[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL-jcpGhHYUm1hvxdCMFLKa8igitABl5C8rV7ahbM53c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1887,"Herran kansa","Pakkala, E. W.",1878,1945,"1887-pakkala-e-w-herran-kansa","1887__Pakkala_E._W.__Herran_kansa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1944,14605,98512,true,[],[],[],"Teos on kokoelma hengellisiä kirjoituksia, jotka käsittelevät raamatullista ja suomalaista kristillisyyttä sekä yksilön uskonvarmuutta. Lyhyissä teksteissä tarkastellaan muun muassa parannusta, sovitusta ja kristityn vaellusta arjen keskellä.","E. W. Pakkalan 'Herran kansa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1887.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRAN KANSA\n\nKirj.\n\nE. W. Pakkala\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannus Oy Kuva ja Sana,\n1944.\n\n\n\n\n\n\n        Terve, pyhäin suku,\n        joill' on kirkas yljän puku!\n        Meistä teidän luku\n        myöskin karttukoon!\n        Autuas se kansa,\n        joll' on Jeesus kokonansa,\n        heidän seurassansa\n        hauska olla on.\n        Taivaan isänmaahan\n        toivossa\n        kaitaa tietä kuljetahan,\n        kaikki esteet lyödään maahan\n        Herran voimassa.\n\n                     Siionin virsi 89: 1\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nHerra luo uutta.\nSyvyys ja korkeus.\nPeloittava etäisyys.\nKristuksen risti.\nKevätkylvön tärkeys.\nHuuto syvyydestä.\nJumalan virta.\nIsien vaellus Hengessä.\nSovituksen virka.\nElävä usko.\nVerien perintö.\nAnkarampaa kristillisyyttä.\nKätketty elämä.\nKodin uudistus.\nUskolla parantaminen.\nEi ole sattumaa.\nAhdas portti.\nOikea viisaus.\nSovituksen sana.\nHerran armohoito.\nVain Kristus.\nEläviä sanoja.\nMaailma myllertää -- risti seisoo.\nSairas sielu.\nTehkää parannus.\nIsän todistus Pojasta.\nKiitosvirsi kyynelten keskeltä.\nTilinteko.\nMikä meitä odottaa.\nAjan täyttymys lähestyy.\nHerran kansa.\n\n\n\n\nAlkusanat.\n\n\nOli aika elämässäni, jolloin ajatuksissani liikkui jonkinlaisen\nuskonnollisen romaanin kirjoittamisen tarve. Erään samanmielisen\nvirkaveljeni kanssa sitä jo silloin hahmoiteltiinkin. Mutta aika ja\ntarpeellisen kouluutuksen hankkiminen sen julkaisemiseen ovat soluneet\njo tuomitsevina ohitsemme. Sen sijaan olen omalta kohdaltani pannut\npaperille ja julkaissutkin ajatuksia uskonnollisista kysymyksistä\nmilloin missäkin lehdessä tarkoituksenaan selvitellä itselleni ja\nmuille, millaista todellisuudessa on raamatullinen ja suomalainen\nkristillisyys, kun se on aitoa. Olen näet ollut huomaavinani itsessäni\nja ympäristössäni, etteivät Jumala ja hänen Kristuksensa, joista\npuhutaan ja kirjoitetaan, olekaan meille asianomaisille aina varmaa\nkoettua todellisuutta niinkuin yksinkertaisille kansanmiehille. Tästä\nolen kärsinyt vaivaa.\n\nNäitten vaivojen alaisuudessa on ollut pakko etsiä, tutkia,\nkilvoitella, valvoa ja kysellä, mistä löytyisi totuudessa se,\njoka yksin on sielun ylkä ja paras vieras. Näin ovat syntyneet\nnämä karkeasti veistetyt ja usein kuivahkot kyhäelmäni, jotka\ntässä teoksessa tarjotaan halullisten kuulijoitteni ja ystävieni\nmietittäviksi toivossa, että Pyhän Hengen todistaessa niiden\nvälityksellä uskon varmuus lukijoissa lisääntyisi.\n\nHelsingissä kesäkuun 6 p:nä 1944.\n\nE.W.P.\n\n\n\n\nHERRA LUO UUTTA\n\n\n    Katso, minä teen uutta: nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä\n    huomaa?\n\n    Jes. 43: 19.\n\nPitkänperjantain ristinjuhla ja pääsiäisen ylösnousemusjuhla kertovat\nmeille, että ristin Herra on voittanut kuoleman ja elää nyt parhaillaan\nylösnousemusruumiissa kunniansa valtaistuimella.\n\nTätä tosiasiaa emme kuitenkaan tosiasiallisesti vielä näe, vaan\nse on toistaiseksi uskon asia. Mutta koska tahansa voi Jeesus\nylösnousemusruumiissansa äkkiä ilmestyä koko tälle sukukunnalle\nulkonaisestikin, ja silloin alkaa uusi aikakausi ja uusi vanhurskauden\nja rakkauden olotila.\n\nTänä odotuksen aikana, joka on jonkinmoinen välitila, niinkuin tauko\nmusiikissa, pitää kuitenkin paikkansa profeetan sana Herrasta: \"Minä\nteen uutta, nyt se jo puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa\"? Tämä\ntauon ja odotuksen aika on sekin jo uuden luomisen aikaa, jolloin\nylösnoussut Kristus parhaillaan tekee työtänsä \"elävien sanojensa\"\nkautta keskuudessamme.\n\nVanhan liiton vankeuden kansaa Herra virvoitti profeettansa\nvälityksellä sillä tavoin, että hän kehoitti heitä katsomaan, mitä\nluonnossa tapahtuu. Siellä aavikkosudet ja kamelikurjet saivat\njuodaksensa, koska Herra niitä varten johdatti vedet korpeen ja virrat\nerämaahan. Jos nyt Herra pitää huolen aavikkosusista, vastenmielisistä\npetoeläimistä, ja erämaan kamelikurjista, niin kuinka paljon enemmän\nhän pitää huolta valitusta kansastansa antaaksensa sen juoda elämän\nvettä korpimatkan helteessä ja rohkaistaksensa sitä keskellä nykyisiä\nvaikeuksia.\n\nBaabelin vankeudesta löytyikin osa kansaa, joka otti tämän Herran\nlupauksen täydestä, uskoi sen todeksi eikä enää muistellut entisiä eikä\nvälittänyt menneistä, vaan alkoi katsoa, kuinka Herra luo uutta.\n\nHerran hetken tullen tämä osa kansaa saikin palata takaisin kotimaahan\nja säilyi Jumalan jäännöksenä ja pyhänä siemenenä tulevaisia aikoja\nvarten. Mutta toinen osa kansaa, joka ei välittänyt Herran lupauksista,\nei saanut uskoa uusien olojen tulemiseen Herralta. Se jäi tämän takia\nuskottomuuteensa, sekaantui vieraalla maalla pakanalliseen ympäristöön\nja hukkui sen kanssa.\n\nVielä parhaillaankin Herralla on keskuudessamme täällä Baabelin virtain\nvarsilla valittu kansansa. Se on kutsumuksen kautta tullut valituksi.\nHerra on sen tehnyt valituksi murheen pätsissä. Sellaisia Herran\nvalittuja on sekä kaupungeissamme että maalaisseurakunnissamme. Heidän\ntakiansa Jumala tätä maata on vielä säästänyt tuomionsa iskuilta. Tämä\nvalittu suku Suomen kansaa valittaa vaivojansa joka päivä Herralle\nja pysyy sen kautta sisällisesti elävässä yhteydessä elävän, armon\nja tuomion Jumalan kanssa. Se tuntee heikkoudestansakin huolimatta\nolevansa kaikkivaltiaan Luojan ja Kristuksessa sovitetun taivaallisen\nIsän tosi lapsi. Se tuntee uuden luomisen voiman orastavan -- ei\nenempää vielä -- lapseuden olotilassansa.\n\nMutta kaikki, jotka ovat Jumalan tahdosta hänen lapsiksensa syntyneet\nkutsumuksen ja kärsimyksen valinkauhassa, ovat saaneet olentoonsa\njonkun vamman taikka vian. Kaikissa Jumalan todellisissa lapsissa on\njoku puute, samoinkuin särö on astiassa. Jumalalle syntyneet lapset\novat kaikki jollakin tavalla vian alaisia. Mikä on käsipuoli, mikä\njalkapuoli, mikä silmäpuoli, mikä kuuro, mikä ihmisten silmissä outo\nja halveksittu virkamies, aviomies, kansanmies ja jumalanmies. Mutta\nnäistä ulkonaisista puutteista huolimatta heissä kaikissa orastavat\nuloskinpäin nähtävällä tavalla uuden luomisen voimat ja merkit.\nMutta alkua vain on kaikki, ei mitään täydellistä eikä synnitöntä.\nVäkevin uuden luomisen merkki on se, että he joka päivä tässä uudessa\nliitossa saavat uskossa nauttia sen ihmeellisiä lahjoja: syntien\nanteeksiantamusta ja kirkkauden toivoa. He veisaavat Jeesuksen\nviattoman kuolon voimasta: \"Sen kirjoituksen ankaran, jok' oli mua\nvastahan, Hän verellään pois pyyhkäisi ja maksoi syntivelkani\". He\novat siinä määrin vianalaisina joutuneet tositarpeessa Kristuksen\nHengenpiiriin, että he elävät päivänsä ja yönsä Kristukseen\nistutettuina. Tätä päivästä päivään kokien he veisaavat: \"Jo\nnoustessani aamulla, Mä riennän, etsin Jeesusta, Ehtoolla maata\npannessan, Mä nukun Hänen helmaansa\".\n\nEtkö sinäkin lukijani, joka olet Siionin vanki, tuota tunne? Etkö\nhuomaa sitä, että vaivojesi ja surujesi keskellä todella jotakin uutta\njo puhkeaa elämässäsi? Älä halveksi pienten alkujen päivää! Sinä olet\nparempi kuin aavikkosudet ja kamelikurjet ja monta varpusta, joista\nei yksikään kumminkaan putoa maahan ilman taivaallisen Isän tahtoa!\nSinuakin varten, jota Herra parasta aikaa murheen pätsissä valituksensa\nvalmistaa, hän tekee tietä korpeen ja virtoja erämaahan, että saisit\njuodaksesi elämän vettä janoosi jaksaaksesi kilvoitella perille asti\nHerran seurassa sinne, missä kaikki entinen on kadonnut ja kaikki on\ntullut kokonaan uudeksi.\n\n\n\n\nSYVYYS JA KORKEUS\n\n\n    Että te voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja\n    pituus ja syvyys ja korkeus on.\n\n    Ef. 3: 18.\n\nKristillisyytemme ei aina ole sisällisesti elävää. Meillä voi kylläkin\nolla syviä tunteita ja toisaalta korkealle tähtääviä, koko maailman\nuudistukseen suuntautuvia toimintamuotoja. Mutta kaiken tämän uhallakin\npuuttuu kristillisyydestämme jotakin. Syvin puute on siinä, että ollaan\nmenty Jumalan Kristuksen ohitse. Hän ei ole päässyt meille ainoaksi\ntieksi, totuudeksi ja elämäksi.\n\nTunnettu on Lutherin lause: \"Missä syntien anteeksiantamus on, siinä\non elämä ja autuus.\" Syntien anteeksiantamus taas sisältyy ja perustuu\nsiihen lunastukseen, jonka Kristus on Jumalan Poikana \"löytänyt\" ja\njonka hän yhden kerran täydellisesti suoritti Golgatalla.\n\nMe voimme tosin tämän Golgatan tunnetun tapahtuman ottaa vastaan ja\nomistaa järjellämme. Mutta tietousko ei ketään pelasta. Se jättää\nsydämen kylmäksi ja kuolleeksi. Tietopuolinen kääntyminen Jumalan\npuoleen ei vielä sellaisenaan ole koko sydämen, tunteen ja tahdonkin,\nkääntymistä Jumalan puoleen omantunnon herätyksessä.\n\nVasta omantunnon herätyksessä syntyy Uudessa Testamentissa mainittu\n\"sydämen sisällinen ihminen\". Tämä sydämen ihminen on samalla aina\nomantunnon ihminen. Ja hyvä omatunto saadaan vain ristillä täytetyn\nlunastustyön perustuksella.\n\nTätä Jumalan suurta pelastustekoa täytyy meidän uskaltaa kuolleellakin\nuskolla lähestyä ja Kristusta ristiinnaulittuna katsella jaetulla\nsydämelläkin siinä odotuksessa ja toivossa, että Hän, elävä, läsnäoleva\nVapahtaja itse särkisi ja muuttaisi pahanilkisen, kovan sydämemme Pyhän\nHengen asuinsijaksi ja kääntäisi jalkamme rauhan tielle.\n\nKukaan meistä ei osaa tarpeeksi korkealle arvioida Golgatan ristin\ntapahtumaa. Se saa kuitenkin uutta valaistusta, jos kysymme: kuinka\ntämä meidän maapallomme, joka on avaruudessa vain pieni planeetta\nsyrjäisessä aurinkokunnassamme, on saanut sen etuoikeuden ja kunnian,\nettä sen päällä ja eräässä määrätyssä paikassa ja eräänä määrättynä\naikana on koko maailman sovitus suoritettu ja saatu Golgatan\nsovintoveren voimasta aikaan sellaiset ihmeelliset tulokset, että\nniihin eivät ainoastaan näkymättömän maailman olennot, enkelit, vaan\nmyös \"kaikki kirkkaat tähdet\" haluavat tutustua.\n\nGolgata on ollut maantieteellisesti tuntematon vuori. Myös maapallomme\non varsin pieni taivaankappale suuressa avaruudessa. Mutta siitä\nhuolimatta maapallollamme on pelastushistoriassa ja taistelussa\npimeyden valtoja ja niiden hallitsijaa, saatanaa, vastaan paikallisesti\nainoalaatuinen merkitys, joka pohjautuu pitkänperjantain samoin\nainoalaatuiseen tapahtumaan jo lähes kaksituhatta vuotta sitten.\nSilloisella veriuhrilla yhdistettiin yhteen katkenneet siteet taivaan\nja maan välille. Sillä uhrilla avattiin elävä tie pyhän Jumalan\narmoistuimelle. Muutamia tunteja kestävä sijaissovituskärsimys Golgatan\nmäellä pitkänäperjantaina riitti ja riittää edelleen säilyttämään\nrintaman murtumattomana taistelussa pahuuden henkiolentoja vastaan.\n\nTätä sovinnon syvyyttä ja korkeutta ei kukaan voi tarpeeksi kirkkaasti\nkäsittää. Siitäpä syystä apostoli rukoilikin rakkaille efesolaisilleen\ntässä kohden suurempaa viisautta ja syvempää tutustumista ristin\nsalaisuuteen. Ja sitä mekin tarvitsemme.\n\n\n\n\nPELOITTAVA ETÄISYYS\n\n\n    Minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en\n    löytänyt.\n\n    Ps. 69: 21.\n\nPaaston aikana ja muulloinkin tulee Jumalan Poika tiellemme ja\nkatseltavaksemme kärsimystensä valaistuksessa. Hänen kärsimystiensä\nsyvin kohta on siinä, että hänen ja hänen taivaallisen Isänsä välillä\naukenee niin kammottava etäisyys, että hänen täytyy ristillä huutaa:\n\"Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?\"\n\nTämä peloittava etäisyys Jumalasta, taivaallisesta Isästä, oli\nennustettu jo messiaanisissa psalmeissa. Sellainen on muunmuassa\npsalmi 69. Siinä onkin juuri tämä sana: \"Odotin sääliä, mutta en\nsaanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt\". Tässä on kysymys tulevan\nMessiaan kohtalosta. Se käy ilmi seuraavasta saman psalmin säkeistöstä:\n\"Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni\nhapanviiniä\". Itse psalmi alkaa sanoilla: \"Minä olen vajonnut syvään,\npohjattomaan liejuun, ja virta tulvii ylitseni.\"\n\nHebrealaiskirjeen kirjoittaja sanoo tästä kärsimysten tien Herrasta,\nettä \"hän oli kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin\", lisäten\nkuitenkin samalla sanat: \"kuitenkin ilman syntiä\".\n\nMeidän, kiusauksissa langenneitten syntisten on myös koettava sielumme\nsisimmässä Jumalan peloittavaa etäisyyttä. Me etsimme apua, mutta apua\nei tule mistään. Korvissamme soi ääni: \"Jumala ei kuule syntisiä\". Hän\nei voi vastata tällaiselle kuin minä olen. Hän on vihassansa kääntänyt\nkasvonsa pois minusta.\n\nTämän jumalaetäisyyden painon alla valitetaan, samoin kuin\nvirsilaulaja psalmissa 77: \"Hylkääkö Herra ikiajoiksi eikä enää osoita\nmielisuosiotaan? Onko Jumala unhottanut olla armollinen, onko hän\nvihassaan lukinnut laupeutensa? Onko hänen armonsa mennyt ainiaaksi,\nonko hänen lupauksensa lopussa?\" Näitä kokiessa on Jumala kaukana ja\nsielua painaa raskaasti tämä Jumalan etäisyys.\n\nNäissä syvyyksissä, joissa ei tunnu mitään pohjaa olevan, on hyvä\najatella ja viipyä lähemmin uskossa katselemassa Herraa Kristusta hänen\nkärsimystensä tiellä. Hänen sekä Vanhassa Testamentissa ennustettua\nettä evankeliumeissa todettua Jumalan etäisyyttä tutkiessamme\nhuomaammekin ihmeeksemme, kun Jumalan hylkäystuomio meitä painaa, että\nvaellammekin _vielä_ Jeesuksen askeleissa. Tämä tällainen katseleminen\nvie meidät salatun Jumalan eteen siitä huolimatta, että Hän tuntuu\nkääntäneen kasvonsa kokonaan meistä pois.\n\nKokemuksemme ja tuntemuksemme sanovat, että olemme hukassa eikä\nole ketään, joka voi meitä auttaa, ei maan päällä eikä taivaassa.\nMutta Jeesuksen kärsimystä katsellessamme näemmekin, ettemme\nhyljättyinäkään ole hukassa, vaan että se, mitä parhaillaan Jumalan\npeloittavasta etäisyydestä koemme, onkin Korkeimman käden aiheuttamaa\npelastukseksemme. Toisaalta tunnemme itsemme psalmilaulajan\nosaveljeksi, joka näki vain Herran hylkäystuomion, hänen armonsa\nmenetyksen, hänen lupaustensa loppumisen ja hänen vihansa toimenpiteet\nlaupeutensa pois sulkemiseksi. Mutta toisaalta me samalla hänen\nkanssansa pääsemme ihailemaan Jumalan ihmeellisiä pelastustekoja:\nkuinka hän, jonka tiet ovat pyhät, käsivarrellansa lunasti kansansa.\n\nTämän näkemyksen edessä peloittava etäisyys, joka pani toivottomana\napua huutamaan, muuttuu äänemme koroittamiseksi Jumalan kiitokseen.\nTässä toteutuu se, mitä nykyaikana on puettu sanoihin, että elävä\nJumala on samalla kertaa peloittava salaisuus ja puoleensa vetävä,\nihastuttava salaisuus -- _mysterium tremendum ja mysterium fascinosum_.