[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4BTyJxKcRk71SFO5zzIuYBL2O-Mp0gGGCVc6mQlyBEg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1884,"Kun me olimme tyttöjä","Doudney, Sarah",1841,1926,"1884-doudney-sarah-kun-me-olimme-tyttoja","1884__Doudney_Sarah__Kun_me_olimme_tyttöjä",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1886,1918,24819,164435,false,57965,[23,24,25],"Conduct of life -- Juvenile fiction","Friendship -- Juvenile fiction","Girls -- Juvenile fiction",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Kun me olimme tyttöjä\" by Sarah Doudney is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the lives of schoolgirls, particularly focusing on Jennet Fowler and her experiences and challenges as she navigates her new environment at a boarding school. Themes of friendship, growth, and the struggles of growing up amidst societal expectations likely pervade the narrative.  At the start of the novel, the setting is introduced with vibrant imagery of an autumn evening in a zoological garden, where Jennet is getting acquainted with her new surroundings and classmates. We are introduced to Charlotte Ashley, a confident girl with a sharp tongue, and Pamela Rye, who is more reserved. The dynamic between the three highlights the tensions and social hierarchies among the girls. As Jennet grapples with her insecurities and fears of change, she becomes the target of Charlotte’s harsh comments, setting the stage for her challenges in adapting to this new chapter of her life. Additionally, the authoritative yet caring presence of their teacher, Miss Thornhill, provides a glimpse into the potential for guidance and mentorship amidst the difficulties of their interactions. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hedman, Valfrid",246,"Nuorisoromaani seuraa Jennet Fowlerin elämää lontoolaisessa sisäoppilaitoksessa. Koti-ikävän ja koulutoverien kiusaamisen keskellä hän tukeutuu opettaja neiti Thornhilliin ja opettelee selviytymään koulumaailman sosiaalisissa paineissa.","Sarah Doudneyn 'Kun me olimme tyttöjä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1884. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KUN ME OLIMME TYTTÖJÄ\n\nKirj.\n\nSarah Doudney\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\nKariston Nuorisonkirjoja 8.\n\n\n\n\n\nHameenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1918.\n\n\n\n\n\n\n        \"Kuin eilispäivää muistelen\n        mä tyttövuosiamme.\"\n\n                      Vanha laulu.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Muutamia tytöistä.\n 2. Jennetin sukulaisista.\n 3. Haastelu puutarhassa.\n 4. Tapaturma.\n 5. Ensimäinen ero.\n 6. Jennetin koettelemukset.\n 7. Charlotten vihamielisyys.\n 8. Retkeily.\n 9. Hurja teko.\n10. Tikkaiden lainaaminen.\n11. Horjahdus.\n12. Heltyminen.\n13. Kielletyillä poluilla.\n14. Lisätodistus.\n15. Epäsuosiossa.\n16. Charlotten pyyntö.\n17. Täysi tunnustus.\n18. Helmaystävät.\n19. Kohtaloiden kirja.\n20. Kotiintulo.\n21. Pelon aiheita.\n22. Viimeinen kohtaaminen.\n23. Päätös.\n\n\n\n\n1. luku.\n\nMuutamia tytöistä.\n\n\nOn syyskuun iltapuoli, kultalehvät kimaltelevat ja taivas on\ntyyni. Eläintieteellisen puutarhan kukkalavat välkkyvät syksyn\nrikkaassa, syväsävyisessä väriloistossa. Penkin päässä, vähän matkaa\nisoimpien karhujen häkeistä istuu nuori nainen, nähtävästi kirjaan\nsyventyneenä, ja saman penkin toisessa päässä on kaksi viisitoista- tai\nkuusitoistavuotiasta tyttöä hartaassa keskustelussa.\n\n\"Mitä pidät hänestä?\" kysyy toinen näistä, päättäväisen näköinen tumma\ntyttö, jonka oranssinvärinen silkkinen kaulahuivi lieventää mustan\ntakin koruttomuutta. \"Jos sinua pyydettäisiin häntä kuvailemaan, niin\nmitä sanoisit?\"\n\n\"Sanoisin, että hän on aivan moukkamainen.\"\n\n\"Minä sanoisin, että hän on täysi tolvana.\"\n\n\"Charlotte!\" virkahtaa lukeva nainen hyvin tyynellä äänellä.\n\n\"Mitä niin, neiti Thornhill?\"\n\n\"Toivon, etten koskaan kuule sinun toistavan tuota epäystävällistä ja\nepänaisellista lausetta.\"\n\nCharlotte Ashleyn ruskeat posket leimahtavat, ja sekunniksi hänen\nsilmänsä säkenöivät uhmaa. Jos neiti Thornhill olisi sanonut vain\n\"epäystävällistä\", hän olisi voinut sen tyynesti kestää; mutta\n\"epänaisellinen\" oli sietämätöntä! Saattoiko joku Ashley koskaan olla\nepänaisellinen?\n\nOn kuitenkin aivan mahdotonta yrittää riidellä neiti Thornhillin\nkanssa. Hän on nuorempi muita opettajattaria ja on ollut\ntäysihoitola-opistossa vasta kuusi kuukautta; mutta rouva Mayfield\ntahtoo ehdottomasti säilyttää arvovaltansa kaikessa. Sitäpaitsi on\ntuossa nuoressa naisessa itsessään joku hiljainen voima, mikä tekee\nmahdottomaksi kohdella häntä epäkunnioituksella. Kuvailemattomalla\ntavalla hän kykenee herättämään kuuliaisuutta -- sellaista\ntottelevaisuutta, mihin taivutaan mielihyvällä, kunnioituksella ja\nrakkaudella.\n\nLausuttuaan moitteensa, neiti Thornhill kumartui jälleen kirjansa yli;\nja lyhyen äänettömyyden jälkeen tytöt alkavat uudelleen jutella.\n\nCharlotte Ashleylla on aina paljon puhuttavaa varsin monista asioista;\nja Pamela Rye on hänen mielitoverinsa. He ovat hyvin sopiva pari,\nsillä Charlotte kuuntelee mielellään oman äänensä sointua, kun Pamela\nsitävastoin paljoa kernaammin tahtoo olla vaiti. Hänen koulutoverinsa\nväittävät, että hän on liian veltto puhuakseen; mutta kuitenkin hän\nkuuntelee ja muistaa paljon siitä, mitä hänen kuullensa sanotaan.\n\nHän on sievä -- hyvin sievä, sanovat jotkut hänen ystävänsä, --\nja hänen kauneutensa on sitä lajia, jonka kaikki tunnemme. Hänen\ntuttavapiiristään voi löytää ainakin pari kolme tyttöä, jotka ovat\nhyvin Pamelan näköiset. Hän on melkein liian hoikka, eivätkä hänen\nkasvonsa olleet erittäin ilmeikkäät; mutta ei taas voi olla ihailematta\nhänen hienoa kyömynenäänsä, kirkkaan sinisiä silmiään ja omenankukilta\nhohtavaa hipiäänsä.\n\n\"Katsohan tuota tyttöä!\" huudahtaa Charlotte äkkiä, naurahtaen\nhillittömän huvitettuna. \"Neiti Thornhill, jos olette vihainen,\nen sille mitään voi. Katsokaa häntä itse -- katsokaa, kuinka hän\ntuijottaa tuohon häkkiin! Kuvittelen kuulevani hänen huudahtelevan kuin\npaimentyttö kuninkaan linnassa: 'ihmeellisempää!' Yhä ihmeellisempää!\"\n\nNeiti Thornhill kohottaa silmänsä, hymyilee, eikä ole ollenkaan\nvihainen.\n\n\"Tosiaankin, siltä se vähän näyttää\", sanoo hän nousten ja mennen\nkuin loihdittuna katselevaa olentoa kohti. \"Päätäni rupeaa melkein\nhuimaamaan aina, kun katselen kauan tuota suurta mustaa karhua; se ei\nkoskaan käänny lyhyttä rataansa kiertäessään eikä koskaan hetkeksikään\npysähdy. Rakas tyttöseni, eikö se sinusta muistuta pahaa unta?\"\n\nLausuessaan viime sanansa hän laskee kätensä haltioituneen oppilaansa\nolalle. Vastatullut tyttö hätkähtää, kohtaa hymyilevät silmät ja vastaa\nsitten ujostelematta:\n\n\"Kyllä, niin luulen. Se tuo mieleeni prinsessan aasinpäällä varustetun\nkosijan. Tämä on hauska paikka, neiti Thornhill; toivon, että saamme\ntulla tänne hyvin usein.\"\n\n\"Oh, kyllä hyvin usein. Puutarha on sinulle uutta, eikä se pitkään\naikaan menetä tenhoaan.\"\n\n\"Kaikki on uutta\", sanoo tyttö hiukan huoahtaen, ja pilvi häilähtää\näkkiä noille kukoistaville nuorille kasvoille. \"Minä näetten\", lisää\nhän epävarmasti, \"en voi olla tuntematta, että vanha ja tutunomainen on\nparasta.\"\n\n\"Niin on minustakin\", vastaa opettajatar; ja jos tarkkakorvainen\nCharlotte Ashley olisi ollut kuulemassa, hän olisi heti huomannut\nheikon värähdyksen hänen äänessään. \"Mutta, Jennet, ethän ole\nmenettänyt mitään entisistä. Vielä palaat kotiisi ja tapaat kaikki\naivan samoillaan.\"\n\n\"Ah, jospa voisi olla siitä varma!\" sanoo Jennet Fowler, katsahtaen\nneiti Thornhillin kasvoihin isoilla, vakavilla, harmailla silmillään.\n\"Kaikista enin pelkään muutosta. Tahdon, että kaikki pysyisi\npaikallaan; ja kuitenkin tiedän, etten voi menetellä kodissani niinkuin\noli tapani menetellä nukkehuoneessani -- järjestää kaiken parhaan\nmakuni mukaan ja olla aivan varma, että kaikki pysyisi sellaisena.\"\n\n\"On Eräs, joka määrää kaiken sekä taivaassa että maan päällä\", lausui\nneiti Thornhill vastaukseksi kaihomieliseen katseeseen. \"Meidän tulee\njättää Hänen haltuunsa kaikki, mikä meille on arvokkainta. Emmekä saa\nunhoittaa, että Hän on Isä, joka tahtoo meidän Häneen luottavan.\"\n\nHiukan väsyneinä toisiinsa Charlotte ja Pamela nousevat kuin yhteisestä\nsopimuksesta penkiltään ja kävelevät verkalleen opettajattaren\nluo. Heidän mielestään tämä uhrautuu aivan tarpeettomasti uudelle\noppilaalle; ja varsinkin Charlotte on taipuvainen pikkuiseen kateuteen,\njos neiti Thornhill kiinnittää liian paljon huomiota uusiin tulokkaihin.\n\n\"Hän tekee tuon Fowlerin tytön aivan itserakkaaksi, jos hän kovin\npaljon hänestä huolehtii\", kuiskaa hän Pamelalle. Ja Pamela avaa ja\nsulkee sinisilmänsä myöntymyksen merkiksi.\n\n\"Jos neiti, hm... Fowler on saanut kyllikseen karhuista\", alottaa\nCharlotte, oivallisesti matkien veljeänsä kapteeni Ashleyä, \"emmekö\nmielestänne voisi lähteä kotiin, neiti Thornhill?\"\n\n\"Oletko valmis tulemaan, Jennet?\" kysyi opettajatar ystävällisesti.\n\n\"Kyllä... kyllä, jos te sitä haluatte; mutta tahtoisin pikimältään\nkatsoa biisonia.\"\n\n\"Se käy helposti päinsä, lapseni; biisonin karsina ei ole kaukana.\" Ja\nneiti Thornhill astuu edellä karjavajoille vievää tietä.\n\n\"Aika kiusankappale\", mutisee Charlotte, joka kulkee perässä Pamelan\nkanssa.\n\n\"Oi, onko täällä todellakin karju?\" [Englanninkielen sanat _bore_\n(kiusankappale) ja _boar_ (metsäkarju) äännetään samalla tavalla.\nSuom.] kysyy Jennet kääntyen pelokkaan uteliaana uusien koulutoveriensa\npuoleen.\n\n\"Niitä on joukottain\", vastaa Charlotte. \"Ne ovat päästetyt irralleen\npuistoon ja samoilevat ympäriinsä, missä haluavat.\"\n\nKaikki neljä nauravat hilpeästi niinkuin nuoret ihmiset kernaasti\nnauravat hyvin lauhkealle leikille. Mutta Jennetin posket kuumottavat,\nja polttava puna viipyy hetkisen hänen kasvoillaan. Kodissaan hän ei\nkoskaan hävennyt olla pikkuisen hupakko; mutta täällä hän tuntee, että\njoku aina vaanii hänen virheitänsä, ja että Charlotten ja Pamelan nauru\nei ole aivan yhtä hyväluontoista ja hempeätä kuin entinen kodin hilpeys.\n\nMutta vaikka hän hiukan aavistaakin, että hänen selkänsä takana\nirvistellään, hän kuitenkin nauttii biisonin näkemisestä. Se on kyllin\nystävällinen tullakseen puisen hökkelinsä ovelle ja näyttääkseen,\nkuinka se osaa töllistellä. Neiti Thornhill antaa tytön katsella\nhetkisen; ja sitten he lähtevät eläintarhasta ja kävelevät kotiin päin\npäivän hämärtyessä.\n\nOsan tiestä he ajavat raitiovaunulla ja kun he vihdoin pääsevät\nBrunswickin torille, tuntuu teen ja voileipien ajatteleminen Jennetistä\nhyvin tervetulleelta. He astuvat sisään korkeaan muuriin lävistetystä\nrautaportista, mikä saa maalaistytön ajattelemaan luostaria, ja\nkulkevat hiekoitettua, syksyn varisseiden lehtien peittämää käytävää\npitkin rakennuksen ovelle.\n\nNiin vakavalta ja yksitoikkoiselta kuin Pyhän Annan opisto ulkopuolelta\nnäyttääkin, on siellä sisällä aina iloista ja hilpeätä. Maatilan\ntalonpoikaiseen kodikkuuteen tottunut Jennetkään ei näe mitään\nsynkkää näissä mukavissa suojissa, ja rouva Mayfieldillä, laitoksen\njohtajattarella, taas on niin vaikuttavan äidillinen sävy, että se\nsaa ujot tytöt heti reipastumaan. Vielä parempi, hänen laajassa\npovessansa sykkii oikea äidin sydän, eikä kukaan ole liian arka\nuskomaan huoliansa hänen auliiseen korvaansa. Pieniksi, vähäpätöisiksi\nsuruiksi niitä jotkut nimittäisivät, keveiksi heinäsirkan kuormiksi!\nMutta rouva Mayfield tietää nuorten uskovan, että jokainen suru on\nikuinen, ja katselevan toivottomasti sumein silmin tulevaisuuteen, jota\nheidän nykyisten huoltensa pilvi tummentaa. Hän ymmärtää kokemattoman\nsydämen epätoivoisen huudon: \"Minä en enää koskaan tule onnelliseksi!\"\nMyöhemmin tuo sama sydän elämän toistuneista koetuksista viisastuneena\nvoi sanoa: \"Tie näyttää nyt pimeältä, mutta kyllä se käy valoisaksi\njälleen, kunhan olen kulkenut kauemmaksi.\"\n\nMutta vaikka Pyhän Annan opisto on todella hupaisa, Jennet Fowlerin\najatukset kääntyvät surumielin ja kaivaten takaisin etäiseen\nmaalaiskotiin.\n\nÄänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyy\nkäytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoon\npuiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemasta\nhän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpi\nisän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiin\nlaidunmaan yli.\n\n-- Ah, -- huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, -- tavannenkohan todellakin\nkaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen... miten\nsanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiä\nja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!\n\n\n\n\n2. luku.\n\nJennetin sukulaisista.\n\n\nFowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaan\nollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivat\nahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.\n\nEi mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistusta\nhuolenpidosta ja toimeliaisuudesta.\n\nMaanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha;\nrikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynyt\nmissään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiin\noikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivat\nilmeisesti yhä köyhemmiksi.\n\nAsia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojen\nkarttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa,\njoka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaa\nja kuusi tytärtä -- kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä -- oli\nelätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isä\nja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan.\nEikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivät\ntoisiltaan: \"Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilan\nasukkaiden hyväksi?\"\n\nTietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista;\nmutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotka\nkatselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhä\nvanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät,\nettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouva\nFowleria kohtaan.\n\nRouva Fowleria itseänsä -- tuota huolellista ja monien seikkojen\nrasittamaa naista -- loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyys\nenemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan,\nettä oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssa\nistui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien,\nkuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisista\najoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isä\ntosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsa\nparhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.\n\nMutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judith\nmeni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasi\npian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänen\nhuolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä;\nja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaan\nParkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaan\nkahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.\nSuom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttu\nvierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisosta\nja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.\n\nMutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuuden\nainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouva\nlähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.\n\n\"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammin\ntavata\", sanoi rouva Fowler. \"Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksi\nsuuressa talossaan, nais-rukka.\"\n\n\"Älä ole siitä niin varma\", vastasi maanviljelijä. \"Jos hän olisi sinua\nkaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten.\"\n\n\"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntä\ntäydellisesti, Robert.\"\n\n\"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin.\"\n\n\"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa\", sanoi rouva Fowler\nhiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: \"Sinä, Robert, et\nitse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla.\"\n\n\"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainen\nkuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen ja\nmestarilleen, jos olisi tahtonut.\"\n\nRouva Fowler mietti.\n\n\"Niin\", myönsi hän vihdoin, \"Judithilla on lujempi tahto kuin minulla,\nja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert,\nhän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänen\nrakkautensa minuun koskaan on sammunut.\"\n\n\"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden,\nkuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensä\nhemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavat\ntiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa.\"\n\nRouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä ei\nsuinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaan\npukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvalle\nvakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässä\ntapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.\n\nRouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oli\nainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisi\npois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisena\ntakaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänen\nainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti ja\nhartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.\n\nKeskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimon\nmieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; ja\nkuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänen\nennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut,\nettä Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänen\nmiehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaista\nvaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont oli\nsulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaa\nelämäänsä häiritsemään.\n\nKuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva Fowler tunsi,\nettä hän itse, vaikka olikin monien huolien alainen ja monien\nlevottomuuksien ahdistama eli tuhat kertaa onnellisempana kuin\nsisarensa. Hänellä oli puoliso, jota hän kaikesta sydämestään rakasti,\nja lapsia, jotka häntä melkein jumaloivat. Hänen pienoismaailmassaan\nei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Jokainen sopukka oli hellyyden\ntäyttämä. Mutta poloisella rouva Belfontilla ei ollut mitään tällaisia\nsiunauksia. Rakkaudella oli ollut vain varsin vähäinen osa hänen\nelämässänsä. Sen asemasta hän oli lohduttautunut kaikella sillä\nloistolla, minkä rahalla voi ostaa.\n\n-- Mutta se ei koskaan voi tyydyttää häntä, -- ajatteli rouva Fowler.\n\nHän oli väärässä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Judith\nBelfont todellakin tyytyi rikkautensa tuottamaan onneen eikä ikävöinyt\nmitään muuta. Alussa, mutta siitä oli jo pitkä aika, hän oli tuntenut\nkorkeammankin luonteensa vaatimuksia -- sellaisen kaipuuta, mikä on\nrahatta ja hinnatta ostettava. Mutta sitten tämä kaipaus tukehtui,\nvelttouden ja itsekyllyyden rikkaruoho alkoi kasvaa ja kuten\nmaanviljelijä oli sanonut, se oli kasvanut tiheäksi ja vahvaksi.\n\nViikot vierivät, kuukaudet kuluivat; eikä uhkeassa leskeydessään elävä\nrouva Belfont vieläkään näkynyt laisinkaan muistavan sisariansa. Rouva\nFowlerin hellään osanotto-kirjeeseen hän oli vastannut surukortilla,\njossa (kuten sellaisten korttien laita usein on) oli mitä sopimattomin\nteksti vainajan muistoksi. Ja sitten seurasi äänettömyys --\nkeskeyttämätön äänettömyys -- ja maanviljelijän vaimo koetti turhaan\nsalata pettymystänsä ja tuskaansa.\n\n\"Luulin, että hän auttaisi meitä, Robert\", sanoi hän miehelleen. \"Mutta\nen ainoastaan toivonut apua, vaan tahdoin ilostuttaa hänen elämäänsä;\nsenhän täytyy tuntua perin synkältä. Tahdoin, että hän näkisi lapseni\nja saisi osansa niiden hellyydestä. Ja, oi, minä haluaisin jutella\nvanhoista, vanhoista päivistä pappilassa.\"\n\n\"Pelkäsin, että se koskisi sinuun, rakkaani\", vastasi herra Fowler\nsurumielin. \"Sinulla on hellä sydän, Kate! Ja kaikki sinun hellyytesi\nja myötätuntosi on pysynyt hereillä, näetkös, kun hänen sydämensä\ntunteet sensijaan ovat uinuneet sikeätä unta. Millainen se satu taas\nolikaan, josta lapset pitävät niin paljon? Eikö siinä kerrottu jotakin\npojasta, joka vietiin pois lumipalatsiin ja joka ei siellä ollenkaan\nhuomannut, että oli vilusta sininen?\"\n\n\"Kyllä; Jennet sitä aina lueskelee nuoremmille lapsille.\"\n\n\"Niin, tuo poika muistuttaa sisartasi. Hän ei ollenkaan aavista\nistuvansa jäisen järven keskellä sydän hyytyneenä. Hän tuntee elämänsä\naivan mukavaksi, vakuutan sinulle. Sinun, rakas Kate, ei tule sitä\nseikkaa enempää murehtia, vaan sinun on jätettävä hänet omiin\noloihinsa.\"\n\n\"Minä yritän\", vastasi rouva Fowler säveästi. \"Mutta se on vaikeata,\nRobert -- se on tosiaan hyvin vaikeata. Minä rakastan häntä yhä.\"\n\n\n\n\n3. luku.\n\nHaastelu puutarhassa.\n\n\nMutta sittenkään eivät Kate Fowler ja Judith Belfont olleet määrätyt\niäksi elämään erillään loisistansa. Kuitenkin tapasivat he toisensa\nvasta sitten, kun edellinen jo oli kaikessa hiljaisuudessa menettänyt\nviimeisenkin toivonsa yhtymisestä; ja silloinkaan kohtaus ei ollut\nmitenkään heidän itsensä järjestämä.\n\nEräänä suvisena iltapäivänä rouva Fowler Katherine-tyttärensä\nkanssa lähti katselemaan kukkasiansa ja lepäämään ahkeran aamun\njälkeen. Kello oli neljä, teepöytä oli katettu, ja maanviljelijä\npalasi poikansa Derrickin kanssa peltotöistä. Huoneusto monine\npäätyineen ja savupiippuineen sijaitsi herttaisessa monenlaisten\nruusujen reunustamassa ja matalan, huolellisesti leikatun pensasaidan\nsuojaamassa vanhassa puutarhassa. Oli kesäkuu ja ruusut heloittivat\nihanimmillaan, vaaleanpunaisina, kermanvärisinä, tulipunaisina ja\ntummina kuin rubiinit. Ne tekivät koko tarhan värin ja tuoksun\nparatiisiksi.\n\nPuutarhan halki kulki kapeita, ruohoisia polkuja pengerten välillä;\ntäällä nähtiin iso hyödyllisillä keittiökasveilla istutettu neliö,\ntuolla oli pieni tilkku säästetty lapsien lempikukkia varten; ja\nvanhanaikainen lavendeli, jota Fowlerit aina olivat rakastaneet,\nkiersi tiheänä, helttaisena reunuksena kaalisarkaa. Mehiläisiä surisi\nkaikkialla; linnut livertelivät ja visertelivät rakennuksen muratin\nverhoamilla seinillä; sirot pensasaidat sulkivat sisälleen pyhitetyn\npaikan, jossa oli päiväpaistetta ja vallitsi leppoinen rauha.\n\nNojaten hellästi tyttärensä käsivarteen ja verkalleen astuen\nruusupensaiden vierustaa rouva Fowler ajatteli, kuinka ihanaa elämä\noli tällä vanhalla rakkaalla maatilalla. Hän rakasti täällä jokaista\nsopukkaa, joka puuta ja kukkasta, mikä täällä kasvoi, rakennuksen\ntakamusta varjostavista pähkinäpuista julkisivua kiertevään villiin\nviiniköynnökseen, joka riippui isoina röykkiöinä olkikattoisen\novikäytävän yli. Jos heillä vain olisi enemmän rahaa, he eivät mitään\nmuuta kaipaisi.\n\n\"Miten lohdullista on, että Martin on saanut toimeentulon!\" virkkoi hän\npukien äkkiä syntyneen ajatuksen sanoiksi.\n\nMartin Fowler, heidän vanhin poikansa oli äsken päässyt pehtooriksi\nherraskartanoon ja nautti varsin hyvää palkkaa. Hän asui yhä\nvanhempiensa katon alla ja kykeni nykyisin maksamaan ylläpidostansa,\nkun taas hänen nuorempi veljensä Derrick oli asettunut hänen paikalleen\nkotitöissä.\n\n\"Emme koskaan toivoneet voivamme säilyttää häntä luonamme\", sanoi\nKatherine loistavin silmin. \"Kovin usein kiusaannuimme ajatuksesta,\nettä oli Martinista erottava, ja kuitenkin säästyimme siltä surulta!\"\n\n\"Katherine, sinä olet minun kaltaiseni\", huudahti äiti, lempeästi\npuristaen tytön käsivartta. \"Sinä pelkäät eroa enemmän kuin mitään\nmuuta. Rukoukseni on aina ollut, että saisimme elää yhdessä, vaikka\najat ovatkin ankarat. Mutta sinä tiedät, mikä minulle enimmin\nlevottomuutta aiheuttaa.\"\n\n\"Tyttöjen kasvatus, äiti. Se on pääsurujasi, eikö olekin?\"\n\n\"Niin on. Jos olisin ollut yhtä taitava kuin tätisi Judith, minun ei\ntarvitsisi olla laisinkaan levoton. Mutta eihän minua koskaan opiskelu\nviehättänyt; rakastin aina neulaa enemmän kuin kirjojani, ja pelkään\ntuhlanneeni tilaisuuteni. Judith kykeni oppimaan mitä tahansa. Minä en.\nKaikki läksymme tuntuivat minusta raskailta ja vaikeilta. Se on kovin\nsurkuteltavaa.\"\n\n\"Mutta, äiti, me emme tahtoisi, että olisit toisenlainen.\"\n\n\"Muutamissa suhteissa haluaisin olla toisenlainen. Muistini ei koskaan\nollut varsin hyvä, ja nyt olen unohtanut senkin vähän, minkä tyttönä\nopin. Minä näet osaan opettaa tytöilleni ainoastaan ihan jokapäiväisiä\nasioita. Sinä olet minunlaiseni, Katherine; et pidä rahtuakaan\nopinnoista etkä niihin vastedeskään viehäty. Mutta Jennet janoo\ntietoja, ja on vaikeata häneltä niitä kieltää.\"\n\n\"Jennet kummastuttaa minua toisinaan\", huomautti Katherine, ja hänen\nhuulillaan värähti eräs niitä harvoja hymyjä, jotka tekivät hänen\nvakavat kasvonsa niin miellyttäviksi. \"Hän poimii tietoja niinkuin\nlinnut noukkivat ravintoansa. Ja hän tietää todellakin hyvin paljon,\näiti.\"\n\nRouva Fowler pudisti päätänsä.\n\n\"Rakas tyttöni, sinä et tunne sivistynyttä maailmaa\", vastasi hän\nmurheellisesti. \"Jennet-rukan tietovarasto on todellisuudessa\nperin pieni, vaikka se täällä näyttää suurelta, kun sinä olet niin\nherttaisen tietämätön. Mutta jos voisimme hankkia hänelle täysipitoisen\nkasvatuksen, hän luullakseni loistaisi.