Paholaisen viulu

PAHOLAISEN VIULU

Kirj.

Joel Lehtonen

Otava, Helsinki, 1931.

PAHOLAISEN VIULU

(1904)

HÄÄPIKARIEN KILISTESSÄ.

    Noh, miehet, miehet, veikkoset,
    näin näitä häitä juodaan:
    lopussa viel' ei entiset
    ja toista aina tuodaan.

    Paavo Korhonen: Häälaulu.

Lennä kauas, kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan, ja taivaanrannan kajo pimenee hiljaa.

Liidä kauas, kaipaus, kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on rakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea ikävöin.

Nouse, kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden lehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus, ihmislasten ainoa onni!

Solisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa on sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä värehtii.

Solisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina kuin kaukainen, vieno sade.

Kolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Ikkunat kahtena valorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin pylväissä, sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel, ja raskaiden kuparikruunujen kimalteessa kohoavat kirkkaat lasit ja vanhat hopeapikarit.

Uorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä viettävät.

Kartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan varjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin ovesta ja rikkeimistä ikkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru ja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin isäntänsä häitä viettää.

Rikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot kuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut kohoavat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa, viisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien ylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento Seelia, jonka silmät kimaltelevat hellän hymyilevinä kuin tähtien värisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.

Ilo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin ikkunoista tuikkavat talikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.

Liian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä häät ovat ylkämiehen rikkaassa Uorolassa.

Mutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen kajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan kaiteella istuu yksin Viuluniekka. Pelätkää häntä! Hän on kuin kulo, joka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten soiden tahrautumatta.

Surkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa, rauhaa.

Kumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja pykälät hänen otsaansa merkityt, kahleita hän ei kärsi enemmän kuin metsäin uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois torjuu.

Kumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän kärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.

Mitä hän tekee puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku Uorolan vanhojen kuparikruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua naikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla katseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna sävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?

Oi, Seelia, morsian, on hänen rakastettunsa. Monesti hän on Seelian polttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea sivellyt, ja nyt Seelia viettää Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa on Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut, ja heidän kuumat katseensa ovat sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, mutta Viuluniekka vain sanoo olevansa vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa naisotsaa ja janoovia huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.

Kesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensi kerran Seelian. Se sattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talo-pahaista. Metsän hietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta taivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin palavia ihmissydämiä, ja oluentiputtaja pilputteli auringonpaisteessa. Silloin Seelia lepäili metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon kiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki pitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän runsaat ja tummat, hänen silmiensä kimallus tiedottomamman avuton ja avoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä Viuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi uutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä viinin iloja. Ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui kirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli Seeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras. Pian he istuivat kummulla sylikkäin, Viuluniekka otti esiin viulunsa ja soitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi vaarojen varjoja, sumut rusoissa punersivat.

Mutta viikkoa pitkinä aikoina sen jälkeen ei Viuluniekka unohtanut käydä tuomarin talossa, Loppilassa, sillä Viuluniekka, ilojen perho, oli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan hetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut iloissa-keijumis-kiihkossaan.

Seelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli kova ja ahnas, hiipi aamuisin, väen vielä maatessa, pirttiin ja siirsi kellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän ja pelastaakseen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari joi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi tyttärelleen rikkaita ihailijoita, saadakseen kerran yltäkylläisesti käydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan rahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista sentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkui. Milloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsi ja huudettiin:

"Kas tuolla menevät Loppilan rengit!"

Loppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin sai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämään. Ja Viuluniekka oli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit kernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä Loppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi tuomari soi Viuluniekan hyväillä Seeliaa mielin määrin.

Oi, kuinka köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten koko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!

Viuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Viuluniekka, kemujen kuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörtäjä, hänpä tahtoi palkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian pois Loppilasta kemuihin ja viulujen vinguntaan; käsi kädessä he kauan kulkivat kuin kuningas ja kuningatar, ihmetyksen sohina kävi joukoissa: he olivat molemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti uutta ihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin kimallus oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.

Ja Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi ja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.

Näkipä Seelian sitten Uorolan majuri, Piru-majuri, kuten rahvas häntä myös tapaili nimittää. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla rahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidelle. Ihastui ikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati. Yhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.

Silloin Viuluniekka havaitsi parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän koskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!

Kuiskasi Seelia hänelle: "Jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan sinua niin!"

Oh, hän, Viuluniekkako! Kuinka hän voisi hoitaa taloa ja vielä velkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous kulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan määrätöntä synkeyttä kohti!

Hän, joka sukunsa rikkaan talon on viulua soittaen ja juoden menettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä Loppilassa!

Suru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskaansa edes Seelialle ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien ihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan, että hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa päättömien teiden varrella!

Viuluniekka naurahti, tuskassa ilvehti, ei vastannut Seelian pyyntöön.

Kerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa vasten, itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.

Viuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut! Oh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä Seelia juopporentulla! Parempi hänet repäistä heti sydämestään, itse kulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja ihana hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa keralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi ja kaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin onkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja hän sen siksi uskoo ja hän on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.

Ensimmäisen kerran Viuluniekka haastoi Seelialle outoja, sekavia sanoja.

Hän piti Seeliaa käsistä, kyynelet valuivat hänen silmistään, sanat olivat tuskaa ja hehkuvaa riemua.

"Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut monta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa minun olla täytyy kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten kuohuun. Minä olen Viuluniekka!

"Rakastan sinua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä kulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen ja itken, mutta oi, että ymmärtäisit mitä itsekään en ymmärrä, kun käsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä kuohuu ja tiet ovat avarat!

"Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tietänee, mutta sepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa ja niitä on tuhat kertaa kymmenentuhatta. Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on tuomiona yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan menetetty, rikos kostoa huutaa – sepä on elämä, kun toivotta itsensä toivoon pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi. – Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua, taittua, mutta ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden verenpisaran vuoksi antaa – kaikki antaa tahtomatta mitään – sepä on elämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä. – Sepä on elämä: antaa ja iloita!

"Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot ihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää! Iloitkoot ihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja ilosta.

"Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta kahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Ei: vain Mooses oli se, joka kymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, mutta taivas kirjoitti eläviin sydämiin tulisia käskyjä kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta: kullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä seuraa!

"Riko mitä tahansa, mutta älä itseäsi vastaan. Siten sammutat elämäsi liekin.

"Kaikki saatte anteeksi, mutta rikoksia itseänne vastaan: ette koskaan!

"En sano sinulle, Seelia, että minun uskojani seuraisit, vaan kukin etsiköön omat lakinsa. Yhden käsky on toiselle lainattuna köyhä ja polkeva. – Itsellesi uskollinen kuolemaan saakka, Seelia, Seelia! Luokoon ihminen unelmia, korkeita, saavuttamattomia, ja niiden edestä uskaltakoon elää kuin ei kuoloa olisi ja kuolla kuin alkaisi elää. Antakoon avokäsin, ottakoon osansa, niin kukin on ylempänä toistaan.

"Seelia, enhän vaadi sinulta mitään enkä lupaa sinulle mitään: mutta että olen otsaasi hivellyt, siitä on minulle yksinäisten hetkien riemu.

"Miksi et uskalla olla vapaa ja kulkea omien uskojesi kuningattarena? Et ihmisiä pelkää, sillä vaikka he ovat niin paljon kuin ihmisiä, niin se olet sinäkin. Itseäsi pelkäät? Mutta sitä et saa pelätä, sille sinun tulee olla ystävä, uskollinen yli kaikkien riemujen ja kipujen. Jos itsesi jätät, niin elämä jättää sinut.

"Ole vapaa kuin kuutamon hattara, jota, valkeana säteilevää, ilma vie aavojen kautta tähdistä tähtiin. En mitään vaadi, vaan kaikkeni annan sinulle, kun rukoilen: ole uskollinen itsellesi kuolemaan saakka! Rakastat minua, syväsilmä; ole uskollinen itsellesi, itsellesi, itsellesi!

"Etsi määräsi. Minun määräni ei liene sinussa, vaikka sinua rakastan, rakastan!

"Minun määräni on olla ihmisten ilona, iloa antaa surua saaden, näyttää, miten voima paisuu ehtymättömänä käsivarsissa, miten rinnassa hetkien riemun koski käy ja silmissä säteilee kärsivällä ikuinen nuoruus; käydä yksin, palvella surussa, ilossa, myrskyssä ja hopeaa satavan auringon alla elämän surumielistä uljuutta. Vasta kun ihmiseltä on kaikki viety, hän kaikki voittaa. Tohtikoon kerran heittää kuin kaikkensa syviin vesiin, ja niistä kohoaa hänelle kolmilaitapursi täynnä säkenöiviä jalokiviä!

"Minun määräni on suruissa riemuita yli muiden kuin mahtavat, vyöryvät mainingit, kun iltatuuli hongissa hiljeten humisee ja luode punaisena palaa, aallot asettuvat yön viluiseen rauhaan!

"Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet aallot asettuvat lepoon!

"Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkos-äänin laulamaan, että taivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa, pienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!" –

Niin puhui oudosti Viuluniekka. Mutta Seelia, joka värisevänä oli nojautunut hänen rintaansa, Seelia, jota mies vyötäisistä kietoi ja jonka polttavia käsiä hän hyväili, Seelia hätkähti sanat kuullessaan, hänen sydämeensä tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, hänen kyynelensä lakkasivat valumasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui irti syleilystä ja virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena vihlaisi:

"Ethän sinä minua ole koskaan rakastanutkaan!"

Ja loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen syliin.

Niin Viuluniekka vieroitti Seelian itsestään. Niin Viuluniekka sydämensä särki.

Häiden remutessa Viuluniekka istuu Uorolan puistossa sammaltuneen keilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan. Laineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan. Isot salot humisevat kuin kaukainen urkujen soitto, aallot hämärässä laulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan silmistä kyynelet vuotavat.

Sureeko hän? Ei, hän ei tahdo surra! Hänen kaihonsa täytyy olla korkeampi surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!

Miksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi? Kerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse Viuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta, kuinka hänen sydäntänsä rinnasta riistetään.

Miksi ei kemujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten? Viuluniekka on kuitenkin heikko.

Suurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien köyhyyden lapsi on Viuluniekka. Hänen elämänsä on kuin kohoava ja laskeva aalto, hänen kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.

Taukoavat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin kuuluvat nauravain äänten kumina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain rähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.

Silloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on hänen pukunsa, mutta tummat ja kosteat ovat hänen silmäkulmainsa varjot. Seelia, Viuluniekalle ylpeäksi tullut Seelia, – niin ahdistavaa ylpeys ja tuska.

Seelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot kyynelistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin huulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.

Seelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot kiiltelevät kyynelissä.

Oi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi rakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri Hullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan elämänsä menettämistä.

Viuluniekka säpsähtää, hänen rintaansa painaa kuin kivinen käsi. Rinnassa pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä, suudella Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran, vavahduttaa morsianpovea rintaansa vastaan. Ah, ihanaa on syleillä toisen morsianta! Kuka on Viuluniekan herra, kuka voi sanoa hänelle: tee tämä, tätä älä tee! Onnensa heittäen hän on vapauden itselleen saanut.

Viuluniekan sielussa välähtää kuin salama, ja kaikki taas pimenee. Yht'äkkiä Seelian olkapäille, kaulaan, hurjan miehen käsivarret kietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttikruunu putoaa päästä, hänen poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimmanväkevä on kylmäin huulten kosketus.

Silloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, hänen povensa pohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, hänen sormensa, kätensä vapisevat, ääni on tukahtuneena hetken, mutta katse kiehuu puiden varjosta halveksien, povi käy.

"Ja sittenkin tänne uskalsitte!"

Viuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa, ja tuuli hänen tukassaan liikkuu.

"Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla miehen tulisi pelätä! Elo on kukistaa pelkonsa!"

Seelia kivahtaa:

"Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä!" Ja Seelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.

Missä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskanylpeänä Viuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli hänen otsansa, hymynsä keveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä ja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen sinne ilmestyessään.

Onnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät kiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään sekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi kellastunein ikenin, mutta riemu pakahdutti nuorten sydämiä, kun he tanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja kultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.

Sydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet olisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei viulun punaiseen kanteen.

"Ihan se soi kuin mitkä urut!" sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään pyyhkien rouvassyötinki.

"Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurin häissä!" sanoivat ivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria, joka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi sanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia vanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja konkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen kalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan hiekkaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein hän oli riidoissa naapurien kanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen vihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että kauhistus tuvassa vaelsi, ja saanut räyhäämisestä sakkoja.

Mutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausaikana ollut vihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.

"Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi helistä!" haaveilevat neitoset.

Seeliaa tuskansa toivottomasti soimaa, Viuluniekkaa hän vihaa.

Viuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi, rallatteli.

Aamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaansinertävänä, tulet kalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa, Viuluniekka istui vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä. Pää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse; viulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.

Hän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi pystyyn, otti viulunsa, pakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä vilisi. Kun hän kulki koivukujalle, lähteäkseen pois kesken häitä, ja katsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille laskeutunut valkeaa kuuraa, joka oli tehnyt ne arkisiksi, harmaaksi.

UOROLAN MAJURI.

    Suku musta mustalaisen.
    kansa työtön, kulkevainen,
    leivän syö kuin lemmon koira,
    pitääpi palat paremmat
    kuin se vanha vaivannähnyt.

    Paavo Korhonen: Mustalaisista.

Parikin lienee vuosia kulunut siitä, kun hääviulut Uorolassa vinkuivat, mutta sinä aikana on majuri koko joukon vanhentunut.

Eipä niin, että hänen tiilenpunertavat hiuksensa ja viiksensä olisivat paljon vaalenneet: ei yhtään, sillä majurin veri on hidas väljähtymään, kuin hyvä olut. Ei niin, ettei hän enää jaksaisi ponnahtaa ratsuhevosensa selkään, joka on korkea kuin hyväkin heinähaasia, ja ratsastaa sanajalkaisten rotkojen poikki Kolman varjoisia rantapolkuja kaikki viisitoista koiraa jäljessään haukkuen. Ei niin, ettei hän pönäkkänä ja ahtaat saappaat jalassa jaksaisi isoine Tykki-koirineen astella pitkin koivukujaa katsomassa kahdenpuolen lainehtivaa kauraa. Ei niin, ettei jaksaisi kohottaa raskasta kivääriä ja Uorolan vaahterapuiston varjosta lävistää Kolman aalloilla naukuvan, pälyilevän kuikan päätä, ennenkuin lintu vaaraa aavistaakaan. Vaan toisin on keltasilmäinen majuri muuttunut. Hän on huomannut itsensä liian vanhaksi ja tullut vielä pirullisemmaksi kuin oli ennen kihlausaikaa.

Kirous köyhän Loppilan tuomaria ja rouvassyötinkiä, jotka hänelle tytärtään tyrkyttivät! Oi onnettomuus Seeliaa, joka oli tullut vanhalle majurille! Miksi Seelia oli hänelle kiemaillut ja hänen vanhan päänsä sekoittanut? Rahojenko vuoksi? Ei. Niiden runsaudesta ei Seelia ylpeile eikä paljon niitä käytä. Säästävämpää emäntää kuin Seelia ei ole. Rakkaudestako majuriin? Haha: yksinäisyyden hiljaisuuttahan Seelia etsii. Hän on majurille vain hyvä.

Mikä huokaava hulluus oli vanhan ajatellakin, että nuori häntä rakastaisi! Vanhan olisi pitänyt väistyä ja antaa nuorelle vapaus, sillä hänen aikansa oli mennyt.

Vaiva aivoissa pyörii kuin tulinen kerä, ei levon ajatuksille sijaa anna, hulluksi miehen tekee! Usein öillä raskaassa tuskassa valvoessaan Hullu-majuri on noussut vuoteestaan, lähtenyt huoneestaan hiipien ja kumartunut nukkuvan majurinnan kasvojen ylitse. Seelian silmissä olivat unessakin vedet. Itseään nauroi ja kirosi vanhoin sydämin majuri silloin, sillä ellei hän paljon ollutkaan eläissään rakastanut, niin Seeliaa hän rakasti.

Parhaimmaksi hän havaitsee Seelian olon, kun Seelia saa istua yksin huoneessaan toisessa päässä rakennusta ja keinuttaa pikku Alia. Itse majuri istuu omassa kamarissaan. On aina kuin raskas käsi rintalastaa painaisi. Majuri levittelee, purkaa kortteja pasianssiin, yksin kärsii sairasta kiukkuaan, hautoo piinaavaa ajatustaan: kuinka hulluksi ihminen on tullut, kuinka onneton on Seelia!

Syitä majuri syytää Seelian juovalle, killosilmäiselle isälle ja ahnaalle äidille, joille majuri saa nyt joka kuukausi antaa rahoja Loppilan velkojen maksuun. Kultainen lapsi, Seelia, on majurille myyty!

Ja se ruskeapäinen paholainen, Viuluniekka sitten! Onhan majuri monesti karjalaitumelta palattuaan ja tyynnyttyään kellonkalistajainsa ihailemisesta, joita on kuin kirjavia kiviä köyhän pellolla, nähnyt Viuluniekan tulevan Uorolasta päin. Koko pitäjä tietää Viuluniekan ja Seelian välit. Koko pitäjä nauraa vihaamalleen majurille. Jokaista majuri epäilee, kun huomaa olleensa niin tyhmä, että itsekin itselleen katkerasti nauraa hohottaa ja voivottelee. Lyödä ratsupiiskalla vasten kasvoja tahtoisi majuri Viuluniekkaa, kun tämä Kolman metsäpoluilla tulee vastaan; mutta mikä naurettavuus oli majurin mennä nuorten viisaiden väliin. Ketä tahansa majuri voisi lyödä, mutta ei Viuluniekkaa, joka juo ja soittaa ja jota kaikkialla tervetulleena pidetään.

Kumma mies Viuluniekka! Eikö hänen sydämeensä pysty omatunto enemmän kuin ampiaisen oka ottaa kiveen? Näyttää uskovan kallioidenkin edessään aukeavan porteiksi, kun vain tuikeasti katsoo ja ärjäisee. Kasvotkin sellaiset kylmät, hymyilevät, niin että jäätää. Rautanyrkillä iskevää on Viuluniekassa, rinta kohoilee kahtena kalliolaakana, silmät ovat kuin kaksi ilvestä kallioluolissaan, ja vahvimmankin miehen kuuluu yhdellä lyönnillä jaksavan nakata nurin.

Mutta majuri on vanha ja tyhmä.

Kurjuuttaan paisuttelee majuri hiljaisessa kamarissaan, kun vanhoja kortteja selailee.

Monesti voimaton tuska ponnauttaa hänet ylös sohvaltaan, punaiset, lihavat kädet nyrkkiin puristuvat, niin että nivelet vaikeina hohtavat, käsivartensa hän kattoon kohottaa, laskee, taas kohottaa ja kiroaa.

Sellaisessa vimmassa hän lähtee ulos väen luo vainioille, joiden yli taivas palavana vaskena paahtaa, kaukainen taivaanranta samenee auringonsauhuissa ja taivaanvuohi janoisena mäkättää.

Voi armoton silloin, elleivät viikatteet vikkelästi suhahtele! Älä vilkuile, älä naamaasi pyyhi, vaikka ampiainen silmää kaivaisi! Haravoi vain, että kämmenistä nahka kirvellen irtautuu, vaikka sivut katkeisivat. Sillä majuri ruoska kainalossa käy kuin vihainen kurki, ja keltaiset silmät säentä iskevät. Vaikka hän hampain käskisi sänget maasta repimään, niin ei muuta kuin tottele ja revi; vanha, viisas navettamies Santerikin, joka yleensä tahtoo elellä oman nenänsä mukaan, saa silloin varoa samanikäisensä ruoskaa, joka viheltää, vinkaisee, iskee kuin kanahaukka.

KEHTOLAULU.

    Laulan lasta nukkumahan,
    uuvutan unen rekehen.
    Käy, unonen, kätkemähän
    kultaisehen korjahasi,
    hopiaisehen rekehen!
    Ajele tinaista tietä,
    kuletellos kultaistani
    harjulle hopeavuoren,
    kultaisehen koivikkohon,
    kussa käet kullan kukkui,
    lauleli hopealinnut!

    Kanteletar, II:174.

Hys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!

Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena-Kaisa Röttö, majurinnan huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.

Eihän vanha Liena-Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja huonomuistinen. Se laulu on hänen poikansakin lapsille kelvannut. Miksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa Liena-Kaisan kehdon luota ja sanoo:

"Hyi, miten ruma laulu! Liena-Kaisa saa mennä kehruuksineen!"

Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena-Kaisa lauloi parhaan kehtolaulunsa?

Nytpä on majurinna Alin kera kahden. Seelia-rouva tuudittaa Alia, tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.

Tuoksuva vihreys on huoneessa, sillä puiston syreenit kurottelevat korkealle avattuun ikkunaan ja vaahterat aivan ikkunan edessä helottavat vihreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät ikkunalle ja sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma, ja vaaranteiden takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.

Nuori Seelia tuudittaa, laulaa.

Miksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?

Ei rahan, ei nimen vuoksi.

Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja karjaa, niin ei hänen sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan ikkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.

Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä saanut!

Kun Viuluniekka itsestään Seelian korskein sanoin vieroitti, niin Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Silloinpa hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle, majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.

Mutta kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, vertä hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona tuoksuvaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yht'äkkiä havaitsi edessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain silmät katsoivat syvinä, niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten poltti.

"Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta!" huoahti Seelia.

Viuluniekka sanoi:

"Seelia, Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi hyvästiksi, Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa! – Monesti olen itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, mutta hattarat eivät tiedä, kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin siellä, missä se vasten tahtoani on!"

Sanoi Seelia:

"Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea jääpylväs!"

Vastasi Viuluniekka:

"Kaikki ovat heikkoja, ja vahvoiksi sanottujen avu on vain siinä, että rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän itkee, pakottavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikk'ei voitosta ole toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi sanotut taistelun vuoksi. Minun elämäni on olla Viuluniekka, ja harvoille annan kunnian nähdä itsessäni muuta, mutta näe edes sinä, oi Seelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla heikko."

Niinpä ei Viuluniekka ollut Seelialle ennen puhunut! Hän oli joko iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien rakasti.

Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.

Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuus oli lohtu, kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa Viuluniekka näki kyynelten jälleen kimaltelevan Seelian poskilla, huulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia lohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan kietoi.

Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti, vaikk'ei tahtonut uskoa sen jälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut kylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän riemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin kesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua uneen eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän tekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille tähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi kuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien valoja, niin sittenkin Seelia aavisti hänen murheensa, ja sen jälkeen kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut, ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.

Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua, hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän, jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä itseään syyttää!

Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja kumminkin rakastaa.

"Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava!" on Viuluniekka sanonut.

"Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskolliset olkaa!" on hän sanonut.

Eikä Seelia menneitä kadukaan. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu, peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.

Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.

Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekkaa lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi hän on majurille niin hyvä kuin unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi hän sitoo haavat palvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen heinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään, hoitaa puiston kukkaset palaviksi ja tuoksuviksi, että Ali saisi upean ruusun peitolleen kehtoon.

Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali, joka ruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.

KUN ORVOKIT KUKKIVAT.

    Suot sulavi, maa valuvi,
    ei sula sydän suruinen,
    ei valu vajainen rinta.

    Kanteletar, I:60

Ali on viisivuotias, notkea ja ripeä, Alin kiharat ovat ruskeat ja silmät suuret, säteilevät.

Majuri ja majurinna aterioivat päivällistä alakerran koleassa salissa, mutta Alin paikka on tyhjä, sillä Ali on ulkona juoksentelemassa. Äänettöminä aterioivat majuri ja majurinna, silloin tällöin sana vaihdetaan tai veitset kilahtavat. Mutta verkkaan ja totisin keltanaamoin vääntää viisariviiksiään kaappikello, ja kyynäränlevyiset tinalautaset seinäkoruina kiiltävät kuin aarteita vartioivain velhokoirain silmät.

"Äiti, äiti, sano kiitos, äiti, niin saat jotakin, saat jotakin!"

Ali on juossut sisään, ja selkänsä takana hän pitää orvokkikimppua. Jos Ali on mistä saamastaan mielistynyt eikä tahdo sitä pois antaa, niin hän aarteensa sukaisee selkänsä taa, sanoo: kissa vei! mutta jos hän jotakin haluaa muille lahjoittaa, niin vaatiipa suuria kiitoksia.

Äiti: "Kiitos, Ali, äidin pikku Ali! Mitä Ali on äidille tuonut? Oi Ali, kuinka kauniita. Orvokkeja. Ali, pikku Ali."

Ali: "Eikö ne ole kauniita!"

Alin silmät säteilevät, kun hän kukkasia äidille ojentaa.

Majuri: "Eikö Alilla isälle mitään ole? Anna, Ali, kukkanen isälle, yksi kukkanen isälle!"

Ali: "Ei, ei, ne ovat äidille! Oi äiti, kuinka kauniita ne ovat! Etpä sitten tiedä, kuka ne poimi. Ne tuoksuvatkin. Arvaa, äiti, kukahan ne poimi! Ei se ole mikään Ali, Ali ole niitä poiminut. Arvaa, äiti!"

Mutta majurinna tuli kalvakaksi, vaikka hänen kasvoilleen lensi hetkeksi hymy, silmät loistivat salaisesti. Sitten hän kiireesti sanoi:

"Ali käy syömään! Oletko ollut Susialanteella? Me olemme odottaneet sinua. Ali ei saa sillä tavoin yksin kuljeskella."

Majuri oli karahtanut punaiseksi, keltaiset silmät kiiluivat Seeliaan tuuheiden kulmakarvain alta; sitten veret syöksähtivät liikkumaan hänen ohimosuonissaan kuin vierähtelevät herneet, hän kävi keltaiseksi, hammasta puri, ääni oli käheä, kun käski Alia:

"Tänne kukat! Isällesi sinun tulee kukat antaa! Totteletko, poika! Anna pois tylyn miehen kukat!"

Ali pelästyi, kiertyi äidin helmaan, mutta majuri narisutti hampaitaan, tempasi ja puristi Alia käsivarresta, että poika alkoi huutaa.

"Jumala!"

Äiti veti Alin syliinsä, ja kun hän tuskaisin silmin katsahti majuriin, vapisivat majurin huulet, ja häpeissään majuri lähti huoneesta.

"Ali, Ali, pikku Ali. Älä itke, äidin pikku Ali!" hyväili Seelia ja suuteli Alin poskia ja Alin tuoksuvia orvokkeja, kun sylissään kantoi Alin huoneeseensa. "Ali, pikku Ali. Minun pikku Alini!" – Seelian kyynelet kimaltavat Alin tukalla. – "Ali, kerrohan, Ali, missä olet ollut? Oletko suuria, valkeita lintuja nähnyt, jotka havisevat päivänpaisteessa Kolman luodoilla? Oletko joutsenia nähnyt, Ali, äidin pikku Ali!"

Ali: "Äiti, otatko Alin kukat? Eihän isä saa Alin kukkia?"

Äiti: "Miksi ei isä saa kukkia? Isä on hyvä, Ali, Ali antaa kukkia myös isälle."

Ali: "Äitipä on hyvä. Vahva ja väkeväkin sanoi, että äiti on hyvä. Hän lähetti äidille kukat. Susialanteelta me ne poimimme."

Seelian silmät tulevat suuriksi ja tummiksi, povi kohoilee, hän ajatuksissaan puhelee ja hyväilee Alia ja hengittää orvokkien tuoksua.

Äiti: "Kuinka ne kukat ovat suuria, sinisiä! Ali, Ali, olipa hän hyvä, joka lähetti nämä kukat! Miten ne tuoksuvat! Oliko hän sinun kanssasi? Leikkikö hän sinun kanssasi? Puheliko hän sinulle? Onko hän nähnyt minun, minun Alini!"

Ali: "Puheli paljon. Osanneeko hän jutella satuja kuin navettamies Lavikainen? Hän nosti Alia korkealle ilmaan ja sanoi kasvamaan korkeaksi kuin jättiläiskuusi. Hän oli vasta väkevä!"

Äiti: "Niin, eikö ollut väkevä! Kuinka hän piti sinua sylissään? Pitikö hän kauan sinua sylissään? Katseliko hän sinua? Oliko hän hyvä sinulle? Miten hän sinua puhutteli, Ali?"

Ali: "Hihi ... minun Alini, minun pikku Alini, hän sanoi. Kyllä me juteltiin. Ja minä sanoin, että hänellä on samanlainen töyhtöinen tukka kuin minulla, ja silloinpa hän vasta nauroi ja tuli pahoilleen ja kohotti minua taas kuin pilviin ja huusi vielä korkeammaksi kasvamaan kuin korpikuusi! Ja suuteli minua."

Äiti: "Suuteliko sinua?"

Ali: "Niinpä niin!"

Äiti: "Ali, Ali, minun Alini!"

Seelia kietoo Alia syliinsä ja suutelee häntä monesti.

Äiti: "Kuule, pikku Ali, eivätkö hänen silmänsä loistaneet kuin tähdet? Näitkö hänen silmiään, Ali?"

Ali: "Ne olivat kai siniset."

Äiti: "Niin, siniset, kovin siniset! Sinisemmät kuin nämä orvokit. Paljon sinisemmät kuin nämä orvokit." – Seelia taas hyväilee Alia. – "Hän on nähnyt minun pikku Alini, pikku Alin!"

Ali: "Minkälaiset silmät minulla on? Ovatko nekin siniset?"

Äiti: "Ei, ne ovat ruskeat. Suuret ja ruskeat kuin jäniksenpojalla ovat Alilla silmät!"

Ali: "Äidillä on myös ruskeat."

Äiti: "Ali, Ali, voi pientä jäniksenpoikaparkaa!"

Ali: "Äiti, miksi isä ei tahtonut antaa sinulle orvokkeja?"

Äiti: "Ali, isä on niin väsynyt, Ali! Hänellä on paljon työtä pelloilla ja tallissa. Siitä olet äidin pikku Ali, äidin oma Ali, ja sinä olet isälle niin kovin hyvä!"

Ali: "Ai, ai, Alin käteen koskee. Miksi isä oli paha? Äidillehän Ali on hyvä ja tuo kukkia. Väkevä oli niin suruissaan, kun lähti, ja käski tuomaan äidille kukat ja sanoi menevänsä kauas. Mutta isä sanoi häntä tylyksi mieheksi."

Äiti: "Ali raukka, koskiko Aliin? Niin, Ali raukka, hän ei ole aivan hyvä, sinun ystäväsi. Hän on niin tyly, tyly, ja hän meni kauas, kauas."

Seelia keinuttaa Alia sylissään, ja kyynelet tipahtelevat Alin ruskealle tukalle, mutta orvokit tuoksuvat Seelian ja Alin sylissä ja katselevat tumman surullisin silmin kuin syvä ja säveliä soliseva Kolma.