\n\n\n\n\nKRISTUKSEN RISTI\n\n\n    Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus,\n    kun me vielä olimme syntisiä, kuoli edestämme.\n\n    Room. 5: 8.\n\nKristuksen kuolemaan liittyy erottamattomasti risti.\n\nKristuksen risti kohoaa ihmeellisenä voimatekijänä keskellä historiaa.\nKaikki, mitä ihmiskunnan vaiheissa tapahtuu, liikkuu tämän ristin\nympärillä, joko sitä kohti tai siitä poispäin. Kuta pitemmälle kehitys\nhistoriassa ehtii, sitä jyrkemmiksi käyvät nämä vastakohdat: Kristusta\nkohti tai pois Kristuksesta. Toisille on sielun ahtaudessa ja kuoleman\nhädässä ainoa tosi viisaus ja ainoa tosi lohdutus siinä, että \"Kristus,\nkun me vielä olimme syntisiä, kuoli edestämme\". Toisille taas ovat\nKristuksen kuolema ja risti merkkejä, joita he vastustavat ja vihaavat.\n\nUuden Testamentin keskeisimpiä sanoja on tämä: \"Meidän vielä ollessamme\nheikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä\". Yksin\ntästä Jumalan, Kristuksen ristinkuolemassa ilmi tulleesta rakkaudesta\nsaa kiusattu sielu, jolta kaikki pelastuksen toivo on mennyt, uuden\ntoivon ja kestävän ankkuripaikan, niin ettei hän elon myrskyihin eikä\nepätoivon kuiluihin huku. Ristiltä lähtevä voima kääntää hänen elämänsä\nuudelle tolalle -- sama voima, joka toisille kääntyy tuomioksi.\n\nMutta vielä laajemmalle ulottuu ristin merkitys kuin ihmismaailman\nsisäiseen ja ulkonaiseen historiaan. Raamatun viimeisessä kirjassa\npuhutaan \"Karitsasta, joka maailman perustamisesta asti on\nteurastettu\". Tämä ilmestystotuuden kohta avaa meille näkemyksen\nsiihen, että Kristuksen risti on myös luomakunnan keskus. Luomakuntakin\nsynnin takia orjuutettuna ikävöiden huokaa odottaen lunastusta.\nEttä tämä tajuton huokaus ja ikävä kerran toteutuvat, kun uusi maa\nluodaan, siitä on takeena Kristuksen ratkaiseva voitto pahan vallasta\nristinpuulla. Risti on kerran kääntävä koko luomakunnan kirouksen\nalaiset olot uudelle tolalle.\n\nPerillä taivaassa kirkastettu ihmiskunta ja kirkastettu luomakunta ovat\nyhdessä kunnioittamassa ristin Herraa. Siellä perillä kirkkaudessa\ntaivaallisen valtaistuimen ympärillä pelastetut veisaavat istuimella\nistuvan teurastetun Karitsan kiitosta, ilmituoden, että \"hän yksin on\narvollinen saamaan voiman, rikkauden, viisauden, väkevyyden, kunnian,\nkirkkauden ja ylistyksen\".\n\nKärsivä Kristus ja hänen ristinsä merkitys ovat keskeisin\nuhkuvan kiitoksen aihe vielä tuonpuoleisessakin maailmassa, siis\niankaikkisuudessa. Siellä perillä ei yksikään liha enää kerskaa. Kaikki\nihmiskerskaus ja kiitos on siellä täydellisesti lakannut. Jumalan\nvaltakunta on silloin läsnä oleva täydellinen todellisuus eikä enää\nmikään rukouksen aihe: \"Tulkoon valtakuntasi!\" sillä se on jo silloin\ntullut ja Isämeidän toinen rukous on lopullisesti kuultu.\n\n\n\n\nKEVÄTKYLVÖN TÄRKEYS\n\n\n    Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.\n\n    Gal. 6: 7.\n\nKevät on kylvön aikaa. Joka keväällä syystä tai toisesta kylvämisensä\nlaiminlyö, hänen ei kannata syksyllä sadonkorjuuseen lähteä. Hän on\notollisen keväthetkensä laiminlyönyt. Niinpä sekin, joka keväällä\nharvakseen kylvää, saa syksyllä vähäsen vain satoa korjata. Joka\nniinikään huonolla, itämättömällä tai riihessä palaneella siemenellä\npeltonsa siementää, hän pettyy, kun sadonkorjuun aika tulee.\n\nTämä sama pettymys voi kohdata ihmistä myös hengellisen elämän alalla.\nSama apostoli, joka on kirjoittanut sanat: \"Mitä ihminen kylvää,\nsitä hän myös niittää\", on samassa yhteydessä edelleen jatkosanoiksi\nkirjoittanut: \"Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää,\nmutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää\".\n\nNuori ihminen ei aina ajattele näiden sanojen totuutta. Vasta\nmyöhemmällä iällä hän huomaa näiden sanojen peloittavan ja syyttävän\nvakavuuden. Synti näet ottaa aina kiinni ihmisen. Se ottaa kiinni hänet\nhänen ruumiissansa. Joka syntiä tekee, hänen äänensä, hänen katseensa,\nhänen ryhtinsä, hänen käytöksensä ilmiantavat hänet.\n\nSynti ottaa harjoittajansa kiinni myös hänen sielussansa. Synnin\ntekijän järki pimenee, hänen tahtonsa taipuu pahaan ja tulee heikoksi\nvastustamaan kiusauksia. Hänen tunteensa turtuvat ja hän tulee\nsisällisesti rikkinäiseksi, raadelluksi ja onnettomaksi.\n\nJoka lihaansa kylvää, niittää siitä turmeltumista. Se sana pitää\npaikkansa siinäkin kohden, että synti ottaa harjoittajansa kiinni\nvielä hänen lapsissansakin, jopa kolmanteen ja neljänteen polveen\nasti. Jos synnin tekijä saisi himon sokaiseman arvostelukykynsä\narmon kosketuksesta uudelleen terästetyksi ja kohoutuisi katselemaan\nelämäänsä pitkältä tähtäimeltä, heräisi hän näkemään Raamatun sanan\nehdottoman totuuden, että lihaansa kylvämistä aina ja varmasti\nseuraa turmeluksen niittäminen, eikä ainoastansa ajassa, vaan myös\niankaikkisuudessa.\n\nMutta apostoli näkee tässä kylvämisen asiassa toisenkin puolen. Ja se\ntaas on valoisa. \"Joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän\nniittää\". Ei kukaan voi elämäänsä tuhota; ei sitä voi itsemurhaajakaan.\nJokainen meistä menee kuolemassa tilinteolle siitä, mitä ruumiissa\nollessamme olemme tehneet Joka armonajassa on antanut \"eläväksi\ntekevän Hengen\" s.o. Ihmisen Pojan kylvää henkeensä iankaikkisen\nelämän sanoja ja on niiden luovasta voimasta herännyt synnin unesta ja\npäässyt syntien anteeksisaamisen kokemuksessa sovintoon elävän Jumalan\nkanssa, on pitänyt huolta elämänsä kevätkylvön ajasta. Se on Henkeen\nkylvämistä, jota vastaa iankaikkisen elämän niittäminen.\n\nKunpa muistaisimme silmätessämme todellisuutta omassa elämässämme ja\nympäristössämme, että olemme kaikki vain pelkkiä ympäri vaeltavia\ntottumuskimppuja, silloin tuntisimme kenties paremmin vastuumme elämän\nkevätkylvöhetkistä. Varmaa on, että suhteellinenkin valintavapautemme\nkerran tyyten loppuu. Se mitä ollaan elämän ratkaisuhetkinä valittu,\nolipa se sitten lihallista tai hengellistä, on vähin erin muuttunut\nmeissä toiseksi luonnoksi, jota ei määrätyn kehitysajan jälkeen enää\nvoida mitenkään muuttaa.\n\nSen takia, kun kylvön aika vielä on käsissä, kun Jumala armossaan vielä\ntarjoaa uusia valinnan mahdollisuuksia, älköön kukaan, joka toivoo\nsadonkorjuun aikana iankaikkisen elämän niittämistä, kylväkö lihaansa,\nsiis eläkö lihan mukaan. Jos hän niin tekee, pettää hän itsensä ja\nhukuttaa sielunsa. Kristuksen seurassa se näet yksin pelastuu.\n\n\n\n\nHUUTO SYVYYDESTÄ\n\n\n    Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra, kuule minun ääneni!\n\n    Ps. 130: 1.\n\nNuortenkin sydämestä kuuluu tänä aikana huutoa syvyydestä. Tätä huutoa\non saatu kuulla jopa ylioppilaiksi päässeitten nuorukaistenkin samoin\nkuin rintamalta kotiseudulle palaavien todistajanuorukaisten sydämestä.\nSyynä tähän huutoon on Jumalan suuri armo.\n\nArmossansa Jumala on alkanut kyntää sanansa totuuden auralla syvälle\nnuorten sydämen maaperään niin että omattunnot ovat auenneet, ja\nsynti on tullut heille synniksi. Syyllisyyden tunnossa he veisaavat:\n\"Jokainen helmasynti, jot' hyljätyks' en saa, se uuden piikin, Herra,\nsun kruunuus' kasvattaa\".\n\nTällaisten Jumalan tekojen keskellä saa myös kuulla nuorten ylistävän\nkiitollisin mielin Jumalaa tästä hänen syvälle kyntävästä armostansa.\nSekin kiitos on huutoa syvyydestä.\n\nEräs tällainen onnellinen nuori ylioppilas todisti ihastuksissansa,\nettä Herra oli väkevästi tarttunut häneen ja lopulta saanut\nosake-enemmistön hänen elämänsä osakeyhtiössä.\n\nOn todella ilahduttava asia, että samalla kertaa kun monet nuoret vielä\npitävät elämänsä kaikki osakkeet hallussansa ja käyvät niin ollen kohti\nsisällistä tyhjyyttä ja toivottomuutta, on olemassa toisia, jotka jo\novat päässeet niin pitkälle, että ovat luovuttaneet osake-enemmistön\nelävälle Jumalalle. Kerran tulee sitten se aika, että _kaikki_ osakkeet\nluovutetaan -- koko osakekanta. Silloin eletään yksin armosta.\n\nTätä ajatellessamme voimme katsoa valoisasti Suomen kansan\ntulevaisuuteen. Siellä orastaa helluntai ja hengellinen kevät. Jumala,\njoka yhä useammissa nuorissa on hyvän työnsä aloittanut, on myös\nsyväkyntöänsä jatkava siihen asti, ettei vain osa elämän osakkeista,\nvaan kaikki osakkeet on hänelle lopulta luovutettu. Silloin voi\nsellainen matkamies yhtyä virsilaulajaan, jonka Jumala oli pelastanut\nlinnustajan, saatanan, kaikista pauloista ja joka sydämestänsä\nhuudahtaa: \"Sinä Herra _yksin_, olet minun kallioni, minun turvani,\nminun linnani, minun Jumalani, johon minä turvaan.\"\n\nTällainen Jeesuksen silmäin edessä Jumalan käsiin vajonnut syntinen,\njolla ei ole muuta turvana kuin ainoastaan armo ja jonka on pakko\nelää syntien päivittäisestä anteeksiantamuksesta, uskoo sydämellänsä\nJumalaan.\n\nNuorilla voi olla älyllisiä vaikeuksia, joihin he pyytävät vanhemmilta\nja kokeneemmilta neuvoa kirvoittuaksensa näistä pauloista. Mutta kun he\novat vapauttavan sanan saaneet eikä heillä järjen vaikeuksia enää ole\nolemassa, eivät he silti kuitenkaan vielä voi uskoa ja elää täydestä\narmosta.\n\nTämä kokemus todistaa meille, ettei usko ole järjen eikä pään asia,\nvaan sydämen asia. Ja kokemus vielä opettaa, että kun sydän tulee\nkuntoon, niin kyllä pääkin tulee kuntoon. Ja kun vanhemmat kuoleman\nedessä, eletty elämä jo takanaan, ovat sammumaisillaan ja kun heissä\nhuuto syvyydestä yhä syvenee, niin heidän kokemuksensa todistavat, että\nsilloinkin kun järjen valo himmenee kuoleman kouristaessa jäseniä,\nollaan yhtäkaikki selvillä vesillä, kun sydämen täyttää hiljainen\nvarmuus siitä, että \"Jeesus kuoli minunkin tähteni\" ja että se, mitä\nHän ristillänsä sanoi kuollessansa: \"Se on täytetty\", koskee juuri\nminuakin.\n\nKun tämä viimeinen huuto syvyydestä on vaiennut ja kuolema on painanut\nruumiin huulet umpeen ainiaaksi, silloin on voitto saatu ja Jumalan\nhallitus täydellisesti alkanut pelastetun syntisen elämässä.\n\n\n\n\nJUMALAN VIRTA\n\n\n    Jumalan virta on vettä täynnä.\n\n    Ps. 65: 10.\n\nNäin kirjoitti jo vuosituhansia sitten virsilaulaja tehdessään\nhavaintoja luonnon piirissä. Hän näki, että luonnossa kuohuvien\nvirtojen vesi ja niistä saadut janoa sammuttavat juomat ovat Jumalan\nihmeellinen lahja. Mutta hän sovitti tämän havaintonsa siihenkin, että\nJumalan virta on vettä täynnä myös hengellisen elämän alalla.\n\nSilloin kun luonto on kauneimmillaan meidän ympärillämme, jolloin sen\nhelmassa eläminen ja viipyminen virvoittaa mieltämme, sopii meidänkin\nsiirtyä tarkastelemaan Jumalan ihmeellisiä voimavaikutuksia hengellisen\nelämän alalla. Keskeisin tällaisista voimavaikutuksista on syntisen\nihmisen uudestisyntyminen.\n\nUudestisyntymisestä kerrotaan Johanneksen evankeliumin kolmannessa\nluvussa. Siinä on tuttu kertomus Jeesuksen ja hallitusmies\nNikodeemuksen yöllisestä keskustelusta. Tämän keskustelun aikana Jeesus\nsanoi nämä kuuluisat sanansa: \"Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä\nkuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee;\nniin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.\"\n\nNähtävästi sinä yönä tuuli heilutteli sen huoneen ikkunaluukkuja,\njossa nämä kaksi miestä elämän ydinkysymyksestä keskustelivat.\nIkkunaluukkujen kolahtelu johdatti Herran liittämään opetuksensa\nuudestisyntymisestä tuulen vaikutukseen ja voimaan. Ja sinä yönä\nNikodeemus ensi kerran oikein totuudessa kuuli hengen kevään\nkolkutuksen omassatunnossaan. Herra johdatti hänet sisällisesti sille\npaikalle, missä yksin uudestisyntyminen voi käydä mahdolliseksi. Ja\nse paikka on oman mahdottomuuden kirkas näkeminen ja omien voimien\nvararikkojulistus.\n\nKuulemme Nikodeemuksen ensin loukkaantuvan ja kysyvän uudensyntymisen\nasiassa: \"Eihän kukaan voi äitinsä kohtuun takaisin mennä ja uudelleen\nsyntyä\". Sehän on mahdoton asia. Mutta sen sijaan, että Herra olisi\nhelpottanut hänen oloansa tämän mahdottomuuden edessä, käy hän sitä\nyhä enemmän tähdentämään ja tehostamaan. Hän jatkaa edelleen: \"Älä\nihmettele, että minä sanon: teidän _täytyy_ uudesti syntyä\", ja vielä\nhän lisää: \"Kaikki, mikä lihasta on syntynyt, on liha, vain se, mikä\nHengestä on syntynyt, on henki.\"\n\nNämä kovat sanat oman mahdottomuutensa tunnossa olevalle, pelastusta\netsivälle miehelle olivat uuden kesäelämän kolkutusta hänen\nsisäelämänsä alalla. Ja niinpä hän nöyränä lopulta kysyi, osaamatta\nenää itse itseänsä neuvoa taikka itse itseänsä auttaa: \"Kuinka tämä\nvoi tapahtua?\" Ja kun Herra vielä tämän jälkeen nuhtelee häntä siksi,\nettei hän, joka oli mestari Israelissa, tällaisia asioita käsittänyt\nja tuntenut, jää hän aivan mykäksi eikä enää ollenkaan viisastele, ei\nitseään puolustele eikä joutavia kysele. Hän on omakohtaisesti tullut\nuudensyntymisen kysymyksessä mahdottomuuden ja osaamattomuuden eteen.\n\nTällaiselle oman mahdottomuutensa tuntevalle miehelle Herra sai\nkirkastaa tulevan ristinkuolemansa ihmeellisen, uudistavan voiman.\n\"Niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin Ihmisen Poika pitää\nylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen\nelämä.\" Eikä vielä nykyäänkään kukaan synny uudestaan muutoin kuin\nristin edessä, mutta ei siinäkään ilman, että Jumalan sanan tuomio on\nkäynyt hänen ylitsensä ja hän on nähnyt itsensä tuhlaajapojan kanssa\nansiottomaksi ja mahdottomaksi tullaksensa edes kutsutuksi Taivaallisen\nIsän lapseksi. \"En ansaitse, että minua sinun lapseksesi kutsutaan.\"\n\nKorkeallako, omavoimaisen jumalisuuden tiellä, vai alhaallako\narmonvirtojen partaalla kulkee elämäsi? Todellista riemua kokee\nvain se, jonka kohdalla elävä Jumala on saanut tehdä uuden ihmeen,\nkolkuttamalla hereille hänen omantuntonsa ja johdattamalla hänet\nkatselemaan sitä Jumalan Karitsaa, joka oli rangaistu meidän syntiemme\ntähden. Eikä tämä Jumalan Karitsan katseleminen saa milloinkaan lakata,\nsillä uuden syntymisen salaisuus on _jatkuvaa_ Jeesuksen tykö käymistä.\n\nMoni tälläkin hetkellä itkee särjetyn sydämen terveellisiä kyyneleitä\nHerran ja Karitsan edessä. Elämmehän jo monista merkeistä päättäen\nkeskellä alkavaa hengellistä herätystä ja kerran mekin saamme täällä\nSuomessa havaita, että Jumalan virta on todella vettä täynnä.\n\n\n\n\nISIEN VAELLUS HENGESSÄ.\n\n\n    Ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.\n\n    Room. 3: 28.\n\nPaavo Ruotsalaisella oli tapana neuvoa ystäviänsä ja muitakin, jotka\nhäneltä opastusta tiedustelivat:\n\n\"Älkää kulkeko rosvojen teillä älkääkä itse itsellenne uskoa ryöstäkö\nulkopuolella laillista järjestystä.\"\n\nTällä vähän karkealla sanonnalla on uskonnollisesti syvällisempi\nsisällys kuin mitä ensi näkemältä tai kuulemalta ymmärrämmekään. Sen\ntaustana on se erheellinen, omassa vanhurskaudessaan kulkevan kristityn\nmenettely, että hän itse yrittää sovittaa armoa omaan kohtaansa,\njoutuen siten tietämättänsä armon varkaaksi ja tekemään \"lain töitä\"\nomatekoisen uskon pohjalla.\n\nTätä vaaraa heränneet pelkäävät. He käsittävät ja ymmärtävät, että\nitse otettu armo \"ryöstettynä\" eli varastettuna armona ei ketään\ntodella uudista eikä perille taivaaseen vie. He uskovat, että sillä\ntiellä uskonnollinen ihminen pettää itsensä ja menee Kristuksen ohi\nkadotukseen. He veisaavatkin sen takia usein seuroissansa, kuinka\n\"ratki tyhjä ihminen on ja ettei voimallist' löydy eik' viatont'.\nKaikk' peräti keveät ovat.