[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiSpasi2yMWYNdQrNvHER7eo0Qlqnxq59fTbPPeR33fA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1889,"Araukanien päällikkö","Aimard, Gustave",1818,1883,"1889-aimard-gustave-araukanien-paallikko","1889__Aimard_Gustave__Araukanien_päällikkö","Intiaaniromaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1864,1921,36069,240468,false,58000,[24,25],"Adventure stories","French fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Adventure","Historical Novels","\"Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani\" by Gustave Aimard is a historical novel written in the late 19th century. The book is set in the turbulent landscape of Chile during the 1830s and follows the journey of two Frenchmen, Ludvig and Valentin, as they navigate through the challenging terrain of Araukania while encountering indigenous tribes and their customs. Central to the narrative are themes of adventure, bravery, and cultural conflict as the protagonists seek connection and understanding within a world filled with danger and intrigue.  The beginning of the novel introduces the two main characters, Ludvig, a young aristocrat, and Valentin, a former soldier turned magician, as they ride through the picturesque but perilous Araukanian landscape. As they rest beneath the shade of trees, they encounter a group of Puelka Indians, which sets the stage for a tense interaction that reveals the complexities of cross-cultural exchanges. The characters' initial lighthearted banter quickly turns to caution as they prepare to engage with the local tribes, hinting at the challenges and conflicts to come. Their quest, driven by a desire for adventure and acceptance, intertwines with the struggles of the Araukanian tribes against external threats, laying a groundwork for themes of friendship and loyalty set against a backdrop of shifting alliances and impending conflict. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Ranskalaisen seikkailukirjailijan intiaaniromaani sijoittuu 1830-luvun Chileen, Araukanian villiin luontoon. Kaksi ranskalaista seikkailijaa joutuu keskelle alkuperäiskansojen ja valloittajien välisiä valtataisteluita, joita hallitsee araukanien urhea päällikkö Antinahuel.","Gustave Aimardin 'Araukanien päällikkö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1889. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ\n\nIntiaaniromaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE AIMARD\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Kohtaus puelka-intiaanien kanssa.\n     II. Machi.\n    III. Kummastuksia.\n     IV. Mustan sydämen liitto.\n      V. Antinahuel.\n     VI. Kapina.\n    VII. Don Pancho Bustamente joutuu vihollisen käsiin.\n   VIII. Välikohtaus.\n     IX. Valmistuksia takaa-ajoon.\n      X. Curumilla sotajalalla.\n     XI. Antinahuelin vallassa.\n    XII. Antinahuel neuvottelukokouksessa.\n   XIII. Pakoyritys.\n    XIV. Murskautuneita toiveita.\n     XV. Del Rio See rotkolla.\n    XVI. Linnoitus ja ansa.\n   XVII. Vaarallisilla teillä.\n  XVIII. Verellä merkitty ehdotus.\n    XIX. Sotajuoni.\n     XX. Ihmisuhri.\n    XXI. Silmästä silmään.\n   XXII. Condorkankin taistelu.\n  XXIII. Kuolleitten lepopaikalla.\n   XXIV. Jälleennäkeminen.\n    XXV. Leijona kukistuu.\n   XXVI. Vapautus.\n  XXVII. Hirmumyrsky.\n XXVIII. Taivaan ja maan välillä.\n   XXIX. Viimeinen taistelu.\n    XXX. Loppu.\n\n\n\n\nI. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.\n\n\nEräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen\nmustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin\nrantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät\nhymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat\nAndien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien\nyksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja\nantavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.\n\nRatsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä\nluonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli\nheille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat\nniin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän\nmatkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten\nseutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia.\nHe olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet\nkotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli\nnuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä\nkasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli\nloistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon\nkohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan\nomistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut\nmuutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia.\nAinoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa\nCesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.\n\nValentin Guillos -- se oli toisen miehen nimi -- oli vain muutamia\nvuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä\noli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset\nkasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa\ntodisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän\nsyntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti\ntaistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet\nansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli\neräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli\npelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen\nharrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi\nsotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa,\nkun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti -- huolimatta\nsiitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat -- seurata\nhyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja\nolla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa\nkipeästi kaipasi.\n\nHeidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta,\nja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka\nvaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka\nesiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme\nheidän matkallansa.\n\n\"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?\"\nkysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.\n\n\"No niin, mitä ratsastukseen tulee\", sanoi tämä, \"niin tiedän vain,\nettä olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo\nsangen väsynyt.\"\n\n\"Ystävä raukkani\", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. \"Minähän olen\nkokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä\ntottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en\nmuistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen.\"\n\nHän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden\ntuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis\ntarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa\nselästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja\nhevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun\nolaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan\nsuolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin\nosansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa,\njonka he pistivät suuhunsa.\n\n\"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu\", huomautti Valentin\nlyhyesti, \"sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen\nihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko\npaistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet\nmatkastamme, veijari?\" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.\n\nKoira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin\nsanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen,\nmerkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään,\nkuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.\n\n\"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan\nvieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka...\"\n\nHän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.\n\n\"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta\njotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua\nvaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!\" Hän nousi ylös ja astui\npari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen\nkuin noiduttuna. \"Cesar on aina oikeassa\", mutisi hän. \"Minä luulen,\nLudvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa.\"\n\nNoin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua\nintiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän\nhartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut\nlainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa\nympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien\nkasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät\nkeihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten\nhiuksilla ja hevosten harjaksilla.\n\n\"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?\" kysyi\nValentin.\n\n\"Hm, he ovat araukaneja -- antakaamme heidän joka tapauksessa tulla\nlähemmäksi.\"\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!\"\n\nHe virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi\ntapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan\nliikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä\nkummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen\njohtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä,\nlaski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti\noikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.\n\n\"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin\nkaukana heimonsa muista miehistä?\"\n\nKysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta,\nkoska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen\nsisällön.\n\n\"Villi näkyy olevan hiukan utelias\", sanoi vanhempi heistä toverilleen.\n\"Vastaanko minä hänelle?\"\n\n\"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa.\"\n\n\"Olet oikeassa, minä koetan.\" Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja\nsanoi lakoonisesti. \"Me matkustamme.\"\n\n\"Minkätähden niin yksin?\" kysyi tämä kummastuneena.\n\n\"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme\", sanoi Valentin\nnauraen.\n\nPäällikkö osoitti päätään. \"Eikö skalppiakaan muka.\"\n\n\"Mitä mies tarkoittaa? Tahtooko hän kenties tehdä pilaa hiuksieni\nväristä? -- Älkää sotkeutuko asioihin, jotka eivät kuulu teille\",\nvastasi hän päällikölle. \"Menkää vain omia teitänne, villit, muuten...\"\n\nHän tähtäsi intiaania ja Ludvig seurasi heti ystävänsä esimerkkiä.\nPäällikkö ei kuitenkaan pelästynyt heidän sotaisesta käytöksestään.\nTyöntäen kevyesti häntä kohti suunnatun pyssynpiipun syrjään sanoi hän\nleppyisällä äänellä. \"Veljeni erehtyy, minun aikomukseni ei ollut\nloukata häntä. Minä olen hänen ystävänsä ja veljensä. -- Valkonaamat\nolivat juuri syömässä, kun me tulimme?\"\n\n\"Aivan oikein, päällikkö\", vastasi Ludvig. \"Te häiritsitte ateriaamme\ntulollanne.\"\n\n\"Jos tyydytte siihen vähäiseen eväsvarastoon, joka meillä on mukanamme,\nniin olemme palvelijanne\", jatkoi Valentin uteliaana, nähdäkseen, mitä\nnyt tulisi tapahtumaan.\n\n\"Otan tarjouksenne vastaan\", sanoi intiaani. \"Mutta vain yhdellä\nehdolla.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Että saan lisätä ateriaan osani.\"\n\n\"Se on oikeudenmukaista\", sanoi Valentin heittäen iloisesti pyssynsä\nmaahan ja tarttuen ystävällisesti villin käteen. \"Me tyydymme kyllä\nlaihaan ateriaan...\"\n\n\"Ystävän leipä on aina hyvää\", sanoi päällikkö arvokkaasti. Sitten\nantoi hän tovereilleen merkin, ja nämä ottivat nyt laukuistaan esille\nkaikenlaisia ruokatarpeita, myöskin nahkaleilejä, jotka sisälsivät\nchickaa -- eräänlaatuista viiniä, jota valmistetaan maissista ja\nomenista. Kaiken tämän asettivat he ranskalaisten eteen. Sitten he\nasettuivat itse piiriin heidän ympärilleen, ja nyt uhrattiin pitkä aika\nkunnollisen aterian syömiseen. Kun se oli loppunut, kääntyi päällikkö\ntaas ranskalaisten puoleen ja kysyi:\n\n\"Veljeni eivät ole espanjalaisia? Miltä saarelta he tulevat?\"\n\n\"Maamme ei ole mikään saari\", vastasi Ludvig. \"Me olemme ranskalaisia.\"\n\nIntiaani kohotti ylpeästi päätään ja sanoi: \"Veljeni eivät puhuneet\noikein. On vain yksi maa, joka ei ole saari -- se on Araukas, vapaitten\nmiesten suuri maa!\"\n\nYstävykset nyökkäsivät. Niin päättäväisesti lausuttua ajatusta he eivät\ntahtoneet kumota.\n\n\"Veljeni ovat siis ranskalaisia\", sanoi päällikkö taas. \"Heidän\naikomuksensa on epäilemättä harjoittaa kauppaa. Missä ovat heidän\ntavaransa?\"\n\n\"Te erehdytte, me emme ole kauppiaita\", vastasi Valentin. \"Me olemme\ntulleet tänne tervehtimään araukaneja, veljiämme, sillä olemme kuulleet\nheidän vierasvaraisuuttaan ylistettävän.\"\n\nIntiaani näytti olevan sangen mielistynyt tähän arvosteluun hänen\nkansastaan.\n\n\"Veljeni ovat aina tervetulleita luoksemme. He eivät ole viheliäisiä ja\nkatalia espanjalaisia, ja heidät otetaan kylissämme aina hyvin\nvastaan.\"\n\n\"Mihin heimoon kuulutte?\" kysyi nyt Valentin.\n\n\"Olen yksi ulmeneista -- päälliköistä -- ja kuulun Suuren Jäniksen\npyhään heimoon.\"\n\n\"Hyvä, silloin voitte sangen hyvin antaa meille ne tiedot, joita\ntarvitsemme. Meidän täytyy tavata yksi heimolaisistanne.\"\n\n\"Mikä on hän nimeltään?\"\n\n\"Antinahuel -- Auringontiikeri.\"\n\nIntiaani näytti hämmästyneeltä. Kului pitkä aika, ennenkuin hän\nvastasi.\n\n\"Valkoiset veljeni etsivät Suurtoquinia?\" kysyi hän vihdoin hitaasti.\n-- Toquiniksi nimitettiin intiaanikuvernementin korkeimpia päälliköitä,\njoita oli neljä Araukaniassa. Toquinien jälkeen seurasivat Apo-Ulmenit\nja sitten Ulmenit. -- \"Tietävätkö he että he joutuvat tekemisiin Utal\nMapuernan araukaniliittokunnan korkeimman päällikön kanssa. Veljeni\nvarokoot.\" Intiaanin kasvot synkistyivät, ja näytti siltä, kuin hän\naikoisi vielä lisätä jotakin. Mutta hän ajatteli hiukan ja sanoi\nsitten. \"Minä teen muukalaisille erään ehdotuksen. Jos he tahtovat\nensin levätä majassani, vien itse heidät Antinahuelin luo.\"\n\n\"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne,\npäällikkö.\"\n\n\"Trangoil Lanec -- Syvä Laakso -- täyttää ainoastaan velvollisuutensa.\nValkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana.\"\n\nAteria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensa\nselkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikön\nviittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivat\njoelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.\n\n\n\n\nII. MACHI.\n\n\nKahden tunnin kuluttua saapuivat ystävämme kylään, joka sijaitsi\nkahdeksantoista peninkulman päässä Araukasta -- Araukanian\npääkaupungista -- Karampanguesin rannalla keskellä vuoristoa. He\nsaapuivat sinne juuri parhaaseen aikaan tullakseen omituisen tapauksen\ntodistajiksi. Erään majan eteen oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä,\netupäässä naisia ja lapsia, ja sen oviaukolla makasi intiaanin ruumis.\nLukuisista sulkakoristeista päättäen oli vainajalla ollut sangen korkea\nasema kansansa keskuudessa. Ympärillä seisovien kirkuna, intiaanien\nrumpujen huumaava ääni, koirien katkeamaton ulvonta -- kaikki tämä sai\naikaan niin hirvittävän melun, että Valentin ja Ludvig tunsivat halua\nantaa hevostensa jälleen nelistää.\n\nRuumiin vieressä keskellä väkijoukkoa seisoi vanha, isokasvuinen,\nvillinnäköinen mies. Hän oli puettu naisen pukuun. Mies väänteli\nruumistaan hirveästi ja päästi tuon tästäkin peloittavan ulvonnan. Hän\noli Machi -- heimon poppamies. Näillä liikkeillään puolusti hän\nkuollutta Guekubun, pahan hengen, hyökkäyksiä vastaan, joka tahtoi\nanastaa hänet.\n\nÄkkiä antoi Machi merkin, ja sekä musiikki että valitushuudot\ntaukosivat heti. Guekubu oli nähtävästi voitettu, ja ruumis joutui nyt\nPilliaun, valkeuden jumalan, haltuun. Poppamies oli hetken ääneti ja\nkääntyi sitten yleväpiirteisen ja käskevän näköisen miehen puoleen,\njoka keihääseensä nojaten seisoi hänen edessään.\n\n\"Suuren Jäniksen mahtavan heimon päällikkö\", alotti hän. \"Sinä näet\ntässä isäsi, urhoollisen Apo-Ulmenin, Karhunkynnen, joka niin synkällä\ntavalla riistettiin meiltä. Kiitos Pilliau-jumalan, ei hänen tarvitse\nenää pelätä pahaa henkeä, ja nyt metsästelee hän autuaitten sotilaitten\nkanssa taivaan präärioilla. Kaikki tavat on täytetty, ruumis voidaan\nhaudata.\"\n\n\"Odotahan\", keskeytti päällikkö. \"Isäni on kuollut, mutta minä tahdon\ntietää, kuka on tappanut hänet. Soturi on sitkeä eikä kuole niin\nhelposti. Kuka on siis sammuttanut hänen elämänsä lähteen? Vastaa\nminulle, sinä Machi, jonka Pilliau on täyttänyt hengellään... minä\ntahdon tietää murhaajan nimen. Sydämeni on täynnä surua eikä tule\ntuntemaan helpoitusta, ennenkuin olen kostanut isäni kuoleman.\"\n\nKuullessaan nämä surevan sanat valtasi vavistus joukon. Kaikkien\nkatseet kääntyivät poppamieheen, joka kädet ristissä rinnalla ja katse\nmaahan vaipuneena seisoi heidän edessään. Päällikön vaatimus ei\nollenkaan hämmentänyt eikä kummastuttanut häntä. Hän oli nähtävästi\nodottanut sitä ja seisoi nyt sangen miettiväisessä asennossa, joka yhä\nenemmän ylensi hänen arvoaan väkijoukon silmissä.\n\n\"No niin, Machi, me odotamme! Tunnetko miehen, joka on syypää murhaan?\"\n\n\"Minä tunnen hänet.\"\n\n\"Minkätähden isäni ei sitten puhu?\"\n\n\"Koska on henkilöitä, jotka epäilevät Machin oikeudentuntoa, ja...\"\n\n\"Kukaan ei epäile Machia, ei kukaan!\" kirkui päällikkö. \"Olipa\nrangaistavan arvo mikä tahansa, niin ei hän tule välttämään kostoani.\nPuhu Machi! Lupaan sinulle, että se mies, jonka nimen mainitset, on\nkuoleva!\"\n\nPoppamies ei enää miettinyt. Hän oikaisi ylpeästi vartaloansa, kohotti\noikean kätensä ja muitten jännityksellä seuratessa hänen liikkeitään\nnäytti sormellaan juuri sitä päällikköä, joka oli osoittanut\nsydämellistä vierasvaraisuutta ystävillemme.\n\n\"Täytä valasi, Ulmen! Tuossa seisoo mies, joka on syypää isäsi murhaan\n-- Trangoil Lanec!\"\n\nMachin tiikerikatse viivähti hetkisen syytetyn vartalolla, sitten\nnäytti hänen olemuksensa äkkiä muuttuvan ja ikäänkuin sulautuvan\nhiljaiseen suruun. Hän peitti kasvonsa kaapuunsa, aivankuin tämä\nilmoitus olisi tuottanut hänelle suurta tuskaa.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi. Trangoil Lanec oli mies, jota kaikkein\nvähimmin voitiin epäillä murhasta, sillä rohkeudellaan ja\navosydämisyydellään oli hän voittanut kaikkien suosion. Niin pian kun\nhämmästys oli haihtunut, syntyi vilkasta liikettä, ja kaikki\nvetäytyivät pois miehen luota, joka ennen oli ollut niin hyvässä\nmaineessa.\n\nTrangoil Lanec seisoi nyt yksin syyttäjänsä edessä. Kuin salama olivat\nMachin hirveät sanat iskeneet häneenkin, mutta nyt alkoi jo halveksuva\nhymy väreillä hänen huulillaan. Hän astui satulasta ja odotti.\n\n\"Minkätähden tapoit isäni, Trangoil Lanec?\" kysyi nyt sureva Ulmen\npehmeällä ja valittavalla äänellä. \"Hänhän rakasti sinua, ja olinhan\nminä sinun ystäväsi!\"\n\n\"Minä en ole tappanut isääsi, Curumilla!\" sanoi Trangoil Lanec\npäättäväisesti ja vilpittömällä äänellä, joka olisi kenties vaikuttanut\nkuuntelijoihin, jollei hetkellinen kiivastus olisi sotkenut heidän\najatuksiaan.\n\n\"Minkätähden kiellät sen?\" kysyi Ulmen katkeroituneena. \"Machi on\npuhunut!\"\n\n\"Hän valehtelee!\"\n\n\"Ei, Machi ei valehtele, Pilliau on ilmoittanut sen hänelle. Ei ole\nmuuta mahdollisuutta -- sinä, vaimosi ja lapsesi olette kuoleman omat,\nniin kuuluu laki.\"\n\nTrangoil Lanec ei vastannut, vaan heitti aseensa maahan ja asettui\nkuolemanpaalun viereen, joka oli poppamiehen majan edessä. Hänen\nympärilleen muodostui pian pyöreä piiri, ja jo alettiin tehdä\nvalmistuksia uhria varten, sillä vanhan tavan mukaan ei murhattua\npäällikköä saanut haudata, ennenkuin hänen murhaajansa oli rangaistu.\n\nMachi oli voitonriemuinen. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen\nvapautuakseen vihollisestaan, joka monta kertaa oli paljastanut hänen\npetoksensa. Hänen vastustajansa kuolema tuottaisi hänelle ainoastaan\nkunniaa.\n\nValentin ja Ludvig olivat pitäneet tarkasti silmällä poppamiestä. He\nolivat tietoisia hänen rajattomasta vallastaan, ja intiaanien\nherkkäuskoisuus ja petos, jonka uhriksi syytön mies joutuisi,\nraivostutti heitä.\n\n\"Sallimmeko tämän murhan tapahtua?\" kysyi Valentin neuvottomana\nystävältään.\n\n\"Emme\", vastasi tämä. \"Olen vakuutettu päällikön viattomuudesta ja\nMachin konnamaisuudesta! -- Mutta mitä me oikeastaan voimme tehdä.\"\n\n\"Intiaaneja on siksi paljon, ettemme voi vapauttaa häntä väkivallalla.\nVaikka me saisimmekin viisi tai kuusi heistä surmatuiksi, hyökkäisivät\ntoiset päällemme, eikä yrityksestämme ei olisi mitään hyötyä.\"\n\nValentin löi äkkiä kädellään otsaansa.\n\n\"Etten tullut jo heti sitä ajatelleeksi! Olen saanut hyvän\npäähänpiston. Käytän vanhaa silmänkääntötaitoani hyväkseni ja luulen,\nettä kaikki käy hyvin. Mutta lupaa minulle taivaan nimessä, ettet\nkadota rauhallisuuttasi!\"\n\n\"Ole huoletta, en estä sinua suunnitelmissasi.\"\n\n\"No hyvä, minä näytän tälle villille, että olen hiukan viekkaampi kuin\nhän!\" Valentin ohjasi nyt hevosensa keskelle piiriä ja huusi kuuluvalla\näänellä: \"Kuulkaa minua, kansa! -- Te aiotte tehdä tyhmän rikoksen.\nMachi on roisto. Hän nauraa teille selkänne takana.\"\n\nIntiaanit tarkastelivat tyytymättöminä vierasta puhujaa. Ainoastaan\nCurumilla säilytti rauhallisuutensa ja lähestyi Valentiniä.\n\n\"Kuka on kehoittanut valkoista veljeäni puhumaan? Vetäytyköön hän\nsyrjään, sillä hän ei tunne puelkojen lakeja. Machi on ilmiantanut\nTrangoil Lanecin. Hänen täytyy siis kuolla.\"\n\n\"Todellako? Mutta minähän sanoin äsken teille, että poppamiehenne on\nkurja roisto, ja minä riisun naamarin hänen kasvoiltaan, jos vain saan\ntilaisuutta siihen.\"\n\nUlmen pudisti päätään, kääntyi Machin puoleen ja kysyi häneltä: \"Mitä\nisäni sanoo tähän?\"\n\nTämä seisoi yhä liikkumattomana halveksuva hymy huulillaan. \"Milloin\novat valkeanaamat puhuneet totta? Muukalainen näyttäköön sanansa\ntoteen!\"\n\nCurumilla mietti vielä hetkisen. Ranskalaisen rehellinen,\nluottamustaherättävä ilme voitti vihdoin. \"No niin, veljeni puhukoon\",\nsanoi hän.\n\n\"Odottakaahan\", keskeytti poppamies. \"Mitä tapahtuu, jos minä\npuolestani todistan, että muukalainen on väärässä?\"\n\n\"Hän kuolkoon silloin!\" vastasi Ulmen kylmästi.\n\n\"Siihen suostun kyllä\", myönsi Valentin. \"Kuulkaa nyt minua, Suuren\nJäniksen heimon sotilaat ja päälliköt. Minäkin olen suuri poppamies\nheimoni keskuudessa ja sanon teille, ettei Trangoil Lanec, vaan Machi\nitse on murhannut päällikön.\"\n\nPelon ja kummastuksen liikkeitä huomattiin ympärillä seisovien\nkeskuudessa. Valentin hengähti hetken ja jatkoi taas: \"Niin, Machi on\ntahrannut kätensä veljensä verellä. Tämän tietää hän itse sangen hyvin\nja koettaa nyt panna syyn viattoman miehen niskoille. Tarkastelkaa\nhäntä -- hän ei uskalla katsoa suoraan silmiini.\"\n\nPoppamies värisi todellakin, ja hänen katseensa harhaili\nlevottomana sinne tänne. Hänen kasvoistaan saattoi selvästi lukea\nsyyllisyydentunnon.\n\n\"Valkoinen veljeni\", sanoi Trangoil Lanec kääntyen Valentinin puoleen,\n\"minkätähden tahdot uhrata itsesi puolestani? Ystäväni luulevat minua\nsyylliseksi, sinä et voi estää heitä tappamasta minua. -- Tehkää siis\nloppu asiasta, uhratkaa minut, mutta säästäkää vaimoni ja lapseni.\"\n\n\"Mitä sanovat veljeni?\" kysyi Curumilla läsnäolevilta.\n\n\"Muukalaisten suuri poppamies näyttäköön sanansa toteen\", kuului\nyksiääninen vastaus.\n\n\"Hyvä\", sanoi Valentin, \"te tulette olemaan tyytyväisiä minuun.\" Hän\nastui satulasta, veti sapelinsa huotrasta ja antoi sen kimallella\nkaikkien silmissä. \"Te näette tämän miekan\", selitti hän rauhallisena.\n\"Sen pistän kahvaa myöten suuhuni. Jos Trangoil Lanec on syyllinen,\nkuolen minä, mutta jos hän on syytön, suojelee suuri henki minua, ja\nvoin jälleen vetää tämän aseen ruumiistani haavoittumatta ollenkaan!\"\n\n\"Veljeni puhuu kuin urhoollinen sotilas. Me katselemme.\"\n\n\"Ei, sitä minä en hyväksy\", huudahti Trangoil Lanec. \"Tahtooko\nmuukalainen tappaa itsensä?\"\n\n\"Pilliau olkoon tuomari!\" vastasi ranskalainen hymyillen. Sitten\nasettui hän mahtavaan asentoon, pisti sapelin kärjen suuhunsa ja antoi\nkoko terän kadota ruumiiseensa.\n\nKauhistuneina katselivat puelka-sotilaat rohkeata muukalaista, joka\nkääntyi ympäri, että kaikki tulisivat vakuutetuksi asian\ntodellisuudesta, ja veti sitten sapelin hitaasti ruumiistaan. Terä oli\nyhtä kiiltävä kuin ennenkin, eikä valkonaama ollut haavoittunut. Nyt\nnousi hirvittävä riemumeteli, joka loppui vasta sitten, kun Valentin\noli kädenliikkeellä vaatinut hiljaisuutta.\n\n\"Olen nyt todistanut teille, että Trangoil Lanec on syytön, eikö totta.\nNo niin. Machi väittää päinvastaista. Nyt on hänen vuoronsa todistaa,\nettä minä valehtelen. Mitä sanotte siitä, Machi?\"\n\nOnneton poppamies tunsi kaiken olevan mennyttä, tuskanhiki helmeili\nhänen otsallaan ja hänen ruumiinsa vapisi, aivankuin hän olisi ollut\nvilutautinen. Valentin tunsi sääliä häntä kohtaan ja tahtoi säästää\nhänen henkensä, mutta se oli jo liian myöhäistä. Curumilla tunkeutui\nMachin luo, antoi hänelle sapelin ja sanoi: \"Isäni tahtoo olla suuri\npoppamies... hyvä, näyttäköön hän, että Pilliau rakastaa häntä!\"\n\n\"Muukalainen on petturi\", änkytti Machi. \"Hän petkuttaa kaikkia teitä.\"\n\n\"Me odotamme\", sanoi Ulmen kuivasti.\n\nMachi heitti epätoivoisen silmäyksen ympärilleen. Hän näki\nuteliaisuuden kuvastuvan kaikkien kasvoilla. Apua ei hän voinut\nkeneltäkään odottaa, ja hän teki siis päätöksensä. Hän tahtoi kuolla\nheimonsa poppamiehenä.\n\n\"Luuletteko, heikot sotilaat, että minä pelkään tätä asetta? Machi ei\npelkää mitään. Hän suoriutuu tästäkin. Mutta varokaa itseänne. Pilliau\nsuuttuu teidän käytöksestänne minua kohtaan. Hän on rankaiseva teitä\ntästä nöyryytyksestä, johon nyt pakoitatte minut!\"\n\nKun puelka-soturit kuulivat poppamiehensä sanat, alkoi heidän\npäätöksensä horjua. Mutta Curumilla pysyi vaatimuksessaan ja vastasi\npoppamiehen uhkauksiin käskevällä liikkeellä. Machi ei viivytellyt\nenää, hän suuntasi vielä kerran vihaisen katseen ranskalaisiin ja\ntyönsi sitten ajatuksen nopeudella sapelin kurkkuunsa. Musta verivirta\nsyöksähti hänen kurkustaan. Onneton sulki heti silmänsä, otti kaksi\naskelta eteenpäin ja kaatui sitten maahan. Machi oli kuollut.\n\n\"Heittäkää petollinen koira korppikotkien eteen\", sanoi Curumilla\nkääntyen inhoten poispäin. Hänen käskynsä täytettiin heti.\n\nTrangoil Lanec syleili vuoroin Valentinia vuoroin Ludvigia, joita hän\nnimitti pelastajikseen. \"Tästälähtien olemme veljeksiä elämässä ja\nkuolemassa\", huudahti hän ihastuneena.\n\n\n\n\nIII. KUMMASTUKSIA.\n\n\nKului pitkä aika, ennenkuin melu ja levottomuus, jonka poppamiehen\nkuolema oli saanut aikaan, oli tauonnut ja järjestys palannut jälleen\nkylään. Ulmenit olivat jo sopineet ja puristaneet veljellisesti\ntoistensa kättä. Ilo olisi ollut rajaton, jollei erästä surullista\nvelvollisuutta olisi pitänyt täyttää. Apo-Ulmen päällikön ruumis oli\nhaudattava. Tähän kului sangen pitkä aika, sillä intiaanit hautaavat\naina suurilla juhlallisuuksilla etevät sotilaansa. Myöskin ystävämme\nottivat Curumillan pyynnöstä osaa hautajaistoimituksiin ja ateriaan.\n\nKestitys oli, niinkuin voitiin odottaakin, sangen suurenmoinen.\nRuokalajien joukossa oli muun muassa suuri korillinen kovaksi\nkeitettyjä munia, joita araukanit sangen ahnaasti pistelivät poskeensa.\n\n\"Mikseivät ystäväni syö?\" kysyi Curumilla ranskalaisilta ja osoitti\nkoria.\n\n\"Suokaa anteeksi, päällikkö\", vastasi Valentin, \"minä syön kyllä sangen\nmielelläni munia, mutta en tällä tavalla valmistettuja.\"\n\n\"Ah, ymmärrän. Veljeni pitävät raakoja munia parempina?\"\n\n\"Ei, emme pidä kovista emmekä raaoista... vaan tavallisista pehmeiksi\nkeitetyistä munista.\"\n\n\"Mitä veljeni tarkoittavat?\" kysyi päällikkö kummastuneena. \"Munaa ei\nvoi keittää muuten kuin kovaksi. Isämme ovat aina syöneet tällä tavalla\nkeitettyjä munia.\"\n\nRanskalaiset katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, ja heidän kasvonsa\nkuvastivat vilpitöntä osanottoa.\n\n\"Onko se todellakin totta, Ulmen? Mutta ettehän te tunne elämän\nsuurimpia nautintoja. Odottakaahan, minä autan teitä, niin tulette\nvuosikausia muistamaan minua.\"\n\nRiemuiten ottivat kaikki vastaan Valentinin ehdotuksen, ja Trangoil\nLanec kysyi häneltä innokkaana, milloin hän aikoi toteuttaa\naikomuksensa.\n\n\"En voi antaa teidän odottaa kauan -- aamulla täytän lupaukseni Suuren\nJäniksen kokoontuneen heimon edessä...\"\n\nAraukanit heräsivät aikaiseen seuraavana päivänä. Jo varhain aamulla\nkokoontuivat naiset, miehet ja lapset suurelle aukealle paikalle\nkylässä. Vihdoin saapuivat sinne Valentin ja Ludvig. Edellinen\ntunkeutui heti hänelle osoitetulle paikalle, pienelle töyräälle, josta\nhän helposti saattoi pitää silmällä kokoontunutta ihmisjoukkoa. Hänen\nkäskystään olivat kaikki valmistukset jo tehty. Hänen vieressään oli\npöytä, vedellä täytetty kattila ja kummallinen esine, joka nähtävästi\noli uuni.\n\nÄsken valittu uusi Apo-Ulmen antoi Valentinille merkin aloittaa\ntoimituksensa. Ranskalaisen oli vaikea pidättää hymyään, kun hän näki\nkaikkien uteliaina tarkastelevan häntä. Antaakseen sanoilleen\ntarpeellisen painon, nousi hän ylös, nojasi toisella kädellään pöytään\nja aloitti:\n\n\"Arvoisat Ulmenit ja Suuren Jäniksen pyhän ja jalon heimon urhoolliset\nsotilaat, kuulkaa tarkkaavaisesti, mitä sanon teille! -- Aikojen alussa\nei maata ollut vielä olemassa. Vesi ja pilvet täyttivät äärettömän\navaruuden. Kun Pilliau loi maailman, ja ihminen hänen mahdistaan\nilmestyi Punaisen vuoren helmasta, otti hän häntä kädestä, näytti\nhänelle kaikki, mitä maan päällä, ilmassa ja vedessä oli ja sanoi:\n'Sinä olet luotujen kuningas. Eläimet, kasvit ja kalat kuuluvat siis\nsinulle, ja niiden täytyy edistyä ja kasvaa sinun hyödyksesi ja\nonneksesi! Sitten lajitteli ja jakoi Pilliau eläimet eri ryhmiin kunkin\nominaisuuksiensa mukaan; ennen kaloja ja kasveja tuli kanan vuoro, joka\nnokkii jyviä maasta. Silloin sanoi hän ihmiselle: 'Katso, tässä on yksi\nhyödyllisimmistä eläimistä, jonka olen luonut sinua varten. Kanasta\nsaat oivallista lihasoppaa, sen liha on hyvänmakuista, ja sen munista\nvoit leipoa suloisia pannukakkuja. Jos olet sairas, ja vahva ravinto\ntuottaa tuskia heikolle vatsallesi, voit syödä sen pehmeäksi keitettyjä\nmunia.' Niin puhui Pilliau ihmiselle vuosituhansia takaperin, ja minä\nvoin todistaa teille, että hän puhui totta. Muistakaa nyt: Voidakseen\nkeittää munan täytyy olla kaksi esinettä, ensiksikin itse muna ja\ntoiseksi kiehuvaa vettä. Te otatte munan, kohotatte kattilan kantta,\npanette munan kattilaan ja annatte sen kiehua siellä kolme minuuttia --\nei enempää eikä vähempää. Pankaa mieleenne nämä tärkeät tiedot, muuten\nei munan keittäminen onnistu. Kas näin!\"\n\nValentin pisti munan kattilaan. Kolmen minuutin kuluttua otti hän sen\npois vedestä, löi sen pään rikki, sekoitti siihen hiukan suolaa ja\nantoi sen sitten Apo-Ulmenille.\n\nPäällikkö söi munan tunnollisesti. Heti kirkastuivat hänen kasvonsa ja\nhän huudahti ihastuneena: \"Ooh! Hyvää, sangen hyvää! Veljeni on suuri\npoppamies.\"\n\nValentin keitti vielä useita munia ja antoi ne Ulmeneille ja\netevimmille sotilaille. Mieletön ilo oli vallannut intiaanit, ja he\nolivat vähällä kaataa ystävällisen muukalaisen tunkeillessaan hänen\nympärillään saadakseen kukin keitetyn munan. Vasta sitten, kun useiden\nuteliaisuus oli sammutettu, saattoi Valentin ajatella kokeen\njatkamista.\n\n\"Tässä ei ole vielä kaikki, puelkat\", ilmoitti hän kovalla äänellä.\n\"Mitä nyt olen jo näyttänyt teille, on vain lastenleikkiä\nmunapannukakun valmistamiseen verraten. Sitä taitoa ei opikaan\nhelposti. Seuratkaa nyt jokainen tarkasti liikkeitäni.\" Nopeasti ryhtyi\nhän nyt työhön araukanien vilkkaasti seuratessa hänen hommiaan.\n\nKun pannukakku oli valmistunut, pani ranskalainen sen puulautaselle\nviedäkseen sen Apo-Ulmenille. Mutta tämä oli tullut niin himokkaaksi\nhyvästä hajusta, että hän unohti kokonaan arvokkuutensa ylipäällikkönä\nja ryntäsi muiden Ulmenien seuraamana pöydän luo.\n\nPannukakun menestys oli ennenkuulumaton. Araukanit pitivät paljon\nuudesta, tuntemattomasta ruokalajista, ja kaikkialla näkyi onnellisia\nkasvoja. Valentin, joka oli tyytyväinen voittoonsa, kieltäytyi kaikista\nkunnianosoituksista ja palasi kiireesti Trangoil Lanecin ja Ludvigin\nkanssa edellisen majalle.\n\nRanskalaiset olivat jo edellisenä päivänä päättäneet jatkaa matkaansa.\nHe tahtoivat lähteä heti, sillä he eivät tunteneet tietä, ja tästä oli\npaljon haittaa heidän pikaiselle matkalleen. He olivat järjestämässä\nmatkatavaroitansa kuntoon, kun heidän isäntänsä saapui Curumillan\nseuraamana majaan. Päälliköt tervehtivät heitä kohteliaasti painamalla\nkätensä sydämelleen, heittäytyivät sitten maahan ja sytyttivät\npiippunsa. Valentin ja Ludvig arvasivat, että intiaanit aikoivat tehdä\nheille jonkun ehdotuksen ja odottivat kärsivällisesti, että nämä\nalkaisivat puhua.\n\nPoltettuaan piippunsa loppuun ja pistettyään sen vyöhönsä, kysyi\nTrangoil Lanec:\n\n\"Aikovatko valkoiset veljeni jättää ystävänsä ja jatkaa matkaansa?\"\n\n\"Aiomme\", vastasi Ludvig.\n\n\"Ovatko he tyytyväisiä meihin? Ovatko intiaanit osoittaneet heille\nkylliksi vieraanvaraisuutta?\"\n\n\"Siitä ei puhettakaan, päällikkö. Te olette kohdelleet meitä kuin omia\nheimolaisianne.\"\n\n\"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?\"\n\n\"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. --\nMeidän täytyy puhutella häntä.\"\n\nUlmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. \"Niinkuin kultahiuksinen\nveljeni haluaa\" -- tällä tarkoitettiin Valentinia. -- \"Antinahuel\nkuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään.\"\n\n\"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen.\"\n\n\"Veljeni eivät matkusta yksin\", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti.\n\"Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen\nvaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen\nveljeni on pelastanut henkeni -- minä seuraan häntä.\"\n\n\"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa\nveljilleen ja seuraa siis ystäviänsä.\"\n\n\"Mitä te puhutte, Ulmenit?\" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. \"Me\nolemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien\nvaralta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä\nsanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?\"\n\n\"He odottaisivat paluutamme.\"\n\n\"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme\nmiestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka -- siksi kutsutte\nvarmaankin don Tadeo de Leonia -- on lähettänyt meidät. Ei, ei,\npäälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista\nuhrausta emme voi ottaa vastaan.\"\n\n\"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta\nneljä muodostaa jo taisteluvoiman\", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä,\njoka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: \"Me emme jätä ystäviämme.\"\n\n\"No niin\", sanoi Valentin vihdoin. \"Te olette urhoollisia miehiä,\npäälliköt, saatte seurata meitä.\"\n\nHän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka\nolivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis\nystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten\nlähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.\n\nPuolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut\nintiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina\njatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja\nkatosivat pian vuorien soliin.\n\n\n\n\nIV. MUSTAN SYDÄMEN LIITTO.\n\n\nMeidän täytyy nyt siirtyä ajassa hiukan taapäin tutustuttaaksemme\nlukijamme kertomuksemme toisiin henkilöihin. Siihen aikaan, josta\nalamme nyt kertoa, oli Chile tasavalta, ja se oli heittänyt Espanjan\nikeen niskoiltaan. Mutta sen tila ei ollut tämän kautta kuitenkaan\npaljoa parantunut, sillä itsenäisyys oli ainoastaan näennäinen, ja\nhallitusta johti oikeastaan eräs mies, joka käytti hyväkseen\nvallitsevia olosuhteita ja palveli omia tarkoitusperiään. Se oli\nkenraali don Pancho Bustamente, sotilas, jonka ankaruudesta oli\nliikkeellä niin peloittavia huhuja, että häntä alettiin nimittää\n\"El Verdugoksi\" (pyöveli). Tavallisesta sotilaasta oli hän\nurhoollisuudellaan kohonnut armeijan korkeimmaksi päälliköksi. Vihdoin\noli hänet kutsuttu sotaministeriöön. Mutta hän ei tyytynyt vielä\ntähänkään. Hänen suunnitelmansa oli yhdistää naapurivallat Araukania ja\nBolivia Chileen ja päästä niiden hallitsijaksi diktatorin arvonimellä.\nOnnettomuudeksi ei kenraalilla ollut suurmiehen sydäntä, ja\nväkivaltaisten hankkeittensa kautta herätti hän vain vihaa niissä,\njotka työskentelivät rajattoman vapauden puolesta. Kapinayrityksiä\nsattui toinen toisensa perästä, ja vihdoin muodostui salaliitto, joka\nvannoi surmaavansa tyrannin. Tätä kutsuttiin \"Mustan Sydämen liitoksi.