\"\n\n\"Ja hän voisi opettaa toisia\", huokasi Katherine. \"Hilarynkin olisi\nhyvä oppia enemmän; hän on teräväpäinen ja sukkela.\"\n\n\"Liiankin sukkela, pelkään. Emme saa jättää hänen nokkaviisauttaan\nhuomaamatta, Katherine; se on toisinaan hupaisaa, mutta hillitä se\ntäytyy. Ellenillä näkyy olevan taipumuksia samaan suuntaan.\"\n\n\"Ketään meistä ei voi verrata Mabeliin\", sanoi Katherine miettivänä.\n\"Hän on vain lapsi, vastikään täyttänyt kaksitoista, mutta ajatteles\nhänen taloudellista kykyään! Pelkällä katseellansa olen nähnyt hänen\nvaientavan Hilaryn.\"\n\nRouva Fowler oli ääneti, ja sanomattoman murheellisuuden varjo häilähti\nhänen kasvoilleen. Hän oli pysähtynyt rakkaimman ruusupensaansa\neteen, mutta vaikka se oli kukkien peittämä, hän ei huomannut niiden\nkauneutta. Miksi he hetkinen sitten olivat puhuneet eroamisista? Eikö\nMabelin kadottamisen pelko alituisesti järkyttänyt heidän onnensa\nperusteita?\n\nIson perheen jäsenien keskuudessa on usein joku \"enkeli\", ja Mabel oli\nFowlerien enkeli -- tyttö, joka syntymästään asti oli ollut heikko.\nToiset olivat terveitä ja tukevia, mutta eivät koskaan unohtaneet\nMabelin heutoutta, ja, kuten Katherine oli sanonut, tämän voiman tunsi\nja tunnusti Hilarykin, vaikeimmin ohjattava heistä kaikista.\n\nSeisoessaan silmät sumeina ruusuja katselemassa äiti ajatteli sitä\nalituista lempeyttä, joka oli tehnyt Mabelin hänen sydämelleen niin\nrakkaaksi. Hän muisti tämän herttaisen lapsen suloisen esiintymisen,\nmieluisat puheet ja tyynen kärsivällisyyden sekä mietiskeli, miten hän\njaksaisi kantaa eroamisen.\n\nHänen mielensä huojentui, kun Katherine taas puhui käytännölliseen\nsävyyn ja palautti hänen ajatuksensa elämän jokapäiväisimpiin asioihin.\n\n\"Tytöt kasvavat hyvin nopeasti, äiti\", hän sanoi; \"Hilary ja Mabel ovat\nmolemmat pitkiä ikäisikseen ja heidän on pian saatava uudet puvut.\nHeidän paraat hameensa ovat jo aivan kuluneita.\"\n\n\"Lapsi parat\", vastasi rouva Fowler; \"miten hauskoilta he\nnäyttäisivätkään sellaisissa kermanvaaleissa pukimissa kuin on\nEllwoodin lapsilla! Ja miten helppoa täti Judithille olisi lähettää\nheille sieviä vaatteita!\"\n\nKatherine ei ollut pahoillaan, että oli kääntänyt äitinsä ajatukset\ntoiselle taholle. Pieni huoli on hyödyksi, milloin se häätää\nmielestämme suuren surun. Ja juuri silloin kuului kukkatarhaa\nhedelmäpuutarhasta eroittavan matalan aidan takaa miesten ääniä, ja\neteisestä kajahti heleä tytönnauru.\n\n\"Isä ja Derrick tulevat teelle\", sanoi äiti kääntyen rakennusta kohti;\n\"ja tuolla leikkii Ellen kissanpoikien kanssa, ja Lucy on sitonut\nnukkensa myssyn emäkissan päähän. Meidän täytyy rientää tupaan, hyvä\nlapsi.\"\n\nMennessään sisälle avoimesta etuovesta heitä vastaan tuli maanviljelijä\npoikineen, takaoven kautta. Nuoremmat tytöt olivat jo jättäneet\nkissanpojat; Jennet oli kutsunut heidät teelle, ja he asettuivat juuri\npaikoilleen pöydän ääreen.\n\n\"Mikä melu tuo on?\" kysyi maanviljelijä äkkiä. Hän pysähtyi arkihuoneen\nkynnykselle, ja lapsien puhe vaikeni. He kuuntelivat kaikki kiitävien\npyörien ratinaa ja lentävien kavioiden töminää, ja jyske tuntui joka\nhetki lähenemistään lähenevän. Herra Fowler pani olkihattunsa jälleen\npäähänsä ja läksi Derrickin seuraamana puutarhaan.\n\n\n\n\n4. luku.\n\nTapaturma.\n\n\n\"Ne ovat nuoren Ellwoodin kiesit, joiden eteen on valjastettu uusi\nraudikko.\"\n\nHerra Fowler oli ensi silmäyksellä tuntenut sirot ajopelit. Raudikon,\nkomean nuoren tamman oli Brambletreen rikkaimman maanviljelijän\npoika äskettäin ostanut, ja naapuristossa se jo tunnettiin raisuksi\neläimeksi, joka pian saattoi tehdä pilloja. Se oli ehtinyt ansaita\nmaineensa; ja nyt se laukkasi vinhaa vauhtia hiljaisella tiellä,\nkevyet, tyhjät kiesit kieppuen perässä.\n\nBrambletreesta Parkleyhin kulkeva maantie kävi kapeammaksi\nsivuutettuaan Chestnutin maatilan ja muuttui nummeksi, joka kesäisin\noli tuuheiden puiden varjostama. Tässä oli jyrkkä alamäki, hyvin\ntunnettu maanviljelijöille ja kuorma-ajureille, jotka aina olivat\nvarovaisia rinnettä alas ajaessaan.\n\nMutta ei ollut kättä tammaa ohjaamassa, ei hillikettä sen hurjalle\nvauhdille, ja eteenpäin se syöksyi nummen hämärään.\n\nHerra Fowler oli avannut puutarhan portin ja rientänyt maantielle\nDerrick mukanansa. Kesäpäivän hiljaisuudessa he olivat kuulleet pyörien\näänen vastakkaiselta taholta ja molemmat kävivät levottomiksi aavistaen\nonnettomuutta.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kuului parkunaa ja äänekkäitä\nhuudahduksia, ja Fowlerit juoksivat minkä jaksoivat tapaturmapaikalle.\nTamma oli laukannut eteenpäin jättäen jälkeensä tomupilven ja kumoon\nkaadetut ajopelit, joiden vieressä kaksi henkilöä virui maantieojassa.\nKärryt ja niiden ajajan tunsivat kaikki Brambletreen asukkaat hyvin,\nja molemmat olivat varsin vanhanaikaista mallia, jollaisia harvoin\ntapaa muualla kuin syrjäisellä maaseudulla. Poloinen herra Dover, joka\näkillisessä tapaturmassa oli kellistynyt tiepuoleen, näki ilokseen\nystävällisten kasvojen kumartuvan ylitseen, ja Derrickin voimakkaan\nkäsivarren auttamana hän pian nousi jaloillensa. Saatuaan miehen\npystyyn Fowlerit käänsivät huomionsa hänen matkatoveriinsa, arvokkaan\nnäköiseen viisikymmenvuotiaaseen naishenkilöön, joka surkeasti\nvaikeroiden virui pensasaidan vieressä.\n\n\"En tiedä, mitä vaimoni aikoo sanoa\", virkkoi herra Dover avuttomana\nkatsahtaen kärsivään. \"Tämä on hänen oma sisarentyttärensä; hänen piti\ntulla muutamiksi päiviksi luoksemme, ja minä ajoin Parkleyhin häntä\nnoutamaan.\"\n\nHerra Dover oli äskettäin nainut kuudenkymmenenviiden vuoden\nvarttuneella iällä henkilön, jonka otaksuttiin olevan häntä itseänsä\nhiukan vanhempi. Tämä oli tuntematon Brambletreessa ja oli tuonut\nomia varojansa ja huonekaluja pieneen, sievään mökkiin, missä Dover\noli yksinänsä elellyt monet vuodet. Naapurit väittivät, että vaimo\nluonteeltaan oli umpimielinen ja itara, sekä lisäsivät, että aviomies\nkovin pelkäsi hänen terävää kieltänsä.\n\n\"Minua ei voi syyttää tapaturmasta\", jatkoi Dover koettaen vapisevilla\nkäsillään ravistella tomua vaatteistansa, \"Ja vaimoni tahto oli, että\nhänen sukulaisensa viipyisi meillä; mutta ei ollut tarkoitus, että hän\nviipyisi kahta päivää pitemmältä. Ja nyt näyttää siltä, että saamme\nhänet kuukausiksi hoivataksemme! Ja kärryt... oi voi, voi, ne eivät\nenää kelpaa mihinkään.\"\n\nHänen täten valitellessaan isä ja poika nostivat onnetonta naista\nmahdollisimman huolellisesti ja hellävaroen. Hän ei ollut menettänyt\ntajuntaansa, mutta pian huomasivat he hänen olevan liiaksi loukkautunut\nseisoakseen. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin enemmättä viivyttelyttä\nkantaa hänet kujaa pitkin ylös taloon ja asettaa hänet varovaisesti\nsohvalle heidän parhaaseen vierashuoneeseensa.\n\nJa sitten he laupiaina samarialaisina palasivat raihnaisen Doverin luo\nja auttoivat häntä nostamaan kärryt takaisin pyörilleen. Huomattiin,\nettä ne eivät olleetkaan paljoa vioittuneet; ja omituisin säälin\nja leikin sekaisin tuntein he katselivat, kuinka ukkeli tomuisessa\ntakissaan verkalleen tallusteli kotiinpäin, taluttaen vanhaa hiirakkoa,\njoka oli kestänyt kolauksen paljoa kylmäverisemmin kuin sen isäntä.\n\nSillävälin ystävälliset kädet hoitelivat nais-rukkaa sohvalla ja\nlempeät äänet tyynnyttelivät hänen järkkyneitä hermojansa. Hän oli\nsaanut muutamia vaikeita iskuja ja ruhjevammoja, mutta toinnuttuaan\nsäikähdyksestänsä hän tyyntyi kylliksi myöntääkseen, ettei mitään luita\nollut taittunut. Heidän ei tarvinnut hänestä liiaksi huolehtia, lisäsi\nhän, ponnistaen parhaansa puhuakseen hilpeästi. Hän viipyisi hetkisen,\njos he sen sallisivat, ja ottaisi sitten vuokra-ajurin palatakseen\nParkleyhin.\n\n\"En halua, että minut sijoitetaan täti Doverin asuntoon\", sanoi hän\navomielisesti; \"se tuottaisi hänelle paljon kiusaa; ja hyvä emäntäni\nkyllä antaa minua vaalia, jos se on tarpeellista\".\n\n\"En luule, että tänään kykenette mihinkään lähtemään\", vastasi rouva\nFowler ystävällisesti. \"Yön levättyänne ehkä voitte paremmin.\"\n\nPotilas yritti nousta vuoteeltaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.\n\n\"Kunpa vain pääsisin rouva Belfontin luo!\" sanoi hän koettaen hillitä\nnyyhkytystä.\n\n\"Rouva Belfontin! Asutteko rouva Belfontin luona?\" kysyi Fowlerin\nvaimo, jonka kasvot äkkiä alkoivat hehkua.\n\n\"Kyllä, hyvä rouva; minä olen hänen palvelijattarensa ja olen ollut\nhänen talossaan jo kaksikymmentä vuotta. Tiedän hänen tahtovan, että\nheti palaan ja saan tarpeellista hoitoa. Muuten kiusaantuisikin\nDover-tätini kovin, jos minut tässä tilassa toimitettaisiin hänen\ntölliinsä. Minun täytyy tavalla tai toisella päästä Parkleyhin vielä\ntänä iltana.\"\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi rouva Fowler; \"tilanne ei siedä, että teitä\nnykyisin mihinkään muutetaan, enkä minä suinkaan lähetä teitä\nDovereille. Rouva Belfont on oma sisareni, ja te jäätte tänne\nhoidettavaksi, kunnes tulette kyllin terveeksi palataksenne hänen\nluokseen.\"\n\nAnne Robson oli lämminsydäminen nainen, aina herkkä tunnustamaan\nystävyyden; ja se huolenpito, minkä hän oli saanut osakseen, oli\nnopeasti herättänyt hänen kiitollisuutensa. Ja kun rouva Fowler\nilmoitti suhteensa rouva Belfontiin, palvelijatar aivan ihastui ja\nkatseli kiiltävät kyyneleet silmissä sekä äitiä että tyttäriä.\n\n\"Jos tahdotte olla niin ystävällinen, että pidätte minut täällä yön\nyli, hyvä rouva, olen siitä kiitollinen. Ja tekisitte minulle suuren\npalveluksen, jos kirjoittaisitte rakkaalle emännälleni ja kertoisitte\nhänelle, mitä minulle on tapahtunut.\"\n\nHänen rakkaalle emännälleen! Tytöt kuuntelivat ja ihmettelivät.\nHe eivät voineet käsittää, että se, joka oli unohtanut sisaren,\noli saattanut vaivautua voittamaan palkollisen kiintymyksen. Mutta\ntosiasia oli, että rouva Belfont ei siinä ollut nähnyt minkäänlaista\nvaivaa. Hän oli alusta pitäen havainnut, että Anne Robsonilla oli\nhyödyllisiä ominaisuuksia, ja senvuoksi hän oli osoittautunut häntä\nkohtaan runsaskätiseksi ja huomaavaiseksi. Vuosien vieriessä herra\nBelfontin terveys riutui yhä enemmän, ja silloin Robsonin uskollisuus\ntuli kaksinverroin arvokkaaksi. Puolison viimeisen sairauden aikana\ntämä oli ottanut hoitamisen taakan kokonaan hartioilleen. Ja kun\nloppu tuli ja ruumiiltaan ja sielultaan väsynyt rouva Belfont ennen\nkaikkea halusi täydellistä lepoa, hän oli palvelijattaressaan saanut\nmitä huolehtivimman ja valppaimman vartijan, joka alati oli valmiina\nsuojelemaan häntä ikävyyksiltä ja turvaamaan hänen rauhansa.\n\nKuten rouva Belfont halusi itseään palveltavan, samaten Robsonia\nviehätti palveleminen. Hän ei laskenut apuaan sen täyden arvon mukaan,\nkoska palveleminen kuului hänen luonteeseensa. Ellei hän olisi saanut\nketään palvella, hänen elämänsä olisi ollut epätäydellistä, ja niin\nkiitollinen hän oli rouva Belfontin hänen palveluksistaan antamasta\ntunnustuksesta, että hän auliisti ja yllin kyllin korvasi sen\nvilpittömällä rakkaudella.\n\nRouva Fowlerin luvattua kirjoittaa kirjeen hän lepäsi sohvalla aivan\ntyytyväisenä. Hän rakasti emäntäänsä niin paljon, että hänelle oli\nollut kokonainen koettelemus jättää hänet edes kahdeksi päiväksi. Ja\nnyt, sensijaan että olisi nauttinut tätinsä laihaa vieraanvaraisuutta,\nkestitsi häntä Chestnutin maatilalla rouva Belfontin oma sisar; eikä\nkukaan näkynyt lukevan vaivakseen täyttää hänen tarpeitansa ja osoittaa\nhänelle ystävällisyyttä.\n\nSeuraavana päivänä hän oli kyllin toipunut kohdistaakseen ajatuksensa\nsyvällä mielenkiinnolla ystävällisiin hoitajiinsa, vaikka ruhjoutuneet\nja haavoittuneet jäsenet tuottivat hänelle melkoista tuskaa. Hänen\nkäytettäväkseen annettiin vierashuone, johon hänen hauskuudekseen\nasetettiin kukkavihkoja. Ellen ja Lucy toivat kissanpojat häntä\nhuvittamaan, vanhemmat tytöt palvelivat häntä auliisti, ja -- mikä\nparasta -- Jennet istui hänen sohvansa ääressä jutellen monenlaisista\nasioista.\n\nTyttö ei tiennyt, paljoko hän tässä haastelussa itsestään ilmaisi.\nMutta Robson oli nähnyt jonkun verran maailmaa ja osasi arvostella\nhänen kykyjänsä. Jennet ei puhunut kuin tavallinen nuori neitonen;\nhänen keskustelunsa vilisi omituisia lauselmia, uusia ajatuksia\nvanhoista aiheista, ja kaiken alta pilkoitti voimakas tiedonhalu --\nikävöiminen syvemmistä tiedonhetteistä juomaan. Ja sohvalla levätessään\nja katsellessaan noita vakavia nuoria kasvoja ja kuunnellessaan\nintomielisiä sanoja Robson alkoi toivoa, että tuo kaipuu saisi\ntyydytystä.\n\nToisena päivänä, kun aikainen päivällinen oli syöty ja Robson\npuolinukuksissa venyi vuoteellaan hiljaisessa huoneessa, kaksivaljakko\najoi portille. Pyörien ratina keskeytti hänen leponsa; hän kohotti\npäänsä pielukselta ja sanoi nopeasti: \"Emäntäni on tullut.\"\n\nJennet, joka istui sohvan vieressä kirja polvellaan, karahti\ntulipunaiseksi ja vapisi. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaikka\nkuuli ääniä eteisestä; hänen äitinsä puhui tavallista epävarmemmalla\nsävyllä, ja joku toinen vastasi selvästi ja päättäväisesti, äänen\nvärähtelemättä minkäänlaista liikutusta. Täti Judith oli ilmeisesti\nitsetietoinen henkilö, ajatteli tyttö, vuoroin ristien ja vuoroin\neroittaen kätensä avoimen kirjan alla. Hän toivoi, että tämä\nmuukalaissukulainen ei pitäisi heitä hermostuneitten hölmöjen perheenä,\njoka joutuisi suunniltaan hänen armollisen, alentuvan käyntinsä\njohdosta.\n\n\n\n\n5. luku.\n\nEnsimäinen ero.\n\n\nRouva Belfontilla oli hienostunut maku, hän piti paljon sievistä\nmaalauksista, ja tänä hiljaisena kesän iltapäivänä vuokratalon\nvanhanaikainen vierashuone oli todellakin miellyttävä näky.\n\nPäiväpaiste oli vaimentunut kultaiseksi hehkuksi,\n\nEnsimäinen ero ja lämmin valo väreili vanhalla, ympyriäisellä,\nkiillotetulla tammipöydällä sekä tumman kiiltävillä messinkipitimillä\nvarustetun vaatekaapin ympärillä. Vanhanaikaisten kukkien tuoksu\ntervehti häntä suloisella tuoreudellaan; pöydällä ja ikkunalaudalla\noli sinisiä fajanssiruukkuja, joissa kasvoi kuusamaa, ruusuja ja\nsulkamaista saniaista. Hänen sisään astuessaan pitkä tyttö nousi\nverkalleen varputuolilta ja seisoi hänen edessään ujosti, mutta samalla\njokseenkin sirossa asennossa.\n\nJennet oli kukoistava neitonen, suorine nenineen, persikanpunaisine\nposkineen ja täyteläisine, pehmeine, hitaasti ja harvoin hymyilevine\nhuulineen. Ruskea, aaltoileva tukka painui syvään otsalle, kulmakarvat\nolivat tuuheat, tummat ja tiheät, mustat ripset varjostivat hänen\nsyvänharmaita silmiänsä. Myöhemmin elämässä ihmiset usein sanoivat,\nettä hänellä oli erilaisia kasvoja, ja moittivat joskus hänen synkkää\nilmettään. Mutta niille, jotka häntä rakastivat, hänellä oli aina sama\nluottavainen sävy, aina sama loistava kirkkaus vakavissa silmissään.\n\nRouva Belfont näki ensi katseella, että Jennet oli sievä tyttö, ja\nlöysi jotain kuvaamataiteellistakin hänen kauhtuneen puuvillapukunsa\nkuosissa tytön seisoessa siinä iso tulipunainen ruusu povellansa. Rouva\nFowlerin vanhemmat tyttäret eivät paljoa muistuttaneet häntä itseään.\nÄiti oli pienikasvuinen ja vaaleanverevä; tyttäret taas olivat perineet\nisänsä tumman ihonvärin, komean, kookkaan vartalon ja vakavan ilmeen.\n\nTäti Judith puristi sydämellisesti sisarentyttärensä kättä ja\nsanoi, että häntä ilahdutti häneen tutustua. Sitten hän kääntyi\npalvelijattareensa, teki levottomia kysymyksiä ja osoitti niin\nvilpitöntä harrastusta tämän hyvinvointiin nähden, että se liikutti\nJennetiä.\n\n\"Voin jo paremmin, hyvä rouva; se on näiden ystävällisten naisten ja\nheidän hellän huolenpitonsa ansio\", vastasi Robson kiitollisesti.\n\nKaikista tuntui, että täti Judith ei olisi aivan paikallaan\nperheen teepöydän ääressä; ja hänen teensä kaadettiin omituiseen\nporsliinikannuun ja vietiin vierashuoneeseen. Jennet huolehti\ntarjoilusta, osaksi senvuoksi, että Katherinen oli katsottava pienempiä\nlapsia, ja osaksi siitä syystä, että hän ei huolinut uskoa tehtävää\nRachelille, talon hyväntahtoiselle, mutta kömpelölle palvelustytölle.\nSillävälin rouva Fowler helakka hohto kuihtuneilla poskillaan istui\njuttelemassa sisarensa kanssa; ja Robson tarkkasi heitä ääneti\nlepopaikaltaan.\n\nRouva Belfont viipyi vuokratilalla iltaan asti, ja tämä syrjäinen\nsopukka tuntui hänestä omituisen tuoreelta ja hauskalta. Jokainen\nperhekunnan jäsen esitettiin hänelle vuorostaan ja sai osakseen\ntarkkaavaista huomiota; mutta ketään heistä ei hänen mielestään voinut\nverrata Jennetiin. Katherinen kasvoissa, vaikka piirteet olivat\nmoitteettomat, oli perheen vakavailmeisyys liian tuntuva, ja hänen\nesiintymisensä oli jäykkää ja kylmää. Hilaryn isot pähkinänruskeat\nsilmät olivat liian kirkkaat ja rohkeat, ja hän oli muita sisaria\niloisempi, vaikkei yhtä kaunis. Mabelilla oli äidin vaalea hipiä ja\nkullankellertävä tukka; mutta noista puhtaista, suloisista, nuorista\npiirteistä rouva Belfont luki hänen elämänlankansa lyhyyden ja kääntyi\nmurheellisena pois. Ellen ja Lucy olivat vain lapsia, jotka iloitsivat\npäästessään tätinsä seurasta pihalle juoksemaan.\n\nRobson jätettiin maatilalle kahdeksi päiväksi hoivattavaksi tullakseen\naivan terveeksi; sitten hänen emäntänsä palasi häntä noutamaan. Rouva\nBelfont oli toisella käynnillään sydämellisempi; hän lupasi hyvin pian\ntulla heitä jälleen tervehtämään ja lähti talosta Jennetin poimima\nruusukimppu kädessä.\n\n\"Olenpa varma, ettemme häntä enää näe\", virkkoi Hilary nenäkkäästi, kun\nvaunut olivat hävinneet tanhuan lehväiseen hämärään.\n\n\"Oh, näemme kyllä\", vastasi Jennet täysin tuottavasti, \"Luullakseni hän\non pahoillaan, että on pysytellyt niin kauan poissa luotamme.\"\n\n\"Hiljaa, Hilary!\" varoitti Katherine nähdessään pikku suupaltin\nvalmiina tekemään terävän huomautuksen. \"Tuskin voinen mennä niin\npitkälle kuin sinä, Jennet. Hän ei luullakseni ole sitä lajia, että\nolisi pahoillaan jostakin.\"\n\n\"Minä melkein pidin siitä, ettei hän pyydellyt laiminlyöntiänsä\nanteeksi\", vastasi Jennet. \"Siinä ei tosiaan ollut mitään sanottavaa,\neikä hän pitänyt mitään turhanaikaisia puheita. Olen varma, Katherine,\nettä hän on hyvillään, kun tutustuu meihin, ja hän on jo melkein\nkiintymäisillään meihin.\"\n\n\"Minua ilahduttaa, että äiti-kulta on mielissään\", sanoi Katherine\nsydämellisesti; \"en ole nähnyt häntä niin säteilevänä moneen aikaan\".\n\nÄiti-kulta säteili vielä enemmän, kun postinkuljettaja toi hänelle\nkirjeen sisarelta. Hän ei lukenut sitä ääneensä perheen kesken,\nmutta vähän myöhemmin kaikille tytöille Katherinesta Lucyyn asti\nlahjoitettiin uudet puvut. He olivat kaikki mielissään; isä tosin\nei ilmaissut suurta iloa näiden pukujen johdosta, mutta nähdessään\nvaimonsa niin onnellisena hän ei lausunut mitään moittivaa. Jos häntä\nsapetti lahjojen vastaanottaminen henkilöltä, joka niin kauan oli\nheidät laiminlyönyt, hän kantoi nöyryytyksensä tyynesti vaimonsa tähden.\n\nJa vain kaksi viikkoa edellisen käyntinsä jälkeen rouva Belfont tuli jo\nuudelleen.\n\nTällä kertaa hänellä oli ehdotus tehtävänä rouva Fowlerille, ja kaksin\nhe juttelivat kauan vierashuoneessa suljetun oven takana. Puoli tuntia\nkului; lapset olivat perin uteliaita, ja Hilary olisi unohtanut\nsopivaisuuden siihen määrin, että olisi tirkistänyt sisään avoimesta\nikkunasta, ellei Katherine olisi häntä siitä ankarasti ehkäissyt.\nVihdoin äiti tuli ulos loistavin silmin ja onnellinen, kirkas ilme\nherttaisilla kasvoillaan.\n\n\"Missä Jennet on?\" kysyi hän. \"Käskekää hänet heti luokseni.\"\n\nJennet ei ollut kaukana. Hän oli kävellyt kapeata ruohopolkua pitkin\nja viivyskeli puutarhan rauhallisessa sopukassa pitkien kukkivien\nvalkoliljain luona. Seisoen siinä hetkisen ja katsellen vanhan aidan\nyli varjokkaaseen hedelmätarhaan hän ajatteli, ettei hän elämässään\nkoskaan ollut matkustanut isänsä viljelyksien rajan tuolle puolen.\nJatkuisiko tätä iäti? Täällä oli hyvin suloista; siunaukset olivat\nmonet ja vastoinkäymisiä vähän, ja kuitenkin hänen rintaansa paisutti\ntyttömäinen muutoksen kaipuu.\n\n\"Jennet, Jen...net!\"\n\nKukaan talon asukkaista ei kyennyt huutamaan niinkuin Hilary. Veljiäkin\nsuututti kuulla hänen kirkuvan heidän nimiänsä kimeällä nuotillaan,\nja usein he kehoittivat häntä käyttämään pehmeämpää puhetapaa; mutta\nHilarya ei koskaan voitu saada muuntamaan ääntänsä.\n\n\"Jen... net!\"\n\n\"Minä tulen\", sanoi Jennet anteeksiannettavan ärtyisästi. \"Tiedäthän,\netten voinut olla kaukana. Mitä ajattelee täti Judith, kun hän kuulee\nsinun noin kiljuvan?\"\n\n\"Sinua erityisesti kaivataan.\" Hilary näytti hyvin tärkeältä.\n\"Katherine läksi sinua etsimään, mutta minä ehdin hänen edelleen. Äiti\nsanoo, että sinun on heti mentävä vierashuoneeseen.\"\n\nJennetin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tyttöiällä täyttävät mielen\nhämärät ja ihanat toiveet, ja tuhat kirkasta ajatusta huikaisi\nhäntä hänen kiiruhtaessaan rakennusta kohti. Ennenkuin oli ehtinyt\npolun päähän, hän oli vakuuttautunut, että täti Judith odotti häntä\nvierashuoneessa antaakseen hänelle komean lahjan. Ja pysähtyessään\novikäytävässä hän tuli siihen johtopäätökseen, että lahjana olisi\ntimantteja, ehkä rintaneula, tai kaikkein luultavimmin sormus. Hänestä\ntuntui sormus mieluisimmalta.\n\n\"Tädilläsi on sinulle jotakin sanottavaa, tyttöseni\", virkkoi herra\nFowler, saattaen hänet huoneeseen ja nopeasti sulkien oven Hilaryn\nrohkeiden kasvojen edessä, Jennet oli ulkonaisesti tyyni ja onnitteli\nitseään siitä, että oli valmistunut mihin tahansa.\n\n\"Niin, Jennet, tahdon että kuuntelet minua hyvin tarkkaavaisesti\",\nsanoi rouva Belfont puhuen vaikuttavasti. \"Sinä olet kaiketi järkevä\ntyttö.\"\n\nJennetin loistavat kuvittelut alkoivat äkkiä haihtua. Ihmiset\ntuskin puhuisivat juuri tuohon tapaan, jos he aikoisivat lahjoittaa\ntimantteja. Hän virkkoi ainoastaan: \"Niin, täti\", ja odotti.\n\n\"Senvuoksi, että täysin luotan järkevyyteesi\", jatkoi rouva Belfont,\n\"en epäröi tehdä sinulle ehdotusta. Haluan lähettää sinut erääseen\nLontoon parhaista kouluista opiskellaksesi siellä ainakin kahden vuoden\najan. Äitisi on jo antanut suostumuksensa; sinun tarvitsee vain sanoa,\nettä olet halukas lähtemään.\"\n\nTäti Judithin puhuessa hänen katseensa lepäsi tarkkaavaisena nuoren\nsisarentyttären kasvoilla. Häntä tuskin kummastutti nähdä verevän\nposken äkkiä kalpenevan, ja luulipa hän huomaavansa eittämättömän\npettymyksen ilmeenkin.\n\nJennet-rukka oli todellakin pettynyt. Hän oli mielessään kuvitellut\njotakin aivan muuta. Että hänet lähetettäisiin opistoon --\nlähetettäisiin pois kodista, jota hän niin suuresti rakasti. Tuo ajatus\noli sietämätön.\n\n\"Oi ei, täti Judith!\" änkytti hän. \"Minä en voi lähteä. En koskaan,\nkoskaan voi jättää kotiväkeäni!\"\n\n\"Ajattele tarkoin, ennenkuin teet päätöksesi, rakas lapsi\", sanoi täti\npuhuen ystävällisesti ja tyynesti. \"En otaksunutkaan, että alussa\npitäisit ehdotuksestani. Se ei tietenkään kuulosta kovin viettelevältä.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, täti Judith. Pelkään näyttäväni hirveän\nkiittämättömältä. Mutta... äiti, haluatko todella, että menisin\nkouluun?\"\n\n\"Rakas Jennettini, olen varma, että se olisi sinulle kaikkein parasta\",\nsanoi rouva Fowler, ja hänen lempeät silmänsä täyttyivät kyynelistä.\n\"Et aavista, kuinka vaikeata minun on se sinulle sanoa; mutta Katherine\nja minä olemme tätä kauan toivoneet.\"\n\n\"Olen sitä itsekin joskus toivonut\", virkkoi Jennet hitaasti. \"Mutta se\noli paljoa parempaa, silloin kun se näytti aivan saavuttamattomalta.\"\n\nRouva Belfont naurahti, ja hänen sisarensa hymyili heikosti.\n\n\"Mutta, äiti, voitko suostua eroon?\" kysyi Jennet moittivasti.\n\nHänestä he käsittelivät hänen tunteitansa aivan liian keveästi,\nja hänen sydäntänsä kivisti. Vain muutama minuutti sitten hän oli\nepämääräisesti toivonut muutosta; nyt hän alkoi käsittää, että muutos,\ntulkoon se missä muodossa tahansa, useimmiten tuo muassaan tuskaa.\n\n\"Antaissani auliisti myöntymykseni, rakas lapseni, teen sen ainoastaan\nsinun tähtesi\", sanoi rouva Fowler, jonka silmät jälleen täyttyivät\nkyynelistä. \"Voitto siitä koituu sinulle, ja menetys on minun.\"\n\n\"Te haastatte ikäänkuin olisin ehdottanut ikuista eroa\", huomautti\nrouva Belfont hiukan ivallisesti. \"Rakas Kate, sinä olit aina\njokseenkin tunteellinen. Koetahan käyttää asiassa vähän tervettä\njärkeä. Miksi olet noin tavattoman vakava?\"\n\n\"Tosiaan, Jennet, pelkään, että molemmat olemme kovin hupsuja, sekä\nsinä että minä\", sanoi äiti kirkastuvin kasvoin. \"Aivanhan unohdamme,\nettä opistolaisilla on loma-aikojakin! No, rakas lapsi, kiitä täti\nJudithia hänen ystävällisyydestään ja ilmoita hänelle, että olet aivan\nvalmis lähtemään kouluun syyskuussa.\"\n\n\"Minä kiitän teitä hyvin paljon, täti; ja minä olen aivan valmis.\"\n\nJennet lausui nämä sanat välttävän tyynesti; mutta ne lausuttuaan hän\nheti kääntyi ja lähti huoneesta, juosten piiloutumaan puutarhaan.\n\nSyyskuu tuli liiankin pian; Jennetin valmistukset olivat myöskin\ntehdyt. Hänen matkalaukkunsa oli valmis -- hänen sydämensä ei sitä\nollut.\n\n\n\n\n6. luku.\n\nJennetin koettelemukset.\n\n\nOpiston makuusuojat olivat hyvin avarat ja jokaisessa oli vuoteet\nkolmelle hengelle. Kullakin tytöllä oli oma sänkynsä ja oma\nnurkkasensa; ja Jennet Fowlerin huonetoverit näkyivät vallan kernaasti\nsallivan hänen pitää soppensa aivan yksin.