\" Samalla he pyytävät alati Kristusta\navukseen ja tielle taluttajakseen.\n\nTämä uskonnollinen näkemys ja kokemusperäinen oppi\nuskonvanhurskaudesta, s.o. Kristuksen omistamisesta ainoaksi\nedesvastaajakseen pitää yhtä sen kanssa, mitä Luther aikoinaan opetti\nVähässä Katekismuksessaan, joka on kirkkomme tunnustuskirja. Niinkuin\nhyvin tiedämme, hän sanoo kolmannen uskonkappaleen selityksessä: \"Minä\nuskon ja tunnustan, etten minä omasta järjestäni enkä voimastani voi\nHerran Jeesuksen Kristuksen tykö tulla enkä häneen uskoa (niinkuin\ntoinen uskonkappale opettaa), vaan _Pyhä Henki_ on minut kutsunut,\nlahjoillansa valistanut ja ainoassa oikeassa uskossa pitänyt,\npyhittänyt ja vahvistanut.\"\n\nIsien uskonkokemuksesta ja oppi-isämme Lutherin tunnetusta lauseesta\nmeidän on tehtävä täyttä totta. Ne molemmat sanovat meille, että oppi\nuskonvanhurskaudesta on meiltä hukassa, ellei sitä tehdä eläväksi Pyhän\nHengen kautta. Se on muussa tapauksessa vain ulkoläksy.\n\nSisälle siihen maailmaan, jossa Jumala todella jumalattoman\nvanhurskauttaa sulasta armostaan ilman lain tekoja, ei päästä\nmuuten kuin Pyhän Hengen ihmeen kautta. Yksin Pyhällä Hengellä on\navain tähän jumalalliseen pyhäkköön. Sillä ei siinä ole kyllin,\nettä järkemme jotakin tästä ymmärtää, vaan vaaditaan, että ennen\nkaikkea sydämemme pääsee siitä osalliseksi. Usko, elävä usko, on aina\nsydämen asia. Inhimillinen viisaus antaa meille vain ohimeneviä,\nälyllisiä todistuskappaleita, mutta Pyhä Henki luo meihin iankaikkisen\nhiljaisuuden ja levon. Siinä se on tuo \"sisällinen Kristuksen\ntunteminen.\"\n\nJoka tähän jumalisuuden salaisuuteen loukkaantuu ja pitää Golgatan\nristiä ja sillä aikaan saatua kertakaikkista täydellistä sovintoa\nyksinkertaisena, ihmisneuvoin ja voimin omistettavana tosiasiana,\nkulkee yhä vielä rosvojen teillä ja joutuu sen takia armon varkaaksi ja\nsellaisena Kristuksen pilkkaajaksi.\n\nTässä on vaara, josta herätysliikkeissämme melko yleisesti, mutta\nvarsinkin herännäisyyden piirissä erikoisesti on päästy selville ja\njota paetaan niinkuin ainakin sitä uhkaa, joka voi tuottaa sielulle\niankaikkisen ja korvaamattoman vahingon.\n\nKun Suomen herännyt kansa kokoontuu juhlillensa, liikkuu sen keskellä\nvarmasti Hän, josta Raamattu sanoo, että Hän on elävä kulmakivi.\nKulmakivi ei ole pyöreä ja loukkaamaton, vaan särmikäs ja terävä ja\njuuri siitä syystä sen kanssa tekemisiin joutuvaa syntistä ihmistä\nhaavoittava ja loukkaava. Ketä elävä kulmakivi todella raapaisee,\nse alkaa valittaa oman sydämensä kovuutta ja suruttomuutta, eikä\nsille silloin enää kelpaa eikä riitä vaatteeksi ja verhoksi oma\nhurskaus, vaan se hukkuu tuomarin käsiin, mistä paikasta edesmenneille\nmatkamiehille on kuin ihmeen kautta tullut eteen armoistuin.\n\nArmoistuimen luona riisutaan syntinen sitten joka päivä alastomaksi\nomista rääsyistänsä, mutta samalla hän myös joka päivä tulee\nosalliseksi Kristuksen täydellisyydestä niin kauan kuin hän armon\nkerjäläisenä pysyy.\n\nJeesus Kristus, ainoa, iankaikkisesti kelpaava vanhurskautemme on sama\neilen, tänään ja iankaikkisesti.\n\n\n\n\nSOVITUKSEN VIRKA\n\n\n    Antanut meille sovituksen viran.\n\n    2 Kor. 5: 18.\n\nApostoli Paavali nimittää Korinttolaiskirjeissään virkaansa sovituksen\nviraksi. Hänen puheensa Ateenan Areiopagilla kosketti vain ohimennen\nKristusta ja esitti hänet silloinkin vain maailman tuomariksi.\nMutta Ateenassa ei tapahtunutkaan mitään herätystä. Tultuaan sieltä\nKorinttoon apostoli muutti saarnansa Kristus-keskeiseksi.\n\nHän kertoo itse, \"ettei hän heidän tykönään tuntenut ketään muuta\npaitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.\" Tällaista\nsovituksen virkaa hoitaessaan hän sai kokea, että \"Jumalalla oli paljon\nkansaa siinä kaupungissa\". Korinttoon syntyi armolahjoista ja uusista\nihmisistä rikas seurakuntaelämä.\n\nJos tätä silmällä pitäen kysymme, ketä tuosta suuren kauppakaupungin\nasujaimistosta oli seurakuntaan runsaslukuisesti liittynyt, saamme\nsiihen vastauksen apostolin omista sanoista: \"Ei monta jalosukuista, ei\nmonta inhimillisesti viisasta, eikä monta mahtavaa, jotka jotakin tässä\nmaailmassa ovat.\" Korinton seurakunnan kokonaisuus silmiensä edessä\noli apostolin pakko todeta, että \"sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen\nJumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen,\nmikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi,\nsen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on.\"\n\nTällaiselta näyttivät \"sovituksen viran\" tulokset suuressa\nkulttuurikaupungissa lähes kaksituhatta vuotta sitten. Jos kysymme\nsyytä tähän sivistyneistön harvalukuisuuteen, käy sekin ilmi\napostolin kirjeestä. Syynä oli ristin pahennus. Siihen jalosukuiset,\nviisaat, väkevät ja mahtavat loukkaantuivat. Paavali saarnasi heille\nristiinnaulitun Kristuksen hullutukseksi.\n\nOn sanottu, että Suomessa on havaittavissa liikehtimistä Kristusta\nkohti sivistyneistön keskuudessa. Kun eräs pääkaupunkilainen tätä\nseikkaa silmällä pitäen sanoi: \"Kunpa he vain löytäisivät tien\",\nvastasi siihen eräs maalaiskristitty heti: \"Kristus on tie\". Ja me\nvoimme lisätä: \"Hän on ainoa tie\".\n\nTämä Kristuksen ainoalaatuisuus ja hänen ristinsä jatkuva pahennus ovat\nedelleenkin esteenä jalosukuisille, oppiarvoissaan, raha-arvoissaan\nja siveellisissä arvoissaan kiinni riippuville aikamme sivistyneille\nihmisille.\n\nOn suuri loukkaus inhimilliselle järjelle siinä, että tämän maailman\nviisaalle ja ulkonaisesti arvovaltaiselle hyvälle ihmiselle on\nsanottava: \"Teidän on ensin tultava syntiseksi omissa silmissänne,\nennenkuin todella voitte pelastua Kristuksen sovitukseen uskomalla.\nEikä teidän tarvitse ensin mennä syntiä tekemään tullaksenne\nsyntiseksi, vaan koko teidän oma siveellisyytenne ja oman viisautenne\nmukaan järjestetty elämänne on jo sellaisenaan itsekkyyden tahraamaa ja\nPyhän Jumalan edessä 'niinkuin saastainen vaate'\".\n\nTänne, näin alas, tänne omista luuloistaan ja hyveistään tyhjiksi,\nvianalaisiksi riisutuiksi syntisiksi taipuvat vieläkin vain harvat\nniin sanotuista hyvistä ihmisistä ja sivistyneistä. Sen takia heitä\nmeidänkin päivinämme näkee suhteellisesti vähän sovituksen saarnaa\nkuulemassa ja sovituksen virkaa tositeossa rakkaudellaan kannattamassa.\n\nKokonaisnäkemys suurkaupunkiseurakunnasta on vielä nykyäänkin\nsamanlainen kuin mikä apostolilla oli Korinton seurakunnasta, kun hän\ntarkasteli ja harkitsi sen oloja Efesosta kirjoittamassaan kirjeessä.\n\n\n\n\nELÄVÄ USKO\n\n\n    Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen.\n\n    Hebr. 4: 16.\n\nUuden Testamentin mukaan usko tulee kuulosta ja kuulo Jumalan sanasta.\nSekä kaikki evankeliumit että apostolien kirjeet todistavat, että\nHerra Kristus on saanut aikaan ristillä täyden sovituksen meidän\nsynneistämme. Apostoli sanoo, että \"Jeesus on sovitus ei ainoastaan\nmeidän, vaan koko maailman syntien edestä\".\n\nSyyllisyyden tunnetta, jonka olemme herätyksessä saaneet, mutta\njota, sielunvihollinenkin sittemmin käy suurentamaan ja harhaan\njohtamaan, jotta epätoivoon joutuisimme, ei todella poisteta uudesti\nkastamisella, ei itsensä ripittämisellä toiselle ihmiselle, ei\nkatumuksen pitkäaikaisilla kyyneleilläkään, ei rupeamalla lauantaita\npyhäpäivänä pitämään eikä itseänsä tietouskolla autuaaksi uskomalla.\nToisin sanoen: syyllisyyttä ei heränneeltä omaltatunnolta voi poistaa\nmikään ihmisteko, ponnistus, sielun jännitys, oppikysymysten älyllinen\nselvittely tai turvautuminen toisiin ihmisiin.\n\nTämä olisi mahdollista, jos syntimme olisi vain syntiä itseämme ja\ntoisia ihmisiä kohtaan. Mutta niin ei ole asian laita, vaan synti\non aina syyllisyyttä pyhän, elävän Jumalan edessä ja rikos Hänen\nMajesteettiansa vastaan. Hänen pyhien silmiensä edessä ei syntiä\nvoi pyyhkiä pois eikä siis syyttävää, herännyttä omaatuntoa mikään\nmuu rauhoittaa kuin ainoastaan hänen oman, ainosyntyisen Poikansa,\nJeesuksen Kristuksen, viaton sovintoveri, joka pitkänäperjantaina\nJeesuksen haavoista vuoti tämän synnin takia kirotun maan päälle ja\njoka riittää kaikkiin synteihin.\n\nSyyllisyyskysymystä ei siis voi kukaan muu hoitaa kuin Herra\nKristus yksin. Ja hän on sen jo elämällään ja kuolemallaan sekä\nylösnousemisellaan täydellisesti hoitanut. Syyttäjällä ei ole\nenää _oikeutta_ syyttää meitä Jumalan edessä taivaassa. Hän kyllä\npeloittelee meitä esimerkiksi ajatuksella: \"Saatana sun synneistäsi\ntekee kanteen taivaassa.\" Mutta tämä ei ole totta. Tähän Jeesus\npäin vastoin itse sanoo, että \"tämän maailman päämies on tuomittu\".\nJa Raamattu lisää, että syyttäjä on heitetty ulos taivaasta meitä\nsyyttämästä. Tähän pelastustekoon elävä usko tarttuu ja tähän se turvaa\nja saa turvata. Tämä on elävän uskon jännityksen jumalallinen puoli.\n\nTämä on kuitenkin vain asian toinen puoli. Saatana on kyllä heitetty\nulos taivaasta Jumalan valituita syyttämästä. Mutta Raamattu jatkaa,\nettä hän on heitetty alas tänne maan päälle. Ja täällä hänellä on\nollut jo kaksituhatta vuotta ja on vielä parhaillaankin, vaikka vain\ntoistaiseksi -- hän on \"tämän maailman Jumala\" (2 Kor. 4:4) -- suuri,\nhirvittävä _valta_ vietellä ja kiusata syntiin ja tuhota ihmiselämää.\nSiitä syystä sekä Herra Jeesus itse että hänen apostolinsa kehoittavat\nmeitä ainaiseen sotaan tätä pahaa henkivaltaa vastaan.\n\nSitä sotaa saa jokainen uskovainen yhä vielä käydä yhtämittaa\naamusta iltaan, jopa yöllä unissansakin. Hän saa huomata, että hänen\nomasta povestansa kumpuavat esiin saatanalliset kiusat, milloin\nsaastaisuuteen, milloin ylpeyteen, milloin ahneuteen -- saa huomata,\nettä hänessä vaikuttavat sisällisesti vielä moninaiset riivaajahenget.\nMutta näille kiusoille ei ole kilvoittelevan opetuslapsen sydäntänsä\nja sen suostumusta enää annettava. Sen, joka Kristuksen veren turvissa\npyytää elää, on oltava ainaisessa sodassa kiusaajaa vastaan ja\nvoitettava himonsa. Eikä hänen tarvitse enää antautua kiusaajalle ja\nhimojen palvontaan vasten tahtoaan, sillä hänellä on voima käytettävänä\nKristuksessa.\n\nJos minä tai sinä yhtäkaikki kallistamme korvamme näille kiusauksille,\nniin että viihdymme niissä ja jätämme Kristuksen voiman käyttämättä,\nyllättää ennen pitkää lankeemus ja meiltä menee sielun rauha. Silloin\nei jää muu työksi kuin paeta _heti_, suoraan ja uskalluksella\narmoistuimelle, missä syntiä ei lueta, vaan se Kristuksen sovintoveren\ntähden anteeksi annetaan.\n\nTämä harjoitus, tämä armoistuimen tykö käyminen ei saa koskaan lakata\nmeidän puoleltamme. Syyllisyyskysymystä sillä tosin ei hoideta,\nvaan kylläkin Kristuksen sotilaan velvollisuudet kilvoituksessa\nja taistelussa pahaa vastaan. Tässä ainaisessa kilvoituksessa ja\njatkuvassa ojentautumisessa näkymättömäin mukaan on elävän uskon toinen\npuoli, uskon jännityksen inhimillinen asennoituminen.\n\nElävässä uskossa on siis aina jännitys syyllisyyskysymyksen ja\nsynnin aiheuttaman valtakysymyksen välillä, jännitys jumalallisen ja\ninhimillisen puolen välillä. Jos toinen tai toinen meiltä katoaa,\nvoittaa epäusko. Silloin ei uskomme olekaan enää \"se voitto, joka\nmaailman voittaa\". Kuolleelle uskolle ei armoistuinta löydy mistään.\n\n\n\n\nVERIEN PERINTÖ\n\n\n    Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen.\n\n    Room. 5: 15.\n\nEräästä esikoisromaanista sanottiin arvostelussa, että \"sen kerronnan\nyllä leijailee koko ajan voimakas kohtalontuntu\".\n\nVanhojen kreikkalaisten viisasten ajatusten mukaan oli kohtalo,\n\"moira\", sellainen väkevä voima, joka vallitsi kaiken yläpuolella, jopa\nmääräsi jumalienkin asioista. Tämän elämännäkemyksen mukaan ei ihminen\nvoi mitään kohtalollensa, vaan hän on auttamattomasti sen orja. Joka on\nkaltoin syntynyt (malenatus), pysyy kalttona elämänsä kaiken.\n\nTämän uskomuksen mukaan ajatellaan, että joka on syntynyt esimerkiksi\nvarkaaksi, ei koskaan pääse tästä harhastansa irti, vaan hänen on\npakko varastaa. Ja siltähän todellisuus todella usein näyttääkin.\nSamoin juomari, joka on juomarin poikana syntynyt, tietää kokemuksesta,\nettä jos hän lasillisenkin ottaa alkoholia, on hänen pakko jatkaa\nsiihen asti, kunnes hänen rahansa ovat lopussa ja hän itse kurjista\nkurjin olento. Samoin muidenkin rikosten. Tämä kreikkalaisten\nnäytelmänkirjoittajien, kuten esimerkiksi Sofokleen Antigonessa\nilmituleva kohtalonusko ja perintöjen kaameus paljastaa meille varsin\ntoivottoman näkemyksen tähän maalliseen elämään. Tällä samalla kannalla\noli ainakin osaksi Aleksis Kivi, kun hän \"Seitsemässä veljeksessä\"\nantaa erään henkilönsä sanoa: \"Mihinkäs ihminen menee riitingeistänsä?\"\n\nJos nyt tämä monasti totuudelta näyttävä usko kohtaloon ja\nperinnöllisyyden voimaan olisi oikea elämänkäsitys, niin silloin\nkatoaisi oikeastaan kaikki vastuu yksilön elämästä. Ja niinhän\nmonet meidän päivinämme elävätkin elämänsä. He johtavat moninaisten\nopettajien tukemina rikoksensa ja lankeemuksensa veren perinnöstä ja\nympärillä olevan yhteiskunnan kulloisestakin olotilasta.\n\nTätä tällaista katsomusta vastaan nousee evankeliumi, joka on hyvä\nsanoma Kristuksesta. Tällä hyvällä sanomalla Jeesuksen opetuslapset\nmuuttivat parituhatta vuotta sitten silloisen pakanakunnan väärät\nja toivottomat uskomukset. Heille niinkuin meillekin on Kristus\nkuoleman voittanut ja ylösnousemuksensa kautta valtaistuimelle noussut\nHerra, joka parhaillaan \"elää ja hallitsee\" ja toimii samalla lailla\nja samojen periaatteiden mukaan kuin kaksituhatta vuotta sitten\nPalestiinassa syntisten, publikaanien ja langenneitten keskuudessa,\nuudistaen heidät uusiksi ihmisiksi, kovasta kohtalosta ja verien\nperinnöstä huolimatta.\n\nSilloin hän oli aikaan ja paikkaan sidottu, mutta nyt hän on taivaaseen\nastumisensa kautta asettunut samalle etäisyydelle meistä kaikista. Ja\nhänen armonsa vaikutuksesta apostoli toteaa, että armon vaikutus on\nväkevämpi kuin lankeemukset ja verien perinnöt. Hän jatkaa: \"Joskin\ntuon yhden ihmisen lankeemuksen, siis alkulankeemuksen kautta kuolema\non tullut kaikkien osaksi, niin paljoa enemmän Jumalan armo ja lahja\ntuon yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta on tulvaillut\nnoiden kovaosaisten osaksi. Sillä ei lahjan laita ole niinkuin\nkadotustuomion laita.\" Ja vielä. \"Jos yhden ihmisen lankeemuksen\ntähden kuolema on hallinnut tuon yhden kautta, niin paljon enemmän ne,\njotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä\nhallitsemaan yhden, Jeesuksen Kristuksen, kautta.\"\n\nVanha liitto tunsi kiivaan ja kostavan Jumalan, joka rankaisi isäin\npahat teot lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen niille,\njotka häntä vihaavat. Mutta samalla se näki myös toisen, valoisamman\npuolen todellisuudesta. Kiivas Jumala tekee laupeuden tuhansille, jotka\nhäntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä. Tässäkin näkemyksessä on\nlaupeuden voima väkevämpi kuin synnin ja veren perinnön voima, tietysti\nsillä ehdolla, että syntinen kääntyy Jumalan vihaajasta ja käskyjen\nrikkojasta Jumalan käskyjen pitäjäksi ja häntä rakastavaksi Jumalan\nlapseksi.