäpätöisiä. Useimmat lähteet kuivuneet. Toiset tuottavat\nyhä vähemmän. Pienempiä porauksia suoritetaan yhtiön luvalla\nvuorenharjanteen itäpuolella, mutta arveluni mukaan ei niistäkään ole\nsuuria toiveita.\"\n\n-- Kiitos, Tony sanoi, ojentaen takaisin sähkösanoman.\n\nHän meni ovelle, jonka luona hän pysähtyi.\n\n-- Jos jollakin ystävistäsi on hallussaan jokin suurehko osake-erä,\njonka hän haluaa myydä, niin olen valmis ostamaan sen, hän sanoi.\n\n-- Voisithan tehdä yrityksen arvopaperipörssissä, Julian vastasi. -- Se\non eräs pieni laitos, josta ehkä olet kuullut puhuttavan. Luullakseni\non paljonkin osakkeidenomistajia, jotka varmasti mielellään auttaisivat\nsinua kartuttamaan mielenkiintoista kokoelmaasi.\n\nKun mr Guelder hetkistä myöhemmin tuli sisään, hän havaitsi kumppaninsa\nolevan mitä loistavimmalla tuulella ja sai heti tietää syyn. Mr Guelder\nhieroi nenäänsä eikä näyttänyt lainkaan ihastuneelta.\n\n-- Hm, hän sanoi, -- sitä Ankeriasta!\n\nHän luki sähkösanoman, jota hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.\n\n-- Yhtiön luvalla! Mitä se merkitsee? Kuka siellä on poraamassa\nvuorenharjanteen toisella puolella?\n\nJulian selitti, että yhtiö oli aina ollut valmis antamaan porauslupia\nhenkilöille, jotka halusivat sellaisia öljyalueen seutuja, minne yhtiö\nei itse ollut ulottanut toimintaansa.\n\n-- He eivät tule löytämään mitään, hän sanoi. -- Kaiken varalta heiltä\non kuitenkin vaadittu sitoumus, jonka mukaan heidän on luovutettava\nyhtiölle seitsemänkymmentäviisi prosenttia mahdollisesta voitostaan.\nFrensham antoi äskettäin porausluvan Colburnille, joka oli aikoinaan\ninsinöörinämme, mutta sai sitten potkut juopottelun takia.\n\n-- Colburnille? -- Mr Guelder katsahti hämmästyneenä kumppaniinsa. --\nColburnille? Hän käväisi konttorissa kolme viikkoa sitten, mutta sinä\nolit silloin Cornwallissa. Kovin hälisevä herra!\n\n-- En tunne häntä lainkaan, Julian vastasi välinpitämättömästi.\n\n-- Hän on Lontoossa, ystäväiseni. Eikö se ehkä voi merkitä jotakin?\n\n-- En jaksa käsittää, kuinka hänen oleskelunsa Lontoossa voisi täyttää\nLulangan tyhjentyneet lähteet öljyllä, Julian nauroi.\n\nVähän ennen aamiaisaikaa mr Guelder tuli Julianin huoneeseen pieni\npaperiliuska kädessään, sulki huolellisesti oven, hiipi hiljaa Julianin\npöydän ääreen ja laski paperisuikaleen hänen eteensä.\n\n-- Mikä se on? mr Reef kysyi, vilkaisten kumppaniaan.\n\n-- Lue! toinen vastasi.\n\nMr Reef otti suikaleen käteensä ja luki kulmat kurtussa:\n\n\"Lulangan Öljy 17:9, 18:6, 18:9, 20:3.\"\n\nNäytti siltä, kuin hän ei olisi uskonut omien silmiensä todistusta.\n\n-- Se hullu ostaa todella!\n\nMr Guelder pudisti päätään.\n\n-- Hulluutta on niin kovin monta lajia, hän sanoi. -- Braid tietää,\nmitä hän tekee. Siitä saat olla varma. Hän on pelaaja, mutta hän ei\npelaa silmät ummessa. Miksi et osta, rakas Julian? Jos se tuottaa\nhyötyä hänelle, niin sen täytyy tuottaa hyötyä sinullekin.\n\n-- Sinä voit kyllä olla perehtynyt tieteisiin ja muuhun sellaiseen\nroskaan, Julian vastasi, -- mutta osakekeinotteluista sinulla ei ole\naavistustakaan. Etkö käsitä, etteivät nuo osakkeet tule olemaan kolmen\nmädäntyneen puolukan arvoisia vielä ennen pörssin sulkemista?\n\nHänen ennustuksensa ei kuitenkaan toteutunut. Lulangan paperit\nkohosivat 27 shihingiin.\n\n-- Tähän kätkeytyy jotakin pirullista, Julian sehtti, ja melkeinpä hän\noli oikeassa.\n\nAvatessaan seuraavana aamuna sanomalehtensä Julian näki kirjoituksen,\njoka oli varustettu isoilla otsakkeilla. Hän ryhtyi jännittyneenä\nlukemaan:\n\nUUSIA ÖLJYLÖYTÖJÄ LULANGASSA.\n\nArvottomat osakkeet kohoavat kahteen puntaan.\n\nEilen aamulla henkilöt, joilla oli hallussaan Lulangan osakkeita,\nruikuttivat onnettomuuttaan. Tänä aamuna taas täytyi niiden, jotka\nolivat polkuhintaan myyneet noita osakkeita, raastaa hiuksiaan. Mr\nAnthony Braid, joka tähän mennessä on pääasiallisesti harrastanut\ntimanttiteollisuutta, osti suurimmat määrät. Saamiemme tietojen\nmukaan hän osti eilen aamulla eräältä tunnetulta citymieheltä 100,000\nkappaletta käsittävän erän Lulangan osakkeita kuudesta shillingistä\nkappaleelta. Ennen iltaa hän oli ahtanut taskuihinsa yli 100,000\npuntaa. Haastatellessamme mr Braidia tämä selitti, ettei hän pidä\nkurssin nousua missään suhteessa merkillisenä. Uusia porauksia on\nsuoritettu ja rikkaita öljylähteitä tavattu vanhojen ehtyneiden\nlähteiden lähettyviltä. Tulokset ovat ylittäneet rohkeimmatkin toiveet,\nmutta silti ei vielä voida lopullisesti arvioida öljyn runsauden\nmäärää. Mr Colburn, yhtiön uusi insinööri, matkusti Lulangaan viime\nlauantaina saatuaan sähkösanoman henkilöltä, joka on huolehtinut\nkoeporauksista.\n\nJulian heitti sanomalehden lattialle. Hänen kasvonsa hehkuivat raivon\npunaa. Tony Braid oli sanonut hänelle, että Lulangassa oli öljyä. Hän\noli sanonut, että osakkeiden arvo oli viisi kertaa korkeampi kuin se\nhinta, jonka Julian oli vaatinut. Anthony Braid oli sanonut hänehe\ntotuuden! Se kirottu Ankerias!\n\n\n\n\nXVI\n\n\nUrsula Frensham luuli näkevänsä unta. Hän oli siis todella rikas! Hän\nluki uudestaan Tonyn kirjeen:\n\n\"... Jos tahdot noudattaa hyvää neuvoa, niin älä myy osakkeita.\nPaperien arvo tulee olemaan ennenkuulumaton, jos mr Colburn ja hänen\nystävänsä ovat oikeassa. Jos he taas erehtyvät, niin olisi väärin\nheittää osakkeita markkinoille. Ainoa, joka tulee kärsimään tappion\nsiinä tapauksessa, että tarina uusista öljykentistä osoittautuu\nperusteettomaksi, olen minä, sillä luullakseni ei kukaan muu ole\nostanut. Syöksyin markkinoille ja ostin kaikki, mitä sain käsiini,\nennen kuin ystäväni Cityssä havahtuivat.\"\n\nMutta oli toisia, jotka eivät suhtautuneet asiaan yhtä tyynesti kuin\nAnthony Braid. Eräs tietty etsiväkomissaari, joka oli ostanut tuhat\nosaketta, soitti oppimestarilleen kolme kertaa aamupäivän kuluessa\nja ilmestyi vihdoin henkilökohtaisesti Tonyn luo, juuri kun tämä oli\nistuutunut vaatimattoman aamiaisensa ääreen.\n\n-- En ole koskaan aikaisemmin ostanut osakkeita, mr Elk sanoi\nvalittavalla äänehä, -- ja nyt olen levoton ihan kuollakseni, mr Braid.\nAina kun avaan uuden sanomalehden pelkään saavani lukea perikadostani.\nAlan ymmärtää, miksi osakemeklarit ovat niin huonossa huudossa. Onhan\nosakekeinottelu omiaan tekemään miehen lurjukseksi.\n\nTony tarjoutui ostamaan komissaarin osakkeet päivän hintaan. Mr Elk\nepäröi.\n\n-- Jos myyn, niin ne tietysti nousevat, hän sanoi, -- ja siitä tietysti\nkiukustuisin niin jumalattomasti, etten tietäisi, mitä tekisin. Olen\nlyöttäytynyt yhteen muutamien cityherrojen kanssa, mr Braid. Niin\npitkälle olen jo luisunut noiden osakkeiden ansiosta. Eilen eräs\nystävistäni -- eräs hyvin huomattava ystävä -- kuiskasi jotakin\nkorvaani; Hän sanoi, että jos tahtoisin ansaita vielä enemmän rahaa,\nniin minun pitäisi \"harjata\" timantteja.\n\nTony loi häneen hämmästyneen katseen.\n\n-- Oletteko tosissanne?\n\n-- Olenpa niinkin, mr Elk vastasi. -- Ja se, joka antoi minulle tuon\nneuvon, on hyvin taitava mies.\n\nHän mainitsi erään nimen, ja Tony tunsi miehen erääksi niistä Cityn\ntoimitusjohtajista, jotka olivat ystävällisissä suhteissa Julian\nReefiin.\n\n-- Hän sanoi, Elk jatkoi, -- että timanttiosakkeet tulisivat laskemaan.\nEi tarvitse tehdä muuta kuin myydä osake-erä, jota ei vielä omista, ja\ntoimittaa se sitten aikanaan ostajalle, kun ensin on muka hankkinut sen\ntuohon halvempaan hintaan. Mutta todellisuudessa ei olekaan ostettu\nmitään. Työnnetään vain hinnanero taskuun. En ole koskaan kuullut\npuhuttavan niin miellyttävästä varkauden lajista.\n\nAnthony Braidilla oli nyt ajattelemista pitkäksi aikaa senkin jälkeen,\nkun komissaari oli mennyt matkoihinsa. Timanttimarkkinat olivat\nkiinteät. Osakkeet olivat pysyneet samoissa hinnoissa kuukauden\ntoisensa jälkeen. \"Harjaajat\" eivät olleet milloinkaan hyörineet\ntimanttimarkkinoilla, vaikka niiden paperit olivat kerran olleet\nharvinaisen herkkiä.\n\nIltapäivällä hän soitti moneen paikkaan. Hän puhui kaikkien\nniiden suurten cityherrojen kanssa, jotka olivat kosketuksissa\ntimanttiteollisuuteen,. mutta ei saanut heiltä pienintäkään tietoa,\njoka olisi ollut omiaan ennustamaan mahdollista hintojen laskua.\nKaivokset tuottivat hyvin, ja kaikille Afrikasta tuleville kiville\nriitti ostajia.\n\nElk oli saanut vääriä tietoja, hän ajatteh, ja niin hän karkotti\najatuksistaan koko jutun, kunnes...\n\nHän oli pistäytynyt Ascottiin ja käyskenteli juuri puutarhassa, kun\npalvehja tuli kutsumaan häntä puhelimeen. Hän tunsi heti äänestä\npuhujan yhdeksi timanttimarkkinoiden huomattavimmista meklareista.\n\n-- Mikä de Mesnesiä vaivaa? mies kysyi.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Niiden kurssi on tänä aamuna laskenut kolmella punnalla, ja kaikki\nmuutkin timanttiosakkeet laskevat. Oletteko kuullut jotakin, mikä\nselittäisi asian?\n\nSilloin Tony muisti salapoliisin varoituksen.\n\n-- Kysykää Belle & Steeniltä, hän sanoi ja mainitsi sen liikkeen nimen,\njosta Elk oli puhunut. -- Kuulin pari päivää sitten kuiskailtavan, että\nheidän sormensa olisivat pelissä mukana.\n\nHän ripusti kuulotorven paikoilleen. Juttu teki hänet hyvin\nmiettiväiseksi. Hän ei voinut olla tuntematta pientä levottomuutta,\nsillä timanttipaperit muodostivat suurimman osan hänen omaisuuttaan.\nTosin hän oli edellisellä viikolla ansainnut suunnattomasti myös\nLulangan Öljyn osakkeilla, ja luultavasti hän tulisi ansaitsemaan\nniillä vielä enemmän. Mutta mikä saattoi olla syynä timanttiosakkeiden\näkilliseen ja odottamattomaan romahdukseen? Hän olisi ymmärtänyt tuon\nilmiön, jos hän olisi tietänyt, mitä viime öinä oli tapahtunut eräässä\npienessä \"tehtaassa\" Greenwichissä.\n\n\n\n\nXVII\n\n\n-- Tiedätkö, että sinua varjostetaan? Julian Reef kysyi.\n\nMr Guelderin silmät pyöristyivät, ja hänen suunsa vaiheille levisi\nkauhun ilme, joka olisi näyttänyt sangen hullunkuriselta sellaisten\nsilmissä, joille mr Guelder oli outo.\n\n-- Varjostetaan? Kuka minua varjostaa? Poliisiko? Voi, hyvä Jumala!\n\nHän huohotti säikähdyksestä, ja Julian jatkoi pahansuopaa tyydytystä\ntuntien:\n\n-- Olen nähnyt Elkin kaksi kertaa Cityssä viime aikoina. Hän marssi\npari askelta sinun jäljessäsi. Tunnetko häntä?\n\n-- Tuota pitkää miestä? Tunnen. Hän ja minä olemme hyviä ystäviä.,\n\n-- En tiedä, mitä hän nuuskii, mutta ilmeisesti hän pitää silmällä\nsinua.\n\nJulian vaikeni hetkeksi ja teki sitten vasta kysymyksen, joka poltti\nhänen huuliaan:\n\n-- Olit viime viikolla usein poissa kaupungista, Guelder. Ellen muista\nväärin, niin kävit muunmuassa Birminghamissa maanantaina ja Cardifissa\nkeskiviikkona. Miksi? Oletko jostakin levoton?\n\nMr Guelder kohautti naurahtaen olkapäitään.\n\n-- Olen tiedemies, rakas ystävä, hän vastasi. -- Tarvitsen konettani\nvarten eräitä osia, joita minun täytyy tutkia ja koetella ennen kuin\nostan ne. Missä tuollaisia osia on, sinne tietysti matkustan. Sen\npituinen se.\n\n-- Uskotko itse, että Elk varjostaa sinua?\n\n-- En, mr Guelder vastasi, mutta nähtävästi hän kuitenkin tunsi olonsa\nsangen epämiellyttäväksi.\n\n-- Toivottavasti hän ei kuitenkaan ole saanut vihiä muusta, kuin\nettä sinä olet ostellut sähkökojeita? Julian Reef virkkoi, katsellen\nepäluuloisesti hollantilaista.\n\n-- Ei, ei suinkaan, tämä vastasi.\n\nTarkastaessaan hetkistä myöhemmin postiaan Julian löysi kirjeen, jonka\nosoite oli kirjoitettu hänelle hyvin tutulla käsialalla. Hän avasi sen\nihmetellen, mitä asiaa Tony Braidilla mahtoi olla.\n\nSe oli lyhyt liikekirje. Anthony oli osakeluetteloa tarkastaessaan\nhavainnut, että omistusoikeutta erääseen huomattavaan erään lordi\nFrenshamin ostamia Lulangan osakkeita ei ollut asianmukaisessa\njärjestyksessä siirretty. Ainakaan tuota erää ei ollut merkitty\nluovutuskirjaan. Hän oli liittänyt kirjeeseen tarvittavat paperit\nsaadakseen niihin Julianin allekirjoituksen.\n\nMr Reef tuijotti kynä kädessä kauan ja perusteellisesti noita\npapereita. Sitten hän painoi soittokellon nappulaa ja kutsui luokseen\nmr Guelderin.\n\nHollantilainen ei tosin ollut perehtynyt arvopaperipörssin\nsalaisuuksiin, mutta tässä oli niin selvä tapaus, ettei tarvinnut olla\nmikään asiantuntija käsittääkseen, mitä mahdollisuuksia se tarjosi.\n\n-- Montako osaketta on kysymyksessä? hän kysyi.\n\n-- Noin viisikymmentätuhatta, Julian vastasi vilkaistuaan papereita. --\nTarkemmin sanoen neljäkymmentäyhdensäntuhattaviisisataa.\n\nHän tiesi, mitä hollantilainen tulisi sanomaan, ennen kuin tämä oli\nennättänyt avata suutaan.\n\n-- Ellei niitä ole asianmukaisesti siirretty, niin niiden täytyy olla\nsinun, tai kenties sanomme, että ne ovat minun, ystäväiseni. Vai enkö\nkenties ole liikkeen osakas?\n\nJulian ei katsonut häneen.\n\n-- Sitä selitystä hän tuskin hyväksyisi, hän vastasi.\n\n-- Mutta kenties kiltti miss Ursula hyväksyisi sen. Hän on harvinaisen\noikeamielinen nuori nainen. Kuvitteletko, että hän tahtoisi hyötyä\nosakkeista, jotka eivät ole hänen?\n\n-- Mutta ne ovat hänen, Julian kivahti. -- Älä puhu roskaa.\n\n-- Mutta jospa minä nyt kuitenkin sanon, että ne eivät ole hänen?\nOtaksukaamme, että minä menen tapaamaan tuota viehättävää naista ja\nkerron hänelle pienen tarinan?\n\nJulian puraisi huultaan. Hänen täytyi välttämättä saada rahaa. Ei edes\nGuelder tietänyt, kuinka epätoivoinen hänen asemansa oli.\n\n-- Se olisi sangen nolo temppu, hän sanoi hiukan laimeasti. -- Mutta\njos haluat yrittää, niin tietysti...\n\nMr Guelder taputti häntä olkapäälle.\n\n-- Älä ole levoton, ystäväni. Minä kirjoitan tuolle kauniille neidille.\n\nAamulla ennen sitä hetkeä, jolloin timanttiosakkeet alkoivat\nkäyttäytyä niin kummallisesti, Ursula Frensham sai hiljaiseen kotiinsa\nHampsteadiin kirjeen, jonka kirjoittajan käsiala oli hänelle täysin\ntuntematon. Se tuli kaupunginlähetin mukana ja sisälsi vain muutaman\nsanan. Hän vilkaisi ensin allekirjoitusta ja huomasi ihmeekseen, että\nsen muodosti joukko harakanvarpaita, joista hänelle vihdoin selvisi Rex\nGuelderin nimi. Teksti kuului:\n\n\"Suvaitkaa ottaa minut vastaan tänään aamupäivällä. Kysymyksessä on\nerittäin tärkeä asia.\"\n\nKirjeessä ei ollut kirjoittajan osoitetta. Ursulalla ei siis ollut\nmahdollisuutta soittaa tai sähköttää kieltoa. Ja hetkistä- myöhemmin\npalvelijatar toi hänelle ison käyntikortin.\n\n-- Tuokaa hänet sisään, Minnie, mutta huolehtikaa siitä, ettei hän\nviivy täällä kauan. Tulkaa kymmenen minuutin kuluttua tänne minkä\ntekosyyn varjolla tahansa.\n\nMr Guelder oli pukeutunut aamupäiväpukuun, hänen kaulassaan helotti\ntulipunainen solmio, ja hänen kädessään oli pyöreäkupuinen huopahattu.\nHänen hikiset kasvonsa loistivat kilvan hänen kultasankaisten\nsilmälasiensa kanssa, sillä hän oli säästäväinen mies, ja hän oli\nkävellyt koko Fitzjohns Avenuen päästä päähän.\n\n-- Te tietysti olette hyvin ihmeissänne, kun näette minut luonanne,\nhän aloitti. -- Varmaankin ajattelette, että minä niinsanoakseni\nkuulun vastakkaiseen leiriin. Kysytte kenties, miksi en käänny suoraan\noivallisen mr Braidin puoleen. Ja minä vastaan teille, että se johtuu\nsiitä, että haluan täysin ystävällisiä neuvotteluja. En nimittäin voi\najatellakaan sellaista mahdollisuutta, että haastaisin teidät oikeuteen.\n\nHän pudisti synkästi päätään ajatellessaan mokomaa kauheaa\nmahdollisuutta.\n\n-- Pelkään pahoin, etten oikein ymmärrä tarkoitustanne, miss Frensham\nvastasi. -- Jos asia koskee mr Braidia, niin teidän tuskin kannattaa\nkääntyä minun puoleeni, ja jos taas on kysymys raha-asioista, niin\nteidän on parasta puhua niistä asianajajalleni.\n\nTaaskin mr Guelder pudisti päätään.\n\n-- Me emme tahdo viedä juttua oikeuteen, rakas neiti. -- Hänen\nsilmänsä ahmivat Ursulaa, jonka taas valtasi sama inho, jota hän oli\nkuvaillut Tony Braidille. -- On muuten kysymys aivan vähäpätöisestä\nseikasta, mr Guelder jatkoi nopeasti. -- Edesmenneellä isällänne,\njonka kuolema -- ah, kuinka surullista! -- jonka kuolema on riistänyt\nminulta ja Julianilta vilpittömän ja jalon ystävän, niin, teidän\nedesmenneellä isällänne oli erinäisiä liikeasioita meidän kanssamme.\nHänellä oli osakkeita. Meillä oli osakkeita. Mitkä niistä olivat\nhänen, mitkä meidän? Väliin minä lähetin hänelle muutamia tuhansia\nkappaleita. Väliin hän lähetti muutamia minulle. Me olemme huolettomia\nmiehiä, ylevämielisiä ja anteliaita miehiä. Eilen aamulla aloin etsiä\nviittäkymmentätuhatta Lulangan osaketta. Kukapa ei haluaisi myydä\nnykyisten yllättävien hintojen aikana, ja minä olen köyhä mies. Etsin\nkassakaapistani, kysyin pankista, kysyin meklariltani. Mutta kaikki\nvain pudistivat päätään. Silloin tarkastin kirjani ja havaitsin, että\nhänen armonsa oli lainannut minulta nuo viisikymmentätuhatta. Hänellä\noli siihen aikaan vähän vaikeuksia, Hän tarvitsi sata, kaksisataa,\nen tiedä kuinka monta sataatuhatta Lulangan osaketta vakuudeksi. Hän\nsoitti. Rakas ystävä, hän sanoi, olen joutunut hyvin pahaan pulaan.\nMinun täytyy ylittää pankkitilini, ja he vaativat vakuutta. Ja koska\nLulangan osakkeiden kurssi on niin matala, niin he vaativat niitä\nkauhean paljouden. Tietysti suostuin vitkastelematta, heti paikalla.\nIlman kuittia, ilman luovutuskirjaa, ilman mitään! Lähetin vain\nosakkeet hänelle kaupunginlähetin mukana. Huomatkaa, että ne näyttivät\nsiihen aikaan melkein arvottomilta, ja niinpä minä sittemmin unohdin\nne kokonaan. Kukapa viitsisi vaivata aivojaan arvottomilla osakkeilla?\nNyt minä puolestani olen joutunut pahaan pulaan. Kysyin itseltäni,\nmahdanko rohjeta tunkeutua luoksenne raskaan surunne aikana. En ole\nmaininnut tästä mitään rakkaalle ystävälleni Julianille. Myös hän on\nkunnian mies, hieno ja herkkätunteinen mies, jolla on korkeat ihanteet\nja vankat periaatteet ja joka sitä paitsi on kalliin ystävämme lordi\nFrenshamin veljenpoika.\n\nHän vaikeni vetääkseen henkeään. Ursula oli tarkasti kuunnellut hänen\nsekavaa esitystään ja ymmärsi täysin sen sisällyksen.\n\n-- Toisin sanoen te väitätte, että viisikymmentätuhatta niistä\nkahdestasadastatuhannesta osakkeesta, jotka olen perinyt isältäni,\nkuuluu teille?\n\nMr Guelder kumarsi.\n\n-- Valitan suuresti, mutta juuri niin asia on. Se on tietysti ikävää\nja...\n\nUrsula keskeytti hänet.\n\n-- Mutta samalla se on asia, joka lähinnä koskee pesänselvittäjää, eikö\nniin?\n\nMr Guelder kohautti olkapäitään anovan näköisenä.\n\n-- Mr Braidia? En voi kieltää, etteikö niin olisi, mutta mikä on\nseuraus, jos käännyn mr Braidin puoleen? Hän tietysti pilkkaa minua,\nhän näpsäyttää sormiaan ilmassa ja sanoo: haastakaa meidät! Ja\nsitten seuraavat oikeudenistunnot ja asianajajat ja kuulustelut, ja\nkaikenlaisia ikäviä juttuja tulee ilmi. Niinpä edesmennyt isänne tuli\npäivää ennen kuolemaansa hyvän Julianin luokse ja pyysi häneltä niitä\nosakkeita, joita Julian hoiti teidän laskuunne. Miksi? Siksi vain,\nettä hänen armonsa tarvitsi niitä omia liiketoimiaan varten. Ei, älkää\nkeskeyttäkö minua. Oikeutettu suuttumuksenne on teille kunniaksi, rakas\nneiti, mutta totuus ei pala tulessakaan...\n\n-- Julian väittää, että osakkeeni olivat olleet isäni huostassa jo\nviikkokausia, Ursula huomautti kylmästi, ja mr Guelder menetti hetkeksi\nvarmuutensa.\n\n-- Te tahdotte suojella isäänne, mutta lopuksi totuus kuitenkin tulee\nilmi. Iltalehdistä saisimme lukea: \"Huomiotaherättävä syytös manalle\nmennyttä lordia vastaan.\" Mutta se ei olisi hyvä. Coroner-kuulustelussa\nvannoi myös mr Braid, ettei edesmenneellä lordi Frenshamilla ollut\nmitään taloudellisia vaikeuksia. Oliko se totta? Se ja sen mukana\npaljon muuta tulee ilmi oikeudenkäynnissä...\n\n-- Te erehdytte suuresti, mr Guelder, Ursula keskeytti taaskin, --\njos kuvittelette minun suostuvan painostamaan mr Braidia teidän\nmahdollisten osakkeittenne takia. En ole pätevä arvostelemaan asiaa.\n\n-- Aivan oikein, neiti, jokin ääni virkkoi, ja miss Frensham hätkähti\nhämmästyneenä.\n\nKumpikaan heistä ei ollut kuullut mr Elkin askelia hänen tullessaan\nruohokentän poikki eikä huomannut hänen kapeaa varjoaan sen liukuessa\navoimien ranskalaisten ikkunoiden ohitse.\n\n-- Älkää koskaan luovuttako käsistänne mitään -- älkää ainakaan\nsilloin, kun teitä uhataan, mr Elk jatkoi. Tällaista nimitetään\nkiristämiseksi.\n\nMr Guelder tuijotti etsivää, mutta hänen ilmeensä kuvasti pikemminkin\npelkoa kuin uhkauksia.\n\n-- Mr Elk, hän sopersi, -- tämäpä odottamaton ilo!\n\nMr Guelderin aivot toimivat kuumeisesti. Hän muisti, että Julian Reef\noli varoittanut häntä aamulla. Häntä varjostettiin! Ja kuitenkin hän\noli ollut niin varovainen! Hän oli katsonut taakseen. Hän oli tavan\ntakaa pysähtynyt. Hän oli äkkiä ja odottamatta kääntynyt ja alkanut\nkävellä päinvastaiseen suuntaan. Mutta sittenkään hän ei ollut\nnähnyt pienintäkään vilahdusta mr Elkistä. Hän tunsi tulevansa hyvin\nlevottomaksi. Englannin lait eivät ymmärtäneet leikkiä, jos oli kysymys\nvilpillisistä puuhista.\n\n-- Jos olen sanonut jotakin, mitä minun ei olisi pitänyt sanoa, niin\npyydän nöyrimmästi anteeksi, hän sanoi ja kumarsi syvään.\n\n-- Te olette käyttäytynyt mitä suurimmassa määrin kaksimielisesti ja\nlainvastaisesti, mr Elk huomautti ja katseli hollantilaista silmiään\nsiristellen. -- Tietysti teillä ei ole rikoslakia taskussanne, kun\nkäytte järjestelemässä liikeasioitanne. Tämä meidän Englantimme on\nkuitenkin yksi niistä maista, joissa kiristysyritykset eivät ole\nsallittuja. Mutta minä taisin keskeyttää teidät, miss Frensham?\n\nUrsula pudisti hymyillen päätään, ja mr Elk lienee lukenut hänen\nkasvoistaan sen huojennuksen, joka hänet oli vallannut etsivän tultua\nhuoneeseen.\n\n-- Minulla siis ei ole mitään lisättävää, mr Guelder virkkoi, tehden\nsankarillisen ponnistuksen näyttääkseen mahdollisimman tyyneltä ja\nliikemiesmäiseltä, mikä yritys kuitenkin valui hiekkaan. -- Minun\ntäytynee laatia muodollinen hakemus saadakseni osakkeeni takaisin. Olen\nhyvin pahoillani, jos olen tullut tehneeksi jonkin erehdyksen asiasta\npuhuessani.\n\nHän löi kantapäänsä yhteen ja ojensi ison kostean kätensä ensin\nUrsulalle ja sitten komissaarille.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nMr Guelder kapusi Hill Streetin kulmassa autoon ja ajoi takaisin\nkonttoriin. Julian sattui olemaan poissa, mutta hän palasi pian ja\npurskahti kaikuvaan nauruun kuullessaan hollantilaisen kertomuksen\ntuosta epäonnistuneesta yrityksestä.\n\n-- Sen olisin voinut sanoa sinulle jo etukäteen, hän virkkoi. --\nTottapa sentään olit niin älykäs, ettet sekoittanut juttuun minua?\n\n-- Älyssäni ei ollut mitään vikaa, mr Guelder vastasi. -- Olisin muuten\nsangen varmasti onnistunutkin, ellei tuo pitkä salapoliisi olisi tullut\npistämään nenäänsä liemeeni.\n\n-- Elk! Oliko hän siellä? Hän on siis varjostanut sinua taaskin.\n\n-- En tiedä, onko hän varjostanut minua. Mutta sen tiedän, että hän\ntuli hyvin sopimattomaan aikaan. Joka tapauksessa minusta tuntuu siltä,\nettä voit kiristää osakkeet huostaasi, jos käännyt asianajajasi puoleen.