\n\nCharlotte Ashley ei yöllä ollut taipuvaisempi ystävällisyyteen\nkuin päivälläkään. Jostakin oikusta hän levolle mentäessä ei ollut\nJennetistä tietävinäänkään, vaan lörpötteli Minnie Woodille ikäänkuin\nei kolmatta henkilöä olisi ollutkaan saapuvilla. Toisin kuin Pamela\nRye, ei Minnie tyytynyt vain kuuntelemaan ja vastailemaan; hän halusi\npuhuakin, ja tuo kielipari piti sellaista sipinää, että se joka\nminuutti uhkasi tuoda jonkun opettajattaren huoneeseen.\n\nKun Jennet-rukka polvistui vuoteensa ääreen, molemmat tytöt pyrähtivät\nhillittyihin naurunpurskahduksiin ja sitten alkoivat jälleen puhua\nvähintäkään vaimentamatta ääntänsä. Se oli kovin vaikeata; uusi\nopistolainen huomasi konemaisesti toistavansa vanhoja rukouksia,\njoutumatta laisinkaan ajattelemaan niiden sisältöä, ja vihdoin hän\nkarahti ylös aivan epätoivoissaan.\n\n\"Ne, jotka kaikkea ihmettelevät\", kuuli hän Charlotten lausuvan, \"ovat\naina maailman ikävimpiä ihmisiä. Tiedätkö, Minnie, miten kiusallista\non seurustella sellaisten kanssa, jotka kaiken ikänsä ovat eläneet\njohonkin maaseudun nurkkaan suljettuina? Ne töllistelevät aina,\nasettuvat omituisiin asentoihin ja saattavat itsensä yleisen huomion\nalaisiksi. 'Yksinkertaisimmat esineet', kuten neiti Sand sanoisi,\n'herättävät heissä rajatonta riemua'. Mutta minä en juuri pidä\nrajattomasta riemusta; se on varma sivistymättömyyden merkki.\"\n\n\"Epäilemättä olet oikeassa\", vastasi Minnie hiukan pitkäveteisesti.\n\"Mutta tosiaan, kun en ole sitä koskaan kokenut, tuskin tiedän,\nmiltä se tuntuu. Onko sitten olemassa mitään sellaista, josta voisi\nhaltioitua? Aina yrittelen hiukan innostua, mutta en siinä koskaan\nonnistu.\"\n\n\"Muokkaamaton sielu\", jatkoi Charlotte tuntien hallitsevansa\nasemaa, \"muistuttaa lapsen sielua; se on aina kummastuksen tilassa.\nMutta kummastuminen, tiedäthän, sopii vain sylivauvalle, pienelle,\npullakalle, pyöreäsilmäiselle olennolle, jolla on kuoppasia poskissa\nja joka sopertelee ensimäisiä sanojaan. Mutta kun iso nuori tyttö\nkäyttäytyy pikkulapsen tavoin, näyttää se tavattoman typerältä.\"\n\nJos Jennet tällä hetkellä olisi voinut kätkeytyä, hän olisi hyrähtänyt\nitkuun; mutta aavistus naisen arvokkuudesta tuli hänelle avuksi, hän\nhillitsi kyyneleensä ja puristi kädellään kurkkuansa pidättääkseen\nkarvaan palan siellä.\n\nJa sitten auttoi häntä ylpeys, se oikea ja luvallinen ylpeys, joka ei\nsalli vihollisen tietää päässeensä meistä voitolle. Jennet kohotti\npäänsä ja kääntyi tyynesti pientä yöpöytäänsä kohti, tietäen, että\ntutkivat silmät häntä tarkastelivat. Varmalla kädellä hän päästi\npaksuista palmikoista runsaat ruskeat suortuvansa ja alkoi niitä\ntarmokkaasti harjata, viskaten hulmuavat hiusjoukot puolelle ja\ntoiselle, nähtävästi liian kiintyneenä työhönsä huomatakseen toveriensa\ntarkkaavaisia katseita.\n\nJos on jotakin suloa, mikä tavallista enemmän herättää kateutta\nkoulutytön sydämessä, on se kauniiden hiuksien runsaus. Charlotte\nAshleyllä oli jokseenkin paksut kiiltävän mustat palmikot; mutta\nMinnien vaaleammat kiharat olivat harvanlaiset eivätkä suinkaan\ntyydyttäneet omistajatartaan. Tyttöpari katseli siis ihmetellen uutta\ntulokasta, joka nurkassaan harjasi tukkaansa, ikäänkuin ei tietäisikään\nheidän läsnäolostansa ja hiukan muistuttaen ratsastusretkelleen\nvalmistautuvaa lady Godivaa.\n\nMutta Jennetin harkitut liikkeet eivät johtuneet turhamaisuudesta.\nHarjatessaan verkalleen ja haaveillen, ikäänkuin nauttisi\ntoimituksesta, hän ajatteli rakastavia käsiä, jotka vielä jokunen aika\nsitten puuhailivat hänen hiuksissaan. Hän muisteli harvoja juhlapäiviä,\njolloin äiti tai Katherine tahtoivat järjestää nuo rehevät suortuvat\noman makunsa mukaan, ryhtyen työhönsä hellällä ylpeydellä ja ilolla\nsekä kutsuen koko talonväen saavutuksiansa ihailemaan.\n\nJa nämä vaatimattomat muistelmat olivat kuin balsamia haavoitetulle\nsielulle; ne poistivat Charlotten tylyjen sanojen aiheuttaman kirvelyn,\nja pian oli Jennet melkein unohtanut avaran huoneen toisella puolen\nolevat epäystävälliset tytöt. Hänen tyynessä esiintymisessään oli\njotakin, mikä oli heidät hillinnyt; ahkerat kielet olivat lakanneet\nkäymästä; Charlottenkin sanatulva oli tyrehtynyt, ja lausuttuaan:\n\"Hyvää yötä, Minnie\", hän meni rauhallisesti vuoteeseensa.\n\nKodin suloisten muistojen lohduttamana Jennet vaipui sikeään uneen,\njota eivät mitkään tuskalliset unennäöt häirinneet. Ensimäisen\nopistoyönsä hän oli nukkunut neiti Thornhillin huoneessa, ja\nystävällinen nuori opettajatar oli lempeästi herättänyt hänet oikeaan\naikaan. -- Koulun kello soitti äänekkään kutsunsa sen kilinään\ntottuneille korville, mutta sikeän unen helmoihin vaipunut Jennet\noli kuuro sen kaikuvalle kilinälle. Vihdoin hän heräsi ja katsahti\nuneliaasti ihmetellen ympäriinsä oudossa huoneessa. Missä hän oli?\n\nSitten hänen aivonsa nopeasti selviytyivät unen usvista, ja hän\nvilkaisi vaistomaisesti noihin kahteen pieneen vuoteeseen, jotka\nolivat toisissa nurkissa. Molemmat olivat tyhjät, ja Jennet huomasi,\nettä kaksi sievää kalikopukua oli poissa nauloistaan, missä hän oli\nedellisenä iltana nähnyt niiden riippuvan. Oli selvää, että Charlotte\nja Minnie olivat lähteneet, jättäen uuden toverinsa edelleen nukkumaan\nvasten opiston ensimäistä sääntöä.\n\nSe oli epäystävällistä -- katkeran epäystävällistä, ajatteli Jennet\nhypähtäen vuoteestansa lattialle. Hän uskoi, että tytöt olivat\ntahallaan liikkuneet hiljaa. Jos he olisivat antaneet perään\nluontaisille taipumuksilleen, puhuen ja lörpötellen tavallisuuden\nmukaan, hänen olisi täytynyt herätä. Mutta he olivat päättäneet olla\npitämättä hänestä, eikä hänellä ollut heiltä odotettavissa muuta kuin\nkepposia ja pahansuopuutta.\n\nTuntien itsensä äärettömän yksinäiseksi ja kurjaksi hän kulki\nalikertaan ja pysähtyi tuskallisen ujona avaran virvoitushuoneen\novelle. Pitkä aamiaispöytä, jonka kummallakin puolella oli rivi\nnuoria kasvoja, näytti kylläkin hauskalta ja kuuman kahvin tuoksu\nhiveli nenää; mutta Jennetillä ei ollut rohkeutta astua esille, vaan\nhän jäi vapisten ja punastuen seisomaan kynnykselle. Kuinka kauan\nhän olisi siinä seisonut, on epätietoista; mutta ystävälliset silmät\nvartioitsivat häntä, ja pian nousi neiti Thornhill levollisesti\npaikaltaan.\n\n\"Tule, hyvä lapsi\", sanoi hän, suojelevasti tarttuen Jennetin käteen,\n\"saat istua minun vieressäni tänä aamuna; ja huomenna sinä tulet\najoissa. Toivoakseni rouva Mayfield tänään suo sinulle anteeksi.\"\n\nCharlotte Ashley teki parhaansa saadakseen tytöt tirskumaan; mutta\nneiti Thornhill katsahti ympärilleen niin käskevästi, että heikko nauru\nheti taukosi. Sitäpaitsi olivat muutamat oppilaat kyllin hyväsydämisiä\ntunteakseen hiukan sääliä ujoa muukalaista kohtaan; ja kaiken kaikkiaan\npeljätty koettelemus sujui paremmin kuin olisi saattanut odottaa.\n\nKun oli noustu pöydästä, Jennet pysytteli yhä suojelijattarensa\nlähettyvillä ja käveli hänen vieressään oppisaliin johtavan käytävän\nläpi.\n\n\"Koetan nousta aikaisin huomenaamulla\", kuiskasi hän; \"mutta, neiti\nThornhill, olisivathan he voineet minut herättää\".\n\n\"Sinun on opittava itse heräämään, lapseni\", vastasi hänen ystävänsä.\n\"Älä luota muihin; luota ainoastaan itseesi, ja ole riippumaton. Kun\ntoiset näkevät, että tulet ilman heitä toimeen, niin he alkavat pitää\nsinua arvossa.\"\n\nJennet lupasi innokkaasti tehdä parhaansa -- kaikkein parhaansa; ja\nilmeisesti hän antautui sinä päivänä opintoihinsa kaikki vaikeudet\nvoittavalla päättäväisyydellä. Hillitty supattelu koulusalissa aluksi\nhäiritsi häntä kohdistamasta huomiotaan tehtäviinsä; mutta hänellä oli\nluja tahto ja hän ponnisteli keskittääkseen ajatuksensa luettaviin\nsivuihin. Saattoi huomata, että hän herkeämättä käänsi katseensa\npois siitä penkistä, millä Charlotte Ashley istui; ja närkästyneenä\nsiitä, että noin kokonaan jäi huomaamatta, nuori neitonen alkoi tehdä\nsuunnitelmia saattaakseen uuden tytön hämilleen.\n\n\"Ole varuillasi, Charlotte\", virkkoi neiti Thornhill ennenkuin päivä\noli päättynyt. \"Jokaisen kiusaajan aseet ovat aina kääntyneet lopuksi\nhäntä itseänsä vastaan.\"\n\nJa vaikka Charlotte yritti hymyillä varoitukselle, hän punehtui hiukan\nja näytti levottomalta opettajattaren kääntyessä pois.\n\n\n\n\n7. luku.\n\nCharlotten vihamielisyys.\n\n\n\"Hänen ylvään välinpitämätön ilmeensä minua inhottaa!\" sanoi Charlotte\nAshley Pamela Ryelle. \"Varmaan hän ei ole mitään ja kuitenkin\nhän pyrkii käyttäytymään kuin _grande dame_. Mutta minä aion sen\njärjettömyyden hänestä puristaa.\"\n\n\"Hän näkyy olevan neiti Thornhillin suojeluksessa\", huomautti Pamela.\n\n\"Niin kyllä. Hempeä Thornhill aina ottaa vastatulleet siipiensä\nturviin. Mutta tämä tyttö ei kaipaa minkäänlaista suojaa; hän on\nitsekylläisin olento, mitä olen koskaan tavannut.\"\n\n\"Luullakseni hän on tavattoman turhamainen\", mutisi Minnie Wood.\n\n\"Ylpeilee kai ko'ostaan; hän on luullakseni pitempi kuin kukaan muu\nopiston tytöistä.\"\n\n\"Ei minua pitempi\", sanoi Pamela raukeasti.\n\n\"No, ainakin yhtä pitkä. Sinä olet norjempi, eivätkä hartiasi ole yhtä\nleveät kuin hänen.\"\n\n\"Hän on liian iso\", selitti Charlotte. \"Hän ei näytä ollenkaan\nhienostuneelta; hänen pitäisi olla karjatyttönä tai heinänkorjaajana.\nOlen varma, ettei hän koskaan kelpaa seuraelämään.\"\n\n\"Mutta seurapiireissä on kehittymässä oikea kiihko isoja, terveitä\nkaunottaria kohtaan\", sanoi Pamela halveksivasti hymyillen. \"Neiti\nJennet Fowler voi vielä kerran olla muodissa -- kuka tietää?\"\n\n\"Seurapiirit eivät rohkaisisi kummankaan sukupuolen moukkia\", huusi\nCharlotte, jonka ruskeille poskille tuli lämmin hehku. \"Jennet Fowlerin\nkaltainen iso, raskasliikkeinen tyttö ei koskaan menesty missään. Ja\nhän on tyhmä -- tavattoman tyhmä; hänen täytyy lujasti ponnistella\nennenkuin saa ainoankaan ajatuksen mahtumaan hitaisiin aivoihinsa.\"\n\n\"Hän on tietenkin lähetetty tänne valmistuakseen opettajattareksi\",\nlausui Minnie Wood. \"Opistosta lähdettyämme emme saa häntä enää nähdä.\nTai ehkä tapaamme hänet jossakin kotiopettajattarena ahertamassa. Rouva\nMayfieldillä on suuri vaikutusvalta, tiedättehän, ja hän saa usein\nopettajatar-oppilaansa sijoitetuiksi parhaisiin perheisiin.\"\n\n\"En käsitä, miksi vähääkään välittäisimme hänen tulevasta\nkohtalostaan\", huomautti neiti Ashley sievä pieni nenänsä pystyssä\nja suupielessä halveksiva virnistys. \"Meidän on vain ajateltava,\nmiten voimme häntä nykyisin sietää. Jos hän aina nukkuu meidän\nmakuuhuoneessamme, meidän on annettava hänen ymmärtää, ettei hän tee\nmeihin mitään vaikutusta ja ettemme piittaa hänestä rahtuakaan, siinä\nkaikki!\"\n\nJoskus myöhemmin Charlotte muisti sanansa kyyneleet silmissä ja\npolttavin poskin. Hän ei aavistanut, että kerran tulisi aika, jolloin\ntuollaiset hillittömät puheet sanomattoman katkerina palaisivat häntä\nitseänsä kiusaamaan. Mikään iva ei tunnu niin raskaalta kuin omien\nmuistelmiemme ilveily; ja muisto menestyksemme päivinä lausutuista\nkurjista uhman sanoista on usein nöyryytyksemme hetkellä terävin\ntutkain.\n\nHänen opistotoverinsakin, vaikka he hänestä paljon pitivät, sanoivat\njoskus toisilleen, että Charlotte oli \"tosiaan aivan liian ylpeä\".\nMutta aina oli ollut hyväksytty tosiasia, että hänestä kerran tulisi\nsalonkien suosikki. Hänen suhteensa olivat hyvät; hänen nuoren elämänsä\npääpyrkimyksenä oli saavuttaa menestystä seuraelämässä; ja koska\nhän oli sievä, pirteä ja älykäs, niin jokainen uskoi, että hänen\nkunnianhimoisimmatkin unelmansa toteutuisivat.\n\nCharlottella taas oli tähän aikaan rajaton itseluottamus. Hän ei\nkoskaan hetkeksikään epäillyt, että loistava tulevaisuus häntä odotti;\npieninkään varjo ei koskaan surua ennustavana häilähtänyt hänen\npäiväpaisteiselle polulleen. Hän oli iloinen -- joskus sopimattoman\niloinen, -- mutta hänen riemussaan oli jotakin tarttuvaa, ja hänen\nviehättävässä rohkeudessaan jotakin mukaansa tempaavaa. Hänen liian\nilmeinen ylpeytensä annettiin hänelle anteeksi, koska tuohon ylvääseen\nesiintymiseen liittyi mitä ihastuttavin elokkuus; ja ainoastaan\nopistossa hän viitsi kuunnella tavallisia jokapäiväisiä totuuksia.\nRouva Mayfield ja neiti Thornhill olivat hänen parhaita ystäviään;\nmutta hän ei vielä ymmärtänyt uskollisen ystävyyden arvoa. Tähän aikaan\nhän oli valmis sotaan jokaista vastaan, ken laiminlöi tunnustaa hänen\nviehätyksensä tenhon. Hän tunsi vaistomaisesti, että Jennet Fowler\nei ollut tyttö, joka ketään kumartelisi. Charlotte oli aivan varma,\nettä Jennet kaikista hänen sanoistaan tai teoistaan huolimatta kulkisi\nomaa tietänsä ja noudattaisi omia mielipiteitään. Charlotten loisto ei\nhäntä häikäisisi eikä hänen ylpeytensä häntä musertaisi; hän kulkisi\nmäärättyä tietään järkkymättä edelleen, kääntymättä oikealle tai\nvasemmalle.\n\nToinen yö tyttöjen makuuhuoneessa oli parempi kuin ensimäinen. Jennet\noli valmistautunut kaikkeen ja terästi itsensä päättäväisesti kaikkia\nhäneen tähdättyjä teräviä sananuolia vastaan. Täytyy tunnustaa, että\nCharlotte sinä iltana oli kovin huonolla tuulella. Koskaan ei mikään\nollut häntä niin ärsyttänyt kuin Jennetin läpitunkematon mielenmaltti.\n\n\"Isokasvuiset ihmiset tavallisesti nukkuvat raskaasti\", hän huomautti\nMinnie Woodille. \"Ne syövät liian paljon ja tulevat hitaiksi ja\ntyhmiksi. Minusta on heidän seurassaan jotakin rasittavaa. Toivoisinpa,\nettä rouva Mayfield jakaisi nämä suuret suojat ja antaisi kullekin\ntytölle pienen komeronsa, jonka hän saisi pitää aivan yksinään! Mutta\nhän ei salli meidän edes uutimilla verhota osastojamme; se on perin\ntuskallista!\"\n\nSelkä mahdollisimman paljon puhujaan päin käännettynä Jennet suoritti\ntyynesti tavalliset iltatoimensa ja laski sitten päänsä pielukselleen\ntoivoen, että Charlotte pian väsyisi lörpöttelyynsä. Mutta tyttö oli\nkiihoittunut ja hänen hillitön luonteensa puhkesi esille. Hän haastoi\nyhä edelleen kovalla äänellä kunnes Minniekin alkoi peljätä tämän\nluvattoman kielenpieksemisen seurauksia.\n\n\"Tulee myöhä, Charlotte\", rohkeni hän vihdoin huomauttaa.\n\n\"Sanotko tätä myöhäiseksi?\" kysyi Charlotte. \"Ihmettelenpä, mitä\nsanoisit valvomisestani kotona. En inhoa mitään niin paljoa kuin\naikaisia makuullemenojamme täällä. Ihminen lähetetään kuin kana\norrelleen, juuri kun sielunkyvyt ovat terävimmillään ja kun olisi\nvalmis kaikenlaiseen hauskaan. Hai-jai! On ilahduttavaa ajatella, että\ntämä on viimeinen vuoteni Pyhän Annan opistossa!\"\n\nSilloin ovi äkkiä avautui, ja Minnie, joka istui sänkynsä laidalla,\nviskautui kiireesti vuoteeseensa. Keskellä huonetta jokseenkin ohuesti\npuettu Charlotte näytti romanttiselta pikku olennolta heiluttaessaan\nsiroa kenkää toisessa kädessään. Mutta neiti Sandilla ei liene ollut\nkuvaamataiteellista silmää; hän oli laitoksen ankarin opettajatar, ja\nuseimmissa tytöissä hänen tuikea katseensa ja terävä kielensä herätti\nterveellistä pelkoa. Kaikki muut kasvot olisivat olleet tervetulleemmat\nkuin hänen; ja Charlottekin, tuo rohkea Charlotte, nolostui ilmeisesti\nhänen äkkiä näyttäytyessään.\n\nJennet taasen, jolla ei ollut mitään peljättävää, vain kohotti päätänsä\npielukselta ja katseli tyynesti kohtausta.\n\n\"Onko neiti Ashley unohtanut säännöt?\" lausui opettajatar ankarimmalla\näänellään. \"Saat huomenna kirjoittaa kaksitoista sivua Ranskan\nhistoriaa rangaistukseksi tottelemattomuudestasi; ja sinulle annetaan\nmuistutuskin kovaäänisestä ja epänaisellisesta puhetavasta. Miten\nvoivat toiset neidit nukkua, kun sinä teuhaat ja haastat viisi\nminuuttia yli kymmenen?\"\n\n\"En minä teuhannut, neiti Sand\", vastasi kiukustunut Charlotte.\n\n\"Saat toisen muistutuksen ylpeähenkisestä vastauksestasi, Charlotte\nAshley. Salli minun neuvoa sinua kasvattamaan itsellesi nöyrempää\nmieltä.\"\n\nJa sitten neiti Sand lähti, jättäen Charlotten sulattamaan tätä\nepämieluista neuvoa miten hän parhaiten taisi. Hymyillen salaa\nitsekseen Jennet ajatteli, että se neuvo oli oikein hyvä, ja ihmetteli,\nettä Charlotten terve järki ei opettanut häntä sitä noudattamaan.\n\nSinä iltana ei enää virketty sanaakaan; huoneessa vallitsi täydellinen\nhiljaisuus, ja pian sulkeutuivat Jennetin silmät. Unessa hän ajelehti\ntakaisin vanhan kotitilansa metsiin ja pelloille ja käyskenteli käsi\nkädessä Mabelin kanssa noilla tutuilla teillä. Hänen unelmissaan Mabel\nei enää ollut hento ja kivuloinen; hän ei enää tarvinnut tuekseen\nsisarensa vahvaa käsivartta, askeleet olivat varmat, ääni selvä ja\nvoimakas. Äkkiä vanhan kirkon kellot kajahduttivat iloisen soiton,\nja Jennet heräsi; mutta hänen ympärillään ei ollutkaan kenttiä eikä\nvainioita, ja Mabel oli kaukana poissa. Opiston kello soitti ensimäistä\nvaroitustaan, ja hän nousi ripeästi, päättäen, ettei mikään saisi häntä\nmyöhästyttää.\n\n\n\n\n8. luku.\n\nRetkeily.\n\n\nKaksitoista sivua Ranskan historiaa ja kaksi muistutusta päiväkirjaan\ntekivät Charlotte Ashleyn hieman alakuloiseksi. Mutta hän oli aivan\nliian kopea näyttääkseen, että hänet oli nöyryytetty, ja hän suoritti\nkuritusläksyn ja otti muistutukset vastaan niin hilpeänä, että se aivan\nkummastutti hänen tovereitaan.\n\nMielessään hän kuitenkin kiukutteli ja koetti uskoa, että häntä\noli syyttä rangaistu. Jos ainoastaan Minnie Wood olisi ollut hänen\nnöyryytyksensä todistajana, olisi sen muisto pian haihtunut hänen\nmielestään; mutta Jennet oli ollut näkemässä ja epäilemättä nauttinut\npienestä kohtauksesta. Tämä ajatus vihloi Charlotten ylpeyttä ja\nkartutti hänen aiheetonta vastenmielisyyttänsä uutta koulutoveriansa\nkohtaan.\n\nNeiti Thornhill, joka aina huolellisesti tutki ympärillään olevien\nluonteita, kykeni lukemaan paljon siitä, mitä Charlotten mielessä\nliikkui. Hän pahoitteli tuota pientä makuuhuoneessa sattunutta\nkohtausta, ei ollenkaan siksi, että hän olisi arvellut Charlottelle\ntapahtuneen vääryyttä, vaan senvuoksi, että se oli enentänyt tytön\nvastenmielisyyttä Jennetiä kohtaan. Ennen kaikkea toivoi hän, että\nnäistä kahdesta tulisi ystävykset; hän uskoi, että he tietämättään\nvoisivat auttaa ja parantaa toisiansa, jos heidät vain voitaisiin\nsaada sydämelliseen seurusteluun. Nyt jo Charlotte oli vaistomaisesti\ntunnustanut Jennetin tahdon hänen omaansa voimakkaammaksi, ja hänen\nvastenmielisyytensä aiheutui pohjaltaan salaisesta tietoisuudesta, että\nJennet oli hänen yläpuolellaan.\n\n\"Haluaisin järjestää pienen retkeilyn muutamille vanhemmista tytöistä\",\nsanoi neiti Thornhill rouva Mayfieldilie. \"Tuskin voimme toivoa, että\ntätä mainiota ilmaa enää pitkälti kestää. Olisi Charlotte Ashleyn\nja Pamela Ryen vuoro päästä jaloittelemaan. Minnie Woodin ja Agnes\nQuintonin pitää myöskin tulla; ja retki tuottaisi suurta iloa Jennet\nFowlerille.\"\n\n\"Olen iloinen, että olette ajatellut häntä\", vastasi rouva Mayfield.\n\"En halua nähdä häntä noin murheellisena. Hänellä on varmaan\nkoti-ikävä; ja pelkään, että jotkut hänen opistotovereistaan eivät ole\nhänelle niin ystävällisiä kuin heidän tulisi.\"\n\n\"Hän tuntee itsensä yksinäiseksi\", vastasi neiti Thornhill. \"Toiset\njättävät hänet liian paljon yksikseen, luullakseni osaksi senvuoksi,\nettä hän on niin pitkä ja miellyttävän näköinen. He kadehtivat häntä\nja puolittain pelkäävätkin. Eikä hän voi eikä tahdo tungetella heidän\nseuraansa.\"\n\n\"Lapsi-parka\", huokasi rouva Mayfield säälivästi. \"Tuollaiset komeat,\nmajesteetilliset tytöt ovat varsin usein arkoja ja tarvitsevat\npaljoa enemmän rohkaisua kuin pienet. Niin, hyvä ystävä, retkenne on\noivallinen tuuma. Minne aiotte mennä?\"\n\n\"Olen ajatellut, että matkustaisimme junalla Richmondiin ja sitten\nkävelisimme Hamin kenttien yli. Muutamat tytöistä eivät ole koskaan\nnähneet Hamin linnaa, ja varmaankin paikka heitä miellyttäisi.\nSanommeko huomenna?\"\n\nNäitä retkeilyjä usein suunniteltiin ja suoritettiin kauniilla ilmalla,\nja aina järjestettiin niin, että jokainen vanhemmista tytöistä pääsisi\nsellaiselle mukaan ennenkuin päivät kävivät pimeiksi ja kolkoiksi.\nNeiti Thornhillin ilmoitusta tervehdittiin suurella tyytyväisyydellä;\nja Jennet, joka tietysti ei koskaan ollut nähnyt Richmondia, ilostui\nsilminnähtävästi tästä suunnitelmasta. Hän ei voinut olla toivomatta,\nettä Charlotte Ashley olisi jäänyt pois, mutta häntä lohdutti ajatus,\nettä neiti Thornhill varmaan pitäisi hänen vastustajaansa aisoissa.\n\nPieni joukkue lähti kello yhdeltä eräänä kauneimpia syyspäiviä, mitä he\nolivat nähneet. Niin sulotuoksuista oli ilma ja niin pehmeänä väreili\nvalo, että syyskuun rauhallinen tenho valtasi Charlottenkin, joten\nhän oli tavallista tyynempi ja lempeämpi. Useimpia ihmisiä veti hän\nvastustamattomasti puoleensa huimassa hilpeydessään, mutta Jennet piti\nhänen kasvoistaan, silloin kun niillä oli levollinen ilme. Silloin\nmustat ripset verhosivat tummain silmien säihkyn ja hienopiirteiset\nhuulet kaartuivat pehmeästi, mikä ilmaisi ajatusta ja tunnetta.\nCharlotten levollisina hetkinä se, mikä hänessä oli parasta, näkyi\nnousevan pinnalle; vahinko vain, että hän niin harvoin oli levollinen.\n\n\"Puistoa tarkastamme toisella kertaa\", sanoi neiti Thornhill Jennetille\nheidän saapuessaan Richmondiin. \"Toivoakseni tulemme tänne monet kerrat\nniin kauan kuin sinä olet kanssamme.\"\n\nHän opasti parvensa jokea reunustavien alavain niittyjen poikki, ja\nJennet seurasi kuin onnellisessa unessa. Pääsy savuisista huoneista\nja vilkasliikkeisiltä kaduilta tuotti maalla syntyneelle tytölle\ntavatonta huojennusta; ja täällä tapasi hän entisten kotikenttiensä\ntutunomaista vehreyttä, näki levollisesti laitumella käyvää karjaa,\npuiden lakastuvien lehvien pehmeän värityksen. Oikealla juoksi kaunis\njoki hopeisin valovärähdyksin ja vienoin varjoin; ylhäällä oli\nvaaleansininen taivas matalalla ajelehtiville pilvineen, ja ruohikon\nyli huokui heikon heikko kellastuneiden lehtien tuoksulla täytetty\nsyystuulonen. Jennet oli vaiti. Toiset tytöt nauroivat ja juttelivat\nhänen takanaan, mutta hän tuskin kuuli heidän ääniänsä. Hänen sydämensä\ntäyttyi kodin ajatuksista ja hellistä muistoista.\n\nMutta heidän pysähtyessään ruohottuneen ojan partaalle, joka eroittaa\nHamin kartanon sen vainioista, Jennetin mielentila muuttui nopeasti,\nja hän pommitteli neiti Thornhillia innokkailla kysymyksillä paikan\nsuhteen.\n\nVanha Jaakko kuninkaan aikuinen rakennus punertavine tiiliseinineen ja\nlukuisine ikkunoineen seisoi siinä, tyynessä päiväpaisteessa kylpien,\näänettömänä ja autiona kuin loihduttu palatsi. Koko paikka näytti\nloihditulta; pitkässä holvikäytävässä ei ollut mitään elonmerkkejä,\novet olivat tiukasti suljetut ja suunnattoman suuri joenjumala nurmikon\nkeskellä näkyi harmaantuneen tätä yleistä autiutta vartioidessaan.\nVähintäänkin vuosisata sitten Horace Walpole valitti, ettei korkeita\nrautaportteja koskaan avattu, ja vuosi vuodelta näemme ne yhä\nsuljettuina, yhä maalaamattomina ja verkalleen ruosteesta murenevina.\n\n\"Ne ovat avatut vain kerran siitä asti, kun ne Kaarlo II:n jälkeen\nsuljettiin\", sanoi neiti Thornhill. \"Ihmettelenpä kääntyisivätkö ne\nvielä saranoillaan toisen kuninkaan vuoksi!\"\n\n\"Kovin surullisesti Jaakko II varmaan vietti täällä joulunsa!\" huudahti\nJennet. \"Ajatelkaahan talvituulen valittelevaa viuhuntaa noita vanhoja\nmuureja vasten hänen miettiessään menetettyä kuningaskuntaansa,\nsillävälin kun Vilhelm Oranialainen St. Jamesissa todenteolla hallitsi.\nEttekö luule, että meidän sallittaisiin, jos sitä oikein hartaasti\npyytäisimme, vilkaista tuon ison ulko-oven sisäpuolelle?\"\n\n\"Sinun täytyy tyytyä katselemaan rakennusta ulkopuolelta\", vastasi\nneiti Thornhill. \"Mutta minulla on itsellänikin kova halu nähdä nuo\nupeat vanhat huoneet ja kaikki aarteet, mitä niissä on. Haluaisin\ntirkistää salakammioon, missä juonia punottiin. Ja mielelläni\ntarkastelisin Lauderdalen herttuattaren budoaaria; siellä säilytetään\nhänen nojatuoliansa ja kirjoituspöytäänsä sekä kävelykeppejä, joita\nhänellä oli tapana käyttää. Tällä paikalla on ihmeellinen tenhonsa,\nJennet, ja olen mielissäni, että tunnet sen vaikutuksen.\"\n\n\"Voisin viipyä täällä tuntikausia\", vastasi Jennet.\n\n\"Mikään ei täällä muutu\", jatkoi neiti Thornhill. \"Linna on aina\nsamanlainen -- kaunis ja äänetön ja ränsistynyt. Keväisinkin, kun isot\nkeltaleiniköt loistavat kaikkialla niityillä, on jotakin uinailevaa\nja juhlallista Hamin puistokäytävillä, joilla Swift, Pope ja Gay\naikoinaan vaelsivat. Varmaankaan ei ole noiden isojen, vanhojen\njalavien vertaisia puita! Et aavista, kuinka usein näen tämän paikan\nunelmissani, muinaisaikaisen rakennuksen, siimeksiset käytävät ja\nvirran hopeavälkkeen. Olen ollut täällä hyvin onnellisena ja kovin\nmurheellisena.\"\n\nJennet kääntyi katsahtamaan opettajattaren sieviin kasvoihin ja näki\nniissä jotakin, mikä sai hänet nopeasti luomaan silmänsä toisaalle.\nTällä hetkellä Jennet oli äkkiä nähnyt vilahduksen suruista, joita hän\nei ollut koskaan kokenut; ja hän tunsi, että olisi vakava asia astua\nrajan yli, joka eroittaa tytön naisesta. Hänen katseensa harhaili\nheitä ympäröiville varjoisille niityille, joille syksy oli paksulta\nsiroitellut ruskeita ja kullankellerviä lehviään, ja hän näki virran\nkimaltelun isojen jalavien runkojen lomitse. Kuolevan kesän tyyneys ja\nsurumielisyys tuntui hiipivän hänen sieluunsa; nuoruus liukui pois,\ntäydellisempi elämä tutkimattomine polkuineen odotti hänen kokemattoman\njalkansa astuntaa. Mutta sillävälin oli ihanaa uneksia täällä syksyn\npäiväpaisteessa ja tyynen leppoisissa siimeksissä.\n\nEllei neiti Thornhill olisi ollut vaipuneena omiin unelmiinsa, mikä\nhänelle harvoin tapahtui, hän olisi huomannut, että kaksi hänen\noppilaistaan oli poissa. Pamela Rye ja Agnes Quinton olivat kulkeneet\nvain lyhyen matkan päähän ja katselivat vanhan puun alla piirtävää\ntaiteilijatarta, jota iso newfoundlandilainen koira valppaasti\nvartioitsi. Mutta Charlotte Ashleytä ja Minnie Woodia ei näkynyt\nmissään.\n\n\n\n\n9. luku.