\n\nMutta mainitsemissamme Roomalaiskirjeen viidennen luvun sanoissa\non esilletuotu vielä valoisampi, yli veren perintöjen kiron ja yli\nkohtalon kovan armottomuudenkin käyvä tulvaileva ja runsas armon voima,\nmutta vain yhden, Jeesuksen Kristuksen kautta. Isän oikealla puolella\nistuva Kristus on ainoalaatuinen Auttaja, mutta kuitenkin varma ja\nihmeitä tekevä niiden ja vain niiden syntisten elämässä, jotka ovat\ntotuudesta eivätkä enää kerskaa ihmisavusta ja voimasta.\n\nKristus sanoi itse: \"Eivät terveet, siis väkevät ja vahvat, tarvitse\nhänen parannustansa, vaan sairaat\". Juoppouteenkin sortunut syntinen\nvoi olla perin ylpeä ja kurjuudessaankin kerskata itsestänsä. Sellaista\nihmistä ei Kristus koskaan voi auttaa. Vain syntinsä tuntoon tullut\nvaras, juomari ja hekumoitsija on pelastettavissa. Kristus on vain\ntodella katuvien ja särkyneitten syntisten kaikkivaltias armahtaja\nja uudistaja, jonka armon voima on kaikkia lankeemuksia ja verien\nperintöjä väkevämpi.\n\n\n\n\nANKARAMPAA KRISTILLISYYTTÄ\n\n\n    He sanovat, mutta eivät tee.\n\n    Matt. 23: 3.\n\nJumalakuva on Herran kansalla ollut eri aikoina erilainen. Kun\nprofeettain äänet olivat vankeusajan jälkeen vaienneet Israelissa\nja syntiä tuomitseva ja katuvaa syntistä armahtava Jumala oli\nkansan elämänkäsityksessä siirtynyt muistojen joukkoon, syntyi uusi\nomavoimainen uskonnollisuus, kaikkea varsinaista yhteiskunnallista\nrakkaudenpalvelua kuolettava itsevanhurskaus eli farisealaisuus.\nJäljelle oli jäänyt vankeuden aikana yhteenkoottu kirja: lakikirja.\n\nProfeettojen elämysuskonnosta ja vaelluksesta elävän Jumalan edessä\nherännein omintunnoin oltiin jouduttu pelkästään kirjauskontoon.\nTaivaalliseen Isään kohdistetun sisällisen sydämensuhteen tilalle\ntuli juriidillinen ja kultillinen jumalasuhde. Nykyaikaisella\nkielellä sanottuna: siirryttiin matalakirkolliselta tasolta\nkorkeakirkollisuuteen ja katolisuuteen ja herätysuskonnollisuuden\nlinjalta ulkokohtaisen kuolleen uskon kannalle.\n\nElävän Jumalan läsnäoloa ja tinkimätöntä vanhurskautta uskon\njännityksessä ja jokapäiväisessä kilvoituksessa ei enää arkielämässä\nkoettu. Jumalan ehdottomista vanhurskauden vaatimuksista ei tahdottu\njatkuvasti tietää, sillä hänen pyhän tahtonsa kanssa ei oltu enää\nhenkilökohtaisessa kosketuksessa. Alettiin katsoa läpi sormien ihmisten\nheikkouksia. Alettiin venyttää ja muokata Jumalan vaatimuksia ihmisen\nkunkinkertaisen tilanteen ja tarpeen mukaan. Ihminen saattoi tehdä\nitsellensä vanhurskauden mitan. Hän unohti, että hän itse oli luotu\nolento ja langenneena syntisenä vain tomua ja tuhkaa eikä mikään mitta\ntaikka määrääjä ja siveyslain säätäjä.\n\nNäin syntyi myöhäisjuutalainen omavanhurskaus. Se teki kaiken syvemmän\nsynnintunnon mahdottomaksi ja tukahdutti todellisen armon ja syntien\nanteeksisaamisen tarpeen. Tätä uskonkäsitystä tarkoittaen täytyi\nPaavalin sanoa aikalaisistansa juutalaisista, että \"heillä oli kiivaus\nJumalan puolesta, mutta ei taidon mukaan.\" Omahyväisyydessään he\npitivät itseään ainoina oikeina Jumalan lapsina ja ainoina autuuden\nperijöinä.\n\nKun profeettojen jumalakuvasta oltiin eksytty pois omatekoiseen\njumalakuvaan, siis siirrytty ilmestysuskonnon piiristä ihmisjärjen\nvarassa liikkuvan valistususkonnon piiriin, loitonnuttiin myös\nsiveellisesti elämänyhteydestä elävään, vanhurskaaseen Jumalaan\nomavoimaisen jumalisuuden pettäville, hyllyville teille. Kaikki muuttui\nsuhteelliseksi. Jumala ei muka tehnytkään ihmiselle hänen tekojensa\nmukaan. Niin uskottiin.\n\nTässä oli myöhäisjuutalaisuuden ydinharha. Tästä harhasta Jeesus tahtoi\nnostaa juutalaiset ja totuudessa pelastaa heidät. Hän tahtoi särkeä\nsekä samalla hävittää kaikki laskelmia koskevat palkka-ajatukset,\njotka olivat kutoutuneet tekovanhurskauden ympärille. Hän tahtoi\nvapauttaa kuulijansa maanpäällisen Jumalan valtakunnan odotuksesta ja\napokalyptiikasta. Tämä pelastusyritys maksoi Jeesuksen hengen.\n\nOpetuksellansa ja teoillansa Jeesus kuitenkin vapautti jumalakuvan\nmyöhäisjuutalaisuuden omahyväisistä kansallisista ynnä muista\nrajoituksista sekä kansallisliikkeen aiheuttamista yksipuolisuuksista.\nHänen opetuslapsillensa ei uskonto enää ollut lakikirjan omistamista\neikä osaamista tai \"kuolleitten töiden\" tekemistä, vaan kuuliaisuutta\nvanhurskaan Jumalan tahdolle, joka elävästi ilmeni profeettojen\nkirjoituksissa ja heidän omassa heränneessä omassatunnossansa. He\nymmärsivät, että kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. He\nymmärsivät, että publikaani, joka syyllisyytensä tunnossa seisoi\n\"taampana\" ja anoi armoa, oli paremman vanhurskauden omistaja kuin\nitseänsä ja jumalisuuttansa kehuva, minäkeskeinen fariseus, joka omasta\nmielestään oli \"lähellä\" Jumalaa.\n\nTätä Jeesuksen tuomaa uutta näkemystä Suomen kansakin kaipaa\nulkokohtaiseen jumalisuuteensa. Jumalakuvamme on miedonnettu.\nHurskautemme on ollut minäkeskeistä. Se on viime aikoina pyrkinyt\nuseasti olemaan vain kultillista laatua ja juriidillisesti perusteltua.\nMutta sellainen jumalisuus sammuttaa Pyhän Hengen. Ja ilman Pyhää\nHenkeä on uskonnollisuutemme vain sanoissa eikä teoissa, kuten muinoin\nfariseuksilla.\n\nNe taas, jotka sisällisesti elävät tuomion Jumalan yhteydessä,\npanevat jo nytkin harjoitukseen sen, mitä muut vain saarnaavat sekä\nopillisesti, tietopuolisesti ja historiallisesti puhuvat. Olisi\nkansallisestikin suuri onni, jos näiden viimeksimainittujen ihmisten\nlukumäärä lisääntyisi keskuudessamme.\n\nTarvitsemme uudestisyntyneitä yksilöitä, joilla on todistajanrohkeutta\nja voimaa ei ainoastaan sanoissa, vaan myös teoissa. Mutta tätä\nvartenpa olisi saatava uusi jumalanäkemys, uusi jumalakuva. Paljonko\nsen saaminen tällä ajankohdalla maksaa, se saadaan ehkä hyvinkin pian\nnähdä.\n\n\n\n\nKÄTKETTY ELÄMÄ\n\n\n    Te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen\n    kanssa Jumalassa.\n\n    Kol. 3: 3.\n\nEi ainoastaan Jumala itse ole kätkeytynyt meiltä salatuksi Jumalaksi,\nvaan se elämäkin, jonka hän uskovaiseen lapseensa on synnyttänyt\nkuljettaessaan hänet Kristuksen yhteyteen, on kätketty, salattu elämä.\nUlospäin se kyllä loistaa kynttilänä maailmassa, mutta sisäänpäin,\nuskovan omalle silmälle, ei sitä sanottavasti näytetä.\n\nPäinvastoin se, mitä Herran oma itsessään vielä joka päivä näkee, on\nomiansa pitämään häntä Herransa edessä siinä elävässä tunnossa, että\nhän yhä edelleen on kaukana Jumalasta. Hänelle itselleen näkyy hänen\nrukouksensa huonoksi rukoukseksi, hänen uskonsa heikoksi uskoksi,\njoka on kuin murtuva korsi vain. Hänelle itselleen näkyy hänen\nrakkautensa yhä edelleen itsekkyyden tahraamaksi ja hänen jokapäiväinen\nparannuksensa ja semminkin hänen sisällinen parannuksensa tuskin olevan\nalussakaan.\n\nHänellä ei ole itsessänsä mitään, johon perustaisi omantuntonsa\nrauhan taikka perilletulemisensa varmuuden. Hänen on pakko muinaisen\nmatkamiehen kanssa tunnustaa: \"Minun vanhurskauteni on taivaassa\", on\nsiellä esiripun takana näkymättömässä maailmassa.\n\nMutta näissä puutteissahan juuri kilvoittelevan ihmisen elämä on\nkätketty Kristuksen yhteydessä Jumalaan. Jumala yksin on hänelle\nkallio, kilpi, valo, voima ja perustus. Pääkohtana hänen elämässään on\nnäkymättömän Armahtajan näkymätön armo, joka kilvoittelevalle uskolle\nyksin on tuttu ja läheinen.\n\nTällaista ihmistä ei maailma ymmärrä enempää kuin hänen uskoansakaan\neli kätkettyä elämäänsä Jumalassa.\n\nPaavali sanoi Kolossan seurakuntalaisille: \"Te olette kuolleet\".\nMaailma piti heitä kuin itsellensä, nautinnoillensa ja ilonpidollensa\nkuolleina. Sama on asianlaita kaikkina aikoina. Sama tänäkin aikana.\n\nJokainen, joka Kristuksen yhteyteen saatettuna elää kätkettyä elämää\nJumalassa, on tälle maailmalle kuollut ja tulee jatkuvasti yhä\nenemmän kuolleeksi, niin että hänestä lopuksi voidaan sanoa niinkuin\nalkuaikojen kristityistä, että \"heille maailma oli mahdoton\" tai että\n\"heitä pitämään tämä maailma ei ollut arvollinen.\" Kuollutta ei liioin\nkehuminen enempää kuin moittiminenkaan liikuta.\n\n\n\n\nKODIN UUDISTUS\n\n\n    Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun\n    perhekuntasi.\n\n    Apt. 16: 31.\n\nNämä Paavalin kehoitussanat, jotka ensimmäisinä Euroopan mantereella\nlausuttiin hurskaasti heränneelle perheenisälle, ovat yhä vielä\nvoimantäyteisiä elämänsanoja perheristiriidoissa.\n\nKotioloissaan ahtaalle joutunut suomalainen mies pyytää\nperhevaikeuksiensa vuoksi neuvoa. Hänen perheessänsä on useita lapsia.\nKoti on vakavarainen ja toimeentulo riittävä. Alkoholin käytöstä ei ole\npuhettakaan. Ulospäin näyttää kaikki hyvältä.\n\nSiitä huolimatta vaivaa perheenisää se, ettei hän kotipiirissänsä\nsuututtuansa voi hillitä itseänsä eikä harkita sanojansa eipä edes\ntekojansa. Vaikkakin hänen kodistansa käydään kirkossa ja sen piirissä\nsanaakin viljellään, sattuu sellaista, että usein aivan turha asia saa\naikaan sen, että paholainen alkaa aivan äkkiarvaamatta raivota tuossa\nsamaisessa kodissa. Perheenisän suruna on se, etteivät hänen lapsensa\nsaa kaunista kuvaa uskovaisesta kodista, vaan että heidän herkkään\nlapsensieluunsa jää ruma ja paha kuva. Näissä vaivoissansa hän nimittää\nitseänsä \"syvyydestä huutavaksi\", epätoivon partaalla kamppailevaksi\nrukoilijaksi, joka päivittäin anoo Jumalalta apua, mutta sitä ei vain\nkuulu. Vaivatulla mielellä hän kysyy: \"Miksi Jumala ei anna minulle\nvoimaa elämään evankeliumin arvon mukaisesti?\"\n\nApostoli Paavalin sanan valossa sopii tällaiselle kysyjälle vastata,\nettä hän kaiken jumalisuutensa ja uskonnollisen harrastuksensa\nuhallakin on mennyt Herran Kristuksen ohitse. Kertaakaan ei hänen\nlaajassa kirjeessänsä Herran Kristuksen nimeä mainita. Hänen\nsiveellinen kamppailunsa sopusoinnun ja rauhan saamiseksi perheeseensä\nitsensä hillitsemisensä tietä on kaikesta päättäen tähän päivään saakka\nollut ihmiskeskeistä ponnistelua. Sitä on ollut hänen rukouksensa,\nhänen uskonsa, hänen kirkossa käymisensä ja hänen kotihartautensa.\n\nKun nyt Jumala hänen oman tunnustuksensakin mukaan on hänen perhettänsä\nulkonaisesti runsaasti siunannut, niin sopisi hänen nyt hädässänsä\nruveta etsimään ensin ainakin itsellensä Jumalan sisällistä siunausta.\nMutta miten se saadaan?\n\nMeistä ajan ja paikan rajoihin sidotuista, kuolevaisista ihmislapsista\nei kukaan voi itse löytää Jumalaa eikä elää sisällisessä, välittömässä\nyhteydessä hänen kanssansa. Meidän kaikkien kohtalomme on kalvava\nJumalan etäisyys. Sen etäisyyden on tämä kysyjä aivan varmasti kokenut\nrukouksissansa, jos vain on tarkannut itseänsä.\n\nTänä aikana, jolloin Jumala on piilossa meiltä ihmislapsilta, on\nolemassa vain yksi ainoa henkilö, joka aina on välittömässä, jatkuvassa\nelämänyhteydessä kaikkivaltiaan Luojan, historian Jumalan ja perheiden\nuudistajan kanssa. Se henkilö on Jumalan valtaistuimella istuva Herra\nKristus. Hän on kuoleman ja saatanan jo omassa elämässänsä voittanut --\nmeidänkin hyväksemme.\n\nMutta tämä voitto ei hyödytä meitä, ennenkuin olemme Jumalan armon\nkautta Pyhän Hengen vaikutuksesta päässeet jatkuvasti siihen olotilaan,\njota apostoli Paavali nimittää \"olemiseksi Kristuksessa\". Tämä Paavalin\nyli puolitoistasataa kertaa hänen kirjeissänsä toistuva sanonta,\n\"olla Kristuksessa\", on ymmärrettävä paikallisesti. Niinkuin kala on\nvedessä, niinkuin lintu on ilmassa, niinkuin matkustaja laivassa, niin\nKristuksen veressä omantuntonsa puhtaaksi saanut, herännyt syntinen\nelää paikallisesti ylösnousseen Kristuksen persoonassa.\n\nKiristus on viinipuu, uskova ihminen on oksa hänessä. Kristus on hyvä\npaimen, uskova on hänen laumansa lammas. Kristus on ylkä, uskova on\nmorsian. Sellaisena hän on lakannut murehtimasta tulevaisuudestansa.\nToinen hoitaa nyt hänen asiansa, jopa hänen parannuksentekonsakin.\nHänen elämänsä on nyt kokonaan Herran käsissä. Hän uskoo, että Kristus\nvastaa hänestä ja hänen perille tulemisestaan.\n\nTässä Kristuksen yhteydessä on vanhurskautettu syntinen osallinen\nsiihen Jumalan olotilaan ja valtakuntaan, joka ei ole kotoisin tästä\nmaailmasta ja jossa mahdotonkin käy mahdolliseksi. Toisin sanoen: tämä\nkaikki kysyjän kohdalle merkitsee sitä, että kun hän puolestaan todella\nalistuu syntien anteeksisaamisen kautta, _luopuen kaikista_, sovintoon\nKristuksessa jo sovitetun Jumalan kanssa, häviää kuilu hänen ja hänen\nvaimonsa ja kuilu hänen ja hänen lastensa väliltä. Kuin ihmeekseen\nhän pääsee sovintoon heidänkin kanssansa. Samalla he alkavat saada\ntoisenlaisen kuvan isästä ja hänen Jumala-suhteestansa kuin tähän asti\nmyös kauniimman kuvan kodista kuin tähän asti.\n\n\n\n\nUSKOLLA PARANTAMINEN\n\n\n    Toinen saa taas terveeksitekemisen lahjat siinä yhdessä. Hengessä.\n\n    1 Kor. 12: 9.\n\nIhmeitten aika ei ole vielä mennyt ohi. Monet kyllä\njumaluusoppineittenkin joukossa ajattelevat, ettei sellaisia\nparannusihmeitä kuin Jeesuksen ja apostolien aikana enää tapahdu. Mutta\nviime aikoina on tätä väitettä käyty uudelleen tarkistamaan ja havaittu\nse paikkansa pitämättömäksi. Tämä havainto on tehty kahdellakin eri\ntaholla.\n\nOn olemassa erilaisia henkisiä parannusmenetelmiä, joiden piirissä ei\nainoastaan hermostoa koskevat, vaan suoranaisesti elimistöllisetkin\nparannustapahtumat on kokemusperäisesti todettu tosiksi. On erinäisiä\nuskolla parantamisen paikkoja Saksassa, Sveitsissä ynnä muualla,\nvarsinkin katolisissa maissa, missä kaikkialla on havaittu uskon saavan\naikaan suuria muutoksia ruumiillisissa sairaustiloissa ilman lääkkeitä\nja leikkauksia.\n\nVuosia sitten meilläkin ilmestynyt kirja \"Tuntematon ihminen\", joka\non Nobel-palkinnon saajan, professori Alexis Carrellin kirjoittama,\ntoteaa, että Lourdesissa, Etelä-Ranskassa Pyreneitten juurella,\non uskon avulla parantunut muunmuassa syöpä-, keuhkotauti- ja\nreumatismi-potilaita. Mainittu professori sanoo, että tämä toteamus\nkestää tieteenkin kritiikin. Vaikka tiede ei voi näitä parannuksia\nselittää, on niitä kuitenkin uskon ihmeinä pidettävä todellisuuteen\nkuuluvina tosiasioina. Ihmeitten aika ei siis vielä ole ohi.\n\nToinen todistus samasta asiasta on Raamatun todistus. Jeesus sanoi\nitse opetuslapsillensa jäähyväispuheessansa: \"Totisesti, totisesti\nminä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja,\njoita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä\nminä menen Isän tykö.\" Jeesus istuu nyt parhaillaan kuninkaallisella\nvaltaistuimella. Sen haltijana hänellä on käytettävänään kaikki valta\ntaivaassa ja maan päällä. Hän on myös joka päivä omiensa luona.\n\nKun Jeesus maan päällä vaelsi, katseli hän maailmaa toisenlaisin silmin\nkuin me nykyajan ihmiset. Meidän maailmankuvamme on mekaaninen. Meistä\non selviö, että syyn ja seurauksen laki on niin raudanluja, ettei sitä\nrukouksella voi mitenkään murtaa. Tästä johtuu, että usko rukouksen\nkuulemiseen ja rukouksella parantamiseen alkaa keskuudestamme loppua,\nkun \"sivistys\" lisääntyy.\n\nJottei niin onnettomasti toki kävisi, on meidän saatava toinen\nmaailmankuva. Tarkoitan sitä kuvaa, joka Herralla Jeesuksella oli.\nMiten hän katseli tautia, selviää myös sanasta, jolla hän fariseusten\nsyytöksiä vastaan puolusti parannusihmettänsä eräässä synagoogassa\nsapattina. Hän sanoi: \"Eikö tätä naista, joka on Aabrahamin tytär ja\njota saatana on pitänyt sidottuna jo kahdeksantoista vuotta, olisi\npitänyt päästää siitä siteestä sapatinpäivänä?\" (Luuk. 13: 16.)