[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnuJyu0_6Lcu8hYnyHpMv7ruz6zHof0cGf7Gc_6ZY_Ok":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1888,"Kolme tyttöä tuntureilla","Zwilgmeyer, Dikken",1853,1913,"1888-zwilgmeyer-dikken-kolme-tyttoa-tuntureilla","1888__Zwilgmeyer_Dikken__Kolme_tyttöä_tuntureilla",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1911,1916,20080,107898,false,57997,[24],"Teenage girls -- Juvenile fiction",[26,27],"Adventure","Novels","\"Kolme tyttöä tuntureilla\" by Dikken Zwilgmeyer is a novel written in the early 20th century. The story centers around three young girls, Susanna, Dorthe, and the narrator, who plan to spend their summer in a secluded cabin in the Norwegian mountains. Faced with financial constraints, they navigate the challenges of securing a place to stay while also expressing their desire for adventure and independence.  At the start of the novel, the three girls discuss their shared dream of escaping to the mountains for the summer, igniting excitement amidst their financial limitations. Their determination leads them to seek out a cabin, eventually settling on Aaste-tupa after a series of humorous and heartwarming interactions with a local girl. As they prepare for their journey, they are optimistic, yet the stark contrast between their expectations and the reality of Aaste-tupa creates initial disappointment upon their arrival. Despite the less-than-ideal conditions, the narrative promises themes of friendship, growth, and the power of adventure as they acclimate to their new surroundings. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Rytkönen, Antti",235,"Kolme nuorta ystävystä päättää viettää kesälomansa omatoimisesti Norjan tuntureilla sijaitsevassa tuvassa. Tyttökirja kuvaa nuorten naisten itsenäistymistä, käytännön haasteita ja kesäisiä seikkailuja karun kauniissa luonnonympäristössä.","Dikken Zwilgmeyerin 'Kolme tyttöä tuntureilla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1888. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOLME TYTTÖÄ TUNTUREILLA\n\nKirj.\n\nDikken Zwilgmeyer\n\n\nSuomentanut\n\nAntti Rytkönen\n\n\nKariston nuorisokirjoja N:o 5.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKuinkako tuumasta tuli tosi?\n\nSe kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminen\nkuutamossa.\n\nOlen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuin\nikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu ei\ntosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämme\nkyllä oli omat epäröimisensä.\n\nOlisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä -- kyllin vanhoja\nlisäksi -- viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!\n\nSusanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista\nvuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minä\nkuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleet\naivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaita\nluonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolin\nselviytyä erinomaisesti omin neuvoin.\n\nEn kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi,\nSeikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämme\nmenneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävät\nkesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta,\nalettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi\n\"ei\", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä\n-- kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti ei\nhiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.\n\nSama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.\n\nMinulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna\nJehningen.\n\nDorthe sanoi suoraan: -- Pyh -- luuletko että meillä on varoja\nsellaiseen! -- Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä ole\nriittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni \"jos\" ja \"mutta\", kun\nsitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja.\nTuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuri\ntästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaa\npaljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaan\ntunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaiken\nkevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.\n\nSusannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsin\nhyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennä\nkuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaa\nasettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hän\non ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikku\nmatelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska,\nmutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vain\nistuu suurennuslasiinsa tirkistäen.\n\nFinn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen piti\nasua jossakin tuvassa.\n\nKuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus,\nettä me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme\nmökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.\n\nSiitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen\npiti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan\ntuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista\nsiellä piti olla.\n\nMutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt\njotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista -- siinä\nsitten oltiin.\n\nSitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt\nkeskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan\nkaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan\ntenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee\nkauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän\nhymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.\n\nSusanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat,\nkaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä\nja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.\n\nMinuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että\nastun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta\nsen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja\nsilloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.\n\nSiinä me siis astelimme.\n\nJa siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun\ntoisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta\nmuutoin emme häntä tunteneet.\n\nHänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja\nkeikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä\nlikaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle\nsoveltunut.\n\nYhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää\nvarmaankin jonkun tuvan!\n\nHyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.\n\n-- Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiä\nvuokrattavana?\n\n-- Mökkiä -- mitä varten? -- Hän katsoi meihin jokaiseen valppailla\nsilmillään.\n\n-- Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.\n\n-- Miksi niin? -- hän katsoi jälleen meitä kaikkia.\n\n-- Huvin vuoksi, ymmärrättekös -- lähteäksemme tuntureille,\npäästäksemme pois kaupungista, -- luulen, että kaikki kolme sanoimme\nsen yht'aikaa.\n\n-- Voiko sekin olla hauskaa, se?\n\n-- Niin, tiedättekös --\n\n-- Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan --\n\n-- Päästä pois --\n\n-- Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta --\n\n-- Mutta teidän kotinnehan on siellä, -- sanoin minä.\n\n-- Uh, on --\n\n-- Ettekö siis mene kesäksi kotiin?\n\n-- Kyllä kai minun täytyy.\n\nMiten ilkeä hän oli!\n\n-- Onko siellä ylhäällä koskia? -- kysyi Susanna.\n\n-- Uh, on -- aivan pappilan vieressä -- sellaiset kosket ovat niin\nryöppyisiä --\n\n-- Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? -- sanoi Dorthe\nviattomasti.\n\n-- En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa --\n\n-- Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata --\n\n-- Koreaakin vapautta!\n\n-- Pidättekö kaupungista? -- kysyi Dorthe jälleen.\n\n-- Pidän, täällä saattaa hengittää --\n\nJa me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.\n\n-- Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, -- sanoi\nSusanna.\n\n-- Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksi\nviikoiksikaan, -- sanoi hän; -- uh --\n\n-- Ettekö tiedä mitään tupaa? -- tiedustin vihdoin.\n\n-- En.\n\n-- No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.\n\n-- Oh --\n\n-- Hyvästi sitten.\n\n-- Hyi, miten hän oli kuiva! -- sanoin minä.\n\n-- Siinä määrin ilkeä! -- sanoi Susanna.\n\n-- Aivan toivoton.\n\nSitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.\n\nMutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänen\nlevottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hän\npuolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.\n\n-- Minä ajattelin asiaa sitten, ja tiedän kuitenkin yhden tuvan --\n\n-- Oi, onko se mahdollista?\n\n-- Se on pappilan yläpuolella mäellä.\n\n-- Se on viehättävää --\n\n-- Niin, siellä on kaunista, mutta synkkäähän siellä aina on --\n\n-- Kertokaa hieman siitä!\n\n-- Siitä ei ole mitään kertomista, muuta kuin että se on siellä --\nsiellä ei asu nyt ketään, torpaneukko, joka asui siinä, kuoli viime\nvuonna --\n\n-- Kuka sen omistaa?\n\n-- Siinä ei ole mitään omistamista -- muuten se varmaankin kuuluu\nOpstadin taloihin --\n\n-- Mikä sen nimi on?\n\n-- Me sanomme sitä Aaste-tuvaksi --\n\n-- Se kuulostaa kauhean hauskalta!\n\nHän nauroi: -- Hah, hah -- haa, arvelinkin, että te haluaisitte\njuuri sellaista mökkiä -- siunaa ja varjele, miten tyhmiä te olette.\nHah-hah-haa --\n\n-- Niin, mutta tehän sanoitte sen olevan kauniilla paikalla.\n\n-- Kauniilla, niin -- niin, se on kauniilla sille, joka jaksaa katsella\ntuntureita --\n\n-- Oi, kirjoittakaa isällenne, niin olette kiltti, ja kysykää saammeko\nvuokrata sen täksi kesäksi --\n\n-- Saatanhan tuon tehdä -- muuten voitte aivan huoleti mennä sinne\nilmankin --\n\n-- Ei, oletteko hullu?\n\n-- Häh!\n\n-- Kirjoittakaa jo tänään --\n\n-- Hah, hah, -- nauroi hän mennessään matkoihinsa.\n\nHänpä oli vastenmielinen. Mutta eihän meillä ollut hänen kanssaan\nmitään muuta tekemistä, kun hän vain kirjoittaisi isälleen. En\nnähnytkään häntä sen enempää.\n\nKuinka odotimmekaan sitä vastausta! Emmehän saattaneet puhua kotona\nsanaakaan ennenkuin Aaste-tupa niin sanoaksemme oli kourissamme.\n\nOlin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimme\nitsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin,\npapintytär, että siellä oli viehättävää.\n\nAh, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!\n\nPunaiseksi maalattu tupa -- valkoiset ikkunanpielet -- hauskat portaat,\njoilla istua -- tuoreet, vihannat niityt yltympärillä -- pieni,\nmiellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta -- metsä, joka hiljaa\nhumisee -- metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri -- ja\nlumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuin\nhopea.\n\nJuuri sellainen Aaste-tuvan piti olla -- ja sellainen se olikin, siitä\nolin aivan varma.\n\nMutta kuitenkin -- joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä,\nsoveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivat\nkilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta --\n\nDorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hän\nlöysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä.\nHän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsi\nportailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hän\nkirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksi\ntavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes se\noli mennyt ohi.\n\nMutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.\n\nSusannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi että\nkaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juuri\nhänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaan\nkaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hän\nsaattoi olla varsin suututtava.\n\nMutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureille\nja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä he\nmolemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.\n\nTuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista -- silmälasit hän\noli lykännyt otsalleen.\n\n-- Mitä ihmettä tämä on? -- sanoi hän -- tässä on kirje pastori O:lta.\nTyttäreni tahtoo vuokrata tuvan, sanoo hän; mitä kummaa sinä nyt olet\nkeksinyt?\n\nKavahdin pystyyn. -- Voi, onko se vihdoinkin tullut? Nyt saat kuulla,\nisä --\n\nJa minä kerroin vinhaa vauhtia, miten kauheasti me olimme iloinneet\nsiitä, että saisimme koko kesäajan pitää talouttamme yksinäisessä\ntuvassa -- kerroin Aaste-tuvasta, joka oli niin viehättävä, ja\npapintyttärestä, joka oli sitä niin ylistänyt --\n\n-- Hullutuksia, -- sanoi isä ja katsoi äitiin.\n\n-- Niin, en tiedä, -- alkoi äiti.\n\n-- Äiti hyvä, -- huusin minä, sillä huomasin heti, että äitiin oli\nhelpompi vaikuttaa.\n\n-- Kuulkaamme mitä pastori sanoo, -- esitti äiti.\n\nNo niin. Aaste-tupa oli saatavissa. Se kuului Opstadiin, pappi oli\nkirjoittanut Opstadin isännälle, ja hän oli vastannut, että he saivat,\njos olivat siivoa väkeä, huoleti asua ilmaiseksi hänen pikku mökissään.\n\n-- Ilmaiseksi. Kuule nyt, isä -- kuule, äiti -- ja siellä ylhäällä\ntaitaa olla aivan ihmeellistä --\n\n-- Niin, se on varmastikin viehättävä huvila, -- sanoi isä kuivasti.\n\n-- Ei tee mitään, jos se on pieni, viheliäinen tupa, -- sanoi äiti;\n-- heillehän tekee vain hyvää, että oppivat olemaan tyytyväisiä ja\nauttamaan itseään; mutta entäs vihaiset elukat --\n\n-- Ja sitten ilkeät maankiertäjät, joita vetelehtää kaikkialla, --\nsanoi isä.\n\nItsekseni ajattelin Dorthea ja kaikkia hänen kauhujaan.\n\n-- Mutta minä olen niin hirveän väkevä, -- sanoin minä. -- Minä kyllä\npidän huolen sekä häristä että maankiertäjistä -- tunnustelkaapa vaan\nminun käsivarsiani, miten vahvat ne ovat.\n\nIsä ei kiinnittänyt rahtuakaan huomiota minun vahvoihin käsivarsiini.\n\n-- Niille tekisi kyllä hyvää sellainen ulkoilmaelämä, -- sanoi äiti.\n\n-- Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään väittämistä sellaista\nsuunnitelmaa vastaan? -- sanoi isä, ja tällä kertaa hän katsoi äitiin\nsilmälasiensa ylitse.\n\n-- Meidän täytyy ajatella asiaa, -- sanoi äiti.\n\nIsä ja äiti ajattelivat ajattelemistaan, Boltin luona ajateltiin\nmyöskin ja Jehningenin luona niinikään. Vaikkakin minä luulen, että\nsiellä ajateltiin kaikkein vähimmän, sillä Susanna on sitä onnellista\nlaatua, että hän saa luvan mihin hyvänsä, sen vuoksi että hän on\nainoa lapsi, ja kaikki mitä hän tekee, on vanhempien mielestä niin\nerinomaisen hyvin tehtyä.\n\nBoltin luona painoi raskaana vaakalaudassa se seikka, että Finn Bolt\npäätettyään stipendimatkansa saattoi tulla Aaste-tupaan -- meidän ei\nsiis tarvinnut olla yksin muuta kuin nipin napin kolme viikkoa.\n\nSanalla sanoen -- juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen -- äiti meni\nrouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niin\njuttua kesti kestämistään!\n\nLopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjan\niloisia me olimme kaikki kolme.\n\nJa sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidän\npiti ottaa joukko tavaroita mukaamme -- makuuvaatteita, keittoastioita\nja ruokaa.\n\nMe pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät -- mehän\nsaatamme maata oljilla -- ja munia ja maitoa siellä kait oli yllin\nkyllin!\n\nMutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja ja\nkukkalaseja -- koko tuvan piti tuoksua vanamoille!\n\n\n\n\nII.\n\n\nAsemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävän\nhevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme,\narkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana\n-- ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.\n\nDorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti nousta\nkuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös -- näin hänen pitävän\nkiinni matkakorin rivasta -- ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Mutta\nhän ei sanonut kuitenkaan mitään.\n\nSusanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskea\nedessään, minulla oli voikko ja suurempi kuorma. Miehet astelivat\nvieressä toinen käsi kuormassa ja toinen ohjaksissa.\n\nSuloinen ilma -- hopeankirkas ja vilpoisa.\n\n-- Minnekkäs myö männää? -- kysyivät kyytimiehet.\n\n-- Aaste-tupaan.\n\nHe katsoivat toisiinsa. -- Onko se se Aasten pikku tupa Storliassa,\npappilan pohjoispuolella?\n\n-- Niin, juuri se, -- sanoimme me kaikki kolme.\n\nMiehet kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät ojaan.\n\n-- Vain niin, Männöövätkö niin hieno herrasväk' sinne?\n\n-- Niin, me olemme siellä kesän.\n\n-- Mut minä en tiijä piäsöökö sinne kärrillä ylös asti, -- sanoi toinen.\n\n-- Eiköpähän tuonne piässe, kun aijaa hyvästi, -- sanoi toinen.\n\n-- Onko sinne vaikea ajaa? -- sanoi Dorthe, -- ja minä kun istun\nkuormassa niin korkealla!\n\n-- Sehän on vain hauskaa, että se on niin ylhäällä, -- sanoin minä, --\nsitähän me juuri tahdoimmekin.\n\n-- Niin, mutta -- epäröi Dorthe kuormalta.\n\nEdessämme oli leveä viertotie tienviittoineen. Siitä aukeni laaja\nnäköala yli laakson.\n\nSuuria, punaisiksi maalattuja taloja metsäisten tunturien varjossa.\nRiippakoivujen pitkät oksat kaareutuivat maantien yli, ja alhaalla\nlaaksossa vieri virta muodostaen pieniä kohisevia koskia, joissa oli\nvihreänkirkas vesi.\n\nSe oli suloista -- suloista!\n\nYht'äkkiä me käännyimme jyrkästi kapealle syrjätielle.\n\n-- Onko meidän mentävä tätä tietä? -- kysyimme kaikki kolme.\n\n-- Tästähän sitä pittää männä, jos miel' piästä Aaste-tuppaa.\n\nSiinä oli oikeastaan mitä kaunein tie, syvine pyöränjälkineen ja\nsuurine, pitkulaisine kivineen, jotka kohosivat keskeltä tietä kuin\npienet tunturit. Molemmin puolin oli tuuheaa pikku kuusikkoa. Jollemme\npitäneet varaamme, niin kuusenoksat huiskivat meitä kasvoihin.