\"\n\nDon Pancho Bustamente oli nyt tukalassa asemassa. Vaikka hän saisikin\nvallan käsiinsä, niin ei hänen henkensä olisi penninkään arvoinen,\njollei hän voisi repiä rikki sitä verkkoa, joka kietoutui yhä tiukemmin\nhänen ympärilleen. Sentähden teki hän epätoivoisia ponnistuksia\nsaadakseen salaperäisen liiton johtajan käsiinsä. Alussa olivat hänen\nyrityksensä turhat. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka uhkasi\ntehdä Mustan Sydämen suunnitelmat mitättömiksi. Kymmenen kuuluisinta\nsalaliittolaista saatiin nimittäin vangiksi Santiagossa, Chilen\npääkaupungissa, ja heidät aiottiin mestata jo seuraavana päivänä.\n\nTämä tapahtui 5 p:nä toukokuuta v. 1835. Kaupungissa vallitsi raskas ja\npainostava mieliala. Ikkunat, parvekkeet ja kadut olivat täynnä\nkaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä ja naisia, joiden kasvot\nkuvastivat levottomuutta ja hämmästystä. Kuvernementinpalatsista tulvi\nlakkaamatta ratsastavia ordonanssiupseereja ja kasarmeista lähti suuria\nsotilasjoukkoja Plaza Mayorille hajoittamaan siellä olevia\nihmisjoukkoja.\n\nÄkkiä häiritsi synkkää hiljaisuutta kuusi kumeata kellonlyöntiä.\nSamassa tärisytti yksiääninen valitushuuto ilmaa, näkyviin ilmestyi\njoukko munkkeja, joita seurasi kymmenen vankia vartiostoineen.\nKomennushuudon: \"Seis!\" kaikuessa astuivat munkit syrjään, ja sotilaat\nmuodostivat puoliympyrän, jonka keskelle tuomitut asetettiin.\nKatkeralla epätoivolla katseli Santiagon kansa, kuinka miehet, jotka\nolivat uhrautuvaisesti ja vapaaehtoisesti taistelleet isänmaansa\nvapauden puolesta, aiottiin surmata. Luultavasti olisi syntynyt kapina,\njollei Bustamentella olisi tässä tilaisuudessa ollut apunaan niin\nsuurta sotavoimaa, etteivät pelottomimmatkaan uskaltaneet nostaa\nmeteliä. Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tuomio luettiin vielä kerran.\nSotilaat, joiden piti täyttää se, asettuivat riviin. Kuin\nukkosenjyrähdys pamahti yhteislaukaus. Nuo kymmenen uhria kaatuivat\nkuoliaina maahan. Sitten asettuivat sotilaat järjestykseen ja marssivat\nliehuvin lipuin ja toitottavin torvin ruumiitten ohi takaisin\nkasarmeihinsa. Ihmisetkin katosivat vähitellen, ja pian oli paikka,\njossa kuolemantuomio oli toimeenpantu, autio ja tyhjä.\n\nHämäryys levitti jo harmaan huntunsa kaupungin yli, kun syvä huokaus\näkkiä häiritsi kuolemanhiljaisuutta Plaza Mayorilla. Ruumisläjästä\nkohosi hitaasti kalpea, verinen pää, sitten tulivat vartalo ja kädet\nnäkyviin, ja pian oli koko mies päässyt tukalasta asennostaan\ntoveriensa ruumiitten alta. Mies heitti pitkän ja huolestuneen\nsilmäyksen ympärilleen siveli sitten kädellään hikistä otsaansa ja\nmumisi kauhistuneena: \"Jumalani, Jumalani, anna minulle voimia elää --\ntyttäreni tähden.\"\n\nIhmeellisellä kestävyydellä alkoi hän nyt nelinkontin ryömiä katedralia\nkohti jättäen tumman verijuovan jälkeensä. Hän pysähtyi ainoastaan\nmuutamia kertoja, hengähti hiukan ja painoi kätensä haavaa vasten,\njosta vuosi sitä enemmän verta, mitä enemmän hän ponnisteli. Näin kulki\nhän noin kolmekymmentä askelta ja toivoi jo pääsevänsä pakoon, kun hän\näkkiä näki kaksi miestä, jotka kulkivat suoraan häntä kohti.\n\n\"Haa, onko kaikki ponnistukseni siis turhat -- täytyykö minun\ntodellakin kuolla!\" huudahti onneton epätoivoissaan. Levottomuus\nvaltasi hänet, ja hän vaipui jälleen maahan. Muukalaiset olivat\nsillaikaa ehtineet hänen luokseen. He kumartuivat hänen ylitseen ja\ntarkastelivat häntä huolellisesti.\n\n\"No?\" sanoi toinen kysyvästi.\n\n\"Hän elää\", vastasi toinen. \"Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut.\nViekäämme hänet syrjään.\"\n\nSanomatta sanaakaan käärivät he miehen suureen vaippaan ja kantoivat\nhänet paikalle, jossa kaksi hevosta levottomasti tömistellen jalkojaan\nodotti heitä. Onneton toipui heti, aukaisi silmänsä ja koetti\nkierittäytyä irti vaipasta. Miehet pysähtyivät ja laskivat hänet\nmaahan.\n\n\"Kuka te olette, señor, ja kuinka olette joutunut näin surkuteltavaan\ntilaan?\"\n\n\"Olen Tadeo Leon, Mustan Sydämen salaliiton johtaja\", vastasi\nhaavoittunut. \"Jos teillä on pienintäkään säälintunnetta sydämissänne,\nniin laskekaa minut vapaaksi. Olen palkitseva teidät kuninkaallisesti.\"\n\n\"Me emme tarvitse mitään palkintoa\", sanoi toinen miehistä, jotka\nolivat Valentin ja Ludvig. \"Mutta jos tahdotte uskoa itsenne meidän\nhaltuumme, niin ette pety. Onnettomuudeksi olemme muukalaisia, emmekä\nsiis tiedä, minne viedä teidät.\"\n\n\"Oi, te tahdotte siis pelastaa minut. Kiitos, urhoolliset miehet\",\nsanoi don Tadeo tuntien helpoitusta. \"Tiedän kyllä erään keinon. Jollei\nminusta ole vaan teille kovin paljon haittaa, niin viekää minut\nChakraniin, kartanooni -- siellä tahdon olla isäntänänne ja kertoa\nteille elämäntarinani.\"\n\n\"Tapahtukoon niin\", sanoi Valentin. Hän hyppäsi hevosensa selkään, otti\ndon Tadeon eteensä satulalle, vihelsi koiraansa ja alkoi ratsastaa\nChakrania kohti turvattinsa neuvojen mukaan. Ludvig seurasi häntä.\n\nPian saapuivat he Chakraniin. Kummastuneena otti sen hoitaja, Pepito,\nheidät vastaan. Hän ei voinut salata taikauskoista pelkoaan nähdessään\nkuolleeksi luulemansa isännän edessään. Don Tadeo selitti hänelle\nparilla sanalla kaikki, kehoitti häntä pysymään vaiti, kääntyi sitten\nystäviensä puoleen ja puristi lämpimästi heidän käsiään.\n\n\"Ystäväni, en voi kylliksi kiittää teitä avustanne. Sitä ei voi maksaa\nkullalla. En tule koskaan unohtamaan teitä, henkeni pelastajia, sillä\nilman teidän apuanne en olisi päässyt kartanooni. Te olette nyt\nvieraitani, caballerot.\"\n\nNäin sanoen jätti haavoittunut ranskalaiset. Hänet vietiin vuoteeseen,\nja vieraita kestittiin hänen käskystään erittäin auliisti. Don Tadeon\ntila osottautui lähemmin tarkasteltaessa aivan vaarattomaksi ja voitiin\ntoivoa, että hän jo viikon perästä saisi jättää vuoteensa. Kohtalo oli\ntällä kerralla suosinut häntä, hänen täytyi pitää pelastumistaan\nmelkein kuolleista ylösnousemisena.\n\nDon Tadeo Leon oli vartaloltaan komea, kuuden jalan pituinen mies.\nHänen katseestaan kuvastui älyä ja voimaa, kaksi ominaisuutta, jotka\ntekivät hänet kykeneväksi johtamaan liittoa, jolla oli niin paljon\nvaaroja ja vastuksia. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aivan nuorena, ja\nhänelle oli jäänyt vain yksi ainoa tytär, joka oli aivan äitinsä\nkaltainen. Donna Rosario oli vasta kuusitoistavuotias. Hänen\nkauneutensa, nuorekas reippautensa ja hyvä sydämensä tekivät hänet\nerinomaisen rakastettavaksi olennoksi, ja se, joka katsoi hänen suuriin\nsyvänsinisiin silmiinsä, tiesi, ettei niissä asunut mitään väärää ja\nepäpuhdasta. Jos hän olisi saanut tiedon lähipäivien tapahtumista ja\nTadeon epätoivoisesta tilasta, olisi hän tullut aivan onnettomaksi --\nmutta hän ei saanut tietää mitään, ennenkuin hänen isänsä oli jo\nvälttänyt kuoleman. Tästä hetkestä lähtien ei hän poistunut isänsä\nvuoteen vierestä, ennenkuin haava oli parantunut.\n\nVaikka Tadeo koettikin pitää salassa ihmeellisen pelastuksensa, levisi\nkuitenkin huhu siitä sangen nopeasti. Pian alettiin häntä kaivata ja\nhuomattiin, ettei hän ollutkaan niiden kymmenen miehen joukossa, jotka\noli ammuttu Plaza Mayorilla. Nyt olisi hän joutunut sangen suureen\nvaaraan, jolleivät hänen ystävänsä, jotka olivat saaneet tiedon hänen\npelastuksestaan, olisi päästäneet häntä pulasta selittämällä, että\nChakran oli nyt erään don Manuelin hallussa.\n\nNiiden joukossa, jotka ensimäisinä tulivat tervehtimään Mustan Sydämen\njohtajaa hänen parannuttuaan, oli myöskin don Gregorio Peralta, eräs\nliiton mahtavimmista jäsenistä.\n\n\"Jumalalle kiitos ja ylistys, että hän säästi teidät meille\", huudahti\nhän lämpimästi. \"Mitään ei ole vielä menetetty, niinkauan kun te olette\nkeskuudessamme. Kyvykäs johtajamme pitää kyllä huolen siitä, etteivät\ntoiveemme joudu haaksirikkoon -- eikö totta?\"\n\n\"Tahdon koettaa parastani\", vastasi Don Tadeo päättäväisesti. \"Se side,\njoka yhdistää minut liittolaisiini, voi katketa ainoastaan kuolemani\nkautta. Ennen kaikkea täytyy meidän pyyhkiä armo ja sääliväisyys\nluetteloistamme -- niinkuin meitä kohdellaan, niin täytyy meidänkin\nkohdella muita. Entinen don Tadeo de Leon on kuollut, nyt elää vain\npimeyden kuningas. Varokoon se, joka tämän jälkeen sattuu tielleni.\nTästälähtien vallitsee ainoastaan kostava kalpa, joka taistelee\nisänmaan puolesta!\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi riemuiten don Peralta, joka huomasi, ettei hänen\nystävänsä äly ja rohkeus olleet kadonneet sairauden takia. \"Tästä\nhetkestä lähtien alkaa vasta todellinen taistelu meidän ja Bustamenten\nvälillä. Älkäämme kadottako aikaa. Tieto pelastuksestanne on kohdannut\nvihollisiamme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Käyttäkäämme tätä\ntilaisuutta hyväksemme.\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi toinen, \"ja tällä kerralla ei taistelu lopu,\nennenkuin tyranni on kuollut. -- Onko mitään erikoista tapahtunut viime\naikoina?\" sanoi hän johtaen puheen toisaalle. \"Onko teillä mitään\nuutisia?\"\n\n\"Ei. No niin... oletteko jo siksi vahva, että voitte seurata minua\nkotiini? Haluaisin nimittäin että tulisitte kuuntelemaan vakoojamme,\nJuaniton, raporttia.\"\n\n\"Kuinka, otatteko te tämän miehen vastaan talossanne. Se on sangen\nvaromatonta\", sanoi don Tadeo nuhdellen.\n\n\"Pyh, se veijari ei edes tiedä, missä hän on, sillä hänet viedään\ntalooni sidotuin silmin. No, seuraatteko minua?\"\n\n\"Koska haluatte sitä, niin olkoon menneeksi.\"\n\nHe lähtivät matkalle sidottuaan ensin mustat naamarit kasvoilleen. Pian\nseisoivat he vakoojan edessä. Tämä kumarsi heille syvästi väijyvä ja\nutelias ilme kasvoillaan.\n\n\"Minkätähden ette odottanut aamua voidaksenne silloin tehdä\nilmoituksenne kokoontumispaikassamme, Juanito?\" kysyi don Tadeo\nlyhyesti.\n\n\"Ensiksikin siksi, etten tietänyt, missä on määrä kokoontua ja\ntoiseksi, koska minun täytyy jo tänä päivänä tehdä teille eräs\nilmoitus\", kuului yhtä lyhyt vastaus. \"Mutta sitä varten tahtoisin\npuhutella Mustan Sydämen johtajaa, sillä häntä tulee ilmoitukseni\nvarmaan miellyttämään.\"\n\n\"Hän seisoo edessänne, puhukaa siis!\" sanoi don Tadeo tehden käskevän\nkädenliikkeen.\n\n\"Ilmoitukseni sisältää vain muutamia sanoja: Kenraali don Pancho\nBustamente tulee olemaan läsnä huomisessa kokouksessamme.\"\n\n\"Kuinka! Oletteko varma siitä?\" huudahtivat liittolaiset yht'aikaa.\n\n\"Kyllä, minä itse olen kehoittanut häntä tekemään niin.\"\n\n\"Tiedättekö, minkä rangaistuksen kavaltaja saa?\" sanoi don Tadeo\nvoimakkaasti ja merkityksellisesti.\n\nVakooja pysyi kylmänä.\n\n\"En ole kavaltaja\", sanoi hän, \"sillä jätän käsiinne leppymättömän\nvihollisenne.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa koettaa kenraali hiipiä salaa kokoukseemme?\"\n\n\"Ettekö arvaa sitä? Hän tahtoo urkkia salaisuuksianne.\"\n\n\"Caspita! Mutta silloin panee hän henkensä alttiiksi?\"\n\n\"Hm, miksi niin? Eräs jäsenistä, joka yksin tuntee hänet, menee\ntakuuseen hänen puolestaan, ja hän pääsee sillä tavalla sisään. Minä\nolen tämä takaaja. Kasvojenpiirteistä ei häntä voi tuntea, sillä hän\nseuraa muitten esimerkkiä ja on naamioitu.\"\n\n\"Jumalan nimessä, te olette oikeassa!\" sanoi Tadeo. \"Mutta kuinka käy,\njos Bustamente aavistaa teidän pettävän häntä?\"\n\n\"Silloin saan vastata seurauksista. Mutta sitä hän ei tee.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Olen palvellut kenraalia jo kymmenen vuotta\", vastasi vakooja viekas\nilme kasvoillaan, \"ja koska hän on aina ollut erittäin tyytyväinen\nminuun, niin...\"\n\n\"Ymmärrän. Tällä kerralla ette ole ansainnut kymmenen, vaan\nkaksikymmentä unssia.\"\n\nDon Tadeo ojensi Juanitolle rahat ja antoi hänelle merkin poistua.\nMutta vakooja jäi seisomaan paikoilleen ja sanoi:\n\n\"Teidän armonne on unohtanut pääasian. En minä eikä myöskään kenraali\nBustamente tiedä vielä, missä kokous pidetään. Don Bustamente odottaa,\nettä minä antaisin hänelle tiedon siitä.\"\n\nÄänettöminä katselivat Tadeo ja Peralta toisiansa. Ilmaisisivatko he\nsalaisuutensa tälle vakoojalle. Seurasi pitkä hiljaisuus.\n\n\"Tunnetteko Quinta Verden Rio Claron lähistöllä?\" sanoi edellinen\nvihdoin päättäväisesti. \"Siellä täytyy kenraalin olla täsmälleen kello\nyhdeksän aamulla. En voi antaa lähempiä määräyksiä. Mutta te tiedätte\nsangen hyvin...?\"\n\n\"Että te ette tunne sääliä, niin, sen tiedän kyllä. Mutta älkää olko\nlevoton, toinen käsi pesee toisen -- Te tulette olemaan tyytyväisiä\nminuun. Hyvästi!\"\n\nJuanito vietiin pois sidotuin silmin. Hänen mentyään kääntyi don\nPeralta ystävänsä puoleen ja kysyi tältä:\n\n\"Onkohan hän kavaltaja?\"\n\nDon Tadeo kohautti olkapäitään.\n\n\"Sitä emme voi vielä päättää\", vastasi hän.\n\n\"Joka tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDon Tadeon sanat kävivät toteen. Varovaisuus oli tarpeen.\n\nKun Tadeo ja Peralta saapuivat seuraavana aamuna kokoontumispaikalle,\noli heidän ensimmäinen tehtävänsä kysyä, oliko kenraali jo tullut\nsinne. Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka he saivat -- ketään ei\noltu vielä viety kokoussaliin. Olikohan Bustamente joidenkin tärkeitten\nasioiden takia estetty saapumasta sinne, vai oliko...? Pian saivat he\nvastauksen kysymykseensä.\n\nKokous avattiin vihdoin, mutta tuskin ehdittiin lausua kymmentäkään\nsanaa, kun kaksi laukausta pamahti ulkoa. Samassa sekunnissa aukaistiin\nkokoussalin ovi ulkoapäin, ja joukko chileläisiä sotilaita tunkeutui\nsisään. Liittoutuneet ottivat heidät vastaan ankaralla kuulasateella.\nHe olivat aavistaneet, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin ja\nvalmistautuivat nyt poistumaan salista vastaisen oven kautta. Käsikähmä\nalkoi heti. Mutta liittolaisille, jotka olivat varustautuneet\nhyökkäyksen varalta, onnistui se siksi hyvin, että ennenkuin todellinen\nkamppailu alkoi, oli jo suurin osa heistä kadonnut viereiseen\nhuoneeseen. Nyt alkoivat nekin, jotka puolustivat ovea, ajatella\npelastustaan. Nopea hyökkäys -- sitten vetäytyivät hekin viereiseen\nhuoneeseen ja löivät sen mahtavan rautaoven kiinni aivan sotilaitten\nnenän edessä.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua onnistui sotilaitten vihdoinkin murtaa\novi auki ja tunkeutua huoneeseen. Mutta se oli jo liian myöhäistä,\nhuone oli aivan tyhjä.\n\nMinne olivat pakolaiset kadonneet? Kuinka olivat he voineet poistua\ntalosta, kun sen jokainen uloskäytävä oli sotilaiden vartioima? Tarkan\netsiskelyn jälkeen löysivät sotilaat vihdoin erään lattialuukun, josta\njohti käytävä kellarikerrokseen. Tätä tietä olivat liittolaiset menneet\nkadulle ja paenneet.\n\nHarmistuneina yrityksensä epäonnistumisesta lähtivät sotilaat\nkotimatkalle.\n\nMusta Sydän valitsi nyt itselleen uuden kokouspaikan, joka yksinäisen\nasemansa vuoksi oli täysin turvattu. Se oli eräs majatalo, jossa kävi\nvain matkailijoita ja seikkailijoita, ja liittolaiset, kutsuivat sitä\n\"Paholaisenportiksi.\" Ainoastaan harvat tunsivat salaperäiset portaat,\njotka johtivat suureen käytävään. Sitäpaitsi täytyi jokaisen lausua\ntunnussana, ennenkuin pääsi sisään.\n\nUusi kokous pidettiin jo kolmen päivän kuluttua. Naamioituna kuten\ntavallisesti lähti don Tadeo de Leon määräaikana uudelle\nkohtauspaikalle. Hänen otsallaan oli synkkä pilvi, sillä hän oli\nmuutamia minuutteja sitten saanut tietää, että yksi liiton jäsenistä\noli murhattu Santiagon kaduilla. Hän meni taloon ja kulki suuren\nvierashuoneen halki vieraitten ohitse huoneen perälle. Kellarinovi oli\nlukitsematta. Hän aukaisi sen ja katosi portaihin. Perimmäisessä\nhuoneessa seisoi tumma olento, joka lähestyi häntä, kun hän astui\nsisään.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän.\n\n\"Eräs, jolle yö ei ole pimeyttä\", vastasi don Tadeo.\n\n\"Mitä haluatte?\"\n\n\"Eikö ole kirjoitettu: Kolkuttakaa, niin teille avataan?\"\n\n\"Aivan oikein. Kuka kutsuu?\"\n\n\"Isänmaa!\"\n\n\"Ja kosto!\" jatkoi toinen matalalla äänellä ja astui sivulle.\n\nMiehenkorkuinen kivi kääntyi syrjään seinässä aiheuttamatta vähintäkään\nmelua, ja aukosta, joka tuli näkyviin, astui don Tadeo avaraan saliin.\nSen kaikki neljä seinää olivat verhotut punaisilla tapeteilla. Salia\nvalaisi katosta riippuva lamppu, jonka valossa don Tadeo näki noin sata\nmiestä ympärillään, kaikilla kiiltävä miekka oikeassa kädessään.\nSisäänkäytävää vastapäätä olevalla seinällä riippui pyhäinkuva kahden\nhiekkakellon välissä, joiden yläpuolella oli kaksi tikarilla\nkaiverrettua pääkallonkuvaa.\n\nHuolimatta vierashuoneessa vallitsevasta melusta ei saliin kuulunut\nainoatakaan ääntä. Nyt laskettiin läsnäolevat. Sata miestä. Don Tadeota\nnäytti tämä tulos hiukan kummastuttavan, ja eräs kysymys pyöri hänen\nkielellään. Mutta hän tukahdutti sen ja aloitti heti keskustelun. Noin\ntunti kului keskeytymättömään neuvotteluun. Vihdoin kysyi don Tadeo:\n\"Kuinka monta miestä on käytettävänämme?\"\n\n\"Seitsemäntuhatta kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi\", vastasi ääni,\njoka oli divisionanjohtaja Pedro Nunezin.\n\n\"Voimmeko luottaa kaikkiin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuinka monta epäröivää?\"\n\n\"Neljä tuhatta.\"\n\n\"Voimakasta ja varmaa?\"\n\n\"Noin kolme tuhatta. Heistä vastaan minä.\"\n\n\"Meillä on suuremmat sotavoimat, kuin mitä tarvitsemme. Kiitän teitä\ntulostanne, veljeni. Ennenkuin kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut,\nsaatte kuulla merkin, jota olette jo kauan odottaneet, ja pian jätämme\ntämän salaisen sodan taaksemme ja taistelemme kunniallisesti auringon\nkirkkaassa valossa. -- Nyt\", jatkoi don Tadeo, \"on minun vaadittava\noikeutta erästä jäsentämme vastaan, joka on tunkeutunut syvälle\nsalaisuuksiimme ja monta kertaa kavaltanut meidät muutamasta\nkultapalasesta!\" -- Kokoontuneiden kesken syntyi suurta levottomuutta\nja liikettä. \"Niin niin, en petä teitä, niin on todellakin asianlaita.\nMinä kysyn teiltä, veljet, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen\nihminen?\"\n\n\"Kuoleman!\" vastasivat liittoutuneet yksiäänisesti.\n\n\"No niin, sanon teille vielä kerran, että sellainen roisto on\nkeskuudessanne. Tänään on eräs liittolaisistamme kaatunut murhaajan\nkäden kautta ja kuitenkin -- huomatkaa se -- on meitä täysi määrä.\nVarmaankin on joku asiaankuulumaton hiipinyt kokoukseemme, kavaltaja,\njonka luulen tuntevani. Astukoon hän siis esiin ja älköön pakoittako\nminua riistämään naamaria kasvoiltaan!\"\n\nKuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Liittoutuneet heittivät\nepäileviä silmäyksiä toisiinsa, mutta kukaan heistä ei liikahtanut. Don\nTadeo odotti vielä hetkisen, mutta nähdessään, että rikollinen luuli\nolevansa turvassa naamion takana, antoi hän merkin.\n\n\"Naamarit pois!\" komensi hän.\n\nKaikki tottelivat heti.\n\n\"Haa, aivankuin ajattelinkin!\" huudahti don Tadeo. \"Nämä naamarit,\njotka estävät teitä tuntemasta toisianne, ovat teidän johtajallenne\nkuin läpinäkyvä harso. Ettekö tietänyt sitä, Juanito?\"\n\nKalpeana ja vavisten seisoi vakooja liittolaisten edessä. Hänen\nhampaansa kalisivat ja hän laskeutui epätoivoissaan polvilleen.\n\n\"Armoa, jalo herra, sääliväisyyttä!\"\n\n\"Luuletko saavasi armoa meiltä, katala roisto?\" kysyi don Tadeo\npurevalla äänellä. \"Etkö ole monta kertaa pettänyt meitä? Ja eikö\naikomuksesi ollut jo aamulla jättää Mustan Sydämen johtaja kenraali\nBustamenten käsiin?\"\n\nRoisto ei kyennyt vastaamaan.\n\n\"Tunnustatteko syyllisyytenne, Juanito?\" kysyi don Tadeo.\n\n\"Kyllä herra\", vastasi tämä nyyhkyttäen sydäntäsärkevästi. \"Mutta\nlahjoittakaa minulle henkeni. Minä vannon...\"\n\n\"Kylliksi!\" huudahti Tadeo ja kääntyi taas muitten puoleen. \"Viimeisen\nkerran kysyn teiltä, minkä rangaistuksen ansaitsee veljiensä pettäjä?\"\n\n\"Kuoleman!\" kuului taas yksiääninen vastaus.\n\n\"Kas niin, nyt olette kuullut sen, Juanito... Viisi minuuttia suomme\nteille vielä elonaikaa saadaksenne uskoa sielunne Jumalalle.\"\n\nDon Tadeo pani kellonsa pöydälle, otti vyöstään pistoolin ja viritti\nsen. Kuullessaan hanan terävän napsahduksen vavahti vakooja. Hän tuli\nkuolemankalpeaksi, ja hänen katseensa harhaili apua etsien ympäri\nhuonetta. Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kokoontuneitten\nsydänten lyönnit.\n\n\"Viisi minuuttia on kulunut -- te olette tuomittu, Juanito\", sanoi don\nTadeo vihdoin ja ojensi pistoolin kavaltajaa kohti.\n\n\"Vielä muutamia silmänräpäyksiä, teidän armonne\", rukoili vakooja\nväännellen käsiään. \"Oi, te ette voi tappaa minua! Sen nimessä joka on\nteille rakkain...\"\n\n\"Te olette tuomittu!\" sanoi don Tadeo hitaasti, ja samassa pamahti\nlyhyt laukaus salissa.\n\nJuanito kaatui heti kuoliaana maahan. Don Tadeo kääntyi rauhallisena\nliittolaisten puoleen.\n\n\"Kas niin, oikeus on täytetty\", sanoi hän. \"Poistukaamme.\"\n\nLiittolaiset kumarsivat hänelle arvokkaasti ja menivät ääneti ulos\ntoinen toisensa jälkeen. Viimeiset heistä ottivat vakoojan ruumiin\nolkapäilleen ja kantoivat sen erästä salaista käytävää myöten kadulle.\nSinne jättivät he ruumiin kiinnitettyään ensin sen rintaan tikarilla\npaperilapun, jossa seisoi seuraavat kauheat sanat: \"_Mustan Sydämen\noikeutta_.\"\n\n\n\n\nV. ANTINAHUEL.\n\n\nÄsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat\nValentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi\ntahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä\nmahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten\nvälillä kesti sangen kauan.\n\n\"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä\", sanoi hän vihdoin, \"sillä\nnäen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte\nmatkustaa?\"\n\n\"Hm\", vastasi Valentin hymyillen, \"me olemme, kuten kai tiedätte,\npuoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se\nvain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään.\"\n\n\"Se sopii sangen hyvin\", arveli don Tadeo. \"Kuulkaahan minua, ystäväni,\nValdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse --\nmikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte\nmyöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt\nluotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien\nylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa\nAraukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia.\"\n\n\"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!\" sanoi Valentin. \"Me suostumme.\nSitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä\ntulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia.\"\n\n\"Sitä parempi... sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?\"\n\n\"Kenelle jätämme sen?\"\n\n\"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, -- nimittäin Antinahuelille,\nAuringontiikerille.\"\n\n\"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin\npeloittavaa nimeä?\"\n\n\"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä\nen tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein\nvaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii.\"\n\n\"Pyh, se kyllä onnistuu meille\", vakuutti Ludvig. \"Mutta missä on\nkirjeenne?\"\n\n\"Tässä!\" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä\npapereita. \"Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos\nnämä paperit löydettäisiin teiltä -- tuhat tulimmaista, en tiedä mitä\nsiitä seuraisi!\"\n\n\"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä -- te voitte\nluottaa meihin.\"\n\n\"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin\nValdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että\nolemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia\npäätöksiänne.\"\n\nTuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella\noivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille.\nHeidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.\n\nMitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän\ntehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.\n\nTänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri\npuoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don\nBustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten\nmiesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen\nkannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti\nAraukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä -- se oli maantieteellisesti\npaljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein\nvoittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se\nseikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua\naseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan,\nantoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali\nBustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia\nehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.\n\nMutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja\nviisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden\nyritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää\nmuukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka\nsillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös\ntoteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden\nehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa\nmolemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia -- Antinahuel\nodotti vain oikeata hetkeä.\n\nYstävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa\nopastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla\njäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle,\nsillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi\nheidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja\nValentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.\n\n\"Katsos\", sanoi Valentin ystävälleen. \"Tuo on kai pelätty\nAuringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan.\"\n\n\"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa\nyhteen\", sanoi toinen varoittavasti. \"Minuun ainakin hän tekee\nepäluotettavan vaikutuksen.\"\n\n\"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon\nvaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka\ntodellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen.\"\n\n\"Jumala suokoon minun olevan väärässä -- mutta aavistan, että teemme\ntyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua\nvaaraan.\"\n\n\"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen\nvarovainen sen suhteen\", sanoi Valentin hilpeästi. \"Meidän täytyy\ntoimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!\"\n\nHän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He\nratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti,\nvaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt\nmuutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja\ntervehti heitä kohteliaasti.\n\n\"Marry, marry -- tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin\nmajaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!\"\n\n\"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!\" vastasi\nValentin. \"Me käytämme hyväksemme tarjoustanne.\"\n\nRanskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin\nnämä avaraan pihaan majan taakse.\n\nAntinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän\npyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä -- erästä teelajia -- heidän\neteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä\nsavupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä\nkerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen\nheistä:\n\n\"Sallikaa meidän nyt selittää teille käyntimme syy, päällikkö. Kuten\nkai arvaatte, emme ole tulleet tänne ilman syytä. Meidän on\nsuoritettava eräs tehtävä.\"\n\n\"Hyvä, minä kuuntelen\", sanoi Antinahuel lyhyesti.\n\n\"Me emme, ikävä kyllä, voi tehdä teille selkoa mistään\", selitti\nValentin. \"Siihen pystyy kyllä tämä kirje, jonka saan täten antaa\nteille.\"\n\nHän jätti kirjeen päällikölle. Tämä tarkasteli päällekirjoitusta,\nkäänteli paperia hetkisen sormiensa välissä ja sanoi vihdoin:\n\n\"Veljeni lukekoot. Valkonaamat ovat oppineempia kuin intiaaniraukat, he\ntietävät kaikki.\"\n\nValentinin kasvoille levisi tietämättömyyden ja typeryyden ilme.\n\n\"Te pyydätte meiltä enemmän, kuin mihin me pystymme, päällikkö.\"\n\nAntinahuel heitti viekkaan, tulisen katseen nuoriin miehiin ja sanoi\nomituisesti korostaen: \"Ooh! Veljeni kieltäytyvät tekemästä minulle\ntätä palvelusta?\"\n\n\"Mitä te ajattelette, päällikkö. Me tekisimme sen mielellämme, mutta\nolemme ranskalaisia, ja vaikka osaisimmekin puhua espanjaa, emme voisi\nkuitenkaan lukea sitä.\"\n\nToquin näytti epäilevän näiden sanojen totuutta, ja toistettu paljon\nsanova \"ooh!\" osoitti, ettei hän koettanut peittää epäilyään.\nHalveksiva hymy leikki hänen huulillaan, sitten sanoi hän\nvälinpitämättömästi:\n\n\"Veljeni odottakoot. Tunnen erään soturin, joka ymmärtää valkoihoisten\nmerkit. Minä käsken häntä lukemaan tämän kirjeen.\"\n\nRanskalaiset kumarsivat, ja Antinahuel poistui.\n\n\"Minkätähden kieltäydyit lukemasta kirjettä?\" kysyi Ludvig heti\ntoveriltaan.\n\n\"Minkätähdenkö? Kunniani kautta, sitä en tiedä itsekään. On kai\nparasta, ettei päällikkö tiedä muutamia asioita. Sinun äskeiset sanasi\nolivat totta. Olit aivan oikeassa väittäessäsi, ettemme voi uskoa tähän\nveijariin.\"\n\n\"Mutta jos Toquin ei saa selvää kirjeestä?\"\n\n\"Pyh, siitä ei sinun tarvitse olla huolestunut. Jos joku punaisista\nmiehistä osaa lukea kirjeen, niin on se hän itse. Hän tahtoi vain\nnähdä, olimmeko selvillä asiasta.\"\n\n\"Todellakin, mutta...\"\n\n\"Hiljaa, kuulen askeleita.\"\n\nPäällikkö astui taas sisään.\n\n\"Minä tunnen nyt kirjeen sisällön\", sanoi hän. \"Kun veljeni tapaavat\nsen lähettäjän, niin sanokoot hänelle, että lähden jo tänä päivänä\nValdiviaan.\"\n\n\"Tämän tehtävän suorittaisimme kyllä sangen mielellämme\", vastasi\nValentin, \"mutta on sangen epävarmaa, tapaammeko miehen, josta\npuhutte.\"\n\n\"Kuinka, aikovatko veljeni jäädä tänne?\" kysyi päällikkö luoden\nranskalaisiin epäileviä katseita.\n\n\"Emme. Niin mielellämme kuin tahtoisimmekin ottaa vastaan tarjouksenne,\ntäytyy meidän kuitenkin viipymättä matkustaa eteenpäin. Jos te siis\nsallitte, lähdemme heti.\"\n\n\"Veljilläni on vapautensa. Antinahuelin maja on avoin. Mihin suuntaan\naikovat valkoiset veljeni lähteä?\"\n\n\"Me ratsastamme Concepcioon.\"\n\n\"Hyvä, veljeni saavat rauhassa poistua. Jos he olisivat lähteneet\nValdiviaan, olisin minä tarjonnut heille seuraani.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset ystävällisestä tarjouksestanne, päällikkö. Mutta\nkuten näette, emme voi ottaa sitä vastaan.\"\n\nMiehet vaihtoivat vielä muutamia kohteliaita sanoja, sitten lähtivät\nValentin ja Ludvig majasta. Saatuaan takaisin hevosensa nousivat he\nniiden selkään ja ratsastivat tiehensä.\n\n\"Meidän täytyy kiirehtiä, jos tahdomme päästä tuon veijarin edelle\",\nsanoi Valentin. \"Mahdollisesti olemme ennen häntä Valdiviassa. Don\nTadeo odottaa kai kärsimättömästi tuloamme.\"\n\nHe saapuivat pian ystäviensä luo, jotka olivat jo kauan aikaa\nodottaneet heitä. Yhdessä näiden kanssa jatkoivat he ratsastustaan\nvastakkaiseen suuntaan.\n\nAntinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi\nhän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni\nhän hitain askelin takaisin majaansa.\n\n\"Nämä miehet pettävät varmaankin minua\", sanoi hän itsekseen. \"Etteivät\nhe muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät\nmyöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun -- no niin --\nAntinahuel on kyllä varuillaan.\"\n\nHän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja\nsanoi:\n\n\"Minun täytyy lähteä... heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani\nValdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!\"\n\nHän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi\nsitten viivyttelemättä matkalle.\n\nMeidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan\nValdiviaan -- samannimisen maakunnan pääkaupunkiin -- vaan \"Kuolleitten\nkentälle\", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä\nsiitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen\nkanssaan tärkeistä asioista.\n\n\"Kuolleitten kenttä\" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa\nruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen\nkahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta\nmolempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa\nkuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä\nääniä.\n\nSe tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten\nkavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta,\nnimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel\nsotureineen.\n\nNiin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus --\nmerkiksi ystävällisistä aikeista -- ja sotilaat ja intiaanit asettuivat\nheti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.\n\nDon Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.\n\nKenraali oli korkeintaan nelikymmen-vuotinen mies, vaikkakin hänen\nhiuksensa olivat jo hiukan harmaat. Hänen piirteensä olivat\nsäännölliset, ja hänellä oli petolinnun ilme. Antinahuel oli\nkorkeavartaloinen, hänen liikkeensä olivat keveät ja notkeat.\nOikeastaan ei hän näyttänyt taistelijalta, ja kuitenkin saattoi hän\nhyvin kestää vertailua toisen voimakkaan ruumiin kanssa. Mutta olipa\nAntinahuelilla ja don Bustamentella jotain yhteistäkin -- se oli tuo\nväijyvä, läpitunkeva katse, joka etsi aina heikkouksia vihollisessa.\nAntinahuelin silmillä oli harvinainen loiste. Katse muuttui aina\ntuliseksi, kun hän raivostui.\n\nAlussa ujostelivat puolueenjohtajat toisiansa. He käyttivät\ntyhjänpäiväistä puhuttelutapaa, ja syleiltyään toisiaan, kuten tavat\nvaativat, antoivat he toisilleen lahjoja. Vihdoin pystytettiin\nkiviristi paikalle, jossa Don Bustamente ja Antinahuel olivat\nsyleilleet toisiaan. Näin kiinnitettiin maahan molemminpuoliset\nystävyydensiteet, joita ei mikään voima voinut katkaista. Sitten\ntuotiin esiin lammas, jonka läsnäoleva machi teurasti ristin vieressä.\n\nVasta senjälkeen menivät johtajat telttaan, jossa neuvottelun piti\ntapahtua.\n\n\n\n\nVI. KAPINA.\n\n\nSillaikaa olivat Valentin ja Ludvig saapuneet intiaaniystävineen\nValdiviaan ja löysivät sieltä heti isäntänsä maatilan. Don Tadeo, joka\noli erityisistä syistä tullut sinne tyttärensä ja muutamien\npalvelijoittensa kera, oli jo odottanut heitä.\n\n\"Toivon, että olemme täsmällisiä\", sanoi Valentin heidän saavuttuaan\nMustan Sydämen johtajan luo.\n\n\"Kyllä, kiitos Jumalan, joka lähetti teidät luokseni niin sopivalla\nhetkellä\", vastasi tämä lämpimästi. \"Mutta mitä tämä merkitsee --\nteillähän on seuralaisia!\"\n\n\"Aivan oikein, don Tadeo. Te voitte huoletta kohdella näitä punanahkoja\nkuin ystäviänne, sillä he ovat tovereitamme. Saanko luvan esitellä\nteille: Curumilla ja Trangoil Lanec, Syvä Laakso.\"\n\n\"Hyvä, hyvä -- tervetuloa luokseni ystäväni -- caballerot\", sanoi hän\nkääntyen taas ranskalaisten puoleen, \"opittuani tuntemaan teidät en ole\nsalannut teiltä suunnitelmiani. Te tunnette myöskin liittomme\nsalaisuudet. No niin, tänä päivänä ratkaistaan kysymys elämästä ja\nkuolemasta; muutamien tuntien kuluttua alkaa taistelu Bustamentea\nvastaan, joka luulee olevansa voittamaton.\"\n\n\"Kuinka, onko Bustamente Valdiviassa?\" kysyi Ludvig kummastuneena.\n\n\"Ei Valdiviassa, vaan ei myöskään kaukana täältä, siitä olen saanut\nvarmoja tietoja. Tämä on antanut minulle syyn seurata häntä. Mutta,\nennen kaikkea, ystäväiseni, mitä sanoo Antinahuel?\"\n\n\"Ei mitään. Hän lähtee Valdiviaan.\"\n\n\"Hm, sen arvasin. Hän hieroo sovintoa Bustamenten kanssa. Minun täytyy\nsiis luopua suunnitelmastani päästä hänen liittolaisekseen. Mutta se\ntaitaa ollakin parasta. Kietokoon hän vain Bustamenten verkkoihinsa.\nHänen hymyilynsä ei ole koskaan kaukana tikarista.\"\n\n\"Samaa mieltä olen minäkin\", myönsi Valentin. \"Mutta mitä aiotte nyt\ntehdä, don Tadeo?\"\n\nTämä hymyili viekkaasti.\n\n\"Merkki on annettu, kohta syntyy pieni taistelu\", sanoi hän\nmerkitsevästi. \"Te luulette kai, että liittolaiset ovat Santiagossa.\nEi, he oleskelevat nyt aivan läheisyydessämme. Ettekö jo arvaa\nsuunnitelmiani.\"\n\n\"Kuinka? Tapahtuuko täällä kohta taistelu?\"\n\n\"Kenties! Minä odottaisin suurella kärsimättömyydellä ratkaisua, jollei\neräs asia saattaisi sydäntäni raskaaksi.\"\n\n\"Puhukaa, don Tadeo!\"\n\n\"Te tiedätte, että tyttäreni on seurannut minua tänne. Kuinka kävisi,\njos hänelle tapahtuisi sattumalta joku onnettomuus taistelun aikana. Ne\npalvelijat, jotka otin tänne mukaani, eivät ole luotettavia, ja saisin\nsiis koko ajan olla levoton hänen kohtalostaan. Kumpi teistä,\ncaballerot, ottaisi tehtäväkseen suojella donna Rosariota minun\npoissaollessani?\"\n\n\"Minä, don Tadeo, jos teillä ei vain ole mitään sitä vastaan\", sanoi\nLudvig. \"Menkää, velvollisuutenne kutsuu teitä! Minä vannon, ettei\nteidän tytärtänne uhkaa mikään vaara, niin kauan kuin minä elän, ja\nainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luokseen!