\n\nTästä ja useista muistakin Jeesuksen lauseista käy ilmi, että hän näki\nelämän kärsimysten ja sen sairaustapausten takana Jumalaa vastustavan\npersoonallisen pahan tahdon. Mutta toisaalta hän vaipumatta Ihmisen\nPoikanakaan alakuloiseen pessimismiin pahan vallan edessä näki elämän\ntodellisuuden ja kärsimyksen takana perimmäisenä taivaallisen Isänsä\ntahdon. Jeesus katseli todellisuutta siis sillä silmällä, että hän näki\nelämässä sen karehtivan pinnan alla kaksi toisiansa vastaan alituisesti\nkamppailevaa tahtoa: taivaallisen Isän tahdon ja saatanan tahdon.\nJokainen hänen parannusihmeensä, jota hän ei koskaan tehnyt itsestänsä,\nvaan sen mukaan kuin Isä hänelle näytti, oli voitokas taistelu\nperimmältään pahan valtaa vastaan ja voitto siitä.\n\nNäin taisteli Lutherkin aikanaan sanan varassa, kun hän Weimarissa\nuskon rukouksella kiskoi kuoleman kidasta \"saatanan pahasti rusikoiman\"\nSaksan kansan opettajan, Filip Melanktonin takaisin elämään ja\ntoimintaan.\n\nYhä vieläkin on uskovaisen ihmisen rukouselämässä sisältäpäin\nkatsottuna ja nimenomaan juuri silloin, kun hän oman tai toisen\nsairaustapauksen puolesta rukoilee, kysymys kamppailusta jumalallisen\nja demoonisen tahdon välillä. Ja ihme on juuri siinä, että Jumala\nsaa jo nyt voiton tässä taistelussa riivaajavalloista. Jokainen\ntosirukoilija on tästä taistelusta henkilökohtaisesti varmistunut, kun\nhän on jännitystilassa, saadaanko voitetuksi Jumalaa vastustava tahto,\nvaiko ei. Hän tietää myös, ettei se onnistu ihmiselle, ei edes Jumalaa\npelkäävälle hänen omasta voimastansa. Hän tietää, että se onnistuu\nvain silloin, jos tietoinen synti ei samenna tai särkevästi vaikuta\nhänen suhteeseensa siihen Jumalaan, joka tekee, mitä hän tahtoo, jonka\ntahdotta ei varpunen putoa oksalta eikä yksikään hiuskarva meidän\npäästämme. Hän tietää, että parannusihme on mahdollinen yhä vieläkin\nsiinä tapauksessa, että rukoilijan tahto ja sen tahto, joka maailman\nsyvimpiä voimia, aurinkokuntia ja elektroneja ja kaikkia hallitsee, on\nsopusoinnussa hänen tahtonsa kanssa. Sen takia neuvoo apostoli Jaakob\nnimenomaan sairasten parantamisen yhteydessä syntien tunnustamiseen.\nSilloin \"_Herra_ antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä\ntehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.\"\n\nNäin parantava usko syntyy ja joutuu harjoitukseen Pyhän Hengen\nilmapiirissä. Apostoli Paavali mainitsee terveeksitekemisen lahjat\nyhtenä niistä yhdeksästä armolahjasta, \"joita Pyhä Henki jakaa kullekin\nseurakuntalaiselle erikseen, niinkuin tahtoo\". Ja Herra Jeesus kuoleman\nvoittaneena käskiessään saarnata evankeliumia kaikille luoduille\nlisäsi: \"Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessään\nhe ajavat ulos riivaajia... he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne\ntulevat terveiksi.\" (Mark. 16: 17).\n\nNäin on Jeesus itse sanonut.\n\n\n\n\nEI OLE SATTUMAA\n\n\n    Jeesus vastasi heille: \"Minun Isäni tekee yhäti työtä, ja minä\n    myös teen työtä\".\n\n    Joh. 5: 17.\n\nJumalan valtakunnassa ei ole mitään sattumaa. Jumala ei tee erehdyksiä.\nKohtalonuskoiset muhamettilaiset sanovat: \"Se on sallittu\". Mutta\nkristitty ottaa elämänsä, sen vaiheet, sen kärsimykset, jopa\nkuolemankin ainaisesti toimivan Jumalan kädestä. Hän uskoo, että Jumala\non lukenut kaikki hänen hiuskarvansakin ja ettei yksikään niistä putoa\nmaahan ilman taivaallisen Isän tahtoa.\n\nTämä usko on joutunut kadoksiin eräältä nuorelta neitoselta, joka\nkirjoittaa: \"Olen ollut rauhaton jo monta kuukautta. Jouduin sattumalta\nkuulemaan radion välityksellä kerran saarnaanne. Olin aikeissa mennä\niltamiin ja läksin sitä varten sunnuntaiaamuna naapuriin tapaamaan\ntoisia nuoria keskustellakseni heidän kanssansa illan huvituksista.\nSiinä ollessani sattui sen talon radio olemaan auki. Sitä ei kyllä\nkukaan talon väestä kerinnyt kuuntelemaan, kun jokainen oli omassa\ntouhussaan. Mutta minun haluni kääntyi kuuntelemaan saarnaa. Muistan\nsiitä jotakin. Sanoitte: 'Raamattu tuodaan usein näkyviin, jos\nkutsutaan pappi taloon, mutta muulloin se saa olla viikkokausia\nkaapissa.' Teksti kuului jotenkin niin, että 'te tutkitte kirjoituksia\nja niissä, niiden omistuksessa, te luulette saavanne elämän, ja\nne ovatkin ne, jotka todistavat minusta.' Se saarna vaikutti niin\nkovasti, että tulin rauhattomaksi, ja sillä kertaa jäi iltamiin meno.\nMutta nyt olin taas viime pyhäiltana siellä, vaikka omatuntoni syytti\nja varoitti. Nyt en uskalla Jumalan sanaakaan enää lukea. Suhteeni\nJumalaan on nyt särkynyt. Toivon vain, että vielä pääsisin elämän\ntielle. Oi jos minulle kuuluisi vielä Jumalan armo! Vaan sitä pelkään,\nettä olen tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan. Jospa olisi, kenelle\navautuisi! Mutta kun ei ole ketään, joka tilaani ymmärtäisi, ajattelin\nkirjoittaa teille, joka saarnallanne saitte minut levottomaksi, ja\npyytää jotakin vastausta tähän, sillä olen niin rauhaton, etenkin yön\nhiljaisina hetkinä, eikä tule uni, vaan mennyt elämä ahdistaa.\"\n\nKaksi kertaa tämä rauhaton nuori ihminen viittaa sattumaan, vaikka\nJumalan valtakunnassa ei ole mitään sattumaa. Ei hän sattumalta\njoutunut vieraan talon radion ääreen, kun ei kotona sellaista ollut,\neihän sattumalta yksinään jäänyt sitä kuuntelemaan muitten ollessa\nmuualla. Ei ollut sattuma, että sana koski häneen. Jos se olisi\nollut papin sana, olisi hänen levottomuutensa jo aikaa sitten ollut\ntipotiessään. Mutta nyt hän näkyykin nielaisseen sellaisen ongen, ettei\nhän siitä irti pääse. Sen sai aikaan elämän Herra itse oman sanansa\nkautta, joka pisti omaantuntoon ja joka jäi kuulijan muistiin ja joka\nnyt jatkuvasti hänessä väkevästi vaikuttaa.\n\nYmmärtäköön hän nyt tästä, ettei Jumala ole häntä hyljännyt, vaan\nettä alati toimiva Jumala on parasta aikaa tekemässä pelastustyötänsä\nhänessä, mutta ymmärtäköön vielä, että samalla aikaa \"valheen isä\" on\nsiinä mukana syyttämässä häntä synnistä Pyhää Henkeä vastaan, josta\nsynnistä Raamattu ankarasti sanoo, ettei sitä anneta anteeksi tässä\neikä tulevassa maailmassa. Kyllä sielun vihollinenkin osaa Raamattua,\nhän koettaa nyt vyöryttää omalletunnollenne niin raskaan kuorman,\nettette jaksaisi sitä kantaa, vaan että vaipuisitte sen alla epätoivoon\nja epäuskoon ja niiden kautta muihin suuriin synteihin. Se on hänen\ntaktiikkansa herännyttä sielua kohtaan.\n\nJa lopuksi. Syntiä Pyhää Henkeä vastaan eivät Raamatun mukaan voi tehdä\nmuut kuin jo uskoon tulleet, s.o. Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet\nja Jumalan Pyhää sanaa maistaneet ihmiset. Ei siis tilapäisesti,\nvaan jatkuvasti maistaneet ja sen kautta tulevan maailmanajan voimia\nkokeneet valaistut ihmiset (Hebr. 6: 1-7). Sellaisia ihmisiä on\nmahdoton enää uudistaa parannukseen, koska heidän omatuntonsa on\nturtunut. Ei heitä synti enää syytä eikä iltamiin meno nuhtele, eikä\nniistä kotiin tultua itketä, kun ei rukous käy. Tässä paatuneessa\ntilassansa he herjaavat Jumalaakin asettuen julkisesti pilkaten Häntä\nvastustamaan. Sellaisia entisiä uskovaisia ihmisiä on harvassa. Mutta\nniitä on kyllä joku, ne ovatkin silloin hirviöitä ihmishahmossa.\n\nTästä kaikesta voinee sellainen, joka rukoilee: \"Jumala, armahda minua\nsyntistä!\" saada tilaansa jotakin selvyyttä. Toivottavasti Kristus,\njoka \"tähän asti\" toimii, s.o. aina toimii, on tekevä sellaisen olon\nsisällisesti niin raskaaksi, ettei hän jaksa jatkuvasti sinne juosta,\nminne ei Kristus lähde hänen mukaansa.\n\n\n\n\nAHDAS PORTTI\n\n\n    Tänään minun pitää oleman huoneessasi.\n\n    Luuk. 19: 5.\n\nSakkeus oli Jeesuksen tullessa Jerikoon herännyt mies Hän näet koetti\nkaikin tavoin saada nähdä Jeesusta, kuka hän oli. Sellaista näkemistä\nei siihen aikaan halunnut kukaan heräämätön enempää kuin nytkään.\nSakkeus oli siis ottanut vastaan salatun Jumalan kutsun. Mutta nyt\nsanoo Raamattu Jumalasta: \"Ne, jotka hän on kutsunut, ne hän on myös\nvanhurskauttanut\". Kutsumista seuraa vanhurskauttaminen Jumalan tekona.\n\nKun olet ottanut vastaan taivaallisen kutsun Jumalalta ja\ntotuudessa alkanut etsiä nähdäksesi, kuka Jeesus on, ei sellaisena,\nmillaiseksi ihmiset ovat hänet kuvanneet ja edelleen hänet\nkuvaavat, vaan sellaisena kuin hän todellisuudessa on syntisten\nja särkyneitten Vapahtajana, silloin täytyy koittaa sen päivän,\ntäytyy tulla tilaisuuden, täytyy tulla silmänräpäyksen, jolloin\nsinä, joka herätyksen tuskissa olit vähällä menettää kaiken toivosi\npelastuksestasi -- täytyy tulla päivän ja hetken, jolloin saat\nmasentuneen toivosi uudistetuksi, syyttävän omantuntosi puhdistetuksi\nja uuden rohkean ja valoisan näkemyksen ei vain tulevaisuuteen ajassa,\nvaan aina sisälle iankaikkisuuteen asti. Ja kaikki tämä toteutuu\nsen takia, että sinulle tapahtuu laupeus, sen takia, että sinä\nsaat varmuuden omien syntiesi anteeksisaamisesta suoraan elävältä,\nläsnäolevalta Jeesukselta.\n\nTämä on vanhurskauttamisen elämys ja kokemus, että tietoisesti\nrauhattomana, toivottomana ja jumalattomana, siis Jumalan hylkäämänä,\nsaa kaikki syntinsä Jeesuksen tähden anteeksi, kaikki entisen pois\npyyhkäistyksi, ja voi ilman pelkoa turvata elävään Jumalaan, jonka\npyhyyden edessä on aikaisemmin vavissut. Se on heränneen sielun suuri\ninspiratiohetki. Ja tämä tapahtuu, kun Jumalan armon avulla olet\npäässyt niin pitkälle, ettet enää odota etkä vaadi yhtään mitään\nitseltäsi, vaan annat kaiken vallan ristiinnaulitulle Vapahtajallesi\nja jättäydyt ilman ehtoja sellaisena kuin olet Jumalan armon varaan\nluottaen siihen lunastukseen, joka on Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen\nristinkuolemassansa.\n\nTässä on ahdas portti. Sen portin kautta Sakkeus kulki sinä päivänä,\nkun Jeesus viimeistä kertaa vaeltaessansa Jerikon kautta tuli hänen\nkotiinsa, kun hänen _piti_ tulla hänen kotiinsa. Sillä ellei hän olisi\nsinä päivänä tullut, ei hän olisi koskaan tullut.\n\nOn kyllä totta, ettei Sakkeus vielä sinä päivänä ymmärtänyt ristin\nsalaisuutta, sillä Jeesus ei ollut silloin vielä kuollut eikä\nylösnoussut.\n\nMeille asia on auennut. Hän on jo ollut ristillä. Hän ei koskaan enää\ntule ristille. Parhaillaan hän elää ja hallitse. Eläväksi tekevänä\nhenkenä hän joka hetki pyrkii sisälle sieluusi omaatuntoa myöten\nviedäkseen sinutkin ahtaan portin lävitse sekä siirtääkseen sinut\nkuolemasta elämään. Mutta \"hänen aikansa\" ei ole aina. Muista se!\n\nTämä elämän uusi henkivoima vaikutti väkevästi Sakkeuksen sydämessä,\nkun hän uutena ihmisenä keskellä juhlanpitoa tunnusti monen\nläsnäollessa ja sanoi Jeesukselle: \"Katso, Herra, puolet omaisuudestani\nminä annan köyhille, ja jos joltakulta olen jotakin petoksella ottanut,\nniin annan nelinkertaisesti takaisin\".\n\nTällaisen, ahtaan portin läpi kulkeneen miehen kodissa tunnetaan oikeaa\nautuuden riemua, sillä Jumalan pelastus, joka on kadonneita varten\nvalmistettu, on tullut hänen kotiinsa Jeesuksen mukana.\n\n\n\n\nOIKEA VIISAUS\n\n\n    Kristuksessa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä.\n\n    Kol. 2: 3.\n\nKun kuningas Salomon oli astumassa korkeaan virkaansa Jumalan kansan\nhallitsijana, ilmestyi Herra hänelle sanoen: \"Ano, mitä minä sinulle\nantaisin.\" Silloin Salomon anoi kuuliaista sydäntä voidaksensa erottaa\nhyvän pahasta ja osatakseen hallita hänelle uskottua valtakuntaa. Tämä\npyyntö kelpasi Herralle, ja hän lupasi antaa Salomolle viisaan ja\nymmärtäväisen sydämen, niin että hän saattaisi tajuta sen, mikä oikein\non.\n\nApostoli Jaakob puhuu kirjeessään myös viisaudesta, jopa\nkahdenlaisestakin viisaudesta. Hän sanoo, että \"se viisaus, joka\nylhäältä tulee, on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä,\ntaipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, ei epäile eikä\nteeskentele.\" Senpä takia hän kehoittaa: \"Joka on viisas ja\nymmärtäväinen teidän joukossanne, hän tuokoon näkyviin tekonsa hyvällä\nvaelluksellaan viisauden sävyisyydessä\".\n\nTämän ylhäältä tulevan viisauden vastakohdaksi Apostoli esittää\nmaallisen, sielullisen, riivaajien viisauden. Siitä hän sanoo,\nettä \"se ilmestyy kristittyjenkin kesken siellä, missä on katkeraa\nkiivautta ja riitaisuutta sydämessä. Sellaiset ihmiset kerskaavat ja\nvalehtelevat totuutta vastaan, ja heidän keskellänsä on epäjärjestystä\nja kaikkinaista pahaa menoa.\"\n\nTämä viimeksimainittu sielullinen viisaus ei auta, kun elämässä tie\nnousee pystyyn. Samalla näet katoaa elämän päämäärä näköpiiristämme.\nTurhaan ei puhuta hengellisessäkään mielessä ihmisistä, jotka\nharhailevat kulkurin lailla ilman päämäärää joutilaina pitkin\nkaupungin katuja. Riivaajien viisaus synnyttää aina epäjärjestystä ja\nkaikenlaista pahaa menoa.\n\n\"Ylhäältä tullut viisaus tuo mukanaan vanhurskauden hedelmän,\njoka kylvetään rauhassa niille, jotka rauhaa rakentavat.\" Nämä\nrauhantekijät, joitten viisaus on ylhäältä, ovat joutuneet kulkemaan\nahtaan portin läpi. Sen jälkeen he edelleen ovat turhuuden kaupungista\nmatkalle lähteneen \"kristityn\" lailla saaneet kohota Golgatan kummulle,\nmissä heille ristin katselemisesta on se suuri armo tapahtunut,\nettä heidän syntitaakkansa on vierähtänyt heidän hartioiltansa alas\navattuun hautaan ja jäänyt sinne. Tällöin on Kristus tullut heille\nvanhurskaudeksi.\n\nMutta Kristusta ei Jumala ole antanut meille ainoastaan\nvanhurskaudeksi, vaan myös viisaudeksi. Jotka tälle kohdalle elämässä\novat päässeet, he neuvovat toisiansa sanomalla toinen toisellensa:\n\"Älä tee itsellesi tietä oman viisautesi mukaan. Anna Kristuksen\nhoitaa kaikki asiasi, sillä hän korjaa meitä joka päivä.\" Tällaista\nelämää elettäessä aletaan vähin erin kokea apostoli Paavalin sanan\ntotuus Kristuksesta: \"Hänessä ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet\nkätkettyinä.\"\n\nJos joku on kokenut oman viisautensa pettäväisyyden ja nähnyt sen\nmaalliseksi ja sielulliseksi, jopa riivaajien viisaudeksi, hän on\nvarmaan alkanut ikävöidä ja kaivata sitä viisautta, jota apostoli\nnimittää \"ylhäältä tulevaksi\", joka juuri on Kristus. Tällaista\nalatielle sortunutta kilvoittelijaa lohduttaen kirjoitti Jaakob: \"Jos\njoltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa\nkaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan\". Ja\nhän lisää: \"Mutta anokoon uskossa ollenkaan epäilemättä; sillä joka\nepäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee.\nÄlköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, tuommoinen\nkaksimielinen ja epävakainen kaikilla teillään.\"\n\nEipä suotta Lutherkaan sano, tosin toisessa yhteydessä, Kristuksesta:\n\"Nämä sanat '_teidän edestänne_' vaativat erittäin uskovaista sydäntä.\"\n\n\n\n\nSOVITUKSEN SANA\n\n\n    Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan\n    kanssa.\n\n    2 Kor. 5: 20.\n\nYleisesti on myönnetty, että apostoli Paavali on saanut armon lausua\nsovinnon suuren salaisuuden kirkkaimmin ilmi näillä sanoilla: \"Jumala\noli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa.\"\n\nRaja-aita pyhän Jumalan ja syntisen ihmissuvun väliltä on ainiaaksi\nrevitty rikki. Maailman sovinto on valmis. Vanhurskauttamisemme\nperustus ei horju.\n\nKaikki riippuu nyt sinusta ja minusta -- riippuu siitä, annammeko\nsovittaa itsemme Jumalan kanssa. Nyt kuuluu meille Jumalan kutsu:\n\"Kaikki on valmistettu -- tulkaa.