MIES VAHVA JA VÄKEVÄ.

    Pian nähdään musta pilkku
    vaikeassa vaattehessa,
    heti virhe viisahassa.

    Pietari Mansikka: Mietelmiä.

Kysyi Ali äidiltään, oliko metsän vahva ja väkevä todella niin tyly, kuin äiti eilen oli sanonut, mutta silloin oli äidin katseeseen tullut kuin kalsea kalvo, joka oudoksutti; vaikka äiti syliinsä nosti ja silmiin katsoen vakuutti, että mies todella oli tyly, niin Ali ei uskonut, virkkoi:

"Sanoipa hän äitiä hyväksi."

"Ali ei kysele, Ali on iloinen eikä lähde yksin Susialanteelle! Siellä on käärmeitäkin, sellaisia kylmiä, kiemurtelevia, hui! Ja ne purevat."

Mitkä aavistukset synkeinä salamoina Seelian sielussa välähtävät! Oi, Alia ei saa kohtalo painaa, Alista on tuleva onnellinen. Siksi älköön hän tietäkö koskaan mitään Viuluniekan ja äitinsä kohtaloista. Isänsä hyvä olkoon majuri. Majuriltapa Ali saa Uorolankin periä.

Mutta Alin on kylmä olla, kun äiti suutelee häntä.

Ehtoolla, kun taivaslaki heleän punaisena, äärettömänä kaartuu yli avaran maailman ja rakennusten varjot sekä verenkarvainen kuusi pimentävät Uorolan pihan, työväki kellon soitua väsyneenä taluttaa hevosiaan pientareille ja illallisen syötyään asettuu pirtin viileälle kuistille tupakoimaan, silloin Ali hypähtää navettamies Santerin polvelle, alkaa nykiä hänen pörröistä partaansa ja hänen piippuaan kehua, sillä hänellä on jotakin Santeri-ukolta kyseltävää.

Santeri Lavikainen kuuluu olleen aika mukava ennen muinoin. Neljäntoista ikäisenä hän karkasi kotoaan silmänkääntäjäin pariin, loihti piipunkopista hopearahoja, petkutti talonpojille allakan lehdet seteleinä ja vietteli mustalaisilta sianporsaat. Oleskeli tehdaspaikoilla ja sahoilla herrain huvina ja tukkijunkkarien viinankuljettajana. Saipa sakkoja useasti viinan poltostakin, oli kruunun häkkiin viimein joutua, mutta silloin suuttui koko entiselämäänsä. Upotti rankkipannunsa järveen, jätti herrat ja tukkijunnit, rakensi mökin viluiseen korpeen, nai, sai kahdeksan lasta. Mutta tauti tappoi vaimon ja lapset, Santeri itse kulki pitkän iän pitäjillä töissä, oli kaikelle suuttuneena kuin ärsytetty karhu. Vanhana tyyntyi, osui Uorolaan navettamieheksi. Nytpä menneitä muistellen elää, pankon tuhassa vilunsa karkoittaa, lahnansuolavedessä kovan leipänsä pehmittää.

Santeri Lavikainen Alin mielestä tietää kaikki. Hän osaa kertoa paholaisesta, joka punaisella silmällään killistelee Kolman luolasta ja hioo joutessaan kiiltäviä kristalleja, kyistä, joita helteisinä päivinä kohoaa Kolman kantojen juuresta kuin liekkejä kulosta, aarteista, joita nousee Kolman hetteistä, jos uskaltaa seitsennaulaisen kirveen nakata vuoren harjalle; mutta ellei kirves jaksa kohota, putoaa se takaisin ja halkaisee nakkaajansa pään. Pitkät talvipuhteet hän on pankon tuhassa piippuaan kurisuttaen lämmitellyt ja tuumiskellut olevia ja olemattomia.

Ali: "Kuules, ukko, oliko mies vahva ja väkevä tyly?"

Santeri: "Mikä vahva ja väkevä?"

Ali: "Joka poimi äidille kukkia Susialanteelta?"

Santeri: "Ahaa!"

Miehet naurahtavat siinä ränsistyneellä kuistilla tupakkaa pöllyttäessään ja iskevät toisilleen kiiluvaa silmää.

Santeri: "Minkä vuoksi se niin tyly sitten olisi, se mies vahva ja väkevä?"

Ali: "Isästä on tyly ja äidistä kanssa. Minkä vuoksi se on sellainen?"

Santeri: "Ahaa! No kai se mies on tyly esimerkiksi, että hän joskus vaikka varastaa. On se kummallinen jos onkin, Viuluniekka. Runoseppäin kanssa kiertelee siellä täällä häissä, ristiäisissä, talkoissa ja soittaa, ja onnetonkin on mies, kun viinalla aina maksetaan, niin että on juomaan tottunut. Kyllähän se on työhönkin haluavinaan ja mihin tahansa pystyy, ja hartiansa ovat jänteiset kuin härällä, ja käsin vaikka kannot juurineen jaksaa maasta kiskoa, mutta ei se kauan jaksa ammatissa pysyä. Puoli vuotta työtä tekee milloin missäkin, sanoo ettei kellään ole pakkoa syödä hikipäässä leipää, kun oppii kestämään varpusena vilua ja nälkää, nokkimaan ruokansa mistä saa. Kummallinen mies on jos onkin. Joskus hän hädässä kuuluu kopsivan lakkariinsa rahoja rikkaan lakkarista, mutta yltyy ottamaan liiaksi. Kulkee sitten komeana pöyhöturkissa, kiiltosaappaissa ja kalliit sormukset käsissä, mutta kun köyhä vaivainen eteen sattuu ja laihan käden ojentaa, niin antaapa alastomuuteen saakka kaikki köyhälle. Otetaanpa sitten puheiksi ja sanotaan: 'Nyt sinä hyvä Viuluniekka taas kopsit toisen rahoja! Miksi sitä sanotaan?' – 'Pahahan se oli, paha kai!' vastaa. 'Ei minusta ole ihmiseksi. Juoppohan olen ja jos mikä! Mutta joka varastaa, vie ahneudesta maakuoppiin, mutta minä antaakseni samaa tietä mennä! Rahaa pitää olla sen verran, että toimeen tulee, ja niin vähän, ettei vastusta ole! Minä vain oleilen taivaan lintuna, ystävät ja kylänmiehet!' sanoo Viuluniekka. – No sellainen justiinsa on se Viuluniekka. Minkäpä hänelle kukaan voi, kun on sellainen iloinen veitikka. Mutta jos kuka häneen katsoo ruotsiksi tai häränsilmällä, niin silloinpa kääntyy päin kuin sarvas. Kuuluu nostavan viulun leukansa alle, jousi vain ilmassa liikahtaa, ja jo alkaa itkeä kuin kaukaa soitto, joka nostaa sydänjuuret kurkkuun, ja kuulija suo anteeksi mokomalle, antaa hänelle takkinsa, jos sitä puuttuu, puolikkaan viimeisestä leivästään, jos puuttuu, ja vaikka sydämensä, jos sydämiä puuttuisi! Häntä rakastetaan ilonsa ja pelätään ivalaulujensa vuoksi, ja siksi hänelle annetaan."

Ali: "Mutta isä vain ei antaisi!"

Santeri: "No eipä taitaisi antaa. Kova onkin majuri, liian kova. Oli kerran jo leppyisä, mutta kova on taas ollut. Ei maksa päivätyöläisille mitä lupasi, mökkien antaa lahota, kun ei lupaa lautoja kattojen peitteiksikään. Veteen tuo ajoi Juortanankin kuin lintukoiran ikään."

Juortana on heikkojärkinen, länkäsäärinen mies, joka on lapsesta saakka ollut Uorolassa leipäpalkalla jokaisen käskettävänä. Hänellä on pakottava kasvannainen päässä, vasen silmä on jäässä ja pyörii silmäkolossa kuin valkea, kiiltävä herne. Kun Juortana hoksaa vesimatkastaan juteltavan, ehättää, se vilkkusilmä, itse hokemaan:

"Ai ai, kun oltiin majurin kanssa jylseällä Kolmalla! Siellä on sellaisia heinätylväitä vedessä, korkeita kuin mies ikään, ja rantoja kuin harmaita kirkonseiniä niin että oikein ai! Ja majuri ampui lintuja että ai. Ja usutti minua hyppäämään koirien kanssa lintuja hakemaan. Majuri potki minuakin että oikein ai! Ja minä hampaissani lintuja vedestä toin ja majuri nauroi niin että hihi. Oikein minullekin nauroi, että ihan totta totisesti ai!"

Illalla, kun Ali on vuoteessaan äidin kamarin vierellä ja vaahterissa ikkunan luona kuiskaa, kaukaa pilkottaa punerva taivaanranta, kottaraiset tirahtelevat unissaan, kurpat itkevät usvaisilla soilla, silloin Ali miettii Viuluniekkaa, joka on niin peloittava näin yön tullessa. Että isä on kumminkin peloittavampi kuin Viuluniekka, siitä Ali on varma, mutta onko soittaja tyly vai ei, sitä Ali ei käsitä. Puolivalveilla Ali uneksii, kuinka mies vahva ja väkevä soittaa kauniisti isälle, mutta isä puristaa häntä käsivarresta niin että väkevä huutaa. Isä nakkaa vahvan ja väkevän viuluineen päivineen Kolmaan, naukuvain kuikkain parveen. Mutta äiti itkee.

VOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.

    Vaan kun kultani tulisi,
    armahani asteleisi,
    sille suun-anto sopisi.
    Sill' on päivä silmissänsä,
    tähet taivon hartehilla,
    olkapäillänsä otava.

         *     *     *

    En surisi iltaisesta,
    murkinat en muisteleisi.
    Armas minun aamustaisi,
    kasvo kaunis syötteleisi.

    Kanteletar, II:41, 44.

Kun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan – kyyhkyset lakastaan kuusesta hänen ympärilleen lennähtävät –, aitasta pirttiin ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hänen hymynsä väsynyt, sillä häntä painaa elämän ikävyys.

Majuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa kortteja tuolille tai kiilloittelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin ja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.

"Rehellinen, rehellinen!" kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel. Puut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi majurinna sulkee sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?

Majurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia, kemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan kulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille, ja pelokas verho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti vavahtaa ja vaikenee.

"Mies käyköön ylevänä ja iloisena!" leimahtaa Seelian sielussa, kun näkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia tukahduttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.

Kaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on toivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma. Uskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa Alia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa Ali tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.

Mutta miksi Alin sielu alkaa Seeliasta edetä kuin kuulijasta kajastuksiin kuoleva kaiku?

Koska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä rakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään majuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.

"Oi, päivät ovat niin harmaat, ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat kuin kuolonsoittoa!" huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana Uorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa, sillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa talossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.

"Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee!" supattelee naurahdellen tyttärelleen rouvassyötinki ja kahistaa leveää silkkihamettaan.

"Oo, majuriko?"

Kyllä hän kerran kuolee, mutta silloin on jo yö, majurinnan silmät himmenneet.

Ali, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa Uorolankin, jonka vanhoissa kuparikruunuissa valo säteilisi ja saleissa viulu soisi! Silloin Ali olisi Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä säteilisi avoinna Alille.

Turha, kamala toivo!

Ja tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä Uorolassakaan. Usein katosi Viuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen säteily, ja katse kipeästi hapuili jotakin saavuttamatonta. Hän on heikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden, laulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.

Oi, älköön Ali tulko niin onnettomaksi kuin Seelia ja Viuluniekka!

KOLMAN KORPIRANNOILTA.

    Ei ukko unessa ollut,
    ei paljon valetta pannut,
    vaan se oli sangen vanha,
    muisti muinoiset asiat.

    Paavo Korhonen: Entisestä ja nykyisestä ajasta.

Ali karttaa äkäistä isäänsä, ja tuskallista on hänestä olla äitiä lähellä: hän melkein häpeää sulkeutua äidin syliin.

Miksi rakas äiti käy niin vieraaksi hänelle?

Ali kulkee päivin keltaisen Tykin kera Kolman sakeissa notkoissa, kapuilee kallioilla ja rakentaa linnoja tai kuuntelee väen joukossa vanhan Santerin peloittavan hupaisia juttuja. Mutta iltaisin ja öitäkin hän kolkkavin airoin liikkuu Santerin ja hernesilmäisen Juortanan kanssa suven vaaleutta päilyvällä Kolmalla ja kalastelee, seitsenvuotias, vanhain kera. Siellä Kolman helmassa korpisaarten pimennoissa he polttavat tuikkivat tulensa ja sauhu kiertelee heleään ilmaan. Siellä Juortana länkäsäärin kekkaroi ja huhuilee Alin kammovaksi iloksi vastausta Susivaaran paholaiselta, joka yhtenä kesäisenä yönä on purkanut verkot kerälle ja pyytää tulisella atraimella pelästyviä sorsanpoikia. Siellä he syövät sovussa eväitään, ja usvien kylmetessä Santeri-ukko kietoo Alin suureen kalanuttuunsa ja asettaa hehkuvan rakovalkean ääreen.

Vaikka Uorola nuotion luo kuumottaa kaukaa mutkaisen lahden perukasta niin kunnioitettavana ja harmaakattoisena ruskon punassa hehkuen, on se Alille peloittava, kun siellä asuu majuri, ja liikuttavan surullinen, kun siellä on äiti, joka vain kyselee läksyt tai palavasti syliinsä kietoo.

Luodolla Santeri kertoo tulen hehkun punertamin naamoin satuja tuulenpyörteistä, kuinka niillä on hymyilevät kasvot, kun ne tanssivat päivänpaahtamilla kynnöksillä ja sitten ruumiittomina päinä asettuvat pellon aidalle levähtämään. Kertoo hullunkurisesta paholaisesta, joka kujeillaan kiskoo ahnaita vanhuksia riihenparsille ja syöttää siellä pimeässä hiilillä; rovastista, joka kadehtien kappalaista heinänkaupassa loi katseen taivaille, heilautti vatsaansa ja sanoi: Onpa hänellä heiniä, mutta minulla on taivaanvaltakunta. Parhaiten hän Alille kertoo Viuluniekasta, joka käy soittelemassa talonpoikain pöytien päässä ja herrain saleissa.

Ali kuvittelee mielessään sitä maailmaa, joka on rusottavien taivaanäärten takana. Kun Kolman repaleiset ja metsäiset rannat illan helottaessa sakenevat eheiksi, kaartaviksi muureiksi, joissa iltaruson kultaportit kuluvat, metsä kuin unissa puhelee, hiljaa vaientuu, kuikat usvissa naukuvat, ja kaukaa, kaukaa jostakin helähtävät veden päilyä pitkin kemujen sävelet, niin luuleepa Ali jokaisen sävelen tulevan Viuluniekan soittimesta. Viuluniekka siellä rikkailla kylillä vuoroin soittaa ja tanssii komeana, ja hänen jalkansa eivät väsy, vaikka ne viikon lepäämättä palkkia polkisivat.

Silloin Ali kavahtaa naavaiselle kalliolle ja tahtoo laulaa, niin että laulu soiton vastauksena kuuluisi, mutta hänen mielestään ääni antaa rannoista haikean, haikean kaiun. Mutta ollapa tuolla ilmanrantain muureilla, sieltäpä kelpaisi ääntää yli rusottavan maan!

Väsyneenä Ali hiipii nuotion ääreen, pujotaksen Santerin vahvaa rintaa vasten ja pyytää Santeria juttelemaan. Ukon rintaa vasten on turvallista kuulla pöyristäviä juttuja ja silmät raollaan katsella salakkain hopeista parveilua rannan kariloilla, kunnes yön viileänä henkiessä nukkuu.

Eipä Uorolan rouva kernaasti päästäisi poikaansa työmiesten joukkoon, mutta kun hän kiellettyään näkee Alin sanatonna ja miettivin silmin ikkunan ääressä katselevan etäisyyteen yli harjanteiden, yli kaukana pilkottavan kirkontapulin, niin hän säpsähtää: onhan Alilla jo Viuluniekan alati kaipaava, levoton katse!

Voi tuska, onko Seelia rikkonut siinä, että Viuluniekkaa rakasti, ja rikkooko, kun yhä rakastaa, koska onnettomuuden merkkinä kaipaus jo ilmestyy Alin silmiin!

Hän tahtoisi sen kaipaavan katseen poistaa, mutta ei tiedä miten. Ei se hyväillen, suudellen, itkien katoa. Se katoaa vain siten, että Seelia päästää Alin miesten luo ja Kolmalle luotaan. Se katoaa vain siten, että Seelia tekee sen, mitä aavistuksensa pelkää ja ei tehdä antaisi.

Ali pääsee tummain metsäin ja rotkoisen, korpisaarisen järven vapauteen. Ali rakastaa äitiä silloin, kun äiti hänet päästää hiljaisista, surullisista huoneista.

PAKKAS-YÖN VIERAS.

    Korjan perä on kotina,
    talon turkki tuiskun suoja,
    penkki, pankko pöytälauta.

    Paavo Korhonen: Tyttärille.

Kulkuset helähtivät Uorolan pihalla, kuu loisti yli lumisten korpien, pakkanen Kolmalta ulahteli, Uorolan seinähirsiin paukkuivat talvijättiläisen jäänyrkit.

Taivas eli, säkenöi tähtiä kuin silmiä, katot ja pihakuusi kimalsivat valkeaa lunta, koirat rähisivät häkissä mutta portaiden varjossa kolkutti vieras.

Majuri ja Ali taistelivat eteisessä, kun jäätä kimaltavain ikkunain takana odotti vieras.

"Ei sisään, ei vaikka kuolema tulisi!" – Majuri ponnisteli työntäen vimmastunutta Alia ovelta, mutta yksitoistavuotiaalla oli silloin ihmeellinen voima.

Ali: "Valkea hän on kuin kuollut. Peloittaa. Sisään, hän paleltuu!"

Majuri: "Ei sisään, vaikka kuolema tulisi, sanon minä! Mene pois, Ali! Paleltua hän saa, jääpylvääksi tulkoon! Mene pois, Ali! Menetkö pois!"

Ali: "En. Paleltua hän ei saa. Hänen silmänsä palavat kuin Kolman haltioilla. Menetkö pois, isä, väisty pois!"

Majuri: "En, en, en! Tuhat kertaa hän on yksinäisyyteen palelluttanut minua. Tuhat kertaa hän on sydäntäni tulenvilulla vihlonut! Väisty, Ali! Tuhat kertaa hän on sydäntäni repinyt kuin jäillä. Väisty, Ali ... saatana ... uskallatko sinä avata, Ali!"

Ali: "Avaan, minä avaan! Mene pois käsivarsistani! Lyön, minä lyön!"

Majuri: "Koirat hänen kimppuunsa usutan. Mene pois, Ali! Tuska, tuska! Uskallatko sinä lyödä isääni, sinä, Ali, sinä ilkiö, sinä! Vanhaa isääsi! Ilkiö sinä!"

Ali on lyönyt majuria rintaan ja kurkkuun.

Ali: "Hahaa, uskallanko! Sisään hänen täytyy, hän paleltuu..."

Majuri: "Kuule, poika, minä otan pyssyn! Sinä avaat, mutta kuule, kuule ... tuska ... otanko minä pyssyn..."

Ali: "Peloittaa ... hänen silmänsä palavat."

Silloin onkin Seelia-rouva ehättänyt eteiseen, vavahtaa, kun näkee haamun lasien takana.

"Hän paleltuu!" huutaa Ali. Jopa äiti heittäytyy ovea avaamaan. Mutta majuri seisoo seinää vasten ja hartiat kyyryllä, käsivarret riipuksissa, sohisee:

"Pois, pois! Hän on raadellut minua kuin susi, hän on sydäntäni repinyt, ja minä revin hänet!"

Mutta väistyä hänen täytyy, sillä Seelian silmissä on tuskan soimaus.

Kun Viuluniekka astuu sisään, silloin Ali on pelosta ja ihastuksesta sanattomana, mutta äiti kuin kuumeessa Viuluniekan käsiä sivelee: kuinka ne ovat laihat ja puolijäätyneet; hänen vaatteitaan tahtoo riisua: oi, eihän hänellä taasen ole kuin vaivainen, ohut takki yllä, rinta värisee ja rykii; hänen kasvoihinsa katsoo: nehän ovat valkeat, ja musta synkeys silmien ympärillä. Laiha hän on, mutta silmät palavat kammottavaa, murheellista uhmaa.

Tulta salin takkaan majurinna kiirehtii Alia toimittamaan, itse vapisee neuvottomana.

Silloin Viuluniekka katsahtaa majuriin, joka siinä nojautuu seinään tuskassaan voimaa vailla, ja hymyilee, naurahtaa. Istahtaa Viuluniekka tuoliin, kolea on hänen äänensä kuin haudasta, kun hän virkkaa:

"Enhän yösijaa pyydä. Vähän on minulla muille antaa, ja sen mitä itse tarvitsen, olen liian usein itse ottanut, mutta ellen ole saanut, olen ollut ilman ja levännyt yöni vaikka autioilla hangilla ja odottanut mitä tuleman pitää.

"Oi Seelia, tiedät murheeni, mutta nyt en murheista sinulle tahdo puhua, sillä ken elämänsä enimmät hetket on jaksanut surunsa salata, hän tekisi elämänsä tyhjäksi, jos kuolon hetkellä valittaisi! Sillä aikani on pian tullut.

"Etsien elää, löytäen kuolla on elämä.

"Ja monina hetkinä, joita sydämeni sairaana sykähti, on kuolo edessäni ollut, monesti olen saanut taivaan lahjan häntä silmästä silmään katsoa ja alussa kauhistua, eloa – luulin: kesken jäänyttä – kyynelin kaihota; mutta sitten olen hymyillyt ja nähnyt hänen olevan uskollisen palvelijani, joka saapuu, koska vain käsken, ja vie herransa lepoon. Ken kuolon on voittanut, kaikki on hän voittanut. Suuri isäni Elämä on ollut minulle antelias ja väkevä suojaaja, sieluni on elämää rakastanut, siksi olen tuntenut itseni väkeväksi. Ilon olen morsiamekseni ottanut, hän on käsivarteeni nojautunut, kun olemme unohtaen käyneet läpi maailman kuin hääsalin vain! Ja kun kemut ovat menneet ja vaivat tulleet, olen ajatellut: enkö sitä edeltäkäsin tietänyt? Ja kun elämäni pian menee, niin ajattelen: liian monestihan se jo onkin pelastunut, kun olen sen alttiiksi asettanut kuin livertävä lintu luodille. Jos ihmislapset hetkiksi olen iloitsemaan ja väkeviksi saanut, niin elämäni on ollut minulle kultainen malja täynnä jaloja rypäleitä, vaikka se kyyneliä olisi ollut.

"Ihanaa on kuolla niiden, jotka tietävät, että ovat osansa yllin kyllin ottaneet ja antaneet. Ne eivät valita, eivät ole kärsineet mitään vääryyttä.

"Olkoot ihmiset uljaat kuin sydänvertaan puoltava kontio, notkeita kuin ilvekset, ylpeitä kuin kotkat, niin täyttävät kaikkeuden tahdon!

"Miksi ihmiset mittaavat aikaansa tuumilla, vaikka se on liiankin pitkäksi heille sallittu, kun he vain saituudellaan nakertavat elämänpuuta? Oliko elo lyhyt vai pitkä, sama niille, joiden kulku kärsimystään kieltäen vie eteen ja ylös, sillä kulku on heidän elämänsä, ei iän pituus.

"Kun minä öisin hankia kulkusin ajan ja jalas kirkkaasti huutaa, niin kerallani kulkee väkevänä varjona kuolema. Ja kun keuhkojani ruosteinen tauti repii, niin havaitsen hetkeni pian lyövän. Mutta tyytyväinen olen, kun osani sain, ja hymyillen menneet ilot taakseni jäävät, kun lähden uusiin iloihin: syviin ja hiljaisiin.

"Seelia, elämäni vuoksi jos sinussa jotakin olen särkenyt, siksi tänne tulin. En tullut pyytämään yösijaa, lepoa enkä lohdutusta, sillä haudassa saamme levätä ja lohdutusta oli jo elämän pyrkimyksessä, vaan tulin näyttämään, ettei mikään ole niin särkynyttä, ettei sitä eheäksi voi uskoa. Ja se on ihmisvahvuus: uskoa heikkoutensa vahvaksi.

"Halki päivien, öiden, yli vaarain, läpi tuiskun ajan ja näytän niille, joita rakastin, että vielä ihanan hetkeni minuun lyödessä kuin salaman honkaan olen samoissa haluissa kuin koko ikäni: kerran olen ilot yltäkylläisesti saanut; niiden voimalla iloitsen kuollessanikin.

"Paljon olen etsinyt, enemmän löytänyt. Usein, kun talonpojan pirtissä olen levännyt, – iltatuulen viheltäessä sinne ehtinyt, ei kolikkoa mukana; hymyillen kohdannut epäilevän katseen, teeskennellen tarinoinut köyhälle nälkävuoden ruoskasta, joka armotonta lyö, ja niin saanut hänet asettamaan vähät ruokansa pöydälle ja levittämään pehmeimmät vällyt yösijaksi sänkyyn, kun hän itse asettui kovalle penkille, – usein, kun ihmisille heidän omia kärsimyksiään kuvaten olen heidät saanut anteliaiksi ja heidän lapsensa viululla uneen vietellyt, usein itse valvoin öillä ja rintaa ahdisti. 'Kuinka paljon ystäviä minulla on ollut!' silloin ajattelin; 'ja kuinka tylysti heidät kaikki olen jättänyt! Kuinka monta sydäntä olen särkenyt hetkeksi hehkuvana käteni naisvyötärölle kietaisten ja sitten, pois unohtanut vain. Äitinikin heitin; sielussain soimaa synnyttäjäni murhe. Eikö lie jo aikani tullut kutsua palvelijaani kuolemaa; tuuli ulkona itkee.' Silloin ilmestyi pirtin hämärään minulle kuningas Elämä. 'Ja miksi olet sydämiä särkenyt?' kysyi Elämä. – 'Etsiäkseni elämän sielua, ei ihmisiä!' vastasin. – 'Ja miksi elämän sielua etsit?' – 'Antaakseni sen muille ja tehdäkseni heikot väkeviksi.' – 'Siis tule itse väkeväksi! Kiiruhda edelleen, päivä sarastaa! Näytä, miten ihminen seisoo ja suistuu yksin, ilman tutun rintaa rintaansa vasten. Ken ei sydänvertaan anna, ei se mitään saa, jota edelleen antaisi. Määräsi saavutat vaikka kuolon mailla. Ennen ei hetki koskaan kenellekään lyönyt eikä lyö, ennenkuin täytetty on työ.'

"Seelia, tiedät, etten ole kärsimättä kestänyt, yksin, ilman tutun povea rintaani vasten!

"Mutta kumminkin olen tyytyväinen, sillä olenhan osani elämästä saanut, koska kuolema jo tulee.

"Seelia, Seelia, valitan, jos sydämesi särjin. Mutta omankin sydämeni särkenyt olen! Riemu siunatkoon sua, Seelia! Jää hyvästi!"

Viuluniekka ojensi kätensä, joka oli sinisenkuultava, ja katsoi Seeliaan, joka katseesta alkoi nyyhkiä. Ja kun Seelia laski kätensä Viuluniekan käteen, niin Seelian käsi vapisi. Viuluniekan rinta kohoili ja laski, katse sameni; liikutti ja hirvitti.

Mutta Alia katsoi Viuluniekka kyynelten läpi hymyillen, niin että Ali vuoroin vallan säikähti ja nauroi. Löi Viuluniekka Alille kättä, katsahti huoaten Seeliaan, yht'äkkiä kääntyi, ovi kävi, paukahti pakkanen, kulkuset kilisivät. Viuluniekka oli poissa.

Hädän huuto katkesi Seelian huulille.

"Voi, minä en tehnyt hyvin!" äänteli majuri, ja hänen sameissa silmissään oli pelästymys ja suru.

Ali kiehui, oli tyly isälleen, sanoi:

"Sinä et tehnyt hyvin! Sinä ajoit paleltumaan yöhön hänet, hänet!"

KOVIN HAUSKA MIES, ARMOLLINEN MAJURI.

    Siitä kiitos, kierosilmä,
    kost' Jumala, luppakorva,
    suuri kiitos, suurnenäinen,
    paljon kiitos, partasuinen.

    Jaakko Räikkönen: Kenpä tuon on kaiken tehnyt.

Senjälkeen istuu Ali, kun pyry ulkona möyryää, renkituvassa miesten piirissä ja renkuttaa rumia, naurettavia juttuja Uorolan isännästä. Samat jutut on tallirenki tai viisas Santeri tai joku muu ennen kertonut Alille saatuaan maistaa majurin piiskaa, mutta nyt huvittaa Alia jutella niitä kertojille itselleen aivan uusina asioina.

"Isällä on kamarin seinä täynnä murha-aseita: pyssyjä, piilukkoja, sapeleita suurissa peuransarvissa. Isä on huvitellut ampumalla ikkunastaan variksia kujalla kulkevain miesten päiden välitse. Oli enemmän kuin kaksisataa askelta talosta kulkeviin, aivan kylki kyljessä miehet kulkivat, muistattehan te sen, Talli-Ville ja Lavikaisen ukko! Olisipa vain paha onni ollut, niin toinen miehistä olisi saanut lyijyä kalloonsa, kun majuri ampui. Kukapa muuten kuin onnen kaupalla osaisi ampua vierekkäin liikkuvien päiden välitse usean sadan askelen päästä! Mutta isä, hän vain nauroi, kun miehet säikähtivät luodin korvissa vinkuessa. Kovin hauska mies tuo armollinen majuri, osaa leikkiä kuin hevonen, kuin vihainen Jääkäri-varsa! Kovin hauska mies!

"Mutta toisen kerran, muistatkos, Liena-Kaisan ukki, kun katoitte Santerin kanssa kartanoa? Majuri on ahnas, ikkunasta ylös kurkisteli, tokko vasarat katolla kävivät. 'Annas olla, eikö armollinen majuri vie nenäänsä räystään alta!' etkös niin tuuminut, Santeri, tälle Rötön Pietarille? No sinä panit Pietarin räystäälle vaanimaan, milloin majuri alhaalta katsoisi. Ja kun Pietari sanoi: 'Jo kurkistaa pentele, majuri!' – niin silloinpa sinä, Santeri, kattoa pitkin tipautit hänen naamaansa vähän kosteaa. Haha: majuri sanoi siaksi sinua, Santtu-ukko! Haha: viisas mies tuo majuri, mutta viisaampi sinä, Santeri. Monesti olette hänen kanssaan olleen kuin kaksi kukkoa. Oikein, Santeri, hyvin tehty, Santtu-ukko!"

Ja niin edelleen, miten majuri kolmella hevosella ja kaikki viisitoista koiraa jäljessään ajoi kirkolle käräjätaloon, haukkui tuomaria ja löi kantajaa, niin että sai helisevät sakot. Miten Santeri hankki itselleen viikkokauden pituisen mahatautiloman, kun valehteli ojaa kaivaessaan juoneensa kipruja ja majuri alkoi häntä sääliä – se tapahtui vähän ennen häitä, jolloin majuri vielä oli leppoisa.