\n\n-- Kenties se ei ole tarpeellista, Julian vastasi hollantilaisen\nhämmästykseksi. -- Olen tavannut nuo herrat, joista olen sinulle\nmaininnut ja joille ehdotin kerrottavan suunnitelmastasi, ja he tulevat\nhankkimaan meille tarvitsemamme rahat.\n\nMr Guelderin kasvot kirkastuivat.\n\n-- Kaksi heistä tulee tänne hetken kuluttua, mr Reef jatkoi. -- He\naloittavat toimenpiteensä jo tänään iltapäivällä, vaikk'eivät olekaan\nvielä tutustuneet kokeeseesi. He arvelevat nimittäin, että ilman sinun\nkeksintöäsikin voidaan timanttimarkkinoilla saada aikaan yhtä ja\ntoista, koska niillä piakkoin alkaa hiukan kiehua muutamien Afrikassa\ntehtyjen uusien pikkulöytöjen takia. Kokeilusi ovat, kuten tiedät,\nmaksaneet minulle paljon rahaa, ja minulla täytyy olla peräytymistie\nvalmiina mahdollisen epäonnistumisesi varalta.\n\n-- Ettäkö minä muka epäonnistuisin? Mahdotonta! Mutta pääasia on, että\nsaamme rahaa. On yhdentekevää, millä tavalla sitä saamme. Sinä voit\nansaita omaisuuden keksinnölläsi, mutta yhtä hyvin voit ansaita sen\nvain kaikella sillä, mistä se antaa toiveita. Ystäväsi ajattelevat\n\"harjaamista\". Hyvä! Tehkööt niin. Sitenhän saamme tarvitsemamme\npääoman.\n\nPuolen tunnin kuluttua konttoriin saapui kaksi hienoa cityherraa,\njoiden vaiheilla ei voinut havaita paremmin romantiikan sädekehää kuin\njännittävän seikkailunkaan hohdetta, mutta joiden henkilöissä silti\nyhtyivät sekä merirosvo että aarteenkaivaja ja salamurhaaja.\n\nIllalla sanomalehdet tiesivät kertoa timanttimarkkinoilla ilmenneestä\nhuomiotaherättävästä laskusuunnasta, ja Tony, joka oli rientänyt\nLontooseen, kävi useissa Mayfairin liikkeissä ja keskusteli\nasiantuntijoiden kanssa tapahtuman syistä ja merkityksestä.\n\n-- Kaiken takana on Sleser, virkkoi eräs näistä, komea, harmaatukkainen\nherrasmies. -- Hän ehkä polttaa näppinsä, mutta voi myös olla\npolttamatta. Emme kuitenkaan missään tapauksessa aio uhrata rahoja\ntaisteluun häntä vastaan. Osakkeemme ovat yhtä arvokkaat nyt kuin ennen\nkurssien laskua, eikä voi kestää kauan, ennen kuin ne jälleen ovat\nentisellään. Ei ole pienintäkään aihetta levottomuuteen.\n\nTony hymyili.\n\n-- Omasta puolestani en ole lainkaan levoton, hän sanoi. -- Ajattelen\nvain, että eiköhän kaiken takana hene Julian Reef.\n\n-- Reef? -- Harmaatukkainen rypisti otsaansa. -- Mikä Reef? Ahaa! Nyt\nmuistan! Mutta miksi juuri hän ryhtyisi \"harjaamaan\" timantteja? Emme\nkuitenkaan, kuten sanottu, tule ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin, ja\nainoa neuvo, jonka voin teille antaa, on se, että...\n\n-- Kiitos, en tarvitse neuvoja, Tony nauroi. -- Jos laskusuunta jatkuu,\nniin aion ostaa, vaikka ostoni eivät tietenkään voi vaikuttaa hintaan.\n\nOli kuitenkin toisia, jotka eivät suhtautuneet asiaan yhtä\nfilosofisesti. Oli jo tehty laskelmia, jotka osoittivat hintojen\nlaskun aiheuttaneen suunnattomia pääomanmenetyksiä, ja monet olivat\nvakavasti huolissaan ajatellessaan kurssien yhä voivan laskea.\nKuka oli kaiken takana? Nimiä surisi ilmassa. Jokaisella oli oma\nteoriansa, mutta kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Sleserin\nsormien täytyi olla pelissä mukana. Sleser oli monimiljoonikko, joka\nvihasi timanttisyndikaattia enemmän kuin mitään muuta. Hyökkäys\ntimanttimarkkinoita vastaan oli nähtävästi väkivaltaisempi ja paljon\nvaarallisempi, kuin mitä Tony oli aluksi luullut.\n\nEräs niistä herroista, joiden luona hän kävi, kertoi merkillisen jutun.\nHänen hovimestarinsa veli asui Greenwichissä, missä hän oli kuullut\nkerrottavan jonkinlaisesta virran rannalla olevasta tehtaasta, jossa\nvalmistettiin keinotekoisia timantteja.\n\n-- Mikä luonnollisesti on tyhjää lörpötystä, Tony sanoi. -- Voidaanhan\ntosin timantteja valmistaa, mutta ne jäävät silloin niin pieniksi,\nettei niillä ole juuri minkäänlaista arvoa, jota paitsi kustannukset\nnousevat aivan liian korkeiksi.\n\nMutta sittenkin hän tunsi tulevansa hyvin uteliaaksi... Greenwich!\n\nMr Guelder asui Greenwichissä, missä hänellä Tonyn tietämän mukaan oli\njonkinlainen tehdas. Mr Guelder oli tiedemies, vieläpä hyvin etevä\ntiedemies. Saattoiko todellakin olla mahdollista, että juuri Julian oli\nlaskusuunnan aiheuttaja?\n\n\n\n\nXIX\n\n\nPlumsteadissa asui eräässä rappeutuneessa huvilassa Weldin niminen\nherrasmies, joka säännöllisesti joka aamu ajoi Woolwichiin hoitaakseen\nsiellä vaatimatonta kirjanpitäjän tointa ja palasi joka ilta yhtä\nsäännöllisesti puutarhansa ja kananpoikiensa pariin. Hän oli\nhyvänluontoinen ja lauhkea keski-ikäinen mies, jolla oli viattomat\nsiniset silmät. Hän oli hyvin kohtehas ja ystävällinen, mutta samalla\nauttamaton erakko, joka vietti täysin eristettyä elämää. Hänen luonaan\nei ollut koskaan ketään. Kukaan ei auttanut häntä taloustoimissa.\nHän valmisti itse ruokansa ja hoiti ilman apua kaikki muutkin\naskarensa. Kuitenkin hän nautti naapuriensa jakamatonta suosiota, ja\nhäntä pidettiin suurena kunnian miehenä,sillä hän maksoi laskunsa\nsäntillisesti, ei käyttänyt väärin whiskyä eikä portviiniä ja kävi\nsilloin tällöin jopa kirkossakin.\n\nVuosikausia mr Weldin oli näin viettänyt hiljaista maalaiselämäänsä,\nkun yht'äkkiä onnettomuus tulla romahti hänen päällensä erään\nperäti arkipäiväisen tapahtuman takia. Eräs putki nimittäin alkoi\nvuotaa hänen pienessä kylpyhuoneessaan, ja hänen täytyi kutsua\nputkityömies korjaamaan vauriota. Mutta kukapa olisi voinut aavistaa,\nettä tuollaisen tavallisen putkenpaikkaajan työpuvun alla saattoi\nasua niin hehkuva taiteilijasielu? Ja kuitenkin se oli totta tämän\nerikoislaatuisen putkenpaikkaajan suhteen, joka oli käyttänyt jokaisen\nvapaan tuntinsa maalaamiseen ja piirtämiseen ja taidehistorian\ntutkimiseen.\n\nJuuri niihin aikoihin oli eräs Louvren mestariteoksista joutunut\nvarkauden uhriksi. Eräänä aamuna sen kehykset ammottivat autioina ja\ntyhjinä. Kangas oli leikattu irti ja viety pois. Syntyi tietysti kova\nhuuto ja hälinä. Sanomalehdissä oli palstoittain kuvauksia tuosta\ntörkeästä varkaudesta, josta sähkösanomat kiirivät maapallon kaikille\näärille. Mutta varas oli aivan kuin haihtunut ilmaan ja taideteos hänen\nmukanaan.\n\nSaattaa nämä olosuhteet huomioonottaen arvata, kuinka ankarasti\nputkenpaikkaajamme hätkähti, kun hän matkalla kylpyhuoneeseen meni mr\nWeldinin makuuhuoneen lävitse ja keksi sen seinällä tuon varastetun\ntaulun. Ei epäilystäkään! Se oli sama Louvresta varastettu mestariteos,\nvaikka se nyt riippuikin kovin vaatimattomassa ympäristössä.\nPutkenpaikkaaja oli vuorenvarma asiastaan. Hän korjasi särkyneen\nvesijohtoputken, ja kun se oli tehty, niin hän meni suoraa päätä\npoliisin luokse, sillä hän oli hyvin rehellinen ja oikeudentuntoinen\nputkenpaikkaaja, jota paitsi Ranskan valtio oli luvannut 10,000 frangia\nsille, joka voisi toimittaa tuon aarteen takaisin Louvren kokoelmiin.\n\nSeurauksena putkenpaikkaajan toimista oli, että sinisilmäinen, lauhkea\nja erakkoelämää viettävä mr Weldin äkkiä paljastettiin Englannin\nsuurimmaksi varastetun tavaran kätkijäksi. Hänen vaatimattoman\nhuvilansa alla avautuivat laajat kellarit ja varastosuojat, joista\npoliisi löysi kaikenlaista tavaraa suunnilleen neljännesmiljoonan\npunnan arvosta. Siellä oli kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä,\nalkaen kallisarvoisimmista timanttidiadeemeista ja helminauhoista aina\nkahvipaaluihin, tulitikkuihin, jauhoihin, riisisuurimoihin ja vanhoihin\nvaatekappaleisiin saakka.\n\nElk ajoi Plumsteadiin saadakseen vähän vilkaista mr Weldinin kokoelmaa\npaikalla olevan poliisikomissaarin seurassa.\n\n-- Osan tuosta romusta hän on ostanut ja maksanut täysin rehellisesti,\nviimeksi mainittu selitti. -- Hän on näyttänyt joukon kuitteja, ja\nniiden joukossa ovat myös tauluja koskevat kuitit. Hän väittää, ettei\nhänellä ole ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että hän on tullut\nostaneeksi varastetun Corot'n.\n\n-- Minkä? mr Elk kysyi. -- Ahaa, te tarkoitatte tuota maalausta.\nÄännetäänkö sen nimi sillä tapaa? Ajatelkaa, kuinka ihmeellinen\nasia sivistys sentään on, komissaari! Mutta jos tahdotte kuunnella\nhyvää neuvoa, niin tutkikaa kaikki tuo romu hyvin tarkoin, varsinkin\nvaatetavarat. On hyvin luultavaa tai ainakin mahdollista, että tulette\nlöytämään yhtä ja toista, mistä meillä voi olla vastaisuudessa hyötyä.\n\nMyöhemmin samana päivänä Elk keskusteli mr Weldinin kanssa, joka istui\nkopissaan ja oli perin huonolla tuulella.\n\n-- En ole milloinkaan nähnyt näin röyhkeästi kohdeltavan lainkuuliaista\nkansalaista ja veronmaksajaa, mr Weldin aloitti, mutta Elk keskeytti\nhänet.\n\n-- Tuollaiset vuodatukset olivat hyvin hienoja siihen aikaan, jolloin\nsormenjälkiä ei vielä ollut keksitty, Weldin, hän sanoi. -- Scotland\nYardissa meillä on koko teidän syntiluettelonne, mr Weldin tai Martin\ntai Cootes tai Eversti Slane tai John B. Sennet tai mikä teidän nimenne\nlienee.\n\nMr Weldin purskahti nauruun, sillä hänellä oli huumorintajua.\n\n-- Jos joskus, mr Elk, sattuisitte tapaamaan sen herran, joka keksi\nsormenjäljet, niin kenties ystävällisesti kopautatte häntä päähän minun\npuolestani.\n\n-- Voinhan tuumia asiaa, Elk vastasi, minkä jälkeen hän jätti mr\nWeldinin hänen yksinäisyyteensä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Tony istui yhdeksän aikaan illalla\nmiettimässä, menisikö hän klubiin, missä hän tiesi tapaavansa muutamia\nherroja, joita osakemarkkinoiden viimeaikaiset tapahtumat kiinnostivat,\nvai palaisiko hän Ascotiin. Mutta puhelin soi, ennen kuin hän oli\nennättänyt tehdä päätöstään. Tony meni itse vastaamaan ja tunsi mr\nElkin äänen.\n\n-- Soitan maalta, komissaari ilmoitti. -- Se maksaa minulle yhdeksän\npenceä. Kun sanon \"minulle\", niin tarkoitan valtiota. Olisin hyvin\nmielissäni, jos viitsisitte tulla tänne.\n\n-- Missä sitten olette? Tony kysyi.\n\n-- Woolwichissa. -- Komissaari ilmoitti osoitteen. -- Ja luuletteko,\nettä voisitte ottaa mukaanne myös sen nuoren naisen, mr Bräid?\n\n-- Lady Frenshamin?\n\n-- Niin. Tarvitsen häntä vielä enemmän kuin teitä.\n\n-- Mistä on kysymys?\n\nElk tuntui miettivän, mitä hänen olisi vastattava.\n\n-- On kysymys eräästä identifioimisesta. Olemme nimittäin löytäneet\nerään takin. En olisi vaivannut teitä, ellei asia olisi hyvin tärkeä.\n\n-- Mutta kuinka Herran nimessä minä voisin identifioida erään takin?\n\n-- Sen saatte tietää tultuanne. Täällä oleva poliisikomissaari kääntyi\nmr Reefin puoleen, mutta kaikeksi onneksi hän ei ollut kotona. Otatteko\nsiis lady Frenshamin mukaanne?\n\n-- Kyllä, jos se on niin välttämätöntä ja jos saan hänet käsiini.\n\n-- Vielä eräs asia, mr Braid: täällä sataa. Älkää siis ottako sitä\npientä urheiluautoa. Toivottavasti annatte minun ajaa kanssanne\ntakaisin Lontooseen, ja minua inhoittaa suuresti roikkua tuollaisten\npikkuautojen takamuksissa. Ei olisi lainkaan hullumpaa, jos ottaisitte\nRollsinne -- sen suuren punaisen. Sen istuimen alla teillä on usein\nhopeinen sikarilaatikko.\n\n-- Hyvä on, otan siis Rollsin ja sikarilaatikon myös. Vieläpä lupaan\ntäyttääkin sen.\n\n-- Jos Coronat eivät sattuisi mahtumaan laatikkoon, niin pankaa ne\ntavaraverkkoon, mr Braid!\n\nTony soitti heti Ursulalle ja kertoi hänelle Elkin ehdotuksen.\n\n-- Mistä oikeastaan on kysymys, siitä minulla ei ole aavistustakaan.\nMutta Elk tahtoo kuitenkin aivan välttämättä tavata sinua. Onko sinulla\nmitään sitä vastaan, että teemme pienen retken villiin Woolwichiin?\n\n-- Ei suinkaan, päinvastoin! Ursula vastasi. -- Tulen heti luoksesi\nautollani.\n\n-- Ei, minä noudan sinut omalla autollani. Elk pyysi, että ottaisin\nsuuren Rolls-vaununi.\n\nUrsula seisoi jo odottamassa häntä, kun hän tuli. Sade oli saavuttanut\nLontoon länsipuolen, kun he lähtivät, ja he ajoivat ryöppyävien\nvesimassojen lävitse, joiden kohina yltyi pahimmilleen heidän\ntullessaan Blackhearthiin.\n\nUrsula ei ollut tavannut Tonya mr Guelderin vierailun jälkeen, ja\nnyt hän antoi Tonylle tarkan selostuksen tuosta tapahtumasta. Hänen\nyllätyksekseen Tony ei torjunut hollantilaisen tarinaa ivallisella\nnaurahduksella.\n\n-- Tuollaisia osakkeiden lainaamisia ja vaihtamisia on arvattavasti\nsuoritettu koko ajan, Tony selitti. -- Isä raukkasi oli toivottomin\nliikemies mitä milloinkaan olen nähnyt minkään yhtiön johdossa. Jos\nsyystä tai toisesta syntyisi oikeusjuttu, niin meille kävisi kovin\nvaikeaksi todistaa, etteivät sinun kaksisataatuhatta osakettasi kenties\nkuulukin jollekin toiselle. Yhtiön paperit ovat täydellisen sekasorron\nvallassa, mutta sen olen jo itsekin huomannut, että joukko osakkeita\nedelleenkin on Reefin nimissä. Oikeastaan juuri minä olenkin syypää\nsiihen, että he esittivät sinulle tuon vaatimuksen. Löysin nimittäin\nerään osake-erän, jota ei ollut asianmukaisessa järjestyksessä\nsiirretty, ja huomautin siitä Reefille. Siitä tietysti johtui, että\nheidän aivoissaan syntyi tuo ovela suunnitelma.\n\n-- Se on kauheaa, Tony... Ei, ei, en ajattele nyt Juliania. Häntä\nen enää ota lukuun lainkaan. Mutta Guelder! En voi sanoa, kuinka\nsuunnattomasti hän minua inhoittaa. Hänen silmissään on jotakin, joka...\n\nTony näki hänen värähtävän ja tarttui hänen käteensä pimeässä.\n\n-- Greenwich saa pukeutua suruun Guelderin kunniaksi, jos hän vielä\nrohkenee häiritä sinua, hän sanoi. -- Minun täytyy nähtävästi mennä\nhiukan keskustelemaan hänen kanssaan kahden kesken.\n\nHän antoi kuljettajalle muutamia tietä koskevia ohjeita, ja vihdoin he\ntulivat sille pienelle hiljaiselle kadulle, jonka varrella mr Weldinin\nhuvila sijaitsi.\n\nElk ja eräs kiiltävään öljytakkiin pukeutunut poliisikonstaapeli\nsukeltautuivat esiin sateesta.\n\n-- Ikävää vaivata teitä tällaisen asian takia, lady Frensham,\nkomissaari sanoi. -- Onko proomumies jo tullut -- Tämä kysymys\nosoitettiin jollekin pimeässä seisovalle henkilölle, ja jokin ääni\nvastasi myöntävästi. -Tätä tietä, lady Frensham. Varokaa portaita!\n\nHän sytytti taskulamppunsa ja valaisi heille tietä. He menivät lyhyen\nkäytävän lävitse, joka huokui kostean homeen hajua. Käytävän päässä oli\novi, jonka etsivä avasi. He tulivat kolmen keltaisen, himmeän lampun\nvalaisemaan huoneeseen. Lamput oli sidottu nyöreillä kattoparruihin, ja\nniiden heikossa valossa saattoi erottaa paikan sanomattoman sekasorron.\nSeinillä oli hyllyjä ja lokeroita, jotka olivat täynnä tummia kääröjä,\nja lattialla lojui kookkaita purjekankaisiin käärittyjä paaluja.\nTomuisista kattoparruistakin riippui muodottomia myttyjä ja kääröjä.\n\n-- Varokaa!\n\nMr Elk tarttui Ursulan käsivarteen ja opasti hänet kääröjen välitse\nhuoneen toisessa päässä olevaan pieneen konttorikammioon, jonka ainoana\nkalustona oli vanha kirjoituspöytä tuoleineen, lukuun ottamatta\nmuutamia pölyisiä hyllyjä, jotka olivat täynnä resuisia papereita ja\nkonttorikirjoja. Seinällä riippui vuoden vanha almanakka.\n\nKirjoituspöydällä oli levällään tumma päällystakki, ja Tony käsitti\nheti, että heidät oli hälytetty Woolwichiin juuri tuon vaatekappaleen\ntakia.\n\n-- En aio ruveta kertomaan teille pitempiä juttuja tuosta\nWeldin-veikosta, Elk sanoi. -- Hän ei muuten liikutakaan minua, vaan\nkomissaari Framea, hän jatkoi ja osoitti pienellä päännyökkäyksellä\nhauskan näköistä miestä, joka oli seurannut heitä konttoriin. --\nWeldinin jutusta huolehtii nimittäin komissaari Frame. Tuokaa nyt\nproomumies sisään.\n\nKomissaari Frame poistui, mutta palasi hetken kuluttua, tuoden mukanaan\nkookkaan, harteikkaan miehen, jolla oli ahavoituneet kasvot ja harmaa\nhiustupsu päälaella.\n\n-- Odottakaa vielä hetkinen tuolla ulkona, Elk sanoi proomumiehelle,\njoka peräytyi takaisin kynnyksen taakse. -- Ja nyt saatte kuulla, mitä\nminulla on sanottavana teille. Komissaari Frame löysi tämän takin\nmuiden vaatekappaleiden joukosta, ja me ryhdyimme sitä tutkimaan\npäästäksemme selville, oliko siinä mitään, mikä olisi viitannut sen\nomistajaan. Se oli helppoa kuin tanssi. Räätäli oli kirjoittanut\nhänen nimensä toisen taskun sisäpuolelle, ja hän osoittautui erääksi\nyhteiseksi ystäväksemme.\n\n-- Luulenpa tietäväni, ketä tarkoitatte, Tony virkkoi.\n\n-- No, antakaa kuulua! Elk jatkoi. -- Me koetimme tavoittaa tuota\nherrasmiestä...\n\n-- Mr Julian Reefiä?\n\n-- Aivan niin. Mutta hän ei ollut kotona. Kuitenkin saimme selville,\nettä takin oli täysin rehellisesti ostanut mr Weldin ja yhtä\nrehellisesti myynyt tuolla ulkona odottava merikarhu. Kauppa on\nmerkitty mr Weldinin kirjoihin. Ja antakaa nyt proomumiehen tulla\nsisään.\n\nMies ilmestyi taas huoneeseen. Hän näytti olevan hiukan levoton, sillä\nhän aavisti sekaantuneensa jollakin merkillisellä tapaa johonkin\nrikosjuttuun.\n\n-- Mikä on nimenne? Elk kysyi.\n\n-- Sen olen tietääkseni sanonut jo aikaisemmin, proomumies vastasi\nsyvällä, karhealla äänellä. -- Noin viikko sitten tulin virtaa alas\nproomussani. Seisoin peräsimessä, ja proomu oli tyhjä. Sen nimi on\nmuuten Polly Ann. Olimme vieneet Kingstoniin tiililastin, ja nyt meitä\nkiskoi takaisin eräs hinaaja-alus. Seisoin kuten sanottu peräsimessä\nja torkuin. Myönnän sen mielelläni, sillä olin edellisenä yönä saanut\nnukkua vain muutaman tunnin. Hinaajahöyryn laivuri antoi höyrypillillä\nmerkin, ennen kuin jouduimme Westminsterin sillan alle. Luulin jonkin\nlaivan olevan tiellä ja ravistin itseni hereille, vaikka olisin aivan\nhyvin voinut kaikessa rauhassa torkkuakin, sillä me olimme kytketyt\nerääseen toiseen proomuun. Me siis ajoimme sillan alitse ja olimme\njuuri selviytyneet siitä, kun jotakin tulla romahti päähäni. Suutuin\njumalattomasti, sillä luulin laivurin halunneen kujeilla kanssani.\nMutta kun taas sain silmäni auki, niin en nähnyt ketään muita kuin\ntoisen proomun ruorimiehen, ja silloin ymmärsin, että joku oli\npudottanut tuon esineen Westminsterin sillalta. Se oli tuo takki.\nEn käsittänyt, mitä olisin tehnyt sillä. Olin aivan liian kookas\nvoidakseni käyttää sitä itse, ja kun se oli jonkin aikaa lojunut\nkojussani, niin myin sen Zonnerheimille, jolla oli liike Artillery\nStreetin varrella.\n\n-- Se on myös eräs Weldinin nimiä, Elk selitti. -- Hänellä oli suuri\njoukko keräyspaikkoja.\n\nSitten hän kääntyi proomumiehen puoleen.\n\n-- Kiitos kertomuksestanne, hän sanoi. -- Poliisi uskoo siihen. Mr\nFrame kai on saanut osoitteenne? Voihan tapahtua, että vielä kerran\ntahtoisimme jutella kanssanne.\n\n-- Hyvin mielenkiintoinen kertomus, Tony sanoi, -- mutta en oikein\nkäsitä, miksi halusitte saada juuri meidät tänne, mr Elk. Minä\npuolestani en pysty identifioimaan Julian Reefin vaatekappaleita, ja\nyhtä vähän siihen pystyy luullakseni myös lady Frensham.\n\nMutta Ursula pystyi siihen kuitenkin.\n\n-- Tunnen hyvin tämän takin, hän sanoi. -- Olen nähnyt Julianin\nkäyttävän sitä.\n\nSe oli tummansininen kevyt sarssitakki, jollaisia herrat usein\nkäyttävät frakin päällä. Vuori oli silkkiä. Se oli melkein uusi, mikäli\nTony saattoi luottaa asiantuntevaan katseeseensa.\n\n-- Näyttäkää paperi, Frame, Elk sanoi.\n\nMr Frame otti taskustaan ohuen paperiliuskan ja levitti sen pöydälle.\nSe näytti olleen aikaisemmin rypistetty palloksi.\n\n-- Lukekaa! Elk sanoi ja osoitti paria riviä, jotka oli kyhätty\npaperille mustekynällä.\n\nTony kumartui paperin puoleen ja luki:\n\n\"Jo monen vuoden ajan olen ollut sotkeutuneena mielettömiin\nkeinotteluihin. Tunnustan...\"\n\nTony rypisti otsaansa. Sanat tuntuivat tutuilta.\n\n-- No? Elk kysyi ja tarkasti hänen ilmeitään.\n\n-- Saanko nähdä? Ursula pyysi.\n\nElk ojensi hänelle paperin, ja Anthony huomasi tytön huulien raottuvan\nihmetyksestä.\n\n-- Oh, mutta tämähän on...\n\nHän ei lopettanut lausettaan, vaan katsoi ihmeissään toisesta toiseen.\n\n-- Aivan oikein! Elk nyökkäsi.\n\n-- Juuri noinhan isä kirjoitti, ennen kuin... ennen kuin...\n\nSilloin asia selvisi äkkiä myös Tonylle. Samat sanat olivat olleet\nkirjoitettuina sille paperille, joka oli löydetty pöydältä lordi\nFrenshamin ruumiin vierestä.\n\n-- Tunnetteko käsialan, lady Frensham?\n\nNuori nainen oli vaiti. Hän tunsi tuon käsialan liiankin hyvin.\n\n-- Tunnetteko sitä?\n\nTytön huulet värisivät.\n\n-- En tiedä... Olisin mieluummin sanomatta sitä. Ja mitäpä merkitystä\nsillä voisi olla? Onko niin kovin tärkeää kysyä juuri minulta, voinko\nidentifioida tuon käsialan, mr Elk?\n\n-- Ei, erikoisen tärkeää se ei ole, Elk vastasi hänen sanomattomaksi\nhuojennuksekseen. -- On tukuttain ihmisiä, jotka voivat tehdä meille\nsaman palveluksen. Tunnetteko ehkä te tämän käsialan, mr Braid?\n\nTony luki nuo rivit vielä kerran.\n\n-- Kyllä, hän vastasi rauhallisesti. -- Se on Julian Reefin käsialaa.\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Aivan kuten luulinkin. Merkillistä! Samat sanat, jotka lordi\nFrensham kirjoitti, mutta toinen käsiala. Mitä arvelette siitä, mr\nBraid?\n\nTony pudisti päätään.\n\n-- En ymmärrä koko jutusta mitään, hän vastasi. -- Kaikki tuntuu perin\nihmeelliseltä.\n\n-- Minua tämä seikka ei ihmetytä lainkaan, Elk virkkoi.\n\nHän otti paperin ja taittoi sen huolellisesti kokoon. Pantuaan sen\ntaskuunsa hän jatkoi:\n\n-- Otan sen mukaani Scotland Yardiin. Siellä meitä huvittavat suuresti\nkaikenlaiset pienet merkillisyydet. Annan teille siitä kuitin, Frame.\nSe ei kuulu tähän juttuun, vaan erääseen aivan toiseen. Takin tahdon\nmyös saada. Se on hyvin tärkeä.\n\n-- Elämä on täynnä sattumia, hän sanoi, kun he taas istuivat autossa\nja ajoivat kohti Lontoota. Elk oli sytyttänyt pitkän sikarin ja\npakinoi hyväntuulisesti. -- Jos kaikesta tästä kirjoitettaisiin kirja,\nniin kukaan ei uskoisi sitä. Weldinin juttu on suuri juttu, joka ei\nmillään tavalla liity lordi Frenshamin asiaan. Mutta nyt on kuitenkin\njuuri tämän jutun yhteydessä paljastunut seikkoja, joilla on aika\npaljonkin tekemistä juuri lordi Frenshamin kanssa. Juuri nyt istuu eräs\nproomumies perheensä keskuudessa ja kertoo lihavalle eukolleen -- lyön\nvetoa siitä, että hän on hyvin lihava --, kuinka kauheasti poliisi on\nvainonnut häntä tuollaisen Thamesiin pudotetun takin takia. Ellei hän\nolisi sattunut viemään tiililastia Kingstoniin, niin meillä ei nyt\nolisi tätä takkia mukanamme autossa...\n\n-- Mitä tuo takki... ja tuo paperi merkitsevät? Ursula kysyi. --\nMinulle ne ovat aivan käsittämättömiä.\n\n-- Kaikki merkitsee jotakin, Elk vastasi vältellen. -- Olisiko teillä\nmitään sitä vastaan, jos ajaisimme Greenwichin kautta, mr Braid? Onhan\nkyllä parempiakin teitä, mutta päähäni on pälkähtänyt eräs ajatus.\nRupeaisitteko mielellänne salapoliisiksi, lady Frensham?\n\n-- Se olisi kauheaa! Ursula vastasi vilpittömästi.\n\nTuo vastaus huvitti mr Elkiä niin suunnattomasti, että hän sai\näänekkään naurunkohtauksen.\n\n-- Tarkoitin vain tätä iltaa, hän sitten selitti. -- Ajattelin, että\nvoisimme kenties pistäytyä katsomassa tuon hollantilaisen asuntoa.\n\n-- Asuuko hän Greenwichissä? Ursula kysyi.\n\n-- Asuu, ja Greenwich on muutenkin hyvin puoleensavetävä paikka, Elk\nvastasi. -- Olen syntynyt siellä. Olen tietääkseni ainoa ihminen, joka\nkoskaan on syntynyt Greenwichissä. Ainakaan en ole tavannut muita,\njotka olisivat syntyneet siellä.