[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8_z7O7Lo3e_Tqs3SxP3i82wxDVlmEjiJSYX8jd7wEeQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1883,"Hopeakauha","Nissinen, Alli",1866,1926,"1883-nissinen-alli-hopeakauha","1883__Nissinen_Alli__Hopeakauha","Satuja ja kertomuksia","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1909,null,10593,61602,false,57957,[24,25,26],"Children's poetry","Children's stories","Fairy tales",[28,29,30],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Hopeakauha: Satuja ja kertomuksia\" by Alli Nissinen is a collection of short stories written in the early 20th century. The work features enchanting tales that delve into themes of magic, childhood, and connection to nature, exploring the lives and adventures of various characters, including fishermen, children, and mythical beings. Each story draws the reader into a world rich with imagination and moral lessons.  The opening of this collection introduces a fisherman who encounters a mysterious woman in distress by the riverbank. After rescuing her, he promises to keep her situation a secret, which leads to a remarkable discovery the following day: a silver ladle that mysteriously fills with fresh milk each morning. However, when he eventually reveals the secret to his wife, the ladle transforms into a mundane wooden one, suggesting themes of secrecy, loss of magic, and the consequences of revealing one’s wonders. This initial tale exemplifies the blend of everyday life and the fantastical elements that permeate the stories that follow, enticing readers with whispers of adventure and the unknown. (This is an automatically generated summary.)",[],215,"Kokoelma sisältää satuja, kertomuksia ja lyhyitä runoja sekä yhden pienoisnäytelmän. Tarinat käsittelevät luontoa, kansanperinnettä ja lasten elämää. Avauskertomuksessa kalastaja auttaa salaperäistä takaa-ajettua naista virran yli.","Alli Nissisen 'Hopeakauha' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1883.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HOPEAKAUHA\n\nSatuja ja kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nAlli Nissinen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nHopeakauha.\nÄidin silmät.\nMuisto elää.\nMummo.\nIllalla.\nKääpiön kievari.\nMeidän vahti.\nVeljekset.\nSuurin ilo.\nJättiläinen ja paimen.\nLapset matkalla.\nIlmalaiva.\nOppilailleni.\nNuoruus.\nEksyksissä.\nIhmeellinen silta.\nLasten ilot.\nHaltijat.\nNuori kalastaja.\nKoivun lastut.\nAlakuloiselle toverille.\nJurko-jättiläinen.\nKesän ihanuus.\nViisasteleva poika.\nVille Valkonen.\nMetsälammen salaisuus.\nNaapurin lasten juhlat.\nAarteen kaivajat.\nPian.\nKotimies.\nEva kiikussa.\nKeväällä.\nElokuulla.\nMummolaan.\nKokous. (Yksinäytöksinen leikki).\nJoulupäivänä.\nJoulunaattona.\nJoulu.\n\n\n\n\nHOPEAKAUHA\n\n\nEräänä valoisana kesäiltana istui muuan kalastaja onkimassa vuolaan\nVälijoen rannalla. Ilta oli jo niin myöhäinen, että linnut olivat\nmenneet nukkumaan. Rannassa olevasta haka-aitauksesta kuului vasikan\nkellon kilahdus silloin ja tällöin. Muuten oli hiljaista.\n\nÄkkiä ilmestyi rannalle valkopukuinen nainen, juoksi edestakaisin\nrantaa pitkin ja näytti välillä kuuntelevan jotakin. Sitte alkoi\nhän kiivaasti huitoa valkoisella liinallaan kalastajalle venheessä.\nKalastaja huomasi, että nainen oli hädässä. Hän irroitti veneensä ja\nsouti rantaan.\n\nNainen hyppäsi veneeseen ja työnsi veneen ankaralla voimalla joelle.\n\n\"Viekää ylitse! Minua ajetaan takaa!\" kuiskasi hän ja istui kyyryyn\nvene-pohjalle. \"Olen viaton\", mutisi hän hiljaa.\n\nKalastaja alkoi soutaa. Virta oli kova, mutta soutaja oli väkevä. Pian\npäästiin toiselle rannalle.\n\n\"Älkää kertoko tästä! Luvatkaa: älkää kertoko!\" kuiskasi nainen,\nhyppäsi rannalle ja katosi tiheään lehtimetsään.\n\nKalastaja lupasi olla kertomatta. Hetken katseli hän naisen jälkeen ja\nsousi sitte entiselle paikalleen keskelle jokea ja alkoi onkia.\n\nKotvasen hän oli istunut, niin ilmestyi toiselle rannalle taas olento\npitkässä harmaassa viitassa, juoksi edes takaisin rantaa pitkin ja\nalkoi kiivaasti huitoa kädellään kalastajalle venheessä. Kalastaja vaan\nistui ja onki.\n\nMies joutui epätoivoon. Hän väänteli käsiään ja teki tuskan merkkejä.\nKalastaja vaan istui ja onki.\n\nMies juoksi edes ja takaisin rannalla, kuunteli, tarkasti pensaikkoa\nja kuunteli taas. Juoksi sitten metsään, mistä oli tullut ja palasi\ntaas takaisin. Nyt tuli hän rannan äyräälle, kurkotti kaulansa\npitkälle, kaarsi kämmenensä suunsa molemmille puolin ja huusi käheällä,\nhillityllä äänellä kalastajalle:\n\n\"Mies, oletko nähnyt ketään tällä rannalla? Vastaa: Oletko nähnyt?\"\n\nKalastaja vaan istui ja onki.\n\nMies odotti hetkisen kurkottavassa asennossaan. Sitte kääntyi hän\nvihaisena ja läksi nopein askelin joen rantaa ylöspäin. Hänen vaippansa\nalta välkähti miekka.\n\nKotvasen kului taas aikaa; sitte irroitti kalastaja venheensä ja läksi\nsoutamaan myötävirtaan. Pian oli hän kotirannassa.\n\nVeneestä astuessaan huomasi hän veneen kokassa hopeaisen kauhan. Hän\nveti veneen maalle ja kokosi kalat kauhaan. Kotia tultua puhdisti hän\nkauhan ja vei sen aittaansa.\n\nSeuraavana aamuna meni hän kauhaansa katsomaan. Se oli täynnä rasvaista\nmaitoa.\n\nVaimo tuli aittaan. \"Mistäs maitoa olet saanut?\" kysyi hän.\n\n\"Tuossa on. Vie lapsille!\" sanoi mies. Vaimo vei lapsille.\n\nYöksi pani mies taas kauhan aittaan. Ja taas oli se aamulla maitoa\ntäynnä.\n\nVaimo tuli aittaan. \"Mistäs hopeakauhan olet saanut?\" kysyi hän.\n\nMutta mies ei vastannut mitään.\n\nKului näin muutamia päiviä. Yhä vaikeampi oli miehen olla kertomatta\nasiaa vaimolleen.\n\nEräänä iltana, kun lapset leikkivät nurmikolla ja mies vaimoineen\nistui tuvan kynnyksellä, ei hän enää jaksanut pitää lupaustaan vaan\nkertoi koko asian vaimolleen. Tämä kertominen oli hänelle suuri ilo. Ja\nvaimokin oli onnellinen.\n\nMutta kun he yhdessä seuraavana aamuna menivät aittaan maitoa hakemaan,\nei siellä ollutkaan mitään. Ja hopeakauhan sijalla oli jykeä, puusta\ntehty kauha. Eikä siihen kauhaan koskaan enää tullut maitoa.\n\n\n\n\nÄIDIN SILMÄT\n\n\n    Kaks on kaunehinta elämässä,\n    Kaksi uskollista, ihanaa.\n    Vaikka murhe musta mielen täyttää,\n    Huoli haihtuu, kauas katoaa.\n\n    Ne on tähdet elämäni yössä,\n    Niistä onni mulle aukeaa. --\n    Rakas, armas äiti! katso tänne!\n    Katsees kanssa autuus mulle saa.\n\n\n\n\nMUISTO ELÄÄ\n\n\nMarjolan mökki oli aivan valtatien vieressä, etäällä järvestä,\nmutta lähellä vanhoista ajoista kuulua Marjolan lähdettä, josta se\noli nimensäkin saanut. Siitä lähteestä ei vesi loppunut koskaan.\nKuumimpanakin kesänä juoksi siitä kirkas puro alempana olevaan lehtoon.\nJa se puron varsi oli lasten ainainen leikkipaikka.\n\n\"Mustikki\" helisteli kelloaan Marjolan veräjällä ja ammua ynähti hiljaa\nmerkiksi kotia tulostaan. Pian ilmestyi veräjälle Marjolan Anna, toi\npalaa Mustikille, taputteli ja puhutteli sitä -- avasi veräjän ja\npäästi Mustikin piha-aituukseen.\n\nSievä oli mökki Marjolan Pekalla ja Annalla. Hyvä oli heillä talouden\nalku. Kolme sinisilmäistä ja liinatukkaista lasta heillä oli. Kyllähän\nsiinä oli työtä pitää lapset vaatteissa ja ruuassa, mutta menihän se\nsentään Jumalan avulla ja vanhempien ahkeruudella.\n\nAnna meni lypsämään Mustikkia, joka uudelleen pihassa äänteli.\n\nNiin, niin -- neljäskin lapsi oli heillä ollut, neljäs, joka oli ollut\nkaikista rakkain. Siltä se Annasta kuitenkin tuntui. Yhä vaan tuli\nmieleen sen tytön teot ja sanat. Ja sillä oli niin sievät kädetkin.\nVarsinkin muistui tyttö mieleen \"Mustikkia\" lypsäessä, sillä aina\nsilloin oli pikku Anni kyyköttänyt äidin vieressä ja pienillä käsillään\nhätistänyt kärpäsiä lähelle tulemasta. Muutoinkin oli tyttö aina\njuossut äidin jälessä. Monasti oli äidin pitänyt häntä siitä torua, kun\naina tahtoi riippua äidin hameessa.\n\n\"Mene nyt toisten kanssa!\" oli äiti kerran kärsimätöinnä sanonut ja\npikku Anni oli vastannut: \"Kun Anni niin äitiä rakastaa!\"\n\nKun äiti tätä mietti niin teki niin pahaa sydämessä ja kyyneleet\npyrkivät silmiin.\n\nKerrankin oli naapurin Mari tullut litran mittaa lainaamaan ja äiti oli\nmennyt Maria saattamaan mäen rinnettä alas. Silloin oli rinteen alla\nkuulunut takaa pientä jalan kopinaa, ja kun äiti kääntyi, oli siellä\nollut pikku Anni, joka juoksi paljasjaloin ja avopäin äidin jälessä.\n\n\"Tokko menet kotiin\", oli äiti sanonut. \"Pääsetkös, tahi saat vitsaa!\"\n\n\"Ei äiti Annia piiskaa, Anni vaan äitiä suojelee!\" oli Anni silloin\nsanonut.\n\nÄiti oli silloin ottanut Annin syliinsä ja tyttö oli puristanut häntä\nkaulasta, että aivan vieläkin se tuntui.\n\nSe oli niin soma se tyttö. Kun se oli äidin kaima, niin sen vuoksi se\npiti itseään enempi äidin omana kuin toiset. Ja äitikin oli enempi\nhänen omansa.\n\nNämä mietteet tulivat äidin mieleen siinä lypsäessä. Ilta oli lämmin,\naurinko laski juuri lehdon taakse ja lapset olivat jo menneet levolle.\nIsä oli vielä toimissaan talon töissä.\n\nSe oli niin soma se tyttö. Äidin viereen se aina pyrki nukkumaan ja\nkun oli toiset pienempiä, eikä olisi ollut tilaa, niin sanoi hän aina:\n\"Kaima on selän takana!\"\n\nAina se tahtoi sylissä istua ja sanoi aina: \"Äiti on Annin äiti!\"\n\nVastuksina se tyttö aina tahtoi olla, mutta kun kipeäksi tuli --\nsilloin sitä tuli ikävä.\n\n\"Ei äiti itke. Kyllä Anni paranee!\" lohdutti hän.\n\nItse ei syönyt mitään, muista vaan hätäili: \"Onko äiti syönyt velliä?\nIsän täytyy syödä, että jaksaa!\"\n\nTuollapa jo näkyi isä tulevan toinen mies seurassaan.\n\n\"Iltaa!\"\n\n\"Terveeksi!\"\n\n\"Mitäs Korventaustaan kuuluu?\"\n\n\"Eipä erinäisiä. Mitä teille?\"\n\n\"Ei tuota kiireelle kerrottavia.\"\n\n\"Kuuluu teiltä pikku Anni kuolleen.\"\n\n\"Niinhän se, juhannuksen aikana.\"\n\n\"Soma se oli tyttö. Kun minä tässä keväällä kulin ja Anni oli\nveräjällä, niin tuli mieleni niin somaksi sen tytön puheesta. Sitä tuo\nlienee ennustanut.\"\n\n\"Mitä se sanoi?\"\n\n\"Kysyi minne minä menen, ja kun sanoin, että kirkolle, niin sanoi, että\nonko Jesus kirkossa? En ennättänyt vastata, kun itse vastasi, että\nJesus on siellä, missä hyvät ihmiset ovat. Ja sanoi sitte: Jesus on nyt\ntässä veräjällä!\"\n\n\"Niinkö se sanoi?\"\n\n\"Niin, ja sitte vielä sanoi, että äiti on aivan Jesuksen näköinen.