\" Mutta peloittavana liittyy tähän\nJeesuksen valitus sovintoon taipumattomista: \"Mutta te ette tahtoneet.\"\n\nAinoa pelastumisemme este on enää kivikova sydämemme. Ja sitä emme\nitse saa säretyksi. Sen saa aikaan yksin Pyhän Hengen voima. Emme me\nsaa katumuksen halua itseemme, ellei sitä meille anneta ylhäältä. Eikä\nkatumus ole mikään riittävä puhdistus, mutta välttämätön se kyllä on.\n\nJuuri tätä nykyä, kun kristikuntaa alkaa kovasti unettaa, olisi tämä\nJumalan kallis lahja, särjetty sydän, rukouksen arvoinen. Kun Jumala\nsitten rukoukseen vastaa, tekee hän sen tavallisesti niin, että hän\npanee meidät ulkonaisiin vaivoihin ja vastoinkäymisiin. Hän antaa\nmeille ahdistuksen.\n\nNäissä vaivoissa ja ahdistuksissa on jokainen taivaantien matkamies\nsaanut vähin erin olla pitkin matkaa vuosien vieriessä ja on\nedelleenkin. Mutta Jumalan pelastustarkoitus, silloin kun hän uudistaa\nmeitä, ei ole elämän ulkokohtaisuudessa. Hän tahtoo tehdä meidät\nkärsimysten ahjossa \"valituiksi\". Ulkonaisten vaivojen tarkoitus\non viedä meidät sisällisiin vaivoihin. Jos ulkonaiset vaivat vain\npaaduttavat ja kovettavat sydäntämme, ei meitä pelasta mikään.\n\nElleivät sydämet nöyrry ja säry ulkonaisten vaivojen aikana syntien\ntuntoon ja tunnustukseen sekä jatkuvaan parannukseen, kaikuu saarna\nsovinnosta: \"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä\nkanssa\" -- niinkuin on kaikunut -- kuuroille korville. Tällöin ei\nvanhurskauttamisen perustuksen ikuisesta pätevyydestä huolimatta\nvanhurskauttaminen pääsekään toteutumaan yksilössä uskon kautta.\n\nÄlkäämme peljätkö joutua sisällisiin vaivoihin ja omantunnon\nahdistuksiin. Kun ne ajavat meitä katumukseen ja parannukseen, syntyy\nvarsinkin ristin juurella Jumalan sanan vaikutuksesta uusi ihminen,\nheränneen omantunnon ihminen. Tämä uusi ihminen se vasta antaa todella\nsovittaa itsensä Jumalan kanssa ja ihmisten kanssa. Se se tekee\neläväksi, kun näkee hinnan samalla kertaa kuin velan.\n\nÄlkäämme tänä etsikon aikana, jolloin Herran tulemus lähestyy,\nturhentako Pyhän Hengen aikaansaamaa katumusta ja parannusta, muuten\njää tahtomme veltoksi, sielumme hengellisesti kuolleeksi ja uskoon\nkykenemättömäksi. Uskaltakaamme olla isien kanssa \"pienellä paikalla\",\nvaivaisena syntisenä jatkuvasti elävän Herran, tuomarin ja armahtajan\nedessä, kun saamme armon sinne päästä.\n\nSinne alas ja vain sinne ulottuu sovinnon salaisuuden puhdistava ja\nuudistava, Golgatan mäellä vuotanut Jumalan Pojan viaton veri.\n\n\n\n\nHERRAN ARMOHOITO\n\n\n    Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä Hän sen tekee.\n\n    Ps. 37: 5.\n\nSynnin takia kirotun maan päällä ei yksikään ihminen säästy\nkärsimyksiltä ja kovilta kohtaloilta. Jokaisen ihmisen kohdalle sattuu\naikanansa murheita, jopa suuriakin suruja.\n\nEräs laji suruja, joista kärsimme, johtuu siitä, ettei työmme ota\nmenestyäksensä, ja että hyvätkin suunnitelmamme särkyvät pirstaleiksi.\nTuntuu silloin ja näyttää siltä, ettei ihminen voikaan viedä perille,\nmitä hän on aikonut ja suunnitellut. Tämä kokemus on yleisinhimillinen.\nJokaisen tämän synnin maan yli kulkevan vaeltajan elämä osoittautuu\nhänelle itselleen aikanansa kappaletyöksi ja pettymyksistä ja\nlaiminlyömisistä rikkaaksi.\n\nMutta jumalaapelkäävä ihminen eroaa muista surevista ihmisistä siinä\nkohden, että hän on saanut vastaanottaa erään merkillisen taidon. Se\non uskon ihmevoima. Sen avulla hän ei ainoastaan tiedä, minne hänen\non kuormansa purettava ja kenen kannettavaksi murheensa jätettävä.\nHän osaa myös totuudessa antaa ja uskoa tiensä sekä ajallisuuden että\niankaikkisuuden näkökulmilta katsottuna Herran haltuun ja hoitoon siinä\niloisessa varmuudessa, että \"Hän pitää murheen teistä\" ja että Hän vie\nvaikeatkin tehtävät päätökseen, hoitaen ne perille saakka. Hän ei ole\nenää omassa hoidossaan, vaan on päässyt Jumalan armohoitoon.\n\nOmalta kohdaltansa uskova ihminen on silti valmis tekemään kaiken, mitä\nhänen tehtäviinsä kuuluu, ja kärsimään sen, mikä hänen kärsittäväkseen\nannetaan, mutta murheet ja huolet asioiden ja tehtävien onnellisesta\npäättymisestä ja toteutumisesta hän rukouksessa jättää Jumalan\nkannettavaksi varmana siitä, ettei hän milloinkaan voi niin paljoa\nHänen päällensä heittää ja kuormiansa Hänelle uskoa, etteivät Jumalan\nvahvat hartiat vielä enemmänkin niitä jaksaisi kantaa. Hän tunnustaa\nnöyrästi, ettei hän milloinkaan ole osannut eikä osaa uskoa tarpeeksi\npaljon hyvää Jumalasta, kaikkivaltiaasta rakkauden Isästä.\n\nTämä tiensä antaminen ja uskominen Herran haltuun ja luottaminen\nJumalan, taivaallisen Isän sulasta armosta antamaan ansiottomaan apuun\nerottaa jumalaapelkäävän ihmisen suruttomasta maailman lapsesta, joka\nmurheittensa keskellä oman voimansa varaan jätettynä käpristyy yhä\nenemmän itseensä ja joutuu joko epätoivoon tai sydän tuskaa täynnä\nteeskentelee ulospäin iloa ja onnea, joiden onttous ennemmin tai\nmyöhemmin kuitenkin räikeästi astuu esiin pettävän naamarin takaa, kun\nrooli on näytelty loppuun.\n\nTässäkin kohden toteutuu profeetta Malakian sana: \"Ja te näette\njälleen, mikä ero on vanhurskaan ja jumalattoman välillä, sen välillä,\njoka palvelee Jumalaa, ja sen, joka ei häntä palvele.\" (Mal. 3: 18).\n\n\n\n\nVAIN KRISTUS\n\n\n    Yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä... yksi on\n    teidän mestarinne, Kristus.\n\n    Matt. 23: 8, 10.\n\nOn taitamatonta kehoittaa sydämeltään muuttumattomia ja parannuksen\nvoimaa vailla olevia, heräämättömiä ihmisiä sanomalla heille: \"Antakaa\nnyt itsenne Jumalalle; tulkaa nyt Kristuksen luo; uskokaa nyt, että\nolette autuaita.\"\n\nSilloin voi kirkon penkissä ja kuulijoiden joukossa aina olla joku,\njoka todella on sisällisesti hätääntynyt ja vaivattu ja kaikesta\nsydämestänsä rehellisesti etsii Jumalaansa, joku, joka sellaista\npuhetta kuunnellessansa ajattelee: voi, kuinka mielelläni minäkin\nuskoisin, jos osaisin, voi kuinka mielelläni minäkin kuormineni menisin\nKristuksen tykö, jos tien hänen tykönsä todella löytäisin.\n\nNäin on moni sanan kuulossa ja kirkon penkissä voimattomana oman\nitsensä varassa ajatellut kuunnellessaan ulkokohtaisia kehoitussanoja\nsisällisesti järkkymättömän puhujan suusta. Tällöin on puhuja sitonut\nkuormia kuulijan kannettavaksi ja vaatinut heiltä sellaista, mitä ei\nitsekään ole osannut eikä jaksanut omin voimin toteuttaa. Sillä totena\npysyy, ettei syntinen ihminen osaa omin neuvoin eikä voimin eikä oman\njärkensä varassa Jumalan Kristuksen tykö tulla.\n\nTotena pysyy, ettei lammas hae paimenta, vaan paimen hakee talteen\neksyneen lampaan. Mutta kun tämä asia on unohtunut, kun joku luulee\nvoivansa ottaa, vaikkei ylhäältä anneta, silloin hän vaatii toiselta\nmahdottomia. Näin on saarnastuolista tullut ja tulee helposti vieläkin\nMooseksen istuin, jolla istujista Herra sanoo: \"Voi, teitä, te\nulkokullatut, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä, sillä itse\nte ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten sisälle mennä.\"\n\nTästä vaarasta Herra pelastaa ne, jotka murtuvat kuuliaisiksi hänen\nsanoillensa. Eräs tällainen on: \"Yksi on teidän mestarinne ja te olette\nkaikki veljiä.\" Kun Jumala panee käytännössä vaivojen alla rukoilemaan\nja todella hukkuvana pelastusta etsimään, siinä oppii pappikin, ettei\nhän itse osaa rukoilla, niin kuin tulisi, ettei osaakaan Kristuksen\nluokse mennä, niin että sydän uudistuisi ja saisi syödä sitä ruokaa,\njosta sielun nälkä sammuu. Tie nousee pystyyn. Siinä tilassa joudutaan\nneuvottomiksi, osaamattomiksi, rukoukseen, uskoon ja rakkauteen\nkykenemättömiksi.\n\nSilloin alkaa aavistaen ymmärtää Kristuksen todellisen arvon. \"Yksi\non teidän mestarinne, joka on Kristus.\" Alkaa ymmärtää, että Kristus\nyksin on Pelastaja, että hän yksin on tie taivaaseen, että hän yksin\non vanhurskas ja yksin elämä. Alkaa ymmärtää, että ilman häntä ei\nvoi mitään tehdä, ei pelastuksensa asiassa enempää kuin muussakaan.\nSiinä sortuu pappi huonona ja syntiseksi tulleena neuvottoman ja\nosaamattoman, usein kyynelsilmin pappia puhuttelemaan tulleen\nseurakuntalaisensa osaveljeksi. Ja niin toteutuu Herran sana: \"Yksi on\nteidän mestarinne ja te olette kaikki veljiä.\"\n\nKaiken kristillisen harjoituksen lopputulos on aina se, että Kristus\ntulee suureksi ja me tulemme pieniksi, -- papit ja opettajat ja\nsanankuulijat, lasten vanhemmat, kasvatustyön tekijät, isännät ja\nemännät, jopa kansanedustajatkin.\n\n\"Kun meillä Kristus on, meillä _kaikki_ on aikain vaihetteluissa.\"\n\n\n\n\nELÄVIÄ SANOJA\n\n\n    Jeesus sanoi: Minun sanani ovat henkeä ja ovat elämää.\n\n    Joh. 6: 63.\n\nKirkon ensimmäinen veritodistaja Stefanus mainitsee viimeisessä\npuheessaan, että Moosekselle annettiin eläviä sanoja. Mutta Herra\nKristus, joka alinomaa kuuli Isän puhetta, puhui koko sen ajan, jonka\npuhui, eläviä sanoja. Itse hän vakuutti: \"Minun sanani ovat henki ja\novat elämä.\"\n\nJuuri tässä kohden Jeesus Kristus, ihmiskunnan keskushenkilö, eroaa\nkaikista muista opettajista. Hän ei tarjoa sitä tai tätä hyvää oppia,\nniitä tai näitä uskon- tai opinkappaleita, joita kuunnellessamme voimme\nhetkellisesti joutua mielenliikutuksen valtaan tai tunnelmalliseen\nkristillisyyteen ja siten tehdä hyviä päätöksiä, joista ei monesti\nkuitenkaan yritetäkään tehdä täyttä totta käytännöllisessä elämässä.\nNiin ei Jeesus tee.\n\nMe puhumme opista, hän antaa elämää. Meidän sanamme ovat ajatussanoja,\nuseasti tuskin sitäkään. Ne ovat tyhjiä sanoja, mutta Jeesuksen sanat\novat elämän sanoja, luovia sanoja -- sellaisia sanoja, joista syntinen\nsaa uuden elämän, saa voiman voittamaan syntinsä, voiman elää uudessa\nuskon kuuliaisuudessa ja voiman turvata Jumalaan keskellä vaikeuksia ja\nkaikenlaista hätää ja ahdistusta.\n\nJeesuksen sanat ovat sellaisia elämän sanoja, joista hädässään oleva,\nomassatunnossaan tuomittu ihminen saa voiman uskomaan hyvää Jumalasta\nsilloinkin, kun oma kokemus sanoo, että Jumala on ankara ja vihainen,\nsilloinkin kun näyttää siltä, ettei Jumala kuule rukouksia eikä anna\napuaan, vaikka kuinka hartaasti pyydämme.\n\nNäitä eläviä sanoja on jokainen Jeesuksen oma saanut elämänsä\nratkaisuhetkenä kuulla. Niistä hän on sitten edelleen ammentanut voimaa\nja rohkeutta myötä- ja vastoinkäymisiinsä.\n\nSellaisia eläviä sanoja olivat Jeesuksen sanat kalastaja Pietarille:\n\"Sinä olet Keefas, kallio. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani,\neivätkä tuonelan portit sitä voita.\" Sellainen elävä sana on Jeesuksen\nsana valtionvirkamiehelle Sakkeukselle hänen silkkiäispuussa\nistuessaan: \"Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää\noleman sinun huoneessasi.\" Sellainen oli hänen sanansa syntiselle\nnaiselle, jonka syyttäjät olivat häpeissään paenneet tiehensä: \"En minä\nsinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee!\" Sellainen hänen\nsanansa pitaliselle miehelle: \"Minä tahdon, puhdistu!\"\n\nNäitten elävien sanojen ryhmään kuului erikoisesti sana, jonka hän\nsanoi epätoivoon painuneelle synagoogan esimiehelle, jolle tuotiin\nsana: \"Älä turhaan enää mestaria vaivaa, tyttäresi on kuollut\" --\nkaikki toivo on siis mennyt, mitään apua ei enää ole. Tällaisenkin\nmahdottomuuden edessä sanoi Herra heti jo matkan varrella murtuneelle\nisälle: \"Älä pelkää, usko ainoastaan, tyttäresi kyllä paranee.\" Ja\nmainitun miehen kotiin ehdittyänsä hän sanoi kuolleeksi jo luullulle\ntyttärelle elävän sanansa: \"Tyttäreni, nouse!\" Ja kuollut nousi\nistumaan.\n\nNäitä eläviä sanoja on kirkkauteen astunut Herra puhunut ei ainoastaan\nomillensa, vaan myös vihamiehillensä. Damaskon porttien ulkopuolella\nhän sanoi kristittyjen vainoojalle: \"Saul, Saul, miksi vainoat minua,\ntyöläs on sinun potkia tutkainta vastaan?\"\n\nElävä sana on hänen meitä kaikkia kastetuita koskeva julistuksensa:\n\"Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.\"\n\nKuullessamme ja saadessamme vastaan ottaa tällaisia sanoja, joissa on\nhenkeä ja elämää, koemme kukin kohdallamme Hyvän Paimenen todistuksen\nitsestänsä ja tulonsa tarkoituksesta maailmaan: \"Minä olen tullut, että\nheillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.\"\n\n\n\n\nMAAILMA MYLLERTÄÄ -- RISTI SEISOO\n\n\n    Sana rististä on meille, jotka pelastumme, Jumalan voima.\n\n    1 Kor. 1: 18.\n\nEräs aikakautemme kaikkein kuuluisimmista Jumalan valtakunnan\ntyöntekijöistä on kirjassaan Jeesuksen elämästä kuvannut ristin\nmerkitystä sanoilla: \"Jeesus on tarttunut maailman historian pyörän\npuolapuihin, mutta tämä pyörä onkin pyörinyt hänen ylitsensä ja hänen\nruumiinsa riekaleet ovat tänäkin päivänä vielä riippumassa näissä\npyörän puolapuissa.\"\n\nTällä lauseella on tuo kuuluisa mies tahtonut saada sanotuksi, ettei\nGolgata suinkaan ole Jeesuksen elämän päätepiste, vaan että, koska\nhänen ruumiinsa riekaleet vielä riippuvat historian pyörässä kiinni,\nhänen kärsimyksensä ei vain ole jatkuvasti unohtumaton, vaan että se\nedelleenkin on vaikuttamassa, niin kauan kuin tuo maailman historian\npyörä pyörii.\n\nTämä mainittu sanonta Jeesuksen ristin voimasta on saanut\ntoisenkinlaisen ilmaisun erään aikakautemme suurimman\nkasvatustieteilijän kirjassa, jossa hän käsittelee maailmanhistorian\nkulkua ja sen arvoitusta. Hän sanoo sen julki latinankielen sanoilla:\nCrux stat, volvitur orbis -- maailma myllertää, risti seisoo.\n\nNäitä kahta lausuntoa rististä on meidän hyvä muistella tällä\nkriitillisellä ajankohdalla, jolloin sodan melskeen keskeltä \"uskonto\nilman Kristusta\" alkaa tehdä tuloansa myöskin Pohjolaan ja saarna\nristiinnaulitusta Jumalasta käy toisille omantunnon loukkaukseksi,\ntoisille järjen pahennukseksi. Mutta kun me apostolin kanssa julistamme\nristiinnaulittua emmekä häntä häpeä tämän syntisen ja huorintekevän\nsukukunnan keskellä, käy meihin edelleen elävä vaikutus ja voima siitä\nJumalan teosta, että \"hän oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä\nkanssa.\"\n\nOn elämän lujin perustus se Jumalan teko, johon Jeesus viittasi\nkuollessaan ristillä ja huudahtaessaan: \"Se on täytetty!\"\n\nNäissä menneeseen aikaan viittaavissa sanoissa on sanottu meille kerta\nkaikkiaan, ettei Kristusta tarvitse taivaasta enää koskaan kenenkään\ntuoda tänne alas ristille kärsimään. _Yhdellä ainoalla_ uhrilla hän on\nkerta kaikkiaan tehnyt täydelliseksi kaikki ne, jotka pyhitetään. Uutta\nuhria ei enää tarvita. Syntivelka on tässä maksettu. \"Kristuksessa\nmeillä on nyt lunastus, s.o. rikkomusten anteeksisaaminen hänen armonsa\nrikkauden mukaan.\"\n\nJuuri tämä elävä kokemus syntiemme anteeksisaamisesta ja siihen\nperustuva varmuus, ettemme enää ole omiamme, vaan Kristuksen omia,\nantaa meille voimaa uuteen elämään ja kannustaa meitä palvelustyöhön\nKristuksen seurakunnassa niin, ettemme pyri enää elämään itsellemme,\nvaan hänelle, joka on meitä rakastanut ja antanut itsensä alttiiksi\nkaikkien meidän edestämme.