\n\nSilloin tällöin hän antoi autonkuljettajalle uuden ohjeen. Auto\noli poikennut sivuun pääkadulta ja puikkelehti nyt sokkeloisessa\npikkukatujen labyrintissä, kääntyen säännöllisesti oikealle.\n\n-- Tuolla on virta!\n\nElk osoitti kahden ison rakennuksen välistä häämöttävää vedenpintaa,\njonka vaiheilla väikkyi sateen lävitse punaisen lyhdyn kajastus.\n\n-- Laiva, hän selitti lyhyesti. -- Seisoo ankkurissa odotellessaan\nnousuvettä.\n\nAuto teki lavean kaarroksen ja tuli vihdoin takaisin pääkadulle. Tony\nihmetteli, miksi etsivä oli tahtonut poiketa siltä syrjään, mutta Elk\nei ryhtynyt selityksiin.\n\nPaljon myöhemmin Tony sai tietää, että komissaari oli tahtonut\ntehdä tuon mutkan yksinomaan tunnesyistä. Hän oli tahtonut ajaa\nsynnyintalonsa ohitse, jota hän ei ollut nähnyt kolmeenkymmeneenviiteen\nvuoteen.\n\n\n\n\nXX\n\n\nHe jättivät taakseen sen ison harmaan palatsin, missä niin monet\nkuninkaat ovat kuolleet, ja sukeltautuivat taas pikkukatujen\nsokkeloihin. Vihdoin he tulivat mutkikkaaseen ja tyhjään kujaan, joka\noli niin kapea, että siinä tuskin oli kahdelle autolle tilaa toistensa\nsivuuttamiseen.\n\n-- Tässä pysähdymme, Elk sanoi. -- Toiset autonkuljettajat tulevat nyt\nluulemaan, että me kuulumme samaan seuraan.\n\nTony kumartui katsomaan ulos sateen huuhtelemasta ikkunasta. Kadulla\nseisoi todella joukko muitakin autoja -- jopa sangen isoja autoja\nlyhdyistä päätellen.\n\n-- Guelderillä on vieraita, Elk huomautti. -- Tahtoisitteko odottaa\ntäällä hetken?\n\nHän pujahti pois autosta ja katosi pimeyteen.\n\n-- Luullakseni asuinrakennus ja tehdas ovat tuolla vasemmalla, Tony\nsanoi, vilkaisten taas ulos ikkunasta.\n\nMyös Ursula kumartui katsomaan ja värähti.\n\n-- Tämä on kauheaa, eikö olekin? Koko paikka on ikään kuin uhan\nalainen. Minua oikein paleltaa. Kaikki näyttää niin kammottavalta.\nMiksi ihmeessä hän asuu täällä?\n\n-- Koska hän itsekin on kauhea ja kammottava, Tony vastasi.\n\nTyttö pelkäsi Tonyn aikovan poistua autosta ja tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Ei, et saa mennä luotani. Katso tuota pientä ovea. Se on kuin jokin\nvanha vankila. Ikkunoita ei ole lainkaan, ja katulyhdyt riippuvat\nseinään kiinnitetyistä pidikkeistä. Aivan kuin jossakin vanhaa Lontoota\nkuvailevassa taulussa. Huh!\n\n-- Varmaankin se kuitenkin on sangen kaunis taulu mr Guelderin\nsilmissä, Tony sanoi. -- Päivänvalossa tämä paikka muuten näyttää\noikein sievältä.\n\nTony oli nähnyt muutamien hahmojen liikkuvan autojen valokehissä\nja työnsi päänsä ulos autonsa ikkunasta. Ne olivat todella\nautonkuljettajia, kuten tarkkasilmäinen mr Elk oli sanonut. Hän\nkuiskasi muutamia sanoja omalle kuljettajalleen, joka heti poistui\nautosta kadulle.\n\n-- Tahtoisin kernaasti saada selville, mitä väkeä Guelderillä on\nluonaan, hän sanoi Ursulalle. -- Autonkuljettajat ovat suhteissaan\ntoisiinsa jonkunlaisia vapaamuurareita, ja varmasti oma mieheni tulee\nantamaan minulle parempia tietoja kuin Elk.\n\nEtsivä tuli nyt takaisin.\n\n-- En oikein ymmärrä tätä juttua, hän virkkoi. -- Guelder tuntuu\npitävän jonkinlaista luentoa. Mutta mihin on kuljettajanne joutunut?\n\n-- Olen lähettänyt hänet nuuskimaan tietoomme noiden autojen omistajien\nnimiä.\n\n-- Mainiota! Elk huudahti. -- En tahtonut itse ruveta utelemaan, mutta\ntuollaiset veikot ovat tavallisesti hyvin puheliaita. Greenwichissä\non tänä iltana paljon korkeita herroja. Näin kaksi isoa autoa tuolla\nkauempana, kun ajoimme tänne.\n\nHetken kuluttua autonkuljettaja palasi, ja hänellä oli yhtä ja toista\nkerrottavana.\n\n-- Useimmat herroista ovat Cityn liikemiehiä, hän ilmoitti.. -- Eräs\nheistä on nimeltään Sleser. Väitetään, että hän on monimiljonääri.\n\n-- Sleser! Tony huudahti, ja samassa hän muisti, mitä hän oli kuullut\ntuosta herrasmiehestä timanttiosakkeiden laskun yhteydessä. -- Saitteko\nkuulla muita nimiä?\n\nAutonkuljettaja mainitsi vielä pari nimeä, joiden omistajat Tony tunsi\nkeinottehjoiksi, jotka olivat valmiit käymään kauppoja millä alalla\ntahansa. He olivat molemmat tyypillisiä pelaajia, jotka yrittivät\nhyötyä milloin mistäkin, kaivoksista, kumista, mistä tahansa.\n\n-- Kysyttiinkö teiltä, kuka olitte? Tony kysyi.\n\nHänen kuljettajansa purskahti nauruun.\n\n-- Sanoin ajavani vuokra-autoa, joka oli tuonut tänne erään herran\nGrosvenor Placelta, hän vastasi, ja Tony lausui hänelle vilpittömät\nkiitoksensa hänen valheellisuudestaan.\n\nAuton täytyi ajaa takaperin päästäkseen pois tuolta kapealta\npoikkikadulta. Ursula hengähti helpotuksesta, kun he taas olivat\ntulleet kirkkaasti valaistulle pääkadulle.\n\n-- Se oli totisesti kauheaa! hän huudahti. -- Sinusta kai olen\nlapsellinen, Tony. Eikä tämä oikein tapaistani olekaan. Miksi nuo\nkaikki huomattavat herrat olivat tulleet autoissaan Guelderin luo?\n\n-- Maksaisin paljon, jos saisin sen tietää, Tony vastasi. -- Onnistuiko\nteidän päästä sisään taloon, mr Elk?\n\nKomissaari oli kyllä yrittänyt, mutta yritys oli epäonnistunut.\n\n-- Kolistin ovea, hän keroi, -- ja eräs vanha nainen tuli avaamaan. Hän\noli ainakin sadan vuoden vanha. Kenties vielä vanhempikin. Mutta hän\nei osannut puhua englantia. Minä puolestani osaan kuusi ranskalaista\nlausetta ja yritin tulla toimeen niillä, mutta hän tuntui olevan\nsaksalainen tai hollantilainen. Ja hän piti varmuusketjun kiinni\nkoko ajan. Ovenraosta tunkeutui nenääni ruoan hajua. Arvattavasti\nseurue tulee jäämään illalliselle. Oloni tuntui oikein kamalalta,\nsillä olenhan ainoa nälkäinen mies koko Lontoossa. Jos tämän jälkeen\nhyväntahtoisesti kutsuisitte minut illalliselle, mr Braid, niin en\nvoisi koskaan antaa sitä anteeksi itselleni. Kuolisin häpeästä, jos\nsanallakaan vihjaisisitte aterialle kutsumisesta. Mutta onkohan Kirros\nsopiva ruokapaikka? Sinne saa mennä arkipuvussa, jos tyytyy istumaan\nparvekkeella, ja juomia siellä tarjoillaan aina kello yhteen saakka.\n\n-- Valitkaamme siis Kirros, Tony sanoi, -- ellette mieluummin tule\nluokseni kotiin.\n\n-- Ei, en oikein pidä teidän ruoastanne, mr Elk selitti tyynesti.\n-- Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin poistuisin hetkeksi\nseurastanne Scotland Yardin kohdalla. Liityn joukkoonne taas\nneljännestunnin kuluttua lukittuani nämä aarteet johonkin varmaan\npaikkaan, missä niille ei voi mitään tapahtua.\n\nElk siis poistui autosta Scotland Yardin synkän oven edustalla,\nkivenheiton päässä siitä paikasta, missä sininen kesäpäällystakki\noli liidellyt sillankaiteen ylitse ja kietonut poimuihinsa erään\nällistyneen proomumiehen pään.\n\nKirros oli täynnä iloisia tanssivia pareja, mutta parveke oli melkein\ntyhjä, sillä teatterit eivät olleet vielä lopettaneet.\n\n-- Merkillinen mies tuo Elk! Tony sanoi mietteissään. -- Hänen\naivojensa liikahduksista ei voi koskaan päästä selville, vaikka hän\nnäyttääkin olevan maailman avomielisin ihminen.\n\n-- Olen hyvin huolissani tuon paperin ja takin takia, Ursula virkkoi.\n-- Minulla on ennakkoaavistus siitä, että jotakin tulee tapahtumaan ja\nettä myös minä tulen kietoutumaan siihen tavalla tai toisella.\n\nHän oli ollut hyvin vaitehas koko matkan heidän lähdettyään\nWoolwichistä, ja Greenwichistä lähdettyä hän oli tuskin sanonut\nainoaakaan sanaa.\n\n-- En tiedä, Tony, mutta tähän kaikkeen kätkeytyy jotakin kammottavaa,\nhän jatkoi. -- Ymmärrätkö sinä tästä mitään?\n\n-- Vaikka ymmärtäisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi sitä sinulle, Tony\nvastasi.\n\nHän katsoi tyttöä levottomana. Ursula oli kalpeampi kuin milloinkaan\naikaisemmin, eikä hän voinut olla huomauttamatta siitä.\n\n-- Ei se merkitse mitään, tyttö vastasi. -- Kaikki johtuu vain tuosta\nkauheasta paikasta. Kun olimme lapsia, niin ihmiset sanoivat, että\nkuljimme oman hautamme ylitse, jos selkäpiitämme karmi jostakin syystä.\nJa juuri sellainen tunne minulla oli tuolla kadulla, joka teki niin\nkauhean vaikutuksen. Eikä se suinkaan johtunut mistään aiheettomasta\nhermostuneisuudesta. Mr Elk väittää, että minulla on vaistoa. Jos\nvain olisin rohkaissut häntä, niin varmaankin hän olisi ollut valmis\nsuosittelemaan minua johonkin toimeen Scotland Yardissa.\n\n-- Onko Guelder käyttäytynyt sinua kohtaan jollakin tapaa\nsopimattomasti, Ursula? Pyydän, että sanot sen minulle suoraan.\n\nUrsula pudisti päätään.\n\n-- Ei, en voi väittää hänen käyttäytyneen sopimattomasti. Mutta\nsittenkin, Tony... Kun istuin autossa tuolla kadulla, niin huomasin\näkkiä toivovani, että hän olisi kuollut. Sehän on aivan hirveää! En\nole milloinkaan elämässäni tuntenut mitään sellaista toista ihmistä\nkohtaan, eikä minulla kuitenkaan ole siihen varsinaista aihetta.\nTietysti hän on inhoittavan matelevainen ja jollakin tapaa limaisen\nkohtelias, mutta useinhan mannermaalta kotoisin olevat miehet ovat\nsellaisia. En voi vapautua siitä tunteesta, että vielä joskus joudun\nkokemaan jotakin kauheaa hänen taholtaan, ja joka kerralla, kun näen\nhänen pyöreät, typerät kasvonsa, tahtoisin suorastaan lyödä häntä.\n\nTyttö oikein hengästyi omista sanoistaan. Tony ei ollut milloinkaan\nnähnyt häntä sellaisena, niin kiihkeänä ja melkein hurjana. Mutta hän\narveli tytön edelleenkin kärsivän isän kuoleman aiheuttamasta iskusta\nja koetti rauhoittaa ja rohkaista hänen mielialaansa.\n\n-- Sinun täytyy ilmiantaa hänet Elkille, hän sanoi. --Varmasti hän\nvoisi etsiä miehen menneisyydestä jonkin rikoksen...\n\n-- Puhu itse herra Elkille, Ursula vastasi ja loi olkapäänsä yli\nkatseen salapoliisiin, jonka pitkä ja hontelo olemus oli ilmestynyt\nnäkyviin.\n\n-- Mistä minulle pitäisi puhua? Elk kysyi, istuutuen heidän pöytäänsä.\n\n-- Kuulitteko, mitä sanoin?\n\n-- Luin sen huulienne liikkeistä. Se on sangen helppoa, kunhan ensin\nvain oppii sen. Näettekö tuota herrasmiestä, joka istuu tuolla? -- Elk\nosoitti erästä punakkaa miestä, joka istui hyvin kauniin nuoren naisen\nkanssa eräässä lähipöydässä ja juuri kumartui seuralaisensa puoleen. --\nTiedättekö, mitä hän sanoo? Lyön vetoa kolme guineaa, ettette tiedä.\n\n-- Jotakin hyvin hellää, siitä olen varma, Ursula vastasi.\n\n-- Hän puhuu -- kenkämusteesta, Elk sanoi ja katseli tuota paria,\njoka ei aavistanut joutuneensa tarkkailun kohteeksi. -- Aivan niin,\nselvä juttu! Hän puhuu naiselleen kenkävoiteesta, jota hän käyttää\nurheilukenkiinsä.\n\n-- Ihanko totta?\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Teidän on opittava eräs asia, hyvä neiti, hän sanoi, -- se\nnimittäin, että ihmiset aina sanovat jotakin muuta, kuin mitä heidän\nodottaisi sanovan. Teidän sanojanne on helppo lukea, sillä te\nliikutatte huulianne. Useimmat naiset kuitenkin puhuvat nenänsä kautta,\nenkä minä ole mikään nenästälukija. Mutta mitä teidän pitikään kysyä\nminulta?\n\n-- Miksi ette karkota maasta Guelderiä? Tony vastasi.\n\n-- Häntä en tule koskaan karkottamaan, Elk sanoi painokkaasti.\n-- En koskaan, sillä minä pidän Guelderistä. Tahdon pitää hänet\nläheisyydessäni. Jonakin kauniina päivänä hankin hänelle pienen sievän\nasunnonkin.\n\n-- Sanokaa minulle, mr Elk, Ursula pyysi, -- mitä tuo pieni paperi\nmerkitsee, jonka löysitte Julianin päällystakin taskusta? Onko sen\nmerkitys valjennut teille?\n\n-- Se merkitsee paljon ja kaikenlaista, Elk vastasi. -- Mutta\nkatsokaahan tuota vääräsääristä poikaa, joka tanssii kangaskaupan tytön\nkanssa! Tuon tytön minä tunnen. Hänen isänsä oli vedonlyönninvähttäjä\nja suuri syntinen.\n\n-- Niin, niin, mr Elk, mutta mitä merkitsee tuo paperi?\n\nElk kääntyi Tonyn puoleen.\n\n-- Mitä luulette sen merkitsevän? hän kysyi.\n\nTony epäröi, ennen kuin vastasi.\n\n-- Olen päättänyt, etten yritä syventyä siihen asiaan, hän virkkoi.\n\n-- Hyvin järkevästi puhuttu, komissaari mutisi.\n\nTarjoilija tuli ottamaan vastaan tilausta.\n\n-- Minulle paistettu pihvi ja iso muna, Elk ilmoitti. Eikä kannata\nkysyä, haluanko samppanjaa, sillä vastaukseni tulisi kenties olemaan\nmyöntävä. Lääkäri sanoo, että samppanja on minulle hyvin terveellistä,\nmutta minun on nautittava se kuivana. Oletteko koskaan nähnyt näin\nmerkillistä miestä, miss Frensham?\n\nYht'äkkiä hänen puheensa laahustava sävy katosi ja hän jatkoi:\n\n-- Te kysyitte, mitä tuo pieni paperi merkitsee, miss Frensham.\nValitettavasti en voi sanoa teille siitä mitään. Se olisi vastoin\nohjesääntöä. Tarvitsen kolme todistusta ennen kuin uskallan avata\nsuuni. Ja kun olen ne saanut, niin luullakseni en tahdo sitä avata.\nTeidän lienee parasta turvautua sanomalehtiin.\n\nHän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, ja Tony älysi, ettei äskeistä aihetta\nenää kannattaisi jatkaa.\n\nHe lähtivät ravintolasta puoli yhden ajoissa. Sade jatkui entisellään.\nOvenvartija, joka tavallisesti seisoi ulko-ovella tarjotakseen\nsateenvarjoaan autoihinsa meneville vieraille, oli mennyt etsimään\njonkun asiakkaan autoa.\n\n-- Meidän täytyy kävellä pysäköimispaikalle, Tony sanoi ja auttoi\nUrsulan ylle hänen sadetakkinsa.\n\nHe lähtivät astelemaan kohti toria, missä autot odottivat, ja\noikaisivat erään kapean kadun kautta, jonka katkaisi toinen vielä\nkapeampi. Joku autoilija oli pysähdyttänyt vaununsa siten, että se\nseisoi poikittain pikkukadulla, jota pitkin he juuri olivat tulossa. He\nkuulivat koneen hyrinän ennen kuin näkivät itse autoa.\n\n-- Minusta tuntuu, Elk sanoi, -- että tuo mies...\n\nPam! Pam!\n\nAutosta sinkosi kaksi salamaa. Jokin mennä vihelsi Elkin vasemman\nkorvan ohitse, ja hän kuuli luodin osuvan erääseen liikekilpeen.\n\n-- Senkin roisto! Elk huusi ja pinkaisi juoksemaan kuin sadan metrin\nkilpajuoksija starttipistoolin pamahdettua.\n\nHän ei kuitenkaan ennättänyt lähellekään autoa, ennen kuin se jo lähti\nliikkeelle. Sen vauhti eneni ja eneni, ja vaunu katosi näkyvistä, ennen\nkuin komissaari oli ennättänyt nähdä sen numeroa.\n\n-- Olisipa hauska tietää, oliko tämä tarkoitettu teille vai minulle,\nElk virkkoi. -- Siitä täytyy ottaa selko. Jos hän yritti metsästää\nteitä, niin tiedän, kuka hän on. Jos taas oli tarkoitus täräyttää\nminua, niin minulla on kokonaista kuusikin kappaletta valittavanani.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSamana iltana Julian seurasi kumppaniaan Greenwichiin. He ajoivat\nraitiovaunulla, siis kulkuneuvolla, jota mr Reef vihasi enemmän kuin\nmitään muuta.\n\n-- Säästäväisyys pikkuseikoissa, rakas ystävä, mr Guelder sanoi, -- on\nkaiken rikkauden lähde. Kun ensi kerralla tulet luokseni, niin saat\najaa kultaisissa juhlavaunuissa, joita vetävät kultakavioiset valkoiset\nhevoset. Mutta tällä kertaa saa raitiovaunu riittää.\n\n-- Toivottavasti nuo herrat löytävät luoksesi, Julian sanoi. --\nArvattavasti heistä tuskin ainoakaan tietää, missä koko Greenwich on.\n\nMr Guelder ei kuitenkaan yhtynyt hänen epäilyksiinsä.\n\n-- Olen antanut heille karttoja ja neuvonut tien tarkoin. Saamme\nluokseni hyvin loistavan seuran, vai kuinka? Freda tulee kiukustumaan\naivan hirveästi. Hän on vihjaissut minulle, että hän tulee matkustamaan\ntakaisin Hollantiin, jos alan pitää vieraspitoja. Vanha Freda on\ntodella huvittava.\n\n-- Minkä tähden oikeastaan asut niin kaukana Lontoosta? Julian kysyi,\nvaikka hän oli kysynyt samaa asiaa jo monesti ennenkin.\n\n-- Näetkös, mr Guelder vastasi, -- minä pidän meri-ilmasta, jota virta\ntuo tullessaan. Olen syntynyt veden äärellä. Kotimaassani Hollannissa\nei voi kävellä viittä minuuttia putoamatta johonkin kanavaan. Pidän\nveden hajusta, pidän isoista laivoista, jotka kulkevat virtaa ylös\nja alas, ja pienistä venheistä, joita näen iltaisin. Istun väliin\nkatselemassa niitä ikkunastani melkein yökaudet. Näen niiden aivan kuin\npieninä rottina hyörivän pitkin rantojen mutkia, ja monena tuollaisena\npimeänä tuntina olen nähnyt asioita, jotka muuttaisivat veresi jääksi,\nrakas ystäväni.\n\nMr Guelderiin itseensä noilla näyillä ei tuntunut olleen yhtä kauheaa\nvaikutusta, sillä hänen kasvoillaan loisti ihastunut hymy.\n\n-- Greenwich on minulle mitä oivallisin paikka, hän jatkoi. -- Etkö\nkäsitä, kuinka helppo tällaisen poliisin vainoaman hollantilaispoloisen\n-- otaksukaamme, että niin on laita -- on kadota sieltä jonakin\nsumuisena yönä niille merien valtateille, jotka johtavat suuren vapaan\nmaailman syliin? Ei mitään satamia, ei tulleja, ei poliiseja, jotka\ntarkastelevat matkustajien kasvoja heidän kavutessaan laivaan. Vain\nihminen itse, meri ja sumu!\n\nJuliania värisytti.\n\n-- Saakelin inhoittavaa, ainakin minun mielestäni.\n\nRex Guelder hymyili taas.\n\n-- Mutta miellyttävää minun mielestäni.\n\n-- Aiotko livahtaa Hollantiin, jos sinulle tapahtuisi jokin vahinko?\nJulian kysyi.\n\nHän kuuli toisen murahtavan tyytymättömästi.\n\n-- Hollanti ei ole enää isänmaani! mr Guelder selitti jyrkästi.\n\nFreda oli kaikkea muuta kuin happamalla tuulella. Päinvastoin, hän\noli niin rakastettava, että hän jopa toivotti Julianin sydämellisesti\ntervetulleeksi. Englantia hän kuitenkin puhui sangen alkeellisesti.\nHän saattoi aloittaa lauseensa aivan oikein, mutta sitten hän tuntui\nkadottavan rohkeutensa ja sotkeutui kummalliseen sanojen sekamelskaan,\njota ei edes mr Guelder pystynyt tulkitsemaan.\n\nJulian, joka ei ollut milloinkaan aikaisemmin käynyt hollantilaisen\nkodissa, ihmetteli suuresti siellä vallitsevaa järjestystä ja\npuhtautta. Missään ei näkynyt ainoaakaan pintaa, jonka kiilto ei\nolisi ollut todistuksena Freda-eukon ahkeruudesta. Hän tutustui myös\ntuon kodin kolmeen suojelusenkeliin, mr Guelderin kolmeen valkoiseen\nkissaan, joiden kokoisia mirrejä Julian ei ollut elämässään nähnyt.\nNe istuivat vieri vieressä, aivan kuin ne olisi opetettu tuohon\njärjestykseen, ja niiden vihreät silmät kiiluivat kilvan.\n\nPäivällistä valmistettaessa he istuivat puolisen tuntia ikkunan ääressä\nja katselivat Thamesin jokiliikennettä, jonka hämärä jo oli kietonut\nvaippaansa. Sytytettyään uuden ja äskeistä vielä huonomman sikarin mr\nGuelder rikkoi vaitiolon.\n\n-- Olisi hyvin suotavaa, jos vihdoinkin voisit selviytyä tuosta\nBraidista, hän sanoi, -- oli aika, jolloin sinulla olisi pitänyt olla\npieni ovela nuuskija hänen talossaan, ystäväni. Muistan vielä hyvin\nne ajat, jolloin sinulla oli erimielisyyksiä tuon Crostuckin kanssa.\nEikö silloin ollutkin mukavaa saada hänen sisäköltään tietää, että mr\nCrostuck suunnitteli ulkomaanmatkaa?\n\nJulian heitti sikarinpätkänsä ulos avoimesta ikkunasta ja näki sen\nputoavan virtaan ikkunan alapuolella olevan lahonneen laiturin raosta.\n\n-- Sellaisesta tempusta ei juuri ole hyötyä Braidin suhteen, hän\nvastasi. -- Solutin kuitenkin kuukausi sitten hänen luokseen erään\nmiehen -- erään palvelijan. Sain maksaa hänen sijoittamisestaan\nkymmenen puntaa, mutta hän ei ole hyödyttänyt minua ainoankaan\nshillingin edestä. Valitettavasti Braid ei ottanut häntä mukaansa\nAscotiin, mikä seikka tietysti teki hänet vähemmän hyödylliseksi. Hänen\ntähänastisilla tiedonannoillaan ei ole ollut suurtakaan merkitystä. Ja\npahinta on, että Braid näyttää alkaneen epäillä häntä.\n\nMr Guelder loi kumppaniinsa ihailevan katseen.\n\n-- Sinä olet suuri mies, Julian!\n\n-- Tuo palvelijalurjus vaikuttaa aivan tylsältä, Julian jatkoi, --\nhänellä nähtävästi ei ole aivoista tietoakaan. Hän ei ole osannut\nlainkaan käyttää hyväkseen oivallisia mahdollisuuksiaan. Niinpä\nBraidilla on makuuhuoneessaan puhelimen sivujohto. Luulisihan olevan\nsangen helppoa seisoa siellä kuuntelemassa ja painaa mieleensä kaikki,\nmitä puhutaan työhuoneessa olevasta koneesta.\n\nJulian katsoi kärsimättömänä kelloaan, ja samassa Freda alkoi kattaa\npöytää.\n\nOli jo aivan pimeä, kun vihdoin ensimmäinen vieras saapui ja\nopastettiin mr Guelderin avaraan salonkiin. Toinen ja kolmas tulivat\nheti hänen jälkeensä, mutta sitten täytyi taas jonkin aikaa odottaa,\nennen kuin neljäs ja viides yhdessä saapuivat. He muodostivat\nleikkiä laskevan ja monenlaisia epäilyksiä hautovan kokoelman ovelia\nherrasmiehiä, mutta kun keskustelu siirtyi siihen kokeeseen, jota he\nolivat tulleet katsomaan, niin ei kuitenkaan kukaan heistä voinut\nkieltää, etteikö onnistumisen mahdollisuuksia olisi ollut olemassa.\n\n-- Olen usein miettinyt tätä asiaa, virkkoi mr Sleser, lihava\nhäränniskainen miljoonamies. -- Tiedän, että valkoisia timantteja\nvoidaan muuntaa keltaisiksi X-säteiden avulla, ja olen aina ihmetellyt,\neikö yhtä hyvin voitaisi ottaa keltaista timanttia, jonka arvo on\ntuskin kymmenettä osaa sinivalkoisen kiven arvosta, ja poistaa jollakin\ntavalla sen keltaista väriä.\n\nMr Guelder kumarsi juhlallisesti.\n\n-- Sitä ei ainoastaan voida tehdä, hän sanoi, -- vaan se on jo tehty.\n\n-- Mikä merkitys tällä keksinnöllä on teille, lukuunottamatta sitä,\nmitä voitte ansaita osakemarkkinoilla? eräs toinen kysyi, kääntyen\nJulianin puoleen.\n\n-- Nytkö heti? Julian virkkoi. -- Minulla on kassakaapissani\nviidentoistatuhannen punnan arvosta värillisiä kiviä, jotka on kerätty\nkaikkialta Euroopasta. Luullakseni olemme maksaneet niistä paljon\nenemmän, kuin mitä niistä tällä hetkellä kannattaisi maksaa, mutta emme\nkuitenkaan murto-osaakaan siitä, mihin niiden arvo tulee nousemaan\nsitten, kun olemme muuntaneet ne valkoisiksi timanteiksi.\n\n-- Ja te voitte sen todella tehdä? mr Sleser kysyi, ja hänen harmaat\nsilmänsä suuntasivat tutkivan katseen hollantilaiseen.\n\n-- Se on jo tehty, mr Guelder vastasi, ja hänen kasvonsa olivat\npelkkänä hymynä. -- Saatte itse nähdä.\n\nSleser mutisi jotakin ja asettui mukavampaan asentoon nojatuolissaan.\n\n-- Jos keksintönne on vakuuttelujenne mukainen, hän sanoi, -- niin\nse tulee merkitsemään vallankumousta osakemarkkinoilla. Se aivan\nyksinkertaisesti tietää sitä, että tuhannet kivet, jotka on halkaistu\nja myyty pilkkahintaan, muuttuvat kilpailukykyisiksi valkoisten kivien\nkanssa. Kivenne, joista olette maksaneet viisitoistatuhatta puntaa,\nmuuttuvat sadantuhannen arvoisiksi. On muuten sangen merkillistä, että\nmuutamilla kaikkein suurimmista löydetyistä timanteista on keltainen\nvivahdus.\n\nHän loi katseensa miettiväisenä mattoon ja imi tuokion vaieten\nsikariaan.\n\n-- Tämän keksinnön seurauksena tulee olemaan paniikki, hän sitten\nvirkkoi. -- Maailman eri kolkilla on varmasti olemassa satojatuhansia\nkeltaisia timantteja, jotka nyt muuttuvat yhtä arvokkaiksi kuin\nKimberleyn parhaat sinivalkoiset kivet. Olen miettinyt asiaa ja\nlaskenut, että jalokivien timanttiyhtiöiden osakkeet tulevat laskemaan\nainakin viidelläkymmenellä prosentilla... Sulkekaa ovi, Reef, ja\nsanokaa tuolle eukolle, ettei hän saa tulla sisään, ennen kuin olemme\nlopettaneet keskustelumme.\n\n-- Hän ei tule sisään, Guelder ilmoitti jyrkästi, -- eikä hän sitä\npaitsi edes ymmärrä englantia.