\n\nHurja teko.\n\n\nSillaikaa kun neiti Thornhill ja Jennet viipyivät Hamin linnan\nedustalla, Charlotte ja Minnie olivat samoilleet vanhan rakennuksen\ntoiselle puolen ja pysähtyneet muurin edustalle. Molemmat aikoivat\nhiukan tuskastua; ja Charlotte tunnusti avoimesti, että häntä väsytti\ntästä kartanosta ja sen muistoista haaveileminen.\n\n\"Neiti Thornhill ja Fowlerin tyttö vaeltelevat iät kaiket\", selitti\nhän, \"ja minun kärsivällisyyteni on jo aivan lopussa. Se Fowler on\nvielä hassumpi täällä kuin eläintieteellisessä puutarhassa. Olen\nkuitenkin vilpittömän kiitollinen, ettei ketään tuttavistani sattunut\nsamaan vaunuun kanssamme. Tietysti otaksutaan, että he kaikki ovat\nnykyisin poissa kaupungista; mutta ei koskaan tiedä, kenen saattaa\nkohdata, missä sitä kaikkein vähimmin odottaa, ja minua pöyristyttäisi,\njos minut nähtäisiin sen hirveän maalaistollon seurassa, olipa se missä\ntahansa.\"\n\n\"Tänään hän ei ole varsin huonosti puettu\", huomautti Minnie.\n\nCharlotte kohotti kätensä tehden pienen, sievän kauhua ja kummastusta\nosoittavan liikkeen. \"Rakas lapsi, mitä sinä puhut?\" kysyi hän.\n\"Ensiksikin tuo vyötäisille sidottu pieni kamala viitta tekee hänet\nnaurettavasti täysikasvuisen lapsen näköiseksi. Ja oletko sitten\nhuomannut hänen kenkiään?\"\n\n\"Rouva Mayfieldin pitäisi todellakin puhua hänelle niistä\", myönsi\nMinnie.\n\n\"Pelkään opiston menevän alaspäin\", virkkoi Charlotte salaperäisesti\nhuoahtaen. \"Emme ole niin tarkkoja kuin ennen.\"\n\n\"Eipä sinun tarvitse siitä kaikesta paljoa välittää\", vastasi Minnie;\n\"vielä kaksitoista kuukautta, ja sitten pääset vapaaksi\".\n\n\"Niin, minä pääsen vapaaksi\", toisti Charlotte. Ja sitten eräs niitä\näkillisiä mielenmuutoksia, jotka tekivät hänet opistotovereilleen niin\nkäsittämättömäksi, sai hänet jälleen huoahtamaan; ja tällä kertaa\nhuokaus oli todellinen.\n\n\"Sittenkin\", sanoi hän leppeämmällä ja pehmeämmällä äänellä,\n\"kouluaikamme ei ole varsin kurjaa, tiedäthän. Meillä on melko lailla\nhuvia, vaikka huvituksemme eivät ole kiihoittavaa laatua; ja meistä\npidetään todellakin hyvää huolta. Kun viime vuonna olin sairaana,\niloitsin aivan, että olin silloin opistossa; jokainen oli niin\nystävällinen, eikä minua vielä iässäni ole niin hemmoiteltu.\"\n\n\"Eikö sinua kotona hemmoitella?\" kysyi Minnie.\n\n\"Hyvä ystävä, sellaiseen ei siellä ole aikaa. Meillä on aina\npäivällisiä ja kutsuja ja kaikenlaisia muita puuhia, jotka kuuluvat\nseurapiireissä liikkuvien velvollisuuksiin. Odotetaan, että kestitsemme\nja itse käymme kesteissä; isä ja äiti käyvät kaikkialla ja tuntevat\njokaisen. Se on tietysti hirveän hauskaa; mutta se vie kaiken ajan\nja voimat, eikä kellään ole ainoatakaan ylimääräistä minuuttia\nkäytettävissään, jos joku sairastelee ja tarvitsee huolenpitoa.\"\n\n\"No, harvoinpa sitä sairastellaan\", sanoi Minnie viisitoistavuotiaan\nonnellisella varmuudella. \"Minua ei koskaan vaivaa mikään, ja sinun\nkipusi ei ollut ensinkään vakavaa. Uskallan väittää, ettet enää joudu\nvuoteen omaksi ennenkuin olet vanha.\"\n\n\"Toivoakseni en\", vastasi Charlotte; \"mutta jos niin käy, tiedän, että\nkaipaisin vanhan opiston sairaskammiota ja koulun tutunomaisia kasvoja\nja ääniä\".\n\nSitten hän äkkiä palaten entiseen sävyynsä alkoi laskea leikkiä\nvakavasta mielentilastaan.\n\n\"Onko mahdollista, että alan käydä hempeätunteiseksi?\" kysyi hän\nottaen tehokkaan asennon. \"Luulen tosiaan, että puhuin jotakin\nikävöimisestä ja kaipuusta, ja olisin saattanut jo ryhtyä julistamaan,\nettä koulumuistoni olivat 'erinomaisen rakkaita ja arvokkaita', ellen\nolisi muistanut itseäni. Nyt minun täytyy tehdä jotakin huimapäistä\npäästäkseni edes varmuuteen siitä, kuka olen.\"\n\n\"Miten hauskaa olisi, jos vain voisimme kiivetä tuon muurin yli\",\nhuokasi Minnie, joka oli olevinaan hieno nainen, mutta jolla siitä\nhuolimatta oli eräitä rasavillin vaistoja. \"Se ei ole korkea, ja\nvähäisellä kipuamisella voisimme päästä pengermälle. Minusta on\nhirveätä, ettei edes saa nähdä vanhaa puutarhaa.\"\n\nCharlotte oli täydellisesti oma itsensä jälleen ja yhtyi innokkaasti\ntuumaan.\n\n\"Me yritämme sitä, me teemme sen!\" huudahteli hän tanssien ruohikolla\nja heittäen pois päivänvarjonsa. \"Vahinko, ettei tämä _toqueni_ ole\ntoivomuslakki! Silloin hankkisin tänne tikkaat silmänräpäyksessä.\"\n\nTuskin olivat nämä sanat lausutut, kun Minnieltä pääsi iloisen\nkummastuksen huudahdus. Hän oli kumartunut puun alla olevan esineen\npuoleen ja huitoi vilkkaasti käsillänsä.\n\n\"Charlotte, Charlotte, luulen tosiaan, että olet velho! Tässähän ovat\ntikkaat ja ne ovat vallan pienet. Yhteisvoimin kykenemme ne nostamaan.\nTule heti.\"\n\nKuten Minnie sanoi, tikapuut olivat pienet ja keveät, ja tytöt olivat\nliian ihastuneina löydöstään kyselläkseen, miksi ne olivat sinne\njätetyt. He eivät pysähtyneet ajattelemaan, että henkilö, joka oli\nne siihen pannut, saattaisi jonkun minuutin perästä palata niitä\nnoutamaan, eivätkä he huomanneet, miten lähellä ne olivat ruokavasua,\njollaisia työmiehet usein käyttävät työkalujensa kuljettamiseen. Heille\noli kylliksi, kun he löysivät kapineen, jota juuri halusivat; ja he\nryhtyivät käyttämään tikkaita vähääkään pelkäämättä seurauksia.\n\n\"Meidän ei tarvitse tätä pientä keppostamme koko maailmalle ilmoittaa\",\nsanoi Charlotte tarttuen tikkaiden toiseen päähän. \"Muutamilla\nihmisillä on niin pingoitetut käsitteet sopivaisuudesta, että voisivat\npitää tekoamme aivan säädyttömänä. Mutta en voi torjua tunnetta, että\nminulla on jonkinlainen oikeus tämän linnan näkemiseen; äitini kuuluu\nWalpoleihin, ja kerran eräästä Charlotte Walpolesta tuli kreivitär\nDysart ja tämän saman kartanon haltijatar. Minä olen Charlotte, ja\nvarmaan on minulle annettu nimi hänen mukaansa.\"\n\nTämän kuohuvan kerskailun jälkeen ei suinkaan näyttänyt arvokkaalta,\nkun neiti Ashley varkaan tavoin asetti tikkaansa kiviaitaa vasten. Ne\nolivat vanhat ja lahonneet, mutta kiipeejä oli nuori ja ketterä ja\nnousi askelmia kuin lyhdynsytyttäjä.\n\n\"En luule voivani kiivetä noin näppärästi\", sanoi Minnie ihaillen.\n\n\"Tämä on ihanaa!\" huudahti Charlotte seisoen nyt riemuissaan\nhiekoitetulla pengermällä. \"Voin ymmärtää Jackin tunteet, kun hän pääsi\npavunvarren latvaan.\"\n\n\"Mitä sieltä näet?\" kysyi hänen toverinsa alhaalta.\n\n\"Ensinnäkin kauniin, päivännoutoja kasvavan tiheikön; sitten vanhoja\nuinailevia käytäviä kiertelemässä juhlallisten honkien välissä,\npenkereitä, suihkukaivoja, jotka eivät ole vuosikausiin pulppuilleet.\"\n\n\"Onko siellä ketään ihmistä?\"\n\n\"Ei mitään niin jokapäiväisiä olentoja. Mutta tuolla juuri honkien\nsiimeksestä tulemassa näen kuningatar Annan aikuisen rouvashenkilön.\nSillä on soma yölakki päässä ja paksu silkkipuku, mutta tietenkin se on\nvain henki!\"\n\n\"Loruja\", sanoi Minnie alkaen käydä pelokkaaksi. \"En usko, että siellä\nmitään näet.\"\n\n\"Minä menen sitä tapaamaan ja puhuttelemaan\", jatkoi Charlotte. \"Henkiä\non aina puhuteltava, ja silloin ne ilmoittavat meille salaisuuksia. Nyt\nminä menen!\"\n\nMinnie kuuli poistuvien hameenhelmojen kahinaa ja tiesi, että Charlotte\npitäisi sanansa. Seuraisiko hän opistotoveriansa vai eikö? Hän\nepäröitsi ja vilkaisi ensin tikapuihin ja sitten sivulleen hiljaiselle\nniitylle.\n\nSyksyn aurinko oli vaipumassa yhä alemmaksi. Lämmintä valoa väreili\nvielä puiden alemmilla oksilla, ja kaikkialla näkyi hehkun ja varjon\nhaihtuvaa, loistavaa värileikkiä, jollaista syyskuun iltapäivät\ntarjoavat. Minniestä näyttämö tuntui liian tyyneltä ja hiljaiselta; hän\nalkoi toivoa olevansa joen partaalla, missä aina oli iloisia venekuntia\nja runsaasti elämää ja iloa. Hupsu päähänpisto se sittenkin oli\njohdattanut Charlotten noille kielletyille maille. Mutta kun Charlotte\noli uskaltanut tunkeutua tuohon salaperäiseen paikkaan, Minnie päätti\nhäntä seurata. Hän tiesi, kuinka ivaileva neiti Ashley saattoi olla,\neikä tahtonut, että koko opisto uskoisi hänen peljästyneen kertomusta\ntuosta aavemaisesta yömyssyisestä rouvasta.\n\nSielussaan vavisten ja arkaillen hän siis asetti jalkansa ensimäiselle\naskelmalle, joka oli vanha ja lahonnut, ja hänestä tuntui kuin olisi\nse antanut perään hänen allansa. Hän oli juuri nostamaisillaan toisen\njalkansa maasta, kun karkea ja voimakas miehenääni äkkiä keskeytti\nrauhallisen hiljaisuuden.\n\n\"Hoi, siellä\", se sanoi; \"mitäs te niillä mun tikkaillain teette?\"\n\nÄäni kuului hänen takaansa. Minnie vilkaisi säikähtyneenä olkansa yli\nja näki kuluneisiin vaatteisiin puetun miehen tulevan häntä kohti\nuhkaavin elein (kuten hän luulotteli). Kauhu antoi hänelle siivet ja\nhän riensi paikalta kuin pelästynyt kauris.\n\n\n\n\n10. luku.\n\nTikkaiden lainaaminen.\n\n\n\"Missä ovat Charlotte ja Minnie?\"\n\nNeiti Thornhill lausui nuo sanat terävän itsemoitteen sävyyn.\n\nHän oli haaveillut, mutta usein hän ei suonut itselleen uneksumisen\nylellisyyttä kirkkaalla päivällä. Joka tapauksessa se onkin vaarallista\nylellisyyttä. Vaikka uneksija on onnellisissa olosuhteissa elävä\nnainen, jolla on runsaasti vapaata aikaa, hän saa usein maksaa\njoutavista kuvitteluistaan kalliin hinnan. Mutta Una Thornhill\noli köyhä opettajatar, joka ahersi ankarasti leipänsä edestä ja\ntarvitsi kaiken voimansa, tarmonsa ja ajatuskykynsä. Oli sulaa\nhulluutta rakentaa satulinna syksyn lehvistä ja kullata se vienolla\npäiväpaisteella.\n\nHän ravistausi pahoillaan ja terästi herpaantuneet aistimensa. Hänellä\noli sääntönä, ettei koskaan päästäisi holjottejansa silmistänsä. Hän ei\nsallinut heidän tuntevan, että hänen katseensa alati heitä vartioitsi,\nvaan pysytteli aina turvallisen välimatkan päässä, eikä yltiöpäisinkään\noppilas ollut vielä koskaan kapinoinut hänen lempeää suojelustaan\nvastaan.\n\n\"Ne olivat täällä juuri äsken\", vastasi Jennet hajamielisesti.\n\nSitten, nähdessään levottomuuden varjon neiti Thornhillin kasvoilla,\nhän lisäsi nopeasti:\n\n\"Minä menen heitä etsimään.\"\n\n\"Maltahan!\" hillitsi neiti Thornhill säikähtyneenä.\n\nHattu kädessä ja hulmuavat hapset irrallaan Minnie Wood juoksi täyttä\nvauhtia esille muurin nurkkauksen takaa. Hän ei pysähtynyt ennenkuin\noli päässyt ihan neiti Thornhillin eteen ja alkoi sitten huohottaa\nkatkonaisia lauseita, joita kukaan ei voinut ymmärtää.\n\nJennetin persikanväriset posket kalpenivat. Hän ajatteli, että joku\nhirveä onnettomuus oli äkkiä kohdannut Charlotte Ashleya, ja hänen\nalati herkkä omatuntonsa soimasi häntä siitä, että oli tuntenut\nnurjamielisyyttä tyttöä kohtaan. Olisi ollut helppo rakastaa\nCharlottea, jos Charlotte vain olisi antanut itseänsä rakastaa!\n\nMutta neiti Thornhill ei niin vähästä säikähtänyt. Hän oli tutkinut\nMinnien luonteen ja tiesi, että tämä oli arka tyttö, joka koetti viedä\nkaikkia harhaan rohkeutta teeskentelemällä. Tällä hetkellä seisoi hänen\nedessään todellinen Minnie hermostuneena ja aiheettoman pelon vallassa;\nja opettajatar riensi häntä tyynnyttämään.\n\n\"Hengähdä, lapseni\", sanoi hän nopeasti. \"Kah, et voi saada minua\nuskomaan, että mitään kauheata on tapahtunut. Charlotte kaiketi on\ntekemässä kepposiansa?\"\n\n\"Hän... hän on joutunut pihan puolelle\", sopersi Minnie vihdoin.\n\n\"Siinäkö kaikki? Tietysti oli hyvin vallatonta ja hupsua rikkoa\nmääräyksiä; mutta miten hän sinne pääsi?\"\n\n\"Ti... tikkailla. Me löysimme ne ruohikosta.\"\n\n\"No, kun hän kiipesi ylös, voi hän tulla alaskin\", sanoi neiti\nThornhill reippaasti ja alkoi lähteä liikkeelle.\n\n\"Ei, ei, ei! Mies tuli ottamaan tikapuut ja silloin minä juoksin\ntieheni.\"\n\nJennet nauroi ääneensä, minkä osittain aiheutti helpoituksen tunne; ja\nkiihtymyksestään huolimatta Minnie tähtäsi häneen vihaisen katseen.\n\n\"Olet ollut arka\", sanoi neiti Thornhill. \"Sinun olisi pitänyt kertoa\nmiehelle, että nuori neitonen oli kiivennyt pengermälle.\"\n\n\"Oh, minä en voinut! Hän oli tyly mies, joka huusi: 'hoi, siellä!'\"\n\n\"En luule, että hänen tarkoituksenaan oli olla tyly. Joka tapauksessa\ntäytyy meidän tehdä sovinto hänen kanssaan saadaksemme hänet lainaamaan\nmeille tikkaansa.\"\n\nSillävälin Charlotte, joka oli mennyt niin kauaksi kuin häntä halutti\nja huolellisesti pysytellyt ikkunoista mahdollisesti katselevien\nnäkyvistä, päätti palata Minnie Woodin luo.\n\nHän oli pannut päähänpistonsa täytäntöön, mutta tyydytys siitä oli\nsentään ollut pieni. Avara, autio pihamaa, kaameat hongat ja hiljaiset\nkäytävät näkyivät tekevän masentavan vaikutuksen aina vaikutelmille\nalttiiseen mieleen. Jos joku rattoisa toveri olisi ollut hänen kanssaan\npiilosilla leikkimässä tuossa vanhassa puutarhassa, niin koko paikka\nolisi näyttänyt toisenlaiselta. Mutta äänettömyys ja yksinäisyys\nvaimensivat hänen hilpeytensä; päivännoudotkin näkyivät turhaan\ntuhlaavan loistoaan ja syysruusujen heikko, sulotuoksuinen henkäys\ntuntui perin surulliselta. Charlotten valtasi voimakas halu lähteä\npaikalta eikä koskaan sinne palata.\n\nHän kiirehti takaisin sille kohtaa, mihin oli jättänyt tikapuut ja\nMinnien. Mutta Minnie oli poissa; ja, mikä oli tärkeämpää, tikkaatkin\nolivat poissa.\n\n-- Hän on ne vienyt! -- mutisi Charlotte kuohahtaen punaiseksi\näkillisestä suuttumuksesta. -- Mutta ei; hänellä ei olisi ollut ryhtiä\nuhmata minua! Kyllä minä Minnien tunnen; hän on opiston suurin pelkuri\nja hiukan hiipiväkin. Olisikohan ehkä Fowlerin tyttö sen tehnyt? Ei.\nHän on alati neiti Thornhillin liepeillä eikä jättäisi häntä mistään\nhinnasta.\n\nHän asetti pienen jalkansa vallin reunalle ja katsahti kaihomielin alas\nruohikkoon. Voisiko hän hypätä? Matka maahan oli liian pitkä, vaikkei\nhän silti varsin korkealla ollut.\n\nEi kävisi päinsä, arveli hän, mennä taloon ja antautua sen asukkaiden\narmoille? Hän oli keksinyt niin monta juttua Hamin linnasta, että hän\nmelkein itsekin niitä uskoi. Vilkaisten nopeasti takaporttia kohti\nhän loihti mielikuvituksessansa esille noidan kaamean hahmon mustassa\nviitassa, piippalakki päässä ja sauva kädessä, aivan sellaisen, miksi\nhän sen monet monituiset kerrat oli opistotovereilleen kuvaillut.\nEi, tuota salaperäistä porttikäytävää hän ei arvellut voivansa aivan\nyksinään lähestyä.\n\nPäivä oli hämärtymässä illaksi; kultaiset valojuovat, jotka soluivat\nyhä alemmaksi puiden oksilla, ilmoittivat hänelle, että lähdön aika oli\ntulossa. Entäpä jos Minnie, uskaltamatta mainita heidän urotyöstään,\ntekeytyisi tietämättömäksi Charlotten olopaikasta, ja neiti Thornhill\nturhaan etsittyään saisi lähteä rautatieasemalle ilman häntä?\n\n-- Järkeni varmaan minut pettää, -- ajatteli tyttö hymyillen omalla\nkustannuksellaan. -- Ennen pitkää ne ovat täällä; mutta... mutta... ne\nodotuttavat itseänsä niin hirveän kauan!\n\nHänen uskonsa palkittiin. Astuen paljoa nopeammin kuin tavallista\nneiti Thornhill tuli äkkiä näkyviin Pamela Rye ja Agnes Quinton\nkintereillään. Paljoa jälempänä käveli Minnie näyttäen kuin puusta\npudonneelta ja koettaen kiinnittää epäjärjestykseen joutunutta\ntukkaansa.\n\n\"Vai olet sinä pulassa, Charlotte?\" sanoi opettajatar vilkaisten\nylös noihin tummiin silmiin, jotka kirkkaina, mutta kuitenkin hiukan\nuhmaillen, katselivat häneen.\n\n\"Tiedonhaluni on vienyt minut vähän liian pitkälle\", myönsi nuori neiti\nhilpeästi.\n\n\"Ja liian korkeallekin, näen minä. Mutta kuinkahan saamme sinut sieltä\nalas?\"\n\n\"Paras neiti Thornhill, ajattelin, että teidän kekseliäät aivonne...\"\n\n\"Älä luota liiaksi minun kekseliäisiin aivoihini; luota pikemmin\nJennet Fowlerin vahvoihin sääriin ja taitavaan kieleen. Hän on juossut\ntyömiehen perästä taivuttaakseen hänet lainaamaan meille tikkaansa.\"\n\n\"Työmiesten kanssa hän kai hyvin tuleekin toimeen; olen varma, että\ntehtävä hänelle onnistuu\", sanoi Charlotte.\n\nMutta nämä sanat lausuttuaan hän oli niistä hiukan häpeissään. Kaikki\nolivat aivan ääneti. Jos Pamela tunsikin halua hymyillä, hän hillitsi\ntaipumuksensa; Agnes oli vakava, hyväluontoinen tyttö, jota iva ja\nkompasanat harvoin huvittivat; ja Minnie, joka tavallisesti oli niin\nvalmis naurullaan säestämään Charlotten sukkeluuksia, näytti liian\nmasentuneelta pitääkseen arvossa nokkelia puheita. Neiti Thornhillin\npiirteet osoittivat selvästi äänetöntä halveksumista.\n\nKauan senjälkeen Charlotte muisti tuon tyhmän lauseensa ja näki\nkuin kankaalle kuvattuna tuon hiljaisen ryhmän muurin juurella.\nEnsimäisenä siinä ryhmässä oli ylväskasvuinen ja korkeavartaloinen\nneiti Thornhill, ja Charlottesta hän ei koskaan ollut näyttänyt\nylväämmältä ja pitemmältä kuin tuolla hetkellä. Taustana oli syksyn\npuita, kultaiset valojuovat välkkyivät vinosti siellä täällä, punaisia\nja ruskeankellerviä lehtiä oli satanut tummanvihreälle nurmelle.\n\n\"Tuolla tulee Jennet\", sanoi Agnes huojentuneella äänellä, \"ja hänen\nmukanaan on mies, joka kantaa tikkaita\".\n\n\n\n\n11. luku.\n\nHorjahdus.\n\n\nJennet tuli nopeasti ruohon yli muurin juurelle, näyttäen palavalta\nja iloiselta. Hän oli tavoittanut miehen ja selittänyt hänelle\nopistotoverinsa pulan yksinkertaisella, avomielisellä tavalla, ja\ntämä oli kernaasti suostunut tuomaan tikkaansa takaisin sinne, mistä\noli ne löytänyt. Jennet oli tuntenut itsensä hyvin onnelliseksi\nvoidessaan tehdä tämän pienen palveluksen Charlotte Ashleylle.\nCharlotten ylpeydestä ja oikullisesta itsepäisyydestä huolimatta tuossa\ntytössä näkyi olevan jotakin, mikä teki hänen rakkautensa voittamisen\narvoiseksi.\n\nMutta Jennetillä oli luontainen kyky piirteiden lukemisessa ja\nCharlotten siinä tuijottaessa alas häneen kiviaidan harjalta hänen\nkasvonsa eivät ilmaisseet suurtakaan kiitollisuutta. Hän oli ottanut,\nniinkuin hän usein teki, kuvaamataiteellisen asennon, ja hänen pieni,\nsievä vartalonsa esiintyi hyvin edukseen tiukassa päärmätyssä röijyssä.\nTulipunainen _toque_, joka olisi ollut liian näkyisä vähemmän sirolle\nja hienostuneelle tytölle, sopi varsin hauskasti kaunismuotoiseen\npäähän ja mustan tukan väriin ja tehosti hänen kuulakkaan, tumman\nhipiänsä vaikutusta. Mutta huulilla värähteli entinen halveksiva ilme,\nja Jennetiä ja työmiestä tähystävät silmät näkyivät sulkevan heidät\nmolemmat samaan katseeseen ja osoittavan heitä kohtaan äänetöntä\nhalveksumista.\n\n\"Oletpa sinä ystävällinen, rakas Jennet, kun olet nähnyt niin paljon\nvaivaa\", virkkoi neiti Thornhill ja kääntyi sitten muutamin sanoin\nkiittämään miestä, joka juuri sovitti tikkaitaan kiviseinämää vasten.\n\n\"Tule varovaisesti alas, Charlotte.\"\n\nCharlotte huomasi neiti Thornhillin puhuvan hänelle jokseenkin\nkylmästi, ja hän tunsi myöskin, että se ei ollut aivan ansaitsematonta.\n\nEhkäpä hän ennakkoluuloissaan Fowlerin tyttöä kohtaan oli tosiaan\nmennyt liian pitkälle. Pitäisi osoittaa kohtuullista kiitollisuutta\nalemmilleenkin, tuumi hän; ja Jennet oli tosiaankin auliisti ja\nhyväntahtoisesti antanut apuansa. No, hän pitäisi hänelle pienen,\nsievän puheen, ja sillä asia olisi hyvä.\n\nMutta kaikkinainen itsensä tuomitsemiseen vivahtava oli uutta\nCharlottelle, ja se järkytti hänen tasapainonsa, kuten oudot\nmielenliikutukset yleensä. Jokaisella muulla hetkellä hän olisi voinut\nastua tikkaita alas kevyesti kuin keijukainen; mutta, miten olikaan,\nhänen eloisa joustavuutensa petti hänet, juuri kun hän olisi sitä\neniten tarvinnut.\n\nTuntematta itseänsä aivan yhtä varmaksi kuin tavallista hän hyökkäsi\nhuimapäänä tikkaita alas ja sai neiti Thornhillin toistamiseen\nvaroittavasti huudahtamaan.\n\n\"Katso toki eteesi, lapsi!\" sanoi opettajatar.\n\nMutta varoitushuuto sai Charlotten vain kiirehtimään liikkeitänsä, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi, ja\nJennetin auliit käsivarret kohottivat hänet ylös ennenkuin kukaan muu\nehti häneen koskettaa.\n\n\"En ole vähääkään loukkautunut\", selitti hän katsahtaen uhmamielin\nheihin kaikkiin. \"Vain pienoinen putous. Kuinka sinä tuijotat, Pamela!\nRientäkäämme pois, neiti Thornhill, ja jättäkäämme tämä noiduttu paikka\niäksi kaikeksi.\"\n\nMutta hänen nämä sanat lausuessaan ruskeat posket kävivät vähitellen\nyhä kalpeammiksi, ja ensimäisellä askeleelle hänen täytyi hyvin\nvastahakoisesti tunnustaa tuntevansa tuskaa.\n\n\"Jalkaani hiukan vihloo; mutta ei se mitään tee... ei mitään! Tuossa\ntuokiossa kykenen kävelemään.\"\n\nJennet asetti käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta se työnnettiin\nheti takaisin.\n\n\"Älä ole niin kärkäs ihmisiä syleilemään, neiti Fowler\", sanoi hän\närtyisästi. \"Sinä olet luullakseni jossakin aikaisemmassa olotilassasi\nollut _boa constrictor_ [jättiläiskäärme, joka surmaa uhrinsa\nkiertäytymällä sen ruumiin ympärille]. Minä voin nyt kävellä varsin\nhyvin... niin, ihan varmaan.\"\n\nNeiti Thornhill huomasi Jennetin nopeasti punastuvan hänen ylpeästi\nvetäytyessään pois; ja säälissäänkään opettajatar ei voinut olla\ntuntematta syvää suuttumusta Charlottea kohtaan. Oliko omapäisempää\nja ylpeämpää olentoa olemassa? Näytti siltä kuin tämä tyttö tahtoisi\ntyöntää luotaan jokaisen ystävällisen käden, mikä ojentui häntä\nauttamaan.\n\nYlpeys ja päättäväisyys veivät Charlotten muutaman askeleen eteenpäin;\nsitten hän äkkiä pysähtyi, puri huultansa ja taisteli ääneti voimakasta\nitkun tarvetta vastaan.\n\n\"Kovin typerää ja väsyttää\", läähätti hän, \"mutta en voi päästä\nminnekkään, ellen saa johonkin nojata. Neiti Thornhill, tahdotteko\ntarjota minulle käsivartenne?\"\n\nNeiti Thornhill täytti tyynesti tämän pyynnön; mutta nyrjähtynyt jalka\ntuotti yhä enemmän kipua, ja kärsivä tyttö alkoi menehtyä tuskasta.\n\n\"Luullakseni täytyy minun pyytää vielä toista käsivartta\", sanoi hän\nvihdoin. \"Pamela ei ollenkaan kelpaa... hän on liian hintelä; ja Minnie\non heikko kuin hyttynen! Oh, kiitoksia vain, Agnes, mutta pelkään, että\nsinä et ole kovinkaan vahva.\"\n\nAgnes Quinton oli hento tyttö, joka ei kestänyt paljoa ponnistuksia ja\njota aina huolellisesti hoivattiin opistossa. Neiti Thornhill puuttui\nlempeästi puheeseen.\n\n\"Ei, Agnes ei saa tulla; parempi että pyytäisit Pamelaa, hyvä lapsi.\"\n\nMutta Pamela ei ollut halukas tueksi. Hän oli hintelä, kuten Charlotte\noli sanonut, heikko ruumiiltaan, ja hänen jäseniänsä kivisti helposti.\nHän epäröitsi.\n\n\"Älä vaivaudu\", sanoi Charlotte nopeasti. \"Pääsenhän tästä eteenpäin\nnyt, kun olen levännyt. Mutta kovalle se ottaa ja käy rasittavaksi\nneiti Thornhillille; hänen täytyy kannattaa koko painoani.\"\n\nJennet, joka oli kulkenut edeltä, kuuli näinä sanat ja palasi heti\ntoisten luo.\n\n\"Ehkä sallit minun auttaa itseäsi neiti Thornhillin tähden\", sanoi hän\nhiljaa.\n\nPuna nousi Charlotten kalpeille kasvoille; hän vastaanotti tarjotun\nkäsivarren lausumalla juhlallisesti \"kiitos\", ja kaikki kolme\nliikkuivat verkalleen eteenpäin.\n\nKulku oli nyt varmempaa ja tasaisempaa; Jennet oli hyvin vahva; ja kun\nCharlotte huomasi itseänsä tuettavan ja melkein kannettavan eteenpäin,\nhän ajatteli hymyn vivahdus suupielessä noita \"aurankurjen tyttäriä\",\njotka aina olivat Ida-prinsessan kutsuttavina ja käskettävinä. Vaikka\nhänen tuskansa olikin suuri, se ei estänyt häntä silloin tällöin\nvaivihkaa vilkaisemasta pitkään, komeaan tyttöön, jonka käsivarteen hän\nnojasi. Jennetiä ei kuorma näyttänyt ollenkaan rasittavan; hän kantoi\nsen aivan keveästi; ja kuitenkin hänen voimaansa liittyi sellainen\nhellätunteinen lempeys, että se lopulta liikutti Charlotten ylpeätä\nsydäntä.\n\nHeidän vihdoin päästyään takaisin maantielle neiti Thornhill kutsui\nnopeasti ajurin. Hän jätti Charlotten Agnes Quintonin ja Jennetin\nhuostaan, käski ajamaan asemalle ja seurasi itse jalkaisin Pamela Ryen\nja Minnie Woodin kanssa.\n\nJennet havaitsi pian, että hänen palveluksensa jo olivat tervetulleita.\nHänen ponnistuksensa Charlotten mukavuudeksi palkittiin hiljaisella\nkiitollisuudella, ja heidän pysähtyessään rautatieasemalle tyttö\nkääntyi luottavaisesti voimakkaaseen toveriinsa. Agnes Quinton maksoi\najurin, ja kolmisin he menivät odotushuoneeseen vuottaakseen siellä\nneiti Thornhillin ja toisten tyttöjen saapumista.\n\nCharlotte oli hiljaa ja kovin kalpea. Monesta olisi ollut vaikeata\nuskoa, että hän tuon rohkean ja kylmän pinnan alla aina oli kätkenyt\nherkän ja perin tuntehikkaan luonteen. Hänen uhmailunsa oli vain huntu,\njonka alla piili paljon lempeyttä ja naisellisuutta. Jennet oli alusta\npitäen aavistellut tuossa näkyväisessä Charlottessa olevan salattuna\ntoisen Charlotte Ashleyn; ja tänään hän oli sen vilahdukselta nähnytkin.\n\nIstuessaan kovalla jouhipenkillä ja lepuuttaessaan nyrjähtynyttä\njalkaansa, tuolilla, Charlotte näytti todellakin perin hennolta\nolennolta. Oli jotakin melkein lapsellista noissa riippuvissa tummissa\nsilmäripsissä ja sievän suun alakuloisessa väännähdyksessä. Ja kun\nJennet katseli häntä täydellisessä äänettömyydessä, hänen sydämessään\nsyntyi voimakas halu lohduttaa ja suojella tätä ylpeätä, hemmoteltua\ntyttöä, joka oli niin kopea ja uhmaileva ja kuitenkin niin hento ja\nheikko.\n\n\n\n\n12. luku.\n\nHeltyminen.\n\n\nMatka Richmondista Brunswickin torille tuntui Charlotte Ashleysta\nloppumattomalta. Jennetin ystävälliset palvelukset hän otti vaieten,\nvaan ei kiittämättömästi vastaan. Charlotte vältti puhumista, jotta\nei hyrähtäisi itkuun; hänen jalkansa alkoi ajettua, ja tuska oli niin\nkova, että hän vaivoin jaksoi sen kestää siihen paikkaan nääntymättä.\n\nEi se suinkaan ollut varsin vakava vamma; mutta tyttö näkyi kärsivän\npaljon ja hänen herkät kasvonsa ilmaisivat pian tuskan merkkejä. Hän\noli myöskin hermostunut ja kuumeinen, jonka vuoksi neiti Thornhill vei\nhänet omaan kammioonsa sen sijaan, että olisi lähettänyt hänet isompaan\nhuoneeseen ylikerrassa. Tyttö vietti levottoman yön eikä tullut\noppisaliin seuraavana päivänä.\n\n\"Jennet\", virkkoi neiti Thornhill iltapäivällä, \"olen ajatellut, että\nehkä haluaisit mennä istumaan hetkiseksi Charlotten luo\".