\n\nTie vei ylös, lakkaamatta ylös. Siellä täällä pieni kurkistusaukko\nlaaksoon, sitten metsä jälleen sulki kaiken. Me olimme olleet yötä\nkahta asemaa alempana olevassa hotellissa, ehtiäksemme joltisenkin\nhyvissä ajoin Aaste-tupaan. Aurinko oli vielä korkealla.\n\nYhä kauniimpaa oli, mitä kauemmaksi tulimme.\n\nTuossa oli vanamo! Kaikki mättäät täynnä niin kauaksi kuin silmä kantoi.\n\nJa metsätähtiä vihreässä, kosteassa sammaleessa. Aurinko paistoi\npitkinä juomuina -- miten ihanasti metsä täällä tuoksuikaan.\n\nEi, sitten me tahdoimme pois rattailta. Dorthe oli nostettava alas, hän\nei uskaltanut hypätä.\n\nMe poimimme vanamoja ja metsätähtiä ja katsoimme suoraan vasten\nvoimakasta, väreilevää päivänpaistetta. Tahdoimme tulla kauhean\nruskeiksi --\n\n-- Ja tätä niiden täytyi kotona niin paljon harkita, ennenkuin me\nsaimme luvan, -- sanoin minä. -- Sepä on vasta oikein hullunkurista!\n\nAurinko paistoi. Me joimme kourastamme tunturipurojen vettä.\n\nHevoset olivat hyvän matkaa edellä. Me emme kuulleet emmekä nähneet\nenää niitä.\n\nSe olikin aivan samantekevä -- suloisempaa jalkamatkaa emme olisi\nvoineet saada.\n\nYlöspäin, ylöspäin! Vielä enemmän vanamoita. Siellä oli myöskin\nmustikanraakaleita! Polku kapeni ja jyrkkeni.\n\nPäivä paahtoi helteisenä metsän harvetessa.\n\nMutta minkä kumman vuoksi miehet jättivät meidät -- vihdoin meitä\nkaikkia kolmea rupesi väsyttämään. Me kuljimme kulkemistamme. Ei mitään\nhevosia eikä miehiä.\n\n-- Ohoi, ohoi! -- me huhusimme ylämäkeä.\n\nLinnut lensivät ylös, ne visersivät ja raksuttivat hieman\npäivänpaisteessa, sitten kaikki oli jälleen hiljaista kuivassa\npäivänpaahteisessa kuusentuoksussa.\n\nHiki valui otsiltamme. -- Hävytöntä jättää tuolla tavalla, -- sanoi\nSusanna; -- hävyttömiä miehenlurjuksia.\n\nNo vihdoinkin! Tuossa olivat ajopelimme, miehet loikoivat tien vieressä\npolttaen piippunysiään.\n\nRattaille nousimme jälleen, mutta uupuneina päivänpaahteesta me emme\nhyvään aikaan jaksaneet puhua emmekä huutaa toisillemme.\n\n-- Onko Aaste-tupaan vielä pitkä matka? -- kysyin minä.\n\n-- Taijetaa olla puoltiessä --\n\n-- Siunaa ja varjele, niin etäällä! Mutta olihan vain hirveän hauskaa,\nettä se oli niin korkealla.\n\nAjoimme, ja ajoimme ajamistamme. Kurkistusaukot, joista näkyi seudun\nyli, suurenivat suurenemistaan, ja näköala yhä avartui ja syveni.\n\n-- Tässä tahdon laskeutua rattailta, -- huusi Dorthe; -- en uskalla\najaa tämän kuilun ohi.\n\n-- Eihän se oo mittää -- sanoivat miehet, -- pahempi siellä ylläällä\ntulloo --\n\nMutta Dorthe oli jo ilman apua hypännyt kuormalta.\n\n-- Odottakaa -- älkää millään muotoa ajako, -- huudahti hän.\n\n_Hän_ ei tahtonut istua kuormalla, eikä hän tahtonut, että _mekään_\najaisimme.\n\nMiehet sylkäisivät kuiluun ja jatkoivat ajoaan.\n\nDorthe tuli kauhistunein kasvoin varovaisesti perässä.\n\nRattaille hän nousi jälleen, ja niinpä lähdettiin taas.\n\nTuli taas äkkijyrkkä, syvyyksiin syöksyvä rinne, Dorthe jälleen maahan,\nmutta Susanna saarnasi, miten tyhmää oli laittaa tiet tuolla tavalla.\n\nEnnenkuin Dorthe oli ehtinyt jälleen rattaille, tuli vieläkin pahempi\nrotko; me ajoimme korkeimpain mastopuiden huippujen tasalla tietä, joka\nmahdollisesti oli kahta tuumaa leveämpi kuin rattaat. Toisella puolella\npystysuora tunturiseinämä ja toisella koski, joka kuilun pohjassa\nkumeana kohisi.\n\nUh, miten ilkeätä!\n\n-- Tässä suatta kaikki nousta pois, -- sanoivat ajomiehet.\n\nDorthe tarrautui lujasti pystysuoraan tunturiseinämään, kasvoissaan\nilme, joka oli kauhusta aivan vääristynyt -- toisen miehen täytyi\npalata noutamaan häntä.\n\n-- Voi, kuinka kauheata! -- huudahti hän, -- käännymmekö takaisin?\n\n-- Sehän olisi yhtä mieletöntä, -- sanoin minä; -- kyytimies sanoo,\nettä pahin on nyt ohi.\n\n-- On kamalaa, että on tällaisia teitä, -- sanoi Susanna.\n\nLuonnollisesti pääsimme onnellisesti ohi. Pitkän, ja pitkääkin pitemmän\najan jälkeen, kuten saduissa sanotaan, olimme vihdoinkin saapuneet\nmetsästä pienelle, vihreälle niitylle.\n\n-- Armias taivas, mikä näköala! Lumihuippuja ja sinertäviä tuntureita\ntoistensa ja jälleen toistensa takana, ja metsää mihin vain silmänsä\nkäänsi!\n\n-- Niin, nyt sitä ollaa perillä, -- sanoivat miehet.\n\n-- Perillä, mutta missä on Aaste-tupa?\n\nHe viittasivat: -- Tuossa se on.\n\nTuijotimme siihen kaikki kolme -- sehän näytti vain pieneltä harmaalta,\nviheliäiseltä navetalta!\n\n-- Tämä ei luonnollisesti ole oikea, -- sanoi Susanna -- he ovat\najaneet harhaan.\n\n-- Palaisimmeko samaa vaarallista tietä? -- sanoi Dorthe.\n\nSiinä ei ollut lukkoa ovella, ainoastaan kuusenoksa säpissä.\n\n-- Viijääkö nämä tavarat tuppaa? -- sanoi kyytimies.\n\nKukaan meistä ei vastannut -- he muuttivat ne sisälle joka tapauksessa:\nmatkalaukut, laatikot ja säkit.\n\nHuone tuli kamaa täyteen. Se oli hirmuinen pöksä. Ovi vei aivan suoraan\npihalle, pieni, neliruutuinen ikkuna -- kaikki sisällä oli niin\nsanomattoman harmaata. Ja mikä merkillinen haju!\n\nPikkuruisen ikkunan edessä oli rahi, nurkassa pöytä, keskellä pisintä\nseinää takka ja toisessa nurkassa kaksikerroksinen sänky.\n\nSiellä oli aivan kauheata.\n\n-- Ei, tämä on todellakin sellaista, -- alkoi Susanna -- ettei meillä\nole muuta neuvoa kuin ajaa alas jälleen.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi Dorthe -- niin, silloin tahdon kävellä koko matkan.\n\n-- Myö otetaa vähä ettonetta ja lähtää sitte takasi, -- sanoi ajuri\npistäen päänsä ovesta.\n\n-- Olisipa se papintytär saattanut sanoa, kuinka inhoittavaa täällä on,\n-- valitin minä.\n\n-- Hän on halpamaisesti meitä pettänyt, -- sanoi Susanna.\n\n-- Mutta ei sekään mitään pyhitä, että heti paikalla lähdemme takaisin,\n-- sanoin minä -- ja mihinpä me sitten menisimme?\n\n-- Minä en nyt jaksakaan mennä, -- sanoi Dorthe, -- minua väsyttää niin\nkauheasti.\n\n-- Hui, hai, on parasta, että jäämme tänne -- päätin minä.\n\n-- Hyi toki, -- sanoi Susanna -- tähän kauheaan tupaan -- täällähän on\nköyhän ja vanhan haju!\n\nMe puhuimme yhteen ääneen, tarkastelimme mökkiä ylt'ympariinsä ja\nkatselimme kaikkea. Sen vieritse pulpahteli mitä viehättävin puro,\nteräksenkirkas ja jääkylmä, pienen pienine koskineen -- siellä kasvoi\njonkinlaisia kelmeänpunaisia, huojuvia kukkia. Metsä humisi hyvin\nhiljaa, ja humina tuli jostakin kaukaa, kasvaen, laajeten --\n\n-- Lopultakin täällä on kaunista, -- sanoin minä -- juuri tällaista me\nhalusimmekin --\n\nSitten tuli toinen kyytimies.\n\n-- Jos lähettä kulukemaa tuota aitoviertä ja määttä sitä myöten aivan\nalas, niin piäsettä pappilaa kahenkymmenen minuutin perästä.\n\nHui, hai! Jos pappilassa oltiin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, niin\neipä mitään hätää.\n\nJuoksimme kaikin katsomaan polkua.\n\n-- Kuulkaapa nyt, sitten me jäämme tänne! -- sanoin minä.\n\n-- Niin, saatammehan koettaa -- sanoi Susanna.\n\n-- Onko tässä metsässä vihaisia härkiä? -- kysyi Dorthe viitaten\nalhaalle.\n\n-- Tokkopa nuo laskenoot vihasii härkii tänne, -- sanoi toinen\nkyytimies.\n\n-- Niillä on vihanen sonni tuolla Alatalossa, mut eihän ne sitä\nvuorille piästä, -- lisäsi toinen.\n\nJoutavia, kaksikymmentä minuuttia! Jos juoksimme, olimme alhaalla\nkenties kymmenessä! Ei silti, että siitä paikasta olisimme nähneet\nhiventäkään pappilasta.\n\n-- Se on allaalla, tuolla puolella, -- selitti kyytimies.\n\n-- No hyvästi sitte ja onnee vuan --\n\nKumpikin nousi rattailleen -- hypähdys -- ja sitten sitä mentiin -- he\nkatosivat pian metsän peittoon.\n\nSiinä me seisoimme jäljellä -- nyt oli arpa heitetty.\n\nMutta kahdenkymmenen minuutin kuluttuahan me saatoimme olla pappilassa!\n\nMenimme polulle tuijottaen pappilaan päin, kaikki kolme.\n\n-- Jos meidän mieli olla täällä yötä, niin meidän on puhdistettava ja\npestävä koko tupa; on niin paha haju, -- sanoin minä.\n\nJa sitten pesu alkoi. En kykene kuvaamaan, miten me hankasimme! Vihdoin\nkoko tupa lainehti pelkkänä vetenä. Dorthe sai kantaa ämpärin toisensa\njälkeen. Peseminen ei ollut varsin hauskaa.\n\nDorthe ja Susanna väsyivät vihdoin siinä määrin, että painautuivat\npenkerelle ja oikaisivat käsivartensa pelkästä uupumuksesta. Vihdoin\nminäkin olin pitkänäni. Luonnollisesti meillä oli rajattoman nälkä,\nmutta kukaan ei jaksanut valmistaa ruokaa eikä teetäkään. Sitten söimme\nvoileipää ja joimme vettä jääkylmästä purosta. Rahtuakaan enempää emme\nsyöneet.\n\nPestessämme ja syödessämme emme olleet katsoneet aurinkoa. Äkkiä siitä\nnäkyi ainoastaan loistava reuna tunturien takaa lännestä. Hetkisen\nkuluttua se oli hävinnyt.\n\nÄkkiä tuli niin kolakkaa. Metsä pimeni -- sitä syvä-äänisemmäksi tuli\nsen suhina -- huu, ei, menkäämme sisälle --\n\nMutta siellä oli kaiken pesumme jälkeen likomärkää. Ylemmästä sängystä\ntippui vesi alempaan. Lattialla olisi melkein saattanut uida -- sisällä\noli raaka haju, ja olo oli epämieluisaa.\n\n-- Täällä meidän on tänä yönä mahdoton nukkua -- sanoi Susanna.\n\n-- Aivan mahdoton --\n\n-- Mutta emmehän voi ulkonakaan nukkua, -- sanoi Dorthe surkeana.\n\n-- Oli todellakin tyhmää, että pesimme tuvan tänä iltana, -- sanoin\nminä; -- saamme mennä navettaan --\n\n-- Navettaan nukkumaan, -- valitti Dorthe.\n\nKiiruhdimme metsänliepeessä olevaan pieneen hökkeliin. Ovi oli\nraollaan; vastassa kauhean likainen ja väkevä navetanhaju.\n\nTuiki mahdotonta olla siellä.\n\nAivan oven editse veivät yliselle tikapuut, joissa oli viisi, kuusi\npuolaa. Kapusin sinne. Se oli puoli pimeä, ikkunaton huone. Siellä ei\nollut mitään muuta valoa kuin mikä tuli luukusta, josta olin noussut\nsisälle.\n\n-- Saamme nukkua täällä, -- huusin minä alas.\n\n-- Oletko hullu? -- kuului alhaalta kaksiääninen kuoro.\n\nHapuilin ylhäällä sinne tänne. -- Täällä on hieman heiniäkin -- on\nparas paneutua tänne nukkumaan --\n\n-- Miten julmaa tämä on! -- kuulin Dorthen äänen alhaalta.\n\n-- Lähdemme huomenna! -- kuulin Susannan sanovan.\n\n-- Mehän olemme täällä aivan yksin, -- valitti Dorthe; kuulin, ettei\nitku ollut kaukana.\n\nSe oli kauheaa, mutta mitäpä itku auttoi.\n\nLaskeuduin jälleen alas. -- Saamme kukin ottaa tyynymme ja huopamme ja\nruveta nukkumaan, -- sanoin minä tekeytyen ylen uljaaksi.\n\n-- Mutta emmehän voi sulkea oveakaan, -- sanoi Dorthe vielä surkeampana.\n\n-- Ja miten täällä haisee, -- sanoi Susanna.\n\nUlkona oli vieläkin kolkompaa -- siellä tuuli, ja tunturimetsän tumma\nrinne lainehti kuin myrskyävä meri --\n\nKiiruhdimme sisälle, saimme kukin käsiimme huopamme ja tyynymme ja\nriensimme jälleen hökkeliin -- kasasimme pimeässä heiniä kokoon ja\npainauduimme tiiviisti toisiimme.\n\nRiisuutuminen ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään. Me vain\nkuiskailimme; oli kuin olisi ollut kamalaa puhua ääneensä.\n\nLevättyämme hetkisen sanoi Dorthe: -- Entä jos joku nousee portaita --\n\nSe oli peloittava ajatus. Lepäsin sanaakaan sanomatta hetkisen, sitten\nnousin äkkiä. -- Vedän ylös tikapuut, -- sanoin.\n\nKavahdimme pystyyn kaikki kolme ja kiskoimme ne sisälle. Se ei ollut\nhelppoa, mutta ylös saimme ne lopuksi kuitenkin.\n\nMillaisen helpoituksen se tuottikaan! Nyt ei kissakaan olisi luoksemme\npäässyt.\n\n-- Minun on niin paha levätä, -- sanoi Susanna.\n\n-- Kuulitko tuota ääntä? -- kuiskasi Dorthe. Me kuuntelimme kaikki\nkolme.\n\nEi, minä kuulin ainoastaan tuulen suhinaa.\n\n-- On kuin joku huokaisi, -- kuiskasi Dorthe jälleen -- ettekö kuule --\naivan seinän takaa -- aivan altamme.\n\n-- Se on tuuli, -- sanoin minä -- lepää hiljaa.\n\nSe oli ihmeellisin yö mitä olen viettänyt. Väkevä metsäilma, tuoreen\nmullan ja valkoisen sammalen tuoksu virtasi avoimesta luukusta, tuuli\nvinkui harvasta katosta -- ja ylhäällä olevasta raosta minä näin\nsuuren, kirkkaan tähden.\n\nOli kauheata levätä siellä. Mutta samalla myöskin niin erikoista, niin\njännittävää. En olisi tahtonut olla sitä vailla.\n\nUuu, miten tuuli ulvahteli --\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKavahdin pystyyn. Missä olin?\n\nLaulurastas -- siu -- siu -- siu -- liverteli aivan pääni yläpuolella\n-- -- toinen vastasi syvemmällä äänellä -- ja tuolla taas oli yksi --\nsiuu -- siuu --\n\nKultainen auringonsäde väreili katossa.\n\n-- Olemmekohan nukkuneet? -- huudahti Dorthe.\n\n-- Ah, miten minua paleltaa! -- huudahti Susanna.\n\n-- Paljonko kello on?\n\n-- Ulkona paistaa päivä --\n\n-- Olemmeko todellakin nukkuneet näillä kauheilla ylisillä? -- sanoi\nDorthe jälleen. Ruumiimme olivat noustessamme melkein kangistuneet.\n\nSuurella vaivalla saimme portaat paikoilleen ja lasketuiksi alas.\n\nMutta suuri Luoja! Miten ihanaa olikaan ulkona!\n\nKirkas aamuaurinko -- yökasteesta kosteata -- raitista vilpoisaa\nmetsäntuoksua.\n\nAurinko loi pitkiä valojuovia tunturin rinteelle tumman metsän varjojen\nväliin -- tunturit siintävät sinelle päivän hohteessa.\n\nJäimme äänettöminä seisomaan. Sellaista näkyä en ollut koskaan nähnyt.\n\n-- Oi, miten ihanaa, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Niin, tämä on tosiaankin viehättävintä mitä olen koskaan elänyt, --\nsanoi Susanna.\n\nJuoksimme tupaan. Millainen teräksenkirkas ilma!\n\nOvi oli seposeljällään. Yöilma oli kuivannut hyvin, aurinko paahtoi\nlattialle. Ensiksi juoksimme metsään kokoamaan hieman tikkuja ja puita\nsaadaksemme tulen takkaan.\n\nMiten komean roihun saimmekaan lieteen -- kahvi kiehui niin, että\npannun hattu hyppi, ja kauas pihalle levisi sen tuoksu.\n\nOven edessä olevalla porraspaadella söimme aamiaisemme aamuauringon\nloisteessa.\n\n-- Emme lähde tänään, -- sanoin minä.\n\n-- Emme, voimmehan jäädä tänne vielä toiseksi yöksi, -- suostui Susanna.\n\n-- Niin, täällähän saatamme nyt nukkua -- sanoi Dorthe; -- minusta\nmelkein tuntuu kuin tupa olisi tänään kauniimpi.\n\n-- Jospa meillä vain olisi hieman kahvikermaa, -- sanoi Susanna.\n\nEnsiksi oli melko joukko tavaroita järjestettävänä -- minä en voi\nkärsiä sitä, että kaikki viereksii sikin sokin.\n\nSitten meidän piti mennä pappilaan ilmoittamaan korkeata tuloamme.\nPanimme kuusenoksan lukoksi Aaste-tuvan säppiin ja läksimme liikkeelle.\n\nMiten ihmeellinen olikaan tuo metsän läpi vievä polku! Ilma oli\nhopeankirkas ja kuitenkin täynnä kuusentuoksua -- kimalaiset pörisivät,\nkärpäset surisivat ja hyttyset lauloivat aukeammalla, missä kasvoi\nmetsätähteä ja puolukanvartta. Sitten vaelsimme jälleen tuuheiden\nkuusien alitse mehevänvihreää sammalikkoa, jossa vain pienen pienet\npäivänpilkkeet väikkyivät.\n\nAlempana mäellä yksinäinen, kumea lehmänkellon kilahdus.\n\n-- Kuulitteko? sanoi Dorthe pysähtyen -- täällä on lehmiä --\n\nMonet rohkaisut, ennenkuin häntä sai eteenpäin.\n\nSitten alkoi koivua ja leppää ja pähkinämetsikköä. Ja tuolla oli\nkäkikin.\n\n-- Hs -- kuunnelkaa -- kuinka monta vuotta naimatonna käyn --\n\nKäki kukkui kaksikymmentäviisi kertaa -- voi, miten me nauroimme!\n\nDorthe livertää nauraessaan.\n\nKas, Siinähän oli pappila. Suuri ja autio, eikä erikoisen kaunis. Monta\nikkunaa ilman verhoja.\n\nAutiota ja hiljaista myöskin päivänpaisteisella, tyhjällä pihalla.\n\nSiltä ei ainakaan näytä minun pappilassani, kun tulen papinrouvaksi,\nsen tiedän.\n\nMinulla ei muutoin olisi mitään vastaan tulla papinrouvaksi juuri tähän\nseutuun -- kuka silloin olisi pappi -- niin, sitä en sanoisi, vaikka\npolttaisitte minut elävältä.\n\nTuolla tuli varmaankin pastori -- pitkä ja laiha -- hän näytti siltä\nkuin olisi ollut valkaistavana -- hänen partansa ei ollut ajeltu, sen\nvuoksi hän siveli koko ajan leukaansa.\n\n-- Kas niin, vai te sitä asutte Aaste-tuvassa -- niin, niin -- se on\nkai vaihtelua -- niin, siellä ylhäällä on kaunista -- (hän siveli\nleukaansa) -- tämä on rauhallista seutua -- saatatte huoleti asua\nsiellä --\n\n-- Puhuimme kaupungissa teidän tyttärenne keralla --\n\n-- Vai niin -- niin, niinhän te teitte -- niin, hänhän tahtoi\nkaupunkiin -- minähän elelen täällä yksin -- vaimoni kuoli kolme vuotta\nsitten --\n\n-- Täällä on kaunista, -- sanoin minä.\n\n-- Niin, kun on päässyt rauhaan -- mutta nuorisolle kenties liian\nhiljaista -- en tiedä -- minun tyttäreni kaipasi aina pois -- niin,\nniin --\n\n-- Minusta häntä on sääli, -- sanoin minä noustessamme jälleen\nylämäkeä; -- näittekö miten repaleiset hänen paidanhihansa olivat\nranteista? Jos minulla olisi noin kalpea isä, joka paidanhihat\nrepaleina yksin istuisi autiossa pappilassa, niin minä en matkustaisi\nhänen luotaan -- tekisittekö te sen?\n\n-- Huh, -- sanoi Susanna, -- ymmärrän niin hyvin, että hän matkusti --\nhänhän on nuori, ja hänenhän tulee elää omaa elämäänsä --\n\n-- Minä en saata ajatella, että minun isäni noin kulkisi yksin\npappilassa, -- sanoi Dorthe; -- olen sydämeni pohjasta iloinen, että\nhän on kaupungissa, konttorissa --\n\n-- Niin, mutta jos hän --\n\n-- Niin, juuri sitä en _voi_ ajatella, -- nauroi Dorthe.\n\nIllalla laulurastas liversi niin että me aivan hiljaa istuimme\nporraskivellä kuunnellen.\n\n-- Tuolla on taas yksi -- siu -- siu --\n\nJa vielä kauempana mäessä -- siu -- siu.\n\nJa aurinko kylvi kultiaan pitkinä valoviiruina tuntureille.\n\n-- Kuulkaa, me jäämme tänne, -- sanoin minä, -- emmekä matkusta.\n\n-- Niin, luonnollisesti me jäämme tänne, -- sanoi Susanna.\n\n-- Täällä on niin sanoin selittämätöntä, -- sanoi Dorthe.\n\nAinoastaan pieni oven haka oli salpana, mikä eroitti meidät suuren\nsuuresta, pimeästä metsästä, mutta meille ei tosiaankaan jäänyt aikaa\najatella sitä.\n\nSillä pantuamme nukkumaan täytyi meidän ensin kuunnella laulurastasta\n-- oli kuin se olisi ollut aivan seinän takana.\n\nJa sitten me heti nukuimme, kaikki kolme.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTäsmälleen kolmantena päivänä tapahtui tuo hirveän hauska ja\nihmeellinen.\n\nNyt saatte kuulla.\n\nOlimme päättäneet nousta mäelle, vielä korkeammalle, aina huipuille\nasti -- sieltä meidän täytyi nähdä kauas ja kaukaistakin kauemmaksi.\n\nTie oli täynnä vanhoja, tummanruskeita viime vuoden havuja. Se oli\njyrkkä, me lipesimme ja ilakoimme, ja aurinko paistoi.\n\nÄkkiä näimme hieman korkeammalla hienoa savua, joka nousi keskeltä\ntietä. Me pysähdyimme.\n\n-- Mitä ihmettä, siellä savuaa jokin --\n\nSininen sauhu kiemurteli ylös hienoina renkaina.\n\n-- Meidän täytyy katsoa mitä se on, -- sanoin minä.