\n\n-- Ehdotukseni on tämä, Sleser jatkoi. -- Jos koe onnistuu minun ja\nystävieni tyydytykseksi, niin ryhdymme toimenpiteisiin nyt heti ja\nperustamme pienen yhtiön, jota voimme nimittää esimerkiksi Valkoiseksi\nSyndikaatiksi. Tärkeintä on, että sitten vakuuttavasti ilmoitamme\nyleisölle luottavamme tähän uuteen keksintöön. Pidän selviönä, että\nkaikki täällä olevat ovat halukkaat merkitsemään osakkeita. Pääoman ei\ntarvitse olla suuri. Me perustamme tehtaamme jonnekin etelärannikolle\nja poimimme johtokuntaan muutamia mahdollisimman ylhäisiä nimiä, jotta\nyrityksemme näyttäisi vähän muhkeammalta. Siihen mennessä otamme\nhuostaamme de Mesnen osakkeet -- aloitamme jo huomenna -- ja painamme\nniiden hinnat olemattomiin. Huomenna puolenpäivän aikaan lähetämme\ntiedoituksen sanomalehdille ja annamme hiukan tietoja keksinnöstämme.\nOn parasta, että valokuvautatte kivet, niin että voimme lähettää\nlehdille niiden kuvat. Seuraavana päivänä annamme yleisölle tietoja\nuudesta yhtiöstämme. Ylihuomenna timanttiosakkeita luullakseni jo\nvoidaan ostaa sellaisiin hintoihin, jotka tekevät meille mahdolliseksi\n\"harjaamisemme\" suorittamisen, ja sitten voimme vetäytyä pois\nmarkkinoilta suuret voitot taskuissamme.\n\nHän nousi ja puhdisti polvistaan sikarintuhkan, jota oli niille\nvarissut.\n\n-- Ja nyt menkäämme tarkastamaan merkillistä keksintöänne, mr Guelder.\nMinusta alkaa tuntua, että se on huijausta -- tai että kuljen unissani.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nMr Guelder avasi \"tehtaansa\" punaisen teräsoven ja meni edellä\nsisään. Hän pysähtyi huoneen toisessa päässä olevan penkin luo,\njonka viereen oli asetettu kuusi tuolia vieraita varten. Sitten hän\nojensi vieraittensa tarkasteltavaksi keltaisen timantin, joka kulki\nkädestä käteen ja todettiin niin keltaiseksi, että se melkein vaikutti\nruskealta.\n\n-- Tulen kohdistamaan kokeiluni tähän timanttiin, hyvät herrat, mr\nGuelder ilmoitti. -- En ole vielä milloinkaan käyttänyt kokeissani\nnäin isoa timanttia. Olen valinnut sen siksi, että sen muoto on sangen\nerikoinen ja että toivon sen huomattavan korkean säteentaittamiskyvyn\nauttavan minua saavuttamaan parhaan mahdollisen tuloksen.\n\nHän väänsi koskettimiaan ja pani timantin agaattimaljaan. Vieraat\nasettuivat piiriin hänen ympärilleen ja seurasivat jännittyneinä hänen\npuuhiaan, kunnes koneesta lennähti heidän kasvojaan kohti räiskyvä\nsininen kipinäryöppy.\n\n-- Älkää olko millännekään, ei se mitään merkitse, mr Guelder virkkoi,\nkun katselijat vähän pelästyneinä peräytyivät.\n\nHän otti eräästä teekupista lusikallisen valkoista jauhetta ja alkoi\nsirottaa sitä timantin päälle, kunnes se kokonaan peittyi näkyvistä,\nminkä jälkeen hän kohdisti tuohon massaan voimakkaan sähköpommituksen.\n\n-- Mitä tuo sininen valo merkitsee? joku vieraista kysyi, ja mr Guelder\nsyventyi pitkään teknilliseen selitykseen, joka oli useimmille pelkkää\nhepreaa.\n\nOsana koneistosta oli myös valkoisella taululla ja yhdellä ainoalla\nosoittajalla varustettu kello, ja sähkövirran vaikutuksesta osoittaja\nalkoi liikkua.\n\n-- Vielä nykyisellään ei ole mahdollista määrätä aikaa aivan tarkoin,\nmr Guelder selitti, -- mutta kohdakkoin saan valmiiksi pienen\nmittarin, joka heti ilmoittaa minulle hetken, jolloin pieni kiveni on\nniinsanoakseni valmiiksi paistunut. Timantin valkoisuusaste ja hohde,\nniinkuin tiedätte, riippuu lämpömäärästä.\n\nHän esitti heille pienen kokeen. Hän otti valkoisen safiirin, jonka\nhän hautasi hiekkaan ja kuumensi sen sitten sähköllä. Hetken kuluttua\nhän tarttui kiveen pinsetillään. Safiiri säteili nyt oikean timantin\nharvinaista hohdetta.\n\n-- Mutta, ah, se katoaa, hän sanoi alakuloisesti. -- Muussa tapauksessa\nolisin rikas mies, sillä ainoastaan pätevä asiantuntija voi erottaa\ntämän kiven oikeasta.\n\nKyllästyneinä istumaan vieraat alkoivat tarkastella \"tehtaan\"\nnähtävyyksiä, ja mr Guelder näytteli heille erinäisiä valmistavia\nkeksintöjä, jotka vähitellen olivat johtaneet hänet hänen suureen\nkokeeseensa.\n\n-- Te tietysti käsitätte, että tuleva suuri yhtiö tulee ostamaan teiltä\nkoneenne, Sleser sanoi. -- Me luonnollisesti haluamme itse suorittaa\nvärin muuntamisen. Pelkkään keksintöön luulisin jo kätkeytyvän pari\nmiljoonaa, mihin lisäksi saadaan laskea keinottelun tuottama voitto.\n\nMr Guelder ei vastannut mitään. Häntä oli jo suorastaan alkanut\nhuvittaa se, ettei kukaan ollut ottanut puheeksi hänelle kuuluvaa\nhyvitystä. He keskustelivat koneesta, aivan kuin se jo olisi ollut\nheidän.\n\nAina liikemiesmäisesti ajatteleva mr Sleser huomasi tämän laiminlyönnin\nja vei muut toverinsa vähän sivummalle.\n\n-- Meidän täytyy antaa miehelle jokin runsas pyöreä summa korvaukseksi,\nhän sanoi, -- ja lisäksi tietysti on välttämätöntä, että hänelle\nannetaan myös yhtiön osakkeita.\n\nGuelder kutsuttiin heidän luokseen. Hän käyttäytyi hyvin\nvaatimattomasti, melkeinpä nöyrästi ja otti kiitollisena vastaan sen\nkahdenkymmenentuhannen punnan tarjouksen, joka hänelle tehtiin. Mutta\nlisäksi hän tulisi saamaan myös osakkeita, paljon osakkeita tulevassa\nyhtiössä.\n\nSilloin tällöin vieraat palasivat mr Guelderin kehräävän koneen\nluokse ja katselivat uteliaina sitä pientä jauhekasaa, joka peitti\nalleen mittaamattoman omaisuuden peruskiven. Eräs vieraista, joka oli\nasettunut ikkunan ääreen, josta oli näköala virralle, huomautti siitä,\nkuinka helppoa täällä olisi tehdä murha ja antaa ruumiin kadota. Hän\navasi ikkunan ja katsoi ulos. Sade valui maahan virtanaan. Kauempana\nväikkyivät valot toiselta rannalta.\n\n-- Jumaliste, sulkekaa ikkuna! Sleser huusi hermostuneena. -- Älkääkä\npuhuko murhista. Tämä on muutenkin vähän liian synkkä paikka. Mikä tuo\non?\n\nHuoneen toisessa päässä vallitsevassa pimeässä oli alkanut kiilua kaksi\nvihreätä silmää.\n\n-- Pikku kissani vain! mr Guelder nauroi.\n\nSitten hän vihelsi, ja ison kissan kummitusmainen hahmo alkoi hitaasti\nlähestyä. Eläin pökkäili päätään isäntänsä jalkoihin ja kerjäsi\nhyväilyä.\n\n-- Uh! Rupesin melkein pelkäämään! mr Sleser virkkoi, pyyhkäisten\nnenäliinallaan hikistä otsaansa ja katsellen hermostuneesti ympärilleen.\n\n-- Miksi Herran nimessä ette ole sijoittanut laboratoriotanne jonnekin\nkaupungin länsiosiin? hän sitten kysyi. -- Koko tässä paikassa on\njotakin kammottavaa. En lainkaan ihmettelisi, vaikka täällä olisi\ntodella tehtykin murhia.\n\nSamassa hän huomasi ison kissan jäykistyvän ja sen karvojen\npörhistyvän, minkä jälkeen eläin vihaisesti muristen syöksyi huoneesta\nkuin salama ja katosi pimeyteen.\n\n-- Ei se merkitse mitään! mr Guelder selitti ja huitaisi kädellään.\n-- Sen ystävillä vain on vähän vaivalloista hommaa tuolla alhaalla\nvenhevajassa. -- Hän osoitti lattiaa. -- Rottia, paljon rottia! Satoja\nmiljoonia, ja kun pieni kissa joutuu taistelussa vaaraan, niin se\nhuutaa veljeään avuksi. Siinä kaikki.\n\nMr Sleser kuivasi kaulansa kauluksen alta ja loi levottoman katseen\npimeyteen.\n\n-- Inhoittavaa! hän huudahti paksulla äänellä. -- Mutta jatkakaamme\nnyt. Kuinka kauan se vielä kestää?\n\n-- Timantti on pian valmis, mr Guelder vastasi.\n\nHän vilkaisi osoittajaa ja sen jälkeen erästä pientä kojetta, joka\nmuistutti volttametriä. Sitten hän otti esiin kellonsa.\n\n-- En oikein tiedä, hän virkkoi hiukan epäröiden. -- Se on joko valmis\njuuri tällä hetkellä tai sitten se ei tule valmiiksi milloinkaan.\nJos tämä koe epäonnistuu, hyvät herrat, niin meidän on yritettävä\nuudestaan. Tieteessä ei koskaan saavuteta välittömiä tuloksia.\n\nHän otti pienen posliinimaljan ja kaatoi siihen hyvin varovaisesti\npaksua nestettä pullosta, joka oli varustettu myrkkyaineen etiketillä.\nSitten hän karisti pinsetillään jauheen pois timantin päältä ja pudotti\nkiven maljassa olevaan nesteeseen.\n\n-- Vain minuutti vielä! hän sanoi käheästi.\n\nTuo minuutti vaikutti tunneilta. Syvässä hiljaisuudessa kuului vain\nkatselijain jännittynyt hengitys. Guelder oli katkaissut virran, ja\nkoneen surina oli lakannut. Hän pisti pinsetin maljaan.\n\n-- Ottakaa tuo liina, olkaa hyvä.\n\nHän osoitti pientä keltaista pölyriepua, ja mr Sleser totteli hänen\nkehoitustaan.\n\n-- Nyt!\n\nHän tarttui pinsetillään timanttiin ja heitti sen nopeasti rievulle,\njota pidettiin valmiina.\n\n-- Pyyhkikää se pian!\n\nSleser noudatti käskyä.\n\n-- Katsokaa nyt!\n\nMiljoonamies tuijotti sitä pientä esinettä, joka hänellä oli kädessään.\nSe ei enää ollut tummankeltainen timantti. Hänen kädessään oli kivi,\njoka välkkyi puhtainta sinivalkoista hehkua.\n\n-- Hyvä Jumala! hän kuiskasi ja vei kiven valon alle.\n\n-- Tuleeko sen väri säilymään?\n\nMr Guelder hymyili.\n\n-- Ikuisesti! hän vastasi painokkaasti.\n\nKoe oli päättynyt. Hän otti kiven ja vei sen salonkiin, missä valo oli\nparempi. Kirjoituspöydälleen mr Guelder oli asettanut päivänvalolampun,\njonka ääressä vieraat päät yhdessä syventyivät tarkemmin tutkimaan\ntuota ihmeellistä jalokiveä.\n\n-- Se on valkoinen timantti. Siitä panen vaikka pääni pantiksi!\n\n-- Voitteko antaa sen haltuuni kahdeksikymmeneksineljäksi turmiksi?\nSleser kysyi.\n\nMr Guelder kohautti olkapäitään.\n\n-- Saatte sen vaikka kahdeksikymmeneksineljäksi vuodeksi, hän vastasi.\n-- Kun se oli keltainen, niin sen arvo oli sata puntaa.\n\n-- Ja nyt, kun se on valkoinen, sen arvo on tuhat puntaa, Sleser\nselitti käheästi. -- Olen varma siitä, että voin myydä sen tuhannesta\npunnasta. Uskomatonta kerrassaan!\n\nOvelle koputettiin. Mr Guelder avasi.\n\n-- Mitä nyt? hän kysyi kärsimättömästi, kun Freda pisti päänsä sisään.\n\n-- Tuhma puhelin vain on soinut kokonaisen tunnin, eukko selitti\ntyynesti. -- En ymmärrä englantia, mutta he kysyvät mr Reefiä.\n\nMr Guelder tavoitti Julianin katseen ja viittasi hänelle.\n\n-- Puhelimeen! hän sanoi, minkä jälkeen hän hiljaa hsäsi: -- Mitä\nnyt sanot minusta? Enkö ole tiedemiehenä taitavampi kuin kaikki muut\nyhteensä? Eikö koko maailma tule pian puhumaan Rex Guelderistä?\n\n-- Sinä olet ihmeellinen! Mutta kuka tahtoo puhutella minua?\n\n-- En tiedä. Seuraa Fredaa.\n\nOltuaan poissa viisi minuuttia Julian lähetti Fredan hakemaan mr\nGuelderiä. He kuiskuttehvat keskenään hetken porraskäytävässä, ja heti\nsen jälkeen Julian poistui talosta.\n\n-- Minne Reef katosi? joku kysyi, kun hollantilainen ilmestyi takaisin\nsalonkiin.\n\nMr Guelder selitti, että Julian oli kutsuttu pois jonkin tärkeän\nasian takia. Mitään tarkempia selityksiä hän ei antanut. Eihän\nollut välttämätöntä eikä viisastakaan mennä kertomaan, että Julian\nparhaillaan ajoi mr Guelderin urheiluautossa takaa erästä Rollsia, tai\nmikä tuon takaa-ajon tarkoituksena oli.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nTony saattoi Ursulan Hampsteadiin ja ajoi sitten Elkin seurassa\nkotiinsa. Hän oli matkalla hyvin miettiväinen.\n\n-- Tämä on todella hyvin kummallista, hän sanoi, -- mutta, kuten kai\njo olen kertonutkin teille, minua on viime aikoina varjostettu. Kerran\nkäännyin ja yritin saada miehen käsiini. Jos olisin onnistunut, niin\nolisin antanut hänelle tuntuvan selkäsaunan.\n\n-- Siinä tapauksessa teidät olisi otettu kiinni ja heitetty torniin,\nElk vastasi tyynesti. -- Vaikka olettekin miljoonamies, niin ei teillä\nsilti ole oikeutta käydä rökittämään etsivän poliisin jäseniä.\n\n-- Mitä sanottekaan? Tony huudahti ihmeissään, sillä hän ei ollut uskoa\nkorviaan.\n\n-- Niin, eräs miehistäni oli pantu vartioimaan teitä, mr Braid, ja\nteitä vartioidaan yhä. Minä, nähkääs, olen vähän niinkuin pelännyt,\nettä te voisitte jonakin kauniina päivänä tehdä itsemurhan, ja koska\nolette niin hauska mies, niin ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin.\n\n-- Tarkoitatteko todella, että minua on varjostanut joku...\n\n-- Etsivä, aivan niin. Todella aivan niin. Hän oli takanamme äskenkin,\nkun tulimme ravintolasta. Mutta tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa, mr\nBraid: tiesikö kukaan, että tulisitte lähtemään Woolwichiin tänäiltana\ntai miksi lähditte sinne?\n\nTony pudisti päätään.\n\n-- Ette siis maininnut siitä kenellekään? Ettekä soittanut kenellekään?\n\n-- Soitin vain lady Frenshamille.\n\n-- Eivätkä palvehjannekaan tietäneet mitään?\n\n-- Minulla on vain yksi palvelija, jonka nimi on Lein. Hän ei ole\nerikoisen taitava, ja olenkin jo sanonut hänet irti. Hän kyselee vähän\nliian paljon.\n\n-- Lein, Elk toisti miettiväisenä. -- Näin hänet samana iltana, jolloin\nkävin luonanne ennen Stewards Cup-kilpailua. Onko hän ollut kauankin\nluonanne?\n\n-- Vain kuukauden, Tony vastasi. -- Hänellä oli erittäin hyvät\nsuositukset.\n\n-- Voiko joku kuunnella, kun puhutte puhelimessa?\n\nTony hymyili.\n\n-- Jos joku seisoisi oven takana kuuntelemassa, niin hän kyllä kuulisi,\nmitä sanon, mutta... Oh, jumaliste! Sivujohto!\n\nJa hän kertoi mr Elkille makuuhuoneessaan olevasta koneesta.\n\n-- Jos joku kuuntelisi siellä, niin hän tietysti voisi kuulla, mitä\nmolemmissä päissä sanotaan. En ole tullut ajatelleeksi sitä ennen.\n\n-- Tulen kanssanne sisään ja puhun pari sanaa mr Leinin kanssa, etsivä\nilmoitti.\n\n-- Luullakseni mies kuitenkin on täysin rehellinen, Tony aloitti, mutta\nElk keskeytti hänet.\n\n-- Kukaan ei ole täysin rehellinen, hän sanoi. -- Tuskin olen täysin\nrehellinen itsekään, ettekä tekään ole täysin rehellinen. Ja voinpa\nlyödä vaikka vetoa siitä, että tuolla Leinillä on kaikenlaisia syntejä\nomallatunnollaan.\n\nJoutuessaan silmätysten sen hermostuneen nuoren miehen kanssa, joka\ntuli huoneeseen Tonyn soitettua, hän ei kuitenkaan voinut havaita\nhänessä mitään rikollista. Hän ei tuntenut häntä, ja kuitenkin\nhänellä oli loistava muisti. Mutta useimmat rikolliset eivät olekaan\ntunnettuja, kuten hän myöhemmin selitti. Poliisin kirjoissa heistä on\nvain pieni murto-osa.\n\n-- Missä palvelitte ennen kuin tulitte tänne? Elk kysyi.\n\nMies epäröi vähän liian kauan.\n\n-- Lordi Ryslipin luona.\n\nElk tiesi lordi Ryslipin hallituksen virkamieheksi, joka ei ollut\nkäynyt Englannissa viiteen vuoteen.\n\nHän teki vielä yhden kysymyksen. Palvelija alkoi kierrellä ja tuli\nvähän nenäkkääksi.\n\n-- Jos olette hävytön, Elk sanoi tyynesti, -- niin heitän teidät ulos\nikkunasta. Kuka on lähettänyt teidät tänne? Miksi kuuntelitte minun ja\nmr Braidin puhelinkeskustelua tänä iltana? Ja ellette kerro, kenelle\nsitten soititte, niin heitän teidät kylmään kellariin ja annan teidän\npaleltua siellä kuoliaaksi.\n\nMies vastasi ivalliseen sävyyn, ja hetken kuluttua hän sai poistua\nhuoneesta.\n\n-- Syyllinen, Elk julisti, -- mutta en oikein tiedä, mitä\nteidän pitäisi tehdä hänelle. Ennen vanhaan, jolloin meillä oli\nkidutuskammioita Towerissa, olisimme voineet puristaa hänestä koko\njoukon mielenkiintoisia uutisia, mutta nyt ei Englannissa ole lupa\nkäyttää edes kolmatta astetta. Mutta ehkä puhelinkeskus voi kertoa\nminulle jotakin.\n\nHän hyppäsi pystyyn kuullessaan portin paukahtavan kiinni. Ovelta hän\nkuitenkin palasi takaisin.\n\n-- Alan nähtävästi tulla harkitsemattomaksi vanhoilla päivilläni, hän\nsanoi. -- Enhän voi syyttää tuota veikkoa mistään. Saan muuten varmasti\nhänet käsiini, jos sattuisin tarvitsemaan häntä. Saanko käyttää\npuhelintanne, mr Braid?\n\nHän puhui kymmenen minuuttia kontrollöörin kanssa.\n\n-- Hän siis oli soittanut Greenwichiin? Tony kysyi, sillä hän oli\nkuullut osan keskustelusta.\n\n-- Niin. Guelderin taloon. Kontrollööri ei luonnollisesti tietänyt,\nmistä he olivat puhelleet, mutta joka tapauksessa näyttää täysin\nselvältä, että tuo nuori mies on Julian Reefin kätyri. Muistatteko,\nmitä sanoin puhelimessa? Mainitsin jotakin takista?\n\nTony nyökkäsi.\n\n-- Siinä se! Mainitsin myös mr Julian Reefin nimen? Lyonpa vetoa, että\nmainitsin. Ja siitäkin voin lyödä vetoa, että Lein-veikko on etsinyt\nhäntä kautta koko Lontoon. Hänellä on ollut neljä puhelua teidän\nlähdettyänne Woolwichiin. Tämä tällainen kuuluu mr Reefin tavallisiin\ntemppuihin... Uskokaa pois, hän on koettanut käyttää sitä ennenkin.\n\nJa mr Elk kertoi Julianista kaikenlaista, mitä Tony ei ollut ennen\nkuullut. Ne eivät olleet kovinkaan kauniita kertomuksia. Viimeinen\nniistä oli suorastaan likainen.\n\n-- Voin vakuuttaa teille, komissaari jatkoi, -- että tämä\nsalapoliisinhomma on oikein hauskaa ja mukavaa. Me tiedämme\nihmisistä paljon enemmän, kuin mitä he luulevat tai toivovat meidän\ntietävän. West Endissä on herroja, jotka tulisivat harmaapäisiksi,\njos he aavistaisivat, mitä Scotland Yard ajattelee heistä. On kyllä\nmahdollista, ettemme koskaan tule sieppaamaan heitä, koska he eivät\nole tehneet mitään sellaista, minkä vuoksi ihmisiä voitaisiin siepata.\nPuolet maailman synneistä on laillisia syntejä, ja noihin laillisiin\nsynteihin kuuluvat juuri kaikkein pahimmat. Voin todistaa sen.\n\nAnthony Braid vietti unettoman ja levottoman yön. Kello neljältä\naamulla hän nousi ja meni katsomaan kadulle makuuhuoneensa ikkunasta.\nSade jatkui entisellään, ja harmaassa aamuvalossa hän näki lujatekoisen\nmiehen, joka seisoi eräässä porttikäytävässä piippuaan imeskellen.\nTony arvasi, että mies oli hänen \"varjonsa\" ja lähetti hänelle\nkädellään iloisen tervehdyksen, johon mies vastasi. Tonyllä oli\npukeutumishuoneessaan sähkökeittiö ja kaikki kahvinkeittoon tarvittavat\nlaitteet. Jostakin syystä, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen,\nhänen ajatuksensa palautuivat tavan takaa Ursula Frenshamiin.\n\nHänet oli vallannut epämääräinen levottomuus tytön takia. Kenties se\njohtui edellisen illan murhayrityksestä.\n\nHän joi kahvinsa ja pukeutui. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli\nkadulla. Etsivä tuli tervehtimään häntä.\n\n-- Tänään olette hyvin aikainen, mr Braid, hän sanoi.\n\n-- Aion ajaa Hampsteadiin. Tahdotteko ehkä tulla mukaan?\n\n-- Kai minun täytyy, kuului hyväntahtoinen vastaus. -- Olen iloinen\nsiitä, että mr Elk kertoi teille kaikki, sillä ellette pahastu, niin\nvoin sanoa teille, että olette ollut hiukan vaivalloinen, mr Braid.\nTeidän varjostamisenne on ollut hiton mutkikasta hommaa.\n\nHän seurasi Tonya autovajaan, josta he yhdessä vetivät ulos Tonyn\nkahdenistuttavan auton.\n\n-- Onko teillä jotakin erikoista asiaa Hampsteadiin, mr Braid? etsivä\nkysyi, kun auto oli saatu käyntiin.\n\n-- Ei mitään erikoista, Tony vastasi syyllisyytensä tuntien.\n\nHän tunsi olevansa kovin mieletön eikä rohjennut ilmoittaa vieressään\nistuvalle miehelle matkansa tarkoitusta.\n\nHe kääntyivät Regents Parkiin, jonka portit juuri oli avattu. Heidän\nsivuuttaessaan Avenue Roadin kanavan sillan Tony huomasi sillalla\nmiehen, joka nojasi rautakaiteeseen ja tuijotti itsepintaisesti veteen.\nHän olisi voinut vaikka vannoa tuntevansa hänet. Mies oli pukeutunut\navaraan sadetakkiin, jonka kauluksen hän oli kääntänyt korville.\nAamuvirkkuja autoilijoita kohtaan hän ei osoittanut vähäisintäkään\nmielenkiintoa. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, niin ettei hänen\nkasvojaan voinut nähdä, mikä tuntui Tonystä sangen epäilyttävältä.\n\nSillan toisella puolella seisoi odottamassa pitkä urheiluauto,\njoka oli asetettu niin sivulle, ettei hän olisi voinut nähdä sen\nnumeroa pysähdyttämättä omaa autoaan ja poistumatta siitä mennäkseen\ntarkastamaan lähempää tuota numeroa.\n\n-- Näytti mr Guelderiltä, etsivä sanoi.\n\n-- Niin minustakin. Tunnetteko hänet?\n\n-- Olen nähnyt hänet. Eikö se ollut hänen autonsa? Huomasitteko eilen\nillalla sen toisen auton, sir?\n\nTony pudisti päätään.\n\n-- En minäkään, mutta päättäen siitä korkeudesta, miltä mies ampui,\nvoisin vannoa, että hän istui samanmallisessa urheiluautossa kuin tuo\näsken näkemämme. Ampuja ei kuitenkaan voinut olla mr Guelder. Hän\nnimittäin oli sillä hetkellä kotonaan.\n\n-- Mistä sen tiedätte? Tony kysyi.\n\nEtsivä hymyili.\n\n-- Scotland Yardissa me noudatamme tarkoin mr Elkin menettelytapoja,\njoiden mukaan asiat aina on mahdollisimman perusteellisesti tutkittava.\nJa me tutkimme ja saimme selville tämän asian jo aikoja ennen kuin te\nmenitte sänkyynne, mr Braid.\n\nHe ajoivat valtakatua pitkin Heathiin ja kääntyivät sille kadulle,\njonka eräässä kulmassa Ursulan talo sijaitsi. Tony poistui autostaan\nja kiersi talon kaksi sivua. Hän tiesi, missä Ursulan ikkunat olivat.\nNe olivat auki. Ihmeekseen hän huomasi valojen palavan, ja kun hän\njatkoi matkaansa ja tuli portille, niin hän näki, että myös halli oli\nvalaistu. Kello oli neljännestä yli viiden. Palvelijattaretkin nousivat\nvasta parin tunnin kuluttua.\n\nHän pysähtyi ja epäröi, mutta samassa hän kuuli Ursulan äänen huutavan\nhäntä. Hän kääntyi nopeasti ja näki tytön tulevan alas täysin\npukeutuneena.\n\n-- Kas vain, tässä siis syy, miksi et vastannut, kun soitin sinulle,\nUrsula sanoi.\n\n-- Miksi ihmeessä olet noussut näin aikaisin? Tony ihmetteli.\n\nUrsula purskahti nauruun.\n\n-- Minut herätettiin kello kahdelta ottamaan vastaan erästä kosintaa,\nhän vastasi, -- enkä tietystikään voinut sen jälkeen enää nukkua. Ja\nhyvä onkin, etten nukkunut, sillä sama herrasmies, joka kosi minua\npuhehmessa, on marssinut edestakaisin taloni edessä päivänkoitosta\nlähtien.\n\nTony loi häneen kysyvän katseen.\n\n-- Eihän se vain ollut -- Guelder? Mahdotonta, sehän olisi liian\nmieletöntä!\n\n-- Se oli Guelder! tyttö vastasi.\n\nSitten hänen äänensä ja itsehillintäkykynsä pettivät. Seuraavassa\nhetkessä hän lepäsi Tonyn sylissä ja nyyhkytti:\n\n-- Oh, Tony, se on niin kauheaa! Niin kauheaa!\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nKesti kotvan, ennen kuin tyttö oli riittävästi rauhoittunut voidakseen\nkertoa, mitä oli tapahtunut. Hän oli kuullut puhelimen soivan ja\nluullut, että häneltä tahdottiin tiedustella jotakin, mikä oli\nyhteydessä heidän käyntinsä kanssa Woolwichissa. Mutta hän olikin\nkuullut mr Guelderin äänen.\n\n-- Hän oli hyvin kohtelias ja pyyteli tuhannesti anteeksi, niin etten\nvoinut oikein hyvällä omallatunnolla panna kuulotorvea pois, ennen kuin\nolin saanut kuulla, mitä hän halusi. Luulin asian koskevan Juliania.\nMutta samassa hän yht'äkkiä puhkesi mitä hurjimpiin valoihin ja\nvakuutuksiin. Hän sanoi olevansa miljoonan tai ehkä kahdenkin arvoinen.\nEn muista niin tarkkaan. Vuoden kuluessa hänestä tulisi Englannin\nrikkain mies, ja hän rakennuttaisi itselleen palatsin, missä hänen\nsydämensä valittu saisi hallita kuin kuningatar. En ymmärtänyt kaikkea,\nmitä hän puhui. Väliin hän sitä paitsi puhui hollantiakin, ja minun\noli mahdotonta saada selkoa hänen sanatulvastaan. Mutta sitten kesken\nkaiken hän kosi minua. Seisoin aivan kivettyneenä enkä kyennyt saamaan\nsanaakaan suustani. Hän sanoi rakastaneensa minua aina siitä asti,\njolloin hän oli nähnyt minut ensimmäisen kerran. Oh, se oli kauheaa!\nVihdoin tulin sen verran tuntoihini, että panin kuulotorven pois. Mutta\ntietenkään en voinut enää ajatellakaan nukkumista.\n\nPäivänkoitteessa vilkaisin kadulle ikkunasta, ja silloin sain\nkauhukseni nähdä hänen astelevan edestakaisin talon edessä. Hänkin näki\nminut ja lähetti minulle lentosuukon. Hänen täytyi olla humalassa.\n\nTony muisti sillalla näkemänsä miehen.\n\n-- Se siis oli sittenkin Guelder, hän sanoi.\n\n-- Oletko ehkä nähnyt hänet? Ursula kysyi nopeasti.\n\nTony Braid kertoi, mitä etsivä ja hän olivat havainneet Avenue Roadin\nsillalla.