\"\n\n\"Ottakaa vastaan kiitokseni, don Louis\", sanoi Tadeo puristaen\nliikutettuna hänen kättään. \"Tiedän kyllä, että voin luottaa teihin.\nSitäpaitsi on sangen mahdollista, että tulen takaisin muutamien tuntien\nkuluttua.\"\n\nSitten meni hän donna Rosarion luo ja selitti tälle, että hänen täytyi\npoistua muutamiksi tunneiksi. Nuori tyttö tuli ensin hyvin\nlevottomaksi, mutta rauhottui heti, kun hänen isänsä lupasi niin paljon\nkuin mahdollista väistää vaaroja, joita hän tulisi kenties kohtaamaan.\nPahat aavistukset vaivasivat kuitenkin don Tadeota, vaikkei hän\npuhunutkaan niistä muille, vaan lähti vihdoin kaupungille\njätettyään tyttärensä kreivi Ludvigin turviin. Valentin, nuo kaksi\nintiaanipäällikköä ja don Gregorio, joka myöskin oli vihdoin yhtynyt\nseurueeseen, seurasivat häntä.\n\nValdivian kaupunki oli viime tuntien kuluessa muuttunut sangen\npaljon ulkonäöltään. Korkeat katusulut, jotka olivat kuin maasta\nnousseet, kävivät katujen poikki. Kaikkialla kimalteli auringossa\nkiväärinpiippuja, pajunettejä ja keihäänkärkiä, ja kaikki kadut olivat\ntäynnä aaltoilevia ihmisjoukkoja.\n\nRaatihuoneen edessä oleva paikka tarjosi mahtavan näyn. Sinne tunkeutui\nmyös don Tadeo seuralaisineen. Yli sata salaperäistä olentoa, jotka\nseisoivat siellä täällä, lähestyi heti häntä saadakseen käskyjä ja\ntehtäviä.\n\n\"No, mitä pidätte ratsastusretkestämme, don Valentin?\" kysyi\npuolueenjohtaja vihdoin.\n\n\"Suloista todellakin\", vastasi tämä. \"Mutta luulen, että saamme pian\nkuulla laukausten pamahtelevan ja kuulien vinkuvan.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi don Tadeo. \"Joka tapauksessa tulette pian\nmieltäkiinnittävän näytelmän todistajiksi. -- Señorit\", sanoi hän\nkuuluvammalla äänellä ja kääntyi ympärillä olevien puoleen, \"olkaa\nvalmiit, sillä taistelun hetki lähestyy. Onko kaikki kunnossa? Ovatko\nkaikki miehet paikoillaan, ja ovatko katusulut jo tehdyt? Ovatko aseet\nja ampumatarpeet jaetut...? Hyvä! Rauhoittukaa siis!\"\n\nVallitsi hetkellinen hiljaisuus. Äänettöminä katselivat kaikki, kuinka\nrykmentti jalkaväkeä marssi esiin ja asettui raatihuoneen edustalle.\n\n\"Oh\", mutisi Valentin, \"asia alkaa jo tulla selväksi.\"\n\nRaatihuoneen portit avattiin ja eräs mies puettuna kirjaimellisesti\nkultaan tunkeutui rapuille loistavan esikunnan seuraamana. Hänen\nannettua merkin päristettiin rumpuja kovasti; sitten vallitsi taas syvä\nhiljaisuus. Kun ihmiset alkoivat vihdoin käydä kärsimättömiksi, oikaisi\näskenmainittu ylimys, senaattori Ramirez, vartaloansa ja alkoi puhua\nkorkealla ja selvällä äänellä:\n\n\"Valdivian maakunnan kansalaiset, kuulkaa Santiagon valtiollisen\nsenaatin päätöstä. Eri maakunnat Chilen tasavallassa muodostavat\ntoisistaan riippumattomia valtioita, jotka tänä päivänä yhdistetään, ja\njotka saavat yhteiseksi nimekseen: Eteläamerikalaisten yhdistyneiden\nvaltioiden liitto. Urhoollinen kelpo kenraali don Pancho Bustamente on\nvalittu tämän liiton hallitsijaksi ja päämieheksi. Kansalaiset,\nhuutakaa siis: Eläköön kenraali don Bustamente!\"\n\nUpseerit ja sotilaat, jotka seisoivat senaattorin ympärillä, toistivat\nsanat täysistä keuhkoista. Mutta kansa oli vaiti. Senaattori aikoi\njuuri antaa sille uuden kehoituksen, kun don Tadeo de Leon astui esiin\nja asettui vastapäätä häntä.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi kenraali kärsimättömänä.\n\n\"Vastata teidän julistukseenne!\" vastasi Mustan Sydämen johtaja\npelottomasti. \"Chilen kansan nimessä selitetään täten, että Santiagon\nsenaatti toimii isänmaata vastaan, eikä sillä ole siis oikeutta tehdä\nminkäänlaisia päätöksiä. Don Pancho Bustamente on tästä hetkestä\nlähtien menettänyt kaikki arvonimensä. Kansalaiset, huutakaa siis minun\nkanssani: Eläköön vapaus! Eläköön Chile!\"\n\n\"Eläköön vapaus! Eläköön Chile! Eläköön don Tadeo\", kaikui\nkaikkialla ja kuin kumea ukkosenjyrinä levisi tämä huuto kaupungin\nsyrjäisimpiinkin osiin.\n\nDon Ramirez seisoi kalpeana raatihuoneen portailla.\n\n\"Sotilaat, vangitkaa kapinoitsija\", olivat ainoat sanat, jotka hän sai\nsuustaan.\n\nMuutamia sotilaita kiiruhti esiin, mutta nopeasti kuin ajatus\ntarttuivat Valentin ja don Gregorio Peralta Tadeoon ja vetivät hänet\nkeskelle kansanjoukkoa.\n\nSenaattori koetti salata hämmennystään. Ettei sankarinverta virrannut\nhänen suonissaan, sen saattoi jokainen nähdä. Hänen toistettu käskynsä\n\"hallitsijan nimessä vangita kapinoitsija\" kaikui niin ponnettomasti ja\nlamautuneesti, että siihen vastattiin vihellyksin ja uhkahuudoin.\n\n\"Tulta\", huudahti nyt yksi komentavista upseereista, ja samassa\npamahti rätisevä yhteislaukaus. Useita ihmisiä kaatui kuoliaina ja\nhaavoittuneina maahan. Pian kuului toinenkin yhteislaukaus ja sitä\nseurasi kolmas.\n\nTämä oli karkea erehdys. Ihmiset eivät yrittäneetkään hajaantua, vaan\nvalmistautuivat heti vastarintaan, ja vihollisen keskeytymättömään\nammuntaan alettiin jo vastata. Pian syttyi verinen taistelu.\n\n\n\n\nVII. DON PANCHO BUSTAMENTE JOUTUU VIHOLLISEN KÄSIIN.\n\n\nMeidän täytyy pyytää ystävällistä lukijaa palaamaan edellisessä luvussa\nkuvattuihin tapahtumiin, nimittäin Antinahuelin ja kenraali Bustamenten\nkohtaukseen.\n\nNiin pian kun jälkimmäinen oli astunut Antinahuelin kanssa telttaan,\nantoi hän verhon laskeutua oviaukon eteen ja aloitti heti keskustelun.\n\n\"Istuutukaa, päällikkö, puhelkaamme rehellisesti ja suorasti niinkuin\nhyvät ystävykset.\" Antinahuel nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.\n\"Ennen kaikkea täytyy teidän saada tietää, että Valdivian kansa juuri\nnyt huutaa minut erään uuden liiton päämieheksi, joka on muodostettu\nkaikista Chilen valtioista. Chilen kansa on väsynyt kaikkiin\nmutkitteluihin, jotka tuottavat levottomuutta maalle, ja minä olen\npakoitettu ottamaan sangen raskaan taakan kannettavakseni.\"\n\nPäällikkö hymyili omituisesti.\n\n\"Hyvä, Veljeni on viisas ja oikeudenmukainen. Mitä hän haluaa?\"\n\n\"Tahdon vain kysyä, oletteko jo valmistautunut täyttämään lupaustanne?\"\n\n\"Lupaustani?\" toisti päällikkö epäilevällä äänellä. \"Antinahuel pitää\nsanansa. Sen minkä hän on luvannut, sen hän myös täyttää.\"\n\n\"Te suostutte siis auttamaan minua suunnitelmieni toteuttamisessa?\"\n\n\"Veljeni käskeköön, minä tottelen.\"\n\nViimeiset sanat näyttivät tuntuvan kenraalista sangen vastenmielisiltä.\nHän tutki tarkkaavaisesti päällikön kasvonpiirteitä, mutta nämä olivat\naivan ilmeettömät.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi kenraali lempeällä ja leppyisällä äänellä. \"Minulla\nei ole aikaa seurata teidän mutkittelujanne, vastatkaa minulle siis:\nkuinka monta sotilasta voitte varustaa aseilla kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluessa?\"\n\n\"Kymmenentuhatta.\"\n\n\"Ovatko kaikki kokeneita sotureita?\"\n\n\"Antinahuel komentaa heitä\", vastasi Toquin ylpeästi.\n\n\"Mitä vaaditte, jos minä käytän heitä omiin tarkoituksiini?\"\n\n\"Veljeni tietää kyllä, mitä minä vaadin.\"\n\n\"Minä hyväksyn kyllä teidän ehtonne lukuunottamatta yhtä.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minä en voi antaa teille Valdivian maakuntaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa en minä auta veljeäni Bolivian valloituksessa.\"\n\n\"Mutta eihän se kuulu tähän. Minä voin kyllä kartuttaa Chilen aluetta,\nmutta kunniani kieltää minua pienentämästä sitä.\"\n\nToquin näytti miettiväiseltä.\n\n\"Minä pidän sotaneuvottelun\", sanoi hän vihdoin. \"Sen eteen olen\nasettava veljeni sanat.\"\n\nDon Bustamente koetti salata raivoansa. \"Lasketteko leikkiä,\npäällikkö?\" sanoi hän.\n\n\"Antinahuel on heimonsa Toquin, hän ei laske koskaan leikkiä\", vastasi\nintiaani ylpeästi.\n\nSamassa kuului nelistävän hevosen kavioitten kopsetta. Kenraali nousi\nja meni teltan ovelle, johon heti ilmestyi eräs ordonanssiupseeri.\nMiehen kasvot olivat hikiset ja hänen univormunsa verinen.\n\n\"Mitä on tapahtunut, Diego\", huudahti Bustamente jännittyneenä.\n\n\"Kenraali, kansa on tehnyt kapinan\", sanoi upseeri läähättäen. \"Musta\nSydän on yllyttänyt heitä siihen.\"\n\n\"Haa\", huudahti kenraali kiristäen hampaitaan silmittömän raivon\nvallassa. \"Eikö minun koskaan onnistu hävittää tuota Mustaa Sydäntä.\nMitä on tapahtunut?\"\n\n\"Kansa on tehnyt katusulkuja. Don Tadeo de Leon on kapinan\njohtaja. Tällä hetkellä taistellaan kaupungin kaikilla kaduilla\nennenkuulumattomalla raivolla. Osa sotajoukosta on yhtynyt kansaan, ja\nminun täytyi juosta kuulasateen läpi antaakseni teille tiedon tästä.\"\n\n\"Valgamedios\", kirosi kenraali. \"Minä olen hävittävä tämän kaupungin\nperustuksiaan myöten.\"\n\n\"Ensin täytyy meidän valloittaa se, teidän ylhäisyytenne, ja siinäpä\nonkin meille kylliksi työtä\", sanoi Diego.\n\n\"Hyvä, hyvä. Anna torvensoittajan puhaltaa hyökkäysmerkki. Jokainen\nratsumies ottakoon jalkamiehen taaksensa satulaan. Eteenpäin... tulen\nhetken kuluttua.\"\n\nDiego poistui ja kenraali jäi jälleen yksin Antinahuelin kanssa.\n\n\"Veljeni on unohtanut ilmoittaa minulle päätöksensä\", sanoi Toquin.\n\"Saako Antinahuel Valdivian?\"\n\n\"Kyllä, se tapahtukoon!\" vastasi Bustamente. \"Mutta teidän täytyy ennen\nkaikkea auttaa minua kukistamaan don Tadeo!\"\n\n\"Hyvä. Veljeni lopettakoon jo. Antinahuel on toimiva pian.\"\n\nPäällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten\nlevisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi\nitsekseen: \"Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee\nminunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun.\"\n\nKalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian\ntorneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle\ntaivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa\netunenässä Valdiviaa kohti.\n\nPuolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja\nantoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon,\njoiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat\nkäskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä\nmuutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä\npakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.\n\nKun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia\ntulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja\nrynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä\nkaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja\nmuodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui\nkenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen\nsisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää\nratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä\nkohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.\n\nSamassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja\nsuuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don\nBustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.\n\nNyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat\nheti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti\nkaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät\ntyönnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia\nkatseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä\npajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän\nympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua\nylivoiman alle.\n\nTällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen\nnoin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet\nmieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa\nsaarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi\nsapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla\nsatulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen.\nMutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka\nnähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don\nTadeo de Leon, hänen verivihollisensa.\n\n\"Haa, sinä paholainen\", huudahti Bustamente raivostuneena. \"Odotahan,\ntahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin\nhelvettiin, mistä olet tullutkin!\"\n\nHänen vastustajansa hymyili halveksivasti.\n\n\"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente\", sanoi hän kylmästi.\n\"Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin.\"\n\n\"Te ette ole saanut minua vielä käsiinne!\" kirkui kenraali\nraivostuneena. \"Käykää päälle vaan. Jollen minä voikaan voittaa, niin\nvoin ainakin kuolla ase kädessä.\"\n\nDon Tadeo antoi merkin. Samassa suhisi näkymättömän käden heittämä\nsuopunki ilmassa ja lensi kenraalin hartioille. Ennenkuin tämä ennätti\najatellakaan puolustautumista, tunsi hän kovan nykäyksen olkapäissään,\nkadotti tasapainonsa ja putosi hevosensa selästä keskelle\nvihollisjoukkoa. Monta kättä tarttui häneen yhtaikaa -- ja tuossa\ntuokiossa oli hänet sidottu käsistä ja jaloista.\n\nNähdessään johtajansa joutuvan vangiksi kauhistuivat sotilaat ja\nmenettivät rohkeutensa, eivätkä he edes koettaneetkaan käyttää\naseitaan. Don Tadeo kääntyi nyt heidän puoleensa.\n\n\"Antautukaa!\" huusi hän. \"Päällikkönne on vankinamme, ja toverinne\" --\nhän osoitti kaupunkia -- \"eivät voi enää pitää kauan puoliansa.\nHeittäkää siis aseenne pois, niin saatte pitää vapautenne ja henkenne!\"\n\nSotilaat eivät epäröineet enää, he heittivät aseensa maahan, ja\nmuuttaen täydellisesti ajatuskantaansa huusivat he yksiäänisesti:\n\"Eläköön Chile! Eläköön vapaus!\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Don Tadeo tyytyväisenä. \"Jättäkää kaupunki ja asettukaa\nleiriin tunnin matkan päähän kaupungin portista, siellä voitte odottaa\nlähempiä määräyksiäni.\"\n\nTämä tapahtui.\n\nMustan Sydämen johtaja oli puhunut totta: Taistelu Valdivian\nkaupungissa olevia sotilaita vastaan ei kestänyt kauan. Kuin kulovalkea\nlevisi tieto don Bustamenten vangitsemisesta kaikkialle, ja\nepäsankarillinen Don Ramirez oli ensimmäinen, joka henkeään peläten --\nsenaatin nimessä käski sotilaita antautumaan. Näin päättyi kapina.\nKatusulut rikottiin ja verisen taistelun jäljet peitettiin niin pian\nkuin mahdollista. Valdivia oli nyt kokonaan Mustan Sydämen hallussa.\n\n\n\n\nVIII. VÄLIKOHTAUS.\n\n\nSillaikaa kuin keskikaupungilla taisteltiin, tapahtui sen itäosassa\neräs paljon merkitsevä tapaus.\n\nTiedämme, että kreivi Ludvig oli saanut tehtäväkseen jäädä donna\nRosarion luo suojellakseen häntä. Seurattuaan ystäviään portille asti\npalasi hän taloon. Hän tapasi nuoren tytön syventyneenä lukemiseen ja\naikoi jo vetäytyä takaisin, kun tämä sattumalta kohotti katseensa. \"Ah,\nseñor!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, taisin häiritä teitä. Tiedätte kai, että isänne on\nlähtenyt kaupungille tärkeitten asioitten vuoksi. Ikäväksenne täytyy\nteidän siis viettää muutamia tunteja minun seurassani.\"\n\n\"Te teette vääryyttä itsellenne puhuessanne noin\", vastasi Rosario\nystävällisesti. \"Sellaisen miehen läsnäolo, jota isäni kutsuu\nystäväkseen, tuottaa vain hauskuutta minulle. Sitäpaitsi olen näinä\nlevottomina aikoina niin yksinäinen, että ilolla otan vastaan\ntilaisuuden, joka tarjoaa minulle hiukan vaihdosta.\"\n\nNäin sanoen ojensi nuori tyttö rakastettavasti hymyillen hänelle\nkätensä ja vei hänet lähimmäiselle tuolille, jolle hänen täytyi\nistuutua. Keskustelu oli pian käynnissä, ja kysymyksin ja vastauksin\nkului tunti mitä hauskimmalla tavalla. Kova melu, joka näkyi kuuluvan\nraatihuoneelta päin ja jonka syyn me jo tunnemme, sai molemmat\nkuuntelemaan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi donna Rosario levottomana. \"Alkavatkohan\nnuo kauheat veljesmurhat taas täällä?\"\n\n\"Näihin murhiin on don Bustamente yksin syypää, señorita, hänen\nsyykseen lankeaa kaikki veri, joka tähän asti on vuotanut\", sanoi\nLudvig mennen nuoren tytön kanssa ikkunan ääreen ja katsoen siitä\nkadulle. \"Toivokaamme, että asia saa tällä kerralla paremman lopun.\"\n\n\"Onnettomuutta tuottava sota!\" huokasi Rosario. \"Milloinkahan se\nvihdoinkin loppuu?\"\n\n\"Se on Jumalan kädessä. Kenties aivan pian... ensin täytyy oikeuden\nvoittaa.\"\n\nSeurasi hetkellinen hiljaisuus. Molempien ajatukset olivat -- melun\ntähden, joka levisi kadulta kadulle -- saaneet uuden suunnan, ja heidän\nkasvoillaan kuvastui nyt levottomuus ja uteliaisuus. Mutta äkkiä\nhäiritsi heidän mietiskelyjään kova isku oveen. Ludvig hyökkäsi esiin,\nmutta ovi natisi jo saranoillaan ja murtui, ja voimakkaita\nintiaaniolentoja tunkeutui huoneeseen.\n\nDonna Rosario päästi kovan huudon ja pakeni huoneen perälle. Kreivi\nLudvig ryntäsi sillaikaa kahdella pistoolilla asestettuna\nsisäänmurtautujia vastaan. Kaksi laukausta pamahti, mutta samalla\nhoiperteli nuori mies taaksepäin useiden tikarien lävistämänä. Suureksi\ntuskakseen näki hän intiaanien tarttuvan nuoreen tyttöön ja laahaavan\nhänet pois.\n\n\"Murha! Murha!\" karjui hän kaikin voimin laukaisten vielä kerran\npistoolinsa ja kaataen taas yhden intiaaneista lattiaan. Eikö häntä\nkuultu, vai eikö häntä tahdottu kuulla? Väsyneenä suurista\nponnistuksistaan hoiperteli hän kuin juopunut sinne tänne. Hänen\nkorvissaan humisi, kaikki musteni silmissä, ja hän vaipui vihdoin\ntajuttomana lattialle.\n\n\n\n\nIX. VALMISTUKSIA TAKAA-AJOON.\n\n\nEnsimmäiset, jotka palasivat taistelun loputtua don Tadeon kartanolle,\nolivat Trangoil Lanec ja Curumilla. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat,\nsitä luonnottomammalta tuntui heistä kaikki. He ihmettelivät\nkummallista hiljaisuutta ja omituista epäjärjestystä, joka vallitsi\ntalon ympäristössä. Tuhansista merkeistä, jotka eivät olisi lainkaan\nherättäneet valkoisen miehen huomiota, he käsittivät, että jotakin oli\ntapahtunut.\n\nHe kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat vihdoin päärakennuksen\nsisäänkäytävälle. Täällä oli selvästi taisteltu. Hevosien kavioiden\njälkiä oli maassa ja kirkas verijuova johti lähimmäiseen huoneeseen.\nOven edessä makasi Ludvig tyhjät pistoolit käsissään, puoliavoimin\nhuulin, vierellään intiaanin ruumis.\n\nPäälliköt katselivat hetkisen toisiaan. \"Kuollutko?\" kysyi vihdoin\nCurumilla, ja jotain liikutuksen tapaista soi tuon pelottoman intiaanin\näänessä.\n\n\"Kenties!\"\n\nMolemmat kumartuivat kaatuneen yli, kohottivat ylös liikkumattoman pään\nja paljastivat rinnan. Kaksi ammottavaa haavaa tuli nyt näkyviin.\nTrangoil Lanec ja Curumilla eivät lausuneet sanaakaan, vaan alkoivat\nhellästi hoitaa ystäväänsä. Kauan he saivat ponnistella, mutta vihdoin\nhuokasi nuori mies raskaasti, heikko punastus levisi hänen kasvoilleen\nja hän avasi silmiänsä useita kertoja.\n\nKun Curumilla oli pessyt haavat, levitti hän niille paksun kerroksen\npureksittuja pomeranssinlehtiä. Ludvig koetti nyt nousta ylös, hänen\nhuulensa liikkuivat, ja niin heikolla äänellä, että intiaanit vaivoin\nkuulivat sen, hän lausui yhden ainoan sanan: \"Rosario\". Sitten hän\nvaipui jälleen lattialle.\n\n\"Niin, missä on valkea neito?\" huudahtivat molemmat ulmenit yhtäaikaa.\nHe nousivat heti ylös ja alkoivat etsiä häntä. Mutta heidän\netsiskelynsä oli turha. He löysivät vaan muutamia tapettuja ja\nskalppeerattuja palvelijoita. Nyt selvisi kaikki heille. Tyttö oli\nryöstetty, ja ryövärit olivat taloon tunkeutuessaan tappaneet sen\nkaikki palvelijat. Nyt alkoivat intiaanit kansalleen ominaisella\nvaistolla tarkastella maassa olevia merkkejä, jotka voisivat johtaa\nheidät ryövärien jäljille. Etsiskelyihin kului noin tunti. Sitten\npalasivat päälliköt jälleen haavoittuneen luo, asettuivat toisiansa\nvastapäätä ja aloittivat neuvottelunsa.\n\n\"Veljeni on viisas päällikkö\", sanoi Trangoil Lanec. \"Sanokoon hän,\nmitä hän on nähnyt.\"\n\n\"Curumilla on puhuva, kun hänen ystävänsä pyytää sitä\", sanoi toinen\nmyöntävästi. \"Viisi ratsastajaa on vienyt valkoisen neidon pois. Nämä\nviisi ratsastajaa tulivat toiselta puolelta jokea. Hevosten kavioitten\njäljet ovat painuneet selvästi maahan ja kostuttaneet sen.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Trangoil Lanec. \"Veljelläni on guanakon silmät -- hän\nnäkee kaikki.\"\n\n\"Näistä viidestä ratsastajasta, jotka tunkeutuivat taloon, on neljä\nintiaania, viides on muukalainen, sen näkee selvästi hänen jäljistään.\nEdelliset ovat yllättäneet valkoisen veljemme, joka tuskin sai aikaa\npuolustautua. Valkoinen neitonen on viety pois, ja hänen suojelijansa\non ampunut yhden ryöväreistä.\"\n\nTrangoil Lanec nyökkäsi taas. \"Curumilla puhuu hyvin -- olen iloinen\nsaadessani olla hänen ystävänsä. Mitä ovat ryövärit vielä tehneet?\"\n\n\"He ovat nousseet vankinsa kanssa hevostensa selkään ja ratsastaneet\npois vuoria kohti.\"\n\n\"Entäs valkonaama?\"\n\n\"Valkonaama on kuollut. Punaiset miehet eivät tarvinneet häntä enää, he\novat käyttäneet häntä ainoastaan päämääränsä saavuttamiseen. Veljeni\nkatsokoon tänne!\" Päällikkö otti esiin erään murskaksi lyödyn pistoolin\njäännökset ja näytti niitä ystävälleen. \"Valkonaama makaa pensaikossa\nsadan askeleen päässä täältä.\"\n\n\"Curumilla on viisas päällikkö, hän on nähnyt oikein. Muukalainen on\nkavaltaja -- hän on saanut palkkansa. -- Mitä aikoo veljeni nyt tehdä?\"\n\n\"Curumilla on nopea, hän ajaa ryövärejä takaa.\"\n\n\"Hyvä, veljeni menköön. Valkoinen tyttö on pelastettava.\"\n\nCurumilla nousi hevosensa selkään ja jätti toverinsa lausuen lyhyet\njäähyväissanansa: \"Venti Penni!\" Sitten kannusti hän hevostaan ja\nlähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Curumilla oli lähtenyt, palasivat don Tadeo, Valentin ja Peralta\npitkän ajan kuluttua ensinmainitun kartanolle. Tulijoiden kasvot olivat\nvääristyneet pelosta ja levottomuudesta. \"Kuinka, päällikkö, onko\ntotta, mitä kansa sanoo?\" huudahti don Tadeo levottomana. \"Tyttäreni\non...?\"\n\n\"On totta!\" vastasi Trangoil Lanec lyhyesti.\n\nVahva mies kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Hänen ystävänsä\nympäröivät hänet. Yleisen sekamelskan aikana kyseli Valentin\nintiaanipäälliköltä lähempiä yksityisseikkoja ryöväyksestä.\n\n\"Valkoinen tyttö on kadonnut\", selitti päällikkö. \"Muutamat\nintiaanisotilaat ovat ryöstäneet hänet meidän poissa ollessamme.\nValkoinen veljemme koetti puolustaa häntä, mutta kaatui lattialle\nkahden tikarin lävistämänä.\"\n\n\"Voi, Ludvig, Ludvig\", ähki Valentin tuskissaan. \"Missä hän on?\"\n\nTrangoil Lanec osoitti huoneen perälle. Valentin riensi haavoittuneen\nluo.\n\n\"Haa, kuollut, murhattu! -- Voi\", jatkoi hän yhteenpuristetuin hampain,\n\"milloinkahan saan tilaisuuden kostaa hänen kuolemansa?\"\n\nPäällikkö antoi hänelle merkin vaieta. \"Se ei ole vaarallista\", sanoi\nhän. \"Hän ei ole kuollut. Haavat ovat syviä, mutta vaarattomia --\nviimeistään kahdeksan päivän kuluttua on hän jälleen terve. Nyt hän\nnukkuu.\"\n\nValentin sulki intiaanin syliinsä ja puristi häntä mielipuolen ilolla\nrintaansa vasten. \"Jumala palkitkoon teitä, päällikkö, te lahjoitatte\nminulle jälleen elämän\", sanoi hän liikutettuna. \"Voi, Rosario raukka!\"\n\nSillaikaa oli don Tadeo vähitellen toipunut. Surullinen tieto oli\nhänelle niin odottamaton, että hän oli kadottanut tajuntansa. Nyt\nkoetti hän salata tunteitansa ja onnistuikin siinä niin hyvin, ettei\nkukaan voinut nähdä liikutuksen kuvastuvan hänen piirteistään.\n\n\"Don Louis ei ole siis kuollut\", sanoi hän osaaottavaisesti. \"No niin,\nse on enemmän kuin mitä uskalsimme toivoa. Nuori mies piti sanansa, hän\npuolusti tytärtäni henkensä uhalla. Jospa hänen ei olisi tarvinnut niin\nkalliisti maksaa velvollisuudentuntoansa.\"\n\nKädet ristissä rinnalla käveli hän edes takaisin huoneessa. Kaikki\nymmärsivät, mitä tämän miehen sisimmässä liikkui.\n\n\"Isäni on vahva\", sanoi Trangoil Lanec. Hänen kasvoillaan kuvastui\nkunnioitusta, jota hän aina tunsi Mustan Sydämen johtajaa kohtaan.\n\"Älköön hän vaipuko epätoivoon. Valkoinen neito on turvassa. Curumilla\nseuraa häntä.\"\n\n\"Puhutteko totta, päällikkö? Seuraako Curumilla todellakin häntä?\"\nsanoi don Tadeo henkäisten syvään ja katsoen terävästi intiaaniin.\n\"Uskallan siis toivoa...?\"\n\n\"Trangoil Lanec on ulmen\", vastasi tämä ylpeästi. \"Hän ei valehtele\nkoskaan, hän ei ole kaksikielinen. Curumilla seuraa ryövärejä. Isäni on\ntaas pian näkevä pienen lintunsa, joka laulaa hänelle kauniita\nlaulujaan!\"\n\n\"Kiitän teitä, päällikkö\", sanoi Tadeo lämpimästi.\n\n\"Mitä aiotte nyt tehdä?\" kysyi don Gregorio Peralta. \"Otatteko osaa\ntakaa-ajoon?\"\n\n\"Jospa voisin?\" sanoi tämä sydäntäsärkevällä äänellä. \"Vastatkaa\nminulle, don Gregorio. Enkö minä ole vastuunalainen kansastani,\njoka asettaa kaikki toivonsa minuun? Saanko nyt katkaista ne\nyhdyssiteet, jotka liittävät minut kansaani, nyt, kun kaikki riippuu\ntoimekkuudestani ja väsymättömästä työstäni. Niin hartaasti kuin\nhaluaisinkin, en voi kuitenkaan rientää Rosarioni avuksi!\"\n\nNäistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa\nolevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki\nläsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja\nvelvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä\nhiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:\n\n\"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se\nmyöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu\nepätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne.\nSallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi.\"\n\n\"Aiotteko jättää meidät?\" kysyi don Tadeo.\n\n\"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan\nsurusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä.\nSentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne\nluoksenne tai tuhoutua yrityksessäni.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?\" huudahti Don Tadeo. \"En voi sallia\nsellaista uhrausta.\"\n\n\"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin,\nja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo\najaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä\nteidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa\nasioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä\nCurumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä\nLudvig-raukkaani, ja sitten matkalle.\" Hän kumartui ystävänsä yli,\npainoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: \"Nuku, veljeni,\nminä valvon kyllä.\"\n\nHaavoittuneen huulet liikkuivat: \"Valentin, pelasta hänet\", mutisi hän.\n\n\"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille\niäisessä kiitollisuudenvelassa\", sanoi myöskin don Peralta ojentaen\nranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät\nnyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.\n\n\n\n\nX. CURUMILLA SOTAJALALLA.\n\n\nSeuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.\n\nCurumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin\nrohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset\nvarovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti\nseurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme,\njätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään\nhyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.\n\nVaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan,\nniin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen\npitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus\ntarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen\ntäytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan\nkäyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti\nkatkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he\ntulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät\nja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.\n\nKun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka\noli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen\nkärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle\nmetsänkävijälle paljon hyötyä.\n\nPian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä\ntutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen,\nasettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan\nkivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.\n\nYli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään.\nSe, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut\nhäntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista\nhevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta\nhuomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä\nhitaasti lähenevää ratsastajaa.\n\nRyövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta\nmitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan\nohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut\npäänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.\n\nNoin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi\nhuolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui\nhänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia.\nVarmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä\najatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa\nraudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan\ntaa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä,\nehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti,\nettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.\n\nPian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö\nhänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut\nintiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet\nhuomanneet mitään.\n\nKylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin\npian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista\nvastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa\nhalveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.\n\n\"Ooh!\" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan.\n\"Joan!\"\n\n\"Curumilla!\" vastasi tämä.\n\n\"Hm, olisin toivonut, että se olisi ollut joku muu\", mutisi araukani\nitsekseen. \"Mitä tekee veljeni täällä?\" kysyi hän sitten korkealla\näänellä.\n\n\"Mitä se Curumillaan kuuluu?\" sanoi intiaani uhkaavasti vastaten\nkysymykseen.\n\n\"Hyvä, älkäämme kadottako kallista aikaa\", sanoi päällikkö ottaen\npuukkonsa esiin. \"Tahtooko veljeni puhua?\"\n\nJoan säikähti. Hän värisi nähdessään tuon pitkän teräväkärkisen\nkiiltävän esineen. Hän mietti vielä hetkisen. \"Kysy!\" sanoi hän sitten.\n\n\"Minne oli veljeni matkalla?\"\n\n\"San Miquelin kylään.\"\n\n\"Hyvä. Mutta missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Jättääkseni suuren Toquinin käsiin erään valkean neitosen, jonka tänä\naamuna ryöstimme Valdivian kaupungista.\"\n\n\"Kuka on käskenyt teitä ryöstämään tytön?\"\n\n\"Se mies, jonka luokse olemme matkalla.\"\n\n\"Antinahuel?\"\n\nIntiaani nyökkäsi.\n\n\"Kuka johti yritystä?\"\n\n\"Joan.\"\n\n\"Antinahuel odottaa siis veljeäni San Miquelin kylässä?\"\n\n\"Niin, viimeisessä majassa.\"\n\n\"Hyvä, veljeni vaihtakoon nyt hattunsa ja vaippansa minun kanssani!\"\n\nVanki totteli tekemättä mitään huomautusta. Kun vaihto oli tehty jatkoi\npäällikkö: \"Minä voisin tappaa veljeni, viisaus vaatii myöskin sitä,\nmutta sääli on täyttänyt Curumillan sydämen -- hän on oleva lempeä!\nJoanilla on vaimo ja lapsia, hän on heimonsa urhoollisimpia\nsotilaita... jos minä lahjoitan hänelle henkensä, on hän kai minulle\nsangen kiitollinen?\"\n\nAraukani oli luullut, että hänen on pakko kuolla, ja siksi täyttivät\npäällikön sanat hänen sydämensä toivolla. Pohjaltaan oli hän kunnon\nihminen, sen tiesi Curumilla. Hän tiesi myös, että hän saattoi luottaa\nJoanin lupaukseen.\n\n\"Henkeni on veljeni kädessä\", vastasi Joan hetken kuluttua. \"Jollei hän\ntuhoa sitä, tulen minä hänen orjakseen ja annan tappaa itseni hänen\nkäskystään.\"\n\n\"Joan nouskoon ylös\", sanoi ulmen pistäen veitsen takaisin vyöhönsä.\n\"Päällikkö pitää sanansa!\"\n\nNiin pian kuin intiaani oli noussut ylös, nosti hän oikean kätensä\nrinnalleen merkiksi siitä, että hän kokonaan mukautui toisen tahtoon.\n\n\"Mitä käskee veljeni?\" kysyi hän.\n\n\"Joan kiiruhtakoon nopeasti muukalaiskylään, jota kutsutaan\nValdiviaksi. Siellä hän saa etsiä käsiinsä don Tadeon, valkoisten\nSuuren Kotkan ja kertoa hänelle, mitä on tapahtunut välillämme. Samalla\nhän voi sanoa, että minä joko pelastan valkoisen neitosen tai kuolen.\"\n\n\"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"On. Jos Suuri Kotka tarvitsee veljeni palvelusta, on hänen viipymättä\nasettauduttava hänen käytettäväkseen. Pilliau johdattakoon Joania, ja\nmuistakoon hän aina, etten minä tahtonut ottaa hänen henkeään, vaikka\nse kuuluikin minulle.\"\n\n\"Joanilla on hyvä muisti, Joan ei unohda\", vastasi intiaani melkein\nylpeästi. Samalla sukelsi hän korkeaan ruohostoon ja katosi.\n\nCurumilla ei hukannut silmänräpäystäkään, vaan hyppäsi hevosensa\nselkään ja kannusti sitä. Pian oli hän saavuttanut pienen\nratsastajalauman, joka jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin\nennenkin aavistamatta ollenkaan, mitä oli tapahtunut.\n\n\n\n\nXI. ANTINAHUELIN VALLASSA.\n\n\nEnnenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali\nBustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen\ntehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan.\nMeidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas\nToquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja\nettä hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut\nsalaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen\nvastustajansa -- sellaisena piti hän Bustamentea -- hyökkäävän keskelle\nkuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista\ntuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon\npalvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään\ntehtävänsä, -- niinkuin Curumilla oli arvannutkin -- oli tapettu.\nTiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.\n\nKun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien\nmurhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni\ntainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin\nkaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella,\nsillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.\n\nHän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin\nvälissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä\nnousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän\npeiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki\nheidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä\npitkin kahden vuoren välitse.\n\nMitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut\nvastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän\noman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut\npitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen\nväsyneitä ja liikkuivat hitaasti.\n\nOli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan\nkerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei\nkuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen\nseuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi\nkuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä\nselvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä.\nSamassa pysähtyi joukko.\n\nNuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen\nvalossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien\nääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen\nympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja\nriisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän\njonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: \"Arreau!\",\njota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän\nsittenkin erehtynyt? -- Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet\npäämääräänsä?\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs\nhenkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä.\nKysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja\nhänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti\nhänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään,\npäästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti\nhänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen\nmajaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan,\nkumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: \"Ole rohkea ja toivo.\"\n\nEnnenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen\nylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.\n\nEpävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen\narvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo\nneljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat\npalauttaneet hänen mielenmalttinsa -- hän tiesi nyt, että ystävä\nvartioitsi häntä salaa.\n\nPaikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan\nnähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen\nsilmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon\nvalojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain\nherättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi\nsitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen\nsilmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän\njännittyneenä.