\n\n-- Ei, -- sanoi Dorthe pidättäen minua, -- emme mene sinne ylös --\nsaattaahan tapahtua, että siellä on pommi --\n\n-- Hah, hah, miten mieletön olet -- pommi -- kuka panisi pommin sinne --\n\n-- Kenties se on maanjäristyksen alku, -- sanoi Dorthe jälleen.\n\nSavu nousi yhä ja minusta se näytti taajenevan.\n\n-- Ei, meidän täytyy mennä katsomaan mitä se on, -- sanoin minä.\n\nDorthe ei tahtonut tulla mukaan, vaan seisoi kauan paikoillaan\ntuijottaen kauhistuneena ylös. Susanna ja minä lähestyimme varovasti.\n\n-- Taivas varjelkoon, sehän on palava sikarinpätkä, -- huudahdin.\n\nSikari, palava sikari! Silloinhan täällä täytyi olla jotakin miesväkeä\nlähistöllä.\n\nSillä oli myöskin kauhean hieno tuoksu. Mutta tuli oli jo tarttunut\nmännynneulasiin, ja hetkisen kuluttua siitä olisi virinnyt oikea\nkulovalkea.\n\nTallasimme ja sammutimme sen ja vaivuimme mietteisiin tämän ihmeellisen\ntapauksen johdosta, että keskellä yksinäistä metsää oli palava sikari.\n\nJos tuo salaperäinen mies olisi kulkenut tietä, jota olimme tulleet,\nniin olisimmehan tavanneet hänet.\n\n-- Käännymmekö takaisin? -- sanoi Dorthe.\n\n-- Emme käännykään, -- sanoimme sekä Susanna että minä.\n\nYlös päin vei matkamme jälleen. Mutta äkkiä näin kaksi kengänanturaa\npienellä pengermällä. Ne olivat hiljaa, liikkumatta. Kengät olivat\nruskeat, komeat. Jatkoimme sanaakaan sanomatta hiljaa kulkuamme.\n\nTultuamme pengermän korkeudelle, näimme vaaleat sukat ja polvihousut --\nsiinä loikoi mustikanvarsissa nuori, valkopukuinen herra kädet niskan\nalla, olkihattu otsalla, mutta hatunlieren alta loisti meitä vastaan\nkapeat silmäraot.\n\n-- Tuossa lepää valkopukuinen herra, emme ole näkevinämmekään, --\nkuiskasin minä.\n\n-- Uh, kääntykäämme takaisin, hän on varmaankin hullu, -- kuiskasi\nDorthe.\n\n-- Se ei käy päinsä, -- kuiskasin minä vastaan.\n\nAstuimme edelleen pari askelta. Samassa mustikanvarsissa loikova herra\nkavahti pystyyn ja otti päästään hattunsa:\n\n-- I beg your pardon --\n\nTaivas, se oli englantilainen! Nuori hän oli myöskin ja melkein\nmiellyttävä. Musta sileä tukka, pähkinänruskeat, keltaiselle vivahtavat\nsilmät -- hän hymyili --\n\nJäimme kaikki seisomaan kuin naulitut. Hän lateli koko joukon sanoja\n-- ymmärsin noin kolmannen osan, vaikkakin olin keskikoulututkinnossa\nsaanut englannissa \"tyydyttävän\". Toisetkaan eivät paljoa käsittäneet,\nsen kyllä huomasin.\n\nHän katsoi meihin kysyen, me emme sanoneet mitään -- silloin hän\nhymyili vielä enemmän.\n\n-- Minä puhu hyvin vähä norja --\n\n-- Ja me hyvin vähän englantia, -- sanoin minä.\n\n-- Pelästyikö my ladies minu? -- sanoi hän hilpeä välke noissa\npähkinänruskeissa.\n\n-- Emme suinkaan, -- vastasimme kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Te varmaankin olitte heittänyt pois sikarin, -- sanoin minä. --\nOlitte vähällä polttaa metsän -- se oli jo tulessa alempana tien\nkohdalla.\n\n-- Minä ei ajatellu -- minä hyvin onneton --\n\n-- Me sammutimme sen, -- sanoi Dorthe.\n\nHän kääntyi Dortheen ja hymyili vielä enemmän.\n\n-- Minä kiittä paljo --\n\nSusanna sanoi sitten, ja se olikin aivan totta, että hän kiitti\nainoastaan Dorthea, ja toinen otti vastaan, vaikka hän oli koko ajan\nvain seisonut huutaen, että siellä oli pommi ja että meidän tuli varoa.\n\n-- Minä ilon hämmästy kohdata nuoret ladies täällä hyvin yksinäne, --\nsanoi hän vieläkin enemmän hymyten.\n\n-- Asumme eräässä täällä lähellä olevassa tuvassa, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Minä myös asu tupa tuolla ylhäl -- ja isä ja minä pyytä paljo lohi --\n\n-- Missä siellä? -- kysyi Dorthe.\n\n-- Vähä tätä tietä --\n\n-- Eikö teistä ole hauska asua tuvassa? -- kysyin minä.\n\n-- Ei -- minu kauhea ikävä -- mutta ei nyt enä -- hän hymyili jälleen.\n\nMitäpä enää olisimme saattaneet sanoa tahi tehdä. Hän ei näyttänyt\naikovan mennä matkoihinsa, eikä meilläkään luonnollisesti ollut halua\nlähteä.\n\n-- Me kai jatkamme matkaamme, -- sanoin minä vihdoin -- sillä niin kai\nminun oli sanottava, arvelin minä.\n\n-- Saako minä tulla teidän muka -- minu täyty saada tulla teidän muka\n-- minu kauhe ikävä.\n\n-- Tiedätkö kenen näköinen hän on? -- kuiskasi Susanna; -- kreivi\nDanilon --\n\n-- Juuri niin, -- kuiskasin minä vastaan -- ihme, että on eläviäkin\nsellaisia ihmisiä.\n\n-- Me aiomme mennä näköalaa katsomaan, -- sanoi Dorthe hymyillen.\n\n-- Minä seura kaikkeen, -- sanoi hän.\n\nSitten me kuljimme edelleen. Mitä perinpohjaisin seikkailu, näettekös,\ntahi uni!\n\n-- Nyt Jim olla taas hyvä onni, -- sanoi hän nauraen ja löi rintaansa;\n-- minä aina olla hyvä onni -- kaikessa --\n\n-- Hah, hah, haa -- me nauroimme kaikki kolme. Mutta me emme sanoneet,\nettä meillä oli ollut onni.\n\n-- Eikö metsä ole ihana? -- sanoi Susanna hänelle.\n\n-- Mutta ei yksin -- nyt se olla hyvin ihana -- näin ihana ei pitkä\naika --\n\nSilloin me jälleen nauroimme.\n\n-- Oletteko ollut kauan täällä? -- sanoi Dorthe.\n\n-- Ikuisesti -- viisi -- ei, kuusi päivä. -- Oh, miten nuo\npähkinänruskeat, keltaiset silmät hymyilivät!\n\n-- Me olemme olleet täällä kolme päivää, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Niin moni päivä mennyt multa hukka --\n\nMiten hirveän herttainen hän olikaan! Hän tahtoi auttaa meitä kaikkia\nsamalla kertaa mäkeä ylös.\n\n-- Ah, minu piti olla kolme käsi, -- nauroi hän.\n\n-- Me selviydymme erinomaisesti omin neuvoin, -- sanoin minä.\n\n-- Ei, -- nauroi Dorthe, -- minä tahdon mielelläni apua.\n\nJa miten viehättävästi hän tarttuikaan meitä jokaista käteen ja veti\nmeidät ylös.\n\nAjattelin mielessäni: -- Sinä olet loordi -- sinä olet ehdottomasti\nloordi.\n\nAjatelkaapa sitten mitä suloisinta kesäpäivää -- vanamon tuoksu\nhuumaa, auringonsäteet luovat hohtoaan punasenruskeihin mäntyihin ja\nvihreisiin, tuoksuviin mättäisiin ja mustikanvarsiin --\n\nEn osaa kuvata, miten kaikki todellisuudessa oli -- se on elettävä.\n\nMe kuljimme luonnollisesti harhaan, emmehän tunteneet tietä --\nemmekähän me sitä niin paljoa tarkanneetkaan. Emme löytäneet mitään\nnäköalapaikkaa.\n\n-- Mutta kuinka löydämme jälleen tupamme? -- sanoi Susanna äkkiä.\n\n-- Minä tule muka, -- lupasi hän. Aivan varmana siitä, että me\nempimättä löytäisimme, jos hän vain tulisi mukaan.\n\n-- Minä kulke hyvin mielellä koko päivän teidä kera, -- sanoi hän\njälleen.\n\nNiin, niinpä muuten mekin. Mutta meidänhän täytyi takaisin kotiin.\n\n-- Me laitamme päivällistä, -- sanoin minä.\n\n-- Minä oike hyvin paista pihvi, -- sanoi hän, -- ja hyvä putinki osa\nlaitta -- minä seura teitä laitta putinki.\n\nAh -- mistäpä me laittaisimme vanukasta! Meillä piti olla\nlihapallero-säilykkeitä, ei hituistakaan muuta. Hän tahtoi välttämättä\nseurata meitä takaisin.\n\n-- Voitteko sitten olla poissa isänne luota, -- sanoin minä, -- eikö\nhän tule teistä levottomaksi?\n\n-- Minu isä ajattele vain lohi, -- sanoi hän ja hymyili niin\nsäteilevästi. -- Minun isä seiso koko päivä, -- (hän matki vanhaa,\njäykkää herraa, joka seisoo liikkumatonna onkivapa kädessään) -- hän ei\najattele nyt minu -- vasta kuin ilta tule.\n\nHän aikoi varmaankin jäädä luoksemme koko päiväksi!\n\nOh!\n\nEn tiedä mistä johtuu, että minun, vaikka olenkin nuorin, pitää aina\nolla järkevin. Minä ajattelin heti ruokaa -- josta toiset varmaankaan\neivät uneksineetkaan.\n\nKyllin siitä -- hän seurasi meitä -- edestakaisin me kuljimme, ristiin\nrastiin -- mahdoton oli löytää tietä. Dorthe, ihmeellistä kyllä, ei\npelännyt ollenkaan, niin pelkurimainen kuin olikin ollut ennen.\n\n-- Entä jos me joudummekin aivan harhaan ja saamme nukkua yömme\nmetsässä, -- sanoi Susanna äkkiä.\n\n-- Silloin minä nukku maassa, -- sanoi hän säteilevänä, -- ja my ladies\nlaske päänsä minun päälle -- minä hyvin hyvä tyyny --\n\nNauroimme koko ajan. Odottamatta tulimme tielle, suunnilleen siihen,\nmissä olimme tavanneet hänet. Silloinhan ei ollut mitään hätää, me\njuoksimme kilpaa tupaan.\n\nAaste-tupa oli viehättävä päivänpaisteessa, kuusenoksa säpissä\nlukkonaan.\n\n-- Eikö täällä ole kaunista? -- sanoin minä.\n\n-- Minä luule, minä ole taivaassa, -- sanoi hän.\n\nHän oli kauhea sanomaan kohteliaisuuksia, -- mutta juuri se oli hirveän\nhauskaa.\n\nSamaa kyytiä hän kokosi äkkiä tikkuja ja sai oivallisen valkean takkaan.\n\nSäilykerasian, joka muutoin on niin kiusallinen, hän sai auki tuossa\ntuokiossa.\n\n-- Nyt minä laitta putinki, -- sanoi hän.\n\n-- Meillä ei ole mitään, mistä laittaa, -- sanoin minä.\n\n-- Ah, sitten me syö lihapallero, hyvä --\n\nKatoimme pöydän tuvan siimekseen, vilpoisaan paikkaan, missä ruoho oli\nsanomattoman raitista. Hän kilisti meidän kanssamme jääkylmää purovettä\nteekupissa.\n\n-- Minä kiittä teitä ja pyydä kauniisti -- saanko tulla taas?\n\n-- Saatte, saatte, saatte, -- huusimme me kaikki kolme. Ja Dorthe\nlisäsi: -- Tulkaa huomenna --\n\nSilloin vieras kilisti kuppiaan hänen kanssaan yksin. Ja Dorthe säteili.\n\nSitten me keitimme väkevää kahvia, sillä sitä me osasimme, ja lepäsimme\nmäellä vihreässä ruohostossa.\n\nVieras kantoi vettä purosta, monta ämpäriä, ja tahtoi välttämättä\nhuuhtoa astiat. Mutta sitä me emme sallineet. Ei, emme millään muotoa.\n\nVasta auringon ollessa lähellä sinisiä tuntureita etäällä lännessä ja\nheittäessä pitkän pitkiä, kultaisia säteitään metsiin ja tuntureille,\nhän nousi:\n\n-- Hyvin kova elä, -- sanoi hän, ja pähkinänruskeat silmät hymyilivät\nmeihin, -- nyt Jim täyty mennä -- minä kiittä kaunis, kaunis päivästä --\n\nHän kumarsi miellyttävästi meille kaikille kolmelle -- kumarrus\nkullekin -- ja hän oli jo kaukana pihalla, mutta saapui juosten\ntakaisin.\n\n-- Minä paljon tyhmä täällä, -- sanoi hän lyöden otsaansa -- minä ei\nsanonut minu nimi. -- I beg your pardon -- mr. Burns -- Jim Burns, my\nladies.\n\nJälleen kolme aivan hullaannuttavaa kumarrusta -- sitten hän meni.\n\nSeisoimme paikoillamme katsellen toisiimme. -- Oletteko nähneet mitään\nviehättävämpää? -- sanoin minä.\n\n-- Ja niin hienoa! -- Susanna sanoi.\n\n-- Jollei hän vain olisi lumottu prinssi, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Sepä olisi erinomaista, -- sanoin minä.\n\n-- Ei, uh, eihän, -- sanoi Dorthe katsellen pitkälle kaukaisuuteen.\n\nEmme saattaneet nukkua sinä yönä, puhuimme vain koko ajan hänestä.\n\nEmmekä ajatelleet rahtuakaan, että meidän ja suuren avaran metsän\nvälillä oli ainoastaan pieni irtonainen ovenripa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä satoi vettä virtanaan. Mikä olisikaan korvannut\nsellaisen pettymyksen! Ei ainoastaan sateen vuoksi eikä siksi että\nmeidän täytyi istua sisällä harmaassa tuvassa koko Luojan pitkä päivä,\nvaan enin siksi, että nyt oli mahdoton odottaa mr. Burnsin saapumista.\nTosin hän ei ollut nimenomaan sanonut saapuvansa tänään, -- ja olihan\nitse asiassa kauhean epävarmaa, saapuisiko hän ja milloin, mutta joka\ntapauksessa me odotimme --\n\nSe oli viimeinen asia, mistä olimme ennen nukkumistamme puhuneet -- ja\nsitten me heräsimme rankkasateeseen.\n\nTäällä ei yleensä satanut niin kauniisti ja hiljaa kuin kaupungissa.\nKaukana siitä -- tuli pitkiä vesisateita, jotka ponnahtivat takaisin\nmäenrinteestä. Ja kaikkien tunturien päällä ja ympärillä riippui\nharmaita pilvikuontaloita. Niin, emme nähneet silloin vilahdukseltakaan\nmitään tunturia.\n\nJos sytytimme valkean takkaan, niin savu tuli sisään. Ja jos panimme\noven auki, niin lattia tuli likomäräksi. Hu-uu-uu!\n\nNyt oltiin kymmenen ajoissa aamupäivällä -- mitä ihmettä me tekisimme\nkymmeneen illalla?\n\nKaksitoista loppumatonta tuntia! Se tuntui vielä lohduttomammalta sen\nvuoksi, että olimme tavanneet mr. Burnsin edellisenä päivänä.\n\nVihdoin meille sananmukaisesti ei jäänyt muuta tehtävää kuin lojahtaa\nsänkyyn ja ruveta lukemaan.\n\nOvi oli auki, muutoin olisi sisällä ollut aivan pimeä. Näimme\novenraosta ainoastaan likomärän kynnyskiven, palan mehevää, vihreää\nruohoa ja sateen, joka pitkinä juomuina virtasi katonräystäältä.\n\n-- Haluaisin tietää, mitä mr. Burns tekee tänään, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Hän tekee kai samaa kuin mekin, -- sanoi Susanna juuri kun oli\npäässyt kirjaansa ahmimaan.\n\n-- Hän kalastaa luonnollisesti, -- sanoin minä, -- kalahan nykii\nsateessa.\n\n-- Miten hauskaa hänellä onkaan! Toista on meidän laitamme, -- sanoi\nDorthe jälleen, -- uh, minulla ei ole enää halua lukea. Sellaisia\nsilmiä kuin hänellä en ole koskaan ennen nähnyt -- oletteko te?\n\n-- Ne ovat keltaiset, -- sanoi Susanna.\n\n-- Ei, tiedätkös -- väitti Dorthe.\n\n-- Kultaiset sitten, -- ehdotti Susanna.\n\n-- Kultaisista silmistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, -- sanoi\nDorthe jälleen miettien; -- muuten, kyllä ne varmasti olivat\nkultaiset --\n\nSilloin Susannakin heitti kirjan pois -- minä olin tehnyt sen jo aikoja\nsitten. -- Miten tottunut hän olikaan sanomaan kauniita asioita, sinä --\n\n-- Ah, niin, -- huokasi Dorthe -- mutta ajatteleppa, minä luulen, että\nhän tarkoittikin sitä.\n\nJuuri kun hän oli sen sanonut, me kuulimme nopeita askelia ulkoa\nruohikosta -- ja siinä mr. Burns seisoi oven raossa!\n\nMe kavahdimme pystyyn sängyistämme. -- Ah, tekö se olette! Tällaisessa\nilmassa -- miten kiltisti teittekään, kun tulitte; taivas, miten\nkiltisti!\n\nTänään hän ei ollut valkoisissa, vaan kahvinruskea kiireestä\nkantapäähän -- hänellä oli reppu ja polvihousut -- ja koko hänen\nkasvonsa nauroivat.\n\n-- Onko my ladies odottaneet minua? --\n\n-- Emme -- olemme -- e-emme --\n\n-- Minä arveli aamu viipy kaua tänään, minä tahto juosta heti tänne --\ntuleko minä liian varhain?\n\nMe nauroimme kaikki kolme. Emme sanoneet, että olimme odottaneet häntä,\nsen kai voitte ymmärtää. Ah, emme suinkaan!\n\n-- Olemme lepäilleet ja lukeneet, -- sanoin minä.\n\n-- Te ole hyvin onnelline, kun jaksa luke -- minä ei jaksa lukemine\ntänä -- minä tahto juosta tänne tuoda putinkijauho --\n\nJa hän purki vinhaa vauhtia repusta laatikoita, joissa oli\nvanukasjauhoja, ananas- ja mansikkarasioita ja monenmoista muuta.\n\n-- Eilen minä my ladies vieras -- saako minä tänä laitta päivälline --\nsäteilevin silmin hän katseli meitä.\n\nNiin, hän sai armollisen luvan: -- Ah, minä teke erinomaine -- istu\nrauha kaikki -- minä hoita kaikki --\n\nÄkkiä hän pysähtyi: -- Mutta minä ei tiedä my ladies nimi -- minu isä\nkysy nimi -- minä sano: ei tiedä -- minä sano: oli kolme haltia, minä\nsatumaassa koko päivä --\n\nMe lausuimme nimemme, ja hän solkkasi kauheasti koettaessaan niitä\nlausua, ja viehättävästi samalla kertaa.\n\n-- Minu isä kysy, tahtoko my ladies tehdä meille se kunnia syödä meidän\nkera lunch huomen?\n\nKiitos, kauhean mieluisasti luonnollisesti. Uh, Dorthe ja minä\npunastuimme hieman ilosta -- Susanna on niin onnellinen, ettei hän\nmilloinkaan punastu, hän.\n\n-- Minä tulla tänne ja seurata my ladies ja seurata takaisin, -- sanoi\nJim.\n\nTuhannet kiitokset --\n\nMillainen päivä harmaassa tuvassa sateen vihmoessa vettä lattialle --\nmeidänhän täytyi saada ilmaa. Me lauloimme kaikki laulut mitä taisimme\nja tanssimme hänen kanssaan vuorotellen kaikki kolme.\n\nHän oli lumoava poika -- hän jonka tukka oli musta ja sileä, silmät\npähkinänruskeat ja hampaat tasaiset ja valkoiset.\n\nMiten hän hymyili! Kaikki mitä hän teki, oli muuten niin ihmeellistä ja\nomituista -- vaikka hän vain avasi pullon korkin tahi otti ampiaisen\nhengiltä, niin hän teki sen eri lailla kuin toiset.\n\nVihdoin, sateen lopultakin hieman tauottua, hän istui kynnykselle,\njalat ristissä laulaen hauskoja neekerilauluja ja opettaen meitä niitä\nkertaamaan.\n\nMe lauloimme harmaassa, vanhassa tuvassa: Ha li a ha -- ha li a ha --\n\n-- Minä en milloinka elänyt sellaine elämä kuin täällä, -- sanoi hän,\n-- minä en milloinka luullut, että tupa saatta olla niin suloine --\nhali -- a ha -- ha li a ha -- mutta minä luule, että my ladies tarvitse\npalvelija -- minä ole my ladies palvelija.\n\nOoh, miten me nauroimme! Itse asiassa me nauroimme lakkaamatta koko\ntuon pitkän, harmaan sadepäivän.\n\n-- Nyt saatte nähdä meidän vierashuoneemme -- sanoin minä. Juoksimme\nyhtä kyytiä kostean heinikon läpi navettaan ja kapusimme ylisille.\n\nKerroimme hänelle nukkuneemme siellä ensimäisen yön ja näytimme,\nmiten olimme vetäneet tikapuut jälkeemme. Hän, ihmeellistä kyllä, ei\nnauranut, vaan tuli vakavaksi.\n\n-- Minä ei pidä, että my ladies nukku täällä, -- sanoi hän -- minä pidä\nhyvin vähä siitä -- minä nukku täällä mainiosti -- mutta my ladies ei\nsopi nukku sellaine paikka.\n\nHän läksi vasta sitten kun iltatuuli alkoi metsässä suhista ja\ntunturien varjot tummenivat.\n\nMe puhuimme luonnollisesti koko ajan hänestä. Me sanoimme ainoastaan\n\"hän\". Oli kuin hänen tultuaan muita herroja ei enää olisi ollutkaan\nmaailmassa.\n\n-- Ulkona maailmassa mahtaa olla ihanaa, -- sanoi Susanna, -- jos se on\ntäynnä hänen kaltaisiaan herroja.\n\n-- Oh, ei ole olemassa toista hänen kaltaistaan, -- sanoi Dorthe.\n\nAjatelkaa, että illalla meidän laskettuamme levolle tapahtui se kumma,\nettä Susanna ja Dorthe riitaantuivat. He nukkuivat yhdessä alasängyssä,\nminä yksin ylemmässä.\n\n-- Uh, -- kuulin Susannan sanovan -- sinä otat aivan liian paljon tilaa\n-- minä olen täällä aivan kuin pieni viiva seinän vieressä -- muutappa\nitseäsi hieman, muoriseni --\n\n-- Ei, tiedätkös, -- sanoi Dorthe -- minähän olen aivan sängyn reunalla.\n\n-- Etpä suinkaan -- ja sitten sinä olet niin kauhean kuuma -- uh --\naivan kuin uuni -- uh -- minä en siedä tätä, minä --\n\nHe torailivat hetkisen.\n\n-- Dorthehan voi nukkua täällä ylhäällä, -- minä sanoin.\n\nDorthe kapusi ylös luokseni, ja me teimme olomme mukavaksi.\n\n-- Ei, millaista elämää te pidättekään, -- sanoi Susanna jälleen --\nminä en siedä sitä, että Dorthe on aivan pääni päällä -- hänhän ei nuku\nhiljaa hetkistäkään -- kaikellahan pitää kuitenkin olla rajansa.\n\n-- Miten ilkeä sinä olet, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Entä sinä, -- sanoi Susanna.\n\nTöytäsin Dorthea, jotta hän olisi hiljaa. Pitkä hiljaisuus.\n\n-- Näittekö miten viehättävä nenäliina hänellä oli? -- sanoi Dorthe\nkeskellä hiljaisuutta.