\n\n-- Luulenpa melkein, että ajan takaisin ja ehdotan mr Guelderille\npientä keskustelua, hän sanoi.\n\nMutta Ursula tarttui hänen käsivarteensa:\n\n-- Sen saat luvan jättää tekemättä! En tahdo, että rupeat riitelemään.\nTuossa miehessä on jotakin sanomattoman inhoittavaa, ja juuri hänen\nläsnäolonsa tunsin koko ajan Greenwichissä. Oli kuin jokin saastainen\nhenki olisi leijaillut tuon paikan yläpuolella. Jos hän joskus koskee\nminuun, niin luulen, että kuolen.\n\n-- Jos hän koskee sinuun, niin minä puolestani luulen, että hän kuolee,\nTony virkkoi uhkaavasti.\n\nPalvelijatar toi sisään kahvia ja korppuja, ja heidän istuessaan\nhauskassa pienessä kirjastohuoneessa Tony koetti saada Ursulan\nkertomaan kaikki, mitä Guelder oli sanonut hänelle, mutta tyttö\nkieltäytyi itsepintaisesti enää puhumasta siitä asiasta.\n\n-- En muista muuta, kuin että hänestä on tullut miljonääri ja että\njuttu liittyi jollakin tapaa timantteihin. Hän sanoi myös olevansa koko\nmeidän aikakautemme suurin keksijä. Mutta sinä et saa mennä tapaamaan\nhäntä, Tony. Kuuletko, sinä et saa!\n\nTony pudisti päätään.\n\n-- Pelkään pahoin, että minun sittenkin täytyy mennä tapaamaan häntä,\nUrsula. -- Tähainen ei saa uudistua.\n\n-- Luultavasti hän ei ole oikein viisas. Olen varma siitä, että hän se\njuuri ampui sinua viime yönä.\n\nTony, joka oli yhtä varma siitä, että Guelder oli tässä tapauksessa\nviaton, ei vastannut mitään, sillä hollantilaisen puhtaaksipesemiseen\nolisi tarvittu liian perinpohjaisia selityksiä.\n\nKotimatkalla hän tuumi, mahtoiko hollantilainen todella olla\nmielenvikainen. Siinä, että hän oli tullut rakastuneeksi Ursulaan, ei\nsinänsä ollut mitään merkillistä. Se oli inhoittavaa ja huolestuttavaa,\nmutta ei millään tavalla epänormaalia. Olihan mies omalla tavallaan\neräänlainen naisten ritari. Mutta jos huhut pitivät paikkansa, niin hän\nei ollut milloinkaan aikaisemmin ulottanut toiveitaan näin korkealle.\nHänen hollantilainen tyttönsä oli ollut tarjoilijatar. Batavian nainen\ntaas oli ollut puoliverikkö.\n\nMutta täytyihän hänen, Anthony Braidin, joka tapauksessa vähän\nkeskustella mr Guelderin kanssa, ja hän vetosi hartaasti kaikkiin\ntaivaan voimiin, jotta ne auttaisivat häntä pitämään nyrkkinsä kurissa\ntuon keskustelun aikana.\n\nMahtoiko Julian tietää jotakin kumppaninsa rakastumisesta? Tonyn\najatukset Julianista eivät tosin olleet ylevintä lajia, mutta\nkuitenkaan hän ei voinut uskoa Julianista juuri tämäntapaista.\nHavittelihan Julian itse Ursulan äidinperintöä, ja jo senkin takia\ntuntui mahdottomalta ajatella, että hän olisi ollut tietoinen mr\nGuelderin yöllisestä puhelinsoitosta.\n\nTony meni kotiinsa, kylpi ja ajoi partansa, ja hän oli juuri ennättänyt\nistuutua aamiaisensa ääreen, kun mr Sleserin ilmoitettiin tulleen häntä\ntapaamaan. Monimiljonääri ei kuulunut Tonyn ystäviin, mutta heillä oli\nollut muutamia liikeasioita keskenään, ja kerran Tonyllä, vaikka hän\noli jo unohtanut sen, oli ollut tilaisuus tehdä arvokas palvelus tuolle\ntanakalle nousukkaalle, jota hän suuresti kunnioitti.\n\n-- Oletteko jo syönyt? Braid kysyi..\n\nMr Sleser nyökkäsi ja veti pöydän ääreen tuolin.\n\n-- Varmaankin minä olen viimeinen, jonka olette voinut kuvitella\ntulevan luoksenne, hän sanoi hymyillen. -- Jo kello kuudesta alkaen\nolen keskustellut itseni kanssa, ottaisinko teidät mukaamme vai enkö.\nMutta kerran te teitte minulle hyvän palveluksen, enkä minä unohda\nkoskaan kunnon kädenlyöntiä. Oletteko Reefin ystäviä?\n\n-- En sinne päinkään! Tony vastasi. -- Onpa hyvä, että kysyitte sitä\nminulta, sillä minulla on pieni hämärä aavistus siitä, että teillä on\nhänen kanssaan erinäisiä yhteisiä liiketoimia.\n\nSleser nyökkäsi ja hypisteh hajamielisen näköisenä pieniä harmaita\nviiksiään.\n\n-- Hän ei tosin ole mikään kiltti jumalanlapsi, hän sanoi, -- mutta\nsilti hän on sangen käyttökelpoinen. Ja hän voi tulla vielä paljon,\npaljon käyttökelpoisemmaksi. Tunnetteko hänen kumppaniaan tai mikä tuo\ntoinen oikein henee?\n\n-- Guelderiä?\n\n-- Niin, tuota hollantilaista. Taitava mies, vai kuinka?\n\n-- Luultavasti, Tony vastasi. -- Hän on tiedemies. Cityssä väitetään,\nettä hän on keksinyt tavan valmistaa timantteja.\n\nMr Sleser rykäisi.\n\n-- No, se tieto nyt ei aivan täsmälleen pidä paikkaansa, hän sanoi.\n\nHän istui hetken hiljaa ja näytti miettivän. Vihdoin hän jatkoi:\n\n-- En kylläkään tiedä historiasta paljoa, mutta eikö eräs veikko\nkavaltanut ruutisalaliiton johtajaa Guy Fawkesia kehoittamalla\nystäviään pysymään poissa parlamentista, kun se aikoinaan yritettiin\nräjähdyttää ilmaan?\n\n-- Muistaakseni sellainen herrasmies oli olemassa muutamia satoja\nvuosia sitten, Tony vastasi.\n\n-- No, minä olen aivan samanlainen kuin hän, mr Sleser selitti\npainokkaasti. -- Te teitte minulle kerran arvokkaan palveluksen, kuten\njo sanoin. Nyt on minun vuoroni tehdä pieni palvelus teille. Jos teillä\non timanttiosakkeita, niin myykää! Eilinen hintain lasku oli pelkkää\nlasten leikkiä siihen nähden, mitä tänään tulee tapahtumaan. Ilmoitan\nsen teille näin kahden kesken, luottamuksellisesti. Tunnen teidät siksi\nhyvin, että tiedän teidän pitävän asian omana tietonanne. Cityssä teitä\ntosin haukutaan Ankeriaaksi, mutta omasta puolestani en ole milloinkaan\nnähnyt teidän tekevän vääryyttä kenellekään ihmiselle, enkä usko teidän\nnyt aloittavan minusta.\n\nTony katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Tahtoisin saada vähän tarkempia tietoja tuosta hintojen\nromahduksesta, hän sanoi lopuksi. -- Tekö sen olette saanut aikaan, mr\nSleser? On mahdollista, että joudun tekemään teille vielä toisenkin\npalveluksen.\n\n-- Saattaa olla, mr Sleser vastasi ja veti taskustaan esiin paksun\nlompakkonsa. -- Aion näyttää teille jotakin, mitä ei kukaan\nasiaankuulumaton ole vielä nähnyt.\n\nHän avasi varovaisesti pienen sinisen paketin ja sen sisällä olevan\npumpulikäärön.\n\n-- Mitä sanotte tästä?\n\nTony otti timantin ja tarkasteli sitä takinhihaansa vasten.\n\n-- Hyvin kaunis! Oletteko löytänyt uuden kaivoksen? hän kysyi hymyillen.\n\nSleser pudisti päätään.\n\n-- Minkä arvoiseksi arvioitte sen? Tehän ymmärrätte tällaisia asioita.\n\nTony mietti hetken.\n\n-- Luulisin, että siitä maksettaisiin suunnilleen tuhatviisikymmentä\npuntaa, hän sanoi, ja lihava miljoonamies nyökkäsi.\n\n-- Lähimain oikein arvioitu. Mutta sanokaapa vielä eräs asia: paljonko\ntästä kivestä maksettaisiin, jos se olisi keltainen tai jos sen väri\nolisi muuten huonompi?\n\nNäissä asioissa Tony todella oli asiantuntija.\n\n-- Siinä tapauksessa se maksaisi noin sataviisikym- mentä puntaa...\nMutta, hitto vieköön! -- Hän tuijotti vieraaseensa. -- Keltaisia\ntimantteja! Guelder on ostanut keltaisia timantteja jo monen kuukauden\najan, ja minä kun olen ihmetellyt, mitä hän oikein mahtaa suunnitella!\nVoisiko tämän timantin väri olla muunnettu? Tämäkö siis on hänen\nkeksintönsä?\n\nSleser nyökkäsi taas.\n\n-- Tämä timantti oli eilen illalla keltainen, hän selitti painokkaasti.\n-- Näin sen omien silmieni edessä muuttuvan valkoiseksi. Ei ole\nepäilystäkään siitä, etteikö tuo mies ole tehnyt keksintöä, joka\ntulee aiheuttamaan vallankumouksen timanttimarkkinoilla ja painamaan\nosakkeiden hinnat viisikymmentä prosenttia alhaisemmiksi. Vain joka\nseitsemäs timantti on moitteettoman valkoinen, mr Braid. Guelderin\nkeksintö tulee tekemään myös hylkytavaran arvokkaaksi. Kaivoksien\ntuotto tulee lisääntymään kuusi- tai seitsemänkertaiseksi.\n\nTony käänteli kiveä kädessään. Äkkiä hän laski sen pöydälle ja haki\nkirjoituspöydältään suurennuslasin. Mr Sleser katseli häntä huvitetun\nhymyn levitessä hänen kasvoilleen.\n\n-- Olen tutkinut sen tarkoin, hän sanoi. -- Olen katsellut sitä\nmikroskoopin lävitse. Kello kahdelta tänä aamuna ajoin Lontoon\netevimmät asiantuntijat sängyistään ja annoin heidän tarkastaa tuon\nkiven. Se on valkoinen, valkoinen läpikotaisin ja kerta kaikkiaan.\nMikään erehdys ei ole mahdollinen. Onhan sama keksintö sitä paitsi jo\ntehty ennenkin, kuten tiedätte. Tiedemiehet ovat muuntaneet valkoisia\ntimantteja värillisiksi. Miksi siis ei yhtä hyvin voitaisi muuntaa\nkeltaisia valkoisiksi? Sanokaa nyt, mitä aiotte tehdä. Jos olette\nviisas, niin myytte jok'ikisen osakkeenne. En pyydä muuta, kuin että\npidätte muuntamisprosessia koskevan salaisuuden omana tietonanne kello\nkahteentoista, jolloin sanomalehtiä varten laadittavan selostuksen\npitäisi olla valmiina.\n\nHän kääri timantin takaisin pumpuliin ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Eikä minulla muuta asiaa ollutkaan, hän jatkoi, samalla kun hän\nnousi ja ojensi kätensä. -- Olen maksanut teille velkani siitä, että\nkerran autoitte minua noita afrikkalaisia kuljetusosakkeita koskevassa\njutussa. Me ansaitsemme nyt valtavan määrän rahaa. Kimberleyn herrat\ntulevat saamaan minulta potkun, jonka he muistavat ikänsä kaiken.\nHyvästi!\n\nHän nyökkäsi ja poistui.\n\nTony jäi istumaan aamiaispöytänsä ääreen. Hän ajatteli nopeammin ja\nkirkkaammin kuin milloinkaan aikaisemmin elämänsä varrella. Hänen\nomaisuutensa oli suureksi osaksi sidottu timanttimarkkinoihin,\nja näytti hyvin varmalta, että Guelderin keksintö uhkasi\ntimanttiteollisuutta suunnattoman raskaalla iskulla.\n\nHän oli puolittain luvannut ystävilleen, ettei hän myisi, ja Tony\nBraidin puolittainenkin lupaus oli yhtä arvokas kuin kenen muun tahansa\nkirjallinen sitoumus. Hän tiesi tarkaheen, mikä merkitys tuolla uudella\nkeksinnöllä tulisi olemaan, sillä rahamaailma oli täysin valmistumaton.\nOsakkeet tulisivat romahtamaan kuin kuiluun. Hänen olisi vain tarvinnut\nsoittaa meklarilleen ja määrätä, että hänen osakkeensa oli myytävä, ja\nhsäksi hän olisi voinut määrätä myös leveranssimyyntejä ansaitakseen\nennen iltaa puoli miljoonaa. Hän pohti asiaa joka puolelta, ja koko\najan hän näki silmäinsä edessä tuon seitsenkulmaisen timantin, joka\naivan kuin viittaili hänelle.\n\nHänen kahvinsa oli jäähtynyt. Hän soitti saadakseen uuden kannun,\nmutta ennen kuin sitä oli ennätetty tuoda häu otti puhelun\ntimanttisyndikaattiin.\n\n-- Luullakseni voitte valmistautua voimakkaaseen laskuun tänään, hän\nsanoi. -- Enempää en voi sanoa.\n\n-- Ettekö voi ilmoittaa edes jotakin syytä? toinen kysyi.\n\n-- Ei, en voi. Olen luvannut vaieta. Mutta itse en tule myymään. Sen\nsijaan aion ostaa. Onhan mahdollista, että menettelen mielettömästi,\nmutta tahdon tukea markkinoita ja pyydän sitä varten teiltä apua.\nTarvitsen luullakseni noin puoli miljoonaa. Minulla on hahussani\nmuutamia transvaalilaisia platina-alueita, missä töitä ei ole vielä\npantu käyntiin ja joiden kyllä pitäisi vastata tuota summaa. Tahdotteko\nsiis lainata minulle puoli miljoonaa?\n\n-- Markkinoiden tukemiseksi? Kyllä. Ilmoittakaa pankkiinne, että se\nasettuu yhteyteen minun kanssani. Tunnen platina-alueenne, niin että\nniistä meidän ei tarvitse sen enempää keskustella. Jos läpäisette\ntämän ehjin nahoin, niin vaadin kaksikymmentäviisi prosenttia\nplatinatuotostanne.\n\nSopimuksesta suoriuduttiin kahdessa minuutissa. Jättäen sikseen\nsekä osakkeet että timantit Tony Braid lähti siihen taloon, missä\nJulian Reef harjoitti monisäikeistä liiketoimintaansa. Hänellä oli\nsuoritettavanaan asia, joka vaati hänen henkilökohtaista läsnäoloaan.\nTultuaan Julianin konttoriin hän huomasi heti, että sen henkilökuntaa\noli lisätty. Kaikkialla vallitsi vilkas touhu ja kohina. Nuorimpiinkin\nkirjanpitäjiin oli tarttunut se sähköinen jännitys, jota pörssissä pian\nalkava jättiläismäinen kaappaus jo levitti ympärilleen.\n\n\n\n\nXXV\n\n\n-- Kyllä, sir, mr Reef on kyllä täällä, mutta en tiedä, voiko hän ottaa\nvastaan.\n\nKirjanpitäjän sanojen sävyssä oli jotakin ylvästelevää ja tärkeää, ja\nTony hymyili.\n\n-- Viekää hänelle käyntikorttini, hän sanoi.\n\nHän tiesi hyvin, että konttoristi oli tuntenut hänet ja tahtonut vain\nlainata esiintymiseensä hitusen johtajansa ylimielisyydestä. Julian\nantoi Tonyn odottaa kymmenen minuuttia, mikä myöhemmin osoittautui\nhyvin onnettomaksi päähänpistoksi, sillä kun puolet tuosta ajasta oli\nkulunut, niin odotushuoneeseen ilmestyi eräs pieni mies, jolla oli\nvanhanaikainen hattu ja isot, leveät kengät.\n\n-- Minun täytyy saada ehdottomasti tavata mr... Hän katsoi kädessään\nolevaa korttia -- mr Rex Guelderiä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle,\nettä mr Samer Troubridgestä haluaa puhutella häntä nyt heti. Sanokaa\nhänehe myös, että asia on erittäin tärkeä. Olen tullut tänä aamuna\nTroubridgestä vain saadakseni tavata häntä.\n\n-- En tiedä, onko mr Guelder nyt täällä, kirjanpitäjä vastasi. --\nTehkää hyvin ja istukaa.\n\nVanha mies istuutui ja ryhtyi nenäliinallaan kuivaamaan kaljua päätään.\nHän oli hyvin puhelias.\n\n-- Lähdin kotoa jo kello viideltä tänä aamuna, hän sanoi. -- Onneksi\nennätin junaan. En ole ollut Lontoossa kolrneenkymmeneenseitsemään\nvuoteen. Kaupunki näyttää muuttuneen.\n\n-- Onhan se muuttunut aika paljonkin, Tony vastasi. -- Te siis asutte\nTroubridgessä?\n\n-- Niin asun, sir, vanha mies vastasi melkein ylpeästi. -- Liikkeemme\non sijainnut Troubridgessä jo kaksisataakolmekymmentäviisi vuotta.\nLuullakseni ei koko kaupungissa ole toista liikettä, joka olisi niin\nvanha. Se on mennyt perintönä isältä pojalle, ja aikanaan se tulee\nsiirtymään omalle pojalleni, joka nyt on viidenkymmenenkahden ikäinen.\nJa minulla on vielä toiveita pojanpojastanikin, joka myös työskentelee\nliikkeessä.\n\nTony aikoi juuri kysyä Troubridgen vanhalta herralta hänen asiaansa,\nmutta samassa hänet kutsuttiin korkean johtajan puheille.\n\nJulian oli aivan toinen mies kuin ennen. Hän oli niin pullollaan\nitsetietoisuutta, että hän muistutti Tonyn mielestä tunkiolla\npöyhistelevää kukkoa. Jo se tapa, millä hän otti vieraansa vastaan,\ntodisti selvästi, että hän piti itseään suurena mahtimiehenä. Mutta\nkaiken tuon mahtipontisuuden takana näytti kuitenkin piilevän\neräänlainen epävarmuuden tunne. Tonystä tuntui melkein siltä, kuin\nJulianin olisi täytynyt ponnistaa kaikki voimansa voidakseen katsoa\nhäntä silmiin.\n\n-- Saat suoda anteeksi, Braid, että olen antanut sinun odottaa,\nJulian sanoi. -- Mutta tällä hetkellä minulla todeha on paljon\npuuhaa. Toivottavasti voit puhua asiasi nopeasti. Olen viime aikoina\ntyöskennellyt yötä päivää.\n\n-- Sinun pitäisi kuitenkin varata itsellesi edes sen verran aikaa,\nTony sanoi, että voisit käydä harjoittelemassa jollakin ampumaradalla.\nAmpumataitosi tuntuu olevan hyvin puutteellinen.\n\nJulian koetti nauraa.\n\n-- Niin, näin lehdistä, että viime yönä on tehty jonkinlainen\nrevolveriattentaatti. Uutisessa kerrottiin, että \"erästä tunnettua\nsalapoliisia\" kohti oli ammuttu pari laukausta. Arvattavasti tuo\nsalapoliisi oli Elk.\n\n-- Sanomalehdet eivät mainitse parista, vaan yhdestä laukauksesta, Tony\noikaisi kylmästi, -- mutta sinulla on nähtävästi paremmat tiedot.\n\nJulian pidättyi karkeasta vastauksesta. Hän oli jo tullut sanoneeksi\nliian paljon.\n\n-- Mitä haluat? hän kysyi.\n\n-- Haluan tavata Guelderiä. Minun on kynittävä pieni kana hänen\nkanssaan.\n\nJulian näytti ikävystyneeltä.\n\n-- Hyvä ystävä, hän sanoi, -- miksi vaivaat minua teidän yksityisillä\nriidoillanne? Guelder ei sitä paitsi ole nyt täällä. Hän on matkustanut\npariksi päiväksi maalle, enkä minä odota häntä takaisin ennen kuin\nhuomenna Ellei sinulla siis ole muuta asiaa, niin...\n\nHän nousi ja katsahti oveen.\n\n-- On minulla vähän muutakin asiaa, Tony vastasi. Luullakseni tiedät,\nettä hollantilainen on alkanut häiritä lady Frenshamia?\n\n-- Mitä tarkoitat? mr Reef kysyi.\n\n-- Tarkoitan, että mr Guelder soitti viime yönä lady Frenshamille\nja kosi häntä. En tiedä, oliko hän humalassa vai onko uusi keksintö\nnoussut hänen päähänsä.\n\nHän huomasi Julianin hätkähtävän.\n\n-- Niin, minä tiedän kaikki, Tony jatkoi. -- Sleser käväisi luonani\ntänä aamuna, mutta en aio käyttää hyväkseni häneltä saamiani tietoja,\nennen kuin juttu on julkaistu sanomalehdissä.\n\n-- Hän siis soitti Ursulalle...?\n\n-- Hän soitti lady Frenshamille ja kosi häntä puhelimessa. Oletko ollut\ntietoinen hänen hellistä tunteistaan?\n\nJulian katsoi maahan.\n\n-- En, hän vastasi vihaisesti. -- Mitä Guelder tekee tai tekemättä\njättää konttorin ulkopuolella, se ei sitä paitsi liikuta minua.\n\nTony oli kuitenkin siksi hyvä ihmistuntija, että hän huomasi tuon\nuutisen vavahduttaneen Juliania sangen pahasti.\n\n-- Mitä Ursula sanoo? Julian kysyi kohottamatta katsettaan.\n\n-- Hän on tietysti kaikkea muuta kuin maireissaan mr Guelderin\ntarjouksen johdosta. Olen tullut tänne sanoakseni mr Guelderille,\nettä aion antaa hänen maistaa ruoskaa, ellei hän jätä lady Frenshamia\nrauhaan. Saman ilmoituksen voin muuten tehdä myös revolveriherroille,\njotka pitävät minua öisin maalitaulunaan.\n\nJulian aikoi vastata, mutta Tony jatkoi:\n\n-- Kenties sinua huvittaa myös kuulla, että palvelijaystäväsi on\nerotettu. Mutta sen taidat jo tietääkin. Arvattavasti hän on itse\nilmoittanut sinulle asiasta. Jos tahdot välttämättömästi saada\ntietoosi, mitä kodissani tapahtuu, niin pidän huolen siitä, että sinua\nvarten julkaistaan tiedonanto kahdesti päivässä.\n\n-- En todellakaan käsitä, mitä sinä oikein lörpöttelet, Julian virkkoi\nhappamesti. -- Et mahda olla oikein tolkussasi. Mutta pääasia on, ettei\nGuelder ole nyt täällä. On parasta, että tulet uudestaan ja riitelet\nhänen kanssaan, kun hän itse on saapuvilla. Luonnollisesti tulet nyt\nmyymään timantteja. Et olisi se, mikä olet, ellet tekisi sitä. Sleser\noli hullu, kun kertoi sinulle asiasta.\n\nTonyn tullessa takaisin konttorin puolelle kirjanpitäjä meni johtajan\nhuoneeseen, ja Tony kuuli Julianin sanovan:\n\n-- Pyytäkää häntä tulemaan uudestaan huomenna. En voi ottaa häntä\nvastaan nyt.\n\nNämä terveiset tuotiin odotushuoneessa istuvalle vanhalle miehelle.\n\n-- Hyvä Jumala sentään! tämä huudahti ottaessaan sateenvarjonsa ja\nruskean matkalaukkunsa. -- Mitä minun nyt on tehtävä? Lady ei tule\nkoskaan antamaan minulle anteeksi.\n\nTonyn uteliaisuus oli herännyt. Hän avasi Troubridgen vanhalle herralle\noven ja seurasi häntä kadulle.\n\n-- Tämä on kerrassaan kauheaa! vanhus valitti, mutta tuntui samalla\nkiitolliselta siitä, että sai avata sydämensä toiselle. -- Minulle ei\nole sattunut tällaista vielä milloinkaan koko pitkän liiketoimintani\naikana. Jos olisin saanut puhua mr Guelderin kanssa vaikkapa\nminuutinkin ajan...\n\n-- Kenties minä voin auttaa teitä jollakin tapaa, Tony virkkoi, sillä\ntoisen murhe oikein liikutti häntä.\n\nMr Samer pudisti päätään.\n\n-- Pelkään pahoin, ettei siitä tule mitään, hän sanoi. -- Myydessäni\ntimantin mr Guelderille toimin mitä parhaassa uskossa. Minulla ei ollut\naavistustakaan apulaiseni tekemästä kauheasta erehdyksestä.\n\nNyt Tony oli pelkkänä korvana.\n\n-- Ettekö tahtoisi tulla kanssani klubiini? hän kysyi. -- Kenties\nsittenkin voin auttaa teitä.\n\nMr Samer sopersi muutamia sekavia kiitoksen sanoja ja jatkoi matkaansa\nTonyn rinnalla. Erään cityklubin tupakkahuoneessa, joka tähän aikaan\npäivästä oli tyhjänä, hän sitten kertoi tarinansa.\n\nEräs hyvin ylhäinen nainen asui Troubridgen läheisyydessä, nimittäin\nhänen armonsa Handfieldin herttuatar. Mr Samerilla taas oli\nTroubridgessä suuri jalokiviliike, jolla oli huomattava varasto.\nHän ja hänen esi-isänsä olivat satojen vuosien aikana tarvittaessa\nsuorittaneet herttuallisen perheen koristusten korjaukset. Kun\nherttuatar äskettäin oli lähettänyt hänelle timanttisormuksensa, jonka\nkehys oli korjattava, niin hän oli hyvin varovaisesti irroittanut kiven\nja lukinnut sen kassakaappiinsa. Mutta tuossa kassakaapissa oli ollut\nmyös muita, myytäväksi tarkoitettuja kiviä, ja kun hän sattumalta oli\nollut poissa liikkeestä, niin hänen apulaisensa luokse, joka muuten\noli hänen poikansa, oli tullut eräs lontoolainen herrasmies, joka oli\nvälttämättä halunnut ostaa neliskulmaisen timantin.\n\n-- Mitä sanottekaan? Tony huudahti. -- Voitteko sanoa, paljonko se\npainoi?\n\n-- Kymmenen karaattia, jalokivikauppias vastasi, -- tai kenties vähän\nenemmän. Tarkka paino on merkitty valokuvan toiselle puolelle.\n\n-- Jatkakaa, Tony virkkoi.\n\nApulainen oli tietysti mielissään, kun mr Guelder kertoi hänelle\nkuulleensa puhuttavan liikkeen varastosta. Tuon haluamansa kiven\nhollantilainen ilmoitti tarvitsevansa kihlasormusta varten. Apulainen\navasi kaapin, otti esiin joukon kiviä, joiden joukossa onnettomuudeksi\noli myös herttuattaren jalokivi, jonka hän luuli olevan myytävänä.\nHän tarjosi sitä hollantilaiselle. Paperiin, johon se oli kääritty,\noli mr Samerin omalla käsialalla merkitty \"1,100 puntaa\", mistä\nsummasta hän oh vakuuttanut timantin murtovarkauden varalta, ja juuri\ntuosta summasta kivi nyt vaihtoi omistajaa. Mr Guelder oli maksanut\nsetelirahassa ja ottanut saaliinsa mukaansa Lontooseen. Mutta nyt oli\nherttuatar, joka oli ulkomailla, kirjoittanut ja sanonut, että hän oli\nmatkalla kotiin ja että hän toivoi sormuksensa olevan valmiina.\n\n-- Näin on asia, mr Braid, jalokivikauppias lopetti. -- Ja nyt minun\ntäytyy saada mr Guelderiltä kivi takaisin. Annan hänen kernaasti\nansaita sata puntaa kaupassamme.\n\n-- Voitteko kertoa vähän tarkemmin, minkä näköinen tuo tixnantti oli?\n\n-- Voin näyttää teille sen valokuvan! mr Samer sanoi vilkkaasti.\n\nHän otti kuvan liivintaskustaan ja selitti, että hän, kuten jo hänen\nisänsäkin oli tehnyt, aina valokuvautti kaikki liikkeen hallussa olevat\narvokkaammat kivet. Hänen isoisänsä oli antanut taiteilijan piirtää ne,\nsillä hänhän oli elänyt valokuvaustaidon lapsuusaikoina.\n\nTony katsoi valokuvaa, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kiivaasti.\n\n-- Luultavasti voin hankkia teille kiven takaisin, hän sanoi, ja mr\nSamer riemastui niin tavattomasti, että oli vähällä romahtaa hänen\nkaulaansa.\n\nHeidän poistuessaan klubista Tony pysähtyi hallissa ja vilkaisi\nsähkösanomasuikaletta, joka työntyi ulos koneesta.\n\n-- Te kai tarkastatte timanttiosakkeita, mr Braid, ovenvartija sanoi ja\nosoitti eräällä vihreällä pöydällä olevaa sähkösanomaa.\n\nKurssi laski romahdusmaisesti. Papereista, jotka oli edellisenä päivänä\nnoteerattu 12 puntaan, ei enää maksettu kuin 9: 08.\n\n-- Odottakaahan hetkinen, minun on käytävä soittamassa, Tony sanoi\nuudelle ystävälleen.\n\nHän meni puhelinkojuun ja soitti meklarilleen ohjeensa. Hän mainitsi\nkolme paperia.\n\n-- Ostakaa, hän sanoi, -- älkääkä lopettako, ennen kuin tilini on\nvähentynyt miljoonalla. Tai sanokaamme puolellatoista miljoonalla.\n\n-- Mutta kurssit laskevat, mr Braid, hämmästynyt meklari huomautti. --\nEikö olisi parempi...\n\n-- Ostakaa, kunnes ette enää kykene! Tony keskeytti.\n\nHän palasi hämmentyneen jalokivikauppiaan luo ja huusi heille auton.\nHe ajoivat Lombard Streetin päähän, missä Sleserin talon harmaa fasadi\nvallitsi naapureitaan. Hissi vei heidät toiseen kerrokseen, missä\nTonyllä oli onni saada käsiinsä mr Sleserin yksityissihteeri, jonka hän\njo ennestään tunsi.