\n\nJennet epäröitsi.\n\n\"Mikäli hän minusta huolii?\"\n\n\"Ellei, niin voit lähteä pois. Mutta en luule hänen vastustelevan;\nmenehän katsomaan.\"\n\nJennet siis meni.\n\nRouva Mayfieldillä ja neiti Thornhillillä oli kummallakin makuusuojansa\ntoisessa kerroksessa; ja heidän kammioidensa välillä oli pieni\npäivähuone, jota toisinaan käytettiin eräänlaisena pyhättönä, kun joku\noli hiukan pahoinvoipa. Tässä pienessä kammiossa Charlotte lepäsi\npehmeällä sohvalla. Hän oli kuullut Jennetin askeleet kynnykseltä ja\nkohotti raukeasti päätänsä nähdäkseen, kuka tuli sisään.\n\n\"Onko sinulla kovia tuskia?\" kysyi Jennet lähestyen vuodetta.\n\n\"On... ei. Kaikki tuska tuntuu suurelta; mutta minun kipuni on toki\npieni. En ainakaan kärsi mitään vihlovaa kivistystä.\"\n\n\"Mutta silti se riitti pitämään sinut valveilla viime yön?\"\n\n\"Ei tuska yksinomaan pitänyt minua valveilla. Minulla on kiusallisen\nherkät hermot, ja ne olivat epäkunnossa. Sinulla kaiketi ei olekaan\nhermoja?\" lisäsi Charlotte, hiukan vilkuttaen tummia silmiänsä.\n\"Vakuutan sinulle, että voi tulla paljoa paremmin toimeen ilman niitä.\"\n\n\"Niin olen usein ajatellut\", vastasi Jennet vakavasti.\n\n\"Oh, mutta sinullahan ei niitä ole, vai kuinka?\"\n\n\"Minun hermoni ovat kurissa pidettävissä\". Jennetin hymy oli hyvin\nlempeä, kun se valaisi hänen kasvojensa vakavuutta. \"Mutta äitini\non arka ja kovin tunteikas, joten olen oppinut myötätuntoiseksi\nhermostuneita ihmisiä kohtaan.\"\n\n\"Me emme tavallisesti saa osaksemme paljoa myötätuntoa\", sanoi\nCharlotte kohottaen kulmakarvojansa. \"Isä ei koskaan siedä hermoja, ja\nsenvuoksi koetan aina pitää ne näkymättömissä. Luullakseni ne kostavat\nsellaisen pakon.\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi Jennet epäilevästi. \"Ei kai ole hyvä niitä\nliiaksi hemmotellakaan; mutta minä en aavistanut että sinä olisit\nherkkähermoinen.\"\n\n\"Etkö? Minua ilahduttaa kuulla, että osaan menestyksellä teeskennellä!\"\nCharlotte puhui entiseen rajun hilpeään tapaansa. \"Koetan aina antaa\nihmisille väärän käsityksen itsestäni, niin kuin Rosalinda, kun hän\ntekeytyi 'pöyhkeäksi ja sotaiseksi'\".\n\n\"Tuo muistuttaa minulle kotiani\", sanoi Jennet elostuen. \"Lapsina me\nusein omalla tavallamme esitimme näytelmää _Kuten haluatte_. Omalla\ntilallamme meillä oli oivallinen Ardennien metsä; sisareni Katherine\noli Celiana, ja minä esitin mieheksi pukeutuvan Rosalindan osaa --\n\n    \"'Kosk' olen mitaltain mä varsin pitkä.'\n\n\"Ja Derrick lepäsi puiden alla synkkämielisenä Jacquesina.\"\n\nCharlotte avasi silmänsä ja katseli miettiväisesti Jennetiä.\nHänestä oli vaikeata uskoa, että tämä maalaistyttö oli tutustunut\nShakespeareen. Ja kun hänen arvosteleva silmänsä sitten huomasi Jennet\nFowlerin majesteetillisen ja kuitenkin tyttömäisen kauneuden hän ei\nvoinut olla ajattelematta, että tämä tyttö oli todellinen Rosalindan\nperikuva voimakas ja silti herttainen ja rakastettava, hellä ja samalla\nperin uskollinen.\n\n\"Se oli varmaan hyvin hauskaa\", sanoi hän tavallista sydämellisemmin.\n\"Tunnen kovin vähän maaseutua, mutta joskus ajattelen, että\njonkinlainen sinipiian elämä viehättäisi minuakin. Monet monituiset\nkerrat olen kadehtinut Rosalindaa ja Celiaa, kun he yhdessä lähtivät\nmetsään, mielissään, että pääsivät hovin kahleista.\"\n\n\"Mutta sinussa on jotakin, mikä tuo mieleeni hovit\", huomautti Jennet\nvaistomaisesti. \"Sinä kykenisit johtamaan saattuetta ja osaisit tehdä\nvanhanaikaisen kumarruksen. Ei, minä en mitenkään voi uskoa, että\nmetsässä tuntisit olevasi kotona.\"\n\nCharlotte hymyili mielissään.\n\n\"En saa koskaan tilaisuutta kokea maalaiselämää\", hän vastasi.\n\"Opistosta päästyäni olen valmis ensimäistä seurustelukauttani varten,\neikä minulle jää yhtään aikaa maalaiselämän riemuista uneksiakseni.\nMitä sinä aiot tehdä, kun olet päättänyt opintosi täällä?\"\n\n\"Oh, siihen kysymykseen on helppo vastata. Minä palaan kotikylääni\nopettamaan nuorempia sisariani. On hyvin luultavaa, etten sitten enää\nkoskaan näe Lontoota.\"\n\n\"Saat kokea, että opettaminen on raskasta työtä. En luule, että _minä_\nvoisin opettaa\", sanoi Charlotte säälivästi.\n\n\"En minäkään luule, että se toimi sinulle sopisi. Mutta tiemme ovat\nmeille viitoitetut, näethän\", Jennet lausui luottavaisesti. \"Sinä\nolet määrätty hienoksi maailmannaiseksi ja minä taas vaatimattomiin\nmaalaisoloihin elämäni loppuun asti.\"\n\nKunpa he olisivat tietäneet, miten nämä kuvat vastaisuudessa tulivat\nvaihtumaan!\n\n\"Kuka Derrick on?\" kysyi Charlotte hetkisen vaiettuaan.\n\n\"Veljeni. Hän on minua vuotta vanhempi, ja olemme aina olleet mitä\nhartaimmat toverit.\"\n\n\"Onko hän synkkämielinen kuten Jacques?\"\n\n\"Kyllä, hiukan. Isä sanoo, että muutamia poikia voi muovata millaisiksi\ntahansa ja kasvattaa heidät mihin toimeen hyvänsä; mutta Derrick ei ole\nniitä. Hän on niin hyväluontoinen nuorukainen, että hän kärsivällisesti\nuurastaa maan töissä; mutta sydämessään hän ei siitä laisinkaan pidä,\nja raskasta on puuhata sellaisessa työssä, missä sydän ei ole mukana.\"\n\nCharlotten myötätunto oli herännyt. Jos hän olisi ollut terve\nja reipas, kuten tavallista, kertomus Derrickistä ja hänen\nkoettelemuksistaan ehkei olisi häntä viehättänyt. Mutta tuntien itsensä\nraukeaksi ja väsyneeksi hän oli tyynessä mielentilassa, ja sellaisessa\nmielentilassa se, mikä hänen luonteessaan oli parasta, tavallisesti\nnousi pinnalle.\n\n\"Miksi hän tahtoisi tulla?\" kysyi tyttö.\n\n\"Papiksi. Ennen kaikkea hän tahtoisi päästä opistoon. Hän sanoo aina,\nettei koskaan pitäisi yrittää opettaa muita, ellei ole opetusalalle\nperusteellisesti valmistautunut. Mutta ei ole mitään toivoa hänen\nopistoon pääsemisestään.\"\n\n\"Miksi ei?\" Charlotte alkoi innostua. \"Jos hän on aivan tosissaan,\nhän varmaan onnistuu. On epäilemättä suuri vahinko tukehduttaa hyvä\ntaipumus!\"\n\n\"Ah, kukaan ei halua sitä tukehduttaa! Isä tekisi mitä tahansa\nDerrickin vuoksi, mutta hän ei ole kyllin rikas maksaakseen\nopistokuluja; ja toisinaan olen toivonut, että täti Belfont olisi\nlähettänyt Derrickin Oxfordiin, sensijaan että lähetti minut tänne.\"\n\nJennet oli lausunut ajatuksensa enempää miettimättä ja melkein\nunohtaen, että hänen toverinsa oli uusi tuttavuus. Mutta Charlotten\nterävä korva oli kiintynyt nimeen, joka oli hänelle tuttu.\n\n\"Me tunnemme muutamia Belfonteja\", sanoi hän, \"he asuvat Park Lanen\nvarrella. Isäni tutustui kenraali Belfontiin Intiassa.\"\n\n\"Judith-täti meni naimisiin kenraali Belfontin veljen kanssa\", huudahti\nJennet koruttomasti. \"Hänen miehensä on kuollut.\"\n\n\"Ja leski on luullakseni varakas? Belfontin suvulla on melkoisesti\nrahoja.\"\n\n\"Niin, hän on varakas; äiti ja täti Judith Belfont ovat sisarukset, ja\nkun Judith-tädillä ei ole lapsia, hän on osoittanut harrastusta minuun.\"\n\n\"Sinusta voi vielä tulla perijätär!\" virkkoi Charlotte miettiväisestä.\n\"Mielestäni sinun pitäisi koettaa olla enemmän... enemmän\nmaailmallinen, käsitäthän.\"\n\nJennetin syvät, harmaat silmät avautuivat kummastuneina.\n\n\"Se ei ole mahdollista\", vastasi hän suoraan tapaansa. \"Enkä ymmärrä,\nmiksi minun pitäisi oppia maailmallisuutta. Kun kasvatukseni on\npäättynyt, palaan omaan kyläämme, eikä siellä kukaan maailman menosta\npaljoa tiedä.\"\n\n\"Kuitenkin on viisasta valmistautua muutoksien varalta. Etkö tiedä,\nettä koskaan ei tapahdu muuta kuin odottamatonta\", sanoi terävä-älyinen\nCharlotte. \"Mutta tuolla tulee Ann tuoden kaksi teekuppia\ntarjottimella, ja sinun on siis juotava teesi minun kanssani. Rouva\nMayfield lähettää aina mansikkahilloa sairaille; siten hän koettaa\nlohduttaa, ja hyvin miellyttävä tapa se onkin. Sinun täytyy jäädä tänne\nistumaan ja saada osasi.\"\n\n\n\n\n13. luku.\n\nKielletyillä poluilla.\n\n\nOli sunnuntain iltapäivä -- aina joutilas aika opistossa, sillä\nopettajattaret vetäytyivät tavallisesti omiin huoneisiinsa eivätkä\nnäyttäytyneet ennenkuin kellonsoitto kutsui heidät teelle. Jätettyinä\nmelkein omiin hoteisiinsa tyttöjen oli tapana istuskella ryhmissä\nopintosalissa, ja erityiset ystävykset juttelivat keskenään\nluottavaisesti kuiskaillen.\n\nJennetillä ei ollut mitään erityistä ystävää, eikä neiti Thornhill\nollut saapuvilla. Charlotte Ashleyn täytyi vielä pysyä ylikerran\nlepokammiossa, ja rouva Mayfield oli kehoittanut häntä nukahtamaan. Sen\nvuoksi Jennet istui yksinään erään pitkän pöydän ääressä, leuka käden\nvarassa ja silmät tähdättyinä kouluhuoneen seinällä olevaan karttaan,\nvaikkei hän siitä mitään nähnyt.\n\nVihdoin hänelle äkkiä juolahti mieleen katkennut kengänrihmansa ja\nmuistaen, että illalla oli käveltävä kirkkoon, hän nousi ja meni\nylikertaan. Iso huoneusto oli hyvin hiljainen hänen kulkiessaan\npitkien käytävien läpi; kaikkien kammioiden ovet olivat suljetut eikä\nollut näkyvissä opettajattaria, oppilaita eikä palvelusväkeä. Oli\nihanaa päästä pois kouluhuoneesta, missä kukaan ei välittänyt hänen\nseurastaan, ja etsiä oman makuukammion yksinäisyyttä. Pamela Rye ja\nMinnie Wood olivat kumpikin alikerrassa, joten hän luuli olevansa\nturvassa kaikilta häiritsemisiltä.\n\nOppilaiden mukavuudesta ja hauskuudesta Pyhän Annan opistossa\nhuolehdittiin monella tavalla. Joka tytöllä oli oma vuoteensa, oma\npesulaitteensa ja oma pukeumapöytänsäkin, eivätkä he pitäneet mitään\nylellisyyttä niin suuressa arvossa kuin näitä pöytiä. Ei tarvinnut\nriidellä kuvastimesta eikä siitä, kenen oli vuoro kammata hiuksensa.\nPöydät olivat pienet, mutta jokaisessa oli laatikko hiusneuloja ja\nmuita pikkutavaroita varten, ja tästä pöytälaatikosta Jennet meni\netsimään uutta kengännauhaa.\n\nLaatikko avautui tavallista kankeammin, ja sen etukulmaan oli sullottu\njotakin, mikä heti kiinnitti hänen katseensa. Se oli koreakuvaisilla\nkansilehdillä varustettu kahden shillingin romaani, kylläkin kiehtova\nuteliaille nuorille silmille. Mutta miten se oli sinne joutunut?\n\nKaunokirjallisuus ei suinkaan ollut opistosta pannaan julistettu,\nmutta sääntönä oli että tytöt eivät saaneet lukea mitään kirjaa\nennenkuin opettajisto oli sen tarkastanut. Suuri määrä niin sanottua\n\"kevyttä kirjallisuutta\" saavutti rouva Mayfieldin hyväksymisen,\nsillä hän ymmärsi ja katseli myötätunnolla tyttöjen sammuttamatonta\nhalua kertomusten lukemiseen. Sitäpaitsi rohkaistiin heitä puhumaan\nlukemisistaan ja vapaasti lausumaan mielipiteensä eri kirjailijain\nansioista.\n\nMutta oli eräitä romaaninkirjoittajia, joiden teoksia ei koskaan\nsiedetty opiston seinien sisällä; ja kiellettyjen kirjojen salaa\nkuljettamisesta rangaistiin ankarasti. Säännöissä, jotka painettuina ja\npuitteisiin asetettuina olivat ripustetut jokaisen huoneen seinälle,\nsanottiin selvästi, että kaikki kirjat olivat ennen lukemista\njätettävät opettajattaren tarkastettaviksi.\n\nSyrjäisessä kylässä kasvaneena Jennetimme ei ollut laisinkaan\ntutustunut \"seurapiirien\" romaaneihin. Kirjan nimilehdellä mainitusta\ntekijästä hän ei ollut koskaan kuullut; ja kuitenkin oli hänen nimensä\nlaajalti tunnettu. Tyttö ei tiennyt, että tämä teos oli niitä, joita\nmonet isät, aviomiehet ja veljet eivät haluaisi nähdä kotiensa\npöydällä, eikä hän pysähtynyt itseltänsä kysymään, tekikö hän oikein\navatessaan sen.\n\nPaikka ja hetki olivat otolliset lukemiselle. Isossa suojassa oli neljä\nikkunaa, ja syksyn aurinko paistoi rauhallisesti seinille. Katsahtaen\nulos Jennet näki tyynen taivaan puutarhan puiden yläpuolella ja pari,\nkolme vilkasta varpusta hyppimässä oksalta oksalle. Hän oli tuntenut\nitsensä alakuloiseksi ja yksinäiseksi, ja nyt tarjosi kirja hänelle\nuuden viihdykkeen, missä hän voisi unohtaa itsensä ja omat huolensa.\nKuinka onnellinen hän olisikaan istuessaan täällä päiväpaisteessa ja\nhiljaa ajelehtiessaan kirjojen maailmaan!\n\nAinoastaan ne, jotka intohimoisesti rakastavat lukemista, voivat\narvostella, kuinka voimakas Jennetin kiusaus oli. Mutta monet meistä\nmuistavat kyllä ne ihanat hetket, jotka olemme viettäneet jonkun\nromuhuoneen permannolla hupaisa kirja polvillamme. Noina kultaisina\npäivinä olimme liian nuoret välittääksemme istuinpaikkamme kovuudesta;\nluimme yhä eteenpäin päätämme koskaan pakottamatta, silmiemme koskaan\nväsymättä, kunnes meiltä katosi kaikki tietoisuus todellisesta\nympäristöstä ja elimme ja liikuimme ja tunsimme vain romaanimme\nsankarien ja sankarittarien mukana.\n\nKengännauha unohtui. Jennet ei edes pysähtynyt laatikkoa sulkemaan.\n\nHän vaipui päiväpaisteiselle paikalle lattialle ja \"alotti alusta\"; ja\nhyvin kiehtova alku se olikin.\n\nSe vei hänet maailmaan, josta hän ei koskaan ollut edes uneksinut,\nsulotuoksuiseen ilmakehään, missä muodinmukaiset kaunottaret liikkuivat\nlaahaten silkkiliepeitänsä marmorilattioilla ja pudotellen harvinaisia\nkukkia valkoisista käsistään. Kaikki värit olivat lämpöisiä, uhkeita\nja pehmeitä; kaikilla miehillä oli arvonimet; kaikki naiset olivat\nvastustamattoman suloisia ja omistivat satumaisen kalliita jalokiviä.\nNäin luki Jennet yhä edemmäksi ja edemmäksi, unohtaen, ajan kulun,\nunohtaen, että häntä voitaisiin häiritä. Kirja oli vallannut hänen\nruumiinsa ja sielunsa, ja hän istui liikahtamatta kuin lumouksen\nalaisena.\n\nMutta neiti Sand, laitoksen vanhin opettajatar, oli henkilö,\njohon voimakkaimmatkaan lumot eivät tehonneet. Hänellä oli niin\nrautainen ruumis ja päättäväinen tahto, että hän halveksi sunnuntain\niltapäiväksi suotua leppoista lepoakin. Tiedettiin, että rouva Mayfield\nitse toisinaan katseli häntä pelonsekaisella ihmettelyllä. Hänen\ntyökykynsä ja väsymätön valppautensa oli miltei yliluonnollista. Hän\nei koskaan kaivannut lepoa, hänen harvat lupapäivänsä olivat hänelle\nvastenmieliset, ja hän selitti täysin todenmukaisesti, että hän oli\nonnellinen ainoastaan täyttäessään velvollisuutensa. Ehkä hän siinä\nmeni liiallisuuksiin ja senvuoksi kuihtui ja kävi nyreäksi. Tapaa\nkai useammin sellaisia, jotka tekevät työnsä vaillinaisesti, kuin\nliian työteliäitä; mutta viimemainitut ovat aivan yhtä ärsyttäviä\nlähimmäisilleen. Neiti Sand ei ollut suosittu koulussa, jonka hyväksi\nhän tuhlasi tavattoman määrän tarmoansa.\n\nJennet ei ollut viettänyt kyllin pitkää aikaa Pyhän Annan opistossa\ntunteakseen neiti Sandin hyökkäilytavat. Tällä oli ikäänkuin pesä\njokaisessa huoneuston osassa ja sieltä hän iski pahaa aavistamattomien\ntyttöjen niskaan, peljästyttäen heidät tolkuttomiksi, musertaen heidän\ntarmonsa ja riistäen heiltä kaiken kyvyn itsepuolustukseen.\n\nJonkun kerran hän oli tullut hyökänneeksi viattomien yhtä hyvin kuin\nsyyllistenkin kimppuun; mutta näistä erehdyksistä rouva Mayfield oli\nhäntä kahden kesken niin ankarasti nuhdellut, että hän nyttemmin kyllä\nvaroi iskemästä harhaan. Hän epäili jokaista. Jos tytöt eivät olleet\nilkivaltaisia, johtui se muka tilaisuuden eikä suinkaan taipumuksen\npuutteesta; elleivät palvelijattaret varastaneet, oli se huolellisen\nsilmälläpidon tulos. Ja koska hän ei salannut epäluottamustaan\nihmisluontoon, ei ollut ihmeellistä, että ihmisluonto aina olikin\nsotajalalla häntä vastaan.\n\nJennetin saapumisesta asti neiti Sand oli epäilevin silmin vaaninut\nhänen tekojansa. Niin pitkä, niin kaunis ja niin hillitty tyttö\nvarmaankin kaikessa hiljaisuudessa kykeni mihin häijyyksiin tahansa.\nNeiti Sand oli päättänyt yllättää hänet jostakin, ja se hänelle vihdoin\nvarsin loistavasti onnistuikin.\n\nUhkaavien onnettomuuksien varjot laajenivat romaanin kauniin\nsankarittaren ympärillä; jokaisella sivulla vilisi hienoja\nvihjauksia lähenevästä vaarallisesta käänteestä. Huulet raollaan,\nsilmät laajenneina ja nopeasti hengittäen Jennet oli äärettömässä\njännityksessä tietääkseen muodikkaan julmuuden ihastuttavan uhrin\nkohtalon. Ovi aukeni; mutta hän oli liiaksi vaipunut kertomukseensa\nedes säpsähtääkseen. Neiti Sand ei nähnyt mitään syyntuntoista\npunehdusta eikä kuullut mitään pelon parahdusta. Rikollinen katsahti\nylös uneksivin silmin ja jäi yhä lattialle istumaan.\n\n\"Neiti Fowler, tämä on julkein harkitun uhman teko, mitä olen koskaan\nnähnyt!\"\n\nVähitellen ja hämärästi Jennet-rukka alkoi käsittää oikean asemansa.\nVainottu sankaritar, uhkeat kukkaset, silkit ja jalokivet olivat vain\nvarjoja ja unta. Mutta siinä hänen edessään seisoi neiti Sand ankarana\ntodellisuutena; ja hän muisti olevansa Pyhän Annan opistossa ja\nrikkoneensa yhden sen tärkeimmistä säännöistä.\n\n\n\n\n14. luku.\n\nLisätodistus.\n\n\nKun rouva Mayfield tuli omasta huoneestaan rauhallisen lepohetken\njälkeen, hänet kohtasivat neiti Sand ja vieläkin hämmästynyt Jennet.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi opiston johtajatar hiukkasen ärtyisästi. \"Emmekö\nsaa viettää edes levollista sunnuntaita?\"\n\n\"Olen kovin pahoillani, että häiritsen\", sanoi neiti Sand juron\nkohteliaasti, \"mutta minun täytyy pyytää teitä heti tulemaan neiti\nFowlerin huoneeseen. Tapasin hänet lattialla istumassa ja lukemassa\nerästä kaikkein julkeimmista romaaneista, mitä koskaan on kirjoitettu.\nOn parasta oitis tutkia hänen kirstunsa; hänellä on epäilemättä oikea\nkokoelma häijyjä kirjoja.\"\n\n\"Mikä oli romaanin nimi?\" kysyi rouva Mayfield.\n\nNeiti Sand mainitsi sen, ja johtajatar ilmeisesti säpsähti ja kauhistui.\n\n\"Toitko sen kirjan kotoasi?\" kysyi hän kääntyen terävästi Jennetiin.\n\n\"En\", vastasi tyttö; \"minä löysin sen tänä iltapäivänä pukeumapöytäni\nlaatikosta. Mutta en tiedä, miten se sinne oli joutunut.\"\n\nNeiti Sand keikautti päätänsä ja murahti epäilevästi. Rouva Mayfield\nnäytti kovin tuskastuneelta; Jennetin sävy oli niin omituinen ja hänen\nkertomuksensa niin uskomaton, että useimmat ihmiset, jotka eivät häntä\nhyvin tunteneet, olisivat häntä epäilleet.\n\n\"Tuo kuulostaa hyvin uskomattomalta, neiti Fowler\", sanoi johtajatar\nankarasti. \"Ole hyvä ja anna avaimesi minulle.\"\n\nTyttö totteli äänettömänä käskyä, ja rouva Mayfield suuntasi askeleensa\nrikollisen huoneeseen neiti Sandin seuratessa pitäen Jennetiä lujasti\nkäsivarresta.\n\nKolme isoa, mustalla nahalla peitettyä ja omistajiensa nimikirjaimilla\nvarustettua pukuvasua oli asetettuina seinää vasten. Näyttäen vielä\ntavattoman ankaralta rouva Mayfield pysähtyi sen vasun eteen, mikä oli\nmerkitty alkukirjaimilla J. F., valitsi avaimen pienestä nipusta ja\nkohotti kannen.\n\nKaikki Fowlerin lapset olivat opetetut harrastamaan siisteyttä ja\njärjestystä, ja ne vaatekappaleet, joita ei joka päivä tarvittu,\nolivat käärityt niin huolellisesti, että se olisi miellyttänyt\nvaativaisintakin silmää. Rouva Mayfield kumartui nostamaan pienen,\nmytyn talvivaatteita, ja sen alta tuli heti esille toinen koreakansinen\nkahden shillingin romaani.\n\n\"Sitä minä ajattelinkin\", sanoi neiti Sand mielissään. \"Tietysti\nsamalta tekijältä?\"\n\n\"Niin on\", vastasi rouva Mayfield vilkaistuaan nimilehteen. Sitten hän\nkääntyi Jennetiin, katsoi häneen vakavasti ja kysyi hyvin tyynellä\näänellä:\n\n\"Onko sinulla mitään muita romaaneja kätkettyinä kirstuusi tai muualle?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Jennet avuttomana.\n\n\"Minun kanssani ei ole leikkimistä, neiti Fowler\". Rouva Mayfieldin\nhuulet tiukkenivat uhkaavasti hänen puhuessaan. \"On viisainta, että\nannat suorat vastaukset.\"\n\nSeurasi hetkisen vaitiolo. Johtajattaren tyynet kasvot ilmaisivat\nkärsimättömyyden ja suuttumuksen merkkejä, jollaisia niillä ei usein\nnähty. Neiti Sand (jolla oli melko paljon salapoliisin luonnetta)\nkatseli tätä kaikkea äänettömällä voitonriemulla.\n\n\"Minä en tiedä\", toisti Jennet, tällä kertaa äärimmäisen epätoivon\nsävyyn; \"minä en tiedä -- muuta en voi sanoa!\"\n\nRouva Mayfieldillä oli melkoista kokemusta tytöistä ja heidän\ntavoistaan, mutta tässä hän joutui aivan hämilleen.\n\nEllei Jennet ollut tosiaan tolkuttomaksi hölmistynyt, hän oli\ntaitavimpia näyttelijättäriä, mitä koskaan tapaa. Hänen poskillaan oli\nkuuma hohde, silmissä omituinen unenpöpperöinen ilme; hän ei välttänyt\njohtajattaren katsetta, vaan vastasi siihen tajuttomasti. Koko hänen\nkäytöksensä oli niin kummallinen, että rouva Mayfield jäi sanattomana\nseisomaan.\n\nMutta ei neiti Sand. Huomatessaan johtajattaren pysyvän vaiti hän puhui\nominaisella kirpeällä tavallansa.\n\n\"Vaaditko meitä uskomaan, ettet tiedä mitä omassa kirstussasi on?\"\n\n\"Minä en tiedä\", toisti Jennet vielä. \"Kaikki tämä on kuin noituutta.\nKirjaa, joka teillä on kädessänne, en ole koskaan nähnyt ennenkuin sen\nlöysitte.\"\n\n\"Tämä en hyvin vakava asia\", lausui rouva Mayfield; \"en voi seisoa\ntässä kuuntelemassa enempiä valheita. Avaimesi jäävät minun haltuuni,\nja huomenna sinun tavarasi tutkitaan perin pohjin. Emme tietysti voi\nasiaan tänään pitemmältä puuttua. Maanantaina täytyy minun miettiä,\nmitä on tehtävä.\"\n\n\"Saako hän mennä alikertaan toisten pariin?\" kysyi neiti Sand.\n\n\"Ei, jääköön hän kirjastoon ja nukkukoon teidän huoneenne\nylimääräisessä vuoteessa.\"\n\nEllei Jennet jo olisi ollut aivan hölmistynyt kummastuksesta ja\nkurjuudesta, nämä viime sanat olisivat koskeneet häneen kipeämmin.\nHäntä pidettäisiin vankina ja neiti Sand olisi hänen vartiansa;\nhän ei edes saisi nukkua samassa huoneessa muiden koulutoveriensa\nkanssa! Syysaurinko oli alenemassa, mutta valo viipyi vielä lämpimänä\nlattialla, eikä ilmassa tuntunut viileyttä. Mutta silti häntä\npuistatti, ja hänen hehkuvat poskensa kävivät kylmiksi ja kalpeiksi.\n\n\"Sinä saat aikaa miettiäksesi\", virkkoi johtajatar leppeämmin.\n\"Huomenna toivottavasti olet kyllin pehmennyt puhuaksesi totta.\"\n\n\"Minä olen puhunut totta.\" Jennet ei edes kohottanut päätänsä ja lausui\nnuo sanat soinnuttomalla äänellä. Rouva Mayfield kääntyi vihaisesti\npoispäin ja neiti Sand hymyili ilkeästi.\n\nKirjasto oli varsin hauska huone, ja tuli paloi ristikon takana\ntakassa. Mutta Jennetiä puistatti jälleen, kun hän kuuli avainta\nkäännettävän hänen jälkeensä sulkeutuvan oven lukossa; sensijaan että\nolisi valinnut nojatuolin (kuten paatuneempi syntinen luultavasti olisi\ntehnyt), hän asettui ikkunan pieleen ja tuijotti tylsästi puutarhaan.\n\nMikä muutos olikaan eilisen jälkeen tapahtunut hänen pienessä\nmaailmassaan! Silloin oli hän tuntenut alkavansa tottua ja\nkotiutua opistoon ja sen tapoihin; neiti Thornhill oli kuin vanha\nkauan rakastettu ystävä, Charlotte Ashley kävi säveämmäksi ja\nmiellyttävämmäksi, ja uusia ajatuksia ja harrastuksia tulvaili\nmaalaistytön yksinkertaiseen elämään. Hän oli kirjoittanut pitkän\nkirjeen äidilleen, sanoen olevansa onnellisempi kuin oli saattanut\ntoivoakaan. Niin eilen. Näin tänään. Kummallinen, hämmentävä, kurja\npäivä oli tänään.\n\nHän tiesi, ettei hän olisi saanut viehättyä lukemaan tuota kirjaa, joka\nniin salaperäisesti oli asetettu hänen laatikkoonsa. Sen avatessaan\nhän ei ollut aikonutkaan sitä lukea. Oikea menettely olisi ollut viedä\nse jollekulle opettajattarelle uskaltautumatta itse sitä selailemaan.\nMutta jo ensi sivulla oli kertomus kiinnittänyt ja vanginnut hänen\nhuomionsa, eikä hän ollut yrittänytkään sen ihmeellistä tenhoa\nvastustaa. Nytkään, surujensa sortamana, hän ei voinut olla tuumimatta,\nmiten tuolle ihastuttavalle sankarittarelle lienee käynyt.\n\nJa katsellessaan ikkunasta Lontoon kellastuvia puita hän sitten äkkiä\nmuisti erään vanhan kirsikkapuun kotona. Sen hedelmät olivat niukat ja\nhappamat, mutta herra Fowlerin isä oli sen istuttanut, ja perhe piti\nsitä pyhänä. Sitäpaitsi se kasvoi takaoven edustalla, ja keväisin oli\nihanaa katsella hopealta hohtavien kukkain paljoutta sen oksilla ja\nkuunnella mehiläisten surinaa niiden ympärillä. Hän tiesi täsmälleen,\nmillaiselta tuo vanha puu näytti syyspuvussansa. Vaikkei se tuottanut\nyhtä runsaasti hedelmiä kuin omena- ja päärynäpuut, sen lehtiverho\noli paljoa upeampi ja hehkui sellaisessa pehmeässä punaisessa\nja kullanvärisessä hohteessa, että olisi luullut sen lainanneen\nväriloistonsa iltaruskolta.\n\nJennet toivoi, ettei olisi tullut tuota kirsikkapuuta ajatelleeksi.\nPelkkä muisto siitä liikutti hänen sydämensä äkilliseen vihlovaan\ntuskaan, ja hän alkoi ääneensä nyyhkyttää. Oi, jospa hän ei koskaan\nolisi jättänyt kotiaan ja tullut tänne, missä salaiset viholliset\nvirittelivät hänelle ansojansa!\n\nJonkun ajan perästä hänen kyyneltensä vuolaus tyyntyi, mutta vielä\nhän itki, kun neiti Sand astui sisään, tuoden kupin teetä ja muutamia\nvoileipiä. Sanaakaan ei puhuttu. Opettajatar asetti teekupin pöydälle\nja meni pois, sulkien oven jälkeensä.\n\nPäiväpaiste oli haihtunut. Jennet astui raukeasti ikkunan luota ja\nkyyristyi epätoivoisena takkavalkean eteen.\n\n\n\n\n15. luku.\n\nEpäsuosiossa.\n\n\nSillävälin kun Jennet Fowler oli joutunut pulaan, Charlotte Ashley\nnukkui makeasti pyhätön pehmeällä sohvalla ja neiti Thornhill oli\nsulkeutuneena huoneeseensa. Teekellon kutsu herätti edellisen unestaan\nja havahdutti jälkimäisen tilapäisestä haaveilusta. Avaten hiljaa\nlepohuoneen oven neiti Thornhill katsahti sisään nähdäkseen, miten\npotilas voi.\n\n\"Kauanpa olen nukkunut!\" huudahti Charlotte kohottaen päänsä\npieluksilta. \"Minulla on kova jano, neiti Thornhill; tahdotteko\nlähettää minulle pian teetä?\"\n\n\"Kyllä; annanko Pamela Ryen tuoda sen sinulle?\"\n\n\"Oh, ei; Pamela ei ole hauska. Kun olen puhetuulella, pidän kylläkin\nhänen seurastaan; hän on oivallinen kuuntelija; mutta tänään en ole\npuhelias.\"\n\n\"Lähetänkö Minnie Woodin?\"\n\n\"Hän on niin tyhmä.\"\n\n\"Rakas Charlotte, sinulle on vaikea tehdä mieliksi.\"\n\n\"Mutta tiedättehän kai, että Minnie on tyhmä -- ettekö, neiti\nThornhill? Tietysti ette tahdo vastata\", lisäsi Charlotte vanha\nveitikkamainen välähdys silmissään. \"Te ette sano mitään rumaa toisesta\ntytöstä toiselle.