Herran kansa
E. W. Pakkala (1878–1945)
Teos on kokoelma hengellisiä kirjoituksia, jotka käsittelevät raamatullista ja suomalaista kristillisyyttä sekä yksilön uskonvarmuutta. Lyhyissä teksteissä tarkastellaan muun muassa parannusta, sovitusta ja kristityn vaellusta arjen keskellä.
E. W. Pakkalan 'Herran kansa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1887. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
HERRAN KANSA
Kirj.
E. W. Pakkala
Helsingissä, Kustannus Oy Kuva ja Sana, 1944.
Terve, pyhäin suku,
joill' on kirkas yljän puku!
Meistä teidän luku
myöskin karttukoon!
Autuas se kansa,
joll' on Jeesus kokonansa,
heidän seurassansa
hauska olla on.
Taivaan isänmaahan
toivossa
kaitaa tietä kuljetahan,
kaikki esteet lyödään maahan
Herran voimassa.
Siionin virsi 89: 1SISÄLLYS:
Alkusanat. Herra luo uutta. Syvyys ja korkeus. Peloittava etäisyys. Kristuksen risti. Kevätkylvön tärkeys. Huuto syvyydestä. Jumalan virta. Isien vaellus Hengessä. Sovituksen virka. Elävä usko. Verien perintö. Ankarampaa kristillisyyttä. Kätketty elämä. Kodin uudistus. Uskolla parantaminen. Ei ole sattumaa. Ahdas portti. Oikea viisaus. Sovituksen sana. Herran armohoito. Vain Kristus. Eläviä sanoja. Maailma myllertää – risti seisoo. Sairas sielu. Tehkää parannus. Isän todistus Pojasta. Kiitosvirsi kyynelten keskeltä. Tilinteko. Mikä meitä odottaa. Ajan täyttymys lähestyy. Herran kansa.
Alkusanat.
Oli aika elämässäni, jolloin ajatuksissani liikkui jonkinlaisen uskonnollisen romaanin kirjoittamisen tarve. Erään samanmielisen virkaveljeni kanssa sitä jo silloin hahmoiteltiinkin. Mutta aika ja tarpeellisen kouluutuksen hankkiminen sen julkaisemiseen ovat soluneet jo tuomitsevina ohitsemme. Sen sijaan olen omalta kohdaltani pannut paperille ja julkaissutkin ajatuksia uskonnollisista kysymyksistä milloin missäkin lehdessä tarkoituksenaan selvitellä itselleni ja muille, millaista todellisuudessa on raamatullinen ja suomalainen kristillisyys, kun se on aitoa. Olen näet ollut huomaavinani itsessäni ja ympäristössäni, etteivät Jumala ja hänen Kristuksensa, joista puhutaan ja kirjoitetaan, olekaan meille asianomaisille aina varmaa koettua todellisuutta niinkuin yksinkertaisille kansanmiehille. Tästä olen kärsinyt vaivaa.
Näitten vaivojen alaisuudessa on ollut pakko etsiä, tutkia, kilvoitella, valvoa ja kysellä, mistä löytyisi totuudessa se, joka yksin on sielun ylkä ja paras vieras. Näin ovat syntyneet nämä karkeasti veistetyt ja usein kuivahkot kyhäelmäni, jotka tässä teoksessa tarjotaan halullisten kuulijoitteni ja ystävieni mietittäviksi toivossa, että Pyhän Hengen todistaessa niiden välityksellä uskon varmuus lukijoissa lisääntyisi.
Helsingissä kesäkuun 6 p:nä 1944.
E.W.P.
HERRA LUO UUTTA
Katso, minä teen uutta: nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä
huomaa?
Jes. 43: 19.Pitkänperjantain ristinjuhla ja pääsiäisen ylösnousemusjuhla kertovat meille, että ristin Herra on voittanut kuoleman ja elää nyt parhaillaan ylösnousemusruumiissa kunniansa valtaistuimella.
Tätä tosiasiaa emme kuitenkaan tosiasiallisesti vielä näe, vaan se on toistaiseksi uskon asia. Mutta koska tahansa voi Jeesus ylösnousemusruumiissansa äkkiä ilmestyä koko tälle sukukunnalle ulkonaisestikin, ja silloin alkaa uusi aikakausi ja uusi vanhurskauden ja rakkauden olotila.
Tänä odotuksen aikana, joka on jonkinmoinen välitila, niinkuin tauko musiikissa, pitää kuitenkin paikkansa profeetan sana Herrasta: "Minä teen uutta, nyt se jo puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa"? Tämä tauon ja odotuksen aika on sekin jo uuden luomisen aikaa, jolloin ylösnoussut Kristus parhaillaan tekee työtänsä "elävien sanojensa" kautta keskuudessamme.
Vanhan liiton vankeuden kansaa Herra virvoitti profeettansa välityksellä sillä tavoin, että hän kehoitti heitä katsomaan, mitä luonnossa tapahtuu. Siellä aavikkosudet ja kamelikurjet saivat juodaksensa, koska Herra niitä varten johdatti vedet korpeen ja virrat erämaahan. Jos nyt Herra pitää huolen aavikkosusista, vastenmielisistä petoeläimistä, ja erämaan kamelikurjista, niin kuinka paljon enemmän hän pitää huolta valitusta kansastansa antaaksensa sen juoda elämän vettä korpimatkan helteessä ja rohkaistaksensa sitä keskellä nykyisiä vaikeuksia.
Baabelin vankeudesta löytyikin osa kansaa, joka otti tämän Herran lupauksen täydestä, uskoi sen todeksi eikä enää muistellut entisiä eikä välittänyt menneistä, vaan alkoi katsoa, kuinka Herra luo uutta.
Herran hetken tullen tämä osa kansaa saikin palata takaisin kotimaahan ja säilyi Jumalan jäännöksenä ja pyhänä siemenenä tulevaisia aikoja varten. Mutta toinen osa kansaa, joka ei välittänyt Herran lupauksista, ei saanut uskoa uusien olojen tulemiseen Herralta. Se jäi tämän takia uskottomuuteensa, sekaantui vieraalla maalla pakanalliseen ympäristöön ja hukkui sen kanssa.
Vielä parhaillaankin Herralla on keskuudessamme täällä Baabelin virtain varsilla valittu kansansa. Se on kutsumuksen kautta tullut valituksi. Herra on sen tehnyt valituksi murheen pätsissä. Sellaisia Herran valittuja on sekä kaupungeissamme että maalaisseurakunnissamme. Heidän takiansa Jumala tätä maata on vielä säästänyt tuomionsa iskuilta. Tämä valittu suku Suomen kansaa valittaa vaivojansa joka päivä Herralle ja pysyy sen kautta sisällisesti elävässä yhteydessä elävän, armon ja tuomion Jumalan kanssa. Se tuntee heikkoudestansakin huolimatta olevansa kaikkivaltiaan Luojan ja Kristuksessa sovitetun taivaallisen Isän tosi lapsi. Se tuntee uuden luomisen voiman orastavan – ei enempää vielä – lapseuden olotilassansa.
Mutta kaikki, jotka ovat Jumalan tahdosta hänen lapsiksensa syntyneet kutsumuksen ja kärsimyksen valinkauhassa, ovat saaneet olentoonsa jonkun vamman taikka vian. Kaikissa Jumalan todellisissa lapsissa on joku puute, samoinkuin särö on astiassa. Jumalalle syntyneet lapset ovat kaikki jollakin tavalla vian alaisia. Mikä on käsipuoli, mikä jalkapuoli, mikä silmäpuoli, mikä kuuro, mikä ihmisten silmissä outo ja halveksittu virkamies, aviomies, kansanmies ja jumalanmies. Mutta näistä ulkonaisista puutteista huolimatta heissä kaikissa orastavat uloskinpäin nähtävällä tavalla uuden luomisen voimat ja merkit. Mutta alkua vain on kaikki, ei mitään täydellistä eikä synnitöntä. Väkevin uuden luomisen merkki on se, että he joka päivä tässä uudessa liitossa saavat uskossa nauttia sen ihmeellisiä lahjoja: syntien anteeksiantamusta ja kirkkauden toivoa. He veisaavat Jeesuksen viattoman kuolon voimasta: "Sen kirjoituksen ankaran, jok' oli mua vastahan, Hän verellään pois pyyhkäisi ja maksoi syntivelkani". He ovat siinä määrin vianalaisina joutuneet tositarpeessa Kristuksen Hengenpiiriin, että he elävät päivänsä ja yönsä Kristukseen istutettuina. Tätä päivästä päivään kokien he veisaavat: "Jo noustessani aamulla, Mä riennän, etsin Jeesusta, Ehtoolla maata pannessan, Mä nukun Hänen helmaansa".
Etkö sinäkin lukijani, joka olet Siionin vanki, tuota tunne? Etkö huomaa sitä, että vaivojesi ja surujesi keskellä todella jotakin uutta jo puhkeaa elämässäsi? Älä halveksi pienten alkujen päivää! Sinä olet parempi kuin aavikkosudet ja kamelikurjet ja monta varpusta, joista ei yksikään kumminkaan putoa maahan ilman taivaallisen Isän tahtoa! Sinuakin varten, jota Herra parasta aikaa murheen pätsissä valituksensa valmistaa, hän tekee tietä korpeen ja virtoja erämaahan, että saisit juodaksesi elämän vettä janoosi jaksaaksesi kilvoitella perille asti Herran seurassa sinne, missä kaikki entinen on kadonnut ja kaikki on tullut kokonaan uudeksi.
SYVYYS JA KORKEUS
Että te voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja
pituus ja syvyys ja korkeus on.
Ef. 3: 18.Kristillisyytemme ei aina ole sisällisesti elävää. Meillä voi kylläkin olla syviä tunteita ja toisaalta korkealle tähtääviä, koko maailman uudistukseen suuntautuvia toimintamuotoja. Mutta kaiken tämän uhallakin puuttuu kristillisyydestämme jotakin. Syvin puute on siinä, että ollaan menty Jumalan Kristuksen ohitse. Hän ei ole päässyt meille ainoaksi tieksi, totuudeksi ja elämäksi.
Tunnettu on Lutherin lause: "Missä syntien anteeksiantamus on, siinä on elämä ja autuus." Syntien anteeksiantamus taas sisältyy ja perustuu siihen lunastukseen, jonka Kristus on Jumalan Poikana "löytänyt" ja jonka hän yhden kerran täydellisesti suoritti Golgatalla.
Me voimme tosin tämän Golgatan tunnetun tapahtuman ottaa vastaan ja omistaa järjellämme. Mutta tietousko ei ketään pelasta. Se jättää sydämen kylmäksi ja kuolleeksi. Tietopuolinen kääntyminen Jumalan puoleen ei vielä sellaisenaan ole koko sydämen, tunteen ja tahdonkin, kääntymistä Jumalan puoleen omantunnon herätyksessä.
Vasta omantunnon herätyksessä syntyy Uudessa Testamentissa mainittu "sydämen sisällinen ihminen". Tämä sydämen ihminen on samalla aina omantunnon ihminen. Ja hyvä omatunto saadaan vain ristillä täytetyn lunastustyön perustuksella.
Tätä Jumalan suurta pelastustekoa täytyy meidän uskaltaa kuolleellakin uskolla lähestyä ja Kristusta ristiinnaulittuna katsella jaetulla sydämelläkin siinä odotuksessa ja toivossa, että Hän, elävä, läsnäoleva Vapahtaja itse särkisi ja muuttaisi pahanilkisen, kovan sydämemme Pyhän Hengen asuinsijaksi ja kääntäisi jalkamme rauhan tielle.
Kukaan meistä ei osaa tarpeeksi korkealle arvioida Golgatan ristin tapahtumaa. Se saa kuitenkin uutta valaistusta, jos kysymme: kuinka tämä meidän maapallomme, joka on avaruudessa vain pieni planeetta syrjäisessä aurinkokunnassamme, on saanut sen etuoikeuden ja kunnian, että sen päällä ja eräässä määrätyssä paikassa ja eräänä määrättynä aikana on koko maailman sovitus suoritettu ja saatu Golgatan sovintoveren voimasta aikaan sellaiset ihmeelliset tulokset, että niihin eivät ainoastaan näkymättömän maailman olennot, enkelit, vaan myös "kaikki kirkkaat tähdet" haluavat tutustua.
Golgata on ollut maantieteellisesti tuntematon vuori. Myös maapallomme on varsin pieni taivaankappale suuressa avaruudessa. Mutta siitä huolimatta maapallollamme on pelastushistoriassa ja taistelussa pimeyden valtoja ja niiden hallitsijaa, saatanaa, vastaan paikallisesti ainoalaatuinen merkitys, joka pohjautuu pitkänperjantain samoin ainoalaatuiseen tapahtumaan jo lähes kaksituhatta vuotta sitten. Silloisella veriuhrilla yhdistettiin yhteen katkenneet siteet taivaan ja maan välille. Sillä uhrilla avattiin elävä tie pyhän Jumalan armoistuimelle. Muutamia tunteja kestävä sijaissovituskärsimys Golgatan mäellä pitkänäperjantaina riitti ja riittää edelleen säilyttämään rintaman murtumattomana taistelussa pahuuden henkiolentoja vastaan.
Tätä sovinnon syvyyttä ja korkeutta ei kukaan voi tarpeeksi kirkkaasti käsittää. Siitäpä syystä apostoli rukoilikin rakkaille efesolaisilleen tässä kohden suurempaa viisautta ja syvempää tutustumista ristin salaisuuteen. Ja sitä mekin tarvitsemme.
PELOITTAVA ETÄISYYS
Minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en
löytänyt.
Ps. 69: 21.Paaston aikana ja muulloinkin tulee Jumalan Poika tiellemme ja katseltavaksemme kärsimystensä valaistuksessa. Hänen kärsimystiensä syvin kohta on siinä, että hänen ja hänen taivaallisen Isänsä välillä aukenee niin kammottava etäisyys, että hänen täytyy ristillä huutaa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"
Tämä peloittava etäisyys Jumalasta, taivaallisesta Isästä, oli ennustettu jo messiaanisissa psalmeissa. Sellainen on muunmuassa psalmi 69. Siinä onkin juuri tämä sana: "Odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt". Tässä on kysymys tulevan Messiaan kohtalosta. Se käy ilmi seuraavasta saman psalmin säkeistöstä: "Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä". Itse psalmi alkaa sanoilla: "Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, ja virta tulvii ylitseni."
Hebrealaiskirjeen kirjoittaja sanoo tästä kärsimysten tien Herrasta, että "hän oli kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin", lisäten kuitenkin samalla sanat: "kuitenkin ilman syntiä".
Meidän, kiusauksissa langenneitten syntisten on myös koettava sielumme sisimmässä Jumalan peloittavaa etäisyyttä. Me etsimme apua, mutta apua ei tule mistään. Korvissamme soi ääni: "Jumala ei kuule syntisiä". Hän ei voi vastata tällaiselle kuin minä olen. Hän on vihassansa kääntänyt kasvonsa pois minusta.
Tämän jumalaetäisyyden painon alla valitetaan, samoin kuin virsilaulaja psalmissa 77: "Hylkääkö Herra ikiajoiksi eikä enää osoita mielisuosiotaan? Onko Jumala unhottanut olla armollinen, onko hän vihassaan lukinnut laupeutensa? Onko hänen armonsa mennyt ainiaaksi, onko hänen lupauksensa lopussa?" Näitä kokiessa on Jumala kaukana ja sielua painaa raskaasti tämä Jumalan etäisyys.
Näissä syvyyksissä, joissa ei tunnu mitään pohjaa olevan, on hyvä ajatella ja viipyä lähemmin uskossa katselemassa Herraa Kristusta hänen kärsimystensä tiellä. Hänen sekä Vanhassa Testamentissa ennustettua että evankeliumeissa todettua Jumalan etäisyyttä tutkiessamme huomaammekin ihmeeksemme, kun Jumalan hylkäystuomio meitä painaa, että vaellammekin vielä Jeesuksen askeleissa. Tämä tällainen katseleminen vie meidät salatun Jumalan eteen siitä huolimatta, että Hän tuntuu kääntäneen kasvonsa kokonaan meistä pois.
Kokemuksemme ja tuntemuksemme sanovat, että olemme hukassa eikä ole ketään, joka voi meitä auttaa, ei maan päällä eikä taivaassa. Mutta Jeesuksen kärsimystä katsellessamme näemmekin, ettemme hyljättyinäkään ole hukassa, vaan että se, mitä parhaillaan Jumalan peloittavasta etäisyydestä koemme, onkin Korkeimman käden aiheuttamaa pelastukseksemme. Toisaalta tunnemme itsemme psalmilaulajan osaveljeksi, joka näki vain Herran hylkäystuomion, hänen armonsa menetyksen, hänen lupaustensa loppumisen ja hänen vihansa toimenpiteet laupeutensa pois sulkemiseksi. Mutta toisaalta me samalla hänen kanssansa pääsemme ihailemaan Jumalan ihmeellisiä pelastustekoja: kuinka hän, jonka tiet ovat pyhät, käsivarrellansa lunasti kansansa.
Tämän näkemyksen edessä peloittava etäisyys, joka pani toivottomana apua huutamaan, muuttuu äänemme koroittamiseksi Jumalan kiitokseen. Tässä toteutuu se, mitä nykyaikana on puettu sanoihin, että elävä Jumala on samalla kertaa peloittava salaisuus ja puoleensa vetävä, ihastuttava salaisuus – mysterium tremendum ja mysterium fascinosum.
KRISTUKSEN RISTI
Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus,
kun me vielä olimme syntisiä, kuoli edestämme.
Room. 5: 8.Kristuksen kuolemaan liittyy erottamattomasti risti.
Kristuksen risti kohoaa ihmeellisenä voimatekijänä keskellä historiaa. Kaikki, mitä ihmiskunnan vaiheissa tapahtuu, liikkuu tämän ristin ympärillä, joko sitä kohti tai siitä poispäin. Kuta pitemmälle kehitys historiassa ehtii, sitä jyrkemmiksi käyvät nämä vastakohdat: Kristusta kohti tai pois Kristuksesta. Toisille on sielun ahtaudessa ja kuoleman hädässä ainoa tosi viisaus ja ainoa tosi lohdutus siinä, että "Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli edestämme". Toisille taas ovat Kristuksen kuolema ja risti merkkejä, joita he vastustavat ja vihaavat.