\n\n-- Olen todella hyvin pahoillani, mr Braid, sihteeri virkkoi, -- mutta\nen usko mr Sleserin voivan ottaa teitä vastaan. Hän suorastaan kahlaa\ntimanttiasioissa.\n\n-- Ihmiset, jotka kahlaavat liian pitkälle, voivat helposti hukkua,\nTony sanoi. -- Sanokaa mr Sleserille, että olen tullut tänne\nhengenpelastajana.\n\nSihteeri hymyili.\n\n-- Myyttekö? hän kysyi. -- Ainakin teidän pitäisi myydä, mr Braid. Mr\nSleser kehoitti minua soittamaan teille puoli tuntia sitten, mutta te\nette ollut kotona. Menen kysymään, tahtooko hän ottaa teidät vastaan.\n\n-- Niin, minut ja myös erään ystäväni, mr Samerin, Tony sanoi.\n\nSihteeri näytti edelleen hyvin epäilevältä, mutta meni kuitenkin sisään\nviemään Tonyn terveisiä. Parin minuutin kuluttua hän palasi ja opasti\nTonyn ja hänen toverinsa oman huoneensa lävitse suurkeinottelijan\nyksityiskonttoriin.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nMr Sleser istui jättiläismäisen kirjoituspöydän takana liitupiippu\nsuussa. Koko huone oli sakean savun vallassa.\n\n-- Käykää sisään, Braid.\n\n-- Saanko esitellä teille mr Samerin, Tony virkkoi.\n\n-- Hauska tavata. Voin luovuttaa teille täsmälleen kaksi minuuttia.\n\n-- Ei riitä, Tony vastasi naurahtaen. -- Yhtä hyvin voisitte potkaista\nmeidät matkoihimme nyt heti. Onko teillä tuo timantti mukananne täällä?\n\nMr Sleser rypisti otsaansa.\n\n-- On, hän vastasi viivytehen. -- Mikä on tarkoituksenne?\n\n-- Ystäväni mr Samer on jalokivikauppias.\n\nSleser nojautui taaksepäin tuolissaan ja purskahti nauruun.\n\n-- Tepä vasta epäileväinen olette! Ettekö luota omiin silmiinne? Enpä\nluule, että viitsin luovuttaa teille edes kahta minuuttia, mutta kiven\nsaatte kyllä nähdä.\n\nHän avasi kassakaappinsa ja otti sieltä pienen ruskean kotelon, jossa\nneliskulmainen timantti välkkyi sinisellä samettialustallaan.\n\n-- Se on se! mr Samer huudahti innosta väristen. -- Jumalalle kiitos,\nettä olen löytänyt sen! Olin jo menettää koko maineeni, mr Braid.\n\nMr Sleser tuijotti heitä suu auki.\n\n-- Mitä hittoa hän oikein puhuu? hän sanoi kääntyen Tonyn puoleen.\n\n-- Voin kertoa sen teille viidessä minuutissa, Tony virkkoi tyynesti.\n-- Tämän timantin osti Rex Guelder pari kolme päivää sitten. Se\nmyytiin hänehe erehdyksessä, sillä sen oikea omistaja on Handfieldin\nherttuatar, joka oli lähettänyt sen mr Samerille, jotta tämä korjaisi\nsen kehyksen...\n\nSleser työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä.\n\n-- Odottakaahan hetkinen, hän sanoi. -- Mr Samer siis väittää\ntuntevansa tämän kiven samaksi, jonka hän oli myynyt mr Guelderille\nmuutamia päiviä sitten?\n\n-- Sen myi apulaiseni, mr Samer oikaisi. -- Mainittu herra tuli\nliikkeeseemme ja ilmoitti haluavansa ostaa erikoismuotoisen kiven. Hän\noli etsinyt sellaista kautta koko Englannin voidakseen verrata sitä\nerääseen keltaiseen timanttiin, joka oli hänen hallussaan.\n\n-- Tiedättekö, paljonko tämä painaa?\n\nMr Samer otti esiin pienen valokuvansa, jonka taakse oli kirjoitettu\nmuutamia numeroita, joista vain hän yksin pystyi ottamaan selon.\n\nSleser meni ikkunan luo, missä lasikuvun alla oli hyvin herkkä vaaka.\nHän pani timantin toiseen vakaakuppiin ja muutamia pieniä punnuksia\ntoiseen.\n\n-- Pitää paikkansa täsmälleen! hän sanoi ja veti syvään henkeään.\n\nTuokion ajan, joka tuntui ikuisuudelta, vallitsi mitä syvin hiljaisuus.\nSitten mr Sleser painoi soittokellon nappulaa. Hänen sihteerinsä tuli\nsisään ja luuli, että hänen piti saattaa molemmat vieraat pois.\n\n-- Sulkekaa ovi! mr Sleser komensi. -- Soittakaa pankkiin ja kieltäkää\nheitä lunastamasta sitä kahdenkymmenentuhannen punnan shekkiä,\njonka olen antanut mr Guelderille. Soittakaa edelleen jokaiselle\ntuntemallenne meklarille ja määrätkää, että heidän on lopetettava\nmyynti ja alettava sen sijaan ostaa niin paljon kuin suinkin voivat.\n\nHän otti taas liitupiippunsa, jonka hän oli laskenut kädestään\npöydälle, sytytti sen ja puhalsi suustaan kirpeätuoksuisen savupilven.\n\n-- Englannin ylhäisön arvo tulee ehkä hiukan laskemaan silmissänne,\nmr Samer, kun saatte kuulla, että olen Handfieldin herttuattaren hyvä\nystävä, hän sanoi. -- Lupaan pitää huolta siitä, ettei teille koidu\nmitään ikävyyksiä tämän timanttijutun takia. Tahtoisin kuitenkin\npitää kiven hallussani vielä pari päivää, minkä jälkeen toimitan sen\nlähetetyksi teille. Hänen armonsa on tällä hetkellä Pariisissa. Jos hän\nsattuisi palaamaan kotiin nyt heti, niin kerron hänelle koko totuuden.\nMuussa tapauksessa... no, silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.\nKiitos, suuri kiitos!\n\nHän ojensi kätensä ja tarttui pikkumiehen käteen niin lujasti, että mr\nSamer kohosi varpaisilleen.\n\n-- Löydättekö yksin ulos? Tahtoisin vielä sanoa pari sanaa mr Braidille.\n\nPikku jalokivikauppiaan mentyä hän jatkoi:\n\n-- Nyt olen teille taas kiitollisuudenvelassa, Braid. Tuo lurjus siis\npetkutti meitä. Hän tietysti vaihtoi kivet ja peloitti meidät sinisillä\nkipinöillään, jotta emme olisi huomanneet mitään. Nyt siis asia on\nselvä, mutta vain kymmenen tuntia liian myöhään. Me menemme nyt yhdessä\nhiukan keskustelemaan mr Guelderin kanssa.\n\n-- Hän ei ole konttorissa...\n\n-- On kyllä. Hän on soittanut minulle tänään kaksi kertaa.\n\nAinoakaan Julian Reefin kirjanpitäjistä ei rohjennut tukkia suuren\nSleserin tietä hänen marssiessaan odotushuoneen lävitse. Hän tempasi\nauki Julianin yksityiskonttorin oven ja meni sisään Tonyn seuraamana.\n\nJulian ei ollut yksinään. Mr Guelder istui mukavassa asennossa syvässä\nnojatuolissa imeskellen isoa sikaria. Hän hymyili rakastettavasti\nSleserille, mutta hänen hymynsä katosi, kun hän huomasi Tony Braidin.\n\n-- Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, Braid!\n\nSleser otti taskustaan kotelon, avasi sen ja otti esiin timantin.\n\n-- Onko tämä se timantti, jonka te teitte viime yönä, Guelder?\n\n-- On, sama juuri, Rex Guelder vastasi, hymyillen kohteliaasti.\n\nSleser katsoi Julianiin.\n\n-- Oletteko tekin osallinen tähän petokseen?\n\n-- Petokseen? Julian huohotti kalveten. -- Mitä tarkoitatte? Ei tässä\nole mitään petosta. Näittehän kaikki itse omin silmin. Jos uskotte\ntuota herraa -- hän osoitti syyttävästi Tonya -- niin tietysti\nkuvittelette sitä petokseksi. Mutta näittehän itse...\n\n-- Minä en usko ketään. Uskon vain omia silmiäni ja korviani. Tämä\nkivi on ostettu eräältä Samer nimiseltä jalokivikauppiaalta, jolla on\nliike Troubridgessä. Teidän hollantilainen ystävänne tarvitsi pari\nharvinaisen muotoista kiveä. Keltainen hänellä jo oli, ja hänen täytyi\nhankkia samanlainen valkoinen. Vihdoin hänen onnistui löytää tämä, ja\nhän maksoi siitä 1,100 puntaa.\n\n-- Se on hävytön valhe! Guelder huusi. -- Olen tehnyt sen tieteen\navulla. Näittehän itse.\n\n-- Te olette tehnyt minut naurunalaiseksi kautta koko Cityn, senkin\nkirottu huijari! Sleser vastasi. -- Ja ellen olisi vaarassa joutua koko\nmaailman nauramaksi, niin vangituttaisin teidät molemmat.\n\n-- Minä en ole osallinen tähän! -- Julian Reef oli kalmankalpea, ja\nhänen kiihkeytensä, joka lähenteli epätoivoa, tuki hänen sanojaan. --\nJos asia on niinkuin sanotte... Oh, hyvä Jumala, sehän ei voi olla\ntotta! Ethän ole tehnyt mitään petosta, Guelder?\n\nMr Guelder oli nyt rauhallisempi.\n\n-- Ellette enää usko, mitä omat silmänne näkevät, niin minulla ei\nole teille mitään sanottavaa. Jos mieluummin uskotte tuollaista\nAnkeriasta...\n\nHän pujahti nopeasti kirjoituspöydän taakse.\n\n-- En aio lyödä teitä, Tony sanoi, -- mutta jos vielä häiritsette lady\nFrenshamia, niin luultavasti väännän niskanne nurin.\n\nJulian puolestaan ei ajatellut Ursulaa. Sen sijaan hän ajatteh\nniitä suunnattomia velvoituksia, joihin hän oli sitoutunut, niitä\njättiläismääräyksiä, joita hän oli antanut ja jotka vastahakoiset\nmeklarit olivat ottaneet vastaan. Hän ajatteli harvoja ystäviään, jotka\nolivat uhranneet hänen kaappaukseensa kaiken, mitä heillä oli. Sekunnin\najan hän tuijotti hollantilaista; sitten hän ulvahti kiukusta ja\nheittäytyi hänen kimppuunsa. Sleser erotti heidät ja sinkautti Reefin\nseinää vasten.\n\n-- Jos tahdotte tehdä murhan, niin saatte odottaa siksi, kunnes minä\nolen poistunut, hän murahti. -- Ja nyt tulkaa, Braid. Meidän on käytävä\nkatsomassa, mitä pörssiin kuuluu. Jos pääsen tästä miljoonan tappiolla,\nniin voin pitää itseäni onnellisena.\n\nPorraskäytävässä Sleser kysyi Tonyltä:\n\n-- Tottahan olette kertonut ystävillenne, että se oli petosta?\n\n-- En, Tony vastasi. Häntä hiukan hävetti tunnustaa, että hän oli niin\nsaattanut unohtaa ne miehet, joita hän aina oli pitänyt ikäänkuin\noman puolueensa jäseninä. -- Mutta luullakseni sillä ei ole mitään\nmerkitystä. He eivät ole myyneet.\n\n-- Ehkä siis minäkin vielä voin toivoa, Sleser virkkoi.\n\nTuo toivo osoittautui kuitenkin perin pettäväksi, ja he saivat havaita\nsen heti klubiin tultuaan. Timanttiosakkeet olivat nyt kapuamassa\nylöspäin vielä nopeammin, kuin mitä ne äsken olivat laskeneet alamäkeä.\n\nSleser otti timantin taskustaan, suuteli sitä ja ojensi sen Tonylle.\n\n-- Hyvästi miljoona puntaa! hän sanoi. -- Pitäkää tämä kivi. Minä kyllä\nselitän asian herttuattarelle.\n\n-- Näytätte olevan kovin varma asiastanne, Tony virkkoi hymyillen.\n\n-- Varma voin ollakin, suuri mies vastasi vähän äreästi. -- Hän on\nsaanut tuon timantin minulta, vaikka en hulluudessani sitä tuntenut.\n\n-- Mr Sleser puhelimeen!\n\nMiljoonamies meni puhelinkojuun, mistä hän hetken kuluttua tuli\ntakaisin karmea hymy kasvoillaan.\n\n-- Soittivat konttoristani, hän sanoi. -- Olin antanut Guelderille\nshekin, ja hän oli käynyt nostamassa rahat heti kun pankki oli avattu.\nMahtaakohan vankilanjohtaja antaa minun olla läsnä, kun hänet joskus\nhirtetään? Minulla ei nimittäin ole pitkiin aikoihin ollut oikein\nhauskaa.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nTony ajoi kotiinsa aamiaiselle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hänen\nluokseen saapui mr Elk.\n\n-- Kuulutteko yleisesikuntaan vai oletteko taistellut tavallisena\nsotilaana? etsivä kysyi.\n\n-- Olen pysytellyt reservissä, jonkinlaisessa tankissa niin sanoakseni,\nTony vastasi nauraen.\n\n-- Ja ahtanut taskuihinne miljoonia? Miesparka! En tahtoisi oha\nhousuissanne, kun tulovero eräytyy maksettavaksi.\n\n-- Oliko teillä jotakin erikoista asiaa, mr Elk?\n\nKomissaari kyhnytti leukaansa.\n\n-- Vastasin juuri kieltävästi eräälle naiselle, joka tahtoi tarjota\nminulle aamiaisen, hän vastasi. -- Mutta jos nyt te puolestanne\npyydätte minua pistämään poskeeni pienen ruokapalan, niin rupean\nkernaasti pöytätoveriksenne.\n\nTony tunsi hänet riittävän hyvin käsittääkseen, että hänellä oli\njotakin tärkeää sydämellään. Hän oli aivan sattumalta päättänyt syödä\naamiaisensa kotona. Tavallisesti hän tähän aikaan aterioi klubissa, ja\nhän mainitsi siitä etsivälle.\n\n-- Ellette olisi ollut täällä, niin olisin etsinyt teidät käsiini\nklubistanne, Elk sanoi. -- Ette siis missään tapauksessa olisi\nmenettänyt tilaisuutta saada keskustella kanssani. Oletteko\ntämänaamuisissa melskeissä sattumalta tavannut huono-onnista ystäväämme\nmr Julian Reefiä?\n\n-- Tapasin hänet aivan ohimennen, Tony vastasi vähän haluttomasti,\nsillä hän oli mieluummin muistelematta Julianin konttorissa sattunutta\nkiusallista välikohtausta.\n\nElk ei jatkanut kysymyksiään, ennen kuin aamiainen oli syöty ja\npalvelijatar korjannut pois viimeiset lautaset.\n\n-- Tuleeko hän vielä takaisin?\n\n-- Miksi sitä kysytte? Hän tuo meille kahvia, mutta voimmehan juoda sen\nmyöhemminkin, jos niin haluatte.\n\n-- Tahtoisin todella olla kanssanne jonkin aikaa kahden kesken,\nkenenkään häiritsemättä.\n\nTony soitti ja ilmoitti, ettei heitä saanut häiritä. Komissaari oli\nhetken vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n-- On kysymys Reef-veikosta. Luultavasti sieppaan hänet tänä iltana.\n\nTony ei vastannut mitään. Hän oli jo melkein odottanutkin tätä tietoa.\nHe imivät vaieten sikareitaan, kunnes Tony Braid äkkiä virkkoi:\n\n-- Minun kai ei tarvitse kysyä syytä?\n\nMr Elk loi häneen miettiväisen katseen.\n\n-- Ei, teidän ei tarvitse kysyä, hän vastasi rauhallisesti. --\nLuullakseni tiedätte tästä jutusta suunnilleen yhtä paljon kuin\nminäkin. Mutta voinhan joka tapauksessa kertoa teille, että syytös\nkoskee harkittua murhaa. Reef nimittäin surmasi revolverilla lordi\nFrenshamin.\n\nSeurasi syvä hiljaisuus, jonka aikana Tony saattoi kuulla\nkamiinanreunustalla olevan kellon naksutuksen.\n\n-- Teillä on tietysti hallussanne sitovat todistukset häntä vastaan?\nhän sitten kysyi.\n\nElk nyökkäsi.\n\n-- Minulla on todistuksia suorastaan tukuttain. Olen epäillyt häntä\naina coronerin kuulustelusta lähtien. Mutta eiväthän epäluulot ole\ntodistusten arvoisia.\n\n-- Kuinka luulette sen tapahtuneen?\n\nTony ei voinut olla ajattelematta Ursulaa. Kuinka tulisi tyttö ottamaan\nvastaan tämän kauhean uutisen? Tonyn sydäntä oikein särki hänen\najatellessaan tytön tuskia. Haava, jonka isän kuolema oli aiheuttanut,\noli jo alkanut parantua, ja nyt tulisi Frensham-juttu uudelleen\npäiväjärjestykseen mitä kauheimpien olosuhteiden vallitessa.\n\n-- Ennen kaikkea on otettava huomioon, Elk virkkoi, -- että Reef\noli suorastaan epätoivoisessa tilanteessa. Lordi Frensham oli\npyytänyt häneltä huostaansa osakkeita, jotka Reef oli myynyt omaan\nlaskuunsa. Luullakseni on täysin varmaa, että lordi tahtoi sijoittaa\nne vakuudeksi omaan pankkiinsa. Arvattavasti Frensham kuitenkin uskoi\nlujasti siihen, että hän tulisi selviytymään vaikeuksistaan, sillä\ntietenkään hän ei tahtonut vaarantaa tyttärensä omaisuutta. Tämän olen\nsaanut selville puhuttelemalla erästä Reefin kirjanpitäjää, jonka\nReef oli erottanut hänen toimestaan ja joka siksi oli hiukan katkera\nentistä isäntäänsä kohtaan. Reef siis oli hyvin pahassa pulassa. Hän\ntiesi, että setä olisi epäröimättä asettanut hänet syytteeseen. Hän\nmeni Frenshamin konttoriin tehdäkseen täydellisen tunnustuksen. Mr\nMain, Frenshamin kirjanpitäjä, on kertonut, että hän oli soittanut\ntuntia ennen tuloaan ja että lordi tämän puhelinkeskustelun johdosta\nlähetti kotiin koko henkilökunnan. Muussa tapauksessa Main olisi\njäänyt konttoriin työskennelläkseen siellä myöhäiseen iltaan. Sää\noli silloin kolkko ja pilvinen. Reef oli siis tullut ja sanonut\nsedälleen koko totuuden. Otaksuttavasti Frensham, joka oli hyvin\npikavihainen, oli silloin vetänyt esiin revolverin ja uhannut\nsiinä paikassa ampua veljenpoikansa. Lordilla oli nimittäin aina\nrevolveri valmiina kirjoituspöytänsä laatikossa. Sitten hän kehoitti\nReefiä tekemään tunnustuksensa kirjallisesti. En tiedä, milloin tuo\ninhoittava ajatus valtasi Reefin, mutta luultavasti se juolahti hänen\nmieleensä sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut ne rivit, jotka\nlöysimme hänen takkinsa taskusta. Silloin hän arvattavasti äkkiä\nlakkasi kirjoittamasta ja pyysi johonkin tekosyyhyn vedoten setäänsä\nkirjoittamaan koko tunnustuksen, niin ettei hänen olisi tarvinnut muuta\nkuin panna nimensä sen alle. Luultavasti hän tällöin vetosi siihen,\nettä hän oli hermostunut, ettei hän voinut pitää kynää kädessään.\nFrensham siis istuutui kirjoittamaan, ja kun hän oli heittänyt\npaperille se sanat, jotka tunnemme, niin toinen ampui hänet. Kukaan\nei kuullut mitään. Huoneet olivat tyhjät, ja murhaaja saattoi siis\nkenenkään näkemättä mennä matkoihinsa. Hänellä oli yllään sininen\npäällystakkinsa, josta olemme löytäneet joukon veritahroja, joista\nuseimmat tavattiin oikeassa hihassa ja rinnan oikealla puolella.\nKaupunginlähetti toi teidän shekkinne vasta sitten, kun murha oli\ntehty. Arvattavasti Reef oli saada halvauksen säikähdyksestä, kun\novikello soi. Hän kehoitti miestä työntämään kirjeensä sisään oven\nahtse, piirsi jonkin koukeron vastaanottokuittiin ja pisti sen menemään\ntakaisin samaa tietä. Ilmeisesti hän oli niin kiihtynyt, ettei hän\ntullut ajatelleeksi kirjeen avaamista. Hän siis repi sen ja heitti\nkappaleet paperikoriin. Varmasti hän ei aavistanutkaan, mitä hän oli\nrepinyt, mutta myöhemmin illalla hän sai kuulla neiti Frenshamilta,\nettä te olitte lähettänyt lordille hänen pyytämänsä rahasumman.\nSiitä johtui, että Reef palasi takaisin setänsä konttoriin -- niin,\nhän se juuri oli käynyt siellä sen jälkeen, kun poliisi oli vienyt\npois ruumiin. Hän tuli takaisin samaa tietä kuin poistuessaan murhan\njälkeen, toisin sanoen ikkunasta ja palotikkaita pitkin. Ympärillä\non vain konttorihuoneistoja, eikä niin ollen kukaan nähnyt häntä.\nNähtävästi hän silloin oli huomannut, että hänen takissaan ja kenties\nmyös hansikkaissaan oli veritahroja. Takin hän heitti pois. Senhän\ntiedämme, koska olemme sen löytäneet. Ja ehkä vielä joskus löydämme\nhansikkaatkin.\n\n-- Kauheaa! Tony huudahti. -- Kerrassaan hirvittävää!\n\n-- Kuten useimmat murhat, etsivä vastasi kuivasti. -- Kuten jo sanoin,\naavistin oikein asianlaidan jo coronerin kuulustelun aikana, mutta\nsilloin minulla ei ollut pienintäkään todistusta. Vihdoin tuo kaikki\ntuli minulle kuin taivaan lahjana. Siinä oli veritahroja, ja sen\ntaskusta löydettiin osakekavallusta koskeva kirjallinen tunnustuksen\nalku, jonka hän oli rutistanut palloksi ja sitten nähtävästi mitään\najattelematta työntänyt taskuunsa.\n\n-- Onko teillä jo vangitsemismääräys? Tony kysyi.\n\nElk pudisti päätään.\n\n-- Ei vielä. Mutta aion hankkia sen iltapäiväksi.\n\n-- Onko Guelder osallinen tähän kaikkeen?\n\nElk suipensi suutaan.\n\n-- En luule, hän vastasi. -- Mutta arvattavasti hän kyllä tietää sen.\nSillä miehellä on älyä enemmän kuin voisi mokomalta tiedehullulta\nodottaakaan. Onhan hän muuten istunut samassa konttorissa kuin Reef\nsuunnittelemassa yhdessä hänen kanssaan valtavaa petostaan, ja niin\nollen tuntuu selviöltä, että hänen on täytynyt tietää jotakin myös\nReefin ja lordi Frenshamin välisistä liikeasioista. Hän on inhoittavin\nelukka mitä koskaan olen tavannut. Olen jutellut hänen kanssaan useita\nkertoja. Viime kerralla hän tarjosi minulle hollantilaisen sikarin.\nMakasin sen jälkeen sairaana kolme päivää.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nMr Guelder istui täydellisesti murtuneen työnantajansa edessä, ja\njos heidät olisi nähnyt joku aamullisista tapahtumista tietämätön\nhenkilö, niin hän olisi helposti voinut saada mr Guelderin ryhdistä\nja äänensävystä sen käsityksen, että juuri mr Guelder oli kärsinyt\nvääryyttä ja että synnintekijä oli se nuori mies, joka istui\nnojatuolissa päätään pidellen.\n\n-- Minä annan sinulle kaikki anteeksi, mr Guelder sanoi jalomielisesti.\n-- Sinä olet tyhmä, sinä olet lapsellinen, sinä olet kuin räkyttävä\nkylärakki. Sinä olet pettänyt ystäviäsi, ja sen sijaan, että\nosoittaisit luottamusta suurta tiedemiestä kohtaan, sinä vain häpäiset\nhäntä. Sinun aivoissasi ei ole kokoa eikä laajuutta enemmän kuin omenan\nytimessä. Sinun maksasi on valkoinen ja sielusi laimea kuin vesi! Hyi!\n\n-- Anna minun olla rauhassa! tukahtunut ääni ruikutti käsien takaa. --\nEtkö jo ole saanut aikaan tarpeeksi kurjuutta?\n\n-- Olen pysynyt ystävänäsi kaikkien onnettomuuksiesi aikana, mr Guelder\njatkoi kaunopuheisesti. -- Olen suojellut sinua ja antanut sinulle\nanteeksi. Tiedän, että olet murhaaja. Mutta olenko silti vetäytynyt\npois luotasi? Sinä olet nähnyt, että olen tieteen edeltäjä, ja\nkuitenkin ahdistat minua kuin hullu. En ole tehnyt muuta kuin kulkenut\ntieteen edellä, tehnyt sen, minkä tiede jonkin ajan kuluttua tulee\ntekemään. Ja siihen ihmisellä on lupa, kun hänellä on suuri usko\nasiansa onnistumiseen. Vain muutamia kuukausia vielä, ja tuo pieni\nviaton petos olisi ollut tarpeeton. Mutta sinun suuret rahamiesystäväsi\ntahtoivat saada silmänräpäyksellisiä tuloksia. Sellainen ei kuitenkaan\nole tiedettä, ystäväni.\n\n-- Jätä minut rauhaan! Julian voihki.\n\n-- Jätän sinut mielelläni omaan rauhaasi, mutta luuletko, että myös\nystäväsi Elk tulee jättämään sinut rauhaan, puhumattakaan Ankeriaasta,\njoka on ansainnut suuren omaisuuden meidän hävitessämme? Ei, hyvä\nJulian, sinut on vallannut silmitön kauhu. Pienimmänkin rasahduksen\nkuullessasi sinä juokset kuin lammas sinne tänne. Tuo etsivä löysi\npäällystakkisi, ja silloin sinä tahdoit ampua hänet. Vieläpä minun\nautostani kaiken kukkuraksi!\n\nJulian katsahti kumppaniinsa. Hänen verestävät silmänsä kiehuivat vihaa\nsitä miestä kohtaan, joka oli aiheuttanut hänen perikatonsa.\n\n-- Luultavasti käsität, että minut perii vararikko ennen viikon loppua,\nhän sanoi.\n\nMr Guelder purskahti nauruun.\n\n-- Pyh, vararikko! Mitäpä se merkitsee? Mutta pahempi on, että sinut\nennen pitkää kytketään siihen koneeseen, joka niin nopeasti laahaa\nihmisen hirteen tässä maassa. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä,\nystäväni?\n\nUteliaisuus voitti Julian Reefin kiukun.\n\n-- Etkö sitten itse pelkää? Sinuthan voidaan pidättää millä hetkellä\ntahansa?\n\n-- Mistä syystä? Tuon pienen tempunko takia? Ei, ystäväni! Mr Sleser on\nitse sanonut, ettei hän tahdo tehdä itseään naurunalaiseksi koko Cityn\nsilmissä. -- Hän koputti otsaansa. -- Minä olen ylivoimainen henki, hän\nsitten hsäsi ylpeästi.\n\n-- Onko sinulla rahaa? Julian kysyi äkkiä.\n\n-- Hiukan, toinen vastasi varovaisesti. -- Kuinka niin?\n\n-- Minusta tuntuu siltä, kuin minun pitäisi päästä pois tästä maasta.\n\nGuelder katsoi häneen miettiväisenä.\n\n-- Niinkö? hän sanoi vihdoin. -- Se ei ole lainkaan huono ajatus.\nPaljonko tahdot?\n\n-- Muutamia tuhansia. Mutta eihän niitä kannata sinulta pyytää. Sinä\nolet yhtä rutiköyhä kuin minäkin ja muutenkin suunnilleen samanlaisessa\ntilanteessa.\n\n-- En ole, en sinne päinkään! Guelder vastasi.\n\nHän otti takataskustaan hyvin paksun setelinipun.\n\n-- Olen käyttänyt aikani hyvin. Aikaisin tänä aamuna kävin pankissa ja\nmyin sinne anteliaan mr Sleserin minulle antaman shekin.\n\n-- Sinä siis todella sait nuo rahat? Julian huohotti.\n\nMr Guelder hymyili.\n\n-- Voin antaa sinulle pari kolme tuhatta. -- Hän puhui hyvin hitaasti\nja tarkasti sanojensa vaikutusta. - Tai jopa viisikin tuhatta, jos\ntahdot tehdä minulle pienen palveluksen.\n\n-- Minkä palveluksen? Julian kysyi epäluuloisesti.\n\n-- Mitä tulevat ihmiset sanomaan, jos sinä pakenet maasta? He tulevat\nsanomaan, että se paha Rex Guelder oli ollut kaiken alkuna ja\njuurena. Hänestä tehdään kappaleen konna. Julian-parka on ollut vain\nvälikappale. Kenties aletaan huutaa: \"Pidättäkää tuo hollantilainen!\"\nMinulla on nimittäin niin paljon vihamiehiä, vaikka olenkin tahtonut\nsaada pelkkiä ystäviä.\n\n-- No? Julian kysyi kärsimättömästi, kun mr Guelder hetkeksi vaikeni.\n\n-- Tässä kaupungissa on eräs henkilö, joka voi auttaa kaikki asiani\ntolalleen, mr Guelder jatkoi. -- Tarkoitan lady Frenshamia, joka on\ntuon Ankeriaan ja kenties myös tuon etsivän korva. En tiedä tarkkaan.