\nEikös ole? kysyi sitte minulta. No, mitäs minä lapselle muuta kun\nmyönsin ja sanoin sitte hyvästit.\"\n\nIsä nojasi veräjän pieleen ja katseli sinne, minne aurinko oli\nlaskenut, äiti kuivasi kyyneleitään.\n\n\"En luullut, että näin silloin Annia viimeisen kerran.\"\n\n\"Tulkaa tupaan!\" sanoi äiti.\n\n\"Niin sanoi aina kaikille pikku Annikin\", sanoi isä. \"Sinä iltana,\nkun hän sairastui, sanoi hän: tulkaa tupaan, siellä on lämmintä ja\nkaunista! Senjälkeen ei hän enää ulos juossut.\"\n\nHe menivät kaikki tupaan. Äiti pani illallista pöytään ja laittoi\nvuoteet. Mutta hän käveli niinkuin unissa. Hän näki vaan veräjällä\npikku Annin ja kuunteli hänen kirkasta puhettaan.\n\n\n\n\nMUMMO\n\n\n    Avojaloin marssitaan,\n    Ei oo meillä huolta.\n    Mummon luokse kuljetaan,\n    Talo näkyy tuolta.\n    Siellä meitä odottaa\n    Hyvä marjamaito,\n    Mummo herkut valmistaa,\n    Mummolla on taito.\n\n    Voi ja leipä parahin\n    Mummon luona onpi,\n    Mummon tupa hupaisin,\n    Mummo mainiompi.\n    Mummo meitä tervehtii\n    Pikku porstuassa.\n    Ystävämme paras on\n    Koko maailmassa.\n\n\n\n\nILLALLA\n\n\n    Lunta jo heittävi talvinen taivas,\n    Pakkanen nurkassa paukahtaa.\n    Rusko se tallissa kauroja puree,\n    Vahti varkaita haukahtaa.\n\n    Illalla aikaisin pimeä pirtti\n    Saduksi muuttuu ja sammuu pois.\n    Unehen vaipuvat pienoset kaikki,\n    Äidillä vaikka montakin ois.\n\n    Äiti, hän kehrää, tuutua soutaa,\n    Isä pärehen sytyttää.\n    Uunin korvalla sirkka laulaa,\n    Lapsi kehdossa hymyää.\n\n\n\n\nKÄÄPIÖN KIEVARI\n\n\nEräänä pimeänä ja myrskyisenä syyskuun iltana, jolloin ukkonen jyrisi\nja salamat leimahtelivat, kulki vanha, harmaapartainen kääpiö tietä\npitkin. Hän oli väsynyt ja hänen oli nälkä. Vihdoin tuli hän suuren,\nkomean talon kohdalle, meni portista sisään ja kolkutti ovea, joka oli\nlukittu. Sisältä kuului kovaa puhetta ja naurua, mutta ovea ei avattu.\n\nKääpiö jatkoi matkaansa ja tuli toisen suuren talon ovelle. Hän\nkuunteli ensin ja alkoi sitte kolkuttaa. Mutta kukaan ei häntä\ntäälläkään kuullut. Näin kävi hän monen talon ovella tässä suuressa\nkylässä. Mutta kaikkialla oli niin paljo muuta hommaa, ettei kukaan\njoutanut kuulemaan kääpiötä.\n\nKylän laidassa, aivan viimeisenä, oli pieni matala mökki. Kääpiö tuli\nmökin ovelle. Ovi seisoi raollaan ja kääpiö astui sisälle.\n\n\"Tule peremmälle ja vedä ovi kiinni\", sanoi mökin ukko. Ja mökin vaimo\ntoi kääpiölle leipää, kalaa ja piimää.\n\nKääpiö söi vatsansa täyteen ja kuivaili itseään tulen ääressä. \"Syö\nkylliksesi!\" sanoi vaimo ja lisäsi piimää tuoppiin. Ja mökin ukko pani\nenemmän puita takkaan, että matkamiehellä olisi lämmin.\n\nKun kääpiö oli levännyt, kiitteli hän ystävyydestä ja aikoi lähteä.\n\n\"Mitäs tuonne jumalan ilmaan lähdet. Makaa täällä. On täällä olkia\nsinullekin\", sanoi ukko. Ja vaimo rupesi laittamaan vuodetta.\n\nMutta kääpiö kysyi tietä lähimpään kaupunkiin ja sanoi, että hänellä on\nkiire.\n\n\"Onnea matkallesi!\" sanoi ukko.\n\n\"Jumala seuraasi!\" huusi vaimo. Salamoiden leimutessa katosi kääpiö\nmetsätielle.\n\nMutta seuraavana aamuna oli koko suuri kylä palanut poroksi. Kylän\näärimmäiseen reunaan oli vaan jäänyt pieni mökki palamatta. Sillä\nmökillä on vielä tänäkin päivänä nimenä Kääpiön kievari.\n\n\n\n\nMEIDÄN VAHTI\n\n\n    Meidän Vahti kerran lähtee\n    Naapurin vahdin luokse.\n    Hiljaa kulkee metsän läpi,\n    Tiellä ei myöskään juokse.\n\n    Naapurin portin luokse saapuu\n    Arkana, ujostellen,\n    Häntä alhaalla, luimussa korvat\n    Nurkkia nuuskiellen.\n\n    Naapurin vahti haukahtavi,\n    Portille vastaan hyökkää.\n    Meidän Vahti häntää ja päätä\n    Iloisena nyökkää.\n\n    Naapurin Vahti silloin kohta\n    Nauraen häntää huiskii.\n    -- Pakohon juoksee naapurin kissa,\n    Vihasta sylkeä tuiskii.\n\n    Naapurin Vahti ja meidän Vahti\n    Yhdessä pihaan laukkaa,\n    Leikkiä lyövät ja iloitsevat,\n    Että paikat paukkaa.\n\n    Sitte kun saapuu väsymys,\n    Ne toistensa vierelle nukkuu.\n    Varpuset tiuskuu räystäillä\n    Ja käki metsässä kukkuu.\n\n\n\n\n\"TUULIKIN\" MUISTOJA\n\n\n[\"Tuulikki\" oli lasten lehti joka ilmestyi tämän vuosikymmenen\nalkupuoliskolla.]\n\n\nVELJEKSET (ENSIMÄINEN KIRJE)\n\nMeitä on kolme veljestä. Heikki on vanhin, Viljo on keskimäinen ja\nEljas on nuorin. Me asumme Eerikinkadun varrella Helsingin kaupungissa.\nSiinä talossa on puiset rakennukset ja sievä piha. Pihassa on\npaljo sopivia komeroita, missä sopii olla piilossa, kun leikimme\nkuuropiilosilla. Lukukauden ajalla käy siellä paljo poikia leikkimässä,\nvarsinkin Valmistavan koululaisia, jotka ovat Viljon ja Eljaan\ntovereita. Kerran oli meitä kuusitoista kaikkiaan, mutta silloin oli\ntyttöjäkin. Elsa, Siiri ja Ester olivat silloin mukana. Ne ovat Viljon\nluokkalaisia.\n\nMe huusimme ja hurrasimme silloin niin hirvittävästi, että isän täytyi\navata ikkuna ja kysyä, oliko siellä sota. Voi, kuinka me nauroimme!\n\nKun tulimme silloin leikkimästä sisälle, niin olivat vaatteemme niin\nmärkiä, että tuli suuri lätäkkö vettä lattialle riisuessa. Ja Leena\nsanoi meille, ettei saappaista tule kalua koko talvena. Mutta äiti vaan\nnauroi ja sanoi, että pitää panna tulta hellaan ja vaatteet kuivamaan\nhellan ympärille.\n\nMonta hauskuutta oli meillä pitkin talvea, mutta kaikista hauskinta\noli se, kun alkoi lumi sulaa ja sai ruveta tekemään puroja pihamaalle.\nYhdessä pihan reunassa oli Heinjoki ja toisessa oli Volga. Reinin\nvarrelle laitoimme Boden järven ja heti kun Rein läksi Bodenista, niin\nsiihen tehtiin Schaffhausin putous. Me panimme päreitä poikittain puron\npohjalle ja siitä tuli niin mainio putous, että vesi kävi vaahtoon.\nMeillä oli kaikilla lapiot ja vielä käytimme pihamiehen vanhaa\nrautalapiota.\n\nMutta nyt on lumi kaikki loppunut pihasta ja purot ovat kadonneet.\nSyreenipensaissa on suuria lehtisilmuja ja vaahterat alkavat jo\nvihannoida. Koulu on loppunut. Kaikki olemme päässeet luokalta. Heikin\ntodistuksessa oli neljä kymmenikköä, Eljaan oli viisi ja Viljon kolme.\nMutta isä sanoi, että pääasia oli, että pääsimme luokalta ja että joka\npojalla oli käytös ja huolellisuus kymmenen.\n\nHeti kun tulimme koulusta antoi äiti meille marjahilloa ja pannukakkua.\nJa kun olimme riisuneet juhlapuvut pois, niin rupesimme heti laittamaan\ntavaroitamme kuntoon maalle lähtöä varten. Isä sanoi, ettei saa ottaa\npaljo rojua, tarpeellisimmat tavarat vaan. Mutta Eljas olisi tahtonut\nottaa kaikki tavaransa. Vanha Polle, jolta on toinen etujalka poissa,\noli muka otettava maalle, että paranisi siellä. Ja Pollen kärryt, jotka\novat aivan rikki, vietäisiin maalle, että seppä ne siellä korjaisi.\nMutta kun kori niistä olisi tullut melkein täyteen, sanoin minä, ettei\nPollea ja kärryjä saisi ottaa. Silloin rupesi Eljas itkemään ja Leena\ntuli sisälle, torui minua, nosti minun tavarani korista pois ja pani\nPollen ja kärryt sinne.\n\nEljas herkesi nyt itkemästä ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Minä\narvelin, että minne minä nyt tavarani panen, mutta en viitsinyt itkeä,\nkun olen lyseolainen. Kokosin tavarani lattialta ja panin ne pöydälle,\narvelin että hätä keinon keksii.\n\nSilloin tulee Eljas ja ottaa minua kädestä ja sanoo: \"anna anteeksi,\nveikko\". -- Kori on nyt tyhjä ja Eljas on kätkenyt Pollen ja kärryn\nison sohvan taakse. No, minä taputan Eijasta olkapäälle ja kaikki on\nunhotettu.\n\nHuomenna me lähdemme maalle, äiti, Leena ja me pojat. Isä ei pääse\nmukaan, sillä isällä on lyhempi kesälupa, kuin meillä. Isä tulee\nmaalle Juhannukseksi ja matkustaa jälleen pois, mutta sitte tulee isä\nkoko heinäkuuksi. Isä sanoi, että kun minä olen suurin mies kodissa\nisän poissa ollessa, niin minun tulee auttaa äitiä ja hoitaa pieniä\nveikkoja. Tahdonpa koettaa täyttää, mitä isä toivoo. Tahdon olla\näidille hyvä poika.\n\nKun tulemme maalle, niin kirjoitan sieltä Tuulikkiin, jos Tuulikin\ntoimitus ottaa tämän vastaan.\n\n\n(TOINEN KIRJE)\n\nOlen niin hirmuisen iloinen, kun minun kertomukseni otettiin\n\"Tuulikkiin!\" Kun olin kertomukseni lähettänyt \"Tuulikin\ntoimitukselle\", niin odotin levottomana kesäkuun 15:sta päivää. Voi,\nmiten aika kului hitaasti! Mutta vihdoinkin tuli 15. Tuli posti, mutta\n\"Tuulikki\" ei tullut. Taas uusi odotus. Seuraavana päivänä \"Tuulikki\"\ntuli. Vaikka se on minun osoitteellani, niin avasi äiti sen ensiksi.\nMinä en uskaltanut katsoa äitiin. Kun äiti oli avannut sivut, luki hän\nhiljaa itsekseen. Minä olin aivan varma siitä, ettei minun kertomukseni\nollut siellä. Rupesin hyräilemään hiljaa \"Porilaisten marssia\" ja menin\nkatsomaan ulos akkunasta. Siellä pihassa näin pikku Eljaksen ajavan\nvitsa kädessä kissaa takaa. Juoksin pihalle, otin vitsan Eljakselta ja\nlöin sillä Eljasta kahdesti selkään. Eljas rupesi itkemään, mutta minä\nsanoin: \"Katsos, niin käypi sille, joka syytöntä kissaa piiskaa!\" Sitte\njuoksin jälleen sisälle.\n\nKun tulin pöydän luo, antoi äiti minulle \"Tuulikin\". Katsoin kauan\nensi sivua ja luin kaikki, mitä siinä seisoi. Sitte käänsin lehden,\nja siellä oli kirjoitukseni. Luin sen. Sitä oli vaan hyvin pikkusen\nmuutettu. Luin sen uudelleen. Olin niin iloinen. Sitte menin äidin luo.\nÄiti otti minut syliinsä, suuteli minua, silitteli päätäni ja sanoi:\n\"Miten hauskaa, kun isä juhannukselle tultuaan saa sen nähdä.\" Minulla\non paras äiti maailmassa! Hänen tähtensä tahtoisin vaikka kuolla.\n\nLupasinhan kirjoittaa ensi \"Tuulikkiin\" ja se olisikin ollut niin\nhauskaa, mutta kun nyt on tullut niin sateista ja ikävätä, että ei\ntiedä, mistä kirjoittaa. Me muutimme sitte maalle, mutta matkalla satoi\nkoko matkan. Kun tulimme perille, olivat kaikki tavaramme likomärkiä ja\nitse olimme samanlaisia. Pikku Eljas itki melkein koko ensimäisen illan\nja äiti luuli, että Eljas tulisi kipeäksi. Mutta juuri, kun meidän piti\nmennä maata, juoksi hiiri pitkin makuukamarin lattiata. Siitäkös elämä\nsyntyi! Leena sieppasi isän saappaan ja aikoi sillä lyödä, mutta hiiri\npiiloutui matkakorien joukkoon. Viljo ja Eljas hyppelivät lattialla\ninnostuksesta ja ihastuksesta! Nopeasti tyhjennettiin korit. Mutta ei\nmistään löytynyt hiirtä.\n\nLeena arveli, että hiiri mahdollisesti oli jälleen juossut sillan alle.\nMutta äiti sanoi, ettei hän ennen uskalla mennä nukkumaan, kun hiiri\nlöytyy.