Miehet nauravat, paitsi viisas Santeri, ja puhuttelevat. Ali-poikasta nuoreksi isännäksi.

Äitiäänkin Ali haluaisi ivailla.

Mitkä mietteet kiertävät pienissä aivoissa! Miksi Alilla on ruskea tukka kuin Viuluniekalla? siitä hän riemuitsee ja ikävöi. Miksi Viuluniekka kiertelee Uorolaa? Oudostipa ja peljättävästi Viuluniekka haasteli äidille sinä pakkas-yönä. Mutta isä vihaa Viuluniekkaa ja häntäkin, Alia. Mutta Ali tahtoo uhallakin olla Viuluniekan ystävä. Mitä äiti itsekseen suree ja miksi klaverilla niin sydäntä ahdistavasti soittaa? Kumminkin salli äitikin pakkas-yönä Viuluniekan lähteä paleltumaan hänen talostaan, Alin Uorolasta? Ja miksi äiti sanoo Viuluniekkaa tylyksi ja kurjaksi? Ali äitiäänkin tahtoo vihailla, kun puhuu Viuluniekasta. Ali juttelee:

"Olipa armollinen majuri sentään kerran niin armollinen, että tahtoi polttaa velkakirjan, jonka oli ottanut köyhältä naapurilta, olkoon se vaikka Loppilan halvattu tuomari. Mutta äiti, äitipä ehätti väliin eikä antanut polttaa velkakirjoja. Sellainen se..."

Sanat takertuvat Alin kurkkuun, kuin kyyneliin. Häntä hävettää, huulet värähtelevät, eikä hän ilkeä katsoa miehiin, varsinkaan Santeriin. Miehet siinä niin toisilleen silmää iskevät, kun tuprauttelevat sauhuja suupielistään. Ei ollut Alin yhtä helppo tekaista valheellista juttua kuin miesten tuprautella palturia.

Alia hävettää käydä syömäänkin vanhempiensa seuraan. Hänen rinnassaan pakottaa, kiukuttaa, surettaa ja itkettää, kun tuisku käy ja lumet ilmoissa tanssivat.

VIULUNIEKAN KUOLINVIRSI.

    Matkamiehet me olemme,
    keisarit ja kerjäläiset,
    maaksi, mullaksi tulemme
    matkan päähän päästyämme.

    Pentti Lyytinen: Kestikievari.

Oi, Viuluniekka on kuollut.

Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat, kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina juoksemaan katonräystäitä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.

Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut, kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja lauluja kaivattiin, mutta nyt tuntuu monen sydämessä tyhjältä, kun kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa, lasittuneina katsovat monen silmät kauas, kauas talvituiskun harmauteen.

Kuinka hän oli sanonut? "Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille on teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä valo ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet, ja kaksi tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy. – Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä vaivainen syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä, ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä, ja sielu on sävelten laulava meri, ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa, kun ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.

– Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä tahtoo. Kenellä on oikeus sanoa minulle: 'Kas sinulla homeinen leipä, sinulla repaleinen takki!' kun itse rakastan homeista leipää enkä repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme, kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä. Autuaat ovat henkisesti rikkaat!"

Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti; mutta nyt on elämä hämärä ja tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.

Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:

"Mitä minä, joka juon ja elämäni hukkaan! Olen kuin Vihta-Paavo, menen kuin Vihta-Paavo."

Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa tuisku kohahteli, korkeat maalaukset katon hämärästä loistivat kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä katseli himmeänä alttari-ikkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit kameelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä ja uusi virsi taas oli aloitettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka.

Alussa ei häntä huomattukaan, mutta kun yksi huomasi, niin pian kaikki sinne katsoivat, ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen sohina. Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit ja kurotteleva laululeuka ja joka osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa, säikähti alussa; mutta kun Viuluniekka hänelle jotakin kuiskasi ja katsoi lukkariin silmät surunvoittoisesti säteillen, niin lukkari aleni hiljaa tuolistaan ja päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä halusi, vaikka virka olisi mennyt. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari olivat ystäviä, ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin majassa, jonka ikkunassa kukonharjat ja palsamit kukkivat. Ja Viuluniekka alkoi soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa. Mutta miten se virsi kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun paisutti! Kuin komean joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu ja ennen silmäinsä sammumista laulaa menneen elon riemuvirren iltarusolle, jossa auringon kultaiset säteet himmenevät! Jousi kielikolla hyppi kuin visertelevät keltasirkut koivunritvoilla, sävelet ylhäältä kirjavan katon hämärästä alenivat kuin auringonsäteet syviin, välähteleviin vesiin.

Sellaistapa virttä ei ollut ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin se oli virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli, hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät, kasvot, olkapäät värähtivät, kuin kuulijat olisivat tulleet vilusta lämpöiseen ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas, alenivathan purppurasiipiset kerubit ikkunain hämärästä seiniltään, ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset, sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien, verenpisaraisten rubiinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa-olijan vierelle, soittaen kummallisia, kumisevia jättiläisviuluja ja siipisulat timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.

Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi, kuin olisi kiehahteleva viinivirta hänen suoniinsa tulvahtanut; hän tunsi mustan kasukan raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu onnea seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen vapautuivat vangitut sävelet hänen rinnassaan. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti, mutta outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, ja poskilla paloi kaksi sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta, ja silmistä lähti kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: "Hullu vihan päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret."

Ihmiset kuuntelivat soittoa, ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten äänettömänä ylös Viuluniekkaan, ja hänen silmänsä mustat oudoiksi suurenivat, sydämessä kävi peloittava tunto: kuoleva nyt soittaa!

Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista kesää, mutta holvikatossa jylähteli tuisku, niin että rikkaiden lahjoittamat kruunut kristalleineen värisivät, peilejä pitävät jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen, profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli ihana se jumalanpalvelus.

Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi kalkkeineen ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja kysyi, eikö Viuluniekalta puuttuisi jotakin; niin hymähti Viuluniekka:

"En juo juomarinakaan!" hän sanoi. "Antakaa toisillenne rauha, ihmiset, ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille vakuuttaa."

"Viuluniekka raukka!" huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!

Pian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, hän tempasi viuluaan kaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.

Kuoli Viuluniekka huulilla hymy, kun tauti hänen keuhkojaan söi ruostein.

Maailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita hän elämässään oli jakanut, ja surulliseksikin hänen kohtaloaan, kun kirkonkellojen soimatta hänet hautaan saattaa täytyy.

KLAVERI LOHDUTTAJANA.

    Kuulee Ollo poikaseni,
    oma kantamain katala,
    meill' olis mieli mies sinusta
    tehä taitava tekijä,
    ompelija oivallinen.

    Olli Karjalainen: Kulkuruno.

Oi Seelia-rouvaa!

Aavistus vavahduttaa, huhu tuo kauhistuksen, ja tieto puhkaisee sydämen kuohumaan kuin kyynelkosken.

Olipa Viuluniekka tosin sanonut: "Älkää suvaitko surua luonanne, suru on paljon pahaa tehnyt!" mutta minkä voi majurinna, joka riutuu suruun.

On kuin elämä olisi hautaan vaipunut, nuoruus, joka kaukana loistaa kuin auringonpaisteiset kukkanurmet, vavistavat toiveet, jotka etäältä helahtavat sieluun nukkuvan unina. Kaikki vaipuu verkkaan kuin syviin vesiin: eihän Seelia ole nuori ollutkaan, sillä aikaisin hän hetken tuskassa elonsa hylkäsi. Edessä on pimeää ja alla aaltoaa syvyys. Kun tuiskusta kaukaa kumahtavat rakastetun Viuluniekan sielukellot, alkaa syvyys hyisenä kieppua ja Seelia-majurinna heikoin käsin kurottaa mihin tarttua, sillä ei heikko uskalla syvyyteen tuijottaa silmää räpäyttämättä kuin Viuluniekka. Elämän koottu helmiaarre sielussaan Viuluniekka tuntemattomiin kulki; mutta kuinka kulkisi Seelia, jolla ei elämää ole ollutkaan!

Rikkoneensa näkee Seelia kaikkialla ja rikosten rangaistuksia kaikkialla. Eikö hän jo silloin rikkonut, kun rakastavaa Viuluniekkaa ymmärtämättä sitoutui majuriin? Seelia heitti rakastettunsa. Viuluniekan sydän särkyi, senpä oli Viuluniekka itse sanonut. Särkyneen sydämensä tähden hän entistä enemmän joi ja levotonna maailmaa kiersi, Seelian vuoksi hän ennen aikojaan, nuorena, manalle muutti, Viuluniekka, jolla oli niin hyvä sydän. Hyvän sydämen oli Seelia särkenyt! Siinä hän rikkoi.

Rikos oli Seelian ajatella, että majuri kuolisi ja Viuluniekka toisi Uorolaan sävelet ja riemun! Rangaistuksen kauhuna kumisevat kaukaa tuiskusta rakkaan Viuluniekan sielukellot.

Rikos oli sulkea syliinsä kärsivä Viuluniekka, kun Seelia oli jo majurin vaimo. Siinäpä rikos majuria vastaan, Alia vastaan, jonka tuli majuria rakastaa. Ali on sekä äidistä että isästä vieraantunut.

Eikö monesti sääli ollut rikoksesta varoittajana, kun Seelia kuohahtavin sydämin inhosi majuria, joka vanhuuden syyttömässä hyvyydessä tiuski kaunista, rakasta Viuluniekkaa vastaan! Siitäpä rangaistus, kun tauti iski juuri siihen, jota Seelia rakasti, jonka sydämen Seelia hyläten oli särkenyt, joka kumminkin Seelian kanssa rakastaen kärsi!

Sekavaksi vallan tekee tuska Seelian.

Hän tahtoo katua kaiken ja uskoa surunsa sille, joka on ainoa, mille hän ne voi ilmoittaa.

Seelia istuutuu Uorolan salissa vanhan, matalan klaverin ääreen ja soittaa vavahtelevin käsin toivottomia, surullisia virsiä. Majuri on hetken tyydytetty, sillä vaikk'ei hän virsistä välitäkään eikä kirkossakaan käy muuta kuin joka viides vuosi vaakunaansa hopeoimassa, niin on nyt vihdoin edes Viuluniekka kadonnut, vaikka Seelia virttä soittaakin.

Levon suo lumen alla majuri mielellään sille, joka monta katkeraa kyyneltä hänen vanhoista silmistään pusersi, ja anteeksi pyytää majuri Seelialta entiset karvaat sanat. Nyt tahtovat majuri ja Seelia olla yhtä, kun Viuluniekka on matkannut kuoleman tupiin runojaan laulamaan ja viulua vinguttamaan.

Viuluniekka, joka oli niin kaunis ja hehkuva, jonka sydämen Seelia särki, ainoan sydämen, jota Seelia rakasti ja joka Seeliaa rakasti!

Seelia soittaa virttä klaverilla, joka ennen helisi häävalssia; mutta keskellä virttä astuu mieleen Viuluniekka-vainaja, jolla oli lainehtiva tukka ja Seelian särkemä sielu. Seelia pakottaa kyynelet painumaan takaisin poveen. Pian majuria säälittää ja kiukuttaa, eikä hän voi olla tyytyväinen, vaikka tahtoisi. Uskollinen, uskollinen itsellesi! huokaa virressäkin, mutta tätäpä Seelia pelkää kuulla. Ei hän sitä ymmärrä. Eikähän Viuluniekkakaan jaksanut olla itselleen uskollinen, koska hänen sydämensä oli särkynyt. Seelia etsii turhaan lohdutusta sekavuutensa uduista, istuu, soittaa menehtyäkseen.

Huolipa hänellä on Alista. Eikö Ali ole äitiään, eikö hän ota osaa äitinsä suruun, kuuntele virttä, laula virttä, kavahda kaulaan, itke Seelian kera, – mennyttä Viuluniekkaako, joka Seeliaa rakasti, jonka Seelia musersi?

Kun Ali ilmestyy salin ovelle, viittaa äiti häntä klaverin luo, mutta Ali pudistaa kiivaasti tukkaansa, ja jos isä häntä käskee, alkavat Alin silmät säkenöidä, hän potkaisee jalkaansa ja lähtee.

Majuri: "Ymmärräthän, Seelia, minä pyydän anteeksi paljon, sitäkin, että onnettoman rentun – Viuluniekan, tarkoitan – täällä ennen kuolemaansa käytyä ja Alin lyötyä minua, vanhaa isäänsä, kiivastuin ja uhkasin kerran jättää perinnöttä Alin ja sinut, ellei Ali oppisi kunnioittamaan isäänsä. Sillä kalliiksi on hän minulle tullut, monta kertaa on hän unen vienyt. Nytkin hän oleksii renkien kanssa, työttömänä riiviönä vetelehtii, monta ivapuhetta hän päästää huuliltaan minusta ja sinustakin, sen olen salaa kuullut. Etkö ole kuullut, kuinka hän alituiseen hyräilee Vihta-Paavon Kokkia! 'Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki!' Kuka hänelle kaikki renkutukset opettaneekaan muu kuin Santeri, niskuri; mutta kyllä minä heistä molemmista vielä kypsän teen! Sepä kumma, ettei Alista saa miestä, kun antaa aateliskuria! Senkin junkkari!"

Majurinna: "No, no ... ei niin!"

Majuri: "Enhän minä niin tahdokaan, vaikka vain kiivastuin, mutta kunnioittaa hänen tulee minua, sillä tiedätkös: olenhan minä Uorolan majuri, herranen aika: se olenkin! Oppiin ja työhön tulee Alin tästälähin! Osaako hän kunnolleen lukeakaan vielä? Eh, sellaista tyhmää junkkaria! – No, enhän vaadi sinua, Seelia, häntä kasvattamaan enkä itsekään jaksa, kun niin kiivastun aina. Sillä olenhan tottatosiaan Uorolan majuri! Mutta pois kodista täytyy Alin kouluun, tulkoon hänestä sitten vaikka räätäli tai Vihta-Paavo, junkkarista, mutta kodin arvo hänen täytyy oppia näkemään!"

Majurinna: "Aliko pois kodista? Ei, ei. Poika parka, ikävähän hänen tulisi meitä!"

Majuri: "No hankimme hänelle sitten sellaisen patukkaherran että oikein! Mutta kova sille pitää olla sellaiselle! Olen minä itse lukiossa istunut ja värjännyt hampaani mustiksi ja sitten irvistellyt peruukeille. Kyllä minä tiedän, että ilkiöt kuulevat selällään eikä korvillaan. Otamme kotiopettajan."

Ja Ali saa kotiopettajan. Tämä on rokonarpinen, hänen silmänsä killistelevät kipeinä ja likinäköisinä lasien läpi, tukka on karkea kuin lattiaharja. Hellä hän on sydämeltään, vaikka köyhyydessä kärsinyt, ja ivallisen katkera piirto on hänellä suupielissä. Eipä hän usko iloja olevan leivättömällä eikä hän muuta vaadi kuin leipää ja sängyn loikoakseen. Aina hän kurisuttaa piippua, joskus hauskalle päälle sattuessaan soittaa klaveria korvakuulolta, jos saa klaverin sormiensa alle.

PAHA SEN VEI.

    Vielä on vastusta vähäisen,
    turmiota paikoin tullut,
    koska on piru pilannut
    ihmisraukat ilkiöiksi.

    Pentti Hirvonen: Viinankeiton kiellännästä.

Pörröpäinen Santeri auttaa Talli-Villeä ja Juortanaa, kun nämä tallissa ison lyhdyn valossa sotkevat apetta hevosten purtiloihin. Viisikymmentä odottavaa hevosensilmää palaa pilttuuhäkkien yli lepattavaa tulta kohti, Jääkäri-varsa väliin malttamattomana hirnua kiljahtaa tai alkaa potkia pilttuuseen, mutta silloinpa Ville Jääkärille kimakasti noitaisee ja polkee jalkaa niin, että tallin katto tuomion torvena soi, ja hevoset vavisten kuuntelevat Villen ääntä kuin ruoskan vinkuvaa läimäystä ja vaikenevat. Siinä silppua sotkiessaan juttelevat Talli-Ville ja vanha Santeri, mutta Juortana itsekseen nauraa hihittää, ja jääsilmä kiiltelee silmäkolossa kuin Susivaaran pirulla, kun hän petkeleellä silppuja sotkee.

Ali on salaa hiipinyt tallin viereen heinämaliisiin. Hän haluaisi Viuluniekkaa murehtiessaan olla vanhan Santerin luona ja kuunnella tämän juttuja, mutta Alia hävettää tulla Santerin näkyviin. Alihan on kuin aisoihin valjastettu varsa, kun kotiopettaja on tullut Uorolaan. Vaikka opettaja joskus hymyileekin, niin hänen sameat silmänsä tähtäävät hämärästi ja kuivasti silmälasien läpi. Alin on ilkeä ja ahdistava olla. Hän on kuin Tykki ketjuissa, eikä ilkeä, nuori-isäntä, palkollisille näyttäytyä. Salaa on Ali ehtoohetkellä hiipinyt heinämaliisiin kuullakseen miesten tarinoita.

Ville: "Kumma se Viuluniekka kuitenkin, kun ennen kuolemaansa virttä soitti. Ja niin hartaasti, että sydänparka värähti kuullessa ja vedet silmiin tulivat!"

Santeri: "Niin ettäkö luulet häntä pahan ahdistamaan ruvenneen? – Tokkopa se poika sellaisista! 'Tyhmyys ja heikkous ovat ainoita paholaisia!' tapaili Viuluniekka sanoa. – Mutta muistatkos sen mustan kalliopilarin siellä louhikkosaarella Kolman pohjoispäässä? Penikulmia sinne matkaa mutkikasten salmien kautta, ja siellä louhikkosaarta vastapäätä manterella on Viuluniekan lapsuudenkoti. Paljon oli jo Viuluniekka maailmoilla kulkenut, kun vanhempansa kuolivat. Mutta silloinpa hän vasta tuli oikeaksi viuluniekaksi ja iloiseksi mieheksi! 'Ei ole tässä maailmassa enemmän lelliteltyä onnenpoikaa kuin orpo, jolla ei ole isää, äitiä, ei sukua, sisaria!' tapasi Viuluniekka sanoa. 'Orpo on taivaan lempilapsi, vapaa kuin kuningas ikään!' tapaili sanoa. 'Onneltani olen saanut orpouden kalliin lahjan, jota ei minulta voi riistää kulta, ei kunnia, ei taivas, ei tuonela! Moisia lahjoja ei vaihdeta hernerokkaan! Vapaahan on kahleissakin vapaa!' tapaili Viuluniekka sanoa.

"No niin. Usein kesäehtoina, kun luode punaisena hulmusi ja Kolman saaret häämöttivät kummallisina sumuista, sanottiin siitä mustasta, kymmeniä jalkoja korkeasta pilarista kuuluneen vesien yli vienoa soittoa. Mutta pilarin huipulla istui iso, musta lintu kynsissä kahdeksan säihkyvää sormusta, ja tulikivinen katse vaani yli maailmain. Kun sen katse tulikivenä leimahti, silloinpa Kolman huimaavilta äyräiltä katseleva ja kuunteleva väki kauhistuneena piiloutui kivien taa. Se oli paha, musta lintu se, ja kivipilari oli pahan kirkon torni. Itse kirkko oli veden alla.

"No niin, usein nuorena Viuluniekka kiipesi viuluineen tälle pilarille, hän väkevä poika, niin että voi honkapöydän nyrkillään halkaista. Kun ilta tuli ja ruso vettä punersi, silloin hän siellä soitti. Monesti pyhinäkin, keskellä jumalanpalvelusta, kuului seisoneen siellä pilarilla. Synkkä tukka tuulessa liehui, ja viulun sävelet viiman vimmassa lensivät kirkonkellon malmien kumahdellessa. 'Kolman pilarin paholaiselta se on saanut sen viulunsakin!' sanottiin, ja kerrottiin koko ihmejuttu. Kun kapusi pilarille ja näki sieltä avaran maailman alleen levenevän kuin käden hipaisulla vain, niin valtasi ikävä ja hän huudahti: 'Olisipa seitsemän pitäjää kuningaskuntanani!' Silloin ilmestyi pojan viereen pilarille juuri maailman ruhtinas puettuna purppuralla ja kalleilla liinavaatteilla, orjanruoskan kukkia päässä. Hän sanoi pojalle: 'Lankea eteeni tälle pilarille ja rukoile minua, niin minkä silmälläsi näet, sen saat!' – Sanoi poika: 'Enpä rukoile mitään enkä ketään; minussa on näet eri veri!' – Riemastuipa silloin kovin maailman ruhtinas, sanoi: 'Se olikin vain koetus. Minun lasteni ei tarvitsekaan rukoilla ketään eikä mitään, eivätkä he valita, sillä heissä on eri veri! Ja nyt teen sinusta seitsemän pitäjän herran.' – Ja maailman ruhtinas antoi muka pojalle sen viulun, jolla hän ihmisiä itketti ja nauratti, heitä piti vallassaan. Niin kerrotaan moniahtaalla ja sanotaan Viuluniekan soittokonetta paholaisen viuluksi. Sanottiin Viuluniekan siellä kalliokirkossa paholaista palvelevan, mutta hänpä nauroi, vastasi: 'Te palvelette paholaista, joka on murheenne, mutta minä palvelen kimaltavassa auringonpaisteessa, ilossa ja surussa elämäni riemuisaa uljuutta!' – Enkä minä usko, että hän paholaista palveli, haamuja säikkyi ja sen vuoksi ennen kuolemaansa virttä soitti. Se on justiinsa niin!" tuumi matalalla äänellä tallissa vanha Santeri, majurin riitaveli.

Ville: "On se paha ihmeempiäkin saanut aikaan! Kun se Viuluniekka oli koko ikänsä niin korskea, niin voi paha kuoleman lähestyessä tulla kuiskimaan kauheita hänen korviinsa, kuin kortinpelaajille siinä kuvassa kirkon seinällä. Niin vetäytyi Viuluniekka hurskaisiin turviin."

Santeri: "Voipa vetäytyä. Kirkonkukonko turviin?"

Ville: "Vaikkapa kukonkin turviin. Ei siellä paha ahdista. Ei näet kirkkoon uskalla. Itsehän kerroit, Santtu, kun kirkkoa kauan sitten rakennettiin ja kelloja piti tapuliin nostaa, niin saatiin jo iso kello ylös, mutta pientä ei saatu kalliosta irti, ei vaikka olisi hevosilla vedätetty. Silloin pappi oli kirkonmäeltä huutanut sille isolle kellolle: 'Hei Hesekiel, huudapas nyt veljesi Hosea!' ja käskenyt soittamaan isoa kelloa. Ja kun silloin iso kello oikein ammosi ylhäällä, niin jopa hyppäsi pieni kello irti kalliosta ja nostettiin nuorassa torniin keveästi kuin höyhen ikään. Ja siitä päivästä ne ovat kilpaa naakkain kanssa kutsuneet väkeä äänensä suojaan. Eikös siinäkin paha paljon voinut?"

Santeri: "Lieneepä lienee."

Ville: "Entäpäs sitten Pietari Rötön tytär Rämekorvesta! Oli kerran mummo, se Liena-Kaisa, poikansa tyttärelle suuttunut, kun ei tyttö viitsinyt ahkerasti veljeään tuudittaa. 'Piru sinut vieköön!' oli mummo kiraissut. Mutta silloin tulikin piru, jota oli huudettu. Ensin istui räppänään, että kaikki savu tunkeusi tupaan, sitten ravisteli uunilta päreet ja potut lattialle, viimein tarttui tyttöön ja aikoi viedä seinänraosta. Onneksi oli siinä loisakkoja, ja kun mummon kanssa tyttöä pideltiin kiinni ja virttä veisattiin, ennätettiin hakea pappi. Hän kirosi pahasti ja pelasti tytön. Mutta siitä päivin on tyttö ollut vähäjärkinen ja kalvetustaudissa. Seinänraosta se vie vietävänsä: ei jää kuin verinen viiru jäljelle."

Santeri: "Minkänäköinen tuo viejä lie?"

Ville: "Olipa ollut kuin toissilmä, ruma akka. Muutamille piruille ei ole luotu suutakaan, jolla puhua. He vain silmillään irvistelevät."

Santeri: "Eipähän ollut kuin huuhkaja, joka sattui räppänästä sisään lentämään. Kyllä se pappikin sen näki, kai nauroi akoille, kun huuhkaja uunilta killisteli keltaisilla silmillään! Ihanko luulet, että paha Viuluniekan vei?"

Ville: "Miks'ei olisi voinut viedä! Ei se huuhkaja ollut, ei se huuhkaja niinkään ihmistä tohdi repiä. Minkäs sille voi, kun antaa kerran itseään nenästä vetää. Varkaat ja kelmithän ne piinattaman pitää."

Santeri: "Tokkopa se lienee älykäs, joka iäti vain piinaa ja piinaa! Niin justiinsa ajattelen minä, jolta on kahdeksan lastani kuoleman kautta viety ja joka olen itse säilynyt pankon tuhkaan elämään kuin kaskeen pojaton metso."

Ali kyyröttää, värisee maliisin heinissä, ja häntä kammottaa ja naurattaa. Kun ison, vihaisen härän mölinä edempää navetasta tai tuiskun kohahdus tai hevosten jyminä hämärästä tallista kuuluu sinne pimeään, tuulta uikuttavaan maliisiin, niin Ali luulee näkevänsä, miten tulee Kolman pilarin ruhtinas tai kaviot kapsaen ja möristen itse Susivaaran paholainen, jota Santeri usein on sanonut aika veitikaksi, joka muuttaa ihmiset lampaiksi, vie heitä seinänraosta päin honkia tai kalvettaa verettömiksi haamuiksi.

Surettaa ja peloittaa Alia. Ehkä Viuluniekkakin oli pelännyt tuota hullunkurista peeveliä?

Äiti veisaa virsiä, ja isä avaa paksun raamatun pirtin pöydälle, ja jos rengit eivät sitä ruokatunnilla lue, niin isä uhkaa piiskalla. Silloin Santeri isälle pullikoi.

Itse Ali, jota äsken vielä nimitettiin nuoreksi-isännäksi, on kuin kaulahihnasta vedetty Tykki. Hänet pistetään lukukammion hämärään, avataan kirja eteen ja sanotaan: lue!

Ikävä on Alin. Uorolassa verkkaan ja hyräillen kulkee vanhoja ihmisiä, mutta tarinat Viuluniekasta helisevät Alin sielussa kirkkaina ja surullisina. Niin hän yksin ja ystävittä kuljeksii!

Raskaasti, murheellisesti humisee Alista pihan jättiläiskuusi tuiskupyörteissä tummana huojuen, kun Ali kahlaa maliisista illalliselle vähäsanaisten vanhempainsa ja opettajan pariin.

JOTUNIEN ROVIOT.

    Kun et kyntöhön kykene
    etkä kestä korpitöissä,
    piä pojille porua,
    opeta työtä tyttärille.

    Paavo Korhonen: Talonpojille.

Lukukammion tiheäruutuiset ikkunat ovat matalalla puistoon päin, niin että ne suvisin melkein kokonaan peittyvät syreenipensaikkoon ja huone jää vihreään hämärään; mutta talvisin on vanhain ruutujen takana puiston kumpuileva hanki, josta kohoilevat jykevät, lehdettömät vaahterat ja omenapuut. Mutta puiden välistä häämöttää autio Kolma lumisine saarineen, joilta ennen on susia pyydystetty.

Vaskikruunu kiiltää kattopalkissa riippuen, ja seinältä katselee pari leveähattuista soturin kuvaa. Tästäpä huoneesta, Ali on kuullut juteltavan, vei ennen muinoin kapea salaovi ja ahtaat portaat ylös seinän läpi ullakkokamariin, jossa majurin isä piti ryöstämiään naisia suljettuina. Usein oli sieltä ylhäältä ennen kuulunut hätävoihkinaa, ja rahvas kertoo majurin isän saaneen paholaiselta rahaa, kun hän oli paholaiselle myynyt naissieluja. Kolman kallioiden alitse, maan sisässä se ajaa kumisutti vaunuilla ja mustilla hevosilla se paholainen, tuli majurin isän vieraaksi. Hopealla oli majurin isä Uorolan hevosetkin siihen aikaan kengityttänyt. Paholaisen rahoillapa se Uorola on niin hyvin kasvavaksi ja muhkeaksi muokkautettu.

Usein Ali on kammoten haparoinut salaovea, mutta ei ole mitään löytänyt; usein etsinyt ullakkokamaria, mutta ei ole ullakolla nähnyt muuta kuin vanhoja sotahattuja, karhunkeihään, pienen kanuunan ja huonekaluromuja. Ilkeän, keltasilmäisen majurin vangiksi ajattelee sentään itseään Ali, kun istuu kirjainsa ääreen kytkettynä. Ehkäpä häntä tahdotaan johonkin kauheaan! Häntä itkettää mielihaikeus, ikävä pois, pois. Ehkäpä nytkin istuu Uorolan kellarissa päätön mies ja lyö rahaa majurille, kun tämä antaa Alin minne?

Ali istuu kuin vanki, ja hänen silmänsä kiusaantuneina kohoavat kirjasta ulkoiseen hämärään. Hänen riemunaan on, jos Tykki pihalla kumeasti haukahtaa tai ruokakello yksitoikkoisesti pämpättää tahi jos kuuvalon luodessa hangille sinistä kimallusta puistoon puikkivat isot jänikset omenapuita jyrsimään. Onhan sekin vaihtelua. Mutta rokonarpinen loikoo sängyssä selällään ja kurisuttaa piippuaan.

Niinpä kuluu aikoja, rokonarpinen ja Ali tulevat ystäviksi. Harvasanainen ja kuiva on rokonarpinen, mutta monesti, kun talvisen iltaruson tulipalo hulmuaa yli maailman jotunien roviona, josta verenkarvaiset jättiläishaamut sinkauttelevat säkeniä taivaslaelle, puiston kuuraiset puut kimaltelevat kuten rubiineja täynnä tai värisevät jättiläisruusuina lehdillään tulisia pisaroita ja ikkunat kiiluvat outoa, kaameaa punaa, tai kun tähdet iskevät tulta pakkasilmoissa, silloin laukeaa harvasanaisen kieli ja hän kummallisesti puhelee tähdistä, jotka säteillen ja jättiläislauluja laulaen pyörivät äärettömyydessä sammuakseen, maista, jotka ovat ruusuja kasvaneet ja paahtavaan hietaan hautautuneet, valituksista sotakentillä; sillä hän on synkkämielinen, se rokonarpinen. Ali kuulee hiiskahtamatta joko ikkunan ääressä ruson jotunien liikutellessa punaisia rovioitaan tai jo vuoteen lämmössä, kun vain koirain haukunta ja rähinä väliin kertomusta katkoo.