\n\n-- Nyt hän minusta jo saisi olla rauhassa, raukka -- jutuilta, --\nkuului alasängystä.\n\nDorthe ja minä tyrkkäsimme toisiamme, -- mikähän Susannalla oli?\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSvartlie, missä vanha mr. Burns oli vuokrannut joen kalastusvedeksi,\noli omituinen, autiomainen paikka. Se oli tunnin matkan päässä tahi\netäämpänä Aaste-tuvasta. Ensin rinnettä ylös ja sitten jälleen alas\ntoiselle puolelle, missä virta vaahtosi pikku koskina, jääkylmänä ja\nmustana. Väliin se vieri ahtaissa solissa pystysuorien tunturiseinämien\nlomitse -- se näytti aivan kamalalta. Metsä oli äsken hakattu, vain\ntuoreet, valkoiset juurenkaunot olivat jääneet jäljelle paljaina\ntörröttämään.\n\nEi ollut ollenkaan ihme, että Jim Burns mieluummin halusi olla meidän\nluonamme Aaste-tuvassa, joka kohosi niin valoisana ja vapaana laakson\nyläpuolella.\n\nSydämemme jyskytti, kun meidän piti mennä vieraisille mr. Burnsin\nluokse. Susanna oli muuten aamullakin ollut ilkeä Dorthelle.\n\n-- Otatko todellakin päällesi kauneimman hameesi, mikä sinulla on? --\nsanoi hän toiselle.\n\nPikku Dorthe katsoi häneen ruskeilla samettisilmillään:\n\n-- Otan, sillä kaikki sanovat, että tämä tummanpunainen soveltuu\nminulle paraiten.\n\n-- Ja sen sinä tahdot turmella metsässä, tuollaisella retkellä -- sanoi\nSusanna jälleen.\n\n-- En ole koskaan ennen ollut puolisella englantilaisen luona, -- sanoi\nDorthe, -- siksi tahdon mielelläni olla hieno.\n\n-- Hui hai -- sanoi Susanna -- siihen tarkoitukseen pitäisin itseäni ja\nhamettani liian hyvinä.\n\nLuonnollisesti oli Dorthella joka tapauksessa päällään tummanpunainen\n-- Susannalla ja minulla oli valkoiset hameet -- me olimme kauhean\nhienoja kaikkityyni.\n\nTalo, minkä mr. Burns oli vuokrannut, ei ollut sellainen, jota\nminä sanoisin viehättäväksi. Se oli melko suuri, äsken rakennettu,\nlautaseinät olivat maalaamattomat; aivan seinien vieressä olevat suuret\nkuuset pimittivät ikkunat.\n\nMiten olikaan -- nyt me juuri teimme tuloamme. Olihan Jim ollut meitä\nnoutamassa.\n\nTalon siimespuolella oli kaksi korituolia, vaippa ja koripöytä enkä\ntiedäkään mitä kaikkea. Vanhahko, harmaapukuinen herra tuli ovesta.\nMe astuimme ylös tervehtiäksemme -- pikku Dorthe on niin miellyttävä,\nmilloin hänen on tervehdittävä. Hän ikäänkuin valmistaikse siihen niin\nkauan ja tekee sen niin juhlallisesti. Huomasin, että hänen kasvoissaan\njo oli tervehdysilme. Susanna venytti alahuultaan ja näytti ylpeältä.\nMinä hätäilin kauheasti.\n\nMutta ei -- Jim ei ollenkaan esitellyt vanhempaa herraa -- sanoi vain\nhänelle jotakin englanniksi -- harmaapukuinen teki täyskäännöksen ja\nmeni jälleen sisälle.\n\n-- Oliko se teidän isänne? -- sanoin minä kummastuneena Jimille.\n\n-- Hah hah haa, -- nauroi hän -- se on Butler, meidän palvelijamme.\n\nMinua rupesi yhä enemmän ahdistamaan. Hieno, harmaapukuinen mies heidän\npalvelijansa!\n\n-- Eikö teitä ujostuta? -- kuiskasin minä toisille.\n\n-- Kauheasti, -- sanoi Dorthe -- minä olen siinä määrin --\n\n-- Mitäpä me ujostelisimme? -- sanoi Susanna keikauttaen niskaansa --\nmeidäthän on kutsuttu tänne.\n\nButler saapui tuoleineen, ja me istuuduimme niihin kaikki kolme kädet\nsylissä odottaen.\n\n-- Minu isä tule pian, -- sanoi Jim,\n\n-- Pitäkö my ladies talosta? -- kysyi hän sitte.\n\n-- Kyllähän me --\n\n-- My ladies hauskempi tupa --\n\nNiin -- siinä kyllä olimme yhtä mieltä --\n\nTuossa tuli vihdoin vanha Burns talon takaa.\n\nValkoinen liinahattu, lasit vaaleansinisillä silmillä -- enempää en\nkiireessä nähnyt.\n\n-- Isäni -- mökin kolme ladies, -- esitteli Jim.\n\nHän katsoi terävästi meihin, ensin Susannaan, sitten minuun ja sitten\nDortheen. Antoi sitten kättä ja sanoi jotakin harmaaseen partaansa.\n\nDorthe oli tervehtinyt sanomattoman juhlallisesti ja huolellisesti\nikäänkuin olisi pelännyt, ettei tervehtinyt kyllin kauniisti. Hän\nnäytti oikein keventyneeltä, kun se oli tehty.\n\n-- Minu isä hyvi iloine nähdä my ladies, -- sanoi Jim.\n\nHän ei näyttänyt juuri ihastuneelta, mutta kenties hän oli kuitenkin.\n\n-- Istukaa, istukaa, -- sanoi vanha mr. Burns; me istuuduimme jälleen\nhyvin juhlallisina kukin tuolillemme.\n\nHiljaisuus.\n\n-- Well -- well, -- sanoi vanha mies.\n\nTuossa Butler tuli ovelle kumartaen. Vanha mr. Burns tarjosi Susannalle\nkäsivartensa. Susanna nousi tummanpunaisena aina tukanrajaan asti, ja\nlaski valkoisen käsivartensa hänen harmaalleen.\n\nSitten Jim tarjosi minulle toisen käsivartensa ja Dorthelle toisen, ja\nme astuimme huoneeseen.\n\nEnsiksi kapeaan, maalaamattomaan käytävään, sitten suureen,\nmaalaamattomaan huoneeseen, missä oli katettu pöytä. Asetuimme sen\nääreen.\n\nButler tarjosi. Me otimme lautasillemme hyvin säästäväisesti kaikki\nkolme. Pöydällä oli paljon hopeakalustoa. Minun täytyi ajatella, miten\nJim eusimäisenä päivänä söi meidän luonamme lihapalleroita haljenneelta\nlautaselta. Ukko puhui jälleen partaansa.\n\n-- Minu isä kysy, -- sanoi Jim -- asuko my ladies mielellä tuvassa, --\nhän hymyili meille.\n\n-- Erinomaisen, -- sanoimme me. Jälleen vanhus solkkasi jotakin.\n\n-- Minu isä kysy, asuko nuoret ladies aina mökeissä täällä päin --\n\nMinä punastuin, sen minä tunsin. Siunaa ja varjele! Kenties tuo vanha\njörri piti sopimattomana, että asuimme yksin tuvassa.\n\n-- En tiedä, -- sanoin minä, -- olemme itse keksineet sen.\n\n-- Miksi? -- kysyi vanha herra jälleen.\n\n-- Siksi ettei meillä ollut rahoja muulla tavalla päästä tuntureille,\n-- sanoin minä. Arvelin, että oli hyvä sanoa suoraan.\n\nJim selitti asian isälleen.\n\n-- Eikö my ladies ole häiritty tuvassa? -- kysyi ukko jälleen.\n\n-- Oh, ei suinkaan, -- sanoimme kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Well -- well --\n\nButler tarjosi jälleen uutta lajia. Taivas -- mitä kaikkea he\nsöivätkään puoliseksi.\n\nJim ei ollut ollenkaan samankaltainen kuin Aaste-tuvassa, vaan\njuhlallinen ja ylen kohtelias isälleen.\n\n-- Isä kysy tahtoko my ladies lohi, jonka hän itse onki --\n\nMe punastuimme jälleen ja kiitimme.\n\n-- Butler tuo sen teille, -- sanoi vanha herra.\n\nSiunaa ja varjele. Toisiko hieno Butler lohen -- silloin olisi parempi,\nettä me itse ottaisimme sen mukaamme.\n\nMinä sanoin sen Jimille. Mutta hän pudisti vain päätään sanoen: -- Ei,\nei.\n\nJos englantilaisista tuntuu samalta kuin meistä tällä puolisella\nSvartliessa, niin minun täytyy sanoa, että heillä on murheellista ja\nikävää.\n\nAinoastaan hienoa ja juhlallista ja paljon hopeaa ja takana vanha\npalvelija, joka laskee ruokapalat.\n\nSusanna ja Dorthe vaikenivat kokonaan, vihdoin minäkään en sanonut\nmitään. Pelkästä hienoudesta söimme myöskin hyvin vähän -- enkä minä\nluule senkään tehneen mitään vaikutusta, että me olimme koristaneet\nitsemme niin ihastuttaviksi.\n\nVihdoin ateria päättyi. Me kiitimme ruuasta, mutta vanha herra oli\naivan jäykkä eikä sanonut mitään. Ja ulos me siirryimme samalla\ntavalla: Susanna ja ukko edellä, Dorthe ja minä ja Jim jäljessä.\n\nOnneksi vanhus meni matkoihinsa lepäämään.\n\nÄkkiä Jim tuli jälleen kaltaisekseen, käski Butlerin tuoda kaksi\nlepotuolia lisää, ja sitten hän saattoi meidät tuoleihimme, asettaen\nvaipan kunkin ylle. Ajatelkaapa, vaippa kesälämpimässä!\n\nNo niin, siinä me lepäsimme.\n\nJim lepäsi neljännessä tuolissa ja kujeili tapansa mukaan.\n\n-- Onko teidän isänne mielestä kummallista, että me asumme tuvassa\nyksin?\n\n-- Ei paljo kummalli -- ei ollenkaan paljo kummalli --\n\n-- Niin, mutta vähän --\n\n-- Ei, ei -- hän ei vaan siihen tottunut --\n\nSusanna oli paljoa paremmalla tuulella, senjälkeen kun vanha herra\nBurns oli vienyt hänet pöytään.\n\nHetkisen kuluttua vanha hiilihanko seisoi jälleen edessämme.\n\n-- Minu isä kysy tahtoko my ladies kalasta --\n\n-- Ah, hirveän hauskaa, -- me hyökkäsimme vaipoistamme kaikki kolme.\n\nMillainen iltapäivä! Me koetimme kukin onkivapa kädessä pitää\ntasapainoa kosken roiskeen kostuttamilla kivillä, heitimme siimaa ja\nvedimme jälleen.\n\nJim auttoi meitä kaikkia, hyppi kuin orava virran kivillä -- molskahti\nveteen, hyppäsi ylös jälleen -- me nauroimme kaikelle --\n\nSusanna oli asettunut paraalle kivelle: hän heitti ongensiimaansa hyvin\narvokkaasti.\n\nKeskellä pahinta koskea, jossa virta valkeana vaahtosi, seisoi vanha\nBurns onkivapa kädessään, liikkumatonna kuin muistopatsas.\n\nSinä päivänä minä ensi kerran kiinnitin huomioni siihen, että Jim\noli aina siellä missä Dorthekin. Koreanpunaisessa hameessaan seisoi\nruskea- ja samettisilmäinen tyttö hyvin pienellä kivellä. Mutta ettekö\nluule, että Jim mahtui samalle kivelle -- kuulin melkoista alempana,\nhalki virran pauhun, Dorthen kevyen, hauskan naurun.\n\nButler tuli rantaan ruokaa ja viiniä korissa. Oh -- ajatelkaapa,\nhänellä oli samppanjaa!\n\nVanha mr. Burns oli saanut lohen ja tuli hieman hauskemmaksi. Jim\nnauroi.\n\n-- Minu isä sano, my ladies saa kukin lohi koti --\n\nKolme isoa lohta Aaste-tuvassa! Aivan mahdotonta -- mutta tuhannet\nkiitokset yhdestä!\n\nJim kilisti samppanjassa: -- Kiitos suuri, että minä saa tulla\nAaste-tupa --\n\nJa vanha mr. Burns kilisti: -- Terve tulemaan takaisin kalastamaan!\n\nAjatelkaapa! Hän melkein hymyili Dorthelle.\n\nSe oli ainoastaan pienen pieni hymy, joka tuskin oli hymy ollenkaan,\nmutta se oli kuitenkin hänen silmissään.\n\n-- Well, well, -- sanoi hän. Mutta mitä hän tarkoitti well'illään,\nsiitä minulla ei ole aavistustakaan.\n\nSitten vaistoni sanoi minulle, että meidän piti kiittää -- ja lähteä.\n\nJim ei pannut vastaan. Annoimme vanhalle herralle kättä ja kiitimme\n-- Dorthe otti jäähyväiset yhtä kauniisti ja juurtajaksain kuin\nhän tervehtikin -- muuan poika kantoi lohta jälkeemme, se ei siis\nkuitenkaan ollut Butler.\n\nJim saattoi meitä, ja sitten me läksimme metsäpolkua.\n\nJimin, paha kyllä, täytyi kääntyä takaisin meidän ollessamme\npuolivälissä; hänen näet tuli kello puoli kahdeksan mennä kotiin\nsyömään isän kanssa päivällistä. Vielä pitkän matkan päästä hän\nhoilotti ja huusi metsäpolulta: -- Minä tule huomena hyvi varhain.\n\nMe huusimme vastaan: -- Tulkaa, tulkaa --\n\nKotonahan he luulivat, että me tapaisimme metsässä vain lurjuksia -- ja\nnyt me olimme syöneet murkinan loordin luona -- tahi ainakin melkein\nloordin.\n\nMenimme aikaisin levolle. Viimeinen mitä kuulin, oli Dorthen pakina:\n\n-- Vanhuskin oli miellyttävä --\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKavahdin pystyyn unesta. Ovella oli varmaan joku! Kuuntelin\njännityksessä -- säppiä kiskaistiin kovasti --\n\nOli kaiketikin keskiyö. Tuvassa hämärää. Ikkunasta himmeä hohde\nharmaalle lattialle.\n\nJälleen nykäistiin ovea --\n\nHyvä Jumala -- mitä tämä oli! Herätin toiset.\n\n-- Hs -- hs -- ovella on joku -- miten me pelkäsimmekään, kuuntelimme\nsuu auki kaikki kolme --\n\nJälleen valtava oven nykäisy -- joku mutisi ja puheli.\n\n-- Meidän täytyy pukeutua, -- kuiskasin minä, -- meidän täytyy oikein\npukeutua --\n\nVoi, miten kätemme vapisivat. Oven kiskontaa, mutinaa ja torailua\nyöpimeässä --\n\nJoku kulkea tassutteli tuvan ympäri -- hetkisen kuluttua ikkuna himmeni\n-- joku katsoi ruudusta -- me sullouduimme kaikki sängyn nurkkaan.\n\n-- Jotakin kimalti ulkona -- siellä raapaistiin tulitikkua, jota\npidettiin ikkunan edessä, heikko, pieni liekki loisti ikkunanpielessä --\n\nOlin nähnyt parrakkaat kasvot. -- Oh, -- siellä on kauhea maankiertäjä\n-- kuiskasin minä.\n\nUseampia tulitikkuja ei sytytetty, me kuppuroimme ääneti yhdessä\nmylläkässä löytääksemme vaatteitamme. Oh -- miten kauheaa --\n\nSeinän takaa kuului mutinaa ja ärhentelyä, oli kuin olisi siellä\nkiroiltu.\n\nHän oli jälleen ovella -- minä hiivin sinne pitämään rivasta kiinni.\n\nEnnenkuin olin ehtinyt lattian yli -- koetin kulkea ylen hiljaa --\nheittäytyi joku ulkopuolelta kiivaasti ovea vasten -- se lentää pamahti\nauki -- suuri mies romahti kynnykseltä sisään.\n\nMe kirkaisimme kaikki kolme -- en ikinä ole siinä määrin pelännyt.\n\n-- Herranen aika, onko tiällä immeisii? -- sanoi kummitus; hän oli\nkompuroinut jälleen ylös.\n\nHampaani kalisivat pelosta, en voinut virkkaa sanaakaan,\n\n-- Onko tiällä velehoja vai immeisii?\n\nSeisoimme kaikki kolme yhdessä rysyssä sängyn ääressä.\n\n-- Minä kysyn onko tiällä ristittyjä immeisii?\n\n-- On, -- sanoin minä vihdoin. Oli juuri kaunista seisoa siinä pimeässä\ntodistamassa olevansa kristitty --\n\n-- Mittee tiällä sitte on -- kuka sinn'oot -- tahi työ -- koko karja --?\n\n-- Me asumme täällä, -- sain vaivoin sanotuksi.\n\n-- Asutta tiällä Uaste-tuvassa, vai niin -- viime viikolla tämä ol'\naivan tyhjä.\n\n-- Tulimme tänne muutamia päiviä sitten --\n\n-- Vain nii, no, minä ruppeen tänne makkoomaa.\n\nSiunaa ja varjele!\n\n-- Ei taija teillä olla antoo minulle vähän kahvii?\n\nOlihan -- olihan, meillä oli kahvia.\n\n-- Minä sytytän uunii tulen, -- suatta männä uuvellee makkoomaa.\n\nSiunaa ja varjele!\n\nHän raapaisi tulen tikkuun ja alkoi myllätä takassa.\n\n-- Mistä työ sitte outta?\n\nSanoimme sen seisoessamme etäällä seinänvieressä.\n\n-- Outta kai työ kuullut huastettavan Mualiman Matista? Minnuu sillä\nmeinataa --\n\n-- Ei olla.\n\n-- Vai ette työ oo kuullut huastettavan Mualiman Matista? -- Hän näytti\nylen hämmästyneeltä ja tuli aivan meidän luoksemme.\n\nMe sullouduimme yhä enemmän yhteen.\n\n-- Tämän kylän kaikkiin paras kalastaja.\n\n-- Olemme tulleet äsken, -- sanoin minä; saattoihan helposti tapahtua,\nettä hän suuttuisi siitä, ettemme häntä tunteneet.\n\n-- Minä meinasin, jotta eiköhän tuota Mualiman Mattii tunnettane\nmuuvallahhii --\n\n-- Niin, kyllähän hänet tunnetaan, -- sanoin minä.\n\n-- Mut työ että minnuu tuntena -- likat.\n\nMiten me pelkäsimme! -- Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan kaikkein\nvaarallisimpia.\n\nNyt, tulen palaessa takassa me näimme, että hän oli vanha mies, jolla\noli keltainen ja harmaa parta, ja pitkä tukka ja suippulakki.\n\n-- No tuokeehan sitte kahvi.\n\nUskalsimme astua esiin ja annoimme hänelle kahvipussin.\n\n-- Nepä vasta likkoja ne -- kun on kahviihii, -- sanoi hän ja pani\nkahvit pannuun.\n\n-- Ruvetkoo työ makkoomaa, -- lisäsi hän -- minä sammutan tulen, kun se\non valamista -- minä makkoon tässä uunin vieressä lattiilla --\n\nAjatelkaapa! Me hiivimme sänkyymme, kaikki kolme samaan sänkyyn\n-- lepäsimme tuijottaen häntä, hänen istuessaan tulen loimussa ja\npistäessään tupakkaa pikku nysäänsä.\n\n-- Ihanhan minnuu naurattaa -- hän kääntyi meihin -- minä kun ihan\nluulin, jotta tiäl' ol' kummituksii -- vaik' oon näin vanaha mies --\n\n-- Oletko ennen nähnyt kummituksia? -- kysyin minä. Minun täytyi puhua,\ntoiset eivät tikahtaneetkaan.\n\n-- Enköpähän nuita lie nähny, mut ne nyt on semmosii asijoita, joista\nei huastella kovasti --\n\nEn uskaltanut kysyä enempää, koska hän ei tahtonut puhua niistä\nääneensä.\n\n-- Minun piti männä kallaa Vartliijaa uamupuhteessa, sentähehän minä\nmeinasin ensin muata hieman tiällä Uaste-tuvassa -- ja sitte lähtee\npohjosee päin --\n\nSäikähdys alkoi asettua -- hän ei ollut mikään pelättävä.\n\n-- Svartliessa on nyt eräs englantilainen kalastamassa, -- sanoin minä.\n\nAsia kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän tuli aivan sängyn\nviereen.\n\n-- Niin, niinhän min' oon kuullu sanottavan, -- sanoi hän; -- mikähän\nmies se oikeestaa on?\n\n-- Saimme häneltä tänään lohen.\n\n-- Elähän, likka -- missees se lohi on?\n\n-- Se on ruohikossa oven takana.\n\nHän meni ulos aamukoitteessa, tarkasti lohta -- ja pitkäksi aikaa hän\njäi pois. Mitä ihmettä hän nyt teki!\n\n-- Oilhan tuo aika otus -- sanoi hän tullessaan jälleen sisään -- mut\nsinun ois pitänä puhkasta se eilis-iltana -- minä puhkasin sen samalla,\nkun se nyt sillä tavalla passas'.\n\nHän oli kaiketikin kiltti! Ajatelkaapa, hän oli varmasti kiltti!\n\nHän sulki jälleen oven ja istuutui takan ääreen tupakoimaan, -- pian\nkoko tupa oli täynnä kitkerää savua. Dorthe kuiski hiljaa.\n\n-- Ettäkös työ makkookkaa, likat -- sanoi hän ja luimuili meihin.\n\n-- Kyllä me nukumme, -- sanoin minä aivan hereilläni.\n\n-- Kohta tulloo uamu -- on paras muata nyt, -- sanoi hän laskeutuen\npitkin pituuttaan lattialle. Päänsä alle hän laski repun, jota oli\nkantanut seljässään -- eikä kestänyt viittä minuuttia ennenkuin hän\nkuorsasi.\n\nSiinä me lepäsimme. Ulkona alkoi päivänkajastus kullata kaikkea.\n\nTupa oli mustanaan savua, ja Maailman Matti kuorsasi lattialla.\n\nMe elämme monia ihmeellisiä tapahtumia, arvelin minä. Tänään me olemme\nsyöneet murkinaa loordin luona ja juoneet samppanjaa -- ja nyt me\nlepäämme täällä kuunnellen miten Maailman Matti kuorsaa ja saatamme\ntuskin hengittää tupakansavulta.\n\nMutta voisitteko uskoa -- me nukuimme silti kaikki kolme samaan sänkyyn.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHerättyämme seuraavana aamuna oli ovi auki, ja aurinko valoi kultaansa\nlaajalti lattialle -- kahvipannu kiehui poristen takassa.\n\nNousin ylös vuoteeltani: mitä ihmettä, keittääkö tämä merkillinen\nyövieras kahvia!\n\nToisetkin heräsivät. Siinäpä Maailman Matti tosiaankin seisoi ovella,\nsylissään kantamus oksia ja puita.\n\n-- Minä oon tuumina tätä asijoo, -- sanoi hän, -- työ tarviitta tiällä\napulaisen; suotanhan minähii jiähä tänne --\n\nSusanna, Dorthe ja minä katsoimme toisiimme; sitten meidän täytyi\nnauraa, ja sitten Maailman Mattikin nauroi, -- hi hii -- hi hii --\n\n-- Työ outta liijan hienoja tavallissee työhö' -- ja kukas hakkee\nteille maitoo?\n\nNiin, meillä ei ollut maitoa koko aikana, minkä olimme olleet täällä.\n\n-- Jopas nyt kummia kuuluu, -- sanoi Maailman Matti, -- minä mään kohta\nOpstattii ostamaa teille maitoo --\n\nHän oli päivänvalossa vielä pelottavamman näköinen kuin yöllä. Hänellä\noli paksu, vanukkeinen parta, joka oli keskeltä harmaa ja poskilta\nkorean keltainen. Niissä kohdissa, missä karvat eivät peittäneet hänen\nkasvojaan, kulki ryppyjä ristiin rastiin, ja kaikki rypyt olivat täynnä\nlikaa. Muuten oli hänen päällään vanha, keltaisenharmaa nuttu, paikkoja\ntäynnä -- paikat oli pitkin pistoin ommeltu kiinni purjelangalla -- ja\npaita oli liasta musta!