\n\nLattialla oli pari täkkiä ja Eljaksen pieni korvatyyny. Pikku pojat\nrupesivat siinä telmimään ja tuuppelivat toisiansa. Äiti ja minä\nsyynäilimme tavaroita hiirtä etsien. Samassa kuuluu kova ilohuuto!\nViljo on saanut hiiren kiinni ja pitelee sitä kourassaan. Voi, miten\npieni se on ja miten sievä. Sillä on pehmoinen harmaa karva ja pikkuset\nsiniset silmät. Se pelkää niin kovin. Sen sydän lyö kiivaasti. Leena\nehdoittaa, että se tapettaisiin, mutta pikku pojat tahtoisivat sen\nelätikseen.\n\nÄidin kanssa neuvoteltua päätetään se viedä kauas metsään ja päästää\nvapauteensa. Pikku pojat ja minä menemme kauas, aidan toiselle\npuolelle, pitkin metsäpolkua. Siellä panemme hiiren erään suuren kiven\nviereen. Se lähtee juoksemaan ja katoaa kanervikkoon. En luule, että se\nkoskaan enää löytää kotiin takaisin.\n\nSen jälkeen olemme joka päivä käyneet siinä kiven luona, mutta ei\nmitään ole näkynyt. Toivomme hartaasti, että hiiri on löytänyt uuden\nkodin.\n\nPikku pojat ovat tehneet pihalle leikkituvan, jossa ovat sadetta\nsuojassa. Se on niin matala, että en minä siellä mahdu seisomaan.\nSeinät ovat vanhoja lautoja, jotka ennen ovat olleet rappujen astimina.\nKattona on tavaralaatikkojen kansia. Istuimena siellä on vanha\nsokerilaatikko ja pöytänä sievä pölkky. Olen ollut sateella monta\nkertaa tuvan sisässä, ja siellä on sangen hyvä.\n\nViljokin on kirjoittanut kertomuksen \"Tuulikkiin\", mutta hän ei\nuskalla sitä lähettää, kun se on niin huonosti kirjoitettu. Hänellä\noli kaunokirjoituksessa vain 7. Mutta ensi vuonna hän aikoo opetella\nkauniimmin kirjoittamaan.\n\nHauskaa kesää!\n\n\n(KOLMAS KIRJE)\n\nHyvää päivää! Eräänä iltana, kun äiti ja me pojat olimme metsässä\nkatsomassa oliko siellä yhtään sieniä, tuli meitä vastaan eräs pieni\npoika. Ja tiedättenkös mitä sillä oli sylissä? Hirmuisen sievä, ruskea\nkoira! Me pojat huusimme äitiä, joka kulki jälempänä, että hän joutuisi\npikemmin koiraa katsomaan. Kun äiti tuli, niin antoi poika koiran äidin\nsyliin. Me kaikki hyväilimme sitä ja se nuoli ensin Eljaksen kättä ja\nsitte minun kättäni.\n\nÄiti kysyi pojalta, kenenkä koira se oli. Poika sanoi silloin, että se\non hänen koiransa, mutta että hän on nyt sitä myymässä. Ja samassa hän\nkysyi, että eikö äiti sitä ostaisi.\n\nEljas alkoi heti pyytää äitiä, että äiti sen ostaisi ja kyllä me toiset\npojatkin vähän pyysimme. Mutta äiti sanoi, että täytyy ensin kysyä\nisältä. Kyllä se oli hyvin sievä ja mielelläni minäkin olisin sitä\nhoitanut ja antanut vaikka osan voileivistäni sille. Sillä oli niin\npehmeä karva ja sileä, kostea kuono. Monta kertaa se aivan suuteli\nminua.\n\nMinä sain sitä kantaa kotiin asti ja se vieras poika kulki minun\njälessäni. Me päätimme antaa sille nimen \"Jalo\", jos saisimme sen\nomaksemme. Matkalla se nukkui minun syliini, niin ettei se huomannut\nkun tultiin portista sisälle.\n\nEljas juoksi edeltäpäin isän luo ja me kuulimme, kuinka se siellä\nhuusi: \"Rakas, rakas, kulta isä! Osta meille sievä koira! Tule, se on\ntäällä!\"\n\nSilloin tuli isä ulos ja piti myöskin paljo Jalosta. Hän kyseli pojalta\nkaikenlaista ja viimein kysyi hän, mitä koira maksaa. Poika sanoi, että\nse maksaa 50 penniä. Silloin päätettiin, että jokainen meistä panisi\n10 penniä; ja kun meitä on viisi, nimittäin isä, äiti, Viljo, Eljas ja\nminä, niin siitä tuli 50 penniä. Meillä pojilla ei ollut rahaa maalla\nmukana, kun säästölaatikot jäivät kotiin, mutta äiti lupasi lainata.\n\nNyt on Jalo ollut meillä jo kolmatta viikkoa. Se osaa syödä leipää,\nmaitoa, lihaa ja sokeria. Se osaa jo antaa kättä ja sanoa ison sanan.\nSe on kasvanut aikatavalla. Eljas ei enää jaksa pitää sitä sylissään.\nKun joku meistä pojista juoksee, niin juoksee Jalo jälestä ja tarttuu\ntakaa kinttuihin. Talon kissan kanssa on Jalo hyvä ystävä. Kissa antaa\nsen syödä omasta kupistaan. Kissa on jo vanha.\n\nMeillä on eräs hyvä täti Helsingissä. Nyt olemme pyytäneet häntä tänne\nmaalle tulemaan, mutta kirjeessä emme sanoneet mitään Jalosta. Mitähän\ntäti mahtanee siitä sanoa? Kyllä se varmaankin siitä paljo pitää.\n\nLeena oli eräänä päivänä nähnyt käärmeen metsässä. Isä lähti heti keppi\nkädessä metsään sitä etsimään ja kulki siellä kauan, hakien sitä, mutta\nse oli mennyt piiloon. Kunhan meidän serkkumme Kaarlo tulee tänne,\nmenemme me sitä vielä etsimään. Silloin saa Kaarlo tappaa sen. Kaarlo\non jo niin suuri poika ja seitsemännellä luokalla meidän koulussamme.\n\nViljo on saanut jo kolme kertaa ratsastaa Ruskolla, sillä renki Pekka\npitää niin paljo Viljosta ja kutsuu häntä aina luokseen. Mutta minä\nolen ollut Verkko-Matin luona nuottakodassa ja käynyt monta kertaa\nhänen kanssaan käistelemässä. Eräänä päivänä toin minä äidille kaksi\nhaukea. Minä olen saanut Matilta pienen verkon aivan omakseni. Minä\nkäistelen sillä itsekseni rannikoilla. Täällä on aivan hiekkaiset\nrannat ja syvemmällä on paljo ulpukoita. Niitä minä olen monta kertaa\ntuonut äidille.\n\nEräänä sadepäivänä opetti Matti minua verkkoa kutomaan. Se on hirveän\nhauskaa työtä. Aina kun sataa, istun minä tuvassa kutomassa verkkoa\nMatin vieressä. Minä olen saanut Matilta kävyn ja kalvosimen aivan\nomakseni.\n\nKaksi kertaa olemme kaikki olleet heinäniityllä. Isä, äiti ja Leena\nharavoivat ja me pojat kannoimme kuivia heiniä latoon. Isäntä oli\nsanonut isälle, että meistä oli oikein paljo hyötyä. Seuraavana\npäivänä lähetti emäntä meille lahjaksi ison lautasellisen voita. Siitä\nvalmistettiin illalliseksi munavoita. Ja meillä oli kaikilla hyvin\nhauskaa silloin, sillä silloin olimme kaikki jotain ansainneet.\n\n\n(NELJÄS KIRJE)\n\nNyt minun täytyy kertoa Tuulikin lukijoille yhdestä kummallisesta\ntapauksesta. Eräänä aamuna kun Eljas, Viljo ja minä olimme pellon\ntakana metsässä hakemassa äidille kukkia, kaatui Eljas yhden pienen\nkoivun juurelle sammalmättääseen. Hän rupesi itkemään ja minä juoksin\nhänen luoksensa. Kun puistelin hänen vaatteitansa sammalista, niin\nkuulin kummallisen äänen. Jokin piipitti kimakasti aivan minun\njalkojeni juuressa.\n\nRupesin katselemaan, mikä se mahtoi olla. Silloin näin pienen linnun\npesän ja siellä pikkusia poikasia. Eljas herkesi heti itkemästä ja\nViljo juoksi katsomaan, mitä me olimme löytäneet.\n\nSiinä oli viisi poikasta, mutta kaksi niistä oli kuollut, sillä Eljas\noli kaatunut juuri pesän päälle. Elävät pojat huusivat hädissään ja\nkoettivat räpytellä siipiään, joissa ei vielä ollut höyheniä.\n\nMe otimme kuolleet pojat pesästä pois ja panimme ne Viljon hattuun\nviedäksemme kotiin. Silloin näimme poikasien äidin. Se lenteli puusta\npuuhun meidän ympärillämme ja kun me menimme kauemmas pesän luota,\nlensi se heti sinne.\n\nSitte juoksimme aikakyytiä kotiin ja veimme linnun pojat äidille. Äiti\nsanoi, että meidän pitäisi ne haudata. Ja me hautasimme ne leikkituvan\nviereen ja istutimme pienen pihlajan haudan päälle. Aina kun meille\ntulee vieraita, viemme heidät katsomaan linnun poikien hautaa.\n\nOlemme myöskin muutamia kertoja käyneet katsomassa sitä linnun pesää\npellon takana. Nyt on pienillä linnun poikasilla jo suuret höyhenet.\n\nTäti tuli sitte Helsingistä meille ja toi minulle kauniin puukon. Viljo\nsai kärryt, sillä täti on hänen kumminsa, ja Eljas sai pallon. Kun täti\ntuli, niin siitäkös elämä syntyi. Pikku pojat hyppelivät ilosta, Jalo\nhaukkui ja isä ja äiti nauroivat. Täti on niin hyvä meille pojille. Isä\nsanoo aina, että täti on liian hyvä.\n\nNyt on meillä ollut niin hauskaa, kun täti on täällä. Me olemme\nkäyneet hänen kanssansa marjassa ja sieniä poimimassa. Aina hän keksii\njotain hauskaa. Hän on niin viisas ja hyvä. Luulen, että isä ja äiti\nrakastavat häntä suuresti. Isä sanoi eräänä päivänä, että nyt on kuin\njuhlapäivä, kun täti on meillä, ja se olikin minun mielestäni totta.\n\nTädin mukana sain minä kirjeen Kaarlo-serkulta. Siinä ilmoitti hän\ntulevansa ensi viikolla meille. Hän kokoaa hyönteisiä ja kärpäsiä.\nMeillä onkin kärpäsiä hyvin paljon, niin että kyllä on hyvä, että hän\npian joutuu.\n\nEilen oli Eljaksen syntymäpäivä ja meillä oli suuri juhla. Aamusella\ntäti ja äiti ja isä lauloivat oven takana \"Sun haltuus rakas isäni\"\nja \"Herra taivahan\". Sitte juoksivat he kaikki sisälle ja isä nosti\nEljaksen sängystä korkealle. Äiti antoi hänelle kaksi vehnärinkeliä ja\nViljolle yhden ja minulle yhden. Ja täti toi suuren kimpun kukkia.\n\nSitte kantoi Leena sisälle kukkapöydän ja siinä oli yksi muistikuva,\nyksi lyijykynä ja paperiarkki. Eljas piirtää mielellään ja isä oli\nantanut hänelle nämä. Täti pani sitte pöydälle yhden hopeamarkan.\n\nMeillä oli niin hauskaa koko päivän. Ja illalla menimme kaikki\nsoutelemaan Mansikkasaarelle. Matkalla lauloimme monta laulua ja oli\naivan tyyni. Jalo oli myöskin mukana, vaikka sitä onkin hyvin vaikea\npitää venheessä, sillä se juoksee ympäri venhettä ja joskus menee aivan\nvenheen reunalle kuikkimaan.\n\nMe toimme Mansikkasaarelta paljo viheriäisiä koivun ja pihlajan oksia.\nKotona pantiin ne huoneisiin ja nyt asumme aivan kuin lehtimajassa.\n\nHuomenna on Leenan syntymäpäivä. Mutta siitä kerron vasta ensi\nkirjeessä. Terveisiä kaikille Tuulikin lukijoille.\n\n\n(VIIDES KIRJE)\n\nNyt on minulla oikein kauheata kerrottavaa Tuulikin lukijoille. Täällä\nHelsingissä on tapahtunut sellainen tapaus, joka on saattanut kaikki\nkoulupojat ja koulutytöt surullisiksi.\n\nAsia on tällainen. Täällä Helsingin lähellä on eräs saari, jonka nimenä\non Korkeasaari. Se on sellainen paikka, johon Helsinkiläiset menevät,\nkun he tahtovat nähdä metsää, nurmea, kallioita ja merta sekä kuunnella\nlintujen laulua.\n\nSiellä saarella on suuria häkkiä, tai niinkuin pieniä huoneita, joiden\nseinät on rautatangoista, ja niissä huoneissa on erilaisia eläimiä\nvankina. Ne ovat siellä sitävarten, että ihmiset saisivat niitä nähdä.\nMutta minusta niillä on siellä hyvin ikävä ja paha olla, kun pojat\nusein pistelevät niitä kepeillä, oksilla ja heinänkorsilla. Eivätkä\nne saa nukkuakaan, kun niiden on uni, sillä ihmiset rummuttavat häkin\nreunoja ja koettavat yhä niitä hereillä pitää.\n\nYhdessä häkissä on siellä suuria maakarhuja ja eräässä toisessa jälleen\nhirmuisia jääkarhuja. Yksi jääkarhuista on iso ja kaksi on pienempää.