Uuden Testamentin keskeisimpiä sanoja on tämä: "Meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä". Yksin tästä Jumalan, Kristuksen ristinkuolemassa ilmi tulleesta rakkaudesta saa kiusattu sielu, jolta kaikki pelastuksen toivo on mennyt, uuden toivon ja kestävän ankkuripaikan, niin ettei hän elon myrskyihin eikä epätoivon kuiluihin huku. Ristiltä lähtevä voima kääntää hänen elämänsä uudelle tolalle – sama voima, joka toisille kääntyy tuomioksi.
Mutta vielä laajemmalle ulottuu ristin merkitys kuin ihmismaailman sisäiseen ja ulkonaiseen historiaan. Raamatun viimeisessä kirjassa puhutaan "Karitsasta, joka maailman perustamisesta asti on teurastettu". Tämä ilmestystotuuden kohta avaa meille näkemyksen siihen, että Kristuksen risti on myös luomakunnan keskus. Luomakuntakin synnin takia orjuutettuna ikävöiden huokaa odottaen lunastusta. Että tämä tajuton huokaus ja ikävä kerran toteutuvat, kun uusi maa luodaan, siitä on takeena Kristuksen ratkaiseva voitto pahan vallasta ristinpuulla. Risti on kerran kääntävä koko luomakunnan kirouksen alaiset olot uudelle tolalle.
Perillä taivaassa kirkastettu ihmiskunta ja kirkastettu luomakunta ovat yhdessä kunnioittamassa ristin Herraa. Siellä perillä kirkkaudessa taivaallisen valtaistuimen ympärillä pelastetut veisaavat istuimella istuvan teurastetun Karitsan kiitosta, ilmituoden, että "hän yksin on arvollinen saamaan voiman, rikkauden, viisauden, väkevyyden, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen".
Kärsivä Kristus ja hänen ristinsä merkitys ovat keskeisin uhkuvan kiitoksen aihe vielä tuonpuoleisessakin maailmassa, siis iankaikkisuudessa. Siellä perillä ei yksikään liha enää kerskaa. Kaikki ihmiskerskaus ja kiitos on siellä täydellisesti lakannut. Jumalan valtakunta on silloin läsnä oleva täydellinen todellisuus eikä enää mikään rukouksen aihe: "Tulkoon valtakuntasi!" sillä se on jo silloin tullut ja Isämeidän toinen rukous on lopullisesti kuultu.
KEVÄTKYLVÖN TÄRKEYS
Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.
Gal. 6: 7.Kevät on kylvön aikaa. Joka keväällä syystä tai toisesta kylvämisensä laiminlyö, hänen ei kannata syksyllä sadonkorjuuseen lähteä. Hän on otollisen keväthetkensä laiminlyönyt. Niinpä sekin, joka keväällä harvakseen kylvää, saa syksyllä vähäsen vain satoa korjata. Joka niinikään huonolla, itämättömällä tai riihessä palaneella siemenellä peltonsa siementää, hän pettyy, kun sadonkorjuun aika tulee.
Tämä sama pettymys voi kohdata ihmistä myös hengellisen elämän alalla. Sama apostoli, joka on kirjoittanut sanat: "Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää", on samassa yhteydessä edelleen jatkosanoiksi kirjoittanut: "Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää, mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää".
Nuori ihminen ei aina ajattele näiden sanojen totuutta. Vasta myöhemmällä iällä hän huomaa näiden sanojen peloittavan ja syyttävän vakavuuden. Synti näet ottaa aina kiinni ihmisen. Se ottaa kiinni hänet hänen ruumiissansa. Joka syntiä tekee, hänen äänensä, hänen katseensa, hänen ryhtinsä, hänen käytöksensä ilmiantavat hänet.
Synti ottaa harjoittajansa kiinni myös hänen sielussansa. Synnin tekijän järki pimenee, hänen tahtonsa taipuu pahaan ja tulee heikoksi vastustamaan kiusauksia. Hänen tunteensa turtuvat ja hän tulee sisällisesti rikkinäiseksi, raadelluksi ja onnettomaksi.
Joka lihaansa kylvää, niittää siitä turmeltumista. Se sana pitää paikkansa siinäkin kohden, että synti ottaa harjoittajansa kiinni vielä hänen lapsissansakin, jopa kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Jos synnin tekijä saisi himon sokaiseman arvostelukykynsä armon kosketuksesta uudelleen terästetyksi ja kohoutuisi katselemaan elämäänsä pitkältä tähtäimeltä, heräisi hän näkemään Raamatun sanan ehdottoman totuuden, että lihaansa kylvämistä aina ja varmasti seuraa turmeluksen niittäminen, eikä ainoastansa ajassa, vaan myös iankaikkisuudessa.
Mutta apostoli näkee tässä kylvämisen asiassa toisenkin puolen. Ja se taas on valoisa. "Joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää". Ei kukaan voi elämäänsä tuhota; ei sitä voi itsemurhaajakaan. Jokainen meistä menee kuolemassa tilinteolle siitä, mitä ruumiissa ollessamme olemme tehneet Joka armonajassa on antanut "eläväksi tekevän Hengen" s.o. Ihmisen Pojan kylvää henkeensä iankaikkisen elämän sanoja ja on niiden luovasta voimasta herännyt synnin unesta ja päässyt syntien anteeksisaamisen kokemuksessa sovintoon elävän Jumalan kanssa, on pitänyt huolta elämänsä kevätkylvön ajasta. Se on Henkeen kylvämistä, jota vastaa iankaikkisen elämän niittäminen.
Kunpa muistaisimme silmätessämme todellisuutta omassa elämässämme ja ympäristössämme, että olemme kaikki vain pelkkiä ympäri vaeltavia tottumuskimppuja, silloin tuntisimme kenties paremmin vastuumme elämän kevätkylvöhetkistä. Varmaa on, että suhteellinenkin valintavapautemme kerran tyyten loppuu. Se mitä ollaan elämän ratkaisuhetkinä valittu, olipa se sitten lihallista tai hengellistä, on vähin erin muuttunut meissä toiseksi luonnoksi, jota ei määrätyn kehitysajan jälkeen enää voida mitenkään muuttaa.
Sen takia, kun kylvön aika vielä on käsissä, kun Jumala armossaan vielä tarjoaa uusia valinnan mahdollisuuksia, älköön kukaan, joka toivoo sadonkorjuun aikana iankaikkisen elämän niittämistä, kylväkö lihaansa, siis eläkö lihan mukaan. Jos hän niin tekee, pettää hän itsensä ja hukuttaa sielunsa. Kristuksen seurassa se näet yksin pelastuu.
HUUTO SYVYYDESTÄ
Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra, kuule minun ääneni!
Ps. 130: 1.Nuortenkin sydämestä kuuluu tänä aikana huutoa syvyydestä. Tätä huutoa on saatu kuulla jopa ylioppilaiksi päässeitten nuorukaistenkin samoin kuin rintamalta kotiseudulle palaavien todistajanuorukaisten sydämestä. Syynä tähän huutoon on Jumalan suuri armo.
Armossansa Jumala on alkanut kyntää sanansa totuuden auralla syvälle nuorten sydämen maaperään niin että omattunnot ovat auenneet, ja synti on tullut heille synniksi. Syyllisyyden tunnossa he veisaavat: "Jokainen helmasynti, jot' hyljätyks' en saa, se uuden piikin, Herra, sun kruunuus' kasvattaa".
Tällaisten Jumalan tekojen keskellä saa myös kuulla nuorten ylistävän kiitollisin mielin Jumalaa tästä hänen syvälle kyntävästä armostansa. Sekin kiitos on huutoa syvyydestä.
Eräs tällainen onnellinen nuori ylioppilas todisti ihastuksissansa, että Herra oli väkevästi tarttunut häneen ja lopulta saanut osake-enemmistön hänen elämänsä osakeyhtiössä.
On todella ilahduttava asia, että samalla kertaa kun monet nuoret vielä pitävät elämänsä kaikki osakkeet hallussansa ja käyvät niin ollen kohti sisällistä tyhjyyttä ja toivottomuutta, on olemassa toisia, jotka jo ovat päässeet niin pitkälle, että ovat luovuttaneet osake-enemmistön elävälle Jumalalle. Kerran tulee sitten se aika, että kaikki osakkeet luovutetaan – koko osakekanta. Silloin eletään yksin armosta.
Tätä ajatellessamme voimme katsoa valoisasti Suomen kansan tulevaisuuteen. Siellä orastaa helluntai ja hengellinen kevät. Jumala, joka yhä useammissa nuorissa on hyvän työnsä aloittanut, on myös syväkyntöänsä jatkava siihen asti, ettei vain osa elämän osakkeista, vaan kaikki osakkeet on hänelle lopulta luovutettu. Silloin voi sellainen matkamies yhtyä virsilaulajaan, jonka Jumala oli pelastanut linnustajan, saatanan, kaikista pauloista ja joka sydämestänsä huudahtaa: "Sinä Herra yksin, olet minun kallioni, minun turvani, minun linnani, minun Jumalani, johon minä turvaan."
Tällainen Jeesuksen silmäin edessä Jumalan käsiin vajonnut syntinen, jolla ei ole muuta turvana kuin ainoastaan armo ja jonka on pakko elää syntien päivittäisestä anteeksiantamuksesta, uskoo sydämellänsä Jumalaan.
Nuorilla voi olla älyllisiä vaikeuksia, joihin he pyytävät vanhemmilta ja kokeneemmilta neuvoa kirvoittuaksensa näistä pauloista. Mutta kun he ovat vapauttavan sanan saaneet eikä heillä järjen vaikeuksia enää ole olemassa, eivät he silti kuitenkaan vielä voi uskoa ja elää täydestä armosta.
Tämä kokemus todistaa meille, ettei usko ole järjen eikä pään asia, vaan sydämen asia. Ja kokemus vielä opettaa, että kun sydän tulee kuntoon, niin kyllä pääkin tulee kuntoon. Ja kun vanhemmat kuoleman edessä, eletty elämä jo takanaan, ovat sammumaisillaan ja kun heissä huuto syvyydestä yhä syvenee, niin heidän kokemuksensa todistavat, että silloinkin kun järjen valo himmenee kuoleman kouristaessa jäseniä, ollaan yhtäkaikki selvillä vesillä, kun sydämen täyttää hiljainen varmuus siitä, että "Jeesus kuoli minunkin tähteni" ja että se, mitä Hän ristillänsä sanoi kuollessansa: "Se on täytetty", koskee juuri minuakin.
Kun tämä viimeinen huuto syvyydestä on vaiennut ja kuolema on painanut ruumiin huulet umpeen ainiaaksi, silloin on voitto saatu ja Jumalan hallitus täydellisesti alkanut pelastetun syntisen elämässä.
JUMALAN VIRTA
Jumalan virta on vettä täynnä.
Ps. 65: 10.Näin kirjoitti jo vuosituhansia sitten virsilaulaja tehdessään havaintoja luonnon piirissä. Hän näki, että luonnossa kuohuvien virtojen vesi ja niistä saadut janoa sammuttavat juomat ovat Jumalan ihmeellinen lahja. Mutta hän sovitti tämän havaintonsa siihenkin, että Jumalan virta on vettä täynnä myös hengellisen elämän alalla.
Silloin kun luonto on kauneimmillaan meidän ympärillämme, jolloin sen helmassa eläminen ja viipyminen virvoittaa mieltämme, sopii meidänkin siirtyä tarkastelemaan Jumalan ihmeellisiä voimavaikutuksia hengellisen elämän alalla. Keskeisin tällaisista voimavaikutuksista on syntisen ihmisen uudestisyntyminen.
Uudestisyntymisestä kerrotaan Johanneksen evankeliumin kolmannessa luvussa. Siinä on tuttu kertomus Jeesuksen ja hallitusmies Nikodeemuksen yöllisestä keskustelusta. Tämän keskustelun aikana Jeesus sanoi nämä kuuluisat sanansa: "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt."
Nähtävästi sinä yönä tuuli heilutteli sen huoneen ikkunaluukkuja, jossa nämä kaksi miestä elämän ydinkysymyksestä keskustelivat. Ikkunaluukkujen kolahtelu johdatti Herran liittämään opetuksensa uudestisyntymisestä tuulen vaikutukseen ja voimaan. Ja sinä yönä Nikodeemus ensi kerran oikein totuudessa kuuli hengen kevään kolkutuksen omassatunnossaan. Herra johdatti hänet sisällisesti sille paikalle, missä yksin uudestisyntyminen voi käydä mahdolliseksi. Ja se paikka on oman mahdottomuuden kirkas näkeminen ja omien voimien vararikkojulistus.
Kuulemme Nikodeemuksen ensin loukkaantuvan ja kysyvän uudensyntymisen asiassa: "Eihän kukaan voi äitinsä kohtuun takaisin mennä ja uudelleen syntyä". Sehän on mahdoton asia. Mutta sen sijaan, että Herra olisi helpottanut hänen oloansa tämän mahdottomuuden edessä, käy hän sitä yhä enemmän tähdentämään ja tehostamaan. Hän jatkaa edelleen: "Älä ihmettele, että minä sanon: teidän täytyy uudesti syntyä", ja vielä hän lisää: "Kaikki, mikä lihasta on syntynyt, on liha, vain se, mikä Hengestä on syntynyt, on henki."
Nämä kovat sanat oman mahdottomuutensa tunnossa olevalle, pelastusta etsivälle miehelle olivat uuden kesäelämän kolkutusta hänen sisäelämänsä alalla. Ja niinpä hän nöyränä lopulta kysyi, osaamatta enää itse itseänsä neuvoa taikka itse itseänsä auttaa: "Kuinka tämä voi tapahtua?" Ja kun Herra vielä tämän jälkeen nuhtelee häntä siksi, ettei hän, joka oli mestari Israelissa, tällaisia asioita käsittänyt ja tuntenut, jää hän aivan mykäksi eikä enää ollenkaan viisastele, ei itseään puolustele eikä joutavia kysele. Hän on omakohtaisesti tullut uudensyntymisen kysymyksessä mahdottomuuden ja osaamattomuuden eteen.
Tällaiselle oman mahdottomuutensa tuntevalle miehelle Herra sai kirkastaa tulevan ristinkuolemansa ihmeellisen, uudistavan voiman. "Niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin Ihmisen Poika pitää ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä." Eikä vielä nykyäänkään kukaan synny uudestaan muutoin kuin ristin edessä, mutta ei siinäkään ilman, että Jumalan sanan tuomio on käynyt hänen ylitsensä ja hän on nähnyt itsensä tuhlaajapojan kanssa ansiottomaksi ja mahdottomaksi tullaksensa edes kutsutuksi Taivaallisen Isän lapseksi. "En ansaitse, että minua sinun lapseksesi kutsutaan."
Korkeallako, omavoimaisen jumalisuuden tiellä, vai alhaallako armonvirtojen partaalla kulkee elämäsi? Todellista riemua kokee vain se, jonka kohdalla elävä Jumala on saanut tehdä uuden ihmeen, kolkuttamalla hereille hänen omantuntonsa ja johdattamalla hänet katselemaan sitä Jumalan Karitsaa, joka oli rangaistu meidän syntiemme tähden. Eikä tämä Jumalan Karitsan katseleminen saa milloinkaan lakata, sillä uuden syntymisen salaisuus on jatkuvaa Jeesuksen tykö käymistä.
Moni tälläkin hetkellä itkee särjetyn sydämen terveellisiä kyyneleitä Herran ja Karitsan edessä. Elämmehän jo monista merkeistä päättäen keskellä alkavaa hengellistä herätystä ja kerran mekin saamme täällä Suomessa havaita, että Jumalan virta on todella vettä täynnä.
ISIEN VAELLUS HENGESSÄ.
Ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.
Room. 3: 28.Paavo Ruotsalaisella oli tapana neuvoa ystäviänsä ja muitakin, jotka häneltä opastusta tiedustelivat:
"Älkää kulkeko rosvojen teillä älkääkä itse itsellenne uskoa ryöstäkö ulkopuolella laillista järjestystä."
Tällä vähän karkealla sanonnalla on uskonnollisesti syvällisempi sisällys kuin mitä ensi näkemältä tai kuulemalta ymmärrämmekään. Sen taustana on se erheellinen, omassa vanhurskaudessaan kulkevan kristityn menettely, että hän itse yrittää sovittaa armoa omaan kohtaansa, joutuen siten tietämättänsä armon varkaaksi ja tekemään "lain töitä" omatekoisen uskon pohjalla.
Tätä vaaraa heränneet pelkäävät. He käsittävät ja ymmärtävät, että itse otettu armo "ryöstettynä" eli varastettuna armona ei ketään todella uudista eikä perille taivaaseen vie. He uskovat, että sillä tiellä uskonnollinen ihminen pettää itsensä ja menee Kristuksen ohi kadotukseen. He veisaavatkin sen takia usein seuroissansa, kuinka "ratki tyhjä ihminen on ja ettei voimallist' löydy eik' viatont'. Kaikk' peräti keveät ovat." Samalla he pyytävät alati Kristusta avukseen ja tielle taluttajakseen.
Tämä uskonnollinen näkemys ja kokemusperäinen oppi uskonvanhurskaudesta, s.o. Kristuksen omistamisesta ainoaksi edesvastaajakseen pitää yhtä sen kanssa, mitä Luther aikoinaan opetti Vähässä Katekismuksessaan, joka on kirkkomme tunnustuskirja. Niinkuin hyvin tiedämme, hän sanoo kolmannen uskonkappaleen selityksessä: "Minä uskon ja tunnustan, etten minä omasta järjestäni enkä voimastani voi Herran Jeesuksen Kristuksen tykö tulla enkä häneen uskoa (niinkuin toinen uskonkappale opettaa), vaan Pyhä Henki on minut kutsunut, lahjoillansa valistanut ja ainoassa oikeassa uskossa pitänyt, pyhittänyt ja vahvistanut."