\n\nMutta silmät olivat lempeät ja vaaleansiniset, ne tanssivat hänen\nnauraessaan. Itse asiassa minä en pelännyt häntä enää rahtuakaan.\n\n-- Haluamme kyllä että tuot maitoa, mutta silloin saat ensiksi peseytyä.\n\n-- Minä peseyvyin viime sunnuntaina, -- sanoi hän, -- niin jotta oonhan\nminä nyt jotennii puhas -- mut suattas tuota nyt vähän hierasta.\n\nHän sai saippuan ja pyyhinliinan, ja me seurasimme alas purolle kaikki\nkolme.\n\nTuli oikein perinpohjainen pesu, kasvot olivat pelkkänä saippuavaahtona.\n\n-- Näin hienoo saippuuta ei oo milloinkaa ollu' minun nuamassan', --\nsanoi hän ja hieroi jälleen.\n\n-- Entäs korvat, Maailman Matti --\n\n-- Ei, korvija minä en pese, min' oon aina kuullu', jotta se suattaa\nolla vuarallista -- vettä suattaa männä piähän vierästä kohti -- ei,\nkorvii minä en liikuta --\n\nKorvistaan hän oli aivan järkähtämätön, niin että meidän täytyi tyytyä\nsiihen.\n\n-- Käit likkautuu kohta uuvestaa, -- sanoi hän, -- niin että niit' ei\nkannata pestä --\n\nMutta kädetkin saivat yhtäkaikki pesunsa.\n\n-- Meillä ei ole varoja pitää ketään auttamassa itseämme, Maailman\nMatti, -- sanoin minä, -- saamme auttaa itseämme kaikessa.\n\n-- Tottapahan teillä on sitä kahvii välistä, likat -- niin minä sitte\nmakkoon navetan ylisillä ja laitan teille ruokoo --\n\n-- Mitä ruokaa osaat keittää, Maailman Matti?\n\n-- Potattii ja kahvii ja lohta ossoon keittee, ja sitte minä ostan\npuojista leipee ja Opstatista maitoo --\n\n-- Kuinka pitkä matka puotiin on?\n\n-- Sinne on peninkuluma, likat --\n\nMeidän olisi kyllä hyvä pitää hänet, se on varma, se --\n\n-- Jos menet noutamaaan maitoa, niin saat kotiin tultuasi kahvia --\n\n-- Suattaahan tuota männä --\n\nHän sai sekä ämpärimme että rahat ja läksi metsään päin.\n\n-- Hän ei palaa, vaan pitää sekä sangot että rahat, sen tietää -- sanoi\nSusanna.\n\n-- Kun ei vain joisi kerma-astiasta, -- pelkäsi Dorthe.\n\n-- Näemmehän onko hänellä palatessaan kermaa parrassa, -- sanoin minä.\n\nAh, miten me nauroimme. Olimme saaneet oikein korean ja siistin\nkyökkipiian!\n\nSitten me suoritimme aamupukeutumisemme puron varrella, kuusimetsän\naamuraittiina suhistessa.\n\n-- Miten ihanaa meillä onkaan, -- sanoin minä.\n\n-- Niin, ja nyt tulee pian Jim, -- sanoi Dorthe.\n\nTuossa hän tulikin kukkakimppu napinreiässä.\n\nJim kulki melkein aina paljaspain. Me juoksimme häntä vastaan kertoen\nMaailman Matista ja kauheasta pelästymisestämme -- puhuimme kaikki\nyhteen ääneen.\n\n-- Minä ei ymmärtä sanaka, -- sanoi Jim katsoen toisesta toiseen\npähkinänruskeilla silmillään.\n\n-- Sallikaa minun puhua yksin, -- sanoin minä; -- voinette uskoa, että\nme pelkäsimme -- ajatelkaapa, että hän potkasi oven auki.\n\n-- Hän saa selkä, -- sanoi Jim uhkaavasti.\n\n-- Mutta hän oli kiltti sitten, ajatelkaas, hän nukkui viime yön\nluonamme lattialla --\n\n-- Minä anta hänelle paljo selkä, -- sanoi Jim kiihtyneenä.\n\n-- Mutta ajatelkaapa, hän perkasi lohen keskellä yötä, ja nyt hän on\nmennyt noutamaan maitoa --\n\n-- Minä jää häntä katso, -- sanoi Jim, -- minä pian näke, pitäkö hän\nsaada selkä, vai ei.\n\nMiten me nauroimmekaan! Jim on niin hullunkurinen, kun hänen pitäisi\nolla ankara.\n\n-- Maailman Matti sanoo tahtovansa jäädä tänne, -- nauroi Dorthe, --\nhän näyttää olevan täällä hyvin mielellään.\n\n-- Häpytön mies, -- sanoi Jim, -- hän ei olla täällä, minä täällä,\nnukku heinäylisi, passa my ladies.\n\n-- Hän valmistaa meille päivällistä tänään, -- nauroin minä, -- teidän\non välttämättä syötävä täällä.\n\n-- Minä -- minä arvele, minä syä päivälline tänä my ladies luona, minä\ntahto näke kuka se maakulkija.\n\nKului melkoisen pitkä aika, mutta mitään Mattia ei tullut. Jim ja minä\npesimme purossa lohen ja perunat ja teimme tulen takkaan.\n\n-- Ihana maa asu, -- sanoi Jim -- minä halu asu kaikki päivä täällä, ei\nkaipa mitä -- mitä sano te, miss Dorothy --\n\n\n-- Missään ei ole milloinkaan ollut niin hauskaa kuin täällä, -- sanoi\npikku Dorthe, -- sillä täällä on niin sanomattoman vapaata ja raitista.\n\nMeillä oli niin kiire, ettemme huomanneet Matin seisovan ovella, täysi\nämpäri kummassakin kädessä.\n\n-- Oletko saanut maitoa, Matti? -- huusimme me -- hänellä ei ollutkaan\nkermaa parrassaan --\n\n-- Ka minkäpästähen min' en suana rahalla maitoo -- mut kukas tuo on?\n-- Matti mulkoili epäluuloisena Jimiin.\n\n-- Hän on eräs, jonka tunnemme hyvin, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Mittee se tiällä tekköö?-- Hah hah, -- nauroimme Susanna ja minä.\n -- kysyi Matti jälleen.\n\n-- Hän auttaa meitä -- joka asiassa, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Työ että tarvihe mittää appuu, sillon kun teillä on Mualiman Matti.\n\n-- Niin, mutta sinähän tulit vasta viime yönä, -- sanoin minä.\n\n-- No, sitte että ennee tarvihe --\n\nJim seisoi supisuorana tuijottaen Mattiin.\n\n-- Minä kuuli, te oli raaka viime yö -- alkoi Jim.\n\n-- Mittee se sannoo? -- sanoi Matti meille.\n\n-- Älkää sanoko mitään, -- kuiskasin minä Jimille. -- Hän on\nenglantilainen, ymmärrättekö? -- sanoin minä Matille.\n\n-- Vain nii, onko se nuita hiton enkelismannija -- sano terveisii ja\nsano, jotta se suap männä sinne, mistä on tulluttii -- tiällä se pyytää\nkaikki joit tyhjiks.\n\nUhkasi käydä ikäväksi. -- Nyt saat kahvia kerman kanssa, Matti, --\nlupasin minä.\n\n-- Minä en tarvihe kermoo -- hän istuutui mäelle kädet polvillaan ja\nnäytti loukkaantuneelta.\n\n-- Teillä pitäs' olla tiällä oikeeta miesväkkee auttamassa, -- sanoi\nMatti -- eikä tuollaista mongertaijoo --\n\n-- Hän hyvi kauhea, -- sanoi Jim, -- antako minä selkä sille heti --\n\nMatti joi pitkin siemauksin kahvia teevadilta:\n\n-- Kukas se teistä on tämän herran henttu? -- sanoi hän.\n\nAh -- miten hyvä, ettei Jim sitä kuullut. Sehän olisi ollut kauhean\nnoloa --\n\n-- Jos puhut sillä tavalla, Maailman Matti, niin et saa olla täällä, --\nsanoin minä.\n\nMatti loukkaantui vielä enemmän eikä vastannut sanaakaan.\n\n-- Matti nukkuu ylisillä ensiyön, -- sanoin minä Jimille, -- me emme\npelkää häntä rahtuakaan.\n\nJim rypisti hienoa otsaansa, mutta ei sanonut mitään hänkään.\n\nJim oli mennyt. -- Matti nukkui heinäylisillä -- metsän suhina kuului\nkaukaa kasvaen ja paisuen; yli tumman metsänreunan etäältä idästä\nkohosi, kuu -- kirkas sirppi kelmeällä yötaivaalla -- sen alla metsää\npeninkulmittain.\n\nMe tarinoimme tuvassa: -- On hyvin ikävää, etteivät Jim ja Maailman\nMatti sovi keskenään -- huomenna me sanomme Matille, että hän saa\njälleen mennä matkoihinsa --\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- Minä mään kottii tänä iltana, minä, -- sanoi Matti; hän oli pistänyt\nkätensä housuntaskuihin ja näytti miettiväiseltä.\n\n-- Vai niin, menetkö sinä, Matti --\n\n-- Niin, sehän on viisasta se, Matti.\n\n-- No, kiitos vaan, Matti, siitä mitä olet meille tehnyt --\n\nTähän tapaan me lausuimme kaikki kolme. Olipa erittäin hyvä, että\nhän taas lähti! Hän ei ollut ollenkaan peseytynyt ensimäisestä\ntulopäivästään saakka.\n\nHän sylki pitkiä, ruskeita säteitä joka taholle: -- Min' oon meinanna\nlähtee, minä mään kottii tänä iltana, -- lausui hän taas ja näytti yhä\nmiettiväisemmältä.\n\nMe innostimme häntä jälleen.\n\n-- Miten kauvan työ outta tiällä? -- kysyi hän vihdoin pitkän ja syvän\nmiettimisen jälkeen, samalla kun tupakkamälli vaelsi poskelta toiselle.\n\n-- No, sitä ei ole vielä niin päätetty, Maailman Matti.\n\n-- Vai ei oo -- no hyvästi sitte --\n\nSeurasimme häntä aidalle asti ja näimme hänen kaikella kunnialla\nvaeltavan polkuaan. Kas, kun hän tosiaankin läksi!\n\n-- Saattepa nähdä ja kuulla, että hän tulee takaisin, -- sanoi Susanna.\n\nDorthe ja minä emme ollenkaan uskoneet hänen palaavan.\n\nNyt saatoimme siis kertoa Jimille, että Matti oli lähtenyt. Oli melkein\nsääli Mattia, joka mennä köntysti selkä kyyryssä ja huonossa asussa;\nhän muistutti vanhaa, lahonutta puunkantoa, joka on saanut jalat.\n\nOli polttavan kuumaa, ilma mäen rinteellä väreili lämmöstä; alempana\naidan luona oli hieman puna-apilasta, muutoin Aaste-tuvan ympärillä oli\nenimmäkseen voikukkia ja päivänkakkaroita.\n\nIstuimme varjossa metsänrinteellä. Susanna ompeli loppumatonta\nkoruompelustaan, Dorthe tuijotti taivaan pilviin ja minä loioin\nvatsallani katsellen ahomataroita. Puhelimme vaihteen vuoksi Jimistä.\n\n-- Minusta hän on jalo, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Jalo! -- tuhahti Susanna; -- mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan luonnollisesti, että hän on jalo, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Hän lienee hyvin kiltti, -- sanoin minä.\n\n-- Niin, kiltti ja ylevä, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Ylevä! -- Susanna ja minä nauroimme.\n\nSilloin Dorthekin nauroi: -- Sanokaa mitä hyvänsä, hän on ylevä.\n\nJoku tuli metsästä. Ihme ja kumma! Siinä oli Jim ja hänen isänsä.\n\nVanha herra, ilmi elävänä! Me sinkosimme kaikki ylös kuin raketit ja\nmenimme heitä vastaan.\n\n-- Se oli kauhean hauskaa, -- huusimme kaikki kolme yhteen ääneen.\n\nVanhus lateli koko joukon sanoja, ja Jim käänsi: -- Minun isä tule\ntänne kysy my ladies, tahtoko he asu minu talo -- kaksi huone ylhä --\nolla minu vieras.\n\n-- Taivas! -- katselimme toisiimme.\n\n-- Minä kerto isä maakiertäjä, joka potki ovi -- hän ei pidä siitä --\nsiksi hän kysy -- tahto my ladies asu häne tykö -- minä paljo iloine.\n\nJim hymyili meille kaikille kolmelle: -- Me pyytä suuri lohi, paljo --\neikö tosi?\n\n-- Mutta Maailman Matti on nyt lähtenyt, -- sanoin minä.\n\nJim käänsi: -- Well, well, -- sanoi vanhus, -- mutta toinen saattaa\ntulla.\n\n-- Me tahdomme kauhean mielellämme asua teidän luonanne, -- sanoi\nDorthe katsoen Jimiin.\n\n-- Tuhannet kiitokset, mutta meidän täytyy ensin kysyä kotoa, -- sanoin\nminä.\n\n-- Well, well, -- sanoi vanhus jälleen.\n\nMe istuuduimme mäelle, josta koko laakso aukeni eteemme. Sinä päivänä\noli ylen ihanaa katsella ulos; peninkulmittain näkyi ilmavia sinisiä\ntuntureita -- alhaalla laaksossa näimme jokaisen vihreän peltotilkun,\njokaisen vaalean koivun -- ja ilma väreili päivänpaisteessa.\n\nMutta Jim lepäili molemmat kyynärpäät maassa ja pää kyynärvarsien\nnojassa tuijottaen ainoastaan Dortheen. Ja tyttö ei luonut katsettakaan\nvihreään, loistavaan laaksoon, vaan ainoastaan Jimin kullanruskeihin\nsilmiin.\n\n-- Millainen maa teillä onkaan! -- sanoi vanha herra Burns viitaten\nkädellään.\n\nEnsi kerran elämässäni minä ajattelin, että tämä maa oli myöskin minun\n-- ja se oli Susannan -- ja se oli Dorthen -- jotakin liikahteli aivan\nsananmukaisesti rinnassani -- tämä ihana maa oli meidän. Miten ylpeä\nminä olinkaan Norjasta -- rakastaisin sitä kuolemaan asti --\n\nMr. Burns ja Jim olivat menneet. Vanha, jäykkä herra seisoi\nliikkumatonna ja sanoi ilmettäkään muuttamatta: -- Te tulette milloin\ntahdotte ja olette niin kauan kuin haluatte --\n\nJa heidän mennessään pois Jim kääntyi monta kertaa taakseen ja heilutti\nkädellään ennenkuin metsä peitti heidät molemmat.\n\nSiinä me seisoimme katsellen toisiamme.\n\n-- Miten kauhean ystävällistä, -- huudahti Dorthe.\n\n-- Niin, siitä tulee elämys, -- sanoi Susanna.\n\n-- Minulla puolestani ei ole halua asua Svartliessa.\n\n-- Oletko hullu, miksi ei? -- kysyin minä.\n\n-- Ajatelkaapa vaan, kuinka vapaat me olemme täällä -- ja ajatelkaa,\nettä Butler olisi syödessämme aina seisomassa tuolimme takana -- ja\ntäällä me saatamme istua kynnyskivellä aamuauringossa ja kaataa kahvia\nteevadille ja puhaltaa sitä -- ja me saatamme kulkea paljain jaloin --\nja harjata hampaamme ulkona seinävierellä -- luuletteko, että saatamme\ntehdä niin Svartliessa?\n\n-- Siellä tuntisi itsensä niin aristokraattiseksi, -- sanoi Susanna, --\nja se olisi niin miellyttävää --\n\n-- Minun mielestäni ei olisi ollenkaan hauskaa loikoa tuolissa vaippa\nyllään tahi syödä perunoita hopeavadista, -- sanoin minä; -- sitäpaitsi\nei Jim ollut siellä ollenkaan samanlainen kuin hän on täällä, se teidän\non myönnettävä.\n\n-- Niin, mutta toisenlaista on, kun on siellä joka päivä, -- sanoi\nSusanna.\n\n-- Niin, -- sanoi Dorthe säteilevin silmin.\n\n-- Minä nyt en luule ollenkaan, että isä ja äiti pitäisivät siitä; joka\ntapauksessa täytyy meidän kirjoittaa ja kysyä --\n\n-- Hui, hai, -- sanoi Susanna, -- sen me ymmärrämme paraiten -- sillä\nmehän tunnemme mr. Burnsin ja Jimin, mutta he eivät tunne.\n\n-- Nythän meistä kukaan ei enää pelkää olla täällä yksin, -- sanoin\nminä.\n\nEi, se oli totta. Me sovimme, että ajattelemme asiaa pari päivää.\nHuomennahan Jim tulisi jälleen, ja silloin saisimme puhua yksin hänen\nkanssaan.\n\nEn voinut sovittautua siihen, että meidän pitäisi muuttaa viehättävästä\nAaste-tuvasta. En saanut unta pelkästään siltä ajatukselta. Varhain\nseuraavana aamuna minä kavahdin pystyyn ja avasin oven suoraan\nvoimakasta aamuaurinkoa vasten, toisten loikoessa vielä vuoteellaan.\n\n-- Saatammeko kenties tehdä täten Svartliessa! -- huudahdin minä.\n\nJäin seisomaan kuin salaman iskemä. Ulkona kynnyskivellä istui Maailman\nMatti päivänpaisteessa, keskenkasvuinen tyttö rinnallaan.\n\n-- Kiitoksii viimesestä, -- sanoi Matti ja ojensi kyhmyisen kätensä; --\nmyö on istuttu tässä hiljoo kuin on osattu -- tämä tytöntynkä ja minä,\njottei havvautettas teitä liijan aikasee --\n\n-- Maailman Matti on tullut takaisin, -- sanoin minä toisille, kääntyen\ntupaan.\n\n-- Minä meinasin, jotta mitenkähän työ tuletta tiällä toimee yksinännö,\n-- sanoi Matti, -- ja sentähen minä otin tämän tytöntyngän mukkaa ja\ntulin uuvestaa teijän luokse --\n\n-- Mikä tyttö se on?\n\n-- Ka se on Mar' -- se minun lapsen' laps -- se assuu minun luonan' --\nse ol' yksinää se raukka, ja sitten minä otin sen mukkaan' --\n\n-- Mihin te nyt menette?\n\n-- Minä jiän tänne, minä autan teitä -- ja tuo Mar' -- niin se on hyvä\nsehhii, hyvä pesemää --\n\nYöpuvussamme me kaikki seisoimme ovella katsellen vieraitamme.\n\n-- Tällä tavalla saamme pian täysihoitolan, -- sanoi Susanna.\n\nMatin Mari oli laiha, hento, kolmentoistavuotias tyttönen, kasvot ja\nkaula aivan ruskeiksi paahtuneet, mutta otsalla olivat hiukset päivän\nvalkaisemat.\n\n-- Oliko sinulla, Matti, jo eilen lähtiessäsi mieli tulla takaisin? --\nsanoin minä.\n\n-- Kyllähän minä meinasin -- minä ajattelin sitä tytön tynkee, joka oil\nyksinää, ymmärräthän --\n\nHeidän puheestaan päättäen he molemmat asuivat samassa tuvassa; Marin\näiti oli kuollut viime vuonna.\n\n-- Luulimme, ettet sinä enää tule takaisin luoksemme, Matti --\n\n-- No oisinkos minä teitä jättänä -- samahan se on missä minn'oon\nkesäpäivät, kun tuo tyttö on mukana -- -- minä mään pohjosee päin\npyytämää kaloja ja pienii taimenii teille puol'päiväseks.\n\nNiin, olihan hyvä saada taimenia.\n\nPikku Mari istui siinä ruskeaksi päivettyneenä, nyhti heinätukkoja ja\nvain tuijotti eteensä.\n\nHän oli varmaankin oppinut isoisältä, että \"korvii ei sua liikuttoo --\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nOlimme nimittäneet sen paikan, jossa ensi kerran tapasimme Jimin,\n\"Ensi näkemisen makeudeksi\". Meitä huvitti ylen suuresti, kun Jim\nei aavistanut, mitä makeus merkitsi. Hän luuli sen merkitsevän\nkaunista paikkaa tahi jotakin sellaista. Tullessamme johonkin oikein\nviehättävään paikkaan metsässä, sanoi Jim aina: -- Tässä on makeus,\ntässä me vähän aika istu --\n\nMe loikoilimme kanervikossa, olimme väsyneet pelkästä naurusta!\n\nMatti oli mennyt noutamaan taimenia, -- Mari nukkui siimeksessä kuin\npikku koira -- tuossa saapui Jim juosten: -- Menekö me Ensi näkemise\nmakeus?\n\nJuoksimme rinnettä ylös. Mutta puolivälissä kohtasimme vanhan naisen.\nPieni musta, kireä hilkka reunusti ryppyiset kasvot. Hän pysähtyi\njuhlallisesti tervehtien.\n\n-- Hyvää päivää, -- sanoimme kaikin.\n\n-- Mistäs työ outta?\n\n-- Me asumme kesää Aaste-tuvassa -- mutta mistäs sinä olet?\n\n-- Min' oon Hevoskorvesta --\n\n-- Vai niin, onko sinne pitkä matka?\n\n-- Ka eihän tuo ou niin pitkäkää, tuskin kahta peninkulumoo --\n\n-- Onpa sinne matkaa -- mihin sinä menet?\n\n-- Meinasin männä pappilaa, arvelin pyytee papilta viismarkkasta --\n\n-- Vai niin.\n\n-- Minä alan tulla niin vanahaks, jotten jaksa suaha yksinän' heinii\nkokkoo --\n\n-- Asutko sitten yksin?\n\n-- Oun asuna yksinän' toistakymmentä vuotta ja tehny' kaikki työt ite.\n\nAsia kiinnitti suuresti Jimin mieltä: -- Mitä hän sano --?\n\n-- Mut tänä vuonna min' en enää jaksa -- ja se Havukaisen Jussi\nniäthänsen tahtoo viis markkoo, kun haravoip' minun heinän' -- sen se\ntahtoo, sano se -- minä tykkeen kyllä, jotta se on liijan paljo, ja\nsentähenhän minä niäthänsen mään pyytämää, jotta pappi ois hyvä ja\nantas' minulle viis markkoo.\n\n-- Tahtoko hän viisi markka? -- sanoi Jim ja otti heti lompakostaan --\nolka hyvä --\n\n-- Kylläpä sinä olit hyvä, -- sanoi eukko; -- sitte minun ei\ntarvihekkaa männä etemmä -- suurkiitosta vuan.\n\n-- Niin, mutta mene papin luo, niin saat sieltäkin viisi markkaa --\nsanoin minä.\n\n-- Minu anta -- sanoi Jim, ja hän otti jälleen esille lompakkonsa.\n\n-- Ei, min' en tarvihe muuta kun viis markkoo, -- sanoi nainen.\n\n-- Niin, mutta onhan raha hyvä olemassa.\n\n-- Ei, minä en tarvihe muuta kun viis markkoo, toisti hän; -- olpas se\nmerkillistä että minä tapasin näin hyvvii immeisii -- suurkiitos nyt\nvuan teille kaikille ja Luoja teitä siunatkoo -- minä mään nyt kottii\n-- minulla ei oo ennee kylässä mittää tekemistä.\n\nHän astui pari askelta, kääntyi sitten taakseen.\n\n-- Työ että niä ennee minnuu tässä mualimassa -- muistakee sitte\nHevoskorven Lienoo --\n\nHän kääntyi ja lähti. Kauan näimme pienen mustan hilkan vilkuttavan\ntiellä.\n\n-- Hyvi ihmeline, -- sanoi Jim harkiten; -- hän hyvi köyhä, mutta ei\ntahto otta raha -- minä ei ymmartä.\n\nMe emme myöskään sitä ymmärtäneet. Mutta minä muistan kyllä sinut, sinä\nvanha köyryselkä Hevoskorven Leena, joka et tahtonut ottaa enempää\nrahaa kuin tarvitsit!\n\nTuossapa tuli tosiaankin Maailman Matti kantaen pajuvitsassa kahta ylen\nlihavaa taimenta.\n\n-- Tästä suatta kalloo, -- sanoi Maailman Matti mahdikkaasti. -- Hyvä\nse on Mualiman Mattihii olemassa.