\n\nSe mitä nykyisin kipeimmin tarvitaan sota-ajan rasitusten kurittamalle\nkansallemme, on _parannus ja syntien anteeksisaaminen_ eli toisin\nsanoen jatkuva, syvenevä yksimielisyys ja sovinto eri ryhmiin ja\njoukkokuntiin lukeutuvien kansalaisten kesken. Ihmisille tämä\naikaansaannos on tosin mahdotonta, mutta ei Jumalalle, joka heitti\nkaikki meidän vääryytemme viattoman Poikansa Kristuksen kannettavaksi\nmaailmanhistorian suurena sovintopäivänä. Eipä siis suotta eräs\nhistorian kirjoittaja ole Kristuksen ristin merkitystä ajatellessaan\ntodistanut hänestä: \"Ristiinnaulituin käsin käänsi Kristus maailman\nhistorian kulun uudelle uralle.\"\n\nVaikka ihmiset siis koettaisivatkin Kristusta paeta ja Hänen ristinsä\nsiunausta vastustaa, eivätkä he kumminkaan pääse pakoon Jumalan Pojan\nristin varjoa. Se seuraa heitä ja meitä kaikkia alati, vetäen sovintoon\nJumalan ja ihmisten kanssa. Mutta -- ellei se saa sitä tehdä, muuttuu\nse jatkuvasti pilkkaavan ja vastustavan ihmisen kohdalla kirouksen\npuuksi, jonka varjo ulottuu helvettiin asti.\n\nSyytä on meidän kaikkien ristin edessä ja maailman myllertäessä\nympärillämme muistaa, että vielä taivaassakin on kaiken ylistyksen ja\nkiitoksen keskustana \"tapettu Jumalan Karitsa\", joka \"meidät on\" --\nniinkuin lunastetut tunnustavat -- \"verellänsä Jumalalle lunastanut.\"\nUuden Jerusalemin kultaporteista ei kukaan muu mene sisälle kuin vain\nse, joka on pestynä Karitsan verellä.\n\n\n\n\nSAIRAS SIELU\n\n\n    Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilän\n    sydäntä hän ei sammuta.\n\n    Jes. 42: 3.\n\nIhmissielut ovat hauraita olioita. Ne särkyvät helposti surujen ja\nvastoinkäymisten painon alla. Ja silloin tulee sairaita sieluja.\n\nSielujen saamat vammat ja vauriot ovat syynä aikanamme tavattomasti\nlevinneisiin hermotauteihin. Syynä ovat saattaneet olla vanhempien\nkasvatusvirheet, opettajien tyly sana, toverin huono kohtelu tai\noma nuoruuden synti. Tuloksena on ollut huonommuudentunteen valtaan\njoutuminen: sairassieluisuus. Mutta Jumalalla, taivaallisella\nlääkärillä, on näihinkin vaivoihin lääkityksensä valmiina. Sellaisiin\nkuuluvat hänen lukemamme kaksi lupaustansakin.\n\nEnsinnäkään hän ei muserra särjettyä ruokoa. Syksyisin olemme nähneet\njärviemme rannoilla vesien jäätyessä katkenneita kaisloja. Kuinka\nhelposti ne murtuvatkaan vähimmästäkin kosketuksesta. Ei niiden\nsärkemiseen erikoisia voimia tarvita.\n\nKun ihmissielu värjöttää yksinänsä vailla ympäristön ymmärtämystä\nja elämänrohkeutta, on hän tuollaisen helposti särjettävissä olevan\nruo'on kaltainen. Sen loppu on lähellä. Sillä ei ole sisällyksenänsä\nmuuta kuin elämän pelko. Se luulee, ettei sillä ole toisille mitään\nannettavana. Mutta loppupa vain ei tulekaan. Tyhjyyteen hukkumista\nei tapahdu, vaan tulee jatkuva uudistuminen armon kevätauringon\nsulattaessa roudat rinnasta, jäät sielusta ja syyllisyyden\nomaltatunnolta. Tukena onkin salatun Herran hellävarainen hoito,\narmahtava kohtelu ja Kristuksen, Vapahtajan tykö vetäminen. Olemme\nkaikki tuon ihmeellisen hoidon kohteita.\n\nLähellä loppuansa on myös sammunut kynttilän liekki, joka enää\nvain suitsee. Hetki vain, niin pimeys on täydellinen. Mutta niin\nonnettomasti ei käykään. Ihme tapahtuu. Suitseva kynttilän sydän ei\nsammukaan. Toivottomuuden kuiluun vaipuva ihmissielu saakin lahjaksi\nuuden toivon ja tulevaisuuden.\n\nLähellä menehtymistään oleva ihmislapsi virkoaa uudelleen\nelinvoimaiseen toimintaan. Assosiaalisesta tulee sosiaalisesti\nkäyttökelpoinen ja sitähän kristillisyyden parantava vaikutus ulospäin\nitse asiassa onkin. Se ei ole pelkkää salaista yhteyttä Herran kanssa\nsisällisesti, ei pelkkää Herran jalkain juuressa olemista kammiossa,\nvaan se on sellaisten voimainkokoamishetkien jälkeen työtä, toimintaa\nja uhritekoa Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten onneksi.\n\nNäin kääntää Herra uhkaavalta näyttävän suitsevan kynttilän sammumisen\nparhainpäin.\n\nKuinka moni hermostunut, jo epätoivon partaalle ajautunut ihmislapsi\nonkaan jälkeen päin siunannut unettomien öittensä ja elämänsä\nraskaitten kohtalojen musertavia hetkiä. Herran seurassa on\nvastoinkäyminen myötäkäymistä.\n\n\n\n\nTEHKÄÄ PARANNUS\n\n\n    Jeesus rupesi saarnaamaan ja sanomaan: Tehkää parannus, sillä\n    taivasten valtakunta on tullut lähelle.\n\n    Matt. 4: 17.\n\nKeski-Euroopassa katolisuuden puristuksessa elävät luterilaiset\nviettävät mielellään uskonpuhdistuksen muistojuhlia.\n\nMeidänkin täällä Suomessa on hyvä muistella uskonpuhdistuksen jaloja\nmuistoja. Viidettäsataa vuotta sitten Luther naulasi teesinsä\nWittenbergin linnankirkon ulko-ovelle. Näistä lauselmistaan\nensimmäisessä hän sanoo Uuteen Testamenttiin vedoten: \"Herramme\nja Mestarimme Jeesus Kristus käskee: Tehkää parannus, sillä\ntaivasten valtakunta on tullut lähelle.\" (Matt. 4: 17.) Sillä hän on\ntarkoittanut, että \"uskovan ihmisen koko elämän tulee olla parannuksen\ntekemistä.\"\n\nTämä Lutherin siivekäs sana, että koko elämän tulee olla parannusta,\nedustaa ratkaistua kristillisyyttä, todellista protestantismia,\nvastalauseen, protestin, panemista surutonta ja tekopyhää ympäristöä\nvastaan -- kristillisyyttä, josta kaikki velttous ja onnahteleminen\nkahdelle puolelle on pois tuomittu ja irti kitketty.\n\nSe on sitä samaa harjoitusta, jota hän kuvaa selittäessään kasteen\nsakramenttia, joka on hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa,\nopettaessaan Vähässä Katekismuksessaan: \"Kaste merkitsee sitä, että\nvanha ihminen, joka meissä vielä on, on jokapäiväisen katumuksen ja\nparannuksen kautta upotettava ja kaikkien syntien ja pahojen himojen\nkanssa kuoletettava ja että sensijaan tulee joka päivä nousta uusi\nihminen, joka elää Jumalan edessä vanhurskaudessa ja puhtaudessa\niankaikkisesti.\"\n\nMutta Luther ei pysähdy yksinomaan tähän jatkuvaan jokapäiväisen\nparannuksen tehostamiseen teeseissänsä ja muussa opetuksessansa.\nTeesiensä kolmannessa ja neljännessä kohdassa hän puhuu myös\n\"todellisesta sisällisestä parannuksesta\" ja sen välttämättömyydestä.\nSe perustuu siihen, että \"ihminen harjoittaa itsensä tuomitsemista aina\nperille taivaan valtakuntaan pääsemiseen asti\". Luther on kokenut, että\nse on kirottu kansa, joka lähestyy Jumalaa huulillansa, mutta jonka\nsydän on kaukana hänestä. Hän on useasti syntiensä anteeksisaamista\netsiessään pysähtynyt sen virsilaulajan toteamuksen eteen, joka\nymmärtää sanoa: \"Autuas on se ihminen, jonka hengessä ei vilppiä ole,\njolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa\" (Ps. 32: 2).\n\nNäitä kahta asiaa, jokapäiväistä parannusta ja sisällistä parannusta,\nsopii Siionin vartioitten meilläkin tähdentää kansalle, taustana\nuskonpuhdistuksen ajan historialliset tosiasiat. Sillä niitä molempia\ntarvitaan meillä Suomessa ehkä vielä tärkeämmin kuin Keski-Euroopassa.\n\nPerintö velvoittaa. Kun uskonpuhdistuksen perintö alkaa hävitä\nWittenbergistä, kääntyvät apua anovat katseet tänne Pohjolaan päin\nikävöiden, että täällä oltaisiin ja uskallettaisiin olla todellisia\nprotestantteja ja oikeita luterilaisia, joille parannus ja usko ovat\nerottamattomia elämänarvoja, ja jotka Lutherin viimeisen teesin\nmukaan ennemmin panevat luottamuksensa siihen, että meidän on monen\nahdistuksen kautta meneminen sisälle Jumalan valtakuntaan (Ap. t. 14:\n22) kuin että lohduttautuvat sanomalla: \"ei ole mitään hätää.\" --\n\"Vaarallisin ahdistus on se, kun ei ole mitään ahdistusta.\"\n\n\n\n\nISÄN TODISTUS POJASTA\n\n\n    Ne teot, jotka Isä on antanut minun täytettävikseni, ne teot,\n    joita minä teen, todistavat minusta, että Isä on minut lähettänyt.\n\n    Joh. 5: 36.\n\nJeesuksen teoista käytetään Uudessa Testamentissa kolmenlaisia\nnimityksiä. Ne ovat alkuperältänsä _voimatekoja_, laadultansa ne\novat ihmisten silmissä _ihmeitä_ ja tarkoitusperältänsä ovat ne\n_tunnusmerkkejä_, jotta ihmiset uskoisivat häneen.\n\nJumala tekee myös meidän keskellämme nykyajassa erilaisia voimatekoja,\nparannusihmeitä ja tunnusmerkkejä. Ihmeiden aika ei ole vielä ohitse.\nTapahtuu sellaista, jota ei voida selittää meidän järjellämme ja\nkokemuksillamme, sellaista, jonka alkusyy on ulkopuolella ajallisuuden\nvoimanlähteiden, sellaista, joka välittömästi herättää uskon kyvyt\neloon ihmisten sydämessä siellä, missä on herätty hengellisen kuoleman\nunesta.\n\nTavallisimmat ihmeteot koskevat sielujen pelastusta. Toisin sanoen,\nne ovat hengellisiä ihmeitä. Niitä tapahtuu, kun hengellisesti\nsokeat alkavat nähdä, kun köyhät alkavat kiitollisin mielin riemuita\nylhäältä lahjaksi saadusta rikkaudestansa, kun synnin orjat vapautuvat\nkahleistansa.\n\nSellaisia tekoja ei tarvitse käydä etsimässä ulkomailta, niitä on\nkyllä Suomessakin seurakunnan keskellä, missä sanaa saarnataan ja\nsakramenttia oikein jaetaan. Mutta tämä näky ei avaudu tarkastelijalle\nkaikkein ensimmäiseksi hänen huomioidessaan ympärillään sykkivää elämää.\n\nKun matkamies tulee pääkaupunkiin, tapaa hän täällä ensiksi\nhuvittelevan Helsingin. Kävellessään pitkin kaupungin pääkatuja\nja katsellessaan eri liikkeiden mainosvaloja hän tulee väkisinkin\najatelleeksi maailmankaupunkia suruttomuuksinensa. Jumalaa ei näytä\nkukaan tarvitsevan. Liikkuessaan kaupungilla edelleen ja pistäytyessään\nkauppoihin matkamies näkee työtätekevän Helsingin, joka ahertaa aamusta\niltaan toimeentulonsa takia. Ei sekään näy ennättävän Jumalan puoleen\nkääntyä. Tämänpuoleinen nielee sen koko harrastuksen.\n\nViipyessään paikkakunnalla kauemmin vieras näkee edelleen kärsivän\nkaupungin. Tuhansia on sairaaloissa, köyhäintaloissa, samoin niitä\nharhailee puutteessa pitkin katuja ja työnvälitystoimistoissa. Kärsimys\nriisuu ihmisiltä luulot pois ja moni nöyrtyy ahdistuksessa Jumalan\neteen ja tulee valetuksi kärsimyksen valinkauhassa.\n\nNäistä viimeksimainituista muodostuu rukoileva kaupunki: se joukko\npääkaupunkilaisia, joka elää jatkuvasti joka päivä sisällisessä\nyhteydessä elävän Jumalan kanssa. Näiden ihmisten sydämen silmät ovat\nauenneet näkemään Herran tekoja ja kokemaan Raamatun sanan totuuden:\n\"Jotka ottavat vaarin Herran teoista, niillä on sula riemu niistä.\"\n\nSuurin Jumalan teko on Jeesuksen syntyminen maailmaan. Kun aika oli\ntäytetty, lähetti Jumala Poikansa. Joskin huvitteleva ja työtätekevä\nkaupunki tästä Jumalan teosta vähät välittää, niin kärsivä ja\nrukoileva kaupunki tuntee siitä todellista iloa. Se ilo päättyy kerran\n\"sanomattomaan\" kirkastettuun iloon, kun lopullisesti saavutamme\nuskomme päämäärän, sielujen pelastuksen eli toisin sanoen: ihmeitten\nihmeen.\n\n\n\n\nKIITOSVIRSI KYYNELTEN KESKELTÄ\n\n\n    Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut\n    kansansa puoleen, ja valmistanut sille lunastuksen.\n\n    Luuk. 1: 68.\n\nKiitosvirsi kumpusi esiin pappi Sakariaan sydämestä, kun hän\nparannuttuansa mykkyydestänsä oli tullut täyteen Pyhää Henkeä.\n\nHengessään hän näkee Jumalan lunastuksen jo valmiina. Ja tämä näky\nvirittää hänen sydämensä kiitokseen ja ylistykseen.\n\nOn useita meidänkin kansamme keskuudessa, joiden sielut ovat pimeässä\neivätkä jaksa kiittää ja ylistää Jumalaa hänen sanomattomasta\nlahjastansa. Tällaisten on tarpeellista muistaa, että he juuri Jumalan\njohdatuksesta ovat pappi Sakariaan kanssa ensin joutuneet käymään\nsuruhuoneessa ja vaeltamaan sielunsa ahtaissa. Tällaisiin matkamiehiin\nsoveltuu myös erinomaisesti viisas vanhatestamentillinen sana: \"On\nparempi mennä suruhuoneeseen kuin ilohuoneeseen, sillä murheitten alla\nsydän paranee.\"\n\nUseihin koteihin on kuolema näinä aikoina tullut vieraaksi. Se on\narmottomasti katkaissut, rukouksista ja kyyneleistä huolimatta,\nhellät ja monivuotiset rakkauden siteet. Puolison on täytynyt erota\npuolisostansa ja vanhempien lapsistansa. Mikään ei ole auttanut. Sota\non armottoman julma todellisuus. Surun risti on tästä muistuttamassa\nlukuisissa kodeissamme.\n\nToisia ajaa suruhuoneeseen heidän terveytensä murtuminen. He tuntevat\nsuuresti järkyttyneinä, että kuoleman mato tekee työtänsä heidän\njäsenissänsä ja ettei sitä mikään maallinen mahti enää voi karkoittaa.\nHeidän alakuloinen mielensä käy päivä päivältä yhä murheellisemmaksi.\nHekin ovat suruhuoneessa.\n\nOn toisia, jotka elävät keskellä suurta köyhyyttä. Heidän taloudellinen\nasemansa on äkkiä muuttunut voittamattomien vaikeuksien takia niin\nraskaaksi, että heidän on täytynyt tehdä vararikko. Sellaisessa\nkodissa, missä asustaa tällaisia, elämässään taloudellisesti pettyneitä\nlähimmäisiämme, eletään suruhuoneessa sielläkin.\n\nMutta syvin lienee suru kuitenkin siellä, missä omatunto\nlahjomattomasti syyttää hukkaan tuhlatusta entisyydestä, josta uusi\nsynnin muisto toinen toisensa jälkeen kohoaa syyttävänä tajuntaan.\nJa kun ei Jumalan yhteydestä eikä Kristuksen sovituksesta enempää\nkuin isänmaan puolustuksestakaan ole tietoa eikä apua, tällaiset\nomantunnon syytösten kourissa elävät ihmiset vaeltavat mitä suurimmassa\nepätoivossa, jopa itsemurhankin aikeissa. Heidän elämänsä on sanan\nsyvimmässä merkityksessä suruhuoneessa asumista. Kaikki näyttää hukkaan\nmenneeltä.\n\nMutta nytpä kääntääkin Jumalan sana asiat ihan päälaelleen, kun se\nsanoo, että \"parempi on mennä suruhuoneeseen kuin ilohuoneeseen\". Kyllä\nilohuoneessakin on viihtyisää olla, jos ilo siellä on puhdasta eikä\ntahallisten syntien saastuttamaa iloa. Mutta tätä puhdasta iloa ei\nvoidakaan omistaa ilman, että ensin ollaan oltu suruhuoneessa, niinkuin\npappi Sakarias oli ollut.\n\nSuruhuoneen paremmuuden ilohuoneen rinnalla selittää Raamattu lyhyin\nyksinkertaisin sanoin: \"Sillä murheitten alla sydän paranee.\" Me\ntiedämme, että vasta sydämestä lähtee tosi elämä. Tämä tosiasia avaa\nvaloisia, auki hakattuja näköaloja sodan aiheuttamien kyynelten läpi\nSuomen tulevaisuuteen.\n\nMurheellinen sielu näkee pitemmälle kuin kaikkein tietoviisaimmankaan\nkotkansilmät. Murheitten alla on ihmisen pakko heittää menemään\nkaikki monimutkaiset oppirakennelmat ja langeta lopulta voitettuna,\ntuomittuna Jeesuksen jalkain juureen. Tällainen suruhuoneessa\n\"valituksi\" tehty syntinen löytää Kristuksessa kaikki, mitä hän\ntarvitsee. Ja kun hän murheitten alla näin on kypsynyt synnin tunnossa\nja uskossa vastaanottamaan Jumalan ilmoituksen syntisten Vapahtajan\ntulosta maailmaan ja Jumalan hänessä valmistamasta lunastuksesta ja\nuudesta luomisesta, silloin hän on saanutkin jo ikuisen terveyden ja\nosallisuuden tosi iloon. Ja tästä osallisuudesta todistaa epäuskon\nniisistä kirvoitetun ihmislapsen sydämestä alinomaa kumpuava kiitos\nja ylistysvirsi elävälle Jumalalle, olkoonpa että se kiitos on\nulkopuoliselle tarkkaajalle nähtävissä vain kyynelten läpi.\n\n\n\n\nTILINTEKO\n\n\n    Meidän on jokaisen tehtävä Jumalalle tili itsestämme.\n\n    Room. 14: 12.\n\nVuoden vaihteessa suoritetaan kaikissa liikkeissä tilinpäätös. Jos\ntilit sattuisivat olemaan sotkuiset, eikä asianomainen niitä itse\nvoi selvittää, on hänen pakko ottaa valantehnyt ammattimies avuksi\nsaattamaan ne kuntoon.\n\nKerran tuli eräs herännyt suomalainen talonpoika luokseni ja kertoi\nnöyrästi:\n\n\"Olin viime yönä monesta asiasta tunnossani vaivattuna. Kun hengessäni\nhapuilin Herraa enkä saanut rauhatonta sieluani tasapainoon, alkoi\nsydämessäni kaikua Siionista rukousvirren sanat: 'Ah päätä laskuni,\nPois pyyhi velkani, Jonk' olen tehnyt minä. Ah' maksa Jeesus sinä Mun\nsyntin' suuret, pienet, Kuin minun tehneen tiennet.' (151: 7.) Tunsin:\nHerra on läsnä.