\n\nViereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan\nyksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä\nvastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä,\nsuoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen -- Rosario tunsi hänet\nmuukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan -- kunnioittavassa\nasennossa.\n\n\"Mistä johtuu\", kysyi edellinen, \"ettei Antinahuel näe Joania\nedessään?\"\n\nToinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä\nsormiensa välissä.\n\n\"Myskirotta on Joanin ystävä -- hän on lähettänyt minut tänne\nasemastaan.\"\n\nSe kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.\n\n\"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka\nAntinahuel on antanut hänelle?\"\n\n\"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista,\njonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä.\"\n\nAntinahuel -- sillä hän se todellakin oli -- heitti uhkaavan katseen\nedessään seisovaan mieheen. \"Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? --\nMistä hän tulee?\"\n\n\"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. \"Voinko uskoa\npoikaani?\"\n\n\"Antinahuelin käskyt ovat täytetyt\", vastasi tämä yksinkertaisesti.\n\"Valkoinen tyttö on täällä.\" Hän osoitti ovea, jonka takana Donna\nRosario seisoi ja kuunteli. \"Matkalla ei hän puhunut mitään, eikä hän\nmyöskään tiedä, mihin hänet on viety.\"\n\n\"Onko Myskirotta valmis tottelemaan minua kaikessa?\"\n\n\"Pitääkö naisen kuolla?\" kysyi toinen terävästi.\n\n\"Ei! Mitä se hyödyttäisi? Kuolema tuottaa ainoastaan muutamien\nsilmänräpäysten kärsimyksiä, sitten on kaikki lopussa.\"\n\n\"Valkoihoisten kuolema kenties, mutta intiaanien kestää kauemmin!\"\n\n\"Minä tahdon, että hän jää eloon!\" huudahti Toquin melkein kuuluvasti.\nHän vaikeni hetkiseksi ja koetti tukahduttaa sisäisen raivonsa.\n\"Poikani on epäilemättä nähnyt ulkona seisovat satuloidut hevoset?\"\n\n\"Ne ovat jaloja eläimiä!\" vastasi intiaani, jonka silmät loistivat\nhimosta.\n\n\"No niin, ainoastaan hänestä itsestään riippuu, tahtooko hän tulla\nniiden omistajaksi. Jos poikani vartioi valkoista neitoa sillaikaa, kun\nAntinahuel käy araukanien suuressa neuvottelukokouksessa, ovat eläimet\nhänen.\"\n\n\"Myskirotta on vartioiva häntä. Antinahuel voi poistua.\"\n\nToquin näytti tyytyväiseltä. \"Minä huomaan, että poikani on päällikkö\n-- Antinahuel on antava hänelle tehtäviä, kun hän palaa. Menköön hän\nnyt -- minä tahdon puhua valkoisen neidon kanssa.\"\n\nIntiaani poistui, ja Antinahuel otti soihdun seinästä, aukaisi oven ja\nmeni huoneeseen, jossa donna Rosario oli.\n\nKorppikotka ja kyyhkynen seisoivat nyt vastatusten. Kuolemanhiljaisuus\nvallitsi huoneessa. Ainoastaan tuuli vinkui synkästi oven raossa.\nSoihtu lepatti ja heitti levotonta valoaan huoneen yli.\n\n\"Tunteeko tyttäreni minut?\" kysyi Antinahuel.\n\n\"En\", sanoi Rosario, joka oli vetäytynyt huoneen perälle pelätyn\npäällikön astuessa sisään.\n\n\"Olen Antinahuel, araukanien päällikkö!\" selitti intiaani ylpeästi.\n\n\"No niin, minä kysyn teiltä Antinahuel\", sanoi nuori tyttö, \"mitä olen\ntehnyt teille, koska vainoatte minua?\"\n\nPäällikön kasvoille levisi omituinen hymy. \"Valkoinen neito kysyy, mitä\nhän on tehnyt. Hän on valkoihoisten Suuren Kotkan tytär.\"\n\nOmituinen ääni, millä nämä sanat lausuttiin, täytti donna Rosarion\npelolla ja kummastuksella. Hän näki valheellisen ja petollisen hehkun\nloistavan tämän miehen katseesta, joka oli vaativaisesti suunnattu\nhäneen.\n\n\"En ymmärrä teitä, päällikkö\", sanoi hän kauhuissaan.\n\n\"Kuule\", sanoi tämä merkitsevästi ja astui muutamia askeleita\nlähemmäksi häntä. \"Antinahuel tahtoo olla avosydäminen ja kertoa\ntyttärelleen pienen kertomuksen! -- Kun muukalaiset olivat\nvalloittaneet Chilen ja tehneet sen asukkaat orjikseen, aikoivat he\nmyös kukistaa Aukàn suuren kansan. Suuressa taistelussa, jota kesti\nauringon noususta laskuun asti, voitti kuitenkin kuuluisa Toquin\nCadequal valkonaamat. Muutamat muukalaisista pakenivat suurille\npräärioille, mutta joutuivat siellä intiaanien käsiin. Niiden joukossa\noli myös eräs mahtava päällikkö nimeltään don Estevan de Leon. Toquin\nCadequal olisi voinut kiduttaa ja tappaa hänet, kuten hänen kansansa\ntavat vaativat, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan vei hänet kyläänsä ja\nantoi vartioida häntä kuin vankia. Mutta valkoinen päällikkö oli\nviekas; hän pakeni. Sota alkoi uudestaan, ja tällä kerralla ei onni\nsuosinut Aukàn suurta päällikköä. Eräänä päivänä löi vihollinen\nperinpohjin hänen armeijansa ja hän itse joutui valkonaamojen käsiin.\nEspanjalainen päällikkö tunsi hänet samaksi mieheksi, joka muutamia\nkuukausia sitten oli lahjoittanut hänelle hengen. Hän antoi kuitenkin\npuhkaista Cadequalin silmät ja lähetti hänet sitten heimonsa luo. Mutta\nToquin ei ollut myöskään toimeton. Hän kokosi kaikki heimonsa miehet,\nkertoi heille, mitä oli tapahtunut, vannotti heitä kostamaan hänen\npuolestaan ja kuoli sitten vapaaehtoisesti nälkään, ettei hänen olisi\ntarvinnut kärsiä häpeää. Siitä hetkestä lähtien ovat Cadequalin ja\nvalkoisen päällikön jälkeläiset olleet verivihollisia keskenään.\nKolmesataa vuotta sitten käytiin tätä sotaa samalla kiihkolla ja\nkatkeruudella kuin nytkin -- kosto on siirtynyt perintönä isältä\npojalle. Antinahuel on Mustan Shakaalin poika, ja tämä pyysi\nkuolinvuoteellaan häntä kukistamaan Leonien kirotun heimon! Antinahuel\non luvannut sen, mutta...\" Kertova vaikeni äkkiä ja tuijotti\nmiettiväisenä leimuavaan soihtuun.\n\n\"No niin?\" kysyi donna Rosario kummastuneena siitä, mitä hän oli\nkuullut ja seurasi kauhuissaan päällikön liikkeitä.\n\n\"Olen nähnyt valkoisen neitosen ja unohtanut kaikki, valani, vihani ja\nkostoni. Valkoisten Suurella Kotkalla on tytär, joka tulee Antinahuelin\npuolisoksi.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti donna Rosario, joka kuultuaan nämä sanat\nvetäytyi taaksepäin ja tunsi verensä virtaavan sydämeensä.\n\n\"Hän tulee Antinahuelin puolisoksi\", huudahti intiaani käskevällä\näänellä. \"Minä menen nyt, ja tyttäreni saa ajatella asiaa; ennenkuin\nvuorokausi on kulunut, on minulla hänen suostumuksensa. Antinahuel on\npuhunut.\"\n\nYlpein askelin lähti hän huoneesta. Tuskin oli hän ennättänyt poistua,\nkun donna Rosario vaipui voimattomana lattialle.\n\n\n\n\nXII. ANTINAHUEL NEUVOTTELUKOKOUKSESSA.\n\n\nKun Suurtoquin oli lopettanut lyhyen keskustelunsa vangin kanssa, nousi\nhän hevosensa selkään, sillä kuten hän oli sanonut, täytyi hänen mennä\nsuureen neuvottelukokoukseen, joka pidettiin Mustan Käärmeen kylässä.\nSinne oli vain muutaman tunnin matka, ja hän toivoi voivansa tulla\ntakaisin ennen yötä.\n\nEnnenkuin hän meni neuvottelumajaan, odotti hän erästä sanansaattajaa,\njonka hän oli lähettänyt Valdiviaan seuraamaan tapausten kulkua. Hetken\nkuluttua ratsastikin intiaani höllin ohjaksin ja vaahtoavin hevosin\nhänen luokseen.\n\n\"Poikani puhukoon!\" sanoi Antinahuel lyhyesti. \"Mitä hän on nähnyt?\"\n\n\"Valkonaamat taistelevat keskenänsä -- he ovat kääntäneet kalpansa omia\nveljiänsä vastaan\", vastasi sanansaattaja.\n\n\"Antinahuel tietää sen. Valkonaamat ovat kuguaareja, jotka eivät ole\nkoskaan sovinnossa. Mitä muuta on They-Teg nähnyt?\"\n\n\"Kaupungista nousee tällä hetkellä tulipatsas, peloittavampi kuin\nAutukon vulkaani.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut? Kumpainenko päälliköistä on voittanut?\"\n\n\"Koko Valdivia on Suuren Kotkan hallussa. El Verdugo on vangittu.\"\n\n\"Vangittu!\" toisti Toquin kummastuneena. \"Poikani valehtelee. El\nVerdugolla on mahtava käsivarsi, mahtava kuin Pilliaun salama.\"\n\n\"They-Teg puhuu totta.\"\n\n\"Valkonaamojen Toquinilla on suuri armeija -- missä on se nyt?\"\n\n\"Sotilaat ovat hajaantuneet. Guekubu, paha henki, on täyttänyt heidät\npelolla, ja heidän vihollisensa on lyönyt heidät.\"\n\n\"Hyvä. Antinahuel uskoo poikaansa; hän voi nyt poistua ja pitää yhä\nsilmällä valkoisia miehiä!\"\n\nIntiaani kumarsi kunnioittavasti päällikölleen, nousi sitten hevosensa\nselkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Antinahuel seurasi häntä\nhetkisen katseellaan ja meni senjälkeen neuvottelumajaan, jossa jo\nodotettiin häntä.\n\nJoukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä -- sitä\nsanottiin neuvottelunuotioksi -- jonka savu kohosi kiemurrellen\ntaivasta kohti.\n\nKun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean\nkätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen\nkorkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro\nannettiin eräälle vanhalle päällikölle.\n\nCathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat\nvuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden\nentisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan\nmuuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.\n\n\"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit\", alkoi hän,\n\"kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen,\npilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat\nalituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa\nminulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne\nvaipuvat alas -- oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte\nvalkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen,\njotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä,\njos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo\nvoimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä\nse ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha... sallikaa\nminun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen\nsydämienne tähden.\"\n\nKun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia\naskelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat\nsyvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin\nraivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti\neräs toinen päällikkö, \"Musta Hirvi\", puheenvuoron.\n\n\"Mitä isäni sanoo, on kovaa -- meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä\ntähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa\nhän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä\nkansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa\nvieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia\nsotureja, kuin heidän isänsäkin. -- Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on\nilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut\nrauhansopimuksen valkonaamain kanssa -- tietäkää siis, että hän on\npetkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin\neikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei\nole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat\nsotilaat?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!\" kirkuivat intiaanit heilutellen\naseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä\nja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut\neteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä,\naivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut\naavistustakaan.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Cathikara. \"Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa\n(salaisen hengen) kanssa!\"\n\nVallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä\nsamassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.\n\n\"Mitä isäni näkee?\" kysyi Musta Hirvi vihdoin.\n\n\"Minä näen muukalaisia. He ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja\ntaistelevat nyt toisiansa vastaan. Näen verivirtoja, jotka punaavat\nmaata, ne ovat valkoisten miesten verta. Näen myös El Verdugon, suuren\npäällikön, hän taistelee ja kaatuu!\"\n\nLevottomuus vallitsi intiaanijoukossa, mutta he tukahuttivat sen ja\nodottivat jännittyneinä, että Toquin jatkaisi. Tämä tapahtuikin hetken\nkuluttua.\n\n\"Näen myöskin vanhojen araukani-soturejen nousevan haudoistaan ja\nheidän kirkunansa täyttää sydämeni pelolla. He huutavat: veljet, hetki\non tullut! Aseisiin! Aseisiin.\"\n\n\"Aseisiin!\" vastasivat intiaanit. Nousi meteli, joka yltyi joka\nsilmänräpäyksellä. Antinahuel oli tyytyväinen, hän näki saavuttaneensa\npäämääränsä. Ylpeä hymy levisi hänen kasvoilleen, ja muuttaen äkkiä\nepämukavaa asentoaan, sanoi hän rauhallisella äänellä: \"Kun kuguarit\ntappavat toisiansa, valmistavat he samalla oivallisen aterian Andien\nkotkille. Mitä poikani haluavat?\"\n\n\"Antinahuel\", vastasi Cathikara heittäen kivikirveensä tuleen, jonka\ntempun muutkin tekivät. \"On ainoastaan yksi ylimmäinen sotakirves\nolemassa; se on sinun kädessäsi. Värjäytyköön se valkoisten miesten\nsaastaisella verellä aina kädensijaan asti. Sinulla on suuri valta,\nsinun puolestasi uhraamme mielellämme henkemme -- vie siis meidät\ntaisteluun!\"\n\nKorkealle heitti Antinahuel oikealla kädellään mahtavan sotakirveen, ja\nkuin ukkosen jyrinä soivat hänen sanansa: \"Pilliau lahjoittakoon Aukàn\nkansalle ijäisen elämän! Guekubu lähettäköön koston säteen\nvalkoihoisten pään päälle! Niin kauan kuin Antinahuel elää, on kuolema\nvallitseva vihollisten keskuudessa! Olen teurastava heitä kuin koiria,\nja heidän luunsa tulevat valkenemaan punaisten soturien askeleista!\nAntinahuel on puhunut! Antinahuel pitää sanansa!\"\n\nIntiaanit vastasivat päällikkönsä riemuhuutoon villillä ja pitkällä\nulvonnalla. Kesti kauan, ennenkuin järjestys oli palautunut. Silloin\nkysyi Luchs, yksi niistä harvoista ulmeneista, jotka vastustivat\nToquinin verisiä suunnitelmia, Antinahuelilta:\n\n\"Mitä aikoo isäni tehdä?\"\n\n\"Antinahuel odottaa... kuitenkin pitää hän veitsensä valmiina.\"\n\n\"Mitä Antinahuel odottaa?\"\n\n\"Sopivaa tilaisuutta. Se onkin jo lähellä.\" Toquin hymyili viekkaasti.\n\"Valkoiset sotilaat ovat vanginneet El Verdugon, he eivät suinkaan\nuhraa häntä täällä.\"\n\n\"Isäni on viisas, hän on huolellinen päällikkö. Minkätähden hän luulee,\nettei El Verdugo kuole Valdiviassa?\" kysyi Luchs taas.\n\n\"Poikani tekee paljon kysymyksiä!\" vastasi Toquin tällä kerralla hiukan\nvihaisesti ja loi toiseen synkän katseen. \"Eikö hän tiedä, että\nSantiago on valkoihoisten suurin kaupunki. Siellä täytyy hänen kuolla.\nHänen verensä on virtaava kaikkien valkoihoisten silmien edessä.\"\n\nLäsnäolevat olivat yhtä hämmästyneitä kuin kummastuneitakin. Antinahuel\nhuomasi sen ja ylpeä hymy loisti hänen kasvoillaan. Se hävisi kuitenkin\nhetkiseksi ja hän jatkoi samalla äänellä: \"Poikani tuntevat kai tien,\njoka johtaa Valdiviasta Santiagoon. Sitä myöten on sangen vaikea\nkulkea, sillä se käy del Rio See rotkon läpi. Valkoisten miesten täytyy\nkulkea tämän ahtaan paikan ohitse, ja siellä olen päättänyt odottaa\nvihollisia. Soturini asettuvat kukkuloille, ja kun vihollinen mitään\naavistamatta saapuu rotkolle, tulee hän piiritetyksi joka puolelta.\nMitä sanovat urhoolliset araukani-soturit tästä suunnitelmasta?\"\n\n\"Suuri Toquin Antinahuel on keksinyt sen!\" vastasi Cathikara\nkunnioittavasti. \"Eikö ole mitään muuta tietä Valdiviasta Santiagoon?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ovat valkonaamat mennyttä kalua.\"\n\n\"Pelastamattomia\", vakuutti Antinahuel. \"Del Rio See rotko on kuuluisa\npaikka araukanien historiassa. Siellä voitti Toquin Cadequal kerran\n100:n miehen suuruisen espanjalaisen joukon.\"\n\n\"Araukanit tulevat myös nyt voittamaan ja kunnioittamaan Antinahuelia\nkuin kunniansa aurinkoa!\" sanoi Musta Hirvi.\n\nIntiaanit neuvottelivat vielä hetkisen, sitten tunkeutui Toquinin\nsanansaattaja keskelle päällikköjen piiriä, ojensi molemmat kätensä\neteenpäin ja kääntyi kolme kertaa ympäri.\n\nNäin lopetettiin neuvottelukokous.\n\nAntinahuel lepäsi nyt tunnin. Hänen aivoissaan risteili tuhansia\najatuksia, jotka estivät häntä nukkumasta ja vihdoin nousi hän\nkärsimättömänä vuoteeltaan. Annettuaan Mustalle Hirvelle, johon hän\nerityisesti luotti, salaisen tehtävän, nousi hän hevosen selkään ja\nlähti paluumatkalle.\n\nOli jo sangen pimeä; ainoastaan muutamia tähtiä säteili tummansinisellä\ntaivaalla. Päällikölle ei yöllinen ratsastus tuottanut mitään erikoista\nnautintoa. Kuin synkkä paholainen kiiti hän pimeyden läpi. Levottomuus\noli vallannut hänet ja ajoi häntä eteenpäin. Tultuaan kylään hyppäsi\nhän hevosensa selästä ja meni heti majalle, jossa vanki oli. Hän\naukaisi oven ja -- raivoisa huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Rosario\nja hänen intiaanivahtinsa olivat poissa.\n\n\n\n\nXIII. PAKOYRITYS.\n\n\nAntinahuel ei ollut yksin mennyt Mustan Käärmeen kylälle. Koko ajan\nhiipi eräs musta olento hänen jäljessään. Se oli intiaani, jolle hän\noli antanut käskyn vartioida valkoista tyttöä. Tämä oli kuunnellut\nThey-Teg sanansaattajan tiedonantoja, samoin oli hän myös kuullut ja\nnähnyt kaikki, mitä tapahtui neuvottelunuotion ääressä. Tuskin oli\nAntinahuel tehnyt suunnitelmansa, joka koski del Rio See rotkoa, kun\nhän lähti jo takaisin San Miquelin kylään.\n\nEi ollut sekunttiakaan kadotettavana. Vielä viipyi Toquin hetkisen\nneuvottelumajassa -- tätä tilaisuutta täytyi käyttää. Nopeasti meni hän\nmajaan, jossa donna Rosario oli ja antoi hänelle merkin.\n\n\"Valkoinen sisareni seuratkoon minua\", kuiskasi hän. \"Minä koetan\npelastaa hänet. -- Eikö sisareni tunne minua?\" jatkoi hän. \"Minä olen\nCurumilla, yksi niistä ulmeneista, jotka olivat liittyneet\nmuukalaisiin, don Tadeon ystäviin.\"\n\nRosario kumartui hiukan eteenpäin ja tarkasteli puhujaa\ntarkkaavaisesti. Äkkiä putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään\nja hän lausui: \"Oi niin, todellakin -- sehän te olette!\"\n\n\"Curumilla löytää kyllä sen, jota hän etsii.\"\n\n\"Te olette siis etsinyt minua? -- Oi, kiitos, kiitos. Menkää edellä,\nminä seuraan teitä, tapahtukoon mitä hyvänsä.\"\n\nMolemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit\neivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia\nyksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen\nminuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet\nkylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin\npysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana\nseisoi kaksi satuloitua hevosta.\n\n\"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?\"\nkysyi hän.\n\n\"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani\", vastasi donna Rosario\npäättäväisesti.\n\n\"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!\"\n\nPäällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui\nkovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä\nikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet\naikaan pienintäkään ääntä. -- Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden\njalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi\nolevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.\n\nHe eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he\ntiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin\nratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi\nmetsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi\nratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli\nsametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro\njuoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului\ntuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa... muuten vallitsi\nerämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla\nratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut\nmetsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.\n\nÄkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan.\nPuelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.\n\n\"Me olemme hukassa\", kuiskasi hän hetken kuluttua. \"Viholliset ovat\njäljillämme.\"\n\n\"Mitä nyt teemme?\" kysyi tyttö vavisten.\n\nCurumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä\nhevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet\nkiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi\nkaktuspensaita.\n\n\"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen\", selitti hän.\n\"Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa\npelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen\nsisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan.\"\n\n\"Jätättekö minut yksin?\" kysyi Rosario pelästyneenä.\n\n\"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille\njäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni\nei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää\nhänen onnettomuuteensa.\"\n\nTyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai\nhänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla\npäättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli\ntehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati\nhänenkin tukeaan.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nIntiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään,\nja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario\nryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä\nantoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän\nsilmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi\nhevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen\nohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja\nkiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.\n\nKun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna\nRosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten\njalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.\n\nHetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta\ntakanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat\nne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena -- hänen juonensa\noli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti\näkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa\ntäyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän\nvarovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän\noli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä\nhuomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.\n\nMutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse\nAntinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin\nvähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli\netumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt\nsotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.\n\nCurumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna\nRosarion luo.\n\n\"No?\" kysyi tämä vapisevalla äänellä.\n\n\"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat\", vastasi päällikkö\nsurullisena. \"Pian saavat vainoojamme meidät kiinni.\"\n\n\"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?\"\n\n\"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli\nviisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta.\"\n\n\"Oi Jumalani\", ähki nuori tyttö, \"mitä olen minä tehnyt, koska\nrankaiset minua tällä tavalla?\"\n\nCurumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja\nosoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille,\njoka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien\nhevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin\nviisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.\n\n\"Sisareni valmistautukoon!\" sanoi Curumilla kylmästi. \"Antinahuel\nlähestyy.\"\n\nNuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan\ntoverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.\n\n\"Minkätähden koetitte pelastaa minut\", sanoi hän huoaten.\n\n\"Valkoinen neito on valkoisten veljieni sisar -- minä uhraan henkeni\nhänen tähtensä.\"\n\n\"Te ette saa kuolla, päällikkö, minä en tahdo sitä.\"\n\n\"Minkätähden? Curumilla ei pelkää kidutuksia. Sisareni saa nähdä,\nkuinka päällikkö kuolee.\"\n\n\"Tahdotteko tehdä minut vielä onnettomammaksi?\" sanoi Rosario lempeällä\nsulosointuisella äänellään suunnaten nuhtelevan katseen päällikköön.\n\"Tapetaanko teidät todellakin, jos teidät löydetään minun luotani?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi intiaani kylmästi.\n\n\"Ja kuka antaisi silloin tiedon ystävilleni kohtalostani? Kuka kertoisi\nheille, missä minä olen? Jos te kuolette, niin kuka vapauttaisi minut\nvihollisteni käsistä?\" Puelka mietti. \"Pelastakaa itsenne, Curumilla,\njos se on vain mahdollista -- pelastakaa itsenne minun tähteni!\nKiiruhtakaa pois täältä.\"\n\n\"Haluaako sisareni sitä?\"\n\n\"Minä vaadin sitä.\"\n\n\"Hyvä. Valkoinen tyttö on oikeassa, Curumilla voi tehdä vielä paljon\nhänen hyväkseen -- hän on jäävä eloon. Sisareni älköön olko\nepätoivoinen, pian saa hän taas kuulla ystävistään.\"\n\nSamassa kuului lähestyvien hevosten kavioitten kopse niin selvästi,\nettä Rosario lysähti pelästyneenä kokoon. Päällikkö kokosi kiireesti\naseensa ja kehoitettuaan häntä vielä kerran pysymään rohkeana hän\nsukelsi korkeaan ruohostaan ja katosi.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua joutui nuori tyttö jälleen Antinahuelin\nvaltaan.\n\n\n\n\nXIV. MURSKAUTUNEITA TOIVEITA.\n\n\nKuten Trangoil Lanec oli ennustanutkin, parani kreivi Ludvig sangen\nnopeasti, sillä hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, vaikka ne\nolivatkin syvät. Mutta enemmän kuin oma tilansa huolestutti Ludvigia\nsuojattinsa kohtalo, ja hän olisi mielellään noussut vuoteestaan\nrientääkseen hänen avukseen, ellei don Tadeo olisi pidättänyt häntä.\n\nTämä ponteva mies ajatteli oman surunsa ohella muittenkin tuskia.\nMelkein koko kapinan jälkeisen yön hän järjesteli Valdivian oloja,\nkunnes järjestys oli palautunut. Se olikin onneksi hänelle, sillä mitä\nenemmän hän kiinnitti huomiotaan muihin asioihin, sitä vähemmän tuli\nhän ajatelleeksi suruaan.\n\nSeuraavana päivänä keskusteli hän don Ramirezin kanssa. Tämä\npelkurimainen ja periaatteeton mies oli Tadeon voiton jälkeen kokonaan\nmuuttanut mielipiteitään ja parjasi nyt minkä saattoi vangittua\nkenraali Bustamenteä. Mustan Sydämen johtaja hymyili halveksivasti, kun\nhän huomasi, että don Ramirez sankari oli sangen innostunut uuteen\nasiaan ja tarjoutui kaikkeen, joka hyödytti sitä. Kuitenkin piti don\nTadeo häntä vankina, jota hän tilaisuuden sattuessa saattoi käyttää\nhyväkseen.\n\nTrangoil Lanecista, Curumillasta ja Valentinista ei ollut tullut mitään\ntietoja, ja luultiin jo, että heidän tehtävänsä oli epäonnistunut.\nJoanin tulon jälkeen saivat asiaan innostuneet jälleen uutta toivoa.\nHän kertoi, että Curumilla oli Rosarion jäljillä ja seurasi häntä\nvarovaisesti. Voitiin siis toivoa tytön pelastusta.\n\n\"Mutta mistä johtuu, että päällikkö on lähettänyt teidät luoksemme?\"\nkysyi don Tadeo kuunneltuaan tarkkaavaisena ja iloisena intiaanin\nkertomusta.\n\n\"Curumilla on ulmen\", vastasi tämä yksinkertaisesti. \"Hän on\nurhoollinen ja jalo. Joan ryösti valkoisen neitosen. Curumillalla oli\noikeus tappaa hänet, mutta hän teki hänet ystäväkseen.\"\n\n\"Siinä hän teki oikein!\" sanoi don Tadeo lämpimästi ja puristi\nintiaanin kättä. \"Puhukaa, tahdotteko tulla uskotukseni?\"\n\n\"Joanilla on vain yksi sydän ja sielu -- molemmat kuuluvat Curumillan\nystäville.\"\n\nKokenut sotilas nyökkäsi tyytyväisenä. Kuulemansa uutiset olivat kuin\nvalonsäde epätoivon pimeydessä. Nyt saattoi hän kevyemmällä sydämellä\ntyöskennellä isänmaansa hyväksi.\n\nKaksi päivää myöhemmin tapaamme hänet eräästä salaisesta neuvottelusta\nystäviensä ja uskottujensa don Gregorio Peraltan ja Ludvigin, kanssa.\nHän oli taas kyvykäs ajatteleva ihminen, joka laatii uusia\nsuunnitelmia. Antinahuelin viekas oletus kävisi nyt toteen.\n\n\"Vihdoinkin olemme kansan avulla pelastaneet isänmaan vapauden\",\nhuomautti don Tadeo muun muassa, \"don Pancho Bustamente on kukistettu,\nhänen kunnianhimoiset suunnitelmansa ovat menneet myttyyn ja rauha\nvallitsee taas. Meidän ei pidä kuitenkaan heittäytyä toimettomiksi,\nsillä se, joka tänään on palvelija, voi olla herra huomenna. Tämän\nBustamenten, isänmaan suurimman vihollisen, täytyy kuolla!\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi don Gregorio nyökäten myöntävästi. \"Se on minunkin\nmielipiteeni. Minä aion jo tänä päivänä ryhtyä tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin...\"\n\n\"Miksi?\" kysyi toinen. \"Valdiviassa ei Bustamenteä voi tuomita. Täällä\non järjestys jo palautettu, Santiagossa kiehuu kapina vielä!\"\n\n\"Ah, te tarkoitatte...?\"\n\n\"Siellä missä don Tadeo de Leon tuomittiin, siellä täytyy kenraali\nBustamentenkin kukistua. Plaza Mayor sopii hänen rangaistuspaikakseen\",\nvastasi puolueenjohtaja synkästi hymyillen. \"Koko Santiago on kuuleva\nhänen tuomionsa.\"\n\n\"Hän saakoon, minkä hän ansaitsee\", myönsi Ludvig. \"Mutta minun\nmielipiteeni on, että tuomio on pantava toimeen niin nopeasti kuin\nmahdollista.\"\n\n\"Olette oikeassa, ystäväni. Tästä syystä annan suuren vartijajoukon\nviedä vangin Santiagoon.\"\n\n\"Entäs me?\"\n\n\"Me seuraamme Bustamenteä.\"\n\n\"Minä luulen, etteivät ystävämme haavat salli sitä\", sanoi Gregorio\nmiettiväisenä.\n\n\"Lorua!\" huudahti nuori mies. \"Mitä ihminen tahtoo, sen hän voi tehdä.\nMinä seuraan teitä, teidän ei tarvitse olla huolissanne minun tähteni.\"\n\nDon Tadeo aikoi jatkaa selityksiään, mutta samassa astui huoneeseen\nmies, jonka nähdessään kaikki nousivat pelästyneinä ylös.\n\n\"Curumilla.\"\n\nSe oli todellakin puelka-päällikkö mitä kurjimmassa tilassa. Kädet ja\njalat olivat veriset, vaatteet repaleina. Saattoi heti nähdä, että hän\noli kulkenut sangen nopeasti pitkän matkan. Kuitenkaan ei hän\nosoittanut mitään väsymyksen merkkejä, vaan tervehti heitä kohteliaasti\nja nosti sitten rauhallisesti odottaen kätensä rinnalleen.\n\nKukaan ei tahtonut tehdä ensimmäistä kysymystä, sillä kaikki näkivät\nheti, että Curumilla toi huonoja uutisia. Vihdoin katkaisi don Tadeo\nhiljaisuuden sanoen: \"Te olette yksin, kuten näen -- se saattaa minut\npelkäämään pahinta. Mistä tulette, päällikkö?\"\n\n\"San Miquelin kylästä\", vastasi intiaani alakuloisena.\n\n\"No niin, jos te olette kertaakaan levähtämättä kulkenut tämän pitkän\nmatkan, niin täytyy teidän olla sangen väsynyt. Juokaa tämä pikari\ntulivettä, Curumilla -- se tekee kielenne liikkuvaisemmaksi.\"\n\nIntiaanin silmät paloivat. Hän tyhjensi ojennetun lasin yhdellä\nsiemauksella.\n\n\"Valkoinen tyttö on vankina. Curumilla ei voinut pelastaa häntä\", sanoi\nhän heti senjälkeen.\n\n\"Se ei ollut teidän vikanne, siitä olen vakuutettu. Mutta sanokaa\nminulle, Jumalan nimessä, kenen kanssa olemme tekemisissä.\"\n\n\"Valkoinen sisareni on Antinahuelin käsissä.\"\n\n\"Kuinka?\" huudahti don Tadeo kauhistuneena. \"Taivas meitä auttakoon!\"\n\nMyöskin don Peralta ja Ludvig nousivat pelästyneinä ylös kuullessaan\ntämän nimen ja levottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan.\n\n\"Siitä asti kun näin tämän veijarin, en ole ollenkaan luottanut\nhäneen\", sanoi ranskalainen, \"ja luulen, että me tästä lähtien\nuseammin, kuin haluamme, huomaamme tämän epäilyksen olevan oikean.\"\n\n\"Valitettavasti olette oikeassa, don Louis\", sanoi Tadeo huoaten. \"Minä\nkiroan kohtaloa, joka johdatti Antinahuelin tielleni. Hän on paljon\nmahtavampi kuin Bustamente, sentähden koetin solmia liittoa hänen\nkanssaan. Sitäpaitsi... ah, minä en voi enää ajatella sitä!\"\n\n\"Minkätähden on valkoihoisten Suuri Kotka epätoivoinen? Eikö hänellä\nole ystäviä, jotka uhraavat kaikkensa hänen puolestaan?\"\n\n\"Kiitos. Curumilla, minä tiedän, ettette hylkää minua. Mutta te ette\nole varmaankaan vielä lopettanut -- onko teillä muita uutisia\nkerrottavana minulle?\"\n\n\"Punanahat ovat kaivaneet sotakirveen maasta. He aikovat kukistaa\nvalkoihoiset. Araukani-päälliköt ovat pitäneet sotaneuvottelua ja\nantaneet Toquinillensa rajattoman vallan.\"\n\n\"Kuka on pannut alkuun tämän uskaliaan pelin meitä vastaan?\"\n\n\"Antinahuel!\"\n\n\"Aina sama punainen roisto\", sanoi don Tadeo purren hammasta. \"Nyt\nvasta huomaan, että hän pelaa kaksoispeliä eikä kammo rikkomasta\npyhimpiä valojansa. Kenties saan pian tilaisuuden kostaa verisesti\nhänelle.\"\n\n\"Antinahuel on viekas ja vahva\", sanoi Curumilla. \"Ei ole salaisuuksia,\njoita hän ei tiedä, hän tietää myös kaikki, mitä tapahtuu täällä.\"\n\n\"Se tahtoo sanoa?...\" kysyi don Peralta jännittyneenä.\n\n\"Hän tietää, että Suuri Kotka aikoo viedä valkoihoisten Toquinin\nSantiagoon.\"\n\nTadeo ja hänen seuralaisensa tuijottivat puhujaan aivankuin olisivat\nnähneet kummituksen.\n\n\"Carai, alan luulla, että hän on liitossa paholaisten kanssa. Kuinka\nhän ja kuinka te olette saanut tietää kaiken tämän?\" sanoi don Tadeo\nvihdoin.\n\n\"Curumilla on kuunnellut päällikköjen sotaneuvottelua. Minä toistan:\nAntinahuel on viekas, hän tuntee sekä oman että vihollistensa sydämet.\nHän tietää, että valkoihoisten Suuri Kotka on kulkeva del Rio See\nrotkon ohi. Siihen perustuu myös hänen suunnitelmansa.\"\n\n\"Se veijari aikoo kai hyökätä takaapäin kimppuumme?\"\n\nPäällikkö nyökkäsi.\n\n\"Mutta mitä me teemme?\" huudahti Ludvig. \"Sen kirotun paikan ohi täytyy\nmeidän todellakin kulkea, jollemme tahdo luopua suunnitelmistamme.\"\n\n\"Me joudumme aina pulasta toiseen!\" mutisi don Tadeo. \"Puhukaa,\nCurumilla, tiedättekö mitään neuvoa?\"\n\nPäällikkö hymyili. \"Tahtooko isäni antaa minun toimia?\" kysyi hän.\n\n\"Aivan varmaan! Minä luotan teihin, sillä tiedän, että te olette\noivallinen sotilas ja kyvykäs mies.\"\n\nTäynnä toivoa tarkastelivat kaikki ulmenia.\n\n\"Hyvä, minä sitoudun tekemään Antinahuelin suunnitelmat tyhjiksi ja\nehkä samalla voin pelastaa valkoisen tytön.\"\n\n\"Caspita, olisikohan se mahdollista?\"\n\n\"Curumilla pitää varansa... kaikki riippuu asianhaaroista. Veljeni\nkuunnelkoot!\"\n\nNyt keksi päällikkö suunnitelman, joka voitti yleisen suosion, sillä\noli suuria toiveita sen onnistumisesta. Millä tavalla se pantiin\ntoimeen, saamme heti nähdä.\n\n\n\n\nXV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.\n\n\nMeksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata\nmihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja\nmajesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan\nkuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on\nvuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat\nmuutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka\nvuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista\nmaanjäristyksen uhriksi.\n\nNoin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä\nja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi\nhonkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista\njalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se\nmuodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka\nlukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin\npäivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja\ntiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo\nniitä puolustaa. Paikkaa nimitetään \"del Rio See\" rotkoksi, nimi, joka\nesiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta\nkalliojokea.\n\nKolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä\npaikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa\nalkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja\nkallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja\nkorkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka\nyksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun\nsalaperäistä hiljaisuutta.\n\nMutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä\nolevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut\npaikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä.\nHän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin\nasettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon\nmolemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan\nkanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita\nchileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.\n\nChileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He\nmuodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä\nratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki\ntoinen joukko, näennäisesti intiaaneja -- mutta vain näennäisesti,\nsillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita.\nNäitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä,\ntarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun\njälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta\njoenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon\nensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä\ntuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he\nlähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo\nde Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät\nkuitenkin hiukan jälelle muista.\n\n\"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?\" kysyi Peralta intiaanilta.\n\n\"En, meitä on kylliksi\", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. \"On\ntarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat\nvarmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä\nurhoollisuudellaan.\"\n\n\"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?\"\n\n\"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen\nCorcovadon huipulla!\"\n\n\"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!\"\n\n\"Onnistukaa tekin\", toistivat Ludvig ja Tadeo.