\n\nEräänä iltana oli yksi normaalilyseolainen tätinsä kanssa ollut\nKorkeasaarella eläimiä katsomassa. He olivat menneet jääkarhujakin\nkatsomaan. Jääkarhut olivat näyttäneet hyvin vihaisilta. Silloin oli se\npoika pistänyt jalkansa jääkarhuun päin rautatankojen välitse. Mutta\nsilloinkos jääkarhu oli vimmoissaan tarttunut pojan jalkaan ja alkanut\nvetää häntä luoksensa häkkiin. Sen pojan täti oli kyllä pidellyt häntä\nkädestä, mutta ei ollut jaksanut pidellä niin kovaa, että poika olisi\npysynyt. Kun jääkarhu oli niin voimakas, niin sai se voiton. Ja poika\nputosi jääkarhun häkkiin.\n\nHeti rupesivat jääkarhut repimään poikaraukkaa, joka valitti surkealla\näänellä. Eikä kukaan voinut saada poikaa pois rautahäkistä.\n\nHaettiin tankoja, jolla jääkarhua alettiin hätyyttää ja viskattiin iso\nlihapala alas, että se tulisi sitä syömään. Mutta se oli kuin vimmattu.\nSe repi pojan niin pahaksi, että kun poika viimein saatiin häkistä\nulos, oli hän aivan verinen ja runneltu.\n\nMeidän koulumme pojat kertoivat minulle, että hän oli vielä silloin\nosannut puhua ja sanonut: \"Älkää vaan kertoko tätä äidille, sillä äiti\npelästyy.\"\n\nMutta samana iltana poika kuoli kauheita tuskia kärsittyään.\n\nNyt ovat meidän luokan pojat päättäneet, etteivät enää koskaan millään\nlailla kiusaa eläimiä, ei niitä eläimiä, jotka ovat Korkeasaarella eikä\nmitään muitakaan eläimiä. Me olemme kaikki nyt luvanneet olla eläinten\nystäviä.\n\nNyt en jouda enempää, sillä meillä on niin paljo läksyjä.\n\n\n\n\nSUURIN ILO\n\n\n    Kukkia poimin ja iloitsin,\n    Hoitelin pikku veikkaa.\n    Auringon paisteessa riemuitsin,\n    Heittelin kuperkeikkaa.\n\n    Lintuset lauloi ja aallot soi,\n    Ilmassa ilo kaikui.\n    Aurinko kummulle kultia loi\n    Riemua metsä raikui.\n\n    Veikkoni vallaton, valkopää\n    Nauraen kaulaani karkaa.\n    Juoksemme kenttää kellertävää\n    Kotoisen pellon sarkaa.\n\n    Kaivonvintti jo vilkuttaa\n    kotimme tuvan takaa.\n    Veikkoni pieni väsyy jo,\n    Olkaani vasten makaa.\n\n    Tuollapa äiti vastaamme käy,\n    Aurinko otsalla hohtaa.\n    Mun ei ilo nyt ilolta näy\n    Äiti kun meidät kohtaa.\n\n\n\n\nJÄTTILÄINEN JA KARJANPAIMEN\n\n\nPohjois-Suomessa eli ennen muinoin jättiläinen, jota myös monet\nsen ajan ihmiset peikoksi sanoivat. Hän oli hyvä mies, ei tehnyt\nkenellekään pahaa vaan eli sovinnossa kaikkien kanssa. Usein istui\nhän metsättömillä harjanteilla ja katseli sieltä ihmisten kaskien\nsauhuja ja mökkien harjoja. Häntä suuresti hauskutti noiden pikku\nolentojen elämä. Ja huvikseen hän niitä katseli, niinkuin me katselemme\nmuurahaiskekoja.\n\nJättiläinen oli hirmuisen voimakas. Ei hänen edessään mikään kestänyt.\nHän meni, minne vaan halusi ja teki mitä tahtoi. Hän söi harvoin, mutta\nnukkui sitä enempi.\n\nKerran aamulla kun hän veti nutun päälleen, tunsi hän, että jokin\nkangersi niskassa. Hän raappasi niskaansa. Sinne oli nutun vuoriin\ntarttunut vanha korpikuusi. -- Kun hän oli kymmenen peninkulmaa\nkävellyt, tunsi hän, että kengässä oli jotain, joka painoi varvasta.\nHän veti kengän pois jalastaan ja sieltä putosi lehmän kokoinen kiven\nmöhkäle.\n\nMutta ei ole sellaista olentoa, jolla ei olisi kadehtijoita. Jonkun\nviisautta kadehditaan, jonkun voimia, jonkun rikkautta, jonkun jotain\nmuuta hyvää. Jättiläiselläkin oli kadehtijoita. Varsinkin eräs vanha\nkarjanpaimen kadehti häntä. Yökaudet veisteli hän teräväpäisiä seipäitä\nja iski niitä pystyyn niille paikoin, joista jättiläisen piti kulkea.\nHän toivoi, että ne pistäisivät jättiläiseltä jalkapohjan puhki. Mutta\nne murenivat jättiläisen jalan alla niinkuin poltettu heinä ihmisen\njalan alla murenee.\n\nKerran kun jättiläinen makasi korkean jyrkänteen juurella, nousi\nkarjanpaimen jyrkänteelle ja vieritti isoja kiviä jättiläisen silmille.\nJättiläinen heräsi, hieroi silmiänsä ja sanoi: \"Mistäs nyt tomua\nsilmiini lentää!\"\n\nKarjanpaimen puhui aina jättiläisestä ja koetti tehdä häntä\nnaurunalaiseksi. Ihmiset kuuntelivat hänen puhettaan, mutta kukaan ei\nsitä mieleensä pannut.\n\nEräänä aamuna jättiläinen istui murkinata syömään. Hän veti puukkonsa\ntupesta ja tuppi putosi maahan. Karjanpaimen oli lähellä ja hän juoksi\nheti tuppea katsomaan. Ensin katseli hän päältäpäin, sitte meni hän\nsisälle ja käveli aina tupen pohjaan asti.\n\nMutta jättiläinen huomasi, että hänen tuppensa oli pudonnut. Hän otti\nsen ylös ja pani vyölleen. Sitte pisti hän puukkonsa tuppeen.\n\nSe oli karjanpaimenen loppu. -- Mutta jättiläinen eli vielä kauan\naikaa, kunnes viimein kenenkään huomaamatta seudulta katosi. Ei\ntiedetä, lieneekö hän kuollut vai lieneekö muuttanut muihin maihin.\nPoissa hän vaan nyt on.\n\n\n\n\nLAPSET MATKALLA\n\n\n    Pim, pam, pim-pam nyt tiuku soi.\n    Kas tässäpä hyvästi ajaa voi.\n    Me matkalla ollahan vieraalle maalle\n    Niin armahalle.\n\n    Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi.\n    Hei, hevoset laukata kilpaa voi! --\n    On vaunussa tilaa kaikille tässä\n    Näin hyllyävässä.\n\n    Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi.\n    Vaan vieraalla maallapa olla voi\n    Hei, herkkuja, hilloja, sokeripuita\n    Ja lystiä muita.\n\n    Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi.\n    Siis sielläpä hauskaa olla voi!\n    Jos joutuisimme jo piankin sinne,\n    Huh, hei, ritirinne!\n\n\n\n\nILMALAIVA\n\n\nErkillä ja Matilla oli suuria mielessä. Heidän piti tehdä ilmalaiva ja\npurjehtia sillä ilman läpi, niin että isä ja äiti, setä ja täti sekä\nkaikki muut ihmiset näkisivät ja ihmettelisivät.\n\nHe ottivat vanhan tavaralaatikon ja laittoivat siihen mukavat penkit,\njoilla heidän sopi istua. Sitte panivat he sinne hiekkasäkkiä painoksi\nja vettä pulloon kuumuuden varalle. Tämä kävi kaikki helposti ja pojat\nolivat innoissaan.\n\nMutta pahin oli vielä jäljellä. Laatikkoon piti saada sellaiset siivet,\njotka sitä ilmassa kannattivat.\n\nPojat päättivät tehdä siivet laudasta. Heidän mielestään pitäisi niillä\nolla sama muoto, kuin myllyn siivillä. Ja niin he rupesivat työhön.\n\nTuli ilta ja pojat menivät nukkumaan. Nukkuessaan näki Erkki unta. Hän\npurjehti ilmapallossa, joka keinui korkealla pilvien yläpuolella. Ja\nsiinä ilmapallossa oli siivet aivan kuin myllyssä ja ne raksuttivat ja\nratisivat pyöriessään.\n\nMatti myöskin näki unta. Hän ratsasti hevosella pilvien läpi ja hevosen\nkaviot iskivät tulta ja sieramista puhalsi sakeata savua, josta sitte\nuusia pilviä muodostui.\n\nKun pojat aamulla heräsivät, kertoivat he toisilleen unensa. Se oli\nmerkillinen uni. Siitä oli varmaan oleva seurauksia. Ja yhä suuremmalla\ninnolla ryhtyivät he työhön.\n\nEnsimäiset siivet, jotka he olivat tehneet, olivat aivan liian pienet.\nRuvettiin siis uusia tekemään. Aina välillä kävivät pojat kuitenkin\nistumassa laatikossa ja katselemassa hauskoja hiekkasäkkejä.\n\nJos he keksisivät ilmalaivan, tulisivat he kuuluiksi koko kylässä. Se\noli hauska juttu.\n\nJa sitte tuotaisiin heille lahjoja ja kouran kokoisia omenoita. Jos\nkuningas saisi asiasta tietää, niin lahjoittaisi hän varmaan Erkille\nhevosen ja Matille aasin.\n\nErkki ratsastaisi hevosellaan kultavuorelle ja toisi isälle tyynyn\nkokoisen kultamöhkäleen ja Matti matkustaisi aasilla itämaille ja\nhakisi sieltä jalokiviä ja hohtavia helmiä.\n\nSitte olisi kaikilla niin hauskaa. Äiti antaisi lapsille joka päivä\nomenapuuroa, muuramihilloa, marjamaitoa ja sokeroituja mesikoita.\n\nSe olisi hauska juttu.\n\nMutta siivet eivät tahtoneet valmistua. Joskus tulivat ne liian\nkapeiksi, joskus liian leveiksi, joskus olivat ne liian pienet, joskus\nliian paksut.\n\nSiinä oli myös paha pula, että minne ne sitten kiinnitetään. No,\nniin! Siitä pulasta päästiin sillä, että lyötiin tanko laatikon\npäälle poikkipuolin, siihen pantiin sitte reikä, johon siipien tanko\nistutettiin.\n\nSiivet tulivat lopullisesti valmiiksi. Ne pyörivät tuulessa mainiosti.\nPojat istuivat laatikossa ja odottivat, että milloinka se lähtee\nliikkeelle. Mutta ei se lähtenyt. He koettivat hiukan töykätä sitä irti\nmaasta, mutta se istui kuin naulattu.\n\nPojat nousivat pois laatikosta ja koettivat nostaa sitä paikasta\ntoiseen. Silloin se läksi, jopa oikein hyvästi.\n\nPojat ihmettelivät, että mikähän siinä on, kun ei se lennä, vaikka\nvoisi. Kyllä he ainakin sen sijassa lentäisivät tuolla puiden latvojen\ntasalla. Ja he arvelivat, jos se ilman hiekkasäkkiä läksisi liikkeelle.\nHiekkasäkit otettiin sitte pois ja pojat menivät jälleen laatikkoon\nistumaan. He odottivat kunnes tuuli puhalsi oikein voimakkaasti.\n\nKun sitte tuulen viima saapui, ponnistivat pojat jaloillaan ja olivat\njännityksessä. Siivet pyörivät, niin että kolina kuului, laatikko\nrusahteli ja rasahteli pari kertaa, mutta ei lähtenyt liikkeelle.\n\nSilloin arvasivat pojat, että siinä vielä oli joku vika. Sillä jos\nse olisi ollut oikea keksintö, niin silloin se olisi kyllä maasta\nkohonnut, vaikka siinä olikin vaan tuollaiset tavalliset myllyn siivet.\n\nNiin, joku vika siinä sentään mahtoi olla. Se oli selvä. Ja tänä\npäivänä pojat vielä miettivät, mikä vika siinä mahtaa olla.\n\n\n\n\nOPPILAILLENI\n\n\n    Raikkahasti vastatkaa\n    Että seinät kajahtaa!\n    Joll' on reipas, raitis mieli,\n    Sill' on myöskin selvä kieli.\n\n    Suorana te seisokaa,\n    Päänne pystyyn nostakaa.\n    Nuoret ei voi, kansan vapaan,\n    Seista vanhuksien tapaan.\n\n    Työnne kunnoin täyttäkää!\n    Maailmalle näyttäkää,\n    Että, ken on suora, rehti,\n    Täällä kauimmaksi ehti.\n\n\n\n\nNUORUUS\n\n\n    Tanssi, tanssi tyttönen,\n    Pyöri nuorten kanssa!\n    Elämäsi, vasta onpi\n    Aamuruskollansa.\n\n    Tanssimasta mikään vielä\n    Sinua ei estä;\n    Suutar' uudet kengät tekee\n    Jos ei vanhat kestä.\n\n\n\n\nEKSYKSISSÄ\n\n\n    Perho pieni, valkosiipi\n    Lensi kukkasissa.\n    Poika pieni, valkotukka\n    Kulki eksyksissä.\n                 \"Perho pieni, valkosiipi,\n                 Siipes mulle anna!\"\n                 Lausui poika. Perho vastas:\n                 \"Ei ne sua kanna.\"\n    \"Pienin olen perhosista,\n    Siivet pienet mulla.\n    Mutta sulle oppahaksi\n    Voin mä heti tulla.\"\n                 Oppahaksi otti poika\n                 Perhon metsätiellä.\n                 Puitten takaa aukes pelto:\n                 Koti oli siellä.\n\n\n\n\nIHMEELLINEN SILTA\n\n\nAurinko paistoi ulkona lämpimästi, mehiläiset ja kärpäset surisivat\nkukkasissa, ilma oli tyyni, hienoa auerta nousi metsien takaa.