Isien uskonkokemuksesta ja oppi-isämme Lutherin tunnetusta lauseesta meidän on tehtävä täyttä totta. Ne molemmat sanovat meille, että oppi uskonvanhurskaudesta on meiltä hukassa, ellei sitä tehdä eläväksi Pyhän Hengen kautta. Se on muussa tapauksessa vain ulkoläksy.
Sisälle siihen maailmaan, jossa Jumala todella jumalattoman vanhurskauttaa sulasta armostaan ilman lain tekoja, ei päästä muuten kuin Pyhän Hengen ihmeen kautta. Yksin Pyhällä Hengellä on avain tähän jumalalliseen pyhäkköön. Sillä ei siinä ole kyllin, että järkemme jotakin tästä ymmärtää, vaan vaaditaan, että ennen kaikkea sydämemme pääsee siitä osalliseksi. Usko, elävä usko, on aina sydämen asia. Inhimillinen viisaus antaa meille vain ohimeneviä, älyllisiä todistuskappaleita, mutta Pyhä Henki luo meihin iankaikkisen hiljaisuuden ja levon. Siinä se on tuo "sisällinen Kristuksen tunteminen."
Joka tähän jumalisuuden salaisuuteen loukkaantuu ja pitää Golgatan ristiä ja sillä aikaan saatua kertakaikkista täydellistä sovintoa yksinkertaisena, ihmisneuvoin ja voimin omistettavana tosiasiana, kulkee yhä vielä rosvojen teillä ja joutuu sen takia armon varkaaksi ja sellaisena Kristuksen pilkkaajaksi.
Tässä on vaara, josta herätysliikkeissämme melko yleisesti, mutta varsinkin herännäisyyden piirissä erikoisesti on päästy selville ja jota paetaan niinkuin ainakin sitä uhkaa, joka voi tuottaa sielulle iankaikkisen ja korvaamattoman vahingon.
Kun Suomen herännyt kansa kokoontuu juhlillensa, liikkuu sen keskellä varmasti Hän, josta Raamattu sanoo, että Hän on elävä kulmakivi. Kulmakivi ei ole pyöreä ja loukkaamaton, vaan särmikäs ja terävä ja juuri siitä syystä sen kanssa tekemisiin joutuvaa syntistä ihmistä haavoittava ja loukkaava. Ketä elävä kulmakivi todella raapaisee, se alkaa valittaa oman sydämensä kovuutta ja suruttomuutta, eikä sille silloin enää kelpaa eikä riitä vaatteeksi ja verhoksi oma hurskaus, vaan se hukkuu tuomarin käsiin, mistä paikasta edesmenneille matkamiehille on kuin ihmeen kautta tullut eteen armoistuin.
Armoistuimen luona riisutaan syntinen sitten joka päivä alastomaksi omista rääsyistänsä, mutta samalla hän myös joka päivä tulee osalliseksi Kristuksen täydellisyydestä niin kauan kuin hän armon kerjäläisenä pysyy.
Jeesus Kristus, ainoa, iankaikkisesti kelpaava vanhurskautemme on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
SOVITUKSEN VIRKA
Antanut meille sovituksen viran.
2 Kor. 5: 18.Apostoli Paavali nimittää Korinttolaiskirjeissään virkaansa sovituksen viraksi. Hänen puheensa Ateenan Areiopagilla kosketti vain ohimennen Kristusta ja esitti hänet silloinkin vain maailman tuomariksi. Mutta Ateenassa ei tapahtunutkaan mitään herätystä. Tultuaan sieltä Korinttoon apostoli muutti saarnansa Kristus-keskeiseksi.
Hän kertoo itse, "ettei hän heidän tykönään tuntenut ketään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna." Tällaista sovituksen virkaa hoitaessaan hän sai kokea, että "Jumalalla oli paljon kansaa siinä kaupungissa". Korinttoon syntyi armolahjoista ja uusista ihmisistä rikas seurakuntaelämä.
Jos tätä silmällä pitäen kysymme, ketä tuosta suuren kauppakaupungin asujaimistosta oli seurakuntaan runsaslukuisesti liittynyt, saamme siihen vastauksen apostolin omista sanoista: "Ei monta jalosukuista, ei monta inhimillisesti viisasta, eikä monta mahtavaa, jotka jotakin tässä maailmassa ovat." Korinton seurakunnan kokonaisuus silmiensä edessä oli apostolin pakko todeta, että "sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on."
Tällaiselta näyttivät "sovituksen viran" tulokset suuressa kulttuurikaupungissa lähes kaksituhatta vuotta sitten. Jos kysymme syytä tähän sivistyneistön harvalukuisuuteen, käy sekin ilmi apostolin kirjeestä. Syynä oli ristin pahennus. Siihen jalosukuiset, viisaat, väkevät ja mahtavat loukkaantuivat. Paavali saarnasi heille ristiinnaulitun Kristuksen hullutukseksi.
On sanottu, että Suomessa on havaittavissa liikehtimistä Kristusta kohti sivistyneistön keskuudessa. Kun eräs pääkaupunkilainen tätä seikkaa silmällä pitäen sanoi: "Kunpa he vain löytäisivät tien", vastasi siihen eräs maalaiskristitty heti: "Kristus on tie". Ja me voimme lisätä: "Hän on ainoa tie".
Tämä Kristuksen ainoalaatuisuus ja hänen ristinsä jatkuva pahennus ovat edelleenkin esteenä jalosukuisille, oppiarvoissaan, raha-arvoissaan ja siveellisissä arvoissaan kiinni riippuville aikamme sivistyneille ihmisille.
On suuri loukkaus inhimilliselle järjelle siinä, että tämän maailman viisaalle ja ulkonaisesti arvovaltaiselle hyvälle ihmiselle on sanottava: "Teidän on ensin tultava syntiseksi omissa silmissänne, ennenkuin todella voitte pelastua Kristuksen sovitukseen uskomalla. Eikä teidän tarvitse ensin mennä syntiä tekemään tullaksenne syntiseksi, vaan koko teidän oma siveellisyytenne ja oman viisautenne mukaan järjestetty elämänne on jo sellaisenaan itsekkyyden tahraamaa ja Pyhän Jumalan edessä 'niinkuin saastainen vaate'".
Tänne, näin alas, tänne omista luuloistaan ja hyveistään tyhjiksi, vianalaisiksi riisutuiksi syntisiksi taipuvat vieläkin vain harvat niin sanotuista hyvistä ihmisistä ja sivistyneistä. Sen takia heitä meidänkin päivinämme näkee suhteellisesti vähän sovituksen saarnaa kuulemassa ja sovituksen virkaa tositeossa rakkaudellaan kannattamassa.
Kokonaisnäkemys suurkaupunkiseurakunnasta on vielä nykyäänkin samanlainen kuin mikä apostolilla oli Korinton seurakunnasta, kun hän tarkasteli ja harkitsi sen oloja Efesosta kirjoittamassaan kirjeessä.
ELÄVÄ USKO
Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen.
Hebr. 4: 16.Uuden Testamentin mukaan usko tulee kuulosta ja kuulo Jumalan sanasta. Sekä kaikki evankeliumit että apostolien kirjeet todistavat, että Herra Kristus on saanut aikaan ristillä täyden sovituksen meidän synneistämme. Apostoli sanoo, että "Jeesus on sovitus ei ainoastaan meidän, vaan koko maailman syntien edestä".
Syyllisyyden tunnetta, jonka olemme herätyksessä saaneet, mutta jota, sielunvihollinenkin sittemmin käy suurentamaan ja harhaan johtamaan, jotta epätoivoon joutuisimme, ei todella poisteta uudesti kastamisella, ei itsensä ripittämisellä toiselle ihmiselle, ei katumuksen pitkäaikaisilla kyyneleilläkään, ei rupeamalla lauantaita pyhäpäivänä pitämään eikä itseänsä tietouskolla autuaaksi uskomalla. Toisin sanoen: syyllisyyttä ei heränneeltä omaltatunnolta voi poistaa mikään ihmisteko, ponnistus, sielun jännitys, oppikysymysten älyllinen selvittely tai turvautuminen toisiin ihmisiin.
Tämä olisi mahdollista, jos syntimme olisi vain syntiä itseämme ja toisia ihmisiä kohtaan. Mutta niin ei ole asian laita, vaan synti on aina syyllisyyttä pyhän, elävän Jumalan edessä ja rikos Hänen Majesteettiansa vastaan. Hänen pyhien silmiensä edessä ei syntiä voi pyyhkiä pois eikä siis syyttävää, herännyttä omaatuntoa mikään muu rauhoittaa kuin ainoastaan hänen oman, ainosyntyisen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, viaton sovintoveri, joka pitkänäperjantaina Jeesuksen haavoista vuoti tämän synnin takia kirotun maan päälle ja joka riittää kaikkiin synteihin.
Syyllisyyskysymystä ei siis voi kukaan muu hoitaa kuin Herra Kristus yksin. Ja hän on sen jo elämällään ja kuolemallaan sekä ylösnousemisellaan täydellisesti hoitanut. Syyttäjällä ei ole enää oikeutta syyttää meitä Jumalan edessä taivaassa. Hän kyllä peloittelee meitä esimerkiksi ajatuksella: "Saatana sun synneistäsi tekee kanteen taivaassa." Mutta tämä ei ole totta. Tähän Jeesus päin vastoin itse sanoo, että "tämän maailman päämies on tuomittu". Ja Raamattu lisää, että syyttäjä on heitetty ulos taivaasta meitä syyttämästä. Tähän pelastustekoon elävä usko tarttuu ja tähän se turvaa ja saa turvata. Tämä on elävän uskon jännityksen jumalallinen puoli.
Tämä on kuitenkin vain asian toinen puoli. Saatana on kyllä heitetty ulos taivaasta Jumalan valituita syyttämästä. Mutta Raamattu jatkaa, että hän on heitetty alas tänne maan päälle. Ja täällä hänellä on ollut jo kaksituhatta vuotta ja on vielä parhaillaankin, vaikka vain toistaiseksi – hän on "tämän maailman Jumala" (2 Kor. 4:4) – suuri, hirvittävä valta vietellä ja kiusata syntiin ja tuhota ihmiselämää. Siitä syystä sekä Herra Jeesus itse että hänen apostolinsa kehoittavat meitä ainaiseen sotaan tätä pahaa henkivaltaa vastaan.
Sitä sotaa saa jokainen uskovainen yhä vielä käydä yhtämittaa aamusta iltaan, jopa yöllä unissansakin. Hän saa huomata, että hänen omasta povestansa kumpuavat esiin saatanalliset kiusat, milloin saastaisuuteen, milloin ylpeyteen, milloin ahneuteen – saa huomata, että hänessä vaikuttavat sisällisesti vielä moninaiset riivaajahenget. Mutta näille kiusoille ei ole kilvoittelevan opetuslapsen sydäntänsä ja sen suostumusta enää annettava. Sen, joka Kristuksen veren turvissa pyytää elää, on oltava ainaisessa sodassa kiusaajaa vastaan ja voitettava himonsa. Eikä hänen tarvitse enää antautua kiusaajalle ja himojen palvontaan vasten tahtoaan, sillä hänellä on voima käytettävänä Kristuksessa.
Jos minä tai sinä yhtäkaikki kallistamme korvamme näille kiusauksille, niin että viihdymme niissä ja jätämme Kristuksen voiman käyttämättä, yllättää ennen pitkää lankeemus ja meiltä menee sielun rauha. Silloin ei jää muu työksi kuin paeta heti, suoraan ja uskalluksella armoistuimelle, missä syntiä ei lueta, vaan se Kristuksen sovintoveren tähden anteeksi annetaan.
Tämä harjoitus, tämä armoistuimen tykö käyminen ei saa koskaan lakata meidän puoleltamme. Syyllisyyskysymystä sillä tosin ei hoideta, vaan kylläkin Kristuksen sotilaan velvollisuudet kilvoituksessa ja taistelussa pahaa vastaan. Tässä ainaisessa kilvoituksessa ja jatkuvassa ojentautumisessa näkymättömäin mukaan on elävän uskon toinen puoli, uskon jännityksen inhimillinen asennoituminen.
Elävässä uskossa on siis aina jännitys syyllisyyskysymyksen ja synnin aiheuttaman valtakysymyksen välillä, jännitys jumalallisen ja inhimillisen puolen välillä. Jos toinen tai toinen meiltä katoaa, voittaa epäusko. Silloin ei uskomme olekaan enää "se voitto, joka maailman voittaa". Kuolleelle uskolle ei armoistuinta löydy mistään.
VERIEN PERINTÖ
Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen.
Room. 5: 15.Eräästä esikoisromaanista sanottiin arvostelussa, että "sen kerronnan yllä leijailee koko ajan voimakas kohtalontuntu".
Vanhojen kreikkalaisten viisasten ajatusten mukaan oli kohtalo, "moira", sellainen väkevä voima, joka vallitsi kaiken yläpuolella, jopa määräsi jumalienkin asioista. Tämän elämännäkemyksen mukaan ei ihminen voi mitään kohtalollensa, vaan hän on auttamattomasti sen orja. Joka on kaltoin syntynyt (malenatus), pysyy kalttona elämänsä kaiken.
Tämän uskomuksen mukaan ajatellaan, että joka on syntynyt esimerkiksi varkaaksi, ei koskaan pääse tästä harhastansa irti, vaan hänen on pakko varastaa. Ja siltähän todellisuus todella usein näyttääkin. Samoin juomari, joka on juomarin poikana syntynyt, tietää kokemuksesta, että jos hän lasillisenkin ottaa alkoholia, on hänen pakko jatkaa siihen asti, kunnes hänen rahansa ovat lopussa ja hän itse kurjista kurjin olento. Samoin muidenkin rikosten. Tämä kreikkalaisten näytelmänkirjoittajien, kuten esimerkiksi Sofokleen Antigonessa ilmituleva kohtalonusko ja perintöjen kaameus paljastaa meille varsin toivottoman näkemyksen tähän maalliseen elämään. Tällä samalla kannalla oli ainakin osaksi Aleksis Kivi, kun hän "Seitsemässä veljeksessä" antaa erään henkilönsä sanoa: "Mihinkäs ihminen menee riitingeistänsä?"
Jos nyt tämä monasti totuudelta näyttävä usko kohtaloon ja perinnöllisyyden voimaan olisi oikea elämänkäsitys, niin silloin katoaisi oikeastaan kaikki vastuu yksilön elämästä. Ja niinhän monet meidän päivinämme elävätkin elämänsä. He johtavat moninaisten opettajien tukemina rikoksensa ja lankeemuksensa veren perinnöstä ja ympärillä olevan yhteiskunnan kulloisestakin olotilasta.
Tätä tällaista katsomusta vastaan nousee evankeliumi, joka on hyvä sanoma Kristuksesta. Tällä hyvällä sanomalla Jeesuksen opetuslapset muuttivat parituhatta vuotta sitten silloisen pakanakunnan väärät ja toivottomat uskomukset. Heille niinkuin meillekin on Kristus kuoleman voittanut ja ylösnousemuksensa kautta valtaistuimelle noussut Herra, joka parhaillaan "elää ja hallitsee" ja toimii samalla lailla ja samojen periaatteiden mukaan kuin kaksituhatta vuotta sitten Palestiinassa syntisten, publikaanien ja langenneitten keskuudessa, uudistaen heidät uusiksi ihmisiksi, kovasta kohtalosta ja verien perinnöstä huolimatta.
Silloin hän oli aikaan ja paikkaan sidottu, mutta nyt hän on taivaaseen astumisensa kautta asettunut samalle etäisyydelle meistä kaikista. Ja hänen armonsa vaikutuksesta apostoli toteaa, että armon vaikutus on väkevämpi kuin lankeemukset ja verien perinnöt. Hän jatkaa: "Joskin tuon yhden ihmisen lankeemuksen, siis alkulankeemuksen kautta kuolema on tullut kaikkien osaksi, niin paljoa enemmän Jumalan armo ja lahja tuon yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta on tulvaillut noiden kovaosaisten osaksi. Sillä ei lahjan laita ole niinkuin kadotustuomion laita." Ja vielä. "Jos yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut tuon yhden kautta, niin paljon enemmän ne, jotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä hallitsemaan yhden, Jeesuksen Kristuksen, kautta."
Vanha liitto tunsi kiivaan ja kostavan Jumalan, joka rankaisi isäin pahat teot lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka häntä vihaavat. Mutta samalla se näki myös toisen, valoisamman puolen todellisuudesta. Kiivas Jumala tekee laupeuden tuhansille, jotka häntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä. Tässäkin näkemyksessä on laupeuden voima väkevämpi kuin synnin ja veren perinnön voima, tietysti sillä ehdolla, että syntinen kääntyy Jumalan vihaajasta ja käskyjen rikkojasta Jumalan käskyjen pitäjäksi ja häntä rakastavaksi Jumalan lapseksi.
Mutta mainitsemissamme Roomalaiskirjeen viidennen luvun sanoissa on esilletuotu vielä valoisampi, yli veren perintöjen kiron ja yli kohtalon kovan armottomuudenkin käyvä tulvaileva ja runsas armon voima, mutta vain yhden, Jeesuksen Kristuksen kautta. Isän oikealla puolella istuva Kristus on ainoalaatuinen Auttaja, mutta kuitenkin varma ja ihmeitä tekevä niiden ja vain niiden syntisten elämässä, jotka ovat totuudesta eivätkä enää kerskaa ihmisavusta ja voimasta.
Kristus sanoi itse: "Eivät terveet, siis väkevät ja vahvat, tarvitse hänen parannustansa, vaan sairaat". Juoppouteenkin sortunut syntinen voi olla perin ylpeä ja kurjuudessaankin kerskata itsestänsä. Sellaista ihmistä ei Kristus koskaan voi auttaa. Vain syntinsä tuntoon tullut varas, juomari ja hekumoitsija on pelastettavissa. Kristus on vain todella katuvien ja särkyneitten syntisten kaikkivaltias armahtaja ja uudistaja, jonka armon voima on kaikkia lankeemuksia ja verien perintöjä väkevämpi.