\"\n\n\"Toivoisin, että noudattaisit esimerkkiäni siinä suhteessa\", sanoi\nneiti Thornhill hymyillen.\n\n\"Silloin olisi kouluelämäni kovin mautonta ja yksitoikkoista\", vastasi\nCharlotte täysin rehellisesti. \"Toisistamme jutteleminen on tärkeimpiä\nhuvituksiamme. En voi luvata siitä luopua.\"\n\n\"Mutta etkö voi luvata luopua häijyistä puheista?\"\n\nCharlotte pudisti päätänsä.\n\n\"Haluaisin todella tehdä teille mieliksi, neiti Thornhill, mutta en\ntiedä, miten se käy päinsä. Ei ole mahdollista puhua opistotovereistaan\nsanomatta mitään häijyä; ne eivät ole enkeleitä.\"\n\n\"Et ole sinäkään, ystäväni!\"\n\n\"Enpä suinkaan; tiedän varmaan saavani täyden osani parjauksesta, enkä\nvälitä siitä rahtuakaan.\"\n\n\"Kyllä kai sinä sentään välität, Charlotte; hyväksymisen tavoittelu on\nsinussa kehittynyt varsin voimakkaaksi.\"\n\n\"Ehkä muutamien ihmisten hyväksymisen. Mutta neiti Thornhill, ette\nsuinkaan usko että tavoittelen kaikkien noiden tyttöjen kiintymystä ja\nihailua, jotka ovat tuolla alhaalla?\"\n\n\"Uskon rehellisesti, että sinua kiusoittaisi, jos he ihailisivat\nenemmän jotakuta muuta. Sinä tahdot kaikkialla olla kuningattarena,\nCharlotte.\"\n\nCharlotte hymyili pientä, sievää itsetietoisen varmaa hymyä, joka sopi\nhänen kasvoilleen varsin hyvin.\n\n\"Kovin teitä huvittaa tutkia ihmisten luonteita, neiti Thornhill\", hän\nhuomautti.\n\nOpettajatar naurahti ja kääntyi ovea kohti.\n\n\"Käskenkö Jennet Fowlerin tuomaan teesi?\" kysyi hän katsahtaen olkansa\nyli.\n\n\"No... kyllä, olkaa niin hyvä... jos tahdotte.\"\n\nNeiti Thornhill meni alas ruokasaliin hymyillen itsekseen. Hän oli\nsaavuttanut erään hartaimpia toivomuksiansa; Charlotte oli ilmeisesti\nalkanut pitää Jennetistä, ja nuo kaksi olivat tulemassa hyviksi\nystäviksi.\n\nTytöt asettuivat juuri paikoilleen pitkän pöydän ääreen, kun hän astui\nhuoneeseen. Rouva Mayfield nautti aina teensä yksinään, ja neiti Sand\nistui paikoillaan ison teekeittiön takana. Madame de Bèze, jolla\noli toinen teekeittiö edessänsä, hoiteli nuorempia oppilaita pöydän\nalapäässä. Neiti Thornhill etsi silmillään turhaan Jennetiä.\n\n\"Missä on Jennet Fowler?\" kysyi hän.\n\n\"Kirjastossa\", vastasi neiti Sand.\n\n\"Eikö hän ole terve?\"\n\n\"Hän on epäsuosiossa\", selitti neiti Sand lyhyeen. Hän epäili neiti\nThornhillia puolueellisuudesta Jennetiä kohtaan ja asettui aina lujasti\nsuosikkeja vastaan. Sitäpaitsi hän mielessään ajatteli, että hiukan\nenemmän kuria tekisi hyvää neiti Thornhillille itselleenkin.\n\nMolempain opettajattarien katseet sattuivat yhteen, ja madame de\nBèze omassa pöydänpäässänsä luuli huomaavansa heidän silmissään\nmolemminpuolista uhmaa. Neiti Thornhill ei kuitenkaan kysellyt enempää,\nhän vain kääntyi erään oppilaan puoleen nuorimpien joukosta ja pyysi\ntätä viemään kupillisen teetä Charlotte Ashleylle.\n\nKun joku tyttö oli sairaan kirjoissa, katsottiin tavallisesti\nmieluisaksi tehtäväksi häntä vaalia; varsinkin pikkutytöt tekivät\nilolla pieniä palveluksia ja juoksivat kernaasti ylikerran lepolaan.\n\nPieni Kate Russell nousi hilpeästi ja riensi riemuiten viemään pientä\ntarjotinta kuppineen ja lautasineen. Tavallista vakavamman näköisenä\nneiti Thornhill asettui entiselle paikalleen, joka sattui olemaan\nvastapäätä Pamela Ryetä.\n\nHuolellisesti tarkastamalla olisi voinut havaita, että Pamelan\nhennoilla poskilla oli syvä puna. Hänen silmänsä olivat luotuina\nlautaseen ja hän alkoi hermostuneesti tuijottaa teehensä. Mutta\ntuskastuneena ja mietteissään neiti Thornhill ei vilkaissutkaan\nnaapuriinsa pöydän takana.\n\nNeiti Sand oli kerran suoraan sanonut rouva Mayfieldille, että neiti\nThornhill oli liian nuori opettajattareksi; mutta johtajatar oli\nollut jyrkästi toista mieltä. Una Thornhill oli viidennelläkolmatta\nikävuodellaan ja oli opettanut eräässä Brysselin koulussa\nennenkuin tuli tänne opistoon. Tosin olivat muut opettajattaret\nvanhempia: Fräulein Braun, tuo tukeva, hyväluontoinen saksatar oli\nnelikymmenvuotias, ja madame de Bèzellä oli viisiviidettä ikävuotta,\nmutta kukaan ei voinut väittää kahtakymmentäneljää vuotta äärimmäiseksi\nnuoruudeksi.\n\nNeiti Sand oli myöntänyt, vaikka jokseenkin vastahakoisesti, että neiti\nThornhill ehkä oli kyllin iäkäs tehdäkseen työnsä hyvin; ja hän oli\nmyöskin myöntänyt, että tämä oli hyvin sivistynyt.\n\n\"Mutta\", hän oli lisännyt, \"hän on aivan liian tyylikäs. Ei näytä\nsiltä, että koulusali olisi hänen oikea paikkansa. Häntä katsellessa\njohtuu ajattelemaan, että hän on aina elänyt seurapiireissä.\"\n\nRouva Mayfield oli vastannut varsin lyhyeen, että tytöille aina oli\netua seurustelusta oivallisesti kasvatetun naisen kanssa. Neiti Sandin\nalituiset syyttelyt tuntuivat hänestä väsyttäviltä, vaikkei hän\nollutkaan sokea tämän arvokkaille ominaisuuksille. Ja kun neiti Sand\nhavaitsi, ettei hänen huomautuksiaan kernaasti kuunneltu, hän kävi\nvarovaisen vaiteliaaksi; mutta hän pysyi yhä uskossaan, että neiti\nThornhill oli erehtynyt uransa valinnassa.\n\nKatsellen häntä aivan tasapuolisesti, kun hän istui paikallaan tyttöjen\nparissa, monet olisivat saattaneet olla samaa mieltä neiti Sandin\nkanssa.\n\nKaikki Una Thornhillissa oli siroa ja hienostunutta; hänen sileä\npukunsa näkyi soveltuvan täydellisesti hänen solakan vartalonsa\nmiellyttäviin, keveihin muotoihin. Hänen kullanruskea tukkansa oli\nnuputettu klassillisen pään niskapuolelle. Kasvot olivat maidonvalkeat,\nsilmät tummansiniset, nenä kauniisti kaareva (ei puhtaasti\nkreikkalainen), ja suu vieno ja hymyilevä. Tuo suu näytti Jennetistä\naina herttaisimmalta, mitä hän koskaan oli nähnyt; täyteläisten,\npunaisten huulien hymy oli sanomattoman unelmoiva ja suloinen. Hänestä\nUna Thornhill syvän sinisine silmineen ja kermanvaaleine hipiöineen oli\ntaikuri; ja \"Taikuriksi\" hän ajatuksissaan häntä nimittikin, ollenkaan\naavistamatta että juuri tällä nimellä neiti Thornhill oli muinoin ollut\ntunnettu.\n\nMuinoin! Eipä ihme, että opettajatar toisinaan muisteli noita aikoja\nja kyseli itseltään, oliko nykyisyys unta ja entisyys todellisuutta.\nEpäilemättä olisi hänen ollut helpompi uskoa olevansa entinen Una\nThornhill -- kaunotar ja otaksuttu perijätär, jonka alttarilla niin\nmonet olivat suitsuttaneet, -- kuin vaatimaton opettajatar Pyhän Annan\nopistossa.\n\nMutta päättäväisenä luonteeltaan Una oli ryhtynyt käyttämään\nmuuttuneita olosuhteita parhaansa mukaan ja oli siinä aika hyvin\nonnistunut. Se nainen on järkevä, joka käyttää lahjojaan alhaisessa\nasemassaan, mihin kohtalo on hänet korkeammalta viskannut. Sensijaan\nettä olisi sallinut taikavoimansa jäädä karuksi, Una käytti sitä nyt\nparemmin kuin koskaan ennen. Hän oli oppinut sovelluttamaan \"maalliset\nlahjat jumalallisiin tarkoitusperiin\".\n\nSilmien ja hymyn omituinen tenho, joka oli \"lumonnut\" monta maailmaa\nkokenutta miestä ja naista, voitti nyt niidenkin koulutyttöjen\nsydämet, jotka olivat vaikutuksille vähimmin alttiit, ja taivutti\nuseamman itsepäisen tahdon kuin mitä neiti Sand koskaan saattoi\nkehua masentaneensa. Ehkä näin ollen ei tarvitsekaan ihmetellä, että\nneiti Sand huomatessaan Unan merkillisen menestyksen uppiniskaisten\noppilaiden käsittelyssä, selitti tämän saavuttavan voittonsa luvattomin\nkeinoin.\n\n-- Hän on sievä, ja hän tietää sen ja lumoaa tytöt kauneudellaan ja\nviehkeydellään; mutta niitä tulisi hallita eikä lumota, -- tuumi neiti\nSand itsekseen. Ja vilkaistessaan sitten pöydän sivua pitkin Unan\nmurheellisiin kasvoihin hän tunsi salaista voitonriemua siitä, että oli\npaljastanut Jennet Fowlerin synnit.\n\n\n\n\n16. luku.\n\nCharlotten pyyntö.\n\n\nTyttöjen noustua teepöydästä neiti Thornhill kiirehti heti ylikertaan\nrouva Mayfieldin huoneeseen.\n\n\"Sisään!\" sanoi johtajatar vastaukseksi hänen koputukseensa, ja neiti\nThornhill huomasi uupumisen vivahduksen äänessä. Hän astui kammioon ja\nsai tervehdykseksi jokseenkin väsyneen hymyn. Oli ilmeistä, että hänen\ntulonsa ei ollut aivan yhtä mieluisa kuin tavallisesti. Rouva Mayfield\noli väsynyt ja perin masentunut.\n\n\"Haluaisin puhua teille Jennet Fowlerista\", alotti opettajatar.\n\n\"Niin, sitä odotinkin, rakas ystävä. Mutta olen saanut aivan\ntarpeekseni siitä tytöstä tällä kertaa\", vastasi johtajatar.\n\n\"Neiti Sand sanoi, että hänet lähetettiin epäsuosiossa\nkirjastohuoneeseen. Paras rouva Mayfield, onko se jotakin hyvin\nvakavaa? Tiedätte, että se tyttö kiinnittää mieltäni.\"\n\n\"Minä tiedän sen, Una, ja tiedän myöskin, että olette hänen suhteensa\npettynyt. Tänä iltapäivänä neiti Sand tapasi hänet istumassa\nmakuukammionsa lattialla ja lukemassa mitä sopimattominta kirjaa.\nAvasimme hänen tavaravasunsa ja löysimme toisen saman kirjailijan\nromaanin liinavaatteisiin kätkettynä. Hän vakuutti itsepintaisesti,\nettei tiennyt, miten teos oli sinne joutunut.\"\n\nNeiti Thornhill näytti tuskastuneelta ja toivottoman hämmästyneeltä.\n\n\"Minä olen aina pitänyt häntä täysin rehellisenä\", sanoi hän\nmurhemielin. \"Olisiko mahdollista, että joku olisi pannut kirjan hänen\narkkuunsa?\"\n\n\"Miten se olisi voinut tapahtua? Arkku oli lukittu, ja hänen avaimensa\nolivat hänen taskussaan. Ja sitäpaitsi valehteli hän siitä kirjasta,\njota hän luki, kun neiti Sand hänet yllätti.\"\n\n\"Neiti Sand aina yllättelee.\"\n\n\"Rakas Una, olkaa oikeamielinen; meidän tulisi olla hänelle kiitollisia\nhänen tekemästään paljastuksesta. Luuletteko, että tyttöjen vanhemmat\nja holhoojat soisivat heidän lukevan sellaisia kirjoja kuin Jennet\ntänään lukee?\"\n\n\"Eivät suinkaan, rouva Mayfield. On aivan oikein antaa esimerkki\nrikollisille.\"\n\n\"Tiedätte, etten koskaan ole kiivas, Una; mutta myönnän tänä\niltapäivänä suuttuneeni. Kuulin, että Jennet yllätettynä lukemasta\nromaania, mihin hän oli kokonaan syventynyt, selitti löytäneensä\nsen pukeumapöytänsä laatikosta. Pelkään, ettemme koskaan saa häntä\ntunnustamaan totuutta; hänen käytöksessään oli jotakin itsepintaisen\npäättäväistä.\"\n\n\"Sallitteko minun jutella hänen kanssaan?\" kysyi neiti Thornhill.\n\n\"Ei, on parempi jättää hänet itsekseen huomiseksi. Hän saa maata yönsä\nneiti Sandin huoneessa.\"\n\nNeiti Thornhill ei sanonut enempää, vaan meni alakuloisena omaan\nhuoneeseensa. Oli vielä puolitoista tuntia kirkonaikaan, ja hän halusi\nrauhassa mietiskellä; mutta siinä hänet keskeytti Charlotte Ashleyn\nääni, joka kuului hänen korviinsa pyhätöstä, kutsuen häntä.\n\n\"Neiti Thornhill\", alotti Charlotte, \"mitä on Jennet Fowlerille\ntapahtunut? Lapsi, joka toi minulle teeni, kertoi, että hän oli\njoutunut epäsuosioon.\"\n\n\"Emme saa puhua siitä asiasta ennen huomista\", vastasi neiti Thornhill.\n\"On kyllä totta, että hän on epäsuosiossa, mutta tytöt eivät ensinkään\ntunne syytä siihen.\"\n\nCharlotte nousi istualleen sohvallaan ja katsahti opettajattareen\nvakavin silmin.\n\n\"En usko, että Jennet on tehnyt mitään järin pahaa\", sanoi hän\nvarmasti; \"ja tahtoisinpa tietää, kuka on hänen syyttäjänsä\".\n\n\"Neiti Sand.\"\n\n\"Oh, se hyökkääjälintu. Hän on henkilö, joka kaikkein vähimmin ymmärtää\nJennetiä.\"\n\nNeiti Thornhill hillitsi hymyilyn halun ja puhui moittivaan sävyyn.\n\n\"Rakas Charlotte, sinä et saa puhua noin halveksivasti neiti Sandista.\nTuo nimitys on todellakin varsin...\"\n\n\"Varsin sopiva! En käytä sitä enää teidän kuullenne, neiti Thornhill;\nteidän täytyy tietysti puolustaa neiti Sandin arvokkuutta, vaikka siinä\nonkin perin vähän puolustettavaa.\"\n\n\"Charlotte!\"\n\n\"No, täytyyhän teidän myöntää, että väijyskely on arvotonta hommaa.\nMutta kertokaa toki minulle kaikki, neiti Thornhill; minä olen varma,\nettä Jennetiä on tuomittu väärin.\"\n\n\"Mutta oletko varovainen, Charlotte? Jos tapaat jonkun tytöistä ennen\nlevolle menoa, sinä et saa mainita mitään.\"\n\n\"Lupaan kunniasanallani, etten hiisku mitään\", vastasi Charlotte\nylpeästi.\n\nNopeasti ja matalalla äänellä kertoi neiti Thornhill Jennetin\nmakuusuojassa sattuneen kohtauksen aivan niinkuin rouva Mayfield\noli sen hänelle kuvaillut, ja Charlotten ruskeat posket hehkuivat\nkuunnellessa ja kalpenivat, ja hänen tummissa silmissään hohti\nkuumeinen kiilto.\n\n\"Neiti Thornhill, kuulitteko te niiden kirjojen nimet?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tahtoisitteko sitten ottaa niistä selvän? Tai vielä parempi, että\ntoisitte nuo kirjat minulle!\"\n\n\"Miksi tahdot niitä nähdä?\" kysyi neiti Thornhill.\n\n\"Sitä en voi nyt sanoa; mutta... mutta tuokaa ne minulle vielä tänä\niltana ennenkuin nukun.\"\n\n\"Ei tänä iltana, Charlotte.\"\n\n\"Sitten en saa unta silmääni. Ajatelkaa toki, neiti Thornhill; eihän\npyyntööni suostumisesta mitään haittaa ole.\"\n\n\"Se on perin kummallinen pyyntö, ja sinä olet omituinen tyttö, mutta\nminä näen, että olet tosissasi.\"\n\n\"Hirveän tosissani\", vakuutti Charlotte.\n\n\"Minä koetan täyttää pyyntösi.\" Neiti Thornhill antoi lupauksen pienen\nvaitiolon jälkeen ja lisäsi sitten suruisesti:\n\n\"Jos olen pettynyt Jennet Fowlerista, on se minulle ankara isku.\nEn ole koskaan tavannut tyttöä, joka olisi näyttänyt niin peräti\nvilpittömältä. Ja kuitenkin on hän tosiaan menetellyt mitä\nvalheellisimmin hiipiessään ylikertaan yksinäisyydessä ahmiakseen\nkiellettyjä kirjoja. Se oli sitäpaitsi hyvin ajattelematonta; täytyihän\nhänen tietää, että hänet varmaankin keksittäisiin.\"\n\n\"Mutta kenties ette olekaan hänen suhteensa pettynyt?\" virkkoi\nCharlotte vapisevalla äänellä. \"Entä, jos joku tarkoituksella pani\nkirjan hänen laatikkoonsa vietelläkseen häntä?\"\n\n\"Charlotte, en voi mitään sellaisia otaksua.\"\n\n\"Neiti Thornhill, en luule teidän tietävän, kuinka häijyjä jotkut\nihmiset voivat olla. Jokainen opiston tyttö tuntee Jennetin\nintohimoisen lukuhalun; hän on jo ahminut kaikki kirjat, joita meidän\non lupa lukea. Pidän hyvin paljon kertomuksista itsekin, mutta en\nahmi niitä sellaisella halulla kuin hän. Olen varma -- aivan varma,\n-- että hän ennen tänne saapumistaan on lukenut ainoastaan mitä\nyksinkertaisimpia kirjoja.\"\n\n\"Mitenkä voit olla siitä varma?\" kysyi neiti Thornhill syvää\nmielenkiintoa ilmaisevalla äänellä.\n\nCharlotte punastui, mutta vastasi rehellisesti ja järkevästi, kuten\naina:\n\n\"Siksi, että hän ei tiedä mitään siitä, mitä romaanit meille opettavat;\nja hän on aivan toisenlainen kuin ne tytöt, jotka alati niitä lukevat.\nTosiaan, neiti Thornhill, jos kuulisitte muutamien meistä juttelevan\nkirjoista, niin kummastuisitte suuresti. Ei meitä kaikkia kodeissamme\nvartioida yhtä ankarasti kuin täällä koulussa.\"\n\nNeiti Thornhill oli vaiti tuntien, että Charlotte oppilaana voi\nsyvemmin tutustua tyttöjen elämään kuin mitä hän itse opettajattarena\nkoskaan olisi saattanut. Sitäpaitsi hän tiesi, että suoruus oli\nCharlotten parhaimpia puolia; tytön pahoissa teoissakin oli usein\nrehellisyyttä; se oli hänen luonteensa suola. Tämä tyttö, niin ylpeä ja\nomapäinen kuin olikin, saattoi kunnioittaa ja puolustaa koulutoveria,\njoka alussa ei ollut häntä vähääkään miellyttänyt. Neiti Thornhill\ntunsi sisimmässään olevansa varma siitä, että Charlotten arvostelu\nJennetistä oli oikea; mutta tässä oli salaisuus selvitettävänä, ja\nmiten se olisi tehtävä?\n\n\"Ettehän unohda lupaustanne?\" muistutti Charlotte, kun opettajatar\naikoi lähteä hänen luotaan. \"Te näytätte minulle ne kirjat ennen\nnukkumistani tänä iltana?\"\n\n\"Sen teen, jos vain voin saada ne käsiini\", kuului vastaus. Ja sitten\nneiti Thornhill meni takaisin omaan huoneeseensa ja valmistautui\nlähtemään kirkkoon.\n\nNeiti Sand oli hänen seurassaan, eikä matkalla virketty mitään. Una\nThornhill tiesi, että hänen virkatoverinsa ei hänestä pitänyt eikä\nhyväksynyt hänen vaikutustaan tyttöihin; mutta hän säilytti sen tiedon\nhuolellisesti omana salaisuutenaan. Vasta kun jumalanpalvelus oli\nohi ja sekä opettajattaret että oppilaat olivat palanneet laitoksen\nsuojiin, neiti Thornhill teki kysymyksen.\n\n\"Neiti Sand\", sanoi hän leppeimmällä äänellään, \"ikäväkseni kuulin\nJennet Fowlerin huoneessa tekemästänne havainnoista. Rouva Mayfield\nsanoi kirjojen olleen mitä paheksuttavinta lajia. Oletteko ottanut ne\nhuostaanne?\"\n\n\"Olen\", vastasi neiti Sand.\n\n\"Tahtoisitteko olla niin ystävällinen, että antaisitte minun ne nähdä?\"\n\n\n\n\n17. luku.\n\nTäysi tunnustus.\n\n\nNeiti Thornhillin sävyssä ja äänenpainossa oli jotakin, mikä sai neiti\nSandin otaksumaan, että hän oli saanut nöyryyttävän läksyn. Tämä Jennet\nFowlerin petoksen ilmitulo opettaisi hänelle, miten järjetöntä oli\nluottaa muotoihin. Vanhempi opettajatar ei pannut pyyntöä pahakseen.\n\n\"Tässä ovat kirjat\", sanoi hän, ottaen ne esille huoneessaan olevasta\nlaatikosta. \"Tietysti täytyy Jennet Fowleria ankarasti rangaista. Tämä\non paha asia -- perin paha asia tosiaan.\"\n\nNeiti Thornhill vastasi, että se oli perin paha asia tosiaan,\nja vei sitten nuo kaksi keltakantista nidosta kammioonsa, jonne\nhän ne lukitsi. Sinä iltana hän meni aikaisin levolle, ottaen\nkynttilänjalkansa ja seuraten tyttöjä; ja rouva Mayfield huomautti,\nettä hän näytti väsyneeltä. Charlotte Ashleyllä oli vielä pieni\nvuoteensa neiti Thornhillin huoneen vieressä ja hän odotti levottomasti\ntämän tuloa. Opettajatar ei pitänyt häntä pitkälti jännityksessä. Sanaa\nsanomatta hän toi kirjat Charlotten vuodekomeroon ja odotti hiljaa\nkuullakseen, mitä tytöllä olisi sanottavaa.\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys. Charlotte tarkasteli kirjoja\nkynttilänvalossa, ja katsahti sitten ylös helakka puna poskilla.\n\n\"Neiti Thornhill\", sanoi hän varmasti, \"nämä kaksi romaania ovat minun.\nMinä ne ostin ja toin tänne vastoin sääntöjä.\"\n\nTuli taaskin lyhyt äänettömyys; opettajatar näytti kauhistuneelta ja\nvakavalta.\n\n\"Jos se on totta\", alotti hän, \"on velvollisuuteni ilmoittaa asia.\nMutta, Charlotte, ajattele; oletko varma, että kirjat ovat todella\nsinun?\"\n\n\"Katsokaa!\" Charlotte näytti punaista täplää toisen nidoksen kannessa\nja samanlaista merkkiä toisen nimilehdellä. \"Nämä tahrat ovat\ndamaskonluumuhillosta. Noin kuukausi sitten Pamela Rye ja minä luimme\nnäitä romaaneja puutarhassa. Istuimme huvimajan perälle piiloutuneina,\nhillopurkki välillämme.\"\n\n\"Mutta miten ne joutuivat Jennetin haltuun?\" kysyi neiti Thornhill.\n\n\"En voi varmasti väittää Pamelan pistäneen kirjaa Jennetin laatikkoon\nja toista hänen kirstuunsa. En _nähnyt_ hänen sitä tekevän, mutta olen\naivan varma, että hän sen teki. Luettuamme kirjat halusimme päästä\nniistä eroon; piiloittelimme niitä paikasta toiseen ja pelkäsimme alati\nHyökkääjälintua.\"\n\nTällä kertaa käytti Charlotte kiellettyä nimeä saamatta muistutusta.\nHänen kuuntelijansa oli liian kummastunut ja tuskastunut sitä\nhuomatakseen.\n\n\"Vihdoin\", jatkoi hän, \"päätimme ottaa ne mukaamme retkeilylle\nlähtiessämme ja jättää ne rautatieasemalle tai vainiolle. Se olisi\nkäynyt hyvin päinsä, mutta onnettomuudeksemme ne viime hetkellä\nunohdimme. Tiedätte, miten huviretkemme päättyä; olen siitä asti\nmaannut nyrjähtynein nilkoin, ja Pamela on ollut aivan ymmällä.\"\n\n\"Mutta Pamela ei olisi voinut avata Jennetin kirstua hänen\ntietämättään, Charlotte.\"\n\n\"Malttakaa silmänräpäys, neiti Thornhill. Eilen kävi Pamela lainaamassa\navaimeni eikä hän ole niitä vielä palauttanut. Minun kirstuni avain\nsopii Jennet Fowlerin lukkoon. Eräänä päivänä, kun olin kadottanut\navaimeni, Jennet lainasi minulle omansa; ja lukot osoittautuivat\nsamanlaisiksi. Jälkeenpäin\", lisäsi Charlotte, ilmeisesti häveten,\n\"muistan maininneeni asiasta Pamelalle ja sanoneeni jotain häijyä\nsiihen suuntaan, että olisi annettava vaihtaa lukko. Jennet-parka,\nkylläpä olemme häntä pahoin kohdelleet!\"\n\n\"Etkö aavistanut Pamelan tarkoitusta hänen lainatessaan avaimesi?\"\nsanoi neiti Thornhill.\n\n\"Kuinka minulta sellaista kysytte?\" huudahti Charlotte, silmät\nsäkenöiden suuttumuksesta. \"Enkä kuitenkaan voi ihmetellä epäluuloanne;\nmenettelinhän varsin petollisesti tuodessani kirjat salaa opistoon.\nMutta tosiaan, neiti Thornhill, minä inhoan Pamelan tekemää kepposta.\nAina pidin häntä viekkaana, mutta en uskonut häntä niin pahaksi kuin\nhän todella on.\"\n\n\"Jennet-rukka\", sanoi opettajatar murheellisesti; \"en voi sietää\najatusta hänen ansaitsemattomista kärsimyksistänsä. Kunpa hän vain\nolisi jättänyt tuon inhoittavan kirjan avaamatta!\"\n\n\"Mutta vaikka hän olisikin sen jättänyt avaamatta, toinen kirja olisi\nvoitu löytää hänen lippaastaan jonakuna päivänä! Tiedätte, miten\nneiti Sand äkkiä ja aavistamatta vaatii meiltä avaimet ja myllertää\nkirstuissamme? Pamelan käytös on ollut todella häijyä, neiti Thornhill.\"\n\nPuhuessaan tyttö vapisi suuttumuksesta, ja opettajatar alkoi katsoa\nvälttämättömäksi tyynnytellä häntä.\n\n\"Emme puhu enempää tänä iltana\", sanoi hän lähtien vuoteen äärestä.\n\"Ja, Charlotte, sinun pitäisi koettaa hiukan nukkua.\"\n\n\"Nukkua!\" toisti Charlotte katkerasti. \"Luuletteko minua sellaiseksi,\nettä voisin nukkua yöni rauhassa? Uni on viattomia ihmisiä varten,\njoilla ei ole mitään rikoksia omallatunnollaan. Ei, minä en nuku,\nneiti Thornhill; minä valvon vuoteessani ja odottelen aamua voidakseni\nkertoa rouva Mayfieldille ja neiti Sandille kaiken, minkä olen teille\nkertonut. Kaiketi minut karkoitetaan opistosta\", jatkoi hän heittäytyen\ntakaisin pieluksille. \"Kaiketi minut ajetaan pois tästä rakkaasta,\nvanhasta, tyhmästä paikasta niinkuin Eva ajettiin ulos paratiisista.\nMinä olen oikea Evan tytär, ja kielletyn hedelmän halu on aiheuttanut\nkaiken tämän hälinän. Oh, neiti Thornhill, kuvittelen näkeväni teidät\nvartioimassa portteja välkkyvällä miekalla kuin enkeli!\"\n\n\"Hiljaa, Charlotte.\" Neiti Thornhill laski pehmoisen kätensä leppeästi\ntyynnytellen kuumalle otsalle. \"Sinua ei eroiteta, lapseni, mutta sinun\non luvattava, ettet enää riko järjestystä. Toivoisin sinun käsittävän,\nettä nämä säännöt, jotka tuntuvat niin väsyttäviltä, ovat kaikkein\nparasta sinunlaisillesi luonteille. Koeta nyt nuoruudessasi alistua\nterveelliseen pakkoon, niin kerran kiitollisena tunnustat, kuinka hyvää\nse oli.\"\n\nNämä niin tyynesti lausutut sanat löysivät vastakaikua Charlotten\nylpeässä, levottomassa sydämessä, ja jäivät sinne pitkäksi aikaa.\nYksitoikkoisena ja ikävänäkin opisto oli ainoa todellinen koti,\nminkä hän koskaan oli tuntenut, ja hän rakasti sitä samalla kun hän\nuhmaili sen lakeja ja nauroi sen asukkaiden tavoille. Hän ivasi usein\nsellaista, mitä hän rakasti; mutta Charlotten ivan takana piili\nkyyneleitä, niinkuin muutamien ihmisten kyyneleiden takana on ivaa.\n\nHän painautui äänettömästi pieneen valkoiseen vuoteeseensa ja tarkkasi\nneiti Thornhillin siroa vartaloa tämän liikkuessa hiljaa huoneessa.\nMiten kauniilta näyttikään opettajatar kalpeine kasvoineen ja tukka\nhöllällä! Charlotte tunsi, ettei hän ansainnut Una Thornhillin\nkaltaista ystävää; ja kuitenkin, jos tuo ystävä olisi ollut\nhituistakaan vähemmän lempeä, tyttö olisi tunnustuksensa jälkeen tullut\nkovaksi ja katkeraksi.\n\nMutta ei ollut mitään katkeruutta kyynelissä, jotka kostuttivat hänen\npielustaan ennenkuin hän nukahti. Hän katui -- katui todella kaikkea\npahaa, minkä oli tehnyt; ja hänen mielensä täyttyi surullisista ja\nkuitenkin toivehikkaista ajatuksista. Hän oli päättänyt korvata tuskan,\nminkä Jennet oli kärsinyt; vastaisuudessa hän olisi Jennetin puolustaja\nja uskollinen ystävä. Hän koetti keksiä jotakin sopivaa lahjaa\nJennetille ja oli jo melkein valinnut rubiinisormuksen, kun hänen\nsilmänsä sulkeutuivat ja hän leijaili pois rauhalliseen unenmaahan.\n\nMutta Jennetille itselleen, joka lepäsi silmät avoinna neiti Sandin\nhuoneen ylimääräisessä vuoteessa, yö tuntui pitemmältä ja synkemmältä\nkuin yksikään muu yö hänen elämässään.\n\nNeiti Sand pysyi juron äänettömänä, minkä vaitiolon vain silloin\ntällöin keskeytti yskähdys, joka Jennetistä kuulosti karmealta ja\ntuomitsevalta ja kiusasi häntä sanomattomasti. Hänestä tuntui, että\npuhuttelemisen asemesta hänelle yskittiin, ja vihdoin hänen osakseen\ntullut kohtelu alkoi häntä närkästyttää, ja hän alkoi mielessään käydä\nmelkein yhtä hillittömäksi kuin Charlotte samanlaisissa olosuhteissa\nolisi ollut. Tietäen joutuneensa halpamaisen juonen uhriksi hän\nkyseli itseltään, oliko viisasta enää jäädä opistoon. Neiti Sand, hän\najatteli, oli hänen piintynyt vihollisensa, useimmat tytöt karttoivat\nhäntä hänen tietämättään miksi, ja nyt näytti siltä, että rouva\nMayfield oli valmis uskomaan kaikkea, mikä oli hänelle epäedullista.\n\n-- Oh, -- huoahti hän levottomasti heitellen itseään vuoteessaan, --\nkunpa vain minulla olisi rohkeutta nousta ylös ja paeta yön selkään.\nMitähän ne minulle huomenna tekevät?\n\n\n\n\n18. luku.\n\nHelmaystävät.\n\n\nKun aamiainen oli syöty, rouva Mayfieldiä ei näkynyt tavallisella\npaikallaan kouluhuoneessa. Neiti Sandkin oli poissa ja samaten Jennet\nFowler. Mutta neiti Thornhill oli saapuvilla, ja Pamela Ryen mielestä\nhän näytti iloisemmalta.\n\n-- Mitähän lienee tapahtunut? -- ajatteli Pamela, jota kiusasi\ntietoisuus siitä, että hänellä oli Charlotten avaimet taskussaan. --\nOnko mahdollista, että Charlotte epäilee minua? Tietysti hän kuulee\nJennetin häpeästä, ja minä kerron hänelle jättäneeni kirjat johonkin,\nmistä Jennet ne löysi lukeakseen. Ja vaikka... vaikka hän uskoisi\npahintakin, hän itsensä tähden on kavahtava hiiskumasta sanakaan.\n\nVähää myöhemmin neiti Sand ja Jennet astuivat yhdessä kouluhuoneeseen,\nedellinen näyttäen vähän toisenlaiselta, vähemmän kankealta ja\nviralliselta kuin tavallista ja jälkimäinen kovin kalpealta. Rouva\nMayfield seurasi, ja päivän tehtävät menivät tavallista uraansa. Mutta\nse oli Pamelalle pitkä aamukausi, ja hänen monet muistamattomuutensa\ntuottivat hänelle muutamia ankaria huomautuksia. Kun kello tuli\nkaksitoista, tytöt päästettiin vapaiksi tuntia ennen aikaista\npäivällistään, ja silloin rouva Mayfield viittasi Pamela Ryelle.