\nHän voi sanoa: \"Jättäkää se hohantilaisparka rauhaan kokeiluineen ja\nkeltaisine timantteineen.\"\n\n-- Sitä hän ei tule koskaan tekemään! Julian keskeytti. -- Hän inhoaa\nsinua. Ellet jo ole oppinut käsittämään sitä, niin olet auttamaton\ntyperys.\n\nHollantilainen nyökkäsi.\n\n-- Mutta hänet voidaan siihen taivuttaa, hän sanoi.\n\n-- En ainakaan minä rupea häntä taivuttamaan.\n\n-- Et sinä, vaan minä, hyvä ystävä, minä itse. Anna minun vain\nnäyttää hänelle laboratorioni ihmeet ja selittää hänelle sen kätketyt\nmahdollisuudet. Onhan hän yhtä älykäs kuin kauniskin.\n\n-- Tarkoitatko, että minun pitäisi koettaa taivuttaa hänet lähtemään\nGreenwichiin?\n\nJulian hymyili ivallisesti, kun hollantilainen myönsi juuri sitä\ntarkoittaneensa.\n\n-- Kuvitteletko, että hän vähääkään välittäisi minun taholtani\ntulevasta kutsusta? Sinä mahdat olla pähkähullu!\n\n-- Voithan kuitenkin koettaa. En luule sen olevan niin vaikeaa. Sinä\nolet hänen serkkunsa, sinä olet pahassa pulassa, sinä voit sanoa\nhänelle, kuinka kauheat tulevat seuraukset olemaan, ellei hän auta\nsinua. Hän on lahjakas. Tuo hänet luokseni, ja minä annan sinulle\nviisituhatta puntaa.\n\nJulian alkoi horjua. Suunnitelma näytti tosin kovin mielettömältä,\nmutta kenties kuitenkin...\n\nGuelderin sanat olivat ohjanneet hänen ajatuksensa toiselle taholle.\nHän tunsi vaistomaisesti, että hänen ympärilleen oli kietoutumassa\nvaarallinen verkko. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön. Hänen hermonsa\nolivat jännittyneet lähelle murtumapistettä. Hän tunnusti itselleen,\nettä hänen arvostelukykynsä oli sumentunut.\n\n-- No, mitä sanot?\n\nJulian pudisti päätään.\n\n-- En tiedä. Minun täytyy saada vähän ajatella.\n\nKenties vielä oli vähän toivoa. Hän menisi Ursulan luokse. Hän\nrukoilisi tyttöä, ei Guelderin takia, vaan pelastaakseen itsensä\nhirsipuusta. Hän värisi. Hollantilainen oli onneksi mennyt huoneeseensa\neikä ollut näkemässä sitä hirvittävää kauhua, joka oli vallannut\nJulianin.\n\nHän ajatteli soittaa, mutta sitten hän muutti mieltään ja\npäätti koettaa yllättää tytön hänen kotonaan. Muuten häntä ehkä\nkieltäydyttäisiin ottamasta vastaan. Millä tavalla Ursula voisi häntä\nauttaa, sitä hän ei pystynyt selvittämään itselleen.\n\nOnni oli hänelle suopea. Ursula oli yksin, ja palvelija, joka tunsi\ntulijan, päästi hänet ilman muuta sisään. Ursula hätkähti. Julianin\nkasvot olivat kadottaneet raikkaan värinsä, ja hänen silmiensä alla oli\nmustat varjot. Käsi, jonka hän ojensi Ursulalle, vapisi.\n\n-- Suo anteeksi, Ursula, hän sopersi, -- että näin yllättämällä\ntunkeudun luoksesi, mutta aion pian poistua Englannista. Olen mennyttä\nmiestä.\n\nUrsula tosin inhosi häntä, mutta ei silti tuntenut pienintäkään\nvahingoniloa. Päinvastoin hän koetti parhaansa mukaan ottaa osaa\nJulianin huoliin.\n\n-- Olet hyvin ystävällinen, Julian sanoi. -- Olen käyttäytynyt\nkonnamaisesti. Olen ollut suvun mätämuna aikaisemmasta lapsuudestani\nalkaen.\n\n-- Oletko...? Ursula epäröi eikä voinut lopettaa kysymystään.\n\n-- Niin, olen joutunut täydelliseen perikatoon. En omista enää\nainoaakaan pennyä. Olen ylittänyt pankkitilini. Jos jään tänne, niin\nminut vaaditaan armotta vararikkoon.\n\nSitten hän siirtyi puhumaan siitä, mikä oli hämärästi häivähtänyt hänen\nmielessään hänen keskustehessaan Guelderin kanssa.\n\n-- Tuo päällystakki, Ursula... Etkö sinäkin ollut sitä katsomassa?\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n-- Olen kuullut, että se olisi minun. En voi käsittää, kuinka se on\nvoinut joutua Woolwichiin, sillä tehän kävitte Woolwichissä, eikö niin?\nEn ole nähnyt sitä pitkiin aikoihin -- en siitä illasta lähtien, johoin\nsetä kuoli.\n\nUrsulan silmät avartuivat kauhusta, jota hän ei ollut tahtonut\naikaisemmin ilmaista, mutta Julian ei peräytynyt.\n\n-- En tietysti tahdo aiheuttaa mitään ikävyyksiä Guelderille. Hän on\nkummallinen olento, jolla aina on ollut kaikenlaisia sekavia juttuja.\nSain niistä vihiä vasta aivan äskettäin. Ja samana iltana -- juuri\ntuona iltana -- lainasin Guelderille päällystakkini ja hansikkaani.\nSittemmin en kuullut mitään päähystakkini kohtalosta, mutta voisin\nvaikka vannoa, että olen nähnyt hansikkaani hänen kassakaapissaan.\n\nUrsulan mieli näytti huomattavasti keventyvän.\n\n-- Tuo takki oli siis Guelderin hallussa silloin, kun se heitettiin\nsillankaiteen ylitse?\n\n-- Heitettiin sillankaiteen yhtse? Minkä sillankaiteen? Mutta mitäpä\nsiitä. En ole ajatellut koko asiaa, ennen kuin vasta pari päivää sitten.\n\n-- Tunsiko isäni Guelderin? tyttö kysyi.\n\nJulian koetti hymyillä.\n\n-- Tunsiko muka? Tietysti hän tunsi hänet. Guelderillä ja hänellä oli\npari liikeasiaa keskenään. Kerran jokin asia meni vinoon. En tiedä,\nmikä sen aiheutti, mutta joka tapuksessa he riitaantuivat. Luulen,\nettä setä oli lainannut Guelderille rahaa. Ja tiedän varmasti, että\nsetä samana päivänä, jolloin hän kuoli, lähetti kirjelipun konttoriin\nja karhusi tuota velkaa, sillä hän sattui juuri silloin olemaan\nrahanpuutteessa.\n\n-- En tiennytkään... Ursula aloitti, mutta Julian keskeytti hänet.\n\n-- Ei tule olemaan hauskaa esiintyä todistajana Guelderiä vastaan,\nmutta mitä voin tehdä?\n\n-- Syytetäänkö häntä sitten jostakin? Ursula kysyi hämmästyneenä.\n\nJulian joutui tuokioksi hämilleen.\n\n-- Kyllä... toisin sanoen... en oikein tiedä. Mutta minulla on syytä\nepäillä, että hän on jollakin tapaa joutunut hankaluuksiin. Hän on\nviime aikoina vaikuttanut kovin kummalliselta.\n\n-- Olen varma siitä, ettei kukaan ole ajatehut Guelderiä tuon\ntakkijutun yhteydessä, Ursula sanoi. -- Mitä tuo takki muuten\nmerkitsee? Olen ollut sen takia jo kauan levoton. Minkä tähden sitä\npidetään niin tärkeänä ja merkityksellisenä?\n\n-- Tuota takkiako? Luultavasti Guelder on tehnyt jonkin rikoksen.\nEihän koskaan voi tietää, mitä sellainen mies saattaa tehdä. Olen vain\nkuullut epämääräisiä huhuja siitä, että takki on poliisin hallussa ja\nettä sitä pidetään jonkinlaisena todistuskappaleena. Onhan mahdollista,\nettä se jollakin tavalla liittyy tuohon murhaan...\n\nTuo sana oli luiskahtanut hänen suustaan, ennen kuin hän oli ennättänyt\nsitä estää.\n\n-- Murhaan? Ursula huohotti ja tuijotti häntä pelästyneenä. -- Murhaan,\nJulian! Mutta isähän ampui itsensä?\n\nJulian ei vastannut. Hän vain katseli Ursulaa hämillään ja kykenemättä\nsanomaan mitään.\n\n-- Oh!\n\nVihdoin Ursula alkoi käsittää. Hänet valtasi suunnaton inho, ja hän\npakeni loitommalle Julianista.\n\n-- Se siis ei ollutkaan itsemurha, hän sanoi tukahtuneella äänellä,\njota tuskin saattoi kuulla. -- Hänet murhattiin... ja hänet murhasi\njoku, jolla oli sinun päällystakkisi! Ja sinä yrität uskotella minulle,\nettä murhan teki Guelder etkä sinä! Mutta sinä se kuitenkin oht! Sinä\nmurhasit hänet, murhasit hänet, oman setäsi!\n\nHän ojensi sormensa syyttävästi Juliani kohti, eikä tämä kyennyt\nkieltämään.\n\n-- Mene! Mene tiehesi, ennen kuin kutsutan tänne poliisin!\n\nSilloin Julian sai takaisin puhelahjansa. Pelko, joka aikaisemmin oli\ntehnyt hänet mykäksi, enensi nyt hänen katkeruuttaan.\n\n-- Sinä näyt olleen kovin hyvässä opissa tuon Ankeriaan luona! Olen\nsanonut sinulle niin paljon kuin olen voinut sanoa kavaltamatta miestä,\njoka...\n\n-- En tahdo kuulla enää mitään! Ursula sanoi. Hän oli kalmankalpea,\nmutta pystyi kuitenkin täydellisesti hallitsemaan hermonsa.\n\n-- Voin todistaa sanani! Julian jatkoi.\n\nUrsula osoitti ovea, ja Julian meni. Ja taaskin oli onni hänelle\nsuopea. Etsivät olivat tulleet konttoriin kolme minuuttia sen jälkeen,\nkun hän oli sieltä lähtenyt. Hän ei palannut Cityyn, vaan suuntasi\naskelensa Heathiin päin. Tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun iso\npoliisiauto kääntyi kulmasta ja Elk hyppäsi siitä ulos saadakseen vain\nhavaita saaliinsa vielä kerran päässeen livahtamaan.\n\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nReef kulki aivan tylsänä aina Muswell Hilliin saakka, mutta siellä\nhän tuli ajatelleeksi, että Guelder odotti tietoa Ursulan kanssa\nkäydyn keskustelun tuloksesta. Hän poikkesi puhelinkioskiin ja soitti\nerääseen pieneen kahvilaan, missä hollantilaisen oli tapana pistäytyä\niltapäivisin. Nytkin hänellä oli onnea. Guelder ilmestyi melkein heti\nlangan toiseen päähän ja kertoi muutamin sanoin poliisien käynnistä\nkonttorissa.\n\n-- Ei, ei, älä mene Greenwichiin. Tule sen sijaan tänä iltana kello\nyhdeltätoista Limehouseen, Channey-portaiden luo. Minä tulen virran\npoikki noutamaan sinua. Pysyttele piilossa, ystäväni. Muista:\nChanney-portaat!\n\nKuinka voisi niin tunnettu mies kuin hän pysytellä piilossa poliisilta\nkeskellä kirkasta päivää? Hän kiiruhti takaisin Hampsteadia kohti.\nHearthissa hän löysi pienen pensaikon, ryömi sen keskelle, levitti\nsadetakkinsa ja vaipui uneen kostealle ruohikolle. Herätessään hän\ntunsi olevansa nälkäinen, ja koko hänen ruumistaan särki päästä\njalkoihin asti. Hän katsoi kelloa. Ilta oli pimentynyt. Satoi.\n\nKello oli kymmentä vailla kymmenen. Hän nousi voihkien, veti\nsadetakin ylleen ja lähti astelemaan Swiss Cottagea kohti. Nähdessään\npoliisikonstaapehn hän väistyi sivuun, ja omituinen kohtalon oikku sai\naikaan, että hän taas hetken kuluttua oli Ursulan talon edustalla.\n\nHänen sydämensä oli täynnä katkeruutta ja vihaa tyttöä kohtaan.\nHän tahtoi jollakin tapaa loukata Ursulaa, tehdä hänehe pahaa.\nHollantilainen, mies, jonka hän oli yrittänyt kavaltaa, oli ojentanut\nhänelle auttavan käden hänen ahdingossaan. Mutta Ursula, joka olisi\nvoinut olla hänen vaimonsa, jos hän vain olisi oivaltanut noiden\nkirottujen Lulanga-osakkeiden todellisen arvon, Ursula oli kohdellut\nhäntä kuin koiraa ja ajanut hänet ulos hänen vainoojiensa kynsiin. Hän\nkiristi hampaitaan ajatellessaan niitä vääryyksiä, joiden uhriksi hän\noli joutunut.\n\nHän kuuli moottorin surinaa ja kätkeytyi pihatien varrella olevan\npensaan taakse. Se oli Ursulan auto, jonka tytön autonkuljettaja toi\npihaan. Hetken kuluttua hän kuuli tytön äänen, joka kaikui kauniina ja\nkirkkaana illan hiljaisuudessa. Ursula puhui jonkun kanssa puhelimessa.\n\n-- Ei, älä ole tuhma nyt! Tulen itse. Olen luonasi viiden minuutin\nkuluttua... Oletko kuullut mitään uutta, Tony?... Julianista? Kauheaa,\neikö olekin? Mutta sittenkään en voi sääliä häntä.\n\nVai niin, tyttö ei voinut sääliä häntä! Julian irvisti pimeässä.\nUrsula aikoi mennä rakastajansa luokse. Ankeriaan luokse! Mutta häntä,\nJuliania, hän ei tahtonut sääliä, vaikka häntä ajettiin takaa kuin\nvilliä eläintä ja vaikka hänellä oli kylmä ja nälkä! Kaikki olivat\nliittoutuneet häntä vastaan, kaikki! Ursula ja kaikki muut tahtoivat\nottaa hänet kiinni ja laahata hänet murhaajan koppiin. Mutta vihasihan\nUrsula joka tapauksessa hollantilaista, vihasi ja inhosi sydämensä\npohjasta. Sekin sai nyt kelvata lohdutukseksi.\n\nHän kuuli taas tytön äänen ja näki autonkuljettajan poistuvan autovajaa\nkohti. Pienen kahdenistuttavan urheiluauton kuomu oli nostettu. Sen\ntakana, auton luisun takaosan päällä olisi kylliksi tilaa yhdelle\nmiehelle, mutta ellei vain kukaan näkisi, niin olisi paljon helpompi\nhypätä vaunun astuimelle sen ajaessa kadulle. Hän päätti koettaa.\nYritys saattaisi onnistua sitäkin paremmin, kun hänen paikkansa pensaan\ntakana oli hyvin edullinen. Hän kuuli Ursulan panevan auton käyntiin ja\nnäki lyhtyjen häilyvät valokeilat.\n\nAhtaan veräjän kohdalla nuori nainen hiljensi vauhtia, ja samalla\nhetkellä Julian syöksyi esiin piilopaikastaan. Hän hyppäsi nopeasti\nastuimelle ja vaipui seuraavassa hetkessä tytön vieressä olevalle\nistuimelle.\n\nPelästyksissään tyttö teki pahan kaarroksen, ja auto oli vähällä\ntörmätä kirjelaatikkopylvääseen.\n\n-- Aja eteenpäin! Julian kähisi. -- Jos huudat, niin kuristan sinut.\n\nHän oli toisella kädellään tarttunut ohjauspyörään, ja auto vieri\nportista kadulle pikemminkin hänen kuin Ursulan ohjaamana.\n\n-- Aja vain! Minun täytyy päästä pois. Olen nälkäinen. Et voi käsittää,\nmitä se merkitsee. Olen takaa-ajettu, vainottu, mutta sinä ja sinun...\n\nUrsula ei vastannut. Hänen sydämensä sykki niin hurjasti, että hän\nkuvitteli sen lyöntien kuuluvan moottorin surinan yhtse. Kun tuo tumma\nhahmo oli syöksynyt hänen viereensä, hän oli jähmettynyt kylmäksi kuin\njää, mutta nyt kun hän tiesi, että se oli Julian, hän alkoi tuntea\njotakin pelkoon vivahtavaa.\n\n-- Minä vien sinut Regents Parkiin, mutta en kauemmaksi, hän selitti.\n\n-- Sinä viet minut sinne, minne minä tahdon, vaikkapa aina helvettiin\nasti!\n\nUrsula ei voinut olla erehtymättä hänen sanojensa ja hänen vapisevan\näänensä uhkaavan sävyn suhteen.\n\n-- Poliisi ajaa minua takaa murhasta -- rakkaan setäni murhasta.\nJos sinun elämäsi olisi minun ja vapauteni välissä, niin sinun ei\ntarvitsisi edes kysyä, kuinka sinun silloin kävisi. Sinä siis et sääli\nminua lainkaan? Sinä voit nousta päivällispöydästäsi ja keskustella\nminun elämästäni tai kuolemastani, minun ahdistuksestani, aivan kuin\nolisin vain jonkin näytelmäkappaleen henkilö.\n\nHänen kätensä, joka oli luisunut istuimen pielukselle, kosketti\njohonkin kylmään. Se oli iso rautainen ruuviavain, jonka\nautonkuljettaja oli sattunut unohtamaan. Hän tarttui siihen käheästi\nnauraen.\n\n-- Kuule nyt, mitä sanon! hän sanoi. -- Minulla on tässä ruuviavain.\nTiedät kai, mikä ruuviavain on? Se on tukeva raudankappale. Minulla\nei ole mitään muuta asetta, mutta tämä kyllä riittää. Saat minun\npuolestani kernaasti tietää, että minä se murhasin isäsi ja ettei se\nlainkaan ole häirinnyt untani. Yhtä vähän häiriintyisi uneni siitä, jos\niskisin sinut kuoliaaksi ja runtelisin ruumiisi niin, ettei sitä voisi\nkukaan tuntea. Käännä vasemmalle seuraavaa katua pitkin! Jos poliisi\ntahtoo pysähdyttää sinut risteyksessä, niin pysähdytä pitkän matkan\npäähän hänestä. Jos yrität vedota häneen, niin...\n\n-- Käsitätkö, mitä nyt sanot? Sinä olet varmaankin kadottanut järkesi,\nJulian?\n\n-- Se kenties tulee olemaan ainoa puolustukseni, Julian nauroi\nivallisesti. -- Jos saan oikein hyvän asianajajan, niin saatpa nähdä,\nettä vielä suoriudun! Nyt suoraan eteenpäin!\n\nHe välttivät kirkkaasti valaistuja katuja. Ursula luuli, ettei\nJulianilla ollut mitään varsinaista päämäärää, vaan että hän tahtoi\nvain päästä pois Lontoosta.\n\nChanney-portaat, Limehouse. Julian koetti muistaa, missä tuo paikka\noli. Hän tunsi Limehousen, sillä hänellä oli aikoinaan ollut toimi\neräässä laivainmuonitusliikkeessä, jonka varastot olivat siellä.\nVihdoin hän muisti. \"Portaat\" olivat eräs ahdas kuja, joka pujotteli\nhyvin korkeiden makasiinirakennusten välissä. Kuja päättyi portaisiin,\njotka johtivat veteen. Kerran eräs nainen oli hukkunut niiden luona.\nHän oli nähnyt ruumista nostettavan virrasta juuri noille portaille.\n\nSiihen aikaan tuo paikka oli ollut autio ja tyhjä.\n\nVartiokonstaapeh oli ainoa ihminen, joka siellä niihin aikoihin\nnähtiin. Mutta siitä oli jo kahdeksan vuotta. Entäpä jos siellä nytkin\nolisi poliisi ja tyttö alkaisi huutaa?\n\n-- Minne ajamme? Ursula kysyi. -- En tahdo jatkaa matkaa Lontoon\nulkopuolelle. En tahdo, vaikka surmaisit minut.\n\n-- Aion poistua kaupungista meritse. Eräs höyrylaiva lähtee virralta\ntänä yönä. Se ottaa minut mukaansa. Me ajamme Limehouseen. Ja nyt\ntiedät täsmälleen yhtä paljon kuin minäkin.\n\n-- En tiedä, missä Limehouse on, tyttö sanoi.\n\n-- Sitä sinun ei tarvitsekaan tietää. Ajat vain minun määräysteni\nmukaan. Kun olen turvassa, niin saat ajaa, minne haluat. Mutta\ntietenkään en tule jättämään sinua yksiksesi autoon, jotta voisit\nlentää etsimään lähintä poliisikonstaapelia minun odottaessani laivaa.\nSinun on seurattava minua kujan päähän, missä saat odottaa siksi,\nkunnes minut on noudettu.\n\nUrsula oli nyt vähän rauhoittunut. Hänen sydämensä kiihkeät lyönnit\nolivat asettuneet. Melkeinpä hän jo alkoi katsella ympärilleenkin ja\ntuntea mielenkiintoa niitä merkillisiä Lontoon osia kohtaan, joiden\nlävitse he ajoivat.\n\n-- Nyt olemme Limehousessa, Julian ilmoitti.\n\nUrsulan mielestä se näytti harmaalta, likaiselta ja epäromanttiselta.\nHän oli odottanut, että joka toinen vastaantulija olisi kiinalainen,\nmutta kaikki olivatkin vain tavallisia epämielenkiintoisia\neurooppalaisia.\n\nJulianin ohjeiden mukaan hän ajoi eräälle kadulle, joka johti virran\nrantaan. Kahdensadan metrin päässä portaista Julian näki ilokseen\npoliisin menevän ohitse. Kestäisi hyvän aikaa, ennen kuin tuo\nkonstaapeli kääntyisi takaisin!\n\nJulian katsoi ulos ja tunsi erään talon. Seuraavassa hetkessä hän\nhuomasi lyhdyt, jotka varoittivat portaista.\n\n-- Pysähdytä tähän oikealle! hän komensi.\n\nHän poistui autosta ja tarkasti rauhallisesti kadun molempiin suuntiin.\nAinoaakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Kuja oli samanlainen kuin\nennenkin. Se kulki kuin tunnelina korkeiden ikkunattomien seinien\nvälissä. Vähän alempana välkkyi vesi, ja erään ankkuroidun proomun\nlyhdyt keinuivat virran aallokossa.\n\n-- Tule nyt! hän käski.\n\nUrsulaa oli taas alkanut peloittaa. Hänet oli vallannut sama kauhu,\njoka oli jäytänyt häntä Guelderin talon luona Greenwichissä.\n\n-- En voi. Vannon, etten tule tekemään mitään...\n\n-- Tule! Julian toisti ja melkein laahasi hänet ulos autosta.\n\nJulian ei tosin ollut nähnyt mitään, mutta sen sijaan oli kaksi\nsilmäparia tarkannut häntä lastauslaiturin pimeän portin luota, kaksi\nsaaliinhimoista varkaansilmäparia, jotka vainusivat hyvää kaappausta.\nMolemmat varkaat näkivät auton ja huomasivat miehen ja nuoren naisen\nkatoavan laiturin kapeasta portista.\n\n-- Mitä tämä mahtaa merkitä? toinen murahti, ja toinen vastasi:\n\n-- Auto! Sen me sieppaamme, Harry!\n\n-- Ne riitelevät! Täytyy odottaa vähän.\n\n-- En tahdo, en tahdo! Ursula huusi tuskasta värisevällä äänellä, mutta\nReef tarttui hänen käsivarteensa ja tukki toisella kädellään hänen\nsuunsa. Ursula ryhtyi vastarintaan. Hän taisteli henkensä edestä.\nMolemmat yölinnut kuulivat taistelun ja havaitsivat hetken sopivaksi.\n\nMutta Julian ja Ursula eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään, kun auto\najoi pois. Julian oli tarttunut tytön kurkkuun nähdessään lyhdyillä\nvarustetun ison valkoisen moottoriveneen lähestyvän portaita. Sitten\nhän nosti tytön syliinsä.\n\n-- Jos huudat, niin heitän sinut veteen! hän kähisi, mutta Ursula\nFrensham ei kyennyt enää tekemään vastarintaa.\n\n-- Guelder!\n\nHänelle vastasi hillitty ääni. Venhe kolahti portaisiin.\n\n-- Mitä tämä merkitsee, ystäväni? Nainen! Tämäpä vasta...\n\n-- Ole vaiti! Hän on Ursula Frensham.\n\nJulian kuuli tuhahdetun huudahduksen. Venheestä ojennettiin keksi\nlaiturin renkaaseen. Reef laski nuoren naisen hollantilaisen\nkäsivarsille ja hyppäsi sitten itse venheeseen.\n\n-- Meidän täytyy olla varovaisia. Ajattele, jos hän alkaisi huutaa!\nTäällä on poliisivenhe jossakin lähellä. On kai parasta, että\npysyttelemme tuon proomun takana, kunnes se on mennyt ohitse.\n\nReef kuuli hollantilaisen murahtelevan ihastuneena ja näki hänen\nkumartuvan tuon liikkumattoman olennon puoleen ja koskettelevan häntä\nkylmillä käsillään.\n\n-- Jos olet tappanut hänet, niin en aio olla sinulle hyvä.\n\n-- Hän ei ole kuollut. Hän on vain tajuttomana.\n\n-- Älä puhu niin äänekkäästi, Guelder varoitti.\n\nHän katseli tutkivasti virtaa. Hetken kuluttua he näkivät pitkän,\nkapean varjon, joka kulki ylöspäin nousuveden mukana.\n\n-- He ovat pian menneet ohitse, ja silloin voimme jatkaa,\nhollantilainen kuiskasi.\n\nUrsula alkoi voihkia, ja hollantilainen otti taskustaan ison\nnenäliinan, kääri sen nopeasti ja sitoi sen tytön suun eteen.\n\n-- Sinun on pideltävä hänen käsiään, Julian. Onneksi Freda on lähtenyt\nHollantiin. En kai näe häntä enää koskaan.\n\nVenhe alkoi halkoa pimeyttä, taistellen yhä voimakkaampaa nousuvettä\nvastaan. Julian, joka oli polvillaan Ursulan vieressä, huomautti\nGuelderille venheen nopeasta vauhdista ja koneen harvinaisen\näänettömästä käynnistä.\n\n-- Niin, se onkin koko virran paras venhe, Guelder virkkoi. -- Ja\nkunhan vain otan tarpeeksi polttoainetta mukaan, niin voin matkustaa\ntällä minne haluan.\n\n-- Voimmeko mennä tällä aina merelle asti? Julian kysyi, ja hänen\ntoivonsa virkosi eloon.\n\n-- Voimmepa niinkin. Sinä kai alat nyt huomata, kuinka onnellinen olet,\nkun sinulla on minun kaltaiseni ystävä.\n\nKädet, joista Julian piti kiinni, alkoivat ponnistella päästäkseen irti.\n\n-- Älä liiku! Pysy hiljaa! Kukaan ei tule tekemään sinulle pahaa.\nViemme sinut vain Guelderin taloon.\n\nJulian kuuli hurjan, tukahtuneen tuskanhuudon ja huomasi tehneensä\npahan virheen yrittäessään noilla sanoilla rauhoittaa tyttöä. Ursula\ntaisteli epätoivoisesti päästäkseen eroon suukapulastaan, ja venhe\nalkoi pahasti kallistella.\n\n-- Teidän täytyy olla kiltti ja hiljainen, pikku ystäväni, Guelder\nsanoi. -- Muussa tapauksessa meidän täytyy heittää teidät veteen, ja\nsehän olisi aivan kauhea murhenäytelmä.\n\nUrsula lakkasi riuhtomasta, mutta häntä ei suinkaan rauhoittanut\nGuelderin uhkaus. Sen sijaan hän oli tullut ajatelleeksi, että Tony\nvarmasti heti lähtisi Guelderin taloon havaitessaan hänet kadonneeksi.\nEi ollut mitään ihmeteltävää siinä, että myös Guelderin ajatukset\nnoudattivat samaa suuntaa.\n\nJospa vain Tony tulisi yksinään -- mutta se tuskin oh todennäköistä!\nKauhea mr Elk olisi varmasti jossakin hänen läheisyydessään, eikä\nhollantilainen voinut milloinkaan ajatella mr Elkiä tuntematta veren\njähmettyvän suonissaan.\n\n\n\n\nXXX\n\n\nHe olivat tulleet Greenwichin läheisyyteen. Iso lastilaiva, joka\noli matkalla virtaa alas, sukelsi esiin pimeydestä, ja mr Guelder\nteki voimakkaan kaarroksen päästäkseen pois sen tieltä. Höyrylaiva\nliukui ohitse, valtava rautamassa, josta loistivat monet valot ja\nkiirivät yöhön monenlaiset kolisevat äänet, ja samassa hetkessä mr\nGuelder käänsi moottorivenheensä keulan rantaa kohti. He ajoivat\nkahden ankkurissa olevan proomun taitse ja jatkoivat matkaansa\nniitä rappeutuneita vihreitä tukipylväitä kohti, jotka kannattivat\nmädäntynyttä laituria. Sen kohdalla mr Guelder pysähdytti koneen.\nTaitavien keksinvetojen avulla he liukuivat edelleen pylväältä\npylväälle, kunnes he vihdoin tulivat ovelle, jonka alaosa oli veden\nalla.\n\nMr Guelder asetti venheen siten, että sen keula oli raskasta ovea\nvasten, minkä jälkeen hän pani moottorin käyntiin. Pieni alus tunkeutui\neteenpäin, ovi avautui ja päästi heidät sisään. He olivat nyt Guelderin\nvenhe- ja autovajassa, jonka alempi osa muodosti nousuveden aikana\npienen laivatokan.\n\nHän oli jättänyt valot palamaan. Yksi hänen valkoisista kissoistaan\nhyppäsi erään pölkyn päälle, ja Ursula näki kauhusta väristen vihreän,\nliikkumattoman silmäparin suuntaavan häneen tuijottavan katseensa vajan\ntaustan puolihämystä.\n\nGuelder auttoi hänet pois venheestä ja talutti hänet kapeille portaille.\n\n-- Menkää edellä, rakas neiti! hän komensi, ja Ursula totteli.\n\nHän tuli tasanteelle, mistä alkoivat leveämmät portaat.