\n\n-- Te sano -- hän meni matka, -- sanoi Jim hämmästyneenä, -- ja nyt hän\non jälleen täällä.\n\n-- Niin, hän tuli takaisin, -- sanoin minä.\n\nMutta Jim karjaisi hänelle: -- Sinä mene matka hyvin pia -- sano minä --\n\n-- Mittee se sannoo? -- kysyi Matti.\n\n-- Minä sano, sinä mene pia! -- hän antoi Matille nyrkkitaistelijan\nsysäyksen rintaa vasten.\n\n-- Hyppeetkö sinä immeisten silimille, -- sanoi Matti uskomattoman\nlevollisena.\n\n-- Jos sinä teke -- my ladies pelko -- niin minä tule ja sinä saa paljo\nselkä --\n\n-- Mittee se sannoo? -- tuumi Matti jälleen; -- sepä vasta topakka\nmies, vaikka vielä nuin nuori.\n\nSaimme Matin lähtemään ja Jimin rauhoittumaan.\n\n-- Paljo ihmeline tämä maa kansa, -- sanoi Jim.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOlin ollut alhaalla pesemässä pataa purossa -- niitä meillä oli\nainoastaan yksi. Tuvalle tullessani Susanna istui kynnyskivellä\nyksin ommellen. Näin heti jotakin olevan viistossa. Hänen, puhtaat\nsäännölliset kasvonsa näyttivät vieläkin säännöllisemmiltä, eikä hän\nkertaakaan nostanut silmiään.\n\n-- Istutko yksin? -- sanoin minä.\n\n-- Kuten näet.\n\n-- Missä Dorthe on?\n\n-- En tiedä, hän katosi äskettäin.\n\n-- Katosi --\n\n-- Niin, hän on luonnollisesti mennyt tapaamaan häntä, -- (kertaakaan\nhän ei kohottanut katsettaan, ompeli vain hitaasti ja huolellisesti\nylen pitkällä säikeellä) -- mutta siihen minä todellakin pitäisin\nitseni liian hyvänä -- (taaskin hyvin huolellinen pisto) -- tällä\ntavalla hän varmaankin saa hyvin omituisen käsityksen -- (sitten\nSusanna silitti työtään, kallisti päätänsä tutkien sitä) -- meistä\nkaikista kolmesta --\n\n-- Luuletko, että he ovat päättäneet tavata toisiaan? -- kysyin minä.\n\n-- Sen voit ymmärtää, -- sanoi Susanna kauhean loukkaantuneena.\n\n-- Niin, tiedämmehän, että Dorthe on liian pelkuri kulkeakseen yksin\nmetsässä.\n\n-- Mitä luulet hänen vanhan, hienon isänsä sanovan -- teen sinulle\ntämän omantunnonkysymyksen -- (ja Susanna katsoi ankarana minuun) --\neikö sinunkin mielestäsi ole sopimatonta oikein päättää tapaamisia\nenglantilaisen kanssa?\n\n-- Sehän on vain Jim --\n\n-- Vain Jim! -- äyhkäisi Susanna; -- on todellakin suututtavaa nähdä,\nmiten Dorthe keikailee hänelle.\n\n-- Sitä me totisesti teemme kaikki kolme, Susanna --\n\n-- Tiedätkö -- siitä minä olen erossa --\n\n-- Sinunkin mielestäsi hän on suloinen --\n\n-- Oh! -- nyt Susanna jälleen ompeli kauhealla kiivaudella.\n\nDorthe viipyi kauan -- kun ei vain olisi eksynyt metsään ja kulkisi\nsiellä itkien -- mitä me tekisimme --\n\n-- Ei ole yhtään varmaa, ettei hän ole vierryt jotakin jyrkännettä\nalas, -- sanoi Susanna; hän puhui aivan välinpitämättömästi. Vihdoin\nme arvelimme, että meidän oli lähdettävä katsomaan, mihin Dorthe oli\njoutunut.\n\nMutta tuossa he tulivatkin molemmat, sekä Jim että Dorthe.\n\nTyttö oli kuuma, aivan kuin olisi juossut kiivaasti, ja hänen silmänsä\nsäteilivät.\n\n-- Minä kohta miss Dorothy \"Ensi näkemise makeus\", -- kertoi Jim.\n\n-- Olisitte tässä ajassa jo voineet vaeltaa pitkät matkat, -- sanoi\nSusanna.\n\n-- Ei, me oli koko aika \"Ensi näkemise makeus\", -- sanoi Jim jälleen.\n\nHän ilakoi koko ajan ylenpalttisesti, hyppelehti navetan seinävierellä\nolevan tahkopenkin yli, kapusi Aaste-tuvan katolle ja hyppäsi\njälleen alas, kiilloitti kahvipannun niin että se aivan loisti, eikä\närhennellyt Matillekaan.\n\n-- Matti saa nyt olla rauha, -- sanoi hän vieläkin säteilevämpänä;\nsitten hän tuli vakavaksi, istuutui mäelle kädet polvillaan ja tuijotti\nlaaksoon.\n\n-- Minä olla satumaa neljätoista päivä, -- sanoi hän hiljaa. Koko\npäivän oli ollut typötyyntä ja paahtavan helteistä. Allamme oleva\nvaloisa, vihreä laakso pikku taloineen ja peltotilkkuineen oli\nautereisessa verhossaan -- miten metsä tuoksuikaan pihkalle ja miten\nkäki kukkui!\n\nKuulimme kolmen käen samalla kertaa kukkuvan alhaalla mäellä -- kukkuu\n-- kukkuu -- kukkuu.\n\nKuuntelimme kuinka ne usvan keskeltä kukkuivat. Tuolla etempänä yksi\njälleen.\n\n-- Miten täällä on ihanaa, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Paratiisimaa, -- sanoi Jim itsekseen.\n\nKaukaa lännestä oli liihoitellut muutamia villaisia, harmaita,\npunareunaisia pilviä -- etäältä metsien takaa kuului heikkoa jyrinää.\n\nJim oli mennyt. Saatoimme tapamme mukaan häntä jonkun matkaa.\n\nSinä yönä raivosi kamalin rajuilma, mitä olen koskaan elänyt. Keskellä\nyötä herätti meidät jyrisevä ukkonen. Oli kuin miljoonia kivikuormia\nolisi kuljetettu päämme yläpuolella ja kaadettu Aaste-tuvan päälle.\n\nLeimahtelevia salamoita -- sinelle siintäviä -- sikin sokin pikimustia\npilviä vasten ja sitten räjähdys räjähdyksen jälkeen -- kaiku kantoi ne\ntunturilta tunturille, ja sade valui pimeässä virtanaan.\n\nKavahdimme pystyyn. -- Se iskee maahan! -- kirkui Dorthe.\n\nVavisten me pukeuduimme tiheiden salamain välkkyessä ja miljaardien\nkivikuormain päämme päällä vyöryessä.\n\n-- Mitä me teemme, -- pelosta me ainoastaan kuiskutimme. Voimakkaita\niskuja ovelle: -- Avatkaa -- avatkaa! -- Matti ja Mari kömpivät sisälle\nsateesta likomärkinä.\n\n-- Ei siellä ylisillä suattana mikkää olla, -- sanoi Matti; -- mänkee\npois uunin luota -- ukkonen lyöp' piipusta sissää.\n\nMe sullouduimme nurkkaan -- koko tupa paljaana valomerenä, ja korvia\nhuumaava räjähdys --\n\n-- Herranen aika, -- sanoi Matti, -- tällä tavalla myö piästää aivan\nsuoroo tietä taivaasee.\n\n-- Myö männää taivaasee, -- kirkui Mari.\n\n-- Toissa kesänä, -- sanoi Matti, -- ukkonen iski piipusta ja tappo\nSuonperän Pekan -- sen akka tul' siitä niin kummalliseks -- surkeeks,\neikä siit' oo ennee mihinkää --\n\nTiheitä salamoita ja jyrähdys toisensa jälkeen.\n\n-- Samana kesänä ukkonen iski tänne itäpuolella olevaa hakkaa ja\ntappo kolome lehmee -- ol' männy toisesta toisee -- ne ol' aivan\nkärventynneet, sano immeiset -- herranen aika, nyt tuas rämähti --\n\nMe vapisimme, ja hampaamme kalisivat säikähdyksestä. Ja Matti alkoi\njälleen: -- Tässä haassa ukkonen isköö joka kesä.\n\n-- Ah, jospa olisimme Svartliessa, -- kuiskasi Dorthe.\n\n-- Menemme sinne huomenna, -- sanoin minä, -- hänhän kutsui meidät --\n\n-- Niin, tämähän on siinä määrin -- sanoi Susanna --\n\nVihdoinkin tuli levollisempaa -- rajuilma vetäytyi itään päin metsän\nyli -- mutta sade solisi ulkona aamun mustanharmaassa hämyssä.\n\n-- Myö tahotaa muata tiällä lattiilla, tämä likka ja minä, -- sanoi\nMatti.\n\nNiin, huomenna me menemme Svartlieen, mr. Burnsin luo, sillä tämä oli\njo ollut kauheaa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nRaitis, puhdistava tuuli vinkui yöllisen rajuilman jälkeen laaksossa.\nSuuria, valkoisia, villaisia pilviä leijaili päämme päällä\nkaunokinsinisellä taivaalla; mutta ilma oli kylmä.\n\nMe värisimme ja palelimme istuessamme kynnyskivellä oven edessä; maa\noli sateesta likomärkä, ja puro kohisi kellervänä ja tulvien.\n\nJa tupamme oli täynnä hapanta, harmaata savua.\n\nTuuli yltyi, emme saattaneet olla ulkona emmekä sisälläkään. Metsässä\nsihisi ja suhisi, puut taipuivat tuimassa tuulessa. -- Ensi yöksikin\ntulee rajuilma, -- sanoi Dorthe surkeana; -- uskallammeko jäädä tänne?\n\n-- Menemmekö Svartlieen? -- sanoin minä. -- Hän on meitä pyytänyt --\n\n-- Minusta meidän on ehdottomasti mentävä, -- sanoi Susanna. --\nAjatelkaammepa vain Mattia ja Maria, jotka luonamme kuorsaavat ja\nhaisevat.\n\nJospa vain Jim tulisi!\n\nDorthe istui punaisessa villanutussaan kynnyskivellä tuijottaen koko\npäivän metsätielle: -- Voitko käsittää, ettei hän tule?\n\nOdotimme odottamistamme; ei, ei mitään Jimiä.\n\nKello tuli kaksi, tuli kolme -- neljä, -- Jos meidän mieli ehtiä\nSvartlieen, niin meidän on lähdettävä kello viisi, -- sanoi Dorthe.\n\nSoveltuiko nyt totta tosiaankin, että me menimme noin vain, muitta\nmutkitta --!\n\nMinun täytyi vihdoin taipua. Molemmat toiset houkuttelivat ja saivat\nminut taipumaan; sitäpaitsi näytti tosiaankin siltä kuin rajuilma\nyltyisi yöksi.\n\nMutta Matti ja Mari! Kun ne eivät vaan menisi nukkumaan meidän\nsänkyihimme.\n\n-- Matti, -- sanoin minä kopeana, -- meitä on kutsuttu englantilaisen\nluo Svartlieen, ja jäämme sinne yöksi; mutta jos sinä ja Mari\nollessamme poissa menette tupaan, niin me ilmoitamme sinut\nnimismiehelle, ja sinä saat rangaistuksen.\n\n-- Enhän tok', minä vuan vahin tuppoo, niäthän sen, -- sanoi Matti.\n\nPanimme säppiin kaksi kuusenoksaa, ja sitten läksimme yötamineet\nkullakin käsilaukussamme.\n\nMinä olin huolissani. Sillä minunhan täytyi puhua, sen kyllä tiesin.\nMolemmat toiset työnsivät aina minut esille.\n\nDorthe oli muuten hyvin alakuloinen; hän kulki maahan katsellen.\nSusanna kysyi lakkaamatta, oliko hänen tukkansa kunnossa, oliko hame\noikein napitettu ja muuta samankaltaista. Tosin me emme yksikään olleet\nminkään näköisiä, niin märkiä ja pörröisiä me olimme.\n\nEi, miten metsässä tuulikaan! Yllämme ratisi ja ryskyi ja suhisi, ja\nmaahan satoi tuulen katkomia pieniä oksia. Jos olisimme olleet vesillä,\nniin olisimme sanoneet, että oli hurja myrsky. Minusta asema oli\nläpeensä kauhean vastenmielinen. Kun läksimmekään anomaan asuinsijaa!\n\nKuluttaaksemme aikaa kuljimme hitaasti; vihdoin olimme kuitenkin\nperillä. Kuusien välitse näimme Svartlien maalaamattomat lautaseinät.\nVirta kohisi ja pauhasi.\n\nEi näkynyt elävää sielua, mutta tiesihän sen -- moisessa ilmassa.\n\nOlin niin hädissäni, että olin tulikuuma ankarasta tuulesta huolimatta.\nKetään ei näkynyt, käytävällä oli vain joukko matkatamineita; kaksi\nsuurta arkkua sulkivat melkein kokonaan ahtaan käytävän tien.\n\n-- He matkustavat varmaankin, -- kuiskasin minä. Dorthe karahti\ntulipunaiseksi.\n\n-- Luulen, että menemme tiehemme, -- kuiskasin minä jälleen.\n\n-- Oletko hullu, -- kuiskasi Susanna tyrkäten minua selkään.\n\nSilloin kuulimme ääniä ylhäältä. Vilkasta englantilaista puhetta, mutta\nsiellähän oli naisääniäkin --\n\n-- Siellä on naisia, -- kuiskasin minä. Toiset tuijottivat silmät\npyöreinä kuin pallot.\n\nNo, siunaa ja varjele -- tuolla tulee nuori nainen kapeita\nkierreportaita.\n\nKasvoni muistuttivat keitettyä merikrapua. -- Haluaisimme puhutella\nnuorta mr. Burnsia.\n\nHän näytti hämmästyneeltä. Tuo ihminen ei ollut suinkaan kaunis --\nhampaat ulkonevat ja pitkät, silmät liikkumattomat, kaunokinsiniset, ja\ntukkamytty punaisenkeltainen. Astuessaan hän nosti jalkojaan kuin olisi\nkulkenut korkeassa heinikossa.\n\n-- Jim -- Jim, -- huusi hän portaita ylös, -- täällä on kolme ladies.\n\nJa Jimin ääni ylhäältä.: -- My ladies, my ladies, -- hän hyökkäsi alas.\n\nJa sitten minun täytyi ruveta selittämään asemaa, samalla kun\npunaisenkeltainen, pitkähampainen seisoi tarkastellen meitä.\n\nOli hirveän noloa. Mieluummin olisin kestänyt kymmenen ukkosenilmaa\nAaste-tuvassa.\n\n-- Hyvin hauska, hyvin hauska, että my ladies tulla, -- sanoi Jim,\nmutta koko hänen kauniit kasvonsa olivat ruusunpunaiset, hän tuntui\nkauhean levottomalta ja huusi joka ovesta:\n\n-- Butler, Butler! --\n\nButler tuli arvokkaana ja totisena, matalalla äänellä ja nopeaan\nJim puhui pitkät jutut hänen kanssaan. Vanha mr. Burns tuli vielä\njäykempänä ja vielä kankeampana.\n\n-- Minu isä pahoilla, että my ladies saa vain yksi huone, kun minu\ntäti, mrs. Lowell ja häne tytär tuli juuri tänne meidän luo --\n\n-- On parasta, että me käännymme takaisin, -- sanoin minä.\n\n-- Ei, ei -- hyvin hyvä huone -- me ei tiesi yhtä, mrs. Lowell täällä\nhyvin äkki, -- sanoi Jim.\n\nHän ei näyttänyt erittäin ihastuneelta.\n\nEmme nähneet sen enempää tätiä emmekä serkkua, mutta Jim sijoitti\nmeidät kolmelle tuolille ruokasaliin ja antoi meille portviiniä\näärettömän suurista laseista. Ollessaan yksin meidän kanssamme oli Jim\nentisellään, mutta heti Butlerin tultua sisään hän kävi jäykäksi ja\nylen kohteliaaksi.\n\nYlhäällä myllisteltiin ja muuteltiin huonekaluja. Jim kulki\nedestakaisin, ja hänen kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi.\n\n-- Luulen, että me lähdemme takaisin, -- kuiskasin minä molemmille\ntoisille.\n\n-- Oletko hullu? -- kuiskasivat he vastaan.\n\nButler tuli ovessa: -- Neitien huone on valmis. -- Tunsin itseni\nkokonaan kuokkavieraaksi. Kolme telttasänkyä oli vierekkäin varsin\npienessä huoneessa.\n\nIstuimme kukin sängyssämme. Ajatelkaapa, että Dorthe melkein itki. --\nMinusta Jimkin on niin kummallinen, -- kuiskasi hän.\n\n-- Niin, joko Lowellit tahi me tulimme sopimattomaan aikaan, -- sanoin\nminä.\n\n-- Tietysti nuo kaksi häijyläistä, sanoi Susanna.\n\nAlkoi jälleen sataa. Tuuli pieksi sadetta ikkunaan.\n\n-- Tämä on oikea elämys, kuten sinä, Susanna, arvelit, -- sanoin minä;\n-- minä hyppäisin mielelläni ikkunasta ja menisin takaisin Aaste-tupaan.\n\nOvelle naputettiin. Butler jälleen -- ylpeänä ja inhoittavana: --\nDinner.\n\nMe korjasimme hieman tukkaamme ja menimme alas hätääntyneinä.\n\nVanhus esitteli: -- Mrs. Lowell -- miss Lowell.\n\nJim mongerteli kauheasti meidän nimiämme, ja sitten me istuuduimme.\n\nUh, miten paha minulla oli!\n\nMrs. Lowell oli noin neljäkymmentä vuotta tytärtä vanhempi; hänellä oli\npitsejä ja koristeita kaikkialla, ja hampaat olivat hyvin ulkonevat.\n\nMiss tuijotti liikkumattomilla silmillään, vanha mr. Burns mutisi\npartaansa, Jim oli toivottoman kohtelias joka taholle ja suunnalle --\nhänen kasvonsa olivat koko ajan ruusunpunaiset -- ja Butler seisoi\nmahdikkaana tuoliemme takana.\n\nKummastuksekseni kuulin, että mr. Burnsin ja Jimin mielestä yöllinen\nrajuilma oli ollut suuremmoinen ja aivan poikkeuksellisen ihana;\nainoastaan troopillisissa maissa saattoi elää jotakin sen kaltaista.\n\nMeidän piti saada kuulla ja nähdä, että olimme tunkeilevat tullessamme\ntänne ja tehdessämme tekosyyksi rajuilman.\n\nMrs. Lowell ei muuten ymmärtänyt mitään; nähtävästi hän ei tiennyt ei\nAaste-tuvasta, ei ukkosenilmasta eikä meistä kolmesta yleensä.\n\nYleensä minä osun oikeaan kaikissa olettamisissani.\n\nOlin tuntenut, että tämä Svartliessa käynti oli tuleva ikäväksi.\n\nVihdoinkin ylen vastenmielinen päivällinen oli lopussa.\n\n-- Nyt me sytytä takkavalke, -- sanoi Jim. Takka oli samassa huoneessa,\njossa olimme syöneet. Pian leimahti ilmoille oikea rovio.\n\n-- Olette kai iloinen tädin ja serkun tulosta, -- sanoin minä.\n\nJim teki pienen, tuskin huomattavan irvistyksen, mutta sanoi heti sen\njälkeen:\n\n-- Niin, hyvi iloine --\n\nTuossa tulivat jälleen Lowellit, molemmat. Vanha tyytymättömänä ja\narvokkaana, nuori pitkin askelin ja koipiaan korkealle nostellen --\nheidät asetettiin molemmat pölkkytuoleihin. [Yhdestä ainoasta tukista\nveistetty tuoli.]\n\nJa sitten vanhus tarvitsi tyynyn ja kaksikin.\n\n-- Nuoret neidit asuvat varmaankin jollakin tilalla täällä lähistöllä,\n-- sanoi vanha rouva.\n\n-- Niin, tilallahan me asumme --\n\n-- Englannissa on suuria taloja, paljon vieraita, -- sanoi hän jälleen.\n\nOlihan meilläkin vieraita.\n\n-- Vai niin -- paljonkin kenties?\n\n-- Tällä kertaa ainoastaan kaksi --\n\n-- Ah, kenties kaunis paikka?\n\n-- Erinomainen --\n\n-- Menemme huomenna sitä katsomaan --\n\nKorkea Himalaja! -- me katsoimme kauhistuneina Jimiin.\n\n-- Liian kaukana auntien kävellä, -- selitti Jim hyvin kohteliaasti; --\nhuono tie, mahdoton ajaa --\n\n-- Kenties, -- sanoi vanhus, -- mutta Kate kävelee mielellään -- tässä\nmaassa on yleensä varsin kaunista, mutta Sveitsiinhän sitä ei missään\ntapauksessa voi verrata -- ah ei --\n\nJätimme Jimin tehtäväksi Norjan puolustamisen -- ja sen hän suoritti\nerinomaisesti. Minä olin kauhean ylpeä kuullessani kaiken mitä hän\nsanoi.\n\n-- Mutta mitä sinä teet täällä kaiken päivää? -- sanoi miss Jimille.\n\nJim katsoi meihin ja hymyili: -- Me elä ihana elämä metsässä, -- sanoi\nhän.\n\n-- Huh, -- sanoi toinen, kohautti olkapäitään ja nauroi, -- minä tahdon\nolla mukana metsässä näkemässä sitä suloista elämää, jota sinä olet\nelänyt neljätoista päivää --\n\n-- Kenties liian rasittavaa sinulle, -- sanoi Jim veitikkamaisesti, ja\nsitten hän kuiskasi minulle: Hän ei sopiva mennä ensi näkemise makeus\n-- ei mitenkä sopiva -- mitä te arvele?\n\nJim ja Dorthe istuivat vierekkäin, ja ajatelkaapas -- kun hetkiseksi\ntuli leimahti, näytti minusta, että Jim olisi pitänyt Dorthea kädestä,\nmutta kohta sen jälkeen tuli jälleen pimeä -- sen vuoksi en ole aivan\nvarma asiasta. Dorthe oli muuten koko ajan hyvin hiljainen, mutta\nSusanna keskusteli vanhan rouvan kanssa englanniksi jotta pois tieltä.\nSusannan mielestä rikkaat ja koristellut ihmiset ovat aina niin\nensiluokkaisia.\n\nSe siitä, meidän oli mentävä nukkumaan. Tultuamme omaan huoneeseemme\nainoastaan kuiskutimme, sillä Lowellit olivat aivan seinämme takana.\n\n-- Ha haa, -- me nauroimme äänettömästi.\n\nTultuamme sänkyyn kuiskasi Susanna: -- Minun mielestäni Jim oli tänä\niltana aivan sietämätön --\n\n-- Tiedätkös, -- kuohahti Dorthe, -- mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n-- Sanoithan itsekin ennen päivällistä, että hän oli kummallinen --\n\n-- Niin, mutta ei nyt illalla.\n\n-- Niin, hän oli melkein hieman ilkeä.\n\n-- Minun mielestäni on kauhean hävytöntä, että sinä sanot niin, --\nsanoi Dorthe.\n\n-- Kylläpä sinä kiivastut, -- sanoi Susanna.\n\n-- Näithän, että me tulimme sopimattomaan aikaan, -- sanoi Dorthe, --\nmutta miten kiltti hän oli kuitenkin koko ajan --\n\n-- Minusta hän oli kyllin jäykkä ja ikävä meidän tullessamme.\n\nHe puhuivat äänekkäämmin -- minä viittasin Lowellien seinään: -- St --\nhiljaa --\n\n-- Minulle samantekevä, -- sanoi Susanna, -- mutta hän _oli_ kuiva\nmeidän tullessamme.\n\n-- Sinä olet inhoittava, sinä -- sanoi Dorthe.\n\nHe murisivat peiton alla molemmat -- vihdoinkin he lopettivat.\n\nEihän saattanut kieltää, että sängyt olivat paremmat kuin\nAaste-tuvassa, mutta me siitä huolimatta emme nukkuneet sen paremmin.\n\nSeuraavana aamuna Jim ei ollenkaan tahtonut ilmaista, missä hän oli\nyön nukkunut. Vihdoin me saimme selville, että hän oli istunut koko\nyön pölkkytuolissa takan vieressä. Talossa ei ollut enää huoneen\npahaistakaan; Lowellit asuivat molemmissa vierashuoneissa ja meillä oli\nollut Jimin huone.