Kilkuttaapa rokonarpinen joskus klaverilla, mutta sävel on aina yhtä ja samaa synkkää.

Niin tulevat harjaspää ja Ali ystäviksi, ja Ali saa ystävänsä riemastumaankin, kun he joskus kiljuva koiraparvi kintereillään suksin pyryttävät yli Kolman rotkojen ja Ali villiä iloa huudahtaen avaa sylinsä jymisevälle tuiskulle tai pyörryttävistä mäistä suksin alas syöksyy.

Kalju Juortana, jonka isa lapsena hulluksi pieksi, kun ei poika jaksanut kyntää sill'aikaa kun isä pientarella polvillaan rukoili, – joka tillistelee pirtin uunilta kiiluvin silmin eikä ole ikänään käynyt Uorolan karjalaitumia kauempana, Juortana on kumminkin utelias tietämään miltä maailma Uorolan rajain takana näyttää.

Juortana: "Tuota noin, mitä minun piti sanoakaan. Onko siinä kaupungissa leivinuunikin? Onko?"

Rokonarpinen: "On. On siellä montakin leivinuunia."

Juortana: "Vai on, hihi! Mitä, vai on leivinuuni, mitä?"

Rokonarpinen: "On monta leivinuunia!"

Juortana: "Vai oikein monta leivinuunia! Hihi. Eikö siinä ole kuuma siinä kaupungissa, kun on niin monta uunia, mitä? Vai ei! Pidetäänkö siinä lakeinen auki, kun leivotaan?"

Rokonarpinen: "Ei pidetä."

Juortana: "Vai ei pidetä lakeista auki, vaikka on niin monta uunia ja tulee kuuma. Jo nyt on kumma että ihan totta totisesti ai!"

Ja Juortana laksauttaa kieltään kitalakeen ja kynsii paria hiustaan; niin on kumma se asia.

Mutta Alin mieltä suru ja häpeä painaa: eipä hän ole nähnyt maailmaa sen enempää kuin hullu Juortana!

KATSE SURUHARSOISTA.

    Vettä kynnän vellotellen,
    minä aaltoja ajelen,
    kynnän aika aurasella,
    valan pitkiä vakoja
    pellolla perättömällä.
    Vesi veljenäin omana,
    isot lainehet isänä,
    äijät aallot äitinäni.

    Pietari Mansikka: Merimiehen runo.

Tuomarin rouva, Loppilan rouvassyötinki, on kuollut. Yksin kyyröttää rappeutuvassa Loppilassa tuomari: nojatuolissaan halvattuna istuu, tuijottaa juopon älyttömin, kiiltävin silmin. Palvelijat saavat elää mielin määrin laiskoina ja syödä mitä talosta irti saavat. Eipä enää silkkihameissa kahiseva rouvassyötinki ole heidän silakoitaan lukemassa ja kellonviisareita iltaisin jäljelle vääntämässä.

Suruharsoissa ja kellastuneena kulkee Seelia kirkonkylän kalmistossa, äitinsä haudalla, Viuluniekankin haudalla, jolle on istuttanut punakukkaisen orjantappurapensaan. Orjanruoskistahan Viuluniekka piti ja niitä nimikkokukkasikseen sanoi.

Surra täytyy Seelian, suruharsot kasvoilleen heittää. Maailma on niin tyhjää.

Surra täytyy Seelian, kirkossa käydä, klaverilla virsia kilkuttaa ja rukoilla. Sillä hän on rikkonut. Sydämiä särkenyt, ei rakastettuaan ymmärtänyt, majuria pettänyt, niin, Aliakin pettänyt. Surra hänen täytyy ja rukoilla.

Rikkonut on hän, ja siksipä hänen murheensa nyt yhä suurenevat.

Ali yhä enemmän väistää äitiään. Kun näkee äitinsä silmäin alakuloisina katsovan suruharsoista, niin hänen rintansa täyttää outo, ahdistava orpous, josta haluaisi päästä. Ali pakenee kirjojensa ja rokonarpisen luo, ennenkuin on äitiään lähellä. Äiti on kateellinen kuivalle rokonarpisellekin, mutta minkä hän voi! Eikö sekin, että Ali väistää äitiään, ole vain rangaistus Seelian rikoksista, rangaistus, joka täytyy vastustamatta, tyytyväisenä kestää ja vain rukoilla, että siitä kerran pääsisi!

Surra täytyy Seelian ja rukoilla, rukoilla iloisten päiväin tuloa. Sillä hän on rikkonut, ja kaikki hänen uskottunsa, kalleimpansa, sen vuoksi vaipuvat hautaan tai eroavat hänestä. Seelian suru on suuri, kun hänen rakkaimpansa viedään. Se suru on Seelialle rangaistus. Seelian täytyy rukoilla, käydä kirkossa ja virsiä hyräillen kulkea kalmistossa!

Miksi Ali väistää äitiään? Tosinhan Viuluniekka-vainaja oli sanonut:

"Niitä kaikkeus rakastaa, jotka eivät seuraa mustakauhtanaisia, hautaa osoittavaisia, vaan seuraavat sellaisia, jotka auringon säteily otsallaan ja punaisissa asuissa heitä huutavat elämään, vievät huilujen soidessa ikuiseen lepoon, sillä ilo on elämä. Kunnioita isässäsi ja äidissäsi heidän nuoruuttaan, että aikasi seisoisit miehenä maan päällä. Sillä jos ennen on sanottu: autuaat ovat hengellisesti vaivaiset! niin minä kuitenkin sanon: autuaat ovat henkisesti rikkaat, sillä he vihannoittavat aution maan!"

Kaunispa oli ollut Viuluniekka, kun hän johti kukkaisia saattoja häätaloon. Kirkon portailla nosti viulun leukansa alle, keijautti keveillä sormenpäillä jousen kielikon yli: oi miten marssin sävelet väkevinä kajahtelivat kirkolta suvisiin kyliin ja maanteille, sävel välähti yli elämän kuin sateen kaaren kimaltava portti yli välkkyvän virran. Kuin kimaltava, riemuitseva virta kulki hääjoukko kirkosta; Viuluniekka asteli etunenässä ja soitti. Sielläpä huojui, heilahteli morsiamen kruunu, suvi-ilma liehutti naisten kirjavia säpsänauhoja, miehet mielellä hyvällä astelivat, katselivat terääntyviä rukiita, nuorukaiset lauloivat marssia, poikaset huutaen hyppelivät ja kiersivät seppeleitä pikkusiskojensa päähän.

"Tie auki, tie auki! Kuninkaalliset tulevat!"

Mahtava marssi raikahteli väen laulusta kuin vetten kohinasta. Kenpä olisi sillä hetkellä pelännyt, vaikka pistooli olisi otsaansa kohti ojennettu! Rinta paisuen kulki hääväki, ja kauas ilmanäärille kajahteli häämarssi.

Niinpä olikin Viuluniekka sanonut:

"Ihminen olkoonkin nuori, ettei muuta kuin nuoren uskoa muista, vaikka pistooli otsaansa ojennettaisiin! Älkööt uskojensa lapset pelätkö maailman mahteja, niitä, jotka tyhmistä kuonan ihailijoita tekevät!"

Viuluniekka, korskeat olivat hänen sanansa, ja häämarssia helistäen luulivat hänen hautaan menneen muut paitsi Seelia yksin, joka tiesi Viuluniekankin sydämen särkyneeksi. Mitä siis Viuluniekan korskeat sanat auttoivat? Mitä siis auttaa seurata niitä, jotka huiluja soittaen vievät ikuiseen lepoon! Rakastaako taivas Alia, koska hän pelkää äitinsä surua! Onnettomuus Alia pyytää, koska hän ei tahdo lähetä äitiä, joka suruharsoisena, itkien osoittaa rakastettujensa hautoja. Onnettomuus Aliakin pyytää, ja sekin on vain rangaistus Seelialle, joka on paljon rikkonut. Oikeutettu rangaistus, jota täytyy estelemättä, tyytyväisenä kärsiä: surra, surra, kunnes rangaistus otetaan pois!

ISOHÄRKÄ.

    Joka taulaa tekee,
    monta vaivaa näkee,
    pökkelöä pönnistää.

    Suomalainen sananlasku.

Niin kulkee vuosia muutamia keväihin, ja Loppilan tuomarikin on kuollut. Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee punaista horsmaa.

Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki hänen rakkaimpansa ovat kuolleet, ja Alia hän ei tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja ajattelee Alin hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin, kun olen kerran rikkonut.

Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi, ja parrassa kuultaa vain jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään haroen hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee, nahkasohvalla köllöttää, päätä usein pakottaa, hän juo kivennäisvesiä. Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa kumuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäisillä, vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevaa voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!

Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan jykevät kirjakaapit hän on kolunnut, ja tyhjentänyt rokonarpisen älykopan.

Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin korpiin, mutta isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen pisteltäväksi! Ramisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen saattamana kaikuviin hongikkoihin, ja isohärkä kuuntelee yksin navetassa, miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa, sinistä, vihreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska se on vihainen ja monesti karjakoita puskenut.

Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää, likaista pöytää.

Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä karkealla kielellään nuolla.

Mutta turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.

Yht'äkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä, mutta sieraimet veren himona paisuvat, ja hillittömästi, haljetakseen, vavahtelevin kyljin päästää karjojen kuningas villin, käheän mylvinän kuin tuomiopäivän pasuunan jättiläissävelen!

Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah, jos harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isonhärän irti, niin sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu vangin toivoton viha!

Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden selillä, ja räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien, punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin rintaa ahdistavassa, paisuttavassa tuomien tuoksussa luhdista luhtiin; – silloin olivat Ali ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat kirkonkylässä kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies usein Uorolasta lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua tai joskus räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia; mutta kun juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta vaaralle kiitivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti kirkonkylään tanssiin, näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei ollut Ali edes kirkonkylässä käynyt. Joskus ostoksilla, kirkossa tai Loppilan vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä ahdistivat oudolla tuskalla.

Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä. Siellä on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat pihoissa kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on kirkonkylä: toista kymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa ovensa auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai metsästä pilkottaviin huviloihinsa, kiertelevän joen varrelle.

Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään! Ali tahtoo ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, peloitella hevosta hyppimään! Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan lemu käy vastaan! Ali tahtoo nauraa taivaanrannalla punaisena hehkuvalle auringon kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah, Alin rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieraimin ja suin hän ahmii ilman tuoksua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!

Mutta kun hän perillä kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon sydämenpohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: Mitä tuo on, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Hänen päätänsä huimaa riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma, luinen nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukahduttaa. Hän tahtoisi itkeä, mutta ei voi.

Hän tuntee olevansa vailla iloa, hänen sieluunsa tulee jotakin outoa, tylyä, kamalaa. On kuin musta kyy hänen sydämessään kieppuisi, sitä jyrsisi, myrkkyhampain iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua sutena, ei tiedä ketä vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö? Niitä, niitä, ei niitä! Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah, niitä, ivata niitä, itkeä, kuristaa! Eikä kumminkaan niitä, ei, ei!

Hänen sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, mutta ei pois Uorolaan. Kuinka siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain varjossa! Kuinka siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen naama on niin ivallinen ja ruma!

Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella on iso, luuhottava pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii heiniä kuin viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä heillä on, Uorolasta tulleilla.

Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot, ja kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari, flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti ja hänen silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee värisevän, ruusuisen poven, joka kiihtyneena kohoaa ja laskee, hehkuvat posket tai valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan äänettömästi lentävän, ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän tuntee ahdistavaa poltetta, hänen jalkansa vapisevat polvista, hän tahtoisi syöksyä, pusertaa, tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!

Hän ei osaa tanssia – missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja jossa seinäkuvatkin hämähäkinverkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole kiltisti; ja tyhmästi!

"Ei sinusta tule koskaan mitään!" kumisee jokin jäykistävä, toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.

Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on vaikea hengittää. Oi, jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa! Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.

Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo peloittavan kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeästi palavin huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse hänen lapsensilmiänsä kohtaa; mutta sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia! ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle, ja ruskeat kiharat ylpeästi huiskahtavat, hän puree hammasta.

Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso yhteenkään naissilmään, vaikka hänen rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä, ja otsa vihaisena varjoo silmiä. Kun hänen on pakko tarttua pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin hänen sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:

"Hyi!"

Kuinka tunteekaan itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isonhärän viha?

Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena ja kurjana kotiin.

"Mikä se tuo jörökki on?" kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkuen Aliin.

"Rikkaan majurin poika!"

"Ahaa, sekö sitä vaivaa!" Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan kääntää tavallisiin ihmisiin.

"Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa hänestä on oivallinen, ettei muuta silmä tarvitse ihmisten kanssa seurustellessa!"

"Hihi ... antaa hänen vain suuttua ja odottaa."

"Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai halveksuminen, kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi?" kysyy kauppiaalta muuan kesävieras.

"Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista, vaikka on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen Simson, jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan väet aina olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai teki ihmisaraksi ja höpsähtäväksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin edespäin aina suvun loppuun!"

Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi, mutta joka oli kamalan koston saava! Ali on kalpea ja silmissä, otsaluissa kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta. Jos torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin Ali sähähtää kuin ruuti, hänen lasittuneet silmänsä iskevät hirveää säentä, hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:

"Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on vanha koni, ei kuin selkäruota jäljellä koko hevosesta! Ja nyt sen pitää saaman!"

Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemesta, hevosparka vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.

Mutta Ali ajaa rokonarpisen vasta-intteistä huolimatta valveille juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin riisumaan hevosen.

ÄKÄINEN NUORIHERRA.

    Muut miekkoset mieroa käyvät
    minä raukka riihtä puin.

    Suomalainen sananlasku.

Ali tiuskii palvelijoille ja vanhalle Santerillekin, ei sano hyväähuomenta vanhemmilleen, käy sukimattomin päin, makaa laiskana tai potkii koiria; jopa sieppaa pyssyn isänsä kamarin seinältä ja sanaakaan virkkamatta hyökkää kyttäämään Kolman louhistoille. Raivo ja ikävystyminen asuvat hänen kasvoillaan.

"Jo alkavat majurin temput, patukka vain kainaloon vielä!" tuumii väki.

Kerran kuumana päivänä, kun hän on yksinäisiltä retkeilyiltään palannut ja heittäytynyt salin vihreälle sohvalle märät ruojut jalassa ja likaisin käsin, ilmestyy majurinna kamarinsa ovelle, katsoo pitkään Aliin, ja hänen äänensä värisee tuskaa, kun hän virkkaa:

"Ali, eikö sinun ole hyvä olla? Mikä sinulla on, Ali?"

Alin sydänalassa repäisee silloin kipeästi, vedet melkein puhkeavat silmiin, hän tahtoisi käydä äidin luo tai kutsua äidin lähelleen, mutta eipä voi. Hän kääntää kasvonsa seinää kohti, haukottelee.

Silloin äiti loukkautuu, sanoo:

"Kuule, Ali! Tällainen ei käy. Sinä pahoitat isääsi, joka on vanha ja vapiseva. Et todellakaan tiedä, mitä ja kuinka paljon olet meiltä riistänyt, yön unet ja päivien rauhan. Ja sinustako tulisi Uorolan isäntä! Opettajasi sanoo sinua hiukan laiskaksikin?"

Ali singahtaa sohvalta kuin närevivun nakkaama ilves. Kasvot kalpenevat, kädet sinerviksi nyrkeiksi pingoittuvat, ääni on nyyhkytystä ja vihaa käheä.

"Yön unet! Unet, unet! Untahan te vain etsitte! Kuinka paljon olen teiltä riistänyt! Kuinka paljon! Mitä olen teiltä riistänyt? Mutta mitä te olette minulta riistäneet? Leivän te minulle annatte ja vaatteet vaivoin ja konia ajaa ja kermaista maitoa, mutta mitä te riistätte minulta! Vereni, vereni! Aina happamia kasvoja, vetisiä silmiä, haudoille kulkemisia! Aina virsiä niinkuin olisimme hautajaisissa! Mitä meillä on ruumiiden ja suruharsojen kanssa tekemistä? Olemmehan ihmisiä emmekä ruumiita! Täällä on kaikki hapannutta, elämä hapannut virsiin, kuin olisimme köyhiä, hyvyys hapannut itkuun ja ruikuttaviin varoituksiin. Kaikki vanhaa, naamat vanhoja, kuvat homeessa, katoissa iankaikkisen vanhat kruunut! Kyllästyy ja läkähtyy! Enkö tee työtä? Onko opettajanne sanonut, etten tee työtä! Hän valehtelee, kirjahuuhkaja, joka kaikessa tapauksessa on pöllön sukua! Vieläkö minun pitäisi auran jäljestä raahata, pölyä keuhkoihini kiskoa, kun täällä jo olen saanut itseeni iankaikkisen pölyn! Isä sitten, mätänee sänkyynsä, mikä isä hän on! Koiristaan keltasilmä pitää ja ongistaan, mutta minä en niistä pidä, en, vaikka hän kuinka tyrkyttelisi! Ja jos ei muu auta, niin auttaa jumal'auta! Minä lyön poikki siteet! Se on selvin tie. Maailma on oleva iloa, mutta tämä on vaivaistalo, jossa tulee houruksi. Ja se on totinen surkeus!"

Ali käy kiivaana salissa, hänen silmänsä kyynelöivät uhkaa, uhmaa.

"Olenhan kuin susi häkissä! Miksi tahdotte minusta tehdä hullun? Miksi ette ole antaneet minun elää kuin muitten? Köyhyyskö vaivaa! Katsokaa heidän iloansa: olenko minä mikä nuori! Eikö teitä hävetä nähdä poikaa, joka on tyhmä kuin tallioinas? Mutta eihän teitä hävetä, ette missään käy, ette elämää näe ja siksi luulette kaiken olevan niinkuin pitääkin olla, luulette kuolemaa elämäksi! Voi vanhuus, kuinka olet tyhmä, ahnas ja köyhä punnitsevassa, viisaassa rikkaudessa!"

Kuohuksissa Ali töytää ulos, tempaa eteisen nurkasta pyssynsä ja juoksee pihalle. On kuin häpeän ja tuskan nyyhke alkaisi hänen rinnassaan elää, mutta se ei saa nousta ylös, ei! Ali päästää koirat häkistä ympärilleen, kutsuu niitä mukaansa metsään, mutta kun vanha jäniskoiranarttu ei haluaisi häntä seurata, vaan jäykkäjalkaisena vikisten matelee pihan auringonpaisteessa, niin Ali vihan vimmassa laukaisee haulit nartun kintuille. Koira kiljahtelee, uikuttaa kuin poljettu sammakko.

Mutta majurinna pakenee huoneeseensa, tuijottaa kuin tajuttomana, puhkeaa alakuloiseen, voimattomaan itkuun.

Nyt jo Ali, niin nuorena! Mistä hän on kaikki ne karvaat sanat saanut!

Hänen ainoa ilonsa, ainoa elävä rakkaansa, Ali, jota itsellään säilyttääkseen hän on niin paljon surrut ja rukoillut rikoksiaan anteeksi! Ettei vain Alilla hänelle kostettaisi!

TUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.

    Kun on mulla heikko henki,
    varsin vailla tarkoitusta,
    kun se työntääpi tukulta
    ajatusta aivohoni!
    Onko kuussa karjat, linnut,
    kissat kiertotähtilöissä?
    Miks' on kehno kerjäläinen,
    miksi keisari komia?
    Miks' ei papit paljon usko
    sanojansa, saarnojansa?
    Mitä mahassa maamme,
    mitä pahamme perästä?

    Jaakko Räisänen: Mietteitäni.

Vanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla, kaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat vaikeina kuin kukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoaa louhikon seinä ylös kohiseviin honkametsiin, alhaalla vaahtoilevat laineet, kun tuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä kiviä pitkin, pihlajan marjat punoittavat rantalehdossa, vilisten kiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri, hänen katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat polvien yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.

"Karjanpaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut. Ja vaikka vain pankon tuhassa iltojani istun, niin kumminkin sanon sinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!"

Niin haasteli vanha Santeri Alille, joka hänelle Uorolaa itkien sadatteli.

Niin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat hänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman poikana iloinnut, ennenkuin suuret surut tulivat.

Kas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa huhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu, eivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee edessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa makaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikk'ei hän niitä sanoilla saata tulkita, karjanpaimen. Santeri vain tuntee sävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä:

"Kun syys-yön pimeys on ja tuuli kolkkona käy, rakeet ruutuihin lyövät ja hohkuu jää, silloinpa puhaltakaa pankon hiiliin, sytyttäkää loimuva päre, painakaa luomenne umpeen ja nähkää suurta unta! Sillä unet ovat elämästä puolet.

"Nähkää suurta unta kuin pohjaton vesi, joka taivaat ja hongat kuvaa. Nähkää unta, sille myös uskolliset olkaa, kun taivas on viluinen ja harmaa. Unten ilo olkoon morsiamenne, jonka kanssa käytte läpi elämän kuin häiden vain, vierellenne asetatte, kun ikä saapuu. Kuolo palvelija olkoon, saapuva koska vain käskee, ja kun henkeänne ruumiin raihnaus raiskaa, lähtekää ikuiseen lepoon! Sillä maailma on uudistuvan nuoruuden perintömaa, jota älköön rumentako valitus ja arkuus.

"Kun surette kukkaron tai maineen vuoksi, niin ajatelkaa kaiken katoomista kerran, ja saatte katoomisen säihkyvän riemun, sillä kuta enemmän uskallatte antaa pois, sitä enemmän te takaisin saatte.

"Autuaat he, jotka pystypäin, huiluja soittaen uskaltavat kuohuvain aaltojen vaaraan, sillä kuta mustempi edessä taivas on ja lähempänä kuohu ammoo, sitä suurempi ylpeäin ilo, sillä se on lyhyt!

"Autuaat ovat, jotka opettavat horjuville ikuisuuden iloa, henkensä heittävät syvyyksien vaaraan! Kaikkensa uskaltaminen on autuus, jota ei kenkään saaneelta ota.

"Olkaa tyyniä, mutta ylpeitä ja vapaita, sillä suuttunut tuo surun itselleen ja suru on monta murtanut. Ihmisten tylyys on hyvyydestä syntynyt ja tylyydestä hyvä, joten paha on hyvä ja hyvä on paha, mutta ymmärtämys yli kaiken ja ymmärtämyksen yli on uljuus. Arkuus on maailman ainoaa nurjaa.

"Rohkean köyhän on ilo, ettei mitään kadottaa voi, kaikki voi voittaa. Rohkean rikkaan, että osansa on saanut, vaikka sen nielisi meri. Mitä siis nurkua on? Pyrimme saamaan ja iloitsemaan saadusta.

"Rohkeuden on elämä, ei rukousten, sillä kukapa toiselle kätensä ojentaa, jos sanoo: ellet auta, niin hukun! Älä rukoile, vaan ota, sillä kukin ihminen on saanut osakseen sen minkä toinenkin, ja rammallekin on annettu viisaus, joka vie eteenpäin sen minkä jalka jättää, mutta arkaa ei seuraa elämän apu. Jumala tyhmät jättää, koska eivät juoneet pikarista, jonka hän heidän huulilleen asetti, ja aratkin ovat osansa valituksissaan saaneet, sillä arat valittavat, vaikka kaiken saisivat, ja itkuun tottuneen ainoa ilo on itku.

"Älkää kurotelko taivaisiin voivotellen: herra, auta! vaan pystyssä päin vannokaa: minun oikeuteni, minun uskoni! ja te saatte, vaikka taivaasta päivän tahtoisitte, sillä mikä on meiltä pakolla otettu, sitä ei ole meiltä viety, vaan minkä vapaasti annamme, se ei meille palaa. Sillä taivaan lahja annetaan vain kerta ja niille, jotka sen hengeltään ostavat, ja ken ei henkeään tahdo antaa asiansa vuoksi, asiaansa halveksii.

"Häpeä, ken tavoittelee tyhmien kuninkuutta tai säästämistä saarnaten kolikoita ahnehtii tai mukavuuttaan lihottaa tai kirjavissa kaavuissa kulkeakseen meille uskottelee: olemme heikot, taipukaamme! Me näemme heidän jättiläistyhmyytensä, joka paisuu ja puhkuu, mutta kerran sammakkona halkeaa. Me nauramme, nauramme! Katseellamme lyömme heidät, joiden sielu on liian tyhmä ollakseen suljettu, ja me huudamme: pää pystyyn! Jos olemme pienet, niin sitä pystympään! Pienellä ei ole varaa kumarrellen pituuttaan vähentää! Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

"Enpä sano vahvalle: hylkää heikko! vaan heikolle: käy omin jaloin, sillä olet yhtä vahva kuin vahvin, kun löydät tavan, jolla olet vahva.

"Uskolliset itsellenne kuolemaan saakka! Lyökää sitä, ken uskoanne vastaan uskaltaa henkensä, mutta matelijoista erotkaa käden iskutta, niin teette ihmisille hyvän, kun näytätte heille, miten köyhinä ollaan rohkeat, rohkeina vapaat, vapaina kärsivät ja iloiset ja rikkaat! Taistelu on taistelun arvoinen!"

Niinpä kulkevat sävelet Santerinkin sielussa, ikuisesti nuoret, vaikk'ei hän niitä lauluin ja soinnuin virkkaa voi, hän, joka on vain karjanpaimen. Hän ne vain tuntee, joka on itsekin nuori ollut, riemuinnut aikansa, vankaksi vanhaksi elänyt. Näinpä karjanpaimen kiusaantuneelle Alille virkkaa, sävelet tulkitsee:

"Uorolaa kammot! Lähde pois! Niin justiinsa sanon minä, vaikka minulta kahdeksan lastani riistettiin, yksin pankon tuhassa iltoja vietän. Lähde pois, Ali. Itse minä poikasena kotoani lähdin."

Ja tuuli käy, aalloissa Kolma kuohuu, haukat viheltävät yli huojuvain honkain, sävelet kiitävät vesillä ja mailla.

TANSSI, ÄITI!

    Jo tanssi pihalle saapi,
    ilo alle ikkunoien.
    Tanssi tungeksen tupakan,
    ilo pirttihin ajaksen.
    Jalan polki portahalle,
    kiukoa kivinen liikkui,
    silta soitti sorsanluinen
    tanssin tullessa tupahan,
    ilolinnun astuessa.

    Kanteletar, I:117.

Syksy on tullut, talvi sen vienyt ja kevät taas talven; Ali on vuotta vanhempi jälleen.

Rokonarpinen, heikkonäköinen opettaja on synkkämielinen. Vaikka hän joskus ilvehtii Juortanan kanssa tai tanssiin ja klaverin kilkutukseen innostuu, niin mieluimmin hän sentään on selällään sängyssä ja katselee sinisten piippusavujen kiemuroimista auringonpaisteessa, pullauttelee poskistaan harmaita haikuja.

Kun kesä taas saa, havahtuu Ali kirjoistaan kuin unesta, hänen rintansa käy levottomuutta. Silloin rokonarpinen katsahtaa Aliin surumielisen ihailevasti, sitten naurahtaa katkerasti.

"Haudankaivaja on maailman ainoa viisas, sillä hän vastaa kaikkeen: kaps tyhjä kallo, kops madonsyömät sääret, maatkaa, maatkaa!"

Niin virkkaa rokonarpinen, mutta Ali ei ole pitkiin aikoihin oikein enää viihtynyt rokonarpisen seurassa, sillä hänen sielussaan on kuin lyömään kohotettu käsi.

Ikävöinyt hän on ja talven kelmeihin rusoihin tuijotellut, laulanut surullisia lauluja; mutta kun kesä tulee, niin haikea uni haihtuu. Hän lähtee kuin nuori jättipoika kiiruhtamaan Uorolasta.

Kun Uorolassa kevät-illalla pihakuusi rusottaa punaisessa ruhtinasmanttelissa, kuusen kukat palavat lehvien nenissä punaisina sydäminä, kun ruisrääkkä ja kehrääjä huhahtelevat metsäin välisillä vainioilla, pistää Alin päähän yht'äkkiä satuloida vihainen jääkäri-ori ja lasketella kirkonkylään.

Kun hän aamulla ani varahin kukkojen vilua kiekuessa palaa, on hän kalpea ja ruumiinsa rento, mutta silmät loistavat riemukkaasti kuin Kolman usvista nousevan päivän. Majurinna kuulee Alin lujat askelet salista. Hän on levottomana valvonut yön, nyt rientää salin ovelle.

Äiti: "Missä sinä olet ollut? Koko yön olen valvonut."

Ali: "Hyvää huomenta, äiti!"

Äiti: "Hyvää huomenta. Sinähän olet niin väsynyt, sairaan näköinen..."

Ali: "Sairaanko näköinen? Ei kuin terveen! Mitä sinä nyt utelet? En minä ole kaivossa ollut. Kirkonkylässä!"

Äiti: "Ja sinä...?"

Ali: "Olen kuin täyskasvuinen kukko ja aika huijari. Ei me nyt surra, äiti, enää. Ei me nyt enää itketä, nyt nostetaan äiti käsivarsille. Kas näin! Ja nyt tehdään sovinnot. Kas näin! Nyt minä sanon, että kuljen kuten huvittaa, mutta olen kuin liekki, joka ei tahraudu, vaikka sen yli likavettä kaataisi. Uskotko nyt?"

Äiti: "Ali, Ali. Älähän nyt äitirukkaasi. Mutta kylläpä sinulla jo onkin vahvat kädet, kuin..."

Ali: "... karhulla vain! Niin pitää ollakin. Ja iloinen olen kuin karhu mehiläiskeossa vain!"

Äiti: "Iloinen ... sinä..."

Ali: "Niinpä niin. Missäkö olen ollut? Johan sanoin: kirkonkylässä! Mitäkö siellä? Tanssimassa!"

Äiti: "Osaatko sinäkin tanssia!"

Ali: "Kas, miten silmät nyt suurenevat! No naura nyt, se on oikein. Hahhahha, naura vain! Koetellaanko? Osaatko sinä tanssia, äiti? Katso, rinnassani hehkuu jo punainen ruusu."

Äiti: "Ennen, ennen... Keitä olet saanut punaisen ruusun?"

Ali: "Mutta et nyt? Enpä tiennyt, että sinä olisit koskaan osannut tanssia! Koetellaanpa..."

Äiti: "Ah, Ali, hullu! Mikä sinun on! Haha..."

Ali: "Kas niin, näinpä mennään! Enkös ole jo aika huijari, äiti! Näin vain aamukoltussa mamman käsi olalleni. Kas nyt mennään. Herranen aika, mutta osaathan sinä tanssiakin, äiti!"

Ali pakottaa äidin tanssimaan, äiti kyynelsilmin, katketakseen nauraa hullunkurista iloa, ja Ali nauraa hahattaa täysin kurkuin, rallattaa, vie, vie vanhaa koholla ympäri suurta salia.