ANKARAMPAA KRISTILLISYYTTÄ
He sanovat, mutta eivät tee.
Matt. 23: 3.Jumalakuva on Herran kansalla ollut eri aikoina erilainen. Kun profeettain äänet olivat vankeusajan jälkeen vaienneet Israelissa ja syntiä tuomitseva ja katuvaa syntistä armahtava Jumala oli kansan elämänkäsityksessä siirtynyt muistojen joukkoon, syntyi uusi omavoimainen uskonnollisuus, kaikkea varsinaista yhteiskunnallista rakkaudenpalvelua kuolettava itsevanhurskaus eli farisealaisuus. Jäljelle oli jäänyt vankeuden aikana yhteenkoottu kirja: lakikirja.
Profeettojen elämysuskonnosta ja vaelluksesta elävän Jumalan edessä herännein omintunnoin oltiin jouduttu pelkästään kirjauskontoon. Taivaalliseen Isään kohdistetun sisällisen sydämensuhteen tilalle tuli juriidillinen ja kultillinen jumalasuhde. Nykyaikaisella kielellä sanottuna: siirryttiin matalakirkolliselta tasolta korkeakirkollisuuteen ja katolisuuteen ja herätysuskonnollisuuden linjalta ulkokohtaisen kuolleen uskon kannalle.
Elävän Jumalan läsnäoloa ja tinkimätöntä vanhurskautta uskon jännityksessä ja jokapäiväisessä kilvoituksessa ei enää arkielämässä koettu. Jumalan ehdottomista vanhurskauden vaatimuksista ei tahdottu jatkuvasti tietää, sillä hänen pyhän tahtonsa kanssa ei oltu enää henkilökohtaisessa kosketuksessa. Alettiin katsoa läpi sormien ihmisten heikkouksia. Alettiin venyttää ja muokata Jumalan vaatimuksia ihmisen kunkinkertaisen tilanteen ja tarpeen mukaan. Ihminen saattoi tehdä itsellensä vanhurskauden mitan. Hän unohti, että hän itse oli luotu olento ja langenneena syntisenä vain tomua ja tuhkaa eikä mikään mitta taikka määrääjä ja siveyslain säätäjä.
Näin syntyi myöhäisjuutalainen omavanhurskaus. Se teki kaiken syvemmän synnintunnon mahdottomaksi ja tukahdutti todellisen armon ja syntien anteeksisaamisen tarpeen. Tätä uskonkäsitystä tarkoittaen täytyi Paavalin sanoa aikalaisistansa juutalaisista, että "heillä oli kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei taidon mukaan." Omahyväisyydessään he pitivät itseään ainoina oikeina Jumalan lapsina ja ainoina autuuden perijöinä.
Kun profeettojen jumalakuvasta oltiin eksytty pois omatekoiseen jumalakuvaan, siis siirrytty ilmestysuskonnon piiristä ihmisjärjen varassa liikkuvan valistususkonnon piiriin, loitonnuttiin myös siveellisesti elämänyhteydestä elävään, vanhurskaaseen Jumalaan omavoimaisen jumalisuuden pettäville, hyllyville teille. Kaikki muuttui suhteelliseksi. Jumala ei muka tehnytkään ihmiselle hänen tekojensa mukaan. Niin uskottiin.
Tässä oli myöhäisjuutalaisuuden ydinharha. Tästä harhasta Jeesus tahtoi nostaa juutalaiset ja totuudessa pelastaa heidät. Hän tahtoi särkeä sekä samalla hävittää kaikki laskelmia koskevat palkka-ajatukset, jotka olivat kutoutuneet tekovanhurskauden ympärille. Hän tahtoi vapauttaa kuulijansa maanpäällisen Jumalan valtakunnan odotuksesta ja apokalyptiikasta. Tämä pelastusyritys maksoi Jeesuksen hengen.
Opetuksellansa ja teoillansa Jeesus kuitenkin vapautti jumalakuvan myöhäisjuutalaisuuden omahyväisistä kansallisista ynnä muista rajoituksista sekä kansallisliikkeen aiheuttamista yksipuolisuuksista. Hänen opetuslapsillensa ei uskonto enää ollut lakikirjan omistamista eikä osaamista tai "kuolleitten töiden" tekemistä, vaan kuuliaisuutta vanhurskaan Jumalan tahdolle, joka elävästi ilmeni profeettojen kirjoituksissa ja heidän omassa heränneessä omassatunnossansa. He ymmärsivät, että kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. He ymmärsivät, että publikaani, joka syyllisyytensä tunnossa seisoi "taampana" ja anoi armoa, oli paremman vanhurskauden omistaja kuin itseänsä ja jumalisuuttansa kehuva, minäkeskeinen fariseus, joka omasta mielestään oli "lähellä" Jumalaa.
Tätä Jeesuksen tuomaa uutta näkemystä Suomen kansakin kaipaa ulkokohtaiseen jumalisuuteensa. Jumalakuvamme on miedonnettu. Hurskautemme on ollut minäkeskeistä. Se on viime aikoina pyrkinyt useasti olemaan vain kultillista laatua ja juriidillisesti perusteltua. Mutta sellainen jumalisuus sammuttaa Pyhän Hengen. Ja ilman Pyhää Henkeä on uskonnollisuutemme vain sanoissa eikä teoissa, kuten muinoin fariseuksilla.
Ne taas, jotka sisällisesti elävät tuomion Jumalan yhteydessä, panevat jo nytkin harjoitukseen sen, mitä muut vain saarnaavat sekä opillisesti, tietopuolisesti ja historiallisesti puhuvat. Olisi kansallisestikin suuri onni, jos näiden viimeksimainittujen ihmisten lukumäärä lisääntyisi keskuudessamme.
Tarvitsemme uudestisyntyneitä yksilöitä, joilla on todistajanrohkeutta ja voimaa ei ainoastaan sanoissa, vaan myös teoissa. Mutta tätä vartenpa olisi saatava uusi jumalanäkemys, uusi jumalakuva. Paljonko sen saaminen tällä ajankohdalla maksaa, se saadaan ehkä hyvinkin pian nähdä.
KÄTKETTY ELÄMÄ
Te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen
kanssa Jumalassa.
Kol. 3: 3.Ei ainoastaan Jumala itse ole kätkeytynyt meiltä salatuksi Jumalaksi, vaan se elämäkin, jonka hän uskovaiseen lapseensa on synnyttänyt kuljettaessaan hänet Kristuksen yhteyteen, on kätketty, salattu elämä. Ulospäin se kyllä loistaa kynttilänä maailmassa, mutta sisäänpäin, uskovan omalle silmälle, ei sitä sanottavasti näytetä.
Päinvastoin se, mitä Herran oma itsessään vielä joka päivä näkee, on omiansa pitämään häntä Herransa edessä siinä elävässä tunnossa, että hän yhä edelleen on kaukana Jumalasta. Hänelle itselleen näkyy hänen rukouksensa huonoksi rukoukseksi, hänen uskonsa heikoksi uskoksi, joka on kuin murtuva korsi vain. Hänelle itselleen näkyy hänen rakkautensa yhä edelleen itsekkyyden tahraamaksi ja hänen jokapäiväinen parannuksensa ja semminkin hänen sisällinen parannuksensa tuskin olevan alussakaan.
Hänellä ei ole itsessänsä mitään, johon perustaisi omantuntonsa rauhan taikka perilletulemisensa varmuuden. Hänen on pakko muinaisen matkamiehen kanssa tunnustaa: "Minun vanhurskauteni on taivaassa", on siellä esiripun takana näkymättömässä maailmassa.
Mutta näissä puutteissahan juuri kilvoittelevan ihmisen elämä on kätketty Kristuksen yhteydessä Jumalaan. Jumala yksin on hänelle kallio, kilpi, valo, voima ja perustus. Pääkohtana hänen elämässään on näkymättömän Armahtajan näkymätön armo, joka kilvoittelevalle uskolle yksin on tuttu ja läheinen.
Tällaista ihmistä ei maailma ymmärrä enempää kuin hänen uskoansakaan eli kätkettyä elämäänsä Jumalassa.
Paavali sanoi Kolossan seurakuntalaisille: "Te olette kuolleet". Maailma piti heitä kuin itsellensä, nautinnoillensa ja ilonpidollensa kuolleina. Sama on asianlaita kaikkina aikoina. Sama tänäkin aikana.
Jokainen, joka Kristuksen yhteyteen saatettuna elää kätkettyä elämää Jumalassa, on tälle maailmalle kuollut ja tulee jatkuvasti yhä enemmän kuolleeksi, niin että hänestä lopuksi voidaan sanoa niinkuin alkuaikojen kristityistä, että "heille maailma oli mahdoton" tai että "heitä pitämään tämä maailma ei ollut arvollinen." Kuollutta ei liioin kehuminen enempää kuin moittiminenkaan liikuta.
KODIN UUDISTUS
Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun
perhekuntasi.
Apt. 16: 31.Nämä Paavalin kehoitussanat, jotka ensimmäisinä Euroopan mantereella lausuttiin hurskaasti heränneelle perheenisälle, ovat yhä vielä voimantäyteisiä elämänsanoja perheristiriidoissa.
Kotioloissaan ahtaalle joutunut suomalainen mies pyytää perhevaikeuksiensa vuoksi neuvoa. Hänen perheessänsä on useita lapsia. Koti on vakavarainen ja toimeentulo riittävä. Alkoholin käytöstä ei ole puhettakaan. Ulospäin näyttää kaikki hyvältä.
Siitä huolimatta vaivaa perheenisää se, ettei hän kotipiirissänsä suututtuansa voi hillitä itseänsä eikä harkita sanojansa eipä edes tekojansa. Vaikkakin hänen kodistansa käydään kirkossa ja sen piirissä sanaakin viljellään, sattuu sellaista, että usein aivan turha asia saa aikaan sen, että paholainen alkaa aivan äkkiarvaamatta raivota tuossa samaisessa kodissa. Perheenisän suruna on se, etteivät hänen lapsensa saa kaunista kuvaa uskovaisesta kodista, vaan että heidän herkkään lapsensieluunsa jää ruma ja paha kuva. Näissä vaivoissansa hän nimittää itseänsä "syvyydestä huutavaksi", epätoivon partaalla kamppailevaksi rukoilijaksi, joka päivittäin anoo Jumalalta apua, mutta sitä ei vain kuulu. Vaivatulla mielellä hän kysyy: "Miksi Jumala ei anna minulle voimaa elämään evankeliumin arvon mukaisesti?"
Apostoli Paavalin sanan valossa sopii tällaiselle kysyjälle vastata, että hän kaiken jumalisuutensa ja uskonnollisen harrastuksensa uhallakin on mennyt Herran Kristuksen ohitse. Kertaakaan ei hänen laajassa kirjeessänsä Herran Kristuksen nimeä mainita. Hänen siveellinen kamppailunsa sopusoinnun ja rauhan saamiseksi perheeseensä itsensä hillitsemisensä tietä on kaikesta päättäen tähän päivään saakka ollut ihmiskeskeistä ponnistelua. Sitä on ollut hänen rukouksensa, hänen uskonsa, hänen kirkossa käymisensä ja hänen kotihartautensa.
Kun nyt Jumala hänen oman tunnustuksensakin mukaan on hänen perhettänsä ulkonaisesti runsaasti siunannut, niin sopisi hänen nyt hädässänsä ruveta etsimään ensin ainakin itsellensä Jumalan sisällistä siunausta. Mutta miten se saadaan?
Meistä ajan ja paikan rajoihin sidotuista, kuolevaisista ihmislapsista ei kukaan voi itse löytää Jumalaa eikä elää sisällisessä, välittömässä yhteydessä hänen kanssansa. Meidän kaikkien kohtalomme on kalvava Jumalan etäisyys. Sen etäisyyden on tämä kysyjä aivan varmasti kokenut rukouksissansa, jos vain on tarkannut itseänsä.
Tänä aikana, jolloin Jumala on piilossa meiltä ihmislapsilta, on olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka aina on välittömässä, jatkuvassa elämänyhteydessä kaikkivaltiaan Luojan, historian Jumalan ja perheiden uudistajan kanssa. Se henkilö on Jumalan valtaistuimella istuva Herra Kristus. Hän on kuoleman ja saatanan jo omassa elämässänsä voittanut – meidänkin hyväksemme.
Mutta tämä voitto ei hyödytä meitä, ennenkuin olemme Jumalan armon kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta päässeet jatkuvasti siihen olotilaan, jota apostoli Paavali nimittää "olemiseksi Kristuksessa". Tämä Paavalin yli puolitoistasataa kertaa hänen kirjeissänsä toistuva sanonta, "olla Kristuksessa", on ymmärrettävä paikallisesti. Niinkuin kala on vedessä, niinkuin lintu on ilmassa, niinkuin matkustaja laivassa, niin Kristuksen veressä omantuntonsa puhtaaksi saanut, herännyt syntinen elää paikallisesti ylösnousseen Kristuksen persoonassa.
Kiristus on viinipuu, uskova ihminen on oksa hänessä. Kristus on hyvä paimen, uskova on hänen laumansa lammas. Kristus on ylkä, uskova on morsian. Sellaisena hän on lakannut murehtimasta tulevaisuudestansa. Toinen hoitaa nyt hänen asiansa, jopa hänen parannuksentekonsakin. Hänen elämänsä on nyt kokonaan Herran käsissä. Hän uskoo, että Kristus vastaa hänestä ja hänen perille tulemisestaan.
Tässä Kristuksen yhteydessä on vanhurskautettu syntinen osallinen siihen Jumalan olotilaan ja valtakuntaan, joka ei ole kotoisin tästä maailmasta ja jossa mahdotonkin käy mahdolliseksi. Toisin sanoen: tämä kaikki kysyjän kohdalle merkitsee sitä, että kun hän puolestaan todella alistuu syntien anteeksisaamisen kautta, luopuen kaikista, sovintoon Kristuksessa jo sovitetun Jumalan kanssa, häviää kuilu hänen ja hänen vaimonsa ja kuilu hänen ja hänen lastensa väliltä. Kuin ihmeekseen hän pääsee sovintoon heidänkin kanssansa. Samalla he alkavat saada toisenlaisen kuvan isästä ja hänen Jumala-suhteestansa kuin tähän asti myös kauniimman kuvan kodista kuin tähän asti.
USKOLLA PARANTAMINEN
Toinen saa taas terveeksitekemisen lahjat siinä yhdessä. Hengessä.
1 Kor. 12: 9.Ihmeitten aika ei ole vielä mennyt ohi. Monet kyllä jumaluusoppineittenkin joukossa ajattelevat, ettei sellaisia parannusihmeitä kuin Jeesuksen ja apostolien aikana enää tapahdu. Mutta viime aikoina on tätä väitettä käyty uudelleen tarkistamaan ja havaittu se paikkansa pitämättömäksi. Tämä havainto on tehty kahdellakin eri taholla.
On olemassa erilaisia henkisiä parannusmenetelmiä, joiden piirissä ei ainoastaan hermostoa koskevat, vaan suoranaisesti elimistöllisetkin parannustapahtumat on kokemusperäisesti todettu tosiksi. On erinäisiä uskolla parantamisen paikkoja Saksassa, Sveitsissä ynnä muualla, varsinkin katolisissa maissa, missä kaikkialla on havaittu uskon saavan aikaan suuria muutoksia ruumiillisissa sairaustiloissa ilman lääkkeitä ja leikkauksia.
Vuosia sitten meilläkin ilmestynyt kirja "Tuntematon ihminen", joka on Nobel-palkinnon saajan, professori Alexis Carrellin kirjoittama, toteaa, että Lourdesissa, Etelä-Ranskassa Pyreneitten juurella, on uskon avulla parantunut muunmuassa syöpä-, keuhkotauti- ja reumatismi-potilaita. Mainittu professori sanoo, että tämä toteamus kestää tieteenkin kritiikin. Vaikka tiede ei voi näitä parannuksia selittää, on niitä kuitenkin uskon ihmeinä pidettävä todellisuuteen kuuluvina tosiasioina. Ihmeitten aika ei siis vielä ole ohi.
Toinen todistus samasta asiasta on Raamatun todistus. Jeesus sanoi itse opetuslapsillensa jäähyväispuheessansa: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö." Jeesus istuu nyt parhaillaan kuninkaallisella valtaistuimella. Sen haltijana hänellä on käytettävänään kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän on myös joka päivä omiensa luona.
Kun Jeesus maan päällä vaelsi, katseli hän maailmaa toisenlaisin silmin kuin me nykyajan ihmiset. Meidän maailmankuvamme on mekaaninen. Meistä on selviö, että syyn ja seurauksen laki on niin raudanluja, ettei sitä rukouksella voi mitenkään murtaa. Tästä johtuu, että usko rukouksen kuulemiseen ja rukouksella parantamiseen alkaa keskuudestamme loppua, kun "sivistys" lisääntyy.
Jottei niin onnettomasti toki kävisi, on meidän saatava toinen maailmankuva. Tarkoitan sitä kuvaa, joka Herralla Jeesuksella oli. Miten hän katseli tautia, selviää myös sanasta, jolla hän fariseusten syytöksiä vastaan puolusti parannusihmettänsä eräässä synagoogassa sapattina. Hän sanoi: "Eikö tätä naista, joka on Aabrahamin tytär ja jota saatana on pitänyt sidottuna jo kahdeksantoista vuotta, olisi pitänyt päästää siitä siteestä sapatinpäivänä?" (Luuk. 13: 16.)