\"\n\nJos tämä heränneellä omallatunnolla vaeltava matkamies hiljaisen\ntilinteon hetkellä ei löytänyt mistään muusta rauhaa sielullensa kuin\nHerran Jeesuksen armollisesta avusta synti tilikirjan selvittäjänä,\nkuinka tarpeellinen onkaan silloin Kristus niille, jotka eivät\nole ainoastaan viikkoja, vaan koko vuoden tuhlanneet hukkaan joko\njulkisynneissä ja himoelämässä tai itsekkäässä kristillisyydessä.\n\nJos käy armonajassa toteen kokemuksen kannalta meillekin matkamiehinä:\n\"Herra on läsnä\", niin totisesti joudumme mekin, elämäämme\ntarkastaessamme ja sitä tilittäessämme Kaikkinäkevän silmäin edessä,\nmahdottomuuden eteen. Emme saakaan itse tiliämme päätetyksi, vaan\nvelkapuolella onkin kymmenentuhannen talentin velka, jonka maksamisesta\nRaamattu sanoo: \"Herran eteen tuodulla ihmisellä ei ole, millä maksaa.\"\nEivät ole vain tilit sekaisin, vaan rahavaratkin ovat loppuneet ja\nmaksukyky lakannut.\n\nMikä armo onkaan tällaisen huonon tilintekijän kohdalla silloin se,\nettei sittenkään tarvitse toivoansa jättää eikä itsemurhaa tehdä\n-- ei itsensä eikä perheväkensä suhteen ilmi tulevissa huonoissa\ntiliasioissa. Kyllä maailman tuomari vielä nytkin armon aikana\ntuntee syntisten heikkoudet, heidän osaamattomuutensa ja siitä\njohtuvan arkuuden ja alamittaisuuden tunteen. Ja hänen ilonsa on,\njos hänet, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, pyydetään\nselvittämään huonoja tiliasioita. Ja mitä ahtaammalla ihmislapset ovat\nomine huonoine asioinensa, sitä lähempänä on Kristus heille apuansa\ntilintekijänä tarjoamassa.\n\nJos olemme joutuneet ahtaalle oman parannuksemme asiassa ja huomanneet,\nettei siitä tulekaan mitään, niin muistakaamme, että Kristus on läsnä,\n\"Herra on läsnä\", auttamassa. Hänhän sanoi itse: \"Minä olen teidän\nkanssanne joka päivä.\"\n\nTuntuivatpa meistä asiamme kuinka mahdottomilta tahansa, sopii\nmeidän hädässämme katsoa siihen Kristukseen, joka on luvannut tehdä\nmahdottoman asian mahdolliseksi, -- katsoa, vaikkapa täytyisikin\nkohottaa katseensa häneen läpinäkymättömän pimeydenkin lävitse.\n\nTämä Herran apu tilintekijänämme oman henkilökohtaisen parannuksemme\nasiassa voidaan myös sovelluttaa siihen mahdottomuuteen, johon\nolemme joutuneet kotimme ja perheväkemme suhteen. Näissäkin\nviimeksimainituissa asioissa tuntuu meistä itsestämme kotimme\nsaattaminen kristilliseksi kodiksi ja lastemme ja perheväkemme perille\ntuleminen kirkkauteen ja kunniaan mahdottomalta asialta. Syyn tähän\nnäemme itsessämme. Tiliaukeamamme ovat tälläkin alalla sekavat ja\nhuonot. Mutta näissäkään vaikeuksissamme ei meidän tarvitse joutua\nepätoivoon, sillä läsnäoleva Herra aukaisee meille tien niidenkin\nlävitse. Onhan, hän itse henkensä kautta apostolin suulla todistanut\nhätääntyneelle perheenisälle: \"Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä\npelastut, niin myös sinun perhekuntasi.\"\n\nJos nöyrrymme ottamaan Herran tilintekijäksemme, ovat asiamme,\ntuntukoot ne sitten meistä itsestämme kuinka huonoilta tahansa,\nkaikkivaltiaan Herran Kristuksen hyvässä armohoidossa. Siihen ei\npäällekantajallamme ja syyttäjällämme ole mitään sanottavaa ei ajassa\neikä iankaikkisuudessa.\n\n\n\n\nMIKÄ MEITÄ ODOTTAA\n\n\n    Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva.\n\n    Hebr. 4: 9.\n\nKysymys: \"Mitä arvelette Kristuksesta, kenen poika hän on?\" on\nkristinuskon ydinkysymys. Se kysymys askarruttaa parhaillaan ei\nainoastaan jumalaapelkääviä, vaan jumalankieltäjiä kaikkialla\nmaailmassa.\n\nKristus on ihmiskunnan keskushenkilö, josta ei kukaan koskaan pääse\nirti. Niin, vielä enemmänkin. Hän on koko ihmiskunnan lunastaja ja\nkaiken uudistaja. Häneen nähden on jokaisen aikanansa määrättävä\nkantansa ja hänen edessänsä tehtävä elämänsä ratkaisevin valinta.\nJoka hänet hylkää, hylkää elämän. Joka hänen seuraansa taipuu, joutuu\nyhteyteen elävän Jumalan kanssa, -- yhteyteen, jota pakanat kaipaavat,\njota profeetat lupasivat ja jota vanhan liiton hurskaat odottivat.\n\nJeesus Kristus yhdistää näkyväiset ja näkymättömät, maan ja taivaan,\nihmisen ja Jumalan. Tähän yhteyteen voi kurjinkin syntinen päästä,\nsillä Kristus Jeesus on sovitus meidän syntiemme edestä, niin että\nhänen kauttansa saamme kaikki samassa hengessä Isää lähestyä.\n\nTätä persoonallista ja autuasta jumalasuhdetta nimitetään Uudessa\nTestamentissa iankaikkiseksi elämäksi ja koko sitä piiriä, jossa\ntämä jumalasuhde vallitsee, Jumalan valtakunnaksi. Hebrealaiskirje\nnimittää tätä olotilaa \"lepoon pääsemiseksi\" tai \"Jumalan kansan\nsapatinlevoksi.\" Se on kaikille tämä iankaikkinen elämä, tämä\nosallisuus valtakuntaan, tämä sapatinlepo tarjona, odotettavana,\nmutta sen todelliseen omistamiseen pääsevät ainoastaan ne, jotka ovat\nhengellisesti köyhiä, vanhurskautta isoavia ja janoavia ja jotka sen\ntähden yhtämittaa anovat, etsivät ja kolkuttavat.\n\nKokemuksen kannalta on otettava huomioon, ettei Herran kansan\nsapatinlepo enempää kuin iankaikkisen elämän omistuskaan ole tässä\nmaailmanajassa, jossa parhaillaan elämme, meidän tuntemisissamme. Jos\nse olisi vain tuntemisissamme, niin kyllä meillä perin harvoin olisi\nlepoa Jumalassa ja iankaikkisen elämän osallisuutta, vaikka Jeesus\nonkin todistanut lampaistansa, s.o. seuraajistansa: \"Minä olen tullut,\nettä heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.\" Jos me osaisimme\naina perustaa elämämme Herran sanaan, tuohon: \"Näin sanoo Herra\", eikä\npettäviin tunteisiimme, niin me vaeltaisimme horjumattomasti sanan\nvarassa riippumatta siitä, miltä elämä meistä kulloinkin tuntuu tai\nmiltä se näyttää. Mutta tätäpä juuri emme aina osaa.\n\nJumalaapelkäävät miehet ovat eri aikoina jonkun verran yksipuolisesti\nkokeneet tämän Kristuksen keskeisimmän lahjan, iankaikkisen elämän\nja Jumalan kansan sapatinlevon. Jo vanhan kirkon aikana pysähtyi\nhurskas Justinus marttyyri siihen, että kristinusko on tietoa. Pari\nvuosisataa hänen jälkeensä kirkkoisä Augustinus määritteli kristinuskon\nja iankaikkisen elämän uudeksi tahdoksi. Uskonpuhdistajamme Luther\ntaas piti kristinuskossa pääasiana hyvää omaatuntoa, jonka Jeesuksen\nKristuksen sovintoveri oli ahdistusten syvyyksissä syyllisyyden\ntunnosta puhdistanut. Mutta näistä erilaisuuksista huolimatta jokainen\nnäistä kolmesta hurskaasta miehestä eli Jumalan sanasta ja seurusteli\nsanan välityksellä läsnäolevan Jeesuksen Kristuksen kanssa. Heillä oli\nkaikilla jo tässä elämässä osallisuus valtakuntaan ja iankaikkiseen\nelämään. He lepäsivät jo tässä elämässä Jumalan sapatinlevossa.\n\nNyt ei meistä kukaan epäile, etteivätkö nämä miehet, Justinus\nmarttyyri, kirkkoisä Augustinus ja uskonpuhdistajamme Martti Luther,\nolisi parhaillaan jo lepäämässä teoistansa Jumalan luona myös kuoleman\nviivan toisella puolella taivaassa. Se mitä he kukin tässä ajassa\nahkeroivat, etsivät ja anoivat, on nyt muuttunut heille katoamattomaksi\nomaisuudeksi Jumalan kansan sapatinlevossa iankaikkisuudessa, siellä,\nmissä uusi virsi kaikuu kuin suurten vesien kohina. Ei taivaan\nsapatinlepo ole näet toimettomuutta.\n\nMeillä ei ole toivoa päästä tähän riemulliseen Jumalan kansan\nsapatinlepoon, joka on odotettavana taivaassa, jos me tähän lepoon\npääsemisen tässä ajassa laiminlyömme emmekä opettele lepäämään sanan\nvälityksellä Jumalassa keskellä kiusoja, ajallisia kärsimyksiä ja\nelämän hävittäviä myrskyjä.\n\n\n\n\nAJAN TÄYTTYMYS LÄHESTYY\n\n\n    Vartija, mikä hetki yöstä on?\n\n    Jes. 21: 11.\n\nKirkkovuosi on jaettu pyhiin aikoihin silmällä pitäen määrättyjä\nkirkollisia juhlia. Kullakin kirkkovuoden juhlalla on näet oma\nerikoinen lisänsä tarjottavana seurakuntaväen rakennukseksi uskossa ja\nrakkaudessa.\n\nAdventti puhuu Herran tulemisesta, ei yksin ensimmäisestä, vaan myös\ntoisesta. Vanha Testamentti kysyi: \"Vartija, mikä hetki yöstä on?\"\nVasta Johannes Kastaja seisoessaan Uuden Testamentin kynnyksellä\nsaattoi sormellaan osoittaa Jeesusta ja todistaa oppilailleen hänestä:\n\"Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.\"\n\nMutta yhä uudelleen meidänkin päivinämme kointähden koittoa\ntähystelevien silmien katseet sykähdyttävät sydämiä murheissa ja\npainojen alla kysymään: \"Vartija, mikä hetki yöstä on?\" Pitkälle se\non jo nyt varmasti kulunut. Eikä aamua tarvita odottaakaan? Sillä jo\nkeskiyön aikana alkaa huuto kuulua: \"Katso, ylkä tulee, menkää häntä\nvastaan!\"\n\nTuomio käy ylitsemme ei yksin tuomiosunnuntaina, kirkkovuoden\nloppuessa, vaan myös adventtina, kirkkovuoden alkaessa. Se merkitsee\nsitä, ettei joulusta tule Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa, elleivät\nsielun kaikki alhaiset himot ja halut tule tuomituiksi, ellei kaikki\nviehättyminen ja kiintyminen syntiin ja maailman valhe-elämään tule\nsydämistämme irti kitketyksi.\n\nValhe-elämän vaarat ovat sitä suurempia, kun nykyään ihmisten suuri\ninnostus erilaisten maailmankatsomusten palvonnassa eri maissa\nestää näkemästä valheen merkkejä meneillään olevassa historiassa.\nSuurissa valtiollisissa liikkeissä eli uusissa uskomuksissa, kuten\nbolshevismissa, joilla tämän maailman ruhtinas on uskottomien taidot\nsokaissut, on tämä joukkojen silmiä sokaiseva innostus selvästi\nhavaittavissa. Kun nyt ihmisille huudetaan: \"Täällä on kristus\",\ntäällä on pelastus tai \"tuolla on kristus\", tuolla on pelastus, niin\nei tämä huuto tosiasiassa ollenkaan tarkoita Jumalan Kristusta, jolla\nyksin historiassa on kaikki valta ja jonka vallan alle lopuksi kaikki\nalistetaan, kuolemakin. Kuta enemmän tätä huutoa nykyajassa huudetaan,\nsitä enemmän väärät kristukset ja pettävät valheopit voittavat vähin\nerin kirkkokansaakin. Sekin on vaarassa eksyä valheeseen.\n\nLutherin aikana siirryttiin totuutta, Kristusta, etsittäessä\npaaviudesta hurmahenkisyyteen, anarkiasta tyrannivaltaan. Nyt\nsiirrytään yksilön ihannoimisesta kollektiiveihin ja korporatiiviseen\nmenoon, kansainvälisyydestä rodun ja veren ja maapohjan palvontaan, ja\nnäin loppumattomiin suuressa kiertokulussa.\n\nKoko tässä liikehtimisessä katoava luonto nousee iankaikkista\nLuojaansa vastaan. Eikä tämä väärä itsensä koroittaminen, tämä väärä\nmessianismi, jonka keskus- ja työpisteitä alkaa olla eri puolilla\nEurooppaa ja Amerikkaa, lopu, ennenkuin se on päämääräänsä päässyt:\n\"Kaiken järjestetyn yhteiselämän hävittämiseen ja suureen kammottavaan\nkaaokseen\".\n\nSilloin vasta tulee Jumalan Kristus ja hänen mukanaan suuri Adventti,\njolloin kaikki asetetaan oikealle paikallensa ja ajan täyttymys\ntoteutuu. (Ap. t. 3: 19-21.)\n\n\n\n\nHERRAN KANSA\n\n\n    Jumala ensi kerran katsoi pakanain puoleen ottaakseen heistä\n    kansan omalle nimellensä.\n\n    Ap. t. 15: 14.\n\nMitä ymmärrämme Herran kansalla?\n\nTähän kysymykseen voimme vastata vasta silloin, jos meille on\nRaamatusta ja historiasta auennut Jumalan pelastussuunnitelma\nmeneillään olevan armotalouden aikana.\n\n\"Suuri lähetysvuosisata\" on jälkisatoineen pysähtynyt tämän järkyttävän\ntosiasian eteen, että pakanain lukumäärä kaikesta valtakunnan työstä\nhuolimatta selvästi kasvaa huimaavasti varsinkin Aasian maissa.\n\nJos käännämme katseemme \"kristittyyn\" Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan,\nolemme saman tosiasian edessä. Niissä molemmissa on vallalla ns.\n\"kulttuuripakanuus\". Täytyyhän optimistisemmankin tähyilijän nyt\njo sodan raakuuden keskellä myöntää, ettei Euroopassa enempää kuin\nAmerikassakaan asu kristittyjä _kansoja_.\n\nKristinuskon saavuttamien vähäisten ja pinnallisten voittojen edessä\ntultiin Intiassa Tambaramissa pidetyssä lähetysjohtajien kokouksessa\nsamaan päätökseen, mihinkä jo oli tultu Jerusalemin konferensissa\nvuonna 50, että nimittäin Jumala ensin _ottaa pakanoista kansan\nomalle nimelleen_ (Ap. t. 15: 14), s.o. nimikkokansan. Tämä vastaa\nmyöskin historian ja Raamatun toisissa kohdissa olevaa toteamusta,\nettä Israelistakin on jäänyt vain \"jäännös\", kun sen sijaan tämä\nJuudan kansa kokonaisuudeksi katsottuna on vieraantunut maailman\nhistoriallisesta tehtävästänsä hyljättyään historiallisessa\nJeesuksessa oman Vapahtajansa. Ja juuri hänen sanojensa mukaan on\nvaltakunnan evankeliumia tämän aikakauden viimeisenä lopun merkkinä\njulistettava _kaikille_ kansoille, vain _todistukseksi_ (Matt. 24:\n14). Kansat _kääntyvät_ vasta sitten, kun uskoon tulleet juutalaiset\npaavalilaisittain astuvat pakanalähetystyötä suorittamaan.\n\nNyt ei voida muuta tehdä, kuin Roomalaiskirjeen 11 luvun mukaan koota\nkansoista, Suomenkin kansasta, morsiusseurakuntaa Kristukselle, s.o.\npakanain \"täysilukuisuuden\" (\"pleeroman\") tulemista sisälle Jumalan\nvaltakuntaan. Nyt meneillään oleva Jumalan valtakunnan työ ei Jumalan\npelastussuunnitelman mukaan ole vielä tarkoitettukaan ihmissuvun\nkansojen johtamiseksi _kokonaisina_ kansoina Jumalan elävään yhteyteen.\nSe siirtyy vasta tulevaan lähetyskauteen, uuteen armotalouskauteen,\njolloin tämä työ saatetaan täytäntöön vasta tuhatvuotisessa\nvaltakunnassa, jolloin \"juutalaisten (ei siis 'jäännöksen') armoihin\nottaminen on oleva elämää kuolleista\" s.o. nykyinen aika on hengellisen\n\"kuoleman\" tila verrattuna siihen, mikä silloin tulee hengellisen\n\"elämän\" tilaksi (Room. 11: 15).\n\nTällainen on Raamatun mukaan Jumalan suunnitelma ja hänen valtakuntansa\ntulemisen työstrategia. Hän kokoaa parhaillaan, ottaa parhaillaan\nkansoista kansan omalle nimelleen.\n\nTämä Jumalan sanasta ja historiasta, varsinkin nykyaikaisesta, saatu\nnäkemys Jumalan valtakunnan työn saavutuksista ja sen mahdollisuuksista\nnykyisenä armotalouskautena s.o. Aabrahamin siemenen (Gal. 3: 29)\nmorsiusseurakunnan, nimikkoseurakunnan, pyhäin yhteyden kokoamisen\najankohtaisuudesta yhä lisääntyvää barbaari- ja kulttuuripakanuuden\ntaustaa vasten sisältää toisaalta evankeliumin työntekijöille\n_varoittavan_ sanan omille turhille teille lähtemisestä, mutta myös\ntoisaalta, työn pienten tulosten mieliä murehuttaessa, taivaallisen\n_lohdutuksen_.\n\nJos tämä morsiusseurakunta- eli nimikkoseurakunta-, pyhäin\nyhteys-näkökohta, joka on ollut käytännössä osittain laiminlyötynä,\njopa unohdettuna meilläkin, taas huomataan, niin ei mennä Jumalan\nedelle hänen, valtakuntansa työssä eikä vielä havitella ennen aikoja\nkoko \"Suomen kansaa Jumalan kansaksi\", vaan jäädään siihen vakavaan\ntoteamukseen, mikä tehdään Ap. t. 13: 48:ssa Paavalin täysipainoisen\njulistuksen tehosta: \"Ne _kaikki_ uskoivat, jotka olivat säädetyt\niankaikkiseen elämään.\" On merkille pantava, että juuri Luukas\non nämäkin sanat Paavalin universaalisen evankeliumin oppilaana\nkirjoittanut. Sanat koskevat _ajallista_ ennakoltamääräämistä, Herran\nkansan kokoamista.\n\nNykyisten parannustuomioitten loppuaikoina (Ilm. 16: 17-21 _seitsemäs_\nvihan malja: \"kansojen kaupungit hävitetään\") ei ole tehostettava\nainakaan etukädessä uusia työmuotoja, vaan uutta, lisääntyvää Pyhän\nHengen osallisuutta työntekijöissä ja sanankuulijoissa. Nyt on\ntehostettava pikkuseurakuntaa seurakunnassa (kirkossa), kotiseuroja,\nraamattupiirejä, nuorten kerhoja, sotavammaisten ja sotaleskien\nhartauskokouksia jne. Sillä tiellä saadaan öljyä astioihin ja oikea\nmorsiuspuku, Kristuksen vanhurskaus (Ilm. 19: 8) uskossa omistetuksi.\nTätä on juuri nyt tehostettava, ettei jäätäisi tyhmien kanssa\nhäähuoneen ulkopuolelle, kun viimeinen pasuna soi ja huuto kuuluu:\n\"Katso ylkä tulee!\"\n\n\n"]