Ali: "Äiti, tämä ei riitä. Siellä on kirkolla koko nuoriväki, ja lukkarin majassa mua äkseerattiin. Lukkari soitti viulua ja herranen aika: nyt osaan kuin ajatus ikään! Ei tämä vielä riitä, koko päivän tahdon hyppiä, äiti opettaa ne tanssit mitä osaa. Herranen aika, osaathan sinä vaikka mitä vielä, äiti, tanssia tahdon kuin hullu!... Missä se opettaja on? Makaako se opettaja vielä? Soittoa meidän pitää saada. Hei, vanha klaveri, auki kilikone! Ja opettaja soittamaan, kyllä se sen osaa, kyllä se sen osaa!"

Ja Ali juoksee rokonarpisen vuoteelle, kiskoo tämän ylös. Vaikka paitahihasillaan täytyy tämän soittaa, vaikka yhdellä sormella, vaikka koko kämmenellä, niin että koko Uorola jymisee. Mitä hulluja? Mitä se rokonarpinen töllistelee? Eikö hän ymmärrä, että tulee soittaa, mitä tahansa, mitä tahansa, kunhan vain soittaa! Mitä se kummastelee! Eikö hän ymmärrä, että Ali aikoo tanssia, että majurinna aikoo hyppiä kuin hullu, eikö hän ymmärrä, että on uusi elämä talossa! Ah sitä lampaanpäätä!

Rokonarpinen paitahihasillaan rimputtaa klaveria, painaa polkimiin paljain jaloin, soittaa, nakkaa vinhasti sormia, mörähtelee ja nauraa. Ali nauraa niin että ikkunat hätkähtelevät, majurinna nauraa ja lentää poikansa väkevien käsien varassa kuin lintu. Mikä teki hänen töppösensä niin keveiksi! Sali pyörii ympäri karusellina, isot taulut vilisevät punaisina ja mustina ympäri, tuolit paukkuvat sekaisin, Alin jalka jyskää tai äänettömänä keijahtaa, nauru kajahtelee, majurinnan yöröijy liehuu, ja tukka on päässyt valloilleen. Ah, eihän Alin äiti niin ruma olekaan kuin Ali ajatteli. Miten hänen silmänsä kummallisesti säteilevät! Ja kuinka keveänä hänen jalkansa liikkuu! Herranen aika, onko se äiti, onko se äiti! Hahahaa: äiti, äiti tanssii ja tukka hulmuaa tuoksuvana. Ja kädet sellaiset pehmeät, valkeat! Herranen aika, kuin kauppiaan Sylvialla! Ovatko nuo äidin kädet, joita Ali hellästi ja voimakkaasti pitelee. Ovatko nuo äidin, äidin kädet!

Ja aurinko nousee säihkyvänä, pääskyset visertelevät pakahtuvin rinnoin ikkunain takana, urvut kimaltavat; kyyryselkäisenä opettaja soittaa, nauramaankin rupeaa, ja klaveri helisee voimakkaista näppäyksistä ja hytisee, piiat juoksevat pelästyneinä ylös, kauhistuvat ja alkavat nauraa, Tykki haukkua kumistaa ovella niskakarvat harjalla ja jalat jarrussa, Uorola suurena tynnyrinä kumisee, nauraa, jyskää ja helisee, majuri köpittää hämähäkinverkkoisesta huoneestaan piiska kädessä, on ovella kaatua selälleen hämmästyksestä, huutaa, nauraa:

"Mitä saakelia tämä on!"

Mutta Seelia-rouva vain tanssii, nauraa, nauraa, tukka hulmahtaa majurin kasvoihin, töppöset jaloista lentävät vasten tauluja, posket hehkuvat kiivasta, pakollista kiitoa, Ali nauraa, klaveri huojuu ja kilkuttaa, ja soittaja nauraa, ja kun Ali viimein päästää hervonneen äitinsä nojatuoliin, niin majurinna vedet silmissä nauraa vain ja nauraa.

Ah, todella kaunis on nuori Ali, kun hänen poskensa veren-väkevinä hehkuvat ja valkeat hampaat nauraessa loistavat, naurua, iloa hytkivässä rinnassa vapisee punainen, hehkuva ruusu.

KAUNIS ON ALI, KUN RINNASSA NUOKKUU RUUSU.

    Enkä huoli huolimahan:
    annan huolia hevosen,
    suuripäisen päivitellä.
    Hevosell' on pää parempi,
    kaulasuonet kantavammat.

    Kanteletar, I:55.

Kaunis on Ali, kun posket hehkuvat veren-väkevinä, ääni kuin metallikilpeen kajahtaa, rinnassa nuokkuu kuihtuva ruusu.

Seelia-rouva katselee kaukaisia taivaanrantoja, joilla iltaruso kirkon ympärillä valahtelee heleänpunaisina juovina. Lehdet hiljaa läpättävät puistossa, illan tuoksu kohoaa vehreyksistä, sirkat sirisevät, ja märehtivän karjan kellot kalahtelevat himmeästä pihattoaituuksesta, josta hyttyssauhu kytöisenä nousee. Omenapuiden lumikukissa mehiläiset surisevat, Kolman aallot solisevat hiljentyen rantaan.

Mutta Ali on kirkonkylässä kesävieraiden kisoissa.

"Niinpä tulee ollakin!" huudahtaa Seelia-rouva. On viimein kuin olisi kivi hänen sydämeltään otettu, kun Ali iloitsee.

Sirkat sirisevät varjoisten puiden alta:

"Paista päivin aurinko, sammukaa päivät. Tahdomme soittaa ja siristää, jäätyä viluiseen talveen."

Lehdet viluisesti läpättävät, äidin sydän värisee, hän vavahtaa:

"Ei, Ali ei ole jäätyvä talveen. Kun hän on aikansa iloinnut, on hänellä Uorola ja äidin helma." Sirkat sirisevät:

"Mitäpä sitten, jos jäätyykin talveen! Ken on kesänsä iloinnut, voi myös jäätyä talveen, sillä jokaista ilojen kesää seuraa jäätävä talvi. – Niin tulee myös ihmisen elämän olla: kasvaa kaihossa suonet palaen, yht'äkkiä puhjeta kukkaan kuin yönkuningatar, joka hetkessä elämänsä pois kukoistaa, on kauniimpi muita kukkia, kuolee kun aamu koittaa. Kasvaa kauan, täydet voimat kukkaan tyhjentää, kuolla. Ken elämässä kitui, se puhjetkoon kuolossa kukkaan. – Olkoon Ali Seelian elämän kukka. Kitunut ja kaivannut on kauan Seelia, nyt näkee Alin voimistuvan ja riemustuvan, nyt on Seelia kukkaan puhjennut yönkuningatar. Pian hän voi kuolla."

Kun Viuluniekka muinoin läheni yksin kasvanutta tuomarin tytärtä ja hänen hillitön katseensa tunkeutui Seelian sieluun, sanoi katse Seelialle: "Nyt olet vankini!" Seelia iloiten, huoaten vastasi: "Olen vankisi, kauan jo kaihosin sellaisia kahleita." Mutta tulivat tuskat, epäilykset kotinsa hylänneelle, vain maantien iloja rakastavalle Viuluniekalle. Yht'äkkiä hänen katseensa puhui Seelialle: "Heitän sinut, sillä mun rakkauteni on niin väkevä, että voin sanoa: 'Seelia, jos sinua rakastan, mitä se sinuun kuuluu! Minut elättää rakkauteni, eikä nainen!'" Se oli outoa sekavan tuskan kieltä. Ja Seelia havaitsi itsensä hylätyksi, hän ei odottanut Viuluniekan rakkauden tuskasta voimistuvan, Seelia syöksyi vaivoissa majurin syliin, Viuluniekkaa hän vihasi. Mutta sitten tuli jälleen Viuluniekka, hän ei enää sanonut rakkauttaan väkeväksi: itsensä kärsiväksi hän sanoi. Seelian viha muuttui rakkaudeksi jälleen; kohtalo ja taivas olivat olleet hänen ja Viuluniekan välillä. Hän rakasti Viuluniekkaa ja unohti kaikki rakkautensa vuoksi. Mutta kun Viuluniekka kuoli, niin rakkaimman kadottamisen tuska kohosi Seelian eteen hirviönä ja syytti Seeliaa rikoksista ja unohtamisista rakkauden vuoksi. Se oli suuri se tuska, ja Seelia oli heikko. Hän tuskansa antoi kasvaa ja soimata niistä, joissa ei soimaamista ollut, ja kun Ali tuskaa kammoen äidistä eteni, niin Seelia luuli, ettei siihen ollut syynä hänen tuskansa, vaan hänen rikoksensa, jotka vaativat rangaistusta ja surua.

Mutta nytkö on rikokset sovitettu, koska taivas suo Alin äitiä iloiten lähetä?

Seelian povessa kiitollisena kevenee: vieläpä hänelle päivä koittaa. Ali on hänellä jäljellä, Ali on kerran Seelian vanhuuden turva.

Mutta samalla outo ääni hänen sielussaan soimaa: Siksikö, ettei Seelia omasta sielustaan ollut voinut itselleen murheen turvaa luoda, siksikö pitäisi Alin tulla sovittavaksi uhriksi! Ei, mies älköön eläkö äitiään, kunniaa, kultaa tai naisen halauksia, vaan elämän sielua varten ja sen kautta muille. Olkoon elämä tähti, joka avaruudessa säkenöi, itselleen maailmat valaisee, ikuisuuden loistot osoittaa ja sammuu. Nouskaa, vapaat, ylös, ylös, kapinalliset! Kyllin jää niitä, jotka mullassa matavat.

"Älkää silmänräpäykseksikään myykö itseänne sellaiseen, jota ette halua, sillä jos hetkeksi sitoudutte, niin siteistä ette koskaan pääse, mutta rintanne kaipuu on sammumaton!" on Viuluniekka sanonut.

Mutta Seelia myi murheelle itsensä, ja siitä hän ei koskaan pääse. Kun luulee itsensä onnelliseksi ja elämänsä puhjenneen kukkaan Alin riemua nähdessä, niin itseltäänkin salaten tahtoo suoda Alille iloa vain saadakseen hänestä vanhuuden turvan. Sillä ken on ollut tyranni itselleen, hän on alati orja, ja vapaudenkaipuunsa hän tyydyttää toisia orjuuttamalla. Ken ei ole uskaltanut elää, se vie toiselta elämän, sillä tahto taipuu, mutta kaipuu on taipumaton.

Ali aamuisin kotiin tulee, kalpea on, mutta silmät väkevinä ja huulet punaisina palavat, kun elämän kuohuvasta maljasta alkaa juoda. Korkeaksi tahtoo kohota kuin korpikuusi tai mahtavat mainingit, kun tuuli käy lepoon, hulmuaa hurmeinen luode ja illan kaiho ilmoissa soi.

KAIPAUS.

    Laulan ma meret mesiksi,
    meren kaislat kaupungiksi.
    Laulan neien kaupunkikin,
    liitän linnan sisähän.
    Nain ma tuosta nuoren neion,
    jonka kanssa kallottelen.
    Tuosta kasvaa kaunihiksi,
    paisun linnan paimeneksi.
    Suorin poikaset sotahan,
    nuoret miehet miekka vyölle.
    Itse linnassa lihoan.

    Kanteletar, II:235.

Niinpä oli Alin kesä kuin välkkyvää silkkiä, kultajuoville kudottua; mutta kun kurkien kiila harmaita ilmoja halkoi, lähtivät kirkonkylän huviloista kesävieraat ja Ali jäi Uorolan hämäryyteen.

Ali huokaili ja ikävöi.

"Sinulle on olo yhtä vastenmielistä kuin mustalaispojalle itku! Katkeroitunut olet, kelpaisit pakanapapiksi!" sanoi Alille rokonarpinen.

Ali ei vastannut, vain huoahti, katseli rumien, aumaisten sänkien yli, tuijotti sateeseen, josta varikset raakkuen metsiin pakenivat.

Mutta kun äiti huokasi, sanoi: "Älä sure, Ali! Onhan sinun hyvä olla näin!" niin Ali heltyi äidille ja sanoi: "Niin, onhan minun hyvä olla näin!"

Majuri viruu sohvallaan tai vuoteessaan, juo kivennäisvesiä. Vanhuuskin hänet pian hylännee, siksi hän muuttuu yhä lempeämmäksi Alille, josta on tuleva majurille rakkaan Uorolan hoitaja.

Kun Ali tulee majurin huoneeseen, puhelee majuri hiljaisella äänellä, ojentaa Alille laihan käden, tahtoo Alin istumaan vuoteensa viereen, suunnittelee Alille yhtä ja toista Uorolasta.

"Kun minä kuolen – vaikka enhän minä vielä kuole! – tai jo pian ota sinä ja kuivaa se Rämekorpi. Siitä tulee hyvää viljamaata, kun laskee vedet Kolmaan. Ja Rötön torpan alitse sopii laskea."

Alista tuntuu vastenmieliseltä. Ei hän Uorolan peltoja eikä soita rakasta, mutta kun majuri lempeästi katsoo kellertävillä silmillään ja puhelee huolehtivin äänin, niin Ali vaikenee, vaikka rinnassa painaa ikävystymisen huokaus. Pikaan hän tahtoo pois ummehtuneesta kamarista ja lääkepulloisen pöydän äärestä.

Ikävää tukahduttaakseen hän komuaa kirjakaappia tai kulkee työväen parissa. Sepä hänen unohduksensa, kun kinoksissa ajaa natisevaa tukkirekeä tai seisoo polviin saakka hyisessä suohaudassa ja nostaa mutaa tuskan vimmalla.

Öillä myöhään kuultaa tuli nuoren herran huoneesta Kolmalla haukkuville ketuille, kun koko muu kartano on kuin kuollut ja vain Tykki kumeasti vastaa kettujen viluiseen ääneen, mutta metsäkoiraparvi on suljettu lämpimään häkkiinsä.

Silloin öillä, kun lampun valo valuu unettavana yli pöydän, tuuli humisee Kolman metsistä ja ikkunassa vikisee, mutta rokonarpinen kuorsaa vuoteensa varjossa, silloin Ali on yht'äkkiä kuulevinaan kuin valittavia säveliä, ei tiedä mistä. Hän säpsähtää, katse kohoaa kirjasta, hän kuuntelee. Aivanhan on kuin naisääni huudahtaisi, sitten livertelisi tai kuin kuuluisi viulunsoittoa jostakin etäältä, etäältä. Vai oliko se vain tuuli, joka kantoi kuuluville kettujen äänen Kolman tuiskuista? Alkavat sävelet siinä hänen ajatuksiin vaipuessaan kuulua selvemmin, ympäröivät hänet kuin alkaisivat korvansa soida, huoneen pihisevä hiljaisuus hopeakulkusina helistä, itkeä, nauraa. Kas, yht'äkkiä luulevat Alin väsyneet, tuijottavat silmät näkevänsä vasten viheriänkiiltävää uunia kuin hymyileviä, nauravia naisenpäitä. Kas tuossa, miten yksi kirkastuu, hymyilee, himmenee. Ne ovat kuin tuulenpyörteet, joista vanha Santeri ennen lapsena hänelle kertoi. Ne leijuvat, tanssivat utuisin vartaloin, sitten ne ruumiittomat päät asettuvat levolle Alin olkapäille posket palavaa poskea vasten ja kuiskivat kuin yön humiseva hiljaisuus.

Tai on kuin tummasta yöstä liihottelisi luo valkea, pehmoinen käsi. Se on valkea kuin helmiäinen, hiha välähtää ranteelta olkapäähän kuin purppurasimpukan hurme kuultavalta helmiäiseltä. Yöstä sädehtivät hymyilevät silmät.

"Sylvia!..."

Ali tahtoisi nääntyen katsoa silmiin ja nääntyen suudella värisevää, valkeaa kättä.

Pakahtuen, keventymättä huokaa Alin rinnassa, sillä silmät ovat kauppiaantyttären, Kirkas Sylvian säteilevät silmät, ja hän kuulee hiljaisuudessa elinvoimaa kuohuvaa, helisevää Kirkas Sylvian naurua.

Hullu, palava vimma oli monesti Alin viime kesänä vallannut, kun hän tanssi Sylvian kanssa ja tunsi Sylvian upean poven naurua värisevänä kohoavan lähellään, ja kädessään, olallaan Sylvian väriseväin käsien vavahtelevan.

Tukehduttaen painaa Alin rinnassa, kun hän valvoo ja kuuntelee talviyön säveliä, jotka soivat milloin tahdikkaina kuin tanssi, milloin surunvoittoisesti, milloin Kirkas Sylvian nauruna helähtävät.

KIRKAS SYLVIA.

    Älä sä Helena huoli
    Luojan lystin laitoksia.
    Jos ois Luoja sulle suonut,
    pannut parran palkinnoksi,
    sä oisit parran palmikoinut,
    paljon partoa lisännyt,
    siihen kampoja kahellut,
    käkkyröitä käämöitellyt
    sekä silkkiä sitonut,
    kukkia kutonut paljon.
    Siint' ois suu selälle jäänyt
    sekä leuvat longallensa. –
    Ihminen ikänsä kaiken
    tyytymätöin tyhmä raukka.

    Jaakko Räikkönen: Tyytymättömät.

Niin oli Ali taas keväällä kuin korven nuori kontio, joka on maannut talven pesänsä huumeessa ja herää, kun kevätaurinko paahtaa niskalihoja ja pihka kuusten kyljissä kiehuu. Herää silloin nuori kontio, aivoissa väkevä huumaus kulkee, aukaisee kuluvat silmänsä auringon kiloon, nousee hoippuen kevätaamuna salojärven rannalla: näkee kuinka korpisaaret värisevinä kuvastelevat jäähileiseen veteen auringon noustessa, kuulee kuovien kiimahuudot rantain rämeiltä. Nousee silloin nuori, villi kontio väkeville jaloilleen, kimeästi kiljahtaa lumessa seisten, päästää ilon vihellyksen alanteesta vaaroille kuin koetteeksi, ja sydän alkaa pamppailla luonnon väkevyyttä. Ei tiedä karvamies, miten yltäkylläisen voimansa vähentäisi jänteitä vaivaamasta. Hyppelee, paiskaa hirveitä kantoja sulavaan lumeen, viheltäen iskee leveällä kämmenellä kuusten kylkiin ja mielihyvästä mörisee, jos hurja isku vimmatusti koskee kämmenlihaan ja kaarnakin puusta ympäri nykeröisiä korvia sinkuu.

Niin on Alikin, kun kirkonkylän ympärille pääskysinä palaavat kesäasukkaat ja Kirkas Sylviakin palaa isänsä taloon.

Kirkas Sylvian povessa kuohuu veri kuin tulvahtava koski, joka vierii eteenpäin, kohoaa, laskee, painaa kuohuunsa vaivaispuolat, variksenmarjat, nousee kalliolle, järisyttää hongantyviä ja riemua riehahtaa, kuta enemmän voittaa. Kirkas Sylvia on kellastuneille naisille kateus ja ahdistava tuska, rakkaille äideille päänpudistus, kultaista keskitietä etsiville, vanhapiikaparkain ihailemille aviopuolisoille pyhä loukkautuminen. Kirkas Sylvia on kaikkien ilo ja kaikkien vastus.

Aamuin hän nukkuu myöhään, ja kun aurinko viimein hänen vuoteelleen ylenee, himoaa hänen palavia huuliaan ja poveaan paahtaa, silloinpa kavahtaa Kirkas Sylvia, avaa ikkunan ja kurottautuu siitä ulos paljain käsivarsin ja povin sekä alkaa laulaa hehkuvalle auringolle kirkasta laulua. Sattuupa silloin kyläraitille suuruskävelylle joku prillinenäinen, kirjojaan ajatteleva kesävieras, ja hänen silmänsä pakosta kääntyvät ikkunaan, jossa Sylvia auringonpaisteeseen unohtuneena visertää ja laulaa kuin vallaton, valkopovinen pääskynen. Oppinut säpsähtää, sitten nyrpistää nenäänsä, sanoo karvaasti itsekseen: "Kuinka epähienoa, kuinka sopimatonta!" – sillä hänen näivettyneisyyttään ei ole kunnioitettu.

Kun Kirkas Sylvia pidoissa käy huolimattomana, mutta pystynä, säteilevin silmin ja kulkusia helisevin nauruin, ja avoin povi värisee kuin vaalea, rusoinen silkki tuoksuvilla ruusuilla ja punainen vaate hulmuaa, tai kun hän isänsä herkullisessa illallispöydässä antaa ranteelleen pirahtaa pari verikirkasta viinipisaraa ja pyytää ilkkuen nuoria miehiä ne pisarat ottamaan huulin helmiäis-iholta, silloin nuorten naisten naamat venyvät pitkiksi ja he vihjaisevat toisilleen:

"Ah tuota Sylviaa, miten hän ylpeilee isänsä rikkauksilla!"

Kas tuollaisenpa naisen kuva lienee ennen muinoin hymyillyt sen maalarin sielussa, joka pitkät ajat hikoillen maalattuaan kirkon seinille kalpeita enkeleitä ja silmälasinokkaisia paholaisia viimein suuttui, väsyi niin että voivotteli, mutta yht'äkkiä riemastui, tempasi siveltimensä, kastoi ruusunpunaiseen ja vihellellen loihti tuokiossa keskelle suurta helvettitaulua ihanan naisen. Mahtavan lohikäärmeen selässä se istuu ja ojentaa keveällä kädellä kultaista maljaa. Paapeliksi maalari rusottavan naisen huoaten risti, mutta nuorukaissydän vapisee, kun katse sattuu kuvaan vanhan kirkon oviseinällä, ja katse ei huokaamatta siitä kuvasta erkane.

Voimakas ja iloinen on Kirkas Sylvia kuin kevätkoski. Hänen povensa on kuin vaaleanpunaista silkkiä, jonka alla värisee, uhkuu, hehkuu palavia ruusuja. Hänen kiharansa värisevät valkeilla, uhmaavilla ohimoilla kuin kultaiset auringonsäteet maaliskuun lumella. Astelee Kirkas Sylvia kuin teräsjoustimilla, hänen naurunsa helisee yhäti, yhäti kuin olisi hänen sielunsa hopeakulkusia täyteen ripustettu lanka: jos vähänkin lankaan kosket, niin hetipä kulkuset säveliä helähtävät. Hän nauraa kaikelle, niille, jotka arkuutensa vuoksi ovat tulleet tyhmiksi, tyhmille, jotka rohkeutensa vuoksi ovat ihmisiä, ihmisille, jotka arkuutensa vuoksi ovat tulleet hyvistä pahoiksi, pahoille, jotka ilo tekee rohkeiksi ja hyviksi. Omaa nuorta sydäntään sentään enimmin nauraa, ja sepä elämän murtuneita enimmin ahdistaa, sillä Kirkas Sylvian nauru puhuu heille ilon esikoisuudesta, jonka he ovat vaihtaneet pienten pyyteiden hernerokkaan.

Älä yritä nostaa sammakkoa auringonpaisteiselle mättäälle: se loikkaa niskaasi, jos sitä autat, ja räiskyttää kutuista vettä kasvoillesi!

Kirkas Sylvia soittaa pianoa, tanssii ja nauraa, nauraa. Aviomiehet, joilla pitäisi olla kuusi kättä, kukin kahta kehtoa varten, ja jotka esitelmöivät nuorille miehille vaimon valinnasta, pudistavat Sylvian naurua kuullessaan päätään ja sanovat: "Se on hermostusta tuo nauru. Terve ihminen on vakava ja tasainen!"

Mutta kun Kirkas Sylvia ilvehtii nuorilla miehillä ja ukon-kompuroilla, jotka hänen kättään anovat, niin emot pudistavat verkkaan jakaukselle kammatuita päitään, sanovat: "Tokkohan tuo raukka koskaan saa miestä!"

Ja kun Sylvia käy avokauloin ja alati nauraa povi ilokulkusia täynnä, niin onnettomat naiset, joilla on laiha, jänteinen kaula ja surulliset, himmeät silmät, sanovat:

"Se on hullu tuo Sylvia!" tai: "Kuinka vihaan tuota naurua!" ja ajattelevat, tuntevat: – Sitä kuullessani näen, kuinka olen köyhä.

Kun tulee kaunis Vappu-kuu, palaa Kirkas Sylvia kirkonkylään isänsä taloon.

Kevätkisoihin tulee Alikin Uorolasta, Ali, joka talviöinä lampun himmottaessa on ollut kuulevinaan kirkasta naurua ja näkevinään tuulenpyörrekasvojen kaihoja tuovan hymyn.

Kisat käyvät parhaillaan kauppiaan kartanossa, kun Ali saapuu. Flyygeli pauhaa saksanpolkkaa, sävelet parvissa, tahdikkaina helkkyvät; parit kiertävät illan punaa helottavain ikkunain ohi.

Alin täytyy nojautua ovenpieltä vasten, hän huokaa riemusta, ja kyynelet tahtovat tunkeutua silmiin, hänen polvensa vapisevat.

– Oi että sinut vielä näen, Sylvia, Sylvia! hän päätään pudistaen ja hymyillen huoahtaa.

Eikä Ali voi tanssia, sävelet ahdistavat rintaa, Sylvian katse vavistavan outona tanssin vilinästä hänet kohtaa. Hän tahtoo ummistaa silmänsä, hänen ympärillään lennähtää rintaa laajentava tuomien hengitys.

Kun tanssi lakkaa, käy Ali miesystäväinsä joukkoon. Hän ei voi mennä edes tervehtimään Sylviaa, ajatus päätä huumaa. Hän ilakoi ja nauraa, Ali-lapsi, mutta sydäntä ahdistaa, kun hän luulee Sylvian jostakin sohvansopesta häntä katselevan, ja huokausten ahdistus paisuu.

Katsahtaapa hän sitten sivulleen. Kas siellähän Kirkas Sylvia istuu toisen nuorukaisen kanssa. Sylvia on nakannut jalkansa polven yli, valkea kenkä keinuu, silmät säteilevät puhekumppanille, vähän väliä helähtää huimaten nauru. Väkinäisesti pysyy Sylvian kasvoilla totisuus, huulten hermot värisevät, hymykuopat vapisevat, syvenevät, taas tasoittuvat, hänen povensa värisee hillittömästi, jos hän on hetkenkin totinen ja koettaa katsoa totisin silmin. Nuorimies häntä vastapäätä hymyilee levollisesti, kertoo hupaista juttua, hoitelee sikarinsa tuhkaa koossa pysymään; yht'äkkiä Sylvia nauraa ja nuorimies onnellisen hillitysti nauraa.

Ali katsoo, tuntee miten silmissään pimenee, hän tuijottaa, tuntee miten rintansa huohottaa palkeina, kuin elämänsä loppuisi.

Eikä tiedä kuinka käy, mutta yht'äkkiä pitkä Ali seisoo Sylvian ja nuorenmiehen edessä. Kädet housuntaskuissa, selkä kenossa seisoo Hullun-majurin poika, on kuin pahaan irvistykseen hänen suunsa vääntyisi, silmät palavat hiilinä ruskean tukan varjosta, hän on vallan keltainen.

Nuorimies katsahtaa hämmästyneenä ylös Aliin, sitten nolona Sylviaan, Sylvia kalpenee levottomana – se mustasukkaista Ali-poikaa riemastuttaa – Sylvian povi alkaa vavista, hytkiä kuin suuttumusta. Nuorimies nousee huultaan purren, kumartaa ja jättää Sylvian ja Alin kahden.

Hetken on Sylvia kuin pyydyksessä lintu, mutta sitten kavahtaa ylös, katsahtaa Aliin ilkkuvin silmin, säteilevin silmin, nauraa, keikahtaa kannoillaan, lähtee. Vain kirkkaana kiusaava nauru helähti.

Ali on kuin puulla päähän lyöty. Hänen silmissään valkenee ja pimenee, hän häpeää ja naurahtaa, tuska kalvaa sydäntä.

Seuraavan tanssin ajan Ali pönkittää seinää käsivarret ristissä ryntäillä, katsoo härän silmin.

Mutta tanssin loputtua Sylvia hypähtelee Alin luo, tervehtii häntä ja nauraa:

"Kuulkaas, minä melkein aioin lyödä teitä äsken! Niin minä olen monelle tehnyt, kun ovat liian lähelle tulleet. Ja he ovat kiltisti kumartaneet ja sanoneet olevansa iloisia saadessaan pikku hyväilyn armaasta kädestäni!"

Ali: "Mhyh..."

Kirkas Sylvia: "Haha ... oletteko pahoillanne... Hyväinen aika, ojentakaa sitten kätenne sovinnoksi ja tulkaa valssiin!"

Ali: "Hahhah, hahhah!..."

Kirkas Sylvia: "Mitä te nauratte? Hahhahhah... Sellaista pahaa naurua!"

Ali: "Sellaista hyvää naurua! Hahhahhah!"

Kirkas Sylvia: "Eikö kelpaa?"

Ali: "Minä pidätän itselleni oikeuden kutsua ketä haluan!"

Kun Sylvia ojensi kätensä, niin Ali vavahti punaisen hihan valkeaa rannetta pitkin valahtaessa, mutta kuitenkin hän pudisti ylpeästi päätään. Mutta nyt on Sylvia vihastuneena, nauraen mennyt Alin luota, Ali riemuitsee ja kärsii nuorta kipua.

Sitten Ali nauraen hypittää rumimmat naiset, mutta kesken kisaa lähtee kevät-yöhön, jossa koivunurvut keinuvat kellervässä kuutamossa, suistaa äkäisen Jääkärinsä ja komuuttaa yli siltain laukassa, syöksyy ylämäkiä metsiin Uorolaa kohti.

Kun hän ratsastaessaan ajattelee, että Kirkas Sylvia nyt paraikaa kirkkainta naurua nauraen hypähtelee tanssissa toisten kanssa, tulee hänelle mustasukkaisuus ja kalvava kaiho. Salot korkeina kaartavat ympäri uinuvien järvien, joissa taivaanrannan puna vielä kalpenee. Maantie häipyy rotkojen hämärään, joiden yllä kuudan koivunurvuista kiiltää. Kaukaa etenevät ja haihtuvat tuulenhengessä tanssin sävelet kirkonkylästä. Mutta Ali ravauttaa Jääkäriä ohjilla, ajattelee hymyillen ja surren vanhan Santerin satua siitä, kuinka nainen miehen vangitsi.

Se satu liikkui vanhasta pappilasta, joka tuolla virran reunalla häämöttää läpättäväin haapain ja marjapensasten keskellä, jonne kirkon katto kuultaa metsäin takaa. Kirkkoherran nuori vaimo ja nuori apulainen hehkuivat toisilleen, vaimo kiihoitti apulaista antamaan vapisevalle vanhukselle myrkkyä. Jumalaansa uskoi apulainen ja rukoillen kieltäytyi kamalasta teosta. Silloinpa eräänä syksy-yönä, kun apulainen vuoteellaan tuskassa valvoi, leimahti huone valkeaksi, orressa riippui kädet levällään vertä vuotava ruumis, mutta pääpaha seisoi sen takana, vilkutti kauheaa silmäänsä, sanoi:

"Etkös pelkää minua, etkös tottele minua!"