Tästä ja useista muistakin Jeesuksen lauseista käy ilmi, että hän näki elämän kärsimysten ja sen sairaustapausten takana Jumalaa vastustavan persoonallisen pahan tahdon. Mutta toisaalta hän vaipumatta Ihmisen Poikanakaan alakuloiseen pessimismiin pahan vallan edessä näki elämän todellisuuden ja kärsimyksen takana perimmäisenä taivaallisen Isänsä tahdon. Jeesus katseli todellisuutta siis sillä silmällä, että hän näki elämässä sen karehtivan pinnan alla kaksi toisiansa vastaan alituisesti kamppailevaa tahtoa: taivaallisen Isän tahdon ja saatanan tahdon. Jokainen hänen parannusihmeensä, jota hän ei koskaan tehnyt itsestänsä, vaan sen mukaan kuin Isä hänelle näytti, oli voitokas taistelu perimmältään pahan valtaa vastaan ja voitto siitä.
Näin taisteli Lutherkin aikanaan sanan varassa, kun hän Weimarissa uskon rukouksella kiskoi kuoleman kidasta "saatanan pahasti rusikoiman" Saksan kansan opettajan, Filip Melanktonin takaisin elämään ja toimintaan.
Yhä vieläkin on uskovaisen ihmisen rukouselämässä sisältäpäin katsottuna ja nimenomaan juuri silloin, kun hän oman tai toisen sairaustapauksen puolesta rukoilee, kysymys kamppailusta jumalallisen ja demoonisen tahdon välillä. Ja ihme on juuri siinä, että Jumala saa jo nyt voiton tässä taistelussa riivaajavalloista. Jokainen tosirukoilija on tästä taistelusta henkilökohtaisesti varmistunut, kun hän on jännitystilassa, saadaanko voitetuksi Jumalaa vastustava tahto, vaiko ei. Hän tietää myös, ettei se onnistu ihmiselle, ei edes Jumalaa pelkäävälle hänen omasta voimastansa. Hän tietää, että se onnistuu vain silloin, jos tietoinen synti ei samenna tai särkevästi vaikuta hänen suhteeseensa siihen Jumalaan, joka tekee, mitä hän tahtoo, jonka tahdotta ei varpunen putoa oksalta eikä yksikään hiuskarva meidän päästämme. Hän tietää, että parannusihme on mahdollinen yhä vieläkin siinä tapauksessa, että rukoilijan tahto ja sen tahto, joka maailman syvimpiä voimia, aurinkokuntia ja elektroneja ja kaikkia hallitsee, on sopusoinnussa hänen tahtonsa kanssa. Sen takia neuvoo apostoli Jaakob nimenomaan sairasten parantamisen yhteydessä syntien tunnustamiseen. Silloin "Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi."
Näin parantava usko syntyy ja joutuu harjoitukseen Pyhän Hengen ilmapiirissä. Apostoli Paavali mainitsee terveeksitekemisen lahjat yhtenä niistä yhdeksästä armolahjasta, "joita Pyhä Henki jakaa kullekin seurakuntalaiselle erikseen, niinkuin tahtoo". Ja Herra Jeesus kuoleman voittaneena käskiessään saarnata evankeliumia kaikille luoduille lisäsi: "Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessään he ajavat ulos riivaajia... he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi." (Mark. 16: 17).
Näin on Jeesus itse sanonut.
EI OLE SATTUMAA
Jeesus vastasi heille: "Minun Isäni tekee yhäti työtä, ja minä
myös teen työtä".
Joh. 5: 17.Jumalan valtakunnassa ei ole mitään sattumaa. Jumala ei tee erehdyksiä. Kohtalonuskoiset muhamettilaiset sanovat: "Se on sallittu". Mutta kristitty ottaa elämänsä, sen vaiheet, sen kärsimykset, jopa kuolemankin ainaisesti toimivan Jumalan kädestä. Hän uskoo, että Jumala on lukenut kaikki hänen hiuskarvansakin ja ettei yksikään niistä putoa maahan ilman taivaallisen Isän tahtoa.
Tämä usko on joutunut kadoksiin eräältä nuorelta neitoselta, joka kirjoittaa: "Olen ollut rauhaton jo monta kuukautta. Jouduin sattumalta kuulemaan radion välityksellä kerran saarnaanne. Olin aikeissa mennä iltamiin ja läksin sitä varten sunnuntaiaamuna naapuriin tapaamaan toisia nuoria keskustellakseni heidän kanssansa illan huvituksista. Siinä ollessani sattui sen talon radio olemaan auki. Sitä ei kyllä kukaan talon väestä kerinnyt kuuntelemaan, kun jokainen oli omassa touhussaan. Mutta minun haluni kääntyi kuuntelemaan saarnaa. Muistan siitä jotakin. Sanoitte: 'Raamattu tuodaan usein näkyviin, jos kutsutaan pappi taloon, mutta muulloin se saa olla viikkokausia kaapissa.' Teksti kuului jotenkin niin, että 'te tutkitte kirjoituksia ja niissä, niiden omistuksessa, te luulette saavanne elämän, ja ne ovatkin ne, jotka todistavat minusta.' Se saarna vaikutti niin kovasti, että tulin rauhattomaksi, ja sillä kertaa jäi iltamiin meno. Mutta nyt olin taas viime pyhäiltana siellä, vaikka omatuntoni syytti ja varoitti. Nyt en uskalla Jumalan sanaakaan enää lukea. Suhteeni Jumalaan on nyt särkynyt. Toivon vain, että vielä pääsisin elämän tielle. Oi jos minulle kuuluisi vielä Jumalan armo! Vaan sitä pelkään, että olen tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan. Jospa olisi, kenelle avautuisi! Mutta kun ei ole ketään, joka tilaani ymmärtäisi, ajattelin kirjoittaa teille, joka saarnallanne saitte minut levottomaksi, ja pyytää jotakin vastausta tähän, sillä olen niin rauhaton, etenkin yön hiljaisina hetkinä, eikä tule uni, vaan mennyt elämä ahdistaa."
Kaksi kertaa tämä rauhaton nuori ihminen viittaa sattumaan, vaikka Jumalan valtakunnassa ei ole mitään sattumaa. Ei hän sattumalta joutunut vieraan talon radion ääreen, kun ei kotona sellaista ollut, eihän sattumalta yksinään jäänyt sitä kuuntelemaan muitten ollessa muualla. Ei ollut sattuma, että sana koski häneen. Jos se olisi ollut papin sana, olisi hänen levottomuutensa jo aikaa sitten ollut tipotiessään. Mutta nyt hän näkyykin nielaisseen sellaisen ongen, ettei hän siitä irti pääse. Sen sai aikaan elämän Herra itse oman sanansa kautta, joka pisti omaantuntoon ja joka jäi kuulijan muistiin ja joka nyt jatkuvasti hänessä väkevästi vaikuttaa.
Ymmärtäköön hän nyt tästä, ettei Jumala ole häntä hyljännyt, vaan että alati toimiva Jumala on parasta aikaa tekemässä pelastustyötänsä hänessä, mutta ymmärtäköön vielä, että samalla aikaa "valheen isä" on siinä mukana syyttämässä häntä synnistä Pyhää Henkeä vastaan, josta synnistä Raamattu ankarasti sanoo, ettei sitä anneta anteeksi tässä eikä tulevassa maailmassa. Kyllä sielun vihollinenkin osaa Raamattua, hän koettaa nyt vyöryttää omalletunnollenne niin raskaan kuorman, ettette jaksaisi sitä kantaa, vaan että vaipuisitte sen alla epätoivoon ja epäuskoon ja niiden kautta muihin suuriin synteihin. Se on hänen taktiikkansa herännyttä sielua kohtaan.
Ja lopuksi. Syntiä Pyhää Henkeä vastaan eivät Raamatun mukaan voi tehdä muut kuin jo uskoon tulleet, s.o. Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja Jumalan Pyhää sanaa maistaneet ihmiset. Ei siis tilapäisesti, vaan jatkuvasti maistaneet ja sen kautta tulevan maailmanajan voimia kokeneet valaistut ihmiset (Hebr. 6: 1-7). Sellaisia ihmisiä on mahdoton enää uudistaa parannukseen, koska heidän omatuntonsa on turtunut. Ei heitä synti enää syytä eikä iltamiin meno nuhtele, eikä niistä kotiin tultua itketä, kun ei rukous käy. Tässä paatuneessa tilassansa he herjaavat Jumalaakin asettuen julkisesti pilkaten Häntä vastustamaan. Sellaisia entisiä uskovaisia ihmisiä on harvassa. Mutta niitä on kyllä joku, ne ovatkin silloin hirviöitä ihmishahmossa.
Tästä kaikesta voinee sellainen, joka rukoilee: "Jumala, armahda minua syntistä!" saada tilaansa jotakin selvyyttä. Toivottavasti Kristus, joka "tähän asti" toimii, s.o. aina toimii, on tekevä sellaisen olon sisällisesti niin raskaaksi, ettei hän jaksa jatkuvasti sinne juosta, minne ei Kristus lähde hänen mukaansa.
AHDAS PORTTI
Tänään minun pitää oleman huoneessasi.
Luuk. 19: 5.Sakkeus oli Jeesuksen tullessa Jerikoon herännyt mies Hän näet koetti kaikin tavoin saada nähdä Jeesusta, kuka hän oli. Sellaista näkemistä ei siihen aikaan halunnut kukaan heräämätön enempää kuin nytkään. Sakkeus oli siis ottanut vastaan salatun Jumalan kutsun. Mutta nyt sanoo Raamattu Jumalasta: "Ne, jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut". Kutsumista seuraa vanhurskauttaminen Jumalan tekona.
Kun olet ottanut vastaan taivaallisen kutsun Jumalalta ja totuudessa alkanut etsiä nähdäksesi, kuka Jeesus on, ei sellaisena, millaiseksi ihmiset ovat hänet kuvanneet ja edelleen hänet kuvaavat, vaan sellaisena kuin hän todellisuudessa on syntisten ja särkyneitten Vapahtajana, silloin täytyy koittaa sen päivän, täytyy tulla tilaisuuden, täytyy tulla silmänräpäyksen, jolloin sinä, joka herätyksen tuskissa olit vähällä menettää kaiken toivosi pelastuksestasi – täytyy tulla päivän ja hetken, jolloin saat masentuneen toivosi uudistetuksi, syyttävän omantuntosi puhdistetuksi ja uuden rohkean ja valoisan näkemyksen ei vain tulevaisuuteen ajassa, vaan aina sisälle iankaikkisuuteen asti. Ja kaikki tämä toteutuu sen takia, että sinulle tapahtuu laupeus, sen takia, että sinä saat varmuuden omien syntiesi anteeksisaamisesta suoraan elävältä, läsnäolevalta Jeesukselta.
Tämä on vanhurskauttamisen elämys ja kokemus, että tietoisesti rauhattomana, toivottomana ja jumalattomana, siis Jumalan hylkäämänä, saa kaikki syntinsä Jeesuksen tähden anteeksi, kaikki entisen pois pyyhkäistyksi, ja voi ilman pelkoa turvata elävään Jumalaan, jonka pyhyyden edessä on aikaisemmin vavissut. Se on heränneen sielun suuri inspiratiohetki. Ja tämä tapahtuu, kun Jumalan armon avulla olet päässyt niin pitkälle, ettet enää odota etkä vaadi yhtään mitään itseltäsi, vaan annat kaiken vallan ristiinnaulitulle Vapahtajallesi ja jättäydyt ilman ehtoja sellaisena kuin olet Jumalan armon varaan luottaen siihen lunastukseen, joka on Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen ristinkuolemassansa.
Tässä on ahdas portti. Sen portin kautta Sakkeus kulki sinä päivänä, kun Jeesus viimeistä kertaa vaeltaessansa Jerikon kautta tuli hänen kotiinsa, kun hänen piti tulla hänen kotiinsa. Sillä ellei hän olisi sinä päivänä tullut, ei hän olisi koskaan tullut.
On kyllä totta, ettei Sakkeus vielä sinä päivänä ymmärtänyt ristin salaisuutta, sillä Jeesus ei ollut silloin vielä kuollut eikä ylösnoussut.
Meille asia on auennut. Hän on jo ollut ristillä. Hän ei koskaan enää tule ristille. Parhaillaan hän elää ja hallitse. Eläväksi tekevänä henkenä hän joka hetki pyrkii sisälle sieluusi omaatuntoa myöten viedäkseen sinutkin ahtaan portin lävitse sekä siirtääkseen sinut kuolemasta elämään. Mutta "hänen aikansa" ei ole aina. Muista se!
Tämä elämän uusi henkivoima vaikutti väkevästi Sakkeuksen sydämessä, kun hän uutena ihmisenä keskellä juhlanpitoa tunnusti monen läsnäollessa ja sanoi Jeesukselle: "Katso, Herra, puolet omaisuudestani minä annan köyhille, ja jos joltakulta olen jotakin petoksella ottanut, niin annan nelinkertaisesti takaisin".
Tällaisen, ahtaan portin läpi kulkeneen miehen kodissa tunnetaan oikeaa autuuden riemua, sillä Jumalan pelastus, joka on kadonneita varten valmistettu, on tullut hänen kotiinsa Jeesuksen mukana.
OIKEA VIISAUS
Kristuksessa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä.
Kol. 2: 3.Kun kuningas Salomon oli astumassa korkeaan virkaansa Jumalan kansan hallitsijana, ilmestyi Herra hänelle sanoen: "Ano, mitä minä sinulle antaisin." Silloin Salomon anoi kuuliaista sydäntä voidaksensa erottaa hyvän pahasta ja osatakseen hallita hänelle uskottua valtakuntaa. Tämä pyyntö kelpasi Herralle, ja hän lupasi antaa Salomolle viisaan ja ymmärtäväisen sydämen, niin että hän saattaisi tajuta sen, mikä oikein on.
Apostoli Jaakob puhuu kirjeessään myös viisaudesta, jopa kahdenlaisestakin viisaudesta. Hän sanoo, että "se viisaus, joka ylhäältä tulee, on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, ei epäile eikä teeskentele." Senpä takia hän kehoittaa: "Joka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne, hän tuokoon näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä".
Tämän ylhäältä tulevan viisauden vastakohdaksi Apostoli esittää maallisen, sielullisen, riivaajien viisauden. Siitä hän sanoo, että "se ilmestyy kristittyjenkin kesken siellä, missä on katkeraa kiivautta ja riitaisuutta sydämessä. Sellaiset ihmiset kerskaavat ja valehtelevat totuutta vastaan, ja heidän keskellänsä on epäjärjestystä ja kaikkinaista pahaa menoa."
Tämä viimeksimainittu sielullinen viisaus ei auta, kun elämässä tie nousee pystyyn. Samalla näet katoaa elämän päämäärä näköpiiristämme. Turhaan ei puhuta hengellisessäkään mielessä ihmisistä, jotka harhailevat kulkurin lailla ilman päämäärää joutilaina pitkin kaupungin katuja. Riivaajien viisaus synnyttää aina epäjärjestystä ja kaikenlaista pahaa menoa.
"Ylhäältä tullut viisaus tuo mukanaan vanhurskauden hedelmän, joka kylvetään rauhassa niille, jotka rauhaa rakentavat." Nämä rauhantekijät, joitten viisaus on ylhäältä, ovat joutuneet kulkemaan ahtaan portin läpi. Sen jälkeen he edelleen ovat turhuuden kaupungista matkalle lähteneen "kristityn" lailla saaneet kohota Golgatan kummulle, missä heille ristin katselemisesta on se suuri armo tapahtunut, että heidän syntitaakkansa on vierähtänyt heidän hartioiltansa alas avattuun hautaan ja jäänyt sinne. Tällöin on Kristus tullut heille vanhurskaudeksi.
Mutta Kristusta ei Jumala ole antanut meille ainoastaan vanhurskaudeksi, vaan myös viisaudeksi. Jotka tälle kohdalle elämässä ovat päässeet, he neuvovat toisiansa sanomalla toinen toisellensa: "Älä tee itsellesi tietä oman viisautesi mukaan. Anna Kristuksen hoitaa kaikki asiasi, sillä hän korjaa meitä joka päivä." Tällaista elämää elettäessä aletaan vähin erin kokea apostoli Paavalin sanan totuus Kristuksesta: "Hänessä ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä."
Jos joku on kokenut oman viisautensa pettäväisyyden ja nähnyt sen maalliseksi ja sielulliseksi, jopa riivaajien viisaudeksi, hän on varmaan alkanut ikävöidä ja kaivata sitä viisautta, jota apostoli nimittää "ylhäältä tulevaksi", joka juuri on Kristus. Tällaista alatielle sortunutta kilvoittelijaa lohduttaen kirjoitti Jaakob: "Jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan". Ja hän lisää: "Mutta anokoon uskossa ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, tuommoinen kaksimielinen ja epävakainen kaikilla teillään."
Eipä suotta Lutherkaan sano, tosin toisessa yhteydessä, Kristuksesta: "Nämä sanat 'teidän edestänne' vaativat erittäin uskovaista sydäntä."
SOVITUKSEN SANA
Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan
kanssa.
2 Kor. 5: 20.Yleisesti on myönnetty, että apostoli Paavali on saanut armon lausua sovinnon suuren salaisuuden kirkkaimmin ilmi näillä sanoilla: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa."
Raja-aita pyhän Jumalan ja syntisen ihmissuvun väliltä on ainiaaksi revitty rikki. Maailman sovinto on valmis. Vanhurskauttamisemme perustus ei horju.
Kaikki riippuu nyt sinusta ja minusta – riippuu siitä, annammeko sovittaa itsemme Jumalan kanssa. Nyt kuuluu meille Jumalan kutsu: "Kaikki on valmistettu – tulkaa." Mutta peloittavana liittyy tähän Jeesuksen valitus sovintoon taipumattomista: "Mutta te ette tahtoneet."
Ainoa pelastumisemme este on enää kivikova sydämemme. Ja sitä emme itse saa säretyksi. Sen saa aikaan yksin Pyhän Hengen voima. Emme me saa katumuksen halua itseemme, ellei sitä meille anneta ylhäältä. Eikä katumus ole mikään riittävä puhdistus, mutta välttämätön se kyllä on.
Juuri tätä nykyä, kun kristikuntaa alkaa kovasti unettaa, olisi tämä Jumalan kallis lahja, särjetty sydän, rukouksen arvoinen. Kun Jumala sitten rukoukseen vastaa, tekee hän sen tavallisesti niin, että hän panee meidät ulkonaisiin vaivoihin ja vastoinkäymisiin. Hän antaa meille ahdistuksen.