\n\nTuvassa oli tuoreen lämpöisleivän hajua. Äiti veti juuri leipiä uunista.\n\nPikku Anni juoksi tupaan. Hän pyysi äidiltä lämpöisleipää.\n\n\"Tuossa on\", sanoi äiti ja viilsi kuumasta leivästä palasen. \"Kun olet\nsyönyt, niin saat mennä Mansikkaniemelle Ullamummolle lämpöisleivän\nviemään.\"\n\nMitään hauskempaa ei Anni tietänyt. Ullamummo oli hänen paras\nystävänsä. Kaikista hauskimmat olivat retket hänen luokseen. Annin\nmielestä asui Ullamummo hirveän kaukana: ensin meni tie peltojen\npoikki, sitte metsän läpi, sitte joen yli siltaa pitkin, sitte lehdon\nkautta -- ja sen takana oli sievä mökki, jossa Ullamummo asui. Se\noli niin pieni ja matala, niin matala, että melkein ulottui kädellä\nkattoon. Mutta Annista se oli niin soma, että siellä hän vasta oikein\nhyvin leikkiä osasi.\n\nLämpöisleipä kainalossa läksi Anni juoksemaan kotirinnettä alas. Tie\noli tyhjänä, ei näkynyt vastaantulijoita. Metsänkohdalla tuntui ilma\nniin raukaisevalta. Anni istui tien penkereelle lepäämään ja piti\nleipää sylissään. Hiukan levättyään lähti hän taas matkalle.\n\nKaartuen nousi silta ylös maantienpinnasta. Kun Anni oli noussut siltaa\npitkin joen keskikohdalle, pysähtyi hän. Silta oli murtunut rikki.\nAallot vierivät vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja aukko oli hirvittävän\nleveä.\n\nEi auttanut muu kuin lähteä takaisin kotiin. Kotona kertoi Anni äidille\nkoko ihmeellisen tapauksen. Äiti ensin hämmästyi ja ihmetteli, mutta\nsitte ei oikein käsittänyt, kuinka sellainen olisi voinut näin tyynellä\nja sateettomalla ilmalla tapahtua. Ehkä oli lapsi pelännyt.\n\nHän läksi saattamaan Annia sillan yli.\n\nKun he olivat joen keskellä, oli silta aivan ehyt. Ei lastuakaan ollut\npoissa.\n\n\"Kuinkas Anni äitiä narrasi\" kysyi äiti.\n\n\"Ei Anni narrannut\", sanoi Anni ja katsoi suurilla silmillään äitiin,\n\"mutta silta oli äsken poikki. Kyllä Jumala sen tietää.\"\n\nÄiti sai kyyneleet silmiinsä eikä puhunut sen enempää. Sillan toiselta\npuolen palasi hän kotiin ja Anni sai mennä yksin Ullamummon luo.\n\nVasta iltapuolella läksi pikku Anni paluumatkalle Ullamummon luota.\nIloisena asteli hän tietä pitkin. Mutta kun hän tuli sillalle, oli\nsilta poikki samasta paikasta kuin ennenkin. Anni kumartui katsomaan\nrevennyttä aukkoa. Hän näki sillan arkkujen ulottuvan kauas mustaan\nsyvyyteen. Hän näki miten hirvittävän leveä aukko oli. Hän ei päässyt\nsiitä ylitse.\n\nAnni palasi Ullamummon luo ja kertoi hänelle koko asian. Ullamummo\nkuunteli; heti kuultuaan, läksi hän saattamaan lasta kotiin.\n\nHän vei Annin tupaan asti ja kun hän jäi kahden kesken Annin äidin\nkanssa, sanoi hän: \"Lapsella on arka luonto. Pidä lasta silmällä.\nSuojele sitä, ettei vaan joudu vaaraan!\"\n\nPihalla istui Anni ja puheli kukkasten kanssa. Hän oli itse antanut\nkukkasille ja linnuille nimet oman käsityksensä mukaan. Ja nurmikko\noli hänelle niin hyvä. Sitä hän silitti kädellään. Taivaalla näki hän\nJumalan laivojen purjehtivan suurin valkoisin purjein. Kaikki oli niin\nihmeellistä ja niin ihanaa.\n\nPihalla oli harmaa kivi. Se oli niin viisas ja vanha. Aivan kuin\nUllamummo. Sille hän kertoi suuresta sillasta ja syvästä joesta sillan\nalla. Ja hän silitti kiveä kädellään. Kivi oli niin hyvä. Kivi ja\nkukkaset eivät voineet nähdä jokea, mutta linnut kävivät siellä ja\nkastelivat veteen siipiään.\n\nKului kesä, kului syksy ja talvi ja tuli uusi kevät. Anni oli nyt\nkuuden vuoden vanha. Hän oli niin terve ja virkeä. Kaikki pitivät häntä\njo aikaihmisenä.\n\nEräänä päivänä ennen juhannusta katosi Anni kotoa. Äiti luuli hänen\nmenneen Ullamummon luo, mutta kun ei lasta illallakaan kotia kuulunut,\nläksi äiti häntä hakemaan.\n\nSeuraavana päivänä löydettiin pikku Annin ruumis keskeltä jokea\nsuurimman sillan arkun viereltä.\n\n\n\n\nLASTEN ILOT\n\n\n    Pimpeli, pampeli pihan poikki\n    Nyt me mennään marjaan.\n    Sitte sieltä metsän halki\n    Ahon yli karjaan.\n\n    Kilkattaa jo karjan kellot\n    Musta lehmä ammuu.\n    Kohta menee taivas pilviin,\n    Aurinko jo sammuu.\n\n    Kuuma onpi nuttu päällä,\n    Täytyy mennä uimaan.\n    Sitte syödään evähiä\n    Kovan nälän tuimaan.\n\n    Väsymys jo alkaa tulla.\n    Älä veikko juokse!\n    Nyt on paras lähteä jo\n    Oman äidin luokse.\n\n\n\n\nHALTIJAT\n\n\nEnnen, vanhaan aikaan, kuuluu haltijoilla olleen asuntonsa korkean\nKivimäen sisässä. Sen mäenhän kaikki tuntevat. Sieltä asunnostaan\nolivat hyvät haltijat tulleet ihmisasunnoille ja joskus oikein ihmisten\nystäviksi. Ihmiset kun siihen aikaan niin luottivat haltijoihin, niin\nhaltijatkin kaikella tavalla auttoivat heitä.\n\nMutta haltijoiden luokse Kivimäen sisään ei kukaan päässyt. Kyllähän\nsinne olisi se päässyt, joka olisi löytänyt ihmeellisen punaisen kukan,\njonka reunat olivat kultaa, mutta sitä ei kukaan löytänyt. Moni vanha\nmummo oli elämänsä loppuiän sen etsimiseen pannut, mutta turhaa se oli.\nEi sitä löytynyt vaikka olisi tulen ja neulan kanssa hakenut.\n\nKerran oli eräs pikkunen tyttö, Marjatta nimeltään, ollut Kivimäen\njuurella marjoja poimimassa. Hän oli kukan löytänyt ja samassa oli\nKivimäki avannut vaskiset ovensa. Marjatta oli astunut sisälle ja\ntullut komeaan saliin, jossa sata valkoista hevosta kultaisista ja\nhopeisista seimistä söi. Sitte oli Marjatta astunut eteenpäin ja tullut\ntoiseen saliin, jossa haltijat pöydän ympärillä istuivat. He olivat\nkaikki vanhoja miehiä, joilla oli pitkät, valkoiset parrat, punaiset\ntakit ja kultakruunut päässä.\n\nYksi haltijoista oli viitannut Marjattaa luoksensa ja antanut hänelle\npöydältä hopeaisen kupin, jossa oli makealle maistuvaa juomaa. Mutta\nMarjatta oli ruvennut pelkäämään ja juossut vaskisesta ovesta ulos.\n\nJuostessaan oli hän pudottanut sen punaisen, kultareunasen kukan, jolla\noli niin ihmeellinen voima.\n\nHeti kun Marjatta oli kotia tullut, olivat hänen vanhempansa lähteneet\nKivimäen juurelle ihmeellistä kukkaa etsimään. Mutta eivät löytäneet.\nEikä kukaan ole sitä senperästä löytänyt tähän päivään asti.\n\n\n\n\nNUORI KALASTAJA\n\n\n    Kun myötätuulessa purjehdin\n    On lystiä kyllä retki.\n    Mä unhoitan kaikki murehet\n    Ja vastukset vastaisetki.\n\n    Ja purje paisuvi pullolleen,\n    Yli aaltojen venhe viiltää,\n    Ja taivas hehkuvi hellemmin\n    Sen aalloilla kullat kiiltää.\n\n    Mä ruorissa istun ja katsastan\n    Kun karit kaukana hohtaa;\n    Mä ruoria köytän kiinnempään\n    Kun tuuli purjeita pohtaa.\n\n    On hauska laskea myötäiseen\n    Kun purjeet on paisuksissa,\n    Kun kaukana ranta häämöittää\n    On satama tiettävissä.\n\n    Vaan missä tarmoa tarvitaan,\n    Se hauskempi vielä on retki.\n    On hauskempi olla ruorissa\n    Kun matkall' on vastaisetki.\n\n    Kun vastahan aalto hyökähtää\n    Ja purren pystyhyn tempaa,\n    Niin ruori kysyvi käskijää,\n    Sen tarmoa tulisempaa.\n\n    Yli pursi keinuvi kuohujen,\n    Sen saumat ääniä antaa.\n    Vaan aallot kahtia halkeillen\n    Ne purtta vimmoin kantaa.\n\n    Tuo hyrsky hurjasti hyökältää\n    Ja ruorin raksavi lauta.\n    Mun purteni, purteni, kuinka käy?\n    Tää liekö jo meille hauta?\n\n\n\n\nKOIVUN LASTUT\n\n\nEräs työmies kulki metsäistä tietä pitkin kirves olallaan. Oli\niltahämärä. Kaukaa alkoi kuulua ratasten kolina ja vähän ajan kuluttua\najoi häntä vastaan nuori talonpoika kauniilla hevosella. Juuri kun\nhevonen tuli miehen kohdalle pelästyi se, hyppäsi pystyyn ja työnsi\nkärryt tienraviin. Talonpoika putosi kärryistä ja pyörät menivät rikki.\n\n\"Olkoon\", ajatteli työmies ja aikoi mennä menojaan.\n\n\"Auttakaa!\" huusi talonpoika.\n\nTyömies riensi heti avuksi. Särkyneet kärryt vedettiin ojasta ja\nhevonen sidottiin puuhun kiinni.\n\n\"Teillä on kirves\", sanoi talonpoika. \"Te voitte minua auttaa, jos vaan\ntahdotte.\"\n\nTyömies meni hakkaamaan koivun tienvierestä ja alkoi korjata kärryjä.\nSe olikin pian tehty, sillä mies oli taitava.\n\nKun kärry oli korjattu ja hevonen valjastettu, nousi talonpoika\nkärryihin.\n\n\"Te olette auttanut minua hädän hetkellä ja minä kiitän teitä! Mutta\nminulla ei ole rahaa teille antaa. Ottakaa noita lastuja mukaanne\nkotiinne vietäväksi. Se olkoon teidän palkkanne.\"\n\nTyömies katseli kun talonpoika ajoi tiehensä. Sitte kumartui hän\nottamaan kirvestään, hymyili itsekseen ja pisti taskuunsa pari koivun\nlastua lapsilleen vietäväksi.\n\nKun hän tuli kotiin olivat lapset jo nukkumassa. Hän otti lastut\ntaskustaan heittääkseen ne pois. Mutta lastut olivatkin kultaa.\n\nMies heitti kultalastut pirtin penkille ja juoksi metsätielle hakemaan\nenempi sinne jääneitä lastuja. Hän kokosi niitä sylillisen. Kun hän toi\nne pirttiinsä, olivat ne vaan tavallisia koivun lastuja.\n\nMutta ensin tuodut lastut olivat puhtainta kultaa.\n\n\n\n\nALAKULOISELLE TOVERILLE\n\n\n    Tule Matti, tuiskuhun, pakkaseen\n    Siellä tarmoa tarvitaan!\n    Tule hangen pinnalle kilpailuun,\n    Siellä puhtisi punnitaan.\n\n    Tule Matti, ilohon ilman tään,\n    Siellä surusi haihtuu pois!\n    Tule, kiidä pinnalla kirkkaan jään.\n    Sepäs onnea sulle tois!\n\n    Älä Matti murjota nurkassas\n    Ja hautele ikävääs.\n    Tule mukaan, virkistä itseäs\n    Ja uudista elämääs!\n\n\n\n\nJURKO JÄTTILÄINEN\n\n\nEnnen muinoin eli Suomessa suuri jättiläinen. Hän oli niin vanha,\nettei kukaan voinut laskea hänen ikäänsä. Hän asui Suomen synkimmässä\nkorvessa, suurten järvien ja laajojen soiden takana.\n\nIhmiset olivat häntä harvoin nähneet. Jos kulkivatkin joskus\nsillä metsän perukalla luulivat he jättiläistä sammaltuneeksi\nvuorenselänteeksi ja astelivat rauhassa hänen ylitseen.\n\nJa jättiläinen heidän tuskin kulkevan huomasi. Pyyhkäsi joskus vaan\nsuurella kädellään heidän pieniä jälkiään. Mutta ihmiset luulivat, että\nse oli tuuli, joka humisi vuoren kupeella.\n\nKerran vuodessa nousi jättiläinen syömään. Mutta silloin söi hän hyvän\naterian: kolme lehmää, viisitoista lammasta ja neljän ruishalmeen\nkypsyneet tähkäpäät. Tämä tapahtui aina syksyllä.\n\nMutta seuraavana kesänä tuli hänelle kova jano ja hän joi pari, kolme\njärvellistä vettä, niin että järvet kuivuivat melkein lätäköiksi ja\nihmiset olivat suuressa veden puutteessa.