"En minä tuollaisia pelkää! Pakene pois, pahahenki!"

Pimeni huone, mutta taas leimahti valkeaksi, apulaisen edessä voivotteli hullu mies. "Minä olen nuori mies, jonka sydän kivusta pakahtui!" voivotteli. Paha vilkutti silmäänsä, sanoi:

"Etkös pelkää minua? Etkös tottele minua?" Apulainen kalpeni, rukoili ja sanoi: "Pakene pois, pahahenki!"

Pimeni taas, mutta viimein valoisaksi tuli, rusottaen seisoi apulaisen edessä kirkkoherran nuori vaimo. Se hymyili, aukoi valkeaa syliä.

"Etkös pelkää minua? Etkös tottele minua?" Apulainen otti naisen kädestä sekoitetun myrkkylasin. Hän surmasi vanhan, joutui vankeuteen, on ikänsä ollut hourupäinen.

Ali hymyilee ja kyynelöi. Hänen sydänalaansa kalvaa kaipaus.

Seuraavana päivänä Ali kuljeksi Uorolassa huoneesta huoneeseen. Majurinna huolestuneena kysyi:

"Oletko sairas? Miksi et syö, et juo?"

Ali punehtui, hymyili, katsoi kummallisesti säteilevin silmin, huokasi syvään.

Äiti hymyillen tunsi huolen, huoaten rukoili:

"Taivas suojelkoon poikaani kiivailta sydänkivuilta! Taivas älköön rangaisko minua anastamalla ainokaista Alia, jonka pitämiseksi olen niin paljon rikoksiani surrut."

MIKÄ MÖKÄ MÖKISSÄ.

    Kuulee, viina, kun ma laulan,
    kuulee, puteli, puheeni!
    Enpä moiti mahtiasi,
    enkä voimias vähennä:
    olet kyllä oiva ruoka,
    siivosyöjälle suloinen.

         *     *     *

    Tämmöinen talon isäntä
    saapi hankkia hatunkin
    ja siihen siniset housut,
    vielä västin oivallisen.

    Paavo Korhonen: Viinasta; Talonpojille.

Kahdeksankymmenen ikäinen majuri on varsin sairaana. Kirkkaana kevätpäivänä hän antoi taluttaa itsensä puistoon, istui siellä nojatuolissa tirkistellen Kolman kuikkia, kuunnellen pesivien kottaraisten velhokieltä rosoisista vaahteroista, pääskysten viserrystä ullakon ikkunoista. Mutta tuuli oli vielä kylmä, illalla majuri sai kuumeen. Ei sanonut lääkäriä tarvitsevansa, koska oli Uorolan majuri. Aamulla oli vähän kuin houreessa. Ville haki sitten kirkonkylästä lääkärin, lääkäri sanoi vilun käyneen vanhoihin keuhkoihin.

"Eihän vaivainen ihminen mitään kestä!" naurahti rokonarpinen.

Hän ei muuten enää Alia opettanut, kun majurinna luodakseen Alille iloista vapautta oli häntä pyytänyt antamaan pojan olla rauhassa. Silloin oli rokonarpinen sanonut:

"Mitäpä hän opista viisastuukaan. Osaapa hän mokomassa talossa makailla ilman oppiakin. Mutta minnekäs minä täältä lähden?"

"Jääkää tänne vain, olette toverina Alille ja tarkastatte työväkeä, kun majurikin on kivulloinen."

Ja rokonarpinen jäi loikomaan, tupakkaa tupruttelemaan.

Nyt on majuri huohottavana vuoteessaan, majurinna on säikähtynyt ja tuskaa aavistelee, mutta Ali rientää kirkonkylään eikä välitä muusta kuin sydämensä murheesta.

Usein Jääkäri tulee kotiin ratsastajansa jättäneenä, ja Alin viimein jäljestä tullessa näyttää koivukujan leveä portti olevan hänelle liian ahdas. Hän hoippuu lujasti, vaatteet ovat tahroissa, ja puheesta käy punssin imelä haju, kun hän kertoo äidilleen, että äkäinen Jääkäri oli hänet paiskannut aholle Susivaaran tuolle puolen ja että nyt Jääkäri saa selkäänsä aika lailla.

Ali ja Kirkas Sylvia eivät ole vielä sopineet, ja Ali näkee hyväksi juoda itsensä iloiseksi pojaksi murheessa.

Majurinna on kuolemansäikähtynyt. Ali unohtaa kotinsa, kärsii, hurjastelee kai jonkun naisen vuoksi, josta ei ole edes sanalla suvainnut kertoa äidilleen.

Eikö majurinna vieläkään ole kylliksi surrut, katunut, koska Alin etenemisellä häntä rangaistaan? Hänen rikostensa vuoksiko Alistakin tulee kärsivä hurjastelija? Viuluniekan ja Seelian onneton kohtaloko Aliinkin, Seelian ainoaan, iskee!

Ei ole majurinna vielä kylliksi katunut, surrut. Hän luuli jo sovittaneensa kaikki. Se on hairahduttava rikos.

Suru, suru, puhdista Seeliaa, ettei hän kadottaisi ainokaistaan, Alia!

Eräänä iltana istuvat vanhat miehet rikkaan kauppiaan verannalla ja sekoittavat höyryäviä laseja, samalla kun salista kuuluu remuava flyygelin sävel, tanssin kiivas poljenta ja nauru. Ali tulee äkäpäissään vanhusten joukkoon, tahtoo juoda itsensä humalaan.

Ilta-aurinko säkenöi punaisena kannuissa ja laseissa, tuulenhenki leyhyttelee pylväiden verhoja, kuuset kurkottelevat verannan kaiteelle punakäpyisiä näppejään, tupakan sauhu pöllyilee lemuavaan ilmaan.

Juttelevat, vuoroin nauravat ja surkeilevat siellä miehet kilpahevosistaan, karjarutosta, ensi syksyn kunnallisvaaleista. Ali istuu kuin ei koko maailma häntä liikuttaisi. Ruskeat silmät kiiluen kaihoilevat lasin kultaisessa kimalluksessa, pää nojaa tuimana käteen, huulet loistavat kuin tuoreet, punaiset valmut.

Salissa soivat flyygeli ja viulu yhtä ja samaa iloista pyörrettä. Vanhan lukkarinkin ovat taas saaneet vietellyksi sinne viuluntappejaan narisuttamaan. Alia suututtaa Kirkas Sylvia. He kiertävät rakkauttaan kuin kaksi hyttystä liekkiä, luovat vavahduttavia katseita, mutta yht'aikaa kumpikin nakkaa niskaansa, eroavat karvastavin mielin. Ali ei kutsu tanssiin Sylviaa, ja Sylvia asettuu välihetkillä vastapäätä Alia salin toiselle puolelle, katselee riuduttavan kimaltelevin silmin, huokaavin povin, uhmaa helisevin nauruin. Erottuaan molemmat huoaten hymyilevät.

Taas kuulee Ali salista Sylvian naurun, joka helisee kuin syvästä vedestä kumpuilevat hopeakuplat, tekee kipeää. Nuori Ali puree kärsimättömänä huultaan. Lasin kuumalla sisällyksellä, joka syöksyy nielua alas kuin polttava säilä, hän puhkoo sydänalastaan kohoavan huokauksen. Sitten taas jöröttää, haraa sormillaan tuuheaa tukkaansa.

Kauppias: "Hehehe! Mikäs taas on Uorolan nuorella herralla, kun ei tanssi?"

Ali: "Ei huvita..."

Kauppias: "Sososo, tytöt kostavat, ellei tanssita! Mikä jörökki se sellainen on, joka ei tanssi!"

Ali: "Ei huvita!"

Kauppias: "Sepä kumma on, ettei huvita. Minä tanssin nuorena, niin että henki joka hetki oli kurkusta lähteä. 'Kun ennen viulut vinkasi, huonotkin silloin yritti!' laulaa Paavo Vihtajärveltä."

Ali: "'Vaan ellei ensin ehdolle nyt panna paloviinaa, niin olkoonpa se jo sinään!' laulaa hän myös."

Kauppias: "Hehehe! Muuta taitaa puuttua kuin paloviinaa, hehehe."

Ali punastui. Ah, kyllä iloinen isäntä, Sylvian isä, on nähnyt rikkaan Alin ja rakkaan Sylviansa vaivat! Ali puree huultaan ja vaikenee.

Silloin kauppias tulee Alin luo, lyö Alia olalle, nauraa hehettää, iskee silmää muille, puoleksi kuiskaten sanoo:

"Vai joko rouvassyötinki nyt taas niin pahoin juonii Viuluniekalle!"

Sanat eivät olleet tarkoitetut loukkaamaan, sillä kauppias piti Alista, mutta kauppias oli hieman veivingissä ja Ali kovasti veivingissä, sydän nuorten tuskain kuohussa. Jumal'avita, kuinka Ali kavahti ylös tuolilta, hänen otsansa suonet sinertyivät, huulensa, kätensä, jalkansa vapisivat, silmät samenivat, säkenöivät! Tuossa tuokiossa hän iski nyrkkinsä pitojen isännän kasvoihin.

Alia ja hänen äitiään oli loukattu!

"Mitä te puhutte minun äidistäni ja Viuluniekasta! Olkoon heidän välinsä mikä tahansa, se ei teihin kuulu, eikä kuulu toiseen ihmiseen se, mitä toinen häntä loukkaamatta tekee. Sanokaa minusta mitä tahansa: että olen laiska, korskea, itsepäinen, se ei kuulu minuun ei edessä eikä takana, ja siitä, kenestä en välitä, eroan ilman tappelua. Mutta äidistäni, äidistäni! Ken äitini hiuksestakaan virkkaa pahaa, sitä minä lyön, totta totisesti lyön, vieläkin lyön! Sillä äitini ja minun asiani eivät muihin kuulu! Luuletteko, etten nyyhki, kun ajattelen, miten äiti paraikaa istuu kotona kyyryisenä ja sielunköyhänä sairaan isän vuoteen luona, kun minä kuljen kylillä. Myöhään yöhön istuu, silmiään vaivaa, neuloo ja nyplää jotakin, kai juuri minulle, näkee päiväinsä loppuvan ilman iloa. Mutta se ei kuulu teihin, sillä kun sieluni urut ukkosena soivat ja silmissäni salamat iskevät, niin en näe mitään enkä kuule mitään, en äitinikään ääntä, enkä välitä siitä, veisaavatko muut urkujeni mukaan vai eivätkö, vaan itse käyn, miten sävel käskee! Minä jätän äitini raihnaan isän kera, sillä raukka on se, joka ei uskalla totella vertään! Mutta mitä minä olen äidilleni, sitä ei ole oikeus toisten hänelle olla, kun minä olen kuulemassa, sillä rakastan imettäjääni enkä salli loukattavan hänen hiuskarvaansakaan nyrkkini iskemättä. Sanokaa minusta mitä tahansa, mutta älkää koskeko äitiini! Vaikka hän mikä olisi, niin minä lyön, lyön ja lyön!"

Alin silmät kyynelissä leimuavat, kun hän vapisee siinä vierasten edessä, jotka säikähtyneinä, tietämättä iskeäkö vai paeta Hullun-majurin poikaa, ovat pakotetut kuulemaan korskeita sanoja. Kauppias istuu verannan portailla, painelee vuotavaa nenäänsä.

Mökä oli kuulunut saliin, tanssi katkesi, soittaja jätti flyygelin, ovet verannalle lensivät auki, hämmästyneinä rynnättiin katsomaan.

Ali vavahti, kun näki Kirkas Sylvian moittien katsovan ovella, tekeysi kylmäksi, vapisevin huulin sanoi:

"Nyt ollaan kuitit! Jos olen loukannut ketä, niin kai kadun... Sen merkkinä on, etten pistä jalkaani tämän talon kynnysten yli!"

Ali kumarsi, heitti hapsiaan, lähti. Kyynelet kuohuivat hänen rinnassaan.

"Mikä Hullun-majurin pojalle tuli! Hänhän on hullu! Mikä hänelle tuli?"

Kauppias vihaisesti nauroi:

"Ei täällä mitään ole tapahtunut! Menkää te peltokanat vain saksanpolkkaan!"

Puoliväkisin hän ajoi nuoret saliin, sulki leveät ovet.

Kauppias: "Sellainen pirunpoika! Iskee kuin petkeleellä, arimpaan paikkaan! Hehhehhe, sellainen pökkö se on majurikin. Kyllä siitä vielä siivo naapureilleen tulee, kun kuudentoista vanhana jo lyö nenät rikki! – Mutta sellainenpa olin itsekin nuorena. Monta kertaa Viuluniekan kanssa paiskattiin muurarit ja sällit ulos kapakkain ikkunoista. Häpeä olisikin, ellei nuori kuohuisi! Ei sitä nuorena pidä kiskoa ylleen ketulta nyljettyjä viisauden nahkoja. Enempi kuin viisaus on väkevyys, enempi kuin väkevyys on ilo. Joutavaa on, jos poika tämän hullun seikan vuoksi menettää ruokahalunsa. Sellaiseksi ovatkin tehneet hänet siellä Uorolassa. Ei koskaan ihmisiä, ei koskaan vapautta. On epäluuloinen kuin kärppä, mutta luja on kuin Viuluniekka!"

Miehet: "Viuluniekka? Mitä sinä sillä tarkoitat? Mitä sinä sille sanoit, kun se suuttui?"

Kauppias: "Enhän minä kuin leikillä puhuin Viuluniekasta ja Loppilan tyttärestä."

Miehet: "Jahaa! Onkohan siinä mitään perää?"

Kauppias: "Hehehe, mikä sen tietää. Mutta katsokaapa häntä vasta! Sellainen neliskulmainen, luja leuka, silmät tosin ruskeat – ne ovat äitinsä silmät – mutta suu sama itsepäinen. Ja koko ruumis, kiivastus!"

Miehet: "Ja ääni ja tulisuus! Olemmehan tuon ennenkin havainneet, mutta nyt – Viuluniekka on noussut kuolleista! – Iloinen mies Viuluniekka oli, jos kummallinenkin. Kyllä sitä kauan muistetaan! Kilistetään hänen muistolleen!"

Vanhat sekoittavat kiehuvan lasin Viuluniekalle flyygelin helistessä jotakin outoa säveltä, kilistävät.

Kauppias heläyttää lasinsa tarjottimelle; miehet alkavat porisevin suin ja humalailoa kiiluvin silmin kertoa juttuja Viuluniekasta ja hänen suvustaan.

Kolman rannoilta oli kotoisin Viuluniekka. Mistä hänen sukunsa tuli pitäjään, sitä ei kukaan tiedä, mutta kovin mustaverinen kuului kantaisä olleen. Hän rakensi talon Kolman sopukkaan jylisevällä voimalla. Tuulimyllynkin kuului rakentaneen, patsashongankin nostaneen pystyyn aivan yksin. Hänellä oli monta vallatonta poikaa. Vähävuotisina nulikkoina ne jo kärttivät isältään mälliä ja tupakkaa, ja jos isä ei tahtonut antaa, niin silloinkos alkoivat noitua ja parkua kuin seitsemän mustalaista, ja antaa niille viimein piti vaikka omasta poskestaan. Isompina pojat pitivät alituista römppäviikkoa. Milloin eivät viinasaksain kanssa nakanneet avarassa pirtissä pitkää-turakkaa, niin ajelivat köykkyselkähevosillaan ympäri pitäjää, paukkurattaiden lankku kiikkui, pullea tyttö istui polvella, ja remppautunut hanuri riippui selässä. Kuin Turkin sota kuului alati olleen Kolman perukassa. Viinaan ne hurjat pojat kuolivat. Jäi eloon vain vanhin ja vankin.

Se vanhin oli voimallinen mies. Sotaväessä seisoi sivustamiehenä, oli siksikin liian pitkä, niin väkevä, että oli pitänyt kieltää tavallisella tanakkuudella marssimasta: oli näet kerran astua paukauttamalla halkaissut sotamiessaappaista pohjat. Pyssyä oli pidellyt varovaisesti kuin oljenkortta, hellävaroen laski jalalle ja asetti tanaan kuin lelun. Siitäpä upseeri hänelle ärähti, mutta mies naurahti isolla suullaan kuin tuohikontilla, ja kun seuraavan kerran komennettiin kivääri jalalle, niin tukkipa paukahti poikki Kolman karhun kivääristä.

Kymmenen miestä se sulloi putkaan, jos ne oli käsketty häntä putkaan pistämään. Äkseeringeissä kulki miten huvitti: selkä köntyssä, nauraa virnottaen ja kivääriä keppinä käyttäen marssi. Väliin keskellä komennusta asettui kannolle tupakoimaan, eikä kellään ollut niin mitään kurahtamista.

Sellaisia miehiä kansa ihailee, joilla on vetohärän niska ja rinta leveä kuin karhulla.

Sellainen mies se oli Viuluniekan isä.

Hänen äitinsä: siitä ei kansa paljon tiedä, mutta luulee hänen olleen herrasnaisen; kirkonkirjoissa on hänellä herrasnimi. Miten hän oli joutunut Kolman karhulle, ei kukaan tiedä, mutta paljon kirjoja ja komea harppu hänellä kuului olleen talossaan; hintelä, tunteellinen nainen kuului olleen.

Väkevä, haaveksiva ja hurja oli Viuluniekkakin jo poikana kuten läpi ikänsä. Monesti, kun syys oli vetänyt Kolman ohueen jäähän, hän kylän poikasten kanssa kuului valjastaneen hevoset kärryjen eteen ja pojat ajaa kumisuttivat sitten jäällä kilpaa. Hevoset kauhistuen hyppelivät, kun surman railot alla ulvoen aukenivat. Mutta Pohjatuulen pojat huusivat, nauroivat. Sellainen metakka siellä oli.

Näitä kertovat miehet totilasiensa ääressä. Mutta salissa oli Kirkas Sylvia kalpea ja levoton. Naisen nauru hupeni, kun iloisesta leikistä kipeä tosi tuli.

PAHOLAISEN VIULU.

    Isän' isä oli Olli,
    minun isän' oli Olli,
    Olli on oma nimeni.

    Olli Karjalainen: Kulkuruno.

Ennen Alia riemastutti ja hän tunsi jaksavansa kohottaa rinnoillaan vaikka kalliopaasia, kun ajatteli satoja taruja, jotka purppuralla pukivat Viuluniekkaa.

Nyt kun kuuli hämärän aavistuksensa ja vähitellen selvinneen tietonsa todistuvan toisen suusta, säpsähti hän, suuttui, tunsi riemua, häpeää, ahdistavaa kaihoa.

Eihän hänellä ole mitään tekemistä Uorolassa! Sillä eipä Viuluniekallakaan ollut kotia.

Ei ole Alilla rikasta Uorolaa, sen kumisevaa hevoslaumaa, rähiseviä koiria. Kolma ei ole hänen maittensa järvi.

Polkujen poika on hän oleva, hymyilevä itkussa ja itkevä nauraessa.

Outo orpous ahdisti enemmän, kun ajatteli syyttä loukanneensa Sylvian isää. Ei hän nyt ylpeydessäkään voi enää suuttuneen isän tytärtä lähetä.

Yksin tahtoo olla nuorten tuskain lapsi, painaa kasvot käsiinsä. Mutta kun hän niin tekee, leimahtavat hänen sielussaan hymyileväksi kuvaksi Kirkas Sylvian kasvot. Riutuen katsovat kirkkaat silmät, povi ahdistavasti kohoilee, ei hän naura; Aliakin nyyhke ahdistaa.

Alin täytyy pakolla kiskaista kädet kasvoiltaan, silmäluomensa melkein sormin avata, ettei upea kuva häntä tappamatta kuoliaaksi kiduttaisi.

Isänsä sairasvuodetta Ali pelkää, häpeää. Äitiään lähenee kuin nöyrä palvelija, joka tahtoo pois pestisetelinsä, haluaa toiseen taloon.

Seelia-rouva on säikähtynyt. Hänen silmänsä ammottavat avattuna sieluna, puhua ei voi Alille mitään, hän aavistaa ja pelkää. Tahtoo lähetä Alia, mutta vetäytyy pois, kun pelkää kadottavansa Alin; hänen sydäntään särkee suru.

Eräänä päivänä köpittää Uorolaan harmaahapsinen, arka lukkari. Ali ei ole viikkoon käynyt kirkolla, hän häpeää kauppiaan luona osoittamaansa kiivautta.

Ali lojui välinpitämättömän näköisenä puistossa keilaradan vierellä auringonpaisteessa, kun lukkari tuli luo ja sammaltavalla, sipisevällä suullaan alkoi outoja jutella.

Ali katsahti lukkarin silmiin: ne pelokkaina hymyilivät. Ali riemahti ja oli rauhaton: jotakinko Sylviasta, kauppiaalta, kahakasta vai mistä?

Ali kavahti nurmelta ylös, kutsui lukkarin huoneeseensa, ajoi pois rokonarpisen, joka sängyssä loikoi ja naksutteli sorminiveliään, ja sulki oven.

Lukkari: "Tuota noin, nuori herra, minulla olisi pikkuisen asiaa. Ei mitään pahaa, pelkkää hyvää. Eihän me suututa, mitäs me suututtaisiin ... tuota noin..."

Ali: "Eikö mitä, ei me suututa... Nouseekos heinää kovasti luhdallanne?..."

Lukkari: "Tuota noin ... taitaapa nousta. Katsokaas, eihän me nyt tässä tappeluun ruveta kuin turkkilaiset tai mitkä. Mutta minä kun kuulin ne kirkonkylän kahakat... Teidän vähän kuin kiivastuneen..."

Ali: "Niin, mitä sitten!"

Lukkari: "Ettehän ... tuota noin ... kiivastu ... hihi... Minä pelkään nyrkkiä kuin paholaista..."

Ali: "Ne ovat menneitä, joita hullu suree!"

Lukkari: "No sitähän minäkin! Minkäs se tikanpoika luonnolleen mahtaa! Tuota noin ... suutuittekos te? Miksikä se kauppias teitä sanoi?"

Ali: "Miksikö sanoi? Siksi mikä olenkin! Mitä se teihin kuuluu!"

Lukkari: "No älkäähän nyt, nuoriherra. Tuota noin, mutta tiedättekös, mikä oli se Viuluniekka?"

Ali: "Miksikä en tietäisi."

Lukkari: "Hän oli mies luja, joka huijasi ja lauloi kuten muutkin runosepät, kirjoitti kuolinpuheita ystävilleen ja joi; kun niitä pappi saarnastuolissa luki, niin kansa itki. Kulki häissä, itketti morsiamia ja joi; kirosi viinaa ja joi. Viinaan hän hukkui, Viuluniekka, viinapäissään sai rintataudin, jäi talviselle tielle makaamaan yöksi, olisi paleltunut, mutta sattui ajaja kulkemaan ja korjasi jäätyvän. Minun majassani hän viimeisen henkäyksensä huokasi. Onneton oli, mutta siltä iloinen. 'Neljä viikonpäivääni on kemua ja iloa, kolme nälkää ja surua!' hän sanoi. 'Koska iloisia on enemmän kuin synkkiä, niin kallistunpa ilon puolelle kokonaan ja unohdan synkät!' sanoi. Morsiusmarssiksi elämäänsä sanoi. Hurja oli ja kaunis. Usein, kun oli vettä viulullaan ihmisten silmistä vuodattanut, sanottiin: 'Oi hyvä isä, mikä on antanut moiselle sialle enkelin sielun!' Hän nauroi, löi polveensa leveää kämmentään, sanoi: 'Minussa on messinkiä!' – Minä, joka haluan kyköttää kirkon turvissa kuin poikanen emokanan siipien alla, minäkin kammoksuin ja ihmettelin häntä. Onneton kai oli, ei sanonut armoaterioillekaan haluavansa; kun joi. Mutta oli yhdessä poikaa: ei se koonnut maailman tavaroita. Laulaahan Sonkarinsaaren Reettakin: 'onnellinen on se päivä, uskovaisille ihana, joilla toivo taivahassa, ilo on isän majassa; niille vaan on vaikiampi, joihen mieli maallisilta tavaroilt' on tahrattuna!' Ehkä laulelee taivaissa hänkin, vaikk'ei se sanonut haluavansa taivaaseen, jossa on toistensa synnillisyyttä valittavia akkoja. – No niin, sinne hän meni, missä kointähti kirkas ei koita. Mutta kuulkaas, yhdenpä tehtävän hän jätti minulle. Minulla on Viuluniekan viulu!"

Ali: "Viuluniekan viulu!"

Lukkari: "Kuollessaan käski antaa viulun majurin pojalle, kun korkeaksi kasvatte."

Ali: "Korkeammaksi kuin jättiläiskuusi!"

Alin edessä aukenevat kuin satain sateenkaarten linnat. Viulu, viulu, lumottu viulu! Hän puristi, pudisti lukkaria käsivarsista:

"Missä se on, missä, missä! Jumala, oi Viuluniekan viulu!"

Kiireesti he molemmat juoksivat eteiseen, ja sieltä pimeimmästä loukosta lukkari kohotti punaisen vaatekääryn.

Ah, mikä viulu! Rappeutunut viuluraukka, kansi useasti haljennut, mutta ehyeksi liimailtu, tapit kuluneet, kannella vielä hartsin tomua. Ali puristi viulua rintaansa, vapisi, hiveli kieliä, kyynelet tulvivat hänen silmiinsä.

Lukkari: "Ei sitä noin saa pitää! Voi se särkyä sekin. Ei sitä saa rutistaa! Mitä siitä rintaansa pieksää! Hyvästi sitä tulee pitää kuin pientä lasta. Minä olen pitänyt sitä kuin sydäntäni nämä monet vuodet, vartioinut kuin kuningaskäärme kruunua, koko piirongin laatikko on sillä yksinään ollut, joskus vain olen laatikkoa longottanut ja säikähtänyt: oli kuin olisi laatikosta kumahtanut kummallinen soitto."

Ali: "Oi sinä rappeutunut viulu!"

Lukkari: "Mutta ääni on kaunis. Voi sun Taavetti, kuinka se soi kauniisti, kun Viuluniekka sitä hiveli kuin höyhenellä. Se itki kuin lapsi ikään. Jumala paratkoon, hän se minuakin ennen yllytti viulua soittamaan ja viulun hankkimaan, ja onhan tuota tullut tanssiakin soitetuksi, kun pyytävät ja mankuvat eikä sitä voi herrasväeltä kieltäytyä. Jumala paratkoon, hehehe."

Ali: "Ah miten se kumahti!"

Lukkari: "En minä ole tohtinut sitä näpätäkään, niin säikäyttää, kun koskee siihen. Se on oikea viulu."

Ali otti kiihkeästi jousen. Sen sormisija oli kuopalle kulunut, Alista se poltti kättä, hän säpsähti. Kohotti jousen kielten yli, kvintti kilahti, tomu värähti, välkähti altto. Alista oli kuin outo sävelsarja olisi soinut kirkkaasti kaukaa kuin uruista. Ali jäykistyi, tuijotti, hänen kyynelensä kimalsivat. Näki kauas, vapisi, huokasi raskaasti, rintaan tulvahti kuuma hyöky.

Lukkari: "Se on hyvä viulu. Kun kysyttiin Viuluniekalta, mistä oli mokoman hankkinut, niin nauroipa ja sanoi: 'Paholaiselta tietysti!' Niin se sanoi. Paholaiselta, paratkoon! Ja sydämensä sekä elämässä vuotaneitten kyyneltensä sanoi olevan viulun sisässä."

Ali näkee sielussaan Viuluniekan seisovan Kolman mustalla kalliopilarilla kirkonmalmien soidessa. Myrsky jylisee ikuisuuden riemua, Kolman paholainen, kristallisilmä, tuo Viuluniekalle viulun. Sen sisässä sykkii kärsivä ihmissydän, kun kirkonkello myrskyssä ammuu, luode palaa ja pohjoinen hongissa humisten käy.

KUOLEMAN KELLOT.

    Miehiä on miehet kaikki:
    mitk' on miestä ollaksensa.

    Paavo Korhonen: Merimiehille.

Ali soittaa paholaisen viulua.

Ali on unohtanut orpoutensa, on unohtanut Kirkas Sylviankin.

Aamuisin ani varahin tuodaan Uorolan hevosella lukkari taloon, ellei lukkari tahdo yöpyä Uorolassa. Sitä hän ei tahdokaan. Hän pelkää öisin Uorolaa ja sen kummallisia kummitusjuttuja, arka mies.

Viuluakin hän pelkää, mutta minkäs voi, kun Ali pakottaa soittamaan, opettamaan. Minkäs voi, kun soittamaan innostuessaan pelkonsakin unohtaa!

Lukkari istuu Alin kanssa nuottien edessä, molemmilla viulunsa, Alilla heleänpunainen paholaisviulu ja lukkarilla oma haalakkansa. Lukkari istuu, silmät vaanivat nuotteja, pää nyökkää, jalka lyö kiivaasti tahtia, suu väänteleksen suoraan ja väärään, sankalasit valuvat nenän nipukkaan, hiki kallistelevaa otsaa pitkin pisaroi, jousi käy. Niin sitä harjoitellaan.

He harjoittelevat pitkät päivät Uorolan kruunuisessa salissa, Alin kamarissa, jossa rokonarpinen ei saa rauhaa, puiston vaahterain alla, Kolman tyynissä, sanajalkaisissa notkelmissa.

Jumala paratkoon, ei arka lukkari moiseen leikkiin haluaisi, kun melkein on pyhät sen vuoksi unohtaa, mutta minkäs voi, kun Ali vaatii ja hän itsekin innostuu!

Ali ajaa korkkia sormiensa väliin, ei tahdo syömäänkään kuin väkisin, tai kun lukkari nälän epätoivossa alkaa häneen tirkistellä. Kun Ali ihmisten ilmoille tulee, niin sairaalloisesti hehkuu hänen otsansa, silmät ajatuksissaan katsovat minne katsonevatkaan, rinta huokaa ja käy, jalka pyrkii tahtia naputtamaan.

Majurinna istuu majurin vuoteen ääressä, majuri nukkuu levottomasti. Vaahterain värinä illan tullen helottaa, kimaltaa seinällä punaisessa rusossa.

Silloin alkaa kuulua outo sävel.

Mikä outo ääni kuin kaukaa, kaukaa? Kuin kellojen soitto.

Kuin kellojen soitto. Väliin valittavana vienonee huokaavaan tuuleen, kirkastuu. Kuulee kuin Kolman laineiden heleitä ääniä.

Mitä ääniä! Metallirinnoin helähtelevät kellot. Kaameasti kuin jostakin kaukaa, kaukaa. Urkujen virsi yhtyy kellojen kuminaan.

Soisivatko kirkonkylässä kellot?

Eihän arkena. Ja nythän on jo myöhäinen ilta. Kirkas, heleä naisen ääni laulaa virttä urkujen soidessa.