Näissä vaivoissa ja ahdistuksissa on jokainen taivaantien matkamies saanut vähin erin olla pitkin matkaa vuosien vieriessä ja on edelleenkin. Mutta Jumalan pelastustarkoitus, silloin kun hän uudistaa meitä, ei ole elämän ulkokohtaisuudessa. Hän tahtoo tehdä meidät kärsimysten ahjossa "valituiksi". Ulkonaisten vaivojen tarkoitus on viedä meidät sisällisiin vaivoihin. Jos ulkonaiset vaivat vain paaduttavat ja kovettavat sydäntämme, ei meitä pelasta mikään.
Elleivät sydämet nöyrry ja säry ulkonaisten vaivojen aikana syntien tuntoon ja tunnustukseen sekä jatkuvaan parannukseen, kaikuu saarna sovinnosta: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" – niinkuin on kaikunut – kuuroille korville. Tällöin ei vanhurskauttamisen perustuksen ikuisesta pätevyydestä huolimatta vanhurskauttaminen pääsekään toteutumaan yksilössä uskon kautta.
Älkäämme peljätkö joutua sisällisiin vaivoihin ja omantunnon ahdistuksiin. Kun ne ajavat meitä katumukseen ja parannukseen, syntyy varsinkin ristin juurella Jumalan sanan vaikutuksesta uusi ihminen, heränneen omantunnon ihminen. Tämä uusi ihminen se vasta antaa todella sovittaa itsensä Jumalan kanssa ja ihmisten kanssa. Se se tekee eläväksi, kun näkee hinnan samalla kertaa kuin velan.
Älkäämme tänä etsikon aikana, jolloin Herran tulemus lähestyy, turhentako Pyhän Hengen aikaansaamaa katumusta ja parannusta, muuten jää tahtomme veltoksi, sielumme hengellisesti kuolleeksi ja uskoon kykenemättömäksi. Uskaltakaamme olla isien kanssa "pienellä paikalla", vaivaisena syntisenä jatkuvasti elävän Herran, tuomarin ja armahtajan edessä, kun saamme armon sinne päästä.
Sinne alas ja vain sinne ulottuu sovinnon salaisuuden puhdistava ja uudistava, Golgatan mäellä vuotanut Jumalan Pojan viaton veri.
HERRAN ARMOHOITO
Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä Hän sen tekee.
Ps. 37: 5.Synnin takia kirotun maan päällä ei yksikään ihminen säästy kärsimyksiltä ja kovilta kohtaloilta. Jokaisen ihmisen kohdalle sattuu aikanansa murheita, jopa suuriakin suruja.
Eräs laji suruja, joista kärsimme, johtuu siitä, ettei työmme ota menestyäksensä, ja että hyvätkin suunnitelmamme särkyvät pirstaleiksi. Tuntuu silloin ja näyttää siltä, ettei ihminen voikaan viedä perille, mitä hän on aikonut ja suunnitellut. Tämä kokemus on yleisinhimillinen. Jokaisen tämän synnin maan yli kulkevan vaeltajan elämä osoittautuu hänelle itselleen aikanansa kappaletyöksi ja pettymyksistä ja laiminlyömisistä rikkaaksi.
Mutta jumalaapelkäävä ihminen eroaa muista surevista ihmisistä siinä kohden, että hän on saanut vastaanottaa erään merkillisen taidon. Se on uskon ihmevoima. Sen avulla hän ei ainoastaan tiedä, minne hänen on kuormansa purettava ja kenen kannettavaksi murheensa jätettävä. Hän osaa myös totuudessa antaa ja uskoa tiensä sekä ajallisuuden että iankaikkisuuden näkökulmilta katsottuna Herran haltuun ja hoitoon siinä iloisessa varmuudessa, että "Hän pitää murheen teistä" ja että Hän vie vaikeatkin tehtävät päätökseen, hoitaen ne perille saakka. Hän ei ole enää omassa hoidossaan, vaan on päässyt Jumalan armohoitoon.
Omalta kohdaltansa uskova ihminen on silti valmis tekemään kaiken, mitä hänen tehtäviinsä kuuluu, ja kärsimään sen, mikä hänen kärsittäväkseen annetaan, mutta murheet ja huolet asioiden ja tehtävien onnellisesta päättymisestä ja toteutumisesta hän rukouksessa jättää Jumalan kannettavaksi varmana siitä, ettei hän milloinkaan voi niin paljoa Hänen päällensä heittää ja kuormiansa Hänelle uskoa, etteivät Jumalan vahvat hartiat vielä enemmänkin niitä jaksaisi kantaa. Hän tunnustaa nöyrästi, ettei hän milloinkaan ole osannut eikä osaa uskoa tarpeeksi paljon hyvää Jumalasta, kaikkivaltiaasta rakkauden Isästä.
Tämä tiensä antaminen ja uskominen Herran haltuun ja luottaminen Jumalan, taivaallisen Isän sulasta armosta antamaan ansiottomaan apuun erottaa jumalaapelkäävän ihmisen suruttomasta maailman lapsesta, joka murheittensa keskellä oman voimansa varaan jätettynä käpristyy yhä enemmän itseensä ja joutuu joko epätoivoon tai sydän tuskaa täynnä teeskentelee ulospäin iloa ja onnea, joiden onttous ennemmin tai myöhemmin kuitenkin räikeästi astuu esiin pettävän naamarin takaa, kun rooli on näytelty loppuun.
Tässäkin kohden toteutuu profeetta Malakian sana: "Ja te näette jälleen, mikä ero on vanhurskaan ja jumalattoman välillä, sen välillä, joka palvelee Jumalaa, ja sen, joka ei häntä palvele." (Mal. 3: 18).
VAIN KRISTUS
Yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä... yksi on
teidän mestarinne, Kristus.
Matt. 23: 8, 10.On taitamatonta kehoittaa sydämeltään muuttumattomia ja parannuksen voimaa vailla olevia, heräämättömiä ihmisiä sanomalla heille: "Antakaa nyt itsenne Jumalalle; tulkaa nyt Kristuksen luo; uskokaa nyt, että olette autuaita."
Silloin voi kirkon penkissä ja kuulijoiden joukossa aina olla joku, joka todella on sisällisesti hätääntynyt ja vaivattu ja kaikesta sydämestänsä rehellisesti etsii Jumalaansa, joku, joka sellaista puhetta kuunnellessansa ajattelee: voi, kuinka mielelläni minäkin uskoisin, jos osaisin, voi kuinka mielelläni minäkin kuormineni menisin Kristuksen tykö, jos tien hänen tykönsä todella löytäisin.
Näin on moni sanan kuulossa ja kirkon penkissä voimattomana oman itsensä varassa ajatellut kuunnellessaan ulkokohtaisia kehoitussanoja sisällisesti järkkymättömän puhujan suusta. Tällöin on puhuja sitonut kuormia kuulijan kannettavaksi ja vaatinut heiltä sellaista, mitä ei itsekään ole osannut eikä jaksanut omin voimin toteuttaa. Sillä totena pysyy, ettei syntinen ihminen osaa omin neuvoin eikä voimin eikä oman järkensä varassa Jumalan Kristuksen tykö tulla.
Totena pysyy, ettei lammas hae paimenta, vaan paimen hakee talteen eksyneen lampaan. Mutta kun tämä asia on unohtunut, kun joku luulee voivansa ottaa, vaikkei ylhäältä anneta, silloin hän vaatii toiselta mahdottomia. Näin on saarnastuolista tullut ja tulee helposti vieläkin Mooseksen istuin, jolla istujista Herra sanoo: "Voi, teitä, te ulkokullatut, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä, sillä itse te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten sisälle mennä."
Tästä vaarasta Herra pelastaa ne, jotka murtuvat kuuliaisiksi hänen sanoillensa. Eräs tällainen on: "Yksi on teidän mestarinne ja te olette kaikki veljiä." Kun Jumala panee käytännössä vaivojen alla rukoilemaan ja todella hukkuvana pelastusta etsimään, siinä oppii pappikin, ettei hän itse osaa rukoilla, niin kuin tulisi, ettei osaakaan Kristuksen luokse mennä, niin että sydän uudistuisi ja saisi syödä sitä ruokaa, josta sielun nälkä sammuu. Tie nousee pystyyn. Siinä tilassa joudutaan neuvottomiksi, osaamattomiksi, rukoukseen, uskoon ja rakkauteen kykenemättömiksi.
Silloin alkaa aavistaen ymmärtää Kristuksen todellisen arvon. "Yksi on teidän mestarinne, joka on Kristus." Alkaa ymmärtää, että Kristus yksin on Pelastaja, että hän yksin on tie taivaaseen, että hän yksin on vanhurskas ja yksin elämä. Alkaa ymmärtää, että ilman häntä ei voi mitään tehdä, ei pelastuksensa asiassa enempää kuin muussakaan. Siinä sortuu pappi huonona ja syntiseksi tulleena neuvottoman ja osaamattoman, usein kyynelsilmin pappia puhuttelemaan tulleen seurakuntalaisensa osaveljeksi. Ja niin toteutuu Herran sana: "Yksi on teidän mestarinne ja te olette kaikki veljiä."
Kaiken kristillisen harjoituksen lopputulos on aina se, että Kristus tulee suureksi ja me tulemme pieniksi, – papit ja opettajat ja sanankuulijat, lasten vanhemmat, kasvatustyön tekijät, isännät ja emännät, jopa kansanedustajatkin.
"Kun meillä Kristus on, meillä kaikki on aikain vaihetteluissa."
ELÄVIÄ SANOJA
Jeesus sanoi: Minun sanani ovat henkeä ja ovat elämää.
Joh. 6: 63.Kirkon ensimmäinen veritodistaja Stefanus mainitsee viimeisessä puheessaan, että Moosekselle annettiin eläviä sanoja. Mutta Herra Kristus, joka alinomaa kuuli Isän puhetta, puhui koko sen ajan, jonka puhui, eläviä sanoja. Itse hän vakuutti: "Minun sanani ovat henki ja ovat elämä."
Juuri tässä kohden Jeesus Kristus, ihmiskunnan keskushenkilö, eroaa kaikista muista opettajista. Hän ei tarjoa sitä tai tätä hyvää oppia, niitä tai näitä uskon- tai opinkappaleita, joita kuunnellessamme voimme hetkellisesti joutua mielenliikutuksen valtaan tai tunnelmalliseen kristillisyyteen ja siten tehdä hyviä päätöksiä, joista ei monesti kuitenkaan yritetäkään tehdä täyttä totta käytännöllisessä elämässä. Niin ei Jeesus tee.
Me puhumme opista, hän antaa elämää. Meidän sanamme ovat ajatussanoja, useasti tuskin sitäkään. Ne ovat tyhjiä sanoja, mutta Jeesuksen sanat ovat elämän sanoja, luovia sanoja – sellaisia sanoja, joista syntinen saa uuden elämän, saa voiman voittamaan syntinsä, voiman elää uudessa uskon kuuliaisuudessa ja voiman turvata Jumalaan keskellä vaikeuksia ja kaikenlaista hätää ja ahdistusta.
Jeesuksen sanat ovat sellaisia elämän sanoja, joista hädässään oleva, omassatunnossaan tuomittu ihminen saa voiman uskomaan hyvää Jumalasta silloinkin, kun oma kokemus sanoo, että Jumala on ankara ja vihainen, silloinkin kun näyttää siltä, ettei Jumala kuule rukouksia eikä anna apuaan, vaikka kuinka hartaasti pyydämme.
Näitä eläviä sanoja on jokainen Jeesuksen oma saanut elämänsä ratkaisuhetkenä kuulla. Niistä hän on sitten edelleen ammentanut voimaa ja rohkeutta myötä- ja vastoinkäymisiinsä.
Sellaisia eläviä sanoja olivat Jeesuksen sanat kalastaja Pietarille: "Sinä olet Keefas, kallio. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, eivätkä tuonelan portit sitä voita." Sellainen elävä sana on Jeesuksen sana valtionvirkamiehelle Sakkeukselle hänen silkkiäispuussa istuessaan: "Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää oleman sinun huoneessasi." Sellainen oli hänen sanansa syntiselle naiselle, jonka syyttäjät olivat häpeissään paenneet tiehensä: "En minä sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee!" Sellainen hänen sanansa pitaliselle miehelle: "Minä tahdon, puhdistu!"
Näitten elävien sanojen ryhmään kuului erikoisesti sana, jonka hän sanoi epätoivoon painuneelle synagoogan esimiehelle, jolle tuotiin sana: "Älä turhaan enää mestaria vaivaa, tyttäresi on kuollut" – kaikki toivo on siis mennyt, mitään apua ei enää ole. Tällaisenkin mahdottomuuden edessä sanoi Herra heti jo matkan varrella murtuneelle isälle: "Älä pelkää, usko ainoastaan, tyttäresi kyllä paranee." Ja mainitun miehen kotiin ehdittyänsä hän sanoi kuolleeksi jo luullulle tyttärelle elävän sanansa: "Tyttäreni, nouse!" Ja kuollut nousi istumaan.
Näitä eläviä sanoja on kirkkauteen astunut Herra puhunut ei ainoastaan omillensa, vaan myös vihamiehillensä. Damaskon porttien ulkopuolella hän sanoi kristittyjen vainoojalle: "Saul, Saul, miksi vainoat minua, työläs on sinun potkia tutkainta vastaan?"
Elävä sana on hänen meitä kaikkia kastetuita koskeva julistuksensa: "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti."
Kuullessamme ja saadessamme vastaan ottaa tällaisia sanoja, joissa on henkeä ja elämää, koemme kukin kohdallamme Hyvän Paimenen todistuksen itsestänsä ja tulonsa tarkoituksesta maailmaan: "Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys."
MAAILMA MYLLERTÄÄ -- RISTI SEISOO
Sana rististä on meille, jotka pelastumme, Jumalan voima.
1 Kor. 1: 18.Eräs aikakautemme kaikkein kuuluisimmista Jumalan valtakunnan työntekijöistä on kirjassaan Jeesuksen elämästä kuvannut ristin merkitystä sanoilla: "Jeesus on tarttunut maailman historian pyörän puolapuihin, mutta tämä pyörä onkin pyörinyt hänen ylitsensä ja hänen ruumiinsa riekaleet ovat tänäkin päivänä vielä riippumassa näissä pyörän puolapuissa."
Tällä lauseella on tuo kuuluisa mies tahtonut saada sanotuksi, ettei Golgata suinkaan ole Jeesuksen elämän päätepiste, vaan että, koska hänen ruumiinsa riekaleet vielä riippuvat historian pyörässä kiinni, hänen kärsimyksensä ei vain ole jatkuvasti unohtumaton, vaan että se edelleenkin on vaikuttamassa, niin kauan kuin tuo maailman historian pyörä pyörii.
Tämä mainittu sanonta Jeesuksen ristin voimasta on saanut toisenkinlaisen ilmaisun erään aikakautemme suurimman kasvatustieteilijän kirjassa, jossa hän käsittelee maailmanhistorian kulkua ja sen arvoitusta. Hän sanoo sen julki latinankielen sanoilla: Crux stat, volvitur orbis – maailma myllertää, risti seisoo.
Näitä kahta lausuntoa rististä on meidän hyvä muistella tällä kriitillisellä ajankohdalla, jolloin sodan melskeen keskeltä "uskonto ilman Kristusta" alkaa tehdä tuloansa myöskin Pohjolaan ja saarna ristiinnaulitusta Jumalasta käy toisille omantunnon loukkaukseksi, toisille järjen pahennukseksi. Mutta kun me apostolin kanssa julistamme ristiinnaulittua emmekä häntä häpeä tämän syntisen ja huorintekevän sukukunnan keskellä, käy meihin edelleen elävä vaikutus ja voima siitä Jumalan teosta, että "hän oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa."
On elämän lujin perustus se Jumalan teko, johon Jeesus viittasi kuollessaan ristillä ja huudahtaessaan: "Se on täytetty!"
Näissä menneeseen aikaan viittaavissa sanoissa on sanottu meille kerta kaikkiaan, ettei Kristusta tarvitse taivaasta enää koskaan kenenkään tuoda tänne alas ristille kärsimään. Yhdellä ainoalla uhrilla hän on kerta kaikkiaan tehnyt täydelliseksi kaikki ne, jotka pyhitetään. Uutta uhria ei enää tarvita. Syntivelka on tässä maksettu. "Kristuksessa meillä on nyt lunastus, s.o. rikkomusten anteeksisaaminen hänen armonsa rikkauden mukaan."
Juuri tämä elävä kokemus syntiemme anteeksisaamisesta ja siihen perustuva varmuus, ettemme enää ole omiamme, vaan Kristuksen omia, antaa meille voimaa uuteen elämään ja kannustaa meitä palvelustyöhön Kristuksen seurakunnassa niin, ettemme pyri enää elämään itsellemme, vaan hänelle, joka on meitä rakastanut ja antanut itsensä alttiiksi kaikkien meidän edestämme.
Se mitä nykyisin kipeimmin tarvitaan sota-ajan rasitusten kurittamalle kansallemme, on parannus ja syntien anteeksisaaminen eli toisin sanoen jatkuva, syvenevä yksimielisyys ja sovinto eri ryhmiin ja joukkokuntiin lukeutuvien kansalaisten kesken. Ihmisille tämä aikaansaannos on tosin mahdotonta, mutta ei Jumalalle, joka heitti kaikki meidän vääryytemme viattoman Poikansa Kristuksen kannettavaksi maailmanhistorian suurena sovintopäivänä. Eipä siis suotta eräs historian kirjoittaja ole Kristuksen ristin merkitystä ajatellessaan todistanut hänestä: "Ristiinnaulituin käsin käänsi Kristus maailman historian kulun uudelle uralle."