\n\nSitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig\nseurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he\neräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen.\nSiellä pysähytti Curumilla ratsunsa.\n\n\"Alas satulasta!\" komensi hän. \"Eläimistä ei ole meille enää mitään\nhyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme\nottaa ne taas haltuumme... jos tulemme takaisin\", jatkoi hän.\n\n\"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?\"\nkysyi Ludvig.\n\nUlmen ei vastannut heti.\n\n\"Curumilla pelkää aina pahinta\", sanoi hän hetken kuluttua. \"Kaikki voi\nkäydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä\nsitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen.\"\n\n\"Paljon kiitoksia!\" sanoi ranskalainen nauraen. \"On mahdotonta sanoa\nkohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!\"\n\nNuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden\nsuitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he\nsuurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa.\nAsetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla\nkivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa\nluolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä\njyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät\njo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen\nkiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului\npuolituntinen.\n\n\"Tänne jäämme\", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.\n\nMiehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät\nrikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain\nerämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla.\nHiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja\nsangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi\ntaivaaseen.\n\n\"Miksi sanotaan tätä paikkaa?\" kysyi Ludvig uteliaana.\n\n\"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!\"\nvastasi päällikkö. \"Tänne sytytämme kohta merkkitulen.\"\n\nNopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava\nnuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.\n\n\"No niin\", sanoi Curumilla sitten, \"veljeni pysykööt nyt täällä ja\nlevätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin.\"\n\nNäin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi\nsilmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.\n\nSillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel,\njoka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei\nviekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi\nhänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset\ntietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada\nvalaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin\nratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin\npiilopaikastaan ja lähestyi häntä.\n\nJoan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen\nilmeensä oli rauhallinen.\n\n\"Poikani tulee sangen myöhään\", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.\n\n\"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja\nminun kyläni sijaitsee kaukana täältä.\"\n\n\"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista\nnaista, jota hän rakastaa?\"\n\n\"Isäni erehtyy!\" vastasi intiaani varmasti. \"Joanilla on vaimo ja\nlapsia, hän vihaa valkoista väriä!\"\n\n\"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä\nsoturista?\"\n\n\"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen.\"\n\n\"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?\"\n\nSuuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti\nvoimakkaasti päätään.\n\n\"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen\nkunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä\nloukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on\ntotellut!\"\n\n\"Myskirotta on petturi!\" sanoi Toquin. \"Antinahuel janoaa hänen\nvertansa.\" Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista\najattelemista ja kysyi: \"Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?\"\n\n\"Tuhat.\"\n\nKuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun\nseuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen\nystävällisesti jatkoi hän: \"Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he\nkaukana?\"\n\n\"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä.\"\n\n\"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot\nmolemmille puolille joenuomaa -- lähelle palanutta kaktuspensaikkoa.\"\n\nAntinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen.\nVarovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen\njoukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta\nvakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän\nseurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin\nmainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.\n\nTätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten\nluo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten.\nUlmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven\njoukkueen yläpuolelle, toinen -- noin sadan miehen suuruinen -- asettui\neräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun\nsivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla\nseuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.\n\n\"Kaikki on selvää\", sanoi hän lyhyesti. \"Valkonaamat voivat jo hyökätä\npaikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista\nneitoa.\"\n\nNuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili\nseuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.\n\n\"Hyvä\", huomautti Curumilla, \"he ovat huomanneet merkin ja lähtevät\nheti liikkeelle.\"\n\nNopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti\nvuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin,\nmurhan ja hävityksen merkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle,\ntunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja\nei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni\nsuunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että\nkaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä\naavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun\nPeralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan\nepätoivoiseksi.\n\n\"Mutta tämähän on peloittava ansa!\" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.\n\n\"Ansako!\" sanoi toinen nauraen. \"Meidän täytyy taistella kunnollisesti,\nmuuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne,\nystävä Ramirez!\"\n\n\"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!\" ulvoi\ndon Ramirez. \"En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin\nasioihin.\"\n\n\"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee\nolemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille.\"\n\nSenaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo\npyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet\njälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja\nkukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa\npiiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen\nhyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita\nheidän päällensä.\n\nÄkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille\npaikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään.\nAivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen\nsotahuudon: \"Chile! Chile!\" joka hämmästytti suuresti araukaneja.\n\n\"Meitä on petetty\", ärjyi Antinahuel. \"Tappakaa! Tappakaa!\"\n\nRotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu.\nPaikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät\ntaaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta\nhuutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta\ntaistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin\naallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin.\nTaistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien\ntaistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri,\nlöi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen\nhyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti\nturhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.\n\nToquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen,\nilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja\nsyöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle\nvihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta\npuolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi\nheitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman,\njoka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen\nintiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly,\njoka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don\nBustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä.\nSalaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi\nmuutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa\nnopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.\n\nChileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan\nturhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen\npakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille\npuolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana.\nVaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin\nsuunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet\nvihollistensa näkyvistä.\n\nNäin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen\nsuuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan\npuuttui.\n\nDon Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta.\nSiitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä\ntarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut\nrajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli\nkenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli\ntaas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi\nhuonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.\n\nIkävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä\nmaakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja\ntuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut\nkuitenkaan täytetyksi.\n\n\n\n\nXVI. LINNOITUS JA ANSA.\n\n\nEnnenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa\nastuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata,\nniin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät\nheidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien,\nvaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he\nastuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että\nse, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa\nkietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon\naikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat\npiiloittaneet hevosensa.\n\nNyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat\nniiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa,\njoka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi\ntaistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin\npuihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli\nheidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota\npeloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät\nvihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli\neräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle\nkasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka\noli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut\npäästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti\neristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus,\njonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta\nvihollisjoukkoa vastaan.\n\nCurumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että\nhän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä\nkiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento\ntunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon\nja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti\ntyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän yksinkertaisesti. \"Veljeni on uskollinen, olen\nodottanut häntä.\"\n\nJoan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli\npunainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota\npitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi\nkahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen\nvallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat\nrakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti\nuutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama.\nKiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja\nintiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä\ntuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä\nkookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia\nsotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat\nkirveitään.\n\n\"Antinahuel! Antinahuel!\" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja\nojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin\nhevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja\nkaatui sitten ratsastaja selässään maahan.\n\n\"Kuoliko hän?\" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas.\nIntiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta\nhyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel\nnousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään.\nOjennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset.\nKuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian\nolivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.\n\nDon Tadeo kirosi. \"Ei sattunut\", mutisi hän itsekseen. \"Onko mahdotonta\ntappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä\non puhdistettu, kuten näette.\"\n\nPäällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. \"Liian\npaljon piiloutuneita silmiä\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi päällikkö päättäväisesti. \"Veljeni eivät tunne\npunaisia miehiä... Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän\nvaatii kostoa!\"\n\n\"Jumalan nimessä, te olette oikeassa -- ne veijarit ovat huomanneet\nmeidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?\"\n\n\"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa.\"\n\nKaikki miettivät hetkisen. \"No, tämähän on kaunista!\" sanoi Ludvig\nvihdoin. \"Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi\nyhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta\nsilloin.\"\n\n\"Araukanit eivät nuku\", sanoi Curumilla taas kylmällä\nvälinpitämättömyydellään. \"Me emme saa olla liian pikaisia, meidän\ntäytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil\nLanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä -- olisi\nhyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme.\"\n\n\"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?\" kysyi Tadeo.\n\n\"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin\nluona; Antinahuel on täällä!\"\n\n\"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!\" huudahti Ludvig\nkummastuneena. \"Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?\"\n\n\"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren,\nhän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää,\nmitä hän etsii.\"\n\nVastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui\nlähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän\nojensi Joanille sanoen: \"Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille\nmerkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön\njoko San Miquelin kylästä tai vuorilta.\"\n\n\"Joan menee!\" vastasi araukani. \"Jollei hän saa tehtäväänsä\ntoimitetuksi, kuolee hän.\" Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän\nkalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan\npamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.\n\n\"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut\", huudahti kreivi Ludvig\nepätoivoissaan.\n\n\"Saammepahan nähdä -- Joan on viisas soturi\", vastasi Curumilla\nhitaasti. \"Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja\nettä me olemme todellakin saarretut joka puolelta.\"\n\n\"Niin, se on totta!\" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten\nmurskautuneen isänsydämen tuskalla: \"Voi, tytär raukkaani!\" -- -- --\n\nLähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen\nvaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli.\nKuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan\nvillien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.\n\n\"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis\", sanoi Curumilla vihdoin\npitkän äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Mutta te, päällikkö -- ettekö te aio levätä?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Curumilla on ulmen\", vastasi tämä ylpeästi. \"Hän ei nuku koskaan\nollessaan sotajalalla.\"\n\nValkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he\nvastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian.\nCurumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän\nvarovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut,\nettä heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista\nvuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat\nviholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä.\nHän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa,\nauringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja\nkuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään\nsytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi\nkärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli\nvihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti\ntakaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle\ntähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.\n\nPian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi\nja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen\nrätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen\nvalossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden\nmustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.\n\nKuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja\nkreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että\npunanahat olivat tehneet hyökkäyksen.\n\n\"Kuka on sytyttänyt tulen?\" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää,\nmitä oli tapahtunut.\n\n\"Minä\", sanoi päällikkö. \"Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö\nveljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina\ntiehensä?\"\n\nVirikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys\nniinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin\nharmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen\npuolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota\nympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien\nsääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he\npäättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen\npiiritykseen.\n\n\n\n\nXVII. VAARALLISILLA TEILLÄ.\n\n\nJoan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi.\nEnnenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän\ntulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa\nriippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi,\njoka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä\nkorkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen,\nsillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen\npensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti\nsuoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän\nkevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat\nintiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen\nnopeudella sitä kaikilta suunnilta.\n\nTämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien\nminuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei\nhänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja\nvoimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin\nkylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän\nsaapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi\ntähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.\n\nJoan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden\noleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut\nulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän\nkiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä\nsuuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin,\nhyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.\n\n\"Ooh, viekää pois koiranne!\" kirkaisi Joan.\n\n\"Tänne, Cesar, tänne!\" kuului käskevä ääni.\n\nKoira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut\nranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.\n\n\"Marry, marry!\" tervehti hän. \"Te olette muukalaisia, eikö totta?\"\n\n\"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?\"\n\n\"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan\nveljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen\npäällikön?\"\n\n\"Trangoil Lanec?\" sanoi toinen. \"Kuka lausuu tämän nimen?\"\n\n\"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt.\"\n\nToinen suuntasi epäilevän katseen häneen ja viittasi häntä tulemaan\nlähemmäksi. \"Yö on mustempi kuin Autukon kraateri! Veljeni astukoon\nmajaan! -- Jos hänellä on jotain sanomista Trangoil Lanecille, niin\nolen se minä.\"\n\nKaikki kolme miestä menivät majaan. Päällikkö sytytti tulen, ja Joan\nnäytti hänelle sen valossa Curumillan vaipan palasen, joka todisti\nhänen sanansa oikeiksi. Verukkeitta kertoi Joan nyt tulonsa\ntarkoituksesta, ja miehet päättivät heti toimia. Heidän täytyi rientää\nystäviensä avuksi, vaikkapa se maksaisi heidän henkensä.\n\nHeidän etsiskelynsä eivät olleet tähän asti ollenkaan edistyneet. He\neivät olleet päässeet Rosarion jäljille, ennenkuin Antinahuel oli\nsaanut pitkän etumatkan. Senpätähden olivat he saapuneet San Miquelin\nkylään vasta samana päivänä, kun del Rio See rotkolla taisteltiin. Pian\nhuomasivat he, ettei nuori tyttö ollut täällä. Löydettyään majan, jossa\nRosariota oli pidetty vankina, lähtivät he eri suunnille etsimään\nhäntä. Jo samana iltana tapasivat he taas toisensa San Miquelin kylässä\nja päättivät nyt lähteä yhdessä vuorille. Joanin väliintulo joudutti\nvain heidän päätöstään.\n\nÄänettöminä vaelsivat miehet vuorille päin. Heidän täytyi kulkea sangen\nvarovasti, sillä he otaksuivat, että Antinahuel oli lähettänyt vakoojia\nkaikkialle metsään. Kuljettuaan jokseenkin kauan pysähtyivät he\nlevätäkseen hiukan ja neuvotellakseen.\n\n\"Veljeni odottakoot minua täällä, Joan tuntee vuoren, hän käy hiukan\nvakoilemassa\", sanoi intiaani. Hänen seuralaisensa heittäytyivät\nmaahan, ja Joan poistui ryömien varovaisesti. Kului tunti, eikä hän\nollut vielä palannut, ja hänen ystävänsä alkoivat jo olla levottomia.\nMutta äkkiä tuli hän heidän luokseen.\n\n\"No, kuinka on asianlaita? Mitä on tapahtunut? -- Minkätähden näytätte\nniin tyytyväiseltä?\" kysyi Valentin innokkaasti.\n\n\"Curumilla on viisas päällikkö\", vastasi Joan. \"Hän on polttanut\nkallion takana olevan metsän.\"\n\n\"Hm, mitä hyötyä meille on siitä?\"\n\n\"Antinahuelin soturit olivat piilossa puiden takana, ja nyt on heidän\ntäytynyt vetäytyä takaisin. Tie on vapaa.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Trangoil Lanec, \"menkäämme.\"\n\n\"Mutta kuinka voimme ilmoittaa Curumillalle tulostamme?\" kysyi Valentin\nheidän astuessaan ylöspäin.\n\n\"Se on jo tapahtunut. Curumilla on nähnyt merkkini ja odottaa meitä.\"\n\n\"Intiaanit ajattelevat aina kaikkea!\" mutisi ranskalainen itsekseen ja\nvihelsi hiljaa koiraansa. \"Tule Cesar, tule, kiltti koirani! Kävisi\nonnettomasti, jos näiden miesten yritys ei onnistuisi!\"\n\nVarovaisesti käveli hän Trangoil Lanecin jäljestä, joka puolestaan\nseurasi Joania. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat uskaliaat\nkulkijat kalliolinnoituksen juurella ja heidän toverinsa ottivat heidät\nvastaan sydämmellisesti.\n\n\n\n\nXVIII. VERELLÄ MERKITTY EHDOTUS.\n\n\nOsottautui kuitenkin, ett'eivät Curumillan varovaisuustoimenpiteet yhtä\nvähän kuin Trangoil Lanecin ja Valentinin läsnäolo olleet tarpeellisia\n-- sillä piiritetyt saivat pian apua.\n\nLukija muistaa kai, että don Peralta oli päättänyt lähteä Valdiviaan.\nHän ei kuitenkaan unohtanut Corcovadossa olevia ystäviään. Lähetettyään\npuolet sotilaistaan kapteeni Urmezin johdolla kaupunkiin, jäi hän\nitse del Rio See rotkolle pitääkseen silmällä Toquinin toimia.\nPäättäväisesti marssi hän sentähden kukkuloille voidakseen hätätilassa\ntoimia.\n\nMetsäpalo oli tuottanut paljon levottomuutta intiaaneille. Tämän\njohdosta täytyi heidän leiriytyä kauemmaksi vuorelle. Tämä ei sopinut\nheidän suunnitelmiinsa. Leiriltä huomasivat he chileläiset, jotka\ntulivat yhä lähemmäksi. Tämä antoi heidän raivolleen uutta virikettä,\nja he olisivat varmaankin ryhtyneet uudestaan taisteluun vihollisiansa\nvastaan, jollei Antinahuel olisi vastustanut tätä suunnitelmaa. Viisas\npäällikkö huomasi, että hän kärsimänsä tappion jälkeen vetäisi\nlyhyemmän korren ja mietiskeli sentähden itsekseen, jäisikö hän\nasemiinsa, vai antaisiko ratkaisun tapahtua. Asianhaarat puhuivat\nedellisen puolesta.\n\nEnsin aikoi hän neuvotella piiritettyjen kanssa. Nopeasti ilmoitti hän\nheille aikomuksensa, he lähettivät valtuutetun -- kreivi Ludvigin --\nintiaanien leirille. Nuori ranskalainen oli nyt levännyt ja hyppeli\nkuin vuohi kiveltä kivelle, kunnes hän vihdoinkin seisoi niiden miehien\nedessä, joiden kanssa hänen täytyi neuvotella. Vaikka he tervehtivätkin\nLudvigia sangen kohteliaasti, tunsi tämä itsensä turvattomaksi\nseistessään pelätyn päällikön edessä.\n\nNiin pian kun kaikki olivat istuutuneet, suuntasi Antinahuel terävän ja\nviekkaan katseensa kreiviin ja sanoi: \"Minä tunnen veljeni... eikö hän\nole yksi Suuren Kotkan ystävistä?\"\n\n\"Kutsukaa minua siksi!\" vastasi Ludvig lyhyesti. \"Muuten se ei kuulu\nasiaan... Te olette pyytänyt minua tänne, ja olen utelias tietämään,\nmitä aiotte ehdottaa minulle?\"\n\n\"Veljelläni on sukkela kieli -- hän tahtoo saada selvyyttä asiaan,\nhyvä. Millä ehdoilla tahtovat hänen valkoiset seuralaisensa antautua?\"\n\n\"Ei millään!\" sanoi Ludvig päättäväisesti. \"Olkaa hyvä ja sanokaa\nsuoraan asianne. Jos jollakin meistä on joku ehdotus tehtävänä, niin\nolette se te itse. -- Te näette, että minä odotan.\"\n\n\"Veljeni on sangen peloton. -- Kuinka monta sotilasta teitä on\nkaikkiaan?\"\n\nRanskalainen viivytteli vastaustaan. Bustamente tuli hänelle avuksi.\n\"Onko heitä enemmän kuin kolmekymmentä, caballero?\"\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Pyh, luuletteko voivanne vastustaa viittä sataa araukani-sotilasta,\njotka saartavat teitä?\"\n\n\"Minkätähden emme? Kallio, joka suojelee meitä, on vahva ja korkea, ja\nme olemme päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua!\"\n\n\"Tyhmyyksiä, señor...\"\n\n\"Ei, se on rohkeutta.\"\n\n\"Veljeni puhuu hyvin\", sanoi Antinahuel myöntävästi, \"me tulemme\nolemaan ylpeät voittaessamme hänet.\"\n\nKenraali Bustamente laski melkein ystävällisesti kätensä ranskalaisen\nolkapäälle. \"Kuulkaa minua, señor. Te olette ranskalainen, sen voin\npäättää puheestanne, teidän täytyy siis erehtyä. Vai onko Ranska\nsodassa Chilen kanssa?\"\n\n\"Ei\", myönsi Ludvig hymyillen.\n\n\"No, sitten on meidän helppo sopia. Te ja kaikki teidän maanmiehenne,\njoita kenties on kalliolla, olette vapaita ja saatte lähteä minne\ntahansa. Sitävastoin jätätte chileläiset ja intiaanit haltuumme, jos\nsellaisia löytyy näet joukossanne. Sovimmeko me?\"\n\nKreivi Ludvig suuntasi halveksivan katseen kenraaliin. Sitten kääntyi\nhän ympäri ja poistui rauhallisin askelin.\n\n\"Halloo, mitä te teette?\" kysyi Bustamente kummastuneena. \"Te olette\nvelvollinen vastaamaan ehdotukseeni.\"\n\n\"Sananne ovat turhat -- jatkamalla neuvottelua teidänlaisenne miehen\nkanssa häpäisisin kunniani, jonka ainakin tahdon säilyttää puhtaana,\nherrani.\"\n\n\"Hyvä, muukalainen on urhoollinen sotilas. Mutta moni nuorista\nmiehistämme on kuollut, heidän verensä huutaa kostoa\", sanoi Musta\nHirvi.\n\n\"Se on paha, mutta se ei voi muuttaa päätöstäni.\"\n\n\"Kuitenkin täytyy teidän antaa seuralaisillenne tieto\nehdoituksestamme\", arveli Bustamente.\n\n\"Se on tapahtuva\", sanoi Ludvig uhkaavasti hymyillen. \"Seuratkaa\nminua.\" Hän meni vuorenseinämän juurelle ja huusi kalliolle: \"Heittäkää\nalas lasso!\"\n\nHeti heitettiin rintavarustukselta pitkä nahkahihna, jonka toinen pää\nulottui alhaalle asti. Kirjoitettuaan muutamia sanoja paperilapulle hän\nkääri sen kiven ympärille ja kiinnitti sen lassoon. Lasso vedettiin\njälleen ylös.\n\n\"Pian saatte kuulla\", sanoi ranskalainen. Liikkuva linnoituslaite\nkallion huipulla aukeni ja rintavarustukselle ilmestyi Valentin\nkivääriinsä nojaten. Kuuluvalla äänellä huusi hän: \"Teidän ei olisi\ntarvinnut vaivautua keskustelemaan meidän kanssamme niin häpeällisestä\nehdoituksesta, señor Bustamente, eikä teidänkään, herrat villit.\nSeuralaisieni nimessä selitän täten, että teette viisaimmin, jos\nlähdette tiehenne, sillä ennenkuin luovutamme toverimme, annamme hakata\nitsemme kappaleiksi!\"\n\n\"No enkö ole oikeassa?\" kysyi Ludvig seuralaisiltaan.\n\nNämä poistuivat raivoisina -- voimakas kirous pääsi Antinahuelin\nhuulilta. Myöskin ranskalainen palasi ystäviensä luo, jotka päästivät\nhelpoituksen huokauksen nähdessään hänet taas edessään.\n\nEpäonnistuneen koetuksen tuloksena oli uusi neuvottelu Toquinin ja\nBustamenten kesken. Päälliköt silmäilivät toisiaan vahingoniloisin\nkatsein -- toinen näkyi iloitsevan toisen tappiosta.\n\nBustamenten ehdotuksesta sovittiin vihdoin, että Antinahuel lopettaisi\npiirityksen -- \"sillä mikä on lykätty, ei ole silti hylätty\", sanoi don\nBustamente. \"Ettekö huomaa, että voimme tällä tavalla pettää\nvihollisiamme. Jos te annatte näiden harvojen henkilöiden paeta, niin\nnäyttää se siltä, kuin te tunnustaisitte tappionne ja vetäytyisitte\nväsyneenä takaisin. Seurauksena siitä tulisi olemaan se, että\nvastustajanne luulisivat saavansa olla rauhassa teiltä, ja heidän\nvarovaisuutensa laimentuisi, ja jos te sitten käyttäisitte tilaisuutta\nhyväksenne, niin voisitte lyödä heidät yhdellä iskulla.\"\n\n\"Mutta minkätähden kiinnittää veljeni niin suurta huomiota asiaan,\njosta ei ole hänelle mitään hyötyä?\" kysyi päällikkö väijyvin katsein.\n\n\"Caramba. Eikö meillä ole sama päämäärä, ja eikö toisen menestyksestä\nriipu toisen hyöty. Jollette auta minua, tulee tämä don Tadeo yhä\nmahtavammaksi ja vihdoin liian mahtavaksi teillekin, korkea päällikkö.\nAuttakaa minua saavuttamaan jälleen entisen mahtiasemani, niin minä\nannan teille lukuunottamatta Valdivian maakuntaa myös Concepcion\nmaakunnan sekä Talkan kaupungin -- se on, ja'an Chilen kahtia ja annan\nteille toisen puolen.\"\n\nKuullessaan tämän loistavan ehdotuksen paloivat intiaanin silmät,\nvaikkei hän muulla tavoin ilmaissut sisäistä liikutustaan. \"Veljeni on\njalomielinen\", sanoi hän, \"hän lahjoittaa, mitä hän ei omista.\"\n\n\"Auttakaa minua valloittamaan tämä alue, niin pidän sanani.\"\n\n\"Antinahuel on viekas, hän ei usko pelkkiä sanoja. Kuinka takaa El\nVerdugo, että hänen lupauksensa tulee täytetyksi?\"\n\nDon Bustamente oli vähällä joutua hämilleen, mutta hänen\nkylmäverisyytensä auttoi häntä voittamaan tämän tunteen, ja hän\nvastasi: \"Älkäämme hukatko aikaamme, sanokaa siis, otatteko vastaan\ntarjoukseni, ja minkä takauksen vaaditte minulta?\"\n\nVastaamatta sanaakaan poistui päällikkö ja palasi hetken kuluttua\ntakaisin Mustan Hirven seuraamana, joka kantoi eräänlaatuista pöytää,\nja -- näkikö hän oikein -- kynää, paperia ja mustepulloa. Hymyillen\nastui Toquin kummastuneen kenraalin luo ja sanoi: \"Antinahuel on\nvarovainen, hän on kansansa johtaja. Kun araukani-maakuntien päälliköt\nvaativat häntä myöhemmin tilille soturiensa verestä, jota ratkaisevassa\ntaistelussa tulee vuotamaan kuin vettä, tarvitsee hänen näyttää\nainoastaan tätä paperia, ja hän on puhdistautunut. No, miettiikö\nveljeni vielä?\"\n\nDon Bustamente, joka ymmärsi, että hänen täytyi taipua\nvälttämättömyyteen, kirjoitti muutamia riviä paperille.\n\n\"Katsokaas tätä, päällikkö!\" sanoi hän ojentaen paperia. \"Tässä on\ntakaus, mitä vaaditte minulta.\"\n\nAntinahuel käänteli paperia edestakaisin käsissään, nähtävästi ei hän\nsaanut selvää kenraalin käsialasta. Sitten antoi hän merkin Mustalle\nHirvelle. Tämä poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin kahden\nsotilaan seuraamana, jotka kuljettivat chileläistä vankia välissään.\nPoika raukka, joka oli sattumalta joutunut pakenevien intiaanien\njoukkoon, ja jonka he olivat vanginneet, heitti epätoivoisia katseita\nympärilleen.\n\n\"Muukalainen\", sanoi päällikkö karskisti, \"voitko selittää minulle,\nmitä tässä paperissa seisoo?\"\n\n\"Suurtoquin kysyy sinulta, osaatko lukea?\" selitti Bustamente hänelle.\n\n\"Kyllä, teidän armonne\", änkytti chileläinen.\n\n\"No niin, lue siis, mitä tässä paperissa seisoo!\" komensi Antinahuel.\n\nChileläinen tarttui koneellisesti paperiin ja koetti ryhtyä asiaan.\nVihdoin luki hän vapisevalla äänellä:\n\n    Minä allekirjoittanut, don Pancho Bustamente, sitoudun täten\n    luovuttamaan Antinahuelille, araukanien Suurtoquinille ja hänen\n    kansalleen vapaaksi omaisuudeksi:\n\n    1) Valdivian maakunnan.\n\n    2) Concepcion maakunnan, kaksikymmentä peninkulmaa molemmilta\n    puolilta Talkan kaupunkia. Nämä alueet luovutan ainoastaan sillä\n    ehdolla, että Toquin Antinahuel palauttaa minulle vallan, jonka\n    olen kadottanut, ja auttaa minua saamaan alueet käsiini.\n    Jolleivät nämä ehdot kuukauden kuluttua tästä päivästä lähtien\n    ole täytetyt, raukenee sitoumus.\n\n                                          Don Pancho Bustamente.\n                                     Chilen tasavallan sotaministeri.\n\nSillaikaa kuin sotilas luki, oli Antinahuel kumartunut hänen olkapäänsä\nyli, ja hänen tulinen katseensa lensi tarkkaavaisesti riviltä riville.\nTuskin oli chileläinen lopettanut lukemisensa, kun Antinahuel tempasi\noikealla kädellään paperin hänen kädestään ja syöksi salamannopeasti\ntoisella kädellään tikarin hänen rintaansa. Onneton horjui ojennetuin\nkäsin ja ammottavin silmin kaksi askelta taaksepäin ja vaipui sitten\nsyvästi huo'ahtaen maahan.\n\n\"Mitä te olette tehnyt?\" huudahti kenraali kummastuneena.\n\n\"Hm\", vastasi päällikkö kääntäen paperin kokoon ja pistäen sen\nvyöhönsä, \"kuolleet vaikenevat.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Bustamente.\n\nSoturit poistuivat näin kauhealla tavalla murhatun chileläisen ruumis\nmukanaan.\n\n\"Kas niin, veljeni voi uskoa apuuni\", selitti Antinahuel. \"Koetan tehdä\nparhaani.\"\n\n\"Mutta sen täytyy käydä nopeasti\", sanoi Bustamente. \"Jos tahdotte\nseurata neuvoani, niin kutsukaa kaikki soturinne kokoon Biobion luo. Me\nvalloitamme Concepcion kädenkäänteessä, sitten marssimme Taikaa kohti,\nja jos kuljemme kyllin nopeasti, olemme pian Santiagon herroja.\"\n\n\"El Verdugolla on suuria toiveita -- Antinahuel koettaa täyttää ne!\"\nsanoi Toquin ja kääntyi sitten päättäväisesti Mustan Hirven puoleen.\n\"Poikani, Qinpusen ja Tulikeihäs ratsastakoot joka intiaanikylään.\nKymmenen päivän kuluttua täytyy kolmetuhatta soturia olla Condorkankin\nkentällä; vaikkapa heidän täytyisikin marssia yöt ja päivät. Päällikkö,\njoka ei tahdo viedä soturejansa sinne, puettakoon naisen pukuun. Olen\npuhunut!\"\n\nMusta Hirvi kumarsi ja poistui. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin\nratsastivat sanansaattajat höllin ohjaksin eri suunnille.\n\n\n\n\nXIX. SOTAJUONI.\n\n\nKalliolinnoituksen puolustajat kummastuivat suuresti nähdessään\nintiaanien purkavan leirinsä ja katoavan pitkässä ratsastuslinjassa\naarniometsään. Pian saivat he tietää syyn siihen. Don Gregorio Peralta\ntuli näkyviin asestetun joukkonsa kanssa ja ilmoitti heille merkkien\navulla, että tie laaksoon oli vapaa.\n\nMeidän ei tarvitse mainita, että don Tadeo lähti heti seuralaisineen\nystäviänsä vastaan. Nämä antoivat heille vain ikäviä tietoja.\n\n\"Kenraali Bustamente on päässyt pakoon!\" sanoi don Gregorio.\n\n\"Tiedän sen!\" vastasi don Tadeo.\n\n\"Niin, mutta te ette tiedä, että tuo roisto on taas kiinnittänyt\naraukanien huomion itseensä. Kahdeksan päivän kuluttua tulevat nämä\nvillit soturit tekemään peloittavan sotaretken ja hyökkäämään\nmaakuntiemme kimppuun Antinahuelin johdolla.\"\n\n\"Teurastus ei ole siis vielä loppunut?\"\n\n\"Ikävä kyllä, ei! Tiedonantoni ovat uskottavia; eräs luotettavimmista\nvakoojistamme on antanut ne minulle.\"\n\n\"Silloin emme saa viivytellä hetkeäkään. Takaisin Valdiviaan.\"\n\nChileläiset alkoivat nyt marssia kaupunkia kohti. Ludvig ja Valentin\nläksivät intiaaniystävineen seuraamaan araukaneja. He olivat varmoja\nsiitä, että Antinahuel kuljetti vankiansa, donna Rosariota, mukanaan,\nja aikoivat siis pysytellä hänen läheisyydessään pelastaakseen\ntilaisuuden sattuessa Rosarion.\n\nDon Tadeon tulosta Valdiviaan muodostui säännöllinen riemukulkue.\nUhrautuvan työnsä takia oli hän saanut paljon ystäviä ja puoluelaisia.