\n\nArvaatte miten noloja olimme. Butler kantoi aamiaisen huoneeseen --\nhopeatarjottimella teetä ja keksiä -- me olimme nälkäisiä kuin korpit\nja söimme jok'ikisen murun.\n\nTänään aurinko jälleen paistoi. Niin, heti kun ilkeisimme, lähtisimme\npois, se oli varma.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMilloinkaan ei ole luotettava ihmisiin, joilla on liikkumattomat\nsilmät. Ei, silloin kun silmät tanssivat jonkun ihmisen päässä,\non hän paljoa luotettavampi. Ne ovat niin juonikkaita, tuollaiset\nliikkumattomat naamat.\n\nKate Lowell oli eräs tuollaista vastenmielistä laatua. Miksi hänen\nnyt piti tulla keikahtaa tähän keskelle meidän ihaninta idylliämme\nturmelemaan viimeiset päivät. Sillä loppu läheni vinhaa vauhtia,\njoskaan me emme sitä tienneet.\n\nHän käyttäytyi Jimiä kohtaan aivan kuin tämä olisi hänen omaisuuttaan.\nAina hän kulki pitäen häntä kiinni käsivarresta kuin ystävätär. Ei\ntullut kysymykseen, että Jim olisi saanut puhua puoltakaan sanaa\nyksin meidän kanssamme; hän tuli heti pistäen väliin vaaleanpunaisen\npörrötukkansa ja pitkät hampaansa.\n\nNiin, odotappa vaan, kun pääsemme Aaste-tupaan, niin silloin Jim on\njälleen meidän!\n\nNo, me lausuimme jäähyväiset vanhalle mr. Burnsille ja kiitimme häntä\nkauniisti olostamme. Oli selvä, että hän kysyi emmekö tahtoneet jälleen\nlohta. Luulen, ettei hänen vanhoissa aivoissaan ollut muita ajatuksia\nkuin lohet ja lohet.\n\nJim seisoi paljain päin tukka sileänä; ruskea niittyvilla lepatti\nnapinreiässä.\n\n-- Minä saatta my ladies, -- sanoi Jim.\n\nLuonnollisesti, johan edeltäpäinkin tiesimme, että hän sen tekisi.\n\n-- Ei, Jim, sinun on tultava minun mukanani näyttämään putousta -- sinä\nlupasit eilen, -- sanoi miss.\n\n-- Minä saatta my ladies vain vähä matka, -- sanoi Jim.\n\nHyi, Jim todellakin pelkäsi häntä eikä uskaltanut tunnustaa tahtovansa\nsaattaa meitä Aaste-tupaan asti.\n\n-- Nuoret neidit tuntevat tien erinomaisen hyvin, -- sanoi miss, --\nmutta minä en löydä koskelle --\n\nEukkokin tuli keppeineen, riippukiharoineen ja pitseineen: -- Jim, sinä\nseuraat Katea --\n\nJa miss tuli korkein askelin ja jäi riippumaan hänen käsivarteensa: --\nTule, sitten Jim --\n\nMe astuimme takaperin: Luonnollisesti me saatoimme erinomaisen hyvin\nmennä yksin -- hänen ei suinkaan tarvinnut vaivautua rahtuakaan meidän\ntähtemme --\n\nJim loi meihin pitkän katseen. Me hapuilimme ylämäkeä kotiin päin,\nAaste-tupaan.\n\nUh, miten kiusallista tämä oli. Kun saattoikin olla ketään sellaista,\njolla oli olevinaan suurempi oikeus Jimiin kuin meillä! Kaikki\nhuvihan oli talla tavalla ollutta ja mennyttä -- mitä iloa oli olla\nAaste-tuvassa, jos tuo inhoittava miss piti hänet erillään meistä.\n\n-- Hyi, -- sanoi Susanna, -- miksi menimmekään eilen Svartlieen -- minä\nkadun suuresti.\n\n-- Oli paha Jimillekin, että tulimme, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Sitähän minä sanoin -- mutta milloinkaan te ette kuuntele minun\najatustani, -- jatkoin minä.\n\n-- Emme, kun sinulla on niin sietämätön tapa huomautella kaikesta.\n\nTietysti minun täytyi vastata sellaiseen. Me riitelimme kauheasti!\n\nSe oli ikävin päivä, mitä olimme Aaste-tupaan tulomme jälkeen\nviettäneet. Susanna oli aivan inhoittava. Miten kyllästynyt esimerkiksi\nolenkaan kaikkeen hänen järjestyksenpuutteeseensa. -- Laittaessaan\nvuoteen hän esimerkiksi ei pane koskaan lakanan reunoja patjan alle, ja\ntyynyn hän aina paiskaa muitta mutkitta sänkyyn.\n\n-- Sinusta ei koskaan tule kalua, -- sanoin minä.\n\n-- Kun minä en seiso ja näpli ja vedä lakanaa -- hah hah haa -- on\naivan kuin sinä olisit meidän kaikkien komentaja ja kuin kutkaan muut\nkuin sinä eivät voisi saada mitään aikaan täällä Aaste-tuvassa --\n\nSiinä kiitos kaikesta minun uurastuksestani. Sillä minähän se olin\nkantanut koko päivän helteen.\n\n-- No, saatathan keittää kaurapuuron illaksi, -- sanoin minä\nSusannalle, -- koska sanot, ettet saa mitään tehdä.\n\nSusanna hikoili ja hämmensi takan edessä pataa -- puuro tuli\nluonnollisesti huonoa, puoleksi pohjaanpalanutta ja puoleksi raakaa.\n\nMinä istuin loukkaantuneena kynnyskivellä tuijottaen eteeni kylmille,\nsinisille tuntureille.\n\nIlma oli kirkas ja pureva, ikäänkuin olisimme olleet pitkällä\nsyyskuussa -- ja kesä ja kaikki, mikä oli hauskaa, olisi ollut mennyttä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSusanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme\ntoisillemme me katsoimme ilmaan.\n\nOli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen\nväsynyt. -- Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme.\nMilloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet\nristissä polvilla ja tuijotti ulos.\n\nKoko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet\nhänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme\nhänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka\ntapauksessa.\n\nMutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme\nkuitenkin hänestä puhumaan.\n\nOli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me\nvihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme -- niin, sen me teimme.\n\nOllessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa\njuosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen\npystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.\n\n\"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan?\nKello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim.\"\n\nTunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille\nseuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana\npohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina\nja missä tukkeja uitettiin.\n\nOli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan\nmastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista\nneulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi,\noli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään\nmustikkaa -- kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin\nsuuria mustikoita.\n\nSaavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja\npoika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell -- näin kaksi\nsamppanjapulloa korissa, satulan vieressä.\n\nMiss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen\ntervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina\neikä sanonut sanaakaan.\n\nJim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet\nsiihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin\njokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli\nmeidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.\n\nKulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja\netumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään\njalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan\nhilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.\n\n-- Hyvin paljo tukki joessa, -- sanoi Jim, -- hyvin kumma nähdä, kun\ntukit lähte.\n\n-- Niin, -- sanoimme me, -- se on hauskaa.\n\nKuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni\nja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut -- kuljimme\nkapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului\nväliin lehmänkellon uninen kilahdus.\n\n-- Onkohan vielä pitkä matka? -- kysyi Dorthe, -- en jaksa enää astua\nedemmäksi.\n\n-- Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, -- sanoin minä; -- kysyn\nJimiltä.\n\n-- Älä, -- sanoi Dorthe, -- älä millään muotoa.\n\nLuonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta\nkysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss\nDorothy saisi hieman ratsastaa -- hän oli niin väsynyt.\n\nMutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä\nja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea\njalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.\n\nDorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: -- Uh, miten\nikävää, että hän kysyi missiltä --\n\nMiss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että\nolimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.\n\nVihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset,\nlikaiset karjapolut.\n\nTässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden\npitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.\n\nJa tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana --\nme tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.\n\nSitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana\npitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia\nkönkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa\nkuullaksemme toistemme puhetta.\n\nJa siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä\npisaroita --\n\nMutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen\ntyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea\nalas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä\nvaltavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.\n\nOi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!\n\nEdempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja\npoikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita\npuristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja\npauhasi virta -- ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta\nputouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.\n\nAlhaalla jääkylmässä virrassa -- sehän tuli suoraan tunturin\nikuisesta lumesta ja jäästä -- kulki neljä miestä irroittamassa\nyhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä\nvyötäisiään myöten -- kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä\nsilmänräpäyksessä.\n\nMiten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat\ntuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin\nse olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut\nollenkaan kiiruhtaa.\n\nVäliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin,\njoka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui\nsamalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti\njonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.\n\nIstuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti\nkoko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.\n\nMitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet\nnähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys\nkasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.\n\nHuusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.\n\n-- En ole koska nähny sellaine -- minä ihaile -- ne ei pelkä kuolema --\nse oli aivan liki -- ne kaikki olla tyyni -- ah, miten minä ihaile! --\n\nMutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan -- olisin halunnut tietää, pitikö\nhän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä\nkuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe\nde chine-hameessaan!\n\nÄkkiä Jim kavahti pystyyn: -- Minä anta heille raha -- paljo raha --\nhän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.\n\nMutta se oli minusta ihmeellistä. -- Miksi tahdotte antaa heille rahaa?\n-- sanoin minä; -- eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja -- he eivät\nvarmaankaan tarvitse -- en luule, että he pitäisivät siitä --\n\nJim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat:\n-- Anteksi paljo, -- sanoi hän, -- minä luule, minä teke mielellä --\nminä ei tunne ihmise täällä -- ja hän pisti suuren setelikimpun takasin\nlompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.\n\n-- Mutta minä anta heille samppanja -- eikö tosi, -- hänen katseensa\nkirkastui jälleen.\n\nMe kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa\nkaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja\nhoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun:\n-- Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!\n\nVihdoinkin he ymmärsivät. Saatoimme nähdä, että he harkitsivat\nkeskenään, tulisivatko he.\n\nAjatelkaapa, tuossa he tulivat! Tulivat kahlaten maihin, kädessä suuret\nkeksinsä ja kirveensä. Jim säteili, hän meni vastaan samppanja ja lasit\nkädessään.\n\n-- Minä olla englantilainen, ei puhu hyvin norja -- mutta minä ihaile\nteitä -- tahtoko tehdä minulle se ilo juoda samppanja?\n\nJoka mies otti lakin päästään seisoessaan likomärissä sarkahousuissaan:\n-- Maljanne -- sanoivat he hyvin vakavina ja joivat lasit pohjaan --\nkiitos, se oli hyvää --\n\nJim kaasi toiset lasit. -- Maljanne, -- sanoivat he yhtä vakavina, ja\nlasit tyhjennettiin pohjaan asti.\n\n-- Eikö työnne ole vaarallista? -- sanoin minä.\n\n-- No ei, ei, kun on varovainen, -- vastasi se, jolla oli\npunaisenruskea paita.\n\n-- Mutta eikö siellä ole kylmä?\n\n-- Tiedät, että on kylmä --\n\n-- Entä jos menisitte kosken mukana --\n\n-- Niin, silloin olisi kuolema edessä, -- vastasi hän levollisesti.\n\nKiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja\nsitten he jälleen kahlasivat jokeen --\n\nMutta nyt me olimme tulleet iloisiksi -- me hyppelimme ja karkelimme\nrantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat\nja vaahdosta kosteat.\n\nMiss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, -- kuinka kömpelösti hän\nhyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut\nlentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!\n\nJim hyppi kuin västäräkki -- me nauroimme niin että sen eroitti\nputouksenkin pauhusta -- huusimme toisillemme ja koetimme pysyä\ntasapainossa kivillä.\n\nÄkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven\nväliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.\n\nEi, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä,\nja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa\nkengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.\n\nMutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa\njalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille -- joka puolelta\nmonen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi\nratsuhevonen, mutta sittenkin.\n\nJalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja\nnyyhkytti.\n\nNiin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin\nminua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.\n\nMinä keksin, että me ottaisimme nenäliinamme ja asettaisimme jalalle\nkylmän kääreen. Kylmää vettähän meillä oli riittävästi. Laitoimme niin,\nettä hän vain sai levätä ja lakkaamatta vaihtaa kääreitä. Jim tekin\nkaiken mitä minä pyysin hänen tekemään.\n\n-- Te on taitava -- minä ihaile kaikke tässä maassa, -- sanoi Jim.\n\nMiss lepäsi katsoen meitä suurilla liikkumattomilla silmillään, mutta\nei sanonut sanaakaan. Antoi meidän vain tehdä mitä tahdoimme.\n\nVirrassa hyörineet miehet olivat menneet matkoihinsa, aurinko oli\nvaipunut lännen korkeiden tunturien taakse, kylmä henkäys tuntui virran\näyräälle, oli kuin virran pauhu ja könkäistä ja koskista kuuluva natina\nja jyrinä olisi kaikunut voimakkaampana illan hämärässä.\n\nOn hauskaa tuottaa hyötyä. Minä tahdon tulla maailmassa kauhean\nhyödylliseksi ihmiseksi. -- Sen tiedän nyt.\n\nRepäisin kahtia lautasliinan, johon korissa olevat lasit olivat\nkiedotut, ja asetin kääreen jalalle -- minusta tuntui kuin olisin\ntehnyt erinomaisen hyvin, mutta saattoihan myöskin olla mahdollista,\nettä tein rutihullusti.\n\nSuurella vaivalla me saimme hänet hevosen selkään; korin, jossa\noli ollut samppanjaa, me ripustimme siten, että hän saattoi nojata\njalkaansa siihen -- ja niinpä lähdettiin pitkin rinnettä jälleen.\n\nHän valitteli ja itki, mutta me kuljimme kaikki kolme hänen ympärillään\nja lohdutimme häntä. Dorthe poimi hänelle vattuja ja oli herttainen\nojentaessaan ne hänelle.\n\nJim kuiskasi minulle:\n\n-- Sano koko ajan -- te oli kolme hyvä keiju -- ja minä hyvin\nonnellinen -- kun kohtasi keijut. -- Ja hän nauroi minulle.\n\nYhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää,\nsillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi.\nVaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa --\nmutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa -- niin\nainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin\nkaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.\n\nMetsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet\nylös -- mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että\nvain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.\n\nAjatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja\nsanoi: -- Kiitän teitä suuresti. -- Ja se oli todellakin suurenmoista\nhänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.\n\nMuuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen\nvuoksi, että olemme norjalaisia.\n\nMyöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nIstuimme kaikki kolme mäellä pihlajan alla tuijottaen Jimiin. Suuret\najelehtavat pilvet heittivät pehmeitä, sinisiä varjojaan tuntureille.\nKaukaa, kaukaa alhaalta me kuulimme niittokoneen rätinän.\n\n-- Hyvin kauhea suru, -- sanoi Jim hengästyneenä, -- mutta me mene\nkaikki koti tänä.\n\n-- Menette kotiin --?\n\n-- Niin, Englantiin kaikkityyni -- miss Lowellin jalka hyvin huono --\nminu täti kauhe pelkä, tahto heti lähte --\n\n-- Matkustatteko tekin --\n\n-- Matkustan -- minu isä väsy lohi nyt -- ei enä lohi koski -- ja me\nmene kaikki --\n\nMe kimposimme pystyyn kaikki kolme. -- Miten kauhean ikävää --\n\n-- Niin, paljo, paljo ikävä jättä Aaste-tupa ainia, -- hän seisoi\nkatsoen eteensä; -- minä ei koska ajatellu, että sellainen paikka kuin\ntämä oli -- hän teki voimakkaan liikkeen käsivarrellaan ja viittasi\nsinisiin tuntureihin, jotka kohosivat niin kauneina, niin kauneina\ntaivasta vasten -- allamme olevaan kauniiseen seutuun -- ja samalla\nmeihin kaikkiin kolmeen.\n\nTuijotimme kaikin ilmaan, mutta minä en ainakaan ajatellut tuntureita\nenkä liiteleviä pilviä. Ja luulenpa totisesti, etteivät toisetkaan sitä\ntehneet. Dorthe oli tullut tulipunaiseksi.\n\nOliko kaikki se hauskuus, jota olimme nauttineet Jimin keralla, jo\nmennyttä -- ainiaaksi!\n\nEmme keksineet sanoja --\n\nJim laskeutui mäenrinteelle meidän väliimme -- hän lepäsi käsi poskella\nnojaten kyynärpäänsä Dorthen hameeseen, joka oli levällään heinikossa.\n\n-- Jim, -- sanoin minä äkkiä -- ettekö te oikeastaan ole loordi?