Ah mikä sävel, kuoleman kellot!

Kunhan ei majuri pian kuolisi. Majurinna hätkähtää. Onhan hän usein kauan valvottuaan ollut näkevinään majurin pään ympärillä tanssivan kuin vihreän kehän. Sellainen merkitsee kuolemaa, sanoo kansa. Pian majuri kuolee, kuoleman valot jo kiertelevät hänen päänsä ympärillä ja kuoleman kellot soivat.

Majurinna tuijottaa majurin päätä, hänen sydämensä tahtoo lakata lyömästä.

Majuri-parka, jonka elämän Seelia on suruiseksi tehnyt!

Seelia-parka, jonka päivät toinen toisensa jälkeen ovat huokaukseen alistuttaen vaipuneet kuin aallot Kolman helmaan!

Seelia-parka! Surullisena on hänen elämänsä mennyt.

Mutta vain Ali alhaalla soitti, soiton sävelet kumahtelivat kelloina, hyräilivät urkuina ja itkivät kuin naisen kaihoisa laulu. Hän soitti vuoroin sordiinilla, vuoroin ilman. Soittaessaan hän ajatteli Viuluniekan jäähyväisiä vanhassa kirkossa. Hän soitti viuluniekan kuolinvirttä, ja naisen valitus, joka sävelessä kaikui, oli hänen äitinsä valitus.

Paholaisen viulu, Viuluniekan viulu, kauhistava soitin, josta sanottiin, ettei sen valtaa voinut vastustaa!

Ihanat ovat Alille sielunpalon yöt. Rusojen kulta hämärässä ikkunassa häilyy, puiden lehvälatvat äänettöminä värisevät rusossa, Kolma hiljaa laulaa metsiään uneen, kajastus valvoo yli tummain rantain. Alin sydän palaa ilman lepoa, hänen päässään pakottavat kuumeiset ajatukset, sydämessä on kyynelöivä, ruusuinen lämpö. Ihanat ovat hetket, kun ihminen on aivan kuin sairas, ajatus kiduttaa, silmissä polttaa, polttaa; väsymys on ja unta ei saa, aatos etsii! Ihanat ovat hetket, kun kaikkeus lapsiaan sairaankiihkeästi etsii!

Sävelet väikkyvät levottomina yli Alin vuoteen, yli hänen sielunsa kuin illan punaiset haikeudet yli kultaisten, syvien vetten, palavaan sydämeen kuin öisten vetten solina kuultavaan, äärettömään, äänettömään kaikkeuteen.

Ah! Kun tiheät vaahterat hämärtävät huoneen, kuka seisoo keskellä huonetta, silmät kultaisina kimaltavat! Jättiläinen se on, äänettömänä, ruso-otsaisena, hiukset tummat ja katse kaukainen. Kuule: viulussa, Alin vuoteen vierellä, kilahti kieli. Itsestäänkö? Ah, eikö haamu siihen koskenut välkkyvällä kädellä! Viuluniekan haamu, hymyilevä, peloittava! Ja mikä sävelten virta syntyi siitä yhdestä ainoasta helähdyksestä! Ah, Alin täytyy se sävel oppia! Kuumeisesti, kiihtyneenä hän tarttuu viuluun, kohoa istualleen, liikuttaa jousta kuin varjoa. Uorolan yön hiljaisuudessa vapisee, itkee kiihkeän sydämen palava sävel.

Usein on Alista yön hämäryydessä valvoessa, kuin viulun sisästä kuultaisi elävä, sykkivä sydän. Se kammottaa, ahdistaa. Pian Ali kumminkin arasti ottaa viulun, viulu kirkkain äänin laulaa, Alin tunne liitää sieluisia teitään. Yöperhoset kopauttavat ikkunaan; pehmeästi, keveästi kuin höyhen hivelee jousi kieltä, viulu alkaa kuin haudan hiljaisuudesta soida.

Alille alkaa yöstä sädehtiä kuin kaksi tummaa silmää, niiden säteily käy riemuitsevan vallattomaksi, ilmestyy vaaleat kasvot, alkavat ruusuisina loistaa, valkeilla ohimoilla kiharat värisevät kultapisaroina. Silloin tulvii lämmin hekuma Kirkas Sylvian kuvasta Alin sydämeen, Alin rintaa ahdistaa autuas tuska; hän soittaa kirkkaan, livertävän sävelen kuin lahorastas metsäin tummennossa; sävel päättyy outoon, velhon-kummalliseen korahdukseen.

Kun ilmestyvät äidin alakuloiset, sielunköyhät kasvot, silloin Ali haikeaa tuskaansa soittaa.

Pian, oi kummallisen pian hän soittaa hyvin, sillä Alin sielu, suru, sydän alkaa siirtyä paholaisen viuluun.

KUN TAAS OLI SYKSY.

    Niin minä hänessä riipun,
    sekä riipun jotta kiikun,
    niinkuin lintu lehtipuussa,
    kuusen oksalla orava.

    Kanteletar, II:31.

Kun taas oli syksy ja Uorolan vaahterat huojuivat räikeän keltaisina, kimaltavassa auringonpaisteessa keltaisia lehtiä lensi, silloin viettivät kesävieraat kirkonkylässä viimeisiä kemujaan. Mutta Kirkas Sylvia lähetti lukkarivanhan keralla Uorolan Alille kukkasen, kutsui Alia toki viimeiseen kisaan.

Ali avasi ruusurasian: siitä hengähti häntä vastaan rintaa riemun tuskalla paisuttava tuoksu, hän hengitti kuin elämänsä olisi tahtonut pois hengittää, hänen kätensä vapisivat, veivät vaaleaa ruusua huulille, silmät ummistuivat. Ah, hän hengitti, hengitti.

Ja hän lähti kirkonkylään, mutta paholaisen viulun, jonka kuvussa uinui sata väkevää säveltä, hän vei mukanaan.

Pian hän sopi kauppiaan kanssa. Kauppias vain löi häntä olalle, nauroi entisille kiivastuksille.

Kun vanha lukkari kauppiaan salissa oli asettanut nuotit Alin eteen ja aran vapisevana istuutunut flyygelin ääreen säestämään, silloin Ali alkoi soittaa.

Hänen rintansa täytti tukahduttava pelko ja kipu, sillä Sylvia, Sylviakin kuunteli.

Kun hänen katseensa sävelten unessa sattui Kirkas Sylvian katseeseen, ei Sylvia enää nauranut. Hänen povensa vain valkeana värisi, Ali havaitsi sydämen tykyttäen vapisuttavan Sylvian povea. Alin valtasi vyöryvä riemu, joka kohotti ja kiidätti, hän unohti nuotit, silmät loistivat, ja katse säteili Sylviaa kohti, niin että Sylvia painoi luomensa alas ja kiharat hänen ohimoillaan vapisivat. Alin otsa säteili kuin auringon valaisema valkea pilvi, huulet punertuivat, punertuivat, käsi liikkui väkevänä ja pehmoisesti kuin kultaväikkeet illan rusossa, sielunsa säveliin unohtuneena hän soitti Sylvialle ja itki. Riemunkyynelet kimalsivat hänen ruskeissa silmissään, kimaltavat, nuoret kyynelet. Sylvia painoi katseensa alas, mutta hänen silmäripsensä kostuivat. Viulu soi kesän katoamista ja uuden tuloa; se soitti Sylvian sielua.

Lukkari-pahainen säpsähti, kun sävel ponnistihe irti nuoteista. Lukkari koetti säestää, mutta Ali katsoi minne lie katsonutkaan eikä ollut lukkarin vihjauksista tietääkseenkään. Jumala paratkoon, lukkari heitti silloin kaikki onnen valtaan, laski kädet levähtämään polville ja peläten odotti, milloin hänen rakas Alinsa soittaisi ruman epäsoinnun. Mutta Ali ei soittanutkaan epäsointua, ennen lahorastas ikäväänsä liverrellessään soittaa epäsoinnun kuin Ali, joka tuntee Sylvian sielun sydämessään ja soittaa kuulijoille Sylvian sielua.

Kun Ali oli soittanut, supisi vanha lukkari kauppiaalle:

"Hän pani omiaan, ihan omiaan, ja sotki kaikki. Mutta hyvin hän kuitenkin soitti, nuori Viuluniekka. Ensin hän harjoitteli rakot sormenpäihin yksinään, sitten ahdisti minut opettamaan, ja urkuja tuskin olen muistanut, kun hän minua vaivasi paholaisenvehkeellään. Jumala paratkoon, täytyikin opettaa, oli kuin Viuluniekka olisi käskenyt niin."

Sinä iltana Ali tanssi kuin hullu, nauroi kuin hullu, riemuitsi ja tunsi tuskaa kuin hullu.

Kun Ali tanssin väliajalla kulki verannalle, havaitsi hän Sylvian seisovan alhaalla syksyisen puiston hämärässä. Kuusten oksat hiljaa nuokahtelivat, kirsikkapuut värisivät kypsin marjoin, kuu loisti sinertävistä hopea-uduista, tuuli oudosti huhisi kaukaa suurista metsistä, sirkat sirisivät haikeaa syksyvirttä.

Ali katseli äänettömänä Sylviaa, joka alhaalta vaaleana häämötti: tuuli liikkui ohimokiharoissa, povi kävi, ja silmäkulmain varjot kuulsivat totisina, syvinä.

Mutta yht'äkkiä, Sylvia helähti nauramaan, ojensi käsiään, huudahti;

"Mitä sinä katsot?"

"Saahan kattikin kuninkaaseen katsoa!"

"No katso sitten! Mutta ethän vain lähempää?"

Ali vavahti, hiljaa aleni puistoon. Sylvia otti Alia kädestä, veti vierelleen penkille.

"No katso sitten. Mutta älä lapsi kulta koske!"

Sylvia nauroi, hänen povensa helisi kuin sata kirkasta kulkusta, Ali vaikeni peläten, nääntyi.

Kun Sylvia havaitsi Alin vaikeasti hengittävän, hän vuoroin tunsi tuskaa, vuoroin nauroi, käsiään helmassa kiersi.

"Kuules", kertoi hän, "näin joskus, vaikka viime yönä, unen, että jokin minua ahdisti, puristi olkapäiden, käsivarsien yli. Hui, kuinka se tuntui pahalta, ja minä en voinut päästä irti."

"Se oli aika painajainen!" sanoi Ali.

Sylvia nauroi, hänen olkapäitään vilu puistatti.

Ali katsahti Sylviaan, vavahti, sydäntä ahdisti. Tunsi ikäänkuin Sylvian pehmoisen olkapään käsivartensa hipiää polttavan. Ali vavahti, tiesi kalpenevansa, vaivoin nauroi. Sylvian täyteläinen povi hänen lähellään kohosi ja laski, huumasi kuin ruusun hengitys, Alia kiihoitti.

"Minun on vilu!" nauroi Sylvia. "Kaulaani väristää."

Ali ajatteli Sylvian valkeaa kaulaa, tummat silmät häntä kohden kummallisesti säteilivät. Kuu kimalsi kuusten lehvistä, virta välkkyi ja solisi puiston alla.

"Miksi sitten pidät kaulasi avoimena?" sanoi Ali.

"Siksi, että sitä jotkut mielellään katsovat!"

"Mutta sitähän väristää vilu."

"Ah."

Sylvia nauroi.

"Niin, kaulaani väristää, minun on vilu. Ah Ali, etkö tahdo, että ... oi ... minulla olisi hyvä ja lämmin!"

Sylvia kiihkeästi veti Alin käden ja kohotti sen kaulalleen.

Silloin nuori Ali tunsi Sylvian kaulan kättään polttavan ja Sylvian poven rintaansa vasten kohoilevan; hänet valtasi hullu huumaus, kaikki oli pimeää ja palavaa hänen ympärillään, hän pusersi Sylviaa sylinsä janoon kuin hullu, sävelet soivat hänen sielussaan, hän suuteli Sylviaa ja oli pakahtua, kun tunsi Sylvian poven paisuvan; ja raivon henget vapautuivat hänessä, hän itki, suuteli, nauroi. Sylvia oli kuin kulon ahdistama kukka, vavahteli, mutta nauroi ja sulkeutui Alin kiivaaseen syliin. Alin käsille helähtelivät kyynelet, jotka Ali suuteli pois. Sylvian silmät hän polttavin huulin suuteli.

Ali: "Sylvia, povesi, otsasi, askelesi, nuoren sydämen lyönteinä ponnahtavat askelesi, huulesi, silmäsi, sielusi ja naurusi, naurusi, miten niitä rakastan!"

Kirkas Sylvia: "Ah, oletko voittanut minut? Oletko unet silmistäni karkoittanut, nuori hullu? Haha, kuinka voit ihastua nauruuni, jota niin paheksutaan? Sehän on pahaa naurua, sehän on velhonnaurua!"

Ali: "Mitä sinulla on niiden kanssa, jotka paheksuvat! Ei itserakkaille iloa, että heidän vuokseen vaientaa naurunsa! Ken ilosta soimaa, sille nauramme, kannoilla keikahdamme! Takana saavat soimata, edessä me nauramme. Sylvia, Sylvia, sävelin soiva! Halveksimistaan täytyy uskaltaa erota, muuten itse tulee halveksittavaksi!"

Kirkas Sylvia: "Enhän voi ilman naurua elää. Jos yksin en naura, niin muille nauran, uhallanikin nauran."

Ali: "Iloa itken, kun naurusi kuulen, Sylvia. Naura, naura, Sylvia, sävel kirkas!"

Ali: "Minulle saa ikävä, että ikävääni kuolen, kun tänne maalle jään!"

Kirkas Sylvia: "Tule mukaan, tule mukaan!"

Ali: "Minä? Mukaan? – Tulen, tulen!"

Tunsi itsensä väkeväksi, että olisi tahtonut jättiläisten kera painia lyödä, kalliojotunit rinnallaan maahan musertaa.

"Minä tulen, tulen!" sanoi Ali, pusertui Sylvian poveen.

NURMI-TUOMAS.

    Meit' on maalla miestä monta,
    astumassa anturalla,
    kuolla kumminkin pitiäpi.

    Paavo Korhonen: Merimiehille.

Miksi majurin kamarin ikkunaverhot ovat päivälläkin lasketut alas, niin että ikkunat valkeina haamottavat kuin kuolleen silmät?

Vanha majuri on kuollut.

Siellä hän lepäilee keskellä hämärää huonetta. Ikkunaverhot riippuvat raskaina, syyspäivän säteet kimaltelevat arasti verhojen raosta ja pakenevat jättäen kamarin pimeään, kun näkevät kuolleen.

Älkää pelätkö! Ei hän nouse istualleen, katsele teihin keltaisin, lasittunein silmin. Hänen piilukkonsa, tussarinsa ja sapelinsa ne vain kiiluilevat hämärästä ilveksennahalta, eivät hänen silmänsä. Hän oli vanhimmilla päivillään hyvä ja lempeä, vaikka nuorempana voi ottaa hattunne pantiksi, jos luvatta ilmestyitte Uorolaan vieraiksi. Älkää pelätkö, rotat ne vain kattopaperin välissä ravaavat. Ei majuri nouse tuosta, missä hän kädet rinnoille ristittyinä makaa. Hän on kuollut.

Älkää pelästykö! Mahdottoman isot peuransarvet ne vain harrottavat seinästä pyssyjen ja pistoolien ympäröiminä, ei paholainen, sarvijaakko, kurkistele seinän lävitse hämärään huoneeseen.

Majuri on kuollut. Ei koskaan hän enää kiilloittele pyssyjensä lukkoja, ei koskaan koppaa ratsupiiskaa, joka tuossa pöydällä kiväärinpanoksien joukossa tomuuntuu, ei levittele likaisia kortteja pasianssiin tuolille, ei istu jalat ristissä nahkaisella sohvalla, ei vuoteessa viru ja ähki päänkipua, rinnan pistoksia. Hänen silmäluomensa ovat ummessa; hänen on hyvä olla.

Kun hän oli kuolemaisillaan, niin ärisi:

"Minä olen Uorolan majuri! Minulle pitää tilata kivinen kirstu!... Komea kirstu ja kuparikorvat! Uorolan majuri!" hän huokasi, pois kuoli.

Makaa laudalla valkean lakanan peitossa. Käy kai tuleentuvilla vainioilla tai ampuu sorsia ja kuikkia tuntemattomilla vesillä, Santeri-ukkokin tottelee ilman ruoskaa. Auringonsäteet hetken säikähtyneinä hyppelevät hänen järeällä otsallaan, sitten pakenevat uudinten raosta.

Ken nyt joka viides vuosi silaa hopealla ja maalaa tiilen punervalla vaakunan vanhan kirkon pilarissa? Arka vanha lukkari on sen tekevä, kun kirkko saa majurin sielun puolesta kirjaviin holvikaariinsa uuden kuparisen kruunun.

"Majuri kuoli!" Sana käy talossa, väki säpsähtää, vaikenee, hervahtaa istumaan pirtin mustille penkeille, tuijottaa johonkin käsittämättömään, peloittavaan tyhjyyteen. Eikö ruoskivaa majuria enää olekaan? Itkettää.

Hullu Juortana kyyröttää uunilla, ajelee viliseviä russakoita, nauraa hihittää, mutta kun karjakko menee luo ja puhelee: "Ole hiljaa! Majuri on kuollut!" niin Juortana katselee vähän epäillen, naurahtaa, jo totistuu karjakon kummallisesta katseesta. Jotakin outoa on tapahtunut. Juortana huoahtaa, laksauttaa kieltään kitalakeen, sanoo surullisesti ja epäillen:

"Majuri antaa Juortanalle valkeita sikareita? Oikein minullekin valkeita sikareita että ihan ai!"

Paperossejahan se Juortana valkeiksi sikareiksi nimittää.

Niitä russakoitakin on yht'äkkiä niin tavattomasti ilmestynyt taloon, ja rottia kirkuu, tappelee joka paikassa, niin että peloittaa sänkyynkin yöksi laskeutua: jos vielä tulevat ja syövät.

Juttu käy, että rotat haudassa kaivavat silmät siltä, joka on eläessään kissoja rääkännyt. Ja majuri ei ollut Uorolassa suvainnut kissoja: torppari Rötön kissan hän oli ennen muinoin, kauanhan siitä jo on, käsillään repinyt kahtia, kun tapasi sen puistossa kottaraisen pesiä kaivamassa.

Kottaraiset puistossa ovat vaiti, vai tehnevätkö syysmuuttoa, Kolman vedet kuohuvat räikeänsinisiltä seliltä, keltaiset lehdet lentelevät puista.

Heinäsirkkain laulu on väsynyt, sillä kesä on viimeisessä lopussa.

Majurinna kuljeskelee rottain kirkunaa säikkyen tai sulkeutuu huoneeseensa. Palvelijat sanovat, että hän itkee, mutta yksinäisyys tietää, että hän enemmän tuijottaa kuin itkee.

Entä Ali? Alussa hän kuin kangistui, kun äiti tuli luo, otti Alia käsistä, väsyi poikansa syliin, sanoi: "Nyt on meitä vain kaksi!" – Mutta pian Ali kuin kauhistuneena pakeni kirkonkylään. Häntä vetää elämä eikä kuolema.

Rokonarpinenkin on jo poissa talosta. Hän oli kerran puhunut Alille kiivaita sanoja siitä, että tämä halailee naisia ja vinguttaa viulua silloin kun isä tekee kuolemaa. Silloin Ali oli tulistunut, sanonut: "Saat mennä! Itsekin irvistelet kuolemaa pelkääville!" – Ja rokonarpinen olikin lähtenyt, majurinnalta saatu lompakko povellaan. Sanoi vuokraavansa jostakin talonpoikaistalosta kamarin ja viettävänsä monien vuosien kotiopetusrahoilla tupakkarauhaa.

Eihän majurinna voinut estää rokonarpista lähtemästä, kun Ali kerran niin tahtoi. Sillä Alin, Alin mieliksi äiti tekee nyt mitä tahansa, ettei suututtaisi ja menettäisi Alia.

Miksi Ali kumminkin on äidille tyly ja jättää hänet yksin kuolon kolkkouteen ja rottien kamalaan kirkunaan? Seeliako oli tehnyt majurin niin ilkeäksi, että rotat nyt tahtovat vainajan syödä ja että täytyy tervata ruumislavitsan jalatkin, etteivät pedot pääsisi permannolta ruumiiseen.

Yksin on rouva, Ali on heittänyt hänet suruun yksin. Mistä tämä tylyys? Sulkihan Seelia ennen pikku Alin syliinsä, kun Ali hänen helmoistaan etsi turvaa koiralaumalta. Alin vuoksi hän on väsyksiin saakka ponnistellut Uorolan aitoissa ja korkeilla portailla. Huoaten ja surren hän on tähystänyt ilmain kaukaisuuksiin ja miettinyt, miten saisi Alin onnelliseksi. Väsynein, pakottavin silmin hän on tulevaisuuteen katsellut, on parsinut Alin sukatkin, kun ei ole raskinnut antaa palvelijain korjata oman rakkaan pojun sukkiakaan. Ja onhan Ali jo usein äitiin rakastaen ja kiitollisena katsonutkin, niin että majurinna joskus tunsi vaikeat vaivansa palkituiksi. Mutta nyt häneltä Ali sittenkin menee!

Onko tämäkin tuomio, kosto?

Ja mistä? Kuka kostaa?

Majurinnan rikoksetko kostavat? Olivatko ne todella niin suuret, että Alikin häneltä niiden vuoksi viedään? Ei, ei! Onhan majurinna jo kylliksi katunut, kylliksi surrut! Surrut paljon, paljon! Tahtonut paljon, yli voimiensa surra ja katua saadakseen kerran eläessään kirkkaat päivät!

Kohtaloko, taivasko häntä painaa, tuomarin tytärtä, joka yksin sai lapsuutensa kaivata, jonka isä joi ja ahnas äiti palvelijoitaan kiusasi, jonka vanhempia rahvaan muisto halveksii ja kiroo?

Mitä pahaa hän on niin paljon tehnyt? Yksin hänkö se teki onnettomaksi Viuluniekan ja vain hänkö petti majuria? Jumala siunatkoon, armahtakoon! Eikö pettäjä, onnettomaksi tekijä ollut kohtalo, joka oli nuoren Seelian kasvattanut niin, ettei hän voinut Viuluniekkaa ymmärtää ennenkuin liian myöhään!

Ja rakastiko Viuluniekka Seeliaa? Viuluniekkako Seelialle tahtoo kostaa, Viuluniekka, jota Seelia niin rakasti, vaikka kohtalo pakotti Seelian särkemään – särkyikö sitten rakastetun Viuluniekan sydän niin, että hän näin kalliin koston vaatii?

"Ole uskollinen itsellesi!" kaikuu kaukaa ääni, kauhistava, arvoituksellinen, ja kuitenkin lempeä. Jumalan tyly ääni, rikoksia kostavan kolmanteen ja neljänteen polveen? Ehkä Alikin saa kärsiä äitinsä rikoksista. Alilla ei ollut isää, eikä äiti ollut äiti, kun häntä surut musertivat. Surut veivät Alilta äidin.

Viuluniekkako huutaa niin: ole itsellesi uskollinen?

Voi korkeaa, rakasta miestä! Älköön hänen muistonsa lähestykö majurinnaa, joka on jätetty yksin kuolleen, surujensa ja rottain pariin!

Kauhea mies, hänkö yhä vainoo? Hänkö särkynyttä sydäntään uskaltaa vaatia ehyeksi, niinkuin ei Seeliankin sydän olisi särkynyt! Miten Ali sai viulun, joka majurinnankin oli tehnyt niin onnettomaksi, joka muinoin Viuluniekan sielun ihanuuden Seelialle avasi? Kalliin ja peloittavan viulun! Viulun, joka oli kohtalona ollut Seelian ja soittajan välillä. Tuska rutistaa, jäätää kuin kuolema, ajaa takaa kuin mennyt suru, ei päästä, valittaa: "elosi oli turhuus", ei armahda edes, kiduttaa. Kaikkihan majurinna on jo Viuluniekan vuoksi menettänyt, mitä häneltä vielä vaaditaan? Mitä hänellä köyhällä raukalla on antaa? Antaa sille, joka ei takaisin anna eikä ole antanut muuta kuin tuskaa!

"Ole uskollinen itsellesi!" ääni vielä majurinnan kuuloon kajahtaa. Ah, onhan hän ollut uskollinen, onhan hän kuin viimeiseen korteen tarttuen puhunut Alille:

"Minä tiedän, että pidät kovasti kauppiaan Sylviasta. Vaikka minä en hänestä pidä – sellainen tuulihattu – niin sanon kumminkin: tuo hänet tänne Uorolaan. Aavistin, että aiot jättää vanhan äitisi!"

Ali oli silloin nauranut ilvehtien, kyynelsilmin kietaissut äitinsä kuin tanssiin, sanonut:

"Mitä ajatteletkaan, kunnon muori-parka! Minä, kuusitoistavuotias! Hulluja, hulluja, hahaha!"

"Odota sitten pari vuotta, käyt ripillä, sitten..."

"Hahaha ... ripillä! Niinkuin se olisi ripillä tehty. Kyllä minä Sylvialtakin ripin saan. Ei, äiti-parka, älä hulluttele! En minä ole vielä mikään mies!"

"Oi minun komea, pitkä poikani, joka on niin aikaisin kehittynyt!"

"Hahaha, oi minun äitimuorini, joka on niin arka, arka! Sinä haavoitat sydäntäni!"

Tahtoisiko äiti haavoittaa Alin sydäntä! Ei. Ei hän tahtoisi enää koskaan puhua Alille Sylviasta, joka on hänen sydämeensä tuonut kadehaikean katkeruuden.

Majuri on kuollut, lepää kamarissaan, jonka ikkunaverhot ovat lasketut. Palvelusväki hiipii varpaillaan ja vilkuen, pimeän tullen asettuu vanhan Santerin ympärille juttuja kuulemaan.

Vanha Santeri hän pankolla kyhnii, nyökyttää päätään ja silmät niin kummallisina, katseettomina ammottavat.

"Pian on minun vuoroni!" hän haastaa syvin äänin. "Pian tulee Santerin luo Nurmi-Tuomas!" hän kuin itsekseen, kaameasti haastaa.

Nurmi-Tuomas ja kuolleet ne kulkevat syys-öinä, kun kuuvalo häilähtää pirttiin. Ilmestyvät tuulen jytistessä ja voivat puhellakin niin kummallisesti. Monesti on äitivainaja pyhäaattona ilmestynyt pojalleen ja vakavasti varoittanut. Mutta eipä ole koskemista vainajiin: katoovat kuin tuhka tuuleen, ja hiuksesi tulevat valkeiksi yhtenä hetkenä, jos heihin koskea koetat.

Nurmi-Tuomas se on outo mies, joka yht'äkkiä yöllä astuu vuoteesi ääreen tai kemuissa sarkkasi pohjaan tyhjentää tai kaamealla korpitiellä vastaasi kulkee.

Jos silloin sielusi, kun Nurmi-Tuomas lähenee, ei ole elämässä ottanut punaista nuttua eikä sitä elämän nuttua toivokaan, niin lankeat tulijan eteen, rukoilet: "Annathan, kauhistava, minulle kuoleman jälkeen punaisen nutun, kun koko elämäni vilussa värisin!" Nurmi-Tuomas hymyilee sääliä, pudistaa päätään, kauhistaa.

Jos et ole elämän punaista nuttua saanut, mutta toivot saavasi, niin Nurmi-Tuomaalle nyrkin nostat, huudat: "Älä tule, minä lyön, sillä ei ole aikani vielä tullut!" Nurmi-Tuomas koleasti nauraa, mutta poistuu myös.

Jos käyt elämän punaisessa nutussa, niin hymyillen käyt kuoloa vastaan, ojennat kättä: "Kas, terve, Tuomas, joko on hevonen valjastettu?" – "Jo on!" – "No hyvästi sitten, oi isoni, hyvästi, emoni. Kodistanne lähden, olen oman kodin saanut!"

Nurmi-Tuomas uskollisesti hymyilee; pyhä, riemukas on hänen hymynsä.

Sillä vain sille, joka ymmärtää kuolon ystäväkseen, on elämä ystävä.

Talli-Ville, sellaisiako hän ymmärtäisi! Hän ei sano kuolleita pelkäävänsä, mutta Nurmi-Tuomasta kyllä. Oli ennen lapsena pahasti pelännyt kuolleitakin, mutta äiti oli kysynyt neuvoa haudankaivajalta. "Antakaahan poika vähäksi aikaa minun hoteisiini!" oli haudankaivaja sanonut. Oli sitten haudankaivaja Villeä saunassa oikein löylyttänyt, kylvettänyt, lukenut oli mitä lieneekään lukenut, ja sen jälkeen ei Ville enää ole muka pelännyt kuolleita. Kumminkaan ei hän uskalla pimeällä yksin mennä talliin, kun majuri on kuollut.

Hän sanoo pelkäävänsä talliin ilmestyneitä rottia ja varsinkin Nurmi-Tuomasta.

Majurinna on yksin kolkossa kartanossa, Ali rakastettunsa sylissä.

Sillä kalliimpi kuin Uorola on nuorelle Alille maailma, kalliimpi äidin vavahtavia käsivarsia on Kirkas Sylvian syli; kalliimpi Kirkas Sylviaakin on hänelle oleva paholaisen viulu.

Alia peloittaa Uorola, tuskastuttaa Uorola, sieltä ajavat häntä takaa kirkonkylään ahdistuksen henget. Ei hän öiksikään Uorolaan tahdo lukkarin tai kauppiaan luota.

Kaksi kertaa ennen majurin kuolemaa äiti lähetti Alia kirkolta hakemaan. Kiiltävimmät vaunut, nuorimmat parihevoset, palavimmat sanansa hän Talli-Villen keralla kirkolle lähetti iltasella; mutta kun aamu koitti, retkotti Ville pirtin penkillä sääret hajallaan, hevoset kahisivat puiston viimeisiä kukkia, vaunut olivat syrjällään pihakuusen alla ja lyhtytangot vääntyneet, lyhdyt rikki. Ville sanoi ajaneensa ojaan, kun nuori herra oli hänet juottanut humalaan, ja juottanut oli, kun Talli-Ville oli viinaa pyytänyt, pyytänyt oli, koska hänellä on heikko veri ja pelkää menninkäisiä, ajaakseen yksin selvällä päällä pimeässä. Sillä suurissa metsissä Uorolan ja kirkonkylän välillä asustaa paholaisia ja päättömiä miehiä, jotka takoa meiskaroivat murha-aseita, sellaisia kaksiteräisiä puukkoja ja pistooleja, joita riippuu majurin kamarin seinällä isoissa peuransarvissa.

Kuolonahdistus kasvoillaan kulkee palvelusväki, keittäjätär hyräilee hellansa ääressä pitkää, liikkaavaa virttä ja säikkyy rottia. Tykki vonkkii vinkuen huoneesta huoneeseen, majurinna odottaa kamarissaan.