\n\nKerran oli talvella kova pakkanen. Jättiläisen ruumis alkoi jäätyä. Hän\nnousi silloin ja kokosi risuja tehdäkseen valkean. Komeita mäntyjä ja\nnaavaisia korpikuusia taitteli hän metsästä sormillaan, niinkuin lapset\ntaittelevat kedolta kieloja tahi orvokkeja.\n\nHän sytytti tulen palamaan ja liekit leimusivat taivaalle pimeässä\ntalviyössä.\n\nIhmiset katsoivat taivaalle ja sanoivat: \"Revontulet siellä palaa!\"\n\nKerran talvella teki karhu pesänsä jättiläisen kainaloon. Karhulla oli\nsuuri perhe. Jättiläinen makasi liikkumatta koko talven ja karhun pojat\nkasvoivat hyvässä turvassa.\n\nKevättalvella tuli metsämies ja löysi karhun pesän. Hän meni hakemaan\ntovereja, että saisi karhun ammutuksi. Mutta kun he tulivat paikalle,\neivät he enää löytäneetkään mitään. Jättiläinen oli liikahuttanut\nkäsivarttaan ja peittänyt jäljet.\n\nJättiläinen tuli vanhaksi. Hänen partansa muuttui harmaaksi ja tukka\ntunkeutui syvälle maan sisään.\n\nKun tuli syksy, ei hän jaksanutkaan enää nousta syömään. Kun tuli kesä,\nei hänellä enää ollutkaan jano.\n\nKun tuli talvi, jäätyi hän suureksi kalliomöhkäleeksi, josta ei ollut\nenää kellenkään iloa.\n\nSellainen oli satu Jurko jättiläisestä Suomen salolla.\n\n\n\n\nKESÄN IHANUUS\n\n\n    Vadelmia, vaapukoita\n    Meheviä, mainioita\n    Kalle, Katri, Tiina, Toimi\n    Pensaikosta kilvan poimi.\n    Sirkka lauloi nurmikolla,\n    Halli haukkui kartanolla;\n    Pikku linnut liitäissänsä\n    Virittivät virsiänsä.\n    Viljaa kasvoi kodin pellot,\n    Haassa helkkyi karjan kellot.\n    Leppoisata ilma lauha,\n    Yli seudun Herran rauha.\n\n\n\n\nVIISASTELEVA POIKA\n\n\nOli kerran tuohesta mökki. Mökissä asui ukko. Ukolla oli akka. Akalla\noli poika.\n\nPoika oli viisastelija. --\n\nPojalla oli harmaat kintaat. Poika meni mökistä pihalle kintaat\nkädessä. Kuu paistoi taivaalla. Poika katseli kuuta, huusi: hei! ja\nheitti kintaansa ilmaan.\n\nKintaat lensivät puuhun. Poika etsi ja etsi, mutta ei löytänyt.\n\nTuli yö. Tuli päivä. Poika kiipesi puuhun katsomaan kintaita, mutta ei\nlöytänyt mitään.\n\nUkko tuli tuvasta ulos.\n\n\"Mitä etsit?\" kysyi hän.\n\n\"Kahta harmaata!\" vastasi poika.\n\n\"Tuolla ovat!\" sanoi ukko ja viittasi puuhun.\n\nPoika katsoi. Siellä istui kaksi varista.\n\nPoika meni tupaan. Pöydällä oli puukko. Poika otti sen ja meni rantaan.\nJärvellä ui sorsa. Poika katsoi sitä. Se oli kaunis. Poika huusi: hei!\nja heitti puukon järveen.\n\nAkka tuli rantaan.\n\n\"Mitä järvestä etsit?\" huusi hän pojalle.\n\n\"Kiiltävätä, kuultavata!\" vastasi poika.\n\n\"Tuolla on!\" sanoi akka ja näytti uiskentelevata särkeä. -- --\n\nPojan tuli kerran nälkä.\n\n\"Leikkaa leipää!\" sanoi ukko.\n\n\"Eihän mulla ole särkeä!\" sanoi poika.\n\n\"Mitä hulluttelet!\" torui ukko. -- --\n\nTalvella tuli pakkanen. Pojan käsiä paleli.\n\n\"Ota kintaat käteesi!\" sanoi akka.\n\n\"Enhän minä variksia kiinni saa!\" sanoi nauraen poika.\n\nAkka kutsui ukon tupaan.\n\n\"Poika on sekaisin\", sanoi hän.\n\n\"Kyllä minä sen tiedän\", sanoi ukko.\n\n\"Miksi et ole mulle sanonut!\" huusi akka.\n\n\"Onhan aikaa vieläkin\", sanoi ukko. Akka suuttui. Ukko suuttui kanssa.\nAkka tuuppasi ukkoa. Ukko tuuppasi akkaa. Tuohesta tehty tupa hajosi.\n\nJa siihen se satu loppui.\n\n\n\n\nVILLE VALKONEN\n\n\n    Mä olen Ville Valkonen\n    Ja tulen hiihtämästä.\n    Mä olen kymmenvuotinen\n    Kotoisin Mäntsälästä.\n\n    Mä olen Ville Valkonen\n    Ja olen koululainen.\n    On lupa-aika hupainen --\n    Myös lukuaika vainen.\n\n    Mä olen Ville Valkonen,\n    On mulla turkki yllä.\n    Mä kanssa koulupoikien\n    Jo kilpaa hiihdän kyllä.\n\n    Mä olen Ville Valkonen.\n    Niin, kerran, kukatiesi\n    Voi kuluttua vuosien\n    Minusta kasvaa miesi.\n\n\n\n\nMETSÄLAMMEN SALAISUUS\n\n\nIlma oli tyyni. Hiljaisuus vallitsi luonnossa. Valoisa oli kesäyö.\nMutta lehtojen siimeksessä liikkuivat luonnon hengettäret ja hongikon\nhiljaisessa puolihämärässä, vanhojen sammaltuneiden kantojen päissä,\nistuivat haltijat jutellen äänellä, jota ei ihmiskorva kuule.\n\nNuori poika kulki tietä pitkin, joka vei nummien yli ja hongikon poikki\npienelle, salatulle metsälammelle. Sinne tultuaan istahti poika kallion\nkivelle katselemaan pehmoista usvaa, joka nousi rannan ruohikosta.\n\nKuta kauemmin poika usvaa katseli, sitä selvemmin huomasi hän, että\nusvan keskellä liikkui eläviä olentoja. Hän näki, miten ne viittoivat\nkäsillään, huitoivat hunnuillaan ja kutsuivat poikaa luoksensa. Mutta\npoika epäili heitä. Siksi ei hän heitä lähestynyt.\n\nYhä tiheämmäksi kävi usva. Se saapui jo rannan kiville ja tunkeutui\nläheiseen lehtoonkin. Mutta poika näki, miten usvan keskellä keijuili\nkaunis impi valkoisiin huntuihin verhottuna. Hänen kultaiset kutrinsa\nliehuivat ilmassa ja silmissä näkyi outo välke.\n\nRannan ruohikossa impi väikkyi, viittoi kädellään ja huusi pojalle:\n\"Tule, pelasta minut! Olen tehnyt pahaa. Olen kirouksen alainen. Tule,\npelasta minut! Olen onnetoin!\"\n\nMutta poika ei mennyt, sillä hän pelkäsi vedenneitoja.\n\n\"Tule! Koske kädelläsi suortuviini, niin olen pelastettu! Kosketa\nminua, niin olen vapaa!\"\n\nMutta poika ei mennyt, sillä hän ei uskonut vedenneitoihin.\n\n\"Sadan vuoden kuluttua saan aina nousta näkyviin aalloista\", puheli\nvedenneito. \"Jollei kukaan minua pelasta, saan palata takaisin\nvankilaani metsälammen alla.\"\n\n\"Kuinka kauan rangaistuksesi kestää?\" kysyi poika.\n\n\"Se voi kestää kauan, sillä se on kummallinen.\"\n\n\"Kerro\", sanoi poika.\n\n\"Kun aina sadan vuoden perästä saan kohota aalloista, voipi joku nuori\npoika koskettamalla minua, pelastaa minut kirouksesta. Mutta kerran on\ntuleva minulle kuitenkin varmasti vapahdus. Tähän rannalle on tuulen\ntuomista siemenistä kasvava komea hongikko. Siihen hongikkoon tulee\nmies, hakkaa sen alas ja rakentaa hongista uuden tuvan. Tässä tuvassa\nsyntyy poika. Se poika varttuu mieheksi ja rakentaa veneen. Kesäyönä\nmenee hän sillä veneellä soutelemaan tälle lammelle. Hän pelastaa\nminut. Silloin on rangaistukseni aika lopussa. Silloin tulee minulle\nvapaus...\"\n\nIhmetellen kuunteli nuori poika rannalla tätä kertomusta ja katseli\nusvan keskellä keijuilevaa impeä. Ja kertomus jatkui ja jatkui, mutta\nääni hiljeni niin, että ei sanoja voinut enää eroittaa.\n\nUsva siirtyi kauemmaksi, immen kuva hälveni näkyvistä. Metsälammen\npinta kirkastui ja pilvien kuvat alkoivat siinä välkähdellä. Luonnon\nyli liiteli kesäisen aamun lempeä hengetär.\n\nYön unelmat olivat poissa.\n\n\n\n\nNAAPURIN LASTEN JUHLAT\n\n\n    Juhla on meillä;\n    Eip' ole teillä!\n    On keitoksia\n    Ja makeisia,\n    On leivoksia\n    Ja sokeria.\n    On rinkilöitä\n    Niin mainioita,\n    On jälkiruokia\n    Ihanoita!\n\n    On meillä jauhoja,\n    Taikinata,\n    Ja ryytimaustinta\n    Hienoimpata,\n    On pippuria\n    Ja neilikkata.\n    On leivinpöytänä\n    Suuri lauta\n\n    Ja jauholaarina\n    Hiekkahauta.\n    On varastoinamme\n    Kuusten juuret,\n    Ja siellä puodit\n    On somat suuret.\n    Ei puutu vettä,\n    Ei ryyninjyvää,\n    On kaikki halpaa\n    Ja kaikki hyvää.\n\n\n\n\nAARTEEN KAIVAJAT\n\n\nHannu ja Kalle olivat hyvät ystävät. Heidän kotinsa olivat vierekkäin\nja yhdessä he aina kulkivat kouluun. Yhdessä he myöskin vapaahetkinä\nleikkivät ja yhdessä talvi-iltoina lukivat satuja.\n\nKevätpuoleen he hyvin hartaasti odottivat koulun loppumista, sillä\nheillä oli suuria tuumia mielessä. He aikoivat kesäluvalla hakea maasta\naarretta.\n\nJa kun kesä vihdoin tuli, silloin Hannu ja Kalle virkeällä mielellä\nkävivät työhön käsiksi. He tarkastelivat seudun kodin lähistöllä,\nmerkitsivät jokaisen omituisen kuopan maanpinnassa ja panivat mieleensä\njokaisen omituisen kallion kolon. Sitte he kuokka ja lapio olallaan ja\npitkä, ohut rautatanko kädessään joka aamu lähtivät työhön aarretta\netsimään.\n\nMutta kesä kului, eivätkä pojat löytäneet mitään. Into rupesi\nlaimenemaan ja unelmat hälvenemään. Yksi viikko oli jälellä lupa-aikaa.\nTurha oli enää mennä aarteen hakuun. Ei sieltä kuitenkaan mitään tulisi.\n\nKesäpäivä oli kuuma. Hannu ja Kalle läksivät uimaan. Järven pinta oli\naivan tyyni, hiekka kimalteli rannalla.\n\nPojat makasivat hiekassa ja hakivat timantteja. Kauniita olivat pikku\nkivet, mutta timantteja eivät ne olleet. Ja taas juoksivat pojat\nveteen. Hannu ui etäälle, mutta Kalle pysytteli lähempänä rantaa. Kun\nhän siinä kirkkaan hiekkapohjan yli uiskenteli, näki hän pohjassa\njotain, joka hohti hopealle. Hän huusi Hannua luoksensa.\n\nHannu sukelsi pohjaan ja koetti nostaa esinettä pohjasta, mutta se\noli lujassa. Hän koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vihdoin hän nousi\npinnalle, kainalossaan suuri kiven möhkäle.\n\nKun kivi tuli kuivalle maalle niin huomasivat pojat, että se oli suuri\npallo toisiinsa kiinni tarttuneita vanhoja rahoja.\n\nPojat kantoivat kiven kotiin. Siellä murrettiin kivi rikki. Silloin\nhuomattiin, että se oli suuri aarre. Se sisälsi ison määrän rahaa\nvanhalta roomalaiselta ajalta. Siinä oli arvokkaita, harvinaisia\nrahoja, jotka olivat verrattain hyvin säilyneet.\n\nHannu ja Kalle saivat löydöstään palkinnoksi tuhannen markkaa, joka ei\nolekaan pikku summa kahdelle koulupojalle.\n\nTämä satu on tositapaus.\n\n\n\n\nPIAN\n\n\n    Nyt on meillä elokuu,\n    Pian alkaa koulu.\n    Pian syksy pimenee,\n    Sitte tulee joulu.\n\n    Nyt on meillä tammikuu,\n    Pian loppuu lupa.\n    Pian päivä valkenee\n    Tulee kevät hupa.\n\n    Nyt on meillä kesäkuu,\n    Pian päivä paistaa.\n    Pian pienet herkkusuut\n    Marjojakin maistaa.\n\n\n\n\nKOTIMIES\n\n\nKaukana Suomen sydänmaalla, siellä minne vaan kaitaset jalkapolut\nohjaavat, oli pikkunen mökki. Tuuhea kuusimetsä seisoi mökin vieressä\nsitä pohjatuulilta varjelemassa, mutta etelän puolella oli aukeata\nlammikon rantaan asti. Peltoa oli vähän ja sekin kivikkoa. Laidunta oli\nlaajalta, mutta mökin ainoa lehmä, Omenankukka, kierteli parhaastaan\nvaan mehevillä lammen rannikoilla.\n\nOli kesäinen aamu. Ilma oli kuultavan kirkas. Luonnossa oli hiljaisuus.\nEi liikahtanut tuuli.\n\nPikku Johanna istui pirtin kynnyksellä ja katseli pääskysiä, jotka\nlentelivät lammen pinnalla kuvaansa katselemassa. Joskus ne suikkasivat\nsiivillään niin lähelle tyyntä vettä, että aaltoja syntyi. Joskus ne\nkohosivat korkealle taivaalle ja ylistivät ääneen kaunista luontoa ja\nJumalan kirkasta päivää.