\n\nTyttö tiesi, että molemmat englantilaiset opettajattaret tutkivasti\ntarkkasivat hänen kasvojansa, ja hän tiesi myöskin, että hän itse\nkalpeni pelon aiheuttamasta huimauksesta. Hän meni rouva Mayfieldin luo\njonkinlaisin epätoivon tuntein, mutta johtajatar lausui vain muutamia\njokapäiväisiä sanoja.\n\n\"Neiti Rye\", sanoi hän kylmästi, \"sinä lainasit lauantaina Charlotte\nAshleyn avaimet. Mene leposuojaan ja anna ne hänelle heti takaisin.\"\n\nJos katse ja äänensävy eivät olisi olleet niin kylmät ja ankarat,\nPamela olisi tuntenut tavatonta huojennusta. Mutta hänen mennessään\nulos oppisalista kaikki hänen pelkonsa palasi täysivoimaisena.\n\nMiksi oli Charlotte ilmoittanut rouva Mayfieldille, että avaimet olivat\nlainatut? Pamelan sydän kutistui hänen kiertäessään pyhätön oven ripaa,\nja häntä kammotti joutua katselemaan ystäväänsä kasvoista kasvoihin.\nYstäväänsä! Kaikki heidän koulutoverinsa olivat yksimielisesti\nnimittäneet näitä kahta \"ystäviksi\", mutta heidän liittonsa ei\nollut koskaan ollut kiinteintä laatua. He olivat olleet tovereita\nilkivaltaisuudessa, yhdessä punoneet koulutyttöjen juonia, mutta heidän\ntuttavuutensa ei ollut koskaan kohonnut sydämelliseksi ystävyydeksi ja\nnyt se oli hyvin lähellä loppuansa.\n\nCharlotten jalka oli paranemaan päin, ja hän oli siirtynyt vuoteesta\nnojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat käännetyt ovea kohti hänen\nistuessaan takkavalkean edessä kirja helmassa. Kun Pamela puolittain\narasti astui sisään, hänen katseensa kohtasi noiden tummien silmien\nylpeän säihkyn, ja hän valmistautui hiljaa pahimpaan.\n\n\"Sinä olet siis tullut tuomaan avaimeni takaisin\", virkkoi Charlotte\nylväimpään sävyynsä. \"Olen pahoillani, että ne sinulle lainasin. Tämä\non ensi kerta, kun mitään minulle kuuluvaa on käytetty halpamaisiin\ntarkoituksiin.\"\n\n\"En ymmärrä sinua\", vastasi Pamela laskien avaimet pöydälle ja kääntyen\npois.\n\n\"Ymmärrät kyllä. Koska kukaan ei nähnyt sinun panevan kirjaa Jennetin\nkirstuun, pääset luultavasti rangaistuksesta vapaaksi. Joillekuille\nsinun asemassasi rangaistus tuottaisi kevennystä, mutta sinä olet\ntietääkseni kyllin halpamielinen iloitaksesi siitä, että sen vältät.\"\n\n\"En tiedä, mitä tarkoitat\", mutisi Pamela poistuen kiireisesti ja\nsulkien oven jälkeensä.\n\nOsoittautui että Charlotte oli oikeassa. Pamela vältti todellakin\nrangaistuksen. Asia vaiennettiin, eivätkä sen todellista laitaa koskaan\nsaaneet tietää ne oppilaat, joita se ei koskenut. Kului muutamia\npäiviä, ja sitten Charlotte Ashley palasi paikalleen kouluhuoneessa ja\nesiintyi nyttemmin tovereilleen entisestään erilaisena.\n\nKaikki tunsivat hänet nyt Jennet Fowlerin ystävänä ja uskollisena\nliittolaisena. Tämän ystävyyden julkinen osoittaminen ei näyttänyt\nensinkään naurettavalta; sillä kaiken, minkä Charlotte teki, hän teki\nominaisella viehkeydellään. Hän ei välittänyt siitä, että jotkut tytöt\nmuistuttivat hänelle hänen aikaisempia ennakkoluulojaan Jennetiä\nkohtaan ja virnistelivät muutokselle. \"Ellemme koskaan muuttuisi,\ntäytyisi meidän pysyä erehdyksissämme\", sanoi hän vastaukseksi\nsyytökseen häilyväisyydestä.\n\nJennetille oli opisto äkkiä aivan muuttunut; se ei enää ollut\nmuukalaisten maailmaa, missä kaikki olivat ylpeitä ja kylmiä, vaan\nsiitä oli tullut päiväpaisteinen, ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä\nsäteilevä koti. Ja juuri Charlotte loi ujon, arastelevan tytön\nympärille uuden ilmakehän, minkä lämmössä ja hempeydessä Jennet pian\nalkoi kukoistaa kuin ruusu.\n\n\"Mitä nyt ajattelette Jennet Fowlerista, neiti Thornhill\", kysyi\nCharlotte riemuissaan eräänä päivänä. \"Eikö hän ole kaunis? Nyt kun\nhän on jättänyt suremiset ja jöröttelyt, ei voi olla häntä ihailematta\npitkin päivää.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi neiti Thornhill hymyillen. \"Eikä voi olla\nhavaitsematta, mikä voima Charlotte Ashleyllä on. Ah, Charlotte, kykyä\nkirkastuttaa toisten elämää ei suinkaan voi liian usein käyttää.\nOlen iloinen nähdessäni, että vihdoinkin olet käyttänyt sitä hyvään\ntarkoitukseen!\"\n\nJuuri se, mitä neiti Thornhill oli halunnut nähdä, oli todella\ntapahtunut. Nämä kaksi tyttöä, jotka kumpikin olivat hänelle rakkaat,\nolivat tehneet liiton, mistä koitui molemminpuolista hyvää. Melkein\nsynkkämielisyyteen taipuva vakavuus, joka kuului Fowlerin tyttöjen\nluonteenominaisuuksiin, hälveni nyt vähitellen Jennetistä Charlotten\npäiväpaisteisen tenhovoiman vaikutuksesta. Jennet hymyili useammin,\nhänessä alkoi kehittyä tyyntä iloisuutta, ja opistotoverien seura\nalkoi hänestä tuntua kodikkaalta. Tietämättään hän myöskin oli\nhyödyksi Charlottelle, toimien terveellisenä pidäkkeenä, milloin hänen\nhuimapäinen ystävänsä oli taipuvainen luvattomiin vallattomuuden\npurskahduksiin.\n\nMolemmat tytöt pysyttelivät tyynesti erillään Pamela Ryestä, välttäen\npienintäkin avoimen vihollisuuden merkkiä. Sen koommin ei enää mainittu\nJennetin kirstusta löydettyä romaania, mutta Pamela tunsi, että totuus\ntiedettiin ja että johtajatar oli menettänyt kaiken luottamuksensa\nhäneen. Hän ymmärsi varsin hyvin sen juron kohteliaisuuden, mitä neiti\nSand hänelle osoitti, ja tiesi, mikä jäädytti neiti Thornhillin hauskan\nsävyn, milloin tuolla opettajattarella oli hänelle jotakin sanottavaa.\nMitä Charlotteen ja Jennetiin tuli, hän julisti, että näiden ystävyys\nennen pitkää loppuisi katkeraan riitaan; se oli muka liian tulinen\nkestääkseen ja johtui ainoastaan jostakin Charlotten lukemattomista\noikuista. Mutta hänen ennustelunsa näkyivät tekevän häntä ympäröiviin\ntovereihin varsin vähäisen vaikutuksen, eivätkä taitavimmatkaan\nsalaviittaukset kyenneet järkyttämään Charlotten suosiota koulussa.\n\nItsekseen Pamela päätti, että hän oli saanut aivan tarpeeksensa\nopistosta, ja hänen kirjoiteltuaan useita kirjeitä ystävilleen, tuli\nyleisesti tunnetuksi, että hän joulun tienoissa jättäisi Pyhän Annan\ntyttökoulun.\n\nEräänä päivänä Charlotte Ashley toi ystävälleen Jennetille sormuksen\nja pyysi häntä käyttämään sitä \"koulutuntien väliajoilla\". Se oli\nrubiinisormus, ja Jennet katseli tuota tummanpunaista kiveä hyvin\nihastuneena ja piti sitä kaikkea muuta maallista omaisuuttaan\narvokkaampana. Vähän sen jälkeen, kun lahja oli annettu ja\nvastaanotettu, Charlotte istahti pöytänsä ääreen ja kyhäsi kirjeen\nveljellensä kapteeni Ashleylle.\n\n    \"Rakas Nigel (niin kuului kirje),\n\n    Olen lahjoittanut pois rubiinisormuksen, minkä annoit minulle\n    viime syntymäpäivänäni. Älä ole minulle siitä vihainen, vaan\n    katselehan sen tytön valokuvaa, jonka sormea se nyt somistaa.\n    En eläissäni, Nigel, ole pitänyt mistään tytöstä niin paljoa.\n    Kenties johtuu se siitä, että hän on niin peräti erilainen kuin\n    minä -- niin arvokas ja kuitenkin vaatimaton, niin herttainen ja\n    silti vakava. Minusta hän on oikea puritanilaisneidon Priscillan\n    perikuva. Hän on kotoisin etäisestä maalaiskylästä ja voi\n    kuvitella, että\n\n                    majan köyhänki, vaattehet halvat,\n        kaunihiks kauneus sen, rikkahaks lempensä luo.\n\n                                            Hellä sisaresi Charlotte.\n\n    J.K. -- Ole hyvä ja palauta valokuva.\"\n\nVastaus saapui ensi postissa ja kuului näin:\n\n    \"Rakas Charlotte, --\n\n    Jos Priscilla oli edes puoliksi niin kaunis kuin uusi ystäväsi,\n    oli John Alden onnellinen mies. Suon sinulle anteeksi, että\n    luovuit sormuksesta, jos sallit minun pitää valokuvan.\n\n                      Hellästi rakastava veljesi Nigel Ashley.\"\n\n\n\n\n19. luku.\n\nKohtaloiden kirja.\n\n\nMarraskuun viidentenätoista oli neiti Thornhillin syntymäpäivä,\nja hän oli niin hartaasti anonut iltapäivä-lupaa tytöille, että\njohtajatar oli hänen pyyntöönsä suostunut. Oli juhlallinen teenjuonti.\nVirkistyshuoneen pitkä pöytä oli koristettu vihreillä köynnöksillä,\njotka ranskankielen opettajattaren taiteelliset kädet olivat\njärjestäneet; sillä, kuten hänen koko kansaansa, häntäkin tenhosi\nkaikki, missä oli jotain juhlaan vivahtavaa. Neiti Sandkin näkyi kerran\ntahtovan unohtaa kurin ja antautua hetken tunnelmaan; ja jokaisella oli\nkemujen toimeenpanijalle ystävällisiä katseita ja sydämellisiä sanoja.\n\nMyöhemmin he kaikki kerääntyivät hilpeissä ryhmissä koulusaliin, joka\noli hyvin lämmitetty ja valaistu, ja yhtyivät leikkimään vanhanaikaisia\nleikkejä. Se ilta oli tulevina vuosina säilyvä monen mielessä tuoreen,\nnuorekkaan riemun hetkenä, vapaana murheen kosketuksesta, joka niin\nusein painostaa myöhemmän elämän iloja.\n\nVihdoin, kun he olivat väsyneet karkeloimiseen ja kaikki halusivat\nhetkisen rauhallista lepoa, neiti Thornhill toi pienen pöydän avaran\nhuoneen keskelle ja asetti sille juhtinahkaisiin kansiin sidotun\nalbumin.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän istahtaen tuolille pöydän ääreen. \"Tämä on minun\nkohtaloni kirja. Se sisältää kolmesataakuusikymmentäviisi värsyä --\nyhden jokaiselle vuoden päivälle. Kaikki ovat aivan alkuperäisiä, eikä\nniitä koskaan ole missään muussa kokoelmassa käytetty. Tahtooko joku\nvalita numeron ja tietää kohtalonsa?\"\n\nKaikki vastasivat kysymykseen yhteen ääneen ja hyökkäsivät kilvan\npientä pöytää kohti. Mutta hymyillen ja heilauttaen kättään\nennustajatar viittasi innokkaan joukon peräytymään.\n\n\"Oraakkeli voi puhua vain yhdelle kerrallaan\", sanoi hän vakavasti.\n\"Teidän on tultava yksitellen. Kuka tahtoo olla ensimäinen?\"\n\nSeurasi hetkisen pysähdys. Useimmilla nuorilla on jonkun verran\ntaipumusta taikauskoon, ja kaikki, mikä tuntuu ennustamiselta,\nviehättää omituisesti tyttöjä. Sitäpaitsi olivat he nyt oikeassa\nmielentilassa ollakseen vakaville vaikutuksille alttiita -- hiukan\nväsyneitä riemun ja karkelon jälkeen ja kuitenkin kyllin kiihtyneitä\nsovittaakseen jokapäiväisiin asioihin uuden sisällön. Mutta epäröimistä\nei kestänyt pitkälti, ja useat kädet työnsivät esille Agnes Quintonin,\njoka oli laitoksen vanhimpia ja vakavimpia oppilaita. Hän astui hiljaa\nesille hänelle ominaisella vitkastelevalla tavalla ja mainitsi numeron\nseitsemänkymmentäseitsemän.\n\nNeiti Thornhill avasi kirjan, eikä muutamaan sekuntiin kuulunut muuta\nääntä kuin lehtien kahina. Sitten hän alkoi lukea tyynellä, lempeällä\nja täysin selvällä äänellä:\n\n    \"Ain' etsi seuraa ihmislapsien,\n    sun elos ihanampaa silloin on;\n    sä jätä hämyn piiri hallainen,\n    tee työtä, aherra, oo pelvoton,\n    niin moni askeleitas siunaapi,\n    ja Herra sinut lepoon johtavi.\"\n\nKun kirkas ääni oli vaiennut, syntyi uusi hiljaisuus -- niin syvä, että\nmelkein olisi luullut enkelin puhuneen. Kaikki vanhemmat tytöt, jotka\ntieten tai tietämättään tutkivat toistensa luonteita, tunsivat, että\nvärsy erityisesti soveltui sille, jolle se osui. Luonteeltaan hiljainen\nja mietiskelevä Agnes Quinton oli ruumiinrakenteeltaankin hento, ja\nhänen elämäänsä oli aina suojattu ja sitä tarvitsisi vastakin suojata.\nHänelle ei näkynyt olevan tarjolla iloa, vaan tyyntä rauhaa. Hän\nvälitti vähän tovereistaan ja näiden hommista, kulkien tasaista tietään\najattelemattakaan erästä vanhaa ohjetta, joka käskee riemuitsemaan\nriemuitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Hän oli rikas, mutta\nharvoin näkyi hänen mieleensä juolahtavan, että oli köyhiäkin. Hänellä\noli hellä luonto, mutta hänen päähänsä ei koskaan pälkähtänyt sääliä\nniitä, jotka olivat jokaisen intohimon tuulenpuuskan ajeltavina. Kaikki\nhänestä pitivät, mutta kukaan ei häntä suuresti rakastanut. Näin hän\nliikkui koulutoveriensa keskellä kuin varjo, jota heidän yhteiset\ninhimilliset surunsa tai ilonsa eivät liikuttaneet.\n\nKukaan ei koskaan saanut tietää, oliko värsy herättänyt hänen raukeassa\nsielussaan ajatuksia ja tunteita. Hitain askelin ja levollisin kasvoin,\nkuten aina, hän palasi paikalleen takkavalkean ääreen; ja sitte kun\nmuiden tyttöjen parvessa oli hiukan kuiskailtu, Jennet Fowler astui\nujosti pöydän luo.\n\n\"Minä valitsen numeron viisi\", virkkoi hän arasti.\n\nTaas kahisivat lehdet hiljaa äänettömyydessä, ja jotkut luulottelivat\nneiti Thornhillin äänen hiukan värisseen, kun hän luki:\n\n    \"Ma katson yrttimaahas: siellä nään,\n    ah, parhaan kukan tuhottuna, tarhan pään;\n    mutt' aina luota Luojan johtohon,\n    niin ruusuillas viel' uusi hohto on.\n    Kas, näen sinut elon syksyllä\n    ikikukkain kruunun seppelöimänä!\"\n\n\"Mutta ensin täytyy kukan tuhoutua!\" sanoi Jennet, puhuen väkinäisesti\nja katsahtaen lukijaan laajentunein silmin.\n\n\"Rakas Jennet, jokaisessa puutarhassa täytyy olla muutamia tuhotuita\nkukkia\", vastasi neiti Thornhill. \"Jos oraakkeli olisi luvannut sinulle\ntäydellisen vapauden surusta, et varmaankaan olisi sitä uskonut.\"\n\n\"En.\" Jennetin kasvot näkyivät heijastavan opettajattaren rauhoittavaa\nhymyä. \"Minä pidän niistä säkeistä hyvin paljon\", lisäsi hän astuen\npoispäin, \"ja olen ajatteleva niitä usein\".\n\nVakavuuden varjo, joka nopeasti hiipi tyttöparveen, näkyi melkein\nhaihtuvan, kun Charlotte Ashley astui pöydän ääreen koomillinen\nalistuminen kasvoillaan.\n\n\"Minä valitsen seitsemän, luvuista täydellisimmän\", alotti hän. \"Enpä\nsiksi, että odotan sen tuovan itselleni paljoa hyvää. Jos sellaista\nviatonta olentoa kuin Jennetiä, joka ei tee kellekään pahaa, uhataan\nkuihtuneilla kukkasilla, on epäilemättä jotakin kauheata varastossa\nminunlaiselleni horjahtelevalle ja vallattomalle pyryharakalle! Panenpa\nkymmenen yhtä vastaan, että minulle luvataan myrskyjä, tuulenpyörteitä,\nkareja, okaita ja verta tihkuvia jalkoja! Mutta:\n\n    \"'Mikä tuuli tuiskuttaakin,\n    pelkää en mä kohtaloa!'\n\n\"Siis, kaunis sibylla, olen valmis kuulemaan pahinta.\"\n\nIloisten naurunpurskahdusten kaikuessa neiti Thornhill käänsi taaskin\nlehtiä ja etsi pyydetyn numeron. Sitten hän hetkiseksi pysähtyen\nkatsahti Charlotten tummiin silmiin veitikkamaisesti hymyillen\nennenkuin luki:\n\n    \"Laula, laula, älä huoli,\n    kunnes joku pikku nuoli\n    sinut tapaa, sydämestä laulun vaientaa.\n    Mutta yhä riemuele,\n    ei sun äänes silti mene,\n    haavat hetken lyömät pian umpeen saa.\n\n    Sun ilos vielä karttuu,\n    jos kätes toimeen tarttuu\n    kohottamaan uupuneita pitkän tien\n    ja hetken uhraat silloin,\n    aamuin taikka illoin. --\n    Nää terveisetkö sinulta mä vien?\"\n\n\"Paljoa parempaa kuin ansaitsen\", sanoi Charlotte. Hänen silmänsä\nolivat tavallista sumeammat, vaikka hymy yhtä kirkas kuin konsaan.\n\"Mutta olen puolittain taipuvainen uskomaan, että noita säkeitä ei\nlaisinkaan ollut piirrettyinä kohtalon kirjassa, vaan että ne vereksinä\nja täydellisinä tulivat sibyllan kekseliäistä aivoista. Antakaa minun\nvarmentuakseni itse vilkaista lehdelle.\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi neiti Thornhill nauraen. \"Vakuutan sinulle, että\nasiassa ei ole mitään petosta. Eivätkä minun aivoni ole läheskään niin\nkekseliäät kuin kuvittelet; ne eivät kykene hetkellisestä sysäyksestä\nsepittämään runoja. Mene nyt takaisin paikallesi miettimään oraakkelin\nennustusta, sillä minä näen, että Minnie Wood kärsimättömänä odottaa\nvuoroaan.\"\n\nKun kaikkien kohtalot olivat luetut, oli aika mennä levolle. Kirjan\nomistajatar sulki oraakkelinsa ja vei sen pois; valot sammutettiin, ja\nkoulusali jäi pimeäksi ja äänettömäksi. Mutta ylhäällä kammioissaan\nmonet tytöistä mietiskelivät osakseen sattuneiden säkeiden sisältöä;\nmoni hämärä toive hahmottui ja sai merkityksen, moni salainen pelko\nlieventyi. Ja noustessaan polvistumasta sinä iltana, Jennet näki\näänettömällä kummastuksella, että Charlotte vaivihkaa pyyhki kyyneleen\nsilmästään.\n\n\n\n\n20. luku.\n\nKotiintulo.\n\n\nJoululoma tuli; ja lähdettäessä Jennet Fowler ja Charlotte Ashley\nsanoivat toisilleen hiljaiset, mutta hyvin sydämelliset jäähyväiset.\nEro oli sitä helleinpä, kun pieni epävarmuuden varjo häilyi heidän ensi\nkohtauksensa yllä.\n\n\"Kuulin äidin sanovan jotakin, mikä saa minut ajattelemaan\", virkkoi\nCharlotte pitäen ystävänsä käsiä. \"Hän aikoo lähettää minut Pariisiin,\nmutta en luule, että niin käy. En halua matkustaa sinne; kaipaan\ntakaisin vanhaan, rakkaaseen opistoon. Etkö sinäkin?\"\n\n\"Minä ikävöitsen vain sinua\", vastasi Jennet, \"mutta mikään paikka\nmaailmassa ei koskaan voi olla minulle niin rakas kuin kotini. Toivon,\nettä lähtisit sinne mukaani; mutta koruttomat maalaistapamme sinua\ntuskin viehättäisivät.\"\n\n\"Luullakseni viihtyisin siellä jonkun aikaa. Eräissä mielentiloissa\ntuntuu minusta, että maalaiselämä tyydyttäisi minua paremmin kuin\nmikään muu.\"\n\n\"Ei tähän vuodenaikaan\", sanoi Jennet hymyillen. \"Mutta tule luokseni\njoskus, kun ruusut kukkivat ja olet väsähtänyt moniin huveihisi ja\nvoittoihisi.\"\n\n\"Sen teenkin\", huudahti Charlotte innokkaasti. \"Miten elävästi\nvoinkaan tuon kaiken kuvitella! Näen itseni väsyneenä ja uupuneena\nkaikkien huvittelujeni jälkeen saapuvan pienelle, muratin ja ruusujen\npeittämälle mökille, jonka kynnyksellä seisot sinä, ojennetuin\nkäsivarsin minua tervehtimässä.\"\n\nCharlotte sanoi tämän hiukan näytelmätaiteellisin elein, jotka oli\nranskankielen opettajattarelta oppinut, ikäänkuin hän todella näkisi\nkuvailemansa taulun edessään. Hän oli tosiaan nähnyt profeetallisen\nilmestyksen, mutta henkilöt olivat päinvastaisissa osissa.\n\nOli vielä tunti keskipäivään, jolloin juna lähti isolta Lontoon\nasemalta, vieden Jennet Fowlerin takaisin lapsuutensa tuttujen kasvojen\nja muistojen pariin. Vaikka hän olikin onnellinen, sekaantui hänen\niloonsa epämääräinen levottomuuden tunne; hämärä pelko, että kaikki ei\nolisi aivan samanlaista kuin hänen lähtiessään. Epäilemättä se vivahti\nlapsen pelkoon, joka temmattuna lelujensa äärestä pelkää, että vieraat\nkädet sillävälin ovat koskeneet sen aarteisiin. Tämä ajatus juolahti\nJennetin mieleen ja sai hänet hymyilemään. Kaikki kirjeet kotoa olivat\nolleet hilpeitä ja reippaita; niissä ei ollut sanallakaan mainittu\nhuolista tai muutoksista, ja Mabelin viimeksi lähettämä kirjelappunen\noli kertonut parantuneesta terveydestä. Hän ravisti päätään hetkellisen\nalakuloisuuden vallassa ja katsahti kaihoavin silmin talvisia kenttiä\nja lehdettömiä puita.\n\nJoulukuun hämärällä ja hiljaisella maisemalla näkyi olevan oma tenhonsa\nhäneen. Nuo ohimenevät vilahdukset niityistä ja kylistä saivat hänet\nkaipaamaan Brambletreen kunnaita, ja vanha, yksinään puutarhassa tien\nvieressä sijaitseva maatalo kohosi selväpiirteisenä hänen silmiensä\neteen. Hyvin hän tunsi talvikukkaset, jotka yrittivät korvata kesän\nloistavat lapset -- nuo lämmin-, mutta kuitenkin raitisväriset\npäivänkukat ja kuukausruusut, jotka availivat hentoja nuppujaan\ntummakiiltoisen muratin keskellä! Hän nousisi aikaisin ylös ja poimisi\npienen kukkavihon huomenaamulla.\n\nJuna pysähtyi vihdoin vähäiselle asemalle noin kolmen penikulman\npäähän Brambletreesta, ja täällä hän tiesi Derrickin olevan vanhoilla\nkieseillä häntä vastassa. Hänen sydämensä pamppaili ilosta, kun hän\nnäki veljen tutunomaiset kasvot asemasillalla; mutta hymy, jolla toinen\nvastasi, oli hänestä tavattoman vakava.\n\n\"Derrick, onko kaikki hyvin?\" kysyi hän, kun poika tuli vaununovelle.\n\n\"Kaikki on hyvin kotona\", vastasi Derrick rauhoittavasti.\n\n\"Miksi sitten näytät niin synkältä?\" kysyi tyttö pistäen käsivartensa\nhänen kainaloonsa heidän astuessaan asemasillan yli. \"Tiedätkö,\nDerrick, ettet suinkaan näytä kyllin iloiselta sisaresi tavatessasi?\"\n\n\"Sisareni pitäisi tietää, kuinka iloinen olen\", sanoi hän puristaen\ntämän kättä ja katsahtaen vakavasti hänen kohotettuihin kauniisiin\nkasvoihinsa.\n\nJennet huoahti pitkään helpoituksesta heidän saapuessaan hiljaiselle\ntielle, missä kiesit odottivat. Hänen kirstunsa lähetettäisiin vanhan,\nhitaan kuorma-ajurin mukana; mutta matkalaukku sullottiin kiesien\ntakaistuimen alle. Derrick auttoi sisaren ajopeleihin ja kietoi hänet\nhuolellisesti paksuun vaippaan, joka oli jo kauan palvellut ja monta\ntuiskua kokenut. Tarttuen sitten ohjaksiin hän virkahti sanasen\nsäyseälle tammalle, joka alkoi tasaisesti juosta hiljaisia kyläteitä\npitkin.\n\nOli hämärä, mutta punaisia pilviä päilyi lännen taivaalla, ja ilma\noli kirkas ja tyyni. Alussa Jennet oli liian onnellinen puhuakseen.\nDerrick'kin oli vaiti, eikä hetkiseksi mikään keskeyttänyt illan rauhaa.\n\n\"On hyvin hauskaa päästä pois niiltä loppumattomilta kaduilta\", virkkoi\nneitonen vihdoin. \"Toivon että saamme sateettoman joulun. Sinun pitää\nviedä minut pitkälle, pitkälle kävelylle huomenna.\"\n\nNuori mies ei vastannut, ja tyttö laverteli edelleen.\n\n\"Menemme etsimään misteliä metsästä, ja meidän täytyy saada oikein\npaljon rautatammea. Aion somistaa päivähuoneemme oikein komeaksi joulua\nvarten. Madame -- ranskan opettajattaremme -- on neuvonut minulle,\nmiten kierretään oikein ihania kiehkuroita vihreistä kasveista, ja\ntahdon kummastuttaa teitä kaikkia. Oi, Derrick, minulla on aika nälkä.\nOnko äiti laittanut minulle aniskakun?\"\n\n\"Kakku kyllä on valmiina\", sanoi Derrick hajamielisesti; \"mutta,\nJennet, äiti on muuten poissa kotoa\".\n\n\"Poissa kotoa!\"\n\nJennet toisti nämä sanat mitä säikähtyneimmin ilmein. Kaikki ilo oli\nsilmänräpäyksessä poistunut hänen kasvoiltaan ja äänestään. Mitä koti\nolisi ilman äitiä? Ja mikä kamala välttämättömyys oli kutsunut hänet\npois juuri samana päivänä, kun hänen tyttärensä palasi koulusta?\n\n\"Ajattelinkin, että jotakin oli vinossa\", sanoi hän yrittäen pidättää\nnyyhkytystä. \"Yhtä hyvin voit heti sanoa, mitä se merkitsee;\nepätietoisuus on pahinta kaikesta. Mitä on tapahtunut? Missä on äiti?\"\n\n\"Hän on täti Judithin luona\", vastasi Derrick. \"Äiti voi tosiaankin\nhyvin, Jennet; eikä meitä muitakaan mikään vaivaa. Mutta lauantaina\ntäti Judith lähetti vaunut äitiä noutamaan, eikä hän tietysti voinut\nkieltäytyä lähtemästä sairaan sisaren luo.\"\n\n\"En tiennyt, että täti Judith oli sairaana. Kukaan ei kirjeessä\nkertonut hänen sairaudestaan. Miksei sitä minulle ilmoitettu?\"\n\n\"Emme tienneet siitä ennenkuin vaunut saapuivat tuoden erään rouva\nBelfontin palvelijan, jolla oli määräys emännältään ja kirjelappu\nRobsonilta. Sen luettuamme käsitimme heti, että tauti oli hyvin vakavaa\nlaatua. Poloinen Judith-täti ei enää voi elää pitkää aikaa; hänen\npäivänsä ovat luetut.\"\n\nJennet ei voinut puhua, vaan värisi kiireestä kantapäähän, ja Derrick\nkumartui hänen puoleensa levottomin katsein.\n\n\"Olen kovin pahoillani tähtesi, rakas sisko\", sanoi hän hellästi. \"Tämä\nei ole hauska kotiintulo; mutta meidän tulee olla kiitollisia, ettei\npäällämme ajelehdi synkempiä pilviä. Saimme tänä aamuna kirjekortin\näidiltä, ja hän sanoo täti Judithin pyytävän sinua luokseen.\"\n\n\"Minuako?\"\n\n\"Niin, rakas Jennet. Sinun on lähdettävä aikaisin huomenaamulla, ja\nminä kyyditsen sinut aamiaisen jälkeen Parkleyhin. Tämä on koettelemus;\nsinä odotit saavasi nauttia kodin rauhaa ja onnea, ja nyt sinut äkkiä\nkutsutaan kuolinvuoteelle. Sisko kulta, toivoisin voivani säästää\nsinulta kaikki surut.\"\n\n\"Se on ystävällinen toivomus, rakas Derrick\", vastasi Jennet yrittäen\npuhua reippaasti; \"mutta minulle ei olisi hyvä säästyä kaikelta\nmurheelta. Sinun pitää rukoilla, että saan voimaa tähän surulliseen\neroon. Se on ero, enkä voi olla sitä pelkäämättä. En ole tarpeeksi\ntuntenut täti Judithia voidakseni häntä kovin suuresti rakastaa,\nmutta...\"\n\n\"Hän on ollut sinulle hyvä, Jennet. Hänen kiintymyksensä sinuun\nilmautui niin äkkiä, mutta jos hän olisi saanut elää, se olisi\nkirkastanut ja sulostuttanut hänen koko elämänsä. Hän tuntee nyt, että\nhän oppi rakastamaan sinua liian myöhään.\"\n\n\"Sen tiedän\", myönsi Jennet surullisesti. \"Eräänä päivänä kuulin\nneiti Thornhillin sanovan, että elämä on kuin iso puutarha ja että\nihmiset keksivät sen parhaimmat kukkaset, vasta kun ovat sieltä\nlähtemäisillään. Niin on luullakseni Judith-tädin laita. Hän eli kauan\nelämän tarhassa ennenkuin löysi rakkauden.\"\n\n\"Neiti Thornhill\", huomautti Derrick, \"hänhän on se kaunis opettajatar,\njoka on sinulle niin ystävällinen? Sinä kirjoittelit hänestä paljon,\nmutta sittenkin on minusta huvittavampaa kuulla siitä vilkkaasta,\niloisesta, tummasilmäisestä tytöstä.\"\n\n\"Sepä omituista!\" huudahti Jennet mielissään. \"Hänkin haluaa kuulla\nsinusta ja on antanut minun kuvailla sinut sata kertaa.\"\n\n\"Minusta näyttää, että tunnen hänet varsin hyvin\", sanoi veli\nmiettivästi; \"näen hänen loistavat silmänsä ja herkkävivahteiset\nruskeat kasvot. Saanenkohan häntä koskaan tavata?\"\n\n\"Kenties. Mutta, Derrick, sinä ja Charlotte varmaankin riitelisitte.\nMinusta aina tuntuu, että olisi vaarallista tuoda molemmat suosikkini\nyhteen, koska pelkään etteivät he pitäisi toisistaan ja tekisivät minut\nonnettomaksi.\"\n\n\n\n\n21. luku.\n\nPelon aiheita.\n\n\nHämärä oli käynyt läpikuultamattomammaksi, kun kiesit pysähtyivät\npuutarhan portille, ja ylösvedetty kaihdin arkihuoneen ikkunassa\npaljasti kirkkaan, lampun valaiseman kuvan. Samassa tuokiossa jo\nhyökättiin ovikäytävään ja kuului kuoro iloisia ääniä, Hilaryn\ntervehdyshuudon kaikuessa yli kaiken. Senjälkeen isä vahvoilla\nkäsivarsillaan nosti Jennetin kieseistä ja puristi häntä hetkisen\nrintaansa vasten. Herra Fowler ei suinkaan ollut äänekäs\nmielenilmaisuissaan, ja paljon sanoin lausumatonta liikutusta sisältyi\ntuohon hartaaseen syleilyyn. Jennet ymmärsi jälkeenpäin, mitä kaikkea\nisä juuri silloin rinnassansa tunsi.\n\nKerkeänä kuten aina Hilary oli senjälkeen ensimäinen häntä\ntervehtimässä, sitten seurasi Katherinen tyyni suudelma ja Mabelin\nkuiskaamat rakkauden sanat. Lopulta viimeisinä molemmat nuorimmat\nlapset tarttuivat Jennetiin ja veivät hänet riemun myrskyssä sisälle.