\nSe suuri valta, joka kuului ennen Bustamentelle, annettiin nyt hänelle,\nja aprikoimatta antoi Santiagon senaatti suostumuksensa siihen.\nVäsymätön don Tadeo mietti jo, kuinka hän tekisi vihollisen hankkeet\ntyhjiksi ja tekikin reippaan päätöksen. Hän päätti jakaa sotavoimansa\nkahteen osaan. Toinen marssisi de Peraltan johtamana Araukaa,\nvihollisen pääkaupunkia kohti, ja toinen, joka olisi suurempi, lähtisi\nhänen johtonsa alaisena Biobioon auttamaan Concepcion maakunnassa\nolevia joukkoja ja saattamaan samalla viholliset kahden tulen väliin.\nKokeneena sotilaana tiesi hän, että puoluesodat eivät saaneet kestää\nkauan -- muutamia yhteentörmäyksiä sai tapahtua, ja jos oli\nmahdollista, täytyi asia ratkaista niin pian kuin mahdollista.\n\nDon Tadeo järjesti siis heti pienen armeijan, jonka oli määrä marssia\nAraukaa kohti, ja valmistautui itse Biobion retkeä varten. Mutta sitä\nennen täytyi hänen lähettää luotettava mies Concepcioon ilmoittamaan\nmaakunnan kuvernöörille, kenraali Fuentesille, aikomuksistaan. Mutta\ntämäpä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Mietittyään hetken asiaa\npäätti hän turvautua sotajuoneen ja kutsui luokseen Joanin, joka oli\njäänyt chileläisten luo.\n\n\"Luuletteko voivanne päästä Concepcioon joutumatta sen ympärillä\nparveilevien intiaanien vangiksi?\" kysyi hän tältä.\n\n\"Joan koettaa\", vastasi araukani rauhallisena.\n\n\"Hyvä, minä annan teille erään tehtävän, josta riippuu elämä tai\nkuolema. Onko teillä hyvä hevonen? Eikö? Siinä tapauksessa lahjoitan\nteille yhden omistani, joka on nopea kuin myrskytuuli.\"\n\n\"Mitä minun täytyy tehdä?\"\n\n\"Teidän täytyy jättää tämä kirje kenraali Fuentesille, joka on\nConcepcion joukkojen johtaja. Mutta varokaa. Jos paperi joutuu\nvihollisten käsiin, ovat kaikki yrityksemme turhat, ja me olemme\nmennyttä kalua.\"\n\n\"Valkoisten Suuri Kotka voi olla rauhallinen.\"\n\n\"Vielä yksi asia. Ottakaa tämä tikari. Kun kenraali näkee sen, tietää\nhän, että sanomanne on oikea. Mutta olkaa varovainen! Ase on myrkytetty,\nja pieninkin sen tekemä naarmu tuottaa kuoleman.\"\n\n\"Ooh, hyvä ase!\" sanoi intiaani synkästi hymyillen. \"Milloin lähden\nmatkalle?\"\n\n\"Tunnin kuluttua. Käyttäkää tämä aika lepäämiseen.\"\n\n\"Hyvä.\" -- Intiaani poistui.\n\nToinen henkilö, jonka don Tadeo kutsui luokseen kirjoitettuaan uuden\nkirjeen, oli don Ramirez. \"No, don Ramirez\", kysyi hän ystävällisesti,\n\"kuulutteko vielä meihin?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Mutta? Puhukaa, puhukaa! Onko teillä syytä surkutella oleskeluanne\nValdiviassa?\"\n\n\"Kenties!\" vastasi senaattori salaperäisesti huoaten. \"Voi, monta\nkuukautta olen ollut peloittavien tapahtumien leikkipallona. Minulla on\nainoastaan yksi toivo, nimittäin saada palata perheeni luo. Todellakin,\njos Jumala soisi minun jälleen nähdä rakkaan Casa Azulini, niin\nvannoisin ottavani jäähyväiset virastani, ja jättäisin sen jollekin\narvokkaammalle henkilölle.\"\n\n\"Teidän halunne on liiallinen\", sanoi don Tadeo. \"Jos sen täyttäminen\nriippuisi minusta, niin ei teidän tarvitsisi odottaa kauan. Mutta\nkuulkaahan, don Ramirez, minulla on eräs tehtävä teille, joka vaatii\nkoko rohkeutenne. Jos toimitatte tehtävänne hyvin, niin saatte, niin\ntotta kuin nimeni on Tadeo de Leon, palata rakkaan Casa Azulinne\nluokse! Teidän täytyy nimittäin lähteä Concepcioon.\"\n\n\"Mitä?\" kirkui senaattori kauhistuneena.\n\n\"Niin, teidän täytyy lähteä Concepcioon\", toisti Tadeo, \"jättääksenne\ntämän kirjeen kenraali Fuentesille. Mutta kuinka -- onko se teistä\nikävää. Mitä on teillä sitä vastaan?\"\n\n\"Voi, antakaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne\", änkytti don\nRamirez. \"Mutta sellainen tehtävä ei koskaan tule onnistumaan, jos\nannatte sen minulle, ja luulen, että tekisitte parhaiten, jos\nantaisitte sen jollekin luotettavammalle henkilölle.\"\n\n\"Pyh, te luotatte niin vähän itseenne! Te otatte siis tehtävän\nhaltuunne, ja mitä pikemmin suoritatte sen, sitä pikemmin saatte myös\nnähdä Casa Azulinne.\"\n\n\"Mutta jollen onnistu?\"\n\n\"No niin, silloin maksaa se päänne.\"\n\nSenaattori nousi pelästyneenä tuoliltaan.\n\n\"Minähän olen kauheassa tilanteessa!\" ähki hän. \"Mitä minä teen?\"\n\n\"Luonnollisesti lähdette Concepcioon -- mitäpä muuta? Puolen tunnin\nkuluttua täytyy teidän olla matkalla.\"\n\nRyhtymättä pitempiin vastaväitöksiin ja rukouksiin, joiden hän tiesi\nolevan hyödyttömiä, tarttui Ramirez kirjeeseen ja ryntäsi kuin\nmielipuoli huoneesta.\n\n\"Mies raukka!\" sanoi don Tadeo hymyillen sääliväisesti. \"Hän ei aavista\nminun toivovan, että viholliset saavat käsiinsä paperin, jonka hän vie\nmukanaan. No niin, en luule, että hänellä on paljon pelättävää.\nAntinahuel halveksii hänenlaisiansa miehiä. Jumala suojelkoon sukkelaa\nJoania. Vangiksi joutuminen merkitsee hänelle samaa kuin kuolema.\" --\nHetken kuluttua nousi araukani satulaan ja ratsasti Concepciota kohti\nsivuuttaen don Ramirezin, joka apealla mielellä ratsasti samaa tietä\nmyöten.\n\n\n\n\nXX. IHMISUHRI.\n\n\nViikon kuluttua äsken kuvailemistamme tapahtumista oli araukani-armeija\nasettunut Biobion luo asemiin. Varovaisena soturina oli Antinahuel\nleiriytynyt metsäiselle kukkulalle erään joen varrelle, ainoan\nkahluupaikan luo, joka kulki joen yli. Intiaanit olivat niin\nhuolellisesti piiloutuneet metsän pimeyteen, ettei kukaan voinut arvata\nheidän läsnäoloaan.\n\nPian olivat neljän ylipäällikön sotavoimat kohdanneet toisensa\nsovitulla paikalla, ja uusia sotureita saapui yhä. Koko sotavoima nousi\nvihdoin noin kymmeneentuhanteen mieheen.\n\nKuten lukija arvannee, oli don Ramirez joutunut araukanien käsiin, ja\nsenaattori-raukka vapisi jo pelosta odotellessaan hänen osakseen\ntulevaa kohtaloa. Hänen huolensa eivät olleet surullista kyllä\nperättömiä, sillä ennenkuin aurinko oli laskenut, oli tuo surkuteltava\nmies ruumiina -- tähtiin oli kirjoitettu, ettei hän enää koskaan saisi\nnähdä Casa Azuliaan. Ramirezin taskusta löydettiin kirje, ja se antoi\nAntinahuelille paljon päänvaivaa. Mutta päällikkö oivalsi hetken\nkuluttua don Tadeon juonen. Kuinka oli tämä voinut antaa niin tärkeän\ntehtävän aivan kykenemättömälle senaattorille? Siinä piili luultavasti\nviekas sotajuoni, ja hän luuli oivaltavansa sen.\n\nHänen neuvotellessaan kerran päällikköjen kanssa tästä, ilmestyi äkkiä\nMusta Hirvi esiin kauhistunein ja levottomin kasvonilmein.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Bustamente, joka oli myös läsnä\nneuvottelussa.\n\n\"Useita vakoojia on saapunut tänne!\" vastasi päällikkö läähättäen.\n\n\"No niin?\"\n\n\"Kaikki vakuuttavat, että suuri sotajoukko on hyökännyt Araukaan.\"\n\nPelokas \"ooh!\" pääsi päällikköjen huulilta.\n\n\"Kuulkaa!\" jatkoi Musta Hirvi tukahtuneella äänellä. \"Kylät Hikura,\nBorea ja Nakatolten ovat poltetut, asukkaat ovat tapetut. Murha ja\nkuolema raivoaa veljiemme keskuudessa, jotka äsken jätimme.\"\n\nSuuri levottomuus valtasi läsnäolijat, kuultiin epätoivon ja koston\nhuudahduksia. Keskellä tätä melua nousi paikaltaan Luchs, päällikkö,\njosta olemme jo ennen puhuneet, ja huusi mahtavalla äänellä\nkokoontuneille: \"Minkätähden odotatte vielä; te araukani-päälliköt?\nEttekö kuule naisienne ja lapsienne kirkunaa, kun he huutavat teitä\navukseen? Ettekö näe liekkejä, jotka nuoleskelevat majojenne seiniä?\nYlös, ylös, tarttukaa aseisiinne! Ei kannata hyökätä vihollisten\nalueille, kun omien majojen puolustus on kysymyksessä. Murhattujen\naraukanien veri huutaa kostoa. Aseisiin! Aseisiin!\"\n\n\"Pois! Aseisiin!\" kaikui kaikkialla.\n\nHetkisen vallitsi villi sekasorto. Hehkuen raivosta seisoivat\nBustamente ja Antinahuel meluavan sotajoukon keskellä. Tehden käskevän\nkädenliikkeen palautti jälkimäinen vihdoin järjestyksen. Toquinin\nsilmät salamoivat, ja ylpeä hymy leikki hänen huulillaan. Uhkaavalla\näänellä hän lausui: \"En ymmärrä poikiani tällä kertaa. Mitä he\nhaluavat? Kumpainenko on Suurtoquin täällä Antinahuel vaiko Luchs? Kuka\nkäskee, ja kuka tottelee? Vai tekevätkö punaiset miehet kapinan\nkorkeinta päällikköään vastaan? Ovatko poikani coyoteja, jotka\npakenevat nähdessään valkoisten koirien kasvot? Pukeutukoot he sitten\nnaisten hameisiin, sillä he eivät ole niitä urhoollisia sotureita,\njoiden Pilliau sallii metsästellä iäisen ilon präärioilla! Kuulkaa --\nAntinahuel puhuu. Jo tänä päivänä lähdemme tästä hyvin varustetusta\nturvapaikasta, emme kuitenkaan hävitetyille kylillemme, vaan\nkukistamaan vihollista ja jättämään heidän ruumiinsa korppikotkille. Se\ntekee pikaisen lopun asiasta. Ajatteleeko joku väestäni toisin?\"\n\nKaikki vaikenivat. Ei kukaan araukanien kuuluisimmistakaan päälliköistä\nlausunut vastaväitteitä. Vihdoin, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sanoi\nCathikara, yksi Antinahuelin innokkaimmista puolustajista: \"Antinahuel\non ilmoittanut tahtonsa, me tottelemme! Isäni antakoon anteeksi\nsokeille pojilleen ja johdattakoon heidät taisteluun!\"\n\nTäten ratkaistiin asia. Araukani-armeija läksi liikkeelle ennen\nauringonlaskua, Antinahuel kulki Condorkankin laaksoa kohti ja jätti\nMustan Hirven puolustamaan kahdensadan sotilaan kera kahluupaikkaa, jos\nvihollinen aikoisi kulkea joen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMusta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti\nsentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen\nvarovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat\nvahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten\nratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa\nvastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla.\nPeloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien\nkeskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.\n\nHuolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes -- sillä se\noli hyökkääjä -- askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja\ntunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien\nalueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. --\n\nKun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys\nonnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti\nkai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli\npiiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä.\nRyömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa,\nkun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut\naraukanien leirille.\n\nMutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi\nheti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan\ntakaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei\nliikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin -- vielä minuutti ja hän olisi\npelastettu.\n\nOnnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen\nluoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma.\nKaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen\nintiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.\n\n\"Veljeni on väsynyt... hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!\"\nsanoi hän uhkaavasti. \"Miksei hän nouse ylös?\"\n\n\"Teen sen aivan heti!\" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän\nmenettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin\npantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella\nkädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä\nhämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.\n\n\"Ei ääntäkään, tai...!\" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.\n\nSe oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko\nsotureita riensi hänen avukseen.\n\n\"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!\"\nhuudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän.\nKuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi\npolvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti,\njotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista\nkohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen\nratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa\nkaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan\npuolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui\nJoanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.\n\nJoan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä\ntaistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin\nläheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle\nhengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin,\njonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen\nylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille\nselitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu\nvanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa\nmestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.\n\nChileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja\ntiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet\nasetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen\nkotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja\nteräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän\nkuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat\ntoisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun\naraukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut.\nJokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein\npilkkasanoin -- Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan,\nlähestyi Antinahuel vankia.\n\n\"Muukalainen on urhea sotilas\", sanoi hän. \"Peittäköön hän tämän haudan\nmullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja\nkunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön\nkäskyä, \"pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä\nkuin minä.\"\n\nToquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen\nviereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.\n\nTämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa,\nintiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa\nympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan\npiti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan\nrauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan\nhevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.\n\nMuutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja\nJoan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa.\nHuomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa\nselkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan,\nettä hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan\ntakaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos\nhän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean\nsorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä\nhevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen\nhevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui\nhän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen\nyläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja\nnopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin\njatkamaan matkaansa.\n\nHäntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän\nhevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti,\nja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen\nmahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden\nsekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan\nvielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä\nsotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa.\nHe järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä\ntiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet\nepäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei\naikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui\nerästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin\nsaattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.\n\nAraukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen\nkeihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet.\nSamassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä\nheihin.\n\nTässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä -- soturit olivat\nainoastaan sylen päässä hänestä -- kuuli Joan äänen hiljaa, mutta\nkuitenkin selvästi kuiskaavan: \"Kumarru hiukan!\"\n\nHän totteli koneellisesti käsittämättä, mitä hänen ympärillään\ntapahtui. Samassa pamahti neljä laukausta, ja yhtä monta intiaania\nkaatui maahan. Joan joka kummastui suuresti saadessaan niin\nodottamatonta apua, hyppäsi eteenpäin ja tappoi tikarillaan yhden\ntakaa-ajajistaan. Neljä uutta laukausta kaatoi taas pari intiaania.\nJäljelle jääneet pakenivat kauhuissaan alas jyrkännettä päästäen\npelokkaita huutoja.\n\nJoan oli pelastettu. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Valentinin,\nLudvigin ja molemmat intiaanipäälliköt. Nuo neljä miestä, jotka olivat\nkaukaa tarkastelleet araukanien leiriä ja myös nähneet vangin\nepätoivoisen paon, olivat rohkeasti rientäneet hänen avukseen ja juuri\noikeaan aikaan pelastaneet urhoollisen intiaanin kuolemasta.\n\nMuutamien lyhyiden, molemminpuolisten selitysten jälkeen vetäytyivät he\nkauemmaksi vuorelle, joka rajoittui Condorkankin laaksoon, ja josta he\nsaattoivat helposti pitää silmällä vihollista.\n\n\n\n\nXXI. SILMÄSTÄ SILMÄÄN.\n\n\nSillävälin pakenivat yllätetyt araukani-soturit leirille ja kertoivat\nAntinahuelille, että he olivat saaneet taistella suurta chileläistä\nsotajoukkoa vastaan ajaessaan Joania takaa. Antinahuel, joka uskoi\nheidän liioiteltuihin tiedonantoihinsa, purki heti leirinsä ja asettui\ntoiseen paikkaan. Viekas Toquin teki tässä kuitenkin suuren virheen,\njonka onnettomat seuraukset tulivat heti näkyviin. Vastustaessaan\nLuchsin suunnitelmia oli hän lähtenyt erinomaisesta asemastaan Biobion\nluona kiiruhtaakseen verisen sodan syttymistä. Kenraali Fuentesin oli\nsilloin onnistunut -- kuten lukija tietää -- kulkea joen yli ja rynnätä\nAraukaniaan.\n\nTämä nopea rynnistys herätti kaikkialla kauhua. Intiaanikansa, josta\nAntinahuel oli ottanut mukaansa kaikki taisteluun kelpaavat miehet,\nnäki tuhonsa lähenevän. Monet kylät olivat jo palaneet poroksi, ja\nArauka ei voinut puolustautua vihollista vastaan. Pian Toquin huomasi,\nettä hän oli kahden tulen välissä. Hän kirosi kuumaverisyyttään, joka\noli saattanut hänet tähän tukalaan tilaan. Hänen vihansa kohdistui nyt\nBustamenteen, joka oli kehoittanut häntä ottamaan tämän harha-askeleen.\nHe olivat vähällä riitautua.\n\nNeuvoteltuaan päällikköjen kanssa koetti hän hankkia itselleen paremman\naseman vetäytymällä vuorille. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat.\nKolmelta puolelta ympäröitynä -- myöskin Peralta oli saapunut paikalle\nottaakseen osaa yleiseen taisteluun -- näki hän olevansa pakoitettu\ntaistelemaan viholliselle turvallisella alueella. Näytti siltä, kuin\ndon Tadeon suunnitelma -- ratkaista sota yhdellä ainoalla iskulla --\nonnistuisi hyvin.\n\nKaksi päivää Joanin onnellisen pelastuksen jälkeen olivat armeijoiden\netuvartiat tuskin ampumamatkan päässä toisistaan. Muutamia pieniä\nkahakoita, joilla ei ollut mitään erityistä merkitystä, oli jo\ntapahtunut -- vasta seuraavana päivänä olisi ratkaiseva taistelu.\n\nSitä edellisenä päivänä kävi Antinahuel vankinsa luona, jota hän oli\nkuljetellut mukanaan kaikilla retkillään epäonnistuneen pakoyrityksen\njälkeen, ja joka oli Del Rio Seen taistelun ajaksi viety erääseen\nturvapaikkaan. Nuoren tytön kasvoilla kuvastuivat selvästi suurten\nponnistusten jäljet, joita hän oli saanut kärsiä, vaikka araukanit\nolivatkin koettaneet täyttää kaikki hänen halunsa ja toiveensa. Suru ja\nsynkkyys ilmeni hänen kasvoistaan. Salaperäiset tapahtumat ja\nintiaanien leiriytyminen johtivat aina hänen mieleensä saman ajatuksen:\nMiten on hänen isänsä laita -- mitä tekevät hänen ystävänsä? Suorana ja\nalakuloisena seisoi tyttö nyt Toquinin edessä, jonka tulinen katse oli\nsuuntautunut häneen.\n\n\"Tyttäreni on surullinen\", sanoi intiaani lempeästi. \"Pitkä matka on\nluonnollisesti väsyttänyt häntä. Maja on valmistettu hänelle -- tunnin\nkuluttua hän voi levätä.\"\n\n\"Päällikkö\", vastasi nuori tyttö surullisesti, \"ruumiini ei tunne\nväsymystä.\"\n\n\"Onko tyttärelläni sitten jotain valittamista sotureitani kohtaan?\"\n\n\"Ei\", sanoi Rosario pudistaen päätään. \"Soturinne ovat olleet hyvin\nystävällisiä minulle. He ovat säälineet nuoruuttani ja kohdelleet minua\nlempeästi.\"\n\n\"Antinahuel on käskenyt heitä -- Antinahuel rakastaa tytärtään!\" sanoi\nToquin ystävällisesti.\n\n\"Kiitän teitä! Mutta minkätähden annatte minun kärsiä?\"\n\n\"Sitä en tahdo. Sisareni puhukoon. Kaikki on tapahtuva hänen mielensä\nmukaan.\"\n\n\"Oi, jospa avuttoman tyttö raukan kyyneleet edes vaikuttaisivat teihin!\nLähettäkää minut isäni ja ystävieni luo. Jos teette niin, päällikkö,\nolen teille iäisesti kiitollinen.\" Kun Antinahuel kuuli nämä sanat,\nmuuttuivat hänen kasvonilmeensä ja hän rypisti otsaansa.\n\n\"Tyttäreni ei tiedä, mitä hän sanoo\", selitti hän. \"Onko hän unohtanut\nedellisen keskustelumme? Valkoinen neito ei palaa isänsä luo, sillä\nAntinahuel vihaa Suurta Kotkaa! Antinahuel vihaa häntä!\" toisti hän\nraivosta vääristynein kasvoin.\n\n\"Mutta, Jumalani\", sanoi donna Rosario epätoivoissaan, \"mitä aiotte\ntehdä minulle?\"\n\n\"Arka kyyhkynen kysyy sitä? Araukanien Suurtoquin on tullut vielä\nkerran sanomaan hänelle, että hän on tuleva hänen vaimokseen. Hän on\nvelvollinen antamaan minulle vastauksen -- mitä hän sanoo siis?\"\n\n\"Jättäkää mielestänne tuo ajatus, sen sanon vielä kerran teille. En\ntule vaimoksenne... mieluummin kuolen!\"\n\n\"Minkätähden kieltäytyy valkoinen neito? Antinahuel laahaa hänet\nväkivallalla majaansa!\"\n\n\"Armahtakaa minua, päällikkö!\" ähkyi nuori tyttö.\n\n\"Tyttäreni varokoon!\" uhkasi Toquin. \"Antinahuel kohtaa tänään Suuren\nKotkan ja tekee hänelle eräitä ehdoituksia -- tyttärestäni riippuu\nhyväksyykö hän ne! Jollei hän tottele käskyjäni, saavat hänen ystävänsä\nja isänsä vastata seurauksista. Silloin ei Antinahuel osoita mitään\nsääliväisyyttä.\"\n\nKuten lukija huomaa, salasi viekas päällikkö nuorelta tytöltä asian\noikean laidan -- nimittäin vaikean asemansa. Vaikka hän luultavasti\nsaikin donna Rosarion vapisemaan isänsä puolesta, niin ei hän\nkuitenkaan saavuttanut sen enempää kehoituksillaan, ja muutamien\nturhien houkutteluyritysten jälkeen poistui hän viha ja harmi\nsydämessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDon Tadeo de Leon neuvotteli juuri kenraali Fuentesin, don Peraltan ja\nmuutamien korkeampien upseerien kanssa, kun Antinahuelin sanansaattaja\ntuli heidän luokseen ja pyysi häneltä Suurtoquinin nimessä kohtausta.\nDon Tadeo valmistautui heti lähtemään.\n\n\"Älkää menkö sinne, don Tadeo\" varoitti Fuentes intiaanin poistuttua.\n\"Olen vakuutettu siitä, että heillä on joku konnankuje mielessään.\"\n\n\"Kuka tietää\", vastasi tämä. \"Olkoon asianlaita miten hyvänsä, täytyy\nminun johtajana koettaa estää niin paljon kuin mahdollista tarpeetonta\nverenvuotoa... se on velvollisuuteni, ja kukaan ei voi estää minua\ntäyttämästä sitä.\"\n\n\"Caspita -- no menkää sitten!\" mutisi Gregorio. \"Saammepahan nähdä.\"\n\nKohtauspaikka sijaitsi molempien leirien välissä, eräällä töyräällä.\nChileläisten lippu ja araukanien taistelukeihäs asetettiin sinne\nkahdenkymmenen askelen päähän toisistaan. Näiden ympärille asettui\nkymmenen chileläistä sotilasta ja kymmenen intiaanisoturia. Kun nämä\nvarovaisuustoimenpiteet olivat tehdyt, ratsasti don Tadeo Antinahuelia\nvastaan, ja he kohtasivat toisensa aukeamalla, joka sijaitsi yhtä\npitkän välimatkan päässä henkivartiajoukkueista.\n\nEnnenkuin neuvottelut alkoivat, tarkastelivat vihamiehet toisiansa, ja\netenkin Antinahuel loi viholliseensa todellisia tiikerinkatseita. Hän\nkatkaisi myös ensimäiseksi hiljaisuuden.\n\n\"Araukanit tuntevat isäni ja kunnioittavat häntä suuresti\", alkoi hän\nmelkein imarrellen. \"Mutta pilvi on noussut hänen ja hänen\nintiaanilapsiensa välille. Olisikohan mahdollista karkoittaa se, vai\ntäytyisikö kahden suuren kansan veri vuotaa vain erehdyksen tähden?\nVeljeni vastatkoon!\"\n\n\"Te ette voi nuhdella meitä, päällikkö\", sanoi Tadeo rauhallisesti. \"Me\nvalkoihoiset olemme suojelleet intiaaneja. Me olemme antaneet heille\naseita, joiden avulla he voivat puolustautua, viljaa, jolla he voivat\nelättää itsensä, lämpimiä vaatteita, että he voisivat pukeutua niihin,\nkun talvi lähestyy ja lumi putoaa maahan. Mutta araukanit ovat\nkiittämättömiä... he unohtavat kaikki ne palvelukset, jotka olemme\ntehneet heille! Sanokaa, minkätähden olette tarttuneet aseisiin meitä\nvastaan? Emmekö ole osoittaneet kaikessa, ettemme halua sotaa?\"\n\n\"Se on totta, veljeni on oikeassa!\" myönsi Toquin. \"Antinahuel haluaa\nnyt rauhaa, hän on valmis täyttämään ne ehdot, jotka valkoihoisten\nSuuri Kotka vaatii häneltä, jolleivät ne ole vain liian vaikeat\ntäyttää, ja jos ne soveltuvat hänen kunnialleen.\"\n\nDon Tadeo mietti hetkisen.\n\n\"Minä kuuntelisin mielelläni, millä tavalla teidän mielestänne rauha\nvoitaisiin parhaiten solmia meidän kesken.\"\n\n\"Hyvä, Antinahuel on puhuva, koska valkoinen veljeni haluaa sitä\",\nsanoi Toquin myöntyväisesti. \"Suuri Kotka tietää, että hänen\nintiaanipoikansa ovat taitamattomia ja herkkäuskoisia. Yksi\nvalkoihoisten kuuluisimmista päälliköistä on luvannut heille äärettömän\nsuuren alueen, jos he auttavat häntä voittamaan takaisin kadotetun\nvaltansa. Punaiset miehet ovat antaneet hänen houkutella itseään\ntekemään tyhmyyden, mutta nyt huomaavat he, että he ovat erehtyneet. He\novat valmiita jättämään teidän haltuunne miehen, joka käytti hyväkseen\nheidän herkkäuskoisuuttaan ja johdatti heidät harhaan!\"\n\nTämä ehdotus teki don Tadeoon sangen vastenmielisen vaikutuksen, jota\nhän koetti kuitenkin salata.\n\n\"Puhutteko totta, päällikkö?\" kysyi hän. \"Aiotteko todellakin hyvittää\npetoksenne toisella petoksella, joka on vielä pahempi? Don Bustamente\non roisto, hän ansaitsee kuoleman. Jos hän olisi minun käsissäni,\nammuttaisin hänet säälimättä. Mutta hän on paennut teidän turviinne, ja\naraukanithan pitävät vierasvaraisuutta pyhänä. Jos luovuttaisitte hänet\nminulle, tekisitte niin huonon teon, ettette voisi koskaan puhdistautua\nsiitä.\"\n\nAntinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan\nsilmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen\nrauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: \"Veljeni on sangen\nviisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea\ntyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin\nehtoihin.\"\n\n\"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee\naseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään\nheti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä\nkuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de\nLeon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!\"\n\nHalveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.\n\n\"Veljeni on sangen viisas -- hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan\nvoidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia\nehtoja.\"\n\n\"Ei\", vastasi don Tadeo päättäväisesti, \"nämä ovat ainoat ehdot, jotka\ntulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi\nhyväksyä niitä.\"\n\n\"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?\" kysyi Toquin\nylpeästi. \"Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan\nasti. -- Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!\" jatkoi hän\nsynkästi.\n\n\"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni\naseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He\ntulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie\nmukanaan.\"\n\nAntinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui\nlähemmäksi vastustajaansa.\n\n\"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia,\nröyhkeitä lakejasi\", sanoi hän hampaitaan kiristellen. \"Tiedätkö kuka\nminä olen?\"\n\n\"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo\nhyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa.\nAntakaa minun mennä!\"\n\n\"Tiedätkö, kuka minä olen?\" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. \"Olen\nSuurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa\nmeidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!\"\n\nNopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä\nvihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa\nvasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa\ntarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.\n\nSotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa\navuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.\n\n\"Älkää ampuko!\" sanoi hän. \"Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu!\n-- Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon... en\npelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen.\nJättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla\nsinut. Mene, roisto!\"\n\nLausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni\nhenkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.\n\nAntinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät\npaloivat -- mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli\ntaas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin\nystäviensä luo.\n\n\"No\", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, \"mitä olette\nsaavuttanut?\"\n\nToquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen\nkupeellaan.\n\n\"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten.\nSiinä kaikki, mitä olen saavuttanut.\"\n\n\"Huomenna taistelemme!\" lohdutti toinen. \"Ehkä ei kaikki ole vielä\nmennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!\"\n\n\"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua\", huudahti Toquin kiivaasti.\n\"Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun\nkuitenkin saada tämä ihminen käsiini!\"\n\nSitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja\nlakkaamatta mietiskeli itseksensä.\n\n\n\n\nXXII. CONDORKANKIN TAISTELU.\n\n\nOli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin\nkultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä\ntäytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli\nilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten\nkallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.\n\nYlpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin\nvallituksiensa takaa -- se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät\nkaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa\nkuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi\ntaistelumerkkiä.\n\nAntinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti\nvasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla\nhevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän\nsotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin\nnimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti\nitse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle\nja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän\nainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli\ntarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen\nkanssaan, jos taistelu menetettäisiin.\n\nMyöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat\nliittyneet -- puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä\nhe eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan -- oli lähtenyt\nliikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.\n\nCondorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen.\nKolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka\nrajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä\nkukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön\nmuotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet\nkahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen\nepätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu\nvuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.\n\nKuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat\nvihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat\nehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja\njyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan\nkartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat\nkolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.\n\nToinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit\nolivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät\nraivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen\nja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset\nmiehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa\nriveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui\nuusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui\ntaistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin\nsangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä\nkäskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille\nmääräsivät.\n\nTällä tavalla onnistui heidän vihdoin päästä don Tadeon neliöiden luo.\nSamassa hyökkäsivät chileläiset keihäsmiehet sivulta heidän kimppuunsa.\nTähän sotaliikkeeseen vastasi kenraali Bustamente nopealla\nhyökkäyksellä. Aivankuin ihminen, joka on päättänyt puolustaa henkeään\nviimeiseen asti, hän ratsasti sapeli kädessä rauhallisena ja kylmänä\njoukkonsa etunenässä. Hän aavisti, että tämä taistelu tulisi olemaan\nhänen viimeisensä. Cathikara puolestaan innostutti väkeään\nesimerkillään ja sanoillaan. Kuolemaa halveksien ryntäsivät araukanit\nraivokkaasti chileläisten kimppuun saadakseen heidät peräytymään. Pian\nleimusi kiivas taistelu koko linjalla.\n\n\"Minkälaisia ihmisiä!\" huudahti Valentin, joka taisteli don Tadeon\nrinnalla. \"Kuinka rohkeita ja rajuja he ovat!\"\n\n\"Niin, eikö totta? Ei, he eivät ole ihmisiä, he ovat paholaisia. Mutta\nodottakaahan, tämä ei ole vielä mitään -- pian saatte nähdä mitä sana\n'taistelu' oikeastaan merkitsee.\"\n\n\"He eivät todellakaan pelkää kuolemaa.\"\n\n\"He kuolevat mieluummin kuin antautuvat\", sanoi don Tadeo synkästi.\n\nNyt seurasi peloittava verilöyly. Ampuma-aseet olivat tarpeettomia,\npajunetit, sotakirveet, keihäät ja sapelit tekivät nyt tuhoaan.\nAntinahuel, joka ratsasti etumaisena taistelun tuoksinassa, katsoi\nympärilleen. Hänen soturinsa kaatuivat kuin kypsä vilja chileläisten\niskuista. Tämä pajunettimetsä täytyi särkeä.\n\nÄkkiä huomasi Suurtoquin avonaisen paikan chileläisten rintamassa. Hän\nratsasti heti sitä kohti, ja araukanit seurasivat häntä. Nyt seurasi\nkamppailu, jota ei voi sanoin kuvata. Taisteltiin mies miestä vastaan,\njokainen isku vaati uhrinsa. Se, joka kadotti jalansijansa tässä\nverisessä, niljakkaassa maassa, oli auttamattomasti hukassa.\nTaistelijat polkivat hänet jalkoihinsa, ja hän sai tukehtuneena ja\nmurskautuneena päästää viimeisen huokauksensa.\n\nVähitellen onnistui rohkean araukani-päällikön rikkoa chileläisten\nrintama, ja kuin kiila tunkeutuivat hänen soturinsa syntyneen aukon\nkautta don Tadeon joukkojen sydämeen.\n\nNähdessään, kuinka raivokkaasti tämä viimeinen sotaliike tehtiin,\nymmärsivät don Gregorio ja kenraali Fuentes, jotka taistelivat eri\npuolilla, mitä araukanipäälliköllä oli mielessä. He kiiruhtivat\nliikkeitään ja yhtyivät vähitellen. Araukanit olivat nyt saarretut joka\npuolelta.\n\nAntinahuel huomasi kyllä tämän, mutta hän oli päättänyt käyttää\nvoittamaansa etua hyväkseen. Sentähden hän jätti Cathikaran ja don\nBustamenten tehtäväksi torjua vihollisten hyökkäys takaapäin. Nämä\nhyökkäsivät nyt ratsumiehineen don Peraltan ja kenraali Fuenten\nkimppuun ja koettivat saada heitä peräytymään.\n\n\"Lyökää heidät maahan! Pelastakaamme jalkaväkemme!\" kirkui Bustamente.\n\n\"Pelastakaamme jalkaväkemme!\" ulvoivat intiaanit ja kohoittivat\npeitsensä.\n\nTuo peloittava falangi syöksyi vihollisten rivejä kohti raivoavaa\nvauhtia, jota ei voitu millään tavalla keskeyttää. Hurjin huudoin ja\njyrisevin laukauksin otettiin heidät vastaan. Kolme kertaa uudistivat\naraukanit hyökkäyksensä, kolme kertaa he mursivat chileläisten rintaman\nlevittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Mutta urheudestaan huolimatta\nnäkivät intiaanit riviensä yhä harvenevan. Don Bustamente huomasi\nvihdoin, että hänen ja Cathikaran joukot olivat hukassa. Kalpeana,\npalavin silmin, hän odotti turhaan kuolemaa, joka ei näyttänyt\nvälittävän hänestä. -- Joan, joka oli tähän asti taistellut don\nGregorion sivulla, aavisti vaistomaisesti, mitä kenraalilla oli\nmielessä ja ratsasti rohkeasti häntä kohti.\n\n\"Kiitän sinua, Pilliau!\" mutisi hän itsekseen. \"En ole kuoleva veljen\nkäden kautta.\"\n\nRinta rintaa vasten nousivat molempien hevoset pystyyn. Bustamente\nkohotti sapelinsa ja iski vihollistaan, mutta tämä väisti taitavasti\niskun ja tarttui samassa oikealla kädellään lujasti kenraalin\nvyötäisiin. Hevoset, taistelunvilinästä huumautuneena, kiitivät yli\nkentän Joanin pidellessä yhä tanakasti kiinni kenraalin vyötäisistä.\nLuonnollisesti ei tätä hurjaa ajoa kestänyt kauan -- hetken kuluttua\nputosivat taistelijat maahan hevostensa selästä. Nopeasti vapautuivat\nhe jalustimistaan ja jatkoivat taistelua painien.