Vaikka ihmiset siis koettaisivatkin Kristusta paeta ja Hänen ristinsä siunausta vastustaa, eivätkä he kumminkaan pääse pakoon Jumalan Pojan ristin varjoa. Se seuraa heitä ja meitä kaikkia alati, vetäen sovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa. Mutta – ellei se saa sitä tehdä, muuttuu se jatkuvasti pilkkaavan ja vastustavan ihmisen kohdalla kirouksen puuksi, jonka varjo ulottuu helvettiin asti.
Syytä on meidän kaikkien ristin edessä ja maailman myllertäessä ympärillämme muistaa, että vielä taivaassakin on kaiken ylistyksen ja kiitoksen keskustana "tapettu Jumalan Karitsa", joka "meidät on" – niinkuin lunastetut tunnustavat – "verellänsä Jumalalle lunastanut." Uuden Jerusalemin kultaporteista ei kukaan muu mene sisälle kuin vain se, joka on pestynä Karitsan verellä.
SAIRAS SIELU
Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilän
sydäntä hän ei sammuta.
Jes. 42: 3.Ihmissielut ovat hauraita olioita. Ne särkyvät helposti surujen ja vastoinkäymisten painon alla. Ja silloin tulee sairaita sieluja.
Sielujen saamat vammat ja vauriot ovat syynä aikanamme tavattomasti levinneisiin hermotauteihin. Syynä ovat saattaneet olla vanhempien kasvatusvirheet, opettajien tyly sana, toverin huono kohtelu tai oma nuoruuden synti. Tuloksena on ollut huonommuudentunteen valtaan joutuminen: sairassieluisuus. Mutta Jumalalla, taivaallisella lääkärillä, on näihinkin vaivoihin lääkityksensä valmiina. Sellaisiin kuuluvat hänen lukemamme kaksi lupaustansakin.
Ensinnäkään hän ei muserra särjettyä ruokoa. Syksyisin olemme nähneet järviemme rannoilla vesien jäätyessä katkenneita kaisloja. Kuinka helposti ne murtuvatkaan vähimmästäkin kosketuksesta. Ei niiden särkemiseen erikoisia voimia tarvita.
Kun ihmissielu värjöttää yksinänsä vailla ympäristön ymmärtämystä ja elämänrohkeutta, on hän tuollaisen helposti särjettävissä olevan ruo'on kaltainen. Sen loppu on lähellä. Sillä ei ole sisällyksenänsä muuta kuin elämän pelko. Se luulee, ettei sillä ole toisille mitään annettavana. Mutta loppupa vain ei tulekaan. Tyhjyyteen hukkumista ei tapahdu, vaan tulee jatkuva uudistuminen armon kevätauringon sulattaessa roudat rinnasta, jäät sielusta ja syyllisyyden omaltatunnolta. Tukena onkin salatun Herran hellävarainen hoito, armahtava kohtelu ja Kristuksen, Vapahtajan tykö vetäminen. Olemme kaikki tuon ihmeellisen hoidon kohteita.
Lähellä loppuansa on myös sammunut kynttilän liekki, joka enää vain suitsee. Hetki vain, niin pimeys on täydellinen. Mutta niin onnettomasti ei käykään. Ihme tapahtuu. Suitseva kynttilän sydän ei sammukaan. Toivottomuuden kuiluun vaipuva ihmissielu saakin lahjaksi uuden toivon ja tulevaisuuden.
Lähellä menehtymistään oleva ihmislapsi virkoaa uudelleen elinvoimaiseen toimintaan. Assosiaalisesta tulee sosiaalisesti käyttökelpoinen ja sitähän kristillisyyden parantava vaikutus ulospäin itse asiassa onkin. Se ei ole pelkkää salaista yhteyttä Herran kanssa sisällisesti, ei pelkkää Herran jalkain juuressa olemista kammiossa, vaan se on sellaisten voimainkokoamishetkien jälkeen työtä, toimintaa ja uhritekoa Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten onneksi.
Näin kääntää Herra uhkaavalta näyttävän suitsevan kynttilän sammumisen parhainpäin.
Kuinka moni hermostunut, jo epätoivon partaalle ajautunut ihmislapsi onkaan jälkeen päin siunannut unettomien öittensä ja elämänsä raskaitten kohtalojen musertavia hetkiä. Herran seurassa on vastoinkäyminen myötäkäymistä.
TEHKÄÄ PARANNUS
Jeesus rupesi saarnaamaan ja sanomaan: Tehkää parannus, sillä
taivasten valtakunta on tullut lähelle.
Matt. 4: 17.Keski-Euroopassa katolisuuden puristuksessa elävät luterilaiset viettävät mielellään uskonpuhdistuksen muistojuhlia.
Meidänkin täällä Suomessa on hyvä muistella uskonpuhdistuksen jaloja muistoja. Viidettäsataa vuotta sitten Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon ulko-ovelle. Näistä lauselmistaan ensimmäisessä hän sanoo Uuteen Testamenttiin vedoten: "Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus käskee: Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle." (Matt. 4: 17.) Sillä hän on tarkoittanut, että "uskovan ihmisen koko elämän tulee olla parannuksen tekemistä."
Tämä Lutherin siivekäs sana, että koko elämän tulee olla parannusta, edustaa ratkaistua kristillisyyttä, todellista protestantismia, vastalauseen, protestin, panemista surutonta ja tekopyhää ympäristöä vastaan – kristillisyyttä, josta kaikki velttous ja onnahteleminen kahdelle puolelle on pois tuomittu ja irti kitketty.
Se on sitä samaa harjoitusta, jota hän kuvaa selittäessään kasteen sakramenttia, joka on hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa, opettaessaan Vähässä Katekismuksessaan: "Kaste merkitsee sitä, että vanha ihminen, joka meissä vielä on, on jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta upotettava ja kaikkien syntien ja pahojen himojen kanssa kuoletettava ja että sensijaan tulee joka päivä nousta uusi ihminen, joka elää Jumalan edessä vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti."
Mutta Luther ei pysähdy yksinomaan tähän jatkuvaan jokapäiväisen parannuksen tehostamiseen teeseissänsä ja muussa opetuksessansa. Teesiensä kolmannessa ja neljännessä kohdassa hän puhuu myös "todellisesta sisällisestä parannuksesta" ja sen välttämättömyydestä. Se perustuu siihen, että "ihminen harjoittaa itsensä tuomitsemista aina perille taivaan valtakuntaan pääsemiseen asti". Luther on kokenut, että se on kirottu kansa, joka lähestyy Jumalaa huulillansa, mutta jonka sydän on kaukana hänestä. Hän on useasti syntiensä anteeksisaamista etsiessään pysähtynyt sen virsilaulajan toteamuksen eteen, joka ymmärtää sanoa: "Autuas on se ihminen, jonka hengessä ei vilppiä ole, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa" (Ps. 32: 2).
Näitä kahta asiaa, jokapäiväistä parannusta ja sisällistä parannusta, sopii Siionin vartioitten meilläkin tähdentää kansalle, taustana uskonpuhdistuksen ajan historialliset tosiasiat. Sillä niitä molempia tarvitaan meillä Suomessa ehkä vielä tärkeämmin kuin Keski-Euroopassa.
Perintö velvoittaa. Kun uskonpuhdistuksen perintö alkaa hävitä Wittenbergistä, kääntyvät apua anovat katseet tänne Pohjolaan päin ikävöiden, että täällä oltaisiin ja uskallettaisiin olla todellisia protestantteja ja oikeita luterilaisia, joille parannus ja usko ovat erottamattomia elämänarvoja, ja jotka Lutherin viimeisen teesin mukaan ennemmin panevat luottamuksensa siihen, että meidän on monen ahdistuksen kautta meneminen sisälle Jumalan valtakuntaan (Ap. t. 14: 22) kuin että lohduttautuvat sanomalla: "ei ole mitään hätää." – "Vaarallisin ahdistus on se, kun ei ole mitään ahdistusta."
ISÄN TODISTUS POJASTA
Ne teot, jotka Isä on antanut minun täytettävikseni, ne teot,
joita minä teen, todistavat minusta, että Isä on minut lähettänyt.
Joh. 5: 36.Jeesuksen teoista käytetään Uudessa Testamentissa kolmenlaisia nimityksiä. Ne ovat alkuperältänsä voimatekoja, laadultansa ne ovat ihmisten silmissä ihmeitä ja tarkoitusperältänsä ovat ne tunnusmerkkejä, jotta ihmiset uskoisivat häneen.
Jumala tekee myös meidän keskellämme nykyajassa erilaisia voimatekoja, parannusihmeitä ja tunnusmerkkejä. Ihmeiden aika ei ole vielä ohitse. Tapahtuu sellaista, jota ei voida selittää meidän järjellämme ja kokemuksillamme, sellaista, jonka alkusyy on ulkopuolella ajallisuuden voimanlähteiden, sellaista, joka välittömästi herättää uskon kyvyt eloon ihmisten sydämessä siellä, missä on herätty hengellisen kuoleman unesta.
Tavallisimmat ihmeteot koskevat sielujen pelastusta. Toisin sanoen, ne ovat hengellisiä ihmeitä. Niitä tapahtuu, kun hengellisesti sokeat alkavat nähdä, kun köyhät alkavat kiitollisin mielin riemuita ylhäältä lahjaksi saadusta rikkaudestansa, kun synnin orjat vapautuvat kahleistansa.
Sellaisia tekoja ei tarvitse käydä etsimässä ulkomailta, niitä on kyllä Suomessakin seurakunnan keskellä, missä sanaa saarnataan ja sakramenttia oikein jaetaan. Mutta tämä näky ei avaudu tarkastelijalle kaikkein ensimmäiseksi hänen huomioidessaan ympärillään sykkivää elämää.
Kun matkamies tulee pääkaupunkiin, tapaa hän täällä ensiksi huvittelevan Helsingin. Kävellessään pitkin kaupungin pääkatuja ja katsellessaan eri liikkeiden mainosvaloja hän tulee väkisinkin ajatelleeksi maailmankaupunkia suruttomuuksinensa. Jumalaa ei näytä kukaan tarvitsevan. Liikkuessaan kaupungilla edelleen ja pistäytyessään kauppoihin matkamies näkee työtätekevän Helsingin, joka ahertaa aamusta iltaan toimeentulonsa takia. Ei sekään näy ennättävän Jumalan puoleen kääntyä. Tämänpuoleinen nielee sen koko harrastuksen.
Viipyessään paikkakunnalla kauemmin vieras näkee edelleen kärsivän kaupungin. Tuhansia on sairaaloissa, köyhäintaloissa, samoin niitä harhailee puutteessa pitkin katuja ja työnvälitystoimistoissa. Kärsimys riisuu ihmisiltä luulot pois ja moni nöyrtyy ahdistuksessa Jumalan eteen ja tulee valetuksi kärsimyksen valinkauhassa.
Näistä viimeksimainituista muodostuu rukoileva kaupunki: se joukko pääkaupunkilaisia, joka elää jatkuvasti joka päivä sisällisessä yhteydessä elävän Jumalan kanssa. Näiden ihmisten sydämen silmät ovat auenneet näkemään Herran tekoja ja kokemaan Raamatun sanan totuuden: "Jotka ottavat vaarin Herran teoista, niillä on sula riemu niistä."
Suurin Jumalan teko on Jeesuksen syntyminen maailmaan. Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa. Joskin huvitteleva ja työtätekevä kaupunki tästä Jumalan teosta vähät välittää, niin kärsivä ja rukoileva kaupunki tuntee siitä todellista iloa. Se ilo päättyy kerran "sanomattomaan" kirkastettuun iloon, kun lopullisesti saavutamme uskomme päämäärän, sielujen pelastuksen eli toisin sanoen: ihmeitten ihmeen.
KIITOSVIRSI KYYNELTEN KESKELTÄ
Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut
kansansa puoleen, ja valmistanut sille lunastuksen.
Luuk. 1: 68.Kiitosvirsi kumpusi esiin pappi Sakariaan sydämestä, kun hän parannuttuansa mykkyydestänsä oli tullut täyteen Pyhää Henkeä.
Hengessään hän näkee Jumalan lunastuksen jo valmiina. Ja tämä näky virittää hänen sydämensä kiitokseen ja ylistykseen.
On useita meidänkin kansamme keskuudessa, joiden sielut ovat pimeässä eivätkä jaksa kiittää ja ylistää Jumalaa hänen sanomattomasta lahjastansa. Tällaisten on tarpeellista muistaa, että he juuri Jumalan johdatuksesta ovat pappi Sakariaan kanssa ensin joutuneet käymään suruhuoneessa ja vaeltamaan sielunsa ahtaissa. Tällaisiin matkamiehiin soveltuu myös erinomaisesti viisas vanhatestamentillinen sana: "On parempi mennä suruhuoneeseen kuin ilohuoneeseen, sillä murheitten alla sydän paranee."
Useihin koteihin on kuolema näinä aikoina tullut vieraaksi. Se on armottomasti katkaissut, rukouksista ja kyyneleistä huolimatta, hellät ja monivuotiset rakkauden siteet. Puolison on täytynyt erota puolisostansa ja vanhempien lapsistansa. Mikään ei ole auttanut. Sota on armottoman julma todellisuus. Surun risti on tästä muistuttamassa lukuisissa kodeissamme.
Toisia ajaa suruhuoneeseen heidän terveytensä murtuminen. He tuntevat suuresti järkyttyneinä, että kuoleman mato tekee työtänsä heidän jäsenissänsä ja ettei sitä mikään maallinen mahti enää voi karkoittaa. Heidän alakuloinen mielensä käy päivä päivältä yhä murheellisemmaksi. Hekin ovat suruhuoneessa.
On toisia, jotka elävät keskellä suurta köyhyyttä. Heidän taloudellinen asemansa on äkkiä muuttunut voittamattomien vaikeuksien takia niin raskaaksi, että heidän on täytynyt tehdä vararikko. Sellaisessa kodissa, missä asustaa tällaisia, elämässään taloudellisesti pettyneitä lähimmäisiämme, eletään suruhuoneessa sielläkin.
Mutta syvin lienee suru kuitenkin siellä, missä omatunto lahjomattomasti syyttää hukkaan tuhlatusta entisyydestä, josta uusi synnin muisto toinen toisensa jälkeen kohoaa syyttävänä tajuntaan. Ja kun ei Jumalan yhteydestä eikä Kristuksen sovituksesta enempää kuin isänmaan puolustuksestakaan ole tietoa eikä apua, tällaiset omantunnon syytösten kourissa elävät ihmiset vaeltavat mitä suurimmassa epätoivossa, jopa itsemurhankin aikeissa. Heidän elämänsä on sanan syvimmässä merkityksessä suruhuoneessa asumista. Kaikki näyttää hukkaan menneeltä.
Mutta nytpä kääntääkin Jumalan sana asiat ihan päälaelleen, kun se sanoo, että "parempi on mennä suruhuoneeseen kuin ilohuoneeseen". Kyllä ilohuoneessakin on viihtyisää olla, jos ilo siellä on puhdasta eikä tahallisten syntien saastuttamaa iloa. Mutta tätä puhdasta iloa ei voidakaan omistaa ilman, että ensin ollaan oltu suruhuoneessa, niinkuin pappi Sakarias oli ollut.
Suruhuoneen paremmuuden ilohuoneen rinnalla selittää Raamattu lyhyin yksinkertaisin sanoin: "Sillä murheitten alla sydän paranee." Me tiedämme, että vasta sydämestä lähtee tosi elämä. Tämä tosiasia avaa valoisia, auki hakattuja näköaloja sodan aiheuttamien kyynelten läpi Suomen tulevaisuuteen.
Murheellinen sielu näkee pitemmälle kuin kaikkein tietoviisaimmankaan kotkansilmät. Murheitten alla on ihmisen pakko heittää menemään kaikki monimutkaiset oppirakennelmat ja langeta lopulta voitettuna, tuomittuna Jeesuksen jalkain juureen. Tällainen suruhuoneessa "valituksi" tehty syntinen löytää Kristuksessa kaikki, mitä hän tarvitsee. Ja kun hän murheitten alla näin on kypsynyt synnin tunnossa ja uskossa vastaanottamaan Jumalan ilmoituksen syntisten Vapahtajan tulosta maailmaan ja Jumalan hänessä valmistamasta lunastuksesta ja uudesta luomisesta, silloin hän on saanutkin jo ikuisen terveyden ja osallisuuden tosi iloon. Ja tästä osallisuudesta todistaa epäuskon niisistä kirvoitetun ihmislapsen sydämestä alinomaa kumpuava kiitos ja ylistysvirsi elävälle Jumalalle, olkoonpa että se kiitos on ulkopuoliselle tarkkaajalle nähtävissä vain kyynelten läpi.
TILINTEKO
Meidän on jokaisen tehtävä Jumalalle tili itsestämme.
Room. 14: 12.Vuoden vaihteessa suoritetaan kaikissa liikkeissä tilinpäätös. Jos tilit sattuisivat olemaan sotkuiset, eikä asianomainen niitä itse voi selvittää, on hänen pakko ottaa valantehnyt ammattimies avuksi saattamaan ne kuntoon.
Kerran tuli eräs herännyt suomalainen talonpoika luokseni ja kertoi nöyrästi:
"Olin viime yönä monesta asiasta tunnossani vaivattuna. Kun hengessäni hapuilin Herraa enkä saanut rauhatonta sieluani tasapainoon, alkoi sydämessäni kaikua Siionista rukousvirren sanat: 'Ah päätä laskuni, Pois pyyhi velkani, Jonk' olen tehnyt minä. Ah' maksa Jeesus sinä Mun syntin' suuret, pienet, Kuin minun tehneen tiennet.' (151: 7.) Tunsin: Herra on läsnä."
Jos tämä heränneellä omallatunnolla vaeltava matkamies hiljaisen tilinteon hetkellä ei löytänyt mistään muusta rauhaa sielullensa kuin Herran Jeesuksen armollisesta avusta synti tilikirjan selvittäjänä, kuinka tarpeellinen onkaan silloin Kristus niille, jotka eivät ole ainoastaan viikkoja, vaan koko vuoden tuhlanneet hukkaan joko julkisynneissä ja himoelämässä tai itsekkäässä kristillisyydessä.