\n\n-- Menkää suoraan huoneeseen. Löydättekö oven? Odottakaa!\n\nGuelder väänsi erästä kosketinta, ja musta tammiovi avautui.\n\n-- Nyt teidän täytyy odottaa, kunnes olen vetänyt ikkunoiden eteen\nverhot. Meitä ei ole lupa nähdä rakkaan Julianimme takia. No, rakas\nneiti, eikö tämä ollutkin oikein miellyttävä yllätys?\n\nKuului napsahdus, ja salongin valot syttyivät. Huoneen sievä,\npuhtauttaa hohtava sisustus muodosti niin voimakkaan vastakohdan sille,\nmitä hän oli odottanut näkevänsä, että Ursulan täytyi oikein vetää\nhenkeään.\n\n-- Eikö tämä pikku kotini olekin oikein hauska ja mukava? Guelder\nkehräsi katsella killistehen häntä silmälasiensa takaa. -- Oletteko\nkoskaan nähnyt mitään kauniimpaa?\n\nUrsula tunsi nyt olevansa levollisempi. Vaikka hän inhosikin Guelderiä,\nniin täytyi hänen kuitenkin myöntää itselleen, ettei miehen käytöksessä\nollut mitään peloittavaa tai uhkaavaa.\n\n-- Annattehan minun mennä nyt, mr Guelder? Mehän olemme nyt\nGreenwichissä, ja luulen kyllä löytäväni täältä kotiin.\n\n-- Tietysti te kotiinne löydätte, Guelder vastasi. -- Mutta\nymmärrettehän, että ystävämme mr Julian Reef on hyvin pahassa\npulassa. En tiedä, mitä on tapahtunut tai kuinka hän on menetellyt\nsaadakseen teidät mukaansa, mutta täällä te nyt olette joka\ntapauksessa. Eikä teillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä hetkeksi siihen\nvieraanvaraisuuteen, jota minä voin tarjota.\n\nMitä Julianiin tulee, niin hän näytti lysähtäneen kokoon sen jälkeen,\nkun hollantilainen oli viimeksi vilkaissut häneen. Hän seisoi ovella,\nhieroen käsiään pelokkaan ja epäluuloisen näköisenä, ja mr Guelder\nluuli tuntevansa nuo oireet.\n\n-- Sinä luultavasti olet joko humalassa tai nälissäsi, ystäväni, hän\nsanoi. -- Jos olet humalassa, niin voin antaa sinulle jotakin, mistä\nraitistut. Jos taas olet nälissäsi, niin voit mennä keittiöön. Mutta\nota varteen hyvä neuvo: älä koske viiniin. Raitis selviytyy aina.\nHumaltunut taas joutuu aina kiinni.\n\nJulian kääntyi sanaakaan sanomatta ja katosi.\n\n-- Ja nyt teidän on kerrottava minulle kaikki, lady Frensham. Mutta\nteidän tulee tehdä se pian, sillä luullakseni tullaan soittamaan\npuhelimia aivan hirveästi, ellette ole tullut tänne omasta vapaasta\ntahdostanne. Niin ei tietenkään asia ole. Kerrassaan paha juttu! Julian\npoloinen näyttää tulleen hulluksi!\n\nUrsula selosti hänelle tapahtumat mahdollisimman lyhyesti, ja mr\nGuelder kuunteli häntä vaieten ja kasvot liikkumattomina. Tytön\nläsnäolo oli moninkertaistuttanut sen vaaran, joka saattoi uhata. Mr\nGuelder toivoi kuitenkin, ettei häntä huomattaisi kaivata aivan heti.\n\n-- Entä auto? Minne jätitte sen? hän kysyi äkkiä.\n\n-- Kujan päähän, Ursula vastasi.\n\nMr Guelder irvisti.\n\n-- Ajatelkaa, kuinka ovela Julian on ollut! Tulee poliisikonstaapeli.\nHän näkee auton ja sen numeron. Hän soittaa, ja kahden minuutin\nkuluttua koko Lontoo tietää, että miss Ursula Frenshamin auto\non löydetty eräältä pieneltä autiolta kadulta Channey-portaiden\nläheisyydessä. Todella älykästä!\n\nHän katseli tyttöä tutkivasti ja puolittain arvasi Julianin ajatukset\nhänen ryöstäessään tytön. Hän tuijotti Ursulaa itsepintaisesti. Hän\nhengitti hänen kauneuttaan, ja samassa kaikki varovaisuusnäkökohdat\nväistyivät. Nyt hänen aivoissaan oli tilaa vain yhdelle ajatukselle:\nhänen täytyi eksyttää vainoojansa ja pitää luonaan tuo jumalainen\nolento, jonka kuva oli väikkynyt hänen mielessään sekä päivin että öin.\n\nHän meni seinään rakennetun syvän kaapin luo ja otti sieltä pullon ja\nlasin.\n\n-- Minä en juo mitään, Ursula virkkoi päättäväisesti. -- Vaadin,\nettä annatte minun mennä, mr Guelder. Saatte muuten niskoillenne\nhyvin vakavat seuraukset. Ja tämä kaikki on jo muutenkin hyvin\nvakavaa. Jos Julian on puhunut totta, niin teillä on pari hansikkaita\nkassakaapissanne.\n\nMr Guelder hämmästyi niin suunnattomasti, että hän oli vähällä pudottaa\npuhon.\n\n-- Onko hän kertonut teille sellaista? Pari veren tahraamia\nhansikkaita, eikö niin? Olisiko mahdollista Ei, teidän ei tarvitse\nsanoa enempää. Nyt ymmärrän hyvän Julianimme aivoitukset. Mikä\nnero! Sanoiko hän jotakin myös takista? Niin, aivan niin, minulla\noli tietysti nuo hansikkaat käsissäni, ja minä se tietysti murhasin\nteidän hyvän isänne? Sellainenhan hänen kertomuksensa oli, vai kuinka?\nOlisihan minun pitänyt se arvata. Näen kasvoistanne, että olen arvannut\noikein. Ajatelkaa, mitä kaikkea se Julian voi keksiä! No, oletteko\nedelleen selostanut hänen kertomuksensa poliisille, vai...\n\n-- Kuulin sen vasta tänään iltapäivällä, Ursula vastasi.\n\n-- Ja te tietysti kerroitte sen mr Braidille, mr Braid kertoi sen mr\nElkille, ja nyt sen tietää koko maailma. -- Hän kohautti olkapäitään.\n-- Mokomaa hulluutta! Mutta hansikkaat voivat tulla vastukseliisiksi.\nMinun täytyy kiittää teitä ystävällisyydestänne. Ja nyt teidän täytyy\njuoda tämä viini. Olen avannut tämän pullon yksinomaan teidän takianne.\nSe on mitä hienointa Bordeaux'ta, ja se tulee rohkaisemaan teitä.\nLuuletteko kenties, että olen myrkyttänyt viinin? Kuinka olisin voinut\nsen tehdä? Ettekö omin silmin nähnyt, että otin pullon kaapista? Voitte\nkaataa itse ja pyyhkiä lasin ensin, mutta teidän täytyy todella juoda.\n\n-- En tahdo mitään viiniä.\n\n-- Te olette kalmankalpea. Tahdon parastanne, lady Frensham, vaikka\ninhoattekin minua. Olen viekas hollantilainen, jonka pää on täynnä\nkaikenlaisia metkuja ja mutkia, mutta minulla on hyvä sydän.\n\nUrsula kaatoi vastahakoisesti lasin puolilleen.\n\n-- Te tarvitsette sitä. Te olette kokenut liian paljon järkytyksiä, mr\nGuelder sanoi rohkaisevasti.\n\nNiin, oli totta, että hän tarvitsi sitä. Ursula tunsi olevansa\nryhditön kuin riepu. Äsken hänen jalkansa olivat pettäneet jokaisella\nporrasaskelmalla. Hän nielaisi lasin sisällyksen, ja sametinhienosta\nmausta hän ymmärsi, että se oli vanhaa hyvää viiniä.\n\n-- Nyt teidän on levättävä.\n\nMr Guelder talutti hänet hellävaroen ikkunan läheisyydessä olevalle\nleposohvalle. Ursula tunsi ääretöntä väsymystä. Hänet valtasi\nvoittamaton halu saada nukkua. Hän ei voinut taistella sitä vastaan.\nHänen tahtonsa vastustus heikkeni sekunti sekunnilta. Mr Guelder pani\ntyynyn hänen päänsä alle ja nosti hänen jalkansa sohvalle.\n\n-- Mitä olet tehnyt?\n\nHollantilainen kääntyi ja kohtasi Julianin epäluuloisen katseen.\n\n-- Olen pannut hänet nukkumaan. Uni on terveellistä.\n\n-- Olet antanut hänelle unijuomaa? -- Julian vilkaisi lasia. -- Hyvä\nJumala, eikö hän käsittänyt, että sinä...\n\nMr Guelder hymyili. Hän ei kernaasti voinut kertoa, ettei viinipulloa\nollut pidetty Ursula Frenshamin varalta, vaan että sitä oli ollut\ntarkoitus käyttää hänen edessään seisovaa epämukavaa vierasta\nvastaan. Epämukavaa? Ei, vaan vaarallista, kaikkein vaarallisinta\nmiestä vastaan, jonka läsnäolo nyt uhkasi Rex Guelderiä perikadolla.\nHän oli tosin nauranut arvatessaan, mitä Julian Reef oli kertonut\nUrsulalle. Mutta tuokion ajan hän kuitenkin oli ollut mitä kauheimman\npelon vallassa. Hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin päästäkseen eroon\nJulianista. Sellainen mies saattoi todella tulla vaaralliseksi, hyvin\nvaaralliseksi. Alhaalla vajassa hänellä oli pari raskaita rautaketjuja\nja rulla teräslankaa. Mutta niihin sai turvautua vasta äärimmäisessä\nhätätilassa. Nyt oli kuitenkin hetki lyönyt, jolloin epäröinti ei enää\nollut paikallaan. Julian ei tahtonut paeta. Hän oli vajoamaisillaan\nsamaan mielettömyyteen, joka on syössyt niin monta rikollista\nturmioon: hän tahtoi pysyä alallaan, asemassa, joka oli kestämätön.\nJa hän aikoi käyttää Rex Guelderiä suojelusaseenaan. Hollantilainen\nlaiva, jonka kanssa Guelder oli tehnyt sopimuksen, saisi lähteä ilman\nmatkustajaansa, ja uusi tapa oli keksittävä vaarallisen tilanteen\nhelpottamiseksi. Mr Guelder meni laboratorioonsa ja työskenteli siellä\nkymmenen minuuttia sen jälkeen kun Julian oli palannut keittiöön\nsyömäpuuhiinsa.\n\nSe, mitä oli tehtävä, piti tehdä nopeasti. Hollantilainen palasi\nsalonkiin ja alkoi silmillään ahmia nukkuvaa tyttöä. Hän seisoi\nleposohvan vieressä, kun Julian tuli takaisin iso leivänkimpale\nkädessään.\n\n-- Mitä aiot tehdä hänelle, Guelder?\n\nHollantilaisen huulille levisi hymy.\n\n-- Siitä ei ole tietoa muilla kuin Jumalalla ja minulla, hän vastasi.\n\nJulianin silmissä oli omituinen loiste. Hän oli löytänyt keittiöstä\nolevan väkijuomakaapin.\n\n-- Minun pitäisi myös saada tietää se, hän virkkoi. -- Olen hänestä\ntavallaan vastuussa.\n\nGuelder ei vastannut.\n\n-- Etkö kuule? -- Julian horjahti häntä kohti. Nähtävästi hän oli\njuonut paljon, tai sitten oli juoma ollut liian väkevää. -- Olen\npäättänyt toimittaa hänet täältä pois. En voi käyttäytyä näin\nalhaisesti tyttöä kohtaan, joka vielä on sukulaisenikin.\n\nGuelder pysyi yhä vaiti.\n\n-- Kuule, Guelder. -- Julian tuli lähemmäksi ja taputti hollantilaista\nolkapäälle. -- Me olemme vaarallisessa tilanteessa molemmat. Meidän\ntäytyy pysyä yhdessä ja olla sovinnossa. On parasta lähettää tyttö\ntakaisin Ankeriaan luokse. -- Hän purskahti käheään nauruun. -- Mehän\ntässä ankeriaita olemme, oikeita ankeriaita. Lähetä hänet pois, ja\nsitten lähdemme itsekin.\n\n-- Tule mukaan, Guelder sanoi.\n\nHän meni edellä laboratorioon. Vain yksi ainoa lamppu paloi,\ntimanttikoneen yläpuolella oleva voimakas ja häikäisevä lamppu.\nHuoneen toisessa päässä oli rautapuomilla suljettu ovi. Puomi näytti\nilmestyneen siihen aivan äskettäin. Guelder osoitti ovea.\n\n-- Jos tapahtuisi jotakin ja minä annan sinulle varoituksen, niin hiivi\nulos tuota tietä. Oven takana on portaat, jotka johtavat veteen, ja\nniiden juurella on venhe.\n\n-- Hyvä!\n\nJulian katseli ovea totisena kuin juopunut ainakin.\n\n-- Mr Elk tulee luullakseni hyvin pian. Selitän hänelle kaikki,\nlöydäthän nyt tien?\n\nJulian meni oven luo ja tarttui rautapuomiin.\n\nHollantilainen, joka oli jännittyneenä seurannut hänen liikkeitään,\nnäki hänen ruumiinsa vääntyvän kuin kouristustaudin kohtaamana ja kuuli\nhänen hengityksensä muuttuvan käheäksi vihellykseksi. Hän katkaisi\nvirran. Julian Reef lysähti maahan. Hän ei ollut tuntenut iskua, joka\noli hänet surmannut.\n\nIlman pienintäkään ponnistusta Guelder nosti hänet olkapäälleen\nja kantoi hänet venhevajaan, missä hän heitti hänet kuin säkin\nmoottivenheeseensä. Sitten hän kiinnitti vahvoilla teräslangoilla\nraskaat ketjunsa kuolleen nilkkoihin, työnsi venheen vesille ja\nhyppäsi sen kannelle. Parin minuutin kuluttua hän oli keskellä virtaa.\nPoliisivenheitä ei näkynyt lähettyvillä. Hän tarkasti ketjut ja antoi\nruumiin hiljaa liukua veteen.\n\nRex Guelder palasi venhevajaan yhtä tyynenä ja huolettomana, kuin hän\nolisi ollut vain katsomassa, oliko ulkona kaunis ilma.\n\nKatsottuaan, että ovet oli huolellisesti suljettu, hän palasi\nsalonkiin. Ursula nukkui yhä. Rex Guelder kumartui ja kosketti\nhänen poskeaan huulillaan, minkä jälkeen hän alkoi avata hänen\nkengännauhojaan.\n\n\n\n\nXXXI\n\n\nCommercial Roadin liikennekonstaapeli kohotti kätensä pysähdyttääkseen\nkahdenistuttavan urheiluauton, joka tuli eräältä sivukadulta oikealta.\nAjaja ei kuitenkaan välittänyt pysähtymismerkistä ja olisi varmaankin\npäässyt livahtamaan, ellei iso kuorma-auto olisi tukkinut hänen tietään\njuuri ratkaisevalla hetkellä. Konstaapeli lähestyi autoa hitain,\narvokkain askelin, mutta silloin kuljettaja teki suuren tyhmyyden. Hän\nhyppäsi pois autosta ja lähti juoksemaan pakoon. Hänellä oli huono\nonni: läheisyydessä seisoi toinen konstaapeli.\n\n-- Katsotaanpa hiukan teidän ajokorttianne, konstaapeli sanoi.\n\nSeuraavassa hetkessä hän kuitenkin jo tunsi saaliinsa ja komensi:\n\n-- Takaisin autoon ja sitten yhdessä minun kanssani poliisiasemalle! Ja\njos yritätte kujeilla, niin väännän niskanne nurin.\n\nKaikki, minkä Lontoon East End tietää kello kymmeneltä, on Scotland\nYardin tiedossa minuuttia myöhemmin. Mies, joka hoiti puhelinvaihdetta,\notti vastaan sangen arkipäiväisen ilmoituksen, kirjoitti muistiin erään\nauton numeron ja yhdisti komissaari Elkille.\n\n-- Auto on tavattu, sir. Lady Frenshamin auto. Se löydettiin East\nEndistä, ja sitä ajoi meille hyvin tuttu autovaras.\n\n-- Oliko lady Frensham mukana? Elk kysyi levottomana.\n\n-- Ei, sir. Hänestä emme ole vielä kuulleet mitään.\n\nSen jälkeen vaihdetta hoitava mies soitti eteläiseen piiriin\nkuvaillakseen kultavartista sateenvarjoa, joka oli varastettu\nparlamentista ja jonka arveltiin löytyvän...\n\nTony istui Elkin huoneessa. Hän oli harvinaisen rauhallinen kaikesta\nsiitä huohmatta, mitä hän oli kokenut.\n\n-- Tämä selittää tuon konstaapelin kertomuksen, että hän oli nähnyt\nauton Limehousen vaiheilla, Elk sanoi. -- Voisitte soittaa ja kysyä,\nonko lady Frensham jo tullut kotiin.\n\nNyyhkyttävältä palvelijattarelta Tony sai kuulla, ettei Ursula ollut\npalannut.\n\n-- Sitä arvelinkin, Elk virkkoi. -- Muutaman minuutin kuluttua saan\ntietää tästä asiasta vähän enemmän.\n\nHän asettui odottamaan East Endin poliisiasemalta tulossa olevaa\nsoittoa. Vihdoin se tuli. Vartiossa oleva ylikonstaapeli puhui. Hän\noli kuulustellut pidätettyä, joka oli tehnyt täydellisen tunnustuksen,\nsillä hän oli hyvin järkevä varas, joka ei koskaan aiheuttanut\npoliisille tarpeettomia vaivoja ja hankaluuksia. Hän oli siepannut\nvaunun Channey-portaiden luota. Hän oli nähnyt miehen ja naisen menevän\nkapean kujan kautta rantaa kohti.\n\n-- Limehouse, Channev-portaat! Elk sanoi. -- Hyvä.\n\nHän alkoi kärsimättömästi kolkuttaa kuulotorven kannatinta.\n\n-- Soittakaa virtapoliisille ja määrätkää, että sen on lähetettävä\nvenhe käytettäväkseni Channey-portaiden luokse! hän sanoi.\n\n-- Ettekö voi soittaa Greenwichiin? Tony kysyi levottomana.\n\nElk pudisti päätään.\n\n-- Jos lady Frensham on siellä, niin voitte olla varma siitä, että talo\non maan puolelta niin hyvin turvattu, että sen seinät täytyisi särkeä,\njos mieli päästä sisään.\n\n-- Kuka hänen kanssaan mahtoi olla, mitä arvelette?\n\n-- Varas ei tuntenut häntä, komissaari vastasi. -- Hän luuli nähneensä\nainoastaan tavallisen riidan. Mutta koska hän ei ollut havainnut miehen\npuheessa mitään vierasta korostusta, niin arvelen, että kysymyksessä\noli Julian Reef. Guelder on muuten ryhtynyt toimenpiteisiin, jotta\nReef voisi lähteä Lontoosta tänä iltana virtaa pitkin. Asiat luontuvat\nhyvin yhteen. Hollantilainen on nähtävästi hankkinut hänelle paikan Van\nZeemanissa, jonka on määrä lähteä Etelä-Amerikkaan. Laivan ensimmäinen\ntarjoilija on lahjottu, mutta muonitusmestari, joka on saanut\nasiasta vihiä, on ilmoittanut siitä poliisille. Päättäen siitä, että\ntarjoilijalle oli ilmoitettu Reefin tulevan laivaan umpihumalassa, ei\nJulian luultavasti ole itsekään selvillä aiotusta merimatkasta.\n\nElk veti ylleen paksun sadetakin ja kiinnitti sen vyön. Sitten\nhän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti esiin tukevan\nbrowning-revolverin, jonka hän pisti taskuunsa.\n\n-- En oikein pidä ampuma-aseiden käytöstä, hän sanoi. -- Se vaikuttaa\nniin teatterimaiselta. Mutta minulla on aavistus, että vanha Rex\ntulee olemaan hyvin kovapintainen. Ja minä pidän henkeäni erittäin\nkallisarvoisena. Alan tulla vanhaksi, näetkös, ja kun ihminen tulee\nvanhaksi, niin hän ei voi olla ihmettelemättä, kuinka maailma voisi\ntulla toimeen ilman häntä.\n\nScotland Yardin ovella heitä odotti auto. Sen vieressä seisoi kaksi\nmiestä, jotka sanaakaan sanomatta ahtautuivat kuljettajan viereen.\n\n-- Johtoasema on siitä mukava, Elk sanoi, -- että saa istahtaa\nparhaimmalle paikalle. Minä en tarvitse heitä lainkaan, sillä\nvirtapoliisi riittää meille täysin.\n\nNeljännestunnin kuluttua he olivat Channey-portaiden luona, missä eräs\nvirtapoliisin kersantti oli heitä odottamassa. Portaiden alapuolella\noli pitkä moottorivenhe, jonka lyhdyt loistivat himmeästi.\n\n-- Sammutan kyllä lyhdyt tultuamme talon läheisyyteen, komissaari,\nkersantti selitti.\n\n-- Minkä talon? Elk kysyi viattomasti.\n\n-- Eikö kysymyksessä ole Guelderin talo? Kukaan ei ole sanonut minulle\nmitään, mutta olen arvannut asian. Joka tapauksessa meillä on määräys\nvartioida tuota paikkaa ja siepata kiinni mr Reef.\n\n-- Hänet tulette myös saamaan, Elk vastasi.\n\nVirta oli kääntynyt, ja venhe kiiti itää kohti hyvää vauhtia.\n\n-- Pysyttelen lähellä Middlesexin puoleista rantaa, kersantti\nhuomautti. -- Luullakseni on parasta ohjata venhe ensin taloa\nvastapäätä olevalle rannalle ja sitten ajaa täyttä vauhtia suoraa\npaikkaa kohti. Jos menemme virran mukana, niin hän ehkä voi nähdä\nmeidät Lontoosta kajastavassa valossa.\n\nElk hyväksyi aivan koneellisesti hänen suunnitelmansa. Hänellä ei ollut\naavistustakaan virralla suoritettavan työn menettelytavoista.\n\n-- \"Tehdas\" on valaistu. -- Kersantti tarkasteli paikkaa kiikarillaan.\n-- Guelderin täytyy olla kotosalla.\n\n-- Onko hänellä venhe?\n\n-- On, vieläpä hyvin voimakkaalla moottorilla varustettu. On kai\nparasta yrittää sisään venhevajan kautta. Se ei ole lukittu. Noin kolme\nkuukautta sitten ryömi eräs virtavaras sinne ja sieppasi kolme tai\nneljä kannua fotogenia. Mutta Guelderin kissat pitelivät häntä pahoin.\n\nHe olivat nyt taloa vastapäätä.\n\n-- Antakaa mennä, kersantti! Elk komensi.\n\nKersantti käänsi venheen keulan virtaa vastaan.\n\nÄkkiä Elk tunsi aluksen alkavan täristä.\n\n-- Olen vain pannut koneen käymään taaksepäin, kersantti selitti. -- Ja\nnyt eteenpäin! Mutta mikä tuolla vedessä kelluu?\n\n-- Näyttää olevan ruumis, eräs konstaapeleista vastasi.\n\n-- Nostakaa se venheeseen!\n\nLaidan yli ojennettiin keksi tuota mustaa myttyä kohti.\n\n-- Valitan, Elk mutisi, -- mutta en voi ajaa ohitse ja jättää sitä\ntuonne. Tämä ei ole hauskaa, mutta se on kuitenkin tehtävä.\n\nKaksi miestä kumartui vettä kohti ja veti ruumiin venheeseen.\n\n-- Kuollut! Mutta hän ei ole voinut olla kuolleena kauan.\n\nElk ja kersantti kumartuivat katsomaan. Joku valaisi lyhdyllä, ja kun\nTony vilkaisi komissaarin olkapään ylitse, niin hän näki kauhistuen\nJulian Reefin sammuneet silmät. Mr Guelderin ketjut olivat olleet\nhuonosti kiinnitetyt.\n\n\n\n\nXXXII\n\n\nVähitellen Ursula tuli tajuihinsa. Hän oli nähnyt pahaa unta. Hän oli\nuneksinut, että hän makasi mutaisella rannalla ja että ison käärmeen\nlimainen pää pisti esiin vedestä. Hän oli koettanut nousta ja paeta,\nmutta ei ollut voinut liikuttaa jäseniään. Hän oli nähnyt pään tulevan\nyhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän oli nähnyt kauhean kidan avautuvan ja\ntuntenut myrkkyhampaiden iskevän hänen nilkkaansa. Ja nyt käärme veti\nhäntä veteen. Veti ja veti ja veti.\n\nHän avasi silmänsä. Joku riisui parhaihaan hänen kenkiään. Toinen\nputosi juuri matolle. Guelder kuuli kirkaisun ja kääntyi nopeasti.\n\n-- Ei ole vaaraa, ei mitään vaaraa, hän koetti rauhoittaa tyttöä. --\nÄlkää pelätkö. Älkää ollenkaan pelätkö.\n\nSilmät, jotka tuijottivat Ursulaa, näyttivät olevan kaksi kertaa niin\nsuuret kuin tavallisesti. Niissä kyti tuli, jonka kaltaista tyttö ei\nollut koskaan nähnyt minkään ihmisen tai eläimen silmissä. Kädet, jotka\npainoivat häntä takaisin leposohvalle, kun hän yritti nousta, vapisivat\nkuin kuumetautisen kädet.\n\n-- Se ei ole vaarallista. Teidän täytyy olla järkevä! Se ei ole\nvaarallista!\n\nGuelder polvistui hänen viereensä ja pujotti toisen käsivartensa hänen\nolkapäittensä alle. Ursula oli hirvittävän kauhun lamauttamana. Hän ei\nvoinut puhua eikä liikuttaa jäseniään. Hän ei nähnyt muuta kuin nuo\nkaksi pyöreää silmää ja niiden kammottavan hehkun eikä kuullut muuta\nkuin miehen sekavaa lemmenhöpötvstä.\n\n-- Kukaan ei ole teidän vertaisenne! Te olette minun unelmani, minun\nkaikkeni!\n\nUrsula tunsi itsensä sairaaksi. Guelder näki värin pakenevan hänen\nkasvoiltaan, päästi hänet irti ja vaihtoi äkkiä puhuttelutapaa.\n\n-- Jos katsotte minua noin, niin lyön teitä! hän kähisi. -- Ja jos\nhuudatte, niin kuristan teidät!\n\nHän meni pöydän luo ja kaatoi uuden lasillisen viiniä.\n\n-- Juokaa!\n\nTyttö työnsi lasin pois, niin että suurin osa sen sisällyksestä läikkyi\nmatolle. Guelder täytti lasin uudelleen.\n\n-- Juokaa!\n\n-- Älkää liikahtako, Guelder!\n\nGuelder pudotti lasin, kääntyi ja tuijotti kohti Elkin revolveria.\n\n-- Kun kielsin teitä liikahtamasta, niin puhuin kuvaannollisesti, Elk\nsanoi. -- Kädet ylös! Missä on kumppaninne?\n\nHollantilainen totteli.\n\nHänen kasvojensa lihakset vavahtivat.\n\n-- Minä vien teidät hänen luokseen.\n\n-- Tai kenties minä vien teidät hänen luokseen. Hän on tuolla alhaalla\npoliisivenheessä. Kuinka luulette hänen joutuneen sinne?\n\nJa nyt Guelder teki kaikkein suurimman erehdyksensä.\n\n-- Poliisivenheessä?... Mutta hänhän oli täällä...\n\n-- Varmasti hän oli täällä, Elk keskeytti. -- Hänen nilkkoihinsa\nkiedotuista rautalangoista olen päätellyt, että olitte kiinnittänyt\njotakin raskasta hänen jalkoihinsa.\n\nGuelder kohautti olkapäitään.\n\n-- Te aiotte viedä minut mennessänne. Siinä tapauksessa kai on parasta,\nettä katkaisen virran laboratoriosta. Se voisi käydä vaaralliseksi\nkonstaapeleillenne.\n\n-- Huolehdimme siitä itse, komissaari sanoi.\n\nTaaskin Guelder kohautti olkapäitään.\n\n-- Kuten haluatte.\n\nHän kääntyi sohvaa kohti, missä Tony istui tukemassa puolittain\ntajutonta Ursulaa.\n\n-- Ettekö tahtoisi puoltaa pyyntöäni tieteen nimessä, mynheer Braid?\nTahtoisin käväistä viereisessä huoneessa, missä minulla on joukko\nhyvin mutkallisia koneita. Jos joku vahingoittuu, niin otan teidät\ntodistajakseni siitä, ettei se ole ollut ainakaan minun vikani.\n\nElk epäröi.\n\n-- No, menkää sitten, hän sanoi. -- Mutta jos yritätte joitakin\npiruntemppuja...\n\n-- Niin te ammutte minut, aivan niin. Se tulee olemaan hyvin\ntuskallista, hollantilainen sanoi leveästi irvistäen. -- Aion kuitenkin\nkuolla paljon tuskattomammalla tavalla.\n\nHän meni hitaasti laboratorion oikealla seinällä olevan penkin luo.\n\n-- Minä suljen nyt tämän, hän sanoi ja väänsi erästä kontaktia.\n\nSitten hän osoitti rautapuomilla varustettua ovea:\n\n-- Tuota ovea ei voida avata. Se on vale-ovi. Mutta sen rautapuomilla\non oma tarkoituksensa, ja nyt te saatte nähdä, kuinka ylevän rohkeasti\ntohtori Rex Guelder asettuu silmätysten suuren tuntemattoman kanssa.\n\nHän laski kätensä puomille. Elk tahtoi käydä häneen käsiksi, mutta eräs\nkonstaapeleista tarttui hänen käsivarteensa ja vetäisi hänet pois.\n\n-- Virta on avattu, ja hän on tarttunut johtoon. Missä on kontakti?\n\nVirta katkaistiin, ja hollantilaisen eloton ruumis lysähti raskaasti\nkolahtaen lattialle. Venheen koneenkäyttäjä, joka ilmeisesti oli\npelastanut Elkin ennenaikaisesta kuolemasta, meni oven luo tarkastamaan\npuomia.\n\n-- Tämä on yhteydessä muuntajan kanssa. Hän on saanut todennäköisesti\nkahdeksansataa volttia ruumiinsa lävitse.\n\n-- Onko hän kuollut? Elk kysyi.\n\nKoneenkäyttäjä nyökkäsi.\n\n-- Siinä tapauksessa säästymme monelta vaivalta, Elk totesi.\n\n\n\n"]