\n\nMuutamia sekuntteja kestäneen tuloksettoman painin jälkeen onnistui\nkenraali Bustamenten vihdoin kuolettavasti haavoittaa Joania. Mutta\nennenkuin intiaani kuoli, kokosi hän viimeiset voimansa, heittäytyi\nvastustajansa päälle, joka ei ollut odottanut tätä äkillistä\nhyökkäystä, ja syöksi myrkytetyn tikarin hänen rintaansa. Horjuen\nkaatuivat vihamiehet vieretysten maahan.\n\nKun chileläiset näkivät Bustamenten kaatuvan, päästivät he ilohuudon,\njohon araukanit vastasivat epätoivoisesti ulvoen. Intiaanit näkivät\ntuhonsa lähenevän, ja he päättivät myödä henkensä niin kalliista\nhinnasta kuin mahdollista. Nyt seurasi hirvittävä kamppailu; niin\nraivokkaasti eivät valkoihoiset ja punanahat olleet pitkiin aikoihin\ntaistelleet keskenään.\n\nAntinahuel itki vihasta. Hän tunsi sydämensä särkyvän surusta\nnähdessään uskollisimpien aseveljiensä kaatuvan ympärillään. Kaikki\nvaipuivat maahan ääntäkään päästämättä. Kuin kallio meressä istui\nToquin hevosensa selässä keskellä kartessitulta, otsa rypyssä,\nyhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin kirvein, joka oli kädensijaan\nsaakka veren värjäämä. Hän tunkeutui yhä eteenpäin chileläisten\njoukkojen keskustaa kohti, ja hänen rohkeutensa oli niin suuri, että\nchileläiset katselivat häntä kummastuneina ja varoivat joutumasta hänen\nläheisyyteensä.\n\nSuurimmaksi osaksi oli Toquin tekemisissä sen joukkueen kanssa,\njohon don Tadeo, Valentin ja Ludvig kuuluivat. Nämä urheat miehet\nhyökkäsivät aina rohkeasti vihollisen kimppuun ja innostuttivat muita\nesimerkillään. Erittäinkin Cesar, jonka päälle Valentin ja Ludvig\nolivat pukeneet nahkahaarniskan, aiheutti intiaaneille suurta kauhua.\nTaikauskossaan luulivat he, että tuo peloittava eläin oli paha henki,\njoka oli lähetetty tuhoamaan heitä.\n\nMutta Antinahuel ei antanut perään. Raivoisasti hän tunkeutui yhä\neteenpäin ja hyökkäsi vihdoin kaikkine sotureineen, joita oli noin\n1500, don Tadeon joukon kimppuun.\n\n\"Olkaa varuillanne! Olkaa varuillanne. Meidät aiotaan saartaa!\"\nhuudahti Valentin niin kovaa kuin jaksoi.\n\nNyt seurasi raivokas käsikähmä. Edestakaisin aaltoili taistelevien\njoukko. Vihdoinkin pääsivät chileläiset saarroksesta.\n\n\"Sepä oli kuuma kahakka\", sanoi kreivi Ludvig.\n\n\"Mutta Jumalan kiitos, me selviydymme kuitenkin saarroksesta.\"\n\n\"Mutta missä on kenraali?\" kysyi Valentin.\n\n\"Niin, missä on don Tadeo?\" huusi noin kaksikymmentä ääntä yht'aikaa ja\nkaikki katselivat kauhistuneina ympärilleen.\n\nRanskalaiset huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Johtaja oli\nmuutamien liittolaisten kera jäänyt keskelle vihollisten joukkoa ja\ntaisteli epätoivoisesti araukaneja vastaan, jotka ympäröivät häntä.\n\nChileläiset lisäsivät ponnistuksiaan kymmenkertaisesti, mutta he eivät\njaksaneet enää tunkeutua niiden rivien läpi, jotka sulkivat heiltä tien\npäällikkönsä luo. Vinhaa vauhtia hyökkäsivät araukanit arvokkaine\nsaaliineen eteenpäin ja olivat pian läväisseet viimeiset vastustukset.\nKuin tuulen ajamina pakenivat he vapauteen, ja nopeammin, kuin ajatella\nvoi, oli tuo viisisataa soturia käsittävä joukko hävinnyt kukkuloiden\ntaa, jotka yhdeltä puolelta ympäröivät Condorkankin kenttää.\n\nPäällikkönsä pako vapautti jäljelle jääneet araukanit velvollisuudesta\ntaistella edelleen. Mutta kuitenkin jatkoivat he vielä hetkisen\ntaistelua ja hajaantuivat aivan liian myöhään pelastuakseen\npakenemalla. Chileläiset keihäsmiehet, jotka seurasivat pakenevia,\ntappoivat heidät kaikki armotta. Ainoastaan se joukko, jonka haltuun\ndonna Rosario oli jätetty, pääsi pakoon.\n\nChileläiset olivat saaneet loistavan voiton. Niistä kymmenestä\ntuhannesta araukanista, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, oli\nkaikkiaan noin kahdeksan tuhatta kaatunut ja noin tuhat joutunut\nchileläisten vangiksi. Tietysti olivat myöskin valkoihoiset kärsineet\nsuuria vahinkoja -- mutta päämäärä oli saavutettu. -- Kuten don Tadeo\nde Leon oli otaksunutkin, oli tämä katastrofi kunniakkaasti tehnyt\nlopun veljessodasta.\n\n\n\n\nXXIII. KUOLLEITTEN LEPOPAIKALLA.\n\n\nJo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona\npaluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet\nolivat jo kauan aikaa toivoneet -- nimittäin rauhaa ja sopua koko\nmaassa -- oli nyt vihdoin saavutettu.\n\nMutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä\noli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan,\nhäntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä\nhengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa\nSantiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä\nsijasta. --\n\nValentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat\nkulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet\nintiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti\nmetsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja\nlähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he\nTrangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken\npaistettua guanakoa.\n\nNähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja\nottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana.\nMahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti\nhiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon\nerään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.\n\n\"No niin?\" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.\n\n\"Taistelu oli kiivas\", vastasi Valentin. \"Araukanit ovat voitetut, he\neivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat\nansainneet sen.\"\n\n\"He olivat veljiämme\", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli\nsangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.\n\n\"Se on totta\", sanoi hän huoaten. \"Jaloa verta on myös paljon vuotanut.\n-- Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?\"\n\n\"Suuri Kotka on kadonnut -- mutta hän elää\", sanoi Trangoil Lanec.\n\"Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä\ntaistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan,\nsentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla\ntaistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme\nyhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän\ntapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti\nkuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme\nSuuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi\njoukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti\nAntinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän\nnäkyi olevan haavoittunut.\"\n\n\"Niin, hän oli haavoittunut\", vakuutti Valentin. \"Hänen oikea kätensä\noli poissa sijoiltaan ja...\"\n\n\"Hänen rinnallaan ratsasti valkoihoisten Suuri Kotka\", jatkoi intiaani.\n\"Hänet oli sidottu hevosen selkään, ja Antinahuel piti häntä\nalituisesti silmällä. Suurtoquinilla oli paha mielessä -- sen näki\nTrangoil Lanec hänen kiiluvista silmistään!\"\n\n\"Meidän täytyy pelastaa don Tadeo, millä keinoin tahansa\", huudahti\nLudvig kiivaasti. \"Hänet ja hänen tyttärensä.\"\n\n\"Hyvä!\" myönsi Curumilla. \"Valkoinen veljeni on rohkea! -- yrittäkäämme\nsiis? -- Missä on Joan?\"\n\n\"Minun täytyy ilmoittaa teille surullinen uutinen\", sanoi Valentin\nkostein silmin. \"Te ette saa enää koskaan nähdä veljeänne!\"\n\n\"Onko Joan kuollut?\" kysyivät päälliköt liikutettuina.\n\n\"Hän jäi makaamaan uhrinsa, kenraali Bustamenten viereen. Hänellä oli\njalo sydän ja rohkea mieli.\"\n\nVallitsi hiljaisuus. Äkkiä nousivat päälliköt ja menivät hevostensa\nluo.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyi Valentin.\n\n\"Valmistaa haudan urhoolliselle soturille. Joanin ruumis ei saa jäädä\nkorppikotkien saaliiksi\", vastasi Trangoil Lanec katkerasti.\n\n\"Olette oikeassa -- että voimmekin unohtaa sen\", sanoi Valentin lyöden\nkädellään kovasti otsaansa.\n\n\"Nopeasti eteenpäin!\"\n\nMiettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.\n\nKenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet\nja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa\ntaistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä\nja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja\nchileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan,\nkauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana\nnäkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa\nsaaliista.\n\nSe oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin\nratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin\npaikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin\nlepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi\npäättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut\nolleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat\nkaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden\nyläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme\nsaapuivat paikalle.\n\nCurumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he\näänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat\nyhdessä nukkua iäistä untansa.\n\nTäytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset\nhiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.\n\n\"Hyvästi Joan -- hyvästi!\" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. \"Nuku\nrauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!\"\n\nCesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt\netukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.\n\nNeljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat\nhevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen\nurhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja\nratsastivat pois.\n\nHeidän mentyään jatkoivat korppikotkat veristä ateriaansa.\n\n\n\n\nXXIV. JÄLLEENNÄKEMINEN.\n\n\nTrangoil Lanec ei ollut erehtynyt. Hän oli todellakin nähnyt don Tadeon\nratsastavan Suurtoquinin rinnalla.\n\nKun chileläisten johtaja huomasi olevansa eroitettu miehistään ja näki\nympärillään vain viisi sotilasta, älysi hän heti olevansa hukassa.\nKuitenkin puolustautui hän urhoollisesti kuin leijona ja löi maahan\nkaikki, jotka uskalsivat lähestyä häntä. Kauheata oli nähdä, kuinka nuo\nharvat miehet, jotka olivat vihityt kuolemaan, taistelivat noin\nviittäsataa miestä vastaan. Don Tadeolle kävi kuitenkin onnellisemmin\nkuin muille. Antinahuel oli nimittäin käskenyt sotureitaan vangitsemaan\nhänet elävältä, ja araukanit tyytyivät sentähden ainoastaan väistämään\nhänen iskujansa vastaamatta niihin. Mutta pian sai tilanne vaarallisen\nkäänteen. Salamannopeasti vetäisi Toquin vaippansa päältään ja heitti\nsen raivoisan taistelijan päälle. Tämä, sokaistuna ja kykenemättä\npuolustautumaan, oli pian sidottu käsistä ja jaloista. Heitettyään\nkallisarvoisen saaliin eteensä satulaan ratsasti Antinahuel\nsotilaittensa seuraamana chileläisten rintaman läpi.\n\nPäällikkö, joka oli muodostanut sotureistaan kiinteän, umpinaisen\njoukkueen, hyökkäsi useita kertoja kuin haavoitettu tiikeri chileläisiä\njoukkoja vastaan, jotka koettivat estää hänen pakoaan. Hänen\nonnistuikin murtautua niiden läpi, ja vasta sitten, kun voittajat\nluopuivat takaa-ajosta, antoi hän sotureilleen merkin pysähtyä\nhengähtääkseen hiukan.\n\nVangitsemisesta lähtien ei don Tadeo ollut antanut elonmerkkiäkään\nitsestään. Antinahuel pelkäsi, että hän ratsastuksen nopeuden takia,\noli saanut liian vähän ilmaa ja oli nyt tukehtumaisillaan. Ei, sillä\ntavalla ei hänen vihollisensa saanut kuolla. -- Antinahuelilla oli\naivan toiset suunnitelmat hänen suhteensa. Hän päästi sentähden irti\nlasson, jolla vangin jalat olivat sidotut, otti vaippansa hänen\npäältään ja asetti hänet toisen hevosen selkään, jonka ohjaksia hän\nitse hoiti. Sitten ratsastivat intiaanit jälleen kauas vuorille.\n\nDon Tadeo toipui pian. Hän hengitti täysin keuhkoin raitista ilmaa ja\nkatseli ympärilleen. Nyt hän tiesi olevansa katkerimman vihollisensa\nvallassa, saman miehen, jota hän oli eilen niin suuresti loukannut.\nMinkätähden hän ei ollut silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja\ntappanut häntä. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ympärillä\nratsastaviin sotureihin. -- Hän värisi.\n\nHarvoin leväten jatkettiin ratsastusta aina auringon laskuun asti.\nSitten leiriytyivät araukanit yöksi eräälle aukealle paikalle metsässä.\nVäsyneenä päivän ponnistuksista vaipui don Tadeo lyijynraskaaseen uneen\nja unohti muutamiksi tunneiksi vaarallisen tilansa.\n\nSeuraavana aamuna liittyivät Antinahuelin joukkoon ne soturit, jotka\nolivat saaneet tehtäväkseen varjella donna Rosariota -- tämä johti\nliikuttavaan jälleennäkemiseen isän ja tyttären välillä. Nähdessään\nniin äkkiä tyttärensä valtasi isän omituinen kouristuskohtaus ja hän\npuristi kovasti rintaansa hillitäkseen sydämensä lyöntejä.\n\n\"Rosario! Rosario! Tytär raukkani, vihdoinkin näen sinut!\" huudahti hän\npuoleksi iloissaan puoleksi tuskissaan koettaen rajuin tempauksin\nvapautua siteistään.\n\nNuori tyttö voitti pian kummastuksensa nähdessään isänsä olevan samassa\nonnettomassa tilassa kuin hänkin. Katsoen häntä hellästi silmiin hän\nsanoi:\n\n\"Voi, isäni, älä sure minun tähteni -- Jumala ei hylkää minua hädässä.\nOlen myös varma, etteivät ystävämme ole unohtaneet minua. Mutta sinä,\nrakas isä, kuinka olet joutunut tämän peloittavan miehen käsiin?\"\n\n\"Se on ikävä juttu, lapseni. Suurtoquin on vaarallinen ihminen, joka\nymmärtää voittaa silloinkin, kun hän häviää. Mutta en välittäisi\nitsestäni, jos vain tietäisin, että sinä, ainoa tyttäreni, olet vapaa.\nEnkö voi tehdä mitään puolestasi?\"\n\nTässä kysymyksessä ilmeni sydäntäsärkevää valitusta, mutta se ei\nliikuttanut ympärillä olevia sotureja. Uhkaavalla äänellä sanoi\nAntinahuel viholliselleen:\n\n\"Kuulenko valkoihoisten Suuren Kotkan valittavan. Minkätähden täyttää\nveljeni korvani kiljunnallaan. Valkonaamat ovat arkoja kuin coyotit,\njotka pelkäävät kuolemaa.\"\n\n\"Roisto, useasti olen katsellut kuolemaa silmästä silmään\", sanoi don\nTadeo halveksivasti. \"Se mitä aiotte tehdä minulle, voi kyllä olla\nhirveätä, mutta se ei voi lannistaa rohkeuttani. Minä toistan sen,\nvalitan ainoastaan tytär raukkani onnettoman kohtalon takia. Mitä\naiotte tehdä hänelle, päällikkö?\"\n\n\"Valkoinen veljeni on utelias\", ivasi Antinahuel. \"Araukanien\nSuurtoquin tahtoo kostaa. Kun hän on sammuttanut kostonhimonsa, ja kun\nSuuri Kotka on heitetty korppikotkien eteen, vie Antinahuel valkoisen\nneidon vaimonaan majaansa!\"\n\n\"Kauheata. Kunniaton roisto\", karjui don Tadeo kummastuneena. \"Puhutko\ntotta?\"\n\n\"Antinahuel ei laske koskaan leikkiä\", sanoi päällikkö halveksivasti.\n\"Hän on vannonut, että hänen vihollisensa on kuoleva, ja tämä tapahtuu\nviimeistään kymmenen päivän kuluttua -- hän on päättänyt, että\nvalkoinen neito on tuleva hänen vaimokseen, ja siksi on hän tulevakin\nSuuren Kotkan tai jonkun muun valkoihoisen koiran voimatta estää sitä.\nMutta kylliksi jo. Antinahuel ei tuhlaa liikoja sanoja vihatuille\nmuukalaisille. Veljeni varokoon kieltään -- tai hänet revitään\nkappaleiksi!\"\n\nDon Tadeo heitti tuskallisen katseen tyttäreensä, johon tämä vastasi\nsamalla tavalla. Kuitenkin oli sen miehen läsnäolo, johon tyttö oli\nkiintynyt lämpimällä lapsen rakkaudellaan, lohduttavaa hänelle, ja\nvaikka hän ajattelikin vaaroja, jotka uhkasivat hänen isäänsä, toivoi\nhän kuitenkin onnellista loppua. Kenraalilla ei ollut tätä nuoruuden\ntoivoa, joka aina odottaa parasta tulevaisuudelta, ja hän vaipui\nsynkkiin ajatuksiin.\n\nVaieten jatkoivat he ratsastustaan.\n\n\n\n\nXXV. LEIJONA KUKISTUU.\n\n\nMeidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.\n\nAntinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin\nolevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat\npoltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat\njoko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen\nkynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä\nsuojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei\nenää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada\nase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät\nloukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa\nsangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään\ntoimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän\nsaisi osakseen omien aseveljiensä vihan.\n\nVaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan\nvähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon\ntappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula\nmahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan\nHirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka\noikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut\nluottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti --\nmutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.\n\nMutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän\nsuureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea\nmuutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka\nedustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin\ntaistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi\nhyökätä Chilen alueelle.\n\nTämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät\nhuomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on\nvain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä\ntavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin.\nAntinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa\nespanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia,\npuhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa\nsaman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin\nkuolemalle -- Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.\n\nMutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan\nlähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai\neikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei\nottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen\nsuunnitelmansa.\n\nKello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit\nvetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia\nvahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri\nolevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren\njoukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi\ntyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin\nkauan oli odottanut.\n\nJoukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan -- olevan\nLuchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel\nhiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka\nvaltasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin.\nRatsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin\nhe olivat kymmenen metrin päässä leiristä.\n\nLuchskin oli pysähdyttänyt hevosensa kesken kiivainta neliä ja istui\nnyt sen selässä liikkumattomana kuin pronssiin valettu kuvapatsas. Hän\nei ollut kuitenkaan kauan aikaa tässä asennossa, hetken kuluttua\nhyppäsi hän hevosensa selästä ja asteli Antinahuelin luo, joka odotti\nhäntä suuren espinopuun juurella.\n\nSuurtoquin huomasi heti, että tulija oli puettu omituiseen pukuun --\nhänellä oli päällään laamavillainen kirjava viitta, jaloissaan\nkoristeelliset puhvelinnahka mokkasiinit ja oikeassa kädessään\npitkävartinen hopeahelainen puukko, josta kummallista kyllä puuttui\npäänahkanippu. Ivallisesti hymyillen tervehti hän Toquinia, ja tämä\nvalmistautui kuulemaan huonoja uutisia.\n\nPolttaen äänettöminä piippujansa astuivat päälliköt nuotiotulen ääreen.\nAntinahuel suuntasi ylpeän ja läpitunkevan katseensa toisen kasvoihin.\nOli helppo nähdä, että nämä kaksi, mieleltään niin erilaista intiaania,\nolivat sisimmässään syvästi liikutettuja, vaikka he koettivatkin salata\ntunteitaan. Antinahuel aloitti keskustelun.\n\n\"Poikani on tervetullut\", sanoi hän. \"Hänellä on kai paljon kerrottavaa\nminulle, koska hän saapuu niin myöhään.\"\n\n\"Isäni kyselköön\", vastasi puhuteltu lyhyesti.\n\n\"Hyvä. Luchs on päällikkö ja tietää tehtävänsä. Mistä hän tulee?\"\n\n\"Araukasta, punaisten miesten pääkaupungista.\"\n\n\"Mutta Araukahan on muukalaisten käsissä?\"\n\n\"Muukalaiset ovat poistuneet sieltä.\"\n\nAntinahuel kummastui. Kului hetkinen, ennenkuin hän sanoi: \"Poikani\nerehtyy. Valkonaamat eivät päästä koskaan saalista käsistään?\"\n\n\"Valkonaamat ovat tällä kertaa menetelleet oikeudenmukaisesti. He ovat\nolleet ymmärtäväisiä ja vetäytyneet pois Araukasta.\"\n\nVoitonriemuinen hymy leikki ensin Toquinin huulilla, mutta äkkiä\nmuuttui hänen ilmeensä, ja hän sanoi uhkaavalla äänellä. \"Aikovatko he\nkenties hieroa sovintoa?\"\n\n\"Aikovat.\"\n\nSanomatta sanaakaan Antinahuel nousi ylös ja se, mitä hän nyt sanoi,\nosoitti, ettei hän katsonut arvolleen sopivaksi keskustella edelleen\nApo-Ulmenin kanssa.\n\n\"Poikani on ratsastanut pitkän matkan -- hän on kai väsynyt.\"\n\n\"Luchs ei tunne väsymystä, velvollisuus on tuonut hänet tänne. Haluaako\nisäni tietää, mitä päälliköt ovat päättäneet tehdä suuressa\nneuvottelukokouksessa, Araukassa?\"\n\nToquin suuntasi tulisen katseensa puhujaan.\n\n\"Ilman Antinahuelia ei ole olemassa mitään suurta neuvottelukokousta,\nilman Antinahuelin suostumusta ei voida tehdä mitään päätöstä. Kuka\npojistani luulee tietävänsä enemmän kuin minä?\"\n\nMyöskin Luchs oli noussut ylös ja katseli vihaisesti Toquinia.\n\n\"Isäni kuulkoon\", sanoi hän. \"Condorkankin taistelun jälkeen pitivät\npunaiset miehet suuren neuvottelukokouksen hankkiakseen jollain tavalla\napua araukaneille. Antinahuel tietää, että araukanit rakastavat\nvapautta ja uhraavat kaikkensa sen puolesta. Kun he nyt ovat\nkukistetut, tahtovat he rauhan kautta ansaita takaisin entisen\nomaisuutensa. Pilliau tahtoo myös samaa -- hän vaatii, että sotakirves\non heti haudattava maahan... Rajuilma on kulkenut peltojemme yli ja\nmuuttanut ne erämaiksi. Niittymme ovat hevosten kavioiden tallaamat,\nnaisemme ja lapsemme ovat kadottaneet suojelijansa. Me emme tahdo sotaa\n-- se on tuottanut meille liian paljon onnettomuutta -- Luchs on\nApo-Ulmen, hän puhuu kansansa nimessä.\"\n\nSoturit, jotka seisoivat Toquinin ympärillä, kuulivat nämä sanat ja\nkatselivat levottomina johtajaansa. Tämä hymyili ivallisesti ja hänen\nkätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin.\n\n\"Millä ehdoilla rauha tehtäisiin?\"\n\n\"Araukanipäälliköt ovat lähettäneet Luchsin ilmoittamaan\nAntinahuelille, että valkonaamat ja intiaanit ovat neuvotelleet\nkeskenään rauhasta ja tehneet seuraavan sopimuksen: Antinahuelin täytyy\nvapauttaa valkoiset vangit, jotka ovat hänen käsissään ja hajoittaa\nsotajoukkonsa. Sotureiden täytyy palata kyliinsä ja luovuttaa\nmuukalaisille kaksi tuhatta lammasta, tuhat vuorilammasta ja viisi\nsataa puhvelia. Sotakirves haudataan araukanien sauvojen ja\nvalkoihoisten ristin alle. Luchs on puhunut.\"\n\n\"Poikani näkyy pelkäävän valkoisia vastustajiaan, koska hän aikoo\nsuostua sellaisiin ehtoihin\", sanoi Antinahuel ivallisesti. Vaivoin\nsaattoi hän hillitä itseään.\n\n\"Ehdot ovat kovat, mutta meidän täytyy suostua niihin\", vastasi Luchs\nkylmästi. \"Jollei Suuri Kotka ole kolmen päivän kuluttua vapaa,\nammutaan vangitut ulmenit ja sata sotilastamme armotta molempien\nleirien nähden.\"\n\n\"Mutta jos Antinahuel kieltäytyy noudattamasta ehtoja?\" kysyi Toquin.\n\n\"Sitä ei Antinahuel tee\", sanoi Luchs lauhkealla äänellä.\n\n\"Sen tekee hän, niin totta kuin Pilliau elää!\" huudahti\naraukani-päällikkö kiivaasti. \"Suuri Kotka on kuoleva!\"\n\n\"Isäni ajatelkoon -- nämä eivät voi olla hänen viimeiset sanansa!\"\nvastasi Luchs yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.\n\nAntinahuel raivostui hirveästi toisen kylmyydestä. Vaikka hän olikin\nsangen viekas, ei hän huomannut ansaa, joka oli viritetty hänelle.\n\n\"Minä, Suurtoquin, selitän pojilleni ja kaikille läsnäolijoille, etten\ntule koskaan hyväksymään näitä loukkaavia ehtoja... en voi tuottaa\nhäpeää kansalleni. Valkoihoisten päällikkö on kurja koira, jonka olen\nvannonut surmaavani. Ettekö muista mitään, coyotit, vai ettekö tiedä,\nmiten Toquin Cadequal lopetti elämänsä. Minä olen surmaava muukalaisen\nja täten pesevä häpeämme. Kenellä on jotakin sanottavaa tätä vastaan?\"\n\n\"Meillä kaikilla\", vastasi Luchs terävällä äänellä.\n\n\"Mene -- olet saanut vastaukseni\", huudahti Toquin tarttuen\ntomahawkiin, joka riippui hänen vyössään.\n\n\"En vielä -- en ole vielä lopettanut!\" selitti Luchs astuen muutamia\naskelia taapäin. \"Neuvosto on ottanut huomioon myöskin sen seikan, että\nAntinahuel kieltäytyy hyväksymästä ehtoja. Jos Antinahuel pysyy\npäätöksessään, otetaan häneltä pois Toquinin kirves, kaikki\naraukanisotilaat ovat vapaita valastaan, ja tuli ja vesi kielletään\nhäneltä koko maassa. Hän ja ne, jotka liittyvät häneen, ovat isänmaan\nkavaltajia. Minkätähden palvelisivat araukanit yhä yhden ihmisen\nkunnianhimoa -- ihmisen, joka on tuottanut paljon häpeää maalleen.\nAntinahuel suostuu, tai hän kukistuu.\"\n\nKuullessaan nämä murskaavat sanat seisoi Toquin liikkumattomana\nvastustajansa edessä ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Sitten hän\nlaski kätensä ristiin rinnalle ja kysyi ylpeästi: \"Onko Luchs\nlopettanut?\"\n\n\"Kyllä. Kaikki, mitä minä äsken sanoin, ilmoitetaan koko Araukanialle.\nAntinahuel, jonka suurrikoksesta tähdet kertoilevat toisilleen, on\nollut araukanien Suurtoquin.\"\n\n\"Ulvova susi!\" sanoi Toquin halveksivasti. \"No niin, te voitte riistää\nminulta Toquinin kirveen! Mitäpä välittäisin tästä turhasta\narvomerkistä! Te voitte myöskin sanoa minua isänmaan kavaltajaksi --\nmutta teidän toiveenne, coyotit, ei koskaan täyty. Vangit ovat minun,\neivätkä he vältä kohtaloansa. Mene, Luchs -- olet saanut vastaukseni!\"\n\n\"Isäni...\" koetti tämä väittää.\n\n\"Mene!\" karjasi Antinahuel raivostuneena ja osoitti käskevästi\nkahluupaikkaa.\n\nIntiaani mietti yhä... Pilkallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun\nhän katseli vihastunutta päällikköä. Mutta tämä oli hänelle\nonnettomuudeksi. Raivostuneena kilpailijansa ivasta tempasi Toquin\nveitsen vyöltään ja linkosi sen edessään seisovaa miestä kohti. Niin\nvarmasti oli hän heittänyt aseensa, että salamoiva terä upposi vartta\nmyöten toisen rintaan, ja Luchs kaatui ääntäkään päästämättä maahan.\n\nTätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja\nkummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota,\njoka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken\nkuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli\ntämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo\ntapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa,\nmuutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin\nviisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän\nlukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut\nkuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle\nuskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat\nmielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.\n\nPoistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten\nliikkeelle kadoten pian näkyvistä.\n\nSiellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä\nharvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä.\nIsku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään -- hän\nnojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.\n\nHänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään\nsalaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran\nnäköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli\noikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti.\nEstääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion,\nkatsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun\nsilmät käännettyinä aurinkoa kohti.\n\n\"Kurja roisto!\" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.\n\nPäällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.\n\n\n\n\nXXVI. VAPAUTUS.\n\n\nLukija muistanee kai, että ranskalaiset ja heidän intiaanitoverinsa\nTrangoil Lanec ja Curumilla, olivat päättäneet seurata Toquinin jälkiä\nja pelastaa don Tadeon ja hänen tyttärensä araukanien käsistä.\nJokseenkin samoihin aikoihin kuin edellisessä luvussa kuvailemamme\ntapahtumat sattuivat, ratsastivat he tiheässä myrtti- ja\nsypressimetsässä noin päivämatkan päässä Araukasta. Tähän asti olivat\nhe onnellisesti seuranneet Antinahuelin jälkiä ja otaksuivat jo\nolevansa siksi lähellä araukanien leiriä, ettei heidän tarvinnut enää\njatkaa matkaa yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen. Nyt täytyi heidän toimia\nvarovasti, sillä tiheässä metsässä oli mahdollisesti Toquinin\nlähettämiä vakoojia, jotka voisivat huomata heidät ja ilmiantaa heidät\npäälliköllensä. Ensi töikseen aikoivat ystävämme asettua leiriin.\n\nPaikka, jossa he par'aikaa oleskelivat, oli aukeama, jommoisia\namerikalaisessa aarniometsässä on niin runsaasti. Myrskyt ja aika\nolivat kaataneet puut paikalta ja muodostaneet siitä aukeaman, joka\ntarjosi miellyttävän lepopaikan matkustavaisille. Lähistöllä solisi\npieni puro jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Tälle paikalle päättivät\nystävämme leiriytyä. Keskelle aukeamaa virittivät he suuren\nnuotiotulen, söivät yksinkertaisen aterian ja heittäytyivät sitten\npehmeälle ruohostolle lepäämään, kaikki muut paitsi kreivi Ludvig, joka\noli päättänyt tehdä huomioita ystäviensä nukkuessa.\n\n\"Tule, Cesar!\" sanoi hän koiralleen, joka katseli häntä viisailla\nsilmillään. \"Saammepahan nähdä, emmekö löydä niitä veijareita. Pst, pst\n-- älkäämme häiritkö ystäviemme unta! Etsi, Cesar, etsi!\"\n\nEläin totteli. Se nuuski hiukan maata ja kiiruhti sitten nopeasti\nisäntänsä edelle. Kreivi katsoi, olivatko hänen pistoolinsa ja\nkiväärinsä kunnossa, sitten hän seurasi koiraa pysähtyen silloin\ntällöin heittääkseen varovaisen ja vakoilevan silmäyksen ympärilleen.\nKoira juoksi leiripaikan yli metsään kuono melkein kiinni maassa.\nSitten se heilutti häntäänsä aivankuin iloiten selvistä jäljistä ja\npäästi murisevan äänen.\n\nNiin jatkui matkaa noin tunnin verran kreivi Ludvigin huomaamatta\nmitään erikoista. Niitä salaperäisiä ääniä, jotka välistä kaukaa\ntunkeutuivat hänen korviinsa, ei hän voinut selvittää. Vihdoinkin,\nlukuisien mutkien ja kiemurtelujen jälkeen, näki hän koiran pysähtyvän\nja kuuli sen päästävän lyhyen murinan.\n\nKreivi vetäytyi piiloon -- hän tiesi, mitä tuo murina merkitsi.\nVarovaisesti työntäen pensaitten oksat sivulle hän katseli vakoillen\nympärilleen. Vaivoin hän sai tukahdetuksi kummastuksen huudon, jonka\nhän oli päästämäisillään huuliltaan. Sillä tuskin kolmenkymmenen\naskeleen päässä paikalta, jossa hän seisoi, istui noin viisikymmentä\nintiaania suuren nuotion ääressä. Heidän keskellään oli kaksi vankia,\njotka olivat niin lujasti sidotut lähellä oleviin puihin, etteivät he\nvoineet tehdä pienintäkään liikettä. Toinen heistä näkyi olevan\nkokonaan vaipunut epätoivoon, kyyneleet virtasivat pitkin hänen\nposkiaan ja syvät huokaukset vavahduttivat hänen rintaansa, kun hän\nkatseli onnettomuustoveriaan, nuorta tyttöä, joka oli aivan lyyhistynyt\nkokoon väsymyksestä ja tuskasta.\n\n\"Siellä he ovat!\" kuiskasi kreivi Ludvig, joka tunsi kaiken veren\nvirtaavan sydämeensä. Unhottaen kokonaan oman turvallisuutensa otti hän\npistoolin kumpaiseenkin käteensä ja teki pienen liikkeen aivankuin\naikoen viipymättä rientää avuksi onnettomille. Kuitenkin hillitsi hän\nitsensä aikanaan, sillä hänelle juolahti mieleen, että hän tuollaisen\nhyökkäyksen kautta uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan.\n\nMelu, jota hän tyhmästi kyllä oli aiheuttanut, herätti intiaanien\nhuomiota, ja he heittivät jo epäileviä silmäyksiä paikalle, jossa hän\nseisoi. Ludvig vetäytyi hiljaa takaisin välttäen ottamasta varomatonta\naskelta. -- Pieninkin risahdus, ja hän olisi ollut hukassa! Hänellä ei\nollut enää mitään tekemistä araukanien leirillä -- parasta oli palata\ntoverien luo ja neuvotella heidän kanssaan, mitä oli tehtävä.\n\nTunnin kuluttua oli hän jälleen ystäviensä luona ja kertoi heille, mitä\noli nähnyt. Curumilla ja Trangoil Lanec kuuntelivat tyyninä Ludvigin\nkertomusta, keskeyttämättä sitä; he näyttivät kiinnittävän kaiken\nhuomionsa piippuihinsa, jonka he omantunnontarkasti polttivat loppuun.\nValkoiset miehet olivat sitävastoin sangen rauhattomia; he olivat\nepätoivoissaan intiaaniystäviensä hitauden johdosta. Jos he olisivat\nnoudattaneet omien tunteittensa ääntä, eivät he olisi viivytelleet\nminuuttiakaan, mutta he tiesivät, etteivät he ilman näitä kahta\npunaihoista saisi mitään aikaan -- olipa sitten kysymys hyökkäyksestä,\npuolustautumisesta tai takaa-ajosta. Sentähden koettivat he hillitä\nlevottomuuttaan.\n\n\"No, mitä nyt teemme?\" kysyi Valentin vihdoin.\n\n\"Veljeni on kuumaverinen -- hän ei saa toimia liian nopeasti!\" vastasi\nTrangoil Lanec merkitsevästi. \"Antinahuelilla on paljon sotilaita, me\nemme voita heitä muulla kuin viekkaudella. Meidän täytyy saada\nselville, mitä Toquin aikoo tehdä vangeilleen. Äkillinen hyökkäys\npitäisi paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos olisi kysymys\nelämästä tai kuolemasta. Trangoil Lanec menee araukanien leirille.\nToquin ei tiedä, mitkä siteet liittävät minut valkoisiin veljiini, eikä\nsiis voi epäillä minua.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Curumilla, \"veljeni suunnitelma on viisas. Minä tahdon\nvain huomauttaa hänelle, että soturit, joiden luo hän menee, kuuluvat\nluultavasti Mustan Käärmeen heimoon. Trangoil Lanec tuntee näiden\nsoturien petollisuuden ja viekkauden... hän varokoon siis!\"\n\nToinen nyökäytti päätään.\n\n\"Ystäväni on oikeassa, Trangoil Lanec on varovainen. Luonnollisesti\nseuraavat veljeni minua ja piiloutuvat vähän matkan päähän leiristä.\nVarpushaukan kirkuna on sovittu merkki; jos he kuulevat sen, voivat he\nvaaratta saapua leirille; jos he sitä vastoin kuulevat peipon laulun\nuudistuvan kolme kertaa perätysten yhtäpitkin väliajoin, tietävät he\nminun olevan vankina.\"\n\n\"Hyvä. Milloin lähdemme?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Nyt heti.\"\n\nMiehet nousivat hevosiensa selkään ja läksivät liikkeelle. Pahaksi\nonneksi kohtasi heitä eräs pettymys. Kun he saapuivat sille paikalle,\nmissä Antinahuel tovereineen oli pari tuntia sitten ollut, oli se aivan\nautio. Toquin oli jatkanut matkaansa. Mutta ystävämme eivät menettäneet\ntoivoaan, kärsivällisesti seurasivat he hänen jälkiään. Tämä oli sangen\nvaikeata, sillä araukanit olivat Biobion luona tapahtuneesta\ntaistelusta saakka koettaneet salata ja peittää jälkensä. Muutamat\nhoukuttelevat jäljet näkyivät olevan vääriä, ja Curumilla ja Trangoil\nLaneckin, jotka olivat tottuneet tällaiseen takaa-ajoon, erehtyivät\nvälistä ja seurasivat niitä. Usein kului sangen pitkä aika näiden\nerehdyksien korjaamiseen ja sotkuisien jälkien selvittämiseen.\n\nKahden päivän kuluttua leiriytyivät takaa-ajajat eräälle kummulle vähän\nmatkan päähän luonnon muodostamasta luolasta, ja Trangoil Lanec erosi\nnyt heistä. Paksu savupatsas, joka heikon usvan kaltaisena nousi\ntaivasta kohti, ilmaisi hänelle paikan, mihin araukanit olivat\npysähtyneet yöksi. Siellä oli hänen päämääränsä.\n\nKahdenkymmenen askeleen päässä leiristä huomasi päällikkö äkkiä kaksi\nintiaania, aivankuin maasta nousseina, edessään.\n\n\"Minne veljeni aikoo?\" kysyi toinen heistä luoden uhkaavan katseen\nulmeniin.\n\n\"Marry, marry!\" vastasi tämä ystävällisesti. \"Trangoil Lanec tunsi\njälleen veljiensä jäljet ja saapui polttamaan piippuansa heidän tulensa\nääreen, ennenkuin hän jatkaa matkaansa.\"\n\nSitten heitti hän olalleen kiväärinsä, jota hän tähän asti oli pitänyt\nvasemmassa kädessään ja kehoitti hevostaan kulkemaan edelleen. Soturit\nnäyttivät olevan tyytyväisiä hänen vastaukseensa ja johdattivat hänet\nviipymättä leirille.\n\nAntinahuel otti vieraansa vastaan kädet ristissä rinnalla. Kun\npäälliköt olivat tervehtineet toisiaan tavallisilla sanoilla \"Marry,\nmarry\", istuutuivat he nuotiotulen ääreen ja polttivat rauhanpiippua.\nTrangoil Lanec katseli ympärilleen, mikään ei jäänyt häneltä\nhuomaamatta. Hän tunsi aivan liian hyvin Toquinin viekkaan luonteen ja\nvaroi sentähden herättämästä epäilyä.\n\n\"Onko isäni metsästänyt?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi Antinahuel lakoonisesti.\n\n\"Ja onko metsästys ollut onnellinen?\"\n\n\"Hyvin onnellinen\", sanoi Toquin synkästi hymyillen ja osoittaen\nsormellaan vankeja jatkoi hän, \"poikani avatkoon silmänsä ja katsokoon\nympärilleen!\"\n\n\"Ooh!\" huudahti Trangoil Lanec ja oli vasta nyt huomaavinaan\nvalkoihoiset. \"Valkonaamoja. Isälläni on ollut onnea, hän saa suuret\nlunnaat heistä.\"\n\nToquin pudisti päätään.\n\n\"Antinahuel ei vapauta vankeja. Hänen majansa on tyhjä.\"\n\n\"Hyvä, minä ymmärrän, Isäni ottaa valkoisen neidon vaimokseen. Mutta\nminkätähden säilyttää hän toista vankia? Hänen läsnäolonsa mahtaa olla\ntuskastuttava?\"\n\nAntinahuel vastasi kysymykseen hymyllä, jonka merkitystä ei tarvinnut\nepäillä.