Jos käy armonajassa toteen kokemuksen kannalta meillekin matkamiehinä: "Herra on läsnä", niin totisesti joudumme mekin, elämäämme tarkastaessamme ja sitä tilittäessämme Kaikkinäkevän silmäin edessä, mahdottomuuden eteen. Emme saakaan itse tiliämme päätetyksi, vaan velkapuolella onkin kymmenentuhannen talentin velka, jonka maksamisesta Raamattu sanoo: "Herran eteen tuodulla ihmisellä ei ole, millä maksaa." Eivät ole vain tilit sekaisin, vaan rahavaratkin ovat loppuneet ja maksukyky lakannut.
Mikä armo onkaan tällaisen huonon tilintekijän kohdalla silloin se, ettei sittenkään tarvitse toivoansa jättää eikä itsemurhaa tehdä – ei itsensä eikä perheväkensä suhteen ilmi tulevissa huonoissa tiliasioissa. Kyllä maailman tuomari vielä nytkin armon aikana tuntee syntisten heikkoudet, heidän osaamattomuutensa ja siitä johtuvan arkuuden ja alamittaisuuden tunteen. Ja hänen ilonsa on, jos hänet, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, pyydetään selvittämään huonoja tiliasioita. Ja mitä ahtaammalla ihmislapset ovat omine huonoine asioinensa, sitä lähempänä on Kristus heille apuansa tilintekijänä tarjoamassa.
Jos olemme joutuneet ahtaalle oman parannuksemme asiassa ja huomanneet, ettei siitä tulekaan mitään, niin muistakaamme, että Kristus on läsnä, "Herra on läsnä", auttamassa. Hänhän sanoi itse: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä."
Tuntuivatpa meistä asiamme kuinka mahdottomilta tahansa, sopii meidän hädässämme katsoa siihen Kristukseen, joka on luvannut tehdä mahdottoman asian mahdolliseksi, – katsoa, vaikkapa täytyisikin kohottaa katseensa häneen läpinäkymättömän pimeydenkin lävitse.
Tämä Herran apu tilintekijänämme oman henkilökohtaisen parannuksemme asiassa voidaan myös sovelluttaa siihen mahdottomuuteen, johon olemme joutuneet kotimme ja perheväkemme suhteen. Näissäkin viimeksimainituissa asioissa tuntuu meistä itsestämme kotimme saattaminen kristilliseksi kodiksi ja lastemme ja perheväkemme perille tuleminen kirkkauteen ja kunniaan mahdottomalta asialta. Syyn tähän näemme itsessämme. Tiliaukeamamme ovat tälläkin alalla sekavat ja huonot. Mutta näissäkään vaikeuksissamme ei meidän tarvitse joutua epätoivoon, sillä läsnäoleva Herra aukaisee meille tien niidenkin lävitse. Onhan, hän itse henkensä kautta apostolin suulla todistanut hätääntyneelle perheenisälle: "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi."
Jos nöyrrymme ottamaan Herran tilintekijäksemme, ovat asiamme, tuntukoot ne sitten meistä itsestämme kuinka huonoilta tahansa, kaikkivaltiaan Herran Kristuksen hyvässä armohoidossa. Siihen ei päällekantajallamme ja syyttäjällämme ole mitään sanottavaa ei ajassa eikä iankaikkisuudessa.
MIKÄ MEITÄ ODOTTAA
Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva.
Hebr. 4: 9.Kysymys: "Mitä arvelette Kristuksesta, kenen poika hän on?" on kristinuskon ydinkysymys. Se kysymys askarruttaa parhaillaan ei ainoastaan jumalaapelkääviä, vaan jumalankieltäjiä kaikkialla maailmassa.
Kristus on ihmiskunnan keskushenkilö, josta ei kukaan koskaan pääse irti. Niin, vielä enemmänkin. Hän on koko ihmiskunnan lunastaja ja kaiken uudistaja. Häneen nähden on jokaisen aikanansa määrättävä kantansa ja hänen edessänsä tehtävä elämänsä ratkaisevin valinta. Joka hänet hylkää, hylkää elämän. Joka hänen seuraansa taipuu, joutuu yhteyteen elävän Jumalan kanssa, – yhteyteen, jota pakanat kaipaavat, jota profeetat lupasivat ja jota vanhan liiton hurskaat odottivat.
Jeesus Kristus yhdistää näkyväiset ja näkymättömät, maan ja taivaan, ihmisen ja Jumalan. Tähän yhteyteen voi kurjinkin syntinen päästä, sillä Kristus Jeesus on sovitus meidän syntiemme edestä, niin että hänen kauttansa saamme kaikki samassa hengessä Isää lähestyä.
Tätä persoonallista ja autuasta jumalasuhdetta nimitetään Uudessa Testamentissa iankaikkiseksi elämäksi ja koko sitä piiriä, jossa tämä jumalasuhde vallitsee, Jumalan valtakunnaksi. Hebrealaiskirje nimittää tätä olotilaa "lepoon pääsemiseksi" tai "Jumalan kansan sapatinlevoksi." Se on kaikille tämä iankaikkinen elämä, tämä osallisuus valtakuntaan, tämä sapatinlepo tarjona, odotettavana, mutta sen todelliseen omistamiseen pääsevät ainoastaan ne, jotka ovat hengellisesti köyhiä, vanhurskautta isoavia ja janoavia ja jotka sen tähden yhtämittaa anovat, etsivät ja kolkuttavat.
Kokemuksen kannalta on otettava huomioon, ettei Herran kansan sapatinlepo enempää kuin iankaikkisen elämän omistuskaan ole tässä maailmanajassa, jossa parhaillaan elämme, meidän tuntemisissamme. Jos se olisi vain tuntemisissamme, niin kyllä meillä perin harvoin olisi lepoa Jumalassa ja iankaikkisen elämän osallisuutta, vaikka Jeesus onkin todistanut lampaistansa, s.o. seuraajistansa: "Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys." Jos me osaisimme aina perustaa elämämme Herran sanaan, tuohon: "Näin sanoo Herra", eikä pettäviin tunteisiimme, niin me vaeltaisimme horjumattomasti sanan varassa riippumatta siitä, miltä elämä meistä kulloinkin tuntuu tai miltä se näyttää. Mutta tätäpä juuri emme aina osaa.
Jumalaapelkäävät miehet ovat eri aikoina jonkun verran yksipuolisesti kokeneet tämän Kristuksen keskeisimmän lahjan, iankaikkisen elämän ja Jumalan kansan sapatinlevon. Jo vanhan kirkon aikana pysähtyi hurskas Justinus marttyyri siihen, että kristinusko on tietoa. Pari vuosisataa hänen jälkeensä kirkkoisä Augustinus määritteli kristinuskon ja iankaikkisen elämän uudeksi tahdoksi. Uskonpuhdistajamme Luther taas piti kristinuskossa pääasiana hyvää omaatuntoa, jonka Jeesuksen Kristuksen sovintoveri oli ahdistusten syvyyksissä syyllisyyden tunnosta puhdistanut. Mutta näistä erilaisuuksista huolimatta jokainen näistä kolmesta hurskaasta miehestä eli Jumalan sanasta ja seurusteli sanan välityksellä läsnäolevan Jeesuksen Kristuksen kanssa. Heillä oli kaikilla jo tässä elämässä osallisuus valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään. He lepäsivät jo tässä elämässä Jumalan sapatinlevossa.
Nyt ei meistä kukaan epäile, etteivätkö nämä miehet, Justinus marttyyri, kirkkoisä Augustinus ja uskonpuhdistajamme Martti Luther, olisi parhaillaan jo lepäämässä teoistansa Jumalan luona myös kuoleman viivan toisella puolella taivaassa. Se mitä he kukin tässä ajassa ahkeroivat, etsivät ja anoivat, on nyt muuttunut heille katoamattomaksi omaisuudeksi Jumalan kansan sapatinlevossa iankaikkisuudessa, siellä, missä uusi virsi kaikuu kuin suurten vesien kohina. Ei taivaan sapatinlepo ole näet toimettomuutta.
Meillä ei ole toivoa päästä tähän riemulliseen Jumalan kansan sapatinlepoon, joka on odotettavana taivaassa, jos me tähän lepoon pääsemisen tässä ajassa laiminlyömme emmekä opettele lepäämään sanan välityksellä Jumalassa keskellä kiusoja, ajallisia kärsimyksiä ja elämän hävittäviä myrskyjä.
AJAN TÄYTTYMYS LÄHESTYY
Vartija, mikä hetki yöstä on?
Jes. 21: 11.Kirkkovuosi on jaettu pyhiin aikoihin silmällä pitäen määrättyjä kirkollisia juhlia. Kullakin kirkkovuoden juhlalla on näet oma erikoinen lisänsä tarjottavana seurakuntaväen rakennukseksi uskossa ja rakkaudessa.
Adventti puhuu Herran tulemisesta, ei yksin ensimmäisestä, vaan myös toisesta. Vanha Testamentti kysyi: "Vartija, mikä hetki yöstä on?" Vasta Johannes Kastaja seisoessaan Uuden Testamentin kynnyksellä saattoi sormellaan osoittaa Jeesusta ja todistaa oppilailleen hänestä: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin."
Mutta yhä uudelleen meidänkin päivinämme kointähden koittoa tähystelevien silmien katseet sykähdyttävät sydämiä murheissa ja painojen alla kysymään: "Vartija, mikä hetki yöstä on?" Pitkälle se on jo nyt varmasti kulunut. Eikä aamua tarvita odottaakaan? Sillä jo keskiyön aikana alkaa huuto kuulua: "Katso, ylkä tulee, menkää häntä vastaan!"
Tuomio käy ylitsemme ei yksin tuomiosunnuntaina, kirkkovuoden loppuessa, vaan myös adventtina, kirkkovuoden alkaessa. Se merkitsee sitä, ettei joulusta tule Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa, elleivät sielun kaikki alhaiset himot ja halut tule tuomituiksi, ellei kaikki viehättyminen ja kiintyminen syntiin ja maailman valhe-elämään tule sydämistämme irti kitketyksi.
Valhe-elämän vaarat ovat sitä suurempia, kun nykyään ihmisten suuri innostus erilaisten maailmankatsomusten palvonnassa eri maissa estää näkemästä valheen merkkejä meneillään olevassa historiassa. Suurissa valtiollisissa liikkeissä eli uusissa uskomuksissa, kuten bolshevismissa, joilla tämän maailman ruhtinas on uskottomien taidot sokaissut, on tämä joukkojen silmiä sokaiseva innostus selvästi havaittavissa. Kun nyt ihmisille huudetaan: "Täällä on kristus", täällä on pelastus tai "tuolla on kristus", tuolla on pelastus, niin ei tämä huuto tosiasiassa ollenkaan tarkoita Jumalan Kristusta, jolla yksin historiassa on kaikki valta ja jonka vallan alle lopuksi kaikki alistetaan, kuolemakin. Kuta enemmän tätä huutoa nykyajassa huudetaan, sitä enemmän väärät kristukset ja pettävät valheopit voittavat vähin erin kirkkokansaakin. Sekin on vaarassa eksyä valheeseen.
Lutherin aikana siirryttiin totuutta, Kristusta, etsittäessä paaviudesta hurmahenkisyyteen, anarkiasta tyrannivaltaan. Nyt siirrytään yksilön ihannoimisesta kollektiiveihin ja korporatiiviseen menoon, kansainvälisyydestä rodun ja veren ja maapohjan palvontaan, ja näin loppumattomiin suuressa kiertokulussa.
Koko tässä liikehtimisessä katoava luonto nousee iankaikkista Luojaansa vastaan. Eikä tämä väärä itsensä koroittaminen, tämä väärä messianismi, jonka keskus- ja työpisteitä alkaa olla eri puolilla Eurooppaa ja Amerikkaa, lopu, ennenkuin se on päämääräänsä päässyt: "Kaiken järjestetyn yhteiselämän hävittämiseen ja suureen kammottavaan kaaokseen".
Silloin vasta tulee Jumalan Kristus ja hänen mukanaan suuri Adventti, jolloin kaikki asetetaan oikealle paikallensa ja ajan täyttymys toteutuu. (Ap. t. 3: 19-21.)
HERRAN KANSA
Jumala ensi kerran katsoi pakanain puoleen ottaakseen heistä
kansan omalle nimellensä.
Ap. t. 15: 14.Mitä ymmärrämme Herran kansalla?
Tähän kysymykseen voimme vastata vasta silloin, jos meille on Raamatusta ja historiasta auennut Jumalan pelastussuunnitelma meneillään olevan armotalouden aikana.
"Suuri lähetysvuosisata" on jälkisatoineen pysähtynyt tämän järkyttävän tosiasian eteen, että pakanain lukumäärä kaikesta valtakunnan työstä huolimatta selvästi kasvaa huimaavasti varsinkin Aasian maissa.
Jos käännämme katseemme "kristittyyn" Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, olemme saman tosiasian edessä. Niissä molemmissa on vallalla ns. "kulttuuripakanuus". Täytyyhän optimistisemmankin tähyilijän nyt jo sodan raakuuden keskellä myöntää, ettei Euroopassa enempää kuin Amerikassakaan asu kristittyjä kansoja.
Kristinuskon saavuttamien vähäisten ja pinnallisten voittojen edessä tultiin Intiassa Tambaramissa pidetyssä lähetysjohtajien kokouksessa samaan päätökseen, mihinkä jo oli tultu Jerusalemin konferensissa vuonna 50, että nimittäin Jumala ensin ottaa pakanoista kansan omalle nimelleen (Ap. t. 15: 14), s.o. nimikkokansan. Tämä vastaa myöskin historian ja Raamatun toisissa kohdissa olevaa toteamusta, että Israelistakin on jäänyt vain "jäännös", kun sen sijaan tämä Juudan kansa kokonaisuudeksi katsottuna on vieraantunut maailman historiallisesta tehtävästänsä hyljättyään historiallisessa Jeesuksessa oman Vapahtajansa. Ja juuri hänen sanojensa mukaan on valtakunnan evankeliumia tämän aikakauden viimeisenä lopun merkkinä julistettava kaikille kansoille, vain todistukseksi (Matt. 24: 14). Kansat kääntyvät vasta sitten, kun uskoon tulleet juutalaiset paavalilaisittain astuvat pakanalähetystyötä suorittamaan.
Nyt ei voida muuta tehdä, kuin Roomalaiskirjeen 11 luvun mukaan koota
kansoista, Suomenkin kansasta, morsiusseurakuntaa Kristukselle, s.o.
pakanain "täysilukuisuuden" ("pleeroman") tulemista sisälle Jumalan
valtakuntaan. Nyt meneillään oleva Jumalan valtakunnan työ ei Jumalan
pelastussuunnitelman mukaan ole vielä tarkoitettukaan ihmissuvun
kansojen johtamiseksi kokonaisina kansoina Jumalan elävään yhteyteen.
Se siirtyy vasta tulevaan lähetyskauteen, uuteen armotalouskauteen,
jolloin tämä työ saatetaan täytäntöön vasta tuhatvuotisessa
valtakunnassa, jolloin "juutalaisten (ei siis 'jäännöksen') armoihin
ottaminen on oleva elämää kuolleista" s.o. nykyinen aika on hengellisen
"kuoleman" tila verrattuna siihen, mikä silloin tulee hengellisen
"elämän" tilaksi (Room. 11: 15).Tällainen on Raamatun mukaan Jumalan suunnitelma ja hänen valtakuntansa tulemisen työstrategia. Hän kokoaa parhaillaan, ottaa parhaillaan kansoista kansan omalle nimelleen.
Tämä Jumalan sanasta ja historiasta, varsinkin nykyaikaisesta, saatu näkemys Jumalan valtakunnan työn saavutuksista ja sen mahdollisuuksista nykyisenä armotalouskautena s.o. Aabrahamin siemenen (Gal. 3: 29) morsiusseurakunnan, nimikkoseurakunnan, pyhäin yhteyden kokoamisen ajankohtaisuudesta yhä lisääntyvää barbaari- ja kulttuuripakanuuden taustaa vasten sisältää toisaalta evankeliumin työntekijöille varoittavan sanan omille turhille teille lähtemisestä, mutta myös toisaalta, työn pienten tulosten mieliä murehuttaessa, taivaallisen lohdutuksen.
Jos tämä morsiusseurakunta- eli nimikkoseurakunta-, pyhäin yhteys-näkökohta, joka on ollut käytännössä osittain laiminlyötynä, jopa unohdettuna meilläkin, taas huomataan, niin ei mennä Jumalan edelle hänen, valtakuntansa työssä eikä vielä havitella ennen aikoja koko "Suomen kansaa Jumalan kansaksi", vaan jäädään siihen vakavaan toteamukseen, mikä tehdään Ap. t. 13: 48:ssa Paavalin täysipainoisen julistuksen tehosta: "Ne kaikki uskoivat, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään." On merkille pantava, että juuri Luukas on nämäkin sanat Paavalin universaalisen evankeliumin oppilaana kirjoittanut. Sanat koskevat ajallista ennakoltamääräämistä, Herran kansan kokoamista.
Nykyisten parannustuomioitten loppuaikoina (Ilm. 16: 17-21 seitsemäs vihan malja: "kansojen kaupungit hävitetään") ei ole tehostettava ainakaan etukädessä uusia työmuotoja, vaan uutta, lisääntyvää Pyhän Hengen osallisuutta työntekijöissä ja sanankuulijoissa. Nyt on tehostettava pikkuseurakuntaa seurakunnassa (kirkossa), kotiseuroja, raamattupiirejä, nuorten kerhoja, sotavammaisten ja sotaleskien hartauskokouksia jne. Sillä tiellä saadaan öljyä astioihin ja oikea morsiuspuku, Kristuksen vanhurskaus (Ilm. 19: 8) uskossa omistetuksi. Tätä on juuri nyt tehostettava, ettei jäätäisi tyhmien kanssa häähuoneen ulkopuolelle, kun viimeinen pasuna soi ja huuto kuuluu: "Katso ylkä tulee!"