\n\nHän nauroi omalla hauskalla tavallaan.\n\n-- Ah, te hauska, kun kysy niin --\n\n-- Niin, mutta ettekö te ole?\n\n-- En vielä -- ja kenties en koska -- isäni veli on lordi Armstrong --\nja jos minä itse elä kaua, minä kenties peri arvonimi -- mutta minä ei\nvälitä nyt muu kuin Aaste-tupa --\n\nÄkkiä hän laski päänsä Dorthen syliin -- Dorthe punastui jälleen\npehmeitä, ruskeita hiuksiaan myöten -- ja sitten Jim alkoi laulaa.\nJotakin matkustamisesta -- \"far -- far away --\"\n\nVihdoin se joka lauloi oli far -- far away -- oli kuoleman porttien\ntoisella puolella.\n\nOli jotakin liikuttavaa ja valittavaa tavassa, jolla hän lauloi pää\nDorthen sylissä.\n\n-- Teidän täytyy tulla takaisin, Jim, -- sanoin minä, -- tänne meidän\nluoksemme.\n\n-- Luonnollisesti minä tulla takaisin, -- sanoi hän päättäväisenä, --\nmutta kauan, kauan ennekuin Jim saatta tulla.\n\n-- Kuinka kauan?\n\n-- Minä mene hyvin pian Intiaan ja ole siellä kaua -- kenties kolme,\nkenties viisi vuosi.\n\nAh, viisi vuotta, sehän oli ikuisuus eteenpäin ajatellen!\n\n-- Minä ei koska enne ymmärtäny -- ihmine ei tarvis enempä olla\nonnelline -- ah, niin onnelline, -- jatkoi Jim.\n\nKukaan meistä ei puhunut; minä nyhtäisin heinänkorren ja heitin sen\npois jälleen.\n\nJim nousi nopeasti: -- Minä on täällä liian kaua -- minä juokse pian\nkoti.\n\n-- Ettekö tule enää tänne? -- sanoin minä.\n\n-- Jos voin -- minä tulla tänä ilta --\n\nHän tarttui meitä jokaista kolmea käteen, sitä hän ei ollut milloinkaan\nennen tehnyt -- heilutti sitten kädellään monta kertaa ja katosi\nnopeasti metsään.\n\nDorthe ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Hän istui kädet polvilla\ntuijottaen ulos, mutta hänen silmänsä loistivat.\n\nAh, miten kauhean alakuloista kaikki oli. Vanhat ihmisethän sanoivat\naina, että kaikki on katoavaista, mutta sitä ei uskottu -- tuntui kuin\nitse aina olisi poikkeus.\n\nKaikkien ihmisten tulee esimerkiksi kuolla. Kuitenkin oli aivan\nmahdotonta ajatella, että itsekin kuolisi.\n\nUh, koko elämähän oli niin alakuloista. Oli myöskin alakuloista istua\nkatsellen yli tämän vihreän laakson, jossa oli peltotilkkuja ja\nharmaita tupia. Köyhä, syrjäinen, kätkössä oleva seutu.\n\nIllalla poika tuli juosten Svartliesta ja toi mukanaan Jimin kirjeen.\nPäällekirjoitus oli Dorthelle.\n\nLuonnollisesti me tahdoimme sen lukea, mutta Dorthe painoi kirjeen\nrinnalleen, ja molemmat ruskeat, hennot kätösensä sen päälle ja katsoi\nmeitä samettisilmillään, sanoen:\n\n-- Älkää pyytäkö minulta sitä.\n\nHän läksi heti. Hänen tuli tavata Jim viimeisen kerran \"Ensimäisen\nnäkemisen makeudessa\".\n\nSusanna ja minä emme puhuneet paljoa, istuessamme yksin. Saattoihan\nolla mahdollista, että ajattelimme samaa, mutta emme sitä sanoneet.\n\nMinä puolestani ajattelin vain sitä, että surullisinta maailmassa oli\nse, että me istuimme täällä yksin, kenenkään meistä välittämättä --\naivan niin oikealla tavalla kuin Jim välitti varmaan Dorthesta.\n\nHuu, ilma oli jo kylmää -- tunturit olivat sinä iltana niin jyrkästi\ntummansiniset. Ne näyttivät olevan niin lähellä meitä.\n\nItse asiassa tunturit sittenkin olivat synkkiä --\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nLaskettuamme illalla levolle sanoi Dorthe äkkiä:\n\n-- Teidän täytyy luvata minulle, ett'ette puhu kenellekään ihmiselle --\nmutta ajatelkaas, Jim ja minä olemme kihloissa --\n\n-- Oletko hullu! -- pääsi minulta.\n\n-- Rakkaani, senhän saatoimme ymmärtää, -- tuli Susannalta alasängystä.\n\n-- Saatoitteko todellakin ymmärtää sen? -- sanoi Dorthe.\n\n-- Ei, mutta kerro -- oletko hirveän iloinen -- kuinka se kävi -- mitä\nhän sanoi -- oletko suudellut häntä? -- minä utelin.\n\nDorthe lepäsi kädet niskan alla ja tuijotti Aaste-tuvan harmaaseen,\nikivanhaan kattoon ja ainoastaan hymyili.\n\n-- Kerro, mitä hän sanoi, -- ahdistin minä.\n\n-- En.\n\n-- Onko hänellä sisaruksia?\n\n-- Ei, ja hänen äitinsä on kuollut.\n\n-- Kertoiko hän sinulle muuten paljon itsestään?\n\n-- Kertoi, kaikkityyni -- hän on vain käynyt koulua ja opiskellut ja\nkasvanut äärettömässä pakossa, ja isä on jäykkä ja ankara.\n\n-- Niin, senhän me näimme, -- lisäsin minä.\n\n-- Hänellä ei ole ollut ikänään niin hauskaa kuin täällä, -- jatkoi\nDorthe; -- milloinkaan hän ei ole ollut niin vapaa --\n\n-- Ajatelkaa -- tällaistahan meillä on melkein aina, -- lisäsin minä\ntaaskin; -- uh, miten ilkeää mahtaa olla asua ulkomailla --\n\n-- Hän menee intialaiseen armeijaan, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Suuri taivas, aivan kuin Kiplingin romaaneissa! -- sanoin minä.\n\n-- Onko hän kauhean rikas? -- tuli jälleen alasängystä.\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Eikö hän sanonut siitä sanaakaan? -- kysyi Susanna hämmästyneenä.\n\n-- Ei, sitä hän ei tehnyt, sitähän hänen ei tarvinnut kertoa; on aivan\nsama, olipa hän rikas tahi ei.\n\n-- Julkaistaanko se pian? -- kysyi Susanna jälleen.\n\n-- Ei -- me ainoastaan odotamme toisiamme.\n\n-- Kuinka kauan? -- sanoi Susanna.\n\n-- Viisi vuotta --\n\nPysähdys.\n\n-- Herrat unohtavat kyllä pian, niin sanovat kaikki, -- sanoi Susanna.\n\n-- Oh, Jim ei unohda, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Ajatelkaapa, viisi vuotta, -- sanoin minä. Se oli sellainen\nikuisuus, että sitä tuskin saattoi ajatella.\n\nVaikkakin minä olin tuntevinani Jimin niin hyvin, niin minulla oli\nkuitenkin melkoinen joukko asioita kyseltävänä. En tiedä, kuinka\nasianlaita on, mutta kun ihmiset menevät kihloihin, niin he ovat kuin\nolisivat uusia.\n\n-- Nyt minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta, -- sanoi Dorthe, -- ja\nJimiä olen tavannut seitsemäntoista kertaa --\n\n-- Paljoa useammin, -- keskeytin minä.\n\n-- En, minä olen laskenut, -- sanoi Dorthe jälleen, -- ja ne\nseitsemäntoista kertaa ovat enempi kuin kaikki seitsemäntoista vuotta\nyhteensä.\n\nVoi, miten ihmeellistä! Niin ihmeellisen merkillistä mahtaa olla\nkihloissa oleminen -- melkein sellaista, että tuskin saattaisi elää.\n\nTaivas oli pilvistä harmaa, ja usva peitti seuraavana päivänä laaksot\n-- se liiteli pieninä kuontaloina sinisillä tuntureilla.\n\nAaste-tuvassa oli tullut hieman alakuloista -- sehän oli vain vanha,\nharmaa mökki etäällä syrjäseudussa.\n\nEi kannattanut enää vähääkään pestä pöytiä ja penkkejä ja saada niitä\nhäikäisevän valkoisiksi. Eikä koristaa takkaa koivunoksilla.\n\nUh, itse asiassahan me olimme hyvin yksinäisiä täällä mökissä. Ei\nollut kulunut edes päivääkään Jimin matkustamisesta -- mutta oli niin\nautiota, oli kuin meillä ei enää olisi ollut mitään odotettavaa.\n\n-- Entä Finn? -- sanoi Dorthe äkkiä; -- olihan puhe, että hän tulisi\ntänne kolmen viikon kuluttua.\n\nAjatelkaapa, Finnin olin melkein unohtanut; hänessä nyt sitäpaitsi ei\nollut mitään odottamista -- minun mielestäni.\n\nMatti oli mennyt postia noutamaan eikä tuntunut tulevan koskaan\ntakaisin. Olen tosin unohtanut kertoa, että Mari on lähetetty pois jo\nkauhean kauan sitten; on jo varmaankin kulunut viikko siitä, kun Matti\nmeni hänen kanssaan Opstadiin kysymään, saiko tyttö olla siellä sen\najan kun hän oli meidän palveluksessamme.\n\nPäivä kulki kuin ryömien eteenpäin.\n\n-- Onko teillä halua vielä olla täällä? -- sanoin minä äkkiä.\n\n-- Minä olen väsynyt täälläoloon, -- sanoi Susanna.\n\n-- En tiedä, mutta minusta on kuin olisin täällä lähempänä Jimiä, --\nsanoi Dorthe.\n\nPäätimme panna varhain nukkumaan, sillä meillä ei todellakaan ollut\nmitään tekemistä. Postissahan ei myöskään tullut niin mitään hauskaa --\nihmiset unohtivat nyt meidät kokonaan.\n\nOlimme juuri lukinneet oven ja alkaneet riisuutua.\n\n-- Ts, -- sanoin minä, -- joku on ulkona --\n\nKuuntelimme suut auki. Joku sipsutti heinikossa.\n\nPyhimysten nimessä, kuka siellä saattoi olla? Muutamia hetkiä kului, me\npukeuduimme nopeasti.\n\nEntä jos siellä oli joku kulkuri.\n\n-- Ha lia ha -- ha lia ha, -- kuului laulua ovenraosta.\n\n-- Se on Jim, -- huusimme me kaikki ja hyökkäsimme ulos.\n\nSiinä hän seisoi kynnyskivellä ilmi elävänä ruskeassa puvussaan.\nAjatelkaapa, hän ja Dorthe syöksyivät suoraa päätä toistensa syliin,\nvaikka me olimme näkemässä!\n\n-- Mutta mitä, oletteko täällä -- mutta kertokaa -- miten ihmeessä --\n\nJa Jim nauroi säteilevänä: -- Minä hyvin viekas -- ja hyvin iloinen nyt\n-- me ole hotellissa -- laaksossa -- etäällä alhaalla, miss Lowell ei\nsiedä jalka vuoksi aja enempä -- minä ei sano mitä -- ei yhtä sana --\nmutta otta hevonen ja aja tänne -- ja olla Aaste-tupa kaksi tunti -- ja\nmennä pois jälle -- eikä kuka aavista, missä minä ollut -- ha haa --\nminä hyvin iloine --\n\n-- Ettekö aio kertoa olleenne täällä?\n\nHän asetti etusormensa suunsa eteen: -- Oi, en -- minu suu hyvi kiinni\n-- nyt me pitä hyvi hauska hetki, sitte minä lähte --\n\nOli hirveän hauskaa. Me sytytimme suuren valkean takkaan, niin että se\nloisti kauas pimeään yöhön. Sillä sumu oli ohentunut, sininen harso\nverhosi tunturit, sinervä usva kattoi laaksot, mutta kaukana lounaassa\nkohosi metsän reunasta täysi punainen kuu harmaankelmeällä taivaalla.\n\nLuulen että me lauloimme koko yön. Olimme ulkona ja olimme sisällä --\nkuu kohosi kohoamistaan ja tuli keltaiseksi, ja tunturit tummenivat,\nja Jim lauloi noita pitkäveteisiä englantilaisia sävelmiä, jotka aina\novat samanlaisia; me joimme kahvia ja me kolme tuvassa olijaa lauloimme\ntäyttä kurkkua yli tunturien:\n\n\"Me tunnemme maan.\"\n\nJa Jim sanoi: -- Jos minä karka kaikesta ja jää tänne.\n\nMutta silloin me kaikki nauroimme.\n\n-- Talvella täällä on lunta kattoon asti, -- sanoin minä, -- eikä\ntäällä ole polkua eikä tietä, ja lumi tuiskuaa -- tahtoisitteko silloin\nolla täällä?\n\n-- Oi, hyvin mieluista, -- nauroi Jim.\n\n-- Mutta silloin te olette Intiassa, missä aurinko teitä paahtaa --\n\n-- Mutta minä ajattele Aaste-tupa, -- sanoi Jim.\n\nHevonen odotti häntä, kyytimies joi kahvia kanssamme. Täsmälleen kolme\ntuntia Jim oli viimeisellä kerralla Aaste-tuvassa.\n\nMe pidimme kaikki kolme rattaista kiinni ja saatoimme häntä metsätiellä.\n\nMutta Jim piti kätensä Dorthen kädessä, joka oli rattaiden\nselkänojalla. Koko ajan hän puhui Dorthelle englantia, ainoa mitä minä\nymmärsin oli \"my darling\" -- mutta sen hän sanoi monta kertaa.\n\nSitten metsä tuli pikimustaksi, emmekä me uskaltaneet muuta kuin\nkääntyä takaisin. Ja Jim nousi ylös rattaissa ja huusi tummalta\nmetsätieltä: -- Eläkä hyvin kaikki kolme, kunnes minä tule jälle.\n\nOli niin kolkkoa saapuessamme jälleen Aaste-tupaan, tumma yö verhosi\ntunturit, takkavalkea loi hohdettaan kauas ruohoiselle mäenrinteelle.\nTunturin yläpuolelta näkyi jo kapea päivänjuomu, joka ennusti\nauringonnousua.\n\nDorthe istuutui pankolle ja itki haikeasti.\n\n-- Sellaista se on kun menee kihloihin, -- sanoi Susanna pisteliäästi;\n-- silloin tulevat surut --\n\nSitten hän sanoi: -- Merkillistä, että sinun piti pyydystää tuollainen\nkultalintu täällä ylhäällä Aaste-tuvassa -- muuten tuo sormus, jonka\nhän on antanut sinulle, ei oikeastaan todista rikkautta. -- Ja Susanna\nkulki sinne tänne jäykkänä ja säännöllisin kasvonpiirtein ja puristi\nyhteen suupieliään.\n\nNäettekös miten ilkeiksi ihmiset tulevat, kun he ovat mustasukkaisia!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSeuraavana iltana tämän rikasmuistoisen yön jälkeen tuli Finn Bolt.\n\nHän seisoi pihalla laukku seljässä terävine pikku kasvoineen, emmekä me\nolleet huomanneet hänen tuloaan.\n\nMinusta Finn Bolt ei ollut vähääkään hauska, mutta oli hyvä, että hän\ntuli; olihan se kuitenkin vaihtelua.\n\nHänellä ei muuten ole koskaan mitään lepoa. Aina hänen luisevien,\nkesakkoisten käsiensä pitää näperrellä jotakin -- aina hänellä on\njotakin tekemistä. Ei tulisi esimerkiksi milloinkaan kysymykseen, että\nFinn lepäisi viisi minuuttia vihreällä rinteellä tuijottaen siniselle\ntaivaalle tai istuisi hiljaa kahta minuuttia ja katselisi laaksoon ja\nolisi hieman surumielinen.\n\nEi, kaukana siitä, sellainen hän ei ole.\n\nNiinpä hän oli tuskin ehtinyt saada laukkua seljästään ennenkuin jo\ntahtoi tahkota veitsiä. Hän oli näet ohimennen nähnyt vanhan tahkon\nnavetan seinämällä, korkeiksi kasvaneiden viholaisten keskellä.\n\nNytpä siis kaikki oli tahkottava. Hän tahkosi minun koruompelusakseni\naivan naskaliksi -- ehdittyään olla ainoastaan kaksikymmentä minuuttia\nAaste-tuvassa. Minä en sanonut hänelle saksista yhtään pahaa sanaa,\nmutta se tahkoaminen tuottaa minulle haittaa joka kerta kun niitä\nkäytän. Meidän pöytäveitsemme -- meillä oli niitä neljä -- hän myöskin\ntahkosi, niin että saattaisimme niillä murhata kenet hyvänsä. Lopuksi\nhän oli melkein loukkaantunut siitä, ettei meillä enää ollut mitään\ntahkotuttamista -- hän seisoi navetan seinää vasten ja huusi: -- Kun\nteillä kerran on niin erinomaisen hyvä tilaisuus tahkotuttaa, niin on\nteidän sitä käytettävä --\n\nSitten hän oli Aaste-tuvan katolla ja heitti alas turvetta, kiviä ja\nrojua, niin että korvissamme suhisi!\n\n-- Täällä tarvitaan järjestävää kättä! -- huusi hän katolta.\n\nAaste-tuvan päädyssä oli luukku; luonnollisesti Finn luukkuun sitä\ntarkastamaan. -- Olisi sääli ottaa Matilta kaikki se komeus, jota hän\nnauttii navetan ylisillä, -- huusi hän; -- minä voin erinomaisen hyvin\nolla täällä yötä. -- Hän asetti navetanportaat luukun eteen ja kantoi\nsinne pari tukevaa heinärukoa. Siellä hän aikoi nukkua.\n\n-- Mutta kertokaa minulle, -- sanoi hän saatuaan heinät kaikella\nkunnialla ullakolle, -- miten ihmeessä olette saattaneet kestää täällä\nkokonaista kolme viikkoa yhtämittaa --\n\n-- Ah, täällä on ollut niin ihanaa, -- sanoin minä.\n\n-- Niin, jospa vaan tietäisit, -- sanoi Dorthe.\n\n-- Tietäisin mitä?\n\n-- Miten lumoavaa täällä on ollut, -- sanoi Dorthe; hän punastui ja\nhymyili Susannalle ja minulle.\n\n-- Sanokaa minulle -- oh, sanokaa minulle -- mikä täällä oikeastaan\nlumoaa, -- pyysi Finn.\n\n-- Kerro siis, Dorthe, -- sanoin minä.\n\n-- Finn, kuuleppa -- niin, täytyyhän minun puhua se -- toisethan\ntietävät sen myöskin -- minä olen täällä mennyt kihloihin --\n\n-- Mennyt kihloihin täällä -- kenen kanssa, tuhat tulimmaista -- en näe\ntäällä mitään muuta kuin metsän ja Maailman Matin --\n\nSilloin me kerroimme kaikkityyni. -- Jimin tapaamisesta, hänen\nisästään, joka kalasti Mustastavirrasta ja oli melkein loordi -- miten\nihastuttava Jim oli -- paljoa viehättävämpi kuin kaikki Norjan herrat\n-- viime yönä hän oli matkustanut Intiaan ja aikoi jäädä sinne viideksi\nvuodeksi.\n\nKerrankin Finn istui paikoillaan kokonaista viisi minuuttia kuunnellen,\nja hänen silmänsä pysyivät liikkumatta.\n\n-- Ja hänen kanssaan sinä olet mennyt kihloihin, -- tuli lopuksi.\n\n-- Hänen.\n\n-- Oletko aivan menettänyt sen vähäisenkin järkipahaisen, mitä sinulla\non ollut? -- sanoi Finn jälleen. Niin sanovat veljet aina, heidän\nmielestään ei sisarilla koskaan ole mitään järkeä -- senhän tiedätte --\n\nDorthe oli luonnollisesti siihen tottunut, sillä hän ei sanonut\nsanaakaan, tuijotti vain veljeensä ruskeilla samettisilmillään.\n\n-- Sepä oli hullunkurisinta mitä olen milloinkaan kuullut, -- jatkoi\nFinn; -- hän pysyy poissa viisi vuotta ja häntä sinä odotat -- ha haa --\n\nDorthen kasvot nytkähtelivät, mutta hän ei sanonut vieläkään mitään.\n\n-- Kiitos, sellaisesta kesäkihlauksesta me emme välitä -- ja hän on\nlisäksi korkeaa englantilaista aatelia -- yhä parempaa ja parempaa! --\n\n-- Hän oli kauhean suloinen, -- sanoin minä.\n\n-- Hyvä Jumala -- miten päättömiä te olette kaikki kolme, -- sanoi Finn.\n\n-- Minä arvelin kyllä, ettei hän ollut mikään luotettava, -- sanoi\nSusanna.\n\n-- Sitä sinä et ole koskaan sanonut, -- kuohahdin minä.\n\n-- Mutta minä ajattelin sitä aina, -- sanoi Susanna ja puristi yhteen\nsuupieliään.\n\nMutta silloin Dorthe ei voinut enää itseään hillitä. Hän painoi pienet,\nruskeat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti: -- Oi, sanokaapa mitä\ntahdotte -- aivan mitä tahdotte -- minä uskon Jimiin, minä odotan\nJimiä --\n\n-- Hän ei ikinä palaa, -- sanoi Finn ja löi nyrkkinsä nurmeen, jolla\nistui -- englantilaiseen armeijaan kuuluva upseeri, joka jää Intiaan\nviideksi vuodeksi -- ja hän palaisi tänne sinun luoksesi, jonka hän on\ntavannut täällä Aaste-tuvassa -- hah haa! -- Hän kieri maassa nauraen.\n\n-- Minä lupasin odottaa, -- nyyhkytti Dorthe.\n\n-- \"Mä kyllä ootan, kun lupasin sen\", -- lausui Finn ivallisesti --\nniin, jos tahdot tuhota elämäsi, niin kulje sinä vain odottaen -- mutta\ntuossa tulee Maailman Matti, -- jatkoi hän, -- hänhän saattaa toisten\npuutteessa olla terveen järjen edustajana --\n\nEnnenkuin me ehdimme estää, sanoi Finn:\n\n-- Kuuleppa, Maailman Matti -- tämä pieni tytön tyllerö on mennyt\nkihloihin sen englantilaisen kanssa, joka asui täällä jossakin --\nhän on matkustanut Intiaan -- mutta viiden vuoden kuluttua hän palaa\nsydänkäpyään noutamaan -- niin hän on sanonut -- uskotko sinä hänen\ntulevan jälleen -- sano suoraan, hyvä herra.\n\nMaailman Matti sylkeä läiskähytti ensin pitkän ja ruskean suihkun,\nsitten hän nauroi koko ryppynaamallaan:\n\n-- No, sitähän minnäi, jotta yks' teistä se ol' sen henttu -- mut jos\nsanon suoraa sen mitä meinoon, se ei tule millonkaa takasi -- ei,\nniillä on liijan paljo rahhaa, tuollaisilla, ei ne piittoo muutamista\nkolikoista.\n\n-- Näin puhui Zarathustra -- kuuntele hänen sanojaan, -- lausui Finn.\n\n-- Ja onhan niitä tuollaisii tytönheilakkoja Intijassahii, -- Maailman\nMatti lähetti jälleen pitkän, ruskean säteen heinikkoon.\n\nMinä kavahdin Dorthen kaulaan. -- Älä välitä siitä, mitä nuo sanovat,\nDorthe; me tunnemme Jimin, mutta eivät nuo.\n\nJa siinä oli Aaste-tupa päivänpaisteessa ja varjossa, ja valkoiset,\nliitelevät pilvet heittivät pitkiä, pehmeitä värivivahduksiaan\ntuntureille -- pihlajissa, jotka varjostivat Aaste-tuvan kattoa, oli jo\nsuuria, punaisia terttuja -- ne loistivat syvänsinistä taivasta vasten.\n\nMutta seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Dorthe lepäsi\npitkin pituuttaan lyhyessä, vihreässä ruohikossa ja itki.\n\nTietysti Jim tulee takaisin Dorthen luokse.\n\nNiin, ettekö tekin sitä usko?\n\n\n\n"]