\n\nPikku Johanna oli kotimiehenä. Isä oli työssä ja äiti oli Samulin\nkanssa mennyt taloon kahvia hakemaan. Taloon oli pitkä matka: ensin\nmetsän läpi, sitte niityn poikki, sitte mäen yli, sitte suon vierustaa,\nsitte peltojen poikki -- ja siinä oli talo järven rannalla. Johanna\nmuisti hyvin koko tien, muisti kivetkin tien varrella ja kaikki hyvät\nmustikkamaat. Ja sen talon Johanna muisti: korkean kaivon vintin ja\npunaisen kartanon -- ja sen suuren järven siinä vieressä. Johanna oli\nmonta kertaa ollut isän ja äidin kanssa siellä -- jo silloin, kun ei\nSamulia vielä ollut. Nyt oli Samuli äidin mukana ja hän oli kotimiehenä.\n\nJohanna oli jo kuuden vuoden vanha.\n\nKas, noita pääskysiä. Nyt ne kissaa härnäävät! Kissa kellii pihamaalla\nja pääskyset kieppuvat ilmassa aivan lähellä ja huutavat: jo viep! jo\nviep!\n\nMissähän asti äiti nyt lienee? Jokohan on mäen päällä? Onkohan Samuli\nyhä äidin sylissä?\n\n\"Kiss, kiss, kiss! Tuli tänne, tuli tänne, kiss, kiss, kiss!\"\n\nJohanna juoksee kissan luo ja heittäytyy nurmelle sen viereen.\n\n\"Kissi, kissi, kissi!\"\n\nKissa puskee häntä kylkeen ja otsaan. Johanna ottaa sitä jalasta. Kissa\nsylkäsee ja lähtee laukkaamaan.\n\nMissähän äiti nyt lie? Jokohan on suon reunassa? Onkohan Samulilla\nlysti?\n\nJohanna juoksee rantaan. Siellä hauki posahtaa ruohikossa pelosta.\nToisella puolen lampea kilahtelee Omenankukan kello.\n\n\"Omenankukka, minkä näköinen se lienee. Isä on sen nähnyt. Se oli\nisompi kuin mesikan kukka, sanoi isä. Omenankukka, omenankukka -- kunpa\njoskus saisin nähdä omenankukan!\"\n\nJohanna kahlaa syvälle veteen. Ranta on liejukkoa. Äiti on kieltänyt\nkahlaamasta. \"Vielä hukut\", on äiti sanonut.\n\nMitä jos hukkuisi? Äiti silloin itkisi ja isä. Ja mitä sanoisi Jumala?\nJumala varmaan kieltäisi.\n\nEi Johanna tahdo tehdä Jumalata vastaan. Kotona on nyt Jumala ja\nJohanna yksin. Jumala kyllä suojelee.\n\nÄitiäkin Jumala suojelee -- ja isää ja Samulia.\n\nJokohan äiti on talossa? Saakohan Samuli sokeria emännältä?\n\nJohanna juoksee ylös rannasta; kissa siellä nyt tuvan portaalla\nvenyttelee. Pääskynen sirkuttaa räystäällä: \"minä pesin hansikkaat,\npanin saunan lasille kuivaan, sieltä vietiin, varastettiin, itse Kiesus\nherra tietää!\"\n\nLaulun, pääskysten laulun on äiti Johannalle opettanut. Ja Johanna\nkuulee, että ne niin laulavat.\n\nMiksi ne panivat hansikkaansa saunan lasille?\n\nTuossa mehiläinen keltakukissa pörisee. Kukat taivuttavat päitään sen\npainon alla. Prr, prr!\n\nAurinko paahtaa niin mahdottomasti. Johanna menee saunan kynnykselle,\njossa on varjoa.\n\nJos äiti kohta tulisi! Jokohan äiti on puhunut emännän kanssa?\n\nJohanna tekee heinästä itselleen sormuksen -- äidilläkin on sormus.\nHän tekee kaksi sormusta, kolme sormusta ja kaikki sormet täyteen\nsormuksia. Sitte hän rikkoo ne kaikki.\n\nJos olisi rikas ja saisi monta sormusta! Silloin Johanna antaisi\nSamulillekin yhden -- tai kaksi.\n\nJohanna alkaa hyppiä ilosta. Kolmekin voisi hän Samulille antaa.\n\nJa sitte hän rakentaisi äidille ja isälle uuden talon ja kirkkorattaat\nja hevosen.\n\nJohannata janottaa. Hän juoksee lähteelle juomaan. Kissa juoksee\njälestä.\n\n\"Kissi, kissi, kissi! Tuossa on, juo nyt!\"\n\nKissa pistää turpansa veteen ja päristää, siristää käpäliään ja karkaa\npuuhun.\n\nJohanna taputtaa puun runkoa ja häristää kissaa. Sitte lähtee hän\njuoksemaan tupaa kohti.\n\nJohannata väsyttää. Kunhan äiti tulisi!\n\nHän menee tupaan. Tupa on kuuma. Orrella on lehtikerppuja kuivamassa ja\nniistä levenee tupaan voimakas kevätmetsän tuoksu.\n\nJohanna katselee ulos ikkunasta. Hän rummuttaa lasiin ja hyräilee\nhiljaa. Hänen on äitiä ikävä. Kyyneleet pyrkivät silmiin.\n\nHän juoksee sänkyyn ja painautuu heinätyynyn sisään. Hänen on niin\nlämmin ja ikävä. Hän vaipuu uneen.\n\nKissa hiipii avonaisesta ovesta sisälle, katselee ympärilleen, hyppää\npöydälle, kävelee penkkiä pitkin, menee sänkyyn, nuuskii Johannata --\nja paneutuu nukkumaan Johannan viereen.\n\nTuvassa on hiljaista. Seinällä vaan vanha kello raksuttaa.\n\nUlkona paistaa päivä, kärpäset surisevat ja pääskyset raukeina virsiään\nvisertelevät.\n\nLammin rannalta kilahtelee Omenankukan vaskinen kello ja rannan\nruohikossa kalat joskus posahtelevat.\n\nKuusikko seisoo vakavana taustalla ja metsämökissä on ihanan kesäisen\npäivän raukaiseva rauha.\n\n\n\n\nEVA KIIKUSSA\n\n\n    Hei, kiikkuni, hei,\n    Ei pelkoa, ei!\n    Mä lintujen lailla\n    Käyn ilmojen mailla.\n    Ei pelkoa, ei,\n    Hei kiikkuni, hei!\n\n    Hei, kiikkuni, hei,\n    Ei pelkoa, ei!\n    Mä hauskasti heijaan,\n    Jo latvoihin leijaan.\n    Ei pelkoa, ei,\n    Hei kiikkuni, hei!\n\n\n\n\nKEVÄÄLLÄ\n\n\nIlmassa on keväinen tunnelma. Se on raitista, mutta samassa\nraukaisevaa. Aurinko häikäisee valollaan pimeyteen tottuneita ja\nhyväilee lämmöllään pakkaista kärsineitä.\n\nKevään hengetär liitää hymyhuulin pohjolan perille. Se tietää varmasti,\nmiten häntä kaihoten kaivataan, avosylin odotetaan. Se tuntee pohjolan\nkukkulat ja kummut, järvet ja virrat, se tuntee pohjolan asukasten\nmielet. Ja siksi se liitää hymyhuulin pohjolan perille.\n\nIlmassa on keväinen tunnelma. Tuuli hyväilee poskea, metsä tuoksahtaa\nmullalle ja pihkalle. Siellä ja täällä näkyy vähäisiä lumen jätteitä\nmustina ja likaisina mäkien pohjoisilla rinteillä. Ruskeasta\nkuloheinästä kohoaa sinivuokkoja ja keltakukkasia. Tuntuu kuin olisivat\nne heränneet liian aikaisin. Eihän vaan viene niitä pohjolan kevään\nyöhalla.\n\nTuolla jo visertää lintu puussa, visertää taas ja odottaa vastausta.\nTurhaan. Ääni kajahtaa kirkkaana lehdettömien puiden seassa, mutta\nvastausta ei vielä kuulu. Liekö vastaaja eksynyt kutsujasta?\n\nPuro lirisee rinnettä alas, vieden mukanaan irtonaista roskaa, jota\nei sen varsilla ole tarvittu. Puunpalaset, lastut, lehdet ja korret\nhyppivät iloisina veden muassa mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle.\n\"Onhan kevät\", miettivät ne, \"totta meitäkin jossain tarvitaan\", --\nja tulevaisuuden toivoa laulaa keväisen puron viehättävä soitto.\nIlmassa on keväimen tunnelma. Se kutsuu talven kahleista jäykistyneet\nihmiset ulos raittiiseen ilmaan. Ruumis nuortuu, mieli kevenee,\nsurut poistuvat. Terveys saapi voimaa jänteriinsä, ilmaa keuhkoihin,\n-- hän ei tiedä minne voikaan mahtua tämä voima, jota koko olento\nuhkuu. Sairauskin näkee taas toivon tähden. Hänellekin tuopi luonnon\nherääminen uudistuksen tunteen. Hänessä paisuu toivo, niinkuin paisuu\nmetsän reunassa seisovan koivun oksilla uusi lehti-silmukka.\n\nTietä pitkin astelee pienoinen poika. Hän on kalpea ja laiha. Pukunsa\non repaleinen ja likainen. Mutta iloisin kasvoin kulkee hän edelleen.\nKevään tunne ihastuttaa häntä. Hän kuulee puron lorinan ja lintujen\nlaulun, hän näkee uhkuvat lehtisilmut ja aukenevat sinivuokot. Hän\ntuntee lempeän tuulen hyväilevän poskeansa ja auringon lämmittävän\nkohmettuneita käsiänsä. Hän hypähtelee ilosta kulkiessaan yksinäistä\nmetsäpolkua.\n\nMetsäpolku johtaa laajalle maantielle, joka on leveä ja tasainen, kuiva\nja aukea. Aurinko paahtaa siinä vielä kuumemmasti ja iloiset purot\nlirisevät sen molemmilla puolin. Poikanen pyörähtelee ilosta maantiellä\nja juoksee laulellen purolta purolle. Hän ei ole koskaan ennen ollut\nnäin iloinen. Luonnon keväinen tunnelma on temmannut hänet mukaansa.\n\nVähän matkan päässä mäen rinteellä tekee maantie mutkan. Poikanen\njuoksee sinne, nähdäkseen kauemmas tuntemattomalla tiellä. Tuuhean\nkoivikon läpi jatkuu siellä maantie ruskeana juovana. Koivuissa on\nsuuria lehti-silmuja, muutamat alkavat jo näyttää \"hiirenkorvaa\".\nIlmassa on raitis tuoksu.\n\nEtäällä kajahtaa iloinen nauru. Joukko koulupoikia palajaa koulusta.\nHeillä on kirjat ja taulut kainalossa. He rientävät kukin kotiansa\nleikkiä laskien.\n\n\"Kas, tuolla on kerjäläis-poika!\" huutaa ratsutilallisen Aappo.\n\n\"Heittäkäämme hänet ojaan ja uittakaamme tukkina!\"\n\nJa hän lähtee juoksemaan pannakseen aikomuksensa toimeen.\n\n\"Aappo, Aappo!\" huutaa hänelle maalarin Ville, \"täällä on niin hyviä\nkiviä. Heittäkäämme häntä niillä, niin saamme nähdä mihin hänen\nrepaleet saappaansa kelpaavat!\"\n\nVille rupeaa kokoamaan kiviä hattuunsa ja Aappo pysähtyy juoksussaan.\n\n\"Ei, mutta viedään hänet meidän pellollemme variksen pelätiksi\",\nehdottaa vallesmannin Teutori, \"vanha variksen pelätin on jo\nkaatumaisillaan!\"\n\nJa kaikki pojat räjähtävät nauramaan. \"Variksen pelätiksi! Variksen\npelätiksi!\" huutavat he ja taputtavat käsiään. Rinnatuksin nyt kaikki\nlähtevät marssimaan uhattua pikku poikaa kohti.\n\n\"Olkaa varoillanne pojat! Hän voipi purra teitä\", varoittaa Teutori, ja\npojat puristavat kätensä nyrkkiin ja näyttävät uhkaavilta.\n\nKun poikaparvi saapuu lähemmä, syrjäytyy Matti tiepuoleen ja katselee\npuroa. Puro juoksee siinä suuren kiven kupeella valkoisessa sannassa ja\nmuodostaa soman pienen pyörteen, jonka keskellä joukko kuivia lehtiä\npyörii piiritanssissa. Koivussa, puron vieressä, visertää lintunen ja\nkaukaa metsästä kuuluu lehmän kello. Aurinko paistaa lämpimästi, ilma\non niin kirkas.\n\n\"Mikäs kerjäläispenikka siinä istuu?\" huutaa Teutori Matille.\n\n\"Matti minun on nimeni\", sanoo Matti, katsellen puroa.\n\n\"Pois tieltä! Puro on meidän!\" huutaa Teutori.\n\nMatti nousee ojanvarrelta ja lähtee hiljaa ja äänettömänä astumaan\nedelleen.\n\n\"Kas, sellaista pelkuria!\" huutaa Teutori, potkaisten tieltä pieniä\nkiviä hänen jälkeensä. \"Tulkaa tänne pojat, katselkaamme puroa!\"\n\nPojat tulevat hänen ympärilleen. He katselevat puroa, -- mutta ovat\naivan ääneti. Iloinen mieli on poissa. Heillä ei ole mitään toisilleen\nsanottavaa.\n\nHe nousevat puron varrelta maantielle ja katselevat jälelleen. Kaukana,\nlähellä tien mutkaa astuu pieni Matti, yksin ja väsyneesti. Hänen pieni\nja laiha vartalonsa näyttää tuolla etäällä vielä pienemmältä.\n\n\"Meidän olisi pitänyt antaa hänen pitää tuo puro. Hän oli vielä niin\npieni\", sanoo ratsutilallisen Aappo.\n\n\"Niin olisi pitänyt\", sanovat toiset, ja heidän poskilleen nousee\nhäpeän puna.\n\nHe astelevat kotiinsa noloina ja nyreällä mielellä.\n\nIlmassa on keväinen tunnelma. Purot hyppelevät iloisina mättäältä\nmättäälle ja sinivuokot aukovat kukkiansa päivänpaisteisilla rinteillä.