\n\n\"Valkoihoisten Suuri Kotka on kuoleva varhain aamulla. Suuren. Toquinin\nCadequalin kuolema tulee vihdoinkin kostetuksi, kuten olen vannonut!\"\n\nHän nousi ja viittasi päällikön luokseen lähestyessään vankeja.\n\n\"Poikani tuntee Suuren Kotkan?\" kysyi hän tarkastellen terävästi sekä\nTrangoil Lanecia että don Tadeota.\n\n\"Eikö araukani soturi tuntisi vihollistaan?\" vastasi päällikkö\nrauhallisesti. \"Suuri Kotka on kurja espanjalainen, ja hänen kuolemansa\non tuottava siunausta punaisille miehille.\"\n\nDon Tadeo säpsähti kuullessaan tämän äänen ja koetti nähdä muukalaista.\nMutta tämä oli astunut erään puun varjoon ja tarkasteli vankia\nvihamielisin katsein. Toquin oli kuitenkin huomannut don Tadeon\nliikkeen ja synkkä pilvi nousi hänen otsalleen.\n\n\"Mikä on veljeni nimeltään?\" kysyyi hän lyhyesti Ulmenilta.\n\n\"Trangoil Lanec.\"\n\n\"Minä tunnen tämän nimen. Trangoil Lanec on urhoollinen puelka-soturi.\nMitä etsii hän Antinahuelin leiristä?\"\n\n\"Hän tahtoo lämmitellä ystävän tulen ääressä.\"\n\n\"Mitä sanoo valkoinen veljeni tästä?\" kysyi Antinahuel aivan odottamatta\ndon Tadeolta. Tämä tunsi sydämensä sykkivän -- ystävän läsnäolo teki\nhänet sekä iloiseksi että levottomaksi. Luotuaan tyttäreensä\nAntinahuelin huomaamatta varoittavan katseen hän vastasi niin\nvälinpitämättömästi kuin mahdollista:\n\n\"En tiedä, mitä haluatte minulta, päällikkö? Onko minulla oikeutta\nkäskeä tätä miestä, jota en edes ole koskaan nähnyt, poistumaan\nleiristänne. Ette taida olla oikein järjissänne, koska teette minulle\ntuollaisen kysymyksen.\"\n\n\"Veljeni puhuu hyvin -- huomenna on hän osoittava rohkeuttaan\", sanoi\npäällikkö kuivasti ja kääntyi jälleen puelka-soturin puoleen lausuen\n\"Antinahuel on varovainen -- häntä on usein petetty. Valkoihoisten\nSuurella Kotkalla on ystäviä, jotka eivät lepää, niin kauan kuin he\ntietävät hänen olevan vallassani. Joku kolmaskin voi tehdä niinkuin\nJoan ja Myskirotta!\"\n\n\"Epäileekö isäni minua?\" kysyi Trangoil Lanec imelästi hymyillen.\n\"Kukapa voisi johdattaa harhaan suurta päällikköä. Mutta Trangoil Lanec\nei ole mielellään epäluulonalainen, hän menee.\"\n\nAntinahuel tuli hyvilleen ulmenin imartelevista sanoista ja antoi\nhänelle merkin jäädä paikoilleen.\n\n\"Minä luotan poikaani, hän on tervetullut luokseni\", sanoi hän\ntyytyväisenä. \"Tuoko Trangoil Lanec tietoja punaisilta veljiltään?\"\n\nLausuessaan nämä viimeiset sanat synkkenivät Antinahuelin kasvot ja\nhänen otsansa rypistyi. Hämmästyneenä tästä muutoksesta, jonka hän\nolisi ymmärtänyt, jos hän olisi voinut silmätä mahtavan Toquinin\nsisimpään, katseli Trangoil Lanec edessään olevaa päällikköä.\n\n\"En tiedä mitään. Useimmat veljistäni ovat kaatuneet taistelussa\nchileläisiä vastaan. Minkätähden näyttää isäni niin synkältä?\"\n\n\"Miksipä en surisi. Antinahuel ei ole vanha, mutta hän on väsynyt.\nMonet hänen pojistaan ovat kaatuneet sodassa, hänen kansansa etevimmät\npäälliköt ovat menneet Pilliaun suurille metsästysmaille ennen häntä.\nMissä on Cathikara? Missä on Musta Hirvi? He kuolivat sankarillisesti,\nja he huutavat... huutavat!...\"\n\nHän nosti käden otsalleen ja vaipui ajatuksiinsa. Näytti siltä kuin\nolisi hän silmänräpäykseksi unhoittanut kaikki, mitä hänen ympärillään\ntapahtui, mutta äkkiä suuntautui hänen katseensa vankeihin ja hän\nsanoi: \"Ooh! Vielä ei Antinahuel ole kuollut. -- Suuri Kotka elää\nvielä, ja valkoinen neito odottaa! Katsopas... eikö hän kelpaakin\npäällikön vaimoksi?\"\n\n\"Hän on kaunis!\" vastasi Trangoil Lanec kylmästi. \"Mutta kuitenkaan en\nantaisi hänestä ainoatakaan niistä kolmesta nahkaleilistä tulivettä,\njoita hevoseni kantavat.\"\n\n\"Kuinka, onko pojallani tulivettä?\" kysyi Antinahuel himokkaasti.\n\n\"On!\" vastasi ulmen ja käytti tilaisuutta hyväkseen luoden vankeihin\nmerkitsevän silmäyksen. \"Aurinko laskee, peltopyy laulaa iltalaulunsa\n-- Trangoil Lanecin täytyy lähteä. Jos Antinahuel tahtoo seurata minua,\nniin tyhjennämme kiireesti säkit soturien kanssa. Olen anastanut ne\neräältä valkoiselta koiralta, enkä tahtoisi laahata niitä enää\nmukanani.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Antinahuel tyytyväisenä. \"Me otamme vastaan veljeni\ntarjouksen.\"\n\nPäälliköt astelivat hevosien luo, ja hetken kuluttua joivat kaikki\nintiaanit paloviinaa, jota viekas Trangoil Lanec oli ottanut mukaansa.\nLukija tietää kai, että intiaanit ovat kovin viinanahneita, ja se himo,\nmillä he ottivat vastaan tarjotun \"tuliveden\", osoitti, selvästi,\nkuinka kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta. He nauttivat\nsitä aivan kohtuuttomasti, ja pian olivat muutamat heistä juovuksissa.\n\nPuelkapäällikkö tarkasteli tilannetta argussilmillä. Hän otti\nkohtuullisesti osaa harvinaiseen juominkiin ja vältti varovaisesti\nkiihoittamasta araukaneja juomaan. Hän ei näet saanut antaa\npienintäkään aihetta epäluuloon.\n\nNäin kului tunti. Vangit olivat alkaneet keskustella hiljaa ja\nsalaisesti. Jossakin määrin levottomina odottivat he, mitä tulisi\ntapahtumaan. Uudestaan herännyt toivo toi heikon hymyn nuoren tytön\nruusuisille huulille, ja don Tadeo loi häneen eloisia katseita.\nMolemmatkin käsittivät ystävänsä suunnitelman, mutta olivat aivan eri\nmieltä sen onnistumisesta. Ollen määrätyn matkan päässä juojien\npiiristä ja kykenemättä liikahtamaankaan saattoivat he vain panna\nmerkille, että melu ja rähinä, jonka heidän juopuneet vartijansa saivat\naikaan, lisääntymistään lisääntyi.\n\nIntiaanit jatkoivat yhä juomistaan. Nopeasti he tyhjensivät nahkaleilit\nja vihdoin olivat useimmat heistä vaipuneet raskaaseen uneen. Niillä,\njotka olivat vielä valveilla ja näkivät, kuinka heidän tovereillensa\nkävi, ei ollut voimaa eikä kykyä keskeyttää nautintorikasta juomistaan.\nAntinahuel ja Trangoil Lanec olivat viimeiset, jotka joivat.\nPuelkapäällikkö seurasi vain näennäisesti toisen esimerkkiä ja koetti\nmatkia hänen raskaita liikkeitään, mikä onnistuikin hänelle. Ja nyt --\nnyt sulkeutuivat myöskin Toquinin silmät, sarvipikari putosi hänen\nkädestään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja vaipui hän\nmaahan. Hän nukkui.\n\nTrangoil Lanec odotti hetkisen ja silmäili tarkkaavaisesti leiriä.\nVasta sitten, kun hän oli varma siitä, että kaikki araukanit olivat\ntodellakin menneet ansaan, nousi hän varovaisesti, lähestyi vankeja,\njoille hän antoi hilpeän merkin, ja kiiruhti pois kevyesti kuin vuohi.\nPian senjälkeen kuului varpushaukan kirkuna lähistöltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValentin ja Ludvig eivät osanneet hallita innostustaan. He olivat\njättäneet hevosensa metsään ja hiipineet Curumilla muassaan\nvarovaisesti, kunnes he olivat vain kolmenkymmenen askeleen päässä\nleiristä. Salaisesti iloiten olivat he seuranneet tapahtumien kulkua\nvalmiina milloin tahansa rientämään Trangoil Lanecin avuksi, jos hänen\npetoksensa tulisi ilmi. Kun tämä siis päästi sovitun merkkihuudon,\nolivat he heti hänen rinnallaan.\n\n\"No niin?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Kaikki käy hyvin. Veljeni seuratkoot minua.\"\n\nViipymättä lähtivät ystävykset vankien luo. Nähdessään nuo neljä\nmiestä, jotka olivat panneet henkensä alttiiksi pelastaakseen heidät,\nloisti sanomattoman iloinen hymy isän ja tytön kasvoilla, ja don Tadeo\nsanoi liikutettuna.\n\n\"Kiitos, caballerot, me emme toivoneet pelastusta. Teille lähinnä\nJumalaa olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Ah... pyh!\" vastasi Valentin katkaisten muutamilla puukoniskuilla\nvankien siteet. \"Luuletteko, että me ilman muuta olisimme jättäneet\nteidät tiikerin kynsiin?\"\n\n\"Ja velvollisuutemmehan oli pelastaa teidät ja teidän tyttärenne\",\njatkoi kreivi Ludvig innokkaasti.\n\n\"Mutta hiljaa -- kiiruhtakaamme. Olisipa sangen ikävää, jos nuo\nveijarit heräisivät liian aikaiseen.\"\n\nTämä huomautus olikin tarpeen. Don Tadeo ja donna Rosario, jotka eivät\npitkästä vankeudesta väsyneinä kyenneet liikkumaan, nostettiin Trangoil\nLanecin hevosen selkään, jonka jälkeen tuo pieni kulkue lähti\nliikkeelle luolaa kohti.\n\n\n\n\nXXVII. HIRMUMYRSKY.\n\n\nKun he olivat tulleet puolitiehen, erosivat Curumilla ja Trangoil Lanec\näkkiä joukosta ja palasivat araukanien leirille, aivankuin he olisivat\nunhoittaneet sinne jotain. Ranskalaiset antoivat tämän tapahtua, sillä\nhe tunsivat hyvin toveriensa varovaisuuden, ja koettivat saavuttaa niin\nnopeasti kuin mahdollista päämääränsä.\n\nPian saapuivatkin he luolalle. Nyt valmistettiin nopeasti kaksi\nlehtivuodetta vapautetuille vangeille, ja Valentin kehoitti heitä\nlepäämään. Isä ja tytär seurasivat kehoitusta ja vaipuivat pian\nraskaaseen uneen.\n\nMyöskin Ludvig ja Valentin lepäsivät ja jättivät vartioimisen\nuskolliselle koiralleen Cesarille. He heräsivät vasta intiaanien tulon\njälkeen, jotka järkähtämättömän rauhallisina heittäytyivät heidän\nviereensä lehtivuoteelle.\n\n\"Te olette olleet araukanien leirillä?\" kysyi toinen miehistä.\n\nCurumilla nyökkäsi.\n\n\"Niin, me kävimme päästämässä heidän hevosensa vapaiksi. Niiden\nkiinniottamiseen kuluu Antinahuelilta kauan aikaa ja me saamme yhä\nsuuremman etumatkan.\"\n\n\"Oivallisesti tehty. Me voimme olla siis rauhassa muutamia tunteja?\"\n\n\"Niin, muutamia tunteja, muttei enempää. Araukaneilla on verikoiran\nvainuaisti ja kauriin nopeus. Ennenkuin yö on kulunut loppuun, ovat he\njäljillämme.\"\n\n\"Mitä on meidän sitten tehtävä?\" kysyi Ludvig levottomana.\n\n\"Meidän täytyy johtaa harhaan vihollisemme\", vastasi Trangoil Lanec.\n\"Minä eroan joukosta kahden hevosen kanssa ja koetan johdattaa heidät\nväärille jäljille. Sillaikaa menette te Rio Pablon rantoja pitkin aina\nGuanakosaarelle asti. Siellä tapaamme jälleen toisemme. Kolmen tunnin\nkuluttua täytyy minun lähteä.\"\n\nKaikki hyväksyivät tämän suunnitelman. Ennenkuin Trangoil Lanec erosi\ntovereistaan, kuvaili don Tadeo muutamilla sanoilla hänelle viime\ntapahtumat araukanien leirillä, erittäinkin kohtauksen Antinahuelin ja\nLuchsin välillä. Sitten lähtivät ystävykset äänettöminä eri suunnille.\n\nOli kummallinen yö, Tummansininen taivas oli täynnä tähtiä, jotka\nloistivat kuin timantit ja kuu, joka oli vaeltanut puolet radastaan,\nlevitti ympärilleen hopeavaloa ja antoi koko seudulle satumaisen\nleiman. Hyvien tuoksujen täyttämä ilma oli niin kirkas, että kaukana\nsiintävät metsät eroittuivat selvästi taivaanrantaa vasten. Vieno\ntuulenhenkäys leyhytteli hiljaa korkeimpien puiden latvoja.\n\nVarovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin\nodottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien\nloistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä\nhevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset\nmuodostivat jälkijoukon.\n\nNoin kello neljä aamulla -- juuri siihen aikaan kun aurinko nousi\ntaivaanrannalle -- eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään\nsumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän\ntullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään\nkuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies,\nTrangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa\nrannalla.\n\nNiin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat\nsaapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla\nnyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen\nkahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat\nystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he\nsuuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle\nhänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan\nolisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.\n\nEnsi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista,\njoita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea\npitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille,\npyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa\ntällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua\nastuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi\nnyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli\npäästäkseen Chilen alueelle.\n\nMuutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut.\nPunervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen\nkuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää,\njoka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli\npainostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset\ntuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein\ninhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja\nhevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn\ntuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.\n\nSumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä\npuolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen\npääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon\nmahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.\n\n\"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?\" kysyi kreivi Ludvig.\n\n\"Huonoa, hyvin huonoa\", sanoi tämä pudistaen päätään. \"Jollemme ennen\nhirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)...\"\n\n\"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?\"\n\n\"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita\nselvitä hengissä rajuilmasta.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti Valentin ja ranskalaiset katselivat pelästyneinä\ntoisiinsa. \"Sepä ei kuulu lohduttavalta. Luuletteko todellakin, että\nniin on asianlaita?\"\n\n\"Trangoil Lanec puhukoon!\" sanoi päällikkö osoittaen kädellään\ntoveriaan.\n\n\"Curumilla on oikeassa!\" vastasi tämä synkästi. \"Luulevatko veljeni,\nettä me voisimme vastustaa rajumyrskyn voimaa tällaisella paikalla?\"\n\nNuoret miehet painoivat alakuloisina päänsä alas. He eivät tahtoneet\nenää lausua sanaakaan epätoivoisesta tilanteesta. Äänettöminä astelivat\nhe nyt vuoripolkua pitkin, joka oli tuskin neljänkään jalan levyinen\nleveimmältä kohdaltaan. Toiselta puolelta rajoitti sitä jyrkkä\ngraniittiseinä, toiselta syvä kuilu, jonka pohjalta kuului näkymättömän\nveden lorinaa. Oli todellakin vaikea vastustaa rajumyrskyä sellaisella\npaikalla.\n\n\"Olemmeko vielä kaukana Jana Karamista?\" kysyi Valentin vihdoin.\n\n\"Pilliau olkoon kiitetty -- me olemme pian siellä! Mutta...\"\n\nIntiaani vaikeni, sillä hämärä vaippa, joka peitti taivaanrantaa,\njakautui äkkiä kahtia, terävä salama valaisi taivasta, ja peloittava\ntuulenpuuska syöksyi vonkuen rotkoon.\n\n\"Alas hevosten selästä!\" huusivat Trangoil Lanec ja Curumilla melkein\nyht'aikaa. \"Heittäytykää maahan!\"\n\nValkoihoiset tottelivat heti johtajiensa käskyä ja pitelivät kiinni\nkalliosta. Myöskin hevoset käsittivät vaistomaisesti vaaran ja\nheittäytyivät harjakset tuulessa heiluen maahan. Mikään kynä ei voi\nkuvailla hirmumyrskyä, joka nyt ennenkuulumattomalla raivolla ryntäsi\nvuorten yli. Peloittavasti jyrisi ukkonen kuilussa, ja satoi kuin\nsaavista kaatamalla. Jättiläismäisiä lohkareita irtautui kalliosta, ne\nvyöryivät rymisten syvyyteen kiskoen mennessään maasta satavuotisia\npuita juurineen aivankuin hentoja oljenkorsia. Tuulen ulvonta, myrskyn\npauhina ja aivankuin kuolinkamppailuaan taistelevan luonnon huokaukset\nmuodostivat yhdessä kauhistuttavan mutta valtavan sävelen.\n\nMutta äkkiä, kesken kaikkea, kuului kirkaisu, joka oli niin äänekäs ja\nkimeä, että se voitti myrskyn pauhunkin. Välittämättä vaarasta nostivat\nmatkalaiset päänsä ylös ja katsoivat ympärilleen. He huomasivat heti,\nmitä oli tapahtunut!\n\nDonna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli\npäästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.\n\n\n\n\nXXVIII. TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ.\n\n\nTämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla\nja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties\nmurskautuneena syvyydessä.\n\n\"Oi, tyttäreni, tyttäreni!\" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan\nsyöksyä kuiluun lapsensa perästä.\n\nCurumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. \"Onko Suuri Kotka\nväsynyt elämäänsä?\" kysyi intiaani nuhtelevasti. \"Isäni on vielä heikko\npitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään\naikaan.\"\n\n\"Mutta tyttäreni!\" ähki mies raukka.\n\n\"Teemme voitavamme\", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan.\n\"Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille\nheti tiedon siitä.\"\n\nHän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti\nennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää\nkallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.\n\nMyrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti\ntulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät\nkiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet\ntoveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin\nonneton tyttö? Samassa kuului huuto...\n\nKun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä\nja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja\nluonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi\nolevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei\nollut helppo. Yksi ainoa harha-askel -- ja hän olisi hukassa. Usein\ntunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään.\nAlhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään\nvallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan\najatuksillaan kuilun syvyyttä.\n\nMutta päättäväisesti jatkoi hän laskeutumistaan. Hän oli jo jättänyt\naikamoisen taipaleen taakseen, sillä rotkot olivat jo niin kapeat,\nettei hän voinut eroittaa taivasta yläpuolellaan. Hän pysähtyi\nhetkiseksi hengähtääkseen hiukan ja katseli levottomana alas kuiluun.\n\nSamassa oli hän päästää kummastuksen huudon, sillä noin kolmenkymmenen\naskeleen päässä alapuolellaan oli hän näkevinään olennon, jonka\nääriviivat olivat kuitenkin niin epäselvät, että hänen täytyi tarkasti\nsilmäillä sitä ollakseen varma asiastaan. Nyt ei hän enää viivytellyt,\nvaan liukui alas vaaraa halveksien. Olento, jonka hän oli huomannut,\noli Rosario. Nuori tyttö makasi pyörtyneenä tiheän köynnöskasviverkon\npäällä aivankuin riippumatossa. Kun Ludvig näki, tämän tunsi hän kylmiä\nväreitä selkäpiissään, ja hän pelästyi kauheasti. Hänen sydämensä löi\nkiivaasti, kun hän ajatteli hennon tytön peloittavaa tilaa. Jumalan\nkiitos, nyt oli ainakin hän auttamassa ja neuvomassa häntä.\n\nSill'aikaa oli rajuilma hiukan tyyntynyt. Sumu jakautui kahtia ja\naurinko ilmestyi näkyviin huntunsa takaa, vaikkakin sitä silloin\ntällöin pimittivät ohitsekiitävät pilvet. Tuulenpuuskat tulivat yhä\nheikommiksi.\n\nVasta nyt saattoi kreivi Ludvig huomata vaaran suuruuden, johon hän oli\njoutunut ja jonka vallitseva pimeys oli tähänasti salannut häneltä.\nSilmätessään jyrkkää kallionseinämää, jota myöten hän oli laskeutunut,\nei hän voinut käsittää, kuinka hän oli päässyt niin pitkälle putoamatta\nrotkoon. Alemmaksi ei hän olisi voinut missään tapauksessa laskeutua,\nsillä myrttipensaasta alkaen, jonka päällä Rosario makasi, oli rotko\naivan seinäjyrkkä. Vielä pari askelta, ja hän olisi ollut hukassa.\n\nJuuri kun hän mietti, mitä olisi tehtävä, sai Cesarin etäinen haukunta\nhänet kohottamaan päänsä ja katsomaan ylös. Ja nyt päästi hän\nriemuhuudon, sillä hänen ystävänsä olivat keksineet oivallisen\npelastusvälineen. Sitomalla yhteen lassot, joita ratsastajat Chilessä\naina kuljettavat mukanaan, oli Valentin laittanut pitkän köyden, jonka\nhän nyt don Tadeon ja intiaanien avulla laski syvyyteen. Se oli onneksi\nkylliksi pitkä ja Ludvig sai helposti kiinni siitä. Mutta hän ei\najatellut ensin itseään, vaan donna Rosariota. Vedettyään nuoren tytön\nköynnöskasviverkosta, sitoi hän köyden hänen vyötäisiensä ympäri niin,\nettei hän voinut millään tavoin syöksyä uudestaan syvyyteen. Sangen\nhitaasti ja varovaisesti -- ettei hän vain kolhiutuisi kalliota vasten\n-- vetivät ylhäällä olijat hänet luokseen, ja hetken kuluttua oli\nRosario turvassa. Myöskin uhrautuvainen ranskalainen pääsi samalla\nkeinoin takaisin ystäviensä luo.\n\nTällä kertaa ei don Tadeo tuhlannut turhia sanoja tyttärensä\npelastajalle, vaan loi häneen katseen, joka osoitti mitä lämpimintä\nkiitollisuutta.\n\nHetken kuluttua tuli nuori tyttö tajuihinsa isänsä hellästi hyväillessä\nhäntä. Heikko punastus levisi hänen kasvoilleen, hän huokasi raskaasti\nja aukaisi silmänsä.\n\n\"Voi, isäni!\" huudahti hän muistaessaan, mitä oli tapahtunut. \"Mikä\nkauhea putous! Luulin todellakin kuolevani!\"\n\n\"Olet pelastettu -- älä ajattele enää muuta!\" sanoi don Tadeo.\n\n\n\n\nXXIX. VIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nTapaus, josta äsken kerroimme, oli viivyttänyt paljon ystäviemme\nmatkaa, ja he koettivat nyt päästä eteenpäin niin nopeasti kuin\nmahdollista. Mutta myrsky oli heille suureksi haitaksi, ja kului kauan,\nennenkuin he saapuivat \"Poppamiehen hyppy\" nimiselle paikalle, eräälle\nviidenkymmenen jalan levyiselle kuilulle, joka jakoi kallion kahteen\nosaan. Kuilun yli päästiin muutamia leveitä lankkuja myöten. Nimi Jana\nKaram johtui eräästä tarusta, joka kertoi, että siihen aikaan, kun\nAraukaniaa koetettiin valloittaa, hyppäsi eräs kastilialaisia sotureita\npakeneva poppamies kuilun yli, ja hämmästyksekseen näkivät\nespanjalaiset soturit tällä tavoin saaliinsa luiskahtavan käsistään.\n\nPieni karavani sivuutti tuon vaarallisen paikan niin nopeasti kuin\nmahdollista ja pääsi juuri polulle, joka johti chileläisille kentille,\nkun Curumilla äkkiä antoi merkin pysähtyä.\n\n\"No, mitä on tekeillä?\" kysyi Valentin kummastuneena. \"Kiiruhtakaamme\neteenpäin niin pian kuin mahdollista. Me saavumme pian kentälle ja\npelastumme.\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi päällikkö osoittaen savupilveä, joka vähän matkan\npäässä kohosi spiralimaisesti taivasta kohti.\n\n\"Vai niin, onkohan se taas tuo kirottu Toquin?\" huudahti Tadeo\nkummastuneena. \"Hän on siis kiiruhtamisestamme huolimatta saanut meidät\njo kiinni.\"\n\n\"Antinahuel on viisas -- hän on saavuttanut meidät\", sanoi Trangoil\nLanec alakuloisena. \"Hän on voinut saapua tänne ainoastaan Jolka\nnimisen paikan kautta.\"\n\n\"Mutta näin lyhyessä ajassa!\" väitti kreivi Ludvig.\n\n\"Toquin tuntee tiet ja polut, myrsky viivytti meitä liian paljon.\"\n\nValentin kirosi. \"Joudummeko siis aina tuhkasta tuleen. Mitä on nyt\ntehtävä?\"\n\n\"Ei mitään -- jatkamme matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista\",\nvastasi Curumilla kylmäverisesti.\n\n\"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?\"\n\n\"Se on luultavaa,\" arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. \"Curumilla\nhakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta -- mutta me emme saa menettää\nvoimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit\nsaavat vankinsa jälleen käsiinsä\", huudahti Ludvig kuumeisella\npäättäväisyydellä.\n\nKaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat\nkaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon\nkäsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne\nristeileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet.\nAinoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan\nnäissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat\nmatkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten\njättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin\npuolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä.\nNähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen\nsilmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he\nolivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä\nsaapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne\nväsymyksestään huolimatta.\n\nKoko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä\nheittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan.\nOli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä\nhiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan\neläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai\nkuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.\n\nYksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella\ntoisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta\nkuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin\nvieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän\njoutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta.\nMutta mikään ei liikahtanut -- kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar,\njolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja\nvavistuksessa.\n\n\"No, pahin on kai nyt ohi\", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille.\n\"Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai\nenää mitään peljättävää.\"\n\n\"Hiljaa!\" komensi Curumilla. \"Ettekö kuulleet jotain ääntä?\"\n\nKaikki kuuntelivat -- taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.\n\n\"Se on Cesar... koira antaa meille merkin\", huudahtivat ranskalaiset\nmelkein yht'aikaa.\n\nKiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat\nympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi\nsama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen\nrannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että\nheidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen,\njotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä\nja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat\nlöivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli.\nLaukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta\nrannalta.\n\nNuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt\nesiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia\nkaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he\nolivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten\nvähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden\nmenettelytapaansa. Antinahuel -- hän oli soturien johtaja -- jakoi\nheidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen\nhuomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni\nmuutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.\n\nPuolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei\nheidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta\nja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut\nintiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle.\nMutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi\nturvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten\nvihollisen tuloa.\n\nNyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän --\nkahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja\npeloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit\nmaihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla.\nEpätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja\nintiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista\niskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään,\nennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta\nleikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas\nmuutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien\npuolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien\nkuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he\nampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.\n\nSillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin\nkaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon\nulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi\npiiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä\nheti lopettivat ampumisensa.\n\nPelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan\nja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.\n\n\"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon\nturmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt\nvalkoisiin... punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!\"\n\n\"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!\" vastasi ulmen ylpeästi.\n\"Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole\ntähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä\nhän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja.\"\n\n\"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?\" vastasi\nAntinahuel pilkallisesti. \"Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?\"\n\n\"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen\nsuunsa puhuu!\"\n\n\"No, onko Myskirotta samaa mieltä kuin tämä ulvova schakaali?\" kysyi\nAntinahuel vavisten vihasta.\n\n\"Isälläni ei ole mitään syytä surkutella meitä\", vastasi Curumilla\nrauhallisesti. \"Hänen henkensä on ollut usein meidän käsissämme, ja\nkuitenkin olemme säästäneet sen. Jos Antinahuel ärsyttää sotilaansa\nkimppuumme, niin ei se ole meidän vikamme. Meidän täytyy puolustautua!\"\n\n\"Antinahuel on araukanien Suurtoquin; hänen kätensä on vahva!\" sanoi\npäällikkö uhaten.\n\n\"Minkätähden kerskailee isäni arvosta, jota hänellä ei ole?\nAraukaneilla ei ole enää Suurtoquinia.\"\n\nOmituinen vavistus värisytti ennen niin mahtavan päällikön vartaloa,\nkun hän kuuli Curumillan sanat, ja muisto tappiostaan näkyi riistävän\npuhelahjan hetkiseksi häneltä. Mutta nähdessään miehen, jonka hän oli\nvannonut kukistavansa, pudisti hän ajatukset pois ja kysyi lyhyesti:\n\n\"Tahtovatko poikani luovuttaa minulle vangit, jotka he ovat riistäneet\nminulta?\"\n\n\"Emme\", vastasi Trangoil Lanec. \"Valkoihoisten Suuri Kotka ja valkoinen\nneito ovat turvassamme, ja Antinahuelin täytyy kulkea ruumiittemme yli\nsaadakseen heidät haltuunsa.\"\n\n\"Hyvä. Onko poikieni päätös peruuttamaton?\"\n\n\"Ulmen on puhunut\", kuului ylpeä vastaus.\n\n\"Te olette koiria ja vanhoja akkoja!\" sanoi Toquin raivostuneena.\n\"Koska ette tahdo antaa minulle vapaaehtoisesti vankejani, riistävät\nsotilaani ne teiltä väkivallalla.\"\n\nVihaisena vetäytyi Antinahuel takaisin ja antoi sotilailleen\nhyökkäysmerkin. Kuin myrskytuuli hyökkäsivät araukanit nyt\nvastustajiensa kimppuun. Puolustajat huomasivat heti olevansa hukassa;\nsillä he eivät kauan jaksaisi taistella niin suurta ylivoimaa vastaan,\nmutta he päättivät kaatua uskollisesti täyttäen velvollisuutensa.\nAraukanisotureista oli jo viisi kaatunut maahan vastustajien\nraivoisista iskuista; kolme oli kuolettavasti haavoittunut. Mutta olipa\nValentinkin saanut lievän kirveeniskun päähänsä, Trangoil Lanecin\nvasemman käden oli keihäs lävistänyt, ja Curumilla ja Ludvig olivat\nsaaneet muutamia pieniä haavoja. Ainoastaan don Tadeo oli\nhaavoittumaton, hän taisteli poikasiaan puolustavan naarasleijonan\nrohkeudella ja vimmalla.\n\n\"Tappakaa ne roistot. Tappakaa ne roistot!\" ärjyi hän.\n\nHuolimatta haavoistaan hyökkäsivät Valentin ja Ludvig uudestaan\nvihollisen kimppuun ja iskivät heitä maahan kaikin voimin.\n\nSotureittensa taistellessa viittä vihollistansa vastaan hiipi\nAntinahuel donna Rosarion luo aikoen ryöstää hänet. Trangoil Lanec\nhuomasi heti tämän, ja keveästi kuin pantteri hyökkäsi hän Toquinin\npäälle. Ällistyneenä ulmenin äkillisestä hyökkäyksestä päästi\nAntinahuel tytön ja kääntyi vastustajansa puoleen.\n\n\"Takaisin!\" huusi hän Trangoil Lanecille kumealla äänellä.\n\nMutta urhoollinen päällikkö ei ajatellutkaan peräytymistä, vaan kohotti\ntikarinsa iskuun.\n\n\"Kuole, koira!\" ärjäsi Toquin ja antoi sotakirveensä pudota onnettoman\npäähän.\n\nTrangoil Lanec kaatui. Voittaja kumartui alas kohottaakseen kauhusta\nlamautuneen tytön maasta, mutta nyt hyökkäsi uusi vihollinen, don\nTadeo, hänen kimppuunsa. Toquin päästi korisevan äänen, joka oli\nvähällä tukehduttaa hänet, hänen otsasuonensa pullistuivat, ja huulet\nvapisivat raivosta. Kauhistuttavalla voimalla heitetty tomahawki vinkui\ntaas ilmassa ja sattui vastustajan pyssyyn. Salamoivin silmin ja\nyhteenpuristetuin huulin tarttuivat veriviholliset toistensa vyötäisiin\nja vierivät maahan koettaen pistää tikareillaan toisiansa kuoliaaksi.\nTaistelu oli peloittava, sitä käytiin urhoollisen ulmenin ruumiin\nvieressä, joka vielä liikahteli kuolemankouristuksissaan. Tadeo oli\nsangen voimakas, mutta hän oli nyt tekemisissä miehen kanssa, jonka\nvoimien ja nopeuden uhriksi hän olisi kenties joutunut, jollei tätä\nolisi vaivannut äärettömän raivon tuottamat kärsimykset. Sitäpaitsi ei\ndon Tadeo saanut kyllin lujaa otetta intiaanin liukkaasta vartalosta.\nCurumilla ja ranskalaiset eivät voineet auttaa häntä, heidän täytyi\npuolustautua auraukaneja vastaan, jotka pitivät heitä kovilla.\n\nDon Tadeon loppu näytti lähenevän... hän taisteli henkensä edestä\nvastustajansa kauhistuttavissa kourissa. Hänen ajatuksensa alkoivat jo\ntulla epäselviksi; hän teki ainoastaan koneellista vastarintaa, kun...\nsormet, jotka puristivat hänen kurkkuaan, päästivät äkkiä otteensa.\n\nTadeo ponnisti viimeiset voimansa, hänen onnistui riuhtaista itsensä\nirti vastustajastansa ja nousta polvilleen. Mutta Antinahuel ei\nhyökännyt uudestaan vastustajansa kimppuun, hän ei ajatellut edes\npuolustustakaan, hän päästi vain syvän huokauksen ja vaipui maahan kuin\nlaho puu salaman iskiessä siihen.\n\nSydänhalvaus, joka johtui mielipuolisesta vihan- ja raivon\npurkauksesta, oli äkkiä tehnyt lopun hänen elämästään.\n\nAraukanipäällikön kaatuminen keskeytti taistelun hetkiseksi.\nKauhistuneina katselivat araukanit toquiniaan, joka makasi nyt kylmänä\nja liikkumattomana heidän edessään. Mutta olivatpa heidän\nvastustajansakin syvästi liikutettuja. Heidän toverinsa, Trangoil\nLanecin, onneton kohtalo, tuotti paljon surua ja tuskaa noille neljälle\nmiehelle.\n\nMutta nythän ei ollut aikaa suruun, täytyi valmistautua jatkamaan\nveristä taistelua. Niin pian kun heidän liikutuksensa oli laimentunut,\naikoivat he taas päättäväisesti hyökätä vastustajiensa kimppuun.\n\nMutta silloin pääsi kummastuksen huuto kaikkien huulilta... Intiaanit\nolivat kadonneet Antinahuelin ruumis mukanaan.\n\n\n\n\nXXX. LOPPU.\n\n\nYstäviämme, jotka olivat uskollisesti seuranneet toisiaan\nvastoinkäymisissä, ei viimeisen taistelun jälkeen uhannut mikään vaara.\nHaudattuaan Trangoil Lanecin ruumiin saman ulkonevan kallionkielekkeen\nalle, jota donna Rosario oli käyttänyt turvapaikkanaan, lähtivät he\nvaeltamaan hacienda de la Palomaa kohti, jonne he onnellisesti\nsaapuivatkin. Sieltä jatkoivat he matkaansa Santiagoon.\n\nRauha vallitsi nyt tässä kaupungissa, joka oli kauan ollut kapinan\nlietenä. Don Gregorio Peraltan johtamana, joka don Tadeon katoamisen\njälkeen oli valittu Chilen tasavallan presidentiksi, parantuivat maan\nolot huomattavasti. Hän oli jo kauan aikaa pitänyt ystäväänsä\nkuolleena. Kukapa voi siis kuvailla hänen iloista kummastustaan, kun\ntämä ilmestyi eräänä päivänä terveenä ja hyvinvoipana Santiagoon. Kuin\nkulovalkea levisi tieto hänen paluustaan kaikkialle. Peralta tahtoi\njättää paikkansa ystävälleen, mutta tästä ei don Tadeo tahtonut kuulla\npuhuttavankaan -- hänen isänmaansa oli pelastettu, ja niiden monien\nliikuttavien tapausten jälkeen, joita hän oli kokenut, halusi hän\nvetäytyä perhe-elämän rauhaan.\n\nNuo viisi vangittua araukani-päällikköä oli todellakin ammuttu, ja jo\nennen mainitsemiemme ehtojen mukaan tehtiin molempien kansojen kesken\nliitto, joka myös tulevaisuudessa takasi heille siunaustatuottavan\nrauhan.\n\nKuukausi äskenkuvailemiemme tapahtumien jälkeen vietettiin don Tadeon\ntalossa hiljaista mutta iloista juhlaa; kreivi Ludvig Preboisin ja\ndonna Rusarion häitä. Täten täytti entinen Mustan Sydämen johtaja\nlupauksen, jonka hän oli antanut itselleen elämänsä kohtalokkaimpien\nhetkien aikana, ja täytti myös samalla kaksi nuorta sydäntä onnella.\n\nHuolimatta Ludvigin ja muiden hartaista rukouksista ja pyynnöistä eivät\nValentin ja Curumilla jääneet ystäviensä maakartanoon. Kuinka vaikeiksi\njäähyväiset tulivatkaan, etenkin ensinmainitulle, joka oli monta vuotta\nollut Ludvigin ystävä ja toveri, veti häntä kuitenkin sisäinen\nlevottomuus ja uudestaan herännyt kuljeskeluhalu eteenpäin. Minkätähden\njäisi hän tälle paikalle, josta hänellä oli enemmän synkkiä kuin\niloisia muistoja? Ludvig oli iloinen ja tyytyväinen, ja se oli kylliksi\nValentinille.\n\nKun kreivi eräänä päivänä etsi ystäviään puhuakseen heille tästä\nasiasta, olivat he kadonneet. Myöhemmin sai hän tietää, että he olivat\nmenneet Curumillan kotipaikalle ja sitten yhä syvemmälle erämaahan, kun\nKepeäjalka -- päällikön vaimo -- oli surmattu sodassa.\n\nViisi vuotta myöhemmin päätti don Louis -- siksi kutsuttiin\nranskalaista yleisesti -- matkustaa nuoren vaimonsa kera chileläisille\ntasangoille. Matka vei heidät Rio Pablo joen läheisyyteen, ja heille\nmuistui heti mieleen pieni särkkä, joka oli ollut surullisten\ntapahtumain näyttämöpaikkana. He löysivät sen aivan samanlaisena kuin\nennenkin lukuunottamatta muutamia yksinkertaisia, liikuttavia sanoja,\njotka olivat hakatut haudalla seisovaan graniittipatsaaseen:\n\n    \"_Trangoil Lanec -- Syvä Laakso. Rauha jalon sotilaan\n    ja urhoollisen päällikön, muistolle_.\"\n\nLudvig aavisti, mistä tämä kirjoitus oli tullut. Se oli viimeinen\nkiitollisuudenosoitus ystävän kädestä.\n\n\n\n"]