\n\n\"Kylläpä sinua varmaan hirveästi palelee\", sanoi Ellen vetäen hänet\nloimuavan takkavalkean ääreen.\n\n\"Ja olet tietysti kauhean nälissäsi\", huusi Hilary. \"Älkäähän nyt\ntouhutko niin paljoa, lapset, vaan antakaa hänen riisua puuhkansa ja\npäällystakkinsa. Kannanko kapineesi ylikertaan, Jennet?\"\n\n\"Ei\", vastasi Jennet väsähtäneestä, \"minä menen heti huoneeseeni\".\n\n\"Älä viivy kauaa\", pyysi Hilary. \"Tee ja voikorput jäähtyvät kovin\npian. Ehkä on parasta, että minä tulen mukaasi.\"\n\n\"Käy istumaan, Hilary, äläkä yhtäpäätä haasta\", sanoi herra Fowler\ntavallista ankarammalla äänellä. Katherine loi häneen kiitollisen\nkatseen ja Jennetin helpotuksenhuokaus voitiin seivästi kuulla. Hilary\nalkoi käydä liian ärsyttäväksi heille kaikille.\n\nHitain askelin Jennet nousi tuttuja portaita omaan, vanhaan kammioonsa\nja kiirehti sulkemaan oven siellä rauhassa itkeäkseen. Hän kaipasi\näitinsä tervehdystä enemmän kuin sanoilla saattoi ilmaista; ja hänen\nsydäntään rasitti ajatus murheellisesta huomispäivästä. Ei ollut mikään\nhelppo asia seisoa täti Judithin kuolinvuoteen ääressä kuuntelemassa\nhänen viimeisiä sanojaan, ja tytön herkkä sielu kavahti tätä koetusta.\n\nKuitenkin hän kiitti Jumalaa siitä, että koti oli vielä koti, ja\ntyynnytteli itseään toivolla, että äiti pian palaisi ja että kaikki\ntaas kerran sujuisi entiseen tapaansa. Sitten hän riisuen nopeasti\npäällysvaatteensa kuivasi kyyneleensä ja riensi takaisin alhaalla\nodottavien luo.\n\n\"Tuntuupa hyvältä, kun olet jälleen luonamme\", sanoi Katherine alkaen\ntäyttää teekuppeja. \"Ja aika terveeltä sinä näytät, -- Jennet. Melkein\npelkäsimme, että Lontoon ilma ei sinulle sopisi, ja äitiä aina\nhuolestutti ajatus, että ehkä opiskelisit liian uutterasti. Mutta\nmikään ei näy sinua vahingoittaneen.\"\n\n\"Minä voin oikein hyvin, Kathie\", vastasi Jennet, \"ja aloin todella\npitää opistosta. Mutta tiedättehän, että oli aikoja, jolloin minua\nvaivasi ankara koti-ikävä.\"\n\nHe menivät aikaisin levolle sinä iltana, ja Katherine varoitti Jennetiä\nvalvomasta matkalaukkujensa purkamisessa.\n\n\"Sinun tulisi saada nukkua runsaasti tänä yönä\", sanoi hän; \"minun\ntäytyy herättää sinut aikaisin aamulla. Parasta, että käytät\nmatkapukuasi ja jätät minun tehtäväkseni ottaa tavarat ulos\nkirstustasi.\"\n\n\"Miksi sinä vaivautuisit minun tavaroitteni tähden, Kathie?\" kysyi\nJennet. \"Minä tulen kotiin nähtyäni täti Judithin. Minun ei odoteta\nviipyvän hänen talossaan.\"\n\n\"Pelkään, että sitä odotetaan, rakas sisar, ja sinun läsnäolosi\ntuottaa äidille mitä suurinta lohdutusta. Hän sanoo, että täti Judith\non laskenut hetkiä sinun palaamiseesi, ja ikävöi sinua luokseen.\nJennet-rukka, toivoisin voivani lähteä sinun asemestasi.\"\n\n\"Ihmeellistä, ettei hän mieluummin haluakin sinua, Kathie. Sinä olet\npaljoa epäitsekkäämpi ja hyödyllisempi kuin minä.\"\n\n\"Ei, Jennet, minä en ole vähemmän itsekäs. En tunne ketään, joka voi\ntäydellisemmin unohtaa itsensä kuin sinä. Sinussa, näet, ei vielä ole\nkehittynyt itsekkäisyyttä, mutta lahjasi ovat korkeampaa laatua kuin\nminun.\"\n\n\"Eikö isä sinusta näytä alakuloiselta?\" kysyi Jennet lyhyen vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Hän kaipaa äitiä; tämä on vasta ensi kerta, kun he ovat olleet\neroitettuina.\"\n\n\"Tietysti hän kaipaa häntä; mutta on jotain muutakin, mikä tuntuu häntä\nvaivaavan. Pari kertaa kuvittelin, että hän oli huolestunut minun\nsuhteeni. Sano minulle, Kathie, olenko oikeassa?\"\n\nKatherine, joka tavallisesti oli suorapuheisin kuolevaisista, vältti\nnyt sisarensa vakavaa katsetta.\n\n\"Siis se koskee minua.\" Jennet laski kätensä Katherinen olkapäille\nja ravisti häntä lempeästi. Molemmat olivat pitkiä tyttöjä, ja nuo\nkaksi tummatukkaista päätä olivat toistensa tasalla heidän seisoessaan\nsiinä kynttilänvalossa. \"Oi, Kathie, miksi tarvitsee meillä nyt olla\nperhesalaisuuksia? Tämä on uutta ja outoa.\"\n\n\"Ei ole mitään salaisuutta, rakas Jennet.\" Kyyneleet pulpahtivat\nKatherinen ystävällisiin ruskeihin silmiin. \"Älä puhu enempää nyt;\najattele aikaista matkaasi huomenna ja kaikkea, mitä sinun on\nkestettävä. Etkö huomaa, että käy myöhäiseksi?\"\n\nJennetin kädet vaipuivat surullisesti alas.\n\n\"Kathie\", sanoi hän murheellisella äänellä, \"kotiintuloni on tuottanut\nminulle surkean pettymyksen. Minulla on joku aavistus, että muutoksia\non hiipimässä pieneen maailmaani, enkä minä enää koskaan ole sama\nJennet.\"\n\n\"Sinä pysyt aina samana\", vastasi hänen sisarensa vakavasti. \"Muutos\nolosuhteissa ei merkitse muutosta sydämessä. Minä luotan täydellisesti\nhorjumattomuuteesi, Jennet; uskon sinun kestävän jokaisen koetuksen.\"\n\n\"No\", sanoi Katherine suostutellen, \"luulin, että olimme päättäneet\nolla enempää juttelematta tällä kertaa. Katso, tulta tarvitsee kohentaa\nja lisätä hiiliä takkaan. Sinun on nukuttava sikeästi ja runsaasti.\"\n\nJennetille ei jäänyt muuta neuvoa kuin alistua. Hän oli kiihoittunut\nja väsynyt, huomisesta tulisi raskas päivä. Jättäen Katherinen\nhoitamaan tulta hän alkoi ääneti riisuutua, ja pian hänen päänsä lepäsi\nrauhallisesti lavendelilta tuoksuvalla pielukselta.\n\nVihdoin lempeä käsi kosketti hänen poskeansa ja tuttu ääni kutsui hänet\nhellästi unen maailmasta. Avatessaan silmänsä hän näki Katherinen\nseisovan, vuoteensa ääressä, ojentaen hänelle kupin teetä ja viipaleen\npaahdettua vehnäleipää. Aamu aikoi vasta sarastaa, ja huonetta valaisi\nvain himmeä kynttilän liekki.\n\n\"Mutta nythän varmaankin on vasta keskiyö!\" mutisi Jennet unisesti.\n\"Olen ollut vuoteessa vasta kymmenkunnan minuuttia, ja sinä tulet\nherättämään minut ensi unestani. Salli minun levätä vielä vähän aikaa.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, että minun täytyi sinut herättää, tyttöseni;\nse näyttää kyllä julmalta\", vastasi sisar. \"Mutta sitä ei voi auttaa,\nJennet. Aikaa hukkaamatta on riennettävä Parkleyhin; äiti kehoitti\nsinua pitämään mahdollisimman suurta kiirettä.\"\n\n\"Miksi minun on sinne lähdettävä?\" kysyi Jennet painuen takaisin\npielukselleen ja sulkien silmänsä ennenkuin oli lauseensa lopettanut.\n\n\"Koska... oi, rakas lapsi, et saa enää vaipua uneen! Tässä on hyvää,\nkuumaa teetä; juo se, Jennet, ja ravistaudu valveille kaikin mokomin!\"\n\nRuskeiden silmien raskaat luomet avautuivat hitaasti jälleen, ja\npuoleksi nukkuva tyttö ponnisteli ankarasti totellakseen Katherinen\nkehoitusta. Hän kohosi istualleen ja joi hiukan teetä, vielä kuitenkaan\ntäydellisesti ymmärtämättä syytä tähän aikaiseen nousemiseen, kunnes\nHilaryn kimeä ääni kuului oveni takaa.\n\n\"Joko Jennet nousee ylös?\" hän huusi. \"Älkää nuhdelko minua, että tulen\nkysymään; Derrick tahtoo tietää.\"\n\n\"Oh, nyt muistan kaiken\", virkkoi Jennet aivan hereillään. \"Käske hänen\nsanoa vain Derrickille, että olen tuossa paikassa valmis. Älä jätä\nminua, Kathie; jää tänne auttamaan minua minkä voit. Olen itsekäs,\nuninen olento... uh! Kylläpä tässä huoneessa on kylmä!\"\n\nMutta sillä hetkellä Rachel astui sisään ja sytytti uudestaan tulen; ja\nJennet nousi ja ryhtyi pukeutumaan sen lämpimässä loisteessa. Kukaan\nkamaripalvelija ei olisi voinut olla Katherinea tarkkaavaisempi, ja\nhänen sisarensa pukeutuminen oli päättynyt ennenkuin myöhäinen aurinko\noli lähettänyt valonsa talviseen maailmaan.\n\n\n\n\n22. luku.\n\nViimeinen kohtaaminen.\n\n\nRaikas aamuilma karkoitti unen usvat Jennetin aivoista, ja Derrickin\nhilpeä haastelu vahvisti hänen hermojansa, terästäen häntä tulevaan\nkokeeseen. Mutta kun he ajoivat Parkleyn pääkadulle ja pysähtyivät\nkorkean, synkännäköisen rakennuksen eteen, hänen mielensä alkoi jälleen\nlannistua.\n\n\"Muista, että äiti on täällä\", sanoi Derrick tytön astuessa alas\nkieseistä.\n\nJoku oli arvattavasti ollut hänen tuloansa tähystelemässä. Ennenkuin\nhänen kätensä oli koskettanut kelloon, ovi aukeni ja harmaahapsinen\nmiespalvelija näyttäytyi. Heti hänen jälestään tuli Robson, kalpeana\nja riutuneena pitkistä valvomisista sairaskammiossa, mutta ilmeisesti\nilostuen odotetun vieraan näkemisestä.\n\n\"Miten tätini voi?\" oli Jennetin ensimäinen kysymys.\n\n\"Hänellä on ollut levoton yö, ja hän on herkeämättä puhunut teistä,\nneiti Jennet\", vastasi vanha palvelijatar. \"Pelkäsimme, ettette\nsaapuisi ajoissa -- hän on käynyt perin heikoksi.\"\n\nPuhuessaan Robson johdatti Jennetin aamiaishuoneeseen ja toimitti\nhänelle kuumaa kahvia. Tyttö katsahti ympärilleen kallisarvoisiin\nesineihin, mitkä joka puolella kohtasivat hänen silmänsä, ja ajatteli\nniitä pitkiä yksinäisen loiston vuosia, jotka rouva Belfont oli tämän\nkaton alla viettänyt. Miten hauskan valoisat täti Judithin päivät\nolisivatkaan voineet olla, jos hän olisi avannut nämä ovet nuorille\nsukulaisilleen ja täyttänyt synkän huoneuston näiden tarmokkaalla\nelämällä! Kaikki oli upeata ja mukavaa; mutta tarkka silmä saattoi\nkuitenkin huomata, että vähän tämä upeus ja mukavuus oli talon asukasta\nhyödyttänyt.\n\n\"Teitä varmaan kovin palelee pitkän ajomatkanne jälkeen, rakas\nneiti Jennet\", alotti Robson, mutta hänet keskeytti tytön äkillinen\nilonhuudahdus.\n\n\"Äiti, rakas äiti\", sanoi hän hyökäten ovea kohti, \"kuinka olen\nikävöinyt sinua! Koti ei tunnu kodilta, kuu sinä olet poissa.\"\n\nMuutamaan sekuntiin rouva Fowler oli kykenemätön puhumaan mitään;\nhän vain kietoi käsivartensa tyttärensä ympärille ja katseli häntä\nhellästi, Robsonin seisoessa vieressä ja tarkatessa heitä kyyneleet\nsilmissä. Ja sitten uskollinen palvelija huoahtaen muisti ylikerrassa\nlepäävän kuolevan naisen, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea\ntällaisen rakkauden suloisuutta. Vaikka rouva Fowler aina oli ollut\nköyhä ja ison perheen huolten painostama, hän oli paljoa rikkaampi\nsisartansa.\n\nRobson hiipi hiljaa sairaskammioon, jättäen äidin ja lapsen\nkahdenkesken. Mutta pitkälti he eivät keskustelleet; oli kerrottava ja\nkuultava tuhat seikkaa, jotka täytyi jättää sopivampaan aikaan. Rouva\nFowlerin ensimäinen ajatus koski Judith-tätiä: hänen hetkensä olivat\nluetut ja hänen viimeiset toivomuksensa täytyi tyydyttää, maksoi mitä\nmaksoi.\n\n\"Tulehan heti hänen huoneeseensa, Jennet\", lausui äiti vakavasti. \"Ja\nsinun on kuunneltava hänen viimeisiä sanojaan ja kätkettävä ne visusti\nmieleesi, rakkaani. Tuskin voit kuvitella, kuinka paljon hän on sinua\najatellut. Tule nopeasti; hän odottaa levottomana. Robson on hänelle\nilmoittanut, että olet täällä.\"\n\nHellällä väkivallalla rouva Fowler tarttui tyttärensä käsivarteen\nvieden hänet ylikertaan ja kuljettaen hänet pitkän käytävän kautta.\nNuorekkaihin ääniin ja monien jalkojen astuntaan tottuneelle Jennetille\ntalon hiljaisuus tuntui painostavalta, ja talvipäivän kolkkous rasitti\nhänen sieluansa. Heidän pysähtyessään suljetulle ovelle hän alkoi\nhiukan vavista, ja rouva Fowler, joka yhä piti häntä käsivarresta, vei\nhänet ääneti sairaan kammioon.\n\nMutta hänen luodessaan ensimäisen katseen kuihtuneille kasvoille\npieluksella Jennetiltä katosi kaikki tietoisuus omasta itsestänsä.\nHänellä oli vain selvillä se tosiasia, että tässä lepäsi täti\nJudith, hänen oma hyväntekijättärensä kuoleman kutsua odottamassa.\nVaistomaisesti hän vastasi rouva Belfontin hartaaseen katseeseen\nhellällä hymyllä ja kumartuen vuoteen yli painoi pehmeän suudelman\nohuelle poskelle.\n\n\"Sinä näytät terveeltä ja kauniilta\", sanoi heikko ääni. \"Jennet,\ntahtoisin, että olisin nähnyt sinut aikaisemmin. Silloin olisin ollut\nonnellisempi. Minulta on elämässäni puuttunut paljon todellista onnea,\nlapseni.\"\n\n\"Älä ajattele menneisyyttä, rakas Judith\", puuttui rouva Fowler\nlempeästi puheeseen. \"Sinä et tiedä, mitä kaikkea Jumalalla saattaa\nolla sinulle varattuna iankaikkisessa tulevaisuudessa.\"\n\nRouva Belfont vastasi hänelle kiitollisella hymyllä. Näinä viimeisinä\npäivinä hän oli oppinut pitämään sisarensa sanoja suuressa arvossa\nja oli löytänyt niiden yksinkertaisuudesta syvempää viisautta kuin\nmitä rikkaus ja maallinen tieto oli hänelle koskaan tuonut. Ja\nsitten hänen katseensa palasi Jennetiin ja viipyi tytön herttaisilla\nkasvonpiirteillä hellän ylpeästi.\n\n\"Mitä minulla on sanottavaa, täytyy nopeasti sanoa\", jatkoi hän.\n\"Lapseni, olen jättänyt kaiken omaisuuteni sinulle. Jumala opettaa\nsinut käyttämään varallisuutta paremmin kuin minä koskaan olen\nkäyttänyt. Et tietysti saa hallita omaisuuttasi ennenkuin tulet\ntäysi-ikäiseksi, mutta olen antanut määräyksiä, jotka takaavat, että\nhartaimmat toivomuksesi käyvät toteen. Derrick -- ah, minä tiedän\nkaiken, mitä olet hänen puolestaan tuntenut! -- Derrick lähetetään\nopistoon.\"\n\nJennetin kasvoilla ilmenevä sanomaton ilo heijastui kuolevan silmissä,\njotka katsoivat syvään hänen omiinsa. Mutta hänen uskollisille\nvartijoilleen oli selvää, että potilaan voimat olivat lopussa; ja\näitinsä viittauksesta tyttö kuiskasi hellät jäähyväiset. Hän ei\nyrittänyt pukea kiitollisuuttaan moniin sanoihin, eikä sitä ollut\ntarviskaan. Täti Judith ymmärsi kaiken, mitä nuori tyttö tunsi, ja oli\ntyytyväinen.\n\nLoppuajaksi tätä pitkää päivää Jennet jäi enimmiten yksikseen, koska\nrouva Fowler enempää kuin Robsonkaan ei hennonut poistua sairaan\nhuoneesta. Niille, jotka häntä vaalivat, oli ilmeistä, että rouva\nBelfontia oli tukenut teennäinen tarmo hänen sisarentyttärensä\ntuloon asti. Häntä oli ylläpitänyt harras halu nähdä Jennet ja vielä\nkerran häntä puhutella; hän oli koonnut riutuvat voimansa viimeiseen\nponnistukseen. Mutta nyt, kun hänen toivonsa oli toteutunut, hän vaipui\nhorrostilaan, josta hänen sisarensakaan ääni tuskin saattoi hänet\nherättää.\n\nOmiin hoteisiinsa jätettynä Jennet vaelsi huoneesta huoneeseen,\nkoettaen käsittää olosuhteissaan tapahtunutta ihmeellistä muutosta\nja tuntien omituista kaipausta halpaa maalaistyttöä Jennet Fowleria\nkohtaan, joka näkyi äkkiä poistuneen elämästä. Kaikki muuttuisi nyt, ja\nrikkautta seuraisi rikkauden raskas vastuunalaisuus. Mutta Katherine\noli uskonut sisarensa luonteen kestävän jokaisen koetuksen, ja Jennet\npuolestaan rukoili, että aina ansaitsisi Katherinen luottamuksen.\n\nIso talo kaikkine kallisarvoisine huonekaluineen joutuisi pian\nhänen omakseen, ja tämä ajatus oli niin yllättävän painostava, että\nhän alkoi koettaa sen kokonaan unohtaa. Kirjastohuone, missä herra\nBelfont-vainaja oli viettänyt enimmän aikansa, oli hänelle erityisesti\nmielenkiintoinen. Eivät ainoastaan arvokkailla teoksilla täytetyt\nkirjahyllyt seinillä, vaan koko huoneen sisustus oli aiottu tuottamaan\nviihdytystä ja lepoa. Iloinen valkea paloi uunin tiilireunaisella\nristikolla; karhuntalja-matolla oli sametilla päällystetty nojatuoli,\nja siihen Jennet asettui antautuen lukemiseen ja lepoon.\n\nSilloin tällöin hänen äitinsä kävi häntä katsomassa, ja rouva\nFowlerille tuotti sanomatonta lohtua nähdä tyttärensä niin tyynenä.\nJennet oli liljan vaalea; hänen koulutoveriensa kovin ihailemat\npersikanvärin vivahdukset olivat paenneet hänen sileiltä poskiltaan, ja\nhänen silmänsä näyttivät raskailta. Mutta hänen sävynsä oli levollinen\nja hän pyysi, ettei kukaan olisi hänen suhteensa huolissaan. Hän sanoi\nkirjoittavansa kirjeen Katherinelle ja kertovansa hänelle kaiken, mitä\noli tapahtunut. Mutta äiti pyysi häntä olemaan sulkematta koteloa ennen\niltaa.\n\nJuuri kun päivä oli loppumassa ja viimeiset valonkajastukset sammuneet\njoulukuun taivaalta, täti Judithin sielu pakeni. Ja rouva Fowler lisäsi\nkirjeen perään muutaman sanan ilmoittaen, että vaunut seuraavana\npäivänä toisivat Jennetin takaisin maatilalle.\n\nHän vietti unettoman yön, eikä aamiainen hänelle paljoa maistunut. Aamu\noli alussa harmaata, mutta vähitellen aurinko pistäysi esille pilvien\nlomasta valaisten hilpeätä talvista maailmaa. Linnut piipittivät ja\nvisertelivät iloisesti lakastuneissa pensasaidoissa, ja siellä täällä\ntulipunainen marjaterttu kimalteli päivänsäteitten kosketuksesta.\nRaikas ilma ja tieto siitä, että oli kotimatkalla, elähdytti Jennetiä\nja karkoitti hänen nuoreen sieluunsa hiipineen synkeyden. Ja kun vaunut\nvihdoin pysähtyivät vanhalle puutarhanportille, hänen sydämensä paisui\nkiitollisuudesta, ja Katherinen nähdessään hän purskahti kyyneliin.\n\n\"Oi, Kathie!\" hän kuiskasi pää sisarensa povella. \"Ethän salli\nvarallisuuteni meitä eroittaa? Jennetisi on yhäti sama rakastavainen\nJennet!\"\n\n\n\n\n23. luku.\n\nPäätös.\n\n\nViikkoa myöhemmin rouva Fowler palasi maatilalle, ja siellä\nsyntyi paljon tyyntä iloa hänen asettuessaan vanhalle paikalleen\nperheen keskuuteen. Hänen oman sydämensä täyttivät vielä ajatukset\nsisaresta, joka oli annettu hänelle takaisin vain tullakseen jälleen\npoistemmatuksi. Vuosikausien unelma oli toteutunut; Judith oli vielä\nkerran palannut vanhaan sisarelliseen kanssakäymiseen saadakseen\nlohdutusta ja voimaa, mutta yhdistyminen oli ollut lyhytaikainen.\n\n\"Miten toisin olisikaan saattanut olla!\" Nuo sanat kaikuivat rouva\nFowlerin korvissa hänen tyttäriensä iloitessa hänen palaamisestaan. Ei\nvoinut odottaa, että he täydellisesti ymmärtäisivät äidin hiljaisen\nsurun kuolemantapauksen johdosta. He eivät saattaneet muistaa niitä\npäiviä, jolloin sisarukset olivat asuneet saman katon alla, jakaneet\nkeskenään taloudelliset huolet, nauttineet sitä vähäistä ylellisyyttä,\nmitä heidän vaatimaton elämänsä tarjosi. Joukko vähäpätöisiä muistoja\nparveili takaisin nykypäivien maailmaan, saaden rouva Fowlerin silmät\näkkiä kyyneltymään hänen lastensa jutellessa muusta; ja silloin nuoret\näänet nopeasti vaikenivat ja Hilarykin talttui nähdessään merkkejä\nmurheesta, joka oli hänelle salaisuus.\n\nSenvuoksi he muutamiksi päiviksi jättivät äidin ja isän yksikseen\nja puuhailivat omissa hommissaan. Derrickillä ja Jennetillä, noilla\nkahdella, joiden kohtalot olivat äkkiä mitä suurimmassa määrässä\nmuuttuneet, oli paljon sanottavaa toisilleen, ja parhaiten he voivat\nkeskustella ulkosalla.\n\n\"Lähtekäämme metsään\", ehdotti Derrick eräänä iltapäivänä. \"Talvi ei\nmeille koskaan tuhlaa liikaa päiväpaistetta, ja tänään on ilma lauhkea.\nRautatammet ovat tänä vuonna uhkeita; en ole koskaan nähnyt sellaista\nvarjojen loistoa.\"\n\n\"Siinä menevät perijätär ja pastori!\" huusi Hilary, kun pari astui\nulos puutarhan portista. \"Perheen arvokkaimmat jäsenet\", lisäsi hän\nKatherinen suureksi kiusaksi. \"Miksi rypistät minulle otsaasi, Kathie?\nTiedäthän, että puhun totta.\"\n\n\"Sinulla on kovin vastenmielinen tapa puhua totta\", sanoi Katherine\nankaranlaisesi. \"Etkö näe, että olet tuottanut heille tuskaa? He\ntahtovat unohtaa eroitukset.\"\n\nMutta Hilary oli masentumaton niinkuin aina.\n\n\"Ei saisi ollakaan eroitusta\", huudahti hän. \"Juuri eilen kuulin\nkappalaisen sanovan isälle, kuinka valitettavaa oli, että rouva Belfont\nei jakanut omaisuuttaan yhtä suuriin osiin tasan kullekin.\"\n\n\"Kappalainen voisi pitää huolta omista asioistaan.\" Vakava Katherine\nosoitti harvoin näin suurta suuttumusta. \"Ja saat nähdä, Hilary, että\nsinullekin vielä koituu hyvää Jennetin onnesta. Satun tietämään, että\nhänen vallassaan on tehdä jotakin sinun eduksesi.\"\n\n\"Oi, Kathie, mitä hän aikoo tehdä? Oletko sitoutunut vaitioloon?\nSaanenkohan muutamia niistä jalokivistä, jotka lukittiin raha-arkkuun?\nKerro pian.\"\n\n\"Kyllä se sinulle kumminkin pian on ilmoitettava\", vastasi Katherine\ntyynesti hymyillen. \"Ja yhtä hyvin voit sen saada heti kuulla; tieto\nehkä tekee sinut vähän selväpäisemmäksi.\"\n\n\"No, sano suoraan; kovinpa sinä hidastelet!\"\n\n\"Joulun jälkeen sinä lähdet Jennetin mukana opistoon. Koko asia on\njärjestetty aivan valmiiksi. Ensi viikolla alamme ommella pukujasi ja\nlaittaa muita tarpeita.\"\n\nSe säikähdyksen ja alakuloisuuden peittämätön ilme, minkä tämä ilmoitus\nHilaryn kasvoille nostatti, oli liikaa hänen sisarensa vakavuudelle.\nNähdessään Katherinen hilpeyden Hilary karahti tulipunaiseksi ja sanoa\ntuiskahdutti vihaisesti: \"Sinä koetat minua kiusoitella! Siinä teet\nkovin häijysti, Kathie.\"\n\n\"Ei, minä en kiusoittele\", vastasi Katherine tyyntyen ja käyden\nvakavaksi jälleen. \"Tosiaan, Hilary, kerran tulee aika, jolloin olet\nkiitollinen Jennetin sinulle tarjoamista eduista. Tietysti hän ei vielä\nitse vallitse omaisuuttaan, mutta hänen menoihinsa myönnetty vuotuinen\nmääräraha on kyllin runsas, että hän voisi auttaa niitä, joita hän\nrakastaa. Tulee hauskaa, kun kaksi sisarusta ovat koulussa yhdessä.\"\n\n\"Kaikkea muuta kuin hauskaa!\" Hilaryn mieli kuohui hillittyä\nsuuttumusta. \"Minä en tahdo lähteä opistoon. Tiedäthän, että minulla\naina on ollut oma vapauteni.\"\n\n\"Aivan liian suuri vapaus, Hilary.\"\n\n\"Pakko ei tee minulle hyvää, Katherine. Se saattaa sopia varsin hyvin\nJennetille, mutta hänen luonteensa ei ole samanlainen kuin minun. Minun\nvapaudenrakkauteni on niin voimakas\" (tässä Hilary alkoi uikuttaa),\n\"että vankeudessa luullakseni riudun ja kuolen\".\n\n\"Kuin metsälintu häkissä? Älä pelkää, Hilary; tytöt eivät riudu eivätkä\nkuole opistossa. He harjaantuvat siellä hyviin tapoihin ja palaavat\nkotiin pirteinä ja iloisina.\"\n\nMutta nämä rauhoittavat sanat eivät tyrehdyttäneet Hilaryn kyyneleitä,\nja Katherinesta olikin muuten viisainta antaa niiden vuotaa. Harvoinpa\nHilary itki, mutta hänen terävä kielensä sai toiset usein itkemään.\nPieni alakuloisuus ja nolaus teki hänelle hyvää.\n\nKun Hilary oli jäänyt yksikseen, hänen murheensa yltyi rajuksi,\nmutta muutaman minuutin perästä nyyhkytykset päättyivät pariin,\nkolmeen raskaaseen huokaukseen. Voiko olla ihan totta, että hänen oli\nlähdettävä rakkaasta, vanhasta kodista, missä hän näin kauan oli saanut\nnoudattaa omia mielitekojaan ja oikkujaan? Kyllä sen täytyi olla totta.\nKatherine oli puhunut hirveän vakavasti; ei ollut pienintäkään toivoa\nvälttää julmaa kohtaloa.\n\nItsesäälin puuska seurasi hänen ensimäistä suuttumuksensa purskahdusta.\nHänen nuoremmat sisarensa olivat äidin luona, Jennet oli ulkosalla,\nKatherine oli vetäytynyt ruoka-aittaan ja keskusteli keittiöasioista\nRachelin kanssa. Tässä surullisessa mielentilassa Hilaryn päähän\npälkähti samoilla yksinään kautta koko vanhan rakennuksen ja heittää\npitkät jäähyväiset noille tutuille huoneille.\n\n-- Kuka tietää, milloin siihen taas saan tilaisuuden, -- vaikeroi\nhän itsekseen. -- Koko ensi viikon ja seuraavat viikot ne hyörivät\nympärilläni vaatteitteni valmistamisessa, leikaten ja nyppien ja\nkoettaen pukuja päälleni, kunnes vihaan jokaisen vaatekappaleen\nnäkemistäkin. En saa pahaakaan rauhaa, sen tiedän, ennenkuin ne ovat\nkunnollisesti toimittaneet minut matkaan ja päässeet minusta.\n\nVilkasluontoinen Hilary-parka, joka usein oli tuskastuttanut jokaista\nperheenjäsentä, ei ollut menettänyt hitustakaan näiden rakkaudesta.\nHänen astellessaan edestakaisin talvisen iltapäivän hämärtyvässä\nvalossa oman kovan kohtalon surkuttelu vähitellen haihtui kodin\nhellyyden lämpimässä hehkussa. Ajatus opistoon lähdöstä ei häntä sen\nenempää miellyttänyt, mutta hän lakkasi sättimästä niiden viisasta\nhuolenpitoa, jotka hänet sinne lähettäisivät.\n\nSillävälin Jennet ja Derrick olivat etsineet lempisopukkansa metsästä,\nmissä pistiäis- eli rautatammet upeilivat runsaiden tulipunaisten\nmarjojensa loistossa. Tuskin tuntui tuulenhenkäystäkään, valo oli\ntyyntä ja kirkasta, ja ainoastaan kultarintakertun liverrys keskeytti\näänettömyyden. He seisoivat ylävällä maalla, ja aukosta puiden lomitse\nhe saattoivat nähdä kylän vanhan, harmaan kirkon muratin kiertämine\ntorneineen ja rauhallisine hautuumaineen, ja sisar huomasi veljensä\nsilmien lepäävän tuolla pyhällä paikalla.\n\n\"Monet siellä rukoillut rukoukset ovat tulleet kuulluiksi\", virkkoi hän\nkoskettaen hellästi nuoren miehen käsivartta. \"Oi Derrick, olen hyvin\nkiitollinen, että sydämesi toivo toteutuu!\"\n\nVeljen hymy osoitti tyyntä onnea. Ainoastaan Jennet oli käsittänyt,\nkuinka voimakas tuo toivo oli, ja hänen myötätuntonsa oli tuottanut\nsuurinta lohtua, kun sen toivon toteutuminen näytti aivan\nmahdottomalta. Nyt ne olivat kaikki ohitse -- nuo vastenmielisen\nuurastuksen ja tyydyttämättömän kaipuun vuodet, ja uusi työ ja uusi\nelämä oli pian alkava.\n\n\"Mutta me emme saa lakata rukoilemasta siksi, että rukouksiin on\nvastattu\", sanoi hän hetkiseksi vaiettuaan. \"Kristityn elämä on\nalituista rukousta. Kun halu tulee, täytyy Jumalan armon seurata sen\nmukana, muutoin se ei koskaan ole tuleva meille 'elämän puuksi'.\"\n\n\"Joskus\", kuiskasi Jennet, jonka silmät äkkiä kyyneltyivät, \"tuntuu\nminusta kuin suuri onneni musertaisi minut maahan. Derrick, tiedämme,\nettä rahat eivät aina ole hyväksi; ne saattavat muuttua esteeksi, joka\ntaittaa sielun siivet. Sano minulle, veli, pelkäätkö minun tähteni\npaljon? Luuletko minun kykenevän kohoamaan sydämessäni ja sielussani\nyhtä hyvin kuin silloin, jolloin tämä kultainen taakka ei minua vielä\npainanut?\"\n\n\"Pelätessäsi, Jennet, olet turvassa. Tämä pyhä pelko varjelee sinut\nitsekkäästi hemmoittelemasta itseäsi ja liiallisesta rakkaudesta\nmaalliseen. Ole onnellinen, rakas sisar, ja 'anna valosi niin loistaa\nihmisten edessä, että he näkevät hyvät työsi ja kunnioittavat Isääsi,\njoka on taivaissa'.\"\n\nSeurasi hetkisen hiljaisuus; kultarintakerttu täytti äänettömyyden\nhelskähdyttämällä raikuvamman säveleen, ja molemmat nuoret sydämet\nlähettivät ylös sanattoman kiitos-psalmin. Mutta kun he olivat\nlähtemässä paikalta, Derrick viivähti vielä ja kohottaen hattuansa\nkatsahti ylöspäin ja lausui juhlallisella äänellä vanhat, tutut sanat:\n\"Kaikkina ahdistustemme aikoina, _kaikkena myötäkäymisemme aikana_,\nkuolemamme hetkellä ja viimeisen tuomion päivänä, vapahda meitä, oi\nHerra!\"\n\n\n\n"]