\n\n\n\n\nELOKUULLA\n\n\n    Perhoset ilmassa liehuen liikkuu,\n    Lintuset oksilla keinuen kiikkuu,\n    Orava metsässä einettä syö,\n    Kukkaset tuulessa tunteja lyö.\n\n    Pilvien hiutale taivaalla häilyy,\n    Lammen pinnalla peilissä päilyy,\n    Sorsien laulelut salmella soi, --\n    Tuulonen tuttuja viestejä toi.\n\n    Ehtoo jo saapuvi, joutuvi ilta,\n    Taivaalla kaartuvi tähtien silta.\n    Taukovi leikki ja taukovi työ,\n    Kulkevi hiljaa kuutamo yö.\n\n\n\n\nMUMMOLAAN\n\n\n    Juokse, juokse joutuisaan,\n    Kohta tullaan mummolaan.\n    Siell' on hauska, hyvä olla,\n    Leikit monet kartanolla.\n    Mummo antaa sokeria\n    Sekä muita namusia.\n    Mutta kaiken lystin yli\n    Hauskin ompi mummon syli.\n\n\n\n\nKOKOUS\n\n(Yksinäytöksinen leikki)\n\n\n_Näyttämö:_ Yksinkertainen kokoushuone koulussa. Seinillä on\nmaantieteellisiä ja luonnontieteellisiä kuvia. Keskellä lattiata on\npöytä. Pöydällä on lamppu, vesikarahviini ja laseja. Pöydän ympärillä\ntuoleja.\n\nNäyttämö jonkun aikaa tyhjänä.\n\nSisälle tulee Maija, laittelee tukkaansa, katselee tauluja seinillä ja\nhyräilee itsekseen: \"Oi lumi tuiskuile, tee hauta minulle, tää sydän\npolttava jo etsii lepoa.\" Menee pöydän ääreen, kaataa vettä lasiin ja\njuo.\n\nELLI: (astuu sisälle) Hui millainen koiran ilma! Ei voi silmiänsä pitää\nauki.\n\nMAIJA: Ikävää! Kyllä siellä on sellainen siivo, että oikein\nkauhistuttaa.\n\nELLI: Vahtimestari oli niin vihainen, kun me tulimme. Hän sanoi, että\nme aina pidämme täällä pahaa siivoa.\n\nMAIJA: Mitäs vielä. Kyllähän nuo pienet roskat pian saapi pois\nlakaistuksi.\n\nELLI: Voi, voi! Missä ne tytöt viipyvät! Ja viiden aikaan piti olla.\n\nMAIJA: Ne eivät koskaan tule ajoissa. Minkä runon sinä aiot lausua?\n\nELLI: En minä vielä tiedä -- ylipäänsä: minä en osaa lausua.\n\nMAIJA: Oleppas olevinasi!\n\nELLI: Enkä ole. Ihan totta! Minä en tahtoisi esiintyä.\n\nMAIJA: Siiri ja Aili soittavat alkusoiton ja Viljo pitää puheen. Kaikki\novat neljännen luokkalaisia. Kyllä meidänkin luokalta täytyy jonkun\nesiintyä. Lausu sinä pois vaan!\n\nELLI: Niinkö tykkäät. Ehkäpä. Jos lausuisin \"Pieni mierolainen\". Tai\nmitä sanot \"Varpusesta?\"\n\n(Viljo ja Kaarlo tulevat, tervehtivät tyttöjä.)\n\nVILJO: Näinkö vähän täällä vasta on? Opettaja on jo eteisessä.\n\nOPETTAJA: (Astuu huoneeseen.) Päivää! Pieni kokous. Missä kaikki\nviipyvät? (Tervehtii kaikkia.)\n\nMAIJA: Tytöt ovat varmaankin taas unohtaneet.\n\nOPETTAJA: Eikö muita poikia kuulu juhlatoimikuntaan?\n\nVILJO: Kyllä Erkki kuuluu, mutta hän on kipeänä. Hänellä on \"punainen\nkoira\".\n\nOPETTAJA: Oletteko sitte miettineet, minkä kappaleen ottaisimme?\n\nMAIJA: Kyllä me olemme miettineet, mutta emme me löydä sopivampaa kuin\n\"Kuu kirkas\".\n\nELLI: Opettaja, Opettaja! Se on niin vanha. Ei sitä, ei sitä!\n\nKAARLO: Jos saataisi joku kappale, jossa olisi voimistelunäytös.\n\nELLI: Tahi tanssi --\n\nVILJO: Tahi luistinrata --\n\nMAIJA: Ei, ei! Sellainen, jossa olisi peikkoja ja noitia ja\npovariakkoja ja kuninkaantytär ja köyhiä lapsia ja, ja, ja --\n\nELLI: Ei, Ei, Ei! Ei sellaista! Ei sellaista! Se on niin vanhaa.\nMutta jos olisi paritanssia ja sitte tulisi opettaja torumaan -- --\nja sitte kaikki lapset pyörtyisivät -- ja sitte tulisi lääkäri ja\nsairaanhoitajia ja poliiseja ja sellaista hauskaa -- --\n\nOPETTAJA: No, no, tyyntykää nyt vähän. Mistä semmoinen kappale\nsaataisiin?\n\nELLI: Pyydetään maantieteen opettajata kirjoittamaan. Minä kyllä neuvon\nopettajaa, mistä tulee hauskaa. Emmekö saa, opettaja, emmekö saa?\n\n(Lilli tulee sisään punaisena ja hengästyneenä).\n\nOPETTAJA: Ohhoh! Missäs Lilli on viipynyt? Kello on jo puoli 6.\n\nLILLI: Anteeksi, opettaja! Minä löysin kirkkopuistosta lompakon, jossa\noli paljo rahaa. Vein sen ensin kotiin -- mutta sitte tuli äiti mukaan\nja veimme sen poliisikamariin.\n\n(Kaikki ryntäävät hänen ympärilleen).\n\nELLI: Mistä löysit, mistä?\n\nOPETTAJA: Oliko siinä paljo rahaa?\n\nVILJO: Oliko setelejä?\n\nLILLI: Äiti sanoi, että siinä oli yli tuhannen markkaa!\n\nELLI: Voi taivas! Tuhannen markkaa. Voi taivas!\n\nVILJO: Minkä näköinen se lompakko oli?\n\nELLI: Kenen se oli? Kenen se oli?\n\nLILLI: En minä tiedä.\n\nOPETTAJA: Mutta meidänhän piti nyt keskustella siitä\nnäytelmäkappaleesta. Otetaan se ensin.\n\nMAIJA: Niin, mikä kappale nyt otetaan?\n\nELLI: Sama se. Mutta pitäisi mennä poliisikamariin kysymään, kenen se\nlompakko oli.\n\nOPETTAJA: Ehkä me sitte otamme sen \"Kuu kirkas\", kun ei nyt ehkä\nmuutakaan saada.\n\nELLI: Jos sille lompakolle ei löydy omistajata, niin saako Lilli sen\nsilloin. Saako Lilli sen. Saako, opettaja?\n\nOPETTAJA: Kyllä sille omistaja löytyy.\n\nELLI: Mutta jos ei löydy. Saako Lilli sen silloin?\n\nOPETTAJA: Ehkä.\n\nELLI: Voi taivas! kuinka rikas sinusta tulee. -- Mutta, opettaja!\nLillistä voisi tehdä näytelmäkappaleen. Aivan sievän näytelmäkappaleen.\nPanisi niin, että koulussa oli kokous ja siellä odotettiin Lilliä\nja sitte Lilli tuli ja hän oli matkalla löytänyt lompakon ja sitte\nei lompakolle löytynyt omistajaa ja sitte Lilli sai rahat ja sitte\nhänestä tuli rikas ja hän osti oman talon ja vaunut ja hevoset\nja kaikki toverit sai ajella hänen hevosillaan ja opettajatkin\npääsivät aina ajelemaan ja sitte viimein tuli Lillistä vanha rouva,\njoka testamenttasi suuren omaisuutensa meidän koulumme alaluokkien\nkonventille -- -- --\n\nVAHTIMESTARI (tulee sisälle ja kumartaa.) Opettajaa pyydetään\ntelefooniin.\n\nOPETTAJA (nousee). Odottakaa hetkinen. (Menee vahtimestarin edellä\nhuoneesta.)\n\n(Vähän aikaa äänettömyyttä. Kaarlo nousee ja menee pöydän luo juomaan\nvettä.)\n\nVILJO: Kaada minullekin.\n\nKAARLO: (tarjoaa) Ole hyvä!\n\nVILJO: (juo) Kiitoksia!\n\nKAARLO: Tahtooko joku toinen?\n\nELLI: Juo itse vaan? Ei meitä janota.\n\nKAARLO: (juo, kumartaa sitte tytöille) Kiitoksia!\n\nELLI: Ei kestä (nauraa).\n\nKAARLO: (menee Lillin eteen.) Kuules, mitä sinä teet niin paljolla\nrahalla?\n\nLILLI: Panen pankkiin.\n\nKAARLO: Pankkiinko?\n\nELLI: Voi kuinka tyhmästi! Pankkiin! Jos minä olisin niin rikas niin\nminä -- --\n\nMAIJA: Voi, voi! Nyt ei meidän kokouksesta tullut mitään. Kymmenen\nminuutin perästä täytyy minun lähteä soittotunnille.\n\nELLI: Voi taivas! Joutuun miettimään. Mitä me sitte näyttelemme. Se\npitäisi olla jotain oikein uutta, oikein \"fiksua!\"\n\nKAARLO: Sinä olet aina niine \"fiksuinesi!\" Mutta mistäpä niitä ottaa.\nNiitä ei kasva puussa.\n\nELLI: Jos kysyttäisiin yläluokkalaisilta. He ovat aina niin eteviä.\nKyllä luulen, että he voivat -- --\n\nOPETTAJA: (tulee). Viivyin vähäsen sillä soitin samassa maantieteen\nopettajalle. Hän sanoi ensin, ettei hänellä ole aikaa. Mutta kun oikein\npyytämällä pyysin, niin lupasi hän meille kirjoittaa ensi lauantaiksi\npienen keskustelun Lillin löydöstä. Mutta aivan pienen ainoastaan,\nsanoi hän.\n\nMAIJA: Kuinka hauskaa!\n\nTOISET: Kuinka hauskaa!\n\nMAIJA: Mutta tämä on suuri salaisuus, jota eivät muut saa tietää, kun\nkonventin toimikunta. Ei kukaan saa kertoa sitä koulussa!\n\nELLI: En minä ainakaan.\n\nMAIJA: Luvatkaa oikein varmasti kaikki, että ette kerro.\n\nOPETTAJA: Kokoonnumme siis ensi lauantaina kello 5 illalla uudelleen.\nKaikkien tulee silloin olla mukana.\n\nMAIJA: Hyvä opettaja! Sanokaa vielä kaikille, ettei kukaan saa kertoa\ntätä salaisuutta koulussa.\n\nKAARLO: Elli ei malta olla kertomatta. Hän on aina semmoinen\nlörpöttelijä.\n\nELLI: Itse olet lörpöttelijä! Hyi sinua! Hyi! Hyi! Häpeä!\n\nOPETTAJA: (katselee vakavasti Elliä.) Elli, Elli! Kuinka sinä\nkäyttäydyt. Kuinka sinä puhut.\n\nELLI: Niin kun pojat aina kiusaa... (rupeaa itkemään, kaikki ovat\nhämillään.)\n\nOPETTAJA: Kokous on loppunut. Siis lähdemme kotiin. Ja hauskempi on jos\nette kerro asiata tovereille.\n\nLILLI: En minä vaan kerro.\n\nMAIJA: Enkä minä...\n\nELLI: (itkien). Enkä minä... (Menevät.)\n\nVAHTIMESTARI: (tulee sisälle.) Taas ovat lianneet lattian märillä ja\nhiekkaisilla jaloillaan. (Pyyhkii pöydän ja tuolit. Sammuttaa lampun ja\nlähtee pois.)\n\n\n\n\nJOULUPÄIVÄNÄ\n\n\n    On talvi. Lunta on valkeanaan\n    Ja pakkanen nurkassa paukkuu.\n    On tonttuja metsä tulvillaan,\n    Niitä harmaja Halli haukkuu.\n\n    On tontuilla hauska kun joulu on\n    Ja puuro padassa kiehuu.\n    Ken silloin olisi onneton,\n    Kun ilojen lippu liehuu.\n\n    Käy kumara ukko kuunnellen\n    Nyt kaikkien lasten kanssa,\n    Niin harva näkevi hauskan sen,\n    Se vaikka on seurassansa.\n\n    On metsä tonttuja tulvillaan,\n    Ne lapsille sieltä hymyy,\n    Mut niitä jos käyt sä hakemaan,\n    Ne oksien alla lymyy.\n\n    Mut kiltti jos oot ja kultainen\n    Ne jouluna luoksesi tallaa;\n    Niil' on kelkka ja kontti hirmuinen\n    Ja lahjoja tulvimalla.\n\n\n\n\nJOULUN AATTONA\n\n\n    Aamu vasta hämärtää,\n    Illalla on joulu.\n    Lahjoja ei äiti nää,\n    Eikä kerro tyttö tää\n    Ennenkuin on joulu.\n\n    Vaikeaa on vaijeta\n    Ennenkuin on joulu,\n    Illat yksin istua,\n    Istua ja ommella\n    Kunnes tulee joulu.\n\n    Voi kun päivä pitkä on\n    Ennenkuin on joulu!\n    Olen aivan onneton.\n    Äitikin niin vaiti on.\n    Illalla on joulu.\n\n    Jopa ilta hämärtää,\n    Jopa joutuu joulu.\n    Hui kun mua hirvittää,\n    Julmasti jo jännittää\n    Odotettu joulu.\n\n    Koti loistaa valossa.\n    Meillä on jo joulu.\n    Tiuvut soivat salossa;\n    Kohta onpi talossa\n    Lahjoinensa joulu.\n\n\n\n\nJOULU\n\n\n    Joulu tuli, joulu tuli\n    Nytpä hauska on.\n    Tulkaa lapset piiriin\n    Lalla-lalla-liiriin!\n    Joulu onpi lasten juhla,\n    Juhla verraton.\n\n    Joulu tuli, joulu tuli\n    Loistaa kynttilät.\n    Lasten posket hohtaa.\n    Joulu-ukko kohta\n    Saapuu tänne, kuules kuinka\n    Tiuvut helkkyvät.\n\n    Joulu tuli, joulu tuli\n    Tuossa ukko on.\n    Kuusessa on tulta;\n    Joulu-ukko kulta,\n    Tervetullut kotihimme\n    Joulunviettohon!\n\n    Joulu tuli, joulu tuli,\n    Lapset leikkikää!\n    Tässä onpi piiri,\n    Piiriin pankaa hiiri.\n    Hiiri saapi jakaa teille\n    Hiukan hyvempää.\n\n    Joulu tuli, joulu tuli,\n    Nytpä hauska on.\n    Tuossa Ukko hyvä,\n    Jolla säkki syvä,\n    Säkki syvä, säkki hyvä,\n    Säkki verraton,\n\n    Joulu tuli, joulu tuli,\n    Lapset miettikää:\n    Ukko lahjat kantaa,\n    Luoja kaikki antaa,\n    Ilomielin, ilokielin\n    Luojaa kiittäkää.\n\n\n\n"]