"Totta Ali toki isänsä hautaan saattaa. Oi kiittämätön, rakas Ali!"

Tuuli kohisee Kolman ympärillä, lehdet lentävät Uorolan vaahteroista.

PEIJAISPIDOT.

    – Suuri kiitos, suuret miehet!
    parkaisivat pienet miehet.

    Jaakko Räikkönen: Ammattien valio.

Ankarat ovat surullisella majurinnalla vielä kestettävinä. Kolme iltaa majurin kuoleman jälkeen tulee Alilta kirkonkylästä sana, että kaikki Uorolan parikymmentä hevosta on valjastettava ja lähetettävä kirkolle, sillä Ali aikoo tulla vieraineen Uorolaan, pitää yhden yön hauskaa, hurjia kemuja.

"Mikä hänellä on? Mikä häntä vaivaa? Onko hän...?" koettaa majurinna säikähtyneenä kysellä sanantuojalta.

Sanantuoja: "Nuoriherra on iloisella päällä. Hänhän kuuluu lähtevän orkesterikouluun!"

Majurinna: "Kuinka? Oletteko te humalassa? Hyi, tehän olette humalassa! Punoitatte kuin kukko!"

Sanantuoja: "Jos tuota punoittaneekin kuin kukko, kun nuoriherra pitää peijaisia."

Majurinna: "Mitä, peijaisia? Jumala, mitä varten oikeastaan tulitte? Humalainen, mitä varten?"

Sanantuoja: "Nuoriherra sanoi pitävänsä peijaisia kaikelle menneelle, kun lähtee orkesterikouluun. Ja nyt hevoset joutuin, hik, hik, hik!..."

Majurinna: "Hävytön, tulette tänne nikottelemaan juovuspäissä ja komentelemaan. Ulos!"

Hevoset? Ei, ei, se ei saa tapahtua!

Majurinna on tuskassa, äärimmäisiin loukkaantunut. Majuri makaa kuolleena, kalman haju jo leviää huoneisiin, odottaa kyyneliä ja hautausta. Mutta Ali, kemuitsemaan! Se ei saa tapahtua!

Orkesterikouluun! Herra taivaan, sitäkö hän on miettinyt! Ja salannut äidiltään! Kuka on häntä siihen yllyttänyt? Hupero lukkariko? Ah sitä, ah sitä! Kauppiaan tyttöletukkako? Se Alia pitää vallassaan kuin välkkyvä hämähäkki, Alin kunnianhimoa kiihoittaa ja kerran Alin raatelee! Voi, miten äiti tuntee katkeraa vihaa Sylviaa kohtaan!

Näinkö ansaitsisi majurinna rangaistusta rikoksistaan? Ei, ei! Jos Ali häneltä rangaistukseksi viedään, niin majurinnan rakkauden haireet sulavat rangaistuksen äärettömän tulivirran tulviessa kuin pienoinen jäähelmi. Ne sulakootkin, kadotkoot majurinnan tajunnasta, jos rangaistus on näin hirveä! Kun se näin kohtuuttomaksi tulee, ei majurinna menneitä haireitaan tahdo ollenkaan tunnustaa, ei voi tunnustaa! Ei hän ole rikkonut mitään, syyttä häntä kohtalo painaa!

Ei hän ole rikkonut mitään! Taivas on pettänyt häntä, pakottanut majurinnan puolihouruna pitkät vuodet murehtimaan. Ja sittenkin majurinnan musertaa!

Ja Ali, niin, majurinnan rikosten vuoksi ei Ali häneltä mene, jos menee, vaan siksi, että majurinna liiaksi poikaansa hemmoitteli. Siinä kaikki! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Majurinna pitää Alista kiinni kuin oljenkorresta hukkuva, puolustaa Alia kohtalolta kuin viimeistä sydämensä veripisaraa!

Ja Sylvia älköön tulko Uorolaan! Majurinna ajattaa hänet koirilla kujalle! Nainen viitsii vietellä viatonta poikaa!

Kuka on Alin vietellyt juomaankin? Sylvia kai, kukas muu! Petolliset toverit, jotka hänen varojaan tuhlaavat! Ei, he eivät saa tulla Uorolaan.

Orkesterikouluun! Sinne Ali siis tahtoo. Hän raskii siis jättää äitinsä, hän jättää äitinsä! Majurinnan ainoa unelma edes vanhuuden murheettomasta ilosta pettyy. Viuluniekka, Viuluniekka, mitä pahaa on Seelia sinulle tehnyt! Ei, ei mitään pahaa! Majurinna kieltää kaikki, jos kosto on näin yliääretön, mahdoton, musertava!

Ei, Ali ei voi jättää äitiään huoliin, yksinäisyyteen. Ali on hyvä, kun näkee äidin palavan hyvyyden. Välkkyvä hämähäkki on kietonut lankoihinsa Alin, äiti katkaisee ne langat! Äiti näyttää Alille, kuinka rajattomasti hän Alia rakastaa ja aina on rakastanut; ei mitään äiti Alilta kiellä. Uskollinen unelmalleen Alille tahtoo Seelia olla, vaikka uskollisuus hänen sydämensä polkisi kivisten jalkain alle!

Ali jättää äitinsä, ellei äiti kaikessa Alin tahtoon myönny. Tulkoon sitten Ali Uorolaan, ystävineen, Sylvioineen, kaikkineen! Ja Ali on silloin huomaava kamalaksi olonsa, katuva!

Oudon korkeana majurinna käskee Talli-Villen toimittaa kaikki hevoset valjaisiin, nuoret ja vanhat, vaunukasorhit ja pörröiset työtammat.

Käskettyään majurinna sulkeutuu huoneeseensa. Rikkoneensa hän kieltää, hän aikoo taistella. Mutta heikkous, heikkous!

Talli-Ville, Santeri ja Juortana vetävät esiin ajoneuvot, vanhat ja uudet. Ville siunailee, tervaa rumpuja, jotka ovat ravistuneet, rasvaa valjaita, pölyttää kuomuja. Juortana könyää korkeimpiin ajopeleihin ja pönkistää rintaansa, heiluttaa ruoskaa: on olevinaan majuri. Santeri huokaa ja hymyilee.

Ja aina pari kolme hevosta rattaineen peräkkäin sidottuina komuuttavat sitten talon miehet ja pari mökinpoikasta kirkolle syys-illan hämärtäessä ja kuun kumottaessa repaleisista pilvistä. Vanha Santeri huokaa tunnon vaivaa, etumaisena kuskaten komeaa vaunuparia. Hirmuinen on Alin nuoruuden hyöky!

Ei niitä Alin seuralaisia ollut niin paljon kuin majurinna pelkäsi. Olipahan vain pariinkymmeneen, kauppiasten ja talollisten poikia, nuoria ylioppilaita, iloinen insinööri, roteva papinapulainen, kuka uskoisi, nuoria uroita kauppain ja apteekin tiskin takaa, pyylevä nahkuri, mutta ei yhtään naista, josta majurinna riemuitsi, kaikki iloisella keppuripäällä. Aika elämää pitivät komutessaan yläkertaan, jossa jo isossa salissa odottivat sytytetyt seinälamput ja kruunut, tuli leveässä takassa ahmi kalman hajua; pöydillä omenamaljat ja kirkkaat pikarit. Oi, eihän majurinna ollut raskinnut jättää raastamatta edes omenapuitakaan. Kurjaa! Majurinna itseään häpeää ja itkee huoneessaan lukon takana. Se heikkous, heikkous, joka tahtoo kohota, mutta ei jaksa. Koko majurinnan elämän heikkous!

Ali kolkuttaa äitinsä huoneen ovea. Vieraat supattavat hehkuvan takan ääressä.

Papinapulainen: "Tämä on häpeällistä, kamalaa!"

Rikkaan kauppiaan konttoristi: "Niin on. Minua hävettää, se on minun syyni, kun ehdotin hänelle tätä reissua. Mutta kuka olisi uskonut, että hän saisi vaikka talonsa nurin vääntää! Hemmoiteltu lurjus!"

Nahkuri: "Oh, ei hän muutoin olisi Hullun-majurin poika. Sen arvasin! Mutta antaa mennä nyt, kun näin pitkällä ollaan."

Apteekkioppilas: "Hyi saakeli! Täällä on kuin leikkuuhuoneessa. Kun ei tullut naftaliinia mukaan!"

Nahkuri: "Hyi, älä puhu sellaista! Täytyy kestää parkin tuoksu, kun on pistänyt tiinuun kätensä."

Konttoristi: "Kauhea asia! Kyllä nyt kylillä juorutaan. Ja syystä juorutaan. Mitähän ajattelee majurinna?"

Papinapulainen: "Säälittää se raukka. Ei hän suotta ole ollut Hullun-majurin kynsissä, tahtoa vailla! Entä poika sitten!"

Nahkuri: "Ann' mennä, ann' mennä! Ei nyt sovi surkeilla. Mutta hauskalta ei tämä tunnu, kun humalakin jo alkaa selvitä!"

Insinööri: "Hullu poika, mutta hyvä soittaja siitä voi tulla. Mitä Sylvia ajatteli matkasta?"

Rikkaan kauppiaan konttoristi: "Voivotteli ja suuttui, mutta minkäs Alille voi. Itsepäinen kuin pakana. Tahtoi hempukkansakin tänne!"

Ylioppilaat: "Hahaha... Nämä on kamalanpuoleiset peijaiset. Eipä tee mieli tämän jälkeen koko seuduille. Eiköhän se majurinna-raiska ole vähän sekaisin! – Entä Ali, säälittää vähän hänen kustannuksellaan kemuilla."

Nahkuri: "Ann' luistaa. Enemmän me tässä kustannamme, kun saamme juoruämmät kimppuumme. Sitäpaitsi Ali on yhtä älykäs kuin mekin, jos vain tahtoo olla, ja yhtä iso mies hän on kuin mekin. Ja hänpä lähtee seudulta pois ja jättää vastuun meille!"

Rikkaan kauppiaan konttoristi: "Kyllä Sylvia hänet vielä kasvattaa älyyn! Yksi päivä naisen luona tekee viisaammaksi kuin kymmenen vuotta koulua!"

Majurinna oli huoneeseensa lukkoutunut, ja kun Ali kolkutti, päätti majurinna kerrankin olla ankara, ei tahtonut päästää sisään. Väänsi avainta kuitenkin viimein, ja kun väkevä poika kavahti äidin kaulaan eikä ollut niin humalassa kuin äiti luuli, niin äiti unohti kaikki, leppyi, ihastui ikihyväksi!

"Äiti, tiedätkös, minä olen niin väkevä, väkevä, että voisin vaikka aalloilla astella kuin kallioilla! Käsivarsillani minä kohotan sinut, äiti, pilviin, henkeni paisuu, sydämeni palaa, kohottaa minua kuin kiihkeää liekkiä! Minä kuolen, ellen saa elää, sydän nääntyy kuin soittoon halaava viulu! Rakastan sinua, äitikulta, ja pian juttelen kaikki sinulle!"

Majurinna kietoutui Aliin kuin köynnös koivuun, itki iloa, kun kuuli Alin sanovan: rakastan sinua.

Vaikka hän itse nyt olisi kuollut, niin Ali saisi hyppiä hänen haudallaan, jos vain äitiä rakastaisi.

Mitä ilakkaa ne sitten pikarien ympärillä pitivät salissa, kun majurinna oli käskenyt kammoksuvain, nurisevain palvelijain pitää vieraita hyvinä ja sulkeutunut jälleen huoneeseensa. Klaveri helisi, viulu soi kuin olisi soittaja tahtonut jokaisella jousen vedolla imeä sydämestään säveleeseen viimeiset verenpisarat, mutta ne verenpisarat olivat loppumattomat kuin ikuinen kaipaus. Siellä kilisteltiin Uorolan vanhoja hopeasarkkoja, laulettiin, taas kilistettiin, kuorossa jälleen laulettiin, huutaen, nauraen kannettiin Alia, tuolissa ympäri salia, ja viulu kannettaessa soi.

Majurinna tuntee riemun ja tuskan. Ei kynttilää hän huoneeseensa sytytä, kuuvalo sinisenä ja särkyneenä paistaa vaahteranlatvoista. Kello lasikuvun alla tikuttaa väsyneesti kuin kuolinkello seinänraossa.

"Sittenkin hän jättää äiti-raukkansa!" huokaa majurinna. "Mikä hairahdusten unohtamishetki minulle näin kalliiksi tuli?"

Särkyneessä kuuvalossa häilähtää kuin Viuluniekka, korkeana, kalvaana; silmät kimaltavat ahdistavasti, ryntäät säkenöivät tähtisinä.

"Ei mikään hairahdusten unohtamishetki, vaan monen monta muistamishetkeä. Eivät ylpeyden hetket, vaan nöyryyden hetket! Olisi veresi kuin kuuma viini, joka antaa unohtaa, kestää, vaikka jättäisi isä, äiti, sisko, lapsi!"

"Vai niin!" mutisee majurinna. "Vai niin. Yhäkö sinä saarnaat tuota, sinä, josta muut luulivat, että todella olit väkevä, mutta joka minulle, onneton, ilmaisit heikkoutesi. – Olkoon kumminkin niin. Minä kiellän suruni, minä pidän kiinni Alista; en armosta häntä itselleni vaadi, vaan ansiosta! Kärsimysten palkkana hänet vaadin. Mutta miten saan pysymään? Ah se heikkous, heikkous, epäilys, murhe!"

"Heikkous, joka on koko elämäsi syönyt!" kuuluu Viuluniekan ääni.

Mutta salissa hyppivät, ilakoivat, soittimin ja pikarein remuavat nuoret, kun majuri kuolleena laudalla makaa.

TUHLAAJAPOIKA.

    Tuli tauti, vaimon tappoi,
    tuli susi, söi hevosen;
    tuli poltti kartanoni,
    jätti minut yksinäni,
    niinkuin poltetun petäjän
    tahi karsitun katajan.

    Kanteletar, I:299.

Lukkari: "Jumala paratkoon, kuolemalla ja elämällä sitä leikkiä lasketaan ja ikävällä, joka mustaksi muodon muuttaa!"

Rikas kauppias: "Kukas niillä leikkiä laskee?"

Lukkari: "Monipa niillä leikkiä laskee. Muistanpa tuon sillankorvan räätälinkin. Eukko siltä kuoli, ja mies ikävöi niin, ettei tiennyt miten saada elämänsä kulumaan. Monta kertaa ilveili, että kiskoisikohan ylleen hännystakin ja vetäisi itsensä hirteen sinne maantien yli kaartuvaan honganoksaan. Edes siinä jotakin vaihtelua olisi ja ihmisille jotakin uudenkuosista. Sitten alkoi ikävissään juoda ja remputa, mutta kun lääkäri viimein sanoi, että hän kuolee kahden viikon päästä, ellei heitä puteleitaan virtaan, niin silloinpas räätäli vasta rutihulluksi tuli! Osti kiiltävän korsteenihatun, kulki pitkin kyliä nauraa virnistellen: kamalasti pullistuneet olivat hänen silmänsä, hän juotti ylenmäärin tuttuja ja tuntemattomia, sanoi iloitsevansa niin kauan kuin aikansa kesti, sillä kahden viikon perästä hän oli oleva tomua ja tuhkaa. Mutta kuinkas kävi! Eipä räätäli kuollutkaan kahden viikon perästä. Silloin suuttui lääkäriin, meni ja hirtti itsensä lääkärin vinnille. Jumala paratkoon, en minä niin ikävälläni uskaltaisi ilvehtiä."

Rikas kauppias: "No mikäs ikävä se lukkarilla hupsulla nyt on?"

Lukkari: "Paljonkos se vanha tarvitsee ikäväkseen. Olin niin kiintynyt majuri-vainaan poikaan, että kirkonmeningit unohdin hänen kanssaan soittaessani. Ja nyt se lähtee kesävieraiden kanssa."

Rikas kauppias: "Kylläpä hän kesäksi taas palaa!"

Lukkari: "Sepä sen tiennee. Kumma on poika! Ellei oikein orkesterissa lykästä, niin ei palaa. Niin hän on kunnianhimoinen ja arka. Ja vanha olen jo minäkin ja haluaisin kuulla, miten tuo edelleen oppii, kun olen kerran ensimmäiset sormiharjoitukset hänelle neuvonut."

Ali teki Uorolasta lähtöä. Kohisevan Kolman jätti hyvästi, paholaisen pilarit kohoili, takkutukkaansa heiluttivat hongat; itki, notkot ja tuuheat karjahaat hyräellen hyvästeli.

Harmaapää Santeri pankolla kyyrötti, parta järisi, vesi silmistä valui, ääni syvänä huokasi:

"Emme taida enää toisiamme nähdä. Pian tulee Santerille Nurmi-Tuomas. – En minä kyyneltä silmästäni purista, mutta yhdenpä sanon, vaikka vain pankon tuhassa istun. Tauti eukkoni ja lapseni tappoi, jäin yksin kuin lokki luodolle. Siksipä sanon: kun tulee tuska ja tuomion hetki, eipä sitä pelätä auta, eipä vaikka hourupäisyys tulisi. Vaivaa, kauhistusta täytyy katsella silmiin, käännellä, katsella kuin lelua ikään; katsoa kasvoihin niin että huimaa: lopulta ei mikään huimaa. Antaa, niin saa. Tuttavat eroavat, maailma lyö leveää kämmentä. Ja sepä on oikein, justiinsa niin!" Sanoi vanha Santeri.

Talli-Ville raapi takkuista päätään, tirkisti kallella kypärin, tokaisi:

"Tokkohan meille täällä tulee ikävä!" ja vesi vilahti hänen silmiinsä.

Ali nauroi ja heltyi, heitti kaukaisille ilmanrannoille viittaavaa kättä.

Juortana oli pantu nuorenherran lähtöpäiväksi ajamaan partansa ja pari hiustaan. Puukolla se Juortana hiuksensa ja partansa ajaa, öillä uunilta hyppii, istuutuu ikkunan luo kuuvaloon, hioo nauraen välkkyvää veistä nukkuvain korvanjuuressa, silmät kiiluen ja hihittäen leikkelee sitten puukolla hiuksiaan. Kyseli, kiilusilmä, Alilta:

"Onko siinä kaupungissa koirahäkkikin? Vai ei! Vai ei ole edes koirahäkkiä, että ihan totisesti ai!"

Alin huulet vapisivat, silmistä kuumina vedet vierivät, kun emo-parka täytti viinillä vanhan pikarin. Aikoipa haastaa:

"Minua vie ihana viulu, paholaisen viulu minua vie. Sielussani kohoavat hurjassa riemussa keväiset laineet, vaikka maailmaan jo syksy huokuu! Ne tulevat laineet rauhattomilta syvyyksiltä ja vilkuttavat valkoista harjaa. Tiedänpä mihin ne iskevät aallot, kun jättiläisiksi kasvaen rannoille vyöryvät! Kiviin ne iskevät ja kahleisiin, ja rintainsa särkyessä kallioiden teräviin särmiin myös minä särkyvin rinnoin huudan ja huudan, uusia aaltoja myrskyssä sotaan kutsun, että kivetkin kiljuvat: 'Ei ole sortoa sitä, mihin aaltojen taipua täytyy, kun osaavat taistella ja särkyä. Ja ikuiset ovat aallot: joka kevät ne kohoavat, laulavat, särkyvät. Uusia seuraa, uusia seuraa! Särkyneet vaipuvat syvän veden helmaan!'"

Mutta eipä Ali puhua voinut, pikariin tarttui, kyynelet valahtelivat kuin karvaaseen kalkkiin, vapisevin käsin pikarin kohotti, rinta kävi, nyyhke tukahdutti, pohjiin joi, pöydälle laski; hänen silmänsä samenivat tuskaan, kun hän äitiinsä katsoi.

Kuinka hän koetti olla kova Alille ja äidinvallallaan jyrkästi kieltää Alia lähtemästä Uorolasta. Mutta mitä hän voi? Raskitsiko hän tukahduttaa Alin pakahtuvaa kaipausta päästä maailmalle!

Olkoon sitten näin. Heikko on majurinna ollut, mutta rikkonut ei niin paljon, kuin rangaistus syyttää.

Syyttä hän paljon kärsii.

Mutta kaukaa, kuin menneisyydestä, syystuulen kohinasta, sateen räiskeestä huutaa hänelle ääni:

"Uskollinen itsellesi, itsellesi!"

Ah, on ani harvojen onni osata olla itselleen uskollinen!

Sinne hän lähti lätäkköisille kujille Ali sateisena syyspäivänä. Tuuli heilutti hevosten märkiä harjoja, varikset vaakkuivat; pukilla kyyrötti vanha Santeri.

Viulunsäveltä puuttuivat Uorolan salit, joiden seiniltä vanhat kuvat haikeasti hymyilivät. Kulki majurinna vaivalloisesti yläsaliin, avasi klaverin, soitti särkyneen sävelen. Ulkona reuhottivat lehdettömät, märät puut, sadeneuloja kiilsivät ikkunat.

Oletko nyt tyytyväinen, sallima, taivas tai Viuluniekka? Jos Seelia rikkoi, niin on nyt rangaistus liian kova ja oikeuttaa rikosten kieltämiseen.

Ei majurinna tahdo tunnustaa rikkoneensa mitään. Hän vain tietää, että onnettomuus häntä on ahdistanut läpi iän ja että hän on ollut liian heikko sitä vastustamaan.

Mutta Ali ajeli pois ja hyräili Uorolalle, Kolmalle, kirkonkylälle:

"Oi sinä vanha Uorola, oi Kolman korpivedet, oi kylä harmaan kirkon ympärillä! Huokauksilla ei kevene rinnan pohja, kun ajattelen teitä!

"Illan aurinko samenee sateisiin pilviin, kajastus loistaa katonharjoissa, kylmä pohjoinen itkee puissa.

"Sydän tulee surulliseksi, ja ikävä silmäteriä polttaa. Siellä olen riemuni riemuinnut ja ikävöinyt kaukaisten kajastusten taa.

"Uorola ja kirkonkylä! Kylässä aurinko kujilla helotti, palloa poikaset iltaisin löivät, tuomet vihantina kujien ylitse kaartuivat, vanhat ihmiset kärsimyksensä koonneina kulkivat surullisina, hiljaa. Nyt tokko koskaan enää teitä näen?

"Varpuset sirkuttivat koivukujalla, käki kukahteli Uorolan kuusessa. Uorola, kirkonkylä, nyt tokko koskaan enää teitä näen!

"Kiitos sinulle, Uorola, kiitos, jylhä Kolma, joissa sieluni väkevyys nuorena varttui, kiitos sinulle, kirkonkylä, jossa upean poven autuutta rintaani ahmin, nuoret sydänkivut kärsin, valkeaa kaulaa halasin kuin kaipaus halaa kauas, kauas! Niin, tokko nyt koskaan enää teitä näen...

"Illan hattarat loistavat. Nytpä olen yksin, kaikkialla täytyy hyvä olla. Ikävöin jo, Uorola, ikävöin jo, emoni, ikävöin jo, kirkkotarha, jossa uinuvat vainaat, mutta ikävöidä en ennen kuolemaani saa.

"Kun elämä alkaa humista, niin unohtanen teidät, Uorola ja kotikylä! Jos teitä muistan, vaikenee pyrkimysten humu.

"Kauas minä käyn, mutta jos elon olen voittanut, niin levollisena ristienne lepoon palaan. Mutta ellen ole voittanut, ei palaa kalmistoihinne Tuhlaajapoikaa.

"Hyvästi, Uorola, hyvästi, kirkonkylä, hyvästi tarha, jossa uinuvat sadat vainaat! Tokko, tokko koskaan enää teitä näen..."

MAJURINNA.

    Polta pirtissä pärettä,
    kammarissa kyntteliä.

    Paavo Korhonen: Talonpojille.

Siellä Uorolan kartanossa, yläkerran-kamarissaan, istuu ja on jo monta vuotta istunut valkeapäinen majurinna. Hän on kansasta outo, peloittava.

Siellä hän istuu pää vapisten, istuu nojatuolissa ja katsoa tiirottaa eteensä, naurahtelee.

Ei hän missään käy, ei hän paljon puhu. Miesvainajansa sapelilla hän vain kolkuttaa permantoon, kun tahtoo palvelijan luokseen. Virkkaa muutaman sanan vietäväksi rengille, karjakoille, sitten naurahtaa, supisee sekavia sanoja, viittaa palvelijan poistumaan. Istuu siellä yksin, ei ääntä koleasta kartanosta kuulu, vain tuuli ullakoilla vinkuu.

Siellä istuu vanha, valkea huuhkaja Kolman kelohongan kolossa. Silmät ovat puolisokeat. Se odottaa poikainsa tulevan ja tuovan ruokaa. Mutta pojat ovat emonsa unohtaneet: niillä on kylliksi tekemistä haukkain kanssa, jotka tahtovat riistää huuhkajanpojilta jäniksen.

Siellä istuu vanha majurinna Uorolan kamarissa, hän odottaa poikansa tulevan. Mutta poika ei tule. Hän ei tahdo äidin luo palata, ennenkuin viulunsa sävelet airuina edellä kulkevat ja huutavat:

"Tie auki, tie auki! Kuninkaalliset tulevat!"

Mutta ne sävelet eivät halua airuina kulkea. Majurinna odottaa, odottaa.

Sillä uskollinen hän tahtoo kuitenkin edes kerran unelmalleen olla. Sanoihan Ali ennen lähtöään:

"Kerran kulkevat sävelet edelläni ja huutavat: 'Tie auki, tie auki! Tässä astelee Uorolan Ali!'"

Haikeana, kaameana kajahtaa autioissa huoneissa tohahtavan tuulen ääni, Viuluniekan, salliman, taivaan ääni:

"Ei tule Ali koskaan! Rikkonut olet! Uskollinen itsellesi!"

Silloin majurinna itsekseen oudosti naurahtaa:

"En ole niin paljoa rikkonut! En mitään ole rikkonut! Itselleen uskollinen voi olla ainoastaan se, jonka on kaikki, kaikki hylännyt. Mutta minulla on toivo Alin palaamisesta. Hän palaa! Palaa varmaan, ennenkuin kuolen."

Ja majurinna oudosti naurahtaa, kuuntelee, kuulisiko tuulessa paholaisen viulun soivan Alin tuloa.

Vaikk'ei toivonsa toteutuisi koskaan, sittenkin hän toivoo ja tahtoo toivonsa viedä kerallaan uorolaisten hautakammioihin, joissa majuri isineen, sukulaisineen nukkuu kiviarkuissa, multaan, jossa Viuluniekka lepää majurinnan istuttaman orjantappurapensaan alla.

Siellä Uorolassa istuu valkeapäinen majurinna, koputtaa raskaalla sapelilla permantoon, jos mitä tarvitsee. Rahvas sanoo häntä houruksi, pelkää hänen sanojaan:

"Vain kaiken hylkäämä on itselleen uskollinen."

PILARI KOLMASSA.

    Ei ole mies pahasta tehty,
    ehkei aivan arvostansa.

    Suomalainen sananlasku.

Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä vuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele, mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä vuotta.

Parikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.

Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä, on heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko paahtaa apilasten tuoksuun, hikipisarat kiiltäen pirahtelevat, valkeat pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita, säteileviä jättiläisiä, otsillaan säihkyvät kruunut.

Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan syreenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä tuoksuu korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat; sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset kohoavat ilmanrannoilta ja kulkevat yli aavan, ihanan maan.

Kirkkoherra puhelee apulaiselleen:

"Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa punaisenaan kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa ollut näillä seuduin, missä kansantarinoita puhkee loistamaan kuin kirjavuutta heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.

"Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä kerron mikä oli Viuluniekka!

"Näetkös tuonne, sakastin kirjavain ikkunain ohitse, sieltä kuumottaa sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä jyrkillä. Kas, kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat ja taas pimenevät!

"Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa, louhisella saarella, on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.

"Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa, hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.

"Itsekäs, tunnoton hän monesti oli, mutta hänet voi ymmärtää. Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.

"Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla. On näet aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.

"No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammalissa. Se on autio Uorola.

"Siellä asui Hullu-majuri, siksi nimitetty, kun oli äkäinen pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan hoidellen.

"Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta – Loppila on nyt talonpojan hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.

"Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut, omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun Viuluniekka kuoli.

"Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että Viuluniekka kuoli lukkari-vainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei ruumis olekaan tässä ruusukummun alla. Oli näet talvella, kun Viuluniekka haudattiin, noussut yht'äkkiä hirveä tuuli ja tuiskun myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin outojen lintujen siipien suhina, arkku oli repäisty auki, ruumis viety.

"Kesäehtoina, kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöttävät sumuisina, suurina, silloin kuuluu kaukaa Kolman pilarista ihana soitto; mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä, sen tulikivinen katse tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.

"'Viuluniekka on vangittu pilariin!' sanoo kansa. Pilarin ikkunasta hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa; mutta outo, musta lintu istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle kerron.

"No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maapallo pyörii edessä kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että voi sanoa sydämensä ja itkettyjen kyyneltensä olevan viulussa, ja ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan, viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.

"Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä hän lähti Uorolasta äitinsä luota eikä ole siellä sitten koskaan käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.

"Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan, sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja, joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoska-haudan hoidosta.

"Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta ei hän siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äiti-vainajalleen olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi viuluniekka sen mokoma kuin hän lapsena uskoi.

"Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä. Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen, huonekaluineen; vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa vaahteroissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.

"Kun hän kerallani tänne haudoille astuu – tuo tiilikammio tuolla on hänen sukuhautansa – niin hän on synkkä, ripustaessaan kammion ovelle seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken miettii, huokaa, yht'äkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään paiskaa korkeuteen.

"Silloin hän on kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta Viuluniekan haudalla.

"Ja näinpä hän monesti on minulle puhellut; kuinka helposti muistan hänen usein toistetut sanansa:

"'En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän!' hän sanoo. 'Kun astun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, joka on syynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: Ei totta totisesti hetkeni vielä ole tullut! – Ei totta tosiaan ihmisen hetki voikaan tulla, ennenkuin hän on löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin meren ulapalla vetten pohjattomiin syvyyksiin, myrskyn rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei elämäntyönsä ole täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos elämäntyönsä on kesken. – Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, jonka ääret taivaista eroavat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen – vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja joka on työnsä tehnyt! Monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla; mutta aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut, ennenkuin on tehnyt työnsä! – Elämän meri on ihana ja taistelu on pyhä. Ellen viululla ole osannut elämän hymniä soittaa, niin elämälläni sen kuitenkin soitan aina viimeiseen hengenvetooni saakka!'

"Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle, jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.

"'Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa!' hän sanoo. 'Elämä on viuluniekkojen koti.'

"Uorolan majurin poika, juopporenttu, palaa täältä maailmalle kuin uutena miehenä, jälleen yrittää. Yrittäminen on elämää."

Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien ristien joukossa, syreenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.

Ja talkooväki aurinkoisella vainiolla leikkasi, hosui, jutteli ja nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten vierellä kiistasivat. Jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.